Title: Zacharias Topelius - Elämä ja toiminta
Author: Sarlin, A. J.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Zacharias Topelius - Elämä ja toiminta" ***


ZACHARIAS TOPELIUS

Elämä ja toiminta


Kirj.

A. J. SARLIN



Helsingissä 1917,
Kansanvalistusseuran elämäkertoja 27.

Raittiuskansan Kirjapaino.



    SISÄLLYS:

    Alkusananen

    I. Polveutuminen. Lapsuus ja nuoruus:

    Esi-isät ja vanhemmat. Koti ja kasvatus. Kirjailun alkua. Koulu.
    Ylioppilastutkinto. Yliopisto-oloja ja ylioppilaselämää.
    Kandidaattitutkinto.

    II. Miehuus ja miehuudentoiminta:

    Sanomalehtimieheksi. Tohtorinarvo. Naimisiinmeno. Kanervankukkia I.
    Helsingfors Tidningar. Topeliuksen suhde taiteeseen. Kanervankukkia
    II, III. Sadut. Mainiemi. Erinomainen »kalaonni». Luopuminen
    sanomalehdentoimittajan virasta. Novellikirjailua.
    Näytelmäkappaleita. Ulkomaanmatkoja. 1863 vuoden valtiopäivät.
    Professorina. Kasvatusopillisia harrastuksia. Lukukirjat.
    Kansanvalistuspyrintöjä. Yhdistysten jäsenyys. Virsikirjakomiteassa.
    Uusia lehtiä. Inspehtorina ja yliopistonrehtorina.

    III. Vanhuuden päivät:

    Jäähyväisvierailut kotiseudulla. Oleskelua Tammisaaren saaristossa.
    Cannesin matka. Eroaminen yliopistosta. Koivuniemi. Tähtien
    kuningaslapset. Kanervia. Evankeliumi lapsille. Puolison sairaus ja
    kuolema. Perhe-elämää. Lehtisiä mietekirjastani. Ulkomaanmatkoja.
    80-vuotisjuhla. Sairaus ja kuolema. Loppusananen.



Alkusananen.


Elämäkertaa kirjoittaissani olen käyttänyt seuraavia lähteitä: Valfrid
Vasenius: Zacharias Topelius, hänen elämänsä ja runoutensa I, II (1914);
V(asenius), Topelius, Zacharias, Finsk Biografisk handbok; Eliel Vest:
Sakari Topelius, elämäkerrallinen kuvaus (1906); V(asenius), Z. Topelius
lyyrillisenä runoilijana, Valvoja toukokuulla 1881; V(asenius), Z.
Topelius draamojen kirjoittajana; Valfrid Vasenius, Zacharias Topelius,
Nordisk tidskrift, 1883, Werner Söderhjelmin, E.G. Palménin ja Kaarle
Krohnin Topeliusta koskevia kirjoituksia 1898 vuoden Valvojassa, E.
Nervander: Z. Topelius, Oma maa (I nidos, tammikuu -- helmikuu); Arvid
Hultin, Studier bland våra lyriker, Finsk Tidskrift, tom X; R.F. von
Willebrand, Topelius såsom novellförfattare, Finsk tidskrift, tom XVI;
Emil Böök, Zacharias Topelius, Pedagogisk tidskrift 1898; Paavo
Snellman, Topelius pedagoogina, Pedagogiska föreningens tidskrift 1905;
Z. Topeliuksen teoksia; Z. Topelius, Minnesalbum från den 14 januari
intill den 21 mars 1898; Hellen Lindgren, Vittra Stormän (1894); Z.
Schalin, Kuddnäs, runoilija Z. Topeliuksen lapsuuskoti (Helsingin
Sanomissa); saman tekijän tämän vuoden Finsk tidskriftissä julkaisema
Mainiemen linnaa koskeva tutkimus sekä A.J. Sarlin, Zacharias
Topeliuksen, lasten ystävän, satujen suuren sedän muistolle.

Niistä mielenkiintoisista suullisista tiedoista, joita tireht. Z.
Schalin työni kestäessä minulle ystävällisesti on antanut kuin myös
maisteri Niilo Liakan huomautuksista lausun täten heille sulimmat
kiitokseni.

Turussa lokakuussa 1917.

A. J. S.



I. Polveutuminen. Lapsuus ja nuoruus.


Topelius-suvun vanhin tunnettu jäsen, sen kantaisä, oli Jaakko
Laurinpoika Toppila, joka 30-vuotisen sodan aikana muutti Limingasta
Ouluun, missä hän eli kauppiaana. Likellä mainittua kaupunkia oli
Toppila niminen maatila, josta suvun syntyperä ja nimi johtuvat. Hänen
pojanpoikansa Mikael Toppelius oli tullipalvelija ja naimisissa
lahjakkaan juutalaisnaisen Maria Zebulonin kanssa, jolla oli
taiteellisia taipumuksia. Heillä oli poika nimeltä Kristoffer, joka
lapsena joutui omituisiin seikkailuihin. Elettiin kahdennentoista
Kaarlen sankari- ja kauhunaikoja. Venäläinen tuli maahan ja Oulu
ryöstettiin. Siellä harjoitettiin julmia väkivallantekoja. Maria Zebulon
pakeni lapsineen kaukaiseen metsätorppaan Muhoksen salolle. Parvi
kasakoita ilmestyi metsätielle. Kasakat tempasivat Kristoffer-poikaa
tukasta, viskasivat hänet hevosen selkään ja ratsastivat pojan kanssa
pois äidin nähden. Kuten niin monet muut, vietiin ryöstetty Venäjälle ja
myytiin tai lahjoitettiin eräälle pajarille, joka oli tsaari Pietarin
suosikeita ja jolla oli kartano lähellä Pietaria. Kun pojassa havaittiin
musiikkitaipumuksia, niin hän sai opetella soittamaan klaveria. Niin
tapahtui, että tsaari kävi tapaamassa suosikkiaan ja tuli kuulleeksi
suomalaispojan soittoa. Ja hän taputti ystävällisesti Kristofferia
olalle ja kehoitti häntä sanoen: »Soita, poikaseni!» Tästä tuli
Kristofferille elämänikäinen muisto, jota hän vielä vanhanakin
mielellään mainitsi. Mutta ryöstetyn pojan valtasi vastustamaton
koti-ikävä. Hän päätti paeta, piili päivisin metsissä, elättäen itseään
marjoilla, mutta öisin hän vakaasti vaelsi siihen suuntaan, minne oli
nähnyt elokuun auringon laskevan. Pian hän tapasi maamiehiään ja heidän
opastuksensa avulla hän vihdoin saapui etelä-Suomeen. Täältä hän pääsi
erään laivurin avulla Ruotsiin. Poika saapui Tukholmaan, jonka
laivasillalla oli muutamia vaimoja huuhtomassa vaatteita. Yksi heistä,
tarkkaan katseltuaan tulokasta, kysyi suomenkiellä, mistä hän oli. Poika
vastasi niinikään suomeksi: »Oulusta». Silloin nainen heittäysi hänen
kaulaansa itkien ilosta. Se oli hänen äitinsä, jonka hätä sodan aikana
oli ajanut pakenemaan Tukholmaan.

Tämän Kristofferin poika oli Mikael Toppelius, Suomen ensimäisiä
taidemaalareita. Hän oli luultavasti perinyt taiteilijalahjansa
isoisältänsä ja kaunisti lukuisia Suomen kirkkoja ajakseen onnistuneilla
maalauksilla. Ukko piti valoisista väreistä ja oli luonteeltaan iloinen,
leikkisä ja veitikkamainen sekä hyvänsävyinen. Hänen pojanpoikansa oli
_Zacharias Topelius_, joka syntyi tammikuun 14 p. 1818. Mikko-vaari asui
jonkun aikaa poikansa talossa eräässä ullakkokamarissa ja rakasti oikein
hellittelemällä pikku Sakkea, joten poikanen milteipä mielin määrin sai
mellastella ukon huoneessa, jota _muiden_ tuskin sallittiin siivotakaan.
Pieni taiteilijanalku käsitteli jokseenkin vapaasti vanhuksen purkkeja
ja tölkkejä, sotkipa hänen värejänsäkin kuin maalari konsanaan vanhuksen
hennomatta häntä kieltää.

Pikku Saken isä oli Uudenkaarlepyyn kaupungin- ja piirilääkäri, tunnettu
runojen kokooja _Zacharias Topelius_, ja äidin nimi oli _Katarina Sofia
Calamnius_. Vanhemmat elivät avioliitossa, minkä onnen loivat lääkärin
sopusuhtainen luonne ja puolison hänen pyrkimyksiinsä mukautuva, hellä
olemus, jotka hyvän keskinäisen ymmärtämyksen vallitessa miellyttävällä
tavalla täydensivät ja tukivat toisiansa. Isä oli jalomielinen ja
hienosti sivistynyt mies, äiti herttainen, kärsivällinen ja hartaasti
uskonnollinen, joten he molemmat omistivat hyvät edellytykset
kasvattajan vakavaan toimeen.

Ymmärrettävä on, että vanhempain välinen sopusointu mitä edullisimmin
vaikutti pojan luonteen kehitykseen, ja useita todistuksia on meillä
siitäkin, että hyvien kasvattajain osoittama rakkaus hänessä herätti
mitä syvimmän vastarakkauden ja kiitollisuuden.

Esivanhemmiltaan pikku Sakke oli perinyt lukuisia ominaisuuksia, jotka
tulivat määräämään hänen vastaisen kehityksensä. Esi-isistä toiset
olivat aatteen, toiset käytännön miehiä, ja niinpä Sakenkin luonteessa
aatteelliset ja käytännölliset pyrkimykset yhtyvät. Jaakko Laurinpojan
suvulle ominainen yhdessäpysymisen tunne lienee Sakessa niinikään
sukuperintöä. Isoisältään hän peri uskonnollisen mielensä, elävälle
elämälle avoimen silmänsä, uutteruutensa sekä harmittoman lystikkyytensä
ja hyvänsävyisyytensä, tämän isoäidiltä älykkyytensä ja taiteelliset
lahjansa, isoäidiltään, joka oli aatelissukuinen puolatar Maria
Oclavicz, tarmoa ja lämminverisyyttä sekä mahdollisesti sotilaallisen
kunnon arvossapitämistä. Isältä perittyjä olivat nähtävästi runolliset
lahjat kuin myös tarkkuuden, täsmällisyyden ja järjestyksen rakkaus, ja
äidiltä herttaisen lempeä ja samalla toimelias mielenlaatu, jossa
havaitaan varma taipumus uskonnollisuuteen. Myöskin ylempänä mainitun
Kristofferin vaimon Margareta Lithovian sedältä Zacharias
Lithoviukselta, joka sepitteli tilapäärunoja kolmella eri kielellä,
Sakke on voinut periä viettymystä runoiluun.

Etevin Topeliuksen tuntijamme on huomauttanut, miten eri sukuhaarojen
kieli on riippunut olinpaikasta ja toimen laadusta. »Jos», hän jatkaa,
»kuten todennäköistä on, äidinsuku neljässä lähimmässä polvessa,
porvarillisena ja Uudessakaarlepyyssä asuvana, käytti ruotsia, niin on
suomi vielä isoisän äidinkielenä ja isän ja setien mitä lämpimimmän
harrastuksen esineenä. Topelius oli siis itse elävä vastalause sitä
julkeaa ja epähistoriallista käsitystä vastaan, joka tässä maassa katsoo
olevan kaksi kotiseutua tai kaksi kansaa».

Ylempänä mainittujen esivanhemmilta perittyjen ominaisuuksien lisäksi
tulevat tietysti ne, jotka maakunta ja sen asujamisto ovat istuttaneet
lapseen. Tähän nähden eräs toinen elämäkerrankirjoittaja teroittaa,
miten Pohjanmaan omituinen luonto jyrkkine vastakohtineen, sen lukuisat
menneisyydenmuistot, sen ahkera, ylpeä, uhkamielinen, lämminverinen
väestö, joka on taistellut niin monet ankarat taistelut ja lahjoittanut
maallemme niin monet sen parhaimmista pojista, miten tämä maakunta,
Pohjanmaa, on ratkaisevasti vaikuttanut Topeliuksen kehitykseen. Sen
kansan veressä asuu ikivanha vapaudenrakkaus, oikullinen ja kukistamaton
kuin sen rannoilla pauhaava meri, mutta myöskin paljon miehuullista
malttavaisuutta, paljon uneksivaa umpimielisyyttä, paljon harrasta
hurskautta ja uhrautuvaista uskoa. Eikö vastaisen runoilijan ja
suurmiehen luonteessa tavata juuri samoja ominaisuuksia, samoja jyrkkiä
vastakohtia, vaikka hän väsymättömän itsekurin avulla, lakkaamatta
pyrkien eteenpäin itsensävoittamisen ja itsensäkieltämisen
orjantappuraista tietä harvinaisen pitkän ikänsä varrella vähitellen
pakotti nuo vastakkaiset taipumukset mitä eheimpään, suloisimpaan
sopusointuun! Harvinaisen onnelliset olivat ne ulkonaiset olosuhteet,
joissa nuoren Saken persoonallisuus kehittyi, harvinaisen rikas se
henkinen perintö, joka oli tullut hänen osalleen, mutta kylläpä hän
uskollisesti leiviskäänsä hoitikin.

Poikasen koti _Kuddnäsin kartano_ sijaitsi likellä Uuttakaarlepyytä,
Lapuan joen rannalla, kaupungista pohjoiseenpäin vievän tien varrella,
josta sen eroittaa kaunis lehti- ja havumetsää kasvava kujanen. Siellä,
valkoiseksi laastitussa taittokattoisessa, vanhanaikuisessa
puurakennuksessa poika vietti lapsuutensa huolettomat, iloiset päivät.
Sakke oli vanhempiensa silmäterä. Runeberg kuuluu nähneen poikasen
kerran tämän ollessa yhden vuoden ikäinen, ja hän sanoi, että Sakke oli
harvinaisen hiljainen, vakava sekä lihava. Sakke oli hänen mielestään
»kuin joulupulla, jossa oli ruskeita korintteja». (Sakke oli
ruskeasilmäinen.) Hän sai leikkiä ja temmeltää mielinmäärin ulkoilmassa,
hän sai kalastella ja ratsastaa, ylioppilaana hän harjoitteli
miekkailuakin. Mikä hyvä tilaisuus tarjousikaan urheiluun! Talvisin
laskettiin huimaavaa vauhtia kelkalla tai suksilla »Taivaan mäestä»,
joka oli Kuddnäsin vastakkaisella jokitörmällä ja joen jäällä
harjoitettiin ahkerasti luistelua. Pojan isä katseli tätä urheiluintoa
suopein silmin ja suorastaan kehoitti poikaansa olemaan ilman
päällystakkia ja kintaita. Kesäisin soutu ja kalastus olivat yhtä
huvittavia kuin voimia vahvistavia ja mieltävirkistäviä ajanvietteitä.
Topelius oli samoin kuin Runeberg harras ja onnellinen kalastaja ei vain
nuorena ollessaan vaan vielä vanhoilla päivilläänkin. Miehuutensa aikana
_Mainiemessä_ asuessaan hän kalasteli niin suurella menestyksellä, että
saaristolaiset luulivat hänen osaavan loitsia. Topelius sai näet usein
kaloja semmoisenakin aikana, jolloin ammattikalastajat palasivat tyhjin
toimin kalaretkiltään. Pikku Saken »metsästys» -- jos niin saan sanoa --
supistui vain hiirten pyyntiin, joka huvitti häntä paljon, mutta
tultuaan tätiensä luo Ouluun hän tarjoutui myöskin rottia pyydystämään.
Rotanjahti ei kumminkaan onnistunut paremmin kuin että hän, sensijaan
että olisi saanut noita nelijalkaisia pikku jyrsijä-petoja, vahingossa
tappoi tätien parhaan kanan! Muuten oli Saken mielihuveja paperinukeilla
leikkiminen, ja niillä hän usein pani toimeen suurenmoisia taisteluja!

Vanhempien kasvatus ei tietenkään supistunut vain ruumiillisten voimain
järkevään kehittämiseen ja karkaisemiseen. Henkiselle kasvatukselle
omistettiin ainakin yhtä tarkkaa ja hellää huolta.

Luontaista iloisuutta ei koskaan koetettu tukahuttaa, ja viattomia
huveja suotiin Sakelle ja hänen sisaruksilleen, niinkuin jo sanotusta
näkyy, täydestä sydämestä. Vapautta suotiin paljon, mutta toisaalta
vaadittiin myös ehdotonta, mieluimmin vapaaehtoista tottelevaisuutta.
Tottelemattomuudesta rangaistiin arestilla tai niin, että syylliseltä
riistettiin joku odotettu huvi. Hellä, lahjakas äiti oli väsymätön
kertomaan pienokaisilleen satuja -- sekä isä että äiti lauloivat heille
lauluja -- ja kun lapset olivat vähän varttuneet, he tutustuivat kotona
suosittujen _Franzénin_ ja _Choræuksen_ runoihin. Itsestään on selvää,
että esim. Franzénin lapsimaailmaa niin verrattomasti kuvaavat
herttaiset runot hedelmöittävästi vaikuttivat pikku Saken tunne-elämään
ja hänen sielussaan piileviin runollisiin taipumuksiin.

Isä tietopuolisestikin korkeasti sivistyneenä, oppineena miehenä pystyi
tutustuttamaan tiedonjanoista poikaansa luonnon ilmiöihin ja sen
moninaisiin ihmeisiin. Useita kokeita pantiin toimeen kodissa olevalla
sähkökoneella. Isän johdolla tutkittiin käärmeitä, perhosia, sammakoita
ja kukkia. Lapsia -- Sakella oli näet häntä pari vuotta nuorempi pieni
sisar _Johanna Sofia_ -- kehoitettiin valppain katsein huomaamaan
ympäröivää luontoa.

Pikku Sakke alkoi hyvin aikaisin, jo 10-vuotiaana, pitää päiväkirjaa,
sillä isä oli sanonut hänelle, että »kunnon miehen tulee elää kynä
kädessä». Päiväkirjamuistinpanojaan Topelius jatkoi koko elinaikansa.
Mainitsen näytteeksi muutamia muistiinpanoja lokakuulta v. 1828.

  4 p. olin Lithénillä.
  5 kuoli kanarialintu -- oli minulla vieraita.
 10 sain 60 siikaa.
 11 vedin minä nuottaa.
 14 markkinat, olin vähän kipeä j.n.e.

Jo Porthan, tuo merkillinen mies, joka harvinaisen monipuolisen ja
hedelmällisen toimintansa kautta on yksi sivistyksemme mahtavimpia
kantajia, oli lausunut hyvin huomattavia mielipiteitä kasvatuksenkin
alalla. Niinpä hän m.m. oli teroittanut, miten tärkeätä on ihmisen jo
lapsena oppia tottelemaan ja voittamaan oikkujansa ja himojansa. Tahtoa
on lujitettava, tunteita jalostettava. Ruumiinhoidostakin annetaan
seikkaperäisiä neuvoja. Kasvatuksen tulee tällä alalla yleensä olla
järkevää ja karkaisevaa.

Samanlaisia periaatteita tohtori Topeliuskin noudattaa kasvatuksessa. Ne
pääsevät yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella yhä enemmän valtaan
meilläkin. Samalla kuin tottelevaisuutta edelleen pidetään lasten
ensimmäisinä velvollisuuksina, ruvetaan valistuneemmissa piireissä
kiinnittämään yhä enemmän huomiota lasten luontaisiin ominaisuuksiin ja
niiden kehittämiseen. Erittäin huolellinen olikin sen vuoksi se
kasvatus, jonka alaisina lapset elivät onnellisessa, hyvinvoivassa
kodissaan. Kotia pidettiin paikkakunnalla suuressa arvossa. Sen korkea
sivistys painoi leimansa lapsiinkin, jotka aikaisin tottuivat vapaasti
liikkumaan seuraelämässä. Heihin koetettiin istuttaa paitsi ahkeruutta
etenkin totuudenrakkautta ja itsensäkieltämistä. Valheesta
lapsuusvuosina, jota isä syystä piti »ensimäisenä alkuna kaikkeen
väärään, kaikkeen epärehelliseen, kaikkeen häpeään myöhemmällä iällä»,
annettiin auttamattomasti vitsaa. »Myöhemmin tarvittiin, kun kiusaus
tuli, ainoastaan suruisa, nuhteleva silmäys isältä tai äidiltä
kohottamaan häpeän punan poskillemme», kertoo Topelius itse. Miten
lapsia kasvatettiin itsensä kieltämiseen, sitä on runoilija myöhemmin
kuvannut, m.m. mestarillisessa kertomuksessaan »Moppe». Sakke oli
eräässä mäenlaskukilpailussa erinomaisella Moppe nimisellä kelkallaan
voittanut sepän Joosuan Virkun. Mutta pahempi oli, että Moppe
äkkikäänteessä oli tölmännyt niin kiivaasti Virkun jalaksille, että se
kaatui, jolloin Joosualta taittui toinen käsivarsi ja nyrjähti jalka.
Virkun jalakset katkesivat. Sakke koetti parhaansa mukaan hyvittää
Joosuaa antamalla hänelle -- tosin kolme päivää itsensä kanssa
taisteltuaan -- rakkaan kelkkansa. Isä itki ilosta, sillä hän huomasi,
että hänen kylvämänsä siemenet eivät olleet pudonneet kalliolle.

Pikku Saken luonteessa oli paljon veitikkamaisuutta, ja useita pieniä
kepposia hän teki mielellään. Kerron esimerkiksi vain yhden, joka
samalla kuin se osoittaa, että Sakke ei ollut vapaa lasten tavallisesta
viasta, ahneudesta, näyttää, että poika ei vaikeissakaan tilanteissa
poikennut totuudesta. Hänet oli kerran jostakin kepposesta teljetty
salin takana olevaan pimeään ruokakammioon. Hetken kuluttua äiti raottaa
ovea ja kysyy: »_Oletko kiltti jo_?» -- »_En_», vastaa poika, »en minä
vielä ole kiltti!» Kotvasen kuluttua äiti uudistaa kysymyksensä. Poika
vastaa samalla tavalla. Nyt äidin epäilykset heräsivät. Hän meni
ruokakammioon ja näki, että poika istui siellä hillotölkki sylissään ja
nuoleskeli vielä tyytyväisenä huuliaan!

Jo seitsenvuotiaana Sakke kirjoittaa ensimäisen »runonsa»,
keltasirkkusen kuoleman johdosta. Poikanen kiittää lintua siitä, että se
on laulanut hänelle, ja sanoo ikävöivänsä poismennyttä pikku ystäväänsä.
Varsin aikaisin hän alkoi kirjoitella pieniä kertomuksia ja satuja,
joilla hän huvitti kotiväkeä ja joiden jäljennöksiä pieni runoilijanalku
myi -- _neuloista_. Kertomukset oli huolellisesti järjestetty ja
numeroilla varustettu -- »Pikku Kirjastoksi». Maamme-kirjasta tunnemme
kaikki _Lohikäärme_ nimisen sadun: Sakke taisteli ensin lohikäärmeen ja
sitten sen hampaista kasvaneen vanhan akan kanssa voittaen molemmat,
joskin saaden hirvittäviä haavoja. Sadun hintana oli 6 neulaa. N:o 20,
_Siirappi_ niminen -- toinen painos -- kuuluu:

    Hirtehinen tuli kerran puotiin, mistä halusi ostaa siirappia,
    mutta sanoi, ettei hänellä ollut muuta astiaa kuin hattunsa.
    Puotipalvelija paiskasi silloin siirapin hänen hattuunsa. Ovela
    varas pani hatun sukkelasti puotipalvelijan päähän, niin että
    siirappi valui tämän kasvoille. Senjälkeen otti varas 100
    Pankkoriksiä ja meni pois. Puotipalvelija juoksi hänen jälkeensä ja
    huusi kadulla kulkijoille: »Ottakaa varas kiinni! Ottakaa kiinni!
    Ottakaa hänet kiinni!» Kun ihmiset näkivät hullunkurisen
    puotipalvelijan kasvot siirapilla tuhrittuina, luulivat he häntä
    hulluksi, ja varas sai pitää rahansa.

    Loppu.

    Painettu Kudnäsin Kirjapaino-Johtokunnan luona helmik. 8 p. 1831.
    Z. T----uksella --

    3 neulaa.

Professori Vasenius huomauttaa, mikä suuri merkitys kotiseudulla oli
vastaiselle runoilijalle, kun se näet opetti hänet tuntemaan elämää ja
sen eri muotoja. Hänen kotikaupunkinsa ei ollut suuri, sen koko
asukasluku nousi v. 1825 kahdeksaansataan henkeen. Hän näki siinä ja sen
ympäristössä maalaisen elämää: maanviljelystä, kalastusta, »myllyn ja
pajan», joista hän itse on laulanut. Hän näki merenkulkua, kauppaa,
laivanrakennusta ja muita kaupunkielinkeinoja, jotka v. 1814 jälkeen
olivat melkoisesti kehittyneet.

Kodissaan hän vastaanotti varhaisimmat ja voimakkaimmat
luonnonvaikutelmansa: joesta, joka tuossa talon alla virtasi,
rantapenkerelle rakennuksen eteen laitetusta puutarhasta haapoineen ja
kukkineen ja »jalanjälkineen kalliossa», sekä purosta, joka syksyisin ja
keväisin tulvi niin voimakkaasti että käytti myllyä. Koti oli hauskasti,
joskaan ei upeasti sisustettu. Huoneistoon kuului paitsi salia viisi
arkihuonetta jokapäiväistä elämää varten. Tilaa oli hyvin riittävästi,
etenkin kun ullakko oli korkea ja kahdella ullakkokamarilla varustettu.
Sen puolihämärät komerot ja salaperäiset kätköpaikat pitivät lasten
herkkää mielikuvitusta vilkkaassa toiminnassa ja ullakko oli etenkin
sateisina päivinä erinomainen leikkipaikka.

Kotinsa läheisyydessä poikanen halusta rakenteli lumilinnoja ja
kaupunkeja, esitteli niitä ulkomaalaisilla niminä kummastuneelle ja
kylmästä värisevälle sisarelleen sekä yhdisteli »rakennukset» toisiinsa
kinoksiin polkemillaan käytävillä. Sinne tänne lumeen hän oli kätkenyt
salaisia »aarteita». Mutta kun Johanna Sofia kaipasi neulakoteloitaan ja
sormustimiaan ja kysyi veljeltään, mihin ne olivat joutuneet, niin ne
täytyi kaivaa esiin -- aarrekätköistä.

Runsas ja arvokas oli näin ollen se vaikutelmain paljous, jonka poika
sai kodistaan. Vanhempain hellä rakkaus, vanhempain ja palvelijain
ystävyys olivat kuitenkin näistä arvokkaimmat. -- Kanssakäymisessä
Sakke oli sekä rahvaan että sääty-henkilöiden lasten kanssa.
Kaupunkilaislapsista olivat serkut hänen paraat seurakumppaninsa. Hänen
raatimies Lithénin kanssa naimisissa olevalla tädillään oli elossa neljä
lasta, jotka olivat Saken ikäveljiä, ja yhdellä heistä, Matildalla, oli,
niinkuin vasta saamme nähdä, oleva erityinen merkitys kuvauksemme
esineelle. Enon J. Calamniuksen kolme lasta ja raatimies Svahnin pojat
olivat niinikään hänen leikkitovereitaan.

       *       *       *       *       *

Sittenkuin Sakke oli saanut opin ensi alkeet kotiopettajalta, hänet
lähetettiin 11-vuotiaana Oulun triviaalikouluun. Koko Suomessa ei ollut
koulua, jonka opetuskielenä olisi ollut suomi. Isä tahtoi, että hänen
poikansa oppisi suomea, ja Oulussa tämä kieli oli useiden ja etenkin
koulunuorison puhekielenä. Ainakin käytännöllisesti poika siis täten
voisi harjaantua suomenkielessä, ja siten hankitulla pohjalla hän
sittemmin voisi edistyä siinä järjestelmällisten opintojen avulla.
Ouluun oli lähes 30 peninkulman hevosmatka, ja poikanen oli pakkasta
vastaan varustettu lammasnahkareuhkalla, villakintailla ja kalosseilla.
Pieni tulokas suoritti pääsytutkinnon hyvällä menestyksellä. Kouluun,
jossa opetus alkoi jo klo 7 aamulla, täytyi lähteä pilkkopimeässä. Siinä
olivat teologia ja latina pääaineina ja patukan avulla koetettiin sen
ajan tavan mukaan saada oppilaat osaamaan läksynsä ulkoa. Nuori Sakke
pääsi heti ensimäiseksi luokallaan, ja kun hänet ensimäisen lukuvuoden
lopulla tutkinnon päätyttyä »promovoitiin» seuraavalle luokalle,
merkittiin hänet -- todistuksia ei siihen aikaan käytetty --
oppilasluettelossa _ymmärtäväiseksi_ (begriplig) ja _ahkeraksi_;
käytöksessä hänellä oli mainesana _siivo_.

Äsken mainitulla »collega superiorin» luokalla -- luokkia oli koulussa
kaikkiaan neljä -- luettiin katkismusta, latinaa, kreikan kielioppia
latinaksi, teologiaa, Ruotsin historiaa, mutta sitä ainoastaan teologian
ohella kaksi kertaa viikossa, ja lisäksi näillä tunneilla tarkastettiin
ja korjattiin oppilasten kotona suorittamat kaunokirjoitusnäytteet!
Äidinkielen opetus ei kuulunut ohjelmaan. Määrätyn opetussuunnitelman
ulkopuolella oli venäjä, jossa oli erityinen opettaja. Toisella luokalla
venäjä oli vapaaehtoinen aine. Sakke muuten ei näytä olleen erittäin
huvitettu mainitusta kielestä enempää kuin hänen toverinsakaan.
Erikoisesti sanotaan heidän vieroneen schtscha-äännettä, jonka he
mielellään kuuluvat kuitanneen -- aivastuksella! Venäjän opettaja muuten
ei suvainnut leikittelyä. Kun Sakke kerran pyrki jättäytymään pois hänen
tunniltaan, niin hän sai patukkaa! Toisen kerran hän joutui saman
rangaistuksen alaiseksi, kun jäi pois kirkosta. Siihen aikaan
»istutettiin Jumalanpelkoa poikiin pakollisella kirkossa käynnillä».
Ellei kirkosta tultuaan osannut selostaa saarnan sisällystä, annettiin
kämmenille!

Kielten vuoksi vanhan koulun muut oppiaineet joutuivat kärsimään.
Historiaa opetettiin erittäin kuivien ja suppeiden oppikirjojen mukaan,
mikä antoi aihetta runoilijalle eräässä teoksessaan vertaamaan sitä
vanhaan pölyiseen kaappiin, jonka nimillä ja vuosiluvuilla
varustettuihin laatikkoihin ja hyllyihin oli ladottu joukko
posliiniukkoja: kuninkaita, keisareita, paaveja ja sulttaaneja. Näillä
milloin mustiksi, milloin valkoisiksi maalatuilla ukoilla ei poikien
mielestä ollut muuta tekemistä kuin käydä sotia keskenään ja sen jälkeen
tehdä rauhoja ja väistyä hyllyiltä. Mutta kun sellaisen muistaminen
tuotti paljon vaivaa ja sen unhoittaminen patukkaa, olisi poikien
mielestä kernaasti saanut sulkea koko tuon romukaapin, asettaa sen
johonkin nurkkaan ja antaa posliiniukkojen käydä sotaa pölyisistä
hyllyistään, miten parhaiten jaksoivat. Piakkoin saamme nähdä, miten
pojan käsitys historiasta muuttui. Kreikan opetus teki kirjojen
kirjasta, raamatusta, työlään läksyn, koska näillä tunneilla -- ellei
tahtonut saada kämmenilleen -- tuli »deklinoida ja konjugoida elämän
korkeimpia totuuksia». Latinasta Topeliuksella oli hiukan valoisampia
muistoja; Sjögrenin sanakirjaa, joka hänelle oli annettu kumminlahjana
jo kätkyessä, hän vihasi, mutta Vergiliuksen ihmeelliset sankaritarinat
saivat hänet ihastumaan, ja vihdoin uljas roomalaiskieli tuli oppilaille
niin rakkaaksi, että he pitivät siitä kuin »kolmannesta
äidinkielestään».

Eipä Sakke näytä muistelevan opettajiansakaan mielihyvän tunteilla.
Vaikka rehtori, ainoa opettajista, jonka Topelius itse mainitsee, oli
pojalle suopea, jopa kenties puolueellisuuteen asti, joutui tämäkin
kaikesta huolimatta joskus opettajansa omituisella tavalla suoritetun
kurituksen alaiseksi. Se kävi niin, että rehtori molemmin käsin tarttui
»ryhmysauvansa» päihin ja »sahasi» aikalailla uhrinsa alaspäin
taipunutta niskaa!

Vaikka vanhaa koulua näin ollen haittasivat monet puutteet ja vaikka
sitä rasitti pitkälle kehittynyt yksipuolisuus, joka ilmeni m.m. järjen
ja muistin kehittämisessä mielikuvituksen ja tunteen kustannuksella,
vakuuttavat tätä koulua käyneet sillä olleen ansiopuolensakin. Semmoisia
olivat: opintojen keskitys, lukuisat kertaukset, kohtuulliset oppimäärät
ja ajakseen hyvä järjestys. Pääaineet opittiin perinpohjaisesti, koulu
kykeni kasvattamaan lujia luonteita ja herättämään oppilaissa elävää
velvollisuudentuntoa. Heidän mielensä oli pitkistä ulkomuistitehtävistä
ja patukasta huolimatta reipas ja hilpeä, voimat hyvät, hermostuminen,
liikarasitus ja likinäköisyys tuntemattomia käsitteitä.

Toverielämää Topelius itse on kuvannut kutakuinkin karkeaksi, mutta ei
siveettömäksi. Sarkatakkisten ja pieksujalkaisten toveriensa hän sanoo
olleen kovakouraisia, mutta rehellisiä ja urhoollisia. He koettivat
omalla tavallaan kasvattaa vastatullutta toveria, jota epäiltiin
rehtorin suosikiksi. »Tuli monta kovaa lumipalloa, monta raskasta
poljentaa jalalle ja ystävällistä nyrkinsivallusta takille tai
housuille, ennenkuin poika oppi vastaamaan samaan tapaan ja vihdoin
voitti toveriensa luottamuksen», kertoo Topelius itse. Mitä Saken
talvipukuun tulee -- jatkaa Vasenius elämäkerrassaan -- hyväksyivät
toverit sekä lammasnahkareuhkan että kintaat, mutta kalosseja pidettiin
joutavana ylellisyystavarana, minkä vuoksi ne passitettiin etehisen
nurkkaan tulevia hienompia sukupolvia odottamaan. Täten toverielämä
tavallaan kehitti ja karkaisi pojan luonnetta, totutti häntä elämään
uudessa, oudossa piirissä, kodin ulkopuolella, opettaen sekin osaltaan
hänelle itsensäkieltämisen vaikeata taitoa.

Hän asui setänsä, lääkäri Kustaa Topeliuksen luona. Vanhemmat valvoivat
tarkasti poikaansa täälläkin. Kun Sakella heidän mielestään oli
runsaasti vapaata aikaa, niin hän sai ottaa yksityistä opetusta
piirustuksessa ja pianonsoitossa. Pojan oli totuttava ahkeruuteen, ja
hänen sielunelämänsä tuli saada niin rikas ja monipuolinen kehitys kuin
suinkin. Kirjevaihdon avulla hän oli vilkkaassa kosketuksessa
vanhempainsa kanssa, ja eräässä kirjeessä isä m.m. teroittaa Sakelle,
että hänen tulee harjoitella suomenkielen puhumista, toisessa, että
hänen on pidettävä pientä kirjaa menoistaan. Ennen muuta Saken on
koetettava oppia voittamaan itsensä ja tarkkaamaan sitä, mitä hänen
ympärillään on ja tapahtuu. Jo aikaisesta lapsuudesta on siihen
totuttava. Kaikista hyvistä neuvoista ja hellästä opastuksesta
huolimatta Sakke tietenkin joskus hairahtuu ja pahoittaa isän ja äidin
mieltä. Niinpä hän kerran markkinoilla juo kaksi pulloa olutta, vieläpä
sen lisäksi käyttää hyväkseen kapakoitsijattaren erehdystä maksunotossa.
Kirjevaihto osoittaa, miten suurta surua tämä tuotti vanhemmille. Isä
nuhtelee poikaansa ja antaa hänelle tarkat ohjeet, miten hänen tulee
sovittaa rikoksensa. Pojan hairahdus näkyy muuten aiheutuneen halusta
»esiintyä miehekkäänä» ja toimia ominpäin, samoin kuin sekin, että hän
ei tahtonut käyttää sukkia! Vanhempain ja pojan täten rikkoutuneet hyvät
välit palautuivatkin pian ennalleen, eikä mainittavia häiriöitä sen
koommin tiettävästi sattunutkaan.

Ahkerasti hän vieraili kahden tädin kodissa, joilla oli lainakirjasto ja
missä sitäpaitsi usein kuultiin »ohukaispannun pihisevän liedessä». Oman
kertomuksensa mukaan poika luki rosvoromaanien ohella hyvin paljon
arvokasta ruotsalaista kirjallisuutta ja kaikki, mitä kirjastossa oli
_historiaan_ kuuluvaa. Historiallisten romaanien lukeminen jo
melkolailla muutti, niinkuin on luonnollista, Topeliuksen koulussa
saaman käsityksen historiasta. Hän tutustui niiden avulla suuriin
maailmantapauksiin, ristiretkiin, vallankumouksiin, eri maiden ja aikain
vapaustaisteluihin sekä hallitsijain elämäkertoihin. Koko hänen
lapsuutensa ajan Kreikka oli taistellut vapautensa puolesta, Puolassa
oli vallankumous, ja näistä kuin myös Ruotsin ja Venäjän välisistä
sodista kahdeksannellatoista vuosisadalla poika tietenkin kuuli
vanhempainsa ja muiden keskustelevan. Hän oppi ihailemaan sankariutta ja
vapautta. Suomen valloitus oli niinikään vanhemmilla vereksessä
muistissa ja usein heidän puheaiheenaan. Niinikään Sakke tietenkin kuuli
puhuttavan ja luki Napoleon I:stä. Heinäkuun-vallankumouksen tapahtumat,
jotka lupasivat maanosallemme vapautumista taantumuksen ikeestä, saivat
myöskin pojan herkän mielen innostumaan. Ja hän oppi vähitellen
ymmärtämään, mitä noiden pölyisissä kaapeissa seisovien ukkojen takana
oli: »kärsiviä, kukoistavia tai kuihtuvia kansoja, ikuisesti aaltoavia
intohimoja, lukemattomia ihmissydämiä, jotka nyt ovat lakanneet
sykkimästä, mutta jotka elämänsä lyhyinä hetkinä ovat sykkineet,
niinkuin meidänkin, surusta ja ilosta, rakkaudesta ja vihasta,
voitonriemusta ja epätoivosta -- kaipaavia, taistelevia, vertavuotavia
sydämiä, jotka, niinkuin korallikarien työpajat, lukemattomina ja
nimettöminä ovat rakentaneet niitä jalustoja, joilla posliiniukot
seisovat niin korkealla hyllyillä».

Romaaneja lukemalla poika tavallaan rikkoi isän tahtoa ja ohjeita
vastaan. Isä näet m.m. koetti teroittaa lapselleen, että hänen tuli
pitää järkeä johtotähtenään ja välttää romaaninlukua, koska se liiaksi
kiihoitti mielikuvitusta ja siten koitui hänelle vahingoksi. Mutta poika
kai vaistomaisesti tunsi, että tällainen lukeminen oli välttämätön hänen
omituisten sielunlahjainsa kehittymiselle. Hän ravitsi mielikuvitustaan
noilla ihmejutuilla ja häikäisevillä utukuvilla, jotka tempasivat hänet
irti todellisesta elämästä ja veivät hänet kauas haaveiden ja unelmien
kimmeltäviin kaukomaihin. Tämä lukeminen -- huolimatta siitä, että sillä
saattoi olla vaaransa -- valmisti epäilemättä osaltaan tehtäväänsä sitä
miestä, joka jo yksistään kuolemattomilla saduillaan ja verrattomilla
historiallisilla kertomuksillaan oli saavuttava niin suuren maineen.

Mutta samoin kuin Topelius jo ensimäiseen runosepustukseensa oli saanut
aiheen _luonnosta_, samoin hän jo Oulussa ollessaan löysi luonnosta
tyhjentymättömän, taukoamatta pulppuavan lähteen ilolle ja nautinnolle.
Hän kertoo itse, kuinka hän oli syleillyt haapojaan puutarhassa,
puhutellut niitä ja antanut niille nimiä. Hän oli taputellut kovaa
vuorta ja kysynyt aarteita sen sisästä. Kalat ja linnut olivat olleet
hänen uskotuimpia ystäviään. Linnut olivat jo varhaisen lapsuuden aikana
olleet hänen erityisessä suosiossaan. Luonto oli näet Sakelle jo varhain
_elävä_, sen esineillä oli hänen mielestään henkilöllinen olemassaolo.
Näin vakuuttaa runoilija itse, vieläpä hän sanoo iloitsevansa siitä,
että hän vanhempanakin katselee luontoa samanlaisilla silmillä.
Lapsuuden aikana luetut sadut ovat nähtävästi edelleen vahvistaneet tätä
käsitystä, samaa, jonka muuten tapaamme lähinnä esim. suomalaisessa
kansanrunoudessa.

Topeliukselle omituiseksi on hänen luonteensa tutkija edelleen merkinnyt
sen piirteen, että hän sekä luonnossa että ihmiselämässä mielellään
tarkkaa siinä ilmenevää moninaisuutta, liikkuvaisuutta, vaihtelua ja
vieläpä taisteluakin. Pikkupoikana hän mielellään keppi kädessä hyökkäsi
nokkosiin -- niinkuin muistamme Pikku Matinkin aikoneen tehdä isoisän
sapelilla -- ja piti siten saamiaan palotäpliä kunniakkaina
voitonmerkkeinä. Ja Oulussa luetut romaanit ja sankarirunot ne vasta
tekivät Saken oikein sotaiseksi. Hän pani lattianrakoihin kortteja,
jotka saivat esiintyä Homeroon sankareina ja lävistää toisiaan
heittokeihäinä käytetyillä kahveleilla! Piha oli talvisaikaan täynnä
ritarilinnoja, jotka ampuivat toisiaan jäisillä luodeilla ja joita
vastaan hyökkäsivät milloin toverit, milloin pienet, urhoolliset
lumiukot. Pihlajanmarjatertut kävivät kiihkeitä sotia keskenään ja
lävistivät vihollisen marjoja veitsenkärjellä tai puukeihäillä. Kaikki
oli elävää ja kaikki kävi sotaa kunnian puolesta. Jos ei ollut muita
sankareita, niin kävivät oikean käden sormet sotaa vasemman käden
sormien kanssa ja näpsäyttivät toisiaan aikalailla yksin
koulutunneillakin.

Aivan toisellakin, vienosti uneksivalla tavalla tuo poika, jonka on niin
vaikea eroittaa »unelman ja elon valveen» välillä olevaa hienoa
utuviivaa, toisinaan antautuu luonnonnautintoon ja sen aiheuttamien
haaveilujen ja unelmien valtaan. Hän saattoi istua tuntikausia
laiturilla Oulun pakkahuoneen luona, suunnata katseensa joen suulle päin
ja ihailla pilvien värileikkiä auringon laskiessa. Siinä hän näki kaikki
ne kauniit palatsit ja haltiattaret, joita hän sitten on kuvannut
Pilvilinnat nimisessä sadussaan. Kun poika sitten katseellaan seuraa
aaltojen karkeloa aina meren äärimäiseen reunaan, missä vesi loppuu ja
taivas alkaa, näkee hän ilmanhenkien tässä suloisessa paikassa leikkivän
virmaa leikkiään. Milloin he sukeltavat mereen, milloin ratsastavat
pilvillä, milloin heittävät palloa tähdillä -- -- -- Hän sanoo kerran
itse, että hänestä olisi tullut tyhjänuneksija, ellei toverielämä
koulussa ja käytännöllinen, järkevä äiti lupa-aikoina olisi palauttanut
häntä todellisuuteen. Toisin hetkin hänen luonnonnautintonsa pysyy
todellisuuden pohjalla, joskin antaen aihetta vertauskuvallisiin
mietelmiin. Kuinka suuresti hän nauttii istuessaan yksinään kohisevan
kosken partaalla ja katsellessaan lohien hyppimistä ja auringon laskua
joen suussa! Joen rannat ja vihreät saaret, kauempana auringonpaisteisen
meren loppumattomat ulapat! Uljain kaikesta oli kuitenkin tuo keväisin
kahleensa murtava jokijättiläinen, jonka riemukasta voittokulkua merta
kohti ei mikään voinut estää. Myöhemmin tämä sama mahtava joki antaa
aiheen kuuluisaan runoon _Jäänlähtö Oulunjoesta_, joka tahtoo opettaa,
että vapautta, valoa kohti on uupumatta pyrittävä, niinkuin jäänsä
luova, paisuva joki, voimakasta, vapaata, itsenäistä työtä yleväin
päämääräin saavuttamiseksi vaaditaan kaikilta!

Sakke piti edelleen päiväkirjaa -- olihan se isän tahto -- ja vähitellen
tämä rupesi kuvastamaan hänen tunteitansakin, hänen sisällistä
elämäänsä. Päiväkirjasta näkyy m.m., että hän oli rakastunut varemmin
mainittuun serkkuunsa Matilda Lithéniin, jonka aikaisin kuollut veli
Aleksanteri oli hänen hyvä ystävänsä. Liikuttavin sanoin Sakke kuvaa
tätä viatonta rakkauttansa, samalla kuin hän sanoo, että he ovat kuin
veli ja sisar, ja helppo on huomata, miten aikainen romaaninluku on
antanut virikettä tälle tunteelle ja sen kehittymiselle.

1831 vuoden alussa pojan isä kuoli. Hän oli kirjoittanut 13-vuotiaalle
pojalleen kirjeen, mihin hän oli koonnut ne periaatteet, joiden mukaan
oli koettanut tätä kasvattaa. Ennen olemme maininneet muutamia isän
antamia elämänohjeita. Lisättäköön tähän vielä joitakuita, joista eräät
olivat latinankielisiä. Isä teroittaa, että hänen aina on pyrittävä
toiminnassaan siihen, mikä on _totta ja oikeata_, että hänen tulee
harrastaa kaikkea, mikä on _jaloa, hyvää ja hyödyllistä_, sekä
edistää lähimmäistensä onnea, oppia _tuntemaan itsensä_, ei vain
mielenlaatuun ja taipumuksiin nähden, vaan ruumiillisessakin suhteessa.
Järjestyksessä on voima. -- Todistavathan nämä neuvot, että jalon ja
hellän isän ainoana huolena hänen kuollessaan, niinkuin hän itse
lausuikin, olivat pojan kasvatus ja tämän tulevaisuus. Ja kuinka
uskollisesti poika noudattikin rakkaan isänsä opastusta, siitä ovat
hänen kehityksensä ja koko hänen vastainen elämänsä parhaina todisteina.

Isä oli lausunut sen toivomuksen, että poika opiskelisi yliopistossa,
sitten rupeaisi siviilivirkamieheksi tai kauppiaaksi sekä vihdoin
viljelisi maata perintötilallaan. Joskaan isä ei suorastaan neuvonut
poikaansa antautumaan lääkäriksi, oli tämän joka tapauksessa hankittava
lääkeopillisia tietoja, koska terveyden säilyttäminen oli ihmiselle
välttämättömänä onnenehtona.

