Title: Saulus Tarsolainen - Erään sielun historia
Author: Roos, Mathilda, 1852-1908
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Saulus Tarsolainen - Erään sielun historia" ***


SAULUS TARSOLAINEN.

Erään sielun historia


Raamatun mukaan kuvaillut

MATHILDA ROOS


Suomensi K. G. H.


K. E. Holm'in kustannuksella Helsingissä,
J. Simeliuksen perillisten Kirjapaino Osakeyhtiö 1897.



Sisältö:

  I. Saulus, fariseus
 II. Saulus, vainooja
III. Jeesus natsarealaisen edessä
 IV. Kääntyminen



I.

Saulus, fariseus.


Oli kolmas hetki eräänä päivänä Sif-kuuta, kristillisen ajanlaskun 37
vuosi. Talvi oli loppunut, viimeinen sade oli nykyään kostuttanut
maata, ja kesä oli tullut. Vuorten huippujen ympäri, vierevien
kunnasten, tummien öljypuulehtojen, kimaltelevien hopeapoppelien ja
uhkean viheriäin viikunapuiden yli kaareili läpikuultava ilma, jossa
kaikki äänet kuuluivat heleästi, kaikki esineet näyttäytyivät ikäänkuin
peitettyinä valkeaan hohteeseen. Vieno lämpö kylvetti päivällä nisu- ja
ohravainioita, jotka olivat täydessä tähässä odottaen leikkaajan
sirppiä; mutta illan tullen nousi maasta höyryjä, jotka kietoutuivat
vainioiden ja laaksojen ympäri harsomaisena utuna, ja yöllä laskeusi
viljava kaste, joka, kun aurinko nousi Öljymäen yli, kimalteli
viheriässä maassa kuni tuhannet jalokivet.

Mutta nyt oli aurinko ehtinyt Öljymäen yli ja valaisi tummansiniseltä
taivaalta Jerusalemin temppelin huippuja, jonka kultainen katto
heijasti kimaltelevaa valoa, marmorin esiintyessä valkealla kiillolla
temppeliä ympäröiväin esikartanoiden pylväskäytävissä, sen portaissa ja
seinissä.

Yläkaupungilta, lounainen osa Jerusalemia, ja alakaupungilta, jota myös
Akraksi nimitettiin, ja joka, ympäröiden sekä pohjois- että
eteläpuolelta kaakossa sijaitsevaa temppelivuorta, oli puolikuun
muotoinen, minkä keskus yhdistyi syvään Tyropöonin laaksoon, joka
luoteesta kaakkoon jakoi Jerusalemin kahteen osaan -- tulvaili
eri-ikäistä ja -säätyistä väkeä temppeliin. Niillä suurilla portailla,
jotka yläkaupungilta johtivat Tyropöoniin ja sieltä temppeliin, sekä
temppelivuorta ja alakaupunkia yhdistävillä teillä näkyi kansaa käyvän
ylös ja alas. Ja niissä neljässä portissa, jotka pakanain esikartanolta
olivat länteen päin, vilisi kirjava-pukuista väkeä edestakaisin. Väliin
näkyi noita kullalla ja hopealla silattuja portteja vastaan loistava
turbaani ja tummat kasvot; väliin kiiltävä roomalainen kypäri; väliin
tuo tuttu valkoinen levätti, jonka alta vilahti toisinaan kultainen,
loistavasti kirjailtu vyöhyt, toisinaan yksinkertainen nahkavyö, joka
kiinnitti alusvaatteita.

Myöskin itäisiltä porteilta, jotka olivat Josafatin laaksoon päin, tuli
temppelissä-kävijöitä. Erittäin eräässä, joka oli yksinomaan aiottu
naisille, vallitsi vilkas liike. Kauniita, nuoria tyttöjä hunnutettuina
ja vaaleissa puvuissa, komeita juutalaisia vaimoja viisti portissa
olevain likaisien kerjäläis-naisten ohi, menivät pakanain ja kansan
esikartanoiden kautta idässä sijaitsevaan "naisten esikartanoon", jossa
he panivat lahjansa uhriarkkuun.

Pakanain esikartanoon täytyi kaikkein ympärileikkaamattomain pysähtyä;
tämä paikka osoittikin vilkkaan kuvan niistä eri kansallisuuksista,
jotka siellä olivat edustettuina. Jos ken oli tietämätön, että oli
kielletty menemästä sisemmäksi temppeliin, niin tarvitsi hänen vain
luoda silmäys kansan ja pakanain esikartanoiden väliseen muuriin
pystytettyihin pylväisiin, joihin oli kreikaksi ja latinaksi
kirjoitettu: "Kukaan muukalainen ei saa astua pyhäkköön."
"Kuninkaalliseen pylväskäytävään" heitti aurinko säteensä valkealle
marmorille pylvästen välistä. Alhaalla lepäsi laakso, joka etelässä
rajoitti temppelivuorta, hiljaisena ja hämärässä; kun katsoi sinne,
tunsi heikkoa pyörrytystä, joka ikäänkuin liiteli ylöspäin tuosta
salaperäisestä syvyydestä. --

Nojautuneena yhteen pylvääseen seisoi eräs nuori mies ja katseli
laakson ja temppelivuoren ylitse kaupunkiin, jonka tasaiset, valkeat
katot jyrkästi kuvastivat rajaviivojaan selkeässä kesäilmassa.

Hän oli puettu roomalaisen sotamiehen varukseen, kypäriin ja
rintahaarniskaan, hänen kädessään oli soikea kilpi ja miekka, ja hänen
tumma ihonsa ja jyrkät kasvonpiirteensä kuvastuivat eloisasti valkeata
marmoria vasten.

Hän näytti huomaamattaan olevan erään toisen nuorukaisen innokkaiden
katseiden esineenä. Tämä kulki useita kertoja hänen ohitseen, väliin
seisahtuen ja katsellen häntä, väliin hymyillen ja päätään pudistaen
vetäytyen sivulle, tullakseen heti takaisin tähystämään muukalaista.

Viimein säpsähti tämä siitä, että käsi laskettiin hänen olalleen. Hän
rypisti hieman kulmiaan, kääntyi äkkiä ja näki edessään yksinkertaiseen
juutalaiseen pukuun vaatetetun nuorukaisen, jonka alusvaatteet olivat
kiinnitetyt nahkavyöllä.

"Sekstus!" huudahti tuo nuori juutalainen iloisella hymyllä, "oletko se
sinä, vai etkö? Olen useita kertoja käynyt ohitsesi ja tarkastanut
sinua, mutta en ole vielä varma oletko se sinä..."

"Kyllä asiassa on perää, minä olen todellakin minä", vastasi nuori
roomalainen soturi hymyillen, "ja sinä olet Joel, jaarittelija,
kuten sinua nimitimme! Etpä ole muuttunut siitä asti, kun olimme
Tarsossa tovereita, ja sinä alituiseen toimitit meille nuhteita
lörpöttelemiselläsi ja ilveilläsi..."

Nuo kaksi miestä nauroivat sydämellisesti ja tervehtivät toisiaan
vanhoina tovereina.

"Mutta mistä syystä kohtaan sinut täällä roomalaisena sotamiehenä?"
alkoi kielevä Joel, "sinähän kudoit telttakankaita ja aioit
kauppiaaksi?"

"Sen täytyi minun heittää siksensä", vastasi Sekstus kiivaasti. "Minä
ja muutamat muut pojat teimme eräänä iltana ruman kepposen, me löimme
rikki eräät kangaspuut, emmehän liene olleet oikein selviä, ja sitte me
kaikki karkasimme. Minulla oli paljon vastuksia, mutta viimein tulin
Roomaan ja rupesin sotamieheksi, ja nyt olen täällä auttaakseni
maaherraa Marcellusta pitämään kansaa kurissa, joka, päättäen kaikista
täällä vallitsevista uusien aatteiden levittäjistä ja kansan
viettelijöistä, näyttääkin tarpeen vaatimalta. Ja sinä?"

"Minäkö?" virkkoi Joel, joka Sekstuksen viimeisistä sanoista rypisti
otsaansa, "minä olen täällä herrani Saulus tarsolaisen kanssa, jonka
palvelukseen rupesin, kun ikävystyin telttakangasten kutomiseen..."

"Kuka on Saulus tarsolainen?"

"No, etkö sitä tiedä?" vastasi Joel niin paheksuvalle muodolla, kuin
jos ystävänsä oli sen sijaan kysynyt, kuka Moses tahi Abraham oli,
"Saulus tarsolainen", lisäsi hän ylvästellen, "on mahtava herra,
oppinut fariseus, jota kansa suuresti kunnioittaa. Kaikki sanovat, että
hän ensi vaalissa tulee valituksi korkeaan neuvostoon, johon hän onkin
itseoikeutettu. Ja hän on se, joka on kukistava kapinoitsijat, sillä
hän harrastaa palavalla innolla isäimme uskoa, ja Abrahamin Jumala on
hänen kanssaan. Hän kiistelee mahtavasti synagoogissa ja päivä päivältä
hävittää hän joitakin niistä rikkaruohoista, joita tuo ristiinnaulittu
pettäjä on kylvänyt kansaamme".

"Väitteleminen ja puheiden pitäminen on tosin kaunista ja hyvää",
vastasi roomalainen halveksivalla hymyllä, "mutta ilman roomalaisten
miekkaa kävisi teidän kuitenkin aikaa myöten nolosti. Mitä olisitte
tehneet, jos ei Pilatus olisi antanut teille lupaa ristiinnaulita
Jeesus natsarealaista? Vielä tälläkin hetkellä hän saarnaisi täällä, ja
papistonne olisi mielipahasta repinyt tukkansa. Mutta sanoppas, kutka
tänään tuodaan neuvoston eteen tuomittaviksi? Olen kuullut monta
kummallista tarinaa heistä -- että he pääsivät pois vankilasta, vaikka
vartijat olivat ulkopuolella, ja ovet olivat suljettuina; että he
parantavat sokeita ja rampoja ja muuta semmoista. Kuuluvatko hekin tuon
merkillisen natsarealaisen puoluelaisiin?"

"Kuuluvat niinkin!" vastasi Joel vilkkaasti, "ne ovat hänen
opetuslapsiaan, hänen niinsanottuja apostoleitaan. He saarnaavat
mielettömän tavoin hänen oppejaan; tuolla Salomonin pylvästössä he
tavallisesti kiihoittavat kansaa sekä Jumalaa että esivaltaa vastaan.
Ei mikään ole heistä pyhää. Olen omin korvin heidän kuullut sanovan,
että tuo väärä natsarealainen profeetta on käskenyt hylkäämään isän ja
äidin hänen tähtensä. Onpa tuo kaunista oppia, eikö niin? Aivan vastoin
Moseksen pyhää lakia, joka käskee meidän kunnioittamaan isää ja äitiä.
Mutta hiljaa ... tuolla he tulevat ... näetkö, tuolta ... mennään
sinnepäin, niin näemme paremmin heidät..."

Nuo molemmat nuoret miehet lähtivät pylväskäytävästä ja sekaantuivat
väkijoukkoon, jossa nyt nähtiin aaltoilevaa liikettä ja kuultiin
vilkasta kuiskinaa. Kaikki likistivät ja tuuppivat toisiaan nähdäkseen
molempia vankeja, jotka vahtien ympäröiminä liikkuivat verkalleen
kartanon poikki. Ei kumpikaan vangeista näyttänyt kuitenkaan huomaavan
kansan uteliaisuutta, vielä vähemmin vaivasi se heitä. Toinen heistä
oli vähän yli keski-ijän, ja hänellä oli voimakas ruumis ja karaistut,
päivänpaahtamat kasvot. Katseensa oli vapaa, melkein iloinen, osoittaen
tuota sielun tyyntä rauhaa, jota ei mitkään ulkonaiset myrskyt voi
häiritä.

Toinen oli useita vuosia nuorempi kumppaniansa, ja hänen vartalonsa oli
hoikka sekä hieno kuin nuorukaisen. Hänen lempeät, siniset silmänsä
olivat haaveksivat, ilmaisten hengen ylevyyttä, mutta kun hän joskus
loi katseensa ympärillä oleviin, kuvastui siinä sama rohkeamielisyys,
joka kunnosti tuota vanhempaa vankia.

"Näetkö, miten julkealta ja voittoriemuiselta tuo kaljupää näyttää?"
huudahti Joel, joka nyt Sekstuksen kanssa oli tullut vankien luo.
"Mutta odotappas, aurinko ei vielä ole laskenut, ennenkuin pääsi
keikahtaa maahan, itserakas natsarealainen!"

Sekstus veteli partaansa ja heitti pilkallisen katseen Joeliin.

"Se ei käy niin nopeasti, kuin luulet, ystäväni! Erehtyisinpä suuresti,
jos ei tuolla miehellä olisi pää oikealla paikalla ja antaisi teille
yhtäpaljon tekemistä kuin väärä profeetta itse!"

"Ehkä", vastasi Joel yhä enemmän kiihoittuneena, "sillä he ovat
liitossa perkeleen kanssa ja villitsevät kansaa hänen lumouksillaan
samoinkuin heidän niinsanottu mestarinsa. Heitä on jo useita kertoja
vakavasti varoitettu ja kehoitettu lakkaamaan saarnoistaan ja
kujeiluistaan rampojen ja sokeain suhteen, ja kun ei mikään auttanut,
pantiin he vankeuteen. Mutta kuinkas kävi! Kun heitä aamulla aiottiin
tuoda neuvoston eteen, ja oikeudenpalvelijat menivät heitä noutamaan,
oli perkele vapauttanut heidät vartijain kuulematta ja näkemättä
mitään. Ja sitte he alkoivat tavallisen saarnaamisensa jälleen, kunnes
päällikkö tuli kutsumaan heitä neuvoston eteen. Nyt näemme, onko
saatana edelleen halukas auttamaan heitä!"

"Teidän neuvosherranne varmaankin kunnioittavat suuresti saatanaa,
koska he ovat niin sääliväisiä hänen suosilaitaan kohtaan", vastasi
Sekstus pilkallisesti. "Jos joku Roomassa uskaltaa hiiskahtaakaan
keisaria vastaan, niin on paikalla pää poikki, mutta täällä on pitkät
mutkat ja metkut vähäpätöisten kapinoitsijain kanssa."

Joel ei vastannut. Hän rypisti kulmiaan, ja vastenmielinen tunne siitä,
että hän kuului vapaudettomaan kansaan, jonka neuvostolla ei
todellakaan ollut kuolemaan tuomitsemisen oikeutta, keskeytti hetkeksi
hänen kerskuvat sydämenpurkauksensa.

Sillä aikaa jatkoivat vartijain ja heidän päällikkönsä ympäröimät
vangit kulkuansa kansan esikartanoon. Täälläkin oli paljon kansaa
koolla; temppelipalvelusta toimittavia leviittoja, jotka asuivat muurin
sisäpuolella olevissa rakennuksissa; pappeja ja fariseuksia sekä
oppilaita, jotka tulivat siellä sijaitsevasta synagoogasta, liikkui
sekaisin. Mutta koska kaikki täällä olivat juutalaisia, ei näköala
ollut niin kirjava kuin ulkona. Valkoinen väri oli puvuissa
vallitsevana sekä noissa pitkissä alusvaatteissa että valkeissa
viitoissa, joita muutamat kantoivat hartioillaan.

Vangit kulkivat kartanon poikki hiljaisuuden vallitessa ja vietiin
sitte portaita myöten n.s. "neljäkäskivi-saliin", jossa olivat ovet
kummallakin puolella, ja jonka ulkopuoli oli kansan ja sisäpuoli
pappien esikartanoon päin. Tämän alttarilta nousi vielä savua aamulla
uhratusta lampaasta.

Tähän saliin kokoontui korkea neuvosto joka päivä käyttämään lakia ja
oikeutta Israelin kansalle.

Tänään olivat nuo seitsemänkymmentä jäsentä melkein kaikki saapuneet.
Sitäpaitsi oli suuri joukko pappein puoluetta kokoontunut, vanhimmat
sekä kaikki, jotka kuuluivat ylimmäispapilliseen sukuun, kuten Hannas,
Kaifas, Aleksander, y.m.

Kun tuomarit olivat asettuneet tavallisille puolikuun muotoisesti
sijoitetuille paikoilleen, ja molemmat sihteerit, jotka aina olivat
saapuvilla neuvoston istunnoissa, olivat valmiit kirjoittamaan
neuvosherrain päätöksen, alkoi neuvoston puheenjohtaja eli nasi
kuulustelun, kehoittaen muutamilla vakavilla sanoilla todistajia
harkitsemaan sanottavansa, jonka jälkeen itse oikeudenkäynti alkoi.

Useampia todistajia kutsuttiin esiin ja kuulusteltiin; ensin niitä
oikeudenpalvelijoita, jotka olivat tavanneet vankilan suljettuna ja
tyhjänä, kun he menivät noutamaan noita kahta pahantekijää, sitte niitä
miehiä, jotka nykyään olivat nähneet syytettyjen, ylimmäisen papin
kielloista huolimatta, saarnaavan natsarealaisen oppia ja kiihoittavan
kansaa.

Kaikki todistukset olivat kiihkeitä ja yhtäläisiä. Ne eivät jättäneet
syytetyille mitään pelastuksen mahdollisuutta, vaan esitettiin mitä
jyrkimmässä muodossa. Pietari ja Johannes, natsarealaisen seuraajat eli
apostolit, joiksi he itseään nimittivät, olivat näyttäneet suunniteltua
uhkaa sekä juutalaisten lakia että keisarillista esivaltaa kohtaan.

Sitte seurasi parin minuutin syvä, äänetön odotus. Synkeinä ja ankarina
istuivat korkeat herrat; muutamat tuijottivat miettiväisinä eteensä,
toiset loivat pikaisia silmäyksiä naapureihinsa. Kaikki tänne
kokoontuneet huomasivat enemmän tahi vähemmän selvään, sen mukaan kuin
heillä oli enemmän tahi vähemmän maallisia etuja valvottavina, että
tässä esiintyi välinpitämätöntä uppiniskaisuutta, josta voisi seurata
suuri vaara, ellei sitä perinpohjaisesti rangaistaisi.

Ylimmäinen pappi, keski-ikäinen mies, veltolla, ryppyisellä naamalla,
jonka piirteet sillä hetkellä värisivät tukahutetusta harmista,
nojautui eteenpäin ja antoi merkin, että vangit tuotaisiin lähemmäksi.

Nämät tottelivat käskyä ilman epäilystä tahi pelkoa. Pietari, vanhin
heistä, esiintyi nopein askelin, Johannes sitävastoin läheni hitaasti,
silmät yhä puoleksi maahan luotuina, ikäänkuin peljäten saastuttaa
ajatuksiaan ulkonaisilla esineillä.

Muutamaksi silmänräpäykseksi loi ylimmäinen pappi terävät, syvällä
olevat silmänsä apostoleihin; sitte hän oikasi itsensä nopeasti, pisti
toisen kätensä kullalla kirjaillun vyönsä sisäpuolelle ja huusi
mielenliikutuksesta ja vihasta värisevällä äänellä:

"Te miehet, emmekö ole ankarasti ja selvillä sanoilla kieltäneet teitä
opettamasta kansaa kuolleen natsarealaisen nimessä? Eikö hänen
kuolemansa tuottanut meille tarpeeksi levottomuutta ja huolta, ja nyt
tahdotte jälleen saattaa hänen verensä meidän päällemme. Eikö teitä jo
ole rangaistu uppiniskaisuudestanne, ja sen sijaan, että osoittaisitte
kuuliaisuutta käskyillemme, täytätte Jerusalemin tällä vaarallisella
opilla, kiihoitatte helposti vieteltävää kansaa sekä häiritsette sitä
rauhaa, joka viimeinkin on kalliisti ostettu vuodatetulla ihmisverellä.
Syytetyt, mitä voitte vastata näihin oikeudenmukaisiin syytöksiin?"

Seurasi jälleen syvä äänettömyys salissa; kaikkein katseet siirtyivät
ylimmäisestä papista Pietariin. Tämä astui vielä askeleen eteenpäin,
katsoi tuomariaan lakkaamatta silmiin ja sanoi sitte vakavalla äänellä:

"Ei paljon, mutta kyllä tarpeeksi, ollaksemme puhtaita sen lain edessä,
jonka mukaan me ainoastaan tahdomme tulla tuomituiksi. Te olette
kieltäneet meitä julistamasta Herran Jeesuksen oppia, ja maailman
mahtavina on teillä oikeus antaa käskyjä ja vaatia kuuliaisuutta. Mutta
teidän _yläpuolellanne_ on korkeampi laki, jota ei kukaan voi väistää,
kaikkein vähemmin me, hänen opetuslapsensa: enemmän on kuultava Jumalaa
kuin ihmisiä. Ja isäimme Jumala on herättänyt Jeesuksen vapahtajaksi,
tuottaakseen Israelille syntein anteeksiantamuksen ja johdattaakseen
sitä parannuksen tielle, ja hän on ottanut todistajiksi meidät, joille
hän on lahjoittanut pyhän hengen, ja antaa sen kaikille, jotka häntä
kuulevat. Mikä on syynä, ettette te, kirjanoppineet ja lainoppineet,
tunne häntä, valittua ja lähetettyä, te, jotka tutkitte kirjoituksia ja
ymmärrätte niiden pyhät sanat? Ettekö ole siellä lukeneet lupauksesta,
jonka Jumala on antanut kansalleen, että hän kerran lähettäisi
vapahtajan pelastamaan heitä, ei maallisista siteistä, vaan hengen
kahleista, synnistä? Ja ettekö käsitä, että tämä vapahtaja on jo
tullut, ja hänet te olette ristiinnaulinneet ja surmanneet? Mutta" --
tässä tuli Pietarin ääni kiivaammaksi ja silmänsä säihkyivät -- "te
luette kehnosti, paatuneilla sydämillä; sentähden ette tunne Jumalan
salaisuuden ilmestystä. Te väärennätte sanan, te sadukealaiset
maanmadot, te kiellätte hengen, joka on ylösnousemus, ja elätte lihan
ja puustavin mukaan. Sentähden ette myöskään huomaa, että Jeesus
natsarealainen on Messias, tuo luvattu, tuo uusi elämä Jumalassa..."

Kiivastuneitten äänten sorina keskeytti Pietarin, joten hänen viimeisiä
sanoja tuskin kuultiin. "Ulos", "pois", "kuolema pilkkaajalle",
huudettiin useilta tahoilta. Tulinen liikunto kulki mainingin tavoin
salissa, noustiin ylös, vaihdettiin kiireellisiä kuiskauksia ja
heitettiin arastelevia, kysyviä katseita ylimmäiseen pappiin. Moni
kokoontuneista tunsi tosin salaista tyytyväisyyttä Pietarin rohkeista
sanoista, sillä ylimmäinen pappi kuului sadukeusten lahkoon, ja hänellä
oli kiivaita vastustajia farisealaisissa, jotka täällä olivat
monilukuisesti edustettuina; mutta kaikilla oli vallitsevana tunteena
närkästys natsarealaisen julkeudesta.

Ylimmäinen pappi oli tullut vaaleaksi kuin viitta, jota hän kantoi. Hän
huomasi tällä hetkellä kärsivänsä henkisen tappion, ja tämä teki hänen
vihansa tunteet vieläkin väkivaltaisemmiksi.

