Title: Talvi-iltain tarinoita 4 - Nuoruuden unelmia. Vernan ruusut.
Author: Topelius, Zacharias, 1818-1898
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Talvi-iltain tarinoita 4 - Nuoruuden unelmia. Vernan ruusut." ***


TALVI-ILTAIN TARINOITA 4

Nuoruuden unelmia. Vernan ruusut.


Kirj.

Z. TOPELIUS


Suom. Ilmari Jäämaa


Ilmestynyt ensimmäisen kerran
Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1911.



SISÄLLYS:


NUORUUDEN UNELMIA:

     Johdanto.
  1. Myrsky saaristossa
  2. Tämän kertomuksen ajasta ja ruskeasta miehestä.
  3. Tammisaaren matkasta ja kruunun laivasta.
  4. Tähtienselittäjä.
  5. Syksyisestä auringonsäteestä.
  6. Taivaanlaen vaarallinen kohta.
  7. Yö ja aamu Kymenkartanossa.
  8. Helsingin valtiopäivät.
  9  Talvi-ilta salolla.
 10. Salaliitto.
 11. Vanhan ja uuden uskon taistelu ihmissydämistä.
 12. Neiti Kirsti Flemingin kirje äidilleen rouva Anna Gyllenbögelille
     (omaa sukuaan Horn).
 13. Herra Eevert Kaarlenpojan hautaaminen Turun tuomiokirkkoon.
 14. Kun kuningas oli isänsä poika.
 15. Juhannuspäivä Trollbölessä.
 16. Viimeinen luku nuoruuden unelmista.

VERNAN RUUSUT.

  1. Tanssiaisten jälkeisenä aamuna.
  2. Kaksi ritaria ratsastaa metsässä.
  3. Ritarien tulo lumottuun linnaan.
  4. Linnassa asuu lumottu prinsessa.
  5. Lumotun linnan lohikäärme palaa ja ahdistaa Jaakko-ritaria.
  6. Pyhän Yrjänän taistelu lohikäärmettä vastaan.
  7. Jättiläinen palaa, velho mukanaan.
  8. Pyhän Yrjänän taistelu jättiläistä vastaan.
  9. Lohikäärme tunnustaa velholle osan lumotun linnan salaisuuksia.
 10. Velhon kiusaus.
 11. Salmelan talossa.
 12. Arvoituksia ja selityksiä.
 13. Kaipiaisissa.
 14. Jaakko ratsastaa lähetin toimissa.
 15. Kysymyksiä ja pako.
 16. Uusi maailma.
 17. Vaihtuneet osat.
 18. Pikku Yrjö.
 19. Yöjärvi ja Salmela.
 20. Aachenin ruusutarhassa.
 21. Satinin lipas.
 22. Viimeinen luku Vernan ruusuista.



NUORUUDEN UNELMIA



JOHDANTO.


Korkealla vuorella, joka kohoaa meren rannalta istui Historian hengetär
katsellen maailmaa laajalti näkevin silmin. Oli talvi, aamurusko
kultasi kaakossa pilviä; kalpea, värähtelevä kimaltelu kulki yli
Itämeren aaltojen. Purppurana punersi lumi sen valossa, honkien latvat
kirkastuivat, kultaisena kiilsi kaukaisen kirkontornin huippu, mutta
laaksossa hohti torpan pieni ikkuna ihan kuin tulessa.

Vuorella istuva olento ei katsellut aamun koittoa. Hänen silmäyksensä
oli tunkeutunut läpi öisen pimeyden ja ihmissydämen salaisten kätköjen.
Hän saattoi nähdä yli koko pyörivän maapallon ja niinpä hän voi mielin
määrin luoda katseensa milloin sen valoisaan, milloin sen pimeään
puoleen. Hän oli väsynyt katselemaan kansain lakkaamatonta taistelua
sen maatilkkusen herruudesta, missä he asuivat. Hänen silmänsä
näyttivät veripunaisilta, kun hän katseli Balkanin selänteitä, ja
lumena ne kimaltelivat, kun hän ne Afganistanin vuorten huipuilta
käänsi koilliseen nähdäkseen siellä jäihin jäätyneen höyrylaivan
kaukana tuolla maailman äärimmäisissä sopukoissa Behringin salmen
suulla. Äänetönnä, ajatuksissaan hän painoi katseensa alas ja kosketti
teräksisellä piirtimellään jalkainsa juuressa kasvavaa hienon lumen
verhoamaa vuorisammalta. Vuoren kylki tuli näkyviin; siitä kenties
löytyisi jokin unohduksiin jäänyt, kiveen uurrettu kirjoitus
muinaisilta ajoilta. Mutta ei, semmoista hän ei siitä löytänyt.
Muinaisen jättiläisen jalka oli painanut vuoreen jäljen, mutta
ihmiskäden merkkiä ei näkynyt tuossa alastomassa, yksitoikkoisessa,
harmaassa paaterossa.

Silloinpa hän huomasi hiekkaisella penkereellä, vähän alempana vuoren
rinteellä, lapsen, joka pihlajan varvulla piirteli kuvia
vastasataneeseen, valkoiseen lumeen.

-- Mitä teet? kysyi hän.

Lapsi vastasi:

-- Piirtelen satuja lumeen.

-- Niinkö? kysäisi vuorella istuva korkea olento. -- Satuja viitsit
kirjoitella? Ensimmäinen tuulihan ne puhaltaa pois, ensimmäinen petohan
ne polkee näkymättömiin, ja ensimmäinen kevään aurinkoinenhan sulattaa
ne maan pinnalta olemattomiin!

-- Niin, sanoi lapsi, semmoinen on minun mielityötäni. Taitoni opin
aallolta, joka piirtelee juovia rannan hietaan, pilveltä, joka rakentaa
linnoja ilmaan, kellastuneelta lehdeltä, joka uurtaa hankeen hienon
jäljen.

-- Ja kaikkea tuota teet saadaksesi vain tuokion leikitellä? kysyi taas
Historia.

Lapsi nosti kummastellen silmänsä:

-- En tiedä. Sen tiedän vain, että aalto, pilvi ja lehti ovat kaikkina
aikoina tehneet samoin, ja kaikkien aikain työ on ainaista työtä.
Kirjoitatko _sinä_ enempää?

Silloin korkea Historia naurahti ja vastasi:

-- Enempää en saata minäkään kirjoittaa. Minä tunnen sinut hyvin. Sinä
olet Satu, joka aina alusta saakka istuit jalkaini juuressa ja opetit
minua kirjoittamaan. Minä piirtelen marmoriin niinkuin sinä lumeen, ja
niinpä kirjoittelemme iät kaiket.

Ja Satu kirjoitteli lumeen, jota tuuli puhalteli pois, jota ilves
tallasi, kevään aurinko sulatti. Seuraavana päivänä ei sitä kirjoitusta
enää ollut, mutta silloin Satu piirteli uusia sanoja uuteen lumeen.



1. MYRSKY SAARISTOSSA.


Kaksi vanhaa kalastajaa seisoi Tofön kallioisella rannalla Tammisaaren
saaristossa ripustellen nuottaansa kuivamaan koetettuaan turhaan saada
apajaa vedetyksi yhä yltyvässä myrskyssä. Lumen- ja sateensekainen sumu
läheni mereltä, kietoi verhoonsa saaren ja kierteli tiheinä
villahaituvina ylös honkain latvoihin. Tuuli oli idässä, hiukan etelän
puolella. Se oli tullut Inkerinmaan autioilta soilta, kiihtynyt Nevan
usvien uhosta ja sieltä rientänyt ulommas Suomenlahdelle; siellä oli
sillä tannerta temmeltää; siellä se pääsi valtatielleen. Liitot se löi
meren sumujen ja sadepilvien kanssa, joita kiiti kaukaa Volgan
varsilta, pieksi Suursaaren kallioita vasten lukemattomia lakkapäitä ja
oli rajuimmilleen yltynyt tultuaan Uudenmaan saaristoon. Sumun
hälvetessä silloin tällöin näkyi kaikkialla niin kauas kuin silmä
kantoi salakareja valkovaahtoisina, ja torneina tyrskyili meri kaikkia
kallioniemiä vasten, joita ulkoni rannasta tuulen puolelle.

Miehet katselivat ilman ja meren pauhua tylsän välinpitämättöminä,
kuten rannikon asukas ainakin, joka on tottunut moisiin näkyihin.
Ääneti he olivat työnsä lopettaneet ja olivat jo tupaansa
palaamaisillaan, kun äkkiä vilahti sumun lävitse jonkun matkan päässä
rannasta laiva tuulen ajamana. Sitä nyt miehet tarkastamaan. Se oli
kaiketikin menettänyt hyökyaalloissa peräsimensä tai pirstonut sen
johonkin kariin, josta aallot heti sen jälkeen olivat taas laivan
irroittaneet, sillä neuvotonna se ajelehti kylki edellä; viistopurje
lepatti repaleina, ja reivattu märssypurje, jota se ei ollut saanut
korjatuksi, edisti nyt vain sen tuhoa.

-- Tuo ei enää pitkälti tee matkaa, sanoi toinen mies jurosti,
varjostaen kädellään silmiään, joita sade pieksi.

-- Riikalainen se on, virkkoi toinen. Näkeehän sen taklauksesta,
puolittain kuunari, puolittain jaala.[1] Hyvin kulkee kohtalaisella
tuulella, mutta lempo sitä ohjailkoon, kun peräsimen haat ovat
pettäneet!

Riian kuunarit olivatkin tunnettuja noilla väylillä. Usein niistä
Suomen rantalaiset saivat suola-, hamppu- ja pellavatarpeensa.

-- Olisi pysynyt, senkin tyhmyri, tuolla puolen Jussarön; siellä olisi
ollut selvää vettä, sanoi ensimmäinen.

-- Kunpa olisi, toisti toinen, karkeasti naurahtaen. Mutta kas kun
meidän kilohaili on lihavampi, niin pitäähän pyrkiä osalle. Mutta vene
vesille, Simo! Ehjänä tuo ei tule yli Fagerströmin karin.

Mies tunsi väylänsä. Sen huomasi pian, sillä ei kulunut kolmeakaan
minuuttia, niin oli kuunari karilla. Pari kertaa sitä aallot vielä
ankarasti työntäisivät eteenpäin, mutta sitten se kallistui kyljelleen
eikä enää liikahtanutkaan. Pauhaten loiskuivat laineet sen ylitse.

Kari oli ainoastaan sadan sylen päässä rannasta. Miehet olivat jo
veneessä ja jäntevin käsin soutaen pyrkivät lähemmä haaksirikkoon
joutunutta alusta.

Tuntikauden ankarasti ponnisteltuaan he palasivat mukanaan kuusi
haaksirikkoista kapeaan salmeen, josta tullaan suojassa olevaan
valkamaan Tofön saaren luo. Kolme kuunarin väestön miehistä oli saanut
surmansa aalloissa.

