Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Erkki ja Aino
Author: Janson, Kristofer, 1841-1917
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Erkki ja Aino" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



ERKKI JA AINO

Kirj.

Kristofer Janson


Suomennos.


Porvoossa, 1887.
Werner Söderström, kustantaja.
Oulun uudessa kirjapainossa.



SISÄLLYS:

   I. Erkki ja Aino. Tanssit pappilassa.
  II. Aino kirkossa. Ylioppilas kasvattajana. Hyvät toiveet.
 III. Kylässä ja kotosalla; kotosalla ja kuitenkin kylässä.
  IV. Sisällistä ja ulkonaista taistelua.
   V. Uusi taistelu. Apujoukot saapuvat.
  VI. Kaupungin neiti. Talonpojat. Taistelua.
 VII. Voitto.



Ensimmäinen luku.

Erkki ja Aino. Tanssit pappilassa.


Erkki oli ylioppilas ja Aino papin tytär. Erkki oli noin kahdenkymmenen
kahdeksan vuotias; hänen hiuksensa valuivat silmille ja hän oli pitkä,
laiha, miettiväinen, joskus onnettomankin näköinen. Aino oli vain
viidentoista vuotias, kasvultaan lyhyt, hänen ruskeat hiuksensa olivat
kammatut ylös, otsa oli pyöreä ja valkoinen, silmät iloiset,
veitikkamaiset, ja posket punaiset ja verevät. Ylioppilas kävi
huolimattomasti puettuna vanhaan, kuluneesen nuttuun, jonka raksi
tavallisesti tuli näkyviin kauluksen yli. Ainon puku sitä vastoin oli
sievä ja siisti, hänen lyhyt hameensa riippui tasaisissa, pehmeissä
laskoksissa ja hänen valkoiset sukkansa mukaantuivat somasti hänen
solakkaa pohjettaan myöten. Erkki kulki aina yksin; joka päivä, kun
ilma vaan oli kaunis, nähtiin hänen kerta sekä aamu- että iltapuolella
astuskelevan tietä pitkin suurten puitten varjoissa. Silloin oli
hänellä aina sateensuoja kainalossaan eikä katsellut hän oikealle eikä
vasemmalle. Aino juoksi enimmiten Mari karjapiian kantapäissä tahi
riippui hän Halvari rengin käsivarresta, kun tämä lähti hakemaan
hevosta metsästä.

Sen kylän sivistyneet pitivät ylioppilasta vähän omituisena, sillä hän
ei juuri koskaan puhutellut ketään eikä koskaan mennyt kylään, kun
häntä kutsuttiin. Mutta aamusta iltaan istui hän kirjansa ääressä ja
kun kulki hänen asuntonsa ohitse, näki myöhään yöhön kynttilän valon
loistavan pienistä ikkunoista. Kuitenkin kerrottiin pitäjässä hänen
usein käyvän talonpoikien luona ja varma oli, että hän tavallisesti
puhutteli heitä, kuu he tekivät työtä pelloillaan ja sillä aikaa hän
lepäsi hetkisen heidän nuotioillaan. Talonpojat pitivät hänestä, sillä
hän oli aina lempeä ja ystävällinen köyhille, mutta he pelkäsivät myös
häntä, sillä hän puhui joskus niin kummallisesti ja hänen katseensa oli
hänen puhuessaan niin terävä että se ei miellyttänyt kansaa.

Taloutta hoitamassa oli ylioppilaalla vanha palvelia, joka ikäänkuin
kuului taloon, samoin kuin pöydät ja tuolit, ja jonka hän kaiken muun
mukana oli myös perinyt isältään.

Hän asui vanhassa, harmaassa rakennuksessa, missä oli isot,
kylmänlaiset huoneet, joiden seinissä riippui esi-isien kuvat tukka
puuteroittuna ja kukat rinnassa. Siellä oli pitkiä, autioita käytäviä,
joiden läpi tuuli talvi-illoin ulvoi ja vinkui. Talon edustalla oli
puutarha, jossa pitkissä riveissä kasvoi sammaleen peittämiä, paksuja,
juhlallisen näköisiä puita, jossa rikkaruoho ja ruusut kilvan kasvoivat
ja jossa ei koskaan käytetty saksia eikä lapiota. Mikä siellä vaan otti
kasvaaksensa sai rauhassa rehoittaa, ja mikä taas tahtoi kuolla, se
kuolikin. Omistaja kulki kyllä siellä, katseli sitä, mutta hän ei
huomannut mitään eivätkä häntä peloittaneet tarinat kummituksista ja
haamuista, jotka muka pimeän tultua lentelivät oksasta oksaan pitkässä,
taloon vievässä kujanteessa.

Ja vuosi vuodesta joutui rakennus yhä enemmän rappiolle; siellä täällä
laudat ja rännit halkeilivat. Isäntä kyllä huomasi sen, mutta hän vaan
oli omissa lukupuuhissaan, sytytti lamppunsa, otti esille kirjansa,
luki, kirjoitti ja antoi jokaisen pitää huolta itsestään. Talon oli hän
perinyt isältään, joka oli ollut rikas kauppias. Hän oli äitinsä ainoa
lapsi, oli jonkun aikaa tutkinut jumaluusoppia pääkaupungissa, mutta
sitten äkkiä palannut kotiinsa ja äskettäin, isän kuoltua, ottanut
talon haltuunsa.

Aino asui valoisassa, ystävällisen näköisessä, valkoiseksi maalatussa
talossa, jonka ovi oli viheriä. Sen ympärillä oli puutarha valkoisine
aituuksineen, jossa kasvoi kukkia, ja teille oli siroitettu valkoista
hiekkaa. Ainon portin vieressä oli penkki, jossa pastori tavallisesti
istui iltapäivällä aamunutussaan ja tohvelit jalassaan, polttaen
piippuaan kahvinsa juotua.

Nämät kaksi nuorukaista eivät sen enempää tunteneet toisiaan, kuin että
Aino, lapsena ollessaan, oli monesti seisonut puutarhan aidan takana ja
pilkallisesti huutanut: "hupsu ylioppilas! hupsu ylioppilas!" kun tämä
kulki ohitse, housut käännettyinä ylös saappaitten varsille. Aino oli
silloin kohta piiloutunut pensaitten taakse, mutta Erkki oli kääntynyt
takaisin ja koettanut häntä saavuttaa kepillä tahi sateenvarjollaan.
Hän ei koskaan käynyt pappilassa, eikä missään muualla pitäjän
ylhäisempien luona, mutta joskus kuitenkin puhui hän papin tahi
henkikirjurin kanssa, kun he tapasivat hänet tiellä ja nämät sanoivat
että oli hauska keskustella ylioppilaan kanssa, kun heidän vaan
onnistui päästä hyvään alkuun, ja ett'ei hän ollenkaan ollut
synkkämielinen eikä jörömäinen, niinkuin näytti olevan yksin
kulkiessaan tietä pitkin.

Pappila oli ainoastaan neljänneksen peninkulman päässä kapteenin
talosta, -- siksi kutsuttiin ylioppilaan asuntoa, sillä hänen isänsä
oli ostanut sen joltain kapteenilta ja toisen kerroksen ikkunoista
saattoi nähdä kynttilän palavan Erikin huoneessa.

Kerran talvi-iltana oli tanssit pappilassa. Ulkona tuprueli lunta ja
tuuli puhalsi kylmästi, mutta pappilan ikkunoista loisti kynttilä
toisensa vieressä ja portailta kuului ilo- ja riemuhuutoja, kun
neitoset, valkoisina kuin lumi, nenän-nipukat vaan punaisina,
hyppäsivät alas reestä suoraan ystävänsä kaulaan, joka heitä suuteli ja
pyöritteli ympäri, sillä aikaa kuin he ravistivat lumen päältänsä. Ja
nytpä oli kuiskaamista ja juttelemista, iloisia silmiä, sydämmiä,
joiden iloa ei tuulikaan voinut häiritä, vaikka se möristen ja äkäisenä
tunkeutui portaille saakka ja puhalsi kynttilää, niin että se
löyhähteli.

Pastori istui huoneessaan, nauttien mukavuuttaan. Tuli rätisi uunissa;
siellä tuntui lämpöiseltä ja hyvältä ja lattialle oli levitetty pehmeä,
lämmin matto. Lamppu oli sytytetty ja verho pantu eteen, niin että
kirkas, mutta vieno valo levisi koko huoneesen. Uunille oli ripoitettu
ruusun lehtiä, ja tiheät ikkunaverhot olivat lasketut alas, niin ett'ei
mistään päässyt uhoa. Pastori istui mukavasti pehmeässä nojatuolissaan,
aamunutussaan, piippu suussa ja käänteli muutamia paperia, jotka olivat
hänen edessään pöydällä. Välistä nojautui hän vähän taaksepäin,
ikäänkuin olisi jotain tarkemmin miettinyt, veti joitakuita savuja
piipustaan, ryyppäsi vähän teetä, joka höyrysi pienellä tarjottimella.
Sitten kuunteli hän hetken tuulen vinkumista ja musiikin säveleitä,
joita kuului salista, missä par'aikaa tanssittiin.

Istuessaan siellä kuuli hän kulkusten kilisevän, sen jälkeen oli
niinkuin joku olisi huutanut: "hoi! tulkaa tänne!" ja hetken perästä
astui renki sisään, ilmoittaen, että ulkona oli joku vieras mies, joka
kyseli pastoria. Tämä pisti päänsä ulos ovesta ja näki ylioppilaan
seisovan siellä, nahkaturkkiin puettuna, ruoska kädessä lumisena
kiireestä kantapäähän asti.

"Suokaa anteeksi, herra pastori", sanoi hän, "että minä häiritsen teitä
näin myöhään, mutta minulle tapahtui onnettomuus, kun matkallani ajoin
kumoon pimeässä. Minä näin niin kirkkaan valon täältä ylhäältä, unohdin
ohjakseni ja sitten -- makasimme sekä minä että hevoseni ojassa --
molemmat aisat palasina. Nyt, suokaa rohkeuteni anteeksi, kysyn teiltä,
herra pastori, tahtoisitteko te lainata minulle rekenne kotiin asti.
Sinne ei ole juuri pitkä matka ja minä lupaan lähettää renkini tuomaan
sen takaisin vielä tänä iltana."

"Tehkää hyvin ja astukaa sisään niin kauaksi -- kyllähän siihen keinon
keksimme -- tehkää niin hyvin" -- ja vieraanvarainen pastori työnsi
ylioppilaan ovesta sisään.

"Ei kiitoksia, herra pastori, voinhan minä sen ajan odottaa täällä
ulkona, minä olen niin lumessa, etten tällä tavoin voi astua kenenkään
huoneesen, ja sitä paitsi on minulla kiire kotiin."

"Mitä turhia! Teilläkö -- kiire kotiin? Teillä on aina kiire kotiin,
mutta kun minun onnistuu saada teidät käsiini, ette niin vähällä pääse
minusta erillenne. Katsokaat, turkin ripustamme tänne -- kestää ainakin
tunnin ennenkuin reki on oven edustalla; sillä meillä on vähän kiire
tänä iltana, katsokaa, tyttärelläni on muutamia ystäviä luonansa vähän
pyörähtelemässä, ja sentähden on aina yhtä ja toista puuhaamista. No --
suostukaa nyt tulemaan" -- ja pastori hymyili, taputti ylioppilasta
olkapäille ja koetti riisua turkkia hänen päältänsä.

"Ei, hyvä herra pastori" -- "Kyllä, hyvä herra ylioppilas!" -- ja
turkki tuli väkisin pois päältä ja Erkin täytyi astua sisään.
Seisoessaan oven kynnyksellä ja nähdessään lampun kirkkaan, rauhallisen
valon, säpsähti hän ja oli vähällä kääntyä takaisin. Hän oli tullut
tänne autiolta, pimeältä tieltä ja kovasta tuulesta ja oli matkalla
kylmään, tyhjään, autioon kotiinsa, ja nyt -- pieni, lämmin herttainen
huone. Kuinka rauhallista täällä oli! Hän katseli lattiamattoa, hän
tarkasteli ikkunaverhoja, katseli kaappia, niissä oli kaikellaisia
korukaluja.

"No, -- tahdotteko piipun?" sanoi pastori, siistien vähän huonettaan,
-- katsokaas tässä, ottakaa tämä tuoli -- minulla ei ole muuta kuin
tätä yhtä lajia tupakkaa tarjottavana, vaan sitä käytettiin minun
nuorena ollessani, ja maalla ei saa olla hyvin vaativainen."

"Mutta minä häiritsen teitä." -- "Mitä vielä, ette suinkaan, ette
suinkaan. Jos ette olisi tulleetkaan, olisin kuitenkin korjannut nämät
pois. Ja olihan se sitäpaitsi minunkin syy, että te ajoitte kumoon."
Pastori hymyili lempeästi ja pani kokoon paperinsa ja kirjansa. "No --
lasillinen olutta. Tahi kupillinen teetä?"

"Ei, sydämelliset kiitokset, älkää mitään puuhailko minun tähteni,
herra pastori."

"En, en, vaan kupillinen lämmintä teetä tekee hyvää ankarasta tuulesta
tultua." Ja pastori soitti kelloa, ja tee tuotiin sisään. Siten jäi
ylioppilas istumaan pastorin huoneesen, pehmeään nojatuoliin, piippu
suussa, ollen kuin kotonaan ja pastori istui häntä vastapäätä.

"No -- eikö teidän mielestänne täällä ole hauska?" kysyi pastori hetken
äänettömyyden jälkeen, huomattuaan, että ylioppilas katseli
ympärilleen; "saisittehan tekin, herra ylioppilas, yhtä hauskan kodin,
jos menisitte naimisiin."

Ylioppilas hymyili. "Vai niinkö luulette, herra pastori? Ehkäpä. Mutta
minä olen jo kihloissa yhden kanssa enkä siis voi mieltyä keneenkään
toiseen."

"Oletteko kihloissa? Kenen kanssa, uskallanko kysyä?" Ja pastori
tarkasteli häntä hämmästyneenä ja muutti tuolinsa lähemmäksi.

"Kirjojeni, tieteeni kanssa," vastasi ylioppilas tyynesti.

"Noh -- eikö ole sen vaarallisempaa," sanoi pastori, hymyili, ryyppäsi
teetä ja muutti taas tuolinsa entiselle paikalle. "Kirjoja on meille
kaikille yltäkyllin. Mutta on eroitus kirjojen ja ihmisten välillä."

"Kuolleet kirjat ovat mielestäni useinkin elävämmät kuin elävät
ihmiset, ja ne puhuvat viisaammin kuin useimmat nykyaikaan."

"Niinkö? Te liioittelette. Oletteko te, vaikka olette niin nuori, jo
ihmisvihaaja. Ei, nuori ystäväni, luottakaa enemmän maailmaan."

"Tahtoisin mielelläni, herra pastori, jos vaan voisin."

"Ettekö voi? Menkää ulos maailmaan, niin kyllä voitte. Te vaan aina
kökötätte sisällä ettekä anna auringon valon tahi raikkaan ilman tulla
huoneesenne. Ei, menkää ulos maailmaan, siellä on taistelukenttä
sellaisille miehille kuin te olette."

"Minä olen ollut ulkona maailmassa, herra pastori, mutta minun kävi
niinkuin etanoiden, jotka huomaavat vaaran olevan lähellä. Minä vetäsin
sarvet sisään ja kiirehdin kotiin, sillä siellä tiesin olevani
suojassa."

"No, koettakaa kuitenkin uudelleen vielä kerta. Vahinko, että kaikki
tuo viisaus ja työ menee maailmalta hukkaan. Ettekö usko, että kaksi
kirkasta silmää voisi teidät vangita? Kukoistavat kasvot? Mitä?"

"Voi olla mahdollista. Minä olen lihaa ja verta niinkuin kaikki muutkin
enkä minä koskaan sulje silmiäni sille mikä on kaunista. Mutta vuoden
tahi kahden perästä rikkoontuu kuori, kauniin omenan on tänne pistänyt.
Eva on syönyt hyvän tiedon puusta."

"Ei, hyi, hyi, minkätähden noin puhutte? Ettekö muista, että minullakin
on tytär?"

"Löytyy aina poikkeuksia, herra pastori, ja teidän tyttärenne on vielä
lapsi, minun luullakseni. Lapsen sielu on kuin vaha, sitä voi muodostaa
monella tavalla. Täytyy vaan koettaa oikein käyttää talttaa. Vaan
kuinka moni sitä tekee? Tahi mitä nykyjään tulee kuvanveistäjien
työhuoneista? Psykejä ehkä? Ei, Jumala paratkoon, niitä ei ole monta,
herra pastori. Ei, sieltä tulee ylpeitä muotinukkeja tahi sivistymätön,
riitainen porvarimatami."

"Te tuomitsette ankarasti ja -- niin, suottehan anteeksi jos sanon
suoraan, -- mielestäni liian pikaisesti, liian suurella nuoruuden
innolla. Ei olisi hyvä, jos te olisitte oikeassa."

"Minä tuomitsen sen mukaan, mitä olen nähnyt, enkä ole siinä voinut
niin suuresti erehtyä. Ja, herra pastori, minä olen nähnyt tyttöjä,
jotka miehessä voisivat herättää toivoa ja rakkautta, jotka voisivat
lämmittää ja kirkastaa koko hänen elämänsä, raittiita lapsensieluja,
joissa avaran maailman elämä vielä uinaili uskollisissa,
toivehikkaissa silmissä, ujoilla, punottavilla poskilla, puoleksi
avonaisella suulla ja tarkkaavilla korvilla, kun täysi-ikäiset puhuvat,
jotka peljästyivät kuin säikähtynyt hirvi, kun heitä katseli tahi
puhutteli, mutta jotka sille, joka kerran oli saavuttanut heidän
täydellisen luottamuksensa, lahjoittivat koko puhtaan sydämmensä
ajatuksineen ja toiveineen. Ja minä olen nähnyt näitä samoja taas
muutaman vuoden perästä. Mitä olivat he oppineet? Niin, he taisivat
keikailla ja pyörähdellä vannehameissaan, he taisivat käyttää
viuhkojansa ja nauraa vähäpätöisille sukkeluuksille, taisivat
lörpötellä teeseuroissa ja ilmoittaa uusia kihlauksia. Ah, he olivat
valinneet katinkullan puhtaan kullan asemesta, tanssisalien kynttilän
valon lämmittämän, kirkkaan auringonpaisteen sijaan. Loistava univormu,
se heidät hurmasi, tyhjät pähkinäkuoret, pinta, herra pastori, he ovat
valinneet elämän tässä maailmassa, eivätkä elämää Jumalassa."

Ylioppilas nousi tuoliltaan ja laski kätensä raskaasti pöydälle. Hänen
katseensa oli luja ja totinen, eikä tarvinnut muuta kuin kuulla millä
äänellä hän puhui ymmärtääkseen, ett'ei minkään vieraan käden sopinut
tähän kajota. Pastorikin huomasi tämän, hän näki sen vielä selvemmin
ylioppilaan hehkuvista silmistä. Hän istui sentähden hetken hiljaa,
pudistellen vaan hajamielisenä päätänsä.

"Älkäämme nyt enään siitä riidelkö," sanoi hän vihdoinkin iloisesti,
kohottaen päätänsä, "paha kyllä, on liiankin totta, että nykyajan tytöt
viettävät aikansa vaan komeudessa ja kaikellaisessa muussa turhuudessa.
Mutta, ettekö luule, että nainen voisi tehdä kotinne hauskaksi, jos hän
ei olisikaan aivan teidän mielenne ja määräyksenne mukainen, sillä
katsokaas, mahdotontahan on löytää ketään täydellistä. Ja jos teillä
nyt olisi joku, joka voisi keittää ruokanne, ommella vaatteenne ja
pitää kaikki siistinä ja puhtaana, ettekö silloin luule, eitä tulisitte
lempeämmäksi ja voisitte vähän enemmän luottaa maailmaan --."

"Minä pelkään, ett'ei se riittäisi, herra pastori. Jos minä kerran
valitsen itselleni vaimon, niin ei hän jaa olla kyökkipiika tahi
ompelija tahi pesijä, vaan hänen täytyy olla minun vertaiseni kaikessa.
Hänen täytyisi seurata minua kaikkialle, ei ainoastaan aterialle, vaan
myös kirkkoon, ympäri koko maailman niin kauas kuin ajatukset lentävät.
Hänen täytyisi lukea minun sydämmeni sisimmät ajatukset, koskaan siihen
kyllästymättä. Hänen täytyisi huojentaa kaikki huoleni, hänen täytyisi
valkealla kädellään pyyhkäistä pois kaikki synkät varjot, hänen sylinsä
täytyisi olla avoinna, kun minun väsynyt sieluni tarvitsee lepoa. Hänen
täytyisi rakastaa minua yli kaiken maailmassa ja olla vähäpätöinen
omasta mielestään, vaan kuitenkin suuri, rikas, niin äärettömän rikas,
että hän ansaitsisi saada toisen ihmissielun lahjaksi. Mutta, herra
pastori, mistä sellaisen voisi löytää, siinä juuri kysymys?"

Samalla aukeni ovi ja sisään juoksi pieni tyttö säteilevin silmin ja
lämpimänä tanssin jälkeen, valkoisessa puvussa, loistava punainen nauha
vyöllä ja kukkaseppele sileiksi kammatuissa hiuksissa huutaen: "Isä,
isä! Nyt täytyy sinun --"

Hän pysähtyi äkkiä, huomatessaan ylioppilaan, hänen kasvonsa lensivät
aivan tulipunaisiksi ja hän seisoi kuin kivettynyt, puri huultansa eikä
tiennyt minne kääntää päätänsä, mutta hän näytti kuitenkin niin
suloiselta ujoudessaan. Ylioppilaankin täytyi katsoa häntä.

"No lapseni, mitä tahdot?" kysyi pastori hymyillen ja kääntyi
tuolissaan.

"Ei, ei mitään", sanoi tyttö ja painoi päänsä vähän sivulle, katsomatta
ylös, -- "niin sinun täytyy" -- ja nyt juoksi hän isän luo, pani suunsa
hänen korvalleen ja kuiskasi muutamia sanoja, joita ei ylioppilas
voinut kuulla. Pastori alkoi hyppiä tuolissaan. "Ha, ha, ha, -- he
tahtovat minua tanssimaan, he hupsut. Mitä arvelette, herra
ylioppilas?"

"Tuollaista pikku lähettilästä seuraa mielellään", vastasi ylioppilas,
hän oli noussut ylös ja tarkasteli sievää sanansaattajaa.

"Niin, tule nyt, isä, minä panin veikkaa Markuksen kanssa kahdesta
appelsiinista, että saisin sinut kanssani", sanoi hän, tarttuen isänsä
käsivarteen ja painaen päänsä sitä vasten.

"Ja sellaista uskallat sinä tehdä, sinä pikku hupakko", sanoi pastori,
nipisti hänen pullakkata, punaista poskeansa ja suuteli häntä.

"Tiedättekö, herra ylioppilas", sanoi hän äkkiä, kääntyen
ylioppilaasen, "mitäs jos me molemmat vanhukset olisimme tänä iltana
nuoria ja menisimme tanssimaan nuorison kanssa. -- Mitä joutavaa! Ei
nyt mitään vastahakoisuutta, -- saattepa nähdä, että se on teille
hyödyllistä. Ja ehkäpä voisitte löytää siellä jonkun, johon voisitte
mieltyä", lisäsi hän leikillisesti, varottaen sormellaan. Ylioppilas
seisoi epäillen. Hän katseli pastorin tytärtä, mutta tämä tarttui yhä
lujemmin isänsä käteen, ikäänkuin ei hän olisi ollut turvassa missään
muualla.

Mutta pastoripa ei päästänyt häntä niin vähällä, ja vaikka ylioppilas
puhui jotain matkapuvustaan ja muusta sellaisesta, oli loppupäätös
kuitenkin, että hän viipyisi siellä ainakin hetkisen, kunnes hevonen
olisi valjastettuna. Aino oli jo juossut saliin ilmoittamaan, että
hupsu ylioppilas oli sisällä ja viipyisi vähän aikaa ja silloinpa nousi
melua. He juoksivat kokoon, nauroivat, taputtivat käsiään ja ennenkuin
pastori ja hänen uusi ystävänsä olivat astuneet kynnyksen yli, olivat
he jo päättäneet, että ylioppilaan piti tanssia ja ensimmäiseksi Ainon
kanssa. Ylioppilas nyykäytti päätänsä astuessaan suureen valoisaan
saliin, jonka hirsiseinien raoissa viime kesästä saakka vielä riippui
koivunoksia. Siellä istuivat kaikki henkikirjurin, voudin ja
naapuritalojen tyttäret. Useimmat heistä eivät enään olleet lapsia,
eivätkä vielä täysikasvuisiakaan, eivät lintuja eivät kaloja, he
kävivät tosin koulua, mutta kylässä ollessaan puhuivat he aina vaan
tansseista, komeista puvuista ja nuorista luutnanteista. Mutta tänä
iltana oli tanssi kiihoittanut heidän mielensä; posket hehkuivat,
silmät loistivat, he unohtivat ollakaan olevinansa suuria neitiä ja
käyttäytyivät kuin lapset, he leikkivät ja juoksivat, tanssivat
tuoliensa kanssa, nyykäyttivät päätänsä ja tuomitsivat herroja
survomaan pippuria. Kun ylioppilas astui sisään, syntyi äänettömyys ja
muutamat vanhemmista pojista nousivat tuoliltaan ja etsivät taskustaan
valkoisia hansikoitaan, mutta kun ne olivat liian pienet ja ahtaat,
panivat he ne jälleen kokoon.

"No, se on oikein! näin iloista ja hauskaa pitäisi nuorten kesken aina
olla", sanoi pastori, puettuna virkatakkiin, jonka kaikki napit olivat
kiinni, ja kalotti päässä, hieroen käsiänsä. "Koetammeko me molemmat,
Sanna?" sanoi hän tarttuen pienen tytön käsivarteen, "miten kotonasi
voidaan? -- mutta sinähän olet tainnut tulla täysikasvuiseksi siitä
kuin sinut viimeksi näin; semmoistahan se on, kun sinä niin harvoin
käyt meillä. No soittajat, nyt galoppaadia, niin tanssimme me
molemmat". Kaikki nauroivat, mutta Sanna hymyili, puri huultansa ja
painoi päänsä alas, sillä hän niin häpesi.

"Niin, te tanssitte myös, herra ylioppilas," sanoi pastori, "niin
saamme nähdä kuka tanssii paraiten -- pysy nyt vaan tahdissa, Sanna."

"Ei, herra pastori, minä en tanssi enään", vastasi ylioppilas,
pudistaen päätänsä.

"Totta tosiaan, kyllä teidän täytyy tanssia -- eikö täällä ole ketään,
joka pyytäisi ylioppilasta?"

Hänen ei tarvinnut kysyä, sillä samassa seisoi ylioppilaan edessä
Markus, joka oli kadottanut nuo kaksi appelsiinia, taluttaen kädessään
Ainoa ja toista pientä tyttöä.

"Ylioppilasko vai maisteri?" kysyi Markus raapaisten jalallaan.

"Ei kumpaakaan", vastasi ylioppilas hymyillen ja vetäytyi taaksepäin.
"Kiitos, minä en tanssi."

"Oi, kyllähän ke tanssitte", pyysi Aino, nipistäen Markuksen kättä,
saadakseen häntä seuraamaan itseään. "Ylioppilasko vai maisteri?"
kuului taas ja koko joukko seurasi häntä kantapäissä. "Oi, kyllähän te
tanssitte", sanoi taas Aino samalla hennolla äänellään ja katseli häntä
veitikkamaisesti.

"No, jos minun täytyy tanssia, niin eihän siis mikään vastustaminen
auta", vastasi ylioppilas katsellen kahta houkuttelijatansa.

"Ylioppilasko vai maisteri", kuului taas.

"Niin, ei kannata nousta korkeammalle kuin siivet kantavat, olkoon siis
ylioppilas."

Aino niiasi hänelle ja nyt piti heidän molempien aloittaa. Ylioppilas
ei ollut tanssinut, tuskinpa ajatellutkaan tanssia moneen vuoteen,
mutta aikaisemmin, ensimmäisinä ylioppilasaikoinaan oli hän ollut
innokkaimpia tanssijoita. Nyt tuntui hänestä niinkuin hänen jalkansa
olisivat vavisseet, eivätkä olisi tahtoneet häntä seurata, sillä
musiikki soitti hyvin kiivasta tahtia. Ensin tunkeutuivat he eteenpäin
jäykästi ja hitaasti, mutta kun tahdissa täytyi pysyä, kävi tanssi yhä
reippaammaksi ja hurjemmaksi. Ylioppilas unohti aivan itsensä, hän vaan
katseli Ainoa, joka nojautui hänen käsivarttansa vasten raittiina kuin
kasteesta kimalteleva ruusunuppu. Hänen päänsä oli kääntynyt
taaksepäin, silmät puoleksi ummessa, ja hän näytti täydellisesti
nauttivan soiton säveleistä ja tanssista. Ja hyvästipä se kävikin!
Näytti siltä kuin olisi hän ikäänkuin lentäen liehunut läpi taivaan ja
ilman koskaan siihen väsymättä. Hän oli niin kevyt ja nojausi niin
turvallisesti ylioppilasta vasten, hänen valkoinen hameensa häilyi
hänen ympärillään niinkuin pilvi ja pitkät nauhan päät liikkuivat edes
takaisin tanssiessa. Kun Aino sanoi: "ei enään, nyt tahdon levätä",
vasta silloin tointui Erkki ihastuksestaan. Hän vei väsyneen tytön
istumaan, hän ei huomannut olevansa tanssista aivan palavissaan ja
hengästyksissään, hänestä vain tuntui, kuin olisi uusi elämä hänessä
alkanut. Koko nuoruus muistoineen, tunteineen ja iloineen oli hänessä
jälleen herännyt ja hän tunsi, ett'ei hän enään ollut vanha eikä jäykkä
liikkeiltään. Tanssi sai hänessä voiton, tanssi, jolle hän aina ennen
oli pudistanut päätänsä.

"Vai niin, pyydättekö te ylioppilasta tanssiin, Aino?" kysyi Erkki
leikillisesti, seisoessaan hänen vieressänsä.

"Minä en pyydä ketään!" vastasi Aino nauraen ja kiiruhti tanssimaan,
jonne häntä juuri pyydettiin.

Ylioppilas katsoa tuijotti hänen jälkeensä ja huomasi pienen tytön,
joka kolmatta kertaa hänelle niiasi. "Mitä tahdot?" kysyi Erkki,
tarttuen hänen leukaansa. "Tanssia, sillä on naisten vuoro pyytää", oli
vastaus. Ylioppilas ei voinut olla siihen suostumatta, hänen täytyi
siis koetella uudelleen. "Aino, miten oli tanssia hänen kanssansa?"
kyselivät hänen ystävänsä uteliaana. "Oi, hän oli niin hyvä, -- niin
hyvä, ja hän piti minusta niin lujasti kiinni". -- "No, onko se totta,
niin tahdon minäkin koettaa"; -- "ja minä" -- "ja minä". Ylioppilas oli
oikein pahassa pulassa, sillä toinen toisensa perästä tuli sipsuttaen
niiaamaan hänelle, ja hänen täytyi tanssia, eihän enää sopinut muille
kieltää, kun hän kerran oli kahdelle luvannut.

"Milloin vaan haluatte, on reki valmiina", kuiskasi pastori ohimennen
hänen korvaan.

"Kiitoksia, herra pastori! mutta minä voin vielä odottaa hetkisen." Ja
hän odotti tunnin toisensa perästä, hän tehtiin kamariherraksi, sai
kunniamerkin rintaansa ja sitten alkoi illallinen. Ylioppilas esitti
maljan pastorille ja hänen perheelleen ja pastori kiitti ja tyhjensi
maljan lähemmäksi tuttavuudeksi. Sitten puhui Erkki nuorisolle, hän
puhui lämpimästi ja sydämmellisesti ja lapset kuuntelivat hiljaa kuin
kirkossa.

"Ennenkuin rupeatte tanssimaan, voisit Aino laulaa meille vähän", sanoi
isä, kun ruokaa korjattiin pöydältä.

"Laulaako tyttärenne?" kysyi ylioppilas, astuen hänen luoksensa.

"Kyllä vähäsen, näin meidän kesken", vastasi pastori. Aino tuli hänen
luoksensa. "Enkö saisi olla laulamatta, isä", kuiskasi hän puoleksi
valittaen, "minä en osaa mitään ja minua niin hävettää, nyt kun
ylioppilas on täällä."

"Etkö mitään osaa? Hyi, Aino! Tiedäthän, ett'en minä siitä pidä",
vastasi isä totisesti ja Ainon täytyi lähestyä pianoa.

"Hän ujostelee teitä", kuiskasi pastori ylioppilaan korvaan.

"Vai niin", vastasi tämä hajamielisesti, huomatessaan kuinka
vastahakoisesti Aino astui lattian yli.

Erkki istui sohvaan ja kuunteli tarkasti. Aino lauloi useita
kansanlauluja. "Kiliä mä paimensin", "Oi Ola, Ola mun armahani", ja
lopuksi "Pikku Katri." Hänen äänensä värähteli ensin vähäsen ja oli
hiukan kimakka, mutta mitä enemmän hän lauloi, sitä paremmin sujui.
Hän lauloi niin luontevasti, koristelematta ja kuitenkin niin
tunteellisesti, sydämellisesti ja elävästi, niinkuin olisi hänen
sydämmensä sykkinyt joka säveleessä. Ylioppilas istui ajatuksiinsa
aivan vaipuneena.

"Mitä pidätte näistä yksinkertaisista lauluista?" kysyi pastori,
muuttaen tuolinsa lähemmäksi häntä.

-- "Mitä sanoitte? -- Oi kyllä, hyvin paljon. Minusta tuntuu,
kuullessani niitä laulettavan, niinkuin näkisin koko elämän edessäni."

"Niin, eikö se ole totta? Laulakoot muut vaan liverryksiään ja koreita
laulujaan, mutta toista ovat minusta nämät kansanlaulut."

"Hän _osasi_ laulaa, hän ymmärsi sanojen merkityksen, hän näki
laulaessaan kuvat elävästi edessään. Teidän tyttärenne _osaa_ laulaa."

"Niin, sen mielestä joka on vähään tyytyväinen."

"Sydämmelliset kiitokset laulustanne", sanoi ylioppilas samassa
Ainolle, joka kulki hänen ohitseen.

"Ei mitään kiittämistä, se kävi niin huonosti", vastasi tämä,
kiiruhtaen punastuneena pois, mutta hän oli kuitenkin iloinen, kuin
ylioppilas sanoi tämän.

Oli yösydän, kun ylioppilas sinä iltana tuli kotiinsa. Hän meni
huoneesensa ja sytytti lampun. Siellä oli kylmä, ja kirjat, hänen
elämänsä, hänen morsiamensa olivat pöydällä pitkässä rivissä. Hän
heittäytyi tuolille ja peitti päänsä käsiinsä. Mielensä oli niin
rauhaton että hän ei voinut vielä mennä levolle, vaan kulki edes
takaisin lattialla, kädet selkänsä takana. "Miten kummallista, minä
olen taas tullut lapseksi, aivan niinkuin entisinä aikoinani, ja se oli
suloista, viehättävää ja hurmaavaa, ja hän, Aino, oli niin herttainen,
niin lapsellisen viaton ja sydämmellinen, sen tunsin laulustakin. --
Vaan, eikö kaikki tämä kauneus, iloisuus ja viattomuus jo muutaman
vuoden perästä katoa maailman suuressa melskeessä ja muutu muodin ja
seuraelämän orjuudessa, kuinka surkeata!"

