Title: Alhambra
Author: Irving, Washington, 1783-1859
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Alhambra" ***


ALHAMBRA

Kirj.

Washington Irving


Suomentanut R. Mellin


Helsingissä,
G. W. Edlundin kustannuksella,
1880.

Oulussa,
Oulun kirjapainoyhtiön kirjapainossa,
1880.



SISÄLLYS:


David Wilkie'lle
Matkustus
Alhambran hallinto
Alhambran sisäpuoli
Comares'in torni
Mietteitä Maurilaisten vallasta Hispaniassa
Talouden hoito
Karkuri
Kirjantekijän kamari
Alhambra kuutamolla
Alhambran asukkaat
Leijonain kartano
Boabdil el Chico
Muistelmia Boabdilista
Balkongi
Muurarin seikkailus
Huvikävely kukkuloilla
Paikkakunnallisia muinaistaruja.
Arabialainen tähteinselittäjä.
Prinsessain torni
Satu kolmesta kauniista prinsessasta
Vieraita Alhambrassa
Satu prinssi Ahmed Al Kamel'ista
Maurilaisen testamentti
Satu Alhambran ruususta
Sotavanhus
Linnanherra ja notario
Linnanherra Manco ja sotamies
Satu kahdesta äänettömästä kuvapatsaasta
Muhamed Abu Alahmar
Yusef Abul Hagig



DAVID WILKIE'LLE.


    _Herraseni!_

    Te muistanette, että me, yhdessä vaeltaissamme muutamissa Hispanian
    kaupungeissa, erittäinkin Toledossa ja Sevillassa, näimme jyrkästi
    silmäänpistävän sekoituksen arabialaista ja göthiläistä rotua,
    jäännöksen Maurilaisten ajoilta, ja että meitä, useammin kuin
    kerran, hämmästytti seikat ja tapaukset kaduilla, jotka
    muistuttivat meille muutamia paikkoja "Tuhat yksi yötä" nimisessä
    satukokouksessa. Te silloin kehoititte minua kirjoittamaan jotain,
    mikä valaisisi näitä omituisuuksia, "jotain Harun al Rashidi'seen
    kirjoitustapaan," mikä maistuisi Arabian höysteeltä, johonka kaikki
    olot Hispaniassa ovat tuhraantuneita. Tätä nyt muistutan teille,
    osoittaakseni, että te tavallanne olette edesvastauksen alainen
    tästä teoksesta, johon olen laatinut muutamia luonnon mukaan
    piirrustettuja "Arabeskeja" ja kansantaruihin perustuvia
    kertomuksia, jotka enimmäkseen ovat kirjoitetut oleskellessani
    eräässä tämän niemimaan enimmin Maurilais-Hispanialaisessa linnassa.

    Teille omistan nämät lehdet, niiden hupaisten kohtausten muistoksi,
    jotka yhdessä olemme kokeneet tässä seikkailusten maassa, ja
    todisteeksi kunnioituksestani teidän persoonallisia omaisuuksianne
    kohtaan, jota suurempaa ei ole muuta kuin ihastukseni teidän
    taidonlahjoihinne.

                                 Teidän ystävänne ja matkakumppaninne,
                                             kirjantekijä.



Matkustus.


Keväällä 1829 lähti tämän kirjoittaja, jonka uteliaisuus oli Hispaniaan
saattanut, käymään Sevillasta Granadassa, yhdessä erään ystävän kanssa,
joka oli jäsenenä Venäjän lähettikunnassa Madridissa. Sattumus oli
saattanut meidät yhteen toisistaan sangen kaukaisista maista maan
päällä, ja jonkunlainen luonteen ja mielipitein yhtäläisyys saatti
meidät yhdessä vaeltelemaan Andalusian ihastuttavissa vuoritienoissa.

Jos nämät lehdet joskus tulevat hänen silmäinsä eteen, minne hyvänsä
hänen tarkoitusperänsä hänet vienee, joko hän oleskelee hovin
loistoisissa saleissa, taikka rauhallisemmassa seurassa katselee luonnon
todenperäisempiä ihanuuksia, muistuttakoot ne hänelle matkamme
seikkaisia kohtauksia ja samalla herättäkööt hänen sielussaan muiston
eräästä ystävästä, jonka muistista ei aika eikä etäisyys milloinkaan ole
haihduttava hänen jaloja omaisuuksiansa ja ihastuttavaa käytöstänsä.

Ja tässä, ennenkuin matkalle lähdemme, suvaitkoon lukija että minä,
aineen valmistuksen vuoksi, ennakolta panen tähän muutamia oivalluksia
Hispanian maisema-näkymöistä ja matkustuslaadusta Hispaniassa. Monen
tekee mieli ajatella Hispaniata suloiseksi eteläiseksi maaksi,
hekumallisen Italian kaikella uhkealla luonnolla kaunistetuksi.
Kuitenkin se on, paitse joitakuita meren luona olevia maisemia,
enimmäksi osakseen synkkää, surullista maata, täynnä röhmyisiä vuoria
ja pitkiä metsättömiä, sanomattoman hiljaisia ja yksimuotoisia
lakeuksia, jotka ovat kuin Afrikan autiot ja kamalat tienoot. Se mikä
vielä enentää tätä hiljaisuutta ja yksinäisyyttä, on laululintuin
täydellinen puute, joka on luonnollinen seuraus lehdikkoin ja puroin
puutteesta. Korppikotkan ja tavallisen kotkan nähdään kyllä
vuorenkukkulain vaiheilla lentelevän ja laukuillen kohoavan noiden
pitkäin lakeutten ylitse, ja arkoja, kesuttomia kalkkuunaparvia hiipii
kanervikkokankailla; mutta noita tuhansia pikkulintusia, jotka niin
suuresti elähyttävät luontoa muissa maissa, tavataan vaan muutamissa
Hispanian maakunnissa, ja näissä olletikin niissä hedelmä- ja
puutarhoissa, jotka ovat asukasten huoneiden ympärillä.

Sisämaakunnissa saapi matkustaja monasti vaeltaa avarain tienoiden
kautta, jotka ovat milloin viljeltyjä vainioita, niin pitkältä kuin
silmä kantaa, milloin vihannoitsevia niittyjä, milloin paljaita ja
ankarasti vaikuttavan auringon paahtamia. Jo vihdoin keksii hänen
silmänsä kylän jollain jyrkällä kukkulalla tahi röhmyisellä
vuorenrinteellä, jonkun vartijatornin rapistuneine tornineen ja
jäännöksineen, joka muinoisina aikoina oli linnoitus, suojaksi
keskinäisissä sodissa tahi Maurilaisten hyökkäyksiä vastaan rakettu;
sillä vielä nytkin on useimmissa Hispanian tienoissa rahvaan kesken
tapana keräytä keskinäiseen puolustukseen, noiden tiheässä liikkuvain
rosvojoukkoin tähden.

Mutta vaikka iso osa Hispaniata puuttuu lehtoin ja metsäin kaunistusta,
ja huolellisemman ja kauneutta tarkoittavan viljelyksen armaampaa
suloisuutta, on kuitenkin sen luonto jaloa ja ylevää laatua, joka osaksi
korvaa tuon puutteen. Se eräässä katsannossa osoittaa kansanluonnetta,
ja minusta on kuin paremmin ymmärtäisin tuon ylpeää, terästyneen,
kohtuullisen ja raittiin Hispanialaisen, hänen miehuullisen jäykkyytensä
vaivoissa ja vastuksissa ja hänen ylenkatseensa ventomielisiä nautintoja
kohtaan, kun olen oppinut tuntemaan sen maan jossa hän asuu.

Paitse tätä on Hispanian luonnon yksinkertaisissa, jäykissä piirteissä
jotain, mikä täyttää sielun jaloilla ja ylevillä tunteilla. Molemmat
Castiliat ja La Manchan äärettömät lakeudet, jotka ulottuvat niin
pitkälle kuin silmä voi ottaa, ihmetyttävät meitä juuri paljaudellaan ja
äärettömyydellään, ja niissä on jotain samaa kuin valtameren
juhlallisessa suuruudessa. Matkustaissamme näissä äärettömissä
erämaissa, silmä keksii siellä täällä jonkun kuljeksivan karjalauman,
jota yksi ainoa paimen kaitsee, liikkumaton kuin kuvapatsas, ja
varustettu hoikalla sauvalla, joka niinkuin keihäs kohoaa ilmaan; taikka
näemme pitkän jonon hevos-aasia hiljaa liukuvan nummea pitkin, kuin
kameelilauma erämaassa; taikka jonkun yksinäisen paimenen, väkipyssyllä
ja pistinpuukkosella varustetun, niinkuin ryövärin hiipivän lakeudella.
Näin on itse maan luonteessa, näin kansan tavoissa, puvussa ja näössä
jotain Arabialaista. Yleinen epävakuus maassa näkyy siitä yleensä
vallitsevasta tavasta että käydään aseissa. Paimenta kedolla, isompain
karjalaumain kaitsijoita lakeuksilla ei tavata koskaan pyssyttöminä ja
puukottomina. Varakkaampi maanmies uskaltaa harvoin likimmäiseen
kauppalaan ilman trabuco'ttansa (eräänlainen lyhyt pyssy), ja kenties on
hänellä vielä muassaan jalan kulkeva palvelija pyssy seljässä, ja
pienimmällekin matkalle lähdetään varustuksilla, jotka ovat samanlaiset
kuin partioretkelle sodassa lähdettäissä.

Siksipä matkustetaankin Hispaniassa, vaarain tähden joiden alttiina
matkustaja yhteisillä maanteillä on, tavalla joka, vähemmässä määrässä,
on yhtäläinen kuin Itämaiden karavaanien. _Arrieros_ eli ajomiehet
kokoontuvat isompiin joukkoihin ja lähtevät määräpäivinä matkaan, isoina
laumoina ja hyvästi varustettuina, jonka ohessa sattumoisiin tavatut
matkustajat monasti lisäävät heidän lukumääräänsä ja voimaansa. Tällä
tavalla, joka on hyvin yhdenlaista kuin tapa oli vanhempina aikoina,
käydään maassa kauppaakin. Aasin-ajajat, nämät maan oikeutetut
partiolaiset, ovatkin ne jotka pitävät yleisiä kauppa-yhdistyksiä
voimassa, vaeltaen tämän niemimaan halki Pyrenean vuorilta ja Asturian
vuoritienoilta Alpuxarras vuorille, Serrania de Rondalle ja aina
Gibraltarin porteille asti. He elävät visusti ja kohtuullisesti; heidän
karkeasta verasta tehdyt _alforjas_ (satulapussit) sisältävät heidän
niukat ruokavaransa, yksi satulankoljussa rippuva nahkapullo heidän
viininsä tahi vetensä, heidän lähtiessään noille jylhille vuorille ja
suurille lakeuksille. Yksi maahan levitetty aasinloimi on aasin-ajajan
vuode yöllä, ja kuormasatula hänen pään-alustansa. Hänen lyhyt mutta
siro ja vankka ruumiinrakennuksensa osoittaa voimaa; hänen ihonsa on
tumma ja ahvettunut; hänen silmänsä uskalias, mutta levollinen, paitse
kun joku äkkipikainen mielenliikutus häntä elähyttää; hänen
käytöslaatunsa on luonteva, miehuullinen ja kohtelias, eikä hän koskaan
sivuuta matkustajaa juhlallisesti tervehtämättä: "_Dios guarde à
Usted! Va Usted con Dios, Caballero!_" Jumala varjelkoon teitä,
Jumala olkoon teidän kanssanne, herraseni!

Koska näiden ihmisten koko tavara usein on niissä pakoissa eli tukuissa
joita he aasinseljässä kuljettavat, heillä on aseensa aina käsillä,
satulaan sidottuina ja hurjaan puolustukseen milloin hyvänsä valmiina.
Mutta heidän suurempi lukumääränsä turvaa heidät isommilta
rosvojoukoilta, ja yksinäinen, kantapäästä kiireesen asti aseilla
varustettu, _bandolero_ (maantien rosvo), häilehtii Andalusialaisella
hevosellaan niinkuin merirosvo matkavartiolla varustetun laivan
vaiheilla, tohtimatta heitä hätyyttää.

Hispanian hevosaasin-ajajalla on ammentamaton varasto lauluja ja
kertomarunoja (balladeja), joilla hän karkoittaa ikävyytensä
alinomaisilla matkustuksillaan. Nuotit ovat luonnonmukaiset ja
mutkattomat, hyvin harvoilla vaihteluilla. Näitä he laulavat isolla
äänellä, pitkillä loppuvetäyksillä, kahden-reisin istuen hevosaasin
seljässä, joka näyttää laulua hyvin vakaisena kuuntelevan ja askelillaan
pitää tahtia nuotin mukaan. Nämät laulut ovat usein vanhoja
romantilaisia taruja Maurilaisista, legendoja, rakkauden lauluja,
taikka, tavallisemmin, joku viisu jostain rohkeasta salakuljettajasta
tahi uskaliaasta bandolerosta; sillä salakauppiaat ja rosvot ovat
runollisia sankareita Hispanian alhaisemmassa, väestössä. Monasti
laaditaan aasinajajan laulu yhtäkkiä, ja tarkoittaa jotain
paikallisnäkyä tahi tapausta matkalla. Tämä suorasta päästä
kokoonpanemisen ja laulamisen lahja on yleinen Hispaniassa, ja sen
sanotaan perintönä kulkeneen Maurilaisilta. Omituisesti haaveellinen
huvitus on näiden lauluin kuunteleminen niissä autioissa ja yksinäisissä
tienoissa, joita ne selittävät, hevosaasin kellon kilinän, niinkuin
tavallista on, niitä saatellessa.

Vaikutuksen mitä ihanimman tekee niinikään aasin-ajajain kohtaaminen
jossain vuorensolassa. Ensin kuulet esimmäisten hevosaasien kellot,
jotka yksijonoisella kilkutuksellaan keskeyttävät hiljaisuuden noilla
korkeilla ylängöillä; taikka kenties aasin-ajajan äänen, joka kiivoittaa
laiskaa eli juonittelevaa aasia, taikka äänensä kaikella voimalla laulaa
jotain vanhaa romansia. Lopuksi näet hevosaasien verkalleen vaeltavan
jyrkkää vuorensolaa pitkin, milloin laskeuten äkkijyrkkiä kallioita
alas, näkyen jyrkkänä ylennyksenä taivaankantta vasten, milloin kiiveten
louhisesta kolosta ylös. Näiden lähetessä näet heidän moniväriset
koristeensa, villatupsunsa, silkkihipsunsa ja satulaloimensa; ja niiden
mennessä ohitse antaa _trabuco_ myttyin ja satulan takana matkustajalle
aina merkin tien vaarallisuudesta.

Vanha kuningaskunta Granada, jonka alueelle kohta astumme, on Hispanian
vuorisimpia seutuja. Suuret _Sierras_, eli vuoriharjanteet, ihan
pensaattomat ja puuttomat, monivärisestä marmorista ja harmaasta kivestä
kirjavat, kohottavat auringon paahtamat kukkulansa tummansinistä
taivaanlakea kohti; kuitenkin löytyy näiden jyrkänteiden alla ihanasti
vihannoitsevia hedelmällisiä laksoja, joissa autiot ja ihanat seudut
ikäänkuin taistelevat ylivallasta, ja kalliokin on pakoitettu antamaan
viikunoita, orangseja ja sitruuneja ja koristumaan myrtti- ja
ruusupensailla.

Kun näissä jylhissä vuorensolissa näkee kaupunkeja ja kyliä, muureilla
ja maurilaisilla linnoituksilla ympäröittyjä ja, kuin kotkan pesät,
kallioiden sekaan rakettuja, taikka vartijatornien jäännöksiä noilla
korkeilla vuorenkukkuloilla, palajaa ajatus vastustamattomasti
Kristittyin ja Maurilaisten ritarillisiin taisteluihin ja tuohon
romantilaiseen otteluun Granadan valloittamisesta. Matkustaja,
kulkiessaan näiden korkeiden Sierrain yli, on usein pakoitettu astumaan
ratsailta ja taluttamaan hevostansa ylös ja alas noita jyrkkiä ja
epätasaisia polkuja, jotka ovat kuin rikkinäisiä portaita. Välistä
mutkistelee tie huikaisevia jyrkänteitä pitkin, ilman mitään käsipuuta
alla olevaa syvyyttä vasten, ja menee sitten jyrkkiä, synkkiä ja
vaarallisia rinteitä alas. Monasti täytyy ruotustaa röhmyisten
_barrancoin_ eli notkelmain kautta, jotka ovat talvitulvista syntyneitä
ja salakuljettajain synkkiä polkuja; jonka ohessa yleensä tuo
merkillinen risti, ryöväyksen ja murhan muistomerkiksi johonkin
yksinäiseen paikkaan tien varrella kiviraunioon pystytettynä, muistuttaa
matkustajalle että hän nyt on rosvoin piilopaikoissa, kenties tällä
hetkellä jonkun väijyvän _bandoleron_ tähystäväin silmäin esineenä.
Monasti, ahtaiden, koukertelevain laksoin kautta pyrkiessään, hän
kavahtaa käheästä mylvinästä ja näkee päällänsä, jollain vihannalla
paikalla vuorella, lauman Andalusian sonneja, jotka ovat noihin hurjiin
tappeluihin kentärellä aiottuja. Ihmisestä tuntuu kamalalta nähdessään
noita hirmuisia eläviä, jotka kesuttomassa villiydessä, hirveällä
voimalla varustetut, kuljeksivat laidunpaikoilla, jotka ovat nähneet
niiden syntyvän, melkein peräti harjaumattomina ihmisiä näkemään: ne
eivät tunne ketään muuta kuin yksinäisen paimenen, joka heitä vahtaa;
eikä tohdi hänkään aina heitä lähestyä. Näiden sonnien synkeä mylvinä ja
niiden uhkaavainen katsanto, kun ne kallioilta katsovat alas, lisäävät
tuon jylhän seudun kamaluutta ja oneutta.

Minä olen, huomaamattani, viehtynyt laveammin, kuin olin aikonut,
kuvaamaan Hispaniassa matkustajaa kohtaavia esineitä; mutta kaikkein
tältä niemimaalta seuranneiden muistoin muassa on jonkunlainen
romantilaisuus, joka on kuvas-aistille kallis ja unhottumaton.

Oli ensimmäinen päivä Toukokuuta, jona matkakumppanini ja minä lähdimme
Sevillasta matkalle Granadaan. Me olimme tehneet kaikki tarpeelliset
valmistukset matkallemme, joka oli tehtävä vuoristen tienoiden kautta,
jossa tiet tuskin ovat parempia kuin hevosaasin-ajajien polut ja
tavallisesti ovat rosvoin tähden rauhattomia. Kalliimmat kalumme olimme
lähettäneet edeltäkäsin _arriero'jen_ (ajomiesten) muassa; me pidätimme
luonamme ainoastaan vaatteemme, välttämättömimmät tarpeemme ja rahaa
matkalla tehtäviin maksuihin; paitse näitä otimme rahaa omaan mukaamme,
taitaaksemme hätätilassa tyydyttää rosvot, jos meitä hätyytettäisiin, ja
pelastaa itsemme siitä julmasta kohtelusta, joka aina odottaa liian
varovaista ja tyhjäkätistä matkustavaista. Pari vankkaa oritta olimme
vuokranneet meille itsellemme, kolmannen vähäistä kuormaamme
varten ja myös erään jäykän ja vahvan, Biscayasta olevan, noin
kaksikymmen-vuotiaan talonpojanrengin käytettäväksi, jonka piti opastaa
meitä vuoriteiden sokkeloiden kautta, hoitaa hevosiamme, olla
väliaikoina passarinamme ja joka aika suojelus-vartijanamme; sillä
hänellä oli hirmuinen _trabuco_ eli ratsupyssy muassaan, jolla hän aikoi
puolustaa meitä _rateroja_, (vaanivia rosvoja) vastaan; hän puhui aina
suuresti kerskaten tästä aseestansa, vaikka minun, kyllä vähäksi
kunniaksi johtajallemme, täytyy tunnustaa, että se aina rippui
laahaamattomana hänen satulansa takana. Kuitenkin oli hän rehellinen,
iloinen ja hyväluontoinen poika, satuja ja sananlaskuja täynnä, samoin
kuin paras kaikista aseenkantajista, kuuluisa Sancho, jonka nimen me
hänelle annoimmekin; ja vaikka me kohtelimme häntä tuttavuudella kuin
toveria ainakin, hän oikean Hispanialaisen tavalla yhtäkaikki ei
rattoisimmallakaan mielellä ollessaan silmänräpäykseksikään rikkonut
kunnioittavaisen soveliaisuuden vaatimuksia.

Näin varustauneina ja tällaisen palvelijan kanssa lähdimme nyt matkalle,
päättäen tehdä matkamme niin hupaiseksi kuin mahdollista. Kun
tällaisella mielialalla ollaan, mikä matkustajalle on tämä Hispania,
jossa viheliäisinkin ravintola on täynnä seikkailuksia kuin noiduttu
linna, ja jokainen atria kuin uroteko! Valittakoot muut säännöllisten
teiden puutetta, kallishintaisia hotelleja ja niiden mukavuuksien
kaipuuta joita sievennykseen ja jokapäiväisyyteen kehkeynyt maa tarjoaa.
Minä pidän parempana tuon vaivaloisen kiipeilemisen vuorilla, tuon
kuljeksivaisen seikkaisen vaeltaja-elämän, nuot teeskentelemättömät,
vieraanvaraiset, vaikka puoli-hurjat tavat, jotka tekevät tämän
romantilaisen Hispanian niin omituisen ihastuttavaksi.

Meidän ensimmäinen yöpaikkamme tarjosi meille huvituksen tätä laatua. Me
tulimme päivän laskettua erääsen vähäiseen kaupunkiin vuoristossa,
väsyttävän matkustuksen perästä avaran, aution lakeuden poikki, jossa
useat sateenroikat olivat meidät läpimärjiksi kastelleet. Ravintolassa
oli joukko _Miqueletes_ nimellä tunnettuja jalkaisin metsästäjiä, jotka
samoilivat tienoossa rosvoja kiini ottamassa. Muukalaiset, jommoiset me
olimme, olivat tässä syrjäisessä kaupungissa outoja nähdä; isäntämme,
yhdessä kahden tahi kolmen puheliaan, ruskeihin kaapuihin puetun
kumppanin kanssa tutkivat passejamme muutamassa _posada'n_ (ravintolan)
nurkassa, jolla aikaa eräs _Alguazil_ (kaupungin palvelija) lampun
himeässä valossa teki muistoonpanoja kirjaansa. Passimme olivat
ulkomaankieliset ja saattivat heidät pulaan, mutta aseenkantajamme
Sancho kävi heille heidän tutkimisessaan avuksi, ylistäen meidän
persooniamme Hispanialaisen kaikella suuripuheisuudella. Sillä välin
olivat muutamat aulisti annetut sikarrit voittaneet kaikkein sydämet
puolellemme, ja tuota pikaa oli koko seura täydessä liikkeessä
näyttääkseen meitä tervetulleiksi. Itse Corregidorikin kävi meitä
tervehtimässä, ja emäntämme kantoi suurella komulla sisään ison,
ruovosta kudotulla istuinpaikalla varustetun nojatuolin, näin mahtavan
miehen mukavuudeksi. Patrullin päällysmies söi illallisen meidän
kanssamme; hän oli vilkas, puhelias ja iloinen Andalusialainen, joka oli
ollut sotaretkellä Etelä-Amerikassa ja jutteli urotekojaan sodassa ja
rakkauden asioissa, paljolla leveäpuheisuudella, vilkkaasti liikehtien
ja salamielisesti silmäillen. Hän sanoi meille, että hänellä oli
luettelo kaikista rosvoista Hispaniassa, arveli voivansa nuuskia
käsiinsä jokaisen heistä heidän lymypaikoistaan ja tarjosi meille yhtä
sotamiehistään suojelukseksi. "Yhdessä on kyllä suojelemaan teitä,
Sennores; rosvot tuntevat minut ja minun mieheni; ei tarvitse muuta kuin
että yksi nähdään heistä, niin kauhistus leviää koko Sierralle." Me
kiitimme häntä tarjouksestaan, mutta vakuutimme häntä samaan laatuun,
että me hirvittävän aseenkantajamme suojelemina emme peljänneet
kaikkiakaan Andalusian _ladroneja_ (ryöväreitä).

Tämän kerskurin kanssa illastellessamme kuulimme kitarrilla soitettavan
ja kastanjisilla napsutettavan, ja heti sen jälkeen äänistön, joka
lauloi erästä kansan-nuottia. Isäntämme oli nimittäin koonnut kaikki
laulajat, kaikki soittoniekat ja kaikki maaseudun kaunottaret
lähiseudulta, ja mentyämme kartanolle, tarjousi meille kohtaus
tosi-hispanialaiseen laatuun iloinen. Me istuimme ravintolan
porttikäytävään, yhdessä isännän, emännän ja patrullin päällysmiehen
kanssa; kitarri kulki kädestä käteen, mutta eräs lystillinen suutari oli
oikeastaan itse Orpheus tällä paikalla. Hän oli iloinen veitikka,
viikset suunnattoman suuret ja mustat, ja takinhihat aina kyynärpäähän
asti ylöskäännetyt; hän käytteli kitarriaan erinomaisella taitavuudella
ja lauloi pieniä rakkaudenlauluja, luoden merkillisiä sivusilmäyksiä
naisiin, joiden lemmikki hän silminnähtävästi oli. Sitten tanssi hän
katsojain suureksi huviksi yhden fandangon muutaman Andalusian tytön
kanssa. Mutta ei yksikään naisista vetänyt vertoja isäntämme kauniille
tyttärelle Pepitalle, joka oli puikahtanut pois muuttamaan vaatteitaan
tätä tilaa varten ja oli koristanut päänsä orjantappuran ruusuilla, ja
nyt teki tehtävänsä oivallisesti yhdessä volerossa erään nuoren, kauniin
rakuunan kanssa. Me olimme käskeneet isäntämme antaa viiniä ja
virvokkeita runsaasti kulkea seuran seassa; mutta vaikka siellä oli
monenlaisia sotamiehiä, hevosaasin-ajajia ja maanmiehiä, niin ei
yksikään heistä liiaksi nautinnut. Kohtaus oli tosiaankin maalarin
esineeksi omansa: tuo kuvan-ihana ryhmä tanssivia, nuot puolittain
sota-asussa olevat jalkajääkerit, nuot talonpojat ruskeissa kaapuissaan;
tuo vanha, laiha, lyhyellä, mustalla levätillä huoliteltu
kaupungin-palvelija niinikään, johon koko tämä lystillinen seura ei
näyttänyt tekevän vähintäkään vaikutusta, ja joka loukossaan yhä jatkoi
kirjoittamistaan ison vaskilampun himeässä valossa, jonka lampun olis
sopinut olla Don Quixotten päivinä oleskelemassa.

En aiokaan säännöllistä päiväkirjaa kirjoittaa enkä siis kuvailla joka
päivän erinäisiä kohtauksia, retkeillessämme noilla kukkuloilla ja
noissa laksoissa, noilla rämeillä ja vuorilla. Me matkustimme juuri kuin
oikeat salakuljettajat, pidimme hyvänämme mitä eteemme sattui, niin
mieluiset kuin tukalatkin kohtaukset, sekaantuen kaikkiin
kansanluokkiin ja säätyihin, joiden kanssa kävimme jonkunlaiseen
kulkulais-kumppanuuteen. Tämä onkin oikea matkustuslaatu Hispaniassa.
Koska tiesimme ruokakammion ravintoloissa tavallisesti olevan huonon ja
koska myös tiesimme ne paljaat maisemat, joiden kautta matkustajan
monasti on kulkeminen, niin olimme, matkalle lähtiessämme, olleet niin
varuisat, että olimme antaneet aseenkantajamme hyvästi varustaa
_alforja'nsa_ (satulapussinsa) kylmällä ruoalla ja täyttää ison
_botansa_, (nahkapullonsa) aina kaulaan asti valiolla viinillä
Valdepennas'ista. Koska nämät sotavarat olivat sotaretkellemme paljoa
tarpeellisemmat kuin yksin hänen _trabuconsakin_, niin käskimme hänen
tarkasti pitää niitä vaarilla, ja minä tahdon tehdä hänelle sen
oikeuden, ettei hänen kaimansakaan, hyvästä ruokahalustaan niin mainio
Sancho, olis käynyt hänestä edelle huolellisena muonamestarina. Ja
vaikka sekä hänen alforjansa että botansa varoja aikatavasta ja oikein
oiva lailla käytettiin, näytti niillä yhtähyvin olevan se kummallinen
omaisuus etteivät koskaan tyhjenneet, sillä meidän vaarinpitävä
aseenkantajamme pani aina kaikki mitä iltaisistamme ravintoloissa jäi
jäljelle suurella huolellisuudella talteen seuraavaksi päiväksi.

Kuinka ylellisiä atrioita me nurmella nautimme, jonkun joen tahi lähteen
reunalla, noiden varjoisain puiden alla! Ja kuinka suloiset _sietas_
(ruokanukahukset) nurmelle levitetyillä kaapuillamme!

Me levähdimme eräänä päivänä puolenpäivän aikana, nauttiaksemme
täänkaltaista atriata. Me olimme eräällä pienellä ihastuttavan
vihriällä, kunnailla ympäröityllä, öljypuita kasvavalla niityllä.
Kaapumme olivat erään jalavan alle, lorisevan puron partaalle,
levitettyinä. Hevosemme olivat syömään liejattuina, ja Sancho toi
alforjansa voitollisen näköisenä. Ne sisälsivät meidän neljäksi päiväksi
varustetut ruokavaramme, jotka kuitenkin olivat saaneet melkeän lisän
illalla sitä ennen eräästä hyvin varustetusta ravintolasta Antequerassa.
Aseenkantajamme veti esiin nuot erinäiset ruoka-aineet, yhden toisensa
perään, mutta eipä näyttänytkään päähän pääsevän. Ensiksi tuli paistettu
vohlanlapa, sitten kokonainen peltopyy, iso, paperiin kääritty kappale
suolattua kapaturskaa, jäännös liikkiötä, sitten vielä puolinainen
kananpoika muutamain sämpyläin kanssa, ja kaikkein viimeiseksi, hujan
hajan, orangseja, viikunoita, rusinoita ja saksanpähkinöitä. Botansakin
oli hän varustanut oivallisella Malagan viinillä. Joka kerta kun hän
veti uuden palan ruokakammiostaan, hän riemastui meidän iloisesta
hämmästyksestämme, heittäysi pitkäkseen nurmikolle ja nauroi että oli
nikahtua. Ei mikään riemastuttanut meidän teeskelemätöntä
matkakumppaniamme niin paljon, kuin että häntä hyvän ruokahalunsa tähden
vertasimme Don Quixotten kuuluisaksi aseenkantajaksi Sanchoksi. Hän
tunsi hyvästi vaeltavan Ritarin historian ja, samoin kuin useimmat
Hispanian alhaisemmasta väestä, hän täyttä totta uskoi sen
tositapaukseksi.

"Kaikki nämät tapahtuivat kumminkin jo aikoja sitten, Sennor?" sanoi hän
minulle muuanna päivänä, kysyvästi katsoen minuun.

"Aikoja sitten," vastasin minä.

"Minä uskallan sanoa enemmän kuin tuhat vuotta tätä ennen?" jatkoi hän
epäilevällä katsannolla.

"Minä uskallan sanoa, ei sitä vähempää."

Aseenkantaja oli tyytyväinen.

Atrioidessamme ja naurellessamme yksinkertaisen aseenkantajamme
hulluttelemisille, läheni meitä yksinäinen vaeltava kerjäläinen, melkein
kuin pyhiin-matkustajan näköinen. Hän näytti joksikin elähtäneeltä
mieheltä; harmaapartainen, sauvaan nojaava, vaikkei ikä vielä ollut
hänen päätänsä kumarruttanut; kookas varreltaan, joka osoitti jalon
ruumiinrakennuksen jäännöstä. Hän oli puettu pyöreään Andalusian
hattuun, lammasnahka röijyyn, nahkahousuihin, säärystimiin ja
varvikkaisin. Hänen vaatteensa, vaikka vanhat ja paikatut, olivat
siistit, hänen liikentönsä miehuulliset ja hän puhutteli meitä tuolla
vakaisuudella ja kohteliaisuudella, joka on niin edullinen merkillisyys
Hispanian alhaisemmissa kansanluokissa. Me olimme tällaiselle vieraalle
myötäisellä mielialalla ja annoimme hänelle oikullisesta laupiudesta
moniaita hopearahoja, viipaleen hienoa nisuleipää ja pikarillisen
valiota Malagaamme. Hän otti ne vastaan kiitollisuudella, mutta ei
liehittelevällä kohteliaisuudella. Hän maisteli viiniä, piti sitä
aurinkoa kohti, jolla aikaa äkkipikainen hämmästys näkyi hänen
kasvoissaan, tyhjensi sen yhdessä hengenvedossa ja sanoi: "Moneen
vuoteen en ole juonut tämmöistä viiniä! Se on sydäntä vahvistava juoma
näin vanhalle miehelle." Sitten katseli hän tuota kaunista leivän
viipaletta: "_bendito sea tal pan!_" (siunattu olkoon tällainen leipä),
sanoi hän ja pisti sen pussiinsa. Me kehoitimme häntä syömään tällä
paikalla. "Ei, sennores!" vastasi hän; "viini on minun juotava taikka
jätettävä, mutta leipä tulee minun ottaa kotiini ja jakaa omaisteni
kanssa."

Sanchomme katsahti meihin kysyväisesti, ja koska hän silmistämme näki
meidän vastauksemme, antoi hän vanhukselle muutamia aika paloja
atriastamme, sillä ehdolla kumminkin että hänen piti istua meidän
kanssamme ja syödä kunnon lailla.

Hän istui hetikohta vähän etäälle meistä ja alkoi syödä verkalleen ja
tavalla, joka olis sopinut _hidalgo'lle_ (aatelismiehelle). Paitse tätä
osoitti tämä vanhus mittamääräisyyttä ja tyyntä mielenmalttia, joka
pani minut ajattelemaan, että hän muinoin oli nähnyt parempiakin päiviä:
hänen lauselmissaan, vaikka ne olivat mutkattomat, oli välistä jotain
kuvailevaista ja runollista. Minä luulin häntä joksikuksi köyhtyneeksi
herrasmieheksi. Minä erehdyin; kaikki tämä käytös ei ole muuta kuin
Hispanialaisen luontoperäistä kohteliaisuutta, ja sitä runollista
käännöstä ajatuksissa ja lauselmissa, jonka usein tapaamme tämän
mielevän kansan alhaisemmissa luokissa. Viisikymmentä vuotta tätä ennen,
näin kertoi hän meille, oli hän ollut lammaspaimenena, mutta nyt oli hän
ilman palvelusta, ja hyljättynä. "Nuorra ollessani," sanoi hän, "ei
voinut mikään saattaa minua levottomaksi eli murheelliseksi; aina olin
minä terve, aina iloinen; mutta nyt olen yhdeksänkahdeksatta vuotias ja
kerjäläinen, ja mieli alkaa lannistua."

Kuitenkaan ei hän ollut tavallinen kerjäläinen: vasta hiljakkoin oli
hätä pakoittanut hänet tähän halventavaan yritykseen, ja hän antoi
mieltä liikuttavan kuvauksen kilvoituksestaan näljän ja ylpeyden
välillä, kun puute hirmuisuudessaan ensin kävi häntä väkevämmäksi. Hän
palasi Malagasta, rahattomana, ei ollut kotvaan aikaan mitään maistanut
ja kulki erästä suurta lakeutta pitkin Hispaniassa, jossa vaan harvassa
ihmisiä asui. Miltei nälkään nääntyneenä valitti hän hätäänsä erään
_venta'n_ (maaseudun ravintolan) ovella. _Perdon usted por Dios,
hermano!_ (Suokaa anteeksi, Jumalan tähden, veikkoseni!) tuli
vastaukseksi, -- tavallinen tapa Hispaniassa käskeä kerjäläisiä pois.
"Minä menin sieltä," sanoi hän, "suuremman häpeän kuin näljän kanssa,
sillä sydämeni oli vielä suurellinen. Niin tulin eräälle
korkea-ahteiselle, syvälle ja vikevälle virralle ja tunsin mieleni
tekevän heittäytä siihen: mitäpä varten mokoma vanha, epäkelpo raukka,
kuin minä olin, tarvitsikaan elää? Mutta seisoessani joen partaalla
muistin Pyhän Neitsyen ja menin tieheni. Minä pyrin eteenpäin, kunnes
näin erään maantalon, vähän matkaa tieltä, ja menin ulkopuolisesta
kartanonportista sisään. Ovi oli kiini, mutta kaksi nuorta Sennoraa
istui akkunassa. Minä lähenin ja anoin almua: --_Perdon usted por Dios,
hermano!_ ja akkuna suljettiin. Minä hoippuroitsin ulos kartanosta,
mutta nälkä voitti minut ja epätoivo valtasi sydämeni. Luulin jo
viimeisen hetkeni tulleeksi, panin portin viereen makaamaan ja peitin
pääni, kuollakseni. Vähän ajan perästä tuli talon herra kotiin:
nähtyänsä minun portin vieressä makaavan, paljasti hän pääni, sääli
harmaita hiuksiani, otti minut asuntoonsa ja antoi minulle ruokaa. Tästä
näette, Sennores, että meidän aina tulee luottaa Pyhän Neitsyen
suojelukseen."

Vanhus oli kotimatkalla syntymäpaikkaansa, Archidonaan, joka oli
lähiseudussa jyrkän röhmyisen vuoren kukkulalla. Hän osoitti tämän
paikan vanhan Maurilaisen linnoituksen jäännöksiä. "Tuossa linnassa,"
sanoi hän, "asui eräs Maurilainen kuningas, siihen aikaan, kun sodat
riehusivat Granadassa. Kuningatar Isabella hätyytti sitä lukuisalla
sotajoukolla, mutta kuningas katseli linnastaan pilvien seassa alas ja
nauroi hänen vihastukselleen. Sitten ilmestyi Pyhä Neitsyt
kuningattarelle ja vei hänet ja hänen sotajoukkonsa vuorelle, erästä
salaista polkua myöten, josta ei koskaan sitä ennen ollut tietty mitään.
Maurilainen, nähtyään hänen tulevan, hämmästyi, syöksähti hevosensa
kanssa jyrkältä kalliolta alas ja musertui mäsäksi. Hänen hevosensa
jäljet," sanoi vanhus, "näkyvät vieläkin kallion reunalla. Ja
katsokaapa, sennores, tuolla on tie jota myöten kuningatar ja hänen
sotajoukkonsa menivät ylös. Te näette sen, kuin nauhan, nousevan vuoren
kuvetta ylös, mutta mikä siinä on ihmeellistä on se, että vaikka sen
etäältä näkee, se likemmä tultua katoaa."

Luultu tie, jota hän osoitti, oli epäilemättä joku hietainen ura
vuoressa, joka näytti ahtaalta ja kapealta etäälle, mutta leveni ja kävi
epäselväksi likempää katsoen.

Vanhuksen sydämen viinistä ja kestityksestä lämmettyä alkoi hän kertoa
meille historiata eräästä aarteesta, jonka tuo Maurilainen kuningas
sotaretken aikana oli jälkeensä jättänyt. Vanhuksen oma asunto oli juuri
linnan perustuksen vierellä. Kirkkoherra ja notario näkivät kolmasti
unta tästä aarteesta, ja menivät kaivamaan unessa osoitetulle paikalle.
Hänen oma vävynsä kuuli heidän kuokkainsa ja lapioidensa mukseen yöllä.
Mitä he löysivät ei kukaan tiedä; heistä tuli yhtäkkiä rikkaat, mutta
salaisuuden he pitivät omanaan. Näin oli tämä vanhus kerran ollut onnen
ovea likellä, mutta oli tuomittu pysymään iäti poissa saman katon alta
sen kanssa.

Olen havainnut, että taruja Maurilaisten kätkemistä aarteista, jotka
ovat niin yleiset Hispaniassa, on enimmin kaikkein köyhimmissä
kansaluokissa. Juuri tällä tavalla armas luonto lohduttaa
mielikuvatuksilla todellisuuden puutteessa. Janoinen uneksii lähteitä ja
juoksevia virtoja; nälkäinen komeita atrioita, ja köyhä kätketyltä
aarteita; ei kenelläkään ole kuvas-aisti rikkaampi ja väkevämpi kuin
kerjäläisellä.

Viimeinen matkakuvaus jonka tahdon antaa, tulee olemaan eräs iltakohtaus
pienessä Lora'n kaupungissa. Tämä on ollut kuuluisa sotaa käypä
rajakaupunki Maurilaisten vallan aikana, ja on kerran ajanut Ferdinandin
muuriensa luota takaisin. Se oli Boabdil'in apen, vanhan Aliatac'in
suojeluslinna, kun tämä uljas vanha soturi vävynsä kanssa lähti siihen
onnettomaan päällekarkaukseen, joka päättyi johtajan kuolemalla ja
kuninkaan vangiksi joutumalla. Lora on jylhällä paikalla autiossa
vuorensolassa, Xenil-joen rannoilla, vuorten ja metsäin, niittyin ja
lehtoin keskellä. Väestöllä näkyi vieläkin olevan sama rohkea, sotaisa
uskallus, kuin muinoisinakin aikoina. Ravintolamme oli juuri kaupungin
asemaan sopiva. Sitä piti eräs nuori Andalusialainen leski, jonka kaunis
mustasilkkinen basquinna, joka oli mustilla lasipalloilla koristeltu,
sitä enemmin ylensi hänen sorean vartensa ja täyteläisten, notkeiden
jäsentensä koko ihanuutta. Hänen käyntinsä oli luja ja jänteä, hänen
mustat silmänsä täynnä tulta, ja hänen veikistelevä laatunsa ja
käytöksensä ja ne monenlaiset koristeet, joilla hän oli huoliteltu,
osoittivat että hän oli tottunut ihailtavaksi.

Hänen miltei yksi-ikäinen veljensä oli laadulleen ja liikennöilleen
hyvin sisareensa; he olivat Andalusialaisen Majon ja Majan täydelliset
esikuvat. Veli oli pitkä, roteva ja sukeva, iholleen vaalea,
öljymarjan-värinen, mustat kirkkaat silmät, käherät kastanjan-ruskeat
viikset, jotka leuvan alla yhtyivät toisiinsa. Hän oli puettu pulskeaan,
lyhyeen vihriään samettijakkuun, joka soveltui oivallisesti hänen
varteensa ja oli aina ylellisyyteen asti hopeanapeilla koristettu,
valkoinen nenäliina kummassakin lakkarissa. Hänen housunsa olivat samaa
vaatetta; napinrivit lanteista aina polviin asti; vaaleanpunainen
silkkivaate, joka etupuolella pidettiin renkaalla kiini, rippui kaulasta
sievälle, poimuille lasketulle paidalle; vyö vyötäisten ympärillä;
puolisaappaat mitä kauniimmasta ruskeasta nahasta, koreasti kirjaillut
ja pohkioiden kohdalta avoimet, että sukat näkyisivät, ja punaiset
kengät, jotka tekivät sievämuotoisen jalan kauneuden vielä enemmin
silmään pystyväksi.

Hänen ovella seisoessaan tuli ratsastava mies, joka alkoi hiljaa ja
vakaisesti puhua hänen kanssansa. Tämä oli puettu samalla lailla ja
melkein yhtä pulskeasti; noin kolmikymmen-vuotias, varrelleen vankka
mies, tarmokkailla, Romalaisilla kasvonmurteilla, kasvot kauniit vaikka
vähän rupulin-arpiset, ja käytös sievä, uskalias ja miltei rohkea. Hänen
vahva, musta hevosensa oli tupsuilla ja monivärisellä satulaloimella
koristettu; satulan takana rippui pari lyhyttä ratsupyssyä. Koko
olennolleen oli hän noiden salakauppiaiden näköön, jotka olin nähnyt
Ronda-vuorilla, ja silminnähtävästi oli hän yksissä tuumin emäntämme
veljen kanssa; ja päällisiksi, ellen erehdy, hän oli lesken suosittu
ihailija. Koko ravintolassa ja sen asukkaissa olikin jotain
salakuljettajain laatuista, ja pyssy seisoi loukossa kitarrin vierellä.
Edellämainittu ratsastaja vietti iltansa posadassa (ravintolassa) ja
lauloi rohkeita kertomalauluja vuoritienoilta tulisesti ja hilpeästi.
Illastellessamme tuli huoneesen kaksi köyhää Asturialaista, anoen ruokaa
ja yömajaa; he olivat joutuneet ryövärien käsiin palatessaan eräiltä
markkinoilta vuoritienoossa ja menettäneet hevosensa ja kaikki
kaluvarastonsa, rahansa ja enimmän osan vaatteistansa; sitten oli heitä
pieksetty, kun olivat vastusta tehneet, ja heidät miltei alastomiksi
tielle jätetty. Matkakumppanini käski, omituisella äkkipikaisella
jalomielisyydellään antaa heille atrian ja vuoteen, ja lahjoitti heille
rahasumman, avuksi että kotiinpääsisivät.

Illempana eneni henkilöiden lukumäärä näytelmässä. Eräs paksu, noin
kuusikymmen-vuotias, roteva mies tulla kolusi huoneesen emäntää
puhuttelemaan. Hän oli tavallisessa Andalusian puvussa; iso sapeli
kainalossa, viikset suuret ja miehen olento kerskaavaista pöyhkeyttä
osoittava. Kaikki läsnäolevat näyttivät katselevan häntä suurella
kunnioituksella.

Aseenkantajamme Sancho kuiskasi meille, että se oli Don Ventura
Rodriguez, Loxan rohkeudestaan ja voimakkaasta kädestään kuuluisa uros
ja taistelija. Ranskalaisten Hispaniaan karatessa hätäytti hän kuusi
ratsastajaa, jotka makasivat ja nukkuivat, vei ensin heidän hevosensa
omaan talteensa, kävi sitten sapelilla heidän kimppuunsa, tappoi yhden
ja otti muut vangiksi. Tästä uroteosta oli kuningas määrännyt hänelle
yhden Pesetan (viidennen osan Duro'a eli riksiä) jokapäiväiseksi
palkinnoksi, ja suonut hänelle arvonimen _Don_.

Minusta oli lysti tarkata hänen leveäpuheisuuttaan ja suurellista
käytöstään. Nähtävästi oli hän oikea Andalusialainen, yhtä kerskaavainen
kuin urhoollinen. Hänellä oli aina sapeli kädessä tahi kainalossa. Hän
pitää sitä alinomaa luonansa joka paikassa, niinkuin lapsi vauvaansa,
kutsuu sitä Santa Teresakseen ja sanoo, että kun hän sen tupesta vetää:
_tembla la tierra_, silloin maa järisköön.

Minä istuin myöhäiseen yöhön ja kuuntelin tämän sekanaisen ryhmän
monenlaista kanssapuhetta, joka Hispanialaisessa posadassa tavallisella
keveydellä seurusteli keskenänsä. Me kuulimme salakauppias-lauluja,
ryövärijuttuja, guerillatekoja ja Maurilaisia taruja. Näitä jälkimäisiä
jutteli meidän kaunis emäntämme, joka teki runollisen kertomuksen
_Infiernoista_, eli Loxan helvetillisistä seuduista, pimeistä, ontoista
eli koloista, joissa maan-alaiset virrat ja vesiputoukset synnyttävät
salamielisiä ääniä. Alhaisempi väestö sanoo rahanlyöjiä, aina
Maurilaisten ajoilta asti olleen sinne sulkeutuneina ja Maurilaisten
kuninkaiden näissä koloissa aarteitansa puolustavan.

Jos olis tarkoituksenani ollut, olisin saattanut täyttää koko tämän
kirjan kertomuksilla ja kohtauksilla näiltä vaelluksiltamme; mutta eräs
toinen aine houkuttelee minua. Näin matkustaen tulimme viimein alas
vuorilta ja saavuimme kauniille _Vegalle_ eli Granadan lakeudelle.
Täällä otimme viimeisen atriamme eräässä öljypuulehdossa joen ahteella,
tuo vanha Maurilaisten pääkaupunki ulohtaalla, elähtyneinä näkemästämme
Alhambran vaaleanpunertavat tornit ja majesteetillisen Sierra Nevadan,
jonka lumipeittoiset huiput loitolla sen takana levittävät hopeamaista
kiiltoa. Taivas oli kirkas, ihan pilvetön, ja auringon hellettä
lievensivät raittiit tuulet vuorilta; atrioittuamme levitimme kaapumme
maahan ja nukuimme viimeisen siestamme, kukkasten vaiheilla surisevain
mehiläisten ja öljypuissa kuhertelevain kaulus-kyyhkyjen meidät uneen
tuuditeltua. Polttavan helteen sivumentyä me jatkoimme matkaamme
pensas-aitain välitse, joita aloe-pensaat, indialaiset viikunapuut ja
itsestään kasvavat puutarhametsiköt muodostivat, ja saavuimme viimein,
auringon laskulla, Granadan porteille.

Matkustavaiselle, joka on lahjoitettu runollisuuden ja historian
tunnolla, on Alhambra yhtä kunnian-arvoinen esine kuin Kaba, eli pyhä
huone Meccassa, on Mahomettilaisille pyhiin matkustajille. Kuinka monet
legendat ja sadut, todet ja tarumaiset, kuinka monet laulut ja romansit,
Hispanialaiset ja Arabialaiset, rakkaudesta, sodista ja
ritarillisuudesta, ovat ylistyttäneet tämän romantilaisen rakennuksen
muistoa! Lukija voi siis ajatella kuinka me ilahduimme, kun, heti
Granadaan tultuamme, Alhambran kuvernööri antoi meille luvan ottaa
haltuumme hänen joutilaat huoneensa tässä Maurilaisessa palatsissa.
Virkavelvollisuudet vaativat kohta matkakumppanini sieltä pois; mutta
minua pidätti useita kuukausia juurikuin joku lumous tässä tenhotussa
linnassa. Seuraavat lehdet ovat tässä lumoavassa vankeudessa olleiden
mielikuvatusteni ja tutkimusteni tulos. Jos ne lukijan mieleen voivat
kuvata jotain tämän paikan hurmaavasta ihanuudesta, niin hän ei ole
katuva, että jonkun ajan on kanssani oleskellut Alhambran
muinaistaruilla ja lauluilla ylistetyissä saleissa.



Alhambran hallinto.


Alhambra on vanha linna eli Maurilaisten kuningasten Granadassa
vahvistama palatsi, josta he vallitsivat tätä niin suuresti ylistettyä
paratiisiaan, ja joka oli heidän valtansa viimeinen tuki ja luja paikka
Hispaniassa. Palatsi on vaan osa linnaa, jonka torneilla tiheään
varustetut muurit kulkevat säännöttömästi erään korkean kukkulan ympäri,
joka kohoaa kaupungin yli ja on eräs Sierra Nevadasta eli tuosta
lumipeittoisesta vuoriseljänteestä eroava haara.

Maurilaisten aikana linnaan voi mahtua neljäkymmentä tuhatta miestä
sotaväkeä, ja oli se muutamin ajoin kuninkailla puolustuspaikkana
kapinallisia alamaisia vastaan. Kuningaskunnan jouduttua kristittyin
käsiin, pysyi Alhambra edelleen kuninkaallisena valtatiluksena, ja
Castilian yksinvaltiaat ajoittain siinä asuivatkin. Keisari Kaarle V
rupesi rakentamaan komeata palatsia sen muurien sisälle, mutta useat
peräkkäin seuranneet maanjäristykset peljästyttivät hänet sitä valmiiksi
saattamasta. Viimeiset kuninkaalliset henkilöt, jotka täällä asuivat,
olivat Filippi V ja hänen kaunis puolisonsa Elisabetti Parmasta,
kahdeksannentoista vuosisadan alulla. Suuria valmistuksia tehtiin heidän
vastaanottamisekseen. Palatsi ja puutarhat korjattiin johonkin määrään,
uusi huonerivi sisustettiin, ja Italialaiset taideniekat koristivat sen.
Kuninkaallisen parikunnan asuminen täällä ei tullut kumminkaan olemaan
pitkällinen, ja heidän poislähdettyään palatsi taas jäi autioksi.
Kuitenkin vallitsi siellä, vielä aina jonkunlainen sodallinen komeus.
Se oli kuvernöörin hallussa suorakohtaisesti kruunulta, sen lakipiiri
ulottui aina Granadan esikaupunkeihin asti eikä ollut se tämän kaupungin
ylipäällikön valtaan kuuluva. Siinä pidettiin melkeätä vartijajoukkoa,
kuvernöörillä oli huoneensa vanhan Maurilaisen palatsin etupuolessa,
eikä koskaan tullut hän Granadaan ilman sodallista komua. Linna yksinään
olikin vähäinen kaupunki ja sillä oli useampia katuja huoneiden kanssa,
ja yksi Franciskanien luostari ja kirkko, muuriensa sisällä.

Hovin poissa-olo oli kuitenkin suuri onnettomuus Alhambralle. Sen
kauniit salit olivat autioina ja muutamat niistä rapistuivat; puutarhat
hävitettiin, ja suihkukaivot herkesivät vettä antamasta. Vähitellen
täyttyi sen huoneet maankulkureilla ja irtanaisella väestöllä;
salakuljettajat, jotka käyttivät sen omavaltaista tuomio-oikeutta
hävyttömästi harjoittaakseen avarata salakauppaa, ja kaikenlaiset
varkaat ja konnat valitsivat sen turvapaikakseen, josta tekivät
rosvousretkiä Granadaan ja sen ympäristölle. Hallituksen täytyi viimein
käyttää mitä ankarimpia toimeenpiteitä tätä vallattomuutta vastaan;
väestöä ruvettiin tarkkaan eroittelemaan; ei yksikään saanut aloilleen
jäädä, joka ei ollut hyvämaineinen eikä tainnut laillisesti näyttää
oikeuttaan siihen todeksi; enin osa huoneita revittiin maahan, ja
ainoastaan vähäinen kauppala jätettiin, niin myös kirkko ja
Franciskanein luostari. Viimeisten rauhattomuuksien aikana Hispaniassa,
kun Granada oli Ranskalaisten käsissä, oli Alhambra pakoitettu ottamaan
heidän sotaväkeään vartijaväeksi, ja palatsissa asui siihen toviin
Ranskalainen päällikkö. Sen valistuneen aistin kautta, joka aina on
mainioittanut Ranskalaisia heidän voitoissaan, pelastettiin tämä
Maurilaisen loiston ja suuruuden muistomerkki siitä täydellisestä
hävityksestä, joka sitä uhkasi. Katot korjattiin, salit ja kalterit
suojattiin ilman vaikutukselta, puutarhat viljeltiin, vedenjohdot
laitettiin entisilleen, suihkukaivot alkoivat vielä kerran syytää
kimelteleviä suihkujaan; ja Hispania saa kiittää vihollisiaan siitä,
että sen kauniin ja huvittavin historiallinen muistomerkki ei ole perin
hukkaantunut.

Poislähtiessään räjähyttivät Ranskalaiset muutamia ulkopuolisen muurin
tornia ilmaan, jättäen nämät linnoituslaitokset tuskin puolustettavaan
kuntoon. Tästä ajasta alkain ei tällä linnalla ole ollut mitään
sodallista arvoa. Vartijaväkenä on pivollinen invaliiteja, joiden
paraana velvollisuutena on vartioida muutamia ulkopuolisia tornia, joita
välistä käytetään valtiovankeuksina; ja kuvernööri, joka on lähtenyt
pois Alhambran kukkulalta, asuu nyt Granadassa, että sitä mukavammin ja
joutuisammin voisi hoitaa virkavelvollisuutensa.

En malta lopettaa näitä ilmoituksia linnan tilasta, mainitsematta
nykyisen maanherran, Don Francisco de Gernan kiitettäviä ahkeroimisia,
joka on käyttänyt kaikkia niitä vähiä apuvaroja, jotka ovat hänelle
tarjona olleet, pitääkseen tätä palatsia jotensakin välttävässä
kunnossa, ja joka viisailla toimillaan ja puuhillaan on viivyttänyt sen
kovinkin varmaa rapistumista. Jos hänen edellisensä olisivat yhtä
huolellisesti täyttäneet velvollisuutensa, niin Alhambra kenties vielä
seisois alkuperäisessä kauneudessaan; ja jos hallitus auttais häntä
tavalla, joka vastais hänen ahkeruuttansa, niin tätä rakennusta kenties
vielä kävis säilyttäminen kaunistukseksi maalle, ja se voisi vielä
monina vuosisatoina panna uteliaat ja sivistyneet matkustavaiset
ihmettelemään.



Alhambran sisäpuoli.


Matkustajat ovat niin monasti ja niin juurtajaksain selittännet
Alhambran, että vaan pikamaisessa kuvauksessa siitä arvattavasti on
kyllä virkistämään lukijassa vanhoja muistoja; tahdon sentähden vaan
hyvin lyhykäisesti mainita käyntiäni siinä, aamulla tuloni jälkeen
Granadaan.

Me lähdimme tuosta La Espada nimisestä posadasta (ravintolasta) ja
astuimme suoraan mainion Vivarrambla tornin poikki, joka ennen muinoin
oli Maurilaisten ritarien keihäis-pelien näyttämönä, ja nyt on suuri
markkinapaikka. Täältä menimme pitkin Zacatinea, joka oli pääkatu
Maurilaisten aikaisessa avarassa pasaarissa, jossa pienet kauppapuodit
ja ahtaat kadut vielä säilyttävät itämaista laatua. Käytyämme erään
avonaisen paikan yli, vastapäätä kenraalikapteinin palatsia, menimme
erästä ahdasta, koukertelevaa katua ylöspäin, jonka nimi muistutti
meille Granadan ritarillisia aikoja. Sitä kutsutaan _Calle'ksi_ (luetaan
Kalje) eli Gomarien kaduksi, erään Maurilaisen, vanhoissa aikakirjoissa
ja lauluissa mainion, perheen nimeltä. Tämä katu vei eräälle
kreikalaista rakennuslaatua olevalle, Kaarle V:nnen rakentamalle
porttikäytävälle, jonka kautta astutaan Alhambran alueelle.

Portilla istui kolme ryysyistä ja ikäloppua sotamiestä, kivipenkillä
uinaillen, Zegrien ja Abencerragien jälkeisiä; eräs pitkä laiha roikale,
jonka tummanruskea kaapu silminnähtävästi oli aiottu peittämään hänen
repaleisia alusvaatteitaan, loikoili päivänpaisteessa, puhellen erään
vanhan vahdissa olevan sotamiehen kanssa. Astuissamme porttikäytävään
hän kävi meitä vastaan ja tarjousi meille linnaa näyttelemään.

Minulla on, niinkuin matkustavaisilla ylipäänsä, jonkunlainen inho
apukernoihin opastelijoihin eikä ollut minusta anojan pukukaan mieleen.

"Tunnet hyvinkin tämän paikan, sen arvaan?"

"Ninguno mas; pues, Sennor, soy hijo de la Alhambra." (Ei kukaan tunne
sitä paremmin; sillä, herra, minä olen Alhambran poika.)

Hispanian alhaisemmat kansaluokat käyttävät aina hyvin runollisia
lauselmia. "Alhambran poika!" nämät sanat miellyttivät minua hetikohta.
Tuo repaleinen puku, jossa uusi tuttavani esiintyi, sai jonkunlaisen
arvollisuuden silmissäni. Se oli paikan onnenvaiheiden vertauskuva ja
sopiva jäännöksen jälkeiselle.

Vielä tein hänelle muutamia kysymyksiä, ja huomasin että hän tosiaan
ansaitsikin ottamansa arvonimen. Hänen esi-isänsä olivat asuneet
linnassa, polvesta polveen, aina siitä asti kun se valloitettiin. Hänen
nimensä oli Mateo Ximenes. "Siispä ehkä olette," sanoin minä, "suuren
Kardinaali Ximeneen jälkeinen?" -- "_Dios sabe, Sennor!_ (Jumala tiesi).
Se on mahdollista. Me olemme vanhin perhe Alhambrassa -- _Christianos
Viejos_ (vanhoja kristityltä), ilman sekoitusta Maurilaisista tahi
Juutalaisista. Tiedän kyllä että me olemme suuresta perheestä sukuperää,
mutta minä olen unhottanut mistä. Isäni kaiken sen tietää; hänellä on
kilpimerkkinsä majansa seinällä tuolla ylähällä linnassa." -- Ei löydy
yhtään Hispanialaista, olkoon se kuinka köyhä hyvänsä, joka ei väitä
olevansa korkeata syntyperää. Tämän ryysyisen aatelismiehen ensimmäinen
arvonimi oli kuitenkin minun mielestäni hänen paras puolustuksensa,
jonka tähden mielelläni otinkin "Alhambran pojan" palvelukseeni.

Me olimme nyt ahtaassa notkelmassa, jossa oli kauniita lehtoja, jyrkkä
ylösnousu ja useampia mutkistelevia polkuja, joiden sivuilla oli
kivi-istuimia ja suihkukaivoja. Vasemmalla kädellä meillä oli Alhambran
tornit; oikealla puolen, vastapäätä kirkkoa, näimme niinikään yhtä
korkeita tornia eräällä louhisella kukkulalla. Nämät olivat, niinkuin
meille sanottiin, niinkutsutut _Torres Vermejas_, eli Punaiset Tornit,
punaisesta väristään näin kutsutut. Ei kukaan tiedä niiden alkuperää. Ne
ovat paljoa vanhemmat Alhambraa; muutamat luulevat niitä Romalaisten,
toiset jonkun Phoinikialaisen siirtokunnan rakentamiksi. Päästyämme
tuolta jyrkältä ja varjoisalta polulta ylös, olimme kohta erään ison
nelisnurkkaisen Maurilaisen tornin juurella, joka oli jonkunlaisena
vartijatornina, jonka kautta päämenopaikka linnaan oli. Vartijatornissa
tapasimme toisen ryhmän invaliiteja, joista yksi seisoi vahdissa
pääportilla, ja toiset, rikkinäisiin kaapuihinsa kääriytyneinä,
uinailivat kivipenkeillä. Tätä porttikäytävätä kutsutaan _Oikeuden
Portiksi_, tuomioistuimen mukaan, joka, Maurilaisten vallan aikana,
tämän holvin alle kokoontui, tutkimaan ja tuomitsemaan vähempiä asioita:
yleinen tapa Itämaisissa kansoissa, ja Pyhässä Raamatussa monessa kohti
mainittu.

Ison porstuvan muodostaa mahdottoman suuri Arabialainen, hevosenkengän
muotoinen, holvikaari, joka ylettyy puoliväliin tornin korkeutta. Tämän
holvikaaren loppukiveen on mahdottoman suuri käsi hakattu. Itse
käytävässä porstuvan viimeiseen kiveen on samalla tavalla suunnaton
avain koverrettu. Jotka luulevat tuntevansa Mahomettiläisiä
vertauskuvia, sanovat kättä opillisuuden ja avainta Maurilaisten
uskonnon vertauskuvaksi; tämä jälkimäinen, he lisäävät, on ollut heidän
sotalippuunsa maalattuna, silloin kuin he tekivät Andalusian
alaisekseen, vastoin kristillistä vertauskuvaa, ristiä. Toisen
selityksen antoi kumminkin Alhambran oikea poika, ja alhaisemman väestön
käsitteiden kanssa paremmin yhtäpitäväisen, jotka ajattelevat jotain
salaperäistä ja taikaista kaikessa mikä on Maurilaista, ja yhdistävät
kaikenlaista taikauskoa tähän vanhaan Maurilaiseen linnaan.

Mateon selityksen mukaan sanoi eräs taru, joka juonti alkunsa
vanhimmista asukkaista ja jonka hän oli isältään ja isän-isältään
kuullut, että käsi ja avain olivat taikakuvat, joiden varassa Alhambran
kohtalo oli. Se Maurilainen kuningas, joka oli sen rakentanut, oli ollut
mainio noita, eli oli, niinkuin muutamat luulevat, luvannut hänensä
perkeleelle ja loihtinut koko linnan. Täten oli se pysynyt useita satoja
vuosia, vastoin myrskyjä ja maanjäristyksiä, jota vastoin melkein kaikki
muut Maurilaiset rakennukset olivat kukistuneet ja kadonneet. Tämä
lumoustila oli, tarun mukaan, kestävä, kunnes ulkopuolisessa kaaressa
oleva käsi oikenee alas ja tarttuu avaimeen kiini, jolloin koko rakennus
romahtaa alas, ja kaikki Maurilaisten sen alle kaivamat aarteet tulevat
näkyviin.

Vastoin tätä turman tietävää ennustusta rohkenimme kumminkin mennä tuon
noidutun porttikäytävän läpi, koska mieltämme suuresti rohkaisi Pyhän
Neitsyen suojelus; jonka kuvan näimme pääportin päällä.

Mentyämme vartijatornin läpi, me astuimme erästä muurien välitse
mutkistelevaa polkua, ja tulimme eräälle aukinaiselle paikalle linnan
sisällä, jonka nimi on _Plaza de los Algibes_, se on Vesisäiliöiden
Tori, näin kutsuttu niistä suurista vesitydyistä sen alla, joita
Maurilaiset ovat juuri kallioon hakanneet, varustaakseen linnaa vedellä.
Täälläkin on mahdottoman syvä kaivo, joka antaa mitä puhtainta ja
kirkkainta vettä; muistomerkki tämäkin Maurilaisten tarkasta mausta,
jotka olivat väsymättömät ahkeroimisissaan saada tätä elementtiä
kristallinpuhtaana.

Tämän avonaisen paikan eli esplanaadin etupuolella on se loistoisa
rakennus jonka Kaarle V aloitti ja joka, niinkuin sanotaan, oli aiottu
himmentämään Maurilaisten kuninkaiden residenssin loiston. Kaiken
suuruutensa ja loistoisan rakennuslaatunsa kanssa se kumminkin
oli meistä kuin julkeata ahdingontekoa tuolle arvoisalle
muinaisjäännökselle; me astuimme sen ohitse ja menimme erään tavallisen
yksinkertaisen portin kantta, joka vei Maurilaisen palatsin
sisäpuolelle.

Muutos oli miltei hurmaavainen; mielestämme oli niinkuin tuota pikaa
olisimme siirtyneet toisiin aikoihin ja toiseen valtakuntaan, ja
niinkuin olisimme astuneet Arabialaisen historian näyttämölle. Me olimme
nyt isolla, valkealla marmorilla ladotulla ja molemmissa päissään
keveillä Maurilaisilla pylväsriveillä kaunistetulla kartanolla; sillä on
nimenä _Albercas_ eli _Vesisäiliön kartano_. Keskellä tätä oli
mahdottoman suuri vesi-arkku eli kalalammikko, satakolmekymmentä jalkaa
pitkää ja kolmeakymmentä leveä, kultakaloilla varustettu ja
orjantappura-aidalla ympäröitty. Kartanon yläpäästä kohoaa _Comares'in_
iso torni.

Alapäästä menimme erään Maurilaisen holvikäytävän kautta mainiolle
_Leijonain pihalle_. Ei mikään osa tätä rakennusta anna täydellisempää
käsitettä sen alkuperäisestä kauneudesta ja loistoisuudesta kuin tämä;
sillä ei mikään osa ole kärsinyt niin vähän vahinkoa ajan hävityksistä.
Keskellä pihaa on tuo romaaneissa ja historiassa mainehikas lähde.
Alabasteriset vesisäiliöt valuttavat vieläkin timanttipisaroitaan, ja ne
kaksitoista leijonaa, jotka niitä kannattavat, viskovat vieläkin
kristalli-suihkujaan, niinkuin Boabdilin päivinä. Piha on kaunistettu
kukkapenkeillä ja ympäröitty keveillä Arabialaisilla arkaadeilla; näitä
kannattavat keveät, valkoiset marmoripylväät. Rakennuslaatu täällä,
samoin kuin koko muussakin palatsissa, on merkillinen enemmin
pulskeudestaan kuin suurenmoisuudestaan, ja osoittaa tarkkaa ja hienoa
aistia ja taipumusta huolettomaan nautintoon. Katsellessa noita keveitä
pylväitä ja noita näöltään kestämättömiä, muuriin koverrettuja teoksia,
on työläs käsittää kuinka noin paljo on voinut säilyä vuosisatain
hävityksistä, maantäräysten pudistuksista, sodan väkivallasta,
sivistyneiden matkustavaisten ei tosin väkivaltaisista mutta yhtä
turmiollisista varkauksista; ja milteipä tee mieli uskoa tuota kansassa
käypää tarua, että mahtava tenhous suojelee tätä kaikkea.

Yhdellä sivulla kartanoa viepi komeasti koristettu portti
majesteetilliseen saliin, jossa on valkoinen marmorilattia, ja jota
kutsutaan _Kahden Sisaren Saliksi_. Kupulaki, eli laterna, laskee saliin
lauhentunutta valoa ja aina raitista ilmaa. Alapuolet seiniä ovat
nelisnurkkaisista Maurilaisista tiilikivistä, joille muutamia
Maurilaisten kuninkaiden vaakunoita on maalattu; yläpuolet sitä vastoin
ovat koristetut kauniilla stukki-teoksilla, joka keino keksittiin
Damaskossa. Nämät teokset ovat isoja, kuoseihin valetuita laakoja ja
niin taitavasti kokoonliitetyitä, että näyttävät olevan suurella
huolella laaditut keveiksi basrelieveiksi (yläis-kuvauksiksi) ja
haaveellisiksi arabeskeiksi (lehditys-kuvauksiksi), jotka ovat rasvotut
koraanin lauseilla ja runollisilla kirjoituksilla, Arabialaisilla ja
Kufilaisilla kirjaimilla. Nämät koristeet seinillä ja kupulaeilla ovat
vahvasti kullatut, ja välipaikat maalatut lasuuri-kivellä ja muilla
loistavilla ja kestävillä väreillä. Molemmin puolin salia on koveroita
ottomaaneille ja lepovuoteille.

Yläpuolella erästä sisäistä ovipaikkaa on balkongi, josta taittiin mennä
naisten huoneisin. Vaatevarjostimet ovat vielä aloillaan, joiden välitse
haaremin mustasilmäiset kaunottaret kenenkään näkemättä taisivat
tirkistellä viliseviin saleihin heidän allansa.

Mahdotonta on katsella tätä itämaisten tapain mielipaikkaa, siirtymättä
mielikuvatuksessa jälleen muinaiseen arabialaiseen taruelämään ja miltei
odottamatta että saa nähdä jonkun salatemppuisen prinsessan käden
viittovan balkongilta, eli kahden mustan silmän vilkkuvan ristikkoin
välitse. Kauneuden asunto seisoo vielä täällä, niinkuin se olis vielä
eilen ollut asuttuna; mutta missä ovat Zoraydat ja Lindaraxat.

Toisella puolen Leijonain Pihaa on Abencerragien sali, näin kutsuttu
noiden uljaiden tähän mainioon sukuun kuuluvain Ritarien nimeltä, jotka
täällä kavalasti murhattiin. Moni epäilee tämän kertomuksen totuutta;
mutta meidän nöyrä palvelijamme, Mateo, osoitti juuri sitä pientä
porttia pääportissa, jonka kautta heidät sanotaan sisälle viedyn, ja
valkoista marmorikaivoa keskellä kartanoa, jonka päällä he mestattiin.
Hän näytti meille myöskin muutamia punaisia pilkkuja kivityksessä,
heidän verensä jälkiä, joita, kansanluulon mukaan, ei saada ikänä
poispyyhityiksi. Nähdessään meidän uskovan mitä hän sanoi, lisäsi hän,
että monasti öisin ajoin Leijonain Kartanolla kuultiin sekavata kumua
eli tohua, niinkuin väkijoukon kohua, johon silloin tällöin yhtyi
hiljainen kilinä, joka oli kuin kahleiden etäinen sälinä. Tämän kohun
vaikutti arvattavasti ne kohisevat ja porisevat vesiputoukset, jotka
kivipihan alla kulkevat putkien ja rännien kautta, vieden vettä
kaivoihin; mutta Alhambran pojan kertoman tarun mukaan, tämän äänen
vaikuttaa noiden täällä mestattuin Abencerragien hahmut, jotka öillä
kummittelevat sillä paikalla, jossa he mestattiin, ja huutavat taivaan
kostoa murhaajillensa.

Leijonain Kartanolta me palasimme Albercan kartanolle, eli suurelle
kalalammikolle, josta jatkoimme vaellustamme Comares'in Tornille, joka
on saanut nimensä Arabialaisesta rakennusmestaristaan. Tämä on varsin
vahva rakennus ja majesteetillisen korkea, sillä se on muuta palatsia
paljoa korkeampi ja siitä näkee sille jyrkälle kukkulan rinteelle, joka
äkisti viestää Darron rantoihin. Maurilainen holvikäytävä vei meidät
avaraan ja korkeaan saliin, joka täyttää tornin sisäpuolen ja oli
Maurilaisten kuninkaiden vastaanotto-huone, jonka tähden sitä myös
sanotaan Lähettien saliksi. Siinä on vielä jälkiä sen muinaisesta
loistosta. Seinät ovat runsaasti koristetut stukki-teoksilla ja
lehdityksillä; kupea laki seeteripuusta, joka, korkeutensa tähden,
melkein katoaa hämärään, kiiltää vieläkin runsaasta kultauksesta ja
Arabialaisen pensselin loistoisista väreistä. Kolmella puolella salia on
syvät akkunakomerot, hakatut noihin suunnattoman paksuihin muureihin,
joiden balkongeilta näkee alas Darron vihantaan laksoon, Albyacinin
kaduille ja luostarille, ja niinikään etäiselle Vegalle (lakeudelle).

Minä saattaisin juurtajaksain selittää muutkin ihastuttavat huoneet
tällä puolella palatsia; Tocodorin, eli kuningattaren vaatetushuoneen,
avonainen belvedere (ihantola), erään tornin huipussa, jossa
Maurilaiset sulttanittaret nauttivat vuorilta puhuvia raikkaita
vilvoittavia tuulia ja läheisen paratiisillisen seudun näkyalaa;
vähäisen erilleen aidatun Patio'n, eli Lindaraxan puutarhan
alabasteri-kaivonsa kanssa, myrtti- ja ruusupensas-aitoineen,
sitruuni- ja pomeranssi-lehtoineen; nuot viileät kylpysalit ja luolat,
joissa päivän kimeltelevä valo ja kuuma helle lievennettiin
salalaatuiseksi hämäräksi ja raitistuttavaksi viileydeksi. Mutta en
tahdo kovin kauan viipyä näissä näyissä; tarkoitukseni on vaan antaa
lukijan yleisesti katsahtaa asuntoon, jossa hän, jos niin hyväksi näkee,
viipyköön ja kuluttakoon aikaa minun seurassani ja vähitellen
tutustukoon sen paikkoihin.

Vettä, jota Maurilaisilla kanavilla johdatetaan vuorilta, juoksee
runsaasti koko palatsin kautta, se täyttää sen kylpy- ja
kalalammikot, viskoo kimelteleviä suihkuja sen saleihin, taikka juoksee
poristen ränneissä marmorilla ladottuin pihain läpi. Maksettuansa
kuninkaalliselle asunnolle veronsa ja käytyänsä sen puutarhoissa ja
niityissä, juoksee se rinnettä alas kaupunkiin lorisevina ojina, tahi
pursuavina suihkuina, ja pysyttää alinomaista vihannuutta niissä
lehdoissa ja lehtimajoissa, jotka ympäröitsevät ja kaunistavat Alhambran
kukkulata.

Ne vaan, jotka ovat oleskelleet etelän kuumassa ilmanalassa, voivat
oikein arvata sen hekuman, jota ihminen nauttii asunnossa, joka yhdistää
vuoritienoiden raitistuttavan ilman laksoin viileyteen ja vihannuuteen.

Sillä aikaa kun kaupunki alapuolella nääntyy puolenpäivän helteessä, ja
auringon paahtama Vega vipajaa silmissä, humisevat Sierra Nevadan
raitistuttavat tuulahukset Alhambran korkeiden salien läpi ja levittävät
sen puutarhaan hyvänhajuisia lemuja. Kaikki kehoittaa tuohon leutoisaan
lepoon, joka on eteläisten maiden autuus, ja sillä aikaa kun puoleksi
ummistunut silmä varjotuilta balkongeilta katselee tätä hohtavaa
maisemaa, on korva huvitettuna lehtoin huminalla ja juoksevain vetten
suloisella lorinalla.



Comares'in torni.


Lukija on saanut lyhykäisen kuvauksen Alhambran sisäpuolesta, ja
halunnee nyt yleistä katsahusta sen ympäristöihin. Aamu on kirkas ja
suloinen, eikä ole aurinko vielä saanut kyllin voimaa hävittääkseen yön
virvoittavaa viileyttä; sentähden tahdomme nousta Comares'in tornin
huippuun ja katsella Granadaa ja sen lähiseutuja.

Tule siis, hyvä lukija, ja seuraa minua tuohon runsailla kuvateoksilla
koristettuun etehiseen, joka vie Lähettien saliin. Kuitenkaan emme tahdo
saliin mennä, vaan käännymme vasemmalle kädelle, tuohon pieneen oveen,
joka tekee aukon muuriin. Pidä tarkoin varasi! tässä on jyrkät
kiertoraput, mutta niukasti päivänvaloa; näitä ahtaita, pimeitä ja
kierteleviä portaita ylös ovat kumminkin Granadan uljaat kuninkaat ja
heidän kuningattarensa nousseet tornin harjalle, pitämään silmällä
Kristittyin kohti marssivia sotajoukkoja ja katselemaan taisteluita
Vegalla. Jo vihdoin olemme penkereillä kaunistetulla katolla ja saatamme
hengittää vähän aikaa, sillä aikaa kun yleisesti silmäilemme kaupungin
ja maiseman loistoisata panoramaa: louhisia vuorenkukkuloita,
vihannoitsevia laksoja ja tuota hedelmällistä lakeutta, linnaa,
tuomiokirkkoa, Maurilaisia tornia ja Göthiläisiä kupukirkkoja, kaatuvia
rakennuksia ja kukoistavia lehtoja.

Menkäämme likemmä harjaa ja katsokaamme suoraan alas. Katsosta, yhdellä
puolen on meillä koko Alhambran keto näkymässä ja me saatamme nähdä sen
kartanoille ja puutarhoihin. Tornin juurella on Albercan piha, suuren
vesisäilönsä eli kalalammikkonsa kanssa, ympäröitty kukkaisistutuksilla;
tuolla on Leijonain kartano, kuuluisine suihkukaivoineen ja keveine
Maurilaisine holvikäytävineen, ja keskellä palatsia on Lindaraxan pieni
puutarha, juuri palatsin sydämeen haudattuna, ruusupensaineen ja
sitruuni-lehtoineen ja rehevästi vihannoitsevine pensas-aitoineen.

Tuo meitä ympäröitsevä, neliskulmaisilla torneilla varustettu
harja-jono, joka ulottuu kukkulan huipun ympäri kokonansa, on linnan
ulkoinen raja. Muutamat tornit ovat, niinkuin näet, ainoastaan
raunioita, ja niiden vankat jäännökset ovat peitetyt viiniköynnöksillä,
viikunapuilla ja aloe-aidoilla.

Katselkaamme nyt tornin pohjaista puolta. Korkeus huikaisee; tornin
perustuksetkin ovat korkeammat kuin tämän jyrkän, viestävän kukkulan
lehdot. Ja katsopas, pitkä halkeama noissa vahvoissa muureissa osoittaa
että tuo halkeama on syntynyt jostain noita maanjäristyksiä, jotka aika
ajoin ovat nostaneet niin paljon peljästystä Granadassa, ja jotka, ennen
tahi myöhemmin, välttämättömästi muuttavat tämän kukistukseensa
kallistuvan rakennuksen raunioruhoksi. Tuo syvä, ahdas lakso allamme,
joka vähitellen lavenee, jota enemmin se ulkoontuu vuorista, on Darron
lakso. Sinä näet sen vähäisen joen koukertelevan lehtoin, lehtimajain ja
hedelmä- ja kukkaistarhain läpi. Se oli muinaisina aikoina mainio joki,
sillä sen aallot kuljettivat, kultaa muassaan ja sen hietaa seulotaan
vieläkin usein, toivossa että siinä löydettäisiin tätä kallista
metallia. Muutamat noista valkoisista huvihuoneista, jotka siellä täällä
haamoittavat lehtokujain ja viinitarhain välitse, olivat Maurilaisten
maaseudullisia turvapaikkoja, joissa he nauttivat ihastuttavain
puutarhainsa virkistyttäviä sulohajuisia lemuja.

Tuo korkealla oleva palatsi, korkeine valkeisine tornineen ja pitkine
holvikäytävineen, joka kääntää etupuolensa tuota vuorta kohti, ihanain
lehtoin ja rippuvain puutarhain keskellä, on Generalife, yksi
Maurilaisten kuninkaiden kesälinnoja, johonka he menivät kuumaksi
vuodenajaksi, nauttimaan vielä viileämpää tienoota kuin Alhambran on.
Tuo paljas kukkulan huippu tuonnempana sitä, muutamine muodottomine
raunioineen, on _Silla del Moro_, eli _Maurilaisen olopaikka_, näin
kutsuttu sentähden että se oli onnettoman Boabdilin turvapaikkana erään
kapinan aikana, jossa hän istui ja surullisena katseli kapinallista
kaupunkiansa.

Juoksevan veden lorina kuulun silloin tällöin laksosta; se tulee erään
Maurilaisen myllyn vesijohdosta, kukkulan juurelta. Lehtokuja tuolla
ulompana on _Alameda_ (poppelimetsä) pitkin Darron rantaa, mieluinen
kävelypaikka iltasilla, ja rakastavain kohtauspaikka kesä-öinä, jolloin
käytävien varrella olevilta penkeiltä usein kuullaan kitarrin näpytystä.
Tätä nykyä näkee siellä vaan muutamia vetelehtäviä munkkeja ja joukon
vedenkantajia Avellanon kaivosta.

Sinä säikähdyt ja kavahdat? Se vaan on haukka, jonka olemme pesästään
säikäyttäneet. Tuo torni on parvelevain lintuin oikea pesäpaikka;
pääskysiä ja muita pikku lintusia on kosolta joka halkeamassa ja raossa,
ja ne lentelevät sen ympärillä kaiken päiväkauden; ja yöllä, kun kaikki
muut ovat levolle menneet, esiintyy kamala hukkapöllö piilopaikastaan ja
antaa tornin harjoilta kuulla turmaa ennustavan huutonsa. Katsopas
kuinka haukka, jonka liikkeelle säikäytimme, laukuilee pois tuolla
alhaalla, hiipoo puunlatvoja ja purjehtii raunioille tuonnemma
Generalifeä!

Jättäkäämme nyt tämä puoli tornia ja kääntäkäämme silmämme lännen
puolelle. Täällä näemme, etäältä, Vegaa rajoittavan vuoriharjanteen,
tuon vanhan rajan Maurilaisen Granadan ja Kristittyin alueen välillä.
Sen huippuin välissä näemme vieläkin sotaisia kaupunkeja, joiden harmaat
muurit ja katonharjat näyttävät olevan samaa kappaletta kuin kalliotkin,
joille ovat raketut; ja sieltä täältä näkyy jonkun kallion nenältä
yksinäinen _Atalaya_ (vartijatorni), ikäänkuin pilvistä katseleva
läheisiin laksoihin.