"Mieletön!" huusi hän nousten ja ojentaen kättään Pietaria kohden,
"kuinka uskallat häväistä Jumalan ylimmäistä pappia? Sitä olet katuva,
julkea hupsu! Viekää ne ulos! Odottakoot tuomiotaan!" Hän viittasi
kädellään, ja oikeudenpalvelijat veivät ulos Pietarin ja Johanneksen.

Nyt alkoi korkeaääninen ja intohimoinen neuvottelu. Ne papeista, jotka
kuuluivat sadukeusten lahkoon, olisivat, jos se olisi ollut heidän
vallassaan, heti äänestäneet apostolein kuolemaa. Mutta korkealla
neuvostolla ei ollut enää oikeutta tuomita hengiltä; suurin rangaistus,
mihin se voi tuomita, oli vankeus ja ruumiillinen kuritus. Laillisella
tavalla oli siis mahdoton tuomita heitä kuolemaan; mutta voi monella
tavalla kiertää ja polkea lakia. Voisihan kokoonkutsua, kuten
natsarealaista tuomitessa, salaisen neuvoston, turvaantua maaherraan,
huomauttaa roomalaiselle vallalle vaaralliseksi ja vastenmieliseksi,
jos ei tuommoisia henkilöitä poisteta j.n.e. Ja väliin kuiskien, väliin
huutaen, säihkyvin silmin ja kiivailla liikkeillä kumartuivat nuo
arvoisat papit toistensa puoleen, kiihoittivat toisiaan kertomuksilla
apostolein vallasta kansaan, esittivät myötä- ja vastasyitä, miten
parhaiten pääsisi asian perille. Kuumuus salissa oli yhtä suuri kuin
neuvottelijain mielissä; keskipäivän aurinko paahtoi temppelin kattoa
ja loisti kansan esikartanonpuoleisista akkunoista neuvottelusaliin;
ylimmäisen papin kalpealla, kaljulla otsalla tihkui suuria
hikipisaroita, ja hänen ojennettu kätensä vapisi.

Kun kiihoitus oli noussut korkeimmilleen, meni eräs kokoontuneista
neuvosherroista ylimmäisen papin luo ja kuiskasi hänelle jotakin.
Ylimmäinen pappi loi häneen tyytymättömän, miltei kiukkuisen
silmäyksen, mutta vaati heti vaitioloa, jonka jälkeen korkean neuvoston
jäsenet asettuivat paikoilleen, ja kaikkien katseet kääntyivät siihen,
joka oli pyytänyt puheenvuoroa.

Tämä oli pieni, keski-ikäinen mies, jolla oli suippopäinen parta, jota
hän tuon tuostakin siveli toisella kädellään, ja tummanharmaat silmät,
joista loisti omituinen hyvyyden ja terävän älyn ilme. Hänen nimensä
oli Gamaliel. Ollen lainoppinut ja fariseus oli hän ylimmäisen papin
kiivas vastustaja, joka, kuten jo mainittiin, kuului sadukeusten
lahkoon. Kansa häntä suuresti kunnioitti sekä hänen oppinsa että sen
lempeyden ja sävyisyyden tähden, jolla hän kohteli vastustajiansa. Hän
oli Hillel'in pojanpoika ja oppilas, tuon suuren rabbiinin, jonka
pyhien kirjojen tulkitseminen oli perustuksena Gamalielin
järjestelmälle, ja Gamalielin kouluun tulivat maan etevimmät
nuorukaiset oppiakseen juutalaisista viisautta.

"Israelin miehet!" huusi hän, kun tuon kiivaan neuvottelun kohina oli
asettunut, "kavahtakaa, mitä aiotte tehdä näille miehille! Kuulkaa
minua, ennenkuin on myöhäistä! Tämä oppi on joko Jumalasta tahi
ihmisistä -- mitään keskiväliä ei ole. Jos se siis on ihmisistä, niin
häviää se ennemmin tahi myöhemmin teidän vaikutuksettanne. Muistatteko
Judasta, joka esiintyi veronlaskemisen päivinä ja nosti paljon hälinää?
Muistatteko hänen mieletöntä puhettaan: 'ei mitään veroa keisarille,
Jumala on yksin kuninkaamme', ja kuinka hän sen kautta saattoi paljon
kansaa luopioiksi? Mutta mitenkäs kävi hänen ja hänen korkealentoisille
tuumilleen? Kuin savu, tomu, katosi kaikki, kapina kukistettiin, hän
itse sortui, ja kaikki hänen puoluelaisensa hajoitettiin. Samoin käypi
myös natsarealaiselle ja hänen opetuslapsilleen, jos heidän oppinsa on
ihmisistä. Jos se sen sijaan on Jumalasta" -- tässä hän korotti
kätensä, ja hänen silmissään näkyi harras sisällinen loisto -- "niin
ette voi sitä tyhjäksi tehdä. Te voitte surmata nämät profeetat, mutta
oppi on elävä heidän jälkeensä. Kavahtakaa siis vastustamasta elävää
Jumalaa!"

Kun Gamaliel syvällä ja liikutuksesta vapisevalla äänellä oli puhunut
nämät sanat, vaikeni hän, antoi käsiensä laskeutua ja päänsä vaipua
rinnalleen. Sitte hän katsoi äkkiä ylös, kohotti tuskin huomattavasti
hartioitaan ikäänkuin sanoakseen: "tämä on totuus, olen sanonut sen
teille, olkoon syy teidän, ellette siitä huoli", ja asettui
paikoilleen.

Jonkun minuutin istuivat neuvosherrat hiljaa punniten Gamalielin
sanoja, mutta sitte alkoi ensin hiljaa, sitte yhä kiivaammin
samallainen neuvottelu kuin äsken. Useat myönsivät Gamalielin olevan
oikeassa, mutta ne, jotka toivoivat apostolein kuolemaa, eivät heti
taipuneet sitä tunnustamaan.

Kun Gamaliel istuutui, tunsi hän käden keveästi koskettavan olkapäätään
ja nuorekkaan ääneen hillityllä kiivaudella kuiskaavan hänen korvaansa:

"Jalo Gamaliel, minä ihailen sanojasi, jotka ovat viisaat ja kauniit,
niinkuin kaikki puheesi. Mutta suo anteeksi, mestari, että uskallan
vastustaa sinua. Hyvyytesi viettelee sinua liikanaiseen lempeyteen.
Natsarealaisen oppi, joskin se olisi vain ihmisistä, on vaarallisempi,
kuin luuletkaan. Sillä oppimaton kansa on helposti käännetty, ja kun
uuden opin puolustajilla kerran on kansa vallassaan, niin on meidän
työläs kitkeä sitä rikkaruohoa, jota he ovat kylväneet. Paras siis on
hävittää koko kylvö!"

Gamaliel kääntyi ja katseli rauhallisesti hymyten puhujaa. Tämä oli
keskikokoinen nuori mies, jolla oli jalot, vaikka vähän tylyt
kasvonpiirteet. Innostuneesti puhuessaan säkenöivät hänen tummat,
henkevät silmänsä teräväpiirteisten kulmien alta, ja hänen voimaa
osoittavilla huulillaan oli malttamattomuuden ilme, jota hän turhaan
koki tukahuttaa.

"Nuoruudenveri, nuoruudenveri!" vastasi Gamaliel nostaen pari kertaa
hitaasti päätään ja vetäisten tavallisuuden mukaan partaansa. "Jos
sinä, rakas Saulukseni, olisit elänyt niin kauvan kuin minä, jos
olisit oppinut vertaamaan elämää kirjoituksiin ja siitä tekemään
johtopäätöksesi tulevista tapauksista, niin huomaisit minun tuominneeni
oikein ja viisaasti..."

"Anteeksi vielä kerran", virkkoi Saulus samalla hillityllä kiivaudella,
"mutta minä luulen, jalo Gamaliel, että tällä opilla on mieliin
suuremmoinen valta, jota sinä et ole ottanut huomioon. Tässä on jotakin
tekeillä, tässä piilee vaara, tunnen sen -- aina siitä asti, kun tuota
uutta oppia alettiin julistaa, ei minulla ole ollut lepoa yöllä eikä
päivällä. Esi-isiemme uskolle viritetään pauloja, sille uskolle, jonka
puolesta me kaikki taistelemme, niinkuin kalliimman ja rakkaimman
tavaran puolesta, jonka omistamme. Ja jos minulla, mestari, olisi vain
puolet sinun opistasi, sinun arvostasi, en silloin epäilisi; sen
myrskyn, jonka äsken sanoillasi hillitsit, herättäisin minä uudelleen
kukistaakseni juurtajaksain uppiniskaisten aikeet!"

Hän vaikeni, pani käsivarret ristiin rinnalleen ja katsoi miltei uhaten
ympäri salia.

"Hiljaa, hiljaa," sanoi Gamaliel koskettaen keveästi Sauluksen kättä ja
hymyillen anteeksi antavaisesti, "sinä olet kiivas, poikani, ja kiivaus
on kuin sumu, joka himmentää arvostelukykyämme, ja joka estää meitä
näkemästä asioita semmoisina, kuin ne todellisuudessa ovat. Ainoastaan
se, joka hillitsee mielensä, voi vaikuttaa muihin. Sillä miten luulet
voivasi hallita muita, kun et edes voi hallita itseäsi?"

Saulus ei vastannut mitään; hän loi silmänsä alas ja puristi huulensa
yhteen, ikäänkuin pidättääkseen niitä sanoja, jotka olivat hänen
kielellään.

"Sitäpaitsi, poikani", jatkoi Gamaliel samallaisella hymyllä, "unhoitat
nuoruuden innossasi yhden asian, jonka sinun toki tulisi ottaa
huomioon. Panemalla liian paljon arvoa esineisiin ja olosuhteisiin,
annat niille semmoisen arvon, jota ei niillä todellisuudessa ole.
Uskotko, että natsarealainen olisi se, mikä hän nyt on, uskotko, että
hänellä olisi ollut sellainen vaikutus kansan mieleen kuin hänellä on,
jos hän olisi kuollut toisella tavalla? Jos hän olisi saanut
häiritsemättä saarnata elämänsä iltaan asti, niin se hohde, joka
ympäröi häntä, ja joka monenkertaisella loisteella hehkuu hänen
verisestä rististään, olisi jo aikoja sitte sammunut. Usko minua, mies,
jolla on onni ja rohkeus kuolla julistamansa opin puolesta, _saa_
oikeuden, vaikka hänellä ei _olisikaan_ sitä. Ristiinnaulitse hänen
seuraajansa, niin sinä valmistat heille yhtä monta voittoa, kuin
pystytät ristiä".

"Sanasi ovat viisaat ja oikeat", vastasi Saulus levollisempana. "Mutta
usko minua, mestari, sinä et huomaa, kuinka uhkaava vaara on..."

"Rakas Saulukseni", muistutti Gamaliel laskien kätensä Sauluksen olalle
ja terävästi katsellen häntä, "sinä kummastutat minua todellakin!
Minusta näyttää, ikäänkuin tuo oppi jo olisi tietämättäsi suuresti
vaikuttanut sinuun..."

"Minuun!" keskeytti Saulus uudelleen leimahtaneella kiihkeydellä.
"Minuun ... minuun ... joka vihaan tuota oppia koko sielustani, joka
kiroon sitä sukuni, kansani, uskoni nimessä! Sinä hourailet, mestari,
sinä puhut sanoja, jotka hämmentävät ajatukset! Mutta minä vakuutan
vielä, kerta toisensa perästä, että tämä oppi on vaarallinen, että
sillä on lumoava vaikutus mieliin. Ja minkätähden? Sentähden, että se
perustuu ajatukseen, joka kaikkina aikoina on ollut kansojen ihanteena,
jota aina on pidetty korkeimpana onnena: kaikkien yhdenvertaisuus.
Natsarealainen ei myönnä, että Israel on Jumalan valittu kansa. Hän
hylkää isäimme säännöt, hän murtaa lain, hän hävittää jumalallisen
järjestyksen, jonka mukaan Herra Sebaot tähän asti on hallinnut
kansaansa. Hänen lempiajatuksensa lienee ollut tehdä kaikki ihmiset
suureksi lammaslaumaksi, jossa kaikki lampaat olisivat toistensa
kaltaisia; tämän paimeneksi hän aikoi ruveta ja olisi hallinnut sitä
oman tahtonsa voimalla. Etkö myönnä, mestari, että uuden opin puoltajat
tähtäävät kuolon-iskun juuri kaikkeen siihen, johon Israel on
perustanut ihanan toivonsa? Ja vaikkakin Jeesus natsarealainen on
kuollut, elää kuitenkin hänen oppinsa; se kuiskaa salavainoin hänen
haudastaan, jonka enkelit kolmantena päivänä aukaisivat hänelle, kuten
yksinkertaista kansaa on vietelty uskomaan. Annahan vaan natsarealaisen
opetuslapsille oikeus saarnata missä tahansa ja miten tahtovat -- anna
kansan saada käsitys kaikesta, mistä nyt kuulevat puhuttavan -- ja sinä
olet pian näkevä koko maailman tulessa!"

Samassa vaati puheenjohtaja hiljaisuutta. Pitkällä ja tulisella
neuvottelulla olivat nyt tuomarit Gamalielin neuvon vaikuttamina
päättäneet, etteivät käyttäisi väkivaltaa apostolein henkeä kohtaan.
Mutta sen rangaistukseksi, että he olivat olleet tottelemattomia
laille, tulisivat he molemmat ruoskittaviksi ja sitte saamaan
vapautensa, kun heitä vielä kerran oli ankarasti varoitettu
julistamasta natsarealaisen oppia sekä Jerusalemissa että muualla.

Apostolit kutsuttiin sisään kuulemaan tuomiotaan. Ylimmäinen pappi piti
lyhyen nuhdepuheen, jonka hän lopetti sillä varoituksella, etteivät he
enää tekisi itseään syypääksi tottelemattomuuteen, jossa tapauksessa
armon-aika olisi auttamattomasti kadonnut ja heidän elämänsä menetetty.

Pietari ja Johannes kuulivat tuomiotaan samalla rauhalla ja
tyyneydellä, kuin koko tutkinnon aikana olivat osoittaneet. Ja kun he
menivät ulos salista, loistivat heidän katseensa hiljaisesta ilosta,
heijastus siitä riemusta, jota he tunsivat huomatessaan olevansa
mahdollisia kärsimään mestarinsa tähden.

"Tosiaankin, he näyttivät riemujuhlaan menijöiltä", sanoi Gamaliel
silmäillen Saulusta. "Heidän silmänsä loistivat kuin voittosankarien,
jotka tulevat kotiin rikkaine saaliineen! Kummallista väkeä nuo
natsarealaiset, kummallinen oppi..."

Mutta Saulus ei vastannut; synkin ja ankarin katsein seurasi hän
poistuvia. Nähdessään heidän ilosta loistavat kasvonsa tunsi hän
katkerata vihaa. Hämärästi tunsi ja ymmärsi hän tällä hetkellä, että
joskin lain koura voi saavuttaa nämät miehet ja ripustaa heidät
ristille, niinkuin se oli tehnyt heidän herralleen ja mestarilleen,
niin miten on masennettava ja kukistettava tuo henkinen etevyys, josta
uhkaukset ja rangaistukset kimmoavat takaisin? Missä olisi ase, joka
heihin pystyisi? Ei ylimmäisen papin vallassa eikä korkean neuvoston
rangaistustuomioissa -- mutta missä?

Vähän ajan kuluttua poistuivat neuvosherrat. Osa heistä jätti temppelin
mennäkseen kaupungin synagoogiin opettamaan; muutamat jäivät kansan
esikartanoon lain käskyn mukaan rukoilemaan, vastaanottamaan siunausta
papilta sekä panemaan roponsa uhriarkkuun; toiset jäivät
uteliaisuudesta näkemään vankeja sekä heidän kohtaloaan. Ainoastaan
harvat neuvoston jäsenet, ne, joilla oli jokin temppelipalvelus
toimitettavana, menivät pappien esikartanoon.

Täällä järjestivät leviitat polttouhrinalttaria siihen uhriin, joka
illalla oli toimitettava. Tuolle viittätoista kyynärää korkealle
alttarille menivät he kaltevata siltaa myöten ja panivat puita niihin
kolmeen rovioon, jotka tavallisesti leimusivat alttarilta; kaksi
rovioista oli jo sammunut ja mustina, kolmannesta, jota sanottiin
"ikuiseksi", tuprusi alinomaa aaltoilevia savupyörteitä kirkkaaseen
ilmaan. Komeat, kullalla silatut pariovet, mitkä johtivat pyhään, jonne
ainoastaan papit saivat mennä, olivat auki, mutta raskas esirippu
peitti sisäänkäytävän. Silloin tällöin liikkui esirippu, kun papit,
jotka sisällä tekivät tehtäviään, kulkivat ulos ja sisään. He toimivat
suitsutusalttarilla järjestäen tulia kynttiläjalkoihin tahi vaihtoivat
leipiä katsomusleipäin pöydälle, ja nostetun esiripun alta virtasi
ikäänkuin tuulahduksena pyhä salaperäisyys, joka hiljaisuudessa ja
hämärässä piiloutui sen takana...

Gamaliel ja Saulus olivat seuranneet toisiaan kansan esikartanolle.
Täällä oli se synagooga, jossa Gamaliel tavallisesti opetti, ja kun hän
oli puhunut hetken Sauluksen kanssa, jätti hän hänet hyvästi ja meni
opetuslastensa luo, jotka odottivat häntä.

Mutta Saulus viipyi kansan esikartanolla, kunnes virkaatoimittava pappi
tuli portaille, jotka johtivat pappien esikartanoon, antamaan
siunauksen. Kaikki seisahtuivat heti ja kääntyivät pohjoiseen päin.
Muutamat lankesivat polvilleen; toiset kohottivat käsivartensa ja
loivat silmänsä alas.

Saulus oli myöskin kääntynyt ympäri ja kun nuo juhlalliset sanat:
"Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua! Herra valistakoon kasvonsa
sinun päällesi ja olkoon sinulle armollinen! Herra kääntäköön kasvonsa
sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan!" kaikuivat hiljaisuudessa,
lankesi hän polvilleen ja painoi toisen kätensä rintaansa vasten. Hän
ei rukoillut, kuten muut, eikä, niinkuin tapa vaati, silmät maahan
luotuina; hänen päänsä oli pystyssä, tummat silmänsä olivat luotuina
siniseen, äärettömään avaruuteen, ja palava, harras ilme levisi hänen
kasvoilleen.

Tämä Jehovan siunaus, jota hän monta kertaa, aina hartaasti, mutta
ilman syvempää vaikutusta oli kuunnellut, valtasi hänet tänään
ihmeteltävällä voimalla. Kaikki se viha, joka äsken täytti hänen
sydämensä, suli äkkiä siinä tunteessa, joka tällä hetkellä yksinomaan
hallitsi häntä: hurmaava, korkea havainto, että se kansa, johon hän
kuului, oli valittu kansa, kansa, jonka korkeana tehtävänä oli aikojen
pimeydessä, vuosisadasta vuosisataan kehittää suurta jumal'aatetta. Hän
ei tuntenut tätä totuutta ainoastaan järjellään, joka älykkäästi tutki
ja selvitti lain vertauskuvia, vaan koko olennollaan, tuolla
käsittämättömällä, äärettömällä sielumme aatteella, joka on ikäänkuin
kaiku näkymättömästä ijankaikkisuuden syvyydestä ympärillämme. Hän
tunsi Herran Sebaotin hengen lepäävän tämän pyhyyden yli, jossa hän,
Saulus, oli ympärileikkauksella pyhitetty Jumalan palvelukseen, ja
jossa hän oli rukoillut ensimmäiset jalkansa ja kätensä päivälliseksi,
joka ajan tapaan syötiin viiden ja kuuden välillä illalla.

Se sali, jossa päivällinen nautittiin, oli talon keskiosassa. Talo oli
rakennettu neliskulmaisen pihan ympärille, jonka keskellä sijaitsi
puiden ja rehevien kasvien ympäröimä vesisäiliö. Se puoli salia, joka
oli pihan puolella, oli tykkänään avonainen, jotta tuoksuvain kukkain
ja auringon valon täyttämä kesäilma virtasi sisään pylvästen välistä,
jotka tällä puolella kannattivat kattoa.

Melkein salin keskelle oli levitetty kultakirjainen matto. Sille oli
asetettu matala marmoripöytä, jonka ääressä oli sohva. Muita
huonekaluja ei ollut; mutta pitkin seiniä, joiden laudoitukset
olivat öljypuuta, ja jotka parissa kohden olivat koristetut
kalkkimaalauksilla, oli patjoja ja mattoja istumapaikoiksi.

Kun Saulus oli istuutunut ja mukavasti nojautunut marmoripöydän
vieressä olevaan sohvaan, toi Joel ruuan sisälle ja asetti sen herransa
eteen.

Mutta Saulukselle ei tänään ruoka maistunut. Hän söi hitaasti tuota
pieneksi paloitettua, valkoista karitsanlihaa, kastoi muutamia
leipäviipaleita liemeen ja maisteli viiniä, jota Joel ojensi hänelle
kalliissa hopeamaljassa.

Sillä aikaa kuunteli hän puoleksi suuttuneena, puoleksi uteliaana sitä
pakinaa, millä Joel koetti ilahuttaa herraansa, jonka synkkä muoto ja
puuttuva ruokahalu huolestutti hyväluontoista palvelijaa.

"Oletko kuullut, herra", kysyi hän ottaen pois lihan ja asettaen esiin
viikunoilla täytetyn astian, "että raatiherra Jonatanin pieni orjatar
Akte on paennut ja on otettu tuon roskaväen, natsarealaisten, turviin,
jotka ovat piiloittaneet hänet?"

"En", vastasi Saulus mielenliikutuksella, jota hän turhaan yritti
salata ulkonaisella välinpitämättömyydellä, "sitä en ole kuullut. Mutta
se ei kummastuta minua. Kaikki, jotka eivät pelkää lakia, palvelijat,
jotka eivät ole nöyriä herroilleen, lapset ja vaimot, jotka eivät
tottele niitä, joita Herra Sebaot on käskenyt tottelemaan, kaikki nämät
käyttävät nyt tilaisuutta hyväkseen ja yhtyvät natsarealaisen lahkoon.
Kunnioitettava joukkue tulee siitä tosiaankin aikaa myöten!"

Joel seisoi yhä herransa edessä tuudittaen hiljaa ruumistaan ja
halukkaasti kuunnellen tuota vihanpurkausta, jota hän huvikseen koetti
kiihoittaa, "Ja mitä inhoittavia taikakeinoja nuo harjoittavatkaan!"
jatkoi hän matalalla äänellä, samalla kun hän kumartui eteenpäin, laski
sormensa nenälle ja katsoi ympäri huonetta, ikäänkuin peljäten jonkun
sivullisen kuuntelevan hänen pakinaansa. "Päällikkö Aleksanterin
keittiömestari Baruk kertoi omin silmin nähneensä heidän katseellaan ja
muutamilla loihtusanoilla parantavan miehen, joka syntymästään saakka
oli ollut sairaana. Ja nyt juoksee mies ympäri, ikäänkuin hänen
jalkansa eivät koskaan olisi olleet kuihtuneet. Semmoista ei voine
tapahtua muutoin kuin perkeleen avulla. Sen minä sanoin Barukille,
herra", jatkoi Joel tyytyväisenä ja liehakoiden, "mutta hän oli
varmaankin tullut hupsuksi, koska hän piti sen Herran Sebaotin hengen
vaikuttamana. Minä nauroin häntä vasten naamaa, niin, herra, sen
todellakin tein! Herran Sebaotin henkikö vaikuttaisi tuommoisiin
kalastaja- ja kirvesmies-raukkoihin, sillä semmoista väkeä
natsarealaisen joukko enimmäkseen lienee! Jos he olisivat oppineita ja
ylhäisiä herroja, kuten sinä, joka ymmärrät lain ja kirjoitukset, niin
voisihan sitte puhua Herran Sebaotin hengestä, mutta näinollen se on
niin mieletöntä, että täytyy oikein nauraa!"

