Title: Suomen kansan satuja ja tarinoita
Author: Unknown
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Suomen kansan satuja ja tarinoita" ***


SUOMEN KANSAN SATUJA JA TARINOITA

Toimittanut

Eero Salmelainen



Ilmestynyt ensimmäisen kerran neljänä osana 1852, 1854, 1856 ja 1866
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamana.



SISÄLLYSLUETTELO:

I OSA:

Alkulause
Seppo Ilmarisen kosinta
Lippo ja Tapio
Metsän poika
  Mikko Metsolainen
  Mikko Mieheläinen
Hiiden laiva
Tuhkamo
Kolmet veljekset
  Tuhkimo
  Tytär kolmannessa linnan kerroksessa
Tuhkimus-Tähkimys kiukaan perässä
  Ihmeellinen koivu
  Kummallinen tammi
  Kolmet sisarukset
Merestä-nousija-neito
Naisen yhdeksän poikaa
  Veljiensä etsijät ja joutsenina lentäjät
  Saaressa eläjät
  Tynnyrissä kasvanut poika
Käsitön neiti
  Neitonen kuninkaan sadussa
  Neitonen hernemaassa
Veljiensä-etsijä-tyttö
Pakenijat
  Vetehiselle luvatut lapset
  Härän korvista syntyneet koirat
  Oriksi muutettu poika
  Jälkimaine
Avaimeton vakka
Vuoresta pelastus
  Ihmeellinen sauva
  Ihmeellinen pilli
Hiiden lahjat
  Paholaisen antamat soittoneuvot
  Kultaori, kultavasta, nuotta ja pilli

II OSA:

Alkulause
Toverukset
  Leppäpölkky eli Sininen risti
  Maan, meren kulkija laiva
  Kaikkia matkalla tarvitaan
  Laivantekijät
Kettu kosiomiehenä
  Madon linna
  Kehnon koti
Ei-niin-mitä
  Toisinto
Ennustukset
Haastelevat kuuset
Veljesten naimiset
  Hiiri morsiamena
  Nimikkopuut
  Sammakko morsiamena
Antti Puuhaara
Kuolema kummina
  Taivaaseen menijä
  Taivaanvuohen synty
Lehmän vuohena myöjä
  Jälkimaine
Paha on pettäjän perintö
  Totuus ja valhe
  Riuta ja Rauta
Jykeä lipas
Suulas akka
Tietäjä ja tauti
Ukon tytär ja akan tytär
  Avannolla kehrääjät
  Sisarpuolet

III OSA:

Alkulause
Karhun, suden ja revon eleet Ilvolan taustalla

  Portimo lähtee kuollutta ukkoa kelkalla kuljettamaan ja löytää
  matkalla muita tovereita

  Repo, susi ja karhu asettuvat kukin taloonsa Ilvolan taustalle,
  ja repo ja susi saavat yhteistä viljamaata raatamaan

  Odottaessaan raatamastaan huhdasta satoa saavat hukka ja repo
  saaliille

  Repo lähtee karhun kotiin kuolijan luona itkemään

  Repo ottaa itsellensä palvelijan ja joutuu kohta sen jälkeen
  karhun kynsiin, josta sukkeluudellaan kuitenkin pelastaikse

  Revon ihmeellistä palvelijata nähdäksensä pitävät karhu ja hukka
  kissalle pidot

  Hukka käypi koiran luona vieraana, tulee siellä juovuksiin ja alkaa
  humalapäissään laulella

  Hukka pelkää joutuvansa vuohen ja oinaan syötäväksi ja lupaa
  heille hyvät lahjat päänsä päästimeksi

  Hukka ja repo leikkaavat ohransa, josta ahtavat riihen ja käyvät
  puimaan, jauhamaan elojansa

  Karhu, hukka ja repo keittävät kukin jauho-osastaan puuroa, vaan
  ei synny tämä työ yhtä hyvästi kaikilta: revon keitos tulee hyvää
  ja valkoista, toisten mustaa ja pahanmakuista

  Repo rupeaa lapsenpiiaksi hukalle, vaan pettää isäntänsä, joka
  siitä vihoissansa on vähällä tappaa hänet

  Repo päästää karhun suusta teeren ja tekee itsensä syyttömäksi

  Karhu pitää miehen kanssa yhteistä paloa ja määrää itse sadosta
  tulevan osansa

  Karhu tarttuu miehen virittämään ansaan, josta käyvät sitten
  keskenään käräjätä

  Karhu pelastaikse hiiren avulla ansasta

  Karhun kuolo. Mies revon avulla pelastaa karhulle lupaamansa
  lehmän ja vielä päälliseksi saa karhun, joka miehen käsissä
  heittää nyt henkensä

Pienempiä eläinjutun katkelmia
  Kyyhkysen kujerrus
  Jänis, susi, repo ja karhu yhtenä maahaudassa
  Eläimet ja Paholainen
  Jalopeuran pakeneminen
  Kettu, susi ja jalopeura
  Kettu ja jänis
  Orava, neula ja kinnas
  Karhu tuomarina
  Susi passin katsojana
  Vanha kukko
Virolaisia eläinjuttuja
  Repo ja varpunen
  Susi ja repo
  Karhu, susi ja repo
  Karhu ja repo
  Mies ja repo
  Sammakko ja varis
  Koiran oikeudenkäynti
  Karhu ja mies
  Mies ja repo
  Koira ja susi
  Koira ja repo
  Hämähäkki ja muuriaiset

IV OSA:

Ihmeelliset sepät
Miehestä, joka maat lenti lintuna, vedet ui kalana
Yösijan kostaminen
Vapahtaja ja pyhä Pietari riihessä
Vastahakoinen akka
Tulevaista elämätään tiedustajat
Utelias akka
Pojasta, joka kuninkaantyttären sanoissa solmitsi
Kolme tienhaaraa
  Silmivoiteen hakijat
  Kultalinnusta ja elämänvedestä
Mies kuningasta katsomassa
Ei hyvä teko hukkaan joudu
  Kauppias ja kolmisarviset naiset
  Tuhlarikuningas
Taivassalolainen eli mies, jolla oli hupakko vaimo
  Jälkimaine
Kuningas ja mökin poika
Neljät kysymykset
  Toisinto
Onneton matkustus
Petturi-Jussi
Veljesten perintö
  Rikastuneet veljet
  Köyhät pojat ja vedenemäntä
  Veljesten perintötavarat
Sotamies, kersantti ja korpraali
Matti ja piru
  Matti pirulla palvelijana
  Matti ja pirun poika koettelevat voimiansa
  Matti ja piru pitävät yhteistä halmetta
Vuorenpeikko ja Helli
Pieni Niilo ja jättiläinen
Hiiden mylly, pöytäliina ja pussi
  Jälkimaine
EERO SALMELAISEN HUOMAUTUKSIA JA SELITYKSIÄ



I OSA



ALKULAUSE


Kuten yksityiset, siten kansatkin kerran ovat olleet lapsuuden iä'ssä.
Kertomia ikivanhojen aikojen seikoista ja tapahuksista voisi sanoa
kansan lapsuuden historiaksi. Uskontonsa puki kansa taruihin,
keksintänsä sekä muun tietonsa sananlaskuihin, ja mitä nykyänsä
sanoisimme historiaksi, oli siihen aikaan tarinoita. -- Se oli
luonnollisuuden ja lapsellisen vi'attomuuden aika. Tosin eivät
vuosisatojen kokemukset ohjanneet mielen juoksua silloin, vaan myöskään
ei vielä tyhjäntäpöinen, useinkin itseensä hämmentynyt viisastelemus
rau'aissut ihmisen henkeä. Yltänsä näki ja haveksi kansa tässä lapsuuden
iä'ssä ollessansa kummallisia, mielikuvallisia ihme-olennoita. Joka
vuorella ja laaksolla oli omat eläjänsä, ja kussakin jo'essa sekä
lähteessä joku jumalallinen olento. Haltioita ja henkiä, hiisiä ja
kummitoksia, peikkoja ja piruja oli maailma täynnä. Sanalla sanoen:
kaikki luonnon välikappaleet olivat kansan silmissä eläviä.

Ristin oppi oli se maailmalle loistava valo, jonka säteitä eivät vanhat
tummentuneet luulot ja kuvannot kau'empaa sietäneet vaan pakenivat
pakenemistansa yhä, haihtuen ihmisten mielestä. Ensi työksensä sai uusi
oppi puhdistamaan ihmisen sydäntä, kävi siitä uudistamaan hänen
henkeänsä, ja on viimein päästävä kaiken maailman niistäkin pimenteistä,
mitkä vielä tummentavat sitä. Vaan tänäänkin siltä valistuksen alalta,
jolla nykyänsä olemme, kuuntelemme mieluisasti esivanhempiemme muinoista
oloa, heidän tapojansa ja elämätänsä yleiseen. Varsinkin viehättävät
meitä heidän ihanat, korkeamieliset runonsa ja suloluontoiset tarinansa,
joissa vuosisatojen kuluttua omituisella, meille iä'tse rakkaalla
kielellänsä vielä haudoistansakin puhuttelevat meitä.

Ovat siis vanhojen runot ja tarinat kalliita meille muinoistiedon
suhteen, vaan eivät sentähden ole ainoastansa kuolleita muinoisjätteitä,
vaan i'än kaiken pysyväisiä muistopatsaita, joiden juurella kotimainen
Runotar vieläkin valvoo, kuni kiitollinen lapsi äitinsä haudalla. Ovat
ikäänkun sivistyksen kätkyviä, esivanhempiemme lapsellisia unelmia
täynnä, kauniita, kummastuttavia teoksia, joiden rakennuksessa kansan
omituinen luonne ja henki vielä osotaikse täydessä puhtaudessansa ja
alkuperäisessä terveydesssänsä. Tekisi mielemme sanoa runon ja tarinan,
kuni kaksi sisärystä; ikuisesta säännöstä asetetun taidetekoisen
runoelman rinnalle, kuten lapsi täysiaikaisen miehen vierelle, kaikissa
elon vaiheissa ja vimmoissa muistuttamaan häntä oman lapsuutensa
virheettömyydestä ja puhtaasta kainoudesta. -- Niin jos lienee, on
vanhojen runoilla ja tarinoilla vielä tänäänkin suuri arvonsa, ja
tulevat vaikuttamaan kotimaisen runoelman koko vastaiseen luonteeseen,
juurikun varoittavaiset äänet, jotka estävät sitä omaa luonnon laatuansa
heittämästä osoittamalla sille oikean suuntansa, jota sen tulee seurata,
poikkeamatta harhateille.

Mitä Suomalaisiin runoihin tulee, lienevät joksensakin jo tarkkaan halki
maan kerätyt, ja meillä on Kalevala ja Kanteletar, joissa ne säilyvät
Suomen kansalle ikuiseksi iloksi; vaan tarinat, joita Suomalaiset niin
suuresti rakastavat ja keskinäisessä elossansa huviksensa kertoelevat,
ovat tähän asti olleet, josko ei ylenkatseessa niin kuitenkin kansan
suusta keräämättä ja siis yleisölle melkein tuntemattomat. Juuri tästä
seikasta puhuu jo 1836 vuoden Mehiläisessä muutamassa kohdin Lönnrot,
sanoen moniaan siinä kerrotun tarinan jälkimaineessa: "Ilman on
Suomalaisia tarinoita tähän asti ylen vähän ko'ottu. Taitaisivat
kuitenki olla siitä arvosta, että ansaitsisivat tulla ko'otuiksi samalla
huolella, kun moni muukin kansa on tarinoitaan jälkimuistoon korjaellut.
Niistä vaan olisi kotvaksikin kerätessä työtä, sillä halki maan
muistellaan niitä pi'an äärettömästi ja useimmiten erilaatuisia
itsekullakin paikalla. Aina siitä ai'asta saati on kuitenkin kansan
suussa eläviä tarumia al'ettu suuremmassa arvossa pitää, ja useammat
Suomen kielen ja kirjallisuuden hyväelijät ovat niitä viimeisinä aikoina
ahkeruudella kokoelleet." Paitsi Lönnrotin Mehiläisessä ilmaisemia keräsi
juuri samalla aikaa Akatemian oppilas herra J. Fr. Kainonen ison joukon
Venäjän Karjalasta, ja sittemminkin on vuosittain aina toisia tarinoita
Suomen eri maakunnista kerätty. Niin ovat Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuran kustannuksella oppilaat D.E.D. Europaeus, A.E. Oksanen, Fr. Polén
ja maisteri H.A. Reinholm keränneet niitä Karjalasta, oppilaat A.
Rothman, A.E. Nylander ja tämän tarinakokouksen sommittelija Hämeestä.
Samassa tarkkeessa on Länsi-Suomalaisen oppilais-osakunnan avulla
oppilas B.A. Paldani vaeltanut Satakunnassa ja oppilas O. Palander
muutamien Viipurilaisen osakunnan jäsenten toimesta Hämeessä, joiden
kumpienkin kokoelmat ovat Suomalaiselle Kirjallisuuden Seuralle
lahjoitetut. Vielä sitte on pitäjän mestari Olli Karjalainen vasta
mainitulle Seuralle hyväntahtoisesti lähettänyt muutamia kiitoksen
sietäviä tarinoita, joita itse on kerännyt ja kirjoitellut
kotitienooltansa Liperistä.

Mitä nyt aikoja myöten useammalta kerääjältä näin on ko'ottu, olemme
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tahdosta kokeneet kykymme mukaan
suunnitella ja painoon toimitettavaksi korjata; ja tässä lähtee nyt
ensimäinen osa Suomalaisia Tarinoita, Suomalaisten lukijoiden hyvään
mielisuosioon turvaten, ensi kertaa liikkeelle, omaa synnynmaatansa
samoamaan; vaan jos nykyinen asunsa olisi ikäänkuin halpa ja
siistimätöin, elköön kuka lii'oin pahastuko sitä, se ei ole matkaajan
syy vaan sen, joka sen pukua tiehen laittaessa korjaeli.

Helsingistä Kesäkuun 15 päivänä 1852.

_Eero Salmelainen_.



SEPPO ILMARISEN KOSINTA


Seppo Ilmarinen, takoja ikuinen, oli pajassansa, rautaa pani ahjoon ja
hiillutti. Tulipa nainen pajan kynnykselle, pieni nainen pikkarainen,
suuri nainen suurukainen, ja virkkoi sepolle: "Tietäisithän, seppo
Ilmarinen, minun sanomani, et pani rautaa ahjoon." Vastasi tuohon seppo
Ilmarinen: "Pieni nainen pikkarainen, suuri nainen suurukainen! Sanonet
hyvät sanomat, minä sinulle hyvät lahjat annan; sanonet pahat sanomat,
minä sinulle hiilavan raudan kurkkuusi ajan." -- "Nämä minun sanomani",
virkkoi nainen, "Hiihtoin kuninkaan tyttäreen, valkeaan vaalikkoon,
kaunoiseen Katrinaan kahdet kosijat menivät, venoilla soutivat."

Kuultuansa moiset sanomat seppo Ilmarinen raudan kohta otti ahjosta ja
miettien mielessänsä läksi pajasta kotiinsa. Kävi äitinsä puheelle ja
sanoi: "Oi emoni, kantajani, pannos vaskinen kyly lämpiämään;
hiilavammaksi lämmitä hiilavata rautaa, hiilavammaksi hiilavata kiveä!"
Äiti siitä lämmittikin kylyn ja kävi poikaansa kylpemään. Sanoipa taas
seppo Ilmarinen: "Anna, emoni, kantajani, pellavainen paita päälleni,
kapoiset kaatiot jalkaani!" Äiti silloin paidat, kaatiot tuopi
pojallensa, ja seppo lähtee kylyyn. Kyllin siellä kylvettyänsä astuu jo
kiiruusti sieltä kotiinsa vyöttömillä rungilla, kengättömillä jaloilla,
ja sanoo orjallensa: "Vanha orja uskollinen, valjastapa viljo valjo
varsa kolmikesäinen kirjaviin korjiin, rautaisiin rahkeisiin, vaskisiin
valjaisiin, teräksisillä ohjaksilla, tinaisilla rinnuksilla." Ottaa
siitä vanha orja uskollinen viljon valjon varsan kolmikesäisen ja rupeaa
valjastamaan, vaan ei saa rinnusta riuhtaistuksi. Tuleepa silloin itse
seppo Ilmarinen vyöttömillä rungilla, kengättömillä jaloilla orjaansa
auttamaan, riuhtaisee rinnuksen ja pistää varsan valjaisiin. Siitä astuu
sitten pirttiin, vaatteupi sukkelaan ja heittää äidillensä jäähyväiset
sanoen: "Oi emoni, kantajani, siunaos minua matkalleni, kosiin on nyt
lähteminen!"

Saatuansa emonsa siunaukset istuu jo seppo Ilmarinen kirjaviin korjiin,
rautaisiin rahkeisiin, vaskisiin valjaisiin, teräksisiin ohjaksiin
viljolle valjolle varsalle kolmikesäiselle ja saapi sulaa merta ajaa
surahuttamaan: ei kastu kavio eikä tunnu korjan jälki. Ajaa ajettelee,
minkä aikaa ajaneekin, niin jo tapaa ne kahdet venojen soutajat, jotka
nainen hänelle oli neuvonut, ja rupeaa yhteen matkueehen. Katsoopa meren
takaa Hiihtoin kuninkaan tytär, valkea vaalikko, kaunis Katrina
kolmannesta kartanon kerrasta merelle, keksii siellä matkaajat ja sanoo
taatollensa: "Oi taattoseni, minuhun kolmet kosiomiehet tulevat, kaksi
venoilla soutaa, kolmas korjalla ajaa." Eipä aikaakaan, niin pääsevät jo
matkaajat perille ja tulevat Hiihtoin linnoille, jossa kuningas ottaa
heidät jalosti vastaan ja syöttää, juottaa kaikenmoisella hyvästi.
Syötyänsä toimittavat miehet asiansa ja sanovat kumarrellen kuninkaalle:
"Tulimme, kuninkaisemme, kosijiksi kaunoiseen Katrinaan." Kuningas siitä
määrää heille ansiotöitä ja kysyy ensiksi: "Kuka teistä voinee minulle
käärmehisen pellon kyntää kengättömillä jaloilla, paljahilla sorkilla,
alastolla hipiällä?" -- "Ka, minä kynnän peltosi", vastasi seppo
Ilmarinen rohkeasti; mutta toiset kaksi eivät hirvenneet työhön ruveta,
vaan kumarsivat kuninkaalle ja menivät tiehensä. Toisten lähdettyä seppo
Ilmarinen kohta valjastaa viljon valjon varsansa aatraan ja saapi
käärmehistä peltoa kyntämään. Kahden kyynärän korkeudella madot
kuhisivat pellolla lentäen alituiseen aatrasta ja seposta päällitse,
vaan eihän yksikään sentähden koskenut. Seppo sai työnsä hyvästi
tehdyksi, meni rohkeasti kuninkaan eteen ja sanoi: "Nyt on,
kuninkaiseni, käärmehinen peltosi kynnetty." -- "Hyvä!" sanoi kuningas,
"vaan koska moisen työn toimeen sait, voinethan tanhuelleni lammin
laulaa, siihen suuret kalat uimaan, pienet pirskamaan." -- "Kyllä minä
senkin laadin", vastasi seppo Ilmarinen ja meni epäilemättä tanhuelle.
Siinä kun laulun lauloi vain, niin heti syntyikin lampi tanhuelle,
siihen suuria kaloja uimaan, pieniä pirskamaan. Siitä päästyänsä meni
sitten kuninkaan eteen taas ja sanoi kumarrellen: "Nyt on teko tehty,
mikä määrättiinkin." Sanoi tuosta kuningas sepolle: "Hyvästi olet tähän
saati työsi toimittanut; menehän nyt, tuo morsiamellesi, kaunoiselle
Katrinalle, meren rannasta kotoinen lipas, joka on aikaa monta siellä
peitossa ollut."

Mitäs siihen? Sepon täytyi lähteä kotoista lipasta etsimään, ja päätyi
meren rannalle. Siinä näki kolme nuorta neitoa rannan vietteellä
istuvan, rupesi haastattamaan heitä ja kyseli: "Oi neitiseni, kussa on
huomenlahjalipas kaunoisen Katrinan, tiedättekö?" -- "Ukko Untamoisen
vallassa on haettavasi", sanoivat neitiset, "tuossa pirttinsä näkyy, käy
kysymässä häneltä, rupeaisiko hän antamaan, vaan ole kaikin mokomin
varoillasi, äijä on sikäli mennyttä, vähän tullutta." Seppo siitä
menikin Untamoisen pirtille, kuten neuvottiin, ja katseli ikkunoista
sisälle. Siellä ukko Untamoinen makaa ympäri pirtin punalluksissa, jalat
ja pää uksessa. Seppo silloin hiipien menee ukselle ja harpastaa siitä
suorastansa keskipirttiin sanoen: "Annas, ukko Untamoinen, kaunoisen
Katrinan huomenlahjalipas!" Vastaili siihen ukko Untamoinen:
"Voinet kielelläni pysyä, siinä hyppiä, tanssia, äsken annan
huomenlahjalippaan." Seppo silloin ei arvellut, vaan laskeusi Untamoisen
kielelle ja alkoi siinä hyppiä; mutta ukko Untamoinen samassa avasi
leukapielensä, että puolentoista kyynärää oli suu leveyttänsä, hampaat
kyynärän pituuttansa, ja seppo Ilmarisen lainasi purentelematta
vatsaansa. Tämäpä ei siitä vielä hätäytynyt, vaan heitti vaatteet
päältänsä: paidastansa laati pajan, kaatioistansa palkeet, vasemman
polven pani alasimeksi, vasemman käden pihdiksi, oikean käden paljaksi,
ja rupesi Untamoisen vatsassa takoa taputtelemaan. Paidastansa otti
vaskisen soljen ja takoi siitä linnun, jolle laati rautaiset kynnet ja
teräksisen nokan. Sen kun sai valmiiksi, laulun lauloi vain, niin hengen
pani sydämeen linnulle ja työnsi sen Untamoisen vatsassa lentää
repakoimaan. Lintupa kun pääsi siellä lentelemään, rautaisilla
kynsillänsä katkoi vatsassa suonet kaikki ja kylkeen teki teräksisellä
nokallansa suuren loukon, josta tuli ukko Untamoiselle semmoinen tuska,
että hädissänsä huusi sepolle: "Lähtenet, seppo Ilmarinen, vatsaani
syömästä, niin saat kaunoisen Katrinan huomenlahjalippaan. Menehän meren
rantaan; kussa näet kolme neitoa rannalla istuvan, siinä on lipas
hiekkaan peitettynä."

Sen kun kuuli seppo Ilmarinen, pujottelihe linnun kaivamasta kolosta
Untamoisen vatsasta ulos ja harpasti uksesta pihalle lähtien heti meren
rantaa astumaan. Siellä näki ne kolme neitoa, mitkä jo ennenkin, ja
sanoi heille: "Oi hyvät neitiseni, antakaa kaunoisen Katrinan
huomenlahjalipas, ukko Untamoinen sen jo minulle lupasi!" -- "Ota,
tuossa on hiekassa lipas, -- nosta, kanna", virkkoivat neitiset ja
neuvoivat sepolle, kuhun oli lipas peitettynä. Hän silloin lippaan
kaivoi hiekasta, kantoi sen kuninkaalle ja sanoi: "Tässä on nyt
kaunoiselle Katrinalle huomenlahjalipas, jota panit etsimään!" Tyytyi jo
kuningas sepon tekoihin, kun kotoisen lippaan sai Untamoiselta
lunastetuksi; tyttärensä, valkean vaalikon, kaunoisen Katrinan antoi
hänelle naiseksi ja siunasi heitä matkalle.

Tuosta istui jo seppo Ilmarinen naisensa kera kirjaviin korjiin,
viljolle valjolle varsalle kolmikesäiselle, rautaisiin rahkeisiin,
vaskisiin valjaisiin, teräksisiin ohjaksiin, tinaisiin rinnuksiin ja
läksi sulaa merta ajaa surahuttamaan: ei kastu kavio eikä tunnu korjan
jälki. Ajoi, ajoi, niin jo yö saavutti merellä. Seppo siitä lauloi
laulun, niin samassa syntyi saari keskimerelle, kuhun laskihe naisensa
kera makaamaan. Levättiin siinä sen yötä aamuun saati, niin seppo
Ilmarinen jo heräsi unestansa ja katsahti kupeellensa, vaan eipä naista
enää nähnytkään. Nousi silloin vuoteeltansa, läksi saaren rantaa
astumaan ja luki sotkat kaikki saaren ympärillä. Tulipa yksi sotka
liikaa heti. Sen kun näki, lauloi seppo laulun kohta ja sanoi: "Eläs
peittäydy, Katrina, tässä olet!" ja samassa syntyi sotkasta nainen
järillensä. Lähdettiin siitä taas sulaa merta ajaa surahuttamaan ja
kuljettiin, minkä aikaa lienee kuljettukin, niin jo taas yö saavutti
matkalla. Lauloi silloin seppo Ilmarinen laulun, niin saari syntyi
merelle, ja laskeusivat siihen lepäämään. Kului se yö sitten, ja aamu
tuli, niin heräsi seppo makaamasta ja katsahti viereensä, vaan ei naista
enää ollutkaan. Nousi tuosta kiiruusti vuoteeltansa ja kaikki puut
saaressa luki, niin yksi puu liikaa tuli. Sille lauloi hän laulun ja
sanoi: "Eläs peittäydy, kaunis Katrina, tässä olet!" ja tuossa paikassa
syntyi nainen järillensä. Istui seppo Ilmarinen siitä taas naisensa kera
kirjaviin korjiin, viljolle valjolle varsalle kolmikesäiselle, ja
saatiin sulaa merta ajaa surahuttelemaan. Kuljettiinhan sen päivää,
kunne yö saavutti, niin lauloi seppo Ilmarinen laulun kuten ennenkin, ja
merelle laatiutui saari moinen, johon laskihe naisensa viereen
makaamaan. Kuluipa yö, ja päivä rupesi valkeamaan, niin havaitsi
seppokin unestansa ja katsahti kainaloonsa, vaan eipä naista siinä
ollutkaan. Tuosta suuttui jo seppo Ilmarinen naiseensa, kavahti
vuoteelta ja sai saaren rantaa kiertämään. Siinä kävellessänsä kun kivet
luki saaren ympärillä, niin yksi kivi taas liikaa oli. "Elä peittäydy,
Katrina, tässä olet!" sanoi hän heti, ja kun laulun lauloi vain, syntyi
nainenkin ennallensa. Siitä puhui seppo vihoissansa: "Minä sinun
tauttasi, kaunis Katrina, äijän työtä tein, äijän huolta näin, ja sinä
yhä minua pettelet; niinpä menekin iäksi päiväksi merelle asumaan!" Sen
kun sai seppo sanoneeksi, laulun lauloi heti ja naisensa, valkean
vaalikon, kaunoisen Katrinan kirosi kajavaksi merellä vastatuuleen iätse
lentelemään.

Mutta kävipä ikäväksi naisettakin eläminen, ja seppo vaskesta rupeaa
itsellensä naista laatimaan. Laulun lauloi ensimmäisen, niin jo syntyi
ihminen; siitä lauloi jo toisen, niin henki tuli sydämeen naiselle. Sen
omatekemän naisensa viereen rupeaa sitten makaamaan; toisen kätensä
panee naiselle poveen, toisen pistää omaan poveensa. Siitä kun herää
aamusella ja koettelee käsiänsä, niin kumpi itsellänsä povessa, se
lämmyt, vaan kumpi naisen povessa, se viluinen. Pakisi tuosta seppo
Ilmarinen, takoja ikuinen, noin ikään: "Kenkään elä laatimaan rupea
naista, ota valmis laadittu!" Lauloi sitten laulun toisen, niin muuttui
kajava naiseksi jällensä, valkeaksi vaalikoksi, kaunoiseksi Katrinaksi,
kuten luonnostansa olikin. Sen kera istui sitten viljolle valjolle
varsalle rekeen ja ajaa kavahutti kotiinsa, jossa äiti hyvästi vastasi
miniänsä.



LIPPO JA TAPIO


Lippo liukas mies, metsänkävijä, kahden toverinsa keralla ennen muinoin
läksi petran ajantaan. Päivän kävivät metsää, niin tuli heille yö
siellä, ja menivät metsämökkiin pimeätä pakoon. Sen yön makasivat siinä
mökissä, ja kun tuli toinen päivä, läksivät hiihtämään taas, ja mökiltä
lähtiessänsä kolisti Lippo suksiansa ja sanoi: "Pitää tänä päivänä saada
riista sukselle, toinen toiselle, kolmas sauvalle." Tuskin pääsivätkään
liikkeelle, niin tuli heille kolmet petran jäljet, ja niitä jälkiä
myöten kun hiihtivät, löysivät kolme petraa, kaksi sarvikkain, kolmas
loitompana irrallansa. Sanoi Lippo toisille: "Pyytäkää, miehet, nuo
kaksi, ne ovat teidän varoille tähän pannut; minä lähden tuolle yhdelle
jäljestä." Menikin, ajoi, hiihti sen päivän iltaan asti, ja kuitenkaan
ei tavoittanut petraa kiinni, vaikka kyllä oli liukas hiihtäjä. Tuli
viimein talo eteen metsässä. Petra juoksi aituukseen pihalle, ja Lippo
meni perästä. Isäntä seisoo pihalla, vanha ukko, parta, hiukset kaikki
kuusen naavasta. "Ohoh!" sanoo, "ken lie konnan poika orini tänä päivänä
hikeen ajanut?" Lippo tuli siihen, tervehti ukkoa ja todisti: "Minähän
sen ajoin enkä tavoittanut kuitenkaan, tänne pääsi pihaan." Ukko, joka
olikin Tapio, sanoi siihen: "No, kun olet iltaan pimeään orittani
ajanut, niin käy tupaani yöksi." Lippo menee nyt Tapiolan pirttiin ja
katsoo: täällä on petraa, hirveä, täällä karhua, repoa, sutta ja kaikkea
metsän riistaa, mitä vain olla saattaa. Tapio syötti iltasen hänellä ja
hyvänä piti. Aamulla sitten aikoi Lippo ruveta pois menemään, vaan eipä
löytänytkään suksiansa. Kysyy Tapiolta suksia, vaan Tapio sanoo: "Etkö
tahtoisi jäädä vävyksi minulle, minulla yksi tytär vain on?" Lippo
vastasi: "Jäisin kyllä, mutta köyhä mies olen." -- "Hoo, elä siitä
huoli", sanoi Tapio, "ei ole köyhyys mikään vika, meiltä saat, mitä
mielesi tekee." Naittoi tyttärensä hänelle, ja Lippo liukas mies,
metsänkävijä, jäikin vävyksi Tapiolle.

Kolme vuotta kun oli Tapion vävynä, jo pojan sai Tapion tytär. Lippo
sitten tahtoi mennä kotiinsa käymään ja pyysi Tapiota viemään itseänsä
sinne. Tapio sanoi: "Kun teet sukset minulle mieltäni myöten, niin kyllä
pääset." Lippo heti meni metsään ja rupesi suksia tekemään. Sielläpä
tiainen puun oksalla istuu ja laulaa:

    "Tii tii tiainen,
    vati kuti varpunen:
    pane oksa olkahasen,
    pää aseta pälkähäsen!"

Lippo viskasi paalikalla tiaista ja sanoi: "Mitä, herjä, siinä vielä
vinguttelet?" Teki sukset kaikilla keinoin koristetut, ja miten vain
parhain sai, ja vei Tapiolle. Tapio koetteli suksia, vaan sanoi kohta:
"Eivät ole sukset pätevät minulle." Lippopa toisena päivänä niin ikään
meni suksien teentään. Taas tiainen siellä istuu, puun oksalta laulaa:

    "Tii tii tiainen,
    vati kuti varpunen:
    pane oksa olkahasen,
    pää aseta pälkähäsen!"

"Jokos sinäkin olet tässä taas pakisemassa!" sanoi Lippo vihoissansa ja
heitti tiaista lastulla. Ei ymmärtänyt sen tiaisen sanan jälkeen laatia,
vaan teki kuten meidänkin sukset ja toi ne Tapiolle. "Eivät nämä ole
minun sukseni", sanoi taas Tapio. No, siitä kun kolmantena päivänä vielä
metsään meni, ja tiainen taas tuli laulamaan:

    "Tii tii tiainen,
    vati kuti varpunen:
    pane oksa olkahasen,
    pää aseta pälkähäsen!"

Ajatteli Lippo: "Jahka teen kuten käskee, eihän tuo turhaan käyne
laulamassa!" Jättikin hyvän vekaran suksen alle olkaaseen, sen päähän
atutti pälkään, ja vei sukset Tapiolle. "Ka, nämähän ovat minun
sukseni!" sanoi Tapio, kun koetteli, "nyt pääset pois kotiisi." Läksi
saattamaan Lippoa ja sanoi: "Kun nyt edellä hiihdän seuraa sinä minun
jälkiäni ja jää siihen yöksi, jossa aina somman sijan näet; mutta tee
maja tarkka, jott'eivät taivaan tähdet lävitse paista." Siitä kun läksi
Tapio edellä hiihtämään, oksat hänen suksissansa pistivät jäljen, ja
niitä jälkiä myöten hiihti Lippo naisensa ja lapsensa keralla perästä.
Vasta iltasella näkyi ensimmäinen somman sija, ja siinä oli hirvi
paistettuna iltaseksi. Tekivät majan siihen havuista hyvän, katon ylen
tarkan laativat päälle ja vetivät ahkion, jossa lapsi oli, sisään. Siinä
lepäsivät yön, niin läksivät aamulla taaskin hiihtämään ja hirven lihaa
ottivat evääksi kerallensa. Vasta iltasella taas somman sijan toisen
löysivät, jossa oli petra tapettu ja paistettu. Taas havumajan laativat
ylen tarkan ja ahkion lapsen keralla sisään vetivät. Yötä siinä
levättyänsä läksivät aamulla taas edellensä ja iltasella vasta kolmannen
somman sijan löysivät, niin siinä metso oli iltaruoaksi paistettu hyvin.
"Nyt, katso, koti loittona ei ole, kun metso vain on paistettu", sanoi
Lippo. Majan vain harvan laativat ja ahkion lapsen keralla sisään
panivat. Ruvettiin makaamaan sitten, niin taivas kajostui yöllä, ja
tähdet taivaalta rupesivat paistamaan heidän päällensä, kun se maja niin
harva oli. Nousi aamulla Lippo makaamasta, niin naista ei niin kussa
ole; meni ulos katsomaan, vaan suksen jälkiä ei niin kunne ollut. Ei
tiedä nyt Lippo, kunne mennä, kun suksen latua ei näy; istuu siinä
lapsensa keralla majan edessä, katselee, niin hirvi juoksee sivuitse,
myhöttelee. Muuta ei näkynyt, ilta jo tuli, ja Lipon täytyi siihen yöksi
jäämän. Aamulla taas metso paistettu oli, ja hirvi taas juoksee
myhöttelee sivuitse. Siinä Lippo monta vuotta lapsensa keralla eleli
havumajassansa; metso joka aamuna aina oli heille paistettuna, ja hirvi
joka päivänä sivuitse siitä juoksenteli. Kasvoipa lapsikin suuremmaksi,
siitä tuli poika ylen tolkukas, niin käski isänsä pillin semmoisen
laatia, niin he pillistä siitä katsoisivat, onko koti loittona. Lippo
joutessansa tekikin pillin moisen pojallensa, ja se kun katsoi pillistä
vain, sanoi heti: "Emme olekaan kodista loittona, aivan olemme pellon
aitavieressä." Ja he siitä kun läksivät vain, niin pääsivät samassa
kotiinsa. Siitä se on Lapin alku lähtenyt siitä pojasta. -- Sen pituinen
se tarina.



METSÄN POIKA


MIKKO METSOLAINEN

Oli ennen muinoin mies. Se tuli rikoksen alaiseksi ja pakeni metsään
rikostansa piiloon. Siellä olisi miehelle ehkä tuho tullut, kun oli
paras sydäntalven aika, vaan metsän impi keksi hänet siellä piilemässä
ja vei omaan kotiinsa, mikä oli hänellä kaukana metsässä. Miehen siellä
oli hyvä olla; he asuivat sovinnossa keskenänsä ja rupesivat yhtenä
elämään kuten mies ja nainen ainakin. Siitä kävi metsän impi
kohtuiseksi, ja kesän tultua syntyi heille poika, jolle Mikko
Metsolainen pantiin nimeksi. Mies silloin palasi metsästä kotiinsa ja
vei pojan kerallansa; eihän muuta, rupesi lastansa syöttämään, sitä
mieheksi kasvattamaan. Se kun pääsikin täysi-ikäiseksi, siitä tuli mies
uljas ja oivallinen, ettei paremmasta apua. Alkoi silloin isä työtä
tuumata pojallensa ja pani hänet huuhdan aidan panoon. Tämä kun
työllensä meni, se nyhti suuret petäjät juurinensa ja teki niistä aidan
moisen, että isä huuhdalle tullessansa säikähti poikansa voimaa, ja
hänellä siinä kuudeksi viikoksi työtä oli veräjätä huuhtaan saadessa.
Mietti tuosta isä mielessänsä: "Surmattavahan tämä tämmöinen sikiö on."
Päätti lähettää hänet pois kotoansa, ettei hänestä sen kovemmin vastusta
olisi, ja sanoi: "Menepä, poikani, käy kuninkaalta velkani, seula
kultaa, seula hopeata!" Poika totteli isänsä sanaa, sai heti matkaamaan,
tuli kuninkaaseen ja sanoi: "Maksapa taattoni velka!" -- "Eihän minulla
ole mitään velkaa", sanoi kuningas vihaisesti, "mikä sinä olet velkoja?"
Mutta Mikko kiisti yhä ja sanoi: "Maksa pois, mikä maksettava on!" Siitä
kuningas suuttui silmittömäksi moiseen tyhjän velkojaan ja pani kolme
sataa sotaväkeä häntä tappamaan. Ne kun pääsivät toratantereelle, Mikko
Metsolainen rautasauvallansa kerran sivallutti vain, niin kaikki olivat
maassa. Siitä kysyi taas kuninkaalta: "Etkös maksa taattoni velkaa?"
Kuningas suuttui Mikon puheesta järin pahemmaksi ja työnsi kuusi sataa
sotaväkeä toratantereelle, vaan eihän niistäkään lisää lähtenyt. Viimein
työnsi jo yhdeksän sataa sotaväkeä Mikkoa tylyydestänsä kurittamaan,
vaan hän nekin kohta löi. No, sitten täytyi jo kuninkaan antaa rahaa,
seula kultaa, toinen hopeata, ja Mikko Metsolainen rahat toi
taatollensa. Siitäpäs isälle taas huolta tuli, kun poika kotiin palasi,
ja käkesi taas työhön laittamaan. Hänellä ali kaurahuuhta, jota
vaakalintu kävi syömässä, niin sitä lintua käski poikansa ampumaan.
Mikko silloin sieppasi rautajousensa, jolla läksi ampumaan. Kun menee
sinne, yhtyypä lammin rannalla toinenkin väkevä, jolla maho lehmä on
sättänä ja kokkohonka vapana onkiessa. "Oletpa sinä väkevä mies", sanoi
Mikko. "En minä väkevä ole, Mikko Metsolainen väkevä on", vastasi
ongittaja. "Tässäpä se onkin!" virkkoi siihen Mikko. "No, kun olet
tässä", sanoi toinen ja herkesi onkimasta, "niin emmekö lähde yhteen
seuraan?" -- "Ka, lähkäämme vain!" sanoi Mikkokin, ja saatiin yhtenä
matkaamaan. Kulkivathan vähän matkaa edelle, niin yhtyi heihin kolmas
mies, joka kahta vuorta yhteen loukutti. "Oletpa sinä väkevä", sanoi
Mikko, "kun kahta kalliota yhteen loukutat." -- "En minä väkevä ole",
sanoi vuorenloukuttaja, "Mikko Metsolainen väkevä on." Mikko silloin
ilmaisihe hänelle, ja vuorenloukuttaja läksi keralla. Kolmen kesken
kuljettiin siitä nyt kaurahuuhdalle ja ammuttiin siellä vaakalintua,
kukin aina vuorostansa, vaan ei osattu. Ruvettiin siihen sitten
vartioimaan, kunne näkyisi vaakalintua takaisin tulevaksi, vaan tulipa
nälkä odottaessa. Oli lehmikarja siinä huuhtaa likellä, niin tapettiin
sieltä maho lehmä joukosta, että ruoalle päästäisiin. Se ongittaja
rupesi sitä keittämään ja toiset sillä aikaa vartioivat huuhtaa. Keittää
siinä se mies kalliolla rokkaa; vaan kun sai rokka valmiiksi, nousi
sieltä kalliosta vanha akka, rautahammas, kävi keittäjän luokse ja
sanoi: "Anna, poikarukka, tämä rokka minulle ryypätäkseni, nälkä on!" --
"On tälle parempiakin syöjiä", sanoi toinen käskien akkaa poikkeen, vaan
tämä rupesi väkisellä häneltä rokkaa syömään, ja siinä nousi heidän
välillänsä tora. Viimein pääsi jo akka voitolle ja särpi rokan
vatsaansa. Miehelle hätä käteen, ala vettä käydä ja luista rokkaa
keittää. Tulivatpa toiset toverit syömään, niin kummeksivat ruokaa
sanoen: "Makea ennen tuli mahosta lehmästä rokka, ei näin kolakka."
Mitäs siihen; kyllähän se keittäjä vian tiesi, vaan ei tohtinut virkkaa
mitään.

Tapettiinpa toiseksi päiväksi toinen lehmä ja pantiin toinen mies,
vuorenloukuttaja, keittämään. Sille kävi samoin ikään kuin
ongittajallekin, ja lopuskoista luista ala rokkaa uudellensa keittämään.
Tullaan taas syömään, niin maistellaan keittoa ja kummeksitaan: "Rokka
rojakka, tulihan ennen mahosta lehmästä makeampi rokka."
Vuorenloukuttaja silloin selvitti asian ja tunnusti akan syöneen. No,
tapetaanpa taaskin maho lehmä, ja Mikko Metsolainen itse jääpi
kolmanneksi päiväksi keittämään. Keitti siinä, keitti, kunne sai jo
rokka kypsymäisillensä, niin nousi taaskin se samainen akka vuoren
loukosta, lähestyi häntä ja sanoi: "Annapa, poikarukka, tämä rokka minun
ryypätäkseni!" Mikko Metsolainen ei ruvennut sitä akalle antamaan, vaan
sanoi karsaasti: "On tälle parempiakin syöjiä." Siitä suuttui jo akka ja
rupesi toraamaan; vaan eipä pitänytkään Mikolle, se paiskasi sen tuhaksi
kallioon ja työnsi luut vuoren loukkoon. Tulivat sitten toisetkin
syömään, niin rokka rasvainen oli ja hyvä niinkuin mahosta lehmästä
ainakin. Syömästä päästyä mennään sitä akan raatoa katsomaan, vaan se on
jo kadonnut. "Elä huoli, se virkosi vielä ja meni kallion koloon", sanoi
Mikko, "vaan et sinä sinnekään säily, vielä minä sinut sieltäkin
saavutan!" Lehmännahat, ne kolme mahon nahkaa, viillettiin heti
remeliksi, Mikko paneutui pohjukkaan, ja toverit saivat laskemaan.
"Laskekaa vain", sanoi Mikko toisille, "konsa minä nykinen, silloin
nostakaa ylös!" No, lasketaan, lasketaan alemmaksi yhä, niin kohtaa
siellä toinen maailma, kaunis ja ihana kuten ylhäälläkin. Saapi Mikko
Metsolainen outoja seutuja siellä katsastamaan, niin täällä talo on, ja
siihen kun menee, siellä kaunis tyttö kangasta kutoopi; muuta ei näy
perhettä mitään. Sille laatii Mikko Metsolainen terveiset ja rupeaa
nöyrästi puhuttelemaan, vaan tyttö säikähti häntä ja sanoi: "Oi vieraan
maan mies, kun sinä tänne tulit -- annahan maammoni tulee, se tappaa
sinut." -- "Ei hän jaksa tappaa", sanoi Mikko Metsolainen vakaisesti.
Vaan tyttö, joka oli ihmisen sukua, ylämaailmasta ennen varastettu,
neuvoi häntä ja sanoi: "Et sinä, poikaseni, maammolleni torassa pidä, se
on väkevä; vaan kun alkanee sinua voittaa, niin tuossa on hänellä
altaassa väkivettä, valau sinä sillä ja kaada muuta vettä sijaan, äsken
sinä hänet voitat." Eipä aikaakaan, niin tuli akka kotiin, se oli se
samainen, joka kalliolla rokan oli särpänyt, ja kun näki Mikon, kävi
heti häneen käsin ja sanoi: "Joko tänne tulit, heittiö, vaan katsohan,
kyllä täältä lähdet!" Mikko Metsolainen lusahteli jo polvillensa, niin
pyrki kuulta päivältä viimeisen kerran hyvästiä ottamaan, meni altaan
luokse ja valautui siinä, kaasi muuta vettä sijaan ja tuli taas
koettelemaan. Ruvetaan uudestansa toraamaan, niin jopa Ropa lusahteli
polvillensa. Pyrki hänkin vuorostansa kuulta päivältä hyvästiä ottamaan
ja valautui altaassa, vaan siinä vielä enemmän huononi. Siitä kun tuli
toraan taas, eipä pidä enää yhtään; Mikko Metsolainen Rovan ruhtoo
siihen paikkaan sanoen: "Ethän nyt enää vironne!"

Siitä he tytön keralla yhteen tuumaan. Pantiin hyvyys kaikki remelin
pohjaan. Itse rupesi Mikko Metsolainen alimmaiseen pohjukkaan, pani sen
tytön vähän ylemmäksi ja nyhtäisi remeliä. Toiset silloin heitä
vetämään, nostivat, nostivat ylemmäksi yhä; vaan kun nähtiin se tyttö ja
hyvyys, leikattiin remeli poikki ja nostettiin tyttö maalle. Se Mikko
Metsolainen meni sinne, hurahti läpi maan piirin toiseen maailmaan.
Siellä kun käveli, yhtyi leskiakkaan, jolla ei ollut lapsia, ja rupesi
sille ottopojaksi. Siinä valtakunnassa annettiin joka talosta aina lapsi
ja lammas lohikäärmeelle. Tulipa jo kuninkaan tyttären vuoro. Mikko
Metsolainen sattui ulkona kävelemään, tuli kotiinsa ja kysyi: "Mikä se
on, maammoni, kun puoli valtakuntaa nauraa, toinen puoli itkee?" --
"Kuninkaan tytär on lohikäärmelle annettava", sanoi leskiakka, "sitä
puoli valtakuntaa itkee, toinen nauraa." Läksi Mikko silloin
miekkoinensa sinne, kusta itkun kuuli, tytärtä lohikäärmeestä
pelastamaan. Tyttö täällä istuu lammas sylissä ja itkee, ottajatansa
vuottelee. Siitä menee Mikko tytön luokse, rupeaa puhuttelemaan ja
sanoo: "Kaiveles, tyttö, päätäni; jos nukkunen syliisi, sano minulle,
konsa nousee käärme merestä ottamaan!" Tyttö ottikin pojan pään syliinsä
ja rupesi sitä kaivelemaan, vaan kun näki veden meressä lensuavan,
herätti jo syliinsä nukkunutta ja huusi: "Jo tulee kolmipäinen käärme
ottamaan, kolmella sylellä myrkky suusta suihkuaa!" Mikko Metsolainen
silloin nousi tyttären polvilta, kävi käärmelle vastaan ja sanoi:
"Katsos, käärmerukka, kun kotisi palaa!" Käärme kohta kääntyi sitä
katsomaan, ja hän miekalla sivalsi siltä kaikki päät poikki. Tyttö sillä
tavoin pääsi käärmeestä, kiitti pelastajaansa ja läksi linnoille
takaisin, jossa nousivat ilot suuret, kun nyt ainoa tytär elävänä kotiin
saatiin; vaan Mikko Metsolainen palasi maammonsa luokse kotiinsa. Tulipa
toinen päivä. Mikko Metsolainen taas meni pihalle ja kuuli itkun sieltä
kuten eilenkin. Otti miekkansa vyölle, läksi ääntä kohti kulkemaan ja
tuli meren rantaan. Siellä tyttö istuu lammas sylissä ja itkee taas.
"Kaiveles, tyttö, päätäni", sanoi Mikko, ja lähestyi rannalla istujata,
"konsa nousee käärme ottamaan, sano minulle!" Tytölle hyvä mieli:
"Tämähän tämä on eilinen mies!" Istui häneltä päätä kaivelemaan, ja
Mikko uinahti tytön polville. Kohta näki tyttö kuitenkin veden
lensahtelevan ja huusi äkkiä: "Jo tulee!" Mikko Metsolainen kavahti
siitä seisaallensa, kävi käärmeelle vastaan ja sanoi: "Katsopa, kun
pääsi aurinkona merellä vieree!" Käärme, jolla oli kuusi eri päätä
yksillä hartioilla, kääntyi merelle katsomaan, ja Mikko siitä silpoi
häneltä kaikki kuusi päätä poikki. Siitä pääsi tyttö taas vanhempiensa
luokse linnoille, jossa tuli heille hyvä mieleen; vaan Mikko Metsolainen
kiirehti kotiinsa.

Tuli kolmas päivä. Mikko Metsolainen meni pihalle silmiänsä pesemään,
niin kuuli taaskin oudot äänet ulkona ja kävi maammollensa sanomaan:
"Mikä se on, kun puoli valtakuntaa itkee, toinen nauraa?" -- "Se tulee
vielä isompi, yhdeksipäinen lohikäärme kuninkaan tytärtä ottamaan",
sanoi maammo, "kahdesti on jo tyttöraukkaa meren rannalle kuljetettu,
vaan minkä lienee voiman kautta säilynyt; nyt taitaa tuho tulla
viimeinkin." Tuskin kuulikaan Mikko Metsolainen maammonsa sanat, niin
meni taas miekkoinensa tytön luokse rannalle ja pyysi häntä päätänsä
kaivelemaan. Tytölle taas hyvä mieleen, kun tunsi entisen pelastajansa,
suostui heti pojan pyyntöön ja rupesi häneltä päätä etsimään Mikko
Metsolainen nukkui taasen siihen tyttären syliin; vaan ei kaukaakaan,
kun näkyi jo käärme tulevaksi, niin nostatti tyttö poikaa ja huusi: "Jo
tulee!" Tämä silloin kavahti unestansa, kävi käärmeelle eteen ja
kiljaisi: "Katso, järin suurempi peto jäljestäsi tulee, syöpi sinut!"
No, käärme kun kääntyi jäljellensä katsomaan, Mikko Metsolainen samassa
karsi häneltä kaikki yhdeksän päätä maahan ja tappoi siihen paikkaan.
Tästäkös nyt kuninkaan tytär ihastui taas, hyvillänsä painoi sormuksella
merkin pojalle otsaan, jotta tuntisi, ja kiirehti linnoille; vaan Mikko
Metsolainen meni maammonsa luo takaisin. Kuningas sitä miestä
tiedustelemaan, kuka käärmeet tappoi, jotta hän puolen valtakuntaa ja
tyttärensä sille antaisi, joka sen pelasti. Teki linnoillansa pidot,
joihin tulee hyvää, huonoa; vaan ei tunne tyttö. Antoi viimein sitten
kuningas kuulutuksen, että kaiken rahvaan piti kulkea yhden portin läpi
hänen nähdäksensä. Tulee rahvasta taas koolle, kukin portista kulkee
vuoronsa, vaan ei ala miestä näkyä. Kuningas siitä jo suuttui tyttöönsä,
kun ei enää ollut muuta kuin rippeitä jäljellä, että: "Mittyinen se
onkaan sinun pelastajasi!" Mikko Metsolainen näet heittihe
vihoviimeiseksi. Tulihan viimein sitten hänkin portille, niin kuninkaan
tyttö kiepsahti hänelle kaulaan, suuta, nenää antoi ja sanoi: "Tässäpä
tämä onkin minun pelastajani!" -- "No, sinulle en saata muuta palkintoa
antaa kuin tämän tyttäreni", sanoi kuningas iloissansa ja tervehti Mikko
Metsolaista. Hän kuitenkaan ei huolinut, sanoi sillä maalla ei toimeen
tulevansa, pyysi kotiinsa laittamaan. "No, sinua ei sinne saada muuten",
sanoi kuningas, "kun ei pantane vaakalinnun selkään." Mikko Metsolainen,
jonka teki mieli kotiinsa, suostui heti tuumaan, ja kuningas käski
vaakalinnun saattamaan häntä kotimaillensa. Se oli sama vaakalintu, joka
söi sen isän kaurahuuhtaa ja jota Mikko oli lähtenyt ampumaan. Sille kun
nousi Mikko Metsolainen selkään, se läksi lentoon heti ja nousi, nousi
taivaalle yhä, jossa kysyi häneltä: "Joko meri suurelta näyttää
silmästäsi?" -- "Ei näytä enää kuin jauhinkiven kokoiselta", sanoi
Mikko. Heittipä vaakalintu silloin hänet kirpoamaan mereen, laski aina
meren pintaan, vaan siitä tempasi takaisin ja kysyi: "Säikähditkö?" --
"Kyllä säikähdin", vastasi Mikko, "jos olisi poikki leikattu, ei olisi
verta saatu." -- "Säikähdinpä minäkin ennen, kun ammuit kaurahuuhdassa,
ja vasama meni tuosta kupeitseni", virkkoi vaakalintu, otti selkäänsä,
nosti toisen kerran järin ylemmäksi, ja kysyi: "Joko nyt isolta meri
näyttää silmästäsi?" -- "Ei näytä enää kuin kiven silmän kokoiselta",
sanoi Mikko. Laski sieltä vaakalintu hänet selästänsä lähelle veden
pintaa mereen putoamaan, että ennätti vähän jo kastua, tempasi siitä
takaisin pankkansa alle ja sanoi: "Säikähditkös nyt hyvin?" --
"Säikähdin!" sanoi Mikko, "jos olisi kahdesta kohdin poikki lyöty, ei
sittenkään olisi verta saatu." -- "Säikähdinpä minäkin, kun minua toisen
kerran ammuttiin", sanoi vaakalintu, nosti Mikon selkäänsä ja kohosi
kolmannen kerran taivaalle kysyen: "Näyttääkös nyt isolta meri?" -- "Ei
näytä kuin värttinän kehrän kokoiselta vain", sanoi Mikko Metsolainen ja
vapisi. Lintu silloin laski hänet sieltä putoamaan, jotta puoli kylkeä
jo veteen tuli; vaan pisti siitä siipipankkansa alle taas, nosti ylös ja
vei meren rannalle, kussa oli kaikkea ruokaa hyvästi, sanoen: "Syö,
lepää, ole; vaan elä juo, jos sinua kuin juottuoon!" Hän kun oli
nälkäinen ja näki edessänsä herkkuja kaikenlaisia, kävi kohta ruokaan
käsin ja alkoi syödä. Söi, söi, niin rupeaapa tämä juottamaan. Siinä oli
lähde tuo semmoinen kaunis, ihana, häntä likellä, niin ei muistanutkaan
vaakalinnun varoitusta, vaan laskeusi viimein lähteen reunalta juomaan.
Siitäpä rautakissa tarttui hänelle partaan ja repi, repi siitä, kunne
repi koko parran. Mikko Metsolainen silloin pääsi pakoon, vaan
rautakissa tuli perästä. Ajoi, ajoi jäljestä yhä, niin Mikko Metsolainen
pääsi sepän pajaan piiloon, ja seppä löi oven lukkoon. Rautakissa
vuottaa oven takana. Seppä kohta työntää rautaharkkoja tuleen, saa ne
varistetuksi ja sanoo ulkona olijalle: "Pane suusi auki, silmäsi kiinni,
niin minä paiskaan miehen kulkkuusi!" Tämä kun aukaisi suunsa, toinen
heti työnsikin tulisen rautaharkon hänelle kulkkuun, niin ei vuotellut
enää, loppui siihen. Sillä tavalla pääsi viimeinkin Mikko Metsolainen
hädästänsä ja meni siitä kotiinsa. No, ne toiset miehet, se
vuorenloukuttaja ja ongittaja, elävät siellä pohattoina; vaan tyttö ei
ruvennut heille ennenkuin vetivät sen jousen, joka Mikko Metsolaiselta
jäi sinne tavaroiden sekaan. Mikko Metsolainen kun tuli siihen, toiset
pohatat eivät tunteneet häntä, vaan tyttö tunsi ja ojensi hänelle jousen
vedettäväksi. Tämä vetikin heti jousen vireeseen, ampui ja sanoi sille
ongittajalle: "Mene, käy se vasama!" Veti siitä toisen kerran, ampui
taas ja sanoi sille vuorenloukuttajalle: "Mene, käy se vasama!" He
menivät, ja siellä ovat tänäkin päivänä. Vaan Mikko Metsolainen sai
siitä tytön, ja päästiin yhtenä elämään. -- Sen pituinen se.


MIKKO MIEHELÄINEN

Mies päivän oli metsää käynyt ja läksi synkkiä saloja kotiinsa
kulkemaan. Siellä tuli Tapiotar äkkiä häntä vastaan ja sanoi: "Lähtenet
minun kerallani, en tapa sinua, vaan et hyvällä lähtene, tapan
paikalla." Säikähtäen Tapiottaren puhetta, kun niin kovan ehdon pani
eteen, ei tohtinut mies vastustella, vaan täytyi lähteä Tapiottaren
keralla kulkemaan. Käytiin sitten hyvän aikaa synkkää metsää yhtenä,
kunne päästiin jo Tapiolaan, niin vei Tapiotar miehen kotiinsa ja sanoi:
"Tässä saat nyt isännöidä kuten ikään mielesi laatinee, kun vain minulle
uskollinen olet; vaan jos petolliseksi ruvennet, että koetat luotani
paeta, niin paikalla sinut hengeltä panen."

Mies kun ei nähnyt muustakaan apua olevan, suostui Tapiottaren tuumaan
ja otti hänet naiseksensa. Elivät sitten aikansa yhdessä, niin jo
kohtuutui Tapiotar ja teki pojan, jolle pantiin Mikko Mieheläinen
nimeksi. Se kun kasvaa suuremmaksi, tulee hänestä mies vahva ja väkevä,
ettei voi virren veteä, saarnan sanoa. Ovatpa leivät heillä sitten
lopella kerran, niin menee Tapiotar syömistä saamaan ja sanoo
lähtiessänsä: "Liikkua ei pidä poikessa ollessani pirtistä kunnekaan,
muistakaa se!" Toiset lupasivat kotona pysyäksensä; vaan tuskin
ennättikään Tapiotar talon tienoolta, niin tuli jo Mikko isänsä puheelle
ja sanoi: "Himottaa, taattoseni, omaa maata nähdä, lähtekäämme tästä
sinun kotimaitasi katselemaan!" -- "Oi poikaseni!" sanoi isä, "himottaa
minuakin entistä kotiani nähdä; vaan muista äitisi mitä sanoi, kun
kielsi meitä pirtistä minnekään menemästä." Mikko ei huolinut siitä,
vaan houkutteli yhä isäänsä, kunne mieltyi hänkin viimein poikansa
tuumaan, ja läksivät yhtenä pakenemaan. Vaan eipä kaukaa, kun palasi jo
Tapiotar syömisen hausta kotiinsa, ja kun ei pirtissä keksinyt ketään,
niin arvasi heti asian ja läksi pakenijoita tavoittamaan. Vähän matkan
päästä yhdyttikin jo miehensä ja poikansa tietä astumassa, niin hyppäsi,
kavahti eteen ja kysyi vihaisesti: "Minkätähden pakoon läksitte, enkö
minä teitä kieltänyt?" Siitä isä hätäytyi niin pahanpäiväiseksi, ettei
tainnut virkkaa mitään, vaan Mikko astui rohkeasti Tapiottarelle vastaan
ja kiljaisi hänelle: "Tie auki!" Suuttuipa siitä Tapiotar, että tarttui
poikaansa käsin; vaan Mikko ei suvainnut sitä, vaan iski häntä aitaa
vasten, että tuosta luu, tuosta nahka emolta pakosi, ja läksi taattonsa
keralla edelle kulkemaan.

Pääsivät siitä jo omaan maahansa, ja isä poikinensa rupeaa kodissansa
elämään niinkuin muinoinkin. Mikko miehistyy yhä ja tulee aikoja myöten
aina väkevämmäksi, että oli jo viimein voimaa liiaksikin. Kerran muka
lähtee mierolla käymään ja menee siellä muiden poikien, tyttöjen keralla
kisaan. Ruvetaan siinä nyt koppiselle, niin Mikkokin pääsee vuorollansa
koppia heittämään, ja kun iskee sillä neitiä, neitiseltä samassa käsi
katkenee, ja rahvas käypi valittamaan isälle: "Hävitä poikasi ääreen,
tappaa lapsemme kaikki!" Taatto siitä nuhtelee poikaansa ja sanoo:
"Miksi, poikaseni, semmoisia laadit? Varoita itseäsi!" -- "Asun mukaan
minä koppia olin heittävinäni", vastasi Mikko, "vaan taisi vahingossa
kovanlaisesti käydä." Isä silloin mietti mielessänsä: "Pitää
laittaakseni poika työhön, jott'ei jouda vasta pahaa laatimaan", ja
sanoi samassa hänelle: "Menepä, poikaseni, tuo muudan kuorma puita
metsästä, millä kylyä lämmitämme!" -- "Väleen tuo on tehty", sanoi
Mikko, "vaan onko rekeä ja länkiä kussa, taattoseni?" -- "On", sanoi
isä, ja reen sekä länget antoi pojallensa. Hän silloin niine kaluinensa
läksi puuhun ja meni parhaaseen hongikkoon. Sielläpä metsän eläjät
tunsivat hänet ja rupesivat päälle tulemaan; vaan Mikkokaan ei ollut
peloissansa, mutta rupesi riehkimään, tappamaan heitä. Siitä tuli metsän
eläjille hätä, ja alkoivat rukoilla häntä: "Elä, poikaseni, meitä tapa,
me sinulle hyvää laadimme!" -- "No, jääkäähän sitten eloon, kunhan
moniahta puukuormani kotiin vetää", sanoi Mikko Mieheläinen, valitsi
metsän eläjistä parhaimman ja valjasti rekeensä. Kaasi sitten suuren
hongan metsästä, jonka väänsi rekeen oksinensa, ja ajoi metsän eläjällä
kotiinsa, jossa kavahti heti reeltä ja huusi isällensä: "Tässä,
taattoseni, puuta, tässä hevonen sinulle!" -- "Maltoit, poikaseni,
saada, maltatkin pitää, ei minulle pidä sitä hevosta", vastasi isä.

Oli aikaa vähäsen, niin läksi Mikko mierolle taas kisaan ja toisten
poikien, tytärten keralla rupesi koppiselle. Mitäs ollakaan; kun lykkäsi
kopin menemään, se puuttui neitiselle jalkaan, ja jalka samassa katkeni.
Tuli rahvas sitä taas isälle valittamaan ja sanoi: "Hävitä poikasi
ääreen, kaiken rahvaan ruhtoo äijällä voimallansa." Isä kyllä paheksi
poikansa tekoja, vaan kun ei siihen muuta voinut, arveli hänelle taas
jotakin tekemistä ja sanoi: "Menepä, Mikko, tuolta lammista kalaa pyydä,
että saisin kerran vielä kalakeittoa maistaa." -- "No, annahan,
taattoseni, hevoskulu tallista, millä minä kalat kotiin tuon, niin kyllä
kalan syönnille kohta pääsemme", vastasi Mikko. Isä silloin hevosen
toimitti pojallensa, ja Mikko läksi kalastamaan, onkisiimasensa vain
keralla. Tulipa lammin rantaan, niin hongan katkaisi vavaksi ja sai
rannalta onkimaan. Onki siinä, onki, niin kiepsahti vetehinen onkeen, ja
Mikko vetäisi hänet maalle, jossa rupesi onkivavalla hengettä lyömään.
Vaan vetehinen alkoi rukoilla häntä ja sanoi surkeasti: "Elä, mies
kulta, tapa, minä sinulle hyvää laadin!" -- "No, kun kuormallisen kalaa
lammista tuonet, että kalakeiton saan taatolleni, niin heitän eloon",
sanoi Mikko vetehiselle ja samassa päästikin hänet, onki suussa, lampiin
takaisin. Vetehinen toi sieltä hänelle takallisen kaloja ja kantoi
rannalle; vaan Mikko nosteli takkaa ja sanoi: "Tuo vielä toinen takka,
täss' ei ole miehen kuormaa!" Vetehinen silloin uudestansa upposi
lampiin ja väänsi kohta toisen kalatakan rannalle. "No, nyt on kyllä!"
virkkoi Mikko vetehiselle, "lähdes nyt kalakuormaa kotiini kantamaan!"
Vetehisen täytyi nyt lähteä niitä kalatakkoja kantamaan, ja tulivat
yhtenä Mikon kotiin. Tultuansa taattonsa kuulumille huusi jo Mikko
hänelle vastaan: "Täss' on nyt, taattoseni, kalaa, tässä emännyt
emännöimään!" Isä, joka näki poikansa saaliin, sanoi siihen: "Maltoit,
poikaseni, saada, maltatkin pitää, ei minulle pidä sitä emännyttä!"

Eletäänhän aikaa taas vähäsen, niin Mikko kolmannen kerran lähtee
mierolle kisaan ja muiden nuorten keralla rupeaa koppiselle. Vaan
mitenkäs kävikään; kun iski neitiä kopilla, koppi puuttui neitiselle
kylkeen, ja kylki väärään meni. Siitä rahvas taas käypi valittamaan
isälle ja sanoo: "Hävitä jo poikasi ääreen, kaiken rahvaan pilkkoo
äijällä voimallansa." Siitäkös taas isälle huolta oli pojastansa, miten
muka estäisi häntä pahaa laatimasta. Viimein kauan arveltuansa päätti
lähettää hänet pitkälle matkalle pois kotoansa ja sanoi: "Varjakaiselta
kuninkaalta kaksi tynnyriä rahaa velkaa on otettavaa kolmannen vuoden
ajasta, lähdepä, poikaseni, niitä rahoja perimään." Mikko oli siihen
valmis ja suorisi matkaamaan. Metsän eläjän pisti aisoihin, itse istui
korjaan ja vetehisen pani ohjilliseksi. Sillä tavoin matkasi sitten nuo
ajat, nämä päivät, kunne tuli Varjakanmaahan ja lähestyi jo kuninkaan
kotia, niin ajoi jyrähytti sitä vaahkua pihaan, että rupesivat palatit
liikkumaan. Säikähtipä Varjakainen kuningas sitä peläten palattiensa
kaatuvan ja sanoi orjillensa: "Käykää tiedustamassa, matkaaja mitä
pakisee, ja antakaa, mitä pyytää, että lähtee edellensä." Orjat
kävivätkin heti Mikon puheille ja nähtyänsä, mittyinen hänellä oli sekä
hevonen että ohjillinen, säikähtivät vielä pahemmin ja kysyivät
peloissansa: "Mitä vieraalle pitää?" -- "Olisipahan kaksi tynnyriä
hopeita kuninkaaltanne perittävää", vastasi Mikko rohkeasti. Muistaen
isäntänsä käskyn kantoivat orjat rahatynnyrit epäilemättä esiin, ja
Mikko Mieheläinen nosti ne rekeensä ja läksi ajaa karettelemaan
kotiinsa. Omaan pihaan päästyänsä riisui sitten metsän eläjän valjaista
ja ajoi pois metsään, mutta vetehisen päästi lampiin takaisin ja itse
kävi taattonsa puheelle ja sanoi: "Täss' on nyt, taattoseni, rahat,
joita panit Varjakanmaalta hakemaan, -- ota!" Mitäs olikaan isällä
siihen virkkamista? Olisi kyllä suonut poikansa sille matkalle
jääneenkin; vaan hyvät olivat mielestänsä rahatkin, ja täytyi kiittää
Mikkoa jaloksi, kun niin sukkelaan asiansa toimeen sai.

Kauaksi ei isälle pojastansa vastusta ollutkaan. Muutaman ajan päästä
kävi Mikosta kodissa eläminen ikäväksi, eikä tehnyt enää mielensä
kisaankaan sen kovemmin lähteä, kun siellä niin pahasti aina kävi, niin
tuli isänsä puheelle ja sanoi: "Ompele, taattoseni, minulle salkku,
mieleni laatii maailmaa katselemaan." Sepä oli isänkin mieleen, joka
kohta ompeli nahkaisen salkun ja antoi pojallensa. Salkku selässä läksi
sitten Mikko Mieheläinen matkaamaan ja kulki maita kauan, kunne kohtasi
korkean vaaran, jonka harjulla oli poika, joka kahta kalliota yhteen
jylkytti. Se kallionjylkyttäjä kun keksi Mikon vaaraa lähestyvän,
tervehtii häntä heti ja sanoo: "Terve, Mikko Mieheläinen! Ota minua
toveriksesi!" -- "Tule vain, koska niin vahvalta mieheltä näytät,
parempi on kahden kulkeaksemme", sanoi Mikko Mieheläinen, ja
kallionjylkyttäjä laskeusi vaaralta ja läksi hänen kerallansa
matkaamaan. Kulkivat siitä vähän matkaa yhtenä, niin näkivät pojan, joka
kahta jokea kämmenillänsä yhteen talusi, ja menivät luokse.
Jokientaluttaja taukoaa heti työstänsä ja sanoo Mikolle: "Terve, Mikko
Mieheläinen! Etkö ottaisi minua toveriksesi?" -- "Lähde vain keralla,
kun mielesi tehnee, hyvä on toveri matkalla", vastasi Mikko Mieheläinen,
ja läksivät kolmen miehen siitä astumaan. Kotvasen matkaa kuljettuansa
tulivat synkkään metsään, josta etäältä näkyi heidän silmiinsä niinkuin
huone ikään olisi ollut, ja kun pääsivät likemmäksi, siellä olikin
asunto moinen, linnaksi pieni, pirtiksi suuri. Pihaan tultua näkivät
tanhuen olevan mahoja täynnä, niin luulivat talonkin asutuksi ja menivät
pirttiin; vaan siellä ei ollutkaan ketään, ihan oli autiona pirtti.
Pojille kun oli kävellessä tullut väsymys ja nälkä, heittäysivät
pirttiin levähtämään pitäen keskenänsä tuumaa, mistä rupeaisivat ruokaa
saamaan. Puhui silloin Mikko Mieheläinen toisille: "Pirtti kun on
autiona, vaan tanhut mahoja täynnä, ei tule ruoasta puutetta, josko
pidot vielä laatisimme, -- tappakaamme muudan maho tanhuelta!" Sepä
neuvo oli toistenkin mieleen, ja menivät heti tanhuelle, josta valittiin
parhain maho ja iskettiin kuoliaaksi. Vuorenjylkyttäjä jätettiin sitten
mahoa ruoaksi laittamaan, vaan toiset kaksi menivät metsään halkoja
leikkaamaan. Sepä olikin Syöjättären asunto, joka oli siellä metsässä,
niin tulee Syöjätär kotiinsa ja löytää pirtissä pojan mahoa keittämässä.
Siitä ärjäisee keittäjälle: "Vai tulit sinä, raatoniekka, tähän minun
pirttiini polttamaan, kärventämään!" Tarttuu poikaan käsin, nostaa
toisella kädellänsä salpamen ja toisella panee häneltä pään sen alle
loukkuun. Sitten menee hän keittoa katsomaan, kahmuaa lihat kaikki
vatsaansa ja lähtee ääreen.

Poika siinä salpamen alla kimpuilee yhä, kunne pääsee loukustansa
viimeinkin, niin kerää Syöjättären jättämät luupalat pataan kaikki ja
keittää ne uudestansa rokaksi. Käypi siitä sitten tanhuelle ja kirjuu
tovereitansa syömään. Toiset tulivatkin kohta metsästä, kun olivat
nälissänsä hyvin, ja ruvettiin ruoalle; vaan eipä ollutkaan toisista
rokka hyvä, niin kysyivät keittäjältä: "Minkätähden tämä rokka niin
laiha on? Parhaimman mahonhan me olimme tappavinamme!" -- "Tämä pirtti
vanha on", sanoi kallionjylkyttäjä, "niin liikahteli keittäessäni, että
rokka maahan meni, ja minä kun uudestansa keitin, ei syntynytkään rokka
hyvä." No, toisten täytyi tyytyä rokkaansa, jommoinen oli, ja tulivat
sen päivää sillä syömällä toimeen. Tuli sitten aamu, niin iskettiin maho
taaskin tanhuelta ja jokientaluttaja jätettiin keittämään, vaan toiset
kaksi menivät puita leikkaamaan niinkuin eilenkin. Mitäs ollakaan; pojan
siellä keittäessä tuli taaskin Syöjätär pirttiin sanoen hänelle: "Jokos
taas olet, raatoniekka, pirtissäni, vaikka eilen kielsin tulemasta!"
Tarttui poikaan kiinni ja pisti häneltä pään salpamen alle, vaan keiton
söi vatsaansa ja meni tiehensä.

Pääsi poika viimeinkin salpamen alta, niin keräsi ainoat keiton jätteet,
mitä oli luupalasia Syöjätär vähän jättänyt, ja keitti niistä uudellensa
rokkaa. Huusi sitten metsästä toisetkin toverinsa syömään, ja ruvettiin
ruoalle. Syödessä nurkuivat toiset taas rokkaa kehnoksi ja sanoivat:
"Mikä kumma, kun tämä rokka niin laiha on, hyvän mahonhan me iskimme!"
Mutta jokientaluttaja vastasi toverinsa eilisillä sanoilla: "Pirtti
liikahteli keittäessäni, niin rokka maahan meni, ja uudestansa kun
keitin, ei syntynyt enää ruoka hyvä." Mitäs siihen, elettiin se päivä
taas ja maattiin yön seutu, kunne päivä valkesi, niin nälkä tuli
miehille, kun niin vähällä syönnillä oli täytynyt menneenä kahtena
päivänä aikaan tulla, ja iskivät taas toisen mahon tanhuelta. Jäipä
Mikko Mieheläinen itse keittämään ja toiset työnsi halkoja leikkaamaan.
Keittäessänsä kävi hänestä sitten aika ikäväksi, niin laati rokan
kiehuessa itsellensä kanteloisen, ja kun ei ollut pirtissä lavitsaa,
millä olisi istunut, kantoi pihalta suuren tammisen altaan pirttiin,
jonka asetti kumollensa lattialle, ja rupesi siihen selällensä
kanteleella soittamaan. Samassa tuli Syöjätärkin taas kotiinsa ja
ärjäisi heti hänelle: "Vai tulit sinä, Mikko Mieheläinen, minun
pirttiini remuamaan!" -- "No, hiljempää, hiljempää, akkaseni", sanoi
Mikko Mieheläinen, "minä heitän soiton tähän lapsillesi; onko lapsia
kussa?" Syöjätär suuttui siitä aina pahemmaksi ja huusi vihoissansa:
"Minä vähät soitostasi, tule, raatoniekka, tappeluun!" Vaan Mikko
Mieheläinen kun pääsi akkaan käsin, ruhtoi hänet samassa ja pani sen
tammisen altaan alle, joka oli lattialla kumossa. Sitten keitti hän
rauhassa rokan valmiiksi ja kirjui toisia syömään. Ne tulivatkin
metsästä kohta, ja ruvettiin yhtenä syömään, niin kysyi Mikko
Mieheläinen tovereiltansa: "Hyväkö on rokka nykyinen?" -- "Ka, hyvä on!"
sanoivat toiset ja kehuivat Mikon keittämää makeaksi. Hän silloin nousi
syömästä, kohensi allasta ja sanoi: "Täss' on nyt pirtinliikuttaja!
Miksi ette varoittaneet minua? Vakautuu nyt pirtti liikkumasta, vaan
lähtekäämme jo poikkeen, ei tässä enää ole meillä tekemistä." Toiset
olivat häpeissänsä eivätkä juljenneet virkkaa mitään, vaan läksivät
Mikon keralla matkaamaan. Menivät, menivät edellensä, niin löysivät
metsästä haudan niin suuren, niin suuren, ettei pohjaa näkynytkään.
"Pitäisipä käydä tietelemässä, mitä haudassa on", sanoi Mikko
Mieheläinen, "vaan millä me sen pohjaan pääsemme?" Asiata vähän
arveltuansa keksivät jo toverit neuvon ja sanoivat: "Onhan meillä ne
kolme mahon nahkaa keralla, jotka Syöjättären kodista saimme,
laatikaamme niistä vipu moinen, jossa laskeudumme alas!" Se keino oli
Mikostakin hyvä, ja laadittiin nahoista kätkyt, johon liitettiin
nahkaiset hihnat, niin pitkät kuin vain nahoista saatiin, niillä muka
laskeaksensa kätkyttä hautaan. Kun oli se heidän laitoksensa valmis,
kysyi Mikko toisilta: "Kuka siihen nyt istuu meistä kätkyehen?" -- "Istu
sinä, Mikko Mieheläinen", sanoivat toverit, "me väettömät miehet, mitä
pannet kätkyehen, sitä hihnoista nostamme." -- "No, sitähän tuo on",
sanoi Mikko Mieheläinen ja istui kätkyehen käskien toisia laskemaan
häntä hihnoista alas. Toverit saavat silloin häntä laskemaan, ja Mikko
Mieheläinen alenee hihnojen sujuessa aina syvemmälle, kunne tulee jo
viimein maan alle, jossa avautuvat äkkiä oudot maat ja toiset ennen
näkemättömät seudut. Ilmaupi muka toinen maailma siellä, moinen kuin
ylhäälläkin, jossa on meri ja sen rannalla pirtti. Nouseepa Mikko
Mieheläinen silloin kätkyestä ja menee siihen pirttiin, niin siellä on
ylen kaunis neitonen valkoisissa vaatteissa, joka

    kultakangasta kutoopi,
    hopeaista helkyttääpi;
    kädet kultaiset kalvosista,
    jalat hopeiset polvista,
    päivyt paistaa päälaelta,
    kuutamaiset kulmaluilta,
    otavaiset olkapäiltä,
    tähdet taivon hartioilta,
    seitsentähtinen selältä.

Neiti kun keksii Mikon, säikähtää heti ja sanoo: "Oi vieraan maan mies,
miten sinä poloinen tänne jouduit? Maammoni kun kotiin tulee, se tappaa
sinut." -- "En ole miestä vertaistani ennen nähnyt, saatikka sitten
pelätä tiennyt, joko ruvennevat nyt akat minua tuhoamaan", sanoi Mikko
Mieheläinen ja kertoili neitiselle, miten hän ylämaailmasta kätkyessä
sinne oli laskeutunut. Neitisen silloin kävi sääliksi poikaa, kun se
hänestä hyvä oli, ja vei Mikko Mieheläisen aittaansa, jonne peitti
vaatteihinsa, ettei maammo sieltä löytäisi, ja salpasi oven. Mutta kohta
tuli akkakin kotiin ja kiljaisi heti kynnykseltä tyttärelle: "Kunne sinä
pojan peitit? Poika on nykyänsä käynyt tässä; tuo häntä piilostansa
kerallani tappeluun!" Neitisen silloin ei auttanut enää kieltäminen,
vaan täytyi tuoda poika näkyviin, jossa nousi maammon keralla hirmuinen
tora; mutta viimein tuli Mikko voitolle kuitenkin ja tappoi akan. Siitä
meni sitten se neitinen miehelle, läksi Mikko Mieheläiselle naiseksi, ja
suorisivat ylämaailmoille lähtemään. Mitä oli neitisen kodissa tavarata,
eloa ja muuta hyvyyttä, hopeata, kultaa, sen ottivat myötänsä kaikki ja
kantoivat siihen haudan suulle, jossa se nahkainen kätkyt riippui. Niitä
tavaroitansa panivat sitten kätkyehen, jonka Mikon toverit hihnoista
nostivat ylös ja tyhjennettyänsä aina solauttivat takaisin, kunne
aikansa sitä tekoa tehtyänsä tavarat alhaalta loppuivat. Solui kätkyt
taas tyhjänä alas, eikä ollut enää muuta siihen panemista, niin sanoi
Mikko Mieheläinen naisellensa: "Istu sinä nyt, neitiseni, kätkyehen,
että pääset täältä ylös, niin tulen sitten minä taas vuorollani." Istui
neitinen silloin kätkyehen ja nostettiin ylös, vaan kätkyt solautettiin
takaisin, ja Mikko Mieheläinen itse rupesi viimeiseksi kätkyehen. Saivat
toverit taas hihnoista vetämään, että kohosi jo kätkyt vähän matkaa,
niin puhui nostaessa toinen toisellensa: "Mikko Mieheläinen jos pääsee
haudasta ylös, se ei annakaan meille osaa eloksistansa, vaan työntää
meitä vuoromme sinne, niinpä heittäkäämme hänet hautaan ja pitäkäämme
tavarat kaikki!" Toinen mieltyi heti toverinsa tuumaan; samassa
katkaistiin hihnat, joissa kätkyt oli riipuksissa, ja Mikko Mieheläinen
puolitiestä hautaa kirposi alas.

Mitäs siihen; Mikko lähtee meren rantaa siellä maan alla suruissansa
astumaan, niin näkee linnun lentelevän taivaalla ja huutaa sitä
luoksensa: "Tules tänne, lintuseni!" Lintu lentää leuhahtaa siihen heti
ja sanoo: "Terve, Mikko Mieheläinen! Mitäs tuumailet?" -- "Sitä
tuumailen, miten kotiini pääsisin", vastasi Mikko, "saata, lintuseni,
minut omalle maalleni!" Linnun kun oli sääli häntä, ottikin heti
selkäänsä Mikon ja läksi lentämään. Lensi, lensi matkojansa, kunne toi
Mikon viimein siihen paikkaan, kussa tovereinensa mahoja keittääksensä
oli halkoja leikellyt, niin heitti jo selästänsä ja kysyi: "Joko tunnet
maata, kussa olet?" Mikko siitä katsastamaan ympärillensä, niin tuntee
jo paikan ja sanoo: "Jo nyt tiedän, lintuseni, kussa olen, kiitoksia
tuomastasi!" Sitten erosivat siinä toisistansa; lintu läksi lentoon
uudellensa, vaan Mikko Mieheläinen kävi haudalle sinne, kuhun oli
molemmat toverinsa jättänyt. Paikkaa lähestyessä kuuli jo melun
haudalta, ja kun likemmäksi meni vielä ja syrjästä katsoi, näki
kallionjylkyttäjän ja jokientaluttajan siinä keskenänsä kiistelevän.
"Ota elot! Anna neiti!" sanoi toinen toisellensa, eivätkä sopineet
osiltansa niitä kätkyessä nostamia jakaessansa. Mikko Mieheläinen
silloin lähestyi heitä ja sanoi: "Terve, toverini! Tässä te olette,
tässä minäkin!" Tapasi rinnasta yhden yhdellä, toisen toisella
kädellänsä ja lykkäsi hautaan kummankin sanoen: "Menkää, veikkoseni,
kukali minä, sikäli tekin kävelkää!" He samassa tuiskahtivat maan alle
päällensä, eikä heitä sen kovemmin nähty ei kuultu; vaan Mikko
Mieheläinen otti tavaransa haudan reunalta ja meni morsiamensa keralla
siihen Syöjättären entiseen pirttiin, jota kaunistelivat kaikenmoisella
rikkaudella, ja rupesivat yhtenä elämään. Jossa kului heidän elinaikansa
hupaisesti, kunne viimeinkin kuolema saavutti. -- Sen pituinen se.



HIIDEN LAIVA


Oli muinoin metsämies. Se meni metsälle, jousi keralla, ja käveli metsää
kauan, niin yhtyi Hiiden vuoreen. Hiitolaisilta olivat vanhemmat
kuolleet, ja heitä oli suuri joukko perillisiä. Heillä oli ylen paljon
hyvyyttä, kultalusikkaa, kulta-astiata siinä vuoren päällä, ja joka
miehellä oli kultavaunut, ja kultalaiva oli kaikille yhteinen, joka
kulki halki maailman itseksensä, kun vain laivaan nousi. He kun näkivät
sen metsämiehen jousi olalla lähestyvän, huusivat heti: "Tule, hyvä
mies, meille rahan ja hyvän sanan edestä jakamaan nämä tavarat!" Hän
tuli siihen heidän luoksensa ja kysyi: "Mitenkä nämä saadaan nämä
kultavaunut ja kultalaiva itsestänsä juoksemaan?" No, he siitä neuvoivat
miehelle: "Kun nousee ylävivulle, ja alavivulle jalallansa polkee, no,
sitten juoksevat vaunut ja laiva itsestänsä." Mies kun sai taian tietää,
hänellä oli jousi veteessä, niin ampui kerran ja huusi: "Etsikää,
miehet, se pulikka, joka jousestani läksi; ken ennen tavoittanee, sille
kultavaunut ja laiva osaksi!" Hiitolaiset silloin läksivät hyppäämään
sitä vasamaa tavoittaaksensa ja menivät, jott'ei näkynyt ei kuulunut.
Mies vaikka näki, että jo menivät, ajatteli kuitenkin: "Ehkä tulevat
sieltä tavaroillensa takaisin." Mätti kaikki hyvyyden yli kynnyksestä
laivaan, veti kaikki ne kultavaunut sekä muut rikkaudet siihen ja nousi
itsekin laivaan, kohosi ylävivulle ja polki jalallansa alavipua. Alas
siitä laiva hypätä maalla ja merellä, kunne hyppäsi kuninkaan linnan
eteen ja siihen seisahtui. Päätyipä kuninkaan tytär linnan portailla
istumaan. Se kun keksi kultalaivan, niin sormellansa pyörittää ja sanoo:
"Tuossapahan on ylimmäinen keisari tämän maan päällä tuossa
kultalaivassa kulkemassa. Ottakaa, keisarikulta, minut laivaanne, minä
rupean teille morsiameksi!" Mies avasi laivansa oven auki, kun kuuli
sen, ja sanoi: "Kuninkaallinen herttua! Minä olen vain talonpojan
palvelija, en minä kelpaa teidän jalkojannekaan riisumaan, on teille
kuninkaitakin." No, tytär vaikka kuuli, jotta talonpojan palvelija se
onkin, pyrki vain uudestansa ja sanoi: "Ottakaa vain! Minä rupean teille
morsiameksi." Mutta toinen sanoi: "Te, näen mä, pilkkaatte minua vain,
onhan teille kuninkaitakin." Kuninkaan tytär silloin kannatti sinne
laivaan ruokaa sekä juomaa kaikenmoista sen miehen syödä, ja
herrasvaatteet, hatut, saappaat kaikki; vaan ne jäivät lattialle läjään,
se ei tohtinut käteensäkään ottaa niitä mies. Tytär sillävälin kävelee
siinä laivan edessä pahoilla mielin kahdakäsin, kun ei mies ottanut
häntä. Mies katsoo viikon aikaa sitä, niin näkee, että apea tämän on
mielestä, ja sanoo viimeinkin: "No, kun tahtonette, herttuakulta,
talonpojan palvelijan kanssa kauppaan ruveta, niin nouskaa laivaan!" No,
hän nousi siitä laivaan. Mutta mies lankesi polvillensa ja kysyi:
"Minnekä me nyt, herttuakulta, tämän hyvän laivan keralla menemme?" Hän
vastasi, se kuninkaan tytär: "Menkäämme meren keskelle, siinä on saari
kymmentä virstaa pitkä, joka on marjaa täynnä ja hedelmää maata myöten
ryöhyttää." No, laiva pantiin liikkeelle; se juoksi keskelle saarta ja
asettui siihen. Mies sitten läksi marjan mätäntään, vaan kun maisteli
marjasia, nukkui siihen, rupesi maata ruojottamaan eikä saanut yhtään
marjaa laivaan. Viimeiseltä suuttui jo kuninkaan herttua: "Joudat",
sanoi, "kuolla siihen saareen, talonpojan palvelijakuojus, minä käännän
laivan ja lähden kotiin." Kääntikin laivan ja meni kotiinsa, vaan mies
jäi maata ruojottamaan siihen. No, sitten hän viimeisellä havaitsi siitä
makuukseltansa kuitenkin, vaan laivaa ei näkynyt ei kuulunut; sinne
menivät ne kehnojen antamat tavarat ja muut, lompukka rahaa vain jäi
miehelle. Hänellä nälkä semmoinen verinen mahassa, eikä ole mitä syödä.
Menee siitä yhden marjapuunpehkon juureen, mätti vasemman lakkarinsa
marjaa täyteen ja sitten pisti yhden marjan suuhunsakin, söi sen,
ritusteli. Nämäpä olivatkin pahoja marjoja, tästä kasvoi hänelle sarvet,
semmoiset häkylät päähän, jott'ei niskat jaksaneet kannattaa. Siitäkös
hänelle tuska. "Hyvä olisi", sanoi, "muuten vielä ollut, nälkä vaikka on
semmoinen, vaan nämä häkylät kun vielä kasvoivat päähäni. Laivalaisia
jos mitä tulee, niin minut vielä metsän petona ammutaan tänne saareen!"
Meni sitten toisen marjapuunpehkon ääreen ja mätti siitä oikean
lakkarinsa täyteen. Pisti yhden marjan suuhunsa taas ja söi sen,
ritusteli. Nepä päätyivät jo hyviä marjoja olemaan, sarvet putosivat
päästä, eikä tuntunut sijaakaan. Tuli niin kaunis sitten hänestä, ettei
koko valtakunnassa ollut niin kaunista. No, hän vuotti siinä, kunneka
laivalaisia tulisi -- eihän se meren keskeltä päässyt mihin saaresta --
ja kun näki, että laiva jo nousee ja tuli jo saaren kohtaan, niin
huutaa: "Ottakaa, hyvät ystävät, rahan ja hyvän puheen edestä minut pois
täältä saaresta kuolemasta ja saattakaa minut ja neuvokaa kuninkaan
linnaan, josta läksinkin laivoineni kulkemaan!" No, he saattivat hänet
maalle ja neuvoivat tien kuninkaan linnaan. Mies siitä sitten meni
kuninkaan pihaan. Kuninkaalla oli ruokakaivo siinä koreata vettä täynnä
ja tiyris tulppa suussa, niin istuutui kaivon kannelle ja alkoi
likajaloillansa kuljutella, liata vettä. Päätyipä kuninkaan ruoantekijä
linnan portaille tulemaan. Se kun olisi ollut pahempi mies, olisi
kiljaissut heti: "Minkätähden sinä likasit meiltä ruokakaivon? Paha on
tuota meidän syödä, pahempi vielä kuninkaan ja kuninkaallisen puolison!"
Olisi kuningas kuullut, olisi leikkuuttanut kaulan poikki. Vaan tämä oli
hyvänsävyinen, tyyni mies, meni miehen luo, nykäisi häntä ja sanoi:
"Voi, miesrukka, kun likasit meiltä kaivon, paha on meidän syödä, vielä
pahempi kuninkaan ja kuninkaallisen perheen. Kuningas kun saapi tietää,
se leikkuuttaa pääsi poikki, ja valta olisi minullakin se sinulle
tehdä." Ja valtahan sillä olisi ollutkin. Mies sanoi: "Elkää,
herrakulta, virkkako mitään, niin minä neuvon taian semmoisen, että
tulette niin kauniiksi kuin minäkin olen." -- "No, minä en virka
mitään", vastasi ruoantekijä, "kun sinä semmoisen taian teet minulle."
Mies antoi hänelle sitten marjan syödä. Se sen syödä ritusteli, ja
hänestä tulikin niin kaunis, ettei koko valtakunnassa ollut niin
kaunista; mutta se talonpojan palvelija pistihe jo siitä piiloon,
etteivät häntä muut näkisi. Se ruoantekijä sillä aikaa laitteli
kuninkaallisia ruokia linnassa; syötiin, juotiin, rehattiin siinä, kunne
herettiin jo ruoalta, niin menee se kuninkaan herttua ruoalta päästyänsä
sen ruokaevestin eteen ja kysyy: "Mikä teidät teki, evestikulta,
yht'äkkiä niin kauniiksi?" Evesti sanoo: "Oli äkkinäinen mies tuolla
pihamaassa, niin sillä on semmoiset taiat, jotta saapi, jos ketä
tahtokoon kaunistella, kauniiksi." Sanoo siihen se laivansa-viejä-tyttö:
"Kunpa minuakin kaunisteleisi, niin minä rupeaisin hänelle morsiameksi."
-- "Jo se on tainnut mennä", vastasi ruokaevesti, "se ei tohtinut silmää
näyttää kellekään, pelkäsi äkkinäisessä kaupungissa tapettavan itsensä."
Tytär laittoi sanan miehelle: "Elköön miesrukka mitään pelätkö, kyllä
minä hänet varjelen, tulkoon äkkinäiseen huoneeseen, minä sinne syötän,
juotan hänet." Poika tulikin, ja pantiin erityiseen huoneeseen. Se
kuninkaan herttua kantoi sinne ruokaa, juomaa, kaikenlaista herkkua.
Tuli siihen eteen syödessä, juodessa, rupesi puhuttelemaan miestä ja
sanoi: "Tehkää minutkin, hyvä mies, niin kauniiksi kuin ruokaevestin
teitte! Minä rupean teille morsiameksi." Toisella äkä sydämessä siitä,
kun jätti sinne saareen. Syöpi kuitenkin, juopi siinä, sanoo: "Enhän,
herttuakulta, minä, talonpoikakuhjus, teille sulhaseksi kelpaa, onhan
teille kuninkaita!" -- "Jos ette muuten usko", sanoi tytär, ei tuntenut
häntä meren keskelle jääneeksi, "niin minä annan teille kenraalin
vaatteet ja kultarahaa, kultamaljaa, onhan minulla! Ja minulla on
kultalaiva ja kultavaunut, ne annan kanssa, kun teette minut kauniiksi."
Toinen ajatteli mieltänsä vasten: "Omanipa ne olisivatkin!" vaan ei
virkkanut mitään. Kuninkaan tytär puheli yhä vain ja sanoi: "No, minä en
teitä käsistäni heitä ennenkuin minuakin kaunistelette." Mies silloin
rupesi kaunistelemaan. Tämä viettelys otti marjan vasemmasta
lakkaristansa, antoi pahoja marjoja kuninkaan tyttärelle syödä ja itse
pistihe siitä piiloon; syönti, juonti jäi siihen. Tyttö kun sen marjan
syödä ritusteli, no, sille kasvoi sarvenhäkylät päähän. Kuningas kun
näki sarvet tyttärellänsä päässä, koetteli sahoillakin leikkuuttaa; vaan
eiväthän ne sahat pystyneetkään. Pani sitten kaksi sotamiestä, vahvaa,
sarvia jäljestä kantamaan, että pääsi tyttörukka liikkumaan. Ei muuta
kuin hätä käsissä, toista hätää metsästä tulee. Pani viimein kuningas
kuulutuskirjat valtakuntaansa, että jos olisi naimaton mies, joka hänen
tyttärensä tohtoroisi ja saisi sarvet pois, niin hän panisi sen
kenraaliksi tyttärensä kanssa yhteen. Tahi jos olisi nainut mies eli
akka, joka sen parantaisi, niin antaisi hänelle ikuisen hyvyyden.

No, tähän tulee tohtoria, miestä, akkaa salin täysi, tohtoroidaan
tytärtä siinä, vaan ei saada sarvia pois. Tuleepa se mieskin sieltä
rahvaan takaa piilosta, lankeaa kuninkaan eteen polvillensa, sanoo:
"Armollinen kuningas, antakaa minäkin ruokin tuota teidän herttuaanne,
jos nuo minä saisin sarvet pois!" Kuningas sanoi: "Liekö tuota,
poikaseni, sinullakaan sitä voimaa, jopa tässä ovat nämä muutkin
koetelleet, ovat syöneet, juoneet onneksensa vain!" Mitäs ollakaan, mies
meni poikkeen; oli aikaa poikessa, niin tulee takaisin, sanoo:
"Armollinen kuningas, ei näissä ole muissa sarvien saajia, minä ne saan,
kun koetella antanette." -- "No, kun saanet, poikaseni", vastasi
kuningas, "koettelehan! Sarvet kun ruvennevat tyttäreni päästä
lähtemään, niin panen sinut ylimmäiseksi kenraalikseni!" Mies siitä
puhui kuninkaalle, sanoi: "Laittakaahan muut parantelijat pois ja
sotaväki jo iloa tekemään, kyllä minä tyttärenne parannan!" Heti
laitettiin muut kaikki pois, ja sotaväki työnnettiin iloa tekemään; mies
vain jäi siihen tytärtä korjaamaan, ja palvelijoita käskettiin hänelle
avuksi. Puhui siitä nyt piikatytölle: "Mene, tyttö, pane risuja saunan
uuniin, sauna lämpeämään!" Pojalle sanoi: "Mene, poikarukka, käy
metsästä kolme hienoa, oksatonta pajun varpaa hautumaan, joilla ruokin
sarvet pois lähtemään!" No, saivat varvat hautuneiksi, niin piikatytöllä
haudotti vastat, saunaan laitatti lämpimät vedet, lessinkipyyhkimet ja
muut tarpeet, kuninkaan tyttären vei kylpemään, laittoi piikatytön pois
saunasta ja pani oven lukkoon. Sotaväki teki sillä aikaa iloa. Panipa
sitten kuninkaan tyttären sarvistansa mallatlautoihin riippumaan ja
alkoi niillä hautuneilla varvuilla kylvettää häntä sanoen: "Vieläkö
jätätte minut kuolemaan meren keskelle? Vieläkö karkuutatte minun
hyvyyteni pois? Tässä tämä on teidän sulhasenne, ette nyt enää saa niin
pilkata!" Kuninkaan tytär rukoilemaan häntä: "Elkää, miesrukka, lyökö
minua, en sinä ilmoisna ikänä enää tee mitään pahaa teille!" Mies antoi
sitten oikeasta lakkaristansa tytölle marjan, niitä hyviä marjoja; no ne
läksivät sarvet pois, jott'ei tuntunut sijaakaan, ja tyttö tuli niin
kauniiksi, ettei koko valtakunnassa ollut niin kaunista kuin he olivat.
No, siitä he linnoille syömään, juomaan, tanssimaan; poika pantiin
ylimmäiseksi kenraaliksi ja sai sen kuninkaan tyttären itsellensä. --
Sen pituinen se.



TUHKAMO


Oli kolme veljestä, kaksi hyvää, yksi Tuhkamo. Heiltä kuoli isä ja äiti,
köyhiksi jäivät. Tulivat siitä kovin murheellisiksi ja itkivät
itkemistänsä yhä. Kauan itkettyänsä, käski unissa heitä isävainaja
menemään laivarannalle yöksi hanhia vartioimaan, kunkin aina yöksensä.
Meni ensinnä vanhin veli sinne, vaan kotvasen rannalla istuttuansa,
rupesi pimeä pelottamaan, jotta pois piti lähteä. Kotiin tulleelta
kysyivät toiset: "Mitä sait?" -- "Itsepähän näette, kun vuoronne
käytte", vastasi poika siihen eikä tehnyt muuta selvää. Toissa yönä meni
keskimmäinen veli, ja hänen kävi samoin kuin vanhimmankin. Läksipä
kolmanneksi yöksi Tuhkamo vuoronsa vartioimaan; siinä istui kaiken yön
eikä pelännyt. Tulipa päivän koittaessa aamulla kolme hanhea rannalle ja
korjasivat siipensä aidan alle, niin muuttuivat heti ihaniksi neidoiksi
ja läksivät mereen uimaan. Tuhkamo silloin valitsi kauneimmat siivet
sieltä talteensa ja istausi taas paikallensa. Neidot jonkin ajan
uituansa nousivat jo maalle pois lähteäksensä ja kävivät aidan luokse,
josta toiset kaksi ottivat siipensä ja läksivät lentoon, vaan yksi ei
päässyt, kun siipiänsä ei löytänyt. Ilmoitti siitä nyt itsensä Tuhkamo
ja sanoi neidolle: "Täällä siipesi ovat, vaan et saa, kun et ruvenne
naisekseni!" Neito silloin ilmaisi olevansa kuninkaan tytär, vaan
palvelijoinensa hanhena lentäneensä meressä kylpemään, ja puisti
Tuhkamolta siipiänsä. Mutta Tuhkamo pani entisen ehdon eteen ja sanoi:
"Ottanet minut mieheksesi, niin annan lentimesi." No, neidon ei auttanut
siinä viipyminen, päivä kun alkoi jo valjeta, vaan lupasi ruveta hänelle
puolisoksi, sai siipensä, puki päällensä ja lensi hanhena kotiinsa
kutsuen Tuhkamoa linnoilla käymään. Läksi sitten Tuhkamokin kotiinsa,
niin kysyivät toiset veljet kotiin tulijalta: "No, mitä sait hanhia
vartioituasi?" -- "Sain kuninkaan tyttären puolisokseni", vastasi
Tuhkamo. "Sinäkö semmoinen kuninkaan tyttären", irvistelivät toiset
eivätkä ottaneet uskoaksensa. Vaan Tuhkamo läksi siitä heti kuninkaan
linnoille ja sanoi tytölle: "Täällä minä nyt sitä vasten olen sinua
saamassa, joko nyt lähtenet minulle?" -- "Jopa vainen", sanoi tyttö,
"vaan siitä emme virka kuninkaalle mitään, pidämme salahäitä." -- "Mitä
me häitä pidämme, kun kuninkaalle emme sano", tuumaili Tuhkamo. "Sehän
se on", sanoi tyttö, "vaan isälleni kun sanot, se panee semmoiset
puustit eteesi, ettet niistä pääse ikänäsi." -- "Mitä tehneekin",
vastasi Tuhkamo, "mutta sanon minä." Meni sitten kuninkaan eteen ja
ilmoitti asian. "No, minä sinulle en anna tytärtäni", vastasi kuningas,
"ennenkuin menet, kaikki puut tästä vuomasta kaadat."

Läksi Tuhkamo siitä morsiamensa luokse, sanoi: "Semmoisen nyt pani isäsi
puustin, kaikki puut minun tästä vuomasta kaataa." -- "Enkö minä sitä
sinulle sanonut", vastasi morsian, "vaan pääset sinä siitä, kun ei
pahempaa vasta panisi. Mene, kaada yksi puu ja sano puun kaatuessa:
'Kaikki metsä kaatukoon!' niin silloin ovat puut kumossa." Tuhkamo kohta
meni työllensä, kaasi yhden puun ja sanoi ne morsiamensa neuvomat sanat,
niin sai sillä kaikki puut vuomasta kaadetuiksi. Meni siitä sitten
kuninkaan eteen ja pyysi tytärtä sanoen jo puut kaataneensa. "Et vielä
sillä saa", sanoi kuningas, "sinun pitää nyt mennä, ne kaikki
kannoillensa nostaa." Tuli taas morsiamensa luokse Tuhkamo ja sanoi: "Jo
toisen pani isäsi puustin vielä pahemman, kaikki puut pitäisi minun
kannoillensa nostaa." -- "Arvasin minä sen", vastasi morsian, "vaan
vielä siitäkin pääset, kun ei kolmatta panisi pahempaa. Mene, nosta yksi
puu kannollensa ja sano nostaessa: 'Nouskoot kaikki kannoilleen!' niin
sillä se on tehty." Tuhkamo tekikin kuten morsiamensa neuvoi ja sai puut
kaikki kannoillensa; niin meni taaskin, kuninkaalta tytärtä pyysi. Vaan
ei antanut vielä silläkään, käski kultaviljat taivaasta käydä, sitten
vasta antaisi. Tuli siitä Tuhkamo morsiamensa luokse alla päin pahoilla
mielin ja sanoi: "Nyt vasta puustin pani, kultaviljat taivaasta käydä;
millä minä ne saan?" -- "Voisit vielä ehkä nekin saada", vastasi
morsian, "kun ei ainakin pahempaa vasta tulisi." Sitoi hänelle säkin
päähän, laittoi hevosen selkään ja sanoi: "Aja nyt, kunne hevonen putoaa
altasi, niin hauraise päältäsi ja ota, mikä käteesi puuttuu." Läksi
siitä nyt Tuhkamo ajamaan ja laski yhtä vaahkua yhä. Jo viimein kauan
ajettuansa putosi hevonen, niin hauraisi samassa päältänsä ja sai
kultaviljat käteensä, vaan ne kun raskaita olivat, putosi itse niiden
kanssa ja painui maan sisään, ettei jäänyt kuin vähän hiuksia ylös. Olla
oletteli siinä maan sisässä, niin tuli sotka ja teki pesänsä hänen
päähänsä, muni siihen muniansa ja alkoi hautoa. "Jo tämä nyt ainakin
minulta pään märättää", ajatteli Tuhkamo. Vaan silloin tuli kettu,
juosta ketkutteli, näki pesän ja rupesi munia syömään. Hän sitä kettua
tapasi hännästä, niin se irti ryöstäytyessänsä tempasi häntä ylemmäksi.
Toissa päivänä tuli ahma ja rupesi hänkin munia syömään. Kun taaskin
sitä tarttui häntään, se hänet tempasi vieläkin ylemmäksi. Jo kolmantena
päivänä karhu juosta katkuttelee, tulee jälkimmäistä munaa syömään.
Tarttuipa Tuhkamo karhua jalkaan, niin se hänet nosti kokonansa ylös.
Ylös päästyä ei tiedä kunne lähteä; lähteä sitä pitäisi jonnekin. Astuu,
kävelee, niin kuulee toraamisen ja sinne meni. Toraajat kun näkevät
hänen tulevan, ihastuvat siitä, huutavat iloissansa: "Ahah, jo paisti
tuli!" Sanoi siihen Tuhkamo: "Ei minussa keittämistä eikä paistamista,
vilu, pitkä matka ottanut jo keittämiset, paistamiset." -- "No, kun et
kelpaa paistiksi", sanoivat toraajat, "erota meitä torastamme!" -- "Mikä
teillä välinä?" kysyi Tuhkamo. "Tämä isävainajan sauva; jos keikahuttaa
toisen pään, se vihollisen kaataa, jos toisen keikahuttaa, se oman väen
nostaa ylös; määrää sinä, kummalle tuleepi!" -- "Kuinka minä teidät
siitä voisin erottaa?" sanoi Tuhkamo, "jos toiselle eli toiselle annan,
se minulle suuttuu, kulle en anna; parasta, antakaa minulle koko sauva!"
-- "No, ota, mene matkoihisi!" sanoivat siihen toraajat, antoivat
Tuhkamolle sauvan, ja hän läksi sauvoinensa siitä edelle astumaan. Kulki
vähän matkaa, niin jo toisessa paikassa torataan. Hän sinne meni.
"Ahah", huudettiin vastaan taas, "jo paistin saamme!" Tuhkamo sanoo
toimessansa: "Ei minussa keittämistä eikä paistamista, vilu, pitkä matka
vienyt keittämiset, paistamiset." -- "No, kun ei sinusta paistettavaksi
liene, erota sitten meitä!" sanoivat miehet. "Mikä teillä erotettavana?"
-- "Tämä äitivainajan lakki, kummalle tuleepi; sen kun panee päähänsä,
ei näe kukaan, oli missä tahtonsa." -- "Milläpä teidät siitä
erottaisin", sanoi Tuhkamo; "jommalle kummalle antanen, toinen minulle
siitä suuttuu. Paras, nakkaatte minulle." Miehet päästäksensä torasta
nakkasivatkin hänelle lakin, sanoivat: "Tuoss' on, ota, mene
matkoihisi!" Ja Tuhkamo läksi lakkeinensa edelle astumaan. Vähän matkaa
käytyänsä kuuli kolmannessa paikassa torattavan ja meni ääntä kohti
sinne taas; vaan tuskin pääsikään näkyviin, kun huudettiin vastaan jo:
"Ahah, jo paisti sattui!" -- "Ei minussa keittämistä eikä paistamista",
vastasi Tuhkamo, "vilu, pitkä matka saanut keittämiset, paistamiset." --
"No kun ei sinusta paistiksi ole, erota sinä meitä!" -- "Mikä teillä
toran aineena?" -- "Nämä isävainajan vanhat kuovat; ne näet semmoiset
ovat, panet jalkaasi, kuljet kunne tahdot, ei voi kukaan pahaa tehdä."
-- "Paha teitä erottaa", sanoi Tuhkamo; "toiselle annan, toinen suuttuu.
Paras, annatte kuovat minulle." Miehistä oli tämä neuvo hyvä, ja
antoivat hänelle ne isävainajansa kuovat, joilta eivät muuten sopineet,
niin pääsivät toraamasta ja erosivat kotiinsa.

No Tuhkamo kun sai nekin, läksi hänkin taas matkaamaan ja tuli taloon.
Siellä taaskin, kun ikään nähdään ovesta tulevan, sanotaan: "Hah, jo
kerran tuli, mitä syödä!" -- "Vähän minussa syömistä", vastasi Tuhkamo,
"vilu, pitkä matka vienyt jo syömiset sekä juomiset -- se vettä, mikä
verta, se luuta, mikä lihaa" -- "No, olisiko sinun itsesi nälkä?" --
"Mikäpä se olisi, kuutena kuukautena kun en ruokaa ole nähnyt", sanoi
Tuhkamo. Sai ruokaa, söi ja kysyi syötyänsä, jos eivätkö tietäisi sen
kuninkaan aluetta, johon olisi kulkeva. "Emme tiedä", vastattiin
talossa, "vaan on meillä metsän viljat, tiennevätkö ne." Kutsuttiin
kokoon kaikki ja kysyttiin, vaan eivät tienneet. Annettiin Tuhkamolle
sitten kivi ja käskettiin tallella pitämään, jos tarve mikä tulisi.
Panikin kiven talteensa, läksi siitä talosta pois ja tuli toiseen.
Siellä häntä taaskin syödä aiottiin, vaan kun ei sanonut itsessänsä
syömistä olevan, pantiin hänelle ruokaa ja kysyttiin, mitä asioitsisi.
Tuhkamo ei sanonut muuta asioivansa kuin että neuvottaisiin sen
kuninkaan maahan, jonka nimitti. "Itse emme tiedä siitä kuninkaasta
mitään", sanottiin talossa, "vaan on meillä metsän pedot, tiennevätkö."
Kutsuttiin siinä sitten metsän pedot kokoon kaikki ja tiedusteltiin
heiltä sitä maakuntaa, johon olisi Tuhkamolla matka ollut, vaan eivät
tienneet nekään sanoa. No, kun ei siihen muuta voitu, annettiin hänelle
siitäkin talosta kivi, ja niin meni edellensä ja tuli kolmanteen taloon.
Sielläkään ei tietty sen kuninkaan maata, jota kysyi, vaan sanottiin
taivaan linnut olevan, joilta kysyttäisiin. Kutsuttiin koolle linnut,
niin tulivat heti muut, kokko yksin ei tullut, vaan heiltäkin kun sen
kuninkaan maata kysyttiin, eivät sanoneet tietävänsä. Käytiin taas
kokkoakin kutsumassa, vaan ei ollut kuullaksensa; vasta kolmannella
kutsumuksella tuli, vaan ei sanonut hänkään tietävänsä. "Tiedät kyllä",
sanoi talon väki, "vaan vaivojasi pelkäät." -- "No tiedän minä
sentähden", sanoi kokko, "vaan sinne on hirveän pitkä matka." Käskettiin
vain viemään mies sinne, ei matkaa katsomaan. Tuhkamo sai siitäkin
talosta kiven, ja niin nousi kokolle selkään. Kokko läksi lentämään,
lensi, lensi, joko lie useampia viikkojakin lentänyt, niin kysyi
mieheltä: "Saitko kiveä ensimmäisestä talosta, jossa kävit?" -- "Sain."
-- "No, luo se kivi mereen!" Tuhkamo sitten loi kiven mereen, niin siitä
paikalla kasvoi kallio, jolla kokko vähän aikaa lepäsi ja läksi
uudellensa lentoon. Kotvan lennettyänsä kysyi taas mieheltä, jos eikö
saanut toisestakin talosta kiveä. Sanoi mies saaneensa, niin kokko
senkin käski mereen lähettämään, ja se kun taas mereen luotiin, siitä
samatse kallio kasvoi, jolle kokko istui lepäämään. Siitä taaskin
lentoon kohosi kohta ja kotvan lennettyänsä kysäisi mieheltä: "Antoiko
minun emäntäni kiveä sinulle?" -- "Antoi", vastasi Tuhkamo. "Pudota
sekin vielä mereen!" neuvoi kokko; ja mies kun pudotti, siitä tuli
kolmas lepäyspaikka kokolle, josta kun läksi lentämään taas, niin
kerrassaan vei jo miehen rannalle ja maalle laskettuansa kysyi: "No,
mitä minulle nyt palkasta annat?" Oli kaksi sonnia rannalla siinä, niin
Tuhkamo sanoi: "Ota noista kumpi tahansa!" No, otti siitä lihavamman
kokko, söi suuhunsa ja läksi takaisin lentämään.

Tuhkamokaan ei kaukaa siinä viipynyt, vaan meni kuninkaan linnaan, se
toraamapaikassa saamansa lakki päässä, joka teki hänet näkymättömäksi,
ja tuli morsiamensa huoneeseen. Siellä morsian itku silmissä ja kaikki
murheissansa, vaan häntä ei nähty. Jonkin ajan näkymätönnä siellä
istuttuansa kuuli morsiamensa käskevän piikaa vettä kaivosta noutamaan,
ja kun meni piika kaivolle, meni hänkin jälkeen ja murensi
kultaviljoista vähäsen astiaan. Tuli piika veden kanssa, niin kuninkaan
tytär katseli sitä, sanoi: "Ei tämä ole puhdasta, käy toista!" Se kun
toista läksi käymään, Tuhkamo taas jäljessä meni ja enemmän viljoista
veteen murensi. Ei kelvannut sekään vesi sitten kuninkaan tyttärelle,
käski kolmannesti käydä, puhtaampaa tuoda. Kävi piika taas kaivosta
toista noutamaan, niin Tuhkamo siihen loi kaikki kultaviljat, jotka oli
taivaasta saanut, ja vesi kannettiin kuninkaan tyttärelle. Sepä näki jo
viljat siinä, tunsi heti ja sanoi: "Tässä olet nyt, sulhoseni, missä
oletkin, elä piileskele!" Tempasi Tuhkamo silloin lakin päästänsä, tuli
näkyväiseksi ja sanoi: "Tässä olen jo kotvasen istunut; missä kuningas,
kun ei hänestä kuulu mitään?" -- "Elä puhukaan kuninkaasta!" sanoi
tytär, "se on tappanut kaiken väkensä sodassa, siellä on vieläkin, liekö
hengissä vai hengetönnä, ei ole enää kotvin sanomia saatu." -- "No sinne
sitä pitää minunkin paikalla lähteä häntä auttamaan", sanoi Tuhkamo.
"Elä lähde, viikon jo viivyit matkallasi ilmankin", rukoili morsian ja
koki estää häntä lähtemästä. Vaan Tuhkamo sanoi: "Lähden kuin lähdenkin,
en enää taida kauan viipyä." Läksi siitä sotatantereelle kulkemaan. Jopa
tuli vähän matkan päässä kuningas tiellä vastaan ja murheelliselta
näytti hyvin. Tervehtii Tuhkamo häntä, sanoo: "Elä huoli murehtia, lähde
vävypoikasi kanssa sotapaikalle jällensä! Katsomme, jos mitä voimme."
Antoi kuninkaalle kuovat ja lakin, itse piti sauvan, ja saivat yhtenä
kulkemaan. Tulivat sotakentälle. Vihollinen siellä yhä saaliita
korjailee, niin huutaa Tuhkamo: "Onko vielä vastaanottajata?" -- "On
vielä jos ennenkin!" huudettiin sieltä vastaan. Tuhkamo silloin
keikahutti toisen pään sauvastansa, niin kaikki oma väki samassa nousi
ylös; vaan toisen pään kun keikahutti, kaikki viholliset maahan
kaatuivat. Kysyi sitten kuninkaalta: "No, kuinka nyt näit vävypoikasi?"
-- "Elä semmoisia enää kyselekään!" vastasi kuningas. "Ota tyttäreni, ja
puolen valtakuntaa annan sinulle morsianlahjoiksi. Vaan viikon viivyit
matkoillasi, viikon viivyit, kauan katsoit, viimein tulit viisahaksi!"
-- Siihen se loppuikin.



KOLMET VELJEKSET


TUHKIMO

Oli ukko, jolla oli kolme poikaa: kaksi vilkasta ja toimeliasta, kolmas
Tuhkimo, nuorin ja perätse kunnoton. Ukko kun oli vanha ja kykenemätön,
oli pojillensa jo antanut talon katsannan. Vanhimmat pitivätkin kaikki
hyvässä kunnossa, jotta talossa hyvin tultiin aikoihin. Työtä tekivät
ahkerasti, kävivät kauppaa, vaatehtivat itsensä somasti ja olivat
kuninkaalta ja kaikilta toimensa tähden kiitetyt sekä rakastetut.
Tuhkimo puolestansa -- se ei viitsinyt töillä eikä muilla yrityksillä
hartioitansa konsaan kiskoa, majaili laiskana uunilla, josta nokisena ja
likaisena vetäysi vain muiden keralla aina syömään. Tahtoi vain, oli hän
kuitenkin sukkela ja viisas kaikessa, etenkin puheillensa. Isänsä
rakastikin häntä sentähden ja piti yhtä hyvänä kuin toisiakin, josta
veljensä juuri vihasivat häntä. Ukko kun tienoille vain ei sattunut,
toruivat häntä yhtenänsä, häventelivät häntä roskaisuudestansa ja
laiskuudestansa ja pitivät aina pilkkanansa haukkuen häntä Tuhkimoksi,
Tuhkapöperöksi ja miksi milloinkin sattui. Tuhkimo siitä vähän
kuitenkaan huoli, naurahteli vain veljiensä komppi- ja pilkkapuheille,
kääntelihe uunilla toiselta kupeeltansa toiselle ja jonkin viisassanan
välistä itsekin työnsi heille takaisin. Näin kului monta vuotta. Ukko
vanheni vanhenemistansa, kunne lankesi kovaan, pitkään tautiin, jotta
tunsi jo kuolemansa lähestyvän, niin kutsui poikiansa kerran luoksensa.
He tulivat, Tuhkimokin vetihe uunilta alas jäähyväiset isältänsä
ottamaan. Ukko katseli siinä poikiansa vähän aikaa ääneti, käänsihe
heihin ja lausui vesissä silmin: "Rakkaat poikani! Näette olevani jo
haudan partaalla, monta silmänräpäystä ei ole enää minulla elettävänä,
pois lähden kohta ja heitän teidät tänne. Ennen eroani tahdon minä jakaa
teille kaikki omaisuuteni yhdentasan kolmeen osaan, osa kullekin.
Pitäkää se ja eläkää aina rakkaudessa ja suosiossa; vaan kuulkaa,
muistakaa, mitä vielä viimeiseksi sanon: Kuoltuani haudatkaa minut
kunnialla ja käykää haudallani Jumalata edestäni rukoilemassa,
vuorostansa kukin kolme yötä perätysten, muistakaa -- luvatkaa se
minulle!" Pojat lupasivat, vesi valui karpaloina silmistänsä, ja
sanottuansa nämä sanat vaipui ukko kuoleman uneen. Hautajaiset pidettiin
ukon käskyn mukaan kaikella kunnialla; ei muuta kuin haudalle
rukoilemaan tuli poikien nyt vain mennä, niin olivat lupauksensa
täyttäneet.

Vanhimman vuoro oli ensin; vaan häntä pelotti, ei uskaltanut öillä yksin
kalmistossa olla, niin sanoi Tuhkimolle: "Mene edestäni isän haudalle
rukoilemaan, minä lähden kaupalle, tuon sinulle sieltä hyvät vaatteet!"
Tuhkimo aina oli hellästi rakastanut isäänsä, niin läksi nytkin veljensä
edestä haudalle, rukoili siinä kaksi yötä ja kolmantena kaivoi isänsä
arkun haudasta, aukaisi sen ja suuteli isänsä ruumista. Ukko kohensihe
istuillensa, aukaisi silmänsä ja nähtyänsä Tuhkimon sanoi: "Veljesi joko
ovat käyneet haudallani rukoilemassa?" -- "Ei", vastasi Tuhkimo.
"Kumpikaan -- eikö?" kysyi isä. "Ei", vakuutti Tuhkimo, "vanhin veli,
jonka vuoro nyt olisi, pelkäsi kalmistoa, ei uskaltanut tulla, pyysi
minua edestänsä, niin minä läksin." -- "Poikaseni!" lausui isä siitä
Tuhkimolle, "mene kotiin, pihalla löydät siellä lähteen, pesey siinä
ensinnä, mene siitä riihen taakse, huuda kolmasti pahan äänellä, pesey
uudellensa ja tule jällensä luokseni!" Tuhkimo teki niin. Meni kotiinsa,
löysi pihalla lähteen ja pesihe siinä, niin muuttui niin kauniiksi,
jott'ei maailmassa kauniinpata löydy. Katselihe vähän aikaa lähteessä
kummeksien kauneuttansa, meni sitten riihen taakse ja huusi kolmasti
pahan laatuun niinkuin oli neuvottu. Heti ilmestyi siihen kaunis, musta
hevonen, vaskisiloilla koristetut suitset suussa ja satula selässä,
jonka hirnuminen ja juoksu kuului jo kolmen virstan päästä ja jonka tuli
suihkusi suusta ja tulisäkeet sieraimista. Tuhkimo katseli hevosta,
silitteli lautasta, kohensihe selkään ja ratsasti vähän aikaa
huviksensa, niin ajoi lähteelle takaisin ja pesihe uudellensa. Samassa
katosikin hevonen, ja itse muuttui ennallensa. Siitä läksi sitten
kalmistoon jällensä, jossa kertoi isällensä, mitä oli tapahtunut, pani
arkun ukon käskystä hautaan takaisin ja tuli kotiinsa. Veljet heti
kysyivät: "Mitä näit, hahmut eivätkö näyttäyneet, pahaa eivätkö
tahtoneet tehdä sinulle?" -- "Ei", vastasi Tuhkimo ja nousi uunille
venyttelemäänsä. Illan tullen oli toisen vuoro haudalle mennä, mutta
häntäkin pelotti, pyysi Tuhkimoa edestänsä, lupasi hyvät saappaat siitä
hänelle. Tuhkimo meni nytkin, rukoili kolme yötä toisenkin veljensä
edestä ja kaivoi kolmantena isänsä taas haudasta, katseli ja suuteli
häntä. Ukko kohennaikse taas istuillensa, aukaisee silmänsä ja kysyy:
"Eikö toinenkaan veljesi tullut?" -- "Hänkin pelkäsi, ei uskaltanut
tulla", vastasi Tuhkimo. "Poikani!" virkkoi siihen ukko, "mene kotiisi,
pellolla löydät lähteen, pesey siinä! Mene siitä sitten pellon päähän,
huuda kolmasti immen äänellä, pesey lähteessä uudellensa ja tule, kerro
minulle, mitä siellä kohtaat!"

Tuhkimo meni, löysi lähteen ja pesihe siinä, niin tuli siitä niin
iloiseksi, jotta mitkään surut eli murheet eivät voineet iloansa
rasittaa. Meni sitten pellon päähän, huusi kolmasti immen laatuun, niin
kaunis, vedenkarva hevonen tuli hirnuen hänen luoksensa, hopealla
siloitetut suitset suussa ja satula selässä, jonka juoksu kuului kuuden
virstan päästä, tuli läksi suusta ja tuli säihkyi sieraimista. Tuhkimo
katseli hevosta, silitteli karvaa ja nousi selkään. Vähän aikaa
ajettuansa palasi jo lähteelle takaisin ja pesihe taas uudellensa, niin
hevonen katosi, ja hän tuli samannäköiseksi kuin ennenkin. Meni sitten
isänsä haudalle, kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut, pani ukon hautaan
jällensä ja läksi kotiinsa. Veljet kysyivät taas, mitä hän haudalla näki
ja eikö siellä pelottanut. -- "Ei", sanoi vain Tuhkimo, vetihe uunille
ja panihe maata.

Ilta kun tuli, oli Tuhkimon oma vuoro mennä isänsä haudalle rukoilemaan.
Hämärissä nousikin jo makaamasta ja läksi kalmistoon. Kolme yötä
perätysten rukoili siellä hartaasti, viimeissä yönä taas kaivoi isänsä
haudasta, aukaisi arkun ja suuteli kuollutta. Ukko siitä kohensihe
istuillensa, loi silmänsä auki, katseli Tuhkimoa ja sanoi: "Rakas
poikaseni! Mene kolmannen kerran vielä kotiin nurmelle, sieltä löydät
lähteen, pesey siinä ja mene nurmen päähän, huuda kolmasti miehen
äänellä. Käy siitä sitten lähteelle takaisin, pesey uudestansa ja tule
luokseni tänne!" Tuhkimo teki taas kuten oli käsketty. Meni nurmelle,
josta löysi lähteen ja pesihe siinä, niin pukeutui tuossa paikassa
välähtäviin kultavaatteisiin. Kulki sitten nurmen päähän ja huusi
kolmasti miehen äänellä niinkuin oli neuvottu. Siitäpä lumivalkea
hevonen hirnuen tuli häntä vastaan, kullalla siloitetut suitset suussa
ja kultasatula selässä, jonka juoksu ja hirnunta kuului jo yhdeksän
virstan päästä ja jonka tuli suihkusi suusta ja tulisäkeet sieraimista.
Tuhkimo ihmetteli sitä kummaa, katseli kultapukuansa, katseli kaunista,
valkeata hevosta, silitteli lautasta, kohensihe selkään ja läksi
nurmella ratsastaman. Ratsasti siinä, ajaa karetteli vähän aikaa
edestakaisin, niin palasi taaskin lähteelle ja pesihe uudellensa, niin
hevonen kohta oli poikessa ja hän kuin ennenkin. Kävi siitä sitten
kalmistolle takaisin ja kertoi isällensä, mitä oli kohdannut. Lausui
ukko silloin Tuhkimolle: "Kuuliaisuutesi, rakkautesi ja nöyryytesi
tähden kuollutta isääsi kohtaan mitä, poikani, tahdot? Tahdotko
kauppamieheksi ruveta, vai tahdotko ikuisen hyvyyden, jott'et konsaan
työtä tarvitse raataa, vai ikuisen viisaudenko tahdot? Ota jompikumpi,
laske minut hautaan jällensä, tästä edes toisiamme emme enää näe!"
Tuhkimo otti viisauden, laski isänsä hautaan, peitti sinne ja meni
kotiinsa. Veljet taaskin kyselemään, mitä hän näki, ja eikö hän
pelännyt. Vaan Tuhkimo nytkään ei virkkanut mitään, sanoi vain: "Enkä
pelännyt", ja väänsihe uunille levolle.

Muutamia vuosia kului. Vanhimmat veljet kumpikin pitivät talon kunnossa,
mutta Tuhkimo aina vain rakasti uuniansa, oleksi siellä yhtenänsä eikä
muusta ollut millänsäkään. Toiset puoleltansa olivat siinä vihaiset, kun
isä Tuhkimolle antoi yhtä suuren osan kuin heillekin, ja hän sittenkään
ei työhön ruvennut. Kerran sitten läksivät vanhimmat veljet kaupalle ja
Tuhkimon jättivät kotiin sillä käskyllä ja varoituksella, että kaikessa
noudattaa naisien mieltä, hankkia heille puut, vedet ja kaikki, mitä
talossa tarvittaisiin. Tuhkimo suostui siihen, ja veljet läksivät
kaupoillensa. Samana päivänä loppui jo talosta vesi, ja naiset Tuhkimoa
vedelle käristämään. Tuhkimo nousi uunilta alas, otti korennon, pani
kumpaankin nenään korvon, väänsi ne olallensa ja läksi rantaan. Ammensi
siellä korvot vettä täyteen ja istui avannon reunalle lepäämään. Siinä
istuessansa näki suuren hauen veden kalvossa uiskentelevan. "Ahaa!"
arveli Tuhkimo iloissansa, "tuoresta kalaa kaukaan en ole syönyt, tuon
hauen tuolta pyydän." Otti, teki ansan, piiritti sen hauen pään
ympärille ja alkoi vetää jännistää, mitä jaksoi. Veti, veti, kunne sai
jo pään jäälle, niin hauki rupesi rukoilemaan: "Elä, elä vedä minua,
mieskulta, täältä, minä kuolen!" -- "Tuoresta kalaa kotvin en ole
syönyt, tapan sinut kuin tapankin", sanoi Tuhkimo. "Elä tapa minua!"
pyysi hauki yhä, "elä tapa! Saat ikuisen voiman ellet tapa, semmoisen
voiman, jolla kaikki, mitä ikänänsä tahdot, toimeen saat." Tuhkimosta
oli hauen puhe soma, vaan koettaaksensa puhuiko totta, pyysi hän
kerraksi vain tätä voimaa. Hauki antoi neuvoen: "Sano vain: 'Hauen
sanoilla, omilla aivoituksillani!' Sillä kaikki saat toimeen." Tuhkimo
käski vesikorvoja näillä sanoilla kotiin menemään kantamatta. No, ne
samassa menivät. Päästi siitä jo Tuhkimo hauen ansasta ja otti sen
voiman häneltä. Istui korennolle selkään ja sanoi: "Hauen sanoilla,
omilla aivoituksillani kanna minut kotiin!" Korento kantoi, ja Tuhkimo
pääsi uunille makaamaan.

Huomenna loppuivat puut; naiset Tuhkimoa puulle. Tämä läksi kirves
kädessä pihalle, istui rekeen takaperin ja sanoi hauen neuvomat sanat.
Reki siitä juosta vilisemään. Juoksi, juoksi ennättämistänsä yhä, kunne
tuli kuninkaan satuun. "Tuossa näkyy olevan kauniita puita, tuosta
otan", arveli Tuhkimo ja pani kirveen hauen sanoilla, omilla
aivoituksillansa satuun puita hakkaamaan. Kirves hakkasi siellä,
hakkasi, jotta linna kaikui vastaan. Kuuli kuningas tämän ja laittoi
sotaväkeä satuun katsomaan. No, kun tultiin siihen ja nähtiin puut,
miten kaatuivat itsestänsä ja latoutuivat kantamatta Tuhkimon rekeen,
rupesi sotaväki häntä kiinni ottamaan. Mutta Tuhkimo lähdettihe
rekeensä, sanoi sanat ja mennä vilisti kotia kohti. Hukkaan sotaväki
perästä, täytyi palata linnoille. Kuningas heiltä kun kuuli asian,
viestiä lykkäämään heti tiedustaaksensa, ken olisi mies hänen
valtakunnassansa, joka tämmöisiä ihmeitä teki; vaan ei saada tietoon.
Tuhkimo kun pääsi rauhassa kotiinsa, tulivat hauen sanoilla puut
itsestänsä pinoon ja lämmityksen verta kantamatta tupaan; vaan jott'ei
kukaan voisi varastaa puita pinosta, sanoi Tuhkimo heille: "Hauen
sanoilla, omilla aivoituksillani tarttukoon kiinni teihin, ken vieras
teitä koskee!" Sattuikin niin, jotta naapurit nähtyänsä Tuhkimon kodissa
nämä kauniit puut tulivat yöllä, ottivat muutaman halon katsellaksensa
ja tarttuivat kiinni pinoon. He kun älysivät Tuhkimon tämän taian heille
tehneen, rukoilivat häntä irtauttamaan itsensä, ja Tuhkimo tuli
päästämään. Mutta naapurit suuttuivat kuitenkin ja kantelivat
kuninkaalle Tuhkimon varkauden. Kuningas hyvillänsä, kun pääsi tämän
kauan jo etsityn miehen perille, kutsui Tuhkimoa luoksensa; vaan
Tuhkimopa ei ollut millänsäkään, vaikka monta käskyä jo tuli. Viimein
tuli kuninkaan uskollisin palvelija ja semmoista viinaa toi kerallansa,
josta muut pisarankaan maistettuansa humaltuivat, tarjoili sitä
Tuhkimolle, jotta humaltuneena veisi hänet sitten kuninkaan eteen.
Tuhkimo kyllä arvasi viekkauden, vaan sanoi: "Hauen sanoilla, omilla
aivoituksillani en humaltuko minä tästä!" otti koko ryypyn ja ei
lähtenyt sittenkään. Viikon päästä lupasi kuitenkin itsestänsä tulla; ja
tulikin uunilla ajaen linnan pihaan. Kuningas naurussa suin häntä
tervehtimään, rupesi puhuttelemaan ja kysyi: "Miten sinä, veikkonen,
noin uunilla kuljet?" -- "Kuljenpahan", virkkoi Tuhkimo, nokea ja muuta
likaa hieroi silmistänsä vähemmäksi ja sanan sanansa perästä vastasi
kuninkaalle aina viisaammasti. Se kuninkaasta mieleen vain, ei suuttunut
Tuhkimon puheille. Kotvan aikaa siinä kuninkaan kanssa keskusteltuansa
sattui Tuhkimo luomaan silmänsä linnan yläkertaan, jossa näki kuninkaan
tyttären ikkunassa istuvan, häntä sieltä katselevan. Tyttären kaunis ja
ihana näky heti sykähytti Tuhkimon sydäntä, jotta lausui: "Hauen
sanoilla, omilla aivoituksillani palakoon tuo minua!" Kesti sitten vähän
aikaa puhetta vielä kuninkaan kanssa, niin Tuhkimo laskettiin pois.

Jonkin ajan kuluttua tuli kuninkaalle suuri huoli. Tytär kävi päivä
päivältä kalmakkaammaksi, ja syytä ei tiennyt kukaan. Itse ilmoitti
tytär kuninkaalle viimeinkin mielialansa, vaan ei tiennyt itsekään, ketä
hän paloi. Kuningas tytärtä naittamaan. Viestiä viedään ympäri koko
valtakunnan; kolmessa päivässä piti sulho oleman löydetty. Se saisi
tyttären, ken yhdellä hyppäämällä ratsastaisi linnan yläkertaan, jossa
kuninkaan tytär ikkunasta painaisi sormuksen merkin hänen otsaansa, että
hänet muka tunnettaisiin. Kaikki ylhäiset sekä alhaiset tulivatkin
linnalle kokoon katsomaan ja koettamaan tätä ihmettä, mutta kaikki
hukkaan; ei linnan kolmannellekaan kerralle voinut kenenkään hevonen
hypätä. Tuhkimo vielä oli jälellä koettamatta. Vanhemmat veljensä kun
palasivat linnalta kotiinsa, olivat pahoilla mielin, kun kuninkaan
tytärtä eivät saaneet, ja sanoivat Tuhkimolle: "Sinuakin kutsuttiin
koettamaan, mene sinäkin, niin saavathan muut edes nauraa!" Tuhkimo ei
virkkanut mitään, mietti vähän aikaa mielessänsä, niin muisti jo
muinoiset hevosensa, laskihe uunilta ja meni ensimmäiselle lähteelle.
Siinä kun pesihe sitten ja kävi riihen takana pahan äänellä huutamassa,
tuli hänelle kaunis, musta hevonen eteen, jolle istui selkään ja
ratsasti linnalle; mutta ainoastansa kolmannelle kerralle jaksoi hevonen
hypätä. Toinen päivä tuli, vaan ei ollut kellekään onnellisempi,
Tuhkimonkaan toinen hevonen ei voinut hypätä kuin linnan kuudennelle
kerralle. Kolmanneksi päiväksi varustautuivat kaikki hyvillä hevosilla,
Tuhkimon veljetkin, ja ratsastivat linnalle koettamaan, vaan kaikki
hukkaan, heille kävi samoin kuin eilenkin. Kotiin tultuansa käskivät
veljet taas naurussa suin Tuhkimoakin linnalle menemään, sanoen sinne
kutsutun, koska muiksi päiviksi ei ollut mennyt. Tuhkimo laskihe
sukkelasti uunilta, meni, pesihe joka kolmessa lähteessä, jotta muuttui
ylen kauniiksi, ja kävi siitä nurmen päähän, jossa kolmeen kertaan huusi
innokkaasti miehen äänellä, niin hänelle tuli siihen lumivalkea,
kultasiloilla koristettu hevonen, jolle istui selkään ja ratsasti
linnalle. Kokoontunut väki ihmetteli, kyseli, ken tuo pulska ja kaunis
kultavaatteisiin puettu mies olisi tuon noin komean, valkeanvälähtävän
hevosen selässä, jonka tuli suusta läksi ja tuli suihkusi sieraimista.
Mutta kenkään ei tiennyt. Tuhkimo vain ajaa karetteli linnan pihalla
edestakaisin, silitteli ärjyvän ja hirnuvan hevosensa lautasta ja odotti
käskyä, milloin saisi koettaa hyppyä. Käsky tulikin kohta. Tuhkimo
kannusti hevostansa ja ajaa kavahutti ensi hypyllä linnan yhdeksännelle
kerralle, jossa kuninkaan tytär istui ikkunassa. Se painoi
sormuksellansa hänelle merkin otsaan, ja Tuhkimo ajaa hyppähytti pois.
Siitä hälveni jo muukin väki linnan pihalta odottaen häitä pidettäviksi,
jotta saataisiin tietää, ken se onnellinen oli, joka kuninkaan tyttären
ansaitsi puolisoksensa. Odotettiin, odotettiin sulhoa tulevaksi, joko
lie useampia päiviäkin odotettu, vaan ei tule. Etsittiin viimein yli
koko valtakunnan, vaan hukkaan; merkkiä ei löytynyt kenenkään otsasta.
No, kun ei muita enää ollut jäljellä, kutsuttiinpa Tuhkimoakin.
Suruksensa löysikin kuningas hänen otsastansa merkin. Kuninkaallinen
lupansa oli kuitenkin kova ja vahva, ei käynyt sitä rikkominen, pidätti
häät; vaan luoksensa ei suvainnut semmoista vävyä, teetti umpipuolikon,
siihen pani tyttärensä ja Tuhkimon ja työnnähytti mereen tuulen nojaan.

Olivat siellä sitten aaltojen vallassa. Puolikko vieri, vieri meressä,
kunne tuuli tuuditti rannalle. Tuhkimo tunsi tämän ja sanoi: "Hauen
sanoilla, omilla aivoituksillani halkea puolikko!" Se halkesi kohta,
hajosi siihen, ja Tuhkimo puolisoinensa pääsi maalle. Täälläpä kaunis
saari, joka kasvoi täpösen täynnä kaikenlaisia viina- ja muita
hedelmäpuita, marjoja, kukkia, ruusuja vain. Ihana haju tuoksusi heistä,
ja linnut visertelivät niiden keskellä. Siitä kävi Tuhkimokin iloiseksi,
lohdutti surunalaista puolisoansa ja sanoi: "Hauen sanoilla, omilla
aivoituksillani yletköön linna keskelle saarta!" No, tulihan siihen
linna, ja komea, monenkertainen linna tulikin. Siinä asuivat sitten
kotvan, minkä aikaa lienevät asuneetkin, kunne tuli heille ikävä kotiin
vanhoja ystäviänsä näkemään. Tämä rupesi nyt ajatteluttamaan Tuhkimoa,
miten saaresta mantereelle pääsisi. Asiata miettiessä muistui hänelle
hauen antama voima mieleen, niin pääsi jo arvelemasta ja sanoi: "Hauen
sanoilla, omilla aivoituksillani tulkoon silta meren yli kuninkaan
linnan ohitse!" No, silta ja oikein kultainen tulikin samassa meren
poikki. Tuhkimo lennähytti sitä myöten kotiinsa, tervehti veljiänsä,
jotka luulivat hänet ammon aikoja kuolleeksi, ja kertoi heille kaikki
elämänsä vaiheet. Meni sitten joka lähteelle, pesihe jokaisessa, huusi
kolme hevostansa yhteen, tuotti hauen sanoilla, omilla aivoituksillansa
kultavaunut ja ajaa karetteli ensinnä veljiensä luokse ja siitä
ikävöitsevän puolisonsa luokse saarelle takaisin. Rauhassa ja
rakkaudessa eleskelivät saarella linnassansa monta, monta vuotta.
Kuningas, joka näki komeat vaunut ja hevoset linnastansa ohitse aina
kulkevan, tiedusteli, ken se voimakas ruhtinas olisi, joka hänen
linnansa ohitse aina ajoi, mutta kenkään ei tiennyt. Päätti viimein
pitää pidot, kutsui niihin kaikki valtakuntansa, kutsui Tuhkimonkin.
Pitoja pidettiin; kuningas tunnusteli tytärtänsä, vaan luuli
harhailevansa. Mieli kuitenkin jollakin neuvoin kurittaa sitä, olipa
sitten ken tahtonsa, joka luvatta on asettaunut hänen valtakuntaansa.
Tuhkimo älysi jo kuninkaan käytöksistä, jotta sillä jotakin oli
mielessä, ja tiesi olla varoillansa. Syötiin siinä, juotiin kyllältä
kaikenlaisia herkkuja ja hedelmiä, kultapikari oli jokaisen edessä,
Tuhkimon ei. Se kun ei viinaa maistellut ollenkaan, lausui kuningas:
"Juo, ystäväni, vieraana kerran luonani ollessasi!" Tuhkimo kiitti,
sanoi itsellänsä pulloa ei olevan, josta joisi. "Kaikille on pikari
pantu, tiettävästi sinullekin", sanoi kuningas vihaisesti, "olet
varastanut." Tuhkimo kielsi kovasti, väitti, ettei hän ole ottanut. "No
muut sitten", otteli kuningas, "eihän niin ole, ettei selvää saada."
Käski kaikkien lakkareita koettelemaan, tarkasti jokaiselta etsimään;
keltä löydettäisiin, se päältänsä pantaisiin. No, etsittiin, etsittiin
kaikilta, vaan ei löydetty pikaria keltään. Viimein sanoi Tuhkimo:
"Itse, korkea kuningas, olette kuoleman ansainnut, omassa lakkarissanne
on pikari!" Katsottiin, niin siellä olikin; Tuhkimo oli hauen sanoilla,
omilla aivoituksillansa toimittanut sen sinne, vaikka kuningas oli
panettanut sen hänen lakkariinsa saadaksensa Tuhkimoa syynalaiseksi.
Sekös nyt kummaa kuninkaasta, kun pikari häneltä itseltänsä löytyi,
ihmetteli sitä eikä tiennyt, miten asian laita oli. Tuhkimo silloin
tietää antoi itsensä sekä vaimonsa, näytti merkin otsastansa ja sai
kuninkaalta sovinnon ja puolen valtakuntaa. Siellä eleskelee Tuhkimo
vielä tänäkin päivänä. -- Sen verta sitä.


TYTÄR KOLMANNESSA LINNAN KERROKSESSA

Oli kolme veljestä, kaksi kauppiasta, kolmas Tuhkimo, nuorin veljes,
joka ei mitään raatanut, uunin korvalla venyi vain. Kuoli heiltä isä ja
sanoi kuollessansa: "Minä kun kuolen, käykää joka poika haudallani yö
makaamassa!" No, isä kun oli jo maan povessa lepäämässä, Tuhkimo läksi
ensimmäiseksi haudalle makaamaan. Itkee siinä, rukoilee kauan, niin isä
haudastansa alkaa tarinoida, kysyy: "Kenpä siellä rukoilemassa?" --
"Kenpä täällä, taattoseni, muuta kuin minä, nuorin poikasi." -- "Ka,
vanhimmanhan tänne ensin olisi pitänyt tullakin", sanoi isä, "vaan sinä
kun tulit, poikaseni, sinun osa on." Nousi haudastansa, antoi Tuhkimolle
punaisen sauvan, neuvoi kallion ja sanoi: "Kun lyöt tällä sauvalla vain,
niin kallio aukeaa; siellä on punainen tähtiotsa hepo ja kaikenlaista
hyvyyttä, mitä ikään tarvinnet." Tuli Tuhkimo kotiin aamusella, niin
kysyivät veljet: "Mitä tuo taatto tarinoi?" -- "Syödä tahtoi", vastasi
Tuhkimo, "syöpi se kodistakin, kun ette käyne haudalla makaamassa."
Toisilla velilöillä hätä semmoinen, ala Tuhkimoa palkata keskimmäinen
veli edestänsä toiseksi yöksi haudalle makaamaan, ja lupasi kolme sataa.
No, läksihän tämä Tuhkimo. "Ei tule", sanoi, "minunlaisesta miehestä
äijän vahinkoa; kun syöpi niin syököön!" Meni haudalle. Taas isä kysyy:
"Minkätähden se ei tullut veljesi tänne?" -- "Ei tohtinut tulla", sanoi
Tuhkimo. "No, kun ei tullut, neuvon senkin osan sinulle", lausui ukko.
Antoi Tuhkimolle harmaan sauvan, sanoi: "Siinä ja siinä paikassa on
kallio, lyö tällä sauvalla, niin se aukeaa; siinä on harmaa,
kuutamo-otsa hepo ja hyvyyttä kahta mointa enemmän kuin omassa
kalliossasi." Kului yö sitten, ja aamu tuli, niin Tuhkimo meni kotiinsa.
Kysytään siellä niin ikään taas: "Mitäpä tuo taatto tarinoi?" -- "Syödä
oli, kun palkan edestä menin", sanoi Tuhkimo, "oli vielä äkäisempi kuin
viimein, uhkasi syödä kodistakin, kun et sinä, vanhin, mene." Mitäs
tästä; ala vanhin poika palkkailemaan häntä edestänsä sinne. "Kuusi
sataa kun antanet, no, minä lähden", sanoi Tuhkimo. Toinen lukee kuusi
sataa käteen, ja Tuhkimo meni taas kolmanneksi yöksi haudalle makaamaan.
Siitä ukko nousee haudastansa, sanoo: "Minkätähden ei tullut vanhin
veli? Koska ei tullut, neuvon senkin pojan osan sinulle." Antoi mustan
sauvan, sanoi: "Lyö tällä, siell'on musta kallio, niin se aukeaa; sieltä
löydät mustan, päiväotsan hevon ja hyvyyttä syödä pojanpojan,
lapsenlapsen." Taas tuli aamulla Tuhkimo haudalta kotiin, niin toiset
veljet häneltä kyselemään niinkuin ennenkin: "Mitä tuo taatto sulle
tarinoi?" -- "Äkäinen oli, jotta syödä tahtoi", sanoi Tuhkimo,
"hätäiseltä pakoon pääsin."

Eletään kotvasen aikaa. Toiset veljet kauppaa käyvät, Tuhkimo uunin
korvalla viivyttelekse, hänellä siinä raatonsa. Olipa sitten kuningas
läsnä kaupungissa, viisas pohatta mielestänsä. Hänellä yksi tytär vain.
Pani sen kolmanteen kerrokseen, sanoi: "Sille minä äsken tyttäreni
annan, ken hevosensa kolmanteen kerrokseen hypällyttää ja tyttärelleni
suuta antaa." Laatii linnoillansa pidot suuret ja kokoaa rahvasta
paljon. Tulee kuninkaan tyttären tuuma Tuhkimollekin kuuluviksi, niin
hänenkin tekee mieli sinne. Lähtevät vanhemmat veljet muiden kera
linnoille hevosiansa koettamaan, niin Tuhkimo sanoo: "Minä lähden
keralla." -- "Vai sinun näköistäsi me sinne ottaisimme! Eikö siellä ole
paremmillekin työtä? Makaa sinä uunilla vain eläkä liikahda, mokoma",
sanoivat veljet ja läksivät matkaansa. Toisten lähdettyä puhui Tuhkimo
veljiensä naisille: "Antakaa minulle vesihevonen, niin minäkin lähtisin
linnoille." Sai heiltä vanhan hevoskulun ja läksi perästä. Meni ensinnä
omaan kallioonsa, jonka isä oli neuvonut. Heitti vesihevosen korppien,
variksien syödä, aukaisi sauvallansa kallion, otti sieltä punaisen,
tähtiotsan hevosen, pani päällensä parasta kalua ja ajoi kuninkaan
linnaan. Siellä kun vuoronsa ajoa koetti, ensimmäiseen kerrokseen jo
pääsi, vaan siitä täytyi käännyttää hevosensa ja ajaa takaisin. Kukaan
ei tuntenut häntä, kuka se semmoisella hevosella niin komeissa
vaatteissa ajoi. Tuhkimo vei hevosensa ja kalunsa kallioon jällensä ja
oli kotona ennen toisia veljeksiä. Tulivat hekin sitten linnoilta, niin
Tuhkimo kysyi: "Joko tuolla pääsi kuninkaan tyttären luokse?" -- "Ei
päässyt", sanoivat toiset, "oli mies, punaisella tähtiotsa-hevosella
ajoi, se jo hypällytti ensimmäiseen kerrokseen, kyllähän se viepi sen,
ei tuntenut kukaan häntä." -- "Enköhän minä ollut?" sanoi Tuhkimo. "Niin
oli sinun näköisesi!" virkkoivat veljet ja nauroivat hänen puheellensa.

Tuli toinen päivä. Kuningas taas kokoaa väkeä pitoihin, ja Tuhkimon
veljetkin lähtevät sinne. Pyrkiipä Tuhkimo keralle. "Mekö sinun
näköistäsi linnoille ottaisimme", vastaavat veljet, "on sinne
parempiakin!" Heittivät Tuhkimon kotiin. Tämä samoin naisilta pyytää
vesihevosta ja kulkee sillä keskimmäisen veljen kalliolle. Siihen
heittää vesihevosen taivaan linnuille syödä, ottaa kalliosta harmaan
kuutamo-otsan hevosen, kalua parasta panee päällensä ja ajaa karahuttaa
pitopaikkaan, kuninkaan linnan eteen. Siinä herraa on kaikensäätyistä ja
toisetkin veljet koettamassa, vaan eivät pääse minnekään. Kannustipa
Tuhkimokin hevostansa, niin se jo meni toiseen linnan kerrokseen; siitä
ajoi jo takaisin -- häntä ei tunnettu -- riisuutui taas kalliossa ja
meni uunin korvalle venymään. Tulivat toisetkin veljet kotiin, niin
kysyi Tuhkimo: "Mitä te siellä näitte, veljeni?" -- "Näimme", sanoivat,
"mies oli semmoinen, kuutamo-otsalla hevosella ajoi, miltä ei kuninkaan
tytärtä ylettänyt." -- "No, se minä olin", sanoi Tuhkimo. "Ole sinä
ääneti, makaa siellä uunin kupeella pois vain!" sanoivat veljet ja
häventelivät häntä. No, Tuhkimo siihen töykkeni taas, ei sen kovemmin
virkkanut mitään, vaan odotti huomispäivää. Laaditaankin kolmantena
päivänä kuninkaan linnassa entiseen tapaan pidot. Suorivat vanhemmat
veljetkin lähtemään sinne, niin Tuhkimo pyrkii keralle, sanoo: "Jahka
minäkin lähden!" -- "Vai ottaisimme me sinua rahvaan kummaksi!" sanoivat
toiset ja kielsivät Tuhkimoa uunilta liikkumasta. Tämä jääpikin uunille
virumaan, kunne lähtevät jo veljet, niin sanoo taas naisille: "Antakaa
vielä kolmas vesihevonen, jotta pääsen minäkin linnoille." -- "Millä
sitten vettä saamme?" sanoivat naiset eivätkä tahtoneet antaa. "Hiisi
häntä kysyköön", vastasi Tuhkimo, otti viimeisenkin hevoskulun naisilta
ja läksi sillä ajamaan. Kulki vähän matkaa, kunne tuli kolmanteen
kallioon, niin siihen heitti jo vesihevosen linnuille syötiksi, otti
kalliosta sen isänsä antaman päiväotsan hevosen, puki kalua parasta
päällensä ja ratsasti linnoille. Siellä jo on rahvasta koolla linnan
edessä, koettaa kukin hevostansa, vaan tyhjään kaikki, eivät pääse
minnekään. Joutuipa Tuhkimokin siihen, niin kun yritti vain, kerrassansa
jo hypällytti hevosensa linnan kolmanteen kerrokseen. Siellä kuninkaan
tytär vastaanottamassa. Tuhkimo siinä nappasi hänelle suuta ja kihlasi
heti morsiameksensa. Kuninkaan tytär silloin löi hänelle älyämättä
sormuksellansa merkin otsaan, arveli: "Tämä taitaa olla viisas, jott'ei
tätä saa muuten käsiinsä." Vaan Tuhkimo siitä käännällytti hevosensa ja
ajoi kotiinsa. Rahvas linnan pihalla ihmettelee sitä, ken ratsastaja
oli, joka niin komealla päiväotsa-hevosella ajoi ja kuninkaan tyttärelle
suuta antoi; vaan ei tunnettu häntä, ei veljetkään. Tulivat aikanansa
toisetkin veljet kotiinsa, niin Tuhkimo jo uunilla venyy. Kysyi sieltä
kotiin tulleilta: "Mitenkäs nyt linnoilla kävi?" Veljet pahoillansa
hyvin rupeavat päivittelemään: "Kuka perhana, kusta linnasta lienee
ollut, päiväotsa-hevosella ajoi, se jo kolmanteen kerrokseen hypällytti,
siinä kuninkaan tyttärelle suuta antoi, ei tuntenut häntä kukaan." --
"Minähän siellä taisin ollakin", virkkoi Tuhkimo. "Ole hiidessä ääneti,
mokoma!" sanoivat toiset, "kuninkaalle sanomme, niin pääsi leikkuuttaa
semmoisesta puheesta." No Tuhkimo heittihe uunin korvalle venymään taas,
ei virkkanut sen kovemmin koko asiasta mitään.

Odotetaan kuninkaan linnassa tyttären sulhasta tulevaksi; vaan ei näy,
ei kuulu. Antaa kuningas ympäri valtakunnan kuulutuksen, jotta ken
kihlasi tyttären, sen tulla linnoille häihin. Tuli asia Tuhkimonkin
kuuluville, vaan ei hievahtanut paikaltansa, asui vain uunilla. Sanoo
tytär viimein kuninkaalle: "Kyllä minä sen miehen tuntisin, kun nähdä
saisin." Siitä kuningas uudestansa kuulutti ympäri koko valtakunnan,
jotta kaikkien tulla, hänen porttinsa läpi kulkea, ken vain ei tulle,
sillä päällinen rangaistus tarjona. No, tulee rahvasta, joka haaralta
keräytyy linnoille, Tuhkimo yksin ei liikahda. Kuningas portin vieressä
istuu tyttärinensä. Menee siitä herraa portista, kukin sanoo: "Minä
olen." Vaan tyttö katsoo heitä silmiin, työntää poikkeen, sanoo: "Et
sinä ole!" Kulkee sillä tavoin rahvasta kuusi viikkoa perätysten;
kuninkaan tytär katsoo otsia kaikilta, nostelee tukkia nähdäksensä,
kulla sormuksen merkki otsassa olisi, vaan ei löydy keltään. Tuhkimo kun
kuulee, jotta alkaa valtakunta olla loppumaisillansa, varustakse hänkin
jo linnoille lähtemään. Otsan vain siivoaa, panee nokiset,
satapaikkaiset kutaleet päällensä, heittäytyy tahallansa liikkaamaan ja
tulee semmoisena portille. Kuninkaan tytär siinä vielä istumassa. Katsoo
Tuhkimoa silmiin, näkee merkin otsassa ja siitä hänelle kaulaan:
"Tässähän tämä onkin minun omani!" -- "Tuoko?" kysyy kuningas. "Se." --
"Ohoh, kylläpä se sitten mies on", sanoi siihen kuningas, "vaan mihin,
tytär, lienet puuttunut, pidä se hyvänäsi!" No ei muuta kuin häitä
pitämään sitten; kuningas linnassansa laatii pidot ja kutsuu rahvasta
paljon. Sanoo Tuhkimo: "Ilkeä olisi näissä vaatteissa ruveta häitä
pitämään, annas, minäkin käyn häävaatteeni." Meni sen mustan kallion
eteen, pani sieltä parasta päällensä ja tuli hääpaikkaan takaisin.
Kuningas kun näki vävypoikansa, miten on kauniissa pukimissa, ihastuu
heti, ei enää kadu tyttärensä kauppaa, vaan sanoo: "Onpa vävyä tässä
vävyssä, ei tämä ole joutava mies, kun on tämmöiset kalut päällä." Antoi
Tuhkimolle tyttärensä ja puolen valtakuntaa; häät pidettiin, syötiin,
juotiin, elettiin hyvänä -- jos elettäneen vieläkin. -- Sen pituinen se.



TUHKIMUS-TÄHKIMYS KIUKAAN PERÄSSÄ


IHMEELLINEN KOIVU

Oli ukko ja akka ja yksi tytär heillä. Katosi lammas laitumelta, niin
lähtevät sitä etsimään. Etsivät, etsivät kumpikin eri haaraltansa
metsässä, niin tulee Syöjätär akalle vastaan, sanoo: "Syle, herja,
huotrahani, käy läpi jalan kesitse, muutu mustaksi lampaaksi." Akka ei
sylkenyt eikä jalan kesitse käynyt, vaan kuitenkin Syöjätär muutti hänet
lampaaksi metsään. Itse rupesi akaksi ja huhui sieltä miehelle: "Ukko
hoi, hoi ukko! Jo minä löysin lampaani!" Ukko luuli akkansa olevan ja
läksi Syöjättären keralla kotiinsa, hyvillänsä, kun lammas muka
löydettiin. Kotiin tultua sanoi Syöjätär ukolle: "Nyt pitää, ukkoseni,
meidän tämä lammas tappaa, jott'ei vasta katraasta metsään eksy." Ukko
oli hiljainen, sopuisa mies, ei vastustellut eukkoa, sanoi vain:
"Tehkäämme niin." Mutta tyttö kun kuuli heidän puheensa, juoksi
lammaskatraaseen ja sanoi: "Oi maammoseni, nyt sinua tullaan tappamaan."
-- "No, kun tapettaneen", sanoi siellä se musta lammas tyttärellensä,
"sinä elä syö rokkaa minusta, elä lihaa, vaan korjaa kaikki luut pellon
pientareeseen." Ei aikaakaan, niin otetaan musta lammas katraasta ja
tapetaan. Syöjätär keittää siitä rokan ja kantaa ukon tyttärelle syödä.
Mutta tyttöpä muisti maammonsa varoituksen, ei syönytkään keittoa, vaan
kantoi luut pellon pientareelle, peitti maahan, ja niistä siellä kasvoi
koivu, suuri, ylen kaunis koivu.

Elettiin kotvanen, minkä aikaa lienee elettykään. Syöjättärelle jo lapsi
oli syntynyt, niin rupesi akka ukon tytärtä vihaamaan ja vaivasi
kaikella tavalla. Laadittiin kerran sitten linnoilla pidot, ja kuningas
käskee rahvasta keräämään, sanoo:

    "Kutsu kurjat, kutsu köyhät,
    rammat ratsahin ajele,
    sokeat venehin souda."

Käydään silloin, kaikki kerätään rujot, rammat, perisokeat sinne
kuninkaan pitoihin. Lähdetään siitäkin ukon kodista. Sanoo Syöjätär
miehellensä: "Ota sinä, ukko, lapsi, saa edellä käymään, minä lähden,
työtä annan tyttärelle, ettei ikävä tulisi hänen kotona yksinänsä." Ukko
siitä otti lapsen kerallensa ja läksi edeltä astumaan, mutta Syöjätär
meni, kiukaan kumosi, kylvi nelikon ohraa sekaan ja sanoi tyttärelle:
"Kun näitä et illaksi sijaltane, ohria nelikkoon, kiuasta asemellensa,
niin minä sinut syön." Siitä lähtee toisia tavoittamaan, vaan
tyttöraukka jääpi kotiin itkemään. Ensinnä kokee ohranjyviä
ennättämistänsä poimia, vaan kun näki työnsä turhaksi, läksi suruissansa
koivun luokse äitinsä haudalle ja itkee siinä, itkee, kun on äiti
kuolleena maan povessa eikä enää tyttörukkaansa auttamassa. Kotvan
itkettyänsä, rupesi äitivainaja haudastansa häntä puhuttelemaan ja
kysyi: "Mitä itket, tyttäreni?" -- "Kaatoi nelikon ohria Syöjätär
kiukaaseen, käski minun ne illaksi sijaltaa", sanoi tyttö, "sitä itken,
maammoseni." -- "Elä itke!" sanoi äiti, "ota oksa minusta, sillä sivalla
ristin-rastin kiukaalle, niin kaikki tulee paikallensa." Tytär teki sen,
kävi koivun oksalla kiuasta sivaltamassa, niin ohrat heti keräytyivät
nelikkoon ja kiuas tuli asemellensa. Siitä meni jällensä koivun luokse
ja oksan vei maammonsa haudalle. Äiti vielä käskee hänen koivun korvassa
kylpemään, toisessa valeksimaan, kolmannessa vaatetsimaan, ja sen kun
tekee tyttö, siitä muuttui niin kauniiksi heti, ettei maalla mointa.
Vaatteet sai ylen hyvät ja hevosen semmoisen, jolla karva kultaa, toinen
hopeata, kolmas vieläkin parempi. Sille nousi tytär selkään ja ajaa
kavahutti linnoille. Tulee kuninkaan pihaan, niin kuninkaan poika käypi
jo hänelle vastaan, sitoo hevosen patsaaseen ja viepi tyttären sisälle.
Hän siellä huoneissa kävelee kuninkaan pojan rinnalla yhä, ja rahvas
kaikki katselee häntä, kuka ja kulta linnalta tuo noin kaunis neitonen
olisi, vaan kukaan ei tuntenut, ei tietänyt häntä. Ruoalle ruvetessa
kaimaa häntä kuninkaan poika pöydän päähän istumaan; mutta Syöjättären
tytär vain pöydän alla luita pureksentelee. Kuninkaan poika ei katsonut,
luuli koiran siellä olevan luita kaluamassa ja potkaisi häntä, jotta
käsi katkeni.

Rupeaa siitä jo ukon tytär jäljellensä lähtemään, vaan kuninkaan poika
oven korvan oli tervauttanut, niin tytöltä siihen sormus jääpi kädestä.
Ei joutanut sitä ottamaan siitä, vaan meni, hevosensa kisallutti
patsaasta ja sillä ajaa hurahutti linnan seinän päällitse. Kotiin tultua
riisui vaatteensa heti koivun luokse ja hevosen heitti sinne, vaan itse
kavahti kiukaan perään istumaan. Tulipa ukkokin ja akka kotiin, niin
sanoo Syöjätär hänelle: "Oi raukka, täällä sinä olet; et nähnyt, miten
kuninkaan linnoilla elettiin. Kuninkaan poika minun tytärtäni
kannellaksensa otti, niin lankesi tyttörukka siitä hänen sylistänsä,
jotta käsi poikki meni." Tunsihan se tyttö asian, vaan ei ollut
tietävinänsä, pysyi vain ääneti kiukaalla. Toissa päivänä taasen tuli
sana kuninkaan pitoloihin tulla. "Hoi ukko!" sanoi Syöjätär, "nouse jo
vaatetsimaan, meitä kuninkaan pitoloihin kutsutaan. Ota lapsi, minä
toiselle työtä heitän, ettei ikävä tule kotona." Meni siitä, kiukaan
kumosi ja nelikon pellavansiemeniä kylvi sekaan sanoen tytölle: "Kun et
näitä sijallensa saane, kiuasta asemellensa, siemeniä nelikkoon, niin
tapan sinut." Tytär itkemään taas. Meni koivun luokse, siellä korvassa
kylpee, toisessa valautuu, niin sai vaatteet vielä paremmat ja hevosen
ylen komean. Taittaa sitten koivusta oksasen, jolla sivaltaa kiukaan
asemellensa, siemenet nelikkoon, ja suorii hänkin linnoille matkaamaan.
Siellä kuninkaan poika taas hevosen patsaaseen sitoo ja taluttaa tytön
sisälle huoneisiin. Syödessä tyttö pöydän päässä istuu kuten eilenkin,
vaan Syöjättären tyttö pöydän alla luita pureksentelee. Siinä kuninkaan
poika vahingossa häneltä jalan poikki taas potkaisee; ei älynnyt häntä,
kun siellä jaloissa oli.

Lähtee sitten jo ukon tytär linnoilta pois menemään; vaan kuninkaan
poika oli tervannut kamanan, niin siihen tytöltä kultainen rengas päästä
puuttui. Ei joutanut etsimään sitä, vaan hyppäsi hevosellensa selkään ja
ajaa lennähytti koivun luokse. Heittää sinne hevosensa, riisuu
vaatteensa ja sanoo maammollensa: "Jäi minulta kultainen rengas
linnoille, kamana oli tervattu, niin siihen tarttui." -- "Jääköönpä jos
kaksi", vastasi äiti, "minä paremman annan." No, tyttö siitä kiirehtii
kotiinsa, ja ukko kun Syöjättären keralla pidoista tuli, niin oli jo
kiukaan perässä istumassa. Sanoi Syöjätär hänelle: "Oi raukka, mitä sinä
näet, mitä minä kuninkaan kodissa näin. Minun tytärtäni siellä kuninkaan
poika palatti palatilta kanteli, niin lankeutti, ja jalka tytöltä
katkesi." Ukon tytär ei mitään virkkanut, olla oletteli vain kiukaan
perässä.

Kului taasen yö, noustiin aamulla, niin Syöjätär herätti miestänsä,
sanoi: "Oi ukko, nouse jo makaamasta, kuninkaan pitoihin kutsutaan." No,
ukko nousi. Syöjätär lapsensa antaa hänelle: "Ota lapsi", sanoo, "minä
toiselle työtä heitän, ikävä ilman täällä yksin ollessansa tulee."
Taasen teki entiseen tapaansa; loi nelikon maitoa kiukaalle ja kiukaan
kumoon: "Kun et näitä minun tulooni sijaltane, maitoa astiaan, kiuasta
asemellensa, niin paha perii." Mikäs tytöllä hätänä? Kävi koivun luona,
jotta sai työnsä aikaan, ja läksi jälkeen kuin edellisilläkin kerroilla.
Tuli linnoille, niin kuninkaan poika jo pihalla häntä vuottelee ja
saattaa heti sisälle. Häntäkös siellä nyt hyvänä pidetään taas kuin
ennenkin, Syöjättären tytär taasen oli pöydän alla luita
pureksentelemassa, niin häneltä siellä silmä potkaistiin, kun jaloissa
näet oli. Ukon tytärtä nytkään ei tunnettu, kusta oli; mutta kuninkaan
poika kynnyksen tervautti, niin kauniilta tyttäreltä pois lähtiessä
siihen kultakengät jalasta jäävät, tarttuvat tervaan kiinni. Tulee tyttö
koivun luokse, niin riisuutuu siinä, sanoo: "Oi maammoseni! Kengät
minulta siellä hävisivät." -- "Jääkööt!" vastasi äiti, "paremmat saat,
kun tarvis ollee." Pääsi siitä jo tyttö kiukaan perään istumaan, niin
tulee ukkokin Syöjättären kera pitoloista. Saapi Syöjätär heti tyttöä
härsyttämään, sanoo: "Oi raukkaseni, mitä sinä täällä näet, mitä me
kuninkaan linnoilla näimme! Tytärtäni siellä palatti palatilta
kanneltiin, niin lankesi, että silmä päästä läksi; sinä täällä,
tuhkimus, et tiedä mitään." -- "Ka, mitäpä minä tietäisin", vastasi
tyttö, "kiuasta sijaltaessani työtä oli kylläkseni."

No, kuninkaan pojalla on ne kauniilta tyttäreltä jääneet kalut tallella,
niille pitäisi nyt omistajata tietoon saada. Laaditaan sen vuoksi
neljäntenä päivänä linnoille isot pidot, ja kaikki kootaan rahvas
kuninkaan kotiin. Suorii Syöjätärkin matkaan, tyttärellensä
pesinpaalikan panee jalaksi, piiraanpaalikan kädeksi, hevosenkakaran
silmäksi myllähyttää ja lähtee sen kera linnoille. Siellä kun oli rahvas
koolla kaikki, tulee kuninkaan poika siihen joukon keskeen, sanoo:
"Kelle tämä sormus mahtunee sormeen, tämä rengas korvaan ja nämä kengät
jalkaan, se minun morsiameni." No, koetellaan siinä, koetellaan, vaan ei
mahdu kellekään. "Tuhkimus-Tähkimys vielä on jäljellä", sanoi kuninkaan
poika, "tuokaa sekin koettamaan!" Se tuotiin sitten Tuhkimus-tyttö
siihen, ja kuninkaan poika rupesi niitä kultakaluja hänelle ojentamaan;
vaan Syöjättären akka esti antamasta, sanoi: "Elä anna sinne tuhkiin
hieroutumaan, anna minun tyttärelleni." No, antoi kuninkaan poika kuin
antoikin Syöjättären tyttärelle sormuksen; se vuolee, näet, akka
tyttärensä sormea, kunne käypi sormus hänelle. Samoin kävi
kultarenkaankin ja kultakenkien kanssa. Syöjätär ei suvainnut niitä
Tuhkimukselle annettavan; vuoli, veisteli taas oman tyttönsä päätä ja
jalkoja, kunnekka sai viimeinkin mahtumaan. Mikäs siihen? Täytyi
kuninkaan pojan ottaa Syöjättären tytär morsiameksi, ja kaimasi häntä
sinne ukon kotiin, ei iljetty näet linnoilla häitä pitää, kun se sen
näköinen morsian oli sattunut. Elettiin muutama päivä, niin läksi jo
kuitenkin viemään morsianta sieltä kotiinsa ja suori matkaan. Ikään
oltiin jo lähtemässä, niin laskeusi Tuhkimuskin kiukaalta, oli
menevinänsä läävään ja sanoi sivu mennessänsä kuninkaan pojalle, joka
oli pihalla: "Oi kuninkaiseni armias! Elä vie kultiani, hopeitani."
Kuninkaan poika silloin tunsi Tuhkimuksen, otti molemmat tyttäret
kerallensa ja läksi matkaan. Vähän matkaa kuljettuansa, tuli joki heille
eteen, niin Syöjättären tyttären työnsi sillaksi jokeen ja kulki
Tuhkimuksen kera poikki joen edellensä. Siinä oli nyt Syöjättären tytär
siltana joessa eikä päässyt minnekään, vaikka miten olisi sydäntänsä
kaivellut. Kun ei muusta apua nähnyt, sanoi viimein suruissansa:
"Kasvakoon kultainen putki navastani, eikö tuosta maammoni tietää
saisi." Ja samassa yleni siihen kultaputki hänestä sillalle.

Päästyä Syöjättären tyttärestä erillensä kuninkaan poika Tuhkimuksen
otti morsiameksensa, ja kulkivat yhtenä sitten haudalla kasvavan koivun
luokse. Sieltä saivat kaikenjytyistä eloista sekä hyvyyttä, kolme
kuormaa kultaa, toinen verta hopeata, ja kauniin, komean hevosen, jolla
ajoivat linnoille. Mutta koivukin hävisi samassa, ei jäänyt mitään
paikalle. Elivät siellä nyt kotvan aikaa yhtenä, niin lapsen jo uusi
nainen kuninkaan pojalle sai. Tulee siitä sana Syöjättärellekin, jotta
tytär pojan on saanut; luultiin näet hänen tyttärensä nuorella
kuninkaalla olevan naisena. Arvelee siitä Syöjätär: "Pitää lähteä
hammasta viemään", ja lähtee matkaamaan. Tuleepa joen luokse ja näkee
kaunoisen kultaputken sillalla kasvavan, niin rupeaa sitä leikkaamaan
tyttärensä pojalle tuomisiksi, mutta samassa kuului sieltä ääni, sanoo
surkeasti: "Elä, maammoseni, napaa minulta leikkaa!" -- "Sielläkö sinä
oletkin?" kysyi Syöjätär. "Täällä, maammoseni", vastasi tytär, "tännehän
minut sillaksi työnnettiin." Syöjätär siitä sillan lomotti muruiksi ja
kiirehti kuninkaan pojan kotiin. Päästyä naisen hoteelle rupesi
maanittelemaan heti ja sanoi: "Syle, herja, huotrahani, velho,
veitsirautahani, muutu petraksi metsälle!" -- "Tännekö sinä taas
vastukseksi tulit", sanoi nainen eikä sylkenyt eikä muuta tehnyt, vaan
Syöjätär hänet kuitenkin muutti petraksi ja oman tyttärensä pani
kuninkaan pojan puolisoksi. Lapsi siitä itkemään, kun ei maitoa saanut.
Viedään pirttiin, viihdytellään kaikella tavalla, vaan se yhtäläiseen
itkee vain. "Mikä lapsessa, kun niin levotonna on?" arvelee kuninkaan
poika, lähtee Leskiakkaan ja kysyy siltä neuvoa. "Ka, ei ole oma
naisesi", pakisee Leskiakka, "hän petrana on metsässä, sinulla
Syöjättären tytär on puolisona, Syöjätär itse ativoina." -- "Eikö millä
voisi omaa naista metsästä saada?" kyseli toinen. "Kun minulle annat
lapsen", vastasi Leskiakka, "minä huomenna lehmien kera metsään lähden,
siellä haavan lehtiä halajan, koivun lehtiä kolajan, eikö tuo lapsi
tuosta paremmin kärsisi, kun sitä katselee." -- "No, tule ottamaan
lapsi, vie metsään, jotta viihtyisi", sanoi kuninkaan poika ja vei
Leskiakan kerallansa linnoille. "Ka, sinnekö sinä nyt lastasi laitat
metsään?" epäsi Syöjätär, ei olisi antanut, vaan kuninkaan poika käski
viemään. Sanoi: "Käytä häntä siellä, eikö tuo paremmin sitten
viihtyisi."

Veikin siitä Leskiakka lapsen metsään. Tuli suolle, niin näki
petrakarjan siinä ja rupesi laulamaan:

    "Sinikkisein, Punikkisein,
    tule ihosi imettämähän,
    kannettusi katsomahan;
    ei on syö Syöjättäreltä
    eikä juo Juojattarelta,
    eikä nännien nenistä
    eikä petkeleen perästä!"

Tulee siitä petraemä, päivän siinä imettää, syöttää, puhaltaa lastansa,
vaan lähtee iltasella karjaan jällensä ja varottaa Leskiakkaa: "Tuo
vielä kerran huomenuksella lapsi tänne ja kerta toisena päivänä, sitten
minun pitää karjan kera muille maille loittoon lähteä."

Lähtee Leskiakka toisenakin päivänä lasta hakemaan linnoilta viedäksensä
metsään. Syöjätär ei antaisi, vaan mies sanoo: "Vie vain, käytä ulkona
vähäsen, rauhallisempi tulee yöllä, kun metsässä päivän on." Ottaa siitä
Leskiakka lapsen käsivarrellensa ja kulkee metsään suolle. Laulaa siellä
entiseen tapaansa:

    "Sinikkisein, punikkisein,
    tule ihosi imettämähän,
    kannettusi katsomahan;
    ei on syö Syöjättäreltä
    eikä juo Juojattarelta,
    eikä nännien nenistä
    eikä petkeleen perästä!"

Ei aikaakaan, kun tulee petraemä karjasta taas lapsensa luokse ja
imettää häntä niinkuin eilenkin. Siitäpä hyvin kauniiksi kasvaa lapsi,
jott'ei maalla mointa. Arvelee kuninkaan poika, sanoo Leskiakalle:
"Eiköhän millä voisi petraa jällensä ihmiseksi saada?" -- "Ei tiedä",
vastasi Leskiakka, "lähdehän itse metsään, kun taljan päältänsä heittää,
niin minä päätä etsin siinä häneltä, sinä sillä ajalla talja polta."
Lähtevät siitä nyt yhtenä lapsen kera metsään, niin tulee petraemä
imettämään lastansa kuin edellisinäkin päivinä. Sanoo Leskiakka hänelle:
"Kun nyt huomenna loittoon lähdet, minä sinua en enää näe; anna,
jälkimmäisen kerran muistoksi päätäsi etsin." No, se riisui siihen
petran ketut päältänsä ja etsitti Leskiakalla päätänsä. Kuninkaan poika
sill'aikaa pisti taljan tuleen. "Mikä tässä karsuu?" sanoi nainen,
katseli ympärillensä ja näki oman miehensä. "Voi, taljani poltit! --
miksi poltit?" -- "Sinua ihmiseksi saadakseni." -- "Ka, nyt minä
alastonna raukka olen", sanoi nainen ja muuttui kuosaliksi,
pesinpaalikaksi, kertovärttinäksi ja muuksi. Mutta kuninkaan poika ne
kaikki hävitti, kunne sai ihmiseksi jällensä. "Ka, miksi sinä minua
tahdot sinne Syöjättären syötäväksi?" kysyi nainen. "Ei syö enää",
vastasi mies; ja lähdettiin kolmen kannan kotiin astumaan. Linnoille
tultua sanoi kuninkaan poika palvelijoille: "Laittakaa kylyn alus kolmen
sylen syvyydelle tulta, tervaa täyteen, ruskea vaippa levittäkää päälle
ja siniset vaipat astuimiksi." Vaan Syöjättären tyttäreltä kysyi: "Eikös
laadi mielesi kylyyn?" Tämä luuli miehensä hyvyydessä kyselevän ja läksi
äitinsä keralla sinne. Tulivat kylyyn, niin ruskealle haljakalle
astuivat ja sinne tuiskahtivat ähkyen kumpainenkin kolmen sylen
syvyydelle, tulen ja tervan sekaan. Sieltäkin Syöjätär sakarinsa vielä
loi maalle kirjuen: "Tulkoon maalle matoset, ilmoille itikkaiset,
ihmisille vaivaksi!" -- Sen pituinen se tarina.


KUMMALLINEN TAMMI

Oli mies ja nainen, joilla oli yksi ainoa tytär. Tyttö oli kaunis ja
siivo ja sen vuoksi vanhemmillensa ylen rakas. Kuolipa äkkiä häneltä
äiti, niin isä meni toisesti naimiseen ja sai tietämättänsä Syöjättären
akaksensa. Siitä muuttui tytönkin olento. Siihen asti oli isänsä pitänyt
häntä kuin silmäteräänsä hellästi, kun oli hänen ainokainen lapsensa;
mutta Syöjättärellä oli jo täysikasvuinen tytär entuudestansa, niin
vihasi ukon tytärtä aina ensi tulostansa ja vaivasi kaikenmoisella.

Laadittiinpa muutaman kerran linnoilla pidot, ja kuningas käski rahvasta
keräämään joka haaralta. Orjat läksivät liikkeelle heti, ja kaikki
kutsuttiin rujot, rammat, köyhät, kurjat, perisokeat kuninkaan käskystä
linnoille. Määräpäivänä lähtee Syöjätärkin tyttöinensä siitä ukon
kodista niihin kuninkaan pitoihin, niin olisi ukonkin tyttären tehnyt
mieli sinne, pyrki keralle ja sanoi: "Ottakaa minua joukkoon!" Mutta
toiset eivät huolineet hänestä. Syöjätär vielä häpäisi häntä ja puhui
vihaisesti: "Vai ottaisimme me sennäköistä tuhkimusta joukkoomme! On
sinulla kotonakin tekemistä." Sorti samassa kiukaan, kaasi nelikon ohraa
sekaan ja sanoi tytölle: "Tuoss'on työtä; kun et siitä selvää saane,
kunne minä pitoloista tulen, niin päältäsi poikki!" Lähtivät matkaansa.

Tyttörukka suruissansa meni äitinsä haudalle ja itki siinä, itki, ettei
voi sanalla sanoa. Hänen siinä itkiessään nousi äitivainaja haudastansa,
ojensi hänelle vitsasen ja sanoi: "Elä itke, tyttöseni, mene, tällä
vitsalla sivalla ristin-rastin siinä kiukaan päällä, niin työsi tulee
toimeen." Siitä painui hautaansa takaisin. Tyttö kun ei enempää nähnyt
äitiänsä, vaan se jo oli kadonnut, otti sen äitinsä antaman vitsan ja
läksi kotiinsa. Siellä kun kiuasta sivalsi sillä, niin ohrat heti
juoksivat nelikkoon, ja kiuas tuli kohdallensa.

Syöjätär tyttöinensä sillä aikaa matkasi linnoille. Vähän matkan päässä
tuli tiellä vastaan oinas, sarvissa keritsimet, ja rukoili heitä:
"Keritse minut, ota villat palkoistasi." -- "No, mekö sinua rupeaisimme,
kurja, keritsemään, sinusta pölyytymään, saastumaan vaatteiltamme!"
sanoi Syöjätär oinaalle, ja läksivät edellensä. Menivät taas kotvasen,
niin tuli vanha kerjäläisukko vastaan ja sanoi: "Etsi, sisko, päätäni,
minä annan sauvan palkoistasi." No, eiväthän ne linnoille-menijät
semmoiseen työhön ruvenneet: "Mekö sinulta, kurja, rupeamme tässä nyt
päätä etsimään, kuninkaan pitoihin kun olemme matkaamassa, sinusta
täitymään, pölyytymään!" sanoivat ukolle ja kävivät edellensä.

Mutta Tuhkimus kun sai kiukaan ja ohrat asemellensa, läksi toisia vielä
jälkeen ja saapi samaa tietä astumaan. Tuleepa vähän matkan päässä se
samainen oinas häntäkin vastaan ja pyytää villojansa keritsemään. Tyttö
keritsee sen ja saapi villat palkoista. Menee siitä vähän matkaa taas,
niin tulee se vanha, sauvalla kulkeva ukko hänelle vastaan ja pyytää
päätänsä etsimään. Tytön kun oli ukko rukkaa sääli, ei epäillyt
ruvetessansa, vaan etsi häneltä pään ja sai sauvan palkoista. Vieläpä
neuvoi häntä ukko ja sanoi: "Kun nyt kuljet tästä kotvasen, tulee
tienhaara, pikkarainen polkunen eteesi. Mennös sinä, tyttöseni, sille
polkumelle, ja kun sitä käydessäsi tulee iso tammi vastaasi, sinä
sauvallasi sivalla sitä ristin-rastin, niin sieltä sinulle avautuupi
hyvyyttä kaikenjytyistä." Tyttö lähteekin ukon neuvomaa tietä astumaan,
ja kun poikkeaa tienhaarasta pienoiselle polkumelle, löytää sieltä
suuren, suuren tammen, jota sivaltaa sauvallansa. Heti aukenee jo tammi,
jonka sydämestä löytää hyvyyttä kaikenlaatuista, mitä ikään olla
saattaa. Hän vaatetsii siinä kauniiksi, ottaa komean hevosen tammesta,
hyppää sille selkään ja ajaa kavahuttaa linnoille; hevonen hyppää
suoraan linnan seinästä päällitse patsaaseen kiinni, ja itse kavahtaapi
linnaan, pöydän päähän istumaan. Siinä häntä hyvänä pidetään, syötetään,
juotetaan kuin vierasta ainakin; ja rahvas kaikki ihmettelee vieraan
tyttären kauneutta, mistä siihen lienee ilmestynyt, kun ei häntä kukaan
tunne eikä tiedä. Istuuhan siinä, syödä näpöstelee; vaan Syöjättären
tytär pöydän alla luita kaluaa. Se kun oli siellä vastuksina, rahvas
potkieli häntä, jotta silmä puhkesi. Päästiin sitten syömästä, niin
Tuhkimus alkaa lähteä kotiinsa. Lähdetään häntä silloin perästä, mutta
Tuhkimus sormuksen heittää sormestansa, niin kaikki linnan väki jääpi
tavoittelemaan sitä, ja hän pääsee pakoon, hyppää hevosellensa selkään
ja ajaa kavahuttaa tammeensa. Siihen jättää hevosensa, riisuu
vaatteensa, muuttaa omat huonot ryysynsä taas päällensä ja menee,
asetakse kiukaan perään kotiinsa.

Palaapi jo Syöjätärkin tyttöinensä pitoloista, niin kysyy
Tuhkimus-Tähkimys kiukaalta: "Mitä näitte linnoilla käydessänne?" --
"Näimme", sanoi Syöjätär, "tyttären hyvissä vaatteissa, niin kauniin,
niin kauniin, ettei voi mielellä miettiä." Virkkoi Tuhkimus: "Enköhän
minä ollut?" -- "Ollut!" sanoivat toiset, "sinäkö semmoisissa
vaatteissa, tuhkaisissa, tomuisissa, vai sinä siellä!" No, tyttö sen
kovemmin ei virkkanut mitään, kuunteli vain kiukaalta toisten pakinoita.