Noista solukoista, Lopen vuoren-ahdingon kautta, astuivat Kristittyin
sotajoukot Vegalle tuon harmaan ja paljaan vuoren juurelle, joka on
melkein erillään kaikista muista ja ojentaa rohkean louhisen kätensä
lakeudelle ulos, ja nämät laumat hyökkäsivät äkisti kohti, lentävin
lipuin, torvien räikkyessä ja rumpujen rämistessä. Kuinka muuttunut on
nyt tämä taulu! Haarniskoittuin sotijain kimelteleväin rivien sijassa,
me näemme ahkerain hevosaasin-ajajain verkallisen kulkueen hitaasti
liukuvan pitkin vuoren syrjää. Tuolla loitompana on kuuluisa
Pinos-silta, mainio monesta verisestä ottelusta Maurilaisten ja
Kristittyin välillä, mutta vielä mainiompi sinä paikkana, jossa Kolumbo
saavutettiin ja kuningatar Isabellan lähettiläät kutsuivat hänet
takaisin, juuri silloin kun epätoivossaan aikoi lähteä pois maasta ja
Ranskan hoville esittää löytötuumansa.

Kas tuossa toinen paikka, löytäjän historiassa niinikään merkillinen.
Tuo aamu-auringon paisteessa kiiltävä jana muuria ja tornia, juuri
keskellä Vegaa, on Santa Fén kaupunki, jonka tuo katholinen kuningas ja
kuningatar rakensivat, Granadan piirityksen aikana, sittenkuin ankara
tulipalo oli hävittänyt heidän leirinsä. Noiden muurien sisäpuolella
kutsui tuo sankarillinen kuningatar Columbon takaisin, ja niiden sisällä
tehtiin se sopimus, jonka seurauksena oli uuden maailman löytäminen.

Täällä, etelän puolella, vilkkuu silmä Vegan kaseville kauneuksille,
tämän kukoistavan erämaan puutarhoille, lehdoille ja uhkeille
hedelmätarhoille, joita koukertelevan Xenilin hopeoitut aallot
leikkovat, muodostaen lukemattomia noroja, jotka täytetään vedellä
vanhoista Maurilaisista kanavista ja pukevat tienoon vihannuuteen joka
ei koskaan lakastu. Täällä ovat ne ihastuttavat maakartanot, puutarhat
ja lehdot, joiden omistuksesta Maurilaiset niin urhoollisesti
taistelivat. Yksin nekin talot ja majat, joissa nyt talonpoikia asun,
säilyttävät arabeskein ja muiden somain koristeiden jälkiä, jotka
osoittavat niiden olleen loistoisia asuinpaikkoja Maurilaisten ajalla.

Tuonnempana Vegan lehdoilla kaunistettua tienoota näet etelää kohti
jakson jylhiä kukkuloita, jota alas hevosaasia hiljaan tulla jonottaa.
Eräältä noiden kunnaiden huipulta loi onneton Boabdil viime kerran
silmänsä Granadalle, ja antoi helppoa sille epätoivolle, joka ahdisti
hänen sieluansa. Se on paikka joka on mainio kertomalauluissa ja
historiassa, ja sitä kutsutaan "_Maurilaisen viimeiseksi huokaukseksi_."

Nosta nyt silmäsi tuon vuoriruhon lumipeitteiselle huipulle, joka
kiiltää kuin valkoinen kesäpilvi sinisellä taivaalla. Se on Sierra
Nevada, Granadan uljuus ja ihastus; sen viilistyttäväin tuulten ja
iäisen vihannuuden, sen purskuvain suihkukaivoin ja iäti kuivamattomain
virtain lähde. Tämä majesteetillinen vuoriruho antaa Granadalle
paljouden nautintoja, joka on harvinainen eteläisessä maassa olevalle
kaupungille: pohjaisen ilmanlaadun pirteän kasvillisuuden ja keveän
ilman, yhdistettyinä tropiikimaiden auringon elähyttävään lämpöön ja
eteläisen taivaan pilvettömään siniin. Juuri tuo sen kukkuloille
kokoutunut lumi se on, joka, kesän lisääntyneen kuumuuden mukaan,
lähettää puroja ja virtoja joka lakson ja notkon kautta
Alpuxarras-vuorissa, ja levittää uhkeata vihannuutta ja hedelmällisyyttä
moniin onnellisiin ja yksinäisiin laksoihin.

Näitä vuoria kyllä sanottakoon Granadan kunniaksi. Niiltä nähdään koko
Andalusia ja ne näkyvät sen kaukaisimpiinkin tienoihin. Hevos-aasin
ajaja tervehtii niitä, kun hän polttavilla lakeuksilla saa niiden
lumipeittoiset kukkulat näkyviinsä; ja Hispanialainen merimies laivansa
kannella, tuolla loitolla, loitolla Keskimeren sinertävillä laineilla,
huomaa ne aateksivaisen näköisenä, ajattelee ihanaa Granadaa ja laulaa
matalalla äänellä jonkun vanhan kertomalaulun Maurilaisista.

Mutta jo on kyllä -- aurinko paistaa korkealta vuorien päällitse ja
valaa polttavaa hellettään päämme päälle. Jo on tornin penkereillä
kaunistettu katto lämmin jalkaimme alla; lähtekäämme täältä, astukamme
alas ja virvoitelkaamme meitämme lakikäytäväin alla Leijonain Kaivon
ympärillä.



Mietteitä Maurilaisten vallasta Hispaniassa.


Mieluisimpia paikkojani on balkongi Lähettien salin keskimmäisen akkunan
ulkopuolella, Comares'in korkeassa tornissa. Olen vastikään istunut
siellä, nauttimassa pitkän kauniin päivän loppua. Aurinko, joka vajosi
Alhambran purppurapunaisten vuorten taa, loi sädevirtaa Darron laksoon
ja levitti surullista kultausta Alhambran punaisille torneille; Vega,
keveällä auterella peitettynä, oli kuin kultainen järvi edessäni. Ei
ainoakaan tuulahus häirinnyt tämän tunnin onnellisuutta, ja vaikka
heikkoja kitarrin helähyksiä ja iloisia ääniä silloin tällöin nousi
Darron lehdoista, tekivät ne linnassa vallitsevan merkillisen
hiljaisuuden ainoastaan sitä juhlallisemmaksi. Se oli yksi noita hetkiä
ja luonnon näytelmiä, joissa muisti vaikuttaa miltei lumoavasti ja,
niinkuin ilta-aurinko, joka loi viimeistä heloansa näille rapistuneille
torneille, säteillään valistaa muinaisten aikain jaloisuutta.

Istuissani ja katsellessani vaikutusta minkä vähenevä päivänvalo teki
tähän Maurilaiseen linnaan, tarkistui huomioni tuohon keveyteen,
pulskeuteen ja hekumallisuuteen koko sen sisäisessä rakennuslaadussa, ja
sen täydelliseen vastakohtaisuuteen noissa isoissa, synkissä ja
juhlallisissa Götiläisissä rakennuksissa, joita Hispanialaiset
valloittajat rakensivat. Jo rakennuslaatukin osoittaa noiden kahden
sotaisaa kansan vastakkaista ja yhdistämätöntä luonnetta, jotka niin
kauan taistelivat ylivallasta tällä niemimaalla. Vähitellen aloin
vakaisesti miettiä Hispanian Arabialaisten merkillisiä onnenvaiheita,
joiden koko olemassa oleminen on kuin kerrottu taru ja varmaankin on
historian harvinaisimpia, mutta kumminkin loistoisimpia sivuseikkoja.
Niin mahtava ja pitkällinen kuin heidän valtansa olikin, tuskin tiedämme
kuinka meidän tulee kutsua heitä. He olivat tavallaan ilman laillista
maata oleva, nimetön kansakunta. Eronnut, Europan rannoille viskattu
laine tuosta suuresta Arabialaisesta tulvasta kuin olivat, heissä
näyttää olleen tuon tulvan ensimmäisen hyökkäyksen koko ankaruus. Heidän
valloitusretkensä Gibraltarin kalliosta Pyrenean vuorille oli yhtä
pikainen ja loistoisa, kuin Muhamettilaisten voitot Syriassa ja
Egyptissä. Mikä vielä enempi on, jollei heitä olis ehkäisty Tours'in
lakeuksilla, olisi kenties koko Ranskanmaa, koko Europa yhtä helposti
voitettu, kuin Itämaan valtakunnat, ja Puolikuu vielä tänäkin päivänä
levittäisi valoansa Parisin ja Londonin temppeleiltä.

Pyrenean vuorten tuolle puolen karkoitettuina luopuivat Asian ja Afrikan
sekanaiset parvet, jotka tämän suuren tulvan tekivät, Muhamettilaisesta
valloitus-aatteesta, ja koettivat Hispaniassa perustaa rauhallista ja
pysyväistä herrautta. Valloittajina he osoittivat yhtä paljon
urhoollisuutta kuin maltteellisuutta, ja molemmissa näissä omaisuuksissa
kävivät he yhden aikaa edelle niistä kansoista, joiden kanssa he
taistelivat. Syntymätienoiltaan eroitettuina he rakastivat sitä maata,
jonka he katsoivat Allahn lahjaksi, ja kokivat kaunistaa sitä kaikella,
mikä voi vaikuttaa ihmisen onnellisuuteen. He perustivat valtansa
viisaille ja kohtuullisille lakisäädelmille, viljelivät ahkerasti
tieteitä ja taiteita, edistivät maanviljelystä, käsitehtaita ja kauppaa,
ja muodostivat näin vähitellen valtakunnan, jota etevämpi
varallisuudessa ja onnessa ei mikään muu ollut, keräsivät huolellisesti
ympärilleen sen suloisuuden ja sievistyksen, josta Arabialainen
valtakunta idässä korkeimman sivistyksensä aikana oli mainio, ja
levittivät itämaisen opillisuuden valoa yöpeittoisen Europan läntisissä
tienoissa.

Hispanian Arabialaisista kaupungeista tuli pakopaikkoja kristityille
taideniekoille, joissa nämät saivat opetusta hyödyllisissä taiteissa.
Toledon, Cordovan ja Granadan yliopistoissa kävi muiden maiden
nuorukaisia, oppimassa Arabialaisten tieteitä ja tullaksensa tuntemaan
muinaisuuden läjätyitä viisauden aarteita; iloisten tieteiden
harrastajat menivät Cordovaan ja Granadaan, oppimaan Itämaiden runoutta
ja musiikia; ja pohjan teräkseen puetut sotijat riensivät sinne,
vaurastumaan ritarillisissa harjoituksissa ja harjautumaan
ritarillisuuden laadullisiin, sievistettyihin tapoihin.

Jos Muhamettilaiset muistomerkit Hispaniassa, jos Cordovan moskea,
Sevillan Alkazar ja Granadan Alhambra vielä ovat kaunistetut
päällekirjoituksilla, jotka komeillen kerskaavat heidän valtansa
pysyväisyydestä ja mahtavuudesta; käyneekö tätä kerskausta
tyhmänrohkeana ja mielettömänä pilkkaaminen. Sukukuntia sukukuntain,
vuosisatoja vuosisatain perästä oli kadonnut, ja yhä pysyivät he maansa
omistuksessa. Aikakausi oli kulunut, pitempi kuin se oli mikä oli
kulunut siitä ajasta jolloin Normannit valloittivat Englannin, ja Musan
ja Tarikin jälkeiset taisivat yhtä vähän ajatella tulevansa maanpakoon
ajetuiksi, kuin Rolfin ja Wilhelmin jälkeiset ja näiden vanhat paroonit
taisivat uneksia tulevansa ajetuiksi takaisin Normandian rannikoille.

Yhtäkaikki ei ollut Muhamettilainen valta Hispaniassa muu kuin loistava
ulkomainen kasvi, joka ei tehnyt pysyväistä juurta siihen maahan, jota
se kaunisti. Naapureistaan lännessä uskonnon ja tapain voittamattomilla
esteillä eroitetut, ja heimolaisistaan idässä merillä ja erämailla, he
olivat itsekseen oleva kansa. Koko heidän olemisensa oli pitkällistä,
vaikka loistoissa ja ritarillista taistelua jalansijasta valloitetussa
maassa.

He olivat Islamin ulkovartijoita ja rajanvahtia. Hispanian niemimaa oli
se suuri tappelutanner, jossa pohjan Götiläiset sotijat ja idän
Muhamettilaiset valloittajat yhtyivät toisihinsa ja taistelivat
herraudesta, ja Götiläisen yksipintainen ja kestävä urhoollisuus voitti
viimein Arabialaisen uljaan rohkeuden.

Ei milloinkaan ole minkään kansan häviö ollut täydellisempi, kuin
Hispanialaisten Maurilaisten oli. Missä he ovat? Kysy Barbarian
rantamailta ja sen autioilta kaupungeilta. Heidän muinoin mahtavan
valtakuntansa maanpakoon ajetut jäännökset katosivat Afrikan
raakalaisten sekaan ja herkesivät olemasta kansa. He eivät ole edes omaa
nimeäkään jälkeensä jättäneet, vaikka he noin kahdeksan vuosisataa tätä
ennen olivat itsepäällinen kansa. Maa, jonka he olivat kodikseen
valinneet ja jota olivat vuosisatoja hallussaan pitäneet, kieltäytyy
heitä tunnustamasta, muina kuin valloittajina ja väkivaltaisina
anastajina. Ainoastaan muutamat harvat rapistuneet muistomerkit
todistavat heidän voimaansa ja valtaansa, samoin kuin yksinäiset
kalliot, syvällä jonkun maan sisämaissa, osoittavat muinaista laajaa ja
hirmuista vedenpaisumusta. Semmoinen muistomerkki on Alhambra.
Muhamettilainen rakennus kristityssä maassa, Itämainen palatsi lännen
Götiläisten loistorakennusten keskellä; uhkea muistomerkki
urhoollisesta, ymmärtäväisestä ja sivistyneestä kansasta, joka
valloitti, vallitsi ja katosi.



Talouden hoito.


Jo on aika että annan lukijalle käsitteen minun taloudellisesta
laitoksestani tässä merkillisessä asunnossa. Kuninkaallisen palatsin,
Alhambran, hoito on uskottu eräälle vanhalle, naimattomalle naiselle,
nimeltä Donna Antonia Molina, mutta jota, Hispanialaisen tavan mukaan,
tavallisesti ja tuttavallisesti sanotaan _Tia Antoniaksi_, eli täti
Antoniaksi. Hän pitää Maurilaisia puutarhoja ja salia voimassa ja
näyttää niitä muukalaisille; tästä vaivasta luovutetaan hänelle kaikki
palatsia katsomassa käyviltä tulevat sivutulot, ja kaikki puutarhain
tuotteet, jonka ohessa hän on velvollinen tilapäissä antamaan
kuvernöörille veron hedelmistä ja kukista. Hänen asuinhuoneensa ovat
eräässä kulmassa palatsia; ja hänen perheesensä kuuluu yksi veljenpoika
ja yksi veljentytär, kahden eri veljen lapset. Veljenpoika Manuel Molina
on useilla hyvillä omaisuuksilla lahjoitettu nuori mies ja
Hispanialainen Graviteti. Hän on palvellut armeijassa, sekä Hispaniassa
että Länsi-Indiassa, mutta tutkii nyt lääkintätiedettä, toivoen kerta
pääsevänsä lääkäriksi tässä linnassa, joka virka vuosittain tuottaa
ainakin lähes kaksisataa Suomen markkaa. Sisarentytär taas on pienoinen
pyylevä, mustasilmäinen Andalusian tyttö, nimeltä Dolores (murhe), mutta
joka, kiiluvista silmistään ja iloisesta luonteestaan, ansaitsee
iloisemman nimen. Hän on tätinsä kaiken tavaran varma perillinen, johon
tavaraan kuuluu muutamia rappioisia huoneita linnassa, jotka antavat
noin satakymmenen markkaa vuotuista tuloa. En ollut kauan ollut
Alhambrassa, ennenkuin keksin vienon rakkauden olevan olemassa
ymmärtäväisen Manuelin ja hänen mustasilmäisen orpanansa välillä, ja
ettei mikään estänyt heitä yhdistämästä tuumiaan ja toiveitaan, muu kuin
tohtorinkirja ja paavin erilupa, heidän likeisen sukulaisuutensa tähden.

Kelpo Antonian kanssa olen minä tehnyt sen sopimuksen, että hän antaa
minulle ruoan ja huoneen, ja pieni ilomielinen Dolores siivoaa kamarini
ja palvelee minua pöytään. Myös on minulla komennossani eräs pitkä,
änkyttävä vaaleatukkainen hoitukka, nimeltä Pepe, joka tekee työtä
puutarhoissa ja mielellään tahtois olla minun passarini, johon virkaan
kumminkin Mateo Ximenes, "Alhambran poika," on ennen häntä ennättänyt.
Tämä reipas ja palvelukseen mieluinen poika on, en oikein tiedä itsekään
millä lailla, osannut asetella niin, että hän alinomaa, siitä asti kun
ensi kerran kohtasin häntä linnan portilla, on ollut minun vaiheillani
ja on niin oleutunut asioihini, että viimein on jäänyt aloilleen ja itse
asettanut hänensä palvelijakseni, oppaakseni, vartijakseni ja
historialliseksi aseenkantajakseni, niin että minun on ollut täytymys
parantaa hänen pukuansa, että hänen kävis tarpeellisella arvollisuudella
näyttäyminen moninaisissa askareissaan ja toimituksissaan. Hän on
sentähden pannut vanhan, harmaan kaapunsa pois, kuin käärme nahkansa, ja
käy nyt, omaksi sanomattomaksi tyytyväisyydekseen ja toveriensa suureksi
hämmästykseksi, siistissä Andalusialaisessa hatussa ja jakussa. Siivon
Mateon päävika on kovin pitkälle menevä halu olla hyödyllinen. Koska hän
tykönään tietää, että hän on ikäänkuin luikahtanut palvelukseeni ja että
minun mutkaton ja hiljainen olemislaatuni tekee hänen palveluksensa
tyhjäntoimitukseksi, niin hän ponnistaa kaikkea keksimystaitoaan,
tehdäksensä hänensä minulle oikein tarpeelliseksi. Minä olen kuin
pääsemättömissä hänen apukernaudestaan; minä en pääse askelta astumaan
ulkopuolelle palatsia, kävelläkseni sinne tänne linnassa, hänen olematta
hetikohta kintereilläni, jolloin hän selittää kaikki mitä näen; ja jos
minä rohkenen lähteä ympäristön kukkuloille kävelemään, väittää hän
olevansa oikeutettu seuraamaan minua suojelijavahtina, vaikka suuresti
pengon hänen, jos päällekarkaus tehtäisiin, ennemmin luottavan pitkiin
sääriinsä, kuin vankkoihin käsivarsiinsa. Tähän katsomatta ompa
Mateo-parka toki toisinaan hyvinkin lystillinen kumppani; hän on
teeskentelemätön, aina hyvällä mielellä, puhelias ja juoruileva kuin
kylän-parturi, ja tuntee tarkoin kaikki paikan ja ympäristön ämmäin
jutut; mutta se minkä hän suurimmaksi ansiokseen lukee, on hänen tätä
paikkaa koskeva satuvarastonsa; hän tietääkin kertoa juttuja mitä
kummallisimpia jokaisesta linnan tornista, holvi- ja porttikäytävästä,
jotka kaikki hän silmittömästi todeksi uskoo.

Useimmat näistä on hän, oman kertomuksensa mukaan, oppinut
isän-isältään, eräältä saturikkaalta räätäliltä, joka eli kunnes oli
liki satavuotias eikä koko elinaikanaan ollut käynyt kuin kahdesti
linnan alueen ulkopuolella. Hänen työhuoneensa oli, miltei kokonaisena
vuosisatana, kokouspaikkana muutamilla kunnian-arvoisilla
hölppähuulilla, jotka tavallisesti siinä viettivät iltayönsä, puhellen
muinaisista ajoista, palatsin salaisuuksista ja siinä olleista
kummallisista tapauksista.

Tämän historiallisen räätälin koko olento, hyörintä ja pyörintä,
ajatukset ja elämä olivat täten rajoitetut Alhambran muurien sisälle;
siellä oli hän syntynyt, siellä eli ja hengitti hän ja siellä oli
hänellä toimeentulonsa; siellä hän kuoli ja haudattiinkin. Onneksi
jälkimaailmalle ei hänen satuviisautensa ole hänen kanssansa
hukkaantunut. Uskottavan Mateon oli jo poikana tapa tarkasti kuunnella
isän-isän ja tämän työpöydän ympärille keräytyneen juoruseuran
kertomuksia, ja on hän täten koonnut varaston verrattomia tietoja
Alhambrasta, joita ei löydy kirjoissa ja jotka tosiaankin suuressa
määrässä ansaitsevat jokaisen tiedonhaluisen lukijan huomiota.

Nämät ovat ne ihmiset, jotka vaikuttavat minun kodillisiin mukavuuksiini
Alhambrassa, ja minä kysyn, onko yhtään niistä valtamiehistä,
Maurilaisista tahi Kristityistä, jotka ennen minua ovat tässä palatsissa
vallinneet, palveltu suuremmalla uskollisuudella taikka onko hänellä
vallastaan ollut suurempaa iloa?

Noustessani aamusilla ylös, kantaa minulle Pepe, tuo änkyttävä puutarhan
renki, äskenpoimittuja kukkia veroksi, jotka sitten Dolores, joka katsoo
kunniaksensa saada kamarini parahin tavoin koristetuksi, taitavalla
kädellä järjestää ruukkuihin. Atriani nautin minä missä sattuu; välistä
jossain Maurilaisessa salissa, välistä lakikäytävissä Leijonain
kartanolla, kukkain ja suihkulähteiden keskellä; ja mennessäni ulos
viepi minut palvelevainen Mateo vuoripaikoille mitä romantilaisimmille
ja laksoin ihanoille huvipaikoille, joista jokainen, poikkeuksetta, on
jonkun kummallisen jutun näyttämö.

Vaikka minä mieluisimmin vietän suuremman osan päivää yksinäni, menen
minä toisinaan käymään Donna Antonian vähäisessä kodillisessa seurassa.
Tämä kokoontuu tavallisesti johonkin vanhaan Maurilaiseen kamariin, joka
on sekä köökkinä että salina, koska nurkkaan on laitettu törkeätekoinen
tulisija, jonka savu on soaissut värit seinillä ja pian kokonansa
hävittänyt muinaiset arabeskit. Yksi balkongilla varustettu akkuna,
josta näkee Darron laksoon, laskee viilistyttävää iltatuulta huoneesen;
ja täällä syön minä kohtalaisen iltaiseni, hedelmiä ja maitoa, ja käyn
perheen kanssapuheesen osalliseksi. Hispanialaisilla on luontoperäinen
lahja, eli synnynnäinen hyvä äly, joka tekee heidät ymmärtäväisiksi ja
hupaisiksi seuraihmisiksi, kuulukoot mihin säätyyn hyvänsä ja olkoon
heidän kasvatuksensa ollut kuinka vajavainen tahansa; tähän tulee vielä,
ettei he koskaan ole halpamielisiä eli roistomaisia; luonto on
lahjoittanut heille syntyperäisen arvollisuuden ja mielen ylevyyden.
Kelpo Tia Antonia on nainen, jolla on syvällinen ja hyvä ymmärrys,
vaikka häneltä puuttuu sielun sivistystä; ja kirkas-silmäisessä
Doloresissa on, vaikka hän kaikkiansa ei ole lukenut kuin kolme tahi
neljä kirjaa, ihastuttava sekoitus luontaisuutta ja tervettä ymmärrystä,
ja hän hätäyttää minut monasti sattuvilla ja teeskentelemättömillä
kokkapuheillaan. Veljenpoika huvittaa meitä välistä lukemalla jotain
vanhaa Calderonin tahi Lope de Vegan ilvenäytelmää, jota hän
silminnähtävästi ei tee ainoastaan meitä huvittaakseen, vaan myös
sivistyttääkseen orpanaansa Doloresta, vaikka, hänen suureksi
nöyristyksekseen, tämä pieni tyttö nukkuu ennenkuin ensimmäinen näytös
on loppuun luettu. Välistä käy Tia Antonian luona vieraisilla ystäviä ja
alustalaisia läheisestä kauppalasta, taikka invaliitien vaimoja. Nämät
kohtelevat häntä, palatsin suojelijana, suurella kunnioituksella, ja
pyytelevät hänen suosiotansa kertomalla uutisia kotoansa taikka
ongituita kulkupuheita Granadasta. Kuunnellessani näitä iltajuoruja olen
saanut tietää monta merkillistä tapausta, jotka selittävät kansan tapoja
ja lähiseudun omituisuuksia. Ne olivat vaan mutkattomia kertomuksia
viattomista huvituksista, ja saivat kaiken miellyttäväisyytensä ja
arvonsa paikan laadusta. Minä kävelen lumotulla pohjalla ja olen
romantilaisilla kuvilla ympäröitty. Aina lapsuudestani asti, jolloin
minä, Hudsonin rannoilla, ensi kerran viehdyin erääsen vanhaan Hispanian
historiaan sodista Granadassa, on tämä kaupunki aina ollut minun
valvovain unelmaini esineenä, ja usein vaeltelin minä kuvas-aistillani
Alhambran romantilaisissa saleissa. Niin ovat siis nämät unelmat nyt
vihdoin viimein toteutuneet! Kuitenkaan tuskinpa saatan minä uskoa
aistejani, eli ajatella, että minä todellakin asun Boabdilin palatsissa
ja sen balkongeilta katselen tuota ritarillista Granadaa! Kävellessäni
näissä Itämaisissa ilman-aloissa ja kuullessani suihkulähteiden lorinata
ja satakielien lauluja; hengittäissäni ruusujen lemuja ja tuntiessani
tämän sulohajuisen ilman-alan vaikutusta, mieleni melkein tekee
ajatella olevani Mahometin paratiisissa, ja että pieni pyylevä Dolores
on yksi noita heloittavia Houreja, jotka ovat aiotut panemaan
oikeauskoisten autuaallisuuden mittaa kukkurallensa.



Karkuri.


Sittenkuin kirjoitin edelliset sivut, meillä on ollut vähäinen
surullinen tapaus Alhambrassa, joka on synkistyttänyt Doloresin iloisia
kasvoja. Tällä pienellä tytöllä on naisellinen intohimo kaikenlaisiin
kotieläimiin, ja yksi Alhambran rapistuneita kartanoita on täynnä näitä
hänen lemmikkejänsä. Komea riikinkukko kanansa kanssa näyttävät pitävän
kuninkaallista valtikkaa paisuneille kalkkunoille, härskyville
piskukanoille ja tavallisten kukkoin ja kanain roistojoukolle. Mutta
Doloresin paraana ilona oli kuitenkin, joku aika tätä ennen, kaksi
nuorta kyyhkystä, jotka äskettäin olivat käyneet pyhään aviosäätyyn ja
hänen suosiostaan tunkeneet pois erään keltakailavan kissan poikinensa.

Asunnoksi, jossa heidän piti aloittaa taloutensa, oli hän valmistanut
erään vähäisen kamarin köökin vieressä, jonka akkuna oli muutamalle
hiljaiselle Maurilaiselle pihalle päin. Tässä elelivät he onnellisessa
tietämättömyydessä siitä että löytyi toinenkin maailma tuonnempana
kartanoa ja sen päivänpaisteisia kattoja. Ei milloinkaan ollut heidän
mieleensä juolahtanut lähteä harjan yli liitelemään, tahi aina tornin
huipuille asti lentämään. Heidän onnellinen yhteytensä siunattiin
viimein kahdella täplittömällä ja lumivalkealla munalla, heidän pienen
emäntänsä sanomattomaksi iloksi. Ei mikään saattanut kiitettävämpää
olla, kuin nuorten äskennaineiden käytös tässä hupaisessa tilassa. He
makasivat vuorottain pesässä, kunnes munat olivat pojiksi haudotut, ja
niin kauan kuin höyhenettömät pienokaiset tarvitsivat lämpöä ja suojaa;
toisen näin maatessa, meni toinen ruokaa hankkimaan ja toikin sitä aina
varalta.

Tämä aviollinen onnellisuus sai aivan äkkiä kovan kolauksen. Muuanna
aamuna, kun Dolores antoi koirakselle ruokaa, pisti hänen päähänsä antaa
sen vähän maailmalle tirkistellä. Hän avasi sentähden yhden akkunan,
joka oli Darron laksoon päin, ja nakkasi sen tuota pikaa Alhambran
muurien yli. Ensi kerran elämässään piti hämmästyneen linnun koetella
siipiensä voimaa. Hän aleni laksoon, kohosi sitten äkisti korkeuteen ja
laukuili miltei pilvien tasalla. Ei ollut hän koskaan ennen näin
korkealle kohonnut, eikä näin mielikseen lennellyt, ja niinkuin tapa on
nuoren tuhlarin, joka äsken on päässyt tavaraansa hallitsemaan, samoin
näytti tämä rajaton vapaus ja ääretön liikkumatila huimaavan hänen
päätänsä. Kaiken päivän oli hän, vallattomasti lennellen, liidellyt
tornista torniin, puusta puuhun. Turhia olivat kaikki yritykset katoille
ripoitetulla ruoalla houkutella häntä takaisin; hän näytti kokonansa
unhottaneen itsensä, hellän puolisonsa ja höyhenettömät pienokaisensa.
Lisäksi Doloresin hätään oli kaksi _Palomas ladrones_ eli viete-kyyhkyä,
joiden luontoon kuuluu eksyneiden kyyhkyin vietteleminen, ruvennut
hänelle toveriksi. Niinkuin moni kevytmielinen nuorukainen, ensiksi
maailmaan astuessaan, näyttää karkuri oikein ihastuneen noihin
kavaloihin, mutta pahatapaisiin kumppaneihin, jotka ovat luvanneet tehdä
häntä tunnetuksi maailmassa ja saattaa häntä seuroihin. Hän on
leijaillut heidän kanssansa kaikkein Granadan kattoin ja tornien yli.
Ukon-ilma on alkanut kaupungin päällä, mutta ei ole hän vielä sittenkään
kotiin palannut; yö on tullut, eikä näy häntä vieläkään. Lisäksi
kaikkeen tähän onnettomuuteen on naaras, joka useita tuntia on maannut
pesässä, lähtenyt hakemaan uskotonta puolisoaan, mutta jäi niin kauaksi
pois, että pienokaiset, lämpimän ja äitillisen rinnan suojeluksen
puutteessa, ovat kuolleet. Hiljan illalla sanottiin Doloresille, että
poislentänyt lintu oli nähty Generalifen tornilla. Nyt on sattumus niin
sallinut, että tämän vanhan palatsin _Administradorillakin_ (hoitajalla)
on kyyhkyis-lakka, jonka asukkaissa kaksi tahi kolme noita
viete-kyyhkyjä sanotaan olevan, jotka ovat kaikkein likeisten
kyyhkyis-ystäväin kauhistus. Dolores arvasi hetikohta, että nuot kaksi
siivellistä viettelijää, jotka oli nähty hänen karkurinsa seurassa,
olivat Generalifen kyyhkyislakasta kotoisin. Nyt pidettiin
sotaneuvoittelua Tia Antonian kamarissa. Generalife on Alhambrasta
kokonansa erinäinen alue, jonkatähden myös vallitsi jonkunlainen
arkatuntoisuus, jos ei juuri kateus, niiden hoitajain kesken. Siis
päätettiin lähettää Pepe, tuo änkyttävä puutarhanrenki, asiamiehenä
Administradorin luokse, vaatimaan, että jos sen ja senlainen karkuri
ilmaantuis hänen alueelleen, se hetikohta, Alhambran alamaisena,
annettaisiin ulos. Pepe lähti heti matkaan, valtavälitys-asialleen,
kuunvaloisten lehtoin ja lehtokujain kautta, mutta palasi tunnin
perästä, tuoden sen surullisen sanoman, ettei sen näköistä karkuria
ollutkaan Generalifen kyyhkyis-lakassa. Päällysmies oli kumminkin,
virkansa pyhyyden puolesta, juhlallisesti luvannut, että jos
sen-näköistä irtolaista nähtäisiin, vaikka sydänyöllä, hän hetikohta
panettais sen kiini ja vankina lähettäis pienelle mustasilmäiselle
valtiattarelleen jälleen.

Tällainen on nyt tämä surullinen tapaus, joka on nostanut niin paljon
levottomuutta ja surua koko palatsissa ja tuottanut toivottomalle
Doloresille unettoman yön.

"Suru kestää yön," sanoo sananlasku, "mutta ilo tulee aamulla".
Ensimmäinen esine joka silmiäni kohtasi, kun aamulla lähdin kamaristani,
oli Dolores, karkuri-kyyhky käsissään, ja silmät iloisina. Kyyhky oli
varhain aamulla ilmaantunut katon harjalle, lennellyt arkana katolta
katolle, mutta viimein akkunan kautta sisään, ja antaunut vangiksi.
Kuitenkaan ei hän juuri voittanut luottamusta paluullansa; sillä
hulmius, jolla hän söi mitä eteen pantiin, osoitti että hän, samoin kuin
tuhlaajapoika, pelkästä näljästä oli häätynyt kotiin palaamaan. Dolores
torui häntä hänen vilpillisestä käytöksestään, antaen hänelle
kaikenlaisia rumia nimityksiä, vaikka hän, naisten tapaan, kaiken tämän
ohessa likisti häntä hellästi rintaansa vasten ja ehtimiseen suuteli
häntä. Kuitenkin havaitsin hänen olleen niin varuisan että oli leikannut
hänen siipensä lyhyemmiksi, pannaksensa esteen kaikille toistaisille
huviretkille; jonka varokeinon mainitsen ainoastaan niiden vuoksi,
joilla on huikentelevaiset rakastajat taikka siellä täällä häälyväiset
aviomiehet. Useamman kuin yhden terveellisen opetuksen sopii ottaa
Doloresin ja hänen koiraskyyhkynsä historiasta.



Kirjantekijän kamari.


Päätettyäni ruveta Alhambrassa asumaan, sisustettiin toinen rivin pää
tyhjiä, nykyistä tekolaatua olevia kamareita, jotka olivat aiotut
kuvernöörille asuinhuoneiksi, minua varten. Ne olivat palatsin
etupuolessa ja sieltä näki esplanaadille (kävelimölle); toisella puolen
ne olivat vieretysten useiden pienten, osittain Maurilaisten osittain
uudempain kamarien kanssa, joissa Tia Antonia perheensä kanssa asui, ja
päättyivät isoon huoneesen, jota tämä kelpo vanhus käytti vierashuoneena
ja köökinä. Maurilaisten aikana se oli ollut vähän loistoisakin; mutta
nurkkaan oli, niinkuin jo mainitsin, tehty tulisija, jonka savu oli
liannut seinät, melkein kokonansa soaissut koristeet ja tehnyt koko
huoneen synkän näköiseksi. Näistä synkistä kamareista tultiin ahtaan,
pimeän käytävän ja yhtä pimeiden kiertoportaiden kautta alas erääsen
Comares'in tornin soppeen; kun tästä oli hamuillen päästy ja eräs ovi
pohjalla avattu, hätäytti silmää yhtäkkiä loisto mitä huikaisevinta
laatua, kun, tuo Albercan kartanolla poriseva kaivo kimeltelevine
suihkuineen edessämme, astuimme hohtavaan vierashuoneesen lähettien
salin ulkopuolella.

Minä olin pahoillani siitä että olin tullut majoitetuksi uuden-aikaiseen
kamariin palatsin etupuolessa, ja minun teki mieleni linnoittaa itseni
juuri rakennuksen sisimmäiseen osaan. Vaeltaissani muuanna päivänä
noissa Maurilaisissa saleissa, löysin eräässä kaukaisessa salissa oven,
jota en ollut ennen huomannut, ja joka epäilemättä vei avaroihin, mutta
yleisölle suljettuihin huoneisin.

Tässä on siis salaisuus, ajattelin minä; tässä linnan noiduttu
kylkirakennus. Avaimen sain kuitenkin ilman mitään vastusta, ovi vei
tyhjään kamari-riviin, joka oli Europalaista rakennuslaatua, vaikka
rakettu Maurilaisen lakikäytävän päälle, pitkin Lindaraxan pientä
puutarhaa. Siinä oli kaksi korkeata huonetta, joiden katot olivat
seeteripuusta, ja joissa oli taidollisesti tehtyjä hedelmä- ja
kukkakoristeita, kummallisia naamareita ja kasvoja, mutta monessa kohden
turmeltuja ja rapistuneita. Selvästi näkyi että seinät muinaisina
aikoina olivat olleet peitetyt damasti-tapeteilla; nyt ne olivat ihan
paljaat ja tuhritut itserakkaiden matkailijain vähäpätöisillä nimillä;
akkunat, jotka olivat puitteettomina ja tuulen ja ilman käytävinä,
olivat Lindaraxan puutarhaan päin, ja pomeranssi- ja sitruunapuut
ojensivat koukertelevia haarojansa huoneisin. Näistä kamareista tultiin
kahteen saliin, joista niinikään näki puutarhaan, mutta jotka olivat
vähää matalammat. Katot olivat koristetut hedelmäkoreilla ja
kukkakiehkuroilla, jokseenkin taitavasti maalatuilla ja jotensakin
hyvästi säilyneillä. Seinätkin olivat olleet kalkille-maalauksilla
koristetut Italian laatuun, mutta nämät olivat nyt lähimmittäin
soentuneet, ja akkunat olivat yhtä rappioisessa tilassa kuin muissakin
huoneissa. Näiden kummallisten huoneiden rivi loppui avonaiseen
kalteriin, rintavastimilla varustettuun. Kaikissa näissä huoneissa
olivat koristeet niin erinomaisen sievät ja kauneudentuntoa
osoittavaiset, ja niiden asemassa oli jotain niin omituista, pitkin
tuota yksinäistä puutarhaa, että minun teki kovin mieli tulla tuntemaan
niiden historiata. Minä kuulin kysyttyäni, eitä Italialaiset taideniekat
olivat ne sisustaneet alulla mennyttä vuosisataa, siihen aikaan kun
Filippi V:ttä ja kaunista Elisabettia Parmasta odotettiin Alhambraan, ja
että kuningatar hovinaisineen oli niissä asunut. Yksi korkeimmista
huoneista oli ollut hänen makuukamarinsa, josta kaitaiset, nyt umpeen
muuratut portaat, veivät erääsen lumoavaiseen Belvedere'hen
(Ihantolaan), joka alkujaan oli ollut Maurilaisten sulttanittarien
kalteri, mutta sitten oli laitettu syrjäkammioksi kauniille
Elisabetille, jonkatähden sitä vielä sanotaan kuningattaren
_tocador'iksi_ eli vaatetushuoneeksi. Mainitusta makuukamarista näki
eräästä akkunasta Generalifelle ja sen lehtimajoille: erään toisen
akkunan alla porisi alabasteri-lähde Lindaraxan puutarhassa. Tämä
puutarha paluutti muistiini erään vielä kaukaisemman aikakauden, jolloin
kauneus täällä vallitsi: Maurilaisten sulttanittarien ajat.

"Kuinka ihana tämä puutarha on," sanoo muuan Arabialainen
päällekirjoitus, "jossa maan kukat kilpailevat taivaan tähtien kanssa!
Mitä sopii verrata tämän alabasteri-lähteen vesisäiliöön, joka on täynnä
kristallin-kirkasta vettä! Ainoastaan täysikuuta, pilvettömällä
taivaalla paistaessaan."

Vuosisatoja on kulunut, ja mitä on tähteenä tästä katoavaisen kauneuden
näyttämöstä? Lindaraxan puutarha on vieläkin kukkasilla kaunistettuna;
lähde näyttää vieläkin kristallinkirkasta peiliään, se on tosi;
alabasteri on kadottanut valkoisuutensa, ja vesisäiliö sen alapuolella,
roskaruohoon peittynyt, on muuttunut sisiliskoin ja hyönteisten
pesäpaikaksi; mutta juuri nämät ajan raiskaukset ylensivät paikan
miellytystä, ja puhuivat vastustamattomasti tuosta katoovaisuudesta,
joka on ihmisen ja kaikkein tekoin muuttumaton osa. Itse autioisuuskin
näissä kamareissa, jotka muinoin olivat uljaan ja ihastuttavan
Elisabetin asuntona, liikutti enemmin mieltäni ja kelpasi minulle
paremmin, kuin jos olisin katsellut niitä muinaisessa loistossaan,
hohtavan hovin kaikessa komeudessa välkkyvinä. Minä päätin hetikohta
valita yhden näistä huoneista asunnokseni.

Tämä päätökseni kummastutti suuresti Tia Antoniata ja hänen perhettänsä,
jotka eivät voineet ajatella yhtään järjellistä syytä, minkä tähden minä
valitsin nämät näin autiot, syrjäiset ja rappioiset huoneet asunnokseni.
Tia Antonia katsoi sen kovin vaaralliseksikin; lähiseutu, sanoi hän,
vilisi kuljeksivia varkaita; vuoren luolat olivat Mustalaisia täynnä,
linna rapistunut ja monesta kohden helppo päästä sisään, ja maine että
muukalainen oli ruvennut yksinään asumaan yhdessä näistä huoneista,
johonka linnan muiden asukasten oli mahdotonta häntä kuulla, voisi
helposti yön aikana houkutella sinne ikäviä vieraita, olletikin koska
aina luultiin semmoisella olevan lihavan kukkaron. Dolores selitti
huoneiden hirmuista kamaluutta, jossa ei muuta nähnyt kuin räpisteleviä
yölipakoita ja pöllöjä; myös oleskeli noissa holveissa yksi kettu ja
yksi villikissa, joiden oli tapa nuuskien liikkua siellä öisin ajoin.

Kuitenkin pysyin päätöksessäni, ja erään timperin ja aina apukernon
Mateo Ximenes'in avulla pantiin ovet ja akkunat pian jotensakin
suvaittavaan kuntoon. Vastoin kaikkia näitä varokeinoja, täytyy minun
tunnustaa, että ensimmäinen yö jonka uudessa majassani kulutin oli
sanomattoman kamala. Koko perhe saatti minua kamariini, ja heidän
hyvästellessään minua ja huoneisinsa palatessaan noiden tilavain
vierashuoneiden ja kaikuvain kalterien kautta, paluutin minä
kuvas-aistiini jälleen noita juttuja haltijattareista, joissa sankari
jätetään yksinään, jotain uhkayritystä lumotussa linnassa
toimeenpanemaan.

Yksin kauniin Elisabetinkin ja hänen hovinsa kaunottarien muisto, jotka
muinoin olivat hänen hovinsa kaunistus, lisäsi, kuvas-aistini
hämmennyksen tähden, tilani kamaluutta. Täällä, oli heidän pikaisen
ilonsa ja armautensa näyttämö; täällä, nyt tähteinä olevat merkit heidän
loistostaan ja huvituksistaan; mutta mitkä ja missä he itse olivat? --
Tomuja tuhka! haudan asukkaita! varjokuvia muistille!

Sanomattoman synkeä ja kamala tunne valtasi minut. Minun teki mieleni
syyttää siitä ryövärien pelkoa, illan haastelun johdosta; mutta minä
tunsin sen olevan jotain haaveksivampaa ja typerämpää. Sanalla sanoen,
jo ammoin unhotetut sadut lapsikamarista virkesivät jälleen ja
vallitsivat kuvas-aistiani. Kaikki mitä ympärilläni oli alkoi käydä
sieluni tilan mukaiseksi. Tuulen huminassa sitruunapuissa akkunani alla
oli jotain aaveellista ja kamalata. Minä loin silmäni Lindaraxan
puutarhoihin; lehdot näyttivät minusta epäselviltä varjoilta, pensaat
kummituksen-näköisiltä hahmuilta. Oli hyvä mielestäni kun sain sulkea
akkunani, mutta kamarinikin oli saastunut. Yölipakko oli osannut lentää
siihen ja räpisteli pääni ympärillä ja himeätä lamppuani kohti; nuot
kummalliset, seeterikattoon vuollut kasvot näyttivät minuun
tirkistelevän ja minulle irvistelevän.

Minä toinnutin ajatuksiani ja pyysin päästä tästä hirmuisesta
mielialasta, ja puoleksi naurahtaen tälle satunnaiselle heikkoudelle,
päätin minä olla rohkea, otin lampun käteeni ja lähdin ulos kamarista
ruvetakseni kävelemään tässä vanhassa palatsissa. Vaikka kuinka sieluani
ponnistin, ei se kumminkaan tahtonut minulle onnistua. Lamppu levitti
säteitään ainoastaan lyhyelle etäisyydelle minusta; minä kävelin
ikäänkuin valokehässä, ja ulkopuolella sitä vallitsi pilkkopimeä.
Kupulakiset käytävät olivat minusta kuin kamaloita luolia, salien holvit
katosivat kamalaan hämärään; kuinka helposti taisi näkymätön vihollinen
väijyä edessäni tahi takanani! Oma seinillä liikkuva varjoni ja
askelteni kopina täytti minut kauhistuksella.

Tässä kiihoittuneessa mielen tilassa, astuessani Lähettien ison salin
läpi, tulikin todellisia ääniä korviini, lisäämään kuvas-aistini luomaa
kamaluutta. Haikea uikutus ja sekavia huutoja kuului, niinkuin minusta
tuntui, jalkaini alta. Minä seisahduin ja kuuntelin. Ne tuntuivat olevan
ulkopuolella tornia. Välistä ne olivat kuin eläimen ulvinaa, välistä
hillittyä kiljumista, taikka kuin hullun ihmisen huutoja. Näiden äänien
sydäntä vihlova vaikutus tällä tunnilla ja tässä kummallisessa paikassa
otti minulta kaiken halun jatkaa yksinäistä vaellustani. Minä palasin
kamariini, nopeammilla askelilla kuin olin siitä lähtenyt, ja hengitin
helpommasti, ollessani taas sen seinäin sisällä ja salvattuani oven
jälkeeni. Aamulla herättyäni, ja auringon paistaessa akkunasta sisään ja
valaistessa kaikkia rakennuksen osia kirkkailla säteillään, tuskin
taisinkaan muistaa edellisen yön kamaluuden vaikuttamia hahmuja ja
aavenäkyjä, eli ajatella kuinka näin paljas ja selvä lähistö taisi
muuttua luultuin kauhuin ja eriskummaisuuksien näköpaikaksi.

Kuitenkin nuot vihlovat ulvomiset ja huudot, jotka vaellellessani
kuulin, eivät olleet mielikuvatukseni pelkkiä sikiöitä. Dolores selitti
ne minulle; ne tulivat eräältä mielipuolelta ihmiseltä, hänen tätinsä
veljeltä, jolla usein oli kovin kovat taudinsätkeet, joiden aikana hän
suljettiin erääsen holvilakiseen huoneeseen Lähettien salin alle.



Alhambra kuutamolla.


Minä olen selittänyt huoneeni, kun ensin otin sen haltuuni; muutamat
harvat illat ovat tehneet täydellisen muutoksen sekä ympäristön
ulkonäössä että tunteissani. Kuu, jota silloin ei näkynyt, on vähitellen
voittanut yön, kohoaa nyt täydessä kirkkaudessa tornien yli ja valaa
lauhkeata valoa Alhambran kaikkiin kartanoihin ja saleihin. Puutarha
akkunani alla on valaistu suloisella paisteella: orangsi- ja
sitruunapuut ovat hopeoitut; suihkukaivo vilkkuu kuun valossa ja yksin
orjantappura-ruusunkin punan silmä keksii.

Olen istunut useita tuntia akkunani edessä, hengittääkseni puutarhan
suloisia lemuja, ja miettinyt niiden vaihtelehtavaa onnea, joiden
historia on hämäräisesti osoitettuna noissa komeissa muistomerkeissä
ympärilläni. Välistä olen mennyt ulos puolen yön aikana, kaikkein
ollessa uneen vajonneina, ja vaeltanut siellä täällä koko linnassa. Kuka
osaa kyllin ylistää kuudan-yötä tämmöisessä ilman-alassa ja tämmöisessä
linnassa. Andalusian sydän-yön ilma kesällä on ihan seesteinen. On kuin
olisimme puhtaampaan ilmakehään siirretyt; sielu täyttyy suloisimmalla
rauhalla ja ylenee korkeampiin avaruuksiin, ruumis käy jänteämmäksi ja
koko ihmisen olento ikäänkuin sulautuu taivaallisimmassa nautinnossa.
Alhambraankin kuutamo vaikuttaa lumoavasti. Kaikkinaiset ajan
raiskaukset, kaikki halkeamat ja raot muureissa, surkastuvat maalikuvat
seinissä, kaikki nämät katoavat; marmori saapi jälleen alkuperäisen
valkoisuutensa; pitkät pylväskäytävät hohtavat kuun valossa; salit ovat
valaistut lauhkealla helolla, niin että koko linna viimein muistuttaa
Arabian satujen taiotuita linnoja.

Tämmöisellä hetkellä menin minä siihen vähäiseen huvihuoneesen, jota
sanotaan kuningattaren vaatetushuoneeksi, iloitsemaan noista avaroista
ja moninaisista näköaloista. Oikealla puolen hohtaa Sierra Nevadan
lumipeitteiset kukkulat, kuin hopeapilvet tummenpaa taivaslakea vasten,
ja kaikki vuoren hahmoviivat ovat lauhkeammat ja kuitenkin hienosti
merkityt. Suurin iloni oli kumminkin nojauta Tocadorin rintavastimeen ja
katsella Granadaa, joka oli kuin kartta jalkaini alla levitettynä:
kokonansa vajonneena sikeimpään lepoon, ja sen valkoiset palatsit ja
luostarit kuunvalossa ikäänkuin uinailevina.

Välistä kuulin kastanjisten näpsäyksiä jostain tanssiseurasta, joka
vielä kuhisi Alamedassa (poppelimetsässä); välistä kitarrin näppimistä,
yhden äänen saattelemaa, jota kuului joltain yksinäiseltä kadulta,
jolloin aina kuvas-aistiini esiintyi nuori ritari, joka
vallitsijattarensa akkunan alla viritti iltalaulua; kaunis tapa
muinaisina aikoina, mutta joka nyt paha kyllä on pois jäämässä, paitse
muutamissa Hispanian syrjäisemmissä kaupungeissa ja kylissä. --
Tämmöisiä olivat ne kohtaukset, jotka useita tuntia viivyttivät
vaelluksiani linnan saleissa ja pidättivät minua sen balkongeilla,
puoleksi uneksivassa, puoleksi valvovassa tilassa, joka eteläisissä
ilman-aloissa ikäänkuin hivuttaa pois ihmisen olemisen, niin että minut
monasti aamu hätäytti, ennenkuin sain levolle menneeksi, uneen
tuuditettavaksi Lindaraxan lähteen lorinan vierellä.



Alhambran asukkaat.


Minä olen usein havainnut, että jota ylhäisempiä ja uljaampia asukkaita
jollain asunnolla on ollut onnensa päivinä, sitä halvempia ne ovat sen
rappiolle jouduttua, ja että kuningasten hovilinnoista viimein tulee
kerjäläisten pesäpaikkoja.

Alhambra on tällaisen pikaisen muutoksen tilassa. Heti kun joku torni
alkaa raunioksi kukistua, ottaa ryysymekot kohta sen haltuunsa ja
rupeavat, yhdessä seurassa yölipakkoin ja tarhapöllöin kanssa, sen
kullatuissa saleissa asumaan, ripustaen ryysyjään, näitä köyhyyden
lippuja, sen ampureikiin ja akkunoihin.

Minun on ollut hupaista tarkastella muutamia näistä kirjavista
luonteista, jotka ovat anastaneet entisten kuninkaiden ikivanhan
asumuksen ja näyttävät tulleen tänne siirretyiksi, tekemään naurullista
loppua inhimillisen kopeuden näytelmälle. Yksi heistä on pilan vuoksi
saanut kuninkaallisen arvonimenkin. Se on vähäinen ämmä, nimeltä Maria
Antonia Sabones, mutta tavalliselta nimeltään _La Reyna Coquina_ eli
Raakku-kuningatar. Hän on siksi pieni että voi käydä linnan
haltijattaresta, ja taitaa, kaiken mukaan mitä olen huomahtaa voinut,
todella ollakin semmoinen, sillä ei kukaan tunne hänen sukuperäänsä.
Hänen asuntonaan on eräs pieni soppelo palatsin ulkoisten rappuin alla,
ja hän istuu kylmässä kivikäytävässä, tekee ahkerasti työtä neulalla,
laulelee aamusta hiljaan yöhön, ja pitää jokaiselle sivukulkevalle
jonkun leikkisanan valmiina; sillä vaikka hän on köyhimpiä naisia joita
voi ajatella, niin tuskin sentään löytynee lystillisempää olentoa.
Juttuin kertomuslahja on hänen tuloinsa paras lähde; luulenpa tosiaankin
olevan hänellä yhtä suuren satuvaraston, kuin ammentamattomalla
Sheherezadella "Tuhannessa yhdessä yössä." Useita niistä olen kuullut
hänen itsensä juttelevan Tia Antonian ilta-tertulioissa
(ilta-seuroissa), joihin hän toisinaan pääsee.

Että joku haltijatar on lahjoilla varustanut tämän pienen salatemppuisen
naisen, näkyy jo hänen tavattomasta onnestansakin, sillä, vaikka hän on
sangen pieni varreltaan, ja sangen ruma ja köyhä, on hänellä yhtäkaikki
ollut viisi miestä ja paitse näitä puoli; sillä erään rakuunan, joka
kuoli kihlaus-ajalla, hän lukee puoleksi. Tämän pienen haltijattaren
kanssa kilpailee eräs pulskea, vanha ja paksunenäinen veitikka,
joka liikkuu paikasta paikkaan nihki kuluneessa takissa ja
vaksivaate-hatussa, varustettu ylöspäin käyristetyillä lierillä ja
punaisella sulkatöyhdöllä. Hän on yksi noita Alhambran oikeutettuja
poikia ja on viettänyt elämänsä monenlaisten velvollisuuksien
täyttämisessä; sillä hän on ollut ala-alguazilina (kaupungin
palvelijana), lukkarina Alhambran kirkossa, ja marköörinä eli
merkitsijänä eräässä pallihuoneessa, joka laitettiin muutaman Alhambran
tornin juurelle. Hän on köyhä kuin rotta, mutta yhtä ylpeä kuin
ryysyinenkin, sillä hän kehuu olevansa sukuperää aatelisesta
Aguilar-nimisestä suvusta, joka lukee suuren sotapäällikön Gonsalven
Cordovasta jäseneksensä. Ompa hänellä vielä nimenäkin Alanzo de Aguilar,
joka on niin mainio nimi Granadan valloituksen historiassa, vaikka
linnan jumalattomat veitikat ovat antaneet hänelle _el padre santo'n_,
eli pyhän isän arvonimen -- nimityksen, jonka olen luullut oikeain
katolilaisten pitävän ylen pyhänä, näin pilan vuoksi käytettäväksi.
Omituinen oikku sallimukselta on, että se tämän ryysymekon tavattomassa
hahmussa, joka tässä ennen muinoin niin komeassa linnassa, jota
valloittamassa hänen kantaisänsä oli avullisena, elää pian kuin
kerjäläinen, tuopi esiin kaiman ja jälkeisen uljaalle Alonzo de
Aguilarille, Andalusian ritariston peilille; ja kuitenkin olisivat
kenties Agamemnonin ja Akilleen jälkeiset saaneet kokea saman kohtalon,
jos olisivat jääneet Trojan raunioiden lähistöön asumaan.

Tästä kirjavasta seurasta mahtanee puheliaan oppaani Mateo Ximenes'in
perhe, ainakin lukumäärän puolesta, olla sangen tähdellinen osa. Hänen
vaatimuksensa saada käydä Alhambran pojasta, ovatkin perustetut. Hänen
sukunsa on asunut linnassa aina sen valloituksen ajalta, ja köyhyys on
perintönä kulkenut isästä poikaan, sillä ei ilmoisna ikänä ole
yhdelläkään tämän suvun jäsenellä ollut Maravedia taskussaan. Hänen
isänsä, ammatilleen nauhankutoja, ja, tuon historiallisen räätälin
kuoltua, suvun pää, on nyt liki seitsemänkymmenen vuoden vanha ja asuu
ruovoista ja savesta tehdyssä majassa, jonka hän omin käsin on
rakentanut, juuri vastapäätä rautaporttia. Huoneenkaluina ovat yksi
horjuva sänky, yksi pöytä ja kaksi eli kolme toolia ja yksi puinen
arkku, joka sisältää hänen vaatteensa ja samalla on sukukunnan
arkistona, se on, säilyttää moniaita oikeudenkäymisen asiakirjoja, joita
hän itse ei osaa lukea; mutta hänen majansa uljuus on loistoisasti
maalatussa, puitteissa seinällä rippuvassa sukuvaakunassa, joka
pohjissaan silminnähtävästi osoittaa ne perheet, joiden kanssa nämät
periköyhät jälkeiset väittävät sukua olevansa.

Mitä Mateoon itseensä tulee, niin on hän vointinsa mukaan levittänyt
syntykuntaansa; sillä hänellä on vaimo ja koko joukko lapsia, jotka
asuvat miltei katottomassa ja kaluttomassa majassa kauppalassa. Miten he
menettelevät saadakseen elatuksensa, sen tietää sanoa hän yksinänsä,
joka näkee salaisuudet; tällaisen hispanialaisen talouden toimeentulo on
aina ollut minulle salaisuus; yhtähyvin elävät he, ja mikä on vielä
enempi, he näyttävät elämästään iloitsevankin. Vaimo tulee
sunnuntaipäivinä Granadan paseolle (kävelimölle), lapsi käsivarrella ja
puoli tusinaa lapsia kintereillä, ja vanhin tyttö, joka nyt on kohta
naimisen iässä, palmikoitsee kukkasia tukkaansa ja tanssii iloisena ja
huoletonna kastanjisten näpsytykseen.

Täällä on kaksi kansaluokkaa, joille elämä näyttää olevan pitkä
juhlapäivä -- pohatat ja periköyhät; edelliset sentähden ettei heidän
tarvitse mitään tehdä; jälkimäiset sentähden ettei heillä ole mitään
tehdä. Eikä osaakaan kukaan konstia olla mitään tekemättä ja elää
tyhjästä, paremmin kuin köyhät luokat Hispaniassa. Ilman-ala tekee
toisen puolen, ja luonnonlaatu toisen. Annettakoon Hispanialaiselle
siimestä kesällä ja aurinkoa talvella, vähän leipää, laukkaa, öljyä,
herneitä, vanha kaapu ja kitarri, niin sitten maailma menköön vaan
tasaista menoaan. Vielä puhua köyhyydestä! Siinä ei hänestä ole mitään
häpeällistä. Se liehuu hänen ympärillään ylevässä muodossa, samoin kuin
hänen rikkinäinen levättinsä. Hän on Hidalgo rievuissakin.

"Alhambran pojat" antavat oikein selvän esimerkin tästä käytännöllisestä
viisaustieteestä. Niinkuin Maurilaiset luulivat taivaallisen paratiisin
häälyvän tämän suositun paikan päällä, samoin on minun mieleeni monasti
juolahtanut, että joku jälkihohde tuolta kultaiselta ajalta vielä asuu
tämän rehjanain yhdyskunnan päällä. Heillä ei ole mitään, he eivät tee
mitään, he eivät huoli mistään. Ja yhtähyvin, vaikka näet heidän kaiken
viikkokauden joutilaina käyvän, he vaarinottavat kaikki pyhäpäivät ja
pyhimysten juhlat yhtä hartaasti kuin virein käsityöläinen. He käyvät
kaikissa Granadan ja sen ympäristön tansseissa ja juhlallisuuksissa,
virittävät Juhannus-yönä ilovalkeita kukkuloille, ja ovat juuri
äskettäin tanssineet kuudan-öillä, viettääkseen linnan sisällä olevan
vähäisen pellon sirpinsiliäisiä, joka tuskin antoi muutamia kappoja
rukiita.

Ennenkuin lopetan nämät oivallukseni, täytyy minun mainita yhtä tämän
paikan huvituksista, mikä erinomattain nostatti huomiotani. Minä olin
useita kertoja nähnyt erään pitkän ja laihan miehen istumassa eräällä
torninhuipulla, hoitaen kahta eli kolmea onkivapaa, ikäänkuin tähtiä
pyytääksensä. Kotvan aikaa olin oikein kummissani tuosta ilmassa
kalastajasta, ja vielä enemmin kummastuin, kun näin toisia, jotka yksi
siellä toinen täällä katonharjoilla ja vallinsarvilla tekivät samaa
työtä. En saanut selkoa tästä salaisuudesta, ennenkuin kysyin Mateo
Ximenes'iltä.

Linnan terveellinen ja korkea asema näkyy tekevän sen, samoin kuin
Macbetin linnan, hedelmälliseksi pesäpaikaksi pääskyille ja muille
pikkulinnuille, jotka niinkuin vilkkaat, riehakat pojat, jotka vastikään
ovat koulusta päässeet, tuhatlukuisina lentelevät tornin ympärillä.
Näiden liiteleväin ilman asukkaiden onkiminen, kärpänen syöttinä, on
mielihuvituksena "Andalusian ryysyisillä pojilla," jotka oikean
vetelehtijän mihinkään kelpaamattomalla älyllä ovat keksineet konstin
onkia ilmassa.



Leijonain kartano.


Ihanimpia nautintoja, joita oleskeleminen tässä vanhassa haaveellisessa
linnassa antaa, on voima jonka se antaa sielulle, synnyttämään unelmia
ja kuvia menneisyydestä, ja siten pukemaan pelkkää todellisuutta muistin
ja kuvas-aistin hohteesen. Koska mieleni tekee vaeltaa noiden "tyhjäin
varjoin" keskellä, etsin minä etenkin niitä paikkoja Alhambrassa, jotka
ovat soveliaimmat näihin sielun kuvajaispeliin. Paikkaa sopivampaa
siirtämään ihmistä tähän mielialaan ei ole kuin Leijonain kartano ja sen
salit ovat. Tänne on ajan käsi pudonnut keveimmästi, ja Maurilaisen
sievyyden ja komeuden jäljet näkyvät täällä melkein alkuperäisessä
loistossaan. Maanjäristykset ovat tärisyttäneet tämän suunnattoman
rakennuksen perustuksia ja panneet sen vankimmatkin tornit halkeilemaan;
mutta katsopas, ei yksikään noista keveistä pylväistä ole siirtynyt
paikaltaan, ei yksikään kaari keveässä ja heikossa pylväsrivissä ole
murtunut, ja kaikki nuot keveät, kummalliset teokset holvikatoissa,
näölleen yhtä keveät kuin aamukylmän kiteiset muodostukset, ovat vielä
vuosisatain kuluttua olemassa, miltei yhtä vereksinä, kuin ne lähtivät
Maurilaisen taideniekan kädestä. Minä kirjoitan tätä noiden muinaisajan
muistomerkkien keskellä, varhain virkistyttävällä aamuhetkellä,
Abencerragien turmallisessa salissa. Verellä tahrattu suihkukaivo,
heidän surullisen kuolemansa mainehikas muistomerkki, on edessäni; sen
korkeat suihkut miltei visko vihmaa paperilleni. Kuinka työlästä
yhdistää tuota vanhaa kertomusta väkivallasta ja murhasta suloisen ja
lauhkean lähistön kanssa yhteen! Kaikki täällä näyttää olevan aiottu
vaikuttamaan helliä ja onnellisia tunteita, sillä kaikki on suloista,
sievää ja ihanata. Yksin valokin käy sisään lauhkeana ylhäältäpäin,
laternan kautta, ikäänkuin inhimillistä ylemmällä kädellä maalatusta
kupulaesta. Avaran ja koreasti valmistetun, holvitetun pääportin kautta
näen minä Leijonain kartanon, päivän paisteessa välkkyvine
pylväsrivineen ja suihkukaivoineen. Vilkas pääskynen lentää kartanoon,
liehahtaa ilmaan ja katoaa visertäen kattojen taa; vireät mehiläiset
surisevat kukkapengerten vaiheilla; ja monivärisiä perhoja liipoittelee
kukasta kukkaan, kohoaa ilmaan ja leikittelee keskenään
päivänpaisteessa. Tarvitset vaan hiukan kuvas-aistiasi ponnistaa
ajatellaksesi jotakuta aateeksivaista Haremin kaunotarta, joka
hekumallisessa joutilaisuudessa viettää päivänsä näissä Itämaisen
ylellisyyden suljetuissa asunnoissa.

Se sitä vastoin, joka tahtoo nähdä tämän paikan yhtäläisempänä siinä
tapahtuneiden surullisten kohtausten kanssa, käyköön siinä silloin kun
illan varjot lauhentavat Leijonain kartanon heloa ja levittävät
synkeyttä läheisiin saleihin. Eipä totisesti saata mikään olla
suloisempaa ja surullisempaa, eli paremmin sopia yhteen tarun kanssa
inhimillisen suuruuden katoovaisuudesta.

Tällaisella hetkellä menen minä mielelläni Oikeuden Saliin, jonka
synkästi varjotut lakikäytävät ulottuvat kartanon yläpään poikki. Siellä
pidettiin Ferdinandin ja Isabellan ja näiden riemuitsevan hovin
läsnäollessa se juhlallinen messu, kun he olivat Alhambran haltuunsa
ottaneet. Sama risti näkyy vielä seinässä, jonka viereen alttari
rakettiin, jossa Hispanian suurikardinaali ja muut kirkon ylimykset
toimittivat jumalanpalveluksen. Minä ajattelen sitä kohtausta, kun
voittanut sotajoukko täytti tämän pihan; noita pääpappeja
juhlapuvuissaan ja kaljupäisiä munkkeja, teräkseen puettuja ritareja ja
silkillä koristettuja hoviherroja sekalutten; kun ristejä ja
pispansauvoja ja kirkon viirejä, sekaisin uljaiden hispanialaisten
sotapäällikköin kilpimerkkien ja lippuin kanssa, voittoriemussa liehui
näissä mahomettilaisissa saleissa. Minä ajattelen Columboa,
maailman-osan tulevaista löytäjää, ujoilevasti seisovana jossain
kaukaisessa loukossa, tuon juhlallisen voittokomun nöyränä katselijana.
Minä kuvailen mieleeni, kuinka tuo katholinen kuningas ja kuningatar,
alttarin eteen polvistuneina, lähettävät taivaasen kiitostaan saadusta
voitosta, sillä aikaa kun holvit kaikuvat pyhiä yhdysvirsiä ja
juhlallista Tedeumia.

Tämä lyhyt hairaus on loppunut -- komu ja loisto katoaa
mielikuvatuksesta -- yksinvaltiaat, papit ja soturit joutuvat
unhotuksiin, samoin kuin onnettomat Maurilaiset, joiden voittamisesta he
riemuitsivat. Sali, jossa voitosta riemuittiin, on tyhjä ja asumaton.
Yölipakko räpistelee sen puolihämärissä holveissa, ja pöllö lähettää
kamalaa huutoansa Comares'in läheisestä tornista.

Tullessani muutamia iltoja tätä ennen Leijonain kartanolle, näin minä
hämmästyksekseni erään Maurilaisen ihan huoleti istuvan suihkukaivon
luona. Minusta ensin tuntui niinkuin nuot taikauskoiset sadut tästä
paikasta olisivat toteutuneet, ja että joku Alhambran muinaisista
asukkaista olis murtanut vuosisatain taikauksen ja jälleen tullut
näkyviin. Ei hän kuitenkaan ollut muu kuin tavallinen ihminen,
Tetuanilainen Barbariasta, jolla oli kauppapuoti Zacatinissa Granadassa,
jossa hän kaupitsi rabarberia, leikkikaluja ja haju-aineita. Koska hän
puhui hyvin sujuvasti Hispanian kieltä, taisin minä puhella hänen
kanssansa, ja minä huomasin hänen mieleväksi ja ymmärtäväiseksi
mieheksi. Hän sanoi käyvänsä välistä kesällä tällä kukkulalla,
viettämässä jotain osaa päivästä Alhambrassa, joka muistutti hänelle
Barbarian vanhoja hovilinnoja, jotka olivat samaan laatuun rakettuja ja
koristettuja, vaikka ei näin loistoisasti.

Kävellessämme siellä täällä palatsissa, näytti hän minulle muutamia
arabialaisia päällekirjoituksia, ylevästä runoudellisesta kauneudesta
merkillisiä.

"Ah, sennor," sanoi hän, "Maurilaiset, hallitessaan Granadaa, olivat
iloisempi kansa kuin ovat tätä nykyä. He vaan ajattelivat rakkautta,
musiikia ja runoutta. He panivat kokoon säijejaksoja joka tilassa ja
laativat nuotinkin niihin kaikkiin. Mies, joka osasi tehdä kauniimpia
värsyjä, ja nainen, jolla oli ihanin ääni, oli varma suosiosta ja
erismerkityksestä. Siihen aikaan, jos joku anoi leipää, hän sai
vastaukseksi: sepitse minulle laulu; ja köyhin kerjäläinen palkittiin
monasti kultarahalla, jos oli esittänyt anomuksensa värsyllä."

"Ja onko tämä yleinen runouden tunto," sanoin minä, "nyt kokonansa
kadonnut teistä?"

"Ei millään muotoa, sennor; kansa Barbariassa, yksin alhaisimmatkin
luokat, sepitsee vielä lauluja, niinkuin muinaisinakin aikoina, mutta
tätä ei palkita enää niinkuin silloin; rikas pitää kullan helinän
kauniimpaan kuin runouden ja musiikin soinnollisuuden."

Hänen puhuessaan tarkistui hänen silmänsä erääsen päällekirjoitukseen,
joka ennusti tämän linnan omistajille, Maurilaisille kuninkaille, että
heidän valtansa ja kunniansa oli kestävä iäti. Lukiessaan tätä hän
pudisti päätänsä ja nykäytti hartioitansa. "Näin olis kaikki käynyt,"
sanoi hän, "Maurilaiset vallitsisivat vieläkin Alhambrassa, ellei
Boabdil olis ollut petturi ja luovuttanut pääkaupunkiansa kristityille.
Hispanian kuninkaat eivät olis ikänä voineet suoralla väkivallalla ottaa
sitä."

Minä koetin puolustaa onnettoman Boabdilin muistoa tätä panetusta
vastaan ja näyttää, että riitaisuudet, jotka vaikuttivat Maurilaisen
vallan kukistumisen, juontuivat hänen tiikerimaisen isänsä julmuudesta;
mutta Maurilainen ei tahtonut hyväksyä minkäänlaisia puolustuksia.

"Muley Hassan," sanoi hän, "lienee ollut julma; mutta hän oli
urhoollinen, huolellinen ja isänmaallinen. Jos häntä olis tarpeeksi asti
autettu, Granada vielä olis meidän; mutta hänen poikansa esti hänen
aikeitaan, rampautti hänen voimaansa, levitti kavallusta hänen
palatsiinsa ja eripuraisuutta hänen leiriinsä. Kohdatkoon häntä Jumalan
kirous hänen kavaluudestaan!" Näin sanoen lähti Maurilainen Alhambrasta.


Tämän käärelakilla koristetun Maurilaisen vihastus sopii yhteen erään
kertomuksen kanssa, jonka olen kuullut muutamalta ystävältä, joka
matkustaissaan Barbariassa oli puheilla Tetuanin pashan kanssa. Tämä
Maurilainen kuvernööri kyseli erittäinkin Andalusian onnellisia
tienoita, ihanaa Granadaa ja sen kuninkaallisen hovilinnan jäännöksiä.
Vastaukset, jotka hän sai, herättivät kaikki nuot suloiset muistot
heidän muinaisesta voimastaan ja loistoisesta vallastaan Hispaniassa,
joita Maurilaiset niin suuresti rakastavat. Kääntyen Maurilaisen
seurueensa puoleen pyyhkäsi pasha partaansa ja surkutteli katkerasti,
että moinen valta oli ryöstetty oikea-uskoisten käsistä. Hän lohdutti
kumminkin mieltänsä sillä lujalla uskolla, että Hispanian kansan voima
ja onni oli kukistumaan päin; että aika oli tuleva, jolloin Maurilaiset
jälleen valtaisivat oikeudenmukaiset omaisuutensa, ja että se päivä ehkä
ei olis kaukana, jona Allahta jälleen palveltaisiin Cordovan moskeassa
ja Mahomettilainen prinssi taas istuis Alhambran valtaistuimella.

Tällainen on yleinen toivo ja usko Barbarian Maurilaisissa, jotka
katsovat Hispanian ja erittäinkin Andalusian oikeaksi perinnökseen, joka
on heiltä kavaluudella ja väkivallalla ryöstetty. Näitä aatteita
suosivat ja kannattavat Granadasta karkoitettuin Maurilaisten jälkeiset,
joita on yleensä Barbarian kaupungeissa. Muutamat näistä asuvat
Tetuniassa, ovat vieläkin muinaisilla nimillään, esimerkiksi Paez ja
Medina, eivätkä antaudu naimisiin muiden sukujen kanssa, jotka eivät
saata väittää olevansa samaa korkeata sukuperää. Heidän itsensä näin
korkealle arvaamaa sukujohtoa kansa pitää jonkunlaisessa kunniassa, jota
muuten harvoin missään Mahomettilaisessa yhteiskunnassa osoitetaan
millekään perimöiselle etevyydelle, paitse kuninkaallisessa
polvikunnassa.

Nämät suvut ikävöitsevät, kuten kerrotaan, vieläkin heidän esi-isäinsä
maallista paratiisia, ja lähettävät moskeoissaan yhä edelleen rukouksia
Allahlle, että hän jouduttaisi sitä aikaa, jolloin Granada jälleen
annetaan oikea-uskoisille: rukous, jonka kuulemista he yhtä hartaasti ja
yhtä suurella luottamuksella odottavat, kuin ennen muinoin kristityt
ristiretkeläiset toivoivat pyhän haudan valloitusta. Sanotaanpa
muutamain heistä vieläkin säilyttävän karttoja ja asiakirjoja, jotka
koskevat heidän esi-isäinsä omaisuuksia ja puutarhoja Granadassa,
vieläpä huoneiden avaimiakin, joita he säilyttävät todisteina
perimöisiin vaatimuksiinsa, ja näytettäviksi sinä suuresti ikävöittynä
päivänä, jolloin saavat isänmaahansa palata.

Leijonain kartanollakin on osansa yliluonnollisia satuja. Olenpa jo
maininnut alhaisemman väestön uskosta äänten hälinän ja kahleiden
kalinan suhteen, jonka murhattuin Abencerragien hahmut öisin ajoin
aikaansaattavat. Mateo Ximenes kertoi minulle tapauksen, joka oli ollut
hänen isän-isänsä, tuon niin saturikkaan räätälin elinajalla.

Alhambrassa oli eräs invaliiti, jonka toimena oli näytellä linnaa
muukalaisille. Astuessaan eräänä iltana hämärissä Leijonain pihan yli,
kuuli hän askelten kapsetta Abencerragien salista. Luullen linnassa
kävijöitä vielä viipyvän siellä, meni hän sinne katsomaan, kun
hämmästyksekseen näki neljä Maurilaista komeassa puvussa, kullatuissa
haarniskoissa, kalliista kivistä välkkyvät sapelit vyöllä. He kävelivät
edes takaisin juhlallisilla askelilla, mutta seisahtuivat ja viittasivat
häntä luoksensa tulemaan. Vanhus pötki pakoon, eikä saatu häntä
sittemmin enää Alhambran muurien sisälle astumaan. Näin tapahtuu
toisinaan, että ihminen kääntää selkänsä onnelleen, sillä Mateo oli
täyttä uskoa, että Maurilaiset aikoivat sotamiehelle ilmoittaa missä
heidän aarteensa olivat kätkettyinä. Eräs tämän vanhan invaliitin
jälkeinen oli viekkaampi; hän tuli köyhänä Alhambraan, mutta meni ennen
vuoden kuluttua Malagaan, osti kartanon, laitatti kuormarattaat ja elää
nyt siellä kaupungin rikkahimpana ja vanhimpana miehenä; ja oli tämä
kaikkityyni, miten Mateo viisaasti päätti, seuraus siitä, että hän löysi
noiden kummittelevain Maurilaisten salaisuuden.



Boabdil el Chico.

(Boabdil Vähäinen.)


Haasteluni Maurilaisen kanssa Leijonain kartanolla johti ajatukseni
Boabdilin merkillisiin elämänvaiheisin; liikanimeä sopivampaa kuin minkä
hänen alamaisensa hänelle antoivat ei ole ollut; he kutsuivat häntä: _el
Zogoybi_, eli _Onnettomaksi_. Hänen kova onnensa alkoi miltei jo
kehdosta. Jo piennä lasna suljettiin hän telkien taa; julma isä uhkasi
häntä kuolemalla, ja ainoastaan hänen äitinsä kekseliäisyys sai hänet
pelastetuksi; vaurastuneemmalla iällä karvastuttivat kunnianhimoisen
sedän vihollisuudet hänen elämäänsä ja saattivat sitä alinomaa uusien
vaarain alaiseksi; hänen hallintonsa oli häirittynä ulkonaisten
vihollisten hyökkäyksillä ja sisällisillä levottomuuksilla. Hän oli
vuorottain Ferdinandin vihollinen, vanki ja ystävä, mutta aina hänen
leikiteltävänsä, kunnes hän viimein voitettiin ja tuo uskoton
yksinvaltias otti häneltä valtaistuimen. Pakolaisena syntymäseudultaan
pakeni hän erään Afrikalaisen ruhtinaan luokse ja kaatui kenenkään
huomaamatta eräässä tappelussa, muukalaisen puolesta taistellen. Mutta
eipä hänen kuoltuansakaan hänen onnettomuutensa loppuneet. Jos Boabdil
halusi jättää kunnioitetun nimen historiaan, kuinka julmasti hän tässä
toiveessa pettyi! Kuka on vähimmälläkään tarkallisuudella lukenut tuota
romantilaista historiaa Maurilaisten vallasta Hispaniassa eikä kovinkin
harmistuisi niistä julmuuksista, joista Boabdilia syytetään? Kuka ei ole
säälinyt hänen hellän ja herttaisen kuningattarensa onnettomuuksia,
jota hän, väärän kanteen nojalla uskottomuudesta, syytti hengeltä
tuomittavaksi? Kuka ei ole kauhistunut kertomusta siitä murhasta jonka
hänen, vihan vimmassa, sanotaan tehneen tappamalla sisarensa ja tämän
pienet lapset? Kuka, lopuksi, ei ole tuntenut verensä kuohuvan
lukiessaan kertomusta tuosta julmasta verilöylystä, kun kuusineljättä
ritarillista Abencerragia, kertomuksen mukaan, hänen käskystään
mestattiin Leijonain pihalla. Kaikkia näitä syytöksiä on, erimuotoisina,
usein uudistettu; niistä on tullut balladeja, näytelmiä ja romanseja, ja
ne ovat kovin syvälle kansan mieleen juurtuneet taitaakseen siitä
haihtua. Ei löydy yhtään Alhambrassa käypää muukalaista, joka ei kohta
kysy sitä suihkukaivoa, jonka vierellä Abencerragit mestattiin, ja joka
ei kauhistuksella katsele tuota rautaristikolla varustettua vankeutta,
jossa kuningattaren sanotaan olleen suljettuna; jokainen talonpoika
Vegalla tahi Sierralla laulaa kaikkia näitä juttuja törkeissä
balladeissa, kitarrilla lauluaan saatellen, josta hänen kuulijansa
oppivat kiroamaan paljasta Boabdilin nimeä.

Yhtäkaikki ei ole milloinkaan yhtään nimeä suuremmalla hävyttömyydellä
ja vääryydellä paneteltu. Minä olen lukenut kaikki oikeat aikakirjat ja
niiden hispanialaisten kirjantekijäin kirjoitelmat, jotka olivat
Boabdilin aikaisia, ja joista muutamat olivat likeisessä tuttavuudessa
tuon katholisen kuninkaan ja kuningattaren kanssa ja todellakin olivat
leirissä kaiken sodan ajan. Minä olen tutkinut kaikki Arabialaiset
kirjantekijät, jotka olen voinut käännöksinä käsiini saada, enkä ole
löytänyt mitikään, mikä oikeaksi todistaisi nuot julmat ja iljettävät
syytökset. Kaikki nuot kertomukset ovat saaneet alkunsa eräästä
teoksesta, jolla tavallisesti on nimityksenä: _Historia de las guerras
civiles de Granada_ (historia Granadan keskinäisistä sodista), ja joka,
sen mukaan kuin sanotaan, sisältää historian Zegrien ja Abencerragien
taistelusta, Maurilaisen vallan viimeisen kamppauksen aikana. Tämä teos
tuli alkuaan Hispanian kielellä ulos ja sen sanottiin olevan erään
Murcialaisen _Gines Peres de Hilan_ Arabian kielestä kääntämän. Se on
sittemmin käännetty useaan kieleen; Florian on siitä ottanut paljon
tarumaiseen kertomukseensa Cordovan Gonsalvosta; ja se on kauan ollut
suuressa arvossa todenperäisenä historiana, ja kansa, erittäinkin
Granadan rahvas, uskoo sitä yleisesti. Koko kirja ei kumminkaan ole muu,
kuin joukko juttuja, sekaisin muutamain harvain rumistettuin todellisten
tapausten kanssa, jotka tekevät sen toden-näköiseksi. Siinä on
sisällinen todistus epäluotettavuudestaan; Maurilaisten olot ja tavat
ovat ylenmääräisesti rumistetut, ja kohtauksia kerrotaan, jotka eivät
ensinkään sovi heidän tapoihinsa ja uskontoonsa ja joita ei mikään
Maurilainen kirjantekijä ole kertoa saattanut.

Minä tunnustan että tässä teoksessa tavattavat aikomuksesta tehdyt
rumistukset näyttävät minusta miltei todellisilta rikoksilta;
romantilaisella sepityksellä tulee epäilemättä olla avara liikkuma-ala,
mutta ompa kumminkin rajoja, joiden yli ei saa mennä, ja oivallisten
vainajain nimiä, jotka kuuluvat historiaan, ei saa häväistä enemmin kuin
mainioiden vielä elossa olevain. Muutenkin näyttänee siltä että onneton
Boabdil jo on kärsinyt kyllin anteeksi suotavasta vihollisuudestaan
Hispanialaisiin, kun häneltä ryöstettiin hänen kuningaskuntansa, ja että
hänen sentähden olis pitänyt päästä näkemästä nimeänsä noin
kevytmielisesti häväistävän ja ikään kuin häpeän esimerkkinä
syntymäseudullaan ja vieläpä esi-isäinsä asunnossa esitettävän.

Tällä ei ole tarkoitukseni väittää että kaikki teot, jotka Boabdilista
kerrotaan, ovat kokonansa ilman historiallista pohjaa; mutta niin
pitkältä kuin niiden jäljille voi päästä, ne näyttävät olevan hänen
isässä, Aben Hassan'in, tekemiä, jonka sekä kristityt että arabialaiset
historioitsijat kuvaavat julmaksi ja hurjaksi luonteeksi. Hänpä se oli
joka mestautti ritarit Abencerragien kuuluisasta suvusta, sentähden että
piti heihin epäluuloa salaliitosta, joka muka tarkoitti hänen
kukistamistaan valtaistuimelta.

Syynä kertomukseen syytöksestä Boabdilin puolisoa vastaan ja tämän
torniin salpaamisesta, lienee niinikään hänen julmasydäminen isänsä
pidettävä. Aben Hassan nai, loppupuolella ikäänsä, erään kauniin
vangiksi otetun, jalosukuisen kristityn naisen, joka otti nimekseen
Maurilaisen nimen Zorayda, ja jonka kanssa hänellä oli kaksi poikaa.
Zorayda oli kunnianhimoinen luonnoltaan ja erinomaisen huolellinen siitä
että hänen poikansa pääsisivät valtaistuimelle. Tätä tarkoittaen
vaikutti hän kuninkaan epäluuloiseen luonteesen, härsytti häntä niitä
poikia vastaan jotka kuninkaalla oli muiden vaimoinsa ja jalkavaimoin
kanssa, ja syytti heitä salaliitoista valtaistuinta ja henkeä vastaan.
Muutamat heistä hurja isä surmasi. _Ayxa la Horra_, tämä Boabdilin siveä
äiti, joka muinoin oli ollut Aben Hassanin rakastettu lemmetyinen,
joutui niinikään hänen epäluuloinsa esineeksi. Aben Hassan salpasi hänet
ja hänen poikansa Comares'in torniin, ja olis uhrannut Boabdilin
raivolleen, ellei tämän äiti yöllä olis laskenut häntä tornista omilla
ja palvelijanaistensa hunnuilla, joten Boabdil pääsi Cadix'een
pakenemaan.

