Title: Aatelisrosvo Dubrovskij
Author: Pushkin, Aleksandr Sergeevich, 1799-1837
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Aatelisrosvo Dubrovskij" ***


AATELISROSVO DUBROVSKIJ

Kirj.

A. Pushkin


Venäjän kielestä suomensi Sassi.


Porissa,
Satakunnan kirjapainossa,
1895.



Ensimmäinen luku.


Muutamia vuosia sitten eli eräällä maatilallaan vanha, venäläinen
bajari Kirila Petrovitsch Troekurov. Hänen rikkautensa, ylhäinen
sukuperänsä ja sukulaisuussuhteensa saattoivat hänet suureen arvoon
siinä kuvernementissa, jossa hänen tiluksensa oli. Koska hänellä oli
kaikkea, mitä tarvitsi, niin tottui hän noudattamaan kaikkia tulisen
luonteensa oikkuja ja päähänpistojaan. Naapurit olivat iloissaan, kun
voivat täyttää hänen pienimmätkin mielitekonsa; kuvernementin
virkamiehet vapisivat kuullessaan hänen nimensä. Kirila Petrovitsch
piti kaikkia hänelle osoitettuja kohteliaisuuksia ikäänkuin itselleen
kuuluvina veroina. Hänen talonsa oli aina täynnä vieraita, jotka olivat
valmiina huvittamaan häntä hänen komeissa juhlissaan ja ottamaan osaa
hänen melskeisiin, joskus rajuihinkin huvituksiinsa. Kukaan ei
rohjennut olla noudattamatta hänen kutsumustaan eikä tulematta
kunniatervehdyksille määrättyinä päivinä Pokrovskojen kylään. Kirila
Petrovitsch oli hyvin vieraanvarainen ja katsomatta hänen erinomaisiin
ruumiinvoimiinsa kärsi hän kuitenkin pari kertaa viikossa
ylellisyytensä seurauksia, mutta oli sittenkin joka ilta ilolassaan.
Harva hänen alustalaisensa tytär voi välttää joutumastaan tuon
viidenkymmenen vuotiaan ukon himokkaisuuden uhriksi. Sitäpaitsi asui
eräässä sivurakennuksessa kuusitoista tyttöä, jotka kuluttivat aikaansa
käsitöillä. Tämän sivurakennuksen ikkunat olivat varustetut pienellä
ristikolla, ovet olivat aina lukossa ja avaimet olivat itse Kirila
Petrovitschin hallussa. Määrättyinä tunteina pääsivät nuo nuoret
tyttöset kävelemään puutarhaan, mutta olivat silloinkin kahden vanhan
akan tarkastuksen alaiset. Väliin Kirila Petrovitsch naitti
jonkun niistä, mutta otti heti uusia sijaan. -- Talonpoikain ja
palvelijainsa kanssa menetteli hän tuimasti ja omavaltaisesti, vaikka
nämät tottelivatkin häntä nöyrästi. Nämät ylvästelivät herransa
suuresta rikkaudesta ja maineesta ja menettelivät taas puolestaan
itsevaltaisesti naapurejansa vastaan luottaen herransa mahtavaan
suojelukseen.

Tuon Pokrovskojen kylän omistajan yksinomaisena työnä oli
ratsasteleminen avaroilla tiluksillaan, oleskeleminen kauvan kestävissä
juomingeissa, kaikkien ilveitten toimeenpaneminen, joita sittemmin joka
päivä toimitettiin ja joitten uhrina tavallisesti oli joku hänen uusi
tuttavansa, vaikka eivät hänen vanhemmatkaan ystävänsä, paitsi Andrei
Gavrilovitsch Dubrovskij, välttäneet sitä.

Tämä Dubrovskij oli vanha kaartin luutnantti sekä hänen lähin
naapurinsa, jolla oli seitsemänkymmentä orjaa. Troekurov, joka ylpeili
tuttavuuksistaan ylhäisimpien henkilöiden kanssa, kunnioitti kuitenkin
Dubrovskija huolimatta tämän köyhyydestä. Joskus olivat he olleet
virkatovereita, ja Troekurov tunsi kokemuksestaan hänen kärsimättömän
ja päättäväisen luonteensa. Asianhaarat olivat eroittaneet heidät.
Troekurov oli noussut kunniansa kukkulalle, Dubrovskijn taas oli
täytynyt väistyä uraltaan ja ottaa virkaero sekä jäädä asumaan etäiseen
kylään. Kuultuaan tämän oli Kirila Petrovitsch tarjonnut hänelle
suojelustaan, mutta Dubrovskij oli kiittänyt vaan häntä sekä jäänyt
köyhyyteensä kenestäkään riippumattomaksi. Muutamia vuosia sen jälkeen
oli Troekurov, joka nyt oli kenraali, saapunut maatilalleen, he
kohtasivat toinen toisensa ja iloitsivat siitä. Siitä ajasta olivat he
joka päivä yhdessä, ja Kirila Petrovitsch, joka ei koskaan ollut ketään
kunnioittanut vierailullaan, oli usein poikennut vanhan toverinsa
taloon. He olivat yhden-ikäiset, olivat syntyneet samalla
paikkakunnalla, olivat saaneet samanlaisen kasvatuksen sekä olivat
osaksi saman luontoiset ja samaan taipuvaiset. Muutamissa suhteissa oli
heidän kohtalonsakin samanlainen: kumpikin sai naida lemmittynsä,
kumpikin tuli pian leskeksi, kummallekin jäi yksi lapsi. Dubrovskijn
poika kasvatettiin Pietarissa, Kirila Petrovitschin tytär taas kasvoi
isänsä holhottavana, ja Troekurov sanoi usein Dubrovskijlle: "Kuulehan,
veliseni Andrei Gavrilovitsch, kun sinun Volodkasi tulee mieheksi, niin
annan hänelle Maschani vaimoksi -- siitä huolimatta, että poikasi on
köyhä kuin kirkkohiiri". Silloin oli Andrei Gavrilovitsch tavallisesti
pudistanut päätään ja sanonut: "ei niin, Kirila Petrovitsch, minun
Volodkani ei ole Maria Kirilovnan sulhanen. Köyhälle aatelismiehelle,
kuten hän on, on parempi naida köyhä aatelisneiti ja olla herra
huoneessaan, kuin tulla hemmoitellun eukkonsa taloudenhoitajaksi".
Kaikki kadehtivat sitä yksimielisyyttä, joka oli Troekurovin ja hänen
köyhän naapurinsa välillä, ja ihmettelivät jälkimäisen rohkeutta, kun
hän suoraan sanoi aterialla oltaissa ajatuksensa huolimatta siitä,
oliko se isännän ajatuksen mukainen. Jotkut koettivat noudattaa tämän
esimerkkiä, mutta Kirila Petrovitsch peljätti heidät niin, että
ainaiseksi jättivät sellaiset kokeet. Dubrovskij yksinään oli kaikkien
lakien ulkopuolella. Odottamaton tapaus muutti kaikki.

Kerran alkusyksystä hankki Kirila aamuitse metsästämään. Edellisenä
päivänä oli annettu käsky koirienhoitajille, että he olisivat valmiina
kello viisi aamulla. Teltta ja kyökki olivat edeltäpäin lähetetyt sille
paikalle, jossa Kirila Petrovitschin piti syödä päivällistä. Isäntä ja
vieraat läksivät koirakartanoon, jossa enemmän kuin viisisataa koiraa
eli lämpimässä ja yltäkylläisyydessä ylistäen omalla koirakielellään
Kirila Petrovitschin antelijaisuutta. Siellä oli myös kipeitä koiria
varten sairashuone, joka oli esikuntalääkäri Timoschkan tarkastuksen
alainen, sekä osasto, jossa nartut poikivat sekä ruokkivat penikoitaan.
Kirila Petrovitsch ylpeili tästä kauniista laitoksestaan eikä
koskaan laimiinlyönyt tilaisuutta ylistääkseen sitä vierailleen,
jotka jo ainakin kaksikymmentä kertaa olivat katselleet sitä.
Timoschkan, koirien päähoitajan, ja vieraittensa kanssa käveli
hän koirakartanossaan, seisahtui tuontuostakin jonkun kopin luo,
milloin kysellen sairaiden tilaa, milloin tehden enemmän tai vähemmän
ankaria ja oikeita huomautuksia, milloin taas kutsuen luokseen
tutuimpia koiria, joita ystävällisesti puhutteli. Vieraat pitivät
velvollisuutenaan ylistellä Kirila Petrovitschin koirakartanoa,
Dubrovskij yksinään oli vaiti ja närkästyneen näköinen. Hänkin oli
innokas metsästäjä, mutta hänen varansa eivät sallineet pitää muuta
kuin kaksi jahtikoiraa sekä ketterän nartun, ja nyt ei hän voinut olla
kadehtimatta naapuriaan nähdessään tämän komeat laitokset.

-- Mitä sinä suututtelet, veliseni, vai eikö koirakartanoni ole mielesi
mukainen? -- kysyi Kirila Petrovitsch.

-- On kyllä, vastasi Dubrovskij jyrkästi, koirakartanosi on
erinomainen, mutta onko alustalaisillasi samanlainen elämä kuin
koirillasi?

Eräs koiranhoitaja tuli loukatuksi.

-- Me emme meidän elämäämme moiti, kiitos siitä Jumalalle ja
herrallemme, sanoi hän, mutta kuitenkin on totta, ett'ei vieraalle eikä
herrallemmekaan olisi pahaksi, jos vieras vaihtaisi maatalonsa tähän
miellyttävään koppiin.

Kirila Petrovitsch remahti nauruun kuultuaan orjansa rohkean
huomautuksen ja vieraat tekivät samoin, vaikka tunsivatkin,
että koiranhoitajan huomautus voisi myös koskea heitä itseä.
Dubrovskij vaaleni eikä vastannut sanaakaan. Samalla tuotiin Kirila
Petrovitschille niinikorissa äsken syntyneet penikat; hän rupesi
puuhaamaan niitten kanssa, valitsi niistä kaksi sekä käski hukuttaa
muut. Sillä välin katosi Andrei Gavrilovitsch kenenkään huomaamatta.

Palattuaan vieraitten ja koiranhoitajien kanssa kotiinsa istui Kirila
Petrovitsch illalliselle ja huomasi vasta silloin, että Dubrovskij oli
poissa. Hän alkoi kysellä tätä. Palvelijat sanoivat, että Andrei
Gavrilovitsch ajoi kotiinsa. Troekurov käski heti ajaa häntä takaa sekä
palauttaa ehdottomasti takaisin. Koskaan ei hän nimittäin ollut
lähtenyt metsästämään ilman Dubrovskija, joka oli tottunut ja hieno
koirientuntija sekä erehtymätön ratkaisija kaikissa metsästykseen
kuuluvissa kysymyksissä. Palvelija, joka oli ratsastanut Dubrovskija
hakemaan, palasi, kun jo istuttiin ruo'alla, sekä ilmoitti, että Andrei
Gavrilovitsch ei ottanut korviinsakaan käskyä eikä tahtonut palata.
Kirila Petrovitsch, joka tapansa mukaan oli pikku hutikassa, suuttui ja
lähetti saman palvelijan sanomaan Andrei Gavrilovitschille, että ellei
tämä heti tule yöksi Pokrovskojeen, niin silloin hän, Troekurov,
suuttuu hänelle ijäksi. Palvelija tuli taas takaisin. Kirila
Petrovitsch nousi pöydästä, päästi vieraansa pois sekä meni maata.

Seuraavana päivänä oli hänen ensimäinen kysymyksensä: "onko Andrei
Gavrilovitsch täällä?" Hänelle annettiin kolmikulmaiseksi taitettu
kirje. Kirila Petrovitsch käski kirjurinsa lukea se ääneen ja sai
kuulla' seuraavan:

  Hyväsydäminen herrani!

  Minä en palaa ennen Pokrovskojeen, kuin Te lähetätte koiranhoitajan
  Paramoschkan minulta anteeksi pyytämään, silloin on minun vallassani
  joko rangaista tai armahtaa häntä. Minä en aijo kärsiä Teidän
  orjienne pilkkaa enkä Teiltäkään sitä siedä; sillä en ole hölmö,
  vaan vanha aatelismies. Siksi olen teidän nöyrin palvelijanne

                                              Andrej Dubrovskij.

Nykyajan ymmärryksen mukaan olisi tuollainen kirje ollut aivan
sopimaton, mutta se ei sentään suututtanut Kirila Petrovitschia
kummallisen sisältönsä tähden, vaan sentähden, että se oli olemassa.

-- Kuinka! huudahti Troekurov hypäten vuoteeltaan avojaloin, lähettää
miehiäni pyytämään häneltä anteeksi! hänen vallassaan muka olisi
rangaista tai armahtaa heitä! mitä hän oikeastaan tarkoittaa? ja
tietäneekö hän, kenen kanssa hän on tekemisissä? kyllä minä hänelle
näytän! vielä itkeekin luonani! saa vielä nähdä, millaista on tulla
Troekuroville.

Kirila Petrovitsch puki ylleen ja ratsasti metsästämään tavallisella
luottamuksellaan. Mutta metsästys ei onnistunut. Koko päivänä nähtiin
vaan yksi ainoa jänis ja ajettiin sitä takaa. Päivällinenkään teltassa
ei onnistunut, tai ainakaan ei maistunut Kirila Petrovitschille, joka
löi kokkia, torui vieraitaan ja palatessaan ajoi vartavasten suurella
mielihyvällä Dubrovskijn pelloille.



Toinen luku.


Päiviä kului eikä viha naapurien kesken lauhtunut. Andrei Gavrilovitsch
ei enää palannut Pokrovskojeen, vaikka Kirila Petrovitsch häntä
ikävöitsi ja ilmaisi vihansa erittäin loukkaavalla tavalla, joka,
kiitos siitä sen ajan aateliston oikeudentunnolle, koski vielä
Dubrovskijn parannus- ja täydennyspuuhiakin. Uudet asianhaarat tekivät
tyhjäksi viimeisenkin toivon sovinnosta.

Dubrovskij ratsasti kerran pienen maatilansa ympäri. Hän lähestyi
koivumetsikköä ja kuuli sieltä kirveen iskuja sekä kaatuvan puun
rytinän. Hän kiirehti sinne ja yllätti muutamat Pokrovskojen
talonpojat, jotka olivat hänen metsässään varkaissa. Nähtyään hänet
aikoivat nämät juosta pakoon, mutta Dubrovskij otti ajurinsa avulla
yhden heistä kiinni ja vei sidottuna taloonsa. Sitäpaitsi kaksi hevosta
jäi voittajan saaliiksi. Dubrovskij oli hirveän suuttunut. Sitä ennen
eivät Troekurovin miehet, nuo tunnetut rosvot, koskaan olleet
uskaltaneet tulla hänen rajojensa yli tietäen, että hänen ja heidän
herransa välillä oli likeinen ystävyys; mutta nyt näki Dubrovskij, että
he käyttävät hyväkseen sitä riitaa, joka oli tullut hänen ja hänen
naapurinsa välille, sekä päätti nyt vastoin kaikkia sodanlakeja opettaa
vankejaan raipoilla, jotka nämät itse olivat taittaneet hänen
metsästään, sekä pani hevoset työhön kirjoitettuaan ne omien hevosiensa
luetteloon.

Huhu tästä tapauksesta tuli jo samana päivänä Kirila Petrovitschin
korviin. Hän tuli aivan hulluksi sekä päätti ensi raivossaan hyökätä
kaikkine palvelijoineen Kistenevkaan (se oli hänen naapurinsa kylän
nimi), hävittää sen perinpohjin sekä kukistaa itse omistajankin
kartanostaan. Tällaiset urotyöt eivät olleet hänelle harvinaisia; hänen
mielensä kääntyi pian kuitenkin uudelle uralle. Kävellessään raskain
askelin edestakaisin salissaan katsoi hän sattumalta ulos ikkunasta ja
näki portin luona kolmivaljakon. Mies, jolla oli karvalakki päässä sekä
pitkä viitta yllä, astui ajopeleistä ja meni sivurakennukseen
talonvoudin luo. Troekurov tunsi asessori Schabaschkinin ja käski
kutsua hänet luokseen. Hetken kuluttua Schabaschkin jo oli Kirila
Petrovitschin edessä yhä kumarrellen sekä hartaasti odottaen, mitä tämä
hänelle sanoisi.

-- Terve ... tulet kuin kutsuttu, sanoi Troekurov, miksi tänne
poikkesit?

-- Olin matkalla kaupunkiin, teidän ylhäisyytenne, vastasi
Schabaschkin, ja poikkesin Ivan Demjanoville kuulemaan, olisiko hänellä
asioita.

-- Hyvään aikaan tulit ... niinkuin kutsuttuna. Minä tarvitsen sinua;
juohan nyt viinaa ja kuuntele.

Tällainen ystävällinen vastaan-otto teki hyvän vaikutuksen asessoriin;
hän ei huolinut viinasta, vaan alkoi kuulla Kirila Petrovitschia mitä
suurimmalla tarkkuudella.

-- Minulla on naapurina eräs pikkutilallinen, heittiö, sanoi Troekurov,
minä tahdon ottaa hänen tilansa ... mitä sinä siinä ajattelet?

-- Teidän ylhäisyytenne, onko mitään asiakirjoja?

-- Lörpötyksiä, veliseni, mitä asiakirjoja sinä tahdot? Asia on näet
niin, että tilus pitäisi otettaman joko asiakirjoilla tai ilman
asiakirjoja.

-- Viisaasti, teidän ylhäisyytenne.

-- Odotappa kuitenkin! Tuo tilus on joskus kuulunut meille, se oli
ostettu joltakin Spitsiniltä ja myytiin sitten Dubrovskijn isälle. Eikö
sitä voi pois riidellä?

-- Viisaasti, teidän ylhäisyytenne, luultavasti, tuo kauppa on tehty
laillisessa järjestyksessä.

-- Ajatteleppas, veliseni, harkitse tarkkaan.

-- Jos esimerkiksi teidän ylhäisyytenne jollakin tavalla voisi hankkia
pois naapurilta sen asiakirjan, jonka nojalla hän hallitsee tilaansa,
niin varmaan...

-- Ymmärrän, mutta siinäpä se onnettomuus onkin; kaikki hänen
asiakirjansa paloivat tulipalossa.

-- Kuinka, teidän ylhäisyytenne, hänen asiakirjansa ovat palaneet? Mitä
te parempaa toivotte? Siinä tapauksessa suvaitkaa toimia lakien mukaan.
Epäilemättä saatte olla täydellisesti tyytyväinen.

-- Luuletko niin? No, katsos, minä luotan sinun taitoosi, ja minun
kiitollisuudestani saat olla vakuutettu.

Schabaschkin kumarsi melkein maahan asti ja meni ulos. Siitä päivästä
alkoi hän toimia tuon petollisen asian eduksi, ja kiittäen hänen
joutuisuuttaan sai Dubrovskij täsmälleen kahden viikon kuluttua
kaupungista käskyn tulla oikeuteen ja tuoda mukanaan ne asiakirjat,
joiden nojalla hän hallitsee Kistenevkan kylää.

Andrei Gavrilovitsch hämmästyi, ja vielä samana päivänä kirjoitti hän
vastaukseksi erittäin ankaran kirjeen, jossa ilmaisi, että Kistenevkan
kylä tuli hänelle isänsä kuoleman jälkeen ja että hän hallitsee sitä
perintö-oikeuden nojalla, ett'ei Troekurovin ole sen kanssa mitään
tekemistä ja että, jos vieras tahtoo sen omistaa, on se -- kavallusta
ja varkautta. Dubrovskijlla ei ollut kokemusta oikeusasioissa. Häntä
hallitsi suurimmaksi osaksi terve järkensä, joka harvoin on luotettava
johdattaja ja melkein aina riittämätön.

Tämä kirje saattoi asessori Schabaschkinin sangen hyvälle päälle. Hän
näki ensiksi, että Dubrovskij aivan vähän tuntee asioita ja toiseksi,
ettei ole vaikea saattaa mitä tukalimpaan tilaan niin tulista ja
varomatonta miestä.

Kylmäkiskoisesti tarkasteli Andrei Gavrilovitsch hänelle lähetettyjä
kirjallisia kysymyksiä. Lopulta huomasi hän kuitenkin, että oli
välttämätön vastata enemmän asianhaarain mukaan. Hän kirjoitti jotenkin
asiallisen kirjeen, mutta se näyttäytyi kuitenkin riittämättömäksi.

Asia alkoi venyä. Andrei Gavrilovitsch huolehti siitä sangen vähän,
vakuutettu kun oli oikeudestaan. Hänellä ei ollut halua eikä varaakaan
turvautua lahjomisiin, koska se olisi ollut virkamiesten omientuntojen
kauppaa, eikä hänen päähänsäkään tullut sitä ajatusta, että hän voisi
tulla kavaluuden uhriksi. Yhtä vähän ajatteli Troekurov puolestaan
alkamaansa oikeusjuttua; Schabaschkin toimi hänen puolestaan ja hänen
nimessään sekä selitti kaikki mahdolliset päätökset oman mielensä
mukaan pelottaen ja lahjoen tuomareita. Miten olikaan, niin jo 9
päivänä helmikuuta sai Dubrovskij kaupungin poliisilta käskyn tulia
maan-oikeuteen kuulemaan päätöstä hänen, luutnantti Dubrovskijn ja
kenraali Troekurovin välisessä riitajutussa, koskeva maatilan
omistamista, sekä allekirjoittamaan joko tyytyväisyytensä tai
tyytymättömyytensä siihen. Samana päivänä matkusti Dubrovskij
kaupunkiin. Tiellä saavutti Troekurov hänet. Ylpeästi katsahtivat he
toinen toiseensa ja Dubrovskij huomasi ilkeän hymyn vastustajansa
huulilla.

Tultuaan kaupunkiin yöpyi Andrei Gavrilovitsch tutun kauppiaan luona ja
meni seuraavana päivänä piiri-oikeuteen. Kukaan ei ollut häntä
huomaavinaan. Hänen perässään tuli Kirila Petrovitsch. Oikeudenjäsenet
osoittivat hänelle suurta myötätuntoisuutta, ja kunnioittaen hänen
virkaansa, ikäänsä ja lihavuuttaan toivat he hänelle nojatuolin.
Troekurov istui. Andrei Gavrilovitsch seisoi nojaten seinään.
Syntyi syvä hiljaisuus ja sihteeri alkoi sointuvalla äänellä lukea
oikeuden päätöstä. Sen sisällyksestä ei ole tarvis puhua. Sihteeri
vaikeni; asessori nousi ja matalalla äänellä kehoitti Troekurovia
allekirjoittamaan asiakirjan. Iloisena otti Troekurov häneltä kynän ja
kirjoitti oikeudenpäätöksen alle täydellisen hyväksymisensä.

Nyt tuli Dubrovskijn vuoro. Sihteeri toi hänelle asiakirjan, mutta
Dubrovskij seisoi liikkumatta pää alaspäin. Sihteeri käski uudestaan
hänen allekirjoittaa täydellisen suostumuksensa tai selvän
tyytymättömyytensä, jos hän vastoin kaikkia arveluita omantuntonsa
mukaan tuntee, että hänen asiansa on oikea ja aikoo laillisen ajan
sisällä vedota ylempiin.