Jäljelle jääneet vietiin nääntyneinä ja läpimärkinä kalastajain
mökkiin. Siellä he lämmittelivät ja kuivasivat vaatteensa räiskyvän
takkavalkean ääressä, ja siellä heille tarjottiin parasta mitä talossa
oli: leipää, silakkaa ja keitetyitä nauriita. Kolme heistä oli oikeita
merikarhuja. He puhuivat pelkkää saksaa, josta saatiin sen verran
selville, että heidän kapteeninsa oli hukkunut. Toiset kolme olivat
matkustajia. Yksi heistä haastoi ruotsia; muut solkkasivat sekaisin
puolalaisia, venäläisiä, saksalaisia sanoja, koettaen siten turhaan
sanottavaansa sanoa. Laivan oli ollut määränä viedä Riiasta Viipuriin
ohra- ja hernelasti; mutta saatuaan vuodon se oli yrittänyt käydä
Jussarön suojaan. Silloin se oli menettänyt peräsimensä ja ajelehtinut
salakareille, joita on kaikkialla väijymässä tuossa vaarallisessa
saaristossa ja jotka sinä aikana, missä kertomuksemme liikkuu, olivat
peräti vaillinaisesti, tuskinpa ensinkään viitoitetut.

Merimiehet ovat kaikkialla ja aina samaa laatua: heidän elämänsä on
kuin keinuva aalto. Niinpä nämäkin kolme Riian matruusia. Vaatteet
kuivattuaan ja täytettyään vatsansa lämpöisessä tuvassa he oikaisivat
uupuneet jäsenensä olkisille vuoteille ja nukkuivat, huolehtimatta
uusista kohtaloista ja ajattelematta enää äskeistä haaksirikkoa tai
edellisen yön ponnistuksia.

       *       *       *       *       *

Sillaikaa kun tofölaiset parhaan kykynsä mukaan osoittivat
vieraanvaraisuutta haaksirikkoisille, oli talon isäntä, Niilo
Antinpoika, jo edellä mainitun nuottamiehensä Simon kanssa lähtenyt
rannalle tuottavampaan ja heidän käsityksensä mukaan aivan luvalliseen
toimeen, nimittäin korjaamaan särkyneestä laivasta mitä mahdollista oli
korjata, ja pitämään tuota saalista omanaan. Rantaoikeus, joka meidän
aikoinamme on saanut varsin pahan maineen, oli silloin vielä kaikkien
rannikkolaisten mielestä laillinen elinkeino. Ja joskaan ei Suomessa
juuri rukoiltu virolaisten tapaan "Herraa Jumalaa siunaamaan rantaa",
niin on varsin luultavaa, että arvoisa Niilo Antinpoika apulaisineen
oli ainakin yhtä harras ryöstäessään haaksirikkoisten omaisuutta kuin
äsken pelastaessaan heidän henkensä.

Eipä Tofön kaunisniminen Agneta emäntä -- saaristossa käytetään
tuommoisia herrasnimiä -- olisi ollut nainen eikä uusmaalainenkaan,
ellei hän olisi käyttänyt tilaisuutta hyväkseen tarkastellakseen vielä
valveilla olevia vieraitaan. Eräs niistä, pitkä, laiha ja
vanhanpuoleinen mies, jolla oli ruskea nuttu ja ruskeat alusvaatteet,
istui äänetönnä takan ääressä, ikäänkuin hän ei koskaan olisi voinut
saada tarpeekseen kuivaa ja lämmintä. Miehen viisaat, terävät silmät
sillä välin lakkaamatta vilkuivat levottomasti sinne tänne.
Toinen matkustajista oli vinovartaloinen kuusitoista- tai
kahdeksantoistavuotias poika. Hänen mustasta tukastaan, kiiluvista
silmistään ja koukkunenästään emäntä päätteli vieraansa olevan
varmaankin mustalaisen, ja hänellä oli sitä suurempi syy siihen, kun
pojan pitkistä sormista ja melkein linnunomaisesta, sipsuttavasta
käynnistä oli aihetta otaksua hänessä olevan muutamia epäiltäviä
taipumuksia himoitsemaan lähimmäisen irtainta tavaraa. Mutta koska tuo
mustalaispoika nähtävästi oli vain kolmannen miehen palvelija ja
parast'aikaa puhdisteli tämän kannuksilla varustettuja ratsusaappaita,
päätti Agneta muori ennen kaikkea pitää silmällä mainittua kolmatta
miestä, joka hänestä näytti etevimmältä kaikista ja jolla lisäksi oli
sekin ansio, että osasi puhua ruotsia.

-- Oletko sinä tästä maasta kotoisin, koska osaat ihmisten kieltä, vai?
kysyi muori viattomasti.

Näin puhuteltu vieras, vankkaruumiinen, harteva, noin viidenkymmenen
vuoden ikäinen mies, jolla oli senaikuinen ratsumiehen puku yllä ja
alinomainen leikillisyys kasvoilla, oli vast'ikään miehen tavoin
mellastanut naurisvadissa ja oikaisihe nyt mukavaan asentoon penkille,
vetäen huotrasta pitkän miekkansa ja pyyhkien sitä. Tuo kunnianarvoinen
soturi ei vastannut emännän koukuttelevaan kysymykseen, vaan pyyhkäisi
valtavia viiksiään ja kysyi vuorostaan:

-- Onko talossa olutta?

-- Mistä sitä köyhä olutta otti mikkelin aikaan? Suolavettä on ja
riittämiin; suvaitaanko enemmän sitä lajia, vai? vastasi eukko, jota ei
miellyttänyt tuo tuttavallinen ääni.

-- Muori hoi! -- jatkoi sotilas haukotellen -- tunnetteko miltä Riian
markat kilahtelevat?

Ja samassa hän helisytti täyteläistä nahkakukkaroa, joka oli pistetty
miekkavyöhön.

Agneta muori ei ollut aivan kuuro noin sointuvalle puheelle. Hän
katseli vuoroin kannuksia, vuoroin kukkaroa ja viittasi puheessaan
siihen suuntaan, että kaupungista muka saisi olutta. Talossa hän ei
sanonut sillä kertaa olevan muuta kuin erästä kalalientä, jota
toisinaan säilytettiin herkkuna.

Sotilas suvaitsi nauraa ja käski puolankielellä palvelijansa mennä
katsomaan, olisiko joku oluttynnyri saatu laivasta pelastetuksi.

Rotta ei olisi nopeammin pujahtanut loukkoonsa kuin mustalaiseksi
luultu palvelija kiirehti täyttämään herransa käskyä. Mutta tuskin
poika oli mennyt, kun sotilas muutti asentoaan kääntäen selkänsä
ruskeatakkiselle miehelle, iski tuttavallisesti silmää Agneta muorille
ja sanoi mehevän puheliaasti, mikä oli kokonaan toisenlaista kuin hänen
äskeinen harvapuheisuutensa:

-- Jos tahdotte koiraa, muori, niin ottakaa silloin tuo poika. Jos
kissaa mielitte, niin on hän kissakin, ja jos kettua, niin ette
sellaista repoa saa muualta mistään. Silakkana minut paistakoot, ellei
Sam poika hajuaistillaan tajua kaikkea, mitä sanotte, ja vaikkapa te
olisitte rehellisin ihminen, mikä ikinä on hameissa käynyt, niin hän
osaa huomenna kertoa semmoista, mikä veisi teidät suoraa päätä hirteen.
Sillä pahuksella on nenässään kaikki maailman kielet. Minä en saata
olla häntä vailla, mutta jos ukkonne napsauttaa häneltä niskat nurin,
niin hän tekee kunnon työn.

-- Herra varjelkoon! -- huudahti Agneta muori vilpittömästi hämmästyen.
-- Kuulkaas, kersantti, oletteko te oikea kristittykään, kun moisia
murjaaneja tuotte maahan.

-- Majoitusmestari, jos suvaitsette -- vastasi sotilas oikoen leveitä
hartioitaan -- ja ehkä vähän parempikin kristitty kuin te; mutta
ystävät silti. Olette kukaties kuullut puhuttavan Iivari
Pärttylinpojasta?

-- Olen minä kuullut yhdestä semmoisesta. Hän oli paavilaisten puolella
ja palveli Suitian Klaus herraa, kun tämä taisteli Kaarlo kuningasta
vastaan. Puhuttiin sitä niinkin päin, että hän meni Arvid herran kanssa
makkararetkelle Ruotsiin ja hänet upotettiin kivi kaulassa meren
syvyyteen lähelle Kastelholmaa. Toiset taas puhuivat hänen olleen
Marttilan kahakassa, jossa Akseli Kurki sai selkäänsä, ja sieltä
ratsastaneen käpälämäkeen semmoista vauhtia, että ajoi nivusensa aidan
seipääseen, ja siihen mies jäi. Siitä on nyt pian jo kaksikymmentä
vuotta.

-- Vai niin! No ehkäpä olette muutakin kuullut Iivari Pärttylinpojasta?

-- Enpä juuri semmoista, mitä maksaisi vaivaa kertoa. Sanottiin hänen
olleen niin voimakas, että jaksoi lyödä nyrkillään tammisen pöydän
puhki ja että ajoi Ilmajoen jäällä talonpoikia maahan kuin lampaita
vain. Varjele hyvä Jumala semmoisista jumalattomista, joilta ei
kunniallinen vaimo milloinkaan saa olla rauhassa, oluttynnyri vielä
vähemmän!

Viimeisiä sanoja lausuessaan Agneta muori katsahti terävästi
sotilaaseen, joka ei saattanut olla purskahtamatta nauruun.

-- No hiisi vieköön parhaan papurikkoni, jos minulla nimittäin
semmoinen olisi! Oikeita rosvojuttuja te olettekin kuullut Iivari
Pärttylinpojasta! Jollei hän nyt olisi Ahvenanmeren pohjassa tai
keihästettynä Marttilan aidanseipääseen, niin pistäisipä nyt tanssiksi
teidän kanssanne ... vähän tähän tapaan...

Näin sanoen majoitusmestari kumartui ja sieppasi käsiinsä raskaan
tammipölkyn, noin neljän, viiden leiviskän painoisen, jonka ääressä
Tofön isännällä oli tapana kutoa verkkoja. Sen hän heitti keveästi kuin
pallon kattoon ja otti sen jälleen lennosta kiinni.

-- Älähän nyt, älähän nyt -- pääsi muorilta kun hän säikähtyneenä
peräytyi kauemmas. Annahan olla tuommoiset leikit! Ei vielä näy
paholainen omaansa korjanneen.

-- Ei olekaan, ja siitä tuo ruskeatakkinen kyllä pitää huolen. Mutta
ollaanpas nyt ystäviä, koska tunnemme toisemme. Katsokaas minua!
Kummittelenko, vai? Hui hai! Kyllä minä teidät vielä muistan;
punaposkinen olitte ennen kuin kartanonportti, ettekä silloin
nyrpeäkään ollut. Poika nulikka vain olin silloin, kun teille
salavihkaa suuta suikkasin Pohjan kirkolla, viisikolmatta vuotta
sitten, ja niinkuin näette, ei minusta vielä ole sotamarskia tullut.
Mutta mitä taas siihen tulee, että olen palvellut Suitian Klaus herraa
ja ajanut maahan muutamia talonpoikia, niin olkaa huoleti: minulla on
armollisen herran armonjulistus -- minulla niinkuin monella muullakin
kunnon miehellä -- enkä aio huolia voudeistanne ja nimismiehistänne
enempää kuin metsän harakoista. Eikä tuo poikakaan ole mikään murjaani,
niinkuin luulette, vaikken minä kehoittaisi teidän pappejanne häneltä
katkismusta kyselemään. Hänen isänsä oli viekkain juutalainen, mikä
koskaan on osannut kiskoa viimeisen rovon sotamiehen taskusta, vaikken
minä, totta puhuakseni, suinkaan luule poikaa sen paremmaksi
kirjanoppineeksi ja Mooseksen lain tuntijaksi kuin että huoleti saatte
panna hänen eteensä vadillisen sianlihaa illoin, aamuin ja kerran
keskipäivälläkin.