Mitäs ollakaan. Toissa päivänä samatse taas hankitaan rahvasta
linnoille, ja lähtee Syöjätärkin tyttöinensä. Sortaa taas kiukaan,
seuloo ruista nelikon sekaan ja sanoo Tuhkimukselle: "Et saane selvää
näistä, kunne minä linnoilta palaan, niin päältäsi pääset." Suruissansa
lähtee tyttö äitinsä haudalle ja itkee siinä, itkee niinkuin eilenkin.
Siitä nousee äiti taas haudastansa, antaa tyttärellensä vitsasen ja
neuvoo sillä kiuasta sivaltamaan. Tytär silloin teki äitinsä neuvon
mukaan, niin sai kaikki sijallensa ja läksi toisia jälkeen. Tuli
tammeen, otti sieltä vaatteet vielä kauniimmat kuin eilen ja ajaa
karetteli linnoille. Perille päästyänsä kiinti hevosensa patsaaseen
pihalle, vaan itse meni linnaan, kökähti pöydän kokkaan istumaan.
Syöjättären tytär taas oli pöydän alla luita pureksentelemassa, niin
käsi potkaistiin häneltä poikki, mutta Tuhkimusta pidettiin
kaikenmoisella hyvänä. Pois lähtiessä tultiin häntä taas jäljestä, jotta
nähtäisiin, minne hän menee; mutta Tuhkimus tahallansa pudotti
korvastansa renkaan, niin rahvas jäi tapailemaan sitä, ja hän pääsi
hevosellensa selkään. Ajaa kavahutti tammeensa, riisui siinä vaatteensa
ja meni kotiinsa kiukaalle. Tulivat sitten toisetkin kotiin, niin kyseli
heiltä: "Mitä näitte kuninkaan linnoilla?" -- "Mitäkö näimme?" sanoi
Syöjätär, "näimme kaikkea; siellä oli tytär niin kaunis, niin kaunis,
ettei voi mielen miettiä, suun sanoa. Vaan minun tyttäreni sai
käsirakkoset siellä kuninkaan pojan kera palatti palatilta vaeltaessa."
-- "Kunhan en minä ollut", sanoi Tuhkimus. "Sinäkö, kurja, siellä ollut,
semmoisissa vaatteissa!" nauroi Syöjätär eikä ollut kuulevinansa.

Tulipa kolmas päivä, niin linnoille taaskin kerätään rahvasta koolle, ja
Syöjätär tyttöinensä niin ikään lähtee kuninkaan pitoihin. Lähtiessänsä
särkee entiseen tapaansa kiukaan, kylvää nelikon naurissiemeniä sekaan
ja käskee Tuhkimuksen ne sijaltaa, kunne hän pidoista tulee. Tyttö
taaskin meni äitinsä haudalle, josta sai samanlaisen vitsan kuin
ennenkin, ja asetti kiukaan kohdallensa, siemenet nelikkoon. Siitä meni
sitten tammeensa, josta sai vaatteet vielä eilisiä etevämmät ja hevosen
ylen komean, jolla oli karva kultaa, toinen hopeata. Sille nousee hän
selkään ja linnoille tultua kiintää sen pihalla olevaan patsaaseen, vaan
itse kavahtaapi pirttiin, jossa istukse pöydän päähän syömään. Siellä
Syöjättären tytär taas on pöydän alla luita imeksimässä, niin häneltä
taas jalka potkaistiin poikki, kun näet jaloissa oli muiden tiellä.
Tuhkimus samassa tunsi hänet niinkuin Syöjättärenkin, vaan häntä ei
kukaan tuntenut, kun oli niin kauniissa vaatteissa. Tulipa aika kotiin
lähteä, niin linnan väki taasen läksi Tuhkimusta jälkeen kuin eilenkin,
tietääksensä, kuka se niin kaunis neito oli. Tuhkimo silloin kultakengän
loi jalastansa, niin kaikki rupesivat sitä tavoittamaan, ja hän pääsi
pakoon, hyppäsi hevosellensa selkään, ajoi ensinnä tammeen ja meni
sieltä kiukaalle.

Tuli Syöjätärkin tyttärensä kera linnoilta, niin kysyi Tuhkimus: "Mitäpä
näitte kuninkaan kodissa?" -- "Mitäkö näimme?" sanoi Syöjätär, "näimme
kaikkea; siellä oli se entinen vieras tytär, niin kaunis, niin kaunis,
ettei voi virren veteä, saarnan sanoa." -- "No, minähän siellä olin",
virkkoi Tuhkimus. "Sinäkö, kurja, semmoinen kuninkaan linnoilla",
sanoivat toiset ja nauroivat hänelle, "vai sinä siellä!"

No, eipäs mitään. Tuli neljäs päivä, niin laaditaan kuninkaan talossa
pidot kuin edellisinäkin päivinä. Pitää muka saada tietoon, keltä on
sormus, keltä korvarengas, keltä kultainen kenkä; ja kaikki kerätään
taas rujot, rammat, perisokeat kuninkaan linnoille kokoon. Eipäs jää
Syöjätärkään kotiinsa. Panee tyttärellensä pesinpaalikan jalaksi,
piiraanpaalikan kädeksi, hevosenkakaran silmäksi, ja lähtevät yhtenä
linnoille. No, rahvas kun on koolla, tulee kuningas siihen, alkaa
panetella: "Kelle tämä sormus käynee sormeen, se minun poikani morsian;
kelle rengas korvaan, se minun poikani morsian; kelle kenkä jalkaan
sopinee, se minun poikani morsian." Tyttäret siitä niitä kaluja
koettamaan, saisivatko sopimaan, vaan kellekään eivät sovi. Kokee
Syöjätärkin tyttäreltänsä ehtimiseen sormia vuolla, jalkoja veistää,
jotta menisi sormus sormeen, kenkä kävisi jalkaan, vaan yhtä kaikki ei
sovi. Sanoo viimein kuningas: "No, muille kun ei rupea käymään, tuokaa
Tuhkimuskin-Tähkimys kiukaan perästä, eikö tuollekaan kävisi!" -- "Mitä
kurjasta", sanoi muu rahvas, "hänenkö nämä ovat, mistä tulisi hänelle
sellaiset vaatteet ja elot?" Vaan kuningas ei heittänyt sillä, sanoi:
"Käykäähän, tänne tuokaa!" No, käytiin siitä Tuhkimusta hakemaan. Se ei
enää käykään tammeensa, vaan lähtee jokapäiväisissä vaatteissansa
tuhkaisena, tomuisena kuten oli. Tultiin linnoille, niin vietiin
Tuhkimus-Tähkimys kuninkaan eteen, koetteeksi kävisikö hänelle ne muille
sopimattomat kalut. Pantiin sormus sormeen: ka, niin on kuin siitä
lähtenyt; koeteltiin rengasta korvaan: ka, niin on kuin siitä lähtenyt;
soviteltiin kenkä jalkaan: ka, niin on kuin siitä lähtenyt. Säikähti jo
kuninkaan poika sitä, kun piti Tuhkimus ottaa morsiameksi, vaan
minkäpähän teki, sana oli pidettävä; laadittiin tyttö morsiameksi
kuitenkin ja ruvettiin häitä pitää remastamaan. Kävelee kuninkaan poika
palatti palatilta morsiamensa kera yhtenä, näytteli hänelle hyvyyttänsä,
mitä kaikkea linnoilla oli, niin sanoo Tuhkimus: "No, hyvä tämä!
Lähtekäämme nyt, kuninkaan poika, minunkin hyvyyttäni katsomaan, mitä
morsiamelta löytyisi." Vei sulhonsa tammen luokse metsään, ja kun
sivalsi sitä sauvallansa, onpa täällä hyvyyttä, onpa täällä eloista!
Ihastuu nyt kuninkaan poika, ei kadu enää naimistansa; otetaan sieltä
eloiset, viedään kotiin ja ruvetaan hyvästi elämään. -- Sen pituinen se.


KOLMET SISARUKSET

Kerran oli kolme sisarusta, kaksi hyvää, yksi vähän huonompi, vaan
kauniita kaikki. Kuolivat äkkiä vanhemmat, niin täytyi tytärten lähteä
palvelukseen, sillä tavoin elatusta hankkiaksensa. Käkesi kaksi vanhinta
kulkea kuninkaan linnalle paikkaa etsimään, niin nuorinkin olisi
lähtenyt heidän kanssaan yhtenä, mutta toiset olivat ylpeitä hyvin,
eivät suvainneet häntä seuraansa, vaan läksivät kahdenkesken kulkemaan
heittäen sisarensa kotiin. Jonkin matkan mentyänsä kohtasivat tiellä
sian, jolla oli ruoka-astia edessä. Se rupesi puhuttelemaan heitä ja
sanoi: "Ottakaa, hyvät tyttöseni, purtilo edestäni, minä syön, että
halkean." -- "Ohoh!" sanoivat tyttäret, "vai rupeaisimme me käsiämme
siinä ryvettämään!" Kulkivat sian ohitse ja menivät edellensä. Tulipa
vähän matkan päässä lehmä tietä kävellen heitä vastaan, sarvilla kiulu,
ja rukoili: "Ottakaa, hyvät tyttöseni, kiulu sarviltani, johon lypsätte
minut. Ryypätkää maitoa palkoistanne, kaatakaa loppu kintuilleni ja
pankaa kiulu sarvilleni takaisin." -- "Ei ole aikaa", vastasivat
tyttäret, "linnaan pitää joutuaksemme", ja menivät tiehensä. Vähän aikaa
kuljettuansa, tulla ryötää taas vanha äijä heitä vastaan, sanoo:
"Etsikääpä, tyttöset, päätäni, annan teille sauvani palkoista." --
"Ohoh! ei meidän käy siihen nyt rupeaminen, kun kuninkaan linnalle
olemme menossa", sanoivat tyttäret ja kulkivat edellensä, kunne pääsivät
viimeinkin perille, niin rupesivat siellä kuninkaan palvelijoiksi.

Arvelipa kotonansa nuorin tytär: "Ei minunkaan auta tähän jääminen;
palvelukseen sitä pitää minunkin pyrkiä, jos en muuksi, niin kelpaanhan
sikopaimeneksi", ja läksi hänkin kuninkaan linnoille kävelemään. Tiellä
löysi hänkin sen suurisyöjä-sian, joka pyysi purtiloa edestänsä
ottamaan, niin otti sen siitä pois ja kävi edellensä. Vähän matkan
päässä tulee häntä lehmä vastaan, sarvissa kiulu, ja sanoo niinkuin
sisarillekin: "Lypsä, tyttöseni, minut tähän kiuluun, ryyppää maitoa
palkastasi, kaada loppu kintuilleni ja pane kiulu asemellensa." --
"Autan, lehmäkulta, sinua, autan", vastasi tyttö, lypsi hänet kohta ja
teki niinkuin oli neuvottuna. Siitä kun läksi kävelemään vain, tuli
vanha, sauvan nojassa kulkeva äijä tietä astuen vastaan, tervehti häntä
ja sanoi: "Etsipä, tyttö, päätäni, saat sauvan minulta palkaksi!" Tyttö
ei pahastunut pyyntöä, vaan istui tien viereen heti ja etsi siinä
äijärukan päätä niinkuin oli käskenyt. Äijäkös siitä kiitti häntä
sitten, antoi sauvansa ja sanoi: "Pidä, tyttökulta, tämä minun sauvani,
ja kun tulet kuninkaan linnoille, lyö sinä sillä sauvallasi sitä
kalliota, jonka linnan luota löydät, niin kyllä saat sieltä tavarata,
mitä vain mielesi tekee ja tarvitset." -- "Kiitoksia antamastasi!"
vastasi tyttö, otti äijältä sauvan ja kulki sen kanssa linnoille, jossa
rupesi kuninkaalle sikopaimeneksi.

Siellä löysi vanhemmatkin sisarensa ja tervehti heitä niinkuin
sisariansa ainakin; vaan heistä kun oli pahaa se, jotta hän perästä
tuli, pitivät siitä vihaa hänelle ja pilkkasivat sisartansa, kun niin
huonolle työlle oli ruvennut. Tämä kuitenkin kesti kaikkea sitä, ei niin
torasanaakaan virkkanut, jos hänelle toiset miten olisivat irvistelleet.
Tulipa sitten pyhä, niin läksivät vanhemmat sisaret kirkkoon ja panivat
nuorimman sillä aikaa ruokaa keittämään, vaan eivät antaneet kuin yhden
pavun ja yhden jyvän vain keiton aineeksi. Siitä tuli nuorin sisar hyvin
murheelliseksi eikä tiennyt, millä neuvoin niin vähistä aineista ruokaa
saisi. Menihän kuitenkin kotaan, pani padan tulelle ja itki siellä
itkemistänsä. Tuli silloin se vanha äijä, jolta oli sauvan saanut, sinne
kotaan ja sanoi: "Eläs itke, tyttöseni, menehän kirkkoon, kyllä minä
täällä ruoan keitän sillä aikaa valmiiksi." Tyttö kun näki, että
toimessansa se puhuu, meni heti lupaa kysymään kirkossa käydä ja kulki
sen suuren kiven luokse, jonka hänelle äijä oli neuvonut. Siihen kun löi
sauvallansa, siitä kohta tuli hänelle komeat hevoset ja vaunut sekä
kauniit, silkkiset vaatteet, jotka puki siinä päällensä ja läksi ajamaan
kirkkoon. Siellä pisti hänen kauneutensa heti muiden silmiin, ja kaikki
väki ihmetteli, mistä se niin ihana, ihko tuntematon neitsyt siihen oli
ilmestynyt. Päästiinpä kirkosta, niin täyttivät kaikki häntä
katsastamaan, vaan tyttö nousi sukkelasti vaunuihinsa ja ajoi tiehensä.
Tuli kiven luokse, niin muutti ne uhkaiset vaatteet päältänsä, pukeusi
taas omiin nahkaroukkuisiinsa ja kävi jalan linnoille. Siellä oli jo
äijä keittänyt ruoan valmiiksi, ettei tarvinnut muuta kuin pöydälle
kantaa, eivätkä päässeetkään sisaret kotiin tullessa hänelle
riitelemään, kun kaikki oli hyvästi toimiteltu. Kehuivathan kuitenkin
etevämpää oloansa: "Mepä olimme kirkossa, eipä sinua ruotaa sinnekään
laskettu; me siellä näimme niin kauniin ja ihanan neitosen, vaan mitäs
sinä olet nähnyt." Toinen ei virkkanut mitään, tekihän työtänsä vain ja
ruokki sikoja, kunne kului se viikko ja tuli pyhä. Läksivät toiset
taaskin kirkkoon ja jättivät nuoremman sisarensa kotiin, vaan äijä
taasen otti ruoat laittaaksensa, niin tyttö kohta kävi haltijaltansa
lupaa kysymässä ja läksi jälkeen. Otti kivestä kauniit, hopeaiset
vaatteet, vaunut ja hevoset, ja tuli hänkin kirkkoon. Sattuipa nuori
kuningas kirkossa olemaan, keksi heti sen ihanan vieraan tyttären, ja
kun näki hänen kirkosta lähtevän, kiirehti heti jälkeen nähdäksensä,
kuka se oli; vaan ei saavuttanut, tyttö oli jo poikessa.

Kului viikon päivät, niin kolmantena pyhänä vanhemmat sisaret samatse
menivät edeltäpäin kirkkoon jättäen sisarensa kotiin, vaan tämä kun sai
haltijaltansa luvan, läksi toisia jäljestä ja kävi kivellensä niinkuin
ennenkin. Sieltä sai taas kauniit kultaiset vaatteet, vaunut ja hevoset,
otti rahaa mukaansa ja tuli jalosti ajaen kirkkoon. Olipa nuori kuningas
jo siellä odottamassa, ja kun näki tytön kirkkoon tulevan eikä muuta
keinoa tiennyt hänestä tietoa saada, tervautti palvelijoillansa
kynnyksen, jotta siihen jotakin merkkiä tyttäreltä pois lähtiessä jäisi.
Tyttö kun ei tiennyt varoittaa sitä, astui kirkosta lähtiessänsä
kynnykselle, ja kenkä tarttui tervaan. Samassa läksi väki kaikki häntä
tavoittamaan; mutta tyttö kylvi rahaa molemmin puolin jäljellensä, ja
kaikki jäivät poimimaan niitä, paitsi nuori kuningas yksin ei tauonnut,
vaan ajoi takaa yhä. Tyttö silloin ei ehtinytkään riisua vaatteitansa,
hätäiseltä sai vain nahkaroukut päällensä ja pääsi pakenemaan kotiinsa,
jott'ei häntä tunnettu.

Kuningas kun ei tavoittanutkaan tyttöä, otti kultakengän kirkon
kynnykseltä, ja kun kaikki väki oli koottu linnoille, niin kävi joukon
keskeen ja sanoi: "Jonka jalkaan tämä kenkä sopinee, sen minä nain." No,
tyttäret kaikki koettavat kenkää jalkaansa, vaan ei kellekään sovi.
Vanhemmatkin sisaret kokevat sievistellä jalkojansa, vuolevat,
veistelevät varpaitansa, jotta mahtuisi kenkä heille, vaan ei kuitenkaan
sovi. Sanoi viimein kuningas: "Menkääpä, kutsukaa sikopaimenkin tänne,
kävisikö kenkä kukaties sen jalkaan." Toisista kyllä oli se mitätöntä,
vaan tuotiinhan tyttö suotta kuitenkin siihen ja käskettiin koettamaan
kenkää jalkaansa. Sepä kun panikin kengän jalkaansa, niin ihan oli kuin
siihen tehty. Mutta kenkää jalkaan pannessa leimahti tytöltä
kultavaatteet nahkaroukkujen alta, ja kuningas sattui näkemään sen.
Siitä siepattiin heti nahkaroukkuiset tytön päältä, ja välähtelevät
kultavaatteet tulivat näkyviin sieltä. Arvattiin siitä jo asia, että hän
oli se kirkossakävijä-tyttö, jolta kenkä kynnykselle oli jäänyt, ja
kuningas kysyi samassa tytön oikeaksi morsiameksensa. Linnassa pidettiin
sitten häät, ja kaikki väki oli iloissansa; vaan vanhemmat tyttäret
eivät kyenneetkään häissä olemaan, kun olivat vuolleet jalkansa pilalle.
-- Sen verta sitä.



MERESTÄNOUSIJANEITO


Oli ukko ja akka ja niillä poika ja tytär, ylen kauniita molemmat.
Läksipä veli kuninkaaseen ja pantiin siellä paimeneksi, vaan sisar jäi
vanhaan kotiinsa, niin veli ikävöi häntä. Yhä muistui entinen koti hänen
mieleensä. Kerrankin paimenessa käydessänsä kirjoitti sisarensa näyn
jäniksen kääpään ja vei kerallansa linnoille. Sattuipa kuninkaan poika
näkemään sen, ja kun oli tyttö kaunis ja ihana, jott'ei voi virressä
veteä eikä saarnassa sanoa, pyysi häntä samassa naimisiinsa ja sanoi
veljelle: "Siskosi käy tänne, minä otan hänet morsiamekseni, sinut
rinnallani elämään, kun lie tytär kaunis kuvaa myöten." Tämä lähtee
siitä kotia, alkaa siellä, yrittää: "Nyt pitää, siskoni, lähteäksesi
kuninkaan pojan morsiameksi, pääset linnoilla elämään." Mutta tytär
tekee vastusta, sanoo: "En minä, veikkoni, lähde ennenkuin taattoni ja
maammoni saamaa kiveä jauhamalla murottanen, äsken lähden minä taattoni
saamista huoneista." Veli silloin meni, kiven pani paloiksi, vähäsen
tukkieli vain rakoja ja palat yhteen likisteli. Sisar kun meni
jauhamaan, kivi samassa levesi. "Jokos nyt lähdet, siskoni?" kysyi veli.
"En minä, veikkoseni, vielä lähde", vastasi sisar, "ennenkuin taattoni
ja maammoni saama lavitsa kuosalin kannalla kulunee." Mitäs ollakaan.
Sisar kun meni ulos, veli sillä aikaa lavitsan pani paloiksi, ja toinen
kun ulkoa tuli ja rupesi kehräämään, heti lavitsa meni muruiksi. "Jokos
nyt, siskoni, lähdet?" -- "En minä ennen lähde, ellen isoni saamaa
huhmarta survomalla särkene." No, veli meni, senkin hajoitti vielä
muruiksi ja kysyi: "Jokos nyt lähdet?" -- "En, veikkoni, ennen lähde
kuin minä taattoni ja maammoni saaman kynnyksen helmoillani kuluttanen."
Velipä silloin sisarensa tietämättä kynnyksenkin samatse särki ja kysyi
uudellensa: "Joko nyt, siskoni, lähtenet?" Siitä jo läksi kuin läksikin,
parhaat vaatteet otti aitastansa ja suori veljensä kera matkaan.

Linnoille oli meritse mentävä, niin ikään olivat valkamoilta lähtemässä,
kun tuli tyttären Pilkka-niminen koira siihen ja pyrki veneeseen. Tyttö
ei hennonut jättää sitä, vaan otti kerallensa; ja lähdettiin soutamaan.
Vähän matkaa kun soutivat, niin Syöjätär kävelee rannitse, niemen
nenästä huhuu: "Ottakaapa, ukon poika, akan tytär, minua matkoihinne!"
-- "Otammeko, sisko?" kysyi veli. "Elä ota", vastasi sisar, "paha
pahasta tulee, pahan miehen siemenestä." Ei otettu, soudettiin toisen
niemen kohdalle. Syöjätär siihen tulee huhumaan: "Ottakaa minua
matkoihinne!" -- "Otanko, sisko, matkaamme?" -- "Ole ottamatta", sanoi
sisar, "paha pahasta tulee, pahan miehen siemenestä." No, ei otettu,
soudettiin edelle, kunne tultiin kolmannen niemen kohdalle. Taas
Syöjätär niemen nenästä huhuu: "Ottakaa minua matkoihinne!" Sisar ei
huolisi häntä joukkoon, sanoo: "Elä ota!" Mutta veli ottaa, sanoo:
"Ottakaamme, sen Jumala kanssamme suvaitsee." Syöjätär kun sai
veneeseen, loihe istumaan keskelle venettä ja otti samassa veljeltä sekä
sisarelta kuulon, teki kumpaisenkin kuuroksi. Jonkin matkan mentyänsä,
alkoi heille jo kuninkaan linnat etäältä näkyä, niin sanoi veli veneen
perästä sisarellensa: "Ylennä, sisko, istuimesi, korenna koristeitasi,
kuninkaan koti näkyy!" Tyttö kun ei kuullut veljensä puhetta, kysyi
kokkapuolesta: "Mitä sanot, vieno veikkoseni?" Syöjätär vastasi keskeltä
venettä: "Sitä sanoo vieno veikkosesi: herkeä soutamasta, luote päällesi
mereen!" Tyttö ei kuitenkaan lähtenyt mereen, vaan herkesi heti
soutamasta, ja Syöjätär rupesi sijaan.

Soudettiin vähän matkaa, niin veli toisen kerran sanoo: "Ylennä, sisko,
istuimesi, korenna koristeitasi, kuninkaan koti näkyy!" -- "Mitä sanot,
vieno veikkoseni?" kysyi sisar. Syöjätär selvitti keskeltä venettä:
"Sitä sanoo vieno veikkosesi: jaksa jalkasi, riisu vaatteesi, luote
päällesi mereen!" Tyttö riisuikin vaatteensa ja heitti Syöjättärelle,
vaan ei sillä vielä heittäynyt mereen. Kuljetaan taas vähän matkaa, niin
jo veli kolmannen kerran sanoo veneen perästä: "Ylennä, sisko,
istuimesi, korenna koristeitasi, kuninkaan koti lähellä on!" Sisar ei
kuullut nytkään, kysyi entiseen tapaansa: "Mitä sanot, vieno
veikkoseni?" -- "Sitä sanoo vieno veikkosesi", petteli Syöjätär taas
tytärtä: "puhkaa silmäsi, katkaa kätesi, luote päällesi mereen." -- "No,
totta minun täytyy ainoan veljeni sanaa totella", arveli sisar ja
putkahti päällensä mereen, kuten luuli veljensä käskeneen. Veli samassa
hätäytyi häntä tavoittelemaan, mutta Syöjätär esteli häntä ja sanoi:
"Eläkä huoli, kyllä minä hänen näköisensä olen." Hyppäsi airoloille ja
rupesi soutaa riehkimään. Sisar silloin jäi heistä jäljelle ja upposi
mereen, jott'ei näkynyt ei kuulunut. Mitäs siihen? Veli kun ei hirvennyt
morsiametta linnoille mennä, mieli jo kääntyä siitä kotiinsa, vaan
Syöjätär oli viekas, houkutteli häntä ja sanoi: "Vie minut linnoille,
sano sisareksesi, niin sillä hädästäsi pääset ja saat vielä palkat
tuomastasi." Toinen ei muutakaan neuvoa tiennyt siihen hädässänsä
parempaa ja suostui kuin suostuikin tuumaan. Syöjätär pukeutui sisaren
kaunokaisiin vaatteisiin, jotta paremmin julkeaisi linnoille mennä, ja
lähdettiin taasen soutamaan. Kohta päästiinkin jo perille. Kuninkaan
poika tulee siellä heitä jo vastaan, morsiantansa muka tervehtimään,
vaan kun keksii Syöjättären, miten on ruma, kysyy heti pojalta: "Tämäkö
sinulla onkin sisko?" -- "Ka, tämä." No, kuninkaan poika ottaa
Syöjättären morsiameksensa, ei sanaansa muuta; vaan ei olekaan sisko
kaunis kuten oli kehuttuna, niin suuttuu siitä veljelle ja sanoo: "Kun
kauniimpi ei ole, niin orjat, viekää morsiamen tuoja kyiden, käärmeiden
sekaan." Orjat vievät heti, heittävät pojan sinne syötäväksi niinkuin
rikollisen ainakin; vaan aamulla kun käyvät katsomassa, se terveenä on
vielä. Tulevat siitä, sanovat kuninkaan pojalle: "Ka, kummahan on,
kuninkaan poika! Muinoin yhtenä yönä söivät kyyt, käärmeet puhtaaksi
yhden miehen, nyt vanhin käärme vain kämmenellänsä makuuttaa." --
"Antakaahan olla, eikö häntä huomiseen syödä", vastasi kuninkaan poika
ja käski käydä aamulla taas katsomassa.

Pojan oikea sisar, se kaunis tytär, sillä aikaa meressä vain on, ja
häntä siellä kihlotaan meren kuninkaan pojalle morsiameksi. Muuten olisi
hänen hyvä siellä elää, kaikenmoista rikkautta on kyllin, vaan sääli on
veljeänsä, jotta sitä nyt kuninkaan poika Syöjättären tautta rankaisee.
Ompeleepa kullalla, hopealla kauniin paikan ja pyrkii sieltä maan
kuninkaan pojalle lahjaa tuomaan, eikö toki veljeä kyiden, käärmeiden
seasta helpotettaisi. No, lasketaan häntä sitä paikkaa sieltä kuninkaan
pojalle tuomaan, vaan hopeakahleisiin pannaan, jott'ei pois pääsisi.
Onpa tyttären koira, Pilkka, vielä elossa. Kaiken päivää oli linnan
seudussa juoksennellut eksyksissä tietämättä kehen turvautuisi, kun ei
emäntäänsä löytänyt eikä keltään ruokaa saanut. Tuli jo ilta, ja
Pilkka-raukan vatsa oli hoikkana hyvin, niin juoksi meren rantaan, jossa
pojan vene oli, lakki siitä vettä vähän tuimaansa ja rupesi veneeseen
maata. Oli likellä siinä Leskiakkasella huoneet, joista kivinen silta
aleni mereen, niin tuli sydänyöllä pojan uponnut sisar niissä
hopeakahleissansa siihen -- viideltä virstalta jo helinä kuului tullessa
-- ja nousi sillan korvaan istumaan. Hänellä oli entinen kaunis näkynsä
ja verhot ylen kauniit päällä, jott' on kullassa kulajaa, hopeassa
heläjää. Keksii siitä koiransa meren rannalla makaavan, niin kutsuu
luoksensa, antaa paikan kulman hampaisiin ja sanoo:

    "Piili, piili Pilkkaseni,
    avaa uksi, vieretä veräjä
    kyläkunnan kuulematta,
    uksien urajamatta,
    veräjien vinkumatta,
    mustan lehmän ammumatta,

"saata kuninkaan pojalle pieluksiin tämä paikka, jott'eikö helpottaisi
veljeäni kyiden, käärmeiden seasta." Koira toimitti heti asian, juoksi
hiljaa linnaan ja pisti kuninkaan pojan maatessa hänelle kultapaikan
pieluksiin, ettei hänen siellä käynnästään tietty mitään. Siitä juoksee
samaa tietä jällensä ja tulee emäntänsä luokse rannalle. Tytär kun
keksii hänen tulevaksi, rupeaa taasen puhuttelemaan, sanoo:

    "Piili, piili Pilkkaseni,
    saapa tänne sanomille,
    missä mun on veijoseni?"

Pilkka vastaa:

    "Tuolla sun on veijosesi
    kyiden, käärmeiden seassa."

Kysyy taasen tytär:

    "Mitäs saattelet sanoa,
    sanomia sulhon koista?"

Pilkka vastaa:

    "Sitä saattelen sanoa:
    Syöjätär on sijassasi,
    sulhon vierellä venyvi."

Kysyy tytär:

    "Mitä syötiin noissa häissä,
    noissa häissä Syöjättären,
    Syöjättären syömingeissä,
    Juojattaren juomingeissa,
    pitkähäntäisen pidoissa?"

Vastaa Pilkka:

    "Luut lihoista, päät kaloista,
    kaalit kaikki naurihista,
    palanehet leivän kuoret."

"Tule vielä, Pilkkaseni, kahdeksi yöksi tähän rannalle makaamaan, minä
tarvitsen sinua", sanoi tytär, loihe sillalta mereen takaisin ja läksi
meren kuninkaan kotiin kuten oli lähtiessänsä luvannut.

Tuleepa aamu, ja kuninkaan poika nousee makaamasta, niin keksii paikan
pieluksissansa ja oudostuu sitä, sanoen: "Mistähän tämä näin
sirotekoinen paikka tähän on joutunut?" Syöjätär silloin valhetta
sukelsi, sanoi miehellensä: "Niinhän tämä kummakin on; sinä vain makaat,
pöhötät, minä sinulle yöllä kultapaikat ompelen." Kuninkaan poika ei
kuitenkaan häntä uskonut, vaan mietti mielessänsä: "Ei tämä ole sinun
ompeloitasi, tämmöistä ei yössä tee." Kuulusteltiin linnan väeltä, jos
olisi ketä yöllä linnassa käynyt, vaan ei saatu selvää, eikä tiennyt
paikkaa kukaan omaksensa, asia jäi sillensä. Muistaa siitä kuninkaan
poika käärmeiden seassa olijan ja käskee orjien mennä luut pois luomaan:
jo se nyt on muka syöty. No, käyvät orjat poikaa sieltä katsomassa, vaan
tulevat takaisin, sanovat: "Eikä ole syöty, vanhin käärme vain
kämmenellänsä häntä makuuttaa." Se taas kuninkaan pojasta kummaa on;
lähtee Leskiakkaan, sanoo: "Oi sinä Leskiakkaseni, kun minä miehen panin
kyiden, käärmeiden sekaan, mikä on, ei syödä nyt kahtena yönä, ennen
yhtenä syötiin?" -- "Miksi hänet sinne panit?" kysyi Leskiakka. Vastasi
kuninkaan poika: "Kun kauniin pojan otin paimeneksi, hän vielä sanoi
kauniimman sisaren olevan, niin pyysin sitä morsiamekseni. Veli toikin
sisarensa, vaan ruma oli, niin minä valehtelijan panin kyiden,
käärmeiden sekaan, vaan sisarensa kuitenkin otin morsiamekseni, en
sanaani muuttanut." -- "Eipä se hänen sisarensa olekaan", sanoi
Leskiakka, "hänen sisarensa meressä on, sieltä toi sinulle paikan
pieluksiisi, jotta etkö helpottaisi veljeä. Syöjätär sinulla on
morsiamena." Moiset tiedot saatuansa lähtee kuninkaan poika Leskiakasta
kotiinsa ja arvelee, ajattelee sen päivää, niin tulee toinen yö. Tytär
taasen pyrkii merestä maan kuninkaan pojalle lahjaa tuomaan niinkuin
viimeinkin; ompelee kullalla, hopealla paidan, jotta sen hän viepi.
Pannaan siitä taas hopeakahleisiin ja lasketaan kohoamaan maalle.
Sydänyöllä tulee hän sieltä -- viideltä virstalta jo helinä kuuluu -- ja
nousee Leskiakan sillan päähän istumaan; niin on koreat, ylen kaunoiset
vaatteet päällä, ett'on kullassa kulajaa, hopeassa heläjää. Puhuttelee
siitä koiraansa:

    "Piili, piili Pilkkaseni,
    avaa uksi, vieretä veräjä
    kyläkunnan kuulematta,
    uksien urajamatta,
    veräjien vinkumatta,
    mustan lehmän ammumatta,

"saata kuninkaan pojan pieluksiin tämä paita." Pilkka otti paidan kulman
hampaisiinsa ja sai sen kuninkaan pojan pieluksiin niinkuin oli
käsketty. Nouseepa kuninkaan poika aamulla makuukseltansa, niin näkee
kultapaidan pieluksissansa ja sanoo: "Ken tämän on paidan minulle
pieluksiin pannut?" -- "Oi kuninkaan poika armias!" sanoi Syöjätär,
"itse minä makaan, kädet minulla valvovat; niitä minä neulon, niitä minä
ompelen, sinä vain makaat, pöhötät." Tulevat samassa orjat, sanovat: "Oi
kuninkaan poika armias! Ei kuole se kyiden, käärmeiden seassa olija,
vanhin käärme yhä kämmenellänsä makuuttaa vain." -- "No, ottakaa hänet
pois, kun ei syödä", vastasi kuningas. Käski orjansa pois, pani sen
pieluksista saadun paidan päällensä ja läksi Leskiakkaan taas arvellen:
"Eivät nämä ompelemat ole minun naiseni raatoloita, tämmöisiä hän ei
tee." Tulee siitä Leskiakkaan, sanoo: "Armas Leskiakkaseni, mikä kumma
on, kun tuli ensi yönä kultainen paikka, toissa kultainen paita minun
pieluksiini?" -- "Onpa se kummakin, poikaseni", vastasi Leskiakka, "kun
yöllä aina nousee merestä nuori neitonen huoneeni portaille; se on
kullassa kulajaa, hopeassa heläjää, ja niin kaunis, niin kaunis, jott'ei
voi virressä veteä eikä saarnassa sanoa, niin kerallansa tuopi aina
jotakin lahjaksi sinulle. Sehän se olisikin sinun oikea morsiamesi, ja
se on Syöjätär, jota nyt pidät naisenasi."

Kuninkaan pojan silloin rupesi mieli laatimaan nähdä sitä, joka hänelle
semmoiset lahjat oli tuonut, ja sanoi Leskiakalle: "Milläpä minä sen
kauniin neitosen sieltä saisin, jos tuo vasta vielä merestä kohoaisi?"
-- "Vielä se jälkimmäiset lahjat sinulle tuopi", sanoi Leskiakka, "vaan
sitten täytyy meren kuninkaan pojalle ruveta naiseksi. Käyhän seppien
pajassa, taota siellä viikatteet ja pitkät rautaiset vitjat ja tule
yöksi tähän vartioitsemaan. Kun näet tyttären merestä maalle nousevan,
niin tavoita heti vitjoillasi ja katko viikatteilla pitimet, joissa on
kiinni, eläkä laske häntä, jos se miksi muuttuisi, vaan hävitä kaikki
aseillasi, niin hän ihmiseksi muuttuu viimeinkin." Kuninkaan poika heti
meni pajaan, teetti siellä viikatteet ja vitjat ja tuli illemmalla
sitten sillan korvaan vartioimaan.

Vuottaa siinä kotvasen, vaan ei näy tulevaksi. Viimein sydänyön aikana
alkaa jo helinä kaukaa kuulua, ja merestä kohoaa neitonen niin kaunis ja
ihana, ettei voi virsissä veteä. Nousee sillan korvaan istumaan ja
rupeaa puhuttelemaan koiraansa: "Piili, piili Pilkkaseni, vie nämä
kaatiot kuninkaan pojan pieluksiin!" Kuninkaan poika silloin nousi
piilostansa häntä tavoittamaan niinkuin oli Leskiakka neuvonut. Neitonen
heti yritti heittäytyä mereen, mutta toinen oli varoillansa, loi samassa
vitjansa päällitse ja esti pakenemasta. Sieppasi siitä viikatteensa ja
rapsi häneltä kahleet poikki, jotta kolisten katosivat mereen. Tyttö
sittenkin olisi paennut häntä, muuttui maan matoseksi, ilman itikaksi,
sisiliskoksi, käärmeeksi, värttinäksi, piiraanpaaluksiksi ja muuksi;
vaan kuninkaan poika ne kaikki hävitti, ei laskenut ennenkuin ihmiseksi
tuli jällensä ja muuttui ihanaksi kuin olikin. "Mitä te, kuninkaan
poika, minusta tahdotte, kun minut Syöjätär kuitenkin syö?" sanoi neito.
"Ei ole hätää", virkkoi kuninkaan poika, "ei hän viikkoja enää ole
linnassani asuva, pääset ainoan veljesi luokse, se on jo helpotettu."
Otti tyttären ja vei Leskiakkaan, jossa maattiin yö. Aamulla heitti
sitten tyttären Leskiakan huostaan ja kävi linnoillensa kotiin. Kysyy
siellä vanha morsian: "Missäpä nyt, sulhoni, kävelet, kun et pidä
taloudestasi mitään?" -- "Elähän hätäile, en minä viikoksi sinua enää
heitä", sanoi kuninkaan poika; mutta orjillensa sanoi: "Lämmittäkää
rautainen kyly. Kaivakaa kynnyksen alle hauta kolmen sylen syvyydelle,
pankaa siihen tuli ja terva palamaan ja levittäkää ruskea haljakka
haudan päälle, vaan kylyn kynnykseltä pirtin ovelle saati asettakaa
siniset haljakat, kuita myöten astutatte minun morsiantani kylyyn."
Orjat toimittavat kaikki sanaa myöten tarkoillensa ja saavat astuttamaan
Syöjätärtä kylyyn kuten kuninkaan pojan morsianta muinoinkin: kuka
häneltä helmoja kantaa, kuka häntä kädestä vakuuttaa. Tultiin jo kylyn
ovelle, niin sanoo Syöjätär: "En nyt enää tarvitse talutosta, tästä
hyppään jo kynnykselle ja siitä lavoille." Mutta orjat houkuttelivat
häntä, sanoivat: "Astukaa toki, kuninkaan pojan ainoa morsian, sileätä
siltaa, ruskeata verkaa myöten." Syöjätär silloin astuikin haljakalle,
vaan se samassa kisallettiin jalkojen alta, ja hän sysättiin kolmen
sylen syvyiseen hautaan, johon jäi. Palaessansa kisalsi kuitenkin vielä
tukkia päästänsä ja huusi: "Tukkani olkoot ilman itikoina, maan
matosina, tuonen toukkasina ihmisille iän kaiken vaivaksi!"

Päästyänsä Syöjättärestä kävi kuninkaan poika Leskiakasta sen kauniin
merestä nousseen tyttären ja pani morsiameksensa, josta sitten linnoilla
laadittiin häät. Mutta morsiamensa veljen otti vierimmäiseksi
mieheksensä ja antoi hänelle puolen hyvyyttänsä, kun niin kauniin
sisaren toi. -- Sen pituinen se.



NAISEN YHDEKSÄN POIKAA


VELJIENSÄ ETSIJÄT JA JOUTSENINA LENTÄJÄT

Oli kolme tytärtä. Lehdossa kävellessänsä saivat keskenänsä pakinoimaan.
Vanhin sanoi: "Minä saan kolmesta ohranjyvästä sotaväelle ruoan." Toinen
sanoi: "Minä saan kolmesta pellavankuidusta sotaväelle vaatteet." Kolmas
virkkoi: "Minä saan kolmesta kohdusta yhdeksän poikaa." Sattuipa
kuninkaan poika metsällä ollessansa kuulemaan tytärten pakinat ja mietti
mielessänsä: "Se minun pitää ottaa, kuka saapi yhdeksän poikaa kolmesta
kohdusta." Vei tyttären kerallansa linnoille ja otti naiseksensa.

Elivät sitten aikansa yhdessä, niin jo kohtuutui se nainen ja sai kolme
poikaa yhdestä kohdusta, niin kaunista, niin kaunista, ettei maalla
mointa:

    Kädet kultaa kalvoisesta,
    jalat hopeiset polvista,
    päivyt paistoi päälaelta,
    kuutamoiset kulmaluilta,
    tähdet taivon hartioilta.

Lähdetään siitä pesijätä etsimään, ja orja saapi matkaamaan. Kulkee
vähän matkaa, niin Syöjätär tulee vastaan, sanoo: "Kunne matkaat?" --
"Pesijätä etsimään." -- "No, ota minut!" pyrki Syöjätär. "Ka, kun
tullet", vastasi toinen ja pyysi häntä matkaansa. "Vuotahan vähäsen",
virkkoi Syöjätär, "käyn kotonani vain pistäymässä, niin sitten tulen."
Orja vuotti siinä sen aikaa, mutta Syöjätär otti metsästä kolme korpin
äpärettä helmaansa ja tuli orjan luokse takaisin, josta kulkivat yhdessä
linnoille. Siellä vietiin Syöjätär heti lapsia pesemään, vaan tämä kun
pääsi naisen kera kahden kesken, salasi naisen oikeat lapset ja kantoi
korpin äpäreet vain pirttiin, sanoi: "Onpa niitä pestäviä toki, ilman
joutavia korpin äpäreitä vain!" -- "No, oli mit' oli, korjatkaahan
naista kylyyn ainakin", vastasi kuninkaan poika; vaan kuitenkin oli paha
mielensä, kun nainen korpin äpäreitä rupesi saamaan. Lähdettiinpä naista
kylyyn saattamaan kuten käsky oli, niin Syöjätär sillä aikaa juoksutti
hänen kolme poikaansa puhtaaseen peltoon, vihantaan vainioon ja kätki
valkoisen kiven alle.

Ollaan taas, eletään linnoilla, minkä eletäänkin, niin nainen toiste
käypi kuormilliseksi ja tehdä kavahuttaa kolme poikaa yhdestä kohdusta,
niin kaunista ja ihanaa, jotta:

    Kädet kultaa kalvoisesta,
    jalat hopeiset polvista,
    päivyt paistoi päälaelta,
    kuutamoiset kulmaluilta,
    otavaiset olkapäiltä,
    tähdet taivon hartioilta.

Lähdetään taas pesijätä etsimään kuin viimeinkin, ja Syöjätär niin ikään
tiellä vastaan tulee ja tarjoakse pesijäksi. Etsijät eivät ottaisi
häntä, vaan Syöjätär poikkesi syrjään, loi tien vieressä mutkan ja tuli
uudestansa eteen, sanoi: "Ottakaa minua pesijäksi!" Etsijät nyt eivät
tunteneet häntä, että se oli se entinen akka, vaan pyysivät häntä
linnoille lähtemään. "Vuotahan, kun kotonani pistäydyn ensin", virkkoi
Syöjätär, juoksi heti metsään, minne lie juossut, otti sieltä kolme
variksen poikaa mukaansa ja toi ne linnoille. Siellä kun tuli naisen
luokse, pesikin lapset, vaan pani heidät piiloon, ja variksen äpäreet
vain kantoi helmassansa pirttiin ja sanoi äkäisesti: "Onpa niitä
pestäviä toki, pelkkiä variksen äpäreitä vain!" Käski kuninkaan poika
korjaamaan naista yhtä hyvin, sanoi: "On mit' on, saattakaahan kylyyn
ainakin!" Syöjätär silloin oli varoillansa, ja naista kun lähdettiin
kylyyn viemään, niin kantoi lapset taas puhtaaseen peltoon, vihantaan
vainioon ja peitti valkoisen kiven alle, jonne oli toisetkin vienyt.

Mutta kuninkaan poika tuli surulliseksi kovin eikä tiennyt, mikä avuksi,
kun hänelle nainen semmoisia lapsia rupesi saamaan. Nainen puoleltansa
kestää kaikkea sitä eikä sano, jos se niin mitä Syöjätär hänelle
laatisi, pitää vain variksen poikia lapsinansa. Mitäs ollakaan? Kului
aikaa kotvanen, niin kuninkaan poika jo haihdutti surun mielestänsä, ja
nainen kävi kolmannen kerran kohtuiseksi. Kantoi aikansa kohtua, niin jo
saantiaika tuli, ja hän tehdä kavahutti kolme poikasta, niin ihanaa,
niin kaunista, jotta:

    Kädet kultaa kalvoisesta,
    jalat hopeiset polvista,
    päivyt paistoi päälaelta,
    kuutamoiset kulmaluilta,
    otavaiset olkapäiltä,
    tähdet taivon hartioilta.

Pantiinpa orjat nyt heille pesijän etsintään, vaan niille kävi samoin
kuin entisillekin. Syöjätär tuli tiellä vastaan ja kysyi: "Kunne
matkaatte?" -- "Pesijätä etsimään." -- "No, ottakaa minut", sanoo
Syöjätär. He ensinnä eivät huolineet hänestä, kulkivat edellensä, mutta
Syöjätär pyörähti syrjään ja kiersi tien vartta heidän edellensä taas.
Kävi siitä heille vastaan uudellensa ja pyrki pesijäksi. "Ka, kun
lähtenet niin lähde", sanoivat etsijät ja mieltyivät ottamaan häntä.
Syöjätär kuitenkin pyrki pikimmältänsä kotona käymään, otti kolme
harakan äpärettä helmaansa ja tuli niiden keralla linnoille. Vietiin
siellä naisen luokse, vaan sepä oli kaksi poikaansa kätkenyt lakkiinsa,
niin ei ollutkaan kuin yksi poika vain näkyvissä, kun Syöjätär tuli
pesemään. Se ihmettelemään sitä, kunne toiset joutuivat, ja sanoi
naiselle: "Kolme poikaahan olette yhdestä kohdusta ennen saaneet,
mitenkä nyt on vain yksi?" -- "Ka, senhän minulle Jumala salli, sen
yhden vain", vastasi nainen, ja Syöjättären täytyi tyytyä siihen. Pesi
sen yhden pojan ja pisti piiloon, mutta harakan äpäreet kantoi taaskin
pirttiin ja sanoi vihaisesti: "Onpa niitä pestäviä perkeleitä, joutavia
harakan poikia vain!" -- "No, oli mit' oli", sanoi kuninkaan poika,
"saattakaahan nainen kylyyn!" No, lähdettiin häntä viemään sinne, niin
Syöjätär sillä aikaa pojan otti piilostansa ja kantoi puhtaaseen
peltoon, vihantaan vainioon, johon peitti valkean kiven alle.

Mietti kuninkaan poika mielessänsä, mitä naiselle piti tehtämän, kun hän
linnun poikia vain teki. Kauan arveltuansa päätti viimeinkin
tuhottavaksi, ja kun tuotiin naispoloinen kylystä, niin panetti hänet
rautaiseen tynnyriin ja työnnähytti mereen, jott'ei vasta enää semmoista
surua hänen tauttansa tulisi. Sataitsee siellä nainen raukka meressä,
kuplaa tynnyri aaltoloissa kokonaista kolme vuotta, niin kasvavat jo
naisen lakkiinsa kätkemät pojat suuremmiksi ja alkavat pitkästyä oloansa
siellä pimeässä piilossansa. Rupeaapa heidän tynnyriänsä siellä meren
selkää ajellessa yht'äkkiä jylkyttämään, vaan eivät tiedä syytä, mistäpä
he tynnyrissä olijat sen tiesivät, kuulivathan vain, miten juhmaa
tynnyri jotakin vasten. Pojat viimein alkavat rukoilla Jumalata, sanovat
haikealla mielellä: "Oi Jumalainen armias, murota meiltä tämä tynnyri,
päästä päivääsi näkemään, ilmaasi ihailemaan!" Tuskinpa saivatkaan sen
sanoneeksi, niin levesi jo tynnyri, aukeni joka puolelle; ja kun
katsotaan, niin meren saaressa ollaan. Kiittivät silloin Jumalata
auttamastansa ja saivat saaren rantaa kävelemään. Pakisevat pojat siinä
keskenänsä, tuumailevat: "Milläpä kurin rupeamme tässä nyt elämään, kun
tämä autio saari on?" Tuossa paikassa tuli hauki uiskennellen rantaa,
sanoi: "Puhkaise, poikaseni, minulta vatsa!" -- "Enkä puhkaise", sanoi
poika, "minkätähden minä sinut tappaisin." -- "Puhkaise vain", pakisi
hauki, "mitä ollee vatsassani, sitä on." Ei olisi poika sittenkään vielä
puhkaissut, vaan hauki houkutteli yhä, sanoi: "Tehkää toki kuten pyydän,
siell' on vatsassani sininen paikka ja säälitsä, niistä teille hyvää on.
Kun sen paikan otatte, sillä sivallatte ristin-rastin maata, niin siihen
huonukset tulevat; tahi rannalla vettä sivallatte, sanotte: 'Syntyköön
kivinen silta merestä poikki linnoille saati', niin se syntyypi heti.
Vaan säälitsäinen pitäkää tallellanne, ja jos sattuu hätä kussa
tulemaan, niin se teitä auttaa ajallansa." No, he tekivät sen. Kun
sivalsivat vain hauen antamalla paikalla, niin saareen syntyi asunto
niin kaunis, niin kaunis, jott'ei sovi sanan sanoa, ja rannasta loittoni
kivinen silta aina kuninkaan linnoille saati.

Hätäkös siinä nyt ollessa heillä? Eletään kuin muinoinkin talossa.
Paistavat sieltä meren saaresta kuin tähti ikään huonukset linnoille, ja
linnan väki ihmettelee sitä, kuka siellä moisissa huoneissa asunee, vaan
ei saada tietoa keltään. Sattuipa kerjäläinen meren rannitse kävelemään,
niin näkee kivisen sillan merelle vievän ja lähtee sitä myöten astumaan.
Astuu, astuu sitä myöten, niin alkaa saari hänelle näkyä, josta paistaa
kuin tähti hänen silmiinsä. Kulkee yhä edellensä, kunne pääsee jo
saareen, niin näkee kauniit kullalta loistavat huoneet siellä ja käypi
niitä kohti aina pihaan asti. Meneepä pirttiin nähdäksensä, ketä siellä
eläisi, niin siellä nainen asuu kahden poikansa kera. He kerjäläistä
syöttävät, juottavat ja hyvänä pitävät kuin vierasta konsanaan, ja pois
lähtiessä vielä pojat kaimaavat häntä sillan korvaan matkalle. Kulkee
siitä ukko jäljellensä ja tulee mantereelle, niin lähtee linnoilla
käymään ja kävelee siellä kuninkaan pihoilla, ryötää.

Istuupa kuninkaan poika huoneensa ikkunassa katsellen rahvasta, mikä
liikkui linnan pihalla, niin keksi muiden seassa kerjäläisukonkin ja
kysyi häneltä: "Mistäpä, kerjäläinen, kävelet?" -- "Oi kuninkaan poika
armias!" vastasi kerjäläinen, "tietäisitkö, missä minä kävelin, et
enempää pirtissä istuisi." -- "No, missäpä kävelit?" kysyi taasen
kuninkaan poika. Virkkoi silloin ukko: "Läksin rantaa tästä sinun
linnoiltasi kulkemaan, niin näin kivisen sillan merelle päin menevän ja
sain sitä myöten kulkemaan. Kuljin, kuljin kotvasen, niin tulin
viimeiseltä meren saareen; saaressa talo oli ja talossa eläjät, äiti ja
kaksi poikasta, niin kaunista, niin kaunista, jotta:

    "Kädet kultaa kalvoisesta,
    jalat hopeiset polvista,
    päivyt paistoi päälaelta,
    kuutamoiset kulmaluilta,
    otavaiset olkapäiltä,
    tähdet taivon hartioilta.

"Siellä minua syötettiin, juotettiin jalosti, niinkuin sinuakin tässä
linnoillasi hyvänä pidettäisiin kaikenmoisella, ja lähtiessä vielä
poikaset kaimasivat minua matkalle."

Kuultua kerjäläisen pakinat juolahti jo kuninkaan pojan mieleen: eiköhän
se minun naiseni siellä elä poikinensa saaressa? "Jo on ajatteluttanut
minuakin", sanoi hän, "mikä sieltä tähden tavalla paistaa saaresta tänne
linnoilleni, vaan en tiennyt, ken siellä moisissa huoneissa asuisi.
Milläpä pääsisin nyt sinne, että saisin ne saaressa eläjät nähdä?" --
"Ka, hyvin voit päästä", sanoi kerjäläisukko, "kun lähteä haluttanee,
silta hyvä on, ettei toista mointa, minä oppaaksi lähden." Lähdettiin
siitä nyt siltaa myöten kulkemaan, kerjäläisukko juohatti, ja tultiin
yhtenä saareen. Näkee kuninkaan poika talon, niin pirttiin menee, siellä
terveykset laatii. On siinä, olettelee, niin saapi jo sanelemaan, kysyy
poikasilta: "Ka, miltä maalta te olette tähän sattuneet?" Sanoivat
pojat: "Ka, siltä maalta me olemme; kun olimme tynnyrissä, se rupeaa
kiveä vasten kolkuttamaan, ja me emme tiedä, missä me olemme, niin
rukoilimme Jumalata, jotta: Jumalaiseni, murota meiltä tynnyri! Hän
meitä auttoi silloin hädästämme, tynnyrin kupeet aukesivat, ja kun
katsoimme, olimme tämän saaren rannalla. Saimme siitä sitten rannitse
kävelemään ja pakisimme keskenämme, miten rupeaisimme autiosaaressa
elämään, niin hauki uiden tuli siihen rantaan ja käski meitä vatsaa
häneltä puhkaisemaan. Emme tahtoneet ensinnä häntä tappaa, mutta yhä kun
yllytti meitä, täytyi viimeinkin tehdäksemme kuten oli pyytänyt, ja
saimme hänen vatsastansa sinisen paikan ja säälitsän. Niistä meille apua
oli. Kun sivalsimme sillä hauen antamalla paikalla vain, niin heti
syntyi meille kaikki, mitä tässä olet nähnyt: kultaiset huoneet ja
kivinen silta."

Poikien puhumasta päästyä täytyi kuninkaan poika itkemään ja sanoi:
"Minä ne olen raatanut työt, minä sitä olen teidän vaivoihinne syynä; te
minun lapseni olette!" Menee siitä sitten poikien äitiä sepäämään,
sanoo: "Sinä olet minun naiseni, minä sinun miehesi, ja pojat samassa
minun ovat." Tuntee tuossa toinen toisensa, ja siinä ilo nousee moinen,
ettei voi virren veteä, saarnan sanoa. Sanoi siitä kuninkaan poika:
"Lähtekää nyt, poikani, pois minun linnoilleni, josta olette
syntyisinkin!" Ottaa naisensa ja poikansa kerallensa, ja lähdetään
yhtenä matkalle. Poika kormanostansa otti paikan ja sivalsi sillä
huoneita, niin samassa katosivat, ja siltaa myöten poikki merestä
päästyä sivalteli taasen siltaa sillä, niin sekin kohta hävisi. Siitä
perille kun tultiin, laadittiin heti pidot, kun nyt kuninkaan poika
naisensa ja poikansa oli löytänyt.

Alettiin sitten elää eletellä kuten muinoinkin. Päivä tuli, toinen meni,
ja rauha oli ja onnellisuus kuninkaan pojan kodissa. Vaan saivat pojat
kerran äidiltänsä kuulla heillä toisiakin velilöitä olleen, jotka
Syöjätär oli hukkaan saattanut, niin tuli pojille ikävä veljiänsä,
eivätkä viihtyneet sen kovemmin kotonansa, vaan rukoilivat alituiseen
äitiänsä: "Oi emomme, kantajamme, laske meitä velilöitämme etsimään!"
Äiti ei olisi luopunut ainoista lapsistansa, niin koki estää heitä
lähtemästä ja sanoi: "Elkää, poikaseni, semmoiselle matkalle lähtekö,
tulette vielä tuhoon." Mutta pojat yhä kiusaavat häntä eivätkä rauhaa
anna ennenkuin suostui viimeinkin laskemaan ja sanoi: "No, kun mielenne
hyvin laatii, niin menkäähän, poikaseni! Jumala matkallanne!" Pojat
silloin suorivat matkaamaan, ja äiti omista nänneistänsä lypsää maitoa,
josta laati heille rieskasen ja antaa lähtiessä evääksi. Lähtevät siitä
nyt astumaan, kulkevat kulkemistansa nuo ajat, nämät päivät, niin
muutamassa paikoin kiekki istuu kolven nenässä. Siltä nousee heillä
riita. Toinen sanoi: "Minäpä ammun tuon kiekin tuosta", ja ojensi
jousensa ampuaksensa. Mutta toinen kielsi häntä ja sanoi: "Ole
ampumatta, mitä sinä sitä ammut, kauniimpi se elossa on." Veli yhtä
hyvin rupesi jo laukaisemaan, vaan kiekki silloin virkkoi hänelle: "Eläs
ammu, poikaseni, vielä minä sinulle hyvää laadin!" Oudostui poika kiekin
puhetta ja alensi jousensa, vaan kohta katui taas sitä sanoen: "Mitäpä
hyvää hän minulle laatii!" ja ojensi uudellensa samaista kiekkiä. "Eläs
tapa noin kaunista lintua", sanoi taasen veli, niin ei ampunutkaan
toinen sillä kertaa, mutta siitä kiivastui kohta uudellensa ja ojensi
kolmannen kerran jousensa. Ikään olikin jo laukaisemaisillansa, niin
kiekki taasen puhui kolven nenästä: "Eläs ammu, poikaseni, minä sinulle
hyvää laadin!" -- "Mitäpä hyvää sinä minulle laadit?" sanoi poika, vaan
alensi kuitenkin jousensa. "Ka, et tiedä, mitä kulkiessasi sattuu",
vastasi kiekki kolven latvasta; poika ei enää viitsinyt häntä hätyyttää,
ja ampuminen jäi sillensä.

Saivat veljet taaskin matkaamaan. Kotvan aikaa kuljettuansa, tuli meren
ranta eteen, ja jäivät siihen tuumimaan. "Milläpäs tästä nyt poikki
pääsemme?" sanoi se ampuja-poika. "Se siitä nyt tuli", vastasi toinen
toimessansa, "miksipä, veli, kiekkiä hätyytit, enkö minä sinua
kieltänyt?" -- "Ka, minä hänet olisinkin ampunut, ellet sinä, pelkuri,
ollut kieltämässä", sanoi suutuksissa veli, "vaan tulkoonhan nyt
avuksemme, koska lupasi; kun lienee hyvä, saattakoon meidät merestä
poikki ja vieköön tästä toiselle rannalle."

Tuskin saikaan vielä sanoneeksi, kun kavahti kiekki taivaalta, lensi
leuhahti siihen, ja sanoi: "Nouskaa nyt, poikaset, selkääni istumaan,
niin saatan teidät meren poikki!" Pojat tekivät sen, ja kiekki läksi
heidän kera lentämään. Lensi, lensi, nousi, nousi aina taivaslakeen yhä
ja kysyi siellä heiltä: "Joko suurena on meri silmistänne?" -- "Ka, niin
on kuin puisen kate", sanoivat pojat, "sen suuruudelta vain näyttää
silmistämme." Kiekki silloin loihe sieltä alas ja paiskahti heidän kera
mereen, jotta kastuivat vähäsen; vaan siitä rupeaa nousemaan taas,
kohoaa ylemmäksi vielä kuin ensi kerralla ja sanoo selässänsä istujille:
"Suureltako nyt meri näyttää silmistänne?" -- "Niin on kuin seulan
suuruinen vain, sen kokoiselta meille näyttää", virkkoivat pojat
vapisten hänelle. Taukoaapa kiekki jo silloin ylenemästä ja paiskahtaa
uudellensa mereen, jotta pojat ihan umpipäähän menivät veteen; vaan
alkaa siitä taasen kohota taivaalle takaisin. Viimein tuiki ylhäälle
noustuansa kysyy taaskin selässä olijoilta: "Onko suurena nyt meri
silmistänne?" -- "Ei ole suurena", vastasivat pojat, "niin on kuin
riehtilä ikään, sen suuruudelta vain näyttää." Loihe silloin kiekki
kolmannesti mereen ja paiskahti vielä entistä syvemmälle, että tuli
pojille aina pahempi hätä; mutta ei kaukaa vedessä pitänyt, vaan nousi
lentoon taas, eikä kohonnutkaan sen kovemmin enää taivaalle, lenteli
alaitse vain ja kantoi pojat merestä poikki rannalle. Siihen heitti
heidät selästänsä hiekalle ja sanoi sille pojalle, kuka häntä ampua
yritti: "Sinä kun rupesit, poikaseni, minua ampumaan, minulla silloin
niin hirveä oli kuin sinullakin minun ensi kerran mereen
paiskahtaessani. Samatse kun toisen ja kolmannen kerran minua ojensit,
minusta silloin meni niin hirveäksi, etten nähnyt taivasta pääni päältä,
niinpä sinullekin kolmas mereenpaiskahdus oli hirvein kerta. Nyt olen
sanani teille täyttänyt, kun yli meren saatin, menkää nyt, kunne
mielenne laatinee!"

Poikarukat silloin läksivät itsepäällänsä vaeltamaan ja kulkivat kauan
aikaa outoja maita eksyksissä. Mennään, mennään, vaan ei tiedetä, minne
mennään. Muistuipa kuitenkin hauen antama säälitsä toiselle pojalle
mieleen, niin puhui siitä veljellensä: "Kun antoi säälitsäisen meille
hauki, sanoi ajallansa meille siitä hyvää olevan, niinpä ruvetkoon nyt
meitä hädästämme auttamaan!" Samassa otti säälitsäisen kormanostansa ja
työnsi vieremään. Sepä kun pääsikin liikkeelle, vieri, vieri edellä yhä,
ja he sen jäljessä kulkivat. Hyvän matkaa sillä tavoin mentyänsä tulivat
sakeaan männistöön, niin siinä istuu männyssä vaakalintunen, joka kysyy
heiltä: "Kunne menette, poikaseni?" -- "Menemme", sanoivat,
"vaakalintuseni, velilöitämme etsimään; etkö tiedä sinä, missä meidän
ovat veljemme?" -- "En tiedä minä, poikaseni", sanoi lintu, "vaan tästä
kun vähän matkaa menette, talo tulee, niin kun siinä kysytte, tietävät
ehkä sanoa, kussa veljenne ovat."

Pojat siitä kiittivät lintua neuvostansa, panivat säälitsäisen vieremään
ja kulkivat sen jälkiä edellensä, kunne tulivat neuvottuun taloon, johon
menivät pirttiin. Istuivat vähän aikaa pirtissä, niin kysyi emäntä:
"Kustapa, vieraat, olette?" -- "Olemme sieltä ja sieltä", sanoivat
pojat, "läksimme velilöitämme etsimään, ettekö tietäisi, missä he ovat?"
-- "Kyllä ovat varmaan tällä maalla teidän veljenne", virkkoi emäntä;
"seitsemän poikasta päivät joutsenina lentelee merellä, vaan vähän
matkan päässä on talo, niin siihen kun yöksi tulevat koolle, samassa
miehiksi muuttuvat jällensä. Kun nyt tästä siihen taloon kuljette, niin
sieltä ne löydätte." Sekös nyt poikia ihastutti, kun moisen puheen
kuulivat. Eivät malttaneet pitemmältä siinä talossa enää viipyä, vaan
heittivät jäähyväiset emännälle ja saivat säälitsäisen perästä
kulkemaan, kunne se edellä vieri. Sepä kohta taukosikin vieremästä, ja
kun katsottiin, siinä talo oli moinen, mikä heille oli neuvottuna.
Ollaan pirtissä, istutaan kotvasen, niin talon emäntä sanoo: "Mistä
olette, poikaseni?" -- "Ka, olemme", sanoivat pojat, "velilöitämme
hakemassa, puolen ikäkannikkaa olemme jo kulkeneet etsien heitä; joko
lienemme viimeinkin päähän päässeet?" -- "Jo olette, poikaseni, matkanne
päässä", vastasi emäntä, "veljenne päivät joutsenina merellä lentelevät,
vaan iltasella aina meille tulevat yöksi, heittävät joutsenen ketut
ulkona päältänsä ja astuvat miehinä pirttiin. Kun nyt pimeään saati
vuotatte, niin täältä ne löydätte; mutta elkää näyttäytykö heille,
muuten pakenevat heti, vaan jos satutte suojassa olemaan, kun tulevat,
pitää heti mennäksenne pihalle ja polttaaksenne joutsenen ketut, niin
siitä muuttuvat teidän veljenne ihmisiksi jällensä."

Sekös nyt taas emännän puhe ilahutti poikia. Pitivät siinä hänen
kanssaan pakinata vuottaen iltaa tulevaksi. Vihdoin illan pimetessä
kuulivatkin jo ikäänkuin tuulen huminan ilmassa, ja lintuparvi lentää
leuhahti pihalle, heittivät joutsenen ketut päältänsä ja tulivat
joukossa kaikki pirttiin. Siinä oudostuivat heti, sanoivat: "Jo on
maammon hajulla pirtti", ja saivat joka paikasta etsimään. Etsijät
veljet silloin olivat varoillansa ja menivät samassa ulos. Ottivat
siellä joutsenen ketut käsiinsä ja polttivat ne heti tuhaksi kuten akka
oli heitä neuvonut. Kävipä haju sieltä pirttiin, niin oudostuivat taas
pirtissä olijat sitä sanoen: "Minkätähden tässä karrelta haisee?" ja
kavahtivat pihalle katsomaan. Siellä kun näkivät kettunsa tuhkana jo,
säikähtivät kovasti ja juoksivat emännälle sanomaan: "Mikä kumma tuli,
emäntäisemme, kun meiltä ketut poltettiin?" Samassa tulivat etsijät
veljetkin pirttiin, niin kääntyivät toiset heihin päin ja sanoivat:
"Minkälaisetpa te olette miehet, kun kettumme poltitte?" -- "Ka,
sellaiset me olemme", vastasivat toiset, "kun olemme teidän veikkojanne;
puolen ikäkannikkaa olemme jo vaeltaneet teitä etsimässä, vaan nyt
löysimme viimeinkin." No, ruvetaan siinä nyt tunnustelemaan,
tiedustelemaan, niin tuntevat viimein toinen toisensa ja syleilevät
iloissansa. Saapi toinen toisellensa vaiheitansa kertoilemaan, niin
kului se yö haastellessa, kunne päivä valkesi. Heittivät siitä
jäähyväiset emännälle ja läksivät kaikki yhtenä matkaamaan kotiinsa.
Lähtiessä ottavat etsijät veljet äitinsä leipoman eväskakkaran esiin ja
tarjoavat toisille, sanoen: "Ottakaapa tätä maammon-maitoista rieskaa
suuhunne!" Toiset ottivat sitä maistaaksensa ja sanoivat veljillensä:
"Jop'on aikaa kotvanen, kun on maammon-maitoista rieskaa saanut
maistella, onpa pitänyt lähteä maammon maidon maistamatta." Pantiin
siitä säälitsäinen vieremään ja kuljettiin sen jäljessä aina kuninkaan
linnoille saati, jossa nousi ilo moinen, ettei voi suulla sanoa.
Kuningas ihastuu niin, ettei tiedä kunne saada iloissansa, ja linnoilla
laadittiin kotiintulopidot, joita kesti monta päivää pääksytysten. --
Sen pituinen se.


SAARESSA ELÄJÄT

Oli ennen kolme sisarta, kylyssä työtä tekivät, niin nousi heidän
keskenänsä pakina. Vanhin sisar sanoo: "Kun minut kuninkaan poika
ottaisi naiseksensa, niin kolmesta pellavankuidusta koko linnakunnalle
paidat laatisin." Keskimmäinen sisar sanoo: "Kun minut kuninkaan poika
ottaisi akaksensa, niin kolmesta vehnänjyvästä linnakunnalle leipää
laatisin kyllälteen." Kolmas sisar sanoo: "Kun minut kuninkaan poika
ottaisi, niin minä kolmesta vatsan väestä yhdeksän poikaa saisin."

Kuninkaan poika kuunteli heidän puhettansa ja sanoi itseksensä: "Kuka
heitä ottaa, kaikki ovat hyviä? Vaan onhan linnassa vaatetta ja leipää,
sen otan, joka kolmesta vatsan väestä yhdeksän poikaa saapi." Sen otti
nuorimman sisaren ja vei linnaansa. Elettiin, oltiin siinä, kunne naisen
saattoi kohtuiseksi. Tuli jo lapsen saanta-aika, niin sanoi nainen
miehellensä: "Mene, käy apulaista kylästä, minä lähden lasta saamaan."
Siitä kun läksi mies matkalle, tulee nainen vastaan, sanoo: "Kunnes
menet, mies?" Sanoo toinen: "Apulaista läksin saamaan, naiseni lapsia
saapi siellä kotona." -- "Ota minut!" sanoo nainen. No, mies otti hänet,
ei tuntenut; se olikin Syöjätär, kehnon akka. Siitä kun tultiin
linnoille, kuninkaan poika työnsi sen Syöjättären kylyyn, vaan itse meni
pirttiin. Mitäs siitä? Nainen kun sai kolme poikaa, Syöjätär varasti
lapset, pani kolme hurtan pentua sijaan ja meni siitä kuninkaan pojan
luokse pirttiin. Kuninkaan poika siellä pastieroitsee lattialla ja
viheltelee hyvällä mielin. "Onpa", sanoi Syöjätär, "mitä hyvällä mielin
olla, kun kolme hurtan pentua sai naisesi sinne." -- "Lähden, katson",
sanoo mies ja menee samassa kylyyn. Tulee naisensa luokse ja katselee,
niin totta on Syöjättären puhe, hurtan pennut ryömivät lattialla. Sanoo
siitä naisellensa: "Nyt minä sinut tapan." -- "Elä tapa", rukoili
nainen, "annahan, saan toisen kerran vielä."

No ei tappanut, jätti eloon naisensa. Elettiin siitä, oltiin aikaa taas,
niin sai toisen kerran se nainen kohtuiseksi. Tulee lapsen saanta-aika
hänelle, niin käskee miehensä apuvaimon saantaan kylään kuten
viimeissäkin kertana. Lähtee mies silloin kotoa, niin tulee se sama
Syöjättären akka vastaan, joka viimeinkin, eikä tuntenut hän sitä.
"Kunne menet, mies?" kysyi eukko. "Läksin", vastasi mies, "lapsen ämmää
etsimään, naiseni lapsen saantaan meni saunaan." Akka sanoo: "Ota
minut!" Toinen otti ja vei Syöjättären kotiinsa naisellensa avuksi. No,
eipäshän mitään; nainen kun sai kolme poikaa siellä, Syöjätär ne otti,
varasti häneltä, ja pani kolme sianporsasta sijaan. Meni siitä miehen
luokse, sanoi: "On miehellä, mitä hyvällä mielin olla, kolme
sianporsasta sai nainen saunassa." -- "Menen, katson", sanoi kuninkaan
poika ja läksi itse saunaan. Sielläpä sianporsaat ovat lapsina taas,
kuten oli sanottu. Kuninkaan poika siitä tuli pahoillensa hyvin ja puhui
naisellensa: "Miksi sinä kolme poikaa lupasit saada ja sian porsaat
teit? Minä sinut tapan nyt." -- "Elä tapa", virkkoi nainen, "saan
kolmannen kerran vielä, tapa sitten."

Taas elettiin, oltiin kotvasen yhtenä, niin sai jo nainen kolmannen
kerran kohtuiseksi. Kantoi aikansa kohtua, kunne taasen saanta-aika
tuli, niin samatse miehensä pani apulaista saamaan kylästä. Mies kun
läksi matkaamaan, hänelle kävi samoin kuin ennenkin: Syöjättären taaskin
kohtasi tiellä ja vei naisensa luokse saunaan. Mutta nainen oli
varoillansa jo, kun tunsi Syöjättären; sai kolme poikaa entiseen
tapaansa, niin yhden pojan palmikoihinsa peitti ja toiset kaksi vain
kehnon akalle antoi. Se varasti ne pojat taas ja pani rakkikoiran pentua
kaksi sijaan. Tuli kuninkaan poika saunassa käymään, niin näki pennut
siinä ja sanoi: "Käkesit kolme poikaa saada, rakkikoirat sait; nyt minä
sinut tapan." Siitä pani hänet rautapuolikkoon ja työnsi merelle;
rakkikoiran pennun yhden antoi toveriksi vain, mutta nainen salaa otti
sen palmikoihinsa peitetyn poikansa keralle. Heitä tuuli siellä kanteli,
mihin lienee kannellut, kunne vei maan rannalle. Tulipa pojalle ikävä
puolikossa, alkoi pyrkiä pois sieltä ja sanoi äidillensä: "Potkaisen,
maammo, puolikon halki, niin maalle pääsemme." -- "Elä potkaise, missä
lienemme, vaivumme mereen", sanoi äiti. No, ei potkaissut poika, ja
tuuli kuljetteli heitä taas, minkä aikaa lienee kuljetellut, kunne taas
matalalle ajoi. Tunsi poika, jotta puolikko vierittelekse, niin ei enää
antanut aikaa, vaan potkaisi pohjan puolikosta, ja noustiin siitä
maalle. No, hyvä muuten olisi, vaan on vilu heillä semmoinen, eikä ole
suojaa missä eläisi. Alkaa poika rukoilla Jumalata, sanoo: "Oi
Jumalaiseni, anna huonetta, missä eläisimme!" Tuskin sai vain
sanoneeksi, niin tuossa paikassa syntyi heille asunto siihen ylen hyvä,
seinätkin olivat näädän hännillä sammalletut; ja pihalle kasvoi
semmoinen puu, että siitä oli leipä sekä särvin ja kaikki mitä vain
tarvitsi. Poika taas rukoilee Jumalata, sanoo: "Suolainen on vesi
meressä, ei voi juoda sitä, anna meille kaivo, mistä veden saisimme!"
Siihen tuli silloin kaivo semmoinen, ettei maalla mointa; puolessa oli
vesi, toisessa mesi, ja kultaiset laidat suulla.

Poika siitä sanoo, kun elämään päästiin: "Vuota, maammo, niin lähden,
katson, missä paikoin olemme, maallako vai saaressa, kun meidän luonamme
ei käy rahvasta." Läksi katsomaan, niin meren näki joka haaralta, jos
minne olisi silmänsä luonut, ja rukoili taas apua Jumalalta, sanoen:
"Meren saaressa olemme; anna, Jumalaiseni, silta, mistä maalle
pääsemme!" Siihenpä tulikin semmoinen silta, rautainen, luja, ettei
kuninkaalla parempaa, silmänräpäyksessä ilmestyi se siihen. Matkaa
huomenna kolme kiertolaista meren rannetta, niin näkevät sen sillan
siinä ja sanovat: "On saarella eläjä, kun on tuommoinen silta tuossa,
lähdemme katsomaan." Naisen poika katsoo ikkunasta ja näkee miesten
tulevan, niin meni vastaan heille ja saattoi pirttiin. Siellä syötti,
juotti heidät hyvästi, näytti puun, kaivon ja kaikki, miten he siinä
elivät; ja kun läksivät kiertolaiset pois, niin kaimasi heitä pihalle ja
sanoi siellä rakkikoirallensa: "Saata kuninkaan linnaan nämä miehet."
Koira saattoi kuninkaan kotiin kuten käsky oli. Menivät kiertolaiset
siellä linnaan, niin kuninkaan poika pani syömään, syötti kiertolaiset
kuin ainakin. Kun sai syöttäneeksi, sanoi: "Sanokaas, miehet, tarina,
mitä näette siellä maailmaa kulkiessanne." Miehet sanoivat: "No, me
osaamme tarinan sanoa: eilen kun salmen korvasta kuljimme, asunto oli
siinä semmoinen kuin teidänkin linnanne, ja poika eläjänä siellä
maammoinensa." Kuninkaan poika heti sanoi: "Minä huomenna lähden
katsomaan." Mutta hänellä oli Syöjättären tytär naisena -- oli näet
toisen vaimon ottanut -- niin se kielsi lähtemästä, sanoi: "On
minullakin kolme kultaista sikaa sileässä nurmessa, lakeassa pellossa,
ne ovat vieläkin kummemmat." Kuninkaan poika sen kun kuuli, lupasi
niitäkin katsomassa käydä, ja nainen tyytyi siihen.

Rakkikoira silloin pyörähti kotiinsa isännälle sanaa viemään. Kysyttiin
häneltä, mitä kuninkaan linnassa kiertolaiset haastoivat, niin sanoi
siihen: "Niin kiittivät meidän paikkaa, kuninkaan poika käkesi käydä
huomenna katsomassa, vaan kuninkaan miniä sanoi vielä siat semmoiset
olevan, että niissä enempi vielä oli katsomista." Sanoi poika: "Lähden,
käyn ne siat sieltä, niin pääsee kuninkaan poika meillä käymään." --
"Hyvä olisi, kun saisit", arveli äitikin, ja poika läksi, ne siat kävi
pois sieltä ja toi kotiinsa.

Matkaa huomenna kuusi kerjäläistä rannitse, näkevät sillan saarelle
menevän ja kulkevat sitä myöten edellensä, kunne taloon tulevat. Siellä
naisen poika taas syötteli, juotteli heitä niinkuin eileisiäkin miehiä
ja näytteli kaikki, mitä talossa oli, sen ruokaa kasvavan puun ja
kultalaitaisen kaivon. Aikansa talossa oltua läksivät kerjäläiset pois
matkaamaan, niin poika rakkikoiransa taas käski heidän kanssaan
linnoille menemään, jotta saataisiin kuninkaan kodista sanomia kuulla.
Se saattoikin miehet aina perille saati, jossa haastoivat kaikki, mitä
saaressa näkivät. Istuu kuninkaan pojan akka, kuuntelee puhetta, niin
sanoo siitä miehellensä: "On minulle vielä isommat kummat, kuusi
kultaista oritta sileässä nurmessa, lakeassa pellossa, ne vasta kummat
ovat." Kuninkaan poika silloin laittoi kerjäläiset pois ja käkesi
huomenna katsomaan kumpaakin. Rakkikoira kuunneltuansa puheet pyörähti
ikkunalta pihalle, meni kotiinsa ja haastoi, mitä linnassa pakistiin.
Poika siihen sanoo: "Lähden, maammoseni, käyn pois orit, niin joutaa
kuninkaan poika meille tulemaan." -- "Hyvä olisi, kun saisit", myönnytti
äiti; ja poika siitä kävi orit pois ja toi kotiinsa.

Huomenna matkaa yhdeksän kerjäläistä sitä samaa rantaa myöten, tulevat
siltaan taas ja kulkevat sitä myöten saareen, jossa naisella ja pojalla
talo oli. Heitä siellä kohdellaan samoin kuin edellisiäkin, ja
rakkikoira saattaa heitä taas kuninkaan linnaan. Haastelevat miehet
kuninkaan pojalle saaressa näkemänsä, niin alkaa hänen mielensä tehdä
saaressa käydä katsomassa. Mutta akka istuu siinä, kuuntelee miesten
pakinaa ja sanoo: "On minulla vieläkin kummemmat, kahdeksan kultaista
poikaa sileässä nurmessa, lakeassa pellossa, suuren kiven reunalla
makaavat, punaisella veralla katetut, ne vasta katsottavia ovat."
Rakkikoira samassa ikkunan takaa pyörähti kotiinsa ja kertoi siellä,
mitä linnassa oli puhuttuna. Sanoo poika taas: "Lähden, maammoseni, käyn
pois ne pojat sieltä." -- "Hyvä olisi, kun saisit", sanoi äiti, "vaan et
niitä saa ennenkuin minä sinulle eväät laitan." Lypsi nännilöistänsä
rieskan, teki siihen vehnäjauhoista kahdeksan kakkaraa ja neuvoi matkaan
lähtijätä: "Pojat kun löydät, pane kakkara kullekin suuhun, äsken
havaitsevat." No, hän meni, se poika, sinne, pani jokaiselle rieskan
suuhun ja sanoi: "Viikon makasitte, veljet, nouskaa pois!" Kaikki
silloin havaitsivatkin unestansa, katsoivat päivää ja sanoivat: "Viikon
makasimme, päivä jo on ylhääksi noussut." -- "Oi veljeni!" virkkoi
nostattaja, "olisitte viikommankin maanneet, minä kun en olisi tullut,
jo on vuosia siitä kun nukuitte." -- "No, kunnepa nyt menemme, kun
jalkasille pääsimme?" -- "Astukaa jäljessäni kaikki", sanoi poika ja vei
veljet kotiinsa; ne kaikki kaunista, vahvaa miestä olivat kasvaneet.

Tulipa kuningas kiven kupeelta poikia katsomaan, mimmoisia nuo ovat,
niin tääll'ei mitänä. Siitä jo sydäntyi vaimoonsa, tuli kotiinsa ja
sanoi: "Sinä jo kolmasti minua valehdellut olet, mikä sinä olet? Lähden
saaresta kerjäläisten sanomaa linnaa katsomaan." Nainen vielä koki estää
häntä menemästä, vaan kuninkaan poika ei ollut hänestä ollaksensa,
heitti samassa kotinsa ja läksi matkalle. Tulee sillalle, niin jo pojat
näkevät hänet, kaikki yhdeksän tulevat hänelle vastaan ja vievät
kantamalla kotiinsa. Panevat siellä ruoalle heti ja syöttävät, juottavat
kaikenmoisella. Kysyy kuninkaan poika heiltä: "Mistä teillä tämä näin
hyvä eläntä on ja niin paljon eloa?" Akka, poikien maammo, istuu
karsinassa, kuulee kysymyksen ja haastaa kaikki tapauksensa. Kuninkaalle
siitä jo menee mieleen: tässä tämä onkin minun vaimoni. Vaan ei virka
mitään, lähtee kotiinsa ja käskee piikojen sauna panna lämmetä.
Kynnyksen viereen kaivatti kuopan, panetti sydämen varia kiviä täyteen
ja veran päälle, jott'ei mitään näkyisi.

Sauna kun oli lämmitetty, vietti sitten vaimonsa kylpemään. Astuu
kuninkaan pojan puoliso saunatietä, hyppii, hyppii niinkuin ainakin
hyvällä eläjä, ja kun tulee saunan ovelle, hyppää taas kynnykseltä
veralle, mutta verka petti, ja hän putosi samassa tuliseen kuoppaan.
Siellä paloi, kaikki kärventyi se Syöjättären tyttö palkaksi hyvistä
töistänsä, eikä sen kovemmin nähtynä häntä. Vaan kuninkaan poika läksi
huomenna naistansa ja poikiansa kuusilla rattailla saaresta käymään ja
toi ne kotiinsa kaikki. Siellä eletään vielä tänäkin päivänä. -- Sen
verta sitä tarinaa.


TYNNYRISSÄ KASVANUT POIKA

Kuninkaan poika ennen läksi kaupungista maalle kävelemään, talonpojan
tyttöjä katselemaan. Oli sitten muutamalla leskellä kolme tytärtä,
kaunista hyvin ja sievää. Menipä kuninkaan poika saunan seiniviereen,
jossa tiesi tytärten sisällä olevan, kuuntelemaan, mitä he haastaisivat.

Tytöt paraallansa pakinassa. Nuoremmat sisaret kysyivät vanhimmalta:
"Mikä työ sinusta paraitse käypi?" Vastasi tämä: "Minusta käypi se työ
paraitse: yhdestä ohran jyvästä teen kaikenlaista syömistä ja juomista."
Kysyttiin keskimmäiseltä sisarelta: "Mikäs työ sinusta, sisko, käypi
parhaittain?" Hän vastasi: "Minusta se työ syntyy sievimmästi: yhdestä
pellavan kuidusta teen kaikenlaiset sulkut ja silkit." Kysyttiin
viimeksi nuorimmalta: "Mikäs työ sinusta parhaittain käypi?" Vastasi
hän: "No, minä nyt en muusta työstä pidä kuin: kolme kertaa saan poikia,
kolme poikaa kustakin vatsan väestä, joilla

    "kuu kupeesta kuumottavi,
    päivyt ompi päälaella,
    kädet on kultaa kalvoisesta,
    jalat hopeiset polvista."

Kuninkaan poika pani sen mieleensä: "Se minun on, kuka semmoisia poikia
tekee", ja meni kotiinsa, jossa ilmoitti asian vanhemmille. Oli siinä
sitten kuninkaan linnassa vanha lapsen-ämmä, joka toivoi tytärtänsä
kuninkaan pojalle morsiameksi. Vaan kuninkaan poika siitä ei huolinut
eikä totellut vanhempiansa, jotka eivät olisi suvainneet hänen niin
alhaisesta säädystä naivan. Hän nai lesken tyttären. Kun sai morsian
kohdulliseksi, tuli kuninkaan pojan vuoro mennä sotaan. Sillä aikaa
vaimo poiki, ja käytiin se sama vanha ämmä pesemään. Sepä kantoi
kuninkaan pojan naiselle vihaa, toi kolme koiranpentua mukanansa, vei
pojat pois, minne lie vienyt, ja jätti koiranpennut sijaan.

Tuli mies sodasta kotiin, niin sanoo heimokunta: "Tuhottava on naisesi,
kun koiranpentuja tekee kuninkaalliseen sukuun." Ei tuhonnut mies
kuitenkaan, arveli: "Annahan, tekee toisen kerran vielä." Aikaa
vietellen tuli taasen kuormilliseksi nainen, ja kuninkaan pojan niin
ikään tuli sillä samalla aikaa vuoro sotaan lähteä. Mitäs ollakaan? Kun
sai nainen taas pojat, se samainen ämmä käytiin pesemään. Hän toi kolme
koiranpentua muassansa, jätti ne siihen ja pojat vei kerallansa. Mies
kun tuli kotiin, sanoivat taas heimolaiset: "Tuhoa pois vaimosi,
häpäisee koko kuninkaallisen suvun." Ei hennonut kuninkaan poika tappaa
naistansa kuitenkaan, päätti säästää vielä häntä, kunne kolmannesti
lapsia saisi, eikö tuo viimeinkään tapaansa muuttaisi.

No, meni aikaa taas äijän, niin nainen vielä kävi kohdulliseksi, ja
miehen samalla aikaa tuli lähteä taas sotaan. Syntyi naiselle miehen
poissa ollessa niin ikään pojat, ja entinen ämmä käytiin nytkin
pesemään. Mutta nainenpa ei ilmaissutkaan kuin kaksi poikaa, kolmannen
rintojensa alle peitti, niin akka ne kaksi poikaa vain sai, kolmatta ei
tiennyt kaivatakaan. Mies kun palasi taasen sodasta, sanottiin hänelle:
"Ei nyt tehnyt kuin kaksi koiranpentua vain sinun naisesi, nyt se pitää
tuhota." Vaan ei sittenkään hän häntä tuhonnut; pani tyhjään tynnyriin
ja työnsi mereen. Nainenraukka kuitenkin vei sen yhden pojan rintojensa
alla kerallansa, ei näyttänyt kellekään.

Ajeli siellä se tynnyri, ajeli viikon aikaa aaltoloita, jotta jo tuli
ahtaaksi kahdelle. Sanoi poika äidillensä: "Oi äitiseni, minä potkaan
tynnyrin halki." -- "Elä potkaa", kielsi äiti, "veden varassa olemme."
No, ei potkaissut poika, totteli äitiänsä. Oltiin vielä siellä, oltiin
viikon aikaa, ja tynnyri kävi aina ahtaammaksi, -- yhähän se poika
kasvoi kasvamistansa. Sanoi siitä niinkuin viimeinkin: "Potkaan pohjan
tynnyristä." Ei hän sillä kertaa kuitenkaan saanut maammoltansa vielä
potkaista; vaan tuli aikaa myöten tynnyrissä asuminen vielä sittenkin
ahtaammaksi, niin sanoi jo kolmannen kerran: "Potkaan tynnyrin, maammo,
halki." No, äiti kun tunsi tynnyrin kahdapäin heiluvan, siinä vain
jylkyttävän, arvasi jo matalalla oltavan ja sanoi pojalle: "Potkaa,
poikaseni, kun potkaat, ei tässä meille muustakaan apua tule."

Poika silloin yhden kerran kun ojensihe vain, niin tynnyrin pohja oli
auki, ja he siitä maalle pääsivät. Kävelivät rantaa yhtenä, niin kysyi
poika maammoltansa: "Mitä me ensimmäiseksi tarvitsemme?" Äiti sanoi:
"Asuinpaikkaa." Poika siitä astuu edellä, näyttelee maammollensa tietä.
Tultiinpa aukealle paikalle, semmoiselle kauniille kunnaalle, niin poika
siinä sieppasi silkkihuivinsa ja huiskautti sitä, niin heille siihen
ilmestyi asunto moinen kuin kuninkaankin linna on.

Saatiin siinä nyt elämään, niin äiti rintamaidostansa teki yhdeksän
kakkaraa, paistoi ne kypsiksi ja asetti pöydälle jäähtymään. Astuipa
samassa kahdeksan urosta, vahvannäköistä, maantietä myöten kohti taloa,
niin huoneessa olijat kun näkivät ne, luulivat heitä voroiksi ja
pakenivat kiukaan taakse piiloon. Miehet kun tulivat tupaan ja näkivät
kakkarat pöydällä, rupesivat maistelemaan niitä, sanoivat: "Täss' on
yhdeksän kakkaraa, meitä vain kahdeksan miestä, missä meistä on yksi?"
Se mies silloin ilmaisihe sieltä kiukaan loukosta ja sanoi: "Tässä
minäkin olen." No, toisille hyvä mieli, kysyivät: "Missäs meidän on
maammomme?" Veli samassa neuvoi heille maammonkin sieltä piilopaikasta,
ja siitä nousi semmoinen ilo, jott'ei maahan laskettu äitiä.

Tuli sitten muudan pakitsija siihen heidän taloonsa ja pakkosi ikkunan
takana Jumalan nimeen. Pojat käskivät hänet heti tupaan, syöttivät
siellä, juottivat miestä hyvästi, ja seulan hopeata antoivat lähtiessä
apua. Puisteltiin näet huivia vain, niin tavarata saatiin jos
minnäköistä. Ukko läksi siitä ja tuli kuninkaan linnaan. Siellä kuningas
kysyy häneltä: "Eikö sinulla, ukkoräivä, muita paikkoja ollut pakota,
kun tänne tulit?" Ukko vastasi: "Jo minä olen paremmissakin paikoissa
käynyt, saatikka täällä." -- "No, missä?" -- "Korvessa tuolla", sanoi
ukko, "on semmoinen linna, jotta kyllä näyttää." Pyrki kuningas
katsomaan sitä, ja ukko pantiin liehtariksi. Tultiinpa likelle taloa,
niin äiti sanoo pojillensa: "Isänne tulee." Pojat silloin hyppäsivät
vastaan kaikki, nostivat kuninkaan koholle ja kantoivat käsillänsä
pirttiin. Siellä tulee nyt kaikki ilmiin. Kuninkaan poika pyytää naista
uudellensa lähtemään hänen linnaansa; vaan eihän se nainen sinne
lähtenyt, kun oli toinen akka siellä. Oli näet se pesijä-akan tytär
kuninkaan pojalla vaimona. "No, ei se kaukaa siellä asu", virkkoi
kuninkaan poika, meni heti kotiinsa ja otti sen pesijä-akan tyttären ja
solmesi parhaan orinsa häntään. Ori kun laskettiin juoksemaan, se meni
sitä kyytiä, jotta siell' on tänäkin päivänä. Mutta kuninkaan poika otti
entisen naisensa ja poikansa luoksensa, ja elettiin siinä hyvänä. -- Sen
pituinen se.



KÄSITÖN NEITI


NEITONEN KUNINKAAN SADUSSA

Oli ukko ja akka, joilla oli kaksi ylen kaunista ja siivoa lasta, toinen
poika, toinen tytär. Ukko kun oli vanha, kävi äkisti sairaaksi ja kuoli.
Kohta miehensä kuoltua rupesi akkakin posimaan ja kävi huonoksi jo, että
tunsi loppunsa lähestyvän, niin varoitti kuolinvuoteelta lapsiansa ja
sanoi: "Eläkää, lapseni, hyvästi keskenänne, minusta jo aika jättää!"
Tuskin saikaan äiti jäähyväiset sanoneeksi, niin se jo kuoli, ja poika
ja tytär jäivät vanhassa kodissansa taloutta pitämään, elivät hyvässä
sovussa keskenänsä ja tulivat hyvästi toimeen.

Vaan tulipa aikojen kuluessa veljelle kuitenkin ikävä, ja alkoi laatia
mielensä naimaan. Kävi siitä siskonsa puheelle ja sanoi: "Siunaa minua,
siskoni, matkalle, olisi kosintaan lähteminen." -- "Ka, nai sinä,
veljeni, nai", kehoitti sisar veljeänsä ja toivotti onnea matkalle. Veli
silloin heitti sisarellensa jäähyväiset ja sai sitä tietänsä matkaamaan.
Sielläpä sattui Syöjätär tulemaan pojalle naiseksi, vaan se kun ei
tuntenut häntä, otti Syöjättären luoksensa ja toi kotiinsa. Elettiin
siinä nyt muutaman aikaa hyvästi yhtenä, ettei paremmasta apua. Veljellä
vaikka oli nainen, piti sisartansa yhtä rakkaana kuin ennenkin ja antoi
hänen taloa hoitaa ja emännöidä kuten hyvänsä tahtoi. Sepä ei ollut
Syöjättären mieleen, vaan alkoi pistää vihaksi, ettei hänelle annettu
emännyyttä. Kerran sitten laati veljen mieli metsälle, niin meni
lähtiessä sisarensa puheelle ja sanoi: "Siunaa minua, siskoni, matkalle!
Lähden vähäksi metsällä käymään." -- "Ka, mene sinä, veikkoni, mene",
vastasi sisar, ja niin läksi veli metsälle sanomatta naisellensa mitään.
Siitä suuttui taas Syöjätär vielä pahemmin, kun ei poika metsälle
mennessänsä virkkanut hänelle sanaakaan, ja piti siitä sisarelle vihaa.
Mitäs ollakaan; miehensä metsällä ollessa meni Syöjätär navettaan,
tappoi siellä lehmät, lampaat, hevoset ja kaikki, ja kun keksi miehensä
kotiin tulevan, juoksi veräjälle vastaan heti ja sanoi: "Kysy vastakin
siskoltasi siunausta, nyt hän poikessa ollessasi tappoi lehmät, lampaat,
hevoset ja kaikki, mitä talossa oli." -- "Tappakoon!" vastasi poika,
"omansapahan olivat", eikä pitänyt asiasta mitänä.

Kului aikaa vähäsen, niin poika samatse meni metsälle ja pyysi
sisareltansa siunausta, vaan naisellensa ei virkkanut mitään. Nainen
silloin menee ja astiat kaikki murottelee paloiksi. Tuohisen, lusikan ja
ropeen vain jättää ehyiksi, ja kun poika metsältä palaa, käypi tielle
häntä vastaan ja sanoo: "Kysy vastakin siskoltasi siunausta, nyt hän
astiat murotteli kaikki, ei muuta kuin tuohisen, lusikan ja ropeen vaan
jätti särkemättä." Ei poika vielä ollut asiasta millänsäkään, sanoihan
vain: "Murottakoon, omansapahan olivat."

Meni taas muutama päivä, niin poika samatse kävi sisarellensa sanomassa
jäähyväiset ja meni metsälle entiseen tapaansa, jott'ei naisellensa
virkkanutkaan. Tämäpä sillä aikaa pojan sai, niin tappoi sen polvillensa
ja miehensä metsältä palatessa syytti senkin sisaren päähän ja sanoi:
"Semmoinen sinulle on siskosi siunaus, nyt hän ainoan poikasi tappoi,
jonka poikessa ollessasi sain." Siitäkös nyt veli suuttui sisareensa
viimeinkin, kun luuli hänen lapsen tappaneen, ja arveli suruissansa:
"Kuinka häntä nyt kurjaa rangaista, tappaako, yön selkäänkö panna, kun
se semmoisia rupeaa laatimaan?" -- "Kyllä siihen keinon keksimme",
lausui nainen, "lähdemme yhdessä marjaan, niin siellä häneltä kädet
katkaisemme ja heitämme semmoisena metsään." Mies ei voi siihen mitään
virkkaa, niin on nyt paha mielestä, antaahan akallensa vallan, ja
soudetaan kolmen hengen saarelle marjaan. Poimittiin siellä sitten,
minkä aikaa lienee poimittuna, niin sanoi veli sisarellensa: "Käännypä,
sisko, rantaan, vene jäi maalle vetämättä, ken tiesi, sen tuuli vie."
Sisar kohta kävikin veljensä kera rantaan ja vetäisi vähän venettä, vaan
veli samalla sieppasi kirveensä ja lyödä rapahutti häneltä veneen
laidalla kädet poikki. Siihen jätti sitten tyttöraukan autiosaareen
käsittömäksi ja itse souti naisensa kera kotiinsa.

Ei auttanut sentähden tyttöparankaan yhteen kohti jääminen, kun vielä
hengissä oli, vaan läksi suruissansa saaren alaa kulkemaan ja käveli
metsää sinne tänne eksyksissä. Viimein, kotvan aikaa kuljettuansa, tuli
kaunis satu eteen, kaikenlaisia hedelmäpuita täynnä, niin tyttö meni
siihen aituukseen ja istuihe puiden siimekseen lepäämään. Siinä eli
sitten monta päivää siinä puun juurella, nälkä jos tuli, appoi suullansa
mesimarjasia ympäriltänsä, ja linnut kun hedelmiä puusta söivät, hän
niitä kettuja, joita sieltä maahan loivat, kyntymäisillänsä nokki ja
niillä elätti henkensä. Sepä olikin kuninkaan pojan satu, johon tyttö
oli joutunut ja jossa nyt marjojen syömisellä eleli. Muutamana yönä
näkee kuninkaan poika unia, on muka siinä sadussa kävelevinänsä ja
löytää sieltä kauniin neitosen. Herättyä aamusella juohtui uni hänen
mieleensä, ja lähtee kohta katselemaan satuansa, jossa ei hyvään aikaan
ollut käynytkään. Sinne kun tuli ja sai puistossa kävelemään, niin
samassa näki puiden siimeksessä istuvan nuoren neitosen, joka välistä
aina appoi marjasia suullansa. Oudostui kuninkaan poika sitä, kuka se
hänen sadussansa istuja oli, laati tytölle nöyrät terveiset ja kyseli:
"Käsitönkö, korvitonko, silmitön, kuuro vai mitön sinä, tyttö kulta,
olet, kun tähän olet istumaan jäänyt?" Tyttö kun keksi kuninkaan pojan,
pelästyi pahanpäiväiseksi eikä juljennut virkkaa mitään, vaan vetäytyi
puiden alle piiloon. Menipä kuninkaan poika likemmäksi ja katseli
tarkemmin neitiä, niin jo tunsi hänet siksi, minkä unessa oli nähnyt; ei
olisi mitön, kaunis on muuten ja sorea, vaan kädet ovat tyttöraukalta
poikki, ja surulliselta näyttää. Rupesi siitä nyt kauniisti
puhuttelemaan tyttöä, niin tämäkin vähitellen rohkeni ja kertoi hänelle,
miten käsittömäksi oli tullut ja eksyksissä sitten siihen satuun
joutunut.

Tyttären kertomasta päästyä astui kuninkaan poika ihan luokse ja sanoi:
"Voi tyttökulta, miten olet vaivaa paljon kärsinyt; tules minulle, niin
vien sinut kotiini ja otan naisekseni." Mutta neiti vastasi: "Elä sinä,
kuninkaan poika, minua härsytä, et sinä totta puhu kumminkaan." -- "Ka,
totta ainakin puhun", sanoi kuninkaan poika, "tule sinä vain, tyttöseni,
minulle, tule!" Neiti yhä vielä empi lähtiessänsä sanoen: "Ellös,
kuninkaan poika, minua raukkaa härsyttäkö." Mutta toinen aina houkutteli
ja rukousti, kunne läksi tyttö kuin läksikin; ja kuninkaan poika kantoi
sen käsittömän neitisen kotiinsa. Linnoille tultua meni sitten
vanhempiensa puheelle ja sanoi: "Siunatkaa minua, isäni ja äitini,
naimaan, kun minulle Jumala näin kauniin morsiamen soi." No, eihän
muuta, vanhemmat kun näkivät tyttären, että se oli kaunis ja muutenkin
käytökseltänsä soma, suostuivat poikansa naimisiin; linnoilla laadittiin
häät, ja kuninkaan poika nai sen käsittömän tyttären, jonka sadustansa
oli löytänyt.

Elettiin sitten kotvan aikaa onnellisina, ja kaikki linnan väki
ihmetteli nuoren naisen kaunista ja sievää käytöstä; niin ihanaa ja
sulomielistä naista ei oltu linnoilla konsaan nähty, se vain, että oli
raukka käsitön. Tulipa kerran sitten kuninkaan pojalle tärkeitä asioita,
että täytyi toiselle linnalle lähteä kaupalle ja jättää nuori naisensa
kotiin, vaikka ikään oli kuormillisna. Matkallansa sattui hän tulemaan
siihen taloon yöksi, kusta naisensa oli syntyisin, jossa Syöjätär ja
naisen veli elivät vielä yhtenä niinkuin ennenkin. Olla oletteli vähän
aikaa pirtissä, niin kysyi häneltä Syöjätär: "Pitääkö matkamiehelle
kylyä?" -- "Ka, hyvä olisi matkasta väsyneelle kyly", virkkoi kuninkaan
poika ja läksi samalla kylpemään. Hänenpä siellä kylpiessään tuli taloon
linnoilta kirja, että pojan on kuninkaan pojan nainen sillä aikaa kotona
saanut, niin kauniin, niin kauniin, ettei maalla mointa:

    Kädet on kultaa kalvoisesta,
    jalat polvista hopeiset,
    päivyt paistaa päälaelta,
    kuutamoiset kulmaluilta,
    otavaiset olkapäiltä,
    tähdet taivon hartioilta,
    seitsentähtinen selältä.

Sen kirjan sieppaa Syöjätär tuojalta, avaa ja lukee sen sukkelasti, ja
kun huomaa, mitä siihen on kirjoitettu, luo samalla oikean kirjan
kiukaaseen ja laatii toisen sijaan, jossa sanotaan, että koiranpennun on
nainen kotona saanut. Tulipa kuninkaan poika kylystä ja luki kirjan,
niin kävi siitä niin pahoillensa, että täytyi itkemään eikä hyvään
aikaan voinut virkkaa mitään. Työnsihän viimein kuitenkin vastimen,
jossa sanoi: "Olkoonpa jos mikä se naiseni synnyttämä, minun tulooni
saati pitäkää elossa molemmat, sekä äiti että sikiönsä." Mutta saipa
Syöjätär taaskin sen vastimen, niin loi kiukaaseen ja pani toisen
sijaan, jossa käski ei päivää ei yötä pitää, kuin panna tynnyriin sekä
äiti että lapsikin ja työntää mereen. Sen kirjoituksen antoi sitten
kirjan tuojalle, joka heti kiirehti linnoille ja antoi kirjan
luettavaksi. Siitäkös nyt suru nousi kuninkaan kodissa! Kaikki rahvas
surkutteli naista, ja yksin vanhakin kuningas itkee sanoen miniällensä:
"Sinua on käsketty, miniäni, lapsinesi tynnyriin panna ja mereen
työntää, ja minäkään en voi sinua raukkaa auttaa, vaan täytyy tehdäkseni
kuten on käsketty, vaikka kyllä särkee mieltäni." Mitäs, surihan se
nainen kovaa onneansa, kun piti ihanan lapsensa kuolettaa tynnyrissä,
vaan täytyihän sen käskyä kuitenkin totella. Vanha kuningas silloin
laatii suuren rautaisen tynnyrin, johon panee kaikenmoista muonaa
hyvästi, ja naisen lapsinensa työnnähyttää mereen.

Kuplaa siellä tynnyri meressä, kuplaa kokonaista kolme vuotta, niin jo
kasvaa naisen poika suuremmaksi. Alkaapa yht'äkkiä tynnyriä siellä
jylkyttää; jylkyttää, jylkyttää yhä, eivätkä tiedä tynnyrissä olijat
syytä, niin sanoo poika äidillensä: "Onko, äitiseni, neulaa mitä, niin
kaivaisin kolon tynnyriin ja katsoisin, mikä tässä jylkyttää?" -- "On",
sanoi äiti ja antoi suotta aikaa neulan pojallensa. Vaan sepä kun sai
neulan käsiinsä, rupesi sillä nävertämään ja kaivoi kaivamistansa yhä,
kunne sai viimeinkin tynnyrin kupeeseen kolon. Siitä pääsi nyt katsoa
tirkistelemään, siitä reiästä, näki kiven olevan meressä, jota vasten
tynnyri jylkytti, ja virkkoi kohta äidillensä: "Potkaan, maammoseni,
pohjan tynnyristä, niin pääsemme tästä ahtaasta asunnosta ja kivelle
nousemme." -- "Elä sinä, poikaseni, kun et vain mereen uppoaisi!"
varoitteli äiti; mutta poika silloin jo potkaista surautti pohjan irti
tynnyristä, ja pääsivät kivelle istumaan. Vaan mitäs ollakaan; kivi oli
laako, ja samassa nousi suuri vaahtiharja laine, joka liehkaisi kivelle
ja lipaisi pojan mennessään. Sekös nyt äidistä pahaa oli, kun ainoa
poikansa aaltoihin katosi, vaan minkäpähän teki, työntuskin pysyttelihe
itsekin nilvakalla kivellä. Alkoihan kuitenkin rukoilla Jumalata ja
sanoi: "Kunpa nyt, Jumalaiseni, päästäisit minut rannalle tästä, koska
elämään kuitenkin jätit!" Tulikin silloin, kohosi meren selältä kauhean
suuri, vaahtipää aalto taas, joka pyyhkäisi hänetkin kiveltä ja vei
selässänsä mantereeseen, jossa loi viimeinkin rannalle.

Istui siinä nyt nainen somerolla suruissansa eikä tiennyt, mikä
neuvoksi, kun hän autiorannalle oli joutunut. Sattuipa hauki
uiskentelemaan siitä rannitse, niin eksyi kivien lomiin eikä osannut
enää pois. Nainen silloin tavoitti sitä kynkillänsä ja sai kiinni, mutta
hauki rupesi yht'äkkiä pakisemaan ja sanoi: "Ellös, nainen-kulta,
tappako minua, vielä minä sinun mielesi ihastutan." -- "Jo minua on
kylliksi ihastuteltu", arveli nainen surussa mielin; vaan ei kumminkaan
tappanut, laski saaliinsa irti ja päästi mereen. Hauki silloin pakisi
vedestä: "Ellös surko, nainen-kulta! Tuonne meren rantaa kun menet,
sieltä löydät vaahtitukun kallion reunasta, ja sillä kun kynkkiäsi
peset, kasvavat poikkinaiset kätesi järillensä; vaan kun sitä vaahtea
vaalit paranneissa käsissäsi, syntyy hukkunut poikasi, joka luodolta
laineisiin katosi." Nainen tekee kuten hauki neuvoi. Kun vaahdella pesi
kynkkiänsä, ne samalla kasvoivat entisellensä ehyiksi, ja kun sitten
vaahtea vaaliskeli käsissänsä, ilmaantui hänelle hukkunut poikansa,
jonka luuli jo kuolleeksi. "Huh, huh, kun viikon makasin", sanoi
elpyessänsä poika emollensa. "Viikomman, poikaseni, olisit minutta
maannut", vastasi äiti ja puhui pojallensa, miten hauki häntä autteli
hädässä.

Siitä läksivät sitten kahdenkesken meren rantaa matkustamaan ja kulkivat
hyvän aikaa eksyksissä löytämättä ihmisasunnoita missään. Viimein
keksivät jo talon, menivät siihen ja tulivat pirttiin. Sepä olikin
naisen kotitalo, jossa eli veli vaimoinensa niinkuin ennenkin. Kuninkaan
poika, joka sitä nykyä oli tavallisilla kauppamatkoillansa, oli ikään
poikennut tähän entuudesta tuttuun taloon yöksi ja oli siinä majaa, kun
nainen poikinensa tuli taloon. Naista kuitenkaan ei täällä enää
tunnettu, se oli paljollisesta surusta ja vaivasta käynyt
tuntemattomaksi, semminkin kun oli huonossa ja rikkonaisessa asussa;
vaan itse tunsi hän pirtissä olijat kaikki, suhahti hiljaa pojallensa,
miten siinä nyt lähimmäistensä saapuvilla olivat, osoitti miestänsä,
veljeänsä ja Syöjätärtä ja näytteli hänelle, missä mikin istui. Toiset
kun eivät tunteneet näitä vieraita, luulivat kerjäläisiksi, vaan
ihmeksivät kuitenkin poikaa, kun oli niin kaunis, niin kaunis, ettei voi
suun sanoa:

    Kädet on kultaa kalvoisesta,
    jalat polvista hopeiset,
    päivyt paistaa päälaelta,
    kuutamoiset kulmaluilta,
    otavaiset olkapäiltä,
    tähdet taivon hartioilta,
    seitsentähtinen selältä.

Hän siinä kävelee rohkeasti lattialla, katselee tarkasti kaikkia, ja kun
liikahtaa vain, niin pirtti aina valkeaksi välähtelee, hänestä semmoinen
kirkkaus hohtaa. Rupesivatpa naisen veli ja kuninkaan poika häntä
puhuttelemaan, sanoivat: "Haastapa, poikaseni, tarina, äijän jo
kaikenmoista tietänet, kun olet ympäri maan kävellyt." -- "Minäpä kun
sanon tarinan", virkkoi naisen poika, "pitää olla vartijat ovella, ettei
ole tulla ei lähteä siitä kenen." Pantiin silloin vartijat ovelle ja
käskettiin pojan tarinoida. Se kun näki vartijat siinä, meni kohta
äitinsä reunaan ja sai omaa tarinaansa sanomaan. Älysi jo Syöjätär
asian, niin kielsi poikaa haastamasta ja saikin hänet vaiti olemaan,
mutta äiti ei huolinut kiellosta, vaan puhui lopun.

Tästä jo kaikki arvataan, että hän on se kuninkaan pojan nainen, vaan
ihmetellään, mistä lienee kädet saanut, kun hän ennen oli käsitön.
Nainen silloin selitti senkin, miten häntä hauki oli auttanut, ja puhui
asian kohdallensa. Siitäkös nyt ilo nousi veljen talossa, ettei mointa
ole nähty ei kuultu. Kaikki muuttivat kuninkaan pojan kera linnoille ja
rupesivat yhtenä elämään, mutta Syöjätär pantiin upeiden häntään
revittäväksi, jossa kuoli. -- Sen pituinen se.


NEITONEN HERNEMAASSA

Veli ja sisar yhdessä elivät ennen. Isä heiltä kun kuoli, sanoi
pojallensa: "Pidä sisartasi hyvin, elä vihaa, eläkää hyvästi yhdessä."
He elivät kotvasen, sopivat hyvästi yhdessä; veli lopuksi ottaa
morsiamen, paholaisen akan tytär puuttuu hänelle naiseksi, naipi sen.
Sepä nato ei suvainnut sitä miehensä sisarta, vihaamaan rupesi: minkä
raataa sisar, hän miehellensä toisin kielii, sanoo: "Kaikki hävittää
siskosi talomme." Siitä kun lapsen sai, niin repi sikiönsä, nenät repi,
korvat repi, silmät puhkoi kaikki ja sanoi miehellensä: "Katso, mitä
sisaresi laatii!" Veli uskoi jo lopulla, naisensa kera löi, paalikoi
sisartansa ja ajoi vähissä hengin kotoa. Meni siitä kuninkaan linnoille
se neitsyt, vetihe vähissä voimissansa, ja elää siellä pakoten. Läksi
kuninkaan poika keväällä herneitä peltoonsa kylvämään ja sanoi niitä
jyviä maahan lykätessään: "Ken näitä ensi kerran syönee, minä sen
naisekseni otan, joshan neiti lienee." Sen sanoi, nauroi siinä toisille.
Sepä tyttö aikautui toisessa pellon laidassa aidan takana olemaan, ja
kun kuuli, minkä pakisi kuninkaan poika, pani sen mieleensä. Tuli kesä,
ja herneet olivat joutuneita, niin tyttö aidan alatse kaivoi loukon ja
kävi syömässä palkoja. Kerran sitten juohtui hernemaa kuninkaan pojan
mieleen, niin mietti mielessänsä: "Annas, lähden, katson, mitä herneet
ovat kasvaneet." Tuli, katsoi, niin tästä jo hyvä tukku syöty. Rupeaapa
vartioimaan nyt; vartioi, vartioi, niin jo tulee tyttö taas sieltä
loukosta salaisin ja alkaa palkoja syödä. Koppaa silloin kuninkaan poika
tytön kiinni ja kantaa hurstissa kotiinsa. Siitä sen tytön
kuninkaallisiin vaatteisiin suoritti, selvitti vaimoksensa kuten
kuninkaan morsianta ainakin.

Elettiin sitten yhdessä, kunne saattoi kuninkaan poika sen naisensa
kohtuiseksi; vaan tulipa sotaan lähtö miehelle, niin sanoi lähtiessä
naisellensa: "Kun pojan saanet, työnnä kirja, minä heti tulen kotiin;
kun tyttö ollee, työnnä kirja täydellensä, tulen, konsa joudun." No,
nainen kun sai pojan kotona, työnsi kirjan samalla, jotta: "Tulkoon mies
rutompaan, täällä poika on saatu", ja orjan työnsi kirjaa viemään. Se
kun läksi kirjoinensa matkalle, siihen taloon aikautui yöksi, mistä
tyttö oli kotoisin. Vähän aikaa pirtissä oltua sanoo emäntä orjalle:
"Eikö vieraalle pidä kylpyä?" -- "Ka, hyvä olisi matkamiehelle sauna",
vastasi kirjan tuoja ja läksi kylpemään kuten oli käskettynä. Sepä
kehnon akan tytär sillä aikaa purki laukun, muutti kirjan ja pani
siihen: "Tyttölapsi on saatuna." Orja ei tiedä asiasta mitään,
kylvettyänsä lähtee matkalle taas ja viepi kuninkaan pojalle kirjan. Hän
kun sai tietää mitä kodissa oli tapahtunut, työnsi saman orjan kera
vastimen, jotta: "Tulenhan minä, konsa joudun", ja kirjan viejä läksi
sen kera linnoille. Matkalla aikautui taas samaan taloon yöksi, kuhun
tullessakin, ja emäntä samatse työnsi hänet kylpemään, purki sillä aikaa
laukun ja muutti kirjoituksen, jotta: "Kun lapsi on saatu, nainen
heittäköön pois kuninkaalliset vaatteet, omat ryökäleensä pankoon
päällensä ja sen kera menköön, kunne tietää." Siitä kun vei orja
naiselle sen kirjan, se teki miehensä käskyn ja läksi linnasta pois;
matkaa, pakkoaa, itkee, tietä myöten kulkee. Tuleepa jano kävellessä,
niin lähtee vettä etsimään, jos metsässä mistä löytäisi. Vähän aikaa
etsittyänsä löysikin sieltä lähteen semmoisen, jossa oli ylen kirkas
vesi ja kaunis kultainen kauha. Siihen laski lapsensa lähteen reunalle
ja itse meni, minnehän lienee ulommaksi vähän mennyt. Lapsipa kun jäi
itseksensä, kyyristyi sitä kultakauhaa ottamaan ja putosi päälaellensa
lähteeseen. Äiti silloin juoksi hätään ja haroi lapsensa lähteestä
ennenkuin tukehtua ennätti. Siinä kastuivat kädet kaikki ja silmät
häneltä, josta samalla muuttui kauniiksi hyvin, tuli entistänsä
terveemmäksi valeten iholtansa, ja lapsi samoin kaunistui, jott'ei
heidän moistansa maalla.

Lähtee siitä nainen lapsinensa taas matkaamaan ja tulee siihen
kotitaloonsa viimein, jossa eli hänen veljensä vielä vaimonsa kera
niinkuin muinoinkin. Häntä ei siinä tunnettu, niin kysyi talon väeltä
yösijaa. Emäntä siihen hönkäisee: "On tuolla oven suussa tilaa." --
"Hyvä minulle, missä saan olla", vastasi nainen ja jäi siihen lapsensa
kera yöksi. Ollaan siinä, iltaa vietetään, niin jo tulee kuningas
sotajoukkoinensa sodasta, siihen poikkeaa yöksi hänkin. Kuningas kun
kävellä pastieroitsee pirtissä, nainen laskee lapsensa ryömimään
lattialle. Se kun ryömii, ryömii kuninkaan luo, kuningas ottaa lapsen
syliinsä, katselee sitä ja kysyy äidiltä: "Mistä sinä, nainen, olet, kun
niin on kaunis lapsi ja kaunis olet itsekin?" Nainen siitä haastaa
kuninkaalle, sanoo: "Niin, niin, eihän minua enää tunneta, tässä olin
ennen minäkin talossa, yhdessä leivässä olimme, vaan rupesi tämä nato
minua vihaamaan." -- "Suu kiinni, ruoja!" huutaa veljen nainen, estäisi
häntä haastamasta, mutta toinen puheli yhä: "Rupesi nato minua
vihaamaan, kieli miehellensä, ja minua siitä pieksettiin, paalikoitiin
ja vähissä hengin kotoa ajettiin. Kuljin silloin, matkasin kuninkaan
linnalle, sain siellä kuninkaan pojan naiseksi ja tulin kohtuiseksi.
Läksi kuninkaan poika sotaan miehinensä, niin sinne kirjan työnsin,
jotta: poika on täällä saatuna; mutta hän oli minuun vihastunut, niin
sieltä kirjan vastaan työnsi, jossa käski minun matkoihini mennä lapseni
kera. Täytyi silloin mierolle lähteä, hyvä koti heittää." -- "Suu
kiinni!" ärjäisi taasen veljen akka. Mutta kuningas sanoi: "Haasta vain
pois, minä tässä olen kaikkien herra"; ja nainen jatkoi puheensa,
haasteli siinä koko seikan kohdallensa. Veljen akka kun vielä kerran
huutaa: "Suu kiinni, ruoja, elä valheita puhu!" kuningas tempasi häntä
tukista, vei pihalle ja pani akan räystäästä riippumaan. Siitä otti
entisen naisensa ja poikansa, vei ne kotiinsa, ja siellä hyvänä
elettiin. Jos elettäneen vieläkin, ka, en tiedä sanoa. -- Sen pituinen
se.



VELJIENSÄ-ETSIJÄTYTTÖ


Talossa oli ukko ja akka. Heille oli jo syntynyt yhdeksän poikaa, vaan
ei yhtään tytärtä. Siitä pojat suuttuivat vanhempiinsa, kun ei heille
sisarta saatu, ja äiti kun taas kävi mahakkaaksi, erosivat kodistansa
peläten, että saapi pojan nytkin, ja pakenivat kauas salolle, johon
kyhäsivät itsellensä huoneet. Heidänpä siellä oli paha elää emännättä,
ja kun äitinsä heidän kodista lähtiessänsä oli kuormilliseksi jäänyt,
läksi jonkin ajan kuluttua yksi veli sieltä talolta vanhaan kotitaloonsa
kuulustamaan, mitä siellä tehdään, tyttäriäkö vai poikiako vain. Siellä
ei ollut äiti lapsia vielä tehnytkään, niin poika samassa palasi salolle
takaisin, vaan sanoi lähtiessä äidillensä: "Kun nyt lapsen teet, pane
merkki portin korvaan; tyttölapsen kun tehnet, kehräspuu pitää
pannaksesi, vaan kun poikalapsen, niin kirvesvarsi. Jos siinä katsomaan
tullessani kirvesvarsi merkkinä on, minä en pirtissä käykään, portilta
käännyn takaisin, vaan jos kehräspuu on, sitten tulen huoneissa käymään
ja otan kerallani isäni, äitini, sisareni ja kaikki."

Eukkopa sinä yönä saikin tyttären ja kehräspuun panetti portin korvaan
merkiksi niinkuin puhe oli, vaan yöllä tuli Syöjätär ja muutti
kirvesvarren kehräspuun sijaan. Veljet sillä aikaa pitivät tuumaa
keskenänsä mennä puhuttua merkkiä vanhasta kodistansa katsomaan ja
laittoivat yhden joukostansa sitä tiedustamaan. Se kun perille pääsi ja
näki kirvesvarren portin korvaan asetetun, tuli siitä pahoillensa, ei
vanhempiensa puheella käynytkään, vaan palasi veljesten luo ja puhui
niille asian. Siitä saati ei sen kovemmin kuultu pojista mitään, elivät
siellä salolla erillänsä, vaan vanhemmat tyttärinensä asuivat vanhassa
kodissansa niinkuin ennenkin. Kasvoipa tytärkin täysiaikaiseksi, niin
ilmoitti äiti hänelle, miten yhdeksän hänen veljestänsä Syöjättären
petollisuudesta oli eronnut kotoa, ja puhui koko asian kohdallensa.
Siitäkös sisaren mieli kävi pahaksi, täytyi tyttöraukka velilöitänsä
itkemään ja itki illat, itki aamut suruansa yhä, ettei vähäksikään
helpottanut. Äiti koki lohdutella häntä jos jollakin saadaksensa häntä
itkemästä, vaan suru ei haihtunut tyttären mielestä, se vain itki yhä ja
oli huolellinen. Viimein, kun ei muusta apua nähnyt, tiputti äiti
tyttärensä kyyneleet astiaan, teki niistä jauhojen kera kakkaran ja
sanoi tytölle: "Eläs, tyttöseni, viikommin itke; kun saisit uskollisen
toverin, voisit lähteä velilöitäsi etsimään." Olipa tytöllä
Pilkka-niminen koira, joka oli emännällensä ylen uskollinen ja yhä
seurasi häntä, niin rukoili tytär äitiänsä: "Päästä vain, äitiseni,
minua etsintään, onhan minulle koirassani Pilkassa kylliksi toveria."
No, äiti kun ei nähnyt muustakaan apua olevan, siunasi tytärtänsä
matkalle, sen kyyneleistä leivotun kakkaran pani evääksi ja käski sitä
vierettämään edellänsä, niin se hänelle tien näyttäisi.

Tyttö silloin läksi matkaamaan koiransa keralla, pani äitinsä antaman
kakkaran vieremään ja virkkoi sitä liikkeelle lykätessä:

   "Viere, viere kakkarani,
    yhdeksihin veikkosihin,
    yksihin emon aloihin!"

Sen perässä sai sitten kävelemään, vaan eipä kauas vielä kerennytkään,
kun yhdytti Syöjätär hänet tiellä ja rupesi yhteen seuraan. Vähän matkaa
kuljettuansa yhtenä, alkoi jo tulla helle heille kävellessä, kun oli
ikään paras kesälämmin, ja alkoi vaikeaksi käydä heistä kulkeminen. Oli
lampi siinä lähellä, niin virkkoi Syöjätär tytölle: "Lähtekäämme,
tyttöseni, kesoja kylpemään, kovin tulee vari!" Tyttö olisi jo lähtenyt,
vaan Pilkka esti menemästä, sanoi: "Elä lähde, tyttöseni, Syöjätär
maanittelee sinut." Kuultuansa koiransa varoituksen ei huolinut tyttö
lähteäkään, ja koko uiminen jäi sillensä. Siitä suuttui Syöjätär
koiraan, jotta potkaisi häntä, ja Pilkka-rukalta jalka katkesi. Tytön
oli sääli vanhaa koiraansa, vaan pelkäsi Syöjätärtä eikä rohjennut
virkkaa mitään, työnsihän kakkaransa vieremään ja sanoi:

    "Viere, viere kakkarani
    yhdeksihin veikkosihin,
    yksihin emon aloihin!"

Se kun pääsi liikkeelle, vieri vieremistänsä edellä, ja tyttö ja
Syöjätär kulkivat jäljessä, mutta Pilkkakaan ei luopunut heistä, vaan
tuli kolmella jalalla perästä. Vähän matkaa kuljettuansa tulivat taasen
lammin rannalle, niin Syöjätär alkoi houkutella tyttöä ja sanoi:
"Lähtekäämme, tyttöseni, kesoja kylpemään, paremmin käy sitten kulku."
Tämä arveli lähteäksensä, vaan Pilkka taas varoitti emäntäänsä, sanoi:
"Eläs lähde, tyttöseni, uimaan, Syöjätär maanittelee sinut." Tyttö
silloin totteli koiransa sanaa eikä lähtenytkään uimaan, ja niin jäi
lähtemättä Syöjättäreltäkin, joka suuttui siitä kahta pahemmaksi, ja kun
muuta ei voinut, potkaista kamahutti koiraa, jotta siltä toinen jalka
katkesi. Sekös tytön kaiveli sydäntä, vaan eihän se Syöjättärelle mitä
tainnut, panihan kakkaransa vieremään ja sanoi:

    "Viere, viere kakkarani
    yhdeksihin veikkosihin,
    yksihin emon aloihin!"

Lähdettiin sen jälkiä kulkemaan, kunne se edellä vieri. Syöjätär luuli
jo päässeensä Pilkasta, mutta se seurasi vielä kahdella jaloin
emäntäänsä ja pakisi hänelle kulkiessa: "Jos minusta aika jättää ja
kuolen, niin elä, tyttöseni, lähde Syöjättären kera uimaan, muuten
maanittelee sinut." Ei aikaakaan, kun tuli lampi taas eteen, niin
Syöjätär kohta rupesi houkuttelemaan tyttöä, sanoi: "Käykäämme,
tyttöseni, kesoja kylpemään, kovin tulee jo helle." Vaan tyttö kun
muisti koiransa varoituksen, ei sanonut lähtevänsä, eikä tullut
toiseltakaan uiduksi. Siitä suuttui taas Syöjätär Pilkkaan ja potkaisi
siltä kolmannen jalan poikki, jott'ei vasta enää vastuksena olisi, mutta
koira tulla kemppuroi yhtä hyvin emäntänsä perässä, kunne tultiin
neljännelle lammille, niin esti siinäkin tytön uimisen niinkuin
ennenkin. Siitäkös nyt Syöjätär silmittömästi suuttui, sieppasi kalikan
käteensä ja löi sillä koiraa päähän, jotta siihen kuoli. Tyttö ei voinut
koiraraukkaansa auttaa, pelkäsi itsekin Syöjätärtä, vaan työnsi
kyynelkakkaransa vieremään, ja kuljettiin sen jäljessä edelle. Vähän
matkaa mentyänsä sattuivat taasen pienoisen lammin rannalle, ja Syöjätär
alkoi viekotella tyttöä uimaan sanoen itsellänsä varin olevan. Tytöstä
samatse alkoi jo helle käydä vaivaksi, ja Pilkka kun ei enää ollut
varoittamassa, ei muistanutkaan tyttö olla varoillansa, vaan riisui
vaatteensa rannalle ja seurasi Syöjätärtä lampiin. Siinä kun uivat
sitten vastatusten, sanoi Syöjätär tytölle: "Syydä, tyttöseni, vettä
silmilleni, minä syydän sinun silmillesi." Tytöstä ei ollut semmoinen
teko mieleen, vaan toinen houkutteli häntä ja kiusasi yhä, kunnes sai
viimeinkin syytämään. Syöjätär silloin syyti vuoronsa tyttären silmille
ja sanoi: "Sinun näkysi minulle, minun näkyni sinulle", sillä tyttö oli
kaunis ja sorea, vaan Syöjätär rietas ja ruma kuten aina. Siitäpäs
muuttuikin tyttö samalla rumaksi, tuli sen Syöjättären näköiseksi, vaan
Syöjätär sai tyttären näyn, muuttui ihanaksi ja kauniiksi. Vieläpä otti
tytöltä mielen ja kielenkin pois, ettei tulisi petoksensa ilmiin, ja
läksi uimasta päästyä tyttären kera edelle. Pani sen kyyneleistä
leivotun kakkaran vieremään ja sanoi kuten oli kuullut tytönkin sanovan:

    "Viere, viere kakkarani
    yhdeksihin veikkosihin,
    yksihin emon aloihin!"

Kakkara vierikin vieremistänsä aina veljesten kotiin saati, jossa
seisahtui pihalle. Syöjätär sieppasi sen siitä talteensa ja meni
tyttären kera pirttiin. Olla olettelivat siinä kotvasen, niin kysyivät
veljet: "Mistäs kaukaa nämä vieraat ovat?" Tyttö silloin olisi
ilmoittanut, vaan ei kyennyt raukka, kun oli kieletön ja mieletön,
täytyi olla ääneti vain; mutta Syöjätär, jolla oli tyttären kaunis näky,
vastasi veljesten puhetta ja sanoi: "Terve, veikkoseni, minähän olen
teidän sisarenne, äitinne kymmenes lapsi, jota ette tunnekaan."
Veljekset oudostuivat sitä, ihmettelivät: "No, miksikäs se oli
kirvesvarsi portin korvaan pantuna, kun se tyttären äiti saikin?" -- "Se
oli vaihdettu", selvitti Syöjätär, "kuka lienee vihasniekka vaihtanut;
äiti kyllä panetti kehräspuun merkiksi, vaan yöllä muutettiin
kirvesvarsi sijaan. Siitä kun kasvoin minä täysiaikaiseksi ja kuulin
äidiltäni, miten olitte petoksesta iäksi kotoa jääneet, himotti minua
teitä velilöitäni nähdä, ja rukoilin äitiäni, kunne laski minut
etsimään. Teitä ikävöidessäni itkemäni kyyneleet keräsi äitini astiaan,
teki siitä jauhojen kera eväskakkaran minulle ja neuvoi sitä
vierettämään edellä, niin se minulle tien näyttäisi. Minä teinkin
niinkuin neuvo oli, ja sillä tavoin olen nyt viimeinkin tässä, ja tässä
on tämä äitini leipoma kakkara teille tuomisiksi -- hekää, veljeni!"

Sen valehteli siitä Syöjätär, ja veljet uskoivat häntä, jotta tämähän
tämä onkin meidän sisaremme, ja alkoivat kohdella häntä niinkuin
sisartansa ainakin. Kysyiväthän kuitenkin: "Miksikäs tämän näin
pahannäköisen tyttären tänne toit?" -- "Meneehän tuo suuressa talossa
paimenena", virkkoi Syöjätär toimessansa, eikä tullut koko tytöstä sen
kovemmin puheeksi. Sekös nyt tyttöraukasta pahaa oli, kun ei saanut edes
veikkojansa tervehtiä; vaan minkäpähän teki, kun ei kieli eikä mieli
antanut voimaa, täytyi kuunnella vain, kuinka Syöjätär valehdella
sukelsi. Tämä alkoikin kohta veljesten talossa emännöidä ja olla
niinkuin kodissansa ainakin, mutta oikean sisaren täytyi päivät pitkään
käydä eläimiä paimenessa metsällä ja kaikenmoista vaivaa nähdä. Aamulla
varhain kaimasi häntä jo Syöjätär kujan suuhun ja antoi siinä kielen ja
mielen hänelle, että osasi karjaa paimentaa, mutta illan suussa tuli
siihen vastaan taas ja otti mielen sekä kielen jällensä pois. Sillä
kurin eli tyttö monta aikaa siinä veljesten talossa, ja Syöjätär koki
häntä kaikella tavoin vaivata. Yksin paimenkakkarankin kun teki, niin
kiven aina keskeen asetti, siihen vähän tahdasta ympärille vain, ja sen
antoi metsään lähtiessä tytölle. Sitä parempi oli Syöjättären itsensä
elää. Oli näet se tyttären entinen ihana näky hänellä, niin veljet
pitivät häntä kuin silmäteräänsä eivätkä kieltäneet, jos se niin mitä
olisi tahtonut ja se heidän vallassansa oli. Vaan paimentyttö kun oli
niin riettaan näköinen, häntä tuskin olisi koko taloon suvaittu, ellei
Syöjätär olisi kiusataksensa pitänyt häntä siinä. Yön seutuina talossa
ollessansa oli tyttö aina mieletön ja kieletön, ettei mihinkään kyennyt,
vaan paimeneen päästyänsä oli täysimielinen taas niinkuin ennenkin.
Siellä valitti aina onnettomuuttansa ja lauleli suruissansa:

    "Kule, päivä, kuusikolle,
    viere veistokoivukolle,
    karkoa katajikolle,
    päästä paimenta kotihin!
    Syöjätär emäntänäni,
    paha vaimo valtanani;
    kivet leipoi leipihini,
    paadet paimenkakkaroihin:
    viilin veitseni kivehen,
    karahutin kalliohon,
    yhdeksissä veijosissa,
    yksissä emon aloissa!"

Veljet monestikin ulkotöillä ollessansa kuulivat laitumelta tämän laulun
ja oudostuivat sitä, kun paimentyttö metsiä kävellessänsä aina lauleli,
ja se kotona ollessansa ei konsanaan virkkanut mitään; vaan eihän
kuitenkaan tullut heiltä sitä tarkemmin tiedustelluksi, kun oli tyttö
heistä niin ilkeännäköinen, että tuskin sietivät nähdäksensä. Vaan
muutamana iltana, kun ilma oli tyyni ja selkeä, kuului laulu niin
kauniilta ja viehättävältä nuorimmalle veljelle, joka ikään kaatoi
kaskea metsässä, jotta teki mielensä nähdä tyttöä, sekö se niin
kauniilla äänellä siellä lauleli. Heitti samalla kasken hakkuun sillensä
ja läksi ääntä kohti kävelemään. Kohta löysikin tytön aholla laulamassa
ja kyseli häneltä: "Miten, tyttöseni, metsässä täällä aina laulelet
itseksesi ja kotona et virka mitään?" -- "Minähän olisinkin oikea
sisarenne", vastaili tyttö, "ja se on Syöjätär, jota pidätte
sisarenanne, vaikka petoksella vei minulta oikean näkyni ja antoi omansa
sijaan ottaen vielä mielen ja kielenkin pois, etten voisi ilmoittauda
teille. Metsään laittaessansa antaa kuitenkin aina mieleni ja kieleni
takaisin, että käypi minun lehmiä paimentaminen, vaan iltasella tulee
taas kujan suuhun vastaani ja vie kielen sekä mielen minulta pois."
Kuultuansa tyttären puheen veli jo tunsi hänet sisareksensa ja älysi
Syöjättären viekkauden. Siinä syleili, suuteli nyt tyttöä niinkuin
sisartansa ainakin, vaikka kohta oli ilkeännäköinen ja ruma, ja juoksi
sitten toisia veljiänsä hakemaan. Pian olivatkin kaikki siinä koolla, ja
tyttö kertoi uudellensa heille koko kohtalonsa, miten häntä Syöjätär oli
pettänyt ja siitä lähtien kaikella tavalla kiusannut. Veljet silloin
ilomielin tervehtivät siskoansa surkutellen häntä, kun niin suurta
onnettomuutta ja vaivaa heidän tauttansa oli kärsinyt, ja lupasivat
kostaa sitä Syöjättärelle. Mutta ensinnäkin tuumittiin, miten sisarelle
saataisiin hänen entinen näkynsä ja estettäisiin, ettei häneltä kotiin
tullessa Syöjätär taas mieltä ja kieltä veisi. Asiata jonnekin päin
aprikoitua pidettiin jo semmoinen tuuma, että lähteä sisaren kesken
päivää paimenesta kotiin, pitää silmänsä peitossa hyvin ja voivotella
niitä kipeiksi, niin tultaisiin samassa hänelle siihen avuksi, että
joutuisi Syöjätär petoksensa perille.

Tyttö tekikin kuten puhe oli ja meni sinä päivänä aikaisemmin kotiin,
niin ei Syöjätär arvannutkaan tulla kujan suuhun häntä vastaan, ja sillä
tavoin pääsi tyttö mielellisnä ja kielellisnä aina pirttiin saati.
Siellä kysyy Syöjätär vihaisesti: "Miksikä kesken päivää paimenesta
tulit?" -- "En kärsi metsää kävellä, silmäni ovat kipeät", vastasi tyttö
ja voivotteli surkeasti. Samassa tulivat veljetkin pirttiin, olivat
säälivinänsä tyttöä ja sanoivat: "Sylje toki, siskokulta, tuon
paimenraukan silmille, että paraneisivat, ja hän työhön kykeneisi."
Siinä kun ei käynyt Syöjättären toisten nähden vihaansa näyttäminen,
täytyi tehdä kuten toiset pyysivät, ja sylkäisi tytön silmille. Mutta
tyttö oli varoillansa ja sanoi samassa: "Oma näkysi itsellesi, minulle
minun näkyni", niin saikin entisen näkynsä, muuttui ihanaksi ja
kauniiksi, vaan Syöjätär tuli rumaksi ja riettaaksi, joten oikeastansa
olikin.

Siitä ruvettiin nyt Syöjättärelle kostintoja tuumimaan. Kyly pantiin
lämpiämään, sillan alle kaivettiin hauta, joka täytettiin palavilla
tervaksilla ja katettiin laudoilla siksi että kestivät siinä vain, kun
tuli paloi alla, ja saunatielle sekä saunan sillalle levitettiin musta
haljakka, ettei petosta arvattaisi. Näin tehtyänsä, meni kaksi vanhinta
veljestä hakemaan Syöjätärtä saunaan kuten sisartansa muinoinkin, mutta
tämä empi, ettei muka lähteäksensä, sanoen mielensä ei laativankaan nyt
kylpeä. Toiset kuitenkin mitenhän houkuttelivat, tämä läksi viimein kuin
läksikin, ja veljet saivat häntä käsivarsista verkaa myöten taluttamaan.
Päästiinpä saunan ovelle, niin ei olisi Syöjätär astunutkaan veralle,
sanoi: "Tästä hyppään nyt pankolle ja siitä lavoille", vaan toiset
estivät sen, sanoivat: "Astu, ainoa sisar, tiputellen taputellen sileätä
siltaa, mustaa verkaa myöten", ja saivat viimeinkin hillityksi. No, se
kun rupesi taluttajoiden keskellä hiljalleen astumaan, laudat eivät
kestäneetkään, ja Syöjätär pudota romahti tuliseen hautaan. Veljet
samalla salpasivat oven kiinni, ja sauna syttyi tuleen; mutta
palaessansa huusi vielä Syöjätär haudasta: "Tulkoon minun sijaani:
sirkkasia silmistäni, korppiloita korvistani, harakoita hapsistani,
variksia varpaistani, ihmisiä noukkimaan, ihmisten eloja syömään!" --
Sen pituinen se.



PAKENIJAT


VETEHISELLE LUVATUT LAPSET

Linnassa asuu kuningas, ja hänellä on nainen; vaan eivät ilmoisessa
elämässänsä lasta saa, ei polvenakaan, siitä heillä suru on. Lähtee
kuningas laivoilla merelle, menee, laskee merta myöten, niin puuttui
laiva häneltä keskimerelle. Ei päästä siitä, laiva ei hievahda
paikaltansa. Arvellaan, tuumitaan jos jotakin, vaan ei nähdä apua, alkaa
jo hätä tulla viimeinkin. Vetehinen silloin pakajaa vedestä, sanoo
kuninkaalle: "Mikä lienee kodissasi syntynyt, jos sen annat, minä sinut
lasken laivoinesi, muuten et pääse sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan
valkeana." Mietti kuningas mielessänsä: "Kun ollee hevonen varsan
saanut, sen minä annan; jos lienee lehmä vasan saanut, sen minä annan;
lienee lammas vuonan tehnyt, sen minä annan." Lupasi antavansa, mikä
lieneekin kotona hänelle syntynyt, niin pääsi laivoinensa taasen
liikkeelle ja tuli kotiinsa. Siellä nainen tulee vastaan häntä,
käsivarrella poika, toisella tytär, ja tervehtii ilomielin miestänsä.
Siitäkös nyt kuningas oli hyvillänsä, kun naisensa lapsia oli saanut;
vaan ei kovinkaan ala hyvä olla mielestä, kun muisti Vetehiselle
antamansa luvan: kävi suremaan sitä, kun nyt ainoat lapsensa sille piti
antaa. Eihän naisellensa kuitenkaan virkkanut mitään, meni itseksensä
metsään ja rupesi kaivamaan hautaa, moisiin maihin peittääksensä lapset.
Hauta kun oli valmis, laati siihen pienoisen pirtin, johon kantoi
kaikenmoista ruokaa, ja pani sinne maan sydämeen lapset, jott'ei
Vetehinen saisi.

Eipä kaukaa ollutkaan, niin tuli Vetehinen kysymään kuninkaalta: "Jokos
annat, minkä toivotit?" Siitä kuningas ehdottelee hevosen varsan, sen
antaisi, vaan ei huoli Vetehinen; ehdottelee lehmän vasan, vaan ei ota
sitä; tarjoaa lampaan vuonan, vaan ei tyydy Vetehinen siihenkään; pyytää
vain niitä naisen saaneita. Kuningas silloin ostaa kylästä pojan ja
tyttären, ne työntää Vetehiselle, omiansa ei anna. Ottaa Vetehinen ja
lähtee kotiinsa viemään. Kuljettaessa kysyy sitten: "Kun olette
kuninkaan lapset, sanokaa, mikä makeista makein on." -- "Se on makeista
makein, mesi", sanoivat lapset. "Mikä pehmeistä pehmein?" kysyi
Vetehinen. "Se on pehmeistä pehmein, höyhenpielus", vastasivat taasen
lapset. "Mikäpä on kovista kovin?" -- "Kivi." -- "Mikäs karkeista
karkein?" -- "Terva." -- "Ette olekaan kuninkaan lapsia", sanoi
Vetehinen, vei linnoille takaisin ja rupesi kuninkaan oikeita lapsia
etsittelemään, missä olisivat. Jo oli kaiken linnan etsitellyt lapsia
mistään löytämättä, niin meni viimein pajastakin katselemaan. Sielläkään
ei ollut mitään, vaan palja rupeaa pakisemaan, sanoo Vetehiselle:
"Pyhät, arjet on kuningas minua takonut, en huoli, jos sanonkin. Kun
ottanet olkapäillesi, niin mihin kohti kirvonnen, siinä etsittäväsi
ovat." Ottaa siitä Vetehinen paljan olkapäillensä, lähtee sitä
kanneksimaan, niin jo palja kirpoaa olalta, siihen putoaa, kussa lapset
olivat peitossa. Rupeaa Vetehinen siitä kohti maata kaivamaan, niin
löytää sieltä huoneen ja sen sydämestä pojan ja tyttären, joita siellä
pidettiin piilossa. Ottaa ne syliinsä ja lähtee viemään kotiinsa.
Matkalla puhuu kuninkaan poika viejällensä: "Kun taattomme, maammomme
kodista meitä olet kuljetellaksesi ottanut, niin tapa rutompaan eli anna
ruokaa." -- "No, mikä on makeista makein?" kysyi Vetehinen. "Se on
makeista makein: maammon maito." -- "Mikä on pehmeistä pehmein?" --
"Maammon syli." -- "Mikäs kovista kovin on?" -- "Taaton sydän."
Vetehinen kun sai lapsilta semmoiset vastimet, viepi heidät aina
kotiinsa ja panee siellä palvelijoiksensa. Eletään sitten kotvasen, nuo
ajat, nämä päivät, ja lapset kasvavat suuremmiksi ja ovat huolelliset,
millä sieltä kotiin päästä; mutta aikoja myöten harjautuu jo tyttö
Vetehiseen, ja aletaan elää kuin mies ja nainen ainakin. Siitäkös nyt
pojan mieli pahaksi käy, ei saa ollenkaan enää Vetehisen luona aikaan,
vaan suree suremistansa yhä. Kerran sitten yön sydämellä huolissansa
menee takaveräjälle ja käypi siinä pahaa oloansa itkemään. Itkee siinä
poikarukka, itkee, ettei voi suun sanoa, mielen miettiä, niin oli hänen
paha mielensä. Tuleepa silloin hukka, juosta jölköttää siihen ja virkkaa
pojalle: "Mitäs itket, poikaseni? Kun tehnee mielesi lähteä täältä, niin
nouse selkääni." -- "Toki lähdenkin ja mielelläni", vastasi poika, "vaan
olisi minulla sisarkin." -- "No, hae se, käy tänne", pakisi hukka, "niin
pelastan teidät kummankin." Poika siitä kun menee sisartansa hakemaan,
se oli Vetehisen kera makaamassa, vaan veli ei siitä huolinut, kisalsi
sisarensa reunalta ja kantoi sylissänsä veräjälle, jossa hukka oli
vuottamassa. Sille nousivat selkään heti, ja hukka sai juosta
karistamaan, minkä ennätti. Lähtiessänsä varoitti kuitenkin poikaa: "Kun
nähnet Vetehisen tulevan, niin virka minulle." Kuljettiin sitten vähän
matkaa hukan selässä, niin huusi äkkiä poika: "Jo tulee!" -- "Vai jo
tulee", sanoi hukka, "ottakaa häntäni alta pii, luokaa se jäljelle,
sanokaa: 'Tulkoon piivara, kohti taivasta kohotkoon, elkööt pääskö
siivin lentäjät, jaloin juoksijat ylitse ei ympäritse, päitse eikä
päällitse'." Poika samalla teki sen ja loi piin jäljellensä, niin siitä
kohosikin piivaaara taivaalle, joka tukki Vetehiseltä tien. Se kun ei
päässyt siitä ylitse, jäi vuoren juurelle seisomaan ja sanoi
suutuksissansa: "Olisiko kotinen kuokka, tienoilla taloinen taltta, tien
mä tähän tienoaisin, loukon laajan raivoaisin." Palasi aseitansa kodista
käymään ja tuli sieltä kuokkinensa talttoinensa taasen vuoren luokse,
johon teki niillä aseillansa loukon päästäksensä pakenijoita jäljestä.
Kuitenkaan ei uskaltanut jättää aseitansa tielle, vaan rupesi niitä
maahan peittämään. Hänenpä niille kuoppaa kaivaessaan rupeaa tiainen
puusta laulamaan:

    "Tii, tii tiaistani,
    vati, kuti varpuistani:
    ukko peitti peittosen,
    minä sen siitä näin."

"Voipa häjyä, mitä pakajaa", sanoi Vetehinen, "pitää kuokka ja taltta
juoksuttaakin kotiin, muuten ne kuka täältä löytää." Läksi niine
aseinensa heti kotiinsa, vaan joutui sieltä taas pakenijoita ajamaan,
saavutti heidät viimeinkin ja esti pakenemasta. Otti lapset siitä
kerallansa ja vei kotiinsa, jossa alettiin elää niinkuin ennenkin. Tyttö
mieltyy Vetehisen luona elämään, vaan pojasta on siellä oleminen vielä
entistä ikävämpi, eikä tiedä, mikä neuvoksi, että pääsisi pakoon taas.
Menee muutamana iltana sitten takaveräjälle istumaan taas niinkuin
ennenkin ja saapi siinä ikävissänsä itkemään, niin tulee leveäpää,
mustakauhtana mönni veräjälle ja sanoo hänelle: "Joko, poikaseni, lähdet
selkääni?" -- "Toki lähdenkin ja mielelläni", vastasi poika, "vaan olisi
minulla sisarkin otettava." -- "No, juokse tuomaan", sanoi mönni, "vaan
elä kaukaa viivyttele." -- "Vuotahan vähäsen aikaa", sanoi poika ja
juoksi samassa Vetehisen pirttiin. Siellä taas tyttö ja Vetehinen yhtenä
makaavat niinkuin ennenkin, vaan poika sisarensa kisaltaa reunalta,
tukistaa vähän päätä häneltä ja kantaa sylissänsä veräjälle, jossa
noustaan mönnille selkään heti. Saapi nyt mönni juosta jötköttelemään ja
neuvoo selässänsä istujoita: "Kun nähnette Vetehistä tulevaksi, niin
huudaiskaa minulle." Eipä kauas vielä kerettykään, kun alkoi jytinä
jäljeltäpäin kuulua jo, ja poika kun katsahti taaksensa, näki jo
Vetehisen tulevan ja huusi hädissänsä mönnille: "Jo tulee!" -- "Elkäähän
hätäilkö", vastasi mönni, "ottakaa harja häntäni alta, luokaa se
jäljelle ja sanokaa: 'Tulkoon harjavaara, kohti taivasta kohotkoon,
elkööt pääskö siivin lentäjät, jaloin juoksijat ylitse ei ympäritse,
päitse eikä päällitse'." Kuten neuvottiin, siten poika tekikin, ja siitä
nousi harjavaara moinen heidän jäljellensä, että vähältä taivaslakea
koski. Joutui jo Vetehinen jäljestä, vaan ei päässyt edellensä,
harjavaara tukki tien. Sanoo siitä vihoissansa: "Olisiko kotoinen
kuokka, tienoilla taloinen taltta, tien mä tähän tienoaisin, loukon
laajan raivoaisin. Pitää käydäkseni kotoa hakemassa." Kääntyi taaskin
kotiinsa, tuli sieltä kuokkinensa ja talttoinensa vaaran luo takaisin ja
kaivoi loukon niillä, josta sopi kulkemaan lävitse. Rupesi sitten hautaa
kaivamaan, johon aseet kätkisi, vaan tiainen laulaa puusta:

    "Tii, tii tiaistani,
    vati, kuti varpuistani:
    ukko peitti peittosen,
    minä sen siitä näin."

"Häjyn elävää, mitä pakajaa!" sanoi Vetehinen, "pitää viedäkseni kuokka
ja taltta kotiin, muuten se ne kelle ilmoittaa." Alas juosta taas minkä
ennätti kotiinsa, vaan palasi sieltä pakenijoita uudellensa ajamaan. Jo
saavutti viimeinkin, niin puistaa poikasta kädestä, sanoo: "Jos vielä
kerran paennette, niin syön." Palataan siitä nyt Vetehisen luo, niin
sisar rupeaa hänen kerallaan elämään niinkuin ennen, vaan pojasta on
aika kahta ikävämpi vain, eikä tiedä kuten olla, miten elää, kun niin on
kamalata hänestä. Olihan muutamana yönä taas takaveräjällä itkemässä,
itkee siinä, itkee, niin tulla lipottaa repo hänen luoksensa, kysyy:
"Etkös lähtisi selkääni?" -- "Toki raahdinkin lähteä", virkkoi poika,
"vaan olisi se siskokin otettava. Vuota tässä, niin käyn hakemassa."
Repo lupasi vuottaa, ja poika kiirehti sisartansa hakemaan. Tulee
pirttiin, niin rupeaa sisartansa Vetehisen reunalta kisaltamaan niinkuin
edellisinäkin kertoina. Havaapa tyttö, niin ei enää lähtisikään, vaan
veli ottaa hänet väkisellä ja kantaa takaveräjälle, jossa nousevat
revolle selkään. Juostessansa neuvoo taas repo selässänsä olijoita,
sanoo: "Kun nähnette Vetehisen tulevan, sanokaa minulle!" -- "Koehan
juosta vain", virkkoi poika, "kyllä varoitamme, jos näkyy ketä
tulevaksi." -- "Pysytelkää sitten selässäni", sanoi repo ja läksi juosta
vilistämään minkä ennätti; mutta kumminkin tulla havotti jo Vetehinen
jäljestä, ja poika hädissänsä huusi revolle: "Jo Vetehinen tapaa." --
"Häntäni alla on tulukset", neuvoi repo, "heittäkää ne jäljelle, niin
siitähän näette, mikä tulee." Poika loikin tulukset jäljelle kuten neuvo
oli, ja siitä tuli samalla niin hirmuinen, tulta säihkävä koski heidän
taaksensa, jott'ei päässyt Vetehinen mihinkään. Itkihän siinä, ulisi
kuin hukka kosken rannalla, vaan ei tainnut pakenijoille mitään, olivat
jo toisella puolen koskesta.

Nähtyänsä, ettei Vetehisestä enää pelkoa ollut, nousi poika siskoinensa
revon selästä ja laati siihen itsellensä huonukset, joissa rupesivat
yhtenä asumaan niinkuin kodissansa ainakin. Jonkin ajan kuluttua, kun
oli taloutensa hyvästi järjestettynä, tuli hukka pojan uutta
asuinpaikkaa katsomaan, laati terveiset pojalle ja sanoi: "Jo pääsit
tähän, poikaseni, etkös ottaisi minua kisakumppaliksesi?" -- "Jo pääsin
viimeinkin", vastasi poika hukalle, "tule vain toverikseni, rattoisampi
on elääksemme." Ei aikaakaan, kun tuli mönni samatse, tervehti poikaa ja
kysyi: "Etkös ottaisi minua kisakumppaliksesi?" -- "Tule vain", vastasi
poika ja otti mönninkin. Viimeksi tuli vielä repo pojalle onnea
toivottamaan ja pyrki hänkin kisakumppaliksi. "Tokihan mielellänikin
sinut otan", sanoi poika, "sinähän minut Vetehisestä pelastit, niinpä
asu nyt täällä minun toverinani." Eletään sitten jonkin aikaa yhtenä
siinä, niin kutsuu poika kisakumppaleitansa ja lähtee niiden kera
kisaamaan metsälle. Tyttöpä sillä aikaa juoksee koskelle ja rupeaa
siihen muroa luomaan. Luopi, luopi yhä, niin tyyntyy jo koski
sähäjämästä, ja Vetehinen pääsi kosken poikki tytön luokse. Ollaan siinä
pojan talossa, maataan, solutaan sen yötä kuin mies ja nainen yhdessä,
vaan päivän tultua muuttuu Vetehinen neulaksi, jonka tyttö pistää
seinänrakoon piiloon, ettei veli löytäisi. Tuleekin päivällä veli
metsältä kotiin ja tuo kisakumppalinsa pirttiin, niin nämä heti alkavat
kiskoa, repiä seiniä ja etsittelevät joka paikan. Siitä pelästyy jo
tyttö, sanoo veljellensä: "Kielläs, veikko, noita kisakumppaleitasi,
revittelevät seinät pirtistä." Veli silloin käskee kisakumppaleitansa
siivolla olemaan, ja he asettuvatkin paikalla, käyvät häpeissänsä
istumaan loukkoon.

Tuleepa huomispäivä, niin poika samatse kisakumppaleinensa lähtee
metsälle ja viipyy siellä yötä. Siksi aikaa muuttuu Vetehinen taas
järillensä ja elää tyttären kera yhtenä, vaan päivän tultua peittää
hänet tyttö neulana makuuvaatteisiin, jott'eivät kotiintulijat löytäisi.
Mitäs ollakaan: poika kun palasi metsältä, kisakumppaleille taasen kävi
Vetehisen haju kuonoon, ja alkavat kiskoa pelmuuttaa makuuvaatteita.
Oudostuu jo kuninkaan poika, kun sillä tavoin telmetään, mikä nyt syynä
on; vaan sisko taasen rukoilee veljeänsä, sanoo: "Kiellä noita
telmämästä", niin veli puhuttelee kisakumppaleitansa, kunne saapi heidät
siivolla olemaan.

Elettiinpä huomiseen, niin poika niin ikään meni kisaamaan metsälle ja
vasta toissa päivänä tuli tovereinensa sieltä kotiinsa. Sisar silloin
heitäkse läsimään ja puhuu surkealla äänellä: "Työnnä, veikkonen,
kisakumppalisi yhdeksän rautaisen oven takaa minulle voidetta käymään,
minussa tauti kova on." Poika kun luuli sisarensa totta puhuvan,
työnnähytti samalla kisakumppalit voiteen hakuun ja itse jäi sairasta
katsomaan, jos tuo mitä tarvitseisi. Vaan tuskin olivat kisakumppalit
yhdeksän rautaisen oven takana, niin ovet itsestänsä viersihe kiinni, ja
voiteen hakijat jäivät sinne. Vetehinen silloin tuli jäljellensä
näkyviin, tarttui poikaa käsin ja sanoi: "Jos lienet viikon
viisastellut, et ainakaan minua enää petä, nyt minä sinut sain
syödäkseni." Ruvetaan poikaraukkaa tuhoamaan. Sisar lämmittää rautaista
kylyä, ja Vetehinen vie pojan löylyyn, että olisi parempi syödäksensä.
Kisakumppalit sillä aikaa pyrkivät yhdeksän oven takaa pois, kokevat
kynnysten alatse kaivaida kotiinsa, vaan vielä on neljä ovea edessä.
Ottaa jo Vetehinen pojan käsiinsä, sanoo: "Jo olet pehmeä syödäkseni."
Mutta kaarne istuu saunan katolla, laulaa sieltä: "Klung, klung,
kuninkaan poika, pitkitä vähän vielä aikaa." Poika silloin ryöstäytyy
Vetehisen käsistä, jotta tulisi viivykettä, ja pujahtaa lavoille pakoon,
vaan Vetehinen ottaa hänet sieltä taas ja käristää syödäksensä. Laulaapa
toisesti kaarne saunan päältä: "Klung, klung, kuninkaan poika, pitkitä
hiukan aikaa, jo ovat kisakumppalisi virstan päässä." Siitä rupeaa poika
Vetehistä uudellensa vastustamaan ja kimpuilee hänen kynsissänsä, kunne
pääsee viimeinkin irti. Jo kuitenkin käristää Vetehinen taas poikaa
syödäksensä, nostelee häntä kaatioista, vaan siihen joutuivat
kisakumppalitkin hätään ja täyttivät kaikki Vetehisen päälle, jonka
revittelivät palasiksi. Poika päästyänsä syöjänsä kourista elävänä
sytytti kylyn tuleen, ja siinä Vetehinen paloi tuhaksi; vaan poika
kiitteli kisakumppaleitansa eikä tiennyt miten kostaa heille sitä, kun
he semmoisesta pelosta hänet päästivät. Laatii heille pidot ja syöttää,
juottaa kultaisista, hopeisista astioista kaikenmoisella hyvästi. Sitten
kutsuu heidät taas kerallansa, ja lähtevät metsälle kisaamaan niinkuin
ennenkin.

Heidänpä siellä ollessaan ottaa tytär seulan käteensä ja lähtee
seulomaan tuhkia kylyyn, löytyisikö tuolta Vetehisen jälkiä mitään.
Seuloo, seuloo tuhat tarkasti kaikki, niin löytääkin Vetehisen luuta
murusen, kantaa sen kotiinsa ja peittää veljensä pieluksiin. Tuleepa
veli metsältä ja on äijästä kulkemisesta väsyksissä, niin heitäksen
vuoteellensa makaamaan. Siinä kun oli Vetehisen luu pieluksissa, se meni
pojan maatessa päästä lävitse, ja poika siihen kuoli. Tuli silloin
sisar, joka varsin oli varoillansa, nosti veljensä vuoteelta ja peitti
ruumiin maahan kostaen siten Vetehisen polttamisen. Mutta
kisakumppaleille tuli jo ikävä isäntäänsä, kun eivät kotvaan häntä
nähneet, ja saivat häntä hakemaan, missä tuo olisi. Viimein sieltä
täältä etsittyänsä saivat jo vainun maasta ja juoksivat sitä isäntänsä
vainua sille paikkaa, johon poika oli haudattuna, kusta maata vähän
kaivettuansa löysivät isäntänsä kuolleena. Tuli silloin hätä heille,
arvelivat keskenänsä: "Milläpä häntä nyt virvoitamme, isäntäämme, eloon
se olisi saatava." Mitäs siihen; otetaan ruumis katseltavaksi, ja kun
nähdään Vetehisen luu kuolleen päässä, arvataan jo, millä surmalla poika
on mennyt, että Vetehisen luu sen on tappanut. Sanoi tovereillensa
mönni: "Panen pääni tuohon luuta kohti, joskopa siihen menköön", ja
kallisti päänsä kuolleen päätä vasten. Siitä luu kohta hyppää pojan
päästä ja menee mönnin päähän, joka samassa kuolee; mutta poika virkoaa
eloon, sanoen elpyessänsä: "Uh huh, kun viikon makasin." -- "Niin teit,
isäntäisemme", virkkoivat hukka ja repo, "vaan meittä pahoitta kun
olisit ollut, olisit maannut ikäsi." Sanoi siitä hukan poika: "Panen
pääni mönnin päähän, josko siihen menköön", ja painoi päänsä toisen
päätä vasten. Samalla Vetehisen luu taas nousee mönnin päästä hänen
päähänsä, ja hukka siitä kuolee, vaan mönni tointuu uudellensa, virkoaa
jo eloon. Arvelee siihen revon poika: "Olen ollut viisas monessa
paikassa, joko nyt voinee pääni mennä." Laskeusi maahan polvillensa ja
painoi päänsä hänkin hukan päätä vasten, vaan kun rupesi luu hyppäämään
hukan päästä, väistihe vähän, niin luu siitä meni suureen petäjään, ja
se kuoli. "Kuolkoon, onhan toisia metsässä!" sanoi repo ja oli
hyvillänsä, kun ei häneen käynyt. Siitä virkosi hukkakin elämään, ja
menivät kaikki isäntänsä kera kotiin, josta otettiin sisko seuraan,
heitettiin koti autioksi ja lähdettiin yhtenä astumaan; pitäisi nyt
vanhaan kotiin osoitella.

Kotvan kuljettuansa näkivät edessänsä kirkon, joka niin on vanha jo,
että katto kaikki jäkälässä ompi. Mennäänpä kirkkoon, katsotaan
sisustakin, niin täällä pappi on kuin kirkossa ainakin, ja kaksi henkeä
Jumalata rukoilee. Ovat näet pojan isä ja äiti siinä rukoilemassa, vaan
niin ovat vanhoja jo, että toinen polttaa värttinän nenässä, toinen
kävyn nenässä tulta työtä tehdessänsä, eivätkä tunne enää lapsiansa.
Kuninkaan poika silloin ottaa elävätä vettä, valaa sillä vanhuksia, niin
kirkastuvat heti, muuttuvat nuoriksi ja kauniiksi niinkuin ennen
muinoinkin, ja tuntevat samassa lapsensa. Tästäkös nyt ihastuttiin, kun
toinen toisensa tunsi, mentiin yhtenä kaikki omalle linnalle, jossa
poika taatollensa kertoi kaikki vaiheensa, sanoi: "Minä olen jo siskoni
pään kautta ollut manalla." Kuultuansa sen vihastui taatto, että panetti
tyttärensä veräjälle ja ammutti puuskilla kuoliaaksi, vaan
kisakumppaleita syötettiin, juotettiin kultaisista, hopeisista
astioista, ja kuninkaan poika rupesi vanhempiensa linnoilla isännöimään.
Min lienee elettykin. -- Sen pituinen se.


HÄRÄN KORVISTA SYNTYNEET KOIRAT

Oli ukko ja akka ja heillä kaksi kaunista lasta, poika ja tytär; vaan
kuolivat vanhemmat, ja veli ja sisar orvoiksi jäivät. Surevat kuolleita
aikansa, niin sanoo veli: "Lähtekäämme, sisko, ulos kävelemään, eihän
auta iätse sureminen." Tyttö mieltyy tuumaan, ja lähdetään yhdessä,
astutaan tietä myöten. Tulee siellä Paholainen heitä vastaan, sanoo
tytölle: "Etsi sinä päätäni." Pojalle sanoo: "Sinä olet valmis
syödäkseni." Tästäkös hätä raukoille! Etsii tyttö, etsii Paholaisen
päätä, ei tohdi vastustella; vaan poika sill'aikaa rukoilee Jumalata
päästämään vielä pahan miehen käsistä, jolle pistää unineulat korviin.
Se siitä nukkuu päätä etsittäessä tytölle syliin, ja aletaan neuvotella,
miten pakoon päästä. Nähdäänpä härkä taivosella, niin rukoillaan sitä
avuksi. Heti lankeaakin siitä härkä heidän eteensä, sanoo: "Nouskaa
selkääni, sysätkää Paholainen mättäälle nukkumaan." Tyttö samassa
sysääkin Paholaisen sylistänsä, heittää hänet mättäälle makaamaan ja
nousee veljensä kera härälle selkään. Lähdetään siitä nyt ajamaan,
mennään, mennään, minkä keretään, niin tulee tulinen koski eteen, vaan
ajetaan siitäkin päällitse ja päästään toiselle puolen. Siinä virkkaa
selässänsä istujille härkä: "Ottakaa huivi korvastani, sivaltakaa sillä
maata, niin tulee teille huonukset tähän." No, eihän muuta, ottaa poika
huivin ja sivaltelee sillä maata, niin syntyy samassa huonukset heille,
niin kauniit, ettei kuninkaalla parempia. Siitä härkä taas sanoo
pojalle: "Nyt minut pitää tappaa; tapettua ota korvat, pistä
kormantoosi, eikö niistä sinulle mitään hyvää tulisi." Poika tekee
silloin kuten käsky oli, tappaa härän ja korvat panee kormantoonsa, niin
niistä syntyy hänelle koirat semmoiset, että jos mitä yrittäköön, sen
saa. Lähteepä niine koirinensa metsälle, viipyy siellä aikansa, niin
tulee jo paholainen tytön luokse, rupeaa häntä hyväilemään; ja tyttö
mieltyy häneen, ollaan, pakistaan siinä kuin ystävykset ainakin. Kuluu
päivä iltapuoleen, niin ikkunasta kun katsotaan, nähdään jo pojan
koirinensa metsältä tulevan. Pelästyy Paholainen sitä, sanoo tytölle:
"Nyt nuo kirotut koirat repivät minut, peitä minut karsinaan, ehk'ei
sieltä löydettäisi." Tuskin saikaan tyttö peittäneeksi, kun koirat
isäntänsä kera tulivat pirttiin, niin jo luotiihe haukkumaan karsinan
päällä. Kysyy veli: "Mikäpä karsinassa, kun noin koirat haukkuvat?" --
"Leipäpalasia sinne on kirvonnut, niitäkö etsiteltäneen", virkkoi tyttö;
hän näet Paholaista toivoi mieheksensä, sentähden ei sanonut.

No, kuluu se yön seutu, niin poika huomenna samatse lähtee metsälle,
siellä riistaa pyytelee koirillansa. Pääsevät kotona olijat silloin omin
valloin elämään ja pakisevat keskenänsä, niin sanoo Paholainen tytölle:
"Nyt kun veljesi metsältä palaa, sinä yhdeksän lukon taakse maanita
koirat, ettei heistä pelkoa ole." Tulikin illemmalla poika kotiin, niin
Paholainen taasen karsinaan peittäytyi, vaan tyttö meni veljeänsä tuvan
ovelle vastaan, sanoi: "Käypä, veikkoseni, jauhoja yhdeksän lukon takaa
aitasta, minä en joutaisi, rokkapata kiehuu." Poika silloin kääntyi
ovelta heti, lähtee jauhoja tuomaan, ja koiratkaan eivät hänestä jää,
lähtevät jälkeen; vaan sisar oli edeltä sinne leipäpalaa luonut,
kalapalaa luonut, lihapalaa luonut, niin koirat niitä jäävät syömään,
eivät muistakaan isäntänsä kera aitasta tulla, sinne salpautuvat. Tulee
pirttiin poika, niin Paholainen jo käypi vastaan siellä, sanoo hänelle:
"Ole valmis lounaakseni." Sanoo poika: "Kun vielä kylyn ennen saisin
lämmittää, pehmeämpi liha tulisi syödäksesi." -- "No, mene, ruttoon
lämmitä", ärjäisi Paholainen, vaan ei antaisi sisko, sanoo: "Sitä siinä
lämmittelemään, syö rutompaan pois." Laski kuitenkin Paholainen, ja
poika ottaa kirveen, lähtee halkoja hakkaamaan. Hakkaa siellä, hakkaa,
niin lintunen ylhäällä ilmassa laulaa: "Leikkaa, leikkaa puitasi vielä
vähän aikaa, jo ovat koirasi kahdeksan lukon takana." Pirtissä taas
sisko pakajaa Paholaiselle: "Tuota tuohon halkoja päästit leikkaamaan,
kun et rutompaan syönyt, vielä pääsee käsistäsi." Poika sillä välin
hakkaa yhä, leikkelee puita ulkona, niin lintunen taasen laulaa ilmassa:
"Leikkaa, leikkaa, poikaseni, vielä vähäsen, jo ovat koirasi seitsemän
lukon takana." Tuleepa siitä jo Paholainen, sanoo pojalle: "Etkö
rutompaan joudu, en minä sinua kaikeksi päivää pannut tähän halkoja
leikkaamaan." Tuossa lauloi taasen lintu hiljaisempaan ilmassa: "Ala
panna, poikaseni, kyly lämmetä, jo ovat koirasi kuuden lukon takana."
Poika siitä alkaakin panna kylyä lämmetä, ja lintunen aina kerran
toisensa jälkeen lauloi: "Ala jouduttaa kylyä, ala uuni riuvotella, ala
vettä kantaa, ala vastaa laatia, ala päältäsi riisua, jo ovat koirasi
viiden, neljän, kolmen, kahden, yhden oven takana." Kyly kun sillä
tavoin joutui viimeinkin, kävi Paholainen syömään poikaa; vaan koiratkin
samassa pääsivät viimeisen lukon takaa, tulivat kylyyn ja kisalsivat
Paholaisen halki. Sanoo Paholainen koirien revitellessä tytölle: "Sinä
ota torahampaani, sillä piirrä veljesi päätä, niin hän kuolee; vie siitä
hammas lampiin, niin minä uudellensa virkoan."

Pani sisar sen mieleensä, otti kylystä Paholaisen torahampaan ja sillä
veljensä päätä piirtää, niin se siitä kuolee ja viedään maahan kuin
ruumis ainakin; vaan torahampaan kantoi tyttö käskyä myöten lampiin, niin
siitä Paholainen virkosi uudellensa, tuli taasen eläviin. Koiratpa kun
kotvaan eivät näe isäntäänsä, käypi heille ikäväksi, ja saavat etsimään,
mistä tuo löytyisi. Viimein sieltä täältä etsittyänsä tulevat
kalmistoonkin, niin sieltä haju nousee heille nenään. Kaivoivat silloin
ruumiin maasta ylähäksi ja nuolivat, nuolivat päätä, kunne meni hampaan
haava umpeen. Siitä vertyi jo poika uudellensa elämään, hyppäsi ylähäksi
ja sanoi: "Ohoh, kun viikon makasin!" Koirat siihen vastasivat: "Vielä
olisit viikomman maannut pahoittasi koirittasi", ja puhuivat
isännällensä, miten Paholaisen torahampaan hänen päästänsä löysivät.
Tästä arvataan nyt asia, että sisko se on kaikki laatinut, ja mennään
pirttiin, jossa revitellään Paholainen ja hänen morsiamensa; vaan itse
hyödytään hörtsäksi, parataan partsaksi. Siitä elämään päästään. Poika
syöttää, juottaa, luonansa pitää koirat ikänsä. -- Sen pituinen se
tarina.


ORIKSI MUUTETTU POIKA

Ennen aikaan, mikä sen enää muistaakaan, milloin se oli, sai Perkele
valtaansa kuninkaan pojan, josta teki itsellensä hevosen, muutti sen
semmoiseksi oriksi, joka neljä kertaa hyppäsi vain, niin virsta matkaa
oli tehty. Sai niin ikään yhden kerjäläispojan kuninkaan vallan alaisia
itsellensä, ja sen pani oritta ruokkimaan, niinkuin renkipojaksi
itsellensä. Pojan piti asua hevosen kanssa yhdessä ja katsoa sitä
hyvästi. Menipä itse isäntä kotoa, minne lienee mennyt, niin kielsi
lähtiessänsä, ettei hengen haastolla saa mennä hänen huoneessansa
käymään; mutta hänen poikessa ollessaan puhui ori pojalle: "Mene
kuitenkin isännän huoneeseen, joskopa kielsikin, mutta elä koske mitään,
vaan katsele tarkkaan kaikki, tiedustele, mitä siellä on ja mitä siellä
kuuluu." Poika teki, minkä ori käski, meni isäntänsä huoneeseen ja näki
siellä paljon kummia kaluja ja aineita. Oli iso sammio täynnä verta oven
pielessä. Seinällä näki suuren summattoman miekan riippuvan naulassa.
Katsahti arkkuun, joka oli nurkan loukossa, niin siinä oli yhdessä
komerossa vähäinen pieni kivi, toisessa havun lehvä, kolmannessa malja
täynnänsä vettä. Kohta pojan siellä käytyä tuli jo Perkele kotiin ja
ymmärsi heti pojan käyneen hänen huoneessansa, niin torui siitä
armottomasti poikaa: "Likimaitse että pääset hengissä", sanoi, "vaan
käypäs toinen kerta, niin sinut paha perii." Sillä kertaa poika
kuitenkin pääsi rukouksilla vapaaksi ja alkoi isäntänsä hevosta katsoa
niinkuin ennenkin.

Elettiin aikaa vähäsen, niin Perkele niin ikään läksi matkoillensa,
montahan sillä on asiata toimiteltavaa, ja vielä kovemmin vakuutti
poikaa, sanoi: "Käyhän vielä huoneessani, niin sitten minä tapan sinut."
Vaan mitäs siitä? Tuskin pääsi Perkele talon tienoolta, niin ori taasen
puhui pojalle: "Mene kuitenkin huoneessa käymään, elä pelkää yhtään,
tyydy siihen, mitä minä sanon." -- "Mitäs minun nyt pitää tekemän, kun
minä siellä käyn?" kysyi poika. Ori neuvoi: "Koeta sitä suurta miekkaa
kädelläsi, liikkuuko tuo vähänkään" -- se oli niin iso, ettei se paljon
liikahtanut tavallisen miehen koetellessa -- "jos ei se liikahda, niin
kasta pääsi siinä verisammiossa, joka on oven pielessä, ja koettele
sitten miekkaa uudellensa, jaksatko nostella." Poika teki sen, meni,
koetteli miekkaa, vaan se ei hievahtanutkaan. Kastoipa päänsä
verisammiossa, niin lakki alkoi paistaa kullalta heti, ja poika tuli
siitä niin voimalliseksi, että miekka kohta oli kepeä hänen
liikuttaaksensa. Meni siitä sanomaan orille: "Jo nyt miekka keveni." --
"Hyvä se", virkkoi ori, "mene nyt, perimmäisestä huoneesta ota
verkanuttu päällesi, toiseen lakkariisi pistä arkusta se pienoinen kivi,
toiseen havun lehvä, tukitse siten se vesimalja, peitä hyvästi, ettei
läiky yhtään, ota miekka, pane vyöllesi ja tule luokseni talliin." Poika
tekikin kaikki kuten neuvo oli ja tuli sitten talliin kaiken sen tavaran
kanssa, minkä isäntänsä huoneista oli saanut. Täällä ori virkkaa
hänelle: "Istu nyt selkääni, niin lähdemme karkuun koko Perkeleen
kodista!" Sehän oli pojankin mieleen semmoinen tuuma, samassa nousikin
orillensa selkään jo, ja lähdettiin pakenemaan sieltä.

Tulipa Perkele matkoiltansa kotiin, niin havaitsi kaikki tavaransa
kadonneen huoneista, ja talliin kun meni katsomaan, sekin tyhjänä oli.
Lähdepäs siitä nyt pakenijoita ajamaan perästä suurella voimalla
tavoittaaksensa heitä. Pojan ori kyllä hyppäsi neljästi vain virstassa,
mutta kumminkin olisi Perkele saavuttanut, ellei estettä tullut väliin.
Hevonen näet, kun kuuli jytinän jäljeltänsä, sanoi pojalle: "Katsopa
taaksesi, näkyykö mitään tulevaksi." -- "Tulee sieltä niinkuin musta
pilvi ikään kohisten jäljeltä", vastasi poika. Ori siitä sanoi pojalle:
"Ota kivi lakkaristasi, heitä se jäljelle." No, poika heittikin kiven
samassa taaksensa, ja siitä tuli niin jyrkkä, mahdoton kallio heidän
jäljellensä, ettei Perkelekään päässyt siitä ylitse, vaan juoksi
kotiinsa hakemaan aseita, joilla vuorta piti särjettämän. Toi sieltä
suuren, mahdottoman kirveen kanssansa ja teki vuoreen kolon, josta pääsi
kulkemaan. Tie kun oli aukaistu, rupesi heittämään kirveensä kallion
koloon, palatessansa siitä sitten ottaaksensa; vaan tuli kettu, vuorta
myöten juosta lipotteli, ja sanoi: "Eläpäs heitä kirvestäsi siihen, minä
varastan." -- "Enkä heitäkään kirvestäni, vien kotiini", sanoi Perkele
ja juoksi takaisin taas hirmuisen matkan -- viipyihän se siinä! Kotona
käytyänsä lähtee taasen ajamaan varkaitansa, vaan ori älyää sen jo
kaukaa ja kysyy entiseen tapaansa pojalta: "Näkyykö mitään tulevaksi?"
Poika vastasi: "Entinen pilvi taas nousee." Ori silloin käski pojan
heittää havun lehvän lakkarista, ja se kun heitettiin tielle, siitä tuli
niin suuri, sakea hongikko, ettei päässyt Perkele lävitse sen suuren
voimansa kanssa, mikä hänellä oli. Juoksi kotiinsa ja haki sieltä sen
suuren kirveensä taas, jolla hakkasi hongikon edestänsä. Heitti sitten
kirveensä kannon päähän ja arveli lähteä edellensä; vaan kettu taasen
juosta luikertaa siihen häntä suorana ja sanoo: "Eläpäs heitä
kirvestäsi, minä varastan sen siitä." -- "Enpä heitäkään kirvestäni",
virkkoi Perkele, "vien kotiini", ja läksi juoksuttamaan kirvestänsä
sinne, ettei kettu saisi. Poika sillä aikaa vain pakeni orin selässä;
vaan ei kovinkaan kauaksi vielä päästynä, kun kuului taas jyrinä
jäljeltä. "Katsopas taaksesi", sanoi pojalle ori, "näkyykö mitään
tulevan." Poika vastasi: "Entinen pilvi taas nousee, samankaltainen kuin
äskenkin." -- "Heitä jo vesimalja tielle", neuvoi ori, "se meidät ehkä
pelastaa"; ja poika kun heitti, siitä tulikin niin suuri järvi
semmoinen, ettei Perkele päässyt ylitse. Ei hänellä ollut laivaa eikä
venettä eikä muuta, vaan rupesi juomaan sitä vettä päästäksensä kuivin
jaloin järven poikki. Joi vain, joi vain ja pani sisäänsä, mutta vanteen
vääntäisi mahansa ympärille, ettei repeäisi. Tulipa silloin kettu ja
puri vanteen poikki, niin maha halkesi juodessa, vesi pääsi
valloillensa, ja Perkele hukkui veteen, ei tavannutkaan ajettaviansa.

Päästyänsä Perkeleestä läksi poika ajamaan kuninkaan kotiin, yli portin
heti hyppähytti orinsa ja tuli pihaan semmoisissa kauniissa vaatteissa
kuin hän Perkeleeltä saanut oli, suuri miekka vyöllä. Vaan ei hän ollut
siellä muuta kuin näyttihe vain, ettei kuningas tiennyt, kuka se oli,
joka semmoisella jyräkällä hänen pihassansa kävi, vaikka oli oma
poikansa sillä hevosena. Ei kuitenkaan linnalta kauaksi mentynä, vaan
ori, joka tunsi vanhat ruokamaat, neuvoi taasen poikaa, sanoi: "Vie
minut tuonne tammikkoon ja hanki heiniä eteeni, että pääsen syömään,
vaan mene itse, kun ensin heität vaatteet, miekat ja kaikki satulaan,
kerjäläispoikana kuninkaan kartanoon ja pyri ruohomaan kitkijäksi, että
itsekin saat ruokaa, ja ota niitä ruohoja vähän, mitä siellä on, ja tuo
minunkin syödäkseni." Poika tekikin neuvon mukaan ja pääsi linnalle
ruohoston kitkijäksi, niin sillä elätti henkensä ja vei hevosellensakin
sieltä niitä ruohoja maistaa. Olipa kuninkaalla paraikaa suuri sota, ja
ajettiin kaikki sotaväki vihollista vastaan, niin poika kun kävi orin
luona, puhui sille: "Nyt on kuninkaalla sota, kaikki läksivät
täysmiehiset tappeluun." -- "No, pyri sinäkin sotaan", neuvoi ori, "etsi
jotakin hevosluuskaa allesi, jolla pääset muiden seurassa ajamaan
sinne." Mitäs tästä; poika kävi ilmoittamassa tahtonsa, ja hänelle
annettiin sieltä vanha hevosjättö ajettavaksi. Oli sitten maantie
vetelän suon poikki mentävä, niin poika tahallansa ajoi hevosluuskansa
tien ojaan, upotti sinne ja pyysi sotamiehiä, jotka komeilla hevosilla
ja kauniilla ajinkaluilla kulkivat tietä, auttamaan hevostansa suosta
ylös. Mutta nämä eivät olleet asiasta millänsäkään, nauroivat vain
pojalle, sanoivat: "Ole vain siellä luuskinesi, mitä sinä sodassa teet,
semmoinen mies luuskallasi." Poika sillä tavoin jäi siihen, kun ei
auttanut kukaan, vaan kun kaikki sivuitse kulkivat edellensä, tämä
hevosluuskansa jätti suohon, meni oman orinsa luo, joka kolmasti vain
hyppäsi virstassa, ja ajoi sillä toista tietä myöten sotaväen edelle
vihollista vastaan, jossa hakkasi suurella miekallansa koko vihollisen
väen kulhoksi ennenkuin muu sotaväki ennätti näkemäänkään koko tappelua.
Sotapäälliköt tultuansa tappelupaikalle näkivät viholliset kaikki
lyödyiksi, keto kuolleita täynnä oli. Ihmettelivät sitä, arvelivat:
"Kukahan tämän armotyön meille on tehnyt, että vihollinen näin lyöty
on?" eivätkä tienneet asian laitaa, miten se oli, vaan läksivät
väkinensä palaamaan linnaan takaisin ilmoittaaksensa kuninkaalle, kuinka
sota käynyt oli.