Suoritettuaan hyvällä menestyksellä koulun kahden viimeisenkin, n.s.
konrehtorin ja rehtorin luokan oppimäärät ja oltuaan viimeisenä
lukukautena koko koulun priimuksena Topelius kesäkuussa 1832 päätti
koulunkäyntinsä.

Ei ollut epäilemistä, ettei Sakke olisi ollut, niinkuin sanotaan, hyvä
toveri. Hänellä lienee ollut hyviä ystäviäkin toveripiirissä, joskin
hänen aikaisin kehittynyt yksilöisyytensä varhain antoi koko hänen
kehitykselleen suunnan, joka melkolailla eroitti hänet ikäveljistänsä.
Vain ani harvat hänen luokkatovereistaan seurasivat häntä koko
kouluajan, ja nuori ikäkin eroitti hänet useimmista kumppaneista. Ennen
kaikkea tuo äsken mainitsemamme yksilöisyys vähitellen loi ajatus- ja
tunnemaailmaan, jonka täytyi olla outo tovereiden suurelle joukolle, ja
siten jäi kun jäikin tuo sekä mietiskelyyn että haaveiluihin niin
aikaisin taipuvainen ja nyt jo omaa elämäänsä elävä poika vieraaksi
useimmille heistä.

       *       *       *       *       *

Vietettyään ihanan kesänsä Kuddnäsissä ja sen läheisessä saaristossa
nuoren toivorikkaan Saken nyt täytyi ajatella kouluopintojen jatkamista.
Tämä saattaisi tapahtua joko jossain lukiossa tai yksityisesti. Äiti
neuvotteli asiasta m.m. pojan sedän kanssa ja yksityisopetuksen tie
katsottiin sopivimmaksi. Pojan holhoojaksi ja opettajaksi tuli J.L.
Runeberg, joka hiljakkoin oli perustanut oman kodin Helsingissä ja
tulojensa kartuttamiseksi seuraavasta syksystä aikoi ottaa
täyshoitolaisia.

Erään vanhemman toverin, ylioppilas J.J. Östringin kanssa Sakke
hollikyydillä ajaa täryytti viisikymmenpenikulmaisen matkan
Uudestakaarlepyystä Helsinkiin. Kun Sakke oli kuullut, että linnavankeja
äskettäin oli karannut Viaporista, pani tämä heti hänen herkän
mielikuvituksensa vilkkaaseen toimintaan. Kenties matkalla saisi kokea
jännittäviä seikkailuja ja tutustua rosvoihin, jommoisista
ryöväriromaanit olivat kertoneet! Poika otti mukaansa Kuddnäsistä kaksi
vanhaa Kaarle XII:n aikuista pistoolia ja latasi toisen hauleilla,
toisen suoloilla. Kun sitten tultiin Hämeenkankaan jylhään metsäseutuun,
tarttui Sakke suoloilla ladattuun pistooliinsa ja odotti hana vireessä
rosvoja! Mutta, ikävä kyllä, niitä ei kuulunut eikä näkynyt. Ainakin
majataloissa hän nyt toivoi olevan paremman »onnen»! Ja niinpä hän
kievareihin yövyttäessä tutki lattiat nähdäkseen eikö niissä ollut
salaperäisiä laskuluukkuja, ja ovet hän iltasin salpasi huolellisesti,
etteivät pahantekijät häntä yllättäisi nukkuessa! Nämäkin toiveet
pettivät, ja ilman sen pahempia vaikeuksia kuin että huono kyytihevonen
joskus väsyi ennen aikojaan toivorikkaat nuorukaisemme lokak. 2 p:nä
kahdella hevosella ajaa porhalsivat tulliportista Suomen pääkaupunkiin.

Tulipalo oli v. 1808 hävittänyt suuren osan Helsinkiä, joka Topeliuksen
sinne saapuessa jo kahdenkymmenen vuoden ajan oli ollut pääkaupunkina.
Merenlahtia, soita, puita ja vuoria oli monin paikoin, missä nyt on
komeita monikerroksisia kivipalatseja, puistoja, asfalttikatuja tai
hiekkakäytävien risteilemiä, vihantia nurmikenttiä. Verrattain harvat
silloiset kivirakennukset saattoi helposti laskea, ja asukasluku nousi
ehkä 15,000. Tästä huolimatta Helsinki Saken tähän asti näkemien
pikkukaupunkien rinnalla tietysti oli muhkea ja suurenmoinen.
Poika sanookin, ja syystä, kauniiksi tätä kaupunkia, jonka
rakennusjärjestelmän Ehrenström oli suunnitellut, jonka julkisia
rakennuksia varten Engel oli tehnyt piirustukset ja jonka halki kulki
muuan kahden kilometrin pituinen, suurilla kustannuksilla osittain
vuoreen louhittu katu. Se vei torille, jonka molemmin puolin seisoivat
raskas, vakava senaatin »linna» ja vastapäätä sitä kotimaisen
sivistyksen ystävällisesti hymyilevä ahjo, Suomen yliopisto.

Nukuttuaan ensimäisen yönsä Östringin kortteerissa meni Topelius
seuraavana päivänä entisen kotiopettajansa J.F. Blankin kanssa
Kruununhakaan tavatakseen Runebergia. Ennenkuin he saapuivat runoilijan
asuntoon, he tapasivat hänet kadulla, ja tämä ilmoitti heille, että
Sakke saisi tulla »milloin tahansa». Hän muuttikin jo samana päivänä
tavaransa uuteen asuntoonsa. Mutta kun poika kuuli, että hänen
huoneensa ei vielä ollut täydessä kunnossa, niin hän lähti kaupunkia
katselelemaan. Senaatintorilla hän näki paraatin, joka hänestä näytti
»hiiden komealta», sitten hän tapasi muutamia oululaisia, käveli heidän
kanssaan tarkemmin katuja tarkkaamatta ja pyrki tovereista erottuaan
takaisin Kruununhakaan, mutta eksyikin kaupungin toisessa laidassa
olevaan Hietalahteen! Kyselemällä pojan viimein onnistui osata uuteen
asuntoonsa, mutta hän myöhästyi päivälliseltä -- 2 tuntia!
Hyväluontoinen isäntä laski vähän leikkiä pojan löytöretkestä, mutta
päivällisettä hän ei silti jäänyt!

       *       *       *       *       *

Sakke asui huonetoverinsa S. Barckin kanssa maisterin huoneen
viereisessä kamarissa. Tehtäviä oli vain yksi kutakin päivää kohti,
joten lukeminen ei tullut rasittavaksi, joskin opetus saattoi kestää
tunnin, pari, jopa kolmekin tuntia kerrallaan. Poika nautti samoin kuin
muut täyshoitolaiset Runebergilla asuessaan sangen suurta vapautta. Hän
sai liikkua ulkona milteipä mielinmäärin, polttaa piippuaan ja lueskella
myöhäiseen yöhön. Runeberg osoitti hänelle heti alussa suurta
luottamusta, sitä enemmän kun hän huomasi, että Sakke oli hyvin
kasvatettu poika. Runoilija oli hänelle lempeä vanhempi ystävä, ja se
seikka, että hän kohteli oppilastaan vapaana, ajattelevana ihmisenä,
jonka itsensä oli vastattava teoistaan, velvoitti tätä enemmän kuin
kaikki varoitukset. Ja hän oli kuin kotonaan tässä vaatimattomassa,
mutta viihtyisässä runoilijaperheessä.

Runebergin ja hänen nuoren oppilaansa henkilökohtaista kiintymistä
lujittivat kirjalliset harrastukset. Topelius tutustui jo
Helsingissä-olonsa toisena päivänä juuri ilmestyneisiin Hirvenhiihtäjiin
ja Runebergin toiseen runovihkoon, josta kertyvät tulot maisteri
lahjoitti niille, jotka olivat joutuneet kärsimään maata samana vuonna
kohdanneesta kadosta. Itsenäisyyden merkitystä hän pontevasti teroitti
holhokilleen. Tämän tuli noudattaa omaa luontoaan, olla vapaa ja
itselleen uskollinen. Hänen ei pitäisi antaa pois omaa itseänsä eikä
lukea muiden kirjoituksia enempää kuin että taisi säilyttää oman
itsensä. -- Vieraampi oli suhde runoilijan hiljaiseen, nuoreen
puolisoon. Tämä näytti Topeliuksen tiedonannon mukaan hieman
väsähtyneeltä ja huolestuneelta, joka lienee aiheutunut pääasiallisesti
siitä, että hänen oli pidettävä huolta kuudesta runsasruokaisesta
pojasta, jotka olivat lähteneet hyvin erilaisista kodeista ja kenties
olivat jossain määrin hemmoteltuja.

Opintojensa ohella Topelius jatkoi romaanien lukemista entiseen
tapaansa, lueskeli myös hyvin ahkerasti Fryxellin kertomuksia Ruotsin
historiasta ja Runebergin kirjastosta löytämäänsä runokalenteria, josta
hän jäljenteli lauluja ja kirjoitti nuotteja.

Jouluiltansakin Topelius nyt viettää runoilijan kodissa, ja hän kertoo
siitä m.m., että hän muutettuaan pukua meni sisään. Oli paljon vieraita
ja juotiin teetä. Kun he sitten klo 11 istuivat pöytään, oli hauska,
sillä maisteri luki muutamia pilarunoja. Sakke sai kotoaan kauniit
hiuksiset, kultahelaiset kellonvitjat ja maisterilta 16 vahatikkua
sisältävän lompakon. Lompakossa oli raapaisulaatta (= plån),
josta tikulla raapaistiin tulta. Joululahjoja tuli paljon, koko
vaatekorillinen. Klo 2 noustiin pöydästä ja klo 3 Sakke meni levolle.
Joulunpyhiksi hänet oli kutsuttu Runebergin sukulaisten luo, jotka myös
kohtelivat häntä erittäin ystävällisesti. Kaikki tämä lujitti vanhemman
ja vastaisen runoilijan jo ennestään hyviä välejä. Topelius on myöhemmin
pikku kuvauksessaan »_Kuinka maailma edistyy_» kertonut, miten hän
seuraavina iltoina oli asettunut pimeän huoneensa kadunpuoleiseen
ikkunaan odottamaan, että joku tulisi kadulla ja kulkisi ohitse. Kun
joku tuli, niin hän raapaisi tulta tikullaan. Se syttyi sinervään,
aavemaiseen liekkiin ja poika luuli tämän herättävän suurta ihmettelyä
kaikissa, jotka sen näkivät. Ylioppilaat, hän jatkaa, hankkivat
itselleen näihin aikoihin, kun tulitikut vielä olivat milteipä
tuntemattomat, tuollaisten tikkujen avulla loitsijanmaineen siten, että
he tultuaan rahvaan pariin vain ottivat lastun lattialta, pyyhkäisivät
sitä uuninkylkeen tai seinään, jolloin lastu syttyi palamaan. Tarvitsi
vain olla tulitikku kätkettynä »loitsijan» käteen!

Topelius tutustuu jo ensimäisenä talvena pääkaupunkielämään. Hän
katselee ilotulituksia, käy markkinoilla, katsoopa luvalliseksi juoda
joskus vähän oluttakin, koska oluen juonti hänen mielestään on halpaa
huvia verraten toverien paljoa suurempaan tuhlaavaisuuteen tällä alalla!
Hän käy ahkeraan teatterissa, konserteissa ja, suoritettuaan
tanssikoulun, usein julkisissa tanssitilaisuuksissakin ja naamiaisissa.
Tämän ohella hän luistelee, voimistelee, vieläpä harjoittelee
miekkailuakin. Kevään tultua hän ui jo toukokuussa.

Toverielämän raaempiinkin puoliin, kortinpeluuseen ja juomatapoihin,
Topelius jossain määrin tutustui. Etenkin korttia hän pelasi usein ja
uhrasi siihen verrattain paljon aikaakin sekä Helsingissä että
kotikaupungissa ollessaan. Hän ei kumminkaan joutunut näiden huonojen
tapojen uhriksi. Siksi vankka oli hänen vastustuskykynsä, joka perustui
hänen omaan oikeudentuntoonsa ja niiden molempien kotien vaikutukseen,
joiden turvissa hän oli kasvanut ja kehittynyt.

Riittävää vapautta Topeliukselta näin ollen ei suinkaan puuttunut.
Opinnot ylioppilastutkintoa varten olivat tietenkin pääasiana, eikä
niitä saanut laiminlyödä. Opetusta tosin ei aina ulkonaisesti hoidettu
ankarinten kasvatusopillisten sääntöjen mukaan. Olihan Runeberg jo
Helsingin lyseossa sovelluttanut luonnollisia, uudenaikaisia
opetusperiaatteita, ja olihan kaikki pikkumainen turhantarkkuus vierasta
hänen raittiille luonnonlaadulleen ja hänen kaikkea aiheetonta
tyrkytystä ja pakotusta vastustavalle, humaaniselle katsantotavalleen.
Niinpä joskus sattuu, että pojilla oli lupa, kun »maisteri lähti
pyydystämään lintuja kuvilla»; toisen kerran opetus alkaa maisterista
tuntua niin ikävältä, että hän lyö kirjat kiinni ja rientää
oppilaittensa kanssa pihalle lumipalloja heittelemään! Kumminkin
Runeberg oli opettajana erittäin perusteellinen ja tunnollinen. Se, mikä
näennäisesti pienten helpoitusten kautta oli menetetty, korvattiin pian
uusin voimin ja suuremmalla ahkeruudella, eikä Runeberg liioin suvainnut
pintapuolisuutta eikä leväperäisyyttä opinnoissa. Hän kohteli
oppilaitaan ystävällisesti ja toverillisesti, mutta vaati samalla
tarkkaa velvollisuuden täyttämistä. Hän vetosi heidän parempiin
puoliinsa, kunnian- ja oikeudentuntoon, mieluummin kuin käytti
vanhanaikaisia, usein tehottomia rangaistuskeinoja. Ankaruutta ja
nuhteita tietysti ei kumminkaan aina voitu välttää.

Liiallisen ja tylsyttävän ulkoluvun asemesta vaadittiin, että oppilaat
itse oppivat ajattelemaan ja tekemään johtopäätöksiä. Vanhentuneet
kirjat vaihdettiin uudempiin ja, mitä erikoisesti historiaan tulee,
vakuuttaa Topelius, että vasta Runeberg opetti hänet ymmärtämään, mitä
historia on.

       *       *       *       *       *

Kesäkuun alussa v. 1833 Topelius neljän toverin kanssa suorittaa
ylioppilastutkintonsa, josta hän pian antaa tiedon äidilleen kysyen m.m.
eikö tämä ollut iloisin kirje, minkä hän koskaan oli kirjoittanut. Hän
lupaa kiiruhtaa kotiin »yötä päivää, lentävää karkua». Hänen tämän
jälkeen toimeenpanemissaan ylioppilaskekkereissä oli kutsuvierasten
joukossa Runebergkin, joka »oli niin ystävällinen 15-vuotiaalle
kokemattomalle nuorukaiselle, että ajoissa otti hänen kätensä
kainaloonsa ja pelasti hänet vaarallisista veljenmaljoista».

Kesänsä Topelius vietti kotiseudulla tehden kalastusretkiä sukulaisten
ja toverien kanssa, vieraillen kaupungissa, harrastellen metsästystä ja
ampuen maaliin pistoolilla. Vielä syyskuussakin hän ottaa osaa kotitalon
syysaskareihin, nuotanvetoon, elonleikkuuseen y.m. ja lueskelee tämän
ohella Ovidiusta, keveämpää kirjallisuutta sekä sanomalehtiä alkaen
harrastaa yleisiäkin asioita. Kaiholla hän usein muistelee tähän aikaan
Tukholmassa oleskelevaa Matildaansa.

Lokakuun 1 p:nä hän palaa Helsinkiin ja asettuu asumaan entisen
opettajansa Blankin kanssa.

Nyt hän rupesi harjoittamaan yliopistollisia opintoja
kandidaattitutkintoa varten, johon kuului 11 ainetta, ja isän
lausumaa toivomusta noudattaen lääkäriksi aikovana hän antautui
luonnontieteellisiin opintoihin. Tämän ohella hän kirjoitti ruotsin- ja
latinankielisiä aineita Runebergin johdolla. Heidän yhdessäolonsa ei
supistunut vain tähän. Tuntien päätyttyä sunnuntaiaamuisin seurustelu
jatkui hilpeän, nuorelle ylioppilaalle runsaita herätteitä antavan
tarinoimisen muodossa ja opetuskin oli maksuton.

Tietysti kaunokirjallisuuden harrastus jatkuu. Topelius lueskelee m.m.
Walter Scottia ja Lafontainen romaaneja, Almqvistin Törnrosens bok
nimistä kirjaa ja ravitsee orastavia runoilijavaistojaan suurten
ruotsalaisten Tegnérin, jota hän pitää runoilijain kuninkaana, niinikään
suuresti ihailemansa Franzénin, Geijerin y.m. runoilla. Hän tutustuu
myöskin saksalaisen kirjallisuuden merkkimiehiin.

Latinaa ja kreikkaa hän lukee tutkintoaan varten hyvin perusteellisesti.
Ensiksi mainittuun kieleen hän perehtyy verrattain pian siihen määrin,
että pystyy esiintymään vastaväittäjänä tähtitieteessä osakunnan
latinalaisessa väittelyharjoituksessa. Homeroon Iliaadia hän arvostelee,
osittain pisteliäästikin, mutta lopputuloksena on sentään, että hän
pitää sitä maailman etevimpänä luonnonrunouden tuotteena ja sen tekijää
runoilijain kruununa. Suurella innolla Topelius niinikään harjoittaa
opintoja kemiassa, eläin- ja kasvitieteessä sekä kuuntelee
kirjallisuushistorian ja historian luentoja. Viimemainitussa aineessa
luennoitseva G. Rein kuului hänen »suosikkeihinsa». Suomen keskiajan
historia innostutti Topeliusta erittäin, koska se enemmän kuin mikään
muu tiede ravitsi hänen runollista mieltään ja isänmaantunnettaan. Nyt
hän sai arvatenkin kiihkeästi kaipaamaansa täydennystä siihen, mitä
ennen oli lukenut tai kuullut omaistensa kertovan samoista asioista. Hän
rakastaa historiaa ja tahtoo siinä korkeimman arvolauseen.

Kerran hän kumminkin poistuu luennolta »sydämensä pohjia myöten
suuttuneena». Rein on luennoidessaan Suomen sodasta Kaarle XII:n aikana
kaunistellen tapahtumia »raukkamaisen lempeästi» kertonut venäläisten
julmuuksista. »Mitä taas voitiin sanoa venäläisille kiitokseksi, siitä
hän ei unhoittanut pienintäkään pikkuseikkaa.» Topelius sanoo luulleensa
Reiniä toisenlaiseksi mieheksi ja lisää, ettei historia ole mikään
»nöyrin palvelijattarenne», joka unhon vaipalla peittää ylhäisten
hairahdukset. Totuutta ei voi koskaan valevärillä kaunistaa.
Ken kateederista puhuen yrittää semmoista, hän on syypää
majesteetinrikokseen tiedettä vastaan. --

Hän on ahkera kuin muurahainen, järjestää tarkoin työnsä, määrää työhön
käytettävän ajan pituuden lueskellen vähintään 7, mutta joskus 9, jopa
10:kin tuntia päivässä. Hän ottaa yksityistä opetusta ranskan ja saksan
kielessä, pianonsoitossa ja piirustuksessa, eikä hän unhoita luistelua,
voimistelua eikä miekkailuakaan. Sydän rehellisenä, puhtaana ja
lapsellisena hän pyrkii eteenpäin, eikä hän sano tahtovansa vaihtaa
lapsensydäntään paljoonkaan hyvään. Hän toivoo, että tulevaisuus
kypsyttää hänessä piilevät hyvät siemenet ja tukahuttaa pahat sekä että
pyhän totuuden henki on johdattava hänen askeliaan.

Äidin huolia lievittääkseen -- tämähän kustansi oleskelun
yliopistokaupungissa -- poika suoritti stipendiaattitutkinnon. Tämä
yliopiston pienin apuraha teki 11 riksiä 5 killinkiä pankkoa.

       *       *       *       *       *

Yliopiston muuttaminen Turusta Helsinkiin aiheutti tietysti suuria
muutoksia korkeakoulun elämässä. Elettiin uuden ja vanhan välistä
murrosaikaa. Kehitystä ehkäisevä, ylimmälle hallitusvallalle
nöyristelevä, mutta hallittavien kanssa rettelöivä virkavaltaisuus oli
yliopiston johdossa päässyt valtaan. Politiikkaan ylioppilaat eivät
mitenkään saaneet sekaantua, heidän tuli sokeasti totella annettuja
ohjeita, alistua »erehtymättömän» auktoriteetin, arvovallan,
holhoukseen, heidänkin tuli osaltaan niin paljon kuin suinkin vaikuttaa
siihen, että toteutuisi kenraalikuvernööri Menschikowin surkeankuuluisa
tunnuslause, ettei Suomesta saisi kuulua mitään, ei hyvää eikä pahaa.
Yliopistopiireissä vallitsi ahdasmielinen ja valonarka vanhoillisuuden
henki, joka vastusti uudistuspyrintöjä ja todellista edistystä,
opetusmenetelmät olivat vanhentuneet ja vanhat kielet muita
opintoaineita sortavassa valta-asemassa.

Luonnollista oli, että nuoriso, jonka sydämessä aina sykkii luontainen
vapaudenrakkaus ja joka ei voinut jäädä vieraaksi muualla maailmassa
syntyneille vapaudenliikkeille, tunsi henkeänsä ahdistavan. Se nousi
vastustamaan noita liiallisia alamaisuudenvaatimuksia, tuota
sietämätöntä säännöstelyhalua, tuota luonnotonta, pikkumaista
pakkojärjestelmää, joka painajaisen tavoin sitä rasitti ja sulki siltä
vapaat kehitysmahdollisuudet. Vastustushalu suuntautui useimmiten
yliopiston isiä, rehtoria ja sen opettajia, usein myös järjestysvaltaa
vastaan. Oltiin vielä ikäänkuin »tien haussa», isänmaalliseen
yhteistyöhön johdattavat, suuret aatteet eivät vielä olleet selvinneet
ja jalostavia huveja puuttui. Niinpä ylioppilaat, joiden mielestä
»isien» virkavaltainen holhous tuntui aiheettomalta rettelöimishalulta,
panivat toimeen mielenosoituksia heitä vastaan, kuluttivat suuren osan
aikaansa ravintoloissa ja joutuivat usein käsikähmään järjestysvallan
tai venäläisten sotilashenkilöiden kanssa.

Yliopistonuorison mieliä kuohutti silloin m.m. rehtorin F.W. Pippingin
turhantarkkuus ja pikkumaisuus kurinpitoasioissa ja v.t. sijaiskanslerin
A.A. Thesleffin perehtymättömyys oloihimme sekä hänen lapsellinen
käsityksensä vallitsevan holhousjärjestelmän välttämättömyydestä.
Niinikään heitä suututti eräiden ylioppilaiden -- joiden joukossa Lauri
Stenbäck, J.J. Östring, M.A. Castrén ja Y.A. Wallin -- karkoittaminen
yliopistosta sen vuoksi, että olivat koettaneet saada aikaan
kunnianosoituksen A.A. Laurellille, joka oli sivuutettu dogmatiikan
professorinvirkaa hakiessaan, sekä mielenosoituksen hänen kilpailijaansa
prof. Gadolinia vastaan. Pohjalais-osakunnan pian senjälkeen tapahtunut
kahtiajako ei suinkaan parantanut ennestään kireitä välejä. Varmaan
useat ylioppilaat Topeliuksen tavoin katsoivat tämän ja muiden
samanlaisten toimenpiteiden tarkoittavan nuorison itsenäisen elämän
lamauttamista. Opiskelevasta nuorisosta oli tahdottu tehdä siveellisesti
alaikäinen, sotilaallisesti mateleva joukko.

Väärä ja eksyttävä olisi kumminkin kuvauksemme tämän ajan
ylioppilaselämästä, ellemme mainitsisi sen valopuoliakin.

Niinpä v. 1834 ylioppilasten kevätjuhlassa Snellman esitti -- sitä ennen
näissä juhlissa oli esitetty vain virallisia maljoja -- kuvaamattomin
innostuksin ja raikuvin eläköönhuudoin vastaanotetun _Suomen maljan_.
Se jo osaltaan on pieni valonpilkahdus, se tietää salassa kyteneen
isänmaantunteen henkiin heräämistä. Osakuntaelämä alkaa Snellmanin
kuraattorina ollessa osoittaa uuden elon oireita. Kokouksissa ruvetaan
pohtimaan mielenkiintoisia kysymyksiä, niinpä esim. kerran keskustellaan
painovapaudesta. Näissä tilaisuuksissa esiintyy lauluseura,
johon Topeliuskin liittyy toisena tenorina, ja kirjoittamalla
käsinkirjoitettuun sanomalehteen osakuntalaiset voivat harjoitella
kirjallisia taipumuksiaan. Yksinkertaiset lukukausijuhlat, joissa
henkinen ravinto oli pääasiana, vaikuttivat jalostavasti ja
»innostukseen sekoittunut vastustushenki vain kohotti mielialaa.»

Topelius kävi ahkeraan osakunnankokouksissa, vaikka hän
nuoruutensa takia alussa ei rohjennut ottaa osaa keskusteluihin.
Ensimäiseen lukukausijuhlaan, joka vietettiin ylempänä kerrottujen
karkoitustoimenpiteiden jälkeen, Topelius kuraattorin kehoituksesta
kirjoitti karkoitetuille omistetun, sittemmin juhlassa lauletun runon,
jota pidettiin onnistuneena, ja tämän jälkeen sen tekijä kutsuttiin
sanomalehden toimituksen jäseneksi. Kerran Topelius ehdotti
osakunnankokouksessa keskusteltavaksi eikö niiden, jotka ovat liian
vähän perehtyneitä suomen kieleen, olisi mahdollista oppia sitä niinkuin
muitakin kieliä. Hänen mielestään oli paha ensiksikin olla suomalainen
osaamatta suomea, ja toiseksi häntä harmitti, ettei hän tässäkään
kyennyt astumaan isänsä jälkiä.

Niin juurtunut kuin se vanhoillisuus ja taantumus olikin, joiden
muutamiin kuvaaviin ilmauksiin ylempänä on viitattu, oli niitä vastaan
jo noussut nuoremmissa yliopistopiireissä mahtava vastavirtaus.
Kuuluipa jo tarkasti kuuntelevaan korvaan kuin uuden ajan siipien
hiljaista havinaa. Tämän ajan nuorilla, Runebergilla, Snellmanilla,
Lönnrotilla, Stenbäckillä, Castrénilla ja Cygnæuksella oli tällainen
tarkkakuuloinen korva. Se oli yhtä altis Arvidssonin mahtavalle
herätyshuudolle kuin heidän sydämensä ja mielensä olivat herkät
helmikuunvallankumouksen vapausaatteille ja yleensä ajan suurten
valtiollisten, yhteiskunnallisten ja kirjallisten virtausten
vaikutuksille. Palavan isänmaallisen innostuksen elähyttäminä nämä
nuoret kävivät tarmokkaasti ajamaan uudistuspyrinnöitä, joita
vanhat vastustivat, ja täten syntyi ankara taistelu uuden ja vanhan
välillä, joka viimein päättyi uuden voittoon.

Ylempänä mainittuihin miehiin liittyivät J.J. Nervander, J.J. Nordström
ja monta muuta sivistyshistoriamme merkkimiestä. Ei ole ennemmin eikä
myöhemmin meillä nähty niin valtavaa henkistä voimaa yhtyneenä samojen
jalojen aatteiden, samojen suurten ihanteiden ympärille kuin nyt. Tämä
piiri on historiassamme tunnettu _Lauantaiseuran_ nimellä, ja sen
ohjelmaan kuului maamme kaikinpuolisen henkisen ja aineellisen
sivistyksen kohottaminen. Useinkin tässä seurassa intomielin
keskusteltiin myöhään yöhön suomalaisesta isänmaasta, kansallisuudesta,
kirjallisista, yhteiskunnallisista ja muista kysymyksistä. Eikä tyydytty
vain keskusteluihin. Käytiin tuumasta toimeen, ja niinpä tämän piirin
aloitteesta syntyivät m.m. Runebergin lehti Helsingfors Morgonblad,
Helsingin lyseo ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, joilla kaikilla on
ollut suuri, tärkeä tehtävänsä maamme kehityshistoriassa.

Topelius oli liian nuori voidakseen ottaa osaa tämän piirin
keskusteluihin ja toimiin, mutta ollen läheisissä ystävyydensuhteissa
Runebergiin ja kosketuksessa hänen seurapiirinsä kanssa hän vastaanotti
paljon voimakkaita ja monipuolisia herätteitä tältä taholta.

Sivistävää ja seurustelutapoja kehittävää seuraelämää perheissä
Topeliukselta muutenkaan ei puuttunut. Hän vieraili paitsi Runebergin ja
hänen lankonsa Tengströmin kodeissa m.m. usein myöskin sukulaisensa,
vapaaherra K. Rosenkampffin vierasvaraisessa perheessä. Sanomattakin on
selvää, mitä hyötyä nuorukaisella oli seurustelusta tässä ylhäisön
piiriin kuuluvassa kodissa. Hänen esiintymiskykynsä varmistumistaan
varmistui, hän sopeutui helposti sovinnaisiin seurustelumuotoihin
liikkuen missä piirissä hyvänsä »kuin kala vedessä». Tuleva kirjailija
tekee tietenkin ihmisten parissa ollessaan -- tarkaten oloja ja
ihmisluonteita -- lukuisia huomioita, joita hän sitten vastaisessa
tuotannossaan käyttää hyväkseen.

Runebergille Kaisaniemessä v. 1837 pidetyssä jäähyväisjuhlassa
Topeliuskin oli mukana. Tämän siinä lausumien lyhyiden elämänohjeiden
johdosta Topelius innostuneena huudahtaa: »Oi sinä kaunis sielu, sinä
jalo runoilija, en koskaan unhoita näitä jäähyväisiäsi!» Ja varmaa on,
että Runebergin valoisa, sopusointuinen maailmankatsomus tehokkaasti
vaikutti siihen, että Topeliuskin oppi katselemaan elämän ilmiöitä
valoisalta kannalta, että hänessäkin kehittyi luja usko valon
lopulliseen voittoon.

Hänellä on niin paljon työtä, että aika aina tuntuu riittämättömältä.
Eteenpäin! on hänen ja hänen toveriensa tunnussanoja, eteenpäin
jalostumiseen, eteenpäin! Sydämessä toivo ja onnellisuuden unelmien
ympärillänsä leikkiessä he kiiruhtavat tulevaisuutta kohti. Tulevan ajan
ritareina he ylpeydellä voivat sanoa olevansa isänmaan toivo.

       *       *       *       *       *

Loma-aikansa Topelius vietti kotonaan Uudessakaarlepyyssä, jonka
iloiseen seuraelämään hän mielellään otti osaa. Talvisin tanssittiin tai
leikittiin kodeissa taikka pantiin toimeen rekiretkiä. Joskus toimittiin
yleiset tanssiaiset köyhien hyväksi. Kesäisin seurapiiri saattoi
kokoontua Brunnsholmaan, jossa juotiin terveysvettä ja jossa oli
keilarata. Täälläkin oli tanssiminen tavallisimpana huvina. Yksityisissä
kesteissä leikitään ja tanssitaan niinikään innokkaasti. Ja tällöin on
pianonsoitto Saken huolena. Itse hän on hyvin ihastunut ja innostunut
tanssija ja sanoo leikillisesti olevansa »mieltynyt kaikkiin tyttöihin
yleensä ja muutamiin erittäin». Korttia hän pelasi sangen mielellään.
Liikuttava on se rakkaus, millä Sakke aina puhuu iloisesta, kauniista
kodistaan, elämänsä satamasta, jonne hän palaa »kuin pakolainen
isänmaahansa» ja jossa hän hengittää niin vapaasti ja keveästi. Talon
askareista hän katsoo vain kalastuksen kuuluvan erikoisalaansa. Se ei
estä häntä joskus auttamasta tyttöserkkujaan leipomisessa, ja makeiden
»nekkujen» valmistamisessa hän oli oikea mestari. Heinä- ja leikkuuväen
luo nuori »isäntä» joskus ratsasti ja katseli työtä »mahtavan
näköisenä», tai seurasi äitiään, kun tämä kävi torpparien luona.
Nimi- ja syntymäpäiviä vietettäessä pienet runot tietysti aina kohottavat
juhlatunnelmaa, ja niiden sepittäminen samoin kuin paperisotamiesten
leikkaaminen kuuluvat luonnollisesti Sakelle. Tällaisissa tilaisuuksissa
lapset joskus huvittelivat pukeutumalla valepukuun tai panemalla toimeen
»kissannaukujaiset», jommoiset kerran pidettiin Blankille Jaakon
päivänä. Useiden vuosien kuluessa hän huvitti ystäviään ja tuttaviaan
käsinkirjoitetulla sanomalehdellä. Pikkukaupungin niinkuin
pääkaupunginkin seuraelämää ja sen omituisuuksia hän mielellään
arvostelee, toisinaan pisteliäästikin. Itseään hän kuvaa seuraavalla,
leikillisellä tavalla: Z. Topelius, oikeastaan suuri veitikka,
lupaa vakaantua jonkun vuosikymmenen kuluttua, innokas tanssija,
ei mikään kaunopuhelias kurtisööri, tanssii valssia niin ja näin,
sanomalehtimiehenä milloin parempi, milloin huonompi.

Asuttuaan 1839 vuoden kesän muutamien toveriensa kanssa Sipoossa, jossa
vietetään iloista elämää kasveja tutkien, kalastellen, uiden,
ammuskellen maaliin, marjoja syöden j.n.e. -- »virallisesti» luettiin
tutkintoa varten. -- Topelius jatkaa opintojaan syksyllä Helsingissä, ja
uutena vuotena hän ryhtyy toden teolla lukemaan tutkintoansa varten.
Seuraavana kesänä on näet promotsioni, jota vietetään niiden suurten
juhlallisuuksien yhteydessä, jotka yliopisto panee toimeen 200-vuotisen
olemassaolonsa muistoksi. -- Kiire näyttää tulevankin, puolessakolmatta
kuukaudessa Topeliuksen on suoritettava 11 tutkintoa. Reippain
mielin hän tentteihinsä menikin. Historiassa hän saa laudaturin
ja etenkin Ruotsin ja Suomen historia kävi erinomaisen hyvin.
Rein oli »ystävällinen, hiljainen ja rakastettava, kuten aina».
Luonnonhistoriassa Sahlbergilta hankkimaansa korkeinta arvosanaa hän
pitää helposti ja ansaitsemattomasti saatuna. Kemiassa hän odotetun
korkeimman arvosanan asemesta pettymyksekseen sai vain lähinnä
korkeimman, kreikassa ja latinassa cum lauden, tieteiden historiassa
(lärdomshistoria) approbaturin, hepreassa ja matematikassa vain
admittiturin.

Julkisessa tutkinnossa keväällä 1840 hän sai 18 ääntä 36:sta ja niihin
perustuvan arvosanan admodum dignus (sangen ansiokas).

Nuori kandidaatti tuntee vilpitöntä iloa siitä, että kunnialla oli
kestänyt ponnistuksensa loppuun ja että nyt sai antautua _yhdelle_
aineelle, jonka toivoo osaavansa valita _oikein_.

Topelius on päiväkirjassaan hauskasti kuvannut maisterinvihkiäisiä ja
yliopiston riemujuhlaa ja niissä vallinnutta mielialaa, jota kohotti
tunne siitä, että juhlittiin yhteiselle isänmaalle, sen sivistykselle ja
sen sivistyksen voitoille. Erityistä loistoa loi juhliin se seikka, että
Franzén, joka nyt vihittiin riemumaisteriksi, ja Runeberg olivat
juhlissa mukana. Se seikka, että ylioppilaat ottivat heidät vastaan
suurilla kunnianosoituksilla, ei ollut lainkaan korkeiden viranomaisten
mieleen. Niinpä Thesleff olisi mieluimmin nähnyt, ettei »vanha
professori nimeltä Franzänn» olisi saapunut eikä myöskään vieraita
Upsalasta, sillä hän pelkäsi, että »keisari vihastuu», niinkuin
hänellä oli tapana sanoa. Kaunis oli m.m. se puhe, jonka Cygnæus
kunnianosoitustilaisuudessa piti miehelle, jonka lauluja »silloinen
sukupolvi oli kuunnellut kehtonsa ääressä, lauluja, ihmeellisen
suloisia, jotka lapsenmielissä kasvoivat yhteen äidin rukouksen ja isän
siunauksen kanssa».

Ylioppilasaikanaan Topelius oli ottanut sangen vilkkaasti osaa
toverielämään. Hän noudatti isänsä neuvoa, että tuli koettaa oppia
tarkkaamalla muita. Niistä vaaroista, joille nuorukainen täten joutui
alttiiksi, hän pelastui osaksi sen vastustuskyvyn turvissa, minkä
erinomainen koti oli hänessä kasvattanut, hän oppi aikaisin
itsetutkinnan, itsekurin ja itsekasvatuksen vaikean taidon. Rakkaus
Matildaan oli myös häntä tukenut, se varmaan oli pysyttänyt hänet
puhtaana auttaen häntä voittamaan monet viettelykset. Tämä rakkaus oli
ollut vähän omituista, epämääräisen romantista laatua. Sakke ja Matilda
eivät olleet sitoneet toisiaan millään lupauksilla, ei edes
salaisillakaan. Kuvaavaa Sakelle oli, että hän oli ollut valmis --
lieneekö se sitten ollut seurauksena pitkälle kehittyneestä
itsensävoittamisen taidosta vai semmoisien romaanien lukemisesta, joissa
kerrotaan uhrautuvasta ystävyydestä vai molemmista -- luopumaan
Matildasta ystävänsä H. Backmanin hyväksi. Ei ole helppoa päästä
selvyyteen siitä, miten ja miksi lapsuusrakkauden siteet vähitellen
höltyivät ja ratkesivat; päiväkirjamuistiinpanojen mukaan se tapahtui
kesällä 1839. Matilda Lithén meni sittemmin naimisiin Uudenkaarlepyyn
raatimiehen Albert Dyhrin kanssa. Ohimenevää laatua oli niinikään ollut
hänen rakkautensa erääseen Kuortaneella asuvaan rahvaantyttöön. »Se oli
nuoruudenhullutus eikä voinut kestää kauan; olkiliekki, joka leimahti
ilmaan sammuaksensa hyvinkin pian.»



II. Miehuus ja miehuudentoiminta.


Ylempänä mainitun itsetutkinnan tuloksena oli sekin että Topelius oli
perin vaatimaton. Suuressa vaatimattomuudessaan ja kaikesta
itsetutkinnasta huolimatta hän, kun hänen piakkoin oli valittava
elämänura, ei huomannut, että hänen persoonallisuutensa jo oli
kehittynyt ja että hänen nyt vain oli noudatettava yksilöllisiä
taipumuksiansa valitakseen oikein. Hän päättää antautua
sanomalehtialalle ja kauan sinne tänne aprikoituaan hän tämän ohella
rupee lukemaan filosofian lisensiaatti-tutkintoa varten, historia
pääaineena. Hän aikoo ryhtyä tarkemmin tutkimaan esi-isien
elämänvaiheita, kaikkea, mikä on niiden yhteydessä, noiden esi-isien,
joiden toimista ja kärsimyksistä hän jo aikaisessa lapsuudessaan oli
kuullut niin lukuisia suullisiakin kertomuksia.

1842 vuoden alusta Topelius on Helsingfors Tidningarin toimittaja, ja
kokonaista 10 vuotta hän pysyy tässä toimessaan. Ainoana kirjallisena
ansionansa paikan saamiseksi hänellä oli mainittavana edellisenä vuonna
osakunnan vuosijuhlassa pitämänsä esitelmä Pohjanmaasta. Se
katsottiinkin riittäväksi.

Jo useita vuosia aikaisemmin Topeliuksen huomio oli kiintynyt erääseen
mustakutriseen, nuoreen tyttöön, jota hän sanoo solakaksi ja kookkaaksi,
luontevaryhtiseksi ja musikaaliseksi. Hänen silmänsä ovat syvät ja
sielukkaat. Hän oli uusikaarlepyyläisen kauppiaan S. Lindqvistin ja
hänen vaimonsa Johanna Kyntzellin tytär _Emilia_. Matilda on hänen
kallis ystävänsä, jolle hän omistaa koko unhoittumattoman
kunnioituksensa ja ystävyytensä, hänen kaunis entisyytensä, Emma on
hänen tulevaisuutensa ja maallinen iäisyytensä. Tilda hänen
vaaleanvihreä lapsuudenunelmansa, jonka muisto on hänelle iäti suloinen
ja rakas, mutta Emma on hänen vaaleanpunainen nuoruudenenkelinsä ja
elämänsä armas toivonkukka. Neljänkolmatta vuotinen runoilijanalku on
tulisesti rakastunut Emiliaansa ja syksyllä 1842 he kihlautuvat. Tämä
tyttö vastasi hänen naisihannettansa, johon kuului että tuon valitun
tuli olla uskonnollinen, siveellisen puhdas, omata riittävästi
sivistystä, olla miellyttävän näköinen, rakastaa elämän runollisuutta,
mutta tuntea olevansa tutustunut sen proosaankin, olla jossakin etevä
sekä todella musikaalinen. Mitä »kolikkoihin» tulee, ei niitä
hyljeksitty eikä etsitty. Hänestäkin Topelius kumminkin olisi ollut
valmis luopumaan ystävänsä Henrik Backmanin hyväksi, koska oli luullut
Emilian suosivan häntä. Vasta kun ystävä oli valinnut toisen, Topelius
oli täysin varma Emilian ja omista tunteistaan ja otti ratkaisevan
askeleen.

Kahta vuotta myöhemmin hän suoritti lisensiaattitutkintonsa, johon oli
aineiksi valinnut filosofian, eläin- ja kasvitieteen sekä yleisen
historian. Tohtoriksi hän tuli v. 1847. Latinaksi kirjoitettu
väitöskirja käsitteli muinaissuomalaisten tapoja avioliittoa
solmittaissa.

Topeliuksen kaikelle aatteelliselle ja inhimilliselle herkkään mieleen
vaikuttivat ajan virtaukset valtavasti. Niinpä herännäisyysliikekään ei
saattanut olla häntä koskettamatta, semminkin kuin hänen luonnollisen
iloisen mielensä hilpeästi leikittelevän pinnan alla käy alati
etsiskelevän uskonnollisen mietiskelyn pohjavirta. Nuoreen mieleen
vaikutti paljon sekin, että paitsi hänen omaa sisartaan useat hänen
tovereistaan, Stenbäck, Östring ja von Essen, kuuluivat herännäisiin.
V. 1840 painetussa runossa _Harhailevia teitä_ kuvastuvat sen taistelun
hyökyaallot, jota käydään hänen povessaan. Hänen sielussaan on yö,
vaikka elämän aamu koittaa, »henki janoaa, tuo sille elon vettä», sillä
maailman tarjoamaan juomaan sekoittuvat »kuolon virrat». Hänen tiensä
käy »usvien halki» ja siksi hän eksyy, »maan loiste» häikäisee hänen
silmänsä eikä hän henno polkea sen ruusuja. Mutta sittenkin elämän
riemut etovat hänen kuolemaan asti väsynyttä sieluaan, ja vain Jumalan
syliin pakenemalla hän voi saada rauhaa. Liikkeen hyvät puolet, sen
harras totuudenetsintä ja sen jäsenten vakava pyrkimys elämässä
toteuttaa aatteensa herättivät varmaan Topeliuksessakin kunnioitusta
sitä kohtaan, mutta hänen terve elämänkatsomuksensa ei voinut hyväksyä
sen ahdasmielisyyttä ja sen yksipuolisuuksia. Niitä olivat, että
heränneet itsekkäästi ajattelivat vain omaa, yksilöllistä autuuttaan,
vaikka juuri itsekkäisyyden voittaminen on ainoa uhri minkä Jumala
meiltä vaatii, että he pitivät kaiken maallisen saastaisena, Jumalasta
eksyneenä, kaikkia, jotka eivät olleet heränneitä, kadotettuina,
hyljeksivät, vieläpä vihasivat taidetta j.n.e. Tästä johtuva
itsevanhurskaus ja suvaitsemattomuus toisinajattelevia kohtaan, joka
useinkin vei hellimpäin perhesiteidenkin katkeamiseen, ei voinut olla
vaikuttamatta vieroittavasti laajoissa piireissä. Topelius, joka samoin
kuin Runebergkin rakasti elämää tulisesti sykkivin valtimoin ja joka
kaikissa sen muodoissa ja kaikkialla luonnossa näki korkeimman olennon
läsnäolon ja sen ilmauksia, asettui tähän elämälle vihamieliseen
liikkeeseen nähden hylkäävälle kannalle. Mitäpä auttaa ihmisiä, sanoo
Topelius, jos he sulkeutuvat pimeimpään luostariin, eristäytyen koko
maailmasta, jos heidän sydämensä kuitenkin on loitonnut Jumalasta. -- --
Tämä on katolilaista. Pietistiystävämme ovat meidän aikamme munkkeja ja
nunnia. -- -- Vapaa, pakoton sanani on: en ole pietisti. -- Eikä
Topelius luovu vakaumuksestaan -- niin luja se on -- Emmankaan
kadottamisen uhalla. Emma muuten pääasiassa onkin samaa mieltä kuin
hänen sulhasensa: _Voi ja pitää_ rakastaa Jumalaa vihaamatta maailmaa.

Topelius haki hiljattain Vaasaan perustetun lukion lehtorinvirkaa
väiteltyään latinaksi kirjoitetuista »teeseistä» ja suoritettuaan
opettajakokeensa Turussa. Hänen kilpahakijansa Renvall sai viran. Olihan
tämä pieni vastoinkäyminen; täten nuoret joutuisivat kauemmaksi
kotiseudulta ja omaisista, mutta olihan korvauksena että joutuisivat
likempään yhteyteen sivistyneen maailman kanssa. Heillä oli
toivottavissa 2,000 ruplan tulot Helsingissä. Topelius tuli v. 1846
yliopistonkirjaston ylimääräiseksi apulaiseksi ja samasta vuodesta
aina vuoteen 1850 Helsingin lyseon historian, tilastotieteen ja
ruotsinkielen opettajaksi. Sen lisäksi hän toimi jonkun vuoden
Pohjoispohjalaisen osakunnan v.t. ja parin vuoden kuluessa uuden
yhdistetyn Pohjalaisosakunnan kuraattorina. Osakunnan luottamuksesta
iloiten ja vaatimattomasti arvioiden voimansa vähäisiksi Topelius
tunnollisesti hoiti näitä palkattomia tehtäviä. Hänellä on pian viisi
virkaa kuusi nälkää, pikku toimet nielevät paljon aikaa, etenkin kuin
vielä luonnontieteellinen yhdistys Societas pro fauna et flora fennica,
jonka jäsenenä hän jo oli ollut useita vuosia, valitsee hänet
sihteerikseen.