Tämä on ainoa perustettu aihe jonka minä olen voinut löytää kertomukseen
kuningattaren syytöksestä ja vangitsemisesta, josta näkyy että Boabdil
oli vainottu puoli eikä vainoaja.

Koko lyhyen, levottoman ja onnettoman hallintonsa aikana osoitti Boabdil
lempeätä ja armasta luonnetta. Hän saavutti hetikohta kansansa rakkauden
ystävällisyydellään ja lauhkeilla tavoillaan; hän oli aina rauhallinen
menoissaan, eikä koskaan käyttänyt kovuutta niitä vastaan, jotka monta
kertaa tekivät kapinan häntä vastaan. Hän oli itsekohdastaan
urhoollinen, mutta häneltä puuttui siveellistä voimaa, ja hän osoitti
hänensä vaikeissa ja arveluttavissa tiloissa epäileväksi ja hätäiseksi.
Tämä mielen heikkous joudutti hänen kukistumistaan ja vei häneltä tuon
sankarillisen viehättäväisyyden, joka olis antanut hänen
onnettomuudelleen suuruutta ja arvoisuutta, ja tehnyt hänet ansainneeksi
lopettaa Maurilaisen vallan loistoisan näytelmän Hispaniassa.



Muistelmia Boabdilista.


Onnettoman Boabdilin historian sieluani vielä elähyttäissä, lähdin minä
katsomaan niitä muistettavia paikkoja, jotka ovat yhteydessä hänen
historiansa kanssa ja vielä ovat olemassa tässä paikassa, hänen valtansa
ja onnettomuuksiensa näyttämöllä. Taulukalterissa Generalife-palatsissa
rippuu hänen muotokuvansa. Kasvot ovat leppeät, kauniit ja vähän
alakuloiset, iho kaunis ja tukka vaalea; jos se tosiaankin on hänen
näköisensä, niin hän näyttää olleen horjuva ja epäröitsevä, mutta
julmuuden eli kovuuden merkkiä ei ole hänen kasvoissaan ensinkään.

Sitten kävin siinä vankeudessa, jossa hän oli salvattuna lapsuudessaan,
kun hänen julma isänsä aikoi surmata hänet. Se on kaaritettu huone
Comares'in tornissa Lähettien salin alla, samanlainen, ahtaalla
käytävällä eroitettu kamari oli hänen äitinsä, siveän Ayxa la Horran
vankeuksena. Seinät ovat kummallisen paksut, ja pienet akkunat
varustetut rautaristikoilla. Kapea kivi-alttaani, matalalla
rintavastimella varustettu, ulottuu tornin kolmen sivun ympäri, juuri
akkunain alatse, mutta melkeän korkealla maasta. Tältä alttaanilta
luullaan kuningattaren, yön pimeydessä, omilla ja passarinaistensa
hunnuilla, laskeneen poikansa kunnaalle, jonka juurella palvelija odotti
nopean oriin kanssa, viedäkseen prinssiä vuorille.

Kävellessäni tällä alttaanilla, ajattelin minä tuota huolestunutta
kuningatarta, kuinka hän nojasi rintavastinta vasten ja äitinsydämen
kaikella hätäisyydellä kuunteli hevosenkavioiden kopseen viimeistä
kajahusta, kun hänen poikansa täyttä nelistä karkuutti pitkin Darron
ahdasta laksoa.

Sitten joutui se portti, jonka kautta Boabdil samosi Alhambrasta,
luovuttaakseen pääkaupunkiansa minun tiedustukseni esineeksi.
Alakuloisena, surumielisenä anoi hän kuninkaalta ja kuningattarelta
ettei kenenkään tästälähtiin sallittaisi kulkea tämän portin kautta.
Säälivä Isabella myöntyi, vanhain aikakirjain mukaan, hänen rukoukseensa
ja portti muurattiin kiini. Turhaan tiedustelin minä kotvan aikaa tätä
porttia; viimein sai kuitenkin siivo Mateo linnan vanhoilta asukkailta
sen tiedon, että eräs rapistunut porttikäytävä vielä oli olemassa, jonka
kantta, tarun mukaan, Maurilainen kuningas, linnasta luopuessaan, oli
mennyt, mutta jota, niin pitkältä takaperin kuin vanhimmat voivat
muistaa, ei ollut milloinkaan avattu.

Hän opasti minut paikalle. Porttikäytävä on erään ennen muinoin
mahdottoman ison tornin keskustassa, ja on nimeltä _Torre de las siete
Suelos_ eli Seitsemän Huonekerran Torni. Se on paikka, joka ympäristön
taikauskoisista kertomuksista, on tullut kuuluisaksi ihmeellisistä
näyistään ja Maurilaisista noituuksista.

Tämä ennen vanhaan noin peljätty torni on nyt pelkkänä rauniona,
sentähden että Ranskalaiset, linnasta lähtiessään, räjähyttivät sen
ruutilla ilmaan. Isoja muureista tulleita kiviruhoja makaa siellä täällä
hajallaan, rehevän nurmen alla, tahi viiniköynnösten ja viikunapuiden
peitossa. Porttikäytävän holvi, vaikka jäsäyksestä haljennut, on
kuitenkin vielä alallaan; mutta onnettoman Boabdilin viimeinen pyyntö on
jälleen, vaikka vastoin aikomusta, tullut täytetyksi; sillä portti on
jälleen suljetta kivillä, joita siihen on kokounut raunioista, ja pysyy
läpipääsemättömänä.

Minä seurasin Maurilaisen kuninkaan tietä, niinkuin se tarun mukaan
vielä on, ratsastin _Los Matyros_ kukkulan yli, pitkin sitä puutarhaa,
joka kuului samannimellisen luostarin alle, ja sieltä louhiseen
rotkoon, jossa kasvoi aloe-pensaita ja viikunapuita ja jonka sivuilla
oli luolia ja hökkeliä, Mustalaisten pesäpaikkoja. Juuri tätä tietä
Boabdil meni, välttääkseen kaupungin kautta kulkemista. Tie alaspäin oli
niin jyrkkä ja kuoppainen, että minun täytyi astua ratsailta ja taluttaa
hevostani.

Päästyäni rotkosta ylös ja kuljettuani _Puerta de los Molinos_ nimisen
portin (mylly portin) ohitse, tulin minä suunnattoman suurelle, Prado
nimiselle kävelimölle, seurasin Xenilin juoksua ja saavuin vähäiselle
Maurilaiselle moskealle, joka nyt on muutettu San Sebastianin kapelliksi
eli erakkolaksi. Eräästä seinällä olevasta taulusta saa tietää, että
Boabdil tällä paikalla Castilian kuninkaalle ja kuningattarelle jätti
Granadan avaimet. Täältä ratsastelin verkalleen Vega-lakeutta pitkin
erääsen kylään, jossa onnettoman kuninkaan perhe ja seurue odotti häntä,
sillä hän oli viime yönä lähettänyt heidät pois Alhambrasta, etteivät
hänen äitinsä ja puolisonsa näkisi hänen omaa nöyristymistään, eivätkä
joutuisi alttiiksi voittajain uteliaille silmille. Tätä näille
kuninkaallisille maanpakolaisille surullista tietä tulin minä
hedelmättömiin ja jylhäin kukkulain juurelle, jotka kuuluvat
Alpuxarra-vuoriin. Yhdeltä näitä kukkuloita katseli onneton Boabdil
viime kerran Granadaa; sillä on hänen suruansa kuvaava nimi: _la Cuesta
de las Lagrima_ (kyynelten kukkula). Tämän takana koukertelee hietainen
tie erään karhean, aution lakeuden poikki, onnettomalle kuninkaalle
kahta vertaa surullisempi, koska se johti maanpakoon.

Minä kannustin hevoseni erään kallion huipulle, jossa Boabdil lausui
viimeiset surulliset sanansa, kun hän, viime kerran jäähyvastin
sanottuansa, käänsi kasvonsa pois; sillä on vielä nimenä: _el ultimo
Suspiro del Moro_ (Maurilaisen viimeinen huokaus). Kukapa
kummastelleekaan hänen tuskiaan, kun hän karkoitettiin tällaisesta
kuningaskunnasta ja tuollaisesta asunnosta? Alhambran kanssa katsoi hän
menettäneensä sukunsa kaiken maineellisuuden, kaiken kunnian ja ilon
elämässään.

Täällä niinikään hänen suruansa katkeroitti hänen äitinsä, Ayxa la
Horran nuhteet, hänen, joka niin monasti oli auttanut häntä vaaroissa ja
turhaan oli koettanut vaikuttaa hänessä samaa uskaliasta mielialaa kuin
hänellä itsellään oli. "Sinä teet hyvin," sanoi hän, "itkiessäsi naisen
tavoin sitä, jota et ole kyennyt miehen tavoin puolustamaan" -- jotka
sanat enemmin ilmaisevat kuningattaren uljuutta, kuin äitin hellyyttä.

Kun pispa Guevara kertoi tämän tarinan Kaarle V:nnelle, lausui tämäkin
keisari ylenkatseensa huikentelevan Boabdilin heikkoudelle. "Jos minä
olisin ollut Boabdil, taikka hän Kaarle," sanoi ylimielinen
yksinvaltias, "olisin ennen muuttanut tuon Alhambran haudakseni, kun
elänyt ilman kuningaskunnatta Alpuxarrassa."

Kuinka helppo on niiden, jotka vielä ovat täydessä vallassa ja onnessa,
saarnata sankarillisuutta voitetulle! Kuinka vähän he ymmärtävät että
elämän arvo nousee onnettomalle, kun ei mitään muuta enää ole kuin
elämä!



Balkongi.


Lähettien salissa on keskimmäisen akkunan kohdalla balkongi, josta jo
olen maininnut. Se pistää, kuin linnunhäkki, tornista ulos ilmaan,
korkealla puista, joita kasvaa tällä jyrkkäviestoisella kukkulalla. Minä
käytän sitä jonkunlaisena observatoriona, ja menen sinne usein niinhyvin
taivasta päälläni, kuin maata allani katselemaan. Paitse ihanaa näköalaa
vuorille, laksoon ja Vegalle, näkyy tänne heti altani monta pientä
vilkasta kohtausta inhimillisestä elämästä. Kukkulan juurella on eräs
_Alameda_ (poppelimetsä), yleinen kävelimö, jossa, vaikkei se ole
muodissa niinkuin Paseo Xenilin varrella, kuitenkin käypi paljo
kuvanihanaa ja moniväristä väkeä. Tänne keräytyy esikaupunkien
herrasihmisiä, pappeja ja munkkeja, kävelemällä ruokaa kuluttamaan tahi
ruokahalua kiihoittamaan, Majos ja Majas, alhaisempain luokkain
keikareita ja kaunottaria, Andalusian puvuissa, pöyhkeitä
salakauppiaita, ja välistä, salaisen välipuheen mukaan, ylhäisempäin
säätyin kaapuihinsa salamielisesti kääriytyneitä vetelehtijöitä.

Tämä on vilkas ja kirjava taulu hispanialaisesta luonteesta ja elämästä,
joiden tutkinto aina on ollut miellyttävimpiä huvituksiani; ja niinkuin
luonnontutkija tarkastuksissaan käyttää suurennuslasia, niin on
minullakin vähäinen kaukosilmä, joka niin likentää tuon kirjavan
väkijoukon kasvot, että monta kertaa luulen kasvonjuonteiden liikkeistä
ja eleistä saattavani arvata heidän puheensa. Näin olen minä tavallani
näkymätönnä katselijana, ja minun käy, yksinäisyydestäni luopumatta,
hetkisen ajaksi tähän seuraan siirtyminen, mikä on harvinainen etu sille
joka on hiukan arka ja hiljainen luonteelleen ja haluaa ottaa vaaria
elämän näytelmästä, käymättä itse näyttelijäksi näyttämölle.

Alempana Alhambraa on jokseenkin iso esikaupunki joka täyttää ahtaan
notkon eräässä laksossa, ja ulottuu Albaycian vastakkaiselle kukkulalle.
Useat kartanot ovat Maurilaista rakennuslaatua, _Patio'iden_ (pihain)
ympärille rakettuja, jotka suihkukaivoilla viilistytetään ja ovat
taivaalle avonaiset, ja koska asukkaat kesällä ovat enimmän aikansa
näillä pihoilla ja noilla tasaisilla katoilla, niin seuraa itsestänsä,
että niin ylhäinen katselija kuin minä, joka saatan heitä pilvistä
tähystellä, olen tilaisuudessa luoda montakin silmäystä heidän
kodilliseen elämäänsä.

Minulla on tavallani samat edut, kuin ylioppilaalla vanhassa
hispanialaisessa sadussa, jonka silmissä kaikki Madridin huoneukset
näkyivät katottomina; ja minun puhelias aseenkantajani, Mateo Ximenes,
palvelee minua toisinaan Asmodeuksena, ja kertoo pikku juttuja monesta
talosta ja sen asukkaista.

Paremmaksi kumminkin katson että itse sepitsen satuja, ja niin saatan
useinkin istua monta tuntia ja erinäisistä viivoista ja satunnaisista
tapauksista, jotka käyvät juuri silmäini editse, kutoa hankkeita, juonia
ja askaroimisia, joissa useat noista toimekkaista ihmisistä allani
häärivät. Tuskin on yhtään kaunista muotoa eli ihanaa vartta,
jonkalaisia joka päivä näen, joista en vähitellen ole tehnyt dramallista
kaavausta, vaikka useat luonteistani sittemmin toimivat juuri
päinvastoin sitä rollia, jonka olen heille antanut, ja näin häiritsevät
koko näytelmäni. Muutamia päiviä tätä ennen kiikarillani katsellessani
Albaycian katuja, näin minä saattokunnan erään nuoren nunnan muassa,
joka aikoi ruveta huntua kantamaan, ja huomasin monta asianhaaraa, jotka
panivat minut säälimään tätä nuorta ihmistä, joka nyt oli valmis
antamaan salvata hänensä elävään hautaan. Hyväksi mielekseni näin minä,
että hän oli kaunis; ja hänen kasvoinsa kalpeudesta päätin minä, että
hän enemmin pakosta kuin jumalisuudesta ja vapaasta tahdosta antausi
taivaan palvelukseen. Hän oli morsiameksi puettu ja hänellä oli
valkoinen kukkaiskiehkura tukassa; mutta varmaan hänen sydämensä
inhostui tuota hengellistä yhdistystä ja huokasi maallista rakkautta.
Eräs hoikka, vakaisen näköinen mies kävi hänen vierellään
saattokunnassa; minä näin selvästi, että tuo hänen hirmuvaltainen isänsä
oli juuri se, joka taikauskoisuudesta tahi jostain muusta halvasta
yllykkeestä oli kiristänyt häneltä tämän uhrin. Lukuisissa
saattelijoista oli niinikään eräs ruskeaverinen, kaunis nuorukainen,
Andalusian puvussa, joka näytti katselevan tyttöä haikeimmalla
mielikarvaudella. Hän oli epäilemättä se salainen rakastaja, josta tytön
täytyi iäti eritä. Närkästykseni eneni nähdessäni tuon ilkikurisuuden,
mikä ilmaantui saattokunnassa olevain munkkien ja luostariveljesten
kasvoissa. Saattokunta saapui luostarin kirkolle, aurinko paistoi
viimeisen kerran alokas-raukan seppeleelle kun tämä astui tuon
salaperäisen kynnyksen yli ja katosi kirkkoon. Väkijoukko hyökkäsi
sisään, tehden ristinmerkkiä ja veisaten; rakastaja viipyi vähän aikaa
portilla. Minä arvasin hänen kuohuiset tunteensa, mutta hän voitti ne ja
meni sisään. Nyt seurasi pitkällinen hiljaisuus -- koko kohtaus tuolla
kirkossa kuvastui mieleeni: alokas-raukka katoovaisen pukunsa
menettäneenä, luostaripukuun puettuna, morsius-seppele tukasta otettuna,
pitkät silkkikiharat hänen kauniista päästään leikattuina -- minä kuulin
hänen kuiskivan tuon peruuttamattoman lupauksen. Minä näin hänet
paarilla pitkänään; kuolon kalpeuden hänen kasvoillaan; hautausmenot
olivat päätetyt; minä kuulin urkuin juminan ja nunnain vaikertelevan
sielumessun; isä katseli kaikkea tätä kylmällä, tunnottomalla
katsannolla. Rakastaja -- mutta eipä, mielikuvatukseni ei voinutkaan
kuvata tytön rakastajaa; tässä kohden puuttuu taulussani jotain.

Vähän ajan perästä virtasi väkijoukko takaisin ja hajausi eri
suunnille, riemuitsemaan päivänpaisteessa ja käymään elämän vilkkaampiin
tapauksiin osalliseksi; mutta uhri jäi sinne sisälle. Viimeisten
ulosastuvain joukossa oli isä ja rakastaja, jotka näyttivät vakaisesti
keskenään haastelevan. Rakastaja puheli kiivaasti liikehtien; minä
odotin väkivaltaista kehkeämistä näytelmälleni, mutta erään kartanon
kulma tuli väliin ja teki kohtauksesta lopun. Aina olen sittemmin
karvain mielin luonut silmäni luostarille. Hiljan muuanna iltana näin
minä kynttilän palavan muutaman luostarintornin kaukaisessa akkunassa.
"Tuolla," sanoin minä, "istuu se onneton nunna kammiossaan ja itkee,
samalla kun hänen rakastajansa, turhaan mieltänsä vaivaten, kenties
vaeltelee hänen allansa kadulla."

Häärivä Mateo häiritsi unelmani ja raasti silmänräpäyksessä
kuvas-aistini luoman hämähäkinverkon rikki. Tavallisella
huolellisuudellaan oli hän tiedustanut kaikki tähän asiaan kuuluvat
seikat, jotka puhalsivat kaikki unelmani pois. Romaanini sankaritar ei
ollut nuori eikä kaunis; hänellä ei ollutkaan rakastajaa -- ja hän oli
omasta ehdostaan mennyt luostariin, jonka hän katsoi kunnia-arvoiseksi
turvapaikaksi, ja hän oli iloisimpia nunnia sen muurien sisällä.

Kotvan aikaa kului ennenkuin taisin suoda tälle nunnalle anteeksi, että
hän, päinvastoin kaikkia romaanin sääntöjä, tunsi hänensä onnelliseksi
kammiossaan, mutta minä haihdutin kuitenkin pahan tuuleni sillä, että
päivänä parina pidin silmällä erään mustasilmäisen ja mustaverisen
kaunottaren sievisteleviä kiekailuksia, joka erään kukkapensaiden
peittämän balkongin suojassa ja silkkiteltissä salaa puhutteli erästä
kaunista, mustaveristä ja vahvapartaista ritaria, joka usein näkyi
kedolla hänen akkunansa alla. Välistä näin hänen, kaapu korvilla,
varhain aamusilla loikkivan tiehensä. Välistä taas odotti hän jossain
kulmassa, missä valepuvussa milloinkin, ja minä näin selvästi, että hän
odotti jotain salaista merkkiä, huoneesen puikahtaakseen. Sitten kuului
yöllä kitarrin näpsäyksiä ja lyhty liikkui edes takaisin balkongilla.
Minä ajattelin nyt rakkauden seikkaa, semmoista koin kreivi Almavivan,
mutta taaskin petyin arvauksissani; sillä minulle sanottiin, että se
jota minä luulin rakastajaksi, oli nainut mies ja salakauppiaaksi
yleisesti tunnettu, ja että kaikki hänen salaiset merkkinsä ja
liikkeensä epälemättä tarkoittivat jotain salakuljetuksen yritystä.

Monta kertaa katselin minä balkongilta huvikseni niitä muutoksia, joita,
vuorokauden eri aikain vaikutuksesta, vähitellen tapahtui ympärillä
olevissa luonnon kohtauksissa.

Tuskin oli ensimmäinen koitto levittänyt harmaata sarastustaan taivaalle
ja ensiksi herännyt kukko tämän kukkulan rinteen majoissa antanut
äänensä kuulua, niin alkoi, esikaupungeissakin uusi elämä, sillä
ensimmäiset aamutunnit lämpimässä ilman-alassa ovat ihastuttavia. Kaikki
pyysivät innolla päivän askareissa ennättää edelle aurinkoa.
Hevosaasin-ajaja kuormatun aasinsa kanssa lähtee matkalle; matkustaja
kiinittää ratsupyssynsä satulan taa ja nousee ratsaille ravintolan oven
ulkopuolella; ahvettunut talonpoika häätelee hitaita juhtiaan, joiden
kuormana on hedelmillä ja yökasteessaan vielä olevilla ruokakasveilla
täytettyjä vasuja, sillä nyt jo rientävät toimekkaat emännät torille.

Aurinko on noussut ja heittää säteitään pitkin laksoa, puiden harvain
lehtien välitse. Aamukellot soivat soinnullisesti puhtaassa kirkkaassa
ilmassa, ja julistavat hartauden hetkeä tulleeksi, Hevosaasin-ajaja
seisahtuu kuormattuin aasiensa kanssa kapellin ulkopuolelle, pistää
sauvansa vyöhön selkänsä taa, järjestää pikimustan tukkansa,
ja astuu, hattu kädessä, sisään, kuulemaan messua ja rukoilemaan
onnellista matkustusta Sierran (vuorijakson) kautta. Nyt hiipii,
keijuisen-tapaisilla askelilla, armas sennora esiin, sievään basquinnaan
puettuna, heiluva viuhka kädessä, ja hänen mustat silmänsä heloittavat
somille laskoksille pannun manttiljan alla; mutta tuo luonnikas puku,
tuo naasti kenkä, sukkain hämähäkinverkko, tuo äskenpoimittu ruusu, joka
niinkuin hohtokivi kimeltää kauniisti palmikoittuin pikimustain
hiuskiharain välitse, osoittavat, että maa on taivaan kanssa osallisena
ylivallassa hänen ajatuksiinsa. Älä päästä häntä silmistäsi, huolellinen
äiti, naimaton täti tahi valpas duenna, lienet kuka hyvänsä, joka
seuraat hänen askeliansa.

Aamun kuluessa työn kohu joka haaralla enenee; kaduilla vilisee ihmisiä,
hevosia ja juhtia, ja humina ja kohina kuuluu kuin meren aalloilta.
Auringon lähetessä keskipäivän korkeuttaan, melu ja hälinä vähitellen
vaikenee; sen ollessaan korkeimmallaan syntyy seisahus. Puskuva kaupunki
raukenee, ja useita tuntia vallitsee yleinen hiljaisuus. Akkunat ovat
suljetut, kartiinit alaslasketut; asukkaat ovat peräytyneet kartanoiden
viileimmille paikoille; lihava munkki kuorsaa makuuhuoneessaan; vahva,
roteva kantaja makaa takkansa vierellä pitkänään kivikadulla; talonpoika
ja päiväpalkkalainen lepäävät Alamedan puiden suojassa, uneen
tuuditettuina heinäsirkkain tirskunnalla. Kadut ovat väestä tyhjät,
paitse muuatta vedenkantajaa, joka ylistää ja tarjoilee kristallikukasta
juomaansa, "kylmempää kuin vuoren lumi."

Auringon mailleen mennessä kaikki vähitellen virkistyvät jälleen, ja kun
iltarukouskello antaa kuminansa kuulua, on kuin koko luonto riemuitsisi,
että päivän hirmuvaltias on vallastaan kukistettu. Nyt käy ilo
yleiseksi, sillä kaupunkilaiset virtaavat nyt ulos iltailmaa
hengittämään ja parveilevat tässä lyhyensä hämärässä siellä täällä
Darron ja Xenilin lehtokujilla ja puutarhoissa.

Yön tullessa muuttuu tämä vaihtelehtava näytelmä toisenluontoiseksi.
Valkeita sytytetään vähitellen missä milloinkin, täällä vahakynttilä
balkongin akkunaan, tuolla lamppu pyhimyksen kuvan eteen. Näin esiintyy
kaupunki vähitellen tästä peittävästä pimeydestä ja kiiluu hajallisista
valoista, kuin tähditetty taivaankansi. Nyt kuulan pihoista ja
puutarhoista, kujilta ja kaduilta, lukemattomain kitarrien ja kastanjien
ääniä, jotka tällä melkeällä korkeudella sulavat yhteen lauhkeaksi ja
suloiseksi konsertiksi. Iloita hetkestä on iloisen ja rakastuneen
Andalusialaisen uskontunnustus, eikä harjoita hän tätä milloinkaan
innokkaammin kuin sulohajuisina kesä-öinä, jolloin hänen hartahin
ahkerointinsa on hänen sydämensä valitun voittaminen tanssilla,
rakkauden lauluilla ja hellyttävällä serenaadilla.

Minä istuin eräänä iltana balkongilla, nauttien noita viilistyttäviä
tuulenlöyhäyksiä, jotka pitkin kukkulaa puissa humisivat, kun siivo
Mateoni, joka seisoi vierelläni, osoitti erästä avaraa kartanoa erään
Albaycian tuntemattoman kadun varrella, ja siitä, muistaakseni, kertoi
seuraavan historian.



Muurarin seikkailus.


Oli kerran köyhä muurari Granadassa, joka vaarinotti kaikki pyhä- ja
juhlapäivät, vieläpä työttömät maanantaitkin, ja joka, vaikka oli näin
hurskas, yhtäkaikki köyhtyi köyhtymistään, niin että tuskin sai
jokapäiväistä leipää talouteensa hankituksi. Eräänä yönä heräsi hän
unestaan kiivaasta koputuksesta ovelle. Hän avasi ja näki pitkän ja
laihan papin, melkein kuin luurangon, seisovan edessään.

"Kuulesta, ystäväiseni," sanoi vieras, "minä olen havainnut että olette
hyvä kristitty ja että teihin käy luottaminen; tahdotteko nyt juuri,
tänä yönä, ottaa erään työn tehtäväksenne?"

"Oikein mielelläni, Sennor Padre, kuitenkin sillä ehdolla että saan
säännöllisen palkkani."

"Se on tietty; mutta teidän täytyy antaa sitoa peite silmäinne eteen."

Muurarilla ei ollut mitään tätä vastaan muistuttamista ja pappi kääräsi
huivin hänen päänsä ympärille ja vei häntä monia kuoppaisia katuja,
mutkateitä ja solia myöten, kunnes he seisahtuivat erään portin
ulkopuolelle. Pappi otti avaimen, väänsi sitä tuossa kitisevässä lukossa
ja avasi jonkun esineen, joka kuului kuin raskas ovi olis auvennut. He
menivät sisään, portti suljettiin ja pantiin salpaan, ja muuraria
vietiin kaikuvaa käytävää pitkin ja suurten salien kautta rakennuksen
sisempään osaan. Täällä otettiin side hänen silmiltään ja hän oli nyt
patiolla eli pihalla, joka oli yhdellä ainoalla lampulla kimeästi
valaistuna. Keskellä pihaa oli vanhaan Maurilaiseen kaivoon kuuluva
kuivanut vesisäiliö, jonka alle pappi käski hänen rakentaa vähäisen
holvin; kiviä ja savea oli sitä varten varalla. Muurari teki sitten
työtä kaiken yön, saamatta kumminkaan alkamaansa työtä. valmiiksi. Juuri
ennen päivänkoittoa laski pappi kultarahan hänen käteensä, sitoi taas
peitteen hänen silmilleen ja vei hänet jälleen kotiinsa.

"Haluatteko," sanoi hän, "tulla takaisin ja lopettaa työnne?"

"Oikein kernaasti, Sennor Padre, sillä ehdolla että minulle taas yhtä
kunniallisesti maksetaan."

"Hyvä; ensi sydän-yön aikana tulen taas teitä noutamaan."

Näin tapahtuikin, ja holvi tuli valmiiksi.

"Nyt," sanoi munkki, "täytyy teidän auttaa minua hankkimassa tänne niitä
ruumiita, jotka ovat tähän holviin haudattavat."

Nämät sanat panivat karvat köyhän muurarin päässä pöyristymään; hän
seurasi pappia horjuvin askelin erääsen syrjäiseen huoneesen kartanossa,
luullen tulevansa näkemään jonkun hirveän kuolonkohtauksen, mutta
tointui pelvostaan, nähtyänsä kolme tahi neljä astiata eräässä loukossa.
Selvästi näkyi että ne olivat kultaa täynnä, ja suurella vaivalla vaan
sai hän ja pappi ne uloskannetuksi ja niille määrättyyn hautaan
lasketuksi. Holvi pantiin nyt umpeen, kivitys laitettiin entiselleen ja
kaikki merkit siihen mitä oli tehty poistettiin. Pappi sitoi taas
peitteen muurarin silmille ja vei hänet jälleen kotiin, toista tietä
kuin sitä ennen. Vaellettuansa mutkistelevia katuja ja kujia, he
seisahtuivat, ja pappi laski kaksi kultarahaa hänen käteensä. "Odottakaa
tässä," sanoi hän, "kunnes kuulette tuomiokirkon kelloin aamukirkoksi
soivan. Jos rohkenette sitä ennen ottaa sidettä silmiltänne, niin teille
onnettomuus tapahtuu." Näin sanottuaan meni hän tiehensä. Muurari odotti
tunnollisesti, noita kultarahoja kädessään punniten huvikseen ja
toisiansa vasten helähytellen. Juuri samassa kun tuomiokirkon kello soi
aamukirkoksi, otti hän siteen silmiltään ja oli nyt Xenilin rannalla,
josta hän hopusti riensi kotiinsa ja kokonaiset kaksi viikkokautta eli
perheensä kanssa hyvästi tuon kaksi-öisen työn maksulla; niiden
kuluttua, oli hän yhtä köyhä kuin ennenkin.

Edelleen teki hän vähin työtä, mutta rukoili vireästi, ja otti joka
vuosi vaarin kaikista sunnuntai- ja juhlapäivistä, jonka ohessa hänen
lapsensa kasvoivat yhtä ryysyisinä ja nälkäisinä, kuin joku
Mustalais-joukko. Hänen muuanna iltana tuvan oven edessä istuissaan,
tuli eräs vanha rikas saituri, jolla tiettiin olevan monta kartanoa ja
joka tunnettiin tuiki itaraksi isännäksi, hänen luoksensa. Rahamies
katseli häntä vähän aikaa, katsoa tihruttaen kahden epäluuloisen, pitkän
silmäkulman alta.

"Minulle on sanottu, ystäväni, että olette vallan köyhä."

"Sitä asiata ei käy kieltäminen, Sennor, se kyllä selvästi näkyy."

"Kenties siis otatte erään työn tehdäksenne ja hyvällä palkalla?"

"Niin hyvällä palkalla, herraseni, kuin kukaan muurari Granadassa."

"Sitäpä juuri tahdon. Minulla on vanha kartano, joka on kovin rappioinen
ja maksaa minulle, pitääkseni sitä hyvässä voimassa, enemmän rahaa kuin
sen arvo onkaan, sillä ei kukaan tahdo siinä asua; minun täytyy
sentähden, niin hyvällä kaupalla kuin on mahdollista, koettaa saada se
voimaansa, niin että pysyy koossa."

Muurari vietiin hetikohta erääsen isoon, asumattomaan huoneesen, joka
oli raunioksi kaatamallaan. Mentyänsä useiden tyhjäin salien ja kamarien
läpi, tuli hän erääsen sisäiseen pihaan, jossa eräs vanha Maurilainen
kaivo tarkistutti hänen huomiotansa. Hän seisahtui hetkisen ajaksi,
sillä muisto paikasta heräsi kuin unelma hänen sielussaan.

"Kuulkaapas," sanoi hän, "kuka on ennen asunut tässä kartanossa?"

"Hän palakoon kiirastulessa," huudahti kartanon isäntä; "se oli eräs
vanha saituri pappi, joka vaan huoli itsestänsä. Hänen sanottiin olleen
upporikkaan, mutta koska hänellä ei ollut sukulaisia, niin hänen
luultiin testamenttaavan kaikki tavaransa kirkolle. Hän kuoli äkisti, ja
papit ja munkit kiirehtivät tänne, ottamaan hänen tavaroitaan haltuunsa;
mutta ei löydetty muuta kuin moniaita tukaatteja eräässä
nahkakukkarossa. Pahin kaikesta on tullut minun osakseni, sillä tuo
vanha mammona asuu yhä edelleen hänen kuolemansakin jälkeen minun
kartanossani, mitään hyyryä maksamatta, ja kuollutta ei käy oikeuteen
haastaminen. Sanotaanpa, että joka yö, samassa kamarissa missä papin oli
tapa nukkua, kuuluu kultarahain helinätä, ikäänkuin hän tavaroitaan
siellä lukisi, ja välistä pihalla hirmuista puhkamista ja ähkymistä.
Nämät puheet olkoot nyt valheita taikka tosia, niin ne kumminkin ovat
saattaneet taloni pahaan maineesen eikä kukaan hyyryläinen tahdo tässä
asua."

"Hyvä," sanoi muurari karskisti, "antakaapa minun maksutta asua
kartanossanne, kunnes rikkaampi hyyryläinen tulee, niin minä lupaan
korjata sen ja saattaa sen hengen, joka tässä levottomuutta tekee,
lepoonsa. Minä olen hyvä kristitty ja köyhä mies, enkä pelkää piruakaan,
vaikka ilmestyisikin ison rahasäkin muodossa."

Tämän rehellisen miehen tarjous hyväksyttiin ilolla; hän muutti
perheensä kanssa kartanoon ja täytti kaikki lupauksensa. Hän pani
kartanon vähitellen entiseen kuntoonsa; kultarahaan helyä pappivainajan
kamarista ei kuulunutkaan enää öillä, vaan alkoi sen sijaan kuulua
elävän muurarin lakkareista. Sanalla sanoen, hänestä tuli yhtäkkiä,
naapurien hämmästykseksi, varakas mies ja hänen luultiin olevan
rikkaimpia miehiä Granadassa; hän lahjoitti kirkolle suuria summia,
epäilemättä rauhoittaakseen omaatuntoaan, ja ilmoitti vasta
kuolinvuoteellaan, pojalleen ja perillisilleen, tuon holvin jutun.



Huvikävely kukkuloilla.


Usein iltasilla, kun päivän helle on huojennut, käyn minä huvikseni
kaukanaki kävelemässä likeisillä kukkuloilla ja noissa syvissä
varjoisissa laksoissa, pitäen historiallista aseenkantajaani Mateota
muassani, jonka puheliaisuudelle minä näissä tiloissa annan
rajattomimman vapauden, ja tuskinpa onkaan yhtään kalliota tahi
rauniota, rappioista suihkukaivoa tahi yksinäistä laksoa, josta hänellä
ei ole joku kummallinen juttu, ja etenkin joku kultainen legenda, sillä
ei suinkaan ole vielä kukaan köyhä miesparka ollut niin auli kätkettyin
aarteiden ulosjakamisessa.

Me lähdimme eräänä iltana tällaiselle huvikävelylle, jolla Mateo oli
tavallista puheliaampi. Auringon laskun tienoilla me samosimme ulos
Oikeuden ison portin kautta, ja mennessämme ylöspäin erästä lehtokujaa,
seisahtui Mateo muutamain viikuna- ja kranaatti-puiden alle, erään ison,
rapistuneen tornin juurelle, nimeltä Seitsemän Huonekerran Torni (_de
los Siete Suelos_). Täällä osoitti hän yhtä matalaa porttikäytävää
tornin perustuksessa, ja alkoi jutella eräästä hirmuisesta aaveesta, eli
kouvosta, joka, aina Maurilaisten ajasta asti, piti vallattomuuttaan
tässä tornissa ja vahtasi erään Maurilaisen kuninkaan aarteita. Välistä
ilmaantuu hän pimeässä yössä ja kummittelee Alhambran lehtokujilla ja
Granadan kaduilla, päättömän hevosen muotoisena, kuuden koiran
ajelemana, jotka hirmuisesti vikisevät ja ulvovat.

"Mutta etkö ole itse koskaan häntä kohdannut, Mateo, kävellessäsi?"
kysyin minä.

"En, Sennor, en ole Jumalan kiitos! Mutta isän-isäni, räätäli, tunsi
monta, jotka olivat sen nähneet, sillä se tuli muinoin paljoa useammin
ulos kuin nyt, milloin minkin muotoisena. Joka ihminen Granadassa on
kuullut puhuttavan Belludosta, sillä vanhat ämmät ja imettäjät
peloittavat sillä lapsia, kun ne itkevät. Muutamat sanovat sitä erään
julman Maurilaisen kuninkaan hahmoksi, joka murhasi kuusi poikaansa ja
hautasi heidät näihin holveihin, ja että nämät, kostaaksensa, ajelevat
häntä öillä."

En tahdo pitemmältä puhua niistä eriskummaisuuksista, joita siivo Mateo
jutteli näistä kummituksista, vaan ainoastaan muistuttaa, että tämän
tornin kautta meni se porttikäytävä, josta onneton Boabdil lähti
pääkaupunkiaan luovuttamaan.

Me jätämme tämän taruissa ja lauluissa mainion tornin ja jatkamme
käyntiämme kauniiden hedelmätarhani ympäri, Generalifen luona, joissa
pari kolme satakieltä sävelsi lauluja mitä ihanimpia. Näiden puutarhain
takana kuljimme me useampain Maurilaisten vesisäiliöiden sivuitse,
joiden ovet olivat hakatut muurin kalliopohjaan, mutta nyt suljetut.
Nämät vesisäiliöt, niin kertoi Mateo, olivat hänen ja hänen kumppaniensa
lapsuudessa olleet heidän mieluisimmat kylpypaikkansa, kunnes heitä oli
kammostuttanut kertomus eräästä hirveän rumasta Maurilaisesta, jonka
tapana oli tulla tuon kallioon hakatun oven kautta hätäyttämään
varomattomia kylpijöitä.

Me jätimme nämät noidutut vesisäiliöt ja jatkoimme matkaamme erästä
yksinäistä hevos-aasien polkua ylös, joka koukerteli kukkulain välitse,
ja olimme kohta jylhäin ja oneiden vuorten keskellä, joilla ei ollut
puuta merkiksikään, ja jotka vaan siellä täällä olivat niukalla
vihannalla peitetyt. Kaikki, niin pitkältä kuin silmä otti, oli jylhää
ja kasvamatonta, ja minun oli miltei mahdotonta ajatella todeksi, että
Generalife kukoistavine hedelmätarhoilleen, penkereineen ja
puutarhoineen, oli meitä niin likellä, ja että me olimme ihanan
Granadan läheisyydessä, suihkukaivoineen ja lähteineen. Mutta tämmöistä
on Hispanian luonto -- jylhää ja autiota samassa kun ihmisen viljelevä
käsi luopuu siitä; erämaa ja puutarha ovat aina toisiaan ihan
likitysten.

Ahdas vuorisola, jota astuimme ylös, on, Mateon mukaan, nimeltä
_Barranco de la Finaja_, eli _Ruukun Lakso_, sentähden että siitä
muinoin on löydetty iso ruukku täynnä Maurilaista kultaa. Mateo rukka
kiusaa alinomaa päätänsä noilla kultaisilla taruilla.

"Mutta mitä merkitsee tuo risti, tuolla kivirauniossa, lakson
kapeimmalla paikalla?"

"Oh, mitäpä siitä -- eräs hevosaasin-ajaja murhattiin siinä muutamia
vuosia tätä ennen."

"Siispä, Mateo, on rosvoja ja murhamiehiä ihan Alhambran porttienkin
vierellä?"

"Ei tätä nykyä, Sennor; niin oli ennen, kun linnassa ja sen lähistössä
oli paljo irtanaista väkeä, mutta ne ovat kaikki hävitetyt. Tosin
saattais sanoa, että Mustalaiset, jotka asuvat kukkuloiden rommakoissa,
juuri linnan ulkopuolella, ovat ihmisiä jotka eivät pidä paljon väliä;
mutta ei ole täällä nyt kotvaan aikaan murhaa tapahtunut. Mies, joka
tappoi hevosaasin-ajajan, hirtettiin linnassa."

Meidän tiemme kulki edelleen laksoa ylöspäin, jyrkkä, röhmyinen kukkula
vasemmalla kädellämme, nimeltä _Silla del Moro_, eli Maurilaisen tuoli,
tuon jo ennen mainitun tarun johdosta, että onneton Boabdil otti sinne
pakonsa erään kansankapinan aikana, ja jäi koko päiväksi kalliolle
istumaan ja murheissaan kapinallista kaupunkiansa katselemaan.

Jo viimein tulimme kukkulan huipulle, jonka nimi on Auringon vuori. Ilta
läheni, laskeva aurinko kultasi parastaikaa vuorten korkeimpia
kukkuloita. Siellä täällä näimme jonkun yksinäisen paimenen, joka ajoi
karjaansa kukkuloilta alas, viedäkseen sitä tarhaan; taikka jonkun
hevosaasin-ajajan, joka hitaine hevosaasineen astui jotain vuoripolkua
ylös, ennättääkseen ennen yötä kaupungin porteille.

Heti sen jälkeen kuului tuomiokirkon kellon kumina vuorensolaan,
ilmoittaen että nyt oli rukoushetki. Tähän ääneen vastattiin kaikista
kirkontapuleista ja suloisilla luostarinkelloilla vuorten seasta. Paimen
seisahtui kukkulan rinteellä, hevosaasin-ajaja keskelle tietä, itsekukin
otti hatun päästään, pysyi liikkumatonna vähän aikaa, ja teki
iltarukouksensa. Kaunis juhlallisuus on tässä tavassa, että,
sulosointuisten merkkien kuuluessa, kaikki maan asukkaat
silmänräpäyksellä yhdistyvät kiittämään Jumalata päivän hyvistä teoista.
Se levittää ikäänkuin hetkisen pyhyyden maan ylitse, ja laskeva aurinko
kaikessa ihanuudessaan ylensi suuresti tätä juhlallisuutta.

Tällä kertaa enensi vaikutusta paikan jylhä ja onea luonto. Me seisoimme
taiotun Auringon-vuoren kaljulla ja röhmyisellä huipulla, jossa
rapistuneet vesisäiliöt ja ammeet, ja avarain rakennusten perstauneet
perustukset todistivat muinaisista asukkaista, mutta jossa kaikki nyt
oli hiljaista ja autiota.

Vaeltaissamme näiden entisten aikain jäännösten seassa, osoitti Mateo
minulle erästä syvää kuoppaa, joka näytti menevän syvälle vuoreen.
Selvästi näkyi että se oli syvä kaivo, jonka väsymättömät Maurilaiset
olivat kaivaneet, saadakseen mieluisimpaa juomaansa oikein puhtaana.
Mateolla oli kumminkin kokonaan toisenlainen kertomus, luonteensa kanssa
paremmin yhteensopiva. Siitä mentiin, tarun mukaan, niihin maanalaisiin
rommakoihin, joihin Boabdil hovinsa kanssa oli taikauksella sidottuna,
ja joista he Sisin ajoin tulivat ulos, määrätunteina, entisissä
asunnoissaan käymään.

Enenevä hämärä, joka tässä ilman-alassa on niin lyhyt, muistutti meitä
lähtemään tältä taiotulta paikalta. Mennessämme vuorensolia alas emme
nähneetkään paimenta emmekä hevosaasin-ajajata, emmekä muuta kuulleet
kuin omat askelemme ja heinäsirkkain tirskutuksen. Laksojen varjot
pitenivät pitenemistään, kunnes kaikki ympärillämme oli pimeään
peitettynä. Ainoastaan Sierra Nevadan korkealla huipulla viipyi vielä
muutamia päivänvalon säteitä; sen lumipeittoiset kukkulat kiiluivat
tummansinisinä taivaslakea vasten ja näyttivät olevan ihan likellä,
ilmakehän harvinaisen puhtauden vuoksi.

"Kuinka likellä meitä Sierra näyttää tänä iltana olevan!" sanoi Mateo;
"näyttää niinkuin siihen kädellä yltäisimme, ja kuitenkin on se monen
peninkulman päässä." Hänen puhuissansa vilkahti tähti lumipeittoisen
huipun päältä näkymään, ainoa jo näkyvä tähti taivaalla, niin puhdas ja
heloisa, niin kirkas ja kiiltävä, että se sai kelpo Mateonkin
ihastuksesta huudahtamaan: "_Que estrella hermosa! que clara y limpia
es: No pueda ser estrella mas brillante!_" (Mikä kaunis tähti! kuinka
kirkas ja kiiluva: Ei mikään tähti voi loistaa kauniimmasti!)

Usein olen Hispanian alhaisemmassa väestössä huomannut tuon herkkyyden
luonnon ihanuksiin. Tuikkiva tähti, kaunis hyvänhajuinen kukka,
kristallinkirkas lähde, saattaa heidät runolliseen ihastukseen; -- entä
vielä -- kuinka soinnollisiä sanoja on heidän kielessään, tämän
ihastuksen ilmaisemiseen!

"Mutta mitä valkeita nuot ovat, Mateo, joiden näen kiiluvan tuolla
Sierra Nevadalla, juuri alapuolella sitä paikkaa missä vuori on lumella
peitetty, ja joita vois luulla tähdiksi, elleivät olisi punertavia ja
vuoren mustaa kuvetta vasten?"

"Ne valkeat ovat tulia, Sennor, joita miehet, jotka Granadalle noutavat
lunta ja jäätä, ovat virittäneet. He menevät sinne joka iltapäivä
hevosaasineen, ja muutamat lepäilevät ja lämmittelevät valkeiden
vaiheilla, sillä aikaa kun toiset täyttävät vasuja jäällä. Sitten
lähtevät he tulemaan vuorta alas, niin että ennättävät Granadan
porteille ennen auringon nousua. Tuo Sierra Nevada, Sennor, on jääruho
keskellä Andalusiaa, jäähdyttämässä sitä kesän aikana."

Nyt oli jo pilkkopimeä; me astuimme lakson kautta, jossa murhatun
hevosaasin-ajajan risti seisoi, kun samassa havaitsin etäällä liikkuvia
valkeita, jotka nähtävästi lähenivät meitä kukkulata ylöspäin. Niiden
likemmä tultua, näimme niiden olevan tulisoittoja, joita joukko
kumman-näköisiä, mustiin puettuja hahmuja kantoi; he olisivat, minä
aikana ikäänsä, olleet sangen kamala saattojoukko, mutta olivat
olletikin nyt, tällä jylhällä ja autiolla paikalla.

Mateo tuli ihan vierelleni ja sanoi matalalla äänellä, että se oli
ruumiin saattokunta, joka kantoi ruumista hautauspaikkaan vuoristossa.

Saattokunnan astuissa ohitse, teki tuo kamala, kantajain karkeihin
kasvoihin ja murhepukuihin käypä tulisoittoin valo mitä kummallisimman,
milteipä aaveentapaisen vaikutuksen, valaistessaan vainajan kasvoja,
jota, Hispanian tavan mukaan, kannettiin peittämättömänä avonaisilla
paarilla. Minä seisoin vähän aikaa katsellen tuota kamalaa kulkuetta,
sen astuessa tätä pimeätä vuorensolaa ylös. Se muistutti minulle erästä
vanhaa juttua saattojoukosta, jossa oli saattoväkenä perkeleitä, jotka
kantoivat erään syntisen ruumista Strombolin tuli-aukkoon.

"Ah, Sennor," huudahti Mateo, "minä saattaisin kertoa teille historian
eräästä saattoväestä, joka kerrankin nähtiin näillä vuorilla; mutta te
nauraisitte minulle ja sanoisitte, että se on minun isän-isäni räätälin
testamentteja."

"En millään muotoa, Mateoseni. En mistään pidä niin paljon, kuin
kummallisesta sadusta."

"No hyvä, Sennor, se koskee muuatta juuri noista miehistä, joista
vastikään puhuimme, ja jotka keräävät lunta Sierra Nevadalla." -- Niin
tietäkää siis, että monta vuotta tätä ennen, isän-isäni eläessä, oli
eräs vanha mies, nimeltä Tio Nicolo, täyttänyt vasunsa lumella ja jäällä
ja oli jo hevosaasinsa kanssa paluumatkalla vuorta alas. Tuntiessaan
painostavan meni hän aasin selkään istumaan, nukkui ennen pitkää ja
istui nuokkuen, jolla aikaa hänen vanha aasinsa vakavin askelin
astuskeli pitkin jyrkänteiden reunoja ja jyrkkiä kukkuloita alas, yhtä
taneana ja vakavana, kuin jos se olis kävellyt sileällä maalla. Jo
viimein heräsi Tio Nicolo, tirkistellen ympärilleen ja silmiään hieroen
-- ja totta tosiaan, olipa hänellä siihen syytäkin. Kuu levitti valoa,
melkein yhtä kirkasta kuin päivänvalo on, ja hän näki kaupungin
allansa, yhtä selvästi kuin te näette kätenne, hohtavine valkeine
kartanoilleen, kuin hopeamaljan kuunvalossa; mutta, Sennor, eipä se
ollutkaan sen näköinen, josta hän oli lähtenyt muutamia tuntia sitä
ennen. Tuomiokirkon sijassa kupulakineen ja tornineen, kirkkoin sijassa
huippuineen ja luostarien sijassa pienine tornineen, kaikkein näiden
sijassa siunattuine ristineen, ei hän nähnyt muuta kuin Maurilaisia
moskeoita, minaretteja ja kupulakia, kimeltelevine puolikuineen,
jommoisia nähdään Barbarian laivanviireissä. No, niin, Sennor, Tio
Nicolo kovin hämmästyi kaikesta tästä, niinkuin voi ajatellakin; mutta
hänen kaupungille tirkistellessään, samosi lukuisa sotajoukko vuorta
ylös, koukertelevilla poluilla pitkin notkoja, välistä kuunvalossa,
välistä pimennossa. Sen tultua likemmä näki hän siinä olevan sekä
hevos- että jalkaväkeä, kaikki Maurilaisessa sota-asussa. Tio Nicolo
yritti väistymään heidän tieltänsä, mutta hänen vanha aasinsa seisoi
yhdessä kohti kuin tukki, eikä paikalta päkähtänyt, vaan vapisi kuin
kaisla; sillä järjettömät eläimet, herraseni, pelkäävät mokomia yhtä
paljon kuin ihminen. No niin, Sennor, Aavejoukko samosi ohitse; siinä
oli miehiä, jotka näyttivät torviin puhaltavan; toisia, jotka löivät
rumpua ja puhalsivat sympaleihin: yhtäkaikki eivät he saaneet yhtään
ääntä kuulumaan; he menivät kaikki sivuitse ilman vähintäkään melua,
ihan niinkuin olen nähnyt maalattuin sotajoukkoin samoavan Granadan
teaterin näyttämön poikki, ja kaikki näyttivät kalpeilta kuin kuolema.
Viimeksi, jälkijoukoissa, ratsasti kahden mustan Maurilaisen ratsastajan
välillä Granadan suur-inkvisitori (syökäystuomari), hevosaasilla,
valkealla kuin lumi. -- Tio Nicoloa suuresti kummastutti nähdä hänet
seurassa tuommoisessa, sillä inkvisitori oli mainio vihastaan
Maurilaisiin, samoin kuin kaikenlaisiin uskottomiin, Juutalaisiin ja
harhauskoisiin, ja hänen tapansa oli vainota heitä tulella ja miekalla.
Tio Nicolo tunsi hänensä kuitenkin turvatuksi, nähtyänsä noin pyhän
papin olevan saapuvilla. Hän teki ristinmerkin ja anoi hänen
siunaustaan, kun samassa sai kolauksen, joka paiskasi hänet ja hänen
vanhan aasinsa päistikkaa jyrkkää kukkulata alas syvyyteen. Tio Nicolo
ei toipunut tainnuksistaan ennenkuin päivän nousulla, jolloin hän makasi
syvässä ja jyrkässä rotkossa, aasi hänen vierellään nurmea syöden ja
lumi vasuissa kokonansa sulaneena. Hän jutusteli nyt Granadaan, pahoin
pieksettynä ja muokkauneena, mutta tapasi ilokseen kaupungin
saman-näköisenä kuin tavallisesti, kristittyine kirkkoineen ja
ristineen. Hänen kertoessaan mitä hänelle yöllä oli tapahtunut, kaikki
ihmiset nauroivat hänelle; muutamat sanoivat hänen aasin seljässä
istuessaan ja nukkuessaan unta nähneen; toiset arvelivat hänen itsensä
keksineen koko tämän jutun. Mutta mikä oli kummallista, sennor, ja mikä
teki että useat sittemmin toden takaa ajattelivat asiata, oli se että
suur-inkvisitori kuoli vuoden kuluessa. Minä kuulin usein isän-isäni,
tuon räätälin, sanovan, että tuo Aavejoukko, joka vei papin hahmua
muassaan, merkitsi enemmän kuin ihmiset tohtivat ajatellakaan.

"Siispä tahtonet, Mateoseni, väittää, että noissa vuorissa on
jonkunlainen Maurilainen _limbo_ eli kiirastuli, ja että inkvisitoria
vietiin siihen."

"Jumala minua varjelkoon, Sennor! Siitä asiasta en tiedä mitään --
kerron vaan mitä olen isän-isältäni kuullut."

Samassa kun Mateo oli lopettanut satunsa, joka oli rasvottu monilla
muistutuksilla ja liiallisuuksilla, mutta jonka minä olen lyhyemmin
kertonut, me saavuimme Alhambran portille.



Paikkakunnallisia muinaistaruja.


Hispanian alhaisemmat kansaluokat ovat kuin itämaalaisetkin hyvin
haluiset satuihin, ja mikä vaan on ihmeellistä, se on heistä mieluista.
He kokoontuvat tuvan-ovien ulkopuolelle kesä-iltamina, tahi
valkeatakkain ympärille ventoihinsa (maaseudun ravintoloihin)
talvi-iltoina, ja kuuntelevat kyllästymättömällä halulla kummallisia
legendoja pyhimyksistä, matkustajain vaarallisia seikkailuksia ja
rosvoin ja salakauppiasten rohkeita urotekoja. Maan jylhä ja autio
luonto, vähän vielä levinnyt sivistys, yleisten puheen-aineiden puute ja
se romantilais-seikkaileva elämä, jota itsekukin elää maassa, missä
matkustuslaatu vielä on melkein sama kuin muinaisina aikoina, kaikki
nämät asianhaarat yhdistyvät pitämään halua suullisiin kertomuksiin
vireillä ja tekevät että ihmeellisiä ja uskomattomia oikein
ylellisyyteen asti jutellaan. Kuitenkaan ei löydy sen tavallisempaa ja
mieluisempaa ainetta, kuin jutut Maurilaisten kätkemistä aarteista:
nämät jutut ovat yleisiä koko maassa. Matkustaessa noiden jylhäin
vuorenjaksojen, noiden vanhain taisteluin ja urotekoin näyttämöjen yli,
ei näe yhtään Maurilaista atalyaa eli vartijatornia, kallioiden keskelle
rakettua, eli vuoristoon raketusta kylästä kohoavaa, ilman että
hevosaasin-ajaja, jos häneltä toden takaa kysyy, keskeytä sikarrinsa
polttamista, jutellakseen sadun Maurilaisista aarteista, jotka ovat sen
alle kätketyt; eikä löydy yhtään raunioiksi kukistunutta Alcazaria
kaupungissa ilman tällaista polvesta polveen lähistön köyhemmissä
luokissa kulkenutta tarua.

Näissä kertomuksissa, niinkuin useimmissa kansanjutuissa, on aina joku,
jospa vähäpätöinenkin, historiallinen pohja, josta ne ovat alkunsa
saaneet. Maurilaisten ja kristittyin välisten sotain aikana, jotka
vuosisadottain häiritsivät näitä maakuntia, muuttui kaupungeissa ja
linnoissa usein ja äkisti isännät, ja asukkaat kaivoivat,
päällekarkausten ja piiritysten aikoina, rahojaan ja hohtokiviään
maahan, taikka kätkivät niitä holveihin ja kaivoihin, jota vielä tänäkin
päivänä, sota-aikoina, tehdään Itämaan yksinvaltaisissa maissa. Kun
Maurilaiset karkoitettiin Hispaniasta, kätki moni heistäkin kalliimmat
kapineensa, toivoen maanpakonsa tulevaa vaan vähän aikaa kestämään ja
saavansa joskus maailmassa palata ja ottaa aarteensa pois. Vissi on,
että kulta- ja hopearahaläjiä, aika ajoin, on satunnaisesti kaivettu
Maurilaisten linnain ja huoneuksien raunioista; eikä tarvinnut kuin vaan
muutamia semmoisia tapauksia, niin niistä syntyi tuhansittain satuja ja
juttuja.

Tällä tavoin syntyneissä taruissa on tavallisesti itämainen väri eli
vivahus, ja ne ovat merkilliset tuosta Arabialaisesta ja Götiläisestä
sekoituksesta, joka minun mielestäni on Hispanian ja olletikin sen
eteläisten maakuntain kaikissa oloissa nähtävänä. Kätketty aarre on aina
jonkun loihdun alaisena, ja turvataan noituuksella eli jollain
tehokkaalla taikakalulla. Toisinaan vahtaa sitä hirmuiset pedot eli
hurjat lohikäärmeet; välistä noidutut Maurilaiset, jotka istuvat sen
vierellä, sota-asussa ja paljastettu miekka kädessä, mutta
liikkumattomina kuin kuvapatsaat, ja jotka useiden sukupolvien ajan ovat
sen luona unetonta yötä pitäneet.

Tietystikin on Alhambra, tämän johdosta ja muutamain omituisten
asianhaarain tähden sen historiassa, tällaisten kansantarujen oikea
aarnio: ja useat muinais-jäännökset, joita silloin tällöin on maasta
löydetty, ovat osaltaan antaneet niille vauhtia. Kerta löydettiin
saviastia, jossa oli Maurilaisia rahoja ja kukon luuranko, joka,
muutamain älykästen tarkastajain ajatuksen mukaan, oli elävänä
haudattu. Toisella kerralla kaivettiin maasta astia, jossa oli iso
scarabeus eli tamminkainen (tammihärkä) poltetusta savesta,
Arabialaisella päällekirjoituksella, joka tamminkainen selitettiin
olevan ihmeitä tekevä, salaisilla omaisuuksilla varustettu lumouskalu.
Tällä tavoin ovat Alhambran ryysyisten asukasten älykkäät tarut
levinneet ja tulleet onkeen otetuiksi, niin että nyt jokainen sali,
kaikki tornit ja holvit välttämättömästi ovat jonkun ihmeellisen sadun
näyttämöitä. Koska minä, toivoakseni, olen johonkin määrään
tutustuttanut lukijani Alhambran paikkoihin, tahdon nyt vähän laveammin
kertoa ne haaveelliset sadut, jotka ovat yhteydessä sen kanssa, ja joille
olen huolellisesti kokenut antaa muotoa ja rakennusta, niiden
muistotarullisten vihjausten ja aiheiden johdolla, joita vaelluksillani
olen kerännyt, samoin kuin muinaistutkija laatii säännöllisen
historiallisen todistuskappaleen muutamista miltei soentuneessa
päällekirjoituksessa siellä täällä olevista kirjaimista.

Jos joku paikka näissä saduissa loukkaa kovin arvelevaista lukijata, hän
muistakoon paikan laadun ja osoittakoon kohtuullista kärsivällisyyttä.
Hän ei saa niissä odottaa samoja todenmukaisuuden ohjeita, jotka
vallitsevat tavallisissa tapauksissa ja jokapäiväisessä elämässä; hänen
tulee muistaa, että hän liikkuu noidutun linnan saleissa ja että
kaikkityyni lepää "noidutulla pohjalla."

       *       *       *       *       *

Albaycian kukkulan, Granadan kaupungin korkeimman osan, huipulla on
raunioita eräästä vanhasta kuninkaallisesta hovilinnasta, joka rakettiin
heti sen jälkeen kun Arabialaiset valloittivat Hispanian. Se on nyt
muutettu tehtaaksi ja oli joutunut niin unhotuksiin, että sain nähdä
paljon vaivaa ennenkuin sen löysin, vaikka älykäs ja monitietoinen Mateo
Ximenes oli minulla apuna. Tällä rakennuksella on vieläkin sama nimi,
mikä sillä oli useita satoja vuosia tätä ennen, nimittäin _La Casa del
Sallo de Viento_, eli: Viirikukon huone. Se on saanut nimensä siitä
pronssisesta ratsastavan, kilvellä ja keihäällä varustetun sotijan
kuvasta, joka oli eräässä sen tornissa ja kääntyi joka tuulen mukaan.
Siinä oli arabialainen päällekirjoitus, joka, Hispanian kieleen
käännettynä, kuuluu näin: _Dice el Sabio Aben Habuz, que asi de defiende
el Andaluz_: s.o. viisas Aben Habuz sanoo, että näin puolustaa hänensä
Andalusialainen.

Tämä Aben Habuz oli, Maurilaisten aikakirjain mukaan, sotapäällikkö
Tarikin johdossa olevassa sotajoukossa, joka karkasi Hispaniaan, ja
jonka Tarik asetti Alcaldiksi Granadaan. Hänen luullaan tällä
sodallisella kuvalla tahtoneen antaa Maurilaisille pysyväisen
muistutuksen siitä, että koska he olivat joka haaralta vihollisilla
ympäröityt, heidän tuli etsiä turvallisuuttaan alinomaisessa
valppaudessa ja aina olla sotaan valmiit.

Kansantarut antavat kumminkin toisenlaisen kertomuksen Aben Habuzista ja
hänen hovilinnastaan, ja sanovat että tämä pronssinen sotija alkujaan
oli hyvin tehokas taikakalu, Taikka se aikain pitkään kadotti
taikavoimansa ja siitä viimein tali tavallinen viirikukko.

Seuraava satu tarkoittaa sitä mitä nyt olen sanonut.



Arabialainen tähteinselittäjä.


Muinaisina aikoina, monta sataa vuotta takaperin, oli Maurilainen
kuningas, nimeltä Aben Habuz, joka hallitsi Granadan kuningaskuntaa. Hän
oli valloittaja, joka oli ruvennut levossa ja rauhassa elämään, se on,
hän oli nuorempina vuosinaan kuluttanut elämäänsä alinomaisilla sota- ja
partioretkillä, mutta joka nyt, vanhettuaan ja raihnaiseksi tultuaan,
halusi lepoa, eikä halunnut mitään sen hartaammin kuin elää rauhassa
koko maailman kanssa, levätä kunnioissaan ja rauhassa nautita niitä
maa-omaisuuksia jotka hän oli naapureiltaan voittanut.

Tapahtuipa kumminkin niin, että tällä näin järjellisellä ja
rauhallisella vanhalla kuninkaalla oli nuorten kilpailijain kanssa
tekemistä; ruhtinasten kanssa, joissa hehkui hänen entinen kiihkonsa
kunniaan ja sotaan, ja jotka nyt saivat halun kutsua häntä tilintekoon
hänen menetyslaadustaan heidän isiinsä kohtaan. Muutamat kaukaiset
tienoot hänen valtakunnassaan, jotka hän, tarmonsa päivinä, valtavalla
kädellä oli hillinnyt, olivat sentähden nyt, hänen lepoa halatessaan,
mieluiset kapinoitsemaan ja uhkasivat piirittää häntä hänen
pääkaupungissaan. Näin oli hänellä vihollisia joka haaralla, ja koska
Granada on ympäröitty jylhillä ja jyrkillä vuorilla, jotka estävät
lähenevää vihollista näkymästä, niin pidettiin onnetonta Aben Habunla
alinomaisen valppauden ja levottomuuden tilassa, tietämättömänä miltä
ilmansuunnalta vihollisuuksia voi tulla.

Turhaan rakensi hän vartiotorneja vuorille ja asetti vartijoita joka
vuorensolaan, käskyn kanssa virittää valkeita öillä ja laskea savua
päivällä nousemaan, vihollisen lähetessä. Hänen väsymättömät
vihollisensa kiersivät kaikki hänen varokeinonsa, hyökkäsivät jostain
unhotetusta vuorensolasta maahan, hävittivät hänen maitansa juuri hänen
silmäinsä edessä ja vetäysivät sitten vuorille vankien ja saaliin
kanssa. Onko milloinkaan rauhallinen ja lepoa ikävöitsevä valloittaja
ollut onnettomammassa tilassa?

Aben Habuzin ollessa näillä huolilla ja vastuksilla vaivattuna, tuli
eräs vanha Arabialainen lääkäri hänen hoviinsa. Hänen harmaa partansa
ulottui aina vyöhön asti, ja koko hänen ulkonäkönsä osoitti että hän oli
ennättänyt melkeän korkeaan ikään; mutta yhtäkaikki oli hän kulkenut
melkein koko matkan Egyptistä jalan, ilman muuta apua kuin
hieroglyfeillä merkitty sauva. Hänen maineensa oli käynyt hänen
edellään. Hänen nimensä oli Ibrahim Ebn Abu Ajeeb; hänen sanottiin
eläneen aina Mahometin ajalta asti ja olevan Abu Ajeebin, rohveetan
viimeisen seuralaisen, poika. Hän oli lapsena seurannut Amrun
voitollista sotajoukkoa Egyptiin, jonne hän oli jäänyt moneksi vuodeksi
tutkimaan Egyptin pappein salaisia tieteitä, ja erittäinkin
loihtutaitoa.

Muuten sanottiin hänen keksineen keinon pitentää elämän aikaa, joten hän
oli päässyt noin kahdensadan vuoden ikään, vaikka hän, koska ei ollut
salaisuuttaan keksinyt ennenkuin jo itse oli korkeaan ikään ennättänyt,
ei tainnut muuta ikuisuutta kuin harmaat hiuksensa ja ryppynsä.

Kuningas, joka, samoin kuin useat iälliset hallitsijat, alkoi suuresti
suosia lääkärejä, otti tämän kummallisen miehen suurimmalla
kunnioituksella vastaan. Hän tahtoi antaa hänelle erään huoneen
hovilinnassaan, mutta tähtein selittäjä tyytyi ennemmin yhteen luolaan
sen kukkulan kupeessa, joka kohoaa Granadan kaupungin yli, sen saman
kukkulan, jolle Alhambra sittemmin on rakettu. Hän laajennutti luolan
avaraksi ja korkeaksi saliksi, varustaen sen pyöreällä reiällä huippuun,
jonka kautta hän, niinkuin kaivosta, taisi nähdä taivaan ja katsella
tähtiä, päiväsydännäkin. Tämän salin seinät olivat peitetyt
hieroglyfeillä, salaopillisilla vertauskuvilla ja tähtein muodoilla
heidän taivaanmerkeissään. Tämän salin varusti hän myöskin monenlaisilla
työkaluilla ja kapineilla, joita taitavat käsityöläiset Granadassa hänen
katsantonsa alla olivat valmistaneet, mutta joiden salaisia omaisuuksia
ei kukaan muu kuin hän itse tuntenut.

Ennen pitkää tuli viisaasta Ibrahimista kuninkaan etevin neuvonantaja,
jolta jokaisessa tähdellisessä asiassa neuvoa kysyttiin. Aben Habuz
kiukkuili kerran naapuriensa vääryydestä, katkerasti valittaen sitä
valppautta, jota hänen täytyi käyttää pitääkseen varansa heidän
hyökkäyksiään vastaan. Hänen lopetettuaan puheensa, oli tähtein
selittäjä vähän aikaa vaiti ja vastasi sitten: "Tiedä, oi kuningas, että
minä Egyptissä ollessani näin suuren ihmeen, jonka eräs pakanallinen
pappi ennen vanhaan oli keksinyt. Eräällä vuorella, Borsan kaupungin
päällä, Niili-virran suuren lakson vierellä, oli oinaan kuva ja tämän
päällä kukon kuva, molemmat malmista valetut ja rautapuikossa ympäri
kääntyvät. Niin pian kun maahankarkaus uhkasi, kääntyi oinas sille
suunnalle, mistä viholliset aikoivat tulla, ja kukko lauloi, täten
saivat kaupungin asukkaat tiedon vaarasta ja tienoosta mistä viholliset
lähenivät, ja taisivat ajoissa pitää varansa."

"Jumala on suuri!" huudahti rauhallinen Aben Habuz; "kuinka kallis
tavara semmoinen oinas olisi, joka voisi pitää nuot vuoret minun
ympärilläni silmällä; entä kukko vielä, joka laulaisi vaaraa hetkellä!
Allah Akbar! (Jumala on suuri!). Kuinka turvallisena minä nukkuisin
hovilinnassani, kun semmoiset vartijat olisivat vuorenhuipulla!"

Tähtein tutkija odotti kunnes kuninkaan into oli asettunut, ja jatkoi:

"Sittenkuin voittoisa Amru oli saattanut Egyptin valloituksen loppuun,
jäin minä maan entisten pappein luoksi, tutkin heidän epäjumalallisen
oppinsa lakia ja juhlamenoja, ja koetin päästä juurtajaksain tuntemaan
ne salaiset tiedot, joista he ovat kuuluisat. Minä istuin eräänä päivänä
Niilin rannalla, puhellen erään vanhan papin kanssa, kun hän osoitti
niitä mahtavia pyramideja, jotka niinkuin vuoret kohoavat läheisestä
erämaasta. 'Kaikki mitä me saatamme sinulle opettaa,' sanoi hän, 'ei ole
mitään sen tiedon suhteen, joka noissa mahtavissa ruhoissa on
kätkettynä. Keskimmäisen pyramidin keskuksessa on hautakammio, jossa sen
ylipapin muumia on, joka oli avullisena tuon hämmästyttävän pylvään
pystyttämisessä; ja yhdessä hänen kanssansa on myöskin eräs ihmeellinen
kirja haudattuna, joka sisältää kaikki loihtutaidon salaisuudet. Tämä
kirja oli annettu Aatamille, hänen langettuansa, ja on polvesta polveen
kulkenut viisaalle Salomolle, ja juuri sen kirjan avulla tämä kuningas
rakensi Jerusalemin temppelin. Kuinka se oli tullut sen käsiin, joka
rakensi pyramidit, sen tietää vaan Hän, jolle ei ole mitään salattua.'

"Kuultuani nämät sanat tältä Egyptiläiseltä papilta, sydämeni alkoi
kiihkeästi haluta tuota kirjaa. Minä taisin avukseni käyttää koko joukon
voitollisia sotijoitamme ja myös suuren joukon syntyperäisiä
Egyptiläisiä, näiden kanssa aloitin minä työn ja tunkeusin pyramidin
ensimmäisen ruhon läpi, siksi kunnes, paljon vaivaa nähtyäni, tapasin
yhden sen sisäisistä ja salaisista käytävistä. Minä seurasin tätä
käytävätä, tulin hirvittävään sokkeloon ja painuin aina pyramidin
sisimpään osaan eli hautakammioon, jossa ylipapin muumia oli maannut
useita miespolvia. Minä mursin muumian ulkopuolisen koteron, levitin sen
monet kääreet ja siteet auki, ja tapasin viimein tuon kalliin kirjan sen
rinnan päällä. Minä kaappasin sen vapisevaan käteeni, hamuilin
pyramidista ulos, ja jätin muumian hiljaiseen ja pimeään hautaansa,
ylösnousemista ja tuomion viimeistä päivää odottamaan."

"Sinä Abu Ajeebin poika," huudahti Aben Abuz, "sinä olet merkillinen
matkustaja ja sinä olet nähnyt kummallisia asioita; mutta mitä hyvää on
minulla pyramidin salaisuudesta ja tuosta viisaan Salomon tietorikkaasta
kirjasta?"

"Siitä voi olla sinulle paljo hyvää, oi kuningas! Sen kirjan lukemisesta
olen minä oppinut kaikki loihtukonstit, ja minä voin komentaa henkiä
avukseni aietteni toimeenpanemisessa. Borsan kaupungin taikakalun
salaisuus on siten tullut minun tietooni, ja semmoisen taikakalun saatan
minä tehdä, saatanpa tehdä tehokkaammankin."

"Oi viisas Abu Ajeebin poika," huudahti Aben Habuz, "parempi olis
semmoinen taikakalu kuin kaikki vartijatornit kukkuloilla ja vahtimiehet
rajoilla. Anna minulle semmoinen suojelusvartija, niin minun
rahastohuoneeni rikkaudet ovat käytettävinäsi."

Tähtein selittäjä kävi hetikohta työtään toimeenpanemaan, täyttääksensä
kuninkaan tahtoa. Hän rakennutti ison tornin sen kuninkaallisen
hovilinnan päälle, joka seisoi Albaycian kukkulan huipulla. Torni
rakettiin kivistä, jotka tuotiin Egyptistä, ja otettiin, puheiden
mukaan, eräästä pyramidista. Tornin yläosassa oli ymmyrkäinen sali,
jonka akkunat olivat kaikille ilmansuunnilla, ja joka akkunan edessä oli
pöytä, jolle, samoin kuin sakkilaudalle, oli sotajoukko jalka- ja
hevosväkeä asetettuna, sen kuninkaan kuva niinikään, joka vallitsi siinä
tienoossa, johonka päin akkuna oli, kaikkityyni puusta tehtyä. Jokaiseen
pöytään kuului vähäinen, hiusneulan paksuinen keihäs, johonka muutamia
kaldealaisia kirjaimia oli piirretty. Salia pidettiin aina suljettuna;
ovi oli malmista ja isolla teräslukolla varustettu, jonka avainta
kuningas piti tallessaan.

Tornin huipulla oli pronssista tehty Maurilaisen ratsastajan kuva, rauta
puikossa, kilpi toisella käsivarrella ja keihäs pystyssä. Tämä
ratsastaja piti kasvojaan kaupunkiin päin, ikäänkuin vartioidakseen
sitä; mutta jos joku vihollinen läheni, kääntyi kuva sille suunnalle,
ojentaen keihästä ikäänkuin tapellaksensa.

Kun tämä taikakalu oli saatu valmiiksi, oli Aben Abuz oikein innossaan
saadakseen koetella sen omaisuuksia, ja halasi nyt yhtä kiihkeästi
päällekarkausta, kuin hän sitä ennen oli huokaillut lepoa ja rauhaa.
Hänen halunsa tuli kohta täytetyksi. Sanoma tuotiin varhain eräänä
aamuna, vahtimieheltä tornin luona, että pronssi-ratsastajan kasvot
olivat kääntyneet Elvira-vuorta kohti, ja että sen keihäs suoraan
osoitti Lopez'in vuorensolaan.

"Lyöttäkää rumpua ja puhalluttakaa torveen päällekarkaukseksi, ja
käskekää koko Granadan varustauta tappeluun," sanoi Aben Habuz.

"Oi kuningas," sanoi tähtein selittäjä, "älä saata kaupunkiasi
levottomuuteen, äläkä käsketä sotijoitasi aseisin, me emme tarvitsekaan
sotavoimaa, pelastaaksemme sinua vihollisistasi. Laske palvelijasi
menemään, ja lähtekäämme yksinämme tornin salaiseen saliin."

Vanha Aben Habuz kiipesi tornin portaita ylös, nojaten tuon vielä
vanhemman Ibrahim Ebn Abu Ajeebin käsivarteen. He avasivat vaskiportin
ja astuivat sisään. Akkuna Lopez'in vuorensolaan päin oli auki. "Tältä
haaralta," sanoi tähtein selittäjä, "vaara tulee; käykää likemmä, oi
kuningas, ja katselkaa pöydän salaisuutta."

Kuningas Aben Habuz läheni osoitettua sakkipöytää, jolle pienet puukuvat
olivat asetettuina, kun samassa hämmästyksekseen näki niiden kaikkein
olevan liikkeellä. Hevoset tanssivat ja hyppivät pystyyn, sotamiehet
huiskuttivat aseitaan, ja rumpuin räminää ja torvien toitotusta,
aseenkalsketta ja hevosten hirnuntaa kuului; mutta ei kovempaa eli
selvempää kuin miltä mehiläisen eli kärpäsen surina kuuluu sen korvassa,
joka päiväsydännä puolinukuksissa makaa siimeksessä.

"Katso, oi kuningas," sanoi tähtein selittäjä, "siinä on todistus että
vihollisesi juuri nyt ovat sotaan lähteneet. Heidän täytyy tulla noiden
Lopezin solan vuorten yli. Jos tahdot heidät äkisti peljästyttää ja
häiriöön panna, ja mieshukatta saada heidät peräytymään, niin lyö näitä
kuvia tämän taikakeihään tylsällä päällä; mutta jos tahdot verilöylyn
heidän joukkoonsa, niin lyö kärjellä."

Mustansinervä juomu lennähti rauhallisen Aben Habuzin kasvoihin; hän
kaappasi tuon taikaisen keihään, vapisten ankarasta mielenkuohustaan,
ja hoippuroitsi pöydän eteen, jonka ohessa hänen harmaa partansa
ikäänkuin aaltoili iloisesta odotuksesta. "Sinä Abu Ajeebin poika,"
huusi hän, "minä luulen että meidän täytyy nähdä vähän verta."

Näin sanoen sysäsi hän noitakeihäällä muutamia noista pienistä kuvista
ja löi toisia tylpällä nenällä, jonka tehtyä edelliset kaatuivat kuin
kuoliaaksi laudalle ja toiset kääntyivät toisiaan vastaan ja alkoivat
huiskin häiskin tapella keskenään.

Työlästä oli tähtein selittäjän hillitä tämän muuten niin rauhallisen
kuninkaan kättä ja estää häntä vihollisiaan perin tuhoamasta; viimein
sai hän hänet lähtemään tornista ja lähettämään vakoajia Lopezin solan
vuorille.

Nämät palasivat sen tiedon kanssa, että kristitty sotajoukko oli
samonnut suoraan Sierran kautta ja jo päässyt melkein Granadan
näkyville, kun samassa epäsopua oli syntynyt heidän keskenään, jonka
perästä he olivat kääntäneet aseensa toisiaan vastaan ja hirmuisen
mieshukan tehtyään palanneet rajan toiselle puolelle.

Aben Habuz ilahtui ylenmäärin, kun tämmöiseksi oli nähnyt taikakalun
tehon. "Jo vihdoinkin," sanoi hän, "saan siis elää rauhallista elämätä
ja menetellä vihollisteni kanssa miten tahdon. Oi sinä Abu Ajeebin
viisas poika, mitä saan antaa sinulle palkinnoksi näin siunatusta
lahjasta?"

"Vanhan miehen ja tietoviisaan tarpeet, oi kuningas, ovat harvat ja
vähäiset; hankkikaa vaan minulle keinot miten voin sisustaa luolani
sopivaksi erakkolaksi, niin olen tyytyväinen."

"Kuinka jaloinen on tosi viisaan kohtuullisuus," huudahti Aben Habuz,
hyvillään palkinnon vähyydestä. Hän käsketti rahanvartijansa luoksensa
ja käski hänen antaa ne summat, joita Ibrahim pyysi asuntonsa
valmistamiseksi.

Tähtein selittäjä antoi nyt käskyn että muutamia kammioita oli hakattava
tuohon kovaan kallioon, niin että kaikki olivat yhdessä jaksossa ja
yhteydessä hänen tieteellisen salinsa kanssa; nämät varustutti hän
kalliilla turkkilaisilla sohvilla ja divaaneilla ja päällystytti seinät
mitä komeimmilla silkkitapeteillä Damaskosta. "Minä olen vanha mies,"
sanoi hän, "enkä jaksa enää leväyttää jalkojani kivilavitsoilla, ja nuot
nuoskeat seinät tarvitsevat peitettä."

Myös laitatti hän itselleen kylpypaikkoja, jotka olivat varustetut
kaikenlaisilla hajuvesillä ja hyvänhajuisilla öljyillä; "sillä kylpy,"
sanoi hän, "on välttämättömän tarpeellinen vastustamaan vanhuuden
kankeutta ja antamaan tieteistyksistä muuttuneelle ruumiille hilpeyttä
ja notkeutta."

Hän ripustutti huoneisinsa lukemattomia hopea- ja kristalli-lamppuja,
jotka hän täytti hyvänhajuisella öljyllä, joka valmistettiin erään hänen
Egyptin haudoissa löytämänsä määräyksen mukaan. Tämä öljy oli
luonnostaan loppuun palamatonta ja levitti suloista paistetta, kuin
lauhkeata päivänvaloa. "Auringon valo," sanoi hän, "on kovin kirkasta ja
huikaisevaa vanhalle miehelle, ja lampun valo sopii paremmin tutkivalle
tietoviisaalle."

Kuningas Aben Habuzin rahanvartija vaikeroitsi noita summia, joita joka
päivä vaadittiin erakkolan valmistamiseksi ja valitti kuninkaalle. Mutta
tämäpä oli antanut lupauksensa; Aben Habuz nyhjäytteli hartioitaan;
"meillä täytyy olla kärsivällisyyttä," sanoi hän, "tuo vanhus on ottanut
aatteensa, minkälaisen asunnon tietoviisaalla tulee olla, pyramidien
sisältä ja Egyptin isoista jäännöksistä; mutta kaikella on loppunsa ja
niinpä hänen luolansakin sisustuksella."

Kuningas oli oikeassa; erakkola valmistui ja oli kuin pulskea
maan-alainen palatsi. "Nyt olen tyytyväinen," sanoi Ibrahim Ebn Abu
Ajeeb rahanvartijalle; "minä menen nyt kammiooni ja pyhitän elämäni
tieteistyksille. En halua enempää kuin erästä vähäpätöistä huvitusta,
saada nimittäin haihdutella ajatuksiani niillä tunneilla, jolloin lepään
sielunponnistuksistani."

"Oi viisas Ibrahim, ano mitä tahdot; minulla on käsky hankkia sinulle
kaikkia mitä yksinäisyydessäsi tarvitset."

"Mielelläni soisin muutamia tanssija-naisia luokseni," sanoi
tietoviisas.

"Tanssija-naisia!" vastasi hämmästynyt rahanvartija.

"Tanssija-naisia," vastasi viisas vakaisesti; "muutamia vaan tarvitsen,
sillä minä olen vanha mies ja tietoviisas, kohtalaiseen elantoon
tottunut, eikä ole työläs minua tyydyttää. Laittakaa kumminkin niin,
että ne ovat nuoria ja kauniita katsella; sillä nuoruuden ja ihanuuden
näkeminen virkistää vanhuutta."

Sillä aikaa kun viisas Ibrahim Ebn Abu Ajeeb tällä tavoin kulutti
aikaansa erakkolassaan, teki rauhallinen Aben Habuz hirmuisia
sotaretkejä tornissa olevain kuvain kanssa. Kunniarikasta oli miehelle
noin vanhalle kuin hän ja noin rauhalliselle, käydä sotia näin helposti
ja huvitella mieltänsä kammiossaan ajamalla kokonaisia sotajoukkoja
pakoon, yhtä helposti kuin kärpäsparvi karkoitetaan.

Näin noudatti hän jonkun ajan luonteensa viehätyksiä, vieläpä härsytteli
ja loukkailikin naapureitaan, saadakseen heitä maahan ryntäämään; mutta
he tulivat vähitellen vahingoistaan viisaammiksi, kunnes viimein ei
kukaan rohjennut hätyyttää hänen valtakuntaansa. Useita kuukausia pysyi
pronssiratsastaja rauhallisessa asennossaan, keihäs pystyssä, ja vanha
kuningas alkoi kaivata tavallista ajanvietettään ja kävi
yksitoikkoisesta rauhallisesta elämästään kiukkuiseksi ja kärtyiseksi.