Poika, joka tappelussa oli saanut suuren haavan käteensä, oli kuitenkin
heti palannut sieltä jällensä, ettei häntä kukaan nähdä saanut, ja
syrjäteitä ajanut sille tielle takaisin, jota sotaväenkin piti sodasta
tuleman. Sillä tavoin oli muiden kotiin palatessa taasen hevosluuskaansa
pyytämässä suosta ylös ja pyysi apua niinkuin ennenkin; vaan sotamiehet
nauroivat vain ja sanoivat: "Ole siellä luuskinesi, eipä sinusta olisi
apua ollut sodassakaan, jos siellä olisit ollutkin." Menivät tietänsä
linnalle ja puhuivat kuninkaalle, miten sota oli käynyt. Kuningas
kuultuansa asian ihmetteli: "Kukahan se oli, joka sen laupeuden teki ja
vihollisen löi?" vaan ei tiennyt kukaan hänelle selvittää sitä.
Elettiinhän muutaman aikaa taas, ja poika yhä kitki ruohostoa senkin
jälkeen niinkuin ennenkin, niin kitkiessänsä aina sitoi sitä haavaansa,
jonka sodassa käteensä sai. Kuninkaan tytär, joka aina lystiä
kävellessänsä näki, kuinka poika haavaansa sitoi ruohomaassa, sanoi
viimein isällensä: "Tämä poika oli terveenä, kun tänne tuli, ja nyt hän
on haavoitettu, mistähän se tulee?" Kuningas silloin otti pojan
tutkinnolle, kyseli: "Oletko sinäkin sotatantereella käynyt, kun sinulla
kädessäsi haava on?" Poika tutkinnossa siinä ilmoitti nyt asian ja
sanoi: "Minä olen se mies, joka olen sen ihmetyön tehnyt ja viholliset
hävittänyt, ja tässä on minulla visu merkki, kun tämä haava on
kädessäni, jota ennen ei ollut." Kun tämä kuninkaasta yhtähyvin oli
ihme, sanoi poika: "Koska ette usko, niin minä näytän mahtini teille
kahden hetken perästä tässä omassa pihassanne." Meni siitä orinsa luokse
tammikkoon, pani siellä sen ylpeän Perkeleeltä saadun vaateston
päällensä, suuren miekan vyöllensä ja sen kullalta paistavan lakin
päähänsä, joka verisammiossa kullaksi muuttui, istui sitten orinsa
selkään ja ajoi yli portin kuninkaan pihaan. Näytti siinä sotakalunsa,
miekkansa, miehuutensa ja haavoitetun kätensä ja ajoi taasen tiehensä,
meni pois, ettei nähtykään, minne se katosi. Linnan pihalle jäi kuningas
miehinensä avossa suin seisomaan ihmetellen, kuka se oli, joka niin
komealla hevosella ja semmoisessa asussa siinä kävi; ruohoston
kitkijäksi eivät voineet häntä ajatellakaan, se oli heistä niin
mahdoton. Vaan poika tuli sill'aikaa entiseen tammikkoonsa, niin ori
siellä puhui hänelle: "Ota nyt miekkasi, lyö minulta pää poikki, tämä ei
ole minun oma pääni, tämä on Perkeleen panema pää." -- "Kuinkas minä sen
teen sinulle, hyväntekijälleni, joka minut Perkeleen kynsistä päästit,
se on mahdoton", sanoi poika, mutta ori vain sanoi: "Sinun pitää se
tehdäksesi minulle, se on Perkeleen pää; jos et sitä tee, niin minä
tapan sinut." Poika silloin teki niinkuin käsky oli, sivalsi miekkansa
ja löi oriltansa pään poikki; vaan ori kun kuoli, sen sisältä tuli se
kuninkaan poika ilmiin, joka hevoseksi muutettu oli ja siellä puhetta
oli pitänyt selvänä ihmisenä. Puhui siitä se kuninkaan poika entiselle
ruokkijallensa: "Käykäämmepä nyt kahden miehen vanhan isäni puheelle!
Pidä sinä ne koreat vaatteet päälläsi, minä lähden semmoisena kuin ennen
vietäessä olin."

Tuuma kun oli sellainen pidetty, läksivät yhdessä astumaan ja tulivat
semmoisina linnaan. Siellä tunsi nyt kuningas heti kohta poikansa, kun
se oli niissä entisissä hyvintunnetuissa vaatteissansa, ja kysyi
hämmästyen häneltä: "Mitenkäs, niinhän sinä olisit kuin minun poikani
näyltäsi, vaan mikä sinut pelasti Perkeleeltä ulos, joka minulta lapsena
ollessasi sinut ryösti?" Poika vastasi: "Tämä minut pelasti, tämä mies,
joka minun kanssani on." -- "Mikä mies sinä sitten olet?" kysyi kuningas
poikansa toverilta. Se vastasi: "Minä olen se ruohomaan kitkijä, joka
olen tässä linnassanne jo muutamia kuukausia ollut"; vaan eivät
tahtoneet uskoa, luulivat joksikin suureksi kreiviksi ennenkuin näytti
haavatun kätensä, jota kuninkaan tytär kyllä oli monta kertaa nähnyt
pojan ruohostoa kitkiessänsä sitovan. Siitä nyt kuninkaan poika ja
kerjäläispoika yhdessä puhuivat kuninkaalle koko seikan, mitenkä ensinnä
Perkeleen luona oltiin ja sieltä viimein pakenemaan päästiin, miten
kettu oli heille sangen hyvä apumies, joka viivytti ensin Perkelettä
juoksussa ja hänet sitten järveen hukutti, ja kertoivat kohdallensa
kaikki, miten kuninkaan poika viimein muuttui ihmiseksi, kun hevoselta
pää otettiin, ja mitä tuumaa sitten pitivät keskenänsä aina linnalle
tuloonsa asti. Sen kun kuuli vanha kuningas, korotti kerjäläispojan
vierimmäiselle istuimellensa ja antoi hänelle tyttärensä vaimoksi; vaan
kuninkaan oma poika tuli nyt arvollensa, jäi sen isänsä vallan
perijäksi. -- Siihen loppui se tarina; jos kuka ei usko, se keltä
kysyköön.


JÄLKIMAINE

Tähän vivahtavia tarinoita muistellaan Hämeessäkin. Niin käypi muudan
sieltä kotoinen tarina seuraavaan tapaan:

Kerran oli Pahanen valtaansa saanut kaksi lasta, joita piti
palvelijoinansa ja kiusasi kaikella tavoin. Lapsista oli toinen poika,
toinen tyttö, niin heidän kun oli molempien siinä hyvin paha ja vaikea
olla, puhui tyttö kerran pojalle: "Tietäisin minä, millä täältä
pääsisimme: kun nainet minut, niin pelastan sinut Pahasesta, ja lähdemme
yhdessä pakenemaan." Poika oli siihen valmis, ja laittausivat kohta
kumpikin matkalle. Tyttö leikkasi kolme pisaraa verta nimettömästä
sormestansa kynnykselle, käski pojan ottaa vähäsen puuta, kiveä ja vettä
mukaansa, ja pimeän tultua, kun Pahanen oli sikeästi nukkunut, läksivät
kahden kesken hänen luotansa pakenemaan.

Vasta päivän valjetessa aamulla heräsi Pahanen unestansa ja huusi
huoneestansa tytölle: "Nouse jo, tyttö, töillesi!" -- "Jo nousen, jo
nousen", vastasi ensimmäinen veripisara kynnykseltä, ja Pahanen kun
luuli tytön valveella olevan, rupesi uudellensa maata ja nukkui toiseen
päivään asti yhteen jatkoon. Herättyänsä huutaa taas tytölle: "Joko pata
tulella?" -- "Jo kiehuu, jo kiehuu", vastasi toinen veripisara. "No,
hyvä se", virkkoi Pahanen, nukkui siitä uudellensa ja makasi taasen
vuorokauden ennenkuin heräsi; vaan alkoi jo nälkä verinen olla hänellä
mahassa, niin ärjäisi oikein tuskissansa: "Eikö jo ruoka ole valmis?" --
"Valmiina on", virkkoi kolmas veripisara, "tulkaa, isäntäkulta,
syömään!" Pahanen silloin nousi vuoteeltansa ja kävi keittoa katsomaan;
vaan huonostipa siellä on ruoan laita, eikä näy edes keittäjätäkään.
Meni siitä poikaa katsomaan, onko tuo edes tallella, vaan poikessa oli
sekin, huone tyhjänä ihan. Siitä arvaa jo Pahanen seikan, jotta karussa
nyt ollaan; ja hänellä kun oli kolme suurta koiraa, ne pani pakenijoita
hakemaan. Nämä läksivätkin heti ajamaan, vaan toiset kuulivat jo jytinän
peninkulman päästä, niin tyttö sanoi pojalle: "Nyt tullaan jäljessä!
Rupea sinä hongaksi tähän, minä rupean kuuseksi." Ja niin muuttuivat
molemmat puiksi. Koirat ajaessansa tulivat aina puiden luokse, vaan
siinä haihtuivat jäljiltä, etteivät osanneet mihinkään, ja kääntyivät
viimeinkin takaisin. Kotiin tulleilta kysyi kohta Pahanen: "Löysittekö
pakenijat?" -- "Emmekä löytäneet", virkkoivat koirat, "kahden puun
juurelle asti oli selvät jäljet, vaan ei siitä mihinkään." -- "Siinäpä
ne juuri olivat", sanoi Pahanen, "menkää, ottakaa ne puut." Koirat kohta
läksivät taasen ajamaan, vaan tyttö kuuli niin ikään peninkulman päässä
jo jytinän ja neuvoi toveriansa: "Jo tullaan jäljessä, ole sinä
veräjänä, minä niittynä tässä." Ja muuttuivat taasen kumpikin, toinen
veräjäksi, toinen niityksi. Ei aikaakaan, niin koiratkin joutuivat
siihen, vaan veräjälle tultuansa eksyivät taasen jäljiltä, ja täytyi
kääntyä siitä kotiin. "Jokos löysitte?" kysyi taasen Pahanen. "Emmekä
löytäneet", vastasivat koirat, "metsän keskessä on niitty, niin sen
veräjälle oli jäljet, vaan siihen loppuivatkin." -- "Voi teitä!" sanoi
Pahanen, "nepä ne olivat, ne samat, juoskaa sievään takaisin." No,
alapas siitä koirien juosta taas minkä ennättivät jäljestä; vaan
pakenijat samoin taas kuulivat jo jytinän kaukaa ja tiesivät olla
varoillansa muuttuen toinen lammiksi, toinen sorsaksi, joka uiskenteli
lahden tyvenessä. Koirat kun eivät löytäneet niittyä ei veräjätä enää
metsässä, juoksivat vainua myöten edellensä, vaan lammin luona eksyivät
taasen jäljiltä ja kääntyivät siitä kotiinsa. Siellä kysyi Pahanen:
"Jokos nyt löysitte haettavanne?" -- "Eikö mitä", virkkoivat koirat,
"vähäisen lammin rannalle tulimme, vaan siinä jäljet katosivat, emme
osanneet mistä etsiä." -- "No, te nyt eläviä olette!" sanoi Pahanen,
"siinähän ne juuri ovatkin", ja läksi itse hakemaan. Jyrinästä kuulivat
jo pakenijat, että nyt on isäntä itse liikkeellä, ja tyttö käski pojan
heittää puupalasen jäljellensä. Se kun heitettiin, siitä tuli niin suuri
hongikko, ettei päässyt Pahanen lävitse, vaan täytyi käydä kirveen
kotoansa, jolla hakkasi hongikkoa, kunne sopi viimeinkin kulkemaan.
Toiset sillä aikaa pakenivat pakenemistansa yhä, vaan keksittyänsä
Pahasen taasen lähestyvän heitti poika kiven lakkaristansa, ja siitä
tuli niin mahdottoman suuri vuori, levesi joka haaralle, jotta jäi
Pahanen sen keskelle. Siinä kipusi sitten kolme vuorokautta kallioiden
lomissa, kunne pääsi viimeinkin ylitse, niin läksi pakenijoita
uudestansa ajamaan saavuttaaksensa kuitenkin. Poika silloin heitti
vesiastian taas jäljellensä, ja siitä syntyi niin avea järvi Pahasen
eteen, ettei hän päässyt mihinkään. Tämäpä, kun muuta neuvoa ei nähnyt,
rupesi juomaan järveä kuiviin päästäksensä jalkaisin ylitse, ja saikin
jo järven niin tyhjäksi, ettei ollut vettä kuin vähän enää pohjassa;
mutta viimeistä juodessa puhkesi vatsa Pahaselta, ja hän kuoli siihen
paikkaan. Poika ja tyttö pääsivät rauhassa elämään viimeinkin. -- Sen
verta sitä.



AVAIMETON VAKKA


Eli talossa ennen perhe, jota oli ukko ja akka ja nainut poika. Se poika
metsältä tullessansa kerran näki koiransa haukkuvan metsoa puussa ja
rupesi ampumaan lintua jousellansa. Mutta metso ihmisen kielellä virkkoi
puusta: "Eläs ammu, poikaseni, heitä elämään vielä." Poika kun kuuli
metson ihmisen tavalla puhuvan, hämmästyi ensinnä vähän, vaan siitä
rohkeni kuitenkin ja yritti uudestansa ampumaan. Ei saanut kuitenkaan
vielä laukaistuksi, ennenkuin metso toiste pakisi hänelle: "Eläs,
poikaseni, ammu minua, vielä minä sen kostan sinulle." Tämän linnun outo
puhe taasen arvelutti poikaa, vaan siitä kiivastui uudellensa ja ojensi
kolmannesti jousensa ampuaksensa lintua. Metso silloin vielä
surkeammalla äänellä rukoili häntä: "Elä, poikakulta, ammu minua, ota
ennen elävänä kotiisi. Syötä minua vuosi, minä sitten palkan maksan!"
Pojasta kun oli metson tuuma soma, ottikin hänet elävänä puusta ja vei
kotiinsa, jossa kertoi taatollensa koko seikan sanoen: "Tämä metso pyysi
minua syöttämään itseänsä vuoden, niin hän minulle sitten palkan
maksaisi; syötänkö, taattoseni?" -- "No, syötä, paljonko tuo syönee",
vastasi taatto. Poika siitä rupesi elättämään metsoansa, syötti, syötti
aikansa, niin sille vaskinen sulka häntään kasvoi. Vuoden päästä putosi
se sulka purstosta, ja metso lensi tiehensä. "Se siitä nyt oli
syöttämästäsi", sanoi pojan nainen, nauroi miehellensä; mutta iltasella
tuli metso jäljellensä ja rukoili poikaa: "Syötä minua toinen vuosi!"
Poika suostui syöttämään, ja metsolle taasen kasvoi purstoon hopeasulka,
joka vuoden päästä putosi siitä, vaan metso taasen lensi pois. Illalla
kuitenkin tuli jällensä ja sanoi pojalle: "Syötä vielä kolmas vuosi."
Poika syötti, ja vuoden päästä kasvoi metsolle kultasulka, ylen kaunis,
jonka pudotti purstostansa ja lensi tiehensä. Vaan ei kauaksi jäänyt,
illalla tuli takaisin niinkuin ennenkin, hyväili syöttäjätänsä ja sanoi:
"No, nyt tule palkkaasi kolmen vuoden syötännästä ottamaan, nouse
selälleni!" Poika asettihe hänen siivillensä, ja metso läksi meren
päällä lentelemään. Nousi, nousi ylhäälle hyvin ja kysyi pojalta: "Miltä
näyttää meri silmissäsi?" -- "Niin on kuin seulan pohja", vastasi poika.
Siitä laski nyt metso pojan putoamaan selästänsä, vaan ennenkuin mereen
paiskahti, lensi hänelle eteen, sovitti siipensä alle, että pääsi poika
selkään taas, ja sanoi: "Niin minullakin oli hätä, kun ensi kerran
ampumaan yritit." Kohosi toisen kerran taivaalle ja kysyi: "Miltä
näyttää meri silmissäsi?" -- "Niin on kuin sormuksen kokoinen vain",
vastasi poika, ja samassa pudotti hänet metso selästänsä taas, mutta ei
kuitenkaan mereen antanut pudota, vaan sovitti itsensä alle taas ja otti
uudellensa pojan selkäänsä. Sai siitä kohoamaan niinkuin ennenkin, nousi
aina ylemmäksi taivaalle ja kysyi: "Miltäpä näyttää nyt meri
silmissäsi?" -- "Ei ole kuin neulan silmän suuruinen enää", vastasi
poika, ja samassa päästi hänet metsokin selästänsä, että oli jo mereen
putoamassa, vaan tuli kuitenkin avuksi vielä, otti uudellensa selkäänsä
ja virkkoi pojalle: "Sinä kun toisen ja kolmannen kerran yritit
ampumaan, minulle tuli aina suurempi hätä, niinpä sinustakin oli toiste
ja kolmannesti selästäni pudotessasi kerta kerralta hirveämpi." -- "No,
elä, metsokulta, enää pudottele!" rukoili poika. "En pudotakaan, en",
sanoi metso, "armahdithan sinäkin viimein minua." Läksi lentoon siitä ja
lensi lentämistänsä yhä. Pitkän matkaa mentyänsä kysyi viimeinkin
pojalta: "Näetkö mitään?" -- "Onhan kuin vaskipatsas", vastasi poika,
"tuolta etäältä näkyy." -- "Sinne lennän nyt", virkkoi metso, "siellä
asuu nuorin sisareni; kun perille pääsemme, ja hän minua syöttämästäsi
tahtoo sinua palkita, niin pyydä avaimetonta vakkaa."

Ei aikaakaan, niin oltiin jo vaskilinnan luona, metso silloin muuttui
siinä mieheksi, ja mentiin sisälle. Siellä sisar tulee veljeänsä
tervehtimään, sanoo: "No, missä, veikkoseni, nyt olet kolme vuotta
ollut?" -- "Tämä mies minut elätti", sanoi toinen. "No, mitä sinulle
siitä palkaksi pitää?" kysyi linnan emäntä pojalta. "Jospahan saisin
avaimettoman vakan", vastasi siihen poika niinkuin metso oli neuvonut;
vaan ei annettu hänelle sitä, sanottiin: "Ota kultaa, hopeata, ota mitä
vainkin tahdot, emme voi avaimetonta vakkaa antaa." Mitäs siihen; poika
ei sanonut muusta palkasta huolivansa, ja lähdettiin vaskilinnalta pois.
Emännän veli muuttui metsoksi uudellensa, otti pojan selkäänsä ja läksi
lentämään taas. Lensi, lensi, minkä lienee lentänytkin, meri alla,
taivas päällä, niin kysyi pojalta: "Näetkö mitään?" -- "Tuolla etäällä
on kuin hopeainen patsas", vastasi poika, "kenhän siellä asuneekin?" --
"Se on minun keskimmäisen sisareni linna", virkkoi metso, "kun tulemme
sinne, niin avaimetonta vakkaa kysy palkastasi." Kohta oltiinkin
hopealinnassa, kaukaako se metso sitä väliä lensi; vaan ei annettu
avaimetonta vakkaa siitäkään, täytyi lähteä palkatta sieltäkin. Kotvan
matkaa lennettyänsä sanoi metso taasen pojalle: "Erotatkos
kultapatsasta, joka tuolta etäältä näkyy? Se on minun vanhimman sisareni
linna, menkäämme nyt sinne, eikö tuolta jo palkkaasi annettaisi."

Päästiinpä perille, niin siellä viimeinkin kävi metson sana todeksi,
kultalinnan emäntä ilomielin tervehti veljeänsä, joka nyt oli miehenä
taas, syötti, juotti kyllin kumpaakin ja antoi pojalle avaimettoman
vakan palkaksi, kun se hänen veikkoansa niin kauan oli elättänyt.
Aikansa täällä levättyä jätettiin sitten linnan emännälle jäähyväiset,
metso otti miehen ja avaimettoman vakan selällensä ja läksi niiden kera
lentoon taas. Mentiin, mentiin määrättömiä matkoja, minkä aikaa lienee
mentykin, niin alkoi jo uuvuttaa metsoa lopulla. Olipa korkea vaara
ikään näkyvissä, niin siihen heitti metso vaaran kukkulalle kannettavat
selästänsä ja itse lensi tiehensä. Tästäkös miehelle hätä käteen. Hän
siinä murheissansa ei tiedä, kunne lähteä, minne matkata; lähteä sitä
pitäisi jonnekin, vaan vakka jykeä on. "Tuota vielä tuossa kantaisin!"
arveli hän viimeinkin ja nakkasi vakan maahan. Vakka silloin aukesi
pudotessa, ja siitä linna kasvoi paikalle, ruoat, juomat, herrat,
palvelijat ja kaikki, mitä linnan pitoon kuuluu ainakin. "No, ei
kummempata!" arveli mies, istuihe ruoan ääreen ja söi mahansa täyteen,
mutta syötyänsä ja juotuansa arveli lähteä kotiinsa kuitenkin, ei
viihtynyt siinä uudessa linnassansa, ikävä tuli. Ikään olikin jo
lähtemässä, kun tuli toinen mies hänelle vastaan, sanoi: "Annatko
minulle sen, mikä kodissasi saatu on, niin vien sinut kotiisi?" Ajatteli
mies mielessänsä: "Jos tamma, jos lehmä, jos lammas lienee poikessa
ollessani poikinut, voinhan minä tuon luvata, naiselleni ei ole lasta
ennen syntynyt eikä kyllä tälläkään ajalla." Lupasi antavansa, mikä
lieneekin kodissa saatuna, kun vain sinne pääsisi. "No, ota, kerää
vakkasi", sanoi toinen, "lähtekäämme jo matkalle!" Mies olikin pian
valmis lähtemään, eikä siinä ollut kuin yksi hurahus vain, niin hän oli
jo oppainensa kotona. Vaan täälläkös nyt suru nousi. Nainen oli siellä
kauniin lapsen saanut ja tuli sen kera miestänsä tervehtimään. Miesrukka
murheissansa ei tiennyt muuta neuvoa, vaan puhui salaa sille miehelle,
joka hänet kotiin saattoi, pyysi heittämään lasta vielä moniaaksi
vuodeksi äitinsä luokse kotiin. Tämä suostui tuumaan, sanoi: "No,
jääköönhän poikasi vielä tänne, vaan kun minä Vääräpyörän nimeen sitä
haetan, silloin pitää antaaksesi, muuten on paha tarjona."

Kului sitten muutamia vuosia, ja poika kasvoi suureksi, niin siitä tuli
niin väkevä, että kun mieheen koski, hän sen särki, jos oli elävä, niin
meni kuoliaaksi. Soimattiin siitä poikaa, sanottiin: "Sinä, Vääräpyörän
ruoka, ihmisiä tuhoat!" Poika kun ei ymmärtänyt sitä, meni kysymään
äidiltänsä: "Mintähden minua Vääräpyörän ruoaksi sanotaan?" Äitikään ei
tiennyt syytä, meni, kysyi mieheltänsä. Miehen silloin täytyi ilmoittaa
asia naisellensa, sanoi: "Kun en kerran kotiini löytänyt, täytyi minun
Vääräpyörälle luvata, mikä olisi kodissani saatu, en luullut poikaa
syntyneen." Poika kun kuuli asian, pyrki kohta Vääräpyörää hakemaan,
eivätkä saaneet vanhemmat häntä estetyksi. Nousi hevoselle selkään ja
kiirehti matkalle. Ajoi siitä, ajoi, kunne uupui jo hevonen juostessa,
vaan ei voinut odottaa, jotta olisi syöttänyt, vaan heitti hevosen
metsään ja läksi jalan astumaan. Tuli viimeinkin meren rannalle, jossa
lampi oli lähellä ja vähän mannerta välissä. Lammin rannalla kasvoi
suuri tammi, ja sen ympärillä ja koko välitantereella oli tallattu
kisapaikka. Nousipa poika tammeen, eikö tuolta voisi nähdä mitä. Oli
siellä, katseli, niin laiva tuli mereltä, laski siihen rannalle
satamaan. Siitä tuli iso joukko nuoria neitoja laivasta, ja läksivät
pesolle lampeen. Toiset yhden keskimmäisen helmoja kantoivat, jaksoivat
vaatteensa kaikki tammen juurelle ja menivät yhdessä lampeen. Poika
silloin nousi hiljaa tammesta alas, otti sen parhaimman neidon vaatteet
talteensa ja kapusi niiden kera puuhun taas.

Mitäs ollakaan? Tulivat neitoset pesosta, ja kukin vaatteensa tammen
juurelta otti, niin yksi kaunein vaatteitta jääpi. No, etsitään niitä,
etsitään jos jostakin, niin jo keksitään poika tammen latvassa. "Sillä
ne vaatteeni ovat", arveli se neito, joka alastomaksi jäi, kävi poikaa
rukoilemaan, sanoi: "Kuka lienet minulta vaatteeni vienyt, työnnä
jäljelle! Jos maammoksi, jos veikoksi, jos siskoksi, jos puolisoksi
minulle tahdot, minä siksi otan." Moisen puheen kuultuansa nousi poika
heti tammesta maahan, antoi tytölle vaatteet ja kysyi: "Kenen olet
tytär?" -- "Vääräpyörän ainoa lapsi", vastasi neito. -- "Missäpä hän on,
häntä minä haen?" sanoi poika. Neito silloin neuvoi häntä käymään isänsä
kotiin, ei laivaansa ottanut, vaan sanoi: "Linnaa likellä vaaralla on
rautainen kanki, rengas päässä, maahan pistettynä, ken sitä kankea ei
voine maasta kisaltaa, se ei pääse linnaan. Koetahan kuitenkin voimaasi,
ota tämä paikka minulta, se tekee sinut näkymättömäksi ja tuopi ruokaa,
mitä ikään tahdot. Jos linnaan pääset, tule ensiksi minun puheelleni,
minä sitten olen morsiamesi."

Erosivat siinä nyt toisistansa, neito tovereinensa läksi laivaansa, vaan
poika pisti tytön antaman paikan poveensa ja sai Vääräpyörän linnalle
maitse kulkemaan niinkuin neuvo oli. Kulki etsien yhä nuo ajat, nämä
päivät, ja elätti sillä tytöltä saadulla paikalla henkensä, niin tuli
viimeinkin neuvotulle vaaralle, jossa se rautainen rengaspää kanki oli
maahan kiinni taottuna. Kaikki ympäristö oli kovaksi tallattuna, kun
niin monta jo oli käynyt siinä kankea koettamassa irti saadaksensa ja
sillä Vääräpyörän linnaan päästäksensä; vaan vielä oli kanki asemellansa
yhtä kovassa kuin ennenkin, ei ollut kellään ollut voimaa sitä siitä
irroittaa. Ei poikaa kuitenkan pelottanut, meni hänkin voimaansa
koettamaan, ja kun tarttui vain renkaaseen, samassa kisalsikin jo kangen
maasta irti ja nakkasi sen Vääräpyörän linnan seinää vasten, jotta
kaikui koko ympäristö. Vääräpyörä parhaillansa sattui ruoalla olemaan
linnassansa; kun kuuli jumahuksen, niin kavahti äkkiä istuiltansa, sanoi
toisille: "Nyt vieraita tulee ja jaloja, koska niin kaikki linna
jumahtelee." Meni siitä ulos heti nähdäksensä, kuka se semmoisella
voimalla linnaan tuli, ja oliko rautainen kanki asemellansa; vaan eipä
siellä näkynyt ketään, kanki vain oli paikaltansa nyhdäisty ja makasi
linnan seinävieruksella irrallansa. "Taisivat korvani pettää, koska
täällä ei ketään näy", arveli Vääräpyörä, "vaan kukas tämän kangen tähän
on nakannut, niin tämä minusta kumma on."

Poika sillä aikaa jo oli tyttären puheilla linnassa. Oli näet pannut sen
tytön antaman paikan kaulaansa ja tullut näkymättömänä morsiamensa
luokse huoneeseen. Se neuvoi häntä isänsä puheilla käymään, ja poika
meni siitä nyt Vääräpyörän eteen häneltä tytärtä pyytämään morsiameksi,
sanoi: "Sinulle minua on toivotettu, täällä olenkin nyt tytärtäsi
kosimassa; mitä pitää ansiotöitä tehdäkseni?" -- "Ei kiirettä ole,
poikaseni", sanoi Vääräpyörä. "Laitahan ensinnä linna, joka ei ole
maassa eikä taivaassa. Sitten pitää sinun yhtenä yönä kylvää, kyntää,
kasvattaa, puida, jauhaa, leipoa leipä minun syödäkseni. Viimeksi hae
vielä kolme rautanenää metsoa yhdeksän meren takaa minulle murkinaksi."
Kertoi nyt poika työnsä morsiamelle, niin sanoi tyttö: "Tallissa on
yhdeksän hevosta, seitsemältä lyö jalat poikki, kahdelta ei, niillä
lähdemme pakoon." Poika teki sen, ja läksivät pakenemaan. Kohta tuli
kuitenkin Vääräpyörä jäljestä, vaan tyttö huivillansa löi maahan, niin
siihen tuli vuori semmoinen, että täytyi Vääräpyörän hakea kuokka
kotoansa ennenkuin edellensä pääsi. Läksi siitä uudellensa ajamaan, vaan
tyttö hevoset muutti, toisen kirkoksi, toisen kellojalaksi, itse rupesi
papiksi ja mies lukkariksi. Vääräpyörä ei tunne heitä, tulee kirkkoon,
kysyy: "Näittekö ketään menevän?" -- "Jo ne aikojansa yli joen ovat",
vastasivat pappi ja lukkari. Vääräpyörä silloin palasi kotiinsa, jossa
näki kirjoistansa, että ne siinä kirkossa olivat, vaikk'ei hän tuntenut.
Läksi siitä pakenijoita jälkeen taas, mutta tyttö sivalsi huiviansa, ja
siitä tuli joki semmoinen, ettei päässyt Vääräpyörä ylitse. -- Poika vei
morsiamen kotiinsa.



VUORESTA PELASTUS


IHMEELLINEN SAUVA

Muutamassa kaupungissa oli kuningas, jolla oli kaunis vaimo. Tämä vaimo
käveli kerran puutarhassa ja katosi yht'äkkiä. Jälkeensä jätti kolme
aivan pientä poikaa, eikä osattu kadonnutta mistään hakea. Siitä kului
jo kymmeniä vuosia, ja pojat kasvoivat aikamiehiksi. Kerran kysyivät
isältänsä: "Miksi meillä ei ole äitiä, ja muilla ihmisillä on?" -- "Oli
teilläkin äiti", sanoi kuningas, "mutta siitä on jo aikoja kun se
puutarhassa kävellessänsä katosi."

Siitä päättivät nyt yksituumaisesti pojat hakea äitiänsä, jos mistä he
sen löytäisivät; ja niin läksi vanhin poika matkalle, otti jousen ja
miekan myötänsä, nousi hevoselle selkään ja alas pitkin tietä ratsastaa.
Ajoi vähän matkaa edelle, niin tulee vanha ukko vastaan, kysyy pojalta:
"Minne menet?" -- "No, mitäs sinä tarvitset minun menojani tietää",
vastasi ratsastaja, "menenpä minä minne tahtonsa." -- "Sano minulle
kuitenkin, ethän tuosta paljon pahene", tarinoi äijä. Poika vain oli
ylpeä olevinansa ja virkkoi ukolle: "Ole vaiti ja pidä suusi kiinni,
semmoinen minun menojeni kyselijä." Mutta ukko ei päästänyt häntä sillä,
vaan vaati häntä yhä kuitenkin ilmoittamaan, minne oli matkalla.
Päästäksensä hänestä sanoi poika viimeinkin: "Minä menen äitiäni
etsimään, mitäs sinä, ukkoseni, siitä tahdot?" -- "Voi poikarukka",
vastasi ukko, "kyllä taidatte turhaan hakea, vaan ajakaahan nyt vähän
matkaa tämän kankaan laitaan, siinä on suuri tammi, niin koetelkaa ampua
siihen. Jos nuoli sattuu kohti ja menee läpi tammesta, niin se on varma
merkki, että te löydätte äitinne, sillä se, joka äitinne vei, vannoi sen
tammen kautta, ettei sen pidä takaisin tuleman, jos kuka sitä hakekoon,
ellei hän ensin saa ampuneeksi sitä tammea läpi." Niin erosivat he
toisistansa. Ukko meni tietänsä, vaan poika ajoi neuvottua suuntaa, näki
tammen sinä olevan ja arveli itseksensä: "Pitäisipä koetellakseni ampua
tuota tammea, koska se vanha mies sitä niin haasteli." Otti ja laukaisi
samassa jousensa, vaan ei sattunut koko tammeen, sivuitse meni. Miettii
siitä taas mielessänsä: "Mitäpä ukon sanoista, puhuipa se mitä hyvänsä,
ei hänen taitoihinsa ole katsomista", ja lähtee ajamaan edellensä.

Ajelee siellä monet päivät eikä näy kotiin tulevaksi, niin jo lähtee
toinen poika matkalle ja ajaa samaa tietä, jota ensimmäinenkin. Taas
tulee se entinen ukko sillekin vastaan, kysyy: "Minne on matka?" --
"Mitäs sinä minun matkastani tahdot tietää, sinusta ei siihen apua
tule", vastasi poika; vaan ukko yhä vaati sanomaan, kunne ilmaisi poika
viimeinkin, että hän oli äitiänsä etsimässä. "Voi poikarukka", sanoi
ukko silloin, "ette te löydä äitiänne, jos ette saa ampuneeksi sitä
tammea läpi, joka on tämän kankaan laidassa." Kuultuansa ukon puheen
läksi poika ajamaan, tuli tammen luokse, kuten oli neuvottu, ja ampua
sätkäsi siihen jousellansa, vaan ei nuoli kohti käynytkään; ja niin ajoi
eteensä päin, viipyi siellä eikä tullut kotiin määrätylle ajalle.

Alkoi siitä nyt nuorin poika pyrkiä kuninkaalta lähteäksensä hakemaan ja
uhkasi tuoda äitinsä takaisin, jos hän mistä sen löytäisi. Kuningas ei
olisi mielellänsä enää laskenut viimeistä poikaansa, kun ei toisiakaan
näkynyt takaisin tulevaksi, vaan se meni puolen väkeen ja alkoi
ratsastaa samaa tietä, jota veljensäkin. Etäälle ei vielä kerennytkään,
kun näki kaukana vanhan ukon vastaansa tulevan, niin arveli itseksensä:
"Eläs huoli, tuolta ukolta minun pitäisi kysyä, eikö hän tietäisi
jotakin tuumaa antaa, millä tavalla minä löytäisin äitini." Tultuansa
ukon luokse kyselikin heti: "Eikö ole tästä näkynyt kahta nuorta miestä
kulkevan, jotka läksivät äitiänsä etsimään?" Ukko sanoi kulkeneen
silloin ja silloin, virkkaen vielä lisäksi: "Kyllä ne olivat melkein
ylpeät kulkiessansa, eivät ne tahtoneet antaa puhettakaan vanhalle
miehelle. Mutta mihinkäs te nyt, poikaseni, aiotte kulkea?" -- "Minä
läksin äitiäni hakemaan", sanoi poika, "etkö sinä, vanha mies, tietäisi
siihen mitään neuvoa?" -- "Ette taida, poikaseni, löytää äitiänne",
virkkoi ukko, "enkä minä tiedä muuta keinoa teille neuvoa, kuin jos
saatte ampuneeksi sen tammen läpi, joka on tämän kankaan laidassa, niin
se on vahva merkki, että te löydätte äitinne." Poika silloin kiittää
ukkoa annetusta neuvostansa ja ratsastaa edellensä, kunne tulee tammea
kohti. Tähtää siinä, tähtää tammea sydämeen, vaan kun viimeinkin
laukaisi, nuoli sattuikin kohdallensa ja meni läpi tammesta. Poika
lähtee nyt hyvällä mielellä ajamaan eteenkäsin, kunne kohtaa suuren,
mahdottoman vuoren semmoisen, joka tukkeaa häneltä tien. Siinä oli suuri
portti vuoressa, niin poika rupesi siitä sisälle menemään, vaan siihen
sattui talon palvelustyttö, joka kielsi porttia aukaisemasta sanoen
isäntänsä kohta kotiin tulevan. Käski hyvin joutuisasti mennä pojan
pois, muuten olisi paha tarjona. Poika totteli sanaa ja poikkesi vuoren
sivua kiertävälle tielle, vaan ennen lähtemistänsä kysyi kuitenkin
tytöltä: "Onko täällä mitään vaimoihmistä vankeudessa?" Tyttö sanoi
olevan sen ja sen laatuisen ihmisen. "Se on minun äitini", virkkoi
poika, ja niin erosi hän tytöstä.

Tultuansa vuoren sivulle, jo kuului vuoren ukkokin kotiin tulevan,
oikein vuori jyrähteli, jotta kaikui ympäri seutuja. Siellä ajeli sitten
poika jonkin aikaa etsiskellen, niin jopa löysikin vanhemman veljensä,
jolta alkoi kysellä, miten asia oli; vaan tämä ei sanonut saaneensa
mitään selvää koko äitinsä löytämisestä. "En minäkään ole saanut", sanoi
silloin nuorempi, ja läksivät siitä nyt yhdessä kulkemaan, kunne
yhdyttivät siellä keskimmäisen veljensä. Siltä taasen kysyi nuorin, jos
hän on tietoa saanut heidän äidistänsä; vaan ei sanonut sekään
tietävänsä asiasta mitään, ja niin läksivät kolmisin ajamaan ja tulivat
siihen vuoren portille taas, jossa nuorin veli jo oli käynyt. Siinä oli
palvelustyttö portilla kuin viimeinkin, niin kysyivät häneltä, jos itse
ukkopiru oli kotona, ja saivat tietää sen menneen kolmeksi päiväksi pois
asioillensa. Pyysivät silloin porttia aukaisemaan, vaan tyttö sanoi,
ettei sitä saata aukaista, portin päällä on suuri kello, joka antaa
äänen jos portti aukaistaan, ja kello kun ääntää, niin samalla on vuoren
ukkokin kotona. Mitäs siihen; asiata arveltuansa kaivoivat pojat portin
alle suuren kuopan ja menivät siitä sisälle. Tyttö neuvoi heille, missä
heidän äitinsä oli, ja niin saivat vuoren sisusta astumaan, menivät
monen kymmenen huoneen läpi, joissa oli monet ovet ja portaat, kunne
viimeinkin löysivät äitinsä perimmäisestä huoneesta. Sillä oli kauniit
vaatteet päällä, korea kultainen kruunu päässä, sirot, somaiset kengät
jalassa, ja istui pöydän päässä joutilaana. Tämä kun näki miesten
tulevan huoneeseen, alkoi räkyttää niinkuin koiranpentu vain, paremmin
hän ei osannut haastaa, eivätkä saaneet häneltä miehet mitään puhetta.
Meni siitä nuorin poika, sanoi tytölle: "Se näkyy olevan meidän äitimme,
vaan emme saa häneltä mitään puhetta." -- "Ottakaa ja säikäyttäkää
häntä", neuvoi tyttö, "niin siitä lähtee pahan voima pois, ja hän rupeaa
haastamaan." Poika heti meni takaisin ja ampua sätkäsi jousellansa juuri
lähellä äitiänsä, niin se kun siitä säikähti hyvin, samalla rupesi
haastamaan jo ja kysyi pojilta: "Mitä te haette?" -- "Me haemme teitä",
vastasivat pojat, "ja me olemme teidän poikanne, lähtekää nyt meidän
kanssamme pois." Vaimo silloin jätti siihen kaikki koristuksensa ja
läksi poikien kanssa vuoresta pakenemaan. Tultiin portille, niin
laittoivat pojat äitinsä edellä päin portin alatse, sitten meni vanhin
poika ja sitten keskimmäinen. Nämä vanhemmatpa kun pääsivät
ulkopuolelle, vierittivät samalla suuren kiven kuoppaan, jättivät
nuorimman veljensä sinne ja menivät sitä tietä matkaansa.

Mitäs siihen; eihän se yksinänsä voinut kiveä kuopasta työntää, täytyi
jäädä vuoreen. Siellä alkoi nyt kävellä vuoren sisusta ja katsella
kaikenlaisia kapineita joutessansa. Tulipa sitten muutamaan huoneeseen,
josta löysi hyvin korean sauvan, niin sitä alkoi hän katsoa ja
kummastella, kuin se oli korea. Aikansa katseltua rupesi panemaan sauvaa
paikallensa, vaan se sattui vähän ylempää putoamaan hänen kädestänsä.
Samalla kun sauva kolahti lattiaan, siihen tuli mies paikalle ja kysyi:
"Mitäs armollinen herra tahtoo?" -- "En tahdo muuta kuin pääsen ulos
täältä", sanoi poika, ja tuossa paikassa meni mies porttia aukaisemaan,
eikä kello, joka oli portin päällä, antanut mitään ääntä. Niin pääsi
poika vuoresta ulos, otti sauvan kanssansa, vaikka ei sitä tiennyt, että
sen koputtamalla tulee hänelle apulaisia, luuli sen portinaukaisijan
muualta tulleen, ja läksi kotiinsa päin astua tassimaan. Kulkiessa
rupesi häntä väsyttämään, niin istuihe kivelle ja löi sauvansa maahan.
Samalla tuli taas mies siihen ja kysyi: "Mitä armollinen herra tahtoo?"
-- "Jospahan saisin ruokaa", vastasi poika, ja samalla meni mies
hakemaan. Sillä aikaa arveli poika: "Ahas, ei tämä sauva taida olla
varsin mitätön kalu, koska tällä saapi miehen luoksensa tulemaan, pitää
pitää tallella hyvästi." Kohta joutuikin ruoka paikalle, poika söi
mahansa täyteen, ja mies vei tähteen takaisin.

Poika syötyänsä astua jorpotteli kaupunkiin, mutta ei mennyt kuninkaan
linnaan, vaan meni yhteen suutariin ja rupesi hänelle oppipojaksi. Sama
suutari oli myös kuninkaan hovisuutari. Tässä nyt poika alkaa ommella
töhlätä. Kuninkaan hovissa juotiin paraillansa ilohäitä kuninkaan
puolison kotiintulosta, ja pojan vanhemmat veljet olivat myöskin siellä.
Olivat näet valehdelleet kuninkaalle ei nähneensäkään nuorinta
veljeänsä, vain hevosen löytäneensä, josta arvelivat metsän petojen
syöneen koko pojan, ja ne sanoivat löytäneensä vuoresta äitinsä.
Kuningas oli kyllä pahalla mielellä poikansa tähden, vaan ei juuri kauan
surrut sitä asiaa, kun sai vaimonsa takaisin.

Mitäs ollakaan. Häitä pidettäessä juohtui vaimon mieleen, kuinka kauniit
kengät hänellä oli vuoressa ollessansa, ja sanoi ukollensa: "Eiköhän
meidän suutarimme saattaisi semmoisia kenkiä tehdä, se pitäisi kutsua
tänne mittaa ottamaan; vaan minä luulen, ettei se ota tehdäksensä, jos
sille ei pane kuoleman haastolla sitä työtä tehtäväksi." No, kuningas
tahtoi vaimonsa mieltä hyvittää, kutsutti suutarin linnaan ja pani
siellä hänelle tehtäväksi semmoiset ja semmoiset kengät, joissa piti
olla monenlaisia koristuksia, joita suutari ei ollut ennen kuullut eikä
nähnyt; ja jos ne eivät tulisi kahteen päivään tehdyiksi, piti suutarin
kuoleman. Tästäkös hätä suutarille; ukko meni pahoilla mielin kotiinsa
ja haastoi vaimollensa, mitä tapahtunut oli. Nyt tuli suru suutarin
talossa, eivät jaksaneet paljon mitään virkkaa, niin olivat
huolellisina. Oppipoika kun näki sen, pyysi asiaa tietääksensä, mutta
sille ärjäisi mestari: "Mitä sinä siitä tahdot, olipa se asia mikä
tahtonsa, sinussa ei ole kuitenkaan sen täyttäjätä." Ei poika heittänyt
sillä, vaan pyysi nöyrimmästi, että sanottaisiin hänelle, mikä oli syy
heidän suruunsa. Jo viimeinkin ärjäisi mestari: "Niin ja niin, semmoisia
ja semmoisia kenkiä tahdotaan kuninkaan puolisolle, eikä niitä osaa
täällä kukaan tehdä." -- "Ohos", sanoi oppipoika, "ei hätää ole, kyllä
minä ne saan tehdyiksi; hakekaa vain semmoista nahkaa ja muita tarpeita,
mitä siihen vaaditaan, niin kyllä syntyy minulta työ." -- "Voipihan
noita hakea, vaikka siitä ei mitään tule", virkkoi suutari ja kävi
linnasta ottamassa tarpeet.

Poika silloin käski mennä pois siitä huoneesta, jossa hän rupesi kenkiä
tekemään, ja kun rahvas rupesi maata, otti ja kopahutti sauvaansa, niin
kohta tuli mies paikalle ja kysyi: "Mitä armollinen herra tahtoo?" --
"Ne kengät, jotka jäivät sinne vuoreen, pitää saamasi tänne paikalla",
vastasi poika. "Kyllä ne saadaan", pakisi mies, eikä aikaakaan, kun toi
jo kengät pojalle käsiin. Aamulla tulee suutari katsomaan, mitä poika on
saanut aikaan, niin täällä on poika puittotyön tuumassa ja harjaa kenkiä
minkä kerkeää. Kohta antaa jo kengät mestarille, joka vie ne kuninkaan
linnaan; mutta mestarin antamat nahat poltti poika uunissa poroksi.
Pääsipä suutari linnaan, ja kuninkaan puoliso koetteli kenkiä jalkaansa,
niin ne kävivät ihan parhaaksi hänelle ja olivat niin sirot, ettei
paremmasta apua. "Näistä pidän minä paremmin kuin niistä, jotka vuoren
ukon linnaan jäivät", arveli kuninkaan vaimo, "sepä ihme on, että tuo
meidän suutari taitaa tehdä niin kauniita kenkiä, sitä vain en olisi
uskonut." Niin meni suutari kotiinsa hyvän maksun kanssa ja oli
hyvillänsä, kun äijän tavarata sai. Mutta kuninkaan vaimo taas sanoo
miehellensä: "Et sinä usko, kuninkaiseni, kuin minulla oli kaunis hame
siellä vuoressa ollessani; eiköhän tuo meidän suutarimme osaisi tehdä
minulle semmoista hametta?" Siitä kutsuttiin kohta suutari linnalle
tulemaan kuninkaan puheelle, ja täällä sanottiin hänelle, että: "Sinun
pitää semmoinen ja semmoinen hame tehdä, ja jos et saa tehneeksi, niin
päältäsi pääset." Toinen kyllä sanoi: "Enhän minä ole räätäli enkä taida
niitä töitä tehdä", vaan ei auttanut mikään, täytyi vain ottaa sieltä
vaatetta ja viedä kotiinsa.

Siellä taaskin suutari pahoillansa vaimoinensa, kun ei osata hametta
tehdä eikä nähdä neuvoa mitään. Tuleepa oppipoika ja kysyy syytä, mistä
on heillä paha mielensä, niin suutari viimeinkin sanoo hänelle koko
asian. "Elkäähän hätäilkö!" arveli siihen poika, "jo minä ennen oli
räätälinkin opissa, eiköhän tuota semmoista hametta saataisi tehdyksi;
menkäähän pois taas tästä työhuoneesta, että saan yksinäni sitä laatia."
No, kaikki läksivät yöksi muualle maata, ja poika jäi yksin huoneeseen.
Jo koputti vähän sauvaansa, niin siihen tuli mies samassa ja sanoi:
"Mitä armollinen herra tahtoo?" -- "Se hame, joka jäi sinne vuoreen,
pitää saamasi tänne", virkkoi poika; eikä siinä ollut kuin yks-kaks, kun
hame tuli pojan käsiin. Aamulla tulee jo varhain mestari katsomaan,
mitenkä työ on pojalta joutunut, ja tokko se on asiaan päinkään. Siellä
oli poika täydellä työllä olevinansa, puhdisti, silitti ehtimiseen
hametta sanoen olleen aika kiireen sitä tehdessä ja sökkäsi sen samalla
mestarille käsiin. Tuosta mestarille hyvä mieli. Meni vaimonsa luokse
heti ja sanoi: "Taitaa se tuo oppipoika olla melkoinen mies, kun osasi
tuommoisen hameen tehdä, sitä vain ei toinen tekisi." Siinäkös nyt
akallakin oli ihmettelemistä, vaan ei antanut suutari aikaa, juoksutti
paikalla hameen kuninkaan linnaan. Siellä kun kuninkaan puoliso koetteli
sitä päällensä, se kävi hänelle varsin hyvästi, ja hän oli siitä aika
iloissansa, kun niin kauniin hameen sai, jossa oli kultanauhoja ja
kaikenlaisia koristuksia; vaan ennenkuin suutari linnoilta vielä
pääsikään, kuiskutti kuninkaan vaimo taas miehellensä: "Eiköhän tuo
suutari osaisi tehdä minulle semmoista kruunua kuin minulla oli siellä
vuoressa?" -- "Saisipa koettaa", arveli kuningaskin, ja antoi kohta
suutarille kaavan, minkälainen kruunu hänen oli tehtävä. Taas suutari
säikähti armottomasti luullen ainakin joutuvansa kuoleman omaksi, vaan
kuitenkin lohdutti se häntä vähäsen, että hänellä oli semmoinen
oppipoika, josta ennenkin jo oli apu ollut. Ei muuta kuin otti
kuninkaalta kultaa myötänsä, mistä kruunua tekisi, ja läksi sen kanssa
kotiinsa. Siellä kun kohtasi akkansa, valitti hänelle onnettomuuttansa
ja sanoi: "Mistähän on kuningas suuttunut minuun, kun se aina panee
minulle semmoisia outoja töitä tehtäväksi; nyt olisi, kuulen ma, tämän
kaavan kaltainen kultakruunu hänen vaimollensa hankittava." Akkakaan ei
tiennyt siihen neuvoa mitään, ja niin meni ukko oppipoikansa luokse ja
sanoi taas olevan uuden työn hänellä tehtävänä. "No, mikä se on työ
semmoinen?" kysäisi poika. "Tahdottaisiinpahan kultakruunua, joka olisi
tämän kaavan mukainen, ja se olisi väleen valmiiksi saatava", virkkoi
suutari ja antoi pojalle sen kuninkaan antaman kuvauksen. "Vai ei
muuta", vastasi poika, "ei sitten hätää ole, kyllä minä osaan sen tehdä,
jo olen kultasepänkin opissa aikanani käynyt, laittakaahan minulle eri
huone, jossa saan takoa, niin kruunun pitää aamulla olla valmiina."

No, mielellänsähän se suutari siihen suostui; pojalle laitettiin
paikalla takomakeinot ja palje, jolla liehtoisi kullan sulaksi, että oli
kaikki tarpeet varalla, mitä työhön tarvittaisiin. Poika rupeaa
iltasella työhön, suutarin lähellä ollessa alkaa liehtoa minkä kerkeää,
liehtoo siinä, liehtoo ja kääntelee kultaharkkoja sinne tänne niin kauan
kuin mestari oli katsomassa, vaan hänen pois mentyään otti poika
sauvansa ja kopahutti lattiaan. Siitä tuli kohta entinen mies, joka
kysyi: "Mitä armollinen herra tahtoo?" -- "Se kultakruunu, joka on
siellä vuoren ukon linnassa", vastasi poika, ja samassa tulikin kruunu
hänelle käsiin, josta pääsi poika sitten rauhassa levolle.

Varhain oli mestarikin aamulla valveilla ja tuli samassa katsomaan, mitä
oppipoika on aikoihin saanut. Tämä parhaillansa on puhdistamassa
kruunua, hankaa, kirkastaa sitä kaikella väen, jotta hiki päästä nousee,
ja pahoittelekse, kun on pitänyt sillä lailla liikkua, jotta oikein on
siihen katketa. Sai mestari häneltä kruunun, niin samassa vei sen
kuninkaan linnaan. Siellä katseltiin ja kummasteltiin sen kauneutta ja
sitä taitoa, mikä sen tekijällä pitää olla, ja kuninkaan vaimokin
ihastui kruunua ja sanoi: "Kas, tämä on juuri samanlainen kuin sekin,
joka minulla vuoressa oli, ihmeellinen kumma, että se suutari semmoisia
töitä aikaan saapi!" Nyt päästettiin suutari kotiinsa hyvän maksun
kanssa, ja kuningas vielä antoi hänelle ritarin kunnian merkiksi; mutta
kuitenkin ajattelutti se asia häntä, miten piti suutarin saada semmoiset
kapineet tehdyiksi, joita ei kuningas osannut itse ajatellakaan. "Vielä
koettelen kerran suutaria", arveli hän, "onko tuolla ihmisen taito, vai
tekeekö hän jonkin pahan voimalla niitä kummia." Paikalla haetti hän
suutarin taas luoksensa ja sanoi hänelle tultua: "Sinun pitää tähän
meren rantaan tehdä pitkä laituri, jota myöten laivaan päästään, ja sen
pitää oleman huomenna valmiina."

Menee suutari taas pahoilla mielin kotiinsa ja haastaa perheellensä,
ettei se kuningas herkeä häntä kiusaamasta. "No, mitä hän nyt tahtoo?"
kysyi oppipoika. "Se tahtoo nyt minua tekemään laituria meren rantaan,
jota myöten pääsee laivaansa", sanoi suutari, "ja sen pitäisi jo
huomenna olla valmiina." -- "No, heittäkää se asia taas minun haltuuni",
virkkoi poika, "kyllä minä siitä huolen pidän." Sepä suutarista hyvä, ja
hän meni maata heti eikä ollut enää millänsä koko asiasta. Poika läksi
yöllä kävelemään kadulle ja siellä kopahutti sauvaansa, niin jo tuli
mies, joka kysyi: "Mitä armollinen herra tahtoo?" -- "En tahdo muuta",
vastasi poika, "vaan kaikki miehet, mitä vuoressa löytyy, pitää saamasi
tähän minun luokseni heti." -- "Ohhoh!" sanoi mies, "siellä on niin
paljon miehiä, etteivät sovi tähän kaupunkiinkaan." -- "No, tulkoon
heitä kuitenkin noin jonkinlainen joukko!" arveli poika; ja paikalla
joutuikin rahvasta, ettei tahtonut sopia mihinkään. Niille sanoi poika:
"Teidän pitää tehdä pitkä laituri tuohon meren rantaan, ja siinä ei saa
liiaksi viipyä tehdessä." Samassa miehet kavahtivatkin työhönsä käsin,
ja siinä sitten oli heillä kahina sitä tehdessä -- voi kummaa nujakkata
-- eikä siinä ollut paljon aikaa, kun laituri oli valmis, joka ei ollut
puusta, vaan selvästä lasista, ja suuri, komea huone oli sen
merenpuolimmaisessa päässä.

Aamulla nousee kuningas levolta ja näkee sen julman rakennuksen
rannalla, niin säikähtää pahankelpoiseksi ja ajaa kaiken rahvaansa
katsomaan sitä kummaa. Siellä oli itse laiturin teettäjä huoneessansa,
ovelle oli panettanut vartijat ja vuoresta tuottanut kuninkaalliset
vaatteet ja kruunun. Se sitten kapineelta näytti, kun siellä istua
kökötti. Jo laittaa kuningas vanhimman poikansa katsomaan, kuka siinä
niin kauniissa huoneessa asuu. Se tulee laiturille, vaan ei pysy
seisaallansa, kun laituri on liukas kuin syksyinen jää; mennä
kompuroipihan polvillansa ja niin pääsee perille viimeinkin. Laiturin
teettäjä kun näki veljensä tulevan, lähetti kohta sauvaansa koputtamalla
miehen vitsoja hakemaan, ja ne paikalla joutuivat sinne. Päästyänsä
polvillansa-kulkija laiturin päähän menee samalla huoneeseen, jossa
lankeaa polvillensa ja alkaa kumarrella veljeänsä; ei näet tuntenut
häntä, vaan luuli jonkin etäisen maan kuninkaaksi. Toinen ei ollut siitä
paljon millänsäkään, vaan käski vartijoidensa ottaa mies kiinni ja antaa
selkään noin hyvän tavalla. Nämä tarttuivat mieheen käsin totellen
isäntänsä sanaa, joka lyötti jotestansakin kovasti, sillä hän muisti
sitä, kun veljet salpasivat hänet vuoreen. Vasta vähissä hengin
päästivät vartijat pojan käsistänsä ja työnsivät kotiinsa. "Voi sinua
huonokas!" sanoi toinen poika kotiin tulleelle, "kun et osannut sen
vieraan maan kuninkaan edessä oikein itseäsi käyttää, maltas kun minä
lähden, niin kyllä tiedän itseni viisaammasti käyttää", ja samalla läksi
jo menemään rantaan. Suuri työ oli taas hänelläkin laiturin yli
päästessä, kun ei pysynyt seisaallansa; vaan viimeinkin perille
tultuansa oli hän kaikella tavalla nöyrä ja kuuliainen eikä muuta tehnyt
kuin kumarteli. Ei toinen kuitenkaan huolinut hänen kumartamisistaan
mitään, vaan antoi panna selän kypseksi ja työnsi takaisin. "Voi teitä
tyhmiä raukkoja!" sanoi itse kuningas, kun poika pääsi vähissä voimin
taas kotiinsa, "äsken taitaa tulla asia toimeen, kun minä itse lähden,
sillä ei teistä näy olevan laitettavaa mihinkään, kun olette semmoisia
tollukoita." Niin läksi ukko itse matkaan mennäksensä vieraan kuninkaan
pakeelle, vaan laiturin teettäjä kun näki itsensä kuninkaan tulevan,
paikalla laittoi hevoset ja vaunut häntä noutamaan. Laiturin päähän
päästyä vei sitten kuninkaan huoneeseensa, likisti, suuteli sitä ja oli
kaikella tavalla alamainen niinkuin isällensä ainakin. Alkoi siitä jo
puhella, sanoi: "Minä olen teidän poikanne, joka läksin äitiäni
hakemaan, ja minähän sen löysinkin äitini vuoresta, sittemmin satutin
veljeni, joiden kanssa läksin pelastamaan sieltä äitiäni, vaan he
salpasivat minut sinne ja veivät äidin myötänsä valehdellen minua
kuolleeksi. Minähän ne kengät, hameen ja kruunun noudatin vuoresta
äidilleni, eihän niitä suutari omin voimin miten tehnyt." Samalla heitti
jo kuninkaallisen pukunsa pois, niin sitten vasta tunsi kuningas
poikansa, ja menivät yhdessä kuninkaan linnaan. Siellä äitikin tunsi nyt
lapsensa ja todisti asian niin olevan kuin poika oli puhunut.

Siitä kuningas tutkistelemaan asiata pojilta ja kyseli heiltä kaikki,
että: "Teittekö te niin ja niin, ja salpasitteko te veljenne vuoreen,
vai tekö sen äitinne löysitte?" Mitäs, eipähän niillä ollut siihen mitä
virkkamista, kun näkivät isänsä kaikki tietävän, olivat häpeissänsä vain
eivätkä koettaneet asiata kieltääkään. No, sitten kun ukko otti
vanhemmat pojat kynsillensä, se sitten ei ollut vähä kopakka, siinä vain
selkänahka heiltä kypsyi isän kurittaessa.

Mutta laiturin teettäjä kopahutti sauvaansa, ja samalla tuli miehiä,
jotka veivät koko laiturin huoneinensa pois. -- Siihen loppui se
nujakka.


IHMEELLINEN PILLI

Kuninkaalle muinoin syntyi kolme tytärtä. Isä silloin kokosi linnaansa
kaikki valtakuntansa tietäjät kuulustaaksensa niiltä lastensa tulevaista
onnea, miten heille eläessänsä kävisi. Tietäjiä keräytyi nyt linnalle
suuri, suuri joukko, ja kaikki ennustivat sen, ettei kahteenkymmeneen
vuoteen kuninkaan pitäisi päästää tyttäriänsä taivaan valkeutta
näkemään, muutoin paha mikä sattuisi. Lapsia pidettiin sitten neuvon
mukaan piilossa hyvin, ettei konsaan laskettu linnasta ulos; vaan oli jo
nuorin heistä viidentoista vuoden vanha, niin arveli kuitenkin mieltänsä
myöten isä: "Ei niitä nyt kauemmin voi pimeässä kiusata, johan ne ovat
täysikasvuisia, eikähän noille mikä ulkonakaan tulle." Oli linnaa
lähellä kaunis, kaikenlaisia puita ja hedelmiä kasvava tarha, niin
siihen laski tyttärensä kävelemään ja pani vartijat mukaan. Vaan
mitenkäs kävikään? Tyttäret kun tulivat puistoon ja alkoivat siinä
iloilla ja kisata, ei ollut kun yksi humahdus vain, niin katosivat
vartijoidensa näkyvistä, eikä osattu heitä mistään etsiä. Siitä nousi
nyt suru suuri ja yleinen koko linnassa. Kuningas itse oli siitä
päivästä murheellinen yhä eikä sen kovemmin pitänyt lukua paljon
mistään, niin oli mielensä paha. Oli sitten kuninkaalla paitsi muuta
väkeä kolme herraspalvelijata ja yksi vähäinen tallipoika.
Miellyttääksensä isäntäänsä tarjosihe nämä herraspalvelijat hänen
kadonneita tyttäriänsä etsimään, ottivat muuta väkeä kanssansa ja
läksivät taivaltamaan; vaan tallipoikaa eivät suvainneet seuraansa,
vaikka toinen kyllä pyrki ja rukoili.

Kului sitten viikon päivät, ettei hakuväki löytänyt matkallansa mitään,
niin palasivat evästä ottamaan kotiinsa; vaan yötä levättyänsä linnassa
pyysivät kuninkaalta taaskin luvan ja läksivät toiseksi viikoksi
kadonneita uudellensa etsimään. Tallipoika samatse pyrki heidän
matkaansa nytkin, vaan toiset eivät huolineet hänestä, sanoivat: "Mitä
sellaisella miehellä siellä teemme, ei sinusta olisi apua kuitenkaan."
Poika tuli siitä pahoillensa hyvin, kun häntä ei joukkoon otettu, ja
meni suruissansa tavalliselle työllensä hakkaamaan tammipuita metsään.
Siellä yhtyi häneen vanhanpuoleinen äijä, kooltansa muita ihmisiä paljoa
suurempi, ja katseli nauraen pojan työtä. "Mitä", sanoi hän, "sinä niin
nuori poika halkoja hakkaat, annapa kun minä koetan." Poika, joka kyllä
keksi, ettei tämä vieras ollut tavallisia miehiä, ei kuitenkaan
säikähtänyt sitä, vaan arveli neuvoa, mikä tuuma nyt oli pidettävä.
Kohta luulikin jo keinon keksineensä, sivalsi kirveellänsä pölkyn pään
raolle ja oli hätäytyvinänsä siitä sanoen: "Nyt en saa minä kirvestäni
pois, pankaa, äijäkulta, sormenne väliin ja vääntäkää vähäsen, että
lähtisi kirveeni irti." Äijä pöllöpää pisti nyt sormensa siihen eikä
tietänyt varoittaa, vaan toinen samalla sivalsi kirveensä raosta pois ja
nosti olallensa. Siinä oli nyt äijäparka sormestansa pölkyssä kiinni ja
rupesi porajamaan, pyytämään poikaa, että päästäisi häntä siitä. Tämä
kuitenkaan ei ollut äijän hädästä ollaksensa, vaan sanoi toimessansa:
"En päästä, ellet sano, missä kuninkaan kadonneet tyttäret ovat." --
"Päästätkö varmaan, niin sanon", vastasi tuskissansa äijä. "Pidän sanani
ainakin", takasi poika, ja äijä siitä ilmoitti hänelle, miten asian
laita oli, sanoen: "Kuninkaan tyttäret ovat vuorenpeikon vallassa kaikki
kolme. Nuorin on sadan sylen syvällä rautaisessa kammiossa, rautainen
kruunu päässä ja rautainen sormus sormessa. Keskimmäinen on taas siitä
ruveten hopeaisessa kammiossa, hopeainen kruunu päässä ja hopeasormus
sormessa; kolmas siitä lähtien sata syltä syvemmällä kultaisessa
kammiossa, ja on kultainen kruunu päässä ja kultainen sormus sormessa."
-- "Hyvä kunmahan tiedän!" vastasi poika, "vaan milläs ne sieltä pois
saan?" -- "Hoh, kyllä ne sieltä tulevat", virkkoi äijä, "minä annan
kalut sinulle ja aseet, joilla sinne pääset, kun vain päästät minut
tästä." Poika silloin kirveellänsä sivalsi puuhun taas ja päästi äijän
sormen tammen raosta irti, niin toinen sitten antoi hänelle köyden,
sadan sylen pituisen, ja miekan ja elementin vettä putellin ja pillin ja
sanoi: "Ne sinä nyt kaikki tarvitset, ja kun tahdot vuoreen mennä,
puhalla vain pilliisi, niin kohtaat minut." Siitä erkanivat sitten sillä
erällä toisistansa, tallipoika läksi kuninkaan kartanolle kotiinsa, ja
äijä minne lienee pyörähtänyt.

Kohta sen jälkeen tulivat myös herraspalvelijat ynnä väkensä kanssa
kotiin, vaan eivät olleet etsimämatkallansa saaneet haettavistansa
tietoa mitään. Tallipoika silloin kävi kuninkaan eteen ja pyysi
nöyryydessä, että pääsisi hänkin hakemaan vuoronsa. "Minulla pitäisi
asiasta vähän tietoa oleman", sanoi hän, "jääkööt nyt herraspalvelijat
kotiin, minä lähden yksinäni etsimään." Kuultuansa hänen pyyntönsä salli
kuningas hänen mennä, vaan sanoi suruissansa: "Tuskinpa niistä minun
tyttäristäni sinäkään tietoa saanet, kun eivät muutkaan, vaan käyhän
kuitenkin koettamassa, kun mielesi tekee." Poika kun luvan sai, ei
kaukaa arvellut asiata, vaan läksi matkalle heti ottaen ne äijän antamat
aseet myötänsä. Tultuansa metsään, ettei luullut kenenkään häntä
näkevän, soitti sitten, piipahutti pillillänsä, niin siihen tuli se
vanha äijä, jolta sormen oli tammen raosta päästänyt, hänen tykönsä ja
kysyi: "Jokos nyt olet valmis lähtemään?" -- "Jo", virkkoi poika. "No,
tule sitten perässäni!" sanoi äijä ja läksi hänelle tietä neuvomaan
kulkien edellä yhä. Mutta herraspalvelijat, jotka keksivät tallipojan
linnalta lähtevän, tulivat salaa jäljessä nähdäksensä, minne tuo menisi.
Ihmeeksensä näkivätkin, miten poika pilliinsä puhaltamalla sai vanhan
oudonnäköisen äijän tykönsä, jonka rupesi kulkemaan jäljessä, ja
seurasivat väijyen heitä perässä. Toiset eivät tietäneet siitä mitään,
vaan kulkivat huoletonna edellensä aina vuorelle asti, jossa oli se
peikko asuntoa, joka piti kuninkaan tyttäret vankina. Tultuansa reiän
suulle, josta tie aleni vuoreen, lasketti äijä ensin pojan köysillä
sinne ja meni itse perässä. Siellä tuli nyt sadan sylen päässä rautainen
ovi eteen ja tukki heiltä tien, vaan äijä neuvoi poikaa ja sanoi: "Ota
miekkasi, jollas lyöt oven rikki!" Poika teki niin, ja kun sillä äijän
antamalla miekalla sivalsi ovea, niin ovi meni palasiksi, ja päästiin
sisälle. Täällä istui nyt kuninkaan nuorin tytär rautaisessa kammiossa,
rautainen kruunu päässä ja rautainen sormus sormessa, mutta
vuorenpeikko, jolla oli suuri sarvi päässä ja yksi silmä vain otsassa,
oli itse häntä vartioimassa. Tämä jo nostaa päätänsä, sanoo: "Hoh, hoh!
jopa täällä ihmisen veri haisee", ja rupeaa nousemaan paikaltansa; mutta
tytär estelee häntä, sanoo: "Ei tässä ole mitään, korppi tuosta lenteli
ylitse, niin sillä mikä lienee raadon pala suussa ollut -- se tässä
haisee." Vuorenpeikko, joka oli vähänäköinen hyvin ja vanha, ei
erottanut oven suussa seisovata poikaa, vaan uskoi tyttären puheen ja
asettui jällensä. Oli sitten uuni ikään lämpiämässä, ja vierellä seisoi
suuri rautainen hanko, jolla aina vuorenpeikko puita käänteli uunissa,
niin poika hiljaa sen otti siitä, kuummensi ensinnä liedessä variksi ja
pisti sillä tulisella raudalla vuorenpeikolta silmän päästä puhki. Tästä
nyt vuorenpeikko tuskissansa kavahti äkkiä seisaallensa ja rupesi
hosumaan ympärillensä kiljuen niin että koko vuori kajahteli, vaan kun
oli sokea, ei tavoittanutkaan poikaa, mutta tämä kohta miekallansa
tempasi häneltä pään poikki. Siihen tuli sitten äijäkin pojalle
neuvojaksi ja sanoi: "Nyt on nuorin tytär pelastettu, ota nyt kruunu
häneltä päästä pois ja sormus sormesta, ja se leikkaa halki ja kätke
toinen puoli tykönäsi ja toinen pane tilallensa takaisin." Poika tekikin
niinkuin neuvo oli: jakoi miekallansa sormuksen kahtia, piti toisen
puolen itse ja toisen puolen pani tilallensa takaisin; mutta kruunu
jätettiin sinne vuorenpeikon kammioon, ja kuninkaan tytär läksi pojan ja
äijän matkassa sieltä pois.

Nyt oli keskimmäinen tytär pelastettava. Äijä lasketti pojan ja sen
pelastetun tyttären sata syltä syvemmälle vuoreen ja meni itse myös
perässä. Siellä tuli heille nyt hopeainen ovi vastaan, vaan äijä neuvoi
taas poikaa sanoen: "Ota miekkasi, lyö ovi rikki!" Ja poika kun teki
sen, ovi aukesi heti, ja päästiin hopeaiseen kammioon, jossa oli
kuninkaan keskimmäinen tytär asuntoa, hopeainen kruunu päässä ja
hopeasormus sormessa. Siltä otti nyt poika kruunun päästä pois ja heitti
kammioon niinkuin viimeinkin; vaan sormuksen halkaisi miekallansa
kahteen ohueen osaan, joista toisen pani talteensa ja toisen tilallensa
tyttären sormeen, ja lähdettiin yhtenä sitten kaikki kammiosta ulos.
Siitä äijä taaskin lasketti toiset sata syltä syvemmälle kuninkaan
vanhimman tyttären tykö kultaiseen kammioon, jossa tapahtui samatse kuin
ennenkin. Lyötyänsä miekalla oven pirstaksi, että sisälle päästiin, otti
poika kuninkaan tyttäreltä kultaisen kruunun päästä ja jätti kammioon;
vaan sormuksen jakoi kahtia taas, piti toisen puolen itse ja toisen
antoi tyttärelle takaisin. Se kun oli tehtynä, lähdettiin kapuamaan
vuoresta ylös, äijä edellä ja toiset jäljessä. Siten pyrittiin porras
portaalta ylemmäksi, ja äijä autteli toisia. Tuli sitten viimeinen
noustava, niin äijä kapusi edellä ensin, nosti siitä tyttäret
jäljessänsä ja viimeiseksi rupesi nostamaan poikaa. Vaan mitenkäs
kävikään? Olivat herraspalvelijatkin joutuneet siihen vuorelle, niin
lähestyivät äijää hänen vetäessänsä, ja kun poika ikään oli maan pintaan
tulemassa, sieppasivat äijän älyämättä köyden äkkiä poikki, että poika
pyörryksin putosi vuoreen takaisin. Hämmästyen sitä pakeni äijä metsään
heti, ja herraspalvelijat ottivat kuninkaan tyttäret siitä matkaansa ja
veivät kuninkaan kartanolle vannottaen heitä todistamaan, mitä he
kuninkaalle sanoisivat. Tytärten täytyi pelosta luvata se heille, ja
linnalle tultua kävivät herraspalvelijat kuninkaan eteen ja kehuivat
siinä, että he muka tyttäret vuorenpeikon vallasta pelastivat. Tyttäret
kun vielä todistivat puheen, niin kuningas uskoi asian, ja
herraspalvelijoita kohdeltiin nyt suurella kunnialla, kun semmoisen
ihmetyön olivat aikaan saaneet. Mutta tallipoikaa ei muistanut kukaan,
ei kuningaskaan, se oli jo unohdettu; tyttäret sen vain muistivat, vaan
eivät tohtineet hekään virkkaa hänestä mitään, kun olivat näet valan
tehneet.

Tallipoika oli kuitenkin vielä elossa. Köysi kun katkaistiin, ja hän
pyörryksissä sinkoili maan pinnasta alas, särkyi koko hänen ruumiinsa
pahaksi; vaan kun tointui vähäsen, muisti kuitenkin, että hänellä oli
elementin vettä putellissa, ja otti sitä suuhunsa, niin virkosi
järillensä ja tuli terveeksi. Siellä käveli sitten vuoren sisusta
suruissansa ja ajatteli onnetonta alaansa, niin juohtui äijän antama
neuvo mieleensä, ja puhalsi piipotteli koetteeksi vähän pillillänsä.
Kohta tulikin siitä vanhannäköinen äijä hänen tykönsä ja kyseli: "Mitä
täällä niin sureskelet ja itket, poikaseni?" -- "Sitä suren", vastasi
poika, "kun en ikänä täältä nyt enää pääse, vaikka minä kuninkaan
tyttäret pois autoin." Äijä siihen sanoo: "Olisi täällä korppi muudan
saapuvilla, jos se sinut jaksaisi täältä pois viedä." -- "Kyllä se voi
minut täältä kantaa", vastasi ihastuen poika, "minä olen niin
kiusaantunut, nälkääntynyt ja laihtunut, etten minä enää paljon paina."
Äijä toi silloin korpin siihen, ja poika istui sen siiville ja tuli niin
että tomahti maan päälle, johon sitten korppi heitti hänet selästänsä ja
lensi tiehensä, minne lienee lentänyt.

Tässä arvelee nyt poika, ajattelee ajattelemistansa, mitä piti tekemän.
Kuninkaan kartanoon ei enää rohjennut mennä, kun arvasi
herraspalvelijain siellä olevan ja pelkäsi niitä, eikä ollut paikkaa
muuallakaan, missä eläisi. Tuumaillessansa oli kuitenkin kulkenut yhä
edellensä ja lähestyi jo kuninkaan lääniä. Siinä oli sepällä maantien
varrella paja, niin siihen poikkesi sepän taloon viimeinkin ja rupesi
siellä sepän oppiin. Kuluipa muutamia viikkoja, niin tarvittiin
kuninkaan kartanossa seppää. Kuninkaan nuorimman tyttären rupesi näet
mieli tekemään samanlaista kruunua kuin hänellä vuoressakin oli, ja
haettiin tämä pojan isäntä sitä tekemään. Miesparka kyllä ei olisi
työhön tahtonut ruvetakaan, kun ei uskonut semmoista kalua itseltänsä
syntyvän, vaan kuninkaan käsky oli kova, eikä auttanut sepän
vastustaminen; kruunu oli tehtävä niinkuin käsky oli, kykyä ja keinoa ei
kysyttynä. No, eihän muuta, täytyi sepän käydä työhönsä käsin vain.
Viimein useampia päiviä taottuansa sai kuitenkin kruununtapaisen aikaan
ja lähetti sen kuninkaan tyttärelle, mutta eihän se sopinutkaan -- mistä
se seppä semmoista tiesi laittaa -- ja kuninkaan tytär lähetti kruunun
takaisin. Poika kun kuuli mestariltansa asian, rupesi ajattelemaan, eikö
hän semmoista kalua voisi kuninkaan tyttärelle hankkia, ja kun yön
tullen seppä rupesi maata, niin meni kohta pajan taakse ja soitti
siellä, piipahutti pillillänsä, tokko tuosta apua olisi. Heti tulikin
äijä taas pojan tykö ja kysyi häneltä: "Mitäs soitat ja mitäs tahdot,
poikaseni?" Poika vastasi: "Kuninkaan tytär tahtoo nyt sellaista kruunua
kuin sillä vuoressa ollessansakin oli, niin minä sen hänelle
toimittaisin mielelläni." -- "Kyllä sen saat", sanoi äijä, ja samassa
ilmestyi se rautainen kruunu vuorenpeikon asunnosta siihen, millä lienee
voimalla äijä sen sieltä tuottanut. Tästäkös nyt poika kävi hyvillensä,
meni maata heti ja kruunun laski vuoteensa viereen lavitsalle.

Aamulla herättyänsä meni seppä oppipoikaansa nostattamaan, niin näki
kruunun valmiina lavitsalla. Ihmetellen sitä kysyi hän pojalta: "Kuinkas
ja miksi sinä tämän työsi niin salaa olet tehnyt?" -- "Enpä minä sitä
salaa ollut tekevinäni", vastasi poika, "jopa tuon paukkeenkin olisi
pitänyt täältä kuuluman, kun sitä kaiken yötä tässä takoa kalkuttelin."
-- "No, kun olet työsi itse aikaan saanut ja se hyvästi sinulta on
syntynyt", sanoi seppä, "niin lähde nyt itse kruunuasi kuninkaan
tyttärelle viemään, jos tuo tuohon tyytyisi." Poika ei kuitenkaan
lähtenyt, vaan käski mestarin itsensä viemään, ja kun tahtoi, kuitenkin
sanomaan, että se oli hänen oppipoikansa tekemä. Seppä suostui
viimeinkin siihen ja vei kruunun kuninkaan tyttärelle ja sanoi
oppipoikansa sen nyt uudesta tehneen. Kuninkaan tytär kun katseli
kruunua ja koetteli päähänsä, kävi kiittämään sitä hyväksi ja sanoi,
että se oli juuri samanlainen kuin se, joka hänellä vuoressakin oli, jos
ei vielä parempi. Sepälle annettiin nyt hyvä palkka, ja kuningas lupasi
häntä vastakin muistaa, jos linnassa milloin seppää tarvittaisiin.
Siitäkös nyt seppä tuli hyvillensä, kun asia sillä tavoin päättyi, ja
hän kunnialla vaikeasta työstänsä pääsi; mieli siitä jo lähteä kotiinsa
hyvän palkkansa kanssa, vaan silloin tuli kuninkaan keskimmäinen tytär
ja esti hänet menemästä. Oli näet se keskimmäinen tytär nähnyt sisarensa
kruunun, miten oli soma, niin rupesi hänenkin mielensä tekemään
samanlaista hopeakruunua kuin hänellä vuoressa oli. Tuli siis seppää
puhuttelemaan ja antoi hänelle kaavan, jonka mukaan kruunu oli tehtävä.
Seppä kyllä älysi, että hänellä oli vaikea työ tehtävänä, vaan ei
tohtinut vastustaa, mutta otti tyttäreltä kaavan ja meni sen kanssa
kotiinsa. Siellä kun kohtasi oppipoikansa, sanoi heti: "Oletkos nyt mies
hopeasta kruunua tekemään, tässä olisi kaava, johon katsoen se pitäisi
tehtämän." Poika sanoo siihen: "Enhän minä ole koulutettukaan hopeasta
tekemään, ihan minä olen siihen tottumaton; vaan käykäämme nyt yhtenä
pajaan, jos tuo semmoinen kalu meiltä syntyisi." Kaiken päivää tekivät
sitä sitten yhtenä siellä, kunne tuli kruunu viimeinkin valmiiksi. Se
vietiin nyt kuninkaan tyttärelle, vaan tämä kun koetteli sitä, sanoi
heti: "Ei tämä sovi, ei tämä kelpaa eikä tämä ole selvää hopeatakaan."
Mitäs siihen? Seppä tuli nyt pahoilla mielin linnalta takaisin, kun ei
työnsä kelvannutkaan, ja kertoi asian apulaisellensa. Poika kuitenkaan
ei virkkanut siihen mitään, vaikka näki isäntänsä huolen, vaan odotti
iltaa, että rupeaisi maata, niin meni yöllä taaskin pajan taakse ja
soitti piipahutti pillillänsä. Siihen ilmestyi nyt entinen äijä taas
hänen tykönsä ja sanoi: "Mitäs soitat pillilläsi ja mitäs olet
puutteessa?" -- "Kunmahan saisin sen keskimmäisen kuninkaan tyttären
hopeakruunun, joka sillä oli vuoressa, se tahtoo nyt sitä", vastasi
poika. "Hei! kyllä minä sen pian tuon", sanoi äijä, ja tuossa paikassa
tuli jo kruunu siihen heidän eteensä. Tästä pääsi nyt poika maata taas,
heittäytyi itse vuoteellensa ja kruunun pani lavitsalle viereensä.

Aamulla tulee seppä taas tapansa mukaan nostattamaan oppipoikaansa ja
astuu huoneeseen, niin näkee hopeakruunun lavitsalla ja sanoo pojalle:
"No sinäpä nyt aika veitikka olet, mitäs tahdot nyt tuosta kruunustasi?"
-- "En minä pyydä mitään", vastasi poika, "viekäähän kruunu kuninkaan
tyttären koeteltavaksi!" Tämä ei olisi lähtenyt, pyysi poikaa omaa
työtänsä viemään; mutta poika vastasi sanoen: "Ei minun käy lähteminen,
sillä mestari on oppipoikaansa suurempi." No, seppä meni nyt itse
kruunua viemään ja toi sen kuninkaan kartanolle, jossa kuninkaan tytär
kiitteli sitä ja sanoi: "Aivan tämä on samanlainen kuin minulla
vuoressakin oli ja hyvin sopiva." Tästä sepän mieli taas kävi hyväksi,
kun hän kiitokset sai, vaan ei kaukaa sitä iloa kestänyt. Sai kuninkaan
vanhin tytär nähdä sisarensa hopeakruunun, miten oli kaunis ja komea,
niin mieltyi siihen hyvin, ja alkoi mielensä tehdä hänenkin semmoista
kultakruunua kuin siellä vuoressa oli ollut. "Minkälainen oppipoika
teillä on, joka niin taitaa tehdä sopivaa?" sanoi hän sepälle, "jospa
nyt minullekin saa niin sopivan kruunun kuin näille toisille
sisarilleni, niin se on minun mieheni, ja hänen on koko valtakunta,
vaikka kuinka huono olkoon." Mitäs, eihän siihen mitä ollut sepällä
virkkamista, vaan saatuansa kuninkaan tyttäreltä kaavan, jonka mukaan
työ oli tehtävä, meni hän kohta kotiinsa ja antoi oppipojallensa sen
tyttären antaman kaavan sanoen: "Tee nyt kultainen kruunu tuon kaavan
mukainen, niin saat kuninkaan tyttären vaimoksesi ja perit koko
valtakunnan; osannethan tuon kullastakin kruunun tehdä, koska teit jo
hopeasta ja raudasta, ei siinä nyt minua enää sitä tehdessä tarvita, kun
ei ennenkään." Sillä puheella heitti hän oppipoikansa ja meni huoletonna
koko asiasta tiehensä, mutta kuitenkin päätti salaa väijyä kovasti
poikaa tietääksensä, mitä tuumaa tuo pitäisi. Siinä aikeessa ei mielinyt
maatakaan sinä yönä yhtään, vaan aikoi olla valveilla koko ajan ja
kuunnella, jos poika pajassa takoi vai mitä hän teki. Poika taas arvasi
mestarinsa mielen eikä liikkunut hänkään huoneestansa, vaan odotti
isäntäänsä nukkuvaksi. Sillä tavoin väijyivät toinen toistansa aina
sydänyöhön asti, niin seppä viimeinkin jo nääntyi unesta ja kävi
nukuksiin, jotta rinta maatessa korisi. Poika kun kuuli isäntänsä
makaavan, nousi kohta vuoteeltansa ja meni pajan taakse niinkuin
ennenkin ja puhalteli pilliinsä. Siitä tuli nyt entinen äijä taaskin
hänen luoksensa ja kysyi, mitä hän tahtoi. Poika kertoi nyt äijälle
asiansa ja sanoi, että sen hän nyt sen kultakruunun tarvitsisi sieltä
vuoresta täyttääksensä kuninkaan tyttären vaatimuksen. Ei aikaakaan,
niin saikin jo äijältä, minkä oli pyytänyt -- sieväänhän sen äijä taas
kruunun hänelle hankki, eihän siinä kaukaa mennyt -- ja meni siitä
sitten maata sijallensa ja asetti kultakruunun viereensä lavitsalle.

Tulipa aamu, ja seppä heräsi unestansa, niin kavahti heti vuoteeltansa
ja kiirehti oppipoikansa huoneeseen. Siellä näkee nyt kultakruunun
valmiina taas lavitsalla ja ihmettelee sitä, sanoo pojalle: "No, sinua
nyt vasta on aika mestari, kun tämmöisen työn yössä teet, mene nyt
kruunuasi itse kuninkaan tyttärelle viemään, että näet, jos on sopiva."
-- "Saisipa lähteä!" sanoi poikakin ja laittautui matkalle. Ei kauas
kuitenkaan huolinut jalan kulkea, vaan puhalsi pilliinsä niinkuin
ennenkin ja kutsui taas vanhan äijän tykönsä sanoen: "Nyt pitäisi minun
mennä kuninkaan kartanoon tätä kruunua viemään, vaan ilkeä on näin jalan
kulkea, jos sentähden saisin kultaiset vaunut ja kolme hiirenkarvaista
hevosta, niin paremmin julkeaisin kuninkaan pihaan tulla." -- "Hoh!
kyllä ne saat, kun et muuta tarvinne", vastasi äijä, ja tuossa paikassa
ilmestyivät pojalle ne, mitä hän oli pyytänyt, sekä vaunut että hevoset.
Poika nousi nyt kruununsa kanssa kultavaunuihinsa ja läksi komeasti ajaa
hojottamaan niillä hiirenkarvaisilla hevosillansa. Herraspalvelijat,
jotka tiesivät, minkä lupauksen kuninkaan vanhin tytär oli tehnyt,
olivat sillä välin laittaneet tappajat tien viereen kruunun tuojaa
varten estääksensä häntä kuninkaan tytärtä saamasta; vaan poika kun tuli
näin komeasti ajaen, tappajat eivät osanneet muuta, vaan ottivat
kumarruksissa lakit pois päästänsä ja ihmettelivät keskenänsä, mistä tuo
niin suuri ja jalonnäköinen herra saattoi olla. Sillä tavoin pääsi poika
rauhassa edellensä ja tuli niin että humahti kuninkaan pihaan. Nousi
siellä nyt vaunuistansa ja astui kruunu kädessä hovihuoneisiin. Siihen
keräytyi nyt myös kaikki muukin hoviväki koolle, ja kaikki katselivat
pojan tekemää kruunua kummastuksella; yksin kuninkaan tytärkin, jolle se
oli tehty, oikein hypiskeli iloissansa ja kehui kruunuansa, että se oli
ikään semmoinen kuin hänellä vuoressakin oli, ja jos ei vielä vähäistä
parempi.

Tästä kävi poikakin rohkeammaksi, otti sormuksen puoliskot lakkaristansa
ja lähestyi ensin kuninkaan nuorinta tytärtä, jolle pisti sen
rautasormuksen puoliskon sormeen sanoen: "Eikös tuo kuulu teidän
sormukseenne?" No, mitäs, kuuluihan se siihen, ja kaikki kuninkaan raati
todisti asian todeksi. Siitä meni sitten poika keskimmäisen tyttären
tykö ja pani niin ikään taas hopeasormuksen puoliskon hänen sormeensa
sanoen: "Eikös tuo sovi tuohon?" Viimeiseksi sovitti vielä
kultasormuksen puoliskon vanhimman tyttären sormeen kysyen: "Eikös tuo
ole tuosta?" Ja kaikki raati todisti taaskin ja sanoi, että niin oli.

Mitäs tästä? Kuninkaan tytär pani kohta sen kultakruunun päähänsä ja
sanoi pojalle: "No, kun asia niin on, sinä olet sitten minun ja minä
sinun -- ja sinun on koko valtakunta." Kaikki hovin väki kutsuttiin nyt
kokoon ynnä muitakin vieraita paljon, ja kuninkaan kartanossa pidettiin
sille tallipojalle ja kuninkaan vanhimmalle tyttärelle häät semmoiset,
ettei parempia enää saada. Poika sai myös vallan rangaista
herraspalvelijoita miten tahtoi. Yhden pani hän vanhaa virsua kantamaan,
toisen sian selässä ajamaan ja kolmannen määräsi ilmaan heitettäväksi.
-- Siihen loppui se tarina.



HIIDEN LAHJAT


PAHOLAISEN ANTAMAT SOITTONEUVOT

Oli uudistalo muutamassa metsämaassa, jossa asui vanha mies, jolla oli
yksi poika. Tämän talon luona oli suuria koivuja joukko, joissa
tavallisesti asui suuret parvet teeriä. Poika pyysi isältänsä lupaa
ampuaksensa niitä, mutta isä kielsi aina kovasti, ettei saa ampua yhtään
ainoata, vaikka mikä olisi. Viimein ei poika enää malttanut
varoittaakaan kieltoa, vaan sieppasi isänsä tietämättä jousensa ja ampui
yhtä teertä sieltä koivusta, mutta ei osannutkaan oikealle hengen
paikalle, jonka tähden teeri pääsi lentoon vielä ja jonkin matkan päässä
vasta putosi maahan. Poika läksi sitä nyt tavoittamaan ja mieli
saadaksensa lintua kiinni, vaan kun pääsi lähelle, niin teeri aina
lenteli etemmäksi ja sitä tekoa tehden juoksutti poikaa yhä perässänsä,
kunne oli jo virstamääriä loitonnut kotoansa. Sillä tavoin joutui poika
lintua ajaessansa viimeinkin synkkään saloon kauas, ja ilta alkoi jo
pimetä, niin täytyi kumminkin jättää teeri sinne; se katosi yht'äkkiä
metsään, ettei näkynyt ei kuulunut.

Tästä rupesi nyt poika osoittelemaan kotiinsa, vaan ei tiennyt suuntaa;
käydä huppuroi sinne tänne jos jonnekin, vaan ei löytänyt ihmisasuntoa
missään. Tuli yö jo, ja poika mieli asettua metsään maata, niin näki
samassa Paholaisen juoksevan ohitsensa paeten susia, jotka purivat hänen
kantapäitänsä. Tuossa paikassa otti poika jousensa ja laukaisi
susiparveen, että muudan heistä kuoli, niin toiset säikähtivät siitä ja
läksivät pakoon. Siitäkös nyt hyvä mieli Paholaiselle, kun hädästänsä
pääsi; tuli kohta pojan luokse ja kiitti häntä siitä hyvästä, että hänet
vielä henkiin pelasti, luvaten vielä hyvän palkan antaa, jos tulisi
poika hänen kotiinsa. "Kyllä olisi hyvä, että yösijan saisin, täällä
olen tämän päivää samonnut metsää eksyksissä osaamatta kotiin", vastasi
poika ja suostui tuumaan. "No, lähde kerallani astumaan", sanoi siihen
Paholainen ja vei pojan kotiinsa. Siellä rupesi poika heti tultuansa
maata, kun oli paljosta juoksusta väsyksissä, vaan itse perheen isäntä
meni metsästä ruokaneuvoja tuomaan, joilla pelastajaansa ruokkisi. Talon
ruokaneiti sillä välin kokee herättää poikaa makaamasta, ajaa häntä,
ajaa ylös, sanoen hänen vaarallisessa paikassa olevan, ja käskee
pakenemaan; vaan poika ei havaitse, muutaman kerran vähän aukaisee
silmiänsä, vaan nukkuu siitä takaisin. Tulee siitä jo ukko metsältä ja
käskee neiden ruokaa valmistamaan kiiruusti. Kohta joutuikin ruoka
valmiiksi, ja ajettiin poikaa syömään, vaan ei saatu heräämään, heidän
täytyi syödä se ruoka itseksensä; ja taaskin meni ukko metsälle ja toi
sieltä syömistä. Ei vielä kuitenkaan poika noussut sitäkään syömään,
vaikka kuin olisi nostatettu; ja vielä kolmannen erän läksi vanha mies
metsälle.

Sillä aikaa nousi poikakin makaamasta ja rupesi puhuttelemaan neitiä.
Tämä kun oli jo kuulla saanut, että poika oli talon isännälle hyvää
tehnyt, josta hänelle oli kaunis palkka annettava, ei käskenytkään enää
poikaa pois, vaan alkoi tuumitella, mitä hänen pitäisi palkaksi pyytää,
ja käski anomaan Paholaiselta sitä hevosta, joka oli kolmannessa
karsinassa oikealla puolella hänen hevostallissansa. Tuleepa vanha mies
metsältä ja näkee pojan valveilla, niin laitattaa hänelle ruoan hyvän ja
syöttää, juottaa kylläiseksi. Kohta pojan syömästä päästyä kysyy sitten:
"Mitäs nyt, poikaseni, palkaksesi tahdot?" -- "En tahdo muuta mitään",
vastasi poika, "kun vain saan sen hevosen, joka on kolmannessa
karsinassa oikealla puolella sinun hevostallissasi, sillä minulla on
pitkä matka kotiini, enkä jaksaisi jalkaisin kulkea." -- "Voi
poikaseni!" sanoi Paholainen, "kyllä tahdot suurta palkkaa, sillä se on
minun kaikkein paras tammani; ota muuta mitäs tahdot, sitä minä en
antaisi millään tavalla." Vaan ei sanonut toinen muusta palkasta
huolivansa, ja viimein täytyi Paholaisen kuitenkin antaa se hevonen,
jota poika oli anonut. Vielä antoi päälliseksi pojalle kanteleen, viulun
ja pillin ja sanoi: "Jos sinulle hätä tulee missä, niin soita tällä
kanteleella; jos apua ei tule, niin soita sitten viulullasi; ja jos
siitäkään ei apua ole, niin ota pillisi, puhalla sillä vähän, niin tulee
apu ainakin." No, ei muuta; poika kiitti isäntäänsä hänen antimistansa,
otti soittoneuvot mukaansa ja läksi tammallansa ajamaan. Ajaa vähän
matkaa edellensä, niin jopa alkaa tamma haastella pojalle, sanoo: "Ei
sinun pidä nyt mennä kotiisi, siellä isäsi pieksää pahankelpoiseksi,
vaan menkäämme siihen ja siihen kaupunkiin, siellä sinä ja minä tulemme
hyvästi vastaanotetuiksi."

Poika kun arveli asiata, näki hevosensa neuvon hyväksi ja läksi
kaupunkiin päin ajamaan niinkuin tamma oli pyytänyt. Sinne tultuansa
tuli hän kohta kaikille kaupungin asukkaille tiettäväksi hyvän hevosensa
tähden; kuningaskin sai siitä sanoman ja tuli itse katsomaan. Alapas
siitä nyt pyytää hevosta ostaaksensa, lupasi maksaa, minkä hinnan vain
pyytäisi; mutta tamma esti kaupan, sanoi pojalle: "Elä myö minua, vaan
pyydä kuninkaalta, että ottaisi sinut tallirengiksensä ja antaisi
minullekin ruokaa, niin kaikki hänen hevosensa tulevat yhtä kauniiksi
kuin minäkin olen." Poika haasteli sen kuninkaalle, ja kuningas otti
pojan ja hänen hevosensa omaan talliinsa; vanhan tallirenkinsä pani pois
viralta. Kohta pojan tultua tulivatkin kaikki kuninkaan hevoset
lihaviksi ja kauniiksi, mutta entinen tallirenki oli pojalle siitä
äkäinen ja etsi kaikenlaista syytä saadaksensa häntä viralta pois. Se
kaipasi ja kaipasi kuninkaalle kaikkia kanteita pojan päähän, vaan ei
kuningas niistä huolinut eikä ottanut kuullaksensa. Jo valehteli viimein
kuninkaan edessä pojan sanoneen saavansa takaisin sen mainion
sotahevosen, joka muutamia vuosia takaperin oli metsään kadonnut. Tästä
alkoi nyt kuninkaan mieli tehdä entistä oivallista sotahevostansa, ja
hän kutsui pojan eteensä ja pani kovan ehdon eteen, että kolmeen päivään
saada se hevonen käsiin, muutoin paha perisi.

Siitäkös nyt hätä pojalle. Meni kohta tammansa luokse ja kysyi siltä
tuumaa. "Ei hätää ole", sanoi tamma. "Mene ja pyydä kuninkaalta
ensinnäkin sata härkää ja anna hakata ne palasiksi. Lähdemme sitten
niiden kanssa matkaan, ja kun tulemme sille ja sille lähteelle, niin
siitä nousee hevonen ylös, vaan sitä elä ota, ja kun nousee vielä
toinen, elä huoli siitäkään ennenkuin nousee kolmas, niin ota se sitten
kiinni ja pane minun suitseni sille päähän." Poika teki niinkuin tamma
oli sanonut ja ajoi lähteelle. Sieltä nousi kolme hevosta perätysten
vedestä maalle, ja poika otti niistä viimeisen ja pisti suitset suuhun.
Puhuu tamma taas siitä hänelle, sanoo: "Nyt kun tästä lähdemme,
Paholaisen korpit tahtovat meitä syödä; vaan ota ja mätä lihakappaleita
tielle niin paljon kun kerkeät ja kulje joutuisasti, niin kyllä pääsemme
korppien kynsistä kuitenkin." Poika taas teki neuvon mukaan senkin, ja
sillä tavoin toi kuninkaalle hevosen.

Ei vielä herennyt vanha renki kuninkaalle pojan päähän kantamasta. Nyt
sanoi hän pojan kehuneen saattavansa tuoda kuninkaalle hänen vaimonsa
takaisin, joka jo monta aikaa oli ollut kateissa. Siitä pani kuningas
taas pojan saamaan sitä hänen vaimoansa ilmiin, koska oli kehunut
voimaansa; ellei saisi, niin kuolema perisi. Pojalle hätä käteen; menee
tamman luokse talliin ja alkaa valittaa onnettomuuttansa, että:
"Kuninkaan vaimo nyt olisi kuulemma ilmiin saatava, vaan milläpä sen
saa, joka on jo aikoja ollut tietämättömissä." -- "Kyllä se saadaan",
vastasi tamma, "elä huoli surra, ota ja minulla aja sille samalle
lähteelle, josta hevonenkin saatiin, ja heitä minut lähteeseen, niin
siitä muutun ihmiseksi, sillä minähän olenkin kuninkaan vaimo, jota nyt
etsitään, vaikka siellä Pahan luona täytyi ollakseni hevosena." No,
mikäs pojalla hätänä, kun semmoiset tiedot sai! Ajoi kohta lähteelle ja
viskasi tamman sinne, niin se muuttuikin heti ihmiseksi, tuli kauniiksi
kuten alkuansa oli ja kulki pojan kanssa linnoille. Tuosta hyvä mieli
kuninkaalle, kun sai kauniin vaimonsa takaisin, kiitteli poikaa kaiken
linnan väen kuullen ja antoi hyvät lahjat palkinnoksi. Vaan ei vielä
poika rauhaa saanut. Vanha renki taaskin kieli kuninkaalle, että poika
on uhannut hävittää kuninkaan ja itse ruveta sijaan.

Tästähän nyt kuningas suuttui silmittömästi poikaan ja käski hänet
hirttää paikalla. Ei muuta kun ruvettiin poikaa hinaamaan hirteen kuten
käsky oli, vaan poika pyysi kuninkaalta, että saisi vähän soittaa vielä
kantelettansa ennen kuolemistansa, ja saatuansa luvan alkaa soittaa
minkä ennätti. Mutta samalla kun kantele rupesi soimaan, silloin kaikki
hirttäjätkin tanssimaan. Poika soitteli kaiken sen päivää ja uuvutti
jokaisen, etteivät kyenneet paikalta mihinkään, ja niin jäi hirttäminen
huomeneksi. Taas huomenna kokoontui rahvas paikalle poikaa muka
hirttämään, mutta vielä poika pyysi, että suotaisiin hänen soittaa
viulullansa ennenkuin hän maailmasta iäksi eroaa, ja vielä antoi
kuningas luvan. No, poika taas alkoi vetää viulunsa käyrää, josta saapi
kuningas ja kaikki rahvas samalla tanssimaan, ja sillä tavalla tanssitti
poika heitä kaiken senkin päivää eikä tullut vielä hirtetyksi. Vielä
kolmantena päivänä yritettiin poikaa puuhun ripustamaan, ja se taaskin
pyytää lupaa saada pillillänsä soittaa, vaan kuningas ei enää antaisi,
sanoo vain pojalle: "Sinä olet jo kaksi päivää minua tanssittanut, ja
jos vielä saat luvan, niin minä tanssin itseni kuoliaaksi; ei ensinkään,
nyt ei enää ole aikaa soittamisia tuumata, käy vain pois nuora kaulaan!"
Mutta poika vain pyytää nöyrimmästi, ja muutkin herrat sanovat
kuninkaalle: "Antakaamme poikaraukan vähän vielä soittaa, kun tuo niin
nuorena kuolee kumminkin." Siitä suostui nyt kuningas kuin suostuikin
pojan pyyntöön, vaan sidotti itsensä suureen kuuseen kiinni peläten
muutoin täytyvänsä tanssia, jos hän irtonaisena oli. No, kuningas kun
sai sidotuksi, alapas silloin poika puhua pilliinsä minkä ennätti, ja
tuossa paikassa kiihtyivät taas kaikki tanssimaan. Yksin kuningaskin,
joka oli puussa kiinni, nytkytteli siinä kahdakäteen ylös ja alas vain,
jotta vaatteet kuluivat rikki ja nahka läksi selästä. Jo tulee silloin
itse ukko Paholainen pojalle avuksi ja kysyy: "Mikä sinulla, poikaseni,
on hätänä, kun sinä nyt semmoista ilvettä pidät?" -- "Tässä tahdotaan
minua hirttää", virkkoi poika, "ja tuossa on se hirsipuu, johon ne minut
ripustaisivat." -- "Vai niin, vai tekisivät ne semmoisia!" sanoi
Paholainen ja kaappasi samalla hirsipuun, joka oli suuri hongan kanto,
juurinensa maasta ja heitti sen ylös ilmaan, ettei sen kovemmin näkynyt.
Siitä kysyi sitten pojalta: "Kukas se on, joka tahtoo sinua hirttää?"
Poika neuvoi kuninkaan, joka oli kiinni kuusessa, ja samalla kaappasi
vanha mies sen kuusen käteensä ja antoi sille semmoisen sinauksen, että
se meni miehinensä päivinensä ylös näkymättömiin, minne lienee pilviin
kadonnut; ja niin pääsi poika heidän käsistänsä, ja rahvas pani hänet
kuninkaaksensa entisen haltijansa sijaan. -- Siihen se loppuu tarinakin.


KULTAORI, KULTAVASTA, NUOTTA JA PILLI

Oli köyhän loismiehen poika talossa ennen kolme vuotta renkinä eikä
saanut palkkaa mitään, ruokansa edestä sai vain palvella. Oli siinä
talossa jousi sitten, niin poika pyysi sen kolmelta vuodelta
palkaksensa, ja isäntä, josta kuitenkin kävi sääliksi poikaa, suostui
antamaan, minkä hän pyysi. Poika läksi sitten pahoilla mielin astua
nyrkyttelemään tietä myöten, niin näki astuessansa tien vieressä ison
hongan, ja sen hongan kohdassa oli Hiiden vuori, näkyi tielle. Seisahtui
poika tätä ihmeellistä paikkaa katsastamaan, niin hänen siinä
seisoessansa lähtee Hiiden vuoresta Hiiden poika hyppäämään honkaan
päin. Olipa hukka, siinä lähellä rutjotti lepän vesakossa, niin alapa
tämä Hiiden poikaa ajamaan syödäksensä. Hiiden poika hädissänsä päätyi
sitä honkaa kohti ja kapusi siihen; vaan hukka ei sillä päästänyt, mutta
rutjahti siihen hongan juurelle häntä vahtimaan, ja kun näki pojan
tiellä seisomassa, rupesi pyytämään häntä avuksensa, sanoi: "Ammu,
velikulta poikaseni, tuo Hiiden poika tuolta hongan latvasta, en iälläni
syö eläviäsi." Hiiden poika taasen vastasi hongasta: "Ammu vainen,
poikaseni, tuo hukka puun juurelta, minä maksan sinulle enemmän palkkaa;
tämä on emähukka, tekee paljon poikia ja syöpihän tämä itsekin; siitä
saat vielä rukkaset nahasta, kun ampunet." No, tämä ampui hukan
hengettä, ja Hiiden poika pääsi hongasta maahan. Sanoi siitä
pelastajallensa: "Tule nyt palkkaasi perimään meiltä", ja vei pojan
kerallansa vuoreen.

Siellä annettiin nyt pojalle kultaori palkinnoksi, ja hän mieli lähteä
sen kera pois, vaan Hiiden poika tuli sanomaan: "Elähän vielä mene,
vielä sinulle annetaan enemmänkin, katso vain jäljellesi." No, poika
meni vähän matkaa ja katsoi siitä jäljellensä, niin jo huudettiin
takaisin ja annettiin kultavasta hänelle. Taas tuli Hiiden poika siihen
ja sanoi: "Elähän vieläkään lähde kohdastansa pois, katso vielä
jäljellesi, vielä sitä lisätään palkkaasi." Toinen teki niin, ja
muutamia askeleita mentyänsä katsoi taaskin jäljellensä, niin hänelle
siitä annettiin vielä uusi nuotta lisäksi. Nyt olisi poika mielestänsä
tyytynyt antimiin, vaan Hiiden poika vielä sittenkin esti menemästä,
sanoi: "Elähän vieläkään lähde, minä lisuutan palkkaasi vanhemmillani,
vielä sinulle nytkin jotakuta annetaan, katsohan jäljellesi." No, poika
mennessänsä vielä kerran katsahti jäljellensä, niin häntä taaskin
huusivat hiidet takaisin ja antoivat hänelle vaskipillin neljänneksi.
Niine kaluinensa läksi poika sitten vuoresta pois, mutta Hiiden poika
meni keralla ja neuvoi häntä kuninkaan kotiin, sanoi: "Kuningas siellä
sinulta kultaoria pyytää ostaaksensa, vaan elä myö, ei äijästä ei
vähästä; anna on itselläsi, se on sinulle onnellisempi." Siitä palasi
sitten Hiiden poika vuoreensa takaisin, vaan toinen matkasi kuninkaan
kotiin niinkuin neuvo oli.

Kuningas kun yhdytti siellä sen kultaorin linnoillansa, alkoi pyytää
sitä kohta, sanoi: "Myö, poikarukka, minulle tuo hevosesi, ota
rahatuhansia mitenkin lystännet!" Toinen vastasi nöyryydessä: "Teidän
hevonen, teidän mies; en mielikaupassa, en äijään en vähään häntä möisi,
kun ette väkeen ottane." -- "No, rupea sitten minulle joutorengiksi",
sanoi kuningas, "et työtä tarvitse mitään tehdä, kunhan hevosellasi
annat minun kuninkaiden, keisarien kanssa kestilöissä vain käydä." Poika
silloin suostui siihen; rupesi kuninkaalle joutorengiksi ja oli jouten,
eli hyvästi niinkuin kuninkaan linnassa eletään. Toisetpa rengit kun
näkivät sen, miten poika huoletonna eleli, ja heidän täytyi työtä tehdä,
pitivät vihaa siitä pojalle ja valehtelivat kuninkaalle, sanoivat:
"Armollinen haltija! Tämä teidän nuori renkinne sanoo teidänkin
hevosenne saavansa tulevan yön pimeällä kullalle välähtämään niinkuin
oma orinsa." No, kuningas uskoi puheen, astui pojan luokse ja sanoi:
"Sinä kun olet kehunut saavasi tulevan yön pimeällä muutkin hevoset
kullalle välähtämään niinkuin omakin orisi, niin leikkaan kulkkusi
poikki semmoisesta puheesta, jos et saane asiata toimeen." Tästä tuli
nyt poika pahoillensa hyvin, kun kuuli kuninkaan niin kovasti puhuvan,
ja meni itkien orinsa luokse talliin. Hevonen silloin rupeaa haastamaan
isännällensä, kysyy: "Mitä sinä, poikarukka, itket ja olet pahoilla
mielin?" -- "Sitä, kun toiset rengit valehtelivat kuninkaalle, sanoivat
hänenkin hevosensa saavani niin kullalle välähtämään kuin sinäkin
välähtelet", vastasi poika. Hevonen virkkaa hänelle: "Elä itke,
isäntäni! Mene kuninkaan luokse, pyydä häntä toisia renkejänsä metsästä
tultua käskemään vettä kantamaan viisikymmentä korvoa talliin. Sitten
sillä kun holvaat sillä kultavastallasi hevosia -- sitä vartenhan sen
sait -- niin ne muuttuvat kullankarvallisiksi niinkuin minäkin olen."
Poika teki niin, kannatti toisilla rengeillä viisikymmentä korvoa vettä
talliin, jotta siihen olivat uupua, ja holvasi kultavastallansa hevoset,
seinät, laen ja mitä tallissa oli, niin ne kaikki tulivat kullalle
välähtämään, ja poika sai siistin tallistansa.

Toiset rengit eivät kuitenkaan heittäneet vihaansa, vaan pyysivät yhä
päätä pojalta pois ja kielivät toisen kerran kuninkaalle, sanoivat:
"Tämä teidän nuori renkinne, armollinen haltija, sanoo tulevan yön
pimeällä saavansa kaikkein parhainta kalaa merestä." Kuningas uskoi
asian, meni pojan luokse, sanoi kuulleensa, mitä hän oli kehunut, ja
lupasi päältä panna, jos ei saisi, mitä oli sanonut. Pojalle hätä
käteen. Ei muuta, vaan meni hevosensa luokse itkien niinkuin viimeinkin.
Hevonen kysyi: "Mitäs itket ja olet pahoilla mielin?" -- "Sitä itken ja
olen pahoilla mielin: toiset rengit niin valehtelivat kuninkaalle,
sanoivat minun sanoneeni kaikkein parasta kalaa tulevana yönä saavani
merestä; kuningas nyt tappaa minut, kun en saane vain." -- "Elä itke",
sanoi ori, "mene kuninkaan luo, kumarra kuningasta ja rukoile toisia
renkejä tulevankin yötä unettomin silmin valvottamaan ja nuottaa
vedättämään, sitä vartenhan sinulle annettiin se uusi nuotta sieltä
vuoresta; katso itse päältä vain ja anna toisten hinata." Poika kävikin
kohta kuninkaan puheella ja sanoi hänelle niinkuin hevonen oli neuvonut,
josta kuningas samalla laittoi toiset rengit nuottaa vetämään, ja heidän
täytyi valheuksensa tautta taas toinen yö valvoa. Vedettiin kaiken yötä
nuottaa, ja poika katsoi vain laatua, miten toiset hiessä otsin työtänsä
tekivät. Se kun oli uusi nuotta, jolla vetivät, niin saatiinkin siellä
meren kalaa, lohta, lahnaa reellinen täyteen, että oikein kuningas
ihmetteli, kun semmoisen kalajoukon nähdä sai; ja poika siitä sai hyvän
siistin kuninkaalta taas.

Toiset rengit kuitenkin pyysivät hengen edestä vain päätä pojalta pois.
Kuningas oli naimaton mies; hänellä oli morsian toisessa valtakunnassa,
vaan ei saanut sitä sieltä, morsiamen vanhemmat olivat hänelle vihaiset,
ja isä oli ilmoittanut, ettei hän sinä ilmoisna ikänä vihamiehellensä
anna tytärtänsä. Tämän seikan tiesivät hyvin palvelijatkin ja kielivät
kolmannen kerran kuninkaalle: "Tämä teidän nuori renkinne sanoo saavansa
teidän morsiamennekin kotiin sieltä toisen kuninkaan valtakunnasta."
Kuningas siitä astuu pojan eteen, sanoo: "Oletpa sinä sanonut minun
morsiameni saavasi kotiin, jota minä en itsekään saa; mene nyt se
hakemaan; kun et saa, niin minä leikkaan kaulasi poikki." Poika itkemään
nyt sitä ja menee pahoilla mielin hevosensa luokse talliin. "Mitäs itket
ja olet pahoilla mielin?" kysyy häneltä ori. "Sitä itken ja olen
pahoilla mielin", sanoi poika, "kun toiset rengit valehtelivat
kuninkaalle, sanoivat minun kuninkaan morsiamenkin saavani kotiin, jota
ei itsekään kuningas saa, metsän petoja kun on noita ilkeitä tien
vierellä, jotka tulevat menijätä syömään." -- "Elä itke, poikarukka",
lohdutteli häntä hevonen, "kumarra kuningasta, että laittakoon toiset
renkinsä kolmekymmentä lehmää tappamaan. Ne lihat pane sitten minulle
rekeen, kyllä minä ne jaksan vetää, ja lähdemme sitten kuninkaan
morsianta hakemaan: pedot kun tiellä tulevat, mätä niitä lihoja reestä,
niin jäävät niitä syömään." Mitäs siitä? Poika kun ilmoitti kuninkaalle,
mitä hän tarvitsi, niin se tapatti hänelle ne kolmekymmentä lehmää,
joita hän pyysi, ja poika läksi kultaorillansa ajamaan ja viskasi niitä
lihoja pedoille, kun tulivat tiellä syömään, niin ne jäivät niiltä
keskenänsä riitelemään, ja sillä tavoin päästiin morsiamen hoviin.
Kysytään siellä: "Mitä asiata pojalla?" -- "Kuninkaan morsianta läksin
käymään", vastasi tämä. "No, et ennen saa morsianta, ennenkuin
Valkeanvuoren rinnasta käyt valkean ruunan", sanoi kuningas, "kun sen
saanet käsiisi, sitten saat kuninkaan morsiamen; me emme tiedä sitä
vuorta, etsi itse."

No, hyvähän tätä oli äkkinäisen ruveta vuorta etsimään toisesta
valtakunnasta, kun eivät itsekään tienneet; poika itkien pahoilla mielin
meni hevosensa luokse eikä tiennyt, mikä tuumaksi. "Mitä itket ja olet
pahoilla mielin?" kysyi taas ori. "Sitä", sanoi poika, "kun minun
käskettiin Valkeanvuoren rinnasta valkea ruuna tuoda, ennen ei sanottu
kuninkaan morsianta annettavan; nyt minulle hyvä tulee, kun tyhjiltäni
kotiin tullen, päähän se nyt leikattaneen." -- "Elä itke", virkkoi
hevonen, "viskaa kauhtanasi minun selkääni ja nouse itsekin istumaan,
kyllä minä Valkeanvuoren tiedän; lähtekäämme yhtenä sinne, niin saamme
sieltä sen valkean ruunan, jota pyydetään." Poika teki neuvon jälkeen
kaikki, viskasi kauhtanansa hevoselle selkään ja nousi itse ajamaan.
Hevonen silloin läksi hyppäämään ja meni semmoista menoa edellensä,
ettei kaukaa viivytty, kun oltiin jo Valkeanvuorella. Sieltä saatiin nyt
toinen ruuna-ökötti jälkeen ja lähdettiin takaisin. Tullaan
morsiustaloon, niin siellä pitoja pidetään parhaallansa; siinä on
kuninkaita, siinä kuninkaallista herttuaa ja suuria sotapäälliköitä
ruoalla. Astuu poika sisään, niin kysytään heti: "Mitä asiata?" --
"Kuninkaan morsianta läksin käymään." -- "Äsken saanet, kun tuntenet sen
morsiamen tästä joukosta", sanoi kuningas. No, eihän se sitä toisen
valtakunnan mies tuntenut. Meni siitä hevosensa luo ja sanoi
suruissansa: "Ei anneta morsianta nytkään ennenkuin tunnen hänet muiden
herrojen joukosta, vaan mistäpä minä outo sen tuntisin." -- "Elä sure
eläkä ole pahoillasi", vastasi ori, "mene jällensä sinne; se on
kuninkaan morsian, jolla on kärpänen nenän latvalla, -- ota se, kaapaise
syliisi!"

No, poika teki niinkuin oli neuvottu ja sai siitä kuninkaan morsiamen
viimeinkin ja läksi ajamaan oman kuninkaansa luokse hyvillänsä, kun nyt
tämänkin asiansa toimeen sai. Vaan mitenkäs kävikään? Renkijoukko oli
yhden miehen pannut tielle vahtimaan tiedustaaksensa, joko tuo poika
tulee kuninkaan morsiamen keralla sieltä toisesta valtakunnasta. Se
vahti kun keksi pojan morsian sylissä lähestyvän linnaa, hyppäsi siitä
kuninkaan eteen heti ja sanoi: "Jo tulee nuori renkinne, ja morsiamenne
on kanssa hänellä, akkanansa piti sitä ja ivasi, pilkkasi siinä teitä
vain hänelle." Kuultuansa semmoiset puheet morsiamestansa ja pojasta
kuningas suuttui vielä entistä pahemmaksi -- se nyt oli arvattava -- ja
lupasi huomisaamuna panna pojan päältä pois. Poika ei tiennyt siitä
mitään, tuli kotiin ja antoi kuninkaalle morsiamen; vaan kuningas oli
vihainen hyvin, lukee hänelle tuomion ja sanoo huomisaamuna tapettavan.
Toinen, joka oli toivonut kiitokset saavansa toimellisuudestansa, kävi
tästä pahoillensa hyvin ja meni itkien taaskin hevoseltansa tuumaa
ottamaan sanoen, että niin häntä nyt uhattiin. Hevonen siihen virkkoi:
"Elä, poikarukka, itke eläkä ole pahoilla mielin! Mene kuninkaan eteen,
kumarra, rukoile häntä, että toisilla rengeillänsä tuohon teettäisi
somerikkoon sinulle tervahaudan, ja sano siihenkin ennen meneväsi,
ennenkuin päätä antavasi leikata, vaan elä siihenkään ennen mene
ennenkuin saat siihen pilliin, jonka sait Hiidenvuoresta, kolmasti
puhaltaa." Menee tästä nyt poika kuninkaan luokse ja pyytää häntä
tervahautaa kaivattamaan sanoen ennen tahtovansa siihen kuolla kuin että
häneltä pää leikattaisiin, se olisi kuitenkin hänestä helpompi kuolema.
No, mitäs; yhtähän se kuninkaasta oli, millä tavalla poika tapettiin,
kunhan vain hänestä pääsi, ja rengit pantiin pimeällä metsästä tultuansa
heti kohta haudan kaivantaan kuten poika oli pyytänyt; sen siitä saivat
valheestansa. He kuitenkin hyvillä mielin kaivoivat hautaa ja siihen
tervaksia pilkkoivat, kun se poikaa varten tehtiin, että nyt he muka
vihamiehestänsä pääsevät. Saikin hauta valmiiksi, ja kaikki kuulutettiin
kaupungin rahvas, herrat, talonpojat katsomaan, miten pahantekijätä
poltetaan. Siinä ympäri seistiin sitten kaikki rengit, kuninkaat ja
muut, ja poikaa ruvetaan viemään hautaan niinkuin tuomio oli. Tämä
silloin sieppasi sen hiisien antaman vaskipillin olallensa, ja kun
ruvetaan tervahautaan viskaamaan, sanoo samalla: "Armollinen
majesteetti! Antakaa, vielä kolmasti puhallan tähän pilliini, sitten
lähden." Se luvattiin, ja seisahduttiin pillin säveltä kuulemaan. Poika
silloin kun ensi kerran puhalsi, niin jo polvillensa kaikki rahvas
lankesi; siitä kun puhalsi toisen kerran, he jo pitkällensä
viskautuivat; vaan puhalsipa kolmannen kerran, niin silloin hyppäsi
kuningas renkeinensä ja kaikkine rahvainensa siihen tervahautaan, johon
kuolivat. Poika vain jäi itseksensä siihen, pääsi kuninkaaksi ja sai
senkin morsiamen itsellensä. -- Sen pituinen se.



II OSA



ALKULAUSE


Tässä niinkun ensimmäisessäkin osassa painetut sadut ja tarinat ovat
maamme tienoilla kansan suusta kerätyt ja Suomalaisen omaan
kertomus-tapaan puhutut. Ainoastansa tarinoiden ulkonainen asu ja
jär'estys lienee hiukan jossakussa toimittajan kautta muodostunut,
vaikk'ei sentähden luonnostansa muuttunut; sillä kaikki kansansuisen
kertomuksen omituisuudet on kaikella mokomin ko'etettu toimittaessa
tarkkaan säilytellä.

Jos tarinat alkuudesta olisivat selvään ja ehyesti haastetut sekä sen
mukaan sitte kerätessä tarkoin kirjoitetut, sopisi heidät semmoisinaan
kentiesi painattaakin; vaan semmoinen ei ole asian jälki. Milloin ovat
tarinat alkuansa vaellinaisina kerätyt ja virheellisesti sekä
vi'allisesti kirjoitetut, eivätkä semmoisinaan ole päteviä, vaan
sietävät tarpeellista korjuuta. -- Milloin taas on yhtä tarinaa
useammasta paikasta kirjoiteltu, vähäisen eri tavalla kustakin; ja missä
kertomuksessa on tarinan alku, missä loppu, missä mikin puoli ehyempi ja
somempi; toisista paikoin ei ole kun vähäisen tarinan katkelmaa vaan
saatukaan. Näitä puutteellisia kertomuksia on toimittaessa täytynyt
parsiella ja toisinansa, missä sen asia on vaatinut, useampaa toisintoa
ja tarinan loh'elmaa sovitella toiseensa, toisinansa taas jotakuta
liikapaikkaa tarinasta hyl'ätä. Tämä tämmöinen sovittelu ja järestäminen
on ollut toimittajan pää-ko'e ja tarkoitus, missä lienee hän onnistunut,
missä ei. Jos sitä vastaan toisinnot enemmän ovat eronneet toisistansa,
olemme ne toistensa rinnalla kertoneet, vaikka heissä kertomuksen
pää-juoni olisikin yksi; niin saapi siitä nähdä, miten samaa tarinaa eri
tienoin aina eri tavalla puhutahan.

Mikäli tilaisuutta on ollut, olemme siinä sivussa muidenkin kansojen
satukokouksia tutkineet ja missä vaan yhdenlaatuisia kertomuksia on
löytynyt, ne aina vastaavaan suomalaiseen tarinaan verranneet. Nämä
kunkin tarinan alkuun liitetyt vertaelmat näyttävät monenkin tarinan
olevan lavealta maailmassa tunnetun ja useammallekin kansalle yhteisen;
vaan elköön siitä syystä kukaan sentähden epäelkö tässä kerrottuiden
tarinoiden todenperäistä suomalaisuutta. Ken erityisten kansojen
synnyttämiä tarinoita aikansa tarkkuudella tutkii ja keskenänsä
vertaelee, on kyllä havaitseva heissä jotakuta yhteyttä ja
heimolaisuutta, vaan eroittaa myös hyvästi kunkin kansan omituiset
kertomukset muista vierahista. Niin tapaa hän esimerkiksi Suomalaisilla
ja Turjalaisilla useinkin taikka kohdastaan yhtäpitäviä eli joksensa
toisiinsa vivahtavia tarinoita, vaan keksii heissä myös tähdellisen
eroituksen; sillä peräksi pantu aine ja ajatus kyllä ovat alkuansa
Suomalaisille sekä Turjalaisille yhteiset, mutta kumpikin kansa on ne
omituisella tavallansa oivaltanut ja niistä miettimät ja rakentamat
tarinansa kansallisen luonteensa ja taipumuksensa mukaan muodostanut.
Puheeksi tulleilla kansoilla tosin on kansakäymistä ollut keskenänsä,
varsinkin muinoisempina aikoina, ja monikin tahtoisi kentiesi tämän
päähän syyttää koko heidän tarinoitensa yhtäpitävyyttä; mutta mainittu
heimolaisuus tarinoiden suhteen on useinkin yhtä suuri kun ei suurempi
vielä etäisempien kansojen välillä. Kun muka joku Karjalan periltä eli
Vienanmeren ranteilta kerätty Suomalainen tarina tavataan pääjuonensa ja
koko sisällisen rakennuksensa suhteen yhdenlaisena esimerkiksi
Arapialaisilla ja Valakkialaisilla, niin eihän tätä enää käy keskenäisen
kansakäymisen päähän väittäminen, totta asiaan muuta syytä lienee! --
Näyttäisi piammastaan siltä, kun olisivat erityiset maailman kansat
ensimäisestä alkuperäisestä kodistansa säilyttäneet joitakuita yhteisiä
muistoja, joita sitte aikojen kuluessa kukin on mielessään vähäisen eri
tavalla vaan kuvaellut. -- Niinpä käykööt nämäkin rakkaasta isäimme
maasta kerätyt tarinaiset tässä nyt julkisuuteen, näytiksi, mimmoisina
Suomalaiset ensimäisen lapsuutensa muistelmia ovat säilyttäneet.

Elimäen Hämeenkylässä Lokakuussa 1853.

_Eero Salmelainen_.



TOVERUKSET


LEPPÄPÖLKKY ELI SININEN RISTI

Oli muinoin ukko ja akka. He eivät lasta saa iässään, siitä paha on
mielensä hyvin. No, otetaan leppäpölkky, leikataan metsästä ja pannaan
kätkyehen, siinä kolme vuotta tuuditellaan, niin syntyy henki siihen,
lapseksi muuttuu se leppäpölkky. Isä on kynnössä, äiti lehmiä
lypsämässä, niin sillä aikaa tuli poika henkiin, nousi omin voiminsa
kätkyestä ja oli jo lattialla kävelemässä vanhempien tullessa kotiin ja
pyysi leipää emoltansa heti. No, kului aikaa siitä muutaman, vuosi tuli,
toinen meni, niin kasvoi poikakin suureksi, ja tuli mies hänestä hyvä,
ettei voi virren veteä, saarnan sanoa, ylen oli vahva ja väkevä.

Katosipa kuu, päivä, päivänkoite maailmasta; kolme vuotta ollaan, yötä
pimeätä pidetään, niin alkaapa ikäväksi käydä se semmoinen olo, ja
ruvetaan neuvottelemaan, millä saada ne jällensä maailmalle loistamaan.
Kuningas laatii piirut, kutsuu rujon, ramman, perisokean linnaansa, ja
rahvasta kokoaa kaikensäätyistä paljon nähdäksensä, löytyisikö hänen
valtakunnassansa niitä miehiä, jotka kuun, päivän, päivänkoitteen
hankkisivat järillensä. Hänellä on juomiset väkevät ylen;
kun löytyisi kolmen-pullon-juoja, se saisi koitteen; kun
löytyisi kuuden-pullon-juoja, se saisi kuutaman; kun löytyisi
yhdeksän-pullon-juoja, se saisi päivösen; moinen oli tietäjiltä ennustus
-- pääsisi aurinko kaikelle maailmalle paistamaan. No, aletaan rahvaan
seasta niitä semmoisia miehiä nyt etsiä. Etsittiin, etsittiin, niin
löytyi kolmen-pullon-juoja; etsittiin, etsittiin, niin löytyi
kuuden-pullon-juoja; ei muuta kuin kolmas oli vielä löydettävä, joka
yhdeksän pulloa joisi. Etsitään nyt, etsitään sitäkin; vaan ei löydy
yhdeksän-pullon-juojaa, jos kuin etsittäisiin. Sanoopas siitä jo
kuningas: "No, ei nyt muuta ole maailmassa kuin Leppäpölkky, joka
yhdeksän pulloa sietäisi; käykää se tänne!" No, Leppäpölkky käytiinkin
siihen kuten käsky oli, ja se kohta juoda karahutti yhdeksän pulloa
perätysten eikä ollut tuosta millänsä vielä.

Kuningas antaa siitä nyt niille miehille hevosen joka ainoalle ja
matkarahaa kullekin: kolme sataa kolmen-pullon-juojalle, kuusi sataa
kuuden-pullon-juojalle ja yhdeksän sataa yhdeksän-pullon-juojalle, sille
Leppäpölkylle. Vielä antoi heille sitten niitä väkeviä juomisiaan
evääksi ja työnsi matkaamaan kaikki kolme, jotta hankkisivat kuun,
päivän, päivänkoitteen maailmalle jällensä. Miehillä oli sitten hurtta
hyvä kullakin, niin ottivat ne kerallansa ja saivat matkaamaan yhdessä.
Ajoivat, ajoivat tuon pitkää, tämän lyhyttä, yötä pimeätä kulkivat, niin
alkoi vahostua jo päivän koite vähäsen. He sitä koitetta kohdin ajamaan
nyt; ajoivat, ajoivat kotvasen, niin alkoipa kuutama paistaa siitä. No,
kun ajoivat tuon pitkää, tämän lyhyttä taas kuutamaa vasten, niin jo
nousee päivönen kaikille heille sinne. Eihän muuta; saadaan päivää
vasten ajamaan nyt; ajetaan, ajetaan, minkä ajettaneenkin suoraan yhä,
niin tullaanpa pakanaan linnaan. Sinne päästyänsä menevät he Leskiakkaan
heti, sanovat: "Ka, täällä, Leskiakkaseni, päivä on teillä." -- "Ohoh,
poikaseni!" vastaa Leskiakka, "ei ole päiväkultaa kaikin ajoin
täälläkään! Pahasydäminen kun on kironnut päivää, kun on paistanut, niin
yhdeksipäinen käärme on saanut päivösen; se kun mereen menee, niin
päivän vie myötänsä; kun tulee maalle, meillä on päivä, vaan kun on
meressä, meillä on pimeä. Pahasydäminen samatse on kironnut kuutamaa,
varas näet kun ei kuun valolta ole varastaa saanut, niin kuusipäinen
käärme on sillä saanut kuutaman; se kun maalle nousee, meillä on yö
valoisa, vaan kun mereen menee, ihan on pimeä. Pahasydäminen taaskin on
kironnut päivänkoitetta, se kun aivoin valkeni, ettei hän maata saanut,
niin kolmipäinen käärme sillä on saanut päivänkoitteen valtaansa; se kun
maalla on, meillä on päivä, valkea, vaan kun on meressä, päivä ei meille
koitakaan."

Saatuansa tiedot tämmöiset läksivät miehet Leskiakasta ja saivat linnan
pihoja kävelemään nähdäksensä, mitä tuosta verestyisi. Kulkiessaan
siellä näkivät he outoja heti: puoli linnaa itkee, toinen puoli nauraa.
Kummeksien tätä menee kolmen-pullon-juoja Leskiakkaan taas, kysyy:
"Mitäpä, Leskiakkaseni, puoli linnaa itkee, toinen puoli nauraa?" Sanoi
Leskiakka: "Sitä, poikaseni, puoli linnaa itkee, toinen puoli nauraa:
kolmipäinen käärme kun merestä nousee, kuninkaan pitää viedä vanhin
tyttärensä sen syödä; kun ei vietäne, käärme syö puolen linnaa, puolen
väkeä, puolen kiiltäviä kiviä. Sen kun saisi nyt käärmeen tapetuksi,
siitä päivän koite tulisi, pääsisi kaikelle maailmalle loistamaan." Mies
kuultuansa tämän päätti vuottaa käärmeen tuloa ja alkoi tiedustella
linnassa, mitä neuvoa kuningas pitäisi, nähdäksensä, voisiko hän apuna
olla, vai miten tässä kävisi.

Siellä ommellaan nyt nahkapussiin kuninkaan vanhin tytär käärmeelle
annettavaksi, ja suuri kun on kivi meren rannassa, josta käärme aina
siltaa myöten maalle nousee, niin siihen viedään tyttörukka kiven luokse
rannalle. Rupesipa ilta tulemaan siitä, niin otti kolmen-pullon-juoja
pullonsa ja pani kolme pullollista niitä kuninkaansa antamia juomisia
suuhunsa, josta pisti jo suitset suuhun hevosellensa ja läksi ajamaan
rantaan sanoen toisille tovereilleen lähtiessänsä: "Jos tulee kenkä
luoksenne, niin työntäkää hurtat avukseni!" Tultuansa meren rantaan
tytön luokse laskeutui sitten hevosensa selästä ja sivalsi miekallaan
nahkapussin halki sanoen tytölle: "Nousepa, etsi päätäni!" Tyttö
säikähti sitä, arveli: "Jo tämä tuli nyt minun syöjäni!" vaan eihän
tohtinut virkkaa mitään, vaan istuihe mättäälle pojan päätä etsimään.
Tämä laski päänsä tyttären syliin ja käänsihe silmin rantaan päin, jotta
näkisi, konsa käärme merestä nousee. Eipäs aikaakaan, niin jo meri
lekahti, kerran ensin, siitä toisen, siitä kolmannen, kunne arvasi poika
syyn ja kavahti seisaalle sanoen tytölle: "Mene, tyttökulta, peittäydy
kiven taakse, käärme tulee." Tämä meni niinkuin käskettiin, ja tuskin
saikaan kiven taakse pistäyneeksi, kun kohoaa kolmipäinen käärme merestä
nousten siltaa myöten rannalle; vaan olipa kolmen-pullon-juoja päässyt
hevosensa selkään sotiaksensa käärmeen kera. Hevonen kyllä säikähti
käärmeen tuloa ja korskahteli, korskahteli peloissansa, vaan ratsastaja
hallitsi hänet kannuksillaan sanoen: "Mitä korskut, konnan ruoka,
hirnakoit, Häjyn hevonen!" ja ajoi käärmeelle vastaan. "Huh-huu!" sanoi
käärme nähdessään miehen, "johan täällä ihmisen veri haisee; jopa tääll'
on miehen luita syödäkseni: puhallapa puhtaasta hengestäsi vaskinen
toratanner torataksemme!" -- "Puhalla sinä pakanasta hengestäsi
rautainen toratanner!" vastasi mies ajaen käärmettä lähemmäksi. No,
käärme puhaltaakin pakanasta hengestään rautaisen toratantereen heti,
jossa nousee heillä tora. Torataan, torataan, niin jo kaksi päätä saapi
mies käärmeeltä poikki, vaan ei voi kolmatta saada millään. Ottaapa
silloin kengän jalastansa ja heittää sen toveriensa luokse linnaan, niin
he työntävät hurtat sieltä avuksi niinkuin puhe oli; ja koirat kun
rantaan pääsivät, ne revittelivät koko käärmeen palasiksi, ja mies sai
viimeisenkin pään siltä poikki. Siitä meni hän sitten linnaan toveriensa
luokse ja rupesi maata, ja kun sai se yö kuluneeksi, niin pääsi
päivänkoite kaikelle maailmalle loistamaan, ja rahvas kaikki rukoilee
iloissansa: "Auta Jumala sitä miestä, kuka päivänkoitteen sai
valkenemaan!" Mutta kuningas heräsi myöhään vasta aamusella eikä
tietänyt asiasta mitään, vaan sanoi orjillensa: "Menkää meren rantaan ja
puistakaa tyttäreni luuraiskat pussista, vielä se on tarpeen toisiakin
viedä; käykää pussi kotiin!" Menivät orjat siitä täyttämään kuninkaansa
käskyä, vaan kun rantaan tulivat, siellä tyttö vielä on elossa, kaunis
ja terve kuin ennenkin. No, orjat vievät tyttären heti linnaan, jossa
kuningas ihastuu ilmoiksi, kun tyttärensä elävänä kotiin tuotiin, jota
luuli jo kuolleeksi. Ensinnä ei tiedä, kuhun saada iloissansa, niin on
hyvä mielensä, vaan kun tointuu siitä järillensä, niin kutsuu orjat
luoksensa ja käskee heidän selvittää hänelle kaikki. "Ka, emme,
kuninkaisemme, muuta tiedä kuin minkä rannassa näimme", sanoivat orjat,
"siinä oli tyttäresi terveenä kiven kupeella, mutta toisella puolen
kiveä oli käärme kuoliaaksi revitelty illalla. Sen kun oli kolme päätä
siinä vieretysten, ne niin raskaita olivat, ettei voinut kolme miestä
liikuttaa yhtä päätä; vaan raatoa ei koko voinut kankiloilla kohotella."

Miehet päästyänsä makaamasta olla olettelivat kaiken päivää linnassa,
kunne ilta tuli, niin jo taaskin puoli linnaa itkee, toinen puoli
nauraa. Oudostuen sitä menee Leskiakkaan vuorostaan nyt
kuuden-pullon-juoja, kysyy: "Mitä Leskiakkaseni, puoli linnaa itkee,
toinen puoli nauraa?" -- "Oi, poikaseni", sanoi Leskiakka, "sitä puoli
linnaa itkee, toinen puoli nauraa, kun pitää kuninkaan viedä
keskimmäinen tyttärensä käärmeelle syödä; kun ei vietäne, syö käärme
puolen linnaa, puolen rahvasta, puolen kiiltäviä kiviä. Sen kun saisi
nyt käärmeen tappaa kuka, siitä se kuutama tulisi."

Kuultuansa tämän lähtee mies sukkelaan siitä vuottaaksensa, mitä tuosta
nyt kuninkaan kodissa tapahtuisi. No, eipäs aikaakaan, niin ommellaan
kuninkaan keskimmäinen tytär nahkapussiin taas niinkuin eilen sisarensa
ja viedään meren rantaan käärmeen otettavaksi. Kuuden-pullon-juoja
silloin otti pullonsa ja ryyppäsi kuusi pullollista niitä kuninkaan
antamia eväsjuomisia, josta hyppäsi jo hevoselleen selkään käskien
toveriensa työntää hurtat hänelle avuksi jos hätä tulisi, ja ajaa
karetteli tyttären luokse rantaan. Siellä hakkasi nahkapussin miekallaan
taas niinkuin toverinsa eilen ja sanoi tytölle: "Nouse, etsi päätäni!"
Tämä säikähti häntä, arveli: "Nyt tämä tuli minun syöjäni!" vaan ei
virkkanut mitään, istuihan mättäälle ja rupesi etsimään pojalta päätä.
Etsi, etsi päätä häneltä siinä, niin meri yht'äkkiä lekahti, kerran
ensin, siitä toisen, siitä kolmannen. Tuosta heräsi poika, joka oli jo
nukkua tyttären polville, kavahti seisaalle samassa sanoen itseksensä:
"Jokos tulet, kuutaman-syöjä!" ja käski tyttären peittäytyä kiven
taakse. Siitä kun tyttö kiven suojaan sai peittäyneeksi, ja meri vielä
neljännen kerran lekahti, siitä viidennen, siitä kuudennen, niin jo
nousee kuusipäinen käärme merestä, siltaa myöten kohoaa maalle. Istuen
hevosensa selässä kuuden-pullon-juoja siinä vuottelee häntä. Peloissaan
niin outoa elävätä hevonen korskahtelee, korskahtelee yhä, vaan mies
hallitsee hänet kuitenkin sanoen: "Mitä korskut, konnan ruoka,
hirnakoit, Häjyn hevonen!" ja ajaa käärmeelle vastaan. "Huh-huu!" sanoo
käärme, "jopa tääll' on miehen luita syödäkseni." -- "On", sanoi mies,
"vaan et hyvällä syö." Käärme sanoo siitä: "No, puhalla puhtaasta
hengestäsi tinainen toratanner torata!" -- "Puhalla sinä
pakanasta hengestäsi vaskinen toratanner torataksemme!" vastasi
kuuden-pullon-juoja. Käärme puhalsi, ja siinä syntyi vaskisella
toratantereella heillä nyt tora. Torataan, torataan, niin sai kolme
päätä mies käärmeeltä poikki; torataan, torataan, niin sai neljännen;
torataan, torataan, niin sai viidennen; vaan ei voi kuudetta saada
millään. Potkaisipa silloin kengän jalastansa, että meni toverien luokse
linnaan, niin he hurtat työnsivät hänelle avuksi; ne koirat revittelivät
sitten käärmettä, kunne sai kuuden-pullon-juoja kuudennenkin pään siltä
poikki. Sen tehtyänsä meni sitten maata toveriensa luokse; ja kuutama
kohta pääsi kaikelle maailmalle loistamaan, josta kaikki rahvas taaskin
rukoilee: "Auta Jumala sitä miestä, joka kuutaman sai paistamaan!"

Nouseepa pakana kuningas aamulla makaaamasta, niin sanoo orjillensa kuin
viimeinkin: "Menkää, orjat, puistakaa luuraiskat pussista, vielä se on
tarpeen viimeiselle tyttärelleni." Orjat menevät hakemaan pussia ja
tulevat meren rantaan, niin täällä on tytär eleillä vielä, terve ja
kaunis niinkuin ainakin. Eihän muuta; vievät tyttären kerallansa
linnaan, jossa kuningas taaskin ihastelekse sitä, ettei tiedä kuin olla,
miten eleä, niin on hyvä mielensä. Hänen käskystään kertovat orjat
sitten asian, sanovat: "Käärme on kuoliaana rannalla, sen kun on päätä
sillalla kuusi, ne niin jykeitä ovat, ettei voi kuusi miestä liikuttaa
yhtä päätä; vaan raatoa ei koko voi kankiloilla kohotella."

Kuluupas päivä iltaan saati, niin linnassa taaskin toinen puoli rahvasta
itkee, toinen puoli nauraa. Keksittyään tämän menee Leppäpölkky
vuorostaan Leskiakkaan, kysyy: "Mitäpä, Leskiakkaseni, puoli linnaa
itkee, toinen puoli nauraa?" -- "Sitä puoli linnaa itkee, toinen puoli
nauraa", vastasi Leskiakka, "kuninkaan kun pitää nuorin tyttärensä viedä
yhdeksipäiselle käärmeelle syödä; kun ei vietäne, käärme syö puolen
linnaa tulevana yönä, puolen väkeä, puolen kiiltäviä kiviä; sen kun
saisi nyt sen käärmeen tapetuksi, siitä päivä pääsisi kaikelle
maailmalle paistamaan."

Leppäpölkky pani sanat ne mieleensä ja sai linnan pihoja kävelemään
joutessansa katsellen tarkasti kaikkea. Tuossa näkeekin outoja heti.
Kuninkaan nuorin tytär ommeltiin nahkapussiin niinkuin ennen toisetkin
sisarensa, ja kuninkaalliset passarit kantoivat hänet siinä pussissa
rantaan. Keksittyään tämän sieppasi Leppäpölkky pullonsa, ja
ryypättyänsä yhdeksän pullollista niitä kuninkaansa antamia eväsjuomia
hyppäsi hän hevoselleen selkään ja ajoi siitä nyt rantaan päin sanoen
lähtiessään tovereillensa: "Kun tullee minulle hätä ja näette kengän
tulevan luoksenne, niin työntäkää hurtat avukseni." Tultuansa rantaan ja
löydettyään nahkapussin kiven luota sivalsi hän sen miekallaan halki ja
sanoi tytölle: "Nousepa, päätäni etsi!" No, tyttö ei muuta taitanut,
vaan istuihe pojan päätä etsimään, vaikka kyllä oli peloissansa. Etsii,
etsii vähän aikaa päätä nyt siinä, niin jo lähtee meri lensuamaan siitä,
lekahti kerran, siitä toisen, siitä kolmannen aina yhdeksänteen kertaan
asti. Poika arvasi tuosta käärmeen nyt tulevan, peitti tyttären kiven
taakse ja nousi itse hevosensa selkään kiireesti. Hepo korskui, korskui
käärmettä eikä olisi lähtenytkään edellensä, vaan Leppäpölkky kannusti
häntä kovasti sanoen: "Mitä korskut, konnan ruoka, hirnakoit, Hiiden
hevonen!" ja ajoi käärmettä vastaan. "Huh-huu!" sanoi käärme, "jopa
tääll' on Leppäpölkky syödäkseni." -- "Tääll' on", sanoi Leppäpölkky,
"vaan et kovana syö!" -- "No, puhalla puhtaasta hengestäsi kultainen
toratanner torataksemme!" sanoi käärme. "Puhalla sinä pakanasta
hengestäsi hopeainen toratanner torata!" vastasi Leppäpölkky
pelkäämättä. No, käärme puhalsikin hopeaisen toratantereen pakanasta
hengestänsä, ja siinä nousee heillä nyt tora. Torattiin, torattiin vähän
aikaa, niin jo leikkasi Leppäpölkky käärmeeltä pään, siitä toisen, siitä
kolmannen, kunne sai kuusi päätä häneltä poikki; vaan ei voi saada
kolmea viimeistä, käärme niillä vielä keikkuu yhä. Puhuu siitä
Leppäpölkky kauniisti hänelle: "Katso, päivönen nousee tuolta; niin on
ruskea, käärmekulta, sinunkin kaulasi kuin on Jumalan luoma
päivännousu." Käärme silloin katsahti syrjään vähäsen, ja Leppäpölkky
sillä aikaa silpoi pään taas häneltä poikki; kahdelle päälle vaan jäi
käärme enää, vaan ei voi Leppäpölkky niitä saada millään. Siitä rupeaa
hän puhuttelemaan käärmettä taaskin, sanoo: "Katsopa, käärme, kotisi
palaa!" Käärme kuitenkin oli varoillansa, kun muisti, miten viimein
katsoessa oli käynyt, eikä katsonut vielä sillä, vaan Leppäpölkky ei
sillä päästänyt, vaan sanoi vähän ajan päästä taaskin: "Katso, käärme,
akkasi herjataan!" Tätä ei sietänyt käärme, vaan katsahti jo taakseen,
ja Leppäpölkky taas pään silpoi häneltä. Yhdellä päällä on käärme siitä
nyt vain; vaan ei voi Leppäpölkky sitä saada, käärme sillä keikkuu
kumminkin. Potkaisipa kengän silloin jalastansa pyytääkseen tovereiltaan
apua. Ne kun näkivät kengän tulevan luoksensa, työnsivät hurtat hänelle
avuksi niinkuin puhe oli, ja niiden avulla sai Leppäpölkky
yhdeksännenkin pään käärmeeltä poikki, ja hurtat revittelivät lopunkin.
Siitä työstä päästyänsä meni Leppäpölkky hurttien kera toisien
toveriensa luokse ja rupesi maata, mutta kuninkaan tytär jäi kiven
luokse istumaan rannalle. Siitä kun yö kului, ja aamu tuli, niin
päivönen pääsi kaikelle maailmalle paistamaan, ja kaikki rahvas sanoo
rukoillen: "Auta Jumalainen sitä miestä maalla, mierolla, kuka päivösen
sai järillensä!"

Kuningas ei linnassaan tiedä mitään, luulee tyttärensä kuolleeksi ja
sanoo orjillensa: "Käykää luuraiskat puistamassa pussista, korjatkaa
tähteet, mitä on, ja tuokaa minulle!" Nämä kuulivat käskyn, vaan
löysivätpä meren rantaan tullessansa kuninkaan tyttären vielä terveenä
ja toivat hänet sieltä linnaan, jossa ilo nousi nyt suuri, kun nuorinkin
tytär käärmeestä pelastettiin. Kuningas käskee orjien kertoa asian
kohdallensa, ja ne siitä haastavat, minkä olivat rannassa nähneet,
sanoen: "Käärme oli kuoliaaksi revitelty rannalla; sen kun oli päätä
sillalla yhdeksän, ne niin jykeitä olivat, ettei voinut yhdeksän miestä
liikuttaa yhtä päätä; vaan raatoa ei koko voinut kankiloilla kohottaa."

No, kuningas laati linnassaan piirut, joihin kerää rahvasta paljon, ja
astuu itse joukon keskelle, sanoo: "Ken lienee käärmeet tappanut, ken
minun tyttäreni pelastanut, se kootkoon tukkuun niiden käärmeiden päät
ja tulkoon minulta palkkaansa saamaan."

Kuultuansa tämän menevät ne kolme miestä meren rantaan. Kuka tappoi
kolmipäisen käärmeen, se luo tukkuun kolme päätä; kuka tappoi
kuusipäisen käärmeen, se luo tukkuun kuusi päätä; vaan kuka
yhdeksipäisen käärmeen tuhosi, se taas yhdeksän päätä luo tukkuun, se
Leppäpölkky, ja viepi kuninkaalle näkeeksi. Kuningas sanoo siitä: "No,
kun minun tyttäreni sellaisesta pälkähästä päästitte, niin kunka
tyttären kukin päästi, se hänelle naiseksi; ja puolen linnaa annan
vävylleni, puolen väkeä, puolen kiiltäviä kiviä, ja itsensä panen hänet
rinnallani elämään." Miehet kumarsivat kuningasta, sanoivat: "Eikä pidä
tyttäriäsi eikä kivilöitäsi, kotiloitasi; kun antanet, anna eloa
vähäsen, millä kotia pääsemme, muuta ei mitään." No, kuningas tuottaa
nyt eloa siihen jos minkä määrin ottaisi, vaan miehet vähäsen vain
ottavat, minkä ottanevat kaksi-kolmekymmentä mieheen vain, ja lähtevät
kuninkaan linnasta pyrkimään omalle maallensa.

Ajavat, ajavat, minkä ajavat, niin onpa tien varrella, josta matkataan,
pöksäraitat matalalla pahanpäiväiset, joista kuuluu heille pakina kuin
kiivaasti väiteltäessä konsana. Sanoo silloin Leppäpölkky toisille:
"Seisokaa toverit, minä lähden kuulustelemaan, mitä pöksässä pakistaan;
tässä asuu Syöjätär, maammo niiden käärmeiden, kutka tapoimme." -- "Ka,
mene!" sanoivat toiset seisottuen tielle; ja Leppäpölkky laskeusi
hevosensa selästä muuttuen sukkelaan tuoksi portimoksi ja pistihe siitä
pinoon, mikä oli seinivieressä siinä, pakisevia kuulemaan. Hänen siinä
kuunnellessaan sanoo Syöjätär tuvassa toisille: "Nyt minun poikani
matkaavat ne tappajat tuossa, toivovat kotiin pääsevänsä, vaan syön minä
heidät kuitenkin, minä heidät syön." -- "Milläpä sinä syöt?" kysyivät
toiset. "Sillä minä syön", sanoi Syöjätär, "jotta laadin ensiksikin
sellaisen nälän, etteivät pääse mihinkään, ja siitä laadin pöydät sitten
kahden puolen tiestä, jotta kun nälissään laskeutuvat syömään, niin minä
heidät tavoitan. Vielähän voisivat siitäkin päästä, jos arvattaisiin
niitä pöytiä kolmitse miekalla ristiin lyödä; siitä katoaisivat koko ne
pöydät ja nälkä samalla miehistä; vaan kun siitäkin vielä pääsevät, niin
en heitä heitä sillä. Laadin janon heille semmoisen, jotta siihen ovat
tipahtamassa, ja laitan lammin tien viereen valmiiksi, siihen lipit,
tuohiset varalle, jotta kun janoissansa rupeavat lammista juomaan, minä
tapan heidät siinä. No, siinä olisi sama keino heillä vielä; kun
osattaisiin kolmitse sitä lampia miekalla ristiin lyödä, niin katoaisi
koko se laitokseni ja janokin läksisi miehistä; vaan jos siitäkin
pääsevät, minä vieläkin neuvot tiedän. Laadin, näette sen, unen heille
sellaisen, että ovat maahan putoamassa, ja siitä sijat panen kahden
puolen tiestä, jotta kun maata paneutuvat siihen, niin minä heidät syön.
Joshan sitäkin ennätettäneen nyt laitostani miekalla kolmitse ristiin
lyödä, niin sitten päästäisiin koko pälkähästä, vaan mistäpä he sen
tietänevät; ken minun sanani kerratkoon, se muuttukoon siniseksi
ristiksi!"

Leppäpölkky, kuka oli Syöjättären puheen kuunnellut portimona pinossa,
muuttui siitä nyt mieheksi jällensä ja tuli pahoilla mielin toveriensa
luokse. Nämä alkavat kysellä häneltä, mitä Syöjättären pöksässä
pakistiin, vaan Leppäpölkky ei raahtinut sanoa, kun tiesi siniseksi
ristiksi muuttuvansa, vaan täytyi valehdella vähäsen, sanoa: "Ei mitään
pakistu, ilman akat mitä tyhjää haastella lavertanevat keskenänsä." No,
lähdettiin matkalle siitä, tehtiin taivalta vähäsen, niin jopa tuleekin
heille nälkä sen käärmeen akan panema semmoinen, etteivät pääse
liikahtamaan paikalta, niin käyvät huonoksi; vaan silloin ilmestyvät
pöydätkin kahden puolen tiestä, joilla on ruokaverot valmiina hyvät.
Ennätti kuitenkin Leppäpölkky hypätä hevosensa selästä ja miekallaan
lyödä pöytiä kolmitse ristiin, niin pöydät samassa katosivat; mutta
toiset miehet olivat vihaiset hänelle siitä, iskivät, puskivat sanoen:
"Et antanut syödä, vaikka ruoat oli hyvät semmoiset; ka, miksi et
antanut?" No, eihän se Leppäpölkky raahtinut syytä heille sanoa, kun
olisi siniseksi ristiksi siitä muuttunut, vaan koki kierrätellä heidän
kysymyksistänsä, vastasi: "Ka, mitäpä mieron ruoista, eihän meillä
semmoista nälkää ole, syömme kotona, kun matkamme päässä olemme." --
"No, ei tuosta tiedä nyt nälästä taas mitään", sanoivat toisetkin, ja
saatiin ajamaan edelle.

Ajoivat, ajoivat aikansa, vaan eivätpäs etäälle päässeet, kun tuli jano
heille semmoinen, että siihen olivat tipahtamassa; ja siihen laati nyt
Syöjätär, käärmeen akka, vesilammin tieviereen heille, jossa oli lipit,
tuohiset varoilla kaikki, sen juoda, ken halusi. Toiset kaksi miestä
kiirehtivät rantaan heti nähtyänsä tämän, vaan Leppäpölkky ennätti
edelle heistä ja sai lampia miekallaan kolmitse ristiin lyöneeksi, niin
hävisi samalla koko se lampi lippineen päivineen siitä, ja janokin läksi
miehistä. Toiset olivat siitä taas vihaiset hänelle, iskivät, puskivat
sanoen: "Et antanut juoda, vaikka niin oli kaunis lampi tässä; ka,
miksipä et antanut?" -- "Mitäpä mieron lampiloista!" sanoi Leppäpölkky
eikä ollut asiasta millänsä, "omaan maahan kun pääsemme, onhan vettä
sielläkin ja parempata." Ei hennonut näet syytä sanoa, miksi hän lammin
hävitti, kun muisteli Syöjättären ennustuksen: "Ken minun sanani
kerratkoon, se muuttukoon siniseksi ristiksi!"

Matkattiin edelle yhä, kuljettiin mikä kuljettiinkin, niin alkaapa
väsyttää miehiä, ja viimeiseltä tulee uni heille sellainen, etteivät
pysy hevostensa selässä. Siinä kun ollaan nyt maahan nääntymässä ihan,
tulee äkkiä ilmiin sijat kahden puolen tiestä, joissa on höyhensisukset,
pielukset hyvät, ettei paremmista apua. Keksittyään ne hyppää
Leppäpölkky hevosensa selästä ja lyödä sivaltaa yhtä sijaa miekallaan
kolmitse ristiin, niin se tuossa paikassa katosi; mutta toiset toverit
olivat sill'aikaa päässeet hevostensa selästä hekin ja viskausivat
sijoillensa, jossa Syöjätär tuli ja tavoitti heidät. Leppäpölkyssä ei
silloin muuta varaa ollut, hän läksi pakoon siitä eikä ennättänyt
hevostaankaan saada, sekin jäi käärmeen akalle siihen. No, Syöjätär söi
ne kaksi toverusta samalla; siihen kuolivat miesrukat surkealla
surmalla, ja siihen jäivät heiltä hevoset, siihen kaikki, mitä oli
muassa ollut! Syöjätär vie hevoset kotiinsa sinne, jossa laatii ne
romuloihin, kulkusiin jokaisen, ja panee tanhuaan rautaisilla vitjoilla
kiinni.

Leppäpölkky metsää kävelee nyt pahoilla mielin yksiksensä eikä tiedä,
mikä neuvoksi, vaan itkee, itkee poloinen suruissansa, kun ei
hevostakaan ole, millä kotiin pääsisi. Tuleepa väsymys kävellessä
viimeinkin, ja istuutuu siitä kannon juureen lepäämään. Siinä istuessaan
löytää hän silmän kannon päästä, tuon irtonaisen silmän semmoisen, ja
kun katselee siinä, kummastelee sitä, niin kuuluu hänelle pakina
metsästä. Ka, on yhdeksän tytärtä sokeata siellä; niitä ovat vanhempansa
kironneet kerran, niin Syöjätär, käärmeen akka, sillä on valtaansa
saanut ne tyttäret. Heiltä on poloisilta kiskonut silmät päästä se paha
vaimo, ja yhden vain on antanut silmän, kaikille yhteisen, millä
metsässä käydä; niin Leppäpölkky senkin nyt löysi, kun se kannon päähän
heitettiin. Tyttäret hädissään sitä alkavat rukoilla silmäänsä takaisin,
sanovat: "Ken lienetkin, sinä silmämme viejä, anna se meille takaisin;
kun ollet taatoksi kelpaava, me taatoksi otamme; kun veikoksi kelpaava,
veikoksi otamme; kun sisareksi, niin sisareksi myös otamme."

Leppäpölkky silloin heitäkse heille ja antaa silmän, sanoo: "Siin' on
silmänne, minä häntä en tarvitse; teille ollee tarpeen hyvinkin!"
Samalla sanoo myös seikkansa, kertoo, miten Syöjätär toverit tappoi ja
häneltä hevosen vei, ettei neuvoa ollut kotiin päästä. No, tyttäret kun
silmänsä saivat, neuvoivat siitä hyvästä nyt häntä, sanoivat:
"Syöjättären tanhuassa on sinun sekä toveriesikin hevoset; se on ne
romuloihin, kulkusiin asettanut, ja meitä aina käyttää niitä välistä
katsomassa; vaan jos salaa käynet tanhuassa ja miekallasi ne vitjat
poikki lyöt, joissa on heposi kiinni, niin me emme siitä ole
tietävinämme mitään; sillä sinä hevosesi saat." Sanottuaan tämän
läksivät tyttäret Syöjättären kotiin, ja yksi kulki edeltäpäin aina
pitäen sitä irtonaista silmää kourassaan, jolla he katsoivat. Sillä
keinoin tulivat he emäntänsä luokse niinkuin metsästä ennenkin, vaan
Leppäpölkky kulki varoen jäljestä ja meni salaa Syöjättären tanhuaan.
Siellä näki hän hevosensa ja lyödä helähytti miekallaan kerran niitä
vitjoja, joissa se oli kiinni. Tästä kun romehtuivat nyt hevoset, niin
kulkuset rupesivat soimaan ynnä, ja Syöjätär kuulee sen, sanoo
tyttärille: "Menkää katsomaan, eikö vain Leppäpölkky hevosia ottane
tanhuasta." Sen kun sanoo, antaa silmät heille kaikille, jotta paremmin
näkisivät, ja tyttäret menevät katsomaan tanhuaan, vaan sieltäpä ei
mitään näy; Leppäpölkky soimen alle oli pistäytynyt piiloon. No, kun
eivät nähneet mitään, juoksivat Syöjättären luokse takaisin, sanoivat:
"Siell' on hevoset tanhuassa, muuta ei mitään." Syöjätär tyytyi sillä
kertaa siihen; vaan ei aikaakaan ollut, kun Leppäpölkky toisesti jo
miekallaan helähytti hevosensa rautavitjoja, niin kulkuset uudelleen
romeutuivat soimaan, ja Syöjätär tyttäret työntää katsomaan kuin
viimeinkin antaen silmät heille kaikille. Ne käyvät siellä katsomassa
niinkuin käskettiin, vaan tulevat kohta jällensä, sanovat: "Emme,
emäntäisemme, nähneet liikaa mitään."

Leppäpölkky sillä aikaa tallissa on kuitenkin soimen alla yhä ja nousee
taas tyttärien pois mentyä piilostaan sieltä ja sivaltaa jo kolmannesti
miekallaan kahleita, niin ne siitä nyt poikki menevät, mutta hevonenkin
romeutuu ynnä, ja kulkuset helähtävät soimaan. Kuultuaan tämän Syöjätär
jo tyttöjen kera itse löyhähti tanhuaan, josta löysikin Leppäpölkyn
soimen alta sanoen: "Puutuitpa tilaan!" ja rapautui syömään heti. "Elä,
armas akkaseni, syö!" rukoili Leppäpölkky. "Syön valehtelijat", sanoi
Syöjätär ja söikin ne yhdeksän tyttöä samassa; vaan Leppäpölkylle sanoi:
"Kun saanet kaunoisen Katrinan kauniista Kiijoesta, niin en syö sinua,
heitän eloon kuitenkin." -- "Ka, saan", vastasi Leppäpölkky luvaten
kaunoisen Katrinan tuoda hänelle, niin sillä ehdoin pääsi Syöjättären
kourista.

Ei muuta, vaan suorittelihe Leppäpölkky nyt kaunoista Katrinaa saamaan.
Syöjätär antaa ruuhen, tuon venheen emän semmoisen; ja sillä lähtee hän,
sillä venheen emällä, merta myöten solauttelemaan. Souti, souti vähän
matkaa sillä, niin huhuupa mies niemen nenässä, huutaa: "Kunne kuljet,
Leppäpölkky? Ota minua matkoihisi; Jumala kansan suvaitsee!" -- "Tule
vain", sanoi Leppäpölkky, laski niemen nenään venheensä ja otti miehen
siitä matkaansa. Se kun pääsi venheeseen, laidan toi yhden tullessansa,
ja lähdettiin soutamaan edelle. Kului matkaa vähäsen, niin jo toinen
mies huhuu toisen niemen päästä, sanoo: "Otapa, Leppäpölkky, matkoihisi;
Jumala kansan suvaitsee!" -- Leppäpölkky sen taas ottaa niemestä siitä,
ja mies kun tulee venheeseen, laidan taaskin tuopi tullessansa. No,
venheessä jo on kaksi laitaa nyt, ja lähdetään soutamaan uudellensa.
Soudetaan, soudetaan, mikä soudetaankin, niin taas kolmannessa kohden
mies niemen nenässä huhuilee, sanoo: "Otapa, Leppäpölkky, matkoihisi;
Jumala kansan suvaitsee!" Ja se kun otettiin venheeseen, se taas
kolmannen laidan toi tullessansa. Taas soudetaan siitä, eikä kauaksi
vielä päästä, kun taas muudan mies niemestä huhuu: "Tule, Leppäpölkky,
ota matkoihisi; Jumala kansan suvaitsee!" Se otetaan venheeseen kuin
toisetkin matkaan pyrkijät; ja hän toi neljännen laidan tullessansa.

Soudetaan siitä nyt vähäinen, niin onpas vielä viides mies niemen
nenässä huhumassa ja pyrkii matkaan sieltä hänkin. No, se kun otetaan
vielä keralla siitä, se parraspuut tuo tullessansa, josta ruvetaan taas
soutamaan. Alkaa nyt Leppäpölkky tiedustella niitä tovereitansa, kysyy
ensimmäiseltä: "Mikä sinä miehiäsi?" -- "Hurttien-hosuja", vastasi tämä.
"No", kysyy Leppäpölkky toiselta, "mikäpä sinä miehiäsi?" -- "Minä olen
Unen-makaaja", sanoi toinen. "Mikäpä sinä?" kysyy Leppäpölkky
kolmannelta. "Kylyn-kylpijä", vastasi tämä. "No, entä sinä, neljäs
toveri, mikä sinä olet miehiäsi?" -- "Minä olen Ruokien-syöjä kaunoisen
Katrinan häissä kauniissa Kiijoessa", vastasi toveri. Vielä kysyy
Leppäpölkky viimeiseltä toveriltaan: "Kenpäs sinä olet miehiäsi?" --
"Veden-kantaja olen viralta", sanoi viimeinen.

No, kuljetaan edelle yhä, niin jo näkyy kaunis Kiijoki. Lasketaan
venheellä valkamaan, ja maalle ruvetaan nousemaan, vaan talostapa
silloin usutetaan koirat heidän päällensä. Ne vihaisia ovat ylen,
venheen edessä pyörivät siinä ja päälle ovat tulemassa ihan; vaan
Leppäpölkky silloin sanoo toverilleen, kuka ensiksi oli matkaan tullut:
"Mene sinä, noita koiria kiellä, kun lienet Hurttien-hosuja!"
Hurttien-hosuja kuultuaan tämän nousi venheestä ensiksi, ja kun hattunsa
otti päästään, sen kera ei muuta kuin kahdapäin vipsutti vain, niin
koirat menivät kylmiksi kaikki. Siitä kuljettiin miehissä sitten taloon
kaikki ja istuttiin lavitsalle pirttiin. Mutta talossa oudostuttiin
heidän tuloansa, sanottiin: "Eipä näitä vierahia ennen ole ollut, kuita
koirat ovat päästäneet; ennenkuin pirttiin on päästy, koirat aina ovat
syöneet." -- "Emmepä me lähteneetkään tänne koirien kohduksi,
villahäntien veroksi!" vastasi Hurttien-hosuja ja käännälsi pakinat
toisaanne. Siitä kun sopeutui puheessa, alkoi Leppäpölkky tytärtä kosia,
sanoi: "Läksimme kaunoista Katrinaa kauniista Kiijoesta, annettaneenko?"
-- "Emme vähemmällä anna, kun ette vain untamme maanne", sanottiin
talossa. "Niinpä me unenne makaamme", vastasivat miehet, se Unen-makaaja
puhui toisienkin puolesta.

No, miehille laadittiin siitä aittaan sijat ja käskettiin makaamaan
siellä. Miehet menivätkin sinne niinkuin puhe oli, ja maata ruvettaessa
peitti Unen-makaaja toiset toverit ruumiillansa ruveten päällimmäiseksi
heistä. Yöllä kävi talonväki pistämässä sen aitan tuleen, vaan
Unen-makaaja kun makasi päällimmäisenä miehistä, kypenet vain tippuivat
heidän päällensä, vaan eivät vikaa saaneet tehdä mitään. Huonus vain
sillä keinoin paloi tuhaksi; mutta miehet olivat terveitä kaikki ja
astuivat aamulla tupaan, sanoivat: "Voipas teitä hupsuja, kun poltitte
aittanne; emmehän me kuitenkaan palaneet, jos te huonuksen poltitte!" --
"No, emme me anna tytärtämme, kun ette meidän kylyä kylpene", sanottiin
talossa. Toiset sanoivat kylpevänsä, ja heille lämmitettiin rautainen
kyly helmikuumaksi ihan, etteiköhän palettaisi nyt ainakin.

Mitäs siitä; meni Kylyn-kylpijä ensiksi kylyyn, jossa kun henkäisihe
kerran, niin lumikulvehus tuli keskelle lattiata, kiukaan eteen
vesilampi, ja kyly kävi kuuraan kaikki. Siinä tulevat toisetkin sitten
kylyyn, kylpevät siinä kyllälteen ja kylvettyänsä menevät yhdessä
tupaan, sanovat noituen: "Tepäs joukkoa olette! Sillä tavoin lämmitätte
kylyn, ettei tule löylyä, mitä kylpeä yhden miehen." Alkaa siitä jo hätä
tulla talossa, etteiköhän vietäne kaunista Katrinaa kumminkin, ja
sanotaan miehille tuosta: "Emme anna tytärtämme, kun ette meidän ruokia
syöne." -- "No, me syömme", sanoivat miehet, "kantakaahan ruokianne!"
Talon väki rupeaa nyt ruokiansa tuomaan siihen; kaikki kannetaan koolle,
mikä heillä vain hengen takana ompi, lehmät tapetaan, lampaat tapetaan,
ja kun alkaa evästä jo äijän olla, niin kutsutaan miehiä syömään.
Meneepä silloin Ruokien-syöjä yksinään vain ruoan ääreen, jossa syö
syömiset lopelle kaikki ja kysyy kuitenkin vielä: "Ka, tämäkö teillä
ruokia olikin vain?" -- "Ka, tämä", sanoi emäntä, eikä ollutkaan
viljakultaa enempi mitä annettaisiin, kun jo eläimetkin tapettiin.
Ruokien-syöjä silloin ottaa oman evässalkkunsa esiin ja käskee
toveriloitaankin syömään sanoen: "Tulkaahan syömään näitä minun
eväitäni, kun ei talossa ruokaa löydy, mitä vieraille pantaisiin."
Toiset tulevat siihen, ristivät silmänsä ja istuvat syömään, niin omilta
eväiltä toki vatsa täytyi kuitenkin.

Tytärtä sillä kuitenkaan ei annettu, sanottiin: "Emme anna tytärtämme,
kun ette hänen kerallaan vettä seulassa kantane." Missä se vesi seulassa
pysyy! Vastasivathan miehet kumminkin: "Kun annettaneen seula, no, me
kannamme." Talon emäntä antaa siitä nyt seulan käteen tyttärelleen
kaunoiselle Katrinalle ja toisen miehille, ja lähdetään sillä keinoin
sitten vettä järvestä saamaan. Kaunis Katrina menee seulansa kera edeltä
rantaan, mutta Vedenkantaja, kuka oli toveriltaan seulan ottanut, istui
tuvassa vielä, siinä arveli lähtemistänsä. Sitä oudostuu talon väki,
sanovat: "Lähde sinäkin, saat työsi toimeen!" -- "Elkäähän kiirehtikö",
vastasi Veden-kantaja, "lähden minä, jo lähdenkin", ja läksi liikkeelle
hänkin. Kauaksi ei kuitenkaan kulkenut, vaan seisottui vajojen päähän
vuottamaan seula kädessä. Sieltä tulee nyt kaunis Katrina jo veden
hausta kotiin, vesiseula kädessä. Veden-kantaja, joka vuotteli häntä
vajojen päässä, otti silloin ja tyttären seulasta veden kaasi omaan
seulaansa ja meni sen kera taloon, sanoi: "Katso, minä jo vettä tuon
seulassani, kaunis Katrina vasta menee." Oli näet kaunis Katrina
kääntynyt rantaan takaisin tuodakseen vettä sieltä uudelleen.

Sanoo siitä jo talonväki keskensä: "Ka, ei ole se mies joutava, kun hän
semmoiset työt tekee; emme voi millään häntä voittaa, pitänee
antaaksemme, minkä lupasimme." Ja annetaankin jo Leppäpölkylle se kaunis
Katrina morsiameksi, kuka niin kaunis on, niin kaunis, ettei maalla
mointa eikä vertoa vedellä:

    Vaatteen läpi hipiä näkyvi,
    hipiän läpi liha näkyvi,
    lihan läpi luu näkyvi,
    luun läpi ydin näkyvi.

No, Leppäpölkky ottaa siitä nyt morsiamensa ja ne toverit keralla ja
lähtee kauniista Kiijoesta soutamaan takaisin. Matkataan, matkataan
meritse, venheellä kuljetaan, niin kuka mies kusta niemestä menomatkalla
tuli, se siihen nyt läksi. Ensimmäiseen niemeen nousi Veden-kantaja ja
parraspuut vei mennessänsä; toiseen niemeen nousi Ruokien-syöjä ja
laidan otti mennessänsä. Kolme laitaa on nyt venheessä jäljellä; vaan
kolmanteen niemeen nousee taas kolmas mies, Unen-makaaja, maalle, ja
laidan vie hänkin kerallansa. Samatse neljäs ja viides lähtee vielä
toveri venheestä ja laidan vie kerallaan kukin, ettei jää kuin venheen
emä vain jäljelle, millä matkata Leppäpölkyn kauniin Katrinan kera
edelle. Sillä laskee hän kuitenkin, sillä venheen emällä, sujahuttaa
meren selkää pitkin edellensä; vaan niin on kaitainen se heidän
aluksensa, että kaunoisen Katrinan hameen helma vettä viistää piirtelee,
siinä kun istuu kauniisti vaatteissansa. Leppäpölkky silloin sakarillaan
helman nostaa vedestä, korjailee sitä vähäsen, ettei kastuisi. Oltiinpa
silloin Syöjättären rantaan tulemassa ihan, niin paha vaimo keksi
valkamoilla seisoessaan tämän, ja kun soutajat maalle nousevat, hän
tervehtiessään kättelee morsiamen saajaa, ja Leppäpölkyltä sakarin
puraisee siinä sanoen: "Kun lienet kukali tytärtä koskenut, sikäli
sormesi katketkoon!" Tästähän suuttui nyt Leppäpölkky pahasti ylen,
sieppasi miekkansa samalla sanoen: "Sinä kukali lienet niitä sokeita
tyttäriä vaivannut, sikäli miekkani sinuun käyköön!" ja Syöjättären
kymmeneksi kappaleeksi sivalsi.

Siitä pälkäästä päästyä sanoo kaunis Katrina saajallensa: "Ken minut
lienee saanut, se minut pitäköönkin!" ja heitäkse omin tahtonsa
Leppäpölkylle naiseksi. No, tämä kaivaa nyt rantaan siihen haudan, johon
kokoaa puuta, pökkelöä pohjalle, sytyttää ne tuleen ja heittää
Syöjättären raadon palamaan sinne. Itse käypi hän Syöjättären tanhuasta
oman hyvän hevosensa, ja elosta ottaa kultaa, hopeata, minkä pitää,
josta palaa jo morsiamensa luokse, sieppaa kaunoisen Katrinan syliinsä
ja lähtee ajamaan omalle maallensa.

Ajetaan, mikä ajetaankin, niin jo päästään Leppäpölkyn kotimaahan,
tullaan hänen syntymätaloonsa. Siellä vanhemmat vielä ovat elossa, vaan
niin ovat vanhoiksi käyneet poikansa poikessa ollessa, että taatto
kirvesvarressa polttaa tulta, emo värttinän päässä. Mutta kaunis Katrina
kun tervehti, sepäili vanhuksia, ne puolen ikäänsä nuoristuivat siitä ja
tunsivat samalla poikansa, jota jo ammon aikoja kuolleeksi uskoivat
matkallensa.

Kuluu aikaa siitä muutaman. Leppäpölkky kauniin naisensa kera elää
vanhassa kodissaan hyvästi, vaan rupeaapa kuningas ja linnanväki
tiedustamaan häneltä, minne oli toiset toverinsa saattanut, kutka
keralla olivat. No, Leppäpölkky ei sanoisi nyt sitä, pahahan oli
sanoaksensa, kun tiesi siniseksi ristiksi muuttuvansa siitä; vaan
kuningas kaikella mokomin kysyy vain asiata häneltä, sanoi: "Kunnepa
saatoit toverisi? -- tapoit"; ja ruvetaan viimein jo hirttämään häntä.
Leppäpölkyn täytyi puhua seikkansa silloin, ei auttanut muukaan. Alkaa
tuosta, yrittelekse: "Minä kun pistime portimona pinoon..." ja koko
asian kertoo kohdallensa; vaan kussa kertomasta pääsi viimeinkin, siinä
muuttui hän siniseksi ristiksi kalmistolla seisomaan. Kuningas ottaa
hänen naisensa, sen kaunoisen Katrinan, ja vie morsiamekseen linnaansa,
jossa eletään tänäkin päivänä, vielä kotva huomennakin, saadaan poikia
hyviä, tyttäriä kauniita.

Olin minäkin häissä siellä. Annettiin minulle vahainen hevonen,
nauriinen satula, herneinen ruoska. Kesti pitkältä pitoja, monta päivää
pääksytysten. Tulin tuohon tullessani Riettilän riihen perään; riihi
remehtyi palamaan, ja minä sammuttamaan sitä. Kuumeessa siinä suli minun
heponi, satula meni paistiksi samalla, ja sen kylän äpäreet söivät. Minä
ajamaan heitä; vaan koirat usutettiin päälleni, ja niitä kun aloin
ruoskallani hosua, sen koirat pureksenteli pilalle. Siihen kaikki
menneeksi! Minä poloinen vaivuksissa vetäydyn vasta; tulleeko miestä
konsana! -- Sen pituinen se.


MAAN, MEREN KULKIJA LAIVA

Oli muinoin kolme veljestä: kaksi kauppiasta, kolmas Tuhkimo Muuritsa.
No, sen maan kuninkaalla ei ollut muuta perillistä kuin yksi ainoa
tytär. Tämä kun joutui täysiaikaiseksi, että oli aika naimisiin mennä,
koki kuningas estellä sitä, kun oli vaikea erota ainoasta lapsestansa,
ja kuulutti ympäri valtakuntansa ei antavansa tytärtään muille kuin
sille, joka maalla ja merellä kulkijan laivan saisi.

No, laaditaan sitä laivaa ympäri koko valtakunnan, vaan eihän saada
syntymään. Siitä jo rupeavat Tuhkimo Muuritsankin veljet laivan
laadintaan. Vanhin veli palkkasi päiväläisiä paljon ja kulki niiden kera
metsään sieltä laivan aineita saadaksensa. Mennessään sinne yhtyi hän
tiellä vanhaan akkaan, joka pitkällään makasi liassa; akka elossa oli
vielä, vaan ei ollut hänellä voimaisuutta päästä siitä ylös. Alkaapa
silloin se akka pyytää poikaa avuksensa, sanoo: "Auta, hyvä mies, minut
tästä!" No, olisihan se autettava ollut, vaan mies ei malttanut viipyä
matkallansa, mutta kulki ohitse akasta sanoen: "En minä, akkarukka,
jouda sinua nyt auttamaan, minulla päiväläisiä on paljon, niitä katsoa
pitää." Mennen siitä edellensä ei kauaksi ennättänyt vielä, kun tulee
ukko häntä vastaan, kysyy: "Minnepä menet, mies?" -- "Laivaa menen
laatimaan", vastasi toinen, "maan, meren kulkijata laivaa." -- "Vai
niin", sanoi ukko, "vai semmoinen sinulla on tehtävä; no, otapa minut
päiväläiseksi!" Poika ei kuitenkaan ottanut häntä, sanoi: "En minä
sinusta kahjuksesta huoli, on minulla päiväläisiä parempiakin", ja kulki
kiireesti edelleen. Kotvasen käytyänsä tuli sitten päiväläisineen
eräälle kankaalle metsään, jossa kasvoi kauniita puita hyvästi; niin
ruvetaan siinä nyt laivan tekoon. Laaditaan, laaditaan laivaa, minkä
keretään, vaan ei tahdo työnsä heiltä syntyä; ka, hyvähän tätä on
tämmöistä laivaa saada, mikä sillä tavoin joka paikan kulkisi. Tuosta
kun ei lisää lähtenyt heidän työstänsä eikä muuta neuvoa nähty,
jätettiin koko laivan laadinta sillensä ja lähdettiin kotiin. Siellä
toiset veljet kysyvät kohta: "Jokos syntyi laivan teko, kun sinä kotiin
tulit?" -- "Ka syntyihän se laiva, mikäs sen oli syntyessä, vaan eihän
se maalla kulje", virkkoi työstään tulija, "mikä liekin nyt kuninkaalta
mielen hupsentanut, kun hän perättömiä vaatii!"

Mitäs siitä; ei malta toinenkaan veli kotonaan olla, vaikka kuuli, miten
oli veljelle käynyt, vaan laitakse laivan laadintaan hänkin ja palkkaa
apulaisia paljon saadakseen työnsä toimeen. Sille kävi nyt samoin kuin
toisellekin; laiva saatiin valmiiksi, vaan ei saatu maalla kulkemaan.
Tuhkimo Muuritsa sillä aikaa asuu kotonansa, uunin rinnalla venyy
rauhassa ajatellen mielessänsä: "Annahan toiset ensinnä koettelevat!"
eikä ole asiasta ollaksensa; vaan kun tulee keskimmäinen veli kesken
työnsä kotiin, tuumii jo vuoronsa Tuhkimo: "Annapa minä lähden
koettamaan, eikö syntyisi se semmoinen laiva minulta!" Lähteekin tuosta
nyt matkalle, päiväläistä ei mitään ota eikä evästäkään muuta kuin lihan
luuta konttiinsa vähän ja leipää muutaman veron. Itsekseen vain menee,
astuu, astuu, tietä pitkin kulkee, niin tulee sen vanhan akan luokse
hänkin niinkuin toisetkin veljensä. Akka liassa makaa pitkällään yhä ja
rukoilee apua sanoen: "Auta minut, hyvä mies, tästä!" -- "Ka, auttaa
pitää", sanoi Tuhkimo ja auttoi akan seisomaan jaloillensa. Tämä
päästyään seisaalle antaa siitä hyvästä nyt Tuhkimolle vaskipillin
semmoisen, sanoo: "Otahan tämä, vielä sen matkoillasi tarvitset!" --
"Kiitokset antamastanne!" vastasi Tuhkimo, pisti pillin poveensa ja
läksi astumaan edellensä. Siellä tulee nyt matkan päässä vanha ukko
vastaan hänelle niinkuin veljillekin ja sanoo: "Minnepä menet sinä?" --
"Menen laivaa laatimaan", sanoi Tuhkimo, "maalla, merellä kulkijata
laivaa, millä kuninkaan tyttären saisi." -- "No, ota minut
päiväläiseksesi!" virkkaa siihen ukko. "Tule vain, vanha mies", vastasi
Tuhkimo, otti ukon matkaansa; ja läksivät kahden miehen astumaan.

Kotvasen kuljettuansa tulivat sitten kankaalle semmoiselle, kussa kävi
työhön rupeaminen, niin tekee Tuhkimo Muuritsa valkean saadakseen pataa
tulelle, jotta ruoalle päästäisiin, kun oli nälkä käydessä tullut. Mutta
ukko eroaa hänestä, sanoo: "Keitähän sinä rokka valmiiksi tässä, minä
lähden metsästä kokkapuita katsomaan", ja menikin metsään samassa. No,
Tuhkimo on keittämisen toimessa nyt kankaalla siinä, katsoo, korjailee
valkeata, kunne on jo rokka valmiiksi saamaisillaan, niin rupeaa pataa
nostamaan tulelta, kun tulee äkkiä purjelaiva semmoinen, kangasta myöten
solottaa siihen, se vanha ukko isäntänä perässä. "Joko se on laiva
valmiina?" kysyi Tuhkimo ukolta. "Ka, johan", vastasi ukko, "tässä sen
näet." -- "No, sepähän työ sinulta väleen joutui", sanoi Tuhkimo
iloissaan siitä; "tule nyt, toverini, rokkaa syömään, kun olet semmoisen
työn laatinut, lieneehän sinulla nälkä." Ukko seisahuttaa siitä laivansa
ja menee Tuhkimon luokse ruoalle. Syödään siinä yhdessä ja tupakoidaan,
lepäillään kotvasen, niin vasta menee Tuhkimo Muuritsa laivaa katsomaan,
sanoo ukolle: "Emmekö lähde nyt kuninkaan tytärtä saamaan?" Ukko ei
lähtenyt, sanoi vain Tuhkimolle: "Mene vain yksinäsi, mitä siellä minä
vielä teen, eihän vanhoista kosiin."

No, Tuhkimo Muuritsa kun ei ukkoa matkaansa saanut, läksi yksinään
laivalla purjehtimaan. Laski, laski maata merta suoraan vain, niin tulee
vastaan mies, kysyy: "Minnepä matka?" -- "Kuninkaan tytärtä saamaan",
vastasi Tuhkimo. "Otapa minut keralla!" pyrki toinen. "Kukas sinä olet?"
kysyi Tuhkimo. "Minä olen Lihan-syöjä, luun-purija", virkkoi mies, "ota
toveriksesi, ehkä matkallasi tarvitset." -- "Tule vain, kun mielesi
laatinee!" sanoi Tuhkimo, otti miehen laivaansa, ja saatiin laivassa
purjehtimaan edelle. Kuljetaan vähän matkaa yhdessä, niin tuleepa
vastaan mies ja kysyy samoin kuin toinenkin: "Minnepä miehillä matka?"
-- "Kuninkaan tytärtä saamaan", sanoi Tuhkimo, "kukapas sinä olet?" --
"Minä olen Oluen- ja viinan-juoja", vastasi tämä, "ota, mies, matkaasi!"
-- "Tule kun tulet!" sanoi Tuhkimo, "onhan laivassani tilaa"; otti
senkin miehen siitä, ja pantiin laiva liikkeelle taaskin. Tehdään
taivalta kolmen hengen siinä, minkä tehdäänkin, niin tulee jo mies niin
ikään vastaan heitä, kysyy: "Minnepä miehillä matka?" -- "Kuninkaan
tytärtä saamaan", vastasi Tuhkimo entiseen tapaansa, "kenpäs sinä, minun
matkojeni kyselijä?" -- "Minä olen Kylmän-löyhyttäjä", vastasi mies,
"ota kerallasi, ehkä tarvitset." -- "Ka, kun mielesi laatii, niin tule",
sanoi Tuhkimo Muuritsa, otti Kylmän-löyhyttäjänkin matkaansa, ja saatiin
kulkemaan edelle. Eipäs kovin kauaksi keretty, kun tuli matkaaja vastaan
taaskin ja kyseli, minne olivat menossa. Se mies oli nyt Pitkän-juoksija
ja pyrki keralla hänkin. Mitäs, Tuhkimo Muuritsa kun oli hyvänsopuisa,
herkkäluontoinen mies, ei tehnyt sillekään estettä enemmin kuin
toisillekaan, vaan otti Pitkän-juoksijankin laivaansa, ja lähdettiin
viiden miehen purjehtimaan edelle aina.