Tästä huolimatta Topelius ja hänen morsiamensa olivat iloisia ja
katsoivat luottavaisesti tulevaisuutta kohti. Nuori sulhasmies tietää
olevansa köyhä, mutta pitää itsensä rikkaana, kun omistaa Emilian,
terveytensä ja sielunrauhansa. Hänen sanomalehtensä lupasi tulla
tuottavaksi. Hän sai palkkiota sen toimittamisesta tilaajamäärän mukaan,
joka kasvoi jo ensimäisenä vuotena niin, että puhdas voitto teki toista
tuhatta ruplaa. Täten nuoret huolimatta apen taloudellisen aseman
huonoudesta katsoivat voivansa perustaa oman kodin, ja joulukuun 30 p.
1845 he äidin lämpiminten siunausten ja ystävien ja sukulaisten
harrasten onnentoivotusten saattamina viettivät iloiset häänsä morsiamen
kodissa. Hellä ja herttainen oli äidin ja pojan suhde tätä ennen ollut
ja semmoisena se edelleenkin pysyi. Äiti ymmärsi siinä kumminkin jonkun
muutoksen tapahtuneen, ja liikuttavaa on, kun hän kirjeessä pojalleen
pyytää, että hän tästäpitäen saisi olla hänen _toisena_ uskottunansa.

Nuoret muuttivat asumaan satamavouti Kraemeriltä vuokraamaansa
huoneistoon, joka oli Bernhardin ja Unioninkadun nurkkauksessa. Kauan
viihtyi sitten onnellinen perhe tässä ensimäisessä asunnossaan, tämän
»halvan katon alla», jossa asumista nuori sulhanen Emiliaan rakastuneena
oli pitänyt sanoin kuvaamattomana onnena. Epäilemättä oli asian laita
niin, kuin hän eräässä kirjeessään Emilialle oli vakuuttanut, ettei
hänellä ollut sitä rohkeutta eikä sitä intoa, mikä oli hänen
pääkaupunkilaisilla oppineilla ystävillään, jotka saattoivat uhrata
elämänsä yksinomaan tieteelle. Hänessä oli se lämminten sydänten
inhimillinen heikkous, että tarvitsi _rakkautta_ rauhansa ja ilonsa
säilyttämiseksi. Rakkautta vailla hän ei voinut elää, ja hänen sisimmän
sielunsa lemmitty oli Emilia.

On huomautettu, miten likeisessä yhteydessä yliopisto ja Topelius
olivat toisiinsa. Korkeakoulun elämä vaikutti ratkaisevasti hänen
kehitykseensä, ja hän puolestaan on usein kuvannut tuon opinahjonsa
vaiheita ja sen elämässä esiintyviä virtauksia. Samana keväänä, toukok.
28 p. 1833, jolloin Topeliuksen ensimäinen runo _Tiedonjano_ tuli
julkisuuteen, alkaa hänen akateeminen uransakin.

       *       *       *       *       *

    Maailma suur on, ja määräni kaukana loistavi tuolla
    kirkasna kuin on tähtönen hohtehess' elämän aamun.
    Päin sitä aina ma kuitenki kuljen. Rinnassa mulla
    henk' iankaikkinen taukoamatta se murtavi tiensä,
    voimalla raivaten estehet tieltään, kunneka kerran
    lähtehen loistavan vuossa se vilppahan löytävi kylvyn.

Näin laulaa 15-vuotias nuorukainen kimmeltävän runolinnansa
esikartanoihin astuessaan. Hänen janoova henkensä pyrkii korkeaan,
kaukana häämöittävään päämäärään, hänen palava, voimakas valonkaipuunsa
on murtava kaikki esteet. Hän toivoo iankaikkisen valkeuden, joka on
meidän kaikkien toivo ja päämäärä, johtavan hänet »äärettömyyden»
rantaan. Täten hän siis alunpitäen vihkii runoutensa _valon_
palvelukseen. _Aalto_ nimisessä osittain suorasanaisessa runoelmassa
Topelius niinikään kaunista, luonnosta lainattua vertausta käyttäen
tahtoo opettaa, että aina on pyrittävä eteenpäin ja pidettävä _valoa_
johtotähtenä. _Nuorukaisen ajatuksia_ runossaan nuorukainen toivoo
saavansa kuolla, sittenkuin hän ilosta hurmaantuneena on tyhjentänyt
nautintojen maljan, mutta katuu jo seuraavassa silmänräpäyksessä ja
pyytää kaikkivaltiaalta, että saisi elää vielä edes hetkisen voidakseen
pienellä valonsäteellä osoittaa, mihin on pyrkinyt. Niinkuin jo näistä
esimerkeistä näkyy, käsittelee nuori runoilija mielellään samaa aihetta
antaen muodon vaihdella. Hyvin edellisen kaltainen on kahta vuotta
myöhemmin sepitetty lapsellisen haaveileva _Kaksikymmenvuotias_.
Aramintansa kanssa purjehdusmatkalle lähdettyään nuorukainen
rakkaudenhurmiossa haluaa kuolla ukkosen jylistessä ja salamain
välkkyessä, ja uhkarohkea matka päättyykin siten, että hän ja hänen
lemmittynsä menehtyvät Zeun sytyttämään maailmanpaloon. Syystä on
huomautettu, että tässä runossa on Almqvistin vaikutusta. Tietenkin on
_rakastettu ja rakkaus_ useiden aikaisinten runojen aiheena. Harras
ihanteellisuus on lyönyt leimansa niihin kaikkiin. Rehellisesti
runoilija kerran tunnustaa, ettei hän ole varma siitä, _ken_ hänen
korkeimman rakkautensa esineenä on (_Ken on elämäsi valkeus?_).
Sepittäjänsä luonnetta kuvaa myöskin _Nuorukaisen valinta_. Elämän
portilla seisova enkeli antaa nuorukaisen valita. Saavuttaen lyhyen iän
hän saa pyrkiä taistellen ja nauttien elämän kukkuloilla tai harmaan
sumun ympäröimänä vanhaksi eläen vaeltaa elämän alhossa. Nuorukainen
vakuuttaa rakastavansa edellistä tietä ja rukoilee enkeliltä nautintoa
ja taistelua.

Topeliuksen runous on toistaiseksi, niinkuin hänen nuoruuteensa nähden
on odotettavakin, nuorukaisen epämääräistä haaveilua ja uneksimista,
omien tunteiden ja mielialojen laulamista. Siltä puuttuu vielä se
todellisuudensävy, joka sittemmin on sille niin kuvaava. Aikaisemminkin
jo olemme viitanneet siihen, kuinka Topelius oli taipuvainen
haaveksimiseen. Haaveilijana, uneksijana hänen on vaikea eroittaa
todellisuuden rajoja. Hän sanoo runossaan _Unelma ja todellisuus_, että
samoinkuin on vaikea eroittaa taivasta kaukaisesta merestä, samoin on
vain »hieno, huomaamaton viiva unen ja todellisuuden välillä». Mutta
unelmien »särkyvään vaahtoon» hän sentään on nähnyt iäisyyden
heijastuvan. Luonnollista oli että hänen haaveilunsa usein puhkeaisi
runoiksi, joissa käytetään vertauskuvallista kieltä, ja luonnon
sielullistuttaminen esiintyy niissä erittäin miellyttävässä muodossa.
_Leivosten ääniä toukokuussa_ on sellainen runo. Kevään ihana luonto tuo
lohtua runoilijan surulle, hän kuulee ruusujen suloäänen ja ymmärtää
liljojen hymyilyn. Lahti on ystävällinen ja joutsen, autuaallinen
laulaja, on ilahuttava hänen synkkää mieltänsä. Runoilija uskoo
aurinkoon, ruusujen ääneen ja niittyjen sulokevääseen. Runomuotoja
Topelius jo käyttelee milteipä mestarin varmuudella. Säkeet soluvat
vaivattomasti, ja niiden sävelen sointu yllättää korvaahivelevällä,
vienolla musikaalisuudellaan.

Todellisuudesta Topelius kumminkin paljosta haaveilemisestaan huolimatta
jo aikaisin etsi ja löysi niin ilonsa kuin surunsakin varsinaiset
aiheet. Kuinka pirteitä ja kuvattavan ytimeen osuvia ovatkaan jo hänen
varhaisimmat todellista elämää kuvaavat runonsa, niinkuin _Sormilasku,
Merimies peräsimessään ja Talvilaulu_ v:lta 1844. Ylen liikuttavan
ilmauksen saa runossa _Kummulla keväällä_ se suru, jota 24-vuotias
runoilija tuntee Tuonen aikaisin korjaaman ystävänsä, ennen mainitun
H. Backmanin kuoleman johdosta. Hän katosi tuo kallis kuin ruusu
virranviemä, nopeana kuin nuoruuden unelma, kuin eksynyt aamukoin
välähdys.

Olemme aikaisemmin huomauttaneet, miten lähellä Topelius oli sitä
valiojoukkoa, jonka keskuudessa ajan uudistuspyrinnöillä oli niin
hedelmällinen maaperä. Se kansallinen herätys, joka siinä suoritettiin,
vaikutti valtavasti häneen. Enemmän _valoa_, enemmän _vapautta_, siinä
ne ajatukset, jotka 1840-vuoden keskivaiheilta alkaen kultalankana
kulkevat useiden hänen runojensa läpi. Hän huokaa ja rukoilee, että
Suomen kaikki kukkaset elpyisivät eloon, etteivät salassa piilevät madot
vahingoittaisi yhtäkään niistä, että maan toivo ei koskaan pettyisi,
että sen luja luottamus ei milloinkaan lannistuisi. Toivon tähti
tuikkii, kevät on tullut, kevät luonnossa, tulkoon siitä hengenkin
kevät. (_Toivon päivänä_, Vapunpäivänä 1844.)

Samana vuonna seppelöidyille filosofianmaistereille omistamassaan
laulussa runoilija teroittaa, että kansojen tulee nuortua omasta
elinvoimastaan ja heittää pois lainattu korukulta. Ja ilolla tervehtien
kansallista heräämistä hän innostuneena huudahtaa: Yksi kansa! yksi maa!
yksi kieli! Omista lähteensuonista Suomen joet vetensä johtavat, omiin
lähteisiin sen tulevaisuuskin rakentukoon! Toisin sanoen: Suomen kansan
tulee, jos se tahtoo elää kansana, elää omaa elämäänsä, perustaa
sivistyksensä omalle, itsenäiselle pohjalle ja käyttää omaa kieltänsä.
Topelius on perin vapaa yksipuolisuudesta, taikka oikeammin hänen
mielipiteensä myöhemmin melkoisesti muuttuvat. Hän teroittaa näet
myöhemmin nimenomaan ja monessa tilaisuudessa, että maassamme elävät
kaksi kansallisuutta muodostavat _yhden_, jakamattoman kansan, että
niiden tulee elää yhteis- ja vuorovaikutuksessa keskenään. -- Samaan
henkeen kuin vappurunossa Topelius laulaa seuraavana vuonna Lönnrotille
ja Castrénille. Suomalaisen hengen on puistettava pois kaikki ulkomaan
kuona ja koetettava löytää oma itsensä. Me rauhassa kotona eläjät olemme
lähettäneet parhaimpamme puolestamme taistelemaan. He ovat uranuurtajia,
mutta sittenkin vain välikappaleita eivätkä itse saa nauttia työnsä
hedelmistä, mutta me ja vielä kaukainen jälkimaailmakin on säilyttävä
heidän nimensä kunnioittavassa muistossa.

Tosielämää Topelius tästäpitäen yhä mieluummin ja useammin kuvaa.
Kuvattava astuu yhä elävämpänä lukijan eteen, josta on hyvänä
esimerkkinä runo _Matkustava ylioppilas_.

    Hänen äänensä loitolta kuului jo,
    ja lyyraa kultasi aurinko.
    Kädessään piiska hän vauhtia
    ajoi kohti kartanoa.

Niin hän saapuu ja »iloisena kuin kuningas». Puku, vyö tupsuineen,
pistooli, matkapikari, matkalaukku, piippukulu, kaikki ovat ennallaan.
Talon tyttöjä hän »leukaan nipistää» ja kaataa isännälle täyden maljan.
Sukeutuupa vilkas keskustelu siitä, mitä hänen viime käymästään asti on
tapahtunut. Rovasti on kuollut, nimismies jäänyt leskeksi j.n.e.
Kaikkiin isännän huoliin reipasmielinen ylioppilas keksii lohdutuksen,
mutta kun hän viimein saa kuulla, että hänen entinen lemmittynsä häntä
surren edellisenä päivänä oli kätketty maan poveen, katoaa hän sanaa
sanomatta eikä häntä sen koommin enää nähty.

V. 1845 Topelius nimellä _Kanervankukkia_ julkaisi vihkon lyyrillisiä
esikoisiansa, joista edellisessä olemme mainineet muutamia ja jotka hän
sitä ennen oli painattanut sanomalehteensä, albumeihin tai
»lentokirjasiin». Vihkonen oli ulkoasultaan vaatimaton, vain
160-sivuinen. Alkurunona on nelipolvisella, kansallisella runomitalla
sepitetty _Kanervankukkia_ niminen soma omistuslaulu. Runoistaan niiden
seppo lausuu:

    Ne nyt yhtehen nitelin,
    seppelyiseksi sitelin,
    korven vaaleat, punervat
    aamukasteiset kanervat,
    suon ne Suomen neitosille
    ratoksi suruisen hetken,
    viihdykkeeksi vienosille.

Arvostelut, joiden alaiseksi runovihkonen joutui, olivat ylipäätään
verrattain suopeat. Nuoren runoilijan nyt jo monipuolisesti kehittynyttä
muodollista varmuutta ja kielellistä rikkautta kiitetään, mutta koreita,
merkityksettömiä määräyssanoja, »Kanervankukkien ulkonaisen puvun
hämäryyttä ja häälyväisyyttä» kuin myöskin runoilijan taipumusta
mystillisyyteen moititaan. Kiitollista tunnustusta saa niinikään
osakseen hänen »sievä, sulokas, naiivisen rakastettava kykynsä osata
elämän vähäisissäkin ilmiöissä lemmekkäästi etsiä jotakin puolta
ihannoidakseen». Yleisö -- sen ajan kirjallisuutta viljelevä yleisö oli
tietysti verrattain vähälukuinen -- lienee kyllä jossain määrin
aavistanut, minkä henkisen aartehiston lisän se nyt oli saanut,
vaikkakaan runoilla ei ollut uutuuden tavallista viehätystä, ne kun oli
jo ennen vuosien kuluessa julaistu tavalla, josta jo olemme maininneet.
Ymmärrettävää on muuten, että lukijat vain vähitellen oppivat
ymmärtämään tätä runoutta. He olivat tottuneet edellisen ajan osittain
sangen teennäiseen, usein hyvinkin pilventakaiseen tunnelaverteluun,
joka oli sangen löyhässä yhteydessä tosielämän kanssa. Franzénin ja
Runebergin runous oli jo kyllä opettanut heille paljon. Ja vähitellen
yhä useammat rupesivat tajuamaan, että nyt oli syntymässä todellinen
runoilija, ja että nuo laulut, jotka niin koruttomasti kuvasivat
luonnollisia tunteita ja jokapäiväistä elämää, mutta myöskin korkeimpia
isänmaallisia aatteita, että ne olivat _todellista_ runoutta.
Valistuneimmille oli sekin selvä, että sellaisen runouden luominen
edellytti sekä ihanteellista mieltä että harvinaisen aikaisin kypsynyttä
luonteen eheyttä ja sopusointua.

Vain kolmannen osan näitä nuoruusrunoutensa esikoisia Topelius otti
uuteen 1860-vuoden painokseen, joka osoittaa runoilijan sangen ankarasti
arvostelleen itseään.

V. 1843 Topelius kävi Tukholmassa ja Upsalassa. Viimeksi
mainitussa kaupungissa pidettiin näet ensimäinen skandinaavilainen
ylioppilaskokous. Sekä runossaan _Tukholma_ että suorasanaisessa
tuotannossaan hän kuvaa täällä saamiaan vaikutteita. Hän kertoo
palanneensa matkalta pettynein toivein ei Ruotsiin, vaan ruotsalaisiin
nähden, jotka eivät vastanneet sitä käsitystä, mikä hänellä oli ollut
suuria historiallisia muistoja omistavasta kansasta. Hän on kyllä
innostunut Ruotsin luonnon ja ruotsalaisten luonteen miellyttäviin
puoliin, mutta maan »ylväs menneisyys on haudattu marmorihautaan tai
seisoo vaskivarustuksissa toreilla». Toiseksi Topelius ei vanhan emämaan
asukkaissa löytänyt sitä uudistusharrastustemme ja alkavan kansallisen
heräämisemme ymmärtämistä, jota oli odottanut.

Seuraavana vuonna Topelius piti pohjalaisten vuosijuhlassa kuuluisaksi
tulleen esitelmänsä _Onko Suomen kansalla historiaa?_ Hän vastaa, että
sillä on ollut varsinainen historia vasta 1809-vuoden jälkeen ja että
edellinen aika vain oli koulutuksena, valmistuksena sille. Suomihan
ennen mainittua vuotta oli maakunnan asemassa. Meillä ei siis silloin
voinut kehittyä itsetietoista kansallisuustunnetta, minkä ehtona
Topelius Hegelin oppiin liittyen piti valtioelämää, jota meillä vielä ei
ollut. Ja »Suomen kansana» hän pitää vain sen suomea puhuvaa heimoa, hän
ei mainitse mitään muuta, jolla olisi historiallista oikeutusta
Suomessa. Sen kieli on kansamme kieli, sen kohtalot koko kansalle
yhteiset. E.G. Palménin mukaan esitelmässä esitetty kanta tosin ei ole
ilman muodollisia heikkouksiaan, mutta se on sittenkin periaatteissaan
sekä johdonmukaisempi että oikeampi kuin useimmat sitä vastaan tehdyt
muistutukset. Olemme jo maininneet siitä, miten Topelius runonkin
muodossa tuo ilmi samanlaisia mielipiteitä ja miten hän sittemmin muutti
mieltä.

»Helsingfors Tidningarin» toimittaminen vei paljon aikaa Topeliukselta
ja vaikutti melkoisesti hänen kehitykseensä. 1840-luvun alussa maamme
sanomalehdistö vielä oli kapalossaan. Ruotsinkielisiä lehtiä oli vain
seitsemän. Suomenkielisistä Lönnrotin aikakauskirja Mehiläinen oli
lakannut ilmestymästä v. 1840, seuraavana vuonna kävi Oulun
Viikko-Sanomain ja Sanansaattajan Viipurista samoin. Kolmea vuotta
myöhemmin Snellman alkoi julaista Maamiehen Ystävää ja Saimaa, vuotta
myöhemmin alkoi Kanava ilmestyä Viipurissa ja kaksi vuotta sen jälkeen
Suometar Helsingissä. Topeliuksen lehti oli alkuaan ollut pieni
uutis- ja ilmoituslehti, jota suureksi osaksi toimitettiin »sakseilla»,
niinkuin on tapana sanoa, s.o. muuten kuivaa sisällystä höysteltiin
muualta lainatuilla pilajutuilla ja enimmäkseen vähäarvoisilla
kaunokirjallisilla kappaleilla. Sensuuri oli näihin aikoihin erittäin
valonarka, se pyyhki pois sanomalehdistä kaiken, missä se vainusi jotain
korkeille viranomaisille vastenmielistä. Valtiollisiin kysymyksiin ei
lainkaan saanut kajota. Tämä sortojärjestelmä vähitellen sai aikaan,
että sanomalehdentoimittajat harvoin juuri yrittivätkään kirjoittaa
yleisistä asioista. Se ajatus, että heidän olisi tullut pohtia
yhteiskunnallisia kysymyksiä ja siten herättää harrastusta niihin sekä
muutenkin kasvattaa ja opastaa yleisöä, oli vielä ylen harvalle
selvinnyt.

Aikaisemmin jo olemme huomauttaneet, kuinka yliopiston viranomaisten
ankara mutta pikkumainen virkavaltaisuus koetti pitää ylioppilaita
sietämättömässä alaikäisyyden tilassa. Mutta sama ies painoi koko
kansaa, joka ei voinut ottaa osaa yhteiskunnallisen elämänsä
kehittämiseen. Valtiopäiviä ei kutsuttu koolle, velttous ja
välinpitämättömyys olivat yhtä tavallisia kuin tällaisissa oloissa
luonnollisia ilmiöitä. Kaikki näytti olevan lamassa. Uuden paremman ajan
oireita ei kumminkaan kokonaan puuttunut. Olemmehan maininneet
Lauantaiseuran piirissä virinneet aatteet ja niiden vaikutuksen. Sen
lisäksi on huomautettava, että Snellmanin pontevan esiintymisen kautta
Saiman toimittajana Suomen sanomalehdistö tulee vähitellen mahtavaksi
yhteiskunnalliseksi voimaksi.

Topelius ei tietenkään alkuaikoina voinut olla sanomalehdentoimittajana
täysin tehtäväinsä tasalla. Olihan hän vielä nuori, eikä hänen unelmoiva
mielensävynsä suinkaan tehnyt häntä kykeneväksi uudistustenajajan ja
arvostelijan vaikeisiin toimiin. Ja koskapa hän olisi ennättänyt
tutustua yhteiskuntaelämään ja sen varjopuoliin tai yhteiskunnallisiin
ja valtiollisiin kysymyksiin yleensä? Näiden pohtimiseen Topelius alussa
ei ryhtynytkään, tyytyihän vain ensiksi siihen että koetti saada
lehtensä entistä kotimaisemmaksi ja ytimekkäämmäksi sekä yleensä
semmoiseksi, että se niin uskollisesti kuin suinkin kuvastaisi sitä
aikaa ja yhteiskuntaa, jonka tulkkina se pyrki olemaan. Työ tekijäänsä
neuvoo, ja lahjakkaana ja tunnontarkkana nuori toimittaja sitkeällä
tarmolla antautui tehtäväänsä, kehitti vähitellen taipumuksiaan ja
tyyliään hankkien lehdelleen ajakseen aika laajan ja yhä enemmän
innostuvan lukijakunnan. Lämmin, ihanteellisen isänmaallinen mieli
kannatti kaikkea, mitä hän kirjoitti, hänen kynänsä oli erittäin notkea,
sanonta sattuva ja pirteä, muoto jota hän käytti, aina miellyttävä,
sisällyksen mukaan vaihteleva ja siihen sopeutuva. Yhdentoista vuoden
kuluessa Topelius lehdessään julkaisee n.s. _Leopoldinkirjeitä_, jotka
ilmestyivät kerran kuukaudessa ja joiden runsas ja vaihteleva sisällys
suuresti lisäsi sen viehätysvoimaa. Hän osoittautui näissä
havainnoissaan ja mietelmissään olevansa henkevä pakinoitsija -- muuten
ensimäinen maassamme -- ja koskettelee niissä huvittavalla tavalla
kuvarikkaassa ja kuulakankirkkaassa muodossa mitä erilaisimpia asioita:
uutisia, seuraelämää, kirjallisia, vieläpä valtiollisiakin kysymyksiä.
Viimeksi mainitulta, arkaluontoisia asioita taitavasti kosketellen
kyvykäs kynäniekka sai sanotuksi paljon sellaista, joka muuten olisi
jäänyt sanomatta. Täten Topelius siis jo oli melkoisesti edistynyt
ammatissaan, saanut viriämään harrastusta yleisempiin asioihin,
lukijainsa näköpiirin laajenemaan ja yleisön asettamaan entistä
suurempia vaatimuksia sanomalehden toimittamiselle.

Lukuisia kauniita _luonnoksia ja tunnelmakuvia_, joiden aiheet oli
otettu Suomen luonnosta, Topelius julkaisi lehdessään. Runeberg oli jo
omalla sydämeenkäyvällä tavallaan kuvannut Suomen ihanaa luontoa, v.
1835 ilmestynyt Kalevala oli kertonut ammoin eläneen korpikansan
elämänkäsityksestä ja omituisesta elämästä, mutta kauan kesti, ennenkuin
yleisemmin opittiin tajuamaan tällaisen yksinkertaisen runouden
kauneutta. Nyt Topelius toi uusia tervehdyksiä yhteisen isänmaan soilta
ja saloilta, sen metsistä ja järviltä, sen kukkaisilta kunnahilta ja sen
hymyilevistä laaksoista. Useissa niistä hän jo seisoo todellisuuden
pohjalla, toisissa tavataan romantisia ja mystillisiä aineksia.

       *       *       *       *       *

Käytännöllisiinkin kysymyksiin Topelius alkaa kajota. Niinpä hän
kirjoittaa kaupasta, merenkulusta, teollisuudesta, kulkulaitoksesta,
palvelevan luokan asemasta, työväen asuntokysymyksestä, jalostavista
kansanhuveista y.m. Hän osoittautuu olevansa hyvin edistysmielinen ja
kaukonäköinenkin lausuen ajatuksia, joista useat vasta paljoa myöhemmin
ovat toteutuneet. Erittäin lämpimästi Topelius eräässä kirjoituksessaan
_Suomen äideille_ kehoittaa heitä opettamaan lapsilleen suomea. Hän ei
kiellä heitä käyttämästä ruotsia, ruotsalainen sivistys olkoon heille ja
lapsille kallis, niinkuin tähänkin asti, ja kaikkea hyvää ja
hyödyllistä, jota löytävät muilta kansoilta, käyttäkööt ja oppikoot,
niinkuin ennen. Mutta hän tahtoo erikoisesti teroittaa, että äidit
opettaisivat lapsiaan rakastamaan omaa kansaansa ennen muita kansoja,
omaa kieltään ennen muita kieliä ja omaa maataan ennen kaikkia muita
maan päällä.

Topelius oli kerran lausunut, että kun hän kuuli kauniita kappaleita
laulettavan, oli hänestä kuin olisi koko hänen sielunsa kaikupohjana,
joka värähteli sävelten äänistä. Luonnollista on, että sävelten kielille
niin herkkä henkilö oli suuri musiikin ja yleensä taiteen harrastaja.
Epäilemättä johtui mieltymys taiteisiin esivanhemmilta perityistä
vaistoista. Aikaisemmin kerroimme, kuinka Topelius nuorena joskus
perhetilaisuuksissa soitti tanssimusiikkia. Usein hän myös sävelin
tulkitsi unelmiaan ja tunteitaan tai haihdutteli huoliaan. Hän ymmärsi,
että musiikki samoinkuin muutkin taiteet olivat sivistyksen
välikappaleita, ja kun niitä hänen aikanaan vielä ei siksi
tajuttu eikä tunnustettu, teki Topelius kaiken voitavansa
selvittääkseen lukijakunnalleen niiden suuren merkityksen. Hänen
musiikkiharrastuksensa, joka ilmeni hänen persoonallisessa
suhteessaankin tämän taidelajin harjoittajiin, hänen eri tilaisuuksissa
antamissaan lausunnoissa ja asiata koskevissa lukuisissa
sanomalehtikirjoituksissa, vaikuttivat tehokkaasti silloisen
musiikkielämän kohottamiseksi.

Luonnollista on, ettei meillä vielä näinä aikoina ollut pysyvää
teatteria. Kaupungin keskustassa oli puinen teatteritalo ja siinä
antoivat Ruotsista tänne saapuneet taiteilijat näytäntöjä. Kappaleet
olivat ulkomaisia, olot olivat vielä niin kehittymättömät, että ani
harvat uskalsivat ajatella kotimaisen ohjelmiston aikaansaamista. Pieniä
kokeita tehtiin kuitenkin pian tälläkin alalla, ja Topelius rohkeni jo
lausua senkin ajatuksen, että suomenkieltä voitaisiin ruveta käyttämään
näyttämöllä. Ja hänen ajatuksensa toteutuikin, v. 1848 esitettiin
P. Hannikaisen ilveily Silmänkääntäjä seuranäytäntönä Lappeenrannassa.
-- Heräsipä vähitellen ajatus yhteenliittymisenkin tarpeellisuudesta
taiteen edistämiseksi. Monet pitivät yritystä ennenaikaisena ja
mahdottomana, mutta olipa useita, jotka olivat hyvin innostuneita sitä
toteuttamaan, ja innostuneimpia oli Topelius. Tämän innostuksen ja siitä
johtuvien toimien tuloksena syntyikin v. 1846 _Suomen taideyhdistys_,
jonka sihteerinä Topelius toimi alun kolmattakymmentä vuotta. Hän ei
rakastanut ja edistänyt taidetta vain taiteen itsensä vuoksi, vaan
siksi, että taidekin edistää isänmaallisten tunteiden elpymistä ja
kehittymistä. Taiteen tuli tuoda ilmi se, mikä kansallemme ja maallemme
on omituista ja samalla olla sellainen, että muukalainenkin saattaa sitä
ymmärtää ja sen tunnustaa.

Suuriarvoiset olivat myöskin ne _kirja-arvostelut_, joita Topelius
julkaisi lehdessään. Sekä ulkomaalaisen että kotimaisen kirjallisuuden
virtauksia otettiin huomioon. Snellman piti Suomen ruotsinkielistä
kirjallisuutta, siis sitäkin, jota semmoiset nimet kuin Runeberg,
Franzén, Choræus ja Frese edustavat, vain »Ruotsin kirjallisuuden
lisänä», mutta Topelius toi pontevasti esiin miten se, vaikka olikin
pukeutunut ruotsinkieliseen muotoon, sisällykseltään oli suomalainen,
kansallinen sanan kauneimmassa merkityksessä. Suomalainen, ei
ruotsalainen on se elämänkäsitys ja se luonto, jota tämä kirjallisuus
kuvastaa, ja se on hyvin tärkeänä osana isänmaallisessa sivistyksessä.
Kuinka oikeassa Topelius tässäkin kohden oli, selviää meille, kun
ajattelemme, mikä aukko syntyisi kirjallisuuteemme, jos esimerkiksi
Runebergin, Snellmanin ja Lönnrotin ruotsiksi kirjoitetut teokset siitä
puuttuisivat.

Meillä oli paljon opittavaa suuremmilta sivistyskansoilta, ja siksi
Topelius piti tarkkaa huolta siitä, että Europassakin tapahtuneet suuret
liikkeet hänen sanomalehtensä kautta tulivat lukijakunnan tietoon.
Meillä oli paljon opittavaa, mutta me emme saaneet alentua pelkiksi
jäljittelijöiksi. Meidän oli luotava oma sivistyksemme ja sitä edelleen
kehitettävä, ilman kansallista omituisuuttamme olisimme juureton puu.
Tämä omia teitämme kulkeminen ei kumminkaan saanut estää meitä
omaksumasta parasta, mitä ulkoapäin tarjottiin, vuorovaikutus ulkomaan
kanssa oli ylläpidettävä, meidän tuli ymmärtää, että olimme jäsenenä
suuressa europpalaisessa kansanperheessä. -- Ollen mitä likeisimmässä
yhteydessä yliopisto- ja ylioppilaselämän kanssa Topelius oli
_Akateemisen lukuyhdistyksenkin_ perustajia ja kuului useina vuosina sen
johtokuntaan. Yhdistyksen tarkoituksena oli sivistävän seurustelun
aikaansaaminen ylioppilasten sekä myös näiden ja heidän opettajainsa
kesken, ravintolaelämän vastustaminen, ylioppilashengen kohottaminen ja
heidän harrastustensa suuntaaminen yleisiin asioihin.

       *       *       *       *       *

Paljon aikaa ja voimia veivät sanomalehden toimittaminen ja yleisten
asiain harrastus Topeliukselta. Mutta eipä hän silti laiminlyönyt
runotarten palvelemista. Hänen runoutensa luonteessa huomaamme
vähitellen tapahtuvan muutoksen. Runoilija alkaa yhä enemmän kuvata
_todellisuutta_, ja kertovia runoja syntyy enemmän kuin ennen. Kuinka
pirteä ja nuoren tytön sielunelämää sattuvasti kuvaava onkaan
_Naamiaiset_, kuinka ilmielävä Roineen kirkasta jäätä huimaa vauhtia
lemmittynsä luo aikaisena aamuhetkenä kiitävä, onnellinen rakastaja
(_Luistelija_), kuinka paljon talvimatkan hermoja vahvistavaa viileyttä
ja itse elettyä todellisuutta onkaan _Rekipolskan_ vahvasti korostetussa
poljennossa! Aikaisemmalle runoudelle niin tunnusomaista salaperäisyyttä
ilmenee joskus vieläkin, niinkuin runossa _Haapojen rakkaus_, joka
herttaisesti kertoo, kuinka Emman usein hyväilemä haapa omalla
hengellään pelastaa salaman iskulta tyttösen, joka ukkosilmalla oli
hakenut suojaa sen oksien alla, tai _Salomaan joulussa_, missä kuvataan,
miten »erämaan verenhimoinen hukka» ei rohkene kajota kylmästä
värisevään lapseen, joka vonkuvassa lumimyrskyssä on lähtenyt Vapahtajan
tähteä etsimään. -- Olemme jo ennen maininneet, että Topelius ei
lakannut synkkinäkään aikoina toivomasta parempia päiviä eikä
lauluillaan lietsomasta uutta toivoa ja luottamusta kansalaistensa
sydämiin (_Toivon päivänä_). Kun painostavat paino-olot edelleen estivät
suoraan lausumasta sitä, mikä painoi jokaisen isänmaanystävän sydäntä,
turvautui runoilija siihen keinoon, että hän luonnonelämästä lainatuilla
vertauskuvilla tulkitsi maan tunteet ja huolet. Siten syntyi kokonainen
sarja vertauskuvallisia kevätrunoja. Niinpä _Sininen juova meressä_
kuvaa kansan henkisen elämän elpymistä kaikista esteistä huolimatta.
Kauan nukkunut jättiläinen katkoo viimein kahleensa, vapautuneet aallot
käyvät taisteluun, kaukana kimmeltää sininen juova, suurenee ja kasvaa
viimein mereksi. Aivan erityisen aiheen Topelius sai v. 1848 Ranskassa
tapahtuneesta vallankumouksesta, jolta odotettiin niin paljon hyvää
meillekin. Innostuneena, miltei hurmaantuneena ja täynnä toivoa
30-vuotinen runoilija tervehtii vapautusliikettä runossa _Kevät 1848_:

    Hän saapuu, saapuu, tuo myrskysää,
    tulee synkästi pauhaten;
    nuo värjyvät pilvet häilyää,
    käy varjot pois paeten;
    hänen henkensä maailman kumoo
    väri taivaan on hurmeinen.

Myrskyn raivotessa vallitsee Suomessa rauha. Mutta se ei ole kuolon
rauhaa: luonto on vihreä, ennen hurjia taisteluita varten valmistettu
rauta tuottaa auraksi taottuna ihmisille onnea. On taas kevät, ei vain
luonnossa, vaan hengenkin avarassa, kukoistavassa maailmassa.
Aineellisen ja henkisen viljelyn edistämiseksi kaikkien on ryhdyttävä
sitkeään työhön. Siten hetken pilvetkin hälvenevät, ja maailman
uudistava myrsky saa äsken vielä synkän taivaanrannan seestymään.

Topelius painatti tämän runonsa Helsingfors Tidningariin saman vuoden
toukokuun 13 päivänä. Tämä päivä oli merkillinen monesta syystä.
Kahteentoista vuoteen ylioppilaat eivät olleet saaneet viettää yhteistä
kevätjuhlaa. Nyt ennen mainitun varakansleri Thessleffin seuraaja,
kenraali J.M. Nordenstam vihdoin antoi siihen luvan. Juhla vietettiin
ihanan kevätilman vallitessa Kumtähden tilalla lähellä Helsinkiä.
Silloin Suomen vaakunalla koristettu lippu, jonka pääkaupungin naiset
olivat lahjoittaneet ylioppilaskunnalle, liehui ensi kerran
juhlakentällä, Cygnæus piti »laskevan auringon valossa kauniimman puheen
Suomesta, mikä koskaan on pidetty isänmaanrakkauden ylistykseksi», ja
Maamme-laulu, joka silloin ensi kerran soitettiin ja laulettiin
Paciuksen sävelellä, vihittiin kansallislauluksemme. Kun vielä
muistamme, että Vänrikki Stoolin tarinain ensimäinen sarja ilmestyi
samana vuonna, on helppo ymmärtää, että kuvaamaton isänmaallinen
innostus sai kaikki sydämet sykkimään.

Ylevähenkisessä runossaan _Suomen nimi_ Topelius sydämeen syöpyvin ja
suloisesti helkkyvin säkein tulkitsee ylempänä kuvatun päivän herättämää
innostusta, uusien aatteiden vastustamatonta voittokulkua ja omaa
vuorenlujaa luottamustaan valon voittoon. Äsken mainittu puhuja oli
tuonut ilmi »Luottehen tenhoisan ja syntysanan niin mahtavan», että
kaikki »usvat» haihtuvat:

      Ja kaikki kuulevat, paljasna pää,
    niin hiljaa, hengähtämättä,
    ja sydän rinnassa sylkähtää,
    ja kyynel poskella välkähtää,
    pois vierivi näkijättä.

      Niin sana siivekäs lennähtää, --
    ylt'ympäri silloin raikuu,
    yks riemu määrätön myrskyää,
    ja torvet ylvähät säestää,
    ja »Maamme», »Maamme» se kaikuu.

Ja mikä on se »väkevä nimi», joka kaikilta maamme ääriltä kajahtaa
korviimme, ja mihin se meitä velvoittaa?

      Siis sielus pohjahan piirrä se
    ja viime hetkehes kanna,
    sit' uskollisesti palvele,
    kaikk' yksin Suomelle, Suomelle
    työs, lempes, henkesi anna!

Isänmaan hyväksi oli kaikki, jos niin vaadittiin, henkikin uhrattava.
Uskoen sen tulevaisuuteen ei koskaan saanut lakata tekemästä työtä
kalliin Suomi-äidin hyväksi. Lujaa uskoa ja väsymättömiä ponnistuksia
kyllä olikin tarpeen, sillä taantumus kohotti tuontuostakin päätään.
V. 1850 ilmestyi se surkeankuuluisa asetus, joka kielsi suomenkielellä
painattamasta muuta kuin uskonnollista ja taloudellista kirjallisuutta.
Yliopistoelämän säännöllistä kehitystä häirittiin vähän myöhemmin
annetulla asetuksella, joka poisti filosofian sen opetussuunnitelmasta
ja hajoittaen osakunnat jakoi ylioppilaat tiedekuntien mukaan. Runossa
_Ainoa perintömme_, jonka Topelius uudessa, »Uusia lehtiä» nimisessä
kokoelmassa julkaisee nimellä _Synkkinä aikoina_, hän panee
vastalauseensa noita aiheettomia muutoksia vastaan, sanoo kaikkien
rakastamaamme valoa, sivistystä, ainoaksi perinnöksemme ja kehoittaa
kansalaisiaan kunnioittamaan yliopistoa, joka aina on ollut valon
vartiana. Valon katoamattomuudesta ja siitä sitkeästä voimasta, joka on
muokannut viljavaksi hallaisen pimeän Pohjolamme, hän vielä laulaa
runossaan _Syksyn voittamattomuus_. Puhuipa Topelius sanasen
korkeakoulun nuorisollekin sydämeenkäyvässä _Ylioppilaslaulussaan_,
jonka hän luki pohjalaisille ylioppilaille jakamattoman osakunnan 9 p:nä
marrask. 1852 viettämässä Porthan-juhlassa. Runoilijan tässä
tilaisuudessa lausuma toivomus, että tämä laulu tulisi yhteiseksi Suomen
ylioppilaille, onkin toteutunut. Nuoriso on siten osoittanut
ymmärtävänsä, että sen tulee olla »valon vartiana» tässä maassa, »murtaa
yön ja tuonelan vallat» sekä tehdä kaikki voitavansa maansa hyväksi,
sillä välin kuin nuoriso itse »aallon lailla uinumaan se käypi
unholaan», s.o. yksilö on vain heikko, pian katoava välikappale suuren
aatteen palveluksessa.

Niinkuin ennenkin elää Topelius edelleen likeisessä yhteydessä luonnon,
sen elämän ja sen ilmiöiden kanssa. Mitä herttaisimpia runoja, jotka
todistavat tätä, on useita, niinkuin usein kuultu sulosointuinen _Laula!
Laula!_ ja _Mitähän he odottavat?_ Viimeksi mainitussa runoilija huomaa
omassa sydämessään samaa kaihoa, odotusta ja ikävää, mitä hän luulee
kevään kukkien ja kevään aallon tuntevan. _Alistuminen_, kolmas sen
_Selman kevätajatuksia_ nimisen sikermän sievistä runoista, joista
edelliset muodostavat ensimäisen ja toisen, kuvaa mitä liikuttavimmin
hyljättyä, kuolemaan asti ja kuoleman jälkeenkin uskollista rakkautta.
Samanlaista ihanteellista lempeä kuvastaa myös hyvin tunnettu iki-ihana
_Linnunrata_, satu kahdesta rakastavasta, Salamista ja Sulamitista,
jotka kuolema on eroittanut ja jotka sitten joutuvat enkeleinä asumaan
eri tähtiin kauas toisistaan. Mutta uusissa, hohtavissa kodeissaankin he
vain ajattelevat toisiaan ja alkavat kumpikin rakentaa siltaa, joka
viimein yhdistää heidät toisiinsa. Jumala salli sen heidän sammumattoman
rakkautensa vuoksi. Ja näin syntyi »Linnunrata». _Tanssiaisissa ja
vuorilla_ kuvaa sitä rauhaa, todellista iloa ja vapautta, jota iäti
nuori luonto tarjoaa vastakohtana seuraelämän useinkin keinotekoiselle
huville. _Kansanlaulu konserttisalissa_ kutsuu niinikään ihmisiä
takaisin luonnon helmaan. _Tuomien tuoksussa_ -- yksi Sylvian lauluja --
on hieno, lempivien onnea sulavin säkein laulava tunnelmaruno. --
Kauniista muistorunoista mainittakoon Aleksanteri II:lle (_Maaliskuun 14
p:nä 1851_), _M.A. Castrenille_ ja _Y.A. Wallinille_ omistetut kauniit
laulut.

Erittäin herttainen _Simson ja Salomo_ kuvaa kauniisti lapsen rakkautta
äitiin, _Pikku poikanen_, kirjoitettu runoilijan v. 1848 syntyneen pojan
Mikaelin jo kahta vuotta myöhemmin sattuneen kuoleman johdosta, ilmaisee
vanhempain katkeraa surua:

    Hän jaloks, suureks ois ylennyt
    ja kunniaks isäinmaansa,
    mun työni ja toimeni täyttänyt,
    enemmän voinut ja ehtinyt
    sanoissa, teoissansa.
    -- -- -- -- --
    Hän, ilomme, onnemme, toivomme,
    tuki vanhuutemme teillä,
    hän kerran ois sulkenut silmämme
    ja seisonut ääressä hautamme,
    sitä kastanut kyyneleillä. --
    -- -- -- -- --

Itsensä kieltäymyksen tiellä pitkälle ennättänyt runoilija tässäkin
ensiksi ajattelee sitä, mitä _isänmaa_ menetti, sitten vasta vanhempia.
Topeliuksen lapsellinen usko Jumalaan ilmenee m.m. runossa _Ikuinen
valo_, runoissa _Rauhanrukouksia illan tyvenessä_ ja _Etelätuuli kertoo_
(eräs Sylvian lauluja). _Oikea koti_ nimisessä runossa Topelius
kehoittaa äitejä opettamaan tyttäriään uskomaan Jumalaan.

Luonnon ylistystä Topelius kenties soinnukkaimmin laulaa _Sylvian
lauluissaan_. Sylvia on herttainen laululintu, joka tahtoo lohduttaa
meitä kaikissa murheissamme niin nälän, hallan, sodan kuin rauhankin
aikana. Se laulaa Luojan hyvyydestä ja hänen luomakuntansa verrattomasta
ihanuudesta säkein, jotka sävelten siivittämänä pian seitsemän
vuosikymmenen kuluessa ovat syöpyneet Suomen kansan veriin. Mutta Sylvia
on vielä muutakin. Se on »luonto koko laajuudessaan. Sen povella on
kevät, rauha ja sovitus ja se voima, joka pakkoa uhmaa, ja se
elämänhalu, joka on yötä ja kuoloa väkevämpi.» Lieneekö monta poikaa tai
tyttöä, joka ei olisi itkenyt pettuleipää syövän tyttösen kanssa,
viimein saaden lohtua Sylvialta (_Pieni tyttö valittaa Sylvialle maan
hätää_), tai joka ei osaisi laulaa _Kevätpäivää Kangasalla_, tai sitä,
joka alkaa: »Ken sävel kiitävä kirkas sa» (Sylvian ensimäinen laulu),
jonka herttaisen sulava sävel lienee runoilijan oma keksimä, tai joka ei
olisi makeasti nauranut, kun _Koivu kertoo, mitä kuutamossa saattaa
tapahtua?_ Ken voi lukea ne tuhannet kodit, joihin Sylvian
korkealentoiset ja alakuloisissakin sävelissään elämänhalusta ja
tulevaisuudentoivosta värähtelevät laulut toivat lohtua ja hoivaa?
Voineeko välittömämmin ja kauniimmin laulaa luonnollisten, lempeiden ja
sovinnollisten tunteiden oikeudesta ja voimasta?

V. 1854 englantilaiset nousivat maihin Pohjanmaan rannikolla polttaen ja
hävittäen. Tämä hävitystyö saattoi Topeliuksen mielen kuohuksiin,
etenkin kun englantilaisia pidettiin sivistyskansana ja he itsekin
pitivät sotaansa sivistyksen taisteluna raakalaisuutta vastaan.
Kolmannen runokokoelmansa alkurunossa, _Kukkasia aallon kohinassa_, hän
kuulee viisaan ystävänsä synkkänä oudoksuvan sitä, että runoilija tarjoo
kevään tuoksua syysmyrskylle ja heittää kukkia raivoaville aalloille.
Kenpä kuuntelisi linnun liverrystä ukkosen käydessä? Runoilija vastaa,
että miekka ruostuu, tykit vaikenevat, painetti murtuu ja haavat
paranevat, mutta sydämen kaipuu nousee iäti taivasta kohti ja laulu on
kuolematon ja väkevä kuin kevät.

Ne runot, joiden sisällykseen edellä on lyhyesti viitattu, ja suuren
joukon muita samanaiheisia Topelius julkaisi kahtena _Kanervankukkia_
nimisenä kokoelmana vv. 1850 ja 1854.

Kanervankukkien toinen kokoelma ei saanut arvostelijain puolelta juuri
suurtakaan tunnustusta. Kaivattiin m.m. »suuremmoisia näköaloja ja
mieltäylentävää maailmankatsomusta». Muutamilla runoilla myönnetään
olevan pysyväistä runollista arvoa, kiitellään niiden »suloa ja
sievyyttä», mutta kaivataan sitä »miellyttävää yksinkertaisuutta», joka
on Franzénille omituinen. Suopeammin arvostellaan kolmatta kokoelmaa
tunnustaen, että runoilija on melkoisesti edistynyt siitä, kuin hän
julkaisi runoelmainsa toisen vihkon. M.m. kiitetään Sylvian-lauluja, ja
eräs arvostelija on aivan oikeassa ennustaessaan, että niitä kerran
sävellettyinä laulettaisiin kaikkialla maassamme ja että niiden kaiku
oli metsissämme kilpaileva niiden pikkulintujen liverryksen kanssa,
joiden nimeä ne kantoivat. Runoilijaa ruvetaan jo pitämään Franzénin
veroisena. Topeliuksen runouden sanotaan olevan miellyttävimmän silloin,
kun se valaa hohdetta elämän hiljaisiin riemuihin ja kuivaa kyynelet sen
suruista. Sen sanotaan jo voivan luottaa tulevaisuuteen ja toivotaan
»kanervan» vielä kauan kukoistavan kaunokirjallisuutemme kunnailla.