"A-haa", sanoi hän haukottaen -- "hyvältä tuntui päästä jälleen
kotiini, täällä on niin hiljaista ja viileätä. Huomenna aloitan lukea
kirjaani 'Casparis Jesaias'."

Hän seisoi hetkisen hiljaa lattialla, ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten
astui hän kirjoituspöytänsä luo ja avasi laatikon. Hän otti sieltä
nuoren tytön valokuvan, piti sen ylhäällä varta vasten ja tarkasteli
sitä kauan, kauan. "Hän on tämän kuvan näköinen, vaikka ei aivan näin
vaalea", mutisi hän, "mutta hän on pian muuttuva -- niin hän on
muuttuva." Hän pani kuvan laatikkoon, lukitsi sen, riisui päältänsä,
luki iltarukouksensa ja vaipui uneen.



Toinen luku.

Aino kirkossa. Ylioppilas kasvattajana. Hyvät toiveet.


Seuraavana aamuna istui ylioppilas kirjansa ääressä, päivällisen aikaan
kuljeskeli hän suurten puittein alla sateenvarjo kädessään, ja illalla
istui hän tavallisuuden mukaan kirjoittaen ja syöden yksin
illallistaan. Eilinen päivä oli hänestä kuin uni, niinkuin kysymys,
joka matkustajalle tehdään hänen astuessaan tietä pitkin. Hän vastaa,
jatkaa sitten matkaansa, eikä enään ajattele kysymistä. Mutta Erkki
muisti kuitenkin Ainoa. Kun hän puitten välistä näki tuon ystävällisen,
valkoiseksi maalatun pappilan, kuvaili hän mielessään, miten nuori,
iloinen tyttö siellä astuskeli; mutta sisään ei hän koskaan tohtinut
mennä kysymään miten he jaksoivat. Hän oli jälleen valjastanut
työhevosensa elämänkärrien eteen ja he juoksivat niinkuin tottuneet
eläimet samaa tietä ja samoja jälkiä kuin ennenkin. Jos ylioppilas
joskus sattumalta näki Ainon kulkevan puutarhassa kukkia poimien,
pysähtyi hän katsellakseen häntä, mutta hän ei koskaan astunut
askeltakaan lähemmäksi tavatakseen tyttöä, eikä koskaan pysähtynyt
kohdatessaan hänet tiellä, vaan nosti hänelle ainoastaan lakkiaan.

Erkki oli tavannut pastorin ja kiittänyt häntä viimeisestä, ja tämä oli
kysellyt, tahtoisiko hän pian taas tulla heitä tervehtimään. Niin,
kiitoksia vaan, eihän se ollut mitään mahdotonta. Vaan -- siitä e:
tosiaan tullut mitään. Hänellä oli liian vähän pontevuutta voidakseen
mennä kutsumatta ja jos hän olisikin jonakin iltana päättänyt mennä
sinne, sai hän aina siksi muuta tehtävää. Siten kului koko vuosi.

Seuraavana sunnuntaina piti Ainon mennä ripille; sen oli ylioppilas
kuullut, ja oli sentähden kirkossa varhaisesta aamusta saakka. Ihmisiä
kulki ulos ja sisään, sillä he väsyivät, kun jumalanpalvelus kesti niin
kauan. Mutta Erkki vaan istui paikallaan, tarkastellen hänen kasvojensa
jokaista piirrettä, kun häneltä kyseltiin, kuu hän lauloi virttä,
kuunteli saarnaa ja lopulla alttarilla, kumartui vastaan-ottaakseen
siunauksen. Uudet vaatteetko tahi mikähän lienee ollut syynä siihen,
että hän Erkin mielestä näytti paljon vanhemmalta kuin ennen. Oliko
tämä pitkään, mustaan hameesen puettu tyttö, jolla oli niin valkoinen
kaula, kalpeat, totiset kasvot, hieno, värähtelevä suu ja syvät,
kosteat silmät, sama, joka niin iloisena juoksenteli karjapiian Marin
perästä läävään ja joka kerran tanssiessa oli nojautunut hänen
käsivarttansa vasten? Hän oli sama, vaan hän oli nyt paljoa solakampi
ja kauniimpi kuin silloin. Hän seisoi siinä nöyränä jumalansa edessä,
pitäen virsikirjaa kädessään, hän ei ajatellut, että kukaan häntä
tarkasteli, tahi, että hän tänään seisoi ensimmäisenä kirkon lattialla
alttarin edessä.

Ylioppilas meni kotiinsa, samoin Ainokin ja kaikki meni entistä
menoaan, mutta Erkki oli nyt vielä hiljaisempi ja yksinäisempi kuin
ennen.

Kerran, muutama viikko myöhemmin, tapasi hän tiellä Ainon. Toinen
käveli toisella toinen toisella puolella tietä, Ylioppilas tervehti ja
kulki ohitse, mutta sitten pysähtyi hän äkkiä, nosti kätensä leualleen
ja kääntyi häntä katsellakseen. Nyt rohkaisi hän mielensä ja astui
tytön luokse.

Aino tunsi, että ylioppilas tuli hänen perässään, sillä äkkiä rupesivat
hänen jalkansa kiiruhtamaan ja hän tuli aivan tien reunalle. Mutta
Erkki otti pitempiä askeleita ja saavutti hänet pian.

"Hyvää huomenta, neiti Aino", sanoi hän nostaen hattuaan.

"Hyvää huomenta", vastasi Aino, punastuen ja katsahtamatta häneen.

"Onnea ripille pääsöönne", sanoi ylioppilas, ojentaen hänelle kätensä.

"Kiitos paljon", vastasi Aino, ruveten taas astumaan. Ylioppilas ei
päästänyt häntä, vaan kulki hänen sivullaan.

"No -- eikö tunnu kummalliselta olla täysikasvuinen?" kysyi ylioppilas
pitkän äänettömyyden jälkeen.

"Enpä tiedä. Minun mielestäni on niinkuin ennenkin", vastasi Aino.

"Eikö ole yhtään eroitusta?" kysyi Erkki.

"Ei mitään muuta kuin se, että nyt yksin hoidan taloutta", vastasi taas
Aino.

"Ja elämänne on muuten entisellään, samat ajatukset, samat unelmat? --
Ettekö ole halunneet pois kotoanne?"

"En koskaan."

"Eikö teidän mielestänne teillä koskaan ole ikävä kotonanne
pappilassa?"

"Ei."

"Mutta mitä te oikeastaan toimitatte siellä koko pitkän päivän?"

"Mitäkö minä toimitan?" sanoi Aino, ja katsahti ensi kerran
ylioppilaasen hymyillen, sillä hän ei ollut koskaan kuullut niin
kummallista kysymystä. "Niin, onhan siellä paljonkin toimittamista.
Ensin kun nousen ylös aamulla keitän isälleni kahvia, sitten kuorin
maidon, soitan vähäsen ja valmistan päivällisen. Ja iltapäivällä on
yhtä ja toista tehtävää, ompelusta sekä paljon muutakin. Minä hoidan
puutarhaa, autan karjakkoamme hänen lypsäessään lehmiä ja sitte tulee
taas illallisaika."

"Mutta noina pitkinä, synkkinä talvi-iltoina varmaankin enimmäkseen
luette?"

"Luen? En, miten saisin aikaa lukemiseen?" kysyi Aino kummissaan.

"Ettekö saisi aikaa lukemiseen?" toisti ylioppilas hänkin kummissaan.

"En, mutta isäni lukee minulle ääneen joskus illallisen jälkeen."

"Ja se on mielestänne hauskaa?"

"Eipä juuri niin hauskaa. Hän aina valitseepi sellaisia hyödyllisiä
kirjoja, eivätkä ne ole yhtään hauskoja."

"Mutta ettekö lue mitään itseksenne?"

"Kyllä joskus vähäisen. Minä olen lukenut Robinson'in ja jonkun
kertomuskirjan, nimeltä: 'nuorille lukijoille', ja sitä paitsi muutaman
vanhanaikuisen kirjan isäni kaapista."

Ylioppilas ei voinut olla hymyilemättä.

"Nyt olin varmaankin tyhmä," ajatteli Aino, ja veri nousi hänen
poskiinsa.

Erkki huomasi tämän ja tuli äkkiä totiseksi.

"Älkää luulko, neiti Aino, että teille nauran; siihen ei minulla ole
mitään syytä, minusta oli vaan niin outoa ja hauskaa kuulla, että
nuori, teidän ikäisenne tyttö niin vähäisen tuntee maailmaa eikä ole
lukenut romaaneja ja kaikellaisia kirjoja, ennenkuin voi niitä
täydellisesti käsittää."

"Minä olen myös lukenut muutamia hyviä kirjoja, jotka sain lahjaksi
ripille mennessäni", lisäsi Aino, ikäänkuin parantaakseen tyhmyyttään.

"Vai niin -- kuka on ne kirjoittanut?" kysyi ylioppilas.

"Kuka ne on kirjoittanut? -- Kas sitä en tiedä, mutta mustilla kansilla
on kultaristi."

Erkki puri hammastaan, sillä hän ei enään tahtonut hymyillä, ja Aino
huomasi tämän.

"Niin, kyllä minä sen tunnen", vastasi hän vaan, uskaltamatta katsahtaa
ylös. "Kuinka kummallista, minä olen monta päivää kulkenut kirja
taskussani, toivoen tapaavani teidät. Se on myöskin mustakantinen,
kultaristillinen. Minä tahtoisin tietää, mitä te siitä pidätte, olkaa
niin hyvä ja lukekaa se, jos joskus saatte sen verran aikaa. Saatte
nähdä, että sitä kannattaa lukea." Ylioppilas otti taskustaan pienen
paperiin käärityn kirjan. Aino otti sen ja kiitti.

"Niin, nyt sanon siis teille jäähyväiset täksi kerraksi", sanoi Erkki
pysähtyen, "minä menen tännepäin", ja sen sanottuaan lähti hän pois.

"Uh, tuo ikävä ylioppilas, miks'ei hän anna minun kulkea rauhassa",
ajatteli Aino hänen erottuansa. "Minä puhuin varmaankin hyvin
tyhmästi", ja sitten kiiruhti hän kotiinsa.

"Lukenut ainoastaan muutamia vanhanaikuisia kirjoja ja Robinson'in" --
ajatteli ylioppilas hymyillen itsekseen. "Hyvänen aika, kuinka viaton
ja lapsellinen -- lukenut Robinson'in."

Huoneesensa tultuaan avasi Aino kirjan. Kannelle oli painettuna:
"Naisen elämä ja velvollisuus evankeliumin valossa, kirjoittanut Adolf
Monod."

Kun ylioppilas ensi kerran sen jälkeen tapasi Ainon, kysyi hän oliko
tämä jo lukenut kirjan. Niin, sen hän kyllä oli tehnyt -- vaan ei
kuitenkaan tarkkaan.

"Mitä pidätte siitä?" kysyi ylioppilas.

"Kyllä -- paljon -- mutta minä ymmärrän niin vähän sellaisia asioita",
sanoi hän vähän ujosti.

Ylioppilas katsoi häneen terävästi. "Te ymmärrätte niin vähän sellaisia
asioita", toisti hän. "Niin, se kirja ei ole yhdellä kertaa luettu, se
on varma. Ja te ette ole lukeneetkaan sitä loppuun, niinkuin sanoitte."

"Muutamia lehtiä puuttui, mutta voitte mielellänne saada sen nyt jo."

"Oi, eihän sillä ole mitään kiirettä. Yhtä hyvin kuin se on minun
hyllylläni pölyyntymässä, voi se olla teidän hyllyllännekin ja jos
tahtoisitte ottaa sen minulta muistiksi, rippilahjaksi voisitte sitä
kutsua, niin olisi se minulle hyvin mieluista. Mutta sanokaa minulle
oletteko lukeneet Orvarodd'in sadun tahi Ingeman'in romaanin?"

"En ole, mutta onko teillä sellaisia kirjoja?"

"On kyllä, ja jos vaan tahdotte, saatte niitä mielellänne lainata."

"Ottaisinko -- en -- minä en luule, että isäni siitä pitää.
Romaania --"

"Sanokaa, että saitte ne minulta, niin isänne kyllä varmaan lupaa."

"Romaania! Nehän ovat niin hauskoja kirjoja, olen kuullut sanottavan.
Meillä oli kerran palvelija, joka ennen oli palvellut kaupungissa, ja
hän sanoi, että sen talon tyttäret valvoivat myöhään yöhön lukien
romaania eivätkä mitenkään olisi malttaneet jättää niitä kesken."

"Vai niin? Jos niin olisi, ei olisi koskaan mitään hyötyä niiden
lukemisesta."

"Ah, -- enpä minä luule, että se minulle olisi mitään vaarallista,
sillä, jos totta puhun, en juuri paljon pidä lukemisesta. Paljon
mieluummin kuljeskelen minä ulkona, kun vaan sopii. Minä en tiedä
mitään hauskempaa kuin juoksennella viheriällä nurmella, kiivetä
vuorelle, astuskella kanervikossa ja hypätä kiveltä kivelle. Siellä
puhaltaa tuuli niin raikkaasti, linnut laulelevat, aurinko paistaa
puitten väliltä ja sitten olen niin iloinen, niin onnellinen."

Ylioppilas katsahti hämmästyneenä ja iloisena Ainoa.

"Niin, eikö totta, -- teistä tuntuu niinkuin olisitte kotona puitten ja
lintusten keskellä, puisen taivaan alla, ja niinkuin rinnassanne olisi
jotain, joka pyrkii päästä ulos vapauteen, niinkuin joskus saisitte
vastustamattoman halun täydellisesti iloita ja riemuita."

"Niin, aivan niin -- ja minä riemuitsenkin yksin ollessani, niin että
vuoret kaikuvat ylt'ympäri; mutta auringon paistetta pitää olla. Niinkö
teidänkin mielestänne?"

"Hm", sanoi ylioppilas surullisesti, "ei juuri niin, mutta kerran oli
minunkin laitani niin, nuorena ollessani oli minulla sitä, mutta se
aika on jo aikoja sitten mennyt."

"Kadotitteko sen? Kadottavatkohan kaikki ihmiset sen?" kysyi Aino,
katsahtaen totisesti ylioppilaasen.

"En tiedä, Aino neiti, löytyy kyllä ihmisiä, jotka säilyttävät tämän
tunteen, mutta he eivät ole onnellisia. Onnellisimmat ovat ne, jotka
sen kadottavat, sillä he saavat sen sijaan jotain toista ja parempaa."

"Jotain toista ja parempaa? Onko siis mitään parempaa kuin ilo?"

"Suru. Te katselette minua niin kummallisesti, niinkuin laskisin
leikkiä. Mutta, Aino neiti, uskokaa minua, sillä puhun totta. Suru on
parempi kuin ilo; sillä ainoastaan oikea suru voi tuottaa oikeata iloa.
Mutta älkäämme puhuko näin totisista asioista. Te ette voi minua vielä
ymmärtää, mutta ehkä muutamien vuosien perästä --."

"Luuletteko siis, että minä saan surua?"

"En tiedä, mutta silloin voitte minua ymmärtää, sillä silloin ette te
enään riemuiten juoksentele niityillä."

"Oletteko varma siitä?"

"Olen, mutta tässä on jo tienhaara ja kotinne on tuolla. Hyvästi,
lähetän sitten teille ne kirjat, joista puhuimme."

"Suuri kiitos!"

"Miten kummallinen tuo ylioppilas on", ajatteli Aino, astuessaan yksin
tietä pitkin, pappilaan päin, "mutta hän on kuitenkin hyvä minua
kohtaan. Minä en nyt peljännytkään häntä niin kovasti kuin ensi kerran
puheella ollessamme. Kun hän viitsii näin puhutella minun? --  -- ja
nyt rupean minä lukemaan romaania."

"Hän on vielä entisellään", ajatteli ylioppilas, "jotenkin lapsellinen.
Muistan vielä hänen katsettaan kirkossa -- hm, tässä sielussa on
monioita ajatuksia, unelmia ja mielitekoja, mutta ne ovat vielä
nukuksissa ja epäselviä. Siivet ovat kahleissaan, mutta niiden täytyy
pudistaa tomu päältään ja päästä vapaiksi kerrassaan. Nyt saamme nähdä
taitaako kirjailija Öhlenschläger murtaa kahleen, Monod ei sitä voinut.
Hänen katseensa kirkossa petti minua -- -- mutta ei, se ei pettänyt
minua, odota, odota vaan." -- --

Ylioppilas ei käynyt pappilassa, sentähden tuli maantie uudestaan
heidän yhtymäpaikakseen; mutta Aino ei enään kääntynyt pois häntä
nähdessään, vaan päinvastoin alkoi hän ensiksi puhelun.

"Kiitos, kiitos noista hyvistä kirjoista", sanoi hän loistavin silmin,
"oi ne olivat niin --" lisäsi hän, painaen kätensä rintaansa vasten --
"minä jo luin ne kerran läpi, mutta saisinkohan lukea vielä kerran,
Saisinko?"

"Niin monta kertaa kuin haluatte", vastasi ylioppilas.

"Minä luin niistä ääneen Marille ja hänen mielestään ne olivat hyvin
hauskoja."

"Vai niin", vastasi Erkki.

"Oi, eikö olisi ollut hauskaa elää siihen aikaan", jatkoi Aino
innostuneena, "eikö niin? Noiden kaikkien kullalla koristettuihin,
vaippoihin ja tupsuhattuihin puettujen ritarien seurassa katsella
keihästelyä ja tanssia --"

"Niin, ja sitten tällaisen vanhan ylioppilaan sijaan puhella pienen,
urhoollisen Klaus Skirmen tahi Kaarlo Risen kanssa --?"

"Niin, herrat eivät enään ole samallaisia kuin siihen aikaan", sanoi
Aino.

"Eivät, vaan nykyaikana ritarit käyvät hännystakissa ja ovat nyreän
näköiset", vastasi ylioppilas.

"Mutta jos minä olisin elänyt siihen aikaan, kuin" --

"Niin olisitte nähneet kaikkea tuota ihanaa ja kummallista, ajattelette
varmaankin? Mutta sitä voitte vieläkin, neiti Aino."

"Voinko?" kysyi Aino, katsahtaen häneen hämmästyksissään.

"Voitte kyllä, jos vaan tahdotte", vastasi ylioppilas. "Tuolla
rannalla, tiedättekö, on vanha jättiläishauta. Sinne on Angantyr
veljineen haudattuna. Kun nyt yöllä tuulee ja myrskyilee ja synkät
pilvet kulkevat kuin mustat, korskivat hevoset, kun aallot vaahtoavat
ja loiskuvat valkoisina maata vasten, silloin taivas leimuaa, ja Hervör
vaatii kuollutta isäänsä esille. Ukkonen jyrisee, haudat aukenevat,
kuolleet puhuvat sinulle myrskyn siivillä. Sinua värisyttää ja
pelottaa, niinkuin jäinen käsi olisi sinuun tarttunut, sinä suljet
ikkunan, ristit silmäsi ja katselet varovaisesti onko ketään sisällä,
ja kun kuu heittää hopeitaan kedolle ja kaikki näyttää vapisevan sen
kalpeassa valossa, ja keijukaisten kuningas liitää eteenpäin sukkelasti
ja keveästi, silloin tulee keijukainen, tuoden Orvarodd'ille kuun
säteistä kudotun paidan. Hän tanssii leikkien hänen edessään viheriällä
nurmella, siksi kuin kaikki katoaa sumuun, ja sinä et näe kuin kiviä,
puita, maata ja jokea, joka kohisten ja pauhaten virtaa ohitse."

Ylioppilas oli tätä kertoessaan pysähtynyt ja Aino kuunteli häntä
hämmästyksissään. Kun hän vaikeni, seisoi Aino, ikäänkuin uneksien,
mutta heräsi sitten ja sanoi hymyillen:

"Nyt laskette leikkiä. Tiedättehän yhtä hyvin kuin minäkin, että tuo
kaikki tapahtui Tanskassa?"

"Tanskassa, Norjassa, Venäjällä tahi Saksassa, se on sama.
Mielikuvituksen maailmassa ei nimistä huolita. Sanotaan vaan 'minä
tahdon', niin se on edessäni. Siten voitte keskellä talvea mielessänne
kuvailla Itämaita hehkuvine väreineen, tuoksuvine kukkineen ja kesällä
Grönlannin tunturin, lumen ja jään peittämänä."

"Kyllähän minä tiesin, että voisin uneksia sellaista, mutta
valvoessa --"

"Jos sitä voitte uneksiessanne, niin voitte myös valvoessanne joka
kerta kuin annatte ajatuksenne vaipua unelmiin."

"Niin, -- mutta miten te, joka olette niin viisas, voitte ajatella
mitään sellaista?"

"Te olette myös viisas, Aino neiti, sentähden voitte tekin ajatella
sellaista. Viisaat näkevät, mutta tyhmät eivät näe mitään. Sentähden on
lapsi paljon viisaampi kuin täysi-ikäinen, sillä lapsi voi nähdä. Lapsi
panee kuvaillessaan elämän ja sielun kaikkeen, mutta aikaihminen
useinkaan ei näe elämää eikä sielua missään ja tätä kutsuu maailma
viisaudeksi. Aikaihminen voi ottaa kukan, leikata sen palasiksi, laskea
heteet ja emit; mutta lapsi ottaa kukan käteensä, nauttii sen kauniista
väristä ja suloisesta tuoksusta ja ajattelee: 'asuukohan tässä
keijukainen, josta olen lukenut kertomuksissa?' Ja kun lapsi voi nähdä
taivaan täynnä enkeleitä, aikaihminen ei voi huomata muuta kuin la'en,
joka on milloin sininen, milloin harmaa. Ja kun lapsi luottamuksella
rukoukseensa jättää itsensä Jesuksen haltuun, pelkää aikaihminen
tulipaloa ja sairautta tahi muuta semmoista. Kuka on siis viisaampi?
Lapsiko vai aikaihminen? Raamattu pitää lasta viisaampana, vaan maailma
aikaihmistä. Kumpiko lie oikeassa? Mutta ainoastaan raamatullahan on
avaimet taivaan valtakuntaan ja siinä on kirjoitettuna: ei kukaan pääse
tähän sisälle, joll'ei hän ole niin viisas kuin lapsi."

"Löytyykö siis ketään, joka ei usko Jumalaa?" kysyi Aino totisesti.

"Löytyy monta, monta, ja kun te tulette enemmän muitten ihmisten
sekaan, saatte tekin nähdä ja kuulla heitä. He pilkkaavat kaikkea mikä
on pyhää ja kansa nauraa heille ja kutsuu heitä sukkeliksi."

"Ja tällaiset ovat ihmiset! Te puhutte minulle niin pahaa
aikaihmisistä, että minua peloittaa tulla siksi."

"Teidän ei tarvitse peljätä, Aino neiti; täysikasvuiseksi täytyy
jokaisen tulla; kysymys on vaan voitteko nähdä, niinkuin entisinä
aikoinanne, voitteko tyytyä 'lapsenloruihin' ja luottaa siihen, että
Jumala on sanova: 'sinä olet viisas, sinulle on ovi avoinna'."

"En luulisi sitä niin vaikeaksi", vastasi Aino, "sillä minun mielestäni
se on niin selvää, ett'ei toisin voisi ollakaan."

"Älkää olko liian varma. Nuorena ollessa on aina terävät silmät, mutta
vanhemmaksi tultua tulee ihminen aina lyhytnäköisemmäksi ja silloin on
vaan koetettava hankkia sopivia silmälasia. Mutta älkää myöskään
peljätkö, sillä Raamatussa on kirjoitettuna: 'kun Jumala on kanssamme,
kuka voi silloin olla meitä vastaan'."

Kun he sinä päivänä erosivat, jäi ylioppilas kauaksi aikaa katselemaan
hänen jälkeensä.

"Hän on rohkea ja vahva", ajatteli Erkki, "ja nyt kohottaa hän
siipensä. Nyt lentää hän varmaankin taivaasta maahan, ilmasta mereen,
ei koskaan lepoa, ei koskaan rauhaa, ja kuitenkin on hän onnellinen ja
rohkea. Mutta lopulla väsyy jalka, ja siipi hervostuu, rinta ehkä
haavoittuu, ja hän haluaa lepoa, rauhaa. Mihin hän silloin lentänee?"

Siitä ajasta puhutteli ylioppilas usein Ainoa. Joka kerta kun he
tapasivat toisensa tiellä, puhelivat he keskenään. Erkki kertoi hänelle
vanhoista saduista, kansan entisestä elämästä, viikingein matkoista ja
uljaista uroista. Hän kertoi vieraista maista, minkälaiset ihmiset
siellä olivat, ja heidän elämästään ja toimistaan. Aino kuunteli tätä
kaikkea ilomielin, hänelle antautui uusi elämä, josta hän ei ollut
uneksinutkaan, ja hän rupesi nyt tarkemmin ajattelemaan kaikkea mitä
näki ympärillään. Hän ei enää voinut surutonna juoksennella ympäri
niittyjen niinkuin ennen, ajatella kaikkea, eikä kuitenkaan mitään;
hänen ei tehnyt mieli riemuita, niin että vuoret kaikuivat, hymyillä
ja iloita kaikesta; nyt tahtoi hän mieluummin istuutua mättäälle ja
katsella kaunista näköalaa tahi ajatella kulkiko Sverre sitä tietä
lähtiessään pohjoiseen Trondhjem'iin. Ehkä oli hän levännyt samalla
paikalla missä hän nyt itse istui.

Tahi tahtoi myös valmistaa illallisen aikaiseen, saadakseen paremmin
aikaa lukemiseensa.

Ylioppilasta ei hän enään peljännyt, päinvastoin oli hänestä hauska
puhella hänen kanssansa, sillä hän näki ja tunsi niin paljon ja taisi
niin kuvaavasti kertoa, niin että hän ikäänkuin näki kaiken sen
edessään. "Hän on varmaankin paljon viisaampi isääni", ajatteli Aino,
ja isänsä nosti silmänsä kirjastaan kysyäkseen oliko hän muistanut
panna kalan likoon ja silittää papin kauluksen huomiseksi ja pitikö hän
Hottentottien tavoista, mutta silloin olivat Ainon ajatukset muualla,
-- kaukana täältä.



Kolmas luku.

Kylässä ja kotosalla; kotosalla ja kuitenkin kylässä.


Ylioppilas ei ollut nähnyt eikä tavannut Ainoa pitkään aikaan, syytä
siihen ei hän mitenkään voinut käsittää. Jos hän varta vasten olisi
mennyt pappilaan tätä kyselemään, olisi se näyttänyt niin
kummalliselta, mutta hän ei voinut kieltää kaipaavansa joskus Ainoa.
Olihan hän ollut raitis hengähdys keskellä hänen kirjapölyään, niinkuin
leivon laulu keväällä. Erkki oli iloissaan kun näki hänen sielunsa
kasvavan ja päivä päivältä yhä enemmän ilmituovan ajatuksiaan, niinkuin
se joka iloitsee lehtisilmikoita katsellessa, jotka puhkeavat ja
muodostuvat lehdiksi.

Hänen täytyi saada tietää, miten Ainon laita oli; sentähden kysyi hän
kerran palvelialta, joka meni joelle vaatteiden pesuun.

"Neitikö kipeänä?" toisti Mari kummastuksissaan, "ei pikkustakaan; hän
lähti kaupunkiin kaksi viikkoa sitten ja --"

"Kaupunkiinko? -- lähtikö hän kaupunkiin?" kysyi ylioppilas
hämmästyksissään.

"Niin, onko se mikään kumma?" alkoi Mari taas, pannen pois kartun, "hän
lähti sinne kaksi viikkoa sitten ja itki lähtiessään; se on toden
totta, ja nyt pitää hänen olla pois kotoaan kokonainen vuosi."

Ylioppilas malttoi taas mielensä. "Hyvästi, ja sano terveisiä
pastorille", sanoi hän jatkaen matkaansa.

Hän oli aikonut mennä etemmäksikin, mutta miten olikaan, kun hän
katsahti ylös oli hän jo kotona. Hän astui hiljaan käytävän läpi omaan
huoneesensa, otti kirjat esille ja istuutui lukemaan. Mutta lukeminen
ei ottanut sujuakseen, hän ei voinut istua hiljaan tuolillaan, eikä
kiinnittää ajatuksiaan lukemiseen. Hän nousi ja astui edestakaisin
lattialle. "Hänkin lähti kaupunkiin", ajatteli hän, "sitä tietä piti
hänen siis kuitenkin käydä. Ja minä, joka luulin saavani nähdä hänen
heräävän, kasvavan, ja yhä enemmän muodostuvan herttaiseksi,
todelliseksi naiseksi, -- ei, pois kukkanen, se voi tuoksuta hyvältä ja
herättää tanssi-yönä ihailua, vaan sitten -- on ilo mennyt, seuraavana
päivänä pudottaa se lehtensä, varsi surkastuu ja heitetään pois
risuläjään. Miten luonnollinen on tämä maailma, se kadottaa elämän
toisensa perästä ja kuitenkin on sillä sama viehätys. -- -- Niin,
siihen loppui se satu."

"Hän oli kuitenkin viehättävä, suloinen -- hän taisi niin uskollisesti
katsella sinun silmiisi. Hänellä oli voimaa itsessään, sillä hän oli
puhdas lapsi. Ehkä taitaisi hän vastustaa viettelyksiä, ehkä palaisi
hän taas takaisin sieltä samallaisena kuin ennen, ainoastaan
kokeneempana. -- -- Ah ei! hän oli liian nuori ja heikko, hän on
varmaankin niinkuin muutkin. Tule nyt raamattuni!" -- --

Kerran kun pastori istui yksin huoneessaan, koputettiin ovea ja
ylioppilas astui sisään.

"No kuinka harvinainen vieras", sanoi pastori, käännyttyään ja
huomattuaan kuka tulija oli.

"Hyvää päivää, hyvää päivää, tulin oikein iloiseksi nähdessäni teidät.
Kuinka voitte?" ja pastori pudisti sydämmellisesti hänen kättänsä.

"Kiitos, hyvin. Minä kuulin, että tyttärenne Aino on matkustanut
kaupunkiin, tahdon sen tähden poiketa tänne kysymään viihtyykö hän
siellä."

"Kas, se oli ystävällisesti, istukaa, istukaa, -- niin, hän on poissa,
tuo pikku veitikka, mutta näyttääpä siltä kuin ei hän oikein viihtyisi
oloonsa." Pastori hymyili ja pani kätensä ristiin vatsalleen.

"Vai eikö hän viihdy siellä?" kysyi ylioppilas uteliaana.

"Ei hän raukka näy viihtyvän. -- Voittehan itse ajatella, hän on ensi
kerran kaupungissa aivan ventovieraiden ihmisten seurassa ja aivan
uusissa oloissa."

"Mutta mitä se voi vaikuttaa? Minä luulin, että nuo uudet olot vaan
hämmästyttäisivät häntä."

"Niin, tässä saatte itse nähdä", sanoi pastori, ottaen kirjeen
pöydältä. "Saatte mielellänne lukea sen, jos vaan haluatte. Siinä ei
ole mitään salaisuuksia. Mutta älkää tarkastelko kirjoitusta."

"Oi, -- suuri kiitos!" Ylioppilas otti kirjeen ja luki siitä seuraavan:

  "Rakas isäni!

  Anna minun tulla kotiin, sillä täällä kaupungissa on niin
  ikävä. Minä itken melkein jok'ikinen päivä, sillä minä en
  tiedä mitä minusta voi tulla. Jos teen mitä tahansa, on
  kaikki vaan hullusti. Milloin pitää minun olla yhdellä,
  milloin toisella tavalla. Välistä täytyy minun niiata maahan
  asti, joka kerran kun tapaan kadulla jonkun herran, joka
  tervehtii minua, ja sitten täytyy minun katsella hänen
  silmiinsä ja hymyillä, niin he sanovat. Ja sitten huomaan
  minä olevani niin tyhmä kaikenlaisissa asioissa, ett'en
  tiedä mitään enkä voi mistään puhella. Kotona oli mielestäni
  niin helppo puhella ja ylioppilas jutteli niin paljon, jota
  ymmärsin ja oli hauska kuunnella. Mutta täällä ei koskaan
  puhuta sellaisista asioista. He kysyvät kuinka monta kertaa
  viikossa posti tuli kotiin, kuinka kauan olen käyttänyt pitkiä
  hameita, ja he kertovat, että Olga Lindströmin kaulus oli
  vinossa, että luutnantti Karlsson oli kolme kertaa tanssinut
  Helena Belsin'in kanssa ja saattanut häntä vaunujen ovelle.
  Vaan semmoista en minä ymmärrä enkä huomaa ja istun vaan siellä,
  vastaan kysymyksiin ei tahi kyllä, häpeän ja punastun. Minä
  en tiedä mikä siihen on syynä, ett'eivät herrat täällä ole
  samallaisia kuin kotona. Minä tarkoitan, kuinka ylioppilas
  tavatessaan minut tiellä ainoastaan nyykäytti päätään ja kohotti
  lakkiaan; mutta täällä he kumartavat ja kääntelevät itseään
  melkein joka sanaa lausuessaan ja sanovat lakkaamatta neiti
  ja pyyhkäisevät viiksiään. Tähän en minä ole tottunut,
  vaan tulen ujoksi ja olen ääneti. Ja jos koetan vähän puhua,
  rupeaa sydäntäni tykyttämään, veri nousee poskiini ja silloin
  -- silloin tekisi mieleni itkeä. Täällä kotona, missä asun,
  hyväilevät he minua ja sanovat, ett'ei minun pitäisi sillä
  tavoin vastata, vaan sanoa niin ja niin. Täällä on ilkeä
  vanhapoika, jota kaikki sanovat Erkki sedäksi ja joka aina
  vaan kuljeksii täällä, tahtoo vähän väliä minua suudella ja
  kutsuu minua pikku maalaisruusukseen. Ja he ovat antaneet
  minulle vannehameen ja kiharoineet hiukseni ja käskeneet minun
  käydä jalat enemmän ulospäin. Ei, anna, isä, minun tulla kotiin,
  minä niin ikävöin sinua ja kaikkia teitä, Kultaruusuani ja
  Mustaani. Minä kysyin, enkö voisi saada sitä tänne; sillä täällä
  pihalla olisi hyvä tila ja tallikin on täällä. Vaan kuultuaan,
  että se oli vuohi, nauroivat he sanoen, ett'ei minun täällä
  kaupungissa pitäisi puhua vuohista, lehmistä ja muista sellaisista,
  se ei ole sopivaa, niinkuin eivät nekin olisi Jumalan luomia.
  Ei, anna, isä, minun tulla kotiin, minä koetan olla hyvä tyttö
  ja koetan tehdä kaikki sinun mielesi mukaan. Oi, anna minun tulla!

                                                     Oma Ainosi."

Ylioppilas istui kirje edessään, kyynelsilmin katsellen sitä, sillä
aikaa kuin pastori odotti, että hän sanoisi jotain.

"No -- mitä arvelette?" kysyi pastori, nähtyään, ett'ei hän enää
lukenut.

"Niin, minä näen, että leikki jo on alkanut", vastasi ylioppilas, "he
soittavat ja lyövät rumpua, mutta koiran ei tee mieli tanssia."

"Ha-ha-ha-ha", nauroi pastori, "niinhän se on. Mutta luultavasti tottuu
hän piankin siihen ja tulee sitten viihtymään paremmin."

"Luultavasti tottuu hän piankin siihen", toisti ylioppilas katkerasti
hymyillen, "samoin voisi vastata miehellekin, joka taistellessaan meren
kuohussa huutaa apua: Makaa siellä, kyllähän pian siihen totut. Voinko
uskoa, että te tämän kirjeen luettuanne kieltäisitte häntä palajamasta
kotiin? Tahdotteko siis, että häntä totutettaisiin ja opetettaisiin
tällaisiin koirankonsteihin?"