Ulkoa kuului samassa melua ja Sam syöksyi sisään, sanomattoman
vikkelästi vierittäen edellään vähäistä oluttynnyriä ja samalla
kantapäillään torjuen luotaan Simoa, joka turhaan koetti riistää
häneltä hänen saalistaan.

-- Seis! kiljaisi majoitusmestari luoden halukkaan katseen viimeiseen
kalliiseen laivan muonavaraston jäännökseen -- Sam, päivä päivältä
havaitsen sinun kykysi yhä suuremmaksi. Hyvän palveluksen olet tehnyt
isänmaallesi; otetaan se lukuun, kun ensi kerran saat selkääsi. Ja anna
sinä, pitkäkoipi, pojan olla rauhassa ja kiitä onneasi, ettei hänellä
ole hevosenkenkiä takajaloissa. Oluesta maksan sinulle toiste,
hoikkasääri, ja huomenna viette meidät joka miehen aamulla varhain
Tammisaareen.



2. TÄMÄN KERTOMUKSEN AJASTA JA RUSKEASTA MIEHESTÄ.


Urhoollisen majoitusmestarin Iivari Pärttylinpojan ja hänen
seuralaistensa nauttiessa kalastajan tuvassa Tofön saarella lepoa, joka
heille olikin tarpeen, lienee syytä tutustuttaa tämän merkillisen
kertomuksen lukijaa siihen aikaan, jossa tapaukset liikkuvat ja jota
hän kenties ei tunne. -- Suotakoon se hänelle anteeksi.

Riikalainen kuunari särkyi pirstaleiksi Suomen saariston kallioihin
myrskyisenä lokakuun päivänä armon vuonna 1615. Aika oli synkkää ja
kummallista, ei juuri sentähden, että sinä vuonna olisi ollut mitään
suuria valtiollisia tapahtumia, vaan pikemmin sentähden, että entiset
aikakaudet vaikuttivat yhä vielä, kun taas vastaiset suuret muutokset
ikäänkuin loivat varjon silloiseen aikaan ja saattoivat senaikuisen
ihmispolven aavistamaan jotakin mahtavaa, mikä oli tulossa, jotakin
suurta ja uutta, mikä oli nousemassa taivaan rantaan. Lähinnä
edellisiltä ajoilta kertovat meille kokonaisen vuosisadan aikakirjat
Vaasan suvun kuningasten teoista ja keskinäisistä hallitusriidoista.
Mutta satu ja aikakirjat ovat ensimmäisiä aamunsäteitä aikain yössä ja
valaisevat sen vuoksi vain vuorten huippuja, jättäen varjoon laaksot ja
hedelmälliset tasangot. Vähitellen, valon yhä korkeammalle kohotessa,
huomaa tupia laaksoissa ja viljavainioita tasangoilla. Kuninkaitten
takaa kuuluu kansankin liikettä, ja kuuluupa kansasta muutakin kuin
että se vain lähettää valtiosäätyjänsä herrainpäiville ja
sotajoukkojansa taistelutanterille: tässä kansassa on miljoonia eläviä
olentoja, ja heillä on kaikilla inhimillinen sydän, intohimot, surut ja
ilot, ja kaikki vaativat oikeutta saada elää, jopa, mikäli heidän
vallassaan on, elää onnellisinakin. Kertomuksemme aika oli juuri
sellainen, jolloin pohjaton kuilu aukeni kuningasten, aatelin ja
pappien jalkain alle, heidän, jotka siihen saakka olivat olleet kaikki
kaikessa, sanalla sanoen, jolloin Kaarle IX ja Kustaa II Aadolf -- isän
ajatus ja pojan teko -- alkoivat Ruotsissa ja Suomessa saattaa
yhteiskuntaa uudelle kannalle. Emme käy mittaamaan tätä vaillinaista
alkua nykyajan mitalla; emme kummastele, jos huomaammekin siinä paljon
keskiajan karkeutta. Kansalainen piili vielä säädyn puhemiehen takana,
ja vapaus rakenteli etuoikeuksista rintavarustuksia itselleen. Kuinka
paljon ulkonaisia ja sisällisiä taisteluja! Mikä alituinen ja verinen
ottelu kukistuvan vanhan ja esiin rynnistävän uuden välillä!

Koko 16:s vuosisata oli ainoastaan 17:nnen esikartano. Vuoroin räikeitä
valon välähdyksiä, vuoroin synkkää pimeyttä. Ja mustaksi yöksi nämä
varjot tummenivat Kustaa II:n Aadolfin hallituksen alussa. Valtakuntaa
näännytti kolmen sodan taakka, ja kansaa, joka tuota taakkaa kantoi,
voudit kettivät ja aatelisherrat rääkkäsivät; kansa vuoti verta ja näki
nälkää, mutta yhä se odotti aikaansa. Joka kerta kun uusi kuningas
nousi valtaistuimelle, toivottiin parempia päiviä, ja kuinka usein se
toivo petti! Mutta kun nousi hallitsemaan seitsentoistavuotias Kustaa
II Aadolf, yhtä kaunis ja lempeä kuin voimakas ja jalokin, silloin
syttyi sammunut toivo jälleen, syttyi hohtavampana kuin koskaan ennen;
silloin kaikki nuo väsyneet katseet kääntyivät häntä kohti, koko tuo
usein rauennut odotus; huoliinsa harmaantunut aika kirkastui jälleen
nuoruuden kauneudesta, ja tämän kuninkaan koko hallituksesta tuli
myrskyinen, vaihteleva, rauhaton, mutta sittenkin toivon väreissä
loistava nuoruuden unelma.

Suomesta erittäinkin on huomattava, että täällä, paitsi julkista Puolan
ja Venäjän sotaa, oli yhä edelleen salainen, mutta sitä katkerampi
taistelu erilaisten valtiollisten, jopa joskus uskonnollistenkin
puolueitten kesken. Nuijasota oli jättänyt syvät jäljet. Sigismundin
tappiollejääneellä puolueella oli vielä paljon suosijoita eteläosassa
maata, ja Puolasta päin koetettiin kaikin tavoin ja keinoin kääntää
kansan suosiota nuoremmasta Vaasan suvun haarasta jälleen Juhana
kuninkaan sukuun. Puolalaisia lähettiläitä samoili ympäri maata milloin
missäkin valepuvussa. Julistuksia ja salaisia kirjoituksia ilmestyi,
joissa kansaa ja Etelä-Suomen aatelisia kehoitettiin kapinaan silloista
hallitusta vastaan ja luvattiin pikaista apua Puolasta, samaa yhäti
saapumatonta apua, jota muinoin Juhana herttua, Klaus Fleming ja Arvid
Stålarm olivat Turun linnantornista turhaan odotelleet tulevaksi.
Kaarle IX:n alati terävät mestauskirveet ja alati valmiit hirttonuorat
olivat joksikin aikaa peloittaneet pois nämä Puolan lähetit, mutta nyt,
kun nuoren kuninkaan lempeys jälleen oli avannut isänmaan portit
monelle maanpakolaiselle, vilisi Etelä-Suomessa taaskin niitä, jotka
olivat olevinaan isänmaan ystäviä ja ajoivat Sigismundin asiaa, kuka
suorastaan hänen neuvoshuoneensa valtuuttamana, kuka ilman.

Lieneekö täysi rahakukkaro vai vanha tuttavuus muuttanut Tofön emännän
mielen suopeammaksi mereltä tulleita vieraita kohtaan, on epätietoista,
mutta niin vain oli edellinen päivä päättynyt, että uljas
majoitusmestari oli asettunut isäntäväen vuoteelle sivuhuoneeseen ja
saanut samassa kunniamajassa sijan ruskeanuttuisellekin miehelle.
Seuraavana aamuna päivän sarastaessa oli tämä harvapuheinen vieras
liikkeellä ja herätti makuutoverinsa sanalla, joka varmaankin
oudostutti Tofön tuvan oppimattomia seiniä, nimittäin sanalla:
_benedicite_.

Sotilaaseen tämä hurskas tervehdys ei suuria vaikuttanut. Hän oli
unissaan kai vielä liikkuvinaan aalloilla. Hän vastasi:

-- Souda suojaan, pikipöksy!

-- On aika jo meidän ryhtyä työhön, jatkoi ruskeanuttuinen tyynesti,
vetäen sivulle karkean hurstin kapean ikkuna-aukon edestä. Talviseen
aikaan se suljettiin vetoluukulla. Lasiruudut olivat silloin vielä
liian kallista korutavaraa kalastajain mökkeihin.

-- Mistä tuulee? kysyi Iivari Pärttylinpoika, vastahakoisesti nousten
ja koettaen saada selville, minne kohtalo tällä kertaa oli viskannut
hänet harharetkillään. Keskustelu kävi puolankielellä.

-- Tuulet vievät meidät siihen maahan, jota jumalat ovat päättäneet
rangaista, vastasi matkatoveri Genserikin sanoilla.

Sotilas mietti hetken ja karkoittaakseen kaikki unet silmistään otti
kelpo kulauksen oluthaarikasta, jonka hän kyllä oli muistanut varustaa
vuoteensa viereen kaikkien yön vaivojen varalta, sekä vastasi sen
jälkeen vakaasti näin:

-- Kuulkaas nyt, pater Padilla! Sanon teille sanan, vieläpä kaksikin,
ja te saatte ne sitten vaikka sanoa kuninkaalle, jos mieli tekee, koska
olette hänen rippi-isänsä. On kyllä ihmisiä, joilla on monta jumalaa ja
monta kuningasta, miten milloinkin parhaiten sopii, mutta Iivari
Pärttylinpojalla on vain yksi Jumala, yksi kuningas ja yksi isänmaa.
Olen ottanut ollakseni teille tulkkina ja talonkoirana, jommoista
saatatte tarvitakin tässä maassa, mutta tuohon kauppaan olen käynyt
vain sillä ehdolla, että te nousette täällä maihin saattamaan jälleen
voimaan laillisen järjestyksen ja että käyttäydytte kiltisti. Siihen
asti minä haukun ja puren, milloin vain hyväksi näette, mutta en tee
rahtuakaan enempää; sen minä sanon teille suoraan. Mutta jos te aiotte
rakennella täällä polttolaivoja ja muita mokomia laitoksia, saatuanne
vallan käsiinne, niin on paras, että laittaudutte suoraa päätä Puolaan
takaisin, samaa tietä jota olette tullutkin. Niin, niin, pehmoinen
käpälä ensin ja kynnet sitten -- ei sovi! Kyllä minä muistan, mitä te
teitte protestanteille Thornissa. Ennenkuin minä toimitan teidät Suomen
mantereelle -- sillä nämä silakkakarit eivät ole muuta kuin takamaita
vain -- tahdon tietää, aiotteko pitää kuninkaan sanan.