Saulus ei vastannut. Synkällä katseella käski hän Joelin vaikenemaan ja
jättämään hänet rauhaan. Kun hän kuuli palvelijan puheen, jossa hänen
omat mielipiteensä hienouden ja kaunopuheliaisuuden loiston menettäminä
paljaina esiintyivät, valloitti hänet äkillinen vastenmielisyys, joka
puhkesi ilmi halveksumisen tunteena oppimatonta Joel-parkaa kohtaan.

"Miten inhoittavasti ja naurettavasti nämät lörpöttelevät herrojensa
puheita", ajatteli hän ivanaurulla, "miten supistetuilta ja typeriltä
kuuluvat syvimmät totuudet, kun he niitä papukaijain tavoin matkivat!"

Kun Saulus oli atrioinnut ja pessyt kätensä, nousi hän ylös ja meni
niille portaille, jotka rakennuksen sisästä johtivat tasaiselle
katolle.

Täällä hän tavallisesti, kuten juutalaisten oli tapa, vietti jonkun
hetken päivällisen jälkeen, joko puolinukuksissa leväten tahi
vastaanottaen vieraita, jotka tulivat suoraan kadulta niitä portaita
myöten, mitkä talon ulkopuolelta veivät katolle.

Mutta tänään ei hän levännyt eikä vastaanottanut vieraitakaan, ja
kuitenkin hän viipyi niin kauvan tuolla ylhäällä, että illan hämärä
alkoi laskeutua Jerusalemin kunnasten ylitse, kääri Tyropöonin
läpinäkymättömään yöhön, laskeutui mustana harsona temppelin
kultaisille katoille ja hävitti rajapiirteet noista neliskulmaisista
rakennuksista, joiden valkea väri pisimmän aikaa häämöitti hämärästä.
Taivas kaareili vapaana ja ääretönnä Sauluksen pään päällä, ja tähti
toisensa perästä ilmaantui sinne yhä kirkkaammalla loistolla. Sitä
myöten kuin pimeys alhaalla tiheni, tuli avaruus valoisammaksi ja
ikäänkuin korkeammaksi ja laajemmaksi. Noiden yksinäisten, kiiluvien
tähtien välistä näkyi toisinaan himmeämmin, toisinaan loistavammin
valosumua, ikäänkuin salaperäisenä heijastuksena sen takana olevasta
äärettömyydestä. Samat tähdet, jotka olivat kuvastuneet Jabbokin
virrassa, missä Jakob taisteli Herran enkelin kanssa, jotka olivat
loistaneet Mamren tammistoon ja niille laitumille, missä David kaitsi
laumaansa, loistivat myöskin tuohon yksinäiseen haaveksijaan...

Hän nojasi käsivarttaan rintasuojukseen, ja katseensa oli lakkaamatta
kiinnitetty tähtikirkkaaseen avaruuteen. Se heikko humina, mikä
hämäränaikana oli kuulunut Jerusalemista, oli loppunut, koko kaupunki
lepäsi pimeässä ja hiljaisuudessa. Hänestä tuntui, ikäänkuin tuulahdus
Jehovan hengestä olisi liidellyt hänen ohitseen yön pimeydessä ja
koskettanut hänen sieluaan. Ja tässä salaperäisessä havainnossa, joka
saatti hänen sydämensä hehkumaan ja suonensa tykkimään, luuli hän
jälleen kuulevansa heikon, juhlallisen uudistuksen tuosta suuresta
lupauksesta...

Hän makasi hiljaa, vaipuneena noihin unelmiin, jotka hyväilivät hänen
kiihoittuneita, väsyneitä ajatuksiaan, kunnes hän säpsähti heikosta
äänestä, mikä kuului kadulle johtavilta portailta. Hän nousi ylös
katsomaan, ken niin myöhään häiritsi häntä. Mutta kun hän tuli
porrasten luo, oli kaikki yhtä hiljaa ja liikkumatta kuin ennenkin; nuo
valkoiset portaat häämöittivät epätäydellisesti pimeässä, ja alhaalla
hän näki ainoastaan Joelin hiipivän lyhty kädessä seinämällä, jossa tuo
lekuttava valo kulki ylös, alas...

Hänet oli kuitenkin häiritty unelmistaan; hän ei enää asettunut
makaavaan asentoon, vaan alkoi käydä edestakaisin katolla.

Päivän tapaukset -- kohtaus neljäkäskivi-salissa, keskustelu Gamalielin
kanssa, rukous kansan esikartanolla -- nousivat uudelleen kirjavina,
levottomina kuvina hänen mielikuvituksessaan. Ja perusajatuksena
kaikista näistä muistoista, jotka karkoittivat kaikki muut mietteet
hänen sielustaan, säilyi vain yksi ainoa, kummallisesti hämmentävä
ajatus: minkätähden oli se innostus, jonka hän tunsi rukoillessaan
temppelissä kansansa suuruutta, silmänräpäyksessä sammunut, kun hän
alkoi rukoilla Jehovaa tuhoamaan natsarealaisen puoluelaisineen? --

Hän mietti kauvan tätä kysymystä voimatta antaa itselleen tyydyttävää
vastausta. Moseksen lain ja rabbiinien sääntöjen mukaan ei hänellä
ollut ainoastaan oikeus, vaan velvollisuuskin pyytää Jehovaa
hukuttamaan itse kunkin, joka näyttäytyi ainoan, totisen opin
viholliseksi -- ja mikä olikaan tällä hetkellä Israelin vaarallisin
vihollinen, jos ei tuo julkea natsarealainen, joka ahdistaa niitä pyhiä
isäinsääntöjä, mihin Israel rakentaa kaiken toivonsa.

Mutta miksi muuttui hänen rukouksensa raukeaksi, miksi hämmentyivät
hänen ajatuksensa, kun hän tahtoi huutaa: "Herra, hukuta hänet...?"

Ruumiillisesti ja sielullisesti väsyneenä, käsittämättömän
alakuloisuuden kiusaamana, jota hän katkeralla itsensäsyytöksellä sanoi
henkiseksi välinpitämättömyydeksi, meni hän alas katolta
työhuoneeseensa.

Täällä riippui keskellä huonetta palava lamppu; hän otti esiin kirjansa
sekä pergamenttikäärönsä ja alkoi lukea tuon pienen lampun heikossa
valossa.

Tunti tunnin perästä kului, jolla aikaa hän lepäämättä tutki pyhiä
kirjoituksia. Gamalielin koulussa oli hänelle opetettu sekä _halakaa_
-- vaikeatajuinen, turhantarkka lain ulkonaisen ohjeen tulkitseminen --
että _haggadaa_, joka sisälsi lain syvän aatteen tutkimuksen ja
selityksen: ennustusten kätketyn salaisuuden, Jehovan henkisen liiton
kansansa kanssa. Tulisella sielullaan käsitti Saulus ihastuksella
jälkimäisen järjestelmän, ja häntä pidettiin yleisesti yhtenä
messiallisten ennustusten parhaimpana tulkitsijana. Hänen sielunsa
janosi henkeä noihin kuolleisiin kirjaimiin, joiden kanssa
rabbiinikoulun säännöt olivat pakoittaneet häntä työskentelemään, ja
oli ikäänkuin syöpynyt noihin valoisiin näkyihin, jotka loistivat
hänelle pyhien kirjojen mahtavista ennustuksista...

Mutta tällä hetkellä ei Saulus ollut haggadisti, tuo rakkaudesta rikas
Jumalan kätkettyjen salaisuuksien selittäjä. Innolla, ikäänkuin hän
olisi peljännyt oman itsensä vastaansanomista, heittäytyi hän tutkimaan
lain tulkitsemista, vaipui noihin tuhansiin monimutkaisiin sääntöihin,
joilla rabbiinit, johtaen laista johtopäätöksiä johtopäätösten perään,
osasivat kietoa ajatuksen, kunnes se ikäänkuin tukehtui, koska se näki
mahdottomaksi voida täyttää vanhurskaan Jumalan vaatimuksia...

Ja kuitenkin, juuri siihen -- juuri lain täydelliseen täyttämiseen --
perustui Israelin vapautus! Ei ollut yhtään tinkimisen varaa, ei mitään
-- kaikki oli täytettävä, jos toivottiin koko lupauksen täyttyvän...

Kokonainen, täydellinen vanhurskaus ... ei kirjaintakaan laista
poistettuna ... ei edes huojennusta _siellä_, jonne ainoastaan Jehovan
silmät näkivät, kapinallisen sydämen himoissa ... sitä vaati vanhurskas
Jumala häneltä -- heikolta, hauraalta astialta...

Kamala, masentava ajatus! Eikä kuitenkaan ollut pyhissä kirjoissa
mitään, joka sitä vastusti, ei mitään, joka edes huojentaisi sen painoa
tahi auttaisi sitä kantamaan...

Hänen syvät, tummat silmänsä paloivat synkästi, ja hän painoi kättä
otsaansa, jonka takana nuo surulliset ajatukset taukoamatta
työskentelivät. Jossakin sielunsa sopukassa kuiskasi hiljainen,
valittava ääni: "ei, minä en voi, Herra, tämä on liiaksi paljon!" Mutta
väkinäisellä voimanponnistuksella tukahutti hän tämän hiljaisen
valituksen, hypähti ylös, nosti molemmat kätensä ja huudahti
intohimoisesti:

"Niin, Herra, minä tahdon täyttää lain, minä tahdon tulla
vanhurskaaksi, kuten sinä vaadit, Israelin vanhurskas Jumala! Voimani
ei ole horjuva, kärsivällisyyteni ei ole väsyvä, ennenkuin Abrahamin
lupaus on täyttynyt, ja Messias, tuo ihana, pelastaja, vapahtaja, on
tullut!"

Nämät sanat lausuttuaan lankesi hän patjoille, hänen päänsä vaipui
taaksepäin ja silmänsä sulkeutuivat. Mitättömäksi tekevä ruumiin ja
sielun voipumus seurasi tätä luonnottomiin kiihoitettua henkistä
voimaa. Liikkumatta lepäsi hän samassa asennossa, jolla aikaa lampun
liekkuva valo yhä enemmän vaaleni aamusarastuksesta, joka alkoi tunkea
sisään pienten akkunain puuristikkojen kautta. "Lepää ... lepää",
kuiskasi hänen väsynyt ajatuksensa, -- "mistä löytyy, missä on se lepo,
jonka Jumala on luvannut kansalleen? Vanhurskaus ... musertava laki ...
sieluni menehtyy ... niinkuin vuoret vyöryvät nuo äärettömät
vaatimukset sen yli... Herra, kuka voi sinun edessäsi kestää... Eikä
kuitenkaan ole mitään pakopaikkaa... Hirmuinen Jumala ei myönnytä
kirjaintakaan pyhästä laistaan ... minun täytyy ... minun täytyy..."

Hän nousi istumaan, kätki kasvot käsiinsä, ja syvä, raskas huokaus
kaikui ikäänkuin avun ja säälin huutona yön hiljaisuudessa...

Saulus ei herännyt ennen synkeistä mietteistään, kun liike kadulla oli
alkanut, ja lintujen viserrys oli tullut yhä terävämmäksi ja
heleämmäksi sekä pihalle johtava ovi narissut saranoillaan päästääkseen
ulos Joelin, joka meni noutamaan vettä säiliöön ja pingoittamaan
mattoja pihan yläpuolelle suojaksi auringonhellettä vastaan. Sitte hän
nousi ylös, sammutti lampun ja meni hetkeksi nukkumaan, sillä välin kun
Jerusalem valveentui, kun päivän elo ja valoisat, kirjavat värit
karkoittivat itämaisen yön synkeän pimeyden ja hiljaisen, pyhän levon.



II.

Saulus, vainooja.


Lyhyt ajanjakso kului ilman ulkonaisia otteluja rabbiinien ja heidän
vihaamansa lahkon välillä. Tosin olivat Pietari ja Johannes edelleen
uhmailleet ylimmäisen papin kieltoa vastaan ja saarnanneet sekä
Salomonin pylvästössä että torilla, jossa heitä aina ympäröi joukko
hartaita kuulijoita, eikä ylimmäinen pappi ollut unhoittanut lähettää
urkkijoitaan heitä väijymään; mutta hän karttoi ryhtymästä ankarampiin
toimenpiteisiin, osaksi epätietoisena, kenen puolelle kansa asettuisi,
osaksi toivosta, että hän viimeinkin saisi nuo molemmat villitsijät
kiinni silminnähtävästä rikoksesta, todellisesta, kumoamattomasta
häväistyksestä, jolla hän saattaisi kansan sellaiseen raivoon, että se
ilman hänen vaikutustaan surmaisi nuo julkeat.

Tämmöinen oli hänen suunnitelmansa, ja sillä aikaa, kun hän
hiljaisuudessa koetti sitä kypsyttää, saivat natsarealaisen
opetuslapset verrattain häiritsemättä julistaa mestarinsa oppia.

Mutta jos apostolit nauttivat satunnaista rauhaa, jolla aikaa usko
valtavasti levisi, leimahti taistelu sitä kiivaammin toisella taholla.

Temppelisynagoogassa taisteltiin päivittäin loppuun syvällisiä riitoja,
jotka, mitä enemmän tunnit kuluivat, saivat yhä kiivaamman ja kiivamman
luonteen. Useista etevistä synagoogista oli rabbiineita kokoontunut
opin ja älyn aseilla vastustamaan ja kukistamaan tuota vaarallista
oppia, josta jo maine oli kulkenut ulkopuolelle Judan valtakunnan
rajojen.

Ja he saivat teroittaa aseitaan, sillä tällä kertaa ei heidän
vastustajansa ollut oppimaton kalastaja eikä halveksittu publikaani,
vaan mies, jolla oli suuri arvo, moitteeton käytös ja syvällinen
helleeniläinen sivistys. Hänen nimensä oli Stefanus. Hän oli
natsarealaisen puoluelainen, ja nuoruudestaan huolimatta oli hän jo
tunnettu hehkuvasta uskostaan ja hengen voimastaan, jonka kautta hän
teki merkkiä ja ihmeitä kansan seassa.

Tämän miehen kanssa taistelivat nyt rabbiinit raivoissaan, kun
huomasivat väitteensä kuluneiksi ja todistuksensa hengettömiksi sitä
elävää henkeä vastaan, joka esiintyi Stefanuksen sanoissa.
Jonkullaisessa epätoivoisessa huumeessa singahuttivat nuo arvoisat isät
kokonaisia vuoria rabbiinilaista viisautta sekoittaakseen ja
tukahuttaakseen tuon nuoren puhujan ihastuttavaa kaunopuheliaisuutta;
mutta heidän vastustajansa syvät tiedot, jota kannatti luja usko,
olivat läpitunkematon kilpi, josta kaikki heidän suurioppisuutensa
iskut kimmosivat takaisin...

Maine näistä henkisistä taisteluista oli levinnyt laajalle. Se mielten
kuohu, joka natsarealaisen esiintymisestä ja kuolemasta tuskin koskaan
oli kokonaan loppunut, kiehahti nyt esiin uudella voimalla. Kaikkialla
synagoogissa kiisteltiin samasta asiasta; pitkään aikaan eivät
temppelin esikartanot olleet olleet niin täynnä väkeä, joka tuli
näkemään taistelun loppua mahdollisimman pian; vieläpä köyhemmänkin
kansan seassa, työmiesten joukossa, jotka istuivat pienissä kadulle
avonaisissa myymälöissään ja valmistivat kenkiä tahi muovaelivat
saviastioita, puhuttiin tuosta merkillisestä uudesta opista, joka
tahtoi kumota Moseksen lain, ja osoitettiin innokkaasti natsarealaisen
opetuslapsia, kun joku heistä näyttäytyi kadulla, tavallisesti suuren
ihmisjoukon seuraamana.

Temppelisynagoogassa tapahtuvissa taistoissa oli Saulus tarsolainen
usein läsnä, mutta ihmeellistä oli, ettei hän tuskin milloinkaan voinut
ottaa siihen tehokkaampaa osaa. Usein oli hän valmiina tähtäämään
kuolinviholliseensa Stefanukseen ennen mietityn murhaavan iskun, mutta
kun hän katsahti noihin ihaniin, nuorekkaisiin kasvoihin, joilla aina
asui jokin salaperäinen loisto, hämmentyivät hänen ajatuksensa, ja
sanat kuolivat huulille.

Sen sijaan valloitti hänet tulinen viha, ei ainoastaan oppiin, kuten
tähän asti, vaan itse Stefanukseen. Nuo kirkkaat, lempeät silmät,
joiden katseista loisti ilo ja rauha, niin tykkänään erillainen kuin
Sauluksen oma, murrettu sieluntila, saattoivat liikkeeseen hänen syvät
intohimonsa ja täyttivät hänen rintansa kuohuvalla katkeruudella sekä
uteliaisuuden, odotuksen ja epätoivon tunteella.

Mitä omisti tämä mies, jota hän, Saulus, ei omistanut, ei voinut
hankkia väsymättömällä ponnistuksellaan, loppumattomalla taistelullaan?
Mitä oli se salaperäinen vanhurskauttaminen, se rauhan ja ilon lupaus,
jonka hän väitti vastaanottaneensa ristiinnaulitulta natsarealaiselta?

"Mieletön haaveksija, hupsu narri", ajatteli Saulus, kun hän
yhteenpuristetuin huulin ja synkin katsein kuuli Stefanuksen puhetta,
"mistä sinä riemuitset, mikä on se aarre, jonka luuloittelet
löytäneesi, ja jota me emme omistaisi, me, lupauksen lapset, me, jotka
olemme vaeltaneet vanhurskaasti Abrahamin Jumalan edessä? Raskaana
painaa elämän todellisuus meitä kaikkia, musertavana vaatii Herran
Sebaotin ääni pelvolla ja vapistuksella ahkeroimaan sielujemme
pelastusta, Israelin vapahdusta; vaikeat, musertavat taistelut
odottavat meitä, ja sinä laulat riemulauluja ja iloitset, rohkeileva
hupsu! Tomussa sinä makaisit, tuhkaa heittäisit päähäsi, jos tietäisit,
mitä minä tiedän: että Israelin Jumala on ankara Jumala, ja ettei hän
ennen, kun viimeinen kirjain hänen käskystään on täytetty, ole
pelastava kansaansa!"

Eräänä aamuna, kun Saulus aikoi lähteä työhuoneestaan mennäkseen
temppeliin, hyökkäsi Joel sisälle, ja hänen koko olentonsa osoitti
hämmästystä ja kiihkoa.

"Koko kaupunki on kapinassa, herra!" huudahti hän. "Stefanus
raastetaan kivitettäväksi... Viimeinkin hänet on todistettu syylliseksi
pilkkaan ... useat todistajat ovat valalla vannoneet kuulleensa hänen
pilkkaavan Mosesta ja Jumalaa ... niin että, ylistetty olkoon Jehova,
tuo petollinen joukkue tullee viimeinkin rangaistuksi...!"

Saulus ei vastannut. Hänen kasvonsa kävivät vielä synkemmiksi, hän
käski Joelin antamaan hänelle viitan ja riensi sitte pois palvelijansa
seuraamana.

Kun hän tuli kadulle, huomasi hän kohta, että jotakin tavatonta oli
tekeillä; silloin tällöin kuului kaukaa kamala, onnettomuutta ennustava
kohina, joka myrskyaaltojen lailla milloin nousi, milloin laski, ja
uteliaannäköisiä ihmisiä juoksi edestakaisin huutaen ja kirkuen
toisilleen.

"Mihin? Tänne?... Ei, tuonne... Efraiminportille... Neuvosto on
tuominnut hänet kuolemaan... Ei, mutta kansa repii hänet kuoliaaksi...
Mistä on kysymys?... Eräs natsarealainenko?... Stefanus on hänen
nimensä... Hän on ivannut temppeliä ja pilkannut Moseksen lakia!... Voi
häntä ... kuolema pilkkaajalle!" -- kaikuivat kysymykset, vastaukset ja
huudot sekaisin kansan rientäessä kaupungin pohjoiseen osaan,
Efraiminportille.

Saulus riensi edelleen; tultuaan Tyropöonille näki hän vastakkaisella
puolella väkijoukon, joka raivokkaasti kirkuen hyökkäsi eteenpäin.
Sauluksesta tuntui, kuin vihan- ja kostonhenget puhkuen kohisisivat
ilmassa ja ajaisivat joukkoa eteenpäin, joko sen tahdosta tahi
tahtomatta. Hän tunsi sen joukossa useita korkean neuvoston jäseniä;
hän käsitti nyt, että kaikki laillinen järjestys oli kumottu, että tuo
niin kauvan ravittu ja tukahutettu katkeruus oli nyt puhjennut
suuntaan, jota ei kukaan eikä mikään voinut vastustaa.

Juosten riensi hän alas laaksoon sekä sieltä vastakkaiselle puolelle ja
saavutti viimein nuo aaltoilevat ihmisjoukot. Kapeilla kaduilla
vierivät ne eteenpäin kirkuen, tuuppien ja tunkien toisiaan.
Stefanukselta he olivat jo riistäneet viitan, hänen hameensa oli
rikkirevitty, ja jalat, joihin hän kiireessä ei ollut ehtinyt
kiinnittää kenkiään, vuotivat verta tuon tulisen juoksun tähden. Mutta
hänen käytöksensä oli täysin rauhallinen, ja hänen kasvoillaan lepäsi
syvä, miltei onnellisuuden rauha. Sillä hänen kuoleman tiedosta
liikutetusta hengestään virtasi myötäänsä salainen voima sädehtien
siitä muistosta, joka lepäsi tämän tien ylitse: muisto hänestä, joka
kerran kulki sitä nääntyen ristin taakan alle.

Kun pyövelit ja heidän uhrinsa olivat tulleet Efraimin portin
ulkopuolelle, seisahtuivat he, liike yhteensullotussa väkijoukossa
lakkasi, ja hurjaa kirkunaa seurasi muutaman sekunnin syvä hiljaisuus.

Samassa kääntyi kaksi hurjannäköistä miestä Saulukseen, joka vähitellen
oli tunkeutunut katsojien ensi riviin, heittivät vaatteensa hänen
jalkoihinsa ja huusivat:

"Saulus, sinä, joka kiivailet lain ja taistelet Israelin Jumalan
puolesta, huomaa, miten me puolustamme hänen pyhää asiaansa, miten me
hävitämme saatanan aseen!"

Sitte he kääntyivät kohotetuin käsin Stefanukseen -- ja nyt vingahti
ilman läpi kaksi kiveä, jotka tähdättiin hänen päähänsä.

Näin antoivat merkin nuo kaksi todistajaa, joiden velvollisuus oli
alkaa kivien heittäminen. Vimmattu ulvonta katkaisi hiljaisuuden,
ensimmäistä kiveä seurasi salamannopeudella toinen sekä kolmas, ja
jonkun sekunnin kuluttua ratisi kivisade Stefanuksen ympärillä.