Jo viimein eräänä päivänä pyörähti ratsastaja toisaalle, laski keihäänsä
alas ja torkotti liikkumatonna Caditz'in vuorelle päin. Aben Habuz
riensi torniinsa, mutta taiottu pöytä pysyi sillä suunnalla
rauhallisena; ei yhtään sotamiestä ollut liikkeellä. Hämmästyksissään ja
epätiedossaan lähetti hän joukon ratsuväkeä vakoilemaan vuoria ja
tiedustelemaan. Se palasi kolme päivää poissa oltuaan.

"Me olemme hakeneet jokaisen vuorensolan," he sanovat, "mutta ei yhtään
kypärää, ei yhtään keihästä ollut liikkeellä. Minkä löysimme, on
tavattoman ihana kristitty tyttö, joka puolenpäivän aikana nukkui erään
lähteen partaalla, ja jonka olemme tuoneet vankina muassamme."

"Tavattoman ihana tyttö!" huudahti Aben Habuz, vilkkain silmin.
"Joutukaa häntä tänne tuomaan!"

Tyttö tuotiin paikalla kuninkaan eteen. Hän oli puettu kaikella sillä
komeudella mikä Götiläisissä Hispanialaisissa vallitsi, siihen aikaan
kun Maurilaiset valloittivat maan. Huikaisevan valkoisia helmiä oli
hänen mustiin kiharoihinsa palmikoittuna, ja hohtokiviä kimelteli hänen
otsallaan, kilpaillen hänen silmäinsä helon kanssa. Kaulassa oli hänellä
kultaketjut, joihin hopeainen, hänen kupeellaan rippuva lyyry oli
ripustettuna.

Hänen mustain, heloittavain silmäinsä katseet kävivät kuin tulenkipinät
Aben Habuzin jäähtyneehen, mutta kuitenkin tulen-ottavaan sydämeen:
suloisuus, hekumallisuus koko hänen olennossaan hurmasi kokonansa
kuninkaan aistit. "Ihanin naisista," huudahti hän ihastuksissaan, "kuka
ja mikä olet?"

"Erään Götiläisen ruhtinaan tytär, niitä ruhtinaita, jotka nykyisin
vallitsevat tässä maassa. Isäni sotajoukot tuhottiin, ikäänkuin noita
voimalla, noilla vuorilla; hän ajettiin maanpakoon, ja hänen tyttärensä
on vankina."

"Varo, oi kuningas!" kuiskasi Ibrahim Ebn Abu Ajeeb, "tämä varmaankin on
yksi niitä pohjan noitanaisia, joista niin paljon puhutaan, ja jotka
rupeavat hahmuun mitä viehättävimpään, varomattomia viekoitellakseen.
Minusta on kuin näkisin noituutta hänen silmissään ja taikamahtia
kaikissa hänen liikennöissään. Epäilemättäkin hän on se vihollinen, jota
taikakalu osotti."

"Sinä Abu Ajeebin poika," vastasi kuningas, "sinä olet viisas mies, sen
tunnustan, oletpa noitakin, kaikesta nähden mitä voin ymmärtää; mutta
vähän olet harjaantunut naisia arvostamaan. Siinä taidossa en tunnusta
ketään paremmakseni, empä edes viisasta Salomoakaan, niin monta kuin
hänellä olikin vaimoa ja jalkavaimoa. Mitä tähän tyttöön tulee, niin en
näe hänessä mitään vaarallista, hän on kaunis katsella ja kelpaa
silmilleni."

"Kuules, oi kuningas!" vastasi tähtein selittäjä. "Minä olen hankkinut
sinulle monta voittoa taikakalullani, mutta osaa saaliista en ole
koskaan ottanut. Anna siis minulle tämä eksynyt vanki, että hän
hopealyyryllään huvittaisi minua yksinäisyydessäni. Jos hän todellakin
on noitanainen, niin minulla on vastavaikuttavainen voima hallussani, ja
minä voin vastustaa hänen lumousvoimansa."

"Mitä? Naisia vielä useampia!" huudahti Aben Habuz. "Eikö ole sinulla
tanssija-naisia jo kyllin sinua huvittamassa?"

"Tanssija-naisia on minulla tosin, mutta ei yhtään laulajaa. Minä
haluaisin vähäistä soiton osaavaa naista, joka virvoittaisi sieluani,
sen väsäytyessä vaivaloisista tutkimuksista."

"Herkeä jo kertakaan aina uutta vaatimasta tuohon erakko-elämääsi,"
sanoi kuningas suutuksissa. "Tämän tytön olen minä määrännyt itseäni
varten. Hän hyvin kelpaa minulle; yhtä paljon kuin Sunanilainen vaimo
ennen muinoin kelpasi Taavitille, viisaan kuninkaan Salomon isälle."

Tähtein selittäjän enemmät rukoukset ja intokset vaikuttivat yhä
jyrkemmän kiellon kuninkaan puolelta, ja he erosivat, sangen
tyytymättöminä. Viisas mies salpasi hänensä luolaansa, päästääkseen
mielikarvautensa tästä tyhjään menneestä toiveesta valloillensa;
ennenkuin meni, varoitti hän kumminkin kuningasta vielä kerran hänen
vaaralliselta vangiltaan. Mutta milloinkapa rakastunut ukko on
kuunnellut järjellisiä neuvoja. Aben Habuz antausi hillittömästi
kiihkeän taipumuksensa varaan. Koko hänen hyörimisensä ja pyörimisensä
oli nyt siinä että hän tekis hänensä viehättäväksi Götiläisen
kaunottarensa silmissä. Tosi on, ettei hän nuorellisella kauneudella
tainnut häntä viehättää; mutta hänellä oli rikkautta, ja kun rakastaja
on vanha, hän aina on auli: Granadan Zacatin haettiin läpensä, että
löydettäisiin kalliimmat Itämaan kalut; silkkivaatetta, jyveeleja,
kalliita kiviä, paraita hajuvesiä, kaikkea mitä Asialla ja Afrikalla oli
komeata ja harvinaista, tuhlattiin prinsessaan. Kaikenlaisia näytelmiä
ja juhlallisuuksia keksittiin ja laitettiin hänen huviksensa: soitantoa,
tanssia, keihäis-peliä, sonninpuskiaisia; Granada oli yhden aikaa
alinomaisten juhlallisuuksien näyttämönä. Götiläinen prinsessa katseli
kaikkea tätä komua silmin semmoisin, joista näkyi että hän oli tottunut
tällaiseen loistoon ja komeuteen. Hän arvasi tämän kaiken
kunnian-osoitukseksi, joka syystä oli hänen arvolleen, eli pikemmin
hänen kauneudelleen tulevaa, sillä kauneudella on aina suuremmat
vaatimukset kuin arvolla. Hän näytti olevan salaa hyvilläänkin siitä kun
sai kuninkaan maksuihin houkutelluksi, jotka tyhjensivät hänen
rahastohuonettaan, ja yhtähyvin arvasi hän hänen tuhlauksensa ihan
tavalliseksi asiaksi. Niin ahkera ja auli kuin tämä kunnian-arvoinen
rakastaja olikin, ei hän sittenkään tainnut sillä hyvitellä mieltänsä,
että olis tehnyt prinsessaan minkäänlaista vaikutusta. Ei tämä tosin
hänelle nenäänsä niuristellut, mutta eipä leppeästi eikä suloisesti
hymyillytkään. Joka kerta kun kuningas yritti rakkaudestaan puhumaan,
prinsessa soitteli hopealyyryänsä. Salainen hurmaus oli sen sävelissä.
Tuota pikaa alkoi kuningas nyökyttää päätänsä; horros valtasi hänet ja
hän vaipui vähitellen uneen, josta heräsi ihmeellisesti virkistyneenä,
mutta kiihkeästä rakkaudestaan hetkisen ajaksi kokonansa jäähtyneenä.
Tässä hän pahoin pettyi toiveissaan; mutta hänen uinailustansa seurasi
aina suloisia unia, jotka kokonansa lumosivat tämän uneliaan rakastajan
aistit. Näin näki hän unelmia näkemistään, sillä aikaa kun koko Granada
nauroi hänen houkkapäisyydelleen ja oli vihoissaan noista tavaroista,
joita syydettiin ulos muutamista lyyrynnäppäyksistä.

Jo viimein keräysi Aben Habuzin pään päälle pilvi, josta hänen
taikakalunsa ei antanut hänelle mitään varoitusta. Kapina nousi juuri
hänen pääkaupungissaan, hänen hovilinnansa piiritettiin aseellisella
roistojoukolla, joka uhkasi sekä häntä että hänen kristityn
lemmetyisensä henkeä. Kipinä vanhaa sotaista mieltä syntyi kuninkaan
sydämessä. Kourallisen kanssa vartijaväkeään teki hän hyökkäyksen, ajoi
kapinalliset pakoon ja tukahutti kapinan heti sen alussa.

Rauhan taas palattua meni hän tähtein selittäjää tapaamaan, joka yhä eli
luolaansa sulkeutuneena ja vihoissaan mietti kostoa.

Aben Habuz läheni ja puhutteli häntä ystävällisesti. "Oi viisas Abu
Ajeebin poika," sanoi hän, "tosin ennustit sinä minulle onnettomuuksia
ihanan vankini tähden; niin sano minulle siis, sinä joka niin tarkasti
arvaat kaikki vaarat jo edeltäkäsin, mitä on minun tehtävä, että ne
välttäisin?"

"Poista luotasi tuo uskoton tyttö, joka niihin on syynä."

"Ennen menetän kuningaskuntani," huudahti Aben Habuz.

"Sinä olet vaarassa menettää molemmat," vastasi tähtein selittäjä.

"Älä yrmyile äläkä ynseile, sinä syvällisin tietoviisaista; ajattele
kuninkaan ja rakastajan kaksinkertaista hätää, ja keksi joitakin keinoja
suojellakses minua uhkaavilta vaaroiltani. Vähän huolin minä
suuruudesta, vallan ja kunnian katson minä ylen, ainoastaan raahaa minä
halajan; oi että minulla olis joko tyven turvapaikka, johon saisin
peräytyä maailmasta, kaikista sen murheista, komusta ja levottomuudesta,
ja jossa saisin omistaa elämäni jäljellä olevat päivät rauhalle ja
rakkaudelle."

Tähtein selittäjä katseli häntä vähän aikaa, rypistellen pitkiä
silmäkulmiaan.

"Ja mitä tahdot antaa, jos saatan hankkia sinulle senlaisen
turvapaikan?"

"Sano itse palkintosi, ja olkoon se mikä hyvänsä, jos se on minun
vallassani, niin totta kuin elän, sinä olet sen saapa."

"Olet kai, oi kuningas, kuullut mainittavan Iremin puutarhaa, joka on
onnellisen Arabian ihmetekoja?"

"Olen kuullut siitä puutarhasta puhuttavan, siitä mainitaan Koraanissa,
juuri siinä luvussa, jolla on päällekirjoituksena: 'Päivän koitto.' Olen
ilmankin kuullut pyhiinmatkustajain, jotka ovat käyneet Mekkassa,
kertovan siitä kummallisia asioita; mutta minä katsoin ne mahdottomiksi
saduiksi, jonkalaisia kaukaisissa maissa käyneiden matkustajain on tapa
sepitä."

"Älä epäile, oi kuningas, matkustajain kertomusten totuutta," jatkoi
tähtein selittäjä vakaisesti, "sillä ne sisältävät kalliita, harvinaisia
tietoja, maan ääristä saatuja. Mitä taas Iremin puutarhaan ja
hovilinnaan tulee, niin on se, mitä niistä ylipäänsä sanotaan, totta;
minä olen ne omin silmini nähnyt: kuuntele seikkailustani, sillä se on
yhteydessä pyyntöni esineen kanssa."

"Nuoruudessani, kun en ollut muu kuin erämaan Arabialainen, kaitsin minä
isäni kameeleja. Vaeltaissani Aden-erämaan kautta, eksyi niistä yksi ja
hukkaantui. Minä hain sitä monta päivää, mutta turhaan, kunnes
voipuneena ja heikkona panin maata puolenpäivän aikana ja nukuin erään
palmupuun alle, vähäisen kaivon vierelle. Herättyäni olin erään
kaupungin portin luona. Minä menin kaupunkiin ja näin kauniita katuja,
toria ja markkinapaikkoja; mutta kaikki oli hiljaa eikä yhtään asukasta
näkynyt. Minä vaelsin eteenpäin, kunnes tulin erään komean kivilinnan
luokse, jonka vieressä oli puutarha, koristettu suihkulähteillä ja
kalalammikoilla, lehtimajoilla ja kukilla, ja puilla, jotka notkuivat
hedelmäin mitä suloisimpain painosta; mutta ihmistä en nähnyt vieläkään.
Minä säpsähdin tätä yksinäisyyttä, riensin sieltä pois, ja kun olin
tullut kaupungin portista ulos, käännyin minä hovilinnaa katselemaan,
mutta sitä ei enää näkynytkään, ja ainoastaan tuo ääretön erämaa oli
silmäini eteen levitettynä."

"Läheisyydessä kohtasin erään vanhan dervishin (turkkilais-munkin), maan
taruihin ja salaisuuksiin tutustuneen, ja kerroin hänelle mitä minulle
oli tapahtunut. Tämä, sanoi hän, on se laajalta kuuluisa Iremin
puutarha, yksi erämaan ihmeitä. Se tulee vaan muutamina aikoina näkyviin
jollekulle matkustajalle, niinkuin nyt on sinulle tullut, ilahuttaa
häntä torneillaan, hovilinnoillaan ja muureillaan, joiden yli rehevät
hedelmäpuut ojentavat oksiansa, mutta katoaa sitten eikä jätä muuta kuin
aution erämaan jälkeensä. Ja tämä on sen historia. Muinaisina aikoina,
kun Addilaiset asuivat tässä maassa, perusti kuningas Sheddad, Adin
poika, Noakin pojanpojan poika, täällä loistavan kaupungin. Kun hän sen
valmiiksi saatuaan näki sen suuruuden, paisui hänen sydämensä kopeudesta
ja röyhkeydestä, ja hän päätti rakentaa hovilinnan, jonka piti kilpailla
kaiken kanssa, mitä koraanissa kerrotaan taivaallisesta paratiisista.
Mutta taivaan kirous kohtasi häntä, hänen ylläisyytensä tähden. Hän ja
hänen alamaisensa pyyhkäistiin pois maan päältä, ja hänen komea
kaupunkinsa, palatsinsa ja puutarhansa pantiin iäisiin tenhoksiin, jotka
kätkevät sen ihmisten silmiltä, paitse että ne näkyvät muutamina
väli-aikoina, jos ihminen alati muistaa syntinsä."

"Tämä kertomus, oi kuningas, ja ihmeet, jotka näin, eivät koskaan
haihtuneet muistostani, ja useita vuosia sen jälkeen, käytyäni Egyptissä
ja saatuani viisaan Salomon tietorikkaan kirjan, päätin minä jälleen
käydä Iremin puutarhassa. Minä teinkin niin, ja huomasin sen ilmestyvän
näkööni. Minä otin Sheddadin hovilinnan haltuuni ja vietin useita päiviä
hänen taivaallisen jälkeen mukaillussa paratiisissaan. Palatsia
vartioitsevat henget tottelivat minun taikavoimaani ja ilmoittivat
minulle sen taikauksen, jolla koko puutarha saatettiin näkyviin ja
joilla se jälleen tehtiin näkymättömäksi. Semmoisen palatsin ja
semmoisen puutarhan saatan minä sinulle tehdä, oi kuningas, saatanpa
tehdä sinullekin, tälle vuorelle, kaupunkisi päälle. Enkö tiedä kaikkia
salaisia noitasanoja, ja eikö ole minulla viisaan Salomon tietorikas
kirja?"

"Oi Abu Ajeebin viisas poika!" huudahti Aben Habuz, kiihkeästä halusta
vapisten, "totisesti olet sinä matkustaja ja olet nähnyt ja oppinut
kummallisia asioita! Rakenna minulle semmoinen hovilinna, ja vaadi
palkinnokseksi vaikka puolet kuningaskunnastani."

"Ah!" vastasi Ibrahim, "sinä tiedät että olen vanha mies ja tietoviisas,
ja helposti tyydytetty; kaikki palkinto, minkä vaadin, on ensimmäinen
juhta, kuormansa kanssa, joka tulee hovilinnan tenhotun portin kautta."

Kuningas myöntyi ilolla näin kohtalaiseen vaatimukseen, ja tähtein
selittäjä aloitti työnsä. Kukkulan huipulle, heti maan-alaisen
erakkolansa yläpuolelle, rakennutti hän suuren porttikäytävän, joka vei
varustetun tornin keskitse.

Ulkopuolella oli porttikäytävä eli ulkopuolinen porstua, korkealla
kaarella varustettu, ja kaaressa vankat ovet. Portin loppukiveen koversi
tähtein selittäjä omalla kädellään ison avaimen; ja porstuan
ulkopuolisen kaaren loppukiveen, joka kaari oli portin kaarta korkeampi,
piirti hän mahdottoman suuren käden. Nämät olivat tehokkaat taikakalut,
joihin hän luki useita loihteita oudolla kielellä.

Kun tämä porttikäytävä oli valmiina, sulkeusi hän kahdeksi päiväksi
saliinsa, salaisiin noituuksiin; kolmantena päivänä meni hän kukkulalle
ja vietti koko päivän sen huipulla. Hiljan yöllä tuli hän alas ja meni
Aben Habuzin eteen. "Jo vihdoin," sanoi hän, "on työni täytettynä.
Kukkulan huipulla seiso palatsi mitä ihanimpia, joita ihmisen pää on
voinut keksiä tahi miehen sydän haluta. Se sisältää komeita saleja ja
kaltereja, ihania puutarhoja, jäähdyttäviä suihkukaivoja ja lemuavia
kylpylaitoksia; sanalla sanoen, koko vuori on paratiisiksi muutettu.
Niinkuin Iremin puutarha se on suojeltu voimakkaalla tenhouksella, joka
kätkee sen kuolevaisten silmiltä ja tiedustukselta, mutta ei niiltä,
joilla sen taikakaluin salaisuudet ovat."

"Hyvä!" huudahti Aben Habuz iloisena, "huomen aamulla, päivän ensi
koitolla, menemme sitä katsomaan." Onnellinen kuningas ei juuri paljon
nukkunut sinä yönä. Tuskin olivat auringon säteet alkaneet kiilua Sierra
Nevadan lumipeittoisella kukkulalla, kun hän istui oriinsa selkään ja,
otettuaan mukaansa ainoastaan muutamia valiopalvelijoita, ratsasti
jyrkkää ja kapeata polkua kukkulalle. Hänen vierellään, valkoisella
hevosella, ratsasti Götiläinen prinsessa, välkkyvillä hohtokivillä
peitetyssä puvussa, ja hänen hopealyyrynsä rippui kaulaan käärityissä
kultaketjuissa. Tähtein selittäjä astui kuninkaan vasemmalla puolella,
nojaten hieroglyfilliseen sauvaansa, sillä hänen tapansa ei ollut
ratsastaa.

Aben Habuz odotti saavansa nähdä palatsin kiiltelevän tornin ja sen
puutarhain penkereiden ulottuvan pitkin kukkulaa, mutta ei mitään näistä
voinut hän vielä keksiä. "Se on salaisuus ja palatsin suojelusvahti,"
sanoi tähtein selittäjä, "ettei mitään näy ennenkuin on käyty palatsin
tenhotun portin kautta sisään ja katseltu palatsia."

Heidän lähetessään porttikäytävätä, seisahtui tähtein selittäjä ja
osotti kuninkaalle tuota kummallista kättä ja avainta, jotka olivat
porttiin ja kaareen koverretut. "Nämät," sanoi hän, "ovat ne taikakalut,
jotka vartioivat tämän paratiisin porttia. Ennenkuin tämä käsi ylettyy
avainta ottamaan, ei mikään inhimillinen voima eikä taika voi mitään
vuoren vallitsijaa vastaan."

Sillä aikaa kun Aben Habuz avosuin katsella tuijotti noita salamielisiä
taikakaluja, astui prinsessan hevonen edelleen, vei hänet portista
sisään ja seisahtui keskelle porttiholvia.

"Katsos," huudahti tähtein selittäjä, "tuossa on se minulle luvattu
palkinto, se eläin, joka kuormansa kanssa ensiksi oli tenhotusta
portista sisään astuva."

Aben Habuz naurahti tälle, niinkuin hän luuli, leikilliselle sanalle
tuolta vanhalta mieheltä; mutta kun hän näki vanhuksella olevan toden
tarkoituksen, alkoi hänen harmaa partansa liikkua närkästyksestä.

"Abu Ajeebin poika," sanoi hän kovuudella, "mitä kahda-puheisuutta tämä
on? Sinä tiedät mitä minä lupauksellani tarkoitin: ensimmäistä juhtaa
joka kuormansa kanssa menee tästä portista sisälle. Ota vahvin hevosaasi
tallistani, kuormaa se kalliimmilla kaluilla mitä rahasto-huoneessani
on, ja se kaikki on sinun omasi; mutta älä rohkenekaan ylentää
ajatuksiasi häneen, joka on minun sydämeni ilo."

"Mitäpä minä tavaroista," huudahti tähtein selittäjä ylenkatseellisesti;
"eikö ole minulla viisaan Salomon tietorikas kirja, ja siinä avain maan
salaisiin aarteisin? Prinsessa on laillisesti minun; sinun
kuninkaallinen sanasi on sen panttina; minä vaadin häntä
omaisuutenani."

Prinsessa katseli kopeasti hevosensa seljästä, ja keveä,
ylenkatseellinen hymy liikkui hänen ruusuhuulillaan, kahden harmaaparran
kiistellessä nuoruudesta ja kauneudesta. Kuninkaan viha voitti hänen
viisautensa. "Sinä erämaan halpa poika," huusi hän, "lienet kyllä
monenkin konstin mestari, mutta tunnusta minut herraksesi äläkä rohkene
pilkata kuningastasi."

"Minun herrakseni" matki tähtein selittäjä, "minun kuningastani!
Myyränmättään kuningas vaatii ollakseen valtija sille, jolla on Salomon
taikakalut! Jää hyvästi, Aben Habuz, hallitse vähäistä kuningaskuntaasi
ja huvittele sinuas tässä narrien paratiisissa; mitä minuun tulee, niin
nauran sinulle tietoviisaudellisessa yksinäisyydessäni."

Näin puhein tarttui hän hevosen suitsiin, löi maahan sauvallaan ja
vaipui Götiläisen prinsessan kanssa keskelle porttiholvia. Maa meni
umpeen heidän jälkeensä, eikä näkynyt mitään merkkiä aukosta, jonka
kautta he olivat kadonneet.

Aben Habuz seisoi kotvan aikaa hämmästyksestä äänettömänä. Toinnuttuaan
komensi hän monta tuhatta työmiestä kaivamaan, kuokilla ja lapioilla,
maata, johonka tähtein selittäjä ja prinsessa olivat kadonneet. He
kaivoivat kaivamistaan, mutta turhaan; kukkulan kivikova pohja vastusti
heidän aseitaan, ja jos heidän onnistuikin päästä vähän syvemmälle,
täyttyi reikä jälleen mullalla, niin pian kuin he sen syrjään loivat.
Aben Habuz etsi luolan suuta kukkulan juurella, joka vei tähtein
selittäjän maan-alaiseen palatsiin, mutta sitä ei löydetty mistään.
Missä ennen reikä oli ollut, siinä oli nyt ikivanhan vuoren luja pinta.
Ibrahim Ebn Abu Ajeebin kadottua loppui hänen taikakaluinsa hyvät teot.
Pronssiratsastaja pysyi liikkumatonna, kasvot kukkulaan päin, ja hänen
keihäänsä torkotti siihen paikkaan, mihin tähtein selittäjä oli
kadonnut, ikäänkuin siinä vielä väijyisi Aben Habuzin pahin vihollinen.

Silloin tällöin kanini hiljainen soitanto ja hiljaisia naisäänen
säveliä kukkulan aistista; ja eräs talonpoika kertoi eräänä päivänä
kuninkaalle, että hän yöllä sitä ennen oli löytänyt raon kalliossa,
jonka kautta hän oli ryöminyt sisään ja kurkistellut erääsen
maanalaiseen saliin, jossa tähtein tutkija istui komealla sohvalla,
uinaillen ja päätään nyökytellen prinsessan soittaessa hopealyyryänsä,
joka näytti lumoavasti vaikuttavan hänen aisteihinsa.

Ahen Habuz etsi tuota kallion halkeamaa, mutta se oli jälleen ummessa.
Hän yritti vieläkin kerran luolasta karkoittamaan kilpailijaansa, mutta
kaikki oli turhaa. Käden ja avaimen taikavoima oli liian väkevä
inhimillisen voiman voitettavaksi. Vuoren huippu, jossa luvatun palatsin
ja puutarhan olis pitänyt olla, pysyi kaljuna ja autiona, joko niin että
tämä ylistetty paratiisi taikauksella pidettiin kätkössä inhimillisiltä
silmiltä, taikka vaan oli tähtein selittäjän sepitsemä satu. Maailma
uskoi tätä jälkimäistä, ja muutamain oli tapa kutsua palatsia "Kuninkaan
hullutukseksi," jota vastoin toiset nimittivät sitä "Hullun
paratiisiksi."

Lisäksi Aben Habuzin suruun tekivät hänen naapurinsa, joita hän oli
härsyttänyt ja ylenkatsonut ja niin mukavasti aina voittanut, niin kauan
kun hänellä oli tuo taikainen ratsastaja, joka haaralta paljon
hyökkäyksiä hänen maahansa, kun eivät enää nähneet minkään noitavoiman
häntä suojelevan, ja tämän rauhallisen kuninkaan jäljellä olevat päivät
kuluivat alinomaisissa sodissa ja vastuksissa.

Viimein Aben Habuz kuoli ja haudattiin. Vuosisatoja on siitä kulunut.
Alhambra on rakettu tuolle tapauksista niin rikkaalle vuorelle, ja
toteuttaa osaksi tuota ihanaa satua Iremin puutarhoista. Tuo taiottu
porttikäytävä on vieläkin olemassa, epäilemättä tuon salamielisen käden
ja avaimen suojelemana, ja sitä kutsutaan nyt Oikeuden Portiksi, tätä
linnan suurta porttia. Tämän portin alla istuu, sadun mukaan, tähtein
selittäjä maanalaisessa salissaan, ja nyökyttää sohvalla päätänsä,
prinsessan hopealyyryn häntä uneen tuuditellessa.

Vanhat, portilla vahdissa seisovat invaliitit kuulevat silloin tällöin
näitä ääniä kesä-öinä, ja nukkuvat, niiden unnuttavan voiman voittamina,
paikoillansa. Mikä vielä enempi on, unen voima on niin väkevä tässä
palatsissa, että niitäkin, jotka päivällä ovat vahdissa, tavataan
torkkumassa porttikäytävän kivilavitsoilla, taikka läheisten puiden
alla; niin että tämä vahtipaikka tosiaankin on unnuttavin koko
kristikunnassa. Kaikki nämät seikat, niin sanovat vanhat sadut, tulevat
näin pysymään polvesta polveen. Prinsessa pysyy tähtein selittäjän
vankina, ja pitää häntä taikaisessa horroksessa viimeiseen päivään asti,
jos vaan ei tuo salamielinen käsi tavoita tuota taiottua avainta ja
lakkauta sitä noituusvoimaa, jonka vallassa tämä tenhottu vuori on.



Prinsessain torni.


Eräällä iltakävelyllä muuatta ahdasta, viikuna- ja kranaattipuiden ja
myrttipensaiden varjoamaa notkoa ylöspäin, joka eroittaa linnan tilukset
Generalifen tiluksista, tarkistui huomioni erääsen romantilaisen
näköiseen Maurilaiseen torniin Alhambran ulkomuurilla, joka torni kohosi
paljoa ylemmä puiden latvoja ja oli valaistuna laskevan auringon
punasäteillä. Yksi ainoa akkuna oli notkoon päin, ja katsahtaissani
siihen, tirkisti nuori nainen ulos, jonka pää oli kukkasilla koristettu.
Minä näin selvästi, ettei hän ollut siihen ihmisluokkaan kuuluva, joka
asuu linnan vanhassa tornissa, ja hänen pikainen ja ihana vilahuksensa
paluutti minun muistiini noiden vangittuin kaunotarten selitykset
haltijattarein saduissa. Nämät haaveelliset ajatukset saivat uutta
vauhtia, kun Mateo sanoi minulle, että tämä oli _La Torre de las
Infantas_ eli Prinsessain Torni, joka, tarun mukaan, oli saanut nimensä
siitä, että Maurilaisten kuninkaiden tyttäret olivat siinä asuneet. Minä
olen sittemmin käynyt tässä tornissa. Sitä ei tavallisesti näytetä
muukalaiselle, vaikka se ansaitsee kaikkea mahdollista huomiota, sillä
sen sisustaa sopii, rakennuslaadun kauneuden ja koristeiden sievyyden
suhteen, verrata mihinkä Alhambran osaan hyvänsä. Keskimmäisen salin
loisto, marmorisen suihkukaivonsa kanssa, korkeine holvikaarineen ja
komeasti koristetun kattonsa kanssa, lehdityskuvauksineen ja
stukki-teoksineen noissa pienissä mutta hyvin suhdallisissa kamareissa,
vaikka niitä valitettavasti aika ja huono hoito on vahingoittanut,
kaikki vahvistaa sen tarun totuutta, että se ennen muinoin on ollut
kuninkaallisten kaunotarten asuntona.

Se vanha haltija-ämmä, joka asuu Alhambran portaiden alla ja välistä
käypi Tia Antonian iltaseuroissa, puhuu monta kummallista satua kolmesta
Maurilaisesta prinsessasta, jotka muinoin heidän isänsä, eräs julma
kuningas Granadassa, tähän torniin salpasi, ja joilla vaan öisin ajoin
oli lupa ratsastella vuoritienoossa, jossa ei kukaan kuoleman
rangaistuksen uhalla tohtinut heitä kohdata. Heidän nähdään, niin sanoo
ämmä, vieläkin kuudan-öinä ratsastelevan yksinäisillä paikoilla pitkin
vuoren kuvetta, komeasti puetuilla jalkojilla, kalliista kivistä
hohtavina; mutta he katoavat heti kun heitä puhutellaan.

Mutta ennenkuin menen etemmä kertomuksessani näistä prinsessoista,
halunnee lukija saada jotain tietää tämän tornin kauniista
asujattaresta, jolla oli nuot koristetut kiharat ja joka tirkisteli
akkunasta ulos. Minä kuviin että hän joku aika tätä ennen on tullut
naimiseen arvoisan invaliitiajutantin kanssa, joka, vaikka jo jokseenkin
elähtänyt, on rohjennut ottaa nuoren Andalusialaisen utukan
aviopuolekseen. Jospa tämä vanha kunnon soturi olis arvannut
onnellisesti valita ja jospa Prinsessain Torni meidän aikanamme
huomattaisiin turvallisemmaksi asunnoksi naisellisille kaunottarille,
kuin Maurilaisten ajalla, jos saamme uskoa seuraavaa satua.



Satu kolmesta kauniista prinsessasta.


Ennen vanhaan hallitsi Granadassa eräs Maurilainen kuningas, jonka nimi
oli Mohamed, mutta joka alamaisiltaan sai liikanimen _El Haygari_, eli
Vasenkätinen. Muutamat sanovat häntä näin kutsuttaneen sentähden, että
hän todella käyttikin vasenta kättä taitavammasti kuin oikeata; toiset,
että hän aloitti joka asian hullusta päästä, eli toisin sanoen, pilasi
kaikki mitä hän tekemään yritti. Varma on että hänellä, joko kovan onnen
taikka oman taitamattomuuden tähden, oli alinomaisten vastusten kanssa
taistelemista: kolmasti hän valtaistuimeltaan karkoitettiin, ja kertakin
pääsi hän, kalastajaksi pukeuneena, töin tuskin hengissä Afrikaan
pakenemaan. Kuitenkin oli hän yhtä urhoollinen kuin hurjapäinen, ja,
vaikka vasenkätinen, hoiti hän miekkansa niin taitavasti, että
urhoollisuudellaan aina uudelleen kohosi valtaistuimelleen. Mutta sen
sijaan että olis vahingosta viisaaksi tullut, hänestä tuli yhä
jäykkämielisempi ja yksipintaisuudessaan paatuneempi. Ne yleiset
onnettomuudet, jotka hän täten saatti itselleen ja valtakunnalleen,
saavat ne tietää, joilla on halua ruveta tutkimaan Arabialaisia
aikakirjoja Granadasta; tässä sadussa puhutaan vaan hänen kodillisista
asioistaan.

Kun tämä Mohamed eräänä päivänä, hoviherrainsa kanssa, ratsasti
Elvira-vuoren juurta pitkin, kohtasi hän muutamia ratsastajia, jotka
palasivat partioretkeltä kristittyin maasta. Näillä oli muassaan pitkä
jana hevos-aasia, joilla oli kuormana ryöstöksiä ja paljo vankeja
molempaa sukupuolta. Näissä oli eräs kaunis, komeasti puettu tyttö,
joka, itkien istuva ratsailla eikä näyttävä huolivan vierellään
ratsastavan kaitsijanaisen lohduttavista sanoista, erittäinkin käänsi
hänen huomionsa puoleensa.

Kuningas ihastui hänen kauneuteensa ja sai joukon päämieheltä sen
tiedon, että se eli päällikön tytär eräästä rajalinnasta, joka tällä
partioretkellä oli hätäytetty ja ryöstetty. Mohamed vaati tyttöä
kuninkaalliseksi osakseen, ja lähetti hänet haremiinsa (vaimolaansa)
Alhambrassa. Täällä pyydettiin kaikin tavoin huojentaa hänen suruansa,
ja enemmin ja enemmin rakastuva kuningas pyysi häntä kuningattareksensa.
Hispanialainen kaunotar alussa ei suostunut hänen tarjoukseensa --
kuningas oli uskoton eli mahomettilainen -- oli hänen maansa ilmeinen
vihollinen -- ja mikä oli vielä pahempi, hän oli jokseenkin iällinen.

Kuningas, nähdessään kiihkeydestään ei mitään apua olevan, päätti
suosittaa puolelleen sen kaitsijanaisen, joka oli otettu vangiksi
yhdessä tämän Hispanialaisen tytön kanssa. Nainen oli synnylleen
Andalusialainen, jonka kristitty nimi on joutanut unhotuksiin, koska
häntä Maurilaisissa saduissa ei mainita muuten kuin viekkaan Kadigan
nimellä -- ja viekas hän olikin, niinkuin koko hänen historiansa
osoittaa. Tuskin oli Maurilainen kuningas kahden kesken lyhyesti häntä
puhutellut, kun hän jo huomasi kuninkaan syiden tärkeyden ja puolusti
hänen asiaansa nuorelle valtiattarelleen.

"Ohoh!" huudahti nainen, "mitäpä tässä on itkemistä ja ruikuttamista?
Eikö ole parempi olla valtijatar tässä kauniissa linnassa kaikkine
puutarhoineen ja suihkukaivoineen, kuin olla salvattuna isänne vanhassa
rajatornissa? Ja että tuo Mohamed on uskoton, mitä se tekee? Te naitutte
hänelle, ettekä hänen uskonnolleen; ja jos hän on vähän vanha, sitä
pikemmin pääsette leskeksi ja olette omassa vallassanne; muuten olette
hänen vallassaan ja teistä tulee joko kuningatar tahi orja. Kun ollaan
ryövärin käsissä, parempi on myödä kalunsa hyvästä hinnasta, kuin
menettää se ilmeisen väkivallan kautta."

Viekkaan Kadigan syyt voittivat. Hispanialainen kaunotar pyyhki
kyynelensä pois ja rupesi Vasenkätisen puolisoksi; menipä, ainakin näön
vuoksi, kuninkaallisen puolisonsa uskontoonkin, ja hänen viekkaasta
kaitsijastaan tuli heti innollinen Mahomettilainen; juuri silloin tämä
saikin tuon Arabialaisen nimen Kadiga, ja nyt sai hän luvan jäädä
kuningattarensa uskopalvelijaksi.

Tarpeellisen ajan kuluttua tuli Maurilaisesta kuninkaasta kolmen
armahisen, yhtä haavaa syntyneen tyttären ylpeä ja onnellinen isä, hän
olis ehkä suonut niiden olevan kolme poikaa, mutta hän lohdutti mieltään
sillä ajatuksella, että kolme tytärtä yhtä haavaa toki oli jokseenkin
kaunis asia miehelle, joka oli jo jotensakin elähtänyt ja vasenkätinen!

Niinkuin kaikilla Mahomettilaisilla oli tapana, kutsutti hän tähtein
selittäjät tämän onnellisen tapauksen johdosta eteensä. Nämät asettivat
kolmen prinsessan horoskopan (ennustuspeilin) esiin ja pudistivat
päätänsä. "Tyttäret, oi kuningas," he sanoivat, "ovat aina vaarallinen
omaisuus; mutta nämät erittäinkin vaativat sinun valppauttasi, kun ovat
naima-ikään tulleet; ota heidät silloin siipeisi suojaan äläkä usko
heitä kenenkään muun haltuun."

Mohamed Vasenkätinen tunnustettiin hoviherrainsa kesken viisaaksi
mieheksi, ja tottapa hän itsekin luuli hänensä viisaaksi. Tähtein
selittäjäin ennustus ei juuri suuresti häntä huolettanut, sillä hän
luotti sukkeluuteensa, jolla muka luuli voivansa vartioida tyttärensä ja
voittaa sallimuksen.

Nämät kolmoiset olivat kuninkaan viimeinen aviollinen uroteko; hänen
kuningattarensa ei synnyttänyt hänelle useampia lapsia ja kuoli ennen
muutamain vuotten kuluttua, uskoen pienet tyttärensä kuninkaan
rakkaudelle ja viisaan Kadigan uskollisuudelle.

Monta vuotta oli vielä kuluva, ennenkuin prinsessat ennättivät tuohon
vaaralliseen ajankohtaan -- naima-ikään. "Hyvä on kuitenkin olla ajoissa
varovainen," sanoi viisas kuningas, ja päätti lähettää heidät
kuninkaalliseen Salobrenna linnaan kasvatettaviksi. Tämä oli komea
palatsi vahvassa Maurilaisessa linnassa, erään kukkulan huipulla, josta
näki Keskimerelle. Se oli kuninkaallinen pakopaikka, johonka Maurilaiset
kuninkaat sulkivat semmoisia sukulaisiaan, jotka voivat tulla heidän
vakuudelleen vaarallisiksi, ja jossa he antoivat niiden elää hyvillä
päivillä ja kaikenlaisissa huvituksissa, joiden keskellä ne viettivät
elämänsä hekumallisessa joutilaisuudessa.

Täällä nyt nämät prinsessat elelivät, erillään maailmasta, mutta
huvituksilla ympäröittyinä ja nais-orjain palvelemina, jotka jo ennen
kuultuansakaan pienimmissäkin noutivat heidän mieltänsä. Heillä oli
ihanoita puutarhoja virvoituksekseen, joissa oli yltäkyllin hedelmiä ja
kukkia mitä harvinaisimpia, ja lemuilevia lehtoja ja sulohajuisia
kylpylaitoksia. Kolmelta sivulta näki linnasta erääsen uhkeaan,
kaikenlaisista kukista ja puista loistavaan laksoon, korkeain
Alpuxarra-vuorten keskellä, neljänneltä näki sieltä avaralle,
päivänloistoiselle merelle.

Tässä ihanassa asunnossa, lauhkeassa ilman-alassa ja kirkkaan taivaan
alla, kasvoivat nämät kolme prinsessaa ihmeellisen ihanoiksi; mutta
vaikka kaikki samaan laatuun kasvatettiin, havaittiin heissä kumminkin
jo aikaisin merkkiä suureen erilaisuuteen heidän luonteissaan. Heidän
nimensä olivat Zayda, Zorayda ja Zorahayda, ja sama oli järjestys heidän
iässäkin, sillä heidän syntymisensä väliä oli ollut tasalleen kolme
minuuttia.

Zayda, vanhin tyttö, oli luonnoltaan pelkäämätön ja sisartensa
valtijatar kaikissa, niinkuin hän oli ensiksi maailmaankin tullut. Hän
oli utelias ja tiedonhaluinen, ja tahtoi juurtajaksain tutkia kaikki
asiat.

Zorayda harrasti suuresti kauneutta ja ihanuutta, mikä luultavasti oli
syynä siihen, että hän niin mielellään katseli kuvaansa peilissä tahi
lähteessä, ja rakasti kukkasia, hohtokiviä ja muita sieviä koristeita.

Zorahayda, nuorin, oli lempeä ja arka ja ylen herkkätuntoinen, mikä
näkyi siitä paljoudesta mielikukkasia, lintuja ja eläviä, jotka hän oli
lemmikeikseen valinnut ja joita hän rakasti hellimmästi. Hänenkin
huvituksensa olivat laukeata laatua ja osoittivat aina miettiväistä ja
hurmehtivaista luonnetta. Hän saatti useita tuntia istua balkongilla ja
katsoa, tuijotella tuikkiviin tähtiin kesäisenä yönä tahi silmäillä
kuutamoiselle merelle; ja tämmöisissä tiloissa taisi jonkun kalastajan
rannalta vienosti kuuluva laulu, tahi jonkun Maurilaisen huilun ääni
liukuvassa veneessä, viehättää häntä mitä suloisimmasti. Mutta vähinkin
kapina luonnossa täytti hänen sielunsa kauhistuksella, ja ukkosen
jyrähys voi panna hänet tainnuksiin.

Vuosia kului, onnellisia ja rauhallisia; viisas Kadiga, jolle prinsessat
olivat uskotut, oli velvollisuudessaan uskollinen ja hoiti heitä
väsymättömällä huolella.

Salobrenna-linna oli, niinkuin olemme sanoneet, eräälle kukkulalle meren
rannikolla rakettu. Yksi ulkoisista muureista kulki kukkulan etupuolta
pitkin, kunnes ulottui erääsen kallioon, jonka juurella ranta oli kapea
ja hietainen, jolle laineet loiskivat. Vähäinen Vartijatorni tällä
kalliolla oli huvihuoneeksi laitettuja ristikko-akkunoilla varustettu,
että meren ilma sisään pääsisi. Täällä oli prinsessain tapa kuluttaa
päivän helteistä aikaa.

Utelias Zorayda istui kerran huvihuoneen akkunassa, sillä aikaa kun
hänen sohvilla lepäävät sisarensa olivat siestassaan eli
paivällis-unessaan. Hänen huomioonsa oli pystynyt eräs vene, jota
soudettiin pitkin rantaa, mutta määräisillä vedoilla. Sen lähemmä
tultua, näki hän sen olevan aseellisia miehiä täynnä. Vene laski
ankkuriin tornin juurelle; joukko Maurilaisia sotamiehiä nousi maalle,
tuolle kapealle rannalle, tuoden muassaan useampia kristityitä vankia.
Utelias Zorayda herätti sisarensa, ja kaikki kolme tirkistelivät
varovasti tiheiden varjostimien valitse, jotka kaihtivat heitä tulijain
silmiltä. Vankein joukossa oli kolme hispanialaista ritaria komeissa
puvuissa. He olivat nuoruuden kukoistuksessa ja jalon näköiset, ja ylevä
ryhti heidän käytöksessään, vaikka olivat kahleissa ja vihollistensa
vallassa, osoitti uljasta sielua. Prinsessat katselivat heitä säälivin
ja sykkivin sydämin. Koska heitä tässä linnassa oli pidetty palvelevain
naisorjain joukkoon suljettuina, ja ketään muita miehellisestä
sukupuolesta näkemättä, kuin mustia orjia ja raakoja kalastajia
rannalla, niin eipä ollut kumma että, kun he näkivät kolme ritaria
nuoruuden ja miehuullisen kauneuden kukoistuksessa, tämä vaikutti heissä
ankaran mielenkuohun.

"Onko koskaan jalompi olento tallannut maata, kuin tuo punapukuinen
ritari on?" huudahti Zayda, vanhin sisarista. "Katsokaapa kuinka
uljaasti hän liikkuu, juurikuin kaikki hänen ympärillään olisivat
orjia!"

"Entäs tuo keltapukuinen!" huudahti Zorayda. "Mikä iha! mikä sievyys!
mikä ylevyys!"

Hellä Zorahayda ei virkkanut mitään, mutta salaa hän katsoi
vihriäpukuisen etevimmäksi.

Prinsessat viipyivät akkunoissa, kunnes vangit olivat menneet heidän
näkyvistään; sitten vetivät he syviä huokauksia, katsoivat toisiinsa
vähän aikaa ja istuivat, aateksivaisina ja surullisina, sohvilleen.

Viekas Kadiga tapasi heidät tässä tilassa, he kertoivat hänelle mitä
olivat nähneet, ja yksin tuon vanhan apunaisenkin sydän lämpeni.

"Nuorukais-raukkoja!" huudahti hän, "lyön veikan, että heidän
vankiutensa saattaa monen kauniin ja ylhäisen naisen sydämen pakahtumaan
heidän isänmaassansa! Ah lapsukaiseni! Tuskin saatatte ajatellakaan
minkäkaltaista elämätä nuot ritarit elävät heidän omassa maassansa.
Kuinka komeita ne keihäispelit ovat! Mikä viehtymys naisiin! Kuinka
helliä puheita, kuinka ihanoita serenaateja!"

Zaydan uteliaisuus tuli nyt oikein kiihkeäksi, hän oli kyselemään
kyllästymätön ja houkutteli vanhalta apunaiselta mitä viehättävimpiä
selityksiä tämän nuoruuden seikoista ja syntymämaasta. Kaunis Zorayda
nousi istumasta ja katseli ylpeästi kuvaansa peilissä, kun
Hispanialaisten naisten kauneus ja hempeys tuli puheeksi, jota vastoin
Zorahayda hillitsi nousevaa huokausta, kun selitettiin serenaateja
kuutamessa.

Joka päivä kyseli utelias Zayda noita samoja asioita, ja joka päivä
jutteli viekas apunainen kertomuksensa uudelleen, joita kaunottaret
kuuntelivat osanottavaisuudella mitä hartahimmalla, vaikka silloin
tällöin huokauksiin puhkeillen. Viekas vanhus alkoi viimein miettiä mitä
vallattomuutta hän oli hankkeille panemassa. Hän oli tottunut
ajattelemaan näitä prinsessoja ainoastaan lapsiksi, mutta ne olivat
huomaamatta vaurastuneet hänen hoidossaan ja esiintyivät nyt kolmena
kukoistavana naima-ikäisenä neitona. Jo on aika, ajatteli palvelija,
että annan kuninkaalle tiedon.

Mohamed Vasenkätinen istui eräänä aamuna sohvallaan muutamassa
viileässä salissa Alhambrassa, kun orja tuli Salobrenna-linnasta,
sanansaattajana viisaalta Kadigalta, joka toivotti hänelle onnea hänen
syntymäpäiväkseen. Orja ojensi samassa kuninkaalle pienoisen sievän
korin, täynnä kukkia, joiden seassa, viini- ja viikunapuun lehtiä
alustana, oli persikka kukkansa kanssa, aprikka untuvineen ja nektariini
suloisen kasteensa kanssa, ja nämät kaikki houkuttelevan kypsyyden
aikaisessa iässä. Kuningas tunsi Itämaisen kukkais- ja hedelmäkielen ja
arvasi hetikohta lahjan tarkoituksen.

"Niin on siis," sanoi hän, "tähtein selittäjäin osoittama vaarallinen
ajankohta tullut; tyttäreni ovat naima-iässä. Mitä pitää minun tehdä? He
ovat kätkössä miesten silmiltä; he ovat viisaan Kadigan katsannossa --
kaikki hyvin hyvästi -- mutta he eivät ole minun omassa hoidossani,
niinkuin tähtein selittäjät sääsivät. Minun täytyy koota heidät siipeini
alle, enkä saa minä luottaa kenenkään toisen valppauteen."

Sitten antoi kuningas käskyn että yksi torni Alhambrassa oli kuntoon
pantava prinsessoja varten, ja lähti henkivartionsa etunenässä
Salobrenna-linnaan, itse omassa korkeassa persoonassaan viedäkseen heitä
heidän uuteen kotiinsa.

Kolmen vuoden paikoille oli kulunut siitä kun Mohamed oli tyttäriään
nähnyt, ja tuskin taisi hän silmiään uskoa nähdessään sen ihmeellisen
muutoksen, mikä tällä lyhyellä ajalla oli heidän näössään tapahtunut.
Tällä ajalla olivat he käyneet tuon ihmeellisen rajalinjan yli
naisellisessa elämässä, joka eroittaa huiman, sivistymättömän ja
ajattelemattoman tytön kukoistavasta, kainosta ja ajattelevaisesta
naisesta. Se on ikäänkuin tulla La Manchan aukeilta, harmailta ja
ikäviltä lakeuksilta Andalusian uhkeihin laksoihin ja kukoistaville
kunnaille.

Zayda oli pitkä ja sirovartinen, ryhti jalo ja silmä läpipystyvä. Hän
astui sisään uljaasti ja luontevasti, teki syvän kumarruksen
Mohamedille, ja kohteli häntä pikemmin kuninkaanansa kuin isänänsä.
Zorayda oli varrelleen kohtalainen, silmä viehättäväinen, käytös
luonteva ja ihana ja kauneus erinomainen, koristeilla mitä kauniimmilla
ylennetty. Hän läheni isäänsä hymysuin, suuteli hänen kättänsä ja
tervehti häntä muutamilla säijejaksoilla eräältä yleisesti mieleiseltä
Arabialaiselta runoilijalta, mikä hyvin kelpasi kuninkaalle. Zorahayda
oli arka ja pelkuri, pienempi sisariaan, ja hänen kauneutensa sitä
hellää ja lauhkeata laatua, joka etsii rakkautta ja suojelusta. Hän ei
ollut niinkuin hänen vanhempi sisarensa vallitsemaan luotu, eikä
niinkuin toinen lumoamaan, vaan oli luontoaan pikemmin määrätty
miehellisen rakkauden rintaan turvaumaan; siihen perehtymään ja siinä
onnellinen olemaan. Hän läheni isäänsä pelvon alaisena, miltei horjuvin
askelin, ja yritti ottamaan hänen kättänsä suudellakseen; mutta kun hän
katsoi isäänsä silmiin ja näki niissä isällisen hymyn heloittavan,
puhkesi hänen luonteensa hellyys ilmi ja hän kävi sylin hänen kaulaansa.

Mohamed Vasenkätinen katseli kukoistavia tyttäriään tunteella, jossa oli
sekä ylpeyttä että hätäisyyttä; sillä iloitessaan heidän kauneudelleen
muisti hän samalla tähtein selittäjäin ennustuksen. "Kolme tytärtä!
kolme tytärtä!" kertoi hän itsekseen, "ja kaikki naima-iässä. Tässä on
houkuttelevia Hesperian hedelmiä, jotka tarvitsevat hirviötä
vartijakseen."

Hän aikoi nyt lähteä paluumatkalleen Granadaan, lähetti sanansaattajia
edeltäkäsin viemään käskyä, että jokaisen piti pysyä poissa siltä tieltä
jota hän aikoi matkustaa, ja että kaikki ovet ja akkunat olivat
suljettavat prinsessain lähetessä. Sitten lähti hän matkaan, mustan,
hirveän-näköisen, loisteisiin sota-asuihin puetun ratsastaja-joukon
saattelemana.

Prinsessat, keveästi verhottuina, ratsastivat kuninkaan rinnalla,
valkoisilla, kauniilla hevosilla, joiden kullalla ommellut samettiset
satulavaipat pitkin maata laahasivat; suitset ja jalustimet olivat
kullasta ja silkkiohjakset koristetut helmillä ja kalliilla kivillä.
Hevosilla oli niinikään pienet hopeakellot, jotka, hevosten verkalleen
liikkuessa, hyvä-äänisesti kilisivät. Onneton se, joka viipyi tiellä,
kuultuaan nämät helisevät kellot! Ratsastajilla oli käsky armotta hakata
hänet maahan.

Lähetessään Granadaa tämä loistoisa kulkue saavutti Xenil-joen rannoilla
vähäisen joukon Maurilaisia sotamiehiä, jotka kuljettivat muutamia
vankeja. Sotamiehet eivät ennättäneet päästä tieltä pois, jonkatähden he
heittäysivät kasvoilleen maahan, käskien vankinsa tehdä samaten. Vankien
joukossa oli juuri nuot kolme ritaria, jotka prinsessat olivat
huvihuoneesta nähneet. Nämät eivät käskyä ymmärtäneet, taikka olivat
liian ylpeät sitä totellakseen, he jäivät seisomaan ja katselivat
tarkasti tuota lähenevää kulkuetta.

Kuningas leimahti vihaan tästä käskyinsä ylenkatseesta. Hän paljasti
miekkansa, ratsasti luoksi ja oli juuri antaa vasenkätisen iskun, joka
ainakin yhdelle ritarille olis tuottanut surman, kun prinsessat tuota
pikaa riennähtivät hänen ympärilleen ja rukoilivat armoa vankeille;
yksin pelkoinen Zorahaydakin unhotti arkuutensa ja käytti kaikkea
sulopuheisuuttaan heidän pelastuksekseen. Mohamed malttoi mielensä, kun
joukon johtaja heittäysi hänen jalkainsa juurelle.

"Älä anna viekoitella sinuas, oi kuningas, tekemään tekoa, josta voisi
syntyä paljo pahennusta valtakunnassasi. Nämät ovat kolme urhoollista
ja jalosukuista Hispanialaista, jotka otettiin vangiksi tappelussa,
jossa ottelivat kuin leijonat, he ovat korkeata sukua ja kykenevät
antamaan sinulle runsaat lunnaat." -- "Hyvä," sanoi kuningas, "minä
säästän heidän henkensä, mutta rankaisen heidän rohkeutensa, -- lähetä
heidät niihin punaisiin torniin, orjina työtä tekemään."

Mohamed teki nyt yhden noita tavallisia vasenkätisiä haira-iskujaan.
Tässä häiriöisessä kohtauksessa olivat prinsessain hunnut heilahtaneet
niskoille, ja heidän heleä kauneutensa paljastunut; ja puhettaan
jatkaessaan oli kuningas antanut tälle kauneudelle aikaa tehdä täyden
vaikutuksensa. Siihen aikaan rakastuivat ihmiset paljoa pikemmin kuin
nyt, jonka näkee kaikista vanhoista kertomuksista; ei siis kumma että
kolmen ritaria sydämet hetikohta voitettiin, olletikin kun kiitollisuus
enensi heidän ihastustaan. Vähän kumma on kuitenkin, vaikka kyllä varma,
ettei yksikään heistä viehtynyt yhteen ja samaan prinsessaan, vaan kukin
rakasti omaansa. Prinsessat puoleltaan olivat enemmin kuin koskaan ennen
ihastuksissaan vankien ylevään käytökseen, ja kätkivät sydämeensä kaikki
mitä olivat kuulleet heidän urhoollisuudestaan ja ylhäisestä synnystään.

Matkue jatkoi kulkuaan; nuot kolme prinsessaa ratsastivat aateksivaisina
kelloilla huolitelluilla jalkojillaan, luoden silloin tällöin salaisen
silmäyksen taaksensa noihin kristittyihin vankeihin, joita kuljetettiin
heille määrättyyn vankihuoneesen punaisissa torneissa.

Prinsessoille valittu asunto oli loistoista minkä voi mieleen kuvailla.
Se oli eräässä tornissa kappaleen matkaa Alhambran suuresta linnasta,
vaikka oli saman suuren muurin sisällä, joka ympäröitsi koko kukkulaa.
Sen toinen puoli antoi linnaan päin, ja tällä puolen, sen juurella, oli
vähäinen, harvinaisilla kukilla koristettu puutarha. Toiselta puolen
näkyi syvä notko, joka eroitti Alhambran tilukset Generalifen
tiluksista. Tornin sisäpuoli oli jaettu pieniksi ihanoiksi, keveään
Arabialaiseen laatuun somasti koristetuiksi kamareiksi, jotka
ympäröitsivät korkeata salia, jonka kupulaki ylettyi liki
tornin huippua. Salin seinät ja laudoitus olivat kaunistetut
lehdityskuvauksilla ja koholeikkauksilla, joissa kultaa ja hohtavia
värejä välkkyi. Keskellä lattiata oli suihkukaivo alabasterista,
ympäröitty lemuavilla pensailla ja kukilla, ja vettä suihkuttava, joka
vesi viilistytti koko rakennuksen, levittäen suloista lorinata
ympärinsä. Seinillä rippui yleensä kulta- ja hopealankaisia
linnunhäkkiä, laululintuineen, jotka välkkyivät lukemattomilla väreillä
ja pitivät viserrystä mitä suloisinta.

Puheena oli käynyt että prinsessat, ollessaan Salobrenna-linnassa,
olivat olleet erinomaisen ilomielisiä, kuningas oli sentähden luullut
heidän kokonansa ihastuvan Alhambraan. Hänen hämmästyksekseen alkoivat
he murehtia ja käydä alakuloisiksi ja tyytymättömiksi kaikkeen mitä
heidän ympärillään oli. Kukat eivät haisseet heille hyvältä, satakielen
laulu häiritsi heiltä yölevon, ja alabasterilähteen iäinen lorina ja
loiskina aamusta iltaan ja illasta aamuun tuskastutti heidät kokonansa.

Kuningas, joka oli kärty- ja kiivasluontoinen, otti ensin tämän kovin
pahaksensa; mutta hän huomasi tytärten nyt tulleen siihen ikään, jolloin
naisen sielu lähtee ylemmä lentämään ja jolloin hänen toivomustensa ala
avartuu. "He eivät ole enää lapsia," sanoi hän itsekseen, "he ovat
vaurastuneet ja tarvitsevat esineitä, jotka heitä miellyttävät." Hän
lähetti nyt käskemään luoksensa kaikki räätälit, juveelisepät, ja
kulta- ja hopeasepät Granadan Zacatinista, ja prinsessoille annettiin
ylenmäärin silkkisiä, kultavaatteisia ja prokaattisia leninkejä,
kasmiri-saaleja, helmi- ja timanttikaularihmoja, sormuksia,
rannerenkaita, ja muita kalliita kaluja jos minkälaisia.

Ei mistään apua; prinsessat, vaikka kaikella tällä koreudella
ympäröityt, pysyivät yhä kalpeina ja kuihtuvina, ollen kuin kolme samaan
varteen lakastunutta ruusunuppusta. Kuningas ei tiennyt miten
menettelisi. Hänellä oli tavallisesti kiitettävä luottamus
päättämyskykyynsä, eikä ottanut hän koskaan neuvoa toiselta. "Mutta
kolmen naimaikäisen tyttären oikut ja päähänpistot," sanoi hän, "antavat
kyllä viisaimmallekin miehelle miettimistä." Tämän tähden otti hän nyt
ensi kerran eläissään neuvoa toiselta.

Se, jolta hän sitä pyysi, oli tuo kokenut kaitsija-nainen.

"Kadiga," sanoi kuningas, "minä tiedän sinun olevan viisaimpia naisia
koko maailmassa, samoin kuin luotettavimpiakin; näistä syistä olen aina
tähän asti antanut sinun olla tytärteni likeisin kaitsija. Isä ei saata
olla kyllin varuisa, semmoista luottamusta antaessaan. Sentähden tahdon
että otat selvän tuosta salaisesta taudista, joka prinsessoja vaivaa, ja
keksit keinoja, millä he jälleen saadaan terveiksi ja iloisiksi."

Kadiga lupasi ehdottoman kuuliaisuuden. Hän tiesikin prinsessaan taudin
paremmin kuin he itse tiesivät. Kuitenkin pysyi hän heidän kanssansa
torniin sulkeutuneena ja koki heidän huomaamattaan luikkia heidän
luottamukseensa.

"Lapsukaiseni, miksi olette noin surulliset ja alakuloiset näin
kauniilla paikalla, jossa teillä on kaikkea mitä sydämenne voi halata?"

Prinsessat katsoa, tuijottivat kamarin seinille, mitään ajattelematta,
ja huokasivat.

"Mitä enempää soisitte teillenne? Hankinko teille sen ihmeellisen
papukaijan, joka puhun kaikkia kieliä ja on Granadan paras huvitus?"

"Mahdotonta!" huudahti Zayda prinsessa; "ilkeä kirkuja, joka loruaa
muutamia sanoja ilman mitään järjestystä; houru mokomaa otusta
suvaitsee."

"Panenko noutamaan marakattia Gibraltarin kalliolta, että se teitä
ilveillään huvittaisi?"

"Marakattia! hyi!" huusi Zorayda; "tuota ihmisten iljettävää
osottelijata; minä vihaan mokomia eläimiä."

"Mitä sanotte kuuluisasta mustasta laulajasta Kasemista, joka on
Marokkon kuninkaallisesta vaimolasta? Hänellä kuuluu olevan ääni kaunis
kuin naisella."

"Minua alkaa peloittaa heti kun näen noita mustia orjia," sanoi sievä
Zorahayda; "ilmankin olen kadottanut kaiken halun musiikiin."

"Ah lapsukaiseni, niin et sanoisi," vastasi viekas vanhus, "jos olisit
kuullut sen musiikin jonka minä kuolin eilen-illalla niiltä kolmelta
Hispanialaiselta ritarilta, jotka matkallamme kohtasimme. Mutta Jumalan
nimessä, lapset, miksi noin punastutte ja näytätte noin hätäisiltä?"

"Ei se ole mitään, Kadigaseni, kerro, kerro vaan."

"No niin; kun minä eilen-illalla kuljin punaisten tornien sivuitse, näin
minä noiden kolmen ritarin levähtävän päivän töistä. Yksi soitti
kitarria -- niin ihanasti! ja ne toiset kaksi lauloivat vuorottain, ja
niin kauniisti, että vartijat seisoivat kuin kuvapatsaat eli tenhotut
ihmiset. Allah minulle anteeksi suokoon! En tainnut muuta kuin tulla
liikutetuksi kuullessani noita lauluja syntymäseudultani. Entäs -- nähdä
kolme niin nuorta kaunista miestä kahleissa ja orjuudessa!"

Tässä helläluonteinen vanhus ei voinut pidättää kyyneliään.

"Kenties saattaisit sinä, Kadigaseni, laittaa niin että saisimme nähdä
ne ritarit," sanoi Zayda.

"Minäkin ajattelen," sanoi Zorayda, "että hiukkanen musiikia olis oikein
virkistäväistä."

Arka Zorahayda ei sanonut mitään, vaan kävi syliksi Kadigan kaulaan.

"Allah minua varjelkoon!" huudahti kavala ämmä; "mitä sanotte, lapset?
Isänne hetikohta tapattais meidät, jos semmoista kuulisi. Arvattavasti
ovat nämät ritarit hyvästi kasvatettuja ja ylevämielisiä nuorukaisia;
mutta mitäpä siitä? He ovat teidän uskonne vihollisia ja te ette saa
heitä kauhistumatta ajatellakaan."

Naisella, olletikin naimaiällä olevalla, on luja tahto ja ihmeteltävä
rohkeus, joka ei peljästy vaaroista eikä kielloista. Prinsessat
riensivät vanhan kaitsijanaisen ympärille, suutelivat ja hyväilivät
häntä, sanoen kiellon saattavan heidän sydämensä pakahtumaan.

Mitä oli naisen tehtävä? Epäilemättäkin oli hän viekkahin nainen koko
maailmassa ja kuninkaan uskollisimpia palvelijoita, mutta hirvesikö hän
muutamain kitarrin näppäysten tähden nähdä kolmen ihanan prinsessan
sydämen pakahtuvan? Ilmankin, vaikka hän niin kauan oli ollut
Maurilaisten tykönä ja, uskollisena palvelijana, samoin kun hänen
emäntänsäkin oli muuttanut uskontonsa, hän toki oli Hispanialainen
syntyjään ja ikävöitsi kristin-uskoa sydämessään. Niinpä rupesi hän nyt
miettimään miten hänen sopisi täyttää prinsessain pyyntö.

Nuot kristityt vangit, noissa punaisissa torneissa, olivat erään
pitkäpartaisen, hartiokkaan uskonhylkääjän vartioittavina, jonka nimi
oli Hussein Baba, ja jota sanottiin kovin rahan-ahneeksi. Nainen meni
salaa tämän luoksi, laski ison kultarahan hänen käteensä ja sanoi:
"Hussein Baba, ne kolme prinsessaa, jotka ovat torniin suljetut ja
valitettavasti ilman minkäänlaisia huvituksia, ovat kuulleet puhuttavan
niiden kolmen Hispanialaisen ritarin soitannollisesta taidosta ja
haluavat suuresti saadakseen kuulla heidän taitoansa. Olen vakuutettu
että sinulla on kovin hellä sydän taitaakses kieltää tätä viatonta
huvitusta."

"Mitä? Ettäkö minun pääni istuis irvistelemässä oman tornini portin
päällä? Sillä se olisi palkkani, jos kuningas sais tietää.

"Siitä ei mitään vaaraa; sinä saatat laittaa niin että prinsessain halu
täytetään, ja ettei heidän isänsä kumminkaan saa siitä vähintäkään
vihiä. Sinä tiedät sen syvän notkon ulkopuolella muuria, joka on heti
tornin alapuolella. Anna niiden kolmen kristityn vangin tehdä siellä
työtä ja jouto-aikoinaan soitella ja laulaa, niinkuin omiksi huvikseen.
Sillä tavoin saavat prinsessat akkunoistaan kuulla heitä, ja sinä saat
olla vakuutettu että tulet kunniallisesti palkituksi mieluisuudestasi."

Lopetettuaan puheensa likisti vanhus hellästi uskonkieltäjän kättä,
jättäen siihen vielä yhden kultarahan.

Hänen kaunopuheisuutensa oli vastustamaton. Päivällä sen jälkeen vietiin
ne kolme ritaria laksoon työtä tekemään. Puolenpäivän helteen aikana,
kun heidän kumppanissa nukkuivat varjossa ja vahti nuokkui paikallaan,
istuivat he nurmikkoon tornin juurelle ja lauloivat erään Hispanialaisen
laulun, kitarrilla säistäen.

Notko oli syvä ja torni korkea, mutta heidän äänensä kuuluivat selvästi
puolenpäivän ajan hiljaisuudessa. Prinsessat kuuntelivat balkongilla; he
olivat oppineet Hispanian kieltä tuolta vanhalta naiselta ja laulun
suloisuus ja hellämielisyys liikutti heitä. Mutta viekas Kadiga sitä
vastoin vihastui hirmuisesti. "Allah meitä varjelkoon!" huusi hän, "he
laulavat teille rakkauden-laulua. Onko mokomaa rohkeutta kuultu? Minä
riennän orjain päällysmiehen luoksi, ja toimitan niin että saavat aika
selkäsaunan."

"Mitä! antaako noin kauniille ritareille selkäsauna, sen tähden että
noin ihanasti laulavat!" Kolmea kaunista prinsessaa kauhistutti
ajatellakin semmoista. Vastoin kaikkea siveellistä närkästystään, oli
vanhus luonnolleen sovinnollinen ja helposti lepytetty. Ilmankin näytti
musiiki tekevän hyvän vaikutuksen hänen nuoriin emäntiinsä. Kukoistava
punoitus oli jo noussut näiden kasvoihin, ja heidän silmänsä alkoivat
kiilua. Vanhus ei siis enää väittänyt mitään ritarien rakkaudenlaulua
vastaan.

Sen loputtua pysyivät prinsessat vähän aikaa ääneti; sitten otti Zorayda
kantelen ja lauloi suloisella, vaikka heikolla ja vapisevalla äänellä,
vähäisen Arabialaisen laulun, jonka jälkisäije oli: "Ruusu piilee
lehtien seassa, mutta kuuntelee mielellään satakielen laulua."

Tästä hetkestä aikain tekivät ritarit melkein joka päivä työtä laksossa.
Varuisasta Hussein Babasta tuli yhä taipuvaisempi ja päivä päivältä
halukkaampi nukkumaan paikallansa. Välistä pidettiin kanssapuhetta
lauluilla ja romansseilla, jotka tavallaan vastasivat toisiinsa,
lausumalla molempain puolten helliä tunteita. Vähitellen ilmausivat
prinsessat balkongille, kun taisivat sen tehdä vahtien näkemättä. Myös
puhelivat he ritarien kanssa kukkasten kautta, joiden kuvakieli
molemmin puolin tunnettiin: vaikeudet näissä ilmoituksissa lisäsivät
niiden suloa ja vahvistivat tätä näin kummallisella tavalla syntynyttä
viehtymystä; sillä rakkaus haluaa taistella vastusten kanssa ja menestyy
paraiten kehnoimmassa maanlaadussa.

Muutos, joka näistä salaisista kanssapuheista seurasi prinsessaan näössä
ja mieli-alassa, hämmästytti ja ilahutti suuresti vasenkätistä
kuningasta; mutta ei kukaan enemmin suurennellut siitä kun viisas
Kadiga, joka piti sen oman viisaan hankkeensa seurauksena.

Jo viimein keskeytyi tämä lennätin-sananvaihto; moneksi päiväksi ritarit
herkesivät näkymästä laksossa. Kauniit prinsessat katselivat turhaan
akkunan kautta. Turhaan ojensivat he joutsenen-valkoisia kaulojaan
balkongin yli; turhaan lauloivat he, kuin pyydetyt satakielet
häkeissään: ei vilahustakaan näkynyt heidän kristityistä rakastajistaan;
ei ainoakaan sävel vastannut laksosta. Viekas Kadiga meni hankkimaan
tietoja, ja palasi levottoman näköisenä. "Ah, lapsi kultani," huusi hän,
"kylläpä näin mitä tästä kaikesta oli seuraava, mutta pitihän teidän
saada tahtonne täytetyksi; nyt saatte ripustaa kantelenne pajuihin.
Sukulaiset ovat nyt lunastaneet ne Hispanialaiset ritarit, ne ovat nyt
Granadassa ja hankkiutuvat lähtemään isänmaahansa."

Kauniit prinsessat tulivat tästä sanomasta kovin toivottomiksi. Zaydaa
harmitti tämä heille osoitettu ylenkatse, kun he näin jätettiin
jäähyvästiäkään sanomatta, Zorayda väänteli käsiään ja itki, katsoi
peiliin, pyyhki kyynelensä ja itki jälleen. Armas Zorahayda kallistui
balkongin yli ja itki hiljaisuudessa, ja hänen kyynelensä vuosivat
kukkasille nurmikossa, jossa uskottomat ritarit niin usein olivat
istuneet.

Viisas Kadiga teki kaikkea mitä taisi lieventääkseen heidän suruansa.
"Malttakaa mielenne, lapsukaiset," sanoi hän, "tämä ei ole mitään, kun
siihen totutte. Se on maailman tavallista menoa. Ah! kun tulette niin
vanhaksi kuin minä olen, te opitte oikein arvaamaan nuot miehet. Minä
lyön veikan, että noilla ritareilla on kullakin heidän lemmetyisensä
Cordovan tahi Sevillan kaunottarissa, ja että he kohta laulavat
serenaateja heidän balkongeinsa alla, eivätkä enää ajattelekaan
Maurilaisia kaunottaria Alhambrassa. Malttakaa siis mielenne, lapsi
kullat, ja kiskokaa heidät pois sydämistänne."

Kavalan Kadigan lohdutukset lisäsivät vaan kolmen prinsessan surua, ja
he olivat kaksi päivää perin lohduttomina. Kolmantena aamuna tuli ämmä
heidän kamariinsa, kokonansa vihoissaan.

"Kuka olis uskonut noin paljon hävyttömyyttä löytyvän ihmisissä," huusi
hän, tavattuaan sanoja vihallensa; "mutta syystäpä olenkin tullut
rangaistuksi tästä petoksesta hyvää isäänne kohtaan. Älkää koskaan enää
puhuko minulle noista Hispanialaisista ritareistanne."

"No nyt, mitä on siis tapahtunut, Kadigaseni?" huudahtivat prinsessat,
kiinteässä odotuksessa ja levottomuudessa.

"Mitäkö on tapahtunut? -- Kavallus on tapahtunut, eli, mikä on melkein
yhtä halpamaista, minulle on ehdotettu kavallusta, minulle,
uskollisimmalle alamaiselle, luotettavimmalle kaikista kaitsijanaisista!
Niin, lapsukaiseni, ne Hispanialaiset ritarit ovat rohenneet ehdottaa
minulle, että houkuttelisin teidät karkaamaan heidän kanssansa Cordovaan
ja rupeamaan heidän vaimoiksensa."

Tässä peitti kelpo ämmä kasvonsa käsillään, ja laski harminsa ja
närkästyksensä vapaasti valloilleen. Kauniit prinsessat punastuivat ja
kalpenivat, ja kalpenivat ja punastuivat, vapisivat ja loivat silmänsä
alas ja katsahtelivat hätäisesti toisiinsa, mutta eivät mitään
virkkaneet. Kaiken tämän ohessa istui ämmä, edes takaisin huojuen,
ankarassa mielenkuohussa, ja huudahti tuotuostakin kiivaasti: "Oi
mokomaa häväistystä mikä minun piti kokea! Minun, joka olen uskollisin
kaikista naispalvelijoista!"

Viimein läheni häntä vanhin prinsessa, joka oli heistä rohkein ja aina
kävi heidän etukynnessään, laski kätensä hauen olalleen ja sanoi: "No
niin, Kadiga, jos olisimme halulliset karkaamaan noiden kristittyin
ritarien kanssa, --olisiko se mahdollista?"

Ämmä herkesi yhtäkkiä suremasta ja katsoi ylös. "Mahdollista," kertoi
hän, "tottapa se mahdollista on. Ovathan ritarit jo lahjoneet
uskonkieltäjän Hussein Baban, vahtimiesten kapteinin, ja sopineet
asiasta? Entä sitten, pettää isänne! Isänne, joka on minuun luottanut!"
Tässä laski ämmä surunsa taas valloilleen, tuutieli edes takaisin ja
hykerteli kämmeniään.

"Mutta eipä ole isämme meihin koskaan luottanut," sanoi vanhin
prinsessa, "vaan on luottanut säppiin ja salpoihin ja kohdellut meitä
kuin vankeja."

"Niin, kyllähän se on tosi," vastasi vanhus, taas herjeten suremasta;
"järjettömästi onkin hän kohdellut teitä, pitänyt teitä täällä
suljettuina, kuluttamassa kukoistavaa nuoruuttanne yksinäisessä,
vanhassa tornissa, juurikuin ruusuja, joiden on annettu lakastua
kukkais-ruukussa. -- Mutta -- paeta syntymämaastanne!"

"Ja onhan maa, johonka aiomme paeta, meidän äitimme syntymämaa, jossa
saamme elää vapaudessa? Ja saammehan itsekukin nuoren kauniin miehen,
vanhan ankaran isää sijaan?"

"Niin, totta on sekin; ja teidän isänne, se täytyy minun tunnustaa, on
sangen hirmuvaltainen; mutta -- tässä alkoi hän taas itkeä ja vaikeroida
-- aiotteko jättää minut tänne, hänen kostonsa esineeksi?"

"Emme sainkaan, Kadigaseni; saatathan sinä karata meidän kanssamme?"

"Aivan oikein, lapseni; ja, totta puhuen, kun minä puhuttelin Hussein
Babaa tästä asiasta, lupasi hän pitää huolen minusta, jos tahtoisin
karata teidän kanssanne; mutta sitten, lapsukaiset, ajatelkaapa,
oletteko valmiit luopumaan isänne uskonnosta?"

"Kristin usko oli meidän äitimme uskonto alusta," sanoi vanhin
prinsessa; "minä olen valmis rupeamaan siihen, ja niinpä luulen
sisartenikin olevan."

"Tosi on sekin!" huudahti uudelleen elostunut vanhus; "se oli teidän
äitinne uskonto alusta, ja hän valitti katkerasti kuolinvuoteellaan,
että oli luopunut siitä. Silloin lupasin hänelle pitää huolta teidän
sieluistanne, ja minä olen iloinani kun näen, että ne nyt ovat hyvällä
tiellä pelastukseen. Niin, lapsukaiseni, minäkin olen kristitty
syntyjäni, olen pysynytkin kristittynä sydämessäni ja olen nyt päättänyt
palata oikeaan uskoon. Minä olen puhunut tästä asiasta Hussein Baban
kanssa, joka on syntyjään Hispanialainen, ja kotoisin eräästä paikasta
likellä syntymäkaupunkiani. Hänkin haluaa yhtä kiihkeästi nähdäkseen
jälleen entisen maansa ja palatakseen kirkon helmaan, ja ritarit ovat
luvanneet että jos me, palattuamme syntymäseutuumme, tahdomme ruveta
mieheksi ja vaimoksi, niin he kunniallisesti pitävät meistä huolen."

Sanalla sanoen, tämä viekas ja edeltäkäsin miettivä ämmä oli
neuvoitellut ritarien ja uskonhylkääjän kanssa, ja pitänyt tuuman heidän
kanssansa karkauksesta. Vanhin prinsessa antoi hetikohta suostumuksensa
siihen, ja hänen esimerkkinsä määräsi, niinkuin tavallisesti, hänen
sisartensakin teon. Tosi on että nuorin epäröitsi, sillä hän oli arka ja
pelkuriluontoinen, ja taistelu nousi hänen sielussaan tyttärellisen
tunnon ja nuorellisen rakkauden välillä: jälkimäinen kumminkin voitti,
niinkuin on tavallista, ja hiljaisuudessa, itkun ja huokausten kanssa
taistellen, hankkiusi hän karkausretkelle.

Jyrkässä kukkulassa, jolle Alhambra oli rakettu, oli muinaisina aikoina
useita maan-alaisia käytäviä, jotka olivat kallioihin hakatut ja
linnasta veivät useihin paikkoihin kaupungissa ja kaukaisille porteille
Darron ja Xenilin rannoilla. Maurilaiset kuninkaat olivat eri ajoin
niitä kaivattaneet, päästäkseen pakenemaan äkillisten kapinain aikana,
ja salaisiksi kulkureijiksi yksityisissä yrityksissä. Useat niistä ovat
nyt kokonaan hävinneet, toisia on vielä jäljellä, muutamat umpeen
muuratut, toiset täynnä soraa ja pärtöä: muistomerkkiä Maurilaisten
kuninkaiden varokeinoista ja sodallisesta kavaluudesta. Yhden tämmöisen
käytävän kautta oli Hussein Baba luvannut viedä prinsessat eräälle
portille kaupungin alapuolella, jossa ritarit seisoivat nopeine
oriineen valmiina, viedäkseen koko joukon toiselle puolen rajaa.

Määrätty yö tuli: prinsessain torni oli salvattu niinkuin tavallisesti,
ja Alhambra oli sikeään uneen vaipuneena. Sydän-yön aikana kuunteli
kavala Kadiga balkongilla erään akkunan ulkopuolella, joka oli
puutarhaan päin. Uskonhylkääjä Hussein Baba oli jo sen alla, ja antoi
sovitun merkin. Kaitsijanainen kiinitti köysiportaiden toisen pään
balkongiin, laski toisen pään puutarhaan ja meni alas. Kaksi vanhempaa
prinsessaa seurasivat häntä jyskävällä sydämellä; mutta kun vuoro tuli
nuorimman prinsessan, Zorahaydan, epäili hän ja vapisi. Useita kertoja
rohkeni hän panna pienen sievän jalkansa tikapuille ja vetäsi sen yhtä
usein takaisin, jota tehdessä hänen kurja sydämensä sitä enemmin
epäröitsi, kuta kauemmin hän viipyi. Hän loi ikävöitsevän silmäyksen
taaksensa tuohon silkillä koristettuun kamariin; tosin oli hän elänyt
siinä kuin lintu häkissä; mutta sen sisällä oli hän turvattu ja
hätäilemätön: kuka taisi sanoa mitkä vaarat hänellä oli edessään, jos
hän nyt lensi maailmalle! Sitten ajatteli hän urhoollista kristittyä
rakastajaansa, ja hänen pieni jalkansa oli heti tikapuilla; sitten taas
isäänsä, ja hän tempasi jalkansa äkisti takaisin. Mutta turhaan kokisin
kuvailla taistelua näin nuoren ja hellan olennon sydämessä, joka kyllä
rakasti kiihkeästi, mutta oli noin arka ja vähän maailmaa tunteva.

Turhaan rukoilivat hänen sisarensa, turhaan torui kaitsijanainen,
turhaan purki uskonhylkääjä kirouksia balkongin alla; pieni armas
Maurilainen neito seisoi epäröiden ja kahden vaiheilla, juuri
karkaamaisillaan, synnin makeuden kiusaamana, mutta sen vaaroja
peljästyvänä.

Joka silmänräpäys lisäsi ilmisaamisen vaaraa. Askelia kuului etäältä.
"Yövartijat tekevät kiertoansa," huusi uskonhylkääjä; "jos viivymme,
olemme hukassa. Prinsessa, tulkaa alas, muuten jätämme teidät."

Zorahayda oli hetkisen aikaa hirmuisessa hädässä mitä tekisi; sitten
päästi hän köysiportaat irti ja nakkasi ne tuskallisella
päättäväisyydellä alas balkongilta.

"Päätös on tehty," huusi hän; "karkaus ei olekaan enää minun vallassani!
Allah teitä johdattakoon ja siunatkoon, rakkaat sisareni!"

Ne kaksi vanhempaa prinsessaa kauhistuivat ajatellessaan että
jättäisivät hänet torniin ja olisivat mielellään viipyneet, mutta
patrulli likeni; uskonhylkääjä oli vimmoissaan ja he vietiin noihin
maan-alaisiin käytäviin. He hamuilivat erään ihan vuoren sydämeen
hakatun sokkelon kautta ja onnistuivat kenenkään keksimättä pääsemään
eräälle rautaportille, jonka kautta tulivat ulkopuolelle muuria. Täällä
odotti heitä nuot Hispanialaiset ritarit, Maurilaisiksi, vahdissa
oleviksi sotamiehiksi pukeutuneina, joita nyt uskonhylkääjä komensi.

Zorahaydan rakastajan mieli murtui kokonansa, kun hän kuuli tyttönsä
kieltäyneen lähtemästä tornista; mutta ei ollut nyt aikaa hyödyttömiin
vaikeroimisiin tuhlata. Ne kaksi prinsessaa istuivat rakastajainsa
seljän taa, kavala Kadiga istui uskonhylkääjän taa, ja kaikki lähtivät
nyt hyvää juoksua ajamaan Lopen vuorisolalle, joka vie Cordovaan.

He eivät olleet pitkälle ennättäneet, kun kuulivat rumpuin räminän ja
torvien toitotuksen Alhambran linnasta.

"Karkaukseunne on saatu ilmi," sanoi uskonhylkääjä.

"Meillä on nopeat hevoset, yö on pimeä ja me kyllä pääsemme heiltä
pakoon," vastasivat ritarit.

He kannustivat hevosiaan ja ratsastivat täyttä laukkaa Vegan (lakeuden)
yli. He tulivat Elvira-vuoren juurelle, joka pistää, kuin niemi
lakeudelle ulos. Uskonhylkääjä seisahtui ja kuunteli. "Ei vielä," sanoi
hän, "ole kukaan jäljillämme; ehkäpä pääsemme onnellisesti vuorille
pakoon." Hänen puhuessaan leimahti vaalahka tuli keveästi Alhambran
vartijatornin huipussa.

"Tuhat tulimmaista," huusi uskonhylkääjä, "tuo valkea herättää
vuorensolan vahdit pitämään varaansa. Pois, pois! Kannustakaa
hevosianne, meillä ei ole aikaa siekailla."

He lensivät täyttä nelistä, hevosten kavioiden kopse kaikui kalliosta
kallioon, heidän ratsastaissaan pitkin Elvira-vuorta. Näin laukkaa
ratsastustaan jatkaessaan, näkivät he Alhambran vuorelta näkyvään
vaalahkaan tuleen kaikilta haaroilta vastattavan; tulia leimahteli
ehtimiseen palamaan vuorten vartijatorneissa.