Yhä enemmän vapautuen aikaisemmista esikuvistaan Topeliuksen runot
olivatkin sanontaan nähden käyneet yksinkertaisemmiksi, kuulakammiksi ja
koruttomammiksi. Niiden laulullinen sointuisuus on kerrassaan lumoava,
korvia hiveleväin säkeiden notkeus yhtä hämmästyttävä kuin viehättävä.
Samat piirteet tavataan myös hänen lapsuutensa mielirunoilijassa
Franzénissa. Niinkuin esiintuomamme lyhyet runonselostukset osoittavat,
haki Topelius vuosi vuodelta yhä useammin aiheensa todellisuudesta,
elävästä elämästä, joka seikka, kuin myös tunteiden puhtaus ja hartaus,
kyky keksiä elämän vähäpätöisissäkin ilmiöissä ikuisten, katoamatonten
ihanteiden heijastusta on puheenalaisille runoilijoille yhteistä.
Tottahan mies, joka sydämensä kaikilla säikeillä oli niin kiintynyt
maahansa ja kansaansa, kaikkiin sen parhaisiin pyrintöihin, lyyrillisenä
runoilijanakin oli tulevaisuuden mies.

Aikaisemmin mainitsemamme 1854 vuoden sota päättyi. Ikävöity rauha tuli,
ja uusi aika koitti Aleksanteri II:n valtaistuimelle noustessa. Niitä
valoisia tulevaisuudentoiveita, jotka nyt täyttivät suomalaisten mielet,
Topelius kuvailee jo esityksemme alussa mainitussa vertauskuvallisessa
runossa _Jäänlähtö Oulunjoesta_, samalla kuin joen vastustamaton
vapautuminen jään kahleista kuvastaa vapaan sanan heltymätöntä taistelua
sensuuria vastaan. Paino-olot eivät näet Menschikowia seuranneen uuden
kenraalikuvernöörin, kreivi Bergin aikana olleet juuri suotuisammat kuin
ennen. »Luonnonkuvauksena» Topeliuksen ylpeä kevätruno sokaisee
sensuurin epäluuloisen Argus-silmän.

    Ei mikään sulku matkaamme saa estää;
    ei meidän voimaa vuoretkaan voi kestää,
    vaan raukkana ken pyrkii pakohon,
    kuin puro suohon kurja hukkukoon!

Topeliuksen lyyrillisen runouden paraimpana tuotteena on pidetty samana
vuonna kirjoitettua _Saimaan kanavaa_. Saimaa, joka muinoin »meren
tyttärenä» on yhdistänyt pohjoisnavan aallot ja Suomen lahden, on
sallinut »viekasten ihmisten» sulkea vetensä ahtaiden sulkujen
komeroihin. Hyödyttääkseen Suomea tuo muinoin mahtava on nöyrästi
alistunut kohtaloonsa. Tie on avattu Suomen erämaista avaraan maailmaan.
Täten on saavutettu kaunis voitto sivistystyölle.

    Ja uudet voimat, ammoin nukkuneet
    ja sorretut ja unhoon joutuneet
    nyt virkoo esiin Suomen keväimestä.

Kansa on iloinen, jopa ylpeä tästä saavutuksesta, onhan sekin kaunis
todistus siitä, että ihminen on luonnon herra, mutta samalla se nöyränä
tunnustaa työn tapahtuneen Jumalan avulla. Yksilö ei voi löytää
todellista onneansa antautumatta ylevien aatteiden, maansa ja kansansa
palvelukseen; ja kansan on samalla kuin se lähinnä palvelee omaa
maatansa liittyminen suureen, yhteiseen työhön koko ihmiskunnan hyväksi.
Useissa muissa ylevähenkisissä runoissa Topelius ajaa samoja kauniita
aatteita kuin aikaisemmin. Niinpä hän _Nuorukaisen unelmissa_ teroittaa
samaa uhrautumista ja yksilön halpuutta aatteen rinnalla kuin
Ylioppilaslaulussa, runossa _Suomen kohtalo_ lausutaan taaskin se usein
ennenkin ilmituotu ajatus, että maan onni riippuu Suomen nuorisosta:

    Maa armas, lasten hoimahan,
    sydänten nuorten voimahan
    soi Luoja onnes vaalinnan,
    ja vastaisuuden Suomen.

V. 1860 Topelius julkaisi kootun ja tarkistetun painoksen
_Kanervankukkia_. Siihen sisältyivät valikoima edellisten kokoelmain
lauluja ja niiden jälkeen ilmestyneitä runoja, joista ylempänä olemme
maininneet muutamia esimerkkejä.

       *       *       *       *       *

Koulunopettajan ja sanomalehdentoimittajan toimet, useiden seurain
jäsenyys, osanotto osakuntaelämään ja yleiset harrastukset pakottivat
Topeliuksen oleskelemaan Helsingissä suurimman osan vuotta. Jättäen
sanomalehtensä kesätoimittajan huostaan hän mielellään kesäisin kävi
Kuddnäsissä viettäen siellä rakkaassa lapsuudenkodissaan lämpimän
vuodenajan samaan tapaan kuin ennen. Heinäkuussa 1851 hän teki matkan
Pietarsaareen tavatakseen Runebergia, joka palatessaan Ruotsinmatkaltaan
poikkesi syntymäkaupunkiinsa. Kaupunkilaiset luovuttivat Nissas-saarella
olevan, uudestaan kuntoon panemansa kalastajamökin, Runebergin entisen
kesäasunnon, runoilijalle takaisin ja pitivät samassa saaressa pienen
juhlan hänen kunniakseen. Mieliala oli mitä herttaisin. Hilpeästi
pakinoiden ja Runebergin lauluja laulaen vietettiin suuri osa
kesäyötäkin ihanan luonnon helmassa. Kerrotaan Runebergin tässä
tilaisuudessa ottaneen entisen oppilaansa polvelleen ja häntä taputtaen
lausuneen: »Kuulehan, Sakke, kyllä minä sentään olen sinun
runoilijaisäsi, mutta kiitänpä sinua, ettet ole tullut minun
apinakseni.»

V. 1846 syntyi pääkaupungissa Topeliuksen ja hänen vaimonsa ensimäinen
lapsi, tytär _Aina Sofia_, joka sittemmin joutui naimisiin Porvoon
lyseon lehtorin B.A. Nybergin kanssa. Toinen lapsista oli ennen
mainittu, 2-vuotiaana kuollut poika _Mikael_.

Niinkuin jo se runsas lyyrillinen tuotanto, jota ylempänä olemme
koettaneet kuvata, osoittaa, on Topeliuksen tuotantokyky hänen ikänsä
neljäntenä ja viidentenä vuosikymmenenä hyvin suuri. Hän ei enää runoile
vain huvikseen tai ajan kuluksi, runoilu on hänelle vakavaa,
päämäärästään tietoista työtä, johon hän antautuu yhä enemmän kypsyvän
miehen koko innolla ja tarmolla. Ajan suuret aatteet ja tapahtumat,
jotka ovat hänen runoilunsa sisällyksenä, kuvastuvat siinä ihmeellisen
kirkkaina ja tarkkapiirteisinä, eikä hän yhä selvenevän, valoisan
elämänkäsityksensä kannattamana lakkaa osoittamasta kansalleen niitä
yleviä aatteita, joihin on pyrittävä eikä laulamasta lohdutusta synkkinä
aikoina.

       *       *       *       *       *

Mutta Topeliuksen tuotanto ei likimainkaan supistu lyyrilliseen
runouteen. 1840- ja 1850-luvuilla hän kirjoittaa lukuisan määrän
novelleja, m.m. Välskärin kertomuksia, satuja, näytelmäkappaleita,
avustaa lastenlehtiä, laatiipa lukukirjankin, saaden aikaan niin
hämmästyttävän paljon, että se vastaisi usean hyvinkin kykenevän ja
lahjakkaan henkilön saavutusta. Vaikka kirjaileminen ja muut
toimet hankkivat hänelle melkoiset tulot, katsoi hän kumminkin
velvollisuudekseen hakea Vaasan lukion historianlehtorin virkaa, jonka
hän v. 1852 saikin.

Mainittuun virkaan Topelius ei kumminkaan koskaan astunut. Kirjallisten
töitten takia hän ensin sai virkavapautta, ja sitten ystävät ryhtyivät
tarmokkaisiin toimiin saadakseen Topeliuksen kiinnitetyksi yliopistoon.
Olihan Runeberg ja Snellman jo menetetty. Hankkeet onnistuivatkin, ja
Topelius nimitettiin v. 1854 nyt häntä varten perustettuun Suomen
historian ylimääräisen professorin virkaan. Hän sai palkkioksi 1,000
hopearuplaa vuodessa, jotka maksettiin kanslerin käyttövaroista.

Topeliuksen taloudellinen asema oli nyt turvattu, ja hyvillä toiveilla
hän saattoi antautua hänelle uskotun uuden viran tehtäviin. Mutta näihin
aikoihin hän joutui ikävään ristiriitaan eräissä piireissä yleisesti
vallitsevien mielipiteiden kanssa.

Englanti, Ranska ja Turkki kävivät sotaa Venäjän kanssa, ja länsivallat
sanoivat sotaansa sivistyksen taisteluksi raakalaisuutta vastaan.
Englantilaiset nousivat maihin Pohjanmaalla, niinkuin ennen olemme
maininneet, hävittäen ja polttaen. Tämä saattoi Topeliuksen mielen
kuohuksiin, ja hän kirjoittaa runonsa _Ensimäinen veripisara_, jossa hän
syvästi paheksuu sitä, mitä on tapahtunut, vakuuttaa, että olemme
puolustavat maatamme ja että etelän miesten ei siis ole odotettava
ystävyyttä meidän puoleltamme. Mutta taistelu ei koskenut vain valtaa,
ja sen ratkaisusta riippui, oliko edistys vai taantumus pääsevä
voitolle. Kun nyt Topelius näkyi toivovan, että länsivallat joutuisivat
tappiolle, tekivät monet siitä sen johtopäätöksen että hän ei ollut
edistyksen ystävä, vieläpä että hän luopuen nuoruuden ihanteistaan
oli niiden palkattu kätyri, jotka olivat nimittäneet hänet
professorinvirkaan. Useat Topeliuksen vanhoista tuttavista eivät enää
tervehtineet häntä kadulla. Mutta koska Topeliuksella oli hyvä omatunto.
ja hänen lausuntojensa takana puhtaat vaikuttimet, ei hän, niin syvästi
kuin hänen täytyikin olla loukkaantunut, menettänyt mielenmalttiaan. Hän
ei palkinnut pahaa pahalla, vaan vastasi parjauksiin ihanilla runoilla,
joissa hänen sopusointuinen, anteeksiantavainen ja jalo mielenlaatunsa
niin kauniina kuvastuu (_Rauhanrukouksia_ ja _Kukkasia aallon
kohinassa_).

Ennenkuin jatkamme Topeliuksen ulkonaisten elämänvaiheiden hahmoittelua
on meidän luotava katsaus hänen sisälliseen luomistyöhönsä.

Luonnollista on, että sillä miehellä, joka sanoo olleensa lapsi 22:teen
ikävuoteensa asti ja joka ei vielä 65-ikäisenä myönnä »astuneensa rikki
lastenkenkiään», olisi paljon sanottavaa erityisesti lapsille. Se näkyy
siitäkin, että hän jo vv. 1847-1852 julkaisi neljä vihkoa _Satuja_ ja
oli viidentoista vuoden kuluessa avustajana Turussa v. 1854 perustetun
_Eos_ nimisen lastenlehden ja sen seuraajien _Trollsländanin_ ja _Nya
Trollsländanin_ toimittamisessa. Muihinkin lapsille aiottuihin
julkaisuihin hän usein kirjoitti. V:sta 1865 hän alkoi koota mitä hän
aikaisemmin oli lapsille kirjoittanut, julkaisten 8 kirjaa _Lukemisia
lapsille_ (1865-1896). Topelius oli lasten silmistä löytänyt ikäänkuin
tulevan, paremman elämän heijastusta, lasten maailma oli se
rauhansatama, jonne hän aina mielellään pakeni elämän levottomasta
pauhinasta. Lasten maailma oli ikäänkuin kultakaivos, minkä
salaperäisistä kätköistä hän vuosikymmenien kuluessa veti esiin
kallisarvoisia aarteita, jotka hän sitten voittamattomalla taituruudella
takoi mieltä tenhoaviksi ja silmiä häikäiseviksi taikalinnoiksi. Hän ei
tahtonut saduillaan saarnata siveysoppia. Opetuksen tulee, niinkuin
runoilija lausuu, mikäli mahdollista kasvaa esiin itse kertomuksesta, ja
ellei tämä käy mahdolliseksi, niin sen ainakin tulee pukeutua niin
elävään muotoon, että voidaan ikäänkuin käydä käsiksi _itse asiaan_ eikä
_opetukseen_. Hän tahtoi lausua hyvää tarkoittaville siveysopin
saarnaajille: Avatkaa ikkuna ja sallikaa raittiin ilman tulvia sisään!
Emme huoli kamfertia höyryävistä, ummehtuneista sairashuoneista! Emme
tahdo hemmoiteltuja, velttoja, omaa tahtoa vailla olevia nukkeja, jotka
te kidutatte kuoliaaksi hyväntahtoisella jankutuksellanne. Pyydämme
terveyttä ja voimaa, rohkeutta ja päättäväisyyttä, lämpimiä, hartaita
sydämiä, lujia tahtoja ja suoramielistä toimintahalua.

Tätä ohjelmaa Topelius noudatti sepittäessään ihmeteltävät satunsa.
Rikkaasta varastosta otamme joitakuita esimerkkejä.

Kuka ei muistaisi _Refanut_-laivaa, joka oli niin suuri, että kun pieni
laivapoika lähetettiin märssypurjetta kiinnittämään, niin hän
palatessaan sieltä alas oli vanha, harmaahapsinen ukko. Laivan oli määrä
tuoda Polyneesiasta kultaa, jolla sen omistaja aikoi kullata -- koko
Aavasaksan. Mutta tuo jättiläislaiva tarttuikin Juutinraumaan, ja sen
kapteeni palasi _yksin_, kurjassa ruuhessa niinimatto purjeenaan. --
Liian rohkeat, turhanpäiväiset yritykset, joiden vaikuttimina on vain
itsekäs _kunnianhimo_, menevät myttyyn.

_Prinsessa Kultakutri_, Persian kuninkaan ihana tytär, on kasvanut
ylellisyydessä, häntä on hemmoiteltu, hän on saanut kaikkea, mitä on
halunnut. Niinkuin ehkä muistatte, vei eräs Lapin noita, _Hirmu_, joka
oli muuttanut itsensä tiikeriksi, hänet suussaan Persiasta Lappiin ja
koetti pakottaa häntä naimisiin laiskan poikansa _Morus Pandorus von
Pikkulukuli Kukkulun_ tai, niinkuin häntä arkioloissa nimitettiin,
_Pimpepanturin_ kanssa. Mutta hänen täytyi kokea mitä vaikeimpia
kieltäymyksiä ja kärsimyksiä, jotta hän oppisi ymmärtämään, mitä
todellinen ilo ja onni ovat. Samoin kävi _Adalminan_, jonka kauneus ja
viisaus tekivät hänet onnettomaksi, koska hän oli kovasydäminen ja
kateellinen. Vasta sitten, kun hänen sydämensä oli nöyrtynyt, hänkin
löysi onnen. Ja kuinka kävi _Fransin ja Mimmin_ sadussa _Kun ruusuilla
nukutaan_? He tahtoivat vain leikkiä. Kerran he isän luvalla soutivat
mansikkasaareen ja lupasivat palata kotiin kello 7 illalla. Mutta he
jatkoivat matkaa muille saarille ja nukkuivat viimein ruususaareen.
Seuraavana aamuna he palasivat ja tulivat vanhan ukon ja vaimon luo,
joita he eivät tunteneet. Mutta he olivatkin heidän vanhempansa, jotka
20 vuoden ajan olivat surreet lapsiaan hukkuneina.

    Ei opi hän, ken huviaan vain muistaa,
    vaan vuodet siinä hetkinä vain luistaa;
    ja ennenkuin voit arvatakaan tän,
    on elon kello lyönyt seitsemän.

Kertomuksessa _Maamme_ lapsi kysyy, mikä lienee ollut Jumalan tarkoitus
luodessaan maamme niin suureksi ja ihanaksi. Peipponen viserteli
vastaukseksi, että suuren maan asukasten oli rukoiltava Jumalalta suuria
ajatuksia ja ihanan maan asukasten tuli olla hyviä ja nöyriä. Mutta
nämät kaksi ajatusta voidaan yhdistää, sillä _todellinen suuruus_ on
aina _nöyräsydämistä_. Runossa _Parempia ja huonompia_ ylvästelevä ja
turhamielinen Julia useiden nöyryytysten kautta saa oppia että:

    _Huonompi_ on korskapää,
    tuhma, joka ylvästää
    luullen halvaks pienempänsä.
    _Parempi_ on nöyrä tuo,
    joka muille hyvää suo,
    vaatii paljon itseltänsä.

Ja kuinka kävi _Koivun suurten tuumain hiirenkorva-ajalla_? Koivu oli
uneksinut, että hänet palmikoitaisiin omenakoriksi kuninkaan tyttären
marmoripöydälle. Mutta siitä tulikin luuta, jolla mökin muori lakaisi
lattiansa ja jonka vitsoilla hän kuritti lapsiaan. Sitten se joutui
pehkujen joukkoon porsaiden alle ja viimein virumaan pellolle kesät
talvet lumessa ja sateessa. Viimein se unhoittui kokonaan. Mutta kovan
onnen aikanakin se oli säilyttänyt pienen urvun, jossa oli siemen
sisällä. Siitä kasvoi pellonpientarelle vähäinen vihreä koivuvesa, jonka
pikku prinsessa otti maasta ja vei kotiinsa. Siitä kasvoi hänelle
suosikki ja kuninkaan kartanon kauniin puu. _Turhamaisuus ja väärä
kunnianhimo_ saivat rangaistuksensa. Mutta koivussa kytevä kukistumaton
tulevaisuudentoivo hankki sille onnellisen tulevaisuuden, vaikka
toisella tavalla kuin se oli luullut. _Ilo-Matti_, reipas
viulunsoittaja, sai luuvalon sormiinsa, koska hän ei voinut olla
soittamatta polskaa edes kohdatessaan ruumissaaton, jonka jälkeen hänen
täytyi ruveta haudankaivajaksi. Ihmisen tulee siis voittaa
_itsekkyytensä_ ja ottaa osaa lähimmäistensä iloihin ja suruihin.
Huonostihan kävi _Noorankin, joka ei tahtonut olla lapsi_, sillä hän
joutui suuressa erämaassa olevaan lumihankeen. Hän ei ollut tahtonut
leikkiä toisten lasten kanssa ja tuli itsekkääksi, mutta hän sai kokea,
että ken rakastaa vain itseään, hänen sydämensä on kuin erämaa keskellä
talvea. Kenpä ei olisi lukenut _Kuu kirkasta_, kertomusta ukosta ja
akasta, jotka aikoivat varastaa omenia, mutta kuu yllätti heidät
valollaan. Silloin he päättivät tervata kuun. Rangaistukseksi siitä he
ikiajoiksi tarttuivat kuuhun ja jäivät sinne riippumaan. _Puu-Pietari_
on valmistanut Lohtajan kirkolle vaivaisukon varustaen sen salaluukulla,
jonka avulla hän varastaa osan köyhille annetuista rahoista. Mutta hän
jää kiinni ja saa ansaitun rangaistuksen varkaudestaan. Varmaankin on
kaikkien satuja rakastavien lasten muistiin jäänyt myöskin Turun linnan
ontto-tornissa asuva 700-vuotias _tonttu-ukko_, joka osasi kertoa
kaikki, mitä oli tapahtunut Eerikki pyhän ajoista aina Pietari Braheen
asti ja joka eräässä holvissa rautaportin takana säilytti suuren joukon
susia. Sudet, jotka ulvoivat rautaportin takana, olivat entisiä ihmisiä,
jotka tonttu oli muuttanut pedoiksi, kun he olivat tahtoneet ryöstää
hänen aarteensa. Jätän nuorten lukijaini selvitettäväksi tämän sadun
merkityksen! _Pikku-Lassi_ on punalakkisen ja valkopaitaisen Nukkumatin
seurassa palkoveneellään kulkenut ympäri maailmaa ja saanut nähdä kaikki
maat moninaisine ihmeineen. Hän oppii matkoillaan, että muualla
maailmassa kyllä saattaa olla hyvä olla, mutta että kotona kumminkin on
paras ja että Jumala vallitsee kaikkialla. _Tulitikku_ ei saa rauhaa.
Kun se on komeassa laivassa helteisenä kesäpäivänä, sitä vaivaa
vastustamaton halu raapia keltaista päätään laatikon kylkeen. Muhkea
laiva syttyy palamaan, ja useat sen matkustajista hukkuvat meren
aaltoihin. _Kevytmielisyys_ ja turha _halu herättää huomiota_ siis
saavat aikaan paljon pahaa. Entäs _Petter-Matin_ kivi, tuo
Pohjanlahdesta aikojen kuluessa kohonnut kallio, jolle muinoin hylkeet
nousivat auringossa paistattelemaan, mutta jolla nyt saattaa kuivin
jaloin kävellä! Onko kuolleesta kivestäkin jotain opittavaa? Niinkuin
tiedätte: On. Maa kasvaa valloittaen joka sadan vuoden kuluessa mereltä
aimo maakappaleen.

_Pikku haltia_, tuo vaaleanpunaiseen häivähtävä, 1/2 tuuman pituinen,
kahdella läpikuultavalla perhosen siivellä varustettu olento, jota
hyönteisten kerääjä, herra kirjaneuvos turhaan koetti tappaa ja jonka
rovasti ei sanonut kuuluvan hänen seurakuntaansa laskien sen taas
vapauteen -- mitähän se tahtoo meille opettaa: Ihmiset eivät useinkaan
ole uskollisia parhaimmalle, jaloimmalle, mitä heidän povessaan piilee,
luopuvat ihanteistaan, joutuen hetken päähänpistojen, jonkun kiihkon tai
ulkonaisten olojen tahdottomiksi orjiksi.

Mainittakoon esimerkkeinä siitä, miten jokaikisessä sadussa kuvastuu
joku kaunis, ylevä aate, vielä hauska seikkailu _Totuuden helmi_, josta
näkyy, että niiden, jotka pysyvät _totuudessa_, käy hyvin, mutta
valehtelijat ja kavaltajat ovat milteipä ihmissyöjää Pöröpörhyriä
kehnommat, ja he saavat elinajakseen Kaininmerkin kasvoihinsa. _Pikku
Matti_ teroittaa muistiin syvästi piirtyvin sanoin _kotiseudun- ja
isänmaanrakkautta_. _Egyptinmaan pääsky_ on Ilia, Milia ja Emilia
sisarten liikuttava tarina, josta opimme, ettei ole arvosteltava asioita
ulkokuoren mukaan ja että työ, rakkaus ja usko luovat elämän todellisen
onnen. Että hyvyys on voimaa väkevämpi, käy ilmi vanhasta, tunnetusta
sadusta _Myrsky ja päiväpaiste_. Runonmuotoinen _Jättiläissatu_ kertoo
pyhästä Laurensista, joka parhaimpansa, silmiensä valon, menettämisen
uhalla rakennutti kirkon Finn jättiläisellä, joka muuttuu kivipatsaaksi,
kun hänen nimensä tulee ihmisten tietoon. Armeliaisuutta eläimiä kohtaan
ja velvollisuutta olla surmaamatta turvatonta teroittaa paitsi _Armelias
on rikas_ m.m. _Vadelmamato_, satu tuhatvuotisesta, veitikkamaisesta ja
vinosuisesta vadelmakuninkaasta, joka valmisti ystävillensä Roosalle ja
Ainalle niin monta hauskaa yllätystä. Paremmin kuin Finn jättiläiselle
ei käy Rastekaisen autiolla tunturilla asuvalle vuorenkuninkaalle
Hiidellekään, sillä suuresta voimastaan ja mahtavuudestaan huolimatta
hän »pakahtuu pyryilmaksi» suutuksissaan siitä, että pappi ennättää
kastaa pienen _Sampo Lappalaisen_, jonka hän kauan takaa ajettuaan juuri
on ollut saavuttamaisillaan ja luulee saavansa syödä! Valistus ja tieto
ovat pimeyden kylmiä valtoja voimakkaammat. Jättiläiset esiintyvät
yleensä saduissa kömpelöinä ja saamattomina heitä viisaampien,
älykkäämpien ihmisten rinnalla.

Lukija voisi esityksestäni kenties saada sen käsityksen, että satuihin
kätketty tarkoitusperä sittenkin pyrkisi liiaksi esiin ja että ne
aikaisemmin mainitusta Topeliuksen kauniista ohjelmasta huolimatta
tuntuisivat siveyssaarnoilta. Näin ei suinkaan ole laita, sillä Topelius
on runoilija, tositaitelija tälläkin alalla. Ovathan m.m. jo lasten omat
kirjeet, joista alempana mainitsemme muutamia, hyvinä todistuksina
tästä. Hänen satunsa hurmaavat pienokaisten mielen, joka omaksuu niiden
sisällyksen semmoisenaan, luultavasti useimmiten lainkaan ajattelematta
niiden syvällisempää tarkoitusta, joka vasta myöhemmin vähitellen
selviää. »Ei saa elon syksysää kevään rintaan hengittää», laulaa
Topelius runossaan _Valkeille kirsikankukille_, ja tätä periaatetta hän
sovelluttaa satujakin sommitellessaan. Itse omistaen lapsenmielen hän ei
suinkaan tahdo lapsenmieltä rikkoa, häiritä lapsen rauhaa, vaan antaa
lapselle juuri sen, mitä se kiihkeimmin kaipaa, ja tämän mitä
viehättävimmässä muodossa. Siksi on keijukaisilla, tontuilla, haltioilla
ja haltiattarilla, peikoilla, vellamonneidoilla, metsän- ja
merenkuninkailla ja jättiläisillä niin tärkeä tehtävä hänen saduissaan.
Ja kuinka paljon hyväätuulta, harmitonta leikillisyyttä, salaperäistä
veitikkamaisuutta, säihkyvää eloa ja iloa ja ennen kaikkea, kuinka
paljon romantillista ja ihanteellista hohdetta tuo tenhomielinen
taituri valaakaan kaikkiin luomiinsa, olkootpa sitten kokonaan hänen
vilkkaan mielikuvituksensa lapsia tai osaksi tai kauttaaltaan
todellisuudenkuvauksia! Toden totta on hän kaiken tuon piirrellyt
joutsenkuningattaren, jalon ja puhtaan Radigundiksen tenhotulla kynällä
ja saanut tältä sadun haltiattarelta sen hengen valon, jota häneltä
rukoili.

Kuinka runollisen hieno onkaan satu _Aallottaren jäljet_, joka
vertauskuvallisesti esittää metsän ja meren välistä taistelua. Ahdin
nuorin ja kirkkain pikku lapsi, sinisilmäinen, hopeakutrinen Aallotar,
joka joskus leikittelee rannoilla ja painaa jälkensä valkoiseen
hiekkaan, ja metsän nuori prinssi, mustakiharainen Kanervo, joka
toisinaan heittelee Aallottarelle ruusuja ja narsisseja aaltojen
kuohuun, rakastavat toisiaan, ja heidän rakkautensa on kerran sovittava
heidän alati taistelevat vanhempansa. Tai _Aallottaren hopeamalja_, satu
tuosta ihmeellisestä maljasta, joka saattoi siitä juovan unhoittamaan
sen, mikä hänelle oli rakkainta maailmassa!

Kuinka hauskasti ja pienen lapsen käsityskannan mukaisesti tuo kekseliäs
satujen seppo selittää suurten, koko maalle tärkeiden ilmiöiden syyn
ilmenee esim. runopukuisesta sadusta _Auringon kuningaslapset_. Leimu ja
Lempi jättivät usein kristallilinnansa ja ratsastivat oivallisilla
ratsuillaan Säteellä ja Hulmulla ympäri maailmaa. Pohjolaankin he
saapuivat aina keväällä ja poistuivat syksyllä. Mutta v. 1867 Lempi sai
tikun jalkaansa eikä voinut tullakaan Pohjolaan. Leimu vain tuli. Siitä
syntyi paljon ikävää:

    Ja kolkoks muuttui Suomenniemen kaiska:
    ei kukka heilinyt, ei tähkäpää,
    kun Lemmen jalass' oli tikku tää.
    Voi, paljon pahaa teit sä, tikku raiska.

Ihmeteltävä on Topeliuksen taito kutoa satuihinsa todellisen
elämän säikeitä -- olihan hän jo aikaisin laulanut siitä hienosta
viivasta, joka eroittaa todellisuuden mielikuvituksen maailmasta.
Ihannoidessaankaan hän ei riko ihanteen, ajatellun ja näkyväisen välistä
yhteyttä. Ajateltu ja yliluonnollinen tulee luonnollisen ja näkyväisen
selitykseksi ja sisällykseksi. Siten pysytään, samalla kuin
hurmaannutaan ajatus- ja tunnemaailman kimmeltävistä ihanuuksista,
kuitenkin yhteydessä todellisuuden kanssa.

Paljon on Topelius kirjoittanut semmoisiakin »satuja», jotka _voivat_
olla tosia tai ovat kauttaaltaan ja historiallisestikin tosia. Jos hän
ylipäätäänkin on terävä lasten ja poikain sielunelämän tuntija ja
tulkitsija, niin tulevat nämä ominaisuudet mielestäni vielä selvemmin
esiin hänen tosioloja kuvaavissa kertomuksissaan. Ja millä vanhan sedän
syvällä ymmärtämyksellä ja leveällä hymyllä hän katseleekaan pikku
suosikkiensa hyviä ominaisuuksia, heidän reipasta rohkeuttaan, heidän
miehuuttaan ja luvallisia pyrkimyksiään yleensä, ja millä ymmärtämykseen
perustuvalla, herttaisella anteeksiannolla hän naurahtelee heidän
pienille heikkouksilleen ja hairahduksilleen. Se ei suinkaan
estä oikeamielistä setää antamasta pienten sankariensa kärsiä
vallattomuutensa ja tottelemattomuutensa seurauksista. Päinvastoin.
Rikoksia seuraa aina rangaistus, joskaan ei aina se, jota odotettiin.
Kuinka hyvänsävyisesti hän nauraa esim. Ollin tai Matin ja Paavon vaaran
hetkellä saapasten varsiin vajoavaa, aikaisemmin hyvinkin suureksi
paisunutta miehuutta ja mahtipontista uljailua. Kuten muistettaneen:
Paavo ei pelännyt sutta ollenkaan, ja Matti oli luvannut ottaa karhua
kauluksesta, mutta kun -- pupu hyppäsi esiin pensaikosta, kaatuivat
pojat pelosta päistikkaa maahan (_Ollin hiihtoretki, Salametsästäjät_).

Monet puheenalaisista kuvauksista perustuvat Topeliuksen omiin
lapsuudenmuistoihin. Kuinka täynnä ääriään yli kuohuvaa eloa ja aitoa
poikamaisuutta ovat esim. _Valterin seikkailut, Urholan linna ja
Akseli ja Stiina_. _Mopesta_ oli vähän puhetta jo kirjasen alussa.
Sillä itsensä voittamisella, jota Moppe niin verrattomasti kuvaa ja jota
jo pikku Sakke niin suuressa määrässä osoitti, oli arvaamaton merkitys
hänen myöhemmälle kehitykselleenkin. Topelius siunasi vanhempana näitä
lapsuutensa kieltäymyksiä ja taisteli usein ahkerasti voittaakseen
mielitekonsa, luopui ennakkoluuloistaan toisten tähden uhratakseen
kaikki ja antaakseen nurisematta Jumalalle takaisin rakkaimpansa, mikä
maailmassa oli ollut hänen omanansa. Näin kuuluvat runoilijan omat
sanat. Voiko itsensäkieltämisessä ja jaloudessa kehittyä pitemmälle? --
Historiallisista kertomuksista herättävät useat erityistä mielenkiintoa,
m. m. kuvaus Aukusti Maksimilian Myhrbergistä (_Raahen poika_) ja Elias
Lönnrotista (_Sammatin poika_) sekä nuo verrattomat _Hopearahan
kertomukset_. Ja vihdoinkin tuo liikuttavan kaunis tarina _pojasta ja
hänen sisarestaan_, jotka viholliset olivat vieneet vieraalle maalle ja
jotka päättivät palata kotiin. He kulkivat toista vuotta ja löysivät
vihdoin _koivun_ kotimökkinsä pihalta ja näkivät sen vaaleanvihreitten
lehtien lomitse säteilevän _iltatähden_. He menivät mökkiin, jossa
tapasivat vanhempansa vielä elossa. Pienet, heidän edellään lentävät
lintuset -- tai lintujen muodossa enkelit, joiksi lapset luulivat kahden
kuolleen siskonsa muuttuneen -- olivat osoittaneet heille tietä
kuiskaten heidän korviinsa: »Menkää kotiin, menkää lohduttamaan isää ja
äitiä!» Ken ei tässä _Koivun ja tähden_ sadussa tuntisi Kristoffer
Topeliuksen omituista elämäntarinaa, vain sen verran muutettuna, kuin
sadun luonne vaatii. Samoin kuin Pikku-Matti ei raski erota rakkaasta
isoisästä, samoin köyhä, kaukainen koti tässä vastustamattomalla
voimalla vetää puoleensa pojan ja hänen sisarensa, joita kyllä kaikin
tavoin houkuteltiin pysymään uusilla, oudoilla olinpaikoilla.

Yleinen oli se mieltymys, millä nämät sadut otettiin vastaan. Sekä
yleisö -- lapset siihen luettuina -- että arvostelijat, niin meillä kuin
Ruotsissa, ymmärsivät ja tunnustivat heti niiden suuren arvon. Ihastus
ja riemu oli yleinen. Topelius osasi _olla_ lasten kannalla
_alentumatta_ sille, hän oli lapsi sydämeltään, ja muinaiskansan tavoin
hänelle ei ollut mikään kuollutta, vaan kaikki esineet elivät ja
hengittivät, tunsivat, ajattelivat ja puhuivat. Lasten ja kansan tavoin
hän oli läheisessä yhteydessä _luonnon_ ja sen ilmiöitten kanssa ja hän
taisi ikäänkuin urkkia niiden syvimmät salaisuudet. Kun hän sitten
taikasauvallaan muutti sen, mitä hän täten oli saanut nähdä ja kuulla,
niiksi hohtaviksi helmiksi, joita nyt olemme katselleet ja joista joka
ikinen, samalla kuin se kauneudellaan hivelee silmää, antaa sekä
vanhalle että nuorelle hyviä opetuksia elämää varten, onko ihme, että ne
milteipä lumoavat kaikkien mielen? Vai mitä sanovat lapset? Sen saamme
heti kuulla, sillä satujen suurelle sedälle oli aikojen kuluessa
karttunut melkoinen joukko pienokaisten kirjeitä, joihin hän usein
vastasi, melkein kaikkiin, jotka näyttivät olevan ilman muiden apua
sepitettyjä. Eräs ruotsalainen pienokainen kirjoittaa: »Olen 8-vuotias
poika, ja minä olen lukenut Välskärin kertomuksia ja rakastan
isänmaatamme ja arvelenpa, saanko teidän valokuvaanne ja jotain muuta
Suomesta. Ja mietinpä minkälaista siellä Suomessa on. Ja minä rakastan
kreivi Bertelsköldiä. Ja osoitteeni on herra... Ja minä asun
Östergötlannissa. Hyvästi, kirjoita pian!» Erään pienen suomalaisen
pojan kirje kuuluu: »Kiltti Setä Toppelius Zakarias -- Mulla on niin
ikävä sitä kilttiä Toppeliusta. Tulisit joskus meille me asumma länsi
kirkko kadulla me tuumma kyllä asemalle sinua vastaan sinun pitää
hakea kahta poikaa, joilla on tähtiä lakissa kirjoitaisit mulle
kertomuskirjan ... terveisiä äidiltä ja isältä ja veikolta ja terveisiä
Siskolta ja kaljohan Sandelinilta... J.A.S. 6 vuotta 7 p. maalisk.»

Johan tämäkin osoittanee, missä suhteessa pienokaisiin oli se mies, joka
tuotantoansa määräävänä ojennusnuorana piti periaatetta, että kaikkein
paraskaan tuskin oli kyllin hyvää lapsille.

Sen arvostelun tilalle, joka minun olisi annettava Topeliuksesta satujen
seppona, piirrän tähän vain kolme riviä hänen ihanasta sadustaan _Kirkon
kellot_: Hän oli kuin tyyni vesi, jonka kirkas syvyys kuvastaa taivaan
aurinkoa ja yön tähtiä ja aina povessaan kantaa kuvaa korkeuden
äärettömästä ihanuudesta. Topelius kuvasi lapsimaailmaa niin sattuvasti,
niin verrattoman kauniisti siitä syystä, että hän itse oli tuollainen
tyyni vesi.

       *       *       *       *       *

Topeliuksen lausunnot länsivaltain sodasta olivat tuottaneet hänelle
paljon ikävyyksiä, mutta todelliset ystävät, niinkuin Cygnæus, Snellman
ja Runeberg, pysyivät hänelle uskollisina. Sekoittamatonta iloa tuotti
hänelle niinikään onnellinen perhe-elämä ja entiseen tapaan jatketut
hauskat kesänvietot kotiseudulla. Topelius oli niitä onnellisia, joiden
elämään mitä hellin, alttiiksiantava puolison- ja äidinrakkaus kauan
loivat himertävää hohdettaan. Pian sen jälkeen kuin Topelius oli
nimitetty professoriksi, hän perusti kesäkodin, jossa hän vietti
suvilomansa kahden kymmenen vuoden aikana. Se sijaitsi Alörn nimisellä
saarella Uudenkaarlepyyn saaristossa, josta Topelius raatimies K.J.
Collanderilta oli ostanut vaatimattoman, punaiseksi maalatun,
tupatyyliin rakennetun huvilan. Siinä oli vain muutamia neliruutuisilla
ikkunoilla varustettuja huoneita ja avonainen kuistikko. Se sijaitsi
likellä Lapuanjoen suuta noin neljän kilometrin päässä rakkaasta
lapsuudenkodista. Sen ympärillä hymyili saaristomaisema viehkeimmässä
ihanuudessaan: havumetsää, pihlajia ja valkopintaisia riippakoivuja,
siintäviä, leppoisasti väreileviä salmia ja meren selkiä. Kuinka usein
loikaan runoilija _Mainiemen_ matalasta ullakkokamarista, missä niin
monta hänen kauniimmista, runoistaan sepitettiin, haaveksivan
kaukokatseensa Pohjanlahden aavoille ulapoille huolestuneena
tiedustellen ja tutkien maansa tulevaa kohtaloa!

Topeliuksella oli täällä erinomaiset kalavedet. Se into, jolla hän jo
lapsena oli antautunut kalastukseen, ei ollut laimennut. Hän harjoitti
sitä nyt vain järkiperäisemmin ja hankki vähitellen tällä alalla taidon
ja kokemuksen, jotka hämmästyttivät ammattimiehiäkin. Hän teki ahkeraan
vedenkorkeus-, tuuli- ja ilmahuomioita ja otti selkoa luodoista,
kareista ja kalahaudoista siten saaden tietää, missä paikoissa kalat
minkinlaisen ilman vallitessa oleskelivat ja olivat pyydettävissä.
Topeliuksen »kalaonni» olikin hämmästyttävä, toisin sanoen hänen
asianmukainen ja järkiperäinen kalastamistapansa vei hyviin tuloksiin.
Hän sai paljon kaloja, joskus silloinkin, kun ikänsä samoilla vesillä
liikkuneet ammattikalastajat palasivat milteipä tyhjin käsin kotiinsa.
Ja niinpä kansa, joka oli kuullut, että professorin kirjoissa oli niin
paljon kummitusjuttuja, luuli, että hän osasi lumota kalatkin! Seuranaan
Topeliuksella näillä retkillään oli vaimonsa, jolla silloin oli jokin
käsityö mukanaan. Usein runoilija kalanpyydyksiään hoitaessaankin
hyräili mielilaulujaan, syntyipä joskus jonkun uuden laulun sävel ja
sanat yhtaikaa. Niin on laita ennen mainitun Sylvian ensimäisen laulun
»Ken, sävel kiitävä kirkas, sa?»

V. 1854 syntyi Topeliuksen kolmas lapsi, tytär _Toini Matilda_,
sittemmin tunnettu kuvakirjatekstien ja erään satukokoelman
kirjoittajana ja erään lastenlehden julkaisijana. Seuraavana vuonna
syntyi tytär _Eeva Maria_, joka sittemmin joutui naimisiin maalari
A. Acken kanssa. Tämän vuoden syksyllä Topelius palasi yksin Helsinkiin,
äiti ja lapset asuivat syyslukukauden Kuddnäsissä. Runoilijan luona asui
sillaikaa äsken kasvatusopin professoriksi nimitetty Lauri Stenbäck.
Runoilijoiden välit olivat huolimatta mielipiteiden eroavaisuudesta ja
siitä johtuvista väittelyistä ystävälliset, joskaan yhteisymmärrys ei
koskaan ollut täydellinen.

Valtiollinen taivas alkoi näyttää vähän valoisammalta usein mainitun
sodan ja 1855 vuoden maaliskuussa sattuneiden suurten tapahtumain
jälkeen. Uuteen hallitsijaan Aleksanteri II:seen liittyi hyviä toiveita
onnellisemmasta tulevaisuudesta, ja niille näytti antavan vahvaa tukea
se seikka, että maamme johdossa oli semmoisia miehiä kuin valtiosihteeri
Aleksanteri Armfelt, hänen apulaisensa Stjernvall-Walleen ja
uusi sijaiskansleri J.R. Munck. Ajan varjopuoliin kuului että
kenraalikuvernöörinä oli ennen mainittu, rettelöimishaluinen ja
perustuslaillisille muodoille vieras kreivi Berg, joka tosin harrasti
maan aineellisen ja taloudellisen tilan parantamista, mutta m.m.
ankaralla sensuurikiristyksellään suuresti ehkäisi yhteiskuntaelämämme
luonnollista kehitystä. Sanomalehdet, niinpä myös Helsingfors Tidningar
ja sen toimittaja, olivat hänen »maanisällisen» tyytymättömyytensä
alituisena esineenä. Topeliuksen edustama oppiaine, hänen
novellikirjailunsa, josta tuontuostakin oli »vaarallisia» näytteitä
hänen lehdessään -- Välskärin seitsemäs kertomus »Siniset» suututti
siinä m.m. olevan Narvan taistelun kuvauksen takia kreiviä niin, että
hän päätti lakkauttaa lehden -- ja Topeliuksen isänmaallinen toiminta
yleensä oli Bergille hyvin epämieluinen. Muistamme, miten Topelius
mahtavissa isänmaallisissa vertauskuvallisissa runoissaan kireistä
paino-oloista huolimatta sai lausutuksi ne aatteet, jotka kaikista
sortotoimenpiteistä huolimatta synkkinäkin aikoina hänen kansalaisiaan
rohkaisivat ja kannustivat eteenpäin pyrkimään. Kun yliopisto syyskuussa
1856 vietti juhlaa Aleksanteri II:n kahta viikkoa aikaisemmin
tapahtuneen kruunauksen johdosta, lausuttiin juhlassa kauan pannaan
julistettu, mutta kaikkien sydämessä elävä sana _valtiopäivät_, ja
v. 1863 kokoontuivat Suomen säädyt valtiopäiville puolen vuosisadan
loma-ajan kuluttua.

Samana vuonna Topelius nimitettiin Suomen, Venäjän ja Pohjoismaiden
historian ensimäiseksi vakinaiseksi professoriksi. Yliopiston
juhlassa oli lausuttu uuden ajan tunnussanat, mutta nyt alkava
käytännöllisen työn suorittaminen tarvitsi omat elimensä: eduskunnan
ja sanomalehdistön. Topelius ei enää katsonut olevansa pätevä
uuden ajan sanomalehdentoimittajaksi. Olihan hänellä paitsi
luennoimisvelvollisuuttaan lukuisa määrä muita hommia, ja hyvin vaikea
oli saada aikaa tuohon niin rakkaaksi käyneeseen kaunokirjailuun. Niinpä
hän 1860-vuoden lopussa luopui lehtensä toimituksesta. Hän lausuu
lukijoilleen jäähyväissanat, joiden vaatimaton sävy on kuvaava
kirjoittajan herttaiselle luonteelle. Hän ei katso kelvanneensa
tehtäväänsä, vaikka kyllä lukijain määrä vuosi vuodelta onkin kasvanut
»ja hän on nähnyt kreivin ja nuohoojan samalla hartaudella näiltä
palstoilta» etsivän jotakin itselleen. Laaja oli se vastakaiku, jonka
hänen usein oikealla ajalla lausumansa sana saavutti, ja tehokkaasti hän
vaikutti sen kerran lausumansa ajatuksen toteuttamiseksi, että
sivistyksen täytyy tulla kansan omaisuudeksi. Epäilemättä hänen
seuraajansa lehden toimituksessa Aug. Schauman iskee asian ytimeen
lausuessaan m.m., että Topelius oli tehnyt Helsingfors Tidningarin
ylhäisten ja alhaisten kunnioittamaksi ja rakastamaksi ja hankkinut
sille vaikutusvallan, jonka merkitystä ei käy kyllin suureksi
arvioiminen.

       *       *       *       *       *

On huomautettu, että Topelius ennenkaikkea on lyyrillinen
runoilija ja että lyyrilliset runot uskollisimmin kuvastavat hänen
persoonallisuuttaan ihmisenä ja runoilijana. Mutta hän oli tämän
lisäksi, niinkuin edellä olemme nähneet, harras isänmaanystävä ja jo
nuoruudestaan hyvin innostunut historiaan. Eritoten isänmaan ja Ruotsin
historia ja niiden kunniakkaat muistot kiinnittivät hänen mieltään. Ei
siis ihme, että hän jo verraten aikaisin koetti kykyään myöskin
historiallisten novellien sepittämisessä. Niihin laajoihin
historiallisiin tietoihin, jotka Topelius omisti, yhtyi kansantarinoita
ja suullisia perintämuistoja, ja tätä runsasta ainesta hän vilkkaan
mielikuvituksensa avulla, hehkuvan runoilijainnostuksensa johdattamana
muodosteli ja muokkaili loihtien eteemme aikojen yöstä sarjan mitä
jännittävimpiä tapauksia ja luonteita, joista toiset ovat
kirjaimellisesti todellisia, toiset osaksi tai kokonaan keksittyjä.
Paitsi että nämä kuvaukset aina olivat huvittavia, oli niillä suuri
merkitys senkin vuoksi, että ne perustuen historialliselle pohjalle
melkolailla tutustuttivat aikansa kirjallisesti verraten vähän
sivistynyttä yleisöä menneiden vuosisatojen muistoihin.

Jo v. 1849 Topelius julkaisi sanomalehdessään ensimäisen, _Rautakylän
vanha parooni_ nimisen, novellinsa, joka sittemmin on ilmestynyt
näytelmäkappaleenakin. Mutta vasta seuraavana vuonna Helsingfors
Tidningarissa ilmestyi hänen ensimäinen varsinainen historiallinen
romaaninsa _Suomen herttuatar_. Se käsittelee n.s. »pikku vihan aikoja»
Suomessa. -- Venäläiset olivat skotlantilaisen kenraali Keithin johdolla
useiden kaupunkien ja m.m. Helsingin antautumisen jälkeen marssineet
silloiseen pääkaupunkiin Turkuun. Suomalaiset rykmentit oli lähetetty
kotiin ja tuhansia turkulaisia pakeni Ruotsiin. Pakenijain joukkoon
kuului myös ihmeenihana, 18-vuotias Eeva Merthen, pormestari Merthenin
tytär, jonka vastoin hänen tahtoaan eräs uskollinen palvelijatar oli
kantanut veneeseen. Eeva astuu maihin Laimilla, 2 tunnin matkan päässä
Turusta, mutta venäläinen kaleeri ottaa hänet ja hänen kasvatusveljensä
kiinni Ruissalon läheisyydessä. Hän saa kumminkin olla yötä vanhempainsa
Ruissalossa olevassa kesätuvassa. Seuraavana päivänä Eeva viedään
kenraalin luo, joka pyytää anteeksi, että hänelle ja hänen
kasvatusveljelleen on syntynyt ikävyyksiä kaleerinjohtajan liiallisen
virkainnon vuoksi.