Dubrovskij oli ääneti ... yht'äkkiä nosti hän päänsä, silmät
säihkyivät, hän polki lattiaa, potkasi sihteerin pois sellaisella
voimalla, että tämä kaatui lattialle, otti mustepullon ja heitti sen
vasten asessorin naamaa. Kaikki kauhistuivat. Vahdit juoksivat
kahakkaan ja töintuskin saivat hänet hillityksi. Dubrovskij vietiin
ulos ja pantiin rekeen. Kaikkien tuomarien seuraamana tuli Troekurov
hänen jälissään. Dubrovskijn äkkinäinen raivonkohtaus teki häneen syvän
vaikutuksen. Tuomarit, jotka toivoivat Troekurovilta kiitollisuutta,
eivät saaneet ystävällistä sanaakaan. Hän matkusti heti Pokrovskojeen
omantunnon vaivaamana ja tyytymättömänä siihen voittoon, jonka hänen
kateutensa oli saanut. Dubrovskij sillä välin makasi vuoteellaan;
piirilääkäri (jotenkin viisas mies) riensi heti iskemään hänestä
suonta, asettamaan iilimatoja ja hispaniankärpäsiä. Iltapuoleen tuli
hän paremmaksi ja toisena päivänä vietiin jo Kistenevkaan, joka jo oli
melkein toisen omaisuutta.



Kolmas luku.


Aikoja kului, mutta Dubrovskij oli vaan yhtä heikko. Hänen
raivoudenkohtauksensa eivät tosin uudistuneet, mutta voimat vähenivät
huomattavasti. Hän unohti askareensa, tuli harvoin ulos huoneesta ja
oli ajatuksissaan koko vuorokaudet. Tuo hyvä eukko Jegorovna,
joka ennen oli hoitanut hänen poikaansa, tuli nyt hänen omaksi
lapsenpiiakseen. Jegorovna hoiti häntä kuin lasta: muistutti, koska oli
aika syödä ja nukkua, syötti häntä sekä asetti nukkumaan. Andrei
Gavrilovitsch totteli Jegorovnaa eikä ollut kenenkään muun kanssa
tekemisissä. Hän ei voinut ajatella asioitaan eikä taloudenhoitoaan,
jonka vuoksi Jegorovna piti välttämättömänä ilmoittaa näistä seikoista
nuorelle Dubrovskijlle, joka siihen aikaan palveli eräässä kaartin
jalkaväki-rykmentissä Pietarissa. Hän repäsi lehden talous-kirjasta,
saneli kirjeen kokki Haritonille, joka oli ainoa kirjoituksentaitava
Kistenevkassa sekä lähetti sen samana päivänä kaupungin postiin.

Jo on ehkä aika esitellä lukijalle kertomuksemme sankari.

Vladimir Dubrovskij oli saanut kasvatuksensa kadetti-osastossa ja tuli
kaartin kornetiksi. Isä ei säästänyt hänen tähtensä mitään, ja hän sai
kotoaan enemmän kuin hänen olisi pitänyt odottamankaan. Ollen tulinen
ja kunnianhimoinen antautui hän ylellisiin huvituksiin: pelasi korttia,
meni takauksiin eikä huolehtinut tulevaisuudesta. Ajatteli kuitenkin
joskus sivumennen, että ennemmin tai myöhemmin hänen täytyy hankkia
itselleen rikas morsian.

Eräänä iltana oli muutamia upseeria hänen luonaan loikoen sohvilla ja
poltellen tupakkaa. Silloin antoi Grischa, hänen kamaripalvelijansa,
hänelle kirjeen, jonka päällekirjoitus ja sinetti heti kummastuttivat
nuorta miestä. Kiireesti avasi hän sen auki ja luki seuraavan:

  "Meidän herramme Vladimir Andrejevitsch, minä, sinun vanha
  hoitajasi, rohkenen ilmoittaa sinulle isästäsi. Hän on hyvin
  heikko, joskus höpisee, ja koko päivät istuu kuin tyhmä lapsi
  -- mutta Jumala on elämän ja kuoleman Herra -- tule sinä luoksemme
  poikaseni, me lähetämme sinulle hevosetkin Pesotschnojeen. Kuuluu,
  että oikeudenjäsenet tulevat tänne panemaan meidät Kirila
  Petrovitsch Troekurovin vallan alle -- sentähden että me muka
  olemme hänen alamaisiaan, mutta me olemme ammon ajoista olleet
  teidän -- emmekä tähän päivään saakka sellaista ole kuulleet.
  Kun asut Pietarissa, voisit siitä ilmoittaa Tsaari-Isälle ja
  hän ei sallisi, että meille tehdään vääryyttä. Jään sinun
  uskolliseksi orjaksesi, lapsenhoitaja Arina Jegorovna Busireva".

Hämmästyksellä luki Vladimir Dubrovskij useammat kerrat peräkkäin nuo
jotenkin sekavat rivit. Hän oli jo pienenä kadottanut äitinsä ja
kahdeksannella ollessaan oli hän tuotu Pietariin, jolloin hänen isänsä
oli hänelle melkeen tuntematon. Senpätähden oli hän romantillisesti
häneen kiintynyt ja sitä enemmän rakasti perhe-elämää, mitä vähemmän
hän kerkesi nauttimaan sen hiljaisia iloja.

Ajatus, että hän kadottaisi isänsä, koski häneen kovasti, ja
sairas-raukan tila, jonka hän oli saanut tietää hoitajattarensa
kirjeestä, kauhistutti häntä. Hän kuvaili, että isänsä oli jätetty
synkkään korpeen tyhmän eukon ja palvelijain hoitoon ... köyhyyden
uhkaamana ja kuolemaisillaan avutta ruumiillisissa ja hengellisissä
vaivoissa. Vladimir Andrejevitsch moitti itseään huolimattomuudestaan.
Kun hän pitkään aikaan ei ollut saanut isästään tietoja, niin ei hän
ollut ajatellutkaan tiedustella häntä, luullen hänen olevan matkoilla
tai taloudentoimissaan.

Hän päätti matkustaa tämän luo sekä ottaa virkaeron, jos isän sairaus
vaatisi hänen läsnäoloaan. Toverit menivät pois nähdessään hänen
rauhattomuutensa. Jäätyään yksin kirjoitti Vladimir virkavapauspyynnön,
poltti tupakkaa ja vaipui syviin mietteisiin...

       *       *       *       *       *

Vladimir Andrejevitsch lähestyi sitä asemaa, josta hänen piti kääntyä
Kistenevkaan. Surulliset aavistukset täyttivät hänen sydämensä: hän
pelkäsi, ett'ei enää saa nähdä isäänsä elossa; hän kuvaili sitä ikävää
elämää, joka odotti häntä maalla: synkkyys, yksinäisyys, köyhyys ja
asiainhoito, joista hän ei ymmärtänyt mitään. Tultuaan kestikievariin
meni hän sen hoitajan luo ja pyysi kyytihevosia. Hoitaja tiedusteli
mihin hänen piti matkustaman ja ilmoitti, että hevoset, jotka olivat
lähetetyt Kistenevkasta, olivat odottaneet häntä jo neljä vuorokautta.
Pian tuli Vladimir Andrejevitschin luo vanha Anton niminen kuski, joka
joskus oli häntä ohjannut tallissa sekä hoitanut hänen pientä
hevostaan. Antonille tuli kyynelet silmiin nähdessään nuoren herransa,
hän kumarsi aina maahan asti ja ilmoitti, että vanha herra vielä eli
sekä kiirehti valjastamaan hevosia. Vladimir Andrejevitsch. ei huolinut
suuruksesta, vaan kiirehti lähtöä. Anton vei häntä kyläteitä, ja
keskustelu syntyi heidän välilleen.

-- Sanoppa, Anton, mitä isälläni on Troekurovin kanssa tekemistä?

-- Jumala ne yksin tietää, Vladimir Andrejevitsch, ystäväni. Herra ei
kuulemma sopinut Kirila Petrovitschin kanssa, ja tämä antoi hänen tulla
oikeuteen -- vaikka Kirila Petrovitsch on osaksi oma tuomarinsa. Meidän
orjain ei sovi sekaantua herrojemme asioihin, mutta jumal'avita turhaan
meni isänne käräjöimään Kirila Petrovitschin kanssa: ruoskalla ei
hullua hillitä.

-- Näyttää siis siltä, että tuo Kirila Petrovitsch tekee meillä mitä
tahtoo?

-- Aivan niin, herra. Asessoria ei hän pidä kopekankaan arvoisena
ja ispravnikka on pieni leikkikalu hänelle. Herrat käyvät
kunniatervehdyksillä hänen luonaan -- hän on niin sanoakseni kaukalo,
jolle siat tulevat.

-- Onko totta, että hän ottaa talomme?

-- Oi, herra, niin me olemme kuulleet. Näinä päivinä sanoi
Pokrovskojelainen meidän kylänvanhimpamme luona ristijäisissä:
"tarpeeksenne jo olette laiskotellut, pian tulette Kirila Petrovitschin
käsiin". Mutta silloin sanoi seppä Mikita hänelle: piisaa jo
Savelitsch, älä saata surua kummille äläkä loukkaa vieraita. Kirila
Petrovitsch on Kirila Petrovitsch ja Andrei Gavrilovitsch on Andrei
Gavrilovitsch -- mutta kaikki me kuulumme Jumalalle ja Tsaarille; mutta
vieraan suuta ei voi tukkia.

-- Ehkä ette tahdo tulla Troekurovin vallan-alaisiksi.

-- Kirila Petrovitschin vallan-alaisiksi! Jumala varjelkoon ja
suojelkoon! -- hänen omillaankin on kova olo, ja jos vielä tulee
vieraita -- niin hän ei ainoastaan nylje heidän nahkaansa, vaan
vieläpä repii heidän lihansakin. Ei! Jumala antakoon vaan Andrei
Gavrilovitschin vallita kauvan ja jos Jumala hänen ottaa pois, niin
emme tahdo ketään muuta herraksemme kuin sinua, meidän elättäjäämme.
Älä sinä jätä meitä, me puolustammekin sinua. -- Näin sanoessaan
heilutti Anton piiskaansa, nykäsi suitsista, ja hevoset juoksivat kovaa
laukkaa.

Vanhan kuskin uskollisuus liikutti Dubrovskija, hän vaikeni ja vaipui
mietteihinsä. Toista tuntia oli kulunut, kun yht'äkkiä Grischa herätti
hänet huudollaan: "Tuoss'on Pokrovskoje", Dubrovskij kohotti päätään.
He ajoivat leveän järven rantaa, josta lähti pieni joki luikerrellen
kukkulain välissä. Eräällä kukkulalla, viheriäisen lehdon yläpuolella
kohosi viheriä katto ja suuren kivitalon seinä -- kirkko vanhoine
kellotapulineen, sekä ympärillä mökkejä yrttitarhoineen ja koivuineen.
Dubrovskij tunsi tämän paikan; hän muisti, että hän juuri tällä samalla
kummulla oli leikkinyt pienen Mascha Troekurovan kanssa, hänen, joka
oli häntä kaksi vuotta nuorempi ja jo silloin oli sievä kaunottaren
alku. Hän tahtoi tiedustella Antonilta tyttöä, mutta jokin voima
pidätti häntä siitä.

Lähestyessään herrastaloa näki hän valkean puvun vilahtelevan
puutarhassa puitten välissä. Samassa löi Anton hevosia ja noudattaen
kunnianhimoa, joka on yhteinen herrasajureille ja vossikoille, ajoi
täyttä laukkaa yli sillan ja puutarhan sivutse. Päästyään kylästä
kohousivat he vuorelle ja Vladimir näki koivikon ja sen vasemmalla
puolella, avonaisella paikalla, harmaan talon punaisine kattoineen.
Hänen sydämensä sykki -- hänen edessään oli Kistenevka ja isänsä köyhä
talo.

Kymmenen minuutin perästä hän jo ajoi herrastalolle. Sanomattomalla
mielenliikutuksella katseli hän ympärilleen. Kahteentoista vuoteen ei
hän ollut nähnyt syntymäpaikkaansa. Koivut, jotka silloin juuri olivat
istutetut, olivat kasvaneet suuriksi ja tiheiksi puiksi. Piha, jota
ennen oli koristanut kolme kukkapenkkiä, joitten välitse puhtaaksi
lakaistu tie kierteli, oli muuttunut villiksi niityksi, jolla hevonen
kävi lie'assa. Koirat alkoivat haukkua, mutta tunnettuaan Antonin
vaikenivat heti ja heiluttelivat vaan karvaisia häntiään. Mökeistä tuli
alustalaisia, jotka ympäröivät nuoren herransa osottaen äännekkäillä
huudoilla iloansa. Töintuskin voi hän tunkeutua tuon innokkaan joukon
lävitse ja juosta rappeutuneille portaille. Porstuassa kohtasi hän
Jegorovnan, joka kyyneleet silmissä syleili kasvattiaan.

-- Terve, terve, hoitajani, sanoi Vladimir, likistäen rintaansa vasten
vanhaa hyvää eukkoa, entäs isä? missä hän on? millainen hän on?

Samassa astui saliin horjuvin askelin korkeavartaloinen, kalpea ja
laiha ukko, puettuna yötakkiin ja myssyyn.

-- Missä on Volodka? kysyi hän heikolla äänellä ja samassa Vladimir jo
syleili innokkaasti isäänsä.

Ilo sai sairaan liian paljon vapisemaan, hän tuli hermottomaksi,
jalkansa eivät häntä kannattaneet ja hän olisi kaatunut, ell'ei
poikansa olisi tukenut häntä.

-- Miksi nousit vuoteeltasi, sanoi Jegorovna hänelle, jaloillasi et voi
seisoa ja pyrit kuitenkin ihmisten luo.

Ukko kannettiin makuuhuoneesen. Hän voi kyllä puhua, mutta ajatukset
sekosivat eikä sanoilla ollut mitään yhteyttä. Hän oli hiljaa ja vaipui
uneen. Vladimiria kauhistutti hänen tilansa. Hän jäi ukon huoneesen ja
pyysi jäädä kahdenkesken isänsä kanssa. Palvelijat tottelivat ja
menivät väentupaan Grischan luo, jossa he omalla tavallaan kestitsivät
häntä kaikella mahdollisella hyväsydämisyydellä kiusaten häntä
kysymyksillään ja tervehdyksillään.



Neljäs luku.


Dubrovskij tahtoi muutamia päiviä tulonsa jälkeen ryhtyä asioihin
käsiksi, mutta isä ei voinut antaa hänelle tarpeellisia tietoja, eikä
Andrei Gavrilovitschilla ollut asianajajaa. Selaillessaan isänsä
papereita löysi hän ainoastaan asessorin ensimmäisen kirjeen ja
vastauksen siihen. Tästä hän ei voinut saada selvää käsitystä
riita-asiasta, jonkatähden päätti odottaa sen ratkaisua, luottaen asian
oikullisuuteen.

Sillä välin heikkoni Andrei Gavrilovitsch yhä. Vladimir vaali hellästi
isäänsä, joka uudestaan oli muuttunut lapseksi, aavistaen, että tämän
loppu oli lähellä.

Valitus-aika loppui sillävälin, eikä ylempiin oikeuksiin oltu vedottu.
Kistenev kuului siis Troekuroville. Schabaschkin tuli hänen luokseen
onnittelemaan ja kysyi kumarrellen: koska Troekurov ottaa uuden tilan
haltuunsa; hoitaako hän sitä itse vai antaako jollekin muulle
hoidettavaksi? Kirila Petrovitsch hämmästyi. Luonteeltaan oli hän
oikeutta harrastava, mutta kostonhimo oli vienyt hänet liian pitkälle.
Omatunto vaivasi häntä. Hän tiesi, missä tilassa oli hänen
vastustajansa, vanha nuoruudenystävänsä -- ja voitto ei ilahuttanut
häntä. Hän heitti uhkaavan katseen Schabaschkiniin etsien syytä, josta
voisi ruveta häntä torumaan, mutta kun hän ei mitään sellaista
löytänyt, niin sanoi hän vaan vihaisesti:

-- Mene ulos, en tarvitse sinua!

Kun Schabaschkin näki, että Troekurov ei ollut hyvällä päällä, lähti
hän kumarrellen pois. Jäätyään yksin alkoi Kirila Petrovitsch kävellä
edestakaisin lattialla tuimaan viheltäen; "_Voiton huudot kaikukohot_".
Tätä vihelsi hän aina ollessaan mielenkiihkossa.

Vihdoin antoi hän valjastaa hevoset keveäin vaunujen eteen, pukeusi
lämpösiin (oli jo syyskuun loppupuoli) ja istui itse ajamaan.

Pian sai hän nähdä Andrei Gavrilovitschin talon. Vastakkaiset tunteet
riehuivat hänen sydämessään. Kostonhimo ja vallanpyynti tukehuttivat
osaksi hänen paremmat tunteensa. Mutta ne pääsivät kuitenkin lopulta
voitolle. Hän päätti sopia vanhan toverinsa kanssa, hävittää riidan
jäljetkin antamalla tälle takaisin hänen omaisuutensa. Rauhoitettuaan
omantuntonsa tällä hyvällä aikeella ajoi Kirila Petrovitsch täyttä
laukkaa naapurinsa talolle -- suoraan pihalle.

Samaan aikaan istui sairas ikkunan ääressä. Hän tunsi Kirila
Petrovitschin -- ja kauhistus kuvautui hänen kasvoissaan. Purppuranpuna
levisi noille tavallisesti vaaleille kasvoille, silmät iskivät tulta ja
hän lausui muutamia ymmärtämättömiä sanoja. Hänen poikansa, joka
tarkasteli talouskirjaa, hämmästyi nähdessään isänsä mielenliikutuksen.
Vihan ja kauhun valtaamana osotti sairas pihalle. Hän kääri takkinsa
liepeet tiukemmalle, yritti nousta nojatuoliltaan ja pääsikin pystyyn,
mutta -- kaatui yht'äkkiä. Poika juoksi hänen luokseen. Ukko makasi
tunnotonna, hengittämättä: hän oli saanut halvauksen.

-- Pian, pian lääkäriä hakemaan! huusi Vladimir.

-- Kirila Petrovitsch kysyy teitä, sanoi palvelija sisään tullessaan.

Vladimir antoi palvelijalle tuiman katseen.

-- Sano Kirila Petrovitschille, että hän joutuun korjaa luunsa,
ennenkuin minä käsken ajaa hänet pois pihalta -- mene!

Iloissaan juoksi palvelija täyttämään herransa käskyä. Jegorovna löi
käsiään yhteen.

-- Ystävämme, sanoi hän kimakkaalla äänellä, sinä saatat itsesi
onnettomuuteen! Kirila Petrovitsch syö vielä meidät.

-- Suus' kiinni, lapsenpiika, huusi vihastunut Vladimir. Lähetä Anton
heti kaupunkiin noutamaan lääkäriä!

Jegorovna meni. Porstuassa ei ollut ketään, kaikki olivat juosneet ulos
katsomaan Kirila Petrovitschia. Palvelijat olivat jääneet seisomaan
portaille ja saivat kuulla palvelijan vastauksen Kirila Petrovitschille
nuoren herransa nimessä. Istuessaan vaunuissaan kuuli Kirila
Petrovitsch sen; hänen kasvonsa tulivat mustaksi kuin sysi; hän hymyili
halveksivasti ja ajaessaan käyden pitkin pihaa katsoi julmasti
palvelijoihin. Hän katsoi myös ikkunaan, jossa hetki sitten oli näkynyt
Andrei Gavrilovitsch, mutta häntä ei enää ollut. Jegorovna seisoi
portailla; hän oli unohtanut herransa käskyn. Palvelijat puhuivat
äänekkäästi äskeisestä tapahtumasta. Yht'äkkiä tuli Vladimir heidän
luoksensa ja sanoi katkonaisella äänellä:

-- Ei tarvita lääkäriä -- isäni on kuollut.

Syntyi suuri hämminki. Palvelijat hyökkäsivät vanhan herran kammariin.
Siellä lepäsi vanhus nojatuolissaan, johon Vladimir oli hänet kantanut,
oikea käsi riippui ales lattiaan asti, pää oli painunut rinnalle --
elonmerkkiäkään ei enää ollut tuossa ruumiissa. Se ei vielä ollut
tullut kylmäksi, mutta kuolema oli siihen jo painanut leimansa.
Jegorovna voivotteli. Ruumis jätettiin palvelijain huostaan. He sen
pesivät, pukivat virkapukuunsa, joka oli ommelta vuonna 1797, sekä
auttivat sille pöydälle, jonka ääressä he niin monta vuotta olivat
palvelleet häntä.



Viides luku.


Kolmantena päivänä olivat hautajaiset. Ukkoraukan ruumis makasi
arkussaan. Se oli vaatteella peitetty, ympärillä paloivat kynttilät.
Ruokasali oli alustalaisia täynnä. He olivat valmiit kantamaan herransa
viimeiseen lepokammioonsa. Vladimir ja palvelijat tarttuivat arkkuun ja
kantoivat sitä. Pappi kulki etumaisna, hänen jälissään lukkari laulaen
hautausvirsiä, ja Kistenevan isäntä vietiin viimeisen kerran
kynnyksensä yli. Arkku kannettiin puistotietä -- kirkko oli puiston
takana.

Päivä oli kirkas, mutta kylmä, halla karisteli lehtiä puista. Kun
tultiin puistosta, näkyi Kistenevan puukirkko ja hautausmaa, jota
vanhat lehmukset varjosivat. Siellä lepäsi Vladimirin äiti, sinne oli
hänen hautansa viereen kaivettu eilen uusi hauta.

Kirkko oli täynnä Kistenevan talonpoikia, jotka olivat tulleet
osoittamaan viimeistä kunnioitusta herralleen. Nuori Dubrovskij jäi
seisomaan lähelle laulajia; hän ei itkenyt eikä rukoillut -- mutta
hänen kasvonsa olivat synkät. Surullinen juhlatoimitus loppui. Vladimir
meni ensinnä ottamaan jäähyväiset ruumiilta -- hänen jälkeensä
alustalaiset. Tuotiin kansi ja arkku naulattiin kiinni. Akat itkivät
kovalla äänellä, miehet usein kuivasivat kyyneleitä kädellään. Vladimir
ja kolme palvelijaa kantoivat ruumiin hautausmaalle. Alustalaiset
seurasivat heitä. Ruumis laskettiin hautaan -- kaikki läsnäolijat
heittivät sinne pivollisen hiekkaa -- hauta peitettiin, kumarrettiin
sille vielä kerran ja hajaannuttiin. Vladimir poistui kiireesti,
ennätti ennen muita ja kätkeytyi Kistenevan metsään.

Jegorovna kutsui hänen puolestaan papin ja kaikki kirkonpalvelijat
hautaus-aterialle sekä ilmoitti, että nuori herra ei aijo ottaa osaa
päivällisiin. Näin ollen lähti isä Anisim, hänen vaimonsa Feodorovna ja
lukkari herrastaloon puhellen Jegorovnan kanssa vainajan hyvistä töistä
sekä siitä, mikä silminnähtävästi odotti hänen jälkeläistään.
Troekurovin tulo ja hänen vastaanottonsa oli jo koko ympäristön
tiedossa, ja sen paikkakunnan politikot ennustivat siitä tärkeitä
seurauksia.