"Kysyitte tahtoisinko minä ottaa hänet jo kotiin? Kuinka niin voitte
uskoa? Minkätähden siis lähetinkään hänet kaupunkiin?"

"Niin, minkätähden lähetitte?"

"Kuinka voitte te sitä kysyä, te, jonka paraiten pitäisi tuntea hänet
ja kaupungin elämää. Ei suinkaan hän olisi koko elämänsäkään voinut
olla täällä kotona, niinkuin mikä talonpoikaistyttö. Täytyihän hänen
päästä kaupunkiin, nähdäkseen ja oppiakseen jotain, päästäkseen vähän
sivistyneiden ihmisten seuraan ja saadakseen vähän elämäntapoja!"

"Oh, sillä ei ollut mitään erikoista kiirettä, Minun mielestäni hänellä
oli jo ennestään hyviä elämäntapoja, ja jos hän ensin olisi kasvanut ja
tullut todelliseksi naiseksi, ei hän olisi sen enempää tarvinnut.
Todellinen nainen tietää aina käyttäytyä miten on soveliasta,
huolimatta koskaan muodista, ja se juuri on hänessä kauneinta."

"Niin, minä tunnen noita puheenparsia", huudahti pastori, "ne näyttävät
kauneilta ja hyviltä, paperille kirjoitettuina, mutta kun ne tulevat
käytäntöön, ovat ne aivan sopimattomia. Minä kunnioitan, herra
ylioppilas, teidän oppianne ja tietoanne, mutta tässä suhteessa en usko
teitä oikein käytännölliseksi. Minä en pidä tytärtäni minäkään
tavattomana ihmisenä, hän ei ole parempi muita, sentähden voi hän olla
samallainen kuin muutkin."

"Niin, siinäpä se on", keskeytti ylioppilas innossaan, "hänen pitää
olla samallainen kuin muutkin. Jokaisen pitää olla samaan kaavaan
valettu, jokaisen täytyy puhua samaa roskaa, ihmisen pitää olla kone,
joka osaa ulkoa, ennenkuin se pannaan liikkeesen."

"Niin, niin, ollaan siltä yhtä hyviä ystäviä", sanoi pastori,
taputtaen ylioppilasta olkapäälle, "siitä emme koskaan taida tulla
yksimielisiksi. Minä en voi aina käsittää kaikkea, mitä puhutte
aatteista ja yhä vaan aatteista, näettekö, minä olen vielä
vanhoillaolija."

"Suokaa anteeksi", alkoi ylioppilas taas, "että noin kiivastuin.
Minulla ei tosin ole mitään sanomista tässä asiassa, mutta kun te
olette niin hyvä ja annoitte minun lukea kirjeen, otin itselleni
vapauden sanoa suoraan mielipiteeni siitä. Te ette siis nyt ota häntä
kotiin?"

"En, sitä en mitenkään tahdo; kun hän kerran tuli sinne, niin täytyy
hänen myös viipyä siellä vähän aikaa ainakin; mutta parasta lienee,
että minä matkustan sinne häntä tervehtimään, rauhoittaakseni pikku
tyttö tölleröäni."

"Mutta mitä teette, jos ei hän viihdy siellä?"

"Niin, jos ei hän viihtyisi, niin eihän muuta neuvoa olisi, kuin hakea
hänet kotiin, mutta olkaamme vielä hyvässä toivossa."

"Niin, olkaamme hyvässä toivossa", vastasi ylioppilas totisesti,
ojentaen kätensä: "hyvästi, herra pastori, ja kiitoksia
ystävällisyydestänne."

"Hyvästi, hyvästi ja kiitoksia käynnistänne." --

"Hän on vielä samallainen kuin ennen", ajatteli Erkki, kotiinpäin
astuessaan, "ja kuinka lapsellisesti hän kirjoittaa, niin että kivikin
siitä pehmeentyisi -- -- Herra Jumala suojelkoon sinua!"

Kun ylioppilas noin kuukausi myöhemmin astui tietä pitkin, kuuli hän
jonkun huutavan takanaan. Hän kääntyi ja näki pastorin hengästyneenä
astuvan mäkeä ylös. Erkki meni häntä vastaan.

"No -- sanoinhan niin? Ettekö usko minun olleen oikeassa?" sanoi
pastori, hyvillään hieroen käsiään.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi ylioppilas hämmästyneenä.

"Tietysti tytärtäni. Hän kirjoitti minulle tänään, ett'ei hän nyt
millään muotoa tahtoisi tulla kotiin."

"Vai niin!" sanoi Erkki kylmämielisesti, "ja mikä on syy tähän
muutokseen?"

"Hän on jo, niinkuin sanoin, perehtynyt oloihinsa. Nyt on vaan aamusta
iltaan tanssia, näytelmiä ja kaikellaisia huvituksia. Niin, herra
ylioppilas, siitä näette, mihin teidän korkeat ajatuksenne ja kauniit
sananne kelpaavat?"

"Näyttää siltä kuin saisin ne pitää itsekseni", vastasi ylioppilas
katkerasti, koettaen kohottaa olkapäitään.

"Niin, parastahan se onkin -- ha, ha, ha, -- niin, tulkaa nyt pian
käymään pappilassa, niin saatte vähän lukea hänen kirjeitään, jos
haluatte. Minä istun enimmäkseen yksinäni koko illan."

He erosivat, ja kotiin tultuaan rupesi pastori paperein joukosta
etsimään Ainon viimeistä kirjettä. Sisällys oli seuraava:

  "Rakas isäni!

  Kuinka hauska, että sinä olit luonani puhelemassa kanssani.
  Nyt ei täällä enään ole yhtään ikävä! Päinvastoin viihdyn
  varsin hyvästi ja mitä kauemmin olen, sitä hauskempi minulla
  on. Nyt alan paremmin perehtyä kaikkeen, ja huomaan, että
  minä vaan olen ollut tyhmä. Oi, kuinka vähän olen tietänyt
  ja kuinka vähän nytkään tiedän! Nyt vasta sen huomaan, kun joka
  päivä opin jotain uutta. Kuinka paljon täällä on katselemista
  ja kuinka paljon oppimista. Minä tulen joskus aivan pyörryksiin
  tästä hälinästä, johon en ole ennen kotonani tottunut, mutta
  se on kuitenkin hauskaa. Minä käyn tansseissa, teaaterissa ja
  kaikellaisissa pidoissa; sillä Mathilda taitaa olla kaikkein
  tuttu ja hän osaa niin hyvästi puhua puolestaan, ja keksii aina
  niin paljon hauskuutta, että kaikki mielellään tahtoisivat hänet
  mukaansa. Siten tulen minäkin hänen kanssansa ja minun täytyy
  myöntää, että kaikki ovat minulle hyvin ystävällisiä. Ei voi
  uskoa kuinka monta ystävää olen täällä saanut, Georgina Almoigin
  ja Susanna Gjerstadin. Kuinka suloinen on tuo Susanna! Hän kysyi
  tahtoisinko minä muutamaksi yöksi tulla hänen luoksensa, niin
  olisi meillä niin hauskaa yhdessä. Ainoastaan toisinaan valtaa
  minut koti-ikävä, ja silloin en melkein tiedä mitä tehdä.

  Niin kävi nykyjään kylpymatkoillani. Ilma oli kaunis ja
  raitis, järvi kirkas kuin peili, ja auringon säteet kimaltelivat
  veden pinnalla. Kun ilta tuli ja aurinko laskeutui, istahdin
  minä rantakivelle yksinäni, ja katselin järvelle päin. Silloin
  tuntui minusta niin kummalliselta. Kun näin auringon tulipunaiset
  säteet ja rusottavat pilvet, kun äkkiä tuli syvä hiljaisuus,
  kuului ainoastaan pienten aaltojen loiskinta rantaa vastaan ja
  raitis tuulen suhina, -- silloin, en tiedä miten en voinut olla
  ajattelematta kotiani, sinua, isä, ja kaikkia teitä ja silloin
  halusin niin hartaasti saada itkeä. Mutta samassa tunsin kuinka
  kaksi käsivartta minua syleili ja joku suuteli minua poskelle,
  se oli Mathilda, joka nauraen sanoi, ett'en nyt saisi olla niin
  tunteellinen, vaan tulisin leikkimään muiden kanssa. Silloin en
  minäkään voinut olla nauramatta enkä enää tuntenut ikävää.
  Mutta, isä, nyt muistan, tiedätkö mitään tuosta ylioppilaasta?
  Ajatteleppas, Susanna kertoi minulle kerran, että hän oli
  kihlannut tytön, joka nyt on naitu luutnantti Karlson'ille,
  mutta tämä purki kihlauksen, sillä ylioppilas tahtoi aina
  olla hänen herrana ja tahtoi aina neuvoa, miten hänen tulisi
  käyttäytyä ja muuta sellaista; ja tästä tyttö suuttui, niinkuin
  luonnollista oli. Hän oli samallainen raukka kuin minäkin, joka
  vaan oleskelin siellä maalla, kuuntelin ylioppilaan saarnoja,
  enkä tiennyt mitään parempaa. Mutta sitten tuli hän kaupunkiin
  ja oppi tuntemaan tämän Karlson'in. Minun olisi kyllä tehnyt
  mieli itkeä ylioppilaan tähden, ja ajatteleppas -- sitä teinkin
  ensimmäisinä päivinä. Silloin tekivät he aina ivaa hänestä ja
  minun kävi häntä sääli; sillä hän on aina ollut minulle hyvä.
  Mutta nyt ymmärrän, että hän vaan on pilkannut minua ja
  Mathilda sanoo, ett'ei minun koskaan pitäisi huolia sellaisista
  juhlallisista herroista, sillä he ovat vaan olevinansa ja
  luulevat itseänsä niin paljon paremmiksi meitä, mutta oikeastaan
  vaan pilkkaavat meitä. Susanna kertoi myös ylioppilaan luvanneen,
  ett'ei hän enään koskaan menisi kihloihin, ja mielellään olkoon
  hän menemättä, sillä ei suinkaan löydy ketään, joka hänestä
  välittäisi. Tämän luutnantti Karlson'in tunnen hyvin hyvästi,
  et voi uskoa kuinka hän on suloinen. Hän on niin komea, niin
  hauska ja tarjoo vähän väliä minulle limonaadia jään kanssa ja
  muita herkkuja. Nyt ei minua enää peloita puhella herrojen
  kanssa, niinkuin ensin alussa, ja se on Mathildan ansio. Hän
  on ihmeellisen sukkela ja taitava neuvomaan minua. Näkisitpä
  mitä teemme iltasilla huoneesemme tultuamme. Silloin on hän
  aina olevinaan hieno, ylhäinen rouva, joka ottaa vastaan minua,
  vierasta, joka tulen käymään hänen luoksensa. Hän näet silloin
  loikoo sohvalla, pyyhkien hamettaan hienolla nenä-liinallaan,
  ja minä tulen niiaten ovesta häntä vastaan. Sitten opettaa hän
  minua, niinkuin sinä käskit, miten minun pitää niiata ja kävellä,
  mitä minun pitää sanoa ja silloin nauramme me molemmat, siksi
  kuin hänen äitinsä koputtaa kattoon ja käskee meidän olla hiljaa.
  Niin, sitä Mathildaa, sitä Mathildaa! Mutta et voi uskoa miten
  hän kuitenkin hallitsee koko taloa, vaikka hän onkin niin iloinen.
  Palvelijatkin pelkäävät häntä eivätkä tohdi sanoa mitään häntä
  vastaan, kun hän vaan on määrännyt jotain. Se on jotain toista
  kuin kotona, missä Mari pani minut jauhaamaan kahvia. Mutta
  odotappas, kun tulen kotiin, niin on kaikki käyvä toisin. Ei ole
  hyvä, että palvelijalla on liiaksi vapautta, sillä silloin ei
  tule mitään kunnollisesti tehdyksi. Niin, odota vaan, isä, niin
  saat minusta kunniaa, minusta voi vielä tulla hieno neiti.
  Hyvästi nyt, tervehdä kaikkia kotona olevia, jotka minua kaipaavat.

                                                         Aino."

Luettuaan vielä toisen kerran kirjeen nauroi pastori, hieroen hyvällä
mielin käsiänsä ja pani sitten kirjeen entiseen paikkaansa. Mutta tästä
saakka ei ylioppilas enään koskaan käynyt häntä tervehtimässä. Hän
kuljeskeli vaan kuluneessa nutussaan yksin, ajatuksiinsa vaipuneena,
tietä pitkin. Ikkunasta loisti valo, niinkuin tavallisesti myöhään
yöhön asti, ja sisällä istui Erkki, pää käden nojassa ja väsyneet
silmät tuijottaen kirjaan. Aino oli hänestä kuin juurineen maasta
temmaistu kukka, kuin unohduksiin joutunut laulu. Jos hän joskus
juohtui hänen mieleensä, tarttui hän kirjaansa, haihduttaakseen entisiä
muistojaan.

Siten kului enemmän kuin vuosi, kun ylioppilas kerran astuessaan
niityllä, katsellakseen työväkeään, näki heidän seisovan yhdessä ja
uteliaina, kuuntelevan, miten joku heidän keskellään kertoi jotain.

Tultuaan sinne, tunsi hän kohta pappilan karjakon, Marin. Tämä kertoi
ja muut nauroivat.

"Mitäs teillä tänään on tekeillä?" kysyi Erkki.

"Niin, isäntä, Mari kertoo vaan meille papintyttärestä", vastasi Matti
nostaen lakkiaan.

"Onko hän jo tullut kotiin?" kysyi ylioppilas.

"On."

"Hän tuli viikko sitten", lisäsi Mari.

"No, oletteko yhtä hyviä ystäviä kuin ennen?" kysyi Erkki.

"Ei, se ei tietysti koskaan sopisi. Minä en ajatellut muuta kuin että
hän vieläkin oli pieni tyttö, annoin hänelle kättä ja sanoin:
tervetullut kotiin. Mutta siitäpä nostettiin melua, uskotteko. Hän
kutsui minut illalla luokseen ja sanoi, että minun täst'edes pitää
kutsua häntä neidiksi, enkä saisi häntä sinutella."

"Vai niin? Hän on tullut vähän ylpeäksi?"

"On kyllä, -- paha on sanoa, mutta 'ei niin pientä porsasta, ett'ei sen
häntä kiekuroitse', sanoo vanha sananlasku, ja katsokaas, onhan hän
ollut koko vuoden kaupungissa."

"Jaksetaanko muuten pappilassa hyvästi?" kysyi ylioppilas, nauraen,
niinkuin hän ei olisi välittänyt kuulla sen enempää.

"Siellä eletään, niinkuin voidaan, sillä sen jälkeen kuin tämä tytär
tuli kotiin, on siellä ollut hirmuista melua ja häärinää. Kaikki pitää
muutettaman ja järjestettämän uudestaan, niin että siellä aamusta
iltaan juostaan ja komennetaan sinne tänne."

"Hm, mutta hoitaako hän muuten taloutta?" kysyi Erkki.

"Kyllähän hän on sitä tekevinään, kohta emme saa aivastaakaan,
kysymättä ensin häneltä lupaa. Ja näyttää siltä kuin ei meillä olisi
muuta tehtävää, kuin palvella häntä, sillä milloin pitää hänen
hiuksiaan kammata milloin kylvettää ja tehdä kaikellaista, mistä emme
ole kuulleet puhuttavankaan."

"Vai semmoinenko hänestä tulikin, -- sillä tavoinko kaupunginelämä
häneen vaikutti", mutisi ylioppilas itsekseen, astuessaan kotiinsa päin
"Frons multos decipit! (ulkokuori pettää) -- -- -- mutta miten taisivat
nämätkin kasvot valehdella."

Kun Erkki tuli kotiin, oli pöydällä kirje hänelle. Se oli hänen
vanhalta, hyvältä ystävältään, joka oli useampia vuosia matkustanut
ulkomailla. Muun muassa kirjoitti hän:

  "No, vanha ystäväni, miten on nyt sinun laitasi? Istutko sinä
  vielä niinkun myyrä haudaten itsesi kirjapölyyn ja vaellat
  menneen ajan varjojen keskellä? Minä en voi käsittää, miksi et
  sinä, joka olet vapaa mies ja jolla on kylliksi rahaa, unohda
  kaikki huolesi ja lähde matkustamaan ympäri maailmaa, nauttiaksesi
  elämästäsi. Viime kirjeestäsi luulisin sinua entistä iloisemmaksi.
  Sinä kirjoitit nuoresta tytöstä, joka on sellainen ja sellainen --
  No -- kenpä tietää? Ehkäpä hän voisi -- -- -- Niin, sinä kyllä
  ymmärrät mitä tarkoitan ja sen sanon sinulle, ett'ei mikään minua
  enemmän ilahduttaisi, kuin että tietäisin sinun taas tulleen
  ihmiseksi. Kun ajattelen miten iloinen ja tyytyväinen sinä olit
  ennen ylioppilas-aikoinasi ja nyt kuvailen mielessäni minkälainen
  vanha, raskasmielinen erakko olit lähtiessäni matkoilleni, --
  niin tuskinpa olisi luullut sinua samaksi ihmiseksi. Vieläkö tuo
  yksi sama asia sinun mieltäsi masentaa? Etkö sinä voi unohtaa
  sitä surua, kun elämä tarjoo niin monta. Tule Italiaan! Täällä
  on tulta, täällä on hehkua, täällä näet miten muuttunut minä olen
  ja minä sanon: Jumalan kiitos, että tulin tänne, pois kaikista
  noista turhista puheista, kaikesta tuosta imartelemisesta ja
  kumartelemisesta, pois näiden kunnon ihmisten luo. Täällä saat
  nähdä naisia, jotka ovat reippaita ja todellisia ja sittenkin
  ihmeellisen lapsellisia. He ovat kuin metsän kesyet lintuset,
  he visertelevät ja laulelevat, mutta heillä on myös terävä
  nokka, jota voivat käyttää tarvittaessa. Tule siis tänne,
  pudista tomu päältäsi ja salli minun ensi kirjeessäsi kuulla,
  että nyt on korkeasti oppinut herra professori N. N. ruvennut
  panemaan tavaransa kokoon matkaansa varten -- -- --"

Ylioppilaki piti kauan aikaa kirjettä kädessään ja hänen suunsa oli
kummallisessa hymyssä. Sitten otti hän kynän ja paperin ja alkoi
kirjoittaa vastausta:

  "Hyvä ystäväni!

  Minä olen saanut kirjeesi, ja jos joku voisi tehdä minut
  jälleen nuoreksi, niin sinä se juuri olisit. Sinä olet vielä
  samallainen hupsu kuin entisinä ylioppilasaikoinamme ja tuot
  mukanasi ikäänkuin Bachus-seurueen punssineen puheineen ja
  kauniine naisineen. Minä näen itsenikin seisovan heidän
  joukossa iloisena ja tyytyväisenä, niinkuin sanot, ja
  voimallisena hallitsevan koko maailmaa. Mutta entiset päivät
  ovat olleet ja menneet -- -- nyt olen vanha enkä enään halua
  matkustaa Italiaan tahi taistellessa maailman kanssa saavuttaa
  itselleni kunniallista nimeä. Minä istun mieluisammin paikallani,
  kuljen omaa, hiljaista tietäni, sitten haudataan minut kerran
  maahan, hauta peitetään ja minä olen unohduksissa -- unohduksissa.
  Sitä minä mieluummin haluankin. Sinä luulet, että minä jälleen
  voisin tehdä liiton itseni ja maailman välillä, mutta sinä
  tunnet minua liian vähän, kun voit niin uskoa. Nyt tunnen minä
  enemmän kuin koskaan ennen, että olen elänyt elämäni maailmassa.
  Nuoruuden kuluttua on rajalinja käyty, ja minä katselen itseäni,
  häntä, kaikkea mikä häntä koskee, niinkuin kaunista kuvaa.
  Sellaisena kuin nyt olen seison ulkopuolella maailmaa. Mutta
  minä katselen usein tätä kuvaa, sillä hän oli kaunis ja levitti
  loistavan valon kaiken ajatukseni ja työni yli. Ja sinä luulet,
  että joku nainen voisi viehättää minua. Ei, voin ainakin sanoa,
  että se, joka on rakastanut niin paljon kuin minä häntä rakastin,
  hän ei koskaan voi enään rakastaa. Sinä mainitset papintytärtä,
  sillä kirjoitin hänestä muutaman sanan. En voi kieltää, että
  hän jossain määrin huvitti minua, sillä hän oli niin nuori ja
  lapsellinen, jonkatähden muistin niin selvään ensimmäistä
  rakkauttani, sellaisena kuin hän kerran oli, -- mutta voithan
  arvata, että tämäkin kulki samaa tietä. Nyt on hänkin ollut
  vuoden ajan kaupungissa, oppiakseen ihmistapoja, niinkuin he
  sanovat, nyt on hänkin samallainen kuin muut, muotinukki, jonka
  pitää salata tunteitaan, jos hänellä niitä olisikin, sivistyneiden
  elämäntapojen kaapuun, sillä on häpeä tuoda niitä ilmi. Voit
  siis olla varma siitä, ett'ei hän voi tulla minulle vaaralliseksi.
  Ei, nainen on aina samallainen -- heikko ja kurja, jonka tähden
  ei kannata tuhlata monta sanaa. Minkälaiset ovat useimmat
  avioliitotkin? Nainen joko tekee miehen onnettomaksi ja kokonaan
  saattaa hänet komeudellaan perikatoon tahi tulee kurjaksi raukaksi,
  joka ei kelpaa muuhun kuin ruo'an laittamiseen ja housujen
  paikkaamiseen. Minä en ole ennen tiennyt, miten totta Salomon
  saarnaaja on kirjoittanut: 'Tuhannen joukosta olen löytänyt
  ainoastaan yhden miehen, mutta en ainoatakaan naista.' Ja sinä
  kehut italialaisia, niinkuin he olisivat parempia. Ei! Kyllä
  minäkin heidät tunnen siltä ajalta, jolloin matkustin siellä
  unohtaakseni ja haihduttaakseni suruni, niinkuin sanottiin.
  Ja minä näin niiden, jotka astua sipsuttelivat kaduilla komeissa
  pitkäliepeisissä hameissa, kultaiset korvarenkaat korvissa,
  käyvän kotonaan likaisissa yöröijyissä ja riitelevän miestensä
  kanssa. Ei, paras ystäväni, kaikki ei ole kultaa, joka kiiltää;
  nainen on kuin tyhjä pähkinä: hän on kaunis ja viehättävä. Mutta
  kun avaat kuoren, niin on sisällä -- tyhjää -- tyhjää." -- -- --

       *       *       *       *       *

Ylioppilas oli päättänyt, ett'ei hän enään yhtään välittäisi Ainosta,
niinkuin ei häntä koskaan olisi ollut olemassakaan, mutta hän ei voinut
karkoittaa pois mielestään ajatusta, että Aino kuitenkin oli täällä, ja
kaikkea sitä, mitä oli tuullut hänestä. Hän halusi vaan omin silmin
nähdä miltä Aino nyt näyttäisi; eihän se tietysti mitenkään häntä
vahingoittaisi. Ehkä ne olivatkin vaan turhia puheita, joita
Mari levitti, sentähden, ett'ei hän enään saanut olla talossa
yksinvaltiaana, niinkuin ennen. Saadakseen tämän asian selville, lähti
ylioppilas kerran sinne. Pastori istuu salissa, vastattiin, ja hän
koputti ovea.

"Astukaa sisään", kuului sieltä. Ylioppilas astui huoneesen, mutta jäi
hämmästyneenä seisomaan kynnykselle, sillä kaikki näytti niin oudolta,
niin että hän tuskin tunsi sitä samaksi huoneeksi. Keskellä lattiaa oli
pyöreä liinalla peitetty pöytä, täynnä albumeja, valokuvia ja
stereoskopikuvia. Sen ympärillä oli tuolia ja nojatuolit olivat
asetetut sinne tänne, aivan kuin sattumalta jonnekin heitettyinä.
Pastori istui yksin huoneessa. Hän oli alakuloisen näköinen, niinkuin
ei oikein olisi muutoksista pitänyt. Nähdessään ylioppilaan, tuli hän
kuten tavallista lempeäksi ja ystävälliseksi.

"Kas, hyvää päivää, hyvää päivää", sanoi hän nousten tuoliltaan ja
astuen vieraan luo. "Te tulette varmaankin tervehtimään tytärtäni --
sattui pahasti, hän on nyt kävelemässä, mutta luultavasti tapaatte
hänet kotimatkallanne. Hänellä on tapana tähän aikaan käydä
aamukävelyllään."

"Vai on hänellä tapana käydä aamukävelyllä?"

"On, sillä kaupungin lääkärit ovat kehoittaneet häntä sitä tekemään, se
kuuluu olevan terveellistä kalvetustautia sairastaville?"

"Sairastaako teidän tyttärenne kalvetustautia?" kysyi ylioppilas.

"Ei, Jumalan kiitos, ei vielä", vastasi pastori hymyillen, "mutta eihän
kukaan voi tietää, milloin hän voi sen saada, nykyjäänhän ei nuorista
tytöistä kuule muuta puhuttavankaan. Hänen ystävällään, Mathildalla,
oli kalvetustauti, he kulkivat silloin yhdessä joka aamu, ja siten on
Aino siihen tottunut."

"Huomaan, että täällä on kaikki muutettu, siitä kuin viimein kävin",
sanoi ylioppilas, katsellen huonetta.

"Niin, se huvittaa tytärtäni", vastasi pastori kohottaen olkapäitään,
"kaupungissa on siten tapana, sanoo hän ja täytyyhän meidän seurata
aikaamme. Mutta ensi alussa on tämä hyvin outoa meistä, jotka elämme
täällä maalla tietämättä mitään ihmistavoista."

"Oh, siihen totumme pian", sanoi ylioppilas hyvin pilkallisesti,
muistaessaan pastorin sanoja kerran tätä ennen. -- "Teistä oli
varmaankin hauska saada taas tyttärenne kotiin?" lisäsi hän.

"Oo, kyllähän se oli", vastasi pastori hajamielisenä, mutta hänen
kasvoistaan näki, ett'ei sydän suostunut vastaukseen.

"Alkoiko hänellä olla ikävä kotiin?" kysyi Erkki.

"Ei juuri voi sitä sanoa", vastasi pastori hymyillen, "minun täytyi
väkisin hakea hänet kotiin. Hän olisi mielellään jäänyt sinne
asumaankin, jos se olisi ollut hänen vallassaan, ja hän ei ole vielä
aivan tyytyväinen minuun, mutta eiköpähän tuo kohta asetu. Meidän
kesken sanottuna", jatkui hän hiljemmin, "luulen, että hän oli liian
kauan kaupungissa. Hän vaan tahtoo saada kaikki samalla tavoin kuin
siellä, ja katsokaas, se ei ole aina niin helppoa näin vanhalle
pappismiehelle. Ei minulla ole varaakaan kaikkeen komeuteen, ja
sitäpaitse on se niin kummallista. Ainahan pidetään enin siitä, mihin
on totuttu!"

"Niin, se on luonnollista", vastasi ylioppilas, "mutta onhan hän
kuitenkin kaupungissa ollessaan oppinut paljon hyvää ja hyödyllistä,
jota voi käyttää hyväkseen täällä kotona?"

"Niin, se on luonnollista, onhan hän sitä", keskeytti pastori,
ikäänkuin peläten sanoneensa tyttärestään jotain alentavaista.
"Kuulittepa hänen laulavan, kas herra ylioppilas, se on aivan toista
kuin ennen. Nyt laulaa hän 'Lammermorin morsiamesta', 'Trubadur'ia' ja
kaikki Erik Bögh'in laulut."

"Sitä en epäile", vastasi ylioppilas lyhyesti.

Kotimatkallaan tapasi hän Ainon, niinkuin pastori oli sanonut. Tämä
tuli häntä vastaan, mutta huomattuaan ylioppilaan, kääntyi hän takaisin
astumaan saman tietä, mistä oli tullut, ja oli etsivinään jotain. Erkki
huomasi tämän, otti pitempiä askeleita ja saavuttikin pian hänet.
Hänestä oli hauska nähdä miten Aino käyttäytyisi, sentähden kulki hän
kauan aikaa hänen vieressään, mutta toisella puolella tietä puhumatta
sanaakaan.

Aino ei ollut häntä huomaavinaan, vaan peitti kasvonsa
päivänvarjollaan. Vihdoinkin tervehti ylioppilas. Aino kumarsi niin
hienosti, että komein kaupungin neitikin olisi siitä ylpeillyt.

"Te olette siis jo tullut kotiin", sanoi ylioppilas astuen häntä
vastaan. "Tunnettehan te toki vielä minut, neiti?"

"Kyllähän teidät tunnen", vastasi Aino kumartaen.

"Taisi varmaankin tuntua hyvältä päästä jälleen kotiin?" kysyi Erkki.

"Kyllä -- kyl -- lähän tuo tuntui", vastasi Aino ihankuin katuen
sanoneensa tämän sanan, joka niin helposti tuli hänen kielelleen.

"Eikö ollut hauskaa nähdä Maria, Halvaria, Kultaruusua ja vuohianne, --
niin, ja etupäässä isäänne",

"Niin, isääni oli hauska nähdä", vastasi Aino, ja ylioppilas luuli
silloin huomanneensa hänen silmissänsä omituisen kiillon ja hänen
äänensä muuttuneen sydämmellisemmäksi, "mutta suokaa anteeksi, herra
ylioppilas", ja hän käänsi vähän päivänvarjoa, "minä en ole mikään
talonpoikaistyttö tahi palvelija."

"Hm", vastasi Erkki hymyillen. "Te arvelette ehkä, että uus' on hempeä
vaikka vanha hempein. Ja te luulette uudestaan ikävöivänne kaupunkiin?"

"Luulen, sillä voittekohan sanon, mitä tekemistä minulla olisi täällä
kotona?" kysyi Aino, rypistäen tyytymättömänä otsaansa.

"Sitä samaa kysyin teiltä, neiti, viime kerran tavatessamme toisemme,
ja silloin oli kysymykseni mielestänne niin mahdoton. Nyt voin vastata
omilla sanoillanne, voittehan hoitaa taloutta."

"Vai tekin luulette, että keittiössä ja hällän ääressä on meidän oikea
vaikutusalamme. Syntihän olisi mielestäni siten tehdä palvelijamme
työttömäksi."

"No, voittehan vielä juoksennella niityillä ja kiivetä vuoria ylös."

"Voin kyllä, kiitän nöyrimmästi, mutta enhän minä enään ole mikään
koululapsi."

"Vai niin, mutta olihan ennen aikaan vuorille kiipeeminen teidän suurin
innoituksenne?"

"Ennen kyllä oli -- mutta ei enään."

"Se on totta, minä aivan unohdin, että siitä on niin äärettömän pitkä
aika, kokonainen vuosi! Ajatelkaa mikä ikuisuus!" Ylioppilaan kasvoissa
näkyi pilkallinen, mutta samalla myös totinen katse. "Mutta, Aino
neiti, muistatatteko mitä sanoin? Muutamien vuosien perästä ette enään
riemuitse vuorilla. Enkö ennustanut oikein."

"Olette oiva profeeta", vastasi Aino, laskien päivänvarjonsa melkein
alas; "mutta ettehän tahdo, että minun talvellakin pitäisi kiivetä
kallioille?"

"Talvella, en tietysti."

"Niin, ja mitä voisin tehdä koko pitkän taimen? Täällähän ei ole
tanssijaisia, ei teaatteria, ei laulajaisia tahi soittajaisia, eikä
mitään huvituksia". Aino näytti aivan epätoivoiselta.

"No -- ehkäpä nyt saatte lukemiseen paremmin aikaa, jota ei teillä
ennen ollut, ja saattehan sitten maata, riisua päältänne ja pukea
päällenne, meneehän siihenkin aikaa."

Aino ei ollut kuulevinaan näitä viimeisiä sanoja. "Niin, jospa vaan
saisi kirjoja, mutta eihän täällä ole edes lainakirjastoakaan."

"Minun kirjastoani saatte mielellänne käyttää hyväksenne, jos vaan
tahdotte", sanoi ylioppilas kumartaen kohteliaasti.

"Kiitos, mutta teillä on varmaankin paljaita tieteellisiä kirjoja?"

"Se riippuu siitä, mitä kukin itse pitää tieteellisenä; minulla on
Walter Scott'in romaanit!"

"Walter Scott'in? -- Niin, mutta hän kirjoittaa aina niin pitkiä,
ikäviä johdantoja. Onko teillä mitään Emélie Carlén'ilta?"

Ylioppilas otti askeleen taaksepäin ja katseli kauan aikaa Ainoa.
"Luetteko Emélie Carlén'in teoksia?" kysyi hän hämmästyneenä.

"Miksi en niitä lukisi?" vastasi Aino koettaen salata punastumistaan.
"Mathilda sanoi, että ne olivat hyviä kirjoja."

"Niinhän se varmaankin on, Paul de Kock kirjoittaa myös hyviä
romaaneja, eikö niin? Eikö Mathilda sitäkin sanonut? Mutta miten
voitte te, Aino neiti, siten seurata virtaa ja uskoa todeksi kaikki
mitä muut sanovat? Kuulkaapas nyt vähäisen Emélie Carlén'in
kirjoittamaa. Kirjoitin kerran muistiin muutaman rivin 'Hammarbyn
kirkonvihkiäisistä'; kuulkaapas vaan tarkoin." -- Hän otti esiin
muistiinpanokirjansa ja luki: Nuorukainen seisoi tytön edessä. Kalpeus
harmaa kuin tuhka peitti nyt näitä kasvoja, jotka äsken olivat
sydämmellisimmän rakkauden innostamat. Mustansiniset suonet paisuivat
hänen otsallaan ja hänen ennen niin kirkkaat ja kauniit silmänsä
hehkuivat kuin palavat kekäleet suurissa, syvissä kuopissaan. Hänen
hampaansa tärisivät niin kovasti, että hän turhaan yrittäessään puhua
puri huultansa niin että veripisara toisensa perästä putosi alas tytön
valkealle puvulle, missä ne värähtelevät, siksikuin morsiamen kyyneleet
sekaantuivat niiden purpurasyliin ja ne yhteen sulautuneina imeytyivät
avioliiton kuolinvaatteisin."

"Eikö se ole teidän mielestänne kaunista ja hauskaa kuulla, ja kuu sitä
paitsi luemme myrkyttämisistä, murhista, kuolemasta, ihmisistä, jotka
syöksyvät syvyyksiin ja musertavat päänsä ruumisarkkuihin, niin saamme
tarkan kuvauksen ruotsalaisten kansanelämästä. Eikö niin?"

"Minä en tunne ruotsalaisten kansanelämää", vastasi Aino lyhyesti.

"Totta vastasitte", alkoi ylioppilas taas, "mutta muistattehan
kouluajoiltanne, että Ruotsissakin asuu ihmisiä. Ja ihmisiä, tosi
ihmisiä tulee tosi runoilijan kuvata, sillä, näette sen, kirjailijain
teosten pitää olla ihmisten elämän peilinä, ja maa ei ole täynnä pahoja
henkiä ja enkeleitä, vaan ihmisiä. Kaikki väärä ja valhe, kaikki mitä
kirjailija on tuonut esiin jännittääkseen vaan lukijainsa mieliä, on
ainoastaan sellaisille nuorille tytöille, jotka mielellään haluavat
jotain mieltä kiihoittavaa."

Ylioppilas katseli pilkallisesti Ainoa, joka ei vastannut mitään, vaan
puri huultansa, ja hän jatkoi sitten:

"Niin, tiedättekö, neiti, että me elämme nykyjään kummallisella
aikakaudella. Älkää luulko, että teillä yksin on sellainen mielipide,
ei, teillä on suuri joukko puolellanne. Tanskassa saatte kuulla, että
kun vaan osaa lyödä nyrkkinsä pöytään ja kirota, niin että maa tärisee,
huutavat he: kas sellainen norjalainen! ja jos vaan pistää toista
puukolla, vierii alas vuorelta, seisoo pohjattoman kuilun partaalla
tahi kiipee jyrkkää Aaretoldin vuorta ylös ja tekee muita mahdottomia
konstia, niin kuuluu kohta: sepä vasta norjalaista!"

