Title: Jumalan kiitos, pöytä on katettu - Huvinäytelmä yhdessä näytöksessä
Author: Benedix, Roderich, 1811-1873
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Jumalan kiitos, pöytä on katettu - Huvinäytelmä yhdessä näytöksessä" ***


JUMALAN KIITOS, PÖYTÄ ON KATETTU!

Huvinäytelmä yhdessä näytöksessä


Kirj.

RODERICH BENEDIX


Suomennos.


Kuopiossa,
U. W. Telén & C:o kustannuksella.

Kuopiossa,
Kuopion Uudessa Kirjapainossa,
1896.



HENKILÖT:

Salokangas.
Katri, hänen vaimonsa.
Alfred, hänen vävynsä.
Emma, hänen tyttärensä.
Heikki,  |  palveluksessa Alfredilla.
Liisa,   |



Teaatteri esittää ylellisesti sisustettua huonetta Alfredin kotona.
Perä- ja sivuovia. Keskellä teaatteria puoleksi katettu pöytä. Oikealla
peräovesta pöytä, jolla on lasia, pulloja j.n.e. Vasemmalla kädellä
1:sen kulissin luona sohva ja ompelupöytä, jolla on soittokello ja
kirjoja: vastapäätä pöytä ja sillä sanomalehtiä.


Ensimäinen kohtaus.

    Heikki. Liisa. (Heikki lopettaa pöydän kattamisen ja
    asettaa tuolit pöydän ympärille hyräellen erästä laulua).

LIISA (peräoven takana). Heikki, Heikki, avaa!

    (Heikki avaa oven, Liisa tulee huoneeseen, kantaen
    kumpaisessakin kädessään ruoka-astiaa).

HEIKKI. Tule tänne, tahdon auttaa sinua!

    (Ottaa yhden astian; samalla kuin Liisa asettaa toisen
    pöydälle, ottaa Heikki häntä vyötäisistä kiinni ja
    suutelee häntä poskelle).

LIISA. Hyi Heikki! Mitä tuo tuommoinen on? Ajattele, jos herra tulisi
tänne!

HEIKKI. Voi, Liisaseni, muisku noin sivumennen maistaa kaikkein
parhaimmalta!

LIISA. Mutta jos herra... Kuolisin häpeästä!

HEIKKI. No, mitenkä niin? Hänhän myöskin suutelee rouvaansa ...
naimisissa kolme kuukautta olleet...

LIISA. Niin, rouvaansa, niin! Jos olisit mieheni...

HEIKKI (Huokailee ja syleilee Liisaa). Voi kuitenkin, ollapa niin
pitkällä!

LIISA (Huoaten). Voi kuitenkin! (Rivakasti). Ajattele nyt pöydän
kattamista.

    (Heidän puuhatessa pöydän luona, näyttäytyy Alfred
    oikeanpuolisessa ovessa, johon hän pysähtyy kuuntelemaan).


Toinen kohtaus.

    Entiset. Alfred.

LIISA. Herra appi ja rouva anoppi kai tulevat tänne aamuruoalle tänään?

HEIKKI. Iloitsemaan vastanaineiden onnesta... Hm, appia en ainakaan
minä voi tuoda nähtäväksi.

LIISA. En minäkään.

HEIKKI. Eikö totta, siinä on kyllin, että meillä on toisemme.
(Tarkastaen katettua pöytää). Jumalan kiitos, pöytä on katettu!

LIISA. On!

HEIKKI. Mitä sinä sanoit?

LIISA. En mitään... Sanoin on.

HEIKKI. Se ei kelpaa, sinun on myös sanominen niin.

LIISA. Mitenkä?

HEIKKI. Jumalan kiitos, pöytä on katettu!

LIISA. Miksikä siten?

HEIKKI. Kun työ on lopussa, sanotaan: "Jumalan kiitos", että se on
valmis.

LIISA. Miten hassua!

HEIKKI. Se ei ole hupsuttelemista eikä tyhmää puhetta. Kun hyvä Jumala
oli luonut maailman ja näki, että kaikki oli hyvin, niin sanoi hänkin:
Jumalan kiitos, maailma on valmis. Sentähden, näetkös, on sen sanominen
hurskautta...

LIISA. Miten yksinkertainen sinä olet!

HEIKKI. (Ystävällisesti). Tule nyt tänne ja sano kuten minäkin:
"Jumalan kiitos, pöytä on katettu!"

LIISA. Sit' en tee!

HEIKKI. Minun tähteni!

LIISA. En tee.

HEIKKI (Tulistuu). Sinä et tee?

LIISA. En tee, en!

HEIKKI. Jospa pyytäisin sinua?

LIISA. Jos pyytäisit kymmenen kertaa, niin en sano sitä sittenkään.

HEIKKI (Uhkaillen), Liisa!

LIISA (Samoin). Heikki!

HEIKKI. Sinun täytyy sanoa se!

LIISA. Täytyykö minun?

HEIKKI (Vakavasti). Täytyy. Minä toivon sen.

LIISA. Uneksitko sinä, vai oletko kenties noussut univuoteeltasi
takaperin?