-- Mitä tapahtuu, se tapahtuu, sanoi papin vaimo, mutta ikävä vaan on,
jos Vladimir Andrejevitsch ei tule meidän herraksemme. Nuorukainen hän
on, ei hänestä ole juuri muuta sanomista.

-- No kukahan sitten tulisi herraksemme, ell'ei juuri hän? keskeytti
Jegorovna; turhaan ylpeilee Kirila Petrovitsch. -- hänen vastustajansa
ei olekaan pelkuri. Minun kotkani puolustaa kyllä itseänsä. Kipeästi
koski Kirila Petrovitschiin, ja häntä koipien välissä sai hän mennä,
kun Grischa hänelle ärjyi: "ulos, vanha koira, pois pihalta!"

-- Ah, Jegorovna, sanoi lukkari, minä luullakseni mieluummin
yhdistyisin itse pirun kanssa, kuin olisin riidassa Kirila
Petrovitschin kanssa. Kun näkee hänet, niin -- kauhistuu ja peljästyy,
mutta selkä kuitenkin taipuu niin nöyrästi...

-- Oi surun surkeutta, huokasi pappi. Kirila Petrovitschillekin
lauletaan kerran samat juhlavirret, kuin äsken Andrei Gavrilovitschille.
Hautajaiset ehkä tulevat komeammiksi ja vieraita kutsutaan enemmän, --
mutta onko se Jumalalle samantekevä?

-- Oih, isämme, mekin tahdoimme kutsua kaikki naapurit, mutta Vladimir
Andrejevitsch ei sitä sallinut. Kaikkea meillä on kylliksi, kyllä on
millä kestitään -- mitä käskette? Mutta kun ei ole vieraita, niin
kestitsemme teitä, rakkaat vieraat.

Tämä mieluinen lupaus ja toivo päästä herkullisen pöydän ääreen saivat
näiden seurakumppanien kiiruhtamaan askeleitaan. Onnellisina tulivat he
herrastaloon, jossa pöytä jo oli katettu ja viinat otetut esiin.

Sillävälin oli Vladimir syventynyt tiheään metsään. Hän koetti
tukehuttaa suruansa liikkumalla väsyksiin asti. Teistä huolimatta kulki
hän eteenpäin, oksat pieksivät ja raappivat häntä, jalat usein
vaipuivat suohon -- hän ei mitään tuntenut. Hän tuli alholle, jota
tiheä metsä joka puolelta ympäröitsi. Hiljainen puro luikerteli puitten
välissä, joilta syksy jo oli riistänyt puolet lehdistä. Vladimir
seisahtui ja istui kylmälle metsälle. Ajatuksia risteili hänen
päässään. Toinen oli toistaan synkempi. Kauhea yksinäisyyden tunne
kalvoi häntä ja tulevaisuus oli uhkaavien pilvien peitossa. Viha
Troekurovin kanssa ennusti hänelle uusia onnettomuuksia. Hän saattaa
menettää vähäisen omaisuutensa -- ja siinä tapauksessa on kerjuu
edessä. Kauvan istui hän liikkumatta samalla paikalla katsellen
hiljalleen juoksevaa puroa, joka kuletteli muutamia kuihtuneita lehtiä.
Ne olivat niin ihmiselämän kaltaisia, elämän, joka oli yhtä luotettava
-- aivan tavallinen. Hän huomasi, että alkoi hämärtää, ja alkoi etsiä
tietä kotiinsa. Kauvan sai hän vielä harhailla oudossa metsässä,
ennenkuin löysi polun, joka johti suoraan portille.

Pappi kaikkien kirkonpalvelijain kanssa tuli Dubrovskija vastaan. Hänen
mieleensä tuli, että tuo ennusti onnettomuutta. Senpätähden hän
tuskallisesti väistyikin syrjään ja kätkeytyi puitten sekaan. Ne eivät
huomanneet häntä, keskustelivat vaan innokkaasti:

-- Irroita itses pahasta ja tee hyvää, sanoi pappi vaimolleen. Meidän
ei tarvitse tänne jäädä -- eikä se sinuun koske, miten asia päättyy.

Vaimo vastasi jotakin, mutta Dubrovskij ei voinut sitä kuulla.

Lähestyessään taloa näki hän paljon kansaa; talonpojat ja palvelijat
olivat joukoissa herrastalon pihalla. Jo kaukaa kuuli Vladimir
kummallista melua ja puhetta. Vajan luona oli kaksi kolmivaljakkoa.
Portailla seisoi muutamia henkilöitä virkapuvuissaan ja, kuten näytti,
selittivät väelle jotakin.

Mitä se merkitsee? kysyi hän vihaisesti Antonilta, joka juoksi häntä
vastaan, "mitä miehiä ne ovat ja mitä ne tahtovat?"

-- Ah, ystävä Vladimir Andrejevitscb, vastasi Anton vetäen henkeään,
tuomarit ovat tulleet. Meidät annetaan Troekuroville ja eroitetaan
sinusta!...

Vladimir painoi päänsä alas; väki ympäröitsi onnettoman herransa.

-- Oi sinä isämme, huusivat he suudellen hänen käsiään, me emme tahdo
muuta herraa kuin sinä. Ennen kuolemme kuin sinut jätämme.

Vladimir katseli heitä ja synkät tunteet saivat vallan hänessä.

-- Seiskaat hiljaan, sanoi hän heille, minä puhelen virkamiesten
kanssa.

-- Puhele, ystävä, huusi joku joukosta, puhele ja koeta liikuttaa
noitten vihelijäisten omiatuntoja.

Vladimir lähestyi virkamiehiä. Schabaschkin seisoi huolettoman
näköisenä ja katseli ylpeästi ympärilleen. Kun ispravnikka, joka oli
suuri, paksu, noin viidenkymmenen vuotias, punakka ja viiksikäs mies,
näki Dubrovskijn tulevan, niin hän käheällä äänellään huusi:

-- Minä siis uudestaan sanon teille, mitä jo äsken sanoin:
piirioikeuden päätöksen mukaan kuulutte te nyt Kirila Petrovitsch
Troekuroville, jonka puolesta täällä on herra Schabaschkin. Totelkaa
häntä, mitä ikinä hän käskisikin; ja te, naiset, rakastakaa ja
kunnioittakaa häntä, niin hän on teidän suuri suosijanne.

Sanottuaan tuon vanhan kokkapuheen alkoi ispravnikka nauraa täyttä
kurkkua, ja Schabaschkin ja muut jäsenet seurasivat hänen esimerkkiään.

Vladimir oli pakahtua suuttumuksesta.

-- Suvaitkaa minun kysyä, mitä tämä merkitsee? kysyi hän
teeskennellyllä kylmäverisyydellä iloiselta ispravnikalta.

-- Mitäkö tämä merkitsee, vastasi tuo sukkela virkamies, tämä merkitsee
sitä, että me olemme tulleet panemaan tämän talon Kirila Petrovitsch
Troekurovin valtaan ja käskemään vieraitten mennä pois hyvällä.

-- Mutta teidän olisi paremmin sopinut kääntyä minun puoleeni, kuin
talonpoikieni, ja ilmoittaa omistajalle, että hän tulee pois
isännyydestään.

-- Entinen omistaja Andrei Gavrilovitsch, Dubrovskijn poika, on kuollut
Jumalan armosta, mutta kuka te olette, sanoi Schabaschkin julkealla
tavalla -- -- me emme tunne teitä emmekä tahdo tunteakaan.

-- Teidän jalosukuisuutenne, tämä on meidän nuori herramme -- sanoi
ääni joukosta.

-- Kuka siellä rohkeni suunsa avata! huusi ispravnikka, mikä herra?
Teidän herranne on -- -- Kirila Petrovitsch Troekurov -- -- kuuletteko,
lurjukset?

-- Ei niinkään, huusi sama ääni.

-- Tämä on kapinaa! ärjyi ispravnikka. Hoi, kylänvanhin, tule tänne!

Kylänvanhin astui esiin.

-- Hae heti se, joka rohkeni minua vastustaa, kyllä minä hänet!...

Kylänvanhin kääntyi väkijoukkoa päin ja kysyi, kuka puhui? Mutta kaikki
olivat ääneti. Takapuolelta alkoi kuulua murinaa, se kasvoi ja
muodostui yht'äkkiä kauheiksi valitushuudoiksi. Ispravnikka puhui
matalammalla äänellä ja aikoi ruveta lohduttamaan...

-- Mitä häntä tässä katselemme, huusivat alustalaiset, pojat, ottakaa
hän kiinni.

Joukko alkoi liikkua. Schabaschkin ja maaoikeuden jäsenet hyökkäsivät
porstuaan ja sulkivat oven jälessään.

-- Pojat, ottakaa kiinni! huusi sama ääni, ja joukko alkoi hyökätä
eteenpäin,

-- Seis, konnat, huusi Dubrovskij, mitä te teette! Te saatatte itsenne
ja minut onnettomuuteen; menkää kotiinne ja jättäkää minut rauhaan.
Älkää peljätkö, tsaari on laupias; minä pyydän häneltä apua; hän ei
meitä hylkää; me olemme kaikki hänen lapsiaan; mutta kuinka hän voisi
teitä puolustaa, jos te rupeette kapinoimaan ja rosvoilemaan?

Nuoren Dubrovskijn puhe, sointuva ääni ja ylevä käytös tekivät toivotun
vaikutuksen. Kansa vaikeni ja hajaantui, piha tuli puhtaaksi ja
oikeudenjäsenet -- istuivat sisällä rauhassa. Surullisena astui
Vladimir portaille. Schabaschkin aukasi oven ja alkoi matalalla äänellä
kiittää Dubrovskija hänen armollisesta välityksestään.

Vladimir kuunteli häntä halveksien eikä vastannut mitään.

-- Me olemme päättäneet teidän suostumuksellanne jäädä tänne yöksi,
jatkoi asessori, -- nyt on jo pimeä ja teidän talonpoikanne saattavat
hyökätä tiellä päällemme. Olkaa niin armelijas ja käskekää levittää
vaikka olkia vierashuoneesen vuoteeksi. Ennen päivän nousua lähdemme
kotiin.

-- Tehkää niinkuin tahdotte, vastasi Dubrovskij kuivasti, en minä ole
enää täällä isäntä.

Näin sanoen poistui hän isänsä huoneesen ja sulki oven.



Kuudes luku.


Siis kaikki on päättynyt! huokasi Vladimir itsekseen. Vielä aamulla oli
minulla koti ja leivänkannikka; huomenna täytyy minun jättää talo,
syntymämajani. Isäni maa, jossa hän lepää haudattuna, tulee kuulumaan
vihamiehelle, joka on syypää hänen kuolemaansa ja minun köyhyyteeni!...

Vladimir kiristi hampaitaan ja hänen silmänsä pysähtyivät äitinsä
valokuvaan. Taiteilija oli esittänyt hänet valkeassa aamupuvussaan,
ruusu hiuksissa, nojaavana käsipuilla. Ja tuo valokuvakin tulee
perheeni viholliselle, ajatteli Vladimir, se viedään aittaan
rikkinäisten tuolien kera, tai ripustetaan porstuaan hänen
koirainhoitajiensa pilkan ja huomion esineeksi. Mutta hänen
makuuhuoneessaan, jossa isä kuoli, saa vouti asuntonsa, tai asetetaan
sinne hänen haareminsa. -- Ei, ei! sen talon, josta Troekurov ajaa
minut, ei pidä kuuluman hänelle itselleenkään! Vladimir puri hammasta;
kauheita ajatuksia tuli hänen päähänsä. Kansliakirjurien äänet
kaikuivat hänen korvissaan. He pitivät isännyyttä vaatien väliin yhtä,
väliin toista, ja saivat hänet surullisista mietteistään. Vihdoin oli
kaikki hiljaa.

Vladimir aukoili kaappeja ja laatikoita sekä tarkasteli vainajan
papereita. Ne olivat suurimmaksi osaksi talouslaskuja ja kirjoituksia
eri asioista. Vladimir repi ne lukematta. Niitten joukossa oli eräs
mytty, jonka päällä oli kirjoitus: _Vaimoni kirjeet_. Suurella
liikutuksella tarkasteli Vladimir niitä, ne olivat kirjoitetut Turkin
sodan aikana sekä lähetetyt Armeniaan Kistenevkasta. Vaimo kertoi
niissä maa-elämästään ja taloustoimistaan; hellyydellä surkutteli, että
oli eroitettuna puolisostaan sekä kutsui miestään kotiin, rakkaan
ystävättärensä syliin. Eräässä niistä hän kertoi olevansa rauhaton
pikku Vladimirin terveyden suhteen, toisessa taas iloitsi Vladimirin
viisaudesta sekä ennusti hänelle onnellista ja loistavaa tulevaisuutta.

Vladimir vaipui lukemiseensa ja perheellisen onnen rauhaan eikä
huomannut, kuinka aika kului; seinäkello löi jo yksitoista. Vladimir
pani kirjeet taskuunsa, otti kynttilän ja tuli ulos huoneesta.
Virkamiehet makasivat salin lattialla. Pöydällä oli laseja, jotka he
olivat tyhjentäneet, ja ilkeä rommin haju tuntui koko huoneessa.
Inholla meni Vladimir heidän sivutsensa etuhuoneesen. Siellä oli pimeä.
Joku vetäytyi nurkkaan nähtyään valon. Vladimir tunsi seppä Arhipan.

-- Mitä sinä täällä teet? kysyi hän ihmeissään.

-- Minä tahdoin ... minä aijoin tulla katsomaan, ovatko kaikki sisällä,
vastasi Arhip hiljaa ja pitkäveteisesti.

-- Mutta mitä sinä kirveellä teet?

-- Mitäkö teen kirveellä? No kuinka voisi kirveettä kulkea nyt. Nuo
kirjurit ovat näet sellaisia hävyttömiä -- ja katsokaappas sitäkin...

-- Sinä olet juovuksissa, pane pois kirves ja mene tiehes.

-- Minäkö juovuksissa? ystävä Vladimir Andrejevitsch. Jumala sen
tietää, etten pisaraakaan ole suuhuni saanut ... ja muuten meneekö
viina järkeen? Onko tällaista ennen kuultu -- kanslistit aikovat
voittaa meidät, kanslistit ajavat meidän herramme talostaan... Äh, nyt
ne viheliäiset kuorsaavat; kaikki kerrassaan ja loput veteen.

Dubrovskij rypisti otsaansa.

-- Kuuleppas Arhip, sanoi hän hetkisen perästä, eivät kirjurit ole
syylliset. Sytytä lyhty ja tule perässäni.

Arhip otti kynttilän herraltaan, etsi lyhdyn uunin takaa, sytytti sen,
ja molemmat menivät portailta sekä kulkivat talon ympäri. Vartija
rupesi rumputtamaan metallilevyä; koirat alkoivat haukkua.

-- Kuka on vahdissa, kysyi Dubrovskij.

-- Me, isä, vastasi hiljainen naisen ääni, Vasilisa ja Lukeria.

-- Menkää kotiin, sanoi Dubrovskij, teitä en tarvitse.

-- Vahdinvaihto, mutisi Arhip.

-- Kiitos, elättäjämme, sanoivat akat, ja menivät heti kotiinsa.

Dubrovskij meni edemmäs. Kaksi miestä tuli häntä vastaan, ne huusivat
häntä. Dubrovskij tunsi Antonin ja Grischan äänen.

-- Miksi ette ole panneet maata? kysyi hän heiltä.

-- Meilläkö nyt olisi aikaa nukkua, vastasi Anton, -- kuinka kauvan
olemme saaneet odottaa, kuka olisi uskonut?...

-- Hiljempaa, keskeytti Dubrovskij, missä on Jegorovna?

-- Herrastalossa, tuvassaan, vastasi Grischa.

-- Mene ja tuo hän tänne ja tuo myös koko muu meidän väki, jottei
henkeäkään sinne jäisi, paitsi kirjurit. Ja valjasta sinä, Anton,
hevonen rattaiden eteen.

Grischa meni. Hetken kuluttua hän jo tuli äitineen. Akka ei ollut
riisunut yltään tänä yönä, eikä kukaan muu kuin kirjurit ollut
ummistanut silmiänsä.

-- Onko kaikki täällä, kysyi Dubrovskij, eikö ketään jäänyt taloon?

-- Ei ketään muita kuin kanslistit, vastasi Grischa.

-- Tuokaa tänne heiniä tai olkia, sanoi Dubrovskij.

Miehet juoksivat talliin ja palasivat takaisin sylit täynnä heiniä.

-- Pankaa portaitten alle ... kas niin. No, pojat, nyt tulta!

Arhip aukasi lyhdyn ja Dubrovskij sytytti päreen.

-- Kuuleppas, Arhip, minä luullakseni kiireessäni suljin etuhuoneen
oven, mene pian avaamaan se.

Arhip juoksi porstuaan -- ovi oli auki. Arhip sulki sen ja väänsi
lukkoon jupisten puoliääneen: vai vielä avaamaan! ja tuli Dubrovskijn
luo.

Dubrovskij sytytti päreellään heinät, ne leimahtivat ilmituleen ja
valaisivat koko pihan.

-- Ai! huusi Jegorovna valittaen, Vladimir Andrejevitsch, mitä teet!

-- Hiljaa! sanoi Dubrovskij. Nyt lapset, jääkää hyvästi, minä menen
sinne, mihin Jumala polkuni ohjaa; tulkaa onnellisiksi uuden herranne
vallassa.

-- Isämme, elättäjämme, huusi väki, me vaikka kuolemme, mutta emme jätä
sinua, me tulemme mukanasi.

Hevoset tuotiin. Dubrovskij istui Grischan kanssa rattaille, Anton löi
hevosia, ja he ajoivat pois pihalta.

Silmänräpäyksessä levisi tuli yli koko talon. Laattiat halkeilivat ja
sortuivat, palavia hirsiä putoili ja punertava sauhu kohosi ilmaan.
Sydäntäsärkeviä valitushuutoja kuului ja ääniä: "auttakaa, auttakaa!"

-- Mitä vielä, sanoi Arhip, katsellen ilkeällä hymyllä paloa.

-- Arhipini, pelasta sinä nuo vihelijäiset, niin Jumala sinut
palkitsee, sanoi hänelle Jegorovna.

-- En suinkaan, vastasi seppä.

Samassa näkyivät kirjurit ikkunoissa ja koettivat murtaa niitten
kaksinkertaisia puitteita. Mutta silloin sortui katto rytinällä -- ja
valitushuudot vaikenivat.

Pian kaikki alustalaiset tulivat ulos. Akat kiljuivat ja koettivat
pelastaa huonekalujaan, lapset taas hyppelivät ihaellen paloa
Tulisateena lensivät kipinät ja -- mökit syttyivät palamaan.

-- Nyt on kaikki hyvin! huusi Arhip, mitenkä se palaa, ah!
Pokrovskojesta on kai juhlallista katsella.

Samassa veti uusi ilmiö hänen huomionsa puoleensa: siellä juoksi kissa
palavan vajan katolla tietämättä, mihin hyppäisi. Joka puolelta
ympäröitsivät sitä liekit. Valittavalla naukumisellaan pyysi
eläinraukka apua. Pienet pojat olivat kuolla naurusta katsellessaan sen
toivottomuutta.

-- Mitä te, perkeleet, nauratte, sanoi seppä vihaisesti; ettekö pelkää
Jumalaa; Jumalan luoma on kuolemaisillaan ja te siitä iloitsette -- ja
asetettuaan tikapuut palavan katon räystästä vasten kiipesi hän ylös
pelastamaan kissaa.

Kissa ymmärsi hänen aikeensa ja osoittaen tavallaan kiireellistä
kiitollisuutta, tarttui hänen hihaansa. Puoleksi palaneena tuli seppä
alas saaliineen.

-- No, pojat, hyvästi nyt, sanoi hän hämmästyneille alustalaisille,
minulla ei enää ole täällä paljon tekemistä, olkaat onnelliset älkäätkä
minua katkeruudella muistelko.

Seppä meni. Tuli riehui vielä jonkun aikaa. Vihdoin se sammui, mutta
kekäleet hehkuivat vielä pimeässä yössä. Raunioitten ääressä kävelivät
vahingon kärsineet Kistenevkan asukkaat.



Seitsemäs luku.


Seuraavana päivänä levisi tieto tulipalosta yli koko seudun. Jokainen
selitti sen omalla tavallaan ja omien ajatustensa mukaan. Toiset
vakuuttivat, että Dubrovskijn miehet, juotuaan itsensä juovuksiin
hautajaisissa, olivat varomattomuudessaan sytyttäneet talon, toiset
taas syyttivät kirjureita, jotka olivat juoneet talossa; monet myöskin
tiesivät, että Dubrovskij itsekin oli palanut virkamiesten ja
palvelijain kanssa. Muutamat arvasivat kuitenkin oikein ja vakuuttivat,
että tuohon kauheaan onnettomuuteen oli syynä itse Dubrovskij.
Seuraavana päivänä oli Troekurov ajanut palopaikalle ja itse johtanut
tutkimusta. Tuli ilmi, että ispravnikka, maa-oikeuden asessori,
asianajaja ja kirjuri samoinkuin Vladimir Dubrovskijkin, lapsenhoitaja
Jegorovna, kuski Anton ja seppä Arhip olivat kadonneet teille
tietämättömille. Kaikki alustalaiset ilmoittivat, että virkamiehet
olivat palaneet silloinkuin katto putosi. Heidän palaneet luunsa
kaivettiin esiin. Akat Vasilisa ja Lukeria sanoivat, että olivat
nähneet Dubrovskijn ja seppä Arhipin vähän ennen paloa. Seppä Arhip oli
yleisen ilmoituksen mukaan elossa, ja hän oli luultavasti pää -- ellei
vaan ainoakin syyllinen tulipaloon. Raskauttavat epäluulot lankesivat
Dubrovskijn päälle. Kirila Petrovitsch lähetti kuvernöörille tarkan
kertomuksen tapahtumista ja uusi rikos-asia syntyi.