Aino ei vastannut, vaan kulki hiljaan suuttuneena eikä ollut mitään
kuulevinaan. Ylioppilasta huvitti nähdä, kuinka kauan hän taisi olla
ääneti; mutta kun Aino oli itsepäinen, täytyi hänen itsensä taas
puuttua puheesen.

"No, varmaankin ai'otte käydä kylässä, kaikkien lapsuuden ystävienne
luona", sanoi hän, "niin saatte nähdä, että löydätte ihmisiä, joiden
kanssa kannattaa olla."

"Voitteko mainita minulle ketään heistä?" kysyi Aino loukattuna.

"Oo -- ensiksikin olen minä nyt täällä", ja ylioppilas loi häneen
veitikkamaisen katseen.

"Te -- niin -- mutta" -- Aino näytti olevan hämillään.

"Mutta", toisti Erkki, katsellen häntä yhtä veitikkamaisesti.

"Te", -- Aino tavoitteli sanoja -- "Teitä näen niin harvoin", sanoi hän
vihdoinkin, uskaltamatta katsahtaa häneen.

"Sehän on teidän omassa tahdossanne", vastasi ylioppilas. "Te tiedätte
missä minua saa tavata. Minä kävelen nyt, niinkuin aina ennenkin, joka
aamu ja kuulin, että teilläkin on tapana tehdä niin terveytenne
tähden."

Aino ei vastannut mitään.

"Voittehan te puhua talonpoikienkin kanssa täällä ympäristöllä,
olisihan sekin joskus hauskaa."

"Talonpoikien kanssa -- ei kiitoksia, niistä on minulla kylläkseni
kotonakin."

"Vai niin? Mutta sanoihan tuo suuri kirjailija Holberg'kin, ett'ei hän
koskaan puhunut talonpojan kanssa, oppimatta häneltä jotain."

"Heiltä hän varmaan onkin oppinut kaiken raakuutensa", vastasi Aino
viisastellen.

"Vai onko Holberg'kin mielestänne raaka? Eikö se ollut Mathilda, joka
sen sanoi? Mutta 'Kaunis Helena' ja kaikki muut ranskalaiset operetit,
joissa pilkataan avioliittoa ja kaikkein pyhintä, mitä ihminen omistaa,
ne eivät ole raakoja? Te olette siis tottuneet ja aivan perehtyneet
kaupungin keskusteluihin, te osaatte ulkoa kaikki nuo korupuheet, te
purjehditte siis tuossa leveässä virrassa. Mitä tekevät kaikki nämät
sivistyneet kaupungin ihmiset? Syövät, juovat, nukkuvat, peittävät
jokaisen totisen ajatuksen paljaisin sukkeluuksiin, elämän vaatimukset
joutaviin puheisin, eivätkä halua muuta korkeampaa kuin kilpailla
toistensa kanssa hyvillä ruo'illa. Mitäpä voi ihmetellä niissä, jotka
nuolevat tomun ylhäisien jaloista ja myövät oman sielunsa ja suunsa
voidakseen paremmin lämmitellä itseään ylimysten armon säteissä, jotka
pitävät Aamu- ja Iltalehteä tärkeimpänä elämän viisautenaan, josta he
katselevat kaikkea, mitä liikkuu alhaalla heidän jalkojensa juurella.
Ah, minä tunnen heitä -- missä on siellä Jumala ja missä omatunto,
katsokaa ystäviänne, neiti!"

Aino oli pysähtynyt, hän puri huultansa, ja näytti hyvin suuttuneelta.
"Kun ette voi sanoa minulle muuta kuin loukkauksia, niin -- --" ja hän
kääntyi pidättääkseen itkuaan.

Ylioppilas rohkaisi taas mielensä.

"Suokaa anteeksi, Aino neiti, en minä niin tarkoittanut -- ja jos minä
olen loukannut teitä --"

"Täällä eroan minä", vastasi Aino lyhyesti, ollessaan juuri pappilaan
vievän oikotien kohdalla. "Hyvästi!"

Sanottuaan siten hyvästi, lähti hän pois.

"Hm" -- sanoi ylioppilas katsellen hänen jälkeensä -- "tuossa hän meni,
hän oli suuttunut, sen näin selvästi. Ehk'ei hän kuitenkaan ole niin
lapsellinen, kuin luulin, ja minä kohtelin häntä kuin pahankurista
lasta. Kannattaisikohan kuluttaa enemmän aikaa saadakseni hänet
muuttumaan? Hän on kyllä monessa suhteessa hyvin lapsellinen, helppo on
taivuttaa häntä ja saada hänet hämilleen, hän tuli liikutetuksi,
muistaessaan yhtymistään isänsä kanssa. Hm -- ensi kerran koetan
menetellä toisin. -- Eihän hän nyt kuitenkaan ollut niin naurettava,
kuin Mari hänestä kertoi -- --"

"Tuo ilkeä ylioppilas", ajatteli Aino itsekseen astuessaan kotiinsa ja
vavisten vielä vihasta, "niin äärettömän viisas olevinaan -- mutta nyt
kävelenkin viimeisen kerran sitä tietä, tähän aikaan. Ja illalla
kirjoitan Mathildalle. --"



Neljäs luku.

Sisällistä ja ulkonaista taistelua.


Aino piti sanansa. Hän ei koskaan mennyt ulos kävelemään siihen aikaan,
jolloin hän luuli tapaavansa ylioppilasta. Vaan kuitenkaan ei hän
saanut ajatuksiaan pois hänestä. Olihan ylioppilas kuitenkin
toisellainen, parempi kuin toiset, -- toiset -- niin ketä muita täällä
olikaan? Isäkö, joka työskenteli saarnojensa ja köyhäinhoidon kanssa?
Maakauppias, joka möi kahvia ja tupakkaa? Olavi tuolla valleilla, joka
antoi tyttärensä soittaa pianoa ja joka vaan puheli valkoisesta
tammastaan? Vai voudin tytärkö, joka vaan ajatteli hanhiaan ja
lääviänsä? -- Ei, ylioppilas oli kuitenkin heitä parempi. Kulkiessaan
yksin tietä pitkin, tahi istuessaan, juohtui hänen mieleensä entiset ja
nykyiset ajat -- kaikki, mitä ylioppilas oli sanonut, kuinka
lapsellinen hän itse silloin oli ollut. Hänen sydämessään tuntui
silloin niin kummalliselta -- mutta olihan ylioppilas ollut niin
hävitön -- ja kohdellut häntä niinkuin lasta, jonka kanssa vielä saa
leikkiä, -- niin, kyllä ylioppilas saisi olla varma siitä, ett'ei hän
enään koskaan astuisi hänen tiellensä, ei koskaan enään välittäisi
hänestä -- eikä koskaan katsoisi hänen jälkeensä. Mutta samassa katsoi
hän kuitenkin taaksensa -- tietysti voidakseen vaan nähdä tuliko
ylioppilas hänen perässään. Oi, jospa vaan pääsisi takaisin kaupunkiin,
siellä olisi elämä toista!

Ylioppilas ei voinut käsittää, mihin Aino oli jäänyt, vaan rupesi vähän
epäilemään, että hän tahallaan koettaisi välttää yhtymistä hänen
kanssaan. Kerran saavutti hän kuitenkin Ainon, ja siihen olivat hänen
kirjansa syypäänä. Hän oli kauan aikaa istunut ja ajatellut eikä
kuitenkaan ymmärtänyt sitä mitä luki, sentähden viipyi hän tällä
kävelymatkallaan kauemmin kuin hänen tapanaan oli. Aino hämmästyi
suuresti nähdessään äkkiä ylioppilaan vieressään.

"Hyvää päivää, Aino neiti", sanoi ylioppilas, nostaen lakkiaan,
"minkätähden en ole tavannut teitä niin kaukaan aikaan? Oletteko vielä
suutuksissa minuun, kun olin viimein vähän rohkea? Minä en tarkoittanut
sillä mitään pahaa ja jos tahdotte, pyydän mielelläni teiltä anteeksi.
Minä pyydän hyvin harvoin keneltäkään anteeksi", lisäsi hän hitaasti.

Aino häpesi, sillä ylioppilas puhui niin suoraan ja kuitenkin niin
arvokkaasti ja kohteliaasti. Hän unohti kaikki vastaukset, joita jo oli
valmiiksi miettinyt, jos ylioppilas vielä tulisi häntä puhuttelemaan.
Hän vastasi vaan, ett'ei hänellä ollut mitään syytä suuttumukseen.

"Sitä parempi", vastasi Erkki, "niin uskallan toivoa, ett'ei seurani
ole teille niin vastenmielistä."

Aino hämmästyi vielä enemmän eikä tietänyt mitä sanoa.

Ylioppilas alkoi puhua kaikellaisista asioista, ja kaikki, mitä hän
sanoi, oli niin selvää ja varmaa; hän ei koskaan joutunut hämilleen,
eikä kuitenkaan ollut olevinaan ylpeä, vaan hän esitti kaikki niin
lempeällä, hauskalla tavalla, ett'ei Aino voinut häntä peljätä eikä
suuttua häneen. Aino ei voinut vastata kuin aivan välttämättömimpiin
kysymyksiin, vaan antoi toverinsa puhun, jolla aikaa hän useampia
kertoja tarkasteli häntä kunnioituksella. Lopuksi käänsi ylioppilas
puheen kaupungin-elämään, kysyen minkälaista siellä oli, ja Aino kertoi
silloin teaaterista, laulajaisista ja tansseista.

"Niin, eikö teidän mielestänne ole hauska tanssia", kysyi Erkki äkkiä.

Aino katsahti häneen hämmästyneenä -- hän puhui tanssista.

Ylioppilas ei ollut huomaavinaan tätä tutkivaa katsetta, vaan jatkoi:

"Ja säveleen kannattamana liidellä eteenpäin tuntien ainoastaan
raittiin ilmanvedon löyhähtelevän kasvojamme vasten ja rinta täynnä
iloa vaipua sitten alas valon ja suloisen soiton hurmaamana."

Ainon kasvot tulivat ikäänkuin vähän valoisemmiksi, hän tahtoi puhua,
mutta ylioppilas ei antanut hänelle sananvuoroa. "Ja sitten teaaterissa
voida unohtaa kaikki kirjatomu, talouden toimet ja jokapäiväiset
huolensa ja tulla kotiin ikäänkuin jostain virvoittavasta, raittiista
kylvystä."

Aino sai uutta eloa, hänen silmänsä loistivat kun hän kuuli mainittavan
kaikkia hänen rakkaita muistojaan.

"Niin teaateri!" -- huudahti hän -- "ette voi uskoa, kuinka hyvä paikka
meillä oli ensimmäisellä loosirivillä, aivan näyttämön vieressä, niin
että saimme nähdä kaikkia katselijoita ja oli melkein yhtä hauskaa kuin
nähdä kappaletta."

"Vai niin?" vastasi ylioppilas.

"Niin, ja kaikki ne tanssijaiset, joissa kävin! Ajatelkaa, kerran olin
huveissa viisi iltaa peräkkäin, enkä tullut sieltä kertaakaan kotiin
ennen kello kolmea yöllä. Ja viimeinen --" Ainon suu vetäytyi hymyyn
hänen sitä vaan ajatellessaan.

"Olivatko viimeiset tanssijaiset niin merkilliset?" kysyi ylioppilas
hymyillen.

"Oi, ei -- mitenkään muuten, kuin että Elise Boyesen kaatui pitkällen
lattialle ja Maria Petersen tuli loukatuksi ja lähti kotiinsa, kun ei
hän ollut pyydetty tanssimaan kotiljongia." Äkkiä pysähtyi Aino, sillä
hän katsahti sattumalta ylioppilaasen ja näki kuinka totinen hän oli,
niinkuin hän olisi jotain tarkoin ajatellut.

"Mutta sanokaa nyt minulle, Aino neiti", jatkoi hän hitaasti ja
tyynesti, "kun silloin tulitte kotiin kello kolme aamulla, taisitteko
silloin iloisella sydämellä kiittää Jumalaa hauskasta illasta, jonka
Hän oli teille sallinut?"

"Jumalaako?" toisti Aino kummastellen.

"Niin -- te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että Jumala on läsnä
kaikkialla. Mutta minä vaan haluaisin tietää, voitteko vielä tanssia
niinkuin lapsi. Harvoin voi aikaihminen tanssia niinkuin lapsi. Puvun
täytyy sopia hyvästi, ja tietysti ensin täytyy katsella peilistä ovatko
kukkaset paikoillaan; ja kenpä voisi olla ajattelematta ketä muita
tanssisalissa lie ja kenen kanssa hän saisi tanssia? Entäs kaikki ne
uteliaat silmät, jotka häntä tarkastelevat, ja sitten pitäisi
jokaisella olla silmät ja korvat auki kuullakseen mitä joka haaralla
hänestä puhutaan, ja huomatakseen miten kukin on puettuna, minkälainen
muoti on, kuka on hienoin, komein j.n.e., oi, siellä on tuhansia
asioita, joita täytyy tarkastaa voidakseen seuraavana päivänä kertoa
kaikesta ystävälleen. Niin, ettekö ole samaa mieltä, Aino neiti?"

Aino seisoi epäilevän näköisenä, puoleksi hymyillen, puoleksi häveten.
Hän ei ollut tottunut tällaiseen puhuttelutapaan, eikä voinut vastata
kysymykseen kieltävästi, kun hän itse oli samalla tavoin kertonut
kahdesta ystävästään kaupungissa.

"Minä en ole niin tarkoin sitä miettinyt", vastasi hän vaan, "mutta
kaupungissa ei sillä tavoin puhuttu tanssiaisista."

"Ehkä olenkin liian ankara," jatkoi taas ylioppilas, "mutta ajatelkaa,
viisi iltaa peräkkäin ja kello kolmeen asti! Onko tämä lepoa, jota
tanssi tuottaisi, onko tämä suloista? Ajatelkaa miltä nuoret tytöt
näyttävät valvottuaan tanssijaisissa kello kolmeen asti aamulla!
Hienoharsonen puku revittynä repaleiksi, vanteet hameessa ehkä
poikkinaisina, kukat päässä kuihtuneina ja huonosti pidettyinä,
loistavat silmät väsyneinä ja unisina, punaiset, raittiit kasvot
kalpeina ja voimattomina. Tällaisen kuvan näkee aurinko pilkistäessään
aamulla ikkunasta sisään ja kehoittaessaan ihmisiä työhön ja uuteen
elämään. Ei, pois, kotiin, niinkauan kuin kruunujen kynttilät loistavat
vielä täydellä valollaan, niinkauan kuin ilo vielä hymyilee meille ja
soitto vielä puhtaasti kaikuu korvissamme, niinkauan kuin kaikki mitä
näemme on raitista ja ihanaa, -- siiloin viemme mukanamme täydellisen
eheän kuvan, jota voi ilolla muistella."

"Mutta ken voi mennä kesken pois tanssijaisista, juuri kuin ilo on
ylimmillään?" kysyi Aino.

"Minä voin, ja tekin voitte, jos vaan tahdotte, jos ette mieluummin
tahdo tuntea itsenne kyllästyneeksi kaikkeen tuohon nautintoon ja
lopettaa iltanne haukottelemisella."

Kun ei Aino mitään vastannut, jatkoi ylioppilas.

"Minä näytän nyt teille kaksi kuvaa, jotka ehkä tunnette. Toisella
puolen kalpea, tanssissa väsynyt kaupungin neiti, joka istuu
sohvallaan, yskii ja viiniä maistelee, ja toisella kirkassilmäinen,
punaposkinen maalaistyttö, joka nousee vuoteelta auringon noustessa ja
koko päivän laulaa kuin leivonen. Kumpaisen heistä mieluummin
valitsisitte ja kumpaisena itse tahtoisitte olla?"

Aino loi silmänsä alas; sillä hän tuli ajatelleeksi itseään ja hän
ymmärsi että ystävänsä tarkoitti juuri häntä. Mutta kun ei hän mitään
vastannut, jatkoi ylioppilas.

"Älkää luulko, Aino neiti, että tahdon ketään tuomita, mutta kun te
katselette maaseutua kaupunkilaisen silmillä, niin sallikaa minun tehdä
päinvastoin. Oli vielä jotain, jota mielelläni haluaisin tietää; kun
kerran alotin pitää luentoja, niin tahdon jatkaakin -- mistä te, neiti,
puhelitte tavallisesti siellä kaupungissa."

"Sitä ei todellakaan ole helppo muistaa", vastasi Aino hymyillen.

"Niinkö paljon te puhelitte?" -- ja ylioppilas nauroi viekkaasti --
"niin, niin, jos ette tahdo sitä sanoa, niin koetan arvata. Ensi alussa
sinne tultuanne olitte ujo ettekä vastannut muuta kun on ja ei, eikö
niin?"

Aino kohotti kummastuneena päänsä.

"Eikö niin?" toisti ylioppilas, "minä olen hyvä ennustaja ja voin sanoa
vieläkin enemmän. Te puhuitte kodistanne, maalaiselämän tavoista -- ja
te olette kertonut minusta." Ylioppilas loi tutkivan, terävän katseen
Ainoon, joka tuli aivan punaiseksi.

"Mistä voitte sen tietää?" änkytti hän hämmästyneenä.

"Jumalan kiitos, hän on vielä lapsi", ajatteli ylioppilas itsekseen, ja
hänen kasvonsa kirkastuivat. "Niin, katsokaas, minä olen hyvä
ennustaja. Minä tiedän vieläkin enemmän, Aino neiti, minä tiedän, mitä
minusta sanoitte."

Aino katseli maahan.

"Te olette sanonut melkein näin: ette voi uskoa kuinka monta
kummallista ihmistä siellä kotona on. Siellä on olueenpanija, joka on
paksu kuin tynnyri, hän on ensimmäinen ja suurin tanssija ja sitten on
siellä ylioppilas, joka on aivan suurilla kirjaimilla painetun
rukouskirjan näköinen." --

"Sitä en ole koskaan sanonut", keskeytti Aino äkkiä, katsellen suoraan
hänen silmiinsä.

"Jos ei juuri samoilla sanoilla, niin kuitenkin oli tarkoitus sama",
vastasi ylioppilas hymyillen. -- "No, ja sitten olette puhunut
lukkarista, joka sanoo amen kuorin ovella ja sitten isästänne suurissa
päällyssaappaissaan. Kyllähän te tunnette tuon vanhan laulun maaseudun
papeista, jota kaupungissa alituisesti jankutetaan, ja eikö totta,
tekin, Aino neiti, olette ottanut siihen osaa? Teille on myöskin
naurettu, kun kerroitte yhtä ja toista täällä meidän elämästämme, ja te
olette kuunnellut paljaita keikarien sukkeluuksia ja pistopuheita, ja
sillä aikaa istui teidän isänne, maaseudun pappi, ajatellen rakasta
tytärtään ja rukoillen, että Jumala häntä suojelisi."

Aino ei nostanut päätään, vaan hän ei voinut salata kahta kyyneltä,
jotka tipahtivat alas maahan.

"Suokaa anteeksi", kuiskasi hän.

"Minulta ei teillä ole mitään anteeksi pyydettävää", vastasi
ylioppilas. "Päinvastoin pitäisi, minun ennemmin kiittää teitä siitä,
että te olette totisesti kuunnellut sanojani ettekä niistä minuun
suuttunut. Älkää nyi luutko sen johdosta, mitä olen sanonut, että
vähänkään halveksin sellaisia huvituksia; mutta niitä voi usein käyttää
väärin, ja minä pidän aina peilinäni kaikkea, mikä on ihanaa. Niin, nyt
en ennän tahdo teitä kiusata, nyt saatte mielellänne sanoa, että minä
olen tänään pitänyt teille esitelmän. Milloinhan pidän seuraavan? No,
hyvästi, hyvästi, kiitos seurasta."

Aino ei enään ollut niin keveä jaloiltaan, kulkiessaan sinä päivänä
kotiinsa. Hän ei tietänyt mikä outo riemun sävel soi hänen sydämessään,
jonka ääntä hän ei voinut vaientaa; hän ei voinut mielestänsä selvästi
ajatellakaan. Ja kun hän näki puut ja valkoisen, ystävällisen aituuksen
puutarhan ympärillä, pappilan ja viheriän portin, tuntui hänestä
niinkuin ne seisoisivat niin totisina uhaten häntä. Ja eikö isänkin
silmissä ollut jotain, joka soimasi häntä? vaikka hän aina olikin niin
hyvä ja ystävällinen, taputti hänen poskiaan ja suuteli häntä. Aino
meni ylös huoneesensa, hän tunsi suuren halun saada itkeä, vaan hän ei
voinut. Hän istuutui tuolille ikkunan eteen, nojasi kyynäspäänsä
ikkunalautoja vasten, ja katseli ulos pää käden nojassa. Hän ei nähnyt
mitään, vaikka hänen silmänsä tuijottivat samaan paikkaan. Jos olisivat
häneltä kysyneet, mitä hän ajatteli, olisi hän vastannut: "en itsekään
tiedä." Ehk'ei hän tietänytkään, minkätähden hänen jalkansa veivät
hänen kirjakaapin luo ja minkätähden hän pysähtyi katselemaan kirjoja.
Hän katseli koreisin niteisin sidottuja kirjoja, jotka oli tuonut
mukanaan kaupungista. Käsi kuroitti jo ottamaan niitä, mutta hän ei
huolinut ainoastakaan. Viimeiseksi huomasi hän siellä pienen, tomuisen
kirjan, jonka mustalla kannella oli kultaristi. Tämän otti hän ja meni
pöydän luo. Hänen silmänsä pysähtyivät tarkastelemaan ensimmäistä
lehteä, jolle oli painettuna: Naisen tehtävä ja velvollisuus
evankeliumin valossa. Kuinka kauan hän siellä istui ei hän itsekään
tietänyt, mutta sitten koputettiin ovelle ja sisään astui hänen vanha
ystävänsä Halvar, kirje kädessä.

"Tässä on Teille kirje", sanoi hän jääden kohteliaasti seisomaan
ovelle, lakki kädessään.

"Kirje!" huudahti Aino, ikäänkuin unesta heränneenä, nousi ylös ja
juoksi häntä vastaan. "Mathildalta!" huudahti hän iloisesti. Aarre
kädessään juoksi hän tuolin luo, avasi kirjekotelon, kirjeessä oli
monta, monta arkkia, hän levitti ne eteensä, kirja oli tiellä, sen hän
heitti pois ja luki.

  "Oma, rakas sydänkäpyni!

  Et voi uskoa kuinka sinua kaipaavat isä, äiti, Fredrik, Erkki
  setä ja kaikki muutkin -- niin, eikä hän suinkaan vähimmässä
  määrässä, tiedäthän ketä tarkoitan. Hyi, Aino, kuinka taisit
  olla niin armoton ja kovasydäminen ja lähteä pois täältä juuri
  silloin, kuin näit miten ihastunut hän oli sinuun. Hän näyttää
  nyt, poika raukka, niin surkastuneelta ja alakuloiselta. Hän ei
  enään niinkuin ennen kulje suorana ja reippaana ikkunaimme
  ohitse, tervehdi niin lempeästi kuin sulava voipalanen eikä
  nouse varpailleen, niinkuin hänellä olisi gummia jalkapohjissaan,
  ei, nyt hän on taas yhtä jörömäinen kuin ennenkin ja on ruvennut
  taas puremaan tupakkaa. Siinä saat nähdä, miten olet herättänyt
  kaupunkilaisten huomiota. Ja hän kyselee niin tarkoin ja ahkerasti,
  olenko minä kuullut mitään sinusta. Sentähden saan minä aina
  tanssia yhden tanssin hänen kanssansa. Silloin kyselee hän sinua,
  innostuu tietysti ja huutaa ääneen, ett'ei ketään tyttöä koko
  tanssisalissa voi verrata sinuun, ja kun minä sanon: 'kiitos
  kohteliaisuudesta', kumartaa hän, hymyilee ja vastaa: 'paitsi
  teitä, neiti'. Mutta 'lopussa kiitos seisoo', niinkuin sananlasku
  sanoo. Niin, olin unohtaa, tunnetko sinä tohtori N--ää. Et voi
  uskoa kuinka kummallinen hän on. Hänen piti eilen tanssia täällä,
  mutta ei voinut mitenkään päästä tahtiin, vaan kun hänen piti
  koetella, potki hän vaan jaloillaan, oi, hänpä vasta oli
  lystillinen. Ja ajattelepas, kuinka häpeällistä, hän polki
  uudelle hameelleni, niin että siihen tuli reikä. Niin, jospa
  sen näkisit, Aino! Se on viheriä, meren värinen, kaikkein
  hienoimmilla silkkipitseillä koristettu. Äiti maksoi siitä neljä
  markkaa kyynärältä ja kaikki tulivat minulla kyselemään, mistä
  olen sen ostanut. Torvisoittokunta puhaltaa vielä joka sunnuntai
  torilla. Jospa olisit siellä, Aino! siellä on niin monta, jotka
  etsivät sinua. Nyt on tänne tullut viisi uutta luutnanttia,
  joista yhden nimi on Paulsen, et voi uskoa kuinka miellyttävä
  hän on. Ylioppilas Hansen on kihlannut Susanna Stephens'in, ja
  nyt eivät he huoli muusta kuin katselevathan vain toisiaan ja
  koettelevat astua kävellessään tahdissa käsikynkässä. Ja kuules,
  Aino, älä puhu kenellekään, sillä minä lupasin pitää sitä salassa;
  minä kuulin Miinalta, jolle kauppias Johanson'in rouvan sisar oli
  sen kertonut, että Fredrik oli menossa kihloihin. Hän oli
  kotiljongissa kolmasti pyytänyt Lotta Sylvius'ta ja viime
  torstaina meni hän häntä hakemaan ompelukoulusta. Miten on sinun
  laitasi, Aino? Vieläkö ylioppilas koettaa mielistellä sinua,
  niinkuin ennen, ja lainata sinulle opettavaisia ja ikäviä kirjoja?
  Minä kuvailen näkeväni sinut juhlallisena kuin vanha neiti
  kävelevän hänen vieressään kuunnellen viisaita sanoja, jotka
  tulvailevat hänen kunnioitettavilta huuliltaan. Sinä taidat aivan
  muuttua rukouskirjaksi ennenkuin taas tulet kaupunkiin. Oi, enhän
  sitä tarkoita, ymmärräthän sen, minä lasken vaan leikkiä kanssasi,
  sillä sinähän olet minun pikku sydänkäpyni. Sinun pitäisi, Aino,
  pian taas tulla tänne kaupunkiin, minä en voi käsittää, miten
  sinä yhä vaan jaksat olla siellä maalla. Nyt saamme tänne
  laulajajoukon, tanskalaisia näyttelijöitä ja paljon muuta
  hauskuutta. Onpa hauska, kun nuo tanskalaiset näyttelijät
  kerrankin tulivat, sillä entiset näyttelivät vaan niin totisia,
  ikäviä kappaleita, joita nähdessä tekee mieli nukkua; mutta
  nyt saamme nähdä Orpheus'ta ja Erik Bögh'in pikku näytelmiä.
  Ajattelepas, Orpheus'ta! eikö ollut hauska sinä iltana,
  muistathan samana iltana, jolloin ylioppilas Krebs saattoi
  meidät kotiin?"

       *       *       *       *       *

Kirje sisälsi paljon muutakin ja Aino luki ihastuneena. Kaupunki
kaikkine muistoineen, iloineen ja huvineen sekä imartelevine
viehättävine sanoineen oli ikäänkuin lumottu hänen eteensä. Hän
nousi äkkiä tuoliltaan, hymyili ja lauloi. Sitten juoksi hän
kirjoituspöytänsä luo, otti esiin paperin ja istuutui kohta
kirjoittamaan vastausta. Hän oli kiihoitettu kirjeestä, jonka oli
saanut, hänen kynänsä liikkui nopeasti, ja sanat tulivat kuin
itsestään.

Kirjeen sisältö oli seuraava:

  "Rakas Mathilda!

  Et voi uskoa kuinka hyvää kirjeesi teki minulle. Minä olin
  niin surullinen ja alakuloinen, en itsekään oikein tiedä
  siihen syytä, minä halusin lohduttavia sanoja ja silloin sain
  kirjeesi. Sinä olet iloinen ja ystävällinen, niinkuin aina
  ennenkin, ja haihdutat pois kaikki ikävät ajatukseni ja nyt
  olen taas niin iloinen ja tyytyväinen. Alakuloisuuteni on kuin
  poispyyhkäisty ja minä tahdon nyt kirjoittaa sinulle ja kiittää
  kirjeestäsi. Minä luulen että tuo ylioppilas tekee minut niin
  levottomaksi. Hän seuraa aina minua, minä en saa koskaan kävellä
  rauhassa häneltä. Vaan en minä myöskään voi, niinkuin sinä sanoit,
  käskeä häntä menemään sinne missä pippuri kasvaa, sillä hän katsoo
  kaikkia niin kummalliselta kannalta, ett'en minä mitenkään voi
  niin tehdä. Hän on myös hyvin epäkohtelias ja liian rohkea ja
  tahtoo sekaantua kaikkeen. Sitten nostaa hän sormensa ja saarnaa
  minulle, niin että sinä sitä kuullessasi melkein kadottaisit
  järkesi. Voi, Mathilda, kuinka ikävää täällä on, minä jo pelkään
  talvea. Täällä ei ole ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa saisin
  puhella, ei katuja, ei ihmisiä, joita saisi katsella, --
  ainoastaan viheriä, lakea maatilkka. Minä olen kyllä aikonut
  pyytää, että isäni antaisi minun taas lähteä kaupunkiin, mutta
  hän vaan sanoo: 'minä en voi sitä antaa, rakas lapseni', niinkuin
  hän tarkoittaisi sillä jotain erityistä. Mutta minä kiusaan häntä
  vielä vähän, ehkä hän sitten myöntyy." -- -- --

       *       *       *       *       *

Kun kirje oli valmis, nousi hän ylös, mutta ovelle tultua pysähtyi hän,
käänteli koteloa muutaman kerran kädessään, mutta rohkaisi sitten
mielensä ja juoksi alas pyytämään, että Halvar veisi sen postiin.

Ylioppilas oli siis joutunut tappiolle.



Viides luku.

Uusi taistelu. Apujoukot saapuvat.


Ylioppilas oli jo iloinnut, luullut päässeensä voitolle, mutta nyt sai
hän nähdä suuresti pettyneensä. Hän uskoi jo puolittain, että Ainon
teki mieli tavata häntä ja kysellä häneltä yhtä ja toista, jopa
luottaakin häneen. Tähän päätökseen tuli hän nähdessään miten Aino
vuodatti kyyneleitä ja kuullessaan hänen pyytävän anteeksi -- mutta hän
pettyi. Ainoa ei hän enään tavannut tiellä. Lähtipä kävelemään aamulla,
päivällä tahi illalla -- ei Ainoa missään näkynyt. Vaan kuitenkin tiesi
hän, että Aino oli kotona ja että hän joka päivä oli ulkona
kävelemässä. Hän ymmärsi kohta syyn tähän ja tuli huolestuneeksi.
Taisiko Aino todellakin viihtyä tässä tyhjyydessä vai oliko hän vielä
niin vähän kehkeytynyt ett'ei sitä edes itse huomannut?

Mutta minkätähden tuli hän niin huolestuneeksi? Voisihan hän vaan
poistaa Ainon ajatuksistaan; olihan hän kirjoittanut ystävilleen,
ett'ei hän muuten yhtään välittänyt Ainosta, vaan koetti ainoastaan
muuttaa hänen mielensä. Minkätähden jätti hän aina kesken lukemisensa,
vaikka ei ollut päässytkään loppuun, ainoastaan sentähden, että Ainolla
juuri sillä kellonlyönnillä oli tapana käydä kävelemässä. Minkätähden
katseli hän aina kävellessään ympärilleen, nähdäkseen oliko Aino
lähellä? Olikohan hänen mieltymyksensä tähän raittiisen lapsensieluun,
niinkuin hän kirjoitti ystävälleen, suurempi kuin hän itse myönsikään?
Voisiko olla mahdollista, että Aino, semmoisena, kuin ylioppilas
kuvaili häntä mielessään, olisi huomannut tätä tunnetta.

Ylioppilaalla oli pitäjässä muutamia paikkoja, jotka hän oli valinnut
lempipaikoikseen, sillä ne olivat hänen mielestään erinomaisen kauniit.
Ne olivat etäällä maantieltä, jonka tähden hän kävi siellä ainoastaan
jonkun kerran vuodessa. Kerran iltapäivällä, kun ilma oli kirkas ja
kaunis, päätti hän mennä johonkin näistä ihaillakseen kaunista
näköalaa, ennenkuin lehdet karisivat puista. Matkallaan sinne poikkesi
hän korkealle kukkulalle, mistä taisi nähdä osan järveä pitkän matkan
päähän. Istuessaan siellä kuuli hän jotain rapisevan kuivassa
lehdikossa ja kukapa se olikaan muu kuin Aino, päivänvarjo kädessään.
Erkki hämmästyi ensin, mutta nousi sitten ja meni alas hänen luoksensa.
Aino näki hänet ja tuli äkkiä tulipunaiseksi; hän pysähtyi ja tervehti.
Ylioppilas huomasi tämän ja seisoi hetkisen epäilyksissä, mutta astui
sitten kuitenkin hänen luoksensa.

"Minkä tähden pelkäätte minua. Aino neiti?" kysyi hän katsoen suoraan
hänen silmiinsä.

"Minäkö pelkäisin?" vastasi hän koettaen hymyillä.

"Niin -- juuri te. Ettekö luule minun huomanneeni, että te olette
muuttanut kävelymatkanne? Ettekö luule minun näkeväni teidän
kasvoistanne, että minä nyt puhun totta: te ette pidä seurustelemisesta
minun kanssani; se kiusaa teitä, te luulette, että minä pidän teitä
lapsena ja kuljeskelen täällä niinkuin kouluopettaja saarnaten. Jos
olen joskus sitä tehnyt, niin tahdon pyytää anteeksi ja sitten voimme
erota. Minusta se on vaikeata -- sanon sen suoraan, sillä minä tunnen
haluavani teidän seuraanne, niinkuin kuumana kesäpäivänä uupunut haluaa
raitista, kirkasta lähdettä. Mutta tästä lähtien on entinen tie oleva
teille vapaana. Minä en tule puhumaan kanssanne, enkä pysähyttämään
teitä, voimme vaan ystävällisesti tervehtää toisiamme. Mutta minulla
oli oikeus toivoa, että olisitte sanoneet minulle suoraan, niin en
todellakaan olisi kiusannut teitä niin usein."

Aino katseli ylioppilasta, joka puhui niin lämpimästi, hänen silmänsä
olivat niin suuret ja syvät ja hänen äänensä niin sointuva.