Pater Padilla, jossa me jo hänen ruskean nuttunsa alta tunnemme
katolisen kirkon ja Sigismundin uskaliaimpia pohjoismaisia
salalähettejä, tiesi varsin hyvin etevämmyytensä tuon raa'an soturin
rinnalla eikä sen vuoksi pitänytkään suurta lukua hänen uhkaavista
sanoistaan. Hänen mielestään oli kumminkin parasta säästää hyödyllinen
ase toistaiseksi, ja siksi hän vastasi kylmästi:

-- Kuningas tarkoittaa aikeillaan ainoastaan Suomenmaan parasta, ja
minullahan ei saata olla muita aikomuksia kuin kuninkaalla. Kertokaa
minulle mieluummin jotakin näistä rannikoista ja kansasta, jonka
keskelle myrsky on meidät heittänyt. Te luullakseni tunnette olot
täällä?

-- Hiukan sentään, kunnianarvoinen isä, koskapa olen näillä tienoin
syntynyt, ja siitä saattaa olla hyötyä teille, vaikka vaarallista se on
minun kaulalleni. Kyllähän maa mukiin menee, ja on siinä sekä vettä
että mallasta juoda kuivan kulkun. Kansa näissä rantamaissa on
talttunut ja malttunut herrain palveluksessa, mutta osaa se muristakin,
jos sille kalikkaa näyttää. Kelpo ratsumiehiä saatte täältä pestata,
äkeää väkeä, mutta jos hevoskauppoihin käytte, niin katsokaa vain,
etteivät petkuta teitä. Jos ei ole pattia, niin on kupulatauti. Parasta
on, kun ostatte varsan ja opetatte sen itse. Herraskartanoita täällä on
tarpeeksi, ja viisitoista vuotta takaperin merkitsi se samaa kuin että
kuninkaan puoluelaisia oli tarpeeksi, mutta nyt on toinen puol käynyt
haarniskaan ja sotisopaan herttuan sikiöiden puolesta. Raaseporin Sten
herra oli ennen vanhaan tuima mies...

-- Leijonhufvudien sukuhan oli ennen meidän puolellamme?

-- Ennen, niin. Raasepori on rasvainen pala; muurit siellä on paksut ja
härät turkasen lihavia. Sten herralla on nyt toisia toimia; hän ei
juuri muuta ajattele kuin Tammisaaren kaupungin tullia ja pitää sen
puolta, jolta hän saa rauhassa ruoskia talonpoikiaan.

-- Eikö täällä ole ensinkään muita pappeja kuin niitä, jotka ovat
joutuneet Lutherin harhaopin saastutukseen?

-- Pappejako? Hui, hai! Juhana kuninkaan aikana oli meillä pappeja,
jotka osasivat tehdä ristinmerkin alttarin edessä ja puhua
asianmukaisella kunnioituksella Neitsyt Mariasta ja pyhistä miehistä.
Tunsin minä nuorena miehenä Olavi mestarin, joka saattoi ripittää
kunnon sotamiestä kolme kertaa puolesta markasta ja antaa hänelle
synninpäästön siitä, että ripitettävä oli halkonut jommoisenkin joukon
harhauskoisia pääkalloja. Mutta toisinpa nyt ukset ulvahtelevat Upsalan
plakaatin jälkeen, ja kellä uskon meiningit toisin päin käyvät, se saa
rukousnauhaansa näpelehtää housuntaskussa. Turun vanha Eerik piispa ei
uskalla hiiskua sanaakaan liturgiasta, ja lieneekö Naantalin
luostarista enää sukkapuikkojakaan jäljellä... Mutta, nytpä johtuu
mieleeni jotakin. Kerrotaanhan, että Tammisaareen on viime vuosina
tullut kirkkoherraksi muuan oppinut herra, Sigfrid mestari.[2] Hän ei
suinkaan liene Kaarlo herttuan herttaisimpia ystäviä, koska hänen
oppineet jäsenensä ovat olleet ojennettuina piinapenkissäkin herttuan
käskystä, ja sanotaanpa sitä paitsi Sigfrid mestarin harrastavan
tähdistäennustamista. Älköön minun jalkani jalustimeen käykö, ellei
siinä miehessä syki katolilainen sydän luterilaisen messupaidan alla!

-- Sepä hyvä. Sigfrid mestari saa asettaa horoskooppimme. Te tiedätte,
miten meidän on menetteleminen. Minä olen Wittenhergistä lääketieteen
tohtori, jolla on suuriruhtinaan passi ja joka hakee palvelusta Ruotsin
sotaväessä. Tulkkini on hevoskauppias.

-- Ymmärrän. Te parannatte kerettiläisiä, minä hevosia. Teillä on
reseptit piilossa tuon ruskean nutun alla. Mutta olkaa varuillanne:
työtä saatte ja kovaa. Kun Jumala loi ensimmäisen suomalaisen, niin hän
otti siihen tarpeeseen härän pään ja karhun kämmenet. Onko teillä
amulettia, joka suojelee noidan töiltä?

-- Jos _te_, Iivari, pelkäätte, niin annan teille palasen pyhän
Henrikin luuta: se suojelee sekä miekalta että noituudelta. Ja
ylipäänsä minä luotan teihin, urhoollinen Iivari! Hupsupa olisittekin,
jos hylkäisitte kuukausipalkan, sata Unkarin kultarahaa, ja kuninkaan
tallimestarin viran, puhumattakaan sielunne autuudesta. Niin, niin,
Iivari, onpa teissä ollut hurjaa poikaa nuoruuden päivinä; nuo
luterilaiset ne lähettävät teidät ensinnä hirteen ja sitten ... kyllä
tiedätte minne. Meidän kirkkomme yksistään voi antaa teille
synninpäästön.

-- No ihan niin, kunnianarvoinen isä. Niinhän minäkin itsekseni
arvelen, kun teidän kultaiset kolikkonne joskus hyppysiäni polttavat.
Iivari, sanon minä, Pärttylinpoika! On tässä moni muu parempikin mies
pitänyt Sigismund kuninkaan puolta, ja vaikka minä mieluummin
ratsastaisin lippukunnan eturivissä herttuan sikiöitä vastaan kuin näin
varkain hiivin maahan, niin pitäähän minun ottaa lukuun ja laskuihin
se, että pyhät miehet ja naiset ovat meidän puolellamme. Äitini oli
nuoruudessaan nunnanopissa Naantalissa, mutta silloin oli siellä asiat
jo niin ja näin, joten muori vainaja pyörähti ympäri ja otti hunnun
sijaan isäni. Kyllähän eukko katui sitä sittemmin ja näki unissaan
pyhän Birgitta rouvan, joka hänelle puhui ja sanoi: tulkoon pojastasi
pappi! Mutta katsokaas, kunnianarvoinen isä, se oli vastoin luontoani
se, ja senpä vuoksi minä näin omalla tavallani palvelen pyhiä miehiä ja
naisia. Jos se on päin mäntyyn, niin te saatte vastata siitä, mutta
menetelkää varovasti tässä maassa, kun valtaan pääsette! Nurin päin on
minulla olot ja elot ja nurin päin kilpi myös. Jumala paratkoon, mutta
veri, nähkääs, on aina vettä sakeampaa.

-- Olkaa huoleti ja katsokaa, onko vene jo vesillä!

Sam pojan kiharainen pää pilkisti samassa ovesta, ja hän ilmoitti, että
kaikki on valmiina. Hän ei muistanut kertoa, mitä kaikkea hän itse oli
jo ennättänyt toimittaa sinä aamuna. Kissa oli nimittäin tullut
häntäänsä lyhemmäksi, täysi vesisaavi oli kumossa, takkaan oli ajettu
lastuja niin paljon, että liekki leimahteli ulos savupiipusta, ja
lopuksi oli Sam pitänyt salaisen talonkatselmuksen ja löytänyt
lukitsemattomasta kaapista talon ainoan viilipytyn, jonka hän
arvattavasti paikalla oli vetänyt nahkaansa. Samilla oli aivan päteviä
syitä jouduttaa lähtöä, ennenkuin noista kepposista oli raportti
annettu; mutta koska niistä jo toinen puoli, nimittäin vesisaavi ja
nokivalkea, oli sitä laatua, ettei emäntä saattanut olla niitä
huomaamatta, niin oli Sam, kahden etevämmän vieraan astuessa
makuuhuoneesta, ilmi sodassa talonväen kanssa. Majoitusmestari tuli
juuri sinä arveluttavana hetkenä, jolloin Agneta muori, merimiesten
suureksi huviksi, ahdisti pahantekijää luudalla. Pian oli kumminkin Sam
nykäissyt luudan irti varresta ja piti sitä nyt kilpenä edessään
vihollista vastaan. Sotilaan mahtava ääni asetti melun, ja sitten alkoi
Samille sangen epäedullinen tutkimus, jonka päätökseksi tilattiin
koivurieskaa, jota ilomielin hankittiin ja käytettiin siihen
hyödylliseen toimeen, mihin luonto näkyy määränneen mainitun antimensa.

Näin oli kotirauha jälleen palautettu. Maan tavan mukainen suuruspala
haukattiin hätäisesti ja talon vieraanvaraisuus korvattiin nahkaisesta
kukkarosta. Kun ei muuta pelastettua tavaraa tiedusteltukaan kuin
oluttynnyriä, niin on luultavaa, että toföläisten ihmisrakkaus oli
sillä kertaa ollut varsin tuottavaa. Myrsky oli tällöin tyyntynyt ja
taivas kirkas, joten isäntä ja vieraat piankin istuivat hyvinä ystävinä
isossa nuottaveneessä, matkalla Tammisaaren kaupunkiin.



3. TAMMISAAREN-MATKASTA JA KRUUNUN LAIVASTA.


Siitä miehestä, joka saisi markan jokaiselta järveltä, mitä Suomessa
on, tulisi varmaankin varakas, mutta se, joka saisi markan jok'ainoalta
saarelta, luodolta ja kalliolta, olisi varmaankin miljoonamies.
Tammisaaren saaristo on Ahvenanmaan saaristoon verrattuna kuin palanen
tähtikarttaa Linnunradan rinnalla tai kuin immen helminauha
kuningattaren jalokivien rinnalla. Mutta vaikka tätä saaristoa tuskin
saattaa sanoa toiseksikaan järjestyksessä, niin pujahtelee kumminkin
pursi täällä niin lukemattomien metsäisten saarten ja harmaitten
kallionienten ohitse, niin lukemattomia kapeita salmia ja lehtojen
reunailemia lahtia myöten, ettei mikään muinaisajan rakennusmestari
olisi voinut keksiä taidokkaampia harhakäytäviä labyrinttiinsä.
Nykyaikoina ovat topografit karkeilla siveltimillä vedelleet salaisia
mittausopillisia kuvioita vuorten kylkiin viitoiksi sotalaivoille,
jotka kulkevat näillä eksyttävillä vesillä. Meidän kertomuksemme aikaan
sitä vastoin oli harvoin meriviittoja, tuskin kareillakaan mitään
merkkejä. Mutta sittenkin löysi niillä seuduin syntyneen kalastajan
vene, silloin kuten nytkin, helposti suorimman ja turvallisimman
väylän. Mies näyttää ohjaavan venettään suoraa päätä vuoren seinämää
kohti, mutta äkkiä aukenee uusi sola, uusi tuulenpuuska kallistaa
venettä ja uusi merenselkä levittäytyy hänen eteensä kimaltelevine
aaltoineen. Ulkosaaristossa kestävät ainoastaan havupuut meren ankaria
tuulia, mutta lähempänä mannerta yhtyy tammi, lehmus, vaahtera, saarni
ja jalava muitten lehtipuitten joukkoon. Tuntuu kuin tulisi veden
vihaisen väen luota lempeihin lahdelmiin, missä sisäjärven armaat
aallottaret karkeloivat lumpeitten keskellä. Jylhä, harmaakivinen
kovuus katoaa rantamaan luonteesta, ja sen sijaan lempeämpien värien
runsaus hivelee silmää.