Pian toisenlaiset uutiset taas antoivat ajattelemiselle ja
uteliaisuudelle uutta aihetta. Ilmaantui rosvoja, jotka levittivät
kauhua koko tienoosen. Toimenpiteet, joihin ryhdyttiin heidän tähtensä,
osoittautuivat mitättömiksi. Toinen toistaan merkillisempi rosvous
tapahtui. Turvassa ei oltu matkalla eikä kodissa. Selvällä päivällä
liikkui muutamia kolmivaljakoita rosvoja täynnä yli koko kuvernementin.
He pysäyttivät matkustajat ja postin, ajoivat kyliin, ryöstivät
herrastaloja ja polttivat niitä. Joukon päällikkö mainittiin erittäin
viisaaksi, rohkeaksi ja jalomieliseksi. Hänestä kerrottiin ihmeitä.
Dubrovskijn nimi oli kaikkein huulilla, kaikki luulivat, että se on
hän, eikä kukaan muu, joka johtaa rohkeita rosvoja. Erästä seikkaa vaan
ihmeteltiin. Troekurovin talo oli säästetty. Rosvot eivät ryöstäneet
ainoatakaan hänen vajoistaan, eivätkä pysäyttäneet ainoatakaan hänen
kuormaansa. Tavallisella ylpeydellään selitti Troekurov tämän
seuraukseksi siitä pelosta, jonka hän oli ymmärtänyt itsestään herättää
koko kuvernementissä, kuin myöskin eriomaisen poliisilaitoksensa
ansioksi, jonka hän oli kyliinsä perustanut. Alussa naapurit
naureskelivat Troekurovin korkeita ajatuksia, ja jokainen odotti, että
kutsumattomat vieraat poikkeisivat Pokrovskojeenkin, jossa heillä kyllä
olisi ollut olemista, mutta vihdoinkin täytyi heidän yhtyä häneen ja
tunnustaa, että rosvot osoittivat hänelle käsittämätöntä kunnioitusta.
Troekurov riemuitsi; joka kerta kun kuuli Dubrovskijn uusista
rosvouksista, pilkkaili hän kuvernööriä, ispravnikkaa ja komppanian
päälliköitä, joitten kynsistä Dubrovskijn aina onnistui päästä
livahtamaan vahingotta.

Sillä aikaa lähestyi 1 päivä lokakuuta, jolloin oli Troekurovin kylässä
kirkkojuhla. Mutta ennenkuin käymme edemmäksi, täytyy meidän esitellä
lukijalle muutamia henkilöitä, jotka hänelle ovat outoja, tai joista me
vaan vähän mainitsimme kertomuksemme alussa.



Kahdeksas luku.


Lukija ehkä jo arvaa, että Kirila Petrovitschin tytär, josta olemme
vasta jonkun sanan maininneet, on kertomuksemme sankaritar. Sinä
aikana, jota kertomuksemme koskee, oli hän seitsentoistavuotias sekä
parhaassa kukoistuksessaan. Isä rakasti häntä suuresti, mutta
käyttäytyi häntä kohtaan omalla omituisella yksipäisyydellään, milloin
koettaen tyydyttää hänen pienimmätkin oikkunsa, milloin taas pelättäen
häntä jyrkällä ja joskus ankarallakin käytöksellään. Troekurov oli
vakuutettu tyttärensä rakkaudesta, mutta ei koskaan voinut saavuttaa
tämän luottamusta. Tytär tottui peittelemään häneltä tunteitaan ja
ajatuksiaan, sillä hän ei koskaan voinut tietää, millä tavalla isä
niitä arvostelee. Maschalla ei ollut ystävää, vaan sai hän kasvaa
yksinäisyydessä. Naapurien vaimot ja tyttäret tulivat harvoin Kirila
Petrovitschin luo, jonka tavalliset puheet ja huvitukset vaativat
miesseuraa, eivätkä sopineet naisille. Harvoin esiintyi kaunottaremme
vieraitten seurassa, jotka joivat Kirila Petrovitschin luona. Suunnaton
kirjasto, jossa suurimmaksi osaksi oli ranskalaisten kirjailijain
tuotteita kahdeksanneltatoista vuosisadalta, oli jätetty hänen
huostaansa. Hänen isänsä, joka ei koskaan lukenut mitään muuta, kuin
"_Kunnon kyökkipiikaa_", ei voinut ohjata tytärtään kirjain valinnassa,
joten Mascha selailtuaan monenlaisia teoksia jäi vihdoin romaaneihin.
Tällä tavalla täydensi hän itse kasvatustaan, joka oli muinoin alettu
mamselli Mijoun johdolla, johon Kirila Petrovitsch osoitti suurta
luottamusta ja suosiota, mutta jonka hänen sittemmin täytyi lähettää
salavihkaa toiselle maatilalleen, kun hänen ystävyytensä seuraukset
tulivat liian ilmeisesti näkyväisiksi. Mamselli Mijou jätti erittäin
suloisen muiston jälkeensä. Hän oli hyvä tyttö, eikä koskaan käyttänyt
väärin sitä vaikutusvaltaa, joka hänellä nähtävästi oli Kirila
Petrovitschiin, joten hän siis erosi suuresti toisista lemmityistä,
joita Kirila Petrovitsch ehtimiseen vaihetti. Itse Kirila Petrovitschkin
rakasti nähtävästi häntä enemmän kuin muita, ja noin yhdeksän vuotias
mustasilmäinen poika, jonka kasvoissa esiintyi mamselli Mijoun
etelämaalaiset kasvonpiirteet, kasvatettiin hänen luonaan, ja hän
tunnusti sen pojakseen huolimatta siitä, että joukko avojalkaisia
poikia, jotka olivat niin Kirila Petrovitschin muotoisia kuin
vesipisarat ovat toistensa kaltaisia, juoksivat hänen ikkunainsa alla,
ja pidettiin alustalaisina. Kirila Petrovitsch kirjoitti Moskovasta
pikku Saschalleen ranskalaisen opettajan, joka saapuikin Pokrovskojeen
kertomiemme tapausten aikana.

Tämä opettaja miellytti Kirila Petrovitschia hienolla ulkonäöllään ja
vaatimattomalla käytöksellään. Hän näytti Kirila Petrovitschille
muuttokirjansa ja antoi hänelle kirjeen eräältä Troekurovin
sukulaiselta, jonka luona hän oli ollut neljä vuotta kotiopettajana.
Kirila Petrovitsch tarkasti nämät ja oli kaikkeen muuhun tyytyväinen,
paitsi opettajan nuoruuteen, ei sentähden, että hän olisi arvellut,
että ranskalainen on liian nuori omatakseen sitä kärsivällisyyttä ja
kokemasta, jonka onneton opettajantoimi vaatii, vaan sentähden, että
hänellä oli omat epäluulonsa, jotka hän heti päätti ilmaista. Hän käski
sentähden kutsua luokseen Maschan.

Kirila Petrovitsch ei itse osannut ranskaa, jonka vuoksi käytti
tytärtään tulkkinaan.

-- Tule tänne, Mascha, ja sano tälle mossiolle, että otan hänet, mutta
vaan sillä ehdolla, ett'ei hän rohkene ruveta minun tyttöjäni
hakkailemaan, taikka minä hänet, sen koiranpenikan .... käännä se
hänelle, Mascha.

Mascha punastui ja kääntyen opettajan puoleen sanoi ranskaksi, että isä
toivoo häneltä siivoa ja kunnollista käytöstä.

Ranskalainen kumarsi tytölle ja vastasi, että hän toivoo ansaitsevansa
kunnioitusta, vaikkapa hänelle ei suosiota osoitettaisikaan.

Mascha käänsi sanasta sanaan hänen vastauksensa.

-- Hyvä, hyvä! sanoi Kirila Petrovitsch. Ei tässä tule kysymykseen
suosio eikä kunnioitus. Hänen virkansa on ohjata Saschaa ja opettaa
hänelle lukua ja maantiedettä -- käännä tämä hänelle.

Maria Kirilovna käänsi lievemmillä sanoilla isän karkeat sanat, ja
Kirila Petrovitsh päästi ranskalaisensa sivurakennukseen, jossa häntä
varten oli kammari.

Kasvatettu kun oli ylimyksellisissä ennakkoluuloissa, ei ranskalainen
tehnyt suurta vaikutusta Maschaan. Opettaja oli hänen mielestään
samanarvoinen kuin orja tai käsityöläinen, ja orja sekä käsityöläinen
eivät olleet hänen mielestään miehiä. Hän ei huomannut herra De Forgen
hätääntymistä, hänen hämmästystään, vapisemistaan ja äänensä väreitä.
Muutamia päiviä peräkkäin tapasi hän ranskalaisen jotenkin usein, mutta
ei kunnioittanut häntä erittäin suurella huomaavaisuudella. Odottamaton
tapaus saattoi hänen ajattelemaan varsin toisin ranskalaisesta.

Kirila Petrovitschin talossa kasvatettiin tavallisesti aina muutamia
nuoria karhuja, jotka olivat Pokrovskojen omistajan päähuvituksena.
Pienenä ollessaan tuotiin karhunpojat joka päivä vierashuoneesen, jossa
Kirila Petrovitsch tuntikausia vietti niiden kanssa, ärsyttäen niitä
kissoja ja koiranpenikoita vastaan. Tultuaan suuremmiksi pantiin ne
kahleihin odottamaan varsinaisia ärsytyksiä. Väliin kuljetettiin niitä
herrastalon ikkunain alla sekä lykättiin niitten eteen tyhjä
viinatynnyri, johon oli lyöty nauloja. Karhu nuuski tynnyriä, koski
hiljaan, ja naulat pistivät käpälään; karhu suuttuu ja sysää kovemmin,
mutta sitä kipeämmältä ottaa. Se tulee aivan raivoihinsa, hyökkäilee
karjuen tynnyriä vasten ja tekee sitä siksi kuin eläinraukalta otettiin
pois tuo tynnyri. Väliin sattui, että rattaiden eteen valjastettiin
pari karhua, pantiin hyvällä tai pahalla vieraita rattaille ja
päästettiin karhut menemään jumalan nimeen. Mutta parhaimpana
huvituksenaan piti Kirila Petrovitsh seuraavaa:

Karhua kiusattiin nälällä ja suljettiin se sitten tyhjään huoneeseen
köydellä seinään kiinnitettynä. Köysi oli niin pitkä, että se ulettui
yli koko huoneen, paitsi vastakkaiseen nurkkaan, joka siis oli yksin
vapaa hirmustuneen pedon hyökkäyksistä. Tavallisesti tuotiin joku uusi
vieras tämän huoneen ovelle, tuupattiin sisään karhun luo, ovi
sulettiin ja onneton uhri jätettiin yksinään karvaisen erämaan pedon
kanssa. Vieras raukka kiitti, jos hän revittyine vaatteineen ja kädet
naarmuja täynnä pääsi tuohon vaarattomaan nurkkaan, mutta hänen täytyi
toisinaan koko kolme tuntia seisoa likistäen itseään seinää vasten ja
katsella, kuinka raivoisa peto parin jalan päässä hyppeli, nousi
takajaloilleen, karjui, mörisi ja koetti saada kiinni hänet. Muutamia
päiviä opettajan tulon jälkeen johtui Troekurovin mieleen kestitä
häntäkin karhuhuoneellaan. Sentähden kutsui hän eräänä aamuna tämän
luokseen, vei pimeitä käytäviä pitkin, ja yht'äkkiä aukeni sivu-ovi --
kaksi palvelijaa lykkäsivät ranskalaisen sisään ja panivat oven
lukkoon. Toinnuttuaan hämmästyksestään näki opettaja seinään sidotun
karhun, joka kaukaa nuuski vierastaan ja yht'äkkiä nousten
takajaloilleen hyökkäsi karjuen häntä kohden... Ranskalainen ei
peljästynyt eikä juossut pakoon, vaan odotti hyökkäystä. Karhu
lähestyi; De Forge otti taskustaan pienen pistoolin, tähtäsi
nälistyneen pedon korvaan ja laukasi. Karhu kaatui. Kaikki
kokoontuivat, ovi avattiin -- Kirila Petrovitsch astui sisään
kummastellen huvinsa loppunäytöstä.

Kirila Petrovitsch tahtoi välttämättömästi saada selitystä asiaan. Kuka
oli ilmoittanut De Forgelle karhusta, tai miksikä hän piti taskussaan
ladattua pistoolia? Hän lähetti hakemaan Maschaa. Mascha tuli ja käänsi
isän kysymykset ranskalaiselle.

-- Minä en ole mitään kuullut karhusta, vastasi De Forge, mutta pidän
aina mukanani pistoolin, koska en aijo kärsiä loukkauksia, joista tässä
asemassa ollen en voi vaatia hyvitystä.

Mascha katseli kummastellen häntä sekä käänsi Kirila Petrovitschille
hänen sanansa. Kirila Petrovitsch ei vastannut mitään, käski vaan viedä
karhun ulos ja nylkeä se. Sitten kääntyi hän miestensä puoleen ja
sanoi:

-- Millainen poika! ei peljästynyt, eipä jumal'auta peljästynyt. Ja
siitä hetkestä alkoi hän rakastaa De Forgea eikä aikonut häntä enää
panna koetukselle.

Mutta tämä tapaus teki vielä suuremman vaikutuksen Maria Kirilovnaan.
Hänen mielikuvituksensa sai uutta aihetta: hän näki kuolleen karhun ja
De Porgen seisovan sen luona puhellen hänen, Maschan, kanssa
rauhallisesti. Hän näki, että urhoollisuutta ja ylpeää itserakkautta
voi löytyä muissakin, kuin aatelisissa, ja alkoi siitä asti kunnioittaa
opettajaa aina julkisemmin ja julkisemmin. Heidän kesken syntyi
jonkinlainen yhteys. Maschalla oli kaunis ääni ja suuret musikaaliset
lahjat, De Forge suostui antamaan hänelle tunteja. Tämän jälkeen ei
lukijalle ole vaikea arvata, että Mascha rakastui De Forgeen, Taikka ei
itsekään sitä itselleen tunnustanut.



Yhdeksäs luku.


Juhlan edellisenä päivänä alkoi kokoontua vieraita; toiset jäivät
herrastaloon ja sen sivurakennuksiin, toiset voudin luo, toiset
pappilaan, toiset varakkaitten talonpoikain luo. Tallit olivat täynnä
matkustajain hevosia, pihoilla ja vajoissa oli joukottain monenlaisia
ajopelejä. Kello yhdeksän aamulla soitettiin jumalanpalvelukseen, ja
kaikki kiirehtivät uudelle kivikirkolle, jonka Kirila Petrovitsch oli
rakennuttanut ja jota hän joka vuosi kaunisteli. Niin suuri joukko
ylhäisiä rukoilijoita oli kokoontunut etteivät talonpojat voineet saada
sijaansa kirkossa, vaan täytyi heidän jäädä esikartanoon jo
kirkkopihaan. Jumalanpalvelus ei alkanut: odotettiin Kirila
Petrovitschia.

Hän tuli kuuden hevosen vetämissä vaunuissa ja asettui juhlallisesti
paikalleen. Seurassaan oli Maria Kirilovna. Miesten ja naisten katseet
kääntyivät Maria Kirilovnaan -- edelliset ihailivat hänen kauneuttaan,
jälkimäiset hänen pukuaan. Jumalanpalvelus alkoi. Omat laulajat
lauloivat köörin paikalla, Kirila Petrovitsch hyräili mukana sekä
rukoili katselematta oikealle tai vasemmalle. Ylpeällä rauhallisuudella
kumarsi hän maahan asti, kun diakooni korkealla äänellä mainitsi "tämän
temppelin perustajan".

Jumalanpalvelus loppui. Kirila Petrovitsch lähestyi ensinnä ristiä.
Kirkosta käski hän kaikkien tulla luokseen päivällisille. Kaikki
kulkivat hänen perässään, naapurit lähestyivät häntä kunnioituksella,
naiset taas ympäröitsivät Maschan. Kirila Petrovitsch tuli ulos
kumarrellen oikealle ja vasemmalle, istui vaunuihinsa ja lähti kotiin.
Huoneet alkoivat täyttyä vieraista, ehtimiseen tuli uusia henkilöitä,
jotka töin tuskin voivat tunkeutua isännän luo. Naiset istuivat
säännöllisessä puoliympyrässä, miehet taas olivat joukottain pelin ja
viinan ääressä puhellen äänekkäästi keskenään. Saliin katettiin pöytä
kahdeksallekymmenelle; palvelijat häärivät asetellen pulloja ja
karahfiinejä ja levitellen pöytäliinoja. Vihdoin ilmoitti hovimestari,
että "pöytä on katettu" -- ja Kirila Petrovitsch ensimmäisenä istui
pöytään, hänen takaansa tulivat naiset ja istuivat juhlallisesti
paikalleen ottaen huomioon vanhoja tapoja; nuoret neidet tunkeutuivat
yhteen, kuten pelokas vuohilauma, ja istuivat toinen toisensa viereen,
heitä vastapäätä istuivat miehet; pöydän päässä istui opettaja pikku
Saschan kanssa.

Palvelijat alkoivat kantaa lautasia kullekin arvonsa jälkeen, ja kun
eivät olleet oikein varmat jostakin, niin panivat arvaamalla ja melkein
aina oikein. Lautasten ja lusikkain helinä suli vierasten äänekkääsen
puheesen. Kirila Petrovitsch katseli iloisena pöytäänsä ja nautitsi
täydellisesti onnestaan, että voi olla vieraanvarainen. Samassa tuli
pihalle kuuden hevosen vetämät vaunut.

-- Kuka se on? kysyi isäntä.

-- Anton Pafnutitsch Spitsin, vastattiin.

Ovi aukeni ja Anton Pafnutitsch astui sisään kumarrellen, hymyillen ja
aikoi juuri ruveta pyytämään anteeksi. Hän oli paksu, noin
viidenkymmenen vuotias mies, pyöreäkasvuinen ja rupulin-arpinen. Lihava
leuka koristi häntä.

-- Lautaset tänne, huusi Kirila Petrovitsch, tee hyvin, Anton
Pafnutitsch, ja istu sekä kerro, mikset ollut jumalanpalveluksessani ja
päivällisiltäkin myöhästyit. Se ei juuri ole sinun mukaistasi:
rakastathan sinä rukoilla Jumalaa ja syödä.

-- Pyydän anteeksi, vastasi Anton Pafnutitsch, kiinnittäen liinaa
takkinsa rinnuksiin, pyydän anteeksi, ystävä Kirila Petrovitsch, minä
jo varhain lähdin matkaan, mutta en kerinnyt kymmentä virstaakaan, kun
etupyörän rauta irtaantui melkein pois -- mitäs tehdä? Onneksi oli
lähellä kylä, mutta ennenkuin päästiin sinne ja löydettiin seppä, kun
melkein kaikki olivat menneet pois, niin kului täsmälleen kolme tuntia
-- ei sitä voinut auttaa. En rohjennut matkustaa oikotietäkään
Kistenevkan metsän läpitse, vaan kuljin kiertoteitä -- --

-- Ehe! keskeytti Kirila Petrovitsch, sinä et kuulemma olekkaan
urhoollista lajia; mitä sinä pelkäsit?

-- Kuinka, mitäkö pelkään, ystävä Kirila Petrovitsch, Dubrovskijahan
minä pelkään. Ajatteleppas -- joutua hänen kynsiinsä. Hän on sentään
aika poika, ei jätä ketään rauhaan ja minulle hän antaisi
kahdenkertaisesti.

-- Mistä sinä, veliseni, sellaisen kunnian saisit?

-- Kuinka, mistä, ystävä Kirila Petrovitsch, kas siitä Andrei
Gavrilovitsch-vainajan oikeusjutusta. Enkö minä teidän hyväksenne ...
se on omantunnon ja oikeuden mukaan todistanut, että Dubrovskijt
omistavat Kistenevkan ilman mitään oikeutta, ja vainaja (olkoon hänellä
ilo taivaassa!) lupasi kotonaan tehdä lopun minusta, mutta poika näemmä
pitääkin isänsä lupauksen. Tähän asti on Jumala kuitenkin ollut
armollinen. Kaikkiaan on vaan yksi aittani ryöstetty, mutta
ajatteleppas -- ehkä tulee vielä talollekin.

-- Kas talollasi niille tulee hauska elämä, huomautti Kirila
Petrovitsch, ja se punainen laatikko on aivan täynnä.

-- Mitä vielä, ystävä Kirila Petrovitsch, oli se täynnä, mutta nyt on
aivan tyhjä.

-- Aika valehtelija olet, Anton Pafnutitsch; kyllähän teidät tunnetaan;
mihinkä sinä olisit rahasi pannut? Kotonasi elät kuin sika etkä huoli
vieraista ja nyljet talonpoikiasi -- osaathan sinä kyllä haalia kokoon.

-- Te suvaitsette yhä laskea leikkiä, ystävä Kirila Petrovitsch, mutisi
Anton Pafnutitsch hymyillen, mutta mehän jo jumalauta poikkesimme
aineesta -- ja Anton Pafnutitsch alkoi painaa alas isännän pilkkaa
rasvasen palan kanssa.

Kirila Petrovitsch jätti hänet ja kääntyi uuden ispravnikan puoleen,
joka ensi kertaa oli hänen vieraanaan ja istui pöydän toisessa päässä
opettajan vieressä.

-- No, herra ispravnikka, osoittakaappas nyt rohkeuttanne ja ottakaa
kiinni Dubrovskij.

Ispravnikka hölmistyi, kumarsi, hymyili, änkytti ja sai vihdoin
soperretuksi: kyllähän koetamme, teidän ylhäisyytenne.

-- Hm, koetamme. Kauvan olette koettaneet, mutta ette mitään toimeen
saaneet.

-- Se on totinen tosi, teidän ylhäisyytenne, vastasi peljästynyt
ispravnikka.

Vieraat nauramaan.

-- Rakastan tuota nuorukaista hänen avomielisyytensä tähden, sanoi
Kirila Petrovitsch. Mutta sääli tulee vanhaa ispravnikkaa Taras
Aleksejevitschiä. Jos häntä ei olisi poltettu, niin oltaisiin
paikkakunnalla siivommin. Mutta mitä kuuluu Dubrovskijsta? Missä hän on
viimeiseksi nähty?

-- Minun luonani, Kirila Petrovitsch, kuului vastaukseksi kimakka
naisen ääni, viime tiistaina hän oli luonani päivällisillä.

Kaikkein silmät kääntyivät Anna Savischna Globovaan, joka oli
jotenkin yksinkertainen leski, mutta josta kaikki pitivät hänen
vierasvaraisuutensa tähden.

-- Tietäkäät, että minä kolme viikkoa sitten lähetin voutini viemään
kirjettä postiin Vanjuschkalleni. Poikaani en hemmoittele, enkä ole
tilaisuudessakaan hemmoitella, vaikka tahtoisinkin. Mutta
tietänettehän itse, että kaartin upseerin tulee elää säätynsä mukaan,
ja minä jaan kaikki tuloni hänen kanssaan. No, minä lähetin hänelle
kaksi tuhatta ruplaa, vaikka Dubrovskij usein tuli mieleeni, ja
ajattelin: kaupunki on lähellä, seitsemän virstan päässä, ehkä Jumala
varjelee. -- Illalla tulee voutini takaisin vaaleana, revittynä ja
ilman hevosia. Minä voivottamaan; mitä tämä on, mitä sulle on
tapahtunut? Hän valittamaan: hyvä ystävä Anna Savischna, rosvot
ryöstivät minut, hengen tuskin jättivät. Itse Dubrovskij oli siellä ja
aikoi hirttää minut, mutta sääli kuitenkin ja päästi; sitä vastoin vei
kaikki, hevosen ja rattaat.

-- Minä olin kuolla; Herra Jumala! kuinka käy Vanjuschkani? Ei auttanut
mikään. Minä kirjoitin kirjeen, kerroin hänelle kaikki ja lähetin
siunaukseni ilman ainoatakaan kopeekkaa.