Pormestarin tytär lähetettiin takaisin Turkuun Keithin
kullallasilatuissa, 4-valjakon vetämissä vaunuissa ja 12
henkivartiohusaarin saattamana. Eeva olisi mielellään kieltäytynyt tästä
kunniasta, mutta olisihan ollut vaarallista loukata miestä, jonka
käsissä oli koko maan kohtalo. Sangen yleisesti luultiin, että Suomi
Venäjällä hallitsevan Elisabetin manifestin johdosta tulisi
itsenäiseksi, ja kun Keithin luultiin tulevan »herttuaksi», arveltiin
vaunuissa ajajaa »herttuattareksi». Kun asian oikea laita tuli ilmi,
muuttui aikaisempi ilo suuttumukseksi. Tämähän oli häpeällistä maan
kavaltamista. Eeva oli ollut poissa kotoa kokonaisen vuorokauden ja
palasi voittavan kenraalin vaunuissa. Turun ylhäiset perheet siitä
huolimatta rupesivat seurustelemaan Keithin ja Eeva Merthenin kanssa,
jotka elivät sivupuolisessa avioliitossa, kunnes heidät 13 vuotta
myöhemmin vihittiin Saksassa. Keith oli loistava maailmanmies, jossa
yhtyi avomielisen soturin ja hienosti sivistyneen aatelismiehen parhaat
ominaisuudet. Hänen vaikutusvaltaansa oli mahdoton vastustaa. Eevan
synnynnäinen, yksinkertainen herttaisuus, hänen koruton pukunsa ja
seurustelutapansa hankkivat hänelle pian yhä enemmän ihailijoita, ja
hänen hyvä ja jalo sydämensä, jonka johdattamana hän antautui sangen
laajaan hyväntekeväisyyteen, avaavat lopulta kaikki ovet ja sydämet
kerran niin katkerasti moititulle tytölle. -- Ajan- ja luonteenkuvaukset
ovat sattuvia. Mutta väärinkäsityksen välttämiseksi lisäämme heti, että
runoilija luomistyössään on noudattanut sitä periaatetta, että hänellä
tosin ei ole ollut oikeutta muuttaa luonteita, vaan kyllä »valaista
niitä vapaasti, sikäli kuin katsoo sen tarkoituksenmukaiseksi».

Tässä on kumminkin vain »mitalin toinen puoli». Topeliuksen esittämässä
ihannoidussa muodossaan on »herttuatar» runollinen keksintö, joka
taideteoksena saattaa miellyttää, mutta jonka todellisuuteen emme
sinänsä saa uskoa. Ylempänä mainittu vihkiminen ei liene koskaan tullut
aikalaisten tietoon, ja se aikaisempi mielipide, että vihollismielisen
venäläisen kenraalin suhde Eevaan oli häväistys, jopa sellainen, minkä,
niinkuin tekijäkin myöntää, tuskin mikään toinen aikakausi meille olisi
voinut tuottaa, on kyllä oikea. Topelius ei tahtonut, yhtä vähän kuin
Runebergkaan, syventyä ihmissydämen synkimpiin kuiluihin, ja niinpä hän
sekä niihin että historiamme häpeällisimpäänkin aikakauteen on heittänyt
auringonsäteen, joka on lähtöisin hänen omasta kovin synkkiä varjoja
vierovasta elämänkäsityksestään.

»Suomen herttuatar» otettiin vastaan suurella mieltymyksellä, josta on
hyvänä todistuksena se, että Helsingfors Tidningar sen vuoksi sai
enemmän tilaajia kuin koskaan ennen. Kun tämä novelli pian ilmestyi
kirjankin muodossa, oli sen menekki silloisiin oloihin nähden
harvinaisen vilkas.

Mikäli mahdollista vielä etevämpää kertomataitoa Topelius osoittaa
niissä verrattomissa menneen ajan kuvauksissa, jotka hän vv. 1851-1866
julkaisi sanomalehdessään ja sittemmin kirjan muodossa viitenä jaksona
vv. 1853-1867 nimellä »_Välskärin kertomukset_».

Teoksen esipuheessa Topelius esittelee lukijalle välskärinsä _Antti
Bäckin_, joka haavurina otettuaan osaa sekä 1788-1790 vuosien
taisteluihin että sittemmin myös 1808-1809 vuosien sotaan vanhoilla
päivillään elätti itsensä rokotuksella ja kalastuksella. Ukko istui
usein nahkalla päällystetyssä nojatuolissaan vinttikamarissa, jossa
Topelius ikäveljiensä ja vanhempienkin henkilöiden kanssa usein
iltavalkean ääressä sanoo kuunnelleensa laajalti matkustaneen ja
paljonkokeneen miehen kertomuksia. Samoin kuin Runebergilla oli
vänrikkinsä oli siis Topeliuksella välskärinsä. Tämä on niin
ymmärrettävä, että hänen suvussaan oli suullisia perintätietoja,
jotka hän »panee välskärin suuhun». Sen, minkä hän näin kerrottaa
välskärillä, hän on saanut osaksi vanhalta karoliinilta, vaimonsa
isän isoisältä Abraham Lindqvistiltä, joka 105 vuoden ikäisenä kuoli
Uudessakaarlepyyssä ja jonka muistelmat edelleen elivät perheessä, sekä
vaimonsa enolta, niinikään entiseltä soturilta Nikolai Lindqvistiltä,
jolta hän sai mieskohtaisia tiedonantoja. Niinkuin siitä, mitä jo
ennemmin Topeliuksen novellikirjailusta on sanottu, käynee ilmi,
välskäri tämän lisäksi saa kertoa niitä historiallisia tietoja, jotka
Topelius oli hankkinut, paitsi useilta oppineilta ja tutkijoilta,
kirjallisuudesta, kirjastoista ja arkistoista löydetyistä
käsikirjoituksista, vanhoista sukupapereista y.m.

Pitkä, jännittävä ja täynnä satumaisia seikkailuja on se matka, jota nyt
välskärin johdattamana lähdemme taivaltamaan. Se alkaa Breitenfeldin
veriseltä taistelutanterelta ja päättyy vasta, kun Kustaa III sankkojen
ihmisjoukkojen loppumattomien riemuhuutojen kaikuessa luopuu
yksinvaltiudesta. Mikä sarja taisteluja, jotka kuuluvat Ruotsin ja
Suomen jaloimpiin sotamuistoihin, välähtää matkan varrella silmiimme!
Kustaa Aadolfin voittokulku halki Saksan ja hänen sankarikuolemansa
Lützenillä, sitten Kaarle X:n veriset kahakat, Kaarle XI:n rautainen
reduktsioni, Kaarle XII, joka »vuorenkorkuisena ajan kääpiöiden joukossa
yksin kantoi hartioillaan kokonaisen aikakauden, joka kukistui hänen
mukanaan eikä enää ikinä noussut haudastaan», nälänhätä, rutto ja
Isonvihan kuvaamattomat kauhut Suomessa ja siitä huolimatta
taukoamatonta taistelua isänmaan puolesta, vapauden aika Ruotsissa,
jolloin »valtakunta myytiin huutokaupalla enimmän tarjoavalle» ja
viimein »lumoojakuninkaan» aurinkoiset ja samalla niin myrskyiset
päivät. Tällainen on se historiallinen tausta, jota vastaan Topeliuksen
lukuisat sankarit ja sankarittaret, sekä todelliset että keksityt,
kuvastuvat. Täytyy ihmetellä sitä mestaruutta, jolla runoilija on
suurten tapahtumain säikeihin punonut niiden kahden, Perttilän ja
Laurilan suvun elämänvaiheet, joita hän erikoisesti on ottanut
selvittääkseen. Suurta kykyä on tosin kysynyt mukaella romaaniksi
perhekronikan kehykseen vuosisataisia kausia historiastamme, eikä eheää,
sopusuhtaista taideteosta täten ole voinut syntyä. On syntynyt
sukutieteellinen romaani, joka sisältää paremmin tai huonommin
yhteensovitettuja kertomuksia. Teos ei näin ollen tyydytä yhtenäisen
suunnittelun ankaria vaatimuksia. Tämä tietenkään ei estä meitä
ihailemasta yksityisten kertomusten hyviä puolia: niiden jaloja
aatteita, isänmaallisia aiheita ja jännittäviä tapauksia sekä pirteätä
ja usein lennokasta, paikkapaikoin loistavaa, aina huvittavaa
esitystapaa.

Kuinka tenhoova onkaan jo ensimäisen jakson ensimäisessä kertomuksessa
_Kuninkaan sormus_ oleva kuvaus m.m. Kustaa Aadolfin voittoretkestä
Saksassa, hänen Frankfurtissa viettämästään komeasta voitonjuhlasta,
hänen sankarikuolemastaan Lützenillä ja katolilaisten voitonriemusta,
kun luterilaiset nyt olivat menettäneet parhaan tukensa ja ruotsalaisten
voittokulku ainiaaksi oli päättynyt. Eräs Stålhandsken ratsastajista,
nuori Pohjanmaalta kotoisin oleva Kustaa Perttilä oli kunnostautunut
ennen muita, ja kuningas olisi ylentänyt hänet aatelissäätyyn,
ellei hänen isänsä, Isonkyrön mahtava tilallinen, 70-vuotinen
»talonpoikaiskuningas» Aaroni Perttilä, joka Flemingin ajoilta asti
vihasi aatelia, olisi jyrkästi sitä vastustanut. Kuningas, joka oli
viettänyt viimeisen yönsä vanhoissa vaunuissa, oli ottanut oikeasta
etusormestaan kuparisormuksen, minkä oli saanut suomalaiselta naiselta
ja jossa olevat seitsemän ympyrää muodostivat hänen molempien nimiensä
kirjaimet. Sitten hän oli pyytänyt Weimarin herttuaa antamaan sen
Bertelille, joksi Perttilää lyhyyden vuoksi sanottiin.

Toisessa kertomuksessa _Miekka ja aura_ on tarkempi kuvaus Aaroni
Perttilästä, joka Kaarle IX:lle osoittamiensa ansioiden korvaukseksi on
saanut kasvattaa kauniin ja herttaisen Meeri tyttärensä aatelisten
neitsyiden parissa kuningattaren hovissa Tukholmassa. Mutta Perttilän
tunnussanana pysyy: _kuningas ja kansa_, kaikki, mikä on sillä
välillä, on pahasta. Hänen kunnianhimonsa on sammumaton, ulottuupa niin
pitkälle, että hän lähetti poikansa Saksaan, jotta tämä Kustaa Aadolfin
avulla, jonka luullaan olevan hänen isänsä, kohoaisi Ruotsin
kruununperilliseksi! Kun hänen tyttärensä ei voi tulla kuninkaan
äidiksi, tulee hänen olla talonpoikaisnainen, ja isä kohtelee häntä
kovemmin kuin halvinta palkkapiikaa.

Kolmannessa kertomuksessa _Tuli ja vesi_ saamme m.m. tietää, että
Tukholman holhoushallitus herttua Bernhardin esityksestä aateloi
Perttilän, joka edelleen on sotakentällä niittänyt uutta mainetta. Hän
saa nimekseen _Bertelsköld_. Mutta isä kiroo hänet luopiona. Bertelsköld
menee naimisiin Reginan, Würzburgin piispan sisaren tyttären kanssa,
joka munkki Hieronymuksen kiihoittamana oli luvannut murhata Kustaa
Aadolfin, mutta rakastuikin häneen ja koetti sen sijaan käännyttää hänet
katolinoppiin. Ennenkuin Bertelsköld jättää isänmaansa, hän vielä kerran
käy isänsä luona, joka elää Isossakyrössä entiseen tapaansa vanhan
pehtorinsa Larssonin ja onnettoman tyttärensä kanssa. Edellisen poika,
kapteeni Larsson, Bertelsköldin reipas sotatoveri, ja hänen vaimonsa
Kätchen asuvat myös talossa. Taipumaton vanhus kiroo poikansa, tekee
hänet perinnöttömäksi ja antaa kaiken omaisuutensa Larssonin suvulle
jonka hän siunaa. Meeri kuolee siunaten poikansa.

Toisen sarjan ensimäisestä kuvasta _Kapinassa omaa onneaan vastaan_
piirtyy syvimmin mieleemme loistavan, sadoissa taisteluissa mukana
olleen ja lukemattomia hengenvaaroja välttäneen Kustaa Bertelsköldin
hukkuminen Vähään Bältiin, jonka heikon jään yli hän oli koettanut
ensimäisenä ratsastaa. Palvellen hyvin sotaisaa mutta vähän
valtioviisasta Kaarle X:ttä Kustaata oli hänellä ollut alituinen
myötätuuli, hän oli lakkaamatta ylennyt arvoissa, voittanut rikkauksia
ja vaikutusvaltaa. Mutta hän rikkoi liettualaisten kanssa tekemänsä
sopimuksen. Siten hän oli tehnyt _väärän valan_, ja niinpä hänen
onnenpyöränsä ainiaaksi oli kääntynyt. Vähän ennen hukkumistaan hän oli
eräässä kaksintaistelussa menettänyt kaksi sormea ja kuninkaan
sormuksen. Tuolla ihmeellisellä sormuksella oli näet se ominaisuus että
se tuotti kantajalleen demoonista voimaa ja satumaista, alituista onnea,
mutta jos hän teki väärän valan, tuotti sormus onnettomuutta.

_Noita-akka_ siirtää meidät Kaarle XI:n aikaan ja siihen ylpeään
vuosisataan, joka on synnyttänyt Newtonin, Leibnitzin ja Voltairen.
Siitä huolimatta leimusivat nuo hirvittävät, ihmiskunnalle häpeätä
tuottavat noitaroviot kaikkialla protestanttisessa maailmassa. Taikausko
ja tietämättömyys vaatii Suomessakin monta uhria. Yhden niistä, _Mustan
Jaanen_, pelasti roviosta kreivi Bernhard Bertelsköldin, Kustaan ja
Regiinan pojan rohkeus ja neuvokkuus. Tämä peri isältään _Mainiemen
linnan_,[1] joka sijaitsi länsi-Suomessa ja oli upeasti varustettu
1600-luvun raskaalla rakennustaiteellisella ylellisyydellä. Isän aikana
perin köyhtyneet alustalaiset olivat pojan lempeämmän ja vapaamman
hallinnon alaisina taas ruvenneet vaurastumaan, entisen laiskuuden,
röyhkeyden ja raakuuden sijaan oli tullut ahkeruus, sävyisyys ja
rauhallisempi elämä. Onni näyttää aluksi hymyilevän nuorelle kreiville
ja kreivittärelle, mutta onpa heilläkin »mörkönsä». Hovimestarista Niilo
Janssenista tulee talon paha henki ja lopullinen häviö. Kreivin ollessa
matkoilla pannaan toimeen kaunistustöitä sekä suuria juhlallisuuksia,
jotka nielevät suunnattomia rahamääriä, ja talon omien varojen ehtyessä
hovimestari lainaa kreivittärelle. Lopuksi muhkea Mainiemi, joka jo
viisi kertaa oli ollut reduktsionin »mustalla taululla», oli annettava
takaisin kruunulle, jonka lisäksi kreivi oli velkaa valtiolle 28 vuoden
tulot tilasta eli 280,000 taalaria. Janssen, jonka kreivin isä Kustaa
pojan ollessa 5-vuotias oli tuonut matkansa onnistumisen todisteena
ratsastettuaan Bältin yli, oli vannonut hänelle tehdyn häpeällisen
väkivallan kostoksi saattavansa kreivin täydelliseen häviöön. Niin oli
nyt käynytkin. Janssen hukkuu menetettyään vannomalla väärän valan
kuninkaan sormuksen, joka joutui kreivin pehtorin tyttärelle
Kreeta-muorille.

  [1] Z. Schalin on Finsk tidskrift 1917 julaissut mielenkiintoisen
  Mainiemen linnaa koskevan tutkimuksen. Siinä hän on tullut siihen
  johtopäätökseen, että sen täytyy ajatella sijainneen 4-5 peninkulman
  päässä Turusta itään päin ja merenpuolella, lännessä tai etelässä
  rannikkotiestä, joka Tenholasta kääntyy pohjoiseen ja Uskelasta
  länteen päin.

Kolmannen jakson kertomukset _Siniset, Pakolainen ja Erään nimen
varjo_ esittävät Kaarle XII:n verisen sankariuran, jonka harhaileviin
polkuihin välskäri entisellä taidollaan yhdistää Bertelsköld- ja
Larsson-sukujen elämänvaiheet. Kuninkaan salaperäisillä kirjaimilla
_R.R.R_. varustettu sormus joutui Bernhardin pojalle Torstenille, joka
pääsi Kaarle XII:n kansliaan. Torstenin menetettyä sormuksen se joutui
hänen tyttärensä Ebban välityksellä herttuatar Hedvig Sofialle ja
häneltä Kaarle XII:lle, jonka sen luultiin tekevän »kovaksi» jommoinen
Kustaa Aadolfkin oli ollut. Hän hukkasi sen, mutta se joutui myöhemmin
hänelle takaisin. Kuninkaan jättiläismäisen, uskollisen asetoverin ja
henkivartian Kaarle Kustaa Bertelsköldin urhoollisilla seikkailuilla on
laaja sija näissä kertomuksissa. Paettuaan Venäjältä hän palasi
kotimaahansa ja johti täällä pientä vapaaehtoista joukkoa. Maassa raivoo
tähän aikaan rutto, joka tappaa yksistään Helsingissä toista tuhatta
henkeä, muutamissa pitäjissä enemmän kuin puolet asukkaista, Ruotsissa
100,000 henkeä. -- Isonkyrön onnettoman tappelun jälkeen oli koko Suomi
venäläisten vallassa. Bertelsköld ratsastaa Merenkurkun yli, saapuu
Ruotsiin ja pyytää apua Suomelle kuninkaan kansliapresidentiltä Arvid
Hornilta, joka kumminkaan ei voi auttaa.

Hirvittävä on kuvaus m.m. siitä ajasta Suomessa, joka oli 1714 vuoden ja
Uudenkaupungin rauhan välillä, vaikeimmasta, minkä maa koskaan oli
elänyt. Me tapaamme Kustaan taas Suomessa, jossa hänen nuoruutensa
rakastettu, suloinen Eeva Rhenfelt, joka on pukeutunut miehen
vaatteisiin voidakseen seurata sankariaan kuolemaan, tapaa hänet majuri
Fieandtin kanssa Kajaanin linnaa puolustamassa. Se oli Suomen viimeinen
taistelu Isonvihan aikana ja päättyi linnan antautumiseen. Kustaa ja
Eeva joutuivat vankeuteen Turun linnaan, menivät naimisiin ja saivat
pojan, jolle annettiin nimeksi Kaarle Vihtori. Paettuaan vankeudesta he
menivät Ruotsiin. Kelpo karoliini kaatui tuhansien toverien kera
hirvittävän pakkasen ja lumimyrskyn raivotessa Norjan tuntureilla. »Hän
oli kullankirkkaan kunnian ritari, jolle kuningas ja isänmaa oli kaikki,
oma itse -- ei mitään.»

Joskaan ei yhtä tärisyttäviä ja suuria historiallisia tapauksia kuin
edelliset, niin ainakin yhtä jännittäviä sisällisiä taisteluja ja yhtä
selväpiirteisiä ja mielenkiintoa herättäviä luonteita ja yhtä myrskyäviä
intohimoja ilmenee neljännen jakson kertomuksissa _Erämaiden kevät,
Porvarikuningas, Vaasan kuningatar, Vapaa-ajattelija_ y.m.

Suuren Pohjan sodan päättävä Uudenkaupungin rauha täytti kaikkien mielen
ilolla. Taas voitiin hengittää vapaasti, koetettiin unhoittaa sodan
kauhut ja sen tuottamat suunnattomat vauriot sekä niitä parhaan mukaan
parannella. Ruotsissa oli kuninkaalla valtaa vain nimeksi, sillä
todellinen valta oli puolueiden, valtiosäätyjen ja valtaneuvosten
käsissä. Arvid Hornin olkapäillä valtaan kiivennyt Torsten Bertelsköld,
ovela valtiomies, »jonka koko politiikka oli uskottomuutta, koko elämä
valan rikkomista», oli nyt kaikkivaltias. Hän on päässyt valtansa
kukkulalle, valtakunnan kruunu näyttää jo olevan hänen ulottuvillaan,
mutta samalla hän jo on joutunut perikatonsa partaalle. Hän menettää
taikakalunsa, kuninkaan sormuksen, tulee sokeaksi ja mielipuoleksi.
Hänen veljenpoikansa, jo mainittu Kaarle Vihtori, rakastuu
porvarikuninkaan, valtiopäivämies Lauri Larssonin nuorimpaan tyttäreen
Esteriin. Näiden lemmentarina täyttää suuren osan kertomusta
_Porvarikuningas_. Esterin isä ei suostu nuorten avioliittoon, eiväthän
tuli ja vesi sovi yhteen. Myssyjen päällikkönä Lauri oli Ruotsissa
taistellut saadakseen tapulioikeuden pohjois-Suomen kaupungeille, mutta
joutunut alakynteen. Tästä ja suurista taloudellisista tappioista
huolimatta porvarikuningas raudanlujana ja taipumattomana taisteli kovaa
kohtaloaan vastaan. Vaikuttavimpia kohtia rauhan ajan tapauksia
kuvaavissa kertomuksissa on se syntymäpäivänvietto, minkä samainen
86-vuotias patriarkka, joka lannistumattomalla lujuudella vielä kerran
on kohonnut paikkakuntansa ensimäiseksi kauppamieheksi, panee toimeen
samana päivänä, jona Suomeen saapunut »maan isä» Aadolf Fredrik tulee
Pohjanmaalle. Paljon on monumentaalista suuruutta tuossa valkohapsisessa
kantaisässä, joka 80 sukulaisensa ympäröimänä, köyryselkäisenä istuu
kunniasijallaan jykevä keppi kädessään. Ja mahtava on se puhe, jonka
viiden kuninkaan aikana elänyt vanhus pitää, mieleen koskevin värein
kuvaten maansa ja omaa vaihtelevaa elämäänsä. Hän sopii riitaveljensä,
veljenpoikansa Pennan kanssa, ja vahvistukseksi hän kihlaa hänelle
väkisin Ester-tyttärensä, jota, niinkuin mainittiin, kuninkaan ajutantti
Kaarle Vihtori rakastaa.

Vasta sitten kun kuninkaan sormus, jonka Larsson on heittänyt mereen,
ihmeellisten sattumain kautta joutuu uudestaan hänen käsiinsä, murtuu
vihdoin tuon rautaisen miehen tahto. Hän suostuu tyttärensä ja Kaarle
Vihtorin liittoon.

_Vapaa-ajattelijassa_ Kaarle Vihtorin ja Esterin oppinut poika,
joka »ei uskonut virsikirjaan eikä katkismukseen, ei paholaiseen
eikä hänen isoäitiinsä», oli ottanut erään toverinsa puolesta
väitelläkseen »jumalankieltäjiä vastaan». Hän tekee juhlallisessa
väittelytilaisuudessa läsnäolevat oppilaat, professorit ja heidän
mielipiteensä kuulumattoman pilkan esineeksi, josta seuraa suuri
häpeänhälinä ja hänen karkoittamisensa yliopistosta. Kertomuksessa
esiintyy vielä porvarikuninkaan poika Lauri Larsson nuorempi, joka on
perinyt isänsä jo saituuteen vivahtavan säästäväisyyden, mutta joka
pojassa oli kehittynyt kaiken muun karkoittavaksi kullanjanoksi.
Hän lyöttäytyi salaperäisen Martti tohtorin seuraan, joka on sekä
»elämän-» että »kultatinktuurin» onnellinen omistaja sekä ammatiltaan
kullanvalmistaja. Panttaapa hän viimein sielunsa »viisaalle» tohtorille
saadakseen kultaa. Larsson oli 20 vuotta aikaisemmin varastamalla saanut
kuninkaan sormuksen, ja kun hän yhä vain vaati enemmän kultaa
tohtorilta, tahtoo tämä korvaukseksi sormuksen. Silloin syntyy heidän
kesken painiskelu, sormus putoo lattialle, josta se löytyy ja joutuu
markiisitar Herminie Egmontille ja häneltä Kustaa III:lle. Tohtori ja
Larsson menettävät molemmat lopulta järkensä joutuen Danvikenin
mielisairaalaan, missä Kustaa III tapaa valkotukkaisen Larssonin
punnitsemassa halkoja, joita hän luulee 24 karaatin kultatangoiksi.

Ylempänä huomautimme jo sommittelun hajallisuutta, yhtenäisyyden
puutetta, kun näet puheenalainen teos on kokoonpantu kertomuksista,
joilla ei ole kiinteätä sisällistä yhteyttä. Toinen seikka, joka
vähentää sen taiteellista arvoa, on, että tapaukset ja luonteet eivät
kehity luonnollisesti syyn ja seurauksen lakia noudattaen, vaan
runoilija antaa niiden johdon taikakapineen, kuparisormuksen, avulla
hämärille luonnonvoimille alttiiksi. Sokea sattuma eikä järkevä ajatus
johtaa ihmisten kohtaloita. Mutta samassa kuin nämät eivät toimi
vapaasti, omien yksilöllisten edellytystensä mukaan ja omalla
vastuullaan, he myös lakkaavat olemasta mieltäkiinnittäviä, he muuttuvat
ikäänkuin nuorasta vedettäviksi nukeiksi, joiden täytyy tanssia vetäjän
s.o. tekijän tahdon mukaan. Niin ilot kuin kärsimyksetkin, niin voitot
kuin tappiot, jotka eivät johdu sisällisistä syistä, vaan salaperäisen
ulkonaisen voiman tuottamuksesta, jättävät meidät kylmiksi. Toisaalta
voidaan välskäriä puolustaa sillä että hänen sankariensa, niinkuin esim.
Bertelin, satumainen menestys teki heidät ylimielisiksi ja uhkarohkeiksi
ja että he siten ilman sormustakin ja valansa rikkojina siis itse
valmistivat perikatonsa. Toisin sanoen Topelius tahtoo tällä sormuksella
vertauskuvallisesti esittää, miten ihminen, joka antautuu intohimojensa,
sokean itsekkäisyyden ja hillittömän kunnianhimon valtaan, ehdottomasti
joutuu perikatoon. Toiseksi taikausko oli hyvin juurtunut kuvatun ajan
käsitystapaan, ja se siis suuressa määrin saattoi vaikuttaa henkilöiden
kohtalon kehitykseen. Luonteenkuvausta ei ole pidetty Topeliuksen
vahvana puolena. Noudattaen vanhentunutta maneeria hän usein sen lisäksi
maalaa eräät sankarinsa liian mustiksi, roistoiksi, niinkuin esim. pater
Hieronymuksen ja Torsten Bertelsköldin, toiset taas, etenkin naiset,
valon enkeleiksi, joissa ei ole vähintäkään tahraa.

Ja kuitenkin kaikitenkin! Mikä aarre ovatkaan meille nämä Välskärin
kertomukset! Emme suinkaan liioittele sanoessamme, että ne ovat
Topeliuksen kuuluisuuden vankimpia pylväitä. Mikä suunnaton merkitys
tällä teoksella olikaan meille aikana, jolloin historiamme vielä oli
niin vähän tunnettu, aikana, jolloin Suomi »ilman Runebergia ja
Kalevalaa laajoille piireille tuskin oli muuta kuin maantieteellinen
käsite». Historia oli useimmille suljettu kirja. Topelius on näillä
kertomuksillaan, joissa niin usein tunnemme oman kansamme kiihkeintä
sydämensykintää, todistanut sekä sen että oma historiamme on täynnä
suuremmoisia, jännittäviä tapahtumia, ja luonteita, joista voimme saada
paljon oppia elämää varten, että myöskin, kuinka historian puinen kehys
runouden avulla saattaa ruveta työntämään vihreitä vesoja, vieläpä
tuoksuvia kukkasia ja ihania hedelmiäkin. Sattuvasti lausuu Eliel Vest
elämäkerrassaan: Nämä kertomukset, joita lukivat ylhäiset ja alhaiset,
vanhat ja nuoret, rikkaat ja köyhät, saartoivat entisyyden urhotyöt ja
kärsimykset, kokemukset ja toiveet syvälle kansakunnan tietoisuuteen --
runotar sai aikaan, mitä kaikki opetus, kaikki tieteellinen kirjailu
eivät koskaan yksinään olisi aikaan saaneet; se opetti kansaa tuntemaan
omaa itseään. -- -- -- Välskärin kertomuksista tuli ase ajan
herätystyössä, sen kansallisuustietoisuuden kohottamisessa ja
levittämisessä, jota 1830- ja 1840-luvun parhaat henget olivat tunteneet
itsessään ja jonka hyväksi he olivat taistelleet.

Sekä yleisö että arvostelijat vastaanottivat Välskärin kertomukset
suurella ilolla ja innostuksella, Helsingfors Tidningarin tilaajamäärä
kasvoi niiden johdosta tuntuvasti ja sittenkuin eri jaksot olivat
ilmestyneet kirjan muodossa, huomattiin pian uusien painoksien
tarpeellisuus.

       *       *       *       *       *

Jo aikaisemmin olemme maininneet, kuinka vilkkaasti Topelius harrasti
näytelmätaidetta, kuin myöskin että hän dramatisoi ensimäisen
novellinsa. Siten syntyi kolminäytöksinen _Viidenkymmenen vuoden
kuluttua_ niminen näytelmä. Eversti Kustaa Drakenhjelm ja kuningattaren
hovineiti, 17-vuotias Ebba Reutercrona rakastuvat toisiinsa v. 1788
Hagan huvilinnassa toimeenpannuissa naamiaisissa. Kun parooni Kustaan
sodan puhkeamisen vuoksi täytyy matkustaa Suomessa olevaan
rykmenttiinsä, sai hän Ebban suostumaan siihen, että heidät vihittiin
vielä samana iltana. Se tapahtui erään vääpelin ja Ebban kamarineidin
Lisetten ollessa vieraina miehinä. Tämän jälkeen parooni matkustaa
Suomeen.

Viisikymmentä vuotta myöhemmin tapaamme 78-vuotisen Maunu Drakenhjelmin,
everstin veljen, joka myöskin oli nuorena rakastunut Ebbaan, Rautakylän
vanhalla rälssitilalla, missä hän asuu iäkkään emännöitsijänsä Lisette
Hallströmin ja tämän pojan Sebastianin kanssa. Lisette on sama nainen,
joka alussa esiintyi Ebban kamarineitinä ja vihkimisen todistajana. Hän
on ainoa enää elossa oleva henkilö, joka voisi todistaa, että Ebba
todella oli vihitty eversti Drakenhjelmiin. Mutta Maunu parooni on
ostanut hänen vaitiolonsa ja siten riistänyt veljensä leskeltä
Rautakylän, joka oli kuulunut everstille. Viimeksi mainittu oli yhtenä
Anjalanliiton johtajista vain 4 vuoden avioliiton jälkeen vangittu ja
viimein viety mestauslavalle. Vanha, jotenkin rappiolle joutunut Maunu
parooni näyttää olevan milteipä kokonaan Lisetten ja hänen poikansa
vallassa. Nämä ovat taivuttaneet hänet antamaan kaiken omaisuutensa
heille, toistavat toistamistaan, että everstin vihkinyt pappi oli ollut
valepukuinen rakuuna ja että vihkimätodistus on hukkunut. Vihdoin he
saavat paroonin ottamaan kuulutuksen itselleen ja Lisettelle sekä
Sebastianin lapsekseen oikeana vapaaherra Drakenhjelminä.

Kun sitten eräänä päivänä rouva Hjelm, entinen neiti Reutercrona,
tyttärentyttärensä Lottenin kanssa rajuilman yllättämänä hakee suojaa
Rautakylässä, ottaa parooni vanhan maailmanmiehen tavoin heidät
kohteliaasti vastaan, mutta Lisette kohtelee vieraita hyvin kylmästi.
Nämät viettävät yönsä everstin ja hänen puolisonsa entisessä
makuuhuoneessa. Lisette on asettanut pöytään voileipää ja suklaatia,
jonka hän on myrkyttänyt. Hän luulee myrkyttämällä vieraansa
vapautuvansa niistä ainoista henkilöistä, jotka voivat estää häntä
pääsemästä Rautakylän omistajaksi. Vanha rouva nukahtaa maistettuaan
suklaatia, ja hänen nukkuessaan Lotten löytää seinässä olevasta
salakaapista äitinsä vanhempien vihkimätodistuksen. Samassa Lisette ja
Sebastian tulevat huoneeseen, ja kun vieraat eivät olekaan kuolleet,
niin he aikovat kuristaa heidät. Sebastianin jalommat vaistot pääsevät
kuitenkin lopulta voitolle. Hän ei suostu murhaamaan vanhaa rouvaa eikä
Lottenia, jolta hän saa vihkimätodistuksen.

Viimeisessä näytöksessä vanhan paroonin omatunto vihdoin herää. Hän
huomaa, miten kavala Lisette, joka viimein vielä oli koettanut myrkyttää
hänetkin, oli ollut. Hän havaitsee myös vääryydellä riistäneensä
kälyltään hänen omaisuutensa, pyytää häneltä anteeksi ja tekee hänet
ainoaksi perillisekseen. Sebastian kiroo äitinsä ja vanha parooni kuolee
hourekohtaukseen.

Kappaleella oli hyvä menestys, mikä olikin luonnollista, koska se
sattuvasti kuvaa omaa elämäämme ja omaa aikaamme sekä tekijälleen
ominaista, valoisaa uskoa ihmisen parempain tunteiden voittoon
taistelussa alhaisia intohimoja vastaan. Sen elinvoimaa ja sen kykyä
herättää mielenkiintoa todistaa sekin, että se vieläkin kuuluu
teatteriemme jokavuotisiin ohjelmistoihin.

Fr. Pacius oli kerran pyytänyt Topeliukselta oopperatekstiä, ja
runoilija sepitti, perustaen esityksensä vanhaan kronikkaan, hilpeän
kolminäytöksisen oopperansa _Kaarle kuninkaan metsästys_. Se käsittelee
16-vuotiaan Kaarle XI:n, hänen äitinsä Hedvig Eleonoran, hänen
»kuvernöörinsä» Hornin y.m. hovikunnan oleskelua 1671 vuoden syksynä
Ahvenanmaalla, missä nuori kuningas huvittelee hirvenmetsästyksellä.
Siitä rangaistuksesta, jonka alainen eräs nuori hylkeenampuja olisi
ollut, syystä että oli kaatanut hirven, jonka nuori kuningas oli aikonut
ampua, pelastaa hänet hänen morsiamensa Leonora. Johan Gyllenstjernan
yritys ottaa haltuunsa kuningas viedäkseen hänet Tukholmaan, missä hän
pelastuisi »naisten vallasta ja koulujen vitsasta» s.o. julistettaisiin
täysi-ikäiseksi ja itse ottaisi hallituksen käsiinsä, ei onnistunut, ja
Leonora se taaskin voittaa Gyllenstjernan viekkaudellaan tehden hänen
tuumansa tyhjiksi. Kuningas sallii tyttösen korvaukseksi kaikista hänen
tekemistään palveluksista yhtyä sulhaseensa ja lahjoittaa hänelle vielä
parhaan talon Ahvenanmaalla. Gyllenstjernan lähettiläistä kuninkaan
vapauttaneet reippaat Ahvenanmaan miehet saavat veronvapauden 10
vuodeksi, ja Gyllenstjerna armahdetaan kuolemanrangaistuksesta, joka
lievennetään maastakarkoitukseksi.

Tässä oopperassa on lapsellisen satuseikkailun viehkeä sävy. Monet sen
rakkaista, raikassävelisistä lauluista ovat vuosikymmenien kuluessa
juurtuneet sydämiimme, niinkuin reipas myrskyaaria »Sen kurjaks mieheks
sanon vaan», sievonen tanssileikki »Ja tahdotteko tietää ja tarkoin
ymmärtää», ja ennen muita iki-ihana soinnukas ballaadi »Ja meren nuori
neito hän kesäiltan' käy», kolmannen näytöksen alussa oleva pirteä
markkinakuoro y.m. Minkä ihmeellisen, lumoavan kaiun Topelius onkaan
vuodattanut säkeihinsä, joissa on »musiikkia jo sanoissa, poljennossa ja
koko säerakennuksessa!» Syystä ovat arvostelijat ihailleet sitä
liikuttavaa kotitunnetta ja lämmintä isänmaallisuutta, jota tästä
runosta uhkuu ja jotka ominaisuudet ovat tehneet senkin mahtavaksi
välikappaleeksi isänmaallisten aatteiden palveluksessa.

Kaarle kuninkaan metsästys esitettiin ensi kerran maaliskuussa 1852 ja
vastaanotettiin suurella ihastuksella. Pacius oli pitänyt 74 harjoitusta
sitä varten! »Jo ensi sävelistä», kertoo Anders Ramsay, »tunsi
seisovansa omalla pohjalla ja käsitti, että nämä sävelet tulkitsivat
omaa sielunelämäämme -- olivatpa palanen omaa historiaamme». Ensi
näytöksen jälkeen oli jo riemastus yleinen, ja sikäli kuin kappale
edistyi, kasvoi innostus, ja näyttämön ja katsomon välinen ymmärtämys
syventyi yhä. Ja kun mahtava, liikuttava loppusävelmä oli lakannut
soimasta ja säveltäjä myrskyisten suosionosoitusten kaikuessa huudettiin
esiin liikutettuna ja hämillään vastaanottamaan laakeriseppeltä, kajahti
äkkiä -- ilman ennakkosopimusta, hetken tunnelman välittömänä ilmauksena
_Maamme_, koko yleisö yhtyi siihen, orkesteri säesti -- se oli
juhlahetki, josta moni sai lämpöä ehkäpä koko elinajakseen.

Samana iltana Seurahuoneella pidetyssä illanvietossa kannettiin
Topeliusta ja Paciusta »kultatuolissa», ja edellinen piti puheen, jossa
hän m.m. lausui, ettei musiikki meillä enää ollut vain muukalainen, ei
myöskään korukapine huviksi ja ajanvietteeksi -- se oli tullut
kansalliseksi tarpeeksi. Sen tyydyttämiseksi tarvittiin kunnollinen
teatteri, jonka aikaansaamiseksi jo samassa tilaisuudessa merkittiinkin
lähes 6,000 hopearuplaa. Puheenalainen ooppera, esitettiin samana
keväänä yhdeksän kertaa täpötäydelle huoneelle. Mutta ajan valonaroille
vallanpitäjille, m.m. finanssipäällikkö L.C. v. Haartmanille, kaikki
tämä oli perin vastenmielistä. Hän piti oopperan aikaansaamaa
isänmaallista innostusta valtiollisesti vaarallisena, se voisi herättää
Ruotsinajan kaipuuta ja saada yleisön unhoittamaan senaikaisen
hallituksen maallemme osoittamat hyvättyöt!

Topeliuksen etevin historiallinen kappale on v. 1853 ilmestynyt
5-näytöksinen, ylevähenkinen murhenäytelmä _Regina von Emmeritz_ jonka
aine on osaksi lainattu Välskärin kertomuksista ja jonka toiminta
tapahtuu Frankenissa olevassa Emmeritzin linnassa v. 1631.

Voitettuaan Breitenfeldin luona ruotsalaiset olivat valloittaneet
Emmeritzin linnan, johon Kustaa Aadolf ratsasti joukkojensa etupäässä ja
miekka ojossa. Regina, Emmeritzin ruhtinaan 16-vuotias tytär, on
Frankenin jesuiittain päämiehen Hieronymuksen kiihoittamana valalla
vannonut surmaavansa kuninkaan »Jumalan kunniaksi ja kristikunnan
onneksi». Mutta yksi ainoa katse jalon kuninkaan silmistä on lumonnut
hänet, hän ei voikaan suorittaa »kostoa», vaan heittää tikarin
Hieronymukselle. Uskonkiihkoinen jesuiitta ei kumminkaan päästä uhriaan,
vaan taivuttaa hänet käännyttämään Kustaa Aadolfin katolinoppiin. Regina
ilmestyykin kuninkaan Emmeritzin linnassa olevaan vastaanottohuoneeseen
ja heittäytyen hänen jalkainsa juureen hän rukoilee kuningasta luopumaan
uskostaan sekä omistamaan katolisen opin. Intomielinen tyttö ei ole
vielä ennättänyt poistua, kun pater Hieronymus keksitään vuodekomeron
esiripun takaa. Hänkin pyytää kuningasta kääntymään. Mutta kun tämä
huomaa munkin kädessä tikarin, jonka kahvassa on ristiinnaulitun kuva,
niin hän julmistuu, uhkaa musertaa Rooman ja hävittää katolinopin sekä
heitättää Reginan ja Hieronymuksen vankeuteen.

Jalomielinen kuningas vapauttaa kumminkin myöhemmin Reginan. Kuultuaan
että kuningas on joutunut hengenvaaraan Regina kiiruhtaa ruotsalaisten
luo ja kehoittaa heitä vapauttamaan kuninkaansa. Bertelin onnistuukin
päästä avuksi Kustaa Aadolfille, joka Stolzenfelsissä oli taistellut 70
miehen kanssa 2,000 vastaan, mutta kahakassa viimein suistunut hevosensa
selästä ja joutunut vangiksi. Menestyksestään ja voitosta riemuiten,
mutta verta vuotavana Reginakin palaa taistelusta pelastettuaan
kuninkaan hengen. Ruhtinas antaa tyttärelleen anteeksi, mitä tämä on
rikkonut, ja siunaa hänet. Mutta nyt Reginan voimatkin ovat loppuneet.
Hän kuolee ja sanoo kuolevansa Kustaa Aadolfin tähden, jota hän
rakastaa. Hän pyytää kuningasta »voittamaan ja olemaan suuri, olemaan
kostamatta, pyytää häntä sovittamaan omiatuntoja, ei niitä kukistamaan».
Sotilaat tekevät kunniaa Reginan kuolleen ruumiin ääressä, jonka yli
ruhtinas ja kuningas ojentavat toisilleen kätensä.

Helppo on huomata, miten Topeliuksen sankarit tässä, niinkuin yleensä
hänen runoudessaan, esiintyvät aatteiden palvelijoina. Ihmisoikeutta ja
ihmishenkiä syvästi kunnioittava Kustaa Aadolf edustaa rauhan ja
sopusoinnun jaloja aatteita, Hieronymus mitä hillittömintä, sokeinta
uskonvimmaa. Ja näiden kahden niin erilaisen henkilön vaikutuksen
alaiseksi Regina joutuu. Tämä johtaa hänet siihen ankaraan ristiriitaan,
joka on näytelmän ytimenä ja joka vähitellen riuduttaa hänen voimansa ja
tuottaa hänelle kuoleman. Hartaana katolilaisena hän on vannonut
Hieronymukselle surmaavansa uskonsa vihollisen, -- vaikkakin se seikka,
että Jumalan äiti voi »käskeä rikosta», murhaa, saattaakin hänen
turmeltumattoman mielensä myllerryksiin -- ja kun yritys ei onnistu, hän
lupaa käännyttää kuninkaan »oikeaan» uskoon. Mutta Kustaa Aadolfin
suuret ominaisuudet vaikuttavat vastustamattomalla voimalla nuoreen
tyttöön, hän on jo rakastunut mieheen, jota hänen pitäisi vihata, ja
valansakin hän on rikkonut. Tämän ristiriidan aiheuttama sisäinen
taistelu on niin kova, että se lopulta murtaa hänen voimansa ja
hämmentää hänen järkensä, niin että hän luulee olevansa Judith.
Lempeämielinen rippi-isä Helmbold, jolle hän on tunnustanut rikoksensa,
vapauttaa hänet kaikesta syyllisyydestä. Varjot hälvenevät, hänen
rikkirevitty sielunsa saa rauhaa ja hän tahtoo elää ... kuollakseen.
Panemalla oman henkensä alttiiksi hän pelastaa ihannoidun sankarinsa ja
kuolee saatuaan uskoa hänelle ihmisyyden suurinten aatteiden
toteuttamisen. Regina on siis mitä hartain aatteiden palvelija, samalla
kuin hänen aitoinhimilliset, mitä syvintä myötätuntoa herättävät
kärsimyksensä, hänen ankarat sieluntaistelunsa tekevät hänet kappaleen
pääsankarina kauttaaltaan traagilliseksi.

Kappaleen osaksi tullut arvostelu ei ollut niin suotuisa kuin edellisten
teosten. Samalla kuin sen muodollisia ansioita ylistetään, moititaan
m.m. sitä, että liian lukuisa joukko episoodeja, syrjäkohtauksia, jotka
eivät riipu päätoiminnasta, on kokonaisuutta särkemässä ja vaikutelmaa
heikontamassa. Kustaa Aadolfia pidetään erinomaisesti piirrettynä,
Reginaa heikompana. Yksilöittämistä pidetään melkoista syvempänä ja
rikkaampana kuin esikoisnäytelmässä ja ennen kaikkea: »toiminnan aihe,
sen kehitys, sen loppukohta eivät putkahda esiin ulkonaisten
olosuhteiden vaikutuksesta -- ne kasvavat esiin miltei yksinomaan
persoonallisuuden omasta sydämestä.» -- Se menestys, mikä Regina von
Emmeritzillä oli näyttämöllä -- sitä näyteltiin yhden kuukauden kuluessa
seitsemän kertaa, joista kolme kertaa korotetuilla hinnoilla -- osoittaa
jo sekin, että suuren runoilijan niin kauniilla tavalla esiintuomat
aatteet herättivät vilkasta vastakaikua jo hänen aikalaisissaankin.

Niinkuin aikaisemmin esitetystä käynee ilmi, oli 1850-luvun myöhempi
viisivuotiskausi edelliseen verrattuna melkoisesti valoisampi. Edistystä
oli huomattavissa usealla, niinkuin esim. taloudellisella alalla,
kansalla alkoi jo sanomalehtien välityksellä olla vaikutusta hallituksen
päätöksiin, ripeätä toimintaa oli havaittavissa monella taholla
todistaen, että kansallinen herätystyö ei ollut jäänyt hedelmättömäksi.
Niinpä virisi m.m. kysymys oman talon hankkimisesta »maan toivolle»,
Suomen ylioppilaille. Palavalla innolla ja uhrautuvaisuudella koottiin
rakennettavaa ylioppilastaloa varten varoja kaikkialta maasta. Se
tapahtui kirjallisten iltamien, arpajaisten, konserttien ja
seuranäytelmien avulla. Erästä tällaista seuranäytelmää varten Topelius
kirjoitti kaksinäytöksisen _Saaristoseikkailu_ nimisen pikku
huvinäytelmänsä, jota pääkaupungin hienosto näytteli, niinkuin
aikaisemmin oli ollut Kaarle kuninkaan metsästyksenkin laita.
Vähäpätöinen tilapäiskappale, jossa kerrotaan herttua Aadolf Fredrikin
ja hänen ystävänsä, parooni Sporren seikkailuista Helsingin saaristossa
v. 1767, esiintyy vaatimattomana, mutta miellyttää vieläkin reippaalla
iloisuudellaan ja lauluillaan sen lisäksi, että sekin lämpimällä
isänmaallisuudellaan vaikuttaa vapauttavasti ja kohottavasti.