"Eteenpäin, eteenpäin!" huusi uskonhylkääjä kiroillen, "sillalle,
ennenkuin hädänmerkki on sinne näkynyt."

He ratsastivat tuon ulospistävän vuoriharjanteen sivu ja tulivat
kuuluisan _Puente del Pinos'en_ näkyville, joka vei suoraan erään
kohisevan virran yli, ja usein oli punattuna kristittyin ja Maurilaisten
verellä. Heidän kauhistuksekseen leimahti valkea sillan tornissa, ja
ratsumiesten sotapukuja välkkyi pimeässä. Uskonhylkääjä seisahutti
oriinsa, nousi jalustimille seisomaan ja katseli ympärilleen vähän
aikaa; sitten viittasi hän ritareille, poikkesi yhtäkkiä tieltä, seurasi
virtaa vähän aikaa ja syöksähti veteen. Ritarit kehoittivat prinsessoja
pitämään heistä kiini, ja syöksähtivät niinikään virtaan. Kohiseva virta
vei heitä kappaleen matkaa alaspäin, aallot hyökyivät heidän
ympärillään, mutta kauniit prinsessat pitivät kiini ritareista, eivätkä
ensinkään vaikeroineet. He pääsivät onnellisesti toiselle rannalle, ja
uskonhylkääjä opasti heitä syrjäisiä, harvoin kuljettuja polkuja myöten
ja jylhiä vuoritienoita pitkin, välttäen kaikkia säännöllisiä
vuorensolia. Sanalla sanoen, heidän onnistui päästä vanhaan Cordovan
kaupunkiin, jossa heidän paluutansa isänmaahan ja ystäväin luokse
kunnioitettiin suurilla ilojuhlilla, sillä he olivat paikkakunnan
jalompiin sukuihin kuuluvat. Kauniit prinsessat otettiin heti kirkon
helmaan, ja sittenkuin heidän kasteensa, kaikkein tapamuotoin mukaan,
oli toimitettu, heistä tuli onnelliset aviopuolisot.

Siinä kiireessä, jolla olemme seuranneet näiden kahden prinsessan pakoa
virran yli ja vuoria ylös, olemme unhottaneet kertoa miten kavalan
Kadigan kävi. Hän oli, Vegan yli paetessa, kuin kissa tarttunut Hussein
Babaan kiini, paraissut joka kerta kun hevonen hypähti ja saattanut
partaniekka uskonhylkääjän monta kertaa kiroamaan. Mutta kun tämä
hankkiusi virtaan syöksähtämään, oli hänen pelkonsa ja tuskansa ollut
aivan rajaton. "Älä purista minua noin hirmuisesti," huusi Hussein Baba,
"pidä vyöstäni kiini äläkä mitään pelkää." Nainen piti molemmin käsin
nahkavyöstä kiini, jolla leveälanteinen uskonhylkääjä oli vyötettynä,
mutta kun tämä seisahtui ritarien kanssa vuoren harjalle,
hengähtääksensä, ei kaitsijanaista sen kovemmin nähty.

"Mihinkä Kadiga on joutunut?" huudahtivat säikähtyneet prinsessat.

"Allah yksinään tiennee," vastasi uskonhylkääjä; "vyöni pääsi keskellä
virtaa irti, ja virta vei Kadigan. Tapahtukoon Allahn tahto! Mutta se
oli kullalla ommeltu vyö ja kallishintainen."

Ei ollut aikaa turhaan vaikeroida: kuitenkin itkivät prinsessat
katkerasti viisaan neuvonantajansa katoamista. Mutta ei tämä kunnon ämmä
kumminkaan hukkunut virtaan: eräs kalastaja, joka veti nuottaa siinä
paikassa, korjasi hänet maalle eikä liene vähää hämmästynyt
kummallisesta saalistaan. Mihinkä viisas Kadiga sittemmin joutui, siitä
historia ei mitään mainitse; varma on, että hän osoitti viekkauttansa
siten, ettei koskaan enää uskaltanut Mohamed Vasenkätisen alueelle.

Yhtä vähän on tietona, mitenkä tämä älykäs kuningas menetteli, saatuansa
tietää tytärtensä karkauksen ja uskollisimman palvelijansa hänelle
tekemän kiepin. Tämä oli ensi kerta kun hän oli toiselta neuvoa kysynyt
eikä tiedetä hänen sen kovemmin tähän heikkouteen vikapääksi käyneen.
Kuitenkin kävi hän toimiinsa ja puuhiinsa pitääkseen varansa kotiin
jääneen tyttären suhteen, joka ei ollut halunnut karata; luullaanpa
tytön salaa katuneenkin ettei mukaan lähtenyt: silloin tällöin nähtiin
hänen nojaavan tornin harjaa vasten ja luovan surullisia silmäyksiä
Cordovan vuorille; ja monasti kuultiin hänen luuttansa eli kantelensa
vierellä virittävän huolilauluja, joissa hän itki rakastajansa menoa ja
sisariansa, ja suri yksinäistä elämäänsä. Hän kuoli nuorena ja
haudattiin, yleisen kulkupuheen mukaan, erääsen holviin tornin alla, ja
hänen aikainen kuolemansa on antanut aihetta useampaan kuin yhteen
satuun, jotka ovat kulkeneet polvesta polveen.



Vieraita Alhambrassa.


Lähes kolme kuukautta on nyt kulunut siitä, kun rupesin Alhambrassa
asumaan; vuoden-aikain edistymiset ovat sittemmin tehneet monta
muutosta. Tänne tullessani oli kaikki Toukokuun kukoistavassa
kauneudessa; puiden lehdet olivat vielä hennot ja läpikuultavat;
kranaatin hohtavat, tulipunaiset kukat eivät olleet vielä varisseet;
hedelmätarhat Xenilin ja Darron varrella olivat vielä täydessä
kukoistuksessa; kallioilla kasvoi viljelemättömiä kukkasia ja Granada
näytti kokonansa olevan ympäröitty viljelemättömällä ruusupensaikolla,
jossa lukemattomat satakielet, niin öillä kuin kaiket päiväkaudetkin,
virittivät laulujansa.

Kesä on jo kulunut; ruusut ovat lakastuneet ja satakielien lumoavia
lauluja ei kuulu enää; etäisemmät maisemat alkavat näyttää kuivaneilta
ja paahtuneilta; mutta heti kaupungin vieressä ja noissa syvissä,
ahtaissa notkoissa, lumipeittoisten vuorten juurella, vallitsee
vihannuus iäinen.

Alhambrassa on paikkoja, jotka ovat sovitetut enenevän kesäkuumuuden
mukaan, ja joista miltei maan-alaiset kylpykammiot ovat merkillisimmät.
Näillä on vielä vanha itämainen laatunsa, vaikka rapistumisen merkkiä
näissäkin alkaa näkyä. Portin vierellä, josta mennään erääsen pieneen,
ennen muinoin kukilla kaunistettuun pihaan, on sali, ei kyllä suuren
suuri, mutta keveätä ja somaa rakennuslaatua. Sen näkee eräästä
vähäisestä kalterista, jota marmoripylväät ja Maurilaiset kaaret
kannattavat. Alabasteri-kaivo pihalla viskoo vieläkin kimelteleviä
vesisuihkujaan, paikkaa viileänä pitääkseen. Molemmin puolin on syvät,
maasta koholla olevilla lattioilla varustetut alkovit eli uudukot,
joihin kylvystä palanneet paneusivat pulleille polstareille ja tämän
hyvänhajuisen ilman lemuissa ja musiikin suloisilla sävelillä kalterista
unnutettiin hekumalliseen horrokseen. Toisella puolen tätä notkoa on
vieläkin salaisempia kammioita, joihin ei hevillä ketään lasketa, ja
joihin valo pääsi ainoastaan pienistä aukoista niiden kupulaeissa. Nämät
olivat naisellisen yksinäisyyden kaikkein pyhimmät paikat, joissa
haremin kaunottaret uhkeita kylpyjään nauttivat. Lauhkea, salaperäinen
valo vallitsi yltympärinsä; särjetyt kylpypaikat ovat vielä olemassa,
jälkiä muinaisesta loistosta niinikään. Ainainen hiljaisuus ja hämärä on
tehnyt nämät huoneet mielipaikoiksi yölipakoille, jotka päivillä asuvat
pimeissä lokeroissa ja loukoissa, ja, kun heitä säikytetään,
salatemppuisesti rapistelevat näissä hämyisissä kammioissa ja suuresti
lisäävät niiden oneutta ja kamaluutta.

Tässä viileässä ja komeassa, vaikka rapistuneessa huoneessa, jossa on
kuin luolansa vilpas ja rauhallinen olla, kulutin minä viime ajalla
päivän helteiset tunnit ja menin vasta auringon laskettua ulos; öillä
kävin minä suurimmalla pihalla sen isossa vesisäiliössä kylpemässä.
Tällä tavoin onnistui minun vastustaa ilman-alan veltostuttavaa ja
heikonnuttavaa vaikutusta.

Mutta unelmani rajattomasta ylivallasta on ollut ja mennyt. Minut
herätti siitä nykyisin käsikiväärin laukaukset, jotka kajahtelivat
tornista torniin, juurikuin linna olis hätäyttämällä valloitettu. Ulos
riennettyäni tapasin minä vanhan Caballeroa (kavaljeerin, ritarin)
suuren joukon kanssa palvelijoita Lähettien salin herrana. Se on eräs
vanha kreivi, joka on tullut tänne hovilinnastaan Granadassa,
nauttiakseen jonkun ajan Alhambran puhtaampaa ilmaa, ja joka, vanhan,
perin oppineen metsästäjän tavoin, yllyttääkseen ruokahalua
aamuisekseen, on ruvennut balkongilta pääskyjä ampumaan. Tämä oli viaton
huvitus; sillä vaikka hän palvelijainsa nopeuden avulla kivääriä
lataamaan taisi ennättämiseen ampua, en kuitenkaan saata syyttää häntä
yhdenkään pääskyn kuolemasta. Linnut itsekin näyttivät olevan siitä
mielissään ja tekevän pilkkaa hänen osaamattomuudestaan, sillä he
parveilivat ihan likellä balkongeja ja visertivät aina sivu lentäissään.

Tämän vanhan herran tulo on vähän muuttanut asioiden ulkonäköä; mutta
myös antanut ainetta mieluisiin mietteisin. Me olemme ikäänkuin
hiljaisella suostumuksella jakaneet vallan keskenämme, samoin kuin
Granadan viimeiset kuninkaat, paitse että olemme hyvin ystävällisessä
liitossa keskenämme. Hän vallitsee rajattomasti Leijonain pihassa ja sen
läheisissä saleissa, minä sitä vastoin saan rauhassa pitää
kylpylaitokset ja Lindaraxan puutarhan. Me otamme atriamme yhdessä
kaarilakien alla kartanolla, jossa suihkukaivot jäähdyttävät ilmaa ja
vesi poristen virtaa marmorilattian ränneissä.

Iltasilla kokoontuu kotoinen seura jalon kreivin ympärille.
Kreivitär tulee noin viisitoista-vuotiaan tyttärensä kanssa kaupunkiin.
Sitten saapuu kreivin kotiväki, kappalainen, advokaati eli
asianajaja, sihteeri, hovimestari, ja muuta väkeä hänen avaroilta
maa-omaisuuksiltaan. Näin pitää hän ikäänkuin erinäistä hovia, jossa
kaikki kokevat olla hänelle huviksi, uhraamatta sentään omia
huvituksiansa. Totisesti, sanottakoon mitä sanotaan Hispanialaisesta
ylpeydestä; seurallisessa ja kotoisessa elämässä sitä ei ole ensinkään.
Ei missään kansassa ole keskuus omaisten välillä sydämellisempi,
asiamiesten ja tottelevain välillä vapaampi ja luonnollisempi; näissä
kohden on elanto Hispanian maakunnissa säilyttänyt paljon muinaisten
aikain ylistettyä yksinkertaisuutta ja mutkattomuutta.

Armahisin olento tässä kotoisessa seurassa on kumminkin kreivin tytär,
ihastuttava, vaikka miltei lapsellinen, pieni Carmen. Hänen
ruumiinrakennuksensa ei ole vielä ennättänyt täyteen vaurauteensa, mutta
siinä on jo tuo erinomainen sopusuhtaisuus ja notkea sulo, joka tässä
maassa on niin yleinen. Hänen siniset silmänsä, ihana ihonsa ja vaalea
tukkansa ovat harvinaisia Andalusiassa ja antavat hänen olennolleen
lempeyden ja armaisuuden, joka pistää erilaiselta Hispanialaisten
kaunotarten tavallista hilpeyttä vasten, mutta sopii täydellisesti
yhteen hänen suoran, viattoman ja tuttavallisen käytöslaatunsa kanssa.
Muuten on hänellä kaikki Hispanian naisten synnynnäiset taitolahjat ja
näppäryys, ja hän laulaa, tanssii ja soittaa kitarria ihmeteltävällä
taidolla.

Kreivi antoi, muutamia päiviä tulonsa jälkeen Alhambraan, nimipäivänään
vähäiset juhlapidot, joihin hän kutsui perheensä jäsenet ja
talonväkensä, ja joihin niinikään useampia vanhoja palvelijoita hänen
kaukaisilta omaisuuksiltaan saapui, osoittamaan hänelle kunnioitustaan
ja käymään komeaan atriaan osallisiksi. Tämä patriarkallinen henki, joka
oli omituinen Hispanian aatelistossa sen varakkuuden päivinä, on
huvennut yhdessä sen rikkauden kanssa; mutta muutamat, joilla niinkuin
kreivillä vielä on vanhat sukukartanonsa, säilyttävät osaksi vieläkin
vanhaa tapaa, antaen vetelehtäväin turvattien tulvailla omaisuuksillaan
ja miltei syödä ne suuhunsa.

Tämän ylevämielisen Hispanialaisen tavan mukaan, jossa aulius ja
Hispanialainen ylpeys ovat yhtä paljon osallisena, vanhaa palvelijaa ei
pantu koskaan palveluksesta pois, vaan hän sai jonkun toimituksen
kaikeksi jäljellä olevaksi elinajakseen; ja mikä vielä enempi oli, hänen
lapsistaan ja lapsenlapsistaan, ja monasti hänen muistakin
sukulaisistaan, kunhan vaan olivat sukulaisia, tuli vähitellen
sukuperintö hänen heimokunnalleen. Tämän tähden olivat Hispanian
aateliston isot hovilinnat, jotka näyttävät niin tyhjän, ylpeän
komeilta, verratessa niiden avaruutta noihin kohtalaisiin ja vähiin
huonekaluihin, Hispanian kultaisina aikoina välttämättömän tarpeelliset
isäntäinsä patriarkallisten tapain tähden. Ne tuskin olivatkaan muuta
kuin isoja kasarmia perimöisten turvattien perheille, jotka lihoittivat
heitänsä Hispanialaisen aatelismiehen kustannuksella. Kunnian-arvoisa
vanha kreivi, jolla on omaisuuksia monessa osassa valtakuntaa, vakuutti
minulle, että useat heistä vaan elättivät kokonaisia laumoja mokomia
pesiintyneitä kotureita (loisia), jotka katsoivat olevansa oikeutetut
maksuttomaan asuntoon ja elatukseen maa-omaisuudella, koska asianlaita
oli ollut useissa sukupolvissa sama heidän esi-isillään.

Kreivin perhekunnallinen juhlallisuus keskeytti tavallista hiljaista
elantoa Alhambrassa; musiiki ja iloisuus kaikui sen muuten niin
hiljaisissa saleissa; vieraita puheli ja huvitteli kaltereissa ja
puutarhoissa, ja toimekkaita palvelijoita kaupungista juoksenteli pihan
poikki, kantaen isoja vateja noista vanhoista köökeistä, joissa taas
kokkia ja piikoja hääläsi ja valkeita liemusi.

Juhlapidot, sillä täydellinen Hispanialainen päivällisatria on
juhlapidot, annettiin ihanassa Maurilaisessa _La Sala de las dos
Hermanas_ (molempain sisarien sali) nimisessä salissa; pöytä notkui
ruokain paljoudesta ja iloinen seurallisuus vallitsi atrialla; sillä
vaikka Hispanialaiset tavallisesti ovat kohtuullinen kansa, he kuitenkin
pidoissa ovat oikeita syömäriä. Minua erittäin miellytti se seikka, että
sain käydä osalliseksi atriaan, jonka Alhambran kuninkaallisissa
saleissa antoi sen miehen jälkeinen, joka oli yksi sen mainioimpia
valloittajia; sillä kunnian-arvoisa kreivi juonsi syntynsä suoraan
alenevaa polvea myöten tuosta "suuresta sotapäälliköstä," kuuluisasta
Gonsalvo de Cordovasta, jonka miekkaa hän tallehtii palatsinsa
arkistoissa Cordovassa.

Atrian päätyttyä lähti seura Lähettien saliin. Täällä vaikutti itsekukin
yleiseksi hupaisuudeksi näyttämällä jotain taitolahjaansa: siellä
laulettiin, puhuttiin, juteltiin kummallisia satuja, tahi tanssittiin
kitarrin, tämän Hispanialaisen ilon yleisesti käytetyn taikakalun
mukaan.

Koko seuran henkenä ja elämänä oli kuitenkin pieni, runsaasti
lahjoitettu Carmen. Hän otti erään osan suorittaakseen jonkun
Hispanialaisen ilvenäytelmän kahdessa tahi kolmessa kohtauksessa, ja
osoitti enempää kuin tavallista näytelmätaitoa; hän osotteli
kansan-mieleisiä Italialaisia naislaulajia, merkillisellä ja
harvinaisella menestyksellä ja tavattoman ihanalla äänellä; hän matki
Mustalaisten ja tienoossa asuvan maaseudun kansan kielimurteita, tanssia
ja ballaadeja, ja toimitti nämät kaikki keveydellä ja luontevuudella,
hemmellä ja sattuvaisuudella, jotka olivat kokonansa lumoavaiset.

Mieleisin kohta näissä esittelyissä oli kuitenkin hänen nöyryytensä ja
täydellinen haluttomuutensa tahtoakseen loistaa lahjoillansa. Hän ei
näyttänyt tietävänkään kuinka monipuoliset hänen lahjansa ovat, ja
tavallisesti hän ainoastaan silloin tällöin, ja täydellisellä lapsen
viattomuudella, harjoittaakin niitä kotiväen huviksi. Tottapa hänen
havaintokykynsä ja osaavaisuutensa ovat ylenmäärin pikaiset ja tarkat,
sillä hän ei ole koskaan ollut perheestä poissa, ja on vaan
satunnaisesti ja sivumennen tainnut ottaa onkeen niitä moninaisia
luonteita ja omituisuuksia, jotka hän, seura-ilon viehättämänä, suoraa
päätä hetken huviksi esittää. Iloista on nähdä sitä rakkautta ja
ihastusta, jolla jokainen perheesen kuuluva häntä kohtelee; häntä ei
kutsu kukaan, ei palkka väkikään, muuksi kuin _La Ninna'ksi_ (lapseksi),
nimitys, jossa, näin käytettynä, Hispanian kielen mukaan on jotain
suloista ja hellää.

En tule koskaan muistamaan Alhambraa, ajattelematta samalla tätä pientä
armasta Carmenia, kuinka hän sen marmorisaleissa leikitsi onnellisena,
viattomana ja iloisena, tanssasi Maurilaisten kastanjisten
näpsytykselle, ja sulautti äänensä hopeahelyn suihkukaivoin lorinan
kanssa yhteen.

Tässä juhlallisessa tilassa kerrottiin monta kummallista ja hupaista
satua ja juttua, joista useita olen unhottanut, mutta yksi niistä pystyi
erittäin mieleeni, ja minä tahdon koettaa sitä juttelemalla huvittaa
lukijoitani.



Satu prinssi Ahmed Al Kamel'ista

eli

rakkauden pyhiin vaeltaja.


Oli kerran eräs Maurilainen kuningas Granadassa, jolla vaan oli yksi
poika, jonka hän kutsui Ahmediksi, mutta jolle hänen hoviherransa,
niistä erinomaisten luonnonlahjain merkeiltä, joita he hänen piennä
lasna vielä ollessaan hänessä huomasivat, antoivat liikanimen _Al
Kamel_, eli Täydellinen.

Tähtein selittäjät vahvistivat heitä heidän toiveissaan ja ennustivat
hänestä kaikkea hyvää, mikä tekee prinssin täydelliseksi ja kuninkaan
onnelliseksi. Ainoastaan yksi pilvi peitti hänen onnenvaiheitaan, mutta
ruusunvärinen oli sekin. Hänestä oli tuleva armasluontoinen, ja tämän
hellän intohimon tähden oli hän joutuva suuriin vaaroihin. Jos häntä
kumminkin kävisi rakkauden viettelyksistä varjeleminen kunnes täyteen
ikään ennättäisi, nämät vaarat poistuisivat ja koko hänen elämiinsä
tulis olemaan keskeymätöntä onnellisuutta.

Estääkseen kaikkia tällaisia vaaroja tulemasta, päätti kuningas
viisaudessaan kasvattaa prinssiä jossain etäisessä paikassa, jossa tämä
el koskaan saisi nähdä naisellisia kasvoja eli edes kuulla rakkaudesta
mainittavan. Tätä varten rakensi hän kauniin hovilinnan kukkulan
huipulle vastapäätä Alhambraa, ihanain, mutta korkeilla muureilla
ympäröittyin puutarhain keskelle, joka hovilinna oli juuri sama palatsi,
mikä nyt on tunnettu Generalifen nimellä. Tähän palatsiin suljettiin
nyt nuori prinssi ja uskottiin Eben Bonabben'in hoitoon ja opetukseen,
joka oli oppineimpia ja kuivimpia Arabialaisia tietoviisaita, oli ollut
enimmän osan elämäänsä Egyptissä, jossa oli tutkinut hieroglyfeja ja
urkkinut haudoissa ja pyramideissä, ja enemmin mielistyi Egyptiläiseen
muumiaan kuin viehättävimpään elävään kaunottareehen. Tämä viisas mies
sai käskyn opettaa prinssille kaikkia mahdollisia tietoja, paitse yhtä
-- hän oli pidettävä täydellisessä tietämättömyydessä rakkaudesta.
"Käytä kaikkia mahdollisia varokeinoja, jotka katsot tarpeellisiksi
tähän tarkoitukseen," sanoi kuningas, "ja muista, Eben Bonabben, että
jos poikani oppii jotain kielletystä tiedosta, sinun hoidossa ollessaan,
niin saat hengelläsi vastata siitä." Raukea hymy levisi viisaan
Bonabbenin kuiville kasvoille tämän uhkauksen johdosta. "Olkoon sinun
kuninkaallinen sydämesi yhtä huoleti pojasta, kuin minä olen päästäni:
näytänkö minä mieheltä semmoiselta, joka antaisin opetusta tuohon
halpaan kiihkohimoon?"

Tietoviisaan valppaan katsannon alla kasvoi prinssi palatsin ja sen
puutarhaan yksinäisyydessä. Hänellä oli mustia orjia paasareinaan,
julman-näköisiä ja mykkiä, jotka eivät rakkaudesta mitään tienneet,
taikka jos tiesivätkin, eivät kyenneet sanoilla ilmoittamaan mitä
tiesivät. Eben Bonabben oli erinomaisen huolellinen kehittääksensä hänen
mielenlahjojaan, ja koki tutustuttaa häntä Egyptin salaisiin oppeihin;
mutta näissä prinssi ei suuresti edistynyt, ja kohta huomattiin, ettei
hänellä ollut taipumusta tietoviisauteen.

Kuitenkin oli hän nuoreksi prinssiksi erinomaisen kuuliainen, valmis
seuraamaan jokaista neuvoa ja aina viimeisen neuvonantajan käskyä
noudattava. Hän hillitsi haukotuksensa ja kuunteli maltillisesti Eben
Bonabbenin pitkiä ja opillisia kanssapuheita, joista hän sai
pintapuolisen tiedon useissa opinhaaroissa, ja näin ennätti hän
onnellisesti kahdenteenkymmenenteen vuoteensa, ruhtinaallisen viisauden
ihmeenä -- mutta perin tietämättömänä rakkaudesta.

Tällä ajalla huomattiin kumminkin jonkunlainen muutos prinssin
käytöksessä. Hän keitti opintonsa kokonaan pois, alkoi kävellä
puutarhoissa ja istui aateksivaisena suihkukaivoilla. Muiden taitoin
muassa oli hän oppinut vähän soitantoakin, tämä vei nyt häneltä suuren
osan hänen aikaansa, ja jonkunlainen runoudenkin lahja huomattiin
hänessä. Viisas Eben Bonabben tuli nyt ylen levottomaksi ja koetti
ankaralla algebrallisella (puustavi-laskullisella) kurssilla eli
jaksolla karkoittaa noita joutavia mielikuvatuksia --mutta prinssi
kääntyi siitä inhostuen pois. "Minä en suvaitse algebraa," sanoi hän,
"se on minun vihani. Minä tarvitsen jotain, mikä paremmin sydäntä
puhuttelee."

Viisas Eben Bonabben pudisti harmaata päätänsä näille sanoille. "Tuli
loppu tietoviisaudelle," sanoi hän. "Prinssi on keksinyt että hänellä on
sydän." Hän piti nyt oppilastaan ankaralla silmällä, ja näki että hänen
sydämensä luonnollinen hellyys salaa alkoi käydä vaikuttavaiseksi, ja
että vaan sen esine häneltä puuttui. Prinssi käveli Generalifen
puutarhoissa tunteiden hurmoksissa, joiden syytä hän ei tainnut
selittää. Välistä istui hän suloisiin unelmiin vajonneena; sitten otti
hän luuttunsa ja näpäytteli siitä säveliä mitä liikuttavimpia, nakkasi
sen sitten syrjään ja alkoi huokailla ja huudahdella.

Kohta alkoi tämä lemmellinen mieliala ulottua hengettömiin esineihin,
hänellä oli mielikukkasensa, joita hän hoiti hellällä innolla, sitten
kiintyi hänen mielensä muutamiin puihin, ja erittäinkin mielistyi hän
yhteen puuhun, joka oli soma muodoltaan ja synkkä lehviltään, leikkasi
nimensä sen kuoreen, koristi sen oksat kiehkaroilla ja lauloi,
kanteleellaan säistäen, värsyjä sen kunniaksi.

Viisasta Eben Bonabbenia huoletti tämä hänen hoidokkaansa kuohuinen
mielentila. Hän näki hänen olevan tuon kielletyn tiedon partaalla --
vähinkin vihjaus taisi ilmaista hänelle tuon turmaatuottavan
salaisuuden. Huolissaan prinssin onnesta ja omaa päänsä vakuudesta,
riensi hän tempaamaan häntä pois puutarhan viettelyksistä, ja sulki
hänet korkeimpaan torniin Generalifessa. Tässä tornissa oli huoneet
erinomaisen kauniit ja siitä taisi nähdä miltei äärettömiin, matta se
oli korkealla noiden lemuavain ja lumoavain lehtoin ilmakehästä, jotka
olivat niin vaaralliset herkästi viehtyvän Ahmedin tunteille.

Mitä oli nyt Eben Bonabbenin tehtävä, saadakseen häntä tyytymään
vankeuteensa ja noita ikäviä aikoja jollain kuluttamaan. Prinssi oli
juurtajaksain ammentanut kaikki hupaiset tiedot, ja algebraa ei ollut
mainitsemistakaan. Onneksi oli Eben Bonabben, Egyptissä ollessaan,
saanut oppia lintuin kieltä eräältä Juutalaiselta rabbinilta
(kirjan-oppineelta), joka oli oppinut sen suoraan alenevaa polvea myöten
viisaalta Salomolta, jolle kuningatar Sabasta oli sen opettanut. Viisas
mies tuskin oli ennättänyt mainita tätä opinhaaraa, ennenkuin prinssin
silmät kiiluivat halusta, ja tämä ahkeroitsi nyt sitä semmoisella
innolla, että kohta oli yhtä oppinut kuin opettajansa.

Generalifen torni ei nyt enää ollut yksinäinen paikka; hänellä oli
seuraa tykönään, jonka kanssa hän taisi haastella. Hänen ensimmäinen
tuttavansa oli haukka, joka oli tehnyt pesänsä katonharjan halkeamaan,
josta se lenteli avaralle tienoosen saalista hakemaan. Prinssistä tämä
tuttavuus ei kumminkaan ollut oikein mieleinen, eikä arvollinenkaan. Se
oli oikea rosvo ilmassa, paisunut ja kerskuva, ja sen haastelu koski
vaan rosvouksia, murhaa ja hurjia urotekoja.

Hänen ensimmäinen tuttavansa sen jälkeen oli tarhapöllö, vallan viisaan
näköinen, isopäinen rengas-silmä lintu, joka istui silmiään vilkuttaen
ja tihruttaen kaiken päivän jossain muurin kolossa, mutta öillä
vauhkaili ulkona. Tämä oli hyvin viisas olevinaan, puhui paljon tähtein
selitys-opissa ja kuusta, ja oli salaisetkin tieteet tuntevinaan; mutta
erittäinkin halustunut oli se metafysiikaan, ja prinssistä oli sen
lörpötys vielä ikävämpää kuin Eben Bonabbenin.

Sitten oli siellä eräs yölipakko, joka kaiken päivän rippui jaloistaan
erään holvin pimeässä nurkassa, mutta hämärissä lähti ulos,
kannantaukset läntällään. Tällä ei kumminkaan ollut kuin hämäräisiä
aatteita kaikissa aineissa, se teki pilkkaa asioista, joista sillä vaan
oli vajanainen tieto, eikä näyttänyt häntä mikään huvittavan.

Paitse näitä oli siellä myös pääskynen, johonka prinssi alussa hyvin
ihastui. Tämä oli liukas kieleltään, mutta ei pysynyt koskaan yhdessä
kohti, vaan oli levoton, ja harvoin niin kauan kotona, että olis tainnut
oikeasta kanssapuheesta tulla mitään. Kohtapa näkyikin, ettei hän ollut
muu kuin puolioppinut pintapuolinen loruaja, joka vaan uiskenteli asiain
pinnalla, ollen kuitenkin kaikki tietävinään, vaikka oikeastaan ei ollut
juurtajaksainen missään.

Nämät olivat ainoat höyheniset ystävät, joiden kanssa prinssi oli
tilaisuudessa opetella tuota uutta kieltä; torni oli kovin korkea muiden
lintuin käydä siellä. Hän kyllästyi kohta uusiin tuttaviinsa, joiden
kanssapuheesta oli päälle niin vähän hyötyä eikä sydämelle ensinkään, ja
vaipui jälleen entisiin, syviin ajatuksiinsa. Talvi kului, kevät
kukkineen, nurmineen, hyvänhajuisille lemuineen oli käsissä, ja se
onnellinen aika tuli, jolloin linnut parittelevat ja pesiään laittavat.
Ennen pitkää kaikui yleinen laulu ja soinnollisuus Generalifen lehdoissa
ja puutarhoissa, ja kuului prinssillekin hänen yksinäisessä tornissaan.
Yleensä kuultiin samaa pääainetta: rakkautta! rakkautta! rakkautta!
laulettavan ja vastattavan kaikilla sanain ja sävelten muutoksilla mitkä
ovat mahdollisia. Prinssi kuunteli hiljaa ja hämmästyneenä. "Mitä
tarkoitetaan tuolla rakkaudella," ajatteli hän, "jolla koko maailma
näyttää olevan täytettynä, ja josta minä en tiedä mitään?" Hän kääntyi
ystävänsä haukan puoleen, saadakseen häneltä tietoa tästä. Tämä riiviö
linnukseen vastasi ylenkatseellisella äänellä: "Teidän täytyy," sanoi
hän, "kysyä noilta aikaisemmilta rauhallisilta linnuilta maan päällä,
jotka ovat luodut saaliiksi meille, ilman ruhtinaille. Ammattini on
sota, ja tappelu korkein huvitukseni. Sanalla sanoen, minä olen soturi,
enkä tiedä mitään siitä asiasta, jota rakkaudeksi sanotaan."

Prinssi kääntyi inholla hänestä pois, ja haki tarhapöllön hänen
kolostaan. "Hän on," sanoi hän, "rauhallinen lintu, ja varmaan osaa
vastata kysymykseeni." Niin pyysi hän nyt pöllöä sanomaan hänelle mitä
tuo rakkaus oli, josta kaikki linnut lehdoissa heidän allansa
lakkaamatta lauloivat.

Tämän kysymyksen kuultuaan yrehtyi tarhapöllö loukatusta arvoisuudestaan
nähtävästi. "Minun yöni," sanoi hän, "kuluvat opinnossa ja
tutkimuksissa, ja päiväni niinikään ajatellessani kaikkea mitä olen
oppinut. Mitä noihin laululintuihin tulee, joista puhutte, niin heitä en
koskaan kuuntele, minä halveksin heitä ja heidän satujaan. Allah olkoon
kiitetty, minä en osaa laulaa; minä olen tietoviisas enkä tiedä mitään
siitä asiasta, jota rakkaudeksi sanotaan."

Prinssi meni holviin, jossa hänen ystävänsä yölipakko rippui jaloistaan,
ja teki saman kysymyksen. Yölipakko nyrpisti suutansa, kovin
niipastuneen näköisenä. "Miksi häiritsette minua aamu-unessani noin
mitättömällä kysymyksellä?" sanoi hän vihaisesti. "Minä lennän vaan
hämärissä ulos, muiden lintuin nukkuissa, enkä milloinkaan huoli heidän
asioistaan. En ole lintu enkä kala, ja siitä kiitän luojaani. Minä
tunnen ne konniksi kaikkityyni ja kauhistun heitä kaikkia. Sanalla
sanoen, minä olen lintuin vihaaja -- enkä tiedä mitään siitä asiasta,
jota rakkaudeksi sanotaan."

Prinssi seisoi pettyneenä toivossaan ja epäileväisenä, mutta hänen
uteliaisuutensa yltyi vielä enemmin tästä vaikeudesta saada se
tyydytetyksi. Hänen tällä mielellä ollessaan astui hänen vanha
opettajansa, torniin. Prinssi astui kiihkeästi häntä kohti. "Oi viisas
Eben Bonabben," huudahti hän, "sinä olet ilmoittanut minulle paljon
maapiirin viisaudesta; mutta vielä on yksi asia, josta en tiedä
mitikään, ja josta mielelläni tahtoisin saada jotain tietoa."

"Prinssi esittäköön vaan kysymyksensä, ja kaikki mitä on hänen
palvelijansa ymmärryksen ahtaalla alalla on hänen palveluksekseen."

"Sanosta siis, sinä syvällisin kaikista viisaista, minkälainen on sen
asian luonto, jota sanotaan rakkaudeksi?"

Viisas Eben Bonabben seisoi kuin ukon-nuolen iskemänä. Hän vapisi ja
valjehtui, ja hänestä tuntui niinkuin hänen päänsä jo olis aivan
löyhässä hänen hartioillaan.

"Mikä on voinut antaa prinssilleni aihetta semmoiseen kysymykseen --
missä mokoma halpa sana on kuultu?"

Prinssi vei hänet tornin akkunaan. "Kuuntele, oi Eben Bonabben," sanoi
hän. Tietoviisas kuunteli. Satakieli istui pensas-aidassa tornin alla ja
lauloi lemmetyiselleen, orjantappuran ruusulle; jokaiselta kukkivalta
oksalta ja jokaisesta lemuavasta lehdosta laukuili yhteensointuvia
säveliä, ja rakkaus! rakkaus! rakkaus! oli nyt niinkuin ennenkin se
aine, jota kaikki lauloivat.

"Allah Akbar! Jumala on suuri!" huudahti viisas Bonabben. "Kuka on niin
rohkea, että tahtoo kätkeä tätä salaisuutta ihmisten sydämiltä, koska
linnutkin ilmassa liittäyvät yhteen sitä ilmoittamaan."

Sitten kääntyi hän Ahmedin puoleen ja sanoi: "Oi prinssi, sulje korvasi
noille viekoitteleville sävelille. Älä salli tuon vaarallisen tiedon
sieluusi päästä. Tiedä, että tuo rakkaus on syynä puoleen katalan
ihmiskunnan onnettomuuksia. Se juuri synnyttää vihaa ja toraa veljesten
ja ystäväin välillä, se juuri yllyttää kavaloihin murhatekoihin ja
nostaa hävittäviä sotia. Huolet ja murheet, ikävät päivät ja unettomat
yöt ovat sen kumppaneja. Se kalvaa nuoruuden kukoistuksen, kuivaa sen
huvitusten lähteen ja mättää sen päälle kaikki ennenaikaisen vanhuuden
onnettomuudet. Allah pitäköön sinua, prinssiseni, täydellisessä
tietämättömyydessä siitä mitä rakkaudeksi sanotaan."

Viisas Eben Bonabben meni kiireesti tiehensä, jättäen prinssin vielä
syvempään kahdapäisyyteen. Turhaan koki tämä poistaa tätä ainetta
mielestään; se oli aina hänen ajatustensa etevimpänä esineenä, ja
kiusasi ja vaivasi häntä hyödyttömillä arvauksilla. "Ah," sanoi hän
itsekseen, kuunnellessaan lintuin sulo-äänisiä lauluja, "eipä olekaan
surua noissa sävelissä; kaikissa tuntuu hellyys ja ilo. Jos rakkaus
tuottaa niin paljon onnettomuuksia ja taisteluja, minkä tähden ei nuot
linnut kuihdu yksinäisyydessä, eli miksi he eivät revi palasiksi
toisiaan, vaan sen sijaan iloisina lentelevät lehdoissa ja leikitsevät
keskenään kukkasten keskellä?"

Hän makasi eräänä aamuna vuoteellaan, ajatellen tätä pulmallista
ainetta. Hänen akkunansa oli auki suloiselle aamutuulelle, joka toi
muassaan orangsi-kukkain tuoksuja Darron laksosta. Satakielen ääni
kuului hiljaa, yhä vieläkin laulava samaa ainetta. Prinssin kuunnellessa
ja huokaillessa, kuului yhtäkkiä suhina ilmasta, kaunis kyyhky, jota
haukka ajeli, syöksähti akkunan kautta sisään ja putosi läähättäen
lattialle, jolla aikaa sen takaa-ajaja, toivossaan saaliista pettyneenä,
laukuili pois vuorten yli.

Prinssi otti läähättävän kyyhkyn ylös, hyväili sitä, siveli hiljaa sen
siipiä ja likisti sitä rintaansa vasten. Asetettuaan sen pelvon
hyväilyksillään, pani hän sen kultaiseen häkkiin ja antoi sille omasta
kädestään nisunjyviä mitä valkoisimpia ja kauniimpia ja vettä mitä
kirkkahinta. Lintu ei kumminkaan tahtonut ruokaa vastaanottaa, istui
surullisena ja alakuloisena, ja äännähti vaan silloin tällöin
vaikeroivasti.

"Mikä sinua vaivaa?" sanoi Ahmed. "Eikö ole sinulla kaikkea mitä
sydämesi saattaa haluta?"

"Ah, ei!" vastasi kyyhky; "minä olen eroitettuna sydämeni toisesta
puolesta, ja eroitettuna juuri kevään onnellisena aikana, juuri
rakkauden aikana."

"Rakkauden!" toisti Ahmed; "ole hyvä, kaunis kyyhkyseni, ja sano minulle
mikä rakkaus on?"

"Tottapa sanon, prinssi kulta. Se on tuska yhdelle, onni kahdelle ja
taistelu ja vihollisuus kolmelle. Se on lumousvoima, joka vetää kahta
olentoa toisiinsa, yhdistää heidät suloisella yksimielisyydellä, ja
tekee heidän yhdistyksensä onneksi, mutta heidän eronsa onnettomuudeksi.
Eikö ole yhtään olentoa, johon tunnet itses vedetyksi näillä hellän
uskollisuuden siteillä?"

"Minä rakastan vanhaa opettajaani Eben Bonabbenia enemmän kuin ketään
monta olentoa; mutta hän on monasti ikävä, ja välistä tunnen itseni
onnellisemmaksi ilman hänen seurattansa."

"Senlaista yksimielisyyttä en tarkoitakaan. Minä puhun rakkaudesta,
elämän suuresta salaisuudesta ja perisyystä, nuoruuden hurmaavaisimmasta
huvituksesta, vanhuuden maltillisimmasta ilosta. Katso ulos, prinssi, ja
näe kuinka tänä onnellisena vuoden-aikana koko luonto on täynnä
rakkautta. Jokaisella luodulla olennolla on puolisonsa; vähäisinkin
lintu laulaa lemmetyiselleen: yksin hyönteinenkin kosii naarastaan
tomussa, ja nuot perhoset, joiden näet tornin päällä liipoittelevan ja
ilmassa leikitsevän, ovat keskinäisestä rakkaudestaan onnelliset. Ah,
prinssiseni! oletko tuhlannut noin paljon kalliita nuoruuden päiviä,
tuntematta mitään rakkaudesta? Eikö ole yhtään toiseen sukupuoleen
kuuluvata armasta olentoa, eikö yhtään ihanata prinsessaa eli armahista
neitoa, joka on viehättänyt sydämesi ja täyttänyt sielusi suloisilla
kivuilla ja hellillä haluilla?"

"Minä alan ymmärtää," sanoi prinssi huoaten: "semmoista levottomuutta
olen useammin kuin kerran tuntenut, tietämättä syytä siihen; ja mistä,
tässä kamalassa yksinäisyydessäni, etsisin minä esinettä semmoista kuin
sinä selität?"

Kanssapuhetta jatkettiin vähän aikaa, ja prinssin ensimmäinen
opetustunti oli päättynyt.

"Ah!" sanoi hän, "jos rakkaus on semmoinen riemu ja sen hukka semmoinen
onnettomuus, niin varjelkoon Allah minua häiritsemästä kenenkään sen
ihailijan iloa!" Hän avasi häkin, otti kyyhkyn ulos, suuteli ja hyväili
häntä hellästi, vei hänet akkunan luoksi ja sanoi: "lennä, onnellinen
lintu, iloitse sydämesi ystävän kanssa nuoruuden ja kevään päivinä.
Miksi tekisin sinut kanssa-vangikseni tässä hirmuisessa tornissa, johon
rakkaus ei ikänä voi päästä?"

Ihastunut kyyhky räpisteli siipiään, lennähti ilmaan ja meni kuin
nuolena alas Darron kukoistaviin lehtoihin.

Prinssi noudatti häntä silmillään, ja alkoi sitten katkerasti surra.
Lintuin laulu, joka ennen ihastutti häntä, lisäsi nyt hänen kipujaan.
Rakkaus! Rakkaus! Rakkaus! Voi poloista nuorukaista! Nyt ymmärsi hän
nuot sävelet!

Hänen silmänsä säihkyivät tulta, kun hän näki viisaan Bonabbenin. "Minkä
tähden olet pitänyt minua tässä häpeällisessä tietämättömyydessä?"
huudahti hän. "Minkä tähden olet salannut minulta elämän suuren
salaisuuden ja perisyyn, jonka, niinkuin näen, pieninkin lintu tietää?
Katso, koko luonto elää hurmoksissa onnellisuudesta. Jokainen luotu
olento iloitsee puolisonsa kanssa. Tuo, tuo on rakkaus, jossa tahdon
oppia saada. Minkä tähden olen yksinäni sen nautintoa vailla? Minkä
tähden on niin paljo nuoruuttani tuhlattu tietämättömyydessä sen
riemuista?"

Viisas Bonabben näki kaiken enemmän varovaisuuden turhaksi työksi; sillä
prinssi oli nyt saanut tuon vaarallisen ja kielletyn opin. Hän ilmoitti
siis hänelle tähtein selittäjäin ennustukset ja ne varokeinot joihin oli
käyty hänen kasvatuksessaan, noiden uhkaavain onnettomuuksien
poistamiseksi. "Ja nyt, prinssiseni," sanoi hän, "on henkeni sinun
vallassasi. Anna kuninkaan, sinun isäsi, tietää, että sinä minun
hoidossani olet saanut oppia mikä rakkaus on, ja minun täytyy hengelläni
vastata siitä."

Prinssi oli järjellinen, niinkuin useimmat hänen ikäisensä nuoret miehet
ovat, ja kuunteli mielellään johtajansa varoituksia, kun ei niissä
mitään moitittavaa ollut. Muutenkin hän paljon pitikin Bonabbenista, ja
koska hän vasta tietopuolisesti vaan tunsi rakkauden, lupasi hän kätkeä
tämän tiedon omaan poveensa, ennemmin kuin saattaa viisaan miehen päätä
vaaraan.

Hänen jalomielisyytensä pantiin kumminkin vielä useammille koetteille.
Muutamia aamuja sen jälkeen, hänen tornin harjalla ajatuksissaan
istuessaan, tuli sama kyyhky, jonka hän oli irralle laskenut, liidellen
ilmassa, ja istui pelkäämättä hänen olkapäälleen.

Prinssi likisti häntä sydäntään vasten. "Onnellinen lintu," sanoi hän,
"joka vapailla siivillä saat lentää vaikka maan äärimmäisiin tienoihin!
Missä olet ollut, sittenkun erosimme?"

"Kaukaisessa maassa, prinssiseni, josta nyt, palkinnoksi vapaudestani,
tuon sinulle sanomia. Kaukaisilla lennoillani, jotka ulottuivat vuorten
ja lakeuksien yli, näin minä, ilmassa laukuillessani, ihanan puutarhan
allani kaikenlaisine hedelmineen ja kukkineen. Se oli vihannassa
niityssä, erään mutkistelevan virran rannalla, ja keskellä puutarhaa oli
komea linna. Minä lensin sen lehtimajaan, levähtääkseni väsyttävästä
lennostani. Vihannalla rannalla vähän alempana istui ihana prinsessa
heloittavassa nuoruudessa ja kauneudessa. Hänen ympärillään oli
naispalvelijoita, jotka niinkuin hänkin olivat nuoruuden kukoistuksessa
ja koristelivat häntä kukkakiehkuroilla ja köynnöksillä; mutta ei yhtään
kukkasta puutarhassa eikä kedolla sopinut häneen verrata kauneudessa ja
ihanuudessa. Täällä hän kumminkin kukoisti salaisuudessa, sillä puutarha
oli ympäröitty korkeilla muureilla, eikä kellään kuolevaisella ollut
lupaa mennä siihen. Nähdessäni tämän ihanan neidon, noin nuoren ja
viattoman, noin maailmasta saastumattoman, ajattelin minä: tuossa on se
olento, jonka taivas on luonut, prinssissäni nostattamaan rakkauden
tunteita."

Tämä selitys oli tulenkipinä Ahmedin herkästi syttyvässä sydämessä. Koko
hänen sielunsa hartahin halu oli nyt äkisti löytänyt esineen, ja hän
rakastui mitä kiihkeimmästi tuohon prinsessaan. Hän kirjoitti kirjeen
mitä intoisimmilla lauselmilla, joissa tulinen viehtymys hehkui, mutta
joissa hän samalla valitti onnetonta vankeuttaan, joka esti hänet
etsimästä prinsessaa ja polvistumasta hänen eteensä. Hän liitti
kirjeesensä värsyjä, sanoilleen mitä hellimpiä ja liikuttavaisimpia,
sillä hän oli runoilija luonnoltaan ja nyt rakkautta hehkuva. Hän
kirjoitti kirjeen ulkopuolelle: "Tuntemattomalle Kaunottarelle
vangitulta Ahmed prinssiltä," tuoksutti sen myskin ja ruusun hajuilla ja
antoi kyyhkylle.

"Lennä, sinä uskollisin sanansaattajista," sanoi hän, "lennä vuorten ja
laksoin, virtain ja lakeuksien yli; älä levähdä ensimmäisessä lehdossa,
älä laske jalkaasi maahan ennenkuin olet antanut tämän kirjeen sydämeni
valtiattarelle."

Kyyhky lennähti korkealle ilmaan, suuntasi kulkunsa, lensi yhtä suoraan
ja katosi kaukaisuuteen. Prinssi seurasi häntä silmillään, kunnes se
näytti vaan pieneltä pilkulta pilvessä ja vähitellen katosi vuoren taa.

Päivä päivältä odotti nyt prinssi saadakseen nähdä rakkautensa
sanansaattajan palaavan, mutta turhaan. Hän alkoi syyttää häntä
unhotuksesta, kun auringon laskulla eräänä iltana uskollinen kyyhky tuli
räpistellen hänen huoneesensa, putosi hänen jalkainsa vierelle ja kuoli.
Jonkun ilkkuisen jousimiehen nuoli oli lävistänyt hänen rintansa.
Kuitenkin oli hän pannut jäljellä olevan hengenkipinänsä viimeisen
voiman asiansa ajamiseen. Kun prinssi haikealla mielikarvaudella
kallistui tämän uskollisuuden hellän marttyyrin puoleen, näki hän sen
kaulassa helminauhan, johonka toisen siiven alle vähäinen emailittu
(lasitettu) rintakuva oli ripustettu. Se kuvasi armahista prinsessaa
hänen ikänsä ensimmäisessä kukoistuksessa. Se oli epäilemättä tuo
tuntematon kaunokainen puutarhassa; mutta mikä ja missä oli hän -- ja
miten oli hän ottanut prinssin kirjeen vastaan, ja oliko tämä kuva
lähetetty merkiksi että hän suosi prinssin rakkautta? Kovaksi onneksi
jätti uskollisen kyyhkysen kuolema kaikkityyni eriskummaiseen pimeyteen.

Prinssi katseli kuvaa, kunnes hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Hän
likisti sitä huulilleen ja sydämelleen, ja istui useita tuntia ja
katseli sitä kiihkeällä hätäisyydellä ja rakkaudella. "Sinä kaunis
kuva," sanoi hän, "ah, sinä olet vaan kuva! mutta itkuiset silmäsi
katsovat minuun hellästi; nämät ruusuhuulet näyttävät kehoittavan minua
rohkeuteen ja luottamukseen. Turha mielikuvatus! Kenties ovat ne yhtä
sulosti hymyilleet jollekulle toisellekin kilpailijalle! Mutta missä
saattanen toivoa löytäväni sinun perikuvasi? Kukapa tietää, mitkä
vuoret, mikä valtakunta on meidän välillämme, mitkä kovat onnet kenties
estävät minua löytämästä sinua? Kenties tungeksii juuri tällä hetkellä
joukko ihastelijoita hänen ympärillään, sillä aikaa kun minä istun
vankina täällä tornissa ja menetän aikani maalattua varjoa
ihaillessani!"

Prinssi Ahmedin päätös oli tehtynä. "Minä karkaan tästä hovilinnasta,"
sanoi hän, "josta on tullut ilkeä vankeus, ja tahdon, rakkauden
pyhiin-vaeltajana, tuntemattomana etsiä prinsessaa koko maailmasta."

Karata tornista päivän aikana, kaikkein valvoessa, oli vaikea asia;
mutta öisin ajoin hovilinnaa ei niin ankarasti vartioittu; sillä ei
kukaan peljännyt mokomaa yritystä prinssiltä, joka aina oli ollut niin
kärsivällinen vankeudessaan. Mutta mitenkä hän osaisi yöllisellä
paollaan kulkea, kun ei ensinkään maata tuntenut? Hänellä johtui mieleen
tarhapöllö, joka oli tottunut öillä lentelemään, ja joka tietysti tunsi
joka syrjätien ja vuorensolan. Hän haki sen käsiinsä hänen
yksinäisyydestään, ja kysyi tunsiko hän maata? Nyt rupesi pöllö oikein
itserakkaan näköiseksi. "Tietäkää, oi prinssi," sanoi hän, "että me
pöllöt olemme hyvin vanhaa ja laajaa sukua, vaikka se suku on monenkin
päiville saattanut, ja että meillä on rapistuneita palatsia ja linnoja
kaikissa Hispanian tienoissa. Tuskin on yhtään tornia vuoristossa,
tuskin yhtään varustetta lakeuksilla, tuskin yhtään vanhaa linnaa
kaupungeissa, jossa ei joku sukuuni kuuluva setä tahi orpana ole
asuntoa; matkoillani, käydessäni noita lukuisia heimolaisiani
tervehtimässä, olen minä tarkoin tutkinut jokaisen kolkan ja kulman, ja
hankkinut tiedon kaikista maan salaisuuksista." Prinssi suuresti
ilahtui, kun kuuli pöllön näin hyvästi tuntevan kaikki maanpaikat,
ilmoitti hänelle kuin ystävälle ainakin hellän mielensä ja päätöksensä
karata, pyytäen häntä kumppanikseen ja neuvon-antajakseen matkalla.

"Onko kuultu kummempia!" sanoi pöllö närkästyneen näköisenä. "Olenko
minä lintu, jota sopii sekoittaa rakkauden vehkeisin? Minä, jonka kaikki
aika on pyhitetty tutkimuksiin ja kuulle?"

"Älä suutu, kunnian-arvoisin kaikista pöllöistä," vastasi prinssi;
"heitä, ajaksi, nuot tutkimuksesi ja auta minua pakoretkelläni, niin
saat mitä sydämesi haluaa."

"Sitä minulla jo on," vastasi pöllö; "muutamissa hiirissä on kyllä minun
kohtalaiselle pöydälleni, ja tuossa muurin kolossa mahdun hyvästi oppia
harjoittamaan; ja mitäpä tietoviisas, minun-laiseni, saattaa enempää
halutakaan?"

"Ajattele, sinä pöllöistä viisahin, että sillä aikaa kun sinä katsella
muljuilet kolossasi ja tirkistelet kuuta, kaikki älysi lahjat ovat
hukassa maailmalta. Minusta tulee vielä kerta hallitseva ruhtinas, ja
minä lupaan ylentää sinut korkeaan arvoon ja kunniaan."

Tarhapöllö, vaikka tietoviisas ja elämän tavallisia tarpeita halveksiva,
ei kumminkaan ollut kunnianhimoton; näin taipui hän viimein karkaamaan
prinssin kanssa ja rupeamaan hänen oppaakseen ja neuvojakseen hänen
vaelluksellaan.

Rakastajan tuumat pannaan tavallisesti äkkipäätä täytäntöön. Prinssi
keräsi kaikki hohtokivensä ja kätki ne vaatteisinsa, matkakulunkia
varten. Samana yönä laskeusi hän vyötä myöten tornin balkongilta maahan,
kiipesi Generalifen ulkomuurin yli ja pääsi, pöllö kumppanina, ennen
aamua onnellisesti vuorille.

Nyt neuvoitteli hän oppaansa kanssa, mitä suuntaa heidän oli kuljettava.

"Jos minun olis valta," sanoi pöllö, "niin käskisin teidän mennä
Sevillaan. Teidän tulee tietää, että minä useita vuosia tätä ennen olin
käymässä erään sedän, erään korkea-arvoisen ja suuressa kunniassa olevan
pöllön luona, joka asui eräässä Sevillan Alcazarin rappioisessa
kylkirakennuksessa. Öisillä lennoillani kaupungissa näin minä kynttilän
palavan muutamassa yksinäisessä tornissa. Jo viimein lennähdin katolle
ja nain että valo tuli erään Arabialaisen noidan lampusta; hän istui
taikakirjainsa keskellä, ja hänen olallaan istui hänen uskollinen
ystävänsä, eräs vanha korppi, joka oli tullut hänen kanssansa Egyptistä.
Minä olen tuttu tämän korpin kanssa, ja olen suureksi osaksi häneltä
saanut sen opin mikä minulla on. Noita on sittemmin kuollut, mutta
korppi asuu vielä samassa tornissa; sillä nämät linnut elävät
ihmeellisen kauan. Minä neuvon sinua, prinssi, hakemaan tätä korppia
tavataksesi, sillä hän on ennustaja ja velho ja harjoittaa noituutta,
josta kaikki korpit, olletikin jotka ovat Egyptistä kotoisin, ovat hyvin
mainioita."

Prinssi ymmärsi tämän neuvon viisaaksi ja suuntasi sentähden kulkunsa
Sevillaan. Hän kulki vaan öisin ajoin, mukautuakseen matkatoveriinsa, ja
nukkui päivällä jossain pimeässä kolossa eli rapistuneessa
vartijatornissa, sillä pöllö tiesi kaikki semmoiset lymypaikat ja oli
oikein kuin muinaiskalujen korjaaja mielistynyt rakennusten jäännöksiin
ja raunioihin.

Jo viimein, eräänä aamuna hämärissä, he saapuivat Sevillaan, jolloin
pöllö, joka vihasi komeutta, ahdinkoa ja hälinää kaduilla, seisahtui
ulkopuolelle kaupunkia ja rupesi eräässä ontossa puussa majailemaan.

Prinssi meni kaupungin portista sisään ja löysi hetikohta tuon taikaisen
tornin, joka kohosi kaupungin huoneiden keskeltä kuin palmupuu
pensaikosta erämaassa; se oli juuri sama torni, joka seisoo siellä vielä
tänäkin päivänä, ja on tunnettu nimellä Giralda, Sevillan mainio
Maurilainen torni.

Prinssi meni kiertoportaita ylös, tornin huippuun, jossa nyt tapasi tuon
salaoppisen korpin, erään vanhan, salamielisen, harmaapäisen linnun,
höyhenet pörhöllään, kalvo toisessa silmässä, joka teki hänen katseensa
tuijoittavaksi kuin kummituksen. Hän istui yhdellä jalalla, pää
kallellaan, tarkoin katsellen toisella silmällään erästä
mittaustieteellistä, lattialle piirustettua kuviota.

Prinssi läheni häntä sillä pelvolla ja kunnioituksella, jota hänen
kunnian-arvoinen näkönsä ja yliluonnollinen viisautensa tietysti
vaikuttivat. "Suo anteeksi, iäkäs ja pimeissä tieteissä oppinut korppi,"
huusi hän, "jos vähäksi aikaa keskeytän nuot tieteistykset, joita
maailma ihmettelee. Sinä näet edessäsi rakkauden oppilaan, joka
mielellään ottais sinulta neuvoa, kuinka hän on saapa taipumuksensa
esineen."

"Toisin sanoen," vastasi korppi mahtavan näköisenä, "sinä tulet
koettelemaan taitoani kädenkatsomisessa. Tule, näytä kätesi, ja anna
minun selittää sinulle sallimuksen salatemppuiset viivat."

"Suo anteeksi," sanoi prinssi, "minä en tulekaan urkkimaan sallimuksen
salaisuuksia, jotka Allah on kätkenyt kuolevaisten silmiltä; minä olen
rakkauden pyhiin-vaeltaja ja etsin vaan johtoa vaellukseni esineen
luokse."

"Ja saatatko olla pulassa esineestä rakkaudenhaluisessa Andalusiassa?"
sanoi korppi-vanhus, katsoa muljottaen häneen toisella silmällään; "ja
olletikin, saatatko olla pulassa siitä vanhassa Sevillassa, jossa
mustasilmäisiä tyttöjä tanssii Zambraa jokaisessa pomeranssi-lehdossa?"

Prinssi punastui ja miltei suuttunut kuullessaan vanhan linnun, jonka
toinen jalka jo oli haudassa, puhuvan noin kevytmielisesti. "Uskokaa
minua," sanoi hän vakaisesti, "en olekaan lähtenyt niin kevytmieliselle
ja irstaiselle vaellukselle, kuin näyt luulevan. Mustasilmäiset tytöt
Andalusiassa, jotka tanssivat pomeranssi-lehdoissa Guadalquivirin
rannoilla, eivät ole mielestäni mitään. Minä haen outoa, saastumatonta
kaunotarta, tämän kuvan perikuvaa; ja minä vannotan sinua, valtavin
korppi, jos se on sinun tietoisi alalla eli taitosi rajoissa, ilmoita
minulle missä hänet löydän."

Harmaapää korppiin pystyi prinssin vakamielisyys.

"Mitäpä minä," vastasi hän, "nuoruudesta ja kauneudesta tietäisin? Minä
käyn vanhain ja kuihtuneiden, enkä kukoistavain ja kauniiden luona
vieraissa. Minä olen sallimuksen sanansaattaja; ronkkumiseni
takkapiipuilta ennustaa kuolemata, ja siipeni räpistelevät sairaiden
akkunain edessä. Sinun täytyy muualta etsii tietoa tuntemattomasta
kaunokaisestasi."

"Ja mistäpä etsin, ellen viisauden pojilta, jotka tuntevat sallimuksen
kirjan. Minä olen kuninkaallinen prinssi, jonka onnenvaiheet tähdet
määräsivät, ja lähetetty salamieliselle seikkailukselle, jonka varassa
valtakuntain onnenvaiheita on."

Korppi, kuultuansa asian olevan hyvin tähdellisen, koska tähdet kävivät
siihen osalliseksi, muutti nyt äänensä ja käytöksensä, ja kuunteli
hartaalla tarkallisuudella prinssin historiaa. Sen loputtua, vastasi
hän: "Tuosta prinsessasta minä itse en saata antaa mitään tietoa, sillä
minä en koskaan lentele puutarhoissa eli naisten lehtimajoissa; mutta
riennä Cordovaan, ja etsi suuren Abderrahmanin palmupuu: sen juurella
tapaat kuuluisan matkailijan, joka on käynyt kaikissa maissa ja hoveissa
ja ollut kuningatarten ja prinsessain lemmikki. Hän antaa sinulle tiedon
tiedustuksesi esineestä."

"Tuhansia kiitoksia tästä kalliista tiedosta," sanoi prinssi. "Hyvästi,
kunnian-arvoisa ennustaja!"

"Hyvästi, rakkauden pyhiin-vaeltaja," sanoi korppi kuivasti, ja alkoi
taas miettiä tuota mittaustieteellistä kuviota.

Prinssi lähti Sevillasta, haki matkakumppaninsa pöllön, joka vielä istui
ontossa puussa torkkumassa, ja painui matkalle Cordovaan.

Hän läheni kaupunkia tietä myöten, joka oli ympäröitty puutarhoilla ja
pomeranssi- ja sitruuni-lehdoilla, pitkin Guadalquivirin kaunista
laksoa. Hänen tultuaan sen portille, lensi pöllö pimeään, muurissa
olevaan reikään, ja prinssi jatkoi kulkuansa, hakemaan suuren
Abderrahmanin muinoin istuttamaa palmupuuta. Se oli keskellä moskean
isoa pihaa, jossa se kohosi pomeranssi- ja sypressi-puiden yli.
Dervishejä ja fakiireja istui ryhmittäin pihan kauniilla poluilla, ja
useat uskollisista toimittivat pesemisiään suihkukaivoilla, ennenkuin
moskeaan menivät.

Palmupuun juurella seisoi väkijoukko, kuunnellen erästä ihmistä, jolta
puhe tuntui käyvän hyvin helposti. "Tuo," sanoi prinssi itsekseen, "on
varmaankin se kuuluisa matkailija, joka antaa minulle tiedon siitä
tuntemattomasta prinsessasta." Hän meni väkijoukkoon, mutta hämmästyi
suuresti, kun näki heidän kaikkein kuuntelevan papukaijaa, joka
loistavassa vihriässä höyhenpuvussaan, nokkaviisaine silmäyksineen ja
pöyheän tupsunsa kanssa niskassa näytti linnulta, joka näkyi olevan
hyvin itseensä mielistynyt.

"Kuinka on mahdollista," sanoi prinssi jollekulle joukossa, "että
vakaisia ihmisiä saattaa huvittaa lärpättävän linnun loruaminen?"

"Ette tiedä kenestä puhutte," sanoi eräs toinen; "tämä papukaija on
mainioimman papukaijan jälkeinen, ja kuuluisa lahjastaan jolla satuja
juttelee. Hänellä on kaikki Itämaan tiedot kielenkärjellään, ja hän osaa
ladella runoelmia yhtä kiireesti kuin puhuu. Hän on käynyt useissa
ulkomaisissa hoveissa, joissa häntä on pidetty monitietoisuuden
orakulina. Myös on hän suuressa suosiossa kauniin sukupuolen luona, joka
hyvin ihastuu oppineisin papukaijoihin, jotka osaavat runoelmia
lasketella."

"Hyvä," sanoi prinssi, "minä tahdon kahden kesken puhutella sitä
oivallista matkailijata."

Hän pyysi päästäkseen kahden kesken puheille ja esitti asiansa. Tuskin
oli hän ennättänyt mainita sitä, ennenkuin papukaija purskahti suureen
ja kuivaan nauruun, niin että vedet lähtivät hänen silmistään. "Suokaa
anteeksi tämä iloisuuteni," sanoi hän, "mutta minä en saata kuulla
rakkautta mainittavan, nauruun remahtamatta."

Prinssi loukkautui tästä sopimattomasta ilosta. "Eikö rakkaus," sanoi
hän, "ole luonnon suuri salaisuus, elämän salainen perisyy,
myötätuntoisuuden yhdistys-side?"

"Ra la la!" huudahti papukaija, keskeyttäen häneltä puheen; "prinssi
kulta, mistä olet oppinut tuota herkkätuntoista hulpatusta? Usko minua,
rakkaus on nyt kokonaan muotista poissa; ylhäisissä ja sivistyneissä
seuroissa siitä ei kuulla enää puhuttavankaan."

Prinssi huokasi muistaessaan kyyhkyn erilaisen puheen.

"Mutta tuo papukaija," ajatteli hän, "on elänyt hoveissa, hän on
olevinaan sukkelapuheinen ja sivistynyt, hänellä ei olekaan käsitystä
siitä mitä rakkaudeksi sanotaan." Koska hänen mielensä meni pahaksi
kuulemasta tunnetta, joka täytti hänen sielunsa, yhä edelleen
pilkattavan, alkoi hän kuulustella täällä käyntinsä varsinaista
esinettä.

"Sano minulle," sanoi hän, "sinä papukaijoista sivistynein, joka yleensä
olet saanut käydä kaunotarten salaisimmissa lehtimajoissa, oletko
matkoillasi koskaan tavannut tämän kuvan perikaavaa?"

Papukaija otti kuvan kynsiinsä, käänteli päätänsä sinne tänne ja katseli
sitä tarkasti yhdellä silmällä aina kerrallaan. "Kunniani puolesta,"
sanoi hän, "sievät kasvot, oikein sievät; mutta minä olen nähnyt niin
paljon kauniita kasvoja matkoillani, että tuskin taidan -- mutta äläpäs!
-- no tuhat tulimmaista! -- kun tätä oikein katselen -- tämä ei saata
olla kukaan muu kuin prinsessa Aldegonda. Kuinkapa olisinkaan saattanut
häntä unhottaa, joka on paraita ystäviäni?"

"Prinsessa Aldegonda!" kertoi prinssi, "ja missä hänet löydän?"

"Hiljaa, hiljaa!" sanoi papukaija, "tämä kaunotar on helpompi löytää,
kuin saada. Hän on erään kristityn, Toledossa hallitsevan kuninkaan
ainoa tytär, ja häntä on aina seitsemänteentoista syntymäpäiväänsä asti
pidetty maailmasta erillään hätäisten tähteinselittäjäin ennustuksen
tähden. Et saa nähdä hänestä vilahustakaan -- ei kukaan ihminen saa
häntä nähdä. Minut he laskivat hänen luoksensa huvittelemaan häntä, ja
minä vakuutan papukaijan kunnian ja uskollisuuden puolesta, papukaijan,
joka on nähnyt maailmata, että olen puhutellut paljon tyhmempiä
prinsessoja päivinäni."

"Yksi sana kahden kesken puhuttu, hyvä papukaijaseni," sanoi prinssi;
"minä olen kuningaskunnan perillinen ja tulen kerta valtaistuimelle
astumaan. Minä näen että sinä olet lahjoilla varustetta lintu, ja että
ymmärrät maailman menoa. Auta minua saamaan tuo prinsessa, niin ylennän
sinut mahtavaan virkaan hovissani."

"Kaikesta sydämestäni," vastasi papukaija, "mutta tulkoon se virka
kaiken mokomin olemaan tyhjäntoimitusta, sillä meitä älyjä työ oikein
inhottaa."

Tarpeellisiin valmistuksiin ruvettiin heti; prinssi lähti Cordovasta
saman portin kautta, josta oli tullutkin, huusi pöllöä tulemaan muurin
kolosta alas, esitti hänelle uuden matkakumppaninsa, sanoen häntä
oppineeksi mieheksi, jonka tehtyä he kohta lähtivät matkalle.

He matkustivat paljoa vitkempaan kuin prinssin malttamattomuus myönsi,
mutta papukaija oli tottunut ylhäiseen elantoon eikä suvainut että häntä
varhain aamusilla häirittiin. Pöllö sitä vastoin tahtoi mielellään
nukkua puolenpäivän aikana, ja hukkasi paljon aikaa pitkillä
_siestoillaan_ (päivällis-nukkumisillaan). Myös oli hänen halunsa
muinaiskaluihin ja jäännöksiin haitaksi, sillä hän vaati seisahtumaan
jokaiselle rakennuksen rauniolle ja sitä tarkoin tutkimaan, ja hänellä
oli pitkiä satuja kerrottavana jokaisesta vanhasta tornista ja linnasta.
Prinssi oli odottanut että pöllö ja papukaija, koska molemmat olivat
oppineita lintuja, mielistyisivät toistensa seuraan, mutta ei koskaan
ollut hän pahemmin pettynyt. He jankkasivat alinomaa; toinen oli
kokkapuheinen, toinen tietoviisas. Papukaija lateli runoelmia, arvosteli
uusia lukutoisintoja ja levitteli opillisuuttaan mitättömyyksistä; pöllö
sitä vastoin piti kaikkea tuota tietoa joutavana eikä huolinut muusta
kuin metafysiikasta. Sitten vielä lauloi papukaija viisuja, matki
kokkapuheita, purki pilkkapuheita mahtavaa kumppaniaan kohtaan ja
kahahteli pilkkanauruun omille sutkasanoilleen, jota kaikkea pöllö
katsoi arvoisuutensa loukkaukseksi, näytteli nyreyttä, ynseyttä ja
äreyttä eikä avannut suutansa päiväkausiin. Prinssi ei pitänyt vaarilla
matkakumppaniensa jankkaa, koska oli vajonnut omiin mielikuvatuksiinsa
ja kauniin prinsessansa kuvan katselemiseen. Tällä tavoin matkustivat he
Sierra Morenan autioiden vuorensolain kautta, La Manchan ja Castilian
päivän paahtamain lakeuksien yli ja pitkin "Kultaisen Tajon" rantoja,
joka koukerrellen kulkee puolen Hispanian ja Portugalin läpi. Jo viimein
saivat linnoitetun kaupungin muurinensa ja torninensa näkyviin,
ulospistävälle kalliolle raketun, jonka juurella Tajo mutkitteli
kohisevia aaltojansa.

"Katsopas," huudahti pöllö, "tuossa on se vanha ja
muinaisjäännöksistään kuuluisa Toledon kaupunki. Katsopa noita
kunnian-arvoisia kupukattoja ja tornia, aikain kuluessa harmaantuneita,
saduissa ja legendoissa ylistettyjä, ja joissa niin moni esi-isäni on
vajonnut syvällisiin tutkimuksiin."

"Vaiti!" huusi papukaija, keskeyttäen hänen juhlallisen ihastuksensa
muinaisjäännöksiin, "mitä meillä on tekemistä muinaisjäännösten, satuin
ja teidän esi-isäinne kanssa? Katsopas, mikä tässä enemmän asiaan kuuluu
-- katso nuoruuden ja kauneuden kotoa -- katso jo vihdoinkin,
prinssiseni, kauan etsityn prinsessasi asuntoa."

Prinssi tirkisti sille suunnalle jota papukaija oli osoittanut, ja näki
ihanassa, vihannassa niityssä Tajon rannalla komean hovilinnan, joka
kohosi keskeltä lehtoja, uhkeassa puutarhassa. Se oli juuri sen paikan
näköinen, jonka kyyhky oli hänelle selittänyt olevan prinsessan asunnon.
Hän katseli sitä sydämellä sykkivällä. "Kenties tällä hetkellä,"
ajatteli hän, "leikkii prinsessa noissa varjoisissa lehtimajoissa, eli
astuu kevein askelin noilla komeilla penkereillä, taikka lepäilee noiden
korkeiden kattoin alla." Tarkemmin silmäillessään näki hän että
puutarhan muuri oli niin korkea, että oli mahdotonta päästä sen yli, ja
että lukuisa, aseilla varustettu vartijajoukko käveli vahdissa sen
ympärillä.

Prinssi kääntyi papukaijan puoleen. "Täydellisin linnuista," sanoi hän,
"sinulla on se lahja että osaat puhua ihmisten kielellä. Riennä tuohon
puutarhaan, etsi minun sieluni epäjumala ja sano hänelle, että prinssi
Ahmed, eräs rakkauden pyhiinvaeltaja, jota tähdet johtavat häntä
hakemaan, on tullut Tajon kukoistaville rannoille."

Ylpeillen lähettitoimestaan, lensi papukaija puutarhaan, leijahti
korkean muurin yli, ja, vähän aikaa lehtokujain ja lehtimajain päällä
laukuiltuaan, istui erään huvihuoneen balkongille, joen rannalla. Täällä
kurkisti hän akkunasta sisään, ja näki prinsessan makaavan vuoteella,
silmät johonkin paperiin luotuina, jolla aikaa kyynel kyyneleen perään
herahti hänen kalpeille kasvoilleen.

Papukaija nyppi sulkiaan vähän aikaa, laitteli vihriää pukuaan oikeaan
kuntoon, kohautti tupsua päälaellaan, lensi hänen vierelleen
sievistelevällä katsannolla, ja sanoi hellällä ja suloisella äänellä:
"Pyyhi kyynelesi, ihanin prinsessoista; minä tuon lohdutusta
sydämellesi."

Prinsessa kavahti kuultuaan äänen näin likeltä, mutta kun hän kääntyi
päin eikä nähnyt ketään muuta kuin pienen vihriän linnun, joka kumarteli
ja pokkuroitsi hänelle, sanoi hän: "Ah, mitäpä lohdutusta sinä, mitätön
papukaija, voit minulle antaa?"

Papukaija suuttui tästä kysymyksestä. "Olenpa lohduttanut useampaa kuin
yhtä neitoa päivinäni," sanoi hän, "mutta se asia sinään. Nyt tulen minä
kuninkaallisen prinssin lähettinä. Tiedä siis että Ahmed, Granadan
prinssi, on tullut sinua etsimään, ja juuri nyt on sijoittunut Tajon
kukkaisille rannoille."

Kauniin prinsessan silmät kiiluivat näiden sanain johdosta kirkkaammin
kuin timantit hänen pienoisessa kruunussaan. "Oi armahin papukaija,"
huudahti hän, "ilahuttavaiset totisesti ovat sinun sanomasi, sillä minä
olen voivuksissa ja heikkona, ja miltei kuollakseni kipeänä epäilyksestä
olisiko Ahmed uskollinen. Riennä takaisin ja sano hänelle että hänen
kirjeensä sisällys on syvälle painuneena sydämessäni, ja että hänen
värsynsä ovat olleet suloisin ravinto sielulleni. Sano hänelle myöskin
että hänen tulee valmistauta osoittamaan rakkauttaan aseky'yllä;
huomenna on minun seitsemästoista syntymäpäiväni, jolloin kuningas,
minun isäni, pitää suuret keihäiset; monta prinssiä aikoo astua
taistelukentälle ja sydämeni on määrätty voittajalle palkinnoksi."

Papukaija nosti taas siipensä, ja lensi kahisten lehtoin kautta jälleen
sinne, missä prinssi odotti hänen paluutansa. Ahmedin ihastuksen, kun
hän oli löytänyt epäjumaloitun kuvansa perikaavan, ja kun tiesi tämän
pysyneen hänelle hellänä ja uskollisena, voi ainoastaan se suosittu
kuolevainen käsittää, jolla on se onni ollut että on nähnyt
mielikuvatuksensa toteutuneen ja varjon muuttuneen olennaisuudeksi.
Yhtähyvin oli yksi asia joka turmeli hänen iloaan -- nuot edessä olevat
keihäispelit. Tajon rannat jo kimeltelivät aseista ja torvet räikkivät
noista lukuisista ritarijoukoista, jotka loistavain saattokuntain kanssa
uljailla oriillaan samosivat Toledoon, juhlallisuuteen osallisiksi
käymään. Sama tähti, joka oli ohjannut prinssin onnenvaiheita, oli
vaikuttanut prinsessankin kohtaloihin, ja aina seitsemänteentoista
vuoteensa asti oli häntä kätketty maailmalta, varjellakseen häntä
rakkauden hellästä intohimosta. Maine hänen kauneudestaan oli kumminkin
pikemmin enennyt kuin vähennyt hänen salpaamisestaan. Moni valtava
ruhtinas oli pyytänyt häntä puolisokseen, ja hänen isänsä, joka oli
erinomaisen viekas kuningas ja luuli välttävänsä heidän vihansa siten,
ettei ollut kenenkään puolta pitävinään, oli saanut heidät aseilla
riitaa ratkaisemaan.

Kilpailijoissa oli useita voimastaan ja urhoollisuudestaan mainioita.
Mikä pula poloiselle Ahmedille, joka ei ollut varustettu minkäänlaisilla
aseilla ja oli ihan harjaumaton ritarillisiin harjoituksiin. "Voi minua
poloista prinssiä," huusi hän, "minkätähden minua kasvatettiin erilläni
maailmasta, tietoviisaan hoidettavana? Mitä algebra ja viisaustiede
rakkauden asioissa auttavat? Ah, Eben Bonabben! Minkä tähden et
harjoittanut minua aseita pitelemään?" Tässä pöllö otti jotain
virkkaaksensa, ja aloitti puheensa hurskaalla huudahduksella, sillä hän
oli hyvin hurskas Mahomettilainen.

"Allah Akbar! Jumala on suuri!" huusi hän; "hänen käsissään ovat kaikki
salaisuudet kätkettyinä -- hän yksinään ohjaa prinssin onnenvaiheet!
Tiedä, oi prinssi, että tämä maa on täynnä salaisuuksia, kaikilta
kätketyitä, paitse niiltä jotka, niinkuin minä, saattavat pimeissä
tietoja hamuilla. Tiedä siis, että vuoristossa, tässä likellä, on luola,
ja siinä luolassa rautainen pöytä, ja pöydällä täydellinen, taiottu
sotapuku, ja pöydän vierellä seisoo niinikään taiottu orit, joka on
ollut siellä suljettuna useita miespolvia."

Prinssi seisoi äänettömänä hämmästyksestä, mutta pöllö vilkutti isoja,
pyöreitä silmiään, korvat pystyssä kuin sarvet; ja jatkoi:

"Useita vuosia takaperin seurasin minä isääni näihin tienoihin, hänen
matkustaissaan ja maatilojaan katsastaissaan, jolloin asuimme siinä
luolassa, ja sillä tavoin opin minä sen salaisuuden tuntemaan.
Suvussamme käy se puhe, jonka kuulin isän-isältäni, ollessani vielä
pieni kakara, että se asu oli ollut erään Maurilaisen velhon, joka
pakeni siihen luolaan, kun kristityt valloittivat Toledon. Hän kuoli
siinä ja jätti aseensa ja oriinsa salaiseen tenhoukseen, ettei niitä
kukaan muu käyttäisi kuin joku Maurilainen prinssi, ja tämäkin vaan
auringon noususta puoleenpäivään. Joka sillä ajalla niitä käyttää,
voittaa vaikka minkä vastustajan."

"Hyvä, käykäämme siinä luolassa!" huudahti Ahmed.

Tarutietoisen ohjaajansa opastamana prinssi löysi luolan, joka oli
eräässä sangen autiossa erämaassa niiden vuorten keskellä, jotka ovat
Toledon ympärillä; ei kukaan muu kuin pöllön tähystävä silmä olis
keksinyt sen suuta. Hautalamppu, jonka öljy ei koskaan loppunut, levitti
juhlallista valoa tässä maan-alaisessa palatsissa. Rautaisella pöydällä
luolassa oli nuot tenhotut tamineet; keihäs seisoi pöytää vasten ja sen
vierellä Arabialainen orit, täydessä sota-asussa, mutta liikkumattomana
kuin kuvapatsas. Aseet olivat kirkkaat ja tahrattomat, ja yhtä loistavat
kuin muinaisina aikoina; orit yhtä hyvässä lihassa kuin jos vastikään
olis tullut hyötyisimmältä laitumelta, ja kun Ahmed laski kätensä sen
kaulalle, kuopi se maata ja hirnui ilosta, niin että luolan laki raikui
siitä. Näin komeasti hevosella ja aseilla varustettuna päätti prinssi
seuraavana päivänä käydä kiistakentälle.

Ratkaiseva aamu tuli. Keihästelypaikka oli laitettu Vegalle eli
lakeudelle, juuri alapuolelle Toledon kallioille rakettuja muuria, ja
luosia ja parvia, komeilla matoilla peitettyjä ja silkkitelteillä
auringolta suojattuja, oli rakettu katselijoille. Kaikki maan
kaunottaret olivat näille parveille kokoontuneet, ja siellä alhaalla
ylvästeli, palvelijainsa ja aseenkantajainsa ympäröiminä, rautalakkisia
ritareita, joista merkillisimmät olivat ne prinssit, jotka aikoivat
kilpailla keihästelyssä. Kaikki maan kaunottaret joutuivat kumminkin
takavarjoon, kun prinsessa Aldegonda astui kuninkaalliseen huvihuoneesen
ja ensi kerran ilmestyi maailman hämmästyviin silmiin. Ihastuksen hälinä
kuultiin joukosta, kun nähtiin hänen harvinainen ihanuutensa, ja
prinssit, jotka ainoastaan hänen hempensä maineen tähden olivat tulleet
hänestä kilpailemaan, hehkuivat nyt kymmentä vertaa kiihkeämpää
kilpailemisen halua.

Prinsessa itse oli kumminkin levottoman ja murheellisen näköinen. Hänen
kasvonsa vuorottain punastuivat ja kalpenivat, ja hänen silmänsä
vilkkuivat levottoman ja tyytymättömän näköisinä rautalakkisiin
ritarijoukkoihin. Torvien piti juuri taisteluksi kajahtaa, kun julistaja
ilmoitti muukalaisen ritarin tulon ja Ahmed ratsasti kentälle.
Teräksinen, kalliilla kivillä koristettu kypäri kohosi hänen
käärelakistaan; hänen rautapaitansa oli kullalla tilkoitettu; hänen
sapelinsa ja väkipuukkonsa olivat Fez'in työpajoista ja kimeltelivät
kalliista hohtokivistä. Pyöreä kilpi rippui hänen olallaan, ja kädessä
oli hänellä tuo taiottu keihäs. Hänen Arabialaisen oriinsa loimi oli
komeasti viirusteltu ja laahasi maata pitkin, ja uljas eläin liikkui
tanssien ja korskuen, ja hirnui ilosta, kun sai nähdä aseisilla oltavan.
Prinssin uljas ja jalo ryhti viehätti kaikkein silmiä, ja kun hänen
nimensä "Rakkauden pyhiinvaeltaja" julaistiin, alkoi yleinen liike ja
levottomuus kaunottarissa parvilla.

Ahmedin tullessa ottelukentälle, tämä kumminkin suljettiin hänelle;
hänelle vastattiin että vaan prinssit pääsivät kilpailemaan. Hän sanoi
nimensä ja arvonsa. Sitä pahempi! hän oli Mahomettilainen eikä
saanutkaan käydä keihäisleikkiin osalliseksi, jossa kristitty prinsessa
oli palkintona.