-- Kului viikko ja toinenkin. Äkkiä tulee pihalleni vaunut. Joku
kenraali tahtoo tavata minua; tehkää hyvin. Luokseni tulee noin
kolmenkymmenen viiden vuoden vanha mies, tumma, mustatukkainen ja
parrakas -- oikea Kulnevin kuva, sanoo olevansa vähä niinkuin
miesvainajani Ivan Andrejevitschin ystävä ja virkatoveri; hän muka
matkusti tästä eikä voinut olla poikkeamatta mieheni lesken luo, kun
tiesi, että minä asun täällä. Minä kestitsin häntä Jumalan lahjoilla ja
puhelin sitä ja tätä, vihdoin Dubrovskijstakin. Minä kerroin suruni
hänelle. Kenraalini rypisti otsaansa. Se on kummallista, sanoi hän;
minä olen kuullut, ett'ei Dubrovskij hätyytä kaikkia, vaan joitakuita
rikkaampia, ja niittenkin kanssa vaan tekee tasajakoa, eikä
putipuhtaaksi ryöstä. Ja murhasta ei häntä kukaan soimaa; eiköhän siinä
liene erehdys? Käskekää kutsua voutinne. Mentiin hakemaan voutia. Hän
tuli. Nähtyään kenraalin hän hämmästyi. Kerroppas, veliseni, millä
tavalla Dubrovskij sinut ryösti, ja kuinka hän tahtoi sinut hirttää?
Voutini alkoi vapista ja heittäytyi kenraalin jalkojen juureen. Isä,
minä olen syyllinen, synti sai vallan -- minä valehtelin. Jos niin on,
vastasi kenraali, niin kerroppas rouvalle, kuinka kaikki oikein
tapahtui; minä kuuntelen. Vouti ei voinut tointua. No, mitä, jatkoi
kenraali; missä sinä kohtasit Dubrovskijn? Kahden männyn luona, isä,
kahden männyn luona. Mitä hän sinulle sanoi. Hän kysyi minulta, kenen
palvelija olen, mihin ja mitä varten menen. No, ja sitten. Sitten vaati
hän kirjeen ja rahat. Minä annoin hänelle kirjeen ja rahat. Ja hän? No
-- ja hän -- -- isä, minä olen syyllinen. No mitä hän teki? Hän antoi
minulle rahat ja kirjeen ja sanoi: mene Jumalan nimeen ja vie nämät
postiin. Oi, isä, minä olen syyllinen! Kyllä minä sinusta selvän teen,
sanoi kenraali uhkaavasti. Ja te, rouvaseni, käskekää etsiä tämän
varkaan arkusta ja antakaa hän minun käsiini, minä hänet opetan. Minä
aavistin, kuka hänen ylhäisyytensä oli. Minun ei auttanut ruveta
väittämään häntä vastaan. Kuskit sitoivat taloudenhoitajan ajopenkkiin,
rahat löydettiin; kenraali söi päivällistä luonani ja matkusti heti
pois vieden voudin mukanaan. Vouti löydettiin seuraavana päivänä
tammeen sidottuna ja revittynä, kuin niinipuu.

Kaikki, ja etenkin neitoset, kuuntelivat ääneti Anna Savischnan
kertomusta. Monet neitosista salaa onnittelivat Dubrovskija, nähden
hänessä romantillisen sankarin. Niitten onnittelijain joukossa oli
etenkin Maria Kirilovna, innokas haaveksija, jonka Kadliff oli
täyttänyt salaisella pelolla.

-- Ja sinä Anna Savischna luulet, että sinun luonasi oli itse
Dubrovskij? kysyi Kirila Petrovitsch. Entä jos erehdyt. En tiedä, kuka
oli vieraanasi, mutta Dubrovskij ei se kumminkaan ollut.

-- Kuinka, hyvä ystävä, ett'ei se ollut Dubrovskij? kukahan sitten,
ellei juuri hän, pysäytä matkustavia ja rupea niitä tarkastelemaan?

-- En tiedä, mutta ei ainakaan se ollut Dubrovskij. Minä tunsin hänet
lapsena enkä tiedä, jos hänen hiuksensa sen jälkeen ovat tulleet
mustiksi, silloin ne ainakin olivat kiharaiset ja vaaleat. Mutta
varmaan tiedän, että Dubrovskij on viittä vuotta Maschaani vanhempi ja
että hän siis on noin kahdenkymmenen kolmen, eikä kolmenkymmenen viiden
vuotias.

-- Aivan niin, teidän ylhäisyytenne, huusi ispravnikka, minulla on
mukanani Vladimir Dubrovskijn tunnusmerkit paperilla. Niissä on selvään
sanottu, että hän on kahdenkymmenen kolmen vanha.

-- Ah! huusi Kirila Petrovitsch, sattui paikalleen, lukekaappas ne, me
kuuntelemme. Jos hän tulee vastaamme, niin ei hän pakoon pääse.

Ispravnikka otti taskustaan jotenkin likaisen paperikappaleen, levitti
sen ja alkoi lukea. Dubrovskijn entiset alustalaiset olivat
ilmoittaneet hänen tuntomerkkinsä:

"Hän on 23 vuotias, keskikokoinen, kasvot hienot, parta ajeltu, silmät
tummanruskeat, hiukset tummat, nenä suora. Erityisiä tunnusmerkkejä ei
ole."

-- Nekö vaan? kysyi Kirila Petrovitsch.

-- Ne vaan, sanoi ispravnikka, pannen paperin kokoon.

-- Toivotan onnea, herra ispravnikka; kas se vasta on paperi. Noitten
tuntomerkkien nojalla ei teidän ole viisasta etsiä Dubrovskija! Kukahan
ei olisi keskikokoinen, kenellä ei olisi tummia hiuksia, suoraa nenää
tai tummanruskeita silmiä? Lyönpä vetoa, että kolme tuntia peräkkäin
voit puhella itse Dubrovskijn kanssa tietämättä, kenen Jumala on
tiellesi johdattanut. Ovathan ne virkamiehemme aika viisaita.

Ispravnikka pani rauhallisesti paperin taskuunsa sekä ryhtyi ääneti
hanhen ja kaalin kimppuun. Sillä välin kerkesivät palvelijat muutamia
kertoja käymään ympäri täyttämässä jokaisen vieraan lasin. Muutamia
pulloja viiniä avattiin ja nautittiin mielihyvällä samppanjan nimellä.
Kasvot alkoivat tulla punaisemmiksi, puhe äännekkäämmäksi, sekavammaksi
ja iloisemmaksi.

-- Ei, jatkoi Kirila Petrovitsch, me emme enää saa sellaista
ispravnikkaa, kuin Taras Aleksejevitsch-vainaja oli; hän oli taitava ja
älykäs. Sääli, että poltettiin sellainen poika. Hänen kynsistään ei
olisikaan päässyt ainoakaan koko rosvojoukosta. Hän olisi pyydystänyt
kaikki viimeiseen mieheen, eikä itse Dubrovskijkaan olisi päässyt.
Taras Aleksejevitsch olisi ottanut kyllä häneltä rahoja, mutta ei häntä
itseäkään olisi päästänyt. Sellainen oli vainajan tapa. Mutta ei auta
mikään. Nähtävästi minun on ryhtyminen asiaan ja meneminen väkineni
rosvoja vastaan. Ensi työkseni on minun kerättävä kaksikymmentä miestä,
niin ne kyllä puhdistavat metsän rosvoista; väkeni ei ole arkaa, joka
mies tohtii käydä karhun kimppuun, ja rosvoja eivät he väistä.

-- Onko karhunne terveenä, ystävä Kirila Petrovitsch? kysyi Anton
Pafnutitscb, muistaen samalla karvaisen toverinsa sekä muutamia
ilveitä, joitten uhrina hänkin kerran oli ollut.

-- Nallen päivät ovat päättyneet, vastasi Kirila Petrovitsch, hän sai
kunniakkaan kuoleman vihollisen käden kautta. Tuolla on hänen
voittajansa! -- Kirila Petrovitsch osotti ranskalaista opettajaa. --
Hän kosti puolestasi ... saanhan luvan mainita ... muistatko?

-- Miksi en muistaisi, sanoi Anton Pafnutitsch, muistanpa hyvinkin.
Siis on nalle kuollut ... sääli on nallea, on jumal'auta sääli! kuinka
huvittava hän oli ja kuinka viisas! toista sellaista ei ole helppo
löytää. Mutta miksi mussiö tappoi hänet?

Suurella mielihyvällä alkoi Kirila Petrovitsch kertoa ranskalaisensa
urotyötä, sillä hänelle sattui onnellinen tilaisuus kerskailla
kaikesta, mitä hänellä oli. Vieraat kuuntelivat uteliaisuudella
kertomusta nallen kuolemasta ja katselivat kummastuksella De Forgea,
joka ei epäillytkään, että kertomus koski hänen urhoollisuuttaan. Hän
istui vaan rauhallisesti paikallaan ja teki huomautuksia rieholle
kasvatilleen.

Päivälliset, jotka olivat kestäneet lähes kolme tuntia, loppuivat
vihdoin. Isäntä pani käsiliinansa pöydälle, kaikki nousivat ja menivät
vierashuoneesen, jossa kahvi, kortit ja juomat, jotka olivat yhtä
mainiota lajia, kuin pöydässäkin, odottivat heitä.



Kymmenes luku.


Noin seitsemän aikaan illalla tahtoivat muutamat vieraat lähteä, mutta
punssin vaikutuksesta iloinen isäntä käski sulkea portit sekä ilmoitti,
ettei hän päästä ketään pois ennen aamua.

Pian kajahteli soitanto, ovi avattiin saliin, -- ja tanssit alkoivat.
Isäntä istui lähimpäin tuttaviensa kanssa nurkassa tyhjentäen lasin
toisensa perässä ja ihaellen nuorien iloa. Vanhemmat naiset löivät
korttia. Kavaljeereja oli vähemmän kuin daameja, kuten ainakin
sellaisissa paikoissa, mihin ei ole majoitettu jotakin ulanilaista
brikaadia; kaikki mieshenkilöt, jotka osasivat tanssia, olivat
kutsutut. Opettaja oli ylinnä, kaikki neitoset halusivat tanssia hänen
kanssaan sekä tekivät sen keksinnön, että hänen kanssaan oli erittäin
keveä tanssia valssia. Muutamia kertoja pyöritti hän Maria Kirilovnaa
-- ja muut neitoset tekivät heistä ilkkuen havainnoita. Puoliyön aikana
käski väsynyt isäntä lopettaa tanssit, toimitti illallista ja meni itse
nukkumaan.

Kirila Petrovitschin poistuttua tuli seurustelu vapaammaksi ja
vilkkaammaksi; kavaljeerit rohkenivat mennä istumaan naistensa viereen;
neitoset naureskelivat ja kuiskuttelivat vieruskumppaniensa kanssa;
koko aterian ajan puhelivat naiset kovalla äänellä. Herrat joivat,
väittelivät ja naureskelivat; sanalla sanoen illallinen oli erittäin
hupainen ja jätti jälkeensä paljon hauskoja muistoja.

Oli kuitenkin eräs henkilö, joka ei ottanut osaa yhteiseen iloon. Se
oli Anton Pafnutitsch, joka synkkänä ja ääneti istui paikallaan, söi
hajamielisesti ja näytti hyvin rauhattomalta. Rosvojutut eivät antaneet
hänelle rauhaa, Me saamme pian nähdä, että hänellä oli täysi syy
pelätäkin.

Anton Pafnutitsch, joka oli ottanut Jumalan todistajakseen siihen, että
punainen rahalipas oli tyhjä, ei valehdellut eikä tehnyt syntiä:
punainen lipas oli todellakin tyhjä. Hän oli pannut setelit, joita
siinä säilytti, nahkaiseen pussiin, jota aina piti paidan alla
rinnallaan. Tällä varokeinollaan sai hän johonkin määrään poistetuksi
epäluottamuksensa kaikkiin ihmisiin ja ainaisen pelkonsa. Mutta kun
hänen täytyi jäädä yöksi vieraasen taloon, pelkäsi hän, että hän saisi
sijansa jossakin yksinäisessä huoneessa, johonka varkaat helposti
voisivat hiipiä. Senpätähden etsi hän silmillään luotettavaa toveria ja
valitsi vihdoin De Porgen. Tämän ulkomuoto, joka ilmaisi voimaa, ja
urhoollisuus, jota hän oli osoittanut karhuhuoneessa, jota Anton
Pafnutitsch raukka ei kauhutta voinut muistella, päättivät vaalin.
Pöydästä noustua alkoi Anton Pafnutitsch hääriä nuoren ranskalaisen
ympärillä rykien ja yskien ja kääntyi vihdoin pyynnöllä hänen
puoleensa.

-- Hm, hm, enkö minä voisi, mussiöö, olla yötä teidän kamarissanne,
sillä näethän...

-- Que desire monsieur? kysyi De Forge, kumartaen kohtelijaasti.

-- Äh, vahinko vaan! sinä mussiöö et vielä ole oppinut venättä. Sche
ve, muaa sche vu kusche, ymmärrätkö?

-- Monseur, vous n'avez qu'á ordonner, vastasi De Forge.

Anton Pafnutitsch, joka oli hyvin tyytyväinen ranskan taitoonsa, meni
heti valmistautumaan.

Vieraat hyvästelivät ja jokainen meni omaan kammariinsa. Anton
Pafnutitsch meni opettajan kanssa sivurakennukseen. Yö oli pimeä. De
Forge kulki edellä lyhty kädessä, Anton Pafnutitsch hänen perässään
tuon tuostakin pidellen, oliko rahakukkaro vielä rinnallaan.

Sivurakennukseen tultuaan sytytti opettaja kynttilän ja kumpikin alkoi
riisuutumaan. Anton Pafnutitsch käveli lattialla tarkastellen lukkoja ja
ikkunoita ja pudistellen päätään, kun tarkastus ei antanut hyviä
toiveita turvallisuudesta. Oven voi sulkea ainoastaan yhdellä
telineellä, eikä ikkunoissa ollut kahdenkertaisia puitteita. Hän aikoi
ruveta valittamaan siitä De Forgelle, mutta hänen ranskan taitonsa oli
riittämätön niin laajaperäiseen selitykseen. Ranskalainen ei ymmärtänyt
häntä, ja Anton Pafnutitschin täytyi jättää valituksensa. Heidän
vuoteensa olivat vastatusten, molemmat panivat maata ja opettaja
sammutti kynttilän.

-- Purkua vu sammutta, purkua vu sammutta? huusi Anton Pafnutitsch,
liittäen vahingossa ranskaan omakielisiä sanojaan. -- Minä en voi
dormire pimeässä.

De Porge ei ymmärtänyt hänen huudahduksiaan, toivotti vaan hyvää yötä.

-- Kirottu mies! murisi Spitsin, käärien peittoa ympärilleen. Kuka
hänen käski kynttilän sammuttaa. Sitä pahempi. -- Minä en voi nukkua
ilman tulta. Mussiöö, mussiöö, jatkoi hän, sche ve avek vu parle. Mutta
ranskalainen ei vastannut, vaan alkoi pian kuorsata.

-- Ranskalainen peto jo kuorsaa, ajatteli Anton Pafnutitsch, mutta minä
en saa unta silmiini: entä jos varkaat tulisivat sisään ovesta tai
ikkunasta, niin ei tuota petoa saisi tykin laukauksellakaan hereille.
Mussiöö, mussiöö! -- perkele vieköön sinut!

Anton Pafnutitsch vaikeni. Väsymys ja viinin höyryt vihdoin voittivat
hänen pelkonsa. Hän alkoi uinua ja vaipui vihdoin syvään uneen.

Hän heräsi ihmeellisellä tavalla. Unen läpitse tunsi hän, että joku
hiljaa tarttui hänen paidankaulukseensa. Anton Pafnutitsch avasi
silmänsä ja näki kuun vaaleassa aamuvalossa edessään De Porgen.
Ranskalaisella oli toisessa kädessään taskupistooli ja toisella
irroitti hän kukkaroa. Anton Pafnutitsch meni tainnuksiin.

-- Kes ke se, mussiöö, kes ke se? sopersi hän vihdoin vapisevalla
äänellä.

-- Hiljaa, suu kiinni! vastasi opettaja puhtaalla venäjänkielellä:
hiljaa! -- taikka olette hukassa. Minä olen Dubrovskij.



Yhdestoista luku.


Lukijan luvalla palaamme tapauksiin, jotka sattuivat ennen
äskenmainittuja ja joista emme vielä ole ehtineet puhumaan.

Kestikievaritalossa, josta me jo olemme maininneet, istui rauhallinen
ja vaatimaton mies. Hän oli joko aateliton tai muukalainen, s.o.
henkilö, joka ei saa ääntään kuultavaksi majapaikoissa. Hänen
ajopelinsä olivat pihalla odottaen rasvaamista. Siinä oli pieni
matkalaukku, joka todisti omistajansa vähävaraisuutta. Matkustaja ei
pyytänyt kahvia eikä teetä, vaan katseli ikkunasta, vihellellen emännän
suureksi mielipahaksi, emännän, joka oli toisessa huoneessa.

-- No nyt Jumala lähetti pillipiiparin, jupisi hän puoli-ääneen, äh,
yhä vaan viheltää, jospa jo herkeisikin.

-- No mitä pahaa se on, antaa hänen viheltää, sanoi kestikievari.

-- No, mitä pahaa? intti vihastunut akka; etkö huomaa tunnusmerkkejä?

-- Mitä tunnusmerkkejä? Ettäkö viheltäjillä ei ole rahaa? Äh,
Pahomovna, viheltäkööt tai ei, mutta rahaa ei ole, kun ei ole.

-- Päästä sinä vaan hänet, Sidoritsch. Sinulla näkyy olevan halu pettää
hänet. Anna hänelle hevoset ja menköön hän hiiteen.

-- Odottakoon hän vaan, Pahomovna; tallissa on kaikkiaan kolme
kolmivaljakkoa, neljännen tarvitsee levätä. Ajatteleppas, jos tulee
hyviä matkustajia; minä en tahdo omalla päälläni vastata ranskalaisen
edestä. Hei! tuolla onkin jo! tuolla tulee! He, he, he, ja kuinka
nopeasti ajaa; eihän vaan liene joku kenraali?

Vaunut pysähtyivät rappujen eteen. Palvelija hyppäsi ajopenkiltä, avasi
oven ja samassa nuori mies, puettuna sotilaan päällystakkiin ja
valkeaan lakkiin, astui kestikievarin luo. Hänen perässään toi
palvelija sisään pienen lippaan, jonka pani ikkunalle.

-- Hevosia! huusi upseeri käskevällä äänellä.

-- Heti! vastasi kestikievari, entäs passi.

-- Minulla ei ole passia. Minä matkustan sivullepäin... Etkö tunne
minua?!

Kestikievari juoksi nopeasti kiirehtimään kyytimiehiä. Nuori mies alkoi
kävellä pitkillä askelilla huoneessa, meni toiseen huoneesen ja kysyi
hiljaa emännältä: "kuka tuo matkustaja on?"

-- Jumalako sen tiesi, vastasi emäntä, joku ranskalainen kai; jo
viidettä tuntia on hän odottanut hevosia ja vihellellyt. Alkaa jo
suututtamaan tuo kirottu.

Nuori mies alkoi puhua matkustajan kanssa ranskaa.

-- Mihinkä suvaitsette matkustaa? kysyi hän.

-- Läheiseen kaupunkiin, vastasi ranskalainen. Sieltä matkustan erään
tilanomistajan luo, joka näkemättään minua on ottanut minut
palvelukseensa. Minä aioin jo tänään olla paikalla, mutta herra
kestikievari on näemmä päättänyt toisin. Tässä maassa on vaikea saada
hevosia, herra upseeri.

-- Kenen tilanomistajan luo te ai'otte? kysy upseeri.

-- Troekurovin, vastasi ranskalainen.

-- Troekurovin? Millainen mies se Troekurov on?

-- Ma foi, monsieur. Minä olen kuullut hänestä vähän hyvää. Sanovat,
että hän on ylpeä ja itsepintainen herra, ankara käytöksessään
kotoväkeään kohtaan, jotta kukaan ei voi miellyttää häntä, jotta kaikki
vapisevat kuullessaan hänen nimensä, jott'ei hän opettajiakaan (avec
les Outschitels) kursaile.

-- Armahda! ja te tahdotte mennä sellaisen hirviön luokse?

-- Mikäs auttaa, herra upseeri? Hän tarjoo minulle hyvän palkan, 3000
ruplaa vuodessa ja vapaan ylöspidon. Ehkä minä tulen onnellisemmaksi
muita. Minulla on vanha äiti. Puolen palkastani lähetän hänelle;
toisesta puolesta voin viidessä vuodessa koota pienen pääoman, joka on
välttämätön, kun tahdon tulla kenestäkään riippumattomaksi -- ja
silloin, bon soir, menen Pariisiin ja ryhdyn siellä kauppatoimiin.

-- Tunteeko teitä kukaan Troekurovin talossa? kysyi upseeri.

-- Ei kukaan. Hän kirjoitti minut Moskovasta erään ystävänsä
välityksellä, jonka kokki oli minun kansalaiseni; tämä suositti minua.
Tietäkää, että minun ei pitänyt valmistua opettajaksi, vaan
sokurileipuriksi; mutta minulle sanottiin, että teidän maassanne
opettajan toimi ei ole edullisempaa...

Upseeri vaipui ajatuksiinsa. -- Kuulkaa, keskeytti hän, mitä jos tuon
tulevaisuutenne sijasta teille tarjottaisiin 10,000 ruplaa käteisessä
rahassa sillä ehdolla, että te heti matkustaisitte Pariisiin.

Ranskalainen katseli kummastuneena upseeria, hymyili ja pudisti
päätään.

-- Hevoset ovat valmiina! huusi sisääntullut kestikievari. Palvelija
vakuutti samaa.

-- Heti, vastasi upseeri. Menkää ulos hetkeksi. (Kestikievari ja
palvelija menivät). Minä en tee pilaa, jatkoi hän ranskaksi; 10,000
ruplaa voin antaa teille. Tarvitsen ainoasti teidän paperinne ja
vaadin, että menette pois. Samassa aukasi hän lippaan ja otti siitä
muutamia setelipakkoja.

Ranskalainen räpytteli silmiään. Hän ei tiennyt, mitä ajattelisi. --
Että menisin pois ... minun paperini, kertoi hän kummastellen. No
tuossa on paperini ... mutta te teette pilaa? Mitä te teette
papereillani?

-- Se ei ole teidän asianne. Minä kysyn: suostutteko, vai ette?

Ranskalainen, joka ei vieläkään uskonut korviaan, ojensi paperinsa
nuorelle upseerille, joka silmäili ne nopeasti läpitse.

-- Teidän passinne ... hyvä; suosituskirje -- katsotaanpas; papinkirja
-- mainiota. No tuossa on rahanne, menkää takaisin. Hyvästi.

Ranskalainen oli kuin puusta pudonnut. Upseeri palasi takaisin.

-- Minä olin unohtaa tärkeimmän asian; antakaa kunniasananne, että tämä
jää vaan meidän salaisuudeksemme -- kunniasananne!

-- Kunniasanani annan, vastasi ranskalainen. Mutta mitä teen minä ilman
papereita?

-- Ilmoittakaa ensimmäisessä kaupungissa, että Dubrovskij on ryöstänyt
teidät. Teitä uskotaan ja annetaan teille tarpeelliset todistukset.
Hyvästi, Jumala suokoon, että pian pääsisitte Pariisiin ja tapaisitte
äitinne terveenä.