Ensimmäisen kiven tapaamana vaipui hän polvillensa maahan, ja kohta
vuoti verta useammasta syvästä haavasta. Mutta hän ei näyttänyt edes
tuntevan sitä kipua, jonka nuo rikkirevityt hermot ja lihakset varmaan
vaikuttivat. Hänen huuliltaan liiteli useamman kerran kuiskauksena
sanat: "Herra Jeesus, ota minun henkeni!" ja koko hänen kasvonsa olivat
ikäänkuin kirkastetut, läpikuultavat, niin että hänen sisäinen,
henkinen elämänsä näytti kuolinhetkellä leimahtavan hehkuvalla
voimalla.

Kivittäminen ja ulvonta taukosi hetkeksi, ikäänkuin tarvitseisi
murhaajain vetää henkeä. Toisiin vaikutti tämä kuolonkamppailu, joka
enemmän näytti salaiselta uuden, korkeamman elämän kehitykseltä, kuin
viimeiseltä nukahdukselta, valtavammin kuin kaikki käännytyspuheet, ja
tietämätön, salainen toivo aukaisi jo heidän sydämensä uudelle opille.
Toiset taas kyllästyttivät kiihoitettuja himojansa noiden
vertavuotavien haavojen näkemisellä ja nielivät halulla kuolevan
jokaisen liikkeen, vainutakseen niissä katumuksen tahi tuskan ilmeitä;
muutamat alkoivat viimein tuntea myötätuntoisuutta ja mielipahaa tuosta
väkivallan työstä.

Stefanus lepäsi edelleen polvillaan kädet kohotettuina taivasta kohti,
ja hänen kasvonsa loistivat yhä enemmän kirkastetusta valosta. Nyt
päästivät lähinnä seisovat jälleen hurjan kiljunnan, joka yhä eneni
kansan läpi kulkiessaan. Kivi toisensa perästä tuli suhisten joka
taholta, ja raivoisat huudot: "Alas häpäisijä, kuolema pilkkaajalle!"
kaikuivat hälisevän temmellyksen yli. Stefanus horjui; hänen silmänsä
säilyttivät vielä saman yliluonnollisen loiston; mutta hänen kalpeat
kasvonsa alkoivat vääntyä kouristuksista, ja veri vuoti virtoina
avonaisista haavoista. Hänen rikkirevittyyn lihaansa tunki teräviä
kiviä, hänen toisen kätensä musersi kauhea isku, ja se vaipui alas
levittäen verisateen lähinnä seisovien päälle; viimeisellä
ponnistuksella huudahti hän korisevassa hengenvedossa: "Herra, älä lue
heille tätä syntiä!" ja vaipui sitte kuolleena maahan.

Yhä edelleen satoi kiviä häneen, mutta kun ei mitään ääntä kuulunut,
kun ei yhtään liikettä huomattu tuosta verisestä, kohta muodottomasta
lihakasasta, joka äsken niin ihanasti oli sädehtinyt hengen jaloa
elämää, lakkasi vähitellen kivien heittäminen, kostonhuudot taukosivat,
ja äsken hurjaa melua seurasi tukahuttava hiljaisuus.

Saulus oli katsellut tuota kamalaa näkyä käsivarret ristissä ja kulmat
synkästi rypyssä. Ei mitään liikutusta näkynyt hänen kasvoillaan, mutta
värähdykset hänen huuliensa ympärillä näyttivät, että hän sisässään
taisteli kovaa taistelua.

Kun Stefanus verisenä ja runneltuna syöksyi maahan, kulki hänen
ruumiinsa läpi väristys, ja hän asetti käden silmilleen. "Kauheata",
mutisi hän, "Israelin Jumala, sinun kostosi on hirmuinen!"

Mutta hän voitti pian tunteensa; tulisella liikkeellä nosti hän
päätään, oikaisihe ja katsoi ympärilleen ikäänkuin näyttääkseen, että
hän kokonaan oli voittanut tuon hetken heikkouden.

Silloin hän kuuli siinä hiljaisuudessa, joka seurasi Stefanuksen
kuolemaa, erään äänen takanaan sanovan: "Hänen verensä on tuleva meidän
päällemme, niinkuin _tuon toisenkin_", a useita muita ääniä, jotka
yhtyivät siihen: "Niin, niin, sillä hän oli epäilemättä syytön".

Saulus kääntyi kiivaasti ympäri. Kaikki hellät tunteet, joita hän äsken
oli kokenut, katosivat salaman tavoin, ja vihan sekä koston henget
saivat hänessä taas vallan.

Hänen terävä katseensa tarkasti lähinnä olevia; useimpien kasvoilla hän
näki ilmeen, joka todisti, että mieliala Stefanusta kohtaan alkoi nyt,
kun murha oli tehty, muuttua vihasta myötätuntoisuudeksi.

"Noita kurjia raukkoja", ajatteli Saulus pilkallisesti, "jotka kulkevat
tuulen mukaan! Mutta odottakaa, viheliäiset raukat, toinen tuuli on
heti puhaltava teihin!..."

"Israelilaiset!" huusi hän kääntyen kansaan ja voimakkaalla äänellään
karkoittaen heikkouden, joka oli vallannut katsojat -- "Herra Sebaot on
sallinut tämän miehen kuoleman, koska hän sen kautta tahtoi antaa aseen
käteenne ja voimaa sydämeenne taistelemaan hänen pyhän asiansa
puolesta. Tämä pilkkaaja on saanut rangaistuksen rikoksensa mukaan, ja
vaarallinen Jehovan kansan vastustaja on hänessä poistettu. Mutta
natsarealaisen puolue ei ole silti juurinensa hävitetty, eikä hänen
kylvämänsä rikkaruoho pois kitketty. Ja tämän täytyy meidän tehdä,
vaikka se tapahtuisi vielä enemmällä verenvuodatuksella. Seuratkaa
minua! Hävittäkäämme perinjuurin tuo jumalaton joukko, joka suosii
laittomuutta, häpäisee Jehovaa, pilkkaa lupausta odotetun Messiaan
kirkkaudesta; joka hävittää sukulaisuuden ja kehoittaa lapsia
hylkäämään isän ja äidin tuon ristiinnaulitun tähden! Ja rukoilkaamme
Herraa Sebaotia, että niinkuin hän on musertanut pilkkaaja Stefanuksen,
hän on myös tekevä jokaiselle, joka häpäisee hänen pyhää nimeänsä!"

Hän kohotti molemmat kätensä kukistavalla liikunnolla, hänen sointuva
äänensä vapisi valtavista sisällisistä tunteista, ja hänen tummat
silmänsä heittivät leimuavia katseita väkijoukkoon, joka viehättyneenä
hänen voimakkaasta ja innostuttavasta esiintymisestään yhä enemmän
kietoutui hänen innostuksensa pyörteeseen ja äänekkäillä
suostumushuudoilla tunkeutui hänen ympärilleen.

"Niin, niin, hän on oikeassa. Eläköön Saulus, eläköön! Me seuraamme
sinua! Kuolema natsarealaiselle! Hukka periköön pettäjät, kuolema
pilkkaajille!" kaikui joka taholta, samalla kun nyrkkejä kohoutui
vihasta vääntyneiden kasvojen yli. Neuvosherrat, jotka, kun murha
viimeinkin oli suoritettu, kyllä tarvitsivat Sauluksen hehkuvan puheen
yllytystä pysyäkseen samassa kiihoittuneessa mielentilassa, yhdistyivät
kansaan, kiristelivät hampaitaan raivosta ja purkasivat rajuja
kostonhuutoja. Stefanuksen silvottu, verinen ruumis oli unhoitettu;
kaikki käänsivät hänelle selkänsä seuratakseen Saulusta ja
hurjistuneita pappeja uusiin väkivaltaisuuksiin....

Sinä ja useina seuraavina päivinä toimitti Saulus ylimmäisten pappein
ja neuvosherrain valtuutettuna, jotka ilolla tervehtivät häntä
pelastajana uhkaavasta vaarasta, ja kiihoittuneen kansanjoukon
seuraamana ankaran vainon natsarealaisen puoluetta kohtaan.

Ensin hän teki puhdasta temppelissä ja synagoogissa. Missä hän vain
kohtasi jonkun, joka vähänkään rikkoi uuden opin saarnaamisen ankaraa
kieltoa vastaan, se otettiin kiinni ja pantiin armotta vankeuteen.
Mutta ei ainoastaan ne, jotka julkisesti uhmailivat lain käskyjä
vastaan, tulleet hänen väkivaltaisuutensa esineiksi. Vakoojillaan urkki
hän tiedon, missä uuden opin harjoittajat olivat piiloutuneina, tunki
taloihin, rikkoi kotirauhan, otatti kiinni ei ainoastaan miehiä, vaan
vaimoja ja lapsiakin, kuulustelutti heitä ja panetti vankeuteen tahi
antoi kansan kivittää uppiniskaiset pilkkaajina.

Äänetön kauhu oli vallannut tuon pienen seurakunnan. Rohkeain ja
järkeväin onnistui pysyä syrjässä vainon raivotessa, ja pakenivat sitte
Jerusalemista, piiloittuivat vuorenluoliin kaupungin ulkopuolelle
taikka etsivät uskonveljiä kaukaisemmissa osissa maata. Toiset, jotka
olivat vähemmin rohkeita, antautuivat heti armoille, heidän täytyi
vaihtaa nuo ihanat rakkaudenateriat, joihin he olivat kokoontuneet
onnesta tykkivillä sydämillä, vankilan synkkään yksinäisyyteen. Koko
natsarealaisen puoluelaisten joukko oli muutamassa päivässä
poispyyhkäisty ikäänkuin aavikkotuulen lakaisemana. Salomonin
pylvästössä, jonne opetuslapset niin usein kokosivat innostuneita
kuulijoita, ei heitä enää näkynyt; turhaan odottivat myymälöissään
istuvat työmiehet nähdäkseen Pietarin tahi Johanneksen kulkevan
kadulla, ja pienet juutalaislapset, joita natsarealaiset niin usein
puhuttelivat, eivät enää kertoneet kotonaan isilleen ja äideilleen,
että he olivat kuulleet kummallisen ihanan kertomuksen jostakin, jota
eivät tunteneet, mutta joka kuitenkin oli rakastanut heitä enemmän kuin
isä, äiti ja sisarukset, niin paljon, että hän oli kuollut heidän
edestään...

Mutta kun Saulus yhä enemmän kiihoittuneen intohimonsa pakoittamana,
joka ryösti häneltä yön levon ja päivän rauhan, luuli perinpohjin
häätäneensä kaikki natsarealaiset Jerusalemista, johtui hänen mieleensä
levittää vainoomis-toimintaansa myöskin muille tahoille. _Koko_ tuo
Jehovan kirooma lahko oli juurineen hävitettävä, ei enemmän eikä
vähemmän; jokainen tuon rikkaruohon korsi oli pois kitkettävä, missä
ikänä se olikaan juurtunut! Sitä vaati Herra Sebaot -- ei mitään
puolinaista, mitään sovittelua, vaan _kaikki_. Lain _jokainen_ kirjain
oli täytettävä, niinhän kuului käsky. Ei yhtään kiertelemistä, ei
yhtään myönnytystä, ei mitään väsymystä, mitään valitusta, vaikkakin
tuo raskas taakka painoi häntä maahan asti. Mitä se auttoi, että hän,
Saulus, oli pyhittänyt elämänsä palavan levottomuuden tuskalle? Mitä
välittää Herra Sebaot, korkea, hirmuinen Jumala, noista öitten pitkistä
hetkistä, joina Saulus valvoen, vaan kuitenkin käärittynä unien
pilviin, on kerta toisensa perästä näkevinään Stefanuksen verisen
haamun häämöittävän, katsoen häntä kummallisella, puoleksi
surullisella, puoleksi rakkaudesta rikkaalla hymyllä... Mitä merkitystä
tuo kaikkivaltias panee halvan palvelijansa tuskalle -- tuolle kurjalle
epäilykselle, joka toisinaan ikäänkuin halvauksena tarttuu häneen juuri
silloin, kun hän on tarttumaisillaan uhriinsa ja sivaltamaisillaan?...

Ei, sillä ei ole mitään arvoa, ei rahtuakaan! Saulus on omistanut
elämänsä Herra Sebaotille -- hän on luvannut raivata tien vapaaksi
luvatulle ja pian tulevalle Messiaalle -- ja vaikkakin hän uhraisi
elämänsä, on tämä lupaus pidettävä!

Vähän epäiltyään, mihin hän ensin kääntyisi, sillä hän tiesi tuon uuden
opin levinneen useihin kaupunkeihin ja maanpaikkoihin, päätti hän
viimein matkustaa Damaskoon, joka yleisen luulon mukaan oli
vaarallisimpia natsarealaisten käännytyskiihkon pesäpaikkoja.

Aika olikin varsin sopiva tähän matkaan. Damasko kuului näet tähän
aikaan kuningas Areteen, Petran emiirin, valtaan, ja kun tämä sekä
ylimmäinen pappi olivat ystäviä, helpoitti se suuresti Sauluksen
yritystä.

Hän teki siis matkasuunnitelman laskien tarkasti, kuinka paljon aikaa,
väkeä ja rahaa hän tarvitsi päästäkseen suotuisaan tulokseen. Sitte
meni hän ylimmäisen papin luokse saadakseen tämän hyväksymisen ja
suostumuksen.

Ylimmäinen pappi Teofilus, joka pääsiäisjuhlan aikana oli nimitetty
hänelle uskottuun virkaansa, oli, kuten hänen veljensä Jonatankin --
Stefanuksen tuomari -- ja isänsä Hannas, sadukeusten lahkoa ja siis
oikeastansa Sauluksen, tuon innokkaan fariseuksen ja Gamalielin
oppilaan vastustaja. Mutta yhteinen viha natsarealaisiin, joka
viime aikoina oli tykkänään vieroittanut Sauluksen Gamalielista,
pakoitti nuo molemmat vihamiehet yhteen ja saattoi heidät unhoittamaan
entiset riitansa. Teofilus vastaanotti Sauluksen kohteliaalla
alentavaisuudella, ja kun hän kuunteli tuon nuoren kiivastelijan
ehdoitusta ja näki sen tulen, joka hehkui hänen silmissään, silloin
riemuitsi tuo pelkuri sadukeus ja onnitteli itseään sekä korkeaa
neuvostoa, että ilman omaa alkuunpanoa, joka aina saattoi vaaraan
joutua kansan epäsuosioon, voi tähdätä kuoloniskun vihattuun
natsarealaiseen lahkoon...

Seuraavana päivänä esitettiin Sauluksen ehdoitus korkealle neuvostolle.
Tämä herätti ensin kovaa vastustusta. Kiivas ottelu tapahtui
sadukeusten ja fariseusten kesken, joista jälkimäiset katsoivat
kylläksi julmuuksia harjoitetun, kyllin verta vuodatetun. Mutta
sadukeukset, joihin kuului mahtavimmat Israelin pappissuvuista, eivät
myöntyneet; he huomauttivat jäykällä itsepintaisuudella kaikista
suosiollisista asianhaaroista: nuoren Sauluksen uutteruuden ja innon,
joita ei voitu rahalla ostaa, ystävyyden suhteen kuningas Artekseen
j.n.e., kunnes korkea neuvosto viimein myöntyi ja ehdoitus
hyväksyttiin.

Saulus varustettiin siis korkean neuvoston lähettilääksi. Hänelle
annettiin tarpeellinen apujoukko ja rahasumma sekä valtuutettiin
jokapaikassa, synagoogissa, kaduilla tahi yksityisissä asunnoissa,
vangitsemaan kielletyn natsarealaisen harhaopin harjoittajat sekä
tuomaan ne sidottuina Jerusalemiin.

Kuumeentapaisen voitonriemun valloittamana, joka hetkeksi lievensi
levottomuutta hänen mielessään, kiiruhti Saulus kotiin ryhtyäkseen
välittömästi matkan valmisteluun.

Väsymätön toiminnanhalu täytti hänen; hän suunnitteli päivien matkat,
päätti jo edeltäpäin, missä oli pysähdyttävä, valvoi kaikkia
järjestelyjä, osti itse hevosia ja muuleja, nuoria, voimakkaita
eläimiä, jotka pikaisimmin voisivat taivaltaa matkan, ja valitsi
seuralaisensa, joihin, paitsi hänen palvelijaansa Joelia, kuului
leviittoja ja oikeudenpalvelijoita sekä muutamia maaherran antamia
roomalaisia sotamiehiä. Hän näytti kammoksuvan lepoa ja rauhaa tällä
ajalla. Ei hän edes öillä ollut levossa; silloin otettiin vanhat
pergamenttikääröt esiin, ja kirjoitusten lainkäskyistä ja säännöistä
etsi hän tuskallisella innolla menetystavalleen oikeudenmukaista
vahvistusta, jota hänen kapinallinen sydämensä kieltäytyi antamasta.
Hän kirosi tuota heikkoutta, hän vietti tuntikausia rukouksessa, että
Jehova ottaisi sen pois ja tekisi hänen sydämensä yhtä vapaaksi
epäilyksestä kuin hänen tahtonsa oli, ja mennessään aamusilla pihalta
vettä noutamaan näkivät Joelin uteliaat katseet tuon pienen akkunan
ristikon läpi Sauluksen haamun vaeltavan edestakaisin, valaistuna
omituisella harmaankeltaisella valolla, jonka vaikuttivat aamuhämärä ja
tuo pieni palava lamppu...

Oli sen päivän edellinen ilta, joksi Saulus oli päättänyt Damaskon
matkansa. Väsyneenä sielun ja ruumiin puolesta, mutta voimatta etsiä
lepoa, lähti hän kaupungin ulkopuolelle, saadakseen luonnon
yksinäisyydessä ja sen levon ympäröimänä, minkä ilta tuotti tienoolle,
rauhaa sielulleen ja kootakseen voimia siihen vaikeaan tehtävään, joka
odotti häntä.

Hän oli kulkenut läntisestä kaupunginportista. Pohjoisessa ja etelässä
kohtasivat hänen katseitaan korkeat vuoret, jotka kallistuivat Hinnomin
ahtaaseen ja syvään rotkoon päin, mikä kaakossa rajoitti Jerusalemia.
Edessään näki hän kiemurtelevan tien, joka Jerusalemista vei länteen
päin merenrannalla olevaan Jaffan kaupunkiin. Tätä tietä käyttivät
uutterasti matkustajat; muukalaiset, jotka olivat nousseet maihin
Jaffassa, kauppiaat, jotka tavaroilla kuormitettuine muuleineen
matkustivat Jerusalemiin myymään ja vaihtamaan tavaroitaan.

Aurinko oli laskeumaisillaan; tuon tuostakin kohtasi Saulus kulkijoita,
jotka kiireesti riensivät kaupunkiin ennen yön tuloa.

Miettivänä, pää kumarassa kulki hän tietä eteenpäin. Illan vienossa
hämärässä kuvastui elävästi hänen tummakiharainen päänsä voimakkaine
henkevine piirteineen, joilla tällä hetkellä lepäsi ikäänkuin synkkien
ajatusten varjo.

Sillä jokaisena minuuttina tunsi Saulus velvollisuudekseen ottamansa
toimen käyvän yhä raskaammaksi, että hän epäili, oliko hänellä todella
voimia sitä menestyksellä täyttämään. Hänen voimallisen ja kyvykkään
luonteensa perustuksena oli syvä tunteellisuus, joka oli tuottanut
hänelle sanomattomia kärsimyksiä näinä vainon ja verenvuodatuksen
aikoina. Monasti olivat hänen voimansa horjuneet noissa kuulusteluissa,
noissa kivittämisissä ja raipparangaistuksissa, monasti oli hän
kuiskaissut itsekseen: "ei, ei nyt enempää, älä, Israelin Jumala, enää
vaadi toisia uhreja palvelijaltasi!" Mutta silloin hän oli tuntenut
Herran Sebaotin käskyn ikäänkuin kalvaavana tulena, jossa hänen heikko
sydämensä karastui uuteen voimaan...

Nyt vaivasi häntä taas tuollainen arkuuden puuska. Luonnon tyyni rauha
herätti eloon kaikki hänen hellemmät tunteensa; hän ei voinut, vaikka
toivoi, kiihoittaa itseään vihaan ja katkeruuteen. Tuntui ikäänkuin
illan vieno tyyneys olisi tuonut hänelle tervehdyksen rauhasta ja
rakkaudesta, tervehdyksen, jota hän ei ymmärtänyt, vaan tunsi
heräävällä aavistuksella...

Äkkiä nousi hänessä kesken levottomia mietteitään aivan uusi,
tuntematon ajatus...

"Jos heillä on oikein ja sinulla väärin? Jos heidän halveksitussa
opissaan on kätkettynä jokin kallis salaisuus, jota et ole edes
viitsinyt tutkia, ja joka salaperäisellä tavalla on yhteydessä tuon
suuren lupauksen kanssa eikä kumoa sitä..."

Salaman tavoin valaisi tämä ajatus hetkeksi suuren, laajan näköalan
hänelle. Hän tunsi ahtautta, rajoitettua ja tukahuttavaa siinä opissa,
jonka puolesta hän oli kamppaillut niin katkeria taisteluja. Hänen
henkensä tuntui kasvavan ja lyövän siivillään noita taiteellisesti
liitettyjä ristikkoja, joita oppi, ylpeys ja isiltä perityt mielipiteet
olivat pystyttäneet hänen ympärilleen.

Mutta hän ei voinut suvaita tuota uutta valoa. Hämmästyneenä ja
lumoutuneena ummisti hän silmänsä, heittäytyäkseen jälleen
suonenvedon-tapaisella innolla entiseen ajatukseensa.

Hän ei tietänyt, miten kauvas hän oli kulkenut tietä pitkin.
Jerusalemin kunnaat ja vuoret hehkuivat ilta-auringon loistossa,
lämmin, punainen valo levisi koko paikkakunnan yli, maiseman kaarevat
viivat esiintyivät terävinä vienon lempeässä valossa, varjot yhä
pitenivät, ja suloinen viileys levisi äkkiä pimenevässä ilmassa.

Saulus seisahtui hetkeksi, nosti päätään ja katsoi ympärilleen.

Tällöin hän havaitsi miehen, joka hitaasti kävi häntä vastaan toisella
puolella tietä. Se oli hoikka, vähän kumara haamu; haaveksivissa,
lempeissä silmissään, jotka aatoksissaan tuijottivat eteenpäin, oli
ikäänkuin unihunnun ilme, ja hänen haulillaan lepäsi samalla kertaa
sekä alakuloinen että valoisa hymy. Hän ei näyttänyt huomaavan
Saulusta, vaan kulki edelleen ajatuksiin vaipuneena; pari kertaa
aukenivat hänen huulensa kuiskatakseen muutamia äänettömiä sanoja.

Saulus tunsi heti hänet; se oli Johannes, yksi niistä opetuslapsista,
joita neuvosto useita kertoja oli pannut vankeuteen rangaistukseksi
heidän tottelemattomuudestaan.

Kiireisin askelin ja rypistetyin otsin meni Saulus tien poikki
Johanneksen luo ja huudahti kohottaen kättään:

"Miten uskallat näyttäytyä Jerusalemissa, kun tiedät, mihin kaikki
Jehovan kiroomat natsarealaisen opetuslapset ovat tuomitut? Etkö tiedä,
että minulla on valta, ja että sinä olet kurja tomuhiukkanen, jonka
minä voin sekä tahdon musertaa?"