No, nyt ei tule miestä enää mitään, vaan kuljetaan rauhassa edelle,
kunneka kuninkaan linnaan päästään. Siellä Tuhkimo Muuritsa laivansa
seisahuttaa pihalle ja käypi itse kuninkaan puheelle niissä
työvaatteissaan vain, joissa hän oli, sanoo: "Täällä se nyt, armollinen
kuningas, olisi maan, meren kulkija laiva teidän pihassanne valmiina,
joko lähtenee nyt tyttärenne minulle?" -- "Eihän kiirettä ole
semmoista", vastasi kuningas ja meni katsomaan laivaa pihalle, olisiko
tuo asiaan päin vähäsenkään. No, ihmeeksensä löytää hän sen kaikella
tapaa hyväksi, ettei kyllin voi kiittää rakennusta, vaan säälittää
kuitenkin tytärtään antaa niin huonolle miehelle kuin hänestä Tuhkimo
ompi, jonka tautta alkaa esteitä tehdä kaikenlaisia. Hänellä on
kolmesataa syöttöjänistä linnassansa, niin sanoo tuosta Tuhkimolle:
"Vasta annan tyttäreni, kun noita jäniksiäni päivän paimentanet."
Mitenkäs, täytyihän Tuhkimon tyytyä tähän, kun ei muutoin palkkaansa
saanut, vaan eihän se ollut hänelle mieleen kuitenkaan semmoinen kauppa.

Huomisaamuna lasketaan jänikset irrallensa kaikki ja käsketään Tuhkimo
Muuritsan ne paimentaa ja iltasella kotiin tuoda, muutoin ei
naimiskaupasta tulisi mitään. No, Tuhkimo laitakse heitä paimeneen,
vaan tuskin pääsevätkään jänikset tanhuasta, kun hajosivat jo sinne
tänne metsään kaikki, mikä minne, kuka kunne; menepä, niistä pidä selvä!
Kun ei nähnyt enää päätäkään, läksi Tuhkimo hiljalleen jäljestä ja käydä
huppuroi metsää joutessansa. Siten kuluu päivä iltaan saati, niin ottaa
Tuhkimo sen akan antaman vaskipillin povestansa ja puhaltelee suotta
aikojaan siihen, kun ei muutakaan tekemistä ollut. Vaan tästäkös nyt
kummat synnyttelekse. Vaivoin saikaan kerran vain pilliinsä
puhaltaneeksi, niin jänikset samalla tulivat hänen ympärilleen kaikki.
"Onpas kalua tässä kalussa!" arvelee siitä nyt Tuhkimo, soittaa
piipahuttaa välistä aina pillillänsä, kunne saa jänikset kerallaan
linnaan, niin käypi suorastaan kuninkaan eteen, sanoo jänikset
paimentaneensa ja pyytää häneltä tytärtä. Ei kuitenkaan annettu luvattua
morsianta vielä sillä; kuningas tekee esteitä yhä, sanoo: "Äsken minä
tyttäreni sinulle annan, kun sinä kaikki lihat syönet, mitä linnassani
ompi; et saane vain syöneeksi, niin ei tule naimisestasi mitään." --
"No, syönmähän lihanne, liekö noita äijän", sanoi Tuhkimo, muisti näet
toverinsa, mitkä oli matkaansa ottanut, ja toivoi apua heiltä.
Päästyänsä kuninkaan luota meni sitten toveriensa luokse, puhui asiansa
siellä Lihan-syöjälle, luunpurijalle ja pyysi häntä niitä kuninkaan
lihoja syömään. Tämä oli tähän vallan valmis ja meni kohta kuninkaan
liha-aittaan, oli yötä siellä, niin aamulla katsomaan tultaessa
viimeisiä luita jo imeksi ja nälkää huuti yhä.

Kerrotaan asia nyt kuninkaalle, että jo on liha-aitta tyhjänä typi; ja
Tuhkimo Muuritsa menee perästä hänkin ja pyytää morsianta sanoen lihat
jo syöneensä. "Äsken sen saat", sanoi kuningas, "kun sinä viinat, oluet
kaikki juonet, mitä minun kellarissani löytyy." -- "No, juonmahan",
virkkoi Tuhkimo, "janopa tuo on tullutkin paljosta syömisestä, suolaista
oli lihanne aitassa." Siitä meni hän toveriensa luokse, kertoi heille
asiansa ja pani Oluen- ja viinan-juojan kuninkaan kellaria tyhjentämään.
Toinen kuuli ilomielin tämmöistä käskyä, joi tynnyrit tynnyrien perään
vatsaansa, ja aamulla, kun katsomaan tultiin, oli jo viimeisiä tappeja
imeksimässä ja huuti janoansa vain. Tästähän nyt huolta kuninkaalle
tuli, mitä työtä nyt Tuhkimolle määrätä, kun se kaikki näkyi aikoihin
saavan, säälitti näet vieläkin semmoiselle miehelle antaa. Arveleehan,
ajattelee asiata, niin luulee jo keinon keksineensä ja sanoo Tuhkimolle,
kun tulee taas tytärtä pyytämään: "Jo nyt annan tyttäreni kuin annankin;
käyhän miehinesi ensinnä saunassa kylpemässä, niin saamme häitä pitämään
sitten." Varoilla oli kuningas kuumennuttanut vaskisaunansa niin
variksi, että kymmenen sylen päästä vartijat oli polttaa, ja luuli
Tuhkimo Muuritsan miehinensä sinne nyt sulavan; vaan mitenkäs kävikään?

Miehet kun läksivät kylpemään, niin Kylmän-löyhyttäjä meni edellä, astui
ensiksi ovelle, ja kun henkäisihe vain, niin saunan seinät huuteeseen
kävivät. Siitä tulivat sitten Kylmän-löyhyttäjän jäljestä toisetkin
saunaan kaikki, jossa kylpivät nyt kyllälteen, kun oli löylyä nyt
parhaaksi; mutta kylpemästä päästyään meni Tuhkimo Muuritsa tovereineen
kuninkaan eteen ja sanoi: "Nyt me, kuninkaisemme, saunasi kylvimme, saa
jo häitä laatimaan!" Kuningas ei usko puhetta; vaan kun saunaan tulee
katsomaan, siellä jo on kylvetty ja oltu, ja kaikki ovat saunan seinät
kuurassa yltänsä. Säälittää, säälittää kuitenkin kuningasta, eikä
antaisi hän tytärtään mielikaupassa tuommoiselle kuojukselle kuin
Tuhkimo oli, vaan sanoo päästäkseen hänestä: "Huomenna häitä pidämme,
siksi pitää sinun elävätä vettä ulkomailta loittoa tuodaksesi; saanethen
tuonkin toimeen, kun jo vaikeampia olet kokenut." Tuhkimolle annettiin
siitä putelli käteen, johon hankkia sitä elävätä vettä hänen; vaan
Tuhkimo kantoi putellin toverilleen Pitkän-juoksijalle ja käski hänen
sillä vettä käymään. No, tämä kun matkaa teki joutuisasti, niin ei ollut
yö vielä puolessakaan, kun tulla loikki jo putellineen veden haennasta
linnaan takaisin. Mitäs; nostetaan kuningas siitä nyt kesken yönsä
valveelle, ja Tuhkimo Muuritsa pistää sen putellin, jossa elävätä vettä
oli, käteen hänelle. No, eihän se kuningas mitä temppua osaa Tuhkimolle
enää panna, kun hän kaikki oli toimeen saanut. Ruvetaan jo häitä
laatimaan viimeinkin; ja Tuhkimo Muuritsa saapi nyt kuninkaan tyttären
naiseksensa niinkuin alusta lupa oli. -- Sen pituinen se.


KAIKKIA MATKALLA TARVITAAN

Ennen oli kolme veljestä. Yksi heistä oli Hölö, toiset
hyvänymmärryksisiä molemmat. Siihen aikaan oli sitten valtakunnan
kuningas luvannut ainoan tyttärensä ja puolen valtakuntaansa sille, joka
venheen veistäisi semmoisen, jotta juoksisi maalla ja merellä. Ne kaksi
viisasta veljeä lähtevät silloin neuvoja etsimään, joista kävisi
sellaista venhettä tekeminen kuin kuningas oli vaatinut. Tulipa matkalla
sitten ryysyissä kulkeva käypäläisukko vastaan heille ja kysyi: "Mihin
te menette?" Veljet kun katsoivat tämän kyselijän huonoksi hyvin, eivät
hyvää päivääkään tehneet, vaan pyrkivät kiireesti edelleen. Ukkopa ei
huolinut tuosta, vaan kysyi uudelleen: "Mihinkä, miehet, menette?"
Päästäkseen hänestä sanoivat silloin ne työhönsä matkaajat: "Menemme
hankkimaan isolle ison lusikkaa, emolle maitomalkkia." -- "No, sitähän
se saa, ken mitä toivoo ja meneepi etsimään", virkkoi ukko ja kulki
edelleen siitä, minne oli matkansa. Toiset menivät asialleen hekin, vaan
mitenkäs kävikään? He kun venheen neuvoja etsivät, puutpa heidän
silmissänsä kaikki olivat lusikka- ja malkkipuita, eikä tullutkaan
heidän työnsä toimeen, kun eivät venheen neuvoloita saaneet, vaan täytyi
kesken työnsä veljesten palata kotiinsa.

Tuli toinen päivä siitä, niin vanhemmat veljet uudelleen menevät venheen
laadintaan. Heille tulee samainen ukko nyt vastaan kuin eilenkin ja
kysyy entiseen tapaansa, minne olivat menossa; mutta veljet vastasivat
häntä samoin kun eilenkin, ja heille kävi samatse kuin ensi kerralla:
kaikki puut, mitä metsä kasvoi, olivat heidän silmissänsä vain lusikka-
ja malkkipuita, eikä tullut työ toimeen nytkään.

Lähteepä kolmantena päivänä kolmas veli, se Hölöpoika, vuorostaan
metsään niitä yksiä venheen neuvoloita hankkiaksensa hänkin. Hänelle ei
kodista annettu evästä mitään, vaan Hölö ei tuosta huolinut, panihan
kirveen vyöhönsä ja leipäpalan poveensa ja läksi hiljakseen astumaan.
No, matkalla tulee se vanha käypäläisukko vastaan hänellekin, kysyy:
"Minne sinä menet?" Hölö selvitti asian, sanoi: "Minä lähden venhettä
laatimaan semmoista, joka juoksee maalla ja merellä." Sanoo ukko nyt
siitä: "Ota minut kerallasi tekemään sitä venhettä!" -- "Enhän minä
miten ota", vastasi Hölö, "kun ei minulla evästä ole, mitä me söisimme;
yksi ainoa on leivän kannikka povessani, muuta ei mitään." Ukko sanoi
kuitenkin: "Ota vain kerallasi, tulemme me toimeen silläkin!" -- "No,
tule kun tulet!" sanoi poika silloin ja otti ukon kerallansa, josta
kuljettiin yhtenä metsään venheen neuvoloita saamaan. Päästiin hyvään
paikkaan viimeinkin, niin sanoo ensi puheekseen jo ukko: "Käykäämme
syömään, nälkä on!" Poika ottaa leipänsä povestaan silloin, jakaa sen
kahtia ja antaa ukolle puolen, toisen puolen pitääpi itse. Kun saadaan
syöneeksi, sanoo ukko: "Käykäämme nyt maata!" -- "Emme me jouda
makaamaan", vastasi poika, "me emme sitten saa venhettä valmiiksi." --
"Kyllä sen sittenkin saamme", sanoi ukko ja houkutteli poikaa, kunne sai
hänet maata; vaan kun sai poika nukkuneeksi, nousi ukko makaamasta ja
teki venheen, millä keinoin lienee tehnytkin, pojan maatessa semmoisen,
että juoksi maalla ja merellä. Sen kun sai valmiiksi, herätti vasta
pojan ja pani hänet sillä venheellä kulkemaan kuninkaan linnalle
näyttääkseen toteen, että hän sellaisen venheen oli saanut, joka juoksee
maalla ja merellä. Lähtiessä vakuutti ukko vielä poikaa, sanoi: "Ken
tuleekin vastaasi, ota venheeseen hänet, kaikkia matkalla tarvitaan."

Poika ajaa nyt sillä aluksellaan maata ja merta myöten kohdastaan
edelle, niin tuleepa ensiksi lihannälkäinen mies häntä vastaan matkalla.
Sillä sääriluu on hampaissa, jota kaluaapi käydessänsä. Poika sanoo
hänelle: "Käy tähän venheeseeni, onhan suojempi kalutaksesi!" Mies tuli,
ja lähdettiin matkalle yhdessä; ajettiin, ajettiin edelle, niin tulipa
vähän matkan päässä viinannälkäinen heille vastaan. Tällä oli putellin
suu suussa, sitä imeksi hän käydessänsä. "Tule tänne venheeseeni, onhan
suojempi ollaksesi!" sanoi taaskin Hölö ja otti miehen venheeseensä.
Siitä kun vähän matkaa yhdessä mennään, tulee viluinen mies vastaan,
jolla on seitsemän turkkia päällä, ja kuitenkin leukansa loukkua lyövät
yhä. Sille sanoo Hölö entiseen tapaansa: "Käy venheeseeni, onhan
suojempi ollaksesi!" Viluinen mies tuli, ja lähdettiin matkalle taaskin.
Riennetään edelle yhä, eikä tule nyt enää miestä vastaan heille, vaan
matkataan yhtenä aina kuninkaan kotiin. Siellä Hölö käypi kuninkaan
puheelle, sanoo: "Tässähän on venhe nyt semmoinen, joka juoksee maalla
ja merellä; joko antanette tyttärenne?" Kuningas katseli venhettä, joka
oli hänen mielestään hyvä; vaan sanoo kuitenkin pojalle: "Et tällä vielä
morsianta saa; minkä minä olen vuoden tarpeeksi lihaa varustanut
aittaani, sen kun syönet, äsken saat tyttäreni." -- "Ehkähän tuonkin
teen", vastasi poika, "avatkaahan aittanne!"

No, kuningas käypi avaamassa aittansa ja käskee pojan sinne, vaan itse
menee pois. Hölö siitä rupeaa huutamaan toveriansa, sanoi: "Joudu tänne,
lihannälkäinen, nyt on lihaa syödäksesi!" Sai vain huutaneeksi, niin
tulikin lihannälkäinen juosten jo aittaan, jossa kun vähän aikaa rujusi,
niin vuoden tarpeet söi lopelle ja luut mätti keskilattialle röykkiöön
kaikki. Tuosta meni hölöpoika uudelleen kuninkaan luokse ja sanoi lihat
syöneensä kysyen: "Niinkö vähän teillä lihoja olikin?" -- "Ka, ei ole
lihaa enemmältä", sanoi kuningas, "vaan juohan kellaristani kaikki
viina, minkä minä vuoden tarpeeksi olen varustanut!" -- "No, ehkähän
tuonkin teen", sanoi Hölö, "tulkaahan, avatkaa kellari!" No, ei muuta,
kuningas aukaisee kellarinsa oven ja laskee Hölön sinne, vaan itse menee
pois. Hölöpäs taaskin huutaa toveriaan avuksi, sanoo: "Tule tänne,
viinannälkäinen, nyt on viinaa juodaksesi!" Toinen tuli samalla, eikä
aikaakaan, kun joi viinat, imi suuhunsa kaikki ja mätti ankkurit tyhjinä
keskilattialle kokoon. Siitä menee Hölöpoika sitten kuninkaan eteen
taas, sano: "Nyt on viinanne juotu, vähänpä sitä olikin, kun ei kestänyt
yhdelle miehelle!" -- "Et saa vielä tytärtäni sillä", sanoi kuningas,
"vaan kun vaskisen saunani kylpenet, äsken sen saat minulta." No, sauna
oli varoilla lämmitetty niin variksi, että oli punainen ulkoapäinkin, ja
sinne käskettiin nyt kylpemään. "Saanmahan tuonkin tehdä", vastasi poika
ja kuninkaasta päästyään huusi sitä viluista toveriansa, sanoi: "Tule
nyt, paleltunut, tänne, nyt sinä lämpiät!" Tämä oli valmis heti ja meni
samalla saunaan niinkuin oli kutsuttu. Hänellä on seitsemän turkkia
päällä, niin ensimmäisen kun oven suussa aukaisee, alkavat jo
pihtipuoliset mustua kylmästä; toisen kun aukaisee, niin alkavat
seinätkin mustentua; ja kolmannen kun avaapi, niin käyvät mustaksi ihan.
Siitä neljännen turkkinsa avasi vielä, niin seinät alkoivat kylmettyä;
ja viidennen kun aukaisi, olivat kylmät yltänsä; mutta kuudennen turkin
aukaisulta kylmi jo vesi lattialla; ja seitsemännen turkkinsa kun sai
viluinen mies avanneeksi, oli löylyä parhaaksi saunassa, jotta kävi
hyvästi kylpeminen. No, saatiin kylpeneeksi, niin kävi Hölöpoika
kuninkaan eteen, todisti vaskisaunassa kylpeneensä ja sai nyt
kuninkaalta tyttären naiseksi niinkuin alusta oli kuulutettu. Vieläpä
antoi kuningas puolen valtakuntaansa vävylleen ja pani hänet
vierimmäiseksi mieheksensä, jossa elivät Hölö ja hänen naisensa kaiken
aikansa hyvänä. -- Sen pituinen se.


LAIVANTEKIJÄT

Kerran oli kolme poikaa, kaksi viisasta ja kolmas tyhmäpäinen.
Kuninkaalla oli sitten kaunis, täysikasvuinen tytär, joka oli
naitettava, niin pantiin kuulutus ympäri valtakunnan käymään semmoinen,
että kuka kaikkein kummimman kalun voisi kuninkaalle hankkia, sen tulla
hänen tytärtänsä naimaan.

No, koettelee nyt kukin tehdä, mitä vain kumminta maailmassa olisi, ja
ne kaksi viisasta poikaa lähtevät puolestansa semmoista laivaa
valmistamaan, joka purjehtisi maalla ja merellä, niin he sen veisivät
kuninkaalle muka. Matkalla tulee metsänhaltija heitä vastaan ja kysyy,
mitä menivät tekemään. "Sikoruuhia", sanoivat pojat piloillansa. "No,
sikoruuhia tulkoonkin!" toivotti metsänhaltija, joka oli niinkuin vanha
kerjäläisäijä vain näyltänsä, ja läksi matkaansa eroten heistä.

Mitäpä tästä? Pojat kun rupeavat työhönsä sitä aikomaansa laivaa
yrittämään, siitä ei tullut kuin tuo huono ruuhi vain semmoinen, jolla
ei päästy mihinkään, ja laiva jäi tekemättä. Menipä toisena päivänä
sitten kolmas, tyhmäpäinen poika, vuorostaan metsään koettaakseen, eikä
tuo syntyisi semmoinen laiva häneltä, ja tuli hänellekin se sama vanhus
vastaan, kysyi: "Minnepä menet, poika?" Tämä sanoi menevänsä sitä
semmoista laivaa tekemään, mikä juoksisi maalla ja merellä, ja äijä
sanoi hänelle kuultuansa asian: "Minä lähden kanssasi." -- "Lähde vain!"
sanoi poika ja otti äijän matkaansa. No, kuljetaan vähän aikaa yhtenä ja
istutaan siitä lepäämään kivelle, niin sanoo se vanha äijä pojalle:
"Emmeköhän söisi tässä istuessamme nyt, onhan sinulla evästä?" -- "Ka,
syökäämme", sanoi poika ja otti eväskonttinsa käsille, mutta äijä kun
pääsi ruokaan käsin, se söi pojan eväät sillä erää kaikki, ettei jäänyt
mitään jäljelle. Poika kauhistui tätä, vaan ei siltä virkkanut mitään,
vaan katseli ääneti eväänsä menoa. Ruokailtuaan sanoi äijä taas pojalle:
"Emmeköhän rupeaisi maata?" -- "Ruvetkaamme vain!" sanoi poika,
"vanhemman sanaa tulee totella"; ja paneutuivat makaamaan molemmat.
Poika nukkui sikeästi, vaan äijä nousi pojan maatessa makuukseltaan ja
kulki itsekseen metsään, jossa teki laivan sellaisen valmiiksi, joka
kulki maata ja merta, ja tulla purjehti sillä sitten makaavan toverinsa
tykö, että metsä lakosi edessä. Tästä rytinästä heräsi poika, ja se
vanha metsän äijä huusi laivastaan hänelle: "Nyt on, poikaseni, aikomasi
laiva valmiina, lähde sillä purjehtimaan nyt ja ota matkaasi kaikki,
mitä vastaasi tulee!" Sillä puheella jätti metsänhaltija laivan pojalle
ja meni itse matkaansa, minne lienee pojan silmistä kadonnut.

Poika kun jäi yksikseen metsään, nousi laivaan niinkuin neuvo oli ja sai
purjehtimaan kuninkaan kotia kohdin. Eipäs kaukaa kulkenutkaan vielä,
niin tulee vastaan mies, jonka on polvi kainalossa, toinen oikoisessa.
Sen käskee hän laivaansa ja kulkee vähän matkaa edelle, niin tulee
vastaan mies, jonka on toinen silmä kiinni, toinen auki. Käskyn mukaan
ottaa hän laivaansa senkin ja lähtee rientämään edellensä. Mennään,
mennään laivassa yhä, niin tuleepas kolmas mies vastaan heitä, jolla on
suu toiselta puolen kiinni, toiselta auki. Se otetaan laivaan niinkuin
toisetkin ja lähdetään edelle. Tuosta kun vähän aikaa kuljetaan, nähdään
jo neljäs mies vastaan tulevan, jonka on viisi talvea sisällä ja viisi
nuttua päällä. Hänet ottaa poika laivaansa vielä, ja kuljetaan sitten
viiden miehen siinä metsänhaltijan antamassa laivassa aina kuninkaan
kartanolle, jossa pyytää poika kuninkaan kaunista tytärtä naimiseensa.
Kuningas vastasi: "Sinä kun laivan olet hankkinut näin kummallisen,
tyttäreni ansaitset ja saatkin, vaan käyhän miehinesi ensinnä minun
saunassani kylpemässä, niin sitten häitä pidämme." Siinä kuninkaan
kartanossa ei ollut kaivoa eikä vettä muuallakaan likitienoilla missään,
vaan käskettiin miesten monen peninkuorman päästä vettä hakea
kylpeäksensä siellä olevasta lähteestä ja vieläpä ennen päivän laskua
takaisin joutua, vaikka oli aurinko jo alhaalla jotenkin.

Mitäs siihen; poika pani sen koukkupolven toverinsa vettä lähteestä
tuomaan, ja se kun oikaisi polvensa, jota muutoin piti kainalossaan,
niin taisi ottaa julmia askeleita juostessansa. Kuitenkin viipyi hän
siksi matkallansa, että poika rupesi ajattelemaan, mitä se niin kauan
siellä tekee, vaikka ei se yli määränsä vielä viipynytkään. No, poika
kun ei malta odotella häntä, panee sen miehen, jolla on toinen silmä
kiinni, toinen auki, katsomaan sitä ensimmäistä, mitä hän lähteellä
tekee. Sepä mies kun aukaisi toisenkin silmänsä, jota ummessa oli
pitänyt, hän näki sillä niin etäälle kuin tarvitsi ja sanoi kohta, että
veden noutaja lähteen reunalla oli nukuksissa. Kuultuaan tämän pani
poika sen toverin, joka suupuoli oli, huutamaan makaajata. No, se kun
avasi nyt toisenkin suupuolensa, niin karjaisi kauhean kovasti: "Veden
noutaja, hoi! Tulepa kotiin sieltä!" Tästä heräsi jo lähteellä nukkunut,
otti vesiastiat kanssansa, ja kun oikaisi taas polvensa, niin tulla
harppasi semmoista hyppyä sieltä, että joutui kuninkaan kartanolle
määrättyyn aikaan ennenkuin päivä meni maillensa.

Lämmitettiin siitä nyt vedet ja lähdettiin kylpemään, mutta kuningas oli
vaskisen saunansa varistanut niin kuumaksi, ettei siellä sietänyt
saunata kukaan semmoisessa löylyssä. Poika silloin käski sen viluisen
miehen, jonka oli viisi talvea sisällä, edeltä sinne; ja se meni. Ovelle
päästyänsä puhalsi yhden talven ensinnä sisältänsä ja kynnykselle
astuessaan toisen; vaan ei siitä vielä vaskisauna jäähtynyt. No, hän
puhalsi nyt kolmannen ja neljännen talven sisältänsä; vaan sauna kun oli
kuuma vieläkin, täytyi puhaltaa viideskin talvi lisäksi, ja sen kun sai
puhaltaneeksi, niin saunan seinät jo kuuraan sävähtivät, ja miesten oli
aika hyvä siellä nyt kylpeä, saunata ja olla.

No, ei muuta nyt mitään. Kuninkaan täytyi tyttärensä antaa pojalle
vaimoksi ja puolen valtakuntaa päälliseksi, millä eläisivät. -- Sen
pituinen se.



KETTU KOSIOMIEHENÄ


MADON LINNA

Oli ukko ja akka ja heillä yksi ainoa poika. No, rupeaa akka
sairastamaan ja huonoksi käy hyvin, että luullaan jo kuolevan, niin
tulee poika hänen luoksensa ja sanoo suruissansa: "Kunnepa minä hyvä,
kun sinä maammoseni kuolet?" -- "Elä ole pahoillasi", sanoi äiti, "jos
minä kuolen sinusta, niin jääpihän isäsi eloon."

Kuluu aikaa siitä vähäsen, niin jo kuolee äiti, ja isä vuoronsa rupeaa
sairastamaan. Siitä käypi poika nyt isänsä luokse, sanoo: "Kunnepa
taattoseni minä hyvä, kun sinä kuolet?" -- "Elä ole milläsikään", sanoi
taatto, "minulla kolme ansaa on metsään pantuna, minä kun kuolen, sinä
ansoilla käy, mitä saanet, tuo elävänä kotiin."

Ei aikaakaan, niin kuoli äijä, ja poika jääpi suremaan sitä, kun hän
vanhemmistaan orvoksi jäi. Itki, itki, äijän itki, monet päivät itki,
niin juohtuipa mieleen siitä, mitä isä oli kuollessaan sanonut.
"Käskihän se isäni minun ansoilla käymään", arveli mielessään poika,
"jahka minä huvikseni lähdenkin!" Sillä tuumalla meni hän metsään, kävi
ansan siellä, kävi toisen, kävi kohta kolmannenkin, niin puuttuipa
ruskea repo olemaan kolmannessa. Sen vei elävänä kotiinsa niinkuin
isävainajalta neuvo oli, mutta arveli mieltänsä myöten: "Ei tästä minun
saaliistani paljon apua ole, nälkään tässä kuolen kuin kuolenkin, ellen
ajoissa neuvoa pitäne." Näitä miettien tuli hän saaliinensa kotiin ja
istuutui suruissaan rahille ajatellen itseksensä, mille työlle nyt
rupeaminen, jolla toimeen tulisi. Silloinpa kuuluu tuvan loukosta pakina
niinkuin ihminen haastaisi ikään, ja kettu sanoo pojalle: "Ka, eikö
sinun, Jussi Juholainen, laadi mielesi naimaan?" Jussi Juholainen näet
on nimi sillä pojalla. Oudostuen pakinata nousi poika seisaalle ja
lähestyi kettua sanoen: "Kuinkas minä, ketturukka, naisin? Köyhän kera
minä en elä, pohatat minulle eivät tule." -- "Ka, lähde kuninkaasta
naimaan, niin saat pohatan!" sanoi kettu. "Hyvin sinä nyt, kettuseni,
joutavia pakiset!" vastasi poika, "kuinkas minä lähden kuninkaasta
naimaan, siitähän ei tule mitään!" -- "Ka, elähän huoli", pakisi
toimessaan kettu, "minä, katsohan, sen asian laadin, jotta syntyy
ainakin." Kuultuaan tämän arveli poika: "Voinmahan olla ketulle mielen
nouteeksi, ei tuosta pahaakaan liene!" ja läksi ketun kera kulkemaan,
minne se häntä veisi.

Käydään kahden kesken, tehdään taivalta yhdessä, niin tullaanpa
kuninkaan kotiin; linna jo näkyy heille. Puhuu silloin isännälleen
kettu, sanoo: "Vuotahan tässä, minä lähden tietelemään edeltä, mitä
linnassa kuuluu, onko kuninkaallinen perhe kotona." Sillä puheen erosi
jo isännästään Jussi Juholaisesta ja juoksi linnaan, jossa meni
suorastansa kuninkaan puheelle ja sanoi: "Antakaa, armollinen kuningas,
nelikkoa lainaksi, millä isäntäni Jussi Juholaisen kultia, hopeita
määrisin." Kuningas kuultuaan tämmöisen pohatan tienoilla olevan antoi
kohta nelikon ketulle, sanoi: "Pyydä nöyrimmästi isäntääsi minunkin
linnassani käymään, onhan ruokaa, on huonetta minulla." Saatuansa
kuninkaalta nelikon läksi kettu linnasta kantamaan sitä, etsi minkä sai
kulta- ja hopeasipaleita kynsiinsä ja pani ne nelikon uurteeseen, josta
vei nelikon kuninkaan palvelijoille takaisin kiittäen lainasta ja juoksi
siitä isäntänsä luokse, jolle kertoi asiansa, miten kuningas vaati heitä
linnaansa. Kuningas sillä välin miettii mielessänsä: "Jokohan se kettu
isännästään toden puhui, jotta sillä moinen rikkaus ompi, vai olikohan
valhetta kaikki?" Päästäkseen asian perille sanoi hän orjillensa:
"Tuokaa nähdäkseni se nelikko, joka lainassa oli; kun lienee kultia,
hopeita hänellä määritty, niin onhan muutamia sipaleita pohjaankin
jäänyt." Käskyä kuullen kantoivat orjat nelikon katseeksi, ja kuningas
kun tarkoin katseli sitä, löysikin pieniä kulta- ja hopeasipaleita sen
uurteesta, josta näki ketun sanat todeksi, arveli: "Ei ole se mies
joutava mikään, kun on kultaakin, hopeata nelikolla määritä!"

Iltapuoleen päivää kulki Jussi Juholainen kettunsa kera linnaan sitten,
jossa kuninkaan käskystä annettiin hänelle erityinen huone asua ja
ruokaakin sekä juomaa, mitä halusi ja kuninkaan linnassa
parhaanlaatuista oli. Siinä eli sen päivää nyt ketun seurassa hyvästi,
kunne yö tuli; mutta aamulla erosi kettu taas hänestä, meni kuninkaan
puheelle ja sanoi: "Annapas, kuningas, vaatteitasi nähdä, onko yhtä
hyvät kuin on isännälläni Jussi Juholaisella." Kuningas tuo nyt yhdet
vaatteet ensinnä, näyttelee ne, mutta kettu ei niitä ota, paremmat sanoo
isännällään olevan. Siitä kuningas jo toiset tuo, paremmat, vaan eivät
kelpaa ketulle nekään. Viimein, kun ei muusta apua ollut, tuo kuningas
kolmannet parhaimmat vaatteensa näytiksi ketulle, jotta eivätköhän
rupeaisi jo kelpaamaan. "No, nämähän ovat siihen laatuun kuin minunkin
isännälläni", sanoi kettu, "miltä ei yhdennäköiset aivan", ja kantoi
Jussi Juholaiselle ne kuninkaan vaatteet, käski hänen pukeutua niihin.
Mitäs, Jussi kun tiesi jo ketun tuumat hyväksi, teki neuvon mukaan kohta
ja puki vaatteet päällensä. Sai vaatetsineeksi vain, niin alkaa kettu
taas neuvoa häntä, sanoo: "Lähde nyt kuninkaaseen, kosikaamme hänen
tytärtänsä, niin saat sinä rikkaan morsiamen, köyhästä kun et sano
huolivasi!" -- "Kyllähän rikas luullakseni parempi olisi", vastasi Jussi
ja kulki ketun kera kuninkaan linnaan, jossa pyytää morsiamekseen
tytärtä. Kuningas arvelee, ajattelekse tuosta, niin jo suostuu tuumaan
-- ka, kuinka hän ei tytärtään semmoiselle miehelle antaisi, jolla
vaatteet on hyvät, mitä parhaimmat päällä, ja kultaa, hopeata niin
äijän, jotta nelikolla määrittiin! Eihän muuta, ruvetaan häitä vain
laatimaan, ja rahvasta kerätään, herraa, talonpoikaa linnaan paljon.


Pidetäänhän piiruja, monta päivää pidetään pääksytysten, niin alkavat jo
vieraat linnoilta hälvetä, kukin lähtee kotiinsa. Arvelee siitä nyt
lähteäksensä naisensa kera Jussikin; kuinkas, lähdettävä oli kumminkin,
ja rupesi hyvästi heittämään päästäksensä taipaleelle. Mutta kuninkaasta
oli outoa nyt äkisti yksikseen jäädä, kun läksi ainoa tytärkin kotoa, ja
hän laittausi kaimaamaan vävyänsä sanoen: "Annas, lähden kotiasi
katsomaan minäkin, pitäähän kerta nähdäkseni, miten te, lapseni,
talossanne elätte; kuljemme yksissä nyt sinne." No, eihän se semmoinen
liika ystävyys Jussin mielestä maksanut mitään, senhän arvaa toinenkin,
vaan minkäpäs hän teki, kuningas laittausi matkaan vain. Ymmärsi kettu
nyt asian, että hätä se alkaa isäntämiehellä olla, ja juoksi turvaksi
hänelle, sanoi: "Minä lähden, isäntäiseni, edeltä sanaa linnaasi
viemään, tulkaa te vierainenne jäljestä, ja tiet kun matkalla eroavat,
niin vasempaan käteen lähtekäätte, se tie linnoille suorin on." Jussi
Juholainen kuunteli kettunsa puhetta, jota oli tottunut uskomaan, ja
arveli: "No, sinä sen minun linnani tietänet, mistä sinne mennään,
kuljemmehan jäljessä, jos sillä matkan päähän pääsisimme!" Turvaten
kettuunsa lähtee siitä sulhanen naisensa, appensa ja muun juohtokansan
kera taipaleelle tietämättä, mihin matka viimeinkin päättyisi;
saadaanhan ketun neuvomaa tietä kulkemaan.

Kettu sillä välin juosta litvittää tietä pitkin yksinänsä, niin tuleepa
kymmenen miestä vastaan, sinisessä haljakassa kuin huuteessa, kirveet
olalla. "Ka, mitä miehiänne olette?" kysyi kettu. "Madon halonhakkaajia
olemme", sanoivat miehet, "mitä se sinuun koskee?" -- "Voi miesparat!"
sanoi kettu, "kuningas matkaa tästä nyt jäljestäni; se kun kysyy, kenen
olette, elkää sanoko Madon, sanokaa Jussi Juholaisen olevanne, ilman
teille tuho tulee, kuningas on lähtenyt hävittämään Matoa." Miehet
kuultuansa tämän lupasivat neuvon mukaan sanoaksensa, ja kettu läksi
juosta luikertamaan edelle. Juoksee, juoksee, minkä juoksee, niin
tuleepa kaksikymmentä miestä vastaan, sinisessä haljakassa kuin
huuteessa, suuri hevoslauma ympärillä. "Mitäpä miehiä olette?" kysyi
kettu. "Madon hevospaimenia", sanoivat miehet. "Elkää, poloiset miehet,
niin sanoko, kuningas kun jäljestä tulee!" varoitti kettu, "sanokaa
Jussi Juholaisen olevanne, ilman teidät kuningas tappaa, kun on lähtenyt
näet Matoa hävittämään." -- "Hyvinhän tuon voimme sanoa", vastasivat
miehet, ja kettu juosta lipotteli edellensä; vaan ei etäälle ennättänyt,
kun tuli jo kolmekymmentä miestä ison lehmikarjan kera vastaan hänelle,
miehet sinisessä haljakassa kuin huuteessa. "Kenenpä miehiä olette?"
kysyi taaskin kettu. "Madon lehmipaimenia", sanoivat miehet, "mitäpä
sinun siihen ompi?" -- "Oi, poloiset, päiviänne! Elkää vasta niin
sanoko, tästä tulee kuningas jäljestäni Madon valtaa hävittämään", sanoi
kettu, "sanokaa, miesrukat, Jussi Juholaisen olevanne, ilman kuningas
päänne leikkuuttaa heti." Miehet lupasivat nyt käskyn mukaan
sanoaksensa, joshan sillä välttäisivät kuninkaan vihan, ja kettu erosi
heistä, läksi edelleen kohta. Juoksee, juoksee, minkä juokseekin, niin
tulee jo linna eteen, joka niin on kaunis ja komea,

    ettei löydy maalla mointa
    eikä vertoa vedellä:
    tammi keskitanhualla,
    puu pyhä pihalla kasvoi,
    lehvät kullankarvalliset,
    lehväsillä kultalinnut
    lauloa livertelevät.

Vielä on puisto kaunis likellä ja puistossa hirvi ylen sorea, jott'on
karva kultaa, toinen hopeata, kolmas sitäkin parempi. No, kettu menee
tupaan kohta ja katselee sisustakin, niin täällä Mato on isäntänä vain,
muuta perhettä ei mitään. Sinne sanoo kettu tultuansa heti: "Oi,
Mato-rukka, päiviäsi! Kuningas tulee, kotisi kohlistaa ja tappaa vielä
itsesi sinut." Tästäkös tuli nyt Madolle hätä. "Enköhän", kysyi kohta,
"voisi minä pakoon päästä?" -- "Tiukassa taitaa olla pääsemisesi",
virkkoi kettu, "vaan koehan paeta jonnekin, ehkähän ei löydettäisi
toki!" No, aitta on pihalla, liinaa täynnä, niin siihen pistäkse se Mato
piilemään kuningasta ja linnansa heittää asua ketulle, jota luuli
ystäväkseen, kun se häntä oli varoittanut.

Kuningas naimakansan keralla sillä välin matkaa tietä myöten edellensä,
ja tullaan ensinnä halonhakkaajien luokse, niin arvelee mielessään
kuningas, kenenkähän miehiä nuo lienevät niin kauniissa haljakoissa, ja
kysyy jo miehiltä itseltänsä: "Kenenpä halonhakkaajia olette?" -- "Jussi
Juholaisen", sanoivat miehet. "No, sepähän nyt neuvon vävy puuttui
minulle, kun ei itselläni ole tuonnäköisiä halonhakkaajia", arveli
kuningas, "lieneepä hänellä varat melkoiset muunkin puolesta!" Eihän
muiden kuullen virkkanut kuitenkaan mitään, vaan sai naimakansan kera
taivaltamaan edelle. Tullaan matkaa tehden sitten hevosvartijoiden
luokse, niin kysyy kuningas heiltä: "Kenenpä miehiä olette?" -- "Jussi
Juholaisen hevosvartijoita", virkkoivat miehet. No, tätähän ihastui
kuningas nähdessänsä, mimmoiset vävymiehellä oli hevoset sekä vartijat,
joita ei itsellään kuninkaalla ollut semmoisia, ja läksi hyvillä mielin
edellensä.

Tehdään taivalta, minkä keretään, niin tulevat vuorostaan lehmipaimenet
vastaan niinkuin äsken ketulle, miehet haljakassa kuin huuteessa. No,
kuningas taaskin kummastelee sitä, kysyy miehiltä: "Kenenpä paimenia
olette?" -- "Jussi Juholaisen", virkkoivat miehet, "Jussi Juholaisen
lehmipaimenia; nämä lehmät tässä hänen karjaansa ovat kaikki." -- "No,
onpas karja sinulla hyvä", sanoi kuningas ihastuen vävyllensä, "tuskin
on itselläni parempata." Tähän olisi nyt vastattava ollut, vaan Jussi
Juholainen ei saa suutaan aukaistuksi, niin on kummaa kaikki hänestä,
kokeehan joutua edellensä nähdäkseen, mihin tultaisiin viimeinkin,
matkaa äänetönnä appensa rinnalla.

Kettu sillä aikaa oleksii Madon jättämässä kodissa. Aitan pisti tuleen,
missä Mato oli kuningasta piilemässä, ja siinä paloi nyt linnan omistaja
liinan sekaan tuhaksi, vaan kettu anasti autioksi jääneen linnan, jonka
siivosi somaksi, ja kiirehti tulevia vastaan siitä, pistäysi tien
vieraan vuottamaan. No, sieltä rientää nyt kuningas naimakansan kera
yksissä tietä myöten, kunne alkavat Madon linnasta huoneukset näkyä,
niin seisahtuu kuningas katsomaan tielle, kysyy toisilta: "Kenenpä nuo
huoneukset tuolla, mitkä näkyvät meille?" No, siihen olisi nyt Jussi
Juholaisenkin ollut vaikeanlainen vastata, kun ei tuntenut hän seutuja
ollenkaan; vaan kettu pujahti piilostaan tiepuolesta siihen ja sanoi:
"Siinä se, armollinen kuningas, vävynne Jussi Juholaisen linna nyt
olisi, johon on matkanne; tulkaahan jäljessäni, kyllä minä tien
osoitan!" Sillä puheen lähtee kettu juoksemaan edellä, ja toiset tulla
pöyhöttävät perässä. Kuningas niin on hyvillään ylen, jotta nauraa
myhähtelee kuljettaessa yhä eikä saa sanaa sanotuksi, niin on ihmeissään
sitä rikkautta, mikä joka paikassa näyttihe; vaan kun perille päästiin
ja kaikki ihmeet linnassa näkyviin tulivat, niin siinähän kuninkaalta
pää kupeutui vasta. Linnut laulaa songertavat tammessa pihalla, hirvi
hyppii, telmii puistossa, ja kaikki on muukin sen mukaan kaunista ylen.
Käydään huoneuksiin siitä, katsellaan sisustakin linnassa, niin
täällähän on laitokset paremmat vielä; kaikki on rahit, istuimet
kullasta, seinät hopeasta ja katot, lattiat kiiltävistä kivistä. "Ka, on
vävyä tässä vävyssä, on mitä nähdä muutakin!" arveli kuningas ja
kallella päin katseli niitä vävynsä huoneita, mitä heissä kaikkea oli,
eikä ihmettelemästä päässyt, niin oli outoa hänen mielestään kaikki.

Juohtokansa kun oli linnassa koolla kaikki, tulee kettu, kutsuu vieraat
ruoalle, ja saadaan siitä piiruja pitämään kuin kunnon linnassa ainakin.
Pöydät ovat syömisiä, juomisia ylen täynnä, ja herkkua on niin
monenlaatuista siinä, ettei voi suu sanoa; kaikkea on muuta, linnun
maitoa ei ole. Syödään vävyn talossa, juodaan, monet päivät eletään,
niin jo tekee kuningas lähtöä, käkeää kotiinsa kulkemaan. Kettupa
silloin sanoo isännällensä kaikkien kuullen: "Pitää meidänkin lähteä nyt
vuorostamme kuninkaan luokse pitoihin, mitäpä siellä on hyvyyttä, onko
sikälikään kuin meillä." Kuningas miltei olisi välttänyt tätä, vaan ei
käynyt enää asiata kiertäminen, kun oli kerran puheeksi tullut, vaati
täytyi tyytyä tuumaan ja kutsua vävyn väki vieraiksi kotiinsa.

Yhtenä matkattiin sitten kuninkaan omalle linnalle takaisin ja
katseltiin perille päästyä tarkasti kaikkea, mitäpä täältä löytyisi, kun
kuningas parhaan mahtinsa näyttäisi; vaan mitäs, täällä ei lintuja ole
tammessa, ei hirveä puistossa! Muutamat koiran päät kuningas panee
pihalleen haukkumaan, vasoja tanhualle hyppimään, vaan mitäpä niistä, ne
eivät näytä millekään. Sanoo siitä isännälleen kettu: "Sinulla, Jussi
Juholainen, parempi on nyt elos kuin on itsellään kuninkaalla, niinpä
minua et enää kaivanne; eläkää hyvänä, minkä aikaa elänette!" Sillä
puheen erosi kettu Jussista mennen metsään, minne lienee mennyt, eikä
ole häntä siitä päivin nähty eikä kuultu. -- Sen verran sitä.


KEHNON KOTI

Oli ukko muinoin, ukolla poika. Elos heillä oli vähässä, siksi että
toimeenhan tulivat, kun jaksoi isä työtä tehdä uutteraan ja taloansa
hoitaa; mutta vanhoillaan kävi ukko huonoksi, ettei paljon kyennyt
työhön, ja talon varat, mitä entuudesta oli, hupenivat hupenemistaan
yhä. Sehän seikka huoletti isää, joka pelkäsi poikansa hänen kuoltuansa
aivan tyhjäksi jäävän ja miltei vain kerjäämällä täytyvän elatustaan
hankkia. Estääkseen sitä arveli ukkorukka jos jonnekin, kun oli poika
hänelle rakas, vaan ei arvellenkaan parannut asia sen siitänsä. Viimein,
kun tunsi jo kuolevansa eikä muuta neuvoa tietänyt, sanoi hän
pojallensa: "Sinulta kun, poikaseni, minun kuoltuani kaikki elokset
lopekse, onhan lehmä jäljellä, syö se kotonasi tässä eläkä lähde
mierolle pakkoamaan."

No, kuolikin ukko, kun aikansa tuli, ja poika vähitellen söi joutilaana
kodissansa elot, rahat kaikki, mitä oli perintöä jäänyt, eikä ollut
muuta enää kuin lehmä vain jäljellä. Sitä lähtee nyt lehmäänsä
kuljettamaan, myödäkseen näet, jotta hinnasta sitten eläisi. Käypi,
astuu tietä pitkin, lehmää sarvista vetää juntturoipi perässänsä, niin
tulee äkkinäinen mies häntä vastaan, kysyy: "Kunnepa viet lehmää,
poika?" -- "Ka, möisin, ken kun ostaisi", vastasi poika. "Äijänkös
otat?" kysyi mies. "Viisikymmentä ruplaa antanet", sanoi poika. No,
siitä syntyy nyt kauppa. Mies antoi empimättä vaaditun hinnan lehmästä,
vei sen vesakkoon heti ja tappoi sinne; mutta itse muuttui revoksi
samalla ja läksi juoksemaan metsään, minkä ennätti. Sieltä kun löytää
toisen näköisensä, alkaa puhutella sitä, sanoo: "Terve, ystäväiseni,
olisi meillä pidot linnassa, kun voisimme muita tovereiksi saada!" --
"Ka, emmekö heitä etsimällä saane", virkkoi toinen, "lähde sinä yhdänne,
minä lähden toisaanne, niin viisikymmentä repoa kun mieheen saamme
kerätyksi, tähän tulemme yhteen sitten."

Sillä puheen erosivat revot eri haaralleen kumpikin, ja viisikymmentä
toveria saatuansa osakseen metsästä tulivat määräpaikkaan koolle sitten,
josta kulkivat yhdessä sinne, jossa oli se lehmä tapettuna. Vieraiksi
tulijat, joista oli kumma, kun heitä näin vähille syömisille kutsuttiin,
alkoivat nurkua sitä, sanoivat: "Tämäkö meillä pitoa onkin?" -- "Ei,
hyvät vieraat, ei tämä vielä pito mikään ole", sanoi kutsuja-repo,
selvittäen asiata, "tämä matkapalaksi vain on lähtiessämme, linnoilla
vasta oikeat pidot ovat, sinne kuljemme nyt yksissä kaikki." Revot
tyytyivät tähän, ja pitoihin-kutsuja vei heidät kerallaan aina linnan
portille asti, vaan siinä erkani heistä sanoen: "Jääkäähän vähäksi aikaa
tähän, minä lähden edellä kysymään, missä huoneessa meillä pidot ompi."
Sen sanoi siinä, jätti revot seistä jönöttämään portille, mutta itse
meni linnaan, jossa muuttihe mieheksi järilleen ja kävi kuninkaan eteen,
sanoi: "Armollinen kuningas, tänne tulisi sulhanen tytärtänne kosimaan,
ja täällä olisi sata repoa lahjaksi häneltä, kelvanneeko teille?" --
"Ka, missäpä ovat ne sinun tuomasi?" kysyi kuningas heti. "Tuolla ovat
linnan portilla", sanoi toinen, "pankaa palvelijanne katsomaan!"
Kuningas suostui siihen, ja mies vei kuninkaalliset passarit kerallansa
linnan portille, jossa näkivät hänen puheensa todeksi. Revot laskettiin
nyt linnaan siitä ja vietiin tanhuaan kaikki, jossa mies tapatti heidät,
kiskoi ketut selästä ja vei kuninkaalle kysyen: "No, herra kuningas,
saammeko sulhasiksi tulla?" -- "Emmehän tiedä", sanoi kuningas,
"tuumaitsemme." Mutta mies, kun näki asian vielä arveluttavan
kuningasta, ei enää siinä vuotellut, vaan pyörähti samalla poikkeen
linnasta, muuttui sievästi hukaksi ja meni semmoisena metsään. Siellä
löytää hän toisen vertaisensa kohta ja rupeaa puhuttelemaan sitä sanoen:
"Terve, ystäväiseni, olisiko meitä satakaan, olisi linnassa meillä
pidot." -- "No, elähän mitään, vai olisi meillä pidot", vastasi toinen
hukka, "no, ehkähän keräämällä toveriloitakin saamme, lähde sinä
yhdänne, minä lähden toisaanne, niin tähän tulemme joukkoinemme yhteen
sitten molemmat."

Puhe kun oli semmoinen pidetty, läksivät hukat juoksuun kumpikin,
keräsivät viisikymmentä toveria metsästä osaksensa ja tulivat
yhtymäpaikkaansa koolle sitten niinkuin tuuma oli. Siitä kulkivat
yksissä linnalle kaikki, jossa kävi hukille samoin kuin oli sattunut
ketuille. Kutsuja-hukka muuttui linnaan tultuansa mieheksi, tapatti
hukkalauman tanhuassa ja vei nahat kuninkaalle, sanoi: "Tässä olisi
isännältäni pienoinen lahja; saammeko, herra kuningas, sulhasiksi
tulla?" -- "Aprikoitsemmehan asiata", vastasi kuningas, "emme voi
tarkoilleen vielä sanoa, tulee ehkä tyttärellemme sulhasia muitakin."

Mies, vaikka tästä nyt ymmärsi, että varsin se kuningas esteitä etsieli
päästäkseen hänestä, ei kuitenkaan siitä hätäytynyt, arveli: "Ei sillä
käy vielä asiata heittäminen, toimeen täss' on naimiskauppa saatava
kumminkin, juonitelkoonpa kuningas miten hyvänsä!" Niissä tuumin läksi
hän linnasta pois, muuttui karhuksi kohta ja meni semmoisena metsään
taas. Siellä kun kohtaa toisen näköisensä, niin tervehtii häntä, sanoo:
"Oi veikkoseni, mistähän toveriloita saisimme? Olisiko meitä satakaan,
olisi pidot linnassa hyvät!" -- "Ka, ehkähän toveriloita etsimällä
saamme", vastasi karhu, "saakaamme hakemaan, viisikymmentä kun saanen
minä ja viisikymmentä sinä, siinähän niitä onkin tarpeeksi asti, tähän
tulemme yhteen sitten." -- "Ka, tulemme", sanoi toinen; ja läksivät eri
haaralleen kumpikin saadaksensa toveriloita, jotta päästäisiin muka
pitoihin sitten. Siitä kun määrätyn joukon olivat keränneet molemmat,
yhdistyivät puheen mukaan joukkoinensa ja kulkivat yksissä linnalle.

Kuningas, joka ikkunastaan näki heidän tulonsa, miltei säikähtänyt
tämmöistä karjaa, arveli: "Onpas siinä elävää, onpas siinä metsän
riistaa, ei ole köyhä mies, joka semmoiset lahjat laittaa, taitaisi olla
otettava semmoinen sulho, mistäpä niitä parempiakaan tullee!" Hänen
näitä arvellessaan tulee jo karhujen tuoja hänen puheelleen, sanoo:
"Olisi, kuuluisa kuningas, lahja isännältäni vähäinen, saanemmeko
sulhasiksi tulla?" -- "Tulkaatte!" sanoi kuningas, ei osannut muuta, "ei
ole köyhä sulhanen, tulkoon, että saan hänet nähdä ja tuntea!"

Tämän vastauksen saatuansa läksi mies linnalta kiireesti ja kulki sen
pojan luokse, jolta oli lehmän ostanut, sanoi: "Terve, tuttavani, jätä
jo köyhä kotisi, lähde kuninkaan tytärtä kosimaan!" Poika luuli toisen
piloillaan tätä sanovan ja virkkoi vastimeksi: "Kuinkas minä tämmöinen
sinne lähtisin, kuningas ei laskisi huoneeseenkaan, työntäisi pois,
tappaisi tämmöisen sulhasen." Mutta mies puhui toimessaan vain, sanoi:
"Tulehan pois, kyllä minä neuvot tiedän, kuule minua ja tee tarkkaan,
mitä sanon, niin asiat, katsohan, toimeen tulevat hyvästi." Kuunnellen
tätä alkaa poika mieltyä tuumaan ja lähtee kuin lähteekin miehen kera
matkaamaan. Kotvasen kuljettua tullaan linnan tienoihin sitten, jotka
mies entuudesta tuntee hyvästi, niin poiketaan tieltä syrjään vähäsen,
jossa kasvaa pieni näreistö semmoinen. Siihen jättää mies näreistöön
toverinsa, sanoo: "Olehan sinä nyt vähän aikaa, vuottele tässä, kunneka
minä linnoilla käyn, sinulle sieltä pätevämmät vaatteet tuotan. Ne kun
tuodaan sinulle, elä tuojalle kovin nöyrä ole eläkä ensimmäisiin ihastu,
vaan kun saat vaatteet koetellaksesi, sinä elä muuta kuin silmäile heitä
hätäiseltä ja työnnä samalla takaisin, sano: 'Eivät nämä ole minuiset',
eläkä ole ollaksesi koko vaatteista ennenkuin sinulle kolmannet tuodaan,
ne vasta ota, pue päällesi ja tule niissä linnaan." Poika lupasi
tehdäkseen, miten neuvo oli, ja mies läksi matkaansa toverilleen päteviä
vaatteita hankkimaan niinkuin oli sanonut. Kulki suoraa tietä linnaan,
osti siellä vanhan hevoskulun, kolme ruplaa antoi hinnasta, ja kävi
sitten hattujen tekijältä rahallaan ostamassa reellisen hattuja, pisti
hevosensa valjaisiin ja läksi hattukuorman kera ajamaan linnasta
tiehensä. Siinä juoksee kuninkaan linnan editse joki, jonka poikki silta
on rakennettu, niin siihen seisautti sillalle hevosensa ja sieppasi
kirveensä, sillä hakkasi sillan poikki. No, mitäs; silta kun saa poikki,
virta vie sen myötänsä, ja sinne menee koko rakennus hevosen kera,
hattuineen päivineen hajoaa virtaan. Mutta mies juoksi linnaan samassa,
jossa kertoi kuninkaalle asian, sanoi: "Oi, herra kuningas, kuin teillä
oli huono silta! Me kun olimme linnaan tulossa, silta hajosi ajettaessa,
ja sinne menivät meidän miehet kaikki, hevosineen kaikkineen
tuiskahtivat jokeen. Siinä katosivat isäntäni vaatteetkin, hukkaan
tulivat kaikki, eikä voi matka-asussaan nyt linnalle tulla, hätäiseltä
pääsi itsekin elävänä virrasta." -- "Voi päiviäni!" vastasi kuningas,
"kylläpäs se nyt sulhasmiehelle pahoin kävi, vaan hyvä, kun ei vahinkoa
tullut pahempaakin, eihän lie vikaa pudotessa tullut mitään?" -- "Eihän,
Jumalan kiitos, vahinkoa tullut tuon pahempata, vaan kyllä kastuttiin
pahanpäiväiseksi", sanoi mies. "No, ainahan tuohon neuvoa lienee, kun ei
muuta vikaa tullut", tuumasi kuningas ja työnsi passarinsa sulhaselle
vaatteita viemään, että julkeaisi linnaan tulla. Tuossa paikassa lähtee
jo passari asialleen ja kantaa vaatteet näreistöön sulhaselle sinne;
vaan tämä tekee niinkuin toverilta neuvo oli, ei ota ensimmäisiä
vaatteita eikä toisiakaan, kolmannet parhaimmat vasta ottaa vastaan,
pukee ne päällensä ja kulkee passarin kera linnaan, jossa kuningas
ystävällisesti kohtelee häntä niinkuin sulhasta ainakin.

Ruvetaan siitä sitten sille pojalle ja kuninkaan tyttärelle häitä
pitämään, viisi päivää pidetään perätysten, niin jo rahvas hajoaa
linnasta, ja vävykin rupeaa appensa kodista lähtöä tekemään kuin
muutkin. Kuningas silloin toimittelee vävyllensä hevoset, rattaat ja
kaikki, mitä matkaa varten tarvittiin, ja itse valmistihe saattamaan. Ei
muuta kuin matkaan oli saatava nyt, mutta vävy kun älysi appensa tuumat,
että se matkaan aikoo, säikähti jo sitä, arveli: "Mitenkäs voinkaan minä
appeni ja naiseni kera, lähteä, kun ei minulla pätevää kotia ole, mihin
heidät veisin!" Hänen näitä miettiessään tulee kosiomies, sanoo
vakaisesti: "Minä lähden nyt edeltä kotiisi sijaa saamaan, tule sinä
vierainesi hiljalleen jäljestä." Sillä puheen läksi jo tiehensä
kulkeakseen edeltä erillään toisista. Ajoi, ajoi vähän matkaa edelleen,
niin onpas aho kaunis tien varrella, jossa paimen istuu kivellä, sata
lammasta ympärillä. "Kenpäs olet?" kysyi hän siltä. "Kehnon paimen
olen", sanoi toinen. "Oi, miesrukka", sanoi kosiomies, "elä Kehnon sano
olevasi, kuningas tulee Kehnoa hävittämään, tappaa lampaat, jos tietää
kenen ovat, sano kuninkaan vävyn olevasi, niin ei laadi mitään." --
"Muistanmahan sanoa", vastasi paimen, "kiitos neuvostasi!"

No, tuskin pääsikään kosiomies paimenen luota, niin tulee kuningas
vävynsä kera jäljessä ja keksii paimenen aholla. "Kenpäs olet?" kysyy
hän kohta. Tämä kun muisti varoituksen, sanoi arvelematta heti:
"Kuninkaan vävyn olen paimen." -- "No, onpas vävylläni lammasta!" arveli
mielessään kuningas, vaan eihän paimenelle sanonut mitään, vaan kulki
edelleen hyvillä mielin. Kosiomies puolestaan teki matkaa myös, kulki
eteenpäin yhä, niin jo toisessa kohdin ahon näkee, jossa paimen kivellä
istuu niinkuin äskenkin, sata lehmää ympärillä. Tämän neuvoo hän samoin
kuin edellisenkin rientäen edelleen, ja kuningas taaskin tulee jäljestä,
kysyy paimenelta, kenen palvelija hän oli. "Kuninkaan vävyn olen", sanoi
paimen. "No, elähän mitään, onpas vävylläni lehmää", ajatteli kuningas
kiirehtien edelleen, minkä ennätti, nähdäksensä, millainen vävyllä koti
oli, kun näin oli varat muun puolesta hyvät. Kosiomies pysyi kumminkin
edellä yhä ja teki matkaa kerkeämiseensä hänkin, kun taaskin muutamassa
kohdin näki miehen istuvan kivellä, sata hevosta ympärillä. Sen neuvoo
samoin kuin toisetkin, sanoo: "Todista kuninkaan vävyn olevasi, muuten
sinut kuningas tappaa." Siitä menee seisahtamatta edelleen sitten, kunne
tulee Kehnon kotiin, jossa astuu tupaan ja laati tervehdykset sanoen:
"Oi, paetkaa, ristikansa, kuningas tulee, kotinne hävittää!" -- "Oi
vieras, kunnepa me pakenisimme?" kysyi Kehnon väki. "Menkäähän riiheen,
sieltä ei löydettäne", neuvoi mies. Sehän neuvo oli Kehnosta hyvä.
Menivät riiheen lapset, akat ja kaikki, eikä jäänyt kuin se mies vain
heidän kotiinsa isännöimään, kaikki jäi talous hänen valtaansa siihen.

Kuningas vävynsä kera taivaltaa edelleen aina ja tulee vuorostaan
hevospaimenen luokse, niin kysyy taas entiseen tapaansa: "Kenpä, mies,
olet?" -- "Kuninkaan vävyn", sanoi paimen, "nämä hänen hevosiaan ovat
tässä." -- "No, on vävylläni hevosta, jos lie hyvyyttä muunkin
näköistä!" sanoi iloissaan kuningas rientäen edelleen, eikä kaukaa
kulkenutkaan enää, kun tuli jo väkineen päivineen Kehnojen taloon. Siinä
ottaa kosiomies vastaan heidät ja käskee vieraat tupaan. "Ka, onpas
vävylläni koti, missä naisen kera asua!" sanoi kuningas tupaan tultuansa
heti ja ihmetteli näitä vävynsä huoneita, miten olivat kauniit ja somat.
"Olisi tämä asuntomme siistimpi ja somempi toki", vastasi kosiomies
isännän puolesta kuninkaalle, "vaan ovat Kehnot tätä poikessa ollessamme
hävittäneet, vasta minun tullessani pakenivat täältä." -- "Ka, missäpä
he nyt ovat?" kysyi kuningas vihaisesti. "Tuolla taitavat riihessä
olla", sanoi kosiomies, "ei niistä nyt pelkoa ole, sinne pakenivat
meitä." -- "No, se riihi on poltettava heti", sanoi kuningas, "palakoot
he sinne!" Kuninkaan käskystä ottivat miehet tuohuksia heti ja pistivät
riihen tuleen, jossa paloi Kehnon heimokunta tuhaksi; vaan kuninkaan
vävy sai kodin asuakseen hyvän, ja siinä eli kauniin naisensa kera
kaiken aikansa hyvin. -- Sen pituinen se.



EI-NIIN-MITÄ


Oli mies muinoin, läksi metsälle. Kävellessään siellä päätyi hän joen
rannalle, jossa alkoi katsastella, olisiko ammuttavaa missä. Tuleepa
silloin kolme sorsaa, uida luikerehtaa ruohokon rintaa keksimättä
ketään. Älyttyänsä tämän laskeusi mies vesakkoon piilemään heitä, kunne
joutuisivat likemmäksi, vaan tuostapa kuulee hän sorsia väijyessään
outoja nyt. Uiskennellen edellensä alkavat linnut haastella keskenänsä
sanoen toinen toisellensa: "Emmekö rupea kesoille kylpemään, kun näin on
soma ja matala ranta tuossa?" Sillä puheen nousivat yhdessä maalle,
jossa muuttuivat ihaniksi neitsyisiksi samalla, riisuivat vaatteensa
rannalle ja menivät kesoille jokeen. Mies, joka pajupehkossa piilee
heitä, näkee tämän ja miettii, miettii mielessänsä: "Nuo kun noin
kauniita neitosia ovat, pitäisipä minun saada verhot muutamat tuosta
millä keinoin tahtonsa, ehkä sillä tavalla pääsisin heidän puheillensa."
Näin tuumaten nousi hän neitojen kylpiessä hiljaa piilostansa, kävi
salaa heidän vaatteillensa ja valitsi yhdet parhaimmat sieltä, pani
talteensa, josta meni piiloonsa takaisin.

Oltuaan, aikailtuaan kotvasen vedessä nousevat neidot jo maalle ja
juoksevat vaatteillensa kukin, vaan jopas on verhot yhdeltä kateessa.
Tästähän hätä tulee nyt heille. Toiset sieppasivat nyt sukkelaan
verhonsa ja läksivät peloissaan pakoon, vaan se kolmas, alastomaksi
jäänyt, ei tiedä, mikä neuvo pitää, kun ei verhoja ollut. Siitä sanoo
hän suruissaan viimeinkin: "Jospa ken nyt minun vaatteeni toisi, en
tiedä, millä kostaisin hänet! Olisiko alaikäinen, veljekseni
tervehtäisin, vaan kun keski-ikäinen olisi ja minut ottaisi, niin
sulhokseni sanoisin, tahi kun jo vanhempi päätyisi, minä hänet omaksi
isäkseni ottaisin." Kuultuansa tämän mies ei enää pysy piilossansa, vaan
tulee ilmiin sieltä ja antaa verhot neidolle. Tämä tervehtää hänet
sulhokseen siitä niinkuin oli luvannut, kulki pojan kera kotiin ja
antausi hänelle naiseksi.

Mies jätti nyt metsänkäynnin vähemmäksi, kun sen kauniin toverin sai
taloonsa, ja toimeen tuli hyvästi. Elivät, olivat aikansa yhdessä kuin
mies ja nainen ainakin, niin tulevat kaikki tienoolla asuvaiset herrat
sitä miehen naista katsomaan, heillä kun ei kellään ole sennäköistä,
niin somaa mutsoa kuin hänellä. Siitä herroja myöten juoksee jo puhe
kuninkaallekin, että niin on nainen sillä miehellä kaunis ja suloinen.
Olipas kuninkaalla sillä poika ikään naitettava, ja tuumaillaan perheen
kesken, mistä sille sopiva nainen saada, niin kun kuullaan sitä miehen
naista aina kehuttavan, juoksee jo mieleen kuninkaalle: "Sehän pitää se
miehen mutso meidän pojalle jos millä keinoin saada, kun se niin on
kaikille kuulu." Tämän ilmoittaa kuningas tuumansa herroillensa, mitä
linnassa ompi, kysyen neuvoa heiltä, millä saataisiin naisen entinen
mies hävitetyksi. Herrat virkansa puolesta vaivaavat päätänsä kotvasen,
josta sanovat viimeinkin: "Emme, armollinen haltija, muuta neuvoa tiedä
parempaa kuin että pantakoon miehelle semmoisia töitä tehtäväksi, että
hän hukkautuu niissä." Se neuvo oli kuninkaasta hyvä, ja hän kutsutti
miehen luoksensa, sanoi: "Sinä kuulut taitava mies olevan kaikissa
kokeissasi, niinpä näytäkin asia toteen; sinun pitää huomiseen aamuun
minulle pöytäpaikka saada semmoinen, jossa on kuutama ja tähdet
kuvattuna, sitä kun et vain kymmenennellä hetkellä saane, niin päältäsi
olet."

Kuultuansa tämän lähtee mies suruissaan linnalta ja tulee kotiinsa.
Eihän kuitenkaan virka naiselleen mitään, vaan tämä näkee jo miehensä
silmistä, että jotakin sille on tapahtunut, ja kysyi ensi puheeksensa:
"Mitäpä, armas ystäväni, pahoilla mielin olet?" -- "Onpa mitä pahoilla
mielin ollakin", vastasi mies puhuen asian kohdallensa, "semmoisen työn
minulle kuningas määräsi, kuuluisi huomisaamuun olevan tehtävä." -- "No,
elähän tuosta ole, veikkonen, milläsi", virkkoi nainen, "aamu on iltaa
viisaampi, rupeahan maata!" Toinen kun ei muutakaan neuvoa nähnyt,
myöntyi naisensa tuumaan ja nukkui siitä piankin, mutta nainen valvoi
kaiken yötä miehensä tietämättä ja kirjoitteli sen pöytäpaikan
semmoisen, jossa oli kuutama ja tähdet kuvattuna. Miehen noustessa
aamulla oli pöytäpaikka sillä tavoin valmis, jommoinen ollakin piti, ja
hän otti sen naiseltansa ja vei kuninkaalle katseeksi. Siellä katsellaan
kalua, vatvotaan jos jotenkin, vaan ei pysty kuningas virkkamaan sitä
vastaan mitään, niin oli paikka tarkkatekoinen ylen eikä vikaa vähintä
edes kuvissa.

Eihän sillä kuitenkaan mies vielä rauhaan päässyt; kuningas vain
arvelekse, mitä seikkaa hänelle nyt saada, kun ei äskeiseen vielä
hukkaantunut. Siitä menee jo herroiltaan taas neuvoa saamaan. Ne kun
olivat viisaita mielestänsä, eivät kaukaa aprikoineet asiata, luulivat
jo keinon keksineensä ja puhuivat tuumansa kuninkaalle. Tämä kutsutti
miehen taas luoksensa ja sanoi toimessaan hänelle: "Sinun pitää minun
asiallani käydä, mennä ei niin kunne, tuoda ei niin mitä; kun et sitä
toimeen saane, niin päältäsi pääset ja pian." Mikäs neuvoksi; eihän tätä
käskyä kuka ymmärrä tämmöistä! Suruissaan lähtee miesrukka linnalta ja
tulee pahoilla mielin kotiinsa. Siellä nainen kysyy niinkuin viimeinkin:
"Mitäpä, toverini armas, pahoillasi olet?" -- "Niin ja niin", sanoo
toinen, "onpa mitä pahoilla mielin ollakseni, kuningas kun tyhjään
rupeaa minua kiusaamaan -- mikä liekin hupsentanut mielensä; pitäisi
kuulen ma, nyt mennäkseni ei niin kunne, tuoda sieltä ei niin mitä,
ilman on päällinen rangaistus tarjona." -- "Elä, veikkonen, ole tuosta
milläsi", sanoi nainen, "rupeahan rauhassa maata, aamu on iltaa
viisaampi, ehkähän neuvon jonkin näemme." No, mies kun oli vastuksistaan
väsyksissä, ettei kyennyt muuhunkaan, oli naiselleen mielen nouteeksi ja
paneutui kohdastaan maata.

Nainen kun näki miehensä nukkuneen sikeästi, rupesi työhön taaskin ja
ompeli kaiken yötä uutteraan. Sillä tavoin sai kauniin pyyhinliinan sinä
yön seutuna ommelleeksi, jonka aamulla antoi miehellensä sanoen: "Kun
sinä nyt, veikkonen, lähdet sitä nimetöntä semmoista etsimään kuin on
käsketty, elä pelkää mitään, vaan astu rohkeasti edellesi, kunne talo
tulee vastaasi, niin siihen käy yöksi. Jos siellä mitä nähnet, elä huoli
siitä, vaan nosta salkku, lakki ja kintaat naulaan ja ala tuvan lattiata
astuksennella niinkuin kotonasi olisit huiskutellen tätä liinaista ja
pyyhkiellen sillä nenääsi, että näkyy hyvästi."

Moiset neuvot saatuansa läksi mies kotoansa, astui, astui, aina iltaan
asti astui, vaan ei tullut taloa vastaan. Eihän kuitenkaan tuosta ollut
millänsä, vaan astui edelleen yhä, kunne jo yö kohtasi pimeä, niin
tulipas iso linna hänelle eteen. Menee pihamaalle siihen ja katsastaa
rakennusta, niin täälläpä hän kummat näkee: aita on linnan ympärillä
pelkistä luista rakennettu, ja joka seipään nenässä on ihmisen pää, yksi
on vain seiväs tyhjänä vielä. Arvelee tuosta nyt mielessään mies: "Tässä
tämä surma nyt tullee, kun tullakseen lie, vaan menen minä linnaan kuin
menenkin, koska kerran tässä olen." Meneekin siitä linnaan ja sisälle
tulee tupaan; siellä asujamena on vanha akka yksinänsä, järeä,
isonenäinen ja paksu ylen. Se ovesta tulleelle huutaa heti: "Kas niin,
vasta ikään ihmisen lihaa himotti, niin tämä tuli tähän paikoilleen!"
No, monikin olisi jo säikähtänyt tätä, vaan mies kun muisti naisensa
varoituksen, ei pitänyt akasta mojua mitään, vaan nosti salkkunsa sekä
lakkinsa, kintaansa naulaan ja alkoi kävellä lattiata edestakaisin
niinkuin kodissaan ainakin viuhkaillen sitä naisensa ompelemaa liinaista
kädessään, että näkyisi, ja pyyhkiellen toisinaan aina nenäänsä. Tuskin
keksikään akka sen paikan hänen kädessänsä, niin alkoi jo leppeästi
puhutella häntä, sanoi: "Ka, minun tätini tyttären mieshän sinä oletkin,
ei sinua pidä tappaa; no, mitäpä läksit sinä täällä käymään?" Toinen
sanoi kohtansa haastaen, mille asialle hänet kuningas oli työntänyt.
"Vai semmoiselle matkalle sinä, poikaseni, olet joutunut; no ehkä tuohon
keinon keksimme", sanoi akka, meni ovesta ulos ja huusi kovalla äänellä
sillan päässä: "Kuuntelijani uskolliset, tulkaa koolle kaikki!" Siitä
kun tulevat nyt akan palvelijat koolle, niin tuossahan vasta hälinä ja
huhunta nousi, heitä kun keräytyy siihen pihan täysi. Kaikkien koolla
ollen kysyy akka: "Tiedättekö kukaan, mikä se on: mennä ei niin kunne,
tuoda ei niin mitä?" -- "Me emme tiedä!" vastaavat siellä kaikki kuin
yksi mies. No, kun ei tietoa saatu, työntää akka palvelijansa poikkeen
ja sanoo miehelle: "En saa asiastasi selvää minä, vaan kuljehan
edellesi, kunne tulee linna moinen kuin tämäkin, siellä on toinen
sisareni, niin sieltä ehkä tietoa saanet."

Kuultuansa tämän jätti mies akalle hyvästit ja läksi taipaleelle kohta.
Astui minkä ennätti edelleen, niin jo alkoi ilta pimetä, kun tuli linna
taas eteen moinen kuin eilenkin. Siellä akka on asukkaana taas, se vain
on eroitusta, että vielä on isompinenäinen ja paksumpi kuin edellinen.
Se kun siitä nenäliinasta tuntee miehen sukulaiseksensa, huutaa samoin
ikään kaikki kuuntelijansa koolle ja kysyy heiltä, tietäisivätkö, mikä
se on: mennä ei niin kunne, tuoda ei niin mitä; vaan eivät tietäneet he
sitä. No kun ei muuta voinut, työnsi akka miehen matkalle, sanoi:
"Menehän tästä, kulje sitä ja sitä suuntaa, siellä on edelläpäin linna,
jossa on meillä kolmas sisar, niin se jos tietäisi neuvoa mitä; kun ei
se tietäne, sitt'ei saada neuvoa mitään." Mitäs siihen; poika sanoi
akalle kiitokset neuvosta ja läksi astumaan uudellensa. Kaiken päivää
kun oli kulkenut, tuli hän linnaan taas yöksi niinkuin ennenkin, jossa
niin ikään akka oli eläjänä yksinänsä, se vain väliä, että vielä oli
isommat nännit sillä, ja suurempi oli muutoinkin sisariansa. Se huutaa
samatse kuulijansa koolle niinkuin toisetkin sisarensa saadakseen tietoa
heiltä sen sukulaisensa asiaan. Sai vain huutaneeksi, niin alkaa jo
linnan ympäriltä kuulua litsintä, lätsintä semmoinen, ja siitä tulee
piha isoja sammakoita täyteen. Niiltä tutkii nyt akka sen miehen asiata,
kysyy: "Tiedättekö mikä se on: mennä ei niin kunne, tuoda ei niin mitä?"
-- "Me emme tiedä!" vastasivat sammakot. -- "Ettekö kukaan tiedä?" kysyi
uudelleen akka, "jokos kaikki olette koolla?" -- "Vielä on yksi vanhin
meistä jäljellä", sanoivat sammakot, ja samalla tulla löksii sekin vanha
sammakko pihalle. Siitä kysyi emäntä sitten uudelleen kaikilta:
"Tiedättekö, mikä se on ja missä se elää, jolla on nimenä Ei-niin-mitä?"
-- "Ka, sit' emme tiedä", sanoivat kaikki muut niinkuin ennenkin, vaan
vanhin sammakko tulla löksi emäntänsä eteen ja sanoi viimeiseksi: "Minä
sen tiedän, jota nyt kysytte." Kuultuansa tämän työntää akka toiset
palvelijansa poikkeen, ja sen vanhan sammakon vain käskee vuottamaan
pihalla huomiseen aamuun asti, silloin häntä tarvittaisiin; mutta miehen
syöttää, juottaa hän linnassa hyvästi ja laatii hänelle vuoteen yöksi
niinkuin sukulaisellensa konsana.

Makaamasta noustuaan aamulla pyrkii mies matkaansa jo, ja emäntä vie
hänet sammakon luokse pihalle, sanoo: "Kuljehan vain tämän sammakon
jäljessä, meni jos kunne, eläkä pelkää mitään, niin kyllä tulet matkasi
perille." Mies kun oli lähtemään valmis, ei muuta kuin hyväiset jätti
akalle ja sanoi siitä sammakolle: "Saappas nyt matkalle!" Tämä läksi nyt
tietä näyttämään niinkuin emäntä oli käskenyt, ja saatiin matkaamaan
yhdessä. Sammakko hyppiä löksii tietä myöten, ja mies jäljessä astuu
yhä, kukali toinen edelle siirtyy tuossa. Sitä tekoa tehden kulkevat
kaiken päivää yhdessä, kunne ilta pimeni, niin tullaanpas linnaan
moiseen kuin se, josta lähdettiinkin. Pihalta hyppii sammakko portaille,
niin porstuan ovi aukeaa samalla. Siitä hyppää porstuaan, niin tuvan ovi
aukeaa taas itsestänsä, josta hyppää jo sisälle, ja mies tulee perästä.
Siellä on tuvan sillassa loukko, ja sammakko menee siihen, vaan mies ei
luovu hänestä, vaan menee jäljessä hänkin. Hypätessään sinne uppoaa hän
vyötäisiään myöten sillan alle, vaan pääpuoli ruumista jää ylhäälle
tupaan. On siinä, olettelee miesrukka haudassansa ja vuottelee, mitä
tuosta verestyisi, vaan ei näy, ei kuulu mitään. Kotvasen vuoteltuansa
alkaa jo pitkästyä tukalaa oloansa ja mielii noustakseen ylös, vaan
samassa aukeaa ovi, ja sieltä tulee herra sisälle, tuo metsämies
semmoinen hyvässä asussa. Heitettyään metsästyskalunsa päältään saapi
hän lattiata kävelemään niinkuin kodissaan ikään virkkamatta loukossa
seisojalle mitään. Sillä tavoin oli jo kotvasen aikaa ääneti
astuksennellut, kädet ristissä selällä, niin sanoihan viimeinkin hiljaa
itseksensä: "Ei-niin-mitä!" -- "Mitä?" vastasi ääni samalla loukosta.
"Hanki ruokaa!" sanoi mies ja käveli lattiata yhä. Sen kun sai
sanoneeksi, siihen tuli hänelle pöytä kaunis semmoinen, joka oli ruokaa,
juomaa täynnä, syö jos mitä. Metsältä tulija istui ruoalle siihen, söi,
joi kyllälteen kaikkea ja syötyänsä sanoi taas entiseen tapaansa:
"Ei-niin-mitä!" -- "Mitä?" vastasi ääni niinkuin viimeinkin. "Korjaa
ruoka", virkkoi mies, ja sillä erää katosi koko pöytä siitä, minne
lienee kadonnut, ja se metsämies avasi karsinaoven ja läksi toiseen
huoneeseen hänkin.

Loukossa seisoja, joka kummastuksella oli nähnyt ja kuunnellut kaikki,
mitä tuvassa tapahtui, pani metsämiehen virkkamat sanat mieleensä
hyvästi arvellen itseksensä: "No, tässähän tämä olisi nyt minun
haettavani, millä keinoin hänet saisinkin." Koetteeksi sanoi siitä
hiljaksensa vain: "Ei-niin-mitä!" -- "Mitä?" virkkoi ääni samassa.
"Hankihan ruokaa!" sanoi mies, eikä aikaakaan, kun tuli pöytä hänelle
samatse kuin sillekin metsämiehelle, se vain, että oli matalampi, jotta
kykeni hän loukossa seisoen syömään siitä. Syötyänsä sanoi taas:
"Ei-niin-mitä!" Näkymätön kysyi: "Mitä?" -- "Korjaa ruoka!" sanoi mies,
ja samalla katosi taas koko se pöytä, minne lienee kadonnut. Jäätyään
itseksensä arveli mies: "Enköhän tuota näkymätöntä toveria voisi
kerallani saada", ja sanoi taaskin: "Ei-niin-mitä!" -- "Mitä?" kysyi
ääni. "Minä lähden loukosta pois", sanoi mies. "No, minä lähden
keralla", pakisi näkymätön olento. "Hyvä kun lähdet!" arveli toinen,
nousi loukosta ja kävi porstuaan, niin sanoo uudelleen: "Ei-niin-mitä!"
-- "Mitä?" virkkaa ääni. "Minä jo olen porstuassa", sanoi mies. "Jo niin
minä olen", vastasi ääni. "Ka, hyvä kun olet!" tuumasi mies, kulki
edelleen ja tuli portaille, niin sanoi itseksensä taas: "Ei-niin-mitä!"
-- "Mitä?" kysyi ääni. "Minä lähden maantietä astumaan", sanoi mies.
"Niinpä lähden minä keralla", virkkoi ääni. -- "Hyvä kun lähdet!" arveli
toinen ja kulki vähän matkaa edelle, niin muisti jo taas näkymättömän
toverinsa miettien mielessänsä: "No, onkohan tuo nyt keralla?" ja sanoi
siitä: "Ei-niin-mitä!" -- "Mitä?" vastasi ääni. "Syödä himottaa", sanoi
toinen, ja tuossa paikassa tuli pöytä taas eteen hänelle niinkuin
ennenkin, josta söi taas mies mahansa täyteen, kun oli ruoat siinä
hyvät; vaan syötyänsä vietätti pöydän poikkeen taas samalla keinoin kuin
ennenkin ajatellen mieltänsä myöten: "No, hyvähän, kun läksi näkymätön
toveritsa keralla, ei nyt hätää tule, kun pöytä on mukana."

Hyvillä mielin kulkee mies edelleen ja tulee kotvasen astuttuansa meren
rannalle. Siitä on laiva loitompana vähän, joka ikään on lähtemäisillään
merelle, niin alkaapas huutaa niitä laivamiehiä sieltä ja pyrkii palkan
edestä laivassa kulkemaan. No, laivalaiset kun näkivät rannalla
seisojan, tulivat vähäisellä veneellä hakemaan häntä. Mies pääsi nyt
siihen, vaan pelkäsi toverinsa jäljelle jäävän ja sanoi tiedustaakseen
sitä hiljakseen hyvin: "Ei-niin-mitä!" Näkymätön toveri kysyi samalla:
"Mitä?" -- "Minä jo olen veneessä", sanoi mies. "Jo niin minä olen",
virkkoi toinen. "Hyvä kun olet!" ajatteli mielessään mies ja kulki
veneessä laivaan. Siellä koetteli samalla tavoin sitten, onko toveri
keralla, ja näkymätön toveri vastasi häntä niinkuin ennenkin. No, ei
muuta, pannaan laiva liikkeelle ja saadaan purjehtimaan, niin sanoo
huvikseen taas mies: "Ei-niin-mitä!" Ääni virkkaa entiseen tapaansa:
"Mitä?" -- "Syödä himottaa", sanoi mies ja tuotti näkymättömällä
toveritsallaan sen entisen ruokapöydän eteensä, josta syöttää, juottaa
kaiken rahvaan laivassa; onhan tällä, mitä syödä, juoda näkymättömällä
ruoan laittajalla, josko useampiakin syöttäisi. Laivalaiset kun näkivät
pöydän, mimmoinen tämä miehellä oli, he sitä vaihtamaan heti. On näet
kumma kalu heilläkin, kun on alasin semmoinen, johon kun kolme kertaa
paljalla lyö, niin tulee kaksitoista miestä ilmiin heti, ja raatavat
minkä käskenet konsaan; he sen alasimen antaisivat miehelle siitä
pöydästä, josta oli heitä syöttänyt. No, hierotaan, hierotaan kauppaa,
niin mies vaihtaa kuin vaihtaakin toisille pöytänsä ja saapi heiltä sen
alasimen sijaan, joka miehiä tuotti, vaan ei virka vaihtaessaan
näkymättömästä toverista mitään.

Aikansa kuljettuaan laivassa pääsevät jo meren poikki viimeinkin ja
tulevat matkansa päähän, niin laiva laskee satamaan, ja mies lähtee
siitä maalle, se laivalaisilta vaihtamansa alasin keralla. Astuu, astuu
kotvasen, kunne alkaa matkastaan väsyä, niin miettii mieltänsä myöten:
"No, vieläköhän tuo läksi näkymätön toveri keralla, olisipa nyt ruoan
tarvis!" Arvellessaan sitä sanoo hän hiljaksensa vain: "Ei-niin-mitä!"
Siihen virkkaa, mikä virkkaakin: "Mitä?" -- "Syödä himottaa", sanoo
mies, ja tuossa paikassa tulee hänelle se pöytä, mikä ennenkin aina,
ruokaa sekä juomaa täynnä. Tästähän käypi miehen mieli hyväksi, kun
vielä entinen toveritsa keralla oli. Iloissaan katselee hän milloin
alasintaan, milloin pöytäänsä ja sanoo itsekseen: "Hyvä, kun on kaksi
tämmöistä kalua minulla, ei nyt hätää tule minkään puolesta!" Söi siinä,
aikaili pöytänsä ääressä ja maisteli viinaakin toisinaan aina, niin
alkoipa nukuttaa häntä ja silmät väkisellä umpeen käydä. "No, eihän
minulla kiirettä mitä ole", arveli hän siitä nyt mielessänsä, heittihe
nurmelle pitkälleen ja nukkui siihen sikeästi.

Mitenkäs olikaan sill'aikaa laivassa asiat? Miehet luulivat voittokaupan
tehneensä hyvän, vaan mitenkäs kävikään? Aiottiin ruoalle ruveta, niin
jopas oli se kaunis ruokapöytä poikessa. Aletaan arvella asiata,
sanotaan: "Ka, johon se mies meiltä alasimen otti ja pöydän vei keralla,
voi perhana!" No, ei muuta, lähdetään miestä ajamaan takaa, saataisiinko
kiinni vielä. Mies kun oli nukuksissa, se kyllä olisi saavutettu
piankin, vaan he kun sen semmoista rymäkkää sieltä tulivat, se ääni ja
astunta kuului jo etäälle hyvin, ja mies heräsi makaamasta. Kavahtaen
seisaalle ymmärsi hän asian, että ne ne ovat laivalaiset häntä ajamassa,
ja sai alasintaan kolmatse helähyttäneeksi hädässänsä. Siitä tuli
kaksitoista miestä ilmiin heti, ja kysyivät, mihin heitä tarvittaisiin.
"Nuo laivalaiset ajavat minua perästä", sanoi mies "lyökää heitä!" No,
siitäkös nyt kauhea kapina nousi, miehet ala lyödä vain laivalaisia
selkään, jotka vähiin henkiin pieksettiin, kunne pitkällään makasivat
maassa, josta katosivat ne miehet jällensä. Kun ei laivalaisista nyt
pelkoa ollut, korjuutti mies näkymättömällä toverillaan ruokapöytänsä ja
läksi alasintaan kantamaan. Kulki, kulki edelleen kotvasen, niin tuli jo
kotimaahansa, sinne oman kuninkaansa linnaan. Siellä parhaallansa häitä
pidetään miehen naiselle ja kuninkaan vanhimmalle pojalle, ja ilot ovat
parhaallansa ikään, niin pääsee naisen entinen mies muun rahvaan
joukossa sisälle. Hän on ylen hyvä soittaja sitten, niin kysyy luvan,
tokko rahvaan iloksi soittaa saisi. Lupa annettiin kohta, ja hän soitti,
soitti niin kauniisti siinä, että kaikki mieltyivät häneen. Morsiankin
alkaa surkutella häntä ja sanoo: "Tuolle soittajalle pitää juomista
antaa, ehkä vesselässä vielä paremmin soittaisi." Siihen tuodaan nyt
pullo viinaa samalla, ja morsian omasta kädestään tarjoaa miehelle
ryypyn. Tämä kun ottaa pullon häneltä, pudottaa juodessaan siihen
sormuksensa, minkä ennen morsiameltaan oli saanut, ja antaa pullon
tyhjänä takaisin. No, morsian kun keksii sormuksen pullon pohjalla,
tuntee sen kohta ja sanoo kaikille: "Minä nyt en vihille lähde, jos
kolmeen palaseen pankaatte; minulla on mies entinen elossa!" Siitä
arvataan nyt asia, sanotaan: "Se on tuo soittaja!" ja ruvetaan
hätyyttämään häntä; vaan mies kun helähytti alasintaan kolmatse, siitä
tulivat ne kaksitoista miestä hänelle avuksi ja pieksivät rahvaan kaiken
ja kuninkaalliset itsekin kuoliaiksi. No, kun hävisivät nyt entiset
vallat kaikki, mies sai naisensa takaisin ja pääsi kuninkaaksi linnaan,
jossa hyvänä elää vieläkin. -- Sen verta sitä.



ENNUSTUKSET


Oli ennen kaksi tietäjätä yhtenä vaeltamassa, ja tulivat matkallaan
muutamaan taloon yöksi. Siinä lammas oli silloin vuonimassa, niin sanoo
nuorempi vieras toverilleen, kuka oli päätietäjä: "Pitäisipä auttaa
lammasta, kun se tuskissaan on." -- "Pitäisi tuota auttaa", vastasi
toinen, "vaan liekö tuosta hyvää, hukkapa sen vuonan syöpi kuitenkin."
-- "Surkeatahan on sekin kyllä, vaan autettava kaikitse lammasrukka
olisi", virkkoi se, kuka pakinan alotti. "No, pääsköön lammas
kivuistansa!" sanoi siitä vanhempi tietäjä, ja heti synnyttikin lammas
vuonan. Hyvä tämä; vaan päätyipä talossa emäntä keralla mahakkaaksi, ja
se taas saantatuskassaan oli, jonka älysivät vieraatkin hänen
valituksistaan heti. No, ei muuta, alkaa jo nuorempi mies surkutella
sitä ja käskee toverinsa auttaa emäntätä kivuissansa, kun tuo niin
surkeasti valitti. "Ka, voipi hänet auttaa!" vastasi toinen, "vaan liekö
tuosta hyvää, siitä syntyy poika semmoinen, joka tappaa isänsä ja nai
emonsa." Kumminkin sanoi hän siitä: "Pääsköön emäntä vaivoistansa!" ja
samalla sai emäntä pojan.

Oltuaan yötä talossa lähtevät tietäjät aamulla matkaansa, mutta isäntä,
kuka oli kuullut heidän puheensa, painui pahoille mielin siitä ja meni
suruissaan vaimonsa luokse, sanoi: "Niin ja niin ennustivat ne miehet,
että vuonan syö hukka, vaan tämä poikamme tappaa minut ja nai sinut."
Kuultuaan tämän säikähtää äitikin, ja aletaan tuumitella yhtenä, mitä
neuvoa pitää, kun nyt paha semmoinen oli tarjona. Jo arvellaan tappaakin
poika, vaan ei raahdita kumminkaan, vaan heitetään elämään lapsi,
kunneka mieheksi kasvaisi, jotta nähtäisiin, mikä siitä tulee, ehkä lie
se miesten puhe tyhjä ollut. Tulipa syksy siitä ja keyrin aika, niin
tapetaan se vuona talossa ja keitetään keyrirokka hänestä, kuten
vanhuudesta tapa oli. Rokka kun sai valmiiksi, vetäistiin ikkuna auki,
tuo kun oli vanhan kansan ikkuna semmoinen, ja pantiin lihat jäähtymään
siihen; vaan liemi kannetaan vatiloissa pöytään heti ja ruvetaan yhtenä
syömään sitä. Ollaan vähän aikaa ääneti, niin muistelee syödessään
isäntä niiden tietäjien ennustusta, sanoo: "No, mitähän miehiä ne
yövieraat lienevät olleet, kun valhetta puhuivat sanoessaan hukan syövän
tämän vuonamme; ka, tässähän on rokka edessämme." Ei aikaakaan; syödään
siinä, syödään lientä, niin pitäisipä lihaakin saada, ja katsotaan
lihavatia ikkunalta, vaan tässäpä ei mitään enää, lihat jo ovat
mantereella maassa, ja hukka siinä syödä ritustelee viimeisiä tähteitä.
Tätäkös säikähdettiin nyt talossa, sanottiin kohta: "No, kävipähän se
miesten sana toteen, vaikk'emme luulleet!" ja isää pelotti nyt
pojallekin vielä käyvän niinkuin oli ennustettu. Estääkseen ajoissa sitä
sieppasi hän poikansa kätkyestä ja oli jo veitsi kädessä kurkkua
leikatakseen siltä, vaan pääsi äiti siihen ja koki evätä miestään,
sanoi: "Elä, armas toverini, omaa lastamme tapa, panemme hänet ennen
lautapalaselle mereen, vieköön sillä minne vienee, eikö tuo kuolle
kumminkin!" No, isä heittikin tapannan, vaan oli jo veitsellään
ennättänyt poikansa rintaan piirraltaa pienoisen juovan. Äiti sai siitä
syliinsä lapsen, kääri riepuja ympärille hyvästi ja sitoi sitten
lautapalaseen kiinni, joka työnnettiin mereen vesiajoksi.

Poika poloinen vieree nyt vieremistään siellä, ja aalto häntä lykkää,
lykkää yhä, kunne vie viimeinkin monasterin rantaan, mikä oli meressä
siellä. Utautuipa työmiehiä rannalle, niin ottivat lapsen siitä ja
veivät monasterin isännälle. Tämä sattui kelpo mies olemaan vallan, otti
vesiajona tulleen lapsen luoksensa ja rupesi kasvattamaan häntä. Kului
aikaa kotvasen, vuosi tuli, toinen meni, ja lapsi kasvoi kasvamistaan
yhä, että tuli kunnon poika hänestä, hyvä; vaan kun täydeksi mieheksi
pääsi, alkoipa jo ikävä tulla saaressa hänelle ja mieli laatia maata,
maailmata katsomaan. Sepäs ilmoittaa nyt halunsa kasvattajalleen kerran,
sanoo, niin ja niin hänen on ikävä, muita maita hän pyrkisi näkemään.
"No, kunhan lienee ikävä sinulla semmoinen", vastasi monasterin isäntä,
"niin mene, poikaseni, mene!" Eikä aikaakaan, niin saatettiin poika
saaresta mannermaalle, että lähteköön nyt siitä, minne mielensä laatii.
Tämä saikin vaeltamaan heti ja kulki, asteli edelleen kauan, tullakseen
jonnekin, mistä työtä, ruokaa saisi. Kotvan kuljettuansa näki hän talon
viimeinkin ja poikkesi siihen. Siitä isäntä oli metsässä, ja emäntä vain
kotona, niin kysyy hän matkaajalta: "Mistäpäs, vieras, olette ja kuka
viroiltanne?" -- "Olenpahan joutomies moniahta", vastasi toinen, "täällä
käyn tietelemässä, mistä työtä, ruokaa saisin." -- "No, olisi meillä
työtä", virkkoi emäntä, "mene naurishuuhtaa vartioimaan, siinä rosvot
käyvät syömässä, täss' on jousi käteesi, he! Ken tulee, se ammu!" Mitäs,
hyvä tämä, kun työtä annettiin; poika sai aseensa emännältä ja sai
rosvoja vahdintaan kuten puhe oli. Siellä oli suuri, korkea kivi
naurishuuhdassa, niin sen suojaan rupesi hän piilemään, eikö näkyisi
rosvoja tulevaksi.

Ei aikaakaan vielä, niin alkaa jo ryske kuulua metsästä, ja sieltä tulee
vanha ukko, aidan yli nousee huuhtaan, mättää siinä helmuksensa naurista
täyteen ja lähtee sen kera menemään matkaansa. Sitähän vuotteli
vartijakin ja ampua sätkäsi ukkoa silloin, että se kellelleen meni
samassa. Siitä meni talolle poika takaisin ja kertoi, minkä oli tehnyt,
että jo hän rosvon ampui nyt naurishuuhdassa. No, eihän mitä, hyvä
emännästä se, kun nauriin kantaja katosi, vaan ei ollut työtä muuta nyt
pojalle antaa ennenkuin isäntä metsästä tulisi. Sattui päivä murkinoissa
olemaan ikään, niin toimitti emäntä ruoan ja pani pojan syömään. Tämä
söi nälkäänsä vahvasti ja syötyään rupesi levolle vuottaaksensa isäntätä
kotiin. Kuluikin rupeama aikaa maatessa, vaan yhä oli isäntä poikessa
vielä eikä näy tulevaksi, vaikka ilta jo pimenee. Tuostapa jo astuu
emännälle päähän, että: "Jos liekin minun mieheni se naurishuuhtaan
ammuttu, pitää käydäkseni katsomassa!" Tuumien tätä läksi emäntä
juoksemaan naurishuuhdalle, ja poika meni jäljessä näyttämään paikkaa,
missä hän rosvon oli ampunut. No, siellä kun käännellään, katsellaan nyt
kuollutta, emäntä tunteekin ukkonsa, sanoo: "Ka, tämähän tämä on minun
mieheni täällä! Voi, vierasrukka, kun ukkoni ammuit." -- "No, minä en,
emäntäiseni, häntä tuntenut", vastasi poika, "mistäpä minä outo
tuntisin, rosvoksi luulin." Mitäs, eihän emäntä voinut syyttääkään
ketään, kun asiata arveli, itsehän hän oli käskenyt ampumaan, ken vain
tulisi. Kun ei muuta voida, haudataan isäntä ja lasketaan maahan; vaan
poika jää emännän tahdosta taloon, että olisi, ken miehen töitä tekee,
kun nyt isäntä kuoli. Siitä kun aikaa kuluu muutaman, leski pojan ottaa
miehekseen, se kun joutava mies oli, ettei häntä mikä estänyt. Eletään,
ollaan yhdessä sitten, niin päädytäänpä kylpemään yhdessä kerran. Siinä
näkyy miehellä naarma rinnassa, tuo punainen juova semmoinen, kuin
veitsellä muinoin piirretty, ja emäntä kysyy häneltä kylvettäessään
sitä, sanoo: "Mikä naarma se tuo on?" Mies vastasi: "Mikä lienee,
synnynnäinenkö vaiko lapsena muinoin saatu, min'en tiedä." -- "No,
missäs sinä olet syntynyt?" kysyi emäntä. "En tiedä itsekään", virkkoi
mies, "monasterissa elin, kasvoin, siihen lautapalasella vesiajona
muinoin tullut." -- "Voi poloinen päiviäni!" huutaa siitä nyt emäntä,
"sinähän olet minun poikani, jota jo kuolleeksi luulin! Kävihän niiden
yövierasten sana toteen: hukka söi vuonan, ja tässä nyt olemme
naimisissa, tapettuasi ensinnä isäsi!" Mitäs, kauhistuuhan sitä nyt
poikakin, kun semmoiset kuuli, ja heille käypi se höröksi kummallekin.
"Kunnepa nyt saada, miten elää, kun tämmöiset teimme?" pakisi poika.
"No, ei muuta", sanoi äiti, "lähde sinä, poikani, matkalle tästä heti,
kysy kirjamiehiltä oppineilta, millä tämän tekomme anteeksi saisimme."

Kuultuaan äitinsä sanat läksi poika astumaan kotoa ja kulki suruissaan
tietä pitkin arvellen rikostaan, kuin oli kauhea. Tuleepa siitä vanha
monasterilainen kirja kainalossa vastaan tiellä, niin kysyy poika
asiataan siltä, sanoo: "Semmoiset tein, isäni tapoin, emoni nain,
milläpä semmoiset teot anteeksi saada?" Monasterilainen, se vanha ukko,
aukaisee kirjansa heti, etsii, katselee siitä kaikki paikat lävitse,
vaan ei löydä koko semmoista seikkaa mistään, sanoo pojalle: "Ei niitä
tekojasi, miesrukka, millään anteeksi saada, kovin ovat kauheita." Se
kävi nyt toisen mielestä pahasti hyvin, eikä voinut poloinen mies
hallita intoansa, vaan kohotti nyrkkinsä ja löi sivallutti
monasterilaisen sillä erää kuoliaaksi. Tuosta läksi hän taipaleelle taas
ja kulki edelleen aina, kunne tulee toinen vielä vanhempi
monasterilainen matkalla vastaan sitten, niin sille haastaa taas
asiansa, sanoen niin ja niin tehneensä ja ukon vielä tappaneensa
päälliseksi. Ukko katsoo kirjojansa ja sanoo siitä niinkuin
viimeinenkin, ettei semmoisia tekoja voi millään anteeksi saada. No,
mies kun sen taas kuuli, innostui jo uudellensa ja tappoi senkin ukon
niinkuin äskeisenkin, josta läksi matkaansa heti käydä huppuroimaan
edellensä. Ei aikaakaan, kun tuli kolmas monasterin mies kirjat
kainalossa vastaan tiellä, ja poika taas kertoo seikkansa hänelle,
sanoo: "Semmoiset tein, isäni tapoin, äitini nain ja kaksi ukkoa vielä
tapoin tullessani, kun sanoivat niitä töitä ei millään anteeksi
saatavan; miten on asia teistä?" Ukko, kuka oli vanha jo ylen ja
harmaapäinen, katsoi ensinnä kirjoistansa, arvelihe, ajattelihe vähäsen
ja virkkoi siitä pojalle: "Ei ole rikosta niin suurta, jota ei anteeksi
anneta, kun vain oikea katumus on. Teidän pitää nyt kalliolle
mennäksenne, sinun siihen kaivoa hakata, kunne vettä nousee viimeinkin,
ja äitisi vieressä istua siinä musta lammas sylissä, kukali se
karvaltaan valkeaksi muuttuu."

Kuultuaan tämän sanoi poika kiitokset neuvosta ja kulki takaisin
kotiinsa, jossa kertoi äidillensä, mitä monasterilainen oli sanonut.
Siitä menivät yhdessä kalliolle sitten kuten määrä oli; poika puuralla
kaivoa kaivamaan; äiti vierelle istumaan musta lammas sylissä. Kului
aikaa jo monta, ja poika työtään teki yhä, vaan ei lähtenyt apua, vaikka
kuin olisi hakannut. No, mitäs ollakaan; se kallio oli maantievieressä
ihan, ja siitä hyvää, huonoa rientää ohitse, niin kulkeepa muutamana
päivänä herra semmoinen maantietä myöten, kulkusissa, iloissa ajaen, ja
kysyy mieheltä, mitä tekee, kun siinä kalliota hakkailee. Mies selvittää
asian kannoillensa, sanoo pahatöitään anteeksi pyytävänsä ja kysyy
vuorostaan herralta: "Kenpä olette ja kuka viroiltanne?" -- "Minä olen
mies taitava semmoinen, joka teen väärän asian suoraksi, suoran
vääräksi", vastasi herra, "käräjiin menen nytkin, kyllä minä sinutkin
autan, kun vain rahaa maksanet." No, miehelle tämä puhe kävi pahasti
mieleen taas, kun hänen semmoista työtä täytyi raataa, ja toinen sillä
koiruudella eli. Miettiessään sitä, nousi vanha intonsa taaskin, ja hän
samassa sitä herraa lyödä paukahutti puuralla otsaan, jotta se
kerrassaan kuoli. Sen kun sai tehneeksi, siitähän nyt ihmeet näyttihe.
Kallio aukesi silloin jo kaivoksi, ja se musta lammas, jota äiti
sylissään piteli, muuttua sävähti valkeaksi. No, ei kummempata! Sitähän
ihastuivat nyt kalliolla olijat, kun kostotyö toimeen tuli; vaan pojalle
nousi siitä kuitenkin taas uutta huolta, kun hän herran tappoi, millä
sekin nyt anteeksi saada. Eihän muuta; meni sen saman monasterilaisen
luokse, jolta ennenkin oli neuvon saanut, ja kertoi asiansa: "Niin ja
niin se nyt tapahtui; kaivo jo on valmiina, ja musta lammas valkeaksi
muuttui." -- "Mitenkäs niin?" arveli ukko, "vastahan kuuden viikon
päästä oikeastaan olisitte työstänne päässeet." -- "Semmoinen ja
semmoinen mies kulki siitä", selvitti poika, "ja minä hänet löin
kuoliaaksi." -- "No, se sitä parempi!" sanoi vanhus, "se oli hyvä, että
sen tapoit; hän on enemmän Jumalata rikkonut kuin sinä, sentähden teiltä
rikonta-aikakin lyhennettiin, nyt voitte rauhassa olla!"

Sillä tavoin pääsivät rikoksenalaiset pahatöistään vapaiksi ja elivät
kaiken aikansa rauhassa yhdessä, toinen äitinä, toinen poikana. -- Sen
pituinen se.


TOISINTO

Oli muinoin mies. Se löihe pahankuriseksi hyvin: tappoi hevoset, tappoi
lehmät, vasikat kaikki, niin oli hän ilkeä. Tappoi vielä pään, tappoi
toisen, aina yhdeksän henkeä tuhosi, niin hän kun niin oli syntinen,
arvelihe, ajattelihe viimeinkin: "Minä kun näin rikoksenalainen olen,
enhän minä tuonilmaista eloa niin konsaan saa nähdä enkä Jumalan iloa
katsella. Lähden kuitenkin monasteriin räähkiä sanomaan, otettaneen, ei
otettane!" Meni niissä tuumin monasteriin, tuli isännän luokse ja pyysi
räähkiä ottamaan. "En minä ota, mene toisen luokse", sanoo kohta
monasterin isäntä eikä ota kuullakseen häntä. Mitäs siihen; mies menee
toisen luokse niinkuin neuvottiinkin, vaan toinen taaskin sanoo: "En
minäkään voi räähkiäsi ottaa, mene tuonne, siell' on meillä vanhin ja
pääisäntä, se ne ottaa kun ottanee." Mies meni ja heittäysi polvilleen
isännän eteen sanoen siinä kaikki syntinsä, että niin ja niin hän on
tehnyt, mikä neuvoksi sopisi? "No", sanoi monasterin isäntä, "koska sinä
semmoinen syntinen olet, niin hiilihauta on ja tervaskanto maantien
varrella tuolla; kun seulalla voinet haudan sen vettä kantaa täyteen, ja
tervaskanto lehtiä tehnee, äsken minä syntisi sinulle anteeksi annan."
Sen puhuu monasterin isäntä ja seulan panee käteen miehelle käskien niin
tehdä kuin neuvo oli.

Mies lähtee siitä neuvotulle paikalle heti, jossa alottaa työnsä: päivän
aina vettä kantaa hiilihautaan, toisen tervaskannolla rukoilee,
rupeaisiko tuo kasvamaan sillä. Sitä hän tekee kolmekymmentä vuotta,
vaan ei lähde apua. Kolmannellakymmenennellä vuodella siitä eräänä
päivänä kulkee mies kaupunkiin päin aamusella nureksien kuultavasti ja
pahoilla mielin, vaan kun iltasella kaupungilta palajaa, niin tanssii ja
pajattaa jorahuttelee hyvillä mielin. Se siitä monta aikaa kulkee siten,
ja tervaskannolla rukoilija aina arvelee mielessänsä: "No, mikähän
lienee tuo miesryökäle, kun se tuolla kurin kulkee, ei ainakaan se hyvä
mies ole! Yhdeksän päätä olen jo tappanut ennen; ka, tapan vielä tuon
kymmenennen, vaikka mikin tulkoon!" Pitäessään tuumaa tämmöistä tuhosi
hän sen kaupungissa kävijän kymmenenneksi ja meni siitä työlleen taas,
vei vettä hiilihautaan kuin ennenkin, vaan tämäpä jo itsestään täysi on.
No, ei kummempata maailmassa! Meni tervaskannolle rukoilemaan tuosta ja
risti silmänsä, niin tervaskanto jo lehdessä, semmoista suurta, kaunista
lehteä! "Oi Jumalainen, suuri sinä olet!" sanoo itsekseen mies,
"kolmekymmentä vuotta jo rukoilin eikä lähtenyt lisää, niin nyt on vesi
kaivossa ja kanto lehdessä; minkä hyvän nyt lienen tehnyt, kun tämä näin
kävi?"

Saadakseen tietoa siihen meni hän monasteriin saman ukon luokse, joka
hänelle työtkin määräsi, ja puhui asiansa, sanoi: "Niin ja niin se nyt
on; jo on hiilihauta vettä täynnä ja tervaskannossa lehdet." -- "En usko
ensistään, sinä horailet", vastasi monasterin isäntä, ja lähtee
katsomaan itse. Tullaan paikalle yhdessä, ja näkee siinä monasterin
isäntä, miten kaikki oli. Ihmetellen sitä sanoo hän miehelle: "No, niin
on, niin! No, mitä hyvää sinä tällä ajalla teit, kun tämä näin on käynyt
sinulle?" -- "Niin ja niin", vastasi toinen, "tästä mies matkasi ohitse
aina kaupunkiin päin; aamusella kun meni, niin pahoilla mielin astui ja
hyreksi, vaan kun iltasella tuli, niin jalalla meni ja toisella ja pajan
pani kaiken remun, niin oli hyvillään ylen. No, minä siitä arvelihen:
'Kun jo yhdeksän henkeä olen menettänyt, täytän kymmenisen,' ja tapoin
siitä sen miehen, räähkäsin." Siitä jo monasterin isäntä arvasi asian,
sanoi: "Sehän se nyt on ollut koko maakunnan rosvo se mies, jota kaikki
toivoivat tapettavaksi, henkäilivät mielessänsä. Se oli tuomari
semmoinen: väärän asian teki suoraksi, suoran vääräksi, kun kellä oli
rahaa hänelle viedä; se oli onneksi, että sen tapoit, siitä sait sinä
Jumalalta kaikki tekosi anteeksi." Tästäkös nyt miehen mieli parani, kun
ei pahatöitään enää tarvinnut pelätä. Ikänsä eli hän siitä päivin
siivosti kaikella tavoin ja pääsi kuoltuaan Jumalan omaksi hänen ihoansa
ilmaisesti näkemään. -- Sen pituus se.



HAASTELEVAT KUUSET


Oli metsimies muudan. Se kahden koiransa kanssa meni metsälle kerran ja
pyyteli riistaa kaiken päivää siellä. Sitä tehden oli hän loitonnut
kauaksi salolle eikä ruvennut pimeässä osoittelemaan takaisin, vaan
päätti yötä pitää metsässä ja aamulla päivän tullen kulkea kotiinsa.
Niissä tuumin meni hän suuren kuusen juurelle, teki valkean
lämmitelläkseen siihen ja asettihe vierelle lepäämään. Siinä oli nyt
hyvä ollaksensa, ja hän oli jo nukkumaisillaan juuri, kun kuului äkkiä
hänelle pakina. Kuuseen, jonka juurella valkea paloi, oli sattunut
jäämään suuri käärme, ja se pyrki nyt alas siitä pyytäen mieheltä apua,
kun ei itse valkealta hirvennyt laskeutua maahan. Mies vaikka oudostui
sitä, kun käärme ihmisen tavalla pakisi, sanoi kuitenkin vastaten
puhetta: "En minä voi sinua laskea sieltä, sinä söisit minut." -- "En
minä syö, veikkonen, sinua", rukoili käärme, "kun laskenet täältä, niin
minä neuvon sinulle kaikki kielet: linnun, puiden ja kaikkien puheet."
-- "No, milläs saattaisin minä sinut laskea alas?" kysyi mies. "Hakkaa
suuri puu, pane se tätä kuusta vasten, niin minä tulen sitä myöten",
neuvoi käärme. Mies kun näki palkan hyväksi, suostuikin siihen, kaatoi
puun kuusta vasten ja laski sitä myöten käärmeen alas. Päästyään maahan
puhui käärme siitä miehelle palkoista kaikki kielet, mitä maailmassa
taitaa olla, linnun, puiden ja kaikkien eläinten sekä kasvien kielet,
mutta kielsi kellekään virkkamasta mitään; ei edes omalle naiselleenkaan
saisi hän virkkaa asiasta sanaakaan, milloin virkkaisi, silloin paikalla
kuolisi.

Mies kun sai kielet opituksi, ja käärme läksi matkaansa, hän kohta
laittautui valkean viereen taas maatakseen yötä nyt siinä. Vaan eipäs
aikaakaan, kun kuului uudelleen pakina. Koirat olivat isäntänsä
jalkoihin asettuneet vahdintaan, ja toinen alkaa siitä pakista toiselle,
sanoo: "Jää sinä nyt perheenmiehen kanssa tähän, vahdit isäntää hyvästi,
muutoin hukat yöllä tulevat, syövät hänet; minun täytyy kotiin mennä,
sinne tulee varkaita, ellei haukuntaa talolta kuulu." -- "No, mene sinä,
toverini, mene", vastasi toinen, "vartioi kotia vain, kyllä minä täällä
isännän katson." Mies, joka kaikki kielet oli oppinut, ymmärsi
koirienkin pakinan hyvästi, arveli: "Onpa teillä mieltä enemmän kuin
luulisikaan", ja laski toisen koiransa kotia katsomaan niinkuin sillä
oli aikomuskin, vaan itse asettui levolle taaskin nukkuaksensa
viimeinkin, kun oli väsyksissään hyvin. Kohta alkoivatkin siitä silmät
umpeen käydä niinkuin nukkuessa ainakin, ja mies toivoi jo unen tulevan,
joka kyllä olisi tullutkin, eihän siinä mikä estänyt, vaan miehen olivat
käärmeen koulussa korvat niin aroiksi käyneet, että niihin joka ääni
kävi. Sieltä alkoi nyt outo humina kuulua korvesta, ja hän erotti
selvälleen, miten toinen kuusi tuulen suhinassa sanoi sille kuuselle,
jonka juuressa hän oli: "Oi kuoma, tule luokseni tänne, minä kuolen
kohta, tule minun maahanpanijaisiini!" -- "Ka, en jouda minä,
veikkoseni, suo anteeksi", vastasi toinen, "minulla on yöniekka
juurellani." -- "Tulehan kuitenkin, tule", huusi kuusi sieltä kolmeen
kertaan, vaan toinen ei lähtenyt hänen luoksensa kumminkaan. Siitä jo
kolmannen huutonsa jälkeen kaatui viimein rytisten se kuusi, jotta
kaikki metsä ryskähteli, eikä sen kovemmin kuulunut mitään; vaan toinen
kuusi, jonka juureen mies yövalkeansa oli tehnyt, sanoi toverinsa
kaatuessa: "Siihen menit, vanha veikko; hyvän päällä olit ikäsi, ja
hyvän päälle kaaduitkin!" Mies vielä selvästi kuuli tämänkin, vaan kun
siitä nyt kaikki metsässä hiljaa oli, niin uni sai vallan viimeinkin, ja
hän nukkui valkean viereen siihen.

No, eihän se metsimies pitkältä kuitenkaan anna aikaa maataksensa;
päivän tullen nousi mies jo makuukseltaan ja muisti siitä ne yöllä
kuulemansa, mitä kuuset olivat pakisseet. "Untakohan minä näin, vai
mitenkähän se oli?" arveli hän itseksensä, "annas, lähden katsomaan,
mitkä hyvät ne sen kuusen luona ovat!" Niissä mielin sai hän sinne päin
kulkemaan, josta yöllä oli rytinän kuullut, ja käydä asteli korpea
kauan, kunneka löysi sen kaatuneen kuusen sieltä. Tässähän kävikin nyt
yöllinen pakina toteen kaikki: kuusen juuressa oli suuri raha-aarre ja
latvan alla musta, kiiltävä repo. Mies otti ne, vei kotiinsa siitä, ja
tuli sillä keinoin pohataksi nyt. "No, saisi tuo vaimokin nyt olla, kun
on elosta kyllin", miettii siitä hän mielessänsä ja ottaa itselleen
naisen siivon ja sorean, jott'ei maalla mointa. Sen kera elää kotonaan
siinä hyvästi, eikä tullut puutetta mistään, kaikkea oli heillä
runsaasti; vaan alkoipa miehestä aika kuitenkin pitkäksi käydä, hän kun
eli pohatan tapaan joutilaana, eikä tekemistä ollut mitään. Siitä
kerrankin muudanna aamuna joutessansa istuutui tupansa ikkunaan, josta
katseli pihalle, miten ilma oli kaunis ja ihana. Sieltä näkyivät hänelle
avarat peltonsa, ja ikkunan alla oli kaunis liinamaa lähinnä, jossa
lentelee pieniä lintuja yhä. Muiden keralla lentää nyt varpunenkin
poikajoukkoineen liinaa syömään siihen, ja pojat kun olivat äkkinäisiä
vielä, niin laskeutuivat maahan. Emä silloin opettaa heitä, sanoo
pojillensa: "Elkää, poikaseni, maasta syökö, syökää latvasta; mitä
maassa on, se on meidän, vaan latvat viedään pois."

Kuunnellessaan sitä muhahti mies nauramaan, ja nainen, joka piiraita
paisteli kiukaan edessä, näki sen, virkkoi miehellensä: "Mitä naurat,
ukon-viettelys, näitkö minussa ihmeen?" -- "Nauranmahan mitä naurankin,
en minä voi sitä sanoa, eikä se sinuun koskekaan", vastasi mies. No,
tiedäthän sen akkojen luonnon, helpollako niistä pääsee, vai ensi
sanaako ne kuulevat konsana. Nainen enemmän vain rupesi kiusaamaan
miestänsä ja tuli siitä jo kaulaan kiepsahti hänelle ja rukoili: "Sano
nyt, mitä sinä nauroit." -- Mies ei viikommin voinut häntä nyt
vastustella, vaan sanoi viimeinkin: "Tuohan puhtaat vaatteet ensinnä,
niin sanon." No, nainen toikin vaatteet siitä miehellensä, joka muutti
ne samassa ja saatuaan muuttaneeksi rupesi penkille pitkällensä, kuin
ruumis ikänä laudalle pannaan suoraksi. Oli talossa sitten viisikymmentä
kanaa ja yksi kukko, niin sanoo mies penkiltä siitä naiselleen: "Laske
nuo kanat väljälle, jotta saisin heidät kerran vielä tämän ilman alla
nähdä ennenkuin lähden." Hän näet laittautui sanomaan, mitä oli
nauranut, ja tiesi kuolevansa siitä, vaan nainen luuli miehensä suotta
aikojaan vain kuvittelevan, se kun oli ilosteleva luonnostaan hyvin.
Teki siis kuten miehensä oli käskenyt ja laski kanat väljälle; vaan
kukkopa kun pääsee joukkoineen lattialle, se siinä kanojen kesken
pöyhistelee, panee ylpeästi: "Kok-koko-ko, koo-ko-kok: katso, minulla on
viisikymmentä akkaa, ja minä kaikki ne hallitsen; perheenmiehellä vain
on yksi, eikä sillekään jaksa hän oikeutta pitää, sen tähden käypi,
hupsu, kuolemaan." Mies kun taisi kaikki kielet, hän ymmärsi kukonkin
kokotuksen heti ja näki jo tuumansa turhaksi. "Onhan vastakin aikaa
kuollakseni!" arveli hän mielessänsä, kavahti äkkiä penkiltä seisaalle
ja kiljahti naisellensa: "Mitä, akka, siinä vielä jouten seisot? Jo ovat
piiraasi paistettuina; joudu töillesi sukkelaan, taikka minä tukkaasi
tulen!" Samassa olikin jo tavoittamassa naistaan tukasta, vaan tämä
pääsi kiiruusti pihalle, josta juoksi navettaan; ja siten jäi sanakin
mieheltä sanomatta ja hän itse eloon vielä. Akka ei sen kovemmin tyhjiä
kysellyt, vaan totteli miestänsä kauniisti, ja siinä elivät he kaiken
aikansa hyvinä sitten, eikä tullut toraa konsana. -- Sen pituinen se.



VELJESTEN NAIMISET


HIIRI MORSIAMENA

Oli ennen kuningas ja sillä kolme poikaa. Isä kahta vanhinta pitää
hyvänä, vaan nuorinta häventelee yhä, sanoo häntä turilaaksi,
turjakkeeksi tahi muuksi, miten milloinkin sattuu, ja panee hänet
viimeinkin sotamieheksi. Siitä kun ollaan, eletään kotvanen, ja pojat
täyteen ikään saavat, niin kuningas rupeaa naittamaan heitä. Kutsuu
luoksensa kaikki kolme ja sanoo pojille: "Nyt te menkää kosiin tästä,
huomenna kello kun yhdeksän lyö, pitää olla morsiamet kaikilla." Pojat
valmistakse nyt käskyä kuullen kosimaan, ja kaksi vanhinta veljestä
lähtee matkaansa hyvillä kaluilla semmoisilla, isä kun heille hevoset,
vaunut ja kaikki on antanut hyvät; vaan nuorimmalla veljellä ei mitään.
Menipä vanhin veli siten, kihlasi ministerin tyttären morsiameksi
itsellensä; keskimmäinen kihlasi senaattorin tyttären, hyvän otti
mielestänsä morsiamen hänkin; mutta nuorimman oli veljen mieli alempana
kappaleen. "Minulle kun ei isäni antanut niin mitään", arveli hän
itseksensä, "minnepä minä voin naimaan lähteä, eihän minusta huoli
kukaan." Meneehän kuitenkin kotoa, kun ei auttanut siihenkään jääminen,
ja kulkee metsään päin viimeinkin, jossa saapi astua huppuroimaan, minkä
minne, kunka kunne, tietämättä suunnasta mitään. Astuu, astuu yhä, minkä
verran lienee jo astunutkin, niin tuleepa tuo mökki semmoinen vastaan.
Siihen menee hän mökkiin levätäkseen vähäsen. Tupaan kun tuli, siellä ei
niin ketään ollut muuta kuin hiiri vain yksi, joka pöydällä istuu. Mies
ei tuota liioin oudostunut: "Onhan", arveli, "mökkilöitä metsässä
monestikin; missä lienevät asukkaat poikessa töillään." Siitä astui jo
arvelematta tuvan karsinaan, mutta tuskin saikaan vielä sinne
istuneeksi, kun laatii jo hiiri pakinan, sanoo: "Minnepä miehellä
matka?" Tämän jo näkee poika ihmeeksi, sanoo vastaan hiirelle: "Sinä kun
et matkalleni kuitenkaan voi estettä etkä apua antaa, mitäpä sinä sitä
tarvitset tietää?" -- "Sanohan kuitenkin, minne on matkasi", pakisi
hiiri, "ehkä minä voisin auttaa kumminkin, ainakin rahvas sen verran
toistaan auttelee." No, mies kun älysi hiiren toimessaan ja siivosti
puhuvan, ilmoitti jo asiansa kuin ilmoittikin, sanoi suorastaan heti:
"Naimaan läksin, mitenhän sitten kauppani käyneekin!" -- "Ka, ota sinä
minua morsiameksi", pakisi vastaan hiiri ja lähenteli pöydän päätä,
kussa vieras oli istumassa. Tämäpä oli nyt toisesta niin somaa tämmöinen
pakina, ettei voinut hän nauramatta olla ajatellessaan sitä, vaan kun
siitä muisti kotinsa ja mitä isänsä oli sanonut, heitti jo nauramisensa,
arveli: "No, kun minua turilaaksi sanotaan, minä vien heille turilaan
morsiamenkin, jopa vienkin!" Näin tuumaillen ottikin hiiren
morsiameksensa, kihlasi samalla.

Oli poika yötä sitten morsiamensa mökissä, niin tulee jo aamulla hiiri
nostattamaan häntä ja käskee ajoissa joutumaan kotiinsa niinkuin määrä
oli, etteivät toiset veljet jättäisi. Poika läksikin siitä, jätti
hiirelle hyvästit ja joutui linnaan takaisin ennenkuin kerkesivät veljet
vielä tullakaan. Siinä vuotteli kuitenkin heitä, kunne palasivat
matkoiltansa toisetkin, josta kuljettiin sitten yhden ajoin kaikki
kuninkaan luokse. Siellä on heillä istuimet, arvonsa mukaan kullakin,
vanhin veli istuu ylimmäksi, keskimmäinen siitä lähtien vierimmäksi ja
nuorin, turilaaksi sanottava, kaikkien alimmaksi. He kun saivat niin
istuneeksi, kysyi kuningas: "Onko teillä morsiamet tietyssä?" -- "On",
virkkoivat kaikki. "No, hyvähän tuo!" sanoo siitä kuningas, kysyy
vanhimmalta pojaltansa: "Kenenpä sinä kihlasit?" -- "Ministerin
tyttären", vastasi tämä. "No, kenenpäs sinä, poikaseni?" kysyi kuningas
toiselta. "Senaattorin tyttären", vastasi toinen. "Hyvä", sanoi siitä
kuningas, "hyvä sekin, poikaseni!" -- "Vaan entä sinä", kysyi hän
nuorimmalta pojaltansa, "tokko sinä, turilas, sait morsianta
kihlanneeksi?" -- "Sain", virkkoi poika. "Vai sait; no, mistäpä sinä
kihlasit?" kysyi taatto. "Metsästä minä kihlasin." -- "Kenetpä sieltä?"
sanoi kuningas. "Mitä metsässä on, sitähän metsä antaa", vastasi poika
kierrätellen taattonsa puhetta, kun ei juljennut näet ilmoittaa
isälleen, minkälaisen morsiamen oli saanut. "Voi sinua!" sanoi kuningas
kuultuaan tämän, "turilaalla on turilaan pakinat; mene matkaasi, mokoma,
eläkä huoli näyttäytyä ennenkuin tulee minulta käsky."

Poika totteli isäänsä, meni sotajoukkoon sinne, missä oli paikkansa, ja
palveli siellä niinkuin sitäkin ennen. Kuluihan aikaa taaskin, elettiin,
oltiin kotvanen, niin jo tullaan häntä kuninkaan luokse käymään. Hän
lähtee tuosta kohta, ja kun linnaan pääsee, siellä jo veljet ovat isänsä
luona määräpaikoillaan istumassa. Kuningas on toimessaan hyvin ja alkaa
siitä, yrittelekse puhumaan viimeinkin, sanoo: "Teidän pitää nyt,
poikaseni, mennä tästä morsiamianne katsomaan, ja huomenna, kello kun
yhdeksän lyö, minulle putelli olutta tuoda, kunkin oman morsiamensa
tekemää, josta nähdä saan, kenen on morsian taitavin talon töitä
tekemään." Pojat kuultuaan tämän lähtevät isänsä luota, ja toiset kaksi
menevät morsiamiensa kotiloihin, vaan se nuorin, turilaspoika, kulkee
hiiren luokse metsään, jossa kertoo isänsä puheen, mimmoinen siltä nyt
käsky oli. "No, se on vähä asia", sanoo hiiri, "kyllä olut aamuun
valmiiksi saadaan; ruvetkaahan, sulhoni, maata." Mies, jolle se neuvo
sopeutui hyvästi, menikin siitä jo levolle, vaan hiiri kun näki sulhonsa
nukkuneeksi, se sillan päähän heti ja huusi siinä: "Palvelijani
kuuliaiset, tulkaa tänne puheelleni!" No, siitähän kun tulee nyt hiirtä,
kaikki kävi pihamaa täyteen heitä. Koolla ollen kysyivät sitten:
"Palvelukseenko te, emäntäisemme, meitä kutsuitte vaiko palveluksesta
pois?" -- "Palvelukseen", vastasi emäntähiiri, "menkää nyt, palvelijani,
käykää kaupungista mallatjauhoa ja humalaa minulle, pitäisi huomisaamuun
olut saada valmiiksi." No, tuossakos nyt liike tuli äkkiä; hiiret saivat
juosta vilistämään, jotta vinkuivat saparot mennessä, eikähän siinä
kaukaa viipynyt, kun palasivat jo asialtaan takaisin; ken toi mallatta,
ken humalaa, ken mitä, ison läjän kantoivat emännälleen siihen.

Tuosta kun aamu tuli, herätti hiiri kuninkaan poikaa, sanoi: "Nouskaa jo
makaamasta, joutukaa kotiinne, muuten veljenne jättävät siellä."
Syötettyään, juotettuaan sulhastansa antoi hiiri hänelle lähtiessä
sitten putellin yöllä tekemäänsä olutta käteen, viedä nyt kuninkaan
maistaa niinkuin määrä oli. Poika saatuansa putellin läksi sen kera
morsiamensa mökistä ja joutuikin isänsä linnaan ennen toisia veljiänsä.
Vuottaa tuosta aikansa taas, kunne tulivat toisetkin putelleinensa, niin
käyvät yhtenä sitten kuninkaan luokse niinkuin viimeinkin. Heidän koolla
ollen kysyy taatto: "No, saitteko, poikaseni, morsiamiltanne olutta?" --
"Saimme", vastasivat pojat, ja kaksi vanhempaa veljestä kallisti
putellistaan kumpikin taatollensa ryypyn, että maistaisi muka, mimmoista
olutta heidän morsiamensa taisivat tehdä. Vaan mitäs siitä; se ei ollut
kuin varistettua vettä ilman vain eikä sinne päinkään kuin isä olisi
toivonut. No, taatolle kun ei käynyt se semmoinen juoma, hän kääntyi jo
nuorimpaan poikaansa päin siitä, kysyi: "Saitkos sinä, turilas, olutta?"
-- "Sain", virkkoi tämä siepaten putellin povestansa, ja kun kaasi
oluttaan pulloon siitä, se ei koko pysynytkään siinä, niin oli hyvää,
vaahtoavaa semmoista. Kuningas kun saa nyt pullon suuhunsa, tämähän jo
on toisenlaista perätse; hän ei mointa ole mielestään vielä konsana
juonut, niin on hänestä se juoma hyvää ja makeata. Poika puisti nyt
isälleen pullon taas täyteen, ja kuningas ottaa tuosta toisen ryypyn,
ottaa vielä kolmannenkin ja koko putellin juo tyhjäksi kohdastansa.
Lopuksi kiittää vielä poikaansa, tiedustelee hänen morsiantansa, ken se
niin hyvän oluen tekijä oli; vaan poika kierrätteli puhetta ja vastasi
entiseen tapaansa: "Mitä metsässä on, sitä metsä antaa, taattoseni!"

Päästyään isänsä luota meni poika sotaväkeen jällensä, söi, joi ja
rupesi maata; vaan ei aikaakaan, kun tuli viesti taas linnasta hänen
tulla isänsä pakeelle kotiinsa. No, eihän muuta; pojan täytyi nousta
kesken makuuksensa ja joutua isänsä luokse kuten käsky oli. Linnaan kun
tuli, siellä olivat jo veljet määräistuimillaan istumassa, ja kuningas
viittasi kädellänsä tulijalle, jotta istuutua hänenkin, ja puhui siitä
pojillensa: "Teidän pitää nyt, poikaseni, huomisaamuun, ennenkuin kello
yhdeksän lyö, morsiamiltanne semmoiset kämmentä leveät vitjat saada,
jotka kolme kertaa aivan ummelleen käyvät minun linnastani ympäri."
Kuultuansa tämän lähtevät pojat linnasta heti koettaakseen asiata
toimeen saada puolestaan kukin, ja vanhemmat kaksi kulkivat morsiamiensa
kotiloihin, sinne ministerin ja senaattorin kartanoihin, mutta nuorin
veli kulki suruissaan metsään, jossa hiirellä oli asunto. Tämä kysyy
sulholtaan heti: "Mitä te nyt, sulhaseni, asioitsette?" Poika selvitti
asian kertoen isänsä käskyn kohdallensa, että semmoiset ja semmoiset
vitjat nyt olisivat kuninkaalle hänen hankittavat, vaan eihän niitä kuka
semmoisia mistä voi saada. "Elkäähän olko millännekään!" vastasi hiiri,
"ei se mikään kumma asia ole, aamu on iltaa viisaampi, ruvetkaahan
maata!" Poika, josta hiiren neuvo oli hyvä, rupesikin maata tuosta kuin
ennenkin, ja hiiri taas entiseen tapaansa sillan päästä huusi kaikki
palvelijansa koolle, sanoi: "Menkää nyt, mitatkaa kuninkaan linnan
ympärys, ja toiset käykää kultaa kaupungilta!" Tuskin saikaan hiiri sen
haastaneeksi, niin juoksivat jo hiiret asiallensa, eikähän siinä ollut
kuin yks-kaks, niin palasivat jo mökkiin takaisin tuoden ison joukon
kultaa tuvan lattialle, josta ruvetaan nyt vitjoja laatimaan niitä.
Siinä heitä oli seppiä, mestareita monenkinvirkaisia, siinä paljat,
palkeet kaikki, jotta kyllä syntyi taonta. Päivän valjetessa saivatkin
sillä tavoin vitjat valmiiksi, ja hiiri kohta herättää sulhonsa käskien
hänen kiireesti kulkemaan kotiinsa niinkuin tiesi taatolta käskyn
olevan.

Poika suorihe siitä lähtemään ja rupeaa vitjoja nostamaan lattialta,
vaan eipä saakaan niitä kannetuksi, kovin ovat pitkät ja jykeät. Hiiri
silloin sanoo hänelle: "No, jääkööthän vitjat tänne vielä, menkää
itseksenne vain, ja kun kaupunkiin tulette, siinä on portin luona
vanhanlainen mies, jolla on putelli ja pullo kädessä; hän kun tarjoaa
teille ryypyn, ryypätkää se ja ryypätkää toinenkin pullo vielä, niin hän
siitä antaa teille nämä samat vitjat kantaaksenne." Poika teki neuvon
mukaan, läksi tyhjänä astumaan kotiinsa jättäen hiirelle hyvästit, ja
kun kaupungin eteen pääsi, siinä seisoi portilla mies niinkuin oli
sanottu, putelli ja pullo kädessä. Se tarjosi pojalle siinä ryypyt ja
antoi vitjat hänelle kantaa, niin ne eivät enää raskailta tuntuneet,
vaan olivat kuin tyhjä ikään kädessä. No, sitähän ihastui poika, läksi
hyvillä mielin vitjojansa kantamaan ja tuli hyvissä ajoin isänsä
linnaan. Toiset veljet eivät olleetkaan vielä kotona, vaan vähän ajan
päästä tulivat jo hekin, josta kävivät isänsä luokse yhdessä kaikki.
Siellä vanhin veli antaa ensiksi vitjansa katseeksi, ja kuningas käskee
koettamaan niitä linnan ympärille, vaan ne eivät kuin puoleksi täyttivät
sen, mikä oli määrää. No, hyvähän oli yhtäkaikki sekin, kuningas ei
siitä pahastunut, kun olivat vitjat muutoin hyvät, josko eivät määrää
täyttäneetkään. Ruvetaanpa jo keskimmäisen veljen vitjoja koettamaan
siitä, ulottuisivatko nuo miten, vaan ne eivät kuin kolmanneksi osaksi
täyttäneet vain määrän. Viimeksi otetaan sitten nuorimmankin veljen
vitjat katseeksi ja levitellään linnan ympärille, niin nepä aivan
ummellensa kävivät määrään niinkuin alkuudesta vaatimus olikin. Ihastuen
sitä kysyy kuningas taaskin nuorimman poikansa morsianta, ken se niin
rikas ja taitava neiti oli, vaan poika kierrätteli asiata yhä sanoen:
"Metsästä on morsiameni; mitä metsällä on, sitähän metsä antaa,
taattoseni." -- "No, turilaalla on turilaan pakinat!" vastasi kuningas,
"mene matkaasi, muutama, kunneka minä taas luokseni haetan."

Mitäs siitä; vanhemmat veljet kulkivat isänsä kera linnaan mennen
majahuoneeseensa kumpikin, vaan kolmas, nuorin veli, läksi linnalta
joutuisasti ja kulki sotaväkeen sinne, kussa oli palveluspaikkansa
hänellä. Lepäsihän muutaman päivän siellä olla oletellen joutilaana,
niin jo uudelleen tuli kuninkaalta hänelle viesti tulla muka kiireesti
isänsä luokse linnaan; kuului sanomista olevan vähäsen. No, eihän siihen
mitä; poika kuulee käskyä ja tulee paikalla linnaan, jossa ovat jo
toiset veljensä koolla. Kuningas siitä käskee istuutumaan hänetkin ja
alkaa haastaa pojillensa sanoen: "Teidän pitää nyt kunkin käydä
morsiamensa minulle näkeeksi; kello kun yhdeksän lyö huomisaamuna,
silloin pitää ollaksenne täällä." Sehän oli toisille veljille iloksi
vain semmoinen tuuma, heillä kun oli morsiamet tietyssä hyvät, jonka
tähden läksivätkin käymään heitä kotiinsa heti; vaan eipäs niinkään
ollut nuorimman veljen mieli tuosta hyvä, että täytyi hänenkin ilmoittaa
nyt morsiamensa, josta ei paljon olisi ollut toisille näytettävää, kun
se semmoinen oli. Eihän kuitenkaan auttanut muukaan, vaan meni
poikarukka hiirensä luokse metsään niinkuin ennenkin aina. Tupaan kun
pääsi, tervehti hiiri häntä iloissaan heti sanoen: "Terve tultuanne;
mitäpä nyt, sulhaseni, läksitte käymään? Puhukaa minulle asia!" --
"Sinua läksin taattoni näkeeksi käymään", vastasi poika. "No, kun
läksitte, minä olen valmis", virkkoi hiiri, "olkaahan yötä täällä, niin
huomenna lähdemme." Poika ei virkkanut sen enempätä siihen, vaan menihän
levolle nukkuakseen pois koko naimisen tuumista, kun alkoi jo katua
kauppaansa, eikä herännytkään makaamasta ennenkuin hiiri aamulla
nostatti. "Nouskaa pois", sanoi, "jo on aika lähteäksemme; minä vain
käyn täällä loukossa maan alla ensinnä, niin sitten olemme valmiit." Sen
kun sai virkkaneeksi, hiiri pujahti lattiassa olevasta loukosta maan
alle ja viipyi siellä kotvasen.

Kuninkaan poika sillä aikaa puki päällensä tuvassa, vuotti morsiantaan
yhä, vaan ei näy tulevaksi. Siitä arvelee hän viimeinkin: "Jokohan tuo
nyt sille tiellensä morsiameni katosi? No, ei taitaisi suurta vahinkoa
olla, joshan sinne jäisikin, häpeä tuota olisi taattoni luokse viedä
tuommoista; kun ei tulle, sitä parempi!" Näitä miettiessään ei
keksinytkään poika ennenkuin seisoi tyttö hänen vieressään siinä, tuo
kaunis ja ihana semmoinen, ettei kuhun panna. Se kysyy tuossa nyt
häneltä: "Mitäpä, vieras, tässä seisotte minun tuvassani?" --
"Morsiantani vuottelen", vastasi poika. "No, minähän olenkin
morsiamenne", virkkoi siitä se tytöksi hiirestä muuttunut ja tarjoaa
kättänsä pojalle, vaan tämä on ujoissaan hyvin eikä tohdi
hyppysilläänkään koskea niin kaunista neitoa, sanoo häpeissään vain:
"Ette te, kaunis impi, minun ole, ilman te piloillanne sen sanotte;
minun morsiameni on hiiri." -- "No, hiirihän minäkin olen", vastasi
neito muuttautuen hiireksi samalla ja meni sillan loukosta maan alle.
Kotvasen oltuaan siellä tuli kuitenkin tupaan tyttönä takaisin,
kauniimpana vielä kuin ennen, ja tervehti poikaa sulhasekseen taas, vaan
tämä yhä vierasteli häntä eikä hievahtanut paikaltansa, niin oli kummaa
kaikki se hänestä. Neito silloin muuttui hiireksi jällensä ja meni
loukkoonsa takaisin sanoen mennessään pojalle: "Minä kun kolmannesti
vain tullen tyttönä vielä, ettekö sitten huoline, niin en koko lähde
kerallanne, hiireksi jäänkin."

Sillä pakinalla katosi hiiri maan sisään taaskin, ja poika jäi yksikseen
siihen. No, kului aikaa siitä ikäväksi asti aina, ja hän vuotteli,
vuotteli tytärtä takaisin tulevaksi, vaan ei näy häntä, ei kuulu.
Siitäpä painuu jo poika pahoille mielin, alkaa mietiskellä mielessänsä:
"Minä pöykiö, kun en noin kaunista neitoa ajoissa ottanut! Tulisipahan
kerta näkyviin vielä, en häntä enää luotani laskisi, en hyvällä, en
pahalla." Hänen näitä arvellessaan tulikin hiiri taas tyttönä tupaan,
vaan oli monta mointa kauniimpi vielä kuin ensi kerroilla; ja itse
asuntokin, se entinen vanha metsämökki, jossa he olivat, siinä muuttui
kuninkaalliseksi linnaksi samalla, ja metsä kaikki, mikä ympärillä oli,
kaupungiksi kävi semmoiseksi, ettei Pietari parempi. Mies ei kuitenkaan
tuota joutanut katsomaan, vaan tavoitti jo sillä erää neitosen ja
sepäili, suuteli häntä kuin morsiantaan ainakin, josta alkaa sitten
puhutella häntä, sanoo: "Lähde nyt, neitikulta, kerallani kotiini."
Tyttö vastailee: "No, te kuninkaan poika ja minä myös kuninkaan tytär
niinkuin näette, minä en jalan lähde, itse panen hevoset." Siitä kävikin
sillan päähän ja käski palvelijoiden, joita oli piha täynnä joutilaita
kuin linnassa ainakin, panna taattonsa kirkkohevoset valjaisiin
lähteäksensä niillä. Ne kuninkaalliset passarit suorittivat siitä
hevoset ja vaunut emännälleen semmoiset, ettei ollut kuninkaan poika
mokomia nähnyt eikä kuullut. Kaikki oli matkaa varten valmiina jo, ei
muuta kuin lähteä vain; mutta morsian kun vaunuihin noustessa silmäili
sulhoansa, jonka rinnalle oli hänen istuttava, hän seisahtui samassa
sanoen: "En minä teidän kanssanne lähde, kun olette sotamiehen asussa,
se ei sovi minulle eikä teille; kyllä minä vaatteetkin hankin
sopivammat." Siihen tuotti sitten palvelijoillaan taattonsa parhaat
kirkkovaatteet, kengät, lakit ja kaikki, ettei kuninkaan pojan taatolla
semmoisia, ja sulhanen pukeutui niihin. Kun sai vaatteet ne päällensä,
nousi morsiamensa vierelle vaunuihin sitten, ja lähdettiin ajamaan,
jossa samassa alkoivat kellot käydä, pyssyt paukkua ja soitot soida; se
semmoinen ilo nousi siitä kuin kuninkaallisten kulkiessa konsana.

Matka kului joutuisasti ja hyvästi, tiekin oli kaunis, leveä semmoinen,
vaikk'ei pojan tullessa ollut kuin pikkarainen metsäura vain siinä,
jossa nyt vaunuilla kuljettiin. Senpä vuoksi ei kaukaa matkalla
viivyttykään ennenkuin päästiin jo sulhasen kotiin. Siellä häntä ei oltu
tunteakaan, niissä kun oli kauniissa sulhasvaatteissansa, vaan kun
tunnettiin viimeinkin, pani kuningas hänet parempaan kunniaan vielä kuin
toiset poikansa, itseänsä palvelemaan ja ympärillään siinä olemaan
niinkuin ennen toiset poikansa, ja morsianta myös kohteli niin leppeästi
ja kunnialla kuin pohatan tytärtä ainakin.

Ruvetaan siitä nyt kuninkaan pojille häitä pitää remastamaan yhden ajoin
kaikille. Rahvasta kootaan herraa, talonpoikaa linnan täysi, ja
syömisiä, juomisia laaditaan kaikenlaatuisia kyllin, mitä mikin
vieraista halusi. Kauniita ja siivoja olivat toisienkin veljien
morsiamet, ne ministerin ja senaattorin tyttäret, ei moitetta mitään;
vaan eivät nuorimman veljen morsiamelle vertaa vetäneet hetikään, se oli
heitä monta mointa ihanampi ja suloisempi vielä. Vihille mentäessä ajoi
kuningas sen nuorimman poikansa vaunuissa, ja toiset ajoivat
morsiamineen eriksensä. Tultiin tuosta kirkkoon ja saatiin vain
vihityksi, niin lähdettiin taas kuninkaan kotiin takaisin. Matkalla
kysyy sitten kuningas pojaltansa, joka morsiamensa kera oli yksissä
vaunuissa istumassa: "No, mistä, poikaseni, sait sinä tämän morsiamen
tämmöisen löytäneeksi?" -- "Ka, johan sen, taattoseni, teille olen
sanonut", vastasi poika, "mitä metsällä on, sitä metsä antaakin:
metsästä se on minun morsiameni -- hiirestä." -- "No, sinulla on ne omat
pakinasi!" sanoi siihen kuningas, vaan ei kuitenkaan turilaaksi
nimittänyt enää poikaansa eikä sen enemmin kiusannutkaan häntä koko
asiasta, mutta alkoi miniältä itseltään kysellä, mistä ja mitä sukua hän
oli. Se haastaakin asian nyt kohdastaan kaikki, sanoo: "Minun isäni oli
ennen iso, kuuluisa kuningas, joka rupesi naittamaan minua miehelle,
kuka ei minusta ollut mieleinen, ja minä kun en mennyt sille, se oli
noita semmoinen, joka meidät kaikki ja koko valtakuntamme rikkoi
hiiriksi. Sitä oli rikonta-aikaa neljäkymmentä vuotta, vaan minä kun
tiesin, että tulee tämä teidän poikanne kerran minua naimaan, sen tähden
en ollut pahoillani kuitenkaan, ja hän kun tulikin viimein ja kihlasi
minut, niin kaikki pääsimme taas ihmisiksi elämään. Tässä olen nyt kuin
olenkin, ja metsässä siellä on linnani alamaisteni huostassa."

No, sitähän ihastuu nyt kuningas miniänsä puhetta, ettei tiedä kuhun
saada iloissansa, ja kirkosta tultua syötiin siellä, juotiin kuninkaan
linnassa, jossa piiruja kesti viisi päivää pääksytysten ennenkuin rahvas
linnasta hälveni viimeinkin. Se poika, jota turilaaksi ennen sanottiin,
pääsi kuninkaaksi sinne morsiamensa valtakuntaan, jossa eli kaiken
aikansa hyvänä. -- Sen pituus se.


NIMIKKOPUUT

Ennen oli talon mies, jolla oli kolme poikaa. Niillä veljeksillä oli
nimikkopuu kasvamassa kullakin, ja kun täysiaikaiseksi tultua alkoi
poikien mieli tehdä naimaan, käski isä jokaisen kaataa onnipuunsa
maahan, niin siitä muka nähtäisiin, minne minkin oli mentävä; kunne
kunkin puu kaatuisi, sieltä sen piti lähteä naimaan. No, joka mies
kumosikin siitä yht'aikaa puunsa; ja hakatessa kaatui vanhimman veljen
puu rikkaaseen taloon päin ja keskimmäisen myös taloa kohti, vaan
nuorimman veljen kaatui synkkää metsää kohti. Ei muuta, lähtivät pojat
kulkemaan nyt, kunne päin kunkin puu oli kaatunut, ja vanhimmat kulkivat
tiettyihin taloihinsa, vaan nuorin meni metsään katsoaksensa, mitä
sieltä saisi. Hyvän aikaa kuljettuansa löysi hän korvesta sieltä
pienoisen tuvan ja kävi siihen suotuaan hakemaan, vaan tuvassa ei ollut
ketään, siitä olivat asujamet kuolleet kaikki, yksi ainoa hiiri oli vain
pöydällä istumassa. Poika kun ei nähnyt ihmisiä tuvassa, kävi siitä
pahoille mielin hyvin ja mieli jo lähteä tiehensä, vaan hiiri pöydältä
haastaa hänelle, sanoo: "Minkästähden, hyvä vieras, suruissanne olette?"
-- "Sentähden", vastasi poika, "kun naimaan läksin tänne enkä nyt
morsianta löydäkään, jota isäni pani hakemaan." -- "Nai sinä minut!"
virkkoi hiiri. "Ka, ethän sinä ole ihminenkään, miten minä sinut nain?"
sanoi poika. "Nai sentähden", kehoitti vain hiiri, "et kadu kauppaasi."
-- "No, yhtä paljonhan taitaisi olla", vastasi poika eikä sen enempää
virkkanut mitään, vaan läksi suruissaan hiiren tuvasta ja kulki
kotiinsa. Täällä jo toiset veljet olivat kotona ja kysyivät kohta
kotiintulijalta: "Minkäs metsästä löysit?" -- "Kyllä hyvän löysin",
vastasi toinen ja meni mielipahoissaan maata.

Aamulla sitten kutsuu isä pojat kaikki luokseen ja tiedustelee kultakin,
oliko hän morsianta saanut. Toiset silloin kehuivat saaneensa hyvät,
vaan se nuorin poika, joka hiiren oli kihlannut, ei huolinutkaan kehua
kauppaansa, vaan sanoihan morsiamen saaneensa hänkin. "No, teidän pitää
nyt morsiamiltanne lähteä antimia saamaan", sanoi siitä isä ja käski
ensiksikin mennä hakemaan leipää, kuka saisi parempata. Pojat menivätkin
määräasialleen heti, ja vanhemmat kulkivat taloihinsa sinne, jossa
heillä morsiamet oli, vaan nuorin veli meni hiireltä leipää ottamaan.
Tuskin pääsikään metsätupaan sinne, niin kysyy sulhaseltaan hiiri:
"Mitäs haette nyt, sulhaseni, joko tulitte minua naimaan?" -- "Tulin
antimiasi saamaan", vastasi nauraen poika, "isäni käski jokaisen
poikansa morsiameltaan leipää tuoda, kuka saisi parempata." Kuultuaan
sen otti hiiri samassa suuren porokellon ja soitti kaikki hiiret sillä
kasaan käskien jokaisen tuomaan parhaimman vehnänjyvänsä hänelle. Ne
toivatkin heti jokainen jyvänsä, ja hiiri teki niistä sulhaselleen
leivän. Poika vaikka oudostui sitä, miten hiiri semmosen leivän taisi
tehdä, sanoi kuitenkin kiitokset antajalle ja läksi leipänsä kanssa
kotiin.

Toissa aamuna käski isä taas poikien näyttää saamiansa, ja kaikki toivat
leipänsä näkeeksi; vaan eivät olleetkaan toisten veljesten leivät niin
hyvästä aineesta tehtyjä kuin sen nuorimman; vanhimman pojan leipä oli
rukiisesta jauhosta tehty ja keskimmäisen ohraisesta, vaan nuorimman
pojan leipä oli ihan puhtaasta vehnästä. Isä kyllä näki erotuksen
leivissä, vaan ei ollut siitä millänsä, vaan pani pojilleen toisen
koetuksen, sanoi: "Menkää nyt, poikani, tuokaa morsiantenne kutomaa
kangasta palanen minulle nähdäkseni, kenen morsian taitavin on kangasta
kutomaan." Mitäs, pojat menivätkin taas morsiantensa luokse niinkuin isä
oli käskenyt, ja nuorin veljes kulki hiiren luokse metsään. Hiiri
taaskin kysyy entiseen tapaansa: "Mitäpä sulhaseni, haette?" -- "Isäni
käski sinun kutomaasi kangasta hänelle näytiksi tuoda, sitä olen nyt
hakemassa", vastasi poika. "Vai niin", sanoi hiiri, tavoitti
porokellonsa samalla ja soitti sillä muut hiiret kaikki kasaan niinkuin
viimeinkin. Hiirten koolle tultua käski sitten jokaisen heistä
joutuisasti tuomaan hänelle, mitä parasta pellavankuitua kullakin oli.
Saatuansa käskyn tämmöisen läksivät hiiret juoksuun kohta eivätkä kaukaa
olleetkaan asiallansa, kun palasivat jo matkoiltansa ja toivat
emännälleen pellavankuituja niin paljon kuin se tarvitsi. Siitä
ruvettiin nyt työhön: kuka kehräsi, kuka vyyhti, kuka kutoi, kunne
saatiin sinä yön seutuna koko kangas valmiiksi. Sitä hiirten kutomaa
kangasta pani sitten morsianhiiri pähkinänkuoreen sen, mikä siihen sopi,
ja antoi sulhaselleen käteen. Tämä läksi sen kanssa matkaansa sanottuaan
hiirelle kiitokset antamasta, ja kiirehti nyt kotiinsa. Yht'aikaa
sattuivat toisetkin veljet tulemaan morsiantensa luota, ja isä kysyi
heiltä jokaiselta, olivatko kaikki kangasta saaneet. Vanhemmat pojat
näyttivät siitä nyt isälleen kankaansa, toisen oli kangas toimikkainen
ja toisen taas aivinainen, mutta se kolmas poika ei tahtonut juljeta
kangastaan näyttääkään, kun sitä niin vähän oli. Sanoopa silloin isänsä:
"No, missäs sinun on kankaasi, näytä sinäkin morsiamesi tekoa?" --
"Kyllähän tätä täällä vähäsen olisi", vastasi viimeinkin poika ottaen
lakkaristaan pähkinän ja antoi sen isällensä. Tätä purskahtivat toiset
pojat nauramaan kohta nähtyänsä, minkälaisessa astiassa nuorin veljensä
kangastaan säilytti, mutta isä kun aukaisi pähkinänkuoren ja kankaan
otti siitä ja levitteli hajalle, siitä tuli koko viisikymmentä kyynärää
niin hienoa ja ohutta palttinaa, ettei senkaltaista oltu ikinä nähty.
No, siitähän kävivät toiset veljet nyt nuivalle nenin nähdessään
veljensä pellavakankaan, miten se oli hienoa ja kaunista heidän
kankaidensa rinnalla; vaan minkäspähän voivat, pistihän se vihaksi
heidän, vaan ei käynyt siinä vihaansa näyttäminen, kun pelkäsivät
isäänsä.

Ollaan, eletään se päivä huomiseen, niin kutsuu isä pojat taas
luoksensa, sanoo: "Menkää nyt, poikani, morsiamianne noutamaan minun
nähdäkseni, kuka parhaan on saanut." Kuultuaan tämän läksivät veljekset
yht'aikaa kotoansa täyttääkseen isänsä käskyn. Vanhimmat kulkivat
morsiantensa taloihin niinkuin ennenkin aina, ja nuorin vaelsi
metsämökkiin hiirensä luokse ja sanoi: "Isäni tahtoo nyt nähdäksensä
sinua." -- "No, kun tahtoo, niin lähdemme", vastasi hiiri, valjasti
viisi mustaa hiirtä pähkinänkuorista tehtyjen vaunujen eteen ja istuutui
itse korjaan. Siinä oli morsian valmis sitten lähtemään; vaan poika kun
näki oudoksi semmoisen menon, sanoi tuosta hiirelle: "Mitenkäs saatan
minä tällä tavalla sinua kotiini tuoda? Siellä veljeni nauravat meille,
ja isäni suuttuu ehkä." -- "Elä ole milläsikään, lähtekäämme matkalle
vain!" sanoi hiiri, ja he läksivätkin siitä; hiiri ajoi vaunuissansa
komeasti, ja poika käydä astuksenteli rinnalla. Olipa sitten pojan
kotiin mennessä eräässä kohdin siltaa myöten virran poikki kuljettava,
niin kun jouduttiin sillalle siihen, tuli vastaan siinä mies, joka
pysähtyi katsomaan tätä hiirten vaellusta sanoen: "Mitäs joukkoa se
tämmöinen matkue on!" ja potkaisi samalla jo hiiren vaunuineen päivineen
virtaan.

Poika hämmästyi nähdessään tämän eikä tietänyt, mikä neuvoksi, kun
morsian virtaan katosi, vaan jäi suruissaan seisomaan sillalle siihen.
Hänenpä siinä seisoessaan nousi virrasta sieltä, jonne hiiri oli
uponnut, viisi komeata ihko mustaa hevosta vetäen jäljessänsä vaunuja,
joiden korjassa istui ylen kaunis ja suloinen tytär. Sillalle ajettuaan
seisotti tyttö hevosensa ja käski poikaa vaunuihinsa. Poika kyllä
kummasteli tätä, vaan kuuli käskyn kuitenkin ja nousi tyttären rinnalle
istumaan. Siitä lähteekin tyttö ajamaan taas ja alkaa haastatella
toveriansa, kysyy: "Etkös tunnekaan enää minua, jonka hiirenä ollessani
morsiameksesi kihlasit? Minä olenkin kuninkaan tytär suvultani, vaan
paha noita-akka kirosi minut hiireksi sillä manauksella, että pitää
hiirenä elääkseni, kunne ihmisen poika tulee minua naimaan, ja minut
kuka veteen heittää kuolemaan. No, sinä kun nyt kihlasit minut, ja minä
virtaan vielä putosin, niin sillä olenkin nyt pelastettu ja tässä
tyttärenä vierelläsi." -- "Niinpä lähdemmekin häitä nyt pitämään!" sanoi
poika ja ajoi morsiamensa kanssa niissä kauniissa vaunuissa kotiinsa.
Toiset veljet, jotka yht'aikaa sattuivat morsiamineen siihen, luulivat
silmänsä käännetyiksi nähdessään nuorimman veljensä, miten hän komeilla
hevosilla ja vaunuissa ylpeästi tuli, vaan siitähän vasta oikein
kummastuivat, kun hänen kauniin morsiamensa näkivät, jonka näköistä
eivät heidän silmänsä olleet keksineetkään. Häiden pidettyä läksi nuorin
poika sitten isänsä kotoa ja ajoi morsiamensa oikeaan kotiin, joka oli
nyt muuttunut kauniiksi linnaksi; toiset jäivät avossa suin katsomaan
heidän jälkeensä.


SAMMAKKO MORSIAMENA

Kuninkaalla on kolme poikaa, kaksi hyvää veljestä, kolmas Tuhkimo. Ne
kun miehiksi joutuivat, alkaapa mieli tehdä naimaan, ja ottaisi kukin
itsellensä naisen, jonka rinnalla elää somempi. Kuningas kun älyää
tämän, sanoo siitä pojillensa: "Ottakaa jokainen jousenne ja ampukaa
tästä pihamaasta ummessa silmin jonnekin, niin kunne kunkin vasama
lentänee, sieltä menköön se kosiin." No, ottikin jokainen jousensa ja
ampui ummessa silmin ilmaan, niin lensivät laukaistessa vanhimman ja
keskimmäisen veljen vasamat Leskiakkasen tuvan katolle, vaan Tuhkimon
sinkosi metsään, minne lienee singonnut. Mitäs siihen; menevät vanhemmat
pojat Leskiakkaan kumpikin, josta ottavat itselleen morsiamet, vaan
Tuhkimo suruissaan lähtee metsään päin katsomaan, mitä tuolta saisi.
Astuu, astuu pahoilla mielin sinne, niin tuleepas sammakko vastaan se
hänen vasamansa suussa ja sanoo: "Terve, sulhaseni, tässä minä, sinun
morsiamesi, nyt olen." No, eihän muuta, Tuhkimo sammakon otti
morsiamekseen, kun se hänelle oli suotu, ja vei hänet kerallaan
kotiinsa.

Tuli huominen päivä siitä, niin kuningas pojat kutsuu luoksensa, sekä
hyvät veljet että Tuhkimonkin, tiedustaakseen heiltä, mittyinen kullakin
oli morsian kihloissa; ja pojat lähtevät morsiamineen sinne. Matkalla
toisien veljien morsiamet nauravat Tuhkimolle, kun hänen morsiamensa
sammakkona hyppii, ja kulkevat toisella puolen tietä erillään heistä.
Tästä oli Tuhkimon paha mieli, vaan eihän mikä auttanut, täytyi sammakon
rinnalla kulkea hänen, kun ei käynyt häntä jäljellekään jättäminen. No,
tultiin siitä taaton eteen sitten, ja kuningas sai omin silminsä nähdä,
minkä näköiset morsiamet hänen pojillansa oli, niin laski heidät luotaan
taaskin, sanoi: "Menkäähän kotiinne nyt, huomenna tulen teitä katsomaan,
mittyiset murkinat laaditte."

Kotiin mentäessä kuljettiin samaa tietä taas, ja toiset morsiamet
nauroivat nyt, ilvehtivät sille, kun sammakon piti kuninkaalle murkinaa
laatia, miten tuo syntyisi. Tuhkimo kuuli heidän pilkkapuheensa kaikki,
vaan ei rohjennut vastata mitään, kun katui itsekin kauppaansa, kulkihan
sammakon rinnalla hiljaksensa ja tuli siitä hänen kerallaan kotiinsa.
Mitäs tuosta, ei aikaakaan kodissa oltuna, niin alkaa sammakko haastaa
Tuhkimolle, sanoo: "Menehän sinä levolle, minä rupean murkinaa
laatimaan, kuningas kun huomenna vieraaksi tulee." Tuhkimo, vaikka
oudostui puhetta, oli menevinään maata niinkuin oli käsketty, vaan ei
nukkunut kuitenkaan, mutta katseli salaa, mitä tuo hänen morsiamensa
tuossa neuvoa pitäisi. No, tuskin olikaan Tuhkimo pitkälleen
heittäytynyt, niin tuvassa tapahtui ihmeet. Morsian heitti sammakon
kuoren päältänsä ja muuttui ihanaksi neidoksi samassa. Siitä loi uunin
lämmitä samassa ja avasi tuvan ikkunan luoteelta päin, sanoi siitä:
"Suuri sukukuntaseni, heleä heimokuntaseni, tulkaa avukseni, armokseni,
levykseni, lemmekseni, kuninkaalle murkinaa laatimaan!" Sen kun sai
sanoneeksi, lentää leuhahti kahdeksan joutsenta ikkunasta tupaan,
heittivät joutsenen vaatteet seinälle naulaan ja muuttuivat nuoriksi
neitsyisiksi kaikki. Tuhkimo vain on makaavinaan yhä, mutta kätensä
kautta katselee tarkasti kaikki. Tuvassa neidot rupeavat työhön, ja
siitäkös nyt liike tuli, he kun yhdeksän neitoa yhdessä telmävät siinä;
mikä kehrää, mikä kutoo, mikä mitäkin raataa, kunne saadaan käsipaikat
sillä keinoin valmiiksi. Siitä rupeavat murkinaa laatimaan sitten, joka
kun syntyy heiltä, se niin hyvä tulee ylen, ettei tässä ilmassa saada
semmoista; yhtä linnun maitoa ei ole, kaikkia on muita syömisiä kyllin.
No, kun on kaikki työt tehtynä, vieraat neidot joutsenen vaatteissa
lensivät ikkunasta ulos ja sanoivat sille Tuhkimon morsiamelle
lähtiessänsä: "Koska hätä tulee ja tarvis, niin kutsu meitä!" Kohta
heidän lähdettyänsä muuttui sekin yhdeksäs neito, pistihe sammakon
kuoreen jällensä ja meni, tuvan loukkoon asettui yöksi. Tuhkimon oli
paha mielestä nyt, kun häneltä jo kaunis morsian katosi, eikä tietänyt
hän neuvoa muuta, vaan käänsihe toiselle kyljellensä ja rupesi maata
nukkuaksensa koko asiasta pois.

Siitä kun toinen päivä tuli sitten ja murkinan aika, niin kuningas
lähtee poikiensa luokse pitoihin. Ensinnä käypi hyvien veljien luona ja
maistelee heidän murkinatansa, niin rupeaa jo lähtemään Tuhkimon luokse.
"Mit'on tyhjään sinne mennä, eihän voi sammakko miten murkinaa laatia",
sanoivat silloin ne veljien morsiamet ja kielsivät Tuhkimon murkinoille
lähtemästä; mutta kuningas menee kuitenkin, ja Tuhkimo tiellä jo tulee
vastaan häntä ja vie taattonsa tupaan. Siellä murkina jo on valmiina
morsiamella, ja ruvetaan ruoalle yhdessä. Tuhkimo isälleen antaa sen
morsiamen laatiman käsipaikan käsille ja sanoo syötäessä siinä: "Nämä
kaikki sammakko yöllä on kehrännyt, kutonut ja teitä varten valmiiksi
saanut." Kuninkaan mieli kävi siitä hyväksi, ja syötyänsä, juotuansa
kyllälteen kaikkea kutsutti hän siihen nekin hyvien veljien morsiamet ja
sanoi: "Tämänlaiset murkinat laatikaa tekin elkääkä sammakolle vasta
naurako, kun ette hänen tekojansa itse tehne." Mitäs, toiset olivat
häpeissään siinä, mutta kuningas laittautui kotimatkalleen siitä ja
sanoi vielä lähtiessään kaikille: "Tulkaa huomenna minun luokseni
pitoihin, ja mitä lahjaa osannette laatia, se tuokaa keralla!"

Kuultuansa kuninkaan kutsumuksen kulkivat kotiinsa nekin hyvät
morsiamet, ja heidän mentyään siitä sanoi sammakko taas Tuhkimolle:
"Menehän sinä maata, minä rupean kuninkaalle antimia laatimaan
huomeneksi." No, Tuhkimo rupesikin pitkälleen tuosta, vaan ei sentähden
nukkunut, katseli ja kuunteli vain salaa kaikki. Sammakko luuli hänen
makaavan ja muuttui siitä kauniiksi neidoksi taaskin. Loi tuvan lämmitä
kohta ja avasi ikkunan luoteelta päin huutaen pihalle siitä: "Suuri
sukukuntaseni, heleä heimokuntaseni, tulkaa avukseni, armokseni,
levykseni, lemmekseni, kuninkaalle lahjaa laatimaan!" Tuosta lentää
hävähtää nyt kahdeksan joutsenta tupaan, heittävät joutsenen vaatteet
seinälle naulaan ja muuttuvat nuoriksi neitsyisiksi samalla, josta
alkavat taas talon töitä tehdä niinkuin viimeinkin. Kuka kehrää, kuka
kutoo, kuka kangasta leikkaa, kunne kuninkaalle siitä paitaa saadaan,
ettei ole linnassa semmoista; josta lentää kavahtavat ne neitsyiset
joutsenina taaskin poikkeen, ja Tuhkimon morsian muuttuu sammakoksi
jälleen ja asettuu loukkoon yöksi.

No, yöstä tulee aamu ja aamusta päivä, niin herättää jo sammakko
Tuhkimon, ja lähdetään kuninkaalle antimia viemään. Hyvät veljekset
morsiamiensa kera kulkevat yht'aikaa sinne, ja nauretaan taaskin
sammakolle, kysytään, onko mittyinen lahja laadittu. Sitä ilvettä he
pitävät kaiken matkaa semmoista aina kuninkaan pihaan asti, vaan siinä
kuningas tulee vastaan atioimaan heitä ja sanoo: "Elkää naurako
sammakkoa, tulkaa sisälle huoneuksiin lahjojanne näyttämään!" No,
käytiin kuninkaan käskystä linnaan kaikki, ja hyvien veljesten morsiamet
kun näyttivät lahjansa, ne eivät olleet kuin tavallisia talonpoikaisen
raatoloita vain, mutta Tuhkimo sen morsiamensa laatiman paidan kun
katseeksi antaa, ei ole nähty linnassa sellaista, koko linnaväki
keräytyy katsomaan, ihmettelemään sitä, ja Tuhkimo sanoo kuninkaalle:
"Tämän on sammakko yhtenä yönä tehnyt." Kuningas kävi siitä hyvillensä
nyt, kun tämmöisen paidan sai, kiitti sammakon lahjaa hyväksi eikä
moittinut toisienkaan antamia huonoiksi; vaan pani vielä kolmannen
koetuksen heille käskien kunkin morsiamen sukkeluuttansa näyttää, kuka
sievin olisi liikunnalta. Vanhimman veljen morsian siitä ensiksi rupeaa
mahtiansa näyttämään, nousi istuiltansa keskilattialle ja pyörähti
kantapäällään siinä ympäritse, vaan ei kuin kerran vaan koetteli, niin
jo pitkälleen meni lattialle; toinen morsian koetteli vuorostaan samaa
mahtia, vaan hänelle kävi samoin. "No, näytäpä sinä, sammakko,
sukkeluuttasi, mitä osaat!" sanoi kuningas Tuhkimon morsiamelle; ja se
rupeaa siitä nyt mahtiansa näyttämään. Pyörähti kantapäällään ympäritse
kerran, niin siihen kaunis vesilampi tuli lattialle; siitä toisesti
sitten pyörähti, niin ei sitä lintua vedessä, kuka ei tullut uimaan
lampiin, ja ilman linnut päällä ripajamaan, lentämään siinä. No, ei se
mitään ollut vielä, vaan kun kolmannesti kannallaan pyörähti, niin kalat
tulivat kaikensukuiset lampiin vielä; ja kun neljännesti ympäri
pyörähti, niin koivu ilmestyi lammin rannalle niin kaunis, niin kaunis,
ettei toista niin turpeata, siihen linnut laulamaan, käet kaikki
kukkumaan oksille ja kaikki rahvas sitä kummaa katsomaan. Näytettyänsä
ihmeet semmoiset sammakko taaskin neljä kertaa pyörähti kantapäällään
ympäritse, niin kaikki samalla katosi, ja lattia entiselleen tuli taas.
Mitäs siitä, kuningas iloissansa Tuhkimolle kaksi ristiä ripustaa
rinnalle ja panee vierellään elämään, vaan toisille kepin antaa käteen,
kun sammakolle olivat nauraneet, ja ajoi heidät koko linnastaan pois.

Tuhkimo siitä sammakon kera jäi elämään, niin meni salaa Leskiakkaan ja
kertoi seikkansa, sanoi: "Oi Leskiakkaseni, meitä kolme veljestä oli, ja
naimaan läksimme, niin minä sammakon sain naisekseni; se yöllä varkain
on ihminen, ja hänelle kahdeksan joutsenta aina avuksi lentää, vaan
päivät ompi sammakkona aina; mitäpä minun neuvoa pitää, että jäisi
morsiameni ihmiseksi?" -- "Ka, kun hän vielä ihmiseksi muutakse", sanoi
Leskiakka, "niin ota sinä sammakon vaatteet ja luo lämpimään kiukaaseen,
niin eihän sammakoksi pääse." Tuhkimo tekeekin neuvon mukaan siitä,
menee kotiinsa yöksi, ja kun sammakko taas vaatteensa riisuu muuttuen
neidoksi ja ulos tuvasta menee, niin luo ne sammakon kuoret kiukaaseen
samalla. Tuosta kun tulee morsian tupaan sitten, niin sieppaa Tuhkimoa
korvalle heti, sanoo: "Oi, minkä laadit, sen näetkin minua, kolmen yön
perästä olisin jo ihmiseksi muuttunut, kuninkaan tyttäreksi niinkuin
alkuudesta olenkin. Meitä näet oli yhdeksän sisarta ennen, vaan äitimme
kerran meihin tuskautui ja siitä kirosi, kun äijä olimme, niin muutuimme
samalla, toiset joutseniksi, minä sammakoksi. No, sinä kun minut
morsiameksesi otit, minä sillä olisin nyt kirouksestani päässyt, ellet
minuun määräajalla tuskautunut, vaan kun sinä minun vaatteeni poltit,
jäänkin nyt erilleni sinusta, minua et tämän kovemmin enää näe." Sillä
puheen muuttui se Tuhkimon morsian joutseneksi niinkuin toisetkin
sisarensa ja katosi sulhonsa näkyvistä lentäen tuvan ikkunasta ulos.

Tuhkimo suree nyt sitä eikä tiedä, tuleenko vai veteenkö lähteä, niin on
paha mielensä tuosta. Morsian kun lähtiessänsä häntä korvalle sieppasi,
niin Tuhkimon nenästä veri läksi, jota kun paitansa hihaan pyyhkäisi, se
ei siitä lähtenyt, jos kuin olisi pestynä; Tuhkimolle veripilkku jäi
muistoksi siihen. Menee tuosta Leskiakkaan Tuhkimo suruissansa ja
valittaa asiataan sanoen niin ja niin nyt käyneen, olisiko tuohon neuvoa
mitä. "Menehän edellesi tästä", sanoi Leskiakka, "kulje sitä ja sitä
suuntaa kolme vuorokautta perätysten, kunne tulee järvi eteen, niin
vuota, vartioi siinä; sinun morsiamesi kun on joutseneksi muuttunut,
niin sisarineen tulee rannalle siihen, jossa riisuvat joutsenen vaatteet
päältänsä ja saavat järvessä kylpemään. Toiset vaatteensa luovat yhteen
paikkaan kaikki, vaan sinun morsiamesi erillensä, josta sinä ne
yksinäiset vaatteet talteesi ota, niin pääset hänen puheellensa sillä."

Semmoiset neuvot saatuansa läksi Tuhkimo matkaamaan ja kulki kolme
vuorokautta edelleen, kunne tuli järvi vastaan viimeinkin, niin asettui
vartioimaan siihen niinkuin Leskiakka oli käskenyt. Istuu, istuu
kotvasen rannalla siinä, ja kun on äijästä käymisestään väsyksissä, niin
jo nukkuu siihen. Siitä kun vähän aikaa oli maannut, niin kuuli oudon
huminan ilmasta ja kavahti unestaan tietelemään sitä, josta näkee ihmeet
samalla. Yhdeksän joutsenta lentää ilmasta häntä lähelle siihen ja
riisuvat vaatteet päältänsä rannalle, niin muuttuvat nuoriksi
neitsyisiksi kaikki. Toiset vaatteensa luovat yhteen kohdin kokoon, vaan
yksi toiseen paikkaan erillensä, ja lähtevät sitten järveä kylpemään,
meiskaavat siellä keskenänsä. Tuhkimo keksittyään tämän ottaa ne
yksinäiset vaatteet rannalta ja peittää talteensa niinkuin Leskiakka oli
neuvonut, ja itse pistäkse vesakkoon kylpeviä piilemään. Mitäs siitä?
Kylvettyänsä aikansa järvessä nousivat neitsyiset maalle ja tulivat
vaatteillensa, josta toiset saivatkin joutsenen ketut päällensä ja
pyrähtivät lentämään, vaan yksi jäi alastomaksi rannalle, kun ei
siipiänsä löytänyt. Hädissään sanoo hän siitä: "Kuka ollet minun
vaatteeni vienyt, niin jos taatto ollet tahi maammo, minä tyttäreksi;
kun veli, minä sisareksi; kun vieras mies, minä morsiameksi rupean." No,
Tuhkimo hyppää nyt siihen, antaa vaatteet neidolle ja sanoo: "Tässä
olen, rupea morsiameksi!" -- "Ka, en tässä rupea", sanoi neito, "tulehan
isäni linnaan, minua ei sieltä muuten anneta, kun et muiden joukosta
tuntene, vaan käskehän paidanhihaasi pesemään, sano: "Se minun morsian,
ken veren paidasta saapi!" niin siitä minut tunnet." Sen kun ennätti
sanoa, lensi joutsenena kotiinsa, ja Tuhkimo kulki perästä. Tultuansa
linnaan sanoo kohta kuninkaalle asiansa ja pyytää entistä morsiantaan
naiseksi. "Ka, minä en siitä asiasta tiedä mitänä", vastasi kuningas,
"vaan kun sinulla morsian ollee, totta hänet itse tuntenet, minä kun
tyttäreni koolle kutsun tähän." -- "No, minä", sanoi Tuhkimo, "tunnen
morsiameni ainakin!" ja tyttäret kuninkaan käskystä tulivat siihen
Tuhkimon eteen kaikki. Heitä kun oli yhdeksän sisarta yhdennäköistä ja
yhtä kaunista ihan, Tuhkimo ei muuten morsiantaan erottanut, vaan sanoi
kuten neuvo oli: "Se minun morsiameni, joka veren paitani hihasta
pesee!" ja antoi sen verisen hihansa katseeksi. No, tyttäret keräytyvät
hänen ympärilleen siihen ja kokevat pestä, hieroa hihaa, minkä voivat,
vaan ei lähde veri siitä. Viimein tulee sitten oikea morsiankin, sanoo:
"Antakaa, minä pesen!" ja kun kerran pusersi vain hihaa, niin veri oli
poikessa. "Tämähän minun morsiameni!" sanoi siitä Tuhkimo, ja pääsi jo
tyttären kera yhteen ja vei hänet omaan maahansa, jossa pääsi isänsä
rinnalla elämään; jos elettäneen vieläkin. -- Sen pituinen se.



ANTTI PUUHAARA


Kaksi tiedossa taitavaa miestä sattui matkustaessansa muutamaan mökkiin
yöksi, jossa anoivat leposijaa maataksensa; mutta tuvassa makasi jo
heitä ennen tullut vieras, joka oli rikas ketunnahkojen kauppias, ja
emäntä kun oli sairaana vielä, isännällä ei muuta parempaa paikkaa ollut
vieraillensa, vaan neuvoi heidät tallin ylisille, jos kävisi siellä
oleminen. Miehet olivat siihen tyytyväiset ja menivät matkastaan
väsyneinä neuvotulle yösijallensa, jossa olikin oivallinen heidän
levätä, kun sattui olemaan kaunis suviaika. Maatessa siellä kuului
heille sydänyön aikana surkea ruikutus tuvasta, sillä emäntä oli
synnyttämisen kivuissa, ja tietäjät heräsivät tästä. Toinen heistä sanoi
toverilleen: "Autas tuota vaimoa kitumasta, kovin on hänen ruikutustaan
surkea kuulla." -- "Ei ole vielä auttamisen aika", vastasi vanhempi
tietäjä kääntyen toiselle kyljellensä. "Ka, ainahan on aika
tarvittaessa, ja hätä apua vaatii", vakuutti toinen närkästyen toverinsa
puhetta. "No, jo häntä olenkin auttanut, minkä olen voinut", lausui
tuosta päätietäjä; ja samalla hänen tätä sanoessaan olikin emännällä jo
pieni poika sylissä. Toinen mies siitä taaskin virkkaa toiselle: "No,
minkähänlainen mies siitä lapsesta aikanaan tulee?" -- "Luullakseni
tulee siitä tuon rikkaan kauppiaan perillinen, joka nyt tuvassa yötä
on", vastasi päätietäjä ja paneutui siitä taas maata.

Mitäpäs ollakaan; kauppias, joka ei lapsen itkulta tuvassa rauhaa
saanut, sattui pihalla kävellessään tallin ylisiltä kuulemaan tietäjien
keskustelemisen, joka kaiken yötä sitten ajattelutti häntä, ettei hän
unta silmiinsä saanut. Arvellessaan asiata päätti hän viimeinkin
jollakin keinoin hukuttaa sen yöllä syntyneen lapsen, ettei tietäjien
ennustus toteen kävisi. Siinä aikomuksessa kävi hän aamusella
mökkiläisten pakeelle, surkutteli häntä, kun niin köyhällä miehellä
monta lasta oli, ja pyysi kavaluudella hänen vastasyntynyttä poikaansa
ottolapseksensa, niin hän, jolla varaa oli enemmän, kasvattaisi sen
mieheksi. No, vanhemmat, joilla oli monta lasta elätettävänä ennestänsä,
suostuivat tuumaan kuin suostuivatkin toivoessaan lapsensa sen rikkaan
miehen huostassa paremman onnen käsittävän kuin köyhässä kodissansa, ja
antoivat sen nuorimman yöllä syntyneen poikansa kauppiaan
kasvatettavaksi. Kauppias, jonka mieli hyvästyi tätä, koki tyydytellä
äitiä jos jollakin ja antoi hänelle rahaa toistenkin lasten
kasvatukseksi, vaan itse läksi pienen ottopoikansa kanssa mökistä
matkaansa hyvillään siitä, kun nyt hyvän kaupan luuli tehneensä. Lasta
kohtaan oli kuitenkin mielensä musta. Tie kun taipaleella kulki synkän
metsän halki, niin poikkesi lapsen kanssa tiepuoleen kohta ja ripusti
sen ottopoikansa puun haaraan sinne, että kuoleehan nyt ainakin se hänen
perillisensä metsään, ja miesten ennustus käypi tyhjäksi. Vaan mitenkäs
sattuikaan seikka? Tuskin oli kauppias nahkakuormansa kanssa lähtenyt
edellensä, minne oli aikomus, niin päätyipä metsästäjä kulkemaan sitä
samaa taivalta sen synkän metsän läpi siitä, josta kävi lapsen itku
hänelle korviin heti. Tämä lähtee ääntä kohdin käymään ja näkee nyt
ihmeeksensä pienoisen poikalapsen puun haarassa riippuvan kituen siinä
surkeasti. Tuskin keksikään metsästäjä tämän, niin kapusi puuhun kohta,
otti lapsen sieltä alas ja kantoi vaatteiden peitossa kotiinsa. Siellä
hankki lapselle imettäjän sitten ja rupesi kasvattamaan sitä niinkuin
omaa lastansa ainakin. Sillä tavoin tulikin pulska ja kaunis poika
hänestä, ja kasvatusisä nimitti hänet Antiksi; mutta kylän sikiöt, kun
kuulivat hänen oikean sukuperänsä, alkoivat liikanimeltä sanoa häntä
Puuhaaraksi, josta tottuivat kaikki muutkin sitten kutsumaan häntä sillä
Antti Puuhaaran nimellä.

Kului vuosia tuosta, mikä lie muudan kymmenkunta jo kulunut, ja Antti
sillävälin kasvoi mieheksi, niin sattuipa kerran se entinen
ketunnahkojen kauppias kulkemaan vanhoja jälkiänsä ja poikkesi
matkallaan metsästäjän kotiin yöksi, kun ei sen kovemmin tahtonut
mökkiläisen luona käydä, jolta hän muinoin lapsen oli vienyt. Yötä
ollessansa talossa kuuli hän talon nuorta miestä sanottavan Antti
Puuhaaraksi, joka kuului oudolta hänestä. Kummastellen sitä kysyi
viimeinkin isännältä, mistä poika sen niin ihmeellisen nimen oli saanut.
Talon isäntä kertoi siitä asian, sanoi puun haarasta löytäneensä sen
pojan lapsena ja sitten ottopojakseen kasvattaneensa hänet, kun ei
itsellään hänellä lasta ollut, ja selvitti vieraalle, että siitä se on
poika sen liikanimensä saanut. Kauppias säikähti isännän puhetta ja
arvasi koko asian perin pohjin tuosta, vaan ei ilmaissut mieltänsä
muille. Sanoihan vain: "No, sepähän nyt juttu oli vasta, enpäs kummempaa
ole iässäni kuullut!" Muuta ei virkkanut mitään, oli unohtavinaan koko
asian ja paneutui maata, mutta mielessään arveli keinoa vain, millä hän
sen pojan vielä hukkaan saattaisi, ettei tietäjien ennustus toteen
kävisi, joka yhä vain hirvitti häntä.

Mitäs ollakaan; kului yön seutu, ja aamu tuli, niin alkaa kauppias
puhutella isäntää, sanoo: "Olisi tärkeätä asiata kotiini, vaan en
malttaisi itse matkaltani palata, eiköhän joutaisi tämä teidän
ottopoikanne minulta sinne kirjaa viemään?" -- "Ka, eikö tuo siksi
joutane", vastasi isäntä ja pani Antin rikkaan miehen asiata käymään
toivoen kauppiaalta hyvän palkinnon saavansa. Kauppiaalla kuitenkin oli
paha mielessä vain. Kirjaansa oli hän pistänyt kotiväellensä käskyn
ottaa kirjan tuoja kaikin mokomin kiinni ja hirttää hänet kartanon
kupeella kasvavaan koivuun. Antti ei tietänyt tuosta mitään eikä
pelännyt petosta, vaan läksi asialleen sitä kauppiaan kirjaa viemään
niinkuin isäntä oli käskenyt. Päiväkauden kuljettuansa tuli hän muutaman
vuoren juurelle, jossa oli puiden suojassa sammalen päällä soma levätä,
niin istuutui väsyksissään siihen ja nukkui tietämättään sikeästi se
kauppiaan lähettämä kirja kädessä. Sattuipa samassa kaksi teiniä
kulkemaan tietä myöten siitä ja näkivät kirjan makaajan hyppysissä, niin
ottivat koiruuksissaan sen lukeaksensa. Nähtyänsä, mitä siihen oli
kirjoitettu, älysivät kirjoittajan kavaluuden ja päättivät puolestaan
pettää nyt häntä. Matkoillansa olivat monesti jo kauppiaan kodissa
käyneet ja tunsivat koko talon komennon hyvästi, millä kannalla siellä
kaikki oli, niin istui toinen heistä kivelle ja piirsi kauppiaan
kirjoituslaatuun toisen kirjoituksen, jossa isännän käsky muuttui
järkiänsä toiseksi. "Kun tämän kirjan kuljettaja perille tulee",
sanottiin kirjassa, "sille välttämättömästi pitää minun tyttäreni
annettaman vaimoksi niinkuin sen itse olen luvannut, mutta koirani
Musti, joka alkaa jo vanhoillaan horata, pitää kaikella mokomin
sidottaman nuora kaulaan ja hirtettämän pihalla kasvavaan koivuun. Nämä
minun käskyni ovat kiireimmittäin tehtävät ennenkuin itse kotiini
palaan, muuten ette ihastu kauppaanne." Saatuansa tämmöisen kirjan
piirretyksi panivat teinit sen makaajan hyppysiin ja läksivät matkaansa
herättämättä poikaa, joka ei tietänyt koko asiasta mitään.