Dubrovskij meni ulos, istui vaunuihin ja lähti. Kestikievari katseli
ikkunasta, ja kun vaunut olivat menneet, kääntyi hän vaimoansa päin ja
huusi:

-- Pahomovna! tiedätkö mitä? ettei tuo vaan ollut Dubrovskij.

Emäntä hyökkäsi ikkunalle, mutta se oli jo myöhäistä, Dubrovskij oli jo
kaukana. Hän rupesi torumaan miestään.

-- Etkö ollenkaan pelkää Jumalaa, miks'et sanonut sitä minulle ennen,
minä olisin edes saanut nähdä Dubrovskijn, mutta nyt saat odottaa, että
hän enää palaa. Sinulla ei ole omaatuntoa, oikein ilman omaatuntoa
olet.

Ranskalainen seisoi kuin puusta pudonnut. Puhelu upseerin kanssa,
rahat, kaikki tuntui unennäöltä. Mutta setelipakat olivat hänen
taskussaan ja vakuuttivat kauniisti, että tuo ihmeellinen tapaus oli
todellakin tapahtunut.

Hän päätti ottaa hevoset kaupunkiin. Kyytimies ajoi käyden ja vasta
yöllä saavuttiin kaupunkiin.

Saatuansa ranskalaisen paperit tuli Dubrovskij rohkeasti, kuten jo
olemme nähneet, Troekurovin luo ja jäi asumaan hänen taloonsa. Olkootpa
hänen aikeensa mitkä tahansa (jälkeenpäin saamme ne tietää) mutta hänen
käytöksessään ei ollut mitään moitittavaa. Tosi on, että hän sangen
vähän huolehti pienen Saschan kasvatuksesta, antoi hänelle täyden
vapauden mellastella, eikä ankarasti kuulustellut läksyjä, jotka olivat
vaan annetut muodon vuoksi. Sitävastoin seurasi hän suurella
ahkeruudella Maria Kirilovnan musikaalisia edistyksiä ja usein
tuntikausia istui hänen kanssaan pianon ääressä. Kaikki rakastivat
nuorta opettajaa: Kirila Petrovitsch hänen rohkeutensa ja ketteryytensä
tähden metsästyksessä, Maria Kirilovna hänen loppumattoman intonsa ja
orjamaisen huomaavaisuutensa tähden, Sascha sentähden, että tämä ei
välittänyt hänen kujeistaan ja palvelijat taas hänen hyvyytensä ja
anteliaisuutensa tähden, joka silminnähtävästi ei ollut sopusoinnussa
hänen asemansa kanssa. Itse hän näytti olevan kiintynyt koko perheesen
ja piti itseään jo sen jäsenenä.

Tuon muistettavan juhlan ja sen ajan välillä jolloin hän oli astunut
opettajatoimeensa, oli kulunut noin kuukausi, eikä kukaan aavistanut,
että tuossa nuoressa, rauhallisessa ranskalaisessa piili hirveä rosvo,
jonka nimi herätti kauhua kaikissa ympäristön aatelisissa. Koko tänä
aikana ei Dubrovskij poistunut Pokrovskojesta, mutta puheet hänen
rosvoilemisestaan eivät silti tauonneet, kiitos siitä kylien
asukkaitten luovalle mielikuvitusvoimalle, tai ehkä hänen joukkonsa oli
toimessaan, vaikka päällikkö olikin poissa. Kun Dubrovskij oli samassa
huoneessa yötä miehen kanssa, jota hän voi pitää persoonallisena
vihollisena niin ei hän voinut vastustaa kiusausta. Hän tiesi, että
tällä oli rahoja ja päätti ottaa ne. Me olemme jo nähneet, kuinka hän
hämmästytti Anton Pafnutitsch-raukan muuttamisellaan opettajasta
rosvoksi.

Ranskalainen käski seisauttamaan hevoset jo ennen tullia, jossa vahdin
sijasta oli vaan rappeutunut vahtikoppi, astui ajopeleistä ja läksi
astumaan jalan koeteltuaan merkeillä selittää ajomiehelle, että hän
lahjoittaa ajopelit ja matkalaukkunsa tälle juomarahoiksi. Ajomies
hämmästyi yhtä paljon hänen antelijaisuudestaan, kuin itse ranskalainen
oli hämmästynyt Dubrovskijn tarjouksesta. Tästä anteliaisuudesta
ajomies kuitenkin päätti, että "saksalainen" oli tullut hulluksi,
kiitti syvästi kumarrellen häntä ja piti parempana olla menemättä
kaupunkiin asti, vaan palata erääseen tunnettuun huvittelupaikkaan,
jonka isäntä oli hänen ystävänsä. Täällä vietti hän koko yön ja palasi
vasta seuraavan päivän aamuna paljailla hevosilla ilman ajopeliä ja
matkalaukkua kotiinsa kasvot pöhistyneinä ja silmät punaisina.



Kahdestoista luku.


Kului muutamia päiviä ilman mainittavampaa tapausta. Pokrovskojen kylän
asukkaitten elämä oli yksitoikkoista. Kirila Petrovitsch kävi joka
päivä metsästämässä; lukeminen, kävelyt ja musikaaliset harjoitukset
veivät Maria Kirilovnan ajan, etenkin musiikkitunnit. Hän tunsi, että
hänen sydämensä oli tullut eriskummalliseksi ja tunnusti suureksi
harmikseen, että se ei ollut välinpitämätön nuoren ranskalaisen
suhteen. Ranskalainen taas puolestaan ei mennyt kunnioituksen eikä
ankaran säädyllisyyden rajojen ylitse ja rauhoitti sillä tytön ylpeyttä
ja pelokkaita epäluuloja. Yhä suuremmalla luottavaisuudella antautui
tyttö tunteittensa valtaan. Hän ikävöitsi De Forgea, kun tämä oli
poissa, ja tämän seurassa ollessaan hänellä aina oli puhelemista De
Porgen kanssa. Hän kyseli tämän mielipidettä kaikessa ja oli aina samaa
mieltä tämän kanssa. Ehkä tyttö ei ollutkaan vielä oikein rakastunut,
mutta niin lähellä hän oli kuitenkin, että ensimmäisessä kommelluksessa
tai äkkinäisessä onnen käänteessä lemmen liekin täytyi leimahtaa hänen
sydämessään.

Kerran kun Maria Kirilovna tuli saliin, jossa opettaja odotti häntä,
niin huomasi hän kummakseen, että tämän vaaleilla kasvoilla oli jokin
levottomuuden ilme. Hän avoi pianon ja soitti muutamia kappaleita.
Dubrovskij taas valitellen päätään kipeäksi pyysi anteeksi sekä
keskeytti oppitunnin. Sulkeissaan nuottikirjoja antoi hän tytölle salaa
kirjelipun. Kerkeämättä ajattelemaan otti Maria Kirilovna sen, mutta
katui samassa silmänräpäyksessä. Dubrovskij ei enää ollut salissa.
Maria Kirilovna meni huoneesensa, avoi kirjeen ja luki seuraavan:

"Tulkaa tänään kello seitsemän puron luo lehtimajaan, minun täytyy
välttämättömästi saada puhua kanssanne".

Tämä herätti tytössä kiihkeän utelijaisuuden. Hän oli jo kauvan
odottanut tunnustusta toivoen ja peljäten samassa sitä. Hänen olisi
ollut hupaista kuulla vahvistusta siihen, jota aavisti, mutta toiselta
puolen tunsi hän, että hänelle oli sopimatonta kuulustella tuollaista
ilmoitusta mieheltä, jonka ei säätynsä tähden koskaan olisi pitänyt
toivoman saavansa hänen kättään. Hän päätti kuitenkin mennä
yhtymäpaikkaan ja vapisi samalla. Millä tavalla hän ottaisi vastaan
opettajan tunnustuksen, ylimysmäisellä muuttumuksellako, vaiko
lupaamalla vaan ystävyyttään, tai iloisella pilalla, vai äänettömällä
osanottavaisuudellako? Sillä välin hän ehtimiseen katsoi kelloa. Tulet
sytytettiin. Kirila Petrovitsch istui pelaamaan vierailevain
naapuriensa kanssa. Pöytäkello löi neljännestä vailla seitsemän -- --
ja Maria Kirilovna meni hiljaa portille, katseli joka taholle
ympärilleen ja juoksi puutarhaan.

Ilta oli pimeä ja taivas pilvien peitossa. Parin askeleen päässä ei
voinut eroittaa mitään. Mutta Maria Kirilovna kulki pimeässä sen
tuttuja polkuja ja oli pian lehtimajan luona. Täällä pysähtyi hän
rauhoittuakseen ja tullakseen Dubrovskijn eteen tyynimielisenä ja
hätäilemättömänä. Mutta Dubrovskij olikin jo hänen edessään.

-- Kiitän teitä, sanoi hän hiljaisella äänellä, että noudatitte
pyyntöäni. Olisin tullut epätoivoon, jos ette olisi suostunut.

Maria Kirilovna vastasi valmistamallaan tavalla:

-- Minä toivon, ett'ette saata minua katumaan hyväntahtoisuuttani.

Dubrovskij oli vaiti ja, kuten näytti, koetti hillitä tunteitaan.

-- Asianhaarat vaativat ... minun täytyy jättää teidät, sanoi hän
vihdoin, ehkä te pian kuulette ... mutta ennenkuin eroamme pitää minun
itse ilmaista itseni teille.

Maria Kirilovna ei vastannut mitään. Näissä sanoissa luuli hän olevan
esipuheen tunnustukseen.

-- Minä en ole se, joksi te minua luulette, jatkoi Dubrovskij, minä en
ole ranskalainen De Forge -- minä olen Dubrovskij.

Maria Kirilovna huudahti.

-- Jumalan tähden, älkää peljätkö; teidän ei tarvitse peljätä minun
nimeäni. Niin, minä olen se onneton, jolta isänne ryösti leivän ja
jonka hän ajoi isänsä talostaan sekä pakotti rosvoamaan maanteillä.
Mutta teidän ei tarvitse peljätä minua ei itsenne eikä hänen
tähtensäkään. Kaikki on päättynyt -- minä olen antanut hänelle
anteeksi. Ensimmäisen verityöni olisi pitänyt kohdata häntä. Minä
kävelin hänen talonsa ympärillä määräten paikan, josta tulipalon
pitäisi leimahtaman, etsien tien hänen makuuhuoneesensa ja ajatellen,
mitenkä sulkisin häneltä tien pakoon pääsemästä. Samassa menitte te
sivutseni, kuten taivaan enkeli, ja sydämeni leppyi. Minä ymmärsin,
että talo, jossa te asutte, on pyhä, ja ett'ei yksikään, joka on teidän
verisukulaisenne, kuulu minun kiroukseni alle. Minä luovuin kostosta,
kuten hulluudesta. Päivät pitkät kävelin minä Pokrovskojen puutarhain
seutuvilla toivossa nähdä kaukaa teidän valkean pukunne. Kun te olitte
varomattomasti kävelyretkillänne, niin minä seurasin teitä hiipien
pensaalta toiselle onnellisena mielessäni, että suojelen teitä, että
teillä ei ole vaaraa siellä, missä minä salaisesti oleskelen. Vihdoin
tuli tilaisuus -- minä tulin asumaan taloonne. Nämät kolme viikkoa ovat
olleet minulle onnen päiviä; ja niitten muisto on tekevä vastaisen
elämäni katkeraksi... Tänään sain minä sanan, jonka jälkeen minun on
mahdoton enää jäädä. Minä erkanen teistä tänään, heti paikalla... Mutta
sitä ennen täytyi minun ilmoittaa itseni teille, jott'ette kiroisi
minua ettekä halveksisi. Muistelkaa joskus Dubrovskija. Tietäkää, että
hän oli syntynyt toista tarkoitusta varten, että hänen sielunsa ymmärsi
rakastaa teitä, ettei koskaan...

Samassa kuului kimakka vihellys ja Dubrovskij vaikeni. Hän tarttui
tytön käteen ja painoi sen tulisille huulilleen. Taas kuului vihellys.

-- Hyvästi, sanoi Dubrovskij, minua kutsutaan. Yksi ainoa minuutti voi
saattaa minut perikatoon.

Hän meni... Maria Kirilovna seisoi liikkumatta. Dubrovskij palasi ja
otti uudestaan häntä kädestä.

-- Jos teitä joskus kohtaa onnettomuus, ettekä keltään voi odottaa apua
eikä suojaa, niin lupaatteko siinä tapauksessa kääntyä minun puoleeni,
vaatia minulta kaikkea pelastustanne varten? Lupaatteko käyttää minun
apuani?

Maria Kirilovna oli ääneti ja itki. Vihellys kuului kolmannen kerran.

-- Te murratte sydämeni! huusi Dubrovskij, minä en jätä teitä,
ennenkuin vastaatte. Lupaatteko tai ei?

-- Lupaan, kuiskasi tyttö-raukka.

Monet tunteet riehuivat Maria Kirilovnassa, kun hän palasi puutarhasta.
Hänestä näytti, että pihalla oli paljon väkeä, portaiden edessä oli
kolmivaljakko, ihmiset juoksivat ja koko talo oli liikkeessä. Kaukaa
kuuli hän Kirila Petrovitschin äänen ja kiirehti huoneesensa peläten,
että hänen poissa-olonsa huomataan. Salissa kohtasi hänet Kirila
Petrovitsch; vieraat ympäröivät tuon tutun ispravnikkamme ja tekivät
hänelle kysymyksiä. Ispravnikka, joka oli matkapuvussa ja aseissa
kiireestä kantapäähän asti, vastasi salaperäisellä ja epävarmalla
tavalla.

-- Missä sinä olit, Mascha, kysyi Kirila Petrovitsch, näitkö herra De
Forgea?

Töin tuskin voi Mascha vastata kieltävästi.

-- Ajatteleppas, kun ispravnikka tuli vangitsemaan häntä ja vakuuttaa,
että hän on itse Dubrovskij.

-- Kaikki tunnusmerkit, teidän ylhäisyytenne, vastasi ispravnikka
kohtelijaasti.

-- Oh, veliseni, keskeytti Kirila Petrovitsch, mene nyt
tunnusmerkkeinesi, sinä tiedät minne. Minä en anna ranskalaistani
sinulle, ennenkuin itse olen tutkinut asiaa. Miten voi uskoa Anton
Pafnutitschin sanoihin, tuon pelkurin ja moukan juttuihin. Hänestä
näytti, että opettaja tahtoi rosvota hänet; miks'ei hän sitten samana
aamuna maininnut minulle siitä sanaakaan...

-- Ranskalainen peljätti häntä, teidän ylhäisyytenne, vastasi
ispravnikka, ja pakotti hänet vannomaan, että on ääneti.

-- Lörpötyksiä, päätti Kirila Petrovitsch, kohta minä selvitän kaikki.
Missä on opettaja? kysyi hän sisään tulleelta palvelijalta.

-- Häntä ei mistään löydy, vastasi palvelija.

-- No, hakekaa häntä! huusi Troekurov, joka jo alkoi epäillä.

-- Näytäppäs niitä mainioita tunnusmerkkejäsi, sanoi hän ispravnikalle,
joka heti antoi paperin.

-- Hm, hm, 23 vuotta j.n.e. Niin se on, mutta ei se vielä mitään
todista. Entäs opettaja?

-- Ei löydetä, oli taas vastaus.

Kirila Petrovitsch alkoi jo tulla rauhattomaksi. Maria Kirilovna ei
ollut elävän eikä kuolleen näköinen.

-- Sinä olet vaalea, Mascha, huomautti isä, sinut peljätettiin.

-- Ei isä, vastasi Mascha, päätäni vaan särkee.

-- Mene, Mascha, huoneesesi ja rauhoitu.

Mascha suuteli isänsä kättä ja meni kiiruimmiten huoneesensa. Siellä
heittäytyi hän vuoteelle ja alkoi itkeä saaden hermoheikkoisuuden
kohtauksen. Palvelijattaret juoksivat hänen luokseen, riisuivat hänet
ja saivat töintuskin virvoitetuksi kylmällä vedellä ja kaikilla
mahdollisilla lääkkeillä. Hän asetettiin levolle ja pian vaipui hän
uneen.

Ranskalaista ei löydetty. Kirila Petrovitsch käveli edestakaisin
laattialla ja vihelsi tuimaan: "_Voiton huudot kaikukohot_". Vieraat
kuiskailivat keskenään; ispravnikka näytti konnalta; ranskalaista ei
löytynyt. Ehkä oli päässyt piiloon saatuaan varoituksen. Mutta keltä ja
kuinka? se jäi salaisuudeksi.

Kello löi yksitoista, eikä kenenkään mieleen tullut nukkuminen. Vihdoin
sanoi Kirila Petrovitsch vihaisesti ispravnikalle:

-- No mitä? ethän vaan aikone aamuun asti tänne jäädä; ei minun taloni
ole mikään kestikievari. Ei sinun sukkeluudellasi Dubrovskija saada
kiinni, jos tuo olikin Dubrovskij. Mene kotiisi ja ole vast'edes
nopeampi. Ja jo on teidänkin aikanne mennä kotiin, jatkoi hän, kääntyen
vieraisiin. Käskekää valjastaa; minä tahdon nukkua.

Näin epäkohtelijaasti jätti Troekurov vieraillensa hyvästi.



Kolmastoista luku.


Joitakuita aikoja kului ilman mitään merkillisempää tapausta. Mutta
seuraavan kesän alussa sattui suuria mullistuksia Kirila Petrovitschin
talossa.

Kolmenkymmenen virstan päässä oli rikkaan ruhtinaan Vereiskijn tilus.
Ruhtinas oli pitkät ajat oleskellut ulkomailla; hänen omaisuuttaan oli
sillä välin hoitanut viraltaan eronnut majuuri, eikä mitään yhteyttä
ollut olemassa Pokrovskojen ja Arbatovin välillä. Mutta toukokuun
lopussa palasi ruhtinas ulkomailta ja tuli kyläänsä, jota hän ei vielä
koskaan ollut nähnyt. Kun hän oli tottunut seuraelämään, niin ei hän
voinut kärsiä yksinäisyyttä, jonkatähden hän jo kolmantena päivänä
tulonsa jälkeen meni päivällisille Troekuroville, jonka kanssa oli
joskus ollut tuttava.

Ruhtinas oli noin viidenkymmenen vuotias, mutta hän näytti paljoa
vanhemmalta. Hekumallinen elämä oli turmellut hänen terveytensä ja
painanut siihen pysyväisen leimansa. Siitä huolimatta oli hänen
muotonsa kaunis ja huomiota herättävä, ja tottumuksensa seuraelämään
teki hänet miellyttäväksi etenkin naismaailmassa. Hän tarvitsi aina
seuraa, ja aina hänen oli ikävä. Kirila Petrovitsch oli sangen
tyytyväinen hänen vierailuunsa, pitäen sitä kunnioituksen merkkinä
sellaiselta mieheltä, joka tunsi maailmaa. Tavallisuutensa mukaan
näytteli Kirila Petrovitsch tälle laitoksiaan sekä vei hänet
koirakartanoonsakin. Mutta tuskin oli ruhtinas saanut keuhkoihinsa
koirakartanon ilmaa, kun hän jo kiirehti lähtöä täältä, pusertaen
nenäänsä hajuvesiin kastetulla nenäliinallaan. Eipä vanha puutarhakaan
leikattuine lehmuksineen, nelikulmaisine lammikkoineen ja säännöllisine
käytävineen miellyttänyt häntä. Hän rakasti englantilaisia puutarhoja
ja niin kutsuttua luontoa, mutta ylisteli näitä kuitenkin ja oli
ihailevinaan. Palvelija tuli ilmoittamaan, että pöytä oli katettu.
Mentiin päivällisille. Ruhtinas onnahti vähän, väsynyt kun oli
kävelymatkastaan, sekä katui jo, että oli tullutkaan vierailemaan.

Mutta salissa kohtasi heidät Maria Kirilovna -- ja vanha naisten ystävä
ihastui hänen kauneudestaan. Troekurov pani vieraansa istumaan Maschan
viereen. Ruhtinas innostui Maschan läheisyydessä, tuli iloiseksi ja
onnistui muutamia kertoja kiinnittää tytön huomio viehättäviin
kertomuksiinsa. Päivällisen jälkeen ehdotti Kirila Petrovitsch, että
mentäisiin ratsastamaan, mutta ruhtinas esteli näyttäen samettisia
jalkineitaan ja puhuen leinistään. Hän ehdotti ajelua vaunuissa,
jott'ei olisi tarvinnut jättää suloista kaunotartaan. Hevoset
valjastettiin. Ukot ja kaunottaremme istuivat vaunuihin ja läksivät
ajelemaan. Puhe ei loppunut. Maria Kirilovna kuunteli ihastuksella
snuren-maailman miehen imartelevia ja iloisia puheita. Mutta yht'äkkiä
kääntyi Vereiskij Kirila Petrovitschiin ja kysyi:

-- Mitä tuo palanut rakennus merkitsee, ja kelle se kuuluu?

Kirila Petrovitsch rypisti otsaansa. Muistot jotka palanut rakennus
hänessä herätti, olivat hänelle vastenmieliset. Hän vastasi, että maa
on nyt hänen ja että se ennen oli kuulunut Dubrovskijlle.

-- Dubrovskijlle? kertasi Vereiskij, kuinka, tuolle kuuluisalle
rosvolleko?

-- Hänen isälleen, vastasi Troekurov, no, hänen isänsäkin oli
tavallinen rosvo.

-- Mihinkäs meidän Rinaldomme on joutunut? Onko hän kiinni ja onko hän
vielä elossa?

-- Elossa ja vapaana. No, ruhtinas, Dubrovskij on kai käynyt sinunkin
luonasi?

-- Niin viime vuonna; hän on jotakin polttanut ja ryöstänyt. Eikö
totta, Maria Kirilovna, että olisi ollut hauskaa lähemmin tutustua tuon
romantillisen sankarin kanssa.

-- Mitä hauskaa! huusi Troekurov. Mascha on tuttava hänen kanssaan.
Koko kolme viikkoa opetti Dubrovskij hänelle musiikkia eikä, Jumalan
kiitos, ottanut mitään tunneistaan.

Ja nyt alkoi Kirila Petrovitsch kertoa ranskalaisesta valeopettajasta.
Maria Kirilovna oli kuin tulisilla hiilillä. Vereiskijn mielestä oli
tämä kaikki erittäin kummallista ja hän kuunteli suurella tarkkuudella,
mutta muutti kuitenkin keskustelun. Ajelulta palattuaan käski hän
valjastaa omat hevosensa ja, huolimatta Kirila Petrovitschin
innokkaista pyynnöistä jäämään yöksi, matkusti pois heti teen jälkeen.
Sitä ennen pyysi hän kuitenkin Kirila Petrovitschia tulemaan Maria
Kirilovnan kanssa luoksensa vieraille, ja tuo ylpeä Troekurov suostui.
Hän piti näet ruhtinas Vereiskijä jossakin määrässä itsensä vertaisena,
koska tällä oli suuri omaisuus, kolmetuhatta kotona syntynyttä orjaa ja
kaksi kunniamerkkiä.