Nyt oli oikeastaan ensimmäinen kerta, jolloin Aino uskalsi oikein häntä
tarkastaa, ja hän huomasi nyt, ett'ei ylioppilas ollut ollenkaan niin
ruma, kuin ennen oli luullut. Hänen kasvonsa olivat miettiväiset ja
kirkkaat ja hän ei enään näyttänyt niin itserakkaalta ja ylpeältä kuin
ennen. Ainon mielestä oli hän yhtä nuori kuin hän itsekin, vaan
kuitenkin herätti hän kunnioitusta. Ja hän oli niin kohtelias ja
ystävällinen, paljon arvokkaampi ja luotettavampi kuin kaikki kaupungin
herrat, jotka kiertelivät viiksiään. Ja kuitenkin oli Aino puhunut
hänestä pahaa, hänen selkänsä takana -- tätä oli hän miettinyt näinä
viimeisinä viikkoinakin astuessaan yksin tietä pitkin -- mutta oliko
tämä tuo entinen ylioppilas? Oliko tämä sama ylioppilas, joka kulki
aina niin synkän, alakuloisen näköisenä, katsomatta oikealle tahi
vasemmalle ja puhumatta kenenkään kanssa? Oliko hän muuttunut niin
ystävälliseksi ainoastaan halusta oppia tuntemaan Ainoa? Tahi luuliko
hän, että Ainosta vielä voisi tulla se vaate, jolle hän voisi maalata
naisen kuvaa, josta hän uneksi?

Aino ei vastannut mitään ja ylioppilas seisoi epäillen mitä tekisi.

"Niin" -- sanoi hän vihdoinkin, "minä arvelin kulkea tätä tietä, mutta
jos te, Aino neiti, haluatte samaa, niin käännyn takaisin."

"Ei, miksikä niin?" vastasi Aino ujosti, "ettekö tahdo minua seurata?"

"Mielelläni", sanoi ylioppilas, ihmetellen vastausta, "mutta älkää
sitten suuttuko minuun, jos olette katuva hyvyyttänne."

He kulkivat hetken vierekkäin puhumatta sanaakaan. Vihdoin kysyi Erkki:

"Oletteko nykyjään kuullut mitään kaupungista, Aino neiti?"

"Olen."

"Ja kaikki teidän ystävänne voivat hyvin?"

"Kyllä, kiitoksia!"

"Se ilahduttaa minun", sanoi ylioppilas, "on aina hauska kuulla hyvää
niistä, joita rakastaa."

"Olisikohan häntä huvittanut saada tietää mitä viimein kirjoitin",
ajatteli Aino itsekseen ja hänen omatuntonsa soimasi häntä. He olivat
taas ääneti.

"Niin -- minne menette nyt, neiti?" kysyi ylioppilas taas.

"En itsekään tiedä -- emmeköhän vähän matkaa eteenpäin", vastasi Aino.

"Jos tahdotte niinkuin minä, niin menemme tuonne korkealle vuorelle,
mistä on erinomaisen kaunis näköala. Niin, varmaankin olette siellä
ennenkin käyneet, tuolla ylhäällä noiden talojen luona.

"Jos ei sinne vaan ole liian pitkä matka", vastasi Aino.

"Eikö mitä, voitte nojautua minuun, jos väsytte, niin saatte nähdä että
maaseudullakin on oma kauneutensa ja ihanuutensa. Oletteko yhtään
matkustaneet maassamme?"

"En yhtään."

"Luultavasti eivät useat muutkaan ole sen enempää, mutta eikö ole
ihmeellistä, että ihmiset, joilla on varaa matkustaa, matkustavat
ulkomaille, olkoonpa Kiinaan tahi Indiaan, vaan tuntevat ainoastaan
vähän tahi eivät yhtään omaa maatansa? Ja sen minä kuitenkin tiedän,
ett'en minä ole löytänyt missään niin kauniita paikkoja kuin täällä
kotimaassa Norjassa."

"Oletteko matkustanut täällä paljon?" kysyi Aino.

"Minäkö? Voinpa sanoa, että melkein pienestä pojasta asti.
Valders'issa, Hallinlaaksossa, Gudbrand'in laaksossa, Romsinlaaksossa,
Thelemark'issa ja Bergen'in hippakunnassa olen useampia kertoja
kulkenut laukku selässäni. Enkä koskaan tiedä olleeni niin iloinen,
kuin astuessani laulaen yli tunturien, kaikki surut ja huolet
unohdettuina ja uudet toiveet rinnassani; ja minun mielestäni ei ruoka
ole koskaan maistunut niin hyvältä kuin silloin heittäydyttyäni
ruskeaan kanervikkoon, paimenpoikien ja lampaitten viereen. Ulkomailla
sain kyllä nähdä yhtä kaunista ja hauskaa, mutta en koskaan niin
suurenmoista, kunnioitusta herättävää kuin täällä. Italia voi herättää
iloa ja riemua, tanssia ja riemuitsevaa laulua, vaan Norja herättää
miehuullisia ajatuksia, syviä tunteita, suuria toimia. Norjalla on
torvi ja tanssinsa, Italialla tamburini ja saltarella."

Aino katsahti ylioppilaasen, joka sitten jatkoi: "Te ihmettelette
varmaankin, kun kuulette minun, vanhan kirjatoukan, puhuvan täten,
mutta minä voin todellakin sanoa teille, neiti, kun keväällä ilma tulee
lämpimäksi, rupeaa jalkapohjiani polttamaan ja silloin herää minussa
halu päästä pois, lentämään tunturille -- jota hakua tuskin voin
vastustaa, -- mutta -- olen tullut vanhaksi, jalkani vapisevat,
ruumiini on kömpelö ja sentähden jään kotiin. Eikö ole ihmeellistä,
neiti, minkälainen lumousvoima luonnolla on ihmissydämmeen? Kun on
talvi, jolloin luonto on valkoisen lumivaipan peittämänä, silloin
ihminen ikäänkuin vetäytyy yksinäisyyteen, etsii uunia ja lamppua sekä
hauskaa, lämmintä huonetta. Mutta kun on kevät, jolloin kukan nuput
puhkeavat, herää meissä uutta eloa, iloa ja toivoa ja elämä sisällä
huoneessa tuntuu meistä liian ahtaalta. Ja kun kesä tulee, jolloin
kaikki kukoistaa täydessä rikkaudessaan, silloin puhkeaa sydänkin
kiitolliseen iloon. Mutta kun taas tulee syksy, jolloin päivät ovat
sumuiset ja puut kuihtuneine lehtineen menettävät viimeisen toivonsa,
silloin tulee sydänkin niin kummallisen surulliseksi; ihminen tulee
silloin niin miettiväiseksi ja haluaa jotain, tietämättä itsekään
mitä."

He pysähtyivät hetkeksi, katsellen ympärilleen ja kulkivat sitten
äänettöminä eteenpäin.

"Nyt olemme pian perillä", sanoi ylioppilas, "tuolla korkealla mäellä
se on, ettekö ole koskaan olleet tuolla?"

"En koskaan!"

"Siinä näette, te hylkäätte sen, mitä teillä on ja haluatte sitä, mitä
teillä ei ole. Nyt saatte nähdä, että maalla on kauniimpaa kuin
luulette."

He nousivat mäelle ja ylioppilas levitti vaippansa, jolle Aino saisi
istua.

"Täällä ette saa olla liian vaativa, neiti, vaan nyt saatte tyytyä
kovaan maahan ja vaatepalaseen penkin asemesta", sanoi hän, levittäen
paremmin vaippansa.

Aino kiitti ja istuutui katselemaan näköalaa, ylioppilas seisoi hänen
vieressään.

"No, mitä pidätte?" kysyi hän hetken perästä.

"Kyllä on kaunista -- ihanaa", vastasi Aino, voimatta kääntää pois
silmiään.

"Niin, eikö totta, tuo jyrkkä tunturi, jonka näette tuolla, on niin
voimakas, niin vahva ja ylpeä; leveät tunturiharjat, jotka ympäröivät
laaksoa, näyttävät niin luotettavilta ja tyyneiltä kuin vanhat,
ajattelevaiset miehet; laakson pohja peltoineen ja taloineen tuolla
tunturin alla on niin rauhallisen ja turvallisen näköinen, niinkuin se
ajattelisi: täällä ei ole mitään hätää, niin kauan kuin nuo ovat
vahteina. Ja tuo joki! Katsokaa, kuinka se juoksee kallioiden välillä,
katsokaa, kuinka se luikertelee kivien lomitse, kuulkaa, kuinka se
kohisee tuolla jalkojemme alla. Eikö se ikäänkuin kerro meille koko
elämänhistorian? Voitteko, Aino neiti, kuulla tätä kertomusta?"

"En oikein ymmärrä mitä tarkoitatte. Kertokaa te, niin kuuntelen
mielelläni", sanoi Aino. "Mutta, suokaa anteeksi -- -- minä en
ollenkaan huomannut, että te seisotte, ja minä vaan tässä istun teidän
vaipallanne, eikö teidänkin tekisi mieli istua?"

Ylioppilas kiitti ja nyt istuivat he molemmat vaipalla.

"Nyt saatte kuulla elämänhistorian, jonka joki on kertonut minulle
monesti", sanoi ylioppilas. "Tuolla ylhäällä, autiolla lakeudella,
missä on lumiaukioita leveine valkoisine harjanteineen ja missä mustat
huiput pistäytyvät esiin lumimeressä, missä harvoin käy ihmisiä, paitse
noitia, jotka siellä liikkuvat ja heittelevät lohkareita alas laaksoon
niinkuin lumipalloja, tuolla ylhäällä, missä ihminen tuntee itsensä
niin pieneksi ja vähäpätöiseksi, että hän surullisena luikertelee esiin
niinkuin pieni mato, toivoen olevansa taas alhaalla laaksossa -- siellä
on virta syntynyt. Voimallisia rintoja on se imenyt, voimallisia näkyjä
nähnyt, hengittänyt voimallista ilmaa. Kun sentähden kevät tulee,
aurinko nousee ja paahtaa vanhoja lumiukkoja tuolla ylhäällä vuorella,
niin että vesi valuu alas pitkin tukkaa ja partaa, tulee pienokainen
kärsimättömäksi ja tahtoo ulos katsellakseen ympärilleen, eikä kukaan
voi sitä enään pidättää. Se hiipii salaa pois, kumartuu alas, katselee
hyökylaineittensa yli, nähdäkseen uskaltaisiko heittäytyä sinne, astuu
sitten varovaisesti alas, askel askeleelta ja kaivaa kantapäänsä
lumeen. Mutta sitä se ei kauan kärsi, se heittäytyy äkkiä nauraen
kosken niskaan ja syöksyy meluten ja pauhaten alas pohjaan, niin että
kuohu raivoo sen ympärillä. Sitten se hymyilee, hyppii, piehtaroi vielä
enemmän, lyöpi kiviä, jotka ovat sen tiellä ja leikkii kukkien ja
pensaitten kanssa, jotka riippuvat kosken ylitse. Mutta pian jalka
tulee väsyneemmäksi ja tie hankalammaksi kulkea, kivet repivät sen
vaatteita ja pensaat haavottavat sen kasvoja. Silloin peljästyy se ja
rupeaa itkemään; takaisin ei enään sovi palata, sen täytyy päästä
eteenpäin, yhä vaan eteenpäin, ja nyt hyppää se rajulla vauhdilla yli
kivien, pölkkyjen ja mättäiden. Mutta tie tulee yhä vaan pitemmäksi ja
päämäärä jää yhä kauemmaksi ja kauemmaksi, ja sentähden tulee se äkkiä
totiseksi ja hiljaiseksi. Se pysähtyy lepäämään ja mietiskelemään;
nyt ei se enään juokse kivien välitse, vaan lorisee hiljaan ja
kärsivällisesti, se ei enään leiki pensaitten ja lehtien kanssa, vaan
virtaa levollisesti, pyytäen saada itselleen sijaa, -- kunnes se
vihdoinkin näkee laajan lahden, äärettömän suuren meren ja nyt levenee
se iloisesti, ojentaa käsivartensa sitä vasten ja heittäytyy uskollisen
ystävänsä syliin. -- Niin, sellainen on virta, ja samallainen on, Aino
neiti, myöskin ihmiselämä. Se alkaa ensin tuolla ylhäällä avaruudessa,
satumaailmassa, sitten herää ihmisessä suurempia ajatuksia, jostain
ennen tuntemattomasta, ja hän haluaa ulos, yhä vaan ulos. Silloin
rientää hän eteenpäin juosten, leikkien, tanssien ja iloiten, kunnes
tulee päivä, jolloin vastatuuli puhaltaa, jolloin kivet loukkaavat
hänen jalkojansa ja pensaat repivät hänen kasvojansa. Silloin hän
peljästyy, mutta äiti on kaukana; hän tulee katkeraksi ja tahtoo tehdä
vastarintaa, mutta se ei onnistu. Hän itkee yhä vaan, siksi kuin sydän
rauhoittuu. Mutta silloin onkin ihminen jo täysikasvuinen, silloin
kulkee hän tasaista elämän polkuaan nöyränä ja levollisena, väistyy
kiviä tiellänsä ja haluaa vaan levähtää jossain suuressa ja jalossa,
joka voi avosylin ottaa hänet vastaan ja kokonaan häntä vallita.
Silloin avautuu hänen eteensä tuo äärettömyys, ijankaikkisen valon
asunto, siellä on hänen päämääränsä, ja iloisena heittäytyy sielu
Jumalan isälliseen syliin, missä yksin lepo on löydettävänä."

Ylioppilas puhui niin lämpimästi, kuin olisivat sanat tulleet hänen
sydämmensä sisimmästä, ja Aino kuunteli, ihastuneena tästä elävästä,
vilkkaasta kuvauksesta ja ylioppilaan hyvistä silmistä, jotka hehkuivat
niin kummallisen tulisesti. Hän ei voinut vastata mitään, vaan istui
ääneti ikäänkuin olisi jotain odottanut. Erkki jatkoi sitten:

"Ettekö ole, Aino neiti, kuullut luonnon puhuvan teille useilla
kielillä? Tehän olette syntyneet ja pienuudestanne saakka kasvaneet
metsän ja tunturien keskuudessa!"

"Minä olen aina iloinnut luonnosta", vastasi Aino, "varsinkin
kesäilloin, kun aurinko juuri on laskeutumaisillaan ja aallot loiskuvat
rantaa vasten. Silloin johtuvat aina niin elävästi mieleeni
kertomukset, joita olin kirjoista lukenut. Sentähden sanoivat he
kaupungissa minua liian tunteelliseksi", lisäsi hän hymyillen.

"Vai niin", vastasi ylioppilas.

"Siellä kaupungissa ei ollut tilaisuutta nähdä kaikkea sellaista",
jatkoi Aino, "ja sitä paitsihan oli siellä niin paljon muuta
ajattelemista. Mutta nyt tuntuu minusta, niinkuin kaikki vanhat muistot
taas heräisivät, nyt kun olen täällä niin yksinäni."

Ainon silmät säihkyivät hänen puhuessaan, mutta ylioppilas ei sitä
huomannut, hän katsoi vaan alas maahan, repien irti sammalia ja
kuunnellen ystävänsä sanoja.

"Niin, taitaa näyttää kummalliselta, kun minä näin puhuu teille",
jatkoi hän, "sillä te ette varmaankaan voi ymmärtää minua, teillä on
kirjanne, joihin voitte turvautua, mutta minulla ei ole mitään."

"Onhan teillä Mathilda, teidän ystävänne. Eikö hän siis ole mitään?"
kysyi ylioppilas katsahtamatta ylös.

"Niin, hän onkin ainoa, mutta hänestä saan kuulla ainoastaan joka
toinen viikko. Silloin tuntuu minusta ikäänkuin kaikki heräisi minussa
uuteen eloon, ja minä tulen taas yhtä iloiseksi kuin ennen, mutta se
kestää vaan siksi kuin seuraavana päivänä olen toistamiseen lukenut
kirjeeni. Ei ole mitään, johon minä voisin turvautua, ei mitään, johon
voisin mieltyä."

Ylioppilas aikoi sanoa jotain, mutta pidätti itseään.

"Mutta eikö täällä ole ketään, joka voisi olla teidän ystävänne?"

"Ei muita kuin henkikirjurin tytär", vastasi Aino halveksivalla
äänellä, "mutta hän ei voi puhua muusta kuin olueenpanosta ja
leipomisesta."

"Minä luulen, neiti, voivani ymmärtää, vaikka te olettekin nainen ja
minä mies. Te kaipaatte ystävää, johon voitte täydellisesti luottaa,
jolle voisitte kertoa kaikki, mikä kirvelyttää sydäntänne, ollen varma
siitä, että hän teitä täydellisesti ymmärtää."

Aino seisoi hetkisen miettiväisenä.

"Ehkäpä niin", sanoi hän hitaasti ja matalammalla äänellä.

"Te kaipaatte äitiänne, eikö niin?" jatkoi ylioppilas, "mutta ei
hänkään olisi voinut teitä auttaa, jos hän olisikin elänyt. Hän olisi
kyllä voinut olla teille jotain, vaan ei kaikkea; te olisitte vaan
tullut kärsimättömäksi, kun olisitte nähnyt, ett'ei hän olisi voinut
ymmärtää teidän sisimpiä ajatuksianne, ja sentähden olisi hän kenties
kutsunut teidän hellimpiä, ujoja ajatuksianne haaveilemiseksi. Ei, te
-- te kaipaatte ystävää, jolla olisi samallaiset lämpimät tunteet kuin
teillä, ystävää, joka kuitenkin seisoisi teitä korkeammalla niin että
hän voisi ohjata, neuvoa ja valaista teidän ajatuksianne."

"Niin, voisitteko löytää minulle ketään sellaista?" kysyi Aino
katkerasti.

"Minä luulen, että mahdotonta olisi teille löytää sellaista. Vaan
valitkaa itse", vastasi ylioppilas, "hän voi ilmestyä äkkiä, ja voi
myös tulla myöhään, hän voi olla joku nainen, mutta eiköhän hän voi
olla mieskin?"

Aino punastui, mutta ei vastannut mitään.

"Ja sitten ette saa pitää minäkään häpeänä rakastaa luontoa ettekä
luulla itseänne sentähden liian tunteelliseksi. Olisihan silloin
Kaikkivaltiaankin pitänyt olla liian tunteellinen, kun Hän loi ihmiset
ja luonnon keskenäiseen yhteyteen ja samoin Paavalinkin, kun hän
kirjoitti, että koko luonto huokaa vapautta. -- -- Mutta täällä tulee
jo vähän kylmä ja pimeä, ja te sanoitte, että teillä olisi kiire
kotiin. Ehkä olisi sentähden parasta, että jo ajattelisimme
paluumatkaamme."

Aino hypähti ylös, pudisti hamettaan ja pysähtyi vielä hetkeksi
ihailemaan näköalaa, ennenkuin hän astui alas vuorelta.

Kotimatkalla tuli taas puhe kävelyretkistä; ylioppilas kuvaili Norjan
luontoa ja kansanelämää ja hän oli niin ihastunut kaikkiin vanhoihin
muistoihinsa, ett'ei hän yhtään huomannut tulleensa pappilan veräjälle
saakka ja seisovansa nyt pappilan pihalla. Aino ei pyytänyt häntä
astumaan sisään; hän oli niin liikutettuna kaikesta mitä oli kuullut ja
hämmästyneenä, kun näki kellon jo olevan niin paljon, ett'ei hän
muistanut olla kohtelias. Luultavasti olisi ylioppilas kuitenkin
niinkuin tavallisesti kieltäytynyt, jos hän olisikin pyytänyt. Sisällä
huoneessa oli lamppu sytytettynä ja pastori istui lukemassa uusia
sanomalehtiä, jotka juuri oli saanut. Kun Aino astui sisään pani hän ne
pois.

"No, sinähän olit tänään pitkällä kävelymatkalla", sanoi hän, katsellen
ystävällisesti tytärtään.

Aino istuutui sohvalle.

"Niin, ajatteles, isä, minä olin tuolla korkeimmalla tunturilla
saakka", vastasi hän.

"Miten tulit sinä sinne? Oliko sinulla ketään kanssasi?"

Minkätähden oli Ainosta niin kummallista vastata tähän kysymykseen,
minkätähden oli hänelle aivan mahdotonta saada sanat suustansa?

"Et voi uskoa kuinka hauska oli," vastasi hän vaan.

"Niin, minä tiedän, että tuolla ylhäällä tunturilla on ihanaa -- mutta
olitko yksinäsi," toisti pastori uteliaasti.

"Ylioppilas oli kanssani", vastasi Aino vihdoinkin, mutta jos vastaus
olisi ollut pitempi, olisi hänen äänensä vavissut. Kun hän nyt oli
saanut sen sanoneeksi, ei se enään hänen mielestään ollutkaan niin
kummallista.

"Vai niin, hän oli siis kanssasi -- mitä hyvää hän tänään sinulle
kertoi?"

"Hän kertoi kävelymatkoistaan ja paljon muutakin", vastasi Aino,
haluten saada vielä enemmän puhua ylioppilaasta, "et voi uskoa, kuinka
hauska oli kuulla häntä."

"Niin, hauska on kyllä puhua hänen kanssaan", sanoi pastori, joka ei
enään tahtonut jatkaa tätä ainetta, vaan istui hiljaan tuolillaan,
polttaen piippua.

Aino lepäsi sohvalla, syviin ajatuksiinsa vaipuneena; mutta äkkiä tunsi
hän, miten isä häntä tarkasteli.

"Onko sanomalehdissä mitään uutisia?" kysyi hän, löytääkseen jotain
uutta puheenainetta.

"Ei niin mitään. Preussilaiset kerskailevat niinkuin ennenkin", vastasi
pastori puhaltaen savutuprun.

Taas oltiin ääneti, Aino vaipui uudelleen ajatuksiinsa ja pastori
tarkasteli häntä.

"Tahdotko, että laulan sinulle?" kysyi Aino äkkiä, nousi ylös ja läheni
pianoa.

"Kyllä, jos et vaan ole väsynyt, niin, --" vastasi pastori.

Aino soitti ensin muutaman säveleen ja rupesi sitten laulamaan vanhaa
lempilauluaan: "Oi Ola, Ola, mun armahani." Oli pitkä aika siitä, kun
tämä laulu oli kaikunut hänen huuliltaan, mutta nyt tulivat sanat kuin
itsestään ja hänestä tuntui niin hyvälle laulaa sitä. Mutta tuskin oli
hän ehtinyt alottaa kun pastori huudahti:

"Ei tuota, ei tuota, älä lapsi kulta enään laula tuota vanhaa laulua,
vaan laula mieluummin jotain uutta, mitä olet oppinut, jotain
Orfeuksesta, ne laulut ovat hauskoja ja sukkelia."

Aino totteli, otti Orfeus-nuotit hyllyltä ja rupesi laulamaan niistä.
Hän lauloi ensin venyttämällä, niinkuin oli kuullut teaaterissa
laulettavan; mutta jo ensimmäisen värsyn laulettuaan heitti hän vihon
lattialle.

"Ei, isä, minä en nyt voi tätä laulaa, jonkun toisen kerran laulan sen
sinulle, mutta nyt en voi."

Sitten alkoi hän taas laulaa "Olaansa", ja sen jälkeen muita
kansanlauluja, olipa niinkuin ne nyt olisivat herättäneet hänessä uutta
eloa, hän lauloi niin iloisesti ja laulaessaan liitelivät hänen
ajatuksensa yli laaksojen ja tunturien, missä ylioppilas oli niin usein
astuskellut kontti seljässä.

Mutta olipa joku, joka sinä iltana seisoi ulkona kuuntelemassa laulua,
eikä se kukaan muu ollut kuin juuri ylioppilas. Kun Aino oli mennyt
sisään, oli tämä jäänyt hetkeksi seisomaan pihalle ja, väsynyt kuin
oli, istahtanut penkille lepäämään. Sitten astui hän hitaasti tietä
alas, mutta hän ei ehtinyt veräjällekään saakka kun jo kuuli sisältä
huoneesta laulun säveliä, ja niinpä hän palasi takaisin, sillä Aino se
luultavasti oli, joka lauloi. Hän istuutui penkille ja nyt kuuli hän
venyttävällä ja kimakalla äänellä laulettavan lauluja Orfeuksesta.
Ylioppilas hypähti seisoalleen. "Onko mahdollista, että hän voi tuota
laulaa tällaisena päivänä ja tällaisten keskustelujen jälkeen -- mutta
eipä hän laulakaan sitä hyvin." -- "Oi Ola, Ola, mun armahani", kuului
taas sisältä, niin tunteellisesti, niin surullisesti; säveleet
tunkeutuivat ylioppilaan sydämmeen niin valittavilta, niin lämpiminä.
"Oi", huudahti hän iloisesti, "nyt laulaa hän oikein täydestä
sydämmestään ja sielustaan, ja Jumalan kiitos että hän voi vielä
laulaa." Hän seisoi kauan ja kuunteli tarkoin, painaen joka säveleen
mieleensä. Kaikki ne laulut, joita Aino lapsena ollessaan tuona
ensimmäisenä iltana oli hänelle laulellut, johtuivat nyt uudestaan
hänen mieleensä täydellisempinä ja rikkaimpina -- nyt oli hän
täysikasvuinen nainen. Vihdoin nousi hän ylös penkille ja pilkisti
ikkunasta sisään, sillä uutimet eivät vielä olleet lasketut alas. Niin,
siellä istui Aino pianon ääressä ja lauloi juuri kuin hänelle:

    "Ma ikkunassain näen sun,
    Oi armas ystäväni mun,
    Ja varjos mulle tuttu on,
    Vaan sisään pääst' on mahdoton."

Ylioppilas hypähti alas penkiltä.

"Näkiköhän hän nyt todellakin minut?" sanoi hän itsekseen, -- -- --
"hm -- enpä minä suinkaan olekaan hänen 'armas ystävänsä', mutta sisään
täytyy minun päästä!" Tätä miettiessään astui hän kotiinsa päin, mutta
veräjästä kulkiessaan katsahti hän vielä ylös huoneesen, mistä valo
loisti, ja mutisi itsekseen: "Jumalan kiitos, että hän voi vielä
laulaa."

Aino ei nyt enään peljännyt ylioppilasta, vaan päinvastoin kulki aina
sitä tietä, jota tiesi hänenkin tavallisesti tulevan. Vaan kuitenkin
sykki hänen sydämmensä aina, kun hän näki kaukaa ylioppilaan. Hän
toivoi melkein, että hän ei tulisikaan, mutta kuitenkin oli hän
sydämmessään niin iloinen, kun ylioppilas häntä seurasi ja puhutteli.
Hänellä ei ollut ketään muutakaan ystävää, sillä isä -- niin, hän ei
mielestään voinut isälleen puhua muusta, kuin jokapäiväisistä asioista;
hän ei itsekään tietänyt syytä siihen, mutta hänestä tuntui, ikäänkuin
hänen isänsä ei ymmärtäisi häntä, eikä voisi kohottaa hänen ajatuksiaan
korkealle aatemaailmaan niin hyvin kuin ylioppilas, joka puhui aina
niin elävästi, juuri niinkuin hänkin ajatteli, ja joka osasi selittää
kaikellaisia asioita. Milloin oli hän leikillinen, milloin totinen,
mutta kuitenkin aina hauska. Pimeän tultua meni Aino jo varhain ylös
huoneesensa ja istuutui ikkunan eteen katselemaan maantielle päin,
josta näki kynttilän valon loistavan ylioppilaan huoneesta, ikäänkuin
ystävällisen tähden puitten välistä. Hän kuvaili mielessään, miten
ylioppilas istui kirjansa ääressä, pää käsien nojassa, kuinka hän
unohti kaikki ympärillään, ajatellen kaikkea muuta kuin häntä, joka nyt
ikävöiden istui täällä yksinäisessä huoneessaan. Aino ei voinut
käsittää miten hän oli koskaan voinut luulla häntä ylpeäksi, miten
sillä tavoin oli hänestä kirjoittanut ja vieläpä päälle päätteeksi --
Mathildalle. Mathilda oli näinä viimeisinä päivinä joutunut aivan
syrjään. Aino kyllä kirjoitti hänelle, sillä hän ei uskaltanut jättää
sitä tekemättä; mutta, totta puhuen, toivoi hän, että heidän
kirjevaihtonsa pian loppuisi. Hänen kirjeensä eivät enää olleetkaan
niin pitkiä, eikä hän enää kirjoittanutkaan niin usein kuin ennen;
usein istui hän harmissaan pureskellen kynäänsä, kun ei tietänyt mitä
kirjoittaa. Ylioppilaasta ja hänen keskusteluistaan ei hän tahtonut
mitään mainita, sillä sille Mathilda vaan nauraisi; ja hänen täytyi
salata tunteitaan, ett'ei Mathilda mitään huomaisi, vaan luulisi häntä
yhtä iloiseksi kuin ennen. Mutta kerran ei hän voinut olla puhumatta
ylioppilaasta. Mathilda oli kirjeessään pilkannut häntä sen johdosta,
mitä Aino hänestä ennen oli kirjoittanut. Tästä suuttui Aino niin, että
melkein rupesi itkemään; silloin hän kävi kynään ja kirjoitti:

  "Minä pyydän sinua, Mathilda, älä enään kirjoita ylioppilaasta
  samalla tavoin kuin ennen, sillä minä itse juuri olen erehtynyt.
  Jospa vaan oppisit häntä tuntemaan, niin näkisit, ett'ei hän ole
  ollenkaan tyhmä eikä kömpelö. Hänen käytöksensä on yhtä
  sivistynyt kuin jonkun kaupungin herran, ja hän voi paljon
  paremmin puhua puolestaan kuin he. Jos sinä vaan olisit täällä,
  niin saisitpa nähdä, että sinäkin pitäisit hänestä." -- --

Aino iloitsi, kun oli kerran saanut sen kirjoittaneeksi, sillä hänen
ensimmäiset sanansa olivat jo kauan vainonneet hänen mieltänsä. Nyt oli
hän mielestään sovittanut pahan tekonsa ja nyt saisi Mathilda
lörpötellä niin paljon kuin vaan mieli teki.

Tästä lähtein eivät Aino ja ylioppilas tavanneet toisiaan ainoastaan
maantiellä, vaan kävipä Erkki joskus pappilassakin, vaikka tosin hyvin
harvoin. Jouluaattona oli hän siellä, eikä hän mielestään ollut kaukaan
aikaan viettänyt tätä iltaa niin hauskasti. Aikaisemmin iltapäivällä
oli hän istunut itsekseen kotona, nyt istui hän hauskassa huoneessa
Ainon ja hänen isänsä seurassa. Aino olikin sinä iltana niin sievä,
puettuna koruttomaan pukuun, puhdas, valkoinen kaulus kaulassa, ja hän
astuskeli niin hiljaa, levitti pöydälle valkoisen liinan ja valmisti
teetä ylioppilaalle, jonka mielestä tee ei ollut koskaan ennen
maistunut niin hyvältä, Huonekalutkin olivat nyt aivan toisin
järjestetyt kuin viime kerralla hänen siellä käydessään. Kaikki oli
niinkuin ensi aikoina, pöytä oli sohvan edessä, ja kaikki korukalut
olivat pantuina pois. Pastori oli juuri käynyt keittiössä lukemassa
palvelijoilleen ääneen pyhää jouluevankeliumia ja puhumassa muutamia
sanoja joulun merkityksestä, ennenkuin heidän jouluilonsa alkoi. Nyt
istui hän päivätyöstään tyytyväisenä mieluisassa nojatuolissaan,
piippua polttaen ja ryypäten makeata teetänsä.

Puhe kääntyi sitten Raamattuun ja sen omituiseen, koristelemattomaan
kirjoitustapaan, jolloin ylioppilas tuli sanoneeksi, miten ihmeellinen
kirja Raamattu oli. Hän puhui vanhasta testamentista, sen tapauksista,
sen psalmeista, sen ennustuksista ja suurista, voimallisista nä'yistä,
jotka voivat kohottaa ajatuksia ylös aina sisimpään taivaasen, samalla
kuin pyhän hengen voima vaikuttaa sannoissa ja täyttää sydämmen pyhällä
pelolla ja vavistuksella.

Seuraavana iltana istui Aino, paksu kirja edessään, lukien sitä niin
ahkerasti, ett'ei edes muistanut kattaa illallispöytää.

"Mitä kirjaa sinä niin ahkerasti luet?" kysyi pastori.

"Vanhaa testamenttia", vastasi Aino.

Se ei ollut ainoa ilta, jolloin Aino luki Raamattua; se tuli nyt
hänelle rakkaimmaksi kirjaksi. Hänestä tuntui kuin olisi uusi elämä
avautunut hänelle, elämä, joka vaati kaikki hänen ajatuksensa.
Ylioppilas seurasi häntä aina uskollisesti; hänen puoleensa taisi Aino
niin turvallisesti kääntyä kysymyksineen, ja jokainen luku, jonka hän
oli lukenut, tuli aina keskusleluaineeksi heidän kävelymatkoillaan. Hän
löysi aina aineessa jotakin uutta, jota Aino ei ollut ennen huomannut,
ja ymmärsi aina yhdistää eri seikat, niin että Aino sai selvemmän
kuvan kokonaisuudesta, niinkuin tunturiltakin saa koko lakeuden
kokonaiskuvan. Hän osoitti kuinka johdonmukainen aate, ikäänkuin
punainen lanka pujoittaikse läpi koko maailman, luomisesta tuohon
ihmeelliseen jouluyöhön asti, jolloin sana muuttui lihaksi ja vereksi;
-- ja Aino kuunteli häntä tarkoin. Kaikki mitä hän puhui oli niin
korkeata, niin totista, se oli yhteydessä koko ihmiskunnan kanssa, ja
samalla herätti se Ainossa mietteitä, jotka saattoivat hänen sydämmensä
sisimmätkin kielet väräjämään. Uusi elämä oli äkkiä auennut hänelle,
hän tunsi itsensä ja elämänsä päämäärän koroitetuksi ja kaikki entiset
ajatuksensa vajonneeksi niin syvälle, niin syvälle. Hän ei voinut
käsittää mitenkä hän oli voinut löytää lepoa ja tyydytystä sellaisesta
turhuudesta eikä ymmärtää miten se edes oli voinut häntä viehättää. Ei,
Jumalan kiitos, eihän ihminen kuitenkaan ollut mikään nukke, jonka tuli
vaan seisoa puualustallaan ja näyttäytyä päältäpäin niin loistavalta
kuin mahdollista; -- ei suinkaan; hänellä oli jotain taisteltavana ja
kärsittävänä, hänellä oli kuolematon sielu, jolle hänen piti antaa
voimaa liitämään korkealle ylös taivaasen, josta se oli tullutkin. Eikä
ainoastaan jaloilla ja voimallisilla sieluilla ollut tämmöistä
päämäärää, ei, myöskin kurjimmalla kerjäläisellä, pienimmälläkin
lapsella; niin, hänellekin, nuorelle, halvalle naiselle oli Jumala
antanut tämän armolahjan. Ja tämä korkea ajatus korvasi kaikki elämän
vähäpätöisyydet ja koroitti hänen pyrintönsä jaloksi ja pyhäksi.

Ja ken se oli, joka oli avannut hänen silmänsä ja opettanut häntä
huomaamaan kaikkea tätä? Ken se oli, joka hänen kaikkia tätä
miettiessään salaa tunkeutui hänen ajatuksiinsa, missä ikänä hän
kulkikin. Ylioppilas oli puhunut hänelle niin monta hyvää, tunnokasta
sanaa, jotka herättivät hänessä uusia ajatuksia, uutta eloa, jotka
hänen omasta mielestään tekivät hänet niin rikkaaksi ja iloiseksi.
Nämät sanat olivat hänen lohdutuksenaan joka kerta kun päivän työt
häntä rasittivat; mutta hän ei mahtanut sille mitään, että ylioppilas
aina oli hänen mielessään ja että hän aina näki hänen seisovan
luonansa, säihkyvin silmin, kasvot kirkkaina ja elävinä, ja
kuiskaamassa näitä sanoja hänen korvaansa.