Aikansa maattuaan heräsi Antti Puuhaara unestansa lähtien edellensä ja
astui siitä nyt uutterasti, kunne tuli kauppiaan kotiin, jossa antoi
kirjan talonväelle luettavaksi. Emäntä ottaa kirjan ja lukee sen
kaikkien kuullen kohta. No, mitäs; olihan se ikäänkuin kummaa tämmöinen
käsky heistä, vaan kun tunnettiin kirja isännän tekemäksi, ei käynyt
asiata arveleminen, mutta annettiin talon tytär Antti Puuhaaralle
vaimoksi, ja vanha Musti ripustettiin tuvan kupeella kasvavaan suureen
koivuun niinkuin kirjassa oli sanottu.

Kului muutama viikko siitä, niin tuli itse isäntä kotiinsa ja näki jo
etäältä jonkin mustan roikkuvan talon luona kasvavassa koivussa.
Ihastuen sitä, kun luuli Antti Puuhaaran nyt siinä riippuvan, sivalsi
kauppias ruoskalla hevostansa joutuakseen pihaansa ja sanoi itseksensä:
"Ahas, Antti-kulta, jokos hiljankin siinä kiikut, ethän enää hyvyyttäni
perine!" Samalla pääsikin talolle, vaan mitenkäs muuttuikaan tässä nyt
mielensä, kun vanhan uskollisen Mustinsa näki kuoliaana koivussa ja
Antti Puuhaaran muun kotiväen seurassa elävänä vastaansa tulevan! Eihän
siitä kuitenkaan vihaansa näyttänyt, siksi oli älyä toki, vaan
tiedusteli emännältään asiata, jolta kuuli nyt kaikki, miten
lähettämänsä kirja oli väärennetty, jonka mukaan Antti Puuhaara nyt oli
vävynä talossa. Siitä meni Antin puheelle sitten, tervehti häntä ja
sanoi: "No, sinä kun olet nyt minun vävyni ja luultavasti kerran tulet
kaiken hyvyyteni perimään, niin pitäähän jollakin teolla sinun minun
hyvyyttäni ansaita. Kaiken ikäni olen arvellut sitä, mikä elämänkeino
ihmiselle olisi onnellisin, ja jouduin viimeinkin kauppiaaksi; vaan
siihen toimitukseeni olen nyt kyllästynyt ja haluaisin tietää, mikä työ
minulle avullisin on kaikista. Sen tiedon saantaan lähde sinä nyt, kulje
Pohjolaan ja kysy Louhelta, missä ihminen parhaimman onnensa on
käsittävä. Siitä kun tiedon saanet, palaa tänne kotiisi sitten."

Antti kun ei pelännyt petosta, suostui appensa vaatimukseen eikä
ajatellutkaan sitä, että hänen sille matkalle kukaties toivottiin
jäävänkin, vaan sai sauvan käteensä ja läksi appensa pyytämää tietoa
hakemaan. Astuu, astuu hyvän aikaa edellensä, niin tulee hirmuinen vuori
taikka Hiiden kallio semmoinen vastaan hänelle, ja harjalla seisoo
julman näköinen, hirmuisen pitkä mies, joka päällänsä kannattaa ison
joukon pilviä ja jonka lakissa kahdeksan tuulispäätä pitää pesänsä. Tämä
keksii Antin ja kysyy leppeästi: "Minnekä, poikaseni, matkustat?" --
"Menen Pohjolaan tiedustamaan Louhelta, missä ihminen parhaan onnensa on
käsittävä", vastasi Antti. "Niinpä aja, veikkonen, minunkin asiani",
sanoi jättiläinen, "minulla on tarha, joka ennen kasvoi kaunista
hedelmää hyvästi, vaan nyt homehtuu vain; kysy neuvoa siihen, millä
tarhani saisin parannetuksi, niin annan parhaimman orini ajaaksesi." --
"Saan minä tuon kysyä", vastasi Antti, otti jättiläiseltä Hiiden orin
ajaaksensa ja läksi matkaansa.

Jonkin aikaa ajettuansa kuuli hän hirmuisen jytinän, ja maa alkoi
järistä. Oudostuen sitä riensi hän kiireesti edellensä ja tuli tuokion
ajettuansa suuren kivisen linnan luokse, jossa hän nyt ihmeet näki
vasta. Linnan portilla seisoo isokasvuinen, hirveän pitkä mies, suuri
summaton avain kädessä. Toisinaan aina puhaltaa sen avaimensa läpeen ja
koettelee sitten aukaista ovea, vaan kun ei saa avainta lukkoon, niin
nyrkillään tömistää ovelle, että kaikui tienoot ympäriltä ja linnan
perustus vapisi. Joutuessaan tämmöiseen kähäkkään, mikä tässä oli,
säikähti Antti-parka järin pahasti, että oikein housut tutisivat
jalassa, vaan kun ennätti tottua jyräkkään ensinnä, niin miehistyi siitä
jällensä ja lähestyi portailla seisojata rohkeasti tehden hyvän päivän
samalla. Toinen, vaikka suutuksissaan kynsi korvansa taustaa, kääntyi
tervehtimät kuultuansa Anttiin päin ja kysyi: "Mihinkä, poikaseni,
menet?" -- "Menen Pohjolaan", sanoi Antti, "tiedustamaan Louhelta, missä
ihminen parhaan onnensa on käsittävä." -- "No, kun sinne menet", sanoi
jättiläinen, "ota veikkonen, minunkin asiani ajaaksesi, kuulusta
samalla, missä minun linnani oikeat avaimet ovat, kun en minä ovea saa
aukaistuksi. Jos tuot tiedon asiastani, saat palatessasi parhaimman
aarteeni palkaksi." -- "Ka, saan minä tuon kuulustella", vastasi Antti,
heitti jättiläiselle hyvästit ja läksi edellensä taas. Hänellä kun oli
se Hiiden ori ajettavana, niin matkaa teki lujasti ja tuokion
kuljettuansa näki taaskin Hiiden linnan edessänsä, joka oli vuori
samanlainen kuin entisetkin. Vuorella kasvoi suuri, korkea honka, jonka
latvassa istui jättiläinen hirmuisen pitkä keihäs kädessä. Maassa paloi
iso valkea, ja puussa istuja käristi keihäässään kokonaista hirveä
tulessa. Tuskin keksikään jättiläinen Antin tulevaksi, niin alkoi
puhutella häntä, sanoi: "Joudu, joudu, poikaseni, saamaan muutama
paistipalanen suuhusi sinäkin!" Antti, jonka nälkä kurni suolia ikään,
ei arvellutkaan tullessansa, vaan ajaa kavahutti sillä hyvällä orillaan
vuorelle, jossa oli paisti nyt valmiina. Syötyänsä hirven lihaa
kyllälteen siinä mieli hän lähteä matkaansa, vaan puussa istuja
puheillansa viivytteli häntä, kysyi: "Minnekä sinulla semmoinen kiire
on, ja mihin sinä täältä nyt aiot?" -- "Aionmahan Pohjolaan", vastasi
Antti, "tiedustamaan Louhelta, missä ihminen parhaimman onnensa on
käsittävä." -- "No, kun sinne lienee matkasi", sanoi jättiläinen,
"tiedustapa sekin, miksi minun ikäni täällä puussa täytyy istua.
Toisinaan toki saan hirven eli muun elävän jonkin keihäälläni
tavoitetuksi, vaan kun ei metsä saalista suo, olen monestikin nälkään
kuolemassa." -- "Tiedustanmahan asiasi", vastasi Antti, ja sanottuansa
jättiläiselle kiitokset ruoasta hyppäsi hän orinsa selkään ja läksi
ajamaan siitä.

Kulki hyvän matkaa taas, minkä aikaa lienee kulkenutkin, niin tulee
suuri joki eteen. Tämän on rannassa pienoinen venhe, ja venheessä istuu
vanha, koukkuleukainen akka, mela kainalossa. No, Antti kun ei yli
päästäkseen muuta neuvoa nähnyt, alkoi puhutella venheessä istujata,
kysyi: "Pääsisikö teidän venheessänne matkamies joen poikki?" -- "Pääsee
toki", vastasi akka, "täytyyhän siksi toistaan autella, vaan minnepä
hevosenne jätätte?" -- "Tähän jätän rannalle siksi kun matkaltani
palaan, hyväpä tässä näkyy heinikko kasvavan", sanoi Antti, kiinnitti
orinsa siihen ja itse meni venheeseen akan luokse. Joen yli kuljettaessa
nostaa akka sitten puheen ja kysyy Antilta: "Mistä kaukaa ja millä
asialla tämä vieras ompi, kun näin kaukaisia maita kulkee?" -- "Sieltä
ja sieltä", sanoi Antti, "kuljen Pohjolaan kysymään Louhelta, missä
ihminen parhaan onnensa on käsittävä; liekö pitkältikin vielä matkani
päähän?" -- "Ei ole kaukana enää Louhen koti", vastasi akka,
"piammastaan olette jo matkanne päässä, kulkekaahan maalle päästyänne
suoraan edellenne, niin kohta on Pohjola näkyvissä; vaan kun sinne
riennätte, tiedustelkaa, hyvä vieras, minunkin asiatani, miksi minun
pääsemättömästi täytyy matkaavia tämän joen yli saatella; neljäkymmentä
ajastaikaa olen tätä lautturin työtä tässä jo toimittanut ja haluaisin
nyt vanhoillani virastani eron saada." -- "Tiedustanmahan asiasi",
vastasi Antti, sanoi maalle päästyänsä akalle kiitokset saattamasta ja
läksi jalkaisin astumaan edellensä. Ei kaukaa kulkenutkaan siitä, kun
tulivat jo asutut maat vastaan häntä, ja kohta alkoi jo talokin näkyä.
Antti, joka akan puheesta arvasi Louhella tässä nyt kotinsa olevan,
astui mäen rintaa pihaan ja pihalta tupaan.

Sielläpä ei sattunutkaan emäntä kotiinsa, tytär vain oli yksinään
tuvassa ja pöydän luona alusteli taikinata. Antti tupaan tullessansa
hyvän päivän teki tyttärelle ja kävi lavitsalle istumaan, josta vähän
ajan päästä alkoi kysellä emäntää, oliko tuo missä. "Ei ole nyt äitini
kotona", vastasi tyttö, "vaan kun joutanette odottamaan iltaan asti,
kyllä se yöksi kotiin tulee." Kuultuansa tämän jäi Antti Puuhaara iltaa
odottamaan siihen ja alkoi aikansa kuluksi niitä näitä haastella
tyttären kanssa, joka taas puolestaan kyseli häneltä, mistä tämä vieras
oli ja mikä asiana, kun näin etäisiä maita vaelsi. "Sieltä ja sieltä
olen", vastasi Antti, "olisi äidiltänne kaikenlaista tiedusteltavaa
vähäsen." Samalla puhui myös asiansa, joista hän tietoa halusi. "Ohoh!"
sanoi Antin puhumasta päästyä tyttö, "ettepä vähiä kyselekään, tuskin
niistä äitini tietoa antaakaan semmoisista; vaan jos kuulette minua,
voin ehkä asioistanne selvän kukaties saada. Olkaa varoillanne tässä,
kun äitini iltaisella kotiin tulee, ja menkää uunin taakse piiloon,
ettei hän teitä näe, niin voitte tarkkaan kuuntelemalla, mitä me
keskenämme puhumme, kysyttävistänne tiedon saada ja yöllä sitten salaa
pyrkiä täältä matkaanne." Oli näet poika pulska ja kaunis, niin tyttären
kävi sääliksi häntä.

Antti Puuhaara asui nyt kaiken päivää tyttären luona tuvassa, jossa
kului aika haastellessa, vaan kun ilta tuli, meni jo uunin taakse
niinkuin neuvo oli, odottamaan emännän tulemista kotiin. Olla oletteli
piilossaan siellä aina iltayöhön saakka, niin jo palaakin Louhi kylästä
ja alkaa tyttäreltään kuulustella, oliko hänen poikessa ollessaan käynyt
vierasta ketään. -- "Kävi tässä muudan mies, jolla niitä näitä oli
kysyttäviä", vastasi tytär, "vaan kun ette kotiin sattuneet, riensi
edellensä tästä saadakseen asioistaan tietoa muilta." -- "Ohoh!" sanoi
Louhi, "mitäpä en olisi minä tietänyt, jota tietäisivät muut paremmin;
vaan sanoikos se mies, mitä hänellä oli kysymistä?" -- "Sanoihan tuo",
vastasi tytär, "ensinnäkin kuului tiedustavan sitä, missä ihminen
parhaimman onnensa on käsittävä." -- "Olipas hän viekas tiedustaja, kun
semmoisia kyseli", virkkoi Louhi, "tuskin olisin minä sitä
ilmoittanutkaan, vaan tyhjään sitä nyt muiltakin tiedustellaan, kun ei
minulta neuvoa saatu. Sitä ei sen miehen asiata tiedä toinen maailmassa
kuin minä, enkä neuvo sitä minäkään mielelläni muille, vaan kun tässä
nyt puheeksi tuli, niin saan minä tuon sanoa: 'Parhaimman onnensa
käsittää ihminen maata kaivamalla; puut pitää juurineen väännettämän
maasta, kivet kannettaman kokoihin kaikki ja peltoa perkattaman sijaan.'"
Äitinsä vastattua tähän jatkoi tytär puheensa, sanoi: "Toisekseen
tiedusteli mies sitä, mikä erään jättiläisen tarhalla on, kun se nyt on
homehtumassa, ja ennen on kasvanut kaunista hedelmää hyvästi." --
"Helposti tuonkin olisin vastannut", virkkoi Louhi, "sen jättiläisen
tarhassa elää mato, joka sen kuivaa hengellänsä, se kun tapettaisiin se
mato kahden kiven välissä, niin paranisi tarha taas jällensä ja kasvaisi
hedelmää kuin ennenkin; kysyikös vieras muutakin?" -- "Montahan sillä
oli kysyttävää", vastasi tytär, "muudan jättiläinen ei kuulunut
linnaansa pääsevän, niin kuulusteli matkamies sitä, mihin oikeat linnan
avaimet ovat tulleet, kun ei millään keinoin saada ovea auki." -- "No,
olipas sekin kysyttävä!" sanoi Louhi, "portaiden allahan avaimet ovat,
ei muuta kuin nostettaisiin päällimmäiset porraskivet paikaltansa, niin
sieltä ne löydettäisiin; vaan vieläkös mies muuta kyseli?" -- "Kyseli",
sanoi tytär, "kuului muudan jättiläinen taas kaiken ikänsä istuneen
puussa, niin kyseli hänenkin seikkaansa se mies, millä puussa istuja
maahan pääsisi." -- "No, ei tuohonkaan paljoa tarvittaisi", virkkoi
Louhi, "ei muuta kuin arvattaisiin leppäisellä sauvalla puun juureen
ähmätä, niin latvapuoli kultana putoaisi maahan ja mies samalla kanssa,
ja pääsisi liikkumaan minne tahtonsa; eihän muuta enää lie se mies
kysynyt?" -- "Vielä kysyi sitä", sanoi tytär, "miten se akka lautturin
virasta pääsisi, joka venheessään tuolla matkaavia joen yli saattaa." --
"Voipas sitäkin akkaa, miten on vähä-älyinen!" lausui Louhi, "kun
ensimmäinen ylivietävä tulee, saattaisi hänet joen yli, vaan hyppäisi
rantaan tultaessa itse edeltä maalle ja vasemmalla kantapäällään
survaisisi venheen takaisin sanoen: 'Minä lähden tästä, sinä jäät
siihen!' niin sillähän lautturin työstä pääsisi, ja toinen perisi viran;
jokos loppuivat nyt kysyttävät?" -- "Jo", vastasi tytär, "ei nyt enää
muuta se matkamies kysynyt."

Antti Puuhaara piilossaan uunin takana kuunteli heidän puheensa ja pani
Louhen vastaukset mieleensä hyvästi odottaen tilaisuutta päästä
tietoineen sieltä pois. No, ei aikaakaan, kun kuuli jo kovan
kuorsaamisen tuvasta, josta kun arvasi Louhen nyt makaavan, niin
laskeutui hiljaa piilostaan lattialle ja kulki varpaisillaan hiipien
ovelle. Siitä pujahti hän sukkelaan pihalle ja läksi kiireesti kulkemaan
kotiinsa; josta joutuikin kohta joen rantaan taas, jossa se vanha akka
istui venheessään niinkuin ennenkin. Tämä kun keksii Antin, huutaa
venheestään heti: "Saittekos, vieraskulta, tiedon asiastani?" -- "Sain,
mikäpä saadessani", virkkoi Antti Puuhaara, "vaan saatahan ensinnä joen
yli, sitten sanon asiasi." Akka oli tähän valmis ja saattoi Antin
toiseen rantaan, jossa uudellensa tiedusteli asiataan, miten lautturin
virasta pääsisi "Elähän hätäile", vastasi Antti, "kun nyt toinen kuka
joen yli pyrkii, niin lähde saattamaan niinkuin ennenkin, vaan elä
rantaan tultua maalle päästä, mutta hyppää itse edeltä rannalle ja
survaa vasemmalla kantapäälläsi venhe jokeen takaisin sanoen: 'Minä
lähden tästä, sinä jäät siihen!' niin sillä olet virastasi irti, ja
toinen jääpi sijaasi."

Tätäkös nyt ihastui akka, teki Antille monet kiitokset neuvosta ja
istuutui venheeseensä taas odottaakseen ketä tulevaksi, jolle virkansa
heittäisi; mutta Antti otti rannalle jättämänsä orin ja läksi ajamaan
sillä kotiinsa, minkä ennätti. Matkallaan tuli sitten sille vuorelle
taas, jossa tullessaan hirven lihaa oli syönyt. Siinä jättiläinen istui
hongan latvassa vielä niinkuin ennenkin ja huusi jo kaukaa Antille:
"Terve, poikaseni, saitko tietoa asiastani?" -- "Mikäpä saadessani",
vastasi Antti, "vaan malta vähäsen." Siitä kävi sitten leppäsauvan
taittamassa käteensä ja sillä lyödä ähmäsi hongan juureen, niin
latvapuoli kultana pudota ropsahti maahan ja jättiläinen siinä yhtenä
myös. Tämä kun jaloilleen pääsi, alkoi hyppiä, keikkua iloissansa ja
sanoi Antille tuosta: "Sinä kun tämän armotyön teit minulle ja puusta
maahan päästit, milläpä nyt palkitsen sitä?" -- "En vaadi palkkaa
mitään", virkkoi Antti, "vaan jos lahjaa mitä antanet, anna muutama oksa
tästä hongan latvasta, jossa maahan putosit." -- "No, saat niitä", sanoi
jättiläinen ja taitteli hyvän joukon niitä kultaoksia siitä katkenneesta
latvatertusta Antille lahjaksi. "Kiitokset antamastanne", sanoi Antti,
"saanmahan näillä nyt hevostani hosua", nousi orinsa selkään ja ajoi
edellensä.

Siitä tuli nyt ajaessa toinen linna eteen, jossa seisoi jättiläinen
portailla avain kädessä. Sille neuvoi Antti linnan avaimet portaiden
alta ja sai jättiläisen parhaimman aarteen palkasta niinkuin oli
luvattukin, ja ajoi niine tavaroineen edellensä, kunne tuli kolmanteen
Hiiden linnaan, jonka haltijalta sen Hiiden orin oli ajaakseen saanut.
Siinä kun ilmoitti, miten jättiläisen tarha siitä paranisi, kun
tapettaisiin se mato, joka sen hengellään kuivasi, niin sai siitä
hyvästä sen Hiiden orin omaksensa ja ajoi sillä aina kotiinsa asti.

Täällä appi hämmästyy sitä, kun nyt Antti Puuhaara kotiin tuli, jota
toivoi jo kuolleeksi, ja kysyy suutuksissaan häneltä: "Jokos nyt
kysyttävästäsi tiedon sait, kun jo kotiin palasit?" -- "Mikäpä
saadessani!" vastasi Antti, "jo on asiani tiedusteltu." -- "No, missäpä
ihminen parhaimman onnensa käsittääpi?" kysyi kauppias. "Parhaimman
onnensa käsittää ihminen maata kaivamalla", vastasi Antti, "puut pitää
juurineen väännettämän maasta, kivet kannettaman kokoihin kaikki ja
siihen peltoa perkattaman sijaan, semmoinen on Louhelta osoitus." No,
sehän kaiveli nyt kauppiaan sydäntä, kun ei vieläkään vävystään päässyt,
vaan siitäkös vasta mielensä pahaksi kävi, kun sai tietää, minkä
rikkauden Antti matkallaan oli saanut. Kadehtien sitä hän ei enää
toimeen tullut kodissansa, vaan jätti koko talonsa Antti Puuhaaran
katsottavaksi ja läksi kulkemaan samoja teitä kuin Anttikin, saadaksensa
sillä matkalla mokoman hyvyyden kerätyksi hänkin. Kuljettuansa jonkin
aikaa edellensä tulikin siitä saman joen rantaan, johon Anttikin
matkallansa, ja pyrki ylitse päästä. Siinä istuu se vanha akka
venheesssään niinkuin ennenkin odotellen ketä tulevaksi, jolle virkansa
heittäisi, niin se mielellänsä lähtee kauppiasta yli viemään, vaan kun
oltiin jo rantaan pääsemässä, hyppäsi itse edeltä maalle ja survaisi
vasemmalla kantapäällään venhettä jokeen takaisin sanoen: "Minä lähden
tästä, sinä jäät siihen!" Tästä jäi nyt se ketunnahkojen kauppias
lautturin virkaa pitämään joella niinkuin Louhi oli sanonut, ja siinä
saapi ollakin, sillä ei kellään ole enää asiata Louhen luona käydä, kun
häneltä Antti Puuhaara sai tiedot semmoiset, että tietää suomalainen,
mistä parhaimman onnensa käsittää. Antti Puuhaara jäi sillä tavoin siinä
appensa talossa isännöimään, jossa eli vaimonsa kanssa kaiken aikansa
hyvästi ja tuli rikkaan kauppiaan perilliseksi niinkuin oli ennustettu.



KUOLEMA KUMMINA


TAIVAASEEN MENIJÄ

Poika kerran kolme vuotta teki palvelusta kolmeen äyriin. Hänenpä sitten
alkoi mieli tehdä maailmaa katsomaan, niin osti kolme leipäkakkarata
niillä kolmella äyrillänsä ja läksi kulkemaan kaupunkiin. Matkalla tuli
häntä vastaan köyhä kerjäläisukko, joka sanoi itsellään nälän olevan ja
pyysi yhtä leipäkakkarata syödäksensä. Poika vastasi ei saattavansa
antaa, hänellä on pitkänlainen matka edessä ja eväät vähässä, vaan antaa
hän tarvitsevalle kuitenkin, ehkähän Jumala hänestä murheen pitää, ja
antoikin yhden eväskakkaroistaan ukolle. Tämä siitä hyvästä antaa nyt
pojalle laukkunsa sijaan ja sanoo: "Pidähän tämä muistona minusta, ja
mitä sinä näet taikka ajattelet ja toivoisit itsellesi, sano vain:
'Jahkapa sinä minun laukussani!' niin silloin se on siellä." No, otti
poika ukolta laukun ja läksi käymään taas tietä pitkin, niin tulee
toisessa kohdin taas kulkulaisukko vastaan ja pyytää jo toista
eväskakkarata häneltä syödäksensä. Poika sanoi: "Ei minulla ole kuin
nämä kaksi kakkarata enää itselläni, kolmannen vasta annoin
kerjäläiselle, vaan annanmahan toisen vielä nytkin, ehkähän minusta
Jumala huolen pitää", ja antoi leipäkakkaran ukolle. Tämä pisti leivän
suuhunsa heti ja antoi lakkaristaan pojalle kortit, sanoi: "Pidähän
nämä, ja vaikka sinä kenen kanssa näillä korttisille rupeat, sinä voitat
aina." Poika otti kortit, pisti ne talteensa ja läksi astumaan
edellensä. No, ei kaukaa kulkenut, kun tuli taas kolmannessa kohdin
kerjäläinen häntä vastaan ja anoi leipäkakkarata syödäksensä. Poika ei
olisi viimeistä eväsleipäänsä enää antanut, vaan toinen puisti yhä
sanoen itsellään semmoisen ruoan tarpeen olevan, että nälkään oli
kuolemassa. "No, annanmahan viimeisenkin evääni, koska niin olet
tarvitsevainen", sanoi siitä nyt poika ja antoi kakkaransa ukolle.
Kerjäläinen antoi nyt leipäkakkarasta pojalle vanhan nahkakukkaron
sijaan sanoen: "Pidähän tämä tallellasi, ja kun tarvis tulee, puista
vain kukkarotasi, niin saat rahaa, minkä haluat."

Poika erottuaan ukosta, jolle oli viimeisen leipänsä antanut, läksi
tietä pitkin astumaan taas joutuaksensa kaupunkiin. Jonkin matkaa
kuljettuansa näki hän suuren hanhiparven lentävän taivaalla ja muisti
tuosta ukolta saamansa laukun, arveli: "Jahkapa olisitte te minun
laukussani!" ja tuossa paikassa lensivät hanhet hänen laukkuunsa. No, ei
muuta; kulki poika edelleen yhä, vaan ilta kuitenkin saavutti hänet
ennenkuin matkansa perille pääsi. Vähän aikaa pimeässä samottuansa tuli
hän viimeinkin kaupunkiin, vaan täällä jo asujamet makasivat, ja hänen
täytyi muutaman kartanon portille kolkuttaa päästäksensä sisälle. Tästä
herää isäntä ja tulee portille, kysyy: "Mikäs mies ja mistä sinä olet,
kun näin yöllä kuljet?" Poika silloin muutamia hanhia laski portin
alatse isännälle ja sanoi, että näitä hänellä on ja näitä hän antaisi,
jos yösijan saisi. "Ka, ei ole minulla tilaa huoneissani", virkkoi
isäntä, "tosin on kartanossani yksi autio tupa, vaan siinä ei kukaan ole
rauhaa saanut pirulta." -- "Kyllähän siellä toimeen tulee", vastasi
poika kuultuansa asian ja pyrki siihen autiotupaan yöksi. "No, saat
siellä olla, kun vain rauhaa saanet", vastasi isäntä ja laski pojan
portista sisälle. Tämä sanoi kiitokset isännälle ja meni suorastaan
neuvottuun tupaan, jossa asettui levolle. Ei kuitenkaan kaukaa tuvassa
ollut, kun tuli jo pirukin ovesta sisälle ja kysyi vihaisesti: "Kukas
täällä minun huoneessani on?" Poika ei säikähtänyt sitä, vaan tervehti
pirua ja sanoi iloissansa: "Hyvähän, kun toveri tuli, niin pääsemme
korttisille!" Se oli pirun mieleen semmoinen tuuma, ja poika otti kortit
käsille. Siitä kun ruvettiin korttia lyömään, niin poika aina tuli
voitolle ja otti niillä kerjäläisen antamilla lehdillä toveriltaan
määrättömät rahat. Tästä suuttui piru viimeinkin ja sanoi vihoissaan
pojalle: "Pieksän minä sinut, ruoja, kun kaikki rahani veit." -- "Elähän
joutavaa suutu", vastasi poika, "saat rahasi takaisin ja vielä saat
lisää kun haluat, minulla kukkaro on tämmöinen, joka rahaa tulee
täyteen, kun vain kädessään puistelee sitä." Samalla otti vanhan
kukkaronsa, jonka kerjäläiseltä oli saanut, ja näytti sen pirulle
sanoen: "Tämän hankin nyt rahaa täyteen, vaikka se tätä nykyänsä tyhjänä
on ihan." -- "En usko, että se tyhjä on", vastasi piru, "annas, käyn
itse kukkarossasi katsomassa." -- "Käy vain katsomassa", sanoi poika ja
laski pirun kukkaroonsa, vaan vetäisi samalla kukkaron suun kurenauhalla
kiinni. Sinne jäi nyt piru vangiksi; poika pisti kukkaronsa laukkuun,
jonka pani päänsä alle maata ruvetessa, ja nukkui siitä rauhassa.

Aamulla tuli talon isäntä vierastaan katsomaan sinne autiotupaan ja
kysyi: "Tokkos nyt, miesrukka, täällä rauhaa sait?" -- "Hyvin nyt rauhaa
saapi, piru kun on kukkarossa", sanoi poika ja näytti isännälle, kuinka
piru nyt pienessä paikassa oli. "No, elähän mitään, vai siellä se nyt
on?" sanoi isäntä ihastuen sitä, "no, sitten sinä vasta, mieskulta,
minulle hyvän tekisit, jos tykkänään saisit pirun täältä minun
huoneestani pois." -- "Kyllähän sen pois saapi", vastasi poika, pisti
kukkaron laukkuunsa ja läksi niine tavaroineen huoneesta ulos kävelemään
kaupunkia. Siellä näki hän kaupungin rumpalin kadulla rummuttamassa ja
pyysi häntä rummuttamaan kaikki kaupungin sepät moukareineen ja muine
paja-aseineen maksua vastaan kokoon torille. Rumpali rummutti, ja sepät
tulivat siitä koolle niinkuin käsketty oli. Sattui suuri laaka kivi
olemaan torin laidassa, niin poika siihen kivelle asetti laukkunsa,
jossa piru oli kukkaron sisällä, ja käski seppiä moukareillaan lyömään
sitä. Nämä kävivät työhönsä käsin, muutamat pihdeillä pitelivät laukkua
kivellä, toiset moukareillaan ehtimiseensä paukuttivat sitä. Piru
ensinnä huusi laukkua lyötäessä kovasti rukoillen: "Elkää, Jumalan
luomat, häntä lyökö, hän mielellään pakenee koko kaupungista pois", vaan
poika lyötti laukkua yhä, kunne ei ääntä enää kuulunut mitään. "Kyllä se
nyt on kuollut", arvelivat viimein sepät ja herkesivät jo lyömästä.
Poika silloin aukaisi laukkunsa ja rupesi tiedustamaan asiata, vaan kun
kukkaron suuta helpotti, piru oli elossa vielä ja pujahti pojan käsistä
pakoon. Kuitenkaan ei siinä tohtinut heidän saapuvillansa viipyä, vaan
juoksi jäljelleen katsomatta koko kaupungista matkaansa.

Poikaa pidettiin nyt siinä pirun jättämässä talossa hyvänä; isäntä
syötti häntä, juotteli kaikella mokomin, ja muutkin kaupunkilaiset
osoittivat kiitollisuuttaan hänelle, kun he hänen avullansa pahasta
vieraastaan pääsivät. No, hyvä tämä; vaan ei kauan sitä iloa kestänyt.
Piru oli kaupunkilaisille äkäinen siitä, kun torilla pieksettiin, ja
piiritti suurella voimalla koko kaupungin ahdistaen sitä niin kovasti,
että kaupunkilaiset lupasivat suuren palkinnon sille, joka pirun pois
ajaisi. Mies kun kuuli tämän, ilmoitti kaupunkilaisille, että kyllä hän
pirun saa pakenemaan. Pani hevosen valjaisiin ja otti kolme täysinäistä
ja kolme tyhjää tervatynnyriä rekeensä. Sen tervakuormansa ajoi hän
keskelle toria ja huusi kaupungin piirittäjätä kaikkien asukasten
puolesta siihen puheellensa. Piru tuli, ja mies alkoi puhutella häntä,
sanoi: "Ryypätkäämmepä ryyppy viinaa puheen aluksi." Piru oli siihen
valmis, ja mies käski hänen täysinäisestä tynnyristä juoda, vaan itse
oli juovinansa tyhjästä. Piru pani suunsa tapinreiälle, ja kun kerran
kallisti vain tynnyriä, niin ryyppäsi sen tyhjäksi ja kiitteli miehen
viinaa hyväksi. Siitä ruvettiin sitten kaupungin piirittämisestä
puhumaan, ja vähän ajan päästä sanoi mies taaskin pirulle: "Ottakaamme
toinen ryyppy, niin paremmin sujuu puhe!" -- "Kyllähän se niin on",
vastasi piru, ja ryypättiin taas uudestansa: mies oli tyhjästä
tynnyristä juovinansa, vaan piru jo toisen tervatynnyrin pani vatsaansa.
Ryyppäämästä päästyä rupesivat sitten pakinoimaan taas keskenänsä, ja
mies kysyi pirulta: "Etköhän heittäisi koko kaupungin piirittämisen?" --
"Ei minun käy sitä heittäminen", vastasi piru. No, kun ei muusta apua
ollut, sanoi taaskin mies: "Kurkku tässä kuivaa haastellessa,
ryypätkäämme, hyvä vieras, tästä vielä viimeinen ryyppy!" Samassa antoi
jo kolmannen tervatynnyrin ryypättäväksi pirulle, joka tyhjensi sen
kohta, vaan itse oli tyhjästä tynnyristä juovinaan taaskin ja alkoi
juomasta päästyä puhutella toveriansa, sanoi: "Puhutaan sinun saavan
itsesi niin suureksi kuin ikään tahdot, onko se totta?" -- "Tosi se on",
vastasi piru ja isonsi itsensä niin suureksi, että tuli koko tori
täyteen hänestä, ja miehen täytyi torin nurkkaan väistyä tieltä pois.
Säikähtäen sitä sanoi hän pirulle: "Sanotaan sinun saavan itsesi niin
pieneksikin kuin tilaisuus vaatii; koetapa nyt, kuinka pieneksi pääset."
Kuultuansa tämän hoikkeni piru hoikkenemistaan kohta ja ujutti ruumiinsa
niinkuin rihmasäikeeksi ohueksi, kysyen mieheltä: "Enkös ole nyt pieni
ja ohut?" -- "Kyllä olet", sanoi mies, "vaan koetapas, sovitko tuosta
tapinreiästä sisälle?" -- "Tokihan tuohon sovin", vastasi piru ja
vyyhtäysi tapinreiästä tynnyriin näyttääkseen pienuuttansa; mutta mies
oli varoillansa ja pyöräytti tynnyrin tapin kiinni. Piru jäi sillä
tavoin tynnyriin eikä päässyt omin voiminsa sieltä poikkeen, vaan alkoi
rukoilla miestä, sanoi: "Päästä minut irti, niin pakenen koko
kaupungista enkä viiteenkymmeneen vuoteen vaivaa ketään tällä seuduin
asuvaista, vaan teen meren saareen itselleni asunnon ja elän
yksinäisyydessä siellä." Mies kun arveli asiata, laski sillä ehdoin
pirun tynnyristä, ja vanha mies pakenikin kaupungista, vaan sanoi
lähtiessään miehelle: "Minä määräajaksi pakenen nyt täältä enkä käy
kaupungissanne, jos tulen, saatte tappaa; vaan jos kuka sillä aikaa
tästä kaupungista käypi minun saaressani, niin minä taas sen saan
tappaa." -- "No, olkoon liitto semmoinen!" vastasi mies sanoen pirulle
hyvästit.

Mitäs ollakaan; se mies asettui nyt siihen kaupunkiin asumaan ja sai
kaupunkilaisilta sen palkinnon, mikä oli luvattu. Kuluipas muutama vuosi
rauhassa siinä, niin sattui se mies kerran olemaan kalassa, niin nousi
merellä raju tuuli semmoinen, joka ajoi hänen venheensä muutaman saaren
rantaan. Siinä saaressa oli pirulla asuntonsa, vaan tuota ei mies
tietänyt, vaan asettui tuulta pitämään rannalle ja rupesi keittämään
kalojansa päästäkseen ruoalle. Tuskin sai patansa tulelle, niin tuli jo
pirukin rantaan ja alkoi hätyyttää häntä, kysyi: "Miksikäs venheinesi
minun saareeni tulit?" -- "Tuuli ajoi", vastasi mies. "No, muistatkos
liittomme?" kysyi piru, "nyt minä sinut tapan." -- "Annahan, keittoni
saan syödä ensinnä", sanoi mies. "No, keitähän ruokasi valmiiksi",
vastasi piru ja istui odottamaan sitä koetellen kaikella tavoin pelottaa
miestä. Tämä kun ei ollut asiasta ollaksensa, näytti piru viimein
hampaansa, jotka olivat suuret kuin petkeleet ikään, ja kysyi: "Oletkos
tuommoisia hampaita ennen nähnyt?" Mies siihen ei vastannut muuta, vaan
sieppasi kiehuvan patansa tulelta ja paiskasi pirua sillä silmiä vasten,
kysyi: "Oletkos tuommoista ruokaa ennen syönyt?" Kuuma kalakeitto poltti
siinä nyt silmät pirulta, joka huutaen juoksi rannalta poikkeen; vaan
mies hyppäsi venheeseensä ja pääsi elävänä kotiinsa.

Kului jonkin aikaa siitä, niin alkoipas miehestä itseksensä eläminen
ikäväksi käydä. "Saisipa nyt akka ottaa", arveli hän siitä ja kosi
muutaman kauppiaan tytärtä, vaan kaupunkilaiset kaikki pelkäsivät häntä,
eikä kukaan antanut hänelle tytärtänsä, vaikka kyllä tiedettiin, että
hän vallan rikas oli. Tästä suuttui mies kaupunkilaisiin ja ajatteli
mielessänsä: "Tieltä olen ennenkin avun saanut, tieltä toivon nytkin;
lähden maata matkaamaan, ja kuka vaimonpuoli ensiksi vastaani tulee, sen
otan naisekseni." Sillä tuumalla läksi hän kaupungista maalle päin
kävelemään ja käydä astuksenteli tietä pitkin, kunne tuli köyhä
kerjäläistyttö vastaan, niin hän sen tytön kihlasi morsiamekseen ja vei
vaimokseen kotiinsa. Elivät, olivat sitten aikansa yhdessä, kunne vaimo
lapsen teki, niin isä olisi ristittänyt poikansa, vaan ei saanut kummia
sille kaupungista. "No, tieltä olen ennenkin avun saanut, tieltä toivon
nytkin", arveli hän mielessänsä ja läksi tietä myöten astumaan. Vähän
matkan päässä tuli vastaan mies, joka sanoi olevansa Kuolema, niin hän
sitä pyytää kummiksi. Kuolema tuli, ja kuljettiin yhdessä kaupunkiin,
jossa saatiin nyt lapsi ristityksi. Kuolema siitä kysyy isältä:
"Tuleekos minun jotakin kumminlahjaa antaa?" -- "Ainahan se tapa on
ollut semmoinen", vastasi isä, "vaikk'ei siihen määrää ole, vaan
annetaanhan lahjat sitä myöten, miten kummin varat kannattavat ja
asiassa muutoin käypi." -- "No, olisi minulla voidetta semmoista", sanoi
Kuolema, "että sillä kun voiteleepi, niin paranee sairas, jos suinkin
paratakseen lienee." -- "Kyllähän tuo jo kumminlahjaksi sopisi, vaan
mitenkäs sitä voidetta käytetään?" sanoi mies. "Helppo sit'on
käyttäessä", vastasi Kuolema, "kun sinä voiteinesi sairaan luokse tulet,
ja minä jalkapuolessa lavaa seison, niin sairas siitä sinun voiteestasi
paraneepi, vaan jos minä sairaan pääpuolessa satun olemaan, niin ei pidä
voidetta antaakaan, sairas silloin kuolee kumminkin."

Mitäs ollakaan. Mies kun sai Kuolemalta sen voiteen semmoisen, hän sillä
paranteli ihmisiä paljon ja tuli siitä nerostaan niin kuuluksi kaikille,
että häntä kuljetettiin ympäri maailman sairasten luona. Kävipä
muutamassa kaupungissa kuningas sairaaksi sitten, eikä nähty neuvoa
muuta, vaan haettiin se mies häntä nyt sillä voiteellaan parantamaan.
Mies meni, vaan kun kuninkaan luokse tuli, näki jo Kuoleman pääpuolessa
seisovan. Keksittyänsä tämän mies ei nähnyt muusta apua olevan, vaan
päätti pettää Kuolemata ja teetti kuninkaalle semmoisen lavan, joka
pyöri niinkuin kerinkakko navalla, ja rupesi ehtimiseensä pyörittämään
sitä. Kuolema kyllä koki pysyä pääpuolessa yhä, ja juoksivat kumpikin
peräkkäin siinä, vaan mies yht'äkkiä tempasi lavaa toisaanne päin
juostessansa, niin Kuolema lankesi lattialle. Toinen silloin pääsi
kuninkaan pääpuoleen ja sai häneen voidettaan pyyhkäistä, niin se siitä
parani ja tuli terveeksi kohta. No, siitäkös miestä nyt kuninkaan
kartanossa hyvänä pidettiin ja palkinto annettiin hänelle hyvä; vaan
Kuolema oli miehelle äissänsä ja peloitteli häntä, sanoi: "Aha, paha
äijä, käskinkö minä sinun niin tehdä, nyt tapan minä sinut itsesi." Mies
ei säikähtänyt tuota, hänellä kun oli se entinen laukkunsa matkassa,
vaan silmäili vastustajaansa ja sanoi: "Jahkapa sinä minun laukussani!"
niin samalla meni Kuolema laukkuun. Siitä lähtee mies laukku selässä
kulkemaan, niin rupeaa Kuolema rukoilemaan häntä, sanoo: "Laske,
veikkonen, minut täältä, niin en ikäpäivänä tapa sinua, kun nyt irti
pääsen." -- "No, tehkäämme liitto", sanoi mies, "kun kolmekymmentä
vuotta antanet vielä minun rauhassa elää, enempää en vaadikaan, niin
pääset laukustani ulos!" Kuolema suostui tähän ja sanoi laukusta
päästyään miehelle: "Ne kolmekymmentä vuotta saat siinä rauhassa elää,
kun et koskaan 'Kas-niin!' sano, vaan niin pian kuin sen sanan sanot,
kuoletkin heti."

No, mies vältti nyt monta aikaa sitä kiellettyä sanaa, ettei "Kas-niin!"
sanonut, ja paransi taas paljon ihmisiä sillä kuolemalta opitulla
keinollansa; mutta Kuolema kantoi hänelle yhä kuitenkin vihaa siitä, kun
hän petoksella kuninkaan paransi, ja pyysi kaikella keinoin tappaakseen
häntä jo ennen aikojansa. Senpä vuoksi kulki miehen poikessa ollen hänen
kotiinsa ja kirjoitti tuvan seinät sisältä ja ulkoapäin sitä yhtä sanaa
täyteen vain: "Kas-niin!" -- "Kas-niin!" -- "Kas-niin!" -- No, mies kun
kotiinsa tuli ja tuvan seinät näki tuhratun näin pahasti, kysyi
vahingossa emännältään heti: "Sinäkö tähän 'Kas-niintä' näin paljon olet
kirjoitellut, vai kuka nämä tuvan seinät näin on pilannut?" Siinä tuli
sen pahan sanansa nyt sanomaan, ja Kuolema samassa tuli noutamaan häntä,
kysyi: "Lähdetkös nyt matkaani?" -- "Täytyneehän minun lähteäkseni",
vastasi toinen ja sai laukku selässä niinkuin hän matkastaan oli
palannut, Kuoleman kanssa kulkemaan. Tämä kuljettaa nyt miestä toisiin
maailmoihin, ja tullaan ensinnäkin taivaan portille. Siinä Kuolema
kolkuttaa ovelle ja kysyy: "Kelpaako se mies tänne, joka hyvä on korttia
lyömään?" -- "Ei tänne kelpaa, Hiiteen se on vietävä!" vastattiin
ovelta. No, Kuolema kantaa nyt miehen siitä Hiiteen ja kysyy taaskin
ovelta: "Kelpaako se mies tänne, joka hyvä on korttia lyömään?" --
"Kelpaa", sanottiin Hiidestä, "täällähän semmoinen onkin omansa", ja
mies laukkuineen päivineen laskettiin sisälle. Hän ei kuitenkaan
hämmästynyt tuota, vaan kun näki vanhan tuttavansa siellä, niin tervehti
häntä ja sanoi: "No, ympäri mennään, yhteen tullaan, täällähän minun on
vanha korttikumppalini vielä elossa, emmekö rupeaisi korttisille?" --
"Saisipa ruveta", vastasi piru, "vielähän minulla olisi sinulta vähäsen
siitä ajasta perittävääkin, kun viimeksi korttisilla olimme." No, ei
muuta, ihmisen henki pantiin voitolta aina vetoon, ja mies sai ne
entiset korttinsa laukustaan, ja ruvettiin piyviä lyömään niillä. Siinä
mies tuli voitolle niinkuin ennenkin, ja kun hengen aina voitti, sanoi
samassa: "Jahkapa sinä minun laukussani!" niin se silloin meni talteen
sinne. Sitä tekoa tehden oli jo kuusituhatta henkeä päästänyt pirun
vallasta ja saanut ne laukkuunsa, kun piru suuttui viimeinkin ja ajoi
hänet laukkuineen päivineen Hiidestä pois.

No, kuolema kun ei sielläkään saanut miehelle sijaa, vei hänet uudestaan
taivaan ovelle ja kysyi: "Kelpaako se mies tänne, joka kuusituhatta
henkeä pirulta voitti?" -- "Ei kelpaa", sanoi ovenvartija. "Eivätkö
nekään henget kelpaa?" kysyi uudelleen Kuolema. "No, ne kelpaavat",
sanoi ovenvartija, "missäs ne ovat?" -- "Ne ovat tämän miehen laukussa",
vastasi Kuolema, ja laukku otettiin taivaaseen heti. Mies kun näki
tämän, sanoi suruissaan siitä: "Jahkapa itsekin olisin omassa
laukussani!" ja samassa pyörähtikin omaan laukkuunsa ja pääsi muiden
henkien joukossa sillä keinoin taivaan ovesta sisälle. Kuolema jäi
seisomaan ovelle, vaan ei pahastunut toisen menoa, vaan arveli: "Hyvä
kun tuosta tuollakin pääsin, jo häntä sain kylläkseni kanneksia!" ja
läksi sitä tietään matkaansa.


TAIVAANVUOHEN SYNTY

Oli köyhä mies ennen, jolle saatiin lapsi, niin läksi kummia etsimään
sille. Tiellä tulee mies vastaan häntä ja kysyy: "Minnekäs sinä menet?"
-- "Läksin kummia etsimään lapselleni", vastasi toinen. "No, ota minut
kummiksi", sanoi vieras. "Mikäs mies sinä olet?" kysyi toinen. Vieras
sanoi: "Minä olen Jumala." -- "En minä Jumalaa ota kummiksi", vastasi
mies, "hän on petturi, yhtä pitää köyhänä, toista pohattana, ei tee
tasaista." Siitä menee edelleen ja kulkee vähän matkaa tietä myöten,
niin tulee mies vastaan taaskin, kysyy: "Minnekä menet?" -- "Kummia
etsimään lapselleni", vastaa hän sille. -- "No, ota minut kummiksi",
sanoo se vastaantulija. "Kukas sinä olet?" kysyi kummin etsijä. Vieras
sanoi: "Minä olen Surma." -- "No, sinut minä kummiksi otan, sinä olet
kunnon mies", sanoi toinen, "et säästä rikasta, et köyhää, et nuorta
etkä vanhaa, teet kaikille tasaisen."

Siitä kulkee nyt Surma miehen kotiin, ja siellä lapsi saadaan
ristityksi, niin kysyy isältä: "Antaakos kummi aina lahjaakin mitä?" --
"Antaahan se jotakuta", vastasi isä. "No, antaa pitää sitten minunkin",
sanoi Surma ja antoi rahin ja kukkaron lahjaksi. Rahi oli laatuansa
semmoinen, jotta kun ketä käski siihen istumaan, se ei siitä käskemättä
pois päässyt, ja kukkaro taas oli semmoinen, jotta siitä ei raha
milloinkaan loppunut. Kolmanneksi Surma sen miehen opetti tietäjäksi,
joka kaikki taudit tiesi hyvästi, mutta varoitti häntä, sanoi: "Missä
kuuletkin sairastettavan ja sinua käydään tietäjäksi, elä rupea, jos
minä pääpuolessa olen, sano: 'Tällä sairaalla on kuolemantauti'; vaan
kun missä jalkopuolessa olen, silloin suostu auttamaan, sano: 'Kyllä
tämä paranee'; ja se paraneekin siitä."

No, mies kun tämmöiset taiat oppi, se niillä äijän sairaita paransi ja
tuli siitä niin kuuluisaksi tietäjäksi, että juoksi rahvasta myöten jo
kuninkaallekin hänestä puhe. Sattuipa sitten kuninkaan tytär
sairastamaan kerran, niin laittoi kuningas tätä mainiota miestä
noutamaan tyttärensä luokse tietäjäksi ja lupasi monia miljoonia
palkinnoksi, jos hän sen parantaisi. Mies tuleekin siitä linnaan
parantaaksensa tytärtä, vaan tässäpä on Surma pääpuolella nyt. No, siinä
ei olisi parantamisen tuumiin pitänyt ruvetakaan ollenkaan, kun nyt asia
tällä kannalla oli, vaan hyvä olisi toisekseen ollut palkinnotkin
kuninkaalta saada, ja mies kokee ansaita ne. Teettää muka lavan
semmoisen, joka pyöri navan päällä, ja pani kuninkaan tyttären siihen,
josta alkaa pyörittää lavaa niin liukkaasti, jotta Surma ei jaksanut
tulla jäljestä, vaan luiskahti lavasta irti. Sen kun näki toinen,
hyppäsi itse pääpuoleen heti ja paransikin kuninkaan tyttären samassa,
josta sai kuninkaalta ne suuret palkinnot, mitkä olivat luvassa, vaan
Surma tuli ja suhahti korvaan hänelle: "Nyt minä tapan sinut itsesi, kun
et kuninkaan tytärtä antanut tappaa." Mies säikähti sitä ja alkoi
rukoilla: "Elä vielä tapa, anna kotiini pääsen, jotta jotakuta
lapsilleni vielä neuvoisin!" Surma lupasi tämän, ja toinen läksi
kuninkaan linnasta kulkemaan kotiinsa neuvoaksensa vielä perillisiänsä,
jotka hän jälkeensä jättäisi.

Astuu, astuu miesrukka suruissaan tietä myöten, kunne pimeä tapasi
matkalla, niin poikkeaa tien varrella olevaan taloon ja pyrkii siihen
yöksi. "Hyvin täällä saisit yötä viettää", vastasi isäntä, joka oli
nahkojen valmistaja viraltansa, "vaan ei meillä nyt ole muuta tilaa kuin
tuo huone, missä nahkoja pajutaan; siinä olisi sijaa, vaan siellä kehnot
käyvät yötä olemassa eivätkä anna kellekään rauhaa." Mies vaikka
kuulikin tämän, ei huolinut pimeässä enää edelleen lähteä, kun oli jo
matkastaan väsynyt, vaan sanoi kehnoilta toimeen tulevansa ja rupesi
isännän työhuoneeseen maata. Mitäpä tästä? Iltayö kului häneltä hyvästi,
eikä kuulunut outoa mitään, vaan sydänyön aikana tuli kehnojen päämies
sinne huoneeseen ja ärjäisi makaajalle: "Mikä mies sinä täällä minun
huoneessani olet?" -- "Minä olen matkaavainen", vastasi mies kavahtaen
unestansa. "No, ei tässä ole tilaa sinulle", virkkoi kehno, "mene
matkaasi täältä!" Mies ei lähtenyt sillä, sanoi: "Eiköhän tässä nyt
kahden sovittaisi sentähden?" -- "Emme sovi", vastasi kehno, "tämä huone
tulee minusta yksinänikin täyteen." -- "No, näytäpäs, miten sinusta koko
huone täyttyy, en usko tuota muutoin", sanoi mies. Kehno oli koetukseen
valmis ja paisui nyt, levisi niin, jotta parhaiksi sai mies henkensä
parkkiastioiden välissä säilytetyksi. "Eikös ala nyt olla huone jo
minusta täysi?" sanoi hän siitä, "vaan sovin minä pienemmäksikin, vaikka
kuin pieneksi kävisin!" Toinen silloin otti Surmalta saamansa kukkaron
lakkaristaan ja näytti sen kehnolle, sanoi: "Tokkohan tuohon minun
kukkarooni sopisit?" -- "Hoh", sanoi kehno, "tokihan minä siihen ainakin
sovin!" -- "No, koetapas, sovitko!" kehoitti mies. Kehno rupeaakin siitä
näyttämään, miten hän pieneksi kitistyy, ja ajautui kukkaroon; vaan
toinen samalla veti kukkaronsa kiinni, että jäi kehno koetuksilleen
sinne. "Olehan tallessa siellä!" ajatteli mielessään siitä nyt mies,
nosti kukkaron naulaan ja itse rupesi maata. Noustuaan aamusella kävi
talon väen puheilla sitten ja pyysi nahanhankuuneuvoja lainaksi, joilla
hankasi sitä kukkarotaan niin kauan, kunne kehno sisällä kuoli.

Kehnosta päästyänsä jätti mies talon väelle hyvästit sanoen heille
kiitosta monta, ja kulki siitä jo kotiinsa. Eipäs aikaakaan kotonaan
ollut, niin tuli jo Surmakin sinne ja sanoi: "Ole valmis, nyt minä sinut
tapan." -- "No, istuhan tässä rahilla vielä vähän aikaa, jotta
lapsilleni hyvästit jätän", sanoi mies. Kuolema istui eikä älynnytkään
rahia omaksi antamaksensa, vaan tarttui istumaan siihen, kunneka hänet
toinen siitä päästäisi. Mies ei tehnyt kiirettä nyt, vaan istutti Surmaa
kolmesataa vuotta rahilla ja eli itse kaiken aikansa hyvästi, hänellä
kun oli se Surman antama kukkaro ja muut taiat elatuksen apuna. Vasta
kolmensadan vuoden päästä alkoi hän pitkästyä aikaansa eikä kehdannut
enää maailmassa elää, vaan laski Surman rahilta, ja Surma päästyään
siitä tappoi hänet samassa.

No, mies kun kuoli, henki erkani ruumiista ja läksi pyrkimään
taivaaseen, vaan ei otettu sinne, vastattiin, "Jumalata petturiksi
sanoit, et sinä tänne kelpaa." Mitäs; kun ei taivaaseen otettu, täytyi
lähteä helvettiin, koska ei muuta asumapaikkaa ollut. Siellä pyrki taas
sisälle, vaan ei otettu sinnekään, sanottiin ovelta: "Tämähän se meidän
päämiehemme tappoi, ei tätä tänne huolita!" No, kun ei päässyt miehen
henki sinnekään, se jäi kummankin paikan keskivälille, ja siitähän se
syntyi taivaanvuohi, joka ilmassa mäkättää nytkin. -- Sen pituinen se.



LEHMÄN VUOHENA MYÖJÄ


Vähäisellä mökkipaikalla asui ennen vanhanläntä mies, ja sillä oli
poika. Heiltä kävi vuoden pitkään eläimen ruoka vähäksi, ja isä laittoi
poikansa lehmää kaupalle kaupunkiin, jotta sen hinnalla sitten toisille
eläimille syömistä saataisiin. Poika läksi kuljettamaan lehmäänsä ja
tuli sen kanssa kaupunkiin, jossa hän nyt ensimmäistä kertaa oli
käymässä. Siellä tuli kaupungin kadulla kaksi nuorta miestä, hyvää
koiranhammasta, häntä vastaan ja kysyivät: "Minnekä, poika, viet
vuohta?" Poika ei vastannut mitään, vaikka miesten puhe oli outoa
hänestä, vaan luuli heidän pilkalla tätä sanovan, kun hänen lehmänsä oli
laiha ja huononnäköinen, ja kulki heistä edellensä. Nämäpä olivat
viisaita mielestänsä, kiersivät huoneiden taitse jäljellensä ja tulivat
uudestaan pojalle eteen, sanoivat toimessansa: "Ka, vuohta viet, poika,
markkinoille, mikä vuohellasi hintana?" Poika, joka ei tuntenut
kyselijöitä niiksi entisiksi, kävi arvelemaan asiasta miettien
mielessänsä: "No, kuka tässä nyt oikeassa on, muutko ihmiset vai minä,
kun kaikki tätä minun lehmääni vuohena pitävät?" Eihän kuitenkaan
virkkanut kyselijöille mitään, vaan hosaisi kuljetettavaansa vitsalla ja
meni edellensä. Toisetpa eivät heittäneet asiata siihen, vaan juoksivat
taaskin kartanoiden taitse jäljellensä ja pyörähtivät kolmannesti eteen
pojalle, tekivät hyvän päivän hänelle ja sanoivat: "Ka, vuohtahan viet,
poika, kaupaksi, etkö myö tuota vuohtasi meille?" -- "No, vuohihan tämä
taitaa ollakin, kun tätä kaikki ihmiset siksi sanovat", arveli poika
viimeinkin eikä juljennut asialta väitelläkään, sanoi: "No, kun
ostaaksenne lienette, niin myön." Siinä tehtiin nyt kauppa. Miehet
sopivat pojan kanssa hinnalta, ostivat häneltä sen lehmän vuohesta ja
läksivät matkaansa.

Miesten mentyä jäi poika seisomaan kadulle ja luki kaupassa saamansa
rahat, miten ne olivat vähässä, niin alkoi jo katua kauppaansa, arveli:
"Lehmä totta oli kuin olikin se minun kuljetettavani, ja minä hupsu möin
sen vuohesta!" Päälliseksi pelkäsi isäänsä, että hän vielä toria saapi,
jos niin vähillä rahoilla kotiinsa tulee, ja alkoi tuumitella neuvoa,
miten hän asiastaan selvän saisi. Tuosta luuli jo keinon keksineensä ja
seurasi miehiä jäljestä astuen sinne päin, jonne oli nähnyt heidänkin
menevän. Siitä tuli hän torille, jossa markkinata pidettiin, ja näkikin
miehet tässä häneltä ostamaansa lehmää kaupittelevan. Poika katseli
syrjästä heidän kauppaansa ja näki vuohesta myömänsä lehmän nyt toisille
tavallisesta lehmän hinnasta annettavan, josta älysi jo koko petoksen,
arveli: "Ahas, vai petitte te koiruudellanne minut, vaan katsokaahan,
enkö teitä minä vuorostani petä!" Sillä tuumalla meni lähimmäiseen
juontapaikkaan ja maksoi isännälle edeltäkäsin rahan, sanoi: "Meitä
tulee tähän kolme miestä vähän ajan päästä ryypylle tämän rahan edestä,
minkä nyt saatte, niin minä kun lähtiessäni sitten lakkiani kohotan ja
pyöritellen sitä kysyn, jos kaikki on maksettu, niin teidän pitää
myöntääksenne." -- "Kyllä myönnän, kyllä", vastasi isäntä ja lupasi
neuvon mukaan tehdäksensä; mutta poika kävi vielä kahdessa toisessa
juontapaikassa ja maksoi juomiset edeltäpäin varoittaen isäntiä samatse
kuin ensimmäistäkin, josta kulki takaisin torille. Siellä olivat nekin
lehmän ostajat vielä, jotka keksittyänsä pojan kohta tulivat hänen
puheellensa ja kysyivät piloillansa, eikö hän harjakaisia lähtisi
juomaan, kun niin väleen sai vuohensa myödyksi. "Ka, jos lähdemme",
vastasi poika ja vei miehet lähimmäiseen juontapaikkaan, jossa
edeltäpäin oli isännälle rahan antanut. Siinä joivat, olivat aikansa ja
mielivät poikkeen lähteä, niin kohotti poika lakkinsa pyörittäen sitä
kädessänsä ja kysyi isännältä: "Eikö se ole maksettu?" -- Isäntä
vastasi: "Jo, hyvä vieras, jo se on maksettu!" Mitäs siitä; lähdettiin
juontapaikasta yhdessä poikkeen ja saatiin kaupungin katua astumaan,
niin alkavat arvella ne nuoret miehet, että mitenkähän se on jälki, kun
poika ei rahaa antanut, ja se isännän mielestä oli maksettu. Eiväthän
kuitenkaan rohjenneet kysyä asiasta, vaan kulkivat pojan kanssa
edelleen, niin nähtiin taaskin juontapaikka muutamassa kohdin, ja poika
sanoi toisille: "Käykäämme tätäkin paikkaa koettamassa, minkälaiset
juomat tässä on!" No, sehän tuuma oli toistenkin mieleen, ja menivät
kapakkaan yhdessä. Tässä oli poika niin ikään jo edeltäkäsin käynyt
rahaa maksamassa, eikä muuta, vaan käski isännän juomista tuomaan.
Isäntä, kun tunsi jo entuudestaan pojan, kantoi viinaa pöydälle, ja
miehet siitä taaskin ottivat ryypyt. Ryyppäämästä päästyä kääntyi poika
sitten isäntään päin ja kohotti lakkiansa niinkuin viimeinkin, kysyi:
"Eikös se ole maksettu?" -- "No, se on maksettu", vastasi isäntä, ja
miehet pojan kanssa läksivät kapakasta ja saivat yhtenä astumaan, niin
sanoivat pojalle: "No, minkätähden sinä et tarvitse maksaa, kun sanot
vain: 'Eikö se ole maksettu?' josta he samassa sanovat: 'Se on
maksettu'!" Poika vastasi: "Tämä lakki on minulla niin onnellinen, että
jos minä missä käyn syömässä taikka juomassa ja juomasta päästyäni
kohotan tätä vain ja kysyn: 'Eikös se ole maksettu?' niin isäntä samassa
vastaa: 'No, se on jo maksettu'!"

Tästä alkavat ne miehet pojalta ostella sitä semmoista lakkia ja kysyvät
hintaa. Poika sanoi: "Ei minun kävisi tätä myöminen, minä saan tällä
elatukseni ja tulen hyvästi toimeen." Toiset eivät heittäneet sillä,
vaan pyysivät, puistivat vain sitä pojan lakkia ostaaksensa. No, poika
suostui kuin suostuikin myömään siitä ja sanoi: "No, kolme sataa kun
annatte, niin saatte hänet, hekää!" Toiset maksoivat ne kolme sataa
mielellänsä ja saivat pojalta lakin. Siinä oli se kolmas juontapaikka
lähellä, jossa poika jo edeltä oli niinikään rahaa antanut isännälle,
niin sanoo siitä se poika nyt toisille: "Te kun saitte minun lakkin,
käykäämme tässä nyt harjakaiset juomassa, niin koetatte samalla myös
lakkia." Miehet myöntyivät tuumaan, ja mentiin siitä kapakkaan, jossa
juotiin taas yhtenä. No, kun aikansa siinä olivat, tehtiin lähtöä sitten
ja nostettiin lakkia niinkuin ennenkin, kysyttiin: "Eikös se ole
maksettu?" -- "Maksettu se on, hyvät vieraat, maksettu", vastasi isäntä,
kun oli maksun jo edeltä saanut, ja kumarteli nöyrästi.

Kapakasta päästyä erosi nyt se poika toisista ja kulki kotiinsa, vaan ne
nuoret miehet saivat yhdessä kaupunkia käymään hyvillänsä siitä, kun he
hyvän kaupan sitä lakkia ostaessaan tekivät. Kävellessä sanoo sitten
muudan heistä: "Alkaisipa nyt ruoan halu olla, lähtekäämme syömään
jonnekin!" Se oli toistenkin mieleen semmoinen tuuma, ja menivät
muutamaan ravintopaikkaan heti ja käskivät isännän ruokaa valmistella
sekä juomaakin tuoda kaikenlaista. No, isäntä toimitti kaikki
mielellänsä, ja miehet söivät, joivat siitä kyllälteen ja tarjosivatpa
vielä muillekin syrjäläisille, keitä vain sattui kapakassa olemaan.
Siitä kun olivat kyllälteen saaneet viimeinkin, mielivät isännälle
suorittaa velkansa, ja vanhin mies kohotti sitä pojalta ostettua lakkia
kysyen isännältä: "Eikös se jo ole maksettu?" -- "Ei se ole maksettu",
vastasi isäntä, "kukas sen olisi maksanutkaan?" Toinen kohotti uudestaan
lakkiansa, pyöritti sitä mukulalle ja toiselle ja kysyi taaskin
kiivaasti: "Eikös se ole maksettu?" Isäntä ei tuosta kuitenkaan ollut
millänsä, vaan päätti vain kovasti: "No, se ei ole maksettu!" Mitäs, kun
ei muu auttanut, täytyi miesten maksaa isännälle raha ja häpeissään
lähteä tiehensä.

Siitä pulasta päästyänsä pitävät tuuman sitten keskenänsä, sanovat
toinen toisellensa: "No, tekipähän poikakin meille lystin, jos
lienemmekin häneltä lehmän vuohena ostaneet!" -- "No, emme me asiata
siihen heitä", virkkoi muudan heistä, "pitäähän meidän pettäjätä
rangaista." -- "Taitaisihan tuo sen ansaita", sanoivat toisetkin ja
läksivät miehissä ajamaan poikaa jäljestä saadakseen häntä käsiinsä.

Hyvän matkaa kaupungista maalle päin kuljettuansa kuulivat jo muutamassa
talossa, että siihen vähäistä ennen oli asettunut yöksi yksinäinen
poika, joka oli vierashuoneessa nyt makaamassa. Talonväen puheesta
arvasivat miehet kohta, että tämä yövieras oli se heidän pettäjänsä, ja
läksivät neuvotusta huoneesta etsimään häntä. Tämä kun kuuli heidän
tulevan ja arvasi, mitä he hakivat, heittihe kipeäksi ja voivotteli,
valitteli surkeasti. Toiset eivät kuitenkaan tuota katsoneet, vaan
muudan heistä löysi huoneen nurkasta sauvan ja löi sillä vuoteella
makaajata selkään. Ensi kerralta ei poika liikahtanutkaan, toisesti
lyötäessä vähäsen hievahti, vaan kolmannelta lyömiseltä kavahti jo
seisaalle, hyppäsi lyöjällensä kaulaan, syleili häntä ja sanoi: "Voi,
hyvä ystävä, minkä hyvän sinä teit tällä sauvalla lyödessäsi minua;
minulle toisinaan aina tulee hyvin äkkiä tauti, josta en parane
mitenkään, ellei joku tällä sauvalla paina taikka lyö minun ruumistani!
Semmoinen kohtaus tuli minulle nytkin maatessani tässä, ja olisin
varmaan kuollutkin, ellette tulleet minua auttamaan; kiitoksia, hyvät
ystävät avustanne!" Kuultuansa ja nähtyänsä, mitenkä kummallinen pojalla
sauva oli, alkoi miesten tehdä sitä itselleen mieli, eivätkä enää
muistaneet koko asiatansa, vaan alkoivat ostella pojalta sitä sauvaa,
sanoivat: "Etkö möisi tuota meille?" -- "Kyllä kaikitse tämän itsekin
tarvitsisin", vastasi poika, "tämä näet on laatuansa semmoinen: vaikka
mikä tulkoon kipeäksi, niin tällä kun painelee vain vähäsen, se paranee
siitä heti ja tulee terveeksi; vaan kun kolme sataa antanette, niin
myönmä hänet kuitenkin hyvän ystävyytemme vuoksi!" Miehet suostuivat
hintaan, maksoivat pojalle ne kolme sataa, mitkä oli vaatinut, ja
ottivat häneltä sen ihmeellisen sauvan, jolla sairaita kävi
parantaminen, vaan epäilivät vähän kuitenkin kauppaansa, sanoivat:
"Mistäs tiedämme, ettet sinä meitä nyt petä?" Siinä sattui nyt vanha
sairas akka makaamaan samassa huoneessa, niin poika sanoi miehille: "Jos
ette muutoin usko, niin tuossa akka potee vuoteella, lyökäähän sitä
päähän sillä sauvallanne, niin sen näette, eikö sauva paranna." -- "No,
siitä sen näemme", arvelivat miehet ja löivät akkaa sauvalla päähän,
tokko tuo tuosta paranisi, vaan akkaraja kun vähissä hengin oli jo
entuudesta, siihen heitti nyt viimeisenkin ja kuoli. Miehille hätä
käteen siitä, pelkäsivät pahan nyt perivän heidät ja valittivat asiataan
pojalle, sanoivat: "No, minnekä me tämän nyt panemme, kun tämä räivä
kuoli!" -- "Taisitte tavattomasti lyödä", vastasi poika, "kuoleehan
ihminen, jos millä aseella liian kovasti lyöpi; ja mikäs nyt tulee,
miesparat, eteenne, ei muuta kuin henki hengeltä vaaditaan; vaan minulle
kun taas kolme sataa antanette, niin otan koko sen asian päälleni." --
"Ka, ota, veikkonen", sanoivat miehet, lukivat rahat pojalle käteen ja
menivät samassa koko talosta matkaansa juosten minkä ennättivät
kotiinsa.

Mitäs ollakaan; poika kun jäi kuolleen kanssa kahden kesken, niin otti
akan käsipuolesta ja vei rantaan, jossa asetti hänet kivelle istumaan.
Mitäs, eihän se kuollut siinä pysynyt, vaan kaatui kiveltä järveen.
Poika silloin oli hätäytyvinään sitä ja juoksi talolta apua, sanoi: "Nyt
hyvä tuli, kun vanha mummo kuoli! Pyysi minua häntä rannalle viemään
jäähdyttelemäänsä ja istuutui kivelle, niin siitä kaatui järveen ja
kuoli." Talon isäntä, joka pihalla sattui olemaan ja siitä oli nähnyt,
kuinka mies akkavainaata käsipuolesta talutti, luuli toisen puheen
todeksi ja vastasi: "Elä ole hätäissäsi, kuollut se olisi mummorukka
kohta kumminkin, mitäpä siihen; kiitoksia vain, hyvä vieras, kun
vanhukselle viimeisen avun annoitte!" No, siitä ei miehelle sillä tavoin
tullut mitäkään. -- Sen pituinen se.


JÄLKIMAINE

Hämeessä puhutaan tarinan loppua vähän toisella tapaa. Keksittyään lakin
kaupassa pettyneensä lähtevät ostajat ajamaan poikaa perästä, tulevat
hänen kotiinsa ja kysyvät isältä: "Missä teidän poikanne on?" Poika oli
sillä välin laittautunut aittaan, jossa makasi pitkällään laudalla
niinkuin ruumis ainakin, ja isä vastasi miehille: "Voi, hyvät vieraat,
minun poikani on kuollut ja makaa jo aitassa laudalla." -- "Pahuus, kun
tuo ennätti kuolla", sanoivat toiset, "meillä olisi hänelle asiata
ollut." -- "No, olisi täällä se vainajan sauva, jolla hän eläessään aina
sairaita paransi", vastasi isä, "koetelkaahan lyödä hänen ruumistaan
sillä, jos tuo tuosta elpyisi vielä!" Miehet ottavatkin siitä sen sauvan
ja menevät isän kanssa aittaan, jossa hosaisevat kuollutta selkään. Tämä
on heräävinään siitä ja nousee istuilleen laudalla, kysyy: "Mitäs
minusta nyt tahdotaan, joka olin jo ylämaailmoihin menemässä?" Miehet,
nähtyänsä, minkä kumman sauva oli vaikuttanut, eivät muistaneetkaan
entistä kauppaansa purkaa, vaan alkoivat hieroa uutta, sanoivat: "Myö
tuo sauvasi meille!" -- "Ei minun käy sitä hukkaaminen, tarpeen se on
itsellenikin, koska vielä eloon virkosin", vastasi ensinnä poika, vaan
toiset kun houkuttelivat yhä ja hyvän maksun lupasivat, niin suostui
myömään jo viimein, sanoi: "No, ykskaikki, kolme sataa kun sauvastani
antanette, niin olkoon menneeksi!" Toiset maksoivat hinnan mielellänsä
ja menivät sauvansa kanssa matkaansa, vaan tiellä nousi heidän
välillänsä siltä sauvalta riita, kuka sen heistä nyt pitäisi, ja siitä
syntyi tappelu, jossa toiset kaksi löivät toverinsa kuoliaaksi. Siitäpäs
tuli heille nyt hätä, ja sieppasivat sen pojalta ostamansa sauvan ja
hakkasivat sillä kuollutta selkään herättääksensä häntä, vaan tämä ei
vironnut sen siitänsä, ja päälliseksi tuli vielä ihmisiä siihen heidän
meteliinsä, ja alkoivat hätyyttää heitä siitä, kun kuollutta pieksivät.
Peloissaan heitä jättivät miehet kuolleen toverinsa tielle ja juoksivat
pojan kotiin takaisin.

Siellä oli poika isänsä kanssa pitänyt tuumaa taaskin, ja kun näki
miesten tulevan, pistäytyi tyhjään tynnyriin, josta oli puhkaissut
pohjan, ja haasteli siellä itseksensä. No, miehet kun pääsivät tupaan ja
kysyivät poikaa, isä vastasi heille: "Se on tuolla tynnyrissä, olkaa,
veikkoset, hiljaa!" -- "Mitä juukelia se siellä tekee?" kysyivät miehet.
"Se on siellä vieraita kieliä opettelemassa", selvitti isä. "Vai niin,
no, mitenkähän noita mekin oppisimme?" kysyivät toiset. "Väleen niitä
oppii", sanoi isä, "kun vain kielensä pistää tuosta tapinlävestä
sisälle, niin silloin on kieli aina opittu." -- "Pitääpä koettaakseni",
sanoi yksi mies ensinnä ja pisti kielensä tynnyriin; mutta poika, joka
puukko kädessä istui tynnyrissä, vetäisi sillä häneltä kielen pään
poikki, josta toinen sanoi: "Mylyt", ja kävi mykäksi kohta. Toinen mies,
kun kuuli toveriltaan pääsevän oudon äänen, arveli tuosta: "Kyllä siinä
näkyy hyvästi oppivan, koska Pekka jo rupesi puhumaan", ja pisti myös
kielensä läpeen, jossa kävi mykäksi hänkin. -- Paha on pettäjän perintö.



PAHA ON PETTÄJÄN PERINTÖ


TOTUUS JA VALHE

Kauppamiehellä muinoin oli kaksi poikaa, joille kuollessaan antoi laivan
kummallekin perinnöksi. Pojat siitä läksivät yhdessä laivoinensa
ulkomaille, ja erotessansa toisistansa merellä tekivät liiton keskenänsä
vuoden päästä samalla paikalla yhtyä, jossa nyt toisistaan erkanivat.
Kuluikin määräaika tuosta, ja veljet tavaralla täytetyillä aluksilla
yhtyivät vuoden päästä puhutulla paikalla toisiinsa. Vanhempi veljes oli
valhetta ja vääryyttä harjoittava ja oli niiden avulla täyttänyt
laivansa, nuorempi taas oli totuutta rakastavainen ja siinä tarkasti
pysyväinen kaupassaankin, jossa oli hyötynyt hyvästi. Yhdessä ollessansa
saivat kauppa-asioistaan sitten keskustelemaan, ja siinä nousi heidän
välillensä totuudesta ja valheesta kova kiista; vanhempi sanoi valheen
kaupassa auttavan, nuorempi totuuden. Kun ei muutoin asialta sovittu,
määräsivät riitansa ratkaisijaksi, ken vain kotiin purjehtiessa heille
ensiksi vastaan sattuisi, ja panivat laivansa tavaroineen vedoksi
kumpikin.

Purjehtivat, purjehtivat yhtenä siinä, niin tulipas mies venheellä
soutaen vastaan, joka oli pirun joukkoa. Vanhempi veljes huusi nyt
laivastaan sille: "Mies hoi! Totuusko tahi valhe auttaa maailmassa?" --
"Etkö sitä tiedä, valhehan maailmassa vallitsee!" vastasi laivalaisten
sivuitse mennessä soutaja ja kulki venheessään edellensä. "No, kuulepas
sitä, veljeni, valhe ja vääryys vallitsee!" sanoi iloissaan vanhempi
veljes, otti veljeltänsä vedon voitannasta laivan sekä tavarat
itsellensä eikä tahtonut häntä edes maallekaan saattaa, vaan uhkasi
mereen heittää. Toinen miten häntä palavasti rukoili, antoi vedon
voittanut veljellensä toki pienoisen venheen, vaan puhkaisi silmät
häneltä ensin ja jätti hänet onnensa nojaan siihen.

Tuuli kuljetti nyt venhettä lykäten sitä aaltoja pitkin ja saattoi
vihdoinkin saaren rannalle. Sokea siinä nousee maalle, ja sattui suuri
kivi hänelle kahmiessa eteen, jolle kipusi istumaan, ettei toki
turvatonna olisi eläinten syötävänä maassa. Istuessansa siinä kuuli hän
suksen hiihdännän metsässä ja alkoi huutaa apua, sanoi: "Kun lienet
ihminen, kuule minun huutoni ja tule luokseni tänne!" Hiihtäjä tuli ja
kysyi sokealta: "Mitäs tahdot minulta, poikaseni?" -- "Jos saisin vaivan
silmistäni", sanoi sokea ja kertoi siinä, miten hänelle oli merellä
käynyt. Hiihtäjä siitä antoi hänelle suksensa ja sanoi: "Nouse
hiihtämään näillä, ja tultuasi lähteelle, jolle sukset sinut vievät,
pese silmäsi sillä vedellä, siinä niin pääset, miesrukka, vaivastasi."
Sokea teki sen, hiihti toisen suksilla lähteelle ja pesi silmänsä siinä,
niin pääsi kivustaan samassa. Siitä läksivät sukset itsestään liikkeelle
taas ja veivät hänet takaisin kivelle, jossa hiihtäjä odotteli häntä.
"Kiitoksia avustasi, Jumala sinut palkitkoon!" sanoi sokea siitä nyt
hiihtäjälle ja antoi hänelle ne suksensa, joilla se läksi hiihtämään
kohta; vaan itse jäi kivelle istumaan niinkuin ennenkin.

Kuluihan jonkin aikaa tuosta, niin sokea taaskin kuuli hiihdännän ja
huusi: "Ken lienetkin, joko vieras vai sama mies kuin ennenkin, tule
auttamaan, lohduttamaan minua!" Hiihtäjä tuli, kävi sokean luokse ja
kysyi: "Mitäs minulta tahdot?" -- "Taidat olla se sama, joka minua jo
silmieni pakotuksesta autoit", vastasi sokea, "paranna nyt silmänikin,
muutoin täytyy minun tänne metsään kuollakseni." -- "No, ota nämä
sukset", sanoi hiihtäjä, "hiihdä lähteelle, jolle sukset tästä vievät,
ja pese silmäsi taaskin, niin sinä saat näkösi." Toinen teki niinkuin
neuvo oli, ja tuli lähteellä käytyänsä silmistänsä terveeksi, josta
hiihti kivelle takaisin, kussa hiihtäjä oli häntä odottamassa. Siinä
kiitti taas auttamastansa ja rukoili Jumalata palkitsemaan hiihtäjälle
tätä laupeuden työtä. "No, etkös muuta vielä ole vajaalla?" kysyi
hiihtäjä. "Soisin pääseväni kotimaalleni", sanoi toinen, "vaikka köyhä
olen, elän toki hiljaisuudessa siellä totuudella elätellen henkeäni."
Hiihtäjä sanoi siitä: "Tässä annan sinulle nämä sukseni, jotka vievät
sinut, minne ikään pyrit; vaan kun neuvoa totellet, elä pane kiirettä,
vaan viivy iltaan tässä ja hiihdä sitten tuon suuren hongan luokse,
jonka nouse latvaan yöksi, niin saat taiat tietää, joista sinä hyvän
onnesi käsität seuraten niitä."

Mies pani neuvon mieleensä hyvästi, sanoi kiitokset parantajalleen, joka
katosi nyt metsään eroten hänestä, ja odotti iltaan asti kivellä. Illan
tullen vasta läksi hiihtämään siitä ja tuli neuvotulle paikalle sen
suuren hongan luokse, jonka meni latvaan yöksi ja otti suksetkin
kanssansa, ettei niitä kuka varastaisi häneltä. Olla oletteli jonkin
aikaa piilossaan siellä, niin tulipas yöllä pirun kansa sen hongan
juurelle kokoon, ja alkoivat kaikenlaista jutella keskenänsä.
"Tiedättekö uutta mitään?" kysyi muudan toisilta. "Tiedän, minkä
tiedän", sanoi yksi. Toinen sanoi: "Tiedänpä, minkä sinä tiedät, vaan et
tiedä, minkä minä tiedän." -- "Tiedän minä, minkä te tiedätte", sanoi
kolmas, "vaan ettepä kumpainenkaan tiedä, mitä minä tiedän." -- "No,
puhupas, minkä sinä tiedät!" sanoivat toiset. "Minä tiedän semmoiset",
sanoi piru, "että kuninkaan tytär, joka jo kymmenen vuotta on
sairastanut, sillä paranisi, kun päivännousun aikana vietäisiin isänsä
puutarhaan ja aamukasteella hiveltäisiin hänen kasvojansa sekä
rintaansa." -- "Minä taas sen tiedän", sanoi toinen, "millä kuninkaan
linnassa vettä saataisiin, jossa tähän asti turhaan on koetettu kaivoa
saada. Linnan pihalla kasvaa kaunis, tuuhea koivu, niin se kun
hakattaisiin siitä ja juuret väännettäisiin maasta, sieltä juoksisi
lähde, josta vettä saataisiin kaikelle linnan väelle kyllälteen." --
"Tiedänpä minäkin, mitä eivät muut tiedä", sanoi kolmas piru.
"Kuninkaalla on linnan luona puisto, jossa ennen asui kauniita hirviä
joukottain, vaan nyt ei ole yhtä ainoata moneen vuoteen enää nähty; ne
hirvet tulisivat siihen puistoon takaisin, kun vain ottaisi ne
hirvensarvet veräjän suusta pois, joita nyt koristuksena pidetään siinä,
hirvet näet pelkäävät niitä."

Siitä kun kukin oli haastellut juttunsa, läksivät pirut matkaansa hongan
luota äkkäämättä latvassa istujata, joka oli kuunnellut heidän puheensa
kaikki. Tämä laskeutui päivän tultua suksineen sieltä maahan ja hiihti
kotimaallensa kuninkaan linnaan, jossa pyysi itselleen työtä. "No,
tarvittaisiin täällä vedenkantajata", sanottiin linnassa, "vaan se on
vaikeanlainen toimitus, linnan seudussa ei ole kaivoa eikä lähdettä
missään, vesi on kaikki matkojen päästä kannettava tänne." -- "Hyvä
minulle, mitä työtä annetaankin", vastasi toinen ja rupesi kuninkaalle
vedenkantajaksi. Jonkin aikaa sitä työtä tehtyänsä sattui hän vedeltä
tullessansa istuutumaan tiepuoleen levätäkseen vähäsen. Siitäpä kulki
kuningas tietä myöten ja keksi vesiastioineen hänet, niin tuli katsomaan
vettä, sanoi: "No, ihme, kumma! Matkojen päästä tätä täytyy hakea eikä
kuitenkaan saada kelvollista, likaistahan tuo on nytkin." -- "Niinhän
tämä on", vastasi vedentuoja, "vaan jos linnanne pihalta hakkuuttaisitte
sen suuren koivun, mikä siinä kasvaa, ja juuret väännettäisiin maasta,
siihen tulisi kirkas lähde, josta vettä olisi koko linnalle kyllin." --
"Vastaatkos sanasi, niin minä sen koivun siitä hakkuutan?" sanoi
kuningas, "vaan jos puheesi nähdään perättömäksi, niin sinulle tulee
päällinen rangaistus eteen." -- "Vastaan sanani", takasi toinen. "No,
tule sitten minun kanssani", virkkoi kuningas, "kohta se nähdään, onko
sinun puheellasi perää!"

Siitä käytiin koivun luokse kohta, ja kuningas palvelijoillansa kohta
hakkuutti sen pihansa koristuksen siitä pois, ja juuretkin väännettiin
miehissä maasta. No, ei kummempata! Tuskin saatiin tämä tehdyksi, niin
koivun paikalta kohosi kirkas lähdevesi näkyviin, jota maistoi siinä
itse kuningas ja kiitteli hyväksi. "No, sinä olet nerokas ja toimellinen
mies", sanoi hän vedenkantajalle siitä, "tästä päivin ei tarvitse sinun
muuta työtä tehdäksesi kuin vain juomaveden toimitat minulle, vaan se
pitää varalla pitääksesi aina." Mies kun tähän virkaan pääsi, se
kuninkaalle pitikin juomaveden kirkkaan ja makuisan, josta kuningas niin
rakastui häneen, että piti häntä kuin parasta ystävätään ikään, ja
kaikenlaista aina jutteli hänen kanssansa. Kerrankin läksi kesän
sydämellä lystimetsässään kävelemään, ja vedenpitäjä silloinkin
vesileileinensä seurasi häntä. Jonkin aikaa lystiä käveltyänsä istuutui
kuningas puiden siimekseen lepäämään ja pyysi vettä juodaksensa, kun oli
kesälämpimästä hänelle jano tullut. Vedenpitäjä kaatoi hänelle vettä
leilistänsä, ja kuningas juotuansa alkoi haastella siinä, sanoi: "Tässä
lystimetsässäni kävin ennen useammastikin ja ammuin hirviä huvikseni,
vaan nyt en ole moneen vuoteen nähnyt yhtäkään elävää, mikä heidät
lienee tästä hävittänyt." -- "Kyllä tähän taas hirviä saatte, kun
tahtonette", virkkoi vedenpitäjä. "Milläpäs niitä saisin?" kysyi
kuningas. "Te kun tämän aituuksen veräjän suuhun panetitte hirvensarvet
koristukseksi, niin hirvet peloissaan pakenivat sitä", vastasi
vedenkantaja, "vaan kun otettaisiin ne sarvet siitä poikkeen, niin
hirvet tulisivat tässä lystimetsässänne asumaan niinkuin ennenkin." --
"No, saahan nähdä, jos sanasi toteen käyvät!" sanoi kuningas, "kyllä
kaikitse se hyvä asia olisi!" ja kun siitä kotiin mentiin, niin
hirvensarvet otettiin veräjän suusta poikkeen koetteeksi, tokko tuosta
apua olisi jotakin.

Kului jonkin aikaa tuosta, niin kuningas muutamana päivänä lähtee
lystimetsäänsä taaskin ja sen vedenpitäjän ottaa kanssansa, sanoo:
"Käykäämme nyt katsomassa, onko tuolla hirviä enemmän kuin ennenkään
minun puistossani!" No, päästään veräjästä aituuksen sisälle ja aletaan
kävellä metsää yhtenä, niin jopas nähdään kaksi hirveä juoksevan tien
poikki komeasti, ja kuta etemmäksi mennään, sitä useampia keksitään yhä.
Kuningas ihastuu tätä ja alkaa lystiksensä ammuskella niitä. Jo oli
kolme hirveä sillä tavoin kaatanut, kun heitti jo ammunnan ja sanoi
toverillensa: "No, kävipähän sinun sanasi toteen, sinä olet viisas mies
näenmä; tästä lähin olekin minun ystäväni, et tarvitse palvelusta tehdä,
vaan asu ja elä minun linnassani, miten suinkin mielesi tekee."

Tästäkös tuli miehelle nyt hyvä elanto, hän kuninkaan kanssa piti
ystävyyttä ja toimeen tuli hyvästi. Kului jonkin aikaa siitä, ja
kuningas ja se mies kestiä kävivät keskenänsä linnassa, vastakkain
molemmat, niin sattui kerrankin kuningas olemaan miehen luona vieraana
ja oli suruissaan hyvin. Kysyy siitä se mies: "Ka, mitäpä te, hyvä
kuningas, nyt pahoillanne olette?" -- "On syytä paljonkin", vastasi
kuningas, "ainoa tyttäreni jo kymmenen vuotta on sairastanut eikä parane
mistään, vaan käypi vuosittain huonommaksi yhä." -- "Elkää,
kuninkaiseni, hätäilkö; kun sallitte, minä hänet parannan", vastasi
toinen. "Hyvä ystäväni", virkkoi kuningas, "moni mies on jo koettanut
häntä terveeksi saada, vaan ei ole kellekään onnistunut, vaikka
tyttäreni ja puolen valtakuntaani olen luvannut parantajalle. Siitä, kun
kaikki häntä tyhjään parantelivat eikä apua lähtenyt, kuulutin ympäri
koko valtakuntani viimeinkin, että ken vasta vielä parantajaksi
tarjoakse eikä onnistu työssään, sille tulee päällinen rangaistus. Saat
neroasi koettaa nyt sinäkin, vaan täytyy sitten suostuaksesi siihen
kauppaan, minkä olen ehdotellut, jonka tautta lienee parasta, kun et
rupea koko koetuksiin."

Mies ei pelästynyt kuninkaan puhetta, vaan tyytyi siihen, mikä ehdoteltu
oli, ja otti kuninkaan tyttären parantaaksensa. Varhain aamusella, kun
päivä oli nousemassa, rupesi hän parantamisen tuumiin. Kuninkaan tytär
kannettiin lavalla puutarhaan, missä kaunein heinikko oli kasvamassa,
että siinä häntä parannettaisiin; ja kuningas sotaväkeä pani vahtimaan
ympärille, ettei mies karkuun pääsisi, jos ei parantaminen onnistuisi
häneltä. Mitäs siitä; mies ei muuta kuin liinasen vain aamukasteessa
kostutti, jolla alkoi kuninkaan tyttären kasvoja ja rintoja hivellä
hiljalleen. Sairas kun näkyi tästä jo virkistyvän heti, mies riisui
hänet kokonansa ja asetti kasteesta kosteaan heinikkoon pitkällensä.
Pidettyänsä häntä vähän aikaa siinä puki hän hänet vaatteihin taas ja
nosti lavalle takaisin siinä toivossa, että paranee se nyt, kun
parataksensa lienee. Siihen tuli nyt kuningaskin katsomaan itse ja kysyi
tyttäreltänsä: "Tunnetko vaivaa mitään vai oletko terve?" -- "Terve
olen, vaan voimaton", vastasi tytär. No, tästähän nyt kuninkaan mieli
kävi hyväksi, hän iloissaan kätteli tyttärensä parantajata ylistäen
hänen viisauttansa ja lupasi hänelle puolen valtakuntaa ja oman
tyttärensä vaimoksi, kun se entiseen voimaansa tulisi. Siksi aikaa
annettiin miehelle toimitukseksi ottaa satamaan tulevia laivoja vastaan,
joissa kuninkaalle ulkomailta tavaraa oli tuotava. Miehen tätä virkaa
pitäessä tuli hänen veljensäkin kahdella laivalla siihen kuninkaan
satamaan tuoden kaikenlaisia tavaroita kuninkaalle. Se kun oli vääryyttä
seuraava niinkuin ennenkin, ja laivasta tavarata puuttui paljon, niin
tuli päällysmiehen puheelle ja tarjosi rahaa hänelle, sanoi: "Saatte
tässä rahamäärän itsellenne, kun sanotte kaikki laivoissani olleen, mitä
ollakin piti." Toinen, joka tunsi veljensä hyvästi, ei huolinut hänen
rahoistansa, sanoi: "Ei, miesrukka, vääryys ja valhe auta ketään, enkä
minä virkaani toimittaessa mitään lahjaa ota, etkös tunne minua
entuudesta?" -- "En", vastasi toinen, "mistäpä, vapaasukuinen herra,
teidät minä tuntisin!" -- "No, minä olen sinun veljesi", sanoi se
kuninkaan virkamies siitä, "etkös muista, miten minulta silmäni
puhkaisit venheeseen laskiessasi, kun ensin vedossa laivani voitit? Nyt
on minua Jumala kuitenkin auttanut, että voisin sinua petollisuudestasi
rangaista jos tahtoisin, koska olet kuningasta koetellut pettää, vaan
kun luovut entisestä käytöksestäsi ja tästälähin takaat totuutta
seuraavasi, niin annan rikoksesi anteeksi." Toinen, joka pelkäsi
kuninkaan rangaistusta, ihastui veljensä puhetta, sanoi: "No, kun et
petostani kuninkaalle ilmoita, minä en tästä päivin valhetta enkä
vääryyttä harjoita, vaan elän kaiken aikani rehellisesti, sen takaan nyt
kovasti."

Saatuaan veljeltään tämän lupauksen, että se nyt vääryyden tieltä
luopuu, sovitteli se kuninkaan virkamies veljensä asiat ja vei hänet
kotiinsa linnaan. Siellä alkoivat keskenään sitten kaikenlaista jutella,
niin sanoo laivankuljettaja veljellensä: "Kerropa minulle nyt kohtasi,
miten ensinnäkin silmistäsi terveeksi tulit ja sitten näin kuninkaan
ystäväksi pääsit?" Toinen puhui siitä asiansa kaikki ja ilmoitti
veljellensä, että ne metsässä saamansa sukset ne ne häntä ovat
parhaastansa auttaneet. "No, etköhän antaisi niitä suksiasi minulle?"
sanoi kohta se vanhempi veli, "koska ne niin ihmeelliset ovat, niin
voisinhan minäkin niillä hyvän onneni käsittää niinkuin sinäkin." --
"Hyvin ne voit saada, en minä heitä enää tarvitse", sanoi nuorempi veli
ja antoi sukset veljellensä. Tämä kun sai ne häneltä, ei malttanut
kauempaa veljensä luona olla, vaan läksi linnasta matkaansa ja päätti
koettaa suksiansa paikalla. Läksi muka hiihtämään heti ja sanoi
itseksensä: "Juoskaa, sukset, sinne, missä veljenikin hongan latvassa
piruja kuunteli!" No, suksilla oli entinen tapansa, ne juoksivat, kunne
käskettiin, ja veivät miehensä sen hongan luokse metsään, jossa pirut
aina öillä kokousta pitivät. Ei muuta, nousi mies hongan latvaan
niinkuin velikin oli tehnyt, ja rupesi sinne yöksi, vaan ei muistanut
suksia ottaa kanssansa. Sydänyöllä tulivatkin pirut tavalliseen
kokouspaikkaansa, vaan kun nähtiin sukset siinä hongan juurella, niin
oudoksuttiin sitä ja alettiin hakea suksien omistajata. "Tuolla se on
hongan latvassa", sanoi muudan piru keksien miehen piilostansa, "siellä
kuuntelee meitä niinkuin taannoinkin ja meiltä tietomme varastaapi!" --
"Vai siellä sin' olet?" ärjäisivät yht'aikaa toisetkin ja rupesivat
puistamaan honkaa yhdessä. Sieltä putoaa se mies niinkuin orava puusta,
ja pirut miehissä pieksivät hänet kuoliaaksi, josta alkavat taas
haastella maailman asioita, sanovat: "Tiedänpä, minkä tiedän", ja toinen
virkkaa heti: "Tiedän minä, minkä sinä tiedät, vaan et tiedä sinä, minkä
minä tiedän."

Semmoisen lopun sai se valhetta seuraava veli ja siihen pirujen käsiin
kuoli, vaan toinen sai kuninkaan kauniin tyttären vaimoksensa ja puolen
valtakuntaa kuninkaalta, jonka kanssa piti ystävyyttä ikänsä.


RIUTA JA RAUTA

Tuli matkasta ulkomailta kaksi miestä, ja yöpaikassa saivat yhteen.
Siinä kysyivät toisiltansa nimet; ja yhden nimi oli Riuta, ja toisen oli
Rauta. He kun tulivat ystäviksi toisilleen kohta, niin päättivät yhdessä
rientää kotiinsa ja läksivät kahden miehen yöpaikasta matkalle. No, ei
kaukaa yhdessä kuljettu, kun oli kaitaista polkua myöten suon poikki
mentävä, ja Rauta sattui astumaan edellä, niin Riuta takaa päin löi
toveriansa päähän, että se polulta suohon lankesi. Siinä ryösti Riuta
siltä Raudalta rahat kaikki lakkarista ja silmät kaivoi päästä ja meni
matkaansa; semmoinen ystävä hän oli.

Rauta kun toverinsa petollisuudesta jäi sokeaksi siihen suolle, se ei
silmitönnä osannut mihinkään, raukka. Hapuroihan iltaan asti tuskissaan
korvessa kuitenkin, niin yhtyi suureen kuuseen viimeinkin ja nousi
siihen yöksi. Siinäpä kuusen juurella kävi kolme kehnoa aina joka yö
tuumaamassa tiedustellen toisiltansa, mitä mikin maailman tapauksista
tietäisi. No, ne tulivat sinäkin yönä kuusen juureen niinkuin ennenkin
ja alkoivat pakinoida keskenänsä. Toiset kaksi kysyivät siltä, kuka
heistä ensiksi yhtymäpaikalle sattui: "Mitä sinä tiedät maailmassa
hyvää?" Se ensimmäinen sanoo: "Minä tiedän sen hyvän, että vaikka
upposokea olkoon, niin kun päivän noustessa aamusella vain kasteella
pesee silmiänsä, sillä saapi näkönsä takaisin." -- "No, mitäs sinä
tiedät maailmassa hyvää?" kysyivät toiset taas toiselta. Se sanoi:
"Kuninkaan tytär vaikka jo on niin monta vuotta potenut, minä tiedän,
millä se paranisi; kirkon sillan alta pitää saada punainen sammakko ja
siitä voiteet tehdä, niin sillä se paranee." -- "Mitäs sinä tiedät
maailmassa hyvää?" kysyttiin kolmannelta. Se vastasi: "Minä tiedän
aarteen semmoisen, jossa on sadalle miehelle kannalmus; sen uhria ei
tiedä kukaan muu: kun menee sata miestä yht'aikaa sille aarteelle, niin
ne sen saavatkin, se sillä onkin uhrina."

Rauta kuusen latvassa kuunteli heidän puhettansa ja pysyi hiiskumatta
siellä, vaan kun aamuyöllä äänestä kuuli kehnojen menevän kuusen luota
matkaansa ja siitä arvasi, että jo tämä nyt alkaa olla päivännousun
aika, niin laskihe kuusesta alas ja alkoi kastetta haparoida maasta.
Sitä oli heinä täynnä, ja hän sillä voiti silmiänsä niinkuin kehnon
neuvo oli, niin tulikin näkeväksi kohta, ja silmänsä paranivat jällensä.
No, Rauta kun näkönsä sai takaisin, hän iloissaan läksi kulkemaan siitä
ja meni kirkkoon heti ja otti sen punaisen sammakon sillan alta, mikä
siellä oli. Siitä teki voidetta sitten kuten kehnojen puheesta tiesi, ja
kulki sen kera kuninkaan linnaan ja anoi tytärtä parantaaksensa.
Kuningas oli jo aikoja sitten julkisessa kuulutuksessa luvannut sen
tyttärensä ja puolen valtakuntaa sille, ken sen hänen tyttärensä
terveeksi saisi, ja kun mies nyt parantajaksi tarjosihe, niin sai luvan
koetella mahtiansa hänkin. Mikäs miehen sairasta parantaessa, kun oli
rohdot varalla; hän sitä sammakon voidetta antoi vain tyttärelle, niin
se parani jo samassa. No, mieheltä kun onnistui se sairaan parannus
hyvästi, se saikin kuninkaan tyttären ja puolen valtakuntaa palkoistansa
niinkuin oli luvattu, ja pääsi kuninkaan ystäväksi samalla. Siitä lähtee
sitten kolmannenkin kehnon neuvoa tiedustamaan, ottaa sata miestä
kerallaan ja kulkee sitten kehnon ilmoittamalle aarteelle, jota sadan
miehen piti käydä ottamassa. Aarre löytyikin heti, ja siitä tuli rahaa
niin äijän, että oli joka miehelle tavallinen kannalmus.

Päästyään tällä keinoin rikkaaksi ylen eli Rauta monta aikaa appensa
kanssa sovinnossa ja oli puolen valtakunnan päällikkönä, mutta muutamien
vuosien perästä alkoi mieli tehdä omalla maallansa käymään. Hän lähtee
siitä matkalle ja ajaa kuudella hevosella komeasti, niin sattuupa hänen
entinen toverinsa, se Riuta, tulemaan vastaan hänelle. He tuntevat
toisensa heti, ja Riuta kysyy Raudalta siinä: "No, miten sinä nyt olet
näin pohataksi päässyt ja silmäsikin entiselleen saanut, vaikka ne minä
kerran jo sinulta puhoin?" Rauta haastoi Riudalle totuuden jälkeen
kaikki asiansa niinkuin ne olivat tapahtuneet, ja Riuta kuultuansa tämän
erosi Raudasta heti, arveli: "Koska se niin on Raudalle tapahtunut, niin
annakas, lähden minäkin siihen samaan kuuseen, enkö minäkin jotakin
kuulisi!" Menikin samalla, kulki kuusen luo ja rupesi latvaan yöksi. Ei
aikaakaan siinä ollut, kun tulivat ne kolme kehnoa taas kuusen juureen
koolle. He jo tietävät sen, että jo ovat taiat tunnetut maailmassa, ja
alkavat väitellä asialta. Toinen syyttää toistansa, sanoo: "Eihän se
meidän puheemme miten ole tietoon tullut, sinä sen olet sanonut!" Vaan
toinen riitelee vastaan syyttäen taas toveriansa, sanoo: "Se on valhe,
on ainakin, sinähän sen olet meidän pakinamme ilmoittanut!" Riidellään,
riidellään asialta, niin sopivat toiset kaksi keskenänsä ja päättävät
siitä syyn kuin päättävätkin jo kolmannen toverinsa päähän. Sen he
tuomitsevat halkaistavaksi kahtia ja tarttuvat toveriinsa käsin, vaan
tämä rukoilee heitä, sanoo: "Antakaa kerran vielä ylhäälle ilmaan päin
katson ennenkuin halkaisette!" Toiset sallivat sen, ja se tuomittu
katsahti ylhäälle siitä, niin näki Riudan sieltä kuusesta ja huusi:
"Tuolla kuusen latvassa on mies, sehän se on meidän pakinamme kuullut,
vaan minä olen viaton, olen ainakin!" Mitäs; näkivät toisetkin miehen
istuvan kuusessa, niin arvasivat jo asian kohdastansa ja ottivat
kuuntelijan kuusesta alas ja halkaisivat Riudan sen tuomitun toverinsa
sijaan. -- Sen pituinen se.



JYKEÄ LIPAS


Oli talo ennen, talon alla järvi ja järven rannalla peltoa vähäsen.
Siinä oli pellollaan talon isäntä kyntämässä ja auran perässä käydä
asteli uutterasti, vaan tulipas rupeaman pitkään helle tuosta ja jano,
niin jätti mies kyntönsä kesken ja läksi rannasta vettä saamaan
janoonsa. No, olihan tässä juotavata järven täysi, ja hyvää, kirkasta
vettä olikin; vaan ei ollut saapuvilla astiata, millä olisi juonut, eikä
malttanut mies janoissaan muutakaan neuvoa pitää, vaan laskihe rannan
äyräälle suullensa vain ja koetteli kohdastaan järvestä juoda. Mitäs,
juonta kävi laatuun sitenkin, vaan tarttuipa Vetehinen tuossa miehelle
partaan, ja tämä kun kylläkseen oli juonut, eipäs saakaan suutansa veden
pinnasta nostaneeksi, siellä pidättää, mikä pidättääkin, parrasta häntä.
Tuskastuen tätä sydäntyy mies noitumaan ja kiroilee kovasti, vaan ei ole
apua tuostakaan, niin saapi jo rukoilemaan viimeiseltä ja pakajaa
veteen: "Ken lienetkin sinä minun parrastani pitäjä, laske, Jumalan
luoma, irti eläkä veteen hukuta!" -- "Enkä laske", vastasi Vetehinen,
"tähän kuoletan sinut, kun et vain vanhinta tytärtäsi minulle antane."
-- "Ka, täytyneehän se antaa, kun ilman en päässe", pakisi tuskissaan
ukko ja lupasi tyttärensä siihen rannalle tuoda Vetehisen otettavaksi.
No, siitä pääsikin nyt parrastaan irti, kävi hevosensa riisumaan aurasta
ja kulki kotiinsa, vaan oli paha mielensä siitä, kun tyttärensä oli
Vetehiselle luvannut.

Mitäs! Se olisi nyt koko asia ollut ilmoitettava kotona; vaan ei ollut
ukolla rohkeutta siksi. Päästäkseen asiataan kohdalleen sanomasta alkoi
hän niitä näitä vaan perheensä kera pakinoida, ja siitä sitten virkkoi
vanhimmallekin tyttärellensä muun puheensa lomaan: "Oi lapseni, käypä
länget hakemassa rantapellon pientareelta, ne sinne minä hevosta
riisuessani unohdin." Tyttö meni, eihän se mitä varoa osannut, läksi
isänsä asialle niinkuin ainakin, vaan tuskin saikaan pellon pientaretta
astumaan, kun nousi Vetehinen järvestä, sieppasi hänet syliinsä ja vei
kerallansa järveen siitä.

No, kun sai tyttären kotiinsa Vetehinen, siellä näyttelee hänelle
linnaansa sitten niinkuin morsiamelleen ainakin, sanoo: "Tässä voit sinä
emäntänä olla ja kaiken hallita taloni, eläkä huoli köyhää kotiasi
konsana ikävöidä, onhan elo sinulla nyt pulskempi täällä; asu ja ole
kuten mielesi laatii ja rikkaissa tapa on; ka, onhan varaa, on eloista
minulla." Kuluipas jonkin aikaa tuosta, niin jo lähtee Vetehinen
kotoansa, minnehän lähteneekin, ja kaikki talonsa avaimet antaa tytölle,
sanoo: "Kaikissa huoneissa voit sinä poikessa ollessani käydä, tuolla
äärimmäisessä aitassa et, varo vain se." Sillä varoituksella jätti
tyttären kotiin ja kulki itse, kunne lienee kulkenut, kylälle. Mitäpä
tuosta; tyttö sill'aikaa kävi linnan huoneita katsomassa kuten lupa oli,
ja ihaili, ihmetteli sitä, mikä rikkaus niissä oli jokaisessa, niin
alkaapas mieli tehdä äärimmäistäkin aittaa nähdä. "Eihän tuota kuka
tietäne, jos tuolla kävisinkin", mietti hän mielessänsä, "menen kuin
menenkin pikimmältäni katsomaan häntä, jos lie vielä somempi siellä kuin
muualla, kosk'ei siellä suvaittaisi käytävän." Tätä arvellessansa
aukaisee tyttö kielletyn oven ja menee äärimmäisessäkin aitassa käymään.
No, mitäpä täällä? Huone on moinen kuin muutkin jo ennenkin näkemänsä,
vaan on keskellä lattiata suuri, suuri puinen verta täpösen täynnä.
Tyttö käypi katselemaan sitä, niin kultasormuksen keksii päälläpäin
veren pinnassa siinä, joka kauniisti kiiltää ylen. "No, tämäpäs kumma,
kun noin on korea sormus nyt tuossa!" arvelee mielessään tyttö eikä voi
olla koskematta sitä, vaan pistää sakarinsa sormukseen koettaaksensa
muka, sopisiko tuo hänelle. No, se sopikin ja hyvästi, vaan tuli sakari
vereen siitä, niin tyttö heitti sormuksen puiseen takaisin ja koki
pyyhkiä, puhdistaa sormeansa, vaan ei saa sitä verta hän millään siitä,
jos kuinka monesti pesisi.

Mitäs ollakaan siitä. Tuli moniaan päivän päästä Vetehinen kotiinsa ja
oli matkastaan väsyksissä, niin heittihe pitkälleen heti ja sanoi
tytölle: "Etsipä vähäsen päätäni, kunneka nukkuisin tässä!" No, eihän
muuta; tytön täytyi käskyä kuulla ja olla isännälleen mieliksi, vaan
sattui päätä etsiessään siinä vahingossa koskemaan Vetehisen korvaa,
niin tämä istuilleen nousi heti ja ärjäisi tytölle: "Millä sinä,
heittiö, minun korvani poltat, näytäpä kättäsi minulle!" Tytön täytyi
näyttää hänelle kätensä, ja Vetehinen kun sen verisen sakarin näki, niin
siitä arvasi jo asian heti eikä armoa antanut, vaan surmasi tyttären
samassa ja työnsi ruumiin veriaittaan sinne.

Tyttären vanhassa kodissa isä sillä välin elää entistään myöten eikä
ylen äijän tiedä kaivatakaan tytärtänsä, hänellä kun kaksi tytärtä
kuitenkin on jäljellä, vaan kokeehan työllään siinä elätellä heitä ja
itseänsä. Sattuipa kerrankin sitten olemaan kalassa, ja oli hyvä saalis
puuttunut hänelle, niin läksi kalojaan viemään kotiinsa, etteivät
venheessä pehmenisi, ilma kun oli kesäinen ja kuuma ylen. No, ei muuta,
kulkee, kulkee kotiin päin siitä, järven selkää soutelee edellensä, vaan
seisahtuu venhe häneltä äkisti niinkuin karille olisi tarttunut ikänä,
eikä lähde väen ei väkisen siitä. Ukko saapi tiedustamaan sitä ja
koettelee, harailee venheessä ympärystä melalla, tuntuisiko pohjaa
tuossa, vai mikä siinä on pidättämässä, vaan ei tuntunut mitään. No,
mitäpäs muuta, koettelee soutaa ukko taaskin, siinä riehkii, riehuu
kotvasen, vaan ei saa venhettään liikkeelle, se ei hievahda paikaltansa.
Alkaa jo hätä tulla tuosta, vaan ei aikaakaan toki, kun kohottaa
Vetehinen päätänsä vedestä sanoen: "Antanet keskimmäisen tyttäresi
minulle, niin pääset venheinesi liikkeelle, muuten et pääse sinä
ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana." Ukko ei raahtisi enää nyt toista
tytärtään antaa, vanhin kun jo hukkautui häneltä, vaan Vetehinen
pidättää venhettä yhä eikä laske häntä siitä edelle ei takaisin,
kysyyhän uudelleen vain: "Annatko, ukko, tyttäresi, vai ennenkö veteen
kuolet?" -- "Ka, täytyneehän se antaa, kun en ilman päässe", vastasi
viimeinkin hädässään ukko ja lupasi keskimmäisen tyttärensä Vetehiselle.
Siitä pääsi nyt venheinensä liikkeelle heti ja souti suorastaan
kotiinsa, jossa tervehdykset laadittuansa sanoo keskimmäiselle
tyttärellensä: "Oi lapseni, käypä kirves hakemassa venheestä, se minulta
unohtui sinne."

Tyttö kun käskyn kuuli, se ei kauempaa arvellut, vaan juoksi rantaan
heti sitä isänsä kirvestä hakemaan, jossa kävi samoin ikään hänelle kuin
vanhemmallekin sisarellensa. Vetehinen tapasi hänet syliinsä siitä ja
vei kerallaan järveen kohta, jossa talonsa katsannan antaa hänelle
niinkuin naiselleen ainakin. Eletään, ollaan jonkin aikaa tuosta, niin
saapi Vetehinen kylässä käymään taaskin ja kaikki linnansa avaimet
jättää tytölle sanoen lähtiessään hänelle: "Joka paikassa voit sinä
minun poikessa ollessani käydä, tuolla äärimmäisessä aitassa et,
muistahan se." Mitäpä siitä. Tytär, vaikka kiellon kuuli, ei malttanut
olla aitassa käymättä kuitenkaan, ja Vetehinen kotiin palattuaan asiasta
kun tiedon sai, niin surmasi hänet kuin sisarensakin ja ruumiin työnsi
veriaittaan taaskin.

Kuluu muutaman aikaa tuosta, ja tytärten isä vanhalla paikallaan elelee
yhä, vaan on mielipahoissaan sitä, kun kaksi tytärtään oli täytynyt
Vetehiselle hukata, josta alkoi nyt kostoa pelätä itsellensä. No, eipäs
mitään. Sattui ukko muutamana päivänä valkamalla olemaan rannassa, siinä
verkkojaan levitteli kuivamaan, niin löytää somerolta hän virsut, nuo
somatekoiset ylen ja uudet. Katselee niitä nyt siinä, ajattelee
mieltänsä myöten: "No, kenhän noin hyvät, sievännäköiset virsut tuohon
jätti, eivät ne hukkaan jouda, korjaan heidät minä." Sen sanoi itsekseen
siinä ja pisti virsut jalkaansa lähteäksensä niissä astumaan kotiinsa,
vaan jalat alkoivat väkisellä pyrkiä toisaanne ja veivät häntä
rannemmalle yhä. Ukko kun käkesi kotiinsa kulkea, hän ei olisi suostunut
tähän, vaan koki hallita jalkojansa kuin ennenkin aina, pyrkien
edelleen. Ponnistelee siinä poloinen mies, jäykistelee jalkojansa, vaan
ei auta mikään; virsut kun olivat Vetehisen siihen rannalle asettamat,
ne veivät ukon ensimmältä rantaan ja siitä väkisellä järveen sitten.
Vyötäistään myöten oli ukkorukka jo sillä tapaa vedessä ennenkuin
älysikään koko seikkaa niiden virsujensa syyksi. Siinä vasta koettelee
virsuja jalastaan saada, vaan ei saa lähtemään heitä millään. Ei
aikaakaan tuosta, kun kohoaa taas Vetehinen järvestä kuin edellisilläkin
kerroilla ja pakajaa ukolle: "Sinä koska virsuni varastit, et pääse nyt
vallastani muulla, kuin et nuorinta tytärtäsi minulle antane." Ukko ei
antaisi, sääli on viimeistä tytärtään antaa, vaan jalkansa lähtevät
niissä Vetehisen virsuissa liikkeelle taaskin ja kulkevat syvemmälle
yhä, kunne seisoo ukko jo leukapieliään myöten vedessä. Siinähän
seisahtuivat kuitenkin kulkemasta, ja Vetehinen uudelleen pakisee
ukolle: "Antanet nuorimman tyttäresi minulle, niin lasken maalle sinut
tästä, muuten hukut tähän kuin hukutkin." Mitäs; täytyihän ukkorukan
luvata tyttärensä Vetehiselle viimeinkin, kun ei muustakaan apua nähnyt.
Sillä tavoin pääsi hän järvestä maalle ja läksi alla päin pahoilla
mielin astumaan kotiinsa. Siellä kun näkee tyttärensä, alkaa haastatella
häntä, sanoo: "Minä virsut laadin metsässä käydessäni ja tuonne rantaan
jätin turpoamaan vähäksi, käypä ne, lapseni, kotiin sieltä."

Eihän muuta; läksi tyttö isänsä asialle, vaan kun rantaan pääsi ja
virsuja rupesi liosta nostamaan, Vetehinen taas järvestä kavahti, sai
tyttären syliinsä ja vei kerallaan järveen kohta, missä hänellä kotinsa
oli. Siellä antaa talonsa katsannon tytölle niinkuin toisillekin
sisarille oli antanut, ja kun ajan päästä taas kotoaan läksi, niin sanoi
lähtiessään hänelle: "Täss' ovat taloni avaimet, pidä tallella hyvästi,
kunneka minä kotiin tulen; kaikissa voit sill'aikaa huoneissa käydä, elä
vain tuohon äärimmäiseen aittaan mene." Tyttö ei sanonut aittaan
menevänsä, jäi taloutta pitämään kotiin, ja Vetehinen sillä puheella
läksi matkaansa; vaan tietäähän sen naisten luonnon, malttavatko ne
kieltoa kuulla! Tuskin sai Vetehinen kotoaan lähteneeksi, kun alkaa jo
tyttö linnan huoneita katsella, eikä aikaakaan, niin jo äärimmäiseenkin
aittaan käypi. Siellä verisammion näkee hänkin ja säikähtää jo sitä,
vaan kun toiset sisarensa löytää surmattuina loukossa, tuotakos
kauhistuu hän vasta, ettei tiedä, kuhun saada, mihin mennä hädässänsä,
kaikki kävivät kasvotkin vaaleiksi ihan ja kädet hervottomiksi häneltä.
Olihan kuitenkin toimellisempi toisia; ei turhamaisesti sormukseen
ihastunut, vaikka näki sammiossa senkin, vaan kun ennätti pahimmasta
hädästään tointua, katseli tarkasti huoneen sisusta, mitä kaikkea siinä
oli, ja keksi muutamassa kohdin kaksi suleikkaa rinnatusten lautasella,
joiden oli kylkeen nimet kirjoitetut, toiseen: "Täss' on elävätä vettä",
toiseen: "Täss' on kuollutta." Niistä sen otti, jossa oli elävätä vettä,
ja juotti sisarillensa, niin ne eloon virkosivat siitä, vaan kuolleen
veden kaasi toisesta suleikasta toiseen, mikä oli tyhjäksi jäänyt, ja
pani asemelleen lautaselle. Vielä oli arkkuja, lippaita kaikenlaisia
aitassa, niin niistä kaksi isointa lipasta valitsi, joihin kätki
vanhemmat sisarensa, ja käski heidän siellä hiljaa pysyä, niin hän
heille hyvän neuvon pitäisi. Itse läksi aitasta pois koskematta sormusta
sammiossa, ja kun Vetehinen kotiinsa palasi, oli nöyrä häntä kohtaan
hyvin, alkoi puhutella häntä ja sanoi: "Sinulla tuo pitkä partasi kovin
on sotkuksissa pahasti, annas, selvittelen häntä." Sitä sanoessansa
sieppasi kamman ja alkoi siistiä Vetehisen partaa. Tälle tämä mieleen
kaikki, ja tyttö kun tunsi Vetehisen hyvällä tuulella olevan ylen, alkoi
taas pakinoida siinä sanoen: "Etköhän läksisi sinä, ystäväiseni,
isälleni minulta lahjaa viemään, tuohon olen lippaaseen kaikenlaista
kalua sitä varten pannut; kanna se minun kotiini sinne, vaan elä huoli
matkalla lippaaseen katsoa, sinun ei tulisi sen sisusta nähdä, ne minun
lahjani ilman joutavia akkojen laitoksia vain ovat." Vetehinen suostuu
tuumaan, ottaa lippaan olallensa, lähtee kantaa jytyyttämään sitä ja vie
tyttären kotiin saati katsomatta sisusta, vaikka lipas jykeä oli ylen.
Siihen jättää pihamaalle kuormansa sitten ja kulkee jäljelleen kotiinsa;
vaan talossa kun lipas aukaistiin, sieltä vanhemmat löysivät vanhimman
tyttärensä elävänä, ihmetellen, ihastuen sitä.

Kului muudan päivä siitä, niin jo toisen sisarensa tytär samatse
kannatti Vetehisellä lippaassa kotiinsa ja itse sillä välin tuumaa piti
kotona, millä hänkin Vetehisen vallasta pääsisi. No, ei muuta; huhmaren
vaatetsi omiin pukimiinsa ja pirtin katolle asetti istua kököttämään
kuosali käteen; itse lippaan kantoi pihalle, johon pistäytyi sisälle
kuin toisetkin sisarensa, ja paljon tavaraa otti keralla. Siitä kun
Vetehinen kotiinsa tuli, tyttö lippaasta haasteli hänelle: "Lähde,
ystäväiseni, vielä kolmannesti minulta lahjaa kotiini viemään, tuo lipas
kuljeta vanhemmilleni sinne." Vetehinen luuli tyttären tuvan katolta
haastavan ja läksi viemään lipasta ollakseen hänelle mieliksi. Kulki
hyvän matkaa jo kanneksien, kuljetellen sitä, vaan laskee lippaan
maahan, sanoo: "Raskaspa tämä on, jos katson, mitä sisässä ompi." Jo
rupeaa aukaisemaan kantta katsoakseen sisusta, vaan tytär lippaasta
huutaa samassa: "Elä katso, mitä joutavia katsot, enkö minä kieltänyt
sinua." -- "Ka, vieläpähän näkee tuvan katolta tyttö", arveli Vetehinen
tuosta, "varsin se, näenmä, sinne sitä varten istuutuikin, että näkisi
etäälle." Siitä lähtee hän lipasta kanneksimaan taaskin ja vielä jonkin
matkaa kuljettaa sitä, niin jo uudestaan rupeaa aukaisemaan lipasta
nähdäkseen sisusta, vaan tytär silloin hiljemmin puhuu lippaasta, sanoo:
"Elä katso, elä katso; kuinkas puhe oli!" No, ei katsonutkaan Vetehinen,
luuli tyttären aina vain tuvan katolta haastavan ja sai kantamaan
lipasta edelleen, vaan murisi itsekseen tuossa: "En enää toiste lähde
naiseltani lahjaa viemään, kun näin ovat nämä hänen lippaansa jykeät."
Miettiessään näitä pääsi jo matkansa perille ja lippaan jätti portaiden
eteen pihamaalle, josta itse kulki kotiinsa takaisin. Siellä tyttö istuu
tuvan katolla yhä, niin Vetehinen pihaan päästessään huutaa hänelle:
"Oletko jo kalat murkinakseni keittänyt?" Toinen ei katolta virka
mitään; ka, mitäpä huhmar pakajaisi! Mitäs, astuu Vetehinen pirttiin,
vaan ei näe ruokaa valmistetun siellä, niin tulee takaisin pihalle ja
sanoo katolla istujalle: "Etkö ole kaloja keittänyt? Minä joka päivä
järvestä kaloja kannan, vaan sinä ne aitassa annat märätä etkä edes
ruokaa laadi, vaikka sinun asioitasi minä olen juossut, että siihen olin
katketa matkalla." Toinen ei siihenkään vastaa mitään, istua kököttää
vain toimessaan katolla. Tuopas pistää jo Vetehisen vihaksi, eikä tiedä
hän neuvoa muuta, vaan kapuaa itsekin katolle ja lyödä kamahuttaa
naista, kun ei tuo edes puhetta antanut hänelle. Mitäs siitä, huhmar
vieree katolta alas, ja Vetehinen vahingossa putoaa perästä, päälleen
tuiskahtaa tuvan seinukselle pahasti. Siitä kun vähissä hengin selvisi
sitten, vetäysi äärimmäiseen aittaansa heti, missä elävätä vettä
paratakseen joisi. Kohta löytääkin vanhasta paikastaan suleikan, jossa
parannuksen ainetta tiesi olevan, ja ottaa hyvän ryyppyisen siitä, vaan
tytär kun suleikkaan oli kuoleman vettä kaatanut, Vetehinen juomasta
päästyänsä meni tainioksi ja kuoli. Tyttäret saivat häneltä rauhassa
elää sitten ja vanhassa kodissaan asua kuin ennenkin hyvästi. -- Sen
pituinen se.



SUULAS AKKA


Oli ukko muudan ja akka. Akka suulas on ylen; minkä saa kodissaan
tietää, sen sanoo kaikille kylässä. Ukko taas metsimies ja kalastaja on
hyvä. Sattuupa kerran sitten pyydyksillään kävellessään löytämään
aarteen metsästä ja alkaa miettiä mielessänsä, millä nyt aarre
hiljaisuudessa kotiin saada, hänellä kun akka on suulas, että minkä
kuulla vain saapi, sen muille kertoo heti. No, ei muuta; oli ukko sinä
päivänä hauen löytänyt rysästä, ja metsässä taas oli metso käynyt
ritaan, niin ne vaihetti keskenänsä, metson pani rysään ja hauen muutti
ritaan. Siitä kulki kotiinsa ja sanoi akallensa: "Minä aarteen löysin
metsästä, niin huomenna käymme rahat tuomassa sieltä." -- "No, elähän
mitään, vai sinä aarteen löysit!" sanoi vastaan akka, ja hänen jo
mielensä alkoi hehkua kylään sanomaan sitä, vaan ukko ei laskenut, vaan
rupesi akkansa kera maata, ett'ei se muudanne päässyt mihin.

Kului se yönseutu siten, niin suoritaan huomeneksella sitten kantamaan
rahoja aarteesta ja mennään yhdessä metsään. Täällä kun lammin rannalle
tullaan kävellessä, ukko virkkaa akallensa: "Vuotahan vähäsen, olisi
pyydys minulla tässä", ja kun katsotaan saalista, täällä metso on
rysässä! Kuljetaan vähän matkaa tuosta, kunnekka linnunpyydyksille
päästään, ja katsomaan niitäkin, niin täällä taas hauki on ridassa! Se
otetaan siitä ja käydään aarteelle tuosta, josta rahat pannaan takkoihin
kaikki ja lähdetään kantamaan niitä kotiin. No, päästään kylään,
käydään, astutaan pihoja myöten, niin jo laatisi akan mieli taloloihin
sanoja viemään, vaan ukko taas estäisi menemästä häntä. Eihän aikaakaan
tuosta, niin jo moniaassa kohdin poikkeaa akka kujaan lähteäksensä
taloon, vaan sattuvat koirat siinä paikoin tappelemaan keskenänsä, missä
älissevät, ärissevät pihalla, niin huutaa akalleen ukko: "Elä mene,
akkaseni, etkös kuule, miten siinä talossa akka miestään lyöpi, että
äläjää toinen käsissä." Akka säikähti sitä, ei tullutkaan häneltä
talossa käyneeksi, ja ukko sai aarteen kotiinsa kyläkunnan kuulematta.

No, maattiin yö taaskin, vaan kun päivä tuli, akka ei kauempaa kotonaan
pysynyt, vaan juoksi jo huomeneksella kylään, siihen taloon pistäysi,
kuhun eilen oli menemässä, ja alkoi kerrota asiataan kaikille, sanoi:
"Me aarteen löysimme, löysimme metsästä aarteen, minun ukkoni sen jo
toissa päivänä iltasella sieltä löysi ja tuli sanomaan minulle, vaan
myöhä oli jo, eikä tullut sinä päivänä vielä rahoja otetuksi, vasta
eilen yhdessä paikalla kävimme, sieltä kaksi takallista rahaa kannoimme,
ne niin suuria ne takat..." -- "Ka, mistäpä aarteen löysitte?" kysyi
isäntä. "Tuolta, tuolta, metsästä tuolta", selvitti hädissään akka,
"Matti ja minä yksissä saloa kuljimme ja katsoimme pyydyksiä ensin, niin
rysässä oli metso ja ridasta saatiin hauki, me ne ensinnä otimme, siitä
etemmäksi mentyämme..." -- "Valehtelet", sanoi isäntä, "valehtelet
ainakin, milloinka käypi rysään metso tahi ritaan hauki, tuot'ei usko
hullutkaan!" -- "Usko pois", kiisteli akka, "löysimme me aarteen,
löysimme, kaksi takallista kannoimme rahaa metsästä eilen, ja tästä
kylän kautta vielä siihen aikaan matkasimme, kun sinua täällä naisesi
pieksi..." -- "Ole valehtelematta!" huusi suuttuen isäntä ja sieppasi
akkaa korvalle, "missä ja milloin minua on naiseni lyönyt! Kaikki
valehtelet tässä, ei ole mitäkään puheessasi perää! Mene matkaasi,
taikka...!" Akka ei muuta neuvoa nähnyt, vaan juoksi joutumiseen
kotiinsa eikä sen kovemmin enää huolinut ukkonsa asioita kylässä
ilmoitella, vaan oli toimellinen ja tarkka kaikissa puheissansa. -- Sen
pituinen se.



TIETÄJÄ JA TAUTI


Oli ukko muinoin ja akka. He pahoin elivät keskenänsä, eikä saanut ukko
rauhaa akaltansa, se kun riiteli yhä ja oli äkäinen. No, pakenee
kerrankin ukko sitä äkäistä akkaansa ja astua huppuroipi metsää
suruissansa, niin keksii kävellessään siellä kahden kallion lomassa
haudan, joka niin on syvä semmoinen, ettei silmä pohjaa näekään. Siihen
oli jo heittäytymässä ukko, niin oli mielensä apea, vaan siitä kun taas
taivasta katsoi ja Jumalan luomaa maailmaa ympärillänsä, mikä lienee
ajatus siinä mieleen juossut, hän ei hautaan hyppääkään, vaan pakenee
koko paikkaa ja lähtee kiiruusti kotiinsa. Siellä tupaan tullessa kuulee
akkansa äittelevän yksiksensä yhä, vaan ei huoli nyt tuostakaan, astuu
vain rohkeasti edellensä ja sanoo torujalle: "Lähde rahaa kantamaan,
minä metsässä käydessäni aarteen löysin." Akka herkeää torumasta. "Vai
löysit sinä aarteen", sanoo, "ka, mistäpä, ystäväiseni, löysit? Pitää
sieltä meidän se kotiin saada, ettei muut viene kutka." No, lähdetään
metsään siitä, rauhassa kuljetaan yhdessä kuin ystävykset konsana, ja
akka kaiken matkaa miehelleen haastelee, miten nyt vasta olla, kuin
eleä, kun aarrerahat saadaan. Tullaan haudalle tuosta, niin virkkaa
akalleen ukko: "Täss'on nyt haudassa rahat, käy reunalta katsomaan
itse." Akka hyppää siihen ja kurkistakse katsomaan pohjaa, vaan ukko on
takaapäin pitelevinään häntä, ettei muka putoaisi, ja samassa survaisee
hänet hautaan alas -- itse astuu rauhassa kotiinsa.

No, elää muutaman vuorokauden ukko yksikseen kotona, niin alkaapas jo
pitkästyä aikaansa, kun ei toveria ollut ketään, ja arvelee, ajattelee
tuosta: "Paha oli elää pahan akan kera, paha pahattakin akatta!" Niissä
tuumin paalikan sitoo nuoraan ja lähtee haudasta saamaan akkaansa,
joshan vielä eleillä olisi. Tulee haudalle tuosta, ja tuskin saapikaan
nuoransa hautaan laskeneeksi, niin jo tarttuu kuka köyden päähän sieltä.
No, ei muuta, vetää ukko, vetää nuoraansa ylös, vaan kun sieltä tulijan
haudan reunalle saapi ja häntä katsoo siinä, eipäs olekaan se hänen oma
akkansa köyden perässä, mikä lienee muu vieras. Ukko hämmästyi sitä,
arveli: "Mitäpä minä mieron akoista huolin!" ja rupesi jo puukollaan
leikkaamaan nuoraa, vaan toinen surkeasti rukoili häntä: "Elä,
veikkonen, velikulta, nuoraa katkaise, auta minut täältä!" No, sääli on
ukosta, kun näki miten toisella hätä oli, eikä hennokaan leikata köyttä,
vaan nostaa haudasta akan. Tämä kun maalle pääsi ylös, iloissaan oli
ylen ja alkoi ukolle kiitoksia lukea tuosta. "Hyvä", sanoi, "kun,
velikulta, haudasta autoit, sinne tuo paha akka eilen tuli semmoinen, en
voinut minä hänen kerallaan elää siellä." -- "Vai niin sinun oli vaikea
ollaksesi, raukka!" virkkoi haudasta nousseelle ukko, "no, kunnepa tästä
nyt käkeät?" -- "Ka, en tiedä", sanoi eukko, "ruvetkaamme yhdessä
elämään ja saakaamme maailmaa kulkemaan kahden." -- "Olisi tuo sitä",
vastasi ukko, "ikävätä on itsekseenkin eläminen, vaan milläpäs me
elämme?" -- "Elähän hätäile, kyllä minä neuvot tiedän", sanoi eukko,
"rupea sinä, ukkoseni, tietäjäksi, minä rupean taudiksi, niin kun ketä
minä läsitän, sinä tulet auttajaksi siihen, ja sillä tapaa elämme." --
"Ka, pitänee sitä jotakin virkaa olla", arveli puolestaan ukko ja rupesi
siitä nyt tietäjäksi, vaan akka rupesi taudiksi kuten puhe oli.

Aletaanhan matkata tuosta, elää, eletellä yksissä: akka saapi
läsittämään ihmisiä, ukko taudista päästämään heitä, ja kun yksin tuumin
sitä tekoansa tekevät, sairaat paranevat aina, ja ukko saamista
palkinnoistaan hyötyy rikkaaksi ylen. Mikäs, hyvähän oli pohattana elää,
vaan kun aikoja myöten tauti häntä joka paikassa käytti eikä rauhaa
antanut vähääkään, vaan ukkoa yhtäläiseen tietäjänä talutettiin, alkoi
jo se työ hänestä vaikeaksi käydä. "Onhan", arveli, "rikkautta minulla
jo kyllin, otan eron kuin otankin koko virastani!" Niissä tuumin tuon
äkäisen puritsijakoiran etsi semmoisen ja pani nassakkaan äräjämään,
josta, kun tauti taas erästä miestä läsitti ja ukkoa käytiin tietäjäksi,
hän lähtee sairaan luokse heti ja sanoo taudille, sille haudasta
tulleelle akalleen muka: "Herkeä jo ihmisiä läsittämästä! Kun et herenne
hyvällä, minä tästä nassakastani lasken sen akan, mikä sielläkin
haudassa vaivasi sinua." Tätä sanoessansa härkitsi sauvalla äräkkätä
koiraa nassakassa, niin tämä alkaa häristä. Tauti kuulee sen ja alkaa
hädissänsä rukoilla miestä sanoen: "Elä, velikulta, sitä akkaa irti
päästä! Minä herkeän sairaita vaivaamasta, ja saat rauhassa elää
sinäkin." -- "No, kun heittänet koko toimesi etkä tyhjään ihmisiä
läsitä, jääköön akka nassakkaan", sanoi ukko ja kulki säkkeineen
kotiinsa. Sillä tavoin pääsi pahasta toveristaan erillensä eikä sen
kovemmin tarvinnut tietäjänä mierolla käydä, vaan asettui vanhaan
taloonsa ja alkoi siinä elää entistään myöten. -- Sen pituinen se.



UKON TYTÄR JA AKAN TYTÄR


AVANNOLLA KEHRÄÄJÄT

On ukko ja akka, ja heillä on tytär; vaan surma tuosta vie äidin, niin
ukko kun toiste naipi, Syöjättären saapi eukoksensa. No, eihän mitään;
eletään, ollaan muutaman aikaa yksissä, niin jopas lapsen tekee
Syöjätär, tyttären muka hänkin, ja siitä päivin ukon tytärtä alkaa
vihata. Mitäs, kasvavathan lapset toistensa rinnalla kuitenkin ja saavat
täysiaikaisiksi; vaan siitäkös vasta alkaa nyt emintimä ukon omaa
tytärtä vaivata jos jollakin ja pyytää vain hengeltä saada, se kun on
kaunis ja suloinen, vaan oma tyttärensä rietas ja ruma.

No, mitäs ollakaan tuosta; joutuipa syksy, ja järvet kävivät jäihin,
niin Syöjätär tuuralla rantaan jyysti avannon ja siihen tyttäret asetti
kehräämään reunalle; omalle tyttärelleen sulkkukuontalon laati sorean,
vaan ukon tyttärelle ilman sammalia vain pani kuontaloon. "Istukaahan",
sanoi, "kehrätkää nyt siivolla tässä: keltä kirvonnee kuontalo järveen,
se sitä hakemaan sieltä." Tyttäret jäävät istumaan siihen ja kehräävät,
kehräävät avannolla yhdessä, vaan jopas ukon tyttäreltä kuontalo
avantoon kirposi, eikä muuta, käsketään hänen se järvestä käydä. Tyttö
itkee, itkee, itkee nyt sitä, eikä voisi hän järveen kylmään lähteä,
kovin on hirveätä hänestä, vaan eihän mikä auta, käsky on kova ja
toteltava kohta. No, ei muuta, hyppäsi tytär avantoon tuosta, vaan kun
jään alle solahti, siellä tuo kaunis tie levesi semmoinen, reimahti
eteen hänelle, ettei paremmasta apua. Tytär sitä saapi astumaan, kulkee,
kulkee edelleen kotvasen, niin tulevatpas huonukset vastaan, nuo
melkoiset jotenkin, linnaksi pienet, taloksi suuret. Siitä ihastuu
tyttö, ei kaukaa arvele, vaan astuu ovesta sisälle ja hyvän päivän tekee
tullessansa. Tuvassa ei eläjiä ole muita kuin vanha väkäleuka akka vain
yksinänsä. Se kuulee tervehdyksen, niin alkaa leppeästi puhutella
tytärtä, kysyy: "Kenpä ja kusta sinä, lapsirukka, olet?" -- "Olenpahan
tyttöriepu pahainen, tuolta yläilmoista tullut", sanoi vastaan tyttö,
kertoi akalle asiansa, miten kehrätessä häneltä kuontalo avantoon
kirposi, jotta piti etsiä nyt sitä, ja pyysi työtä ja ruokaa talosta.
"Ka, tarvitsisin minä piian, kun vanha jo olen", sanoi akka, "enkä
paljon enää työhön pysty, vaan oletkos sinä töitä oppinut mitä?" --
"Olenhan minä niitä näitä vähän toki toimitellut", vastasi tyttö,
"tekisin nytkin, minkä voisin." -- "No, kun sinä työhön kyennet",
virkkoi siitä jo akka, "käyhän ensinnäkin, suomi puhtaaksi läävä."

Tyttö menee työlleen siitä ja alkaa suomia läävää niinkuin käsky oli;
käsillään nostelee lehmien jalat, kopistelee, pakahuttelee sorkat,
helmoillaan pyyhkielee kaikki, ja koko sen läävän niin siivoaa hyvästi,
ettei paremmasta apua. Siitä kun työnsä oli tehnyt ja läävä oli puhdas,
palasi tupaan takaisin ja pyysi taas emännältään työtä. "No istuhan,
lepäile tässä, minä ulkona käyn vähäsen", vastasi akka ja sitä tietänsä
meni läävään, omin silminsä näkemään muka, onko tuolla siivottu miten.
Eukko siellä nyt läävän näki, että oli puhdas ja siisti, niin kysyi jo
itsiltään lehmiltä, sanoi: "Mitys oli piika?" -- "Hyvä", sanoivat
lehmät, "ka, hyvä, semmoista meillä ei ole iässä ollut, kaikki
sorkkamme, jalkamme käsillänsä nosteli, pyyhki ja puhdisteli hyvästi,
semmoinen oli piika." Akka kuultuansa tämän kävi hyvillensä heti ja
kulki tupaan siitä, virkkoi tyttärelle: "Hyvästi olet lääväni suominut;
menepä nyt, pane lämmitä kyly."

Mitäs; tyttö meni, lämmitti kylyn, hautoi vastat, haalisti vedet, ja kun
kaikki oli valmistanut hyvin, kävi sanomassa emännälleen sitten. Tämä
silloin sisiliskoja koko ropeellisen antoi tytölle. "Mene", sanoi,
"kylvetä nämät." Tyttö meni tyytyen työhönsä eikä suuttunut tuosta, vaan
kylvettää mosutti sisiliskot hyvästi, yksin yksitellen pesi, valeli
saunassa, josta kaikki latoi ropeelle taaskin ja vei emännälleen käteen.
Akka heti kysyy sisiliskoiltaan siinä: "No, mitys olikaan piika?" --
"Ka, ei ole meidän iässämme niin hyvää vielä ollut", vastasivat yhtä
suutansa sisiliskot silloin, "tämä niin siististi, somasti meidät yksin
yksitellen lämpimillä vesillä kylvetti kaikki." Kuultuansa tämän akka
tyttärelle antaa lippaan käteen, toisen toiseen ja sanoo: "Nyt saat,
tyttöseni, kotiisi mennä, pidähän vaivoistasi nämä." Tyttö sanoi
kiitokset emännälle päästäksensä matkalle, ja samassa aukeaakin kaunis,
leveä tie taas järvessä, jota saapi tytär astumaan. Kulkee, kulkee sitä
myöten kotvasen, niin jo avannon suulle pääsi lippainensa ja läksi
astumaan talolle. Täällä Syöjätär kakkaraa paistaa kodissa, kun alkaa
haukunta kuulua pihalta; haukkuu näet koira avannolta tulijata. Syöjätär
kuullessaan tämän juoksee tuvasta pihalle ja kokee asettaa koiraa, vaan
tämä ei kiellosta huoli, haukkuu vain yhä: "Kiukaa, kaukaa, ukon tytär
tulee, lipas kultaa, toinen hopeata olkapäillä." Syöjättärellä säylä on
kädessä, niin sillä lyödä napautti koiraa, sanoi: "Mitä horajat, etkös
hauku: 'Ukon tytär tulee, lipas tulta, toinen tervaa olkapäillä'." Koira
vain älähti kerran, vaan ei totellut kuitenkaan, haukkui vaan
ehtimiseensä: "Kiukaa, kaukaa, ukon tytär tulee, lipas kultaa, toinen
hopeata olkapäillä."

Pääsi tyttö jo kotiinsa siitä ja vei lippaat aittaan, jossa kun
aukaistaan kannet, näissä kultaa on toisessa, toisessa pelkkää hopeata
niinkuin koira oli haukkunut. Mitäpä tästä; Syöjätär kun tämän näki, vei
toisesti tyttäret avannolle ja reunalle asetti kehräämään taaskin;
omalle tyttärelleen panee sammalia kuontaloon, vaan ukon tyttärelle
sulkkua, sanoo: "Istukaahan, kehrätkää nyt tässä, kumpaiselta kuontalo
järveen kirvonnee, se sitä käymään sieltä."

No, siihen jäävät tyttäret avannolle, istuvat, kehräävät yhdessä; vaan
ei aikaakaan ollut, niin jo akan tyttäreltä kuontalo kirposi avantoon,
eikä muuta, vaan tuli järvestä hakea nyt se. Tästäkös tytölle hätä;
lähteä pitäisi, vaan pelottaa toki järveen kylmään mennä. Hädässänsä
hiivistelee, hyvistelee aikansa ensin, vaan jo hypähtää siitä avantoon
kuitenkin, ja siellä taas jään alla tie leviäksen eteen kuin ukonkin
tyttärelle taannoin. Sitä kun astuu edellensä ja kulkee, kulkee
kotvasen, tulevat huonukset vastaan hänelle, nuo hyvät semmoiset,
linnaksi pienet, pirtiksi suuret. Niihin menee tyttö sisälle, vaan ei
hyvää päivää tehnyt tullessansa, kävi vain istumaan lavitsalle.

Tuvassa akka on eläjänä yksinänsä kuin toisenkin tyttären käydessä. Hän
alkaa puhutella vierasta, kysyy: "Kenpäs ja kusta sinä, lapseni, olet?"
-- "Olenpahan yläilmoista tuolta", vastasi tyttö, "tänne läksin
palveluksen etsintään, etkö ottaisi piiaksesi minua?" -- "Ka, tarvitsen
minä palvelijan", sanoi vastaan akka, "vaan mitäpäs taidat sinä töitä?"
-- "No, ne minä tehnen, mitkä toinenkin", pakisi tyttö, "panehan työtä
jos mitä." No, akka tyttären otti piiaksensa, kun niin kuuli toimellisen
olevan, ja antoi hänelle työtä, sanoi: "Käyhän, suomi puhtaaksi läävä."

Tytär meni työllensä siitä, vaan oli muka se toimitus hänestä halpa,
niin alkoi äissänsä telmää, ryskiä läävässä, löi hangolla, rönkytti
lehmiä päähän, eikä luonut edes siltaa, sillensä jätti kaikki, vaan itse
juoksi jällensä tupaan ja kävi joutilaana istumaan rahille kuin työnsä
toimittanut ainakin. Emäntä näkee tämän, niin virkkaa puheeksi tuosta:
"Vai sait sinä jo, piikaseni, läävän suomineeksi; no, pitääpä käydäkseni
työsi alaa katsomassa." Sen sanoi ovesta mennessään siinä ja kulki
suorastaan läävään tiedustaaksensa asiata. No, tuleehan ovesta sisälle
vain, niin jopas oudot kuulee täällä, lehmät kun itkevät, mölyävät,
monkuvat vaivoissansa kaikki. Emäntä silloin tutkielee asiata itsiltänsä
heiltä, kysyy: "Mitys oli piika?" -- "Ka, vielähän kysyt koko piikaasi",
vastasivat lehmät, "huono oli heittiö, kaikki pieksi vaivaisiksi meidät:
päät löi, jalat katkoi, silmät puhkoi, sellainen oli piika."

No, emäntä kuultuansa tämän meni tupaan takaisin ja virkkoi siitä taas
tyttärelle: "Menepä nyt, pane lämpiämään sauna, olisi kylyssä
käytettäviä minulla." Tyttö meni, vaan ei huolinut kelvollisesti
valmistaa kylyä, savuineen päivineen salpasi vain saunan ja kävi siitä
tupaan sitten, sanoi valmistaneensa kylyn. No, ei muuta; emäntä siitä
ropeellisen sisiliskoja antaa käteen tytölle, käskee hänen kylvettää ne,
lämpimillä vesillä valella hyvästi. Tytärpä närkästyy tätä. "Onpas",
sanoo, "nämä kylvetettäviä toki, enpäs mokomia kylpijöitä vielä ennen
ole nähnyt." Ottihan ropeen käteensä kuitenkin ja vei sisiliskot saunaan
kerallansa, vaan ei suosiolla kylvettänyt heitä, kaikki heitti yht'aikaa
ämpäriin, siinä kylmässä vedessä vastan tyvellä sotki, survoili vähäsen
ja loi ropeelle takaisin, josta vei emännälleen sitten. Tämä tutkii taas
asiata entistään myöten ja hiljaisuudessa kysyy sisiliskoilta
itsiltänsä: "Mitys oli teistä kyly, millainen piika?" -- "Vielä kysyt",
vastasivat itkien, ruikutellen äpäreet kaikki, "kehno oli piikasi ylen,
hännät katkoi, päät puhkoi vihoissaan meiltä, eikä lämminkään ollut edes
kyly, katkua, savua täyteen oli ruoja salpanut senkin."

Mitäs; emäntä kun tämän kuuli, kävi tupaansa takaisin ja sanoi
tyttärelle: "Tulepa palkkaasi saamaan, nyt en enää tarvitse sinua."
Samassa lippaan pani tyttärelle käteen, toisen toiseen ja sanoi:
"Pidähän palkoistasi nämä, vaan kun kotiisi tulet, elä aittaan kanna,
ukon tytär ne vain ilman vaihtaisi sinulta." No, sai tytär akalta
palkkansa ja läksi lippainensa astumaan, niin hänelle taas järvessä
avautui tie, joka vei avannolle asti. Siitä kulkee hän sinne ja saapi
avannolta astumaan talolle, niin koira talon pihalla alkaa haukkua heti,
sanoo haukkuessaan siinä: "Kiukaa, kaukaa, akan tytär tulee, lipas
tulta, toinen tervaa olkapäillä." Sen kuulee Syöjätär tuvassa ja hyppää
jo pihalle, jossa seipäällä hosuu koiraa, sanoo: "Mitä horajat siinä,
etkös hauku: 'Akan tytär tulee, lipas kultaa, toinen hopeata
olkapäillä'." Mitäs; koira älähti kerran, vaan ei sillä totellut,
haukkui vain yhä: "Kiukaa, kaukaa, akan tytär tulee, lipas tulta, toinen
tervaa olkapäillä." Samassa joutui tytärkin pihaan, näytteli äidilleen
lippaat, mitkä oli järvestä saanut, ja sanoi: "Nämä minulle sieltä
palkoistani annettiin, vaan kiellettiin aittaan viemästä, ukon tytär
muutoin vaihtaisi muka." -- "Jopa niin", sanoi akka, "ei pidä aittaan
viedä, koska kielto on, täss' on olkiriihi, viekäämme lippaat sinne."
Sen neuvoi Syöjätär siinä, ja vietiin lippaat riiheen, vaan ei maltettu
olla sisusta katsomatta, ja kun avattiin kannet, sieltäkös tulta, tervaa
loi silmille kohta, ja he päin päätimysten kaatuivat lattialle, siinä
olkien sekaan paloivat kumpikin. Ukon tytär vain isänsä kera eloon jäi
talossa, jossa rauhassa asuivat sitten, kunnekka kuolema korjasi
heidätkin viimein. -- Sen pituinen se.


SISARPUOLET

Yhdessä mökissä asui äijä, jolla oli yksi ainoa tytär, ja lähellä heitä
oli toinen mökki, jossa taas asui ämmä, ja sillä niin ikään oli tytär;
mutta äijällä oli kaunis tytär, ja ämmän tytär oli jolsa ja ruma. Se
äijä nai sitten ämmän, joka tyttärineen muutti siihen äijän mökkiin, ja
ruvettiin elämään yhtenä. No, ämmä kun sitten siinä miehensä kodissa
ensi kertaa leipiä leipoi, niin omalle tyttärelleen teki rukiista leipää
ja toiselle teki sekaista, ja pisti kypsymään uuniin. Sielläpäs alkaa
sekaleipä palaa, kun uuni oli kuuma, ja äijän tytär nähdessään tämän
käypi äitipuolelleen valittamaan sitä, sanoo: "Äiti hoi, kakkuni palaa!"
Äitipuoli silloin sieppasi kakkaran uunista ja sen vihoissaan viskasi
tytölle, ärjäisi: "Tuoss'on, moniahta, osasi, vie nyt jos Hiiteen se!"
Tyttö läksi viemään kohta tehdäksensä niinkuin oli käskettykin, ja sai
kakkarataan kantamaan tullakseen Hiiteen tuosta. Jo oli vähän matkaa
kulkenut kotoa, niin putosi kakkara häneltä helmasta maahan ja läksi
vierimään edellä näyttäen tietä. Tyttö sillä lailla teki matkaa sitten,
ja kakkara pyöri edelläpäin aina; vaan ei kovin kauaksi kerennyt, kun
tuli äijä vastaan häntä ja sanoi: "Hyvä piikaseni, etsi päätäni
vähäsen." -- "En jouda, äijärukka", vastasi tytär, "kakkarani edellä
pyörii, jättääpi minut." -- "Elä siitä huoli", sanoi silloin se äijä,
"kyllä kakkarasi pysähtyy, kun sinäkin pysähdyt", ja samassa istuutui jo
tiepuoleen kivelle. Tytär kun neuvon kuuli, ei enää kiirettä tehnyt,
vaan taukosi kulkemasta kohta ja istuutui kivelle hänkin etsiäkseen
siinä sen vanhuksen päätä. No, hän kun tieltä poikkesi, kakkara pysähtyi
pyörimästä myöskin, vaan kun äijän pää oli etsitty, ja tytär nousi
istuiltaan siitä, niin kakkara läksi pyörimään taaskin. Menihän tytär,
matkusti kakkunsa perässä sitten, niin jopas toisessa kohdin tulee
olkilyhde vastaan tiellä ja alkaa pakinoida sekin, sanoo: "Kiristäs,
piikaseni, minua." -- "En jouda", sanoo tytär, "kakkuni jättää minut,
tuolla jo juokseepi edellä." -- "Elä siitä huoli, kyllä kakkusi
pysähtyy, kun sinäkin pysähdyt", vastasi olkilyhde taas niinkuin
taannoin äijäkin, ja tyttö siitä pysähtyikin sitten ja kiristi
olkilyhdettä siinä ja sitoi uudestansa niinkuin pyyntö oli. Vaan sen kun
sai tehneeksi, läksi matkustamaan taaskin, ja kakkukin samalla rupesi
pyörimään edellä. Eihän kaukaa kuitenkaan astunut, kun tuli vastaan
lähde, jonka oli ympärillä pieniä lintuja joukko. Ne kohta alkavat
laulaa viserrellä hänelle, sanovat laulaessaan siinä: "Piikakulta,
piikakulta, juotas lähteestä meitä." -- "En jouda, kakkuni jättää",
vastasi tyttö entistään myöten nytkin, vaan linnut tiesivät neuvon taas
siihen, sanoivat: "Elä, tyttökulta, siitä huoli, kyllä kakkusi pysähtyy,
kun sinäkin pysähdyt." Tyttö tämän vastauksen saatuansa seisahtuikin
kohta, istuutui lähteelle, siinä hyväili, puhutteli lintusia ja
kädestään juotteli heitä. Vasta joka-ainoan kun oli sillä tavoin
juottanut, läksi astumaan taaskin, ja kakkara sai pyörimään samalla.
Sitä neuvoansa meni edelleen sitten ja seurasi kakkunsa jälkiä aina
Hiiteen asti. Täällä kartano on aituuksen sisällä komea, ja pihalla
kasvaa suuri summaton tammi, josta haarat ulottuvat joka puolelle
aituukseen asti. Siihen kun tulee tytär nyt pihalle, Hiiden isäntä
seisoo tuvan edessä portaiden päässä ja sanoo siitä tammellensa: "Tammi,
lyö oksilla, tammi, lyö oksilla tytärtä!" että näet hiukset löisi pois
tytöltä päästä, vaan tammi kun oksillaan rupesi lyömään häntä, se
olkilyhde, jota tyttö tiellä oli kiristänyt, tuli väliin siihen ja
suojeli tytärtä, että pääsi toki kauniine hiuksineen tupaan siitä.

Tuvassa tekee tyttö hyvän päivän sitten ja pyytää talosta työtä. "No,
kehräätkös tänä yönä leiviskän villoja langaksi?" kysyi pirun emäntä
silloin, "kun sen tehnet, saat huomenna palkan mieltäsi myöten." -- "No,
koetanmahan", vastasi tyttö, "antakaa villat ja rukki." No, villat
tuotiinkin siihen, ja tyttären piti ne huomisaamuun langaksi saada
määrää myöten, vaan kovin annettiin hänelle huonoinen rukki, ettei sillä
käynyt kehrääminen paljon ikään. Yö jo sillä tavoin oli puolessa kohta,
eikä työ kuin vasta alulla, niin kävi tyttörukka pahoillensa ja alkoi
itkeä suruissansa. Hänen vielä itkiessään tuli vieras ovesta tupaan, ja
kun tyttö tunnusteli häntä, tämä olikin se äijä, jonka päätä hän
tiepuolessa tullessaan oli etsinyt. Äijällä oli kaunis, somatekoinen
rukki kainalossa, niin sen antaa tytölle, sanoo: "Kovin on, tyttökulta,
kelvoton tuo rukkisi, jolla kehräät, koetahan tätä." Tyttö ihastui
lahjaansa ja olisi kiitokset sanonut antajalle, vaan se oli jo poikessa,
mihin lienee äkkiä siitä kadonnut, eikä muuta, vaan asetti tyttö rukin
eteensä ja rupesi kehräämään, minkä ennätti. No, sekös nyt oiva rukki
oli vasta! Tyttö kun kerran vain sai koskeneeksi ratasta, se pyöri
polkematta itsestänsä, ettei tarvinnut muuta kuin lankaa vain
hyppysissään pidellä, ja sillä tavoin tulivat sinä yönseutuna kaikki
villat vielä kehrätyiksi, ja aamulla oli koko leiviskällinen lankaa
tytöllä.

Nouseepas aamulla sitten Hiiden emäntäkin valveelle ja näkee villat
lankana kaikki, niin kehuu uutteraksi tytärtä, sanoo: "Kylläpä olet
sukkela kehräämään, tule nyt minulta palkkasi saamaan." Samassa vei jo
tyttären kanssansa ulos, kantoi aitastaan koko joukon kirstuja pihalle
ja sanoi: "Ota nyt näistä, minkä haluat." Tyttö katseli kirstuja
tietääkseen, minkä hän ottaisi, vaan kun kaikki olivat kauniita hänestä,
niin ei pitemmältä aprikoinut, vaan kääntyi sattumalta yhtä kohdin, että
sen hän ottaa muka. Eihän kuitenkaan ennättänyt tavoittaa sitä, kun koko
lintuparvi lensi pihalle siihen ja asettui toiselle kirstulle istumaan,
josta laulaa visersivät yhdessä: "Elä sitä ota, tyttöseni, ota tämä, ota
tämä, jolla istumme." Tyttö kun linnut kuuli, otti sen kirstun, jonka
neuvoivat, ja vei myötään kotiinsa. Siellä pyytää äidiltään sitten
ylistuvan avainta, että hän kirstunsa talteen panisi, vaan ei äiti
antanut avainta, käski tytön sikolättiin viedä se saaliinsa. Tyttö
veikin kirstunsa sikolättiin sitten, ja kun siellä kannen avasi, se
olikin kultaa täynnä se hänen kirstunsa ja niin kaunista vielä ja
kirkasta, ettei muualla semmoista. Mitäs, hän niitä kultiansa levitteli
sikolättiin sinne ja kutsui toisiakin katsomaan.

Ämmä kun sen näki nyt, päätti omallekin tyttärelleen mokoman rikkauden
hankkia, joshan mikä olkoon; eikä muuta, vaan rupesi leipiä leipomaan
taaskin, ja tytärpuolelleen teki nyt rukiista leipää, vaan omalle
tyttärelleen teki sekaista. Se taas leipien paistuessa meni äitinsä tykö
sitten ja valitti: "Äiti hoi, minun kakkuni palaa." -- "Vai palaa",
vastasi äiti siepatessaan kakkaran uunista ja heitti sen kädestään
tytölle, sanoi: "Tuoss'on kakkarasi, juokseta nyt Hiiteen se!" Tytär
läksi matkalle kohta mennäkseen sinne, kunne äiti oli käskenyt, vaan ei
pyörinytkään kakkara itsestään edellä, sitä piti kantamalla myötään
viedä. Jo oli vähän matkaa sitä kakkuaan kantanut, niin tuli vanha äijä
häntä vastaan tiellä ja sanoi: "Hyvä piikaseni, etsi päätäni vähäsen."
-- "En jouda", vastasi tyttö, "pitkä on matka edessäni vielä", ja sillä
puheen sivuutti äijän ja meni menoansa yhä. Eihän etäälle kuitenkaan
päässyt, kun tuli olkilyhde tietä kulkien vastaan häntä ja pakisi:
"Kiristä, piikaseni, minua, tähän olen hajoamassa tielle." -- "En
jouda", sanoi tyttö ja meni menoansa yhä niinkuin kiireinen ainakin. No,
kulkihan, matkusti vähän matkaa taas, niin tuli vastaan lähde, ja siinä
pieniä lintuja istui ympärillä joukko. Ne laulaa visertävät siinä
lähteellä, sanovat: "Piikakulta, piikakulta, juotas lähteestä meitä",
mutta tyttö tuskin katsoikaan lintusia, meni vain menoansa edelle. Sillä
tavoin joutui Hiiteen viimeinkin ja tuli aituuksen sisälle pihaan; vaan
Hiiden isäntä taas portaiden päässä seisoo siinä ja huutaa tyttären
tullessa tammelle, joka kasvoi pihalla: "Tammi, lyö oksilla, tammi, lyö
oksilla tytärtä!" Tammi pitkillä haaroillaan silloin hosaisikin häntä ja
kaikki vei hiukset tyttäreltä päästä, että pahanpäiväisenä ja vähissä
hengin tuli tupaan siitä. Siellä kun pyytää hän työtä, sanoo Hiiden
emäntä kohta: "No, voitkos leiviskän villoja tänä yönä langaksi kehrätä?
Jos sen voinet työsi toimeen saada, niin saat palkankin mieltäsi
myöten." -- "Kyllä kehrään", vastasi tyttö, "tuokaahan villanne tänne!"
No, emäntä villat toi siihen, vaan rukin antoi huonon, eikä puoliakaan
villoja tytär saanut kehrätyksi, kun jo aamu tuli, ja päivä valkesi.
Hiiden emäntä silloin tuli katsomaan tyttären työtä ja näki villat
kehräämättä, vaan eihän kuitenkaan torunut tytärtä, sanoi vain
toimessaan hänelle: "Tule nyt palkkaasi saamaan", ja vei hänet myötänsä
pihalle. Siihen kantoi aitastaan sitten kirstuja paljon ja käski
tyttären niistä ottaa, minkä halusi. Mitäs; tytär kyllä ihastuksella
katseli kirstujen paljoutta, vaan ei tiennyt, minkä ottaa, minkä jättää
heistä, kauniita kun olivat kaikki. Tuossa hänen vielä aprikoidessaan
asiata lensi suuri parvi lintusia pihaan, jossa laskeutuivat yhdelle
kirstulle istumaan ja alkoivat laulaa siinä: "Ota, piikaseni, tämä
kirstu, ota tämä, jolla istumme." No, tyttö kun ei itsestään valita
tietänyt, ottikin kirstuista nyt sen, jonka linnut neuvoivat hänelle, ja
läksi viemään kotiinsa sitä. Perille päästyään sinne meni äitinsä
puheelle sitten ja sanoi: "Annas, äitikulta, ylistuvan avain minulle,
että kirstuni talteen panisin." Äiti antoi avaimen mielellänsä ja kulki
tyttären kanssa ylistupaan kohta, siellä katsoakseen näet, mitä
kirstussa olisi. No, mitäs ollakaan tuosta, kirstu kun avattiin siellä,
se olikin tulta ja tulikiveä täynnä, ja se ylistupa syttyi tuleen siitä,
jossa paloivat nyt ämmä ja tytär kuoliaiksi, ja koko se talokin meni
tuhiksi. Ainoastaan sikolätti, joka muista huoneista oli etempänä
erillänsä, säilyi tulelta hyvästi, ja se kun jäljelle jäi vielä, äijän
tyttärellä rikkautta oli kyllin, jolla isäänsä voi elättää ja itseänsä
aina kuolemaan asti. -- Sen pituinen se; loppuuhan se tarina siihen.



III OSA



ALKULAUSE


Yhtenä ihmisten kanssa ja heidän rinnallansa liikkuvat ja asioitsevat
eläimetkin suomalaisissa saduissa ja tarinoissa, ja tuskin lienee
yhtäkään kertomusta, jossa ei joku eläin ole sadun tapauksissa ja
tempuissa jollakin tavalla osallisena. Tavallisesti on heidän ja ihmisen
väli ystävällinen, ja useinkin auttavat eläimet ihmistä hädässä ja
ahdingossa. Tähän asti ilmauntuneissa Suomen kansan saduissa ja
tarinoissa ei eläimillä tavallisesti kuitenkaan ole kuin joku vähäisempi
sivu-toimitus. Ainoastaan muutamassa sadussa "Kettu Kosiomiehenä"
tavataan kettu eli repo sadun milt'ei päämiehenä ja ylläpitäjänä siten
että hän, isäntänsä puhemiehenä ollen, oikeastaan on se, joka sadun eri
tapaukset ja seikat sommittelee, ja jonka nojassa koko kertomuksen juoni
juoksee loppuun asti. Tässä niinkuin muissakin saduissa, missä vaan
muutoin eläimille siaa ja vaikutusalaa on suotu, on hänelle myöskin
annettu ihmisellinen mielen laatu ja tahto sekä täydesti ymmärrettävä
kielikin. Vieläpä on heille ihmiselliset nimetkin annettu, niin että
kertomuksessa sanotaan repoa "Mikoksi", jänistä "Jussiksi" ja sutta
"Pekaksi", jotka ovatkin suomalaisten tavallisimpia nimiä tänäkin
päivänä. -- Muutoin eivät eläimet kyllä olisi voineet runomaiseen
kertomukseen sopiakaan; sillä ainoastaan tämän kautta taisi ihmisen ja
eläinten välillä jonkinlaista likempää yhteyttä syntyä.

Vaan ei sillä kaikki, että eläimille kansan saduissa on oikeus suotu
ihmisen rinnalla toimittaa jotakin vähäisempää sivuasiaa ja askaretta.
Niinpian kuin mainittu ihmisen ja eläinten välinen suhde ja tila joutui
sadun ja runon kuvailtavaksi ja samalla muinaisuuden omaan eloon ja
oloon jällensä peruutetuksi, syntyi vähitellen itsestään ihan
tietämättömästi kokonainen juonta omituisia, kansan miettimiä
kertomuksia, joissa eläimet ovat päätoimen täyttäjinä, ja ihmiset
ainoastaan silloin tällöin eläinten rinnalla tulevat, sadussa kuvailtuin
seikkain tapahtuessa, näkyviin.

Tämmöisiä meidän kansamme synnyttämiä, eläinten keskeistä eloa ja oloa
kuvailevia satuja eli juttuja ilmestyy tässä nyt vähäinen kokous.
Useimmat satujen keräilijät ovat muiden kertomusten muassa kansan suusta
kuulleet ja kirjoittaneet pienempiä eläinsadunkin kappaleita ja
katkelmia. Nämä niinkuin nekin, jotka itse olemme kansan suusta kuulleet
ja sen mukaan kirjoittaneet, olemme tässä teoksessa kokeneet yhteen
sommitella sen mukaan kuin mainitut sadun katkelmat luonnollisesti
toisiinsa soveltuvat, ja siinä järjestyksessä esitellä, kuin lapsuudesta
pitäen olemme kuulleet kansan itsensä niitä kertovan. Useammat näistä
kuvailevat karhun, suden ja revon yhteistä elantoa Ilvolan eli Ilmolan
taustalla, jonka vuoksi olemme kertoneet ne perätysten, sovitettuina
toinen toiseensa. Pienemmät sadun katkelmat taaskin, jotka mielestämme
eivät tähän kuulu ja sovellu, ovat eriksensä kerrotut. Vertailemisen
vuoksi olemme tähän vielä suomentamalla liittäneet Virolaistenkin
eläin-sadut, sen mikä heitä tiettävästi on. Ne ovat otetut 8:sta vihosta
_J.H. Rosenplänterin_ aikakauskirjasta "Beiträge zur genauern Kenntniss
der Ehstnischen Sprache", Pernau 1817, sivut 120 -- 142. Muutamat näistä
ovat tieteelliselle maailmalle sen kautta jo ennestään tutut, että
mainio äskettäin kuollut kielentutkija ja satujen kirjoittaja Jacob
Grimm kirjassaan "Reinhart Fuchs" saksaksi on kääntänyt eräitä; mutta
täydellisesti ne eivät tietääksemme vielä ole muille kielille käännetyt.

Kuopiosta 16 päiv. Lokakuuta 1863.

_Eero Salmelainen_.



KARHUN, SUDEN JA REVON ELEET ILVOLAN TAUSTALLA


PORTIMO LÄHTEE KUOLLUTTA UKKOA KELKALLA KULJETTAMAAN JA LÖYTÄÄ
MATKALLA MUITA TOVEREITA.

On ukko ja akka, talossaan elävät, niin heiltä portimo käy eloksia
syömässä. Tätä estääkseen laati ukko pihdit pirtin päälle, lautaset
ladon eteen pyytääksensä portimoa. Vaan kun muutaman päivän päästä kävi
pyydystänsä katsomaan, itse puuttuikin pihtiinsä, latsistihe lautoihinsa
ja siihen kuoli. Vasta myöhemmin tulee portimo paikalle, ja kun ukon
näkee siinä kuoliaana, niin ottaa hänet pyydyksestä ja lähtee saalistaan
kelkalla vetämään. Veti, veti ukkoa aikansa, niin tuli orava vastaan ja
sanoi: "Jumal'apu, kuomaseni, mitäs niin väkeen vedät, jäljessäsi
jytkyttelet?" Portimo selitti seikan ja sanoi: "Et ole kuullut
kummempata, kun tuo vanha äijäkäni pani pihdit pirtin päälle, lautaset
ladon eteen meille metsän juoksijoille, huutehessa huksajille, hämärässä
häksäjille, pimeässä pilkkojille, kastehessa kahlaajille, rahakarvan
kantajille, vaan itse puuttui pihtiinsä, latsistihe lautoihinsa. Haukkaa
pala, käy vetämään!" Orava haukkaa palansa, ja lähdetään ukkoa yksissä
kuljettamaan. Viedään, viedään kelkalla häntä, niin tulee jänis vastaan
ja kysyy: "Mitäs, ristiveikot, niin väkeen vedätte, jäljestänne
jytkytätte?" Portimo kertoo jänikselle asiansa niinkuin äsken oravalle
ja pyytää häntä avukseen, sanoo: "Haukkaa pala, käy vetämään!" Jänis
lähtee kyllä mielellänsä, ja kun vähän matkaa on kuljettu, tulee tiellä
vastaan repo, joka niinikään palan ukkoa haukattuansa yhdistyy
matkueeseen. Samoin joutuu siitä edelle mentäessä hukkakin ja kontio
heidän seuraansa, ja kun aina välistä kukin aina haukkaa ukosta palan,
tämä kohtakin on puhtaaksi syöty. Kuljetetaanhan tyhjää kelkkasta
kuitenkin, vedetään eteenpäin yhä, niin hukka jo alkaa nälästyä ja kysyy
toisilta: "Mitäs nyt, veikot, syömme, kun ukolta partakin loppui?" --
"Pienin meistä syötävä", sanoo karhu, ja siltä sopivat useimmat
matkueesta. No, orava on pienin ja portimo, nämä syötävät siis; vaan
orava hyppää puuhun, portimo kiven alle pistäksen -- heitä ei saada.
"Mitäs nyt syödään?" kysyi hukka. "Syödään tuo mölkösilmä", sanoo karhu,
ja aiotaan siitä jo jänikselle niskaan juosta, se kun kaikista on
pienin; mutta Jussi ei sitä odotellut, vaan juosta tomahti metsään,
ettei nähty ei kuultuna. Nyt repo on joukosta pienin, ja hukka ja karhu
määräävät hänet syötäväksi, kun heistä Jussi karkuun pääsi. Mikko vaikka
tämän kuuli, ei toisten tuumaa vastustellut, sanoihan vain: "Ikävä
laaksossa syönti, mäen päällä mieluhumpi." Sen myöntävät susi ja
karhukin, ja aletaan yksissä mäelle nousta. Repo on pelotta olevinansa,
vaan alkaa mäen kuvetta kuljettaessa kuitenkin puhutella sutta kysyen
muun muassa: "Mitäs, Pekka, sitten syötte, kun olen minä syötynä?"
Asiata arvellessansa muistaa susi olevansa karhua pienempi ja sanoo
tuosta jo revolle ja karhulle: "Emmeköhän, veikot, sopisi keskenämme ja
saisi yksissä elämään niinkuin ystävysten ja tuttavien tulee?" Revosta
on tämä tuuma varsin sopiva, ja kun suden sai puolellensa, täytyi
karhunkin tyytyä heidän päätökseensä, vaikka hänestä ruoalle rupeaminen
olisi ollut paljoa parempi.


REPO, SUSI JA KARHU ASETTUVAT KUKIN TALOONSA ILVOLAN TAUSTALLE, JA REPO
JA SUSI SAAVAT YHTEISTÄ VILJAMAATA RAATAMAAN.

Rauhaliiton tehtyänsä saavat repo, susi ja karhu yhtenä astumaan, ja
tullaan sillä tavoin Ilvolan taustalle, johon tekee kukin itsellensä
talon. Karhu pitää taloutta ihan eriksensä, hän kun ei oikein sovi
toisten kanssa, vaan susi ja repo saavat yhteistä viljamaata raatamaan.
Niissä mielin mennään ensiksi kaskea kaatamaan, ja työhön lähdettäessä
ottaa kumpikin heistä astiallisen voita evääksensä. Revosta käypi kasken
kaataminen kuitenkin vaikeaksi, eikä kuin vähän aikaa vain hakannut,
niin poikkesi jo metsään jollekulle asiallensa ja tuli sieltä, sanoi
hukalle: "Minun täytyy Ilvolaan mennä ristiäisiin; tuolla kun metsässä
olin, niin käytiin sinne kutsumassa." Sen puheensa erosikin hukasta,
vaan ei sen edemmäksi mennyt kuin suden voiastialle, josta kyllin
syötyänsä palasi kaskelle takaisin. "No, mikä nimeksi pantiin lapselle?"
kysyi hukka. "Kerta Ensimmäinen", vastasi repo ja oli työhön
rupeavinansa, vaan ei kaukaa kuitenkaan raatanut, kun taaskin pistihe
metsään ja tuli sieltä, sanoi toverilleen: "Minua taas Ilvolaan
haastettiin ristiäisiin, siellä nyt tytär sai lapsia." -- "Mitä sinne
yhtenään menet", sanoi hukka, "ole koko pitoloista poikessa, veikko,
hakatkaamme nyt kaskea vain!" -- "Ei velikulta veikkonen, ei sieltä käy
poikessa oleminen, kun kerran on kutsumassa käyty", vastasi repo,
"naapurinsa kanssa tulee jokaisen ja varsinkin uudisasukkaan sovinnossa
ja ystävyydessä elää." -- "Niinpä mene häntä sitten", virkkoi hukka,
"vaan elä kovin kauan siellä viivy, ei edisty meidän työmme, jos vain
minä yksinäni kaskea raadan."

Repo meni, vaan ei sen edempänä käynyt kuin suden voiastialla vain, ja
palasi vähän ajan päästä kaskelle takaisin. "Mikä pantiin lapselle
nimeksi?" kysyi taas ristiäisistä tulijalta hukka. "Kerta Toinen",
vastasi repo ja sai kassaran käteensä niinkuin työhön rupeava ainakin.
Hakattiin vähän aikaa kaskea sitten, niin repo taas kaskelta syrjässä
käytyänsä tuli hukan puheelle ja sanoi: "Jo taas käytiin minua Ilvolaan
kutsumassa ristiäisiin, siellä miniä kuulemma on nyt lapsia saanut." --
"No, mikä ristiäisten pito siellä Ilvolassa yhtenään on!" sanoi äreästi
hukka, "ole veikkonen, tällä kertaa menemättä, eihän alinomaa tule
pitoloissa käydä." -- "Kuulutaan minua kummiksi tarvittavan", vastasi
repo, "täytyy siellä käydäkseni." -- "Niinpä käy häntä vielä kerran
sitten", tuumasi hukka, "vaan sano talon väelle, ettet vasta enää jouda
kummiksi tulla, meillä kun on yhteinen työ ja kesäiset kiireet." Repo
läksi käyden hukan voiastialla niinkuin sitäkin ennen, eikä ennen sieltä
palannut kuin voin oli kaikki syönyt. "Mikäs tällä kertaa lapselle
nimeksi pantiin?" kysyi pidoissa käyneeltä toveriltaan hukka. "Kerta
Kolmas", vastasi repo toimessansa ja sai puita oksimaan hukan kanssa
yhtenä. Ei kaukaa kuitenkaan työssä oltu, kun tuli hukalle nälkä, tämä
kun oli työtä tehnyt uutteraan. Lähdettiin siis yhtenä murkinalle, vaan
kun evästen luo tultiin, ja hukka voiastiansa aukaisi, tämä olikin
vallan puhdas. Siitä suuttuu hukka ja alkaa repoa syytellä, sanoo:
"Sinä, heittiö, olet voini syönyt!" -- "En ainakaan", väitteli repo,
"voistasi, eväästäsi en tiedä tuon enempätä, vaan kun et, kuoma, sanaani
uskone, pian sen näemme, kummassa meissä vääryys on. Käykäämme tuonne
kalliolle ja ruvetkaamme siihen yhtenä päivänpaisteeseen maata, niin
tottahan sen suusta voi tirisee, joka meistä voin söi." Niin tehtiinkin,
kun ei asiasta muutoin selvää saatu, ja ruvettiin päivänpaisteeseen
kalliolle maata. Hukka, joka tiesi itsensä syyttömäksi, nukkui auringon
helteessä sikeästi, mutta repo, jossa syy oli, pysyi kaiken aikaa
valveella ja kävi eväsastiastaan voita, jota juoksutti hukan kuonoon
tämän maatessa. Siinä herätti jo hukkaa sitten ja huusi: "Nouse
katsomaan, kuoma, miten suustasi rasva valuu kalliolle!" Tästä havahtui
hukka, ja kun kuononsa kohdalta keksi kallion rasvassa olevan, niin ei
asialta enää kiistänytkään, vaan sanoi revolle: "Kyllä, kuomaseni, olet
syytön kuin oletkin, minussa ainakin lienee syy." Niin sovittiin koko
riita hyvältä pois, hukka kun voin syönnin otti syyksensä, ja ruvettiin
työhön taas kuin ennenkin.

Oli kaski jo hakattu, niin saatiin sitä polttamaan, ja työ oli yksissä
tehtävä, vaan repo ei paljon ollenkaan raataa huolinut, makasihan
joutilaana pensaassa vain. "Tule kaskea polttamaan!" huusi hänelle
hukka, "mitäs siinä makaat, retvana?" -- "Poltahan sinä, kuomaseni",
vastasi repo, "minä tässä kuloa varjelen, ettei valkea metsään pääse."
Luullen revon täydessä työssä olevan, se kun kuloa sanoi varjelevansa,
raatoi hukka kaiken aikaa itseksensä, kunne koko kaski saatiin
poltetuksi, josta ruvettiin jo kylvämään. Repo tätäkin tehtäessä salli
hukan yksikseen kylvää ja olla niinkuin hän muunkin työn oli tehnyt, ja
lepäsi itse palon liepeellä metsässä. Tätä närkästyi hukka ja sanoi
metsässä makaajalle: "Nouse pois, tule kylvämään, yhteinenhän meillä on
työ, miksi et, kuoma, mitään raada?" -- "En jouda täältä niin kuhun,
kuomaseni", vastasi repo, "minä metsässä täällä linnun rajaa teen,
etteivät taivaan lintuset siemeniä syökö." -- "No, ole vain, kuomaseni,
kussa olet, koska sinä linnun rajaa teet ja siten yhteistä etuamme
edistät, luulin sinun jouten siellä jotkottavan", vastasi hukka ja kylvi
yksikseen koko maan.


ODOTTAESSAAN RAATAMASTAAN HUHDASTA SATOA SAAVAT HUKKA JA REPO SAALIILLE

Täten huhta saadaan nyt hyvä, eikä aikaakaan, niin nousee jo kylvös
oraalle. Sitä ihailee hukka kehuen työnsä alaa kauniiksi, vaan repo ei
tuota varsin ihastu, sanoohan huhtaa katsellen: "Siihen kurki kuolee,
kun suo sulaapi, muut keinot tässä on pidettävä, jos mieli syksyyn
elää." -- "Niinpä saakaamme saaliille!" arvelee puolestaan hukka, ja
repo kun tuumaan suostui, lähtevät siitä nyt eri haaralleen kumpikin
ruoan hankintaan.

Repo metsää kävellessään keksi eräässä kohdin puun, jossa on harakalla
pesä ja pojat. Mikko mielevä mies asettuu kohta puun alle siihen ja
alkaa sitä joka puolelta tarkkaan katsastella. "Mitä katsot, Mikko?"
kysyi puun latvasta harakka. "Katsonmahan tätä puuta suksekseni",
vastasi repo. Sitä säikähtäen rukoili harakka: "Elä, veikkonen, tätä
puuta ota, minulla tässä on pesäni ja pesässä pojat." -- "No, yhden
pojistasi kun antanet", virkkoi repo, "niin en pesäpuutasi ota, vaan
käyn suksipuuta etsimässä muualta." Hädissään suostui harakka toisen
vaatimukseen ja heitti puun latvasta yhden pojistaan revolle, joka
siepaten saaliinsa läksi sukkelaan tiehensä. Tätä ihastui harakka
luullen vallan viisaasti tehneensä, kun siten muut poikansa revolta
säilytti; vaan toissa päivänä tuli repo jällensä ja asettui niin ikään
puun juurelle taas. "Mitäs siinä istut?" kysyi harakka. "Katson tätä
puuta suksekseni", vastasi repo. "Elä, veikkonen, tätä ota", rukoili
harakka, "johan me eilen sovimme siltä, ettet tätä puuta kaataisi, vaan
katsoisit suksipuuta muualta." -- "Taisihan se välipuheemme semmoinen
olla", vastasi repo, "vaan katso, minä en niin sopivaa suksipuuta löydä
koko metsästä kuin tämä ompi. Täytynee minun siis tämä sinun pesäpuusi
kumminkin kaataa, ellet minulle pesästäsi vielä toista poikaa anna."
Mikäs neuvoksi? Harakkarukan täytyi vielä toinenkin poikansa antaa
revolle, joka hyvillään läksi matkaansa. Suruissaan istuu siitä nyt
pesässään harakka, niin tulee varis hänen luoksensa vieraaksi ja kysyy
pesää katsellen: "Mihin, ystäväiseni, kaksi poikaasi on joutunut?" --
"Minä ne revolle annoin", vastasi harakka, "repo näet kaksi päivää
perätysten on minun pesäpuutani käynyt suksekseen katsomassa, niin sille
täytyi kaksi poikaa antaa, ettei hän koko pesääni sortaisi." -- "Ei
sinun olisi pitänyt revolle mitään antaa, ei poikaa, ei muuta, eihän
hänellä ole veistä, ei kirvestä, millä hän puuta kaataisi", tuumi varis.
Tämän neuvon pani harakka tähdelle ja päätti toiste olla varovampi, jos
repo vasta vielä häntä kohtaan viekastelisi.

Jo tuleekin toissa päivänä repo pesäpuun juurelle taas ja alkaa sitä
suksekseen katsastella saadakseen sillä keinoin kolmannen pojan
harakalta, vaan tämä on jo entisestään viisastunut eikä enää repoa
pelkää, mutta sanoo pilkaten: "Saat, repo reuhkana, matkaasi mennä, ei
sinulla ole veistä, ei kirvestä, millä minun pesäpuuni kaataisit." --
"Ken sinua juohatti?" kysyi repo kummastellen. "Varis vieraana kävi, se
minua juohatti", sanoi harakka nauraen. "Vai varis sinua opasti", tuumi
repo, "no, viisas hän on olevinansa, vaan maltahan aikaa, vielä minä
hänetkin petän." Sen sanottuansa läksikin Mikko mielevä mies harakan
pesäpuulta matkaansa ja kulki aukealle kedolle, johon heittihe kuoliaana
pitkällensä ojentaen kielen suustansa pitkälle. Ei aikaakaan, niin varis
lentomatkoillansa keksi revon tässä ja laskeusi hänen päällensä luullen
kedolla makaajata hävinneeksi. Ikään rupesikin jo kieltä kuolijan suusta
noukkimaan, mutta repo, joka tätä varsin odotteli, kavahti samassa
eleille ja sieppasi variksen kiinni sanoen: "Nyt ei sinua, variskulta,
viisautesi auta, etkä kynsistäni ennen pääse kuin minun vatsaani
täyttelet." -- "Elä, velikulta, niin pahalla tapaa syö, syö hyväisesti",
rukoili varis, "työnnä tuonne törmän alle, niin kuhun jääpi siipi, kuhun
jalka kiviin, risuloihin, josta ihmisetkin näkevät, miten olet minua
rangaissut." Repo teki neuvoa myöten ja variksen työnnähytti törmän
alle, mutta tämäpä ei maata myöten mennytkään, vaan levähti lentoon ja
sanoi mennessään revolle: "Oli sinulla neroa pyytääksesi, vaan ei ollut
neroa saalistasi syödä!"


REPO LÄHTEE KARHUN KOTIIN KUOLIJAN LUONA ITKEMÄÄN

Pahoilla mielin, kun hänet varis sai petetyksi, kulkee repo metsää
yksikseen eikä tiedä, mitä neuvoa pitäisi elatusta saadakseen, koska
sattumalta kohtaa häntä vanha tuttavansa karhu. Tältä näet on sillä
aikaa akka kotona kuollut, niin sille on täytynyt ukkorukan lähteä
itkijätä etsimään. Kulkee, kulkee aikansa, niin tulee häntä vastaan
hukka ja kysyy: "Kunne menet, kuomaseni?" -- "Itkijätä etsimään." --
"No, ota, kuomaseni, itkijäksi", sanoo hukka. "Mahdatkos itkeä?" kysyy
karhu. "Mahdan, kuomaseni, mahdan", vastasi hukka, vaan karhu tahtoo
ensin ääntä kuulla, sanoo: "Itkehän koetteeksi ensin, mahdatko vai ei."
Hukka tuosta itkemään, sanoo: "Hu, hu, hu, huu, huh!" Tähän itkuun ei
karhu mielisty. "Et mahda itkeä, mene matkaasi!" sanoo hän hukalle ja
kulkee hänestä edelleen. Siitä vähän matkaa mentyänsä kohtaa hän
jäniksen, jolle sanoo asiansa, ja tämä niin ikään pyrkii hänelle
itkijäksi kehuen ääntänsä hyväksi. "No, itkehän koetteeksi ensin, että
saan äänesi kuulla", vastasi karhu. Jänis itkemään siitä: "Pu, pu, pu,
puu, puh!" vaan ei mielly karhu hänenkään ääneensä. "Et kelpaa
itkijäksi", sanoo hän Jussille, "kovin olet tottumaton." Saapi siitä
astumaan edellensä, niin tulee repo tiellä vastaan häntä ja kysyy
niinkuin toisetkin: "Minne menet, kuomaseni?" -- "Itkijätä etsimään",
vastasi karhu, "Saat minusta itkijän", sanoo siihen repo. "Osannetko
tuota itkeä", tuumaa karhu. "Osaan", vastasi repo ja alkaa karhun kuullen
siitä itkeä, sanoo: "Luu, luu, luu; ukolta akka kuoli, suuren hurstin
kehrääjä, väkivärttinän vääntäjä, pitkän piiraan paistaja, suuren
sultsinan ajelija, kaatui kakkaraveroset sekä pankolta pataset." -- "No,
olet, näen minä, kutakuinkin taitava itkemään", sanoi tämän kuultuansa
karhu ja otti revon vaimovainajalleen itkijäksi kulkien hänen kerallaan
kotiinsa. Siellä vei vieraansa tupaan sitten, jossa akkavainajansa
laudalla makasi, ja käski revon siinä nyt kuolijan kaulassa itkeä. Tämä
ei revosta ole mieleen. "Ei käy pirtissä itkeminen, kovin on äkeä
täällä", sanoi hän karhulle, "vie, kuomaseni, aittaan kuolija, siellä on
itkeä parempi." Karhu oli vieraalleen mieliksi ja kantoi aittaan
kuolijan, vaan itse pirttiin läksi huttua keittääkseen itkijälle. Tätä
tehdessään kuunteli hän aika välistä aina lengollaan olevasta ovesta,
kuuluisiko itkun ääntä aitasta, vaan ei kuulu tuonpäiväistä. Karhu
viimein oudostuu asiata ja juoksee kesken kiireensä tuvan ovelle, josta
huutaa aitassa olijalle: "Minkätähden et itke, kuomaseni? Eihän sinun
ääntäsi erota!" Repo, joka parhaallansa koki kuolijata syödä, minkä
ennätti, vastasi itkien aitasta: "Jo olisivat kinnersuonet
kitsustettavat, kantasuonet katsustettavat, kun vain vatsani vetäisi,
syönnin aikaa suvaittaisi." Karhu kun tämän kuuli, läksi
huttuhärkkimellä kurittamaan repoa, vaan kun aitan oven aukaisi, repo
samassa hänen jalkainsa välitse mennä pujahti pellolle. Häntään vain sai
karhu häntä jauhoisella huttuhärkkimellä hätäiseltä lyöneeksi, ja siitä
on revolla hännän nenä vieläkin valkea.