Kilpailevat prinssit keräysivät hänen ympärilleen suurellisesti ja
uhkaavasti liikehtien, ja yksi heistä, julkea eljeilleen ja Herkules
ruumiinrakennukselleen, naurahteli ylenkatseellisesti hänen hoikalle ja
nuorelliselle varrelleen, ja herjasi häntä hänen liikanimestään
"Rakkauden pyhiinvaeltaja." Prinssi syttyi vihaan. Hän vaati
kilpailijaansa taisteluun. He ratsastivat toistensa ympäri kerran,
syöksähtivät yhteen, ja taiotun keihään ensimäisellä sysäyksellä
heitettiin roteva pilkkaaja satulasta kenttään. Tähän olis prinssi Ahmed
mielellään tyytynyt, mutta ah! hänellä oli noiduttu hevonen ja asu --
hänen kerta taisteluun ryhdyttyään ei mikään voinut sitä hillitä.
Arabialainen orit hyökkäsi tiheimpään tungokseen; keihäs paiskasi maahan
jokaisen, joka teki vastarintaa; hiljainen prinssi temmattiin
ottelukentälle, löi kumoon ylhäistä ja alhaista, aatelista ja
aatelitonta, tyytymätönnä omiin, vastenmielisiin urotekoihinsa. Kuningas
rajusi ja raivosi tästä vieraidensa ja alamaistensa häpeästä. Hän
komensi esiin kaiken henkivartionsa -- ne heitettiin ratsailta heti
tultuansa. Kuningas riisui pukunsa päältään, sieppasi kilven ja keihään
ja ratsasti esiin, säpsähyttääkseen muukalaista itse majesteetin
läsnäololla. Ah! majesteetin kävi yhtä pahasti kuin rahvaan -- orit ja
keihäs eivät miestä katsoneetkaan, ja Ahmedin suureksi harmiksi hän
vietiin täyttä laukkaa kuningasta kohti, ja silmänräpäyksessä
keikahtivat kuninkaalliset sääret ilmaan ja kruunu vierähti multaan.

Juuri tällä hetkellä oli aurinko puolenpäivän korkeudessa; taikaus
rupesi taas valtoihinsa, Arabialainen orit laukkasi kentän poikki,
hyppäsi aidan yli, syöksähti Tajoon ja sen purskuviin aaltoihin, kantoi
hengästyneen ja kauhistuneen prinssin luolaan ja rupesi taas entiseen
asentoonsa, kuin kuvapatsaaksi, rautaisen pöydän vierelle. Prinssi astui
oikein iloisena alas, ja laski aseet paikoilleen, odottamaan sallimuksen
tulevaisia päätöksiä. Sitten istui hän luolaan ja mietti sitä
tuskallista tilaa, johonka noiduttu orit ja asu oli hänet saattanut. El
koskaan enää tainnut hän rohjeta näyttäytä Toledossa, tehtyään mokoman
häpeän sen ritaristolle ja sen kuninkaalle noin törkeän loukkauksen. Ja
ilmankin, mitä prinsessa ajattelisi noin raakamaisesta ja rajusta
uroteosta? Huolissaan lähetti hän siivelliset sanansaattajansa tietoja
hankkimaan. Papukaija meni kaikille yleisille paikoille ja kaikkiin
kokouspaikkoihin kaupungissa, missä paljo väkeä liikkui, ja palasi
kohta, koko joukko juoru-uutisia muassansa. Koko Toledon kaupunki oli
häiriössä ja hämmästyksissä. Prinsessa oli pyörtynyt ja viety jälleen
palatsiin; keihästely oli päättynyt huiskin haiskin; kaikki ihmiset
puhuivat Mahomettilaisen ritarin äkillisestä ilmaumisesta, ihmeellisistä
uroteoista ja kummallisesta katoamisesta. Muutamat sanoivat häntä
Maurilaiseksi noidaksi; toiset luulivat häntä itse paholaiseksi, joka
oli ruvennut ihmisen muotoon, jota vastoin toiset juttelivat satuja
noidutuista sotijoista, joita oli piilossa vuorten rommakoissa, arvellen
jonkun näistä äkisti syöksähtäneen salaisesta asunnostaan esiin. Kaikki
olivat siinä yksimieliset, ettei mikään tavallinen kuolevainen voinut
tehdä semmoisia ihmeitä ja heittää noin täydellisiä ja urhoollisia
ritareita satulasta.

Pöllö lensi yöllä ulos, laukuili pimeän kaupungin päällä, ja istuskeli
katoilla ja takkapiipuilla. Sitten ohjasi hän lentonsa kuninkaalliselle
hovilinnalle, joka oli Toledon kallioisella kukkulalla, lentää räpisteli
sen palttain ja kattoin ympärillä, kuunteli jokaisen halkeaman suulla ja
kurkisteli suurilla mulkosilmillään jokaisesta akkunasta sisään, mistä
valkea näkyi, niin että kaksi eli kolme hoviryökynää roikahti
pyörryksiin. Vasta päivänkoiton alkaessa vuorten päällä pilkoittaa,
palasi hän vakoilijalennoiltaan ja kertoi prinssille mitä oli nähnyt.

"Lennellessäni palatsin korkeimman tornin ympäri," sanoi hän, "näin minä
akkunan kautta kauniin prinsessan. Hän makasi leposijallaan,
naispalvelijoita ja lääkäriä ympärillä, mutta ei halunnut näiden
palvelusta ja apua. Heidän jätettyään hänet yksinään, näin minä hänen
ottavan kirjeen povestaan, suutelevan ja lukevan sitä, ja kuulin hänen
isoon ääneen valittavan, josta, niin tietoviisas kuin olenkin, en
saattanut olla suuresti liikkumatta."

Ahmedin hellä sydän täyttyi surulla näistä sanomista. "Ah, aivan todet
olivat sanasi, viisas Eben Bonabben," huusi hän; "huolet, surut ja
unettomat yöt ovat rakastavien osa. Allah varjelkoon prinsessaa sen
onnettomasta vaikutuksesta jota ihmiset sanovat rakkaudeksi."

Toledosta edelleen tulleet sanomat vahvistivat pöllön kertomuksen.
Kaupunki oli kokonansa levottomuuden ja häiriön vallassa. Prinsessa
vietiin hovilinnan korkeimpaan torniin, jonka ovia mitä ankarimmasti
vartioittiin. Sillä välin oli hivuttava sydäntauti häneen ruvennut,
jonka syytä ei kukaan ihminen voinut keksiä; hän ei ottanut ruokaa
ensinkään eikä kuunnellut jos häntä lohdutettiin. Taitavimmat lääkärit
olivat turhaan käyttäneet kaikkia taidon välikappaleita, luultiin
noituutta häntä vastaan käytetyn, ja kuningas antoi yleisen kuulutuksen,
että joka osasi paluuttaa prinsessan terveyden, se oli saapa kalliimman
hohtokiven kuninkaallisesta aartehistosta. Kun tarhapöllö, joka istui
loukossaan ja torkkui, kuuli tästä kuulutuksesta puhuttavan, mulkoili
hän suurilla silmillään ja oli salamielisemmän näköinen kuin koskaan
ennen.

"Allah Akbar!" huusi hän, "onnellinen se mies, joka osaa panna tuon
parannuksen toimeen, kun vaan tietäisi mikä hänen tulee valita
kuninkaallisesta aartehistosta."

"Mitä tarkoitat, kunnian-arvoisin pöllö?" sanoi Ahmed.

"Kuuntele, oi prinssi, mitä olen kertova. Tiedä, että me pöllöt olemme
oppinut ammattikunta ja hyvin halukkaat pimeihin ja pölyisiin
tutkimuksiin. Viime yönä lennellessäni Toledon kupukattoin ja tornien
vaiheilla, näin minä yhteiskunnan pöllöjä, jotka työskentelivät
muinaisjäännösten tutkimisessa ja pitivät vähäisiä kokouksia isossa
tornissa, jossa kuninkaallista aartehistoa talletetaan. Täällä
selittivät he niiden vanhain hohtokivien, kulta- ja hopea-astiain
muotoa, päällekirjoituksia ja merkkiä, jotka, erilaisia erinäisten
aikain ja maiden aistin mukaan, ovat kerättyinä kuninkaallisessa
rahastohuoneessa. Mutta erittäinkin he viipyivät muutamain
pyhänjäännösten ja taikakaluin selittämisessä, jotka ovat olleet
rahastohuoneessa aina Götiläisen Roderikin ajalta asti. Näissä oli
santelipuusta tehty teräsvanteinen lipas, Itämaista tekolaatua ja
salaisella päällekirjoituksella varustettu, jonka merkitystä ainoastaan
harvat oppineet tunsivat. Tämä lipas ja siihen piirretty kirjoitus oli
antanut tälle seuralle tekemistä useissa kokouksissa ja aihetta pitkiin
ja vakaisiin väitöksiin. Tornissa juuri käydessäni istui siellä eräs
vallan vanha pöllö, joka äskettäin oli tullut Egyptistä, kannella, tutki
kirjoitusta ja näytti siitä todeksi, että lipas sisälsi sen
silkkihuivin, jolla viisaan Salomon valtaistuin oli peitettynä, ja että
epäilemättä sen olivat Toledoon vieneet ne Juutalaiset, jotka
Jerusalemin hävityksen jälkeen sinne pakenivat."

Pöllön lopetettua muinaistieteisen puheensa, prinssi seisoi vähän aikaa
syvissä ajatuksissa. "Minä olen," sanoi hän, "kuullut viisaan Eben
Bonabbenin mainitsevan sen ihmeellisen taikakalun omaisuuksia, joka
katosi Jerusalemin hävityksessä ja luultiin iäti menneeksi
ihmiskunnalta. Epäilemättä se on lukittu salaisuus Toledon kristityille.
Jos saan sen taikakalun haltuuni, niin onneni on valmis."

Päivällä sen jälkeen laski prinssi komean pukunsa syrjään ja pukeutui
hyvin yksinkertaisesti, niinkuin erämaan Arabialainen. Hän maalasi
kasvonsa keltaruskeaksi, eikä voinut kukaan tuntea häntä siksi
loistavaksi sotijaksi, joka oli nostanut niin paljon kummastusta ja
hämminkiä keihäispeleissä. Sauva kädessä, pussi kupeella ja vähäinen
paimenpilli muassa, tuli hän Toledoon, meni kuninkaallisen hovilinnan
portille ja ilmoitutti olevansa semmoinen joka tahtois ansaita
prinsessan parantamisesta luvatun palkinnon. Vahdit tahtoivat lyöden ja
pieksäin ajaa häntä pois. "Mitä Arabialainen mieronkiertäjä, mokoma kuta
sinä olet, voisi toimittaa," he sanoivat, "asiassa, josta maan
oppineimpain miesten täytyy tunnustaa tietämättömyytensä?" Mutta
kuningas, joka oli kuullut tämän rähinän, käski laskea Arabialaisen
sisään.

"Suurivaltaisin kuningas," sanoi Ahmed, "sinä näet edessäsi erämaan
Arabialaisen, joka on elänyt enimmän osan aikaansa erämaan
yksinäisimmissä tienoissa. Ne tienoot ovat, niinkuin jokainen tietää,
pahain henkien pesäpaikkoja, jotka kiusaavat meitä, paimen-parkoja,
yksinäisillä vaelluksillamme, menevät karjoihimme ja rääkkäävät niitä ja
välistä panevat yksin kärsivällisen kameelinkin vimmaan; ja meillä on
lauluja ja viisuja, jotka ovat kulkeneet polvesta polveen, ja joita me
laulamme ja soitamme, noita pahoja henkiä karkoittaaksemme. Minä kuulun
hyvillä luonnonlahjoilla siunattuun heimokuntaan ja minulla on tämä kyky
täydessä voimassaan. Jos joku paha vaikutus sitä laatua on saattanut
noituuksen tyttäreesi, niin panen pääni panttiin siitä, että pelastan
hänet sen vallasta."

Kuningas, joka oli ymmärtäväinen mies ja tiesi ne ihmeelliset
salaisuudet, joita Arabialaisilla oli, alkoi luottamuksesta, jolla
prinssi puhui, toivoa. Hän vei hänet hetikohta useampain ovien kautta
korkealle siihen torniin, jossa prinsessan kamari oli. Akkunat olivat
eräälle käsipuilla varustetulle paltalle päin, josta näki Toledon ja sen
ympäristöt. Niissä on kartiinit, sillä prinsessa makasi huoneessa kovin
hivuttavan surun valloissa, eikä ottanut minkäänlaista lievennystä
vastaan.

Prinssi istui paltalle ja soitti paimenhuilullaan muutamia hurjia
Arabialaisia lauluja, jotka hän oli oppinut palvelijaltaan Granadan
Generalifessä. Prinsessa pysyi yhä tunnottomuudessaan, ja läsnäolevat
lääkärit puistelivat päätänsä epäilevästi ja ylenkatseellisesti
naurahdellen. Jo viimein pani prinssi paimenhuilun pois ja lauloi
mutkattomalla nuotilla ne värsyt, joissa hän prinsessalle
kirjoittaessaan oli ilmoittanut rakkautensa.

Prinsessa tunsi sanat; äkillinen riemu lennähti hänen sydämeensä; hän
nousi ylös ja kuunteli; kyyneliä nousi hänen silmiinsä ja vieri hänen
kasvoillensa; hänen rintansa kohoili ankarasta mielenkuohusta.
Mielellään olis hän käskettänyt laulajan sisälle, mutta neidollinen
kainous pidätti hänet. Kuningas arvasi mitä hän halusi, ja Ahmed vietiin
hänen käskystään prinsessan kamariin. Nämät toisiaan rakastavat olivat
varovaisia: he vaihtoivat vaan silmäyksiä; mutta nämät puhuivat paremmin
kuin tuhannet sanat. Ei milloinkaan ollut musiikin riemuvoitto
täydellisempi. Ruusut palasivat prinsessan kalvettuneille kasvoille,
verevyys hänen huulilleen ja heloittava kirkkaus hänen raukeihin
silmiinsä.

Kaikki läsnäolevat lääkärit katsoivat toisiinsa hämmästyksellä.
Kuningas katseli Arabialaista laulajaa ihmetellen ja hämmästellen.
"Ihmeellinen nuorukainen," huudahti hän, "sinä tulet tästedes olemaan
etevin lääkäri minun hovissani, ja muita lääkkeen-määräyksiä en aio
käyttää, kuin sinun lauluasi. Ota nyt, täksi kerraksi, kalliin hohtokivi
rahastohuoneestani."

"Oi kuningas," vastasi Ahmed; "en halaja kultaa enkä hopeaa, enkä
kalliita kiviäkään. Rahastohuoneessasi on eräs pyhänjäännös, jonka ne
Mahomettilaiset ovat perinnöksi jättäneet, jotka muinoin vallitsivat
Toledossa -- santelipuinen lipas, jossa on silkkihuivi; anna minulle se
lipas, ja minä olen tyytyväinen."

Kaikki läsnäolevat hämmästyivät Ahmedin kohtuullisesta vaatimuksesta, ja
vielä enemmin kun lipas tuotiin esiin ja silkkihuivi siitä otettiin. Se
oli hienoa vihriätä silkkivaatetta ja täynnä Hebrealaisia ja
Kaldealaisia puustaveja. Hovilääkärit katsoivat toisiinsa, nykäyttelivät
hartioitaan, ja nauroivat uuden lääkärin yksinkertaisuudelle, joka
tyytyi noin halpaan palkintoon.

"Tämä huivi," sanoi prinssi, "peitti ennen muinoin viisaan Salomon
valtaistuinta, se ansaitsee että pannaan kaunottaren jalkain alle."

Näin puhein levitti hän sen paltalle turkkilaisen sohvan alle, joka oli
prinsessan mukavuudeksi kannettu ulos; sitten istui hän prinsessan
jalkain juurelle ja sanoi:

"Kuka voi vastusta sitä mitä Sallimuksen kirjaan on kirjoitettuna?
Katso, tähtein selittäjäin ennustukset ovat toteen käyneet. Tiedä, oi
kuningas, että tyttäresi ja minä kauan olemme rakastaneet toisiamme
salaisesti. Näe minussa Rakkauden pyhiinvaeltaja."

Tuskin olivat nämät sanat lähteneet hänen huuliltaan, kun huivi kohosi
ilmaan ja vei prinssin ja prinsessan pois. Kuningas ja lääkärit katsella
ammottivat heitä suu auki ja silmät seljällään, kunnes huivi oli kuin
vähäinen pilkku erään pilvenhattaran valkoisella pohjalla ja sitten
katosi taivaan sinilakeen.

Kuningas kutsui, vihaa vimmassa, rahavartijansa luoksensa.

"Kuinka," sanoi hän, "olet sinä antanut uskottoman ihmisen saada
tuommoisen taikakalun?"

"Ah herra! me emme tunteneet sen omaisuuksia, emmekä myöskään osanneet
lukea lippaan päällekirjoitusta. Jos se tosiaankin oli se huivi, joka on
peittänyt viisaan Salomon valtaistuinta, niin siinä on taikavoima ja se
voi siirtää omistajansa paikasta paikkaan ilman läpi."

Kuningas keräsi lukuisan sotajoukon ja samosi hetikohta Granadaan,
pakolaisia takaa ajamaan. Hänen retkensä oli pitkä ja vaivaloinen. Hän
teki leirinsä Vegalle ja lähetti sanansaattajan, vaatimaan tytärtä
takaisin. Kuningas itse tuli kaiken hoviväkensä kanssa häntä kohtaamaan.
Tämän kuninkaan tunsi hän juuri tuoksi laulajaksi, sillä Ahmed oli,
isänsä kuoltua, tullut kuninkaaksi hänen jälkeensä, ja kaunis Aldegonda
oli nyt hänen sulttaanittarensa.

Kristitty kuningas saatiin helposti leppymään, kun kuuli ettei hänen
tytärtään pakoitettu luopumaan uskostaan; ei juuri sentähden että oli
niin erinomaisen jumalinen, vaan uskonto on aina ylpeyden ja
säädyllisyyden asia ruhtinaissa. Veristen tappeluiden sijasta seurasi
nyt juhlapitoja ja huvituksia toista toisensa perään, jonka perästä
kuningas palasi hyvin tyytyväisenä Toledoon, ja uusi parikunta hallitsi
sitten yhtä viisaasti kuin onnellisesti Alhambrassa.

Vielä sopinee lisätä, että tarhapöllö ja papukaija olivat eri teitä
seuranneet prinssiä Granadaan; edellinen matkusti öillä ja viipyi
useissa hänen sukunsa maa-omaisuuksissa; jälkimäinen sitä vastoin
vikuleerasi kaikissa seuroissa, joka kaupungissa ja linnassa, mitkä
hänen tiellään olivat.

Ahmed palkitsi heille kiitollisesti heidän hänelle hänen vaelluksellaan
tekemänsä hyvät teot. Hän nimitti pöllön ensimmäiseksi ministerikseen
ja papukaijan seremonian-mestariksi. Liikanaista on lisätä, että
valtakuntaa ei koskaan ole hallittu viisammasti, eikä seremonioita
missään hovissa tarkemmin noudatettu.



Maurilaisen testamentti.

Satu.


Alhambran linnassa, vastapäätä kuninkaallista palatsia, on leveä
avonainen esplanaatti, nimeltä _la Plaza de los Algibes_, eli
Vesisäilöin tori; tämän nimen on se saanut siitä että sen alla on
useampia näkymättömiä vesisäilöjä, jotka ovat aina Maurilaisten
aikaisia. Yhdessä nurkassa on Maurilainen, kovaan kallioon hakattu,
hämmästyttävän syvä kaivo, jonka vesi on kylmää kuin jää ja kirkasta
kuin kristalli. Maurilaisten tekemiä kaivoja pitävät kaikki hyvin
hyvinä, sillä yleisesti tunnettu on, mihin vaivaan he rupesivat
saadakseen oikein puhtaita ja hyviä lähteitä ja kaivoja. Se, josta nyt
puhumme, on mainio koko Granadassa, sentähden että veden kantajat,
muutamilla isot vesiruukut olalla, toiset saviastioilla kuormattuja
aaseja edellään häätäen, alinomaa kulkevat ylös ja alas noita jyrkkiä,
varjoisia mäkiä Alhambraan, varhain aamusta, hiljaiseen yöhön.

Lähteitä ja kaivoja on, aina Pyhän raamatun ajoilta, aina kuvailtu
kuumain ilman-alain juorupaikoiksi, ja tämän nyt puheena olevan luona on
ikäänkuin alinomainen seura, pitkin Jumalan pitkää päivää, invaliiteja,
vanhoja akkoja ja muuta uteliasta ja joutilasta väkeä linnasta, jotka
istuvat kivipenkeillä kaivon päälle levitetyssä teltassa, jaarittelevat
päivän tapauksista linnassa, kyselevät jokaiselta kaupungista tulevalta
vedenkantajalta kaupungin uutisia ja tekevät pitkiä selityksiä kaikesta
mitä kuulevat ja näkevät. Joka tunti päivällä nähdään täällä juoruakkain
ja joutilaiden palvelustyttöin, saviruukku kädessä tahi pään päällä,
kuuntelevan tämän kunnon seuran loppumatonta lorua.

Niiden vedenkantajain joukossa, jotka ennen vanhaan kävivät tällä
kaivolla, oli muuan pieni, jäykkä, hartiokas ja länkisääri mies, nimeltä
Pedro Gil, mutta jota lyhyyden vuoksi aina sanottiin Peregiliksi. Koska
oli vedenkantaja, hän tietysti oli Gallego (Galicialainen). Luonto näkyy
muodostaneen muutamia ihmissuvun rotuja, samoin kuin eläinkunnan,
erilaisiin kinaustöihin. Ranskanmaalla ovat kaikki kengänsiivoitsijat
Savoyalaisia, kaikki portinvahdit Schweitsiläisiä, ja pönkkähameiden ja
tukkajauhon aikana Englannissa ei osannut kukaan muu, kuin pitkäsäärinen
Irlantilainen, oikein kiikuttaa kantoistuinta. Samaten ovat
Hispaniassakin veden- ja takankantajat kaikki pieniä, lujia miehiä
Galiciasta. Ei kukaan ihminen sano: "hanki minulle kantaja," vaan:
"kutsu tänne joku Gallego."

Palataksemme tältä poikkeukselta, niin oli Gallego Peregil aloittanut
ammattinsa ainoastaan isolla saviruukulla, jota hän olallaan kantoi;
vähitellen kohosi hän yhä ylemmä ja näki kykenevänsä ostamaan apulaisen
vastaavaisesta eläinluokasta, nimittäin vahvan, pörhöisen aasin. Tämän
pitkäkorvaisen ajutantin seljässä rippui molemmin puolin jonkunlaisissa
vasuissa hänen vesiruukkunsa, viikunanlehdillä peitettyinä, suojaksi
auringon hellettä vastaan. Koko Granadassa ei ollut vireämpää
vedenkantajaa, eikä iloisempaakaan. Kadut kajahtelivat hänen iloista
ääntänsä, kun hän vaelteli aasinsa jäljessä, laulellen tuota tavallista
kesälaulua, joka kuullaan kaikissa Hispanian kaupungeissa: "_Quien
quiere agua_ -- _agua mas fria que la nieve_"? "Kuka haluaa vettä
Alhambran kaivosta, kylmää kuin jää ja kirkasta kuin kristalli"?
Ojentaessaan lasillisen vettä jollekin ostajalleen, hän teki sen
enimmiten jollain lystillisellä kokkapuheella, joka pani nauramaan; ja
jos ostaja sattui olemaan joku kaunotar eli hymyilevä, kuoppaposkinen
tyttö, hän aina teki sen narrinparisesti naurahdellen ja sanoen jonkun
kohteliaan sievän sanan hänen kauneudestaan, joka oli vastustamaton.
Näin oli Galicialainen Peregil tunnettu koko Granadassa mieheksi, joka
oli kohteliaimpia, iloisimpia ja onnellisimpia ihmisiä koko
paikkakunnassa. Mutta eipä aina ole äänekkäimmästi laulavalla ja
leikillisimmällä kevein sydän. Vaikka näin hupaisa ja ulkonäöltään
iloinen, ei kunnon Peregil ollut huolittansa ja murheittansa. Hänellä
oli koko joukko ryysyisiä lapsia elätettävänä, jotka huusivat ja
uikuttivat, niinkuin pojat pääskysen pesässä, ja jotka, joka ilta kun
hän tuli kotiin, ympäröitsivät ja kiusasivat häntä huutamalla leipää ja
ravintoa. Hänellä oli vaimokin, jonka piti olla hänen apunsa, mutta
josta hänellä oli kaikkea muuta vaan ei apua. Vaimo oli ennen naimistaan
ollut kylän etevin kaunotar ja tunnettu taidostaan tanssia Boleroa ja
näpsyttää kastanjisia; hän piti vaimonakin entiset mielitekonsa,
hurvitteli siivon Peregilin työllä ja hiellä ansaitut pennit
koristeisin, ottipa usein hänen aasinsakin takavarikkoon, käydäkseen
maalla lystäilemässä sunnuntaipäivinä, juhlapäivinä ja noina
lukemattomina pyhäpäivinä, jotka Hispaniassa ovat useammat kuin viikon
päivät. Kaiken tämän kukkuraksi hän oli siivoton ja maltiton, oivallinen
laiskuttelija, mutta erittäinkin kaikkein aimollisin juoruakka, joka ei
huolinut lapsista, ei taloudesta etkä mistään, kun vaan sai juosta
linttakengässä talosta taloon ja kannella kieliä naapureiden kesken.

Mutta hän, joka lauhentaa tuulen keritylle lampaalle, sovittaa
avioliitonkin ikeen notkistuvan niskan mukaan. Peregil kantoi tätä kovaa
osaa, että hänellä oli tämmöinen vaimo ja näin monta lasta, yhtä
suurella kestäväisyydellä kuin hänen aasinsa kantoi vesiruukkuja; ja
vaikka hän salaa monasti pudisti päätänsä, ei hän toki koskaan rohjennut
panna maltittoman vaimonsa taloushyveitä kysymykseen.

Muutenkin hän rakasti lapsiansa, aivan niinkuin pöllö rakastaa
poikiansa, koska näissä näkee oman kuvansa monistettuna ja
ikuisennettuna; sillä hekin olivat kaikki vahvoja, länkäsäärisiä ja
hartiokkaita. Myös oli siivo Peregilin paraita huvituksia se, että hän,
saatuansa muutamia maravedejä säästetyksi, joskus lähti huvittelemaan ja
otti koko sarjan mukaansa, muutamat käsivarsilleen, toiset hänen
takinhelmassaan rippumaan ja taas toiset hänen kintereillään juoksemaan;
antoi heidän juoksennella Vegan hedelmätarhoissa ja syöttää heille
hedelmiä, sillä aikaa kun hänen vaimonsa tanssi fandangoa pyhäseuransa
kanssa Darro-lakson Angosturoilla (lehtokujilla).

Oli myöhäinen kesä-yö, ja useimmat vedenkantajat olivat jo lopettaneet
vaivaloisen työnsä. Päivä oli ollut tavattoman kuuma; yö oli yksi noita
ihanoita kuutamo-öitä, jotka kutsuvat eteläisten ilman-alain asukkaita
ottamaan, vihannassa kävelemällä, vahinkonsa päivän helteestä ja
työttömyydestä jälleen, ja vielä kotvan keski-yönkin jälkeen nauttimaan
tuota raitistuttavaa viileyttä. Vedenostajia oli sentähden vielä ulkona.
Peregil, tämä pieni ymmärtäväinen, väsymätön perheen-isä, ajatteli
pienokaisiaan. "Vielä yksi matkustus kaivolle," sanoi hän itsekseen,
"ansaitsemaan pucheroa (putinkia) pienille kultanuppusilleni,
sunnuntaiksi." Näin sanoen kiipesi hän miehuullisesti Alhambran jyrkkää
mäkeä ylös, hyräili jotain laulua matkalla, sivaltaen aasiaan silloin
tällöin aikalailla, joko laulua säistelläkseen, tahi eläintä
kivoittaaksensa; sillä selkään annetaan Hispaniassa kaikille
vetoeläimille, rehun sijasta.

Kaivolle tultuansa hän ei tavannut siellä yhtään ihmistä, paitse yhden
yksinäisen muukalaisen Maurilaisessa puvussa, joka kuutamossa istui
eräällä kivipenkillä. Peregil jäi alaksi seisomaan ja katseli häntä
kummastellen, vähän peljätenkin, mutta Maurilainen viittasi häntä
astumaan likemmä. "Minä olen heikko ja sairas," sanoi hän, "auta minua
kaupunkiin pääsemään, niin maksan sinulle kahta vertaa enemmän koin
minkä voisit ansaita, jos täytät nuot vesiruukkusi."

Siivon vedenkantajan sydän liikkui sääliväisyyteen muukalaisen
rukouksesta. "Jumala varjelkoon minua," sanoi hän, "vaatimasta maksua
eli palkkiota niin mitättömästä asiasta." Hän auttoi hetikohta
Maurilaisen aasinsa selkään ja lähti verkasti Granadaan palaamaan, sillä
tuo Maurilais-raukka oli niin heikko, että hänen täytyi pitää häntä
kiini aasinsa seljässä, estääkseen häntä putoamasta.

Heidän kaupunkiin tultuansa kysyi vedenkantaja minne hänen piti viedä
hänet. "Ah," sanoi Maurilainen heikolla äänellä, "ei ole minulla kotoa
eikä kartanoa; minä olen muukalainen maassa. Salli minun täksi yöksi
kallistaa pääni levolle sinun majassasi, niin minä kunniallisesti
palkitsen sinut."

Siivo Peregil oli nyt täten odottamatta saanut uskottoman vieraan
vaivoiksensa, mutta hän oli siksi inhimillinen ettei kieltänyt yömajaa
mieheltä, joka oli noin surkeassa tilassa, ja niin vei hän Maurilaisen
asuntoonsa. Lapset, jotka, niinkuin tavallisesti, olivat avosuin
juosseet häntä kohtaamaan, kuultuaan aasin askeleet, juoksivat takaisin
peljästyksissä, nähtyänsä käärylakkisen muukalaisen, ja lymysivät äitin
taa. Tämä sitä vastoin meni pelkäämättä ulos, kuin kaakottava kana
poikainsa edellä, mieron koiran lähetessä.

"Mikä uskoton veitikka se on," huusi hän, "jota sinä tuot kotiin näin
myöhään, kääntääkses meihin inkvisitionin huomiota?"

"Malta, vaimoseni," vastasi Gallego, "tämä on sairas muukalais-raukka,
ystävittä ja koditta; hennotko käskeä häntä pois, ja antaa hänen kadulle
kuolla?"

Vaimon olis tehnyt mieli vielä väitellä; sillä vaikka hän asui
viheliäisessä hökkelissä, oli hän kumminkin hyvin huolellinen perheen
arvosta; mutta pieni vedenkantaja piti tällä kertaa varsin vakaisesti
puoltansa, eikä näyttänyt ensinkään aikovan taivuttaa päätänsä ikeen
alle. Hän autti Maurilais-paran astumaan ratsailta, ja levitti hänelle
maton lampaannahalle lattialle, huoneen viileimmassä osassa; sillä muuta
sänkyä hänellä köyhyytensä tähden ei ollut tarjota.

Ennen pitkää sai Maurilainen ankaroita puistutuksia, joihin
vedenkantajan taito sairaanhoitajana ei auttanut mitään. Sairasraukan
silmä osoitti hänen kiitollisuuttaan. Tuskain kerran helpottaessa,
käski hän hänet luoksensa ja sanoi matalalla äänellä: "Pelkään että
viimeinen hetkeni on tullut. Jos kuolen, niin testamenttaan sinulle
tämän rasian, laupiutesi palkinnoksi." Näin sanoen, aukasi hän
levättinsä, ja näytti vähäistä santelipuista rasiata, joka rippui
vyötäisille punotussa nahkavyössä. "Jumala suokoon teidän," vastasi
pieni siivo Galicialainen, "vielä elää monta vuotta ja nauttia
tavaraanne, olkoon se mikä hyvänsä." Maurilainen puisteli päätänsä; hän
laski kätensä rasialle ja aikoi sanoa siitä jotain enemmän, mutta hänen
puistatuksensa tulivat yhä ankarammiksi, ja vähän ajan perästä sen
jälkeen heitti hän henkensä.

Vedenkantajan vaimo tuli nyt kuin mieleltään pois. "Se tulee sinun
tyhmästä, hyvästä sydämestäsi," sanoi hän, "joka aina saattaa sinut
vastuksiin, tahtoessasi muita auttaa. Mihinkä joudumme, jos ruumis
tavataan meidän huoneessamme? Me pannaan vankeuteen murhaajina, ja jos
saamme henkemme pitää, niin Asianajajat ja Alguazilit hävittävät
meidät."

Peregil-parka oli yhtä paljon huolissaan, ja miltei katunut hyvää
tekoansa. Viimein pisti hänelle jotain päähän. "Ei ole vielä päivä,"
sanoi hän; "minä saatan kantaa ruumiin pois kaupungista ja haudata sen
hietaan Xenilin rannalle. Ei kukaan ole nähnyt Maurilaisen tulevan
huoneeseni eikä saa kukaan tietää mitään hänen kuolemastaan."

Tuumista toimiin. Hänen vaimonsa autti häntä; he käärivät onnettoman
Mahomettilaisen lattianmattoon, jolle hän oli kuollut, panivat hänet
poikkipäin aasin selkään, ja Peregil lähti astumaan virran rannalle.

Kovaksi onneksi asui vedenkantajaa vastapäätä eräs parran-ajaja, nimeltä
Pedrillo Pedrugo; uteliain, kielevin koko tuossa juoru-ammatissa, aina
valmis rakentamaan riitoja ja juonia, kissan naama, hoikkasäärinen,
liukas ja luikerteleva konna. Mainio Sevillan parran-ajaja ei käynyt yli
hänen tarkassa tiedossa maiden ihmisten oloista ja asioista, ja yhtä
vähän kuin seula taisi hän mitään tykönään pitää. Sanottiinpa hänen
nukkuvankin ainoastaan yksi silmä kerrallaan ummessa, ja pitävän toista
korvaa aina peitosta poissa, taitaakseen nähdä ja kuulla mitä tapahtui.
Se vaan on vissi, että hän tavallaan oli Granadan uutisten-onkijain
oikea tietopussi, ja että hänen luonaan kävi enempi parran ja tukan
ajattajia kuin kenenkään muun luona hänen ammatissaan.

Tämä häiläkkä parran-ajajakseen kuuli Peregilin tulevan kotiin
tavattomalla ajalla yötä ja hänen vaimonsa ja lapsensa voivottavan.
Hetikohta oli pää ulkona akkunasta, joka oli hänellä kurkistusreikänä,
ja hän näki naapurinsa auttavan erästä miestä Maurilaisissa vaatteissa
majaan sisälle. Tämä oli niin tavaton asia, että Pedrillo Pedrugo ei
saanut vähintäkään unta sinä yönä silmiinsä. Joka viides minuutti oli
hän reiällään kurkistamassa, tähysteli valkeanvaloa joka pilkoitti hänen
naapurinsa oven raoista, ja näki Peregilin ennen päivänkoittoa lähtevän
aasinsa kanssa matkaan, harvinainen kuorma sen seljässä.

Tähystelevä parran-ajaja tali hirmuisen levottomaksi; hän pisti vaatteet
päällensä, puikahti hiljaa ulos, seurasi vedenkantajaa kaukaapitäin,
kunnes näki hänen kaivavan kuopan Xenilin hietaiseen rantaan ja panevan
siihen jotain kuolleen ihmisen näköistä.

Parran-ajaja riensi kotiinsa, häälyi puodissaan kuin elävä hopea, pannen
kaikki paikat nurin narin, kunnes aurinko nousi. Nyt otti hän maljan
kainaloonsa ja kiirehti jokapäiväisen parran-ajattajansa, Alkaldin
(tuomarin) kotiin.

Alkaldi oli vastikään noussut ylös. Pedrillo Pedrugo asetti hänet
tuolille, kääräsi pyyheliinan hänen kaulaansa, piti maljaa, jossa oli
lämmintä vettä, hänen leukansa alla ja alkoi sormin pehmitellä partaa.

"Merkillisiä tapauksia!" sanoi Pedrugo, joka yhtä haavaa toimitti
parran-ajajan ja uudiskauppiaan virkaa. "Lystisti kylässä eletään!
Rosvoutta, murhaa ja hautausta, kaikki yhtenä yönä!"

"Mitä -- mitä sanotte?" huudahti Alkaldi.

"Sanon vaan," vastasi parran-ajaja, hieroen Alkaldin leukaa
saipuapalasella -- sillä Hispanialainen parran-ajaja veisaa viisi
harjasta -- "sanon vaan että Galicialainen Peregil on rosvonut ja
murhannut erään Maurilaisen Mahomettiläisen ja haudannut hänet, juuri
tänä Jumalan yönä, _Maldita sea la Noche_ -- kirottu olkoon tämä yö."

"Mutta kuinka sen tiedätte?" kysyi Alkaldi.

"Malttakaa, Sennor, niin saatte kuulla kaikki," vastasi Pedrillo, kävi
häntä nenään käsin ja pyyhkäsi partaveitsellä hänen leukaansa. Sitten
kertoi hän kaikki mitä oli nähnyt, ja teki molemmat tehtävät yhtä
haavaa: ajoi partaa, pesi leukaa ja pyyhki häntä likaisella
käsiliinalla, samalla kun rosvosi, murhasi ja hautasi Mahomettilaista.

Nyt oli niin asia, että tämä Alkaldi oli väkivaltaisin ja samalla ahnain
ja ilkein kansan-nylkijä koko Granadassa. Ei käy kuitenkaan kieltäminen
että hän piti oikeutta suuressa arvossa, sillä hän möi sitä
kullan-vaa'alla. Hän arvasi hetikohta että puheen-alainen asia koski
murhaa ja rosvousta; epäilemättä oli runsas saalis saatu; kuinka oli
tämä saatava lain oikeutettuihin käsiin? Sillä saada vaan rikoksentekijä
kiini --se olis vaan saaliin saaminen hirsipuulle; mutta saada saalis
käsiinsä -- se olis tuomarin hyöty, ja tämä oli, hänen lujan uskonsa
mukaan, oikeuden suuri tarkoitusperä. Näin ajatteli hän ja käsketti
luoksensa uskollisimman Alguazilinsa (kaupungin palvelijan), erään
päivettyneen konnan, nälistyneen näköisen, säätynsä tavan makaan
vanhassa Hispanialaisessa puvussa, laajassa mustassa hatussa, jonka
lierit olivat ylöskäännetyt, hienossa kaula-raajissa, pienoinen musta
kaapu hartioilla, likaiset mustat alusvaatteet, jotka vielä enemmin
ilmaisivat hänen laihaa pitkänroikeloa aluslaitostaan, ja kädessä kapea
valkoinen sauva, hänen virka-arvonsa kammottava merkki. Tämmöinen oli
tämä lain vainukoira vanhaa Hispanialaista rotua, jota hän usutti
poloisen vedenkantajan jäljille, ja niin suuri oli tämän hoppuisuus ja
niin tarkka hänen vainunsa, että oli Peregil-paran kintereillä,
ennenkuin tämä oli vielä kotiinsa palannutkaan, ja saatti sekä hänet
että hänen aasinsa oikeuden jakajan eteen.

Alkaldi loi häneen yhden noita hirvittäviä silmäyksiään. "Kuulepa,
hurtta," karjasi hän hänelle äänellä, jonka julmuudesta pienen
Galicialaisen polvet alkoivat horjua, "kuulepa, hurtta! älä yritäkään
rikostasi kieltämään; minä tiedän jo kaikki. Hirsipuu on tekosi oikea
palkka, mutta minä olen laupias ja annan minuani puhutella. Se mies,
joka huoneessasi murhattiin, oli Maurilainen, uskoton, kaupunkimme
vihollinen. Tottapa olet jumalisen innon viehätyksissä tappanut hänet.
Minä tahdon sentähden olla lempeä sinulle; anna tänne mitä olet
ryövännyt, niin painamme asian alas."

Onneton vedenkantaja kutsui kaikki pyhät todistajiksi viattomuuteensa;
ah, eipä yksikään heistä tullut, ja jos olisivatkin sen tehneet, Alkaldi
epäilemättä olis lyönyt kaikki heidän puheensa tyhjäksi. Vedenkantaja
kertoi miten Maurilainen oli kuollut, totuuden kaikella
mutkattomuudella, mutta kaikki oli turhaa.

"Aiotko pysyä väitöksessäsi," kysyi Alkaldi, "että tällä Maurilaisella
ei ollut kultaa eikä kalliita kiviä, ahneutesi esineenä?"

"Niin totta kuin toivon autuaaksi tulevani, Teidän Armonne," vastasi
vedenkantaja, "hänellä ei ollut mitään muuta kuin yksi santelipuinen
rasia, jonka hän testamenttasi minulle palkinnoksi hyvistä teoistani."

"Santelipuinen rasia! Santelipuinen rasia!" huudahti Alkaldi, säihkyvin
silmin, kalliita kiviä ajatellen. "Ja missä on se rasia? Minne olet sen
kätkenyt?"

"Teidän Armonne tarpeeksi," vastasi vedenkantaja, "se on eräässä
hevos-aasini vasussa, ja minä olen oikein sydämestäni antava sen Teidän
Armollenne."

Tuskin oli hän ehtinyt näin sanoa, kun innokas Alguazil syöksähti ulos
ja tuota pikaa toi tuon salaperäisen santelipuisen rasian. Alkaldi avasi
sen kiihkeästi ja vapisevin käsin; kaikki tonkivat esiin, katsoa
ällöttämään niitä tavaroita, joita siinä luultiin olevan, kun, heidän
harmikseen, siinä ei mitään muuta ollut kuin yksi pergamentti-kääry,
täyteen kirjoitettu Arabialaisia kirjaimia, ja yksi vahakynttilän
palanen.

Kun vangin syylliseksi näyttämisestä ei ole mitään ansion toivoa, on
oikeus, yksin Hispaniassakin, enimmiten puolenpitämätön. Sittenkuin
Alkaldi oli tointunut tyhjään menneistä toiveistaan ja nähnyt ettei
mitään arvollista ollut rasiassa, kuunteli hän maltillisesti
vedenkantajan selitystä, jonka hänen vaimonsa todistus vahvisti.
Saatuaan siis visseyden hänen viattomuudestaan, laski hän hänet irti
vankeudesta; sallipa hänen päällisiksi ottaa mukaansa Maurilaisen
testamentinkin: tuon santelipuisen rasian ja mitä siinä oli, hyvin
ansaituksi palkinnoksi hänen sääliväisyydestään, mutta piti hänen
aasinsa oikeudenkäynnin kustannusten korvaukseksi.

Me näemme siis onnettoman, pienen Galicialaisen vieläkin kerran
saatettuna välttämättömyyteen olla oma vedenkantajansa ja retostaa
Alhambran kaivolle iso saviruukku seljässä.

Eräänä kuumana kesäpäivänä vaivaloisesti rehkiessään kukkulata ylöspäin,
menetti hän tavallisen hyvän mielensä. "Mikä iiliäinen Alkaldiksi!"
huudahti hän, "kun ryöstää köyhältä raukalta hänen toimeentulonsa
välikappaleen, paraan ystävän mikä hänellä tässä maailmassa oli!"
Sitten, hänen muistellessaan tätä rakastettua osan-ottajaa kaikessa
hänen työssään ja kinauksessaan, puhkesi koko hänen luonteensa hyvyys
ilmi. "Ah sinä uskollinen, sinä armas aasini," valitti hän, laski
takkansa kivelle ja pyyhki hien otsastaan, "sinä ystäväni armahisin! Ah,
tottapa nyt ajattelet entistä isäntääsi! Niin, niin, sinä kaipaat
vesiruukkujasi -- elukka parka!"

Kukkuraksi hänen murheilleen otti hänen vaimonsa hänet, hänen kotiin
tullessaan, napinalla ja nuhteilla vastaan; vaimolla oli
silminnähtävästi voitto puolellaan, sillä hän oli varoittanut miestä
tuosta jalomielisestä vieraanvaraisuudesta, joka nyt oli tuottanut
hänelle kaikki nuot onnettomuudet; ja koska hän oli viekas nainen,
käytti hän jokaista tilaisuutta antaakseen miehensä tuntea hänen
etevämpää mielevyyttään. Kun hänen lapsillaan ei ollut ruokaa taikka he
tarvitsivat uusia vaatteita, hän monasti sanoi herjaten: "Menkää isän
luoksi -- hän saa periä Ghico kuninkaan Alhambrassa; käskekää häntä
raottamaan Maurilaista rahalipasta."

Onko kurjaa kuolevaista koskaan näin kovasti rangaistu hyvästä teosta?
Kovaonninen Peregil kävi allapäin pahoilla mielin, mutta suvaitsi vielä
kärsivällisesti vaimonsa herjauksia. Jo viimein, kun vaimo eräänä
iltana, hänen kuuman päivän riehnattuaan ja vaivaa nähtyään,
tavallisuutensa mukaan härsytti häntä, menetti hän kaiken
kärsivällisyyden. Ei hän tohtinut maksaa hänelle samalla mitalla, mutta
hänen silmänsä tähtäsivät santelipuista rasiaa, joka oli jakkaralla
kansi raollaan, ikäänkuin pilkkaa tehden hänen kärsimisestään. Hän otti
ja paiskasi sen vihoissaan lattiaan: "onneton oli se päivä, jona
ensikerran loin sinuun silmäni," huusi hän, "ja suojelin isäntääsi
kattoni alla."

Rasian pudottua lattiaan, lensi kansi kokonaan auki, ja
pergamentti-kääry vierähti ulos, Peregil istui ja katseli sitä, synkässä
hiljaisuudessa. Viimein sai hän ajatuksensa kootuksi; "kukapa tietää,"
ajatteli hän, "eikö tämä kirjoitus saata olla tähdellinenkin, koska
Maurilainen semmoisella huolella talletti sitä?" Hän otti sen ylös ja
pisti poveensa, ja aamulla sen jälkeen, vettä kaduilla huutaen
tarjoillessaan, seisahtui hän muutaman puodin eteen, jota piti eräs
Tangerista oleva Maurilainen, joka möi koristeita ja haju-aineita
Zacatinissa, ja pyysi tätä selittämään sisällystä.

Maurilainen luki kääryn tarkallisuudella, pyyhkäsi partaansa ja
naurahti. "Tämä käsikirjoitus," sanoi hän, "sisältää loihtusanat, joilla
kätketyitä, mahtavan noituuksen alaisina olevia aarteita löydetään.
Siinä sanotaan olevan semmoisen voiman, että vankimmatkin salvat ja
teljet, niinpä timanttikalliokin väistyy sen edestä."

"Viisi siitä!" huudahti pieni Galicialainen, "mitäpä se minua auttaa?
Minä en ole taikuri, enkä tiedä yhtään maahan kaivettua aarretta." Niin
puhein nosti hän vesiruukkunsa olalleen, jätti kääryn Maurilaisen
käsiin, ja astui edelleen vettä tarjoillen.

Samana iltana, hämärissä Alhambran kaivon luona lepäillessään, tapasi
hän siellä tuon tavallisen lörpöttelijä-seuran, jonka pakina enimmiten,
tänä aikana vuorokautta, koski vanhoja satuja ja ihmeellisiä
kertomuksia. Koska kaikki seuran jäsenet olivat köyhiä kuin rotat,
haastelivat he enimmiten ja mieluisimmin tuosta tavallisesta aineesta,
kätketyistä aarteista, joita Maurilaiset olivat jättäneet Alhambran eri
paikkoihin. Erittäinkin olivat he siinä kaikki yksimielisiä, että suuria
tavaroita oli kätkettynä syvällä maassa, Seitsemän Huonekerran Tornin
alla.

Nämät sadut tekivät kummallisen vaikutuksen kunnon Peregilin mieleen, ja
pystyivät yhä syvemmälle hänen sieluunsa, kun hän sieltä palasi synkkiä
lehtokujia pitkin. "Mitäs jos aarteita todellakin olisi kätkettynä tuon
tornin alla -- ja jos kääry, jonka jätin Maurilaiselle, tekis minulle
mahdolliseksi saada ne käsiini!" Siinä ankarassa mielenkuohussa, johonka
tämä ajatus saatti hänet, oli hän miltei pudottaa vesiruukkunsa.

Tänä yönä heittelehti hän sinne tänne vuoteellansa, ja tuskin sai
silmiään umpeen, ajatuksilta, jotka hänen aivojaan häiritsivät. Varhain
aamulla meni hän Maurilaisen puotiin ja kertoi hänelle kaikki mitä hänen
sielussaan tapahtui. "Sinä osaat lukea Arabian kieltä," sanoi hän,
"menkäämme yhdessä torniin ja koetelkaamme tuon noituuden voimaa; jos ei
se onnistu, meille ei käy pahemmin kuin ennenkään, mutta, jos se
onnistun, me jaamme kahtia kaikki aarteet, jotka löydämme."

"Seis," vastasi Maurilainen; "tämä kirjoitus ei riitäkään itsestään; se
on luettava sydän-yöllä, omituisella tavalla kokoonpannun ja valmistetun
vahakynttilän valossa, jonka aineksien saaminen ei ole minun vallassani.
Ilman sellaista kynttilää käärystä ei ole mitään hyötyä."

"Hyvä, hyvä," huudahti pieni Galicialainen, "minulla on sellainen
vahakynttilä käsillä, ja minä tuon sen tuossa paikassa tänne." Näin
sanottuaan riensi hän kotiin ja toikin kohta keltaisen vahakynttilän
palasen, jonka oli löytänyt tuosta santelipuisesta rasiasta.

Maurilainen hypisteli ja haisteli sitä. "Tähän keltaiseen vahaan," sanoi
hän, "on harvinainen ja kallis suitsutus yhdistettynä. Semmoisesta
tuossa kääryssä puhutaan. Sen palaessa lujimmatkin muurit ja
salaisimmatkin luolat aukeavat. Onneton kuitenkin se, joka viipyy siellä
sisällä kunnes se sammuu. Hän jää sinne, noidutuksi, ynnä aarteen
kanssa."

He sopivat nyt että koettelisivat noituutta sinä yönä; he lähtivät siis
hyvin hiljan, kun ei ketään muita enää liikkeellä ollut kuin
tarhapöllöjä ja yölipakoita, Alhambran metsäistä kukkulaa ylöspäin, ja
lähenivät tuota salatemppuista tornia, joka oli puiden kätkössä, ja
jonka kamaluutta lisäsi niin monet sadut ja kummalliset kertomukset.
Lyhdyn valossa tulivat he hamuillen, pensaiden läpi ja maahan
romahtaneiden kivien yli, erääsen holviin tornin alla. Peljäten ja
vapisten astuivat he kallioon hakatuita portaita alas, jotka veivät
tyhjään, nuoskeaan ja kamalaan kammioon, josta uudet portaat veivät
vielä syvempään holviin. Täällä menivät he neljiä eri portaita alas,
jotka kaikki menivät yhtä moneen holviin, joista yksi oli toisensa
päällä, mutta neljännessä oli luja lattia; ja vaikka, puheen mukaan,
vielä kolme holvia oli yhä syvemmällä, niin oli kumminkin mahdotonta
päästä niihin, koska olivat suljetut taikauksella mitä tehokkaimmalla.
Ilma tässä holvissa oli nuoskea ja kolkko, ja haisi maalta, ja kynttilä
levitti vaan vaivoin muutamia himeitä säteitä. He seisahtuivat tänne
vähäksi aikaa, niin peljästyksissä että tuskin hengittää taisivat,
kunnes kuulivat vartijatornin kellon lyövän kahtatoista; he sitten
sytyttivät vahakynttilän, joka levitti mirhamin, pyhän savun ja
hyvänhajuisen pihkan lemua.

Maurilainen alkoi lukea vakaisella äänellä. Hän oli juuri lopettanut,
kun kuului jytinä, niinkuin maan alta. Maa tärisi, lattia aukesi ja sen
alta näkyi portaat. Kauhistuksesta vapisten astuivat he alas ja näkivät,
lyhdyn valossa, että jo olivat toisessa holvissa, joka oli täynnä
Arabialaisia päällekirjoituksia. Keskellä lattiata oli iso arkku,
seitsemällä rautapitimellä varustettu, ja kummassakin päässä arkkua
istui tenhottu Maurilainen täydessä sota-asussa, mutta liikkumattomana
kuin kuvapatsas, tuon mahtavan taikauksen tähden. Arkun edessä oli
monenlaisia astioita, täynnä kultaa ja hopeata ja kalliita kiviä. He
pistivät kätensä suurimpaan niistä, aina kyynärpäähän asti, ja joka
kerta nostivat he siitä kourallisen isoja keltaisia Maurilaisia
kultarahoja, taikka rannerenkaita ja koristeita samasta kalliista
metallista, jonka ohessa silloin tällöin joku Itämaisia helmiä pitävä
kaulanauha tarttui heidän sormiensa väliin. Yhtä kaikki he lakkareitaan
saaliilla täyttäessään vapisivat ja lyhyeen hengittivät, ja pelvoissaan
katselivat noita kahta noiduttua Maurilaista, jotka tuimina ja
liikkumattomina istuen tuijottavin silmin heitä katselivat. Viimein
säikähtivät he mahdottomasti jotain jytäkkätä, jonka luulivat
kuulevansa, syöksähtivät portaita ylös, kuppuroitsivat toinen toisensa
kanssa ylemmässä huoneessa, kaasivat ja sammuttivat vahakynttilän, jonka
perästä lattia taas ummistui julmalla paukkeella.

Pelvosta vapisten he eivät ennen pysähtyneet, kuin olivat hamuilleet
tornista ulos ja näkivät tähtien vilkkuvan puiden välitse. Nyt istuivat
he ruohikkoon ja jakoivat saaliin, vakaasti päättäen tällä kertaa tyytyä
tähän ensimmäiseen saaliiseen, mutta jonakin muuna yönä palata ja
tyhjentää astiat pohjaa myöten. Ollakseen vakuutetut toistensa
rehellisyydestä, he jakoivat taikakalutkin keskenään ja ottivat, toinen
pergamentti-kääryn, toinen vahakynttilän-palasen; tämän tehtyään
lähtivät he lakkarit pullollaan ja sydämet keveinä Granadaan jälleen.

Heidän mennessään rinnettä alas, kuiskasi viekas Maurilainen pari
varoittavaa sanaa pienelle yksinkertaiselle vedenkantajalle.

"Peregil ystäväni," sanoi hän, "tämän asian pitää pysyä syvimpänä
salaisuutena, kunnes olemme vallanneet aarteen ja saaneet sen
luotettavaan paikkaan. Jos Alkaldi saapi siitä pienintäkään vihiä, me
olemme hukassa."

"Tottapa niin," vastasi Galicialainen; "ei mikään asia ole todempi."

"Peregil ystäväiseni, sinä olet ymmärtäväinen mies, enkä epäile sinun
saattavan pitää salaisuuden salaisuutena; mutta sinulla on vaimo."

"Hän ei saa tietää sanaakaan," vastasi pieni vedenkantaja lujalla
äänellä.

"Hyvä," sanoi Maurilainen, "minä luotan viisauteesi ja lupaukseesi."

Ei koskaan ole lupaus ollut vissimpi ja vilpittömämpi; mutta ah! kuka
aviomies saattaa kätkeä salaisuuden vaimoltaan? Ei suinkaan vedenkantaja
Peregil, herttaisin ja myötäisin kaikista puolisoista. Kotiin tullessaan
tapasi hän vaimonsa syvissä ajatuksissa, kamarin loukossa. "Oikein
hyvä," huudahti vaimo, hänen sisään astuissaan, "jopa viimeinkin toki
tulet kotiin, kupsittuasi siellä täällä näin hiljaan yöhön. Ei muuta
puutu, kuin että taas olet laahannut tänne jonkun Maurilaisen, talon
ystäväksi?" Sitten purskahti hän itkemään, väänteli käsiään, löi
rinnalleen ja huusi: "Voi minua onnetonta naista! Mihinkä joutunenkaan!
Taloni rosvoneet ja ryöstäneet asianajajat ja Alguazilit! Mieheni
laiskuri, joka ei enää hanki leipää taloon, vaan juoksee yöt päivät
kylää uskottomain Maurilaisten kanssa! Voi lapsiani, lapsi parkojani,
mihinkä ne joutuvat! Kerjäläisiksi kaduille, se on meidän osamme."

Siivo Peregiliin pystyi vaimon valitus niin, ettei hän itsekään voinut
olla voivotuksiin puhkeamatta. Hänen sydämensä oli yhtä täynnä, kuin
hänen lakkarinsa, ja sen täytyi päästä purkautumaan. Hän pisti kätensä
taskuun, otti sieltä kolme eli neljä isoa kultarahaa ja laski ne vaimon
poveen. Vaimo rukka katseli miestään suurin silmin eikä voinut ymmärtää
mitä tämä kultasade merkitsi. Ennenkuin hän ennätti tointua
kummastuksistaan, otti pieni Galicialainen kultaketjut, heilutti niitä
hänen silmäinsä edessä, hyppi iloissaan ja levitti suunsa seljälleen,
korvasta toiseen asti.

"Pyhä neitsy, varjele meitä!" huusi hän. "Mitä olet tehnyt, Peregil!
Ethän ainakaan liene murhannut ja ryöstänyt?"

Tuskin oli tämä ajatus ennättänyt nousta vaimoparan sydämeen, ennenkuin
se muuttui täydeksi varmuudeksi. Hän näki vankihuoneen ja hirsipuun
tuonnempana, ja pienen länkisääri Galicialaisen siinä roikkuvan, ja
joutui, kuvas-aistinsa hirveiden näkyin valloissa, puistutuksiin mitä
hirmuisimpiin.

Mitäpä miesraukka taisi tehdä? Hänellä ei ollut muuta keinoa
lohduttaaksen vaimoansa ja karkoittaakseen hänen hirveitä
mielikuvatuksiaan, kuin kertoa koko juttu tästä onnettomasta löydöstä.
Tätä ei hän kumminkaan ennen tehnyt, kuin oli ottanut vaimoltaan sen
juhlallisen lupauksen, ettei tämä kellekään kuolevaiselle mainitsis
tästä tapauksesta.

Selittää vaimon iloa olis mahdotonta. Hän kavahti miehensä kaulaan, ja
oli tukahuttaa hänet hyväilyksillään. "Nyt vaimoseni," huudahti pikku
mies jalosti suurennellen, "mitä sanot Maurilaisen testamentista? Älä
tulekaan vasta torumaan minua, että olen auttanut toista ihmistä
hädässä."

Siivo Galicialainen ryömi lampaannahalleen ja nukkui makeasti kuin
untuva-vuoteella. Eipä niin hänen vaimonsa; hän tyhjensi kaikki mitä
lakkareissa oli lattian matolle, ja istui kaiken yökauden noita
Arabialaisia kultarahoja lukien, koetteli ranne- ja korvarenkaita,
kuvaillen mieleensä kuinka komealta hän tulisi näyttämään, kun saisi
luvan oikein käyttää rikkauttansa.

Aamulla sen jälkeen otti kunnon Galicialainen ison kultarahan, meni
viemään sitä muutaman juveelin-kauppiaan puotiin Zacatinissa, tarjosi
sitä kaupaksi ja sanoi sen löytäneensä Alhambran raunioissa.
Juveelinkauppias näki siinä Arabialaisen päällekirjoituksen ja että
raha oli kultaa mitä puhtainta; mutta ei tarjonnat enempää kuin
kolmannen osan sen arvosta, johonka vedenkantaja hyvin tyytyikin.
Peregil osti nyt uusia vaatteita ja kaikenlaisia leikkikaluja
pienoisilleen, ja mitä hyväksi atriaksi tarvittiin, palasi kotiinsa,
pani kaikki lapset tanssimaan ympärillään, ja hyppi itse ringin
keskellä, isistä onnellisinna.

Vedenkantajan vaimo piti lupauksensa vaiti-olosta, ihmeellisen tarkasti.
Puolitoista päivää liikkui hän töissään salamielisen näköisenä ja sydän
halkeamallaan, mutta piti yhtäkaikki suunsa kiini, vaikka juoksuakkoja
kuhisi hänen ympärillään. Ei malttanut hän kumminkaan olla laillaan
suurentelematta, puolusteli repaleista pukuansa, mainitsi aikovansa
tilata uuden kultareunuksisen ja lasipalloilla koristetun leningin, ja
uuden pitsillisen manttiljan eli kaapusen ja heitteli vihjauksia
miehensä aikomuksesta heittää tuo hänen terveydelleen vahingollinen
vedenkauppa pois. Myös luuli hän heidän kaiken taloutensa kanssa tulevan
kesäksi siirtymään maalle, että lapset saisivat hengittää puhdasta
vuoren-ilmaa, sillä mahdotonta oli muka kestää kaupungissa kuumaa
vuodenaikaa.

Ämmät katselivat toisiaan suurin silmin, luullen naisparan tulleen
mieleltä pois; ja hänen suun-muikisteluistaan ja muhosteluistaan ja
suurentelevasta teeskentelemisestään nousi yleinen nauru ja lystillisyys
hänen ystävissään, samassa kun hän ennätti heihin selin kääntyä.

Mutta jos hän kylällä ollessaan malttoikin mielensä, hän kotona otti
vahinkonsa takaisin, puki hänensä kuin kummitukseksi komeihin,
itämaisista helmistä koottuihin kaulanauhoihin, Maurilaisiin
rannerenkaisin, timanttikoristeihin tukassaan, käveli edes takaisin
huoneessa likaisissa ryysyissään, seisahtuen tuotuostakin
ihastelemaan komeuttaan särjetyn peilinsä hitusessa. Mielettömässä
turhamielisyydessään ei hän malttanut olla kerran akkunasta ulos
kurkistamatta, iloitakseen vaikutuksesta, minkä hänen koreutensa tekisi
sivukulkeviin.

Mutta sallimus ei suonut paremmin käydä, kuin että Pedrillo Pedrugo, tuo
hätähoppuinen parran-ajaja, juuri samalla haavaa istui työttömänä
puodissaan, toisella puolen katua, ja hänen tähystävät silmänsä keksivät
pian nuot kimeltelevät timantit. Paikalla oli hän tirkistys ikkunassaan
katselemassa vedenkantajan ryysyistä, itämaisen morsiamen kaikella
loistolla huoliteltua vaimoa. Tuskin oli hän ennättänyt visusti
tarkastella vaimon koristeita, kun jo täyttä vauhtia mennä heiskutti
Alkaldin luokse. Heti sai nälkäinen Alguazilikin vihin tästä, ja ennen
iltaa laahattiin poloinen Peregil taas tuomareinsa eteen.

"Mitenkäs tämän asian laita on, hurtta?" huusi Alkaldi hurjalla äänellä.
"Sinä sanoit että se Uskoton, joka kuoli huoneesesi, ei jättänyt mitään
jälkeensä, muuta kuin tyhjän rasian, ja nyt kuulen vaimosi leijailevan
ryysyissään helmillä ja timanteilla koristettuna. Katala! hanki heti
paikalla tänne se saalis, jonka olet ryöstänyt onnettomalta uhriltasi,
ja ole valmis roikkumaan siinä hirsipuussa, joka jo on kyllästynyt sinua
odottamaan."

Säikähtynyt vedenkantaja lankesi polvilleen ja antoi juurtajaksaisen
selityksen, kuinka ihmeellisellä tavalla hän oli saanut rikkautensa.
Alkaldi, Alguazili ja kavala parran-ajaja kuuntelivat halukkaasti tätä
Arabialaista satua noidutusta aarteesta. Alguazili lähetettiin noutamaan
Maurilaista, joka oli ollut noituuksessa avullisena. Mahomettilainen
astui sisään melkein mielettömänä säikäyksestä, kun näki olevansa
oikeuden veren-imijäin kynsissä. Nähdessään vedenkantajaa typerän ja
tyrmistyneen käytöksen, ymmärsi hän kohta koko asian. "Sinä katala
ihminen," sanoi hän hänen vieritseen mennessään, "enkö ole varoittanut
sinua vaimosi kielevyydestä?"

Maurilaisen selitys kävi aivan yhteen vedenkantajan selityksen kanssa;
mutta Alkaldi oli olevinaan heikkouskoinen ja uhkaili vankeudella ja
ankaralla tutkinnolla.

"Malttakaa, hyvä Sennor Alkaldi," sanoi Mahomettilainen, joka sillä
aikaa oli saanut tavallisen kekseliäisyytensä ja mielenmalttinsa
jälleen. "Älkäämme joutavilla riidoilla tuhlatko onnettaren suosiota. Ei
kukaan tiedä tätä tapausta, muut kuin me -- pitäkäämme se meidän
yksinomaisena salaisuutena. Ompa rikkautta holvissa kyllä tekemään
meistä kaikista rikkaita miehiä. Luvatkaa kaunis jako, niin kaikki
tuodaan esiin -- älkää luvatko, niin holvi pysyy iäti ummessa."

Alkaldi neuvoitteli syrjässä Alguazilin kanssa. Tämä jälkimäinen oli
vanha kettu ammatissaan. "Luvatkaa jotain," sanoi hän, "kunnes olemme
saaneet aarteen käsiimme. Sitten saatatte vallata kaikkityyni, ja jos
hän ja hänen rikoskumppaninsa rohkenee hiiskua, saatatte uhata heitä
raipoilla ja kaakipuulla, hairauskoisuudesta ja noituudesta."

Alkaldi hyväksyi neuvon. Lempeämmän näköisenä kääntyi hän Maurilaisen
puoleen ja sanoi: "Tämä on juttu kummallinen, ja saattaa osaksi olla
tosikin, mutta minulla täytyy olla siihen silminnähtävä todistus. Tänä
yönä pitää sinun tehdä uudestaan tuo taika minun läsnäollessani. Jos
siellä todellakin on semmoisia aarteita, me ystävällisesti jaamme ne
keskenämme emmekä enää virka mitään tästä asiasta; mutta jos olette
pettäneet minut, niin älkää toivokokaan mitään armoa minun puoleltani.
Siihen asti täytyy teidän jäädä vankeuteen."

Maurilainen ja vedenkantaja suostuivat mielellään tähän välipuheesen,
iloisina siitä että loppu oli vahvistava heidän sanainsa totuuden.

Keski-yön korvilla lähti Alkaldi salaa liikkeelle, Alguazili ja
hätähoppuinen parran-ajaja muassa, kaikki aseilla hyvästi varustettuina.
He kuljettivat Maurilaista ja vedenkantajaa vankeina, ja heillä oli
muassaan vedenkantajan aasikin, odotetun aarteen kantamista varten. He
tulivat tornille, kenenkään näkemättä, kytkivät aasin viikunapuuhun ja
astuivat tornin neljänteen holviin alas.

Pergamentti-kääry otettiin esiin, keltainen vahakynttilän pätkä
sytytettiin ja Maurilainen luki loihtusanat. Maa tärisi niinkuin
ennenkin, lattia aukesi ankarasti jyskäen, ja kaitaiset portaat tulivat
näkyviin. Alkaldi, Alguazili ja parran-ajaja seisoivat säikäyksissään
kuin naulattuina eivätkä tohtineet mennä alas. Maurilainen ja
vedenkantajat astuivat nyt alla olevaan holviin ja tapasivat nuot kaksi
Maurilaista, niinkuin ennenkin, äänettöminä ja liikkumattomina. He
ottivat kaksi astiata, täynnä kultarahoja ja hohtokiviä. Vedenkantaja
kantoi ne ylös, toisen toisensa perään, hartioillaan, mutta vaikka hän
oli jäykkäselkäinen ja takan kantoon tottunut, horjui hän kumminkin
niiden painon alla, ja näki, kun ne rippuivat kahden puolen aasin
seljässä, että niissä oli juuri niin paljo kuin se jaksoi kantaa.

"Olkaamme nyt tyytyväiset," sanoi Maurilainen, "tässä on niin paljo
rikkautta kuin voimme kuljettaakin kenenkään näkemättä, ja kyllä
tekemään meitä niin rikkaiksi kuin sydämemme saattaa halutakin."

"Onko vielä tavaraa tuolla alhaalla?" kysyi Alkaldi.

"On kalliin kaikista," sanoi Maurilainen, "iso rautapitimillä varustettu
arkku, täynnä helmiä ja kalliita hohtokiviä."

"Meidän täytyy välttämättömästi saada auki se arkku," huusi ahnas
Alkaldi.

"En mene enempää noutamaan," vastasi Maurilainen äreällä äänellä, "kyllä
on kyllä järjelliselle miehelle -- enemmässä on liikaa."

"Ja minä," sanoi vedenkantaja, "en rupea enää takkaa sieltä kantamaan ja
aasiparkani selkää taittamaan."

Nähtyään käskyin, uhkausten ja rukousten yhtä vähän auttavan, kääntyi
Alkaldi kahden uskollisen ystävänsä puoleen. "Auttakaa minua," sanoi
hän, "kantamassa arkkua ylös, niin jaamme keskenämme mitä siinä on."
Näin sanoen meni hän portaita alas, Alguazilin ja parran-ajajan vapisten
ja vastahakoisesti häntä seuratessa.

Tuskin oli Maurilainen nähnyt heidän alas ennättäneen kun sammutti tuon
keltaisen vahakynttilän palasen; lattia meni tavallisella ryskeellä
umpeen ja nuot kolme kunnon herra jäivät holviin.

Sitten riensi hän noita kolmia portaita ylös eikä ennen seisahtunut kuin
oli ulkoilmassa. Pieni vedenkantaja seurasi häntä minkä verran hänen
lyhyet säärensä sallivat.

"Mitä olet tehnyt?" huusi Peregil, vähän hengähdettyään, "Alkaldi ja ne
kaksi muuta miestä ovat holviin haudatut."

"Se on Allahn tahto!" vastasi Maurilainen, partaansa pyyhkäisten.
"Sallimuksen kirjassa on kirjoitettuna, että he pysyvät tenhottuina,
siksi kunnes joku seikkailija tulevaisuudessa purkaa noituuksen.
Tapahtukoon Jumalan tahto!" Näin sanoen nakkasi hän vahakynttilän pätkän
kauas lakson pensaikkoon.

Nyt el ollut yhtään mahdollisuutta auttaa, jonkatähden Maurilainen ja
vedenkantaja riensivät kallista kuormaa kantavan aasin kanssa
kaupunkiin, ja kunnon Peregil ei malttanut olla suutelematta ja
hyväilemättä pitkäkorvaista työkumppaniaan, joka nyt oli annettu hänelle
takaisin ja lain kourista pelastettu, ja vaikeata todellakin on tietää
mikä tällä hetkellä enemmin iloitti tätä siivoa pikkumiestä: vallattu
aarre vaiko hänen jälleen saatu aasinsa.

Maurilainen ja vedenkantaja jakoivat saaliinsa ystävällisesti ja
tunnollisesti, se vaan että edellinen, joka oli kiiltokaluihin hieman
mielistynyt, laitti niin, että hän kasaansa sai useimmat helmet,
hohtokivet ja muut pikkukalut, jota vastoin hän aina, juveelien sijaan,
antoi vedenkantajalle pelkkää kultaa, viisi kertaa sen enemmän, johon
toinen oikein hyvästi tyytyikin. Myös olivat he niin viisaat, etteivät
enää antauneet sen enempiin rettelöihin, vaan siirtyivät pois, muissa
maissa rauhassa rikkauttaan nauttimaan. Maurilainen palasi Afrikaan,
syntymäkaupunkiinsa Tetuaniin, ja Galicialainen vaimoineen ja lapsineen
muutti Portugaliin. Täällä tuli hänestä, vaimonsa vaarinpidon ja
varoitusten kautta, jokseenkin mahtava mies; sillä vaimo sai tämän
siivon pikkumiehen pukemaan pitkän runkonsa ja lyhyet reitensä jakkuun
ja housuihin, asettamaan sulkatöyhdöllä koristetun hatun päähänsä ja
miekan vyölleen, panemaan sukunimensä, Peregil, pois, ja sen sijaan
ottamaan tuon kauniimmalta kuuluvan Don Pedro Gil. Hänen lapsensa
kasvoivat ja vaurastuivat hupaisiksi, iloisiksi, vaikka pieniksi ja
länkisäärisiksi, ja Sennora Gil'istä, kantapäästä kiireesen asti
hipsutetusta, pitsitetystä ja tupsutetusta, kimeltelevillä sormuksilla
jokaisessa sormessaan koristetusta, tuli huolettoman vaatteuksen ja
laaduttomain koristusten malli.

Alkaldi ja hänen molemmat apumiehensä pysyivät Seitsemän Huonekerran
Tornin alla suljettuina, ja ovat siellä noituukseen jääneinä vielä
tänäkin päivänä. Jos Hispanialta joskus tulee puuttumaan parittavia
parran-ajajia, toisen omaa raappovia Alguazileja ja lahjoja ottavia
Alkaldeja, silloin heitä haettakoon; mutta jos heidän täytyy odottaa
kunnes se aika tulee, on peljättävä, että heidän tenhouksensa kestää
tuomiopäivään asti.



Satu Alhambran ruususta.


Joku aika sen jälkeen kun Maurilaiset olivat luovuttaneet Granadan, oli
tämä ihana kaupunki usein Hispanialaisten kuninkaiden mielipaikkana,
kunnes useat peräksyttäin seuraavat maanjäristykset, jotka kukistivat
paljon kartanoita ja täryyttivät Maurilaisia tornia pilalle asti,
säikyttivät heidät pois siirtymään.

Monta monituista vuotta kului sitten, joiden kuluessa Granadaa harvoin
kunnioitettiin kuninkaallisten vieraiden läsnäololla. Aateliston
hovilinnat olivat äänettöminä ja suljettuina, ja Alhambra seisoi, kuin
halveksittu kaunotar, surullisessa yksinäisyydessä, huonosti hoidettuin
puutarhainsa keskellä. Prinsessain torni, ennen muinoin noiden kolmen
ihanan Maurilaisen prinsessan asunto, oli, kuin muutkin paikat, autiona,
ja hämähäkki kutoi verkkoansa kullattuin kattoin poikki, ja yölipakot ja
tarhapöllöt tekivät pesiään sen kammioihin, joita Zaydan, Zoraydan ja
Zorahaydan läsnäolo oli kaunistanut. Tämän tornin huonoon hoitoon lienee
osaksi ollut syynä läheisten asukkaiden taikauskoisuus. Kulkupuheena
oli, että kaunis Zorahayda, joka oli kuollut tähän torniin, liikkui
siinä jälleen ja että hänen hahmunsa usein kuutamolla istui suihkukaivon
vierellä salissa, taikka vaikeroiden vaelteli katolla, ja että hänen
hopeakantelensa helinä sydän-yön aikana kuului niille jotka kulkivat
alapuolella olevan lakson kautta.

Jo viimein kunnioitettiin Granadaa vielä hoviväen läsnäololla. Koko
maailma tietää, että Filippi V oli ensimmäinen Bourboni, joka piti
Hispanialaista valtikkaa; koko maailma tietää niinikään että hän, toisen
kerran naidessaan, otti puolisokseen Parman ihanan prinsessan Elisabetan
eli Isabellan, ja että, näiden tapausten johdosta, eräs Ranskalainen
prinssi ja eräs Italialainen prinsessa yhdessä istuivat Hispanian
valtaistuimella. Tämän loistavan parikunnan vastaanottamista varten
korjattiin ja sisustettiin Alhambra kaikella innolla ja
kiireellisyydellä. Hovilaisten tulo muutti kokonansa sitä ennen aution
hovilinnan näön. Torvien räikkinä ja rumpuin räminä, oriiden kavionkapse
ja korskunta poluilla ja ulkopihoilla, välkkyvät aseet ja liehuvat liput
katonharjoilla ja tornien huipuilla, kaikki muistutti tämän linnan
muinaisia sotaisia ja kunniarikkaita aikoja. Lauhkeampi henki vallitsi
kumminkin tämän kuninkaallisen hovilinnan sisällä. Siellä kuului
silkkileninkien kahina ja kunnioittavain hoviherrain varuisa astunto ja
kuiskivia ääniä vierashuoneista; hovipalvelijoita ja hovineitiä käveli
puutarhoissa ja musiikin helinä kuului avointen akkunain kautta.

Hovin seurueessa oli myöskin eräs kuningattaren mielipalvelija nimeltä
Ruyz de Alarçon. Kun sanomme häntä kuningattaren mielipalvelijaksi, me
vaan harvoilla sanoilla lausumme hänen kiitostansa; sillä joka henki
ihanan Elisabettan seurueessa oli erinomainen sulostaan, ihanuudestaan
ja taitolahjoistaan. Hän oli äskettäin täyttänyt kahdeksantoista vuotta,
oli keveä ja notkea varreltaan ja ihana kuin nuori Antonio.
Kuningattaren edessä oli hän pelkkä alamaisuus ja kunnioitus, mutta
sydämessään huikenteleva ja kevytmielinen poika, hovinaisten hyväilemä
ja pilaama, ja ikäisekseen kovin tavastunut naisten kanssa
seurustelemaan.

Tämä kevytmielinen hovipalvelija kuljeskeli eräänä aamuna lehdoissa
Generalife-linnan vierellä, josta taisi nähdä Alhambran tiluksille. Hän
oli huvikseen ottanut mukaansa kuningattaren mieluisimman haukan. Tällä
huvikävelyllään näki hän linnun lentävän eräästä pensaasta ulos; hän
sieppasi haukalta päänpeiton pois ja laski sen lentämään. Haukka kohosi
korkealle ilmaan, iski saaliisensa, mutta laukuili pois jälleen, kun ei
saanutkaan sitä kiini, huolimatta hovipalvelijan kutsumisista. Tämä
seuraili liitelevää lintua silmillään, sen oikullisella lennolla, kunnes
näki sen lentävän istumaan erään kaukaisen ja yksinäisen tornin
sakaroille, Alhambran ulkomuurilla, joka torni oli rakettu erään
notkelman partaalle, mikä eroitti kuninkaallisen linnan Generalifen
tiluksista. Tämä juuri oli Kolmen Prinsessan Torni.

Hovipalvelija meni notkelmaan ja läheni tornia, mutta lakson puolelta ei
ollut torniin yhtään porttia. Hän teki sentähden pitkän kaarron sille
puolen porttia, joka oli muurien sisäpuolella.

Vähäinen, ruoko-aidalla ympäröitty, myrttipensaiden varjoama, puutarha
oli tornin edustalla. Hovipalvelija avasi veräjän, ja meni
kukkapenkereiden ja ruusupensaiden välitse portille. Se oli kiini ja
salvattu. Portin raosta silmäsi hän sisäpuolelle. Siellä oli vähäinen
Maurilainen sali, seinät koristetut stukkiteoksilla, ja sali muuten
kaunistettu hoikilla marmoripylväillä ja kukilla ympäröityllä
alabasterilähteellä. Keskellä huonetta rippui kullattu häkki, jossa oli
lintu, ja häkin alla tuolilla makasi kirjava kissa silkkikääryin ja
ompelukaluin keskellä, ja silkkinauhalla varustettu kitarri seisoi
lähdettä vasten pystytettynä.

Ruyz de Alarçon hämmästyi näitä naisellisen sulon ja koristeiden jälkiä
näin yksinäisessä ja, niinkuin hän luuli, autiossa tornissa. Ne
muistuttivat hänelle Alhambrassa kulkevia satuja tenhotuista saleista,
ja tuo kirjava kissa oli luultavasti joku noiduttu prinsessa.

Hän naputti hiljaa ovea. Kauniit kasvot kurkistivat ulos oven päällä
olevasta vähäisestä akkunasta, ja peräysivät samassa. Hän odotteli,
toivoen ovea avattavan, mutta hän odotti turhaan; ei yhtään askelta
kuulunut sisään -- kaikki oli hiljaa. Olivatko hänen aistinsa pettäneet
hänet, vai oliko tuo kaunis näky tornin haltijatar? Hän koputti
uudestaan ja kovemmasti. Vähän ajan perästä nuot heloiset kasvot vielä
kerran kurkistivat ulos; ne olivat kukoistavan viisitoista-vuotiaan
tytön.

Hovipalvelija otti hetikohta sulitetun lakkinsa päästään ja anoi
sanoilla mitä nöyrimmillä saadakseen mennä torniin, haukkaansa hakemaan.

"En tohdi avata ovea, Sennor," vastasi pieni neito punastuen, "tätini on
sen kieltänyt."

"Minä rukoilen sinua, ihana tyttö; se on kuningattaren mielihaukka: minä
en tohdi palata linnaan ilman häntä."

"Te olette siis hoviväkeä?"

"Niin olen, ihana impi, mutta minä menetän kuningattaren armot ja
palvelukseni, jos en voi hankkia haukkaa takaisin."

"Santa Maria! Juuri teille, te hovikavaljeerit, on tätini erittäin
käskenyt minun sulkea oven."

"Häjyille kavaljeereille, tietenkin; mutta minäpä en olekaan semmoinen,
vaan ainoastaan palvelija-parka, joka en tarkoita mitään pahaa, mutta
joudun häviöön ja onnettomuuteen, jos hylkäätte tämän vähäisen
rukoukseni."

Pienen neidon sydän liikkui hovipalvelijan onnettomuudesta. Olisipa
suuri synti tehdä häntä onnettomaksi, kun hän taisi täyttää hänen
vähäisen pyyntönsä. Ei millään muotoa tuo saattanut olla noita
vaarallisia veitikoita, jotka hänen tätinsä oli selittänyt
jonkunlaisiksi ihmistensyöjiksi, jotka alinomaa kulkivat ryöstöllä,
varomattomia tyttöjä pyytelemässä; Hän oli nöyrä ja kohtelias, seisoi
niin rukoilevaisena lakki kädessä ja oli niin kaunis.

Viekas hovipalvelija näki linnueen alkavan epäillä, ja uudisti
rukouksensa niin liikuttavilla sanoilla, ettei mikään tyttö maailmassa
olis voinut kieltää; niinpä tulikin tornin pieni punastuva vartijatar ja
vapisevalla kädellä aukasi oven; ja jos hovipalvelija oli ihastunut
hänen kasvoinsa paljaasta vilahuksesta akkunassa, hurmahtui hän nyt
kokonansa, kun tytön koko hahmu ilmestyi hänelle.

Tytön Andalusialaiset kureliivit ja sievä basquinna ilmaisivat noita
täyteläisiä, mutta tarkkoja sopusuhtaisuuksia hänen varressaan, jotka
tuskin vielä olivat täysin muodostaneet. Hänen kiiltävä tukkansa oli
hyvin huolellisesti jaettuna otsan kohdalla ja, maan tavan mukaan,
ruusulla kaunistettuna. Tosin oli hänen ihonsa vähän tumma eteläisestä
paahtavasta auringosta, mutta tämä vaan sitä enemmin kaunisti hänen
ihanoita, kukoistavia kasvojansa ja antoi vaan lisää heloa hänen
raukeille silmillensä.

Ruyz de Alarçon näki kaiken tämän yhdessä silmänräpäyksessä, sillä hän
ei joutanut viipymään; hän lausui vaan muutamilla sanoilla
kiitollisuutensa, ja juoksi keveästi kiertoportaita ylös, haukkaansa
hakemaan.

Kohta palasi hän tuo karannut lintu käsissä. Tyttö oli sillä aikaa
istunut lähteen vierelle salissa ja keri nyt silkkilankaa, mutta
hämmästyksissään pudotti hän kerän lattialle. Hovipalvelija juoksi ja
otti sen ylös, mutta tarttui käteen, joka oikesi sitä ottamaan, ja
likisti siihen suukkosen, hehkuvamman ja hartaamman, kuin hän koskaan
oli likistänyt kuningattarensa kauniille kädelle.

"Ave Maria, Sennor!" huudahti tyttö, ja punastui aina korviin asti
hämmästyksestä, sillä ei vielä eläissään ollut häntä näin tervehditty.

Ujosteleva hovipalvelija pyysi kaiken mokomin anteeksi, ja vakuutti
tyttöä että tapa oli hovissa tämmöinen kun syvintä kunnioitusta ja
ihastusta osoitettiin.

Tytön vihastus, jos hän semmoista lienee tuntenutkaan, asettui pian,
mutta hänen hämiään ja hurmiotaan kesti yhä, ja hän istui yhä enemmin
punastuen ja silmiään työhönsä kiinittäen ja sekoitti silkin, jota keri.