Aino oli nyt kuin toinen ihminen. Hän ei enään häärinyt talossa,
paiskellen ovia kiinni jälkeensä ja toruen palvelijoita; hän hoiti vaan
tavallisia toimiaan hiljaisesti ja levollisesti. Hän ei puhunut paljo,
mutta sen minkä hän sanoi, sanoi hän ystävällisesti ja lempeästi. Hän
lauloi hyvin harvoin, sillä hänellä ei enään ollut siihen halua, mutta
sitä enemmän halusi hän lukea. Hän luki kaikkea mitä vaan taisi saada
käsiinsä, ja pastorin täytyi usein väkisin ajaa hänet ulos hengittämään
vähän raitista ilmaa. Yhtä kirjaa luki hän melkein yhtä usein kuin
Raamattua, sen oli hän saanut ylioppilaalta: "Nainen, hänen tehtävänsä
ja velvollisuutensa evankeliumin valossa." Mikähän oli hänen tehtävänsä
naisena? Kas, siitä olisi hän mielellään puhunut enemmän ylioppilaan
kanssa, mutta hän ei uskaltanut. Joskus otti hän vaan kirjansa esille,
käänteli sitä sormiensa välissä ja katseli sitä ikäänkuin
ajatuksissaan. Tämä kirja oli ainoa, jonka hän oli saanut
ylioppilaalta, ja silloin oli hän toivonut pääsevänsä siitä vapaaksi,
mutta nyt -- kuinka kummallisesti kaikki asiat voivat kääntyä tässä
maailmassa! Toivoipa hän joskus niin hartaasti päästä kaupunkiin ja
kuitenki tunsi hän, että jos joku käski hänen matkustaa, olisi hän
siellä vaan suruissaan ja ikävöisi aina kotiinsa. Tavattuaan
ylioppilaan iloisella ja ystävällisellä tuulella, tuntui hänestä
ikäänkuin hänenkin oma alakuloinen mielialansa olisi samassa muuttunut
iloisemmaksi. Hän taisi kotimatkallaan hyräillä itselleen ja ajatella,
että hänen kotinsa kuitenkin oli paras koko maailmassa. Mutta kun
sitten tuli pitkät talvi-illat, jolloin täytyi jo varhain sytyttää
kynttilät, sekä pakkaset, pimeät päivät, sateet ja sumut, niin ettei
hän voinut mennä ulos huoneesta, vaan kuljeskeli kotonaan ypöyksinänsä,
kenenkään ihmisen häntä puhuttelematta, silloin taisi hän usein istua
huoneessaan, pää vaipuneena alas käsivarsille, ja itkeä, yhä vaan
itkeä, kunnes taas tunsi sydämmensä keveämmäksi. Silloin selvenivät
myös hänelle ylioppilaan sanat, hänen näyttäessään kaunista näköalaa
korkeimmalta tunturilta: "sitten kaipaatte ystävää, jolla olisi
samanlaiset lämpimät tunteet kuin teillä, ystävää, joka kuitenkin
seisoisi teitä korkeammalla, niin että hän voisi teitä ohjata, neuvoa
ja valaista teidän ajatuksianne". Niin oli hän sanonut. Kuinka totta se
sentään oli! Olipa hän sanonut enemmänkin: "se voi olla nainen", "mutta
eiköhän se myös voisi olla -- mieskin --" Mieskö? -- Niin, mutta mistä
olisi tämä mies löydettävä? Eihän täällä ollut kettään. Niin, oli
täällä sentään yksi, mutta eihän hän huolinut mistään muusta kuin
kirjoistaan. Olihan ylioppilas tosin joskus puhunut hänen kanssansa,
mutta syynä siihen oli hänen ystävällisyytensä, kun hän näki miten
yksin Aino aina kuljeskeli. Aino tuli päivä päivältä yhä hiljaisemmaksi
eikä hänen katseensa enää ollut niin vilkas; eikä hän enää
juoksennellutkaan paikasta paikkaan, tahtoen katsella kaikkea.
Päinvastoin, hänen silmänsä tuijottivat vaan eteenpäin ja niissä piili
jotain epäselvää, alakuloista ja ikävöitsevää. Isä huomasi sen ja
huolestui siitä suuresti; hän tarkasteli tytärtään, missä tämä vaan
kulki; hän toivoi, että se pian katoaisi, että hän vaan olisi kuullut
jotain ikävää kaupungilta, jota hän mieluummin tahtoi pitää salassa.
Aino heräsikin usein ajatuksistaan, kun huomasi noitten uskollisten,
valppaitten silmien olevan häneen luotuina, ja hän pelkäsi, että isä
kysyisi syytä hänen suruunsa. Hän ymmärsi, että isä tarkoitti jotain,
tullessaan vähän väliä hänen luoksensa, silitellen ystävällisesti hänen
päätänsä ja suudellen häntä. Mutta hänen oli mahdotonta saada sanaakaan
sanotuksi. Hän ei myöskään tietänyt mitä sanoa; kyyneleet vaan nousivat
hänen silmiinsä ja hän halusi tarttua isänsä kaulaan ja suudella häntä
monta, monta kertaa. Mutta vihdoinkin täytyi salaisuuden tulla ilmi.
Eräänä iltana olivat he kahden kesken kotona. Aino istui sohvalla,
näyttäen väsyneemmältä kuin tavallisesti; isä istui nojatuolissa ja
näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut jotain sanoa, imiessään
piipustaan muutamia voimakkaita haikuja. Vihdoinkin sai hän sanotuksi:

"Aino!"

"Mitä nyt, isä?" ja hänen sydämmensä rupesi sykkimään.

"Tule tänne, rakas lapseni". Aino tuli ja isä otti hänet syliinsä ja
syleili häntä.

"Mikä sinua on vaivannut näinä viimeisinä aikoina?" kysyi isä. "Oletko
sairas?"

"Sairasko? -- en -- miten voit sitä luulla?" vastasi Aino punastuen.

"Miksikö sitä luulen? Ei todellakaan tarvitse tarkkaa silmää,
voidakseen nähdä että sinä päivä päivältä tulet yhä kalpeammaksi ja
laihemmaksi. Jokin sinua vaivaa."

"Ei minua vaivaa mikään", vastasi Aino ja painoi kasvonsa isänsä rintaa
vasten, salatakseen kyyneleitä, jotka olivat tunkeutua esiin.

Pastori silitteli hänen hiuksiansa.

"Tahdotko lähteä kaupunkiin?" kuiskasi hän tyttärelleen, niinkuin
pienelle lapselle; "minä sanoin kerran ett'ei minulla ole varaa siihen,
mutta nyt luulen voivani siihen suostua, jos sinulla vaan on halua.
Tahdotko lähteä kaupunkiin, Aino?"

Aino ei voinut vastata, vaan rupesi itkemään niin kiivaasti, että
pastori peljästyi eikä puhunut mitään, ennenkuin Aino oli rauhoittunut.

"Älä pelkää vastata myöntyvästi", alkoi hän taas kun Aino oli laannut
itkemästä ja hengitti vaan syvään, "katsos, se voi tehdä sinuun hyvää,
ilahduttaa mieltäsi, ja sitä paitsi, käyhän kaikki täällä kotona
entistä menoaan."

"Minä en voi koskaan toivoakaan saada parempaa oloa, kuin kotona, sinun
luonasi, isä!" vastasi Aino, siirtyen vielä lähemmäs isäänsä.

"Niin, mutta minä en enää kauemmin kärsi nähdä sinua näin suruissasi,
rakas lapseni", vastasi isä, suudellen tytärtänsä poskelle, "sinähän
tulet aivan sairaaksi ja jokin sinua varmaankin vaivaa. Etkö nyt voi
sitä sanoa omalle isällesikään, vanhalle isällesi -- kuinka?" Hän
kallisti korvansa, kuullakseen vastausta.

"En todellakaan itsekään tiedä", vastasi Aino nousten ylös ja
pyyhkäisten pois kyyneleensä, jotka vielä riippuivat silmäripsillä, ja
sitten hymyili hän.

"Näetkös, ei minua mikään vaivaa; minä olen vaan joskus ollut niin
typerä; mutta nyt koetan olla hyvä ja silloin voit sinä rakastaa minua,
voithan?" Aino suuteli häntä jo pyyhkäisi pois hiukset hänen otsaltaan.

"Kyllä, mutta enhän minä sitä kysynyt", alkoi pastori, voimatta olla
hymyilemättä; "minähän kysyin tahdotko sinä -- --"

"En, en -- rakas isäni", sanoi Aino äkkiä, pannen sormensa hänen
suulleen, "et saa enää puhua sanaakaan koko kaupunkimatkastani,
kuuletko? Nyt täytyy sinun olla terve ja iloinen, sillä minua ei vaivaa
mikään, siitä voit olla varma, ja nyt laitan sinulle hyvää teetä." Tämän
sanottuaan suuteli Aino vielä kerran isäänsä ja juoksi sitten keittiöön.

"Hm, -- hm" -- sanoi pastori itsekseen, pudisti päätänsä ja astuskeli
edes takaisin huoneessa.

"Jotain hän tietysti tarkoitti sanoillansa, mutta hän on pikku hupakko,
joka ei tahdo ilmoittaa salaisuuttaan."

Päätökseksi tuli kuitenkin, että Aino lähtisi uudelleen kaupunkiin.
Aino tunsi, että oli jotain joka kaiveli hänen mieltänsä ja että
hänelle tekisi hyvää matkustaa vähän pois kotoa, mutta se tuntui
hänestä hyvin vaikealta, varsinkin kun hänen taas täytyi asua yhdessä
Mathildan kanssa. Nyt ei hän enää voisi salata ystävältään sydämmensä
tunteita ja Mathildanhan teki mieli vaan iloita ja aivan mahdottomalta
tuntui nyt hänelle uskoa huolensa. Mutta isä pyysi niin hartaasti häntä
lähtemään ja lupasi lähettää häntä kohta noutamaan, jos hän ei siellä
viihtyisi -- ja sitten, sitten sai ylioppilas kerran kuulla, että Aino
oli taas matkustanut kaupunkiin. Hän kävi aivan sanattomaksi eikä
tahtonut sitä uskoa todeksi. Pysyisikö tämä nuori tyttö hänelle aina
selittämättömänä arvoituksena? Nyt oli hän mielestään varma siitä, että
perin pohjin tunsi Ainon sisimmänkin sydämmen pohjukan, ja kuitenkin
petti tämä häntä vähän väliä. Miten oli Ainolla nyt halua seura-elämän
melskeesen, nyt, kun hänessä oli herännyt uusi elämä ja uudet
ajatukset; nyt, jolloin hän iloisena kuin lapsi, mutta samalla
syvätunteisena kuin täysikasvuinen nainen katseli kaikkea, mitä hän
näki edessään. Ylioppilas ei saanut rauhaa, hän ei voinut lukea; hän
tempasi lakkinsa ja lähti ulos astumaan pappilaan päin.

Pastori istui huoneessaan valmistamassa saarnaansa sunnuntaiksi, kun
ovelle koputettiin ja sisään astui ylioppilas, aivan palavissaan.

"Herra pastori, onko totta, että te olette lähettäneet tyttärenne
kaupunkiin?" kysyi hän kohta, unohtaen sanoa hyvänpäivänkin.

Pastori kääntyi hämmästyneenä.

"Niin, se on totta", vastasi hän, katsahtaen ihmetellen ylioppilaasen.

"Onko se mahdollista? Saatatteko te siis heittää ulos mereen sen, joka
kerran on päässyt veneesen? Saatatteko hukuttaa ihmissielun, joka juuri
on heräämäisillään uuteen eloon? Voitteko sitä tehdä, pelkäämättä siten
estävänne Jumalan vaikutusta, josta teidän kerran tulee vastata?"

Pastori oikaisi silmälasinsa ja katseli vierastaan hämmästyneenä.

"Mutta, rakas ystävä -- -- mikä teidän on?" kysyi hän nousten ylös
tuoliltaan.

Ylioppilas koetti taas rauhoittua.

"Pyydän anteeksi, herra pastori", sanoi hän tyynesti ja kumartaen,
"ehkä ei ole soveliasta tällä tavoin tunkeutua vieraan miehen taloon,
ja tiedänhän hyvin, että te olette hänen isänsä; mutta jos te, niinkuin
minä, olisitte seuranneet häntä lapsuudesta saakka ja, niinkuin minä,
nähneet hänen kasvavan omien silmienne edessä, niin voisitte kyllä
ymmärtää minua -- --"

"En minä todellakaan ymmärrä tästä sanaakaan", huudahti pastori, "mitä
tuo kaikki merkitsee?"

"Ettekö siis ole nähneet, että teidän tyttärenne on suuresti muuttunut
näinä viimeisinä aikoina?"

"Olen kyllä, Jumala paratkoon, huomannut sen, hän on tullut sekä
sairaaksi, kalpeaksi että hiljaiseksi."

"Niin, ja kuitenkin lähetätte hänet kaupunkiin?"

"Niin, minne muualle sitten olisin hänet lähettänyt? Juuri sentähdenhän
lähetinkin hänet kaupunkiin."

"Hm -- niin, myrkky on hyvä lääke sairaalle mielelle", sanoi ylioppilas
katkerasti hymyillen.

Pastori pudisti päätänsä.

"Luulenpa, että itse olette sairas", sanoi hän vihdoinkin, "tehän
puhutte ikään kuin hourailisitte."

"En ole, herra pastori", alkoi taas ylioppilas tyynesti ja arvokkaasti,
"minä en ole sairas, mutta hän oli sairas ja hänen sairautensa oli
taistelua, taistelua, jonka Jumala oli lähettänyt hänen sydämmeensä,
saadakseen siellä asuinsijan, taistelua, joka loppui rukouksella ja
itkulla hiljaisessa kamarissa."

Pastori kuunteli häntä totisesti.

"Istukaa, hyvä ystävä, ja selittäkää minulle tarkemmin, mitä
tarkoitatte. Eikö siis minun tyttäreni ole kristitty?"

"Siihen kysymykseen, herra pastori, voin vastata sekä myöntävästi että
kieltävästi. Hän on kristitty, niinkuin monet tuhannet muutkin, jotka
ainoastaan suullaan rukoilevat Isämeitänsä muutaman kerran päivässä ja
käyvät kirkossa joka sunnuntai, siten ollen jonkullaisessa yhteydessä
Jumalansa kanssa. Mutta hän ei ole niitä, joissa kristillisyys on
tullut eläväksi, niitä, jotka uskossa tekevät pienimmänkin tehtävänsä
ja nöyränä uhraavat itsensä Jumalalle."

"Niin", vastasi pastori pontevasti, "mutta uudet teoloogit eivät
koskaan suo kenellekään rauhaa eikä lepoa, vaan ainoastaan
rauhattomuutta, yhä vaan rauhattomuutta. Emmekö siis enää voisi elää
tyytyväisinä ja iloita kaikista Jumalan armolahjoista?"

"Kyllähän sitä todellakin voisimme, enhän minä ole koskaan sitä
kieltänyt. Mutta, herra pastori, muistakaa, että siellä, missä vaan on
iloa kristillisyydessä, siellä on myös rauhattomuutta. Rauhattomuus on
kuin heiluri kellossa; jos se pysähtyy, niin pysähtyy kellokin. Ja
ihminen, jolla ei ole rauhattomuutta, hän nukkuu ja tuntee itsensä
tietysti virkistyneeksi unen jälkeen; mutta voidaksemme olla
kristittyjä, täytyy meidän alati valvoa. Teidän tyttärenne on ennen
nähnyt kristillisyyden ikäänkuin sumussa, ikäänkuin unessa; mutta nyt
on hän herännyt unesta ja nyt tahdotte te taas tuudittaa häntä uneen
lumoavalla kehtolaulullanne, tahdotte näyttää hänelle kuvia, jotka
hämmentävät näön, jotka johtavat hänet ulos rämeille, missä virvatulet
eksyttelevät."

"Mutta, hyvä ystävä, tehän puhutte, niinkuin kaupunki olisi Sodoma,
tahi niinkuin hän olisi lähetetty pakanoiden sekaan. Onhan hän nyt
rehellisten, kelpo ihmisten luona."

"Te ymmärrätte minua väärin, herra pastori. Älkää luulko, että minä
vihaan ihmisiä tahi kaupunkielämää tahi, että olen mikään saarnan
tyrkyttäjä. Tiedän kyllä, että kaupungista löytyy paljon kaunista ja
hyödyllistä, paljon taideteoksia ja kaikellaista muuta, joka
jalostuttaa ja virkistyttää sielua; tiedän myös, että siellä löytyy
monta kristittyä, joiden kanssa eläminen ja puheleminen voisi olla
meille hyvinkin hyvää ja terveellistä. Mutta minä tarkoitan niitä,
joiden mielestä tyhjyys, huvit, joutavat puheet ja seuraelämä ovat
kaikesta tärkeintä, jotka pitävät niitä jumalanaan, juuri sellaisia
ihmisiä kuin Mathilda ja hänen äitinsä, muotinukkeja, joilla ei ole
ainoatakaan todellista ajatusta, ja jotka kuitenkin aina ovat
olevinansa ensimmäiset ja koettavat muille tyrkyttää elämänsä määrää.
Näiden joukossa oleskelee nyt tyttärenne, hän, joka nykyjään vaan
haluaa rauhaa, lepoa ja totuutta, näiden kesken tulee hänen joko
nääntyä tahi tukahduttaa hengellinen elämänsä, joka juuri on
puhkeamaisillaan hänen sydämmessään; se on todellakin kuin tarjoisi
surevalle leskelle lohdutukseksi meluavaa tanssia."

Pastori antoi päänsä vaipua alaa pöydälle ja laski molemmat kädet
otsalleen. Hän ei katsahtanut ylös eikä vastannut mitään. Ylioppilas
nousi äkkiä tuoliltansa.

"Suokaa anteeksi, herra pastori, että käyttäydyin tällä tavoin, mutta
ihminen ei voi aina hillitä itseään, ja minä myönnän, että sydämmeeni
koski kipeästi, kun kuulin tyttärenne lähteneen kaupunkiin. Näyttää
tosin kummalliselta, mutta luulen kuitenkin paremmin tuntevani hänet
kuin te, vaikka olettekin hänen isänsä. Te olette niin paljon vanhempi
häntä, olette melkein koko päivän omassa jokapäiväisessä työssänne,
olette joka päivä pienestä pitäen nähnyt hänet luonanne ja ehkä olette
vaan puhelleet jokapäiväisistä asioista, jonkatähden silmänne eivät
tottumuksesta enään voi niin terävästi kaikkea huomata. Mutta minä olen
häntä tavannut vaan silloin tällöin, minulle on hän puhunut asioista,
jotka likemmin koskevat hänen sydäntänsä, sillä hän huomasi, että minä
olen hänen ikäisensä ja vertaisensa, ja sentähden taisin häntä paremmin
ymmärtää. Minä olen myös huomannut, että hän on syvätunteinen, jalo
nainen, joka voisi tulla vieläkin jalommaksi ja syvätunteisemmaksi ja
joka on liian hyvä kuihtumaan maailman turhuudessa. Ja hyvästi nyt,
herra pastori; minä pyydän, että tämänpäiväiset sanani jäisivät vaan
meidän kesken ja pyydän myös anteeksi, että olen ollut näin rohkea."

Pastori ei sanonut mitään, seurasi vaan vierastaan ovelle ja ojensi
hänelle kätensä jäähyväisiksi.

Ylioppilas tarkasteli hänen kasvojaan ja äkkiä huomasi hän, miten
vanhalta, yksinäiseltä ja onnettomalta mieheltä pastori näytti. Hän
mietti kauan, jäisikö vielä sinne puhelemaan, mutta kun hän jo oli oven
kynnyksellä ja oli jättänyt hyvästi, päätti hän lähteä kotiinsa.

Yksin jäätyään, istuutui pastori tuolille ja painoi päänsä pöydän
varaan. Siten istui hän kauan aikaa, nousi sitten äkkiä seisoalleen ja
kulki edestakaisin lattialla.

"Oliskohan hänen sanoissaan mitään perää", sanoi hän itsekseen, "enkö
minä siis ymmärtäisi omaa lastani? Olisinko minä ymmärtämättömyydessäni
myönyt hänen sielunsa -- -- hyvä Jumala, kuinka hirmuiset sanat, --
mutta tahdonpa kuitenkin odottaa siksi kuin saan nähdä, mitä hän
kirjoittaa ja sitten -- sitten auttakoon Jumala minua!"

Ainon ensimmäisen kirjeen sisällys oli seuraava:

  "Rakas isäni!

  Anna anteeksi, ett'en ole ennen sinulle kirjoittanut, mutta
  minä tahdoin odottaa siksi, kuin saisin sinulle jotain hauskaa
  kerrottavaa. Vaan nyt en enää voi jättää kauemmaksi ja ryhdyn
  sentähden kirjoittamaan, vaikka minä tiedän, että nämät rivini
  tuottavat sinulle enemmän pahaa kuin hyvää. Mutta minä en voi
  eikä minun tee mieli sinulle valehdella. Sanon sentähden
  sinulle, että haluan hartaasti kotiini, että en koskaan voi
  tulla terveeksi, jos en pääse kotiin. Minä tunnen itseni niin
  onnettomaksi ja yksinäiseksi näiden kaikkien ventovierasten
  ihmisten seurassa ja mielelläni tahtoisin paeta pois täältä
  kauas, kauas ja ainoastaan itkeä. Mutta nyt olen minä päättänyt
  totella sinua, isä, ja sentähden jään tänne, niin kauaksi kuin
  sinä tahdot. Mutta jos kerran, sitä parempi mitä pikemmin,
  sinulta isä tulee lupa matkustaa kotiin, silloin -- niin silloin
  -- oi kuinka onnellinen silloin olen. Minä en voi käsittää,
  mikä siihen on syynä, mutta en enää voi kestää tätä seuraelämää.
  He tahtovat minut kanssansa soittajaisiin, laulajaisiin,
  teaateriin ja tansseihin, mutta nyt ei musiikki enään, niinkuin
  ennen, voi herättää minussa uutta elämää eikä tanssi enään pane
  sydäntäni kovemmin sykkimään; -- nyt vaan haluan päästä pois
  täältä omaan kotiini; minä en voi tuntea mitään sydämmessäni,
  eikä mikään voi minua elähyttää. Minä tiedän ja minä myös
  huomaan, että täällä olisi paljon kaunista ja hyödyllistä
  katsottavaa, mutta minulla ei ole halua nähdä mitään eikä rauhaa
  nauttia siitä. Jos olen ulkona, niin haluan kotiin, jos taas olen
  kotona, haluan ulos. En itsekkään ymmärrä itseäni, mutta sen
  tiedän, että silloin ainoastaan voin tulla rohkaistuksi ja
  iloiseksi, kun voin sydämmestäni rukoilla Jumalaa, ja silloin
  en koskaan voi olla itkemättä. Tosin en voi sanoa muuta kuin
  että kaikki täällä ovat minulle erittäin ystävälliset, ja he
  koettavat kyllä parastaan ilahduttaakseen minua. Mutta juuri
  nuo kaikki heidän puuhansa ovat minusta vastenmieliset. Mieluummin
  tahtoisin, ett'eivät he minusta välittäisi, vaan antaisivat minun
  kulkea omaa tietäni, mutta se on turha toivo. Joskus he aivan
  tuskastuvat ja sanovat, että minä olen niin jörö ja ikävä ja
  tulin tänne vaan häiritsemään heidän iloaan, ja minusta on niin
  vaikea sitä kuulla, sillä minä en suinkaan tahdo häiritä kenenkään
  iloa. Nyt viimeisinä päivinä ovat he olleet minulle erittäin
  ystävälliset, jonkatähden minä pelkään, että siinä piilee jotain,
  ja minä luulen arvanneeni oikein. Lääkäri sanoi, että ilma maalla
  tekisi Mathildalle hyvää, ja nyt aikovat he ehdoittaa, että hän
  seuraisi minua kotiini. He ovat jo kuulustelleet minulta, onko
  kotiseudullani terveellinen ilma, onko siellä kylmä ja olisko
  siellä tilaisuutta kylpeä j.n.e. Jumala armahtakoon meitä saamasta
  sellaisia vierasta! Nyt en enää, rakas isäni, kykene enempää
  kirjoittamaan, mutta, jos nyt olisin sinun luonasi, tahtoisin
  syleillä ja suudella sinua. Sinun Ainosi."

Pastori mutisi itsekseen "hm", luettuaan kirjeen ensimmäisen kerran ja
luettuaan sen toistamiseen mutisi hän samaten "hm"; sitten nousi hän
ylös ja soitti kelloa.

"Kuule, Halvar, ota huomenna suuret kiesit ja lähde kaupunkiin neitiä
hakemaan", sanoi hän rengille, joka juuri astui sisään.

"Tuleeko hän taas kotiin?" kysyi Halvar hymyillen viekkaasti.

"Tulee kyllä", vastasi pastori lyhyesti ja siihen vastaukseen täytyi
Halvarin tyytyä ja lähteä käskyä toimittamaan.

Tuskin kuukautta sen jälkeen kuin Aino oli lähtenyt kaupunkiin oli hän
jo rakkaassa kodissaan, ja syleili iloisena isäänsä. Hän näytti
terveeltä ja raittiilta, lieneeköhän se sitten ollut sentähden, että
raitis tuuli oli puhaltanut ruusuja hänen poskillensa tahi sentähden,
että ilo päästä jälleen kotiin loisti hänen silmistään. Mutta ilo
haihtui hänen kasvoistaan, kohta kun hän otti esille kirjeen, jonka oli
tuonut mukaan.

"Tämä on Mathildan äidiltä", sanoi hän, "hän käski minun antaa sen
sinulle."

Pastori luki kirjeen, ja Aino tarkasteli hänen kasvojaan, hänen
lukiessaan.

"Oikeinko arvasin, isä?" kysyi hän pelolla, "kysyykö hän sitä, mistä
kirjoitin sinulle?''

"Niin, juuri sitä", vastasi pastori, työntäen alahuulensa esiin.

"Isä, anna heille kieltävä vastaus", huudahti Aino niin kiivaasti,
ett'ei isä ollut sellaisena koskaan nähnyt häntä.

"Mutta, rakas lapseni, myönnähän, että se on mahdotonta. Nyt olet sinä
asunut heillä kaksi kertaa, eikä minun ole tarvinnut maksaa sinusta
mitään, sentähden että hän oli sinun äitisi vanha ystävä, ja miten
voisimme siis me kieltää hänen tytärtään tulemasta tänne lyhyeksi
ajaksi."

"Niin, mutta minä en pidä hänestä, isä, minä en kärsi olla yhdessä
hänen kanssansa."

"Sepä kummallista! Ennen oli ystävyytenne niin sydämmellinen, että
Mathilda oli ensimmäinen ajatus aamulla ja viimeinen illalla, ja jos
sinä kerran jaksoit siellä tulla toimeen hänen kanssansa kokonaisen
kuukauden, niin voit kyllä kestää muutaman viikon täällä. Meidän
velvollisuutemme on palkita heille ystävyyttä, jota he ovat meille
osoittaneet."

"Luultavasti olet oikeassa, isä, varmaankin se niin on", vastasi Aino
hiljaan; mutta sinä iltana ei hän juuri muuta puhunut, meni vaan
aikaiseen ylös huoneesensa ja istui pää kätkettynä käsiinsä, kunnes
kello muistutti häntä menemään maata. Mutta ennenkuin hän heittäytyi
vuoteelleen, katseli hän pitkään maantielle päin, nähdäkseen loistiko
kynttilän valo vielä hänen uskollisen ystävänsä ikkunoista, hänen, joka
oli luvannut, ett'ei hän koskaan enään menisi kihloihin.

Viikko myöhemmin ajaa ratisivat suuret rattaat täynnä tavaroita tietä
pitkin pappilaan päin. Pastori tuli ulos paljain päin, raappasi
jalkaansa ja auttoi alas rattailta pientä, kiireestä kantapäähän
vaippaan ja huiveihin käärittyä olentoa.

Niinpä oli siis Mathilda vihdoinkin tullut.



Kuudes luku.

Kaupungin neiti. Talonpojat. Taistelua.


Nytpä vasta oli puuhaa ja hälinää pappilassa. Vanha ruuna ei ollut
koskaan elämässään ollut niin kovassa työssä, eikä palvelusväellä
koskaan ennen ollut niin paljon juoksemista ja häärimistä kuin nyt.
Ensimmäisinä päivinä Mathilda tosin vierasti, ett'ei käynyt muualla
kuin katselemassa läävää, aittaa, kellaria ja muuta sellaista, jota ei
ollut ennen tottunut näkemään, mutta sitten alkoi hän olla kuin
kotonaan. Ja kohta tuli hyvät ystävät hänestä ja pastorista, joka
mielihyvissään hymyili ja pudisti päätänsä, nähdessään hänen
vallattomuuttaan. Sillä Mathilda ymmärsi aina mielistellä häntä, --
eipä hän turhaan ollut äitinsä hemmoiteltu lemmikki. Ja kun hän pani
kätensä pastorin olkapäälle, taputti hänen polviansa ja niin
mairittelevasti pyysi -- "lupaa" -- silloin ei tuon vanhan papin sydän
hennonnut vastustaa. Mathildapa vasta osasi kertoa hauskoja juttuja ja
sukkeluuksia, suu oli liikkeessä aamusta varhain myöhään iltaan. Se
miellytti pastoria, hän tunsi itsensä elähytetyksi, sillä sehän oli
jotain uutta hänelle, joka niin kauan oli elänyt yksinään tahi
ainoastaan katsellut ajattelevaista tytärtään, joka pitkin päivää istui
kirjansa ääressä. Mathilda huomasi olevansa pastorin suosiossa -- ja
viekas kuin oli -- ymmärsi hän myös käyttää sitä hyväkseen, järjestäen
kaikki mielensä mukaan. Alussa oli hänen täytynyt jalan astua
kaikkialle, missä luuli olevan jotain katselemista, mutta nyt huomasi
hän siitä liiaksi väsyvänsä ja sentähden täytyvänsä olla varovaisempi,
ja nytpä piti hevosten olla valmiina häntä varten joka hetki, varhain
sekä myöhään. Sitten kuorsasi Halvar liian kovasti maatessaan yöllä
tuvassa, aivan Mathildan huoneen alla, niin että hän heräsi siitä, ja
kohta täytyi rengin muuttaa heinälatoon. Sitä paitsi oli hän niin
heikkohermoinen, ett'ei hän voinut kärsiä, että Mari aamulla laulaa
hyräili ja pilkkoi polttopuita; sentähden käskettiin hänen tehdä se työ
illalla tahi aamupäivällä kello kymmenen jälkeen, silloin Mathilda jo
oli tullut alas. Mathilda oli myös aikonut auttaa Ainoa talouden
toimissa, mutta siitäpä nousi melua! Eihän nuo raa'at, tyhmät
talonpojat tietysti voineet tehdä mitään mieliksi, ja sen he kyllä
saivat kuulla vähän väliä. Mari oli niin vihanen tuolle "kaupungin
marjalle", joksi hän Mathildaa kutsui, että olisi ollut valmis
heittämään tulisen kekäleen hänen jälkeensä millä hetkellä tahansa.
Salissa muutettiin pöytä taas keskelle lattiaa, kaikki korutavarat
tuotiin esiin, tuolien päällykset otettiin pois ja kaikki, mitä vaan
löytyi kirjailtuja mattoja ja pöytäliinoja, pantiin nyt käytäntöön,
niin ett'ei pastori enää saanut nojata päätänsä, minne tahtoi, eikä
asettaa jalkojansa minne vaan sattui, pyyhkimättä niitä ensin hyvästi.
Tämä kyllä ensin huvitti pastoria, mutta pian kyllästyi hän kuitenkin
Mathildaan ja hänen lörpötyksiinsä ja kaipasi entistä hiljaista
talouden hoitoa. Hän huomasi, että Mathilda tahtoi hallita, ja
surullisena katseli hän sentähden hiljaista tytärtänsä, joka vielä oli
yhtä hiljainen ja totinen kuin ennen. Aino ei ollenkaan vastustanut
Mathildan hullutuksia, vaan päinvastoin koitti hän aina mukaantua hänen
mielensä mukaan, niin paljon kuin vaan taisi, oli hänelle aina
ystävällinen ja seurasi häntä hänen kaikellaisille matkoilleen. Mutta
kun he olivat yhdessä muiden ihmisten kanssa, vetäytyi Aino aina
toisten seuraan.

Pianpa alkoi Mathildakin kyllästyä tähän elämään. Täällähän ei ollut
ketään, jonka kanssa voisi seurustella, kansa kun oli niin
sivistymätön. Mutta sitten juohtui hänen mieleensä, ett'ei hän vielä
ollut tehnyt tuttavuutta ylioppilaan kanssa, ja sentähden kiusasi hän
pastoria, siksi kuin tämä lupasi lähettää jonakin päivänä häntä
käskemään.

Kun ylioppilas sinä iltana tuli pappilaan, näki hän pöydän luona
sievään vaaleansiniseen hameesen puetun neiden, joka niiasi hänelle
syvään ja kutsui kohta Ainon sivuhuoneesta, jonka ovi oli auki. Aino
tuli sisään.

"Teepä hyvin ja esitä minut tuolle herralle", sanoi Mathilda, näyttäen
arvokkaalta.

"Ylioppilas N. -- -- Mathilda Ravn!"

"Ystävännekö kaupungista?" kysyi ylioppilas.

"Niin", vastasi Aino tukahdetulla äänellä.

"Olemmehan siis hyviä tuttavia", sanoi Erkki, "tervetullut tänne."

Tätä sanoessaan ojensi hän hänelle kätensä.

Mathilda ei ollut tätä huomaavinaan, vaan silitteli hameensa poimuja.

"Vai olemme", vastasi Mathilda ihmetellen ja käänsi päänsä sivulle, "en
tiedä, onko minulla ollut se kunnia."

"Niin, Aino neiti on usein puhunut minulle teistä", vastasi ylioppilas.

"Vai niin?" sanoi Mathilda rypistäen silmäkulmiaan.

Samassa tuli pastori sisään ja tervehti vierasta.

"Hänpä vasta todellakin on yksinkertainen", kuiskasi Mathilda Ainolle,
"katsoppas, eihän hän ole edes pannut puhdasta paitaakaan päällensä, on
vaan kääntänyt kauluksensa, ja katsoppas tuota nuttua, varmaankin on se
viime vuosisadalta. Ja ajatteles, hän aikoi tervehtiessään ojentaa
minulle punaisen suuren kouransa. Kuinka kummallinen hän on, hänellepä
vasta saamme nauraa ja tehdä pilkkaa!"

"Mistä ostatte vaatteenne?" kysyi Mathilda myöhemmin illalla heidän
istuessaan pöydän ympärillä.

"Mistäkö minä ostan vaatteeni?"

"Niin, ne ovat mielestäni niin kummallisesti tehdyt."

"Niin, -- sen kyllä sanon", vastasi ylioppilas totisena, "räätäli
Nikander on ne ommellut."

"Nikanderko? missä hän asuu?"

"Hän asuu aivan lähellä nikkari Henriksson'ia."

Mathilda ymmärsi hyvin, että ylioppilas pilkkasi häntä, mutta hän ei
ollut sitä huomaavinaan.

"Teidän pitäisi mennä räätäli Johansson'ille, ei kukaan nuori herra voi
olla tyytyväinen, joll'ei tilaa vaatteitansa häneltä."

"Vai niin, -- täytyypä miettiä -- sillä minunkin mielestäni on suuri
synti käyttää muita kuin räätäli Johansson'in ompelemia vaatteita."

Aino ei voinut olla hymyilemättä, nähdessään, kuinka totinen ylioppilas
oli tätä puhuessaan, vaan Mathilda jatkoi:

"Niin, luutnantti Karlson ostaa aina vaatteensa häneltä ja voitte olla
varma siitä, että ne ovat kaikkein uusinta muotia."

"Vai niin? onko siis luutnantti Karlson nykyjään mallina kaupungin
nuorille herroille?" kysyi Erkki.