REPO OTTAA ITSELLENSÄ PALVELIJAN JA JOUTUU KOHTA SEN JÄLKEEN KARHUN
KYNSIIN, JOSTA SUKKELUUDELLAAN KUITENKIN PELASTAIKSE

Karhun kodista metsään paettuansa kohtaa repo matkallansa yksinäisen
kissan ja alkaa sitä puhutella sanoen: "Mikä sinut, serkkuseni, yksinäsi
tänne metsään saatti?" -- "Mökissä palvelin muutamassa", vastasi kissa,
"vaan köyhtyi isäntäväkeni kovin, eivätkä enää ruvenneet elättämään
minua, kun en vanhoillani enää jaksanut hiiriä pyydellä. Ruoan
puutteessa alkoivat he jo tappaa eläimiänsä ja olisivat viimein ehkä
tappaneet minutkin, sillä lapset kun eilen kysyivät vanhemmiltansa, mitä
nyt syötäisiin, kun leipää ei ollut, sanoi isä kaikki urosat syötävän
eläimistä. Sen kuultuani pakenin minä heidän luotansa metsään tänne,
ettei minuakin syötäisi." -- "Niinpä rupea minulle palvelijaksi, minä
syötän, elätän sinut", tuumasi repo. Kissa, joka ei muutakaan elatuksen
keinoa tiennyt, vastasi revolle: "Kyllä mielellänikin läksisin sinulle
palvelukseen, vaan kun vanha olen enkä niin sukkela liikunnolle kuin
ennen nuorempana, joudun ehkä muiden eläinten syötiksi, jos sinun
kanssasi yhä täällä metsässä asuskelen." -- "Ole siitä huoletta",
virkkoi repo, "isännässäsi saat sinä turvan tukevaisen, minussa vahvan
varjelijan." Kissa kun revon rohkeuden kuuli, rupesi hänelle
palvelijaksi, ja lähdettiin yhtenä kävelemään. Matkalla alkaa repo
sitten uutta palvelijataan puhutella, sanoo: "Mitäs neuvoa pitäisit, jos
sinä yksin olisit enkä minä tienoilla, ja vihamies vastaan tulisi?" --
"Tietäisin minä yhden neuvon", vastasi kissa, "minä puuhun kiipeäisin."
-- "Vai sen sinä tietäisit", virkkoi repo, "minä taas en yhden nojaan
jäisi, vaan tietäisin edes satakin neuvoa enkä paljon peljästyisi, josko
itse karhu kohtaisi." Revon tätä vielä puhellessa tulikin metsän
rinteestä kontio, joka varsin oli repoa lähtenyt ajamaan, se kun oli
itkijänä ollessaan häntä pettänyt. Kissa karhun tuskin keksikään, niin
kiipesi puun latvaan pakosalle, ettei häntä tavoitettu, mutta revon sai
karhu niskasta kiinni. Nyt luuli kissa isännälleen pahasti käyvän ja
virkkoi puun latvasta, missä hän oli: "Sataneuvo saatiin, yksineuvo
säilyttiin." Mutta repopa ei vieläkään neuvottomaksi jäänyt, vaan keksi
keinon kumminkin. Rupesi näet purevaista karhua puhuttelemaan ja sanoi:
"Elä, kuomaseni, noin minua pahasti runtele, ainahan minun käytökseni
sinua kohtaan on ollut nöyrä ja kaunis." -- "Vai kaunis?" sanoi karhu
repoa jätkytellen, mutta sitä sanoessaan tuli hän aukaisemaan suunsa, ja
samassa pääsi repokin hänen hampaistansa eikä viikkoa viivytellyt, vaan
juosta vilisti metsään, minkä kerkesi. Vasta karhun muualle kuljettua
tuli hän kissan luo takaisin ja meni hänen kerallaan kotiinsa Ilvolan
taustalle.


REVON IHMEELLISTÄ PALVELIJATA NÄHDÄKSENSÄ PITÄVÄT KARHU JA HUKKA
KISSALLE PIDOT.

Kodissaan työt, toimitukset määrättyään kissalle niinkuin palvelijalleen
ainakin, lähtee repo tavallisille matkoillensa ja kohtaa kävellessään
tuttavan hukan. Tälle tekee hän hyvän päivän, kysyy: "Miten jaksat,
kuomaseni?" -- "Yksin päivin, Mikko-kulta", vastasi hukka, "tosin olivat
jo hampaani naulaan käydä, vaan sain toki viimeinkin hyvän härän
tappaneeksi." Sen kuultuansa antausi repo hukan seuraan toivossa päästä
hänen saaliistaan osalliseksi ja alkoi hänen kanssansa pakinoida, sanoi:
"Et usko, kuoma, minkälaisen elävän minä äskettäin löysin; ei se ole
hyvin suuren suuri, vaan on niin sievä ja kapera, että söisi sinutkin,
jos sattuisit saapuville." -- "Vai niin, no, pitäisipä minunkin nähdä,
millainen elävä se ompi", virkkoi revolle hukka. "Kyllähän sen nähdä
saat", tuumasi repo, "mutta elä pahasti lähene häntä, muuten syöpi hän
sinut." Hukka sai nyt matkalle tätä ihmettä katsoakseen ja kulki hiljaa
ja hiipien revon asuntopaikalle. Sinne tultuansa rupesi hän pesän suusta
kissaa katselemaan, vaan tämä kun hukan turvan siinä näki, luuli sitä
hiireksi ja töytäsi hukalle kuonoon. Tämä, jonka turpaan kissan kynnet
koskivat kipeästi, säikähti pahanpäiväiseksi luullen kissaa isoksikin
eläväksi ja pakeni metsään minkä ennätti. Siellä selitti sitten revolle
seikkansa, sanoi: "Nyt siellä sinun asunnollasi kävin, vaan en,
kuomaseni, saanut koko elävää nähdä; kun vain turpani kolon suuhun
pistin, niin kipakasti raapaisi sitä, että vihavoipi nytkin vielä." --
"Ilmankos sinua mennessäsi varoitin! Taisit tuhmasti lähestyä häntä, kun
sinulle niin pahasti kävi", vastasi repo, "kiitä kinttujasi, ettei hän
sinua kiinni saanut ja peräti tappanut." Käyvät hukka ja repo yksissä
metsää sitten, niin yhtyy siellä heihin karhu, mistä lienee matkoiltaan
tullut. Repo, joka entisistä petoksistaan pelkäsi häntä, mieli ensi
hämmästyksessään pakoon lähteä, vaan kohta kävi tuosta kuitenkin
rohkeammaksi, kun saivat hukka ja karhu pakinoimaan keskenänsä. "Et
usko", sanoi hukka karhulle, "minkälaisen elävän Mikko on kotiinsa
saanut; ei se ole hyvin suuren suuri, vaan söisi se sinutkin, jos
kynsiinsä saisi. Varsin nähdäkseni häntä kävin minä vasta ikään Mikon
asunnolla, vaan en saanut kuin vilahdukselta koko petoa nähdä, se kun
niin vihainen oli, että vähällä oli silmät päästäni syödä." Hukan
kertomuksen kuultuansa alkoi karhunkin mieli tehdä tätä näin ihmeellistä
elävää nähdä. Vanhan vihansa unohtaen sai hän siis puhuttelemaan repoa,
sanoi: "Etkö, Mikko, veisi minua sitä sinun vierastasi näkemään?" -- "En
jouda nyt kanssasi lähtemään", vastasi repo, "minulla on metsässä täällä
vähän asioimista, vaan lähde sinä yksinäsi, kuoma, kulje minun
asunnolleni, niin kyllä sen minun vieraani siellä näet. Karta kuitenkin
sitä, ettet kovin rohkeasti lähesty häntä, muuten ehkä hänen kynsissään
henkesi heität." Neuvoa myöten kulkee nyt karhu hiljaa ja varovasti
revon asunnolle, jossa asettuu kolon suulle katsomaan; vaan kissa kun
siitä taas vähän tirkistelijän turpaa näki, luuli hiiren kolon suulla
olevan ja tavoitti karhun kuonoa kynsiinsä. Tätä pelästyen läksi karhu
pötkimään pakoon koko paikalta ja tuli toisten luo, sanoi: "No, sehän
elävä lie, se Mikon kodissa asuja, kun vain kolon suuta likenin, tulla
täytti hän päälleni pitkä keihäs olalla." Karhu kissan häntää näet luuli
keihääksi. Kuultuansa, miten karhullekin oli revon asunnolla käynyt,
sanoi puolestaan hukka: "Pitäisi meidän se Mikon kodissa asuva eläin
tarkemmin nähdä; mitä tuumaa pitäisimme?" -- "Kyllähän sen tarkoinkin
nähdä saatte, kun tahtonette", vastasi repo, "laatikaa pidot ja kutsukaa
hänet vieraaksi, niin uskon minä sen tulevan." Tämä tuuma oli kaikista
hyvä, ja hukka lupasi vasta tappamansa härän pitoruoiksi, kun hän vain
sen revon kodissa olijan nähdä saisi. Repo lupasi siitä huolen pitää ja
läksi kutsumaan kissaa pitoihin sanoen toisille lähtiessään: "Minä kun
vieraan seurassa tulen ja hänen kanssaan ruoalle rupean, niin olkaa
jossakin piilossa ja katselkaa syrjästä häntä, ettei hän päällenne
tulisi, muuten olette pahan perittävät." Revon neuvoa seuraten jäivät
hukka ja karhu haaskan luo metsään, ja kissan seurassa tulevaa vierasta
piillen kapusi karhu kuuseen, hukka taas hongan murtoon peittäysi. Ei
aikaakaan, niin tulikin repo kissan kanssa haaskalle, ja rupesivat
ruoalle. Tätä ei kuitenkaan hukka nähnyt, kun ei piiloon mennessään
muistanut asettua haaskaan päin. Repo keksi sen ja nykäisi käpälällään
kissaa vähän, että se syödessään vihaisesti murista marmatti. Hukka kun
näin oudon äänen kuuli, halusi itseään eläintä nähdä, vaan kun sitä
nähdäkseen kääntymään rupesi, häntänsä risuloissa vähän rusahteli, ja
kissa, joka hännän nenää hiireksi luuli, hyppäsi kesken syöntinsä sitä
tavoittamaan. Sitä säikähti hukka ja juosta tomahti hongan murrosta
pois. Kissa puolestaan säikähti hukkaa taas ja kiipesi siihen kuuseen,
jossa karhu oli piilossaan. Tämä, joka pelkäsi kissan tulevan päällensä,
hyppäsi kuusesta alas ja taittoi pudotessaan kolme kylkiluutansa. Vaikka
näin oli ruumiinsa rikkonut, ei kuitenkaan hirvinnyt haaskalle jäädä,
vaan pakeni peloissaan koko paikalta, ja niin jäi haaska revon ja kissan
syötäväksi.


HUKKA KÄYPI KOIRAN LUONA VIERAANA, TULEE SIELLÄ JUOVUKSIIN JA ALKAA
HUMALAPÄISSÄÄN LAULELLA.

Haaskalta paettuansa lähtee hukka ruokaa saadakseen kävelylle taas ja
kuljeksii metsää kotvasen. Kun ei täältä saalista saaksentele, lähenee
hän Ilvolan taloa katsoakseen, eikö tuolta edes kanaa taikka sikaa
saisi, vaan ei satu kanaa ei sikaa saapuville, vanha, voimaton koira
vain on tadetunkion helmalla makaamassa. Sen tavoitti hukka nyt siitä,
koira kun oli sikeästi nukkunut, ja rupesi saalistaan viemään
kerallansa, mutta koira alkoi häntä rukoilla, sanoi: "Elä, veikkonen,
minua vie, yksiä volonaamojahan me olemme kumpikin, etkähän minusta
saisikaan muuta kuin paljaat luut, kun näin olen laiha ja lamassa.
Tehkäämme sovinto! Kun et minua viene, niin juotan putellin viinaa
sinulle." -- "Mitenkäs minä sen putellin perisin?" kysyi hukka koiralta.
"Tule yötä vasten pimeällä tänne meidän talollemme, niin lasken sinut
tupaan", vastasi koira. Siihen oli hukka tyytyväinen ja läheni yön
tullen taloa, jossa tupaan päästäkseen ovella hiljaa vingelsi muutaman
kerran. Tästä ymmärsi koira, että se se on hänen velkamiehensä nyt
viinaputelliaan perimässä, ja aukaisi salaa hänelle oven. Siitä tulee
nyt hukka koiran jäljessä tupaan ja alkaa vaatia velkaansa, sanoo: "Onko
sinulla se viinaputelli jo varustettu?" -- "Elähän huoli, malta aikaa
vähäsen", vastasi koira, "isäntä näkyy tuolla penkin alla pölkyn takana
pitävän putelliansa, minä käyn ja otan sen salaa sieltä!" Sen puheensa
noutikin isäntänsä viinaputellin piilostaan saapuville ja toi sen
vieraansa hoteelle. "Ryyppää, hyvä perheenmies, sinä ensiksi", sanoi
putellin saatuansa hukka. Koira oli hänelle mieliksi ja ryyppäsi itse
ensinnä, josta antoi putellin vieraalle. Tämä otti siitä vuoroonsa nyt
kunnon ryypyn, josta käypi hyville mielin ja alkaa koiraa varsin
ystävällisesti kohdella. No, mitäpä tuosta. Ollaan jonkin aikaa putellin
ääressä siinä, venytään, mönkyröidään lattialla ja ensin pientä urinaa
pidetään, niin kysyy jo hukka isännältään koiralta: "Laulanko ma, lanko,
laulanko?" -- "Elä laula, lanko", vastasi koira, joka pelkäsi isäntäväen
heräävän, ja saikin sillä erää hukan hillityksi; vaan tämä kun toisen
ryypyn oli suuhunsa saanut, nousi hänessä aina hartaampi laulun halu,
jonka vuoksi uudelleen kysyi viinaveikoltaan koiralta: "Laulanko ma,
lanko, laulanko?" -- "Elä, lankoseni, laula!" varoitti koira, "sinun
äänesi tutaan, ja isäntäväki herää, meille pahoin käypi." Hukka tämän
kuultuansa näki parhaaksi olla laulamatta, ja koira, tyydyttääkseen
vierastansa, kaasi hänelle vielä kolmannen ryypyn. Hukka, joka oli
viinalle perso, ryyppäsi kyllä mielellänsä, mutta kolmannesta pullosta
kävi jo humalaan eikä enää pitänyt lukua varoituksista ei muista. "En
perhanaks' salli, etten laula!" möyrysi hän itsekseen eikä pitemmältä
toveriansa totellut, vaan sanoi: "Laulan, lanko, laulan, laulan kuin
laulankin!" ja alkoi huutaa kohdin kulkkuansa: "O -- o -- oh -- oo --
oh!" Tästä makaava perheen väki heräsi. "Kuka hukan tupaan toi?" huusi
talon isäntä; ja kuka sai härkintäraudan, kuka hiilinkoukun, kuka
kapustan, joilla alettiin hukkaa kaikin voimin pieksää, mutkia. Vähissä
hengin pääsi hukkaraukka viimeinkin käsistänsä ja putkahti ovesta
pellolle, ettei toki kuoliaaksi pieksetty.


HUKKA PELKÄÄ JOUTUVANSA VUOHEN JA OINAAN SYÖTÄVÄKSI JA LUPAA HEILLE
HYVÄT LAHJAT PÄÄNSÄ PÄÄSTIMEKSI.

Suruissaan juoksentelee hukka pieksäjöiden käsistä päästyään metsää
yksiksensä mielessään miettien kovaa kohtalotansa, vaan ei aikaakaan,
niin jo joutui Pekka-parka pahaan pulaan taasensa. Ilvolan talon maalla
näet oli mökki ja siinä köyhä perhe eläjinä, joilla oli oinas ja vuohi,
vaan ei ole ruokaa heillä, millä syöttää näitä eläimiä, Sanoo siitä
perheenmies vaimollensa: "Olisikohan parasta tappaa nälkään nääntyväiset
eläimemme, häviävät ne kuitenkin, kun ei ole syömistä antaa heille." --
"Mitäpä heistä tulee tappaenkaan, kun noin ovat laihoja!" vastasi vaimo,
"annas, heidät ennen maantielle työnnämme, niin voivathan, millä saavat,
siellä elättää henkensä." Niin tehtiinkin. Eläimet päästettiin väljälle,
ja nämä siellä elivät aikaa muutaman, syöden heiniä, lehtilöitä ja mitä
missäkin löysivät. Täten olisi jotenkin aikaan tultu, vaan alkoi pelko
olla metsän eläjistä. "Ehkä tulevat sudet, karhut meitä ahdistamaan",
sanoi vuohi, "pitää jotakin neuvoa pitääksemme, ettei meitä syötäne." --
"Niinpä kyllä", tuumasi oinas, "vaan mistäs nyt hyvän varjeluskeinon
keksisimme?" -- "Kyllä minä keinon tiedän, kun vaan minulle jonkin säkin
eli pussin toimittanet", virkkoi vuohi vakavasti. Sen kuultuansa sai
oinas etsimään, mitä toinen oli pyytänyt, eikä aikaakaan, niin löysi
maantieltä vanhan säkin, joka oli joltakin matkaajalta siihen pudonnut.
Sen vei nyt vuohelle, joka sitä oli sanonut tarvitsevansa, ja käski
hänen näyttää aiotun mahtinsa. "Kyllä näytänkin", sanoi vuohi, "tämä
säkki pitää nyt panna puita, kalikoita täyteen, ja susi kun tulee, sitä
niin säikähdyttää, että hän peloissaan pakenee meitä."

Tuskin oli vuohi tämän mahtinsa selittänyt, kun jo tuleekin susi heitä
vastaan metsästä. Vuohi silloin sai joitakuita kalikoita säkkiin
pistäneeksi ja nosti sen selkäänsä, josta läksi hukkaa kohdin kulkemaan.
Tämä kun vuohen säkki selässä keksi, kysyi kohta: "Mitäpä selässäsi
kannat?" -- "Minulla on selässäni säkki ja siinä suden päitä, jalkoja
syötävänä. Kuukauden olemme jo metsää kävelleet muuta saamatta kuin
joitakuita susia. Niiden päillä ja luilla olemme tähän asti eläneet,
vaan nyt jo alkaa nälkä ahdistella; hyvä siis, että satuit, suttukulta,
saapuvillemme! Oinas hoi! Saa sutta tappamaan!" Nämä viimeiset sanansa
sanoi vuohi vihaisella äänellä, pian kiljaisten, jonka vuoksi hukka
hätäytyi siksensä ja alkoi nöyrästi rukoilla: "Elkää, veikkoset,
tappako! Laskekaa minut, niin tuon teille kaksitoista muuta sutta
syötäväksi." -- "Jos totta puhut, niin laskemme", vastasi vuohi.
"Laskekaa, hyvät veljet, kyllä minä en petä." rukoili hukka surkeasti.
"Niinpä mene matkaasi ja muista lupasi", sanoi viimein vuohi ja laski
hukan juoksemaan.

Tämä meni suorastaan toisten susien luo ja sanoi varoitellen: "Paetkaa,
velikullat, oinas ja vuohi tulevat syömään meitä." Ihmetellen virkkoivat
toiset: "Kuinka he voivat meitä syödä, koska meitä on kolmetoista ja
heitä kaksi vain! Lähtekäämme tappeluun, kyllä me voitamme heidät!"
Niissä mielin saivatkin matkalle ruvetakseen tappeluun, mutta vuohi kun
tämän keksi, sanoi oinaalle: "Nyt tullaan tappamaan meitä, pitää
jonnekin paeta." Siitä näkikin lynkän kuusen lähellä ihan ja alkoi
nousta sitä myöten ylös. Latvaan päästyänsä käski hän sitten oinaan
tulla jäljestä, sillä sudet olivat jo likellä. Oinas kyllä koettelikin
kuuseen kavuta, mutta hätä hädältä pääsi hän sylen verran vain ylöspäin,
pitelihe siinä ja tutisi. Hukat sillä välin tulivat jälkiä myöten aina
kuusen luo ja istuivat sen juurelle. Sitä juuri oli vuohi odottanut, ja
tuskin näki hän sudet koolla siinä, kun karjaisi oinaalle: "Ota kiinni,
jo ovat sudet saapuvilla!" ja kopeutui itse tulemaan kuusesta alas.
Oinas säikähti sitä ja pudota pökeltyi susien keskeen selällensä. Häntä
taas pelästyivät sudet puolestaan ja juoksivat mikä minne, kuka kunne,
pakosalle. Niin pääsivät oinas ja vuohi hädästänsä ja elivät siitä
päivin hukilta rauhassa.


HUKKA JA REPO LEIKKAAVAT OHRANSA, JOSTA AHTAVAT RIIHEN JA KÄYVÄT PUIMAAN,
JAUHAMAAN ELOJANSA.

Kuuselta paettua erkani hukka tovereistaan ja kulki alla päin pahoilla
mielin kotiinsa Ilvolan taustalle. Tänne olivat sill'aikaa repo ja
karhukin keräytyneet, ja ohrahuhta kun oli parhaaksi joutunut, niin
käytiin korjaamaan eloja. Nämä saatiinkin pian leikatuksi, josta
ahdettiin riihi, ja ohrat kun olivat kuivia, niin saatiin jo puimaan
heitä, ja karhu haettiin apumieheksi. Oltiin kolmen miehen riihessä
sitten, niin kysyy karhu toisilta: "Mitenkäs, kuomaseni, tätä työtä
tehdään?" Repo, joka ei mielellänsä puimaan ruvennut, kapusi ylös
parsille ja sanoi toisille: "Teistä on toinen väkevä, toinen taitava
tuiki; puikaa te, kuomaseni, viskatkaa riihi, minä mitätön mies täällä
parsia pitelen, etteivät puut päällenne putoa." Karhu siitä puida
pänttäsi riihen, ja susi puolestaan viskasi elot, josta ovat silmänsä
riimussa nytkin vielä niinkuin riihenviskaajalla ovat. Heidän tätä
tehdessään istuu repo partisilla vain, siellä suotta aikojaan laulelee
huviksensa ja aika välistä aina partisen sortaa toisten päälle. "Tapat
sinä varsin!" sanoi hukka, "tahallasi puita päällemme pudottelet." --
"Ei kuomaseni, en ainakaan tahallani pudottele", vastasi repo, "raskaita
ovat nämä parret, niin putoilevat, en jaksa heitä pidellä." Tästä
leppyvät toiset, ja saadaan sovinnossa työ tehdyksi. Oli siitä jo riihi
puitu, viskattu, ja ruvetaan jyviä tasaamaan, että kukin osansa saisi,
niin sanoo hukka revolle: "Milläpä nyt jaamme, kuoma, kapallako vai
millä?" -- "Isommalle isompi kasa, pienemmälle pienempi, se mielestäni
on paras ja suorin jako", vastasi repo. Tähän tyytyivät toiset
mielellänsä, ja siten tulivat karhulle oljet, sudelle ruumenet, revolle
jyvät osaksi. Yksissä kuljetaan siitä sitten Ilvolan myllylle, ja kukin
saapi riihiosaansa jauhattamaan, niin kuulevat karhu ja hukka, että
heidän kivensä jauhaa eri äänellä kuin revon. Tätä kummastuen kysyvät
revolta: "Miksikäs sinun kivesi panee 'Jyrin, järin' jauhaissansa, ja
meidän panee 'Tissis, tassis'?" -- "Pankaa hiekkaa kiven silmään
niinkuin minäkin", vastasi repo, "niin panee kivenne samalla lailla kuin
minunkin." Neuvoa myöten kaatavat siitä karhu ja hukka hiekkaa kiven
silmään ja alkavat jauhaa taas, niin panee heidänkin kivensä 'Jyrin,
järin' ja vielä kovemmalla äänellä kuin revon. Täten sai jokainen
riihiosansa jauhattaneeksi, ja sovinnossa kuljettiin siitä jo kolmen
miehen myllyltä kotiin, jossa jokainen korjasi jauhot aittaansa.


KARHU, HUKKA JA REPO KEITTÄVÄT KUKIN JAUHO-OSASTAAN PUUROA, VAAN EI
SYNNY TÄMÄ TYÖ YHTÄ HYVÄSTI KAIKILTA: REVON KEITOS TULEE HYVÄÄ JA
VALKOISTA, TOISTEN MUSTAA JA PAHANMAKUISTA.

Kotiin tultua keittävät myllyssä kävijät kukin jauho-osastaan puuroa,
vaan ei tullutkaan karhun ja hukan keitos hyvää ja makeata niinkuin oli
toivottu, mutta mustaa, karvasta ja kelvotonta. Siitä pahoillansa lähtee
karhu revon luona käymään, saisiko hän tuolta neuvoa, miten puuroa
pitäisi keittää, että se parempaa tulisi. Niissä mielin kulkeekin revon
kotiin, jossa perheenmies ikään oli murkinakseen puuroa keittänyt. Sen
nähtyänsä katselee karhu tuttavansa keitosta ja sanoo siitä revolle:

"Miksi, kuomaseni, sinun puurosi on noin valkoista, ja minun keitokseni
tuli niin mustaa ja karvasta?" -- "Mustaa minunkin keitokseni olisi",
vastasi repo, "vaan minä jauhoni pesin joessa tuolla, niin sen tautta
tuli minun puuroni näin hyvää ja kaunista." Karhu tämän kuultuansa
päätti hänkin pestä joessa jauhonsa ja kulki sitä tehdäkseen joen
rannalle, vaan kun siinä jauhonsa veteen hajoitti, niin joki vei ne
myötänsä, ja siihen menivät puuroaineet iäksi päiväksi. Paljoa paremmin
tuskin kävi hukallekaan. Kun ei keittämänsä puuro ollut hänestä
hyvänmakuista, luuli hän syyn olevan keittäjässä ja läksi niinkuin
karhukin neuvoa saamaan revolta. Niissä mielin otti hän puuron aineita
mukaansa ja kulki revon kotiin, jossa parhaallansa puuropata oli
liedellä kiehumassa. Tämän nähtyänsä pyysi hukka revolta luvan
keittääkseen hänkin samassa kohdin, että hän siihen työhön oppisi. Sen
soi repo mielellänsä, ja keittävät nyt kumpikin puuroa siinä, eri
padalla, mutta yksillä tulilla. Saihan kuitenkin revon puuro ennemmin
valmiiksi, se kun oli aikaisemmin tulelle pantu, niin katselee hukka
toisen keitosta, sanoo: "Miksikä sinun puurosi on noin valkoista, ja
minun on mustaa tämmöistä?" -- "Minä kun tulen sain padan alle
tehneeksi, ja se alkoi hyvästi palaa, nousin itse hahloihin ja rasvaa
tiputin hännästäni, niin siitä tuli puuroni hyvä", vastasi repo, "tee
sinäkin samoin, niin syntyy puurosi paremmin." Hukka teki niinkuin oli
neuvottu ja kapusi ylös hahloihin, vaan kun liekki padan alta selkään
nousi, ei Pekka-parka sitä sietänyt, vaan pudota pökeltyi hahloista
lieteen. Siitä päivin haiseekin susi karrelle, kun hän karvansa liedessä
poltti, ja pudotessaan kävi hän sivuloistaan jäykäksi, ettei muuta kuin
isolla vaivalla voi käännäistä tänäänkään vielä. Nousihan kumminkin
liedestä viimein ja korjasi keitoksen tulelta, vaan se kun ei hänen
mielestään maistunut entistään paremmalle, tuli hän revon padalle ja
sanoi: "Annas, maistan, kuoma, sinun puuroasi, onko yhdenlaista kuin
minun." Repo tämän kuultuansa pisti salaa toisen tietämättä lusikallisen
puuroa suden padasta omaan pataansa ja sanoi sudelle: "Maista, kuoma,
tuosta kohdin, siinä on parasta!" Hukka teki neuvoa myöten ja sai omaa
puuroaan suuhunsa, vaan se kun ei hänestä paljon millekään maistanut,
luuli hän vian olevan omassa suussansa eikä puurossa ja virkkoi nuivalla
nenin: "Yksi mämmillä maku, yksi tapa talkkunassa, vaan on väli
maistajilla -- ei tämä ruoka minun suulleni sovellu."


REPO RUPEAA LAPSENPIIAKSI HUKALLE, VAAN PETTÄÄ ISÄNTÄNSÄ, JOKA SIITÄ
VIHOISSANSA ON VÄHÄLLÄ TAPPAA HÄNET.

Eletään, ollaan jonkin aikaa siitä, ja karhu, susi ja repo asuvat
niinkuin ennenkin eri talossaan kukin Ilvolan taustalla, niin suden akka
kolme poikaa saapi, vaan itse kuolee lapsivuoteeseen. Hukka leskeksi
jäätyään ei voi itse lapsiaan hoitaa, elätellä, vaan lähtee katsojata
etsimään pienille pojillensa. Kulkee, kävelee saloja, maita, niin kohtaa
kuin kohtaakin metsikanan ja alkaa sitä puhutella, sanoo: "Tulisitko
lapsenpiiaksi minulle?" -- "Miksi ei", sanoi toinen. "No, hyvä kun
tulet", tuumasi hukka, "vaan osaatkos laulaa niin että lapseni nukkumaan
saisit?" -- "Osaan", vastasi metsikana ja lauloi hukan kuullen, sanoi:
"Kopei, kopei, kopei!" Metsikanan lauluun ei hukka kuitenkaan mieltynyt,
mutta sanoi: "Huono on äänesi, ei sillä lapset nuku", ja läksi edelleen.
Vähän matkaa kuljettuansa kohtasi hän metsässä jäniksen. Tämä kysyy
hukan asiata, sanoo: "Mihinkäs Pekka nyt menee?" -- "Lapsenpiikaa läksin
hakemaan", vastasi hukka. "Niinpä ota minut!" virkkoi jänis. "Osaatkos
lasta tuuditella?" kysyi hukka. "Osaan kyllä, ja hyvä onkin kätkyen
ääressä istuani, kun olen rampa", tuumasi Jussi. "Mikä sinut rammaksi
teki?" kysyi hukka. "Joukahainen kirosi, kun Kuiturintunturin laidalla
kauramaansa pilasin", vastasi Jussi, "jos mokoma elossa olisi, niin
kostoksi hänen kinttunsa katkaisisin." -- "No, koska sinä lapsenpiiaksi
pyrit, niin laulahan tässä koetteeksi vähän!" sanoi hukka. Jänis koki
laulaa ja panna papatti parastansa kelvatakseen hukalle, vaan tämä ei
hänen lauluunsa ihastunut. "Voi, on melkoinen meteli!" sanoi hän vain ja
läksi matkaansa lapsenpiikaa muualta etsiäksensä. Ei pitkältä
kulkenutkaan, niin tapasi metsässä revon ja alkoi sitä puhutella, sanoi:
"Terve, kuomaseni, rupeaisitko lapsenpiiaksi? Minulta akka lapsisaunaan
kuoli, niin ei ole nyt, kuka lapsiani katsoisi. Osannethan sinä laulaa?"
-- "Osaan toki", vastasi repo ja alkoi laulella: "Sudella somaiset pojat
sekä piiat pikkaraiset; heitä syötän, juotan, nukutan maata;
Kekkuli-Matti, Kekkuli-Matti!" Hukka, josta revon ääni oli hyvä, vei
hänet lapsenpiiaksi kotiinsa ja itse läksi sen tehtyänsä lapsillensa
ruokaa hankkimaan. Kohta keksikin laitumella hevosen ja sai sen maahan
kellistäneeksi, josta yhden takajalan sieppasi hampaihinsa ja vei sen
saaliinsa kotiin revolle käskien hänen hyvästi katsoa, korjata lapsia,
ettei heiltä mitään puuttuisi; mutta itse läksi tavallisille
kokemusmatkoilleen taas. Repo sillä välin söi hevosen jalan suuhunsa, ja
kun ei siitä saanut mahansa täyttä, niin söi vielä yhden hukan pojista
päälliseksi. Vasta päivän päästä tuli hukka kotiinsa ja kysyi pesänsä
suulta lapsenpiialta: "Ovatko lapseni ruokaa saaneet hyvästi?" -- "Ole
siitä huoleti", vastasi repo, "jo ne syötin, juotin, nukutin maata;
Kekkuli-Matti, Kekkuli-Matti!" Luullen lastensa olevan hyvässäkin
huostassa kääntyi hukka pesältä pois ja viipyi taas päiväkauden, missä
lienee asioillaan viipynyt. Tällä aikaa söi repo jo toisen pojan, ja kun
hukka viimeinkin tuli lastensa oloa kuulustamaan, niin vastasi niinkuin
viimeinkin: "Jo ne, kuomaseni, syötin, juotin, nukutin maata;
Kekkuli-Matti, Kekkuli-Matti!" Hukka ei nytkään vaatinut lapsistaan
tarkempaa tietoa luullen niiden olevan hyvänkin katsojan turvissa, vaan
kun siitä kolmantena päivänä palasi kotiinsa, niin ei enää revon
vastaukseen tyytynyt, vaan pyrki itse pesään katsoakseen poikiansa.
Repo, joka ikään oli isännältään viimeisenkin pojan syönyt, ei hukkaa
hirvinnyt pesään laskea itsensä siellä ollen, mutta vastasi: "Sinun
ovat, kuoma, poikasi kasvaneet niin isoiksi jo, ettemme enää molemmat
yht'aikaa pesään mahdu; laske minut ensinnä täältä, kun tahtonet pesään
tulla." Hukka hupelo laskikin revon pesästä ulos, vaan kun itse sisälle
meni, eipäs löytänytkään poikiansa; niistä ei ollut jäljellä muuta kuin
paljaat luut koko pesässä. Mustaksi muuttui nyt hukan mieli tämän
nähdessänsä, vaan kun siitä tointua ennätti, läksi hän ajamaan repoa
kostaakseen hänen murha-työtänsä. Jo olikin tavoittaa vihamiehensä, vaan
tämä silloin pääsi kiven alle piiloon, ettei muuta kuin toista käpälää
näkynyt vähän. Sen keksittyänsä tarttui hukka käpälään ja alkoi sitä
purra, kiskoa. Nyt olisi revolle pahastikin käynyt, ellei vanha
viekkautensa olisi häntä auttanut. "Voi sinua hullua!" huusi hän
hukalle, "kun sinä kiven juurta kinnaat, puun juurta punnaat, täällähän
minun käpäläni ovat eivätkä sinun suussasi." Hukka, joka luuli puun
juurta purevansa niinkuin toinen oli sanonut, heitti käpälän irti eikä
sen kovemmin tavoittanut repoa, se kun ennätti jo kiven alle paremmin
asettua. Tämän nähtyänsä jätti hukka vihamiehensä rauhaan ja läksi
pahoilla mielin kotiinsa.


REPO PÄÄSTÄÄ KARHUN SUUSTA TEEREN JA TEKEE ITSENSÄ SYYTTÖMÄKSI

Viime hädästään päästyänsä kulkee repo kotiaan kohti iloissaan siitä,
että henkensä säilytti hukalta, vaan ei aikaakaan, niin kohtaa metsässä
karhun, joka sattumalta oli saanut teeren pyytäneeksi ja sitä nyt
hellävaraisesti elävänä suussaan piti näyttääkseen revolle, että:
"Pyysinpäs kerran minäkin elävän teeren." Repo tämän nähtyänsä ajatteli:
"Milläpäs neuvoin saisin minä tuon teeren karhun hampaista, koska hän
niin kerskaten näyttelee sitä minulle." Jo keksikin keinon tuosta ja
kysyi vastaan tulevalta karhulta: "Mistä nyt, kuomaseni, tuulee,
tiedätkö?" Karhu ei hirvinnyt suutaan avata, nosteli vain päätänsä
katsellen puita, taivasta, ja vastasi suutaan aukaisematta: "Tuuh, tuuh,
tuuh." Repo ei sitä ole kuulevinansa, vaan kysyy uudellensa: "Mistä päin
nyt on tuuli? Sano, kuomaseni." Tähän toinen vastaa niinkuin viimeinkin,
vaan kun repo kolmannesti kysyi samaa asiata, sanoa puhalsi karhu
viimeinkin: "Ppohhjoisesta!" Mutta siinä kun tuli aukaisemaan suunsa,
lensi samassa teerikin tiehensä. Siitä pahoillansa sanoo karhu revolle:
"Voi sinua, sen ruoja, kun teeren laskit suustani." -- "Itsehän sen
laskit", vastasi repo, "olisinko minä sijassasi ollut, ja minulta kuka
olisi tuulen laitaa tiedustellut, niin olisin läpi hampaitteni vetänyt
ja kysyjälle vastannut tuulen olevan 'Iitäisessä', mutta sinä kun et
taiten vastaillut, sinulta saaliskin katosi."


KARHU PITÄÄ MIEHEN KANSSA YHTEISTÄ PALOA JA MÄÄRÄÄ ITSE SADOSTA
TULEVAN OSANSA.

Alla päin pahoilla mielin kävelee karhu metsää siitä, niin näkee miehen
palomaata kyntämässä ja kysyy häneltä: "Mitä, mies, tässä teet?" --
"Paloa kynnän, siihen sitten siemeniä kylvän, että minulle maa viljan
toisi", vastasi mies. "No, ota minut apulaiseksi", virkkoi karhu, "minä
kynnän, muokkaan maasi, kun antanet minulle osaa viljoista, konsa ne
joutuvat." -- "Sen kun tehnet ja paloni kyntänet, niin olkoon saalis
kahtia", vastasi mies. Karhu kävi tuosta nyt työhön käsin, ja kun palon
oli kyntänyt, niin kysyi mieheltä: "Mitäs tähän nyt kylvämme?" --
"Pankaamme palo kahteen osaan", tuumasi mies, "niin toiseen puhumme
naurista, toiseen vehniä kylvämme." Niin tehtiinkin, kylvökset kasvoivat
hyvästi, ja kun syksyn tullen viljat tulivat jaettaviksi, vei mies
karhun naurismaalle ja kysyi: "Kumpaisetko sinä otat, ylimmäisetkö vai
alimmaiset?" Karhu arvelee asiata, sanoo: "No, olkoothan minulle
ylimmäiset." Mies silloin listi nauriit ja antoi naatit karhulle.
Käytiin siitä vehnämaalle ja aletaan viljoja jakaa, niin sanoi karhu:
"Nyt minä tahdon alimmaiset, ylimmäiset olkoot sinulle." -- "Olkoon
sillä puheen", vastasi mies ja siitä vehnät leikkasi itsellensä, vaan
sänget heitti hän karhulle.

Tuli talvi tuosta, niin mies paistoi nauriista paistikasta ja laati
vehnäistä möykkyistä, josta läksi tietelemään karhua. Tämä miehen kotiin
tultuansa söi paistikkaan ja vehnäisen möykkyisen ja sanoi miehelle:
"Sinä minut maanitit; sinun ruokasi ovat makeat, mutta minun ovat
maakkaat, vaikka miten heitä keittelisin; kerran vielä kostan sen
sinulle."


KARHU TARTTUU MIEHEN VIRITTÄMÄÄN ANSAAN, JOSTA KÄYVÄT SITTEN
KESKENÄÄN KÄRÄJÄTÄ.

Uhkaustaan myöten päätti karhu tehdä miehelle vahinkoa ja alkoi käydä
hänen ruishuhtaansa syömässä, vaan kun harjautui aina yhtä tietä
kulkemaan huhdalle, niin mies sille tielle viritti ansan hänelle. Kun
siitä nyt karhu yöllä kulki tavallista tietänsä, eipä tiennytkään
ukkorukka olla varoissaan, vaan tarttui ansaan jalastansa. Alkaa siinä
nyt hyppiä, rötkyä ansassa ja kiljuu kovasti, niin tulee mies paikalle.
Tätä alkaa karhu rukoilla, sanoo: "Laske minut, veikkonen, täältä, niin
sinut siitä vielä palkitsen." -- "Kyllä sietäisit siihen kuolla, koska
minun huhtaani olet pitkän aikaa syönyt", vastasi mies, "mutta
näyttääkseni, etten minä vanhalle tuttavalle pitkällistä vihaa kanna,
niin laskenmahan sinut tällä kertaa vielä ansasta." Sen tekikin mies, ja
karhu pääsi ansasta, vaan kun jalkansa oli irti saanut, eipäs
muistanutkaan lupaustansa, vaan sanoi vihoissaan miehelle: "Syön minä,
ruoja, sinut, jo ennen pettelit viljain jaossa minut ja nyt päälliseksi
minulle ansan viritit." -- "En minä anna itseäni syödä", sanoi mies,
"lupasithan sinä hyvän työni palkita." -- "Senpä minä teenkin", vastasi
karhu, "sillä maailman tapa on se, että hyvä palkitaan pahalla." -- "En
tyydy minä siihen", tuumasi mies, "lähtekäämme oikeutta etsimään, kumpi
meistä käypi vääräksi!" Karhu suostui tuumaan, ja lähdettiin yksissä
etsimään tuomaria. Ei kaukaa kuljettukaan, niin tavattiin hevonen,
sanottiin hänelle: "Oikeutta olemme etsimässä, rupeatko riitamme
ratkaisijaksi?" -- "Kertokaahan asianne", vastasi hevonen, "niin siitä
näen, kumpi teistä on väärässä." Mies selvitti asian, kusta heidän
riitansa oli noussut, sanoi: "Minä tämän karhun ansasta laskin, se kun
siitä lupasi palkita minua, vaan tämä kun hädästään pääsi, ei
pitänytkään lupaustansa, mutta tahtoi syödä minut sanoen maailman tavan
olevan sen, että hyvä palkitaan pahalla." -- "Kyllä karhu on oikeassa",
sanoi tämän kuultuaan hevonen, "pahalla hyvä maksetaan maailmassa.
Palvelin minäkin kolmekymmentä vuotta isäntääni uskollisesti, mutta
eilen kuulin hänen kuitenkin sanovan palvelijallensa: 'Huomenna pitää
sinun tuo vanha hevoskulu tappaa, ei siitä enää ole muuta kuin
vastusta.' Saapi siis karhukin syödä sinut, sillä niin on maailman tapa,
että hyvä palkitaan pahalla."

Mies ei tähän tuomioon tyytynyt, vaan tahtoi lykätä asiansa toiseen
oikeuteen. Sitä ei karhu kieltänyt, ja niin saatiin taas metsää
kävelemään yksissä. Kuljettiin vähän matkaa siitä, niin nähtiin vanha
koira, joka oli männyn latvaan nostettu hirtettäväksi. "Tämä on vanha ja
maailman kokenut koira", tuumasi mies, "ottakaamme hänet tuomariksemme!"
-- "Tehkäämme niin", vastasi karhu, ja riidan perustus selitettiin
koiralle. Tämä tuskin oli asian kuullut, niin vastasi: "Karhu on
oikeassa. Hyvä olin minäkin aikanani ja palvelin isäntääni uskollisesti
haukkuen näätää, saarvaa, oravata, vieläpä synnytin hyviä pentujakin,
joista tuli kunnollisia metsikoiria, vaan nyt kun vanhaksi jouduin,
minut tähän puuhun ripustivat kuolemaan, sillä se on maailman tapa, että
hyvä palkitaan pahalla."

"En tyydy vielä tähänkään tuomioon", tuumasi mies, "vielä pitää kolmas
tuomari hakeaksemme." Karhu oli asiaan myöntyväinen, ja siten saatiin
taas yksissä kävelemään, eikö mistä löydettäisi kolmatta tuomaria. No,
kuljettiin, kuljettiin, minkä lienee kuljetukaan, niin tulee repo heitä
vastaan tiellä. Tätä pyytävät tuomarikseen, sanovat: "Meillä juttu on
semmoinen ja semmoinen, ratkaise, velikulta, riitamme!" Repo lupasi
heille oikeuden pitää, vaan kuiskasi siitä jo hiljaa miehelle: "Annatko
minulle, mitä on kanoja kotona aitassasi, niin sinulle hyvän tuomion
toimitan." -- "Annan", vastasi mies. Repo silloin tiedusteli riidan
perustusta, ja mies kertoi sen hänelle alusta pitäen, sanoen: "Tämä
karhu oli minun ruishuhdallani käydessään ansaan tarttunut, siinä hyppiä
rötkyi hädissään ja pyysi minua avukseen luvaten hyvän työni runsaasti
kostaa, jos hänet irti päästäisin. Minä silloin hyvästä sydämestäni
autoinkin hätäytynyttä ja laskin hänet ansasta, vaan tämä kun hädästään
pääsi, ei muistanutkaan välipuhettamme, mutta rupesi petolliseksi ja
vastasi viekastellen: 'Hyvä on pahalla palkittava, niin on maailman
tapa, senpä kautta syön nyt palkoista sinut.' Onkos tässä karhun
käytöksessä kohtuullisuutta? Ratkaise, velikulta, riitamme." -- "Oho!"
vastasi repo, "kylläpä juttunne on mutkainen ja sekava, siin' on työtä
istuillaankin tutkiessa." Näin puhellen käski hän asianomaisten istua
kunkin eri mättäällensä istahtaen itse kolmannelle, josta kun aikansa
oli heidän asiataan aprikoinut, kävi jo ilmaisemaan päätöstänsä sanoen
toimessaan: "Mikäli minä selvää saan asiastanne, käännyt sinä, karhu,
mielestäni vääräksi; vaan ettei mitään erhetystä tapahtuko tuomiossa,
pitää käydäksemme paikat suinaamassa. Lähde, mies, näyttämään, miten
karhu on syönyt sitä." Mies vei toiset huhdalle niinkuin repo oli
vaatinut, ja näytti, minkä vahingon hänelle karhu oli tehnyt. Repo
silloin puisteli päätään, sanoi karhulle: "Kylläpä olet miehelle suurta
vahinkoa tehnyt, hänen huhtaansa koko joukon syönyt, sotkenut." --
"Siltä se näyttäisi", vastasi karhu, "vaan lähdetäänpä nyt katsomaan,
minkälaisen minulle mies surmapaikan laati!" Toiset läksivät, ja
paikalle päästyä on repo taas asiata tarkoin tutkivinansa, kysyy
karhulta: "Yhtäkö jälkeä kuljit sinä tästä huhdalle aina?" -- "Yhtä",
vastasi karhu. "Pahoin teit, kun aina yhtä jälkeä kuljit", tuumasi repo,
"eihän siihen pakkoa ollut, koska olisit muualtakin huhdalle päässyt."
Sen puheensa kääntyi jo mieheen päin ja sanoi: "Laita nyt ansasi
vireeseen, että näen, minkälainen se oli." Mies laittoi; ja kun ansa oli
vireessä, sanoi repo karhulle: "Astupa nyt tuohon näkeeksi, miten sinä
siitä kuljit." Karhu astui, mutta tarttui samassa jalastaan kiinni eikä
päässytkään enää koko paikasta. "No, nyt on asianne sillä pohjalla kuin
alustakin, ja riitanne on siis joutava. Ei muuta, vaan lähde kotiisi,
mies, ja jätä karhu siihen tilaansa, missä hän alusta pitäen oli." Mies
teki niinkuin oli neuvottu ja kulki hyvillään kotiinsa käskien revon
tulla palkoillensa, milloin vain mielensä teki. Tätä kutsumusta ei repo
kauaksi unohtanut, vaan kulki heti illan tullen miehen kartanolle, jossa
suoraan meni kanahuoneeseen. Sitä ei kukaan estänyt, mutta kanat kun
repoa peloissaan alkoivat siellä huutaa katkattaa, kuuli emäntä ilveen
ja juoksi halko kädessä kanojen luo. Sieltä löysikin revon ja alkoi sitä
halolla pieksää, paalikoida päähän. Työn tuskin pääsi reporukka
viimeinkin kanahuoneesta karkuun ja huusi mennessään surkeasti: "Sen
sain minä tuomiostani! Karhu kumminkin oli oikeassa: pahalla hyvä
palkitaan maailmassa!"


KARHU PELASTAIKSE HIIREN AVULLA ANSASTA

Karhu uudelleen ansaan tartuttuansa koki kaikin voiminsa pelastauda
pahasta pulastansa, vaan ei jaksanut köysiä katkaista. Väsyksissään, kun
ei muutakaan neuvoa tiennyt, rupesi hän viimeinkin maata. Hänen siihen
nukuttuansa kokoontui koko joukko hiiriä hänen ympärillensä, ja alkoivat
keskenään kisata. Näiden telmeestä heräsi karhu ja sai muutaman heistä
kynsiinsä, se kun oli ihan hänen turvallensa hypältänyt. Hiiri anoi
rikostaan anteeksi sanoen vahingossa sen tehneensä ja lupasi kerran
vielä karhun hyvyyden kostaa, jos nyt irti pääsisi. Tästä leppyi karhun
mieli, ja hän laski hiiren kynsistään sanoen: "Yhtä mitätön olet syöden
kuin säästäenkin, niinpä joudat olla rauhassa, raukka!" Hiiri irti
päästyänsä keräsi metsästä muita kumppaleita ja palasi niiden kera
karhun luo, josta alkoivat hampaillansa ansan köysiä jyrsiä
pelastaaksensa karhua. Tätä tekoaan tehden saivatkin viimein ansan
paulat poikki purruiksi, ja karhu pääsi hädästänsä. Sille virkkoi nyt
hiiri: "Pidit, karhu, minua halpana etkä uskonut minun täyttävän
lupaustani, vaan nyt sen näet, että hiirikin taitaa hyvän hyvällä
palkita." Karhu ei vastannut mitään, vaan läksi häpeissään matkaansa
kuljeskellen metsää niinkuin ennenkin.


KARHUN KUOLO. MIES REVON AVULLA PELASTAA KARHULLE LUPAAMANSA LEHMÄN JA
VIELÄ PÄÄLLISEKSI SAA KARHUN, JOKA MIEHEN KÄSISSÄ HEITTÄÄ NYT HENKENSÄ.

Mies sillä aikaa oli halkoon lähtenyt, vaan hevonen oli hidaskulkuinen
ja laiska, niin kiirehti sitä kerta kertansa päästä, sanoi aina: "Su
pois, karhun syöttö!" Sen sattui karhu metsää kävellessään kuulemaan ja
tuli miehen luo, sanoi: "Sinä kun hevostasi karhun syötöksi sanot,
niinpä syönkin nyt sen." -- "Elä syö hevostani, minä tuon sinulle
lehmän", sanoi mies, sillä arveli mielessään: kalliimpihan on hevonen
kuin lehmä. "Kun sinä lehmän toisit, ka, en hevostasi söisi, vaan
pitänetkö sanasi", tuumasi karhu. "Tuon taitenkin sinulle lehmän",
virkkoi mies, "odotahan muutama päivä." Siihen tyytyi karhu, ja mies jäi
halkoja hakkaamaan metsään. Reellisen niitä hakattuansa läksi hän sitten
ajamaan kotiinsa, vaan päätti matkalla käydä seudussa olevia pyydyksiään
katsomassa. Täältä löysikin ansasta revon ja rupesi jo tappamaan sitä,
mutta Mikko alkoi rukoilla rukoilemaan, sanoi: "Elä, veikkonen, tapa,
minä kerran vielä teen hyvää sinulle." -- "Niinpä juokse, minne
juokset", vastasi mies ja laski revon irti. Kotiin tultuansa kertoi
kuitenkin asian perheellensä, sanoi: "Revon saaksentelin metsässä, vaan
laskin pois, se kun lupasi minulle kerran vielä hyvää tehdä." Tätä
naiset nauramaan kaikki, sanoivat: "Höpelö mikä olit, kun laskit revon
väljälle, mitä hyvää hän sinulle laatisi!"

Mies naisten pakinat kuultuansa ei välipuheestaan karhun kanssa
virkkanut sinä päivänä mitään, mutta huomenna täytyi hänen kuitenkin
antaa vaimollensa asiasta tieto ja sanoa: "Halossa käydessäni eilen tuli
karhu vastaani ja oli vähällä hevoseni syödä, vaan minä hänelle lupasin
lehmän, niin siihen tyytyi toki." -- "Parempi lehmä antaa kuin hevonen",
sanoi akka; ja otetaan lehmä läävästä ja sidotaan rekeen kiinni. Lähtee
siitä mies pahoilla mielin kuljettamaan sitä, vaan tuskin oman peltonsa
päähän pääsi, kun tulee luikerehtaa hänen luoksensa repo ja kysyy:
"Minne, mies, lehmää kuljetat?" Mies selvitti asiansa, että karhulle hän
on lehmänsä luvannut. "Elä hupsuna ole ja karhun syötäväksi lehmääsi
vie", sanoi tämän kuultuaan repo, "kyllä minä yhtä kaikki pelastan
hevosesi. Solmia viisi värttinää minulle häntään ja toiset viisi
kaulaani, niin kun hevosesi kanssa karhun hoteelle pääset, minä samassa
niitä värttinöitäni kalahuttelen metsässä, ja karhu kun kysyy sinulta:
'Mikä siellä?' niin sano: 'Minun poikani on metsimies, se ampumakalujaan
kalahuttelee siellä'."

Neuvon mukaan kulki mies metsään, vaan ei lehmää ottanutkaan kanssansa.
Siellä on karhu jo häntä odottamassa ja kysyy kohta: "Toitko minulle
lehmän niinkuin lupasit?" -- "En tuonut", sanoi mies, "akkani minua
kielsi." -- "Vai et tuonut", sanoi karhu ja alkoi jo vihasilmin katsella
miestä; mutta repokin samassa kalahuttelee värttinöitään metsässä. Karhu
sen kuultuansa kysyi mieheltä: "Mikäpä siellä metsässä kalahtelee,
tiedätkö?" -- "Se on minun poikani, joka siellä ampukalujaan
kalahuttelee metsää käydessänsä", vastasi mies. "Onko sillä pissali?"
kysäisi karhu. "On pissali ja väljä onkin", vastasi mies. "Minut
tappanee hän", sanoi karhu. "Tappaa, kun nähdä saanee", vastasi mies.
Heidän näin haastellessaan tulla löyhähti repo metsästä ihan lähelle
heitä ja kysyi: "Mikä musta tuo on tuolla näreen juuressa? Karhuhan tuo
on." -- "Se on puun juurikka", sanoi mies, ja karhu heittihe selälleen
kuoliaaksi käpälänsä ylhäälle nostaen. Repo silloin sanoi: "Siellähän
tuo on halko reen edessä sinun kulkiessasi, lyö hänet poikki!" Mies
samassa kirveensä silpaisi reestä ja alkoi sillä kolistella karhun
käpäliä. Hänen tätä tehdessään sanoo karhu hiljalleen: "Lyö, vaan elä
kovasti lyö, käpäliä koskee." -- "Tuleehan tuosta saunahalkoja", sanoi
puolestaan repo, "murra rekeen, vie kotiin." Mies silloin ottaa karhun
ja vääntää rekeensä, jossa köllöttää nyt karhu kuoliaana niinkuin
juurikka. "Putoaahan tuo reestä", sanoi repo taas, "murra hänet nuoralla
kiinni!" Hiljakkali sanoi karhu kuullessaan tämän: "Pane kiinni, vaan
elä pane kovaan, veikkonen." Mies nuoritettuaan karhun sanoi:
"Koettelepas, kuoma, jos on parahiksi, pääsetkö reestä ylös?" Karhu
koetteli, pusertelihe, vaan ei voinut päästä paikaltansa. Repo silloin
sanoi syrjästä miehelle: "Kun pölkkyä kotiin viedään, kirves lyödään
pölkkyyn." Mies sen kuultuansa alkoi hamaralla mättää karhua päähän
minkä ennätti, ja siihen karhurukka heitti henkensä. Repo sai lihat
palkoistansa.



PIENEMPIÄ ELÄINJUTUN KATKELMIA


KYYHKYSEN KUJERRUS

Kyyhkysellä ja kanalla oli pesänsä kummallakin, mutta kyyhkysellä oli
kymmenen munaa, kanalla vain kaksi. Kana siitä alkoi vietellä kyyhkystä
tekemään vaihtokauppaa. Tämä suostui kuin suostuikin tähän, antoi
kanalle ne kymmenen munaa pesästänsä ja otti kanan kaksi munaa
itsellensä. Kohta havaitsi kyyhkynen kuitenkin kanan viettelyksestä
vahinkoon joutuneensa ja rupesi tyhmää kauppaansa katumaan. Tätä suree
ja valittaa hän tänäänkin vielä, sillä niin pian kuin hänen äänensä
kuulet, koskee tämä murheellinen valitus sinun korvaasi:

"Kyy, kyy, kymmenen munaa minä vaivainen vaihdoin kanan kahteen munaan."


JÄNIS, SUSI, REPO JA KARHU YHTENÄ MAAHAUDASSA

Mies oli maahan kaivanut haudan ja siihen haaskan pannut pyytääkseen
jäniksiä, susia, repoja ja karhuja. Näitä menikin sitä haaskaa syömään
sinne, ja putosivat hautaan kaikki. Kun ei neuvoa nähty täältä nyt
poikkeen päästä, nähtiin parhaaksi ruveta levolle. Jonkin aikaa
maattiinkin siitä, niin noustiin jo ylös, ja kun nälkä oli heillä taas,
sanoo muudan: "Mitäs tässä nyt syödään?" Repo katsastaa jänistä, sanoo:
"Syödään tuo mölkösilmä ensin, tottahan sitten taas jokin keino
keksitään." -- "No, syödään, syödään", sanoivat toiset, ja jäniksen
söivät suuhunsa heti. Siitä käytiin maata uudellensa, ja vähän aikaa
maattua noustiin taas valveelle, sanottiin: "Mitäs nyt syödään, nälkä
on?" Repo katselee sutta, sanoo toisille: "Syödään nyt tuo karvaröllö."
-- "Syödään, syödään!" virkkoivat toiset, ja sudesta samassa tehtiin
puhdas, josta repo ja karhu kävivät levolle taas; mutta karhun maatessa
nousi repo hiljaa ylös ja alkoi suden suolia lappaa vatsansa alle
ruveten siitä uudellensa maata. Karhu kun tuosta vuoronsa levolta nousi
ja revolle virkkoi: "Mitäs nyt syödään, nälkä on?" alkoi repo lappaa
niitä suden suolia vatsansa alta ja sanoi: "Lapa omia suoliasi; minä
repäisin vatsani halki, tee sinäkin samoin." Karhu teki neuvoa myöten,
vaan kun vatsansa halkaisi ja alkoi sieltä suoliansa lappaa, niin siihen
itse kuoli. Repo söi nyt rauhassa yksinään karhun ja eli, oleksi, kuten
parhaiten voi. Siitä tuli viimeinkin haudan omistaja pyydykselleen
katsoakseen, jos siellä saalista oli. Repo silloin heittihe kuoliaaksi,
ja mies kun siinä uskossa hänet viskasi kaltaalle, Mikko mennä vilisti
metsään väljälle ja säilytti sillä tapaa henkensä.


ELÄIMET JA PAHOLAINEN

Oli ennen vanhaan mies ja sillä kolme elokasta: kissa, kukko ja härkä.
Syödään talossa kerran iltasta sitten, niin sanoo isäntä rengillensä:
"Aamulla pitää kissa tappaa." Renki syötyänsä sanoo taas kissalle: "Mene
pakoon, muuten sinut aamulla tapetaan." Kissa pani varoituksen tähdelle,
ja kun aamulla tullaan tappamaan häntä, niin tapettavaa ei olekaan,
kissaa ei näy, ei kuulu. Toissa iltana sanoo isäntä: "Aamulla pitää
meidän kukko tappaa." Tämän isännän uhkauksen ilmoittaa renki taas
kukolle, joka pakenee pois koko talosta. Samoin pakenee härkäkin
vuoronsa, ja kaikki puuttuvat siitä kolmen kesken metsässä parveen.
Kuljetaan yhtenä saloa myöten, niin tulee vastaan susi. "Mihin menet?"
kysyvät tältä. "Lähden tuohon karjaan", vastasi susi, "saisi sieltä
lampaan suuhunsa." -- "Elä mene!" varoittivat toiset, "siellä sinut
tapetaan, tule pois meidän kerallamme." Susi läksi, ja mentiin neljän
miehen edelle päin, niin tulee karhu vastaan. "Mihin menet?" kysytään
taas tältä. "Tuonne kylän luo kauroja syömään", vastasi karhu. "Elä
mene, siellä tuhosi tulettelee", sanottiin hänelle, "lähde pois meidän
kerallamme." Karhu läksi, ja saatiin viiden miehen metsää kulkemaan
siitä, niin tulee jänis vastaan heille. Tätä aletaan puhutella taas ja
saadaan yhteen seuraan sekin, josta kuljetaan kylään ja mennään saunaan
lämmittelemään. Saunan luona makaa koira, niin varoittaa toisia, sanoo:
"Elkää menkö, siellä asuu pahoja." Toiset menivät kuitenkin. Karhu
asettuu kynnyksen alle, susi ovipieleen, härkä karsinapuoleen, kukko
orrelle istumaan, kissa kiukaalle, jänis penkin alle ja koira
keskilattialle. Tulee Pahakin yöksi saunaan sitten ja aukaisee oven.
Susi silloin puraisee sääreen häntä, karhu hakkaa käpälineen, härkä
pistelee sarvineen, kukko käypi laulamaan, kissa kanssa naukumaan, jänis
hyppää penkin aluksia myöten, ja koira juoksee ympäri tupaa. Paholainen
siinä nujakassa meni maahan selällensä ensinnä, vaan kun siitä tointua
ennätti ja vihamiestensä kynsistä pääsi, niin töytäsi ovesta ulos ja
pakeni kiireimmiten metsään, jossa lateli asiata toisille tovereillensa,
sanoi: "Elkää enää saunaan menkö, siell'on vieraita ja väkeviä. Räätäli
heti kynnyksellä pisteli minua neuloillansa, yksi karvainen ukko käsin
rintaani tarttui kiinni, suutari taas heitti lestipussillansa, että
maahan menin selälleni, yksi kiukaalta valkeata näytti, opinpojat
juoksivat ympäri tupaa hypäten nurkasta nurkkaan kiiluvin silmin ja
etsivät asetta minua lyödäkseen, vaan eivät löytäneet toki. Muudan vielä
minun paetessani toisille huusi: Pidä kiinni, pidä kiinni!"


JALOPEURAN PAKENEMINEN

Kerran vanha mies istui lammin rannalla ja siinä tuohia pesi. Sattui
jalopeura kulkemaan pitkin rantaa siitä ja kysyi mieheltä, mitä hän
teki. "Jalopeuran suolia tässä pesen", vastasi mies. "Mistäs niitä olet
saanut?" kysyi jalopeura. "Ei minussa näiden saajaa ole, nämä ovat
saamamiehen saamat", virkkoi mies, jonka kuultuaan jalopeura meni pois.
Samalla tuli karhu miehen luo ja kysyi, mitä hän teki. Mies sanoi karhun
suolia pesevänsä. "Mistäs niitä olet saanut?" arveli karhu. "En minä
niitä saa, vaan se on saamamies, joka saapi", sai karhu vastaukseksi,
jonka kuultuansa hänkin meni pois. Siitä tuli susi ja niin ikään miehen
työtä tiedusteli, johon tämä vastasi hukan suolia pesevänsä. Hukan vielä
kysyttyä, mistä niitä oli saanut, sanoi mies kuin edellisillekin niiden
olevan saamamiehen eikä hänen itsensä saamia. Kohta sen jälkeen tulivat
kaikki kolme yhteen ja alkoivat haastaa, mitä kukin oli nähnyt.
Jalopeura sanoi nähneensä miehen jalopeuran suolia, karhu karhun ja
hukka hukan suolia pesevän, jotka kaikki saamamies oli hänelle saanut.
Niin läksivät kaikki miehen puheelle ja kysyivät, minkälainen se
saamamies on, jos he saisivat sitä nähdä. Mies vastasi: "Ette sitä saa
muutoin nähdä, kun ette laadi hyvää ruokaa yksinäisen tuvan pöydälle ja
itse mene salapaikkaan sitä katsomaan, kun se tulee teidän ruokaanne
syömään; mutta olkaa varoillanne, jos se suuttuu syödessään ja alkaa
marata. Silloin arvatkaa, että ruoka ei ole hyvä, ja katsokaa itsekin,
ettette joudu kuoleman omiksi." Kyselijät läksivät miehen luota ja
tekivät niinkuin käsketty oli. Kaikki valmiiksi saatua nousi jalopeura
uunille nähdäkseen sieltä, minkälainen pyytömies syömään tulee. Karhu
meni lattian alle, jossa oli suuria rakoja, niistä katsoakseen vierasta,
hukka nousi orsille päreiden päälle. Samassa tuli kissa, hyppäsi
pöydälle, alkoi syödä ja marata. Karhu, joka oli sillan alla, pilkisteli
rakoloista. Sattuipa raosta näkymään korva, jota kissa luuli hiireksi,
niin hyppäsi karhun korvaan kiinni. Karhu kiljaisi, minkä jaksoi, josta
kissa säikähti ja hyppäsi uunille. Jalopeura silloin nurin niskoin
lattialle. Kissa taas säikähti sitä ja juoksi uunilta päreorsille.
Sieltä hukka päreiden kanssa lattialle, ja kiitti jokainen, kun pääsi
hengissä pakoon. Jalopeura, suurin ja väkevin tästä matkueesta, juoksi
yhtä kyytiä pois koko meidän maastamme, ja mieli oli toistenkin lähteä,
mutta uupuivat kesken tiensä karhu ja hukka ja jäivät tänne Suomeemme.


KETTU, SUSI JA JALOPEURA

Ennen muinoin eläinten valta-aikana sattui jalopeura tulemaan kipeäksi
eikä siinä tilassa taitanut kaitsea, mitä työtä toiset alamaisensa
eläjät tekivät, vaan makasi vuoteellaan. Kettu liuvari sitten koko työn
tekemisen heitti vallan pois ja juoksi joutilasna ympäri maata, missä
lienee juossutkaan. Susi tämän ketun käytöksen pani pahaksensa, sillä
itsekin olisi mielellänsä työstänsä vähäsen helpottanut ja huvitusajoa
metsiköissä ajellut, vaan ei arvannut, hupiopää, omin lupinsa lähteä.
Meni siis ja kanteli sairaalle jalopeuralle toisen päähän sanoen: "Tämä
kettu retkale ei huoli työssä istua, vaan kulkee kulkemistaan
mitättömänä maita mantereita." Jalopeura tämän kuultuansa suuttui
suuresti ja tuotti ketun luoksensa, kysyi: "Missäs joutilasna juokset,
miksi et työssäsi istu niinkuin on määrä sinulle?" -- "Olin aina minä
arvoisassakin työssä", vinkaisi kettu vastimeksi, "olin sairaalle
jalopeuralle lääkityksiä etsimässä." -- "Löysitkös jotakin?" kysyi
jalopeura jo mielihyvissään. "En vielä löytänyt, vaan olin juuri
löytämäisilläni", vastasi kettu, "olin vanhan riihen nurkassa asuvaisen
hämähäkin puheilla, ja se lupasi minulle hyvän neuvotuksen antaa." --
"Niinpä lähde joutuisasti sitä uudellensa kysymään, sinä olet liukas
kieleltäsi, ehkä saat hämähäkiltä sanan soveliaan suolletuksi." Kettu
lähtee siitä maita mäkiä kiertämään, ja jonkin ajan matkalla
viivyttyänsä palasi jo takaisin. "Saitkos minkäänlaista tietoa?" kysyi
jalopeura häneltä. "Mikä saadessani", vastasi kettu. "No, minkä neuvon
sinulle hämähäkki antoi?" -- "Sanoi", selvitti kettu, "että susi jos
nyljettäisiin ja sen nahka pantaisiin sairaan paikan päälle, niin
paranisitte kohta." Mitäs ollakaan, jalopeura tämän kuultuansa tuotti
suden kotiin ja nyljetti sen samassa. Kettu liuvari läksi tiehensä.


KETTU JA JÄNIS

Kerran tulivat kettu ja jänis yhteen. Kettu sanoi jänikselle: "Eipä
sinua kukaan pelkää." -- "Kukas sinua pelkää?" vastasi jänis. "Kaikki
minua pelkäävät", tuumasi kettu, "minulla on pitkä häntä, niin kaikki
luulevat minua sudeksi, kun matkan päästä näkevät, siksi minua pelätään,
mutta ei sinua pelkää kukaan." -- "Pannaan veto", sanoi jänis, "minä
näytän, että minua pelätään." Toinen suostui siihen, ja pantiin veto.
Läksivät sitten yhtenä kävelemään, niin jänis eräässä kohden havaitsi
lammaslauman aidan sivulla makaamassa. Sen keksittyään hyppäsi kohta
lammaslaumaan. Lampaat pelästyen sitä läksivät hyppäämään, minkä
kerkesivät. Jänis siitä ilosta, että hän nyt vedon voitti, rupesi
nauramaan ja nauroi niin mahdottomasti, että suunsa ristiin repesi, ja
siitä ruveten ovatkin kaikkien jänisten suut olleet ristiin halki.


ORAVA, NEULA JA KINNAS

Orava, neula ja kinnas ovat hyvät ystävykset. Kerran tuosta kävi aika
heistä ikäväksi, niin päättävät lähteä yhtenä metsälle. Niin tehtiinkin.
Orava ja kinnas käyvät yksissä, neula lähtee kulkemaan erillänsä. Oli
sitten hyvän aikaa jo kävelty, eikä kukaan ollut vielä minkäänmoista
saalista saanut, josta alkoi jo paha mieli tulla metsästäjille, mutta
neula viimeinkin vesirapakon löysi. Tämän löydettyään huutaa hän
toisille:

    "Oi, oi, oravaisein,
    kiidä, kiidä, kinnahaisein,
    neula löysi löydön,
    sai saalihin."

Toiset tulevat juosten sitä saalista ottaakseen sinne, vaan neulan
löydöksen kun näkevät, ihmestyvät sitä, sanovat: "Tämäkö vain sinulla
saalista onkin, veikko?" -- "Ka, tämä", vastasi neula, "eikös sitä siinä
ole kyllin jo." -- "Voi sinuasi, mokoma, kun tänne meidät tyhjän tautta
houkuttelit", sanoivat vihoissaan toiset ja läksivät kotiinsa jättäen
metsästämisen sillä erää sillensä.

Heitä seurasi neulakin, mutta huomenna saatiin metsää käymään
uudellensa, ja orava ja kinnas niin ikään kulkevat toistensa seurassa,
vaan neula kävelee yksinänsä. Kävellään siitä, minkä kävellään taas,
niin jo neula tervaskannon metsästä löysi ja huutaa niinkuin ennenkin
toisille:

    "Oi, oi, oravaisein,
    kiidä, kiidä, kinnahaisein,
    neula löysi löydön,
    sai saalihin."

Toiset juoksivat katsomaan kuin viimeinkin toivoen hyvällekin saaliille
pääsevänsä, vaan kun täällä tervaskannon näkevät, pistää tyhjään tulo
heidän vihaksensa, milteikä käyneet orava ja kinnas lyömään neulaa
sellaisesta petoksesta, kun hän suotta aikojaan kutsui heidät luoksensa.
Sovittiinhan asialta viimeinkin ja kuljettiin kaikki kolme metsästä
kotiin, orava ja kinnas yhdessä, neula yksinänsä.

Maataan siitä yö, ja joutuu yöstä aamu, niin tuumitaan yhtäkaikki
metsälle lähteä uudellensa, saalis kun yhä oli saamatta. Jo sovitaankin
asialta ja lähdetään kolmannesti kolmen kesken kotoa, orava ja kinnas
yksissä, neula erillään heistä. Eivät toiset kuitenkaan löydä nytkään
tuon päiväistä, mutta neula yksin kävellessään seisahtuu aukealle
suolle, siinä yhdellä silmällään kaiken katselee ympäristön tarkkaan,
niin keksiipäs hirven suolla syömässä. Tuskin sen havaitsikaan, niin
pistihe sukkelasti kortteen sydämeen, ja hirvi siitä söi hänet kortteen
kera suuhunsa. Neula tuli siten nyt hirven vatsaan, vaan kun sinne
kerran pääsi, alapas tuosta hirviraukkaa ehtimiseen pistellä. Tätä ei
hirvi kaukaa sietänyt, vaan vaipui maahan kellelleen ja kuoli siihen
surkeasti. Sen keksittyään pujottelihe neula hirven vatsasta ulos ja
alkoi iloissaan huutaa huhuta:

    "Oi, oi, oravaisein,
    kiidä, kiidä, kinnahaisein,
    neula löysi löydön,
    sai saalihin."

Toiset toverit neulan huudon kyllä kuulivat, vaan pelkäsivät petosta
nytkin, niin arvelivat asiata sanoen toinen toisellensa: "Kunpa
toivoisimme neulalla jotakin saalista olevan, niin tokihan läksisimme,
vaan ehkä valehtelee nytkin kuin ennen." Tätä tuumien saivat ääntä
kohden kulkemaan kuitenkin ja tulivat paikalle, kussa hirvi oli
kuoliaana. No, sitäkös ihastuttiin nyt! Neulan saamaa saalista kinnas
katsoi, orava osoitteli, eikä tiennyt toinen ei toinen, mihin mennä,
kuhun saada ilosta, ihmeestä. Sanoi siitä heille neula nyt: "Minä kun
saaliin sain, niin olkoon sen keittäminen teidän toimessanne." Toiset
kuulivat käskyä ja rupesivat kohta työhön käsin: orava tervaskantoa
pilkkomaan puuksi, kinnas vettä kantamaan rapakosta, joten neulan
entisetkin löydökset tulivat heille hyväksi; keitos saatiin tulelle, ja
ruoka syntyi hyvä ja makea. -- Sen pituinen se.


KARHU TUOMARINA

Eläinten kesken, joita oli susi, kettu, kissa ja jänis, nousi kerran
riita, eivätkä sopineet itse asialta. Haettiin silloin karhu tuomariksi,
että se heidän riitansa ratkaisisi. Karhu tuli ja kysyi riiteleviltä:
"Mitä te keskustelette?" -- "Me keskustelemme siitä, kuinka monta neuvoa
meillä kullakin hengenvaarassa ompi", vastasivat toiset. "No, montako
neuvoa sinulla on?" kysyi karhu ensinnä sudelta. "Sata", vastasi susi.
"Entä sinulla?" kysyy karhu ketulta. Tämä vastasi: "Tuhat." -- "Onkos
sinulla monta?" kysyy karhu vuoronsa jänikseltä. "Ei minulla ole kuin
pitkät jäljet", vastasi tämä. "Montakos on neuvoa sinulla?" -- "Ei kuin
yksi", vastasi kissa.

Karhu tuosta kävi koettamaan nyt, kuinka kukin hengenhädässä neuvoillaan
aikaan tulisi. Ensinnäkin tarttui suteen kiinni ja pusersi sen kohta
hengettömäksi. Kettu pyörähti ympäri kun näki, mitenkä sudelle kävi, ja
karhu sai vain hännästä vähäsen kiinni, josta vieläkin on ketun hännässä
valkoinen pilkka. Jänis, jolla oli pitkät sääret, pääsi karkuun ja
pakeni pois. Kissa kiipesi puuhun ja lauloi sieltä: "Sataneuvo saatiin,
tuhatneuvo tyssättiin, pitkäsääri juosta saapi, yksineuvo puuhun pääsi,
pitää siinä paikkansa." -- Sen pituinen se.


SUSI PASSIN KATSOJANA

Kulki kerran matkamiehiä tietä myöten, niin heiltä putosi tielle
sianlihakappale. Susi perästä tullen otti sen lihakappaleen siitä, vaan
kun tunsi sen suolaiseksi, niin sanoi: "Suu tuoretta toivoo", ja heitti
sen suustansa. Samassa näki hän sian porsaineen joen rannalla ja meni
ottamaan sitä. Sika rukoilemaan häntä, sanoi: "Elä ennen syö kuin minä
lapseni kastan." -- "No, kasta heidät", virkkoi susi suostuen toisen
pyyntöön. Sika silloin läksi porsaineen jokeen, vaan ei palannutkaan
sieltä, ui sen poikki toiselle puolelle. Susi jäi märkäsuin rannalle
katsomaan eikä tainnut sialle mitään. Siitä läksi metsään sitten ja
löysi sieltä pukin. Sen tavoitti nyt kiinni ja sanoi: "Nyt pääset tämän
maailman vaivoista ja vastuksista, minä sinut syön." -- "Odota vähäsen,
kunne maani käyn vakoamassa", sanoi pukki, "syö sitten, kun mielesi
tehnee." Susi tyytyi tähän, mutta pukki ei pitkältä arvellut, vaan
juoksi toisen vartoessa talon luona olevan väen tykö. Kun ei susi nyt
sitäkään saanut, meni hän suutuksissaan eteenpäin saalista saadaksensa.
Kohta löysikin tamman varsoinensa ja sanoi: "Minä syön tuon varsasi,
vastustahan sinulla siitä onkin vain, eikähän sinulla ole lupaa näissä
tienoin kävellä." -- "On minulla isännältäni passi, elä syö ennenkuin
saan sen näyttää", vastasi tamma, käänsi takapuolensa samalla ja
potkaisi sudelta leukaluun poikki, että se selälleen maahan lensi. Itse
juoksi tamma varsoineen tiehensä. "Voi hupsua, mikä olin!" kiljaisi
tuskissaan siinä nyt susi, "enhän minä pappi ollut, että olisin
tarvinnut antaa sian kastaa lapsiansa, en mittari, että olisin tarvinnut
päästääkseni pukkia maita vakoamaan, enkä ollut nimismiesnä, että minun
tamman passia tarvitsi katsella." -- Sen pituinen se.


VANHA KUKKO

Oli linna ja sen isännällä vanha kukko. Ei ruvettu sitten linnassa enää
syöttämään sitä kukkoa, se kun vanha oli ylen, niin läksi kukko ruokaa
etsiäkseen kävelylle ja kuljeksi mieroa kauan. Kun ei hän sieltäkään
tahtonut elatustaan saada, päätti kukkoparka viimeinkin palata kotiinsa.
Tiellä tuli vastaan repo, kysyi: "Kunne matka, kukkoseni?" -- "Kotiin
kuljen", vastasi kukko, "ei tule mierolla toimeen." -- "Vie minut
kanssasi", sanoi repo. "En minä sinua viedä jaksa", vastasi kukko, "vaan
jos siipeni alle kirpuksi muutut, niin minä sinut vien." Repo muuttui
kirpuksi, ja kukko kätki hänet höyheniinsä. Kulkee siitä, kulkee aikansa
edelle päin, niin tulee susi vastaan, sanoo: "Minne menet, kukkoseni?"
-- "Tänne käyn kotiin", vastasi kukko. Susi tämän kuultuansa alkaa
pyrkiä matkaan, sanoo: "Ota kanssasi minut!" -- "Niinpä muutu kirpuksi
kylkeeni, niin minä sinut vien", vastasi kukko. Susi muuttui kirpuksi,
ja kukko pisti hänet semmoisena kylkeensä. Kulkee siitä vähän matkaa
taas, niin tuleepas vastaan karhu ja pyrkii niin ikään hänkin kukon
kotiin. Kukko käskee tämän niinkuin toistenkin muuttua kirpuksi, ja
karhu kun teki sen, niin pisti hänet kirppuna kainaloonsa. Siitä kun
aikansa kulkee sitten, niin jo pääsi kuin pääsikin entiseen kotiinsa ja
alkaa siellä linnan pihalla laulella:

    "Kukko kiikuu, kukko kiekaa,
    kukolla kultainen kypärä,
    isännällä ei mitänä,
    ajoi kukkonsa kotoa!"

Tästä suuttui linnan isäntä ja käski renkinsä tappaa kukon. Renki, josta
oli sääli kukkoa, se kun taisi niin komeasti laulella, ei sanonut sitä
työtä mielellään tekevänsä, koska semmoinen työ häntä inhotti. "Niinpä
vie se tuonne talliin vihaisten oritten sekaan, kyllä ne sen siellä
potkivat kuoliaaksi", tuumasi isäntä. Kukko pantiin nyt sinne, vaan ei
hänelle tullut mitään vahinkoa, sillä kun orit rupesivat potkimaan
häntä, virkkoi hän vain: "Tule, karhu, kyljestäni, syö mitä jaksat, tapa
jätteeksi jääneet!" niin samassa tulikin karhu, joka kirppuna kukon
kainalossa oli, söi mitä jaksoi isännän syöttöoriista ja tappoi, ruhtoi
viimeiset. No, tullaan toissa päivänä katsomaan kukkoa; kuningas itse
tulee talliin nähdäkseen, kuinka orit olivat kukkoa potkineet, vaan
tämäpäs onkin elossa vielä ja laulaa niinkuin ennenkin:

    "Kukko kiikuu, kukko kiekaa,
    kukolla kultainen kypärä,
    isännällä ei mitänä,
    ajoi kukkonsa kotoa!"

Oli sitten linnassa kaksitoista äkäistä, vahvaa härkää, niin sanoo
kuningas rengeillensä: "Laskekaa nuo härät kukkoa puskemaan, eikö tuo
heidän kauttansa hävinne ja heittäne hävytöntä huudantaansa." No, härät
lasketaan irti, vaan kun tulevat puskemaan kukkoa, tämä silloin laski
kirpun siipensä alta, ja se hukkana taas kävi härkiin käsin ja söi,
ruhtoi heidät kaikki, josta alkaa kukko laulaa niinkuin ennenkin: "Kukko
kiikuu, kukko kiekaa" j.n.e. Sen kuuli kuningas taas ja sanoi
vihapäissään palvelijoilleen: "Onhan meillä kaksitoista vihaista pässiä,
viekää kukko yöksi niiden luo navettaan, eikö tuo herenne kukkokiekaata
huutamasta." Ei muuta, viedään kukko nyt sinne ja jätetään pässien
sekaan. Nämä häntä puskea pukkiloimaan heti, vaan kukko tuohon neuvon
tiesi, laski vain höyhenistään kirpun, niin se revoksi muuttui samassa
ja repi, ruhtoi pässit pahanpäiväiseksi syöden heistä, minkä jaksoi ja
ennätti.

Tullaan aamulla kukkoa katsomaan tuosta, miten sille on käynyt, niin
tämä elossa yhä, ja ovi kun aukaistiin vain, sieltä repo töytäisi
pihalle ja meni matkaansa, minne lie mennyt. Kuningas tästä tiedon
saatuansa suuttuu pahanpäiväiseksi ja sanoo: "No, henki siltä on
mokomalta elävältä saatava, josko millä kurin tahtonsa!" Näissä tuumin
lähteekin itse navettaan kukkoa omin käsin tappaaksensa. Kohta saikin
kukon kiinni ja väänti siltä niskat nurin, mutta kuollessaan vielä
virkkoi hänelle kukko: "Et sillä minusta pääse, josko kuolenkin; vielä
sinä kerran minun ääneni kuulet, vaan silloin onkin oma loppusi
lähellä." Linnan isäntä kuullessaan tämän miettii mielessään: "Syödä
tämä pitää, mokoma uhkailija, niin eikö tuo sitten huudantaansa
heittäne." Niissä mielin laitattikin kestipelit, joihin kutsuttiin
kaikki linnan läheiset herrat sekä muut, ja kukko valmistettiin
paistiksi. No, on jo sitten rahvas koolla kaikki, ja istutaan pöydän
ääreen, siinä ruvetaan syömään, niin linnan isäntä ottaa kukkopaistin
käsille, siitä leikkaa palan ja pistää suuhunsa sanoen: "Teit sinä
aikanasi monta hyvääsi, mutta et sinä enää kukkokiekaata huutele!"
Tuskin isäntä sen sai sanoneeksi, niin sillä erää kukkokin pisti päänsä
sanojan suusta ja lauloi niinkuin ennenkin:

    "Kukko kiikuu, kukko kiekaa,
    kukolla kultainen kypärä,
    isännällä ei mitänä,
    ajoi kukkonsa kotoa!"

Tämä kun isännän suusta kuului tämmöinen ääni, kaikki rahvas hämmästyi
sitä, ja syöntä jäi sillensä. Viimein, kun ennätti säikähdyksestään
tointua, huusi isäntä palvelijoilleen: "Siepatkaa kirves, ja kun kukko
vielä suuhuni tullee, niin lyökää pää häneltä poikki!" Palvelijat
tekivät niinkuin oli käsketty, ja tuskin pisti kukko taas päänsä isännän
suusta, niin paiskasivat kirveellä sitä; mutta kukko samassa veti päänsä
takaisin, ja kirves särkikin isännältä pään, josta kuoli niinkuin kukko
oli ennustanut.



VIROLAISIA ELÄINJUTTUJA


REPO JA VARPUNEN

Varpunen teki pesänsä revon hankopuun latvaan. Tuli tuosta repo
hankopuuta maahan kaatamaan. Varpunen alkoi rukoilla, ettei hän sitä
tekisi. Silloin sanoi repo: "Kun sinä yhden pojan minulle annat, niin
minä sinun kanssasi sovin, vaan kun et antane, niin hakkaan oman
hankopuuni maahan." Varpunen antoi silloin oman poikansa revolle. Tämä
läksi metsään, söi siellä varpusen pojan suuhunsa ja tuli jälleen
hankopuuta maahan kaatamaan. Varpunen taaskin rukoilemaan, johon repo
vastasi: "Kun vielä yhden pojan minulle annat, niin minä luovun sinusta,
vaan kun et mitään antane, niin minä kaadan sinun pesäsi maahan."
Varpunen antoi siis vielä yhden pojan revolle, ja tämä läksi metsään
sitä varpusen poikaa syömään. Varpunen läksi silloin kylään, jossa oli
suuri koira, sitä rukoilemaan, että tulisi hänelle avuksi. Koira sanoi
tälle: "Tänään on kolmas päivä, kun perheen emäntä kotoa läksi, ja minun
kohtuni on vallan tyhjä, sen vuoksi en voi minä tulla." Varpunen virkkoi
silloin: "Tuossa näen minä tulee tänne päin muuan nainen, puuropytty
kädessä." -- "Kuinkas sen saisimme häneltä?" kysyi koira. -- "Minä
lähden, juoksen hänen edessään", vastasi varpunen, "ja kun hän
puuropytyn maahan panee ja tulee minua kiinni ottamaan, niin syö sinä
puuropytty tyhjäksi." Niin tekivätkin sitten. Nainen läksi varpusta
kiinni ottamaan, ja koira sill'aikaa söi hänen takaansa puuropytyn
tyhjäksi. Kun ei nainen saanut varpusta käteensä, läksi hän
puuropyttyänsä ottamaan pois, vaan koira oli sen jo tyhjentänyt. Siitä
läksivät koira ja varpunen varpusen pesän luokse, ja koira heittihe puun
alle makaamaan kuoliaan tavalla. Kohta tuli repo taaskin varpusen poikaa
saamaan, mutta varpunen sanoi: "Tuossa on puun juurella raato, eikö
siitä kyllin saa?" -- "Kun tämä raato on, niin tule ja noki sitä", sanoi
repo. Varpunen tuli nokkimaan. "Noki sen silmiä", sanoi repo. Varpunen
alkoi nyt koiran silmän ympärystä varovasti nokkia, jonka vuoksi repo
luuli koiraa raadoksi ja rupesi syömään häntä, mutta koira kavahti
maasta ylös ja murti revon kuoliaaksi.


SUSI JA REPO

Susi ja repo olivat kerran häihin lähteneet perheenmiehen tietämättä.
Nämä olivat kahden kesken hääpöydän alla, söivät siellä lihaa, luita ja
leivän muruja, mitä pöydältä maahan putosi. Susi oli salaa myöskin
saanut olutta juodaksensa, josta viimein tuli juovuksiin. Nyt heräsi
hänessä laulun himo, ja hän kysyi revolta lupaa, sanoi: "Laulanko minä,
kuomaseni?" Repo vastasi: "Elä laula, meidät pieksetään." Susi ei siihen
tyytynyt, vaan kysyi toisen kerran revolta lupaa laulaaksensa. Repo
kielsi häntä kyllä, vaan sudella oli niin kiihkeä laulun himo, että
vielä kolmatta kertaa kysyi revolta lupaa ja tahtoi laulaa kaikin
mokomin. Repo sanoi silloin: "Kun sinulla niin kova kiihko on, niin
laula kuin laulat, kyllähän näet, kuinka suuren kunnian sillä voitat."
Susi nousi nyt pöydälle ylös ja lauloi siinä kerran. Kun häärahvas sen
nyt kuuli, että jo susi lauloi, niin usuttivat koirat hänen päällensä
antaen niiden repiä häntä, ja pieksivät häntä pahasti. Kun repo sen
näki, että koirat kiskoivat sutta, juoksi hän kamariin ja pisti päänsä
kuorekirnuun, että päänsä tuli kuoreeseen, ja läksi matkaansa. Kun
metsässä sitten taaskin kohtasi suden, valitti tämä, että häntä oli
kovasti pieksetty. Repo vastasi: "Ei sinua ole paljon pieksetty, minua
lyötiin yhä enemmän, niin että pääni on pilalle pieksetty." Susi tahtoi
nyt kulkea edelleen vielä, mutta repo sanoi: "Minä en saata muutoin
mennä, kun et minua selkääsi ottane." Susi silloin otti revon selkäänsä
häntä kantaaksensa ja läksi kävelemään. Suden selässä istuessaan alkoi
repo laulaa: "Sairas tervettä kantaa, sairas tervettä kantaa!" -- "Mitä
nyt laulat, kuomaseni?" kysyi susi. Repo vastasi: "Päästään hullu
jorisee, ei tiedä, mistä haastaa."


KARHU, SUSI JA REPO

Karhu tappoi kerran härän ja kutsui suden ja revon vieraiksi, josta
jakoi lihan kolmeen osaan: yhden osan antoi sudelle, toisen revolle, ja
kolmannen otti itselleen. Karhu ja susi söivät omat osansa, mutta
revolla oli osansa tallella. Nämä ottivat siis revonkin osan pois. Repo
ei virkkanut muuta kuin: "No, no, kyllä minä teille tahdon kerran vielä
kostaa tämän." Kerran sitten tappoi taaskin susi härän, kutsui karhun ja
revon vieraiksi ja jakoi kullekin heistä osansa. Karhu ja susi söivät
oman osansa ja ottivat taaskin revolta hänen osansa pois. Repo sanoi
siihen: "Kyllä teidät kerran vielä paholainen perii." Nämä eivät
huolineet siitä, että repo näin uhkasi heitä, vaan söivät revon osan
suuhunsa. Sattui kerran tuosta, että repokin tappoi härän, niin kutsui
hänkin vuoronsa karhun ja suden vieraiksi. Nämä ottivat silloin revolta
lihan kaikki pois eivätkä antaneet palaakaan hänelle. Repo sanoi siihen:
"Minulle juohtui hyvä neuvo mieleen: minä lähden kylään ja pyydän sieltä
nuoren miehen avukseni." Sillä puheen läksikin kylästä apua saamaan
kohta. Toiset sen kuultuansa läksivät piiloon, ettei repo heitä
löytäisi; karhu nousi kuuseen, ja susi peittäysi risukoon alle. Repo oli
sillä välin kylästä avukseen saanut kissan ja pienen jalastaan kipeän
koiran. Kissalla oli häntä pystyssä selällä, ja koira liikkasi. Kun
karhu näki heidän tulevan, sanoi hän sudelle: "Repo tulee, kaksi nuorta
miestä keralla, toisella on keihäs olalla, toinen noukkii kiviä." Susi
vapisi pelosta tämän kuullessaan risuläjän alla; kuitenkin oli häntänsä
pää vähän näkyvissä. Kun kissa näki hännänpään liikkuvan, luuli hän sitä
hiireksi, tarttui häntään kiinni ja veti suden risukosta ulos, vaan kun
näki niin suuren elävän sieltä tulevan, säikähti hän sitä ja juoksi sen
saman kuusen latvaan, jossa karhu piilottelihe. Karhu, joka luuli
sudelle maassa jo tuhon tulleen ja nyt hänen omaa kaulaansa kysyttävän,
hyppäsi kuusesta maahan ja katkaisi kaulaluunsa. Susi juoksi peloissaan
samalla myöskin metsään, ja kaikki liha jäi revolle.


KARHU JA REPO

Mies tuli kerran kaupungista kalakuorman päällä istuen. Matkalla löysi
hän revon, joka tien varrella makasi. Luullen tätä kuolleeksi otti hän
sen kalakuormallensa. Mutta tämä ei ollutkaan kuollut, tekihe vain
kuolleeksi. Kohta kyllä puri hän kalasäkin rikki, kaivoi kalat sieltä
pois ja hajoitteli ne maahan, josta viimein itsekin laskihe salaa
kuormalta alas, kuljetti kalat metsään ja alkoi pensaan juurella syödä
niitä. Sattuipa karhukin tulemaan sinne ja kysyi revolta: "Kusta,
kuomaseni, ne kalat sait?" Repo vastasi: "Pistin häntäni jokeen, niin
saaliin sain." Karhu kysyi: "Ka, voisinkohan minäkin samaten saada?" --
"Saat kyllä", sanoi repo, "kun hyvin selkeä ja kylmä ilma on, ja paljon
tähtiä näkyy taivaalla, niin pistä häntäsi jokeen, niin kyllä tarttuvat
kaikki sen nenään." He odottivat siis, kunne oikein selvä ja kylmä ilma
tuli, niin läksivät kaloja pyytämään, tekivät avannon jäähän, ja karhu
pisti häntänsä jokeen. Repo käveli ympärillä ja lauloi: "Pitkä taivas,
kylmä taivas, tuota karhun häntään hyvä saalis!" Oli karhun häntä jonkin
aikaa joessa ollut, niin käski repo hänen koetella, jos kalat olivat
hännän päässä kiinni. Karhu rupesi tiedustamaan sitä, mutta jää oli
vasta ohut ja kirisi häntää nostaessa vielä. "Anna häntäsi vielä olla
siellä", sanoi silloin repo, "kunne niitä oikein paljon tulee." Karhu
jätti siis häntänsä vielä ajaksi avantoon, josta jälleen koetteli, jos
kaloja hännän päähän oli tarttunut, mutta häntä olikin niin kovasti
kiinni kylmettynyt, ettei jää enää kirissyt. Karhu koetti vetäistä
häntäänsä kerran, vaan ei voinut sitä irti saada. Vetäisi siitä jo
toisen kerran, vaan ei häntä liikahtanut. Repo sanoi silloin: "Vuota,
minä lähden kylästä apua saamaan." Karhu odotti sen aikaa nyt, kun repo
oli apua tuomassa. Mutta repo siitä lähdettyään juoksi kylän läpi niin
että koirat näkivät hänet ja läksivät kaikki juoksemaan jäljestä.
Paetessaan heitä juoksi repo karhun ohitse ja sitä tietä metsään sitten.
Koirat silloin karhun kaulaan kaikki repiäkseen häntä. Hädissään
kiskaisi karhu silloin häntänsä jäästä irti ja juoksi hännästään
verisenä revon jäljestä metsään.


MIES JA REPO

Mies laitteli metsässä linnun paulaa. Repo tuli siihen, kysyi häneltä:
"Mitä, mies, siinä teet?" -- "Onnettomuutta", vastasi mies. Repo läksi
tiehensä, vaan tuli toissa päivänä katsomaan, mikä onnettomuus se olisi,
jonka mies oli tehnyt, ja pisti jalkansa koetteeksi paulaan. Tämä
tarttuikin siihen kiinni. Repo luuli tätä naurun asiaksi ja sanoi
nauraen: "_Eks sittu silmi ärra si sees_?" Mutta viimein näki hän, että
asia olikin totinen, niin että hän ei enää irti päässyt, ja sanoi: "Jos
nyt jostakin apu joutuisi, en muuten pääse minä vaivainen mihinkään!"
Tuli tuosta mies paulaansa katsomaan, ja revon kun paulasta löysi, mieli
tappaa hänet, mutta repo rupesi rukoilemaan ja sanoi: "Voit kyllä minut
tappaa, mutta kuinka paljon minusta saat, et sen enempää kuin kaksi
kypärää, vaan jos minut irti lasket, niin tahdon huomenna tehdä sinulle
suuremman hyvän." Mies laski revon irti, ja tämä käski hänen nyt panna
pienoisen kellon hänelle kaulaan. Sen tekikin mies, ja repo sanoi siitä
nyt hänelle: "Tule huomenna tien ääreen, ota hevonen, rattaat ja kirves
kanssasi, kaada metsästä puu ja nosta se rattaille; minä juoksen
sill'aikaa metsässä niin että kello kalisee minun kaulassani, ja kun
siitä karhu tulee ja kysyy: 'Kuka siellä metsässä on', niin sano: 'Se on
kuninkaan metsästäjä'." Niin tekivätkin. Mies meni tien ääreen, hakkasi
siellä puita niinkuin repo oli häntä neuvonut. Kohta kyllä tuli siihen
karhu ja kysyi häneltä: "Mitä, mies, siinä teet?" -- "Hakkaan puita",
vastasi tämä. Vaan kun karhu kuuli sen kellon kilisevän, joka revon
kaulassa oli, kysyi hän mieheltä: "Kuka siellä metsässä on?" --
"Kuninkaan metsästäjä", vastasi mies. "Kunnekas sitten minä lähden?"
sanoi karhu. "Mene, rupea tuonne minun rattailleni makaamaan", virkkoi
mies. Karhu meni ja rupesi miehen kuormalle maata. Repo tuli silloin
miehen luokse ja sanoi: "Terve, terve, mies, mitä sinä siinä teet?" Mies
vastasi: "Hakkaan puita." -- "Mikä sinun kuormasi päällä on?" kysyi
repo. "Vanhoja riihipuita", vastasi mies. "Lähdemmekö kotiin menemään?"
kysyi repo. "Lähdemme", sanoi mies, ja he läksivät kotiinpäin kulkemaan.
Mies pisti kirveensä vyön alle tätä tehdessään. "Katso, mies pitää
kirveensä vyön alle, vaikka pölkkyjä on kuormallinen", sanoi repo,
"etkös lyö kirvestäsi pölkyn päähän?" Mies silloin otti kirveensä ja löi
sillä karhua päähän, että se kuoli. "Enkös nyt hankkinut sinulle
suuremman saaliin", sanoi miehelle repo ja juoksi itse metsään.


SAMMAKKO JA VARIS

Sammakko kurisi joessa. Kun varis tämän kuuli, tahtoi hän sitä kiinni
ottaa ja asettui joen kaltaalle, jossa vahti, vartioitsi niin kauan,
kunne sai sammakon kiinni. Tämä rupesi rukoilemaan varista, että se
hänet irti laskisi, mutta varis ei kuullut sammakon rukoilemista eikä
laskenut häntä irti. Sammakko rupesi silloin kiittämään varista ja
sanoi: "Ah, kuinka kauniit housut sinulla jalassa on!" Varikselle tuli
hyvä mieli, kun sammakko häntä kiitti, jonka tähden sanoi: "Tahdotkos
nähdä, miten takaa ovat vielä kauniimmat?" Hänen tätä sanoessaan pääsi
sammakko irti ja hyppäsi jokeen. Siellä alkoi varista soimata sitten ja
sanoi: "Variksella vanhat housut." Varis olisi kyllä ottanut sammakon
vielä kiinni, vaan ei saanut enää käteensä.


KOIRAN OIKEUDENKÄYNTI

Muudan isäntä ei syöttänyt koiraansa hyvästi. Hän ei sille antanut muuta
kuin luita ja mitä ihmisten syötyä jäi jäljelle leivänmuruja vähän.
Koira ei tyytynyt siihen, vaan läksi valittamaan oikeuteen, jossa kertoi
asiansa ja kohtansa, kuinka perheenmies hänen kanssansa teki. Oikeus
julisti hänelle kyllä hyvän päätöksen ja sanoi: "Isännän pitää makuuttaa
sinua kesän aikaan pehmoisella päänaluksella, talvella villavakassa, ja
leipää, lihaa antaa sinun syödäksesi." Koira oli siihen päätökseen
varsin tyytyväinen ja läksi kotiinsa kulkemaan, mutta pitääkseen tätä
päätöstä mielessään hoki hän alinomaa itsekseen, mitä oikeudessa hänelle
oli sanottu. Tiellä tuli repo häntä vastaan ja kysyi, missä hän oli
käynyt ja minne hänen piti menemän. Koira puhui nyt revolle koko
kohtansa, minkä asian tähden hän oli matkalla ja kunne hän kulki. Sen
kuultuansa oli repo ihastuvinaan sitä, että koira oli oikeudessa asiansa
voittanut ja isäntänsä päälle tuomion saanut. Siitä rupesivat
kahdenkesken juttelemaan sitten tästä oikeuden päätöksestä ja
kaikenlaisista asioista. Mutta tämmöistä lystiä pakinaa pidettäessä
unohti koira koko sen päätöksen, minkä oli saanut, ja kun toisistaan
viimeinkin olivat eroamassa, kysyi hän revolta: "Mitä se olikaan,
kuomaseni, mitä sinulle asioistani äsken ikään puhelin?" Repo vastasi:
"Sitä sinä minulle puhuit, minkälaisen päätöksen sinulle oikeus
toimitti, että isäntäsi pitää sinulle luita ja palaneita leivänkuoria
ruoaksi antaa, sinua suven aikaan lastukoolla ja talven aikaan
lumihangella makuutella." Koira läksi tämän kuultuaan pahoilla mielin
kotiinsa, eikä ollut hänellä sen parempata oikeutta kuin ennenkään.


KARHU JA MIES

Mies kynti peltoaan metsässä ja kylvi naurista maahan. Tuli tuosta karhu
hänen luoksensa ja sanoi: "Terve, terve, mies! Mitäs siinä teet?" Mies
vastasi: "Kylvän viljaa maahan, mutta mitä minä siitä saan, sen syövät,
hävittävät metsän lintuset." Karhu sanoi: "Maksa minulle palkka, niin
minä hoidan, etteivät linnut saa vahinkoa tehdä." -- "Kyllä", vastasi
mies, "vaan mitäs palkoistasi tahdot?" -- "Päällimmäiset minulle,
alimmaiset sinulle", sanoi karhu, kun luuli näet miehen kauraa tekevän;
vaan mies ei tehnytkään kauraa, mutta naurista, jonka vuoksi vastasi:
"Olkoot päällimmäiset sinulle, kun sinä vain kylvökseni hyvästi hoidat."
Karhu hoiti nyt kaiken suven miehen nauriita ja luuli niitä kauroiksi.
Syksyllä nyhti mies nauriit maasta, leikkasi naatit pois ja jätti ne
halmeelle, mutta nauriit vei hän kotiinsa. Hänen halmeelta lähdettyään
tuli karhu sinne sitä osaansa perimään, jonka mies keväällä oli
luvannut, mutta halmeelle tultuaan näki hän, ettei kauroja ollutkaan,
ainoastaan naatit nauriista olivat jäljellä. Tästä suuttui kyllä karhu,
mutta minkäs hän teki. Toissa keväänä kylvi mies samaan maahan kauroja.
Karhu tuli taaskin siihen luullen miehen nytkin tekevän naurista ja
kysyi häneltä: "Mitä, mies, siinä teet?" Mies vastasi: "Kylvän siementä
maahan, vaan mitä siihen kasvaa, sen syövät metsän lintuset." Karhu
sanoi: "Maksa minulle, niin minä hoidan sinun kylvöksesi." -- "Mitäs
tahdot palkoistasi?" kysyi mies. "Päällimmäiset sinulle, alimmaiset
minulle", sanoi karhu siinä luulossa, että mies nytkin teki naurista.
"Niinpä olkoot alimmaiset sinulle, kun sinä viljani hyvin hyvästi
hoidat", sanoi mies. Karhu hoiti nyt miehen kauramaata kaiken suvea.
Syksyllä tuli mies, leikkasi kaurat, korjasi ne ja vei kotiinsa. Hänen
näin tehtyään tuli karhukin omaa osaansa saamaan, vaan aituukseen
tultuaan näki hän, ettei siinä nauriita ollutkaan, ainoastaan kauran
sänki oli jäljellä maassa. Tästä sai miehen päälle syytä taaskin ja
sanoi itseksensä: "Minä lähden ja pari härkää häneltä otan kostoksi!"
Siihen uhkaukseen jäi asia. Talvella läksi mies puita tuomaan metsästä,
niin tulikin karhu ja tahtoi mieheltä ottaa härät. Mies ei tahtonut
härkiään antaa, vaan riiteli vastaan. Repo tuli silloin heidän riitansa
ratkaisijaksi ja kysyi salaa mieheltä: "Mitä tämä sinulta tahtoo?" Mies
vastasi: "Tämä tahtoo härät minulta ottaa." Repo neuvoi silloin miestä
ja sanoi: "Pane minulle kolme kehränvartta kaulaan, niin minä menen,
juoksen metsässä, että ne kehränvarret kalisevat, ja karhu kuulee sen.
Kun sitten sinulta kysyy: 'Kuka siellä metsässä on?' niin vastaa: 'Se on
tuolta linnasta tullut metsästäjä, joka pyytää peuraa, karhua'." Tämän
neuvon mukaan tekikin mies, pani kolme kehränvartta revon kaulaan, ja
repo alkoi juoksennella metsässä niin että kehränvarret kalisivat.
Kuullessaan tämän kysyi karhu mieheltä: "Kuka siellä metsässä kulkee?"
Mies vastasi: "Linnan metsimies pyytää siellä peuraa, karhua." --
"Kunnekas pääsen nyt minä?" kysyi karhu. "Mene tuonne taakse piiloon",
sanoi mies. Karhu teki niinkuin oli neuvottu ja asettui reen suojaan
piilottelemaan. Samassa tuli repo metsästä miehen luokse ja kysyi
häneltä: "Mitä, mies, siinä teet?" -- "Hakkaan puita", vastasi mies.
Repo kysyi taas: "Mikä tuolla reen ääressä ompi?" -- "Vanha, palanut
pölkky", sanoi mies. "Kun pölkky lienee, niin se on reelle nostettava",
virkkoi repo. Mies kun tämän kuuli, kallisti karhun rekeensä. "Hiljaa,
hiljaa", sanoi karhu, josta ei tämä mieleen ollut, mutta repo sanoi
siihen: "Se on puussa kävijän tapa, että hän pölkyn köyttää rekeensä",
ja samassa nuorittikin mies karhun köysillä kiinni. Taaskin sanoi repo:
"Puussa kävijän tapa on, että hän kotiin lähtiessänsä iskee pölkyn
päähän kirveensä." Mies kun tämän kuuli, löi kirveellään karhua päähän,
ja tämä siihen heittikin henkensä.


MIES JA REPO

Mies oli linnun paulan metsään virittänyt. Tähän oli repo sattumalta
tarttunut. Se oli varhain aamulla, kun tämä tapahtui; hän nauroi siis
koko asialle ja sanoi paulassa ollessaan itseksensä: "Kyllä se
huomisaamuna ottaa minut pois." Sai siitä jo aamukin kuluneeksi, niin
sanoi repo itseään lohdutellen: "Kyllä se murkinan aikaan ottaa minut
täältä." Vaan jopa ennätti murkinankin aika kulua, niin tuumasi
itsekseen: "Kyllä se illan tullen päästää minut tästä." Kun alkoi jo
ehtoo joutua, eikä ketään näkynyt, kuulunut, lohduttelihe repo sanoen:
"Jos en ennen ehtoota täältä pääsekään, kyllä se mies viimeistäänkin yön
käsistä pelastaa minut." Viimein tulikin paulan isäntä katsomaan
ansaansa. Repo kun tämän näki, huusi jo etäältä hänelle: "Minkätähden
sinä häjynilkisiä paulojasi metsät kaikki täyteen ajat, ei pääse enää
mistään rauhassa kulkemaan, nyt on hyvän aikaa tässä minulta hukkaan
mennyt." -- "Olisihan sinulla tilaa ollut syrjästä ohitse kulkea!" sanoi
mies. Repo vastasi: "Ka, olikos minulla kiireissäni aikaa onnettomia
paulojasi kierrellä!" -- "No, kuinkas meidän kesken sitten asia jääpi?"
kysyi mies, "annatkos rahaa, vai ennenkö annat turkkisi?" -- "Kyllä
ennemmin turkkini annan", vastasi repo. Luuli näet miehen vain pieksevän
häntä ja sitten irti laskevan, että hän toiste muistaisi paremmin
varoittaa itseänsä. Mutta mies ei sitä tehnyt, vaan tappoi revon, ja
nahan otti itsellensä.


KOIRA JA SUSI

Koira oli karjaa katsomassa, niin susi joka päivä tuli hänen luoksensa
ja sanoi: "Sinä voit karjastasi jotakin antaa minulle, kun sinulta
ulottuu." Koira vastasi siihen: "Ei, veikkonen, minun pitää vaivaa nähdä
ja karjaa hoitaa, vaan sittenkään ei anneta minulle siitä vaivasta
mitään, kuinka voisin minä siis sinulle jotakin luvata?" -- "Sinä et
siis lupaa mitään?" sanoi susi, "minä tulen huomenna jälleen." Toissa
päivänä tulikin sitten jälleen ja pyysi koiralta rekivetohevosta, mutta
koira ei luvannut. Susi pyysi nyt lupaa tullakseen huomenna jälleen.
Luvan saatuansa tuli hän määräaikana taaskin ja pyysi koiralta varsaa.
Tämä ei ollut koko anomusta kuulevinaan. Susi silloin läksi matkaansa
niinkuin ennenkin, vaan tuli huomenna uudelleen ja pyysi koiralta
vuohta. Koira ei sitäkään antanut. Nyt läksi susi metsään katuvaisella
mielellä, kun hän tyhjää vaivaa oli nähnyt koiran luona käydessänsä.
Viimein palasi hän koiran luokse vielä kerran elostaan ja olostaan
juttelemaan. Koira kävi häntä kohtaan sääliväiseksi, jonka tähden antoi
hänelle hyvän neuvon sanoen: "Meidän talossa tulee syksyllä häät
vietettäväksi, tule sinäkin häihin, niin saat vaivasi palkituksi." Tähän
neuvoon oli susi varsin tyytyväinen, ja kun syksyllä joutuivat häät
pidettäviksi, ja vieraita käytiin kutsumassa, tuli hänkin häihin
niinkuin koira oli luvannut. Siellä sai hän syödä ja vähän juodakin,
josta tuli juovuksiin. Ei aikaakaan, niin sanoi koiralle: "Laulaa
mieleni tekevi, sanat suussani sulavat." Koira koki kieltää häntä, mutta
tämä, jolla oli erinomainen laulun halu, pyysi yhä vain lupaa
laulaaksensa. "Niinpä lausuhan muuan lause!" sanoi viimein koira. Susi
alkoi nyt laulaa, mutta samassa tunsi hänet häärahvaskin, antoivat
hänelle selkään ja pieksivät puilla paalikoilla hänet pahanpäiväiseksi.


KOIRA JA REPO

Paimenet olivat karjaansa kaitsemassa ja koira heidän kanssansa. Repo
kävi yhä koiran kanssa kisaamassa, mutta koira oli arka eikä tohtinut
repoa purra kuoliaaksi. Tätä kaipasivat paimenet yhä, että koira ei tapa
repoa. Siis pitivät tämän neuvon. He leikkasivat koiran hännästä palasen
pois, ja niin läksivät lapset taaskin koiran kanssa karjaan. Sinä
päivänä ei repo tullutkaan kisaamaan, missä lienee ollut muualla.
Ehtoolla läksivät siis lapset kotiin, niin kysyivät vanhemmat: "Kävikö
repo taaskin koiran kanssa kisaamassa?" -- "Ei käynyt", vastasivat
lapset. "Niinpä menkää huomenna jälleen sinne, kyllä se silloin tulee",
sanoivat vanhemmat. Sen tekivätkin lapset, ja kohta tuleekin repo koiran
luokse, josta alkavat juosta, kisailla keskenänsä. Viimein tarttuu repo
koiraa hännän päähän kiinni, vaan se kun oli kipeä, kävi koira
vihaiseksi ja puri revon kuoliaaksi. Niin hävisi siis repo.


HÄMÄHÄKKI JA MUURIAISET

Paimenet olivat muuriaispesän polttaneet, syystä että muuriainen oli
kovasti purrut heitä. Tähän ei muuriainen tyytynyt, hän tuli vihaiseksi;
vaan ei ollut hänellä niin paljon voimaa, että sen tautta olisi
pieksänyt paimenet, että he hänen pesänsä polttivat. Sentähden meni hän
vihoissaan Jumalan luokse ja kaipasi kiivaasti paimenten päähän, että he
laitumella käydessään aina pudottelivat paljon leivänmuruja maahan;
mutta pesän polttamisesta ei hän tahtonut Jumalalle virkkaa mitään
siksi, että hän itse ensinnä oli purrut paimenia. Jumala sanoi: "Voipi
kyllä olla niinkuin sanot, mutta sinulla ei ole vierasta miestä, joka
sen todistaisi; mene ja tuo itsellesi todistaja." Muuriainen läksi nyt
vierasta miestä hakemaan ja sanoi mennessään itseksensä: "Minun pitää
hämähäkki hakeakseni, kyllä se mies tietää minun ja paimenten välillä
todistaa oikeuden, sillä hän elää ikänsä noiden koirien kanssa
karjamailla." Kohta tapasikin hämähäkin ja sanoi tälle: "Tule nyt,
veljeni, minulle todistajaksi, sillä minä käyn paimenten kanssa
käräjätä." Hämähäkki kysyi: "Mikäs riita teillä sitten on?" Muuriainen
ei selittänyt riitaansa hämähäkille, mutta sanoi hänen kysymykseensä:
"Sinun pitää tulla, et saa viivytellä, Jumala itse on siitä käskyn
antanut." Tämän kuultuaan läksi hämähäkki todistajaksi. Kun siitä
Jumalan luo tultiin, kysyi Jumala: "Oletkos nähnyt, että paimenet paljon
leivänmuruja maahan pudottavat?" Hämähäkki vastasi: "Siihen ei ole
paimenten syytä, niillä ei ole sopivaista kohtaa, missä kaikki pienetkin
murut mahaansa söisivät, eikä pöytää, jolla leipäänsä murtaisivat."
Jumala sanoi silloin: "Se on kyllä oikein, mitä sanot ja todistat; mutta
sinä muuriainen, jäät valehtelijaksi, minkätähden sinä omaa
lähimmäistäsi asiatta vihaat?" Samassa antoi hän muuriaiselle kepillä
selkään ja viskasi hänet taivaasta maahan, niin että hän keskeltä
puoleksi katkesi; mutta hämähäkin laski hän köydellä taivaasta maahan,
siksi että hän todisti oikeuden. Tästä syystä on hämähäkillä tänäkin
päivänä omat verkkonsa köysinä, että hän voipi sekä ylöspäin nousta että
maahan laskeutua, mutta muuriainen on ijäti kahdesta kappaleesta
niinkuin hän taivaasta maahan pudotessa oli jäänyt, keskeltä hoikka, pää
ja perä paksut.



IV OSA



IHMEELLISET SEPÄT


Vapahtaja ja Pyhä Pietari kulkivat kerran yhtenä tätä maailmaa
katsomassa, hevosella ajoivat; vaan kun oli talvinen aika ja tiet jäiset
ja koleat, niin putosi hevosen jalasta kenkä. Sattui sitten paja olemaan
tien varrella siinä, niin siihen poikettiin sepän luokse pudonnutta
kenkää uudistuttamaan. Hevosensa kiinnittivät rekinensä pajan nurkkaan
ja kävivät itse ovesta sisälle. Täällä seppä paraillaan takoi
rautavannetta uuteen oluttynnyriin ja olikin työnsä toimessa niin
uskollinen, että ei vierasten tuloa paljon huomannutkaan. Pyhä Pietari
kysyi silloin, josko hän pajaa saisi lainaksi raiskaantunutta
hevosenkenkää korjataksensa, taikka tahtoisiko seppä itse ottaa sitä
uudistaaksensa. Tähän ei seppä vastannut sanaakaan, nosti vain vasaransa
ilmaa kohden ja takoi takomistansa. Pyhä Pietari kysyi vielä toiste ja
aina nöyremmillä sanoilla samaa asiata, mutta seppä ei ollut häntä
kuulevinaankaan. Matkustavaiset rupesivat nyt pelkäämään sepän olevan
kuuron eli hassun ja läksivät pajasta pois toivoen toisen pajan
löytävänsä, jossa hevosenkengän saisivat parannetuksi. Kun siitä vähän
matkaa olivat kulkeneet, tuli vanha pahanpäiväinen akkakäpä heidän
vastaansa. Pyhä Pietari, jolla ohjat olivat kädessä, pidätti silloin
hevostansa ja kysyi akalta: "Tietäisitkö sanoa, oliko tuo seppä, jonka
luota tulemme, hurjapäinen, vai mikä häntä vaivaa, kun ei hän
puheeseemme mitään vastannut?" -- "Mitä muukalaisia te, miesparat,
olette, kun ette tiedä ja tunne, että meidän uljas seppämme
viisaudessaan kuurona ja mykkänä kohtelee kaikkia, jotka eivät
tietämättömyydessään osaa häntä päämestariksi mainita. Palatkaa nyt
pajaan takaisin ja puhutelkaa häntä siksi, niin kyllähän näette, eikö
hänen käytöksensä kohta muutu teitä kohtaan ystävälliseksi."

Matkustavaiset käänsivätkin hevosensa heti ja ajoivat kiireimmittäin
sepän luokse takaisin käskien vielä akankin seurata heitä sinne, että
siellä muka kostaisivat häntä neuvon antamisesta. Pajalle päästyä astui
Meidän Herramme ensiksi sisälle ja sanoi: "Ylimestari mainio!
Lainaisitko pajaasi vähäksi aikaa meille?" Seppä kohta mulisti silmänsä
kysyjään päin ja sanoi: "Toimittakaa vain, hyvät vieraat, työnne minun
pajassani, kunnia kunnian antajalle ainakin." Sillä puheen jätti hän
vasaran kädestänsä sekä heitti rautavanteensa nurkkaan ja jätti koko
pajan vierasten valtaan lähtien itse pois koko paikasta.

Nyt tarttui Meidän Herramme pihtiin ja vasaroihin käsin. Vanha, kulunut
hevosenkenkä pistettiin ahjoon, ja sysiä korjattiin ympärille. Pyhä
Pietari polki paljetta, minkä jaksoi ja kerkesi, joten rauta kohta
saatiinkin tulehtumaan, eikä aikaakaan, niin oli jo kenkä alasimelle
otettava; mutta nyt tarvittiin hevosen jalasta mitta, isoksiko tuota
uutta kenkää tehtäisiin. Kun ei nyt pajassa löytynyt pärettä eikä
muutakaan puun lastua, josta olisi mitta tehtynä, meni Meidän Herramme
pihalle, leikkasi veitsellään yhden jalan hevoselta poikki ja toi sen
pajaan, että siitä kengän koko nähtäisiin. Otti sitten raudan ahjosta ja
takoa nakutteli sitä vähän aikaa alasimella, niin tuossa oli jo kenkä
valmis. Ei muuta kuin uusia nauloja taottiin vielä, ja hevosen jalkaan
kiinnitettiin se uusi kenkä. Siitä vietiin jalka paikallensa sitten ja
pantiin sovittelemalla hevosen alle. Tätä tehtäessä tuli Meidän Herramme
havaitsemaan, että toisetkin kolme kenkää olivat huonoja ja
putoamaisillaan, jonka vuoksi leikkasi kaikki ne kolme jalkaa hevoselta
ja toimitti pajassa niihinkin uudet kengät niinkuin ensimmäiseen, jonka
jälkeen sovitti taas hevosen jalat paikoillensa.

Sen työn tehtyään kävivät matkamiehet sepälle tarjoamaan maksua pajan
lainasta, vaan tämä kun ei tahtonut mitään palkintoa, vaan sanoi: "Kissa
kiitoksella elää, koira pään silittämisellä", jättivät he hänelle
hyväiset ja istuivat rekeensä. Vierasten pois lähdettyä meni seppä vasta
pajaansa. Hän oli syrjästä katsastanut, kuinka matkustajat uudella
tavalla hevosen jalasta mittaa ottivat ja kengät kavioihin kiinnittivät.
"Tuo taitohan olisi minullekin sopiva", tuumasi hän itsekseen, vaan ei
muuta vielä ennättänyt, kun jo matkustajat palasivat pajaan takaisin.
Vasta reessä istuessaan olivat muka muistaneet palkatta jääneen sen
akan, joka heidät neuvoi sepän luokse takaisin. Toivat hänet siis
myötänsä pajaan, josta vasta olivat lähteneet, palkitakseen häntä. Sepän
nähden otti nyt Meidän Herramme suurimmat pihdit, mitkä pajasta löysi,
joilla tavoitti akkaa niskasta kiinni ja pisti ahjoon keräten sysiä
hyvästi ympärille, josta käski Pyhän Pietarin polkea paljetta. Tämä pani
puhaltimen käymään, joten akka ahjossa kituen ja ähkäen kohta
tulehtuikin, eikä aikaakaan, kun oli jo valmis taottavaksi. Pitkillä,
vahvoilla pihdeillä otti silloin Meidän Herramme akan ahjosta ja laski
alasimelle käskien Pyhän Pietarin ruveta takomaan. Pyhä Pietari nosti
moukarinsa ja alkoi kaikin voiminsa sillä lyödä lynnähyttää, jota työtä
ei kauan tarvinnut tehdäkään ennenkuin jo akka alkoi uudelleen luitansa
liikahutella. Silloin otti Pyhä Pietari pienemmän vasaran, jolla
taottavaansa siisti ja tarkemmin valmisteli. Nyt olisi vielä vettä vähän
tarvittu. Pyhä Pietari etsi vesiastiaa pajasta, vaan kun ei löytänyt,
otti tuon vanhan pärevasun, minkä pajan nurkasta löysi, sillä toi vettä
kaivosta sitten ja valeli akkaa päästä varpaisiin asti. Tästä virkosi
taottavansa täyteen eloon kohta, vaan ei ollutkaan enää vanha akka,
mutta muodoltaan ja koko vartaloltaan ihana ja kaunis neito, joka
monenkertaisesti kiittäen matkustajia hyppien keikkuen läksi pajasta
maisiin matkoihinsa, eivätkä pitemmältä viipyneet matkustajatkaan siinä,
mutta läksivät hekin tiehensä.

Yksikseen pajaan jäätyänsä alkoi seppä itsekseen tuumia: "No, kyllähän
olivat noiden miesten teot kummallisia, vaan olenhan minäkin seppä, ja
näinhän minä, miten he tekivät, mikäs siinä, etten voisi minä
samanlaisessa työssä onnistua." Hänen näin itsekseen puhellessaan
tulikin muuan mies hevosineen pajan ovelle ja pyysi seppää hevostansa
kengittämään. Seppä kohta päätti uutta taitoansa näyttää ja kysyi
mieheltä: "Uuteenko kenkään hevosesi pannaan, vai korjataanko vanhat?"
-- "Parasta uuteen panee", vastasi mies. Seppä silloin käski miehen
pirttiinsä istumaan ja sitten vähän ajan päästä tulla uudesta
kengitettyä hevostaan ottamaan. Mies meni niinkuin käsketty oli, ja
seppä hyvän piilukirveen käteensä saatuaan sivalsi sillä hevoselta
kaikki neljä jalkaa poikki, vei ne pajaan ja rupesi siitä uudesta
raudoittamaan. Työ kävikin helposti kyllä, vaan kun raudoitettuja
jalkoja rupesi paikoillensa asettamaan, siinä ei taitonsa auttanutkaan.
Hän painoi, pusersi jalkoja ja vieläpä puhalsikin aina toisinansa, vaan
nämä eivät laisinkaan tarttuneet hevosen ruumiiseen kiinni. Hevonen oli
jo kuolemaisillaan ja heittikin viimein sepän käsissä henkensä. Nyt ei
muu kuri auttanut enää, vaan täytyi hinta hevosesta maksaa miehelle.
Tämä pisti sepältä saamansa rahat taskuunsa ja läksi matkaansa kiroten
hevosensa menettämistä.

Seppä yksikseen pajaan jäätyään ei asiata sillensä jättänyt, vaan päätti
uhallakin uuteen, vasta näkemäänsä sepän taitoon opetellaita, ja kun
vanha äitipuolensa ikään sattui tulemaan pajaan häntä murkinalle
kutsumaan, niin otti sen ja paiskasi ahjoon kooten sysiä peitteeksi
hyvästi ja saattoi paljetta polkemalla ämmän tulehtumaan. Tämä ahjossa
kitui ja kirisi, vaan seppä ei tuosta huolinut, polki vain paljettansa
aina kiivaammin luullen sillä tavoin ihanankin neidon aikaansaavansa,
vaan eipäs onnistunutkaan tämä työ sepälle. Akka ahjossa paloi tuhaksi,
ja kun seppä palamatta jääneet luut viimeinkin keräsi, ei niistä tullut
mitään, paha karsi vain täytti pajan. Tuosta kävi jo sepän mieli
karvaaksi, ja tuskissaan läksi hän niitä matkustavaisia seppiä ajamaan
takaa, jotka hänet näin pahasti pettivät. Saavuttikin heidät, ja kun
siinä nyt itkusilmin puhui, päivitteli, kuinka kurjasti hänelle oli
käynyt, alkoivat matkustajat sääliä häntä ja lupasivat palata hänen
pajaansa katsomaan, olisiko tuolla jotakin tekemistä. Sinne kun tulivat,
makasi hevosen raato kuolleena pajan ovella ja jalat poikki katkaistuina
vieressä. Meidän Herramme ja Pyhä Pietari ottivat silloin kaksi jalkaa
kumpikin ja rupesivat sovittelemaan niitä paikoillensa. Jalat
tarttuivatkin kohta kiinni paraten terveiksi, ja kun siitä nyt hevosta
vähän vain takapuoleen potkaistiin, se samassa kavahti seisoallensa
ehompana entistänsä. Nyt mentiin pajaan, jossa seppä surumielin poimi ja
keräsi viimeisetkin luusipaleet ahjosta sanoen: "Tuossa minäkin rupesin
pyrkimään kunniasepäksi niinkuin tekin, hyvät vieraat, olette, vaan ei
menestynytkään se työ minulta, haaskasin vain vanhan äitipuoleni, ettei
ole minulla enää, kuka ruokanikaan valmistaisi ja yötilani tekisi;
auttakaat, hyvät vieraat, minua, niin teille toimitan kunnollisen
maksun."

Matkamiehet, joista seppärukan hätä ja suru kävi sääliksi, lupasivat
tehdä, minkä suinkin taitaisivat, häntä auttaaksensa. Käskivät sitten
sepän mennä kapalla vettä tuomaan, kokosivat sillä aikaa kaikki
palaneesta akasta jälelle jääneet luusipaleet ja viskasivat ne ahjoon,
josta sysiä keräsivät päälle; ja kun vähän aikaa paljetta olivat
polkeneet, poimittiin ne luusipaleet aivan tulipunaisina rautakauhaan
sieltä ja heitettiin vesikappaan jäähtymään. Vähän aikaa löyhysi kapasta
savu, ja vesi särisi, vaan kun vesi asettui, läksi kapasta aika
marakatti, joka ilosta kiljuen parkuen juoksi sepän syliin. Seppä tätä
outoa ystävätä vähän oudosteli, vaan ei auttanut vierasteleminen,
marakatti vain hyppäsi sepän kaulaan nuuskien hänen suutansa ja
silmiänsä, vieläpä sysäsi pitkän kieliliuskansakin suustaan ja alkoi
sepän poskia nuoleskella. Tuohon toveriinsa täytyi sepän viimeinkin
tyytyä, ja tuntemattomat vieraat läksivät hänen pajastansa iäksi
päiväksi matkoisa. -- Sen verran sitä.



MIEHESTÄ, JOKA MAAT LENTI LINTUNA, VEDET UI KALANA


Vapahtaja ja Pyhä Pietari kerran kävelivät tietä myöten yksissä ja
tulivat muutamaan taloon, jossa oli mies peltoa kyntämässä. He menivät
kyntäjän luokse ja kysyivät, hänkö taloa isännöitsi. "On meitä kolmekin
veljestä talon isännyydessä; minä heistä olen nuorin", vastasi mies.
Siinä juoksi pellon alla joki sitten, jonka poikki matkamiesten oli
päästävä, niin sanoo Vapahtaja: "Etkö, hyvä mies, läksisi meitä poikki
joesta ehättämään?" -- "Lähden, miksi en lähtisi?" vastasi kyntäjä ja
saattoi matkamiehet joesta poikki. Veneestä maalle noustua kysyy
Vapahtaja: "Pitääkö palkkaa äijän vaivoistasi?" -- "Palkasta ei tarvitse
puhua", sanoi veneen haltija, "ristikansan minä aina ilmaisesta yli
saatan, palkkaa en ota milloinkaan." Pietari, joka tämän kuuli, sanoi
Vapahtajalle: "Anna hänelle, Herraseni, jonkinlaista virkaa eli etua
vähän hyvästä työstänsä." Vapahtaja silloin lahjoitti miehelle sen viran
ja edun, että maat taisi lintuna lentää, vedet uida kalana, jonka
jälkeen tovereineen erosi hänestä.

Tulipa tuosta jonkin ajan päästä sotamiehen otanto, ja siitäkin
kyntömiehen talosta otettiin nuorin veli ja vietiin kuninkaan
sotaväkeen. Kun sitten kuningas sotajoukkoineen toista kuningasta vasten
sotaan läksi, häneltä kiireessä oli miekka kotiin unohtunut, jota ei
keksinytkään ennenkuin vihollisen maahan tultua. Tätä harmissaan sekä
vähän häpeissäänkin sanoi hän sotamiehille: "Kuka mies siihen ja siihen
aikaan kerkiäisi unohtuneen miekkani käydä kodista, sille tyttäreni
antaisin palkoista." Nuori sotaväkeen otettu mies astui tämän kuultuaan
kuninkaan eteen kohta ja sanoi: "Kun, armollinen kuningas, tyttäresi
antanet, minä unohtuneen miekkasi toimitan määräaikaan tänne." Kuningas
vahvisti lupauksensa, sanoi: "Johan sen kerran kuulit; kuninkaasi sanaa
tulee uskoaksesi."

Mies läksi nyt matkalleen, ja hätäkös olikaan lähtiessä, kun näet maat
lensi lintuna, vedet ui kalana. Ei aikaakaan, niin joutui jo kuninkaan
linnalle, siellä lintuna istuutui ikkunalle ja alkoi laulaa viserrellä
kauniilla äänellä. Kuninkaan tytär, joka tämän kuuli ja josta lintu oli
ylen kaunis ja ihmeellinen, aukaisi ikkunan, josta lintu samassa pujahti
miehenä huoneeseen. Kuninkaan tytär katsoi kuin kummaa ikkunasta
tulijata ja kysyi, mikä hänellä oli asiana. "Minä läksin kuninkaan
miekkaa käymään", sanoi mies, "ja siitä luvattiin teidät minulle
naiseksi; onko teillä sormusta semmoista minulle merkiksi antaa?"
Kuninkaan tytär mieltyi sotamieheen, se kun näytti pulskalta ja
urhoolliselta, otti sormuksen sormestaan ja antoi miekanhakijalle. Tämä
taittoi nyt kahtia sormuksen, josta kumpikin piti puolen, merkiksi,
ettei kuninkaan tytär ottaisi ketään muita miehekseen kuin sen, jonka
sormuksen puolisko toiseen hänen tallellansa olevaan puoliskoon kävisi.
Siitä jätti mies tyttärelle hyväiset sitten, ja kun miekan kera matkalle
läksi, hän taas maat lintuna lenti, vedet ui kalana, joten joutuikin
kahta tuntia ennen liittoaikaa takaisin sinne, jossa kuningas
sotajoukkoineen majaili, mutta oli matkastaan niin väsynyt, ettei heti
mennyt kuninkaan puheelle, vaan rupesi vähäiseen metsään leirin kylkeen
maata. Keksipä hänet siinä toinen sotamies, joka sattui vahtina olemaan,
leikkasi makaajalta pään poikki, otti häneltä miekan ja vei sen
kuninkaalle, sanoi: "Täss'on, armollinen kuningas, miekkanne, jota niin
suuresti kaipasitte." Kuningas hyvillä mielin siitä, kun nyt hyvän
miekkansa sai, jolla jo monta vihollisen päätä oli maahan silponut,
kiitti tuojaa sanoen: "Kunhan sota loppuu ja kotiin pääsemme, niin
pidämme sinulle ja tyttärelleni häät, ja hyvät pidämmekin, kun pitämään
rupeamme."

Kesti jonkin aikaa sotaa sitten, niin jo voitti kuningas toiselta
kuninkaalta linnan ja kulki väkineen päivineen omaan valtakuntaansa
takaisin, josta alkoi tyttärelleen valmistaa häitä. Tämä kun tulevaisen
miehensä nähdä sai, sanoi hänelle: "Onko teillä mitään merkkiä siitä,
että olen teidän morsiamenne?" -- "Eihän minulla mitä merkkiä tarvitse
olla, kun teidät kerran on minulle luvattu", vastasi sulhanen
toimessaan. "Pysy minusta erilläsi, en minä sinulle naiseksi mene, kun
ei sinulla mitä merkkiä liene; liiton merkki minun oikealla sulhasellani
on." Näin puhui kuninkaan tytär tiukkaan eikä sanonut lähtevänsä
kirkkoon vihille ennenkuin se sormus tuotaisiin, jonka hän sulhaselleen
oli antanut. No, siihen tulee nyt kenraalin poikaa, pajarin poikaa,
kauppiaan poikaa ja minkä mitäkin herraa kuninkaan linnaan, ja kaikki
antavat sormuksensa kuninkaan tyttären koeteltaviksi, vaan niistä ei
yksikään hänen sormeensa sovellu.

Kulkevat sillä aikaa Vapahtaja ja Pyhä Pietari taaskin tietä myöten,
siinä seudussa matkustavat, jossa kuningas oli sotaa käynyt, niin Pyhä
Pietari tiepuolessa miehen raadon keksii ja sanoo Vapahtajalle:
"Täällähän se onkin, pää poikki tien vieressä viruu se mies, kulle me
vähän etua hyvästä työstänsä annoimme; suo, armas Herraseni, hänelle
vielä henki ja entinen etukeinonsa, hän kun aikanaan meitä auttoi." --
"No, pese hänet verestä puhtaaksi", sanoi Vapahtaja Pietarille. Pietari
teki niinkuin oli käsketty, josta Vapahtaja pani pään sijallensa, ja
mies tuli terveeksi sanoen eloon herätessään ja päivää, taivasta
katsellen: "Ohoh, kylläpä viikon makasin!" -- "Viikomman olisit vielä,
miesparka, maannut", sanoi Pyhä Pietari, "kun emme olisi me sinua
löytäneet; siellä jo kuninkaan linnassa häitä pidetään morsiamellesi;
mene, joudu sinne, vielä kerkiät vihkiäiset estämään." Mies kun tämän
kuuli, ei kaukaa viivytellyt, maat lenti lintuna, vedet ui kalana ja
tuli kuninkaan linnalle, jossa kohta asettui kuninkaan tyttären
ikkunalle. Tämä, joka tuossa paikassa laulun tunsi, avasi ikkunan ja
laski linnun miehenä huoneeseen kysyen heti: "Vieläkö on sormuksen puoli
teillä tähdellä?" -- "Viel' on tähdellä", sanoi mies, ja kun siitä
sormuksen ratokset pantiin vastakkain, ne kävivät yhteen ihan
karvallensa. Meni silloin kuninkaan tytär taattonsa luokse ja sanoi:
"Täällä on nyt minulla sulhanen, sen kera tahdon minä kirkkoon vihille
mennä." Kuningas kun tämän kuuli, tuli itse tyttärensä huoneeseen, jossa
näki miehen ja hänen kädessään tyttärensä sormuksen puoliskon. "No,
missä sinä niin viikon matkallasi viivyit?" kysyi hän ihmeissään
mieheltä. Tämä haastoi nyt kaikki, mitä oli tapahtunut ja miten
Vapahtaja ja Pyhä Pietari olivat häntä auttaneet. Kun kuningas tämän
kuuli ja päälliseksi näki, että sormuksen ratokset yhteen kävivät, pani
hän sen oikean miekantuojan tyttärensä kanssa vihille, vaan toiselle
petolliselle sotamiehelle toimitti hän hyvän selkäsaunan ja siirti hänet
iäksi päiväksi koko valtakunnasta pois. -- Sen pituinen se.



YÖSIJAN KOSTAMINEN


Kulkivat Pyhä Pietari ja Vapahtaja yhdessä kerran ja tulivat myöhään
iltasella muutamaan kylään, johon mielivät pysähtyä yöksi. Olipa siinä
kylässä kaksi taloa, toinen uhkea ja uljas, toinen köyhä ja huonomainen.
Köyhää taloa eivät matkamiehet huolineetkaan mennä vaivaamaan, vaan
päättivät rikkaassa talossa käydä yösijaa kysymässä. Niin tehtiinkin, ja
taloon tultua kolkutettiin ovelle, joka jo oli salpa päällä, vaikk'eivät
ihmiset vielä kuitenkaan maanneet. Hyvään aikaan ei tuvasta vastattu
mitään, mutta viimeinkin äännähti sieltä talon emäntä ja kysyi: "Kuka
yöllä ihmisten ovia pieksää?" Matkamiehet sanoivat asiansa ja pyysivät
emännän hyvyydestä yösijaa aamuksi. "Yösija hakekaat itsellenne mistä
tahdotte", tiuskaisi emäntä, "en nyt enää rupea itseäni vaivaamaan teitä
sisälle laskeakseni; pois vain ovelta, taikka minä hallini laitan teitä
tervehtämään." Matkamiesten täytyi tyytyä tähän. He läksivät ovelta pois
niinkuin oli käsketty ja päättivät mennä toiseen, köyhään taloon,
kuulustamaan, olivatko siellä vielä ihmiset valveella. Kun siitä taloon
tulivat, siellä ei salpaa ovella ollutkaan, ihmiset olivat valveella
kaikki, tervehtivät vieraita hyväntahtoisesti ja käskivät heitä
istumaan, josta toimittivat matkamiehille ruoan ja yösijan tekivät.
Vieraat matkastaan väsyksissä söivät iltasen halukkaasti, kiittivät
isäntäväkeä ja rupesivat maata.

Aamulla matkaan lähdettäessä tarjottelivat yötä olleet vieraat emännälle
maksua, vaan tämä ei huolinut rahasta, sanoi, ettei niin vähästä sopinut
maksua ottaa, matkustavaiset kyllä aina itsekin tarvitsivat rahansa.
Vieraat eivät silloin muuta tainneet, vaan laittausivat matkalle.
Sanoihan kuitenkin Vapahtaja emännälle: "Koska ette meiltä vaivoistanne
rahoja ottaneetkaan, täytyy teidän kuitenkin siunauksemme ottaa
ensimmäiseen työhönne ja tyytyä siihen, mitä se siunaus teille tuottaa."
Emäntä ei tähän taitanut virkkaa mitään, toivotti vain matkamiehille
onnea ja jätti heille hyväiset. Heidän talosta lähdettyään muisteli hän
vasta omia töitänsä ja meni aamupuhteella aittaan eilen lopetettua
palttinakangastaan mittaamaan. Tämä kun sattui olemaan ensimmäinen
työnsä, vierasten siunaus kävikin siihen. Emäntä mittaa, mittaa, minkä
kerkiää, mutta kangasta kesti kestämistään, eikä mittaamasta päässyt
ennenkuin kolmen päivän päästä, ja siitä sai hän kangasta niin paljon
kuin perhekunnassa koko hänen elinaikanansa tarvittiin. Tästä ihastuen
meni hän naapuriinkin kehumaan, minkälaisia vieraita hänellä oli ollut
ja mitä hyvää ne hänelle olivat tuottaneet. Toisen talon emäntä tästä
tiedon saatuansa alkoi eilistä ynseyttään katua ja päätti toiste
nöyremmin vastaanottaa eilen yöksi pyrkineitä vieraita, jos vasta vielä
jolloin tulisivat hänen taloonsa.

Kului sitten aikoja, ja köyhä talo vahvistui ja edistyi aina enemmän,
mutta rikas talo ei tahtonut niin hyvästi menestyä kuin ennen, vaikka
asukkaat kyllä sielläkin toimeen tulivat. Asiain tällä kannalla ollen
tulivat nämä samat matkustajat taas kylään ja menivät ensin rikkaaseen
taloon niinkuin viimeinkin. Emäntä ei heitä nyt oven ulkopuolelle
jättänyt, vaan oli vieraita kohtaan varsin makeamielinen, tarjosi heille
ruokaa, mitä talossa parasta oli, ja yösijan niin uhkean kuin suinkin
taisi. Vieraat pitivät hyvänään, mitä annettiin, ja aamulla talosta
lähtiessään tarjosivat emännälle maksua siellä olostansa, mutta emäntä
ei maksusta tahtonut kuullakaan, vaan pani vielä matkaan lähteville
evästä ja muuta kaikenlaista mukaan. Näin paljoa eivät matkamiehet
tahtoneet vastaanottaa jotakin sijaan antamatta, jonka tähden sanoivat:
"Kiitämme teitä paljon, vaan emme voi jättää hyvyyttänne tykkönään
kostamatta; sattukoon siis kolmipäiväinen siunauksemme ensimmäiseen
työhönne, jota tänä päivänä alotatte." Sillä puheen läksivät vieraat
tiehensä, ja emäntä kohta tarttui rahakukkaroonsa, jonka jo illalla oli
valmiiksi pöydälle pannut, nyt vain siitä rahoja lappaaksensa, ja aikoi
jo siitä äärettömiä summia ruveta lukemaan, vaan rahanhimon ja ahneuden
vimmassa ei hän huomannutkaan, mitä hän kiireissään teki, mutta läksi
ensin nurkasta niistinliinaansa ottamaan ja niisti sillä nenänsä.
Tuossapa tulikin nyt olemaan se työ, johon yövierasten siunaus sattui.
Emäntä joutui nenäänsä oikein työksensä niistämään, niisti sitä, niisti
ennättämistään, vaan ei niistämisestä kuitenkaan tahtonut loppua tulla.
Aina kolme päivää kesti tätä nenän niistämistä, ja vasta kun sen ajan
kuluttua emäntä tukalasta työstään pääsi, meni hän kiroten siunaten
tuskissansa pöydältä rahakukkaronsa korjaamaan. -- Sen verran sitä.



VAPAHTAJA JA PYHÄ PIETARI RIIHESSÄ


Vapahtaja ja Pyhä Pietari ennen muinoin maata kulkivat, maata kiersivät
yhtenä, ihmisten eloa ja oloa nähdäksensä. Näillä matkoillaan joutuivat
kerran iltasella muutamaan taloon yösijaa etsimään. Tuota ei isäntä
heiltä kieltänytkään, vaan toimitti heille ruoan sekä vuoteen niinkuin
vieraille ainakin. Sattuipa sitten talonväellä riihen puiminen aamusta
varhain olemaan työnä, ja kun paljon viljaa oli parsilla, mutta
puimamiehiä vähän, päätti isäntä käskeä yövieraatkin riiheen omalle
väelleen avuksi. Pani siis renkinsä tätä käskyänsä viemään heille, mutta
vierailla, jotka eilisestä matkanteosta vielä olivat väsyksissä, ei
ollutkaan halua näin aikaiseen työhön ruveta, he vain venyivät, viruivat
vuoteellansa pitämättä isännän käskystä mitään lukua. Isäntä silloin
lähetti oman tyttärensä käskemään heitä työhön, vaan nämä eivät
tästäkään isännän käskystä pitäneet tuon enempätä. Siitä tuskastui
isäntä ja läksi itse yövieraitaan hakemaan puimatyöhön ottaen vielä
hyvän kepinkin kouraansa sillä paremmin houkutellakseen heitä kuulemaan
hänen käskyänsä. Tupaan tultua hyppäsikin vierasten vuoteen eteen kohta
ja uhkasi heitä kepillänsä, elleivät riiheen menisi. Vieraat silloin
nousivat makuukseltaan ja lupasivat kohtakin riiheen joutua, koska
siellä työväestä oli semmoinen tarvis. Näin puhellen pukivatkin vanhat
matkavaatteet päällensä ja seurasivat isäntää riiheen. Siellä eivät
sinne tultuaan kuitenkaan sallineet muun väen olla, vaan käskivät nyt
heidän vuorostaan mennä makaamaan, isännän vain antoivat ovensuussa
seisoa ja heidän työtänsä katsella. Ottivat sitten muurin takaa, mistä
löysivät, päreitä ja sytyttivät niistä pienen tulen pesän eteen
lattialle. Siitä sytyttivät sitten pitkiin päreisiin tulen ja nostivat
niitä parsia kohden, toinen toisaalta, toinen toisaalta päin. Tämäpäs
tuotti kumman tapauksen. Valkean liekki päreistä lensi siteiden välillä,
erotti viljasta kaikki jyvät ja pudotti lattialle, oljet vain jäivät
kuivina ja tyhjinä parsille. Isäntä ovelta katsoessaan tätä arveli: "No
tuohan on soma, uusi ja varsin mukava elonpuimisen keino, sitä minunkin
pitää koetella, kun nyt uudestaan saan riiheni ahdetuksi!" Meni sitten
ja toimitti vierailleen hyvän aterian, ja kun matkalle läksivät, niin
jätti heille ystävälliset hyväiset ja kiitti, ylisteli heitä sievästä ja
sukkelasta riihen puinnasta.

Vieraiden talosta lähdettyä oli tämä uusi puimakeino isännän mielessä
yhä, ja hän ei rauhaa ei lepoa saanut ennenkuin itse pääsi sitä
koettamaan. Kolmantena aamuna olikin jo kaksi vahvaa riihtä taas eloilla
ahdettu, ja isäntä läksi hyvillä mielin uutta, vasta oppimaansa puimisen
tapaa koettamaan. Viritti pesän eteen päreistä pienoisen tulen ja
sytytti siitä toisia pitempiä päreitä, joita nosti ja kohotteli parsia
kohden niinkuin oli nähnyt vieraidenkin tekevän. Tuota työtään ei
kuitenkaan saanut kauan huviksensa tehdä, sillä tuli syttyi olkiin heti,
ja koko vilja rupesi palamaan. Tästä huomasi jo äijä tuhmin tehneensä ja
läksi riihestä ulos sulkien oven jäljestänsä koettaakseen
henkipakahtumisella saada tulen sammumaan; vaan ei auttanut tämäkään
kuri. Riihen katosta alkoi jo nousta tuli, ja pesän eteen viritetty
päretuli oli jo lattian altakin sytyttänyt riihen toisaalta päin, joten
koko riihirakennus kohta oli ilmitulessa. Isäntä ei saanut muuta kuin
matkan päässä vainiolla seisoa ja omin silmin katsella sytytetyn
riihensä palamista. Tuossa vasta alkoi hän surkeasti päivitellä ja
ylpeyttänsä vieraita kohtaan katua. -- Sen verran sitä.



VASTAHAKOINEN AKKA


Talonpoika otti vaimon itsellensä, mutta tämä puuttui olemaan niin
vastahakoinen, että teki kaikki, mitä miehensä kielsi, vaan mitä hän
käski, sitä hän ei tehnyt. Olivatpa sitten joulunpyhät tulemassa, ja
mies, joka oli hyvänsävyinen ja kaikkea riitaisuutta vihaavainen, vaan
kuitenkin juhlan aikana mielellään olisi elänyt vähän pulskemmin kuin
tavallisesti, mietti mielessään, mitä neuvoa hän pitäisi saadakseen
joulua pitää vähän jalommin niin ruoan kuin juomankin puolesta. Viimein
luulikin jo keinon keksineensä ja sanoi emännälleen: "On nyt
joulujuhlakin tulemassa, vaan elä huoli kuitenkaan vehnäsiä pyhiksi
tehdä, kovin kävisi se meidän vähille varoillemme kalliiksi." Emäntä
tuskin miehensä puheen kuulikaan, niin vastasi jo sukkelaan: "Teenpä
vehnäsiä suottakin."

Mies on toimessaan olevinaan ja sanoo siihen: "No, joshan vehnäsiä
teetkin, ei pidä piirakoita tehdäksesi."

Emäntä kohta vastustelee tätä miehensä varoitusta ja sanoo: "Teenpä
suottakin."

"No, jos piirakoita teetkin", sanoi mies, "ei pidä viinaa hankkiaksesi."

"Hankinpa suottakin", sanoi emäntä. Mies ei ole asiasta ollakseen, sanoo
vain: "Niinpä jos viinaa hankitkin, ei pidä kahviloita ostaaksesi."

"Ostanpa suottakin", sanoi akka. "No, jos ostatkin kahviloita vähän, ei
pidä pyhiksi kuitenkaan vieraita kutsua."

"Kutsunpa suottakin", vastasi emäntä. "No, jos vieraita kutsutkin",
sanoi mies, "ja niitä pöytään käsket, ei pidä minua panna pöydän päähän
istumaan." -- "Panenpa suottakin", vastasi taaskin akka ja pöyhistelihe
miehensä edessä. "No, minun käsketkin pöydän päähän istumaan", sanoi
mies, "ei pidä viinaputelia käteeni antaa kumminkaan." -- "Panenpa
suottakin", tiuskusi emäntä. "No, jos niin tekisitkin, elä minua
kuitenkaan edeltäpäin ryyppäämään käske." -- "Käskenpä suottakin",
vastasi emäntä entiseen tapaansa.

Näin sai mies akkansa pitämään hyvät joulukestit. Siinä oli vehnästä,
piirakaista, siinä kahvia, siinä viinaa niin kauan kuin joulunpyhiä
kesti, ja kutsuvieraita vielä päälliseksi; vaan kauankos tätä iloa
kesti. Kun juhlan aika oli ohitse, kävi akka vielä vastahakoisemmaksi ja
ilkeämmäksi kuin ennen. Mies, joka ei häneltä hengen rauhaa saanut,
mietti viimeinkin mielessään: "Päästä minun pitää kuin pitääkin tästä
hullusta akasta", ja kun heinäntekoaika kesällä tuli, meni hän
niitylleen, jonka halki juoksevan joen yli saattoi pienoinen
polkuporras. Tämän hakkasi hän kirveellään puoleksi poikki, jotta hätä
hätään miehen kannatti, ja kävi siitä kotiin, sanoi vaimollensa: "Nyt on
hyvä ja poutainen ilma, lähtekäämme heinäntekoon niitylle." Eukko läksi,
ja kun tultiin joelle, meni mies edeltäpäin porrasta myöten varoitellen
joen poikki, etteivät puut pettäisi. Kun siitä sitten akkakin läksi
perästä tulemaan, varoitti hän häntä sanoen: "Kulje, vaimoseni, porrasta
myöten hiljaa ja varoitellen eläkä hypi, keiku tullessasi, hyvin
tuntuivat minusta porraspuut huonoilta ja lahonneilta." -- "Hypinpä
suottakin", sanoi akka ja koikkui, keikastelihe tullessansa, vaan
samassapa porraspuutkin pettivät, ja akka keiskahti jokeen, joka vei
hänet myötänsä. Mies silloin läksi vasten virtaa juoksemaan etsiäkseen
akkaansa muka. Tämän keksivät muut heinämiehet, joita sattui sen joen
varrella olemaan työssä, ja kysyivät mieheltä: "Mitäs etsit?" --
"Akkaani ainota, suloista ikisopuani", vastasi mies, "porras pahainen
meni poikki, ja eukkoni jokeen katosi." -- "Mitäs sinä, hupelo, sitä
täältä etsit?" sanoivat toiset, "koska akkasi jokeen putosi, tottahan se
myötävirtaa alaspäin jokea meni." -- "Niin sen luulisi", sanoi mies,
"vaan minun akkani oli aina vastahakoinen eläessänsä, niin tottahan se
vasten virtaa kulkee kuoltuaankin." Miehet tämän kuultuansa eivät
virkkaneet mitään, vaan arvelivat mielessään: parasta lienee sinulle,
jos et akkaasi löydäkään.



TULEVAISTA ELÄMÄTÄÄN TIEDUSTAJAT


Oli rikas mies kerran, monen konnun haltija, suuri pohatta semmoinen.
Tämä meni kirkkoon kerran ja kuuli siellä papin saarnassaan sanovan,
että huokeampi on kamelin käydä neulansilmän läpitse kuin rikkaan tulla
Jumalan valtakuntaan. Se asia ajattelutti häntä pitkin päivää, ja kotiin
tultuansa päätti hän tuhlata pois kaiken tavaransa, että muka jokin
toivo voisi hänelläkin olla autuaaksi päästä, sillä neulansilmästä ei
hän luullut konsaan sopivansa kulkemaan. Näissä tuumin ottikin kaikki
rahat, tavarat mukaansa ja läksi pois koko kodistansa. Matkalla tuli
kaksi rosvoa hänelle vastaan, ja niille antoi mies rahansa, toiselle
toisen puolen, toisen puolen toiselle, josta kääntyi kotiinsa, kun nyt
oli rikkaudestaan päässyt, joka muka papin sanan jälkeen esti häntä
autuaaksi tulemasta. Rosvot tämmöisen rikkauden saatuansa mielivät
myöskin saaliinensa palata kotiinsa, vaan jos minne päin kääntyivät, oli
aina tulinen vuori heidän vastassansa, eivätkä päässeet sen edemmäksi.
Tästä alkoi heille hätä tulla, eivätkä tienneet, mikä neuvoksi. Viimein
asiata kauan aprikoituansa sanoivat he toisilleen: "Parasta, kun viemme
nämä rahat miehelle takaisin, eivät ne näy olevan meille sallitut, koska
tuliselta vuorelta emme pääse mihinkään päin kulkemaan." Asiasta näin
sovittuaan läksivät sitten rikkaan miehen perästä juoksemaan ja huusivat
häntä odottamaan, kun vain etäältä näkivät, mutta rikas, joka pelkäsi
heidän tulevan häntä tappamaan, pakeni sitä enemmän. Viimeiseltä
tapasivat rosvot hänet kuitenkin ja pyysivät, rukoilivat häntä ottamaan
rahojansa takaisin. Mies tosin ei olisi rahoista huolinut, kun luuli
niittä autuaaksi pääsevänsä, vaan rosvot kun itkusilmin ilmoittivat,
etteivät he rahojen kanssa pääse mihinkään, täytyi miehen kuin täytyikin
ottaa rahansa takaisin.

Toisena päivänä läksi rikas mies niin ikään taas matkalle päästäkseen
erilleen vahinkona olevista rahoistansa ja antoi ne ensimmäiselle
miesvirnakkeelle, minkä maantiellä tapasi; mutta kaikki kävi samalla
tavalla kuin eilenkin. Mies, joka ilomielin rahat vastaan otti, ei
päässyt niiden kanssa kotiinsa, sillä tulinen vuori oli hänellä aina
vastassa, ja hänen täytyi tuoda rahat rikkaalle takaisin.

Pahoilla mielin palasi nyt rikas mies kotiinsa kummeksien sitä, kun ei
hän voinut haittana olevista rahoistaan millään tavoin erillensä päästä,
sillä papin jyrkät sanat soivat yhä hänen korvissansa: "Huokeampi on
kamelin käydä neulansilmän läpitse kuin rikkaan tulla taivaan
valtakuntaan." Sattumalta tuli siihen taloon sitten maailmata paljon
matkustanut mies, joka muusta kaikenlaisesta puhellen senkin tiesi
kertoa, että pyhällä maalla Jerusalemissa oli ylen mainio tietäjä ja
viisas, joka voipi ennustaa ja sanoa, millainen ihmisen elämä on
tulevaisilla ilmoilla. Isäntä, jolla suuren rikkautensa ja papin saarnan
tähden tulevaisesta elämästään oli suuri murhe ja huoli, kokosi kohta
kaikki rahat, tavaransa ja läksi vaeltamaan Jerusalemiin tietääksensä,
millainen elämä hänellä olisi tulevaisilla ilmoilla. Hänen sinne
mennessään tuli roistomies hänelle vastaan, rupesi puhuttelemaan häntä
ja kysyi: "Minnepä, mies, menet?" Rikas mies selvitti asiansa suoraan
kaikki, että Jerusalemiin hän muka on vaeltamassa. "Niinpä jos sinne
menet, kotisi lienee sitten sinulle tarpeeton, ja minä menen ja ryöstän
sen puhtaaksi, ettei sen kanssa muilla vaivaa ole", sanoi maantien
kulkija. Rikas, jolla oli muut tärkeämmät ajatukset mielessä, ei ollut
tästä uhkauksesta millänsäkään, vaelsi vain tietä myöten edellensä.
Rosvo puolestaan kulki rikkaan kotia kohden ryöstääkseen sitä niinkuin
oli uhannut, mutta mennessä juohtui hänen mieleensä, että: "Jahkapa
minäkin menen ensin Jerusalemiin, niin saan minäkin tietääkseni
tulevaisen elämäni", ja rupesi ajamaan rikkaan perästä. Kun siitä nyt
jonkin aikaa oli juossut, ja rikkaan keksi edellänsä maantietä kulkevan,
huusi hän jo etäältä hänelle: "Odota, odota, toveri!" mutta rikas, joka
luuli rosvon tulevan rahoja ryöstämään itseltänsä, pakeni sitä
kiireemmin. Viimein saavutti rosvo kuitenkin rikkaan miehen, tämä kun
oli huonompi juoksemaan, ja kertoi nyt asiansa sanoen aikovansa hänkin
lähteä Jerusalemiin tulevaisesta tilastaan tietoa saamaan, koska nyt
niin hyvän matkakumppanin oli tavannut.

Kun jonkin aikaa näin oli yhdessä kuljettu, tultiin illan suussa
rikkaaseen taloon, jossa oli sellainen isäntä, ettei milloinkaan yöksi
vastaanottanut köyhiä ja kerjäläisiä, mutta ainoastaan rikkaita, jotka
voivat hyvästi palkita häntä. Tämä kun nyt vieraitaan ennätti puhutella
ja sai tietääkseen, minne rikas ja rosvo olivat matkalla, mieltyi hänkin
heidän kanssansa matkustamaan, ja kun yötä oli talossa levätty, läksivät
kaikki sitten kolmen kesken Jerusalemiin. Siellä, kun viimeinkin perille
pääsivät, kuulustelivat he sitä miestä, joka tulevaisesta elämästä
tietoja antoi. Tämä mies kun oli tiedostaan mainio ja kaikille tuttu, he
kohta yhdyttivätkin hänet ja ilmoittivat hänelle asiansa.

Ennustaja kun miesten tuumat tietää sai, pani heidät itsekunkin eri
huoneeseen, ensisti ensimmäisen, rikkaan, semmoiseen ilohuoneeseen,
jossa oli kaikenlaisia kukkia ja puiden hedelmiä ja jossa monenlaiset
linnut somasti ja kauniisti laulaa sirkuttelivat puissa, että kyllä oli
rikkaan sitä lysti kuulla ja siellä majailla. Rosvon laittoi hän
sellaiseen huoneeseen, jossa tuli paloi, lieskasi haudassa ja jossa ei
muuta lattiaa ollut kuin kaksi laudan päätä seinän vieressä oven suussa,
joilla rosvo työn tuskin, väen väkisin pysyi seisoallaan. Kolmannen
miehen, sen rikkaan ja saidan, pani hän niin kylmään ja savuiseen
huoneeseen, ettei siinä tahtonut kestää ja toimeen tulla mitenkään; ja
kaikki kolme hän pani niin olemaan yhden kesäisen yön.

Aamulla meni sitten ennustaja ensimmäisen miehen luokse ja kysyi:
"Mitenpä sinun on ollut olo täällä mielestäsi?" Rikas vastasi: "Ei
ihanaisempaa oloa maallinen ihminen enää voi toivoa, tämä koko yö kului
minulta niin hyvästi ja hupaisesti, etten tietänytkään koko ajan
kulusta." Ennustaja sanoi: "Sellainen on tulevainenkin olosi, mutta elä
tuhlaa oikein saatua omaisuuttasi turhaan, vaan tee hyvää oikealla
tavalla." Siitä meni sitten rosvon luokse hänenkin yöllistä oloaan
tiedustamaan, vaan kun huoneeseen tuli, täällä yövieras oli jo
pääsemättömässä pulassa. Yhden laudan nenä oli jo paahtaessa hiiltynyt
poikki, mutta onneksi sattui vaarna olemaan seinässä siinä miehen
kohdalla, niin kun siitä tapasi kiinni kädellänsä, sen turvissa vielä
kuitenkin pysyi toisella jalallaan viimeisen laudan nenällä seisomassa.
Kysymykseen, minkälainen olonsa yöllä oli ollut, vastasi hän sen yön
olleen kuin tuhannen vuotta, eikä hirmuisempaa oloa voivan maallisella
ihmisellä enää olla. Tulevaisuuden ennustaja kun tämän kuuli, sanoi
rosvolle: "Sellainen on tulevainenkin elämäsi oleva, jos et tee
parannusta." Rosvo kysyi, miten hänen tätä välttääkseen piti tekemän, ja
ennustaja vastasi: "Kuusi viikkoa pitää sinun lakealla suolla
rukoilemasi Jumalaa ja sitten pyytämäsi anteeksi kaikilta, joita olet
vahingoittanut, sekä työllä ja tavaralla pyytää sovitella kaikki pahat
työsi ja rikoksesi."

Tämän neuvon rosvolle annettuaan meni tulevaisuuden ilmoittaja toisen
rikkaan luokse ja kysyi, millainen olo hänellä sen yön seutuna oli
ollut. Rikas vastasi ei karmeampaa ja vaikeampaa oloa enää koko
maailmassa olevan kuin mikä hänellä oli ollut. Ennustaja selitti silloin
tällekin miehelle hänen tulevaisen olonsa laidan ja sanoi: "Sinä kun et
köyhiä koskaan ole huoneisiisi suvainnut, vaan aina olet antanut heidän
tallissa, riihessä ja muualla kylmässä yötä olla, niin on tulevainen
olosi oleva sellainen kuin nytkin tänä yönä, jos et paranna itseäsi ja
jaa omaisuuttasi köyhille ja vaivaisille." Saita kyllä ennustajan sanat
kuuli, vaan omaisuutensa jakamiseen ei hänellä halua ollut. Rosvo sitä
vastaan alkoi entistä pahaa elämäänsä katua ja päätti sovitella monet
pillat ja rikoksensa, jos vain elon ja parannuksen aikaa sallittaisiin.
Näin tulevaisesta olostaan tiedon saatuansa palasivat kaikki kolme
miestä kotiinsa. -- Sen pituinen se.



UTELIAS AKKA


Oli kerran ukko ja akka. Heillä tosin ei suurta rikkautta ja omaisuutta
ollut, vaan sekin vähä, mikä heillä elämistä oli ollut, hävisi
häviämistään, kun olivat laiskoja ja toimettomia molemmat. Olivat kerran
sitten polttopuuta hakkaamassa itselleen metsässä. Akka, josta tämä työ
tuntui raskaalta ja vaikealta, alkoi puita kerätessään tuossa nyt
kiroilla Eevaa ja Aatamia ja sanoi: "Heidän tauttansa täytyy meidänkin
tämmöistä vaivaa ja kurjuutta kärsiä, kun niin tuhmia olivat, että
halpaisen omenan tähden rikkoivat Jumalan käskyn ja alkuperäisen onnensa
kadottivat. Kun eivät sitä olisi tehneet, niin eläisimme tänään vielä
paratiisin ruohotarhassa kaiketta huoletta ja vaivatta." -- "No, Eeva
siihen oli pääsyynä, kun oli niin ahnas, ettei kiellettyä omenaa voinut
olla ottamatta", sanoi ukko, "vaan oli tuohon Aatamikin vähän vikapäänä,
kun antoi akkahupelolleen semmoisen vallan eikä pitänyt häntä kovemmassa
kurissa; kyllä minä hänen sijassaan olisin Eevan tiennyt hallita." Tämän
ukon ja akan puheen oli kuningas metsällä käydessään sattunut syrjästä
kuulemaan, jonka vuoksi tuli puhuttelemaan heitä ja sanoi: "Täällä
olette näen minä kovassa ja uutterassa työssä, eikö teille vanhoillanne
ala tämmöinen työ käydä raskaaksi?" -- "Mitäs, kyllähän se raskaaksi
käypi", sanoi mies, "vaan Aatamin ja Eevan tuhmuuden tauttahan sitä
ihmisraukan täytyy kaikenlaista kurjuutta tässä maailmassa kärsiä." --
"No, koska tilanne on niin työläs ja vaikea", sanoi kuningas, "niin
seuratkaa minua linnaan, minä siellä tahdon toimittaa teille huolettoman
ja helpon toimeentulon, kun vain täytätte kohtuulliset vaatimukseni
ettekä kieltojani vastaan riko." Tähän kuninkaan tuumaan suostuivat ukko
ja akka mielellänsä ja kulkivat kuninkaan seurassa linnaan, jossa heidät
vietiin sellaiseen huoneeseen, joka oli kuin paratiisikin niin kaunis ja
korea. Kuningas toimitti heille uudet vaatteet sekä muut tarpeet kaikki
ja herkullisia ruokia pöydän, mutta koettaaksensa, tottelisivatko
onnensa nurkujat hänen käskyänsä, panetti hän kannelliseen hopea-astiaan
pienoisen syöttiläshiiren, jota hän huvikseen elätteli, ja asetti tämän
astian muiden ruokalaitosten joukkoon pöydälle sanoen ukolle ja akalle
huoneesta lähtiessään: "Syökää, juokaa nyt, mitä mielenne tekee, mutta
tähän hopea-astiaan älkää katsoko, muuten ajan teidät linnastani pois."
"Raahtiihan tuohon olla katsomatta", vastasivat ukko ja akka yhtä
suutansa, eivätkä ensimmäisenä eikä toisena päivänä kuninkaan kieltoa
vastaan rikkoneetkaan. Heillä muka oli niin paljon muuta katsottavaa ja
ihmeteltävää, että tuskin juohtuikaan koko hopea-astia heidän mieleensä.
Mutta kolmantena päivänä ei akalla enää ollut samaa ruoan halua kuin
ennen; miehensä syödessä istui hän vain ristissä käsin katsellen
hopea-astiaa silmiänsä muuanne siirtämättä ja sanoi huoaten: "Ei nyt
minulle nämä ruoatkaan maista, tuolla se hopea-astiassa taitaisi paras
ruoka ollakin, koska se meiltä on kielletty. Emmeköhän maljan kantta
vähän kohottaisi nähdäksemme, mitä herkkua tuolla olla voi, sillä mikä
mahti ja viisaus siinä on, että pöydälle tuodaan astia, johon ei saa
edes kurkistella." -- "Jätä astia koskematta", sanoi ukko varoitellen,
"onhan meillä tässä syömistä yltäkyllin, jos emme kultamaljan sisusta
tiedustakaan, varsinkin, koska kuningas meitä niin kovasti kielsi." --
"Kuningas pitää meitä vain pilkkanaan", sanoi akka kiivastuen eikä
miehensä kieltoa kuullut, vaan tarttui hopeamaljan kanteen käsin, mutta
kun sitä kohotteli, siellä ei maljassa ollut mitään muuta kuin se
kuninkaan syöttiläshiiri, joka samassa hyppäsi pois ja juoksi tiehensä.
Tästä säikähti akka niin, että maljan kannen kädestään pudotti
lattialle, ja kuningas, joka tästä syntyvän rämäyksen kuuli, tuli
tiedustamaan syytä. Kun täällä asian laidan havaitsi, nuhteli hän ukkoa
ja akkaa kovasti ja sanoi: "Te Aatamin ja Eevan tuhmuutta valititte ja
heitä syytitte, vaan itse ette kuin kaksi päivää malttaneet olla
hopeamaljaan katsomatta, vaikk'ei teillä puutetta ollut minkäänlaista,
vaan syömistä sekä juomista oli runsaasti niinkuin Aatamilla ja
Eevallakin paratiisissa. Niinpä lähtekääkin nyt linnastani pois, teitä
en enää luonani suvaita voi, koska kieltoani kohtaan rikoitte, vaikka
teitä varsin varoitin." Ukko ja akka olivat häpeissään eivätkä voineet
mitään vastata, mutta palasivat köyhään kotiinsa takaisin. Sen kovemmin
eivät kuitenkaan Aatamin ja Eevan päähän enää syyttäneet köyhyyttänsä,
vaan alkoivat ahkerammin tehdä työtä ja maatansa viljellä, jonka kautta
siitä lähtien paremmin tulivatkin toimeen kuin sitä ennen. -- Sen verta
sitä.



POJASTA, JOKA KUNINKAANTYTTÄREN SANOISSA SOLMITSI


Muutamalla kuninkaalla oli tytär, joka oli niin sukkela sanojensa
suutari, ettei koko maailmassa luultu olevan sitä miestä, joka hänet
sanoissa solmiaisi. Kuningas olikin sentähden ympäri valtakuntaansa
kuuluttanut, että hän sille antaisi tyttärensä vaimoksi, joka siltä suun
tukkisi, ettei se vastausta antaa voinut. Joutui sitten muudan
kerjäläispoikakin maata, mieroa kulkiessaan kuulemaan tämän kuninkaan
lupauksen ja arveli itsekseen: "No, eihän tuo kuninkaan tytär sen
kummempi liene kuin muutkaan naikkoset, minä hänet sanoissa solmian ja
suun tukin kuin tukinkin." Jonkin aikaa toimeen saatavaa asiataan
arveltuansa etsikin itsellensä matkakumppanin avukseen ja läksi sen
seurassa kuninkaan linnaan kulkemaan. Matkalla hän sai sattumalta
varpusen kiinni, josta ihastui hyvin, korjasi sen ja pani konttiinsa.
Toveri, josta tämä kävi kummaksi, kysyi ihmeissään häneltä: "Mitäs sillä
teet tämmöisellä matkalla?" -- "Kyllä se vielä tarvitaan", vastasi poika
toimessaan asiata sen paremmin selittämättä, astui vain edellensä. Kun
siitä vähän matkaa oli kuljettu, näki hän taas tiepuolessa
variksenpojan, joka ei vielä lentoon päässyt, otti sen kiinni ja pisti
konttiinsa. Siitä eteenpäin kuljettaessa tavoitti taaskin korpin ja
korjasi senkin talteensa, ja niinikään sai siitä edellepäin kuljettaessa
seuraansa vielä ensin tarhapöllön, sitten härän ja sitten mykän akan
viimeiseksi, joista kaikista sanoi oudostuvalle toverilleen: "Elähän
huoli, kyllä ne kaikki vielä tarvitaan ennenkuin asiani on toimitettu."

Päästiinkin jo kuninkaan linnaan siitä, niin tytär tuli jo pihalla
vieraita vastaan, se kun oli kärkäs kaikkien niin ylhäisten kuin
alhaisten kanssa sanoja vaihtelemaan. Senpä tautta kysyikin
kerjäläispojalta kohta: "Mitäs, poika pulleroinen, pussissasi kannat,
taidat tärkeilläkin asioilla olla, kun sinulla oikein on palvelija
toverina." -- "Ei ole asiata paljon sanottavaksi", vastasi poika,
"läksinmähän kuninkaan tytärtä sanoissa ja puheessa solmiamaan." --
"Niinpä näytä lupauksesi toteen", sanoi kuninkaan tytär rohkeasti,
ikäänkuin pilkkaa tehden pojasta, sillä häntä oli koko linnan väki
kuulemassa. Poika silloin pisti kätensä konttiin ja nipisti varpusta
vähän, niin tämä hädissään sanoi: "Täy, täy!" -- "Ymmärrätkös sitä
kieltä?" kysyi poika kuninkaan tyttäreltä. "En sitä ymmärrä", sanoi
kuninkaan tytär. Poika samassa puristi taas varista kontissa, että se
ääneen puhkesi ja sanoi: "Vaak, vaak!" Kun poika taas tyttäreltä kysyi,
jos hän sitä puhetta ymmärsi, oli hän yhtä tietämätön kuin äskenkin ja
sanoi, ettei hän semmoista puhetta ymmärtänyt. "Taidatkos tätä kieltä?"
sanoi poika ja puristi korppia, joka kohta alkoi kontissa huutaa:
"Koronk, koronk!" Siitä heitti jo korpin ja tavoitti kädellänsä
tarhapöllöä, että se peloissaan alkoi panna: "Pu-pu-puh, pu-pu-puh!" Kun
ei kuninkaan tytär näitäkään kieliä osannut, nykäisi poika vierellänsä
seisovata härkää, joka paikalla äänsi "Möö-yh! Möö-yh!" -- "En minä
härän kieltä taida, en tajua", sanoi kuninkaan tytär. "No, jos sinut jo
muutenkin moneen kertaan olen puheessa ja sanoissa solminnut", sanoi
poika, "niin nyt minä sinut viimeinkin sanoissa salpaan peräti." Näin
puhuessaan nipisti hän mykkää akkaa käsivarresta kovasti, että se
tuskissaan alkoi panna papottaa: "Hopp, popp, po, hopp, popp, po!"

Kun ei kuninkaan tytär tätäkään akan puhetta ymmärtänyt eikä siihen
vastata voinut, täytyi kaikkien todistaa ja myönnytellä, että poika oli
hänet sanoissa solminnut. Yksin kuninkaankin täytyi raatimiestensä ja
muun väen yleiseen tuomioon tyytyä ja täyttää kerran tekemänsä lupaus,
jonka oli ympäri valtakuntaansa julistanut. Niin sai kerjäläispoika
kuninkaan tyttären vaimoksensa ja peri appensa kuoltua koko valtakunnan.
-- Siihen se juttu sopiikin loppumaan.



KOLME TIENHAARAA


SILMIVOITEEN HAKIJAT

Oli yhdellä miehellä kolme poikaa; itse oli ukko sokea. Pojista taas oli
vanhin hyvin juoppo, toinen samanlainen, nuorin taas neuvoton ja laiska,
päivät pitkään venyi vain uuninkiukaalla. Isä, josta sokeana istuessa
aika kävi pitkäksi, sanoi kerran tuosta vanhimmalle pojalleen: "Lähde
hakemaan voidetta näille minun silmilleni, kenties paranisivat vielä;
etsi, poikaseni, isällesi apua vaikka mistä." Näin puhuen antoi hän
pojallensa hyvän orin ja tuhat ruplaa matkarahaa, ja poika läksi
matkaan. Ajoi ensin poikki ilmaa, siinä oli hyvä tie; ajoi sitten pitkin
ilmaa, siinä tie vielä parempi. Viimein ajoi hän lakealle
tuhkakankaalle, jossa oli yhdessä kohden kolme tienhaaraa ja joka
tienhaarassa patsas. Ensimmäiselle patsaalle oli kirjoitettu: "Tätä
tienhaaraa kuljettaessa on hevonen nälkäinen, mies kylläinen." Toisessa
patsaassa olivat nämä sanat: "Tällä tiellä on mies nälkäinen, hevonen
kylläinen"; kolmannessa: "Äijä sinne on mennyt, vaan sieltä ei ole monta
takaisin tullut." Poika nämä kirjoitukset nähtyänsä poikkesi sille
tielle, jolla mies oli kylläinen, hevonen nälkäinen, ja tuli jonkin ajan
päästä taloon, jossa hevosensa sitoi pylvääseen kiinni ja meni itse
tupaan tehden hyvän päivän tullessansa. Siellä ei ollut tuvassa sitä
nykyä muita kuin nuori neitinen ylen kaunis ja ihana niinkuin marja
maalattu. Tämä alkaa puhutella vierasta ja kysyy häneltä kuulumisia. "Ei
kuulu erinäistä mitään", sanoi poika, joka tuskin kuulikaan, mitä
häneltä kysyttiin, niin katseli, ihmetteli hän sitä nuorta neitistä
vain, ettei muusta ollut millänsä. "No, oletkos, vieraskulta, syönyt?"
kysyi häneltä neitinen. "En ole syönyt enkä juonut", sanoi poika.
"Oletkos kylyssä käynyt?" kysyi neitinen. "En kylyssäkään ole käynyt",
vastasi poika. "No, oletkos nuoren neitisen vieressä maannut?" kysyi
neitinen vielä; hän näet olikin vain tuo noita-akka semmoinen, vaikka
nuoren neitisen muotoiseksi oli ruvennut. Kun nyt poika viimeiseenkin
kysymykseen vastasi kieltämällä, neitinen lämmitti ensinnä saunan ja
kylpi siinä vieraan kanssa, sitten syötti, juotti hänet runsaasti ja
viimeinkin rupesi hänen kanssansa maata. Poika kun näin nuoren ja
kauniin neitisen viereen tuli, sepäili ja hyväili häntä niinkuin
rakastaan ainakin, vaan kun matkastaan väsyneenä vuoteelle nukkui, nosti
neitinen raskaasti makaavan miehen vierestänsä ja heitti sen lattian
alla olevaan syvään hautaan, johon tämä katosi ja kuoli.

Kun nyt vanhin poika matkallaan viipyi yhä eikä silmivoidetta
tuonutkaan, lähetti isä keskimmäisen poikansa samalle asialle. Tämä
saatuaan isältään orin ja tuhat ruplaa matkarahaa niinkuin vanhinkin
veljensä, ei viikkoa viivytellyt, vaan läksi ajamaan voidetta isänsä
silmille hakeaksensa. Kun siitä nyt niiden kolmen tienhaaran kohdalle
tuli, läksi hän samalle tielle, jolle vanhinkin veljensä, mutta hänelle
kävi yhtä pahasti kuin sillekin. Siihen taloon tultuaan, jossa se kaunis
neitinen oli, rakastui hänkin tyttären ihanuuteen, vaan kun ruoalla
ollessaan tuli viinoja liioin nautinneeksi, nukkui hän henkihieveriksi,
ja neitinen heitti hänet maatessa samaan hautaan, johon jo oli hänen
veljensä kuolettanut.

Isärukka kodissaan käypi surulliseksi, kun eivät pojat kotiin palanneet.
Pyrki silloin nuorin poika veljiänsä etsimään ja isälleen silmivoidetta
hakemaan. Tähän ei isä ensinnä tahtonut suostua, sillä häntä pelotti,
että kukaties nuorinkin poikansa sille tielleen jääpi, vaan kun poika
rukoili rukoilemistaan päästäkseen matkalle, antoi isä hänellekin hyvän
orin ja tuhat ruplaa matkarahaa niinkuin toisillekin pojilleen oli
antanut, ja laski onnensa nojaan kulkemaan. Poika kulkikin samoin kuin
veljet sekä poikki että pitkin ilmaa ja sitten lakealle tuhkakankaalle,
jossa oli ne kolmet kirjoitukset tienhaarain kohdalla, luki kirjoitukset
ja läksi sitä tietä ajamaan, josta sanottiin, että sinne oli äijän
mennyttä, vaan ei ketään takaisin tullutta. Matkalla poikkesi sitten
ensimmäiseen taloon, minkä tien varrella keksi, saadakseen veljistään
tietoa, ja kysyi emännältä, joka yksinään oli kodissa, jos sitä tietä
viime aikoina ketään muita oli kulkenut. Emäntä, joka oli tietäjä,
arvasi pojan asian ja sanoi: "Ei ole sinun veljiäsi kumpaistakaan tänne
päin kulkenut." Siitä puhutteli hän vierasta ystävällisesti, syötti
hänet kylläiseksi ja sanoi sitten: "Parasta, pannaan hevosesi tanhuaan
ja heinää, kauraa sille eteen; ota sinä meidän ori tanhuasta ja pane
satulaan, niin oman hevosesi jätät siksi aikaa tänne kuin matkaltasi
palajat." Poika sanoi emännälle kiitokset ja läksi talon hevosella
ajamaan jättäen oman orinsa tanhuaan. Ajoi, ajoi, minkä verran lienee
ajanut, niin tuli taloon taas, ajoi pihamaalle ja kiinnitti hevosensa
paaluun, johon heitti sen seisomaan. Sattuipa talon pihalla olemaan
pikkarainen poika, niin tämä juoksi tupaan ja sanoi jo ovensuussa: "Äiti
hoi! Tätin ori on pihalla." Heti pojan jäljestä tuli mieskin tupaan ja
teki hyvän päivän niinkuin oikea vieras ainakin. Emäntä otti hänet
hyvästi vastaan, tiedusteli hänen matkaansa ja kysyi: "Kusta olet
siskoni orin saanut ajaaksesi?" Silmivoiteen hakija selvitti asian,
sanoi: "Talosta tuolta minulle se ori annettiin ajettavaksi, ja omani
jätin siihen lepäämään."

Emäntä kun tämän kuulla ja tietää sai, panetti heti pojan hevosen
tanhuaan ja heinää, kauraa runsaasti eteen, josta sitten vieraan
itsensäkin ravitsi ja syötti, juotti kylläiseksi. Vieläpä antoi hänelle
matkaan lähtiessä oman vereksen hevosensakin ajettavaksi ja sanoi
neuvoen: "Kun nyt semmoisen ja semmoisen matkan tästä kuljet, niin tulee
mahdottoman suuri kaupunki ja siinä on komea, linnan kaltainen kartano,
jonka viidennessä kerroksessa on ylen kaunis ja miellyttävä neitoinen,
jolla ikkunalla olevassa putellissa on sitä silmivoidetta, jota isäsi
tarvitsee. Sitäpaitsi on hänellä häkkilintu semmoinen, joka haastaa ja
ilmoittaa kaikki, mitä tarvitaan. Se silmivoide sekä se lintu pitää
sinun saada siltä neitiseltä otetuksi. Vaan vielä on toinenkin seikka.
Linnaan tullessasi neitinen tosin makaa raskaasti eikä tiedä sinun
siellä käynnistäsi, vaan jos silmivoiteen ja häkkilinnun saatkin salaa
anastetuksi, niin linnalta pois lähtiessäsi on esteenä pihamaan ja
kartanon poikki vedetty nuora, jossa on useampia kelloja ja tiukuja. Jos
nyt hevosesi voisi sen nuoran ylitse hypätä siihen vähänkään koskematta,
niin sitten ei neitinen heräisi, vaan sinä pääsisit hänen tietämättänsä
pakenemaan ja voisit isällesi silmivoiteen tuoda."

Poika pani neuvon mieleensä ja läksi emännän antamalla vereksellä
hevosella ajamaan, joten ei viikkoa viipynytkään ennenkuin tuli siihen
suureen kaupunkiin, jossa viidennessä kartanon kerroksessa oli se kaunis
neiti, josta hänelle oli puhuttu. Siellä kävi kaikki niinkuin oli
ennustettu.