Neljästoista luku.


Kaksi päivää ruhtinaan vierailun jälkeen lähti Kirila Petrovitsch hänen
luokseen vieraisiin tyttärensä kanssa. Lähestyessään tämän tiluksia ei
Kirila Petrovitsch voinut olla ihmettelemättä talonpoikien puhtaita ja
hupaisennäköisiä asunnoita ja kivistä herrastaloa, joka oli rakennettu
englantilaisen linnan malliin. Talon edessä oli viheriäinen niitty,
jolla muutamia sveitsiläisiä lehmiä oli käymässä kellot kaulassa. Avara
puisto ympäröitsi koko talon. Portaitten edessä kohtasi isäntä
vieraansa sekä tarjosi kätensä nuorelle kaunottarelle. He tulivat
komeaan saliin, jossa pöytä oli katettu kolmelle henkilölle. Ruhtinas
vei vieraansa ikkunan ääreen, josta oli hurmaava näköala. Siinä virtasi
hiljalleen Volga, jolla vilisi lastatuita lotjia valkeine purjeineen
sekä kalaveneitä, joita sattuvasti kyllä nimitetään "sielunvaaroiksi".
Toisella rannalla oli kukkuloita ja peltoja; muutamat kylät antoivat
vielä ympäryställe viehättävän, vilkkaan näön.

Senjälkeen mentiin katsomaan taulugalleriaa, jonka ruhtinas oli
hankkinut ulkomailla. Ruhtinas puheli Maria Kirilovnalle taulujen
arvosta ja merkityksestä sekä kertoi taiteilijain elämäkertoja. Hän
huomautti taulujen puutteista ja eduista, puhuen taiteellisesti ja
kuvaannollisesti eikä taiteentuntijan kylmällä, kaavan-omaisella
tavalla. Maria Kirilovna kuunteli mielihyvällä häntä. Mentiin
päivällisille. Troekurov oli täysin tyytyväinen Amphitryoninsa
viineihin ja hänen kokkinsa laitoksiin, eikä Maria Kirilovnakaan
tuntenut mitään huomautettavaa eikä jäykkyyttä tämän miehen seurassa,
jonka hän vasta toisen kerran näki. Päivällisen jälkeen ehdotti isäntä
vieraille, että mentäisiin puutarhaan.

Lehtimajassa siellä joivat he kahvia. Tämä lehtimaja oli leveän järven
rannalla, jossa siellä täällä oli joku saari. Äkkiä kajahti suloinen
soitanto ja seitsensoutoinen vene laski rannalle ihan lehtimajan
viereen. Mentiin järvelle ja soudeltiin saarien ympärillä sekä noustiin
maallekin muutamiin. Eräällä saarella oli marmorinen kuvapatsas,
toisella yksinäinen luola, kolmannella muistomerkki salaperäisine
kirjoituksineen, joka heti herätti Maria Kirilovnan naisellisen
utelijaisuuden ylimmilleen. Hän kysyi ruhtinaalta kirjoitusten
merkitystä, mutta tämän kohtelijaat selitykset eivät tyydyttäneet
häntä. Aika lensi nopeaan, huomaamatta. Alkoi hämärtää. Kun ruhtinas
huomasi, että alkoi tulla kalpea ja kaste lanketa, kiiruhti hän kotiin
palaamista.

Siellä jo tee odotti heitä. Ruhtinas pyysi Maria Kirilovnan tekemään
emännän tehtävät vanhanpojan talossa. Maria Kirilovna kaasi teetä
kuunnellen samassa tuon viehättävän lörpöttelijän loppumattomia
laverruksia. Yht'äkkiä kuului laukaus ja raketti valaisi seudun...
Ruhtinas toi Maria Kirilovnalle saalin ja kutsui häntä ja Troekurovia
balkongille.

Siellä pimeässä oli kirjava ilotulitus. Tulet kiemuroitsivat, nousivat
ilmaan tähkien muotoisina, näyttivät tulisilta suihkulähteiltä,
lankesivat tulisateena ja tähtinä alas -- sammuivat ja taas syttyivät
uudet. Maria Kirilovna iloitsi, kuten pieni lapsi. Ruhtinas oli
mielissään siitä ja Troekurov oli täysin tyytyväinen ruhtinaasen, sillä
hän piti ruhtinaan tous les frais merkkeinä siitä, että tämä tahtoi
häntä kunnioittaa ja olla hänelle mieliksi.

Illallinen oli komea, eikä ollenkaan se antanut perää päivällisille.
Vieraat menivät senjälkeen heille valmistettuihin huoneisin ja
seuraavan päivän aamulla ottivat jäähyväiset kohtelijaalta isännältään,
He toivoivat taas pian saavansa nähdä toinen toisensa.



Viidestoista luku.


Maria Kirilovna istui huoneessaan avoimen ikkunan ääressä neuloen. Hän
oli seonnut silkkien valinnassa, kuten Konradin morsian, joka lemmen
hourailuissaan ompeli ruusun viheriäisestä silkistä. Neula liikkui
nopeaan ja selvät kukan piirteet tulivat näkyviin huolimatta siitä,
että hänen ajatuksensa eivät olleet työssä, -- ne olivat kaukana.

Äkkiä pisti joku hiljalleen kätensä ikkunasta sisään, pani ompelupuille
kirjeen ja katosi ennenkuin Maria Kirilovna oli ennättänyt tointua
hämmästyksestään. Samassa astui palvelija sisään ja kutsui häntä Kirila
Petrovitschin luo. Vapistuksella kätki Maria Kirilovna kirjeen
kaulahuivinsa sisään ja kiiruhti kabinettiin.

Kirila Petrovitsch ei ollut yksinään. Ruhtinas Vereiskij oli hänen
luonaan. Maria Kirilovnan astuessa sisään nousi ruhtinas ja kumarsi
ääneti ja hitaasti, kuten hänen tapansa oli.

-- Tule tänne, Mascha, sanoi Kirila Petrovitsch. Minä ilmoitan sinulle
uutisen, joka luullakseni ilahuttaa sinua. Kas tässä on sulhasesi,
ruhtinas on kosinut sinua.

Maria Kirilovna peljästyi ja kävi kalman kalpeaksi. Hän oli vaiti.
Ruhtinas lähestyi häntä ja otti liikutetun näköisenä kiinni hänen
kädestään kysyen, suostuiko hän tekemään onnelliseksi hänen elämänsä.
Mascha oli yhä vaiti.

-- Suostuu kai, tietysti hän suostuu, sanoi Kirila Petrovitsch, mutta
tiedäthän tuon, ruhtinas, että tytöt eivät mielellään sano tuota sanaa.
No, lapset, suudelkaa ja tulkaa onnellisiksi.

Mascha seisoi liikkumatta ja vanha ruhtinas suuteli hänen kättään.
Kyyneleet alkoivat äkkiä virrata pitkin Maschan kalpeita kasvoja.
Ruhtinas rypisti otsaansa.

-- Mene, mene, mene! huusi Kirila Petrovitsch, kuivaa kyyneleesi ja
tule tänne takaisin iloisena. Tytöt itkevät aina kihlajaisissaan,
jatkoi hän kääntyen Vereiskijn puoleen, se on kuten määrätty heille,
Mutta nyt, ruhtinas, puhukaamme vähän asioista, se on myötäjäisistä.

Maria Kirilovna käytti mielellään tilaisuutta poistaakseen. Hän juoksi
huoneesensa, sulkeutui sinne ja antoi kyynelien vapaasti virrata. Hän
kuvaili itseään vanhan ruhtinaan vaimona. Ruhtinas alkoi äkkiä näyttää
hänestä inhoittavalta ja vihattavalta... Häät kauhistuttivat häntä,
kuten mestauspölkky.

-- Ei, ei! huusi hän epätoivossaan, parempi on mennä luostariin,
ennemmin otan Dubrovskijn.

Samassa muisti hän kirjeen ja otti sen kiireesti esiin aavistaen, että
se oli Dubrovskijlta. Todellakin oli se Dubrovskijn kirjoittama ja
sisälsi ainoastaan seuraavat sanat:

"Illalla, kello kymmenen, samassa paikassa".

       *       *       *       *       *

Kuu paistoi; yö täällä maalla oli hiljainen. Vieno tuulenhenki puhalsi
välistä ja synnytti salaperäisen suhinan puutarhassa.

Kuten hento varjo, lähestyi nuori kaunotar kohtauspaikkaa. Vielä ei
näkynyt ketään, mutta jo seisoi Dubrovskij hänen edessään. Tämä oli
ollut lehtimajan takana piilossa.

-- Minä tiedän kaikki, sanoi Dubrovskij hiljaisella ja surullisella
äänellä, muistatteko lupaustanne?

-- Te tarjootte minulle suojelustanne, vastasi Mascha, mutta älkää
suuttuko, jos sanon, että se suojelus peloittaa minua.

-- Minä voisin vapauttaa teidät tuosta vihatusta miehestä.

-- Jumalan tähden, älkää koskeko häntä, älkää rohjetko koskea häneen,
jos rakastatte minua. Minä en tahdo tulla syypääksi mihinkään
kauheaan...

-- En koske häneen: teidän tahtonne on minulle pyhä. Hän saattaa
kiittää teitä hengestään. Teidän nimessänne ei koskaan saa tehdä
rikosta. Teidän täytyy olla puhdas minun rikoksistani. Mutta kuinka
voin pelastaa teidät ankarasta isästänne?

-- Vielä on yksi toivo; minä toivon voivani liikuttaa häntä
kyynelilläni ja valituksillani. Hän kyllä on yksipäinen, mutta hän
rakastaa niin suuresti minua.

-- Älkää turhaa toivoko. Hän näkee teidän kyynelissänne vaan sellaista
tavallista pelkoa ja inhoa, joka on yhteistä kaikille nuorille
tytöille, kun he joutuvat naimisiin, ei oman lemmittynsä kanssa, vaan
sen kanssa, jonka vanhemmat heille määräävät. Mutta jos hän saa
päähänsä tehdä teidät onnelliseksi vasten omaa tahtoanne ja teidät
väkisin viedä vihille ja teidän onnenne annetaan ijäksi riutuneen ukon
valtaan?...

-- Niin silloin ... silloin ei auta mikään ... kosikaa te minua, minä
tulen teidän vaimoksenne.

Dubrovskij alkoi vapista. Hänen kasvonsa lensivät veripunaisiksi ja
muuttuivat kohta taas entistään vaaleammiksi. Hän oli kauvan ääneti,
pää alaspäin.

-- Kootkaa kaikki voimanne ja rukoilkaa isäänne, heittäytykää hänen
jalkainsa juureen, esitelkää hänelle kaikki tulevaisuuden kauhut ja oma
nuoruutenne yhdistettynä riutuneen ja irstaan ukon kanssa, sanokaa,
ettei rikkaus tuota teille hetkenkään iloa; loisto viehättää ainoastaan
köyhää ja sitäkin vaan hetkisen; älkää hellittäkö isäänne, älkää
peljätkö hänen vihaansa ja uhkauksiansa niin kauan kuin on vähänkin
toivoa, Jumalan tähden älkää jättäkö rukoilematta. Mutta jos ei mikään
auta, niin käyttäkää ankaruutta. Sanokaa, että jos hän ei taivu, niin
te löydätte kauhean suojelijan...

Ja Dubrovskij peitti kasvonsa käsillään, hän tahtoi tukehtua. Mascha
itki.

-- Kurja, kurja on kohtaloni, jatkoi hän taas katkerasti huoaten.
Teidän edestänne antaisin henkeni. Hurmaavaa oli nähdä teidät etäältä,
hurmaavaa koskea teidän käteenne, ja nyt kun minulle tarjoutuu
tilaisuus painaa teidät riehuvaa sydäntäni vasten ja sanoa: "minä
raukka, minä olen sinun -- sinun ijäti", niin silloin täytyy minun
hyljätä tuo autuus, täytyy kaikin voimin syöstä se luotani! Minä en
rohkene heittäytyä teidän jalkoihinne ja kiittää taivasta tuosta
odottamattomasta, ansaitsemattomasta palkinnosta. Oi! kuinka minun
pitäisi vihata sitä miestä ... mutta minä tunnen, ettei sydämessäni nyt
ole vihan sijaa.

Ja hiljaa syleili hän tytön soreata vartaloa ja painoi häntä
hiljaa sydäntään vasten. Luottavasti lepäsi tytön pää nuoren rosvon
olkapäällä ... molemmat olivat vaiti...

Aika kului.

-- Jo on aika, sanoi Mascha vihdoin.

Dubrovskij ikäänkuin havahtui unesta. Hän tarttui Maschan käteen ja
painoi hänen sormeensa sormuksen.

-- Jos ai'otte tulla luokseni, sanoi hän, niin tuokaa sormus tänne,
pankaa se tuohon tammen koloon. Siitä minä tiedän, mitä on tehtävä.

Dubrovskij suuteli vielä hänen kättään ja katosi puitten sekaan.



Kuudestoista luku.


Ruhtinas Vereiskijn kosinta tuli koko naapuriston tiedoksi. Kirila
Petrovitsch sai vastaanottaa onnentoivotuksia; häitä valmisteltiin.
Mascha yhä vaan kielsi päättävän myönnytyksensä. Samassa tuli hänen
käytöksensä yhä kylmemmäksi ja jäykemmäksi vanhaa sulhastaan kohtaan.
Ruhtinas ei siitä välittänyt; hän ei pitänyt lukua lemmestä, vaan
tyytyi tytön sanattomaan myöntymykseen.

Aika kului! Mascha päätti vihdoinkin ruveta toimimaan ja kirjoitti
sentähden ruhtinas Vereiskijlle kirjeen. Hän toivoi voivansa herättää
tämän sydämessä yleviä tunteita ilmoittaessaan suoraan, ettei hän
tuntenut vähintäkään rakkautta ruhtinaasen, rukoili ruhtinasta
heittämään sikseen koko naimispuuhat hänen kanssaan ja päinvastoin
puolustamaan häntä isän ankaruutta vastaan. Salavihkaa antoi hän
kirjeen ruhtinas Vereiskijlle. Tämä luki sen yksinäisyydessä eikä
vähääkään tullut liikutetuksi morsiamensa avomielisyydestä. Päin
vastoin huomasi hän, että oli välttämätöntä kiirehtiä häitä, ja piti
sentähden tarpeellisena näyttää kirje tulevalle apilleen.

Kirila Petrovitsch tuli haltioihinsa. Töintuskin sai ruhtinas hänet
lupaamaan, ett'ei edes katseellaan osoittaisi Maschalle, että oli
saanut tiedon kirjeestä Kirila Petrovitsch suostui siis olemaan
puhumatta Maschalle mitään siitä, mutta päätti samassa olla tuhlaamatta
aikaa ja määräsi jo seuraavan päivän hääpäiväksi. Ruhtinaan mielestä
oli tämä erittäin viisaasti ajateltu, hän meni morsiamensa luo ja sanoi
tälle, että kirje saattoi hänet hyvin surulliseksi, mutta että hän
aikaa myöten toivoo voivansa ansaita morsiamensa rakkauden, ja että
paljas ajatuskin erota morsiamestaan on hänelle liian raskas sekä
ett'ei hän voi itse suostua omaan kuolemantuomioonsa. Sen jälkeen
suuteli hän arvokkaalla tavalla Maschan kättä ja meni pois sanomatta
sanaakaan Kirila Petrovitschin päätöksestä.

Mutta tuskin oli ruhtinas ajanut pihalta, kun jo isä astui sisään ja
käski jyrkästi Maschan olemaan valmiina seuraavana päivänä. Maria
Kirilovna, joka vielä oli tuskissaan ruhtinas Vereiskijn ilmoituksen
johdosta, alkoi itkeä ja heittäytyi isän jalkoihin.

-- Isä, isä, huusi hän sydäntäsärkevällä äänellä, älkää murtako minua;
minä en rakasta ruhtinasta, minä en tahdo tulla hänen vaimokseen.

-- Mitä tämä merkitsee? sanoi isä uhkaavasti. Tähän asti olet ollut
vaiti ja myöntyväinen, mutta nyt, kun kaikki on päätetty, rupeet sinä
kapinoimaan ja kieltämään. Älähän nyt hulluttele; sillä et minulta
mitään voita.

-- Älkää murtako minua, toisti Mascha-raukka. Minkätähden ajatte minut
luotanne ja annatte minut miehelle, jota en rakasta? olenko minä
suututtanut teitä? Minä tahdon jäädä luoksenne, kuten ennenkin. Isä!
ilman minua tulee teidän ikävä ja vielä sitäkin ikävämpi, kun
ajattelette, että Maschanne on onneton. Isä, älkää pakottako minua,
minä en tahdo mennä naimisiin.

Kirila Petrovitsch tuli liikutetuksi, mutta kätki tunteensa ja työnsi
tytön luotansa sanoen hänelle jyrkästi:

-- Nuo ovat lörpötyksiä, tyhmyyksiä, kuuletko sinä? Minä tunnen sinut
paremmin ja tiedän, mikä sinulle on onneksi. Kyyneleet eivät sinua
auta. Ylihuomenna ovat hääsi.

-- Ylihuomenna! kiljahti Mascha. Oi Jumalani! Ei, ei, mahdotonta, se ei
saa tapahtua! Isä, kuulkaa: jos te olette päättänyt musertaa minut,
niin minä löydän puolustajan, jota ette arvaakkaan; te saatte nähdä
sen, te kauhistutte, siihen te olette saattanut minut.

-- Mitä? mitä? sanoi Troekurov, uhkauksia! minulleko uhkauksia? sinä
hävytön tyttö! Tiedätkö, että minä teen kanssasi, mitä et aavistakkaan.
Sinä rohkenet peljättää minua, kelvoton! Katsotaanpas, kuka tulee sinua
puolustamaan.

-- Vladimir Dubrovskij, huusi Mascha epätoivossaan.

Kirila Petrovitsch luuli, että Mascha oli tullut hulluksi ja katseli
häntä kummastellen.

-- Hyvä! sanoi hän pienen ajan kuluttua, odota keitä tahdot
pelastajaksesi, mutta saat istua kuitenkin tässä huoneessa -- tästä et
mene ulos ennen häitäsi.

Ja Kirila Petrovitsch meni ulos sulkien oven perässään.

Kauvan itki tyttö-rukka, ajatellessaan sitä, mikä häntä odotti. Mutta
tuo myrskyisä paljastuksensa viihdytti häntä, ja hän voi jo
rauhallisemmin ajatella kohtaloaan ja sitä, mitä hänen oli tehtävä.
Pääasiana hänellä oli -- vapautua noista kirotuista häistä. Rosvon
puolisona oleminen näytti hänestä paratiisilta verrattuna siihen
elämään, joka hänelle oli määrätty. Hän katsoi sormusta, jonka
Dubrovskij oli hänelle antanut. Innokkaasti halusi hän kohdata tätä
kahdenkesken ja vielä kerran ennen ratkaisevaa hetkeä kauvan, kauvan
keskustella Dubrovskijn kanssa. Aavistus sanoi hänelle, että hän
illalla kohtaa Dubrovskijn puutarhassa, lehtimajan vieressä, ja hän
päätti mennä odottamaan häntä.

Heti kun alkoi hämärtää, aikoi Mascha lähteä, mutta ovi oli suljettu
lukkoon. Palvelijatar vastasi hänelle oven takaa, ettei Kirila
Petrovitsch ole käskenyt avata. Mascha oli siis vankina. Syvästi
loukattuna istui hän ikkunan ääreen ja oli siinä myöhään yöhön
riisumatta vaatteitaan. Liikkumatta katseli hän siinä pimeään yöhön.
Aamun valjetessa vaipui hän unen horroksiin, mutta ikävät unennäöt
häiritsivät sitäkin, ja ensimmäiset auringon säteet jo herättivät
hänet.



Seitsemästoista luku.


Herätessään tuli Maschan mieleen oma kauhistuttava tilansa. Hän soitti
kelloa, tyttö astui sisään ja vastasi hänen kysymyksiinsä, että Kirila
Petrovitsch oli illalla matkustanut pois ja että hän vasta myöhään oli
palannut sekä kieltänyt päästämästä Maria Kirilovnaa ulos huoneestaan
samoinkuin pitämään huolta siitäkin, ettei hän kenenkään kanssa
saisi puhua. Muuten ei myöskään oltu ruvettu vielä erityisiin
häävalmistuksiin, paitsi että papille oli annettu kielto, ett'ei hän
millään ehdolla poistuisi kylästä. Annettuaan nämät tiedot, jätti tyttö
Maria Kirilovnan ja sulki oven.

Palvelustytön sanat saivat Maria Kirilovnan kiihkeään mielentilaan.
Hänen päänsä tuli kuumaksi, sydän sykki rajusti ja hän päätti ilmoittaa
Dubrovskijlle kaikki sekä etsiä tilaisuutta saadakseen sormuksen tammen
koloon. Samassa lensi pieni kivi hänen ikkunaansa, lasi helähti, ja
Maria Kirilovna katsoi ulos sekä näki pienen Saschan, joka antoi
merkkejä hänelle. Mascha tunsi, kuinka Sascha rakasti häntä, ja iloitsi
siitä.

-- Päivää, Sascha, mitä merkkejä sinä minulle annat?

-- Minä tulin katsomaan, sisarkulta, jos tarvitsette jotakin. Isä on
suutuksissa ja on kieltänyt kenenkään tottelemasta teitä. Mutta
käskekää minun tehdä, mitä tahdotte, niin minä teen kaikkea teidän
tähtenne.

-- Kiitos, rakas Saschani, Kuuleppas, sinä kai tiedät sen tammen siellä
lehtimajan vieressä, sen, jossa on sellainen kolo?

-- Tiedän, sisar kulta.

-- No niin, jos sinä rakastat minua, niin juokse pian sinne ja pane
tämä sormus sinne koloon, mutta katso, ett'ei kukaan sinua näe.

Maria Kirilovna heitti sormuksen alas ja sulki ikkunan.

Poika otti sormuksen ja alkoi täydestä voimastaan juosta sekä oli jo
hetken perästä mainitun tammen luonna. Täällä seisahti hän vetääkseen
henkeään, tarkasteli joka taholle ja pani sormuksen koloon.

Päätettyään onnellisesti tämän työn, tahtoi hän heti mennä ilmoittamaan
siitä Maria Kirilovnalle, Mutta äkkiä tuli lehtimajan takaa esiin
keltanaamainen ja ryysyinen poika, meni tammen luo ja pani kätensä
koloon. Nopeammin kuin orava juoksi Sascha pojan luo sekä tarttui
häneen kiinni molemmilla käsillään.

-- Mitä sinä täällä teet?! huusi Sascha hirmustuneena.

-- Se ei ole sinun asiasi, vastasi poika koettaen irtautua.

-- Jätä sormus, sinä keltanaama, huusi Sascha, taikka minä sinut
opetan.

Vastauksen sijaan löi poika Saschaa nyrkillään kasvoille, mutta Sascha
ei päästänyt häntä, vaan alkoi huutaa täyttä kurkkua: "varkaita,
varkaita! tänne, tänne!"