Toinen tilapäinen pikkunäytelmä oli »talvikappale» _Sotavanhuksen
joulu_, mikä aiheutui näihin aikoihin virinneestä vilkkaasta
myötätunnosta 1808 vuoden sotavanhuksia kohtaan, joiden huonon tilan
parantamiseksi pantiin toimeen iltamia ja toimitettiin julkaisuja.
Kappale kuvaa vanhaa korpraali Kaukosta, yhtä noista tuhansista
vaatimattomista sotureista, jotka ovat uhranneet kaikki isänmaansa
puolesta pyytämättä mitään palkkaa. Hänen kotipitäjänsä antoi hänelle
viimein vanhan päivän varaksi pienen torpan, ja 6 tynnyriä rukiita
vuodessa kuolinpäivään asti. Riitta muori, torpan entinen asujain, joka
oli luullut Kaukosta tavalliseksi mieronkiertäjäksi, tuntee hänet
viimein samaksi mieheksi, joka sodan aikana, kun vihollinen poltti
kirkonkylän, oli pelastanut hänet ja hänen äitinsä liekeistä, ja
»Sotilaspoikaa» laulava Erkki Boman tahtoo käydä isävainajansa
sotatoverin koulua ja tulla hänen kaltaisekseen kelpo mieheksi.

Olemme ennen maininneet, että Topelius oli harras taiteen eikä suinkaan
vähimmin teatterin ystävä. Hän sanoo m.m. oikean näytelmätaiteen, jolla
on jalo sisällys, työskentelevän elämän korkeinten ja tosinten aatteiden
palveluksessa. Teatteri ei ollut hänelle ainoastaan koulutapoja varten,
vaan paljon enemmän, »koska kaikki oikea taide kohottaa.» Hän kuului
teatteriyhtiön johtokuntaan, ja suurella mielenkiinnolla hän otti osaa
kaikkeen, jolla oli yhteyttä teatterin kanssa. Niinpä hän mitä
lämpimimmin kannatti uuden teatteritalon aikaansaamista. V. 1860 se
valmistuikin, ja sen vihkimistilaisuuteen runoilija sepitti
nelinäytöksisen Kalevalanaiheisen satunäytelmänsä _Kypron prinsessa_.
Tähänkin kappaleeseen siroiteltuihin lauluihin on Fr. Pacius sovitellut
ihanan sävellyksen. Sitäkin näyteltiin pääkaupunkilaisten
taiteenharrastajain avulla.

Topelius antaa kappaleessaan Lemminkäisen purjehtia ihanaan Kypron
saareen, josta hän ryöstää ylpeän, kauniin Chryseis nimisen
kuninkaantyttären. Kuninkaan käskystä kyprolaiset saapuvat päällikkönsä
Medonin johdolla Pohjolaan vaatimaan Chryseistä takaisin. Tämä saa
vapaasti valita ja jää Lemminkäisen luo, johon hän on rakastunut.
Talvehdittuaan Pohjolassa kyprolaiset jäitten lähdettyä keväällä
suoriutuvat paluumatkalle. Chryseis eli Kyllikki, millä nimellä hän
täällä on tunnettu, kutsutaan läksiäistansseihin. Hän ensiksi kieltäytyy
lähtemästä, mutta kuullessaan laulettavan kitaralla säestettyä
kotimaansa ihanaa laulua: »Laps Hellaan, älä vaihda pois» hän ei jaksa
vastustaa, vaan menee rantaan sanoakseen jäähyväiset lähteville
kansalaisilleen. Mutta nämä ryöstävätkin hänet mukaansa. Kuultuaan tämän
Lemminkäinen suuttuu ja lähtee sotaretkelle. Merellä kyprolaiset
joutuvat myrskyn valtaan, joka ajaa Medonin laivan takaisin Pohjolaan,
ja Kyllikki ja Lemminkäinen tapaavat taas toisensa. Lemminkäinen ei enää
huoli hänestä. Hyljätty Kyllikki poistuu epätoivoisena. Lemminkäinen
lähtee sotaretkelle Pohjolaa vastaan ja joutuu viimein manalaan, josta
äiti hänet pelastaa. Palava oli Kyllikin rakkaus ollut, mutta
äidinrakkaus on kuolemaakin voimakkaampi. Kyllikki vaipuu kalliolle, ja
kyprolaisten kuoro laulaa, että se, joka uskaltaa rakastaa, hän voittaa
kaikki.

Huolimatta lumoavan kauniista Hellaanlaulusta, somasta myllylaulusta ja
kauniista kuoroista, lukuisista runollisista yksityiskohdista ja
ihanteellis-isänmaallisesta sävystään tämä kappale ei tehnyt näyttämöltä
niin valtavaa vaikutusta kuin Kaarle kuninkaan metsästys. Menestys oli
kumminkin suuri, Maamme laulu soitettiin ja laulettiin esiripun
laskettua, tekijä, säveltäjä ja näyttelijät huudettiin esiin ja lopuksi
laulettiin Suomen laulu. Ymmärrettävä onkin muuten, ettei tämä kappale
voinut ihastuttaa yleisöä yhtä välittömästi kuin Topeliuksen ooppera.
Hänen mielikuvituksensa lento tuntuu ylen rohkealta ja oikukkaalta,
kun hän tekee tutun pohjolaisen Kyllikkimme kyprolaiseksi
kuninkaantyttäreksi, antaa Lemminkäisen asetoverin Tieran työstää hänen
hovineitinsä Anemotiksen j.n.e. Tietenkin tällaisen utuisen
satunäytelmän onnellinen esittäminen sen lisäksi edellyttää
näyttelijöissä taiteellista kykyä ja näyttämökoneistoa, jota meillä
tällöin vielä ei voinut olla, ja -- lieneekö vieläkään?

Puhtaasti kotimaista näyttämöä näihin aikoihin ei vielä voitu saada
aikaan, mutta siihen kumminkin vakavasti pyrittiin. Perustamalla
teatterioppilaskoulu, joka sitten toimikin vuosikymmenen ajan,
koetettiin toteuttaa tämä aate. Senkin homman sieluna olivat Topelius ja
Cygnæus. Ja he tahtoivat, »että teatteri asettaisi suomalaisen kansan
näyttämölle, elähyttäisi sen hyveitä, ruoskisi sen hulluuksia ja selvin,
sattuvin kuvin kohottaisi sen isänmaallisuutta». Ettei tämä ohjelma
suinkaan jäänyt kokonaan toteuttamatta osoittaa jo se seikka, että pian
tämän jälkeen samana vuonna esitettiin useita kotimaisia kappaleita,
joista ennen muita mainittakoon Runebergin En voi ja Wecksellin Daniel
Hjort. -- Kuvanveistoa ja kuvanveistäjiäkin Topelius lämpimästi suosi.

Oli jo aikaisemmin puhe siitä, että Topeliuksen todelliset ystävät eivät
suinkaan häntä hylänneet sen kannan johdosta, jolle hän asettui 1854
vuoden sotatapahtumiin nähden. Vähitellen yleinen mielipidekin muuttui
hänelle suopeammaksi, aikaisemmat hyvät välit palautuivat. Sitä todistaa
m.m. sekin, että Topelius taas valittiin promotsionirunoilijaksi. Hän
sepitti _Sota valosta_ nimisen Kalevalanaiheisen laulun 31 p. toukok.
1860 seppelöidyille maistereille. Kansan on herättävä, kansan on
kohottava ja lakkaamatta pyrittävä _valoa_ kohti, siinä tämän
ylevähenkisen runoelman ydin, ja sen loppusäkeissä lämminsydäminen
runoilija kehoittaa nuoria Jumalan ja valon voimalla menemään
vaskivuoren pimeihin komeroihin kohottaakseen tämän kansan vuosisatain
yöstä auringon valoon.

Emme saata olla ihmettelemättä Topeliuksen hämmästyttävää
tuotteliaisuutta, kun muistamme, että hän samoihin aikoihin, jolloin hän
sepitteli Välskärin kertomukset ja nyt mainitut näytelmänsä, vielä
ennätti kirjoittaa useita hänen omaa aikaansakin kuvaavia novelleja.
Semmoisia olivat 1850- ja 1860-luvuilla ilmestyneet Kulta-aave, Brita
Skrivars, Viheriä kamari Linnaisten kartanossa, Driva neiti, Vinsentti
aallonhalkaisija, Mirabeau täti ja Pastorinvaali Aulangossa.

_Brita Skrivars_ on liikuttava kertomus tahdonlujasta »Amerikan
leskestä», joka ei taivu eversti Richardsonin naimisehdotukseen, koska
hän voi »antaa uskonsa» vain yhden kerran. Kun hänen kevytmielinen
miehensä viimeinkin palaa Amerikasta hattu täynnä kultarahoja, antaa
Brita iloissaan siitä, että hänen kauan merillä ollut poikansakin palaa
kotiin, anteeksi hänelle hänen huikentelevaisuutensa, mutta vain --
erotakseen hänestä. -- _Driva neiti_ oli »Kersantiksi» sanotun isänsä,
erään maalaispapin rajattomassa vapaudessa kasvatettu lapsi, verraton
hiihtäjä ja ampuja. Hänen povessaan oli sydän, joka sykki lämpimästi
kaikille sairaille ja hädänalaisille. Isä päätti lähettää tyttärensä
Ouluun, »että hän ihmistyisi ja oppisi soittamaan fortepianoa». Mutta
tyttö otti täti Lucienkin kasvatuksen leikin kannalta: maaherran
tanssiaisissa hän sekoitti katrillin, tanssikoulussa hän »hyppäsi
harakkaa» keskellä masurkkaa, kerrotaanpa hänen »panneen kampia» pojille
ja tukistaneen tanssimestaria! Eräässä näytäntötilaisuudessa hän
»näpsäytteli» omenansiemeniä tuttaviensa kasvoille ja pommitteli
näyttelijöitä omenilla. Oravanpoikasta ei voitu kesyttää. Ennenkuin
hänet lähetettiin kotiinsa, ehti hän kumminkin näyttää, mihin hän
kelpaisi päästessään oikealle alalleen. Hän pelasti hukkumasta vanhan
majurin, joka oli kolmella hevosella ajanut Merikoskeen. Hän päätti
päivänsä maalla onnellisena äitinä ja puolisona.

_Vinsentti aallonhalkaisijalla_ on merkityksensä Helsingin
ylioppilaselämän kuvauksena. Siinä on paljon nuorukaiselämän reippautta
ja uhkarohkeutta, ylimielistä hurjastelua, paljon valoisia
tulevaisuudentoiveita, paljon kaihoilevaa surunvoittoisuutta ja
särkyneitä illusioneja. Useat näiden kuvausten sankareista ovat
todellisia henkilöitä, niinkuin esim. Lambert Severin Björck. Elävän
esikuvan mukaan leikattu on niinikään _Mirabeau tädissä_ -- täti itse
lienee mielikuvituksen luoma -- tuo verraton, kaikkialla läsnäoleva
»pörhötakki», joka »ensimäisellä rautatiematkalla» ei väsy auttamasta
kertomuksen sepittäjää, »19-vuotiasta tyttöä» ja hänen omaisiansa. Tuo
käytännöllisen elämän arvoja lakkaamatta ylistelevä, karkeakourainen
»seppä» kuuluu olleen Vuoksen luona aikanaan maatilan omistanut ja m.m.
Helsingin-Hämeenlinnan rautatien rakentamiseen osaaottanut
koneinsinööri.

On syystä väitetty, että »historia on Topeliuksen mielikuvituksen
virkistysjuomana» ja että hän niissä novelleissaan, joilla ei ole
historiallista pohjaa, turvautuu mitä erilaisimpiin aineksiin saattaen
yhteen ihmisiä kaikilta maailman ääriltä kasaten uteliaisuutta
jännittäviä, mitä uskomattomimpia sattumia, mikä kaikki vain tekee
vaikutuksen epämääräiseksi ja sekavaksi. Niinpä _Viheriä kamari
Linnaisten kartanossa_ kaikesta jännittävyydestään huolimatta
salaovineen ja kaapeissa kummittelevine vanhoine täteineen jättänee
kehittyneen lukijan verrattain kylmäksi, ja mitä vihdoin _Aulangon
pastorinvaaliin_ tulee, lienee se osaltaan lisätodistuksena sille
mielipiteelle, että Topelius onnistuu huonoimmin niissä novelleissa,
joissa historiallinen aines on niukin.

Historiallisista romaaneista käsittelee _Ljungarsin taru_ niitä aikoja,
joina piispa Arvid Kurki oli kirkon ja maan ensimäisenä miehenä ja
Kristian Tyranni Tukholman verilöylyn jälkeen, Hemming Gaddin ja
Junkkari Tuomaan avulla, koettaa saattaa valtaansa maamme, jonka
hillittömän aatelin vallattomuus ja vallanhimo olivat hävittäneet.
Muuten ovat Bo ja Sten veljesten veriset kahakat ja heidän niistä
johtuva surmansa sekä heidän lastensa onnettomat elämänvaiheet tämän
surullisen tarinan ytimenä. Sitä ennen ilmestyneet _Vernan ruusut_ ja
sitä seuraava _Kuninkaan hansikas_ kuvaavat Kustaa III:n aikoja ja
myöhemmin ilmestyneet _Nuoruuden unelmat_ Kustaa II:n Aadolfin ja
Sigfrid Aaronpojan aikuisia oloja ja tapahtumia. Äsken ja nyt viimeksi
mainituita novelleja Topelius muutteli ja julkaisi niistä valikoiman
nimellä _Talvi-illan tarinoita_ (3 jaksoa, vv. 1880, 1881, 1896-97).

       *       *       *       *       *

Hilpeämielinen ja herttainen runoilijamme sai kokea useita perhesuruja.
Niinpä armahtamaton Tuoni v. 1858 tempaisi häneltä vain vuoden vanhana
hänen toisen poikansa _Sakari Rafaelin_ ja niinikään v. 1862
kolmivuotiaan tyttären _Roosa Emilian_. Jo kuusi vuotta ennen
Topelius oli tehnyt toisen ulkomaanmatkansa käyden m.m. Saksassa
ja Ranskan pääkaupungissa palaten Köpenhaminan ja Tukholman kautta
rakkaaseen Mainiemeensä. Matka oli ollut hyvin virkistävä ja
kehittävä. Niitä moninaisia vaikutteita, joita Topeliuksen
kaikelle inhimilliselle altis mieli oli vastaanottanut, hän
kuvaili pirteissä matkakirjeissään, jotka hän otsakkeella _Itämeren
eteläpuolella_ julkaisi sanomalehdessään. Äsken mainituista
kuolemantapauksista johtuvaa suruansa lievittääkseen ja omaa tähän
aikaan jossain määrin heikennyttä terveyttään parantaakseen Topelius
keväällä 1862 lähti kolmannelle ulkomaanmatkalleen oleskellen
alkukesästä Ruotsissa. Siellä hän jatkoi matkaansa Köpenhaminan
kautta Lontooseen ja kertoo sitten julkaisemissaan Lontoonkirjeissä
matkalla tekemistään kokemuksista ja havainnoista. M.m. hän Englannin
pääkaupungissa parhaillaan toimeenpannun maailmannäyttelyn johdosta
huomauttaa, kuinka tärkeätä olisi, että Suomi, eurooppalaisen
sivistyksen äärimmäinen rajamaa pohjoisessa, olisi kunnollisesti
edustettuna tällaisissa tilaisuuksissa.

Ruotsissa ollessaan Topelius tietysti oli liittynyt maanmiehiinsä, ja
näiden kesken oli Marstrandissa perustettu pursiklubi, jonka jäsenten
ulkonaisena yhdistimenä oli sinivalkoinen lippu. Seuraavana vuonna
runoilija julkaisi Helsingfors Tidningarissa runonsa _Suomen lippu_,
joka sai virikettä Marstrandinmuistoista, ja vaikka runo ei tahtonut
»sekaantua politiikkaan ja väripolemiikkiin», lausui se kuitenkin
tekijänsä mielipiteen lippukysymyksessä. Siihen aikaan keskusteltiin
näet kiihkeästi omasta lipusta maallemme ja Topelius oli sitä mieltä,
että sininen ja valkoinen olivat Suomen värit. Hän laulaa runossaan
m.m.:

    Lyö tuulta, liehu riemuiten
    sa, liina Suomen toiveiden.
    Ja nouse kunniahan!
    Sylistä riennä sataman
    värisnä aavan ulapan
    sen aaltoin pauhinahan!
    Sun liehuissas
    niin Suomestas
    maat merten taa
    ne viestin saa.
    Lyö tuulta, liehu riemuiten
    sa, liina sinivalkoinen!

Ajat olivat levottomat ja varottiin sodan puhkeamista Venäjän ja Ranskan
välillä. Snellmankin lausui mielipiteensä lippukysymyksessä ja piti sen
esilleottamista silloisissa oloissa vaarallisena. Hän näyttää kumminkin
katselleen asiata liian synkältä kannalta. Seurauksena oli vain että
kansallistunto sai lisävirikettä ja sangen yleisesti ruvettiin
käyttämään sinivalkoista lippua. Sanoimme aikoja sodanuhan vuoksi
levottomiksi, mutta 1860-luvun alkupuoli antoi, niinkuin jo aikaisemmin
kerrotusta ilmenee, maallemme runsaasti ilonaiheitakin. Itsevaltainen,
sananvapautta ja valtiopäiviä vastustava kreivi Berg, joka oli
riitaantunut ministerivaltiosihteeri Armfeltin kanssa, sai omasta
pyynnöstään virkaeron, uusi valtiovarainpäällikkö järjesti Suomen ja
Venäjän kauppasuhteet ja pani alkuun rahakannan uudistamisen, minkä
hänen seuraajansa J.V. Snellman saattoi loppuun. Käydessään 1863 vuoden
kesänä Suomessa Alexanteri II suostui Snellmanin ehdottamaan kotimaisten
kieltemme käyttämistä koskevaan asetukseen. Se sisälsi, että suomi 20
vuoden kuluessa, ruotsin edelleen pysyessä virallisena kielenä, olisi
katsottava tasa-arvoiseksi ruotsin kanssa kaikessa, mikä koski maan
suomalaista väestöä. Samana kesänä kutsuttiin Suomen valtiosäädyt
kokoontumaan seuraavana syksynä valtiopäiville, ja keisari itse saapui
niiden avajaisiin pitäen kauniin puheen, jossa hän m.m. lausui
kunnioittavansa »niitä perustuslaillis-yksinvaltaisia periaatteita,
joita Suomen kansa kannattaa ja jotka ovat kasvaneet kiinni maan
lakeihin ja laitoksiin». Näillä valtiopäivillä säädyt m.m. myönsivät
varoja kansakoulujen perustamiseen ja rautatieverkon laajentamiseen --
Hämeenlinnan ja Helsingin välinen rataosa oli jo valmis. »Kotitarpeen
poltto» maassa lakkautettiin, hyväksyttiin kuntain itsehallintoa koskeva
laki ja saatiin aikaan painovapauslaki, joka kumminkin pysyi voimassa
vain pari vuotta.

Niinkuin aikaisemmin kerroimme, tapahtui Topeliuksen yksityisessä
elämässä näihin aikoihin se edullinen muutos, että hänet nimitettiin
hakemattansa vakinaiseen Suomen, Venäjän ja Pohjoismaiden historian
professorinvirkaan. Luonteenomaisella tunnollisuudellaan ja tarmollaan
miehuutensa parhaissa voimissa oleva runoilija antautuu uuden toimensa
tehtäviin, joskaan hänellä ei ollut varsinaisen tiedemiehen kaikkia
edellytyksiä. Topeliuksen historialliset tiedot olivat yhteydessä laajan
maantuntemuksen kanssa, ja aikaisimman yliopistollisen opettajatoimensa
hän alkoikin luennoimalla Suomen maantiedettä. Kuulijakunta oli aluksi
vähälukuinen, johon oli syynä se, että Topelius, niinkuin olemme
kertoneet, oli joutunut sangen yleiseen epäsuosioon 1854 vuoden sodan
johdosta lausumiensa mielipiteiden vuoksi. Mutta tulipa kerran »koko»
käännös, ja jää murtui. Eräs mestarillinen kuvaus Pohjanmaan luonnosta
ja kansasta miellytti niin suuresti kuulijoita, että niitä seuraaville
luennoille tulvi joukoittain, ja vähitellen oppisali alkoi käydä liian
ahtaaksi lukuisalle kuulijakunnalle, johon myöskin kuului naisia. Eräs
Topeliuksen entinen oppilas, professori E.G. Palmén, on huomauttanut,
että Topelius ei pannut pääpainoa vuosilukuihin, päivämääriin, ehkei
aina tärkeihin tosiasioihinkaan, mutta hän näytti kuulijoilleen ja
lukijoilleen suurten aatteiden syntyä ja kasvua sekä kuvasi heille
ihanteiden vaivalloista taistelua, jolla oli suurempi merkitys kuin jos
hän olisi pyhittänyt koko elämänsä erityiskysymysten selvittämiselle.
-- -- Tuntuu kenties monen ammattitutkijan ylpeydelle nöyryyttävältä, että
hänen sitaateilla ja oppineilla muistutuksilla täytetyt tieteelliset
teoksensa, vaikka edustavat vuosikausien uutteraa työtä, eivät anna niin
täydellistä ja mieltä ylentävää kuvaa jostakin ajasta kuin Välskärin
kertomukset, Ljungarsin taru, Suomen herttuatar, Kuninkaan hansikas,
mutta niin se sittenkin on. Nuorten innostuksen juhlahetkiksi
muodostuivat etenkin ne tilaisuudet, joissa Topelius suurin piirtein
kuvaili kokonaista aikakautta tai niitä aatteita, jotka olivat jonkun
historiallisen kehityskauden tai sen vaikuttavien henkilöiden
johtotähtenä. »Tutkijaksi ei kyllä Topeliuksen luentojen kautta
opastunut, mutta muistoja elinajakseen sai tarkka kuulija sekä
vanhuuteen asti leimuavaa innostusta, isänmaanrakkautta, kun rakastettu
opettaja, historioitsija ja runoilija yhtaikaa, loi kuvan muinaisuuden
vaihtelevista tapauksista».

Epäilemättä piili Topeliuksen suuruus historioitsijana ainakin osaksi
siinä, että hän »tunsi ihmiskunnan suuren sydämen sykinnän eri
aikakausina» ja että hän saattoi oppilaansakin sitä tuntemaan. Kuvaava
piirre hänen historiantutkimuksessaan on sekin, että hän hakee _ihmistä_
sankareissansa ja koettaa tunkeutua heidän henkilöönsä päästäkseen
perille heidän tekojensa vaikuttimesta. Tyhjentymätön on hänen
myötätuntonsa kansan pohjakerroksia kohtaan, näitä syviä rivejä kohtaan,
joiden sitkeä, kukistumaton voima kantaa raskaimmat taakat ja saattaa
vihollisen runteleman maan jälleen kukoistamaan mitä hirvittävintenkin
hävitysten jälkeen. Ja ylevän aatteen palvelijat ne historiassakin ovat
hänen sankarinsa; ne, jotka kykenevät voittamaan oman itsensä,
alistumaan yleisen menestyksen hyväksi, ne ja vain ne voivat edistää
kansan ja ihmiskunnan onnea.

Se luottamus ja rakkaus, jota nuoriso oli ruvennut niin runsain määrin
osoittamaan innokkaalle opettajalleen, kasvoi kasvamistaan ja ilmeni
siinäkin, että nuoret usein pyysivät häntä tulkitsemaan niitä tunteita,
jotka sen povessa liikkuivat. Eikä sen miehen puoleen, joka oli
sepittänyt ylevähenkisen ja innostuttavan Ylioppilaslaulun, turhaan
käännyttykään. Niinpä Topelius Vaasan lukiolaisten pyynnöstä kirjoitti
_Vaasan marssin_ pitäen kohtuullisena, että »heillä oli oma laulunsa,
jonka ympärille he voivat kokoontua ikäänkuin kotiseutunsa lipun
ympärille, joka on kehoituksena heille kaikkeen jaloon ja hyvään».
Lähettäessään sydämiä sytyttävän ja reipaspoljentoisen marssinsa Vaasan
lukiolaisille Topelius oli pyytänyt heitä pitämään sitä omanaan ja
laulamaan sitä sukupolvesta sukupolveen maan kunniaksi ja omaksi
ilokseen. Tämä toivomus on jo toteutunut, sillä tätä marssia on
innostunein mielin soitettu ja laulettu lukemattomissa iltamissa ja
juhlissa kautta maan aina sen syntymäajoilta näihin päiviin asti. Yhtä
kuvaava kuin on runoilijan vaatimattomuudelle hänen ilonsa siitä, että
laulu oli, niinkuin hän itse lausuu, saanut mahtavat siivet Collanin
raikkaasta, kauniista ja nuorekkaasta sävelestä, on taaskin se laulussa
lausuttu valoisa ja vankka luottamus, että maan onni ja menestys
riippuvat sen nuorisosta:

    Et turvatta sa, Suomi, jää.
    On vankka pohjas ranta tää,
    ja muuris meidän olla suo,
    jot' eivät myrskyt maahan luo.
    Pois unteluus,
    ja hervakkuus!
    Niin onnehen
    maan pohjaisen
    vie kunto, työ sen poikien.

Verraten lyhyen ajan Topelius oli toiminut koulunopettajana. Mutta
paitsi etevällä yliopistollisella opettajatoimellaan hän tämän
jälkeenkin monella tavalla osoitti, että hän koulua ja kasvatusasioita
harrasti. V. 1864 perustettuun _Helsingin Kasvatusopilliseen
yhdistykseen_ hän liittyi jo alusta ja kuului neljäntoista vuoden
kuluessa sen aikakauskirjan toimitukseen. Hän antautui innolla
kannattamaan niitä uudistuspyrintöjä, jotka puheenalaisella ja
seuraavalla kymmenluvulla on havaittavissa koulun alalla. Hän on jyrkkä
vastustuksen mies, mutta aavistaen, ettei hän yksin voisi murtaa ajassa
vallitsevia ennakkoluuloja hän eräässä mainitussa aikakauskirjassa
julkaisemassaan riitakirjoituksessa epätoivoisena valittaa, että oli
lähtenyt kuljettamaan puulaivaa taisteluun monitooreja vastaan. Hänet
tietysti ensi törmäyksessä ammuttaisiin upoksiin, hän oli vaipuva
pohjaan eikä hän ollut kyennyt ampumaan edes vuotoakaan niihin
pansaroituihin järjestelmiin, joita lukuisilla hevosvoimilla
kuljetettiin eteenpäin ajan valtaväylässä. Vaatimattomana niinkuin
ainakin Topelius ei katsonut tällä alalla olevansa asiantuntija, ja
kuitenkin hänen lausuntonsa osoittavat, että hän oli perehtynyt sekä
Rousseaun, Pestalozzin että Herbartin oppeihin. Hänen lausuntonsa saivat
sitä suuremman kantavuuden, kun niissä tämän lisäksi niin kauniisti
kuvastuivat hänen käsityksensä koulunopettajan toimesta korkeana
elämäntehtävänä ja hänen lämmin rakkautensa lapsiin ja nuorisoon.
Oppikoulumme pahin vika, joka siis kipeimmin kaipasi parannusta, oli
Topeliuksen mielestä siinä, että keskiaikaista perintätapaa noudattaen
yksipuolisesti pidettiin silmällä järjen kehittämistä ja tietojen
kokoamista. Täten kasvatin siveelliset avut, hänen tahto- ja
tunne-elämänsä, jäivät vaille sitä ravintoa, joka niiden luontaiselle
kehitykselle oli välttämätön. Siten koulu vain puolinaisesti täytti
tehtävänsä, jonka päämääränä kumminkin on koko ihmisen kasvattaminen.
Myöntäen älyn kehittämisen suuren tärkeyden Topelius toi pontevasti
esiin, että sen ohella oli kasvatettava lujia, rohkeita luonteita, jotka
oikeudentunnon ja isänmaanrakkauden johtamina pystyivät kieltämään
itsensä ja, jos vaadittiin, vieläpä mieskohtaisestikin puolustamaan
maatansa vaaran hetkellä. Lähtien väitteestä, että kansa, joka ei kykene
puolustamaan itseään, ei myöskään ansaitse elää, Topelius johtuu niin
jyrkkään vaatimukseen kuin että aseharjoitukset oli otettava
poikakoulujen aineisiin. Hän pelkää, eikä syyttä, että isänmaanrakkaus,
uhrautuvaisuus ja muut tällaiset käsitteet jäävät oppilaille tyhjiksi ja
sisällyksettömiksi, ellei heitä johdeta likeiseen kosketukseen elävän
elämän, kansansa ja maansa kanssa. Nuoriso oli saatettava kansan- ja
luonnonelämän yhteyteen jalkamatkojen sekä loma-aikoina toimeenpantujen
vene- ja muiden retkien avulla. Nuorten tuli ottaa osaa maalaistöihin,
kansanjuhliin j.n.e. Tyttökouluissa on entisten aineiden lisäksi
opetettava lasten- ja sairashoitoa, muuten tytöt eivät saisi selvää
käsitystä velvollisuuksistaan ihmiskuntaa kohtaan.

Topelius oli tahtonut lausua vain joitakuita koulutoiminnan johtavia
aatteita. Niiden sovelluttamisen käytännössä hän jätti asiaaymmärtäville
ammattimiehille. Vain muutamiin näistä aatteista olemme tässä voineet
viitata, mutta nämäkin lyhyet viittaukset riittänevät osoittamaan, miten
tosi-inhimillinen ja samalla isänmaallinen ja kansallinen runoilijan
kouluihanne oli. Kuinka raitista ja tervettä olikaan se uusi, jolla
Topelius tahtoi nuorruttaa ja parantaa kouluolojamme, kuinka oikeutettu
se vaatimus, että ajatuksen ja todellisuuden maailma olivat saatavat
likeisempään yhteyteen keskenään ja että oppilasta oli kasvatettava
yhteiskuntaelämää varten. Tälläkin alalla hän lausui mielipiteitä,
joista monet vasta meidän aikoinamme ovat toteutuneet, ja se seikka,
ettei kaikkia hänen lausumiansa aatteita ole voitu toteuttaa, ei
suinkaan todista, etteivät nekin silti saata olla täysin oikeutettuja.

Luonnollista on, että Topelius oli mieskohtaisessakin kosketuksessa
koulunuorison kanssa. Hän oli kerran muutamia vuosia ennen kuolemaansa
lausunut, että hänen suurelta osalta tuli kiittää koulujen nuorisoa
siitä, jos hän vielä pitkän elämänsä iltahetkinä oli säilyttänyt jotakin
nuoruutta. Eritoten Helsingin ruotsalainen tyttökoulu joutui runoilijan
elämän viimeisinä vuosikymmeninä hänen mielenkiintoisen huomionsa ja
erityisen harrastuksensa esineeksi. Hän toimi sen kouluneuvoston
puheenjohtajana, puhui sen vuositutkinnoissa, kuunteli opetusta ja oli
aina tervetulleena vieraana ja rakkaana ystävänä mukana koulun
toimeenpanemissa juhlissa. Hän kannatti lämpimästi naisen oikeutta
kaikenpuoliseen sivistykseen, täysin oivaltaen, että ainoastaan
semmoisen sivistyksen saaneista naisista saattoi tulla kelvollisia
kasvattajia ja äitejä. Hän oli monivuotisessa, läheisessä kosketuksessa
tämän koulun opettajiston ja oppilaitten kanssa vaikuttaen aina hyvin
harkituilla ja hyväntahtoisilla neuvoillaan valtavasti oppilaitoksen
sisällisen elämän kehitykseen.

Kasvatusopillisia periaatteitaan Topelius on sovelluttanut
julkaisemissaan luku- ja oppikirjoissa _Luonnon kirjassa_, joka ilmestyi
v. 1856, ja _Maamme kirjassa_ v. 1875. Jälkimäisen teoksen ensimäisen
painoksen esipuheessa tekijä lausuu, että »ainoastaan paras on kyllin
hyvä nuorisolle» ja että hän oppilaitoksille ja maallemme antaa parasta,
mitä voi. Vaatimattomasti tekijä lisää, että paras, mitä hän voi, on
niin kaukana parhaasta toivottavasta, että hän pitää kirjaansa vain
perustuksena, jolle jälkeen tulevaiset rakentakoot jotain parempata
säilyttäen sen, mikä siinä on kelvollista, ja jättäen lopun
unhoitukseen. Nyt voimme jo muutamilla numeroillakin näyttää, miten
aiheettomat tekijän lausumat epäilykset kirjansa kelvollisuudesta ovat
olleet. Jo v. 1903 oli Luonnon kirjaa suomeksi ilmestynyt 14 painosta,
v:teen 1911 ruotsiksi 16 painosta, Maamme kirjaa v:teen 1917 ruotsiksi
13 painosta ja suomeksi 23 painosta. Painosten suuruudesta saamme
käsityksen kuullessamme, että esim. 1903 vuoden ruotsalainen painos
ilmestyi 60,000 kappaleena ja saman vuoden suomalainen painos 250,000
kappaleena. Huolimatta siitä, että Luonnon kirjan ilmestymisestä on
kulunut enemmän kuin 60 ja Maamme kirjan 42 vuotta ja että näin pitkän
ajan kuluessa katsantotavat ja opetusmenetelmät melkoisesti muuttuvat,
käytetään molempia ja, mikäli tiedän, etenkin viimeksi mainittua vielä
tänäkin päivänä sangen laajalti koulujemme opetuksessa. Olen kuullut
sekä oppikoulujen että yliopiston opettajien innostuneina puhuvan niistä
elinaikuisista, herättävistä vaikutteista, joita Maamme kirjasta ovat
saaneet, ja itse olen eri lukukirjoja koeteltuani palannut tähän
kirjaan. Eikä ihme. Kuinka voisivat nuo yhden tai useamman oppineen
miehen eri kirjailijain kuvauksista ja kertomuksista kokoonpanemat
tekeleet, olkootpa sitten sommitellut uudenaikaisten ja järkeväin
kasvatusopillisten periaatteiden mukaan hyvänsä, vetää vertoja tai edes
menestyksellä kilpailla Maamme kirjan kanssa! Suurin osa sen kappaleita
on tekijän omaa käsialaa ja ne ovat elimellisessä yhteydessä toistensa
kanssa. Hän välttää tietoisesti tarkkaavaisuutta hajoittavaa erilaisten
aineitten vaihtelemista keskittyen rajoitettuun miellepiiriin. Eri
miellepiirit saatetaan yhteyteen toistensa kanssa, rakentamalla
»ikäänkuin siltoja ajatuksesta toiseen.» Täten on syntynyt taideteos ja
samalla terveisiin kasvatusopillisiin periaatteisiin perustuva
koulukirja.

Jo Maamme kirjan ensimäiset kappaleet mitä kauniimmalla tavalla
ilmituovat koko suunnitelman. Lähdetään rakkaasta kodista ja
kotiseudusta, josta siirrytään suureen, rakkaaseen kotiin: isänmaahan.
Ihanassa »Maasi» runossa runoilija sitten verrattomalla taidollaan
loihtii lasten silmien eteen synnyinmaan hurmaavan luonnonkauneuden
lopettaen sen hänelle niin tunnusomaisella tavalla:

    Laps Suomen, kasva siinä vaan
    kuin nuori koivu puistossaan,
    ja sille henkes uhraa;
    pyhitä työs ja sydämes
    sun maalles, maalle isies!

Sittenkuin lukijaa kahdessa ensimäisessä luvussa jo sangen
monipuolisesti on tutustettu maahan ja kansaan, saa hän kolmannessa
luvussa tärkeimmät tiedot esi-isien pakanallisista jumalista ja
sankareista, ja kolmen viimeisen luvun historialliset kuvaukset
katoliselta ja uudemmalta ajalta antavat hänelle oivallisen perustuksen
isänmaan historian tuntemiselle. Ennen mainitussa alkulauseessa Topelius
ilmoittaa, että Maamme kirjan tarkoituksena m.m. on »herättää rakkautta
vissiin oikeutettuun ajatusten tahi tunteiden piiriin kuin myös halua
korkeampaan oppitietoon siinä». Sanomatta on kaikille selvää, että
tekijän tarkoittamaan piiriin ennen muuta sisältyy _isänmaanrakkauden_
herättäminen. Emme liioitellekaan lausuessamme, että lähinnä Vänrikki
Stoolin tarinoita on Maamme kirja se kirjallisuuden tuote, joka
valtavimmin on lietsonut isänmaanrakkauden pyhää tulta sydämiimme. Ja se
on koettanut kasvattaa meissä sovinnollisuuden ja yhteenkuuluvaisuuden
lujaa tunnetta, teroittaa molemmille kansallisuuksillemme yhteis- ja
vuorovaikutuksen välttämättömyyttä. Sinä veljesvihan ja hellittämättömän
luokka- ja rotutaistelun aikana, jota valitettavasti jo kauan olemme
eläneet ja joka on jakanut kansamme useihin, milteipä vihamielisiin
leireihin, on syytä erityisesti hoitaa sitä kansallisen eheyden kallista
perintöä, minkä suuri opettajamme meille on jättänyt ja jonka hän on
pukenut seuraaviin muistettaviin sanoihin: »Kaikki tämän maan pojat ja
tyttäret ovat samaa kansaa, puhukoot mitä kieltä hyvänsä. Jumala on
heidät monta sataa vuotta samaan kotimaahan yhdistänyt, samojen lakien
ja hallinnon alle. He ovat kasvaneet, eläneet ja kuolleet toinen
toisensa vieressä saman pohjolan tuntureilla, saman taivaan alla, samaa
ankarata työtä tehdessään henkensä elatukseksi. Heillä on sama
kristinusko, sama opetus, samat oikeudet, samat velvollisuudet, sama
hyöty, sama vahinko, sama vapaus, sama rakkaus ja sama toivo. He ovat
maanmiehiä, veljiä ja sisaria kaikiksi ajoiksi. Heillä ei ole _kahta,
vaan yksi isänmaa_. He eivät myöskään ole _kahta kansaa, vaan yksi
kansa_.»

Topelius tahtoo opettaa meitä rakastamaan toisiamme, maatamme ja
kansaamme, mutta tämä ei vielä riitä. Hän tahtoo opettaa meitä
rakastamaan myöskin eläimiä, etenkin pieniä lintuja ja muita
turvattomia olentoja. Ja ettei tämä rakkaus taaskin jäisi pelkäksi
sisällyksettömäksi lauseparreksi hän toukokuun 1 p:nä 1870 perusti
_Kevätyhdistyksen_. Hyvän puolesta taisteleminen, sanoo runoilija, ja
taisteleminen niitä vastaan, jotka kykenevät puolustautumaan, on
kunniakasta, mutta meille iloa tuottavien viattomien lintujen
tappaminen ja kiduttaminen ei osoita muuta kuin sydämettömyyttä ja
_pelkurimaisuutta_. Pian syntyi »kevätyhdistyksiä» kautta koko maan,
niin että kymmeniä tuhansia lapsia kuului niihin. Yhdistykset eivät ole
muuta, lausuu Topelius, kuin lasten yhdistyksiä hyvän edistämiseksi, ja
vaikka rakkainten ystäviemme, pikku lintujen, suojeleminen on sen lähin
tarkoitus, niin »tiedätte kai että kevätyhdistykset oikeastaan tahtovat
opettaa rakkautta _kaikkia_ Jumalan luomia, ihmisiä ja eläimiä kohtaan».
Yhdistyksillä oli johtajansa, »kuninkaansa ja kuningattarensa»,
jäsenkirjansa ja lippunsa, ja toukokuussa pantiin toimeen kevätjuhlia,
joiden ohjelmaan kuului »käsillä-nostoa» tangolla, kilpajuoksua,
hyppäämistä y.m. Paitsi kilpaleikkejä, joissa palkintoja jaettiin,
saattoivat kevätjuhlain johtajat panna toimeen piiri- ja juoksuleikkejä,
pallon ja »volangin» heittämistä, uintia tovereiden käsivarsilla j.n.e.
Juhlat olivat maksuttomia, mutta »se, joka tahtoo antaa jonkun pennin
koristuksiin tai köyhille lapsille, saa merkitä sen paperille hra Holmin
kirjakaupassa». Milloin nämä lasten tervettä kehitystä tarkoittavat
yhdistykset rupesivat osoittamaan lamaantumisen oireita, väsymätön
Topelius joko kutsui lasten ystäviä kokoukseen Helsinkiin keskustelemaan
pontevan yhteistoiminnan aikaansaamiseksi tai kirjoitti innokkaita
kirjoituksia asiasta sanomalehtiin. Tämän yhdistyksen perustajana ja
sieluna uutterasti toiminut runoilija oli myöhemmin osittain samoja
aatteita ajavan _Sylviayhdistyksenkin_ lämmin kannattaja.

       *       *       *       *       *

Vain ohimennen voimme viitata niihin julkisiin toimiin, joissa
Topeliuksen harvinaisen suuri työkyky vielä tuli käytäntöön.
Kansanvalistuksen hartaana ystävänä hän otti tarmokkaasti osaa siihen
työhön, jota 1800-luvun jälkimäisen puoliskon ensimäisinä
vuosikymmeninä suoritettiin syvien rivien aineellisen ja henkisen tilan
parantamiseksi. Samoja aatteita hehkuvalla innolla ajava Uno Cygnæus
perusti kansakoululaitoksemme ja perustamalla kansankirjastoja, ja
pitämällä luentoja kansalle koetettiin tukea ja täydentää kansakoulujen
sivistystyötä. Topelius kuului Helsingin kansankirjaston perustajiin ja
oli useiden vuosien kuluessa sen johtokunnan jäsenenä. Niinikään hän oli
mukana Muinaismuistoyhdistyksen perustamisessa ja toimi monta vuotta sen
puheenjohtajana. Jo aikaisemmin syntyneen Taiteilijaseuran perustajia
hän myöskin oli ja toimi siinäkin kauan puheenjohtajana. Taiteilijoita
hän erityisesti suosi hankkimalla heille tilauksia ja apurahoja, ja
monet pettymysten ja vastoinkäymisten lannistamat taiteilijanalut
saivat epätoivon hetkinä rohkaisua ja uutta tulevaisuudentoivoa
lempeämieliseltä runoilijalta, jonka sydän ja koti aina olivat
avoinna näille taloudellisessa suhteessa usein kovaosaisille
aatteenpalvelijoille. V. 1875 Topelius valittiin Historiallisen seuran
jäseneksi. Topeliukselle uskottiin myös kunniakas luottamustehtävä
edustaa Suomen yliopistoa Lundin riemujuhlassa 1868 ja Upsalan
riemujuhlassa 1877. Länsisuomalaisen osakunnan inspehtorina Topelius
toimi muutamia vuosia kylväen nuorten mieliin lukuisia jalon kasvun
siemeniä ja sepittäen »Suomen lipun ensimäiselle vartiolle» sytyttävän
_Turun marssin_, jossa hän kehoittaa »vanhan Auran nuorta aaltoa
tulvimaan yli maan, kasvamaan mereksi ja valovirroilla huuhtomaan
joka rantaa». Ollen usein läsnä osakunnan kokouksissa, kuuluen
länsisuomalaisten Lännetär-nimisen albumin toimitukseen ja ottaen osaa
eritoten kirjallisten kysymysten pohtimiseen Topelius melkolailla
vaikutti osakunnan elämän, eikä suinkaan vähimmin sen kirjallisten
harrastusten elävyttämiseen. Sen jäsenten kanssa Topelius seurusteli
mieskohtaisestikin, sillä useat heistä vierailivat hänen kodissaan,
jonka ystävällisessä piirissä joka toinen viikko pidettiin
»nuorisoiltoja» heitä varten. Kuinka suurin määrin lisäsikään
yhdessäolon suloa ja kohotti sen tunnelmaa herttaisen isännän
tällaisissa tilaisuuksissa lukema uusi runo tai kirjauutuuden selostus.
Ei ihme, että kiitolliset osakuntalaiset rakkaan ja kunnioitetun
inspehtorinsa toimestaan erotessa pitivät hänelle kauniin
jäähyväisjuhlan, jossa m.m. tuli ilmi heidän tunnustuksensa
Topeliukselle siitä, että hän miehekkäästi oli koettanut suojella
ylioppilaita silloisen sijaiskanslerin Kasimir v. Kothenin liialliselta
»isälliseltä huolenpidolta». Runoilijoitten vaikutuksesta nuorisoon
Topeliuksella ja sijaiskanslerilla oli aivan vastakkaiset mielipiteet,
v. Kothenin mielestä he näet »johdattivat nuorisoa harhaan», kun taas
Topelius väitti, että juuri he »antavat sille siveellistä voimaa».

Ja niinpä Topelius, kun _ylioppilastalo_, jonka aikaansaamiseksi hän
palavalla innolla oli toiminut, valmistui ja marraskuun 26 p. 1870
vihittiin, sen vihkiäisiin sepittämällään juhlarunolla taas mitä
kauniimmalla tavalla osoittaa äskeisen väitteensä todeksi. Lennokas runo
päättyy kuorolauluun, jossa ylioppilaat lupaavat rakentaa muurin Suomen
ympärille ja asettua vankaksi rintamaksi hyökyaaltoja vastaan. Heidän
palava rakkautensa on Suomen muuri, ja käsi kädessä maansa rantaa
syleillen he vannoutuvat sen rauhan vartioksi. Kieltämättä
Topeliuksella, jos kellään, oli oikeus puhua näin sen nuorison puolesta,
jonka yhdistymispyrintöjä ja yhteistoimintaa maan ja kansan hyväksi hän
aina niin tarmokkaasti oli tukenut.

Monipuolisella toiminnallaan viljelyksen alalla Topelius oli tehnyt
itsensä yhä huomatummaksi, ja yhä suurempaa luottamusta ja tunnustusta
hänelle osoitettiin. Niinpä hänet valittiin yliopiston vararehtoriksi ja
v. 1875 sen rehtoriksi. Vaihtamalla virkaa Yrjö Koskisen kanssa hän v.
1876 tuli yleisen historian professoriksi. Hän ei kumminkaan tullut tätä
ainetta varsinaisesti edustamaan, koska rehtorin toimilta ei aikaa
siihen riittänyt. Topeliuksen rehtorinpuheet valaisevat ajan oloja ja
kuvastavat kauniisti hänen sammumatonta rakkauttaan korkeakouluun ja sen
nuorisoon. V. 1878 Topelius täysinpalvelleena ja valtioneuvoksen
arvonimellä sai eron professorinvirastaan sekä asettui asumaan
Östersundomin _Koivuniemeen_.

Eihän ole oudostuttavaa että Topelius, jonka luonteenominaisuuksiin
kuului vakava uskonnollisuus ja jonka maallisissa runoissakin usein on
uskonnollinen sävy, mielellään antautuisi hengelliseenkin runoiluun.
Ulkonaisen aiheen siihen hän sai, kun hänet v. 1867 kutsuttiin
virsikirjakomitean jäseneksi. Meiltä puuttuu tilaisuutta seurata
komitean työtä ja sen vaiheita. Mainittakoon vain, että v. 1880 voitiin
neljäs tarkastettu virsikirjaehdotus julaista painosta. 1886 vuoden
kirkolliskokous hyväksyi sen joillakuilla muutoksilla, ja kirkko sai
70-vuotisen työn tuloksena sen virsikirjan, jota vieläkin käytetään
ruotsalaisissa seurakunnissamme. Se sisältää 30 Topeliuksen alkuperäistä
virttä ja useita hänen mukailujansa.