Vartijat sekä se kaunis neitinen itsekin olivat nukuksissa kaikki, ja
poika sai sekä silmivoideastian ikkunalta että häkkilinnunkin talteensa
korjatuksi, vieläpä venyi jonkin aikaa neitisen vieressäkin hänen
makuuhuoneessaan, kun ei niin verevästä ja ihanasta tyttärestä raahtinut
heti paikalla luopua; vaan kun siitä lähtöä viimeinkin teki ja saatuine
tavaroineen hevosensa selkään nousi, se kyllä hyppäsi nuoran ylitse,
mutta siinä häntäjouhet kuitenkin hevosen hypätessä kapsahtivat nuoraan
kiinni, ja samassa rupesivat kaikki kellot, tiu'ut soimaan, josta
neitinenkin heräsi. Tämä, joka heti paikalla keksi, että jo on sekä
silmivoide viety että lintu varastettu, ja vielä muutenkin tunnusteli,
että kyllä hänen luonansa on joku käynyt, läksi luonansa käynyttä
varasta ajamaan jäljestä, minkä ennätti. Poika puolestaan pakeni hänen
edellään, minkä kerkisi.

Tuli siihen taloon, josta viimeisen hevosen oli saanut, jätti sen siihen
ja otti sen hevosen sijaan, jolla siihen oli tullut, semmoisella
kiireellä, että ei tuvassa malttanut käydäkään. Samoin vaihtoi taas
hevosia toisenkin sisaren talossa, josta sai isänsä antaman oman orinsa,
ja ajoi sillä aina siihen tienhaaraan, jossa olivat ne kolme patsasta.
Siinä vasta seisottui hän ja katsoi jäljelleen, vaan kun ei ketään
näkynyt takaa ajavaksi, neitinen kun ei näet samalla hevosella voinut
saavuttaa häntä, joka yhä vereksillä hevosilla ajoi, luki hän uudelleen
tauluissa olevat kirjoitukset ja mietti mielessään: "Tuonne ne narrit,
minun toiset veljeni, varmaankin ovat lähteneet, jossa hevonen on
nälällä, mies kyllällään." Tähän luuloon tultuansa läksi sitten hänkin
ajamaan samaa tietä ja tuli samaan taloon, jonka pihamaalla sitoi
hevosensa samaan paaluun, jossa seisoivat toistenkin veljien orit. Meni
siitä tupaan ja teki siellä olevalle nuorelle neitiselle hyvän päivän
niinkuin taloon tullessa tapana on. Neitinen rupesi kohta puhuttelemaan
häntä niinkuin toisiakin veljiä oli haastatellut ja kysyi niinkuin
heiltäkin: "Oletko, vieraskulta, syönyt, oletko juonut, oletko kylyssä
käynyt eli nuoren neitisen keralla maannut?" Poika kun vastasi, ettei
hän kiireen matkansa teon tautta ollut ennättänyt syödä, juoda eikä
muuta tehdä, syötti, juotti ja kylvetti neitinen hänet ja rupesi siitä
vielä hänen viereensä maata tuumaten hänellekin samoin tehdä kuin hänen
veljillensä. Mutta poika, joka ei ollut viinoja rakastava eikä enempää
nauttinut kuin minkä ruumiinsa virkistämiseksi tarvitsi, ei nukkunutkaan
niinkuin toiset veljensä, vaan pysyi valveella, vaikka suotta aikojaan
oli makaavinansa. Neiti, joka pojan luuli nukkuneeksi, rupesi
varastamaan häntä niinkuin hänen vanhempiakin veljiänsä ja mieli
makaavaista sillan alla olevaan hautaan heittää, vaan poika, joka vain
koiran unta makasi, ei antanutkaan rahojansa, vaan tempasi petollisen
neitisen ja heitti hänet itsensä siihen kuoppaan, jonka hän muille oli
kaivanut. Haudan syvyyteen upottuansa alkoi neitinen rukoilla poikaa
niin kauniisti kuin suinkin osasi ja pyrki haudasta ylös luvaten olla
pojalle iäti kiitollinen, jos hänet sieltä nostaisi; vaan poika, jonka
sydämeen äkä ja viha kerran oli päässyt, ei hänen suloisista
rukouksistaan enää lukua pitänyt, vaan sanoi: "Kuta kauniimpi ja
sanoiltaan sulavampi nainen, sitä vähemmin on hän uskottava; ennen toki
harakan naurua kuuntelen kuin viekkaan vaimon sanoja. Annahan ensinnäkin
minun molemmat veljeni sieltä haudasta pois ja kaksituhatta ruplaa
heidän kerallansa, niin sitten kenties armahdan sinua." Neiti antoi
silloin sekä veljien ruumiit että rahatkin pojalle haudasta takaisin, ja
poika oli jo ihastuksissaan nostaa neitisenkin haudasta ylös, vaan kun
näki, miten viekkaat ja viehättäväiset silmät sillä oli, sanoi hän, jota
neitisen silmäniskut vähällä itseäänkin olivat lumota: "En totta sinua
sieltä haudasta laske, kun et antane kauniita, mutta viekkaita silmiäsi
sokaista, sillä jos et minuakaan petä, niin pettäisit monta muuta
nuorukaista, jotka luonnoltaan ovat herkempiä." Sillä puheen pakeni hän
koko paikalta pois ja otti veljiensä ruumiit korjuuseen. Ne eivät muun
puolesta olleetkaan maatuneita eikä muuttuneita, mutta se vain, että
silmänsä olivat kelmeiset ja tummat niinkuin kuolleilla ainakin. Juohtui
tuosta mieleensä, että onhan hänellä sitä isällensä tuotavaa
silmivoidetta koko putellinen, niin otti höyhenen päällä sitä voidetta
vähäsen ja pyyhkäisi sitä kuolleiden veljiensä silmiin. Tuskin oli hän
sen tehnyt, niin elpyivät kuolleiden silmät uudelleen, ja veljet
kumpikin virkosivat eloon.

No, tuostakos nyt ilo nousi; nuorin veli syleili eloon heränneitä
veljiänsä ja ne samaten häntä, ja ystäviä oltiin olevinaan, kaikki
lapsuuden pienet riidat jäivät unhotuksiin.

Lähdettiin sitten kaikki kolme veljestä yhtenä ajamaan kotiin päin ja
tultiin matkalla siloiselle niitylle, niin tahtoivat vanhemmat veljet
siinä hevosiansa syöttää, ne kun olivat nälästä kuolemassa. Nuorin veli,
jolla vielä oli kotoa otettua evästäkin tallella, syötti sitä myöskin
veljillensä sekä söi itsekin, jonka jälkeen nukkui nurmelle raskaaseen
uneen, kun ei näet viimeissä yönä ollut ensinkään unta saanut. Toiset
veljet taas, jotka kauan kyllä olivat hervotonna maanneet, eivät
nukkuneetkaan; vaan pysyivät valveella ja alkoivat keskenään tuumia:
"Kun tälle jäljelle olemme joutuneet, tappaa meidän pitää veljemme,
ettei hän isällemme kieli ja kerro, miten olemme asiamme huonosti
toimittaneet." Asialta näin sovittuansa leikkasivatkin makaavalta
veljeltänsä kaulan poikki ja veivät raadon lehtoon, sinne puiden,
risujen alle peittivät sen, vaan itse nousivat hevostensa selkään ja
ajoivat kiiruusti paikalta pois.

Mitäpä tuosta? Sattui paimen lehminensä kävelemään sen lehdon kautta,
niin häkissään istuva, pojan neitiseltä salaa ottama lintu alkoi
lehdossa laulaa ja haastella: "Tuohon tapettiin taannoin mies, ja sen
pää on puun juurella tuossa; ota se siitä ja pane asemellensa, kyllä
mies vielä eloon saadaan." Paimen teki niinkuin oli neuvottu ja asetti
pään paikoilleen. Lintu sanoi miehelle laulellessaan sitten: "Ota nyt
kuolijan lakkarista voideputelli ja voitele hänen kaulaansa sillä
voiteella, niin saathan nähdä, mikä tapahtuu." Paimen kuuli neuvoa, ja
kun sillä voiteella vähäsen vain kuolleen kaulaa hiveli, niin poika
virkosi ja nousi eloon kohta entistänsä ehompana. Tämän ihmetyön
aikaansaatuansa antoi paimen voideputellin eläväksi vironneelle pojalle
takaisin. Tämä ei tästä hyvästä kiittääkään tiennyt, korjasi vain
voideputellin sekä lintuhäkin ja laittausi matkalle. Hänen jo hevosensa
selkään istuessaan alkoi lintunen häkissä laulaa ja kyseli: "Tiedätkö,
missä tilassa sinä tämän paimenen tähän tullessa tuolla nurmella olit?"
-- "Kyllähän sen tiedän, minä makasin", sanoi poika. "Et sinä maannut",
sanoi lintu laulaen. "Veljesi tappoivat sinut, vaan tuli tämä paimen, ja
minä hänelle neuvoin, mihin pääsi oli viskattu, ja hän kun sitten minun
käskystäni putellissasi olevalla voiteella kaulaasi hiveli, niin sinä
paranit ja eloon virkosit."

Nyt vasta ymmärsi poika veljiensä viekkauden ja jouduttihe
kiireimmittäin isänsä kotiin, jossa ensi puheekseen kysyi: "Toivatko
poikasi matkalta palattuaan sinulle silmivoidetta?" -- "Eivät ole
tuoneet, siltänsä palasivat kaksi vanhinta kotiin, nuorin missä
lieneekään", vastasi isä, ei näet sokeana tuntenut kyselijätä pojakseen.
"Tiedätkös nuorimmasta pojastasi mitään?" kysyi poika. "Ei ole
tuonpäiväistä hänestä kuulunut", vastasi isä, "kerran läksi kotoa
vanhempia veljiään etsimään, eikä ole sen kovemmin hänestä tietoa ollut,
missä raukka lieneekin nyt." Poika silloin ei pidemmältä malttanut
mieltänsä, vaan sanoi: "Tässä on nyt nuorinkin poikasi kodissa, tässä
seisoo sinun edessäsi." Isä ei tahtonut sitä uskoa, sanoi: "Kyllä se ei
ole kodissa, luultavasti on jo hänellekin tuho tullut." -- "Usko pois,
isäkulta", sanoi poika, "tässä minä, sinun nuorin poikasi, olen kuin
olenkin. Toiset veljet tosin aikoivat minut tappaa, vaan erinomaisen
sattuman kautta virkosin eloon kuitenkin ja olen nyt, rakas isä, sinun
luonasi taaskin." Siitä otti hän nyt silmivoidetta putellistaan, ja kun
sillä isänsä silmiä hiveli, niin ukko sai näkönsä jälleen, hyppäsi
pojallensa kaulaan ja likisti häntä, mutta tätä tehden itki hän
itkemistään niin kauan ja niin paljon, että vihdoin kävi kuivaksi kuin
haapakanto ja heitti kuin heittikin henkensä syleillen kuollessaankin
vielä rakasta poikaansa. Toiset veljet, jotka tätä syrjästä katsoivat,
pakenivat kodistansa pois ja läksivät mieron tietä kuljeksimaan. Siellä
lienevät vieläkin. -- Sen pituinen se.


KULTALINNUSTA JA ELÄMÄNVEDESTÄ

Oli ennen kuningas, ja sillä oli kolme poikaa. Hänen linnassansa oli
hedelmikkö, jossa kasvoi muun muassa kultaisia omenoita. Kerran
aamusella havaittiin yhden näistä omenoista olevan varastettuna.
Kuningas, jolle tämä varkaus teki pahan mielen, kysyi silloin
pojiltansa, mitä tuon asian suhteen olisi tehtävä, ja vanhin poika
lupasi yöllä hedelmikköä vartioida, ettei semmoista vahinkoa enää
tapahtuisi. Siinä tarkoituksessa jäikin hedelmikköön yöksi, vaan jouten
istuessa tuli hänelle uni, ja hän nukkui nurmelle. Kun siitä aamulla
havaittiin, oli taaskin yksi omena kadonnut. Kuningas kun tätä taaskin
oli pahoillansa, tarjousi toinen poika hedelmikköä tulevana yönä
vartioimaan, vaan häneltä ei tämä toimitus tullut sen paremmin
täytetyksi. Yön sydämellä yksin istuessaan nukkui hänkin, ja aamulla oli
taaskin kultaomena puusta vietynä. Nyt pyrki nuorin poika hedelmikköä
vuorostaan yöksi vartioimaan, vaan kuningas ei mielellänsä olisi häntä
tämmöiselle asialle laskenut, sillä hän oli vielä hyvin nuori ja
lapsellinen. Miten poika kuitenkin anoi ja pyyteli, sai hän viimeinkin
isältänsä luvan mennä hedelmikköä yhdeksi yöksi vartioimaan. Yön tullen
istui nyt poika pyssy kädessä omenapuun alle vahtia pitääksensä, eikä
kovin kaukaa siinä istunutkaan, niin näki taivaalta laskeutuvan komean,
kotkankaltaisen linnun, jonka siipilöistä levisi semmoinen hohde, että
koko hedelmikkö oli ikäänkuin lystitulilla valaistu. Omenapuuta
lähestyessään otti se muutamalta oksalta nokallansa omenan ja mieli
saaliineen mennä matkaansa, mutta poika tapasi pyssynsä ja ampui lintua.
Tätä ei kuitenkaan hengen paikoille osannut, tähtääjän silmä lienee
pettänyt; yksi ainoa höyhen putosi vain linnun pois lentäessä hänen
siivistään maahan, vaan tämä oli niin kiiltävä ja korea, että kaikki
kukat ja pensaat alkoivat siinä tienoossa sen valosta kiiltää ja
välkkyä. Sen höyhenen vei sitten poika aamusella isälleen ja kertoi koko
asian, miten kaikki oli tapahtunut. Kuningas kummasteli höyhenen
kauneutta ja sanoi sitä katsellessaan: "En tiedä, kuinka suuren
palkinnon sille miehelle antaisin, joka sen linnun pyytäisi, mistä tämä
höyhen on lähtenyt."

Vanhin poika oli nyt kärkäs tälle asialle lähtemään ja kulkikin sitä
kallishöyhenistä lintua etsimään, vaan viipyi matkallansa kuukauden,
viipyi toisen eikä kotiin tullutkaan. Siitä läksi keskimmäinen veli
samalle asialle, vaan ei onnistunut hänenkään matkustuksensa, hän jäi
sille tiellensä. Nyt kävi nuorin poika, joka sill'aikaa oli mieheksi
kasvanut, isänsä puheelle ja sanoi: "Siunaa minua, isäni, minä lähden
sitä kullanhohtavata lintua etsimään, ja jos ei kuolema ennen aikaa
minua kohdanne, niin minä sen linnun sinulle tuon." Isä ei kyllä
ainoasta pojastaan olisi mielellään luopunut, vaan kun näki, miten tämä
oli lähtemään halukas, suostui hän viimeinkin hänen tuumaansa ja sanoi:
"No, mene, poikaseni, kun menet, ota talosta evästä, minkä tarvitset, ja
tallista se hevonen, mikä sinusta on mieluisin, ja palaa vanhan isäsi
luokse, jos et haettavaasi löytäisikään."

Poika tämän luvan saatuansa otti muonaa mukaansa ja kävi sitten talliin
isänsä hevosia tarkastamaan. Täällä oli oritta, täällä tammaa, täällä
ruunaa, ja kaikki olivat näöltään komeoita, vaan kun heille selkään
nousi, ne kaikki olivat niin voimattomia, että maahan lankesivat.
Viimein löysi kuitenkin vanhan, sodassa jo sitä ennen käyneen ruunan,
joka hänet kantaa jaksoi, ja läksi sillä ajamaan. Jonkin matkaa
kuljettuaan tuli hän muutamaan paikkaan, jossa oli kolme tienhaaraa ja
kussakin tienhaarassa erityinen patsas osoketauluineen. Ensimmäisessä
seisoi: "Joka tätä tietä kulkee, saa hevoselleen ruokaa, vaan saa itse
nälkää nähdä." Toisessa seisoi: "Joka tätä tietä ajaa, saa itsellensä
ruokaa, vaan ei saa hevosellensa", ja kolmannessa taulussa oli suurilla
kirjaimilla kirjoitettu: "Joka tälle tielle lähtee, sille käy varsin
onnettomasti." Joka tauluun olivat myöskin kaikkien niiden nimet
kirjoitetut, jotka niitä teitä olivat kulkeneet. Siellä näki
vanhempienkin veljien nimet ensimmäisessä ja toisessa taulussa, vaan ei
havainnut heidän palanneen vielä. Asiata arveltuaan päätti hän silloin
lähteä sitä tietä ajamaan, jota taulussa sanottiin onnettomaksi,
miettien mielessään: "Jos en minä matkaltani palaja, niin eiväthän
toisetkaan veljeni ole olleet sen onnellisemmat." Päiväyksen siitä nyt
eteenpäin päästyänsä tuli hän ihanalle, kukkia kasvavalle kedolle. Tässä
päätti hän syöttää hevostansa ja itsekin vähän levätä; laski hevosensa
syömään nurmelle ja nousi itse suurelle kivelle istumaan, jossa alkoi
eväspussistaan rauhassa ruokailla. Siinä istuessaan näki hän näöltään
eriskummaisen elävän lähestyvän, jota hän ei oikein tuntenutkaan. "No,
muuksi häntä en tiedä arvata kuin sudeksi", arveli poika viimeinkin ja
huusi samassa: "Tule tänne, sinä suden serkku, niin saat hyvää ruokaa
pussistani!" Susi tuli, ja poika syötti hänet niinkuin oli luvannut.
Syötyänsä kysyi sitten susi: "Minkätähden läksit, poikarukka, tälle
onnettomalle tielle?" Poika selitti matkustamisensa syyn ja kysyi
sudelta, jos hän tietäisi, miten se kultalintu löydettäisiin, jota hän
oli hakemassa. Susi vastasi: "Sen tiedän hyvästi, missä haettavasi lintu
on; tulehan minun selkääni, niin minä vien sinut sinne." Poika oli
lähtemään valmis, ja susi, jolla oli pojatkin mukana, sanoi lähdettäessä
heille: "Katsokaa nyt hevosta sen aikaa kun matkalla viivymme ja
ruokkikaa se hyvästi."

Nämä sanat sanottuaan läksi susi juoksemaan oikein parasta vauhtiansa
kantaen poikaa selässänsä. Tämmöistä kyytiä mentäessä rupesi pojan
silmistä juoksemaan vesi, jonka tähden hän liinan otti taskustansa
pyyhkiäkseen silmiänsä, mutta kiireen hommassa sattui liina putoamaan
hänen kädestänsä. Poika silloin huusi sudelle: "Seisahdu, susi,
silmäliinani putosi maahan, korjatkaamme se!" -- "Nytkö vasta sitä
muistuttelet?" sanoi susi, "liinasi on jo kymmenen penikulman päässä."
Kun poika tämän kuuli, ei hän sutta enää pyytänytkään seisahtumaan, vaan
riensi hänen selässään edellensä, kunne tulivat sen linnan portille,
josta kultalintu oli saatava. Susi neuvoi nyt poikaa siinä ja sanoi:
"Vartijoista sinä kyllä pääset ohitse, sillä ne makaavat kaikki eivätkä
sinua näe, vaan kun tulet siihen huoneeseen, jossa linnan haltijan tytär
asuu, niin ole varoillasi, vaikka hänkin kyllä on nukuksissa. Kun näet
ikkunalla kultaisen häkin ja linnun, niin ota hiljaa lintunen häkistä,
vaan jätä häkki paikallensa, sillä jos häkin otat, niin nousee lintu
ääneen, vartijat heräävät ja panevat sinut kahleisiin. Minä sillä aikaa
odottelen sinua palaavaksi täällä pensastossa, näin asiasi toimitettuasi
lähdemme sitten yhdessä takaisin niinkuin yksissä tulimmekin."

Poika lupasi suden neuvoa seurata ja pääsikin vartijoiden keksimättä
huoneeseen, jossa näki kultalinnun häkissänsä. Otti linnun hiljaa
kouraansa siitä ja mieli jo kääntyä jäljelleen, vaan alkoi siitä
arvella: "Jos minä kädessäni tämän linnun vien, niin putoaa se matkalla
niinkuin liinakin tullessani." Ei siis suden kieltoa pitänytkään, mutta
otti ikkunalta kultahäkin; vaan tuskin sai hän sen käteensä ennenkuin
lintu rupesi semmoisella ilveellä huutamaan, että vartijat heräsivät
unestaan, ottivat pojan kiinni ja panivat hänet kähkänään. Susi odotteli
sill'aikaa pensastossa yhä, vaan kun ei poikaa näkynyt takaisin
tulevaksi, ymmärsi hän jo, miten sille oli linnassa käynyt, ja oikein
itki suruissaan päivitellen sitä, ettei poika hänen neuvoansa totellut.
Kuitenkin jäi hän vielä vartomaan siihen nähdäkseen, voisikohan jollakin
tavalla vielä poikaa auttaa.

Aamulla puhuttiin kohta sille kuninkaalle, joka linnaa hallitsi, että
varas oli linnassa käynyt kultalintua varastaaksensa, vaan että
pahantekijä nyt oli kahleissa. Kuningas käski silloin tuoda sen rohkean
varkaan hänen eteensä, ja kun sai pojan nähdä, niin kysyi kohta, mistä
hän oli ja kuinka hän oli semmoiseen työhön joutunut. Poika kertoi koko
asian alusta pitäen ja sanoi, että hänen isällänsä oli höyhen, jonka hän
siitä kultalinnusta oli ampunut, kun se hedelmikköä kävi varastamassa,
ja että hän sentähden isänsä käskystä oli lähtenyt koko lintua saamaan.
Kuningas, jolle kultalintu oli erinomattain rakas, tuomitsi ensi
kiivaudessaan pojan kuolemaan siitä, että hän oli varastaa koetellut,
mutta poika vastasi vakaasti ja pelkäämättä: "Jos minut tapetaan, niin
on kultalintukin kuoletettava, sillä se on samaten rikoksen alainen,
koska minun isäni linnasta on hedelmiä käynyt varastamassa."

Kuningas tämän kuultuansa sanoi pojalle: "No, saat jäädä henkiin, kunhan
toisesta valtakunnasta tuot minulle kuninkaan orin, joka on niin taitava
ja viisas, että se puhuu ja haastelee kuin ihminen." Poika otti asian
toimittaaksensa ja pääsi sillä lupauksella irralleen. Kävi siitä nyt
matkatoveriaan etsimään ja tapasikin pensastossa suden, joka surusta ja
pelosta itki ja vapisi. Tälle kertoi nyt kohtalonsa, miten hänelle oli
linnassa käynyt, ja kysyi sitten, jos susi tietäisi, mistä ja miten se
ori saataisiin, jota kuningas halusi. Susi tuskin tämän kuulikaan, niin
sanoi iloissaan pojalle: "Nousehan selkääni, kyllä minä tiedän, missä se
mainio ori on." Poika teki niinkuin oli käsketty, ja kun jonkin aikaa
oli mentynä, tulivat taaskin erään linnan portille, johon susi pysähtyi
ja neuvoi poikaa sanoen: "Tässä linnassa on se ori, ja kyllä sen
tallista saatkin otetuksi, mutta älä vain marhamintaa koske, sillä jos
sen otat, niin rupeaa hevonen hyppimään, telmämään, josta vartijat
heräävät, ja sinun käy niinkuin entisessäkin paikassa."

Poika läksi neuvon mukaan linnaan ja pääsikin esteettä talliin, sillä
vartijat olivat uneen vaipuneet; mutta eipä tuossakaan suden käskyjä
täyttänyt. Kun hevosen sai, rupesi hän marhamintaakin ottamaan, vaan
tästä alkoi hevonen hirnua, potkia, ja vartijat heräsivät, josta varas
otettiin kiinni ja kuljetettiin kuninkaan eteen tutkittavaksi. Kuningas
tuomitsi hänet kuolemaan, mutta leppyi siitä kuitenkin ja sanoi: "No,
jos tuot minulle sen kuninkaan tyttären, joka maailmassa on kaunein,
niin pääset kaikesta rangaistuksesta ja saat vielä orinkin palkoistasi."
Poika otti asian toimittaaksensa ja meni suden luokse viidakkoon, jossa
kertoi sille, minkä hän nyt oli tehdäkseen ottanut. Susi lohdutti häntä
ja sanoi: "No, elä huoli, kyllä siihenkin neuvon tiedän", otti siitä
pojan selkäänsä ja juoksi juoksemistaan, kunne tultiin suureen
kaupunkiin, jonka portilla pysähtyi taaskin ja sanoi: "Tässä asuu nyt se
kaunis kuninkaan tytär, vaan taitaa vähän aikaa viipyä ennenkuin sen
saamme valtaamme. Minä tähän kaupungin portille toimitan nyt
kauppapuodin; käy sinä myyjäksi siihen, minä isännäksi rupean." Samassa
heittihe susi kolme kertaa maahan, siinä ikäänkuin piehtaroi, ja
paikalla syntyi tuosta sille paikalle kauppapuoti, jossa löytyi
erinomaisen kauniita tavaroita, ei sitä laatua maailmassa, ettei siinä
sitä näyttinä ollut. Poika rupesi nyt tässä myymään tavaroita, ja
kaupungista tuli paljon ihmisiä ostamaan niitä, sillä niin koreita
kaluja eivät muualta löytäneet. Sai tästä kauppiaasta sillä tavoin
kuninkaan tytärkin kuulla, ja tuli hänkin siihen puotiin kauppaa
tekemään. Kun nyt kuninkaan tytär, jota koko joukko palvelijoita
seurasi, tuli puotiin ja näki siellä niin ylen kauniita tavaroita, joita
ei ollut ennen eläessään nähnyt, ihanteli hän niitä ja osteli
kaikenlaista; vaan kun siinä tuli nyt itseänsä tavaroiden myyjää
katsomaan, pääsi lemmen tuli hänen sydämessään syttymään, sillä
semmoista niin kaunista poikaa ei hän tiennyt ennen koskaan nähneensä.
Samoin kävi pojallekin. Hän tuskin tiesi, minkälaatuista tavaraa hän
näytti ja ostettavaksi tarjoili, silmänsä seurasivat vain ostajaa
itseänsä muuanne mihinkään rävähtämättä. Ostokset tehtyänsä kysyi
kuninkaan tytär sitten pojalta, mistä hän oli ja kuinka hän kauppiaaksi
oli joutunut. Vartijoiden kuulematta puhui poika silloin tyttärelle
totuuden ja kysyi häneltä viimein, jos hän tahtoisi lähteä hänen
kanssansa. Kuninkaan tytär, joka, niinkuin sanottiin, jo oli mieltynyt
poikaan, ei kaukaa arvellutkaan, vaan lupasi lähteäksensä niin pian kuin
vain vartijoiltaan pääsisi. Näin tuumaten läksi hän puodista pois
ikäänkuin kulkeakseen kotiinsa, vaan pysähtyi äkkiä tiellä mennessään ja
sanoi vartijoille: "Nyt jäi minulta rihma kuitenkin ostamatta, odottakaa
vähän aikaa tässä, niin minä palaan puotiin takaisin." Vartijat jäivät
nyt keskenään haastelemaan kadulle, vaan kuninkaan tytär palasi puotiin
ja sanoi olevansa valmis lähtemään. Kun puodin isäntä, joka sudesta oli
kauppiaaksi muuttunut, tämän kuuli, viskausi hän puodin lattialle ja
heitti kolmeen kertaan kuperinkeikkaa siinä, niin koko puoti tavaroineen
päivineen samassa katosi, ja itse muuttui hän sudeksi niinkuin ennenkin
käskien pojan ja kuninkaan tyttären nousta hänen selkäänsä. Toiset
tekivät niinkuin käsketty oli, ja susi läksi juosta viilettämään, minkä
ennätti, jättäen vartijat kuninkaan tytärtä odottamaan. Häntä
alettiinkin etsiä, kun niin kauan rihman ostolla viipyi, vaan kun
lähdettiin häntä kuulustamaan, niin puoti ja kaikki oli kadonnut, eikä
ymmärtää voitu, mihin kaikki oli joutunut. Ihmeissään palasivat vartijat
silloin linnaan takaisin ja ilmoittivat asian kuninkaalle. Tämä kyllä
koki jos jollakin tavalla tiedustella tytärtänsä samoin kuin kaikki
muutkin kaupunkilaiset tässä toimessa auttoivat häntä; mutta asiasta ei
koskaan selvää saatu.

Poika ja kuninkaan tytär kulkivat sillä välin suden selässä matkaansa
yhä, vaan kun viimeinkin alkoi jo sen kuninkaan linna näkyä, joka
kaunista kuninkaan tytärtä oli pyytänyt, alkoi pojan mieli raskaaksi
käydä ja suru nousta sydämeen, sillä hän ei mielellänsä olisi enää
luopunut matkatoverinaan olevasta tyttärestä. Tämän havaitsi susi ja
sanoi hänelle, ettei kuninkaan tytär kuullutkaan: "Elä, poikaseni, sure,
kyllä minä neuvon tiedän; sinä annoit kerran ruokaa minulle pussistasi,
jota vastaan joku toinen sinun sijassasi kukaties olisi tappanut minut:
senpätähden tahdon nyt kostaa tämän hyvän työsi ja saatan tämän kauniin
tyttäresi omaksesi." Kun tultiin siitä sitten kaupungin portille, sanoi
susi taaskin pojalle: "Minä muuttaudun nyt nuoreksi neitoseksi, vie
minut myötäsi kuninkaan luokse, niin saat häneltä sen ihmeellisen orin,
ja palaa sitten rakkaan matkatoverisi luokse takaisin, mutta varoita
kuitenkin kuningasta, että hän antaa minun käydä ulkona jalkailemassa,
että saan tilaisuuden päästä hänen linnastansa karkuun."

Poika pyysi nyt kuninkaan tytärtä odottamaan häntä linnan ulkopuolella
olevassa lystimetsässä, josta, kun susi taaskin maahan heittäytymällä
oli tyttäreksi muuttunut, hän sen kanssa meni kuninkaan linnaan.
Kuningas hovinaisineen ihanteli tyttösen kauneutta, ja ilo nousi
linnassa suuri, kun nyt kauan toivottu, kuninkaan kaipaama neito linnaan
saatiin. Ihastuksissaan antoi kuningas pojalle sen ihmeellisen orin,
jonka oli luvannut, ja muita lahjoja vielä päälliseksi. Poika otti
nöyrästi vastaan, mitä hänelle annettiin, lähtien linnasta pois, ja
tytöksi muuttunut susi pantiin linnan komeisiin huoneisiin asumaan.
Tässä hän ei kauan kuitenkaan viihtynyt, vaan kävi surevan näköiseksi ja
pyysi huoneista päästä johonkuhun hauskaan puistoon ilmailemaan. Sitä ei
kuningas kummeksinut, koska ymmärsi outojen ja vierasten parissa
olemisen käyvän nuoren ihmisen mielestä ikäväksi; laittoi hänet siis
palvelijoiden seurassa kauniiseen hedelmikköön ilmailemaan ja toivoi
hänen mielensä siitä käyvän iloisemmaksi. Vartijoistaan ja seurastaan
oli nyt tytöksi muuttuneella sudella paljon vastusta, sillä nämä eivät
usein häntä jättäneet silmistänsä, mutta muutaman tiheän pensaan
suojassa ennätti hän kerran kuitenkin heittäytyä maahan ja kolmasti
pyörähtää ympärinsä, josta samassa uudelleen muuttui sudeksi ja
vartijoiden nähden hypätä loikahti yli muurin ja heidän silmistänsä
katosi. Siitä juoksi sitten pojan ja kuninkaan tyttären piilopaikkaan,
otti heidät selkäänsä molemmat ja läksi viemään heitä toisen kuninkaan
linnaan, jolle poika sen älykkään ja ihmeteltävän hevosen oli hankkia
luvannut, joka nyt tyhjänä juoksi heidän jäljessänsä. Linna alkoikin jo
etäällä näkyä, ja poika taaskin kävi surulliseksi muistellessaan sitä,
että hänen nyt täytyi hyvästä, suurella vaivalla ja vaaralla
hankkimastaan orista erota; mutta susi lupasi apunsa tuohonkin. "Kun
tullaan linnaan", sanoi hän, "niin minä taaskin muutan muotoa ja rupean
hevoseksi, ja sinä saat jättää minut sinne, kyllä minä sieltä jollakin
tavalla taas pakoon pääsen. Muistuta kuitenkin kuningasta, että hän
vuorokauden päästä viimeistäänkin päästää minut pihalle jaloittelemaan."
Poika jätti nyt kuninkaan tyttären ja hevosensa taas lehdikköön
odottamaan hänen palaamistansa ja ajoi oriksi muuttuneen suden selässä
linnaan, jossa orin antoi kuninkaalle. Tämä tästä ihastui suuresti,
sillä ori puheli niinkuin ihminen, hyppi ja näytteli monenlaista mahtia
ja täydellistä taitoa. Lupansa mukaan antoikin kuningas sentähden
pojalle kultalinnun häkkeinensä ja vielä muuta hyvyyttä päälliseksi,
jonka kanssa poika palasi kuninkaan tyttären luokse lehdikköön niinkuin
oli luvannut. Kauaksi ei orikaan linnaan jäänyt, sillä kun huomissa
päivänä päästettiin ulos pihalle, laskeusi hän piehtaroimaan pihamaalle
ja pyörähti kolmasti ympärinsä, niin samassa muuttui taas sudeksi ja
soilahti yli muurin linnasta pois. Siitä sitten lehdikköön tultuansa
otti hän taas mukaansa matkatoverit, joiden kanssa riensi edelleen,
kunne vihdoin tultiin samalle kedolle, jossa poika ensin oli tavannut
suden. Siellä oli pojan eväslaukku vielä kivellä, ja vanhan hevosensakin
löysi hän heinää syömästä nurmella. Eväslaukustaan syötti poika nyt
sutta niinkuin ensi kerrankin, jolloin tutuiksi tulivat, kiitti häntä
kaikesta hyvyydestä ja avun osoittamisesta, jonka jälkeen jätti hyväiset
kuninkaan tyttären kanssa laittautuakseen matkalle. Susi, joka tänne
jättämänsä pojat löysi, teki samaten, mutta neuvoi poikaa vielä
lähtiessänsä ja sanoi: "Kun matkalle lähdet, niin istu itse vanhan
sotahevosesi selkään ja anna kuninkaan tyttären istua nuoren, kauniin ja
älykkään orisi selässä. Varo myöskin, ettet matkalla missään lepää ja
viivyttele, josko olisitkin vähän väsyksissä, ja vältä varsinkin sitä,
ettet nuku, sillä jos nukut, voipi onnettomuus vieläkin saavuttaa sinut
ja tuottaa sinulle surman ja kuoleman." Poika lupasi neuvon pitää
mielessänsä sanoen sudelle kerran vielä kiitokset ja istui itse vanhan
sotahevosen selkään; mutta kaunis kuninkaan tytär istui lintuhäkki
kädessä sen nuoren ja komean orin selässä, jonka poika oli kuninkaalta
saanut. Kun jonkin aikaa näin oli kuljettu, tultiin siihen
tienhaarapaikkaan, jossa ne kolme taulua olivat. Näistä näki poika, että
hänen veljensä vielä olivat matkallansa, koska heidän nimiänsä ei vielä
tauluissa näkynyt. Tuosta ei kuitenkaan paljoa huolinut, kirjoitti
nimensä onnettoman tien tauluun, että sieltä hän on palannut, ja läksi
ajamaan edellensä. Tiellänsä tuli sitten kauniille, viheriäiselle
vainiolle, jossa hevostansa päätti lepuuttaa ja itsekin tovereinensa
tuuhean puun siimeksessä vähän aikaa istua. Nukkua hän ei kuitenkaan
aikonut, vaikka kyllä oli matkastaan väsynyt, mutta huomaamattansa alkoi
uni painaa häntä, ja silmänsä ummistuivat. Sattuivatpa silloin vanhemmat
veljensä kotiin mennessään kulkemaan siitä ohitse ja kun näkivät, mikä
saalis heidän veljellänsä oli -- kuninkaan tytär oli myöskin uinahtanut
pojan olkapäätä vasten nojaten päänsä -- tappoivat he makaavan veljensä
sekä hänen vanhan sotahevosensa leikaten päät kummaltakin poikki ja
heittivät kuolleet raadot hautaan, jonka hyvästi ummistivat; mutta
veljensä morsiamen samoinkuin kultalinnunkin ja orin ottivat he myötänsä
ja pakottivat kuninkaan tyttären valalla vannomaan, ettei hän heidän
isällensä ilmoittaisi heidän rikostansa, mutta sanoisi heidän sekä hänet
että kultalinnunkin ja hevosen suurella vaivalla ja vaaralla
ansainneensa.

Kun vihdoinkin vanhemmat veljet täten isänsä kotiin palasivat, kävi
vanha kuningas ylen iloiseksi, varsinkin kun sai kultalinnun häkkeinensä
ja sitten vielä sen kauniin tyttären ja komean orin keksi. Ei muuta kuin
alkoi häitä valmistuttaa vanhimmalle pojallensa, joka kuninkaan tyttären
sanoi saaneensa. Vaan eipäs käynytkään kaikki niinkuin pojat olivat
toivoneet. Kuninkaan tytär muuttui surulliseksi ja alakuloiseksi,
kultalintu lakkasi laulamasta ja hevonen haastelemasta sekä ilveitään
tekemästä, eikä saatu tätä surunalaisuutta millään tavoin
poistetuksi. Susi, joka sillä aikaa kaukaisissa maissa vaelsi, alkoi
hänkin mielessään aavistella, että kyllä pojalle hänestä erottua on
jollakin tavalla pahasti käynyt, ja päätti sentähden uudestaan etsiä
hänet, mistä vain löytäisi. Ei aikaakaan, niin jo matkallaan tulikin
sille kedolle, johon poika hevosineen oli kuoppaan haudattu. Tästäkös
nyt susiraukan mieli karvaaksi kävi. Kynsillänsä heitti hän soran ja
mullan haudalta pois, aukaisi hevosen vatsan ja meni sinne suremaan ja
murehtimaan. Hänen jonkin aikaa siellä oltuansa tuli korppi poikinensa
haaskaa nokkimaan ja asettui istumaan hevosen mahalle. Susi sai tuossa
yhden korpin pojan jalasta kiinni siepatuksi ja korjasi sen luoksensa.
"Laske poikani irti", rukoili vanha korppi. "En laske, jollet minulle
sitä elävätä vettä tuo, joka hengettömiä henkeen saattaa." -- "Kyllä
minä tahtosi täyttäisin, vaan milläs minä sitä vettä tuonkaan, kun
minulla ei ole astiata", vastasi korppi. Oli pojan takissa sitten isoja
vaskinappeja, niin susi otti yhden niistä, kiskoi siitä kuoren irti ja
sitoi sen korpille kaulaan sanoen: "Tuoss' on sinulle astia, lähde nyt
matkaan ja joudu kiiruusti takaisin." Korppi otti käskyn korviinsa
lähtien lentämään heti, eikä kovin kaukaa poikessa viipynytkään, kun
tuli jo matkaltaan takaisin ja sanoi: "Nyt on minulla elävää vettä napin
kuoressa, anna jo poikani minulle." Susi ei siihen virkkanut mitään,
vaan katkaisi korpin pojalta kaulan poikki. "Miksikäs nyt poikani
tapoit?" sanoi suruissaan korppi, "senkö minulle palkkaa annoitkin?" --
"Elähän huoli", sanoi susi, "onhan sinulla elävää vettä, anna se tänne,
niin koetan, kelpaako tuo mihinkään." Sai siitä napin kuoren korpin
rinnasta ja voiteli elävällä vedellä kuollutta korpin poikaa veden
voimaa koettaaksensa. "Klank", äänsi korpin poika samassa ja läksi
lentämään. "No, hyvää on vesi", virkkoi tämän kuultuansa susi, "jo sen
nyt näen, että veden olet oikeasta lähteestä tuonut." Otti sitten
kuolleen pojan haudasta, asetti sen nurmelle makaamaan ja voiteli kaulaa
elävällä vedellä. Tuosta virkosi kuollut elämään, ja susi kun tämän
näki, voiteli hevostakin samalla tavalla, että sekin eloon heräsi, josta
sanoi pojalle: "Niinkuin edeltäpäin pelkäsin, jouduit minusta erottuasi
uudelleen onnettomaksi, mutta minä en raskinut sinua vielä avutta
jättää, vielä saatin hengettömän ruumiisi eloon. Kulje nyt
kiireimmittäin kotiisi; eikö jo vietettäne parhaallansa häitä siellä
sinun morsiamellesi; jos mielinet estää hänen naimistansa, niin elä
viivyttele. Minua et vasta enää tarvitse, sillä onnettomalle tielle et
toiste enää lähtene." Tämän puhuttuaan katosi susi yht'äkkiä, mihin
lienee kadonnut, ja poika nousi hevosensa selkään ja ajoi kotiinsa
matkalla missään viipymättä. Täällä isänsä linnassa pidettiin
parhaallansa häitä niinkuin susi oli ennustanut, mutta kaunis kuninkaan
tytär oli aina vielä murheissaan, lintu ei laulanut eikä hevonen
puhunut. Äkkiä tuli muutos kuitenkin koko kuninkaan kartanossa. Nuorin
poika kun astui ovesta sisään, kävivät kaikki iloisiksi. Morsian unohti
surunsa hymyillen niinkuin ennenkin, kultalintu alkoi häkissään laulaa
viserrellä; ja hevonen hyppi, hirnui pihamaalla niinkuin entinen tapansa
oli. Kun vanha kuningas tätä kummasteli, alkoivat sitten kaikki
yht'aikaa selittää ja kertoa, kuinka asian laita oikeastaan oli ja miten
vanhemmat veljet olivat petoksella nuoremman veljensä kaiketta syyttä
tappaneet ja maahan kuopanneet. Kuningas tämän kuultuansa vihastui
kauheasti ja määräsi jo vanhemmat poikansa hengen rangaistukseen, vaan
kun nuorin veli samoin kuin kuninkaan tytärkin anoivat rikoksenalaisille
armoa, leppyi isän sydän siksi, että ei poikiansa kuitenkaan
kuolettanut, vaan ajoi heidät kotoa pois, maata maailmaa kiertämään.
Nuorin poika sai nyt monen vaivan ja vastuksen perästä kauniin kuninkaan
tyttären vaimoksensa, ja kun isänsä ikänsä päivät päätettyään kuoli,
pääsi hän hänen sijaansa kuninkaaksi. -- Sen pituinen se.



MIES KUNINGASTA KATSOMASSA


Oli ennen vanha talonpoika, varakas ja työssään toimellinen mies, mutta
vaikka hän oli rikas, ja kaikki häntä kohtelivat kunnialla, ei hän
kuitenkaan missään valloissa vieraana käynyt, eli vain omin voiminsa
kotonaan. Kuninkaasta oli hän kuitenkin niin paljon puhuttavan kuullut,
että viimein alkoi mielensä tehdä tätä hallitsijataan kerran maailmassa
nähdä. Teetti siis talkkunajauhoa koko reellisen viedäkseen muka
kuninkaalle jotakin lahjaksi ja läksi ajamaan siihen kaupunkiin, jossa
kuningas asui ja eli. Sinne tultuaan ajaa sitten katua myöten
hiljalleen, niin tulee kuninkaan upseeri häntä vastaan ja kysyy: "Mitä
sinulla kaupan, talonpoika?" -- "Ei niin mityyttä", vastasi mies. "No,
mitäs sinulla tuolla reessäsi on?" kysyi upseeri. "Talkkunajauhoa on",
vastasi mies, "ne antaisin ja hevoseni päälliseksi, jos ken saattaisi
minut tämänilmaista jumalaa näkemään, hänestä kun ikäni olen kuullut
niin paljon puhuttavan." Upseeri, joka luuli miestä hupeloksi taikka
taas ylen viisaaksi veitikaksi, ei sanonut joutavansa häntä
liehtaroimaan, ja läksi muuta virkkamatta edellensä astumaan.

Mies ajaa taas katua myöten edelleen, niin tulee muutamassa kohdin
kenraali vastaan ja kysyy niinkuin upseerikin: "Mitä sinulla kaupan,
talonpoika?" -- "Ei mitään ole kaupan", vastasi talonpoika, "vaan nämä
talkkunajauhot, mitkä reessäni on, ja hevoseni vielä päälliseksi
antaisin sille, joka minut saattaisi tämänilmaista jumalaa näkemään." --
"No, tänä päivänä sen saat nähdä", sanoi kenraali ja vei miehen
kotiinsa, jossa talkkunajauhot korjattiin aittaan ja hevonen talliin.
Sitten läksi kenraali miestä saattamaan ja vei hänet linnan portille,
josta kuningasta odotettiin kirkkoon lähteväksi, sanoen: "Tässä tämän
nyt kohta sillään näemme." Samassa ajoikin kuningas portista kadulle, ja
kenraali näytti, osoitteli häntä miehelle ja sanoi: "Tuo, tuo se nyt
kuningas on! Katso häntä tarkkaan nyt!" Mies koki katsoa, vaan tuskin
ennätti vähän vilaukselta nähdä koko kuningasta ennenkuin se jo oli
pitkän matkan päässä. Tätä pahoillaan sanoi hän kenraalille: "Ei tämä
katsanto ollut hyvä ja mieltäni tyydyttävä, näin pitäisi saada häntä
katsoa kuin tässä nyt sinun silmiisi katson." -- "No, kun et sillä
katsannolla ole tyytyväinen, niin käykäämme häntä tarkemmin katsomassa",
sanoi kenraali ja vei miehen siihen kirkkoon, johon kuningaskin oli
mennyt.

Kun siellä nyt mies kuninkaan kerran muista erotti, katsoi hän
kuninkaaseen kaiken jumalanpalvelusajan, itse ei jumalanpalvelusta
pitänyt venäjäksi eikä ruotsiksi, katsoi vaan yhtäänne päin, etteivät
silmät muuanne rävähtäneet. Kuningas näki sen. Kuitenkaan hän ei
jumalanpalveluksen aikana ollut siitä ollaksensa, vaan kun
jumalanpalvelus sai pidetyksi, meni hän miehen luo ja sanoi: "Mintähden
sinä et Jumalaa palvele et suomeksi etkä venäjäksi, minuun vaan kaiken
aikaa katsot?" Pelästymättä vastasi mies: "Ka, tuonilmaista Jumalaa minä
iän kaiken olen palvellut ja kerkiänhän minä sitä vieläkin palvella,
mutta tämänilmaista jumalaa vasta tänäpäivänä ensi kerran näin, niin
sitä piti katsoakseni." -- "Mistäs sinä minut tunsit?" kysyi kuningas.
"Minulle yksi kenraali teidät osoitti", vastasi mies. "Ottiko tuo mitä
osotantaa?" kysyi kuningas. "Ei ottanut äijää, talkkunajauhoa, reen ja
hevosen vain", virkkoi mies.

Kuningas, jonka mielestä miehen vastaukset olivat viisaita ja somia, vei
hänet kotiinsa, jossa tarkemmin tutkiakseen hänen älyänsä kysyi häneltä
kolme kysymystä. Ensiksi: "Kuinka ylhäällä on taivas?" -- "Ei ole kovin
ylhäällä", vastasi mies, "kaikki kuuluu sinne, mitä haastat, haasta
kuinka hiljaa tahdot." Toinen kysymys: "Kuinka syvä on maa?" -- "Syvä
taitaa olla, syvä", vastasi mies, "minulta poika on jo kaksitoista
vuotta kuollut, vaan ei ole vielä niin mityyttä viestiä hänestä tullut."
Kolmanneksi kysyi kuningas: "Kuinka leveä on maa?" Talonpoika pyörähti
kuninkaan edessä huoneen lattialla ympärinsä ja sanoi: "Minä sitä
viisaammaksi en saa."

Tämä tutkinto kun oli päättynyt, noudatti kuningas kaikki kenraalinsa
kokoon ja ilmoitti heille, että jos kuka heistä ei voi niitä kyselmyksiä
vastata niinkuin ukko, niin siltä tuli viisikymmentä ruplaa rahaa
maksettavaksi ukolle, joka talkkunajauhonsa ja hevosensa kaupungissa
käydessään oli kadottanut. Kenraalit kyllä olivat vastaamisen hommassa
kaikki ja aprikoivat, ajattelivat, mitä muka kuningas kysymyksillään
tarkoitti, vaan mitäs siitä läksi, eihän niistä yksikään voinut oikein
vastata, jonka tähden jokaisen täytyi määrätty rahasumma toimittaa
ukolle kuten kuninkaan käsky oli. Kun raha niin oli kokoon saatu, kysyi
kuningas ukolta viimeinkin: "Kuka kenraali sinulle minua osoitti?" Mies
meni sen kenraalin luo, joka häntä oli kirkkoon saattanut, ja sanoi:
"Tämä, tämä herra se osoitti." Ukko tuskin sen sai sanoneeksi, niin
lentta jo samassa reväistiin kenraalin kaulasta pois, ja kuningas pani
sen ukon kaulaan sanoen: "Tämänilmaista jumalaa pitää osoittaa
jokaiselle ilman talkkunajauhotta ja hevosetta, ei pidä kenenkään siitä
palkkaa ottaa niinkuin tämä kelvoton kenraalin kekkula teki." -- Sen
pituinen se.



EI HYVÄ TEKO HUKKAAN JOUDU


KAUPPIAS JA KOLMISARVISET NAISET

Oli kerran kauppias ja sillä poika. Kuoli sitten isä, ja pojalle jäi
äijän hyvyyttä perinnöksi. Hän elää siinä isänsä vanhassa talossa
hyvästi, ei ole hänellä huolta, surua mistään. Kuitenkin käypi aikansa
pitkäksi näin yhä yksin eläessänsä, jonka tähden meni muutaman tietäjän
luokse ja sanoi: "Mieleni tekisi naida, mistähän päin tuota hyvän vaimon
kohtaisin?" -- "Se on sinulle yhdentekevä, kunne päin kosimaan lähdet,
sillä syntymähetkenäsi on jo sallittu ja suotu, että sinun pitää naida
kolmisarvinen akka." -- "Minkätähden minä en saa sarvetonta naista, kun
minulla elonainetta ja tavaraa on kyllin, vieläpä enemmän kuin
tarvitsenkaan koko elinaikanani?" sanoi kauppiaan poika. "No, siitä sinä
et pääse, semmoinen nainen pitää ottaaksesi", vakuutti tietäjä. "No,
nythän on kumma", arveli kauppiaan poika, möi kaikki kodit, konnut,
elot, elämiset ja läksi toiseen maahan arvellen lähtiessään: "Tulenhan
minä toimeen muuallakin, kun rahaa on muassani kyllin."

Ulkomaalle tultuaan hyyräsi hän huoneen itselleen ja piti kauppaa siinä;
isältään perimillään rahoilla näet varusti itselleen kaikenlaista
tavaraa runsaasti. Muutamana päivänä sitten päätti hän siellä uudessa
asumaseudussaan kirkkoon mennä, jossa ei vielä ollut käynytkään. Kun nyt
kirkon ovelle tuli, niin siinä kuollut oli kirkon seinään naulattuna, ja
kaikki rahvas, mikä siitä kulki, sylkee kuollutta silmiin. Pidetään
jumalanpalvelusta jonkin aikaa kirkossa sitten, niin poislähtiessä
taaskin kaikki sylkevät sitä ruumista silmiin niinkuin kirkkoon
mennessäkin. Tämän nähtyänsä kysyy mies kirkosta tulijoilta: "Mikä mahti
tämä on tässä maassa, kun kuolijata näin pilkataan?" Väki vastasi: "Se
oli kauppamies tämä kuolija, joka velkaa määrättömän summan mieroon
jätti." Mies sanoi: "No, eikö tuota pantaisi maahan niinkuin muitakin
kuolleita, jos ken hänen velkansa maksaisi?" -- "Kenpä ne maksanee, vaan
kyllähän se maahan pantaisiin, kun joku hänen velkansa maksaisi",
vastasi väki. "No, kun niin lienee", sanoi mies, "pankaa kuolija maahan,
minä maksan ja suoritan hänen velkansa."

Kuolija haudattiin nyt niinkuin ruumiit ainakin, ja mies kävi hänen
velkojaan maksamaan. Siihen tuodaan, tuodaan kirjoja yhä, joita kuolija
eläessään oli veloistaan antanut, ja mies lunasti ne kaikki; vaan siihen
menikin koko hänen omaisuutensa, jonka isältään oli perinyt. Viimein möi
viimeistä velkaa suorittaakseen jo hevosensakin, eikä jäänyt enää kuin
yhdeksän hopeakopeekkaa itsellensä. Tästä tulee mies pahoille mielin,
sanoo: "Kaikki isäni hankkimat elämiset olen nyt menettänyt, hupsu kun
tänne tulinkin! Parasta lienee, kun lähden omaan maahani." Lähteekin
astumaan siitä, niin yhtyy matkalla häneen muudan toveri, sanoo: "Minne
sinä menet, mies?" -- "Niin ja niin on asia", selvitti kotiinsa menijä
ja kertoi toiselle, mitä oli tapahtunut. "No, ota minua kasakaksi",
sanoi toinen. Mies vastasi: "Millä minä, veikkonen, kasakan elättäisin?
Ei ole itsellänikään kuin yhdeksän hopeakopeekkaa oman henkeni
elättämiseksi." -- "No, otahan kumminkin, elämme me sillä", sanoi toinen
ja pyrki vain palvelijaksi. Mies viimein suostuikin tuumaan ottaen
toisen seuraansa, ja lähdettiin siitä nyt yksissä astumaan. Päästiin
sillä tavoin muuan päiväys, niin kauppias jo ruoan ja voiman puutteesta
vaipui tielle. Sanoo silloin kasakka hänelle: "Makaa sinä tiepuolessa
tässä, minä lähden ruokaa hankkimaan." Sillä puheen erosikin
isännästään. Astuu vähän matkaa, niin siinä onkin kylä ihan vierellä,
vaikk'eivät he olleet sitä keksineet. Siihen meni hän, tuli
kestikievariin ja sanoi isännälle: "Laitas hyvä ruoka sekä juomatkin
kunnolliset, ulkomaan herra on ikään tulemassa." Kestikievari silloin
lampaan tappaa, piiraat teettää ja ruoan toimittaa mitä parhaimman.
Tämän ruoan laittamisen toimeen saatuansa palaa matkatoveri kauppiaan
luo ja sanoo: "Nouse pois, siellä jo ruoka on valmis, meitä vain
odotellaan." Käydäänkin kahden miehen kestikievariin siitä, vaan
kauppiaalla kun oli huonot vaaterytäleet päällä niinkuin köyhtyneellä
ainakin, kysyy kestikievari siltä hänen toveriltaan: "Tässäkö sinulla
herrasi onkin nyt?" -- "Siinä sitä herraa täksi kerraksi on kyllältä",
vastasi matkatoveri talon isännän närkästyksestä lukua pitämättä.
Käydään siitä syömään sitten, ja syötyä sanoo matkatoveri kauppiaalle:
"No, anna nyt kolme kopeekkaa, niin ruoan sekä juomat maksamme."
Kestikievarilta taas pyytää kappaa sanoen sitä tarvitsevansa, ja kappa
kun tuotiin, viskasi ne kolme kopeekkaa siihen. Tästäpä tulikin kappa
täyteen hopeata, jolla maksaa ruoat, juomat, ja lopuskan panee salkkuun
talletettavaksi. Siitä yön makasivat vielä talossa, ja aamulla läksivät
matkalle taas.

Matkattiin päivä, niin jo iltapuoleen kauppias vaipui väsyksissä maahan
niinkuin ensimmäisenäkin päivänä, ja matkatoverin taaskin täytyi kylästä
hankkia ruokaa ja syömistä virkistääkseen isäntänsä voimia. Samoin kävi
vielä kolmantenakin päivänä; mutta vaikka ruoista ja juomista kussakin
kohdassa aina hyvä maksu annettiin, hopeat eivät sillä vähenneet, ne
vain pussissa turposivat. Neljäntenä päivänä lähdettiin astumaan taas ja
päästiin viimeinkin kauppiaan omaan taloon, josta hän oli kotoisin.
Siinä kun yötä oli maattu, sanoo matkatoveri isännälleen: "Matkalla olen
sinulle apuna ollut ja sinut onnellisesti kotiin saattanut, vaan nyt
pitää sinun naidaksesi kolmisarvinen nainen; se on kerran sinulle niin
sallittu, etkä muuten kyllä toimeen tulisikaan." -- "No, kun kerran
kaikki elot, elämiset ovat hävinneet, niin sinun olkoon valtasi, vaikka
minut minne viet." -- "Niinpä lähdemme kuninkaan tyttären sulhasiksi",
sanoi matkatoveri, "siellä on kolme tytärtä, ja kaikki ovat
kolmisarvisia. Kun linnaan tulemme, kuningas ensin tuopi vanhimman
tyttärensä katsotukseen. Sillä on pitkät sarvet, ja kun vain tupaan
tulee, hönkäisee hän kohta: 'Ota minut!' vaan sinä sanot vakavasti: 'En
ota sinua'. Siitä tuopi kuningas luoksesi toisen tyttärensä, jolla on
vähäistä lyhyemmät sarvet. Se sanoo niinikään: 'Ota minut!' vaan sinä
älä sitäkään ota. Vasta nuorin kun tuodaan, jolla on lyhyiset, pienet
sarvet vain, ja se kun hiljakkali vienolla, hyvin kauniilla äänellä
sanoo: 'Ota minut!' niin sinä ota se."

Näin asiasta sovittua mennäänkin kuninkaan linnaan ja kysytään tytärtä
kuninkaalta. Kuningas sanoo: "En tiedä, miksi näkynee, kunhan tässä
lepäillään, tuumaillaan ensin." Niin tehtiinkin, ja kun jonkin aikaa oli
pakinoitu, toi kuningas ensin vanhimman, sitten toisen tyttärensä
katsotukseen. Nämä olivat käytöksessään semmoiset kuin matkatoveri
edeltäpäin oli sanonut, ja sanoivat kauppiaalle hönkyen kumpikin: "Ota
minut!" vaan kauppias ei heitä ottanut. Siitä tuli viimein nuorin tytär,
lähestyen hänkin sulhasta kuiskasi vienolla, hyvin kauniilla äänellä:
"Ota minut naiseksesi!" Kauppias ottikin sen nuorimman tyttären niinkuin
oli tuumattu, josta lähdetään vihille kirkkoon ja hääpidot laaditaan,
joita kesti viisi päivää pääksytysten. Kun sitten häät olivat
loppumaisillaan, sanoi se matkatoveri, joka kosiomiessä oli ollut,
sulhaselle: "Mene, käy metsästä hienoja vitsoja tukkunen." -- "Miksikä
niitä?" kysyi kauppias. "Menehän vain, tarvitaan ne morsiamesi kanssa
maataksesi", sanoi kosiomatkatoveri. Käskyä kuullen kävi sitten kauppias
metsästä hakemassa yksivuotisia ohuita varpuja, pehmeitä ylen ja hyviä,
ja toi ne matkatoverille. Kohta sen jälkeen veikin jo kuningas nuoren
pariskunnan morsiushuoneeseen maata, ja kaikki vieraat hälvenivät.
Tulipa silloin se sulhasen matkatoveri sinne, hän kun näet kosiomiessä
oli ollut, ottaa sen isäntänsä nuoren, mutta sarvekkaan naisen ja alkaa
niillä varvuilla häntä selkään panna, pani, hauteli häntä niin, ettei
viimein kuin vähän verta vain jäänyt jäljelle. Sen veren nosti miekkansa
terällä sulhaselle viereen sitten, ja tuskin olikaan sen ennättänyt
tehdä, kun sulhasen viereen ilmestyi ylen ihana ja kaunis neiti, sarvet
olivat kadonneet kaikki, ja muotonsa sekä muu vartalonsa oli niin
viehättäväinen, ettei maalla moista.

Kuningas, joka yöllä oli tämän metelin morsiushuoneesta kuullut, sanoi
aamulla herättyänsä: "Annas, lähden nuorta parikuntaa katsomaan, johan
se sulhanen taisi tyttäreni tappaa tykkönänsä." Tulikin huoneeseen
tuosta, vaan kun niin ylen kauniin mutson näki morsiusvuoteella venyvän,
ihastui hän vävyynsä niin, että hänet kohta ylimmäiseksi kenraalikseen
korotti. Kosiomies puolestaan katosi samassa, ettei huomattukaan. Jumala
oli näet itse köyhälle kauppiaalle kosiomieheksi ruvennut ja auttanut
häntä elämään, kun hän syyttömästi pilkatun kuolijan edestä velat maksoi
ja hänet kunnialla hautautti.


TUHLARIKUNINGAS

Oli ennen tuhlarikuningas, joka ylellisyydellä ja juonnilla menetti koko
valtakunnan käsistään pois, vaikka hän vielä oli ihan nuori mies.
Häpeissään pakeni hän sitten toiseen valtakuntaan, eikä ollut hänellä
enää muuta omaisuutta jälellä kuin kolme markkaa ja vanha tammahevonen.
Siinä kaupungissa oli sitten semmoinen tapa, että kun köyhä kuoli
jättämättä jälkeensä tavarata, niin se sai maata kadulla jokaisen
jaloissa. Köyhä kuningas, joka kaupunkia katsellessaan näki näitä
ruumiita montakin kaduilla, surkutteli niitä ja hautautti yhden
kuolijoista niillä kolmella markallaan. Nyt, kun oli viimeisetkin
rahansa menettänyt, läksi hän surullisena sillä vanhalla tammallaan
pitkin tietä ajamaan. Tulipa tuossa huonoihin ryysyihin puettu, kasvava
poika hänelle vastaan ja kysyi: "Kukapa ja kusta olet?" -- "Kuningas
olen", vastasi tammallaan ajaja. "Kuinkas kuningas niin yksinään ajaa?"
kysyi vastaantulija. "Minä olen niin köyhä, etten voi palvelijoita
pitää", sanoi kuningas. "No, ei kuninkaallisen miehen kumminkaan sovi
ihan yksinään matkustella; ottakaa minut palvelijaksenne, minä lähden
mielelläni." -- "Sinäpä tarvitset ruokaa ja palkkaa, mutta minulla ei
siihen ole varoja", sanoi kuningas. "Kyllä minä ruokani itse katson, ja
kyllä me palkasta sovimme", tuumasi poika ja tarjoutui yhä vain
palvelijaksi. "No, seuraa jos seuraat", sanoi kuningas viimeinkin, "vaan
kyllä minusta pian erkanet, kunhan nälkä tulee, sillä minulla ei niin
markkaa ole taskussani."

Ajettiin aina iltapuolelle päivää yhdessä sitten, niin sanoo illan
tullessa kuningas: "Iltakin tulee, iltakin tulee! Minkähänlainen yösija
saataneen?" -- "Elkää hätäilkö", sanoo poika, "kyllä minä neuvon tiedän,
tässä on kylä ihan lähellä, minä lähden edeltäpäin sinne yösijaa ja
ruokaa valmistamaan teille." Sillä puheen erosikin poika kuninkaasta
jättäen hänet huonolla hevosellaan kulkemaan jäljestä, meni kylään ja
poikkesi muutamaan taloon, jossa ovesta tultuaan sanoi kohta: "Hyvää
iltaa, isäntä, saadaanko tässä yösijaa? Minun herrani tulee jäljestä."
-- "Mikä mies se on?" kysyi isäntä. "Se on etäinen kuningas", vastasi
poika toimessaan. "Oi, oi!" sanoi isäntä, "kuinkas me otamme niin isoa
vierasta vastaan? Ei ole meidän vierashuoneemmekaan puhdas eikä lämmin."
-- "Kunhan vain yösijan lupaatte, kyllä minä saan huoneen puhtaaksi",
sanoi poika isäntää lohdutellen; lämmitti, lakaisi ja havutti huoneen,
josta juoksi herraansa vastaan maantielle, vei hänet majataloon, riisui
hevosen ja toimitti hyvästi kaikki.

Talon isäntä, jonka luona nyt kuninkaallinen mies ensi kertaa kävi
vieraana, sanoi kahden kesken, kuninkaan kuulematta, pojalle: "Kyllä
meillä, hyvä vieras, olisi kaikenlaista ruoan ainetta, mutta emme osaa
niistä semmoisia ruokia laittaa kuin kuninkaalliset ovat tottuneet
syömään." -- "Antakaa avaimet minulle", sanoi poika, "kyllä minä ruoat
valmistan, olkaa huoletta." Avaimet annettiinkin kuninkaan palvelijalle,
ja tämä laittoi herralleen kauniin ruokapöydän iltaseksi, teki siitä
tilan ja toimitti kaiken passuun hyvästi ja jalosti. Aamulla laittoi
niinikään taas eineruoan ja toimitti herransa tielle, vaan itse jäi
vielä taloon sopimaan yösijasta isännän kanssa. Tulikin isäntä
saapuville tuosta, niin kysyi isännältä poika: "Mitä yösija maksaa?" --
"Voi vieraskulta", sanoi isäntä, "kuinka vain olette tulleet toimeen,
niin sillä olen tyytyväinen." -- "Hyvästi on toimeen tultu", sanoi
poika. "No, ei se maksa teille mitään", sanoi silloin isäntä, "mutta
minä olen maksava teille, kun olette niin korkean vieraan sillä lailla
palvellut, ettei talolle häpeätä tullut; mitä nyt tahdotte, niin sen
annan mielelläni." -- "Käydäänhän tuonne aittaan", sanoi poika. Isäntä
vei hänet sinne, käski siellä olevista tavaroista valita, mitä mielensä
teki. Oli hyvin vanha huopahattu aitan naulassa siellä, ja muitakin
uusia hattuja oli paljon, niin poika osoitti sitä vanhaa hattua, sanoi:
"Tuon minä tahtoisin." -- "Mitä turhaa!" sanoi isäntä, "onhan tässä
uusiakin, ottakaa näitä", vaan poika ei uusista huolinut, pisti sen
vanhan hatun päähänsä siitä ja sanoi isännälle: "Suuri kiitos, jääkää
hyvästi!" Meni siitä matkalle sitten, tapasi herransa ja sanoi hyvillä
mielin: "Jo minä siellä isännän sovitin." -- "Se hyvä", sanoi kuningas,
"vaan milläs sinä sen sovititkaan?" -- "Kaikki on hyvällä pohjalla",
sanoi poika, "vieläpä antoi minulle isäntä tämmöisen hatunkin
päälliseksi." Kuningas katseli hattua, sanoi: "Eipä tuosta paljon ole,
kun olisi edes paremmankaan antanut, kun kerran antamaan rupesi." Poika
puolestaan oli lahjaansa tyytyväinen ja sanoi: "Kyllä se paikassaan
paljonkin maksaa, olkaa huoleti!" johon taukosi sillä kertaa heidän
puheensa.

Matkustivat siitä toisen päiväyksen, niin iltasella kuninkaalle taaskin
tuli huoli, minkälaiseen yöpaikkaan nyt satuttaisiin. "Kyllä minä taas
menen edeltäpäin yösijaa tiedustamaan, olkaahan huoletta", sanoi
palvelija, meni kylään, jossa keksi hyvästi raketun talon, ja virkkoi
sinne tultua isännälle: "Löytyykö talossa huonetta vieraalle?" -- "On
huonetta siksi", sanoi isäntä, "mikä mies teidän herranne on?" -- "Se on
kuningas", vastasi poika toimessaan. "Oho! Kuinkas me sellaista vierasta
saatamme vastaan ottaa, meillä kun on siivoamattomat huoneet ja muut
varat laittamattomat", tuumasi talon isäntä. "Elkää hätäilkö", sanoi
poika, "kyllä minä huoneet siivoan ja ruokavarat laitan, valmistelen."
-- "No, jospa te niin hyvä olisitte", sanoi isäntä, "tässä on avaimet,
ottakaa talon varoista vaikka mitä, että tuo noin ylhäinen vieras täällä
oloonsa tyytyisi."

Poika kun tämän vallan isännältä sai, lämmitti, lakaisi ja siivosi
huoneet kaikin puolin välttävästi, josta juoksi jo herraansa vastaan
maantielle ja ajoi hänen kanssansa sieltä taloon. Täällä laittoi
herralleen hyvän iltasen sitten -- mikäs laittaessa, kun kaikki talon
varat olivat hänen hoteellansa. Talon väkeä ei näkynyt ei kuulunut, ne
olivat näin ylhäisen vieraan tuloa paenneet toiseen taloon kaikki.

Yötä talossa oltua valjasti poika taas aamun tullen herrallensa hevosen
ja toimitti hänet edeltäpäin tielle, vaan itse jäi isäntää odottamaan
kotiin tulevaksi sopiakseen hänen kanssansa maksusta. Odottaa, odottaa
jonkin aikaa siinä, niin jo näkeekin isännän tulevan kylästä ja käypi
puhuttelemaan häntä, sanoo: "Herrallani oli kiire matkalle, se läksi jo
ajamaan edeltä. Mitä nyt, hyvä isäntä, olemme velkaa niin yösijasta kuin
muustakin?" -- "Velassa ette ole missään", sanoi isäntä kohteliaasti,
"kunhan vain olisitte hyvin toimeen tulleet minun vähäisessä majassani;
vaan mitäs saan minä nyt teille maksaa siitä, kun ylhäisen herranne
olette minun puolestani vastaan ottaneet ja passanneet, sillä siinä
olette vaivaa nähneet paljonkin?" -- "No, käykäämmehän tuonne aittaanne,
koska niin on tahtonne", sanoi poika, "kenties löytäisin sieltä jotakin
muistoksi otettavaa, jota ehkä itse ette havaitsekaan."

Katsasteltiin aittaa sitten. Siellä riippui kolme sapelia seinällä, ja
muuta tavaraa oli myöskin paljon, mutta yksi sapeleista oli katkennut ja
ruosteessa hyvin. "Tuon aseen minä tahtoisin", sanoi poika osoittaen
vanhaa ruostunutta sapelia. "Mitä joutavia", vastasi isäntä, "ottakaa
tästä parempi ja ehyempi." -- "Kyllä tämä on minulle hyvä", sanoi poika,
otti sen vanhan sapelin kuin ottikin, jätti isännälle hyväiset ja läksi
herraansa tavoittamaan. Tämä kun puolestaan oli odotellut maantiellä
häntä, niin pojan ei pitkälle tarvinnut kulkeakaan ennenkuin jo keksi
herransa, jolle iloissaan puheli: "Nyt on taas majatalossa kaikki
maksettu, ja tuommoisen sapelin vielä sain isännältä päälliseksi." --
"Voi poikaparka", sanoi kuningas sapelia katsellen, "mitä sinä tuolla
teet? Kun olisi edes parempi ollut!" Poika ei herransa moitteesta
huolinut. "Kyllä se paikoissa paljonkin maksaa", sanoi hän vain ja sitoi
sen sapelin vyöllensä, että hän näytti miehuulliselta niinkuin kuninkaan
palvelija ainakin.

Kulkivat siitä kolmannen päiväyksen yhtenä niinkuin ennenkin, niin
kuningas illan pimetessä alkaa jo yöpaikasta olla huolissaan kuten
edellisinäkin iltoina ja sanoo surullisena: "Missähän tätäkin yötä
vietettäneen?" -- "Olkaa huoletta, ehkä tästä vielä hyvänkin yösijan
löydämme", tuumasi poika, "minä käyn teidän tässä levätessänne semmoista
paikkaa tuolta kylästä tiedustamaan." Sillä puheen läksikin sanotulle
asialleen ja tuli muutamaan taloon, jossa kävi puhuttelemaan isäntää
sanoen: "Muudan herra pyytäisi yösijaa, tokko isäntä sitä antamaan
suostuisi?" -- "Mikä herra se on?" kysyi talon isäntä. "Onpahan etäältä
matkustava ruhtinas", vastasi poika. "Kyllä teidän täytyy mennä toiseen
taloon", sanoi tämän kuultuaan isäntä, "ei meidän käy semmoista vierasta
vastaan ottaminen." -- "Mitäs teiltä puuttuu?" kysyi poika. "Huoneet
ovat kylmät ja ruoat valmistamattomat." -- "Antakaa vain minulle
avaimet, niin kyllä minä ruoat ja muun kaiken valmistan", sanoi poika.
Isäntä antoi avaimet mielellään ja läksi itse kaiken perheensä ja
väkensä kanssa kylään näin ison ja mahtavan vieraan tieltä pois. Poika
silloin siivosi huoneet, teki tilat ja valmisti kaikki hyvästi, että
herransa oli siinä hauska ja hupaisa yön seutua viettää. Aamulla
toimitti herransa taaskin matkalle, vaan jäi itse taloon odottamaan
isäntää kotiin tulevaksi, ja tämä kun aikanaan kylästä joutui, niin kävi
hänelle vastaan ja kysyi: "Mitä, hyvä isäntä, yösija maksaa?" -- "Ei,
vieraskulta, se teille maksa mitään", vastasi tämä, "mutta minä olen
teille velkapää maksamaan, mitä vain palkoistanne tahdotte; tulkaa minun
kanssani aittaan tuonne, kukaties siellä jotakin mielenne mukaista
tavaraa löytyisi." Poika seurasi isäntää ja katseli aittaan tultua
ympärilleen; siellä on tavaraa kaikenlaista, mutta seinällä riippuu
kolme silkkikukkarota: yksi vanha, vaan toiset olivat uusia. Poika
osoitti sitä vanhaa silkkikukkarota, sanoo: "Tuon minä tahtoisin, tuon."
-- "Onhan täällä uusiakin, ottakaa niitä", houkutteli isäntä, vaan poika
otti sen vanhan kukkaron, kiitti ja läksi tiehensä. Matkalla pani sitten
kukkaron käsivarteensa riippumaan, josta juoksi herransa luokse ja huusi
iloissaan: "Kas, tuommoisen lahjan minä isännältä taaskin sain." --
"Voi, miesrukka, kun olisit edes paremman saanut", sanoi kuningas
säälien, mutta poika oli yhtä iloinen vain ja sanoi: "Kyllä se minun
kukkaroni paikoissa paljonkin maksaa, saattehan nähdä."

Neljännen päivän matkattuansa pääsivät siihen kaupunkiin sitten, jossa
sen valtakunnan kuningas asui. Kaupunki oli muutoin kaunis ja komea,
mutta kuninkaan linna oli mustalla veralla peitetty. Tästä ihmeissään
meni tuhlarikuningas tovereineen muutamaan kaupungin ulkopuolella
olevaan taloon, jossa olivat yötä aina huomeneen.

Aamulla vasta, kun matkastaan oli levännyt, meni poika kuninkaan linnaan
tiedustamaan, minkätähden se niin oli mustaksi peitetty. Siellä kuuli
hovipalvelijoilta, että julma, pitkäkarvainen ja monisarvinen peto, jota
ei näkynyt muuten kuin yöllä, uhkasi hävittää koko kuninkaallisen
linnan, ellei kuningas antaisi tytärtään hänelle vaimoksi. Tähän
vaatimukseen eivät kuningas eikä tyttärensä vielä olleet suostuneet,
vaan joka ilta pimeän tultua täytyi kuninkaan tyttären aina jonkin aikaa
käydä häntä puhuttelemassa ja rukoilla, ettei hän uhkaustaan vielä
täyttäisi. Tämän tiedon saatuaan meni poika viivyttelemättä kuninkaan
eteen ja puhui siellä suoraan, että hän oli vieraan valtakunnan
kuninkaan palvelija, ja että herransa mieli tulla kuninkaan tytärtä
naimaan. Kuningas tämän kuultuaan käski pojan kutsumaan isäntäänsä, sitä
vierasta kuningasta, siksi päivää päivälliselle. Poika toimitti
kutsumuksen herrallensa, ja tämä läksi puolipäivän aikana linnaan, jossa
ruokapöydässä istuttaessa selvitti asiansa, että hän muka aikoisi
kuninkaan tyttären naida, jos kuninkaallinen perhe hänet vävykseen
ottaisi. Vanhemmat kyllä suostuivat siihen, mutta tytär pudotti
sormuksensa lattialle ja sanoi sulhasellensa: "Jos tämän sormuksen
huomenna tähän ruokapöytään tuot, niin sitten sinä minut saat." No,
eihän se kuninkaan poika juljennut sitä sormusta sieltä pöydän alta
kurkistella eikä etsiä, se jäi sinne, ja kuninkaan poika palasi
majataloonsa. Täällä kysyi palvelija: "Mitä nyt kuninkaan linnaan
kuuluu?" -- "Kuuluuhan sinne hyvää sekä pahaa", vastasi tuhlarikuningas,
"kyllähän minä siellä olisin naimiskaupan toimeen saanut, mutta tytär
pudotti sormuksensa pöydän alle, ja se pitäisi minun nyt löytää ja
huomenna ruokapöytään tuoda."

Huomenna ei olisi kuninkaan pojan mieli tehnytkään päivälliselle linnaan
mennä, kun ei hänellä sitä sormusta ollut, mutta palvelijapoika kehoitti
häntä lähtemään, sanoi: "Menkää vain rohkeasti, ja kun sormusta
kysytään, niin koettakaa vain lakkarianne!" Tuhlarikuningas meni nyt
kuin menikin linnaan, jossa kohta ruvettiin ruoalle. Syömästä päästyä
koetteli hän lakkariaan, löysi sieltä sormuksen ja laski sen kaikkien
nähden kuninkaan tyttären pöydälle. Kuninkaan tytär otti sen, vaan sanoi
samalla: "No, sitten sinä minut saat, jos huomenna tänne päivälliselle
tullessasi sanoa voit, kenelle minä tänä iltana ennen maata menoani
suuta annan."

Huolissaan meni vieras taikka tuhlarikuningas tämän kuultuansa
majataloon palvelijansa luokse. Tämä kysyy niinkuin viimeinkin: "Mitäs
kuninkaan linnaan kuuluu?" -- "Kuuluupa sieltä hyvää sekä pahaa",
vastasi tuhlarikuningas, "kyllähän sormus lakkaristani löytyi, vaan nyt
pantiin toinen temppu eteen: pitäisi muka huomeneen arvatakseni, kenelle
kuninkaan tytär tänä iltana ennen maata menemistään viimeiseksi suuta
antaa." -- "Se ei ole mikään vaikea asia", sanoi palvelijapoika, "ketä
hän muita suutelisi kuin vanhempiansa; mutta voin minä asiasta paremman
selvän saada. Se vanha huopahattu, jonka majatalon isännältä lahjaksi
sain, on semmoinen näet, että sen kun päähänsä panee, niin kulkee
näkymättömänä vaikka missä; minä lähden sen avulla asian laitaa
tiedustamaan." Sillä puheen pisti hän sen vanhan huopahatun päähänsä,
josta kohta kävi näkymättömäksi, ja läksi kuninkaalliseen linnaan.
Siellä oleskeli kaiken päivää sitten näkymättömässä tilassa ja seurasi
kuninkaan tytärtä, mihin ikään hän meni, nähdäksensä kaikki, mitä hän
teki ja toimitti, vaan ei mitään erinomaista huomannut. Viimein
iltasella myöhään erosi hän kuitenkin muusta hoviväestä lähtien linnan
suuresta salista ulos. Poika silloin pistäytyi hänkin huoneesta ulos
nähdäkseen, jos kuninkaan tytär vanhempiaan suutelee levolle mennessään,
vaan tämä ei sitä tehnytkään, mutta kulki suoraan linnan edustalla
olevaan saarnipuistoon, johon hetkeksi seisahtui. Samassa alkoi maa
järistä kauhealla tavalla, ja sen sisuksesta nousi julma ja hirmuinen
peto, jolla oli pitkät pahannäköiset korvat ja monihaaraiset sarvet
päässä. Tämä lähestyi nyt kuninkaan tytärtä ja syleili, suuteli häntä.
Poika, jolla oli se matkalla saatu sapelin tynkä ja vanha silkkikukkaro
muassa, lähestyi näkymättömänä petoa, silpaisi sapelillaan häneltä pään
poikki ja pisti sen kukkaroonsa, jonka vei kotiinsa ja pani talteensa.
Aamulla antoi hän sen kukkaronsa herralleen sitten ja sanoi: "Kun
linnaan tultuanne teiltä kysytään, kenelle kuninkaan tytär illalla suuta
antoi, niin tyhjentäkää kukkaronne pöydälle ja sanokaa kuninkaalle:
'Tuossa on sen pedon pää, jota tyttärenne illalla suuteli'."

Tuhlarikuningas teki niinkuin palvelijansa oli neuvonut, ja kun
päivällisellä oltiin linnassa, pudisti hän pedon pään kukkarosta
pöydälle. No, tuostakos nyt ilo yleinen linnassa nousi! Kuninkaan
tyttären oli näet vasten tahtoansa täytynyt käydä sitä petoa
suutelemassa, ettei se suuttuisi ja koko linnaa hävittäisi, mutta nyt ei
hänestä enää pelkoa ollut, kun pää kerran pöydällä makasi. Kuningas
laittoi heti miehiä katolle mustaa peitettä vetämään pois, ja
siihen vedettiin uusi punainen verka sijaan, josta laitettiin
tuhlarikuninkaalle ja hänen pelastuneelle morsiamellensa suuret ja
komeat häät, joita kesti monta päivää perätysten.

Palvelijapoika pysyi siinä nuoren kuninkaan ja hänen kauniin vaimonsa
palveluksessa aina eteenpäin vielä, kunne heillä jo oli iso, lattialla
kävelevä lapsi. Silloin tuli hän herransa puheelle kerran ja sanoi: "Nyt
alkaisi aika olla minun lähteä pois." Kuningas sanoi: "No, sitä en
sinulta kieltää voi, vaikka kyllä mielelläni pitäisin sinua, kun niin
hyvästi minua olet palvellut; vaan koska niin on, että erota tahdot,
niin puhukaamme nyt palkastasi." -- "Saankos minä palkoistani mitä
tahdon?" kysyi poika. "Saat", vastasi kuningas. "Niinpä palkoistani lyön
tuolta lapseltanne kaulan poikki", sanoi poika. "Kyllä paljon tahdot,
mutta paljon olet ansainnutkin", vastasi kuningas mielipahoissaan. Poika
silloin löi samassa lapselta kaulan poikki, joka kyllä näytti
hirmuiselta, ja sanoi: "Jääkää hyvästi", mutta se oli vain äkki silmäin
muutos; lapsi jäi terveeksi ja elämään kuitenkin. Nuori kuningas, vaikka
hän omaisuutensa oli tuhlannut, oli näet semmoisen suojelushengen saanut
avukseen, kun hän siinä kaupungissa, johon hän ensin tuli, ainoalla
rahallaan sen kuolijan hautautti, joka turvatonna kadulla makasi
kaikkien jaloissa. Nyt kun ei häntä enää tarvittu, hävisi tämä henki
taas pois ja tuli entiseen olentoonsa. -- Sen pituinen se.



TAIVASSALOLAINEN ELI MIES, JOLLA OLI HUPAKKO VAIMO


Oli ennen talonpoika, joka muutamalle kaupungin porvarille oli luvannut
lehmän myydä. Aikoi siis lähteä sitä ostomiehille viemään, mutta vaimo,
joka oli viisas olevinansa, nurisi tätä ja sanoi: "Sinä vain rahasi
kulutat sillä matkallasi, parasta kun itse lähden lehmääni myymään." --
"No, kun mielesi tehnee, lähde vain", sanoi mies nurkumatta eikä ollut
asiasta milläänkään. Vaimo ei ollut ennen kaupungissa käynyt, vaan luuli
kuitenkin siellä toimeen tulevansa ja osasikin kuin osasi sen porvarin
taloon, joka lehmän oli tingannut. "No, itsekö nyt emäntä kaupunkiin
tuli?" sanoi hänet nähtyään porvari. "Niinhän minä tulin", vastasi
emäntä, "en laskenut isäntää lehmääni myymään, se niin paljon kuluttaa
aina kaupungissa käydessään, ettei koskaan kaikkea rahaa kotiin tuo."
Porvari, joka hyvin tiesi, että isäntä oli ylen tarkka mies eikä koskaan
matkoillansa liikoja kulutellut, päätti akalle tehdä pienet kepposet,
koska se niin viisas oli mielestään eikä omaa miestänsä uskonut. Näissä
mielin laitatti hän hyvät, herkulliset ruoat vieraallensa ja samoin
tuotatti makeita viinoja runsaasti hänen juotavakseen. Emäntä, josta
niin ruoat kuin juomatkin olivat varsin hyviä, nautitsi kumpiakin
hyvällä halulla, vieläpä liiankin halukkaasti, niin että viimein kävi
juovuksiin ja nukkui pöydän ääreen penkille, jossa makasi tunnotonna
niinkuin kuollut lavalla. Isäntä riisutti nyt talonpoikaiset vaatteet
hänen päältänsä pois ja puetti hänet sitten komeisiin valtaväen
vaatteisiin, josta läksi itse huoneesta pois jättäen hänet makaamaan.

Kun emäntä sitten aikansa maattuaan viimeinkin heräsi, koetteli hän
itseänsä kummastellen ja luuli silmänsä käännetyiksi. Kun ei asiasta
muuten selvää saanut, meni hän porvarin tykö ja kysyi: "Tiedättekö, kuka
ja mistä minä olen, sillä nyt en tunne itseäni?" -- "Teitä en tiedä, en
tunne", vastasi porvari. "Ei minulla pitänyt näin komeita vaatteita
oleman", puheli emäntä, "minä toin tänne kaupunkiin lehmän myytäväksi,
enkä tiedä nyt, missä se onkaan edes, oletteko te sitä nähneet
jossakin?" -- "En ole lehmääsi nähnyt", vastasi porvari. Nyt rupesi
emäntä itkemään ja sanoi: "Tokko lienen sama ihminenkään kuin ennen,
koska minulla näin oudot vaatteet on päälläni; minulla olisi pitänyt
musta hevonenkin olla, mutta mistä sen nyt löydänkään, olisikohan tuo
teidän tallissanne?" -- "Siellä on maalaisten hevosia paljon, joita
suinkaan en kaikkia tunne", vastasi porvari. "No, siitä minä tiedän, jos
minä olen se mikä ennen", tuumasi emäntä, "kun menen talliin hevosen luo,
niin jos muuksi olen muuttumaton, se ei minulle ole vihainen, mutta
vieraille on se hyvin äkäinen." Sillä puheen menikin talliin, mutta
siellä oli paljon muidenkin matkamiesten hevosia, niin hänen täytyi
tunteakseen omansa odottaa siksi, kun kaikki muut matkamiehet läksivät
hevosineen pois. Sitten vasta lähestyi hän jäljelle jäänyttä hevostansa,
mutta tämä, josta emännän puku oli outo, hyppäsi kohta kahdelle jalalle
ja oli tulla emännän päälle. Vaimo taaskin itkemään ja sanoi: "En totta
tiedä, jos olen sama ihminenkään kuin ennen, vaan kun asiata oikein
arvelen, voihan siitä kuitenkin tietoon päästä; meillä on kodissa koira,
joka on ylen äkäinen kaikille vieraille, mutta ei koskaan minulle; jos
nyt kotiin menen, ja se ei minua tullessani hauku, niin tuntee se minut
omaksi emännäksensä; ja jos en siitäkään tietoa saisi, niin onhan
minulla paljon lapsia kodissa, ne ujostelevat kaikkia vieraita ja
hyppäävät niiden tullessa pataloukkoon, sängyn kujaan ja mihin ikään
pääsevät, mutta minua tulevat ne aina iloissaan tervehtimään; ja jos en
siitäkään vielä omasta olostani selvää saa, niin onhan minulla hyvä ja
leppeäluontoinen mies, ja minä kun kylästä kotiin tulen, se kohta ottaa
minut polvellensa, mutta vieraille hän ei paljon mitään puhu."

Näissä tuumin läksikin emäntä matkalle, vaan kun tuli kotipihaan, niin
koirat olivat hänen tykkänään repiä, ja kun työn tuskin siitä kuitenkin
tupaan pääsi, niin lapset kohta juoksivat pataloukkoon ja sängyn kujaan
piiloon häntä. Kun sitten isäntä huoneeseen tuli, istui hän
nyrryksissään penkille eikä virkkanut sanaakaan vaimollensa. Tästä
rupesi vaimo taas itkemään ja sanoi: "En kyllä liene se ihminenkään,
mikä ollakseni pitäisi, hyvä Isä, mikä minut on muuttanut!"

Isäntä kyllä oli kohta tuntenut vaimonsa, vaikk'ei sentähden kohta
puhunut mitään, kun se oli niin oudoissa pukeissa, vaan kun vähitellen
huomasi, missä hulluuden vimmassa eukkonsa oli, otti hän hänet
polvellensa ja sanoi: "Kyllä tämä sinun kotisi on, ja kyllä sinä olet
minun vaimoni!" Vaimo ei kuitenkaan tahtonut uskoa sitä, kun eivät omat
lapsensakaan tulleet hänen tykönsä, mutta isäntä sanoi: "Kunka lapset
tuntisivat sinut, kun olet niin oudoissa vaatteissa; mistä olet sinä ne
saanut?" -- "Sitä en ainakaan tiedä", vastasi vaimo, "kun kaupungissa
kävin ja siellä unestani heräsin, niin nämä vaatteet olivat päälläni,
enkä suinkaan tiedä, jos olen sama ihminenkään kuin kaupunkiin
lähtiessä." -- "Ole vaiti", sanoi isäntä, "kyllä minun vaimoni olet,
vaan missäs sinun hevosesi ja lehmäsi ovat?" -- "En surmaksenikaan
tiedä, mihinkä ne siellä joutuivat. Porvarin talossa tarjottiin minulle
makeita ruokia ja viinoja. Niitä nautittuani nukuin minä sikeästi, ja
kun viimenkin heräsin, en tuntenut itseänikään, sen vähemmin sain selvää
muusta omaisuudestani." -- "No, aika hupakko sinua onkin", sanoi mies,
"ja yhä hupsummaksi taidat tulla", mutta mielessään arveli hän: "Ei
tämän vaimon kanssa toimeen tule, pitää lähteäkseni maata, mieroa
kuljeksimaan; jos siellä näen ja löydän muita yhtä hupsuja vaimoja kuin
oma eukkoni on, niin sitten palaan takaisin, muuten jään sille tielleni
iäksi päiväksi."

Näissä mielin lähteekin kotoansa ja tuli jonkin aikaa käveltyänsä
muutamaan taloon. Tässä kysyy emäntä, joka oli puusniekka taikka
toisessa naimisessaan, tupaan tulleelta vieraalta, mistä hän oli
kotoisin. Mies vastasi: "Taivassalosta." Emäntä, joka oli vähäkuuloinen
eikä oikein miehen vastausta erottanut, sanoi: "Vai taivaan salista! No,
oletkos tuolla minun miesvainajatani nähnyt?" -- "Kyllähän sen siellä
olen nähnyt, ja hyvä tuttu olenkin hänelle." -- "Onkos tuolla
minkäänlaisia puutteita sielläkin?" virkkoi emäntä. "Kyllä siellä on
puutteitakin", vastasi mies. "No, olisitkohan hyvä ja veisit hänelle
täältä lahjaa, mitä antaa voin?" -- "Kyllähän se muassani menee",
vastasi mies. Emäntä sen kuultuansa antoi nyt miehelle syömisen puolta
niin paljon kuin tämä kantaa jaksoi ja sanoi vielä antaessaan: "Kyllähän
minä sille miesvainajalleni rahaakin lähettäisin, jos sinä ne hänelle
veisit." -- "Kyllä minä vien, jos niin tahdotte", sanoi mies, ja emäntä
antoi nyt hänelle rahaa niin paljon kuin talossa oli, jonka jälkeen
vieras läksi matkaansa sitä hyvyyttä muka emännän miesvainajalle
viedäksensä.

Eipäs aikaakaan, kun tuli talon isäntä kotiin, niin emäntä kohta kertoi
hänelle asian, sanoi: "Täällä kävi muudan mies taivaan salista; minä
annoin sille ruoka-aineita ja kaikki mitä talossa rahaa oli, ja se
lupasi ne viedä myötänsä miesvainajalleni taivaaseen." -- "Voi sinua,
hupakko! Kuka taivaasta tänne tulee?" sanoi isäntä, otti samassa parhaan
orinsa ja läksi ajamaan takaa sitä miestä. Tämä kun havaitsi isännän
tulevan, nakkasi pussinsa metsään ja läksi astumaan jäljelleen
takaa-ajajataan vastaan. Isäntä kun kohtasi hänet, kysyi heti: "Tuliko
mitään miestä vastaasi tavaraa kuljettaen kanssansa?" -- "Tuli, mutta
kun kuuli rattaiden jytinän jäljestänsä, niin läksi metsään tuonne",
vastasi mies ja osoitti ihan toisaanne päin kuin hän pussinsa oli
viskannut. "No, pidä velikulta, vähän aikaa tätä minun hevostani tässä,
minä lähden jalkaisin ajamaan häntä perästä", sanoi isäntä hädissänsä ja
juoksi sen puheensa metsään. Mies puolestaan jäätyänsä yksikseen tielle
otti pussinsa tiepuolesta ja läksi menemään hevosineen päivineen
paikalta pois. Isäntä taas kauan aikaa tyhjään juostuansa metsää tuli
maantielle takaisin, vaan kun ei hevostaan nähnytkään siinä, läksi hän
jalkaisin sen viejää vuorostaan tavoittamaan. Pitkältä hän ei kuitenkaan
jaksanut juosta, sillä miten olisi hän hevosen saavuttaa voinut; täytyi
siis jättää koko takaa-ajaminen sillensä ja kulkea kotiin, vaikka
mielensä kyllä oli paha, ja hän päälliseksi vielä häpesi omaa
tuhmuuttansa. Kotona kysyi emäntä: "No, missäpä hevosesi on?" -- "Kun
minä oikein sain asian kuulla, että totuudessa se täällä käynyt vieras
oli, niin minä vielä hevosenkin annoin hänelle taivaaseen vietäväksi",
vastasi isäntä vakavasti ja toimessaan. Emäntä silloin hyppäsi miehensä
kaulaan, halaili häntä ja sanoi: "Nyt minä vasta sinua oikein rakastan,
kun vielä muistat ensimmäistä miestäni, Pekka-vainajatakin."

Mies, joka akkaansa oli pakoon lähtenyt ja nyt viimeinkin toiselta
hevosen vienyt, matkustaa siitä edelleen ja tulee muutamaan taloon,
jossa on vasta rakennettu uusi tupa, vaan jossa ei ikkunaa ollut
yhtäkään, jonka vuoksi huoneen sisällä oli pilkkosen pimeä. Tätä vikaa
parantaaksensa oli emäntä teettänyt nahkaisen säkin. Sen kanssa juoksi
hän, minkä ennätti, pihalla yhä ja paistatti päivää sen sisälle niin
paljon kuin siihen sopi, josta sitten säkin suun kipakasti vetäisi
kiinni ja säkin töytyytti tupaan. "Mitäs emäntä tuossa tekee?" kysyi
taloon tullut mies. "Minä vain vähäsen päivää kannan uuteen tupaamme,
vaan en oikein tajua, mikä tässä on vikana; kun pihalle menen, saan
kyllä auringonpaistetta pussiini, mutta kun tupaan tulen, on päivä
pussista poikessa, ja kuitenkin oli vanhassa tuvassamme, jossa ennen
asuimme, päivää kyllin, vaikk'en sitä pihalta koskaan kantanut. Kun joku
niin viisas olisi, että siihen neuvon tietäisi, miten tähän uuteen
tupaan auringonvaloa saataisiin, sille minä satamäärän suorittaisin." --
"Ehkä tuohon minä keinon keksin", sanoi mies, otti kirveen käteensä ja
hakkasi tuvan seinään ikkunat, joista tuli huoneeseen valoa kyllin.
Iloissaan tuli nyt emäntä kiittämään häntä ja antoi hänelle rahoja
satamäärän palkoista.

"Ei tämänkään talon emännällä tunnu mieltä ja ymmärrystä liiemmäksi
olevan, hullu hupakko on hänkin", mietti mies mielessään. Ottihan
kuitenkin emännän antaman palkinnon vastaan ja kulki siitä edelleen.
Onpas tien varrella sitten rikas linna, tuo suuri herrashovi semmoinen,
jota seisahtuu katsomaan. "Eläs huoli", arvelee hän, "lähden tuostakin
koettelemaan, ovatko siinä ihmiset niin hulluja kuin oma eukkoni on", ja
lähenee hovia. Siinä sattuu sika olemaan pihalla, niin lankeaa kohta sen
eteen polvilleen ja sanoo rukoilemalla: "Anni, armas ainoiseni, täti
Tiina, tuttuiseni, lähde meille kestiin." Sitä tehden haastattelee hän
sikaa rukoilevilla sanoin yhä, kunne tulivat hovin piiat tätä heidän
mielestään hullua miestä katsomaan ja kysyivät: "Mikä mies sinä olet,
joka tuolla tavoin sikaa kunnioitat ja rukoilet?" Siihen ei mies
vastannut mitään, jonka tähden piiat menivät asiasta puhumaan emännälle,
sillä herra ei itse kotiin sattunut. Tulee tuosta rouvakin pihalle,
katselee syrjästä miestä, kuuntelee hänen puhettansa ja kysyy tuosta:
"Mikä mies sinä olet?" Mies ei puolestaan virka hänelle mitään, vaikka
kyllä kysymyksen kuuli, haastattelee vain tätiänsä. Tästä närkästyen
sanoo rouva sikaa osoitellen: "No, koska hän on tätisi, niin vie hänet
kotiisi kestiin." Sen sanoi hän katsoakseen, mitä mies tekisi, kun sian
sai, mutta tätiään haastattelija sieppasi samassa sian ja läksi ajamaan,
minkä ennätti. Ajoi vähän matkaa maantietä, niin jo poikkesi puutielle
metsään, pani siellä toiset vaatteet päällensä -- hänellä muka oli
vaatteita keralla niin hyviä kuin huonojakin -- jätti hevosensa sinne ja
tuli maantielle takaisin. Kävelee vähän matkaa ajatuksissaan siinä, niin
keksi sontiaisen maantiellä matelevan. Heti sieppasi hän hatun
päästänsä, pani sen sontiaisen päälle ja rupesi itse keppi kädessä sen
viereen vartioimaan.

Sill'aikaa oli hovin herra kotiinsa tullut, ja rouvansa oli ensi
puheekseen hänelle kertonut: "Täällä kävi poikessa ollessasi hupelo mies
ja vei meiltä sian." -- "Voi teitä, kun sian annoitte!" sanoi hovin
herra ja läksi sian viejää ajamaan perästä. Jo keksiikin tiellä
etsittävänsä, vaan tämä, joka keppi kädessä yhä vielä hattunsa ääressä
seisoi, viittaili jo kaukaa hovin herralle ikäänkuin käskien hänen
hiljaa tulla, ettei hatun alla oleva saalis säikähtäisi. "Mitä sinä
siinä vahdit?" kysyi hovin herra likelle päästyänsä. "Sattui
kultahöyheninen lintu lentämään tästä, niin minä sen saavutin ja hattuni
alle peitin; sitä tässä vartioin", sanoi vakavasti ja toimessaan mies.
"No, kulkikos tässä mitään miestä sinun ohitsesi?" kysyi hovin herra.
"Kulki tästä tuo huonoissa vaatekutaleissa oleva mies semmoinen, joka
ajoi sikaa reessä", sanoi mies. Herra, vaikka tämän kuuli, jäi kuitenkin
sitä lintua ostelemaan siihen, se kun on herroista kallis semmoinen
elävä, ja sika unohtui hänen mielestään pois. "No, mitenkä se lintu
sieltä hatun alta saataisiin, ettei se lentoon pääsisi?" kysyi hän
mieheltä. "Kun olisi nuo verkot semmoiset, jotka ympärille panisi, äsken
sen varmaan sieltä korjuuseen saisi", vastasi mies. "Niinpä mene sinä,
käy verkot tuosta minun hovistani, minä sen aikaa vartioin sinun
saalistasi tässä." Mies lähteekin käsketylle asialleen, tulee herran
hoviin ja sanoo: "Voi rouvarukka, mikä nyt tuli! Rosvot saivat teidän
herranne kiinni, se on siellä heidän vankinaan, vaan kun näki sivu
kulkevan, niin lähetti minut tänne teiltä rahoja käymään, joilla hän
päänsä, henkensä lunastaisi." -- "Mikä lienet petturi, samanlainen kuin
sekin, joka vasta täältä sian vei", vastasi rouva hänelle. "Ka, en ole
mikään petturi", virkkoi mies, "näettehän, että minulla on herran hevonen
ja värkit ajettavina." Rouva kun tämän todeksi näki, läksi rahaa
hankkimaan kohta, keräsi kaikki, mitä talossa oli, vieläpä lainasi
rengeiltään, piioiltaan, kasakoiltaan ja mistä suinkin sai, vieden
kaikki, mitä oli koonnut, herransa lähettämälle asiamiehelle. Tämä rahat
saatuansa lähtee ajamaan heti, poikkeaa sinne puutielle omoisensa
luokse, valjastaa kaksi hevosta eteensä ja kiirehtii hyvää kyytiä
kotiinsa päin.

Hovin herra sill'aikaa pysyy hatun ääressä maantiellä yhä, vahtii siinä,
vahtii tuokion aikaa, vaan eihän sitä verkon kävijää kuulukaan, ja
odottajalle alkaa jo vilu ja ikävä tulla. Viimein ei herra enää malta
mieltänsä, vaan nostaa jo hattua. Ohoh! Täällä ei muuta hatun alla kuin
tavallinen sontiainen, josta päälle päätteeksi paha haju höyrähtää hänen
nenäänsä. Petetyksi nähtyään itsensä lähtee hovin herra nuivalla nenin
omaa tuhmuuttaan häveten kiireimmittäin kotiinsa viikompaa
viivyttelemättä. Siellä rouva tulee iloissaan häntä vastaan ja sanoo:
"Voi toki, kun oli hyvä, että rosvojen käsistä pääsit, ystäväiseni." --
"Missä rosvoloiden käsissä minä olen ollut?" kysyi herra. "Ka, täällä
kävi mies sinun omaa hevostasi ajaen, se kertoi sinun rosvojen käsiin
joutuneesi ja vei täältä rahaa pääsi lunastimeksi." -- "No, niinhän tuo
onnettomasti kävi", sanoi hovin herra häpeissään eikä puhunut koko
asiasta sen enempätä.

Emäntätään pakoon lähtenyt mies, joka niin hovin herralle kuin muillekin
oli nämä kepposet lystikseen tehnyt, tuli sillä aikaa rauhassa kotiinsa
ja sanoi omaan tupaan päästyänsä: "Täällä elän tästä lähtien oman akkani
keralla, tosin on hän vähän hupsu ja hupakko, vaan onpa noita muitakin
niin hupsuja, vieläpä hupsumpiakin kuin hän." Sen kovemmin ei isännän ja
emännän välillä mitään riitaa ollutkaan, vaan elivät rauhassa ja
rakkaudessa kaiken ikänsä yhtenä, kunne heidät karvas kuolema viimeinkin
kohtasi. -- Sen pituinen se.


JÄLKIMAINE

Tätä tarinaa kerrotaan vähän eri tavalla eri seuduissa maatamme; niin
esimerkiksi muistellaan tätä kertomusta Toholammin kappelissa
Pohjanmaalla seuraavassa sadun katkelmassa:

Yhdellä miehellä oli härkä ja härkinkuorma, jota läksi kauppiaan tavalla
kuljettamaan tienatakseen härkkimillään jotakin, sillä hänellä oli
ruoasta puute. Tällä matkallaan tuli hän muutamaan taloon, jossa emäntä
alkaa puhutella häntä, ja härkkimien paljoutta ihmetellen kysyy: "Minne
noita tuommoisen joukon kuljetat?" -- "Taivaaseen", vastasi mies. "No,
eihän tuolla ruokaa tarvittane, taivaassa", sanoi emäntä. "Voi hyvänen
aika! Ei sielläkään ruoatta eletä enemmän kuin muuallakaan;
tuonvertaiset härkkimet eivät kaukaa toki kestäkään, sinne kun paljon
karttuu väkeä." No, emäntä kun tästä tunsi vieraansa viisaaksi mieheksi,
haastatteli häntä yhä ja sanoi: "Minulta on kaksi tytärtä kuollut,
olisitkohan niitäkin sattunut siellä näkemään?" -- "Hyvänen aika, joka
päivähän minä ne olen nähnyt", vastasi mies. Emäntä arvelee asiata,
sanoo: "Vai näet sinä ne useinkin siellä; menisiköhän tuonne sinun
myötäsi, jos mitä vähän heille laittaisin?" -- "Miksi ei, kyllä minä
myötäni vien, mitä ikään lähettää tahdotte." Tätä ihastui emäntä, kokosi
kuormallisen kaikenlaista tavaraa, ruokaa sekä rahaa, ja antoi miehelle
kaikki taivaaseen vietäväksi.

Kohta miehen lähdettyä tuli isäntäkin kotiin, niin alkoi pariskunta
keskenään tuumata, että olikohan tuo nyt totta, mitä vieras täällä
käydessään kertoi ja puheli, ja viimein läksi ukko papin luokse asian
perustusta tietämään. Pappi sanoi kohta: "Se on ollut suuri petturi, se
teillä käynyt vieras; ei taivaaseen ruokaa eikä rahaa viedä, se on
mahdotonta." Isäntä sen kuultuansa läksi nyt miestä ajamaan perästä,
vaan tämä oli jo arvannut edeltäpäin, että kyllä häntä kohta
tavoitellaan, jonka tähden oli kuormansa tien viereen varustanut ja
hevoselta leikannut hännän. Kun sitten isäntä tuli pettäjätä
tavoittamaan, oli mies maantiellä, siinä hyppieli verinen häntä kädessä
ja hoki hokemistansa: "Kunpahan pääsisin, kunpahan pääsisin!" --
"Mihinkä pääsisit?" kysyi isäntä karsaasti. -- "Ka, taivaaseen,
taivaaseen!" vastasi mies, "tästä jo kuormani meni, ja itsekin sain
hevosen hännästä kiinni yht'aikaa mennäkseni, mutta häntä käteeni
katkesi." Isäntä sen kuultuaan läksi tyytyväisenä kotiinsa ja sanoi
siellä vaimolleen: "Kyllä ne sinun lähettämäsi tavarat jo ovat perillä,
ole huoletta, eukkoseni!" -- Sen pituinen se.

    Ilmeen pitäjästä Karjalassa on niinikään saatu seuraavainen
    tähän Kertomukseen soveltuvainen sadun katkelma:

Muudan laahtari läksi lehmän ostoon maalle ja tuli taloon, jossa ei
ollut muita kuin emäntä kotona. Tältä tinkasi nyt lehmän määrätystä
hinnasta, vaan ei siitä rahaa antanut, sanoi: "Minä kun näin hyvän
hinnan olen tarjonnut, antakaa minulle pantti, niin sitä vastaan käyn
sitten teille lehmän hinnan suorittamassa." Emäntä, josta laahtarin
tarjooma hinta oli runsas, antoi lehmän ja pantin vielä päälliseksi. Kun
sitten ostomiehen talosta lähdettyä isäntä tuli kotiinsa ja vaimoltaan
kuuli, mitä oli tapahtunut, arvasi hän petoksen ja päätti lehmänsä periä
takaisin millä keinoin hyvänsä sanoen itseksensä: "No, jos hän oli
kaupungin laahtari, joka meiltä vei lehmän rahatta panttia vastaan, minä
rupean sitten taivaan laahtariksi, niin saadaanhan nähdä, mitenkä vielä
käypi." Näissä mielin ottikin pitkän vavan käteensä ja läksi kaupunkiin.
Sinne tultuaan alkoi sitten pitkin katua astua ja häilytteli sillä
vavallaan toiselle ja toiselle puolelle katua sanoen itsekseen, niin
että muutkin kuulivat: "Auttaahan toinen, jos ei toinen." Muutamassa
kaupungin kartanossa istui ikkunassaan sen laahtarin rouva, joka miehen
vaimolta oli lehmän vienyt ja vielä pantin ottanut päälliseksi. Tämä kun
näki miehen pitkin katua astuvan ja pitkää vapaansa kahdakäteen
heiluttavan, sanoi ikkunastaan: "Eilen tapasi minun mieheni hupsun akan,
vaan nyt näen minä vielä hullumman miehen."

Mies kun kuuli sen, ajatteli mielessään: "Sielläpä se onkin minun
lehmäni tuon rouvan tallella, siltä se kuuluu hänen puheestansa", eikä
muuta, vaan meni sinne sen rouvan taloon. Täällä kysyy häneltä rouva:
"Mikä mies sinä olet?" -- "Minä olen taivaan laahtari", vastasi mies,
"tällä vavallani karjaani ohjailen." -- "No, elähän mitään! Vai sieltä
sinä olet, hyvä vieras, oletko sattunut siellä näkemään minun poikaani?
Sen on ruumis jo kauan mullassa virunut." Mies vastasi: "Useinkinhan
minä sen siellä näen." -- "Tokkohan tuo tuolla miten jaksaa ja elää?"
kysyi taas rouva. Tähän vastasi mies: "Poika eläisi kyllä hyvästi
siellä, kun vain hyvin lihaa ja rahaa olisi, vaan niistä tahtoo olla
puute." -- "Me saimme eilen lehmän hyvästä hinnasta ja pantin vielä
päälliseksi", sanoi tämän kuultuaan rouva, "minä annan sen lehmän, vie
se minun pojalleni sinne." Päälliseksi keräsi hän kaikki rahat, mitkä
talosta löysi, ja laittoi nekin miehen myötä, sanoi: "Viehän nämäkin, me
saamme toista, mieheni on toimellinen ja tavaraa hankkiva mies." Vieras
meni siitä nyt saaliineen matkaansa kulkeakseen kotiinsa.

Eipäs aikaakaan, niin tuli kaupungin laahtari kotiinsa ja meni
suorastaan läävään eilen saatua lehmäänsä katsomaan, vaan tätäpä ei enää
siellä ollutkaan. Kävi siitä rouvansa puheelle ja sanoi: "Minnepä meidän
lehmämme sai?" Rouva selitti nyt miehelleen, mitä tämän poikessa ollen
oli tapahtunut, että muka hän oli lähettänyt lehmän ja kaikki, mitä
talossa rahaa oli, taivaan laahtarin kanssa poikavainaallensa
taivaaseen. "Voi sinä hupsu, kun annoit pettää itsesi", sanoi laahtari
kohta ja läksi lehmäänsä sekä rahaansa etsimään. Toinen kun jo etäältä
kuuli, että herra ajaa häntä perästä, vei lehmänsä lehtoon, pani sen
puuhun kiinni ja leikkasi hännän poikki, josta meni maantielle taas ja
heittihe siihen selällensä kädessä lehmän häntä, jota hän piti
taivaaseen päin pystyssä yhä.

Herra kun pääsi paikalle ja miehen siinä näki semmoisessa tilassa, kysyi
häneltä: "Mitäs, naapuri, siinä teet?" Mies vastasi: "Hupsu
maankulkijain, mikä lienee ollut, vei tästä lehmää taivaaseen; minä
estääkseni sitä tartuin häntään kiinni, mutta häntä käteeni katkesi,
tähän jäin selälleni makaamaan." -- "No, sepä se sitten olikin taivaan
laahtari, joka meidän lehmämme vei", sanoi kaupungin laahtari ja kääntyi
häpeissään kotiinsa päin. Taivaan laahtari puolestaan kääntyi kotiinsa
hänkin ja ajoi lehmänsä läävään, vaan ei sitä taivaaseen vienytkään. --
Sen verta sitä.



KUNINGAS JA MÖKIN POIKA


Metsällä käydessään ajoi kuningas muutamaan mökkiin ja olisi hevosineen
päivineen tullut sisälle tupaan, vaan oli ovi niin ahdas ja alhainen,
että täytyi kumarruksissa ollen oven kohdalla seisahtua, pää vain
huoneen sisällä. Tästä kurkisteli nyt tupaan ja kysyi: "Onko täällä
ketään huoneessa?" -- "On puolitoista miestä ja hevosen pää", vastasi
samassa mökin poika, joka sattui yksin olemaan kodissa. "No, missäs
sinun isäsi on", kysyi kuningas. "Se on vähästä paljoa pyytämässä",
vastasi poika. "Entäs äitisi, missä se on?" kysyi kuningas. Poika
vastasi sanoen: "Se on menneenvuotisia leipiä leipomassa." -- "No,
missäs veljesi on?" kysyi taaskin kuningas. "Se on metsällä", vastasi
poika, "ja sen linnun, jonka saa, sen heittää metsään, vaan jota ei saa,
sen hän tuo kotiin." -- "Missäs sinun sisaresi on?" tiedusti kuningas
yhä. Poika vastasi toimessaan: "Se on menneenvuotisia naurujaan
itkemässä."

Kuningas, joka ei näitä vastauksia ymmärtänyt, vaan puuttuvaista älyään
ei kuitenkaan tahtonut ilmoittaa, oli pojan selityksiin tyytyvinänsä ja
ajoi mökistä matkaansa; mutta kotiinkin tultua arveluttivat nämä pojan
vastaukset kuningasta yhä, jonka tautta päätti kutsuttaa pojan luoksensa
sanoistaan selvää tekemään. Pojan täytyi nyt lähteä linnaan, jossa
kaikki hovin viisaimmat miehet kutsumuksesta olivat koolla, ja kuningas,
käskien pojan eteensä, kysyi häneltä: "Missä sinun isäsi silloin oli,
kun se vähästä paljoa oli pyytämässä?" Poika vastasi: "Se oli naurista
kylvämässä; kun siemeniä muutamankaan lusikan sylkee, niin niistä jo
monta hevoskuormaa tulee nauriita nostoaikana syksyllä." Kuningas kysyi
taas: "Missäs sinun äitisi silloin oli, kun hän menneenvuotisia leipiä
oli leipomassa?" Poika selvitti asian, sanoi: "Meidän otettiin mennä
vuonna leipiä velaksi, niin niitä on nyt äitini sijaan leipomassa." --
"No, mitenkäs", kysyi kuningas, "sinun veljesi silloin metsää kävi, kun
sen linnun, jonka sai, metsään heitti, vaan jota ei saanut, sen kotiinsa
toi?" Poika vastasi: "Se kampasi päätään, ja sen täin, jonka sai, sen
tappoi hän ja metsään heitti, vaan jota ei saanut, sen toi hän päässänsä
kotiin." Kuningas kysyi taas: "Missäs sinun sisaresi silloin oli, kun se
menneenvuotisia naurujaan oli itkemässä?" Poika sanoi: "Se mennä vuonna
nauroi ja oli iloinen, vaan tuli raskaaksi, niin nyt itkee ja
valittelee, kun on lapsia saamasa."

Kuningas sanoi siitä nyt pojalle: "Sinun kujeelliset ja kierteleväiset
vastauksesi vihastuttivat minua suuresti, ja aikomukseni oli sinua siitä
rangaista, vaan jos nyt vielä taidat oikein siihen kysymykseen vastata,
minkä eteesi panen, niin annan tylyn puheesi sinulle anteeksi. Sano nyt,
päiväkö on valkoisempi vai maito?" -- "Päivä valkoisempi on kuin maito",
vastasi poika. "Etpäs nyt tiennytkään oikein vastata; jos päivänpaiste
näkyy tuvan lattialla, ja toiseen kohtaan taas maitoa on läikähtänyt,
niin maitohan ainakin näyttää valkeammalta", sanoi kuningas ja panetti
pojan tulevaksi päiväksi pimeään huoneeseen, johon ei annettu hänelle
kuin vähän maitoa vain kaukaloon ruoaksi. Aamulla läksi sitten kuningas
poikaa katsomaan sinne huoneeseen, vaan kun oven aukaisi, hän ei
pimeässä tiennytkään olla varoillansa, mutta astui maitokaukaloon, jonka
poika oli täysinään asettanut kynnyksen eteen pyöriville puukapuloille,
ja kaatua räiskähti siihen selällensä. Kuninkaalle näin käytyä sanoi
poika: "Ettekös nyt näe, että päivä on maitoa valkoisempi? Jos olisi
päivä ollut, niin ette, armollinen kuningas, olisi maitokaukaloon
astuneet."

Mitäs, eihän se kuningas totuutta tämmöisen vastustajan suusta
suvainnut, vaan käski pojan linnastansa pois sanoen: "Nyt minä tylystä
puheestasi panen eteesi semmoisen rangaistuksen, että sinun pitää tulla
minun linnaani niin, että et tule päivällä etkä yöllä, et tietä etkä
tien viertä, et hevosella etkä jalan, et vaatteissa etkä alasti, et
sisään etkä ulos."

Käskyä kuullen läksi nyt poika linnasta pois ja teki vuohennahoista
itsellensä peitteet, ettei ollut vaatteissa eikä alasti, josta päätti
koetella kuninkaan pyyntöä täyttää. Kulki muka linnaan mennessään
maantienojan pohjaa, niin hän ei silloin kulkenut tietä eikä tien
viertä, ollen toisessa jalassa hänellä seula, toisessa harja, ja vasta
kun päivä rupesi hämimään aamulla, meni sitten kuninkaan kujasta
pihalle. Unesta herättyään tuli kuningas linnastaan ulos ja keksi oudot
jäljet pihamaalla, kun oli pitkin matkaa näet seulan ja harjan jälki.
Oudostuen sitä käydä kierrätteli kuningas jälkiä myöten ja tuli sillä
tavoin viimeinkin aina porstuaan. Täällä seisoi poika porstuan ovella,
toinen jalka sisällä, toinen ulkopuolella. "No, kuinkas nyt tänne olet
tullut?" kysyi kuningas pojalta. "Minä tulin nelinryömin maantienojan
pohjaa", vastasi poika, "niin silloin en tullut jalan eikä hevosella. Ja
sitten kun tulin, ihan päivän valjetessa linnaa lähestyin, niin en
tullut päivällä enkä yöllä, ja kun taas oli semmoinen tuomio, etten
sisässä enkä ulkona saanut olla, niin seison tässä seinän kohdalla,
toinen jalka rappusilla, toinen sisäpuolella." Tällä lailla vapautti
poika itsensä, ja kuningas käski hänen mennä tiehensä, mutta huomenna
tulla takaisin. Poika tulikin huomisaamuna linnaan jällensä, ja kuningas
oli varsin päästänyt kahlekoiransa irti niillä hätyyttääkseen häntä,
jonka vuoksi portinvartija kielsikin poikaa lähestymästä sanoen: "Elä
tule, koirat repivät, tappavat sinut." Mutta poika, jolla oli nuttunsa
alla varoilla jänis, vastasi: "Käydä käsketyn pitää", ja kun linnan
pihalle tuli, ja koirat hänen vastaansa töytäsivät, päästi hän nuttunsa
alta jäniksen pihamaata hyppäämään. Koirat kohta unohtivat koko pojan ja
läksivät ajamaan jänistä, joka juoksenteli heidän keskellänsä hypäten
pienempien ylitse, isompien alatse, kunne siitä viimeinkin semmoinen
ilve nousi, että kuningas tuli asiata kuulustamaan ja kysyi: "Mitä ne
nuo koirat ajavat?" -- "Sitä, joka edellä juoksee!" huusi poika
kuninkaan puhetta vastaten. "No, mikäs se on, joka edellä juoksee?"
kysyi kuningas. "Se, jota koirat jäljestä ajavat", sanoi poika nauraen
ja meni koko linnasta matkaansa.



NELJÄT KYSYMYKSET


Ennen aikaan liikkui piispa muutamassa syrjänpuoleisessa pitäjässä,
jossa piti lukua ja tutkintoa. Kannettiinpa sitten kappalaisen päähän
useammasta rikoksesta, samoin kuin siitäkin -- johon kyllä oli syytä --
että hän oli varsin vähätietoinen ja typerä. Nähdäksensä, oliko tässä
syytöksessä perää, pani sitten piispa kappalaiselle neljä kysymystä
sanoen: "Jos et huomiseen päivään voi näihin vastata, tulet sinä
virastasi erotetuksi." Tämän kuultuansa kulki kappalainen alla päin
pahoilla mielin kotiinsa arvellen itsekseen, että kyllä hänelle nyt
huomenna pahoin käypi. Oli sattumalta sitten hänen luonansa suutari.
Tämä kun keksi, miten kappalainen näytti alakuloiselta, kysyi häneltä:
"Minkätähden olette niin surullinen?" -- "Voi veikkonen!" sanoi
kappalainen, "kyllä minulla on syytä murheellisena olla, piispa kun pani
minulle neljä kysymystä, joihin olisi minun vastattava, vaan joista en
ymmärrä yhtäkään." -- "No, minkälaisia kysymyksiä ne sitten ovat?" kysyi
suutari. Suruissaan sanoi kappalainen: "Ensimmäinen kysymys oli se:
'Kunka syvä meri on?', toinen: 'Kuinka paljon taivaaseen on matkaa?',
kolmas: 'Kuinka paljon tervahaudasta savua tulee?' ja neljäs: 'Mitä
piispa ajattelee, kun näitä minulta kysyy?'"

Kysymykset kuultuansa sanoi suutari: "Mitä kirkkoherra minulle maksaa,
niin minä kaikki ne kysymykset vastaan huomenna?" -- "Minä maksan vaikka
mitä", sanoi pappi. "No, toimittakaa minulle papilliset vaatteet", sanoi
tuosta nyt suutari, "niin minä menen teidän edestänne piispalle
vastaamaan." Pappi ihastui tätä tarjousta, lainasi suutarille papillisen
vaateasun sekä muuta, mitä hän tarvitsi, ja toimitti hänet määräaikana
matkalle. Tämä kun piispan hoviin pääsi, piispa kohta otti hänet
tutkintoon ja kysyi ensiksi: "Kuinka syvä meri on?" -- "Kivenputoaman",
vastasi suutari, "kiven kun mereen heittää, kyllä se pohjaan pääsee, jos
ei tänään, niin huomenna." -- "Oikein vastattu", sanoi piispa, "mutta
sanopas nyt, kuinka paljon matkaa taivaaseen on." -- "Silmännäkemä",
vastasi suutari arvelematta. "No, oikein siinäkin vastasit", myönti
piispa, vaan kysyi kolmanneksi: "Kuinka paljon tervahaudasta savua
tulee?" Suutari vastasi: "Kun puut punnitsemalla hautaan pannaan, ja
sitten niiden poltettua taaskin punnitaan tuhka ja hiilet, kuinka paljon
keveämmät ne jälkiperät ensimmäistä painon määrää ovat, niin siitä
näkee, kuinka paljon savua koko haudasta on lähtenyt." -- "Oikein
vastattu", sanoi piispa, mutta kysyi vielä viimeiseksi: "Tiedätkö, mitä
minä näitä sinulta kysellessäni ajattelen?" -- "Piispa luulee papin
olevan hänen kysymyksiinsä vastaamassa, vaan ei se olekaan kuin suutari,
joka tässä seisoo." -- "Oikein sinä siihenkin vastasit", sanoi piispa,
"ja se on synti, että sinä olet suutarina, sinusta pitää tehdä pappi,
kun sinä olet niin viisas mies; minä annan nyt sinulle suuressa
seurakunnassa kirkkoherran viran."

Suutari muuttui nyt tällä tavalla papiksi ja läksi uuteen
kirkkoherrakuntaansa, vaan oli siitä murheellinen, mitenkä hän
papinvirassa toimeen tulisi, kun hän opista oli aivan tyhjä. Viimein
keksi hän kuitenkin keinon, joka auttoi hänet häpeään joutumasta. Kun
muka saarnavuoronsa lähestyi, sahuutti hän viikolla rengillään
saarnastuolin jalan poikki, ja kun pyhä tuli, niin nousi saarnastuoliin,
luki muutamia virren sanoja, jotka jo lapsena oli oppinut, muuta hän ei
tainnutkaan, ja tervehti siitä sitten seurakuntaa ja sanoi: "Minut on
korkea esivalta lähettänyt teille kirkkoherraksi tähän seurakuntaan,
mutta jos minun tässä pyhässä sijassa pitää työtä tekemän, niin tapahtuu
ihmeitä. Ensinnä saarnastuoli kaatuu, sitten kirkon katto putoaa maahan,
sitten" -- tässä kiivastui jo kovasti ja löi nyrkillänsä saarnastuoliin,
että se poikkinaiselta jalaltaan kaatui; itse kyykistyi hän alas, ettei
loukkautunut.

Tässä kävi jo ensimmäinen ennustus toteen, ja seurakunta ja toiset papit
sanoivat sen nähtyään: "Ei sitä miestä enää pidä päästää saarnastuoliin,
me olemme hukassa, jos kirkon katto päällemme putoaa, ja varmaan käypi
toinenkin ennustus toteen, koska saarnastuoli jo kaatui niinkuin oli
sanottu." Tässä pelästyksessään kirjoittivat toiset papit omasta ja
seurakunnan puolesta piispalle: "Meille kirkkoherraksi vasta asetettu
pappi voipi olla hyvinkin kelvollinen mies, vaan se on intoon tultuansa
niin kiivas, ettei sitä tohdi panna saarnaamaan. Hänen ennustuksestaan
tapahtui jo yksi ihme siten, että saarnastuoli kaatui hänen
saarnatessaan, ja toisen vielä hirmuisemman ihmeen on hän ennustanut,
jota me kaikki kauhistuksella odotamme tapahtuvaksi."

Piispa kun tämän kirjan sai, lähetti uudelle kirkkoherralle apulaisen,
joka kaikki viran työt teki ja toimitti, ja niin sai suutari joutilasna
vain olla kirkkoherran virassa ja sen arvoa nautita, vaikk'ei hän ollut
miksikään papiksi oppinut. Vieläpä kuoli viimein rovastina. -- Sen
pituinen se.


TOISINTO

Viipurin läänissä kerrotaan tätä tarinaa vähän eri tavalla. Siinä tekee
kuningas piispalle kolme kysymystä, joita tämä ei tajua. Kun siitä
pahoillaan nyt kotiinsa kulkee, tulee häntä vastaan sikopaimen, joka
ottaa kuninkaan kysymyksiin piispan edestä vastatakseen. Ihastuksissaan,
kun tällä tavoin hädästään pääsi, antoi piispa vaatteensa
sikopaimenelle, joka niissä kulki kuninkaan eteen ja sanoi: "Tässä sitä
nyt, armollinen kuningas, olen." Oli ikkunasta näkyvä lampi linnan alla
sitten, niin kysyi kuningas: "Onko monta korvoa vettä tuossa lammissa?"
-- "Ei kuin yksi korvo vain", vastasi sikopaimen, "mutta sen korvon
pitää olla niin suuri, että siihen kaikki vesi mahtuu." -- "Oikein
vastattu", sanoi kuningas, vaan kysyi taas: "Onkos idän ja lännen väliä
äijän matkaa?" -- Sikopaimen vastasi: "Yhden päivän matka." -- "Kuinkas
niin on?" kysyi kuningas. Sikopaimen sanoi: "Eikös idästä päivä nouse ja
taas länteen laskekse?" -- "Oikeassa olet", vastasi kuningas ja kysyi
vielä kolmannen kerran: "Onko hyvän ja pahan onnen väliä äijän?" --
"Sitä ei ole kuin yksi yö", sanoi sikopaimen. "Kuinka niin?" kysyi
kuningas. Sikopaimen vastasi: "Eilen olin minä sikain paimen, ja tänä
päivänä vastaan minä piispan vaatteissa kuninkaan kysymyksiin." --
"Niinpä saat sinä tästä päivin piispana ollakin, ja piispa olkoon
sikopaimenena, koska hän on tiedossaan niin typerä", sanoi kuningas ja
kysyi vielä neljänneksi sikopaimenelta: "Paljonko minä valtani ja
virkaistuimeni kanssa sinun mielestäsi maksan?" Vastaukseksi virkkoi
piispaksi ylennyt mies: "Maailman Vapahtaja maksoi kolmekymmentä
hopeapenninkiä, tottahan sinä maksanet yhtä vähemmän." -- "Se on oikein",
sanoi kuningas, ja siihen loppuikin se tarina.



ONNETON MATKUSTUS


Läksin kerran Venäjän maalle kulkemaan ja tulin muutamaan kaupunkiin,
mutta niin myöhään iltasella, etten päässyt mihinkään taloon sisälle,
sillä kaikki portit olivat kiinni. Minä tuossa kotvan aikaa kävelen
tietämättä, mitä tehdä pitäisi, ilma kun on huono ylen, ja sataa minkä
kerkiää. No, ei muuta kuin kapusin muutaman kauppapuodin päälle, nostin
pari kolme kattolautaa pois ja menin siitä sisälle. Täällä oli hyvä
kyllä yötä viettää, ja nukuinkin hyvästi, kun matkastani olin
väsyksissä. Aamulla olisi pitänyt pois lähteäkseni, vaan en päässyt
samasta reiästä takaisin, josta olin tullut, se kun oli liian korkealla.
Tässä täytyi nyt minun vankina olla, minkäs siihen taisi; mutta päivän
tultua tulee jo kauppias puotiinsa toimittaakseen tavallisia töitänsä.
Minä kun hänen tulonsa kuulin, pistäysin oven pieleen suuren tynnyrin
taakse, ja kauppias kun oven aukaisi, minä samalla ampaisime kadulle ja
aloin mennä miilustaa, minkä kerkesin, mutta puodin haltija, joka keksi
minun lähtöni, alkoi huutaa korkealla äänellä: "Varas, varas! Ottakaa
kiinni!" Katuvartijat paikalla minuun kiinni ja veivät samaan puotiin
takaisin, josta olin lähtenyt. Tässä isäntä katsastaa, onko mitään
puodista poikessa, vaan kun ei löydä mitään kadonneeksi, ei hän
kumminkaan minua lyönyt, mutta otti kaksipohjaisen tynnyrin, pani sen
sisään minut ja vei valtamaantien haaraan, jossa naulasi tynnyrin pohjat
kiinni ja vahvat vanteet tynnyrin ympäri. Siellä sain istua kököttää
aina lauantai-iltaan asti syömättä, juomatta. Silloin toki kulki
kirkkorahvasta samaa tietä. Nämä katselivat tynnyrin sisään, ja kun
keksivät siellä olevan ihmisen, niin alkoivat tynnyrin reiästä minulle
mättää piirakoita syötäväksi, vaan eivät kuitenkaan päästäneet minua
pois, vaikka kyllä sitä pyysin ja rukoilin.

Tulipa yö sunnuntaita vastaan, niin sattui muudan susi siitä kulkemaan.
Se tulee tynnyrin luokse ja alkaa nuuskia sitä ympäri. Viimein löytääkin
reiän ja koettelee työntää päätänsä siitä sisälle, vaan ei sopinut.
Kääntyy silloin takaisin, vaan miten lienee siinä pyörähdellyt, niin
sattui häntänsä hanikan reiästä tulemaan tynnyrin sisään. Minä samalla
koppasin hännän käsiini ja ärjäisin, minkä jaksoin. Susirukka säikähti
tätä ja alkoi mennä podistaa, minkä ennätti. Se kun nyt hädissään
mäkilöitä, louhikoita myöten juoksenteli, särkyi tynnyri, ja minä pääsin
sen sisältä pois. Tästä läksin nyt astua huppuroimaan ja osasin
viimeinkin muutamaan taloon. Tässä oli portti kiinni ja talonväki jo
levolla. Minä koputin akkunaan. Tästä talon emäntä heräsi ja kysyi
minulta: "Mistä sinä olet?" -- "Sieltä, josta sinäkin", sanoin minä.
"Vai sieltä, vai sieltä", sanoi emäntä ja laski minut kohta sisään.
Siellä minut kutsuttiin nyt ruoalle, ja suuri summaton kaalivati
kannettiin minun eteeni. Isäntä ja emäntä rupesivat lähelleni istumaan,
ja syömään ruvetessani varoitti jo isäntä, että kaali piti kaikki
syödäkseni, muuten paha minut perisi. Emäntä puolestaan alkoi minun
syödessäni kysellä yhtä ja toista entisen kotitalonsa elämästä ja
kaikenlaista muuta semmoista, kun muka luuli minun olevan sieltä
kotoisin, josta hänkin. Ensiksi kysyi hän minulta: "Vieläkö se lampi on
siinä kotitalon pellon päässä?" Minä: "Eikö mitä, emäntäiseni, jo se
poutavuonna paloi." Emäntä: "Vai niin, vai niin, vai jo se soma ja
kaunis lampi paloi, niinhän se silloin aamuin höyrysikin palaaksensa,
palaaksensa; haasta vielä, vierahaiseni, syö kaalia -- tuo tyttö maitoa
-- vieläkö se suuri kivi on siinä kotitalon pellolla?" Minä: "Eikö mitä,
emäntäiseni, jo sen pienet linnut veivät kirkoksensa." Emäntä: "Vai
niin, vai niin, vai jo veivät kirkoksensa, niinhän ne illoin aamuin sen
päällä sikersivätkin kirkokseen viedäksensä, kirkokseen viedäksensä;
haasta vielä, vierahaiseni, syö kaalia -- tuo tyttö maitoa -- vieläkö se
suuri sika on siinä kotipaikalla?" Minä: "Eikö mitä, emäntäiseni, se
pääsi jo pakariksi." Emäntä: "Vai niin, vai niin, vai jo se pääsi
pakariksi, niinhän se illoin aamuin pala suussa kävelikin pakariksi
päästäksensä, pakariksi päästäksensä; haasta vielä, vierahaiseni, syö
kaalia -- tuo tyttö maitoa -- vieläkö se suuri kissa on siinä
kotipaikalla?" Minä: "Eikö mitä, emäntäiseni, se pyrki ja pääsi jo
voudiksi." Emäntä: "Vai niin, vai niin, vai jo se pääsi voudiksi,
niinhän se illoin aamuin voudattikin voudiksi päästäksensä, voudiksi
päästäksensä; haasta vielä, vierahaiseni, syö kaalia -- tuo tyttö maitoa
-- vieläkö se kukko on siinä kotipaikalla?" Minä: "Eikö mitä,
emäntäiseni, se jo mennä vuonna luki ja pääsi lukkariksi." Emäntä: "Vai
niin, vai niin, vai jo se luki lukkariksi, niinhän se illoin aamuin
lukertelikin lukkariksi päästäksensä, lukkariksi päästäksensä"; ja niin
loppui meidän puheemme pito. Isäntä sillä välin vahti ja valvoi sitä,
etten kaalia saisi muualle mättää kuin omaan suuhuni syödäkseni, ja
tuossa oli minulla hyväkin hätä, kun ei kaali ollut mahaani mahtuakseen,
vaan kun isännän silmä vähänkin vältti, silloin mätin minä kaalia
vaatteiden sisälle, ja niin sain kaalivadin viimeinkin tyhjäksi.

Syömästä päästyä sanoi isäntä minulle: "Nyt sinun pitää tanssia minun
kanssani yhdessä, niin on meillä tapana." No, ei auttanut muuta kuin
aloin minä isännän kanssa tanssia löyhytellä, mutta samalla alkoi
kaalikin vaatteiden sisältä vuotaa lattialle. Tästäpä suuttui isäntä,
alkoi haukkua minua varkaaksi ja panna kepillä selkään. Minä kiitin
kinttujani, kun pääsin käsistä pois, ja aloin juosta siimottaa pitkin
tietä. Juoksin, juoksin, minkä aikaa lienen juossutkin, niin tulin
muutamaan taloon. Tässä taas en päässyt sisälle, vaan täytyi mennäkseni
saunaan. Tänne tultuani kuulin jotakin saunan karsinassa kopisevan,
josta tulin siihen luuloon, että tässä oli pirujen ja pahakasten
asumapaikka. Minä silloin kavahdin uunin päälle ja aloin sieltä syytää
kiviä saunan karsinaan, jota tekoani tein, kunne ei enää kuulunut mitään
kupinaa karsinassa. Sitten rupesin minä levolle ja makasin rauhassa
aamuun asti.

No, mitäpä tuosta? Aamulla tulee emäntä saunaan, näkee minun makaavan
penkillä, uunin hajallaan ja lehmän vasikat kuolleina karsinassa; näitä
näet olin heitä piruiksi luullen uunilta kivittänyt. Havaittuansa asian
ärjäisi emäntä samalla: "Ahas, roisto, kun vasikat tapoit!" meni sen
kanssa pois ja pani saunan oven salpaan. Minulle tuossa hätä käteen,
miten päästä pakoon. Saunassa oli pieni akkuna. Minä tuosta pyrkimään
pois, ja viimein pääsinkin ulos, mutta suurella vaivalla; kaikki läksi
nahka kylkiluiltani pois. Nyt taas juoksemaan tästä, enkä tohtinut
seisahtua ennenkuin muutamain virstain päähän, jolloin nousin muutamaan
taloon kovasta juoksustani lepäämään. Tässä ei muita kotona kuin emäntä.
Minä rupesin hänelle tutuksi puhutellen häntä kohteliaasti, sain sillä
tavalla ruokaa ja olin hyvän aikaa siinä. Minun tässä näin istuessani
läksi emäntä lastensa vaatteita pesemään kaivolle ja käski minun katsoa
lastansa, joka oli kätkyessä. Minä lupasin niin tehdä, ja emäntä meni
työllensä. Kuluu vähän aikaa tuosta, niin jopa hyppää kissa kätkyeen ja
alkaa raappia lasta. Minä kun pöydän päässä istuessani keksin tämän,
otin suuren puupalasen käteeni ja viskasin kissaa sillä, vaan kalikkapa
sattuikin päähän lasta, joka tästä meni tainnuksiin. Noko minä hädissäni
taas juosta podistamaan, enkä uskaltanut juoksussani tauota ennenkuin
pääsin omaan maahani; mutta vielä tänäkin päivänä ovat kylkeni kipeät,
kun saunan akkunassa niin pahasti hankautuivat. -- Sen pituinen se.



PETTURI-JUSSI


Jussi oli nuoruudestaan asti sekä isänsä kanssa että itsekseenkin käynyt
tavaraa kaupitsemassa Venäjällä, vaan tämä kaupanteko oli heille
pikemminkin vahingoksi käynyt kuin miksikään hyödyksi, sillä vieraan
maan kieltä ja puhetta kun eivät oikein ymmärtäneet, niin heidät aina
kaupassa petettiin. Tätä päätti Jussi mieheksi tultuaan kostaa miettien
mielessänsä: "Eiköhän suomalainenkin viekkaudessa voisi muukalaiselle
puoltansa pitää, jos tuota viisauden haaraa kerran vaikkapa suotta
aikojaan ja huviksensa harjoittelisi." Näissä mielin läksikin matkalle
heti ja petti, kun kerran pettämään rupesi, kaikki Venäjän valtakunnan
miehenpuolet, ettei ollut pettämättä muita kuin kaksi pappia, viisaita
viettelyksiä kumpikin. Nämä, joille Jussi jo oli maineesta tuttu,
läksivät varsin vasten uhalla tiedustamaan häntä ja tarjoutuakseen
hänelle petettäviksi. Jussi puolestaan, joka myöskin tarkoin tiesi,
ettei ollut muita pettämättä kuin ne kaksi papin veitikkaa vain, oli
samaten ikään etsimässä heitä, jonka vuoksi papit eivät päässeet
peninkuormaakaan kotoansa ennenkuin Petturi-Jussi tuli heitä vastaan.
Papit kohta keksivät, että tuo on joku erinomainen mies, sillä
Petturi-Jussi piti aina Venäjällä matkustaessaan narrinvaatteet
päällänsä. Kysyivät siis häneltä: "Tiedätkö, missä Petturi-Jussi tätä
nykyä asuu ja oleskelee, vai oletko sinä se sama, koska olet melkein
narrin näköinen mies?" Jussi sanoi: "Minä se olen, mutta joko te
tahdotte paikalla pettämään, vai olisiko parempi mennä teidän kotiinne?"
Papit vastasivat: "Kyllä se on parempi, että menemme meidän kotiimme,
koska niin likellä sinut tapasimme." Jussi ikäänkuin arvelee asiata
tarkemmin ja sanoo viimeinkin: "En minä nyt jouda lähtemään, minä
juoksin niin kovasti entisiä petoksiani, että petturivakkani putosi, ja
minun täytyy mennä sitä etsimään." Papit kysyivät: "Joko sinä pitkältä
juoksit, olisikohan tuonne mimmoinen matkaa, jonne tuo putosi?" Siinä
oli likellä mökki, joka näkyi neljänneksen virstan päästä, niin Jussi
vastasi: "Toinen verta tuosta mökistä eteenpäin kuin tästä tuonne
mökkiin." Papit silloin sanoivat Jussille: "Niinpä sinä joudut
sievemmästi, jos otat tämän hevosemme; me odotamme sinua tuossa
mökissä." Jussi otti pappien hevosen ja kärryt, eväät, tavarat, mitä
heillä matkassa oli, ettei heille jäänyt muuta kuin vaatteet päälle,
läksi ajamaan ja ajoi venäjänvirstan verran, niin käänsi jo hevosen
pappien kotia kohdin takaisin päin. Papit eivät olleet mökkiin vielä
ehtineetkään, kun jo näkivät Jussin tulevan takaisin. Vanhempi pappi
sanoi silloin nuoremmalle: "Mene nyt sen puheelle, sillä kyllä se konna
varastaa meidän hevosemme." Jussi ajoi niin kovasti kuin se, joka tahtoo
pakoon päästä, vaan nuorempi pappi ennätti kuitenkin tiepuolesta
maantielle ja kysyi Jussilta: "Jokos löysit petturivakkasi?" Jussi
vastasi: "Jo vakka löytyi, eikä nyt enää tarvita kuin tervaksia selvään
nähdäksenne, että olette petetyitä."

Papit odottivat siinä mökissä sitten Jussia tervasten kanssa tulevaksi,
mutta Jussi ei palannutkaan, vaan ajoi pappien kotiin rouvain luokse,
ensinnä vanhemman papin, ja sanoi rouvalle: "Pappi laittoi minut
hakemaan kaikki, mitä kotona löytyy rahoja. Se tuli minua vastaan
peninkuorman päässä tästä ja sanoi: 'Minä läksin Petturi-Jussia
hakemaan, ja nyt sain kuulla, ettei se enää Venäjän valtakunnassa
olekaan, mutta minä haen hänet vaikka Ruotsista', nousi siitä muutamaan
mökkiin itse ja antoi minulle hevosensa merkiksi, että voisitte uskoa
hänen laittaneen minut rahoja hakemaan." Rouva kun näki, että miehellä
on papin hevonen ja kärryt, uskoi hänen puheensa, kokosi kaikki, mitä
hänen ja papin tallella oli, ja antoi ne papille vietäväksi Jussille.
Rahat pantiin pieneen kirstuun, jonka Jussi ja rouva yhtenä kantoivat
kärryyn. Rouva kun tässä näki miehensä reisuvaatteet, eväät ja kaikki,
mitä matkalle oli varustettu, sanoi: "Te olette rehellinen mies, vaikka
minä olen peläten näitä rahoja mukaanne laittanut. Tulkaa nyt, hyvä
isäntä, ja ottakaa lämpöinen ryyppy ennenkuin matkalle lähdette." Jussi
arveli ihastuen: "Hyvä on ryyppy jos rahatkin", ja meni iloissaan rouvan
jäljessä, joka huoneeseen tultua antoi hänelle hyvän ryypyn. Jussi kun
juodessaan kohotti päätänsä saadakseen ryypyn pannuksi pohjaan, älysi
kiväärin ja sapelin riippuvan seinällä ja sanoi kohta rouvalle: "Voi
kuitenkin, jos minä läksin pois ennenkuin te minua kielsitte, pappi kun
käski minun tuoda nuo aseet pitkän reissunsa varaksi." Rouva tämän
kuultuaan antoi kohta sapelin ja kiväärin Jussille ja saattoi häntä
kärryihin asti. Jussi asettuu kärryihin sapeli toisessa kädessä,
toisessa kivääri, ja pappilan työväki, joka tätä katseli, ihmetteli,
kuinka nöyrä rouva nyt oli, ei se nyt piikainsa eikä renkiensä kanssa
joutanut torumaan. Muiden näin puhellessa sanoi muudan renki päälle
päätteeksi: "Nöyrähän se aina onkin narri narrin edessä." Jussi, joka
kyllä nämät sanat kuuli, teki lähtöä matkalle pannen kiväärin oikealle
puolellensa ja sapelin kainaloonsa. Äkkiä kysyy silloin rouva: "Mikä
teidän on nimenne, että minä teitä oikein osaisin kiittää, kun mieheni
kotiin tulee?" Jussi sanoi: "Jussi minun ristintänimeni on, kylläpähän
töistään itsekullekin sukunimeä tulee. Hyvästi nyt, hyvä rouva, ei
teille suinkaan pahemmin käy kuin nuoremmankaan papin rouvalle." Sen
puheen ajoi hän suorastaan nuoremman papin rouvan luokse ja sanoi:
"Pappi laittoi minut täältä kärryjä ja hevosta noutamaan ja panemaan
kaikki rahat mukaan, mitä kotona löytyy." Rouva arveli asiata, sanoi:
"Kuinka minä niitä sinulle uskallan antaa?" Mutta Jussi sanoi: "Käykää
ja katsokaa, täällä on vanhemman papin hevonen ja kärryt, jotka antoi
merkiksi minulle pyytäen minua hakemaan pitkälle reissulleen enemmän
evästä, sillä papit olivat kuulleet, että heidän matkansa tulee
enemmäksi kuin kotoa lähtiessään tiesivätkään, koska Petturi-Jussi on
Ruotsiin paennut, jonne nyt heidänkin sen tautta täytyy lähteä." Rouva
nähtyänsä vanhemman papin hevosen ja kärryt, joissa keksii oman miehensä
päällysvaatteet, ihastuu heti ja sanoo: "Kyllä näen, että olette
rehellinen mies, sillä ei mieheni koskaan kelvottomia ihmisiä usko;
tulkaa tänne, hyvä isäntä, minä tahdon mielelläni tehdä niinkuin mieheni
on käskenyt." Näin puhuen antoi rouva kaikki rahat, mitä oli miehensä
tallella, Petturi-Jussille käteen ja sanoi: "Olkaa nyt niin hyvä,
kunniallinen isäntä, että joka äyrin näistä kaikella mokomin viette
minun mieheni käteen, että häneltä kotiin tultua kiitokset saisin."

Jussi rahat saatuaan sanoi: "Ei tässä nyt muu auta, pitää matkalle
joutua, sillä herrat odottavat minua." Rouva kuitenkin muistaa Jussin
ensimmäistä puhetta, että pyysihän se hevostakin, ja sanoi siis: "Entä,
hyvä isäntä, hevonen ja kärryt?" Jussi siihen: "Ei se ole minun asiani,
hyvä rouva, teitä yhä muistutella, minä otan, minkä annatte, olkoon se
teidän asianne, jos annatte taikka ei." Rouva sanoo hädissään: "Ei
Jumalan tähden pidä mennäksenne ennenkuin hevonen ja kärryt täältä
laitetaan kanssanne."

No mitäs; Jussi läksi ajamaan omallansa ja rouvan renki toisella
hevosella ja niillä kärryillä, jotka rouva oli toimittanut. Jonkun
virstan verran ajettuaan kysyy sitten renki Jussilta: "Kuinka pitkälle
minun pitää ajaman?" -- "No, kunne pääsemme pappien luokse", vastasi
Jussi, mutta piti ruunan suitsia suoraan Riian kaupunkia kohden ja kysyi
sinne päästyään kohta: "Missä on tästä laivahamina?" Hamina neuvottiin
hänelle, ja siitä kun laiva ikään oli lähtemässä, nousi Jussi sille
laivalle ja sanoi rengille lähtiessään: "Tee sinä työtä tässä
kaupungissa niin kauan kuin minä tällä laivalla lystäilen, ja pidä
pappien hevoset hyvästi, kyllä minä kahden viikon päästä tulen
takaisin." Laiva läksi liikkeelle, ja Jussi luisti sitä tietänsä
Ruotsiin, jonka pääkaupunkiin laiva oli menevä.

Kahden viikon päästä arveli papin renki: "Eiköhän se mies ollut rosvo,
jonka kanssa minä tänne tulin", ja meni siitä ja jutteli kaikki reissut,
temput ja asiat, mitkä hänen ja Jussin Riikaan tullessa olivat
tapahtuneet, sen kauppiaan palvelijalle, jonka luona hän kaksi viikkoa
oli työtä tehnyt. Tämä kuultuaan, kuinka papinrouvat olivat tavaraa
laittaneet Jussia myöten miehillensä, löi käsiään yhteen ja sanoi: "Se
oli se sama perhana, joka meidänkin herran petti! Isäntämme on luvannut
kaksi sataa hopeata sille, joka sen ilmiantaisi."

Asiasta annettiin nyt kohta kauppiaalle tieto, ja tämä läksi
höyrylaivassa ajamaan Jussia perästä ja tapasi hänet Tukholmissa
Ritariholman kirkon seinukselta, jossa hän oli kaivamassa hautaa sille
tavaralleen, jonka hän papeilta oli saanut. Herra kyllä tunsi hänet niin
pian kuin näki, mutta kysyi kuitenkin: "Mikäs virkamies sinä olet?" --
"Minä olen haudankaivajan apulainen, jonka ei tarvitse muille hautaa
kaivaa kuin porvareille ja papeille; minun mestarini kaivaa kaikille
muille." -- "Ketäs varten tämä hauta on, jota nyt kaivat?" -- "Tämä
hauta", vastasi Petturi-Jussi, "on eräälle porvarille, jonka muudan
Petturi-Jussiksi mainittu narri Venäjän maalla kuulemma on pettänyt."
Porvari ajatteli: "Mitäs sinulle nyt pitäisi tehdä? Kyllähän sinut nyt
kiinni saisin, mutta kukas nuo sinun juonesi tietää, koska tuommoisia
puheita vielä pidät; jos minä sinut kiinni panen, niin voipi hyvinkin
tuo hauta olla minua vasten, sen se tuo sinun puheesi ilmoittaa." Meni
hän kuitenkin kaupungin siesumestarin luokse ja pyysi lupaa kiinni
panettaakseen erästä miestä, joka oli mainio Venäjän maalta karannut
vanki. Siesumestari kysyi: "Missä se mies on?" -- "Se on Ritariholman
kirkon seinuksella hautaa kaivamassa", vastasi kauppias, ja lähdettiin
siitä nyt kahden miehen mainitulle paikalle, jossa Jussi jo oli saanut
hautansa valmiiksi. Siesumestari kysyi: "Mikä mies sinä olet ja mistä
kotoisin?" -- "Jussi minun on ristintänimeni", vastasi haudankaivaja,
"kyllähän itsekullekin töistänsä sukunimeä tulee." Tästä
viisastelemisesta ei siesumestari lukua pitänyt, vaan Jussi otettiin
kiinni. Arveli siesumestari sitten, mitä tälle miehelle pitää tehtämän,
mutta kauppias kun jutteli kaikki hänen eleensä, mitä hän Venäjän maalla
oli tehnyt, kauhistui siesumestari hänen töitänsä ja sanoi: "Tälle ei
tarvitse enempätä oikeutta hakea, minulla on uusi nahkasäkki, pankaamme
mies siihen ja upottakaamme mereen."

Niin tehtiinkin. Jussi pantiin säkkiin, ja suutarilla neulotettiin säkin
suu pikilangalla lujasti kiinni. Sitten kysyi häneltä kauppamies: "Eikös
nyt jo muistu mieleesi, mikä eteesi astuu?" -- "Kyllähän se minun
mielessäni on ennenkin ollut, mikä nytkin; merihän vanhempi onkin maata,
mitäs minä maasta pidän mitään." Tästä tylystä puheesta suuttui kauppias
sanoen: "Koska niin on, kyllä sinne väleen pääset", pani miehen rekeen
ja läksi meren jäätä ajamaan. Noin puolen peninkuormaa ajettuaan mieli
hän Jussin upottaa mereen, vaan ei ollutkaan asetta, millä jään olisi
puhkaissut. Kääntää kauppias silloin hevosensa, pudottaa Jussin
säkkeinensä tien viereen jäälle ja lähtee tuuran hakuun kaupungista.
Hänen sillä matkalla ollen sattui sitä tietä kulkemaan majanmuuttaja,
joka edellään ajoi suurta lehmikarjaa. Jussi potki säkissään tien
vieressä siinä, ja majanmuuttaja, joka älysi sen, kysyi kohta: "Mikäs
sinä olet, säkissä kimpuilija, ja mitä siellä teet?" -- "Minä opettelen
täällä puhumaan kahtatoista kieltä", vastasi Jussi, joka piti ääntä
siellä säkissänsä. "Opeta, velikulta, minuakin", sanoi majanmuuttaja.
"Opetan kyllä, jos sinä säkin suun ratkot auki, että ääneni oikein
kuulet. Vaan ei niin monta kieltä kukaan ihan äkkiä opi haastamaan.
Kunkin kielen tautta pitää vähintäänkin kaksi tuntia tässä nahkasäkissä
olla, että ajatukset ennättävät vieraan kielen rataa tottua juoksemaan."

Majanmuuttaja kun tämän kuuli, päästi kohta säkin suun auki, josta Jussi
samassa hyppäsikin väljälle ja vuorostaan pani majanmuuttajan säkin
sisälle, jonka suun sukkelaan ompeli kiinni jättäen kielten opettelijan
ajatuksiaan taivuttelemaan. Siitä kulki sitten toista valtatietä
kaupunkiin takaisin iloisena ja huoletonna majanmuuttajan lehmikarjaa
edellänsä ajaen. Kauppias sillä aikaa ennätti jo tuuransa kanssa jäälle,
jossa näki nahkasäkin vielä olevan paikallansa. Ei siis muuta, vaan teki
tuurallansa reiän jäähän, upotti säkin avantoon ja ajoi takaisin
kaupunkiin. Tänne tultuansa näki hän kaikkein ensimmäiseksi lehmikarjan
tulevan vastaansa, ja kun niiden kuljettajata tarkemmin katseli, tunsi
hän kohta, että Petturi-Jussi niitä olikin ajamassa. Sitä kummastellen
kysyi hän: "Kenenkäs karjaa nyt kuljetat, ja mistä sen sait?" -- "Ka,
enemmän tavaran haltijaksihan te panittekin minut kuin ennen olin; jota
syvempään olisitte vieneet, sitä suuremman karjan olisin sieltä tuonut."
Tämän kuultuansa sanoi kauppias: "No, myy nyt tämä karjasi edes minulle
huokeaan hintaan kaikesta siitä vahingosta, minkä minulle tehnyt olet."
Jussi puolestaan vastasi: "Vähäinen tämä karja olisi teille palkinnoksi,
ei minun käy sitä antaminen; vaan jos lähdet minun kanssani, ja minä
siitä teidän avannostanne kaksi virstaa etemmäksi teen vielä avannon, ja
te kerran vain päätänne kastatte ja kuuluvalla äänellä huudatte: 'Ptui
Kirjoa, ptui Kirjoa, ptui haikeata Halunaa!' niin sieltä tulee karjaa
enemmän kuin Tukholmin kauppatorille sopii."

Kauppamies mielistyi tuumaan ja läksi Jussin kanssa ajamaan jäätä. Kun
sitten siitä avannosta, joka Jussia vasten oli tehty, vielä kaksi
virstaa oli merelle päin kuljettu, tehtiin toinen avanto jäähän, josta
kauppamiehen piti muka karjaa itsellensä huutaa. Tätä varten rupeaakin
tämä avannon reunalle polvillensa ja pistää päänsä veteen. Jussi silloin
tapasi kauppamiestä sääristä kiinni ja upotti hänet syvemmälle sanoen:
"Huutakaa, huutakaa, hyvä herra ja kaupungin raati, että odotettava
karjanne kuulisi." Siinä tukehtui kauppias huutaessaan veteen, ja Jussi
ajoi hänen hevosellansa kaupunkiin takaisin.

Ne papit taas, jotka Jussia olivat lähteneet hakemaan, löysivät hänet
Ritariholman kirkon seinukselta hautaa kaivamasta samoin kuin
kauppiaskin hänet oli tavannut, ja sanoivat iloissansa: "Jopas, narri,
sinut tapasimme!" Mutta Jussi vastasi: "Johan narri teidät ennen tapasi
kuin te narrin, vaikka häntä varsin vasten olette etsineet." Papit,
jotka hyvin tiesivät, että Jussi oli viisas ja kaikissa vehkeissään
varova mies sekä samalla kavala ja petollinen, alkoivat nyt hyvin sanoin
puhutella häntä ja maksua vaatia kaikesta vahingosta, minkä hän heille
tehnyt oli. Petturi-Jussi oli siihen suostuvainen, kulki pappien kanssa
muutamaan majataloon, jossa tilasi huoneen itsellensä ja sanoi papeille,
jotka niinikään jäivät siihen asumaan: "Hankkikaa nyt minulle
menneenkesäinen hevosen varsa, niin sen kautta toimitan teille semmoisen
rikkauden, että sitä kestää niin kauan kuin te ja teidän lapsenne
elätte." Papit tekivät niinkuin Jussi tahtoi ja hankkivat hevosen varsan
huoneeseen, josta kaikki asettuivat levolle. Jussi heräsi kuitenkin
pappeja ennemmin, pisti muutamia hopearuplia varsan hännän alle ja kävi
siitä pappeja herättämään sanoen: "Tulkaat nyt, hyvät pastorit,
katsomaan, minkä rikkauden aarteen minä teille olen hankkinut!" Papit
kun rikkaudesta puhuttavan kuulivat, kavahtivat puolitorkuksissa
jaloillensa nähdäksensä, minkä kumman nyt Jussi heille näyttäisi. Tämä
taputti hiljaa vain varsan lautasta, ja samassa tippuivat hopearuplatkin
hännän alta pappien ihmeeksi ja ihastukseksi, jotka eivät sen kovemmin
vanhaa vihaansa muistaneetkaan, vaan ottivat varsan Jussilta ja
sanoivat: "Toimessa näyt, mies, viimeinkin olevan meille suurta
vahinkoamme palkitsemaan; jääköön nyt entinen vaino ja viha
unhotuksiin." Siitä tekivät sitten Jussin kanssa kirjallisen sovinnon,
jossa tunnustivat, ettei heillä enää ollut Jussilta mitään saamista eikä
häntä vastaan mitään valittamista.

Jussista erottua tuli papeille kuitenkin siitä seikasta riita, kumpiko
heistä ensiksi saisi varsan hoteellensa. Asiasta sopivat keskenänsä
viimeinkin niin, että kukin aina vuorokauden pitäisi varsan luonansa ja
että vanhempi pappi saisi ensi vuorokauden olla varsan omistajana. Kun
asiasta näin oli sovittu, otti vanhempi pappi itsellensä omituisen
huoneen, syötteli varsaa runsaasti, että se muka sitä paremmin tämän
kaiken hopeassa maksaisi, ja odotteli unettomin silmin aamun tuloa,
jolloin hän nähdä saisi, mimmoisen hopealäjän varsa hänelle toimittaisi.
Tässä hopussaan nousikin jo päivän valjetessa vuoteeltaan, meni varsan
luokse ja alkoi varsan lautasta taputtaa ja silitellä niinkuin oli
nähnyt Jussinkin tekevän; mutta varsalta oli hopean teko tyrehtynyt, se
ei enää rahaa aikaansaanut, vaan toimitti sitä runsaammin tavallista
mynttiänsä, johon luonnostaan oli harjaantunut, varsinkin kun häntä niin
hyvästi sitä ennen oli ruokittu. Vanhempi pappi kun tämän havaitsi,
arvasi jo asian, että Petturi-Jussi hänet nytkin on pettänyt, ei
virkkanut koko rahan mynttäyksestä sanaakaan, vaan vei varsan toiselle
nuoremmalle papille sanoen: "Pidä nyt tämä hopean mynttääjä sinäkin
vuorosi niinkuin puheemme oli." Tämä taas syötti varsaa hyvästi niinkuin
toinenkin, ja varsa puolestaan toimitti hänelle samassa määrässä sitä
ainetta, jonka tekoon oppinut ja tottunut oli. Toivossaan näin
petyttyään meni nuorempi pappi aamulla vanhemman virkaveljensä luokse ja
sanoi: "Ei semmoisesta hopean tehtaasta ole hiiteenkään kuin se, jota
minä tänä aamuna hyvissä toivoin käytin ja koettelin; varsa ei yhtäkään
hopearuplaa minulle aikaansaanut, vaan sitä vastaan pelkkää pirua ja
perkelettä." -- "No, mitäs luulet sen minulle tehneen?" sanoi toinen,
"parasta kun emme koko asiasta sen pitemmältä puhele." -- Sen pituinen
se.



VELJESTEN PERINTÖ


RIKASTUNEET VELJET

Oli ennen muinoin köyhä mies, joka kuollessaan jätti kolme orpoa poikaa
maailmaan. Veljet jakoivat keskenään nyt, mitä vähän heille isänsä
omaisuudesta tuli osaksi. Niin tuli vanhimmalle veljelle jauhinkivet,
keskimmäiselle vanha kantele, nuorimmalle kela, väännin ja kyynärä
köyttä. Allapäin, pahoilla mielin läksi nyt vanhin veli, joka oli
jauhinkivet osakseen saanut, niillä kivillänsä etsimään elatustansa,
pani kivet takkavitsaan selkäänsä ja läksi astumaan. Kotvan aikaa
kuljettuansa löysi hän metsässä rosvojen luolan taikka asunnon, joka
muuten rakennukseltaan oli ikäänkuin riihi. Tänne meni hän nyt sisälle,
ja kun siellä ei sitä nykyä ollut asukkaita ketään, nousi hän kohta
parsille ja pani kivet siellä päällitysten ikäänkuin jauhaaksensa.
Jonkin ajan siellä istuttuansa keksi hän miehiä tulevan riiheen. Ne
olivat rosvoja, jotka pitivät majaansa siinä ja nyt tulivat keskenänsä
jakamaan, mitä maailmalta olivat saaneet varastetuksi. Olipa näiden
joukossa muudan nuorempi, ruumiiltansa heikompi mies, joka ei toisille
pitänyt voimissa, ja kun kukin saaliista osansa otti, eivät toiset olisi
sille miehelle antaneetkaan niin paljon kuin itse osakseen ottivat. Tämä
rupesi huutamaan Jumalan kostoa toisten päälle ja sanoi: "Kun ette
minulle osaani antane, niin minä rukoilen Jumalaa taivaasta pudottamaan
suuren kiven teidän päällenne, jotta siihen joka ainoa kuolette." Poika,
joka parsilta näki ja kuuli kaikki, mitä rosvot alhaalla tekivät,
jyrähytti nyt kiviänsä näiden näin keskenään riidellessä. Säikähtäen
sitä, että nyt putoaa kivi heidän päällensä, pölähtivät rosvot riihestä
ulos ja juoksivat tiehensä, yksin sekin, joka oli rukoillut Jumalaa
taivaasta kiveä toisten päälle pudottamaan. Poika vain jyryytti kiviänsä
parsilla, että niiden jyrinä kuului yhä, ja rosvot, jotka pelkäsivät
Jumalan kostoa kaikista heidän ilkeyksistänsä, eivät tohtineet tulla
siihen takaisin; mutta kaikki, mitä olivat keränneet rahaa, tavarata
matkoillansa, se jäi riihen lattialle. Poika laskeusi nyt parsilta
maahan, korjasi rosvojen rahat ja muut tavarat talteensa ja läksi
kotiinsa. Sinne tultuaan sanoi hän veljillensä: "Tarvitseisinpa
nelikkoa, mistähän sen saisin?" Veljet kysyivät: "Mitäpä sillä tekisit?"
-- "Rahojani mittaisin", sanoi toinen ja kertoi veljillensä, minkä
tavaran paljouden hän oli saanut.

Kun nyt keskimmäinen veli näki ja kuuli, miten hänen vanhin veljensä
äkisti oli rikastunut, että jo nelikolla rahojansa mittasi, vaikka
hänellä matkalle lähtiessä ei ollut muuta kuin vanhat jauhinkivet, tuli
hän siitä varsin pahoille mielin ja alkoi aprikoida, mitenkä hänkin
perinnöllään jotakin voittaisi. Suruissaan otti hän viimeinkin vanhan
perityn kanteleensa ja läksi sen kanssa matkaamaan. Vaelsi kotvan aikaa
sitten maata, maailmaa, niin tuli viimein tien varrella olevaan autioon
huoneeseen. Tähän meni hän nyt lepäämään, laitteli oveen nuorat, joilla
saattoi milloin tahtonsa vetäistä sen kiinni, sieppasi kanteleen
käteensä ja kapusi kattoon orsille istumaan. Huviksensa, kun ei hänellä
muutakaan tekemistä ollut, rupesi hän nyt laulamaan ja soittaa rumputti
kantelettaan aika tavalla. Samassa kulki suuri susilauma siitä ohitse,
ja kun kuulivat soiton huoneesta, niin luulivat sitä porsaan ääneksi ja
tulivat katsomaan, mikä romina siellä kävi. Alussa seisoivat vain oven
suussa ja kuuntelivat soittoa, mutta viimein töytäsi koko lauma
huoneeseen. Mies parsilla samassa repäisi köysillään oven kiinni, ja
sudet jäivät kaikki huoneeseen. Nämä siinä ulisemaan, tappelemaan ja
huutamaan, mutta mies vain soitti kantelettansa parsilla istuessaan eikä
ollut susien ilveestä millänsäkään. Sattuipa markkinoille matkaavia
kauppiaita suuri matkue kulkemaan siitä sivuitse. Nämä kun kuulivat
susien ilveen ja kanteleensoiton huoneesta, tulivat siihen ja aukaisivat
oven katsoaksensa, kuka siinä autiohuoneessa semmoista rymäkkätä piti.
Sudet silloin ovesta pihalle ja sieltä metsään sitten. Mies orsilla
alkoi huutaa kauppiaille: "Voi, voi, miesparat, minkä nyt teitte, kun
laskitte minun aljosuteni täältä pois, ne olivat erään suuren herran
syöttiläitä, joita minä täällä opetin kanteleen mukaan tanssimaan, ja te
nyt tulitte ja laskitte joka ainoan metsään. Nyt te ihan varmaan
joudutte joka ainoa iäksi päiväksi vankeuteen, kun semmoisen pahan
teitte, vaan jos minua voisitte hyvästi palkita, niin kärsisin
rangaistuksen teidän edestänne, ettei koko miesparvi hukkaan joutuisi."
Kauppiaille hätä käteen. He lupasivat miehelle, mitä ikään vaatisikin,
kun vain ottaisi koko asian yksin päällensä. Mies vastasi siihen: "No,
kopistakaahan tuohon tuvan lattialle rahanne kukin kukkarostanne, että
saan nähdä, minkä verran noita on." Matkamiehet tyhjensivät silloin
kauppaa varten täytetyt kukkaronsa kanteleensoittajan eteen, että sille
karttui mahdottoman suuri rahanpaljous, ja palasivat tyhjinä kotiinsa
kiittäen vielä miestä, joka heidät semmoisesta ahdingosta ja pälkäästä
päästi. Näin tuli keskimmäinenkin veli kanteleellansa rikkaaksi, meni
kotiinsa ja sanoi veljillensä: "Missähän olisi nelikkoa, jolla rahojani
mittaisin?"

Tästä kävi nuorimman veljen mieli pahaksi, ja hän arveli: "Mikä nyt
neuvoksi tulee, kun muut veljeni jo ovat saaneet paljon tavarata ja
päässeet rikkaiksi, ja minulla ei vielä ole muuta kuin tämä kela,
väännin ja köydenpalanen." Viimein otti hän nämä kolme kalua kanssansa
ja läksi hänkin vuoronsa vaeltamaan. Jonkin aikaa kuljettuansa tuli hän
muutaman järven rannalle, jossa kasvoi puita ihan veden reunassa. Siinä
otti hän vääntimensä, väänsi sillä petäjään reiän, johon pani kelansa
kiinni ja köydenkappaleen kelan päähän riippumaan. Alkoi sitten kelata,
minkä ennätti, ja hoki kelatessaan yhä: "Kelaan, kelaan tämän järven
kuiviin." Järvestä nousi silloin vetehisen poika, kohosi ruohokosta
rannalle ja kysyi: "Mitä, mies, tässä teet?" Kelaaja vastasi: "Minä
kelaan tämän järven kuiviin, veden kaikki väännän kurttuun, vetehiset
nyyrrän nyrttyyn." Vetehisen poika sanoi siihen: "Sitä et saa tehdä,
isäni käski minut sinua kieltämään." Kelaaja ei ollut pojan puhetta
kuulevinaankaan, teki vain työtänsä yhä ja hoki niinkuin ennenkin:
"Kelaan, kelaan tämän järven kuiviin." Vetehisen poika meni nyt sanomaan
isällensä: "Kelaa se mies kuitenkin, ei se huoli kiellosta ei mistään;
kuuluu kelaavan järven kuiviin, vääntävän veden kurttuun ja meidät
nyyrtävän nyrttyyn." Vetehinen kun kuuli, että yhä se mies kelaa siellä
rannalla, antoi pojallensa suuren kultavasaran ja sanoi: "Menepä sen
kelaajan kanssa väkivasarata kilvalla heittämään, kumpainen teistä siinä
on väkevämpi." Poika palasi nyt sen isänsä kultavasaran kanssa rannalle.
Siellä mies kelasi yhä, että hurisi kela mennessään, ja kun näki
vetehisen pojan tulevan, niin sanoi hänelle: "Katso, niin jo menee vesi
kuiviin, että hurisee vain!" Vetehisen poika sanoi kelaajalle:
"Lakkaapa, mies, kelaamasta ja tule minun kanssani kilpaa väkivasarata
heittämään, kumpainen sen ylemmäksi saa, sen olkoon voitto." Keluumies
sanoi: "No, heitähän sinä ensiksi!" Vetehisen poika heitti silloin
isänsä antamaa vasarata niin, että pikkuisen vain näkyi taivaalta toisen
silmiin ja että se pudotessaan upposi syvälle maahan. Kelaaja kaivoi
vasaran maasta ja sai sen työn tuskin itseänsä vastaan pystyyn, mutta ei
kohottaa jaksanut sitä ollenkaan, seisoihan vain vasara kädessä ja
katsoi taivaalle. "Mitäs siinä arvelet?" kiirehti vetehisen poika,
"heitä sinä vuorosi ja rikineesti!" Kelaaja sanoi: "Minä odotan tuota
pilven naulaa tulevaksi, niin heitän sen päälle." Tätä säikähti
vetehisen poika ja rukoili: "Elä, velikulta, heitä isäni kultavasaraa
pilven päälle, siitä tulisi summaton vahinko." -- "Enkä heitäkään
ennenkuin pilven naula vähän lähestyy", vastasi kelaaja. Vetehisen poika
silloin tempasi kurikan kelaajan käsistä ja juoksi isällensä sanomaan:
"En minä sille miehelle pidä, se oli heittää sinun kultavasarasi pilven
päälle, vaan minä kuitenkin sain hänet siitä estetyksi."

Vetehinen laittoi nyt poikansa toista koetusta kelaajan kanssa tekemään,
kuka heistä muka kovemmin jaksaa huutaa. Poika meni kohta kelaajan
luokse rannalle ja sanoi: "Ruvetkaamme nyt kilvalla huutamaan, kuka
meistä jaksaa kovemmin." Kelaaja käski hänen huutaa ensiksi sanoen
sitten itse huutavansa. No, tämä parkaisi niin, että toisen korvat
menivät lumpeuksiin, ja yksin kävytkin kuusista tippuivat maahan. Kun
sitten kelaajan vuoro tuli huutaa, rupesi hän ensistään vitsaa
vääntämään ja nauloja veistämään. "Mitä sinä nyt teet?" kysyi vetehisen
poika. "Sitä, että väännän vitsapannan pääsi ympärille ja sen nauloilla
suuditsen kiinni ennenkuin vuorostani rupean huutamaan, muuten pääsi
halkeaa, ja kuolet siihen paikkaan", vastasi kelaaja toimessaan.
Vetehisen poika väitteli, ettei hän anna panna pantaa päähänsä, ja meni
taas isänsä luokse ja sanoi: "En minä järven kelaajalle pitänyt
puoltani, se olisi vitsapannan päähäni vääntänyt ja sen nauloilla
suudinnut, ettei pääni halkeaisi, kun hän vuorostaan rupeaa huutamaan,
vaan en kuitenkaan antanut hänen sitä tehdä."

Sillä aikaa mies vain kelasi järven rannalla ehtimiseen ja hoki niinkuin
ennenkin: "Kelaan, kelaan tämän järven kuiviin." Tulee siitä vetehisen
poika taas isänsä luota ja pyytää kelaajata kanssansa juoksemaan kilpaa,
kelle heistä siinä koetuksessa voitto tulisi. Kelaajata likellä
vesakossa makasi jänis, niin sanoi mies kelatessaan vetehisen pojalle:
"Neljä ajastaikaa nuorin veljeni makaa tuolla haon varrella pensaikossa,
menehän ja koeta sen kanssa voimiasi ensin, pidätkö juoksussa sille, se
ei minulle ollenkaan pidä. Et tarvitse muuta kuin lyöt käsiäsi vain ja
kerran kiljaiset, niin kyllä se lähtee juoksemaan." Vetehisen poika
silloin pamautti kämmeniänsä ja kiljaisi kovasti juoksua alottaaksensa,
mutta jänis samassa sivahti pensaasta ja läksi hyppäämään, minkä
ennätti. No, mitäs se poika jänikselle juoksussa piti, hän ei kohta sitä
enää nähnytkään, jonka vuoksi hänen täytyi tulla kelaajan tykö ja sanoa:
"En minä veljellesi juoksussa pitänytkään" -- "No, mitä sinä sitten
minulle pitäisit, kun et nuorempaakaan veljeäni juoksussa voittanut,
sillä hän ei ensinkään pidä minulle! Niinpä en itse viitsikään sinun
kanssasi lähteä koettelukseen."

Poika, jonka mielestä kelaajan puhe oli totta, heitti kilvanjuoksun
sillensä, meni isänsä luokse ja sanoi: "Ei sen miehen kanssa auta
kiistäminen, en edes nuoremmalle veljelleenkään pitänyt juoksemassa,
sillä oli korvatkin kuin viikatteet ja silmät semmoiset suuret muljat
päässä." Vetehinen neuvoi poikaansa, sanoi: "Mene nyt ja rupea kelaajan
kanssa painisille nähdäksemme, mitenkä hänelle tuossa käypi, muuten se
ehkä kelaa järven kuiviin ja meidät nyrttyyn nyyrtää."

Poika kun tuli kelaajata painisille pyytämään, vastasi tämä: "Kukapa
sinun kanssasi rupeaisi painia heittämään, kovin olet kunnoton, vaan
tuolla metsässä on yhdeksänkymmenvuotinen taattoni, koetahan sen kanssa
ensin, pidätkö sille. Ukko tosin on vähän kuuro vanhoillansa, mutta
potkaise häntä vähän kylkeen taikka riuhtaise tukasta, niin kyllä se
sitten kuulee."

Sepä olikin karhu, jota kelaaja sanoi taatoksensa, ja kun vetehisen
poika nyhtäisi sitä karvoista, niin se suuttui kohta ja paiskasi hänet
kerrassaan maahan, että pojalta kylkiluut katkesivat. Karhu kun siitä
kävi kuoppaa kaivamaan pannakseen saalistaan sinne, poika onnekseen
sillä aikaa pääsi pakoon toki, juoksi voivotellen isänsä luokse ja
sanoi: "Ei sille miehelle pidä painissakaan. Itse hän ei viitsinyt tulla
koettamaankaan, vaan käski minun vanhan taattonsa kanssa voimiani
koetella, ja sekin kun tarttui minuun kiinni, niin tappaa oli vähällä,
mutta jos vain mies itse oli, niin tappoi tukkunansa."

Isä sanoi: "No, kun ei muusta apua liene, niin pyydä kelaajata
sovinnolle ja tarjoa hänelle rahoja, jos hän herkeää järveä kelaamasta."
Poika menikin samassa kelaajan luokse ja kysyi, mitä hän vaatisi, jos
herkeäisi järveä kuiviin kelaamasta; mutta tämä vastasi, ettei hän taida
huolia mistään, kelaa hän kuin kelaakin sen järven kuiviin, niin enemmän
sen pohjalta rikkautta lähtee kuin minkä hän muuten saisi. Vetehisen
poika rukoili kuitenkin häntä yhä vain sopimaan ja lupasi viimein antaa
niin paljon rahaa kuin kelaaja kantaa voisi, jos hän vain herkeäisi
järveä tyhjäksi kelaamasta. "No, olkoon sitten", sanoi kelaaja, "en minä
ole riitaisa, kunhan vain sen verran rahoja annat kuin sinä tähän kantaa
jaksat, huonompihan sinä kuitenkin olet minua, niin minä sovin sinun
kanssasi ja herkeän järveä kuivaamasta." Vetehisen poika juoksi
iloissaan isänsä luokse, otti sieltä niin suuren rahakuorman kuin vain
kantaa jaksoi ja toi sen siihen miehelle. Se herkesikin kohta kelaamasta
ja kulki rahoinensa kotiin. Siellä kysyi sitten niinkuin toisetkin
veljensä nelikkoa ja näytteli, minkä rahakuorman hän oli saanut, ettei
hänkään muka ollut perin köyhä. Näin joutuivat kaikki kolme veljeä
rikkaiksi, vaikka ei perintönsä isänsä kuoltua näyttänyt suinkaan
suurelta.


KÖYHÄT POJAT JA VEDENEMÄNTÄ

Oli kolme köyhää veljestä, joille isänsä kuoltua ei muuta perintöä
jäänyt kuin puoleksi punottu nuora, kissa ja keritsimet. Läksi vanhin
näistä vanhasta kodistaan ja päätyi lammin rannalle, jossa vedenemäntä
ikään kivellä istuu, siinä päätänsä harjaa, silittää ja selvittelee.
Poika ei tätä ole keksivinäänkään, asettuu vain lammin rannalle ja
rupeaa nuoraa punomaan itsellensä kukkaronsuunauhaksi, sillä hän oli
päättänyt matkallansa paljon rahaa kerätä ja rikkaana kotiin palata. Kun
vedenemäntä tämän näki, kysyi hän kohta: "Mitäs siinä punot?" --
"Kukkaronsuunauhaa", vastasi poika. "Mitäs sillä teet?" kysyi
vedenemäntä. "Tämän lammin panen kukkaroon", vastasi poika, "ja samalla
korjaan ja pyydän myöskin kaikki vedessä asuvaiset olennot." --
"Vaatisitko äijän rahaa, jos et lampia panisi kukkaroon?" kysyi
vedenemäntä. "Tämän huopahatun täyteen kun rahaa kantanet", sanoi poika,
"niin jääköön lampi kukkaroon panematta", ja samassa puhkaisi hatustaan
pohjan ja asetti sen onnen puupölkyn päähän. Vedenemäntä tämän
vastauksen saatuansa meni järveen ja sanoi pojallensa: "Miesruoja
rannalla tuolla uhkasi meitä ja sanoi koko järven korjaavansa
kukkaroonsa, mutta kenties sanoi hän niin suotta aikojansa vain, menepä
ja katso, onko tuo vielä nuoran punomisen toimessa." Poika kävi
katsomassa ja tuli sieltä, sanoi: "Yhä se mies kukkaronsuunauhaa näkyy
punovan, niin oli työssään totinen, ettei minuun katsonutkaan." -- "No,
vie hänelle sitten yksi takallinen hopeata", sanoi vedenemäntä,
"tottahan tuossa kyllin lienee." Poika äitinsä käskyä kuullen kantoi
nuoranpunojalle kannalmuksen hopeita ja kaatoi ne pölkyn päässä olevaan
hattuun, vaan eihän se siitä täyttynyt, rahat juoksivat onnen pölkyn
sisään, ettei niitä näkynytkään. "Vähät ovat hopeasi", sanoi silloin
nuoranpunoja, "käy kotiisi, tuo sieltä toinen kannalmus." Poika totteli
käskyä, toi kannalmuksen, toipa vielä kolmannenkin. Kun siitä viimeinkin
hopeat alkoivat hatussa näkyä, sanoi mies: "No, nyt on kyllin hopeata
tuota, nyt jääköön lampi kukkaroon panematta, vaan hankihan vielä
minulle hevonen, jolla minä kotiin kuljen." Vedenväki toimitti senkin
vielä, ja nuoranpunoja veti hopeat kotiinsa sanoen veljillensä:
"Tämmöisen hyvyyden minä olen koonnut, koetelkaa vuorostanne tekin
onneanne."

Nähtyänsä, mimmoisen rikkauden vanhin veli oli matkallaan saanut, läksi
toinenkin, keskimmäinen veli, kodistaan kulkemaan ja joutui siihen
maahan, jossa ei ollut keritsimiä, vaan lampaita hyvin äijän. Tuli
muutamaan taloon, niin siinä parhaillansa kerittiin lampaita veitsellä.
Tätä katsellen sanoi mies: "Minulla on kapineet, joilla saapi lampaista
villat paljoa paremmin lähtemään, ostakaa ne minulta." -- "Paljonkos
niistä tahdot?" kysyttiin mieheltä. Tämä vaati keritsimistään hatullisen
hopeita samoin kuin vanhinkin veljensä, sai sillä lailla suuren
rikkauden ja palasi kotiinsa.

Arvelee tuosta kolmas veli: "Ei minunkaan auta kodissa istuminen, kulkea
sitä pitää jonnekin", ja läksi kissoinensa hänkin matkalle. Kotvan
kuljettuansa tuli hän sitten vieraaseen maahan, jossa meni muutamaan
taloon ja pyysi isännältä lupaa ollakseen siinä yötä. "Olisi meillä
huonetta vieraitakin varten, vaan ei käy muissa suojissa kuin tässä,
jossa itse makaamme, yötä oleminen, kun on muualla niin äijän hiirtä,
että syövät ihmiset tukkunansa." -- "Vähät siitä", sanoi mies, "on
minulla kontissani semmoinen elävä, joka hiiret hävittääpi." Kun
isäntäväki tämän kuuli, käskivät he miehen toiseen tupaan maata, vaan
olivat kuitenkin peloissaan, sanoivat: "Kunhan eivät hiiret sinua söisi,
ole, miesparka, varoillasi." Mies puolestaan oli huoletonna, laski
tupaan tultuansa kissan kontistaan lattialle ja rupesi itse lavitsalle
maata.

Aamulla tulee talonväki katsomaan, vieläkö mies on hengissä, ja
aukaistaan ovea peläten, ettei muka se miehen tuoma elävä silmille
hyppäisi ja heitä repisi, vaan kun sisälle päästään, täällä ei
hätääkään, mies makaa rauhassa penkillä, kissa pöydällä viruttelekse, ja
hiirtä on lattialla suuri ruko. Nostatetaan siitä nyt mies ja ruvetaan
kissaa häneltä ostelemaan. Mies ei tahtoisi kissastaan luopua, sanoi:
"Parasta lienee, kävelen kissani kanssa maailmaa niinkuin ennenkin, sen
avulla olen aina hyvästi toimeen tullut ja ansainnut elatukseni", mutta
isäntäväki ei häntä päästänyt sillä, vaan sanoi: "Ota hänestä rahaa
äijän, ota vähän, kunhan otat, meidän se on saatava mistä hinnasta
hyvänsä." Mies silloin otti heiltä huopahattunsa täyden hopeita niinkuin
toisetkin veljensä olivat tehneet ja palasi rikkaana miehenä kotiinsa.
-- Sen pituinen se.


VELJESTEN PERINTÖTAVARAT

Oli ennen kolme veljestä, kahta vanhempaa pidettiin älykkäinä ja
toimellisina, kolmatta sanottiin Tuhkimoksi ja uunilla makaajaksi.
Heille isänsä kuoltua ei jää perintöä muuta kuin yhdelle keritsimet,
toiselle kissa, Tuhkimolle parkkitukku; niillä pitää heidän toimeen
tulla ja elonsa saada.