HEIKKI. Elä laske pilaa. Täysi toteni on, että sinun on sanominen:
"Jumalan kiitos, pöytä on katettu!"

LIISA (Menee aivan lähelle häntä). Onko minun sanominen, täytyykö
minun?

HEIKKI. Sinun on sanominen ja täytyy!

LIISA. Ei, silloin en lainkaan sano!

HEIKKI. Viimeisen kerran, tahdotko sanoa sen?

LIISA. En, en, en, ja tuhat kertaa en, vaikka vielä paljailla
polvillasi edessäni olisit.

HEIKKI. Sepähän nähtänee!

LIISA (Ärtyneenä, kädet puuskassa). Mikä nähtänee?

HEIKKI (Pikastuneena). Et tahdo taipua; kiellät yhtä tiukkaan?

LIISA. Kiellän, kuin kiellänkin.

HEIKKI. Siispä sinun on sanominen se!

    (Tarttuu hänen ranteisiinsa ja puristaa niitä).

LIISA. Aih!

HEIKKI. Sano se!

LIISA, En, en! (Irroittaa itsensä, lyöpi häntä kädelle ja puhaltaa
omiin käsiinsä). Ilkeää ihmistä, kun tuolla tavalla puristaa!

HEIKKI. Hyvä. Meidän välimme on rikki.

LIISA, Hyvästi!

HEIKKI. Niinpä menekin hii...

    (Emma soittaa).

LIISA. Saamme sittemmin asiasta keskustella.

    (Käy vasemmanpuoleiselle ovelle).

HEIKKI (Käypi perästä ja tarttuu, Liisan vielä ollessa ovessa, hänen
hameeseensa). Liisa! "Jumalan kiitos, pöytä on katettu!"

LIISA (Raivoissaan). En sano!

    (Menee sisään).

HEIKKI. Oi, itsepintaisuus! Sinä olet nimeltäsi vaimo. Rukoukset,
uhkaukset, väkivalta, kaikki turhaan. Jos olisin ruhjonut hänet
kuoliaaksi, ei hän sittekään olisi sitä sanonut.

ALFRED (Tulee nauraen näyttämölle). Kyllä maar, sen minäkin uskon.

HEIKKI (Hämillään). Oi, herra on kuullut...

ALFRED. Osan teidän väittelystänne, niin. Tyttö on itsepintainen.

HEIKKI. Muutoin on hän niin kelvollinen ... en tiedä, mitä hän tänään
on saanut päähänsä.

ALFRED, Niinpä, niin, kuka sen tietää voi, mitä naiset päissänsä
säilyttävät... Mene nyt noutamaan pullo Madeiraa, appini juopi sitä
mielellään lasillisen aamiaispöydässä.

HEIKKI (Itsekseen, mennessään). Hänen kumminkin on sanominen se!

ALFRED (Katsoo vasemmanpuoliseen oveen päin). Eiköhän hän vielä olisi
pukineissaan? Aah, tuossa on hän?


Kolmas kohtaus.

    Alfred. Emma.

EMMA. Hyvää huomenta, ukkoseni!

ALFRED (Syleilee häntä). Hyvä Emmani!

EMMA. Kuinka olet nukkunut, ystäväni?

ALFRED. Kuten onnellinen aina nukkuu, hyvin.

EMMA. Oletko todellakin onnellinen.

ALFRED. Ja sitä voit sinä kysyä? Etkö ole vaimoni?

EMMA. Imartelija. (Koomillisella totisuudella). Mutta sen pitää nyt
taukooman. Olemme olleet naimisissa kolme kuukautta, ja sinun on nyt
alkaminen olla herra talossasi, lopettaminen rakastajan osan
näyttäminen.

ALFRED. Ja sitä sinä katsoisit hyväksi.

EMMA. Minun kai täytynee. Sanoohan koko maailma, että mies muuttaa
luontoa ja tapoja naimisiin joutuessaan, ja minun lienee myöskin siihen
tyytyminen. Kuta kauvemmin viivyttelet tätä muutosta sitä vaikeampaa on
se minulle.

    (Syleilee ja katsoo häntä rakkaasti silmiin).

ALFRED (Tosissaan). Milloinkaan en tule muuttamaan itseäni, rakas Emma!
Milloinkaan et tule huomaamaan mitään eroa siinä, miten on ja ollut on.

EMMA. Enkä minäkään milloinkaan tule antamaan sinulle syytä siihen.

ALFRED. Todellakin! Olet paras vaimo maailmassa! Täytät kaikki
toivomukseni jo ennenkuin olen ennättänyt lausuakaan ne julki.

EMMA. Etkö sinä tee samoin?

ALFRED. Mitenkä voisin minä vastustaa silmiäsi, kun ne niin rakkaasti
ovat minuun kiintyneet kun ne, kuten nytkin ... pyytävät suuteloa.

    (Aikoo suudella häntä).

EMMA (Veitikkamaisesti). Hiljaa, hiljaa herraseni! Silmäni eivät
mitenkään pyydä mitään suuteloita, ne kenties myöntävät ne.

ALFRED. Niinpä myönnä sitten.

EMMA (Syleilee häntä). Rakas Alfred.