"Tunnetteko häntä?" huudahti Mathilda iloisesti. "Hänpä vasta on komea
herra; näkisittepä kuinka hyvin hän osaa tanssia ja seurustella, miten
hyvin hän käy puettuna ja kuinka kaunis ja solakka vartalo hänellä on."

"Niin, mitä pukuun tulee, niin luulen varmaan hänen olevan ensimmäisen,
mutta minä luulin, että hän naimisiin mentyänsä olisi osaksi kadottanut
entisen ulkokiiltonsa."

"Ei, hän on vielä aivan samanlainen kuin ennenkin, yhtä iloinen ja
sukkela. Olisittepa vaan nähnyt, kun hän viime tanssiaisissa, tuolla
konsulin luona, sai kokonaista kymmenen kunniamerkkiä!"

"Vai niin, sehän on hyvä, että sotilaamme voivat tanssiessa ansaita
kunniamerkkiä, kun he eivät voi saada niitä taistelukentällä", vastasi
ylioppilas, "mutta viepikö hän aina vaimonsa mukanaan kaikkiin noihin
voittoriemuihin?"

"Ei, hänen vaimonsa istuu enimmäkseen kotonaan, hän tahtoo nyt muka
näyttäytyä arvokkaalta ja vetäytyy pois seuroista", vastasi Mathilda
nykäisten päätänsä. "Mutta luutnantti ei huoli siitä, vaan menee minne
häntä vaan pyydetään, ja häntä pyydetään jokaiseen kestiin."

Mathilda pysähti hetkeksi puheensa, sillä Aino nykäsi häntä
toistamiseen hameesta.

"Mitä tahdot?" kysyi hän ja jatkoi sitten, kääntyen ylioppilaasen:
"Niin, olisittepa vaan nähnyt, kuinka hän koetti mielistellä Ainoa."

Aino punastui ja kuiskasi Mathildan korvaan: "mutta oletko aivan
mieletön, etkö enään muista? -- --"

"Oo -- se on totta, ylioppilaan rakastettu!" ja vihdoinkin vaikeni
Mathilda.

"Vai niin, hän mielisteli teitä, neiti?" toisti ylioppilas, luoden
terävän katseen Ainoon.

"Sen olisi hän mielellään voinut jättää tekemättä", vastasi Aino
katsahtaen suuttuneena Mathildaan.

Erkki vaipui omiin ajatuksiinsa, sitä osoitti jo hänen katseensakin.

"Mitä ajattelette, herra ylioppilas?" kysyi Mathilda.

"Oh, minä ajattelin, kuinka onnellinen ja elämäänsä tyytyväinen lienee
se mies, joka kysymykseen 'mitä olet toimittanut elämässäsi', voi
luutnantti Karlson'in tavoin vastata: 'minä olen mielistellyt
neitosia', ja kuinka onnellinen lienee sellaisen miehen vaimo."

"Voi te luulette meidän, nuorten tyttöjen, enemmän pitävän niistä
miehistä, jotka tanssisaliin tultuaan seisovat kuin kuumilla kivillä,
hymyilevät tyhmästi, purevat kynsiänsä ja punastuvat, kun heitä vaan
puhuttelee, ja jotka tallaavat hameemme repaleiksi, koettaessaan
kerrankin jäykkinä ja kömpelöinä tunkeutua muiden mukana eteenpäin."

Ylioppilas ei voinut olla hymyilemättä. "Teillä näkyy olevan terävä
katse, ja te ette ole säälineet noita syntisiä raukkoja. Jos minun
pitäisi pyytää ketään tanssiin, niin luulenpa, ett'en heitä valitsisi;
mutta nythän onkin kysymys valita koko elämäkseen, ja silloin luulen
minä -- niin suokaa anteeksi -- silloin luulen minä, että teidän
sijassanne valitsisin nuo 'kynnenkaluajat', joksi te heitä kutsutte.
Minulla on oikeastaan suuri luottamus noihin 'kynnenkalujoihin', sillä
luulen, että heidän mieltänsä elähyttää muu kuin leikki ja tanssi ja
että he, kun henkisillä aseilla on taisteltava, eivät enään ole niin
pelkuria, vaan raivaavat ymmärtäväisesti ja voimallisesti itselleen
tien. Ja sitten -- suokaa anteeksi, että taas loukkaan teitä -- sitten
luotan minä niin vähän noihin suuriin tanssijoihin, joilla ei ole muuta
tarkoitusperään, kuin saada kunniamerkkiä tanssiessa ja osata keksiä
uusia kotiljongivuoroja. Naurakaa vaan, neiti Ravn, mutta nyt puhun
totisesti. Minä tunnen noita 'pomaadanukkeja', jotka kuljeskelevat
joutilaina, notkistavat polvensa rakastetuilleen, puhuvat makeita,
imartelevia, ulkoa opittuja sanoja, joita taas seuraavassa tanssissa
syöttävät jollekin toiselle. Minä tunnen noita 'sivistyneitä ihmisiä',
jotka hienoissa seuroissa puhelevat Norjalaisten raakuudesta, vaan
sillä välin istuvat kumppaniensa seurassa, laulaen siveettömiä lauluja,
noita joilla on kaikesta vaan sama mielipide kuin tukkikauppias
P:llä ... ja valtioneuvos L:llä ... joitten luona saavat sunnuntaina
päivällisensä. Näitä pidetään esimerkkinä koko sivistyneelle maailmalle
ja äidit ylpeilevät voidessaan antaa heille tyttärensä. Minun
mielestäni pitäisi naisen vaatia mieheltä enemmän, kuin että hän osaa
tanssia hyvästi ja käy komeissa vaatteissa puettuna."

Aino kuunteli ihmetellen ylioppilasta, kätkien joka sanan mieleensä.
Mathilda nojautui mukavasti tuolinsa selkää vasten ja rypisti otsaansa.

"Te olette teoloogi? eikö niin?" kysyi hän pilkallisesti hymyillen.

"Jos se teitä huvittaa tietää, niin sehän olen -- en muuten luullut,
että te harrastatte jumaluusoppia", vastasi ylioppilas kumartaen.

"En tosin -- minä vaan otaksuin, että..." sanoi Mathilda käännellen
pöydällä olevaa paperia. "Mutta, Jumalan tähden, laula meille jotain,
Aino, tahi muuten nukumme psalmiin ja rukouksiin."

Aino hypähti ylös ja astui pianon luo. Hetkisen emmittyään, löysi hän
nuottihyllyltä sen vihon, josta hän juuri halusi laulaa. Se oli eräs
Ahnfeldt'in säveltämä virsi; hän lauloi sen tyynesti, mutta lämpimästi.

"A-ha --" kuului sohvan nurkasta, "voi kuinka surkeata". Ääni oli
Mathildan, joka haukotteli.

"Kuuleppas, lapseni", ja hän juoksi Ainon luo, "nyt täytyy sinun laulaa
meille jotain iloista, etkä enää saa vinguttaa tuota u-u-u-u-, eikö
sinulla ole nuottia tuohon 'Typerä tyttö'?" Ylioppilas katsahti
hämmästyneenä pastoriin, joka luki sanomalehteä, sillä aikaa kuin
nuoret puhelivat keskenään. Hän näytti vähän surulliselta, mutta ei
sanonut sanaakaan.

Ylioppilas katseli Ainoa, joka istui ääneti jakkaralla, antaen
Mathildan valita nuottia. Hän tarkasteli huonetta, sekin oli toisin
järjestettynä, mutta ei näyttänyt niin kodikkaalta ja sievältä, se
tuntui nyt niin raskaalta, eikä yhtään niin hauskalta kuin ennen. Ja
tuolla istui tuo vieras neiti, joka oli syynä tähän muutokseen,
niinkuin omassa kodissaan komentaen ja määräten oman mielensä mukaan,
eikä kukaan uskaltanut häntä vastustaa.

Vihdoinkin löysi Mathilda nuottien joukosta lempilaulunsa, jonka hän
asetti Ainon eteen. Mutta Aino pani sen hiljaan entiselle paikalleen ja
otti hyllyltä rakkaat kansanlaulunsa ja alkoi niitä laulaa.

"Kas kuinka itsepäinen veitikka!" sanoi Mathilda, "noihin
talonpoikaisiin lauluihin olemme aikoja sitten kyllästyneet, niitähän
sinä vaan vinguttelet koko pitkän päivän; laulappas nyt jotain
kauniimpaa."

"Minä laulan, mitä itse tahdon, ja tänään minä en tahdo laulaa muuta,"
vastasi Aino päättävästi.

"Suuri kiitos, neiti", sanoi Mathilda kumartaen. "Kas kuinka kohtelias
olette vieraallenne". Sen sanottuaan istuutui hän loukattuna sohvaan.

Kun ylioppilas sinä iltana tuli kotiinsa, astui hän kauan aikaa
edestakaisin lattialla, ennenkuin meni makuulle. Sitten otti hän
laatikosta kuvansa ja katseli taas sitä.

"Ihmeellistä miten he kulkivat molemmat samoja jälkiä, ja tuo sama
luutnantti tuli kuin kiusaaja tämänkin luo, mutta Aino -- -- niin,
kukapa voisi häntä ymmärtää. Kuinka voi hän elää yhdessä Mathildan
kanssa ja kutsua häntä ystäväkseen -- -- -- ei, nainen on selittämätön
luontokappale --"

Vihdoinkin alkoi Mathilda kyllästyä pappilaan ja pappila samaten
häneen. Ei hän ainoatakaan päivää malttanut istua kotona, vaan
kuljeskeli aina milloin missäkin, ja jos ei kukaan tahtonutkaan tulla
häntä tervehtimään, meni hän siitä huolimatta kuitenkin muitten luo.
Aina oli hän halukas moittimaan sen seudun asukkaita sivistymättömiksi
ja ikäviksi ja kotiin tultuaan oli hänellä aina kielellänsä
lueteltavana koko joukko heidän virheitään ja tyhmyyksiään, mutta ei
hän kuitenkaan ollut heidän luonansa käymättä.

Kerran juohtui hänen mieleensä mennä tervehtimään ylioppilasta. Aino
kyllä sanoi, että se olisi sopimatonta nuorille neitosille, mutta kun
Mathilda oli saanut sen päähänsä, ei hän niin vähällä siitä tuumastaan
luopunut, vaan kiusasi Ainoa, siksi kuin he molemmat kerran
iltapäivällä astuivat kapteenin taloon vievää tietä pitkin. Aino ei
ollut varmaan luvannut tulla sisään, mutta saisivathan he astua vähän
matkaan sinne päin, kenties tapaisivat hänet tiellä. Ja niinpä kävikin,
matkallaan he kohtasivat ylioppilaan.

"Oletteko kävelemässä?" kysyi tämä lähestyen heitä.

"Olemme", vastasi Mathilda, "ja tiedättekö minne matkamme piti? --
Teitä tervehtimään".

Ylioppilas näytti hämmästyneeltä ja epäilevältä.

"Tottako sanoitte?" kysyi hän, "sepä vasta ystävällistä? Onko totta,
Aino neiti? Minkä tähden nykäisitte ystäväänne hameesta. Näin kauan
olette jo asuneet täällä, ettekä vielä ole kertaakaan käynyt luonani.
Ettekö nyt haluaisi seurata minua kotiini?"

Aino ei oikein tietänyt mitä vastata, hän vaan kiitti ystävällisesti.
He astuivat sitten eteenpäin ja ylioppilas rupesi puhelemaan Ainon
kanssa niinkuin ei Mathildaa olisi ollut olemassakaan.

"Suokaa anteeksi", sanoi Mathilda, lähestyen ylioppilasta, "teidän
olkapäällänne on suuri tahra" ja hän kohotti kätensä pyyhkiäksensä sen
pois. "Ai, suokaa anteeksi, minä erehdyin", lisäsi hän hymyillen ja
käänsi pois kasvonsa häveten.

Ylioppilas loi silmänsä alas. Hänellä oli olkapäällä suuri reikä, josta
paita pisti näkyviin. Hän häpesi ensin, mutta rauhottui kuitenkin pian
ja kumarsi Mathildalle.

"Te näette, ett'en ole puettuna vastaanottamaan näin hienoja vieraita,
mutta jos olisin edes uneksinut näin suurta kunniaa, niin Teidän ei
olisi tarvinnut nähdä mitään reikää. Ja katsokaa, täällä maalla --"

"Niin, täällä maalla näkee niin paljon kummallista, mutta ehkäpä täällä
on sellainen tapa", sanoi Mathilda nenäkkäästi.

"Täällä maalla pannaan aina arvoa sananlaskulle 'Ei ole koiraa
karvoihin katsominen'", vastasi ylioppilas. "Se on hyvä sananlasku, eikö
niin, Aino neiti?"

"Se on totta", vastasi Aino, "mutta hyvä sydän vaatii myös hyvää
ulkokuorta."

Ylioppilas katsahti Ainoon, mutta hän ei sitä huomannut.

"Se on toista", vastasi hän lyhyesti.

He olivat jo puutarhan portin luona. Ainon sydän sykki niin
kummallisesti, kun portti meni kiinni ja hän kulki pitkän kujanteen
läpi, jonka molemmin puolin kasvoi vanhoja korkeita puita, joiden oksat
kumartuivat hänen ylitsensä, ikäänkuin olisivat hänelle sanoneet: "nyt
otamme sinut kiinni, nyt et enään koskaan pääse täältä pois." Hän
halusi niin hartaasti juoksennella ympäri, katsella joka nurmikkoa,
joka kukkasarkaa, ja joka pientäkin polkua lehdossa. Jos hän olisi
ollut yksin, olisi hän niin tehnytkin, mutta nythän oli täällä
ylioppilas ja -- Mathilda. Hän katseli vaan salaa ympärilleen; mutta
kuinka kummalliselta kaikki täällä näytti. Tuo vanha, sammaleinen
kivipenger, suihkulähde, jossa oli puutarhurin kuvapatsas, aurinkokello
rikkonaisine viisarineen, tuo suuri, vanha, harmaa, ikivanha,
rappeutunut talo, kaikki muistutti entisiä aikoja, jolloin siellä oli
iloa, leikkiä ja auringon paistetta, jolloin ei ainoastaan kissa
istunut leveällä portaalla, nuoleskellen käpäliään, vaan laulu ja ilo
kaikui kaikkialla sillä aikaa kuin palvelijoita vilisi noihin koreisin
silkkihameisin puettujen naisten kesken, tarjoten viinipikareja. Ja
sisällä suurien, viileiden salien ja pitkien, autioitten käytävien
seinillä riippui vanhojen harmaahiuksisten esi-isien kuvia, joilla oli
hieno palmikko niskassa ja miekka vyöllä, ja jotka ikäänkuin olisivat
häntä tervehtineet; mahtavan näköisiä rouvia, turkkilaiset kengät ja
ruusuja käsissä, ikäänkuin olisivat hekin hänelle kumartaneet.
Nähdessään kaikkia noita vanhoja muistoja, tuntui hänestä, ikäänkuin
olisi hän ollut jossain vanhassa kirkossa. Hän kulki ääneti, katsellen
vaan ympärilleen, mutta Mathilda kaakotti kuin kana, seuraten
ylioppilasta, joka näytti heille jokaisen paikan, aina keittiöstä
kellariin asti. Vihdoinkin pysähtyivät he vierashuoneesen ja ylioppilas
käski heidän istua.

"No, mitä pidätte talostani?" kysyi hän.

"Kyllähän talonne on jokseenkin kaunis", vastasi Mathilda, "mutta
jotain täältä puuttuu."

"Ja mitä se on?"

"Menkää naimisiin."

"Vai niinkö arvelette?" vastasi ylioppilas. "Minkätähden olisi se niin
tarpeellista?"

"Niin, katsokaas, täällä on niin autiota, pimeätä ja tyhjää, mutta
nainen voisi järjestää, koristaa ja keksiä jotain uutta, ja sitten
saisitte kutsua vieraita luoksenne, eikä teidän tarvitsisi istua täällä
yksin lukemassa koko pitkän päivän. Ja sitten -- niin, katsokaa, tuossa
on tuoli vinossa ja tämä pöytä, se muutetaan tuonne. Katsokaa, tätä
kaikkea voisi nainen parantaa."

"Minä myönnän viisautenne todeksi", vastasi ylioppilas leikillisesti,
"enkä tiedä muuta neuvoa, kuin että te neuvotte minulle jonkun."

"Oi -- hänet voitte löytää lähempää kuin luulettekaan", vastasi
Mathilda, rypistäen otsaansa ja katsahtaen leikillisesti Ainoon.

Aino seisoi selin heihin eikä ollut mitään huomaavinaan, katseli vaan
seinällä riippuvia tauluja. Helposti näki, ett'ei ylioppilaskaan
pitänyt tuosta.

"Suokaa, neitini, anteeksi", alkoi hän hetken jälkeen, "jos hetkeksi
jätän teidät kahden kesken, mutta kyllä kohta palaan." Sen sanottuaan
lähti hän pois huoneesta.

Kohta hänen mentyänsä, kääntyi Aino äkkiä ja tarttui Mathildan
käsivarteen.

"Etkö häpeä", sanoi hän kasvot hehkuen, "puhua täällä tuolla
tavoin." -- --

"Mikä sinua vaivaa? Miksikä minun pitäisi hävetä? Voitko kieltää
mielelläsi tahtovasi olla hänen vaimonansa?"

"Mathilda, jos sinä" -- --

Aino ei saanut enempää sanoneeksi, sillä samassa tuli ylioppilas,
puettuna uuteen nuttuun ja hänen jälessään kulki vanha palvelia,
kantaen tarjottimella viiniä, marjahilloa ja hienoja leivoksia.

"Tässä on kaikki mitä minulla on tarjottavana", sanoi ylioppilas,
laskien viiniä lasiin ja tarjoten vierailleen. "Tervetulleet tänne!
tervetullut luokseni, Aino neiti", toisti hän, kilistäen lasia hänen
kanssansa.

"Niin, ja Aino, toivokaamme että ensi kerran tänne tullessamme
tapaisimme täällä sievän, nuoren emännän!" sanoi Mathilda.

"Kiitos ystävällisyydestänne, neiti Ravn", vastasi ylioppilas
kumartaen, mutta Aino pani hiljaan lasin pois luotansa.

"No, mitä pidätte elämästä täällä maalla?" kysyi ylioppilas
Mathildalta, kääntääkseen puheenaihetta toisaalle.

"No, kyllähän täällä -- -- vähän aikaa voisi viihtyä -- -- mutta en
koskaan voisi ajatellakaan oikein asua täällä. Eihän täällä ole koskaan
mitään uutta katselemista tahi kuulemista, eikä paljo koskaan saa
tavata ihmisiä, joiden kanssa voisi seurustella."

"Juuri tuota samaa sanoi Aino neitikin kerran, enkä tiedä, onko hänellä
vielä sama mielipide. Mutta, jos tahtoisitte te tulla kanssani
kävelemään tänne ympäristölle, niin näyttäisin teille paljon sellaista,
jota on hauska katsella, ja ihmisiä, joiden kanssa mielellään
seurustelee."

"Niin, mennään vaan", sanoi Mathilda, "sehän on hauskaa, ja eihän
meillä kuitenkaan ole tänään mitään erityistä tehtävää."

"Kunpahan vaan emme viipyisi liian kauan, niin että isä meitä kaipaa",
vastasi Aino. "Ennen hämärää täytyy meidän ehtiä kotiin."

"Oh, ei hän meitä kuitenkaan kaipaa", vastasi Mathilda, pistäen neulan
huiviinsa. "Voimmehan mennä jo nyt kohta."

"Teillä on aina jotain esteitä, Aino neiti", vastasi ylioppilas.

"Minullako?" kysyi Aino ja seurasi sitten.

He kulkivat vähän matkaa pitkin tietä, poikkesivat sitten siitä ja
astuivat yli peltojen. Siellä oli mies kaivamassa maasta perunoita.
Ylioppilas pysähtyi hänen luoksensa.

"Onnea työhönne, Juhana", sanoi hän tervehtien. "Miten voi äitinne?"

"Kiitos kysymästänne. Tervehän hän nyt on, Jumalan kiitos", vastasi
mies, katsahtaen ylös työstänsä. "Teillähän on tänään vieraita
kanssanne."

"Niin, ja eikö ne ole mielestänne oikein hienojakin?"

"On, se on varma. Näkeehän sitä tässä maailmassa paljonkin komeutta."
Hän seisoi nojaten lapiotansa vasten, "katsokaa, herra ylioppilas,
minkä tänään löysin", lisäsi hän hetken jälkeen hiljaisemmalla äänellä
ylioppilaalle, ja otti taskustansa vanhan hopearahan, jonka oli
löytänyt pellolta. "Kirkas ja loistava tuokin taisi ennen olla, mutta
maahan senkin piti joutua."

Hänen katseensa oli kummallinen, hänen näin puhuessa.

"Niinhän se on, maa ottaa meiltä suurimman rikkautemme", vastasi
ylioppilas, "mutta, Juhana, kerran saamme sen vielä takaisin."

"Niin sanotaan, niin", vastasi talonpoika painaen lapionsa niin syvään
multaan, että vartta vaan vähän näkyi.

"Näittekö hänet?" kysyi ylioppilas Ainolta, heidän astuessaan
eteenpäin.

"Kyllä", oli Ainon vastaus.

"Voitteko häntä ymmärtää?"

"En, vaan näin, että joku raskas suru kalvoi hänen mieltänsä."

"Hän oli kihloissa pitäjän kauniimman tytön kanssa. Mutta tyttö
sairastui ja kuoli vähän ennen häitä. Minä juuri tahdoin viedä teidät
hänen äitinsä luo."

Mathilda oli päässyt pitkän matkaa heidän edelleen, sillä hän oli
astunut eteenpäin, sillä aikaa kuin toiset pysähtyivät puhelemaan.
Ylioppilas ja Aino kiiruhtivat perästä.

"No, saitko kuulla mitään mieltä ylentävää?" kuiskasi Mathilda Ainolle.
"Jos te ai'otte näyttää meille kaikkia noita merkillisyyksiä, joista
puhuitte, herra ylioppilas", jatkoi hän, samassa kääntyen
ylioppilaasen, "niin älkää sitten pysähtykö jokaisen talonpojan luo."

"Niin, mutta hän oli juuri yksi niitä merkillisyyksiä", vastasi
ylioppilas hymyillen, "ja tuossa näette toisen."

Hän osoitti pientä mökkiä, aivan lähellä heitä.

"Tahdotteko, että menisimme sisään?" kysyi Mathilda hämmästyen.

"Niin, mikä meitä siitä estäisi."

"Tuohon kurjaan mökkiin, jossa luultavasti on niin tukehduttava ilma,
ett'ei siellä voi hengittääkään."

"Mitä vielä, minä olen niin monta kertaa siellä hengittänyt, eikä
siellä ole ollenkaan niin vaarallista, kuin näyttää", vastasi
ylioppilas. "Uskokaa minua, Teidän ei tarvitse katua käyntiänne
siellä."

Mathilda katseli epäillen mustaa ovenkynnystä, mutta vihdoinkin kietoi
hän hameensa jalkojensa ympäri, nosti ylös helmansa ja astui
varpaisillaan porstuan kivilattian yli. Ylioppilas koputti ovelle ja he
astuivat sisään. Tupa oli tavallinen, keskellä lattiaa oli uuni ja
katto oli noesta aivan musta, mutta muuten oli siellä puhdasta ja
siistiä. Mathilda oli kuin puusta pudonnut. Tuvassa istui noin
seitsemänkymmenen vuotias talonpoikaisnainen, jonka, hänen iloisista ja
tyytyväisistä kasvoistaan päättäen, olisi luullut viettäneen koko
elämänsä rauhassa. Nähtyänsä vieraat, nousi hän ylös heitä
tervehtimään. Ylioppilas ojensi hänelle kätensä sanoen.

"Kiitos viimeisestä!"

"Niin, kiitos itse", vastasi nainen ystävällisesti. "Teillähän on
tänään vieraita kanssanne?"

"Tässä on pastorin tytär ja tässä on hänen ystävänsä kaupungista. He
tahtovat mielellään nähdä, minkälaista täällä on."

"Vai niin, tervetulleet", sanoi vaimo, ojentaen kätensä Mathildalle,
jonka täytyi ottaa se vastaan, vaikkapa vastenmielisestikin.
"Tervetulleet", sanoi hän myös Ainolle, "olisihan minun pitänyt teidät
tuntea; mutta te olette kasvanut niin isoksi, ett'ei teitä tahdo enää
tunteakkaan. Minä olin kirkossa, kun teidät kastettiin. Mutta istukaa
toki hetkeksi lepäämään."

"Kiitos, kiitos", vastasi ylioppilas, istuutuen penkille. Aino istahti
hänen viereensä. Mathilda katseli ympärilleen etsien tuolia; mutta kun
hän ei sellaista nähnyt missään, levitti hän nenäliinansa ja istuutui
sen päälle.

Kari otti hyllyltä maitoastian ja kaatoi siitä vähän puukuppiin. Ensin
maistoi hän oliko maito hapanta, ja tuli sitten Mathildan luo ja
tarjosi sitä hänelle sanoen:

"Ehkä teitä janottaa?"

Mathilda näytti oikein säikähtyneeltä. "Ei kiitoksia", kiiruhti hän
vastaamaan.

"Kuppi on kyllä puhdas", sanoi Kari ystävällisesti.

"Ei kiitoksia", toisti taas Mathilda. Mutta Aino otti kupin ja joi
siitä, ja hänen jälkeensä ylioppilas.

"No, miten nyt tulette toimeen, Kari?" kysyi ylioppilas, kiitettyään
maidosta.

"Kiitos, hyvästihän tässä nyt tullaan toimeen jo, Jumalan kiitos, olen
nyt ollut terveenäkin."

"Voin tuoda terveisiä Juhanalta!"

"Tapasitteko siis hänet?"

"Miten on hänen laitansa? alkaako haava jo parata?"

"Ah, ei, syvä haava jättää syvän arven ja helppo ei ole saada viuluun
ääntä, kun kielet ovat poikki", vastasi Kari hiljaan ja kääntyi
toisaalle, pyyhkien kädellään silmiään.

"Mutta Herra voi parantaa sen, mikä muiden on mahdotonta", sanoi
ylioppilas.

"Hän voi sen ja Hän tahtoo myös, kun Hänen aikansa tulee", vastasi
Kari.

Hän puhui niin levollisesti, tyynesti ja suurella luottamuksella, eikä
mitään katkeruutta tullut ilmi hänen sanoissaan tahi katseessaan. Aino
katseli häntä ihmetellen. Ylioppilas puhui kauan hänen kanssansa; mutta
Mathilda istui penkillä odottaen tuskallisesti, että ylioppilas
lakkaisi puhelemasta. Vihdoinkin nousi ylioppilas ylös ja vaimo ojensi
heille kätensä jäähyväisiksi, kiitti käynnistä ja käski Ainon pian
tulla uudestaan.

Tuskin olivat he päässeet ulos, kun Mathilda alkoi pudistaa hamettaan.

"No, enpä ole koskaan mokomaa nähnyt, uskaltaa tarjota meille maitoa
mustasta kupista, josta on ensin itse maistanut. Mitä se oli, mitä
meidän täällä piti nähdä?" kysyi hän ylioppilaalta.

"Te olette jo nähneet sen", vastasi ylioppilas.

"Jos tämä vanha talonpoikainen vaimo on niin merkillinen, niin Jumala
meitä varjelkoon useammista semmoisista."

"Ettekö huomanneet, että tällä vanhalla vaimolla oli sellainen katse ja
käytös, että sitä ruhtinatarkin voisi kadehtia? Ettekö nähneet, että
kaikki, mitä hän teki tahi puhui, vaikka kuinkakin vähäpätöistä,
osoitti arvokkaisuutta?"

"Niin, Jumalan kiitos, että pääsimme täältä", vastasi Mathilda
keikahuttaen päätänsä. "Te olette nyt jo niin tottunut talonpoikaisiin
tapoihin, että saattaisittepa sanoa, että parasta olisi jättää
lattiakin pesemättä, huoneet tuulehuttamatta ja syödä vaan puuroa joka
ateriaksi."

Ylioppilas ei voinut olla naurahtamatta. "Niin, ne muut merkillisyydet,
joita aioin näyttää, eivät ole hitustakaan paremmat", sanoi hän
kohottaen olkapäätänsä, "niin että --"

"Kiitos, minä olen jo saanut näistäkin aivan kyllikseni", vastasi
Mathilda, "nyt lähden kotiin. Etkös sinäkin Aino tule mukaan?"

"Ei, te seuraatte minua, eikö niin?" sanoi ylioppilas kääntyen Ainoon.

"En, kun Mathilda" -- -- --

"Ei, ei sinun tarvitse minusta huolia, kyllä minä yksinkin osaan
kotiin, ja jos sinä haluat vielä enemmän hengittää tuota talonpoikaista
ilmaa, niin mene vaan."

"Olettehan niin monta kertaa kävellyt yksin minun kanssani, en suinkaan
minä nyt ole vaarallisempi kuin silloinkaan", sanoi ylioppilas.

"Ette suinkaan -- mutta --" änkytti Aino lausuen vitkaan sanojaan.

"Mutta sinä vaan olet itsepäinen, Aino, ei se ole mitään muuta", sanoi
Mathilda, "kas niin, nyt minä menen."

Aino seisoi siinä vielä epäröiden, ylioppilas astui hänen luoksensa.

"Harvoin olen pyytänyt teiltä jotain", sanoi hän totisesti. "Nyt pyydän
että tänään seuraatte minua."

"Mutta käypikö se laatuun?"

"Hyvästi, hyvästi", huusi Mathilda, juosten hymyillen pellon yli.
"Hauskaa matkaa", lisäsi hän pilkallisesti. "Älä vaan ikävöi minua,
Aino."

Ylioppilas ja Aino katsoivat toisiinsa; siinä he seisoivat nyt,
molemmat vanhat ystävät kahden kesken; kiusaajahenki oli poissa ja
kaikki oli niin hiljaista hänen lähdettyään. He kulkivat hetkisen
ääneti, mutta kumpikin olivat he iloissaan siitä, että Mathilda oli
poissa.

"Aino neiti, huomasitteko tuossa naisessa muuta, kuin vanhan
talonpoikaisen vaimon?" kysyi ylioppilas. "Te ette olisi milloinkaan
voineet loukata ketään niin kipeästi, kuin teidän ystävänne on tänään
loukannut tuota vaimoa."

"Mathilda ei ensinkään tunne täkäläisten talonpoikien tapoja", vastasi
Aino.

"Hän ei niitä tosin tunne, mutta sivistyneeltä ihmiseltä sopisi toki
vaatia, että hän kunnioittaa muitakin ja antaa kullekin oman arvonsa,
vaikk'eivät he olisikaan aivan hänen sivistyskäsitteensä mukaan
muodostuneita. Jos vertaa noiden molempien kasvoja toisiinsa, kaupungin
neiden ja tuon talonpoikaisen vaimon, niin tiedän kyllä minkä
valitsisin."

"Niin, hänen katseensa oli kummallinen, hän on varmaankin kärsinyt
paljon?"

"On, hän on kärsinyt paljon. Hänellä oli kuusi kelpo poikaa, jotka
kaikki kuolivat, jättäen hänet yksin eloon. Kaksi niistä hukkui isän
kanssa merellä eräänä syysyönä. Yksi ruhjoutui pahasti tuntureilla
tahtoessaan pelastaa kumppaniaan ja kuoli kohta sen jälkeen, ja kaksi
heistä vei rokko. Kun sitten viimeisen piti niistä mennä naimisiin,
kuoli hänen morsiamensa ja hän kadotti kaiken rohkeutensa ja
elinintonsa. Ja tätä kaikkea täytyy äidin omin silmin nähdä, hänen
täytyy rohkaista ja lohduttaa poikaansa, vaikka hän itse on surusta
aivan menehtymäisillään. Mutta ei ole koskaan hänen suustansa kuulunut
ainoatakaan valittavaa sanaa, ei koskaan ole nähty muuta kuin noita
samoja iloisia, tyytyväisiä kasvoja, jotka ovat valmiit millä hetkellä
tahansa kaikkia auttamaan. Nykyjään kirjoitetaan niin paljon kirjoja ja
pystytetään muistopatsaita milloin millekin, mutta harvoin mainitaan
sanaakaan siitä kärsivällisyydestä, jota naisella niin suuressa määrin
on. Ja kun kirjailijat tahtovat kuvata surua, niin valitsevat he
mieluimmin semmoisen, joka epätoivossaan kirkuu ja repii hiuksiaan tahi
joka kätkee miehen kalman kuvaamat piirteet eikä voi haihduttaa
muistostaan sen rakkaita kasvoja. Minun mielestäni pitäisi heidän
valita nainen, jonka suru on tehnyt tyyneksi ja hiljaiseksi, mutta joka
kuitenkin aina näyttää yhtä ystävälliseltä ja kiitolliselta. Hän on
varmaankin kauniimpi ja jalompi, niin totta kuin on autuaallisempaa ja
jalompaa antaa kuin ottaa ja luonansa aina pidättää."

Ylioppilaan näin puhuessa olivat he jo saapuneet toisen mökin luo, joka
oli aivan tien varressa.

"Menkäämme tänne", sanoi hän Ainolle, "niin saatte nähdä toisen naisen,
joka myös on jalo, vaikk'ei hän sitä itse tiedä." Hän avasi oven ja
astui sisään. Puutuolilla istui vanha, harmaatukkainen mies. Hän ei
noussut ylös, vieraiden tullessa sisään, vaan hymyili ja nyykäytti
heille päätänsä. Ylioppilas astui hänen luoksensa.

"Tässä tulen pastorin tyttären kanssa", sanoi hän, "hän tahtoisi nähdä
miten te täällä elätte."

"Vai niin, pastorin tytär", toisti vanhus liikutettuna. "Niin, se on
kunnon mies, tuo pastori, ja hän saarnasi niin hyvin, kun viimeksi
häntä kuulin, niin, sen hän teki, ja minä tunnen hänet, pienestä
pitäen. Vai niin, vai niin, vai pastorin tytär."

Vanhus istui tuolilla, nyykäyttäen päätänsä ja tarkasteli Ainoa.

"Missä on Ingrid tänään?" kysyi ylioppilas.

"Ingridko? Kyllä hän kohta tulee", vastasi vanhus, "mutta ajatelkaa,
pastorin tytär -- niin, ja hänen isoisänsä, -- minä tunsin heidät
kaikki, -- niin -- niin -- Miten aika kuluu, minä olen nyt
yhdeksänkymmenen vuoden vanha, tietäkää se -- yhdeksänkymmentä vuotta."

Hänen mutistessaan tällä tavoin hiljaan itsekseen, tuli Ingrid sisään.
Hän näytti vanhalta, noin viidenkymmenen vuotiaalta, kasvultaan oli hän
pieni, laiha ja hento. Nähdessään vieraan, pysähtyi hän hämmästyneenä.

"No, hyvänen aika, mitä näen, eikö tuossa ole ylioppilas ja Aino neiti.
No sepä hauskaa, että tulitte tänne meidänkin halpaan mökkiimme;
täälläpä on tänään kaikki niin epäjärjestyksessä. Olkaa hyvät ja
istukaa." -- Ingrid pyyhki vaatteensa liepeellä penkin puhtaaksi ja
puheli, siistiessään huonetta.

"Kuules, -- tämä on pastorin tytär", mutisi vanha ukko Ingrid'ille,
ikäänkuin heräten uudelleen.

"Etkö sinä luule minun tuntevani Aino neitiä? Olenhan niin usein nähnyt
hänet kirkkotarhassa, miksi en häntä tuntisi; mutta kuinka hauskaa,
että tulitte meitä katsomaan."

Ja taas seurasi samaa. Vanhus puhui Ainon isoisästä ja kaikista
vanhoista muistoistaan ja lopetti aina sanoen: "voi, tämä on pastorin
tytär", eikä Ingrid voinut unohtaa, että Aino oli tullut heidän halpaan
mökkiinsä.