       *       *       *       *       *

Topeliuksen tuotannosta. 1860- ja 1870-luvuilla olemme jo ennen
käsitelleet m.m. hänen _satujansa_. V. 1867 hän vielä julkaisi
_Hankoniemen silmä_ nimisen seikkailun, jonka ihmeelliset tapahtumat
on paikallistutettu Hankoniemen edustalla olevaan Rotsaaren majakkaan.
Se kertoo rikkaan loordi Evansin erään haaksirikon jälkeen
mestariluotsi Dyningin kasvatettavaksi joutuneen tyttösen ihmeellisistä
elämänvaiheista. Kappaleen lopussa tulee ilmi, että erään mielenvikaisen
virolaiseukon Sammun tytär, jouduttuaan vaihdoksiin loordin tyttären
kanssa, oli kasvatettu Englannissa loordin tyttönä. Kun Lilla Dyning,
luotsin kasvatti ja loordin tytär, saa tietää asian oikean laidan,
saattaa ristiriitaisten tunteiden myrsky hänen mielensä myllerryksiin.
Hän on jalo ja ylevä luonne, joka tahtoo, että kaikki jäisi ennalleen.
Hän ei salli kasvatusisänsä ilmaista Sammun ja loordin tyttären
vaihtumista, sillä Jumalan sallimusta älköön mestaroitako, jääkööt
halvat paikalleen ja rikkaat ennalleen.

Topelius kirjoitti myöskin tekstin _Matkustus Suomessa_ nimiseen
kuvateokseen, joka saavutti yhtä suurta suosiota kuin hänen
kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin yhdessä H.A. Reinholmin kanssa
toimittamansa teksti kuvateokseen _Suomi esitettynä kuvissa_.

Kanervankukkia lukiessamme huomasimme, millä verrattomalla taidolla
runoilija osaa kuvata sydämen iloja ja suruja, kodin sulorauhaa ja
Suomen omituista luontoa. Näimme, kuinka hän elää likeisessä
kosketuksessa luonnon ja sen elämän kanssa, kuinka hän sielullistuttaa
luonnon, joka hänelle on täynnä eloa. Kedon kukkaset tuntevat ihmisten
tavoin rakkautta, metsä rukoilee Jumalaa ja aallot laulavat virsiä
Luojan kunniaksi. Samanlaisia runoja tavataan Topeliuksen tuotannossa
1860-luvultakin. Mainittakoon esim. tunnettu, ihana _Roineen rannalla_.
Muita semmoisia ovat _Rose-Marie_, hilpeä 17-vuotiaan tytön ja kirkkaan
puron välinen keskustelu, jossa puro iloitsee siitä, että saa kuvastaa
ihanaa impeä, metsä kukoistaa siksi, että tyttö on niin nuorekkaan
kaunis, ja tyttö laulaa sydämensä läikkyvää onnenkyllyyttä siksi, että
hänen rakkaimpansa asuu lähimmän metsän takana. Lisäksi voisi mainita
_Öisellä jäällä_: Katrin rakastaja luulee itsensä hylätyksi ja kulkee
synkkämielisenä sumuisella jäällä. Äkkiä hän kuulee kulkusten kilinää ja
näkee Katrin ajavan sulaa avantoa kohti. Reippaalla otteella hän kääntää
hevosen oikealle tielle pelastaen rakastettunsa varmasta kuolemasta. Hän
jatkaa matkaa Katrin reen kannoilla seisoen. Pakkastalvi lauhtui ja
nuorten välit varmaankin olivat tästä pitäen mitä parhaat. Näihin
kuuluvat vielä _Sydämeni kuningas_, oiva sulhaisihanne, _valoa_ ja
kaikkea hyvää rakastava, semmoinen, joka on valmis vuodattamaan verensä
isänmaan puolesta, ja _Suomen talvessa_, joka niin verrattomasti kuvaa
karua, lumista maatamme, pettymystemme ja toiveittemme maata, joka on
meistä ruusutarhoja ja suloisimpia kukkaissaaria ihanampi ja jota niin
tulisesti rakastamme, koska olemme kärsineet niin paljon sen puolesta.
Vielä voisimme lisätä _Äitini_, jonka Topelius v. 1869 omisti edellisenä
vuonna kuolleen äitinsä muistolle. Äidin kuolemaan asti uhrautuva
rakkaus ja lapsen hellä vastarakkaus kuvastuvat ihmeteltävän ihanasti
tämän runon katkeransuloisten säkeiden joka soinnahduksessa. Se kuuluu
Topeliuksen ylevän runoilijahengen ihanimpiin luomiin ja koko
laulurunoutemme kirkkaimpiin helmiin:

    Mi lempi kaikissa vaiheissamme
    kuin enkel' armias puolestamme
    alati valvoo ja huolta kantaa,
    ei mitään vaadi, vaan kaikki antaa?
    On joukossa ihmistunteiden
    vain äidinrakkaus sellainen.

    Niin harvoin lahjojaan muistelemme.
    On hältä aikaisin aatoksemme
    ja ensi rukous hennon kielen
    ja ensi rakkaus nuoren mielen,
    ens neuvo totellen, oikeaan,
    hyveeseen, lempehen synnyinmaan.

_Lapsenusko_ ja _Arvoitukset_ ovat liikuttavia ilmauksia siitä, miten
samentumattomana ja horjumattomana äidiltä peritty usko oli säilynyt
miehuuden parhaassa iässä olevassa runoilijassa.

Miehekkäämpänä, vapaampana ja tarmokkaampana, osaksi rankaisevana,
jopa tuomitsevanakin runoilija yleensä esiintyy toisissa saman
kehityskautensa runoissa. Ylevän isänmaallista tunnetta ja edistyksen
rakkautta uhkuu kohtalokkaana katovuonna 1867 kirjoitettu _Vanha vuosi
uudelle_, jossa runoilija pyytää raitista tuulta lietsomaan ihmiskunnan
sydämessä piilevää iäisyyskipinää mahtaviksi liekeiksi ja toivoo, että
ihmisajatus kohoaisi hongan latvoja korkeammalle tähtiä kohti, sillä
välin kuin lintunen hongan latvassa laulaa Luojan kaikkivallasta.
Tuhotkoon tuuli kaiken mädänneen, mutta suojelkoon kotkansiivellään
jokaista jaloa siementä, murtakoon joka kahleen, mutta älköön kajotko
siihen iäiseen lakiin, joka on rakentanut vapauden. Taivaan valokatse
lohduttakoon surevia, itkeviä. Samansuuntainen, rohkaiseva runo on
_Suomen kohoaminen_. Aalto väistyy, mutta kohottaa samalla Suomea joka
vuosi merestä. Suomen nuoriso on se aalto, jonka tulee nostaa maansa
»hädän kuilusta», sisäisten, hehkuvain voimain tulee viedä Suomea valoa
kohti, samoin kuin maa itse joka hetki lakkaamatta kohoaa hehkuvista
uumenista.

Missä runoilija näkee jotain kieroa, takaperoista tai väärää, siinä hän
ei säästä syyllistä tai syyllisiä. Niinpä _Syyskuun yö 1867_ on ankara
nuhdesaarna ihmisnerolle, joka on »kirjoittanut lain auringolle,
kukistanut meret, sitonut maat kuparikahleilla, mutta itse noussut
kuninkaan valtaistuimelle», sanoen: »Me olemme maan jumalat!» Nautinto,
turhuus ja prameus tulivat elämän päämääräksi. Rangaistukseksi tästä
seurasivat katovuodet, ihmisten tuli nöyrtyä ja alkaa uusi elämä
osoittaakseen vuosisatain vieriessä, mitä Jumalan voima heikoissa saa
aikaan. _Linnun viserrys_ (1868) kehoittaa kadon kohtaamaa, ylellisesti
elänyttä kansaa elämään yksinkertaisesti, rukoilemaan ja tekemään työtä.
Niinikään hän _Pio Nonossa_ ruoskii yhdeksättä paavia, joka purppuraan
puettuna, kuninkaallisessa loistossa, rauhanruhtinaan nimessä suojelee
valtakuntaansa »kanunain pakanasuilla». Eikä runoilija usko, että Pion
julistus neitsyt Marian synnittömästä sikiämisestä voi pelastaa hänen
valtakuntaansa. Eikä se sitä voinutkaan tehdä. Kuten tunnettua
Kirkkovaltio liitettiin Italian kuningaskuntaan, Pio sulkeutui
Vatikaaniinsa ja siinä hän eli loppuikänsä vankina. Runossa _Voltairen
sydän_ Topelius on vielä ankarampi moittien 18:n-vuosisadan liiallista
järjenpalvelemista ja sanoen Ferneyn filosoofin, »neron kuninkaan»
Voltairen olleen ilman Jumalaa, sydäntä ja isänmaata. Runossa
_v. Dreysen hauta_ Topelius valittaa surma-aseiden parantamista ja
valmistamista eikä syyttä hänen luontainen oikeudentuntonsa loukkaudu
siitä, että neulakiväärin keksijälle pystytetään kunniapatsas ja että
hänet aateloidaan; runoissa _Tähtisumu, Maailmojen luominen ja
Iltatähti_ hän ei, niinkuin eräät arvostelijat ovat väittäneet,
suorastaan vastusta luonnontutkimusta sinänsä, vaan lausuu oman tosin
kyllä lapsenhurskaan käsityksensä luonnon ilmiöistä ja niitä
vallitsevista laeista. Hän ei vastusta tutkimusta, vaan tutkijain
itsestään ylvästelemistä ja sitä käsitystä, että tieto yksin voisi
sammuttaa ihmissydämen ijäisyyskaipuun ja onnentarpeen. _Herra Meijer_
samoin kuin jo v. 1846 kirjoitettu runo _Itävaltalainen ja Tonava_
kertoo eräästä wieniläisestä, joka tukkii Tonavan lähteen, edellisessä
kappaleessa tehdäkseen Wienissä oleville ystävilleen aika kepposen,
jälkimäisessä kostaakseen myllärille, jonka kanssa oli riitautunut.
Kaikki ymmärsivät Topeliuksen itävaltalaisella ja wieniläisellä
tarkoittavan sensoria, mutta myöhemmässä laitoksessa hän kaikeksi
varmuudeksi lopussa vielä kysyy: »Anteeksi, herra sensori, eikö nimenne
ole Meijer?»

Suurten aatteiden palvelijoille Topelius mielellään nyt, niinkuin
aikaisemminkin, virittää helkkyvän lyyrynsä. Niinpä hän reipasryhtisessä
runossaan _Giuseppe Garibaldi_ lämpimästi laulaa italialaisen
kansallissankarin v. 1867 tekemästä yrityksestä valloittaa Kirkkovaltio
Italialle. Rooman ja isänmaan hyväksi uhrautuvalle urhokkaalle
Garibaldille ja hänen sankaritovereilleen on »hauta Tiberin rannalla»
kaikkea maailman »mairetta ja korua» kalliimpi. Samanlaista hehkuvaa
vapaudentuntoa huokuu ylevähenkinen runo _Fredrika Bremerin muistoksi_,
jonka naisen yhteiskunnallisen aseman parantamista ja hänen oikeutensa
laajentamista innokkaasti harrastava runoilija sepitti Taiteilijaseuran
vuosijuhlaan helmikuun 5 p. 1866. Edistyksen aatteelle on niinikään
soinnukas _Musta kaarti_ (kirjaltajain laulu) omistettu. »Gutenbergin
pajassa» ahertavat vapaan ajatuksen palvelijat ovat ylpeät saadessaan
palvella suurinta maan jättiläistä, mahtavaa, vapaata Ajatusta, joka
miekallaan iskee kahleet poikki, ja se sana, jonka he lähettävät
maailmalle, siroittaa siemenensä kauas maiden ja merien taa: yöstä
valkenevalle päivälle kannattaa elää ja kuolla.

Lystikkyytensä ja hilpeän henkensä vuoksi mainittakoon viimeiseksi
_Uudenkaupungin räätäli_, erittäin sukkela runo räätälimestarista, joka
kuroi Ruotsin ja Uudenkaupungin yhteen. Mutta sitten sen kaupungin
räätälit rupesivat käyttämään sakseja niin, että »Ruotsi tunsi sen
lihassaan, sen häntä typättiin, sen harja suittiin, ja Suomen leijonalta
joutui oikea takakäpälä saksiin». Mutta »minkä sakset leikkasivat, sen
nyt lanka parantaa», eikä suinkaan voi sanoa »ettei Uudellakaupungilla
nyt olisi enemmän järkeä kuin v. 1721». Kaikki ymmärtävät, että runon
alussa tarkoitetaan niitä maan osia, jotka menetettiin Uudenkaupungin
rauhassa, ja »lanka» tarkoittaa kaupungista Ruotsiin menevää
merenalaista sananlennätintä.

Ne runot, joista edellä luetellut on mainittu näytteinä, ja useita
muita, jotka eivät ennen olleet tulleet julkisuuteen, Topelius v. 1870
julkaisi nimellä _Uusia lehtiä_. Kokoelma sai osakseen suosiollisen
arvostelun.

Vuosi vuodelta runoilijamme kirjallisen tuotantonsa ja laajan julkisen
toimintansa kautta tuli aina vain tunnetummaksi ja yhä yleisemmän
rakkauden ja kunnioituksen esineeksi. Omassa maassamme oli jo häntä
50-vuotispäivänsä johdosta juhlittu, ja Ruotsista, jossa hänen
teoksiansa myöskin painettiin ja mielenkiinnolla luettiin sekä hänen
näytelmiään suurella menestyksellä esitettiin, tuli hänen osakseen
tunnustusta monella tavalla. Niinpä Topelius sai esim. Ruotsin
Pohjantähden ritarimerkin ja Ruotsin akatemian Kaarle Juhanan palkinnon.
Iloisena ja kiitollisena vanha emämaa otti vastaan ne runsaat henkiset
aarteet, joilla Kanervankukkien runoilija ja Välskärin kertomusten sekä
Regina von Emmeritzin sepittäjä rikastutti sen kirjallisuutta.

Oltuaan aikaisemmin kansallisessa suhteessa jyrkemmällä kannalla,
vaatien vain _yhtä kieltä_ (suomea), Topelius myöhemmin asettui
taistelevien puolueiden yläpuolelle opettaen, niinkuin Maamme-kirjasta
puhuessamme huomautimme, että niillä kahdella kansallisuudella, jotka
asuvat ja elävät Suomessa, molemmilla on täysi oikeus elää ja kehittyä
ja että ne muodostavat ainoan jakamattoman kansan. Tämä hänen
kehityksensä tulos -- lausuu eräs Topeliuksen elämänkertoja -- on toden
totta se pettämätön pohja, jolle Suomen tulevaisuus on rakennettava.
Samoin kuin Lönnrotin niinpä Topeliuksenkin sopusointuun pyrkivälle
mielelle puoluekiihko ja puoluetaistelut olivat kauhistuksena,
ja hän katsoi lujan kansallishengen voivan kehittyä semmoisessakin
maassa, missä oli _kaksi_ yhtä oikeutettua kieltä. Arvioiden
länsimaisen sivistyksen ja ruotsinkielen merkityksen hyvin suureksi
kulttuurihistoriassamme hän jo 1840-luvulla oli vastustanut Snellmanin
yksipuolista oppia suomenkielen itsevaltiudesta. V. 1872 sepittämässään
runossa _Alkuperäinen velkakirja_ hän niinikään pontevasti tuo esiin
kiitollisuudenvelkamme sille maalle, jota meidän on kiittäminen
kristinopin ja sivistyksen siementen tuomisesta maahamme sekä niin
henkisen kuin aineellisenkin elämämme kaikenpuolisesta kehittämisestä.
Sovinnollisuuteen ja yksimielisyyteen hän taas hartaasti ja lämpimän
sydämensä koko hehkuvalla innolla kehoittaa eri kansallisuuksia pari
vuotta myöhemmin kirjoittamassaan runossa _Lohikäärmeen hampaita_.
Miksi, hän kysyy, humisee toinen tuuli koivun, toinen kuusen lehdissä.
Eikö satavuotinen metsä ole vain yksi? Eikö sama mätäs ole kasvattanut
kaikkia näitä puita, jotta vaaleampi vihreys sekoittuisi tummempaan ja
viehättäisi vaeltajaa vaihtelevalla sulollaan?

    No hyvä, koivu ollos taikka kuusi saman rannan,
    mut ennen kaiken poika ollos synnyinmaas,
    tuon vanhan, rakkaan, yhden kokonaisen,
    mi revittynä vaivoihinsa vaipuu.

Yhtä hehkuvalla lämmöllä runoilija mitä ihaninta sopusointua ja
palavinta veljesrakkautta kuvastavassa v. 1890 sepittämässään runossa
_Illan rauha_ hellyttävästi kehoittaa yksimieliseen työhön yhteisen
isänmaan hyväksi ja kuvaa niitä vaaroja, joita hajaantuminen ja turha
riita tuovat mukanaan.

Näiden veljeyden ja yhteisymmärryksen ylevien aatteiden suurta
merkitystä hän väsymättä teroittaa yliopistonuorisolle ollessaan
länsisuomalaisen osakunnan inspehtorina, sitä hän niinikään pontevasti
tehostaa kaikissa rehtorinpuheissaan. Tässä kohtaa meitä taas
sytyttävänä ja elähyttävänä tuo suuri aate suomalaisen isänmaan
eheydestä, joka on ylevimpänä koossapitävänä ytimenä niin Runebergin
kuin hänen oppilaansa Topeliuksenkin runoudessa.



III. Vanhuuden päivät.


Ennenkuin seuraamme nyt 60-vuotista »satujen suurta setää» hänen
vanhuudenpäiviensä tyyssijaksi valitsemaansa ihanaan Koivuniemeen,
vilkaisemme vielä pikimmältään hänen elämänvaiheitaan ennen muuttoa
lähinnä kuluneina vuosina.

Aikaisemmin mainittu vaatimaton Mainiemi oli vielä Topeliuksen
kesäasuntona sen lyhyen ajan, mikä hänen oli suotu nauttia lepoa luonnon
helmassa kaukana pääkaupungin rauhattomasta hyörinästä. Totuttuun
tapaansa hän täällä kalasteli entisellä innolla ja suurella
menestyksellä. Lyhyillä kalastusmatkoilla tyttäret olivat isän seurana,
mutta pitemmillä täytyi vakinainen soutaja olla mukana. Samoin kuin
Runebergilla oli ollut soutajana Joonaansa, eräs suutari, oli
Topeliuksella samaa ammattia toimittamassa entinen sotamies, nimeltä
Stock, ja hänen jälkeensä tämän suurinenäinen poika tunnettu »Stockin
tomppelin» nimellä. Suuren opettajansa tavoin Topelius antautui
kalastukseen täydellä tarmolla, mutta sen ohella hän, samoin kuin hänen
opettajansakin, luonnosta vastaanotti runsaita vaikutelmia ja
herätteitä, jotka sitten muokkaantuivat ja seuloutuivat hänen mielessään
ja ilmenivät myöhemmin hänen tuotannossaan.

Lapsuudenkodilla, rakkaalla Kuddnäsillä, oli vielä äidin kuoltuakin niin
suuri vetovoima poikaan, että hän joka kesä kävi sen haapoja, sen
Leikkivuorta, sen huvimajaa ja muita unhottumattomia paikkoja
katsomassa. Usein hän vieraili pitemmän aikaakin lankonsa raatimies
Lybeckin luona tämän niinikään Alörnillä sijaitsevassa huvilassa. Rakas
Kuddnäs joutui viimein vieraisiin käsiin, ja sen rakennukset ja maat
aiottiin ensin käyttää seminaarin paikaksi, mutta seminaari
perustettiinkin sitten joen vastakkaiselle rannalle.

Useampana kesänä Topelius tämän jälkeen asui Tammisaaren saaristossa,
kalastellen niinkuin ennen ja raviten luonnon iäti raittiille
vaikutteille aina yhtä altista sieluansa sen ihanilla aarteilla. Siitä
huolellisesta hoidosta huolimatta, jonka runoilija aina oli omistanut
terveydelleen, hän silloin tällöin sairasteli ja hänen vaimoansa vaivasi
vaikea sisällinen tauti. Saatuaan virkavapautta kokonaiseksi
lukuvuodeksi Topelius sentähden vaimonsa ja kahden nuoremman tyttärensä
kanssa kesällä 1875 lähti etelä-Ranskassa olevaan Cannesiin, mistä
molempien puolisoiden heikontuneelle terveydelle toivottiin parannusta
saatavan. Seuraavana keväänä jatkettiin matkaa pohjois-Italiaan, jossa
Topelius m.m. kävi Bolognan yliopistossa. Venetsiassa ollessaan
runoilija sai vastaanottaa sinivuokkoja, jotka Helsingin ruotsalaisen
tyttökoulun oppilaat olivat hänelle lähettäneet ja joista hän
liikutettuna kiitti heitä koulun johtajattarelle kirjoittamassaan
kirjeessä.

Matka oli ollut virkistävä ja lisäsi epäilemättä melkoisesti runoilijan
henkistä ja ruumiillista joustavuutta. Cannesissa ollessaan hän oli
alkanut ne muistiinpanot menneestä elämästään, joita hän sitten jatkoi
niin kauan kuin eli. Ja heti Helsinkiin palattuaan hän ryhtyi
moninaisiin toimiinsa, m.m. rehtorinvirkaansa hoitamaan. Hänen
puolisonsa terveys sitä vastoin oli huonontunut, eikä tämä rakastettava
nainen enää tervettä päivää nähnytkään, vaan riutui riutumistaan.

Niissä suurissa hautajaisjuhlissa, joita koko Suomen kansa edustajiensa
kautta toukok. 12 p. 1877 vietti Porvoossa kansallisrunoilijamme
kuoleman johdosta, Topelius oli läsnä yliopiston edustajana. Hän piti
tässä tilaisuudessa mieliin koskevan, syvämietteisen puheen ja oli
tilaisuuteen myös sepittänyt ihanan runon, jonka ylioppilaat Hæffnerin
sävelellä lauloivat haudalla.

Siinä kutsumuskirjassa, jonka Topelius kirjoitti yliopiston toukok. 6 p.
1878 Runebergin kunniaksi viettämään muistojuhlaan, hän esittelee suuren
runoilijamme käsitystä runoustaiteesta, ja samassa tilaisuudessa
pitämässään juhlapuheessa hän käsittelee Runebergin merkitystä
isänmaalle.

Usein Topelius ylioppilaille pitämissään puheissa pohti m.m. tieteen
suhdetta käytännölliseen elämään. »Ei yläpuolella, ei alapuolella, vaan
keskellä yhteiskunnan tarpeita», hän lausuu, »on vapaasyntyisen tieteen
asema valontuojana kansoille, ja yliopiston päämääränä on lyhyesti
lausuttuna synnyttää itsenäistä ja sen vuoksi vapaata, mutta samalla
elinvoimaista ja sen vuoksi hedelmällistä tietoa». Mutta voidakseen olla
elinvoimaista ja hedelmällistä tulee tieteen olla korkean ja mahtavan
aatteen läpitunkema.

Niinkuin aiemmin olemme huomauttaneet, olivat Topeliuksen ja
yliopistonuorison välit erinomaiset hänen ollessaan Länsisuomalaisen
osakunnan inspehtorina. Samoin oli laita hänen rehtoriaikanaankin.
Niinikään oli hänen suhteensa Pohjalaiseen osakuntaan mitä ystävällisin.
Topelius tunnustaa olevansa sille velkaa nuoruuden ihanteittensa
kehityksestä, samoinkuin hän tälle osakunnalle puolestaan uhrasi paljon.
Hänen vieraanvarainen kotinsa oli aina nuorisolle avoinna. Mutta niin
kiintynyt kuin Topelius olikin yliopistoon ja sen elämään, katsoi hän
nyt sen hetken tulleen, jolloin hänen oli erottava korkeakoulun
palveluksesta. Siihen lienee ollut syynä hänen heikontunut terveytensä,
mahdollisesti sekin, että hän luuli nuorempien tiedemiesten jo paremmin
voivan suorittaa hänen opetusvelvollisuutensa, ja kenties ennen kaikkea
hänen halunsa nyt häiriytymättä antautua runoilunsa jatkamiseen.
Tämä aiheutti Topeliuksen jo ennen mainitsemamme eroamisen
professorinvirasta, jota seurasi täysi eläke seuraavan syyslukukauden
alusta. Saman syyskuun 14 p:nä Topelius vasta lopullisesti erosi siitä
hänelle rakkaasta sivistyslaitoksesta, jonka vaiheisiin hänen omansa
lähes puolen vuosisadan kuluessa niin likeisesti olivat liittyneet. Hän
puhui mainittuna päivänä viimeisen kerran korkeakoulun opetusistuimelta
lausuen jäähyväisensä yliopistolle, sen opettajille ja oppilaille sekä
kuvasi yliopiston kehitystä viimeksi kuluneiden 50 vuoden aikana. Paria
kuukautta myöhemmin Topeliuksen kunniaksi vietetyssä ylioppilasjuhlassa
virkaveljien ja oppilaiden tunteet rakastettua toveria ja opettajaa
kohtaan tulivat mitä miellyttävämmällä tavalla näkyviin. Kauniiseen
tervehdyspuheeseen juhlavieras vastasi, että hän mielellään vaihtaisi
»kaiken, mitä täällä hänen toiminnastaan oli sanottu, ja vielä
enemmänkin, jos hän vain saisi takaisin nuoruuden kultaiset
kaksikymmentä vuotta, niiden rajattoman tulevaisuuden, niiden toiveet ja
niiden mahdollisuudet suuren elämäntehtävän suorittamiseen». Kun sitten
J.V. Snellman, kertoo E.G. Palmén, kohtasi Topeliuksen eräässä
sivuhuoneessa, lausui hän: »Tiedätkös, veli Topelius, jos minä olisin
sinun sijassasi ja tahtoisin vaihtaa jonkun kanssa noista nuorukaisista,
niin olisin narri, tosiaankin narri, veli Topelius.» Kainona, kuten
tavallisesti, runoilija vastasi silloin, että hänestä kyllä tuntui
luonnolliselta, jos Snellmanin tapainen mies, jolla oli takanaan etevä
ura tiedemiehenä ja filosoofina, ei vaihtaisikaan toimintaansa pelkkiin
toiveisiin, mutta että vallan toinen oli hänen, runoilijan, laita.
»Sanonpa sinulle», virkkoi Snellman, »että meillä kyllä on tiedemiehiä
ja kyllä filosoofikuhnuksia, mutta runoilijoita, kas niitä, ei synny
joka päivä, veli Topelius.»

Runoilijan muutosta Koivuniemeen mainitsimme jo edellisessä. Hän oli
vuotta ennen, v. 1877, ainiaaksi jättänyt herttaisen, vaatimattoman
Mainiemensä, jonka hän oli myynyt kalastaja Jaakko Forsbäckille.
Koivuniemi oli kaksikerroksinen huvila, joka sijaitsi kauniilla paikalla
Sipoonselän lahdekkeen rannalla. Se oli rakennettu Östersundomin tilasta
lohkaistulle palstalle, ja siinä sopi vähin viljellä maata ja hoitaa
pientä puutarhaa. Huvilarakennus on mäen rinteellä, joka on
päärakennuksen ja vuoren välissä. Kasvihuone sijaitsee likellä vuorta,
jolla seisoi pieni leikkitupa. Vaaleanpunaiseksi maalatussa huvilassa
oli kaksi suurempaa huonetta, sali ja ruokasali keskellä. Salista pääsi
huoneiston länsipäässä olevaan Topeliuksen työ- ja makuukamariin, josta
taas vei ovi kirjastohuoneeseen. Toisessa päässä oli hänen puolisonsa
huone. Veranta oli sekä pihan- että merenpuolella. Huvilarakennuksen ja
rannan välillä oli muhkea puisto ja hedelmäpuutarha. Puistossa likellä
rantaa nähtiin kalastusaikana Topeliuksen kuivamaan ripustetut verkot.
Vähän matkan päässä huvilasta länteen päin oli pieni »Ainila»,
vastakkaisella puolella kyökkipuutarha. Humisevan havumetsän tuoksut
tunkeutuvat verannoille ja ikkunoihin, muhkeat riippukoivut varjostavat
siellä täällä, ja kaukaa kuuluu runoilijan usein laulaman Suomenlahden
pauhina. Yhdysliikenne muun maailman kanssa oli hyvä. Oli vain lyhyt
matka Tikkurilan asemalle. Talon laiturilta kuljettiin veneellä likellä
olevalle laivasillalle, josta saattoi saaristolaivoilla helposti päästä
mille taholle halutti.

Tämmöinen oli se paikka, jonka 60-vuotias kirjailija oli valinnut
vanhuudenpäiviensä tyyssijaksi. Helmassa sen luonnon, josta oli saanut
niin lukuisia herätteitä ja josta hän niin verrattoman ihanasti oli
laulanut, Topelius nyt, kun elämän aurinko vähitellen alkoi laskea,
tahtoi levätä. Tämä tyyssija oli riittävän kaukana pääkaupunkielämän
hermoja liiaksi kuluttavasta hyörinästä, mutta siksi likellä
sivistyselämän hehkuvaa ahjoa, että sen kosketukseen helposti pääsi,
milloin halutti.

       *       *       *       *       *

Topelius oli samanlainen työnsankari kuin Elias Lönnrot, pitäen työtä
»elämän tarkoituksena ja päivänpuolena». Kun hän jättäen moninaiset
toimensa pääkaupungissa vetäytyi vanhain päiväinsä rauhalliseen
satamaan, niin tämä ei suinkaan tietänyt sitä, että hän nyt aikoi hylätä
entiset harrastuksensa ja jäädä toimettomaksi. Iloiten ja nauttien
kirjallisista töistään ja pysyen harvinaisen suuressa määrin
työkykyisenä elämänsä myöhäiseen ehtooseen asti hän nyt osaksi saattoi
loppuun jonkun aikaisemmin alkamansa novellin ja paranteli toisia
korjaillen kuvauksiin pujahtaneita, asiallisia erehdyksiä ja uudistellen
niiden kieliasua. Sepittelipä hän uusia teoksiakin, niinkuin laajan
ajankuvauksen _Tähtien turvatit_, joka ensin julaistiin Finland-nimisen
sanomalehden kaunokirjallisuusosastossa ja v. 1889 kirjana nimellä
_Tähtien kuningaslapset_. Siinä Topelius kuvaa kolmen samana vuonna ja
samana yönä -- jouluk. 8 päivää vasten yöllä 1626 -- syntyneen lapsen,
kerjäläislasten Bennun ja Hagarin sekä Kustaa Aadolfin tyttären
Kristiinan omituisesti toisiinsa yhdistyneitä elämänvaiheita.
Tähtientutkijan Sigfrid Aroninpoika Forsiuksen ennustuksen mukaan oli
kaikki mainittuna yönä syntynyt »suurisyntyistä, mutta epävakaista».
Ennustus toteutuikin. Lapset olivat kaikki Jupiterin, tähtien kuninkaan,
ja huikentelevaisen Saturnuksen vaikutuksen alaisina. Ne olivat antaneet
heille voimaa, mutta eivät rakkautta, ja voima ilman rakkautta voipi
vain saada aikaan hävitystä. He luulivat kaikki syntyneensä
hallitsemaan, ja se saattoi heidät kaikki onnettomuuteen. He eivät
osanneet kieltää itseään, eivät uhrautua toisten puolesta, yksikään
heistä ei tahtonut palvella, kaikki he tahtoivat hallita. Kirjan
sankarit olivat salaperäisten voimien vaikutuksen alaisina samoin kuin
Välskärin kertomusten henkilöt kuninkaan sormuksen. Kirjasemme
puitteiden ahtaus estää meitä selostamasta laajan teoksen
mielenkiintoista sisällystä.

Ihmetellä täytyy sitä mestaruutta, millä tämä rauhan ja sopusoinnun mies
on kuvannut Neunburgin, Breitenfeldin ja Jankovitzin verisiä taisteluja
-- tietysti ei sodanihailun kiihoittamana vaan osoittaakseen, mitä
kuntoa ja itsensäuhrautumista ihmiset aatteen innostamina saattavat
osoittaa. »Punaisen hevon ratsastaja» on kansojen kirous. Ja hänen
etenemisensä on joka askelella askel hänen omaa häviötänsä kohti.
Sodalla ei ole mitään muuta järkevää päämäärää kuin oman itsensä
hävittäminen. Tässä merkityksessä se on välikappale ihmiskunnan
valistamiseksi ja täydellisentämiseksi. Se on keino ja sitä on
sellaisena arvosteltava. Suorastaan loistavia ovat Turun akatemiaa ja
sen vihkimistä heinäk. 15 p:nä 1640 koskevat kuvaukset kuin myös tuo
verraton luku »Kreivin aika», missä itse Pietari Brahe ilmi elävänä,
miellyttävänä, kreivittärineen ilahduttaa lukijaa.

Samaa aaterikkautta, samaa uskoa elämän valoisiin, ihanteellisiin
voimiin ja samaa lämmintä myötätuntoa yhteiskunnan pohjakerrosten
lapsiin tavataan tässä kuin runoilijan aikaisemmassakin tuotannossa,
ja hänen taitonsa kuvata aikakauden merkkihenkilöitä ja suuria
historiallisia tapahtumia on, mikäli mahdollista, edelleen kehittynyt.
Huomio- ja arvostelukyvyn tarkkuus ja sanonnan osuvuus hämmästyttävät
lukijaa joka kerta, kun hän uusii tuttavuutensa tällaisen teoksen
kanssa.

Rakkaille suosikeilleen, lapsille, Topelius kirjoitteli edelleen ja
elämänsä iltaan asti. Niinpä ilmestyi hänen työahjostaan lukuisia
»leikkejä» ja »seikkailuja», joita oli »leikittävä» eikä varsinaisesti
näyteltävä, sillä Topelius ei pitänyt lastenteattereista. Lapselle oli
leikki yhtä todellista kuin toiminta täysikasvuiselle, ja _draamallisen_
niinkuin muunkin leikin avulla voitiin nuoriin mieliin kylvää suurten
aatteiden siemeniä. Koivuniemen aikana ilmestyivät m.m. tällaisia
leikkejäkin runsaasti sisältävistä _Lukemisista lapsille_ neljä
viimeistä kirjaa. Niissä painettiin myöskin uudestaan lukuisia satuja,
jotka ennen olivat ilmestyneet lastenlehdissä _Nya trollsländanissa ja
Sländanissa_.

Vieläpä vanhoilla päivilläänkin Topelius palasi -- niinkuin ihmisen
sanotaan yleensä tekevän -- »aikaisimpaan rakkauteensa», sepitellen
lukuisia kauniita lyyrillisiä runoja. Niiden lisäksi, jotka olivat
syntyneet edellisellä vuosikymmenellä, kertyi nyt 1880-luvulla taas
uusia, ja ne runoilija julkaisi jouluksi 1889 nimellä _Kanervia_.
Sulosointuisessa johdatusrunossa Topelius elämän myrskyisen virran
rauhalliseen suvantoon päästyään vielä kerran tahtoo sitoa
kanervaseppeleitä omistaen ne muinoin nuorille Kanervankukkien ja
Sylvian ystäville sekä sille »nykyajan keväälle, joka avosylin tervehtii
uudella vuosisadalla sarastavaa suviaamuansa.» Tilanahtauden vuoksi
voimme nytkin vain lyhykäisesti viitata muutamiin tämän kokoelman
kauniista lauluista, joissa runoilija, jonka jo ennestään runsas
elämänkokemus vuosien vieriessä yhä on karttunut ja kypsynyt ja jonka
ylevä ja valoisa maailmankatsomus onnellisen elämän varrella yhä tuntuu
varmistuneen ja kirkastuneen, entistä yksinkertaisempia tyylikeinoja
käyttäen käsittelee samanlaisia aiheita kuin aikaisemminkin. -- Isänmaa
ja sen merkkihenkilöt, taide ja sen edustajat, luonto, maallinen ja
ijäisyyselämä ne nytkin saavat hänen hopeahelkkyisen kantelensa kielet
väräjämään niille omituisella, milloin hilpeämielisen ja ilakoivan
leikin, milloin surunvoittoisen, uneksivan kaihon, milloin
syvämietteisen vakavuuden ankaralla sävelellä.

Syvien rivien vaatimattomille, uhrautuville edustajille runoilijan sydän
aina oli lämpimästi sykkinyt. Ensimäinen 1871 vuoden runoista on
omistettu _Uskolliselle palvelijalle_, joka piti kaikkea, mitä talossa
oli, omanaan, sen lapset kahdessa sukupolvessa olivat kuin hänen
lapsiaan. Tämä _Stiina Sifri_ oli palvellut Kuddnäsissä ja viimeiseen
asti hoitanut sairasta emäntäänsä. Vuotta sen jälkeen kuin arentilainen
tuli taloon hän kuoli vähää ennen vanhaa tohtorinnaa, ja rinnan he
lepäävät kirkon mullassakin.

Herttaisimpia näistä runoista ovat ne, joissa Topelius kuvaa oman
lapsuutensa rakkaita muistoja ja kokemuksia. Niinpä hän _Haapani_
runossa kertoo siitä, kuinka hän koulusta päästyään ja »tuttuun
satamaan» saavuttuaan syleili tervetuliaisiksi äitiään ja sitten
kiiruhti syleilemään haapojaan, jotka olivat opettaneet hänelle luonnon
salaperäisen taikakielen:

    Jag plockat visor, jag samlat frågor
    från hedens ljung och från havets vågor,
    från forsens brus och från lärkans tunga,
    men mina aspar ha lärt mig sjunga.

    [Olen poiminut runoja, koonnut kysymyksiä ahon kanervikosta
    ja meren aalloista, kosken kuohuista ja leivon kieleltä, mutta
    haapani ovat opettaneet minut laulamaan.]

Ja samana vuonna (1878) kirjoitettu _Eräs vinttikamari_ niminen runo
kuvaa nuoren Saken lapsuudenaikaista asuinhuonetta, Kuddnäsin eteläistä
vinttikamaria. Kyynel kimaltelee vanhuksen silmässä, kun hän nyt
60-vuotisena näkee muistinsa kuvastimeen heijastuneena isänsä kuluneen
kirjoituspöydän, maailmankartan ja Sten Stuuren kuvan kamarin seinällä,
äitinsä kotiin palanneelle pojalleen huolellisesti valmistaman vuoteen,
tomuttoman kirjahyllyn ja valkoiset uutimet. Ikkunasta oli viehättävä
näköala koivuineen, ruusutarhoineen, mansikkamaineen, kiemurtelevine
jokineen, koskineen, siltoineen ja hehkuvassa aamuruskossa kimmeltävine
kirkonristeineen. Viehättävällä tavalla näitä lapsuusmuisteloita
täydentää v. 1889 sepitetty _Mylly ja paja_. Ahkera mylly oli peikkojen
ja Ahdin asunto, lasten lumottu linna. Näkymättömät jättiläiset ja
pienet jauhoiset tontut lymyilivät sen salaperäisissä sokkeloissa. Ja
pajan seinät ja silta tärisivät, kun nokinen seppä hehkuvan ahjonsa
ääressä paukutteli valtaisella väkivasarallaan kipinöiden jäljettömiin
kadotessa avaruuteen, missä ne särkyivät kuin yössä sammuva silmä.

Erittäin kuvaava sepittäjänsä niin usein ilmi puhjenneelle mielipiteelle
yksilön, suurimman ja jaloimmankin, vähäpätöisyydestä ikuisten aatteiden
rinnalla on m.m. _Henrik Gabriel Porthan_. Vanha professori pitää
nuorta, nimetöntä, tuntematonta ylioppilasta äärettömän rikkaana, koska
hän voi _toivoa_, itse hän on keltalehtinen puu, ylioppilas on _kevät_,
joka on osoittava, mihin häneen kylvetty siemen kelpaa. Muista suurimpia
isänmaallisia muistojamme kunnioittavista, ylevähenkisistä runoista
mainittakoon vain kansallisrunoilijamme hautajaisiin toukok. 12 p:nä
1877 sepitetty _J.L. Runeberg_, seuraavana vuonna taiteilijaseuran
juhlaan helmik. 5 p:nä kirjoitettu _J.L. Runeberg kuuluisuutensa edessä,
Pietari Brahe, F.M. Franzén, Rob. Wilh. Ekman ja Elias Lönnrot_. Kaikki
ne ovat ylevähenkisiä ylistyslauluja jalojen aatteiden palvelijoille;
viimeksimainitussa runoilija virittää lyyrynsä _hiljaiselle työlle_,
joka ei ylvästele, ei kiistele, vaan joka kevätsateen tavoin sulattaa
jäät, kastelee isänmaan, synnyttää kansat uudestaan ja uudistaa
aikakaudet. Suurta on vain se, mikä osaa itsensä kieltää; vain se, joka
kaikki antaa, saa kaikki takaisin. Kokoelman ensimäiseksi Topelius on
asettanut ihailemansa vapauttaja-tsaarin _Aleksanteri II:n_ runon, jonka
hän kirjoitti 1881 vuoden verisen maaliskuun 13 päivän muistoksi. Sen
mieleen syöpyvään viimeiseen säkeistöön runoilijan on onnistunut
keskittää käsityksensä siitä Suomen suuriruhtinaasta, jolle maa on
muistopatsaankin pääkaupunkinsa keskukseen pystyttänyt ja jota käsitystä
ei myöhempikään historian tutkimus vääräksi väittäne:

    Pois katoo mainen viisaus, kruunut kaatuu,
    Ja ajan ihanteit' ei kukaan muista.
    Kivehen kaiva sana kulumaton:
    Kansojen rakkaus.

Pohjasäveleltään liikuttava, hyväntuulisen leikillisyyden värittämä on
se runo, jonka Topelius omisti sinistä, kiiltonappista hännystakkia ja
valkoista kaulaliinaa käyttävälle puolalaiselle _Frans Sedmigradskylle_,
150 ruplan vuosipalkkaa nauttivalle piirustuksenopettajalle. Hän ei
piirustanut sen huonommin kuin että hänen testamenttaamillaan varoilla
saatettiin perustaa Helsinkiin pikkulastenkoulu. -- Sukua aikaisemmin
mainitulle runolle Äitini on sävyynsä nähden tuo mitä hartainta tunnetta
väreilevä ja samaa runomittaa käyttävä, ylevähenkinen _Suomen äideille_,
joka ylistää naisen, »sydämen, ajatuksen ja hyvien tapojen kasvattajan»
tärkeätä osuutta Suomen onnen luomisessa. _Olavinlinna_ nimisessä
heinäk. 29 p. 1875 vietettyyn 400-vuotisjuhlaan sepittämässään runossa
Topelius kuvaa Eerik Akselinpoika Tottin perustaman linnan vaiheita ja
merkitystä. Runoilija päättää runonsa toivomalla, että Jumala
tuomiopäivänä tapaisi kansansa kunniakkaana varustustensa ääreen
kaatuneena. Toistakin suurta historiallista ilmiötä Topelius omalla
kauniilla tavallaan laulaa marrask. 6 p:ksi v. 1882 sepittämässään
runossa »_Eräs Lützenin muisto_». Innostuneena hän kuvaa »Pohjan
sankaria»:

    Vapaaksi sydämet ja uskon, aattehen
    tuoll' aamupuhteella hän hengellänsä osti.
    Jos ihmisheikkous mahtuikin suuruuteen,
    mi sankar-tietäjää tais joskus hairahuttaa,
    sit' armahampi hän, sit' inhimillisempi,
    ei kylmä idooli, vaan lämmin elon lempi,
    mi kansat lämmittää, maailman jalostuttaa.

Tämän kokoelman aikaisemmista runoista ovat _Voima ja kunnia_ ja
1880-luvun runoelmista _Uskontunnustus, Marraskuunilta ja Rigi Kulm_
ilmauksia Topeliuksen hartaasta uskonnollisuudesta. Viimeisen edellisen
ytimenä on se ajatus, että ihmiselämän, tutkijan väsymättömän
aherruksen, ihmishengen sammumattoman janon päämääränä tulee olla
ijankaikkinen elämä. _Rigi Kulmissa_ runoilija lausuu, että ihmisnero
meidän päivinämme on se jättiläinen, joka ryntää taivasta kohden ja
myöntää, että ihmisnero voitettuaan aineen, materian, voisi vaikka
»munia maailmoita», jos se tahtoisi, mutta jos se ei polvistu Jumalan
suuruuden edessä, niin se on liian pieni hänen luomakunnalleen.

Runebergin idylli-epigrammeja muistuttaa herttaisessa
yksinkertaisuudessaan jo v. 1873 kirjoitettu _Ennen ja nyt_, jossa
iäkkään runoilijan luonnonrakkaus saa niin miellyttävän ilmauksen.
Nokkoset, ohdakkeet, halvin kulokorsi, joita hän pikku poikana pieksi
puusapelillaan tai halveksuen polki jalkainsa alle, ovat vanhalle
laulajalle käyneet rakkaiksi. Ne ovat kasvaneet hänen olemuksensa
perustuksista, kylpeneet samassa aamukasteessa kuin hän, katselleet
samoja tähtiä kuin hän. Vähän myöhemmin sepitetty viehkeä »_Joulukuusi
Taiteilijaseurassa_» tahtoo opettaa, että meidän voidaksemme tuntea
onnea tulee olla uskollisia lapsuutemme ihanteille.

Mitä raittiita, iäti nuoria tunteita kumpuaakaan näistä jo
harmaahapsisen, elämän taakan käyristämän runoilijan Kanervista, mitä
yleviä aatteita, jotka ovat osoittaneet kestävänsä elämän ankarimmatkin
myrskyt! Kuinka runsaita elämälle kelpaavia opetuksia ja kokemuksia!
Runoilijan sanat sattuvat sydämeen, niinkuin ainakin sanat, jotka
lähtevät sydämestä, ja koska jokaisen sanan takana on mies, joka itse on
elävä todistus teroittamainsa aatteiden nuorentavasta, elämätä
ylläpitävästä, elämätä jalostavasta voimasta. Elämän ylevät arvot,
kunto, itsensä unhoittaminen, uhrautuva rakkaus saavat tunnustusta,
piilköötpä sitten koko kansan rakastaman suurmiehen povessa,
ulkonaisesti halvan palvelijan, puoleksi halveksitun muukalaisen
nukkavierun puvun tai maankuulun sankarikuninkaan tähtikoristeisen
nahkahaarniskan alla. Lapsuuden hentoja iloja ja sen vienoja tunnelmia
ei vähäksytä, sen lapsellista uskoa ei halveksita, vaan ne luodaan esiin
semmoisina kuin ne ovat yksinkertaisessa kauniissa todellisuudessaan.
Itsekästä ylvästelyä ja pöyhkeätä itsekylläisyyttä moititaan ja
ruoskitaan ansion mukaan. Ja kaikkeen, niin pienimpään kuin
suurimpaankin, luo runous taikahohteensa, nuo vaivattomasti luistavat,
milloin alku-, milloin loppusoinnuilla, milloin molemmilla ikäänkuin
huvikseen leikittelevät säkeet, kuvastakootpa sitten mitä syvällisimpiä
mietteitä, isänmaan kohtaloa tai arkipäiväisimpiä vähäpätöisyyksiä,
tempaavat lukijan mukaansa, lämmittävät hänen sydäntään, sytyttävät
hänen mielensä. Tämän kokoelman runot liittyvät arvokkaana lisänä
edellisiin ja ovat kauniina loppusävelenä siinä ylistyslaulussa, joka
Kanervankukissa ja Uusissa lehdissä viritetään elämän valoisille
voimille.