Tätä luonnon näyttämön äkillistä muutosta eivät saattaneet olla
huomaamatta muukalaiset, jotka nyt ensi kertaa olivat laskemaisillaan
maihin Suomen rannoille. Lehtimetsät olivat juuri siihen vuodenaikaan
pukeutuneet kirjavaan morsiuspukuun, joka on aivan liikuttavan kaunis,
sillä se on kesän jäähyväishymyilyä ja näyttää ennustavan uutta ja
tuntematonta kevättä, vaikka sen kuihtuneet lehvät kuitenkin tietävät
pitkää, jäistä talvea. Iivari Pärttylinpoika huomautti sitä hyväksi
enteeksi, että metsät ovat koristuneet lipuilla heidän tullessaan, ja
siihen liitti Simo, että Tammisaaressa saadaan muka nähdä vähän
enemmänkin, nimittäin humalistoja. Samassa vene kääntyi erään niemen
nenitse, ja muuan tavaton esine veti heidän huomionsa puoleensa.
Mantereen puolella Hvitsandin luotoa oli iso kolmimasto, ja merimiesten
tarkka silmä tunsi siinä heti Ruotsin sotalaivan. Toföläisten veneen
piti kulkea tämän harvinaisen ja mahtavan vieraan ohitse, joka
luultavasti oli eilen tullut sinne suojaan myrskyltä, Kaikki katselivat
uteliaasti jättiläisen korkealle nousevaa peräkeulaa, tykeillä
täytettyä kylkeä, suunnatonta köysien paljoutta ja kaikkia noita
märssykoreja, ulkonemia ja koristuksia, joista siihen aikaan
espanjalaista ja hollantilaista mallia seuraten kruunun linjalaivat
saivat niin eriskummallisen muodon. Vaikka peräpeilin kolme kullattua
kruunua eivät olisikaan selvästi osoittaneet laivan arvoa ja nimeä,
olisi sittenkin ollut varma, että Tammisaaren satamalla oli ollut
kunnia vastaanottaa eräs Ruotsin sotalaivaston parhaista aluksista.

-- Tuo on _Kolme kruunua_; minä olen nähnyt sen pahuksen ennen
Tallinnassa, huudahti majoitusmestari, jossa tämä odottamaton näky oli
synnyttänyt epämieluisan hämmästyksen sen tehtävän vuoksi, mihin hän
oli ryhtynyt. -- Ei se turhan tähden ole merelle lähtenyt näin
syksyllä; niin, kunhan ei vain olisi monien upseerien joukossa tuolla
peräkannella joku kuninkaallinen henkilö.

-- Prinsessa siellä on hovineitosineen, sen minä näen, huusi ilosta
käsiään taputellen Sam, jonka terävä silmä saattoi erottaa kärpäsenkin
kirkontornin huipusta.

-- Ole aloillasi, nulikka! kuiskasi majoitusmestari tehden uhkaavan
liikkeen. -- Käykää te, pater, veneen pohjalle, ja te, ukko -- lisäsi
hän ruotsiksi Tofön miehelle -- lainatkaa minulle kalanuttuanne; tuuli
on kylmä.

Näitten varovaisuustoimenpiteitten jälkeen jatkettiin matkaa ja
kuljettiin Samin suureksi mielipahaksi niin loitolla kuin mahdollista
sotalaivan tykeistä; mutta koska sataman suu oli kapea, ei välimatka
sittenkään ollut enempää kuin sata tai sataviisikymmentä kyynärää. Se
toivo, että he olisivat päässeet huomaamatta tuon ylhäisen Hvitsandin
syvillä vesillä olevan vieraan ohitse, raukesi äkkiä, sillä laivasta
annettiin torvella merkki ja veneen käskettiin pysähtyä. Kun ei sitä
merkkiä toteltu, lähti laivan kyljestä vene nuolen nopeudella
liikkeelle.

Tofön veneen käskettiin kruunun nimessä odottaa toista purtta, joka
heti oli lähtevä sotalaivasta, ja sen jälkeen hiljakseen purjehtia
edellä perässä tulevan veneen oppaana tuossa kivisessä väylässä, joka
vie kaupungin satamaan. Käskyä täytyi totella. Neljännestunnin kuluttua
näkyi muutamia miehiä ja naisia astuvan laivasta lähtövalmiiseen
purteen; opas lähti liikkeelle, laivavene seurasi, ja kumpikin saapui
onnellisesti kaupungin sataman laituriin.

Tammisaari, joka siihen aikaan oli noin sadan vuoden vanha, oli
asettunut kauniille ja edulliselle paikalle syvälle pistävän Pohjan
lahden suulle, mutta Raaseporin herrat ja kruunun hyväntahtoiset
kauppasäännöt olivat pitäneet huolta siitä, että Tammisaari tuskin
vieläkään oli muuta kuin keskinkertainen kauppala. Sen pienet alukset
kävivät Tallinnassa ja Tukholmassa, ja kaupunki oli alinomaisessa
riidassa mahtavain Leijonhufvudien kanssa, jotka näinä aikoina pitivät
Tammisaarta jonkinlaisena sienenä, joka muka oli luotu puserreltavaksi
ja usein tyhjän kreivillisen raha-arkun täyttäjäksi. Vuonna 1614 oli
kaupunki saanut kylän läänityksenä kuninkaalta, joka armollisen
suosiollisesti myös kielsi Tukholman kaupustelijoita luvattomasti
kalastelemasta kaupungin vesillä, ja samoin kiellettiin Turun ja
Tallinnan tavaranostajia harjoittamasta maakauppaa kaupungin
läheisyydessä. Mutta mitäpä tästä hyötyä herui, koska kuninkaallinen
kirjoitus samaan aikaan kehoitti pormestaria ja raatia hankkimaan
kaupunkiin, jossa oli neljäkymmentäneljä perhekuntaa, räätäleitä,
suutareita, nahkureita, seppiä, sorvareita, leipureita, teurastajia ja
muita senkaltaisia kaupungin menestykselle välttämättömiä kansalaisia.
Jo silloin unohduksiin joutuneen linnan jäännökset kohosivat kaupunkia
korkeammalle linnanmäellä. Vähäinen, mitätön puukirkko, joka pian
toisen Leijonhufvudin anteliaisuudesta oli sijaansa saava arvokkaamman
kivikirkon, näkyi mäen rinteellä kohoten tuskin sanottavasti
korkeammalle matalia, malkakattoisia puutaloja. Mutta noiden matalain
huoneitten välissä kaupungin seitsemäntoista kadun varrella levittäytyi
niin monta kaunista puutarhaa ja upeata humalistoa, että niiden
vaihtelevat värit kirkkaana syyspäivänä soivat tälle mitättömälle
seudulle erittäin ystävällisen ja rauhallisen näön.

Oli sunnuntai, noin kello kahdentoista aikaan päivällä, kun veneet
laskivat kaupungin laituriin, missä ei ollut yhtään ihmistä.
Tammisaarelaiset, jotka eivät tienneet, että niin ylhäisiä vieraita oli
tullut Ruotsin laivastosta, olivat vielä miehissä koolla kirkonmäellä
keskellä kaupunkia. Siellä oli kirkkoherralla tapana lukea tärkeitä
kuulutuksia ja myöskin ilmoittaa valtiollisia uutisia kokoontuneelle
ihmisjoukolle jumalanpalveluksen jälkeen. Kaikeksi onneksi eivät
kuninkaallisessa laivaveneessä olevat vieraat sen enempää välittäneet
luotseistaan, vaan annettuaan Tofön veneen perämiehelle muutaman
hopeataalarin, menivät kaupunkiin ja majoittuivat asumaan Rechardt
Bögmanin luo, joka oli kaupungin etevimpiä porvareita ja jonka talossa
ylhäiset matkustajat tavallisesti asuivat. Sillä välin kuin toföläiset
hankkivat vierailleen asunnon eräässä pienemmässä porvaristalossa,
lähti Iivari Pärttylinpoika kahden seuralaisensa kera kirkolle
tarkastelemaan maastoa, kuten varovainen sotapäällikkö konsanaankin, ja
tutkimaan mielialaa, ennenkuin he ryhtyvät mihinkään tehokkaampaan
toimeen.

Mestari Sigfrid Aronus Forsius, Tammisaaren kirkkoherra viidenkymmenen
jyvätynnyrin palkkoineen, oli kumminkin tähän aikaan jo mennyt kotiinsa
yksinkertaiselle aterialle, mutta kirkkoväestä oli osa vielä jäänyt
kirkonmäelle, ja nyt täällä vilkkaasti keskusteltiin äskeisistä
tapahtumista. Siihen aikaan ei vielä ollut kieleviä sanomalehtiä
panemassa maailmaa liikkeelle, ja päivän uutisista saatiin kuulla
kirkossa tai kirkolla sunnuntaisin. Tänään oli kirkkoherra lukenut
kuninkaallisen julistuksen, jossa niiden seutujen kansaa käskettiin
varomaan uskosta luopuneen Puolan kuninkaan valheellisia tarjouksia ja
petollisia lupauksia ja jokaista rehellistä alamaista kehoitettiin
järkähtämättömään uskollisuuteen oikeata kuningasta ja esivaltaa
kohtaan. Vastikään oli myös saatu kuulla, että kuningas, joka suurella
sotavoimalla oli itse lähtenyt sotaan moskovalaisia vastaan, par'aikaa
oli piirittämässä Pihkovan kaupunkia, ja että kautta maan kuuluisa
suomalainen sankari Evert Horn oli saanut siinä piirityksessä surmansa
yhdessä Lindved Hästeskon kanssa. Kun lisäksi vielä lähemmältäkin
taholta kerrottiin semmoista, että pelätty ja vihattu Raaseporin Sten
kreivi oli viime viikolla panettanut kaksi arvossa pidettyä talonpoikaa
rautoihin ja heitättänyt heidät linnan vankikomeroihin ja että hän
aikoi lähettää huovinsa Tammisaareen ottamaan uutta laitonta heinä- ja
humalaveroa kaupungilta, joka jo muutoinkin oli köyhtynyt, niin saattaa
käsittää, miten kiihkeässä mielentilassa kaupungin porvarit samoin kuin
suuri joukko läheisten, tiheästi asuttujen seutujen maalaisia
keskustelivat kaikista näistä uutisista.

Vaikka Iivari Pärttylinpoika ja hänen seuralaisensa eivät
saattaneetkaan olla aivan tyynellä mielin kuultuaan, mitä
kuninkaallinen julistus sisälsi, näytti toisaalta kansan mieliala tällä
hetkellä edulliselta heidän aikeilleen. Puhelias majoitusmestari oli
pian puuttunut pakinoihin yhden ja toisen kanssa ja saanut tietää, että
kansan mieli oli kuohuksissa vihasta, ei tosin kuningasta, vaan sitä
enemmän Sten kreiviä kohtaan. Lausuttiin uhkaavia sanoja; lausuttiinpa
ääneen, että Raasepori, vanha sudenluola, on hajoitettava maan tasalle,
ja jotkut rohkeimmat ehdottivat, että pitäisi heti lähteä sinne
kurittamaan Sten herraa ja vapauttamaan vangit.