Heidän tultuaan ulos, sanoi ylioppilas Ainolle: "Te teitte tänään hyvän
työn, Aino neiti. Näittekö, kuinka iloiseksi he tulivat jo siitäkin,
että te tulitte heidän luoksensa? Uskokaa minua, tuo vanha ukko, joka
jo on melkein kuin lapsi, ei unhota sitä niin pian; hän mutisee siitä
päivät pitkät itsekseen. Ja Ingrid -- kenpä voisi, häntä nähdessään,
luulla hänessä piilevän mitään suurta ja jaloa; -- niin halvalta ja
vähäpätöiseltä hän näyttää. Mutta eipä moni olisi tehnyt niinkuin hän.
Hän asui kotonaan vanhan isänsä kanssa, joka oli halvattu, eikä
sentähden voinut tehdä mitään työtä. Sitten kosi häntä rikas
maanomistaja, mutta sillä ehdolla, ett'ei isä saisi muuttaa heille,
vaan hän maksaisi hänen edestään ja hankkisi hänelle asunnon
pitäjäästä. Ingrid kyllä rakasti tätä miestä, mutta hän valitsi
kuitenkin isänsä ja nyt on hän monen monta vuotta hoitanut häntä,
kantanut hänet joka ilta vuoteesen ja joka aamu taas tuolille; hän on
tehnyt käsillänsä työtä kuin vahvin mies, hankkiakseen heille elatusta,
ja kuitenkin on hän aina tyytyväinen ja iloinen. Kuinka moni matkustaja
on rankkasateessa nähnyt hänet nahkanutussa, ruskea huivi päässä,
seisovan mökin luona, perkkaamassa peltoaan. Matkustaja on silloin
varmaankin nauraen osoittanut häneen, vieraat naiset kenties
tarkastaneet häntä lornetilla, ovatpa he ehkä piirustaneet hänen
kuvansakin huvittaakseen vieraita iloisessa seurassa -- mutta ei kukaan
ole uneksinutkaan, että tuon naisen sydän on kullan arvoinen."

Aino kuunteli tarkkaan, näyttäen kovin miettiväiseltä.

"Kuinka kummallista, ett'en ole koskaan ennen kuullut hänestä mitään",
sanoi hän, "ja olenhan kuitenkin elänyt täällä niin monen monta vuotta.
Mutta kuinka onnellinen lienee nainen, jolla on oma varma elämänsä
määrä, jolla on edes joku, jonka edestä hän voi elää ja uhrata
itsensä."

Ylioppilas katsahti Ainoon. Hän lausui nämät viimeiset sanat niin
lämpimästi, että hyvin huomasi niiden kauan kyteneen hänen
sydämmessään. Hänen silmäluomensa värisivät, mutta hän ei
katsahtanutkaan ylioppilaasen, tarkastelihan vaan ilmaa, ikäänkuin
olisi siellä nähnyt jotakin.

"Eikö teillä, Aino neiti, ole mitään elämänne määrää?" kysyi Erkki
matalalla mutta sydämmellisellä äänellä. "Ei löydy ainoatakaan ihmistä
ilman elämän päämäärää, se on kaikkialla, missä vaan on rakkautta.
Meidän täytyy vaan saada se itsellemme selväksi. Ajatelkaammepa vaan
tätäkin pitäjää, kuinka paljon voisitte täälläkin vaikuttaa. Sillä,
uskokaa minua, kaikki ei ole niin valoisaa ja jaloa, kuin se, mitä
tänään olen teille näyttänyt. Täällä on lapsia, jotka repaleisissa,
likaisissa vaatteissaan päivät päästään meluavat ulkona, riitelevät,
tappelevat ja tekevät kaikellaisia kepposia, kun ei heidän äitinsä
löydä heille mitään sopivata työtä, jotka usein illalla näkevät isänsä
juopuneena tulevan kotiin, kiroilevan ja riitelevän äidin kanssa.
Täällä löytyy ihmisiä, jotka aamusta iltaan ovat ahkerassa työssä,
mutta eivät koskaan ajattele muuta kuin mitä milloinkin ateriakseen
saavat. Täällä on raakuutta ja sivistymättömyyttä, jota tuskin voitte
ajatellakaan. Täällä olisi teillä, Aino neiti, laaja vaikutusala, sillä
naisen käsi voi saada aikaan paljon enemmän, kuin koskaan miehen. Te
voisitte ottaa jonkun noista lapsista pappilaan, antaa heille käsityötä
tahi vähän tehtävää puutarhassa, te voisitte joskus ystävällisesti
puhutella talonpoikia, ja silloin tekisitte hyvän työn, josta kansa on
teitä siunaava ja palkitseva rukouksissaan, ja esim. sellainenkin
viaton lapsensielu kuin Ingrid'in voi kylläkin rukoilla."

Erkki vaikeni ja katsahti Ainoon, mutta tänään tämä katsoa tuijotti
vaan eteensä.

"Mutta te ette saa peljästyä", jatkoi ylioppilas. "Usein tarvitsemme
rohkeutta, voidaksemme mennä köyhään, kurjaan mökkiin tahi istua
sairasvuoteelle, mutta uskokaa minua, sitä ei teidän koskaan tarvitse
katua. Kun kuolema on ihmisen silmien edessä, unohtaa hän kaikki
kevytmieliset, turhat sanat, joilla tavallisesti salaa ajatuksensa;
silloin saatte nähdä hänet oikeassa valossa. Ja eikö sekin ole ylevä
ajatus, kun on tehnyt edes vähäisen osan kaikesta siitä, joka on
velvollisuutemme. Minä en tiedä mitään, joka tekisi ihmisiä
onnettomammaksi, kuin elämänsä viime hetkellä muistella entisiä aikoja,
ja ikäänkuin peilistä nähdä edessään koko kulunut elämä vikoineen,
virheineen ja myöntää sen olleen ilman sisältöä ja korkeampaa
päämäärää, juuri silloin kuin tietää, että nyt kysytään vaan 'mitä
elämäsi on ollut'. Se on kauheata. Ja kuitenkin alkavat useimmat
elämänsä juoksun, sanomalla: 'meillä on vielä pitkä aika edessämme', ja
sitten unhottavat he kokonaan oikean elämänsä; sen sijaan pitäisi
heidän aina alkaa kuolemasta ja tämän leppymättömän opettajan edessä
kysellä itsiltänsä: 'mitä on elämä?' Ymmärrättekö minua, Aino neiti,
sanotteko vieläkin, ett'ei teillä ole mitään elämän päämäärää?"

Hän vaikeni hetkeksi ja katsahti taas Ainoon, mutta tämä loi silmänsä
maahan, niin että ylioppilas ainoastaan hänen rinnastaan, joka huokui
raskaasti, huomasi, että hänen sanansa olivat tunkeuneet syvälle Ainon
sydämmeen.

"Juuri se on jaloa ja ylevää kristillisessä rakkaudessa", sanoi
ylioppilas taas, "ett'ei se valitse ketään yksityistä, jota se pitää
epäjumalanaan, siten sulkien silmänsä kaikilta muilta, vaan että se
rakastaa kaikkia ihmisiä. Olkoonpa sitten mies, vaimo tahi vanhempamme,
jonka olemme valinneet, häntä täytyy meidän rakastaa, niin että
sydämmemme tulee siitä lempeämmäksi ja lämpimämmäksi kaikkia kohtaan."
Ylioppilas katsahti sitten Ainoon ja sanoi hitaasti: "en tiedä,
uskallanko sanon ajatukseni?"

"Kyllä, sanokaa vaan", pyysi Aino.

"Teillä on myöskin, Aino neiti, joku, joka istuu kotona, odottaen
teidän rakkauttanne, ja se on teidän isänne. Luuletteko, että hän on
onnellinen? Tahi olisinko erehtynyt; eivät hänen kasvonsa ainakaan
siltä näyttäneet? Minusta hän näyttää kaipaavan jotain ystävällistä
kättä, joka ei toivoisi mitään parempaa, kuin voida tehdä hänelle
hauskuutta, ystävällisiä silmiä, jotka aina seuraisivat häntä, lukien
hänen sydämmensä sisimpiä ajatuksia, sydäntä, joka unohtaisi itsensä,
vaikkapa se sitten saisikin sentähden taisteluakin kärsiä. Hän ei ole
koskaan siitä puhunut, ehk'eipä hän itsekkään sitä tiedä; mutta ettekö
luule voivanne tehdä hänen elämäänsä vähän onnellisemmaksi, Aino
neiti?"

Aino ei vastannut mitään, koettihan vaan salata kyyneleitä, jotka
vierivät hänen poskilleen. He kulkivat sitten ääneti pappilaan saakka;
siellä ojensi ylioppilas kätensä jäähyväisiksi, sanoen:

"Hyvästi, Aino neiti, kiitos hauskasta seurasta."

Aino yritti puhua, mutta hänen oli mahdotonta saada sanaakaan
suustansa, ja ylioppilas ei päästänyt hänen kättänsä.

"Aino, -- kiitos kaikesta, mitä olette tänään puhunut ja kaikesta mitä
olette ollut minulle", sai hän viimeinkin sanoneeksi; mutta sitten
repäsi hän äkkiä kätensä irti ja astui reippaasti yli maantien.
Ylioppilas seurasi häntä silmillään, tuntien vielä hänen lämpimän
kätensä omassaan, sillä Aino oli puhuessaan likistänyt sitä niin
luottavaisesti. Hän tahtoi nähdä, kääntyisikö Aino, mutta hänpä ei
kääntynytkään; vaan katosi näkyvistä ja ainoastaan lampun valo loisti
vielä huoneen ikkunasta.

Ainon rintaa poltti, hän halusi niin hartaasti saada keventää
sydäntänsä, hän juoksi ylös portaita omaan huoneesensa, heittäytyi
vuoteelleen ja heltyi katkeraan itkuun.

"Herra Jumala, anna minulle anteeksi", huokasi hän, "anna minulle
anteeksi, hyvä Jumala! -- -- tee minut vahvaksi, anna minulle voimaa
rakastaa isääni, niinkuin minun pitäisi, -- anna minulle anteeksi,
Jumalani -- -- Älä heitä minua pois luotasi, vaan tee minut vahvaksi ja
auta minua rakastamaan isääni!"

Hän itki, itki yhä vaan katkerammin ja rukoili, kunnes lopuksi vähän
rauhottui ja nyyhkytti ainoastaan silloin tällöin. Vihdoinkin tyyntyi
hän ja makasi aivan hiljaan, pää kätkettynä tyynyyn. Ei ääntäkään
kuulunut, myrsky oli jo raivonnut loppuun. Sitten nousi hän ylös, otti
kirjakaapista esille kirjansa, jonka oli saanut ylioppilaalta, sytytti
kynttilän ja alkoi lukea; sivun sai hän vaan luetuksi, ja vaipui sitten
ajatuksiinsa. Laskien käsivartensa kirjalleen istui hän kauan aikaa
painaen päänsä kirjaansa.

Silloin kuului portailta Mathildan askeleet. Nähdessään Ainon istuvan
pää käsivarsille vaipuneena, lähestyi hän häntä, sanoen: "no, joko olet
tullut takaisin?"

Aino ei liikahtanutkaan, ja Mathilda, joka luuli hänen nukkuvan, hiipi
hiljaan varpaisillaan tuolin taakse ja kurkisti kirjaan hänen
olkapäänsä yli. Sitten luki hän ääneen pilkallisella painolla: "Missä
löydämme naisen, joka tuntee oman horjuvaisuutensa, eikä kertaakaan
elämässään olisi toivonut miehen kättä, johon nojautua. Mutta missä
näemme naisen, joka ujosti olisi kätkenyt sydämmeensä tämän suloisen
ajatuksen ja kärsivällisesti odottanut sen toteutumista, vaikkapa
saisikin sitä odottaa kuolemaansa asti, ennenkuin olisi itse
ilmoittanut sydämmensä tunteita."

"Ha-ha-ha! sepä oivallista!" -- ja Mathilda oikein nauraa hohotti.
"Aino, Aino!" huusi hän, pudistaen häntä. "Anna kultaseni minun lukea
enemmän", ja hän otti kirjan Ainon käsivarren alta. Aino hypähti ylös
ja tempasi sen pois. "Älä kajoo tuohon kirjaan, kuule, älä kajoo, se on
liian hyvä sinun silmiesi saastutettavaksi, sen sanon sinulle suoraan."
Mathilda otti askeleen taaksepäin ja katsoa tuijotti hämmästyneenä
Ainoon, joka seisoi hänen edessään suuttuneena ja kiihoittuneena, kuin
ärsytetty eläin häkissään.

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi hän, "ei suinkaan ylioppilas ole vielä
kosinut sinua?"

"Älä mainitse hänen nimeänsä, kuuletko", huudahti Aino, joka ei enää
voinut pidättää itseään. "Sinä puhut hänestä, sinä, joka et enää
ansaitse suudella hänen kenkänsä pohjiakaan. Hänellä on sydän, mutta
mitä on sinulla? Hän voi puhua ylevää ja jaloa, mutta mitä voit sinä
puhua? Hän voi tehdä hyvää ja hyödyllistä, mutta mitä voit sinä? Sinä
pyrit tänne, häiritäksesi talon rauhaa; niin, sen olet tehnyt. Sinä olet
viekoitellut minua ja olet tahtonut tehdä minut samanlaiseksi
kirjavaksi riikinkukoksi, kuin itsekin olet. Sinä olet tahtonut opettaa
minua viihtymään samassa tyhjyydessä ja turhuudessa, jossa itse elät.
Sinä luulet, että minä olen kuin hansikka, jota saatat vetää käteesi ja
heittää pois oman mielesi mukaan. Minä olen ollutkin semmoinen, olen
ollut kuin kurja koira, tottelevainen ja ilman omaa tahtoa, mutta
näetkö, nyt olen muuttunut. Nyt on minussa herännyt aivan kuin uusi
elämä ja sen on juuri ylioppilas saanut aikaan, nyt tunnen sinut enkä
enää voi elää yhdessä sinun kanssasi. Sinä olet eroittanut minut
isästäni, olet eroittanut minut täkäläisestä kansasta, joka on sinua
paljon parempi; sinä olet eroittanut minut Jumalastakin, niin, sen olet
tehnyt; mutta nyt en enää sitä kärsi. Pois täytyy sinun lähteä täältä,
pois silmänräpäyksessä, minä en tahdo nähdä sinua luonani."

Mathilda oli aivan kalpea, hän puri hammasta ja yritti vastata, mutta
Aino kiiruhti portaita alas isänsä huoneesen.

Pastori istui kirjoittamassa lamppunsa ääressä, kun ovi avattiin ja
sisään astui Aino kiihtyneenä ja silmät itkusta punaisina. Hän
heittäytyi lattialle isänsä jalkojen eteen, kietoi kätensä hänen
polviensa ympäri ja katseli häneen nöyrästi ja lempeästi.

"Anna minulle anteeksi! anna minulle anteeksi, isä, kaikki, mitä olen
rikkonut sinua vastaan". Itku valtasi taas hänet ja pää vaipui alas
isän polville.

Pastori otti ihmetellen pois silmälasinsa ja laski ne pöydälle. Sitten
hieroi hän silmiänsä ja katseli hämmästyneenä tytärtään.

"Mutta, rakas lapseni, mikä sinun nyt on?" sanoi hän, yrittäen nostaa
Ainoa pystyyn, "mitä sinä olet tehnyt?"

"Ei, ei, isä!" änkytti Aino, "anna minun maata tässä, siksi kunnes
lupaat antaa minulle anteeksi. Niin, minä olen saattanut sinulle surua,
minä en ole ollut sinua kohtaan sellainen, kuin minun olisi pitänyt
olla; minä olen näinä viimeisinä vuosina kuljeskellut jouten täällä
kotona, ajatellen ainoastaan itseäni enkä yhtään sinua. Minä en ole
koettanut tehdä kotiamme sinulle hauskaksi, en ole puhunut sinun
kanssasi enkä tehnyt mitään sinun tähtesi."

Kyynel kiilsi pastorin silmissä. Hän nosti tyttärensä ylös syliinsä,
pyyhkäsi hiukset pois hänen otsaltaan ja suuteli hänen kyyneleisiä
silmiään, sanoen lempeästi:

"Jumala siunatkoon sinua, rakas lapseni! Etkö sinä ole ollut minulle
minään? sinähän olet ollut ainoa iloni."

Aino kallisti päänsä isänsä rinnalle.

"Sinä olet, isä, niin hyvä ja hellä minulle, minä en sitä ansaitse;
mutta nyt lupaan tulla paremmaksi, niin, minä lupaan sen, ja sitten on
meidän täällä kotona yhtä hauska kuin ennen muinoin."

Pastori hymyili, taputti tytärtään olkapäälle ja painoi hänet rintaansa
vasten; ja Aino lepäsi siinä niin rauhallisesti, kuin lapsi äitinsä
sylissä.

Vinnillä kuului melua ja hälinää. Matkalaukkua ja laatikoita
kuljetettiin portaita alas, ovia paiskailtiin auki ja kiinni, ja
kimakka naisen ääni kuului huutavan: "Halvar, Maria, Nils!"

Palvelusväki juoksi portaita ylös ja alas, ja hälinästä ei tahtonut
loppua tulla. "Mitä tuo on, kultaseni?" kysyi pastori, kuunneltuaan
tuota melua.

"Oi, -- se on vaan Mathilda!" vastasi Aino säikähtyneenä, painaen
päänsä vielä lähemmäksi isäänsä.

Kohta sen jälkeen seisoi Mathilda ovella, matkapuvussaan.

"Suuri kiitos koko tästä ajasta", sanoi hän pilkallisesti ja kumarsi
ovella. "Kiitos ystävällisestä vieraanvaraisuudestanne."

"Hyvä ystävä, mitä tämä on?" kysyi pastori, aikoen nousta ylös; mutta
Aino kietoi molemmat kätensä hänen kaulaansa, niin ett'ei hän päässyt
liikahtamaankaan.

"Aiotteko lähteä pois?"

"Kyllä, täytyyhän minun lähteä, kun minut tällä tavoin melkeinpä
ajetaan ulos ovesta", vastasi Mathilda, hymyillen katkerasti; "eikä
minun suinkaan enää tee mieli häiritä teidän iloanne."

"Mutta" -- -- keskeytti taas pastori.

"Ah, kysykää tuolta neidiltä, niin saatte kyllä tietää", vastasi
Mathilda, tehden lähtöä.

"Mutta, hyvä ystävä, ulkonahan on aivan pimeä", ja pastori koetti taas
nousta, mutta ei voinut; "ei suinkaan lähdöllänne ole mitään kiirettä,
ja tietysti jäätte ainakin yöksi vielä tänne?"

Aino ei vastannut, mutta lähestyi isäänsä, ikäänkuin olisi tahtonut
sanoa: "oi, älä pyydä häntä jäämään, rakas isä!"

"Jumala varjelkoon minua jäämästä tänne kauemmaksi aikaa", vastasi
Mathilda, "olisi synti, jos ei kaupungissa mitä pikemmin saataisi
tietää, miten täällä vieraita kohdellaan, ja ensi pysäyspaikkaan
ainakin ehdin vielä tänä iltana."

"Mutta, minun rattaani pitää teidän toki -- --"

"Ei kiitoksia, en mitenkään tahdo kuluttaa teidän mukavia, komeita
ajopeliänne, talonpojan kärrit ovat jo valjastettuina; ja kiitoksia
paljon olostani luonanne", vastasi Mathilda kumartaen ylpeästi. Hetken
perästä kuulivat he jo Halvarin laahaavan perässään Mathildan
tavaroita, ruoska läimähti, ja poissa oli Mathilda.

Kuinka hiljaiseksi kävi samassa koko talo. Ei muuta ääntä kuulunut,
kuin kellon nakutus keittiössä. Sisällä paloi lamppu kirkkaasti ja
valoisasti, levittäen niin loistavan, lämpimän valon yli koko huoneen.

Pastori syleili hellästi tytärtänsä, katseli häntä sydämmellisesti ja
pyyhkäsi pois hiukset hänen silmiltään. Aino makasi hiljaan kuin
marmorikuva silmät ummessa ja nautti rauhaa, sitä rauhaa, jota hän niin
kauan oli etsinyt ja kaivannut.

Mutta ulkona maantiellä suhisi kylmä tuuli nuoressa lehdikössä, ja
kärryissä istui Mathilda jutellen kyytipojan kanssa.



Seitsemäs luku.

Voitto.


Muutama päivä sen jälkeen tapasi ylioppilas maantiellä Ainon joka
käveli yksin.

"Missä on ystävänne, Aino neiti?" kysyi hän ihmetellen.

"Ketä tarkoitatte?"

"Neiti Ravn'ia tietysti."

"Mathilda ei ole minun ystäväni."

"Eikö hän ole enää teidän ystävänne?"

"Hän oli kerran", vastasi Aino, "mutta, Jumalan kiitos, siitä on jo
pitkä aika."

Ylioppilas katsahti Ainoon, joka seisoi niin levollisena ja totisena,
näyttäen aikaihmisemmältä enemmän kuin koskaan ennen.

"Mutta asuuhan hän kuitenkin vielä teillä?" kysyi hän, hämmästyen vielä
enemmän.

"Ei enää", vastasi Aino levollisesti.

"Mikä kartoitti hänet pois täältä? Aikoihan hän viipyä teillä koko
kesän?"

"Minä karkoitin hänet pois", vastasi Aino lujalla, päättäväisellä
äänellä, "minä en kärsinyt enää tätä 'valhe-elämää'."

Ylioppilas seisoi ensin hiljaan, silmäillen hämmästyneenä Ainoa, mutta
sitten levisi hänen kasvoilleen kummallinen loiste, ja hän tarttui
molemmin käsin Ainon käteen.

"Tottako puhutte, Aino? -- jos te olette jättänyt muutkin entiset
mielipiteenne, niin Jumala teitä siunatkoon. Ette tiedä, kuinka minua
ilahdutatte. Nyt uskallan minäkin sanoa -- -- mutta en -- -- en -- en
voi nyt, vasta huomenna. Oletteko kotona huomenna, Aino neiti? silloin
tahdon kertoa teille jotain. Hyvästi, hyvästi."

Ylioppilas lähti ja Aino jäi yksin seisomaan maantielle. Hän ei
tietänyt mitä ajatella, vaan kuitenki aavisti hän vähän ja sydän rnpesi
sykkimään, mitä enemmän hän sitä mietti. Hän meni kotiin, omaan
huoneesensa; mutta hiljaan oli hänen mahdoton istua, ulos täytyi hänen
päästä; hän katseli, katseli uudelleen kelloa, mutta se ei ollut hänen
mielestään käynyt koskaan niin hitaasti. Koko yön makasi hän
vuoteellaan mietiskellen, yhä vaan mietiskellen, mahdotonta oli hänen
ummistaa silmiänsä; vasta aamupuoleen nukahti hän hetkeksi, mutta ei
saanut silloinkaan unilta rauhaa, yhä näki hän unessaan edessään
ylioppilaan, iloisena kohottavana sormensa häntä kohti ja sanoen:
"huomenna minä tulen ja silloin kerron teille jotain." Mutta mitäpä
hänellä voisi olla kerrottavaa!

Niinkuin tuuliaispää tuli ylioppilas sinä iltana kotiinsa, säikäyttäen
melkein pyörryksiin emännöitsijänsä, joka aina oli tottunut näkemään
hänen hitaasti astuvan kotiin veräjän kautta, syviin ajatuksiin
vaipuneena, silmät luotuina maahan ja kädet selän takana. Sitten
soitti hän kelloa niin rajusti, kuin olisi tuli ollut valloillaan.
Puurolusikka toisessa ja maitosiili toisessa kädessään juoksi vaimo
avaamaan ovea.

"No, mitä nyt on tapahtunut?" huudahti hän, katsellen ympärilleen,
nähdäkseen, mitä ensin olisi pelastettava.

"Onko Juhana kotona?" kysyi ylioppilas hätäisesti, "käske hänen tulla
sisään -- paikalla."

"Tästä saat sinä, Juhana", sanoi hän, rengin tultua sisään lakki
kädessä, ja hän otti jokapäiväisen nuttunsa, joka kerran oli
harmittanut Mathildaa. "Voitko käyttää näitä housuja ja näitä
saappaita, niin -- saat ottaa nekin. Ja -- hiljaa -- kuules, Maria!
huomenna saat tuoda sisään uudet mustat vaatteeni, mutta harjaa ne
ensin hyvästi". Juhana ja Maria katsahtivat ihmetellen toisiinsa ja
sitten ylioppilaasen. Sitten alkoi Juhana kiittää.

"Ei kestä kiittää, -- nyt tahdon mieluummin olla yksin", lisäsi Erkki,
huomatessaan, että Mariakin aikoi ruveta puhelemaan.

Ylioppilas istahti sängyn laidalle ja pyyhkäisi molemmilla käsillään
silmiään. Sitten hypähti hän ylös ja astui pitkillä askeleilla
edestakaisin lattialla.

Silloin huomasi hän pöydällä kirjeen vanhalta ystävältään. Hän avasi
sen ja selaili sivuja. Sen sisällys oli seuraava:

  "Hyvä ystävä!

  Suo anteeksi, ett'ei minun enään tee mieli olla yhtä hupsu kuin
  ennen, vaan puhun suuni puhtaaksi. Sillä sepä vasta on hullua,
  että sinä, vaikkapa ensin sanoit tulevasi iloiseksi kirjeestäni,
  ja vaikka niin pitkä aika on kulunut onnettomien päiviesi ajoilta,
  voit kuitenkin kirjoittaa minulle sillä tavoin, kuin viime
  kerralla! Etkö näe, mikä siitä on seuraus? Sinä elät vaan omassa
  mielikuvituksessasi, niin että sinä kerran vielä tulet kuin paavi
  vastustamaan koko maailmaa ja muutut homeiseksi, ynseäksi, ikäväksi
  vanhaksipojaksi, josta ei kukaan välitä ja joka suuttuneena sulkee
  ovensa ja sanoo maailmalle: 'nauti, iloitse nyt'. Mutta, mitä tuo
  hyödyttää sinua itseäsi, ja mitä sinä hyödytät muita, saarnatessasi
  tyhjille seinille; sillä, usko minua, maailma nauraa sinun äreyttäsi.
  Vaan siinäpä se onkin, sinä kaipaat enemmän maailmaa kuin maailma
  sinua. Maksatko sinä Jumalalle korot niistä monista luonnonlahjoista,
  joita Häneltä sait, siten että kietoudut kuin silkkimato omaan
  verkkoosi, kuollaksesi siihen? Jos sinä olisitkin saanut
  parantumattoman haavan ja vielä siitä kärsisit ja taistelisit,
  silloin en tahtoisi lisätä sinulle enää uutta kuormaa. Mutta
  kirjoitithan sinä itse voivasi katsella häntä ja koko nuoruuden
  aikaasi kuin kaunista kuvaa, jonka ulkopuolella sinä seisot,
  semmoisena kuin nyt olet. Minä luulisin myös, että sinun
  luonteesi on liian vahva ja reipas, voidaksesi koko elinajaksesi
  vaipua kuuvalounelmiin ja huo'ata kuin epätoivoon joutunut
  runoilija. Mutta kuuleppas, nyt sanon sinulle jotain aivan
  suoraan, koska olen ystäväsi: sinä et ole tullut ihmisvihaajaksi
  surusta, kun kadotit hänet, tuon ensimmäisen morsiamesi, vaan
  omasta ylpeydestäsi, joka tuntee itsensä loukatuksi ja sen tähden
  tahtoo tehdä vastarintaa, kuin tottelematon lapsi. Sinä tiesit,
  että sinulla oli enemmän kykyä ja parempia luonnonlahjoja, kuin
  useimmilla muilla, ja hän rakasti toista, joka ei mielestäsi
  ollut sinun vertaisesi; kas, se juuri on haava, ja siitä ajasta
  saakka olet sinä vihannut koko naissukua. Mitä hyvää heissä on
  sitä sinun ei tehnyt mieli nähdä, vaan toit esiin kaikki heidän
  pahimmat ja heikoimmat puolensa, joilla kyllästytit silmiäsi.
  Minä en voi uskoa, että nainen siellä kotosalla on niin huono
  tahi avioliitot niin onnettomia, kuin sinä niitä kuvailet; minä
  ainakin olen kokenut päinvastaista. Mutta, jos niin onkin, niin
  kenessä on syy? Syy on sinussa ja kaikissa niissä miehissä, jotka
  joko halveksivat naista tahi tekevät hänet orjakseen. Nainen on
  luotu miestä varten, ja kun ei mies tahdo olla todellinen mies,
  miten voisi siis nainen olla tosi nainen? Tutki sentähden
  itseäsi, hyvä ystävä, ja mieti, etkö löytäisi itsessäsi mitään
  syytä. Näyttää tosin nöyrältä, että tahdot kulkea hiljaista
  tietäsi ja tulla unohdetuksi, kaikkien hylkäämäksi; mutta
  mitenhän tuon nöyryyden laita lienee? Sinulla ei ole oikeutta
  kulkea omaa, hiljaista tietäsi, vaan päinvastoin täytyy sinun
  pyrkiä esiin, tuoda ilmi mielipiteesi, huomauttaa kaikille,
  mikä on suurta ja jaloa. -- Niin, minä en nyt ole sillä tuulella,
  että tekisi mieleni kertoa sinulle matkastani; sillä minua niin
  suututti tuo sinun kirjeesi, että sanoin itselleni: 'hänelle en
  minä enää kirjoita.' Sitten rauhoutuin kuitenkin ja nyt kirjoitan
  sinulle nämät rivit. Ne tulevat tosin myöhään, mutta parempi
  myöhään kuin ei koskaan. Odotan tuskallisesti vastausta tähän
  kirjeeseni, sillä joll'et toisin kirjoita, en enää koskaan
  luota sinuun.

                                              Iloinen ystäväsi
                                                   N. N."

Ylioppilas istui kirje kädessänsä. "Hyvä Jumala, olisinko voinut noin
muuttua -- mutta Jumalan kiitos, että se on ohitse. Niin, Jumalan
kiitos, että se nyt on ohitse. En minä enää kelpaa erakoksi, ja
huomenna -- huomenna --"

Samaa ajattelivat Maria ja Juhanakin, jotka istuivat ulkona
keskustellen päivän tapauksista arvellen jos jotakin.

Seuraavana aamuna koputti ylioppilas pappilan ovea. Ei kukaan hänelle
vastannut, ja hän astui sisään. Aino seisoi keskellä lattiaa, aikeessa
mennä avaamaan ovea. Hän oli puettuna mustaan hameesen, pieni valkoinen
kaulus kaulassa. Kalpealta hän tosin näytti, kun oli maannut niin vähän
edellisenä yönä; mutta Erkin mielestä ei hän ollut koskaan näyttänyt
niin sievältä. Ylioppilaskin oli tänään juhlapuvussaan, mustissa
vaatteissa, kaulus kaulassa; kaulahuivikin, joka ennen tavallisesti
riippui niin huolimattomasti, oli nyt sidottu sievään solmuun. Ainon
mielestä eivät hänen silmänsä olleet koskaan näyttäneet niin lempeiltä
ja syviltä kuin tänään. Erkki lähestyi häntä ja ojensi hänelle kätensä,
Aino ojensi myös omansa, ja kumpikin tunsi kätensä vapisevan. "Minä
lupasin kertoa teille jotain", sanoi ylioppilas, "haluttaako Teitä
istua ja kuunnella, kertoisinpa vaan omasta elämästäni."

Aino istahti sohvaan, ylioppilas hänen viereensä, vähän kasvot häneen
päin.

"Te luulette ehkä, Aino neiti", alkoi Erkki, "että olen aina ollut
tämmöinen jörö, tyly ja synkkä mies, joka mieluummin kulkee yksin omaa
tietänsä; mutta olenpa minäkin kerran ollut iloinen, toivokas
ylioppilas."

"Minä tiedän sen", vastasi Aino matalalla äänellä.

"Tiedättekö?" toisti ylioppilas ihmetellen. "Ehkä siis myös tiedätte,
että olen kerran ollut kihloissa?" Tämän viimeisen sanan lausui hän
puoliääneen, töin tuskin saaden sanat suustansa.

"Minä tiedän senkin", vastasi Aino, katsahtamatta ylös.

Ylioppilas hämmästyi vielä enemmän ja tarttui hänen käteensä.

"Mutta, yhtä ette suinkaan tiedä", jatkoi hän liikutettuna, "nimittäin,
kuinka paljon pahaa olen teille tehnyt, kuinka olen teidän suhteenne
erehtynyt ja kuinka paljon teillä olisi minulle anteeksi annettavaa."

Aino käänsi kasvonsa häneen päin, hänen silmänsä välkkyivät kirkkaasti.

"Niin, te ette sitä usko; mutta minä olen ajatellut teistä niinkuin
kaikista muistakin naisista; olen luullut, ett'ei teillä olisi mitään
korkeampaa pyrintöä, että olisitte kuin leikkikalu, hetken huviksi ja
sitten heitettäväksi pois seuraavassa silmänräpäyksessä". Ylioppilas
hengitti syvään, katsoi suoraan Ainon silmiin ja sanoi tyynesti, mutta
lämpimästi:

"Ja sitten, sitten huomasin minä kerran erehtyneeni ja joutuneeni omiin
pauloihini. Te olette minua vahvempi, Aino neiti; te olette saaneet
minua uskomaan että ihmisen elämässä on tarkoitusperä, jonka perille
kannattaa pyrkiä ja te olette tietämättänne kiinnittänyt sieluni
itseenne ja nyt vasta huomaan, että te olette juuri se, josta olen
uneksinut ja jota sieluni on kaivannut koko elinaikani."

Aino kallisti päänsä, hänen silmäluomensa värisivät, hän ei voinut
sanoa mitään, mutta hänen kätensä vapisi ylioppilaan kädessä. Erkki
katsahti häneen lempeästi.

"Nyt on teidän vastattava, Aino neiti", sanoi hän hetken äänettömyyden
jälkeen; "te ymmärrätte, mitä tarkoitan. Te olette nähnyt kotini, se on
autio ja kylmä; mutta te voisitte levittää sinne auringon valon ja
lämpöä. Te tiedätte, ett'en enää ole niin nuori; minä en voi tarjota
sydäntä, täynnä iloa ja riemua, joka rakkaudellaan voisi muuttaa elämän
kauniiksi runoudeksi; mutta, jos tahdotte käden, joka aina on oleva
yhtä uskollinen, silmän, joka aina lempeästi teitä katselee, totisen
miehen, joka ei tiedä suurempaa onnea, kuin työskennellä teidän
edestänne, ja joka tuntee tulevansa yhä voimallisemmaksi teidän
rinnallanne -- niin -- niin tässä nyt olen. Tahdotteko, Aino neiti?
voitteko rakastaa minua?"

Aino ei vastannut mitään, puristihan vaan ylioppilaan kättä: hänen
kasvonsa loistivat autuaallista onnea, sillä nyt oli arvoitus selitetty
ja sopusointu syntynyt, nyt hänen elämänsä määrä ei enää ollut
ainoastaan velvollisuus, vaan ijankaikkinen onni.

       *       *       *       *       *

Illalla istuivat kaikki kolme, pastori, ylioppilas ja Aino, salissa.
Lamppu loisti kirkkaasti, mutta vielä kirkkaammin loistivat heidän
iloiset kasvonsa.

"No, Aino, lähdemmekö nyt kaupunkiin, katsomaan sen komeutta ja
loistoa?" kysyi Erkki.

Aino mietti hetkisen. "Niin, pyytämään Mathildalta anteeksi
käytöstäni", sanoi hän, -- "mutta palaammehan sitten taas pian
kotiimme!"

Loppu.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Erkki ja Aino" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home