Johannes hymyili niin suurella katkeruudella, kuin hänen lempeät
kasvonsa ja silmänsä myönsivät.

"Ei sinulla olisi mitään valtaa minua vastaan, jos ei sitä olisi
annettu sinulle ylhäältä", kuiskasi hän hitaasti ja haaveksien, kuten
silloin, kun kerrotaan toisen sanoja.

Sauluksen silmät leimusivat, ja hän teki nostetulla kädellään uhkaavan
liikkeen, ikäänkuin hän olisi mielinyt lyödä Johannesta.

"Israelin Jumalan kautta, minulle on _annettu_ se voima! Niin
totisesti kuin hän elää, tulet sinäkin tuomittavaksi pilkkaajana ja
kansanvillitsijänä!"

"Niin", vastasi Johannes rauhallisesti, "totta puhut, sinulla on valta
minun ruumiiseeni, siihen tomumajaan, jossa asun. Mutta", jatkoi hän ja
kohotti katseensa avaruuteen, "minun henkeni on vapaa, sille et sinä
mitään voi. Sillä _hän_ on tehnyt meidät vapaiksi ... kahleissa
nääntyneinä, joka taholta ahdistettuina ... vapaita olemme kuitenkin
yhdellä sanalla ... yhdellä ainoalla ... yhdellä käskyllä ... yhdellä
ainoalla...

"Ja tuo sana ... tuo käsky?" kuiskasi Saulus antaen kohotetun kätensä
vaipua.

Tuo innostuksen ilme sammui Johanneksen kasvoilta, ja hänen silmissään
loisti sama haaveksiva katse kuin äsken.

"Rakkaus", vastasi hän matalalla, uneksivalla äänellä, ikäänkuin
katsoisi hän kaukaista näkyä, "uuden käskyn minä annan teille, että te
rakastatte toinen toistanne ... niin opetti hän meitä..."

Saulus ei voinut vastata. Hänen silmänsä seurasivat Johanneksen
haaveksivaa silmäystä; hänestä tuntui ihme tapahtuvan tällä hetkellä!
Eikö se ollut Johannes, joka puhui, eikö hän seisonut hänen edessään?
Eikä se ollut kuitenkaan ainoastaan hän. Joku tahi jotakin leijaili
hänen ympärillään tahi vieressään ... jokin, joka haamoitti hänen
uneksivista silmistään, joka ympäröi koko hänen olentoaan, ikäänkuin
jäljelle jäänyt varjo tahi sammuvan äänen kaiku, ja joka aina, kun hän
puhui tuolla yksitoikkoisella, kuiskaavalla äänellä, äkkiä loihti esiin
ikäänkuin kirkkaan hohteen hänen ympärilleen.

"Sinä näit hänet ... sinä tunsit hänet?" kuiskasi viimein Saulus miltei
arasti.

"Minä olin se opetuslapsi, jota Jeesus rakasti", vastasi Johannes
harvaan, "minä lepäsin hänen rinnallaan iltaa ennen hänen kuolemaansa
ja vastaanotin hänen viimeiset rakkaudensanansa... Mutta sinäkin,
veljeni, olet kerran maistava hänen rakkautensa suloisuutta..."

"Minäkö!" huudahti Saulus väkivallalla riistäen itsensä tuosta
suloisesta lumouksesta, joka oli hänet kietomaisillaan. "Etkö siis
tiedä, kuka minä olen, etkö tiedä, että olen Saulus, fariseus,
juutalaisuuden puolustaja, natsarealaisen vainooja, ijäti koko lahkonne
verivihollinen..."

Johannes hymyili -- syvää, hiljaista hymyilyä.

"Sinä vihaat, sinä vainoot häntä, Saulus, sinä tahdot juurinensa
hävittää hänen oppinsa, ja kuitenkin sinä jo rakastat häntä, rakastat
häntä siinä kaipuussa, jota et voi kuolettaa..."

Saulus säpsähti, ikäänkuin Johannes olisi lyönyt häntä kasvoihin.
Epäselvä närkästyksen huuto tunkeutui hänen huuliltaan, hän astui
askeleen Johannesta kohti ja kohotti kättään ikäänkuin vangitakseen
hänet, mutta samalla hetkellä laskeusi hänen kätensä alas, ja hänen
katseensa vaipui maahan, ikäänkuin hän ei olisi voinut katsoa noihin
lempeästi tutkiviin, lemmekkäisiin silmiin.

"Hyvästi, veljeni", sanoi Johannes ja ojensi siunaten kättään Saulusta
kohti, "Jumalan rauha ja rakkaus olkoot kanssasi!"

Sitte hän kääntyi ympäri sekä jatkoi matkaansa, ja muutaman
silmänräpäyksen kuluttua oli hänen haamunsa kadonnut pimeään.

Saulus seisoi liikkumatonna ja katsoi Johanneksen jälkeen, mutta kun ei
hän enää nähnyt häntä, palasi hän kiirein askelin ja kumarassa päin
takaisin Jerusalemiin.

Koko hänen sisunsa oli ankarasti kuohuksissa. Kohtaus Johanneksen
kanssa näytti hänestä oudolta ja ihmeellisen kehoittavalta; tuo vaalea
hahmo, käärittynä illan hämärään ja kirkastettuna tähtien loistolla,
nuo samalla sekä yksinkertaiset että mahtavat sanat, jotka Johannes
lausui, tuo käsittämätön, unelmantapainen, mikä leijaili hänen
ympärillään, kaikki oli rajusti vallannut Sauluksen. Ja jokaisena
sekuntina esiintyi tämä näky yhä selvemmin, ja määrätyt sanat kaikuivat
kuin kaukaiset vienot sävelet: "Uuden käskyn minä annan teille..." "Se
opetuslapsi, joka lepäsi Jeesuksen rinnalla ..."

Väristys kulki hänen ruumiinsa läpi; tämä välillinen läheisyys Jeesus
natsarealaisen kanssa, jolle hän oli vannonut leppymätöntä vihaa,
täytti hänet tulisella mielenliikutuksella.

Samalla kertaa tunsi hän sanomatonta ikävöimistä johonkin, joka voisi
rauhoittaa hänen levottomuuttaan. Väsyneellä eljeellä laski hän kätensä
otsalleen, seisahtui ja katsoi ympärilleen. Miten yksinäisenä hän kulki
täällä, miten pimeä oli yö, miten rajaton avaruus, miten tuo laaja
lakeus, jossa jokainen ääni hävisi hiljaisuuden syvyyteen, miten vuoret
ja kukkulat ikäänkuin nielivät ja mitättömäksi tekivät hänen
ajatuksensa! Kaikki oli niin suurta, niin laajaa, niin kaukana.
Taivaalla loisti Herran Sebaotin nimi, olihan äärettömyys, joka
painosti yksinäistä vaeltajaa, tuulahdus hänen hengestään; myöskin yön
pyhä hiljaisuus näytti kuiskaavan Jumalasta, mutta kaikki oli niin
korkeaa, niin suurta, että sydän sitä turhaan tavoitteli.

Taipuisuus ja hellyys Sauluksen luonteessa, joita hän oli viime aikoina
niin väkivaltaisesti sortanut, kostivat nyt siten, että täyttivät hänen
sydämensä synkkämielisyydellä, joka tällä hetkellä anasti häneltä
kaiken toimintakyvyn.

"Huomenna taistelu ja ottelu", kuiskasi hän väsyneesti, "mutta ennen
sitä hetken lepo, hetkisen rakkautta..."

Hän riensi sukkelammin eteenpäin ja oli puolen tunnin kuluttua
Jerusalemin muurien sisäpuolella. Jaffaportin vieressä asui Sauluksen
sisar pienen poikansa kanssa, joita hän oli luvannut käydä hyvästi
heittämässä ennen matkaansa. Hänen sisarensa oli leski. Viime aikoina
eivät nuo molemmat sisarukset olleet nähneet toisiaan niin usein kuin
ennen, ja kun he kohtasivat, sattui aina jotakin -- joku sana tahi
viittaus --, joka häiritsi sitä hellää suhdetta, mikä ennen oli ollut
heidän välillään. Sauluksen natsarealaisten vainoominen tuotti
Mirjamille syvän surun, ja kun hän nuhteli veljeään siitä, suuttui tämä
puolestaan ja vastasi hänelle suuttuneena. Mirjam lopetti sitte
vähitellen moitteensa, mutta muuttui sen sijaan kaihtivaksi ja
kummalliseksi, ja Saulus näki usein kyyneleitä hänen silmissään, kun
hän katsoi veljeään.

Saulus ei ymmärtänyt häntä, eikä hän koettanut vaivatakkaan itseään
käsittääkseen häntä. Hän rakasti sisartaan lämpimästi, mutta niinkuin
juutalainen mies rakastaa naista, nimittäin, kuten rakastetaan lasta,
heikkoa astiaa, joka piiloittaa hellemmät, tyyneemmät tunteet, mutta
joka särkyisi, jos ainoakaan hänen syvällisistä, miettivistä
ajatuksistaan heitettäisiin sinne.

Mutta tällöin hän juuri kaipasi hellyyttä ja lempeyttä; mietiskelyn
tahtoi hän työntää pois luotaan, hän tahtoi istua Mirjamin vieressä,
kuunnella hänen ääntään -- sillä vaikka se oli nuhteleva, oli siinä
kuitenkin rakkauden vieno sointu -- ja muutaman silmänräpäyksen
levätä ... levätä...

Sillä välin oli Mirjamin asuma talo tullut Sauluksen näkyviin. Kuu oli
vastikään noussut, ja sen säteet valaisivat kattoa, jossa molemmat
sisarukset olivat viettäneet niin monta ystävällistä hetkeä keskenään.
Tämän rakkaan asunnon näkeminen tuotti hänelle haikeamielisen erotuskan
tunteen, jota hän ei ymmärtänyt, ja äkillinen halu nähdä Mirjamia
pakoitti hänet melkein juoksemaan viimeiset askeleet.

Hän kiiruhti ulkoportaita myöten katolle, jossa Mirjani istui kädet
ristissä polvien ympärillä katse kohotettuna korkeuteen.

Kun hän huomasi Sauluksen, nousi hän ylös ja meni häntä vastaan.
Mirjamin vartalo oli pitkä ja hoikka sekä kokonaan verhottu valkeaan
vaippaan. Hänen mustien, kiharain hiustensa ympäri oli huivi sidottu,
ja hänen silmänsä, yhtä henkevät kuin veljensä, loistivat suruisina ja
kyyneleisinä kuutamossa.

"Rauha sinulle veli", sanoi hän ja ojensi hänelle kätensä, "olen
odottanut sinua kauvan ... kauvan..."

Saulus syleili ja suuteli häntä useita kertoja, mutta sisar irroitti
itsensä hiljaa hänestä ja vältti hänen hyväilyjään hitaasti sivellen
kädellään hänen otsaansa.

"Istu, veljeni", sanoi hän hellällä hymyllä ja kummallisella
pidätetyllä äänellä, "minulla on sinulle jotakin puhuttavaa ...
jotakin, joka ehkä ... olkaamme täällä ylhäällä, eikö niin...? Yö on
niin tyyni ja ihana ... tuolla alhaalla lampun valossa ajatukseni
sekaantuvat ja sanat tukehtuvat ... mutta täällä ylhäällä ... täällä
tulevat ajatukset niin selviksi, selviksi kuin tunteet täällä
sisällä..."

Hän painoi samalla hymyllä kättään rintaansa vasten ja asetti esille
tyynyn, jolle hän pakoitti Sauluksen maata. Itse hän istui hänen
viereensä, ja nojaten kyynärpäitään nostettuihin polviinsa katsoi hän
veljensä kasvoihin.

Saulus kuunteli Mirjamin sanoja ja seurasi hänen liikkeitään
vaitonaisena. Kun sisarensa ensin vetäysi pois hänestä, olivat hänen
tunteensa jäähtyneet, ja synkkä tyytymättömyys seurasi sitä odotusta,
jota hän äsken tunsi. Yhteenvedetyin kulmin koetti hän hämärässä tutkia
hänen kasvojensa ilmeitä. Mutta hän ei näyttänyt alakuloiselta eikä
surulliselta, niinkuin usein viime aikoina, päinvastoin hän hymyili
hiljaa ja vienosti, joka muistutti hänelle jotakin toista hymyä, ja
joka saattoi hänen sydämeensä kärsimättömän tuskallisen pistoksen...

"No niin", sanoi Saulus viimein, kun Mirjam puhumisen sijaan painoi
äkkiä päätään ja kätki kasvot käsiinsä. "Mitä sinulla oli sanottavaa?"

Saulus otti hänen päänsä käsiinsä ja pakoitti hänet väkinäisellä
liikkeellä katsomaan ylös. Mirjamin silmät olivat kyyneleissä, ja hänen
huulensa vapisivat.

"Oi, Saulus", kuiskasi hän arasti, "on niin vaikea puhua, vaikea
antaa ajatuksilleen muotoa, yksinkertainen, oppimaton nainen ei voi
lausua ajatuksiaan kuin sinä... Sydämeni on ylen täysi, monta ihanaa
ajatusta ja kuvaa kulkee päässäni... Oi, jos voisin näyttää ne sinulle
puhumatta ... sanat ovat minulle esteenä ... en voi sanoa, mitä
tahdon ... se on ylen ihanaa ... ylen suurta..."

"Mirjam!"

Saulus tempasi hänen toisen kalvoimensa, puristi sitä, kumartui
eteenpäin ja katsoi ankarasti ja tutkivasti hänen silmiinsä.

"Ei, Saulus, ei", kuiskasi Mirjam vielä arempana, "et saa suuttua ...
minä en voinut muuta ... vaikkapa uhraisin sinun lempesi..."

Viimeiset sanat tukehtuivat vapisevaan huokaukseen, ja hän kätki
uudelleen kasvot käsiinsä.

Saulus veti kiivaasti pois hänen kätensä. Aavistus jostakin hirveästä
kiiti hänen sydämensä läpi; hän ei voinut ajatella, mitä se oli,
sillä hänen terävää älyänsä sumenti se mielenliikutus, jonka uhriksi
hän oli joutunut, mutta selittämättömästä epätoivosta, joka oli
tukahuttamaisillaan hänet, tunsi hän kauhean iskun suunnattavan
häneen...

"Mitä tarkoitat?" huudahti hän samalla tuimasti ja liikutettuna, "mitä
tarkoitat sanoessasi 'en voinut muuta?' Mitä se on, mistä puhut...?"

Tällöin otti Mirjam hänen toisen kätensä, painoi sitä ikäänkuin
rukoillen rintaansa ja kuiskasi tuskin kuultavasti:

"Veljeni, minut on kastanut Johannes, Jeesus natsarealaisen
opetuslapsi..."

Sauluksen silmistä välkähti salama. Hän työnsi pois siskonsa kädet ja
syöksyi ylös. Jos Mirjam olisi työntänyt keihään hänen rintaansa sen
sijaan, kun hän lausui nämät hiljaiset rukoilevat sanat, olisi Saulus
tuntenut vähemmän tuskaa kuin nyt. Kaikki se viha natsarealaisen lahkoa
kohtaan, joka Johanneksen tapaamisesta oli miltei haihtunut, kuohahti
nyt monenkertaisella voimalla hänen sieluunsa. Hänen mielensä tuntui
siltä, kun olisi hän ollut mieskohtaisen väkivallan alaisena. Mirjamin,
hänen rakkaan, lemmityn sisarensa, lapsuutensa leikkikumppanin,
nuoruutensa ystävän, tämän he olivat ryöstäneet häneltä, nuo viekkaat
teeskentelijät, jotka puhuivat ja saarnasivat sitä rakkautta, jota he
eivät teoissaan osoittaneet. Mutta voi heitä, voi heitä kaikkia! Koston
miekka häilyi jo heidän päittensä päällä, kalpa, terävämpi kuin mikään
Damaskossa taotuista, oli kohta putoava alas ja ruhjoova heidät
kaikki...

Mirjam oli myös noussut seisaalleen, ja tuokion seisoivat veli ja sisar
äänettöminä ja liikkumattomina toistensa edessä. Sauluksen säkenöivät
silmäykset tunkivat hämärän läpi kuin terävät valonsäteet ja
kaivautuivat Mirjamin sydämeen. Tuo nuori nainen piti päätään
kumarruksissa ja käsiään ristissä, ikäänkuin tuomiotaan odottaen. Mutta
hänen kasvonsa olivat tyyneet, ei epäilystä eikä pelkoa ilmaantunut
niiden kalpeissa, totisissa piirteissä. Tyyni, juhlallinen oli yö,
avaruus korkea ja ääretön; hiljaisuus kääri kaikki salaperäiseen
tunnelmaansa, ei äänähdystäkään kuulunut noina hetkinä, kun kahden
sielun syvyydestä virtasi heidän korkeimmat, voimallisimmat
ajatuksensa, taistellakseen elämän ja kuoleman taistelua toistensa
kanssa...

Saulus katkaisi ensin äänettömyyden.

"No niin, Mirjam", sanoi hän onealla äänellä, "jos niin on, niin
jääös hyvästi! Meidän tiemme täytyy erota. Jos olet antautunut
natsarealaiselle, veriviholliselleni, jonka opetuslapset minä olen
vannonut kukistavani, niin emme voi enää elää veljellisessä
rakkaudessa. En pakoita, en taivuta enkä houkuttele sinua, sillä minä
tajuan, että kun sinä vastoin tahtoani, vastoin kaikkea, mikä on
minulle korkeata ja pyhää, ja tietämättäni olet antaunut noiden
viettelijäin valtaan, niin todistaa se, että asetat hänen, pilkkaajan,
kapinannostajan, minun ja rakkauteni edelle. Hyvästi siis, Mirjam!
Mutta voi sinua, onneton vaimo, voi minua, joka olen sinua paljon
rakastanut ja yhä vielä rakastan! Sillä muista, että tästä hetkestä
alkaen olet viholliseni, jota minun täytyy vainoa niinkuin muita!..."

Hänen äänensä, joka oli ollut alussa ankara ja katkera, heltyi, ja kun
hän lausui viimeisiä sanoja, värisi se tukahutetuista kyyneleistä.

Mirjam kalpeni vielä enemmän, ja sanomaton tuskan ja uupumuksen ilme
levisi hänen kasvoilleen.

"Veljeni", kuiskasi hän vapisten ja kuroitti ristissä olevat kätensä
Sauluksen puoleen, "älä lausu niin julmia sanoja! Sinä erehdyt, oi, et
ymmärrä minua! Älä luule rakkauteni sammuneen, en ole koskaan, en
milloinkaan rakastanut sinua niinkuin nyt..."

"Lorua, surkeata naisten lorua!" keskeytti Saulus halveksivasti ja
työnsi sivulle hänen kuroitetut kätensä, "sinä tuotat veljellesi, jonka
isäimme Jumala on asettanut herraksesi ja puolustajaksesi, suurimman
surun ja häpeän, minkä voit ajatella, ja sitte uskallat sanoa
rakastavasi minua enemmän kuin koskaan. Tuommoisia kaunisteltuja
valheitako sinä opit natsarealaisilta?"

Mirjam ei vastannut. Hän seisoi muutaman silmänräpäyksen hiljaa silmät
suljettuina, rukoukseen vaipuneena. Sitte hän katsoi ylös ja kiinnitti
syvän, surullisen katseensa Saulukseen.

"Veljeni", kuiskasi hän samalla lempeällä äänellä kuin äsken, "se
tuska, jota tunnen saattaessani sinulle surua, on niin suuri, että
tahdon sen kätkeä sydämeeni. Se ehkä vaatii henkeni, minusta tuntuu
kuin sydämeni vuotaisi kuiviin, kuin sieltä tippuisi suuria
veripisaroita. Enkä kuitenkaan, Saulus, voi enkä saata kääntyä
takaisin! Minä olen maistanut _hänen_ rakkauttaan, olen tuntenut hänen
elämänsä täyteläisyyttä, entinen Mirjam on kuollut hänen kuolemassaan,
en voi enää peräytyä, vaan pyrkiä yhä eteenpäin ja -- ylöspäin! Mutta
ennenkuin poistut, ennenkuin menet luotani, anna minun kerran puhua,
puhua hänen nimessään sinulle. Sinä et tunne häntä, anna minun opettaa
sinua tuntemaan häntä, sitä pyydän sinulta veljellisen rakkautesi
muiston kautta!"

Saulus veti levättinsä kasvoilleen salatakseen kyyneleitään. Sitte hän
heittäysi tyynyille ja viittasi kädellään sisarelleen merkiksi, että
hän tahtoi kuunnella. Mirjam istui jälleen hänen jalkoihinsa kädet
pantuina ristiin polviensa ympäri.

"Minä tiedän, veljeni", alkoi hän tyyneesti, "että olen yksinkertainen,
oppimaton vaimo, enkä voi väitellä kanssasi. Sentähden en tahdo
selittää sinulle, mitä ehkä kerran tulet käsittämään paremmin kuin minä
-- että se, josta profeetat ovat puhuneet, Messias, jota odotamme,
lunastaja ja sovittaja, se on juuri tämä Jeesus, jonka kansamme on
ristiinnaulinnut ja surmannut. Mutta ei tarvitse olla kirjanoppinut
voidakseen omistaa sen uuden elämän, jonka hän tarjoo meille omassa
elämässään. Hänen oppinsa on niin yksinkertainen, veli, siinä ei ole
mitään ankaria määräyksiä, ei mitään viisastelevia lainkäskyjä, kuten
isäimme säännöissä, se sisältää vain yhden käskyn, yhden ainoan, ihanan
käskyn, joka ikäänkuin ijäisyyssäteenä tunkee aikojen pimeydestä ja
hajoittaa kaiken levottomuuden, kaiken epätietoisuuden..."

"Minkä käskyn?" kysyi Saulus puoleksi vastenmielisesti, puoleksi sen
kaipuun pakoittamana, jota hän tunsi kohdatessaan Johanneksen.

"Että kaikkein on rakastettava toisiaan ... kaikkein ... rikkaan ja
köyhän, herran ja orjan, ystävän ja vihollisen, kaikkein toisiaan
hänessä ja hänen kauttansa!" kuiskasi Mirjam tyyneellä innostuksella.
"Ah, veljeni, ennen hänen tuloaan ei ollut rakkaudenkäskyä! Me
rakastimme niitä, jotka meitä rakastavat, isäämme, äitiämme, kansaamme,
mutta tuo kummallinen, sanomaton tunne, rakastaa kaikkia, tuo
taivaallinen autuus, antaa anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan
rikkoneet ... tuntea silloin, kun ihmiset vihastuvat ja puhuvat kovia
sanoja meille, miten sydämemme kostaa heille rakkaudella, niinkuin hän
teki ristiinnaulitsijoilleen ... tuota, jota en voi sanoin selittää,
joka on liian suurta ja korkeaa puhuttavaksi ... aavistus kokonaisesta,
täydellisestä rakkaudesta, joka kerran on aukaiseva meille sylinsä ...
vilahdus suuresta, ihanasta, meitä ympäröivästä henkimaailmasta... Ah,
veljeni, minulla ei enää riitä sanoja, en voi lausua tunteitani ...
mainitsen noita Jumalan kätketyitä salaisuuksia, jossa vain usko ja
toivo koskettavat siipiään ijankaikkisuuden portteihin ... oi, veljeni,
jos voisit seurata minua tuohon ihmeteltävään rajaan, missä elämän
todellisuus katoaa aavistuksessa tulevasta rakkauden-elämästä Jumalassa
hänen poikansa kautta..."