Jos moisia sanoja olisi puhuttu jossakin kokouksessa Pohjanmaalla, sen
tarmokkaan ja vapautta rakastavan kansan keskuudessa, niin ei siellä
sanasta olisi ollut pitkä matka tekoihin, mutta Uudenmaan mies oli
ollut liian kauan herrain palveluksessa eikä sen vuoksi heti kyennyt
rikkomaan perittyjä tapoja vastaan. Muutamat tahtoivat, monet
epäilivät, kaikki huutaa melusivat yht'aikaa, kunnes kuninkaallisen
sotalaivan tulosta levinnyt huhu teki lopun kansanjoukon kapinallisista
ajatuksista. Toföltä tulleilla vierailla ei ollut tilaisuutta heittää
nuottaansa tähän apajaan. Majoitusmestari oli tosin uskaltanut
hiiskahtaa Sigismundin onnellisesta hallituksesta, jolloin kansaa muka
eivät mitkään herrat rasittaneet, mutta pianpa hän sai syytä katua
hätiköintiään.

-- Kuka tässä Sigismundista puhuu? kysyä tiuskaisi vanha talonpoika
Tenholasta. -- Kuusi oli minulla poikaa: kaksi vei Suitian Klaus, kaksi
vei Arvid herra, kaksi vei Aksel Kurki, ja sille tielleen he jäivät
joka mies, ken Liivinmaalle, ken Turkuun, ken Viipuriin. Korpin ruokaa
heistä tuli, ei kristitty pappi heidän haudallaan siunausta lukenut, ja
minä olen nyt yksin talossani. Mutta vaikka minulla olisi vieläkin
kuusi poikaa, niin sanoisin armolliselle nuorelle kuninkaalle näin: ota
heidät ja aja maasta jok'ainoa kissakin, joka nauahtaa Sigismundille,
sillä ei ennen rauhaa maahan tule.

-- Ja minulla oli neljä soreaa tytärtä, puuttui puheeseen vanha vaimo
Karjaan pitäjästä. -- Kaksi joutui puolalaisten ratsumiesten saaliiksi,
niitä kun silloin majaili meidän kylässämme; surua siitä seurasi ja
kurjuutta. Kolmannen vietteli Pentti herran vouti Brödtorpin
kartanossa, ja tyttö hirtettiin; neljäs pääsi pakoon Hämeeseen ja
säilyi, koska oli vielä lapsi. Kuka tässä sellaisia aikoja kehuu?

-- Meille pani Sigismund pappeja, joitten piti opettaa meille
katkismusta takaperin, arveli muuan inkoolainen eukko. -- Pappi messusi
latinaksi ja tahtoi ihmisiä salaripille, ennenkuin Herran ehtoolliselle
päästi, ja joi sitten suihinsa viinin, niin ettei meikäläinen kristitty
parka saanut maistaakaan.

-- Mutta Juhana kuninkaan aikana oli meillä hyvät päivät; silloin
myytiin paljon humaloita Tukholmaan, väitti eräs porvari.

-- Niin myytiin! Entäs kun Kaarle kuningas hirtätti kolme voutia yhtenä
päivänä, Jumalan siunattu mies! kuului toinen ääni väkijoukosta.

-- Malttakaas, kun Kustaa kuningas vain saa rauhan solmituksi ryssän ja
Puolan kanssa, niin hän tekee kyllä saman tempun herroille; tekee aivan
saman tempun; kyllä hänessä on siihen miestä! huudahti joku Sten herran
alamaisista.

-- Niin, kyllä hänessä on siihen miestä, toisti parikymmentä ääntä yhtä
haavaa.

Lujaa luottamusta ja kamalaa kostonhalua oli tässä kansantunteen
purkauksessa. Miespolven kestänyt sorto ja rasitukset pyrkivät
ilmoille.

-- Eläköön Kustaa kuningas! huusi silloin joku, ja pian toisti sata
ääntä samat sanat. Olihan tämä ainakin taistelukintaan heitto
aatelille, kun ei miehissä ollut rohkeutta eikä päättäväisyyttä itse
hankkia oikeutta.

-- Mutta kuka se olikaan, joka tässä Sigismundia ylisteli? kysyi joku.

-- Se oli Kyyhkyn Olavi, joka on palvellut paavilaisten puolella,
vastasi toinen.

-- Eipäs ollutkaan, hän on saanut turvakirjan ja tehnyt valan
kuninkaalle, huomautti kolmas.

-- Joku se vain oli. Pistetäänpäs mies mereen, oikein supi suomalaiseen
suolaveteen!

Katseltiin joka haaralle, mutta syyllinen oli kadonnut. Väkijoukko
alkoi hajaantua; maalaiset alkoivat tehdä kotiinlähtöä, kaupunkilaiset
lähtivät töllistelemään Rechardt Bögmanin talossa olevia korkeita
vieraita. Silloin äkkiä kuului ääni huutavan kenenkään tietämättä
mistä: _Sigismundus vivat!_ Eläköön Sigismund! Kaikki katsahtivat
toisiinsa, ja heti sen jälkeen joutuivat nuo tyynet suomalaiset
luonteet tavattomaan raivoon. Huutaen "puolalaisia! puolalaisia!"
syöksyi osa sinne, toinen tänne maankavaltajaa etsimään, mutta sepä oli
turhaa työtä. Sam poika, ymmärrettyään ihmisten keskusteluista sen
verran, että puhe oli molemmista kilpailevista kuninkaista, oli
kiivennyt kirkontorniin ja sen luukusta huutanut nuo kavaltajan sanat.
Pian hän oli jälleen maassa ja pistää sujautti, kunnoton, palavan
taulanpalasen erään maalaisukon lähellä seisovan hevosen korvaan. Eläin
tunsi kovan kivun korvassaan ja syöksyi hurjistuneena rattaineen
väkijoukkoon. Siitä syntyneen melun ja hälinän aikana osasi pahantekijä
pian korjata itsensä turvaan.



4. TÄHTIENSELITTÄJÄ.


Miehekäs majoitusmestari Iivari Pärttylinpoika ja hänen ruskea
seuralaisensa pitivät kaiken sen jälkeen, mitä olivat nähneet ja
kuulleet kirkonmäellä, viisaimpana pysyä majapaikassaan pimeään saakka.
Isäntäväeltään heidän onnistui saada tietää, mitä kuninkaallisen
laivaveneen soutajat olivat jutelleet. Kolmessa Kruunussa, kuten he
kertoivat, ei ollut tällä erää sen vähäisempi henkilö kuin kuninkaan
nuorempi veli, neljätoistavuotias Kaarle Filip, Södermanlannin
herttua, joka oli hartaitten pyyntöjen jälkeen saanut äidiltään,
leskikuningattarelta, luvan päästä ensimmäiselle tavallista pitemmälle
merimatkalleen laivastossa, joka vei sotaväkeä Tukholmasta ja Turusta
Narvaan. Kova myrsky oli ajanut laivat erilleen toisistaan Hankoniemen
kohdalla, ja koska tuuli oli aivan vastainen ja Kolmella Kruunulla
matkusti myös muutamia ylhäisiä Turusta tulevia naisia, jotka olivat
merikipeinä, niin oli herttua tahtonut poiketa satamaan ja päästää
naiset maihin Tammisaaren kohdalla.

Pater Padilla yhdisti nämä kuulumiset niihin tietoihin, jotka hän
vast'ikään oli saanut niillä seuduin vallitsevasta mielialasta, ja
huomasi, ettei aika eikä paikkakaan ollut sopiva hänen aikeilleen. Hän
päätti hakea jo seuraavana päivänä toisia toiminta-aloja, mutta sitä
ennen hän tahtoi kumminkin saada varmat tiedot siitä, sykkikö, niinkuin
hänen tulkkinsa oli arvellut, katolilainen sydän oppineen ja maankuulun
Sigfrid Aronuksen luterilaisen messupaidan alla.

Pimeän tultua pater ohjasikin seuralaisineen askelensa oppineen miehen
luo, jätettyään tällä kertaa kotia Sam pojan, jonka viimeisistä
urotöistä heillä, pojan onneksi, ei sentään ollut mitään tietoa.

Majoitusmestari tiesi, missä pappila on, ja niinpä he, hetken
kuljettuaan kapeita, pimeitä ja likaisia poikkikatuja, lähenivät
linnanmäen kukkulalla, vähän matkan päässä raunioista sijaitsevaa
vähäistä, matalaa ja yksinkertaista taloa. Päivänvalossa olisi heillä
täältä ollut mitä viehättävin näköala kaupunkiin, merenlahteen ja
läheiseen saaristoon päin. Pimeästä ja matalasta eteisestä he astuivat
yhtä matalaan asuintupaan, ja tämä asuintupa yhdessä lukuhuoneen kera,
joka samalla oli makuukammionakin, oli Tammisaaren silloisen
kirkkoherran köyhä asunto, monien tieteellisten tutkimusten tyyssija ja
niiden monien merkillisten ennustusten syntymäpaikka, joiden oli määrä
päästä seuraavan vuoden almanakkaan. Loimottava valkea paloi
rappeutuneessa, nokisessa takassa, jossa valmistettiin illallista, ja
majoitusmestari oli valmis lyömään vetoa, ettei siinä ollut sen
suurempia herkkuja kuin kaurapuuroa. Kaikki tuossa asunnossa, järeistä
puupenkeistä alkaen aina pieniin ikkunoihin saakka, joihin särkyneiden
ruutujen sijaan oli pantu öljyttyä paperia, osoitti suurta köyhyyttä ja
teki sotilaan otaksumisen varsin todenmukaiseksi. Vain suuri,
taidokkaasti tehty seinäkello, jonka taulusta astui joka lyömällä esiin
viikatteella ja hietalasilla varustettu Aikaa kuvaava ukko, tiesi
kuuluisan suuretieteen tutkijan kotia.

Takan ääressä seisoi noin viisikymmenvuotias, halpapukuinen
vaimoihminen, hämmennellen puuropataa. Hän ei kääntynyt vieraihin
päinkään, ei edes odotellut kysymystäkään, vaan virkkoi äreästi:

-- Tulkaa huomenna; Sigfrid mestarilla ei ole aikaa.

-- Sanokaa Sigfrid mestarille, että täällä on matkustavaisia, jotka
haluavat puhella hänen kanssaan, ja joutukaa! vastasi majoitusmestari
tapansa mukaan röyhkeästi.

Vaimo jatkoi yhä edelleen tehtäväänsä, viitsimättä katsahtaakaan
tulleisiin, ja toisti:

-- Hänellä ei ole aikaa, johan minä sen sanoin. Menkää tiehenne, hän ei
ole kotona.

Puhujan äänessä oli jotakin ylpeää, joten majoitusmestarikin alensi
äänensä ja kohteliaammin ilmoitti erään oppineen saksalaisen tohtorin
haluavan tiedustella kuuluisalta Sigfrid Forsiukselta kaikenlaisia
tärkeitä asioita.

Silloin vaimo kääntyi, katseli vieraita tuokion älykkäillä, tutkivilla
silmillään ja vastasi lempeämmin, että koska ilta on kirkas, oli _hänen
miehensä_ lähtenyt taivaan tähtiä tarkastamaan ulos kedolle. Vaimo ei
sanonut tahtovansa pyytää heitä odottamaan, sillä miehellä oli usein
tapana viipyä ulkona myöhään yöhön saakka.