ALFRED. Rakas Emmani!

EMMA (Istuu tekemään työtä vasemmanpuoleisen pöydän viereen).
Vanhempani viipyvät kauvan; heidän olisi pitänyt oleman jo täällä.

ALFRED (Istuutuu hänen viereensä, leikitellen yhden hänen työnsä
nypläyksen kanssa). Kaipaatko heitä?

EMMA (Katsoo häneen totisesti). Ilkeä! Nyt et ajatellut mitä sanoit.

ALFRED, En, en, sinä olet oikeassa. (Nauraa). Tiedätkö, minä olen juuri
vasta... (Nauraa).

EMMA. Noh, mitä olet vasta?... Sen on pitänyt oleman jotakin hyvin
hauskaa.

ALFRED. Niin, olen salaa kuunnellut erästä todellisesti hullunkurista
kohtausta.

EMMA. Salaa kuunnellut?... Ettäs kehtaat, herraseni!

ALFRED (Aina nauraen). Aivan sattumalta. Tullessani tänne huoneestani,
kuulen vilkasta keskustelua... Seisahdun... Heikki ja Liisa ovat juuri
lopettaneet pöydän kattamisen, kun Heikki täysin tyytyväisenä
huudahtaa: "Jumalan kiitos, pöytä on katettu", ja toivoo että Liisa
kertoisi nämä sanat, sillä, sanoi, niin on sanominen hyvin päätetyn
työn perästä.

EMMA. Miten yksinkertaista.

ALFRED. Liisa kieltäytyi, Heikki ei hellittänyt ja lopultaan siitä
sakeni oikea sanasota; Heikki tahtoi pakoittaa Liisaa, mutta tämä
kieltäytyi kiven kovaan.

EMMA (Ottaa puoltaakseen Liisaa). Mutta tässä voi syystä kysyä,
kumpainenko oli tiukempi, Heikkikö vai Liisa?

ALFRED. Mutta hän pyysi Liisaa niin kauniisti.

EMMA. Se oli hassu pyyntö! En voi huomata että Liisalla oli väärin.

ALFRED (Nauraen). Elkäämme siitä enää puhuko. Meidän kesken ei mitään
semmoista koskaan voisi tapahtua. (Emma katsoo häneen epäileväisesti).
Jos sinulta sen pyytäisin, niin tekisit sen paikalla.

EMMA (Nauraen). Hm, Hm!

ALFRED (Totisesti). Olen vakuutettu, että sen tekisit.

EMMA. Ja ellen sitä tekisi?

ALFRED. Jospako et sitä tekisi? Mahdotointa... Siitä voisin panna
vaikka kuinka suuren vedon. Koetellaanpas!

EMMA (Joutuin ja levottomasti). Ei, elä koettele sitä!

ALFRED. Pyydän sinua, rakas Emma! Sano yksi ainoa kerta: Jumalan
kiitos, pöytä on katettu!

EMMA. Kuinka sinä olet lapsellinen!

ALFRED (Rukoillen). Sano nyt.

EMMA (Liikutettuna). Mikä pyyntö se on semmoinen?

ALFRED. Pieni Emma kultaiseni, sano toki: Jumalan kiitos, pöytä on
katettu!

EMMA (Liikutettuna, mutta ei kiivaasti). En, sitä minä en sano.

ALFRED. Minä pyydän sinua.

EMMA (Kiivaasti). En!

ALFRED (Korottaa äänensä). Kieltäydytkö tahtoani täyttämästä?

EMMA. Olisihan sen sanominen kovin lapsellista, ja sinä teet väärin
pyytäessäsi minua.

ALFRED. Ja sinä teet väärin kieltäytyessäsi.

EMMA (Nousee ylös; yhä tulistuneempana). Teenkö väärin? Ensimäistä
kertaa sanot minulle mitään semmoista. Miten ajattelematointa!

ALFRED. Mitä pitää kuulemani? Onko tämä lemmen kieltä?

EMMA. Voiko lempikin vaatia sellaista hulluutta?

ALFRED. En ole vaatinut, ainoastaan pyytänyt.

EMMA. Niin ... ja jos vaatisit?

ALFRED. Silloin...

EMMA (Kiivaasti). Ja jos vaatisit?

ALFRED (Samoin). Silloin et kieltäisi!

EMMA (Kovasti liikutettuna). Silloinpa juuri kieltäisinkin!

ALFRED. Mitenkä?

EMMA. Tahdot alentaa minua omissa silmissäni ... mutta se ei tule
sinulle onnistumaan... Pyyntöäsi olisin mahdollisesti noudattanut,
mutta vaatimustasi, en milloinkaan!

    (Soittaa tiukkaan).

ALFRED. Jumalani, miten kiihkeä! Näinkö vaimo puhelee miehelleen?


Neljäs kohtaus.

    Entiset. Liisa, sitten Heikki.

EMMA (Liisalle). Olen unouttanut nenäliinani!

    (Liisa menee sisään vasempaan).

ALFRED. Emma, elä tee leikistä karvasta totta.

EMMA. Minäkö sen teen? Sinähän muutat pilan todeksi.