Hän sulki silmänsä, päänsä vaipui taaksepäin ja syvällinen hymyily
levisi hänen kasvoilleen. Sauluksesta tuntui, kuin Mirjam olisi äkkiä
siirtynyt kauvemmaksi hänestä, ja kuin hänen kasvonsa olisivat
hohtaneet samaa ihmeellistä loistoa kuin Johanneksen. Mutta hän ei
vastannut; hän ei näyttänyt kestävän sitä näkyä, sillä hän käänsi äkkiä
päänsä pois.

"Oi, veljeni", jatkoi Mirjam hartaasti rukoilevalla äänellä, "jos
voisin kuvailla sinulle, miten äärettömän onnellinen olen! Jos voisin
selittää sinulle tuon rakkauden ihmeellisyyttä ja suuruutta, rakkauden,
joka sitoo meidät kaikki toinen toisiimme kulumattomilla siteillä.
Muistatko Akimia, tuota likaista kerjäläistä, jonka oli tapana käydä
tästä ohitse, ja joka aina uhkasi minua sekä kiristeli minulle
hampaitaan, kun en antanut hänelle sitä, jota hän vaati? Kuinka minä
häntä kammosin, kuinka minua inhoitti hänen haavansa, joista luulin
saavani tarttuman, jos häntä lähestyisin, kuinka olin väsynyt hänen
alituisiin vaatimuksiinsa!... No niin, eilen hän kävi ohitse ... minä
menin ulos, otin hänen kätensä ja puhuttelin häntä ystävällisesti. Enkä
tuntenut muuta kuin rakkautta ja sääliä! Mikä ihme, Saulus! Miksi en
enää inhonut hänen haavojaan, miksi en tuntenut mielipahaa hänen
raa'asta puheestaan? Oi, jos tietäisit, miten sydämeni riemuitsi!...
Olisin voinut sulkea Akimin syliini siitä ilosta, että voin tuntea niin
ihanaa, niin suurta ... että olin voinut niin vapautua kaikista
entisistä siteistä..."

"Vapaa ... irti siteistä..." keskeytti Saulus pilkallisesti, "äskein
sanoit, että natsarealaisen oppi sitoo meidät toinen toisiimme
kulumattomilla siteillä. Totta tosiaan, se oppi sopii naisille ja
hupsuille..."

"Älä pilkkaa minua, veli", vastasi Mirjam suruisesti, "mutta siinä olet
oikeassa, että hänen oppinsa sopii hulluille, noille hengessään
nöyrille -- yhtä hyvin kuin viisaille ja oppineille. Se on niin korkea
ja ääretön kuin taivas ja kuitenkin yksinkertainen kuin lapsen
ensimmäinen lepertävä rukous. Hänen rakkautensa sitoo minut
voimallisimmin kuin mikään maallinen side, mutta juuri tuossa
täydellisessä rakkaudessa, _hänen_ rakkaudessaan, olen minä vapaa.
Sillä voi, veljeni, missä olemme enemmän vapaudettomia? Vihassamme,
omissa tunteissamme ja ajatuksissamme, _itsessämme_ olemme
vapaudettomia. Mutta kun hänen rakkautensa päästää minut tästä
kaikesta, kun vanha ihmiseni kuolee hänen kuolemassaan, ja minä nousen
hänen kanssaan uuteen rakkauselämään, niin enkö silloin ole vapaa
kaikista muinaisista siteistä? Mutta sinä, Saulus, sano minulle totuus,
etkö tällä hetkellä ole kahleitten orja. Eikö vihasi vallitse sinua?
Eikö se ole vahvempi itseäsi, eikö se voita kaikkia tunteitasi ja
ajatuksiasi? Sinä olet oppinut mies, veljeni, ja minä oppimaton nainen,
mutta minä olen nyt vapautettu, ja sinä olet vain orja, vihan orja,
josta et voi vapautua, ennenkuin..."

"Riittää, Mirjam, lopeta", keskeytti Saulus kiivaasti ja nousi ylös,
"minä en tahdo, en saata kuulla enempää. Sanasi ovat kiusaajan
johdattamia nukuttaakseen järkeäni, järkähyttääkseen uskoani ja
tukehuttaakseen toimintakykyäni. Anna minun mennä", jatkoi hän miltei
tuskalloisesti, "väsyneenä ruumiiltani ja raadeltuna sielultani tulin
tänne etsimään lepoa luonasi, mutta nälkäiselle sinä ojensit kiven ja
nääntyvälle et antanut veden tippaakaan janonsa sammuttamiseksi.
Väsyneempänä kuin koskaan lähden luotasi."

Mirjam ei vastannut. Hänen kasvonsa kävivät vielä surullisemmiksi, ja
alaspäin luotujen silmäluomien alle kerääntyi suuria kyyneleitä, jotka
hitaasti vierivät pitkin poskia.

Tällöin tarttui Saulus hänen käsiinsä, veti hänet luokseen ja kuiskasi
perin muuttuneella äänellä:

"Mirjam, ei vielä ole myöhäistä ... vielä voidaan sinut pelastaa
veljesi rakkaudelle ... ehkä kaikki onkin vain unta, hirveää unta ...
sano, rakas sisareni ... ethän _voi_ rakastaa oppia, jota minä,
veljesi, vihaan ja vainoon ... sinä olet katuva... Israelin Jumala on
antava anteeksi... ja kaikki on entisellään..."

Mirjam riuhtasi itsensä äkkiä hänestä irti.

"Ei milloinkaan ... ei milloinkaan ... ei milloinkaan!" huudahti hän
kiihkeästi.

Sauluksen kasvot jäykistyivät jälleen kuvastaen leppymätöntä
katkeruutta.

"Valitse hänet tahi minut!" kuiskasi hän uhkaavasti.

Mirjam ei saattanut vastata; mielenliikutus tukahdutti hänen äänensä.
Hän painoi vain toista kättään rintaansa vasten ja osoitti toisella
kädellä taivasta kohden.

"No niin, tapahtukoon, niinkuin tahdot!" huudahti Saulus kovuudella,
"eroitkoon tiemme ainaiseksi! Sinä et voi kuulua hänelle ja pysyä
sisarenani. Mutta sinä olet murtanut sydämeni, Mirjam, ja olet
heittänyt uutta virikettä koston lieskalle, joka rinnassani raivoo.
Rukoile Israelin Jumalaa, ettei liian paljon verta vuodatettaisi
Damaskossa!"

Mirjam säpsähti ja tarttui Sauluksen levättiin ikäänkuin pidättääkseen
häntä.

"Ei, Saulus, ei, veljeni", kuiskasi hän vapisten, "sinä et saa
matkustaa Damaskoon ... hillitse itsesi ... jää, jää..."

"En, Abrahamin Jumalan kautta, minä menen Damaskoon, vaikkapa perkele
asettuisi tielleni!" huudahti Saulus leimuavin silmin. "Vainoa, vangita
tahdon kaikki, jotka ovat Jehovaa vastaan, hävittää kaikki tuon pyhän
kiroomat, jotka eroittavat sydämiä, kun pitäisi niitä yhdistää, jotka
kylvävät epäsopua siihen, missä ennen rakkaus vallitsi. Oi, Mirjam,
etkö ymmärrä, onneton, ettei se enää ole ainoastaan uskontoni, kansani
vihollisia, joita aion murhata, vaan nyt tahdon myös kostaa sukuni
häpeän ja hävitetyn onneni!"

Mirjam ei vastannut. Hän pani kätensä ristiin ja nosti kyyneleiset
silmänsä taivasta kohden.

"Oi, Herra Jeesus, elävän Jumalan poika, vapauta hänet vihan
kahleista!" kuiskasi hän rukoillen.

Muutaman silmänräpäyksen seisoivat he liikkumattomina, sisar palavaa
hartautta osoittaen, veli ristiinlasketuin käsivarsin ja synkkä,
uhkaava ja läpitunkeva katseensa kiinnitettynä häneen. Hiljaisuus
heidän ympärillään näytti värisevän tuon sieluntaistelun viimeisestä
kamppailusta, jonka he olivat taistelleet. Ei kumpikaan tahtonut
heittää viimeistä, heikkoa toivoa, että jotakin tapahtuisi, joka
estäisi tahi toistaiseksi lykkäisi nuo haikeat jäähyväiset.

Mutta minuutti minuutin perästä kului, ja hiljaisuus heidän ympärillään
kävi syvemmäksi ja tyhjemmäksi, ikäänkuin sielunkamppailu olisi
vähitellen tyyntynyt. Ei ollut enää mitään sanottavaa, ei mitään,
paitsi viimeiset jäähyväissanat.

"Hyvästi, Mirjam," sanoi Saulus matalalla äänellä ja kääntyi
lähteäkseen.

"Hyvästi", vastasi sisar hiljaa ja surullisesti, "isäimme Jumala olkoon
kanssasi!"

Saulus kumarsi päätään ja meni hitaasti portaita alas. Kun hän oli
käynyt muutaman askeleen, kääntyi hän, ja hänen katseensa kohtasi vielä
kerran Mirjamin. Tutkimattomain tunteitten hyrsky syöksyi hänen
sielunsa läpi, entisyyden muistot, onnellinen lapsuus, nuoruus
tuttavallisine seurusteluineen ja vienoine sisarrakkauksineen
kuohahtivat hänen ylitsensä, hän mieli hyökätä esille, sulkea sisarensa
syliinsä ja sanoa hänelle, että hän vastoin kaikkea sittenkin rakasti
häntä...

Eikä hän kuitenkaan liikahtanutkaan lähetäkseen Mirjamia; hän tunsi
itsensä ikäänkuin kahlehdituksi, pidätetyksi, ei tällä erää vihasta ja
katkeruudesta, vaan uudesta, kummallisesta havainnosta. _Se_ Mirjam,
joka seisoi tuossa, ei ollut hänen entinen Mirjaminsa, eikä se nuori
nainen, joka oli lahjoittanut hänelle niin paljon sisarellista
harrastusta, ja jota hän oli niin lämpimästi rakastanut takaisin, --
eivät he milloinkaan enää, sen hän käsitti, tulisi toisilleen siksi,
mitä olivat olleet. Jos hän olisi sulkenut hänet syliinsä, Mirjamia ei
hän kumminkaan olisi painanut rintaansa vasten, sillä hänen muinoinen
Mirjaminsa oli kuollut... Jotakin uutta ja outoa oli tullut häneen,
jotakin, joka muistutti häntä siitä vaaleasta haamusta, minkä hän oli
kohdannut tiellä Jerusalemin ulkopuolella. Ja hänen seisoessaan siinä
ja katsellessaan Mirjamia heräsi hänessä harras halu, ei muinaiseen
Mirjamiin, vaan juuri tuohon selittämättömään, outoon, joka eroitti
heidät. Ikäänkuin kaukaisena kuiskauksena kuuli hän vielä kerran
Johanneksen sanat: "Uuden käskyn minä annan teille..."

Hänen sydämensä vapisi mielenliikutuksesta, ja hän ojensi siunaten
molemmat kätensä sisartaan kohti.

"Jääös hyvästi, Mirjam, jääös hyvästi!" kuiskasi hän tukahutetusti.

Sitte hän kääri levätin ympärilleen ja riensi kiireesti portaita alas.



III.

Jeesus natsarealaisen edessä.


Varhaisena aamuhetkenä, ennenkuin aurinko vielä oli ehtinyt imeä yön
viileyttä, lähti Saulus seuralaisineen, johon kuului leviittoja, orjia
ja sotamiehiä, ulos Efraiminportista aloittaakseen Damaskon-matkansa.

Hän oli laskenut, että jos hän kulkisi kahdensadan stadion paikoille
vuorokaudessa, s.t.s. runsaan päivänmatkan, tulisi hän perille noin
kahdeksana päivänä, ja hän kiirehti matkaansa niin paljon kuin
mahdollista, sillä hänen sietämätön levottomuutensa kasvoi hetki
hetkeltä.

Viljava kaste kylpi vielä maata, pensaita ja puita. Tähtikirkas yö oli
ollut tyyni ja kylmähkö; luonto oli ikäänkuin uudestisyntynyt tuosta
virkistävästä viileydestä. Viikunapuiden tuuheilla lehvillä kimalteli
kastepisaroita, vieläpä öljypuidenkin pienet, tummanharmaat lehdet
näyttivät elpyneiltä. Alhaalla laaksoteillä leijaili vielä keveää
sumua, joka vähitellen hajosi ja haihtui päivänpaahteessa. Mitä enemmän
aurinko nousi, sitä enemmän ilma puhdistui ja sai vihdoin ihmeellisen,
harhauttavan kirkkauden, jossa etäisyys katosi, niin että kaukana
olevat esineet näyttivät olevan hyvin lähellä.

Tuo pieni matkue käytti nuoria, voimakkaita hevosia ja muuleja, joten
matka joutui niin nopeasti, kuin Saulus oli arvioinnut. Mitspan ja
Raman ohitse ratsastivat he ripeää, tasaista juoksua tuolla miltei
suoralla tiellä ja olivat jo auringon korkeimmillaan ollessa ehtineet
Beteliin. Sen läheisessä metsässä pystyttivät he telttansa, ruokkivat
juhtansa ja lepäsivät tukalimman puolipäivähelteen. Sitte jatkettiin
matkaa samalla vauhdilla. Päivä laski länteen, ilma viileni, hämärä
etäännytti esineet silmistä, pimeys levisi nopeasti alaslasketun hunnun
tavoin, ja tähdet alkoivat pilkistää yhä kirkkaammin. Mutta
keskeytymättä kuului illan tyyneessä ja yön hiljaisuudessa kavionkapse
maantiellä, joka melkein suoraan pohjoiseen päin johti Ebalin ja
Garitsimin väliseen laaksoon.

Pari kertaa olivat matkustajat leiriytyneet lyhyihin levähdyksiin,
mutta kun he seuraavana päivänä väsyneinä kuumuudesta ja pölystä
saapuivat Sikemin kaupunkiin, Garitsimin juurelle, pidettiin siellä
pitempi seisahdus, niin että väki ja eläimet saivat tarpeeksi levähtää.

Saulus ei itse voinut nauttia hetkenkään lepoa. Toisten nukkuessa
vaelsi hän laakson suulle, Jakobin lähteelle, ja koetti siellä
hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, edessään korkeat vuoret ja
ympärillään nuo vanhat tammet, joiden alle Abraham rakensi alttarin
Herralle, kutsua esille noita muinaisuuden suuria muistoja, jotka
kaikkialla kuiskailivat hänelle. Mutta hänen mielensä oli kipeä, hänen
sydämensä väsynyt, jäykällä katseella tuijotti hän lähteeseen, josta
samarialaisten naisten oli tapana tulla vettä noutamaan; hän ei
tuntenut muuta kuin polttavan levottomuuden täyttämään työtään...

Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa lisääntyvällä vauhdilla, kunnes he
kuulivat Jaludin puron kohinan Jisreelin lakeudella, joka ilmoitti
heille, että he lähestyivät Skytopoliin kaupunkia.

Täällä vilkkaassa, kansakkaassa kaupungissa, komeine, pylväskäytävillä
koristettuine temppelineen ja ihanine näköaloineen yli Jordanin
laakson, levähti Saulus seuralaisineen uudelleen, aterioidakseen,
vaihtaakseen hevosia ja varustuakseen ruokavaroilla seuraavaksi
päiväksi.

Täyden kuun valaisemina, joka suurena ja keltaisena nousi ilmanrannasta
ja kirkkaalla valollaan heitti tielle pitkiä teräväpiirteisiä varjoja
eteenpäin rientävästä karavaanista, lähtivät matkustajat uudelleen
matkalle.

Tällöin tulivat levähdysajat yhä lyhemmiksi ja harvemmiksi. Kun Saulus
oli itse välinpitämätön levosta, ei hän tuntenut mitään sääliä
seuralaisiaan kohtaan, vaan ukitti heitä lakkaamatta huolehtien, ettei
minuutinkaan viipymisellä loitontaisi sitä tarkoituksen perille
pääsemistä, jota hän niin kuumeentapaisesti ikävöi, koska hän toivoi
sen olevan takanansa.

Varhain aamulla, kun ilmalla oli vielä jäljellä se puhtaus, minkä
puolipäivänhelle karkoitti, kuljettiin Jordanin yli eräästä
kaalamopaikasta vähän etelään päin sen lisäjokea Jarmukia. Koko luonto
uinui rauhassa rantamilla; sen tiheistä metsistä ja varvikoista, joiden
monet puulajit, hopeapoppelit, halavat, tamariskit, y.m. muodostivat
ikäänkuin vihannan ja läikkyvän väriasteikon, kuului silloin tällöin
metsäkyyhkyn tahi peltopyyn yksitoikkoinen ääni, muuten oli tuon
ruskean veden juoksu virranuomassa ainoa ääni, joka häiritsi aamun
hiljaisuutta.

Tie kääntyi nyt koilliseen Jarmukin ylitse, kulki läpi rehevien
metsien, jossa kasvoi korkeita, hoikkia palmupuita, pähkinäpuita,
sykomoreja ja hedelmien painosta nääntyviä viiniköynnöksiä, ohi
hedelmällisten vainioitten, joissa leikkuumiehen sirppi nykyään oli
käynyt. Pari kertaa, kun tie yleni, kimalteli Genetsaretin sininen
pinta näköpiirin rajalla, kunnes tie teki äkkinäisen mutkan itään päin,
kulkien Gaulantiin ja Aurantiin kautta, ja sitte kiepsahti kaakkoiseen
rajaa kohden. Toisinaan levähti Saulus seuroineen niiden vanhojen,
mahtavain tammien alla, jotka täällä levittivät lehteviä latvojaan
ikäänkuin varjoisat lehdot, ja saapui viimein seitsemäntenä päivänä
Jerusalemista lähtemisestä Syrian rajalle.

Matkan päämaali lähestyi yhä enemmän; kun ratsastajat Syrian auringon
hehkuvain säteitten polttamina olivat kulkeneet erään ruskean ja kuivan
erämaan läpi, tulivat he Farfarin virralle, joka, saaden vetensä
Hermonin lumesta, lukemattomin haaroin virtasi aavikolle ja muutti sen
Damaskon ympärillä keitaaksi, jota arabialaiset nimittivät "maalliseksi
paratiisiksi".

Viehättävä näköala avautui täällä matkustajain silmäin eteen. Reheviä,
tuoksuvain kukkain ja ihanien hedelmien täyttämiä puutarhoja levisi
laajalle ympäristöön, ja keskellä tätä jättiläis-kukkavihkoa pilkoitti
Abanus-virran kostuttama Damasko valkeine, päivänpaisteessa kimaltevine
kattoineen. Lännessä ja luoteessa näkyi kuulakassa puolipäivänvalossa
Antilibanonin vuorisarjanne ja Hermonin ikuisella lumella peitetyt
huiput, ja kauvas näköpiirin rajalle levisi hiljaisena ja elottomana
ääretön erämaa, ikäänkuin suuri, salaperäinen uni ijankaikkisuudesta...

Sillä aikaa kun matkustajat seisahtuivat tähän muutamaksi hetkeksi, ja
Saulus synkkänä ja välinpitämättömänä katseli maisemaa, astui Joel
esille ja kuiskasi malttavalla kiivaudella:

"Herra, anna meidän hetkisen levähtää tuolla puiden varjossa. Väki on
uuvuksissa kiivaasta ratsastuksesta ja polttavasta kuumuudesta. Ja jos
en erehdy", lisäsi hän ja osoitti itään päin, "niin on rajuilma
tulossa. Kuumuus on tukehuttavaa, ilma alkaa suhista, ja näetkö pilveä
tuolla kaukana! Etsikäämme suojaa, herra!"

Sauluksen silmät seurasivat sekunnin Joelin osoittamaa suuntaa;
näköpiiri näytti todellakin kääriytyvän äkkiä nousevaan pimeyteen.
Mutta hän kääntyi kohta ympäri; hänen kasvoilleen levisi melkein tuskan
ilme, hänen synkästi kokoonvedetyt silmänsä mustenivat, ja hän huusi
käskevällä äänellä:

"Ei, päinvastoin, meidän täytyy eteenpäin niin pian kuin mahdollista.
En voi silmänräpäystäkään viipyä, minun täytyy olla Damaskossa jonkun
tunnin päästä. Eteenpäin siis Herran Sebaotin nimeen!"

Joel katseli herraansa hämmästyneenä, niin suhdattomana ja kiivaana ei
hän ollut koskaan häntä nähnyt. "Onkohan jokin saastainen henki mennyt
häneen", ajatteli palvelija-raukka, kun hän hikisenä ja huohottaen
ponnisti voimiaan seuratakseen kiireesti ratsastavaa herraansa.

Pian kuitenkin nähtiin, että Joel oli oikein aavistanut. Yhä kovemmaksi
kiihtyvä tuuli tuli äkkiä suhisten idästä, helle tuli yhä
sietämättömämmäksi, ilma oli niin kuiva, että huulet tahmistuivat
yhteen ja kieli poltti kitalakea, hieno hieta, jota tuuli oli tuonut
mukanaan aavikoilta, lenteli pilvinä ratsastajain ympärillä ja pimitti
ilman, ja tämän hämärän läpi näkyi aurinko vaaleankeltaisena levynä
sekä heitti kamalan turmaaennustavan valon tuohon äsken niin
hymyilevään maisemaan.

"Sirokko!" huudahti Joel, "astukaamme alas!"

Hän vieritti itsensä alas muuliltaan, ja leviitat sekä sotamiehet
seurasivat hänen esimerkkiään.

Saulus ei kuitenkaan pannut huomiota seuralaisiinsa. Tuo sokaiseva pöly
kääriytyi yhä tiheämmästi hänen ympärilleen, mutta hänen katseensa
tuijotti vielä itsepäisesti eteensä, ja hänen kasvoilleen oli levinnyt
hurja, ajattelematon uhka.

"Meidän täytyy eteenpäin", mutisi hän matalalla, kummallisella äänellä,
ikäänkuin hän puhuisi unissa, "tähän on vaarallista pysähtyä ...
perkele virittää paulojaan minulle..."

Hän kovisti hevostaan, mutta eläin ei tahtonut totella, se kavahti tuon
tuostakin pystyyn tahi kääntyi sivulle.

Sauluksen kasvot olivat käyneet vaaleiksi kuin Hermonin huippujen lumi;
hänen päänsä oli eteenpäin painunut, hartiat nostettuina, ja palavat
silmänsä tuijottivat tomupilviin, ikäänkuin hän taistelisi näkymättömän
vihollisen kanssa, joka tahtoi sulkea häneltä tien.

"Ratsastanko profeetta Bileamin aasilla", kuiskasi hän huokuen, ja
tuskanhiki levisi suurina pisaroina hänen otsalleen. "Seisooko Herran
enkeli edessäsi, muuten jatkakaamme Jehovan nimessä matkaamme!"

Hän kehoitti jälleen eläintä, mutta hevonen vavahteli ja karahti taas
pystyyn...