Pater Padilla käski tulkkinsa ilmoittaa hänenkin jonkun verran
harjoitelleen tähtien tutkimista ja pitävän itseään onnellisena, jos
saisi juuri taivasalla kysyä neuvoa sellaiselta mainehikkaalta
tiedemieheltä kuin Sigfrid mestari on.

Nämä sanat eivät saattaneet olla vaikuttamatta vaimoon, joka oli niin
huomattavan painokkaasti puhunut _miehestään_ ja kaikesta köyhyydestään
huolimatta tunsi olevansa ylpeä hänestä. Hän sytytti lyhdyn, pyysi
vieraita mukaansa ja saattoi heidät pihan poikki aukealle ylängölle
raunioitten luo. Myrsky oli kirkastanut lokakuun taivaan; se kaareili
nyt pilvetönnä, tumman sinisenä ja korkeana tähtien tuikkivassa
valossa. Ilma oli lauhkea, eikä kuu ollut vielä noussut taivaan
rannasta. Ei mikään, eivät edes matalat rauniotkaan estäneet avaraa
näköalaa; kaikessa, mikä siinä hiljaisen illan helmassa uinui, oli
äärettömän avaruuden ja Kaikkivaltiaan majesteettisuuden leima. Pimeä
maa näytti vaipuneen äänettömään rukoukseen Iankaikkisen kirkkaan
istuimen juureen ja hukuttaneen vähäiset taistelunsa, turhat
ajatuksensa ja häilyvät laskunsa maailmankaikkeuden mitättömään
syvyyteen. Vain ihmisten sydämissä oli kaikesta siitä huolimatta
vähäinen itsekkäitten atoomien tomumaailma.

Emäntä kulki lyhty kädessä edellä, ja molemmat miehet seurasivat häntä,
kunnes kivien ja soran välitse saavuttiin mäen korkeimmalla huipulla
olevalle vähäiselle aukealle.

Siellä, tähtitaivaan himmeässä valossa, oli mies puoleksi makaavassa
asennossa, peskiin kääriytyneenä, tukien selkäänsä kallion lohkareeseen
ja nojaten poskeaan vasempaan käteen. Oikeassa kädessä hänellä oli
teräksinen piirrin, jolla hän tuon tuostakin pisteli merkkejä isoon
pergamenttilehteen, kaiketikin tähtikarttaan, jonka kuviot ja
asennelmat hän tiesi niin hyvin, ettei hänen tarvinnut vaivata silmiään
pimeässä. Hän ei huomannut tulleita, jotka äänettöminä pysähtyivät
vähän matkan päähän hänestä ja katselivat häntä, katselivatpa niin
kauan, että maltiton sotilas lopulta rykäisi ja siten ilmoitti heidän
läsnäolonsa. Lyhdyn valo sattui silloin tähtientutkijaan, ja vieraat
näkivät kookkaan, joskin vuosien ja vaivojen koukistaman
harmaapartaisen miehen. Hän näytti olevan lähes seitsenkymmenvuotias,
ellei jo ollut päässytkin siihen määrään. Valo herätti hänet
ajatuksistaan, ja hän virkkoi tyytymättömänä.

-- Sinäkö siellä, Anna? Sanoinhan minä, ettei minua saa häiritä.

-- Täällä on muuan tohtori Saksanmaalta. Hän lähtee huomenna matkaan ja
tahtoisi puhua sinun kanssasi, mestari, vastasi vaimo nöyrästi.

Sigfrid mestari kohosi istualleen, ojensi kylmän kätensä muukalaiselle
ja kysyi saksaksi, millä tavoin hän voisi olla vieraalle hyödyksi.

Pater Padilla oli ennakolta varustanut vastauksen. Hän johdatti
keskustelun heti kohta tieteelliselle alalle, missä muut kuuntelevat
eivät voineet heitä seurata, ja ilmoitti latinan kielellä olevansa
lääkäri ja sanoi olevansa sangen epätietoinen siitä, olisiko
tunnustettava tähdillä olevan mitään vaikutusta kulkutauteihin.

Sigfrid mestari vastasi samalla kielellä tuon tunnetun lauselman:
_stella inclinant, non necessitant_ (tähdet tuovat taipumusta, vaan
eivät pakkoa), ja sen jälkeen hän rupesi, tavattoman vilkkaasti niin
vanhaksi mieheksi, sovittelemaan tätä lauselmaa liikkeellä oleviin
kulkutauteihin, mutta samassa kirkastui koko seutu, ja suuri tulipallo
lensi poikki taivaan läntisestä taivaanrannasta kulkien pitkänä,
säihkyvänä kaarena kaakkoista ilmaa kohti. Valo tuli niin odottamatta,
niin äkkiä ja voimakkaana, että se leimahtaessaan ikäänkuin sieppasi
neljän läsnäolijan kasvonpiirteet ja loi niistä valokuvan, eikä se kuva
jäänyt vanhalta tutkivakatseiselta vaimolta huomaamatta. Hän näki
saksalaisen herran silmissä jotakin outoa, joka saattoi hänet
kuiskaisemaan Sigfrid mestarille suomeksi:

-- Kavahda tuota miestä!

Mutta tuona silmänräpäyksenä oli ihminen viisaan vanhuksen silmissä
pelkkä tomujyvänen vain. Otettuaan tarkan vaarin meteorin kulusta ja
merkittyään sen radan kartalle hän suoristi kookkaan vartalonsa, ojensi
oikean kätensä taivaanrantaa kohti, missä valo vielä näytti viivähtävän
luoden hopealoistetta merestä nousevaan usmaan, ja lausui
juhlallisesti:

-- Katso Jumalan taivaan kirjoitusta! Mikä minä olen, Herra, kun rupean
tutkistelemaan Sinun salaisuuksiasi tahi Sinun mittojasi mittelemään!
Missä olin minä silloin, kun kointähdet Sinun ylistystäsi veisasivat?
Herra Jumala, Sinä olet kuningas, ihanasti koristettu: valo on sinun
vaatteesi, pyhyys sinun asuinsijasi kaunistus. Sinä puhut ja kutsut
maailmaa, Sinä piirrät kirjoituksesi taivaalle auringon kierroksesta
toiseen. Mutta he eivät kuule ääntäsi, Herra, he eivät ymmärrä kättäsi,
joka kirjoittaa tähtiin. Usein olet Sinä heitä kurittanut; mitä se on
auttanut? Tee parannus, kansani, ennenkuin Jumalasi kasvot kääntyvät
sinusta pois ja sinä jalkasi loukkaat pimeihin vuoriin!

Niin lausuttuaan hurskas mestari pani kätensä ristiin ja seisoi
hetkisen rukoukseen vaipuneena. Sitten hän palasi jälleen äsken
katkenneeseen puheeseen, joka koski pyrstötähtiä ja virvatulia, jatkaen
aivan samasta kohdasta, mihin oli pysähtynyt.

-- Kolmanneksi -- niin hän puhui -- tämä meteorituli palaessaan ja joka
päivä koko avaruuden liikunnosta joutuessaan maan ja ilman ympärille
kokoaa ja vetää itseensä ilmasta luonnolliset nesteet, jotka ovat sinne
nousseet sateen ja kasteen synnyttämistä varten, hävittää ne ja
kuumentaa ilman. Siitä taas tulee kuivuus ja kovat poudat, jotka maan
kasvulle ja ihmisille ovat vahingolliset. Siksipä siitä seuraa
katovuodet ja nälkä ja kalliit ajat. Edelleen siitä seuraa, että
pyrstötähtien _vapores_, ollen myrkylliset osaksi itsestään, osaksi
maan omasta myrkystä, minkä se hamasta ensimmäisestä kirouksesta on
perinyt, siittävät itsestään vahingollisia eläimiä ja syöpäläisiä,
myrkyttävät itsellänsä ilman, niinkuin pieni myrkkypisara, kaadettuna
koko aamilliseen viiniä, myrkyttää viinin kokonansa. Sen vuoksi
kaikkinaiset eläimet, joiden on ilmasta elätettävä itsensä ja jotka
vetämällä itseensä ja poistamalla hengittävät ulos kuumaa ilmaa ja
vetävät sisään kylmää kaiken elämän virvoitukseksi, tulevat
saastutetuiksi, ja siitä tulevat kaikenlaiset taudit ihmisiin ja
eläimiin, niinkuin rutto ja polttotauti, rintatauti tai muut yleiset
kulkutaudit, jotka liikkuvat samaan aikaan monessa maassa, niinkuin
rintatauti _anno_ 1580.[3]

Luultavasti olisi oppinut ja hurskas mies tällä tavoin unohtaen ajan
kulun pitänyt kahdelle kärsivälliselle kuulijalleen esitelmänsä
senaikuisen luonnontieteen alalta aina aamunkoittoon asti, ellei kolmas
kuulija olisi pannut sitä vastaan vastalausetta äänekkäällä
kuorsaamisellaan. Anna emäntä herätti jotenkin tuimasti nuotiolle
nukkuneen sotilaan, ilmoitti, että lyhdyn kynttilä on loppumaisillaan
ja ettei hän puolestaan aio seisoa enää tässä sumussa yskää ja nuhaa
saamassa. Sakea mereltä noussut usma, joka peitti tähtitaivaan ja jonka
tietysti meteori oli saanut aikaan, teki sen, että hänen sanansa
otettiin kuuleviin korviin -- muussa tapauksessa niillä tuskin olisi
ollut mitään vaikutusta. Ja niinpä he lähtivät neljän astumaan
asuinhuoneelle päin, silloin tällöin kompastellen kiviin.

On neroja niin monipuolisia, voimakkaita ja selkeitä, että he ovat yhtä
perehtyneitä aineellisen elämän kirjaviin pyrkimyksiin ja ponnistuksiin
kuin hengen ja aatteiden yliaistillisiin maailmoihin. Mestari Sigfrid
Aronus Forsius, Suomenmaan ensimmäinen kuuluisa tiedemies, jota
Messenius aikoinaan sanoi "meidän verrattomaksi matemaatikoksemme",
näyttää tarkemmin tunteneen tähtien kulut kuin ne ilmiöt, jotka lähinnä
vaikuttivat hänen jokapäiväiseen elämäänsä, ja vaikka hän tarkasteli
luonnon merkkejä ja ennusteli valtakuntain häviötä, niin ei ole
luultavaa, että hänellä oli vähintäkään aavistusta siitä, millainen
hänen musta takkinsa oli ja minkä verran oli aitassa jyviä tai kuinka
paljon oli tuloja Tammisaaren kirkkoherranvirasta. Sellaisissa tieteen
ulkopuolella olevissa asioissa hän oli lapsi, joka tarvitsee
hoitajatarta, ja semmoinen oli hänellä vaimossaan Annassa, jota
kiittämätön jälkimaailma niin vähän tuntee, ettei enää varmaan tiedä
hänen nimeänsäkään. Hän kulki kenenkään huomaamatta tietään hävinneenä
miehensä loistoon, ja hänet tunsi ainoastaan Hän, joka tutkii kaikki
sydämet; mutta ilman tuota vaimoa ei monta kovaa kokeneella miehellä
varmaankaan olisi ollut palvelijaa, joka olisi häntä hoitanut, eikä
olkipielusta, johon hän olisi saanut nojata harmaan päänsä.