    (Heikki tulee peräovesta, matkassaan viinipullo, jonka hän
    asettaa pöydälle. Liisa vasemmalta, kädessä nenäliina,
    jonka hän antaa Emmalle, aikoen sen perästä mennä ulos
    peräoven kautta, mutta kohtaa Heikin, joka merkkiä tekemällä
    kysyy: Tahdotko sanoa sen? Liisa niinikään merkin kautta
    kieltää ja menee. Heikki seuraa häntä uhaten. Emma tekee
    työtänsä ahkeraan Alfredista kääntyneenä, joka seisoo
    oikeanpuoleisen pöydän ääressä, Emmasta kääntyneenä ja pitäen
    käsissään sanomalehteä, jonka hän Heikin mentyä heittää
    luotaan, minkä tehtyä hän menee Emman luo).

ALFRED (Ystävällisesti). Noh, miten on asia. Liestyykö
uppiniskaisuutesi?

EMMA (Kiivaasti; heittäen työnsä syrjään). Mitenkä?
Uppiniskaisuutesiko?... Tiedät, etten voi sitä sanaa kärsiä.
Minäkö uppiniskainen?... Ei, pikemmin olet sinä uppiniskainen, kun noin
tiukkaan voit vaatia semmoista hulluutta.

ALFRED. En milloinkaan voinut kuvitella, että voisit vastata
kieltävästi, sen katsoin mahdottomaksi.

EMMA. Vai niin? Minä en milloinkaan voisi kieltää? Niin, semmoisia te
miehet olette! Ette tahdo rakastavaista puolisoa ... ette, teidän
vaimojenne pitää olemaan orjattarianne!

ALFRED. Mikä liioittelu!

EMMA. Mutta minusta ei kuunaan tule orjatartasi, ei, kuunaan,
kuunaan!...

ALFRED. "Miehen pitää oleman herrasi", luetaan sanassa.

EMMA (Keskeyttäen). Kas siinä se nyt on! Sinä olet herra ja minä orja!
Sinä tahdot käskeä ja minun on totteleminen!... Oi, tunnustan sinut
mielelläni herrakseni ja tahdon olla sinulle kuuliainen kaikessa, kun
toivomuksesi tahi käskysi ovat järkeviä, mutta vastakkaisessa
tapauksessa en milloinkaan ... kuuletko, en milloinkaan!

ALFRED (Totisesti). Siten ei puhutella miestä, jota kunnioitetaan.

EMMA. Semmoista ei vaadita siltä vaimolta, jota kunnioitetaan.

ALFRED. Mutta pilaahan se on...

EMMA. Oi, sinä olet, sen pahempi, tehnyt siitä täyden toden! (Itkien).
Vielä kymmenen minuuttia takaperin sanoit sinä minulle: milloinkaan en
muuta itseäni, ja nyt jo seisoo edessäni kylmä, kolkkotunteinen mies,
vaatien ainoastaan orjallista nöyryyttä.

ALFRED (Totisesti). Elä itke ... tiedäthän, että kyyneleet minua
ärsyttävät!

EMMA (Nyyhkien). Sille en mitään taida, kun niin voimasi takaa niitä
puserrat. (Itkee).

ALFRED (Itsekseen). Tuota kirottua itkua! Jos nyt vanhemmat tulevat,
mitä he vainen ajattelevatkaan? (Hilliten itseään). Emma, tehkäämme
sovinto!

EMMA (Ottaen nenäliinan silmiltään ja katsoen Alfrediin). Sovinto?

ALFRED. On hassua meiltä, että tällä tavalla kulutamme kauniin aamumme.

EMMA (Lempeästi). Nytkö vasta sen huomaat?

ALFRED. Niinpä vainen, lähestyn sinua ensiksi. (Ojentaa hänelle
kätensä). Olkaamme ystäviä.

EMMA (Katsoo rakastavaisesti häneen ja panee hitaasti kätensä hänen
käteensä). Että noin voit kiusata minua!

ALFRED (Suutelee hänen kättänsä; rukoillen). Ja nyt sanot sinä minun
tähteni nuo sanat?

EMMA (Kiskasee kätensä pois, ja kirkasee pikaisesti). Miten? Sinä
vaadit vielä...?

ALFRED. Sanotko siis?

EMMA (Pikaisemmin). Mutta, Alfred...

ALFRED. Olen ojentanut sinulle käteni sovintoon, nyt on sinun vuorosi
antaa myöten.

EMMA. Siispä tahdot alkaa riidan uudestaan?

ALFRED. Lopettaa riidan. (Puoliksi rukoillen). Sano ne sanat ja minä
olen tyytyväinen.

EMMA. En, ja tuhat kertaa en!

ALFRED (Vihoissaan). Et?

EMMA (Päättävästi). En!

ALFRED (Enenevällä kiivaudella). Kaunista! Juhlallista! Näet, että
voisit ilahduttaa minua sanomalla nämä sanat, mutta et tee sitä!
Vaatimukseni olkoon hulluus, se on kumminkin minun toivomukseni, etkä
sinä sitä täytä! Olkoon se minun puoleltani itsepintaisuutta, että
vaadin sinut kertaamaan nuo sanat, niin on perään antaminen kuitenkin
rakkauden velvollisuus ... mutta sitä et tee!... Olen pyytänyt,
vaatinut, käyttänyt kaikkia mahdollisia järjen perusteluita; mutta sinä
kiellät yhtä uppiniskaisesti... Oo, elä milloinkaan enää sano, että
rakastat minua!