       *       *       *       *       *

Uskonnollisuus oli Topeliuksen luonteen perustavia piirteitä, ja
uskonnollisuus oli pohjasävelenä ei vain hänen runoudessaan, vaan koko
tuotannossaan. Sitä todistavat jo nekin runonäytteet, joita olemme
tuoneet esiin, ja vielä vakuuttavampana todisteena on siitä hänen etevä
osuutensa ruotsinkielisen virsikirjan aikaansaamisessa. Ja sikäli kuin
hänen elämänsä ehtoo kuluu, pääsee uskonnollinen harrastus enemmän
määrääväksi. V. 1893 Topelius julkaisee hartauskirjansa. _Evankeliumi
lapsille_, joka sisältää lyhyitä kirkkovuoden evankeliumien selityksiä.
Satujen setä ei tyrkytä lapsille valmiisiin kaavoihin valettuja kirkon
oppeja, vaan kertoo tässä pienokaisille »Jumalan valtakunnan satuja»
heille tajuttavassa muodossa, samalla kumminkin esittäen nämä »sadut»
täysin uskottavina. Onhan tämä menettely sopusoinnussa suuren
opettajamme maailmankatsomuksen kanssa, olihan hänelle, niinkuin
myöhemmin Mietekirjassa sanotaan, »kristinusko sisimmässä luonteessaan
elämää eikä oppia.»

Esimerkkinä Topeliuksen henkisestä joustavuudesta ja siitä, miten hän
vielä vanhanakin pysyi uskollisena miehuutensa harrastuksille,
mainittakoon, että hän v. 1889 asti pysyi Taiteilijaseuran
puheenjohtajana. Koivuniemeen muuttaessaan hän tosin luopui
Kasvatusopillisen yhdistyksen aikakauskirjan varsinaisesta
toimittamisesta, mutta tämänkin jälkeen hän kävi yhdistyksen
kokouksissa, otti osaa sen keskusteluihin, julkaisipa kirjoituksia
aikakauskirjassakin. Viimeiseen asti hän koulun ja kasvatuksenkin alalla
taisteli samojen kauniiden periaatteiden puolesta, jotka hän aikaisemmin
oli omaksunut. Östersundomin kansakoulun monivuotisena johtokunnan
puheenjohtajana Topelius käytännöllisestikin koetti toteuttaa
aatteitaan. Helsingin ruotsalainen tyttökoulu oli edelleen hänen
erityisessä suosiossaan. Hän vieraili siellä usein, lahjoitti varoja
pohjaksi rahastoon köyhien oppilaiden kesäoleskelua varten maalla ja
varattomien oppilaiden rahastoon. Koulussa iloittiin vilpittömästi
»setä» Topeliuksen käynneistä, ja sen nuoriso tuli joskus
vastavierailulle vierasvaraiseen Koivuniemeen tai ilahdutti vanhusta
tuoksuvilla kukkatervehdyksillä hänen merkkipäivinään.

Aikaisemmin on ollut puhe siitä, mitä Topelius sai aikaan
Kevät- ja Sylviayhdistyksillä. Eläinsuojelusaatteen kannattajista
hän oli innokkaimpia ja väsymättömimpiä toimien kokonaisen
vuosikymmenen Helsingin eläinsuojelusyhdistyksen puheenjohtajana.
Lukuisissa kirjoituksissa hän pohti eläinsuojelusasiaa.
Naisenvapauttamispyrinnöille yleensä Topelius osoitti lämmintä
harrastusta, niinkuin hän jo rehtorina ollessaan oli koettanut
helpoittaa naisen pääsyä yliopistoon. Miten kaunis onkaan hänen v. 1882
ensimäiselle naispuoliselle filosofiankandidaatille _Emma Irene
Åströmille_ sepittämänsä runo, jossa hän valittaa, että ennakkoluulo ja
tyhmyys olivat sulkeneet tien tiedon temppeliin hänen lukuisilta
sisariltaan. Olemme jo nähneet parista mainitsemastamme runosta, miten
korkea ajatus tällä suopeamielisellä sopusoinnun miehellä oli naisesta
äitinä ja kasvattajana. Näitä yleviä tehtäviä nainen Topeliuksen
mielestä saattoi täyttää sitä paremmin, mitä enemmän hänellä oli
kirjallistakin sivistystä. Ja eri puolueiden yhdistämisessäkin hän
toivoi apua naisilta. Heidän tuli yhdistää, mitä miehet olivat
eroittaneet. Maan tytärten tuli pitää maata koossa rakkaudella.
Heilläkin oli vain yksi kansa ja yksi isänmaa.

Runoilija oli 21 vuoden ikäisenä laulanut nuoruutensa lemmitylle,
Emmalleen, ja hänelle omistetussa runossaan toivonut saavansa »valaista
hänen tietään läpi varjojen maan autuuden iäti kirkastetuille
rannoille». Kymmeniä vuosia myöhemmin hän samanlaisissa runoissa kiittää
Jumalaa, joka oli antanut hänen vaimolleen niin uskollisen sydämen ja
sallinut heidän »nuoruutensa kevään yhteisesti kuihtua ilossa ja
surussa». Ruskeat kiharat olivat harmaantuneet, punaiset posket
kalvenneet, usko lakastumattomiin keväisiin ei enää ollut yhtä luja kuin
ennen. Mutta luottamus korkeampaan johtoon on heissä ennallaan; mitä
ylemmäksi he nousevat »vuorille», sitä enemmän he näkevät, sitä
selvemmäksi käy heille elämän tarkoitus ja Emma on hänelle vieläkin vain
_28-vuotias_! Jo näissä harvoissa riveissä kuvastuu se herttainen suhde,
joka vallitsi iäkkään Koivuniemen vanhuksen ja hänen vaimonsa kesken, ja
monet muut kauniit säkeet tulkitsevat sitä alttiiksi antavaa rakkautta,
jota onnelliset aviokumppanit omistivat toisilleen. Muistamme, miten
suurilla tulevaisuuden toiveilla he 40 vuotta sitten olivat solmineet
rakkautensa liiton, eikä heidän onnensa taivasta tiettävästi olleetkaan
sumentaneet muut synkät pilvet kuin ne, mitkä sille nousivat sairauden
aiheuttamista tuskista ja säälimättömän viikatemiehen käyntien
jälkeen, kun he menettivät aivan pieninä kolme rakastettua lasta. Se
yhteisymmärryksen synnyttämä sopusointu, joka oli vallinnut Topeliuksen
lapsuudenkodissa, vallitsi tässäkin, ja sairauden tuottamia kärsimyksiä
kannettiin alistuvalla kärsivällisyydellä. Mainitsimme aikaisemmin
siitä matkasta, jonka Topelius puolisoineen ja tyttärineen teki
etelä-Ranskaan, ja että sanottu matka ei tuonut hänen puolisonsa
heikentyneelle terveydelle toivottua parannusta. Voimat vähenivät vuosi
vuodelta ja runoilijavanhuksen täytyi surukseen nähdä, miten hänen ennen
iloinen ja toimelias Emeliensä, hänen uskollinen toverinsa, päivä
päivältä riutui kykenemättä enää viimeisinä vuosinaan paitsi
poikkeuksittaan jättämään sairasvuoteensa. Marrask. 14 p. 1885 kuolema
tulikin vapauttaen tämän lempeän hengen kahleista. Surunihanassa
muistorunossa _Noli me tangere_ Topelius muistiin piirtyvin, sydämen
hellimpiä kieliä värähyttävin sävelin laulaa hänestä, joka oli eläessään
kätkeytynyt hänen parhaisiin onnenunelmiinsa ja jonka hän nyt näki »niin
korkealla yläpuolellaan huokauksetonna, kyyneletönnä, sanatonna,
nimetönnä, mutta niin säteilevän puhtaana Vapahtajansa sylissä».

Varmaankin oli tämä suru katkerin, mikä pitkän elämän varrella oli
kohdannut seitsemättäkymmentä ikävuottaan lähentelevää runoilijaa, jonka
tukkaan elämän tuiskut jo olivat heittäneet lumensa. Mutta se mies, joka
aikaisimmasta lapsuudestaan oli hakenut ja löytänyt seuraa luonnosta ja
häntä ympäröivistä ihmisistä, löysi sitä nytkin rakkaan Koivuniemensä
hymyilevistä maisemista ja sen vakinaisista ja tilapäisistä asujamista.
Täällä hän näkee ympärillään lapsensa ja lastenlapsensa sekä muita
omaisia, vanhempia ja nuorempia. Ne kuihtumattomat keväät, joista hän
niin usein runoissaan laulaa, eivät ole pelkkiä utukuvia, hän näkee ne
lapsissaan ja lapsenlapsenlapsissaan ilmielävinä ympärillään. Tässä
rauhoitetussa perhepiirissä säteilee lempiväin tytärten rakkaus niin
kirkkaana jaloa, ihailtua isää vastaan ja isoisän korvia hivelee
lastenlasten hilpeä nauru. Lasten ystävä, heidän sielunelämänsä
syvällinen tutkija, Valterin seikkailujen sepittäjä eli uudestaan oman
lapsuutensa noissa milloin reunainsa yli ryöpähtävissä, huimaksi
temmellykseksi kiihtyvissä, milloin hiljaisemmissa, itkun ja hetkellisen
surun samentamissa, viattomissa pikku huveissa ja leikeissä.

Tytärtensä Toinin ja Eevan hoivaamana hän tässä vanhuutensa
rauhallisessa turvapaikassa vietti elämänsä ehtoota. Sitä myöten kuin
työvoimat vähenivät ja silmät heikkenivät, lukivat tyttäret, muut
omaiset ja perheen ystävät ääneen vanhukselle, joka viimeiseen asti
mielenkiinnolla seurasi ajan kysymyksiä, kirjallisuutta ja sanomalehtiä.
Paljon lisäsivät runoilijan työtaakkaa ne lukuisat käsikirjoitukset,
joita vasta-alkajat Apollon pojat ja muut kirjailijat lähettivät hänelle
pyytäen niistä arvostelua. Tämänkinlaisia lähetteitä tuli niin
runsaasti, että Topeliuksen oli mahdoton niitä kaikkia itse lukea.
Etenkin illallisen jälkeen runoilijan vanhoilla päivillään täytyi
välttää varsinaista työntekoa ja silloin käytettiin kerkeästi kuluvat
iltahetket perheseurusteluun, jolloin ääneenlukeminen vaihteli hilpeän
tarinoimisen kanssa. Salissa olevalla isolla flyygelillä Topelius
toisinaan iltahetkin soitteli etenkin nuoruutensa herkkätunteisia
mielilauluja. Vanhuksen pienenä mieliaskarteluna oli usein myöskin
savukehylsyjen täyttäminen. Topelius olikin kaiken ikänsä ollut vankka
tupakoitsija. Päivisin hän työssä ollessaan istui kirjoituspöytänsä
ääressä työhuoneessaan, jossa hänellä m.m. oli hylly vanhempaa
kirjallisuutta varten ja joka myös oli hänen makuuhuoneensa. Tähän
päästiin salista, jonka kanssa myöskin työ ja kirjastohuone olivat
ovella yhdistetyt. Viimeksimainitussa samoinkuin muissa huoneissa oli
aistikkaat, vanhanaikuiset huonekalut, mukavia tuoleja, kodikas sohva ja
Topeliuksen teosten ruotsalaisen kustantajan Alb. Bonnierin lahjoittama
kiertohylly, jossa oli uudempaa kirjallisuutta. Seiniä koristelivat
jalustoilta kohoavat rintakuvat, joku maisema ja Runebergin kuva
kokonaismuodossa. Kirjahyllyllä seisoi muiden merkillisyyksien joukossa
eräs puukuva, jonka muuan rahvaan mies kuuluu leikanneen ja joka kuvaa
Topeliuksen vanhaa riitaveljeä, kreivi Bergiä. Hänen »ikuistuttajansa»
oli kerran nähnyt hänen seisovan sopivassa asennossa erään majatalon
portailla! Tässä huoneessa vanhus m.m. useinkin ikkunansa ääressä istuen
lueskeli sanomalehtiä.

Kotihartauksia Topelius piti lukien perheelleen ja palvelijoilleen
sunnuntaiden evankeliumit niihin sovellutettuine saarnoineen.

Kalastukseen ei Topelius enää täällä antautunut niin sääntöperäisesti ja
samalla innolla kuin ennen. Hän oli jo siksi vanhakin, eivätkä kalavedet
täällä vetäneet vertoja Mainiemen vesille. Likeisin lahti oli matala ja
ruohoinen ja vesi siinä enimmäkseen sameata. Verkoilla Topelius
kuitenkin vähin kalasteli, niinkuin ennenkin. Jokapäiväiset kävelyt
kuuluivat säännöllisesti käytettyihin voimain uudistus- ja
virkistyskeinoihin, ja vanhus käveli mieluimmin yksin -- tosin etenkin
ikänsä loppuaikoina omaisten salaisen valvonnan alaisena. Puutarhassa,
jota Toini hoiti, hän kävi mielellään, ja hedelmäpuut huvittivat häntä
erityisesti. Eräälle omenapuulle, jossa oli paljon oksaksia, hän oli
antanut nimeksi Polykarpus!

Maankuulu oli Koivuniemi vieraanvaraisuudestaan. Avosylin täällä
otettiin vastaan koulujen nuoriso, joka runoilijan syntymäpäivinä tuli
kukin, puhein ja lauluin tervehtimään rakasta »setäänsä». Sama
vieraanvaraisuus kohtasi kaikkia niitä lukuisia ystäviä ja muita
vieraita, jotka omasta maasta tai maan rajain ulkopuolelta saapuivat
tänne. Koivuniemen vieraskirja sisältää kirjavan ja runsaan
nimikokoelman, joka sekin osaltaan todistaa, miten monta ystävää tämän
talon isännällä oli.

Koivuniemellä asuessaankaan Topelius ei unhoittanut kotiseutuaan. Sekä
rakas lapsuudenkoti että suloinen Mainiemi olivat tosin vierasten
hallussa, mutta näillä seuduilla vielä elävien vanhojen ystävien ja
sukulaisten luo tullessaan runoilijavanhus aina tietenkin oli yhtä
tervetullut kuin ennen. Näillä vierailuilla hän tavallisesti asui ennen
mainitun lankonsa, raatimies J.A. Lybeckin luona. V. 1887 Topeliuksen
saapuessa Uuteenkaarlepyyhyn vietettiin siellä kaupungin läheisellä
Kaivosaarella hänen kunniakseen lastenjuhla, johon 600 lasta kaupungista
ja sen ympäristöstä otti osaa. Juhlan toimittaja, seminaarin silloinen
johtaja Z. Schalin on kertonut, että hän pyysi enoansa tässä
tilaisuudessa puhumaan pienokaisille. Topelius oli vastannut, ettei hän
»osannut puhua», eikä suostunut mitenkään pyyntöön. Sittemmin hän
kuitenkin taipui puhumaan lapsille kirkossa, jossa he kokoontuivat
vanhuksen ympärille tämän seisoessa alttarin edessä.

Olemme huomanneet, miten Topelius sekä suorasanaisissa kirjoituksissaan
että runoissaan lausui mielipiteensä ajan polttavista kysymyksistä. Niin
sovinnollisia, rauhaan ja yksimielisyyteen kehoittavia kuin hänen
lausuntonsa olivat olleetkin, aiheuttivat ne sittenkin vastaväittelyä,
ja julkisuuden miehenä Topeliuskin oli saanut kestää useita ankaria
hyökkäyksiä ja iskuja. Mutta taistelujen mainingit olivat vähitellen
tyyntyneet, ja yhä yleisemmin oli ruvettu ymmärtämään tämän miehen
todellista suuruutta. Se rakkaus, joka jo kauan oli tullut Topeliuksen
osaksi, kasvoi kasvamistaan, hän kokosi kuin lämmittävä aurinko
rakastavalla ja rakastettavalla persoonallisuudellaan yhä lukuisempia
joukkoja ympärilleen ja, kun hän vihdoin seisoi viimeisenä eloon
jääneenä suurmiehistämme kansansa keskellä, kokoontuivat kaikki,
yhteiskunta-asemaan, kieleen ja mielipiteisiin katsomatta, kunnioittaen
suuren oppi-isän ja kasvattajaa ympärille. Tällainen kieltämätön
valta-asema Topeliuksella oli yleisessä tietämyksessä ikänsä viimeisinä
vuosikymmeninä.

Arvokkaalla ja kauniilla tavalla toi Suomen kansa esiin kiitollisuuden
ja kunnioituksen tunteensa Topeliukselle niissä juhlissa, joita
pääkaupungissa ja maaseudulla pantiin toimeen hänen täyttäessään 70
vuotta. Samat tunteet yhdistivät kaikki. Tuo vaatimaton ja nöyrä mies,
joka Lönnrotin tavoin mieluimmin olisi vetäytynyt syrjään, kokosi
lämmittävän auringon tavoin rakkautensa ja aatteittensa voimalla
kaikki ympärilleen. Topeliuksen käytettäväksi annettiin rahamäärä,
jonka hän v. 1895 »Tammikuun 14 päivän rahaston» nimellä antoi
Kansanvalistusseuralle. Tämän tuli koroista antaa 100 markan suuruisia
vuotuisia muistolahjoja varattomille vanhoille, ansiokkaille opettajille
ja opettajattarille, jotka yksityisessä tai yleisessä koulussa olivat
omistaneet elämänsä kristillisen kansanopetuksen palvelukseen.

Lukuisat seurat, molemmat Kirjallisuudenseurat, Maantieteellinen seura,
Kansanvalistusseura, Suomen Naisyhdistys, Taiteilijaseura ja Helsingin
Eläinsuojelusyhdistys kutsuivat runoilijan kunniajäsenekseen. Koulu- ja
yliopistonuoriso alkoivat vuosittain käydä Topeliuksen luona
kunniatervehdyksillä.

Ruotsissakin »setämme» oli hyvin rakastettu ja kunnioitettu. Jo v. 1886
Ruotsin akatemia oli lähettänyt hänelle kultamitalinsa, hän sai
ritariston merkkejä ja valittiin tieteellisten seurojen jäseneksi. Hänen
muotokuvansa levisivät valokuvina sekä suomalaisten että ruotsalaisten
taiteilijain maalauksina ja niiden jäljennöksinä laajalti sekä meillä
että Ruotsissa.

Etevimmät Topeliuksen suorasanaisista teoksista on suomennettu, ja
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on määrännyt palkinnon hänen
lyyrillisten runojensa suomentamisesta. Useita hänen kirjoistaan on
käännetty saksaksi, tanskaksi, norjaksi, englanniksi, muutamia myöskin
ranskaksi, italiaksi, venäjäksi, viroksi ja unkariksi.

Topeliuksen sulosointuisiin runoihin, jotka muuten »laulavat itse
itsensä», on ainakin kymmenen sävelniekkaa -- uudemmista mainittakoon
Jean Sibelius -- laatinut säveleitä.

Vielä v. 1890 ja vieläpä v. 1894 vuodenkin promotionissa tuo sydämeltään
iäti nuori runoilijavanhus on mukana. Edellisessä hän saa riemumaisterin
seppeleen ja jälkimäisessä hän viettää 50 vuotista riemujuhlaansa
promotionirunoilijana. Hän sepitti kumpaankin tilaisuuten syvämietteisen
ja ylevämielisen runon, ja molemmissa runoissa hän lausuu ympärilleen
kokoontuville nuoremmille sukupolville ikimuistettavia rohkaisevia
sanoja sen sitkeän taistelun johdosta, jota kansamme siihen asti oli
murtumatta kestänyt ja joka oikeuttaa sen luottavaisesti katsomaan
tulevaisuuteen.

    Se hukkuu vain, jok' itse hukkaan heittyy.
    Kansa, mi kesti, mitä kansa tää,
    häviämättä haudoillemme jää.

Se, mikä on parasta ja ikuista »kevään lapsen», uuden polven omassa
povessa, se on johdattava sen tietä halki synkinten aikojen.

Elämänsä viimeisiin vuosiin asti väsymätön Topelius jatkoi
kirjailemistansa. Hän avusti ansiokkaasti loistoteosta _Suomi 19.
vuosisadalla_, kirjoitteli runoja albumeihin, kalentereihin ja
juhlajulkaisuihin sekä sepitteli satuja ja novelleja. Jo v. 1870 hän oli
tehnyt ensimäisen suunnitelman sitä teosta varten, joka sitten ilmestyi
_Lehtisiä mietekirjastani_ nimisenä kirjana ja joka julkaistiin vasta
hänen kuolemansa jälkeen. Siinä hän tuo ilmi, mitä hän ajattelee ajan ja
ijäisyyden suurista kysymyksistä. Vaatimattomana kuten aina hän ei pidä
mielipiteitään erikoisen merkittävinä, mutta hän tuntee tarvetta esittää
ne pitkän kokemuksensa hedelmänä. Useimmat teoksen kirjoitelmista --
niitä on kaikkiaan 40 -- syntyivät v. 1895 tai vähän sen jälkeen kuin
tekijä 77 vuoden vanhana oli parantunut hengenvaarallisesta taudista.
Kirjan vaihtelevan sisällyksen valaisemiseksi mainittakoon muutamia sen
kirjoitelmista: Uskoni, Kuolemattomuus, Ihmeet, Lapsi, Elämän kesä ja
syksy, Rakkaus, Koti, Koulu, Kirkko, Sanomalehdistö, Puolueet ja
Suuruus.

Kauniina kuvastuu näissä lehtisissä Topeliuksen nerokkuus,
syvämietteisyys, horjumaton, liikuttavan yksinkertainen lapsuudenusko,
80-ikävuodella vielä nuorekas mieli ja lannistumaton elämänilo, pitkän
iän varrella saavutettu rikas elämänkokemus ja ihanteellisen kirkas
maailmankatsomus, jota mitkään surut ja pettymykset eivät olleet voineet
sumentaa. Kirja sisältää niin runsaan aarteiston herättäviä ajatuksia,
raitista, täysipitoista elämänviisautta sekä jaloja puhtaita tunteita,
että sen tekijä jo yksin tällä ansaitsisi kuolemattomuuden. Sattuvasti
lausuu Nervander kirjan kielestä. »Ajatukset», hän sanoo, »esiintyvät
usein suppeassa, melkein suoraksi veistetyssä kieliasussa, joka
kuitenkin tunkiessaan sielumme läpi jättää jälkeensä tuulahduksen siitä
elämästä, joka elää luonnossa, lehahduksen kevään ja syksyn mahtavasta,
raikkaasta henkäyksestä.»

V. 1894 Topelius kävi Vaasan laulu- ja soittojuhlassa, johon hänet oli
kutsuttu kunniavieraaksi. Sieltä hän jatkoi Uuteenkaarlepyyhyn ja palasi
kotiin virkistyneenä ja täynnä elähdyttäviä vaikutteita. Runoilija
lausuu omalla herttaisella tavallaan juhlasta, että siinä oli yhtynyt
»kaikki, mikä meitä taiteessa ja luonnossa miellyttää, ja että hän oli
ylpeä Pohjanmaastaan».

Pari vuotta myöhemmin Topelius kävi kesän loppupuolella Visbyssä
terveysmatkalla. Oleskelu ikivanhan kaupungin ihanassa meri-ilmassa
vahvisti vanhuksen jo riutuvia voimia, ja täällä taaskin osoitettu
vieraanvaraisuus ja ystävyys lujitti niitä ennestään lämpimiä tunteita,
jotka aina olivat yhdistäneet Topeliuksen vanhaan emämaahan. Hän palasi
kotiin Tukholman kautta. Ritariholman satamassa, kertoo Eliel Vest,
olivat häntä vastaanottamassa sankat ihmisjoukot, jotka juhlamielisinä
tervehtivät Topeliusta sinikeltaisten lippujen liehuessa. Tukholman
kansakoululapset olivat ylitarkastajansa, tri Bergmanin kanssa saapuneet
lausuakseen satujen sepon ja Välskärin kertomusten tekijän
tervetulleeksi. Pidettiin puheita, laulettiin, annettiin kukkia,
puristettiin kättä. Runoilija kävelee pienokaisten sankkain rivien läpi,
hymyilee ja nyökäyttää päätään, puhuttelee toista, taputtaa toisen
valkokiharaista päätä ja puristaa lähinnä seisovain käsiä. Mutta kaikki
tahtovat kätellä rakasta vierasta, satoja käsiä ojennetaan häntä
vastaan, hän ei henno vetäytyä takaisin, kunnes joku opettajista
»pelastaa» hänet huutamalla: »valmiit!» Se oli kauttaaltaan liikuttavaa,
kertovat läsnäolijat, ja useita hauskoja pikkukohtauksia sattui. »Kuka
tuo vanha setä on tuolla rantaportaalla?» kysyy joku eräältä pieneltä
tytöltä. »Niinkuin minä nyt en sitä tietäisi!» oli vastaus. »Sehän on
välskäri Topelius.»

Tavallista juhlallisempien tunnelmain leimaama oli se hetki, jolloin
harmaahapsinen runoilijavanhus sai riemutohtorin seppeleen. Promoottorin
isänmaan nimessä esiintuomat kiitokset jalolle pojalleen, jossa maa näki
parhaat aatteensa ruumiillistuneina, ja seppelöidyn vaatimattomuudenkin
läpi kuultava ylevä suuruus varmaankin olivat ne juhlallisuuksien
kohdat, joissa juhlatunnelma kohosi huippuunsa jättäen elinaikaisia
muistoja kaikkien läsnäolijain mieleen.

Vielä v. 1897 Topelius kävi kotiseudullaan ja täällä hänelle
valmistettiin suuri iloinen yllätys. Mainiemen tupa oli ostettu takaisin
sen viimeiseltä omistajalta, joka oli muuttanut sen toiseen paikkaan,
hajoitettu ja rakennettu uudestaan entiselle paikalleen Alörniin ja
varustettu samanlaisella sisustuksella kuin siinä ennen oli ollut.
Runoilijan sisarenpoika oli oppilaittensa seminaarilaisten avulla
suorittanut tämän. »De ä' ju en uppståndelse!» (Sehän on ylösnousemus!)
oli Topelius yllätettynä ja iloisena huudahtanut rakkaaseen tupaansa
astuessaan. Pikku asumus luovutettiin vanhukselle, jonka kunniaksi
kaupunkilaiset vähän myöhemmin viimeisen kerran toimivat juhlan.
Mainiemen vieraskirjan ensi lehdelle Topelius eräänä päivänä oli
kirjoittanut runon, jonka toinen säkeistö kuuluu:

    Tääll' illan vieno hämärä
    on elon taistot tyyntävä.
    Vain muistot päiväin menneitten
    sua vastaan hiipii hyväillen.
    Käy sisään hetkeks, kulkija!
    Ja rauhaa nauti, onnea!

Sillä juhlalla, kertoo eräs siihen osaaottanut, joka v. 1898 vietettiin
rakkaan runoilijan täyttäessä 80 vuotta, oli toinen luonne kuin 10
vuotta aikaisemmin vietetyllä. Virallisia puheita ja lähetystöjä
vältettiin. Siitä tuli perhejuhla, jota maa vietti rakkaalle,
kunnioitetulle runoilijalleen.

Tammikuun 14 päivän kylmänharmaana aamuna lapset ja lapsenlapset
Koivuniemellä lauloivat virren iäkkäälle isälle ja isoisälle. Ruokasali
oli koristettu kukilla ja pohjoismaisilla lipuilla. Kahvipöydälle oli
pinottu lahjoja, omaisten valokuvia ja sisustakuvia Koivuniemeltä,
joiden lisäksi lukuisa joukko kirjeitä omasta ja pohjoisista
naapurimaista. Vain yksi ainoa lähetystö voitiin vanhuksen
heikentyneiden voimain vuoksi sinä päivänä ottaa vastaan: Östersundomin
kansakoulun oppilaat opettajattarineen, jotka toivat tervehdysadressin
ja kukkia. Z.T. oli 16 vuoden ajan toiminut mainitun koulun johtokunnan
puheenjohtajana. Vieraita saapui, sukulaisia ja ystäviä maan eri osista
sekä läheisempiä ja kaukaisempia naapureita. Sydämellinen ja
tuttavallinen mieliala vallitsi, puheita ei pidetty, mutta sitä useampia
syleilyjä ja suuteloita vaihdettiin liikutuksen kyynelten silmissä
kimmeltäessä. Huoneet täyttyivät vähitellen kukista, niin että
Koivuniemen salit muuttuivat ikäänkuin haltiatarten puutarhoiksi.

Päivän kuluessa saapui suuri joukko kukkia, kukkamaljakoita
ja -laitteita kauniine tervehdyssäkeineen koulujen oppilailta ja
opettajistoilta, suomalaiselta teatterilta, Kevätyhdistykseltä ja
yksityisiltä henkilöiltä. Sen lisäksi tuli lahjoja koti- ja ulkomaalta,
päivän merkitystä tulkitsevia aikakauskirjoja ja lukuisia
onnittelusähkösanomia. Joka lahja, joka tervehdys todisti kansan
rakkautta.

Pääkaupungin kaikki sanomalehdet käsittelivät pääkirjoituksissaan
Topeliuksen merkitystä maallemme, Ruotsin, Tanskan sekä Amerikan
kaikissa suomen- ja ruotsinkielisissä lehdissä oli innostuneita
kirjoituksia hänestä. Päivän kunniaksi toimeenpantiin teattereissa ja
kouluissa juhlia, joihin vanhus kumminkaan itse ei voinut saapua.
Muutamia päiviä myöhemmin hänelle Palokunnantalolla Helsingissä
vietettiin suuremmoinen kansalaisjuhla, johon hän saapui houkutuksia ja
hartaita pyyntöjä noudattaen ja tapansa mukaan asettuen asumaan
Villensaunan ravintolaan. Ylioppilaat tulivat laulutervehdykselle, ja
sen lisäksi ylioppilaskunta toimeenpani loistavan soihtusaaton hänen
kunniakseen. Vielä näissäkin juhlissa, joiden seikkaperäisempään
kuvailemiseen tässä ei ole tilaisuutta, Topelius useamman kerran omalla
herttaisella tavallaan kehoitti Suomen kansalaisia yksimielisyyteen ja
sovinnolliseen työhön jakamattoman isänmaan hyväksi. Tätä juhlaa
vietettiin kautta maan, sillä monin paikoin maaseudullakin oli
Topelius-juhlia toimeenpantu. Tervehdysrunoja oli hänelle sepitetty
useita kymmeniä, kolmisenkymmentä saapui tervehdysadressejakin seuroilta
ja yksityisiltä henkilöiltä sekä m.m. lähes 3,000 kansakoululapsen
allekirjoittama jättiläisadressi kuin myös onnittelusähkösanomia
koti- ja ulkomaalta -- paitsi Skandinaviasta, niitä tuli Ranskasta,
Saksasta, Itävallasta ja Venäjältä -- yhteensä enemmän kuin puoli
kolmatta sataa. Tämä rauhan ja rakkauden mies sai todella korjata,
mitä oli kylvänyt.

Tammikuun 24 p. 1898 päivätyssä herttaisessa Iltatervehdyksessä vanhus
vaatimattomasti lausuttuaan sanasen »hajanaisesta elämäntyöstään,
tuuleen siroittamistaan siemenistä, joista Jumalalle yksin tulee kunnia,
jos jokin niistä on juurtunut» -- lähettää nöyrän kiitoksensa ja
tervehdyksensä isänmaalleen, harvoille jälellä oleville aikalaisilleen,
kotien työntekijöille ja tekijättärille, taiteilijoille, oppilaitoksille
ja Suomen nuorisolle, kaikille rakkaille ja kaikille tutuille ja
tuntemattomille ystävilleen Ruotsissa ja naapurimaissa.

Rakkaaseen, rauhalliseen kotiinsa palattuaan runoilija-patriarkka
seuraavina päivinä tunsi voimainsa virkistyneen, ja vanhasta
työnilostaan nauttien hän taas ryhtyi mietekirjansa valmisteluun. Mutta
se tauti, joka oli vaivannut häntä ennen juhlia ja joka niissä
arvatenkin oli saanut uutta virikettä, ei hellittänyt. Kerran hän
aamiaisateriaa syödessään sai äkillisiä vilunväristyksiä. Pitkälle
kehittyneen itsensähillitsemisen voimalla vanhus tarmokkaasti ponnisteli
sairautta vastaan, mutta viimein hän kumminkin taipui laskeutumaan
vuoteelle. Vain päivän hän aikoi levähtää. Mutta voimat vähenivät,
eivätkä sallineet sairaan nousta, vaikka hänellä mielestään ei mitenkään
olisi ollut aikaa virua vuoteellaan. Helmikuun 13-20 päivinä hän vielä
teki lyhyitä muistiinpanoja ja yhdisti niiden sisällyksen sanaan:
»ankkurissa», mikä oli viimeisiä hänen kynästään lähteneitä.
Yksitoikkoiset, harmaat päivät ja pitkät yöt sulivat viimein hänen
tietoisuudessaan yhteen. Elämänsä viimeisenä viikkona hän ei enää
noussut vuoteestaan, väsymys lisääntyi ja verenmyrkytystä seuraava
hourailu häiritsi yöunta. Työn harmaantunut sankari ymmärsi jo, että
hänen työpäivänsä nyt todella oli mailleen vaipumassa, ja Jumalaa
rukoillen ja rauhallisin mielin hän tervehti sitä vierasta, jolle hän jo
kerran aikaisemmin oli huudahtanut: »Terve tuloa, kuolema, kun hetki on
lyönyt!» Vuoteensa ympärille kokoontuneitten lastenlastensa kautta,
joiden läsnäolo erittäin näytti ilahduttavan häntä, hän lähetti
terveiset tuleville sukupolville. »Terve tuloa, elämä, niin kauan kuin
sinua kestää!» hän myös kerran oli huudahtanut, ja vähää ennen
kuolemaansa hän vielä sanoi rakastavansa elämää ja toivovansa nähdä
kevään, kevätauringon ja kevätvihantaa. Hänen elämänsä viimeiset päivät
olivat ainoata rukousta. »Eikö aurinko tule?» hän usein kysyi, ja
viimeisenä iltapäivänä, maalisk. 12 päivänä, se monesta ajasta paistoi
sairashuoneeseen heijastuen ihanasti hänen vuoteensa viereiselle
seinälle. Runoilija avasi silmänsä, niistä lähtevä säteilevä katse
sulautui auringon väikkyvään valoon, hän kohotti kättään tervehdykseksi
ja ummisti taas silmänsä.

Viimeinen iltapäivä oli tuskallinen, sairaan henkeä ahdisti ja hän
lepäsi enimmiten ummessa silmin. Ruumiin lämpö väheni, hengitys heikkeni
ja puoli 12 yöllä lepoa ja rauhaa janoova henki viimein nukahti kuoleman
armahtavaan uneen. Se kevät, jota kohti se niin usein kaihoten oli
siipensä kohottanut, oli alkanut sarastaa.

       *       *       *       *       *

Samoin kuin kansalaiset ennen rakastavin ja sovinnollisin mielin suurina
merkkipäivinä olivat kokoontuneet opettajansa ja kasvattajansa
ympärille, niin he sitten yhtyivät sen kukitetun arkunkin ääreen, johon
hänen kylmennyt tomunsa oli kätketty. Suureksi kansalliseksi
surujuhlaksi muodostui se päivä, maaliskuun 21 päivä, jona sivistyksemme
ihanan aamukoiton viimeinen suurmies vihittiin haudan ikuiseen lepoon.
Helsingin Uuden kirkon mustalla verhottuun kuoriin asetetun arkun
ääressä tulkitsivat eri kansankerrosten, virkakuntien, yhdistysten ja
maan kaupunkien edustajat sekä lukuisat yksityiset sanoin ja kukin niitä
kunnioituksen, kiitollisuuden ja surun tunteita, jotka nyt täyttivät
kaikkien sydämet. Kaupunki oli surupuvussa. Kaikkien virastojen,
yliopiston, koulujen ja useitten yksityisten rakennusten suruharsolla
peitetyt liput riippuivat puolitangossa. Myymälät oli sulettu, niiden
näyteikkunoihin oli runoilijan kuva asetettu, ja ylioppilastalon
parvekkeelta loisti niinikään vihreiden kasvien välistä Topeliuksen
suruharsoon verhottu rintakuva.

Sankat ihmisjoukot täyttivät katukäytävät kirkosta aina hautausmaalle
asti. Kaupungin koulujen oppilaat muodostivat pitkän kujanteen. Likinnä
ruumisarkkua seurasi 200 ylioppilasta, jotka kantoivat seppeleitä
kulkien 4-miehisissä riveissä, sitten ylioppilaskunta lippuineen; M.M.,
Taiteilijaseuran ja Kirjailijalooshin jäsenet, Kirjaltajain yhdistys
y.m. Kun oli saavuttu haudalle, lauloi sekakuoro prof. R. Faltinin
johdolla Topeliuksen kauniin pääsiäisvirren. Suruharsoisten lippujen
maahan painuessa tuhannet kansalaiset paljastivat päänsä, kun
sinkkikirstuun asetettu kukilla kaunistettu ruumisarkku vajosi hautaan.
Ylioppilasten ja M.M:n laulu, vainajan sisarenpojan harras rukous ja
ihanan hymnin sävelten soidessa omaisten ja ylioppilasten toimittama
haudan umpeenluominen, lukemattomien seppelten laskeminen, surujuhlan
vakavan ylevä tunnelma -- -- kaikki piirtyi varmaan useimpien
läsnäolijain muistiin elinkaudeksi. Metrien korkuiseksi kohosi seppelten
muodostama, surevan rakkauden ja kiitollisen kunnioituksen luoma kumpu
talvisten kinosten keskelle, ja lausuttuaan viimeiset jäähyväisensä
kansallislaulun sävelillä hajaantuivat syvän liikutuksen valtaamina
sankat ihmisjoukot runoilijan haudalta.

Likellä merenrantaa olevaa hautaa kaunistaa Suomen Naisyhdistyksen
alotteesta pystytetty Valter Runebergin muovailemaa muistopatsas:
graniitiselta jalkakiveltä kohoava enkelinkuva. Vaasassa paljastettiin
v. 1914 taiteilija Emil Vikströmin muovailema muistopatsas. Vireillä on
toimenpide muistopatsaan pystyttämiseksi Helsinkiin.

Näin olemme seuranneet kehdosta hautaan Sakkea, joka iloisesta,
herttaisesta lapsesta kehittyi haaveilevaksi, mutta todellisen elämän
moninaisiin harrastuksiin tervein vaistoin kiintyväksi nuorukaiseksi ja
siitä mieheksi, joka hyvin monipuolisella toiminnalla toteutti kerran
aikaisemmin lausumansa toivomuksen, että saisi olla mukana aikansa
mielenkiintoisimmissa pyrinnöissä. Olemme nähneet, miten tunnollisesti
hän hoiti rikasta henkistä perintöään, miten väsymättömällä innolla hän
kehitti runsaita sielunlahjojaan, miten ankarasti hän kasvatti itseään
ja miten hän vähitellen kehittyi suureksi runoilijaksi, kansansa
kasvattajaksi ja oppi-isäksi. Lämpimin tuntein, sytyttävin sanoin
ja tosityöllä Topelius koetti edistää kaikkea hyvää. Suuren,
kaikkeasyleilevän rakkautensa johdattamana hän tuki ja auttoi köyhiä ja
syrjäytettyjä, suojeli eläimiä, otti lapset ja nuoret aivan erityisen
hellään hoivaansa, kannatti naisten sivistys- ja vapautusrientoja sekä
omisti taiteelle ja tieteelle miehuutensa parhaat voimat. Kauemmin kuin
puoli vuosisataa hän uupumatta taisteli kansallisen kulttuurimme
kaikinpuoliseksi kehittämiseksi. Siten hänessä ruumiillistui Uuden ajan
historiamme keväinen, ylväs ajan jakso, jolloin suurimmat henkemme
kylvivät nykyisen sivistyksemme siemenet.

Se herttainen iloisuus ja mielenrauha, jotka loistivat hänen
kasvoistaan, se ystävyys, joka säteilee hänen ruskeista silmistään, se
nerollisuus, joka on painanut leimansa leveään ja korkeaan otsaan, se
lempeästi muhoileva hymy, joka asuu hänen huulillaan, joilta niin monta
kultamunista on vierähtänyt, ne kuvastavat kaikki kauniisti sitä
syvällistä, _valoisaa elämänkatsomusta_, joka oli Topeliukselle
omituinen, joka, niinkuin runoilija itse lausuu, saavutetaan vain siten,
että ajatus ja tunto alituisesti ovat kanssakäymisessä sen kanssa, mikä
on suurta elämässä, ja jonka kannattamana hänen elämänsä muodostui
niin onnelliseksi. Suloinen _sopusointu_, lempeä suvaitsevaisuus
ja todellinen vapaamielisyys, olivat koko hänen olemuksensa
tunnusomaisimpia piirteitä. Harvinaisen suuri mielen tasapaino asui
tuossa parhaille ihanteilleen aina uskollisena pysyneessä miehessä,
jonka _vaatimattomuus_ oli yhtä suuri kuin Lönnrotin ja jonka
isänmaanrakkaus oli yhtä tulinen ja sytyttävä kuin hänen suuren
opettajansa Runebergin. Hän oli lempeä ja herttainen, mutta ei heikko.
Hän pysyi johdonmukaisesti ja taipumatta uskollisena elämänsä varrella
vähitellen omaksumalleen vakaumukselle. »Itsestäni en taida mitään,
kaikki on minulle ylhäältä annettu», sanoi syvästi uskonnollinen ja
lapsenhurskas Topelius usein, ja vähää ennen kuolemaansa hän lausui:
»Pieni, köyhä lapsi on syntynyt maailmaan, pieni lapsi on sen pian taas
jättävä.»

       *       *       *       *       *

Topeliuksen aikaisin varsinainen runoilu käsittelee parhaastaan
rakkautta, siinä on paljon epämääräistä haaveilua ja omien vaihtelevien
mielialojen kuvailua. Tunnusomaisena piirteenä esiintyy siinä jo
aikaisin luonnon sielullistuttaminen ja myös se ajatus, että yksilö on
heikko välikappale aatteen palveluksessa. Jo aikaisin hän ylistelee
luonnollisten, yksinkertaisten, lempeiden ja sovinnollisten tunteiden
suloa luonnotonten ja teennäisten tunteiden rinnalla. Mitä hartain
uskonnollisuus esiintyy jo nuoruudenrunoilussa. Sekä asiallisesti että
muotoon nähden hänen _lyriikkansa_ on saanut paljon vaikutteita
kansanrunoudesta. Ja ennen kaikkea Topelius onkin lyyrillinen runoilija,
hänen tunnelmarunoutensa kuvastaa paraiten hänen personallisuuttaan niin
ihmisenä kuin runoilijanakin. Topelius on _edistyksen ja vapauden_
runoilija, myöskin naisen yhteiskunnallisen aseman parantamista ja hänen
oikeuksiensa laajentamista hän runoudessaankin innolla ajaa ja
äidinrakkauden ylistykseksi hän on sepittänyt mitä ihanimpia säkeitä.
Hänen lyyrillisessä tuotannossaan tapahtuu muutos elämän neljännellä ja
viidennellä vuosikymmenellä. Runoiltuaan siihen asti ikäänkuin huvikseen
hän nyt runoissaan alkaa yhä enemmän käsitellä ajan suuria kysymyksiä
osoittaen kansalleen jaloja aatteita, joihin on pyrittävä, ja laulaa
lohdutusta synkkinä aikoina. Hänen runottarensa on aina palvellut
siveellisiä voimia, ja hänen sulosointuinen lyyrynsä on aina saanut
sydämemme sisimmät kielet väreilemään. Suomen tulevaisuus on
rakennettava kansan valistukseen. Täten Topelius vähitellen kehittyy
luonnon ja ihmissydämen runoilijasta ylevähenkisen isänmaallisuuden
laulajaksi. Runebergin miehekkäämpi, klassillinen runous innostutti
etupäässä kypsyneempiä ikäluokkia, Topeliuksen viehkeämmät sävelet
sytyttivät, samoinkuin Franzénin, lasten ja nuorten sydämet.
_Isänmaanrakkaus_ tuli Topeliuksen laulujen perusaiheeksi. Luonto
ja kansanelämä, ilomme ja surumme, menneisyyden muistot ja
tulevaisuustoivomme esiintyvät niissä taiteen kirkastamassa valossa.
Topeliuksen selvä, kuulas, havainnollinen, kuvilla ja sattuvilla
vertauksilla kaunistettu runokieli, hänen ei aina puhtaat loppusointunsa
ja hänen »itse itsensä laulavien» säkeidensä musikaalisuus kaipaisivat
oman erityisen lukunsa.

Omistaen lapsenmielen Topelius ei tahdo lapsenmieltä rikkoa, hän tahtoo
antaa lapsen pysyä lapsena. Ja siksipä hän on osannut puhua
pienokaisille tavalla, joka on tehnyt hänestä maailmanmaineen
saavuttaneen mestarin. Hänestä voisi sanoa samaa, mitä on sanottu
Shakespearesta: Hän löysi jalokiviä jokaisesta kuivuneesta purosta,
niinkuin lapset Eldoradosta. Hänen ihmeelliset, jännittävät _satunsa
ja kertomuksensa_, joihin hän on osannut luoda niin omituisen,
ihanteellisen hohteen, antavat yllin kyllin ravintoa heidän
mielikuvitukselleen ja kylvävät samalla heidän herkkiin mieliinsä jalon
ja hyvän siunattuja siemeniä. Siten lapset saavat juuri sitä, mitä he
kaipaavat, ja heille sulatettavassa muodossa. Ihanteen ja näkyväisen
välinen yhteys pysyy heillä rikkomatta. Topeliuksen ja nuorten hyviä
välejä todistaa m.m. se seikka, että hän usein ja mielellään heidän
pyynnöstään lennokkain säkein tulkitsi heidän tunteitaan.

Yhtä etevä kuin Topelius oli lyyrikkona ja satujen kertojana hän oli
_novellienkin_ kirjoittajana. Millä ihmeteltävällä taidolla hän
Välskärin kertomuksissa loihtiikaan silmäimme eteen historiallisen
ajanjakson toisensa jälkeen! Miten ilmielävänä esiintyvätkään nuo sadun
ja historian henkilöt, joista toisia sydämemme pohjasta rakastamme,
toisia yhtä katkerasti vihaamme, joiden ilot ja surut, riemut ja
kärsimykset ovat kuin omiamme.

Topelius oli harras taiteen ja siis näytelmätaiteenkin ystävä, ja hän
kirjoitti useita _näytelmiä_, osaksi uudemman, osaksi vanhemman ajan
elämää ja henkilöjä kuvaavia. Niissäkin kuvastuu kauniina tekijälleen
ominainen, valoisa usko jalojen aatteiden ja ihmisen parempien tunteiden
voittoon taistelussa alhaisia viettejä ja intohimoja vastaan.

Hänellä oli ajattelijan pää ja lapsen sydän. Kieleltään hän oli
ruotsalainen, sydämeltään suomalainen. _Rakasta maatasi ja uhraa kaikki
sen hyväksi_, siinä se opetus, joka kultalankana kulkee läpi kaiken sen,
mitä Topelius on kirjoittanut. Rakkaudessa hän työnsä alkoi, rakkaudessa
hän sen päätti. Hän oli rauhan airut rauhattomana aikana, uupumaton
sovinnon ja yksimielisyyden apostoli. Jumalanpelko ja isänmaanrakkaus
olivat ne johtotähdet, joiden lempeä valo johdatti hänen elämänpurtensa
halki aallokon kuohun rauhan satamaan. Se seikka, että Topelius itse
niin suuremmoisella tavalla noudatti korkeita ihanteitansa, antaa hänen
opetuksilleen niin vankan ponnen. Meidän on vakavasti punnittava
mielessämme, mihin tämä meitä kaikkia velvoittaa, mihin meitä velvoittaa
se, että kansamme, isänmaamme onneksi on syntynyt, elänyt ja
keskuudessamme vaikuttanut tämä suuri runoilija ja ihminen.

    Valoa lemmit ja valoa soitit,
    lemmellä kansasi nostit ja voitit.
    Sinulle kiitos ja siunaus,
    valon laulaja, Zachris Topelius.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Zacharias Topelius - Elämä ja toiminta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.