Tällöin -- hajosi äkkiä tomupilvi, ja valo, hohtavampi kuin Syrian
värisevä vaaleansininen keskipäivän-ilma, ja jota seurasi kummallinen
jylinä, loisti matkustajain ympärillä ja verhosi koko tienoon, vuoret,
metsät, erämaan, valomereen. Tämän ihmeellisen kirkkauden tapaamana
hellitti Saulus ohjakset ja syöksyi hevoselta, joka hurjalla
kauhistuksella pakeni erämaahan.

Ja samana hetkenä, kun tuo valo sokaisevasti löi hänen silmiinsä ja
heitti hänet maahan, kuuli hän tuossa ihmeellisessä kuminassa äänen --
josko se puhui hänessä tahi hänen ulkopuolellaan, sanoilla hänen
korviinsa tahi hengen äänellä hänen sydämessään, josko hän "oli
ruumiissa tahi ei", sitä hän ei tietänyt eikä voinut senjälkeen
milloinkaan selittää, mutta selkeinä, lahjomattomina, runnellen häntä
sielun syvyyteen, jonne ne tunkivat kuin kaksiteräinen miekka,
kaikuivat sanat:

"_Saul, Saul, miksi vainoot minua? Työläs on sinun potkia tutkainta
vastaan_."

Saulus ei kyennyt nostamaan päätään. Tuo taivaallinen valo ympäröi
häntä kuin kuluttava tuli, jonka liekit painoivat hänet maahan, ja nuo
juhlalliset sanat kukistivat hänet.

"Kuka sinä olet, Herra?" kuiskasi hän viimein.

Tällöin vastasi sama ääni:

"Minä olen Jeesus natsarealainen, jota sinä vainoot_."

Saulus oli yhä liikkumatta paikallaan, otsa maahan painettuna. Hänen
takanaan olivat leviitat ja sotamiehet kauhun valtaamina myös
heittäyneet maahan, mutta kun kaikki jälleen oli hiljaista, nousi yksi
toisensa perästä ylös, ja katsoivat hämmästyneinä ympärilleen
epävarmoina, josko he olivat uneksineet tahi ei. Äkillinen rajuilma oli
kokonaan kadonnut; taivas oli yhtä pilvetön kuin äsken, ei
tuulahduskaan tuntunut, ja ainoa valo, minkä he näkivät, oli auringon
säteet, jotka polttivat erämaan keltaisella hiekkamerellä...

Mutta Saulus ei noussut; hänen ruumiinsa oli hervahtanut ja hänen
järkensä pimitetty. Aika oli hänestä merkityksetön; hän ei tietänyt,
oliko kulunut muutamia sekunteja tahi muutamia tunteja siitä, kun hänet
heitettiin maahan. Hänestä tuntui, kuin maailma olisi pirstaleiksi
lyöty, hänen entinen elämänsä loppunut, kaikki muistot sammuneet,
kaikki siteet katkeneet. Hänen ympärillään oli sysimusta pimeys, hänen
sisässään täydellinen tyhjyys, jossa värähteli kaiku noista
juhlallisista sanoista: "Saul, Saul, miksi vainoot minua?"

Hämmästyneinä katsoivat leviitat toisiaan peljäten, että Sauluksen
olisi salama tappanut. Mutta kun he lähestyivät ja huolestuneina
puhuttelivat häntä, huomasivat he, että hän teki liikkeen, ikäänkuin
hän tahtoisi ojentaa toista kättänsä, ja Joelin avulla onnistui heidän
saada hänet viimeinkin ylös.

Mutta oliko tuo murtunut, vapiseva mies, suljettuine, palaneine
silmineen ja tuskanhikisine otsineen, sama mahtava herra, korkean
neuvoston lähettiläs, joka äsken oli käskenyt heitä ratsastamaan
eteenpäin.

Vapisten päästivät he Sauluksen; tässä seisoi mies, jota oli kohdannut
Jehovan kauhea kosto.

Kuitenkin tuli Saulus jälleen tuntoihinsa huomaten, missä hän oli ja
mitä oli tapahtunut.

"Miksi on täällä näin pimeä?" mutisi hän ja ojensi molemmat kätensä,
"eikö ollut puolipäivän aika, ja eikö Damasko ollut varsin lähellä?"

Tällöin alkoi Joel kovasti huutaa, valittaa ja repiä tukkaansa.

"Ah, voi meitä, voi meitä, Herra Sebaot on hirmuinen Jumala! Onhan
selkeä keskipäivä, ja tuolta vilahtelevat Damaskon valkeat katot. Voi
meitä, voi meitä, mikä onnettomuus!"

Silloin ymmärsi Saulus, että Jumalan rangaistus oli häntä kohdannut ei
ainoastaan henkisesti, vaan myös ruumiillisesti siten, että hänet oli
tehty sokeaksi. Mutta samassa heräsi hänessä jotakin muinoisesta
toimintakyvystään; hän antoi ojennetut kätensä laskeutua sivuille,
kääntyi Joelin äänen mukaan seuralaisiinsa ja sanoi varmalla äänellä:

"Te kaikki, jotka ylimmäinen pappi Teofilus on antanut minulle
kiinniottaakseni ja vangitakseni natsarealaisen opetuslapset
Damaskossa, palatkaa heti kotiin Jerusalemiin ja sanokaa Teofilukselle,
että luovun toimestani. Kertokaa hänelle, mitä on tapahtunut, sanokaa
hänelle, että minä olen mennyt mies, jota Herra Sebaot on lyönyt.
Menkää sitte sisareni Mirjamin luokse ja sanokaa, että hän rukoilee
puolestani sekä että hän, niin pian kuin voin, on saava kuulla minusta;
mutta älköön siihen asti kukaan etsikö tahi häiritkö minua. Minä menen
Damaskoon ollakseni yksinäni Herran kanssa; Joel ja Simon vievät minut
sinne. Ja nyt, Israelin Jumala olkoon kanssanne, hyvästi!" Senjälkeen
nosti hän kätensä ja lisäsi äkillisen profeetallisen hengen
vaikuttamana: "Saulus tarsolaista, isäin sääntöjen ja Moseksen lain
kiivastelijaa ette enää tapaa milloinkaan!"

Tämän sanottuaan ojensi hän hapuillen kätensä kohti Joelia, joka yhä
korkeaäänisesti valittaen tarttui siihen ja talutti Sauluksen erään
muulin luo, jolle hän leviitta Simonin avulla asetti herransa ja vei
hänet Damaskoon. Sauluksen muut seuralaiset leiriytyivät erääseen
taatelilehtoon, virvoittivat itseään hedelmillä ja raittiilla vedellä,
vaihtoivat ajatuksia siitä kummallisesta tapauksesta, mikä oli
sattunut, ja lähtivät sitte paluumatkalle Jerusalemiin.

Hitaasti lähestyivät nuo kolme miestä Damaskon portteja. Ei sanaakaan
vaihdettu matkalla; Saulus istui pää kumarassa, hiljaa ja liikkumatta,
Joel talutti herransa muulia, ja Simon ratsasti jäljessä. Ainoastaan
Joelin huudahdukset: "voi meitä", "auta Herra Sebaot", katkaisivat
toisinaan hiljaisuuden.

Tultuaan Damaskon ulkopuolelle autatti Saulus itseään alas muulilta,
käski Simonin ottamaan huostaansa molemmat eläimet, hankkimaan niille
rehua sekä katosta ja meni sitte palvelijansa taluttamana jalan
kaupunkiin.

"Mihin minä vien sinut, herra?" kysyi Joel murheellisesti, kun he
olivat tulleet kaupunginportin sisäpuolelle.

"Vie minut Judaksen taloon sille kadulle, jota nimitetään 'suoraksi'",
vastasi Saulus, "minä tulin tänne vainotakseni sitä kansaa, jota hän
suosii ja suojelee, mutta tiedän hänen unhoittavan entisen
vihollisuutemme ja ottavan minut vastaan semmoisena kuin nyt olen,
sokeana ja murrettuna."

Vaitonaisina kävelivät he eteenpäin, jättivät nuo enemmän rappeutuneet
kaupunginosat ja johtivat askeleensa leveämmille kaduille, ohi komeain
rakennusten ja pakanallisten temppelien, joilla Damasko oli kaunistettu
kreikkalais- ja roomalais-vallan aikana. Viimein tulivat he pitkällisen
vaelluksen perästä sille kadulle, jota Saulus oli nimittänyt suoraksi.

Tämä useita tuhansia jalkoja pitkä ja sataa jalkaa leveä katu kulki
ikäänkuin eloa ja voimaa pulppuava valtimo suoraan läpi kaupungin.
Neljä riviä upeita korinttilaisia pylväitä jakoi kadun kolmeen
käytävään: keskimmäinen oli jalkamiehille, sivuilla olevat
ratsastajille tahi ajajille, toinen länteen toinen itään päin
aikoville.

Tämä katu tarjosi koko päivän mitä kirjavimman näytelmän. Ylhäiset
roomalaiset kohtasivat täällä päivänhelteen viiletessä ja kävelivät
hetken pylväsrivien keskellä puhellen niistä merkittävistä tapauksista,
jotka vapisuttivat länsimaita; hunnutettuja naisia kantoivat orjat
tuoleissa, taikka he ratsastivat hiljaa aaseilla tahi hevosilla;
vaaleapukuisia, ketteräjalkaisia arabialaisia; totisia juutalaisia
pitkine partoineen ja arveluttavine kasvonpiirteineen vilisi sikin
sokin, samalla kun kauppiaat tarjosivat huutaen tavaroitaan. Täällä ei
ollut koskaan tyhjää tahi hiljaista; nuo molemmat vastavirtaa, kirjavia
eri kansallisuutten vaihtelevista kasvonväreistä ja puvuista,
aaltoilivat lakkaamatta toistensa ohitse.

Mutta noille kahdelle matkaajalle, jotka vaivaloisesti pujottelivat
eteenpäin kansan vilinässä, oli tämä itämainen ylellinen vilkkaus
kuollutta ja arvotonta. Saulus ei havainnut siitä muuta kuin kohinan,
joka kiusasi hänen vaivaantuneita hermojaan, ja ohikulkijain
tuuppaukset, kun hän ei sokeutensa tähden voinut tarpeeksi pian
väistyä; Joel taas oli niin levoton ja liikutettu, ettei hän voinut
ajatella muuta, kuin miten varovaisimmin voisi johtaa herraansa
tungoksessa.

Sillä välin he olivat tulleet Judaksen talolle. Saulus istui tien
partaalle, ja Joel meni koputtamaan ovelle. Jonkun sekunnin kuluttua
aukasi oven vanha, ryppyinen ja ruskottanut vaimo, joka loi
ystävälliset silmänsä kysyväisesti Joeliin.

"Rauha sinulle", sanoi tämä laskien oikean kätensä rintaansa vasten,
"Judas, herrasi, elää ja voi hyvin?"

"Kyllä, ylistetty olkoon Herra Sebaot, joka runsaasti siunaa
palvelijaansa terveydellä ja menestyksellä."

"Ja hänen sisarensa ja äitinsä ovat myös terveitä?"

"Niin, he ovat terveitä."

"Ja sinä sekä omaisesi voitte hyvin?"

Joel suuteli nyt vanhusta pari kertaa ja jatkoi sitte:

"Saulus tarsolainen, minun herrani, jonka Jehova, kauhea kostaja, on
rangaissut sokeudella -- en tiedä mistä synnistä", lisäsi hän
kuiskaten, "pyytää sinua menemään herrasi Judaksen luo kysymään, jos
hän tahtoo ottaa hänet huoneeseensa ja antaa hänelle tarpeellista
hoitoa?"

"Herrani Judas on matkalla", vastasi Zipora, tuo vanha palvelija,
"mutta hänen nimessään lausun minä herrasi tervetulleeksi ja pyydän
häntä astumaan herrani katon alle."

Joel meni noutamaan Saulusta, tarttui hänen käteensä ja talutti hänet
ovelle.

Kun Zipora näki Sauluksen, kumartui hän maahan ja suuteli hänen
viittansa lievettä.

"Jehova siunatkoon sinua", sanoi hän senjälkeen, "herrani on matkalla,
mutta jos suvaitset, vien sinut erääseen huoneeseen toisessa
kerroksessa, missä on hiljaista ja rauhallista, ja missä silmäsi
varmaan paranevat."

"Kiitos Herran Sebaotin nimessä. Hän siunatkoon sinua. Vie siis minut
heti ylös."

Joel ja Zipora tarttuivat Sauluksen käsiin, taluttivat hänet ylös
portaita myöten ja laskivat hänet vuoteelle. Hänen voimansa alkoivat
loppua; jäsenet vapisivat, ja hänen ajatuksensa sekaantuivat yhä
enemmän.

"Etkö, herra", huudahti Joel peljästyneenä Sauluksen kalpeista,
vavahtelevista kasvoista, "etkö suvaitse minun menevän noutamaan
lääkäriä?"

"En", vastasi Saulus kärttyisellä, soinnuttomalla äänellä, "älköön
kukaan tulko minua häiritsemään. Jätä minut ja lähde heti sisareni
luokse, tervehdi häntä, lohduta häntä. Pian saatte kuulla minusta.
Rauha olkoon kanssasi!"

"Kyllä, herra, mutta anna minun vaan tuoda ensin lääkäri", intti Joel,
"sinä tiedät, nuo natsarealaiset", lisäsi hän epäröiden, "he voinevat
tehdä sokeat näkeviksi yhdellä ainoalla sanalla; etkö suvaitse minun
etsiä...?"

"En", keskeytti Saulus, "tee, niinkuin käskin. Mene!"

Joel ei uskaltanut esittää muita vastaväitteitä. Nyyhkien sanoi hän
herralleen jäähyväiset ja poistui sitte Ziporan kanssa, jolle hän
tarkoin kertoi tuon matkalla kohdanneen kauhean tapauksen.

Nyt oli Saulus yksinään. Hänen silmiensä sumeus tuntui sakenevan ja
yhdistyvän hänen sielunsa läpipääsemättömään pimeyteen yhdeksi ainoaksi
tuskan, epäilyksen ja omantunnonvaivan yöksi.



IV.

Kääntyminen.


Saulus nukkuu ja uneksii. Tuo ankara mielenliikutus on kutsunut
vapauttajaksi unen, joka muutamiksi tunneiksi antaa hänen unehuttaa
ruumiin ja sielun viheliäisyyden, mihin hän yhä syvemmälle vajoaa.

Hän uneksii, ja siinä suhteessa muistuttaa hänen unensa todellisuutta,
että hän on olevinansa pimeässä, kolkossa vankihuoneessa. Ei
ainoatakaan valonsädettä tunkeu sisään noista pienistä muurinaukoista,
hänen kätensä ja jalkansa ovat käärittyinä kahleisiin, ja luolan
näkymättömistä nurkista hän kuulee sähinän ja kahinan, ikäänkuin muurin
vierustalla matelisi käärmeitä ja skorppiooneja.

Hän ei tiedä, miten kauvan hän on istunut siellä, miksi hän on sinne
tullut, eikä pääseekö hän sieltä koskaan vapaaksi. Tunteet ja ajatukset
olivat lamaantuneet tuskasta; hänen ainoa tunteensa oli sekava havainto
jostakin hirveästä tapahtumasta, hänen ainoa ajatuksensa innokas avun
rukous, väliin palava, väliin horjuva ja katkonainen.

Silloin aukaistaan ovi, ja joku astuu huoneeseen. Saulus ei voi nähdä
vierasta tuossa synkässä pimeydessä, mutta hän kuulee askeleiden
lähestyvän, ja kun hän jännitetyllä kiihkolla kääntää kasvonsa noita
ääniä kohden, tuntee hän käden laskettavan hiljaa kasvoilleen ja
silmilleen.

Suloinen rauha tuntui virtaavan hänen olentonsa läpi. Ja hänen
ympärillään tulee äkkiä valoisaksi; hänen silmiensä pimeys karkoittuu
tuosta keveästä kosketuksesta; hän ei tosin voi nähdä vierasta eikä
tuntea hänen piirteitään, sillä ne ovat ikäänkuin käärittyinä
kirkkaaseen hohteeseen, mutta tuosta hohteesta säteilee muudan katse,
niin täynnä hyvyyttä ja rakkautta, että Saulus tuntee, miten jäykkä
epätoivonsa alkaa sulaa.

Hän mielii puhua ja kysyä, mutta sanat kuolevat hänen huulilleen.
Vieras hymyilee vain, sivelee pari kertaa hänen silmiään -- ja poistuu.
Saulus näkee, kuinka hän menee yhä kauvemmaksi ja kauvemmaksi, haamun
rajapiirteet hajoavat, hetken se seisoo ovella ikäänkuin heikko
valonliekki, joka vaalenee ja viimein kokonaan sammuu...

Samassa heräsi Saulus. Hänen ympärillään oli edelleen pimeä, hänen
silmiensä valo oli sammunut, ja hän itse suljettu pois ulkomaailmasta.
Mutta sitä hän tuskin nyt huomasi, sillä tuon ihmeellisen unen rauha
oli lopussa, kun uni pakeni, ja todellisuuden myötä ikäänkuin hyökkäsi
häneen ajatusten, kuvien ja muistojen uudistettu elämä. Tuntui kuin hän
olisi varustaunut valtavaan sieluntaisteluun; ikäänkuin kaikki hänen
henkiset voimansa olisivat heränneet elämään, valmiina kamppailemaan
epätoivon taistelua toistensa kanssa.

Yhä kauvemmaksi hän tunkee sielunsa syvyyteen ... yhä leppymättömämmin
kokoontuvat hänen luonteensa taistelunhaluiset ainekset, ikäänkuin
päättäneensä tehdä mitä kauvemmin vastarintaa ... ylpeys ja
itsekkäisyys asettuivat hänen sydämensä vartijoiksi, joka vaikeroi
kaipuusta.

Taistelu hänen sielussaan on kamala. Hän ei voi liikutella itseään, ei
nousta ylös, eikä nauttia palaakaan ruokaa; hänen kielensä on
tahmettunut kiinni suuhun, huulet ovat kuumat ja kuivat. Kankeana ja
kalpeana viruu hän vuoteellaan, jolla aikaa hänen poskensa käyvät
kuopille, ja sieluntuskat uurtavat syviä, poistamattomia ryppyjä hänen
kasvoilleen. Hän on unhoittanut ajan, hän ei muista, että on ihmisiä
hänen ympäristössään, että aurinko, kuten ennen, paahtaa Syyrian
aavikoille ja Damaskon puutarhoihin, hän ei muista mitään, ulkomaailma
on kadonnut, hän on yksinään ... ja tuossa yksinäisyydessä näkee hän
kerta toisensa perästä saman näyn, minkä hän näki Damaskon tiellä,
kuulee jälleen saman lempeän, nuhtelevan äänen: "Saul, Saul, miksi
vainoot minua?" Ja hänen sydäntään raatelevat tuskat sellaiset, joita
ei hän milloinkaan ennen ole tuntenut. Nuo nuhtelevat sanat kohtaavat
hänen verta vuotavaa sydäntänsä, kuin kuumat vahapisarat avonaista
haavaa.

Hänen ajatuksilleen ja mielipiteilleen leviää ikäänkuin pimeys; hän ei
ymmärrä omaa tuskaansa, eikä tiedä miten sitä nimittäisi. Se tuntuu
samalta, kuin omantunnonvaiva nimittämättömistä synneistä, kuin halu
johonkin, jota hän ei milloinkaan voi saavuttaa, kuin epätoivo
haihtuneista, rakkaista unelmista.

Tuntuu ikäänkuin murtorauta työnnettäisiin hänen sydämmensä syvyyteen
ja särkisi siellä jok'ainoan liitoksen.

Ja tuon muinoin niin vankan ja korskean sekä pöyhkeydellä rakennetun
ajatusluoman rakosista alkoi vähitellen pilkoittaa valonsäde, ja sen
valossa voi hän tarkastaa entisen elämänsä pirstaleita.

Muistelma muistelman jäljestä vilahtaa ohitse; tapauksia, kauvan sitte
menneitä -- tekoja, sanoja, jotka hän oli unhottanut, suhisee hänen
ympärillään kirjavassa sekasorrossa. Ja tämän yläpuolella leijailee
kummallisen raukaiseva ilma, ikäänkuin tuulahduksia siitä painostavasta
kuumuudesta, joka ilmaantui silloin, kun Jeesus natsarealainen ilmestyi
hänelle. Hän tukehtuu siinä ilmassa; hänen mielestään kuolee siinä
kaikki elo, jokainen voima veltostuu, jokainen pyrintö hervastuu.

Mutta mikä on todellakin ollut hänen elämänsä pyrintö, hänen sielunsa
syvin ikävöinen, hänen henkensä hartain halu?

Järkähtämättä kaikuu tämä kysymys pimeydestä hänen ympärillään. Mutta
hän ei voi siihen vastata, hän ei enää tiedä, mihin on pyrkinyt, hänen
entinen elämänsä tuntuu hänestä tällä hetkellä vielä vähäpätöisemmältä
kuin pirstaleiksi menneeltä, se tuntuu _tyhjältä_ -- ja kun hän vielä
kerran tarkastaa sitä, tuntuu siltä, kuin tuijottaisi hän pääkallon
tyhjiin silmäkoloihin.

Tällöin ilmaantuu äkkiä jotakin noiden kolojen... Se on hän itse, hänen
oma minuutensa... Se kasvaa, kasvaa ikäänkuin muodoton kummitus, joka
ympäröi häntä joka taholta. Ja samalla kuulee hän tuomitsevan äänen
kuiskaavan: "Sinulla on ollut oma itsesi, oma menestyksesi, oma
suuruutesi päämääränä!"

Mutta nämät sanat herättävät eloon itsepintaisen vastustuksen.

"Ei, ei", huutaa toinen ääni hänessä, "Israelin suuruuden minä asetin
päämaalikseni, liitto Jehovan kanssa tuli rakkaimmaksi unelmakseni,
kansani vapauteen ja valtaan saattamista, Messiaan tulemista, niitä
minä odotin ja tahdoin jouduttaa palavalla ahkeruudellani ja lain
järkähtämättömällä täyttämisellä."

"Hullu!" vastaa hänelle tuo tuomitseva ääni, "omaa _itseäsi_ sinä
tarkoitit, omaa ylpeyttäsi tahdoit tyydyttää Israelin suuruudella.
Kenelle muulle, paitsi itsellesi, omistit milloinkaan ainoata ajatusta?
Sinä pöyhkeilit opillasi, sinä pöyhkeilit ankarasta lainkäskyn
noudattamisesta, ja armahtamatta tuomitsit heikkoa veljeäsi, joka
rikkoi. Oletko koskaan edes aavistanut, mitä rakkaus on, erehtymätön,
sydämetön fariseus, joka murhasit veljiäsi toimittaaksesi Israelille
sitä suuruutta, joka kuvastaisi omaa kuntoasi? Oletko milloinkaan
ojentanut janoovalle pikarillista vettä tahi kuivannut lesken
kyyneleitä? Ei, sillä sinulla ei ollut aikaa siihen -- sinun täytyi
tutkia kirjoituksia ja harjoittaa itseäsi lain täyttämisessä. Voi
sinua, olet elänyt itsekkäisyyden tukehuttavaa elämää, hengittänyt sen
myrkyllistä ilmaa, sentähden olet ollut onnistumaton kaikessa,
sentähden on koko entinen elämäsi särkynyt pirstaleiksi!"