    (Kävelee liikutettuna edestakaisin).

EMMA (Nojautuen vasemmanpuoleiseen pöytään). Kutsut minua
uppiniskaiseksi ... millä oikeudella? Myönnät minun olevan hassun
sanoessani nuo yksinkertaiset sanat, ja kuitenkin vaadit sinä sen...
Onko se rakkautta? Näet, että pyyntösi minua loukkaa, vaivaa minua,
(muuntaa vähitellen ankaran äänensä yhä viehkeämmäksi ja rupeaa lopulta
itkemään) että se tekee minut ratki rauhattomaksi ... mutta se ei sinua
lauhduta, olet yhtä itsepintainen. Kysyn nyt, kuka on itsepintaisempi?
Kenen vika? Kenessä rakkauden puutetta?


Viides kohtaus.

    Entiset. Heikki.

HEIKKI (Ilmoittaa). Herrasväki tulee!

ALFRED (Hiljaa Emmalle, levottomuudella). Pyyhi kyyneleesi? Mitä he
tulevat sinusta ajattelemaan?

EMMA (Käy lattian yli toiselle puolelle). Minusta ajatelkoot, mitä
tahtovat... Olen syytön!

ALFRED. Muista velvollisuutesi talon rouvana! Vieraille on näyttäminen
iloisia kasvoja.

    (Emma pyyhkii silmänsä ja menee sisääntulevia
    vanhempiansa vastaan.)


Kuudes kohtaus.

    Edelliset. Salokangas. Kaisa. Liisa.

SALOKANGAS. Hyvää huomenta lapset, hyvää huomenta! Noh, miten te
jaksatte?

ALFRED. Sydämmellisesti tervetultua!

    (Ottaa vastaan Salokankaan hatun ja kepin).

EMMA (Syleilee äitiään ja ojentaa isälleen kättä). Tervetultuanne,
rakkaat vanhempani!

KATRI. Rakas lapseni, siitä on jo hyvin kauvan, kuin sinut olen nähnyt;
sinuahan ei milloinkaan näy.

EMMA. Hyvä äiti...

KATRI. Tiedän kyllä, lapseni, että nuorella vastanaineella rouvalla on
muuta tekemistä, kuin vanhoja vanhempiaan ajatella.

SALOKANGAS (Aina iloisena ja hauskana). Niin on maailman mahti; vaimon
on jättäminen isänsä ja äitinsä ja miehessänsä kiinni riippuminen,
sanotaan sanassa... Mutta ajatteleehan kai Emma kumminkin jolloinkin
meitä vanhoja, vai mitä, lapseni?

EMMA. Aina, isäni, aina!

ALFRED (Hämillään; katsoo Emmaan, joka karttaa hänen silmäyksiään).
Emmekö istuudu pöytään?

SALOKANGAS. Kyllä, siihen olen taipuvainen, matka tänne on pitkä;
minulla on kipeät jalat ja hyvä ruokahalu.

    (Emma, Katri, Alfred ja Salokangas istuutuvat. Sillä välin
    tulee Liisa sisään, kantaen vatia, jonka asettaa suurelle
    pöydälle tahtoen samassa poistua, mutta Heikki pidättää
    häntä ja kysyy, tahtooko hän nyt sanoa sanat. Liisa merkitsee
    kieltävästi, lyöpi Heikkiä kepeästi korvalle ja poistuu.
    Tällä aikaa ovat toiset istuutuneet paikoilleen ja Alfred
    täyttänyt lasit).

SALOKANGAS (Tyhjentää iloisesti lasinsa). Ahaa, oikein eukkoseni, olet
ottanut paikkasi nuorten keskeen... Se on hyvä tuuma, sillä jos saavat
istua vierekkäin, ei meillä heidän vieraillansa ole mitään hyvää heidän
seurastansa... Noh, kilistelkäät nyt, hyvät ystävät, ... monta olkoon
päivää, kuten tämä. (Alfred ottaa lasinsa, mutta on kahdella päällä,
Emma asettaa omansa luotaan ja pyyhkii kyyneleensä.) Mitä tämä tietää?
Ette tahdo kilistellä kanssani?... Hm, hm, herra vävypoika, näytätte
olevan hämillänne ... ja nuorella rouvalla on kyyneleitä silmissään.
(Nauraen). Ahaa, ymmärrän ... pieni kotoinen kahakka ... eikö totta?

    (Alfred viittaa Heikille, että tämä saa mennä.)

KATRI. Mitä sinulla on sen kanssa tekemistä?... Anna sinä lasten sopia
se asia keskenänsä.

ALFRED. Joutava asia ... pila ... ei mitään. Hyvä Emmaseni on hieman
oikullinen.

EMMA (Itkee). Sekin?... Hän sanoo, että olen oikullinenkin.

ALFRED. Sinun pitäisi ainakin vanhempiemme läsnäollessa...