Viisas hovipalvelija näki hämmennyksen vihollisen leirissä ja olis
mielellään käyttänyt sitä edukseen; mutta kauniit puheet, joita hän
aikoi antaa kuulla, kuolivat hänen huulilleen; hänen yrityksensä käyttää
tavallista kenstiyttään olivat kömpelöt ja tehottomat, ja
kummastuksekseen tunsi tämä osaava hovipalvelija, joka niin
luontevasti ja miellyttävästi oli seurustellut hovin viekkaimpain ja
kokeneimpain naisten kanssa, hänensä hämäytyneeksi ja ujoksi tämän
teeskentelemättömän, viisitoista-vuotiaan tytön edessä.

Tällä nöyrällä immellä olikin omassa kainoudessaan ja viattomuudessaan
voimakkaampi vartija, kuin valppaan tädin teljissä ja salvoissa.
Kuitenkin kaikitenkin, missäpä löytyy se naisen sydän, joka voi
vastustaa rakkauden ensimmäisiä kuiskeita? Pieni neito ymmärsi, niin
yksinkertainen kuin olikin, ikäänkuin luontoperäisen tunteen kautta,
kaikki mitä hovipalvelijan soperteleva kieli ei kyennyt lausumaan, ja
hänen sydämensä sykytti ankarasti, kun hän nyt ensikerran näki
rakastajan -- ja rakastajan tämmöisen, jalkainsa juurella.

Hovipalvelijan arkuus, vaikka luonnollinen, ei kestänyt kauan, ja hän
alkoi saada luontevuuttansa ja rohkeuttansa jälleen, kun kimeä ääni
kuului etäältä.

"Tätini palaa messusta!" huusi säikähtynyt tyttö; "minä pyydän teitä,
Sennor, menkää."

"En ennen kuin annatte minulle ruusun tukastanne, muistoksi."

Tyttö irroitti ruusun tuota pikaa sysimustista kiharoistaan. "Tuossa!"
huusi hän, hämmästyneenä ja tulipunaisena, "mutta minä rukoilen,
menkää."

Hovipalvelija otti ruusun ja samassa suuteli kiihkeästi kättä, joka
antoi sen hänelle, pisti ruusun lakkiinsa kiini, otti haukan kädelleen
ja riensi pois puutarhan kautta, vieden muassaan armaan Jacintan
sydämen.

Täti, tultuaan torniin sisälle, huomasi sisarentyttärensä mielenkuohun
ja jonkunlaisen epäjärjestyksen salissa; mutta yhdellä sanalla oli
kaikki selitettynä: "Haukka oli ajanut saalistaan aina saliin asti."

"Jumala meitä varjelkoon! Haukka lentää torniin sisälle! Onko kuultu
hävyttömämpää haukkaa. Kun ei lintukaan häkissä enää ole turvattu"!

Huolellinen Fredegonda oli varuisimpia vanhoja neitsyjä joita voi
ajatellakaan. Hänellä oli kohtuullinen pelko ja epäluulo siihen minkä
hän kutsui "toiseksi sukupuoleksi," joka pelko ja epäluulo oli enennyt
pitkällisen naimattoman elämän aikana. Ei sentähden että tällä kunnon
naisella oli ollut mitään haittaa sen juonista; sillä luonto oli hänen
kasvoissaan antanut hänelle suojelusvartijan, joka esti kaiken
haitanteon hänen alueellaan; mutta naiset, jotka vähimmin tarvitsevat
itsensä vuoksi peljätä, ovat tavallisesti halullisimmat ankarasti
pitämään houkuttelevampia kaunottaria silmällä.

Hänen sisarentyttärensä oli isätön ja äititön tyttö, jonka isä oli
sodassa kaatunut. Hän oli luostarissa kasvatettu ja oli äskettäin
siirretty pyhästä turvapaikastaan tätinsä välittömän katsannon alle,
jonka suojelevassa holhouksessa hän kasvoi yksinäisyydessä, niinkuin
puhkeava ruusuteränen, joka rupeaa kukoistamaan orjantappuran suojassa.
Tämä vertaus ei ole paljas satunnaisuus; sillä totta puhuen, hänen
ihanuutensa oli nostanut huomiota tässä yksinäisyydessäkin, ja läheiset
maalaiset, sillä runollisella osaavaisuudella, joka on yleinen
Andalusiassa, olivat antaneet hänelle liikanimen: "Alhambran Ruusu."

Varuisa täti hoiti yhä edelleen pientä kaunista sisarentytärtään, niin
kauan kuin hovia pidettiin Granadassa, ja oli hyvillään siitä että hänen
valppaudestaan oli ollut apua. Tosi on, että tätä kunnon naista
toisinaan pisti vihaksi kitarrin helinä ja rakkauden laulut, joita
kuului tornin juurelta kuutamoisista lehdoista; mutta hän varoitti
silloin sisarentytärtään ummistamaan korvansa mokomalle joutavalle
helkkeelle, ja teroitti hänen mieleensä, että se vaan oli kieppiä tuolta
toiselta sukupuolelta, joka siten houkutteli yksinkertaisia tyttöjä
turmioon. Ah, mitäpä vaikuttaneekaan teeskentelemättömässä tytössä
kuivat varoitukset kuutamo-serenaateja vastaan?

Jo vihdoin keskeytti Filippi kuningas taas asumisensa Granadassa ja
lähti äkisti kaiken hoviväkensä kanssa pois. Valpas Fredegonda piti
vaarilla kuninkaallista komua, sen lähtiessä Oikeuden Portista isolle
lehtokujalle kaupunkiin päin. Viimeisen lipun kadottua hänen silmistään,
hän palasi suurellisena torniin, sillä kaikista hänen huolistaan oli nyt
tullut loppu. Hänen hämmästyksekseen kuopi keveä Arabialainen orit
maata puutarhan takaportilla; ja kauhistuksekseen näki hän
orjantappura-aitain läpi nuorukaisen, loistavassa kirjaillussa puvussa,
sisarentyttärensä jalkain juurella. Kuultuansa hänen askelensa jätti
nuorukainen hellän hyvästin, hyppäsi keveästi orjantappura- ja
myrttipensaiden yli, heittäysi hevosensa selkään ja oli tuota pikaa
kadonneena.

Hellä Jacinta unhotti, haikean murheensa valloissa, tätinsä närkästyksen
kokonansa. Hän heittäysi hänen syliinsä ja alkoi nyyhkyttää ja itkeä.

"Voi minua onnetonta," huusi hän; "hän on nyt poissa! hän on poissa! ja
minä en saa, koskaan enää nähdä häntä!"

"Poissa! Kuka on poissa? Kuka oli se nuorukainen, jonka näin sinun
jalkaisi juurella?"

"Hovipalvelija kuningattarella, tätiseni, joka tuli sanomaan minulle
jäähyvästiä."

"Hovipalvelija kuningattarella, lapseni," kertoi valpas Fredegonda
hiljaa; "ja milloinka sinä tulit tutuksi kuningattaren hovipalvelijan
kanssa?"

"Samana aamuna jona haukka lensi sisään. Se oli kuningattaren haukka, ja
hovipalvelija tuli sitä hakemaan."

"Voi typerää tyttöä! Et tiedäkään ettei löydy puoleksikaan niin
vaarallisia haukoita, kuin nuot nuoret, koreat hovipalvelijat ovat; ja
juuri semmoisia typeriä lintuja, kuin sinä olet, he ajelevat."

Tädin kävi vihaksi ensin, kun hän keksi, että vastoin hänen
valppauttaan, josta hän niin paljon oli kehunut, hellää tuttavallisuutta
oli pidetty näiden nuorten rakastuneiden kesken, miltei hänen silmäinsä
edessä; mutta nähtyänsä, että hänen yksinkertainen sisarentyttärensä,
vaikka näin, telkien ja salpain suojatta, alttiina toisen sukupuolen
kaikille salahankkeille, kuitenkin oli kärventymättä käynyt
tulikoetuksen, lohdutti hän mieltänsä sillä lujalla uskolla, että hän
siitä sai kiittää niitä varovaisia ja siveitä älykkyyden-ohjeita, joita
tyttö oli kantapäästä kiireesen asti, niin sanoaksemme, täpötäyteen
sullottu.

Sillä aikaa kun täti laski tätä lievittävää voidetta loukatulle
ylpeydelleen, paluutti sisarentytär muistiinsa kaikki hovipalvelijan
monasti uudistamia lupauksia uskollisuudesta. Mutta mikä on
huikentelevan, siellä täällä häilehtivän rakastajan uskollisuus? Valuva
virta, joka jonkun ajan leikitsee jokaisen kukkasen kanssa rannoillaan,
juoksee sitten pois ja jättää ne kaikki katkerasti itkemään.

Päiviä, viikkoja, kuukausia kului, mutta hovipalvelijaa ei kuulunutkaan.
Kranaatti-omenat kypsyivät, viiniköynnös antoi hedelmänsä, syys-sateet
virtasivat puroissa vuoria alas; Sierra Nevada peittyi lumiseen
vaippaansa ja talven tuulet vinkuivat Alhambran saleissa -- mutta ei
tullut hän sittenkään. Talvi meni. Suloinen kevät tuli, linnunlaulu,
kukat ja lemuiset länsituulet muassaan, kinokset sulivat vuorilla,
kunnes ei yhtään enää ollut muualla kuin Nevadan korkealla helteisessä
kesäilmassa kimeltelevällä huipulla. Kuitenkaan ei kuulunut
muistamattomasta hovipalvelijasta sanaakaan.

Sillä aikaa pieni Jacinta kalpeni ja kävi aateksivaiseksi. Hän luopui
entisistä askaroimisistaan ja huvituksistaan: hänen silkkinsä sai olla
sekauksissaan, hänen kitarrinsa liikuttamatta, hänen kukkansa
hoitamatta; ei hän enää kuunnellut lintunsa viserryksiä, ja hänen
silmänsä, sitä ennen niin kirkkaat, himmentyivät salaisista kyynelistä.
Jos joku yksinäisyys löytyy, joka on omansa pitämään rakastuneen immen
mielihalua vireillä, niin se on semmoinen kuin Alhambra, jossa kaikki
näyttää olevan aiottu vaikuttamaan helliä ja romantilaisia tunteita. Se
on oikea paratiisi rakastavaisille; kuinka surullista siis olla yksinään
paratiisissa semmoisessa -- eikä vaan yksinänsä, mutta hyljättynä!

"Voi sinua yksinkertainen lapsiparka!" sanoi siveä ja tahraton
Fredegonda, tavatessaan toisinaan sisarentyttärensä lohduttomalla
mielialalla, -- "enkö ole varoittanut sinua miesten kavaluudesta ja
viekkaudesta? Ja ilmankin, mitä saatit sinä toivoakaan ylhäisen ja
kunnianhimoisen suvun jälkeiseltä? -- Sinä, orpo ja hävinnyttä ja
köyhtynyttä sukua oleva tyttö? Usko minua, jos nuorukaisen tarkoitus
oliskin ollut vilpitön, niin hänen isänsä, joka on ylpeimpiä
aatelismiehiä hovissa, kumminkin olis estänyt hänen yhdistyksensä niin
halvan ja köyhän tytön kanssa kuin sinä olet. Rohkaise siis mielesi ja
karkoita mokomat turhat ajatukset sydämestäsi."

Saastumattoman Fredegondan puhe lisäsi vaan hänen sisarentyttärensä
surullisuutta; mutta tämä pyysi yksinäisyydessä antaa sille valtaa.
Hyvin myöhään eräänä juhannus-yönä, hänen tätinsä levolle mentyä, jäi
hän yksinään tornin saliin, alabasteri-lähteen vierelle istumaan. Täällä
oli uskoton hovipalvelija ensi kerran polvistunut hänen eteensä ja
suudellut hänen kättänsä; täällä oli hän niin monasti luvannut hänelle
iäistä uskollisuutta. Tyttö-raukan sydän oli täytetty surullisilla ja
hellillä muistoilla; hänen kyynelensä alkoivat juosta ja valuivat
verkasti, pisaroittain lähteesen. Vähitellen rupesi tuo kristalli-kirkas
vesi liikkumaan, kuohahti poreille ja kulki pyörteenä ympäri, siksi
kunnes eräs naisellinen hahmu, komeassa Maurilaisessa puvussa,
verkalleen nousi vedestä ja seisoi hänen silmäinsä edessä.

Jacinta säikähti niin, että pakeni salista eikä tohtinut palata. Aamulla
kertoi hän tädilleen mitä oli nähnyt, mutta tämä kunnon nainen katsoi
näyn hänen levottoman kuvas-aistinsa siittämäksi, taikka luuli hänen
nukkuneen ja nähneen unta lähteen vierellä. "Sinä olet ajatellut juttua
noista kolmesta Maurilaisesta prinsessasta, jotka muinoin asuivat tässä
tornissa," jatkoi hän, "ja se on sitten esiintynyt sinulle unissasi."

"Minkä jutun, tätiseni? Sitä en tunnekaan."

"Olethan kuullut puhuttavan kolmesta prinsessasta, Zaydasta, Zoraydasta
ja Zorahaydasta, jotka kuningas, heidän isänsä, salpasi tähän torniin,
ja jotka päättivät karata kolmen kristityn ritarin kanssa. Kaksi
vanhinta karkasivatkin, mutta kolmannella ei ollut kyllin uskallusta, ja
hänen sanotaan kuolleen tähän torniin."

"Nyt muistelen sen kuulleeni," sanoi Jacinta, "ja itkeneeni hellän
Zorahaydan kohtaloa."

"Saanetpa itkeäkin hänen kohtaloaan," jatkoi täti, "sillä Zorahaydan
rakastaja oli yksi hänen esi-isiään. Tämä suri kauan Maurilaista
lemmetyistänsä, mutta aika lääkitsi hänen surunsa ja hän nai erään
Hispanialaisen naisen, josta sinä olet syntyperää."

Jacinta mietti näitä sanoja. "Mitä olen nähnyt ei ole mikään aivoini
sikiö," sanoi hän itsekseen; "siitä olen varma. Jos se tosiaankin oli
hellän Zorahaydan haamu, joka, niinkuin olen kuullut, ilmestyy tässä
tornissa, niin minkätähden pelkäisin? Minä aion valvoa lähteen luona
tulevan yön, kenties hän tulee jälleen."

Sydän-yön lähetessä, kun kaikki oli ääneti ja hiljaa, meni hän taas
saliin istumaan. Kun kello Alhambran kaukaisessa vartijatornissa oli
ilmoittanut keski-yön tunnin, alkoi vesi lähteessä jälleen liikkua ja
kuohua, kunnes Maurilainen nainen taas tuli näkyviin. Hän oli nuori ja
ihana; hänen puvussaan oli runsaasti kalliita kiviä, ja kädessä oli
hänellä hopeakannel. Jacinta vapisi ja oli pyörtyä, mutta tointui
jälleen kuullessaan haamun lempeän ja vaikeroivan äänen ja nähdessään
suloisen mielen-ilmauksen hänen vaaleissa, surullisissa kasvoissaan.

"Kuolevaisen tytär," sanoi hän, "mitä puuttuu sinulta? Minkätähden
kyynelesi sameuttavat lähdettäni, ja miksi huokauksesi ja valituksesi
häiritsevät yön hiljaista lepoa?"

"Minä itken erään miehen uskottomuutta ja suren yksinäistä ja hyljättyä
tilaani."

"Lohduta mieltäsi, surulles on loppu tuleva. Sinä näet minussa
Maurilaisen prinsessan, joka, niinkuin sinäkin, on ollut onneton
rakkaudessaan. Eräs kristitty ritari, sinun kantaisäsi, voitti sydämeni
ja olis tahtonut viedä minut syntymäseudullen ja kirkon helmaan.
Sydämessäni olin minä kristin-uskoon kääntynyt; mutta minulta puuttui
rohkeutta yhtä lujaa kuin uskoni oli, ja minä olen tuomittu olemaan
noiduttuna tässä tornissa, kunnes puhdas kristitty purkaa noituuksen.
Rohkenetko koettaa sitä?"

"Rohkenen," vastasi tyttö vapisten.

"Niin tule tänne äläkä pelkää; pistä kätesi lähteesen, ripsuttele vettä
päälleni ja kasta minut, uskosi säännön mukaan; silloin noituus lakkaa
ja rauhaton sieluni saa levon."

Tyttö läheni horjuvin askelin, pisti kätensä lähteesen, otti vettä
kouraansa ja ripsutteli sitä haamun kalpeille kasvoille.

Tämä hymyili sanomattoman lempeästi. Hän laski hopeakantelensa Jacintan
jalkain eteen, pani kädet kainaloihinsa ja hupeni vähitellen
näkymättömäksi, niin että näytti niinkuin vaan utua olis lähteesen
satanut.

Jacinta lähti salista kamalalla ja kummallisella mielellä. Hän tuskin
sai silmiään umpeen sinä yönä; mutta kun hän, levottomasti torkuttuaan,
heräsi päivän koitteella, näytti hänestä kaikkityyni vaan sekavalta
unennäöltä. Hänen mentyään saliin, näyn todellisuus kumminkin vahvistui,
sillä lähteen vierellä tapasi hän hopeakantelen auringon paisteessa
hohtamassa.

Hän riensi tätinsä luoksi, kertomaan kaikkea mitä oli tapahtunut, ja
pyysi häntä katsomaan kannelta, todistaakseen kertomuksensa
todenmukaisuutta. Jos kunnon naisella vielä oli epäilyksiä, nämät kohta
haihtuivat, kun Jacinta kosketteli soitinta; sillä hän otti siitä ääniä
niin viehättäviä, että yksin saastumattoman Fredegondankin jäittynyt
sydän, tämä iäisen talven pesä, sulautui kyynelten lauhkeaksi sateeksi.
Ainoastaan yliluonnollinen soitanto voi tehdä moisen vaikutuksen.

Kantelen erinomainen teho ilmaantui päivä päivältä. Vaeltaja, joka kulki
tornin sivu, seisahtui kuin sanomattomasta ihastuksesta hurmahtuneena.
Yksin lintusetkin parveilivat läheisissä puissa, unhottivat omat
laulunsa ja kuuntelivat, ihastuksesta äänettöminä.

Maine tästä levisi kohta edemmä. Granadan asukkaat riensivät Alhambraan,
kuullakseen muutamiakaan säveliä tuosta taivaallisesta soitannosta, joka
nyt helisi prinsessain tornista.

Armas pieni soittajatar pelastui viimein yksinäisyydestään. Rikkaat ja
mahtavat maassa kilpailivat saadakseen osoittaa hänelle kaikenmoista
kunnioitusta, eli pikemmin, tullakseen visseytetyiksi hänen lumoavan
kantelensa omistuksesta, että täten saisivat ylhäiset seurat saleihinsa
houkutelluiksi. Minne ikänä hän lähti, piti hänen valpas tätinsä, joka
aina oli hänen vierellään, häntä tarkalla vaarilla ja niin peljästytti
pois ne monet viehtyneet ihastelijat, jotka hurmoksissaan kuuntelivat
hänen säveliään. Maine hänen ihmeellisistä lahjoistaan levisi
kaupungista kaupunkiin. Malaga, Sevilla, Cordova, kaikki tulivat yksi
toisensa perään ihastuksesta hulluksi; koko Andalusiassa ei muusta
puhuttukaan kuin Alhambran ihanasta soittajattaresta. Ja kuinkapa toisin
taisi ollakaan niin soitonhaluisessa ja herkkätunteisessa väestössä,
kuin Andalusialaiset ovat, kun kantelessa oli lumousvoima ja
soittajatarta itseään rakkaus innostutti?

Sitä vastoin että kaikki Andalusiassa näin olivat soitantoon
hullustuneet, vallitsi perin toisenlainen mieliala Hispanian hovissa.
Filippi Viides oli, niinkuin yleisesti tietään, vaivattu
synkkämielisyydellä mitä hirveimmällä ja kaikenlaisilla houreilla.
Välistä makasi hän vuoteella viikottain yhtä menoa, tuhonsa luultuja
kipuja kärsien. Välistä päätti hän luopua valtaistuimelta, suureksi
suruksi hänen kuninkaalliselle puolisolleen, joka oli kovin viehtynyt
hovin komeuteen ja kruunun loistoon, ja kokeneella ja vakavalla kädellä
piti heikon ja kivuloisen puolisonsa valtikkaa.

Ei mitään havaittu niin tehokkaaksi haihduttamaan kuninkaan haaveita,
kuin musiiki; kuningatar koki siis houkutella hoviin paraita
soittoniekkoja ja laulajia, ja piti mainiota Italialaista laulajaa
Farinellia, jonkunlaisena kuninkaallisena lääkärinä, hovissa.

Siihen aikaan, josta nyt puhumme, oli kuitenkin tämä viisas ja kuuluisa
Bourboni saanut houreen, joka kävi yli kaikista hänen entisistä
haaveistansa. Pitkällisen luulotaudin perästä, joka ei huolinut
minkäänlaisista Farinellin sävelistä eikä koko hovisoittokunnan
neuvoitteluista, tämä yksinvaltias sai sen houreen että hän oli henkensä
heittänyt ja piti hänensä toden totta kuolleena.

Tämä ei juuri olis ollut mitään vaarallista, olisipa ollut
kuningattaresta ja hoviväestä hyväkin, jos hän olis tyytynyt pysymään
siinä hiljaisuudessa ja levollisuudessa mikä kuolleelle sopii; mutta
heidän kauhistuksekseen vaati hän yksipintaisesti hautausmenoja
toimitettaviksi, ja rupesi, heille vielä enemmäksi kiusaksi,
kärsimättömäksi ja kovin hirmuisesti kohtelemaan heitä heidän
epäkunnioituksestaan ja huolettomuudestaan, kun antoivat hänen maata
hautaamattomana. Mitä oli tehtävä? Tehdä kuninkaan selvästi antamia
käskyjä vastaan oli kauheata kuuliaisten hoviherrain mielestä, hovissa,
jossa seremoniat niin tarkasti vaarinotettiin -- totella taas ja elävänä
haudata hänet olis ollut julkinen kuninkaanmurha.

Hoviväen ollessa näin hirmuisessa pulassa, maine kulki sinnekin tuosta
naisellisesta taideniekasta, joka oli ihastuttanut koko Andalusian.
Kuningatar lähetti niin kiireesti kuin mahdollista lentoviestin viemään
käskyä että sen piti tulla Sanct Ildefonseen, jossa hovi silloin oli.

Muutamia päiviä sen perästä, kun kuningatar hovineitineen käveli lystiä
noissa komeissa puutarhoissa, jotka lehtokujineen, palttoineen ja
suihkulähteineen tulivat jättämään loistoisan Versailles'inkin
takavarjoon, astui pieni kuuluisa soittajatar hänen eteensä.
Kuninkaallinen Elisabetta hämmästyi nähdessään tämän pienen, nuoren,
nöyrän olennon, joka oli saattanut puolen Hispaniata houruksi. Tyttö oli
kuvan-ihanassa Andalusialaisessa puvussaan, hopeakannel kädessä, ja
seisoi silmiään kainosti maahan luoden, mutta yksinkertaisessa ja
kukoistavassa kauneudessa, joka vieläkin osoitti että hän oli "Alhambran
Ruusu."

Niinkuin tavallista, oli hänen muassaan nytkin tuo valpas Fredegonda,
joka kertoi koko historian hänen suvustaan ja syntyperästään uteliaalle
kuningattarelle. Jos kuninkaallinen Elisabetta oli mieltynyt Jacintan
ulkonäköön, vaikutti hänessä vielä enempää osanottavaisuutta se seikka,
että hän kuuli hänen olevan ansiollista, vaikka köyhää sukua, ja hänen
isänsä urhoollisena kaatuneen kruunun palveluksessa. "Jos kykysi vastaa
mainettasi," sanoi hän, "ja sinä voit karkoittaa sen pahan hengen, joka
kuninkaassa vallitsee, niin on onnesi tästälähtiin oleva minun suotuisin
esineeni, ja kunnian-osoitukset ja rikkaus odottavat sinua."

Malttamatonna saada koetella hänen taitoansa, vei hän hänet hetikohta
houreellisen kuninkaan luokse.

Jacinta seurasi häntä, silmät alaspäin luotuina, vartijain rivien ja
tungeksivain hoviherrain välitse. He tulivat viimein suureen, mustiin
verhottuun kamariin. Akkunain edessä oli luukut päivänvalon
poistamiseksi; koko joukko vahakynttilöitä hopeajaloilla levitti kamalaa
valoa, jonka synkissä säteissä voi eroittaa useampia murhepuvussa
olevia palvelijoita ja hoviherroja, jotka hiljaisin askelin ja
tuskallisen näköisenä astuivat edes takaisin huoneessa. Murhe- eli
paraatti-vuoteella makasi, kädet rinnan päällä yhteen näpistettyinä, ja
vaan nenänpää näkyvissä, hautaustaan ikävöitsevä yksinvaltias pitkänään.

Kuningatar astui hiljaa kamariin, osoitti eräässä pimeässä nurkassa
olevaa jakkaraa ja antoi Jacintalle käskyn istua ja aloittaa.

Alussa näppi hän kannelta epävakaisella kädellä; mutta vähitellen
rohkasi hän mielensä, kiihkeni kiihkenemistään, ja otti niin suloisia,
taivaallisia ääniä, että kaikki läsnäolevat tuskin uskoivatkaan häntä
kuolevaiseksi. Kuningas sitä vastoin, joka jo luuli olevansa
hengellisessä maailmassa, luuli kuulevansa enkelien ääniä. Vähitellen
muuttui pääjuonne ja soittajan ääni mukautui soittimeen. Hän lauloi
erään vanhan kertomalaulun Alhambran muinaisesta kunniasta ja
Maurilaisten uroteoista. Koko hänen sielunsa ilmestyi laulussa, sillä
Alhambran muistoon yhdistyi myöskin muisto hänen rakkaudestaan.
Hautauskamari kaikui noita elähyttäviä säveliä. Ne tunkivat
synkkämielisen kuninkaan murheelliseen sydämeen. Hän nosti päänsä ja
katseli ympärilleen: hän nousi vuoteelleen istumaan, hänen silmänsä
kirkastuivat -- jo viimein kavahti hän lattialle ja pyysi kilpeä ja
miekkaa.

Musiikin, eli pikemmin tuon tenhotun kanteleen voitto oli täydellinen;
raskasmielisyyden paha henki oli karkoitettuna, ja kuollut ihminen
tavallaan henkiin saatettu. Haudankaltaisen kamarin akkunat sysättiin
seljälleen; ihana, loistoisa, Hispanialainen päivänvalo virtasi entiseen
kuolonkammioon. Kaikkein silmät etsivät armasta lumoajatarta; mutta
kannel oli pudonnut hänen käsistään, hän oli maahan lauennut ja
likistettiin heti sen jälkeen Ruyz de Alarçon rintaa vasten.

Onnellisen parikunnan häät vietettiin kohta sen jälkeen suurella
komulla; mutta seis -- minä kuulen lukijan kysyvän: kuinka Ruyz de
Alarçon selitti pitkällisen poissa-olonsa? Oih, kaikesta tällaisesta
syytettiin vanhaa, kopeata ja itsepäistä isää; ilmankin nuoret ihmiset,
jotka todella rakastavat toisiaan, pian sopivat jälleen ja peittävät,
kun kerta toisensa tapaavat, kaikki entiset eripuraisuudet iäiseen
unhotukseen.

Mutta kuinka vanha itsepintainen isä saatiin tähän naimiseen tyytymään?

Oh, hänen vastaväitöksensä voitettiin pian parilla kuningattaren
sanalla, olletikin kun virkoja ja palkintoja syytämällä annettiin
kuningattaren kukoistavalle lemmikille. Olihan muutenkin, niinkuin
tietään, Jacintan kantelessa lumoava voima, joka voitti
yksipintaisimmankin pään ja kovimmankin sydämen.

Ja minne joutui tenhottu kannel?

Sepä asiassa onkin kummallisinta ja näyttää selvästi koko tämän
historian todeksi. Kannel pysyi jonkun ajan suvun hallussa, mutta
varastettiin ja vietiin pois, ja tuon suuren laulajan Farinellin
luultiin sulasta kateudesta sen varastaneen. Hänen kuoltuaan joutui se
toisiin käsiin Italiassa, jotka eivät tienneet sen lumoavaa voimaa,
sulattivat hopean ja panivat kielet erääsen vanhaan Cremonalaiseen.
Kielissä on vieläkin vähä niiden lumoavia omaisuuksia. Vielä sananen
lukijan korvaan, matta älköön se sen edemmä menkö: tämä Cremonalainen
ihastuttaa nyt koko maailmaa -- se on Paganinin viulu!



Sotavanhus.


Tuttavissani, joita olen saanut linnassa kuljeksiessani, on myöskin eräs
urhoollinen, rikkiammuttu, vanha invaliiti-översti, joka, kuin haukka,
on pesiytynyt muutamaan Maurilaiseen torniin. Hänen historiansa, jonka
hän hyvin mielellään kertoo, on täynnä seikkailuksia, onnettomuuksia ja
vastuksia semmoisia, jotka tekevät pian jokaisen mahtavan Hispanialaisen
elämän yhtä kirjavaksi ja ihmeelliseksi, kuin Gil Blas'in romaani on.

Hän oli jo kahdentoista vuoden ikäisenä Amerikassa, ja hän arvaa
elämänsä merkillisimpiä ja onnellisimpia tapauksia olevan sen, että hän
on nähnyt kenraali Washingtonin. Sitten on hän käynyt kaikkiin
isänmaansa sotiin osalliseksi; hän tietää oman kokemuksen nojalla puhua
useimmista tyrmistä ja vankihuoneista tällä niemimaalla. Hän rampautui
toiselta jalaltaan, typistettiin käsiltään ja niin hakattiin ja
haavoitettiin, että hän tavallaan on vaelteleva muistomerkki kaikista
Hispanian levottomuuksista, jossa jokaisen tappelun ja taistelun osaksi
voi lukea yhden koron, niinkuin Robinson Crusoen puussa oli koro joka
vuodelle. Tämän urhoollisen vanhan soturin suurin onnettomuus näyttää
kuitenkin olleen, että hänellä, vaarallisella ja levottomalla ajalla,
oli komento Malagassa ja että asukkaat valitsivat hänet kenraalikseen,
suojelemaan heitä Ranskalaisten päällekarkausta vastaan. Tämä asia on
sekoittanut hänet useihin laillisiin vaatimuksiin hallitukselta, joiden
tähden hänellä, niinkuin pengon, aina kuolemaansa asti tulee olemaan
tekemistä anomuskirjain ja memoriaalien kokoonpanemisesta ja
painattamisesta, mitkä vaan tuottavat levottomuutta hänen ystävilleen,
joista ei yksikään taida käydä hänen luonansa olematta pakoitettu
kuuntelemaan jonkun kiivaan vetokirjan hyvän tunnin ajan kestävää
lukemista ja lakkareihinsa ottamaan puolta tusinallista lentokirjoja.
Mutta tämä kohta on Hispaniassa yleensä samanlainen: joka paikassa yhdyt
johonkin ansiolliseen raukkaan, joka olostelee jossain sopessa ja
miettii jotain mielilaulua tahi suurta vääryyttä. Ilmankin on varma,
että jolla Hispaniassa on oikeuden-käynti hallituksen kanssa taikka joku
saaminen siltä, se ei tarvitse valittaa työn puutetta koko elinaikanaan.

Minä olen käynyt tämän sotavanhuksen luona hänen asunnossaan _Torre del
vino'n_ (Viinitornin) yläkerrassa. Hänen kamarinsa oli pieni mutta
sievä, ja siitä oli kaunis näkyala Vegalle. Huonekalut olivat niin
kohtalaiset kuin sotamiehellä voi olla. Kolme pyssyä ja kaksi pistoolia,
kaikki kirkkaat ja kiiltävät, rippui sapelin ja kepin kanssa seinällä,
ja niiden päällä kaksi kolmikulmaista hattua, toinen paraattia, toinen
jokapäiväistä tarvetta varten. Vähäinen, puolen tusinaa kirjoja
sisältävä hylly oli hänen kirjastonsa. Yksi näistä, vanha ja pahoin
kulunut nide viisaustieteellisiä periaatteita, oli hänen mieluisin
luettavansa. Sitä tutki hän yötä ja päivää, sovelluttaen jokaisen
periaatteen itseensä, sillä ehdolla nimittäin, että se oli höystetty
mielenkatkeruudella ja koski maailman vääryyttä.

Kuitenkin on hän seuramielinen ja hyväluontoinen ja, kun vaan saa hänet
kärsimisiään, vääryyksiään ja viisaustiedettään ajattelemasta, varsin
hupainen seuramies. Minusta ovat mieleen nuot sallimuksen vanhat
ahvettuneet pojat, ja minun on oikein hupaista kuunnella heidän
kaunistelemattomia sodankertomuksiaan. Käydessäni tuotuostakin tämän
vanhuksen luona, hän kertoi minulle muutamia omituisuuksia eräästä
vanhasta linnanpäälliköstä, joka monessa kohden näyttää olleen hyvin
häneen itseensä ja sodassa kokeneen melkein yhtäläisiä kohtaloita. Nämät
kertomukset ovat saaneet lisää kuulustelemisista muutamilta paikan
vanhoilta asukkailta, erittäinkin Mateo Ximenes'in isältä, jonka
saduissa se kunnon linnanherra, johonka nyt tahdon lukijaa tutustuttaa,
juuri pää-osan toimittaa.



Linnanherra ja notario.


Muinaisina aikoina vallitsi kuvernöörinä Alhambrassa eräs vanha
miehuullinen herra, jota, koska oli menettänyt toisen käsivartensa
sodassa, yleisesti kutsuttiin _el Gobernador Manco'ksi_, eli
"yksikätiseksi kuvernööriksi." Hän kopeilikin suuresti olemastaan
vanha soturi, piti viiksiään väännettyinä aina korviin asti,
ordonanssi-saappaita ja toledo'a (sapelia) keihäänpituista, ja
nenäliinaa sapelin kahvassa.

Myös oli hän sangen ylpeä ja tiukka pikku asioissa ja suuresti
huolellinen etuoikeuksistaan ja arvoisuudestaan. Hänen hallituksensa
aikana otettiin sentähden hyvin tarkka vaari niistä vapauksista ja
oikeuksista, jotka Alhambralla, kuninkaallisena asuntona ja tiluksena,
oli. Ei kukaan saanut ampuaseella, eikä edes sapelilla eli kepilläkään
varustettuna tulla linnaan, ellei hänellä ollut määrätty arvo, ja
jokaisen ratsastajan piti portilla nousta maahan ja taluttaa hevostansa
ohjista. Koska nyt Alhambran kukkula on keskellä Granadan kaupunkia ja
tavallaan on sen kasvannainen, niin tottapa sille kenraali-kapteinille,
joka on maakunnan korkein hallitusmies, on vähän työlästä että hänellä
on valtio valtiossa, vähäinen omavaltainen paikka keskellä aluettaan.
Tässä tapauksessa tuli tämä seikka olemaan vielä ikävämpi vanhan
kuvernöörin kärtyisen kateuden tähden, joka, kun korkeampi arvo ja
tuomio-oikeus tuli vähänkin kysymykseen, syttyi tuleen, ja niinikään
niiden maankulkijain ja irtolaisten tähden, jotka vähitellen olivat
linnaan pesiytyneet, juurikuin pyhäkköön, ja kaupunkilaisten vahingoksi
asettivat koko tienoosen varsinaisen varkaus- ja rosvous-järjestön.

Tämän tähden oli kenraalin ja linnan kuvernöörin välillä alituisia
riitoja ja jukkia, jotka jälkimäisen puolelta olivat sitä kiivaammat,
kuin kahdesta läheisestä vallitsijasta vähempi aina enemmällä
uppiniskaisuudella puolustaa arvoaan. Kenraalin komea palatsi oli Plaza
Nueva'lla, heti Alhambran kukkulan juurella, ja täällä oli aina
ikäänkuin paraatti-paikka rähisevillä vahdeilla, palvelijoilla ja
kaupungin virkamiehillä. Eräältä linnasta ulkonevalta vallinsarvelta
taisi nähdä koko palatsin ja torin, ja tällä vallinsarvella käveli
kuvernööri tavallisesti mahtavin askelin edes takaisin, sapeli vyöllä,
terävästi ja valppaasti katsellen kilpailijaansa, niinkuin haukka
pesästään kuivettuneessa puussa vaanii saalistansa.

Aina kun hän tuli alas kaupunkiin, hän teki sen suurella komulla ja
ratsastamalla, vartijaväen kanssa, taikka juhlavaunuissaan, noissa
vanhoissa raskaissa Hispanialaisissa ajoneuvoissa, jotka olivat
kultanahalla sisustetut, kahdeksan hevosaasia valjaissa, ja
juoksijoilla, esiratsastajilla ja lakeijoilla ympäröityt. Tällaisissa
tiloissa hyvitteli hän aina mieltänsä sillä, että hän kuninkaan
edustajana saatti jokaisen vastaantulijan peljästymään ja ihmettelemään,
vaikka kaupungin pilkkakirveet, etenkin ne jotka liikkuivat Generalifen
palatsin ympärillä, ilvehtivät hänen turhanpäiväisen ylpeälle komulleen,
ja tähtäillen niitä monia maankulkureita ja irtolaisia, joita hänen
alamaisissaan oli, tavallisesti kutsuivat häntä "kerjäläis-kuninkaaksi."
Se, mikä saatti enimmän riitoja aikaan näiden kahden miehuullisen
kilpailijan välillä, oli se oikeus, jonka kuvernööri oli itselleen
anastanut, että hänen ja vartijaväen elintarpeet olivat tullittomina
kaupungin läpi kuljetettavat. Tämä etuoikeus oli vähitellen antanut
aihetta avaraan salakauppaan. Koko joukko salakauppiaita sijoittui
Alhambran hökkeleihin ja lukuisiin vuorenluoliin sen likeisyydessä, ja
harjoitti, vartijaväkeen kuuluvain sotamiesten avulla, sangen
voitollista ammattia.

Kenraalin huomio heräsi. Hän neuvoitteli asianajajansa ja oikean
kätensä, erään kavalan, toimekkaan _Escribanon_ eli notarion kanssa,
joka oli mielissään siitä että sai tilaisuuden kiusata tuota Alhambran
vanhaa valtikasta ja sekoittaa hänet lainopillisten ongelmoisten
pyörteesen. Hän kehoitti kenraalia väittämään, että hänellä oli oikeus
katsastaa eli syynätä kaikkea mitä kaupungin kautta kuljetettiin, ja
näytti laajassa kirjoituksessa tämän oikeuden toteen. Kuvernööri Manco
oli vanha, tuikka soturi, suorasukainen, ja vihasi jokaista Escribanoa
enemmän kuin paholaista itseään, ja erittäinkin tätä enemmän kuin
kaikkia muita Escribanoja.

"Mitä?" sanoi hän, vääntäen viikseään ankarasti ylöspäin, "onko
kenraalin tarkoituksena että tuo kynämies hankkii rettelöitä
niskoilleni? Minäpä näytän hänelle että vanha soturi ei hätäilekään
pölytakin edessä."

Hän sieppasi kynän ja töhri tuiman kirjeen, jossa hän, alentumatta
minkäänlaisiin toteen-näyttöihin, puolusti oikeuttaan tullittomaan
tavaran tuontiin, ilman mitään haitallista katsastusta, ja uhkasi
jokaista tullimiestä, joka jumalattomalla kädellään rohkenisi koskea
ainoaankaan vartiostoon, jota Alhambran lippu suojeli. Sillä aikaa kun
nämät molemmat itsepintaiset valtikkaat tätä asiata käyttelivät,
tapahtui muuanna päivänä, että varoilla linnaa varten kuormattu
hevosaasi tuli Xenilin portille, josta sen, matkallaan Alhambran, piti
kulkea erään esikaupungin kautta. Matkueen etunenässä oli eräs vanha
kärtyinen kapraali, joka kauan oli palvellut kuvernöörin alaisena, ja
oli mies, hänen mielensä mukaan, niin luja ja jäykkä, kuin vanha toledon
terä. Heidän kaupungin porttia lähetessään, pystytti kapraali Alhambran
lipun kuormasatulalle, oikasi hänensä suoraksi kuin vahakynttilä ja ajoi
sisään pää kymärässä, mutta valppaasti vilkuillen sivuilleen kuin koira,
joka kulkee vihoillisella maalla ja on valmis sekä morisemaan että
puremaan.

"Wer da (kuka siellä)?" kysyi vahti kaupungin portilla.

"Sotamies Alhambrasta," sanoi kapraali päätään liikauttamatta.

"Mitä kalua teillä on?"

"Ruokakalua vartijaväelle."

"Eteenpäin!"

Kapraali ajoi edelleen matkueensa kanssa, mutta oli juuri ennättänyt
muutamia askelia astua, kun joukko tullipalvelijoita syöksähti ulos
tullituvasta.

"Seis!" huusi ensimmäinen. "Hevosaasin-ajaja, seis ja avaa tukkusi."

Kapraali pyörähti päin ja rupesi tappelu-asentoon. "Kunnioitusta
Alhambran lipulle," sanoi hän; "nämät kalut ovat kuvernööriä varten."

"Mitä kuvernööri meihin koskee? Mitä meillä on hänen lippunsa kanssa
tekemistä? Hevosaasin-ajaja seis, sanon minä."

"Pidätäpä vaan, jos tohdit, tämä eläin!" huusi kapraali ja viritti
pyssynsä: "hevosaasin-ajaja, eteenpäin!"

Hevosaasin-ajaja antoi aasilleen aika tuustin; tullimies juoksi eteen ja
tarttui marhamintaan, jonka perästä kapraali tähtäsi ja ampui hänet
kuoliaaksi.

Koko katu oli tuota pikaa kapinassa. Vanha kapraali otettiin kiini ja,
saatuaan monta töykkäystä, sivallusta ja sätkäystä, joita Hispanialainen
roistoväki heti paikalla antoi hänelle esimauksi häntä odottavasta
rangaistuksesta, vangittiin ja vietiin kaupungin vankihuoneesen. Hänen
kumppaneilleen annettiin lupa viedä kuorma, joka nyt oli laillisesti
syynätty, Alhambraan.

Vanha kuvernööri vimmastui, kuultuansa vanhan kapraalin vangitsemisen ja
tuon Alhambran lipulle tehdyn häväistyksen. Useita tuntia hyökäili hän
kuin hullu sinne tänne Alhambran saleissa, pursusi vihaa vallinsarvella,
ja hänen silmänsä purskuttivat tulta ja liekkiä kenraalin palatsille.
Purjettuaan ensimmäisen raivonsa, lähetti hän viestin ja vaati kapraalin
irtilaskemista, koska muka hänellä itsellään vaan oli oikeus tuomita
hänen komentonsa alla olevain rikoksia.

Kenraali, tuon kavalan notarion hyvästi vuollulla kynällä autettuna,
vastasi hyvin laveasti ja näytti että rikos oli tehty kaupungin muurien
sisällä ja sivili-virkamiestä vastaan, josta oli selvästi ymmärrettävä,
että se kuului hänen tuomiokuntaansa. Kuvernööri uudisti toisessa
kirjeessä vaatimuksensa. Kenraali vastasi vielä pitemmässä
kirjoituksessa, joka oli täynnä lainopillista mielen terävyyttä;
kuvernööri kävi kiivaammaksi ja jyrkemmäksi vaatimuksissaan, ja kenraali
ynseämmäksi ja juurtajaksaisemmaksi vastauksissaan, kunnes tuo vanha
leijonarintainen soturi oikein kiljui raivoissaan, nähdessään hänensä
mokomaan lainopillisten ongelmoisten verkkoon kietoutuneeksi.

Samalla kun kavala Escribano lystikseen näin kiusasi kuvernööriä, johti
hän tutkintoa kapraalin asiassa, jolla ahtaassa vankihuoneessaan oli
vaan yksi pieni kalteri-akkuna, jonka kautta hän taisi ystävilleen
näyttää osan kasvoistaan ja vastaanottaa heidän lohdutuksiaan.

Mahdottoman ison läjän kirjoitettuja todistuksia oli, Hispanialaisen
tavan mukaan, väsymätön Escribano saanut kokoon; kapraali oli niillä
täydellisesti voitettu. Hän nähtiin murhaan syylliseksi ja tuomittiin
hirtettäväksi.

Turhaan lähetti kuvernööri varoituksia ja uhkauksia Alhambrasta. Tuo
onneton päivä lähestyi, ja kapraali vietiin _in capella_, se on
vankihuoneuksen kapelliin (kirkkoon), jota tapaa aina noudatetaan
päivällä ennen heidän teloitustaan, että ajattelisivat poislähtöään ja
katuisivat syntejänsä.

Kun vanha kuvernööri kuuli asian tulleen täpärimmälleen, päätti hän itse
tiedustaa miten asiat olivat. Tätä varten antoi hän vetää juhlavaununsa
esiin ja ajoi, vartiostonsa ympäröimänä, Alhambrasta kaupunkiin. Hän
seisahutti Escribanon kartanon eteen ja käsketti hänet ulos.

Kuvernöörin silmät hehkuivat kuin hiilet, kun hän näki lain muhoisen
miehen riemullisena astuvan vaunuin luoksi.

"Mitä kuulen," sanoi hän, "te tahdotte hirtättää minun sotamiehiäni?"

"Kaikki lain mukaan -- kaikki ankaran laillisen muodon mukaan," sanoi
tekoonsa tyytyväinen Escribano, muhoillen ja kämmeniään hykerrellen.
"Minä saatan näyttää teidän ylhäisyydellenne koko todistajain
kuulustelemuksen kirjoitettuna."

"Tuokaa se tänne!" sanoi kuvernööri. Escribano riensi huoneesensa,
mielissään kun taas sai tilaisuuden tuon uppiniskaisen sotavanhuksen
kiusaksi näyttää sukkeluuttaan.

Hän palasi kimppu papereita käsissä ja alkoi, tämmöisten miesten
tavallisella liukkaalla kielellä, ääneen lukea pitkää pinollista sanoja.
Sillä aikaa oli koko joukko ihmisiä keräytynyt, jotka kaulat kurollaan
ja avosuin kuuntelivat mitä luettiin.

"Kuulkaapa ystäväiseni," sanoi kuvernööri, "astukaa vaunuihin, että,
erilläni tuosta kirotusta ahdingosta, paremmin kuulisin."

Escribano nousi vaunuihin istumaan; vihjaus vaan, niin vaunun-ovi
suljettiin, ajaja sivalsi ruoskalla -- hevosaasit, vaunut ja kaikkityyni
lensivät kuin leimaus pois, ja väkijoukko jäi avosuin katsomaan.
Kuvernööri ei pysähtynyt ennen kuin näki saaliinsa hyvässä tallessa,
Alhambran lujimmassa vankihuoneessa.

Sitten ehdotti hän sotamenoiseen tapaan sotilakkoa ja vaati
rauhansopimusta eli vankien -- kapraalin ja notarion, vaihetusta.
Kenraalin kopeus oli kovin kipeästi loukkautunut; hän lähetti kiellon
takaisin, ja antoi sillä aikaa Plaza Nuevalle pystyttää pitkän ja vankan
hirsipuun, hirttääkseen kapraalin.

"Ha ha! Niinkö tarkoitus onkin!" sanoi vanha Manco kuvernööri. Hän antoi
käskyn, ja tuota pikaa pystytettiin sen ison vallinsarven reunalle,
johon näkyi koko Plaza Nueva, hirsipuu. "Hirtäpä," lähetti hän
kenraalille sanomaan, "hirtäpä nyt sotamieheni, jos mielesi tekee; mutta
samalla hetkellä, kun hän heilun torin päällä, sinäkin näet Escribanosi
ilmassa roikkuvan."

Kenraali oli taipumaton; sotaväkeä asetettiin torille; rummut rämisivät,
kellot soivat. Lukematon joukko asian harrastajia keräytyi, teloitusta
katsomaan. Toisella puolella asetti kuvernööri vartijaväkensä
vallinsarvelle, ja soitatti kelloilla Torre de la Campana'sta eli
kellontornista kuolonvirttä Escribanolle.

Escribanon vaimo tunki, suuri lauma pieniä Escribanoja kintereillään,
väkijoukon läpi, heittäysi kenraalin jalkain eteen ja rukoili, ettei
tämä kopeudelleen uhraisi hänen miehensä henkeä, hänen ja hänen monien
pienten lastensa onnea; "sillä," sanoi hän, "teidän ylhäisyytenne tuntee
kyllä vanhan kuvernöörin sen verran, ettette saata epäillä hänen
täyttävän uhkauksensa, jos teidän ylhäisyytenne hirtättää tämän vanhan
sotamiehen."

Vaimon itku ja valitus ja pienten Escribanojen parkumiset voittivat
kenraalin. Kapraali vietiin vartioittuna, hirsipuu-puvussaan, kuin
kapusini-munkki, mutta pää pystyssä ja tavallisuutensa mukaan tuimasti
katsellen, Alhambraan. Escribanoa vaadittiin, sopimuksen mukaan, hänen
sijaansa. Tämä muuten niin liikkuva ja itseensä tyytyväinen lain-oppinut
tuotiin enemmin kuolleena kuin elävänä vankihuoneesta. Kaikki hänen
notkeutensa ja viekkautensa oli kuin poispuhallettuna; hänen hiuksensa
olivat kauhistuksesta kokonansa harmaantuneet, ja hän oli surullisen ja
nulon näköinen, niinkuin jo olis tuntenut nuoran kaulassaan.

Kuvernööri seisoi kädet kupeisin nojattuina ja katseli häntä jääkylmästi
naurahdellen. "Tästälähtiin, kunnon mieheni," sanoi hän, "masenna
intoasi saadakses muita hirsipuuhun; älä luota liioin vakuuteesi, jos
sinulla oliskin oikeus puolellasi; ja edellä kaikkia, varo visusti,
ennenkuin tulevalla kerralla käytät kirjaviisauttasi vanhaa soturia
vastaan."



Linnanherra Manco ja sotamies.


Kun kuvernööri Manco, eli Yksikätinen, joskus tahtoi sotaisella komulla
uhotella Alhambrassa, pisti se aina häntä vihaksi kun häntä herjattiin
siitä, että linna oli konnain ja salakauppiasten pesäpaikka. Mutta aivan
äkkiarvaamatta päätti vanha valtikas ruveta parannus-toimiin; hän
menetteli äkkipikaa, ja heitti kokonaisen hyyskän kulkijaimia linnasta
ja Mustalaisten luolista ulos, joita on niin paljo kukkulan ympärillä.
Myös lähetti hän sotamiehiä teille ja poluille ottamaan kiini kaikki
epäluulonalaiset henkilöt.

Eräänä kirkkaana kesä-aamuna istui tämmöinen vartiosto, jossa oli tuo
vanha äkäinen kapraali, joka oli noin mainioittanut hänensä tuossa
notarion jutussa, yksi torvensoittaja ja kaksi tavallista
sotamiestä, Generalifen puutarhan muurin luona, tiellä, joka tulee
Auringon-vuorelta. Yhtäkkiä kuulivat he kavionkapsetta ja miehen äänen,
joka karkeasti mutta jokseenkin soinnollisesti lauloi erästä vanhaa
Castilialaista sotalaulua.

Heti sen jälkeen näkivät he rotevan, ahvettuneen miehen, joka
repaleisessa jalkaväen univormussa talutti isoa Arabialaista, vanhaan
Maurilaiseen tapaan koristeltua hevosta.

Kapraali kovin hämmästyi nähdessään oudon sotamiehen taluttavan hevosta
ohjista ja tulevan tuolta yksinäiseltä vuorelta alas; menipä siis kohti
ja huusi hänelle:

"Wer da (kuka siellä)?"

"Hyvä ystävä!"

"Kuka olet?"

"Köyhä sotamies, joka juuri nyt tulen sodasta, ja palkintona tuon
muassani rikkilyödyn pääkallon ja tyhjän kukkaron."

He olivat kuitenkin saaneet tilaisuuden katsella häntä vähän likemmin.
Hänellä oli laastari otsassa, joka, yhdessä harmaan parran kanssa, teki
vielä jyrkemmäksi tuon perkeleellisen uhan ilmauksen, mikä hänen
kasvoissaan näkyi, samalla kun levottomat karsastelevat silmät
levittivät hänen kasvoilleen ikäänkuin hurttamaisen naurun pilkahusta.

Vastattuansa vartijain kysymyksiin sotamies näytti luulevan olevansa
oikeutettu tekemään kysymyksiä hänkin puoleltaan. "Saanko kysyä," sanoi
hän, "minkä kaupungin näen tämän kukkulan juurella?"

"Minkä kaupungin?" huudahti torvensoittaja; "ei, kovin pitkälle tämä
menee. Täällä kuljeksii tuo roisto Auringonvuoren ympärillä, ja kysyy
suuren Granadan kaupungin nimeä!"

"Granada; _Madre di Dios!_ onko mahdollista?"

"Eipä lienekään!" vastasi rumputtaja; "etkä myöskään tienne ajatella,
että tuolla näet Alhambran tornit?"

"Torven poika," vastasi muukalainen, "älä pilkkaa minua; jos tuo
tosiaankin on Alhambra, minulla on ihmeellisiä asioita kuvernöörille
jutella."

"Siihen tullee tilaisuutta," sanoi kapraali, "sillä me aiommekin viedä
sinut hänen luoksensa." Sillä aikaa oli torvensoittaja tarttunut hevosen
ohjiin, ja molemmat sotamiehet vallanneet miehen kädet. Kapraali itse
rupesi kulkueen johtajaksi, komensi "eteenpäin mars!" ja kaikki lähtivät
Alhambraan päin.

Ryysyinen jalkasoturi ja kaunis Arabialainen orit nostatti kaikkein
vetelehtijäin ja sen juoruseurankin huomion, joka tavallisesti varhain
aamusilla keräytyy kaivoille. Vesisäiliön rattaat lepäsivät, ja
linttakenkäiset neitsyet seisoivat avosuin, ruukut kädessä, kun kapraali
vankinsa kanssa kulki sivu. Kaikenlaista väkeä liittyi vähitellen
kulkueen jälkijoukkoon.

Vihjauksia, oivalluksia ja arveluja kuultiin kulkueessa jos joitakin.
"Se on karkulainen," sanoi yksi. "Salakuljettaja," kuiski toinen.
"Rosvo," arveli kolmas; kunnes viimein oli saatu varmaan ratkaistuksi,
että jonkun hurjan rosvojoukon päämies, kapraalin ja hänen väkensä
rohkeudella, oli kiini otettu. "Hyvä, hyvä," sanoivat vanhat eukot,
"olkoonpa päämies taikka ei, koettakoonpa luikahtaa kuvernööri Mancolta
tiehensä, jos taitaa, vaikka sillä vaan on yksi käsi."

Kuvernööri Manco istui eräässä Alhambran sisemmässä salissa, juoden
rippi-isänsä, erään läheisestä luostarista olevan turpean Fransiskani
munkin kanssa, aamu-suklaatansa. Siivollinen, mustasilmäinen neito
Malagasta, hänen hovimestarinsa tytär, passasi häntä. Kuiske oli
käymässä, että tämä tyttö kaiken siivollisuutensa ohessa oli viekas,
ilkipintainen tynkkä, joka oli keksinyt jonkun pehmeän pilkun vanhan
kuvernöörin kivikovassa sydämessä, ja piti häntä kokonansa kurissaan.
Mutta vaiti mokomista -- noiden mahtavain, maallisten valtijain
huoneellisia asioita oikeastaan ei pitäis koskaan nuuskia.

Kerrottaissa, että epäluulon alainen muukalainen, joka oli kuljeksinut
linnan ympärillä, oli otettu kiini ja jo seisoi ulkopuolisella pihalla,
kapraalin katsannossa, joka odotti hänen ylhäisyytensä käskyjä,
kuvernöörin rinta paisui kopeudesta ja virallisesta mahtavaisuudesta.
Hän antoi suklaakupin tuon siivollisen tytön käsiin, tuotatti
isokahvaisen sapelinsa, otti sen vyölleen, väänsi viiksensä ylöspäin,
istui isoon nojatuoliin, rupesi tuiman ja tuikan näköiseksi ja käski
tuoda vangin sisälle. Sotamies astui sisään, niiden vieläkin häntä
pitäessä kiini jotka ensiksi olivat hänen kätensä vallanneet, ja
kapraali vahtina. Kuitenkin osoitti hän uskaliaisuutta ja
itseluottamusta, ja vastasi kuvernöörin tuikeaan, tutkivaan katseesen
pikamaisesti karsaasen katsahtamalla, mikä ei millään muotoa ollut
närkkäälle, vankalle valtikkaalle mieleen.

"No hurtta," sanoi kuvernööri, vähän aikaa häntä ääneti katseltuaan,
"mitä on sinulla puolustuksekses sanomista -- kuka olet?"

"Sotamies, joka nyt juuri tulen sodasta enkä ole muuta saalista tuonut
kuin kunniaa ja haavoja."

"Sotamies -- hm -- jalkaväkeen kuuluva, takista päättäen. Minä olen
kuullut sinulla olevan kauniin Arabialaisen oriin. Minä arvaan että olet
senkin tuonut sodasta noiden monien haavain ja arpien kanssa."

"Minulla on, teidän ylhäisyytenne luvalla, siitä oriista jotain
kummallista kerrottavana. Mikä vielä enempi on, minulla on tapaus mitä
ihmeellisimpiä kerrottavana; ompa jotain mikä koskee tätäkin linnaa,
vieläpä koko Granadan vakuutta. Mutta se on asia, jonka vaan saatan
uskoa teidän ylhäisyydellenne yksinänsä, eli jonka vaan saan ilmoittaa
semmoisten miesten läsnäollessa, joilla on teidän ylhäisyytenne
luottamus."

Kuvernööri mietti vähän aikaa ja käski sitten kapraalin ja hänen
miestensä ulkoutua, mutta odottaa oven takana ja ensi huudolle tulla
saapuville. "Tämä hurskas munkki on minun rippi-isäni, ja hänen
kuullensa saatat kaikki sanoa -- ja tämä tyttö" -- osoittaen neitoa,
joka kiihkeässä uteliaisuudessaan oli jäänyt huoneesen -- "tämä tyttö on
hyvin vähäpuheinen, ja häneen käy kaikissa luottaminen."

Sotamies katseli tätä siivollista tyttöä, kierosti ja pikamaisesti
silmähtäen hänen puoleensa. Hänellä oli liukas ja sujuva kieli, ja hän
puhui tavalla, joka oli paljoa ylhäisempi kuin sääty, johonka hän oli
sanonut kuuluvansa.

"Teidän ylhäisyytenne luvalla," sanoi hän, "minä olen, niinkuin jo olen
sanonut, sotamies ja olen kokenut kovia päiviä palveluksessani; mutta
koska olin vuoteni palvellut loppuun, niin sain tuonnoin eroni
armeijasta Valladolidissa, ja lähdin jalan astumaan syntymäseutuuni
Andalusiassa. Eilen illalla meni aurinko mailleen juuri kun samosin
erästä suurta, kuivaa lakeutta Vanhassa Castiliassa."

"Seis!" huusi kuvernööri, "mitä sanot? Vanhaan Castiliaan on täältä
neljän- tahi viidenkymmenen peninkulman paikoille."

"Aivan oikein," vastasi sotamies ölvisti. "Niinhän sanoinkin teidän
ylhäisyydelleni, että minulla on kummallisia asioita kerrottavana; mutta
yhtä kummallisia kuin tosia, niinkuin teidän ylhäisyytenne on huomaava,
jos teidän ylhäisyytenne malttaa kuunnella minua."

"No entäs vielä?" sanoi kuvernööri, vääntäen nääveleitään.

"Auringon mennessä mailleen," jatkoi sotamies, "katselin minä
ympärilleni, hakeakseni lepopaikkaa yöksi; mutta niin pitkälle kuin
silmäni kantoivat, ei näkynyt vähintäkään asuntoa. Minä näin tulevani
pakoitetuksi makaamaan paljaalla kentällä, reppuseni pään alustana;
mutta teidän ylhäisyytenne on vanha soturi ja tietää, että sodassa
olleelle yösija semmoinen ei ole mikään suuri onnettomuus."

Kuvernööri nyökäytti päätään suostumukseksi, ottaen nenäliinansa
miekankahvasta, huiskiaksen nenänsä ympärillä surisevaa kärpästä pois.

"No niin, tehdäkseni pitkän jutun lyhyeksi," jatkoi sotamies, "niin
ponnistin useita peninkulmia eteenpäin, kunnes tulin sillalle, joka meni
syvän ojan yli, jossa lirisi vähäinen kesähelteen miltei kuivaama puro.
Sillan päässä oli Maurilainen torni, jonka yläpuoli oli kokonansa
rapistunut, mutta holvi perustuksessa oli hyvästi säilynyt. Tässäpä,
ajattelin minä, on hyvä lepopaikka; menin sitten purolle ja join oiva
lailla, sillä vesi oli puhdasta ja hyvää, ja minulla oli polttava jano;
sitten avasin laukkuni, otin yhden laukan ja muutamia korppuja, joissa
kaikki ruokavarani olivat, istuin kivelle puron partaalle ja aloin
illastella, jonka tehtyäni aioin panna tornin holviin maata; ja se
oliskin ollut komea yömaja sotamiehelle, joka nyt juuri sodasta palasi,
niinkuin teidän ylhäisyytenne, joka on vanha sotija, hyvin ymmärtää."

"Olenpa kyllä päivinäni saanut tyytyä huonompaankin," sanoi kuvernööri,
sitoen nenäliinansa miekankahvaan jälleen.

"Hyvässä rauhassa korppuani pureskellessani," jatkoi sotamies, "kuulin
jotain liikkuvan holvissa; minä kuuntelin -- se oli kavion kuminata.
Sitten tuli muutamasta ovesta tornin alapuolessa, puron partaan luona,
eräs mies ulos, joka talutti isoa ja vahvaa oritta ohjista. En tainnut
tähtein valossa selvästi nähdä kuka hän oli. Näytti vähän epäluulon
alaiselta, että tällä autiolla, yksinäisellä paikalla kupsi mies tornin
jäännösten vaiheilla. Kenties oli hän vaan vaeltaja, niinkuin minäkin;
kenties oli hän salakuljettaja taikkapa bandolero'kin. Mitäpä se minuun
koski? Kiitos taivaan ja köyhyyteni, minulla ei ollut mitään menettää,
sentähden istuin alallani, leipäkannikkaani nakerrellen. Hän talutti
oriin vedenpartaalle, ihan likelle sitä paikkaa missä minä istuin, niin
että minulla oli oikein hyvä tilaisuus katsella häntä vähän likemmältä.
Hämmästyksekseni näin minä hänen olevan Maurilaisessa puvussa,
teräs-paidassa ja kiilloitettu kypäri päässä, sen mukaan kuin voin nähdä
tähtien valon siitä heijastuessa. Hänen hevosensakin oli Maurilaiseen
laatuun huoliteltu, isoilla, leveillä jalustimilla. Niinkuin sanoin, hän
vei sen purolle, johonka eläin pisti päänsä melkein korvia myöten ja
joi, niin että luulin sen halkeavan.

"'Toveri,' sanoin minä, 'hevosesi juopi vankasti; se on hyvä merkki, kun
hevonen pistää päänsä syvälle veteen.'

"'Tottapa juonee,' vastasi hän Maurilaisella murteella; 'siitä on
kokonainen vuosikausi, kun hän viimeksi joi.'

"'Sant Jagon puolesta,' sanoin minä, 'sepä käy edelle kameeleistakin,
joita olen Afrikassa nähnyt. Mutta käypäs tänne, oletpa kuin sotamies --
tahdotko istua ja käydä sotamiehen atriaan osalliseksi?' Kumppania
kaipasinkin tällä yksinäisellä paikalla, ja minä pidin tuon uskottoman
hyvänäni. Ilmankin sotamies, niinkuin teidän ylhäisyytenne tietää, ei
juuri paljon kysy matkakumppanin uskonnosta, ja kaikkein maiden
sotamiehet ovat rauhan aikana tovereita."

Kuvernööri nyökki taas suostumusta.

"Niinkuin sanoin, minä kutsuin hänet atrialleni, semmoiselle kuin se
oli, sillä tavallisen vieraanvaraisuuden mukaan en sen vähempää tainnut
tehdä. 'Minä en jouda,' sanoi hän, 'syödä ja juoda, sillä minun täytyy
ennen aamua tehdä pitkä matkustus.'

"'Mille suunnalle?' kysyin minä.

"'Andalusiaan,' sanoi hän.

"'Juuri sinne jonne minäkin,' sanoin minä; 'koska sinulla nyt ei ole
aikaa viipyä ja syödä kanssani, niin ehkäpä sallit minun ratsastaa
yhdessä sinun kanssasi. Minä näen että hevosesi on vankka, ja minä lyön
veikan että se jaksaa kantaa kaksikin miestä.'

"'Mielelläni!' vastasi ratsastaja; eikä oliskaan ollut kohteliaasti ja
soveliaasti sotamieheltä tehty, jos hän olis kieltänyt, varsinkin kun
olin kutsunut hänet ilta-atriaani osalliseksi.

"'Pidä lujasti kiini,' sanoi hän, 'hevoseni on nopea kuin tuuli.'

"'Ei vaaraakaan,' sanoin minä, ja me lähdimme matkaan.

"Hevonen muutti hölkän kohta juoksuksi, juoksun laukaksi ja laukan
hirmuiseksi nelistykseksi. Vuoret, puut, huoneet, kaikki lensivät tuulen
nopeudella sivuitse.

"'Mikä kaupunki tuo on?' sanoin minä.

"'Segovia,' sanoi hän, ja ennenkuin sana oli päässyt hänen suustansa, oli
Segovian torni jo kadonnut silmistäni. Me kiisimme Guadarrama-vuoria
ylös, Escorialin vieritse, ihan likitse Madridin portteja La Manchan
lakeuksia pitkin. Näin meni matka jyrkkiä vuoria ylös ja taas syviin
laksoihin alas, tornien ja kaupunkien sivu, jotka kaikki olivat
sikeimmässä unessa, kallioiden, lakeuksien ja virtain yli, jotka tähtien
valossa ennättivät vaan pikamaisesti vilahtaa.

"Että tekisin pitkän jutun lyhyeksi enkä kyllästyttäisi teidän
ylhäisyyttänne -- niin ratsastaja seisahtui äkisti erään vuoren
vierelle. 'Nyt olemme,' sanoi hän, 'matkamme päässä.' Minä katselin
ympärilleni, mutta en nähnyt minkäänlaista ihmisen asuntoa; en muuta
kuin luolan suun. Sinne tänne tirkistellessäni näin minä ihmisjoukkoja
Maurilaisissa puvuissa, muutamia ratsain, toisia jalkaisin, kuin tuulen
kaikilta ilmansuunnilta tuomia, rientävän luolan suusta sisään, kuin
mehiläiset pesäänsä. Ennenkuin ennätin kysyäkään, pisti ratsastaja
pitkät Maurilaiset kannustimensa hevosen kylkeen ja syöksähti sisään
muun joukon kanssa. Me ratsastimme jyrkkää, mutkistelevaa tietä, joka
vei vuoren sisustaan. Vähän aikaa ratsastettuamme, alkoi vähitellen valo
pilkoittaa, kuin päivän ensimmäinen sarastus, mutta mistä se tuli, sitä
en saattanut nähdä. Tie kävi yhä valoisammaksi, niin että kohta taisin
tarkoin nähdä kaikki ympärilläni. Nyt näin, eteenpäin karkuuttaessamme,
isoja rommakoita, joiden suut, kuin asehuoneen salit, olivat auki
molemmin puolin tietä. Muutamissa näistä holveista rippui kilpiä ja
rautalakkia, rautapaitoja, keihäitä ja miekkoja seinillä; toisissa oli
isoja kasoja sotavaroja ja sota-aseita maaperässä.

"Teidän ylhäisyytenne, kuin vanhan sotijan ainakin, olis tosiaankin
ollut hupaista nähdä niin suuret varat sotatarpeita koottuina. Myös oli
toisissa luolissa pitkiä riviä ratsumiehiä, kantapäästä kiireesen
aseilla varustettuja, pitkät keihäät ja liehuvat liput muassa, kaikki
tappeluun valmiina, mutta kaikki liikkumattomina satuloissaan, kuin
kuvapatsaat. Muissa saleissa oli sotamiehiä nukkumassa kentällä
hevostensa vierellä, ja jalkaväen ryhmiä seisoi valmiina riveiksi
asettumaan. Kaikki olivat vanhan-aikaisessa Maurilaisessa puvussa ja
sota-asussa.

"No niin, teidän ylhäisyytenne, tehdäkseni pitkän jutun lyhyeksi, niin
tulimme viimein äänettömään luolaan, eli tohdinpa melkein sanoa,
palatsiin, jonka seinät olivat tilkoitetut kullalla ja hopealla ja
kimeltelivät kuin timanteilta, safiireilta ja kaikenlaisilta kalliilta
kiviltä. Yläpäässä istui Maurilainen kuningas kultaisella
valtaistuimella, aatelismiehiä ja mustat, Afrikalaiset vartijat,
paljastetuilla miekoilla varustetut, ympärillänsä. Koko lauma, joka
alinomaa virtasi sisään ja kasvoi tuhannen tuhansiksi, astui yksittäin
hänen ohitsensa ja kumarsi syvään sivu mennessään. Useat joukossa olivat
komeissa vaatteissa, ihan tahrattomissa ja virheettömissä, ja hohtivat
juveeleilta; toiset olivat kiilloitetuissa ja emailitetuissa
(lasitetuissa) asuissa, toisilla taas oli pehkautuneet ja murenneet
vaatteet, ja näiden tamineet olivat perin halkinaiset, rikotut ja
ruosteiset.

"Minä olin tähän asti pysynyt ääneti, sillä, niinkuin teidän
ylhäisyytenne tietää, sotamiehen ei sovi, palveluksessa ollessaan, monia
kysymyksiä tehdä; mutta nytpä en enää malttanut pitää suutani kiini.

"'Kuulesta toveri,' sanoin minä, 'mitä nyt kaikki tämä merkitsee?'

"'Se on suuri ja hirmuinen salaisuus,' sanoi ratsastaja. 'Tiedä, oi
kristitty, että näet Boabdilin, Granadan viimeisen kuninkaan, hovin ja
sotaväen edessäsi.'

"'Mitä sanot?' huusin minä. 'Boabdil hovinsa kanssa on jo useita satoja
vuosia tätä ennen ajettu maasta pois ja kaikki ovat kuolleet Afrikassa.'

"'Niin kyllä teidän valheellisissa aikakirjoissanne kerrotaan,' vastasi
Maurilainen; 'mutta tiedä, että Boabdil ja ne sotijat, jotka viimeksi
taistelivat Granadan puolesta, kaikki ovat voimallisella loihdulla tähän
vuoreen suljetut. Mitä kuninkaasen ja sotajoukkoon tulee, joka Granadan
luovutettuaan samosi pois, niin se vaan oli kulkue henkiä ja hahmuja,
jotka saivat ruveta noihin muotoihin, pettämään kristityitä
vallitsijoita. Muuten saan sanoa sinulle, ystäväni, että koko Hispania
on voimallisen tenhouksen vallassa. Ei ole sitä luolaa vuorissa, ei sitä
yksinäistä vartijatornia lakeuksilla, ei sitä raunioiksi kukistunutta
linnaa kukkuloilla, joiden holveissa ei, vuosisadoista vuosisatoihin,
tenhottuja sotijoita nuku, kunnes ne synnit sovitetaan, joiden tähden
Allah on sallinut ylivallan joksikuksi ajaksi tulla pois Uskovain
käsistä. Kerran vuodessa, Juhannuksen päivänä, he päästetään auringon
noususta sen laskuun tästä noituuksesta ja saavat tulla tänne
kuninkaalleen uskollisuuttansa osoittamaan; ja tuo lauma, jonka näet
rientävän luolaan, on Mahomettilaisia sotijoita, jotka olopaikoistaan
kaikissa Hispanian tienoissa tänne saapuvat. Mitä minuun tulee, niin jo
näit sen rappioisen tornin sillan luona Vanhassa Castiliassa, jossa minä
sekä kesät että talvet olen kuluttanut niin monta vuosisataa, ja
johonka minun ennen päivänkoittoa täytyy palata. Ne jalkaväen ja
ratsumiesten rivit, jotka näit läheisissä saleissa tappelurintaan
asetettuina, ovat tenhotuita sotijoita Granadasta. Sallimuksen kirjassa
on kirjoitettuna, että kun tenhous päästetään, tulee Boabdil,
sotajoukkonsa johtajana, vuoresta, ottaa valtaistuimensa Alhambrassa ja
herrautensa Granadassa takaisin, kerää tenhotut sotijat kaikista
Hispanian tienoista, valloittaa jälleen maan ja panee sen jälleen
Maurilaisten vallan alle.'

"'Ja milloin se tapahtuu?' kysyin minä.

"'Allah yksistään sen tietää; me olimme toivoneet vapautuksen päivän jo
tulleen, mutta tätä nykyä vallitsee valpas kuvernööri Alhambrassa, eräs
vanha urhoollinen sotija, yleisesti kuvernööri Manco'ksi kutsuttu. Niin
kauan kuin moinen sotija pitää komentoa etevimmässä linnassa ja aina on
valmis tekemään ensimmäisen karkauksen vuoresta turhaksi, pelkään
Boabdilin ja hänen sotajoukkonsa täytyvän tyytyä siihen että lepäävät
aseillansa.'"

Tässä kohti kuvernööri vähän oikasi varttansa, otti sapelin likemmä ja
väänsi viiksiään ylöspäin.

"Tehdäkseni pitkän jutun lyhyeksi ja etten teidän ylhäisyyttänne
kyllästyttäisi -- niin ratsastaja, annettuaan minulle tämän tiedon,
nousi ratsailta alas.

"'Jää tänne,' sanoi hän, 'ja pidä hevostani vaarilla, sillä aikaa kun
menen ja polvistun Boabdilin eteen.' Näin sanoen riensi hän pois ja
sekaantui laumaan, joka tunkeili valtaistuimen eteen.

"'Mitä on tehtävä?' ajattelin minä, näin yksinäni jäätyäni: 'odotanko
tässä kunnes tuo uskoton tulee takaisin ja taas suhkaisee pois minun
kanssani tenhotulla hevosellaan. Tiesi Jumala minnekä? Vai käytänkö
aikaa poistuakseni tästä aaveseurasta?' Sotamies tekee päätöksensä pian,
niinkuin teidän ylhäisyytenne tietää. Mitä hevoseen tulee, niin se oli
uskonnon ja valtakunnan ilmeisen vihollisen oma, ja oli sotalakien
mukaan takavarikkoon otettava. Niin hyppäsin lautasilta satulaan,
pyöräytin oriin toisapäin, painoin nuot Maurilaiset jalustimet sen
kupeesen ja ajoin, samaa tietä kuin olimme tulleet, kiireesti eteenpäin.
Ratsastaissani niiden salien ohitse, joissa Maurilaiset ratsastajat
istuivat liikkumattomissa riveissä, luulin kuulevani aseen kalsketta ja
ihmisten jupinaa. Minä maistatin hevosella vielä kerran jalustimia ja
riensin kahta kiireemmästi. Nyt huomasin takanani äänen, niinkuin tuulen
tohinan; minä kuulin tuhansien hevoskavioiden kapsetta; suuri lauma
saavutti minut. Minä temmattiin tungoksessa eteenpäin ja syöksähdin ulos
luolasta, sillä aikaa kun taivaan neljä tuulta puhalsi tuhansittain
noita hahmuja pois joka haaralle.

"Tässä sekasorrossa minä heitettiin tainnuksiin hevosen seljästä.
Toinnuttuani makasin erään mäen reunalla ja Arabialainen orit seisoi
vierelläni; sillä pudotessani oli käteni tarttunut ohjiin kiini, ja tämä
luullakseni esti hevosen rientämästä jälleen Vanhaan Castiliaan.

"Teidän ylhäisyytenne käy helposti ajatteleminen, millä hämmästyksellä
minä yltympärinsä näin aloe-pensaita, Indialaisia viikunapuita ja muita
eteläisen ilman-alan merkkiä, ja ison kaupungin, jonka alapuolella oli
torni, hovilinna ja tuomiokirkko.

"Minä menin varuisasti kunnasta alas, taluttaen orittani, koska en
tohtinut istua sen selkään ja antaa sen tehdä minulleni jotain viekasta
kiepposta. Tultuani alas, kohtasin minä teidän ylhäisyytenne yövahdin,
joka ilmoitti minulle sen salaisuuden, että Granada oli alapuolellani ja
että minä olin Alhambran muurien alla, peljätyn kuvernööri Mancon linnan
luona, hänen joka on kauhu kaikille noidutuille Maurilaisille. Tämän
kuultuani päätin hetikohta ilmoittaa teidän ylhäisyydellenne kaikki mitä
olin nähnyt, ja varoittaa niistä vaaroista, jotka ympäröitsevät ja
uhkaavat teidän ylhäisyyttänne, että teidän ylhäisyytenne ajoissa kävisi
tuumiin ja toimiin, linnan ja kuningaskunnan vakuuttamisesta tätä
sisäistä sotajoukkoa vastaan, joka maan sisässä väijyy."

"Kuulesta ystäväiseni," sanoi kuvernööri, "mitä sinä, joka olet vanha ja
kokenut sotilas, neuvoisit minua tekemään, estääkseni tuon turman."

"Halvan, alhaisen sotamiehen ei sovi," sanoi muukalainen ujeliaasti,
"neuvoa kenraalia teidän ylhäisyytenne älykkyydellä lahjoitettua; mutta
hyvä ehkä olisi jos teidän ylhäisyytenne hyvällä, lujalla saviruukilla
muurauttais umpeen kaikki vuorten luolat ja aukot, niin että Boabdil ja
hänen sotajoukkonsa tulisivat kokonaan muuratuiksi heidän maanalaiseen
asuntoonsa. Jos sitten hyvä pater," lisäsi sotamies, nöyrästi kumartaen
munkille ja ristinmerkin hartaasti tehden, "vihkisi saviruukin
siunauksellaan ja panisi muutamia ristiä, pyhänjäännöksiä ja
pyhimyksenkuvia ulkopuolelle, niin voitaisiin, toivoakseni, kenties
vastustaa kaikki pakanallinen noituus."

"Epäilemättäkin ne olisivat suureksi hyödyksi," vastasi munkki.

Kuvernööri laski nyt kätensä toledon kahvalle, loi silmänsä sotamieheen
ja hymysuin pudisti päätänsä.

"Niin luulet siis, ystäväni, tosiaankin," sanoi hän, "että sinä
saduillasi tenhotuista vuorista ja Maurilaisista petät minut? Kuules,
konna! -- Ei sanakaan sen enempää! Vanha sotamies saatat kyllä olla,
mutta sinä tulet näkemään että sinulla myös on tekemistä vanhan
sotamiehen kanssa, ja päällisiksi semmoisen kanssa, jolle ei olekaan
niin helppo tehdä puttista? Hollaa! Vahti! Lyö tuo mies rautoihin!"

Siivollinen tyttö yritti rukoilemaan armoa vangille, mutta kuvernööri
saatti hänet yhdellä silmäyksellä vaikenemaan.

Heidän pannessaan sotamiestä kahleisin, tunsi joku heistä jotain kovaa
hänen lakkarissaan; hän veti sen ulos ja näki että se oli pitkä
rahakukkaro, joka näytti olevan hyvin lihava. Hän otti sitä toisesta
päästä kiini ja tyhjensi sen pöydälle kuvernöörin eteen, eikä koskaan
liene rosvon kukkaro ollut täydempi. Sormuksia ja hohtokiviä ja
helminauhoja, kimelteleviä timantti-ristiä ja koko joukko vanhoja
kultarahoja putosi ulos; useat viimeksi mainituista vierivät helisten
lattialla kauas syrjään.

Oikeuden toimitukset keskeysivät vähäksi ajaksi; välkkyvät pakolaiset
panivat kaikki liikkeelle. Ainoastaan kuvernööri säilytti, oikealla
Hispanialaisella uljuudella, vakavan toimensa, vaikka hänen silmänsä
ilmaisivat jonkunlaista hätäisyyttä, siksi kunnes viimeinen kultaraha ja
viimeinen hohtokivi oli jälleen kukkaroon pantu.

Munkki ei pysynyt yhtä levollisena; koko hänen muotonsa hehkui kuin
hiilos, ja hänen silmänsä säkenöitsivät nähdessään nuot helminauhat ja
ristit.

"Jumalaton konna!" huusi hän; "mistä kirkosta, mistä pyhäköstä olet
ryöstänyt nuot pyhät esineet?"

"En mistään kirkosta, en mistään pyhäköstä, hurskas isä. Jos ne ovat
kirkosta varastetut, niin on se uskoton ratsastaja, josta olen puhunut,
ammoin aikoja ne varastanut. Minulta keskeysi mitä juuri aioin kertoa
teidän ylhäisyydellenne, että minä, otettuani ratsastajan hevosen
omakseni, irroitin erään nahkapussin, joka rippui satulan koljussa ja
luultavasti sisälsi mitä hän ennen muinoin, Maurilaisten maassa
vallitessa, oli sodassa ryöstänyt."

"Vallan hyvästi; tätä nykyä täytyy sinun tyytyä siihen, että menet
majailemaan erääsen kammioon punaisessa tornissa, joka, vaikka ei
noiduttu, tulee olemaan sinulle yhtä turvallinen olopaikka, kuin mikään
tenhottu Maurilainen luola."

"Teidän ylhäisyytenne tekee niinkuin tahtoo," sanoi vanki ei mistään
milläänkään. "Kiitollisuudella olen teidän ylhäisyydeltänne
vastaanottava jokaisen mukavuuden, jota linna tarjoo. Sodassa ollut
sotamies ei ole, niinkuin teidän ylhäisyytenne hyvin tietää, tarkka
yömajansa suhteen; jos saan siistin vankeuden ja säännölliset atriani,
niin ehkäpä tulen menestymään. -- Ainoa mitä pyydän on, että teidän
ylhäisyytenne, paljossa huolenpidossaan minusta, ei unhottais linnaa
eikä vihjausta jonka olen antanut vuorten aukkoin kiini-muuraamisesta."

Tähän tämä kohtaus loppui. Vanki vietiin lujaan vankeuteen punaisessa
tornissa, hevonen hänen ylhäisyytensä talliin ja ratsastajan kukkaro
pantiin hänen ylhäisyytensä arkkuun. Tämä viimeinen seikka tosin
arvelutti munkkia, joka kysyi, eikö nuot pyhät kalut, jotka
silminnähtävästi olivat jostain kirkosta varastetut, olisi kirkon
talteen annettavat; mutta koska kuvernööri virkahti kovin lyhyesti tästä
asiasta ja oli rajaton vallitsija Alhambrassa, heitti munkki hyvin
viekkaasti koko keskustelun siksensä, mutta päätti ilmoittaa koko
tapauksen Granadan ylhäisemmälle papistolle.

Ymmärtääksemme vanhan kuvernööri Mancon vilkkaat tuumat ja toimet,
meidän täytyy tietää, että Alpuxarra-vuorilla likellä Granadaa siihen
aikaan liikkui rosvojoukko, jonka johtajana oli eräs rohkea veitikka
nimeltä Manuel Borasco, joka tavallisesti rosvosi maaseuduilla ja
monenlaisissa valepuvuissa luikahteli kaupunkiinkin, onkimaan tietoja
kauppatavarain lähetyksistä eli lihavilla kukkaroilla varustetuista
matkustajista, joita hän sitten vaani kaukaisissa ja yksinäisissä
vuorensolissa. Nämät rohkeat ja usein uudistetut pahatteot olivat
tarkkauttaneet hallituksen huomiota, ja useiden kaupunkien päälliköt
olivat saaneet käskyn pitää varansa ja otattaa kiini epäluulon alaiset
kulkiaimet. Kuvernööri Manco oli, tuon pahan maineen tähden, jossa hänen
linnansa oli, erittäin innollinen, eikä epäillyt että hän nyt oli
saanut kiini jonkun tuohon joukkoon kuuluvat peljättävän uskalikon.