Lähtee nyt vanhin veli keritsimien keralla kävelemään ja tulee tien
varrella olevaan taloon, jossa akka lammasta kirveellä keritsee lattiata
vasten villoja leikaten. Sanoo silloin poika: "Annapa tuo lammas minun
käsilleni, eiköhän tuo työ joutuisi minulta paremmin." Saikin lampaan
hoteellensa, ja kun tuosta keritsimensä käteen otti, ei ollutkaan kuin
yks-kaks, niin lampaasta olivat liikavillat poikessa. Akka tämän
nähtyänsä sanoo pojalle: "No, nepähän kapineet somaiset ovat, annapa
noilla minäkin koettelen, tokko noilla minä mitään aikaan saan." Poika
antoi keritsimensä, ja akka kun koettelee niitä, sanoo taas ihastuen:
"No, nämäpä kalut ovat, etkö myö niitä minulle?" -- "Möisin", vastasi
poika, "vaan ne eivät minulta jouda, minä kun niillä päätäni elätän." --
"Myö pois", sanoo toinen houkutellen, "minä näistä annan sinulle ikuisen
leivän." -- "No, kun näiden keritsimien korkunaisen koon hopeata
antanet", vastasi poika, "niin annan minä nämä kuitenkin." -- "Saat",
sanoi akka ja antoi keritsimistä niiden korkunaisen koon. Poika taas,
kun hopeat sai, ei pitemmältä siinä viipynyt, vaan kulki hyvillä mielin
kotiinsa. Siellä toiset veljet kysyivät kohta: "Miten sinä sen joukon
eloa sait?" -- "Neuvoilla sain", vastasi kotiin tulija, ei selittänyt,
millä oli saanut.

Vuorostaan lähtee nyt keskimmäinen veli kissan keralla kävelykseen, elon
saantaan hänkin. Astuu, astuu edelleen, niin tulee taloon ja pyytää
siinä yösijaa. "Kyllä tässä on tilaa", vastattiin talossa, "saat yötä
olla, vaan rotista on elämätön elo, kaikki syödään ruoat, vaatteet, mitä
vain on." -- "No, minä heidät häädän, kun jonkin aikaa tässä olen", sanoi
mies vakavasti. "Jospa semmoinen vieras olisit ja heidät häätäisit,
kyllä me sen maksaisimme", vastasi talonväki. "Missä huoneessa heitä on
enimmän?" kysyi poika. "Aitassa on enin", vastattiin siihen. "Niinpä
minä sinne menen yöksi", sanoi poika ja meni kissansa keralla aittaan,
jossa kattautui hyvästi ja rupesi maata. Ei kaukaa siellä ollut, niin
tuleekin hiirtä, tulee summaton joukko, vaan kissakin samassa rupeaa
tappamisen työhön ja kokonaisen ruon mylhysi heitä oven suuhun, josta
itse tuli isännän ryntäille lepäämään yöksi, rotat kun jo rupesivat
vähenemään aitassa.

Tuli aamu tuosta, niin talon väki alkaa arvella keskenään, että pitäisi
käydä katsomassa, vieläkö tuo vieras lienee hengissä, ja kävivät aittaan
kaikki nähdäkseen, kuinka siellä oli miehelle käynyt. Aukaistaan aitan
ovi, katsotaan sisälle, niin vieras onkin ihko terveenä, eikä hätää
hänellä minkäänlaista. Selällään makaa, korsnaa lavitsalla, kissa
ryntäillä. Tätä ihmetteli talon väki ihmettelemistään, ja vielä
kummempaa oli heistä, kun sen rotan paljouden keksivät, mikä yön aikana
oli tapettu. "Onpas tähän ovinurkkaan rottaa mylhytty", sanoivat he
makuukseltaan heräävälle miehelle, "miten sinä nämä tapoit?" -- "Onhan
minulla tappaja, metsimies mainio", vastasi hän kissaa osoitellen,
"tämähän ne kaikki saattoi hengeltä." Kun talonväki tämän kuuli, alkoi
heidän mielensä tehdä sitä rotantappajaa omakseen saada, jonka tähden
sanoivat miehelle: "Ole veikkonen, moinen vieras, niin hyvä, että myöt
tuon eläväsi meille, koska se semmoinen on, että hiiret, rotat talosta
häätää." -- "Eipä tämä joutaisi minulta myödä, minä sillä päätäni
elätän, vaan kun hänen korkunaisensa koon kultaa, hopeata antanette,
myön hänet kuitenkin kuin myönkin." -- "No, minkä pyydät, sen annamme",
vastasi talonväki, ja annettiin miehelle siitä kissasta sen korkunainen
koko kultaa, hopeata.

Kissastaan semmoisen hinnan saatuansa lähtee mies eloksiensa keralla
kotiinsa. Tänne kun tuli ja rahojaan kävi mittaamaan, kysyivät toiset
veljet: "Milläpä sinä semmoisen elotukun sait?" -- "Neuvoillahan mies
ainakin saa, vaan sinä et, kehno, konsana mitään", sanoi hän kääntyen
Tuhkimo Muuritsaan. Tuhkimo Muuritsa, joka tähän päivään saakka uunilla
vain oli köllöttänyt ja parkkia kuivaillut, arvelee nyt tuosta: "Annas,
lähden minäkin onneani etsimään." Niissä tuumin ottikin kohta
parkkitukun kainaloonsa ja läksi kodistaan maata, mieroa kävelemään.
Astuu, astuu, minkä astuneekin, niin tulee lammin rannalle. Ei muuta,
alkaa siinä nyt parkkitukkuaan kastella, liotella. Keksiipä vetehisen
poika tuon ja tulee lammista maalle, kysyy mieheltä: "Mitä sinä tässä
raadat?" -- "Näistä parkeista arvelen nuottaa tehdä, jolla lammista
vedän kalat sekä vetehisen perheineen päivineen, kotineen kontuineen
kaikki, ettei kynttäkään jää jäljelle." -- "Elä, veikkonen, vielä
taaton, maammon kotia hävitä", rukoili vetehisen poika ja meni siitä
kotiinsa ja sanoi taatolleen, mitä mies raataa arveli. Isä sanoo siihen:
"No, mimmoinen mies hän ollee, kun hän niin käkeää tehdä; jos häntä
olisi koetella, onko hänellä väkeä äijän; mene, poikani, hänen
kerallansa painisille."

Isänsä käskyä kuullen nousi vetehisen poika lammista rannalle, jossa
meni Tuhkimo Muuritsan puheille ja sanoi: "Emmekö rupea väen
koettelukseen, kumpiko meistä on väkevämpi?" -- "Käteni on kipeä, sen
veitsellä vähän vikautin", vastasi Tuhkimo Muuritsa, "en nyt kehtaa
painisille ruveta, vaan tuolla on veli minulla metsässä, joutilaana
kävelee siellä, mene, koettele hänen kanssansa, se kun pitänee sinulle,
niin pidän minäkin, sillä hän on minua huonompi." Menee nyt korpeen
vetehisen poika nuotantekijän veljeä etsimään, eikä aikaakaan, niin
tulee karhu hänelle vastaan siellä. Tätä luuli nyt Tuhkimo Muuritsan
veljeksi ja lähestyi häntä sanoen: "Tulepa, kuomaseni, painisille", ja
rupesi karhun kanssa sylekkäin painisille. No, ollaan kaksi vahvaa nyt
siinä, väen koetusta tehdään; vaan ei sitä leikkiä kauan kestänyt, sillä
karhu kun vetehisen poikaa kaikin voiminsa kouristi, niin samalla jo
sorti hänet sammaleen ja siihen katti, sammalti tukkunansa. Oli siellä
sitten vetehisen poika, minkä aikaa lienee ollutkaan, mielimuutoksissa,
niin jo tointui viimeinkin, nousi sammalpeitostaan pois ja meni
kotiinsa. Siellä kysyy isä: "Jokos nyt sen miehen kera väkiä koettelit?"
-- "Ei lähtenyt itse", vastasi poika, "kättänsä sanoi kipeäksi, mutta
metsässä oli vanhempi veljensä, niin sen kera rupesin painisille, vaan
tämä murti minut kohta maahan ja oli tappaa peräti, vaikka jo oli
vanhanläntä ja elähtänyt. Totta olisi minulle vielä pahemmin käynyt, jos
olisin painisilla ollut toisen, nuoremman veljen kera, joka itseään
sanoi vielä väkevämmäksi." Isä-vetehinen kuultuansa tämän sanoi
ihmeissään: "No, mies se täydelleen on, se nuotantekijä, kun niin on
väkevä; menepäs nyt ja pyydä häntä juoksemaan, onko tuo yhtä vahva
juoksija kuin painisilla-olija."

Vetehisen poika, joka isäänsä totteli kaikessa ja miehelle mielellänsä
tahtoi etevyyttään näyttää, kulki Tuhkimo Muuritsan luokse ja sanoi:
"Lähtekäämme nyt kilpaa juoksemaan, kumpiko meistä on ripeämpi." Tuhkimo
Muuritsa vastasi: "En minä työltäni jouda; mene tuonne vaaran alle,
siellä on vesakossa minulla nuorin veljes; kun sen ensinnä voittanet,
sitten minä vasta kilpaan lähden kerallasi."

Vetehisen poika meni siitä nyt vesakkoon, ja siellä päätyi olemaan
jänis, vaan tämä kun riskeen kuuli, alas juosta, alas juosta, minkä
ennätti. Toinen lähtee perästä, juosta könkyyttää hänkin, vaan mitäpäs
hän jänikselle pitäisi. No, kun ei saavutettavaansa yhdyttänyt, palasi
hän Tuhkimo Muuritsan luo ja sanoi: "Muuten olisin veljellesi juoksussa
pitänyt, vaan koukkua kun löi, niin sillä jätätti." -- "Niinpä kun et
nuorimmalle veljelleni juoksussa pitänyt, joka on jaloilleen minua
paljon hitaampi, en sitten kehtaa kerallasi kilpaan ruveta." Vetehisen
pojalla ei nyt muuta neuvoa ollut, vaan täytyi kotiinsa lähteä, jossa
haastoi isälleen, että niin ja niin hänelle kilpaillessa oli käynyt.
"No, sehän vasta mies on, kun ei häntä missään voita", sanoi
isä-vetehinen, "mene sinä nyt, ota tuo kurikka ja pyritä miestä sitä
lykkäämään, tokko hän saa kurikkata etäälle viskatuksi."

Poika ottaa kurikan ja tulee Tuhkimo Muuritsan luokse, sanoo: "Sinä jo
muissa portsaissa voitit minut, koetellaanpas nyt kurikkata lykätä,
kumpiko sen etemmäksi saa." Tuhkimo Muuritsa kuunteli hänen puhettaan ja
vastasi: "Lykkää sinä kurikkata ensin, sitten minä lykkään häntä."
Vetehisen poika otti nyt kurikan ja lykkäsi sen syltä kolmekymmentä
eteenpäin, jonka tehtyänsä sanoi Tuhkimo Muuritsalle: "No, menepäs nyt
sinä, nouda se kurikka ja viskaa tänne minun luokseni." Tuhkimo Muuritsa
meneekin kurikan luokse ja rupeaa nostamaan sitä, mutta ei saanut kuin
vähän vartta vain kohoamaan. Pitäähän kurikkata kuitenkin kädessänsä,
kohottelee vartta vähän aina ja katsoo taivaalle. "Mitä sinä taivaalle
katsot?" kysyi vetehisen poika kummastellen tätä. "Tuota odotan pilveä
tuolta", sanoi Tuhkimo Muuritsa, "se kun nousee tänne minun kohdalleni,
niin sille nakkaan tämän sinun kurikkasi." -- "Elä, veikkonen, taaton,
maammon kalua hävitä", rukoili silloin vetehisen poika peloissaan eikä
antanut kurikkata viskata, vaan sieppasi sen Tuhkimolta pois ja meni
kotiinsa, jossa sanoi isälleen: "Pilveen oli se mies kurikan lykätä,
vaan en antanut hänelle valtaa toki." -- "No, kyllä on mies kuin onkin
se rannalla-olija", tuumasi ukko-vetehinen, "ei nyt muusta apua, vaan
mene hänen luoksensa ja rukoile, eikö hän läksisi pois siitä
virkailemasta. Lupaa hänelle, minkä tahtoneekin, kunhan menee
matkaansa." Käskyä kuullen kulki vetehisen poika taas Tuhkimo Muuritsan
luo rannalle ja sanoi rukoillen: "Mene, velikulta, pois täältä
irveilemästä, ota mitä tahdot, kunhan lähdet." -- "Lähden", sanoi
Tuhkimo Muuritsa, "kun tämän hatullisen kultaa, hopeata saanen." --
"Saat, saat", virkkoi vetehisen poika mennen samalla kotiinsa ja kävi
sieltä kulta- sekä hopearahaa seulalla hakemassa täyttääkseen toisen
vaatimusta, mutta Tuhkimo Muuritsa oli sillä aikaa hattunsa asettanut
onnen kannon päähän, ja kun vetehisen poika tuosta nyt luoda solahutti
rahaa hattuun, se ei vielä täyttynytkään siitä, vasta vähän pohjalla
näkyi rahoja. Tuosta ei vetehisen poika kuitenkaan ollut millänsä. Haki
uudelleen kotoansa rahaa, jolla täytti koko hatun sisuksen ja sanoi
siitä Tuhkimolle: "Joko nyt tyydyt tähän?" -- "Jo nyt tyydyn", vastasi
Tuhkimo Muuritsa, "vaan tule nyt saattamaan kotiini, nämä elot kanna
minulle valmiiksi, äsken tästä lähden sillä vahvalla lupauksella, etten
tule enää elinpäivinäni enkä vettä maista isäsi ja äitisi lammista."
Päästäkseen Tuhkimosta suostui vetehisen poika tähän tuumaan mielellänsä
ja kantoi rahat Tuhkimon kotiin. Sinne tultaessa sattui haasia olemaan
riihimaalla, niin vetehisen poika kummastellen sitä kysyi: "Mikä se tuo
on?" -- "Se on minun äitini pirta", vastasi Tuhkimo Muuritsa. "Vai
pirta", sanoi vetehisen poika itsekseen, ja kuljettiin taas vähän matkaa
siitä, kunne tultiin saunapihaan, niin siinä on tuo iänikuinen ruuhi
semmoinen, joka oli hylyksi heitetty ja maalle vedetty. "Mikäs se tuo
on?" kysyi vetehisen poika. "Se on minun äitini kenkä", vastasi Tuhkimo.
"Kylläpäs sinulla aika äiti lienee, kun hänellä on semmoinen pirta kuin
se, minkä tullessa näimme, ja taaskin tämmöinen kenkä kuin tämä", sanoi
vetehisen poika matkatoverilleen ja kulki hänen kerallaan aina
tupapihalle. Täällä taaskin oli suurenlainen myllynkivi tuvan
seinuksella -- miten lienee siihen jätetty -- niin sekin oli vetehisen
pojasta outo kalu, jonka tähden hän ihmeissään katseli sitä ja kysyi:
"Mikäs se sitten tämä on?" -- "Se on minun äitini värttinänkehrä",
vastasi Tuhkimo Muuritsa, "ne kapineet kaikki minä lähtiessäni lahjoitan
sinulle." Tämä oli vetehisen pojan mieleen tämmöinen lupaus. Hän kantoi
Tuhkimon elokset aittaan kaikki ja rupesi sen tehtyään kotiinsa
lähtemään ja saamiansa lahjoja viemään kerallansa, vaan nämä olivat
hankalat kuljettaa hänen. Tuhkimo Muuritsa otti silloin ensiksi tuvan
seinukselta myllynkiven ja ripusti sen vetehisen pojan kaulaan. Siitä
asettaa sitten sen vanhan ruuhen hänelle kengäksi kaulaan ja nostaa
viimeksi kolmannen kalun, sen haasian, hänelle niskaan sanoen: "Tuolla
tavoin ne kannat huokeasti kaiketta vaivatta."

Nämä antimet saatuansa mennä könkkysi vetehisen poika näissä valjaissa
lammille, vaan kun veteen tuli, siinäkös pulaan joutui. Kaulassa oleva
myllynkivi painoi häntä pohjaan päin, johon matkansa olisi ollutkin,
mutta haasia taaskin ja ruuhi pidättivät häntä veden pinnalla. Tässä
hädässään ei hän tiedä, mitä neuvoa pitää, vaan huutaa siinä ja parkuu,
läiskää, räiskää pahanpäiväisesti, kunne isänsä ukko-vetehinen kuulee
äänen ja tulee tähän hätään pelastamaan poikaansa, jonka riisuu kaikista
Tuhkimon antamista kaluista, sekä jauhinkivestä että ruuhesta ja
haasiasta. Täten pääsi Tuhkimo Muuritsa rikkaaksi -- ja äijänkö oli
ensinnä elämistä hänellä? -- Sen pituinen se.



SOTAMIES, KERSANTTI JA KORPRAALI


Oli ennen kolme veljestä, yksissä elivät, vaan sattui vihan aika
tulemaan, niin vietiin heidät sotaväkeen. Oli heistä siellä sitten yksi
raakana sotamiehenä, toinen korpraalina, kolmas kersanttina. Pantiinpa
kerran tuosta heidät vahtimaan. Tässä toimessa ollen sanoo nuorin veljes
toisille: "Voi kun on tuima, laskekaa, veikkoset, tuosta talosta ryypyn
käyn ottamassa." Toiset laskivat luvaten vahdinnasta pitää huolta, mutta
ryypylle lähtenytpä jäikin sinne, ei tullutkaan heti takaisin. Lähtee
silloin toinen, keskimmäinen veli, häntä hakemaan ja pyytää taloon
tultuansa nuorinta veljeänsä tulemaan kerallansa pois, häntä kun
vahdintapaikassa tarvittiin. Toinen, joka oli talossa oloon mieltynyt,
sanoi: "Ryyppäähän, veliseni, sinäkin, sitten lähdemme." Korpraali
ryyppäsi kerran, siitä toisen, kohta vielä kolmannenkin, ja kohta ei
juohtunutkaan enää vahdinta mieleen. No, hän kun matkallaan viipyi
kauan, tulee jo vanhin veli, kersantti, siihen ja sanoo: "Minkätähden te
rupesitte juomaan ja minut yksinäni heititte vahtia seisomaan?" -- "No,
ryyppää sinäkin, sitten lähdemme", sanoivat toiset. Kersantti, vaikka
kohta oli vähän nyreissään, ryyppäsi kuin ryyppäsikin, ja kun kerran
makuun pääsi, ei ryyppäämästä herennyt ennenkuin entinen juoma loppui,
eikä siihenkään tyytynyt, mutta osti vielä toista, ja niin unohtui koko
vahdinta hänenkin mielestään. Olipa sillä aikaa kapteeni sotaväen
keralla vahtiin tullut, vaan täällä ei vahtia olekaan. Tämän nähtyänsä
kulki hän taloon vahtimiehiänsä etsimään. No, heitä rikoksestaan olisi
epäilemättä lyöty, räähkätty, jos vain olisi kiinni saatu, vaan nämä kun
kapteenin näkivät, ala lähteä kiireimmittäin toisesta porstuan ovesta
pakoon. Kulkivat sinne asti sitten, kunnekka tuli pimeä yö,
tervankarvainen ihan. Tuli silloin heinikkoniitty semmoinen vastaan
heille, ja kun ei nähty, minne mennä yöksi, niin päätettiin ruveta
tähän. Tehtiinkin tuosta nyt tuli ja ruvettiin niitylle yöksi,
kersantti, vanhin veljes, vahtimaan, toiset makaamaan.

Tuli yöllä korvesta sitten iso, yksipäinen käärme ja sanoi kersantille:
"Mitkä täintappajat te olette tähän tulleet? Minä tapan teidät tähän ja
nielaisen vatsaani." Sen sanottuaan tavoitti käärme hampaillaan sitä
kersanttia purrakseen, vaan kersantti ei pelästynyt, mutta hakkasi
ennättämiseen sapelillaan käärmettä, kunne tämä viimeinkin alkoi jo
voipua ja sanoi rukoilevalla äänellä: "Elä, kersanttikulta, tapa, minä
annan purstostani semmoisen kiven, joka maksaa puolen valtakuntaa."
Kersantti ei tuosta huolinut, sanoi vain: "Elä, räähkä, tyhjiä pakise,
saanhan minä sen kiven, jos kaulankin leikkaan sinulta", ja samassa
sivaltikin käärmeeltä kaulan poikki, jonka tehtyään veti raadon korven
laitaan ja otti kalliin, puolen valtakuntaa maksavan kiven sen
purstosta. Nostatti sitten keskimmäisen veljensä, korpraalin, vahtimaan,
ja itse rupesi maata.

Oli vähän aikaa korpraali vuorostaan vahtina valvonut, niin tulla
pöyhähti häntä vastaan suuri, kaksipäinen käärme sanoen: "Mitkä
täintappajat te olette tänne tulleet? Minä tapan teidät ja nielaisen
vatsaani." Samalla tavoittikin korpraalia hampaillaan purraksensa, mutta
korpraali lyödä sivalsi häntä ristiin rastiin sapelillansa, mikä
kerkesi. Tästä vaipui käärme vähitellen ja sanoi rukoilemalla: "Jätä,
hyvä korpraali, minut henkiin vielä, minä annan sinulle purstostani
semmoisen kiven, joka maksaa kolmatta osaa vajaan valtakunnan." --
"Saanhan minä sen kiven muutoinkin", vastasi korpraali, löi käärmeeltä
päät poikki ja otti sen purstosta kiven. Sen tehtyänsä nostatti hän
nuorimman veljensä, sen raa'an sotamiehen, vuorostaan vahtimaan, ja itse
rupesi tulen ääreen levolle.

Nuorin veli jäi nyt vartijaksi, vaan hänelle kävi samoin kuin
toisillekin. Kolmipäinen käärme tuli hätyyttämään häntä ihan samoilla
sanoilla kuin hänen vanhempia veljiänsä uhaten syödä hänet; mutta poika
leikkasi käärmeeltä kulkut poikki ja alkoi vetää raatoa korpeen
otettuaan kiven sitä ennen purstosta pois, vaan kulkipa liian loitolle,
ei malttanutkaan matkallaan tauota ennenkuin oli jo korpeen eksynyt,
ettei osannutkaan enää niitylle veljiensä luoksi, vaan jäi heistä
erilleen. Kulkihan kuitenkin yhtä hyvin edelleen tietämättä suuntaakaan,
niin oli kumpu siellä korven keskessä, josta näkyä tuijotti tuli.
Hyvillä mielin meni hän sinne ja tuli siellä saunamökkiin, jossa oli
kolme vanhaa akkaa asumassa. Hän sen keksittyään akkunasta asettui
siihen kuuntelemaan. Yksi akka sanoi: "Olisiko minun poikani kodissa,
tuossa olisi sapeli, jolla voittaa puolen valtakuntaa." Toinen akka
sanoi: "Olisiko minun poikani kodissa, tuossa olisi pyyhe, tuo
lessinkinen tuommoinen, jonka kun hajottaa, niin se sikiää kaikenlaista
hyvyyttä täyteen." Kolmas akka sanoi: "Olisiko minun poikani kodissa,
tuossa olisi kivääri, jolla osaisi seitsemän virstan päästä kärpäsen
ampua." Poika kun kuuli sen, hyppäsi saunaan, löi akoilta kaulat poikki,
otti sapelin vyölleen, lessinkisen huivin taskuunsa ja kiväärin
olkapäälleen. Lähtee siitä nyt saunasta pois ja kulkee, kulkee, minkä
aikaa kulkeneekin, siellä pimeässä korvessa, jossa kyllä olisi jo
nälkään kuollut, ellei hänellä olisi sitä akoilta saamaansa liinaa
ollut. Tietämättä, minne hän meni, tuli hän viimeinkin korkealle, josta
hän seitsemän virstan päästä näkee tulirovion, jossa kolme jättiläistä
on härkää paistamassa, ja yksi heistä ikään repäisee härän jalan ja
pistää sen kulkkuunsa koetellakseen, onko tuo kypsä. Sotamies silloin
sieltä seitsemän virstan päästä ampua paukaisi sen härän jalan
jättiläisen suusta pois. Suuttuen tästä tämmöisestä sanoi jättiläinen
tovereilleen: "Minkätähden te paasisiprun viskasitte minulle suuhun?" --
"Emme ole viskanneet", väittivät toiset, "kuka lienee muualta
viskannut." Jättiläinen rupesi nyt toisen kerran härän jalkaa syömään,
vaan sotamies niinikään taas samassa ampui lihan häneltä suusta pois.
"Minkätähden te kivellä lihan suustani viskasitte?" ärjäisi jättiläinen
vihoissaan toisille. "Emme ole viskanneet", sanoivat nämä, "tuo pieni
mies tuolla korvessa, se sinulta lihan suustasi ampuu." Jättiläinen
silloin suuttui silmittömästi, tempasi ison tervaksisen kuivan hongan,
pisti sen tuleen, sytytti siinä, läksi se palava honka kädessä miestä
kohden astumaan. Seitsemällä askeleella saikin jo miehen kiinni ja pani
hänet ampukaluineen taskuunsa, josta kun taas seitsemän virstaa
jäljelleen kulki, niin tuli toveriensa luokse takaisin, jossa söivät sen
härän suuhunsa. Läksivät sitten yhtenä astumaan, seitsemän virstaa
kulkivat, niin tulivat erään kaupungin portille, vaan tämä oli kiinni,
ja vallilla haukkui äkäinen koira. Jättiläiset pelkäsivät sitä, se kun
siinä rähisi ja härisi, ja kysyivät pieneltä mieheltä, jota yksi heistä
kantoi taskussaan: "Jokohan ylettäisit ampua tuon rakkikoiran vallilta?"
-- "Enköpä ylettäne", vastasi pieni mies, joksi häntä jättiläiset
sanoivat, ja kun kiväärinsä sai ja kerran vain laukaisi, niin koira
pudota pökeltyi vallilta maahan.

Kun ei koirasta enää pelkoa ollut, teki jättiläisten mieli vallin yli
nousta, mutta mies sanoi heille: "Elkää nousko, siellä tykillä ammutaan
teidät, nostakaa ensinnä vallin yli minut, niin minä panen kaupungin
väen makaamaan ja tuon sieltä orat, joilla kaivan reiät valliin, mistä
kaiketta vaivatta pääsette kaupunkiin." Jättiläisistä oli tämä tuuma
hyvä, ja he nostivat pienen miehen vallin yli. Tämä kun kaupunkiin
pääsi, pani kaikki väen makaamaan niinkuin oli luvannut, meni siitä
kaikkien nukuttua kuninkaan linnaan, jossa rupesi kuninkaan tyttären
viereen maata ja sepäsi, halaili häntä. Kun viimeinkin linnasta läksi --
tuskin olisi näet lähteä raahtinutkaan, kun ylen oli hyvä hänen siellä
ollaksensa -- suuteli hän kuninkaan tytärtä kerran vielä hyväisiksi,
otti orat ja muut aseet, mitkä hän tarvitsi, kanssansa, ja kaivoi niillä
kaupungin valliin reiän, josta sanoi ensinnä yhdelle jättiläiselle:
"Tule nyt tuosta reiästä!" Jättiläinen teki niinkuin käsketty oli, vaan
kun sai päänsä reiästä sisään, pieni mies samassa leikkasi pään häneltä
poikki ja vetäisi ruumiin siitä reiästä sisään. "Joko se sai sisään?"
kysyi toinen jättiläinen. "Jo se on täällä", vastasi mies. Tämän
kuultuaan pisti toinen jättiläinen niinikään päänsä vallin reiästä
sisään, vaan mies taaskin sipaisi häneltä pään poikki miekallansa ja
vetäisi ruumiin vallin sisäpuolelle. Samaten kävi kolmannellekin
jättiläiselle, ja kun sotamies oli kaikki kolme tappanut, leikkasi hän
kielet heidän suustansa ja pani ne talteensa. Siinä kaupungin
likitienoossa eli hän sen lessinkisen liinansa avulla sitten, kun ei
näet kotiinsa osannut, ja mielensä muutoinkin teki kuninkaan tytärtä
kerran vielä tavata.

Kului jonkin aikaa tuosta, niin kuninkaan tytär tulikin raskaaksi. Tästä
hätä käteen kuninkaan linnassa. Keksi kuningas kerran sitten niiden
jättiläisten raatojen siinä kaupungin ulkopuolella röhjöttävän ja mietti
mielessään: "Nuo ne ovat salaa kaupungissa käyneet ja siellä pillojaan
tehneet, hengeltä ne pitää saada", luuli näet jättiläisten makaavan.
Itse ei kuitenkaan tohtinut lähestyä heitä, ne kun näyttivät niin
julmilta, vaan kuulututti kaupungissaan, että joka jaksaisi heidät
tappaa, sen hän panisi kenraaliksi ja antaisi hänelle tyttärensä
vaimoksi. No, oli muuan kapteeni, uros muka mielestänsä, joka jo tiesi,
että ne pelättävät miehet olivat kuolleita, niin hän tarjousi luvatusta
palkasta heitä tappamaan. Tämä kuninkaasta mieleen, kun hän nyt
pahantekijöille heidän ilkeyttään kostaa saisi, jonka vuoksi hän koko
perheensä kanssa seurasi kapteenia kaupungin vallin luo, jossa kapteeni
urhokkaasti kävi miekallaan hakkaamaan niitä kuolleita raatoja, kun näet
tiesi, ettei niitä tarvinnut pelätä. Muut kaikki uskoivatkin, että
kapteeni oli koko ihmetyön tehnyt, mutta kuninkaan tytär, joka heti
paikalle tultua näki, että päät olivat ruumiista erillänsä, sanoi: "Ei
sinussa ole niiden tappajata, etkä sinä ole heitä hengiltä saanut, en
minä sinulle rupea ennenkuin minun sormukseni sormessasi näytät."
Kuningas ei tähän ollut tyytyväinen, vaan ei kuitenkaan tahtonut
tytärtään väkisellä naimiseen pakottaa. "Tyydytänmähän kapteenin muulla
tavalla", ajatteli hän, ja asia jäi sillensä.

Kuninkaan tytär siitä lähtien ei enää kuitenkaan oikein isänsä linnassa
viihtynyt, kun ei kapteenia suvainnut nähdäksensä, ja kun hänen
isällänsä kuninkaalla kaupungin ulkopuolella oli hovi, niin muutti sinne
asumaan pahalle päivälle. Sattuipa tuosta sotamies, joka sillä aikaa
ikävissään oli kulkenut, missä lienee kulkenutkin, kävellessään tulemaan
siihen samaan hoviin, jossa kohta tunsi kuninkaan tyttären. Nöyrästi
tervehtien lähestyi hän kohta häntä, otti taskustaan jättiläisen kieltä
kolme ja näytti sormessaan olevan sormuksen. Tuosta näki nyt kuninkaan
tytär, että tuo se onkin jättiläisten tappaja ja se, joka hänen kanssaan
sormuksia vaihtoi. Tervehti siis sotamiestä niinkuin sulhastaan ainakin
ja laittoi asiasta isällensä kirjan, että niin ja niin on muka asia, ja
se ja se hänen sulhasensa on. Kuningas taaskin kun kuuli sen, pani
raa'an sotamiehen ylimmäiseksi kenraalikseen ja tyttärensä kanssa
naimiseen; mutta kapteenille ja hänen urostyöllensä, kun hän kuolleita
raatoja miekallaan hakkasi, nauroivat kaikki kaupungin asukkaat. -- Sen
pituinen se.



MATTI JA PIRU


MATTI PIRULLA PALVELIJANA

Muinoin oli kolme veljestä. Ne kun olivat köyhiä hyvin, täytyi heidän
lähteä palvelukseen työllänsä elatusta hankkimaan, ja vanhin veli läksi
siis ensiksi paikan hakuun. Matkalla tuli häntä vastaan piru ja kysyi:
"Minnekäs, mies, menet?" -- "Paikan hakuun", virkkoi poika. "No tule
sitten minulle!" sanoi piru, "minä tarvitsen palvelijan." -- "Miksi ei,
kun ottanet", sanoi poika ja oli kohta valmis lähtemään. Piru ehdotteli
sitten pojalle: "Estääksemme joutavia riitoja ja toraa keskenämme
tehkäämme nyt heti semmoinen kauppa, että joka meistä ensiksi suuttuu,
siltä saakoon toinen anturanahan selästä ottaa." Poika suostui siihenkin
ja läksi paikalla pirun kanssa hänen kotiinsa palvelijaksi.

Aamulla kysyi poika isännältänsä työtä, ja piru käski häntä rankaläjälle
polttopuita hakkaamaan. Poika menikin työllensä ja rupesi hakkaamaan,
vaan ei saanutkaan kirvestänsä puuhun pystymään, vaikka hän kuinka olisi
heilunut. Tästä suuttui hän kohta, jätti koko työn sillensä ja läksi
talosta karkuun. Mutta kauaksi ei päässytkään, sillä piru tuli jäljestä,
esti hänet pakenemasta ja otti pojan selästä anturanahan niinkuin heidän
välipuheensa oli.

Läksipä sitten nuorin veli taas paikan hakuun ja kulki tietä pitkin,
niin tuli taas sama piru vastaan ja otti hänetkin palvelijaksensa
samalla ehdolla kuin veljensäkin, että joka suuttuu ensiksi, siltä pitää
anturanahka selästä otettaman. Taloon tultua pani piru taas palvelijansa
puita hakkaamaan. Poika menikin lastukolle ruvetakseen työhön, vaan ei
siltäkään kirves pystynyt puuhun, niin se suuttui samassa ja läksi
tiehensä. Pahanen silloin läksi perästä, tapasi palvelijansa matkalla ja
otti häneltä anturanahan selästä pois.

Nyt läksi keskimmäinen veli, Matti, vuoronsa työpaikan hakuun ja kohtasi
taas hänkin tiellä pirun, joka pyysi häntä palvelijaksensa. Matti oli
siihen valmis, ja tehtiin taas samanlainen kauppa kuin entistenkin
veljien kanssa, että joka ensiksi suuttuu, siltä tuli anturanahka
otettavaksi selästä. Kartanolle päästyä pani piru Matin taas niitä yksiä
rankoja hakkaamaan, joita jo toisetkin veljet olivat koetelleet. Matti
otti rangan esiin hakataksensa ja helisti siihen kirveellänsä, minkä
jaksoi, vaan kirveen terä ei ottanutkaan pystyäksensä. Havaittuansa,
mitenkä asian laita oli, rupesi Matti rankaläjää hajoittamaan, löysi
sieltä kuopan ja siitä kuopasta harmaapään kissan. Siltä kissalta löi
hän kohta kirveellänsä pään poikki ja heitti sen puuläjältä pois; sitten
kun uudestansa taas koetti kirvestänsä, niin se pystyi puuhun hyvästi,
ja hän sai kaikki rangat pieniksi. Kun sitten Matti tuli työstänsä
pirttiin, kysyi piru kohta: "Jokos sait puut hakatuiksi?" -- "Mene
katsomaan!" vastasi Matti. Piru kävi katsomassa, tuli pirttiin takaisin
ja kysyi Matilta: "No, löysitkö sinä rankaläjän alta mitään?" --
"Löysinhän minä sieltä harmaapään kissan, ja sen heitin minä puuläjältä
pois", sanoi Matti. Piru oli ystävällisesti puhuvinansa ja sanoi:
"Eihän, velikulta, niin olisi pitänyt tehdäksesi." -- "No, no,
isäntäkulta, ethän tuosta suuttune?" kysyi Matti. "Enmähän tuosta
suutukaan", vastasi piru, ja asia jäi sillensä.

Toissa päivänä lähetti piru palvelijansa kahdella härällä metsään
rankoja tuomaan, ja mustan koiransa pani mukaan sanoen Matille: "Kun
sinä metsästä palaat, niin sinun pitää samasta lävestä tulla, kusta
koirakin edellä juoksee." Matti kun oli saanut puukuormansa täyteen ja
palasi härkinensä metsästä kotiin, juoksi koira edellä ja hyppäsi aidan
lävestä pihaan. Mutta muistaen isäntänsä varoituksen, että hänen oli
samasta lävestä tultava, mistä koirakin edellä meni, heitti Matti
ensinnä kaikki rangat aidan lävestä pihaan, sitten särki rekensä
pirstaksi ja heitti senkin samaa tietä, viimeksi tappoi vielä härät,
leikkeli ne pieniksi palasiksi, että mahtuivat siitä lävestä menemään,
ja syyti kaikki tyyni pihaan. Sitten meni hän siitä samasta reiästä
itsekin pihaan ja astui tupaan. Piru siellä kysyi: "Joko nyt on kuorma
pihassa?" -- "Mene katsomaan!" sanoi Matti. Piru kohta juoksi katsomassa
pihalla, tuli sieltä pirttiin ja kysyi Matilta kovasti: "Kuinkas sinä
niin teit?" -- "Ethän vain suuttune?" sanoi Matti, "niinhän minä tein
kuin käsky oli." Pahanen ei tohtinut näyttää vihaansa, mutta sanoi:
"Enmähän tuosta suutukaan", eikä sen kovemmin puhuttu koko asiasta
mitään. Mutta akallensa sanoi piru salaa: "Tappakaamme tuo Matti ja
viekäämme yöllä järveen, koska se niin kurjanjuoniseksi rupeaa."
Sattuipa Matti itse kuulemaan tämän heidän puheensa, ja yöllä, kun piru
ja hänen vaimonsa nukkuivat sikeästi, kantoi hän pirun ämmän omaan
lavaansa ja rupesi itse pirun viereen, josta sitten vähän ajan perästä
herätti makuukumppalinsa sanoen: "Nouskaamme nyt tappamaan Mattia hänen
maatessansa!" Piru kun heräsi unestansa, sieppasi seinältä suuren
piilunsa, ja mentiin sitten yhdessä siihen, missä Matin vuode oli, johon
piru iski sillä suurella piilullansa, että makaaja kerran älähti vain,
kun veri turskahti seinälle, ja kuoli; sitten toinen otti toisesta
päästä lavaa, toinen toisesta, ja veivät ruumiin järveen. Heitettyään
kannettavansa sinne rupsivat kumpainenkin maata taas ja nukkuivat
sikeästi. Mutta aamusella, kun piru heräsi, rupesi hän kaipaamaan
muijaansa ja kysyi viimein Matilta, jonka hän nyt ihmeeksensä keksi
olevan eleillä. Matti sanoi: "Itsehän sinä veit sen yöllä minun kanssani
järveen, mitä sinä sitä minulta kysyt?" Piru kun huomasi asian, tuli
siitä sangen surulliseksi ja silmäili vihaisesti Mattia, vaikka ei
sanoissa virkkanut muuta kuin: "Eihän, velikulta, niin olisi pitänyt
tehdäksesi." Mutta Matti sanoi vain: "Ethän tuosta, hyvä isäntä,
suuttune toki?" Piru sanoi siihen: "Enmähän tuosta, velikulta,
suutukaan", ja oli unohtavinansa koko asian.

Kuluipa aikaa vähäsen, niin piru läksi naimaan toista vaimoa, kun
entinen muijansa niin onnettoman lopun oli saanut, ja käski lähtiessänsä
Matin punata kartanon sillä aikaa kuin hän naimateillänsä on. Matti kun
arvasi isäntänsä tulevan kotiin, pisti huoneet palamaan ja kävi
isännällensä vastaan. Piru kohta kysyi: "Joko sinä teit niinkuin minä
lähtiessäni käskin?" -- "Jo", sanoi Matti vakavasti. Tultiin sitten
yhdessä pihaan, niin oli pirun kartano tulessa. "Kylläpä on kartano
punaisena!" sanoi piru. "Punaisena on, ja punaisemmaksi pitäisi tulla
vielä", vastasi Matti. "Eihän, velikulta, niin olisi pitänyt
tehdäksesi", sanoi itkussa silmin piru. "Ethän tuosta suuttune?" sanoi
Matti vain eikä ollut millänsäkään. Piru, joka muisti pidetyn
välipuheen, rupesi nauramaan ja sanoi: "No enhän tuosta, velikulta,
suutukaan."

Muutaman päivän päästä läksi piru taas morsiamensa luona käymään ja
käski Matin sillä aikaa tehdä kolme siltaa salmen poikki, ettei tehnyt
niitä puusta eikä kivestä eikä raudasta eikä mullasta. Matti ei työtänsä
säikähtänyt; tappoi kaikki pirun karjan, teki yhden sillan eläinten
päistä, toisen jaloista ja kolmannen kyljistä. Piru kun tulee kotiinsa
ja näkee Matin työt, kysyy: "Kuinkas sinä, velikulta, niin teit?" --
"Ethän tuosta, isäntäkulta, suuttune?" sanoi Matti, "itsehän sinä käskit
siltoja rakentamaan, siitä minä tein, kusta minä sain." -- "Niin vainen,
velikulta", sanoi piru, "enmähän tuosta suutukaan."

Nyt piti pirun lähteä häitänsä pitämään, ja hän sanoi siis Matille
lähtiessänsä: "Tule jäljestäpäin sinäkin, Matti, sinne silmäämään!"
Matti totteli isäntänsä sanaa, tappoi härän navetasta, otti sen veriset
silmät mukaansa ja läksi häihin. Hänen tultuansa häätaloon oli piru
juuri morsiamensa vieressä hääruokia syömässä. Matti, joka oli
pysähtynyt oven suuhun seisomaan, heitti sieltä verisellä härän silmällä
isäntäänsä poskeen. Piru kun keksi Matin oven suussa seisovan ja arvasi
härän silmän hänen viskaamakseen, tuli Matin tykö ja sanoi kiivaasti:
"Kuinkas sinä niin teit?" -- "Itsehän sinä kutsuit silmäämään", sanoi
Matti ja heitti toisellakin härän silmällä vielä pirua naamaan.
Suuttumaisillansa piru taas kysyi: "Minkätähden sinä niin teit?" -- "Ka,
ethän tuosta suuttune, kaksi silmäähän minulla onkin", vastasi Matti.
"No, enpä tuosta suutukaan", sanoi taas piru ja oli olevinansa varsin
ystävällinen Mattia kohtaan. Mutta tuotuansa nuoren vaimonsa kotiin haki
piru kaikella väen Mattia tappaa ja keskusteli salaa vaimonsa kanssa.
Mattipa, joka oli kuullut heidän tuumansa, että häntä aiottiin vuoteelle
tappaa, tiesi olla varoillansa eikä mennytkään sinä yönä vuoteellensa
makaamaan, vaan asetti vuoteellensa kirnun, siihen pani kiven pääksi,
peitti ne hyvästi nahkasilla, että oli olevinansa siellä peitteiden
sisällä, ja meni itse uunille yöksi. Sydänyön aikana, kun piru luuli
Mattia nukkuneeksi, tuli hän piilu kädessä huoneeseen ja tapasi lyödä
makaavata Mattia siinä vuoteellansa kaulaan, mutta piilu luiskahti
kiveltä nahkakääryihin, niin että kolahti. "Kylläpä on juuttaalla kova
kaula", sanoi pahanen katsellen piiluansa, "oikein terä tylsyi hänen
niskaluuhunsa, vaan elähän huoli, kun paiskaan toisen kerran ja
paremmasti, niin ehkähän tuosta viimeinkin loppu tulee." Samassa kohotti
toisen kerran piiluansa ja pudotti kaikella voimin Mattia päähän.
Siitäpä tuli löyhähti lyödessä, kun piilu kävi kiveen, ja piru säikähti
niin, että hän ensi hädässänsä takana silmin hyppäsi huoneen ovelle,
mutta kohta peräytyi hän sieltä taas ja paiskasi vielä kerran Mattia
mahaan, niin että kirnun vanteet lentelivät pitkin seiniä. "Nyt taisi
kuolla ruoja viimeinkin, koska kylkiluut seinillä lentelivät", sanoi
piru itseksensä ja meni taas vaimonsa viereen sanoen: "Et sinä uskoisi,
kuinka luja Matti oli! Ensi kerran kun löin, niin ei piilu pystynyt
ollenkaan, ja kun toisen kerran häntä otsaan lasketin, niin tuli vain
luusta löyhähti, mutta kolmannen kerran kun paiskasin, niin kylkiluut
vain seiniä pitkin lentelivät; lieneeköhän nyt Matti kuollut
viimeinkin?"

Aamulla kun piru heräsi unestansa, oli hän erinomattain hyvillä mielin
luullen nyt iäksi päiväksi päässeensä Matista erillensä; mutta mitäs
ollakaan, Matti, joka uunilla oli maannut yönsä rauhallisesti, tuli
kohta suurukselle pirttiin niinkuin ennenkin eikä ollut tietävinänsä
yöllisistä asioista mitään. Piru kohta kysäisi häneltä: "Kuinkas,
velikulta, tänä yönä unta sait?" -- "Hyvin vain kävi makuu", vastasi
Matti, "olihan ikäänkuin kirppu muutamia kertoja olisi puraissut
ruumistani, muusta en tiennyt mitään."

Nyt pitivät piru ja hänen akkansa taas tuumaa keskenänsä, millä kurin
Matti saataisiin hengeltä pois, kun siitä heille niin paljon vastusta
rupesi olemaan. Viimein sanoi akka miehellensä: "Koska siihen ei muu
pysty, niin pankaamme Matti riiheen makaamaan ja sytyttäkäämme yöllä
riihi tuleen, niin sillä siitä pääsemme, ruojasta, viimeinkin." Tämä
neuvo oli pirusta mieleen, ja Matti pantiin riiheen yöksi maata.
Mattipa, joka taaskin oli kuullut, mitenkä häntä tuumattiin tappaa
yöllä, veikin lavansa pois riihestä muualle, ettei ollutkaan siellä
riihessä, kun piru pisti sen tuleen, mutta kantoi vasta jäljestä päin,
kun riihi jo oli palanut hiiliksi, lavansa taas samalle paikalle kuin
ennenkin ja oli makaavinansa siinä, kun piru aamulla tuli katsomaan.
"Mitenkä, veikkonen, yöleposi on ollut?" kysyi piru. "Varsin hyvä
muuten", vastasi Matti, "mutta tahtoi olla vähän kylmä vain."

Kun eivät nyt muulla päässeet Matista erillensä, päättivät kaikki
pahaset yksituumaisesti muuttaa yöllä saareen, että Matti sillä lailla
jäisi heistä pois. Mutta Matti kuuli taas tämänkin tuuman edeltäpäin ja
peittäysi pirun makuuvaatteisiin. Yöllä sitten soutivat kaikki pahakkaat
saarelle tavaroinensa Mattia pakoon, ja kun aamulla olivat suuruksella,
sanoi isäntäpiru toisille: "Jopahan nyt Matti kumminkin meistä jäi!" --
"Tääll' on mies tallella vielä!" huusi samassa Matti nousten peitostansa
ja astui suurukselle muiden kanssa yhdessä.

Ehtoolla puhui taas piru muijallensa: "Millä meidän nyt pitää saaman tuo
Matti kuoliaaksi, ettei se enää edes tässä uudessa asunnossamme olisi
meille vastukseksi? Ei se hyvällä meistä kuitenkaan erkane." -- "En minä
siihen muuta neuvoa tiedä", sanoi muija, "kuin että yöllä lyömme häneltä
pään poikki maatessa, niin tottahan siihen jää." Mattipa kuuli tuuman,
ja kun piru ja hänen vaimonsa olivat sikeästi nukkuneet, kantoi hän
pirun muijan omalle vuoteellensa ja rupesi itse pirun viereen maata.
Siitä herätti sitten isäntänsä vähän ajan päästä ja sanoi: "Menkäämme
nyt Mattia tappamaan, jo se on nukkunut!" Piru silloin sivalsi suuren
piilunsa seinältä ja löi sillä pään poikki omalta muijaltansa, jota hän
aina vain piti Mattina. Mutta aamulla, kun piru heräsi unestansa, rupesi
hän kaipaamaan muijaansa, jota hän nyt ei keksinytkään, ja kysyi
Matilta, jonka hän ihmeeksensä vielä keksi eleillä. Matti sanoi:
"Itsehän sinä yöllä tapoit muijasi, miksi sinä sitä minulta kysyt?" Piru
nyt ei voinut enää kärsiä sitä, että Matti häneltä toisenkin akan oli
saattanut hukkaan, vaan suuttui Mattiin kovasti ja alkoi häntä haukkua.
Mutta Matti ei ollut siitä millänsäkään, vaan tarttui piruun kiinni,
otti häneltä anturanahan selästä ja läksi tiehensä. Niillä
pirunnahka-anturoilla käydä lipottaa Matti vielä tänäkin päivänä. -- Sen
pituinen se.


MATTI JA PIRUN POIKA KOETTELEVAT VOIMIANSA

Metsässä oli vuori, jonka ympärillä oli erinomattain suuria ja ihania
niittymaita; mutta vuoressa asui piru, ja sen vuoksi ei kukaan ihminen
niillä laitumilla tohtinut käyttää eläimiänsä, vaikka ei muualla
likimaillakaan ollut eläimille ruokamaata paljon missään. Likellä tätä
pirun asuntoa asui muudan köyhä mökkiläinen, jolla ei ollut muuta
perhettä kuin yksi ainoa poika, joka kävi isänsä lampaita paimenessa.
Kun ei ollut mökin seudussa enää lampaille ruokaa, päätti poika, joka
oli nimeltänsä Matti, mennä lampainensa pirun karjalaitumelle ja otti
vain muutamia nauriita evääksensä. Vaan tuskin oli hän tullut vuoren
näkyviin ja saattanut lampaansa parhaimpaan ruokapaikkaan, kun pirun
poika keksi hänet siinä ja vihastuneena tuli häntä vastaan sanoen: "Mitä
sinä täällä minun isäni laitumella teet?" -- "Ruokaa etsin lampailleni",
vastasi Matti. "Näitä maita et saa lähestyä lampainesi", sanoi pirun
poika, "ja jos vasta rohkenet tälle laitumelle tulla, niin minä puserran
sinut niinkuin tuon kiven." Samassa otti hän maasta suuren kiven ja
muserti sen ihan palasiksi. Matti ei säikähtänyt sitä, oli myös
ottavinansa maasta kiven, mutta sieppasi sukkelasti lakkaristansa
nauriin ja pusersi sen, niin että siitä vesi kursui ulos, sanoen
pirulaiselle: "Elä sinäkään lähesty minua, muuten minäkin puserran sinut
niinkuin tuon kiven kädessäni." Pirun poika kun näki Matin olevan niin
väkevän, heitti hänet lampainensa sillä kertaa rauhaan, meni kotiinsa ja
sanoi isällensä: "Matti on mies väkevämpi minua, se pusersi kiven niin
että vesi sormien välistä juoksi maahan." Isä sanoi: "No, jos hän vasta
tulee meidän maallemme lampainensa, niin pyydä häntä minun kultanuijaani
kilvalla heittämään taivaalle, kumpainen sen korkeammalle saapi."

Tulipa Matti huomenna taas lampainensa pirun karjalaitumelle, niin pirun
poika kävi häntä vastaan kohta ja sanoi: "Kyllä minä eilen jo näin, että
kovat kourat sinulla on, mutta oletkos yhtä vahva heittämäänkin?
Koetelkaamme nyt heittää kilvalla tätä kultanuijaa taivaalle, kumpainen
sen ylemmäksi saa!" Samassa heitti hän nuijan niin korkealle, ettei
näkynyt kuin vähän vain toisen silmiin; sitten käski Matin viskata
vuoronsa. Matti, joka tuskin jaksoi nostaa sitä nuijaa, seisoi vain ja
katsoi taivaalle. Pirun poika sanoi: "Mitäs sinä katsot, heitä jo!"
Matti sanoi: "Minä odotan, kun tuo pilven patsas tulee, niin heitän sen
päälle." Pirun poika silloin sanoi: "En minä anna heittää isäni
kultanuijaa sinne", sieppasi Matilta nuijan ja meni kotiinsa. Siellä
puhui isällensä: "En minä Matille pitänyt heittämisessäkään, se olisi
viskannut sinun kultanuijasi pilven päälle, mutta minä en toki antanut."
Isä sanoi pojallensa: "No, pyydä sinä sitä Mattia meille palvelijaksi,
koska se niin väkevä on, niin siinä saamme paraitse hänen voimansa
nähdä."

Huomenna, kun Matti taas ajoi lampaansa pirun laitumelle, tuli pirun
poika häntä siihen puhuttelemaan ja sanoi: "Etkös läksisi minun isälleni
palvelijaksi, kun sinä niin luja ja väkevä olet?" Matti vastasi: "Jos
minä tuon hatullisen hopeita saan palkastani, niin sitten tulen." Toinen
lupasi sen, minkä Matti vaati. Matti heitti lampaansa metsään ja meni
toverinsa kanssa yhtenä vanhan pirun kotiin.

Aamulla sanoi pirun poika Matille: "Lähtekäämme nyt metsään voimiamme
koettelemaan, kuka meistä vahvempi on puita kaatamaan!" Matti sanoi:
"Lähtekäämme vain, siinä se miehen voima tunnetaan." Tultiin sitten
metsään, niin pirun poika valitsi kaksi yhtä suurta honkaa, jotka
seisoivat lähetysten, ja sanoi Matille: "Koetelkaammepa nyt, kumpainen
meistä honkansa ennen maahan saapi!" Kävivät nyt kumpainenkin työhön
käsin, mutta Matti, joka hakatessa kohta keksi, että pirun poika olisi
ennemmin puunsa kaatanut, ärjäisi hänelle kovasti: "Pois alta sukkelaan,
puuni kaatuu päällesi!" Pirun poika silloin oikaisi syrjään, ja Matti
sai sillä välillä puunsa maahan. "Kylläpä näyt olevan vahva kaatamaan",
sanoi pirun poika Matille, "mutta oletkos yhtä luja kantamaankin?
Koetelkaamme kuljettaa tämä sinun kaatamasi honka kotiin; kanna sinä
latvasta, minä kannan tyvipuolesta!" -- "Ei", sanoi Matti, "käy sinä
vain latvaan, kyllä minä tyveen rupean, sitä et sinä kuitenkaan voi
kantaa, mutta taaksesi et saa katsoa, muuten minä heitän kirveellä
päähäsi." Pirun poika suostui siihen, ja kun kantamaan ruvettiin, istui
Matti vain tyvellä ja laulaa loilotteli, mutta pirun poika veti honkaa
vastakynteen latvasta, että oikein vesi kasvoilta tippui, vaan ei
yhtähyvin uskaltanut katsoa taaksensa peläten Matin heittävän kirveellä
tyvestä. Viimein, kun kantaminen alkoi käydä hänelle kovin vaikeaksi,
huusi hän latvasta ähkäen Matille: "Eikö, velikulta, sinua jo ala
väsyttää?" -- "Ellös sitä pelätkö!" vastasi Matti, "nythän minulta vasta
kantaminen alkaa oikein käydäkin, kun tottumaan rupean." Pirun poika ei
juljennut Matille ilmoittaa väsymystänsä, vaan veti honkaa yhtä haavaa
kotiin asti, että oli siihen paikkaan katketa. Sitten pihaan päästyänsä
heitti hän hongan olaltansa maahan, mutta Matti oli juuri vähäistä ennen
hypännyt tyveltä poikkeen ja oli nyt kantavinansa honkaa tyvestä. Pirun
poika, joka väsymyksestä vähällä oli vaipua maahan, tuli nyt Mattia
katsomaan ja sanoi: "Kyllä kaikitse sinulle, joka tyvestä kannoit,
raskaaksi kävi, kun minullakin latvaa kantaessani semmoinen helle tuli."
-- "Mitäs se aikamiehelle tekee", sanoi Matti, "yhdelle tuossa parhaaksi
olisi ollut kantaa." Pirun poika sitten meni puhumaan isällensä, mitenkä
kantaminen oli käynyt, ja sanoi viimeksi: "Mies on Matti jos minäkin,
tyveä kantoi ja lauloi."

Toissa päivänä meni pirun poika askareillensa, minne lienee mennyt, ja
käski Mattia siivoamaan lasta. Matti aukaisi lapselta mahan, purki
sisukset kaikki pois, huuhtoi lapsen joessa ja pani sitten seinälle
naulaan kuivumaan. Tulipa pirun poika kotiin, niin kysyi kohta Matilta:
"Joko sinä lapseni siivosit?" -- "Jo", sanoi Matti vakaisesti,
"lienenköhän oikein puhtaaksi saanut", ja vei samassa isäntänsä
katsomaan. "Eihän, velikulta, niin olisi pitänyt tehdäksesi", sanoi
pirun poika. "Ka, niin minä tein kuin käskitkin", vastasi Matti,
"puhtaaksi minä koin sinun lastasi saada." Pirun poika, joka yhtäkaikki
arvasi Matin tahallansa lapsen tappaneen, meni isällensä valittamaan ja
puhui sille, kuinka Matti oli tehnyt. Mattipa meni perästä kuuntelemaan,
mitä vanha piru sanoo. Se käski poikansa lyömään Matilta maatessa pään
poikki sillä tavalla kostaaksensa lapsensa murhan. Kuultuansa tämän
tiesi Matti olla varoillansa, pani iltasella lekkerin vuoteellensa,
kaatoi sen vettä täyteen ja peitti hyvästi vaatteilla, mutta itse meni
oven taakse piiloon. Yöllä tulee pirun poika häntä tappamaan ja paiskaa
piilullansa lekkeriin niin että vesi roiskahti. Sitä menee sitten
kertomaan isällensä ja sanoo: "Nyt on Matti hengettä, oikein veri
roiskahti seinälle minun lyödessäni." Mutta Matti kun näki tappajansa
menneen pois, rupesi vuoteellensa maata ja oli siinä vielä aamusella,
kun pirun poika tuli häntä katsomaan. Tämä säikähti ja sanoi: "No,
vielähän sinä olet elossa nytkin, vaikka minä sinut yöllä olin
tappavinani!" -- "Mitäs se miehelle tekee", sanoi Matti, "jos verta
vähän vuotaakin", ja nousi vuoteeltansa ylös. Menee pirun poika taas
isällensä sanomaan: "Matti vielä on hengissä, ei sille auta mikään." --
"No, kun ei muu auta", sanoi isä, "niin pane yöllä Matin huone tuleen,
niin tottahan siihen palaa." Matti kun kuuli tämän tuuman, ei
ruvennutkaan huoneeseensa maata, vaan oli muualla paossa, kun huone
yöllä poltettiin, vasta jäljestäpäin meni hän taas sinne, heitti vettä
vähäsen hiillokselle ja rupesi maata. Aamulla kun pirun poika tulee
katsomaan, on Matti siellä elossa. Pirun poika hämmästyi ja kysyi:
"Etkös sinä yöllä palanut?" -- "Mitäs se miehelle tekee, kuumensi tuo
vähäsen kylkeäni", vastasi Matti. Pahoillansa menee taas pirun poika
isänsä luokse ja sanoo: "Aina se Matti vielä hengissä on, ei sille auta
tulikaan; kun minä tulin katsomaan, makasi hän vain hiilloksella, vaikka
koko huone oli palanut ympäriltänsä." -- "No, pane hänet sitten keskeltä
vuoden palveluksesta pois, koska hän niin häjynmoinen ompi", vastasi
vanha piru. "No, sen minä voin tehdä", sanoi poikapiru ja meni kohta
käskemään Mattia talosta pois. Matti sanoi: "Tokihan minä tästä hennon
lähteä, kun vain palkastani sen lakillisen hopeita annat, minkä sinä
tullessani minulle lupasit." Tätä ei pirun poika olisi ruvennut
antamaan, mutta lupasi kaivata isällensä, ellei Matti hyvällä hänestä
erkanisi. Matti silloin meni metsään, leikkasi sieltä kuormallisen
koivunvitsoja ja kantoi ne pirun eloaitan eteen. Niistä rupesi hän nyt
takkavitsaa vääntämään liittäen useampia vitsoja yhteen ja mittasi aina
toisinansa aitan ympärystä, tokko jo vitsa rupeaa ylettymään. Pirun
poika, joka oli keksinyt tämän Matin tuumailemisen, tuli siihen Matin
luokse ja sanoi: "Mitäs Matti nyt tekee?" -- "Teenpähän takkavitsaa,
että vien tuon eloaittasi mennessäni, koska et hyvällä mieli palkkaani
maksaa", sanoi Matti. "Elä, velikulta, sitä tee!" sanoi pirun poika ja
pyysi Mattia sovinnolle. "Voit aikoja maksaa!" sanoi Matti, "paljonpa
tässä työtä on ollut näitä vitsoja liittäessä; kunhan takkavitsa rupeaa
ylettymään, niin sillain aitta menee, että vonkuu." Pirun poika aina
rukoili Mattia sopimaan ja sanoi: "Määrää itse palkkasi, se pitää
sinulle maksettaman!" -- "No, kun tuonet tuon minun lakkini täydeltä
hopeita niinkuin lupa oli", sanoi Matti, "niin jääköön riita sillensä."
Pirulainen juoksi kohta rahoja noutamaan ja varoitti vielä mennessänsä
Mattia, ettei veisi aittaa sillä aikaa. Mattipa pirun poissa ollessa
puhkaisi lakkinsa päälakeen reiän ja asetti sen onttopuun kannon nenään.
Pirun poika koki siihen kantaa hopeita, minkä ennätti, mutta valitti
viimein, ettei hän saanut lakkia täyteen. "No, en minä ole riitaisa",
sanoi Matti, "tyydyn minä yhtäkaikki siihenkin, mikä siinä jo on", otti
rahat mukaansa ja meni kotiinsa. Siellä eli sitten isänsä mökissä monta
aikaa hyvästi; josko elänee vieläkin, sitä en tiedä. -- Sen pituinen se.


MATTI JA PIRU PITÄVÄT YHTEISTÄ HALMETTA

Matti oli kerran metsässä kaskea kaatamassa ja kassaroitsi siellä
yksinänsä. Piru, joka kuuli oudon jyskeen metsästä, tuli Matin luokse ja
kysyi: "Mitäs, mies, puita revit?" -- "Kaskea pitäisi kaataa ja
halmeeseen jyvää kylvää, että pääsisi puuron syöntiin", vastasi Matti.
"No, tehkäämme työ yhtenä ja kylväkäämme puolet halmetta kumpikin!"
sanoi piru. Matti suostui tuumaan, ja piru rupesi heti metsää ruhtomaan
ja puita kaatamaan, niin että kaski pian oli valmis. Matti olisi nyt
mielestänsä heittänyt kasken kuivamaan, mutta piru ei antanut aikaa,
vaan pani kasken paikalla tuleen, viersi ja perkkasi sen hyväksi. Sitten
kylvivät siihen puolet kumpikin ja heittivät halmeen kasvamaan. Mutta
kun leikkuuaika tuli, tahtoi piru olla ihmistä viisaampi ja sanoi
Matille: "Tämä hyvyys, mikä tästä halmeesta tulee, pitää joutuman
toiselle taikka toiselle; kumpainen vain viisaamman koneen näyttää, niin
olkoon kaikki sille; koetelkaammepa sitä konetta, kumpainen meistä
kalulla jos millaisella välemmin reiän puuhun saa!" Matti tyytyi siihen
ja sanoi: "No, koska se nyt on sinulta niin sanottu ja määrätty, niin
olkoon sitten minun sanani jälkeen ja niinkuin minä tahdon kaikki muu,
mitä siihen asiaan tulee. Tulkaamme huomenna tänne metsään ja
koetelkaamme kumpainenkin siihen puuhun, jonka minä määrään." Piru
suostui taas siihen, ja he erosivat nyt kumpainenkin kotiinsa. Mutta
yöllä meni Matti yksinänsä metsään ja otti mukaansa suuren napakairan,
jolla hän kaivoi reiän suureen honkaan. Toisesta puusta repäisi hän
sitten vähäsen kaarnaa ja pani sitä siihen hongan läpeen, että siitä
tuli niinkuin terve puu, eikä reikää näkynytkään. Tehtyänsä tämän palasi
hän metsästä kotiinsa ja rupesi maata. Mutta aamulla varhain meni hän
pirun kotiin ja sanoi hänelle: "Jokos sinulla nyt on kalu katsottu?" --
"Kalu on katsottu ammon aikoja", sanoi piru, "minä mies valmis
lähtemään." Menivät siis yhtenä metsään, ja kun tulivat sen suuren
hongan luokse, johonka Matti läven oli kaivanut, määräsi Matti reikää
siihen tehtäväksi ja sanoi pirulle: "Koettakaammepa nyt tähän, tee sinä
reikäsi, kuhun paikkaan tahdot, minä taas siihen, kuhun minä tahdon."
No, siinä kun käytiin työhön käsin, niin Matti kun aukaisi sen entisen
läven, oli hänellä työ valmis, vaan pirulla ei ollut vielä alullakaan.
Matti katsoi sitten pirun työtä ja sanoi: "Ka, vieläkös sinulla on niin,
katso, minulla on jo näin." Piru kun näki sen, sanoi Matille: "No, sinä
sen nyt voiton sait tällä kertaa, mutta jos sinä voitit tällä kertaa,
niin voitan minä toisella kertaa. Kunhan tulevat viljat korjatuiksi,
niin kumpainen sitten vain ajaa oudommalla hevosella ottamaan, olkoot
viljat sen kaikki." Matti tyytyi siihenkin, ja he korjasivat sitten
yhtenä viljat halmeesta ja panivat närtteeseen. Sitten määräsivät he
päivän, jona heidän piti tulla lyhteitä hakemaan, ja erosivat
kumpainenkin kotiinsa.

Määrättynä päivänä antoi Matti aikaa enemmän ja meni kummaa syrjästä
katsomaan, että millaisella hevosella nyt piru närtteelle ajaa. Hänpä
näkikin pirun harakalla ajavan ja mietti mielessänsä: "Kustapas minä
vielä kummemman ajettavan saisin?" Vähän aikaa ajateltuaan itseksensä
läksi hän kotiinsa ja luuli nyt hyvän keinon keksineensä. Otti oman
akkansa, voiteli hänet tervalla, tuppuroitti tuhassa, hötysti
höyhenissä, sitoi nuoralla kelkan perään ja läksi sillä tavalla
närtteelle matkaamaan. Päästyänsä likemmäksi närtettä käänsi hän kelkan
ja pani emäntänsä takaperin menemään. Meni taas vähän matkaa, ja kun
arvasi, että se alkoi näkyä pirulle, miten hän ajoi, niin hyristi
hevosellensa, otteli sitä ohjaksilla ja pani ruoskalla selkään. Akka
siitä rupesi vinkumaan, ja pirulle tuli pelko ja hätä. Viimein, kun
Matti ajoi aina likemmäksi, rupesi piru huutamaan: "Mies, mies, pidätä
hevostasi, syöpihän tuo minun tukkonansa", ja läksi samassa juoksuun.
Senhän Matti vain näki pirua, se meni omaa tietänsä, mutta Matti vei
viljat närtteestä kotiinsa.

Piru kuitenkaan ei vielä mielinyt heittää asiata sillensä, vaan odotti
sitä aikaa, kun Matti rupeaisi puimaan elojansa, niin tuumaili hänkin
silloin ottaa siitä osansa. Matille tulikin kohta elon puute, ja hän
ahtoikin siis uudisviljoilla riihensä ruvetaksensa puimaan. Mutta kun
Matti sai riihensä ahdetuksi, vietiin viljat aina yöllä riihestä pois.
Matti, joka arvasi pirun käyneen niitä sieltä varastamassa, meni
metsään, kiskoi siellä tuohia ja teki niistä syltä pitkät virsut, jotka
hän kantoi kotiinsa. Sitten ahtoi riihen uudestansa ja pani ne syltä
pitkät virsut riihen portaalle pystyyn. Yön tultua tuli piru taas viljan
hakuun ja mieli astua riiheen, vaan kun näki niin suuret virsut riihen
portaalla pystyssä, rupesi häntä pelottamaan, ja hän kääntyi riiheltä
pois. Kotimatkalla tulivat toiset pirut, joita hän oli kutsunut
avuksensa viljoja kantamaan, tiellä häntä vastaan ja sanoivat: "Miksi
sinä tyhjänä kotiin palaat, etkö sinä riihessä käynytkään?" -- "Ei sinne
uskalla mennä", sanoi toinen, "siellä oli niin suuri äijä riihessä, että
sillä oli syltä pitkät virsutkin." -- "Voipa häjyä!" sanoivat toisetkin
pirut hämmästyksissä, menivät kaikki kotiinsa eivätkä sen kovemmin enää
käyneet Matin riihestä eloja varastamassa. -- Sen pituinen se.



VUORENPEIKKO JA HELLI


Toisella puolella lahden asui vuorenpeikko, toisella Suomen mies. Oli
miehellä kolme poikaa, joista nuorin oli nimeltä Helli. Kerran puhui
vanhus pojillensa: "Se on meidän tiellämme tuo vuorenpeikko, mitenkähän
me saisimme sen hävitetyksi?" -- "Kyllä sen minä hävitän", sanoi Helli.
Mutta toiset veljet, jotka aina olivat pitäneet Helliä pilkkanansa,
koska se oli heitä heikompi ja paljoa nuorempi iältänsä, nauroivat
Hellin puheelle, mitenkä hän nyt oli puheessansa urhoollinen ja
uskalias. "Ei sinusta taida paljon apua olla", sanoivat he, "vaan
lähtekäämmehän kaikki yhtenä koettelemaan, jos voisimme jollakin tavalla
vuorenpeikkoa petoksella hävittää." Helli suostui siihen, ja he läksivät
nyt kaikki yhtenä vuorenpeikon majaan. Tultuansa sinne kysyivät he
vuorenpeikolta nöyrästi, jos he hänen asunnossansa saisivat yötä olla.
Vuorenpeikko lupasi sen mielellänsä ja sanoi: "Sepä oli hyvä, kun
tulitte, otan teidät vävyikseni, sillä minulla on kolme naimatonta
tytärtä." Pojat eivät tohtineet vastustaa mitään, vaan tyytyivät siihen,
minkä vuorenpeikko oli määrännyt.

Illan tultua teki vuorenpeikko kolme vuodetta lattialle ja asetti pojat
morsiantensa viereen maata, mutta pani punaiset lakit poikien päähän ja
valkoiset lakit tytärten päähän erottaaksensa yöllä omat lapsensa
pojista, jotka hän aikoi sinä yönä tappaa vuoteillensa. Hellipä oli
salaa kuunnellut, mitenkä vuorenpeikko tuumasi sitä vävyjensä tappamista
ämmällensä, ja tiesi siis olla varoillansa. Yöllä, kun kaikki muut
olivat nukkuneet, nousi hän hiljaa vuoteeltansa, otti punaiset lakit
veljiensä ja omasta päästään ja muutti ne tytärten päähän. Vaihdettuansa
lakit rupesi hän maata vuoteellensa ja odotti vain vuorenpeikkoa
tulevaksi. Sepä kohta tulikin ja löi niiltä, joilla oli punaiset lakit
päässä, kaulat poikki tietämättänsä, että hän sillä tavoin tappoi omat
tyttärensä. Mutta Helli herätti nyt veljensä, puhui niille asian ja
pelasti ne vuorenpeikon luota kotiin, sillä vuorenpeikko ja hänen
vaimonsa olivat nukkuneet sikeästi. Pojat puhuivat nyt isällensä, mitä
he vuorenpeikolle olivat tehneet, ja sanoivat: "Nyt me jo hävitimme
tyttäret."

Kului aikaa taas vähäsen, niin sanoi Helli isällensä: "Vuorenpeikolla on
mahdoton hyvä hevonen, jolla on karva kultaa, toinen hopeata; nyt minä
menen ja noudan sen sieltä pois." Isä oli surullinen, että jos
vuorenpeikko Hellin saa käsiinsä, niin se sen tappaa, ja varotti
poikaansa lähtemästä. Mutta Helli sanoi vain: "Ei se minua saa hengeltä
pois", ja läksi noutamaan hevosta. Toisten veljien ei enää tehnyt mieli
lähteä mukaan, vaan jäivät isänsä luokse kotiin. Hellin tullessa
vuorenpeikon asuntoon oli ämmä vain yksinänsä kotona, itse oli vanhus
kululla. Ämmä ihastui tunnettuansa Hellin ja koki viivyttää häntä siinä,
kunne vuorenpeikko tulisi kotiin, että se muka kostaisi Hellin entisiä
pahatöitä. Sentähden sanoi hän nöyrästi Hellille: "Olisi meillä hevonen
juotettava, vaan minä en joutaisi ulkona käymään, etkö, Helli, menisi
sitä juottamaan?" -- "Kyllä minä lähden juottamaan", sanoi Helli, meni
talliin, istui hevoselle selkään ja oli rantaan ajavinansa, mutta
ajoikin sitä tietänsä kotiin. Tuleepa vuorenpeikko kotiin itse, niin
kysyy ämmältänsä: "Missä minun on hevoseni?" Ämmä selvitti: "Helli kävi
täällä, se sitä meni juottamaan, vaan taisi häjy viedä hevosen
mennessänsä." Vuorenpeikko torui ämmäänsä kovasti siitä, kun oli
laskenut Hellin hevosen kanssa pakenemaan, juoksi samassa rantaan ja
huusi poikki lahden Hellille, joka jo oli toisella puolella: "Oletko
sinä vienyt minun hevoseni?" -- "Olen minä senkin tehnyt", huusi Helli
vastaan.

Muutaman ajan kuluttua sanoi Helli taas isällensä: "Vuorenpeikolla on
rahoja kovasti, pitäisi minun ne sieltä noutaa." Isä sanoi: "Kyllä
kaikitse se hyvä olisi, jos sinä vuorenpeikolta rahat saisit, mutta
katsohan vain, ettei se sinua kynsiinsä saa." -- "Elkäähän pelätkö!"
vastasi Helli, "kyllä minä tiedän olla varoillani, ei se minua ensi
yrityksessä käsiinsä saa." Isä antoi nyt luvan, ja Helli meni
vuorenpeikolta rahoja noutamaan. Vuorenpeikko oli itse taas poikessa, ja
ämmä oli vain kotona leipiä paistamassa. Se tervehti Helliä nöyrästi
eikä ollut hänen entisiä petoksiansa muistavinansakaan, saadaksensa
sillä tavoin häntä siinä viipymään, kunne vuorenpeikko kotiin tulisi,
että se kostaisi Hellille kaikki hänen juonensa. Mutta vuorenpeikko
viipyi kauan, ja ämmä, joka oli työstänsä väsynyt, sanoi Hellille: "Etkö
sinä rupeaisi näitä leipiä paistamaan, minä heittäytyisin mielelläni
vähäksi aikaa levähtämään?" -- "Kyllä minä senkin teen", sanoi Helli ja
rupesi työhönsä, mutta kun ämmä ennätti nukkua, rupesi hän katsastamaan
huonetta ja silmäili joka paikan tarkasti. Lavan alla oli vuorenpeikon
rahalaukku, niin Helli sieppasi sen sieltä, meni hiljaa tuvasta ja
kantoi laukun kotiinsa. Siellä kun aukaistiin laukku, oli se täynnä
hopeita. Isä mittasi hopeat, ja niitä tuli koko nelikollinen. Tulipa
vuorenpeikkokin kotiinsa, ja kun ei nähnyt rahalaukkuansa, vaan kuuli
ämmältänsä että Helli oli heillä käynyt, juoksi hän kohta rantaan ja
huusi poikki lahden Hellille: "Oletko sinä minun rahani vienyt?" Helli
vastasi taas toiselta puolen: "Olen minä senkin tehnyt."

Jonkin ajan päästä puhui Helli taas isällensä: "Olisi sillä
vuorenpeikolla kaunis sulkusta ja kullasta kudottu peite, se olisi nyt
sieltä noudettava." Isä varotti ja sanoi: "Kunhan ei vain saavuttaisi
itseäsi?" -- "Elkäähän hätäilkö", sanoi Helli, "kyllä minä tiedän
neuvotella." Hän läksi siis matkalle taas ja otti vintilän ja vähän
hiivaa mukaansa. Tultuansa vuorenpeikon taloon nousi Helli kohta tuvan
katolle ja kaivoi vintilällä reiän sille kohdalle, jossa vuorenpeikon
vuode oli alhaalla. Siitä reiästä voi hän nyt nähdä kaikki, mitä tuvassa
tehtiin. Illan suussa tuli vuorenpeikko kotiin, söi ensinnä hyvän
iltasen ja rupesi sitten ämmänsä viereen maata, kullasta ja sulkusta
kudottu loimi peitteenä. Kun nyt Helli arvasi niiden nukkuneen, tipautti
hän tuvan lakasta hiivaa vuoteelle, siksi kun vuorenpeikko heräsi. Tämä
havahti unestansa, koetteli peitettä ja tunsi sen märäksi. Samassa
herätti hän myös ämmänsä ja sanoi: "Nouse ylös korjaamaan vuodetta,
peite tuntuu märältä." Akka koetteli silloin peitettä ja sanoi: "Tuvan
katto vuotaa, siitä se on peite kastunut." -- "Eipä sen katon pitäisi
olla hatara", sanoi vuorenpeikko, "eihän siitä koskaan ennen ole
vuotanut, vaan on taitanut tuuli repiä sen, koska tähän on satanut,
siltä se näyttää." Ämmä nousi nyt vuoteelta, heitti kultapeitteen
orrelle kuivumaan, muutti toisen peitteen vuoteelle ja rupesi peikon
viereen maata jällensä. Kun Helli näki heidän nukkuneen, isonsi hän
vähäsen vintilän reikää, ja kun peite oli orrella reikää likellä
kuivamassa, veti hän sen reiästä katolle ja vei kotiinsa. Isä ihastui ja
sanoi: "Nyt sait sinä sulkusta ja kullasta kudotun peitteenkin; jo
kaikki vuorenpeikon rikkaudet ovat nyt meillä." Mutta Helli vastasi:
"Vielä sillä on kaunis kultatiuku, joka kuuluu mainion kauaksi, se minun
pitää sieltä vielä hakea." Isänsä varottaa häntä taas ja sanoo: "Kunhan
vain et joutuisi hukkaan; kyllä se vuorenpeikko sinua ei säästä, jos
vain kynsiinsä saapi." -- "Ei ole hätiä", sanoi Helli, "enhän minä ensi
kertaa semmoisilla töillä ole."

Huomisaamuna kun vuorenpeikko heräsi, rupesi hän kaipaamaan
kultapeitettä, jota ei enää orrella ollutkaan. Kohta arvasi hän, että
Helli oli sen varastanut, juoksi siis lahden rannalle, ja huusi
Hellille: "Sinäkö minun sulkusta ja kullasta kudotun peitteeni
varastit?" Helli vastasi: "Olen minä senkin tehnyt." Nyt meni
vuorenpeikko kotiinsa varsin pahoilla mielin ja sanoi ämmällensä: "Nyt
on Helli varastanut kaikki, mitä meillä oli rikkautta, ettei ole muuta
kuin tämä kultatiuku nyt enää, mutta jos hän vielä senkin viepi, niin
sitten hän mies on." Tällä aikaa tuumasi vain Helli kotonansa, millä
neuvoin hän vuorenpeikolta kultatiu'un saisi. Viimein otti hän sahan ja
vääntimen mukaansa ja läksi matkalle. Kuitenkaan ei hän uskaltanut
lähestyä vuorenpeikon kotia ennenkuin pimeä tuli, vaan iltasella, kun
vuorenpeikko jo oli nukkunut, kävi hän hiljaa seinävierelle ja väänsi
vääntimellä tiu'un kohdalle seinään reiän, sillä tiuku riippui
sisäpuolella naulassa. Otti sitten sahan, sai sillä pölkynpalasen
seinästä irti ja rupesi nyt siitä reiästä tavoittamaan tiukua, mutta
tiuku rupesi soimaan, ja vuorenpeikko pääsi siinä Hellin käteen kiinni,
veti sisälle ja sanoi: "Ahas, veitikka, jopa nyt sinut saavutin
viimeinkin, vaikka tapoit tyttäreni, veit hevoseni, varastit rahani ja
sait kultapeitteeni; nyt minä sinut tapan ja syön paistikseni." Helli
koki rukoilla, minkä ennätti, vaan ei auttanut mikään. Vuorenpeikko
sanoi ämmällensä: "Minä menen hakemaan vieraita pitoihin, lämmitä sinä
sillä aikaa uuni ja tee Helli paistiksi."

Ämmä lämmittikin uunin kuumiin ja rupesi Helliä paistamaan sanoen:
"Rupeapas nyt piakalle istumaan!" -- "En minä nyt osaa ruveta siihen",
sanoi Helli, "emännän pitää itsensä ensinnä ruveta siihen koettamaan."
Ämmä rupesi nyt näyttämään, mitenkä sinä ollaan, ja kyyristyi piakalle,
mutta Helli oli varoillansa, työnsi samassa ämmän uuniin ja tukki uunin
suun. Kun muori oli paistunut kypsäksi, veti Helli sen uunista pois ja
asetti pöydälle. Mutta ämmän vaatteet täytti hän oljilla, että siitä
tuli ikäänkuin ihminen, asetti sen vaatekääryn ämmän vuoteelle ja läksi
itse pois. Vuorenpeikko kun tuli kotiin, oli paisti pöydällä, mutta
emäntää ei näkynytkään. Vaan kun vuorenpeikko näki oljilla täytetyt
vaatteet lavalla, luuli hän akkansa makaavan ja sanoi vieraillensa:
"Astukaamme vain ruoalle, muori on näemmä väsynyt ja nukkunut lavalle!"
Ruvettiin nyt syömään, ja vieraat, muu vuoren väki, kiittivät paistia
hyväksi, mutta vuorenpeikko kun rupesi leikkaamaan paistilta päätä
poikki, niin veitsi kävi ämmän kaulassa oleviin helmiin. Vuorenpeikko
tunsi nyt akkansa helmet ja sanoi: "Nyt on muori syöty, koska on helmet
paistilla kaulassa!" Vieraat hämmästyivät ja älppivät syödessänsä, vaan
vanha peikko sanoi: "Pankaa vain kaikki loppuun, koska kerran alulla on,
ei siitä enää ole säästämistä!" Vasta syömästä päästyänsä meni
vuorenpeikko rannalle ja huusi poikki lahden Hellille: "Oletko sinä
minun akkani paistanut?" Olipa aurinko ikään nousemassa silloin, niin
huusi Helli vastaan: "Tuolta se tulee takaisin!" No, vuorenpeikon sen ei
kuulu saavan katsoa aurinkoon, mutta ei vuorenpeikko nyt sitä
muistanutkaan eikä älynnyt, vaan vilkaisi aurinkoon päin ja rävähti
samassa halki. -- Sen pituinen se.



PIENI NIILO JA JÄTTILÄINEN


Yhdessä talossa oli kolme poikaa, joista kaksi oli varsin vahvaa ja
väkevätä, mutta nuorin, nimeltä Niilo, oli vaivainen ja niin pikkuinen,
että tuskin saattoi kulkeakaan, vaikk'ei iältänsä enää ollut lapsi.
Toiset veljet eivät sentähden koskaan suvainneet Niiloa seuraansa, kun
ei siitä heille ollut apua missään, vaan pitivät häntä vain pilkkanansa,
missä ikään voivat.

Kerrankin läksivät vanhemmat veljet lintuun eivätkä olisi ottaneet
Niiloa mukaan, vaikka se kyllä pyrki ja rukoili, mutta Niilo, kun ei
päässyt muulla, meni toisten tietämättä vanhimman veljensä konttiin.
Sattuipa nyt niin, että veljet eksyivät metsässä eivätkä millään tavalla
osanneet kotiinsa. Viimein hyvän aikaa sinne tänne kuljettuansa, tuli
metsässä heitä vastaan suuri, hirveä jättiläinen, joka koko päivän oli
etsinyt jotakin syötävätä ja nyt ilolla tapasi pojat kiinni sanoen: "Nyt
pääsen minäkin eineelle, olenkin jo kauan kävellyt nälissäni; kun teitä
edes olisi kolme, niin en hennoisi teitä tappaa, vaan ottaisin
vävyikseni, sillä minulla on kolme naimatonta tytärtä kotonani." Nyt
katuivat veljekset ei ottaneensa Niiloa mukaan ja sanoivat
jättiläiselle: "Olisi meillä kolmaskin veli vielä kotona, laske meitä
sitä hakemaan, niin tuomme senkin tänne." Mutta jättiläinen ei päästänyt
poikia irti, sillä hän arvasi, etteivät enää tulisikaan takaisin, jos
kerran kotiinsa pääsisivät, vaan kuljetti heitä kotiinsa päin ja sanoi:
"Parasta on, kun kotiini teidät vien, niin saan hyvän paistin
eineekseni."

Tulivat siis jättiläisen kotiin, ja jättiläinen vei pojat pirttiinsä.
Siellä oli näkyvillä kaikenlaisia murhakaluja ja suuri veriastia
keskellä lattiata, niin sanoi jättiläinen pojille: "Noilla aseilla minä
teidätkin tapan, ja tuohon sammioon teidänkin verenne pannaan." -- "Ei
ole hätiä, täälläpä Niilokin on!" huusi silloin pieni Niilo veljensä
kontista. Vanhin veli aukaisi nyt konttinsa, ja Niilo otettiin sieltä
näkyviin. Jättiläinen katseli Niiloa, nauroi ja sanoi: "Onpa sinua koko
mies! Vaan koska teitä kumminkin on kolme henkeä, niin jätän teidät
eloon niinkuin lupasin ja otan vävyikseni." Illan tultua pani sitten
jättiläinen heidät eri huoneisiin tytärtensä viereen maata, mutta
Niilon, joka oli niin pieni ja vähäinen, ettei hän osannut sitä pelätä,
pani hän nuorimman tyttärensä kanssa omaan huoneeseensa, jossa kaikki
hänen kalunsa ja aseensakin olivat. Yöllä kyseli Niilo morsiameltansa
niitä jättiläisen kapineita siinä huoneessa: "Mikä tämä on?" -- "Se on
isäni miekka." -- "Entä tämä?" -- "Se on isäni väkeväisleili, josta hän
juo itsensä väkeväksi." -- "Entä jos minäkin joisin?" sanoi Niilo. "Juo
vain!" sanoi tyttö nauraen. No, Niilo joi sitten jättiläisen
väkeväisleilistä voimaa, että tuli hyvin väkeväksi ja saattoi
jättiläisen suurta miekkaa helposti kuljettaa.

Toissa päivänä meni taas jättiläinen kululle ja toi sieltä miehen
tullessansa, pani sen rautahäkkiin ja sanoi: "Tässä tulevat nyt suuret
pidot kohta pidettäväksi, niin säästäkäämme tämä mies siksi ja
tappakaamme hänet sitten paistiksi." Niilo, joka kuuli sen, odotti
siksi, kun jättiläinen uudellensa meni metsään, sieppasi suuren miekan
naulasta ja teurasti sillä sekä omansa että veljensä muijat, ettei
jäänyt muuta kuin jättiläisen vanha ämmä eloon vain. Veljet päästivät
nyt miesraiskan rautahäkistä pois, ottivat huoneista kaikenlaista
tavarata, sillä jättiläisellä oli rikkautta paljon, ja menivät kotiinsa.
Mutta tiellä muistui Niilon mieleen jättiläisen uljas ori, jonka hän oli
nähnyt jättiläisen tallissa. Hän palasi siis sitä oria noutamaan ja oli
ikään pois lähtemässä, kun jättiläinen tuli metsästä ja huomasi, mitenkä
kotonansa asiain laita oli. Samassa juoksi hän talliinsa ja tavoitteli
Niiloa kiinni. Niilo-parka hädässänsä konttasi ylisille heiniin, mutta
jättiläinen löysi hänet sieltä ja pani rautahäkkiin säästettäväksi siksi
kuin hän pidot laittaa. Meni sitten itse pois vieraita kutsumaan ja
käski ämmänsä paistaa Niilon siksi kuin hän vierainensa kotiin tulee.

Ämmä lämmitti nyt uunin hyvin kuumaksi ja otti pienet rattaat
lykätäksensä niillä Niiloa uuniin. Niilo, joka hyvin tunsi, että hän nyt
oli joutunut pahaan pulaan, arveli: "Juonitella tässä täytyy, muuten
paha perii." Sanoi siis jättiläisen ämmälle, joka kärtti häntä rattaille
rupeamaan: "Kovin minun nyt on outo siihen ruveta, näyttäkää te,
emäntäkulta, ensin, mitenkä siinä on istuttava, kyllä minä sitten
rupean." Ämmä istui nyt rattaille näytiksi, mitenkä siinä ollaan, vaan
Niilo oli heti valmis, lykkäsi ämmän samassa uuniin ja paistoi hänet
siellä kypsäksi. Sitten pukihe hän ämmän vaatteisiin, kantoi paistin
pöydälle ja oli siinä emäntänä, kun jättiläinen vierainensa tuli
huoneeseen. Nämä kun paistin ääressä jo istuivat pöydässä, sanoi Niilo:
"Ka, minä unohdin tuoda juotavaa, ehkä juoksen noutamaan", meni samassa
talliin, istui orille selkään ja ajoi sitä tietänsä kotiin. Sillä kurin
tuli sitten veljeksille kaikenlaista tavarata, ja elivät kaiken aikansa
hyvin, mutta jättiläiset saivat syödä paistinsa ilman juomatta. -- Sen
pituinen se.



HIIDEN MYLLY, PÖYTÄLIINA JA PUSSI


Rikkaalla talon isännällä oli köyhä mökkiläinen. Joulu lähestyi, ja
mökkiläisellä ei ollut juhliksi itsellänsä sianlihaa, niin meni rikkaan
isäntänsä luokse ja pyysi siltä porsasta velaksi sanoen: "Et siitä
vahinkoon tule, minä kasvatan sinulle yhtä suuren porsaan sijaan." Rikas
antoi kuin antoikin, ja mökkiläinen sai jouluksensa sianlihapaistin.
Tulevaksi syksyksi kasvatti hän toisen samanlaisen porsaan ja vei sen
rikkaan isäntänsä tykö niinkuin puhe oli. Rikaspa ei siitä huolinutkaan,
sillä hän oli hyvin ylpeä, vaan sanoi mökkiläiselle: "Mene Hiiteen
porsainesi!" Mökkiläinen läksi kohta porsastansa taluttamaan ja kulki
kaksi päivää. Toisena ehtoona tuli muudan äijä häntä vastaan ja kysyi:
"Mihinkä porsasta kuljetat?" -- "Minun herrani ja isäntäni käski minut
viemään tätä porsasta Hiiteen", vastasi mökkiläinen, "ei vieras taida
tietää, mistä sinne tie menee?" -- "Kyllä olet oikealla tiellä", neuvoi
äijä, "ei tästä enää sinne pitkältä ole, tosin on tienhaaroja, mutta
menehän vain sitä tietä, jota on valkoisilla ristoilla kylvetty, niin
kyllä perille pääset." Mökkiläinen kulki nyt neuvottua tietä ja pääsi
kohta Hiiteen. Siellä oli kaksi kuninkaan tytärtä oijeti ovella;
toisessa oven pielessä mahdoton suuri miekka, toisessa iso pullo.
"Ohoh!" sanoi mökkiläinen, "varsin suuri miekkapa onkin, kuka sitä voipi
liikutella?" -- "Se on isännän miekka", sanoivat tyttäret, "se ryyppää
tuosta pullosta aina kaksi kertaa, niin että hyvin jaksaa miekkaansa
heilutella." -- "Entä jos minäkin ryyppään?" sanoi mökkiläinen, "ehkä
rohkeaisin paremmin sitten astua isäntänne puheille." -- "Ryyppää vain!"
sanoivat tyttäret. Mökkiläinen kun ryyppäsi, tuli siitä miehuulliseksi
ja meni edellensä monien suurten huoneiden kautta siksi kun tuli isännän
huoneen ovelle. Siinä oli ovenlaskija, joka kysyi häneltä: "Mitäs, mies,
tänne tulet?" -- "Minun isäntäni ja herrani käski minut tätä porsasta
tänne tuomaan", vastasi mökkiläinen. "No, kun sinä nyt tulet pääherran
puheille", sanoi ovenlaskija, "ja hän tahtoo sinulle jotakin lahjastasi
antaa, niin tiedätkö, mitä sinä siltä pyydät?" -- "En", vastasi
mökkiläinen. "Pyydä häneltä yhtä myllyä!" neuvoi ovenlaskija.
Mökkiläinen meni nyt porsainensa Hiiden isännän pakeille ja toimitti
asiansa sanoen: "Minun isäntäni ja herrani lähetti minut tuomaan tätä
porsasta teille." Hiiden isäntä tuli siitä kohta hyvillensä ja sanoi:
"Kiitos, kunnia isännällesi hänen lahjastansa; vaan pyydä sinä nyt
tuomavaivoistasi, mitä paraitse mielesi tekee, ja se pitää sinulle
paikalla annettaman." -- "No, jos minä anoa saanen", vastasi
mökkiläinen, "niin pyytäisin minä yhtä myllyä." Hiiden isäntä toi kohta
pienoisen käsimyllyn ja antoi sen mökkiläiselle, joka kiitti ja läksi
tiehensä. Kun nyt ovenlaskija näki, minkä lahjan mökkiläinen oli saanut,
kysyi hän taas mieheltä: "Tiedätkö sinä, mitä teet tällä myllylläsi,
jonka olet saanut?" -- "En tiedä", vastasi mies. Ovenlaskija neuvoi:
"Kun sinulle tulee nälkä ja jauhojen tarvis, niin pyöritä vain myllyäsi,
siitä sinulle apu tulee." Mökkiläinen kiitti ovenlaskijata hyvästä
neuvostansa ja läksi valkoisilla ristoilla kylvettyä tietä palaamaan
kotiinsa. Mutta pimeä tapasi hänet matkalla, ja hän meni siis muutamaan
tien varrella olevaan mökkiin ja pyysi siinä yösijaa. "Kyllä", vastasi
mökin akka, "mutta ruokaa ei ole antaa, nälkä tahtoo tulla
itsellenikin." -- "Vähät siitä", sanoi mökkiläinen, "pankaa vain
puurovettä tulelle, kyllä minulla puuron aineita on, vielä siitä tulee
teillekin." Akka pani nyt puurovettä kiehumaan, mökkiläinen jauhoi
myllyllänsä jauhoja, ja siitä keitettiin puuro, josta sitten söivät
kumpainenkin yhdessä. Mutta akka kun näki, mitenkä helposti mies
myllyllänsä jauhoja sai, rupesi hänen tekemään mieli saada myllyä
omaksensa, ja kun mökkiläinen oli nukkunut, varasti akka yöllä sen
myllyn ja pani toisen sijaan. Mökkiläinen ei tiennyt siitä mitään, vaan
otti aamulla sen vaihdetun myllyn mukaansa ja läksi matkalle. Kotiin
tultuansa puhui hän heti vaimollensa, minkä onnen hän oli käsittänyt, ja
sanoi: "Ei meidän enää tarvitse nälkää nähdä, katso nyt, mitä minä
porsaallani Hiidestä sain!" Samassa pyörittää hän myllyä näyttääksensä
sen tapoja, mutta myllystä ei lähtenyt niin mitään. "Mitäs semmoisesta",
sanoi vaimo, "vie Hiiteen takaisin mokoma mylly!"

Mökkiläinen kun itsekin havaitsi, ettei myllyyn tullut mitään, vaikka
hän kuinka sitä pyöritti, läksi viemään sitä Hiiteen takaisin, ja kun
tuli ovenlaskijan tykö, niin sanoi: "En minä tästä myllystä huolikaan,
kerran se jauhoi minulle puurojauhoja, vaan nyt siihen ei tule enää
mitään, jos sitä kuinka pyörittäisi." Ovenlaskija sanoi: "Isäntä käypi
ehkä vihaiseksi, kun sinä niin useasti täällä käyt, mutta jos hän rupeaa
antamaan, niin tiedätkö, mitä pyydät?" -- "En tiedä", vastasi mies.
"Pyydä sinä siltä yhtä pöytäliinaa, niin et kadu kauppaasi", neuvoi
ovenlaskija. Mökkiläinen meni nyt Hiiden isännän puheille, antoi myllyn
takaisin ja pyysi pöytäliinaa sijaan. Hiiden isäntä toi kohta miehelle,
minkä hän oli pyytänyt, ja mökkiläinen läksi pöytäliinansa kanssa pois.
Pois laskiessa kysyi häneltä ovenlaskija: "Tiedätkös, mies, mitä
liinallasi nyt teet?" -- "En", virkkoi toinen. "Kun sinulle tulee
nälkä", neuvoi ovenlaskija, "levitä se liinasi pöydälle, niin siihen
tulee kohta kaikkea, mitä ajattelet." Mökkiläinen kiitti ovenlaskijata
hyvästä neuvostansa ja läksi matkaamaan. Tuli iltasella siihen mökkiin,
jossa viimeinkin yötä oli ollut, ja pyysi yösijaa. Mökin akka taas
vastasi: "Kyllä yötä saat huoneessani olla, mutta ruokaa ei ole antaa,
sillä itsellänikään ei ole suuhun pantavata." Mökkiläinen silloin
levitti liinansa pöydälle, ja siihen tuli ruokaa, mitä vain ajatteli.
Syötyänsä rupesi hän maata, mutta akka varasti yöllä sen Hiidestä tuodun
liinan ja pani toisen sijaan. Mökkiläinen ei tiennyt asiasta mitään,
vaan kun heräsi aamusella, otti hän liinan mukaansa ja läksi matkalle.
Kotiin tultuansa sanoi sitten vaimollensa: "Emme nyt enää tarvitse
nälkää nähdä!" ja levitti liinan pöydälle, mutta ei tullutkaan siihen
mitään. Vaimo sanoi taas: "Mitäs semmoisesta on, vie mokoma liina
Hiiteen takaisin!"

Aamulla läksi mies kolmannen kerran Hiiteen ja sanoi ovenlaskijalle: "En
minä tästä liinasta huoli, sillä ei tee mitään." Ovenlaskija sanoi:
"Johan sinä käyt täällä joka päivä! Ei se nyt enää taida isäntäni antaa
sinulle mitään, vaan jos antaisi, niin tiedätkö, mitä pyydät?" -- "En
tiedä", vastasi mökkiläinen. Ovenlaskija käski pyytämään yhtä pussia, ja
mökkiläinen meni Hiiden isännän puheille. Vähän ajan päästä palasi hän
sieltä pussi kainalossa ja lähestyi ovenlaskijata. Se kysyi kohta:
"Tiedätkös nyt, mitä pussillasi teet?" -- "En", virkkoi toinen.
Ovenlaskija sanoi: "Kun sinulle tulee tarvis jokin, aukaise vain pussin
suuta ja sano: 'Pois pojat pussista!' niin siitä tulee miehiä pussista,
jotka toimittavat sinulle, mitä ikään tahdot, mutta sinun pitää niille
aina työtä määrätä, muuten repivät ne sinua itseäsi." Mies kiitti
ovenlaskijata hyvästä neuvostansa ja läksi kulkemaan kotiinsa. Tuli taas
pimeä matkalla, niin meni siihen mökkiin taas, jossa kahdesti ennenkin
oli ollut, ja pyysi lupaa yötä ollakseen siinä. Akka vastasi niinkuin
ennenkin, että kyllä hän yösijaa antaa, vaan ruokaa ei ole. Mökkiläinen
pani silloin pojat pussista ruokaa toimittamaan, ja ne toivat kohta
kaikenlaisia herkkuja siihen, niin että oli syödä vielä akallekin. Kun
sitten mökkiläinen yöllä nukkui, otti akka taas pussin ja vaihtoi toisen
sijaan, mutta ei malttanut kauan olla sitä koettamatta, vaan sanoi kohta
niinkuin oli kuullut mökkiläisenkin sanovan: "Pois pojat pussista!" ja
aukaisi samassa säkin suun ilman mitään työtä määräämättä. Siitäkös nyt
oikea meiske nousi; pojat tulivat kaikki pussista ja rupesivat repimään
ja kiusaamaan akkaa. Tuskissansa huusi akka kohti kurkkuansa: "Heretkää
jo pieksämästä! Annan minä vähemmälläkin myllyn ja liinan takaisin."
Tästä jyrinästä heräsi mökkiläinenkin, käski pojat pois pussiin ja sai
akalta myllynsä ja liinansa takaisin. Niine kaluinensa meni hän nyt
kotiinsa ja sanoi vaimollensa: "Katsohan nyt, mitä minä Hiidestä sain!"
Pyöritti myllyänsä, niin siihen tuli jauhoja; levitti liinan pöydälle,
siihen ilmestyi kohta kaikenlaisia herkkuja; aukaisi pussin suuta ja
huusi: "Pois pojat pussista!" niin siitä nousi samassa palvelijoita,
jotka toimittivat kaikki hänen käskynsä.

Nyt ei akkakaan enää moittinut miestänsä, vaikka kohta ei oikein
ymmärtänyt, mitenkä kaikki oli tapahtunut, mutta oli varsin hyvillänsä
siitä, kun niin helpolle elämälle pääsi, että työttä vaivatta saatiin
kaikkea, mitä ikään mieli teki. Äkisti tuli nyt entisestä köyhästä
mökkiläisestä vallan rikas mies. Mielestänsä oli jo entinen asuntonsa
kovin kehno ja vähäinen; aukaisi siis pussinsa suuta ja sanoi: "Pois
pojat pussista kivikartanoa rakentamaan!" Heti nousivat pojat pussista
ja tarttuivat kiivaasti työhön käsin, niin että mökkiläisellä kivinen
kartano kohta oli valmiina. Kun nyt kaikki näin oli valmistettu,
kirjoitti mökkiläinen kuninkaallensa kirjan, jossa pyysi nöyrimmästi,
että armollinen kuningas tekisi hänelle sen kunnian, että kävisi hänen
uudessa kartanossansa ja olisi siinä hänen kanssansa ruoalla. Kuningas
kun sai mökkiläisen kirjan, suuttui siitä kovasti ja sanoi: "Olenko
hänen nuttuveljensä, että hän sillä tavalla rohkeaa kuningastansa
luoksensa kutsua!" Haetti samassa yhden sotaherroistansa ja käski sen
välttämättömästi mennä miesjoukolla mökkiläistä hävyttömyydestänsä
kurittamaan. Mökkiläinenpä tiesi olla varoillansa, ja kun keksi sotaväen
lähestyvän kartanoansa, aukaisi hän kohta pussinsa suuta ja sanoi: "Pois
pojat pussista tuota kuninkaan sotajoukkoa hävittämään! Päällikkö vain
jättäkää henkiin sanaa viemään kuninkaallensa." Pussista nousi silloin
lukematon joukko sotamiehiä, jotka vähässä aikaa tuhosivat koko
kuninkaan sotaväen, ettei jäänyt muuta kuin päällikkö vain eloon. Sen
myötä kirjoitti mökkiläinen uuden vaatimuksen, että armollinen kuningas
ei pahastuisi hänen rohkeata anomustansa, vaan tulisi hänen kanssansa
ruoalle.

Kuningas suuttui tästä aina pahemmin ja laittoi toisen joukon vielä
uljaampia sotamiehiä, joiden piti mökkiläistä tylyydestänsä kurittaman.
Mökkiläinenpä ei säikähtänyt tätä; kun näki sotaväen tulevaksi, aukaisi
taas pussiansa ja huusi: "Pois pojat pussista isäntäänne puolustamaan!
Tappakaa koko kuninkaan sotajoukko, paitsi päällikkö jättäkää vain
henkiin saattamaan kuninkaalle sanaa." Siitä ilmestyi kohta mainion
suuri joukko miehiä, jotka pian surmasivat koko kuninkaan sotajoukon,
ettei muuta kuin päällikkö yksinänsä vain jäi eleille. Sen mukaan pani
nyt mökkiläinen kolmannen vielä paremman kirjan, jossa pyysi nöyrimmästi
kuningasta luoksensa ruoalle. Mutta kuningas kun kuuli, että koko
sotajoukkonsa taas oli kaatunut, vihastui mökkiläisen pyynnöstä vielä
kovemmin, keräsi suutuksissansa viimeisetkin sotamiehensä, mitkä hänellä
vielä oli, ja laittoi ne mökkiläistä kukistamaan sanoen: "Olenko
kissanpoika tähkäpäästä kuljetettava, että minun arvoani sillä lailla
pilkataan!"

Sotamiehet läksivät nyt uppiniskaista mökkiläistä kurittamaan, vaan se
kun keksi heidät, aukaisi taaskin pussin suuta huutaen poikia avuksensa,
ja samassa oli kuninkaan sotaväki taasen tuhona, ettei jäänyt koko
joukosta muuta kuin päällikkö vain henkiin. Sen laittoi mökkiläinen
kuninkaalle takaisin ja pani vielä kerran semmoisen pyynnön kuninkaalle,
että olisi armollinen ja kävisi hänen luonansa ruoalla. Kuningas, jolla
ei enää ollut sotaväkeä, millä olisi mökkiläistä kukistanut, suostui
hiljankin mökkiläisen anomukseen ja läksi hänen kotiinsa. Siellä tuli
mökkiläinen jo kuningasta vastaan ja saattoi hänet kivikartanoonsa.
Nähtyänsä, kuinka kaunis asunto täällä oli, ei kuningas
hämmästyksissänsä tiennyt virkkaa mitään, vaan seurasi ääneti
mökkiläistä, joka vei hänet ruokapöytään ja levittäen siihen liinansa
sanoi: "Mitä ruokaa vain armollinen kuningas tahtonee ja ajatella
osannee, sitä tulkoon nyt tähän pöydälle!" Samassa ilmestyi pöydälle
kaikenlaisia herkkuja ja hyvänmakuisia juomia, joita vain kuningas
paraitse rakasti. Siinä rupesivat nyt yhtenä ruoalle, ja kuningas, josta
ruoat olivat varsin mieluisia, sanoi mökkiläiselle: "Olisinhan ennemmin
tiennyt sinun näin hyvän ruoan pitäväsi, niin en tosin olisi
sotajoukkojani tyhjään hävittänytkään." Syömästä päästyä kiitti kuningas
vielä kerran isäntäänsä hyvin pidännästänsä, ilmoitti hänelle armollisen
suosionsa ja läksi kotiinsa.

Kuluipa aikaa vähäsen, niin tuli kuninkaalle kova sota, ettei tiennyt,
mitenkä vihollista vastustaa, ja oli siis hyvin hädissänsä. Juohtuipa
viimein mieleensä, kuinka jalosti mökkiläinen oli häntä vastaan pitänyt
puoltansa, ja kutsui siis tässä ahdingossansa sitä avuksensa.
Mökkiläinen kuuli kuninkaansa käskyä ja tuli kohta pusseinensa
sotatantereelle. Siellä oli tappelu kiihkeimmällänsä. Viholliset, joita
oli suuri summaton joukko, ahdistivat kuninkaan väkeä kovasti ja
mielivät sen miesjoukolla piirittää, mutta silloin tuli mökkiläinenkin
kuninkaalle avuksi, ja se kun vain aukaisi pussiansa ja huusi: "Pois
pojat pussista vihollisia tappamaan!" niin samassa hävisivät kaikki
vihamiehet niinkuin tuulen pyyhkäyksellä, ettei niitä sen kovemmin nähty
ei kuultu. Kuningas, joka jo oli pelännyt koko sotajoukkoinensa
joutuvansa hukkaan, ihastui nyt tästä äkistä avusta suuresti, ja
mökkiläinen sai siitä hyvästä kartanonsa verottomaksi. -- Sen pituinen
se.


JÄLKIMAINE

Pihtiputaalta Pohjois-Hämeestä on kirjoiteltu pieni tarinainen, joka
luonnoltansa on pian yhdenlaatuinen kuin edellisen tarinan alkupuoli.
Tätä tarinankatkelmaa, jota varmaan on jostakusta ehyemmästä sadusta
lohkaistu, kerrotaan seuraavalla tavalla.

Köyhä mies meni rikkaalta naapuriltansa pyytämään joulupaistia, mutta
rikas ei tahtonut antaa eikä luvata. Köyhä rukoili yhä ja sanoi: "Anna
edes se, mikä tänä yönä aittasi katosta putoaa!" Toinen kyllä tiesi
sianjalkoja olevan aittansa katossa riipuksissa, vaan ei luullut sieltä
putoavan mitään, kun ne vartaissa olivat, ja lupasi hiljankin köyhälle
sen, mikä vain sieltä putoaisi.

Köyhäpä kävi yöllä rikkaan isännän aitalla ja pudotti sieltä sianjalan
katosta lattialle. Aamusella meni sitten isännän puheelle ja kärtti
siltä aitan katosta pudonnutta sianjalkaa, kuten eilen luvannut oli.
Toinen kyllä empi, ettei muka antaaksensa vielä silläkään, mutta
tuskastui viimein köyhän alituiseen kärttämiseen ja viskasi sille
hiljankin siansäären aittansa ovelta sanoen: "Tuoss' on, he! Juokse nyt
sen kanssa Hiiteen!" Köyhä mies teki kuten käsketty oli, sieppasi
siansäären kainaloonsa, vei sen kohta Hiiteen ja vaihetti sillä siellä
semmoisen myllyn, jolla kävi jauhaa mitä tahtonsa: ruokaa, rahaa ja mitä
ikään ihminen tarvitsee. Kotiin tultuansa jauhatti mies kohta
myllyllänsä kaikenlaisia tarpeita ja talon varoja, josta tuli niin
rikkaaksi, että kuului ympäri seutuja tavaransa paljous. Saipa rikas
isäntäkin kuulla, kuinka köyhä naapurinsa äkkiä oli suuresti tavaroilta
hyötynyt, ja tuli häneltä kysymään: "Mitenkä sinä yht'äkkiä nyt olet
rikastunut, ja olit ennen niin köyhä?" Toinen selvitti: "Se siansääri,
jonka aittasi ovelta viskasit käskien viedä Hiiteen, se minut
rikastutti." Samassa puhui hän myös, minkälaisen myllyn Hiidestä oli
saanut, joka jauhoi hänelle kaikkea, mitä vain tarvittiin.

Rikas isäntä alkoi nyt rukoilla naapuriansa ja sanoi: "Annapa minulle
tuo myllysi vähäksi aikaa lainaksi, niin saan minäkin koetella,
mimmoinen tuo on." Toinen antoi, mutta ei neuvonut, mitenkä sitä
seisotetaan; sitä seisottaessa piti sanoman ikäänkuin hevoselle: "Ptru,
ptru!" Rikas isäntä kuljetti myllyn kotiinsa, ja kun teki mielensä sitä
paikalla koettaa, niin vei sen saunaansa ilman muun perheen tietämättä.
Työväki sattui juuri olemaan riihtä puimassa, niin käski myllyn
jauhamaan puuroa riihiväelle eineeksi. Mitäs tästä? Mylly kun sai kerran
jauhamaan, niin jauhoi koko saunan täyteen, että puuro joka reiästä
kursui ulos, eikä seisahtunut millään tavalla. Viimein suuttui jo isäntä
myllyyn, kantoi sen pellollensa ja kiljaisi vihassansa: "Jauha tuolla
hongikoita, kallioita, muudan kapine!" Sepä totteli jauhattajansa sanaa
ja jauhoi kohta rikkaan talon pellot hongikoita, kallioita täyteen,
ettei kohta ollut muuta kuin raunioita ja sakeata metsää siinä, missä
isännällä ennen viljamaata oli ollut. Viimein täytyi isännän kutsua
naapuriansa ottamaan myllynsä pois. Se hakikin myllynsä kotiin, piti sen
aina tallella ja pysyi kaiken aikansa rikkaana, ettei tarvinnut tehdä
työtä muuta kuin huviksensa. Mutta naapurinsa, entinen rikas isäntä,
jolla ei enää ollut peltoa missään, köyhtyi siihen paikkaan ja hävisi
häviämistänsä yhä. -- Sen pituinen se.



EERO SALMELAISEN HUOMAUTUKSIA JA SELITYKSIÄ



I OSA


SEPPO ILMARISEN KOSINTA

Aunukselta saatu.

_Selityksiä_: 1, Hiihtoin = Hittoin, Hiiden? 2, kyly = sauna. 3, kaatiot
= housut. 4, ku = kuka. 5, mi = mikä. 6, uksessa = ovessa. 7, äsken =
sitte vasta. 8, lainasi = nielasi. 9, laati = laittoi, teki. 10, loukon
= kolon, rei'än. 11, laatiutui = syntyi, ilmestyi, tuli. 12, kajavaksi =
kiekiksi, kalalokiksi, tiiraksi. 13, vastasi = otti vastaan.


LIPPO JA TAPIO

Ilomantsista.

_Selityksiä_: 1, olkahasen = suksen pohjassa olevaan juovaan. 2,
pälkähäsen = jal'an siaan. 3, vekaran = oksan haarukan. 4, satutti =
asetti. 5, kajostui = kirkastui, selvesi.


METSÄN POIKA

Yhdenlaatuisia vieraskansasia tarinoita on tietääksemme:

_Saksalaisilla_: 1. Katso: Deutsche Märchen und Sagen. Gesammelt und mit
Anmerkungen herausgegeben von Johann Wilhelm Wolff. Leipzig 1845 N:o 11,
sivut 93-105, "Der kühne Sergeant." -- 2. Katso: Kinder- und
Hausmärchen. Gesammelt durch die Brüder Grimm. Göttingen 1850. 2 Band.
sivut 33-38. N:o 91: "Dat Erdmänneken."

_Puolalaisilla_: Katso: Polnische Volkssagen und Märchen. Aus dem
Polnischen des K.W. Woycicki von Friedrich H. Levestam. Berlin 1839,
Dritter Buch, N:o 6, sivut 119-123, "Die drei Brüder."


MIKKO METSOLAINEN

Ilomantsista.

_Selityksiä_: 1, sota-väkeä = sotamiestä. 2, sättänä = täkynä, syöttinä.
3, remeliksi = hihnoiksi, nauhoiksi. 4, mittyinen = millinen,
minkäläinen.


MIKKO MIEHELÄINEN

Aunukselta.

_Aunukselta_: 1, pakosi = sälöeli, läksi. 2, ääreen = poikkeen, pois. 3,
metsän eläjät = metsän väki. 4, riehkimään = ruhtomaan, pieksämään. 6,
pilkkoo = särkee, ruhtoo. 6, nuo ai'at, nämä päivät = hyvän aikaa. 7,
mittyinen = mimmoinen, millinen. 8, salkku = laukku, kesseli. 9, talusi
= johdatti. 10, tanhuen = kujan. 11, mahoja = maho-lehmiä. 12, kirjuu =
huutaa. 13, eloksistansa = tavaroistansa. 14, melun = metelin. 15,
kukali minä, sikäli tekin = jossa minä, siellä tekin.


HIIDEN LAIVA

Kiihtelysvaaralta Karjalasta.


TUHKAMO

Sodankylästä Pohjanmaalta.

_Ruotsalaisilla_: Katso Svenska Folk-Sagor och Äfventyr. Efter muntlig
öfverlemning samlade och utgifna af Gunnar Olof Hyltén-Cavallius och
George Stephens, 1:sta Del. Stockholm 1844, N:o 8, ss. 139-150. -- "Det
sköna Slottet östan om Solen och nordan om Jorden."

_Tanskalaisilla_: Katso Udvalgte Eventyr og Fortaellinger, En Laesebog
for Folket og for den barnlige Verden ved C. Molbech. Kjöbenhavn 1895,
N:o 49, sivut 264-270, "Den nedtraadte Ager." Et jydsk Eventyr. Muntlig
fortalt.

_Saksalaisilla_: Katso Deutsche Märchen und Sagen. Gesammelt und
herausgegeben von Johann Wilhelm Wolff. Leipzig 1845, sivut 1-6, N:o 1,
"Das goldene Schloss." -- 2. Katso Grimm, Kinder und Hausmärchen, Th.
II, N:o 93, ss. 47-54, "Die Rabe." -- 3. Katso mainittua kirjaa, N:o 92,
ss. 39-46, "Der König vom goldenen Berg." -- 4. Katso samaa kirjaa, Th.
II, N:o 193, ss. 501-513, "Der Tromler."

_Slavonialaisilla_: Katso Kletke, Märchensaal aller Völker. Berlin 1845,
Zweiter Band, ss. 41-53. "Die Hexe Corva und ihre Knechte."

_Mongolialaisilla_: Katso Kletke, Märchensaal aller Völker. Berlin 1845,
Dritter Band, ss. 19-23. "Die Krokodillfrösche."

_Arapialaisilla_: 1. Katso Weil, Tausend und eine Nacht. Zum erstenmale
aus dem Arabischen Urtext. Stuttgart 1838, Bd. I, ss. 783-880.
"Geschichte des Prinzen Kamaralsamen und der Prinzessin Bedur." -- 2.
Katso saman kirjan sivuja 572-582. "Geschichte des trägen Abu Muhammed."

_Intialaisilla_: -- Tähän vivahtava tarina löytyy T:ri H. Brockhaus'in
Saksan kieleen kääntämässä satu-kokoelmassa: Die Märchensamlung des
Somadewa Bhatta aus Kaschmir. Leipzig 1843, Th. II. sivut 7-34.
"Geschichte des Vidushaka." Katso samaa kirjaa Th. II, sivua 118 ja
sen-jälellisiä "Geschichte des Saktiwega, Königs der Bidyadharas."

_Oudompia sanoja_: 1, puustit = temput, esteet. 2, tästä vuomasta =
tältä lahdelta. 3, kuovat = syylingät. 4, sonnia = härkää. 5, noutamaan
= hakemaan. 6, kasoit = kasvoit.


KOLMET VELJEKSET

Yhtäpitäväisiä, tähän verrattavia tarinoita on tietääksemme:

_Unkarilaisilla_: Katso Ungarische Sagen und Märchen. Aus der
Erdélyischen samlung übersetzt von G. Stier. Berlin 1850, N:o 14, ss.
91-95, "Aschenbrödel" ("Hamupipöke").

_Puolalaisilla_: Katso Polnische Volkssagen und Märchen. Aus dem
Polnischen des K.W. Woycicki von Friedrich Heinrich Levestam. Berlin
1839 N:o 5, ss. 115-119 ja sivua 156 "Der Glasberg."

_Saksalaisilla_: 1. Katso Deutsches Märchenbuch. Herausgegeben von
Ludvig Bechstein. Leipzig 1855, ss. 65-67, "Hirsedieb." -- 2. Katso
Sagen, Märchen und Gebräuche aus Sachsen und Thüringen. Gesammelt von
Emil Sommer. 1:s Heft, Halle 1846, ss. 96, 177, "Der dumme Wirrschopf."

_Ruotsalaisilla_: Katso Svenska Folk-Sagor och Äfventyr. Samlade och
utgifna af Gunnar Olof Hyltén-Cavallius och George Stephens I D. 2
häftet, Stockholm 1849, N:o 20, sivusta 394-401 ja sivuja 403-404,
"Prinsessan uppå Glasberget."

_Turjalaisilla_: Katso Asbjörnsen og Moe, Norske Folke-eventyr,
Deel II, ss. 80-91. "Jomfruen paa Glasbjerget."


TUHKIMO

Suistamolta Karjalasta.

_Selityksiä_: 1, nurmelle = niitylle. 2, satohun (venäjän
sanasta садь) = puu-tarhaan. 3, viestiä (ven. высть) = sanaa,
tietoa.


TYTÄR KOLMANNESSA LINNAN KERROKSESSA

Kiihtelysvaaralta Karjalasta.

_Selityksiä_: 1, raatanut = tehnyt. 2, raatonsa = työnsä. 3,
vesi-hevoinen = huonoin hevoinen talossa, jolla vedellä käytiin. 4,
töykkeni = jäykistyi, vaipui.


TUHKIMUS-TÄHKIMYS KIUKAAN PERÄSSÄ

Yhden-laatuisia, tähän verrattavia tarinoita on tietääksemme seuraavilla
kansoilla:

_Unkarilaisilla_: Vertaele Ungarische Sagen und Märchen. Aus der
Erdélyischen Samlung übersetzt von G. Stier. Berlin, 1850, N:o 5 ss.
41-45, "Die drei Königstöhter."

_Puolalaisilla_: Vertaele Polnische Volksaagen und Märchen. Aus dem
Polnischen des K.W. Woycicki von F.H. Lewestam. Berlin, 1839. Drittes
Buch, N:o 7, sivut 123-127, "Die Eiche und der Schaafpelz."

_Ruotsalaisilla_: Vertaele Svenska Folk-Sagor och Äfventyr, samlade och
utgifna af G.O. Hyltén-Cavallius och G. Stephens, I D. 2 h. Stockholm
1849, -- N:o 21, sivusta 405-420, ja sivuja 420-428, "Den lilla
Guld-Skon."

_Ranskalaisilla_: Katso Märchensaal aller Völker für Jung und Alt von
Dr. H. Kletke. Berlin 1845, Erster B. siv. 149-163, "Finette
Aschenbrödel."

_Saksalaisilla_: 1. Katso Deutsche Volks-Märchen. Bearbeitet von
Franz Hoffmann. Dresden 1846, siv. 73-85, "Aschenbrödel." -- 2.
Katso Kinder- und Hausmärchen gesammelt durch die Brüder Grimm.
Göttingen, 1850, Erster Band, N:o 21, siv. 136-145, "Aschenputtel."


IHMEELLINEN KOIVU

Venäjän Karjalasta.

_Selityksiä_: 1, huotrahani = tuppeeni. 2, kes'itse = keskite. 3,
katraasta = karjasta, laumasta. 4, sialtane = asettane paikallensa. 5,
kamanan = oven pielen. 6, ollee = lienee. 7, kaikenjytyistä =
kaikenlaista. 8, lomotti = hajotti. 9, ativoina = anoppina. 10,
huommenuksella = huommenna. 11, kedut = nah'at.

_Jälkimaine_: Leski-akasta on useimmissa Karjalan-puoleisissa tarinoissa
paljon puhetta. Luultavasti tarkoitetaan sillä nimellä jota-kuta
tietäjä-akkaa, jolta nuori väki kävi neuvoja kysymässä. -- Jos hyvinkin
sillä nimellä välistä kuitenkin sanottanee leski kuningatartakin, emme
voi tarkkaan päättää; se vaan, että aina kuvaellaan Leski-akkaa viisaana
tiedonantajana, milloin vaan puheeksi tulee.


KUMMALLINEN TAMMI

Venäjän Karjalasta.


KOLMET SISARUKSET

Hämeestä.


MERESTÄ-NOUSIJA-NEITO

Venäjän Karjalasta.

Yhden-tapaisia, tähän verrattavia tarinoita on muillakin kansoilla,
niinkun _Unkarilaisilla_: Katso Magyarische Sagen und Märchen von Johann
Grafen Mailath. Stuttgart und Tübingen 1837, ss. 209-213, "Die Gaben."

_Böhmialaisilla_: Katso Gerle, Volksmärchen der Böhmen. Prag 1819, Th.
II, N:o 5, "Die goldene Ente."

_Turjalaisilla_: Katso Asbjörnsen og Jörgen Moe, Norske Folke-eventyr.
Christiania 1852, N:o 57, ss. 347-354, "Buskebruden."

_Ruotsalaisilla_: Katso Hyltén-Cavallius och Stephens, Svenska
Folk-Sagor och Äfventyr, I del., ss. 107-138, N:o 7, "Prinsessan som gick
upp ur hafvet."

_Saksalaisilla_: 1. Katso Deutsche Märchen und Sagen. Gesammelt und
herausgegeben von Johann Wilhelm Wolff. Leipzig 1845, sivut 83-87, N:o
19, "Die beiden Bräute." 2. -- Katso Kinder- und Hausmärchen von den
Brüdern Grimm, Göttingen 1850, II Band, ss. 275-280, N:o 135, "Die
weisse und die schwarze Braut." -- 3. Katso samaa kirjaa I Band ss.
64-72, N:o 11, "Brüderchen und Schwesterchen;" ja I Band, ss. 79-86, N:o
13 "Die drei männlein im Walde."

_Ranskalaisilla_: Katso Kletke, Märchensaal aller Völker, Berlin 1845, I
Band, sivut 167-179, "Rosette."

_Selityksiä_: 1. kuosalin = rukin. 2. jaksa = riisu. 3. paikan = huivin.
4. uksi = ovi. 5. pieluksiin = pään alaisiin. 6. kaatiot = housut,
puksut. 7. kaarneeksi = korpiksi. 8. kuita = joita.

_Jälkimaine_: Yhtä-pitäväinen, vaikka vaellinaisempi toisinto on
tunnettu pohjois-Hämeessä, se vaan että Syöjätärtä siinä sanotaan
Pahaseksi eli Pahasen vaimoksi.


NAISEN YHDEKSÄN POIKAA

Yhtäläinen, tähän verrattava tarina on tietääksemme _Italialaisillakin_.
Katso Märchensaal aller Völker von D:r H. Kletke. Erster Band, Berlin
1845, N:o 27, ss. 139-148, "Die drei Königskinder."


VELJIENSÄ ETSIJÄT JA JOUTSENINA LENTÄJÄT

Venäjän Karjalasta.

_Selityksiä_: 1, äpärettä = poikaa. 2, ollee = lienee. 3, paikka =
huivi. 4, säälitsä = nenä-liina. 5, huonukset = huoneet. 6, kaimaavat =
seuraavat. 7, kävelee-ryötää = kävellä ryötää. 8, sepäämään = halaamaan,
likistämään. 9, kiekki = lokki, tiira. 10, kolven = männyn, petäjän. 11,
puisen = korvon. 12, kate = kansi. 13, riehtilä = paistin-pannu. 14,
kedut = nah'at, kuoret.


SAARESSA ELÄJÄT

Jaakkimalta.


TYNNYRISSÄ KASVANUT POIKA

Jaakkimalta.


KÄSITÖN NEITI

Kuta kuinkin yhtäpitäväinen tarina on _Saksalaisilla_. 1, Katso Grimm,
Kinder- und Hausmärchen, erster Band, Göttingen 1850, N:o 31, sivut
187-194, "Das Mädchen ohne Hände." 2, Samanen tarina Tanskan kielellä
kerrottuna C. Molbech'in satu-kokoelmassa: Udvalgte Eventyr og
Fortaellinger, en Laesebog for Folket og for den barnlige Verden,
Kjøbenhavn 1843, N:o 48, sivut 258-264, "Pigen uden Haender."


NEITONEN KUNINKAAN SADUSSA

Vuokkiniemeltä.

_Selityksiä_: 1, emännöidä = emännän tointa tehdä. 2, muroittelee =
särkee. 3, ropehen = vasun, kopsan. 4, satu (venäl. садь) = puutarha.
5, siimekseen = varjoon. 6, ketuja = kuoria. 7, kyntymäisillänsä =
poikkinaisilla käsillänsä. 8, mitöin = mitä vajaalla minkä puutteessa.
9, kynkillänsä = käsi-tyngillänsä. 10, vaalit = kaadat toisesta toiseen.
11, asussa = pu'ussa. 12, reunaan = viereen. 13, upeiden = oriiden,
hevoisten.


NEITONEN HERNEMAASSA

Lieksalta Karjalasta.

_Selityksiä_: 1, raataa = tekee. 2, puhkoi = puhkasi. 3, pakoten =
kerjäten. 4, aikautui = sattui tulemaan, joutui. 5, ollee = lienee. 6,
pakkoaa = kerjää.


VELJIENSÄ-ETSIJÄ-TYTTÖ

Ilomantsista.

Joksensakin yhtäpitäväinen tarina on _Saksalaisilla_. 1. Katso Grimm,
Kinder und Hausmärchen, erster Band, Göttingen 1850, N:o 9, sivut 54-60,
"Die zwölf Brüder." -- 2. Samainen tarina Tanskan kielellä kerrottuna C.
Molbech'in satu-kokoelmassa: Udvalgte Eventyr og Fortaellinger, en
Laesebog for Folket og for den barnlige Verden, Kjøbenhavn 1843, N:o 60,
sivut 346-351, "De tolv Brödre."

_Selityksiä_: 1, täytyi = yltyi. 2, maanittelee = viettelee, pettelee.
3, vihasniekka = vihamies. 4, himoitti minua = teki mieleni. 5, kaimasi
= seurasi. 6, haljakka = vaippa.


PAKENIJAT

Yhtäläisiä tämänsuhteisia tarinoita on muillakin kansoilla, josko
ulkonä'yltä hiukan tässä kerrotusta eroavatkin. Niin on tietääksemme
yhdentapaisia kertomuksia:

_Virolaisilla_. Katso Verhandlungen der gelehrten Estnischen
Gesellschaft zu Dorpat, zweiter Band, drittes Heft, sivuja 76-93 "Der
dankbare Furstensohn," mitgetheilt von D:r Fr. Kreuz.

_Unkarilaisilla_. 1. Katso Stier, Ungarische Märchen und Sagen, Berlin
1850, N:o 4, sivuja 28-34, "Das kleine Zauberpferd." 2. Katso Kletke,
Märchensaal aller Völker, zweiter Band, sivuja 31-36, "Die gläserne
Hacke."

_Puolalaisilla_. Katso Polnische Volkssagen und Märchen. Aus dem
Polnischen des K.W. Woycicki von Fr. Lewestam, Berlin 1839, sivuja
135-137, "Die Flucht."

_Venäläisillä_. Katso Kletke, Märchensaal aller Völker, Berlin 1845, Bd.
II, sivuja 71-79, "Kojata."

_Ranskalaisilla_. Katso Kletke, Märchensaal aller Völker, Berlin 1845
Bd. I, sivuja 301-317, "Der Orangenbaum und die Biene."

_Irlantilaisilla_. Katso Carleton, Traits and stories of the Irish
peasantry. Dublin 1836; I, 53, "The three tasks."

_Saksalaisilla_. 1. Katso Grimm, Kinder und Hausmärchen, Th. I, N:o 51,
sivuja 296-299, "Fundevogel." 2. Samaa kirjaa, Th. I, N:o 56, sivuja
330-334, "Der Liebste Roland." 3. Katso samaa kirjaa, Th. II, N:o 113,
sivuja 158-168, "De beiden Küniges-kinner."

_Turjalaisilla_. 1. Katso Norske Folkeeventyr samlede og fortalte af
P. Chr. Asbjörnsen og Jörgen Moe. Anden förögede Udgave. Christiania 1852,
N:o 14, ss. 66-76, "Enkesönnen." 2. Katso saman kirjan N:o 46, sivuja
278-296, "Mestermö."

_Ruotsalaisilla_. 1. Katso Hyltén-Cavallius och Stephens, Svenska
Folk-Sagor och Äfventyr, I del, Stockholm 1844, N:o 14, sivuja 213-251,
"Hafs-Frun." 2. Katso Samlade smärre Berättelser och Utkast af S.F.
Ridderstad, III del. Linköping 1849, sivuja 184-189, "Agnete lille Dei."
3. Katso samaa kirjaa siv. 195-199, "Drängen och Prinsessan."

_Tanskalaisilla_. Katso Vinter, Danske Folkeeventyr. Förste Samling.
Kjøbenhavn 1823, ss. 31-35, "Prindsen och Havmanden."


VETEHISELLE LUVATUT LAPSET

Paanajärveltä.

_Selityksiä_: 1, ollee = lienee. 2, vasan = vasikan. 3, ollette =
lienette. 4, pielus = pään-alus. 5, mönni = kontio, karhu. 6, vuotahan =
odotahan. 7, huonukset = pienoset huoneet. 8, läsimään = sairastamaan,
posimaan. 9, kaarne = korppi. 10, kaatioista = housuista, puksuista. 11,
pieluksiin = pään-alaisiin. 12, puuskilla = tykillä.


HÄRÄN KORVISTA SYNTYNEET KOIRAT

Vuokkiniemeltä.

_Selityksiä_: 1, huonukset = huoneet. 2, karsinaan = sillan alle
kuoppaan. 3, luotiihe = ruvettiin, al'ettiin. 4, lounaakseni =
murkinakseni, päivällisekseni. 5, ruttoon = väleen, pi'an, sukkelaan.


ORIKSI MUUTETTU POIKA

Savosta.


AVAIMETON VAKKA

Karjalasta.


VUORESTA PELASTUS

Yhdenlaatuinen tarina on _Turjalaisilla_: Katso Asbjörnsen og Moe,
Norske Folkeeventyr, anden Udgave, Cristiania 1852, N:o 3, siv. 8-20,
"Fugl Dam."


IHMEELLINEN SAUVA

Liperistä.


IHMEELLINEN PILLI

Satakunnasta.


HIIDEN LAHJAT

Yhtäläisiä, tämänsuhteisia tarinoita on muillakin kansoilla, kuten on
tiettävästi:

_Turjalaisilla_: -- Katso Asbjörnsen og Moe, Norske Folkeeventyr, anden
förögede Udgave, Christiania 1852, N:o 37, sivuja 222-234,
"Grimsborken."

_Ruotsalaisilla_: -- Katso Hyltén-Cavallius och Stephens, Svenska
Folk-Sagor och Äfventyr I:sta delen 1:sta häftet, Stockholm 1844, N:o 3,
C, "Guldhästen, Månlyktan och Jungfrun i Trollburen," sivut 37-44 ja
458-459.

_Saksalaisilla_: -- Katso Grimm, Kinder und Hausmärchen, Göttingen 1850,
zweiter Band, N:o 107, sivuja 119-133, "Die beiden Wanderer."

_Ranskalaisilla_: 1. Katso Contes des Fées, par M:me D'Aulnoy, Paris
1697, sivuja 78-98, "La Belle aux Cheveux d'or." 2. Samainen tarina on
Saksan kielellä kerrottuna kirjassa: Märchensaal aller Völker für Jung
und Alt von D:r H. Kletke. Berlin 1845, erster Band, sivuilla 344-354,
"Schönchen Goldhaar."


PAHOLAISEN ANTAMAT SOITTONEUVOT

Liperistä.


KULTAORI, KULTAVASTA, NUOTTA JA PILLI

Kiihtelysvaaralta.



II OSA


TOVERUKSET

Tähän vivahtavia tarinoita tavataan useammalla vieraallakin kansalla.
Kuitenkin on tässä kerrottu Suomalainen tarina, jommoisena se
"Leppäpölkky"-nimisessä kertomuksessa näytäkse, ehyempi ja täydellisempi
kutakin alempana viitatuissa satukokoelmissa luettavaa kertomusta, jotka
paremmin soveltuvat meidän tarinamme muihin toisinnoihin, erittäinkin
viimeisihin. Semmoisia tähän verrattavia kertomuksia on tietääksemme
seuraavilla ulkomaan kansoilla:

_Rutjalaisilla_: Katso Asbjörnsen og Moe, Norske Folkeeventyr, anden
förögede Udgave, Christiania 1852, N:o 24, sivuja 122-139, "Lillekort."

_Tanskalaisilla_: Katso: K. Müllenhoff, Sagen, Märchen und Lieder der
Herzogenthümer Schleswig-Holstein und Lauenburg, Kiel 1845, sivua 453 ja
sen jälellisiä, kertomusta "Rinroth," jossa niinkun Suomalaisessakin
tarinassa puhutaan silmästä, joka oli useammalle yhteinen.

_Ruotsalaisilla_: Katso Hyltén-Cavallius och Stephens, Svenska Folksagor
och Äfventyr, I delen, Stockholm 1844, N:o 5, sivuja 57-95, kertomusta
"De begge Fosterbröderne;" ja N:o 4, sivuja 45-57, kertomusta
"Haltftrollet eller de Tre Svärden."

_Saksalaisilla_: 1. Katso: Ludwig Bechstein, Deutsches Märchenbuch,
Leipzig 1846, sivuja 132-135, "Der Hasenhüter," nach mündlicher
Ueberlieferung aus Franken. 2. Katso: Kinder- und Hausmärchen, gesammelt
durch die Brüder Grimm, sechste vermehrte und verbesserte Auflage,
Göttingen 1850, N:o 71, sivuja 433-439, "Sechse kommen durch die ganze
Welt." -- 3. Katso: samaa kirjaa 2 Band, N:o 134, sivuja 266-274, "Die
sechs Diener." -- 4. Katso: Molbech, Udvalgte Eventyr og Fortaellinger,
sivuja 310-317, kertomusta "De sex Tienere."

_Italialaisilla_: 1. Katso: Märchensaal aller Völker für Jung und Alt,
von D:r H. Kletke, jossa löytyy Italialaisesta Il Pentamerone-nimisestä
kirjasta Saksan kieleen käännetty tarina, nimeltä "Der Dummling." -- 2.
Katso: samaa kirjaa, sivuja 18-22, kertomusta "Der Floh."

_Ranskalaisilla_: Katso, Contes des fées par Mdme d'Aulnoy, kertomusta
"Belle-Belle ou le chevalier fortuné."

_Arapialaisilla_: 1. Katso: Kletke, Märchensaal aller Völker, dritter
Band, Berlin 1845, sivuja 58-82, kertomusta "Heldenthaten und Tod des
Hauptmanns Bergspalter und seiner tapfern Genossen," aus der von Chavis
und Gazott gegebenen Fortsetzung der Tausend und Eine Nacht übersetzt.
-- 2. Katso: Tausend und Eine Nacht, von Habicht, Breslau 1827,
"Geschichte des Prinzen Achmed und der Fée Pari-Banu."

_Persialaisilla_: Katso: "Das Heldenbuch von Iran," aus dem Schach Nameh
des Firdussi von Görres, Berlin 1820, sivuja 246-260, "Die Sage von
Lohrasp."


LEPPÄPÖLKKY ELI SININEN RISTI

Vuokkiniemeltä.

_Selityksiä_: 1, saarnan = tarinan; saarnan sanoa = tarinassa sanoa. 2,
piirut = pidot. 3, tuon pitkää, taan lyhyttä = hyvän matkaa, monta
aikaa. 4, vahostua = val'eta. 5, aivon = aikaseen. 6, verestyisi =
tapahtuisi. 7, kisalsi = kiskaisi, sivalsi. 8, lekahti = äkkiä liikahti,
kuohahti. 9, raatoa ei koko = koko raatoa ei. 10, jykeitä = raskaita.
11, näkeeksi = näytiksi. 12, pälkähästä = ahdingosta, hädästä. 13,
pöksä-raitat = huoneen pöksät, huonot hökkelit. 14, pa'istahan =
haastellahan. 15, portimoksi = kärpäksi. 16, siat = tilat, vuoteet. 17,
mu'assa = keralla, kansa. 18, tanhuaan = talliin. 19, romeutui =
hätäytyi. 20, milma = minua. 21, kuita = joita. 22, veroksi = atriaksi.
23, kylyä = saunaa. 24, äiän = paljon. 25, salkkunsa = laukkunsa,
konttinsa. 26, vajojen = suojien, aittojen. 27, hipiä = iho. 28, elosta
= tavaraa, hyvyyttä. 29, taatto = isä. 30, emo = äiti. 31, sepäeli =
syleili. 32, kalmistolla = kirkon pihalla, hautuusmaalla. 33, vahanen =
vaahtinen.


MAAN, MEREN KULKIJA LAIVA

Ilomantsista.

_Selityksiä_: 1, voimaisuutta = voimaa, kykyä. 2, sillensä =
semmoiseksi, kesken. 3, veron = atrian. 4, välehen = pian. 5, taivalta =
matkaa. 6, tanhuasta = tallista. 7, synnyttelekse = ilmaisekse,
tapahtuu. 8, äsken = vasta. 9, äiän = paljon. 10, typi = tuiki, ihan.
11, loittoa = pitkältä, etäältä, kaukaa.


KAIKKIA MATKALLA TARVITAAN

Ilmeeltä.


LAIVANTEKIJÄT

Satakunnasta.


KETTU KOSIOMIEHENÄ

Yhdenlaatuisia kertomuksia, joita käypi tähän Suomalaiseen tarinaan
vertaaminen, on tietääksemme seuraavilla ulkomaan kansoilla:

_Turjalaisilla_: Katso: Asbjörnsen og Moe, Norske Folkeeventyr, Anden
Udgave, Christiania 1852, N:o 28, sivuja 157-163, kertomusta
"Herrepeer."

_Ruotsalaisilla_: Katso: Hyltén-Cavallius och Stephens, Svenska
Folksagor och Äfventyr, I delen, Stockholm 1844, sivuja 179-194, "Slottet
som stod på Guldstolpar."

_Saksalaisilla_: Pienosessa lentokirjassa, nimeltä "Vier schöne
Märchen," painettu Leipzigissä, löytyy kutakuinkin yhtäpitäväinen tarina
sivuilla 9-20 "Meister Murner oder der gestiefelte Kater;" kuitenkaan
emme voi päättää, jos hyvinkin lienee koko tarina muista kielistä
kääntämä ja siis alkuaan Saksalaisille vieras, koska ei muissa
satukokoelmissa tavata mitään yhdentapaista Saksankielistä tarinaa.

_Ranskalaisilla_: Katso: Contes des fées par Charles Perrault, sivuja
33-39, kertomusta "Le maitre chat ou le chat bottée."

_Italialaisilla_: Katso: Kletke, Märchensaal aller Völker, I Band,
Berlin 1845, sivuja 45-48, kertomusta "Gagliuso."

_Arapialaisilla_: Katso: Tausend und eine Nacht, kertomusta "Abu
Muhammed Alkeslan."


MADON LINNA

Venäjän Karjalasta.

_Selityksiä_: 1, miettien (ven. смытить) = ajatellen, arvellen.
2, pohatat (ven. богачь) = rikkaat. 3, pukeutua = vaatteutua. 4,
rahvasta = väkeä, kansaa. 5, piiruja = pitoja. 6, hälvetä = hajota. 7,
taipaleelle = matkalle. 8, kaimaamaan = saattamaan. 9, haljakassa =
takissa, nutussa. 10, huutehessa = kuurassa. 11, ilman = muuten. 12,
tuho = loppu, kuolema, surma. 13, mointa = moista, semmoista. 14,
kohlistaa = sortaa, hävittää. 15, neuvon = kunnon. 16, puuttui = sattui.
17, taivaltamaan = matkustamaan. 18, anasti = omisti. 19, huonehukset =
huoneet. 20, kupeutui = kävi kallelleen (arvellessa), kallistui. 21,
käkeää = aikoo, valmistakse. 22, mitäkä = mihin määrään, mikäli. 23,
sikälikään = siihenkään määrään, senkään verta. 24, koiran päät = koiran
tapaiset. 25, vasoja = vasikoita. 26, elos = elanto.


KEHNON KOTI

Suomen Karjalasta.

_Selityksiä_: 1, elos, elokset = hyvyys, varat. 2, sen siitänsä = tuon
tuostansa, ollenkaan, ensinkään. 3, lopekse = loppuvat. 4, pakkoamaan =
kerjäämään. 5, vetää juntturoipi = vetää väkisellä, vastakynteen. 6,
äkkinäinen = outo, vieras, tuntematoin. 7, äiänkös = paljonkos. 8,
empimättä = epäilemättä, arvelematta. 9, nurkua = nurista, valittaa. 10,
ketut = nahat. 11, hukaksi = sudeksi. 12, ketuille = revoille. 13,
aprikoitsemmehan = arvelemmehan, tuumaitsemme. 14, pätevämmät =
sopivammat, kelvollisemmat. 15, minuiset = minulle sopivat, soveliaat.
16, laadi = te'e. 17, taivaltaa = matkustaa, kulkee. 18, tuohukset =
palavia tuohikääryjä.


EI-NIIN-MITÄ

Suomen Karjalasta.

Vertaele I osan 5:ttä tarinaa "Tuhkamo," jonka alkupuoli käypi joksensa
samaan laatuun kuin tämänkin. Lopulla juoksee tarinat eri latuansa
kumpikin, kuitenkin ovat toiselleen sukua, niinkuin sisällinen
rakennuksensa todistaapi. -- Ilman on tähän vivahtavia kertomuksia
muillakin vierailla kansoilla, josko ulko-asunsa olisikin erimuotoinen.
Senlaatuisia kertomuksia on tiettävästi:

_Saksalaisilla_: Katso: Musaeus, Volksmärchen der Deutschen,
herausgegeben von I.L. Klee, Leipzig 1842, sivuja 373-429, ja 355-356
kertomusta "Der geraubte Schleier."

_Valakkialaisilla_: Katso: "Walachische Märchen" von Arthur und Albert
Schott, Stuttgart und Tübingen 1845, sivuja 119-203, kertomusta "Der
verstossene Sohn."

_Arapialaisilla_: Katso: Weil, Tausend und eine Nacht, Band IV, sivuja
116-160, kertomusta "Geschichte des Prinzen Djanschach."

_Irlantilaisilla_: Katso: Irische Elfenmärchen, übersetzt von den
Brüdern Grimm, Leipzig 1826, sivuja 42 ja senjälkeisiä, kertomusta "Die
Flasche." Tässä löytyvät tarinat ovat otetut kirjasta: Fairy Legends and
Traditions of the south of Ireland, London 1826.

_Mongolialaisilla_: Katso: Kletke, Märchensaal aller Völker für Jung
und Alt, III Bd, Berlin 1845, sivuja 8-10 "Der Wundermann."

_Selityksiä_: 1, päätyi = joutui, sattui. 2, miettii = ajattelee.
3, verhot = vaatteet. 4, mutsoa = vaimoa. 5, pöytäpaikka = pöytäliina.
6, katseeksi = näytteeksi. 7, aprikoineet = arvelleet. 8, salkku =
laukku. 9, inehmisen = ihmisen. 10, järeä = ruumiikas, vanttera. 11,
himoitti = teki mieleni. 12, mojua = lukua. 13, sillan = portaiden. 14,
verestyisi = tapahtuisi. 15, raatavat = tekevät. 16, vesselässä (ven.
веселый) iloissansa, päissänsä, humalassa.


ENNUSTUKSET

Ilomantsista saatu.

Verrata käynee tähän _muinois-Kreikkalaisten_ ylen tunnettua kertomusta
_Thebain_ mainiosta _Oidipus_-nimisestä kuninkaasta ja hänen elämänsä
vaiheista, jossa tarinan pääjuoni on yksi, kun tässä meidänkin
tarinassamme. Muutoin on yhdenlaatuinen tarina _Saksalaisilla_: Katso:
Simrock, Deutsche Volksbücher II: "Gregorius auf dem Stein," Berlin,
gedruckt in diesem Jahre.

_Selityksiä_: 1, evätä = estää, pidättää. 2, utautuipa = sattuipa. 3,
astuu päähän = juohtuu mieleen. 4, kukali = kunneka. 5, raataa = tehdä.


TOISINTO

Toisissa tienoin Karjalata puhutaan tarinan loppupuolta eriksensä omana
tarinana. Nähtävästi kuuluvat molemmat kertomukset alkuansa kuitenkin
yhteen, joista toinen vaan on päätarinasta lohkoma toisinto, myöhemmin
sitte eri tarinaksi muuttunut, jonka vuoksi tulkoonkin ehyemmän
toverinsa seurassa tässä nyt kerrotuksi.

_Selityksiä_: 1, räähkiä sanomaan = rikoksia tunnustamaan, ruotsiksi:
_bigta_. 2, äsken = vasta, sitte. 3, pajan pani kaiken remun = laulaa
pajatteli ylellisesti, piti rumaa ja ilkeätä ääntä.


HAASTELEVAT KUUSET

Jaakkimalta.

Joksensa yhtäpitäväinen tarina on _Saksalaisilla_. Vertaele: Kinder- und
Hausmärchen, gesammelt durch die Brüder Grimm. Erster Band. Sechste
vermehrte und verbesserte Auflage, Göttingen 1850, N:o 17, sivuja
105-110, kertomusta: "Die weisse Schlange."

_Selityksiä_: 1, pa'ista = puhua. 4, kuoma (ven. кумь) = kummi. 3,
yöniekka = yövieras. 4, repo = kettu. 5, elosta = tavaraa. 6, väljälle =
irti, irrallensa. 7, sukkelaan = pi'an. 8, toraa = riitaa.

VELJESTEN NAIMISET

Yhden tapaisia, tähän verrattavia kertomuksia on useammalla vieraallakin
kansalla; niin on tiettävästi semmoisia seuraavilla ulkomaan kansoilla:

_Ruotsalaisilla_: Katsele: Svenska Folksagor och Äfventyr, efter
mundtlig öfverlemning samlade och utgifna af Hyltén-Cavallius, och
Stephens, I del. Stockholm 1844, sivuja 251-263: "Den förtrollade
grodan", ja sivuja 277-311 I del., 2 häft. Stockhoim 1849, N:o 17: "Den
förtrollade fästemön."

_Turjalaisilla_: Vertaele: Asbjörnsen og Moe, Norske Folkeeventyr; Anden
Udgave, Christiania 1852, N:o 25, sivuja 139-141: "Dukken i Graesset."

_Saksalaisilla_: 1. Norddeutsche Sagen, Märchen und Gebräuche, aus dem
Munde des Volkes gesammelt und herausgegeben von A. Kuhn und W.
Schwartz, Leipzig 1848, sivuja 331-334: "Das weisse Kätszchen." -- 2.
Grimm, Kinder- und Hausmärchen, Göttingen 1850, Th. I, N:o 63, sivuja
398-401: "Die drei Federn," ja samaa kirjaa Th. II, N:o 106, sivuja
114-119: "Der arme Müllerbursch und das Kätszchen." -- 3. Katso: Auswahl
der schönsten Märchen und Sagen, Fabeln und Parabeln, Von E. Keller,
2:te Auflage, sivuja 45-50: "Das Märchen vom Prinzen und den schönen
Petersilie."

_Ranskalaisilla_: Katsele: Contes des fées par Mdme d'Aulnoy,
kertomusta: "La chatte blanche."

_Puolalaisilla_: Vertaele: Polnische Sagen und Märchen des K. Woycicki,

Berlin 1839, sivuloita 101-105, kertomusta: "Die Kröte."


HIIRI MORSIAMENA

Suomen Karjalasta.

_Selityksiä_: 1, laatii pakinan = alkaa haastella. 2, silma = sinut,
sinua. 3, milma = minut, minua. 4, sillan = portaiden, rappuisten. 5,
mointa = mokomaa, semmoista. 6, viesti = sana, käsky. 7, pakeelle =
puheelle. 8, jykeät = raskaat, paksut. 9, katseeksi = katsottavaksi,
näkeeksi. 10, näkeeksi = nähtäväksi, katseeksi. 11, impi = neiti, tyttö.
12, erää = kertaa. 13, sepäeli = syleili. 14, asussa = pu'ussa. 15,
rikkoi = muutti, manasi. 16, piiruja = pitoja. 17, hälveni = hajosi.


NIMIKKOPUUT

Hämeestä.


SAMMAKKO MORSIAMENA

Venäjän Karjalasta.


ANTTI PUUHAARA

Hämeestä ja Satakunnasta.

Yhdenlaatuisia, tähän verrattavia kertomuksia on tietääksemme
seuraavilla kansoilla:

_Unkarilaisilla_: Katso: Magyarische Sagen, Märchen und Erzählungen von
Johann Grafen Mailath, I Bd, Stuttgart und Tübingen 1837, sivuja
172-183, kertomusta: "Die Brüder," joka alusta käypi samaan laatuun
kuin Suomalainen tarina: "Riuta ja Rauta," vaan sitte soveltuu tähän.

_Mongolialaisilla_: Useampia meidän tarinaamme vivahtavia paikkoja
tavataan kirjassa: "Die Thaten des Bogda Gesser Châns," eine
ostasiatische Heldensage aus dem mongolischen übersetzt von I.I.
Schmidt, Petersburg und Leipzig, 1839.

_Ruotsalaisilla_: Katso: Folklifvet i Skytts härad i Skåne vid början af
detta århundrade, Barndomsminnen, utgifna af Nicolovius, Lund 1847,
kertomusta: "Rike Pehr Krämare," sivua 42 ja senjälkeisiä.

_Turjalaisilla_: Katso: Asbjörnsen og Moe, Norske Folkeeventyr, anden
Udgave, Christiania 1852, N:o 5, sivuloita 22-35, kertomusta: "Rige Peer
Kræmer."

_Saksalaisilla_: Katso: Grimm, Kinder- und Hausmärchen, Sechste Ausgabe,
Göttingen 1850, erster Band, N:o 29, sivuloita 175-183, kertomusta: "Der
Teufel mit den drei goldenen Haaren."

_Ranskalaisilla_: Katso: Grässe, Gesta Romanorum, 1842, I, 44 sivua ja
senjälkeisiä.

_Suomessa_ on tätä tarinaa kirjoiteltu useammasta maakunnasta.
Muutamassa toisinnossa Karjalan puolelta kulkee Antti tietoja saamaan
Lapista.


KUOLEMA KUMMINA

Yhdentapaisia meidän tarinaamme verrattavia kertomuksia on seuraavilla
kansoilla:

_Saksalaisilla_: 1. Katso: Grimm, Kinder- und Hausmärchen, sechste
vermehrte und verbesserte Auflage, Göttingen 1850, sivuloita 253-256,
N:o 44, kertomusta: "Der Gevatter Tod;" ja samaa kirjaa N:o 81,
sivuloita 481-484, kertomusta: "Der Spielhanst." 2. Katso: Grimm,
Deutsche Mythologie II, 951.

_Turjalaisilla_: Katso: Asbjörnsen og Jörgen Moe, Norske Folkeeventyr,
anden Udgave, Christiania 1852, N:o 21, sivuja 114-121, kertomusta:
"Smeden, som de ikke turde slippe ind i Helvete," tarinan loppupuolta.

_Tanskalaisilla_: Katso: Udvalgte Eventyr og Fortællinger ved C.
Molbech, Kjøbenhavn 1843, N:o 70, sivuja 426-429: "Döden og hans
Gudsön."


TAIVAASEEN MENIJÄ

Kivijärveltä Hämeestä.


TAIVAANVUOHEN SYNTY

Karjalasta.


LEHMÄN VUOHENA MYÖJÄ

Hämeestä ja Karjalasta.

Tähän verrattavia joksensa yhtäpitäväisiä kertomuksia on tietääksemme
seuraavilla ulkomaan kansoilla, nimittäin:

_Turjalaisilla_: Katso: Asbjörnsen og Jörgen Moe, Norske Folkeeventyr,
anden forögede Udgave, Christiania 1852, N:o 53, sivuja 332-339,
kertomusta: "Store Peer og Vesle Peer."

_Tanskalaisilla_: 1. Katso: Udvalgte Eventyr og Fortællinger ved C.
Molbech, Kjøbenhavn 1843, sivuja 317-322, kertomusta: "Lön som
forskyldt, et jydsk Eventyr." -- 2. Katso: Myllenhoff, Sagen, Märchen
und Lieder der Herzogenthümer Schleswig-Holstein und Lauenburg, Kiel
1854, sivua 461 ja sen jälkeisiä, kertomusta: "Die reichen Bauern."

_Saksalaisilla_: 1. Katso: Deutsche Märchen und Sagen, von Joh. W.
Wolff, Leipzig 1845, N:o 11, sivuja 52-59: "Die betrogenen Schelme." --
2. Katso: Grimm, Kinder- und Hausmärchen, Göttingen 1850, N:o 61, sivuja
388-394, kertomusta: "Das Bürle."

_Italialaisilla_: 1. Katso: Il Pentamerone, II, 10: "Lo compare." -- 2.
Katso: Kletke, Märchensaal aller Völker für Jung und Alt, I Bd, Berlin
1845, sivuja 98-104, kertomusta: "Herr Scarpacifico."


PAHA ON PETTÄJÄN PERINTÖ

Yhdentapaisia, tähän verrattavia kertomuksia on tiettävästi seuraavilla
kansoilla, joista monikin asuu loittona Suomesta:

_Virolaisilla_: Katsele kirjaista: "Viron Satuja", St. Mikkelissä 1849,
toinen painos, toista tarinaa sivuilla 5-11, nimeltä: "Totuus ja Valhe."

_Unkarilaisilla_: 1. Katso: Magyarische Sagen, Märchen und Erzählungen
von Johann Grafen Mailath, I Bd, Stuttgart und Tübingen 1837, "Die
Brüder" nimisen kertomuksen alku- ja loppupuolta. -- 2. Katso: Gaal,
Märchen der Magyaren, sivua 175 ja senjälkeisiä, kertomusta: "Die
Dankbaren Thiere."

_Böhmiäläisillä_: Katso: U.A. Gerle, Volksmärchen der Böhmen, Prag
1819, I, sivuja 147-180, kertomusta: "St. Walburgis Nachttraum oder die
drei Gesellen."

_Vendiäläisillä_: Katso: Volkslieder und Sagen der Wenden, herausgegeben
von Haupt und Schmaler, Grimma 1843, I, 181 ja senjälkeisiä, kertomusta:
"Recht bleibt immer Recht."

_Valakkialaisilla_: Katso: Walachische Märchen, herausgegeben von Arthur
und Albert Schott, Stuttgart und Tübingen 1845, sivua 106.

_Ruotsalaisilla_: Katso: Udvalgte Eventyr og Fortællinger ved C.
Molbech, Kjøbenhavn 1843, N:o 6, sivuja 17-20, kertomusta: "Godtro og
Utro, et Skaansk Folkesagn."

_Turjalaisilla_: Katso: Asbjörnsen og Moe, Norske Folkeeventyr,
Christiania 1852, N:o 48, sivuja 300-305, kertomusta: "Tro og Utro."

_Tanskalaisilla_: Katso: Sagen, Märchen und Lieder der Herzogthümer
Schleswig-Holstein und Lauenburg, herausgegeben von Karl Müllenhoff,
Kiel 1845, sivua 427 ja senjälkeisiä, kertomusta: "Vom Bauernsohn, der
König ward."

_Saksalaisilla_: Katso: Kinder- und Hausmärchen, gesammelt durch die
Brüder Grimm, sechste vermehrte Auflage, Göttingen 1850, II Bd, N:o 107,
sivuja 119-132: "Die beiden Wanderer."

_Arapialaisilla_: Katso: Habicht und von der Hagen, Tausend und eine
Nacht XI, 164, kertomusta: "Geschichte des Abu Nyut und Abu Nyutun."


TOTUUS JA VALHE

Savosta.


RIUTA JA RAUTA

Karjalasta.


JYKEÄ LIPAS

Karjalasta saatu.

Yhdenlaatuisia kertomuksia tavataan muillakin ulkomaan kansoilla. Niin
on tietääksemme tähän verrattavia, joksensa yhtäpitäviä tarumia:

_Turjalaisilla_: Katsele: Asbjörnsen og Moe, Norske Folkeeventyr, anden
Udgave, Christiania 1852, sivuloita 208-214, ja 447-450, kertomusta: "De
tre Söstre, som bleve indtagne uti Bjerget."

_Ruotsalaisilla_: Katso: Samlade smärre Berättelser och Utkast af C.F.
Ridderstad, III del., Linköping, 1849, kertomusta "Helena." -- Vertaele:
Geijer och Afzelius, Svenska Folkvisor, III del., sivua 94 ja
vierimäisiä.

_Tanskalaisilla_: Katso: Winther, Danske Folkeeventyr, Kjøbenhavn 1823,
sivuja 74-81, "Havmanden."

_Saksalaisilla_: Katso: Bechstein, Deutsches Märchenbuch, Leipzig 1846,
sivuja 285-288, "Die drei Bräute," ja sivuja 307-312, "Das goldene Ei."
-- Katso: Deutsche Volksmärchen von Fr. Hoffman, Dresden 1846, sivuja
22-32, "Ritter Blaubart;" -- Katso: Wolff, Deutsche Märchen und Sagen,
sivuja 73-75, "Die drei Schwestern." -- Katso: Kinder- und Hausmärchen,
Göttingen 1850, I Bd, sivuja 263-267, "Fitschers Vogel," ja samaa kirjaa
416-417, "Häsischenbraut." -- Katso: Kuhn und Schwartz, Norddeutsche
Sagen, sivua 326 ja sen jälkeisiä "Die beiden Schwestern bei dem
Zwerge."

_Ranskalaisilla_: Katso ja vertaele: Contes des fées par Charles
Perrault, Paris, vuoden nimittämättä, sivuja 24-32, kertomusta "La
Barbe-Bleue." -- Katso: Kletke, Märchensaal aller Völker für Jung und
Alt, I Bd., Berlin 1854, sivuja 164-167, kertomusta "Blaubart."

_Romanilaisilla_: Katso: Schott, Walachische märchen mit einer
einleitung über das Volks der Walachen, Stuttgart und Tübingen 1845,
sivuja 90-94 "Die eingemauerte Mutter."

_Sanojen selityksiä_: 1, jykeä = raskas. 2, lipas = arkku, kirstu. 3,
elosta = hyvyyttä, tavarata. 4, puinen = sammio, amme. 5, ylen äiän =
kovin paljon. 6, terveiset tehtyänsä = hyvän päivän sanottuansa.
9, suleikkaa (venäksi: сулейка) = puteli, pienonen vesi- eli
viinaleili. 10, hyvällä tuulella = hyvillä mielin, hyvillänsä. 11,
pukimiinsa = vaatteihinsa. 12, kuosali = värttinä, rukki. 13,
kolmannesti = kolmannen kerran. 14, murkinaksi = puolipäivälliseksi.


SUULAS AKKA

Uhtualta Karjalasta.

_Selityksiä_: 1, suulas = paljopuheinen, harvahammas. 2, rita = linnun
loukku. 3, milma = minua, mua.


TIETÄJÄ JA TAUTI

Uhtualta Karjalasta.

Tähän laatuun käypä tarina on tietääksemme _Saksalaisilla_; Katso ja
vertaele: Ludwig Bechstein, Deutsches Märchenbuch, Leipzig 1846, sivuja
278-283, kertomusta: "Die drei dummen Teufel."

_Selityksiä_: 1, apea = karvas. 2, läsitän = taudilla vaivaan, poteutan.
3, nassakkaan = nahkasäkkiin. 4, äräkkätä = vihaista, äkäistä ja
ärisevätä.


UKON TYTÄR JA AKAN TYTÄR

Karjalasta.

Yhdensuhteisia, tähän verrattavia tarinoita on tiettävästi seuraavilla
ulkomaan kansoilla:

_Turjalaisilla_: Katso: Asbjörnsen og Moe, Norske Folkeeventyr,
Christiania 1853, N:o 15, sivuja 77-87. "Manddattern og
Kjärringdattern."

_Ruotsalaisilla_: Katso: Hyltén-Cavallius och Stephens, Svenska
Folk-Sagor och Äfventyr I del. 2 häft., Stkhlm 1849, N:o 2, sivuja
428-449, kertomusta "De två Skrinen."

_Tanskalaisilla_: Katso ja vertaele: Winther, Danske Folkeeventyr,
Kjøbenhavn 1823, sivuloita 36-39, kertomusta "Den onde Stedmoder."

_Saksalaisilla_: Katso: Kinder- und Hausmärchen, Göttingen 1850, I Th.
N:o 24, sivuja 129-132, kertomusta: "Frau Holle." -- Katso: Deutsches
Märchenbuch von L. Bechstein, Leipzig 1846, sivuja 62-66, kertomusta
"Die Goldmaria und Pechmaria." -- Katso samaa kirjaa 186-187,
"Fipchen-Fäpchen," ja sivuja 228-230, kertomusta "Der Garten im
Brunnen." -- Katso: Firmenich, Germaniens Völkerstimmen, Th. II., Berlin
1846, 45 sivua, kertomusta "E'Stickelsche." -- Katso: Kuhn und Schwartz,
Norddeutsche Sagen, Märchen und Gebräuche, Leipzig 1848, sivuja 335-336,
"Das Mädchen im Paradis." -- Katso myöskin: Elsäsisches Volksbüchlein,
Kinder- und Volksliederchen, Spielreime, Sprüche und Märchen, von August
Stöber, Strassburg 1842, sivuja 113-116, N:o 245, kertomusta: "Die zwei
Stiefschwesterlein", im Mühlhauser Mundahrt.

_Ranskalaisilla_: Katso ja vertaele: "Contes des Fées" par Charles
Perrault, sivuja 98-101, kertomusta "Les fées."

_Italialaisilla_: Katso: "Il Pentamerone"-nimistä kirjaa, III, 10, jossa
on tähän soveltuva kertomus, nimeltänsä: "Le tre Flate."


AVANNOLLA KEHRÄÄJÄT

Karjalasta.

_Selityksiä_: 1, tuuralla = rautaseipäällä. 2, jysti = hakkasi jäähän.
3, väkäleuka = koukkuleuka. 4, suomi = siivoa. 5, läävä = navetta,
siivatto, ometto. 6, pakahuttelee = puistelee paakut pois (jaloista). 7,
mitys = mittyinen, millainen, minkäläinen. 8, säylä (säplä) = riehtilän
varsi. 9, rahille = penkille.


SISARPUOLET

Yläjärveltä Satakunnasta.



III OSA


KARHUN, SUDEN JA REVON ELEET ILVOLAN TAUSTALLA

_Selityksiä_: 1, portimo = kärppä. 2, laatii = tekee. 3, hukka = susi.
4, kontio = karhu. 5, raatamahan = perkaamaan, tekemään, valmistamaan.
6, raatanut -- työtä-tehnyt. 7, haastettiin = kutsuttiin.


PIENEMPIÄ ELÄINJUTUN KATKELMIA:

KYYHKYSEN KUJERRUS

Ruokolahdelta.

JÄNIS, SUSI, REPO JA KARHU YHTENÄ MAAHAUDASSA

Toksovalta.

ELÄIMET JA PAHOLAINEN

Karjalasta

JALOPEURAN PAKENEMINEN

Mehiläinen, v. 1839, Lokakuun vihko.

KETTU, SUSI JA JALOPEURA

Hämeestä.

KETTU JA JÄNIS

Satakunnasta

ORAVA, NEULA JA KINNAS

Vuokkiniemeltä.

KARHU TUOMARINA

Sahalahdelta Hämeessä.

SUSI PASSIN KATSOJANA

Sahalahdelta Hämeessä.

VANHA KUKKO

Karjalasta ja Hämeestä.


VIROLAISIA ELÄINJUTTUJA:

REPO JA VARPUNEN (Rebbane ja Varblane)

SUSI JA REPO (Hunt ja Rebbane)

KARHU, SUSI JA REPO (Karro, Hunt ja Rebbane)

KARHU JA REPO (Karro ja Rebbane)

MIES JA REPO

SAMMAKKO JA VARIS (Kon ja Varres)

KOIRAN OIKEUDENKÄYNTI (Koer käib kohhut)

KARHU JA MIES (Karro ja Mees)

MIES JA REPO (Mees ja Rebbane)

KOIRA JA SUSI (Koer ja Hunt)

KOIRA JA REPO (Koer ja Rebbane)

HÄMÄHÄKKI JA MUURIAISET (Ömblik ja Sippelgas)

_Selityksiä_: 1, kohtuni = vatsani. 2, eks sittu silmi ärra si sees =
tätä paikkaa en oikein ymmärrä, jonka tähden se on jäänyt suomentamatta.
Salmelainen. 3, Hämähäkki ja muuriaiset = Sama tarina on Vepsän
Suomalaisillekin Aunuksessa tunnettu. Katso: Lönnrot, Om det
Nord-Tschudiska språket, Helsingfors 1853, s. 12 kertomusta 4
"Kus'jaine i paimen."


VERTAILUJA

Suomalaisten eläin-juttuin kaltaisia kertomuksia tavataan muidenkin
kansain satu-kokouksissa. Niin on:

I. Karhun, suden ja revon yhteinen metsän raataminen, viljan leikkuu ja
puiminen _Servialaisille_ tuttu. 1. Katso: Vuk Stepanovitsch
Karadschitsch, Volksmärchen der Serben ("Narodna srpske privijetke")
Berlin 1854, s. 262, "Der Bär, das Schwein und der Fuchs," kertomuksen
alkupuolta. -- 2. Katso: Jacob Grimm, Reinhart Fuchs, Berlin 1834, sivua
CCXCI, jossa sama tarina on kerrottu.

II. Karhun kalastaminen eli hännällään onkiminen. -- Tämän kaltainen
satu on 1. _Turjalaisilla_, katso: Asbjörnsen og Moe, Norske
Folke-eventyr, Anden Udgave, Christiania 1852, sivua 91, kertomusta
"Hvordan Björnen er stubrumpet." 2. _Vindialaisilla_, katso: Haupt und
Schmaler, Volkslieder der Wenden, Grimma 1843, II, siv. 166: "Des Wolfes
unglückliche Fischfang." 3. _Servialaisilla_, katso: Karadschitsch,
Volksmärchen der Serben, sivuja 267-268, kertomusta "Wie sich der Fuchs
am Wolfe gerächt hat." -- 4. _Saksalaisilla_, katso: Märkische Sagen und
Märchen, gesammelt und herausgegeben von Adalbert Kuhn, Berlin 1843,
siv. 297-299, "Der Wolf angelt," ja siv. 299-304, kertomusta "Der dumme
Wolf." -- Katso: Ludv. Bechstein, Deutsches Märchenbuch, Leipzig 1846,
kertomusta "Der Hase und Fuchs," siv. 133-135. Katso Jacob Grimm,
Reinhart Fuchs, sivua LXXI "Der Fischfang."

III. Repo varastaa miehen re'estä kalat. -- Yhdenlainen kertomus on
_Servialaisilla_, katso: Karadschitsch, sivua 267.

IV. Susi päihtyy ja alkaa laulella. Yhdenlainen tarina on
_Saksalaisilla_, katso: J. Grimm, Reinhart Fuchs, sivua CIII.

V. Sairas tervettä kantaa. Tämä satu, kuinka pahaksi pieksetty susi
kantaa tervettä repoa, on 1. _Servialaisilla_; katso ja vertaile
Karadschitsch, Volksmärchen der Serben, siv. 268. -- 2. _Saksalaisilla_;
katso H. Kletke, Märchensaal, Berlin 1845, II Bd. siv. 284. "Der dumme
Wolf." -- Katso Grimm, Kinder- und Hausmärchen, Göttingen 1850, I Bd,
siv. 446.

VI. Karhu taittaa kylkensä pudotessaan puusta. 1. Tämä satu on
_Servialaisilla_; katso: Karadschitsch, Volksmärchen der Serben, sivuja
263-264. 2. _Vendialaisilla_, katso: Kletke, Märchensaal, Berlin 1845,
II Bd. sivuja 370-373.

VII. Repo käypi ristiäisissä kummina. Sama juttu on 1. _Norjalaisilla_;
katso: Asbjörnsen og Moe, Norske Folke-eventyr, Christiania 1852,
siv. 91-93, kertomusta: "Raeven snyder Björnen för Julekosten."
2. _Saksalaisilla_, katso: Grimm, Kinder- und Hausmärchen, Göttingen 1850,
I Bd. sivuja 6-9 "Katze und Maus in Gesellschaft."

VIII. Repo lapsen piikana. Sama juttu on 1. _Norjalaisilla_; katso:
Asbjörnsen og Moe, Norske Folke-eventyr, s. 113-114 kertomusta "Raeven
som Gjaeter." 2. _Saksalaisilla_; katso: Grimm, Kinder- und Hausmärchen,
Göttingen 1850, satua "Der Wolf und die sieben jungen Geislein."

IX. Sata-neuvo saatiin, yksi-neuvo säilyttiin. Vertaile: Grimm,
Kinder- und Hausmärchen, I Bd. sivuja 447-448, kertomusta "Der Fuchs
und die Katze."

X. Miehen ja käärmeen käräjän käynti. Yhdenlaatuinen satu on
_Saksalaisilla_; katso: Reineke Fuchs aus dem Niederdeutschen, Frankfurt
am Main, Druck und Verlag von H.L. Brönner, Gedruckt in diesem Jahr,
sivua 171.

XI. Jalopeura ja mies. Vertaile: Kinder- und Hausmärchen, I Bd, N:o 72,
sivuja 440-441, "Der Wolf und der Mensch."

XII. Mies kiroaa hevoistansa karhun syötäväksi. Sama tarina on
_Saksalaisilla_. Vertaile Reinhart Fuchs sivua CXXX.



IV OSA


IHMEELLISET SEPÄT

Hämeestä.

Tähän verrattavia tarinoita on tietääksemme seuraavilla vierailla
kansoilla, nimittäin:

_Turjalaisilla_: 1. Katso: Fornmanna Søgur IX, 56 ja 175. 2. Katso
Asbjørnsen og Moe, Norske Folkeeventyr. Christiania 1852, esipuhetta,
siv. XLVII.

_Saksalaisilla_: Vertaele: Grimm, Kinder- und Hausmärchen, 6:te Ausgabe,
Göttingen 1850, II Bd, s. 316 ja 147, kertomusta "Das junggeglühte
Männlein."

MIEHESTÄ, JOKA MAAT LENTI LINTUNA, VEDET UI KALANA

Karjalasta.

_Sanain selityksiä_: 1, käydä = noutaa, hakea; 2, pajari = rikas
aatelisherra; 3, tähellä = tallella.


YÖSIJAN KOSTAMINEN

Hämeestä.


VAPAHTAJA JA PYHÄ PIETARI RIIHESSÄ

Hämeestä.


VASTAHAKOINEN AKKA

Kivennavalta.

Tämä tarina on _Germanilaisillekin_ kansoille tuttu; niin sanotaan
esimerkiksi ruotsalaisessa sananlaskussa semmoisesta, joka aina
vastustelee toisen sanaa ja puhetta, että hän rientää vasten virtaa,
niinkuin entinen akka ("som käringen mot strömmen").


TULEVAISTA ELÄMÄTÄÄN TIEDUSTAJAT

Karjalasta.

_Sanain selityksiä_: 1, konnun = tilan, maan; 2, pohatta = rikas
(ven. богатьи), 3, virnake = näöltään oudon epäluulon alainen;
4, vaarna = puunaula; 5, karmiampaa = tuskallisempaa, ahdistavampaa;
6, pillat = pahat työt.


UTELIAS AKKA

Kivennavalta Karjalasta.

Tähän verrattava tarina on _Ranskalaisilla_. Katso: Contes de madame
Leprince de Beaumont, publiés par Hilaire le Gai, Paris 1852, kertomusta
8. Sama tarina on _Tanskan_ kielelle käännettynä C. Molbechin
satukokoelmassa: Udvalgte Eventyr og Fortællinger. Kjøbenhavn 1843
siv. 7-9. "Den nysgjerrige Kone."

_Saksalaisilla_: Katso C.G. Borg'in saksasta Grimm'in mukaan kääntämää
tarinaa "Mieletöin nurkuminen," Helsingissä 1849.


POJASTA, JOKA KUNINKAANTYTTÄREN SANOISSA SOLMITSI

Satakunnasta Yläjärveltä.


KOLME TIENHAARAA

Tähän verrattavia tarinoita on seuraavilla vierailla kansoilla:

_Ruotsalaisilla_: 1:o Verraele "Svenska folksagor och äfventyr," samlade
och utgifna af Hyltén-Cavallius och G. Stephens I d., 1 h., Stockholm
1844, N:o 9, sivuja 152-168, kertomusta "Ungdomslandet." Samanlainen
tarina on myöskin eriksensä painettuna, nimellä: "Fågel Phönix, en
märkvärdig och besynnerlig händelse, föreställd uti en Historia om en
konung i England och hans tre söner," Lund 1835. 2:o Vertaele
Cavalliuksen ja Stephens'in satukokoelmaa, sivuja 37-44, kertomusta
"Guldhästen, Månlyktan och Jungfrun i trollburen."

_Tanskalaisilla_: Carit Ettar, Eventyr og Folkesagn fra Jylland,
Kjøbenhavn 1847, sivuja 1-18, "Hvorledes Bryde blef Konge." Tähän
soveltuva tarina tavataan erikoisena kirjanakin, painettuna
Kjøbenhavnissa vuonna 1696, seuraavalla nimellä: "En herlig ny Historie
om Konning Edwardo af Engeland, som var udi en olægelig Sygdom geraaden,
men dog af en viiss Quindes Raad blef cureret, og det formedelst Kongens
yngste Søn Prints Arti friemodighed, som havde sin syge fader saa kjær,
at han reiste till den rige Dronning af Arabia, hvor han med Liste bekom
hendes klenodier, og förde Dronningens dyrebare fugl Phoenix hjem med
sig, dog paa det sidste efter megen Gjenvordighed, som Prints Artus
havde utstanden, bekom han Dronningen till ægte. Lystig at læse af
Hollandsk paa Dansk Rim udsat af P.I.H." Kjøbenhavn 1696.

_Hollantilaisilla_. Tarkasta vastamainittua Tanskankielisen kirjan
nimilehteä. Muutoin saapi tämän sadun alunomaisesta synnystä tarkempia
tietoja teoksesta: Nyerup allmindelig Morskabslæsning i Danmark och
Norge igjennem Aarhundreder, Kjøbenhavn 1816, siv. 227-230 "Kong Edward
og Prints Artus."

_Saksalaisilla_ 1. Katso: Grimm, Kinder- und Hausmärchen, Göttingen 1850,
N:o 57 siv. 335-345, Kertomusta "Der goldene Vogel," 2. Katso: Grimm,
Kinder- und Hausmärchen, N:o 97, siv. 71-78, kertomusta "Das Wasser des
Lebens," joka jokseenki soveltuu meidän suomalaiseen tarinaamme.

_Venäläisillä_. Katso Russische Volksmärchen in den Urschriften
gesammelt und ins Deutsch übersetst von A. Dietrich, mit einem Vorwort
von Jac. Grimm, Leipzig 1831, siv. 1-14, kertomusta: "Das Märchen von
Ljubin Czarewitsch, der schönen Czarewna, seiner Gemahlin, und dem
beflygelten Wolf."

_Italialaisilla_. Katso: Le tredice piacevolissime Notti (kolmetoista
hupaista yötä). Tässä kirjassa, jonka on toimittanut Straparola, löytyy
muun muassa 21 tavallista satua, joista muuton IV, 3 on tähän tarinaan
soveltuva. Näistä Straparolan kertomuksista löytyy saksankielinen
käännös, jonka on toimittanut Friedr. Wilh. Wal. Schmidt, Berlin 1817.

_Valakkialaisilla_ (Romanilaisilla). Katso: Schott, Walachische Märchen,
Stuttgart und Tübingen 1845, sivuja 253-262 "Das goldene Meermädchen,"
sekä siihen kuuluvia muistutuksia.


SILMIVOITEEN HAKIJAT

Karjalasta.

_Sanain selityksiä_: 1, äiä = paljo. 2, kyly = sauna. 3, sepaili =
halaili. 4, tanhuaan = talliin. 5, mieron = maailman.


KULTALINNUSTA JA ELÄMÄNVEDESTÄ

Satakunnasta.

_Sanan selitys_: 1, kähkänä = vankihuone.


MIES KUNINGASTA KATSOMASSA

Jaakkimalta.

_Sanan selitys_: 1, lentta = silkkinauha.


EI HYVÄ TEKO HUKKAAN JOUDU

Tähän verrattava tarina on _Tanskalaisilla_. Katso Andersén, Eventyr og
Fortælliger, kertomusta: "Reisekameraden."


KAUPPIAS JA KOLMISARVISET NAISET

Karjalasta.

_Sanain selityksiä_: 1, milma = minut. 2, silma = sinut. 3, mutso =
nuorikko.


TUHLARIKUNINGAS

Viitasaarelta.


TAIVASSALOLAINEN ELI MIES, JOLLA OLI HUPAKKO VAIMO

Tämä tarina on maassamme lavealta tunnettu, niin muistellaan ja
kerrotaan sitä: Savossa ja Karjalassa, Satakunnassa ja Pohjanmaalla,
vaikk'ei kaikissa tienoin yhtä täydellisenä. Sitä paitse olemme
jokseenki yhtäpitäviä eli paikka paikoin tähän vivahtavia tarinoita
löytäneet seuraavilla ulkomaiden kansoilla:

_Schleswig-Holsteinilaisilla_. Katso: Karl Müllenhoff, Sagen, Märchen und
Lieder der Herzogthümer Schleswig-Holstein und Lauenburg, Kiel 1845,
sivua 413 ja senjälkeisiä, kertomusta: "Die dümmste Frau."

_Turjalaisilla_. 1. Katso: Asbjørsen og Moe, Norske Folkeeventyr, Anden
udgave, Christiania 1852, N:o 10, kertomusta: "Somme Kjærringer ere
slige," siv. 54-60. 2. Katso: Udvalgte Eventyr og Fortællinger ved C.
Molbeck, kertomusta "Manden fra Ringerike," sivuja 20-25.

_Tanskalaisilla_. 1. Katso: Nyerup, allmindelig Moerskabslæsning, siv.
262. 2. Katso: Tidsfordrif eller en lystig Selskabsbog, Kjøbenhavn 1788,
23:tta kertomusta, jossa muuan teini yksinkertaiselle talonpojan
vaimolle kertoo tulevansa Pariisista, joka eukon mielestä on yhtä kuin
Paratiisista. Luullen teinin olevan taivaasta kotoisin antaa emäntä
hänelle vaatetta ja rahaa miesvainajalleen vietäväksi.

_Italialaisilla_. 1. Katso: Kletke H. Märchensaal, Berlin 1845, I. Bd.
N:o 4, siv. 16, jossa eräs kohta muistuttaa lehmän kauppaa meidän
tarinassamme.

_Valakkilaisilla_. Katso: Walachische Märchen von Arthur und Albert
Schott, Stuttgart und Tübingen 1845, N:o 43, siv. 291-293 "Die Botschaft
vom Himmel."

_Arapialaisilla_. Katso: Tausend und eine Nacht, Deutsch von Habicht,
von der Hagen und Schall, siv. 52 ja sen jälellisiä, kertomusta
"Geschichte des Gärbers und seiner Frau."


KUNINGAS JA MÖKIN POIKA

Viitasaarelta.

Vertaele tähän: "_Kanteletar_ taikka Suomen kansan vanhoja lauluja ja
virsiä," Helsingissä 1864, Virsilauluja n:o 59, siv. 316-318
"Viisastunut."


NELJÄT KYSYMYKSET

Viitasaarelta.


ONNETON MATKUSTUS

Liperistä.


PETTURI-JUSSI

Viitasaarelta.


VELJESTEN PERINTÖ

Tähän verrattava tarina on tietääksemme _Servialaisilla_. Katso ja
vertaile: Vuk Stepanowitsch Karadschitsch, Volksmärchen der Serben. Ins
Deutsche übersetzt von dessen Tochter Wilhelmine. Berlin 1854.


RIKASTUNEET VELJET

Pohjois Savosta.


KÖYHÄT POJAT JA VEDENEMÄNTÄ

Karjalasta.


VELJESTEN PERINTÖVARAT

Karjalasta.


SOTAMIES, KERSANTTI JA KORPRAALI

Kiihtelysvaarasta.


MATTI JA PIRU

Tätä luultavasti ikivanhaa satua ei muistella ainoastansa ylensä koko
Suomessa, vaan myös useammilta vierailtakin kansoilta on se laajalta
tunnettu. Niin on melkeen yhtäpitäväinen satu Ruotsalaisilla. -- Katso
G.O. Hyltén-Cavallius och G. Stephens, Svenska Folk-Sagor och Äfventyr,
Stockholm 1844, s. 1-11. "Vall-Pojken och Jätten."


MATTI PIRULLA PALVELIJANA

Hämeestä saatu.


MATTI JA PIRUN POIKA KOETTELEVAT VOIMIANSA

Hämeestä saatu.


MATTI JA PIRU PITÄVÄT YHTEISTÄ HALMETTA

Karjalasta saatu.


VUORENPEIKKO JA HELLI

Pohjois-Hämeestä.

Yhdenlaatuinen satu on Ruotsalaisillakin. Katso G.O. Hyltén-Cavallius
och G. Stephens, Svenska Folk-Sagor och Äfventyr, Stockholm 1844, ss.
19-45, ja Anmärkningar, ss. 25-28. "Pojken, som stal Jättens
Dyr-gripar."

Samate on tähän vivahtava tarina Turjalaisilla. Katso Asbjörnsen och J.
Moe, Norske Folkeeventyr, Deel. I. N:o 1, ss. 1-7, "Om Askepot, som
stjal Troldets Sølvænder, Sengeteppe og Guldharpe."


PIENI NIILO JA JÄTTILÄINEN

Hämeestä.


HIIDEN MYLLY, PÖYTÄLIINA JA PUSSI

Pohjois-Hämeestä.

Yhdenlaatuinen, vaikka eri tavalla alkava tarina on Tanskalaisilla.
Katso Udvalgte Eventyr og Fortællingar, Ved C. Molbech, Kjøbenhavn 1843,
N:o 37 "Dugen og Tasken," Et jydsk Eventyr, Mundtlig fortalt, ss.
186-192.


HIIDEN MYLLY

Pihtiputaalta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Suomen kansan satuja ja tarinoita" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.