KATRI. Nyt rauhoitu, lapseni; semmoista kyllä tapahtuu.

EMMA. Tiedän, miten väärin on, kun ei osaa hillitä itseään... Mutta
minä olen liilan syvästi loukattu!

KATRI. Mitenkä?

SALOKANGAS. Hiljaa muori, elä sekoitu lasten asioihin.

ALFRED (Liikutettuna). Emman sanain mukaan näyttää siltä, että
tosiaankin äärettömästi olen häntä loukannut. Kerron teille asian, niin
saatte itse tuomita.

SALOKANGAS. Ei ole tarpeen. Emme sekoitu kotoisiin näyttelyihinne.

    (Syöpi ja juopi hyvällä maulla).

ALFRED. Kyllä, kyllä on tarpeellista, että puhdistaun silmissänne.

SALOKANGAS. Ei ole tarpeen!

ALFRED. Mutta te voisitte luulla...

SALOKANGAS (Syöden). Me emme luule mitään.

KATRI. Puhu, ystäväni; kenties me siten tulemme selvyyteen.

ALFRED. Tänä aamuna kuulin Heikin pyytävän Liisaa sanomaan: "Jumalan
kiitos, pöytä on katettu", ja hän joutui raivoonsa, kuin tämä kielsi
sen. Nauraen kerroin tämän vaimolleni, ja imarrellen sanoin hänelle:
Niin itsepintainen sinä et olisi, ja pyysin hänen sanomaan nämä sanat.
Hän kieltäytyi semmoisella uppiniskaisuudella ja kiivaudella, että
jouduimme todelliseen sanasotaan.

EMMA (Itkien). Itse te sen kuulette ... kiivas, uppiniskainen,
oikullinen, kaikesta hän minua syyttää. Te, rakkaat vanhempani, voitte
todistaa, etten milloinkaan, etten milloinkaan ole ollut uppiniskainen.

SALOKANGAS. No, no, lapsi...

KATRI (Totisena). Ukko, nyt teet Emmalle vääryyttä... Tyynny lapseni,
nyt teidän on tuleminen ystäviksi jälleen.

EMMA. Ooh, hän vaatii vielä, että minun on sanominen se.

KATRI (Kummissaan). Mitenkä, herra vävypoika?

ALFRED. Pyydän, että unouttaisimme koko jutun.

SALOKANGAS (Iloisesti). Sitä mieltä olen minäkin. Turmelette hyvän
ruokahaluni. Olet pieni hupakko, Emma, ja teidän, herra vävypoika, on
antaminen hieman myöten nuorelle rouvallenne; kun hänestä tulee yhtä
vanha, kuin eukostani tässä vieressäni, ei se enää ole tarpeen.
Katsokaas, nyt hän ei enää tiedä, mitä vastaväite on, hän täyttää
kaikki toivomukseni, ja jos pyytäisin hänen sanomaan: "Jumalan kiitos,
pöytä on katettu", sanoisi hän sen paikalla.

KATRI (Iloisesti). Mutta sitä sinä et tee.

SALOKANGAS. Mitenkä?

KATRI. Sitä et tule tahtomaan.

SALOKANGAS. Mutta jos sen tahtoisin.

KATRI (Liikutettuna). Niin en tee sitä.

SALOKANGAS (Puoleksi pilalla, puoleksi todella). Nyt kai lasket
leikkiä?

KATRI. En, se on täysi toteni?

SALOKANGAS. Voisitko sen todellakin kieltää?

KATRI (Päättävästi). Voisin.

ALFRED. Pyydän, että puhuisimme toisista asioista.

SALOKANGAS (Liikutettuna). Ei, ensin pitää meillä oleman tämä seikka
selvillä. (Rukoillen). Rakas Katri, sano nyt kauniisti: "Jumalan
kiitos, pöytä on katettu."

KATRI. Anna minun olla rauhassa.

SALOKANGAS. Pyydän sinua, sano niin.

KATRI. Enkä sano!

SALOKANGAS (Vielä iloisesti, kiivastuu kumminkin vähitellen, ilman että
siltä tulistuisi.) Sanon päivittäin todellisimmasta sydämmestäni, kun
näen pöydän katetuksi: "Jumalan kiitos, pöytä on katettu"... Etkö
sinäkin sano niin?

KATRI. En!

EMMA. Rakas äiti!

SALOKANGAS. Katri!

KATRI. En, en!

SALOKANGAS. Katri!

KATRI. En, sitä en tee!

SALOKANGAS (Nousee pöydästä ärtyneenä). Ei, tämä on enemmän kuin
pilaa!... Tahdotko itsepäisyydelläsi antaa tyttärellesi huonon
esimerkin?

ALFRED (Nousee pöydästä). Mutta minä pyydän...

KATRI (Nousee pöydästä). Tuossa meillä on tuo vanha ijänikuinen totuus:
miehet vetävät yhtä, kun on vaimoja alistaminen. Isä rupeaa asiaa
puolustamaan omaa tytärtänsä vastaan.