Poika oli väkevämpi ja repi itsensä irti. Hän oli nähtävästi kaksi
vuotta vanhempi Saschaa, sekä paljonkin voimakkaampi, mutta Sascha oli
ketterämpi. Muutamia minuutteja he väänsivät, mutta keltanaamainen
poika voitti vihdoin. Hän heitti Saschan maahan ja tarttui hänen
kurkkuunsa. Mutta samassa tarttui voimakas käsi pojan keltaiseen
pörhötukkaan ja puutarhuri Stepan nosti hänet korkealle maasta.

-- Ah, sinä keltainen junkkari, sanoi puutarhuri, kuinka sinä rohkenet
lyödä nuorta herraa?

Sascha nousi ylös ja oli taas entisellään.

-- Sinä otit minua kiinni vyötäisistä, sanoi hän, muuten et koskaan
olisi saanut minua kaatumaan. Anna sormus ja mene pois.

-- Enpä toki, vastasi poika, ja tehtyään äkkiä käänteen paikallaan sai
hän hiuksensa irti Stepanin käsistä.

Poika lähti juoksemaan, mutta Sascha läksi hänen perässään ja antoi
hänelle aimo sysäyksen selkään, jotta hän kaatui. Puutarhuri juoksi
taas meteliin ja otti poikaa vyöstä kiini.

-- Anna sormus! kiljui Sascha.

-- Odota, herra, me viemme hänet voudin kuritettavaksi, sanoi Stepan.

Puutarhuri vei vankinsa talolle, ja Sascha seurasi perässä katsellen
pelolla revityitä ja tahraantuneita housujaan. Kaikki kolme tulivat
Kirila Petrovitschia vastaan, joka meni katsomaan talliinsa.

-- Mitä se on? kysyi Kirila Petrovitsch Stepan'ilta.

Parilla sanalla kertoi Stepan koko historian.

-- Sinä, hirtehinen, sanoi Kirila Petrovitsch, kääntyen Saschaan, mitä
sinulla oli hänen kanssaan tekemistä?

-- Hän varasti kolosta sormuksen, isä, käskekää hänen antaa se.

-- Minkä sormuksen? mistä kolosta?

-- Niin, Maria Kirilovna minulle ... sen sormuksen...

Sascha sekaantui puheessaan ja joutui hämmennykseen. Kirila Petrovitsch
rypisti otsaansa ja sanoi heilutellen päätään:

-- Siihen nyt sekaantui Maria Kirilovnakin. Tunnusta suoraan kaikki,
taikka minä sinut vitson niin, ett'et itseäsi tunne.

-- Jumaliste, isä ... minä ... isä... Maria Kirilovna ei käskenyt minun
mitään tehdä, isä.

-- Stepan! mene ja tuo minulle hyvä ja tuores koivun oksa.

-- Odottakaa, isä, minä kerron kaikki. Minä juoksin tänään pihalla, ja
sisareni Maria Kirilovna aukasi ikkunan, ja minä juoksin sinne, ja
sisar pudotti vahingossa sormuksen, ja minä kätkin sen koloon, ja ...
ja ... tämä keltanaamainen poika tahtoi varastaa sormuksen.

-- Vahingossa pudotti, ja sinä tahdoit kätkeä... Stepan! mene tuomaan
vitsat.

-- Isä, odottakaa, minä kerron kaikki. Sisareni Maria Kirilovna käski
minun juosta tammen luo ja panna sormus koloon. Minä juoksinkin ja
panin sinne sormuksen, ja tuo hävytön poika...

Kirila Petrovitsch kääntyi hävyttömään poikaan ja kysyi uhkaavasti:
"kenen sinä olet."

-- Minä olen herrojen Dubrovskijn alamaisia.

Kirila Petrovitschin kasvot muuttuivat synkiksi.

-- Sinä, näemmä, et tunnustakkaan minua herraksi -- no hyvä. Mutta mitä
sinä teit puutarhassani?

-- Varastin vattuja.

Ahaa! palvelija tulee herraansa; millainen on pappi, sellainen on
seurakuntakin. Mutta kasvaako minulla vatukoita tammessa? oletko sinä
sitä kuullut?

Poika ei vastannut mitään.

-- Isä, käskekää hänen antaa sormus, sanoi Sascha.

-- Suus' kiinni, Aleksanteri, vastasi Kirila Petrovitsch, älä unohda,
että minä vielä sinustakin selvän teen. Mene huoneesesi. Ja sinä,
kierosilmä, sinä näytät mieheltä etkä lurjukselta; jos tunnustat
minulle kaikki, niin en rankaise sinua, annanpa vielä viisi kopeekkaa,
että saat ostaa pähkinöitä. Anna sormus ja mene sitten.

Poika avasi kouransa ja näytti, ettei siellä ollut mitään.

-- Vai niin, minä vielä teen sinulle jotakin, jota et voi odottaakaan.
No!

Poika ei vastannut sanaakaan, seisoi vaan pää alaspäin ja teki itsensä
oikein konnan näköiseksi.

-- No hyvä! sanoi Kirila Petrovitsch; sulkekaa hän johonkin ja
katsokaa, ett'ei hän pääse karkuun, taikka minä nyljen koko talon väen.

Stepan vei pojan kyyhkysvajaan, sulki hänet sinne ja autti vahdiksi
vanhan kanapiian Agatan.

       *       *       *       *       *

-- Siinä ei ole epäilemistäkään; tyttäreni on pitänyt yhteyttä tuon
kirotun Dubrovskijn kanssa. Mutta jos todellakin hän on kutsunut
Dubrovskijn apuun! ajatteli Kirila Petrovitsch kävellessään huoneessaan
ja viheltäessään vihaisesti "_Voiton huudot kaikukohot_." Minä ainakin
jouduin Dubrovskijn vereksille jäljille, ja hän ei pääsekkään meiltä
karkuun. Me käytämme hyväksemme tätä tapausta... No, kulkusen ääni...
Jumalan kiitos, se on ispravnikka. Tuokaa vangittu poika tänne.

Samalla tuli rattaat pihalle, ja tuo meille ennestään tuttu ispravnikka
astui sisään pölyisenä.

-- Mainio uutinen! huusi Kirila Petrovitsch, minä sain kiinni
Dubrovskijn!

-- Jumalan kiitos, teidän ylhäisyytenne, vastasi ispravnikka iloisella
muodolla, missä hän on?

-- Se on, ei Dubrovskij, vaan eräs hänen joukostaan. Hän tuodaan tänne
kohta. Hän voi olla meille apuna itse päällikön vangitsemiseen. No, kas
tuossa hän jo onkin.

Ispravnikka, joka oli odottanut näkevänsä hirveän rosvon, kummastui
suuresti nähdessään tuon heikon kolmentoistavuotiaan pojan.
Epäröidessään kääntyi hän Kirila Petrovitschiin odottaen selitystä.
Kirila Petrovitsch alkoi selitellä mainitsematta kuitenkaan aamullista
kohtaustaan Maria Kirilovnan kanssa.

Ispravnikka kuunteli tarkkaan luoden tuontuostakin silmänsä pieneen
rosvoon, joka, tottunut kun oli lurjusmaiseksi, ei vähääkään välittänyt
siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui.

-- Sallikaa minun, teidän ylhäisyytenne, puhella kahdenkesken
kanssanne, sanoi vihdoin ispravnikka.

Kirila Petrovitsch vei ispravnikan toiseen huoneesen ja sulki oven.

Puolen tunnin perästä tulivat he taas saliin, jossa vanki odotti
kohtalonsa päättymistä.

-- Herra tahtoi lähettää sinut kaupungin ojennuslaitokseen
piiskattavaksi, sanoi ispravnikka pojalle ja sitten lähettää johonkin
uudisasukaspaikkaan, mutta minä puolustin sinua ja pyysin anteeksi
puolestasi. Irroittakaa köydet!

Poika päästettiin köysistä.

-- Kiitäppä nyt herraa, sanoi ispravnikka.

Poika meni Kirila Petrovitschin luo ja suuteli hänen kättään.

-- Mene kotiisi, sanoi Kirila Petrovitsch, äläkä enää varasta vatukoita
puun koloista.

Poika meni alas, hyppäsi iloissaan alas rapusta ja lähti juoksemaan yli
pellon Kistenevkaan taakseen katsomatta. Tultuaan kylään koputti hän
ensimmäisen rappeutuneen majan ikkunaan. Vanha akka tuli ikkunaan.

-- Leipää, akka! huusi poika, aamusta asti en ole mitään syönyt, kuolen
vallan nälkään.

-- Äh, se olet sinä, Mitja, missä olet ollut lurjus? vastasi akka.

-- Kerron sitten, akka, Jumalan tähden leipää!

-- No, tule sisään.

-- En ennätä, minun täytyy vielä juosta erääsen paikkaan. Leipää,
Kristuksen tähden, leipää!

-- Oh, sinä levoton, mutisi akka, tuossa on sinulle palanen, ja pani
samalle ikkunalle palasen ruisleipää.

Poika purasi ahneesti sitä ja meni kävellen eteenpäin.

Alkoi jo hämärtää. Mitja kulki riihien ja yrttitarhojen sivuitse
Kistenevkan metsään. Tultuaan kahden männyn luo, jotka olivat siinä
ikäänkuin metsän etuvartijoina, seisahtui hän, katsoi ympärilleen,
päästi kimakan vihellyksen ja alkoi kuuntelemaan. Hiljainen pitkä
vihellys kuului vastaukseksi. Joku tuli metsästä ja lähestyi poikaa.



Kahdeksastoista luku,


Kirila Petrovitsch käveli edestakaisin salinsa laattialla ja vihelsi
tavallista kovemmin lauluaan. Koko talon väki oli liikkeellä,
palvelijat juoksivat ja häärivät. Pihalla oli paljon kansaa. Naisten
pukuhuoneessa koristeli eräs nainen palvelijattarien avulla peilin
edessä Maria Kirilovna-raukkaa, joka oli vallan liikkumaton. Maschan
pää kumartui heikkoudesta alas noitten raskaitten hohtokivikoristeitten
painosta, hän huokaili hiljaa, kun varomattomasti tultiin häntä
pistäneeksi, mutta oli kuitenkin vaiti katsellen mielettömästi peiliin.

-- Joko pian on valmis? kuului ovelta Kirila Petrovitschin ääni.

-- Heti paikalla, vastasi nainen. Maria Kirilovna nouskaa ja katsokaa,
onko hyvä.

Maria Kirilovna nousi eikä vastannut mitään. Ovi avattiin.

-- Morsian on valmis, sanoi nainen Kirila Petrovitschille, käskekää
tuoda vaunut.

-- Jumala olkoon kanssamme, vastasi Kirila Petrovitsch ja ottaen
pyhäinkuvan pöydältä jatkoi vapisevalla äänellä, tule luokseni, Mascha,
minä siunaan sinut,

Tyttö-raukka lankesi isänsä jalkoihin ja nyyhki,

-- Isä ... isä! huusi hän itkien, mutta ääni tukahtui.

Kirila Petrovitsch siunasi hänet kiireesti. Hän nostettiin ylös ja
melkein kantamalla vietiin vaunuihin. Hänen kanssaan istui niihin eräs
nainen äidin sijaiseksi ja eräs palvelijatar. Ajettiin kirkolle. Siellä
sulhanen jo odotti heitä. Hän tuli morsiantaan vastaan ja hämmästyi
nähdessään tämän vaaleat ja kummalliset kasvot. Yhdessä menivät he
kylmään, tyhjään kirkkoon. Ovet suljettiin heidän mentyään sisään.
Pappi tuli alttarilta ja alkoi heti. Maria Kirilovna ei kuullut eikä
nähnyt mitään, hän oli yhtä asiaa vaan ajatellut aamusta asti: hän
odotti Dubrovskija, toivomatta ei hän ollut hetkeäkään. Mutta kun pappi
kysyi häneltä tuon tavallisen kysymyksen, niin hän vavahti ja meni
tajuttomaksi, mutta sittenkin vielä viivytteli ja vielä odotti. Pappi
ei odottanut hänen vastaustaan, vaan sanoi itse nuo vastattavat sanat.

Vihkimys päättyi. Mascha tunsi tuon armottoman puolisonsa kylmän
suutelon, hän kuuli läsnäolevain imartelevaiset onnentoivotukset eikä
sittenkään voinut uskoa, että hän oli ijäksi pantu kahleihin ja ett'ei
Dubrovskij tulisikaan vapauttamaan häntä. Ruhtinas puhutteli häntä
hellillä sanoilla, mutta hän ei niitä ymmärtänyt. He tulivat kirkosta.
Esipihassa oli Pokrovskojen talonpoikia. Mascha tarkasti nopealla
katseella heidät kaikki ja taas näkyi hänessä entinen tunnottomuus.
Vastanaineet istuivat yhdessä vaunuihin ja ajoivat pois. Kirila
Petrovitsch oli mennyt edeltäpäin saadakseen ottaa vastaan nuorta
paria.

Ollessaan kahden nuoren vaimonsa kanssa, ei ruhtinasta vähääkään
liikuttanut tämän kylmä katse. Hän ei myöskään alkanut ikävystyttää
tätä vastenmielisillä selityksillään ja naurettavalla ilollaan; hänen
sanansa olivat yksinkertaiset ja vaativat vastausta. Tällä tavalla
olivat he ajaneet noin kymmenen virstaa, hevoset juoksivat nopeasti
epätasaista kylätietä ja vaunut olivat melkein keinumatta
englantilaisilla linjaaleillaan. Äkkiä kajahti huuto takaapäin, hevoset
seisahtuivat, ja joukko aseellisia miehiä piiritti vaunut. Mies, jolla
oli puolinaamari silmillä, veti vaunun oven sivulle ja sanoi Maschalle:

-- Te olette vapaa, tulkaa ulos.

-- Mitä tämä merkitsee, huusi ruhtinas, kuka sinä olet?

-- Hän on Dubrovskij, vastasi ruhtinatar.

Ruhtinas ei kadottanut mielenmalttiaan, hän otti taskustaan
matkapistoolin ja ampui naamioittua rosvoa. Ruhtinatar kiljasi ja
peitti kasvonsa molemmilla käsillään. Dubrovskij tuli haavoitetuksi
olkapäähän. Ruhtinas ei kadottanut hetkeäkään, hän otti toisen
pistoolin. Mutta hänelle ei annettu aikaa laukaista. Ovet reväistiin
pois ja muutamat väkevät kädet tarttuivat häneen, vetivät hänet
vaunuista ja väänsivät pois pistoolin. Puukot jo välähtelivät hänen
päällään.

-- Älkää koskeko häneen, huusi Dubrovskij ja nuo synkät toverit
poistuivat.

-- Te olette vapaa, sanoi Dubrovskij ruhtinatar-raukalle.

-- En, vastasi tämä, nyt on jo myöhäistä! Minä olen vihitty, minä olen
ruhtinas Vereiskijn vaimo.

-- Mitä te puhutte, huusi Dubrovskij epätoivossa, ei, te ette ole hänen
vaimonsa, teitä pakotettiin, te ette koskaan voinut suostua...

-- Minä suostuin, minä vannoin, vastasi Mascha päättävästi. Ruhtinas on
mieheni. Käskekää päästää hänet vapaaksi ja jättää minä hänen kanssaan.
Minä en ole pettänyt, minä odotin teitä viimeiseen silmänräpäykseen
asti ... mutta nyt, minä sanon sen teille, nyt on myöhäistä. Päästäkää
meidät.

Mutta Dubrovskij ei enää kuullut mitään. Kipu ja kova mielenkiihko
veivät hänen voimansa. Hän kaatui vaunujen viereen, rosvot
ympäröitsivät hänet. Hän sanoi heille vielä jonkun sanan. Rosvot
panivat hänet hevosen selkään. Kaksi heistä tuki häntä, kolmas talutti
hevosta. He menivät metsään, jättäen vaunut, valjaista riisutut hevoset
ja sidotut miehet keskelle maantietä, mutta eivät ryöstäneet mitään
eivätkä vuodattaneet pisaraakaan verta kostaakseen päällikkönsä
puolesta.



Yhdeksästoista luku.


Synkän metsän keskellä, vähäisen lammen partaalla oli pieni
multavarustus valleineen ja hautoineen, joitten takana oli muutamia
telttoja ja turvemajoja. Ulkona söi päivällistä joukko miehiä, joitten
monenlaisista puvuista ja aseista voi heti tuntea heidät rosvoiksi. He
istuivat veljellisessä sovussa kattilan ympärillä. Vallilla, pienen
tykin vieressä istui vahtimies jalat ristissä. Hän paikkaili pukuaan,
käyttäen neulaa yhtä taitavasti kuin oppinut räätäli sekä ehtimiseen
katsellen ympärilleen.

Vaikka kuppi oli jo kiertänyt miehestä mieheen muutamia kertoja, niin
kuitenkin kummallinen hiljaisuus vallitsi koko joukossa; rosvot vaan
söivät; toinentoisensa jälkeen nousi joku ja luki ruokalukunsa.
Muutamat menivät telttoihinsa, toiset hajaantuivat metsään ja panivat
maata aterian jälkeen venäläisten tapaan.

Vahtimies lopetti työnsä, pudisteli pukuaan, ihaili paikkaustaan, pisti
neulan hihaansa, istui hajareisin tykille ja alkoi täyttä kurkkua
laulaa tuota suruvoittoista vanhaa laulua:

    "Sinisalo, sinisalo, älä humaja -- --".

Samassa aukeni erään teltan ovi ja valkeaan huiviin sekä muuten
siistiin mustaan pukuun puettu eukko ilmaantui kynnykselle.

-- Piisaa jo, Stepka, sanoi hän vihaisesti, herra makaa ja sinä kehtaat
rääkyä. Ei sulla ole omaatuntoa, eikä sääliä!

-- Anteeksi, Petrovna, vastasi Stepka, hyvä on, en minä enää ... olkoon
herra rauhassa ja levätköön sekä tulkoon terveeksi.

Akka poistui ja Stepka alkoi kävellä vallilla.

Teltassa, josta akka tuli, makasi esiripun takana haavoitettu
Dubrovskij kylmällä vuoteellaan. Hänen edessään pöydällä olivat hänen
pistoolinsa ja miekat riippuivat päänpuolessa. Teltassa oli laattialle
levitetty kallisarvoisia mattoja; nurkassa oli hopeapuitteinen naisten
toalettipeili sekä trymo. Dubrovskijlla oli kädessä avattu kirja, mutta
hänen silmänsä olivat kiinni, ja akka, joka katseli häntä esiripun
takaa, ei voinut tietää, nukkuiko hän, vai oliko hän vaipunut
ajatuksiinsa.

Dubrovskij havahtui äkkiä. Varustuksessa tuli hälinä ja Stepka pisti
päänsä sisään ikkunareijästä.

-- Isä, Vladimir Andrejevitsch, huusi hän, meidän merkkimme kuuluu,
meitä haetaan.

Dubrovskij hyppäsi vuoteeltaan, otti aseensa ja tuli ulos teltasta.
Ulkona häärivät rosvot meluten. Dubrovskijn tullessa syntyi synkkä
hiljaisuus.

-- Onko kaikki täällä, kysyi Dubrovskij.

-- Kaikki muut, paitsi vahdit, vastattiin.

-- Paikoillenne! huusi Dubrovskij, ja rosvot asettuivat kukin
paikalleen.

Samassa tuli kolme vahtia juosten porteille. Dubrovskij meni heitä
vastaan.

-- No, mitä nyt? kysyi hän.

-- Sotamiehiä on metsässä, meitä piiritetään, vastasivat nämät.

Dubrovskij käski sulkea portit ja meni itse tykin luo. Läheneviä ääniä
kuului metsästä. Äänettöminä odottelivat rosvot. Äkkiä näkyi kolme,
neljä sotilasta metsästä, mutta nämät menivät heti takaisin antaen
laukauksilla tiedon tovereilleen.

-- Valmistaukaa taisteluun, huusi Dubrovskij, ja supinaa alkoi kuulua
rosvojen seasta.

Lähestyvien komentosanat alkoivat kuulua, aseet välkkyivät puitten
välistä ja puolitoistasataa sotilasta hyökkäsi esiin metsästä lähestyen
kiljuen vallia. Dubrovskij asetti sytyttimen; laukaus onnistui --
eräältä vei luoti pään sekä haavoitti kahta. Sotilaat peljästyivät,
mutta upseeri hyökkäsi eteenpäin. Sotilaat seurasivat häntä ja
juoksivat vallihautaan. Rosvot ampuivat heitä pyssyillään ja
pistooleillaan ja rupesivat kirveet kädessä puolustamaan vallia, jolle
raivostuneet sotilaat kiipesivät, jättäen vallihautaan noin
kaksikymmentä haavoitettua toveriaan. Käsirysy alkoi. Sotilaat olivat
jo valleilla, ja rosvot alkoivat peräytyä. Mutta silloin lähestyi
Dubrovskij upseeria, tähtäsi pistoolillaan hänen rintaansa ja laukasi.
Upseeri kaatui selälleen. Muutamat sotilaat ottivat hänet syliinsä ja
veivät kiireesti metsään, toiset peräytyivät kadotettuaan päällikkönsä.
Innostuneet rosvot käyttivät hyväkseen tätä hämmennystä. He potkivat
sotilaita ja ahdistivat ne vallihautaan -- piiritetyt voittivat.
Kiljuen ajoivat rosvot sotilaita takaa. Voitto oli varma. Kun
Dubrovskij luuli, että vihollinen oli jo lopullisesti kukistettu,
peräytti hän miehensä, sulkeutui linnoitukseensa ja määräsi vahdit sekä
kielsi kenenkään poistumasta. Hän käski myös auttaa haavoitettuja.

Viimeiset tapahtumat käänsivät jo oikein todenteolla hallituksen
huomion Dubrovskijn rosvouksiin. Hänen asemastaan koottiin tietoja.
Koko osasto sotilaita lähetettiin ottamaan häntä kiinni joko elävänä
tai kuolleena. Muutamia miehiä hänen joukostaan saatiinkin vangiksi,
mutta niiltä saatiin tietää, ett'ei Dubrovskij ollutkaan heidän
joukossaan. Muutamia päiviä senjälkeen kokosi Dubrovskij kaikki
seuralaisensa ja ilmoitti heille, että aikoi jättää heidät ainaiseksi
sekä kehoitti heitä parantamaan elämänsä.

-- Te olette tulleet rikkaiksi minun johdollani, jokaisella teistä on
sellainen muoto, että vaaratta voitte mennä johonkin etäisempään
kuvernementtiin ja viettää siellä lopun elämäänne kunniallisissa
toimissa ja ylellisyydessä. Mutta te olette kaikki rosvoja ja
luultavasti ette tahdo jättää ammattianne.

Puheensa loputtua jätti hän heidät ottaen yhden mukaansa. Kukaan ei
tiedä, mihin hän meni.

Alussa epäiltiin, oliko tuo rauhallisuus todellista -- rosvojen rakkaus
päällikköönsä oli tunnettu -- luultiin, että he koettivat pelastaa
hänet, mutta se oli kuitenkin todellista. Hirveät vierailut, palot ja
ryöviöt loppuivat, maantiet tulivat turvallisiksi. Toisten tietojen
mukaan saatiin kuulla, että Dubrovskij oli mennyt ulkomaille.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Aatelisrosvo Dubrovskij" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.