Tuskanhiki tihkuaa suurina pisaroina hänen otsalleen. Hänestä tuntuu,
ikäänkuin jokainen noista masentavista syytöksistä raastaisi hänen
sydämestään palan. Koko hänen elämänsä on ollut vain suuri erehdys --
voiko hän täst'edes enää elää, eikö hän hautaannu tämän tiedon taakan
alle? Täydellinen toivottomuus kääriytyy kuin kylmä usva hänen sielunsa
ympärille; turhaan etsii hän muistoa, joka häntä lämmittäisi, ajatusta,
jolla voisi vahvistaa heikontunutta itseluottamustaan -- kaikki on
lopussa, kaikki heitetään armotta tyhjyyteen, ja tuon suuren, kamalan
haudan yli leviää vähitellen hiljaisuus, jossa niinhyvin syyttäjän kuin
syyllisenkin äänet haihtuvat pois.

Ja nyt vallitsee täydellinen pimeys ja tyhjyys hänessä ja hänen
ulkopuolellaan; entinen elämä on kuollut ja ulkopuolinen on sammunut.

Se on tuo salaperäinen hetki, kun uuden elämän siemen alkaa itää sielun
syvyydessä...

Tunti tunnin perästä kuluu; hän ei enää ajattele, hän vain kärsii,
kärsii ... ja odottaa...

Tällöin hän on huomaavinaan verta valuvan ristin nousevan eteensä. Hän
näkee siihen olennon naulituksi, ja tuon kärsivän huulilta kaikuvat
samat sanat, jotka hän on kuullut Mirjamilta ja Johannekselta:
"Rakastakaa toinen toisianne".

Koko hänen olemustansa vihlaisee sanomaton, juhlallinen väristys --
oliko se vastaus hänen tuskalloisiin kysymyksiinsä, oliko se hän,
Jeesus natsarealainen, tuo niin katkerasti vihattu, joka antaisi
sokealle ja murretulle uuden elämän?

Rakkaus, niin täydellinen, ettei siinä ole ainoatakaan epäilystä, niin
rajaton, että se antaa kaikki eikä vaadi mitään -- rakkaus, jonka vain
_Jumala_ voi tuntea, ensimmäisen kerran ilmestynyt ajassa, eikö se, ja
ainoastaan se, ole niin valtava, että sielu, jota vain tuon ijäisen
rakkauden kipuna koskettaa, saa voimaa nousta entisyyden yöstä uuteen
elämään.

Ikäänkuin vieno kevätsade raivoisan ukkosen jälkeen laskeutuivat nämät
ajatukset hiljaa ja sovittaen hänen sieluunsa.

Ei siis enää vihata ... ei halveksia ja vainota ... rakastaa kaikkia
samaten, tuota viheliäistä kerjäläistä, joka istui "Kauniilla
portilla", yhtäläisesti kuin Mirjamia, hänen sisartaan ja
nuoruudenystävätään?

Muutaman silmänräpäyksen tunsi hän itsensä täysin onnelliseksi ja
vapautetuksi; kaikki mietiskeleminen, kaikki epäilys ja tuska olivat
kadonneet, ja tuo suloinen rakkausarvoitus leijaili, ikäänkuin
juhlallinen humina autiossa temppelissä, edestakaisin hänen sielussaan.

Taas hän muisti veripisarat, jotka hän oli nähnyt välkkyvän ristillä.
Eikö tämä ollut Jeesus natsarealaisen verta -- ja eikö veri merkinnyt
uhria -- ja eikö uhri ollut sama kuin sovitus?

Niin, tässä oli tie, ainoa tie, uuden elämän, _rakkauselämän_
täydellisentämiseen.

Eikö tässä salaisuudessa, että kostava, oikeutta noudattava Jumala,
joka oli antanut järkähtämättömän, ehdottomasti täytettävän lakinsa,
oli myös rakastava Jumala, joka, kun ei hän vanhurskaudessaan voinut
peruuttaa ainoatakaan kirjainta, sen sijaan sovitti ihmiskunnan
rikoksen -- eikö tässä ollut uuden elämän voima, ei ainoastaan hänelle,
Saulukselle, vaan koko ihmiskunnalle, alku uuteen hallintoon, jolle
Jumala ikuisista ajoista asti on viitoittanut sen suunnitelman, minkä
hän vasta nyt on saattanut täytäntöön?

Ja palavalla innolla kiitää hänen ajatuksensa takaisin läpi
vuosisatojen, ja siitä toivottomuuden yöstä, joka peitti maailman,
kansat, näki hän kirkasten tähtien lailla kimaltelevan profeetain
ikävöivät aavistukset pelastajasta, joka oli tuleva, Messiaasta, joka,
kuohuen rakkauden voimana Jumalan sydämestä, oli syynalaiselle
ihmiskunnalle tuleva tieksi pyhän, vanhurskaan Jumalan luo.

Tämä on siis sovituksen salaisuus; lakia ei voi täyttää, mutta se
täytyy täyttää, sillä Jumalan vanhurskaus ei anna itseänsä pilkata --
näiden kahden sovittamattoman totuuden välille täytyy rakentaa silta,
ja tämä silta, tämä side on odotettu Messias, Jeesus natsarealainen,
tuo ristiinnaulittu ja murhattu.

Mutta kuinka se on mahdollista? Ristiinnaulittu Messias --
saavuttaisiko Israel jälleen suuruutensa, täytettäisiinkö liittolupaus
tuon kärsineen ja alennetun miehen kautta, tuon kuninkaan kautta, jonka
valtakuntaa ei kukaan ole nähnyt?

Ei koskaan, ei koskaan, mikä mieletön, haaveksivainen unelma, joka on
ilvehtinyt hänelle!

Ja vanha Saulus, joka jo oli astunut menneisyyden hautaan, nousee
uudestaan koko voimallaan tehdäkseen viimeisen ankaran vastustuksen.

Sillä mitä tosiaankin hyödyttää kunnioittaa ristiinnaulittua
natsarealaista Messiaana?

Samaa, kuin luopua kaikista maallisen suuruuden unelmista, kaikista
ajatuksista Israelin saattamisesta mahtavaksi valtioksi ja Jumalan
omaisuuskansako! -- siis kieltäytyä juuri siitä, joka on antanut hänen
elämälleen tarkoituksen, hänen toimillensa voimaa, hänen ajatuksilleen
syvyyttä ja intoa.

Terävällä järjellään ja voimallisella luonteellaan käsitti Saulus heti,
että tässä oli elinasia -- tässä täytyi luopua kaikesta tahi ei
mistään, tässä ei ollut varaa tinkimiseen tahi myönnytykseen.

Se oli samaa, kuin muuttaa elämän painopiste toisesta asiasta toiseen,
maallisesta henkiseen valtakuntaan, sillä sen uuden valon kautta, joka
oli avautunut hänelle, ymmärsi hän, että se oli siinä, kun Jumala
profeettainsa kautta oli luvannut Israelille suuruuden, että se oli
siinä, jossa ristiinnaulittu Messias voittaisi rakkautensa lopullisen
voiton. Se oli samaa, kuin unhoittaa nuo entiset opin, viisauden ja
vanhurskauden unelmat -- nuo rakkaat unelmat, jotka olivat hyväilleet
ja ravinneet hänen ylpeyttään -- ja sen sijaan tulla oppimattomaksi,
nöyräksi, hengessään köyhäksi ja järjeltään lapseksi, antaa kaiken
vanhan kuolla Kristuksessa ja jälleen nousta ylös uusilla ajatuksilla,
uusilla unelmilla, uusilla toivoilla. -- Kerrassaan uusi ihminen, joka
ei enää elä itselleen, vaan ainoastaan hänelle.

Nyt vasta nousee taistelu Sauluksen sielussa korkeimmilleen.

Se rauha, se onnellisuus, jota hän äsken oli tuntenut, oli paennut;
hänen sielunsa hurjien intohimojen myrskyt kohisivat hänen sydämensä
läpi ja kietoivat jokaisen tunteen, jokaisen ajatuksen vastarintaan.
Sillä hän tiesi, että nyt oli valittava, että nyt oli ratkaiseva hetki.
Mutta hän tunsi myöskin, että hän ei voinut tehdä päätöstä, että hän
auttamattomasti horjui tuosta viimeisestä armottomasta vaatimuksesta.

Jotakin täytyi hänen säilyttää entisyydestä. Suuruus, valta, ulkonainen
onnellisuus ne menköön; mutta se älyisyys, josta hän oli tullut
mainehikkaaksi, se oppi, jonka saavuttamiseksi hän oli uhrannut vuosia
elämästään, näitä hän ei saattanut myöntää turhiksi. Hänen oli
mahdotonta tunnustaa, että yksinkertainen, oppimaton kansan mies
saattaisi yhtä hyvin käsittää ja vastaanottaa Messiasta kuin hän,
Saulus, tuo oppinut tutkija, jolle ei yksikään messiallisten
ennustusten tarkoitus ollut tuntematon.

Ja kuitenkin se oli niin -- ristiinnaulitun Messiaan verinen käsi
osoittaa lakkaamatta kieltäymyksen ja alhaisuuden tietä. Ken tahtoo
noudattaa hänen askeleitansa, täytyy kokonaan kieltää itsensä, sillä
hänen askeleensa ovat: köyhyys, nöyryys, pilkka ja ylenkatse.

Mutta Saulus ei voi kieltää itseään, hän ei voi luopua omasta
osallisuudestaan. Hän tietää, että Jeesus natsarealainen, jonka
rakkauden hän jo on tuntenut ja ymmärtänyt, ei tahdo eikä voi
vastaanottaa muuta kuin kokonaisen uhrin, mutta hän tuntee myös
sanomattomalla tuskalla, että se menee yli hänen voimiensa. Kaikki hän
tahtoo antaa, ei vain tuota viimeistä: omaa oivallisuuttaan. Yhä
syvemmälle vajoo hän epätoivoon; yhä heikommin kaikuu tuo rakkaudesta
rikas ääni, joka ei väsy huutamasta hänelle: "Miksi vainoot minua?" Nyt
on hänen elämänsä sydänyö; yksinäisyyden tuskat kietovat hänet kuin
suuret erämaan varjot. Davidin kanssa huutaa hän toivottomuudessaan:
"Minun ylitseni käyvät vihasi aallot ... sinä olet eroittanut minulta
ystävän ja toverin, minun uskottuni ovat pimeys..." Tästä pimeydestä
kuulee hän lakkaamatta, tunti tunnin -- perästä, ikäänkuin
taukoamattoman mainingin pauhaavan hänen sielunsa sisimmässä...

Ne ovat nuo kaksi taistelevaa valtaa: tuo väistymätön vaatimus ja
itsepintainen oma vanhurskaus, jotka kamppailevat keskenään.

       *       *       *       *       *

Kolme yötä ja päivää kului tällä tavalla; hänen ruumiinsa oli ikäänkuin
kuollut, mutta sisällään raivosi polttava tuli. Hänen muotonsa oli
kauheasti muuttunut; ei kukaan olisi tuosta laihtuneesta olennosta
voinut tuntea entistä ylpeää, kenopäistä Saulusta. Hänen parrassaan ja
hiuksissaan näkyi siellä täällä hopeisia juovia, ja syvään painuneet,
kireästi suljetut silmäluomet, joiden takana katseen tuli oli sammunut,
tekivät hänen näkönsä jäykäksi ja kuolleeksi, samalla kuin hänen
kasvonsa kuvastivat sisällisten taistelujen mylleröimää sielua.

Kolmannen päivän aamuna olivat hänen voimansa niin lopussa, ettei hän
voinut nousta sijaltaan. Kalmankalpeana, liikkumattomana ja
kokoonpuristetuin huulin virui hän vuotellaan; ainoa liike, minkä hän
teki, ainoa ääni, mikä kuului huoneessa, oli hänen heikko, vaivaloinen
hengityksensä, jota tuontuostakin keskeytti syvä huokaus.

Äkkiä hän säpsähti ja nousi kyynäspäälleen; hänen korvansa, jotka
sokeuden aikana olivat käyneet ylen tarkoiksi, olivat huomaavinaan
etuhuoneesta äänen, jonka paljas kaiku kummallisella tavalla vaikutti
häneen.

Hän kuunteli innokkaasti; tällöin hän kuuli vieraan äänen sanovan:
"veljeni Saulus", ja väristys toivosta kiiti hänen ruumiinsa läpi.

Samassa aukaistiin ovi, ja Zipora astui Sauluksen vuoteen ääreen.

"Eräs ulkona oleva mies tahtoo puhutella sinua, herra", kuiskasi eukko,
"mutta minä sanoin sinun olevan kipeän ja heikon."

"Mikä on miehen nimi?" keskeytti Saulus malttamattomasti ja nousi
kokonaan vuoteeltaan.

"Ananias", sanoi eukko yhä kuiskien, "hän sanoo Herran Jumalan
lähettäneen hänet luoksesi."

"Ananias", kertoi Saulus vielä enemmän liikutettuna, "minä en tunne
ketään sen nimellistä, mutta jos Herra Jumala on hänet lähettänyt, niin
pyydä miestä hänen nimessään tulemaan huoneeseeni!"

"No, Israelin Jumala olkoon kiitetty, että jälleen tahdot tavata
jonkun!" huudahti eukko lyöden käsiään yhteen ja riensi sitte ulos
päästämään vierasta sisälle.

Pari minuuttia kului, pari minuuttia, jotka Sauluksesta tuntuivat yhtä
pitkiltä kuin yhtä monta tuntia. Hän seisoi suorana vuoteensa vieressä
kasvot jännitetyssä odotuksessa käännettyinä oveen päin.

Viimein aukeni ovi, ja Ananias astui sisälle.

Hän oli pieni, heikkorakenteinen, miltei viallinen mies. Kalpeissa,
kurttuisissa kasvoissaan kuvastui selkeämmin kuin kirjaimin ja sanoin
tauvonnut elämäntarina: suuri, loppuun taisteltu suru, jonka katkeruus
oli kääntynyt järkähtämättömäksi rauhaksi, täydeksi iloksi Jumalassa.
Hänen tummanharmaista, loistavista silmistään ja suuren, kivulloisen
suunsa hymyilystä virtasi niin vastustamaton ja läpitunkeva hyvyys,
että tuo sokea mies, jonka tarkistuneet korvat näyttivät sekä kuulevan
että näkevän, tunsi heti Ananiaksen sisään tullessa sen vaikutusta.
Luottamuksen, ilon ja kaipaavan odotuksen tunne hajoitti äkkiä sydänyön
pimeyden hänen sielustaan. Hapuillen astui hän pari askelta eteenpäin
ja ojensi kätensä kysyväisellä liikkeellä tulijaa kohden.

"Veljeni Saulus", sanoi nyt Ananias, samalla kuin hänen omituiseen,
säteilevää hyvyyttä osoittavaan mielenilmeeseensä sekaantui totisuutta
ja voimaa, joka kohotti hänen pientä, mitätöntä ruumistaan. "Herra on
lähettänyt minut, Herra Jeesus, joka ilmaantui sinulle tiellä, kun
matkustit Damaskoon vainoomaan ja hävittämään hänen uskollisiaan!"

Saulus ei voinut vastata; se mielenliikutus, joka valtasi hänet, oli
miltei yhtä masentava kuin se, minkä hän tunsi silloin, kun Jeesus
ilmestyi hänelle ja löi hänet sokeaksi.

"Niin", jatkoi Ananias samalla valtaavalla tavalla, "hän on lähettänyt
minut, palvelijansa, hänen nimessään päästämään sinua hengen kahleista,
antamaan sinulle jälleen vapauden sekä julistamaan hänen rakkauttaan,
joka on täyttävä sinut uskolla ja rauhalla ja antava sinun maistaa
Jumalan sanomatonta iloa Kristuksessa."

Tuli muutaman hetken hiljaisuus. Tuo ihmeellinen uni esiintyi nyt
elävänä Sauluksen hengen silmäin edessä; nyt se täytettiin, hän jo
tunsi tämän miehen, ei se ollut ensi kertaa, kun tuo hyvyyttä uhkuva
katse, jota hän ei voinut nähdä, kohtasi hänen sydäntään ja pehmitti
sen kovan epätoivon.

Sanomaton, toivorikas väristys kiiti hänen olentonsa läpi; hän pani
kätensä ristiin ja kumarsi päätään ikäänkuin odottaen.

"Saulus, veljeni", jatkoi Ananias juhlallisesti, "uskotko, että Jeesus
natsarealainen on Kristus, elävän Jumalan poika, ja luvattu Messias."

Saulus nosti päätään ja antoi ristiinlasketut kätensä vaipua.

"Uskon", vastasi hän kovalla, selkeällä äänellä.

Ja käsittämättä, miten se oli tapahtunut, voimatta milloinkaan
selittää, miten tuo Jumalan salaperäinen työ kävi täytäntöön hänen
sielussaan, tunsi hän varjojen, jotka olivat sumentaneet hänen
sieluaan, väistyvän ja taistelun päättyvän.

"Silloin, veljeni", sanoi Ananias loistavalla katseella, "on
kaikkivaltias Jumala täyttävä sielusi pyhällä hengellään ja lähettävä
sinut vaikuttamaan hänen pyhän työnsä hyväksi."

"Ja tämä työ?..." kuiskasi Saulus.

Ananias nosti siunaten kätensä Saulusta kohden ja jatkoi:

"Sinä olet tuleva Herran valituksi aseeksi julistamaan hänen nimeään
laajalle kaikkein kansain seassa, pakanoille ja israelilaisille,
kuninkaille ja ruhtinaille, orjille ja halveksituille! Paljon sinä,
olet kärsivä hänen nimensä tähden, sinua lyödään ja pilkataan
uskostasi, vaikeisiin kiusauksiin, ruumiin ja sielun hätään olet sinä
tuleva. Saulus, veljeni, ei turhamaisiin unelmiin, ei itsekkäisiin
tarkoituksiin Herra Jumala ole tehnyt sinun henkeäsi palavaksi, antanut
sinulle oppia ja viisautta, varustanut sinua parhaimmilla lahjoillaan!
Kaikki -- kaikki täytyy sinun uhrata hänen asialleen, hänen nimensä
ylistämiseksi -- ja hän, suuri, voimallinen, oikeamielinen ja
rakkaudesta rikas, hän on näyttävä sinulle, että hän on viimeiseen
ropoon saakka velkova sen jalon leiviskän, jonka hän on sinulle
uskonut!"

Sauluksen turmeltuneille, äsken niin hervottomille kasvoille levisi
Ananiaksen sanojen johdosta innostuksen loisto. Unohtaen sokeutensa,
unohtaen Ananiaksen läsnäolon ja huoneen, jossa hän oli, unohtaen
kaikki, ja ainoastaan sen palavan innon valtaamana, joka oli hänessä
herännyt, otti hän askeleen eteenpäin, ikäänkuin hän tahtoisi heti
rientää siihen uuteen elämään, joka kutsui häntä.

Mutta Ananiaksen käsi, joka esti häntä sattumasta seinään, taltutti
hänen kiihkonsa ja saatti hänet jälleen muistamaan onnetonta tilaansa.

"Ananias, veljeni", kuiskasi hän, ja toivottomuuden tunne sammutti
tulen hänen kasvoistaan, "minä olen sokea, onneton, saamaton mies! En
voi kulkea yksin, toisten täytyy taluttaa minua! Kuinka olen toimiva
hänen asiaansa, miten voin näyttää muille tietä, kun en itse näe sitä?
Kuinka olen tuleva hänen valituksi aseekseen, minä kurja, hänen
oikeamielisen vihansa rankaisema syntinen?"

Tällöin kosketti Ananias sormensa päällä hänen otsaansa.

"Sinä olet saava näkösi, veljeni, ainoastaan näiksi päiviksi, jolloin
hän on etsinyt ja löytänyt sinut, on hän pimittänyt näkösi. Kun
intohimot kamppailevat sielussamme tuota taistelua, jossa seisomme
kasvoista kasvoihin Herran kanssa, ja hän huutaa tuon hirmuisen sanan:
'valitse!' silloin tulee henkinen elämä niin valtavaksi, että
ruumiilliset silmämme huikaistuvat ja ulkopuolinen elämä ympärillämme
pimenee. Jumala sammuttaa häikäisevän päivänvalon sentähden, että me
täydellisesti ja selvästi näkisimme, miten hengelliset totuudet
välkähtävät esille, niinkuin taivaan tähdet valaisevat yön pimeydessä.
Hiljaisuudessa, yksinäisyydessä, pimeydessä löydämme Jumalan.
Yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa kuulemme hänen äänensä -- pimeydessä
loistaa hänen rakkautensa valo. Mutta kun tuo pyhä tuli on kerran
sytyttänyt sydämemme, kun hänen äänensä on peruuttamattomasti
sekoittunut valtimoittemme sykintään ja aatoksiemme arveluihin --
tällöin katkaisee hän äänettömyyden, tällöin hän hälventää pimeyden ja
lähettää meidät toisille julistamaan, mitä olemme nähneet ja kuulleet
noina kauheina kamppailun hetkinä. Veljeni Saulus. Jesuksen nimessä,
hänen, jota vainosit ja kielsit, mutta jonka rakkaus on tuleva sinulle
ikäänkuin kuluttavaksi tuleksi -- Israelin Jumalan nimessä, hänen, joka
tahtoo voimalliset saaliikseen -- käsken sinua aukaisemaan silmäsi ja
tulemaan näkeväksi!"

Hän kosketti jälleen sormensa päällä Sauluksen otsaa ja silmiä. Nuo
palaneet silmäluomet, joista rupi lähti ikäänkuin suomukset, aukenivat
raskaasti ja harvaan, ja kirkkaan päivänvalon häikäisemänä sekä
tuperruttamana horjahti Saulus seinää vasten.

Oli keskipäivä, mutta sitä ei painostanut tuo ukkosilman helle, joka
oli ympäröinyt Saulusta matkallaan Damaskoon. Taivas oli korkea ja
sees, kirkas päivänpaiste valaisi kaikki esineet, ja puutarhassa sekä
kaupungissa vallitsi vilkas, eloisa elämä.

Samallainen, mutta vielä voimakkaampi innostus valtasi uudelleen
Sauluksen. Hän laski kätensä ristiin, ja hänen silmänsä katsoivat
ikävöiden siihen maailmaan, jonka hän luuli ainaiseksi jättäneensä,
mutta jolle hän sen sijaan sai nyt saattaa tiedon noista Jumalan
salaisuuksista, jotka olivat hänelle ilmoitetut.

Sen jälkeen menivät hän ja Ananias puutarhaan, ja Zipora antoi hänelle
ruokaa ja juomaa, joilla hän vahvisti ruumistaan sillä aikaa, kun hän
keskusteli opettavaisesti ja sielua ylentäväisesti Ananiaksen kanssa.

Ja kun tämä illalla erosi hänestä, ei ollut enää Saulus tarsolaista,
tuota ylpeää fariseusta, isäin sääntöjen kiivastelijaa ja Herran
Jeesuksen vainoojaa. Mutta puutarhassa Judaksen talon edustalla istui
koko tähtikirkkaan yön nöyrä opetuslapsi vaipuneena hartaisiin
rukouksiin ja palavalla, pyhähällä ikävällä vuottaen tuota uutta
elämää, tuota hetkeä, jolloin kokonaan, hengellään, sielullaan ja
ruumillaan, saisi antautua siihen työhön, johon Herra Jeesus itse oli
valinnut ja pyhittänyt hänet.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Saulus Tarsolainen - Erään sielun historia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.