SALOKANGAS. En muita puolusta, itseäni puolustan. Mitä tyttärelläni ja
hänen miehellään lienee keskenään, se ei minuun koske... Ainoastaan
sinulta nyt pyydän, että kertaisit jokaisen sanan.

KATRI. Miten voit pyytää jotakin niin narrimaista vaimoltasi?

SALOKANGAS. Se ei kuulu tähän! Pyyntöni on ainoastaan osoitus
kuuliaisuudestasi, muuta ei. Samasta syystä ripustutti Gessler hattunsa
Sveitsiläisille tervehdittäväksi, myöskin näiden kuuliaisuutta
koetellakseen.

KATRI. Oikein, ja kun hattutarina oli yhtä hupsua, kuin
häpeämätöintäkin, niin tarttuivat Sveitsiläiset kiduttajaansa vastaan
aseisiin?

EMMA. Jaha, ja me alistumme yhtä vähän, kuin Sveitsiläiset!

KATRI. Mekin voimme nousta herrojamme vastaan kapinaan!

EMMA. Olemme vaimoja, vaan emme suinkaan orjattaria!

KATRI. Turkkilaisilla tahi Mormoonilaisilla olkoot vaimot orjattaria,
mutta me elämme vapaassa ja kristillisessä yhteiskunnassa.

EMMA. Miehet näkyvät meilläkin tahtovan panna toimeen turkkilaisia
tapoja ja käytäntöjä.

KATRI (Sukkelampaan ja pikaisemmin). Mutta me tulemme tietämään, miten
puolustaa oikeuttamme.

EMMA. Sokea totteleminen on orjan avuja!

KATRI. Punnitsemme ensin, onko käsky kohtuullinen, ennenkuin sitä
noudatamme!

EMMA, Ja kohtuuttomia käskyjä emme kuunaan tottele.

EMMA, KATRI. Ei, emme kuunaan! emme kuunaan!

    (Rouvat seisovat oikealla, hiljaa puhellen,
    herrat vasemmalla. Loma-aika).

SALOKANGAS (Hiljaa Alfredille). No nyt ovat asiat oikealla tolallaan!
Olemme ärsyttäneet koko vaimon puolisen ihmiskunnan päällemme.

ALFRED (Hiljaa). Mitä meidän on tekeminen.

SALOKANGAS (Hiljaa). Tee mitä tahdot ... minulta olet aamiaiseni
tärvellyt ja ellen saa syödä aamiaista asianmukaisessa sielunrauhassa,
ei päivällinen minulle maista.

ALFRED. Emme kumminkaan voine peräytyäkään?

SALOKANGAS. Noh, niin, miksipä häntä taistelikaan paavin parrasta...
Olen suuttunut jonkinjoutavasta, mutta nyt palajaa hyvä tuuleni
takaisin... Naisilla ei ole asian kohdalla niin aivan väärinkään, sillä
lopultaan on yhtä itsepintaista heltiämätöin vaatiminen, kuin
heltiämätöin kieltäminenkin.

    (Puhuu hiljaa Alfredin kanssa).

EMMA (Hiljaa Katrille). Olisin vaan aavistanut, että asia saisi
moisen käänteen, olisin sen paikalla pannut pilaksi ja tehnyt hänelle
mieliksi ... mutta nyt se ei käy laatuun.

KATRI. Ei, ei mitenkään, jäisit silloin ijäksi kaikeksi hänen
tiranniuutensa alaiseksi.

EMMA. Hänen on näkeminen, että minulla on luja ja muuttumatoin tahto.

KATRI. Se on oikein... Emme hiuskarvaakaan saa peräytyä! Ukkoni saa
kauvan minua pyytää, ennenkuin taas lepyn.

EMMA. Tehän autatte minua, äitiseni?

KATRI. Luota minuun, lapseni.

    (Puhelevat keskenään, salavihkaa katsoen miehiinsä).

SALOKANGAS (Hiljaa Alfredille). Viisaampi peräytyy.

ALFRED. Tahdon mielelläni, mutta kunnia...

SALOKANGAS. Mitä joutavia. Löysää puhetta!... Peräytyminen rasittaa,
mukamas, ja sitä kutsutaan kunniantunnoksi... Kas niin. Lopeta nyt
jupakka jollakin onnistuneella keikauksella.

ALFRED. Niin, teillä on oikein ... mutta mitenkä? Odottakaas ... niin
kyllä kaikki vielä kääntyy hyväksi.

    (Menee oikeanpuoleisesta ovesta sisään.)

SALOKANGAS (Korkealla äänellä ja iloisesti). Kuulkaa rakkaat ystäväni,
käytte minua voimallisemmiksi, kun tuumanne yhdistätte. Tahdon nyt
koota voimia, voidakseni jatkaa taistelua. (Istuutuu pöytään). Jumalan
kiitos, pöytä on katettu... Alkakaamme nyt siis. (Syö).

EMMA. Äiti kulta, emmekö mekin...?

KATRI. Sinulla on oikein, lapseni, nämä tyhmät seikkailut eivät saa
tärvellä hyvää aamiaistamme.

    (Istuutuvat pöytään).