Sillä välin juttu levisi ja joutui puheen aineeksi, niin linnassa kuin
koko Granadan kaupungissakin. Nyt tiettiin sanoa, että mainio Manuel
Borasco, Alpuxarra-vuorten kauhu, oli joutunut vanhan kuvernööri Mancon
kynsiin ja että tämä oli salvannut hänet punaiseen torniin, ja jokainen,
jolta Borasco oli jotain ryöstänyt, riensi nyt sinne katsomaan tuota
konnaa. Punainen torni on, niinkuin jokainen tietää, erillään
Alhambrasta, yksinäisellä kunnaalla, syrjässä isolta linnan tieltä.
Ulkomuuria ei ollutkaan, vaan vahti liikkui edes takaisin tornin
ulkopuolella. Akkuna siinä huoneessa, jossa vanki oli salvattuna, oli
vahvalla rautaristikolla varustettu, ja siihen näkyi eräs vähäinen
avonainen kenttä. Tänne nyt kunnon Granadalaiset riensivät vankia katsoa
älläilemään, juurikuin nauravaa, menaserian häkistä irvistelevää
hyeinaa. Ei yksikään tuntenut häntä kumminkaan Manuel Borascoksi, sillä
tämä hirmuinen rosvo oli julmista kasvoistaan kuuluisa, eikä hän
ensinkään niinkuin tämä vanki kavalasti karsastanut. Eikä vaan
kaupungista, vaan kaikista maan ääristä tultiin häntä katsomaan, ja
alhaisempi väestö alkoi vähitellen penkoa, eikö hänen kertomuksessaan
olis jotain perääkin. Että Boabdil sotajoukkonsa kanssa oli vuoressa
salvattuna, oli vanha satu, jonka useat vanhimmista asukkaista olivat
isiltään kuulleet. Joukottain meni nyt ihmisiä Auringon-vuorelle, eli
oikeammin Pyhän Elenan vuorelle, hakemaan sotamiehen mainitsema luolaa,
ja he kurkistelivat ja tähystelivät tähän pimeään rommakkoon, joka,
tiesi kuinka pitkälle vuoren sisään menevä, vielä on tänäkin päivänä
olemassa, ja jota kansan muinaistaruissa luullaan Boabdilin maanalaisen
asunnon oveksi.

Alhaisempi kansa vähitellen mielistyi sotamieheen. Rikoksen harjoittaja
vuoritienoossa ei ole ensinkään niin vihattu ihminen Hispaniassa, kuin
ryöväri on muissa maissa; päinvastoin, hän on jonkunlainen ritarillinen
luonne alhaisempain säätyluokkain silmissä. Myös ovat alhaisemmat luokat
aina halulliset moittimaan ylhäisempäin tekoja, ja moni alkoi nyt
napista kuvernööri Mancon ankaroista toimenpiteistä ja pitämään vankia
marttyrinä.

Muutenkin oli tämä sotamies lystillinen ja iloinen veitikka, jolla
itsekullekin hänen akkunaansa lähestyvälle oli joku leikkipuhe, ja
jokaiselle naiselle joku ystävällinen sana varalla. Myös oli hän
ymmärtänyt hankkia hänellensä vanhan kitarrin, ja hän istui akkunassaan
ja lauloi kertoma- ja rakkauden lauluja, suureksi huviksi lähistön
naisille, jotka iltasilla keräysivät paikalle ja tanssasivat boleroa
hänen kitarrinsa mukaan. Hän siistasi kiherän partansa oikein sieväksi,
ja hänen päivettyneet kasvonsa kelpasivat hyvin kaunottarien silmissä,
ja kuvernöörin siivollinen palvelustyttö sanoi mahdottomaksi vastustaa
hänen karsastavaa katsettansa. Tämä hyväsydäminen tyttö oli jo ensi
alusta osoittanut hellää osanottavaisuutta hänen kohtaloonsa, ja
sittenkun hän turhaan oli ahkeroinut hellyttää kuvernööriä, keksi hän
keinoja miten salaa voisi lievittää hänen kovaa vankeuttansa. Joka päivä
vei hän vangille muutamia lohdutuksen muruja, jotka olivat pudonneet
kuvernöörin pöydältä, taikka salaa otetut hänen ruokakammiostaan, ja
välistä jonkun ilahuttavan pullosen hyvää Val de Pennas viiniä taikka
valion hyvää Malagaa.

Tätä kavallusta ollessa juuri vanhan kuvernöörin linnan keskuksessa,
uhkasi hänen vihollistensa joukossa linnan ulkopuolella ilmeinen sota
syttyä häntä vastaan. Tuon kullalla ja hohtokivillä täytetyn pussin
seikkaa, joka löydettiin luullun rosvon lakkarista, kerrottiin
Granadassa hyvinkin paljon liikoja pannen. Hetikohta pani kuvernöörin
henkivihollinen, kenraali, riidan aluskunnallisesta tuomio-oikeudesta
alkuun. Hän väitti vangin otetun kiini ulkopuolella Alhambran aluetta.
Hän vaati siis astioita ja vangin luona tavattuja _spolia opima_
(saalista) hänelle annettaviksi. Koska suur-inkvisitorikin munkin kautta
oli saanut tiedon pussissa olleista risteistä ja muista pyhistä
kapineista, vaati hän kanteen-alaista, kirkonvarkauteen syyllisenä,
haltuunsa, ja väitti saalista kirkolle tulevaksi, mutta ruumista ensi
roviolla poltettavaksi. Kiista oli kiivas; kuvernööri raivosi ja vannoi,
että ennenkuin hän vangin luotansa antaisi, hän Alhambrassa hirtättäisi
hänet vakoilijana, joka oli linnan alueella kiini otettu.

Kenraali uhkasi lähettää joukon vartijaväkeään siirtämään vankia
punaisesta tornista kaupunkiin. Suur-inkvisitorin näkyi niinikään
tekevän mieli lähettää muutamia pyhän tuomio-istuimen palvelijoita.
Tieto näistä hankkeista tuli hiljan yöllä kuvernöörin korviin. "Antaa
niiden tulla," sanoi hän, "he tapaavat minut valmiina; varhain sen
täytyy aamulla noustu, joka tahtoo hätäyttää vanhan soturin." Hän antoi
heti käskyn että vanki, päivän koitolla, hyvin aikaisin aamulla, oli
siirrettävä vankeuteen Alhambran muurien sisällä. "Ja kuulesta,
lapseni," sanoi hän tuolle siivolliselle tytölle; "koputa oveani ja
herätä minut ennen kukon kuulumaa, niin että saan katsoa että kaikki
käy oikein."

Päivä koitti, kukko lauloi, mutta ei kukaan koputtanut kuvernöörin ovea.
Aurinko kohosi vuoren kukkulain yli ja paistoi kuvernöörin akkunasta
sisään, ennenkuin hänet aamu-unistaan herätti tuo vanha kapraali, joka
seisoi hänen edessään katsannolla, johon kauhistus oli kuvautuneena.

"Hän on poissa! Hän on mennyt tiehensä!" huusi kapraali, tuskin
hengittää voiden.

"Kuka poissa? Kuka mennyt tiehensä?"

"Sotamies -- rosvo -- perkele -- sen mukaan kuin minä ymmärrän. Hänen
koppinsa on tyhjä, mutta ovi kiini -- ei kukaan tiedä kuinka hän on
päässyt ulos."

"Kuka hänet näki viimeksi?"

"Teidän ylhäisyytenne palvelustyttö. Hän vei hänelle illallisen."

"Käskekää häntä hetikohta tänne!"

Uusi hämmennys nousi. Siivollisen tytön kamari oli niinikään tyhjä; hän
oli epäilemättä karannut vangin kanssa, koska hän, niinkuin tiettiin,
useina päivinä oli tiheään ollut hänen puheillaan.

Tämä karsi vanhan linnanherran mieltä kovin pahasti, mutta tuskin
ennätti hän virkkaa mielikarvauttaan siitä, ennenkuin uusi kiusa
ilmestyi. Mentyään virkakammioonsa tapasi hän arkkunsa avattuna,
ratsastajan nahkalaukun varastettuna ja yhdessä sen kanssa tuon vahvan
pussin, joka oli ollut dubloneja täynnä.

Mutta miten ja millä lailla olivat karkulaiset päässeet menemään? Eräs
vanha talonpoika, joka asui muutamassa hökkelissä Sierralle (vuorille)
vievän tien varrella, kertoi että hän juuri päivän sarastaessa oli
kuullut kavion kapsetta, joka oli huvennut vuorille päin. Hän oli
katsonut akkunasta ulos ja nähnyt ratsastajan tyttö edessään hevosen
seljässä.

"Käypä tallissa katsomassa!" huusi linnanherra Manco. Talli haettiin
läpi; kaikki hevoset olivat paikoillaan, paitse Arabialaista. Tämän
sijassa oli paksu ryhmysauva, seimeen aidottu ja paperilipulla
varustettu, johon oli kirjoitettu nämät sanat: "Lahja kuvernööri
Mancolle, vanhalta sotilaalta."



Satu kahdesta äänettömästä kuvapatsaasta.


Kerran asui yksinäisessä kammiossa Alhambrassa pieni lystikäs veitikka,
nimeltä Lope Sanchez, joka teki työtä puutarhoissa ja oli iloinen ja
vilkas kuin heinäsirkka ja lauleli päiväkaudet. Hän oli linnan henki ja
elämä; työnsä lopetettuaan istui hän jollain kivipenkillä kävelimössä,
näppi kitarriaan ja lauloi pitkiä lauluja Cid'istä, Bernando de
Carposta, Fernando del Pulgar'ista ja muista Hispanian sankareista,
suureksi huviksi vanhoille sotamiehille, taikka näppieli iloisempaa
nuottia, antaen tyttöin tanssia boleroa ja fandangoa.

Samoin kuin useimmilla pikku miehillä, oli Sanchollakin iso pitkä
roikale vaimona, joka melkein taisi tupata hänet hameensa taskuun; mutta
köyhäin tavallista osaa ei ollut hänelle suotu: kymmenen lapsen sijassa
hänellä vaan oli yksi. Tämä oli pienoinen mustasilmäinen, kaksitoista
vuotias tyttö, nimeltä Sanchica, yhtä lystillinen kuin hän, ja hänen
sydämensä ilo. Tyttö leikitsi hänen vierellään, hänen puutarhassa työtä
tehdessään, tanssasi hänen kitarrinsa soittoon, hänen varjossa
istuessaan, ja juoksenteli, hurjasti kuin metsävuohen karitsa,
pensaistossa, lehtokujilla ja Alhambran rappioisissa saleissa.

Nyt oli Juhannus-ilta, ja Alhambran juhla-iloinen juoruseura, miehiä,
vaimoja ja lapsia, astui Generalifen yli kohoavaa Auringon vuorta ylös,
tämän tasaisella kukkulalla Juhannus-yötä viettämään. Oli kirkas
kuudan-yö, kaikki vuoret olivat harmaina ja hopeoitettuina, kaupunki
oli kupukattoineen ja kirkontornineen alhaalla pimennossa, ja Vega oli
kuin jonkun haltijattaren hallussa oleva maa, jonka tenhotut purot
kiiluivat synkeiden, lehväkkäin puiden välitse. Vuoren korkeimmalle
huipulle viritettiin, vanhan, Maurilaisilta otetun tavan mukaan,
ilotulia. Tienoon asukkaat pitivät samanlaista yövahtia, ja Vegalla ja
vuorten rinteillä leimusi siellä täällä himeitä valkeita.

Lope Sanchez, joka ei milloinkaan ollut iloisempi kuin tällaisella
juhlalla, soitti kitarria; siellä tanssittiin, ja ilta kului hyvin
iloisesti ja rattoisasti. Tanssattaissa leikitteli pieni Sanchica
muutamain pikku tyttöin kanssa erään vanhan, kukkulalla olevan,
Maurilaisen linnan raunioilla, ja löysi, pikkukiviä kaivannossa
hakiessaan, pienoisen vuoripihkaan hyvästi leikellyn käden, jonka sormet
olivat kiini puristetut ja peukalo lujasti painettu niiden päälle. Ylen
iloisena onnestaan juoksi hän löytöään äitillensä näyttämään. Kättä
ruvettiin hetikohta paljon miettimään ja moni katseli sitä
taikauskoisesti penkoen. "Nakkaa se pois," sanoivat muutamat, "se on
Maurilaisilta, saat olla vissi että siinä on onnettomuutta ja
taikausta." -- "Ei millään muotoa," sanoi toinen, "sen saattaa myödä
juveeli-sepälle Zacatinissa." Tämän puheen keskellä tuli sinne vanha,
mustaverinen sotamies, joka oli palvellut Afrikassa ja oli kuin
Maurilainen näöltään. Hän tutki kättä tuntijan katsannoilla. "Minä olen
nähnyt tämmöisiä kaluja Maurilaisilla Barbariassa," sanoi hän; "tämä on
tehokas välikappale kierosilmäisyyttä ja kaikkea noituutta ja taikausta
vastaan. Toivotan teille onnea, Lope, se ennustaa jotain hyvää
lapsellenne."

Sanchezin vaimo, kuultuaan tämän, sitoi tuon pienen käden nauhaan ja
ripusti sen kaulaan tyttärellensä.

Tästä taikakalusta johtui nyt mieleen kaikki nuot niin paljon suositut
taikauskoiset sadut Maurilaisista. Tanssi herkesi, ja nyt istuttiin
ryhmiin kentälle ja kerrottiin toisilleen vanhoja isänisältä ja
äitinäitiltä kuultuja satuja. Muutamat näistä saduista koskivat juuri
sitä vuorta, jonka kukkulalla he istuivat, ja joka on mainio pesäpaikka
aaveilla ja tontuilla. Eräs vanha nainen kuvaili hyvin laveasti sitä
palatsia vuoressa, jossa, tarun mukaan, Boabdil ja koko hänen
Maurilainen hoviväkensä ovat tenhottuina. "Noiden raunioiden alla,"
sanoi hän, osoittaen muutamia rappioisia muuria ja vallia, eräällä
etäisellä paikalla vuorta, "on iso pimeä luola, joka menee syvälle,
hyvin syvälle maan sisään. Vaikka saisin kaikki Granadan rikkaudet, en
siihen tirkistäisi. Kerran vahtasi eräs köyhä raukka Alhambrasta vuohia
tällä vuorella ja kiipesi alas luolaan ottamaan pois yhtä vohlaa, joka
oli sinne pudonnut. Hurjana ja silmät seljällään tuli hän sieltä ulos,
ja kertoi asioita semmoisia, että kaikki luulivat hänen hulluksi
tulleen. Hän houraili moniaita päiviä aaveenkaltaisista Maurilaisista,
jotka olivat häntä ajelleet luolassa, ja vaivoin saatiin häntä enää
ajamaan vuohiaan vuorelle. Hän teki sen viimein, mutta ah! mies raukkaa,
ei ikänä tullut hän sieltä alas. Naapurit löysivät hänen vuohensa
käymästä laitumella Maurilaisten raunioiden luona, hänen hattunsa ja
kaapunsa olivat luolansuun luona, mutta häntä itseään ei sen kovemmin
kuulunut."

Pieni Sanchica kuunteli tätä juttua kiinteällä tarkkuudella. Hän oli
hyvin utelias ja tunsi hetikohta kiihkeän halun saada katsoa tuohon
vaaralliseen syvyyteen. Hän pujahti pois leikkikumppaniensa luota, haki
nuot kaukaiset rauniot, ja sittenkun hän vähän aikaa oli ryöminyt niiden
keskellä, tuli hän vähäiselle ontelolle eli koverolle juuri sillä
paikalla josta vuori jyrkästi alenee Darron laksoon päin. Tämän ontelon
keskellä oli tuo sanottu aukko. Sanchica rohkeni mennä aina reunalle
asti ja kurkisti alas. Kaikki oli mustaa kuin sysi, ja syvyys näytti
pohjattomalta. Hänen verensä jähmettyi: hän meni sinne jälleen, tirkisti
vielä sisään, aikoi juosta pois ja katsahti vieläkin syvyyteen -- juuri
tuo kauheus tässä asiassa oli hänelle mieluista. Lopuksi vieritti hän
sinne ison kiven ja heitti sen reunalta alas. Kotvan aikaa putosi se
ilman mitään jyskettä; sitten kävi se kallion neniä vasten, ja hän
kuuli hirveän jytäkän; sitten hyppi se kalisten ja kolisten yhdeltä
puolelta toiselle, ukkosenkaltaisella paukkeella, putosi viimein
syvälle, syvälle veteen -- ja kaikki oli taas hiljaa.

Mutta tämä hiljaisuus ei kestänyt kauan. Kuuluipa niinkuin joku olis
herännyt tuossa kamalassa kuilussa. Juopa alkoi vähitellen jumista, kuin
mettiäispatsas. Jumina kävi yhä kovemmaksi; sieltä kuului sekanaisia
ääniä niinkuin kaukaisesta väkijoukosta ja hiljaista aseenkalsketta;
sympalien kuminaa ja torven kajahuksia, juuri niinkuin sotajoukko vuoren
sisässä olis tappeluun hankkiutunut.

Kauhistuksesta äänettömänä lähti Sanchica paikalta ja kiirehti sinne,
minne oli vanhempansa ja leikkikumppaninsa jättänyt. Kaikki olivat
menneet. Ilovalkeat olivat sammumaisillaan ja viimeiset savutuprut
kiemuroitsivat kuunvalossa. Etäisemmät tulet, jotka olivat Vegalla ja
vuorenkukkuloilla roihunneet, olivat niinikään loppuun palaneet, ja
yltympärinsä näytti kaikki olevan syvimpään lepoon vaipuneena. Sanchica
huusi vanhempiaan ja muutamia leikkikumppaniaan nimeltä, mutta ei saanut
vastausta. Hän juoksi vuorenrinnettä alas ja Generalifen puutarhain
läpi, kunnes tuli Alhambran lehtokujille, jossa hän istui penkille
pensaikossa hengähtämään. Alhambran vartijatornin kello löi kahtatoista.
Sikeä hiljaisuus vallitsi, niinkuin koko luonto olis uneen vaipunut;
ainoastaan yhdestä pensaiden välitse juoksevasta purosta kuului lirinä.
Öisen ilman suloinen vilppaus tuuditti häntä uneen, kun hänen silmänsä
äkisti huikesivat etäisestä valosta ja hän hämmästyksekseen näki pitkän
jonon Maurilaisia ratsumiehiä, jotka kiirehtivät vuorta alas ja noita
lehtisiä käytäviä pitkin. Muutamat olivat varustetut keihäillä ja
kilvillä, toiset miekoilla ja partuskoilla, kiiltävissä rautapaidoissa,
jotka välkkyivät kuutamossa. Hevoset nostelivat uljaasti päitänsä ja
pureskelivat suitsiaan, mutta niiden askelia ei kuulunut sen enemmän,
kuin jos kaviot olisivat olleet huovalla peitetyt, ja ratsastajat olivat
kaikki kuolonkalpeita. Näiden joukossa ratsasti ihana nainen kruunu
päässä ja pitkät kullanhohtavat kiharat helmien kanssa yhteen
palmikoitut. Hänen virkkunsa ratsuvaippa oli tulipunaisesta sametista,
kullalla kirjailtu ja maata viilevä. Hän näytti olevan sangen
surullisena ja katsoi aina alaspäin.

Sitten tuli kulkue hoviherroja komeissa vaatteissa ja monivärisissä
käärelakeissa, ja näiden keskellä ratsasti kuningas Boabdil el Chico,
kuninkaallisessa hohtokivillä peitetyssä kaapussa ja timanteista
välkkyvä kruunu päässä. Pieni Sanchica tunsi hänet hänen vaaleasta
parrastaan ja yhdennäköisyydestä hänen muotokuvansa kanssa, jonka hän
usein oli nähnyt Generalifen museossa. Kummissaan ja hämmästyksissään
katseli hän tätä kuninkaallista loistoisata kulkuetta, joka välkkyen
liikkui puiden välitse eteenpäin; mutta vaikka hän tiesi nuot kalpeat ja
äänettömät yksinvaltiaat ja hoviherrat ja sotijat aaveileviksi hahmuiksi
ja kaikkityyni noituudeksi ja taikaukseksi, hän kumminkin katseli heitä
pelkäämättömällä sydämellä; niin rohkeaksi oli hän tullut tuosta
salaperäisestä taikakalusta, joka hänen kaulassaan rippui.

Kun ratsastava kulkue oli mennyt hänen ohitsensa, nousi hän istumasta ja
lähti mukaan. Se meni sisään Oikeuden isosta portista, joka seisoi
seljällään; vanhat vahdissa olevat invaliidit makasivat kivipenkeillä
sikeässä, silminnähtävästi noituudella vaikutetussa unessa, ja koko tämä
hahmukulkue mennä jonotti, hälisemättä, ja liehuvilla lipuilla ja
uljaalla ryhdillä, heidän ohitsensa. Sanchica olis mielellään mennyt
muassa, mutta hämmästyksekseen näki hän tornissa aukon, joka meni
syvälle maan sisään. Hän astui vähän likemmä ja rohkeni mennä edemmä,
kun näki isoja askelenjälkiä kallioihin koverrettuja, ja holvikäytävän,
joka siellä täällä oli valaistu hopealampuilla, joista valkeanvalo ja
suloinen haju virtasi. Hän uskalsi vieläkin edemmä ja tuli viimein isoon
saliin, joka oli syvälle vuoreen hakattu, loistavasti koristettu
Maurilaiseen laatuun ja valaistu hopea- ja kristalli-lampuilla. Täällä
istui turkkilaisella sohvalla vanha, pitkä- ja harmaapartainen mies
Maurilaisessa puvussa, unissaan nuokkuva ja sauvaa pitävä, joka
alinomaa näytti olevan hänen kädestään luikahtamallaan. Vähän matkan
päässä tästä istui ihana nainen vanhassa Hispanialaisessa puvussa;
pienoinen, kokonansa timanteista välkkyvä kruunu päässä, tukka helmien
kanssa palmikoittu, hopeakannelta ihanasti soittaen. Pieni Sanchica
muisti nyt jutun, jonka hän oli kuullut vanhuksilta Alhambrassa, eräästä
Götiläisestä prinsessasta, jonka muuan Arabialainen noita oli sulkenut
vuoreen, jossa prinsessa soitannon voimalla piti häntä taikaunessa
kiini.

Nainen herkesi soittamasta, hämmästyen näkemästä ihmisen tässä
noidutussa salissa. "Onko nyt pyhän Johanneksen aatto-ilta?" kysyi hän.

"Niin on," vastasi Sanchica.

"Tenhous on siis täksi yöksi lakkautettu. Tule tänne, lapseni, äläkä
pelkää. Minä olen kristitty, niinkuin sinäkin, vaikka tenhous pitää
minua täällä vangittuna. Kosketa tuolla taikakalulla, joka rippuu
kaulassasi, minun kahleitani, niin pääsen täksi yöksi irralle."

Näin sanoen avasi hän leninkinsä ja näytti leveätä kultarengasta, joka
ympäröitsi hänen vyötäisiään, ja kultavitjoja, joilla hän oli maassa
kiini. Lapsi ei viipynytkään painamasta tuota pientä taikakalua
kultarengasta vasten, ja samassa silmänräpäyksessä vitjat putosivat
maahan. Kalinasta vanhus heräsi ja hieroi silmiänsä; mutta nainen pani
sormensa liukumaan kantelen kielillä, josta vanhus taas nukkui ja alkoi
nuokkua, ja sauva hänen kädessään horjua. "Nyt," sanoi nainen, "kosketa
hänen sauvaansa taikakalullasi!" Sanchica teki niin, ja sauva luikahti
vanhuksen kädestä, jonka perästä tämä vaipui sikeään uneen sohvalle.
Nainen laski nyt kantelensa sohvalle ja nojasi sen tuon nukkuvan noidan
päätä vasten; sitten kosketteli hän kieliä, kunnes äänet kävivät hänen
korvaansa, ja sanoi: "Oi soitannon väkevä henki, pidä hänen aistinsa
niin kauan vangittuina, kunnes päivä tulee! Nyt seuraa minua, lapseni,"
jatkoi hän, "ja sinä saat nähdä Alhambran, semmoisena kuin se oli
mahtavina päivinään, sillä sinulla on taikakalu joka paljastaa kaiken
tenhouksen." Äänettömänä meni Sanchica naisen muassa. He menivät luolan
ovien kautta Oikeuden porttikäytävään ja sieltä Plaza de los
Algibes'ille, eli linnan sisäpuolella olevalle kävelimölle. Tämä oli
täynnä Maurilaisia sotijoita, jalka- ja ratsuväkeä, liehuvain lippuin
vaiheille riveihin järjestettyä. Myös seisoi pääportilla kuninkaallisia
vahteja ja pitkiä riviä mustia Afrikalaisia, paljain miekoin. Ei
yksikään puhunut sanaakaan, ja Sanchica seurasi johtajatartaan
pelkäämättä. Hänen hämmästyksensä eneni, kun hän astui kuninkaalliseen
palatsiin, jossa hän oli kasvanut. Kirkas kuutamo valaisi kaikkia salia
ja pihoja, niinkuin täysi päivä olis ollut, mutta esitti näytelmän
kokonaan toisenlaisen kuin hän täällä oli tottunut näkemään. Huoneiden
seinät eivät enää olleetkaan ajan tahraamat ja repimät. Hämähäkin
verkkoin sijassa rippui komeita Damaskon silkkikankaita, ja kultaukset
ja maalaukset olivat saaneet alkuperäisen loistonsa ja vereksyytensä
jälleen. Tätä ennen tyhjissä ja paljaissa saleissa oli nyt loistoisia,
helmillä ja kalliilla kivillä tilkoitettuja sohvia, ja kaikki
suihkukaivot pihoissa ja puutarhoissa pitivät entistä leikkiänsä.

Kyökeissä taas häälättiin; kokit laittivat hahmuruokia ja paahtivat ja
paistivat aaveen-näköisiä kanoja ja bekkasiineja. Palvelijoita juoksi
edes takaisin, kantaen herkuilla täytettyjä hopeamaljoja ja järjestäen
komeata atriata. Leijonain piha oli täynnä vahteja, hoviherroja ja
Maurilaisia pappia (Alfaquis), niinkuin Maurilaisten muinaisina aikoina;
ja Oikeuden Salin yläpäässä istui Boabdil valtaistuimellaan, hoviväkensä
keskellä, ja piti tänä yönä hahmuvaltikkaansa. Vaikka tungos oli
tämmöinen ja vaikka näin näyttiin edes takaisin hääläävän, ei sittenkään
kuulunut ainoaakaan askelta; ei mikään muu keskeyttänyt sydän-yön
hiljaisuutta, kuin suihkulähteiden lorina. Pieni Sanchica seurasi,
hämmästyksestä äänettömänä, johtajatartaan palatsin kautta, kunnes
tulivat portille, joka vei Comares'in ison tornin alla oleviin
holvikäytäviin. Kummallakin puolen porttia seisoi alabasterinen immen
kuva. Näiden päät olivat sivulle päin käännetyt ja heidän silmänsä
tähystivät samaa paikkaa holvissa. Tenhottu nainen seisahtui ja viittasi
pientä Sanchicaa tulemaan likemmä. "Tässä on," sanoi hän, "suuri
salaisuus, ja minä tahdon, uskollisuutesi ja rohkeutesi palkinnoksi,
ilmoittaa sen sinulle. Nämät äänettömät kuvapatsaat vahtaavat suurta
aarretta, jonka eräs muinainen Maurilainen kuningas tänne kätki. Käske
isäsi hakea se paikka, johon heidän silmänsä ovat tähdätyt, ja hän on
löytävä jotain mikä tekee hänet rikkaimmaksi mieheksi Granadassa. Mutta
ainoastaan sinä viattomilla käsilläsi, koska taikakalu on sinun
hallussasi, voit ottaa aarteen. Käske isäsi käyttää sitä viisaasti ja
määrätä jonkun osan siitä jokapäiväisten messuin lukemiseen sieluni
pelastukseksi tästä jumalattomasta noituuksesta."

Puhuttuansa nämät sanat nainen sitten vei lapsen Lindaraxan puutarhaan,
joka on likellä kuvapatsaiden holvia. Kuu kimelteli yksinäisen
suihkulähteen aalloille, puutarhan keskellä, levittäen lauhkeata valoa
orangsi- ja sitruuni-puille. Ihana nainen taittoi myrttipensaan lehvän
ja kiersi sen lapsen pään ympärille. "Pidä tämä lehvä muistoksi siitä
mitä olen sinulle ilmoittanut, ja todistukseksi siitä että olen totta
puhunut. Hetkeni on tullut, minun täytyy palata siihen tenhottuun
saliin; älä tule kanssani, ettei mikään onnettomuus sinulle tapahtuisi.
Voi hyvästi, muista sanani, ja anna lukea messuja pelastuksekseni." Näin
sanottuaan meni nainen pimeään käytävään, joka vei Comares'in tornin
alle, ja katosi Sanchican silmistä.

Majoista Alhambran alapuolella, Darron laksossa, kuului nyt kukon vieno
laulanta, ja himeä koite alkoi näkyä itäisten vuorten päällitse. Vieno
tuuli alkoi leyhkää, ja pihoilta ja poluilta kuului ikäänkuin kuivain
lehtien kahinaa, ja ovi oven perään meni naristen kiini.

Sanchica palasi samain huoneiden kautta, jotka hän vastikään oli nähnyt
hahmuja täynnä, mutta Boabdil ja hänen aaveileva hoviväkensä oli
kadonnut. Kuu paistoi tyhjiin, pikaisen loistonsa menettäneihin, ajan
tahraamiin ja hävittämiin, ja hämähäkin verkkoin peittämiin saleihin ja
kaltereihin. Yölipakoita räpisteli hämärissä kamareissa, ja
kalalammikosta kuului sammakkoin kurina.

Sanchica riensi nyt, niin hopusti kuin taisi, eräille kaukaisille
portaille, jotka veivät siihen viheliäiseen asuntoon, missä hänen
vanhempansa asuivat. Ovi oli auki, niinkuin tavallisesti, sillä Lope
Sanchez oli kovin köyhä lukkoa ja salpaa tarvitakseen. Sanchica hiipi
hiljaa vuoteelle, laski myrttiseppeleen vierelleen ja nukkui pian.

Aamulla kertoi hän isälleen kaikki mitä hänelle oli tapahtunut. Mutta
Lope Sanchez katsoi kaikkityyni paljaaksi unennäöksi ja nauroi Sanchican
kevyt-uskoisuudelle. Hän meni tavalliseen työhönsä puutarhassa, mutta ei
ollut hän kauan siellä ollut, ennenkuin hänen tyttärensä tuli
hengästyksissä juosten. "Isä, isä!" huusi tämä, "katsokaapa
myrttiseppelettä, jonka Maurilainen nainen kiersi pääni ympärille."

Lope Sanchez katseli sitä hämmästellen, sillä myrtin varsi oli puhtainta
kultaa ja jokainen lehti välkkyvä smaragdi. Koska hän ei ollut paljon
puuttunut kalliisin kiviin, hän ei ymmärtänyt seppeleen todellista
arvoa, mutta sen verran näki hän, että varmaan tiesi sen olevan jotain
todellisempaa kuin ne asiat, joita unennäöt tavallisesti ovat, ja että
lapsi, oli miten oli, ei ollut hukkaan unta nähnyt. Hänen ensimmäinen
huolensa oli velvoittaa tytär ehdottomaan vaitioloon; sen suhteen oli
hän kumminkin turvattu, sillä tyttö oli vähempipuheinen kuin hänen
iältään ja sukupuoleltaan kävi toivominenkaan. Hän meni sitten holviin,
jossa noiden kahden immen alabasteriset kuvapatsaat olivat. Hän näki
että niiden päät olivat käännetyt poispäin portista, ja että molempain
silmät olivat rakennuksen sisään päin. Lope Sanchez ei tainnut muuta
kuin ihmetellä tätä salaisuuden viisasta kätkemisen keinoa. Hän veti
viivan kuvapatsaiden silmistä siihen kohtaan, mihin heidän silmänsä
olivat tähdätyt, teki salaisen merkin seinälle ja meni tiehensä.

Lope Sanchezin mieli oli kuitenkin kaiken päivän tuhansista huolista
levottomana. Hän ei malttanut olla kuvapatsaita kaukanakin silmäinsä
edessä pitämättä, ja hän viimein miltei sairastui pelvosta, että tämä
kultainen salaisuus kenties ilmi tulisi. Joka askel, minkä hän tätä
paikkaa läheni, pani hänet vapisemaan. Hän olis antanut vaikka mitä, jos
vaan olis voinut kääntää kuvapatsaiden päät toisinpäin, ja unhotti
kokonansa että ne jo useita satoja vuosia olivat pitäneet silmiään
samaan suuntaan, kenenkään ihmisen siitä sen viisaammaksi tulematta.

"Lempo heidät periköön," sanoi hän itsekseen, "he ilmoittavat
kaikkityyni; onko kuultu kenenkään ihmisen tuolla lailla salaisuutta
säilyttäneen?" Kun hän sitten näki jonkun tulevan, puikahti hän
tiehensä, ikäänkuin peljäten että hänen läsnäolonsa tällä paikalla
nostais epäluuloja. Sitten lähti hän hyvin varuisasti palaamaan, seisoi
ja tirkisteli kaukaa oliko kaikki entisellään, mutta nähdessään nuot
kuvapatsaat hän taas kovin harmistui. "Oih, tuossa ne seisovat," sanoi
hän, "ja tuijottavat tuijottamistaan, ja tuijottavat juuri siihen
paikkaan mihin eivät saisi. Soisin heidät lemmon valtaan! He ovat
samanlaiset kuin kaikki heidän sukupuoleensa kuuluvat; vaikka heillä ei
ole kieltä millä juoruja kantelisivat, niin tottapa tekevät sitä
silmillänsä."

Tämä tuskallinen päivä kului viimein, hänen suureksi ilokseen,
lopullensa. Alhambran kaikuvissa saleissa ei kuulunut enää ihmisen
askelia; viimeinen siinä käynyt vieras astui vihdoin kynnyksen yli pois,
iso portti salvattiin ja lukittiin, ja yölipakot, sammakot ja huutavat
pöllöt ottivat niin vähitellen yölliset oikeutensa autiossa hovilinnassa
jälleen käytettäviksensä.

Lope Sanchez odotti kuitenkin hiljaiseen yöhön, ennenkuin hän pienen
tyttärensä kanssa uskalsi noiden kahden immen saliin. Hän tapasi heidät
yhtä salamielisinä ja äänettöminä kuin tavallisesti katsomassa tuohon
onnea kätkevään säilytyspaikkaan. "Teidän luvallanne, armaat naiset,"
ajatteli Lope Sanchez, astuessaan heidän keskellensä, "minä tahdon
irroittaa teidät palveluksesta, joka kahden tahi kolmen sadan vuoden
kuluessa epäilemättä on kovasti rasittanut sydäntänne." Sitten rupesi
hän seinään merkitsemästään paikasta työhönsä, ja avasi ennen pitkää
salaisen komeron, jossa oli kaksi isoa posliini-ruukkua. Hän koetti
siirtää niitä esiin, mutta ne pysyivät liikkumattomina, kunnes hänen
tyttärensä viaton käsi kosketti niitä. Hänen avullaan sai hän ne
komerosta, ja näki suureksi ilokseen niiden olevan täynnä Maurilaisia
kultarahoja, juveeleja ja kalliita kiviä. Ennen päivänkoittoa oli hän jo
siirtänyt ne mökkiinsä, ja jättänyt nuot kaksi vahdissa olevaa
kuvapatsasta tyhjään seinään tuijottamaan.

Näin oli Sanchezista yhtäkkiä tullut rikas mies; mutta rikkaus tuotti,
niinkuin tavallisesti, kokonaisen maailman murheita täynnä, jotka tähän
asti olivat olleet hänelle perin tuntemattomia. Miten oli hän saattava
aarteessa luotettavaan talteen? Miten taitais hän nyt iloita siitä,
epäluuloja nostamatta? Ensi kerran hänen elämässään nousi nyt pelko
ryöväreistäkin hänen sielussansa. Hän katseli pelvolla ja kauhistuksella
epäluotettavaa asuntoaan, ja telkesi akkunansa ja ovensa; mutta ei vielä
nämätkään varokeinot sallineet hänen rauhassa nukkua. Hänen tavallinen
iloisuutensa oli mennyt; hänellä ei ollut enää naapureilleen leikillisiä
sanoja, ei lauluja enää varalla; sanalla sanoen, hänestä tuli onnettomin
olento koko Alhambrassa. Hänen entiset toverinsa havaitsivat hänen
muutoksensa, surkuttelivat häntä vilpittömästi, mutta alkoivat luopua
hänestä, luullen hänen kovin puutteesen vajonneen ja täytyvän ruveta
heiltä apua anomaan. Se ajatus, että rikkaus oli syynä koko hänen
onnettomuuteensa, ei johtunut heille ensinkään mieleen.

Lope Sanchezin vaimo oli yhtä hätäinen kuin mieskin, mutta hänellä oli
sitä vastoi hengellistä lohdutusta. Minun olis ollut jo ennen
mainittava, että koska Lope oli vähän kevytmielinen, ajattelematon
ihminen, hänen vaimonsa oli tottunut kaikissa tähdellisissä asioissa
kysymään neuvoa rippi-isältään, pater Simonilta, eräs roteva,
hartiokas, sinipartainen, pallopää munkki muutamasta läheisestä
Fransiskaniluostarista, myös hengellinen lohduttaja enemmälle kuin
puolelle tienoon vaimoista. Muutenkin oli hän suuresti kunnioitettu
useissa naisluostareissa, jotka palkitsivat hänen hengellisiä hyviä
tekojaan runsaasti lahjoittamalla semmoisia herkkuja ja leikkikaluja,
joita luostareissa tehdään, niinkuin hillo-aineita, sokerileipiä ja
muutamia pullollisia sydäntä virvoittavia, maustettuja juomia, jotka
paastoin ja valvomisten perästä huomattiin erinomaisen vahvistaviksi
välikappaleiksi.

Pater Simon voi hyvästi velvollisuuksiensa tekemisestä. Hänen öljyiset
kasvonsa kiilsivät päivänpaisteessa, kun hän muuanna kuumana kesäpäivänä
astua vätösti Alhambran kukkulaa ylös. Niin paljon mukavuuksia kuin hän
nauttikin, osoitti kumminkin solmuinen köysi hänen vyötäisillään, kuinka
kovassa kurissa hän itseään piti: ihmiset nostivat lakkiaan hänelle,
kuin hurskauden esikuvalle, ja yksin koiratkin saivat vainua sen
pyhyyden hajusta, joka hänen kaapustaan löyhki, ja nivoivat
kopperoissaan hänen sivu mennessään.

Tämmöinen oli pater Simon, Lope Sanchezin armaan puolison hengellinen
neuvonantaja; ja koska rippi-isä Hispaniassa on vaimojen likimmäisin
uskollinen ystävä, niin oli hän kohta salaisesti saanut tietää tuon
salaisen aarteen jutun.

Munkki levitti suunsa ja silmänsä seljälleen ja teki kaksitoista
ristinmerkkiä tämän uutisen kuultuansa. Vähän aikaa vaiti oltuaan sanoi
hän: "sieluni tytär! Tiedä, että sinun miehes on tehnyt kaksinkertaisen
synnin -- synnin valtiota ja synnin kirkkoa vastaan. Aarre, jonka hän
tuolla tavoin on itselleen pidättänyt, on löytynyt kuninkaan tiluksilta
ja on siis kruunun; mutta koska se ennen muinoin on ollut uskottomain
oma ja on tavallaan saatanan kynsistä temmattu, niin se olis kirkolle
pyhitettävä. Kuitenkin saatetaan asia vielä sovittaa. Tuokaa tänne
myrttiseppele."

Kun kunnon pater sai nähdä seppelen, kiilsivät hänen silmänsä enemmin
kuin milloinkaan ennen ihastuksesta smaragdin suuruuteen ja kauneuteen.
"Koska tämä on tuon löydön ensimmäinen hedelmä," sanoi hän, "niin on
kohtuullista että se pyhitetään jumaliseen tarkoitukseen. Minä ripustan
sen pyhän Fransiskon kuvan eteen kirkossamme ja jo tänä yönä rukoilen
häntä hartaasti että miehesi pysyisi teidän rikkautenne rauhallisessa
nautinnossa."

Kunnon nainen oli iloissaan, että näin hyvällä hinnalla sai rauhan
taivaan kanssa, ja munkki, joka pisti seppeleen kaapunsa alle, lähti
pyhin askelin jälleen luostariin.

Lope Sanchezin tultua kotiin, kertoi vaimo hänelle mitä oli tapahtunut.
Hän kovin suuttui, sillä hän ei ollutkaan mielenlaadultaan niin
jumalinen kuin vaimo, ja oli jo kauan huokaillut munkin tuttavallisesta
vierailemisesta. "Vaimo," sanoi hän, "mitä olet tehnyt? Sinä olet
juorullasi pannut kaikkityyni alttiiksi."

"Mitä?" huusi vaimo; "tahdotko kieltää minua huojentamasta omaatuntoani
rippi-isäni edessä?"

"En, vaimoseni; tunnusta syntisi niin paljon kuin tahdot; mutta aarteen
ottaminen on minun syntini, ja omatuntoni on varsin keveä sen kuorman
alla."

Mutta valituksista ei nyt enää ollut apua; salaisuus oli nyt kerta
ilmoitettuna ja, niinkuin hiedalle kaadettu vesi, mahdoton ottaa
takaisin. Heidän ainoa toivonsa perustui munkin vaitioloon.

Lope Sanchezin päivällä jälkeen ollessa ulkona, kuului hiljainen naputus
ovelle, ja pater Simon astui sisään ystävällisesti ja siveästi
silmähdellen.

"Tyttäreni," sanoi hän, "minä olen lähettänyt palavia rukouksia pyhän
Fransiskon tykö ja hän on kuullut rukoukseni. Sydän-yönä tämä pyhimys
ilmestyi minulle unissani, mutta hänen kasvonsa vihastuivat. 'Kuules,'
sanoi hän, 'sinä rukoilet minua saadakses anteeksi tuon pakanallisen
aarteen, vaikka näet kapellini köyhyyden. Mene Lope Sanchezin huoneesen,
vaadi minun puolestani osaa tuosta Maurilaisesta kullasta, ja osta sillä
kaksi kynttiläjalkaa kuorin alttarille, ja anna hänen rauhassa pitää
jäännös.'"

Jumalinen nainen, kuullessaan tätä näkyä kerrottavan, ristitsi nöyrästi
silmänsä, meni siihen salaiseen paikkaan, johonka Lope oli aarteensa
kätkenyt, ja täytti ison nahkakukkaron Maurilaisilla kultarahoilla ja
antoi sen munkille. Sitä vastaan antoi munkki hänelle enemmän kuin yhden
siunauksen, jokaisessa kyllä, jos taivas sen toteutti, rikastuttamaan
hänen sukunsa myöhäisimpään jälkimaailmaan asti, pudotti sitten kukkaron
kaapun hihaan, laski kädet rintansa päälle ristiin ja erosi vaimosta
nöyrällä ja kiitollisella silmänluonnilla.

Kun Lope Sanchez kuuli puhuttavan tästä toisesta lahjasta kirkolle, hän
miltei vihasta vimmastunut. "Voi minua poloista miestä, mihinkä viimein
joudun? Minua ryöstetään kerta kerralta; minä tulen perin hävitetyksi ja
kerjäläissauvaan saatetuksi!"

Töin tuskin voi hänen vaimonsa lohduttaa häntä, muistuttamalla hänelle
sitä ääretöntä rikkautta mikä hänellä vielä oli, ja selittämällä hänelle
kuinka siivosti pyhä Fransisko teki, kun tyytyi näin vähäiseen osaan.

Kovaksi onneksi oli pater Simonilla koko joukko köyhiä sukulaisia,
joista oli huoli pidettävä, mainitsemattakin puolta tusinaa vankkoja,
pallopäisiä, hyljättyjä löytö- ja lapsihuoneen-lapsia, jotka hän oli
suojelukseensa ottanut. Hän uudisti sentähden joka päivä käymisiään ja
rukouksiaan pyhän Dominikon, pyhän Andreaksen ja pyhän Jaakopin eduksi,
kunnes Lope-rukka kokonaan hurjistui ja huomasi, että ellei hän
poistunut johonkin paikkaan, missä hurskas munkki ei päässyt häntä
ahdistamaan, hänen olisi sovintouhria annettava kaikille annakan
pyhimyksille. Hän päätti sentähden tupata tukkuun aartensa jäännöksen,
lähteä salaa jonakin yönä tiellensä ja mennä johonkin toiseen tienoosen
kuningaskuntaa.

Näin tuumiteltuaan ja päätettyään, osti hän vahvan ja vaakan aasin ja
kytki sen pimeään holviin Seitsemän Huonekarran Tornissa, samaan
paikkaan josta Belludon eli aavehevosen sanotaan tulevan sydän-yönä ulos
ja karkailevan Granadan kaduilla, joukko helvetin koiria muassansa. Lope
Sanches ei juuri uskonut tätä satua, mutta käytti kuitenkin hyväkseen
täten nostettua pelkoa, koska hyvin tiesi ettei kukaan hevillä
uskaltalsi aavehevosen maan-alaiseen talliin. Päivällä ennen lähetti hän
perheensä pois, käskien sen odottaa häntä jossain kaukaisessa kylässä
Vegalla. Yön tultua vei hän aarteensa holviin tornin alla, sälytti sen
hevosaasinsa selkään, vei aasin ulos ja talutti sitä varovasti pimeätä
tietä pitkin.

Rehellinen Lope oli kaikessa hiljaisuudessa käynyt näihin toimenpiteisin
eikä ollut niitä kellekään muulle ilmoittanut kuin sydämensä
uskolliselle vaimolle. Mutta jostain ihmeellisestä ilmestyksestä olivat
ne kumminkin tulleet pater Simonin tietoon. Innollinen munkki näki
näiden pakanallisten tavarain vähällä olevan iäksi päiväksi hänen
kynsistään menemällään, ja päätti kirkon ja pyhän Fransiskon eduksi
vielä kaapata niitä kourallisen. Senpä tähden, kun kellot olivat
iltarukouksiksi (_animas_) soineet ja kaikki oli hiljaa Alhambrassa,
luikki hän luostaristaan ulos, kiirehti Oikeuden portin kautta pois ja
kätkeysi niihin tiheihin orjantappura- ja laakeripensaisin, jotka
ovat ison portin vaiheilla. Täällä makasi hän tunteja lukien, kellon
lyödessä vartijatornissa, ja tarhapöllöin hirmuista ulvinaa ja koirain
haukuntaa Mustalaisten luolissa kuunnellen.

Jo viimein kuuli hän ihmisen käynnin kuminaa ja näki pimeiden,
varjoisten puiden välitse jotain, kuin kuorma-eläimen kaltaista, tulevan
tietä alas. Vesi valahti lihavan munkin suuhun, kun hän ajatteli, minkä
puttisen hän tekisi tuolle kunnon Lopelle.

Hän köytti kaapunsa helmat ylös, köyristeli kuin rottaa vaaniva kissa,
ja odotti tässä asennossa kunnes hänen saaliinsa oli hänen edessään,
jolloin hän hyömäsi lehväisestä lymypaikastaan, pani toisen kätensä
lautaselle, toisen lavalle, teki hyppäyksen, josta olis ollut kunnia
taitavimmallekin tallimestarille, ja istui kahda reisin aasin selkään.
"Ahah!" sanoi patvinen munkki, "nytpä nähdään kukaan paraiten leikin
osaa." Hän oli juuri ennättänyt sanoa nämät sanat, kun aasi alkoi
potkia, kavahti pystyyn, teki hypyn ja sitten karkasi täyttä laukkaa
alas vuorta. Munkki koetti pidättää eläintä, mutta turhaan. Se juoksi
kalliolta kalliolle, pensaan yli toiseen; munkin kaapu repesi palasiksi
ja liehui tuulessa; hänen ajeltu päälakensa sai monen kovan kolauksen
puiden oksilta ja monen naarman pensaikossa. Lisäksi kauhistukselleen ja
surkeudelleen, näki hän seitsemän yhdellä kaulaimella yhdistettyä,
täyttä voimaa haukkuvaa koiraa kintereillään, ja näki nyt mutta hiljan,
että hän tosiaankin oli noussut hirmuisen Belludon selkään.

Eteenpäin he nyt mennä suhkivat, tuulen nopeudella, pitkin suurta tietä,
Plaza Nuevan yli, pitkin Zacatinia, Vivairamblan sivuitse -- ei ikänä
ole metsästäjät ja koirat mokomaa vauhtia lentäneet eli noin helvetin
lailla elamoineet. Turhaan huusi munkki kaikkia annakan pyhimyksiä ja
päällisiksi pyhää Neitsyttä avukseen; aina kun hän mainitsi sellaista
nimeä, se vaan vaikutti kuin oiva kannuksen isku, ja seuraus oli se,
että Belludo teki hyppäyksiä korkeita kuin huoneet. Koko sen yön lenteli
onneton pater Simon tällä lailla edes takaisin, ja minne ei olis
tahtonutkaan, kunnes jokainen nikama hänen ruumiissaan oli kuin
möyhennettynä, ja hän ratsastuksesta oli tullut niin haavoihin ja niin
runnelluksi, että sitä tuskin käy selittäminen. Taas tuli lähtö
Vivairamblan, Zacatinin, Plaza Nuevan yli ja tietä myöten kaivoille, ja
nuot seitsemän koiraa ulvoivat ja haukkuivat, hyppivät ylös ja näykkivät
peljästyneen paterin kantapäitä. Ensimmäinen aamusäde pilkoitti heidän
tornin luoksi saapuessaan; täällä alkoi aavehevonen kovasti potkia,
heitti munkin kuperkeikkaa ilmaan ja karkasi, nuot helvetilliset
vitjaskoirat kintereillä, synkkään holviin, ja sikeä hiljaisuus seurasi
tätä huumaavata hälinätä.

Onko milloinkaan mokomaa pirullista puttista millekään munkilta tehty?
Eräs talonpoika, joka päivänkoitolla meni työhönsä, löysi onnettoman
pater Simonin tornin juurella pitkänään, erään viikunapuun alla, mutta
niin ruhjottuna ja muokattuna, ettei kyennyt puhumaan eikä liikkumaan.
Hän vei hänet kaikella huolellisuudella ja huomaavaisuudella hänen
kammioonsa, ja maine levisi, että rosvot olivat häntä hätyyttäneet ja
rääkänneet. Pari päivää kului, ennenkuin hän taas taisi jäseniään
käyttää; kuitenkin hän lohdutti mieltänsä sillä ajatuksella, että vaikka
hevosaasi aarteen kanssa oli päässyt menemään, hän toki oli saanut
näpistää itselleen hyvän osan tuosta pakanallisesta saaliista. Kun hän
taas kykeni liikkumaan, oli hänen ensimmäinen huolensa katsoa vuoteen
alle, jonne hän oli kätkenyt myrttiseppeleen ja ne nahkakukkarot
kultinensa, jotka hän oli peijannut Sanchezin hurskaalta vaimolta. Mutta
kuinka suuri oli hänen kauhistuksensa, nähtyänsä, että seppele ei
ollutkaan muu kuin lakastunut myrttiseppele, ja että nahkakukkarot
olivat täynnä hietaa ja soraa!

Pater Simon oli, vaikka haikeasti murheissaan, siksi viisas että piti
suunsa kiini, koska salaisuuden ilmisaattaminen vaan olis tehnyt hänet
ihmisten naurettavaksi ja tuottanut hänelle rangaistuksen hänen
esimiehiltään. Vasta monta vuotta sen jälkeen, kuolinvuoteellaan,
ilmoitti hän rippi-isälleen yöllisen ratsastuksensa Belludolla.

Lope Sanchezista el ollut, pitkään aikaan siitä kun hän oli Alhambrasta
lähtenyt, minkäänlaisia tietoja. Häntä aina muisteltiin iloisena
seuramiehenä, vaikka tuosta mielikarvaudesta ja raskasmielisyydestä,
jota hän vähää ennen salamielistä lähtöään oli käytöksessään osottanut,
luultiin saattavansa päättää, että köyhyys ja onnettomuus saattivat
hänet tuohon hurjaan päätökseen. Muutamia vuosia sen jälkeen tuli eräs
hänen ystävänsä, eräs invaliiti Malagassa, vaunuilla, joiden eteen kolme
paria hevosia oli valjastettu, kumoon paiskatuksi ja vähällä
yliajetuksi. Vaunut pysähtyivät; vanha, komeasti puettu herra, miekka
vyöllä ja hius-pussikko niskassa, astui ulos invaliitia auttamaan.
Kuinka suuri oli tämän hämmästys, kun hän tuon ylhäisen herran tunsi
vanhaksi ystäväkseen Lope Sancheziksi, joka juuri silloin oli viettänyt
tyttärensä häitä erään grandin (ylimyksen) kanssa, joka oli maan
ensimmäisiä.

Vaunuissa istui nuori parikunta. Niissä oli niinikään rouva Sanchez,
josta oli tullut pyöreä kuin tynnyri, ja joka nyt oli suljilla ja
hohtokivillä, helmi- ja timantti-kaulanauhoilla, sormuksilla joka
sormessa koristettu, ja niin loistavassa leningissä, että Saban
kuningattaren ajoilta asti ei sen vertaista ole nähty. Pieni Sanchica
oli nyt kasvanut rouvaksi, ja hänen hemmestään ja ihanuudestaan päättäen
häntä olis saattanut luulla herttuattareksi, niinpä prinsessaksikin.
Hänen vieressään istui ylkä -- jotensakin ikäloppu, pieni ja
hoikkasäärinen mies; mutta tämäpä juuri todisti hänen olevankin oikeata
aatelista verta -- sillä oikea Hispanialainen grandi on harvoin kahta
kyynärää pitempi. Äiti oli tämän naimisen aikaansaattanut.

Rikkaus ei ollut turmellut kunnon Lopen sydäntä. Hän piti vanhaa
toveriaan useita päiviä luonansa, kestitsi häntä kuin kuningasta, otti
hänet mukaansa näytelmiin ja sonninpuskiaisiin, ja lähetti hänet sitten,
onnellisena ja iloisena, hänen kotiinsa jälleen, lihava rahapussi muassa
häntä itseään varten, ja toinen jaettavaksi hänen vanhoille ystävilleen
Alhambrassa.

Lope sanoi syyksi rikkauteensa aina, että hänellä oli ollut rikas veli,
joka oli kuollut Amerikassa ja perinnöksi jättänyt hänelle
vaskikaivoksen; mutta Alhambran viekkaat juorulaukut väittivät, että
hänen rikkautensa alku ei ollut muu kuin se seikka, että hän oli
keksinyt Alhambran kahden alabasteri-immen säilyttämän salaisuuden. On
huomattu, että nämät kaksi oikein vähäpuheista kuvapatsasta vielä nytkin
merkillisesti tähystävät samaan paikkaan seinässä, josta moni on tullut
uskomaan, että aarre, jonkun rohkean matkustajan huomiota ansaitseva,
vieläkin lienee siinä kätkettynä. Sitä vastoin toiset matkustajat,
erittäinkin naispuoleen kuuluvat, heihin hyvin mielistyvät, koska ne
mukamas ovat alinomaisia muistomerkkiä siitä tosi asiasta, että naiset
voivat kätkeä salaisuuden.



Muhamed Abu Alahmar.

Alhambran perustaja.


Koska olen niin laveasti kertonut Alhambran ihmeellisiä satuja, luulen
olevani miltei velvollinen ilmaisemaan lukijalle muutamia tapauksia,
jotka koskevat sen varsinaista historiaa, eli pikemmin sen
ylevämielisten ruhtinaiden historiaa, jotka ovat perustaneet ja
valmiiksi rakentaneet tämän hovilinnan, ja joita maailma saa kiittää
näin ihanasta ja romantilaisesta itämaisesta muistomerkistä.

Saadakseni selkoa näistä tapauksista, minä luovuin tuolta
mielikuvatuksen ja satojen alalta, jossa kaikki pukeutuu runolliseen
väriin, ja aloin tarkasti urkkia yliopiston jesuitti-kirjaston vanhoista
tomuttuneista niteistä. Tämä ennen vanhaan niin kuuluisa opinvarasto on
nyt paljas varjo sen suhteen mikä se muinoin oli, sillä Ranskalaiset,
vallitessaan Granadassa, ryöstivät sen käsikirjoitukset ja
harvinaisimmat painetut teokset. Kuitenkin se sisältää, paitse useita
paksuja Jesuittien väittelykirjoja, vielä monta merkillistä teosta
Hispanialaisessa kirjallisuudessa, mutta erittäinkin koko joukon noita
vanhoja, pölyttyneitä pergamentti-kronikoita (aikakirjoja), joita pidän
erityisessä arvossa.

Tässä vanhassa kirjastossa olen kuluttanut monta hupaista hetkeä
hiljaisissa kirjallisissa tutkimuksissa, sillä ovien ja kirjakaappien
avaimet uskottiin minulle hyvin mieluisesti, ja minä jätettiin yksinäni
mieltäni myöten siellä liikkumaan, mikä on harvinainen vapaus näissä
opillisuuden pyhäköissä, jotka useinkin antavat tiedonhaluisen nääntyä
tiedon lukittuin lähteiden näkyvissä.

Näillä käynneilläni keräsin minä seuraavat tiedot puheen-alaisista
historiallisista luonteista.

Granadan hallitusmiehet pitivät Alhambraa taiteen ihmeenä ja heillä oli
se satu, että se kuningas joka sen rakensi oli harjoittanut noituutta,
eli ainakin oli alkemisti, joten hän oli ollut tilaisuudessa hankkia
äärettömiä summia, jotka käytettiin sen rakentamiseksi. Lyhyt ylisilmäys
hänen historiaansa on paljastava hänen rikkautensa todellisen
salaisuuden.

Tämän kuninkaan nimi oli, muutamain huoneiden seinissä olevan
kirjoituksen mukaan, Abu Abdallah (s.o. Abdallahn isä); mutta
Maurilaisten historiassa on hänellä tavallisesti nimenä Muhamed Abu
Alahmar (s.o. Muhamed Alahmarin poika), eli, lyhyyden vuoksi, vaan: Abu
Alahmar.

Hän oli syntynyt v. 591 Hegiran jälkeen, eli kristittyin ajanlaskun
mukaan v. 1195 Arjoua'ssa, jalosta Bena Nasar, eli Nasarin lapset,
nimisestä suvusta, ja hänen vanhempansa eivät säästäneet minkäänlaisia
kustannuksia, kasvattaessaan häntä siihen korkeaan säätyyn, johonka
hänen sukunsa arvo ja rikkaus häntä oikeuttivat. Arabialaiset
Hispaniassa olivat sivistyksessä pitkälle edistyneet; jokainen
pääkaupunki oli opillisuuden ja taiteiden paikka -- niin että oli helppo
ylhäisille ja rikkaille nuorukaisille saada oivallisia opettajia.
Mieheksi tultuaan Abu Alahmar asetettiin alkaldiksi eli maanherraksi
Arjouaan ja Jaeniin, ja teki hänensä hyvyydellään ja hurskaudellaan
suuresti rakastetuksi. Muutamia vuosia myöhemmin, Abou Hud'in kuoltua,
pirstautui Maurilaisten valta Hispaniassa puolueihin, ja useat kaupungit
menivät Muhamed Abu Alahmarin puolelle.

Koska hän oli vilkasmielinen ja sangen kunnianhimoinen, käytti hän
tilaisuuden hyväkseen, matkusti maassansa ja otettiin joka paikassa
ihastushuudoilla vastaan. Vuonna 1228 teki hän, kansan suuri äänisen
riemun ohessa, tulonsa Granadaan. Ilostunut kansa julisti hänet
kuninkaaksi, hänestä tuli kohta Maurilaisten korkein päämies
Hispaniassa, ja hän oli ensimmäinen kuningas loistoisaa Beni Nasar
sukua. Hänen hallituksensa oli siunaus hänen alamaisilleen. Hän asetti
maanherroiksi kaupunkeihin miehiä, jotka olivat oivallisia
urhoollisuudessa ja viisaudessa ja joita kansa enimmin rakasti. Hän
asetti valppaan poliisin ja antoi ankaroita lakia oikeuden
käyttämiseksi. Köyhille ja onnettomille oli aina esteetön pääsy hänen
luoksensa, ja itse piti hän huolta heidän auttamisestaan. Hän laitti
vaivaishuoneita sokeille, vanhoille, sairaille ja työhön
kykenemättömille, ja kävi niitä usein katsomassa -- ei määräpäivinä,
loistoisasti ja komeasti, niin että oli aikaa panna kaikki kohdat
kuntoonsa ja salata väärinkäytöksiä, vaan äkisti ja odottamatta; omalla
vaarinotolla ja tarkalla tutkinnolla hankki hän tietoja sairaiden
hoidosta ja niiden käytöksestä, joiden velvollisuutena se oli. Hän
perusti kouluja ja yliopistoja, joita hän niinikään kävi tarkastamassa,
ja oli itse läsnä nuorisoa opetettaissa. Hän rakennutti
teurastushuoneita ja yleisiä leipomatupia, että ihmiset saisivat
terveellistä ravintoa helpoilla ja määrätyillä hinnoilla. Hän teetti
runsaita vedenjohtoja kaupunkiin, rakennutti kylpylaitoksia ja kaivoja,
kanavoita ja ojia, Vegaa kastellakseen ja viljavaksi tehdäksensä.
Tällaisten välikappalten avulla vallitsi rikkaus tässä ihanassa
kaupungissa; ostajia ja myöjiä tungeksi sen porteilla, puodit olivat
varustetut kaikkein maiden ja ilman-alain ylellisyydellä ja tuotteilla.

Muhamed Abu Alahmarin näin viisaasti ja onnellisesti ihanaa maatansa
hallitessa, häntä yhtäkkiä uhattiin sodankauhuilla. Jaakoppi Valloittaja
oli ottanut koko Valencian, ja Ferdinandi Pyhä vei voitolliset aseensa
Andalusiaan. Jälkimäinen piiritti Jaenin kaupunkia, vannoen ettei ennen
luopuisi piirityksestä, kuin oli saanut kaupungin haltuunsa. Muhamed Abu
Alahmar tunsi kuinka riittämättömät hänen varansa olivat käydäkseen
sotaa Castilian mahtavan vallitsijan kanssa. Sentähden teki hän äkisti
päätöksensä, meni salaa kristittyin leiriin ja astui äkkiluulematta
kuningas Ferdinandin eteen. "Minussa näet," sanoi hän, "Granadan
kuninkaan Muhamedin; minä luotan kunniaasi ja antaun sinun
suojelukseesi. Ota kaikki mitä minulla on ja pidä minua kuin vasalliasi
(läänimiestäsi)." Näin sanottuaan kävi hän polvilleen ja suuteli
kuninkaan kättä, alamaisuutensa merkiksi.

Tämä suoran luottamuksen todiste hellytti kuningas Ferdinandin, ja hän
päätti, ettei rupeaisi toista huonommaksi jalomielisyydessä. Hän nosti
entisen vastustajansa ylös ja syleili häntä ystävänään; hänen
tarjoamansa kalliit tavarat hän hylkäsi, mutta otti hänet vasallikseen
ja lahjoitti hänelle herrauden hänen aluessaan, sillä ehdolla että
maksaisi vuotuista veroa, että valtakunnan ylimyksenä tulis saapuville
valtiopäiville, ja sodassa auttais häntä vissillä lukumäärällä
ratsumiehiä.

Kohta sen jälkeen vaadittiin Muhamedia sotapalvelukseen, auttamaan
kuningas Ferdinandia, tämän piirittäessä Sevillan-kaupunkia. Maurilainen
kuningas lähti viidensadan valion ratsastajan kanssa Granadasta, sillä
ei kukaan maailmassa osannut paremmin kuin hän ratsastaa ja keihästä
hoitaa. Surullista ja nöyristyttävää palveluksen tekoa tämä kumminkin
oli, kun heidän piti käyttää miekkaa omia uskolaisiaan vastaan.

Muhamed ansaitsi urhoollisuudellaan tässä mainiossa valloituksessa
surullisen mainioisuuden, mutta todellisemman kunnian sen lempeyden
kautta jota hän sai kuningas Ferdinandin sodankäynnissä harjoittamaan.
Kun, vuonna 1218, mainio Sevillan kaupunki jätettiin Castilian kuninkaan
valtaan, palasi Muhamed murheellisena ja karvailla mielin
valtakuntaansa. Hän näki tuon turmantuottavan pilven, mikä uhkasi
Maurilaisten valtaa, ja lausui tuon mietelmän, jonka hän niin usein
hädän ja häiriön aikana lausui: "Kuinka ahdas ja viheliäinen elämämme
olisi, ellei toivomme olis niin avara ja lavealle ulottuva."

"_Que angosta y miserabile seria nuestra vida, sino fuera tan dilatada y
espaciosa nuestra esperanza._"

Murheellisen voittajan lähetessä rakastettua Granadaansa, väestö virtasi
iloisella malttamattomuudella häntä vastaan, sillä he rakastivat häntä
hyväntekijänään. He olivat, hänen urotekoinsa kunniaksi, pystyttäneet
voittopatsaita, ja joka paikassa, missä hän retkesi, tervehdettiin häntä
riemuhuudolla _El Ghalib'iksi_ eli voittajaksi. Muhamed nyökytti
päätänsä kuullessaan tämän nimityksen. "_Wa la ghalib ila Allah!_"
(voittajaa ei ole muuta kuin Jumala!), huudahti hän. Tästä hetkestä
alkain käytti hän näitä sanoja valilausenaan. Hän piirustutti ne
vaakunaansa ja kaikki hänen jälkeisensä ottivat ne valilauseeksensa.

Nöyristymällä kristittyin ikeen alle oli Muhamed ostanut rauhan; mutta
hän tiesi ettei se voinut olla luotettava ja pysyväinen, missä ainekset
olivat noin riitaiset ja vihollisuuden syyt noin vanhat ja syvälle
juurtuneet. Hän menetteli sentähden tuon vanhan perusjohteen mukaan:
"ole aseissa rauhan aikana ja vaatteissa kesällä," ja käytti tullutta
rauhaa vahvistaakseen maatansa, täyttääkseen asehuoneensa jälleen ja
edistääksensä niitä hyödyllisiä taitoja, jotka tuottavat valtiolle
varallisuutta ja todellista voimaa. Hän määräsi palkintoja paraille
käsityöläisille ja myönsi heille etuoikeuksia; hän paransi hevosrotua ja
edistytti muidenkin hyödyllisten eläinten kasvattamista; hän suosi
maanviljelystä, ymmärsi suojelevalla kehoituksella suuresti lisätä maan
luonnollista tuottavaisuutta, ja teki kuningaskuntansa ihanat laksot
kukoistaviksi kuin puutarhat. Myös edistytti hän silkin viljelystä ja
valmistamista, kunnes Granadan kangaspuut tuotteiden kauneudessa ja
hienoudessa kävivät edelle Syriankin kangaspuista. Sitten vielä teetti
hän vireästi työtä niissä kulta- ja hopea- ja muiden metallien
kaivoksissa, joita maassa oli, ja oli ensimmäinen kuningas Granadassa,
joka antoi lyödä nimellään varustettuja kulta- ja hopearahoja, jonka
ohessa hän myös piti huolen siitä että rahat taitavasti lyötiin.

Tähän aikaan, noin kolmannentoista vuosisadan keskipalkoilla ja heti
Sevillan piirityksestä palattuansa, rupesi hän rakentamaan Alhambran
loistavaa hovilinnaa; hän itse piti työtä silmällä, ja meni monasti
taideniekkain ja työmiesten joukkoon, johtamaan heidän töitänsä.

Vaikka näin loistava töissään ja näin suuri yrityksissään, oli Muhamed
kuitenkin hyvin yksinkertainen tavoissaan ja kohtuullinen
nautinnoissaan. Hänen pukunsa oli sekä ilman mitään loistoa, että myös
niin yksinkertainen, ettei se häntä eroittanut hänen alamaisistaan.
Hänen vaimolansa taisi vaan kerskata muutamista harvoista kaunottarista,
ja näiden luona kävi hän harvoin, vaikka ne ylläpidettiin suurella
komeudella. Hänen puolisonsa olivat etevimpäin ylimysten tyttäriä, ja
hän kohteli heitä kuin ystäviä ja ymmärtäväisiä vaimoja, ja mikä vielä
enempi on, hän osasi niin laittaa, että ne kohtelivat toisiaan
ystävyydellä. Hän kulutti paljon aikaa puutarhoissaan, erittäinkin
Alhambran puutarhoissa, jotka hän oli varustanut kasveilla mitä
harvinaisimmilla ja kukilla mitä ihanammilla ja lemuisimmilla. Täällä
luki hän huvikseen historioita taikka antoi niitä lukea ja kertoa
itsellensä; toisinaan työskenteli hän, jouto-aikoina, kolmen poikansa
opetuksessa, joille hän oli hakenut taitavimmat ja säädyllisimmät
opettajat mitkä löytää taisi.

Niinkuin hän vapaasta tahdosta ja ilman pakotta oli tarjoutunut
Ferdinandille vasalliksi, hän myös uskollisena pysyi lupauksessaan,
antaen hänelle yhä todisteita mielihartaudestaan ja uskollisuudestaan.
Kun tämä kiitetty yksinvaltias vuonna 1254 kuoli Sevillassa, lähetti
Muhamed Abu Alahmar valtalähettejä hänen jälkeiselleen Alonzo X:lle
surua tästä kuolemantapauksesta valittamaan, ja näiden seurueena oli
sata Maurilaista ratsastajaa ylhäisimpään arvoluokkaan kuuluvata, jotka
hautausjuhlallisuuksien kestäessä palavilla vahakynttilöillä
ympäröitsivät ja seurasivat kuninkaallista ruumista. Tätä suurta
kunnioituksen osoitusta uudisti Maurilainen kuningas sitten kaikkena
elinaikanaan joka vuosi Ferdinandi Pyhän kuolinpäivänä, jolloin sata
Maurilaista ritaria samosi Granadasta Sevillaan, ja kävi istumaan
korkean vainajan muistopatsaan ympärille, keskellä komeata
tuomiokirkkoa, palavat vahakynttilät kädessä.

Muhamed Abu Alahmar säilytti voimansa ja sieluntarmonsa aina viimeisiin
aikoihin asti. Yhdeksännellä kahdeksatta vuodellaan ratsasti hän vielä
sotaan, ritaristonsa parahiston kanssa, estämään erästä vihollista
karkausta hänen valtakuntaansa. Joukon lähtiessä Granadasta taittoi joku
etujoukossa ratsastava päällikkö sattumuksesta keihäänsä portin kaareen.
Kuninkaan neuvonantajat tulivat tästä tapauksesta levottomiksi, sanoivat
sitä onnettomaksi enteeksi ja pyysivät häntä palaamaan. Heidän
rukouksistaan ei ollut apua. Kuningas ei palannut, ja iltapäivällä,
sanovat Maurilaiset historioitsijat, kävi ennustus surkealla tavalla
toteen. Muhamed sairastui äkisti ja oli pudota hevosen seljästä. Hän
laskettiin purilaille Granadaan vietäväksi, mutta hänen tautinsa paheni
niin ankarasti, että täytyi pystyttää hänen telttinsä Vegalle. Lääkärit
olivat suuresti hädissään, eivätkä tienneet mitä lääkkeitä määräisivät.
Muutamain tuntien kuluttua kuoli hän verikohtaukseen ja kovaan
suonenvetoon. Castilian prinssi Don Filip, Alonzo X:nnen veli, oli hänen
vierellään, hänen kuollessansa. Hänen ruumiinsa palsamoittiin, pantiin
hopea-arkkuun ja laskettiin, hänen alamaistensa vilpittömäksi suruksi,
jotka itkivät häntä kuin isäänsä, kalliisen marmorihautaan Alhambrassa.

Tällainen oli se valistunut, isänmaallinen ruhtinas, joka perusti
Alhambran, jonka nimi vieläkin loistaa sen kauniimmissa ja
miellyttävimmissä koristuksissa, ja jonka muisto vaikuttaa tunteita mitä
juhlallisimpia niissä, jotka käyvät tällä hänen mainioisuutensa ja
kunniansa rapistuneella näyttämöllä. Vaikka hänen vaikutus-alansa oli
avara ja hänen ulosmenonsa äärettömät, oli hänen rahastohuoneensa
yhtäkaikki aina täynnä, ja tämä näennäinen vastakkaisuus on antanut
aiheen siihen maineesen, että hän tunsi noitakonsteja ja tiesi
salaisuuden miten ruostuvat metallit ovat kullaksi muutettavat. Joka
ajattelee hänen kotielämäänsä, jommoiseksi se nyt on osoitettu, käsittää
helposti sen luonnollisen taikakonstin ja mutkattoman alkemian eli
kullantekokonstin, joka täytti hänen rahastohuoneensa rikkauksilla.



Yusef Abul Hagig.

Alhambran valmistaja.


Alhambran päällikön huoneiden alla on se kuninkaallinen moskea, jossa
Maurilaiset kuninkaat hiljaisuudessa tekivät hartautensa. Vaikka se on
vihitty Katholiseksi kirkoksi, on siinä kumminkin vielä Maurilaisen
alkuperän jälkiä; Maurilaiset pylväät kullattuine kapiteelillensa, ja
varjostimilla varustettu kalteri naisia varten ovat vielä olemassa, ja
Maurilaisten kuninkaiden vaakunat ovat seinillä sekaisin Castilian
yksinvaltiaiden vaakunain kanssa.

Tässä pyhässä paikassa kuoli se kuuluisa Yusef Abul Hagig, se
jalomielinen ruhtinas, joka päätti Alhambran rakennuksen, ja joka
hyveillään ja taitolahjoillaan on ansainnut miltei yhtä suuren kunnian,
kuin sen jalo aloittaja. Ilolla vedän esiin pimeydestä, jossa ne ylen
kauan ovat haudattuina olleet, näiden kahden ruhtinaan nimet, näiden
kadonneesen ja miltei unhotettuun sukuun kuuluneiden, jotka loistossa ja
komeudessa vallitsivat Alhambrassa, sillä aikaa kun koko Europa,
verraten, oli raakuuteen ja pimeyteen vajonneena.

Yusef Abul Hagig (eli, niinkuin välistä kirjoitetaan, Haris) astui
vuonna 1333 Granadan valtaistuimelle, ja hänen luonteensa ja
sielun-omaisuutensa olivat semmoiset, että hän puoleensa suovutti
kaikkein sydämet, ja pani toivomaan leppeätä ja siunauksesta runsasta
hallintoa. Hän oli jalon näköinen, hänen ruumiinvoimansa miehuulliseen
kauneuteen yhdistetty; hänen ihonsa oli erinomaisen kaunis, ja hän
ylensi, Arabialaisten historioitsijain mukaan, olentonsa arvoisuuden ja
majesteetillisyyden siten, että kasvatti partansa tavattoman pitkäksi ja
mustasi sitä. Hänellä oli oivallinen muisti, oppi ja tieto, ja vilkas
sielu; hän arvattiin aikakautensa suurimmaksi runoilijaksi, ja oli
miellyttävä, sievä ja osaava seuraelämässään. Yusefilla oli, niinkuin
kaikilla jaloilla sieluilla, paljo rohkeutta; mutta hänen älynsä oli
enemmin rauhaan kuin sotaan kehitetty, ja hän oli niissä monissa
tiloissa, joissa hänen täytyi aseisin ryhtyä, enimmiten onneton. Hänen
lempeä luonteensa ei kieltäytynyt hänen sodallisessakaan elämässään: hän
kielsi pois kaiken tarpeettoman julmuuden ja käski säästää kaikkia
naisia ja lapsia, iällisiä ja sairaita, ja kaikkia munkkia ja muita,
jotka viettivät jumalista ja maailmasta eroitettua elämätä. Kaikkein
muiden onnettomain yritystensä muassa lähti hän myöskin, yhdessä
Marokkon kuninkaan kanssa, sotaretkelle Castilian ja Portugalin
kuninkaita vastaan, mutta voitettiin merkillisessä tappelussa Saladon
luona, joka suuri onnettomuus oli vähällä antaa kuolonkolauksen
Maurilaisten vallalle Hispaniassa.

Yusef sai tämän tappion jälkeen nauttia pitkällistä sotilakkoa, jolla
aikaa hän omisti huolensa alamaistensa opetukselle, sivistykselle ja
heidän tapainsa parannukselle. Tätä varten asetti hän kouluja kaikkiin
kyliin ja sääsi mutkattoman ja yhtäläisen kasvatustavan; joka kylällä,
jossa oli useampi kuin kaksitoista taloa, piti olla moskea;
väärinkäytökset ja sopimattomuudet, joita oli ilmaantunut uskonnollisiin
juhlamenoihin, kansallisiin juhlallisuuksiin ja yhteisiin huvituksiin,
kiellettiin ankarasti pois. Hän piti kaupungin poliisia tarkalla
silmällä, pani yövartijoita ja patrulleja käymään, ja piti itse vaarilla
kaikkia kaupungin tähdellisiä asioita. Myöskin oli hänen huomionsa
luotuna niiden suurten rakennusten päättämiseen, joita hänen esi-isänsä
olivat alkuun panneet; ja toisten rakennusten teettämiseen omain
luonnosten mukaan. Alhambra, jonka jalo Abu Alahmar oli aloittanut,
tehtiin nyt valmiiksi. Yusef rakennutti Oikeuden kauniin portin, joka
on Alhambran pääportti, ja jonka hän päätti vuonna 1348. Myös koristutti
hän useita pihoja ja saleja palatsissa, niinkuin kirjoitukset seinillä
osoittavat, joissa hänen nimensä usein tavataan. Hän lopuksi rakennutti
Malagan kauniin Alcazarinkin eli pesälinnan, joka kovaksi onneksi nyt
vaan on raunioruho, mutta todenmukaisesti oli sisältä ennen muinoin yhtä
ihana ja loistoisa kuin Alhambra.

Ruhtinaan äly painaa luonteensa aikakauteen. Granadan ylimykset
jäljittelivät Yusefin pulskeata ja sievää kauneudenmallia, ja täyttivät
kohta kaupungin palatseilla, joissa salien lattiat olivat mosaikkia
(kivikutousta), seinät ja katot kaunistetut kuvanveisto-teoksilla,
kauniisti kullatut ja maalatut taivaan-sinisillä, punaisilla ja muilla
loistavilla väreillä, ja tilkoitetut seeteripuulla ja muilla kalliilla
puulajeilla, joista kaikista vielä, vuosisatojen kuluttua jälkiä, on
kaikessa loistossaan olemassa. Useissa kartanoissa oli kaivoja, jotka
syytivät vesisuihkuja, ilman jäähdytykseksi ja viilistyttämiseksi. Myös
oli niissä korkeita puisia eli kivisiä tornia, harvinaisilla
koristuksilla kaunistettuja ja metalli-laakoilla peitettyjä, jotka
välkkyivät auringon paisteessa. Tällainen oli se miellyttävä ja
sievistynyt rakennustaidon malli, joka vallitsi tässä osaavassa
kansassa, niin että, käyttääkseni erään Arabialaisen historioitsijan
kaunista vertausta: "Granada Yusefin aikana oli hopea vaasi, täytetty
smaragdeilla ja hyasinteillä."

Pikku tarina osoittanee kyllin tämän aimollisen ruhtinaan
ylevämielisyyttä. Se pitkällinen aselepo Saladon tappelun jälkeen läheni
loppuansa, ja kaikki Yusefin ahkeroimiset saada sitä pitennetyksi
menivät turhaan. Hänen verivihollisensa, Alonzo XI Castiliassa, lähti
suuren voiman kanssa sotaan ja piiritti Gibraltaria. Yusef kävi vasten
mieltänsä aseisin ja lähetti sotaväkeä kaupungille avuksi, kun hän,
huoltensa ylimmillään ollessa, sai tiedon, että hänen peljättävä
vihollisensa äkisti oli joutunut ruton uhriksi. Sen sijaan että tässä
tilassa olis iloa osoittanut, Yusef muistutti vainajan loistavia
omaisuuksia ja suri jalomielisesti. "Ah," sanoi hän, "maailma on
menettänyt ruhtinaan, joka oli sen oivallisimpia, ruhtinaan, joka
ymmärsi pitää ansion arvossa sekä vihollisissaan että ystävissään."

Yksin Hispanialaisetkin historioitsijat todistavat tämän ruhtinaan
jalomielistä luonnetta. Heidän kertomustensa mukaan Maurilaiset
ratsumiehet kävivät kuninkaansa tunteesen osallisiksi ja ottivat
murhepuvun Alonzon kuoleman johdosta. Yksin nekin jotka olivat
Gibraltarissa ja noin ahtaalle saarrettuina, päättivät, kuultuaan
vihollisen kuninkaan kuoleman, olla karkausta kristittyin päälle
tekemättä. Sinä päivänä, jona leiri lähti matkaan ja sotajoukko samosi
pois, Alonzon ruumis muassa, tuli suuria laumoja Maurilaisia
Gibraltarista, jotka äänettömässä murheessa katselivat surusaattoa.
Saman kunnioituksen vainajalle osoittivat kaikki Maurilaiset
sotapäälliköt rajoilla; he antoisat saattokunnan, joka kuljetti
kristityn kuninkaan ruumista Gibraltarista Sevillaan, rauhassa jatkaa
matkaansa.

Yusef ei elänyt kauan näin jalomielisesti itkemänsä vihollisen jälkeen.
Vuonna 1351, kun hän Alhambran kuninkaallisessa moskeassa teki
rukoustaan, hyökkäsi mielipuoli ihminen takaa hänen päällensä ja syöksi
puukon hänen kylkeensä. Kuninkaan huuto saatti vahdit ja hoviherrat
hänen avuksensa. He tapasivat hänet veressään rypevänä ja vavahtelevana.
Hän kannettiin kuninkaallisiin huoneisiin, mutta kuoli heti. Murhaaja
hakattiin kappaleiksi ja poltettiin julkisesti, vimmastuneelle väestölle
mielennouteeksi.

Kuninkaan ruumis pantiin kalliisen hautapatsaasen valkoisesta
marmorista, ja pitkä hautakirjoitus kultaisilla kirjaimilla, sinisellä
pohjalla, ikuustutti hänen muistoansa: "Tässä lepää kuningas ja
marttyyri, loistavaa sukua, jalo, oppinut ja siveellinen; kuuluisa
kauneudestaan ja lauhkeista tavoistaan; jonka hyvyyttä, säveyttä ja
hyväntekeväisyyttä ylistettiin koko Granadan kuningaskunnassa; suuri
ruhtinas, mainio sotapäällikkö, Mahomettilaisten terävä miekka, väkevä
lipunkantaja mahtavimpain yksinvaltiaiden joukossa" y.m.

Moskea, jossa kerta Yusefin kuolemahuuto kajahti, on vielä olemassa;
mutta muistopatsas, johonka hänen hyveensä olivat piirretyt, on ammoin
kadonnut. Hänen nimensä on kirjoitettuna Alhambran koristeissa ja hänen
muistonsa on ainian elävä yhdessä tämän loistavan rakennuksen kanssa,
jonka kaunistaminen oli hänen uljuutensa ja kunniansa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Alhambra" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.