ALFRED (Oikealta, käsivarrellaan kaksi saarlia). Rakas vaimoni,
tehkäämme sovinto. Sovittaakseni itsepintaisuuteni, lahjoitan sinulle
yhden näistä saarleista. (Pitäen kumpaisessakin kädessään yhtä
saarlia). Valitse!

EMMA (Hämillään). Alfred, minä en tiedä.

ALFRED. Valitse!

EMMA. Mutta nyt...

ALFRED. Valitse, valitse vaan! (Emma ehdottomasti osoittaa yhtä
saarlia, mutta vetää kätensä joutuin takaisin). Tämänkö? (Emma
nyykäyttää päätään Alfredin pannessa saarlia hänen hartioilleen. Toisen
saarlin asettaa hän pöydälle). Miten se sopii sinulle hyvästi!

    (Loittonee Emmasta pari askeletta).

EMMA (Hetkisen kahdella päällä, minkä jälkeen hän kiiruhtaa Alfredin
luo.) Jumalan kiitos ... (kuiskaa hänen korvaansa) pöytä on katettu!

    (Peittää punastuen kasvonsa hänen rintaansa vasten).

HEIKKI (Tulee peräovesta kantaen ruoka-astiaa, jonka hän asettaa
pöydälle oven viereen, johon jää seisomaan, servietti käsivarrella).

SALOKANGAS. Hyvin, hyvin, niin sen pitää käymän lapseni!

ALFRED (Syleillen Emmaa). Rauha on rakennettu?

EMMA. Ainaisiksi ajoiksi!

SALOKANGAS. Aivan niin, ja sille asialle kilistämme!

    (Liisa tulee peräovesta, kantaen hedelmäkoria, jonka
    asettaa pöydälle oven viereen, johon jää seisomaan,
    selkä käännettynä Heikkiä vastaan. Alfred vie Emman
    pöytään ja täyttää lasit).

KATRI (On sillä välin katsellut saarlia pöydällä; taputtelee
Salokangasta olkapäälle.) Ukkoseni!

SALOKANGAS. Mikä nyt?

KATRI. Näetkö?

SALOKANGAS. Mitä?

KATRI. Katsos, tässä on vieläkin yksi saarli.

SALOKANGAS. Vai niin.

KATRI. Etkö sinäkin tahdo sopia minun kanssani?

SALOKANGAS. Saarlin turvin?... Ei kiitoksia, se on liijan kallista.

KATRI. Mutta ajatteles...

SALOKANGAS. Toivon sen voivan tapahtua huokeammalla, kuin semmoisella
hinnalla. Että naimisissa oleva mies voi tehdä semmoisen uhrauksen
lepyttääkseen nuorta rouvaansa, on kuten ollakin pitää ... mutta jos
Alfredista tulee yhtä vanha kuin minusta ja Emmasta yhtä vanha kuin
sinusta, niin kyllä hän sitä ei silloin tee.

KATRI. Miten ilkeää!

EMMA. Tahdon toivoa, Alfred...

ALFRED (Keskeyttäen). Noh, Heikki, oletko sopinut jo Liisan kanssa?

HEIKKI. Oi, en, hyvä Herra, hän ei tahdo.

ALFRED. Ai, ai, Liisa, niin itsepäinen.

LIISA (Hämillään). Mutta, hyvä herra...

EMMA (Nauraen). Sinun täytyy antaa myöten, Liisa; sinun täytyy sanoa
se.

LIISA. Miten, rouva tietää...

EMMA. Kyllä, me tiedämme kaiken.

SALOKANGAS. Kyllä, kyllä Liisa, olet syypää tähän selkkaukseen.

KATRI (Elävästi). Sinähän olet koko aamun ilon häirinnyt.
Rangaistukseksi tulee sinun korkealla ja selvällä äänellä sanoa: (Sanoo
verkalleen joka sanan). "Jumalan kiitos, pöytä on katettu." (Kaikki
nauravat). Mitä tämä tietää?

SALOKANGAS. Nythän olet sen itsekin sanonut, vanha hupelo.

KATRI (Lyöpi itseään suuta vasten). Niinpä on se siis tehty.

    (Ojentaa Salokankaalle kätensä).

ALFRED. Noh, Liisa, nyt olet jäljellä vaan sinä.

LIISA (Hämillään). En voi.

EMMA. Lupaan, että hääsi tulevat vietettäviksi kolmen viikon kuluttua.

LIISA (Iloisesti). Häät? Jumalan kiitos!

KAIKKI. Noh!

LIISA (Joka ei ymmärrä, että on sanonut sanat puolitiehen). Noh?

KAIKKI. Jatka, jatka!

LIISA. Mitä?

HEIKKI (Pyytäen). Sano nyt loppukin!

LIISA (Ymmärtää). Vai niin!

    (Katsoo yhtä toisensa perästä aivan hämillään).

KAIKKI (Innoissaan). Pitkitä, pitkitä!

LIISA (Sukkelaan ja puolikorkealla äänellä). Pöytä on katettu!

    (Peittää esiliinalla kasvonsa ja rientää ulos.
    Heikki seuraa häntä).

KAIKKI. Hyvä! Hyvä!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Jumalan kiitos, pöytä on katettu - Huvinäytelmä yhdessä näytöksessä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.