Kun Sigfrid mestari vaimonsa harmiksi vielä myöhään illalla toi
saksalaisen tohtorin lukukammioonsa selittääkseen hänelle taivaan
tunnusmerkkejä, jotka muka tiesivät, että pian on syttyvä suuri,
yleinen ja pitkällinen sota Euroopan sydämessä, ei Anna emäntä
uskaltanut vastustella. Hän päätti mielessään, ettei tuo seurustelu
kestä kauan. Hän toimitti pois Iivari Pärttylinpojan -- joka siitä
olikin erittäin hyvillään -- luvaten itse saattaa muukalaisen hänen
asuntoonsa, ja istahti sen jälkeen sukankutimineen niin lähelle kamarin
hataraa ovea, että hän helposti kuuli joka ainoan sanan, mitä sisässä
puhuttiin. Eipä hän olisi ollut niin oppineen miehen vaimo, ellei hän
olisi ymmärtänyt latinaa, milloin sitä piti ymmärtää.

Molemmat miehet olivat noin tunnin ajan olleet syventyneinä
keskustelemaan astrologiasta, kun Sigfrid mestari epäämättömänä
todistuksena tähtien vaikutuksesta sattui mainitsemaan vuoden 1605:n
Kerkholman tappion, jonka hän oli ennustanut.

-- Niin -- huomautti tohtori -- kaikki taivaan vallat ovat ilmeisesti
tuominneet tyrannillisen ja petollisen Kaarle herttuan sekä hänen
sikiönsä häpeälliseen häviöön. Itse hän ei pitkää aikaa saanut nauttia
laillista kuningastaan vastaan nostamansa kapinan hedelmistä. Hänen
poikansa, herttua Kustaa Aadolf, on saanut kuritusta tanskalaisten
kädestä, hänen sukunsa on syösty Venäjän valtaistuimelta, ja ennen
pitkää on laillinen kuningassuku jälleen hallitseva Ruotsin
valtakuntaa.

Mestari Sigfrid vastasi kummastuneena, mutta tyynenä, ettei hän
viiteentoista vuoteen ole tiennyt muista Ruotsin herttuoista kuin
Kaarle Filipistä ja Juhanasta, Itägöötanmaan herttuasta. Ja koskei
arvoisa vieras näyttänyt varsin hyvin tuntevan ikivanhan Ruotsin
valtakunnan kuninkaankaarta ja oikeusoloja, niin otti Sigfrid mestari
selittääkseen, että tässä valtakunnassa oli kunnioitettu hallitsijana
ankaraa, oikeudenmukaista ja valtioviisasta _Carolus_ nimistä
kuningasta, joka oli yhdeksäs sen niminen kuningas Johannes Magnuksen
valtakunnanhistorian mukaan, ja sen jälkeen nuorta kuningasta _Gustavus
Adolphusta_, toiseksi nimitettyä, jonka Jumala oli monella jalolla
lahjalla siunannut ja jolle Herra taivaan ja maan hallitsija suokoon
pitkää ikää ja onnellisen hallituskauden. Mitä taasen tähtien
vaikutukseen tulee, ei Sigfrid mestari tahtonut olla mainitsematta,
että kaiken tähtitiedon verraton mestari, hänen oma suuri opettajansa
Tyko Brahe, jonka sielulle Jumala taivaissa iloa antakoon, jo _anno
mundi_ 1572 oli Cassiopean tähtisikerössä ilmaantuneista erikoisista
merkeistä havainnut, että Suomessa oli syntyvä ruhtinas, jonka
taivasten Herra oli edeltäpäin määrännyt suureksi sankariksi ja kansain
pelastajaksi, varsinkin siitä ahdistuksesta, jonka painostamana puhdas
evankelinen oppi vielä oli monessakin paikoin sekä Saksassa että
muissakin maissa. Siitäpä syystä, ja koskei Sigfrid mestari muuta
voinut käsittää kuin että tähdet sillä olivat tarkoittaneet nuorta ja
siunattua herraa _Gustavus Adolphusta_, joka tosin ei ollut syntynyt
Suomessa, mutta kumminkin Suomen suuriruhtinaana ollen oli ikäänkuin
_providentia divinasta_ tullut tämän maan alkuperäiseksi asukkaaksi ja
sen oikeaksi kansalaiseksi, niin oli siitä jokaiselle selvää, että
taivaan voimat ja vallat erikoisesti _cura et favore_ pitivät huolta
juuri tästä kuningassuvusta ja olivat ikäänkuin _praedestinoineet_ sen
mitä suurimpiin ja mainehikkaimpiin toimiin _pro salute gentium_ toisin
sanoen: kaikkien kansain kristilliseksi onneksi ja menestykseksi.

-- Sanotaanpa kuuluisan Tyko mestarin myöhemmin arvelleen, että tähtien
tarkoittama sankari on syntyvä Venuksen, Jupiterin ja Marsin
_conjunctionin_ aikana, ja semmoisella hetkellähän juuri syntyi nuori
Vladislaus, Puolan prinssi. Ja hän se nähtävästi on koko maailmassa
jälleen paneva voimaan oikean kristinuskon, puuttui puheeseen tohtori
rohkea hymy huulillaan.

-- Erehdytpä, korkeasti oppinut _confrater_, vastasi Sigfrid mestari
kylmästi. -- Tyko Brahe ei ole ikinä mitään semmoista sanonut. Ja jos
hän olisikin sanonut, niin ei se olisi tarkoittanut Vladislaus
prinssiä, joka on syntynyt Saturnuksen vaikutuksen alla, ja vaikkapa
vihdoin kaikki olisikin, kuten sinä arvelet, niin ei Vladislaus prinssi
voisi oikeata kristinuskoa palauttaa, koska hän itse tunnustaa
pimitettyä ja hyljättävää paavin oppia.

Nyt oli kajottu arkaan kohtaan, ja siinä Sigfrid mestarin mielipiteet
varsin vähässä määrin näyttivät vastaavan Iivari Pärttylinpojan
toiveita. Tohtori ei kumminkaan vielä tahtonut päästää voittoa
käsistänsä.

-- Kunnianarvoinen mestari -- virkkoi hän kunnioittavalla äänellä -- ei
sovi minun väitellä kanssasi semmoisista asioista, jotka sinä tunnet
paremmin kuin kukaan muu nyt elossa olevista ihmisistä. Olen kuullut
pohjan perillä tekemistäsi vaivalloisista matkoista. Ihmetellen olen
lukenut sinun monet _prognosticasi, physicasi_, joka käsittelee luonnon
salaisuuksien selvittelemistä, olen lukenut mainiot kirjoitelmasi
pyrstötähdistä ja muut kirjoituksesi, jotka ovat levinneet kaikkiin
maailman ääriin ja joita kaikki oppineet ylistävät. Mutta eräs seikka
on sittenkin kummastuttanut minua: nimittäin se, kuinka sinun
kaltaisesi mies on saanut osakseen niin suurta kiittämättömyyttä,
kuinka mies, joka on tehnyt maalleen ja tieteelle niin suuria
palveluksia, on paikakseen saanut vääriä syytöksiä, vankeutta ja
kaikenlaista vaivaa, aina kidutuspenkkiin asti -- niin, suo anteeksi,
kunnianarvoinen herra, kuinka sellainen mies, jota Euroopan ruhtinasten
pitäisi kilvan pyrkiä koroittamaan korkeimmille kunniasijoille ja
kutsumaan neuvoshuoneeseensa, nyt asuu tässä matalassa majassa,
syrjäisessä maakunnassa, nauttimatta vähääkään mukavuutta vanhoilla
päivillään. Tiedän kyllä hyvin, että viisas mies pitää vähäarvoisena
maailman kunniaa, suosiota ja rikkautta; mutta ajattele, suuri mestari,
mikä voitto olisi koko maailman tieteelle ja omille tutkimuksillesi,
jos saisit tarpeeksi apukeinoja voidaksesi menestyksellä tutkia luonnon
lakeja! Etkö ole milloinkaan ajatellut senkaltaista onnellista tilaa,
kunnianarvoisa herra?

-- Nuorena ollessani joskus ajattelin sitä -- vastasi Sigfrid mestari
tahtomattaan huoaten -- mutta minä olen jo aikoja sitten oppinut
tyytymään vähäisempään osaan. En halua syyttää entisyyttä enkä
nykyisyyttä, sillä kaikkihan tapahtuu Jumalan tahdosta, kaikkihan
parhaaksemme kääntyy.

-- Mutta jos sinun vielä olisi mahdollista onnellisemmassa asemassa
työskennellä Jumalan kunniaksi ja ihmiskunnan hyväksi? Jos olisi
olemassa ruhtinas, kyllin viisas ja jalomielinen oikein arvostelemaan
ansioitasi, ja hän tarjoaisi sinulle ... mitä parhaimmilla
tutkimuskoneilla varustetun tähtitornin? Mitähän jos sinä, niinkuin
Copernicus tahi Tyko Brahe, sen avulla voisit hämmästyttää maailmaa
tekemällä suuria keksintöjä, eiköhän se olisi Jumalan sallimusta ja
eiköhän se runsaasti palkitsisi entiset puutteesi ja kieltäymyksesi?

-- Älä, älä puhu siitä; se on jo myöhäistä, en tahdo sellaista
ajatella! huudahti vanhus liikutettuna noista tulevaisuudentoivoista,
jotka olivat räikeänä vastakohtana hänen nykyiselle köyhyydelleen ja
niille vaillinaisille, enimmäkseen omatekoisille kolmioille, harpeille
ja kaukoputkille, jotka olivat koko hänen tieteellinen kalustonsa.

-- _Se on mahdollista eikä liian myöhäistä_, virkkoi vieras, pannen
painoa joka sanalle. -- Minä tunnen ruhtinaan, joka saattaa tarjota
sinulle tuon kaiken eikä pyydä sinulta sen sijaan muuta kuin
kiitollisuuttasi ja muutamia vähäpätöisiä palveluksia, jotka helposti
saatat hänelle tehdä tässä maassa nauttimasi vaikutusvallan avulla.

-- Voi tähtiäni! Voi rakkaita tähtiäni! huudahti Sigfrid mestari,
kiinnittäen huomiota ainoastaan ensimmäisiin sanoihin. -- Tiedätkö,
muukalainen, että minua on kielletty selittämästä taivaan merkkejäkin?
Minulla on niin paljon vastustajia. Pahansuovasti he tulkitsevat
_prognosticani_, he tahtovat kieltää minua lukemasta Luojan kirjoitusta
taivaan kannelta. Niin, sen kyllä huomaat, minä olen köyhä ja hylätty;
salassa kuin pahantekijä täytyy minun tutkistella luonnon suurta kirjaa
ja vaieta, vaikka niin monet seikat ovat sydäntäni polttamassa. Ei
kukaan usko minua! Mitä varten minä olen elänyt? Mitä kaikkea
voisinkaan lukea avaruudesta kunnollisella flandrilaisella kiikarilla,
mutta minulla, kuten näet, on tässä tuskin putken pahaista, tuskin
kompassia ja sekstanttia, joka mihinkään kelpaisi. Tuonne mäelle olen
itse pystyttänyt tangon meridianin merkiksi. Kurjaa, eikö niin? Ja sinä
sanot ... sinä sanot...

-- Minä sanon ... yritti vieras toistamaan sanojaan, mutta hänet
keskeytti Anna emännän ääni oven takaa:

-- Mitä se auttaa ihmistä, vaikka hän koko maailman voittaisi ja saisi
sielullensa vahingon?

-- Mitä tahdot, vaimo? kysyi vanhus tyytymättömänä avaten oven.

-- Luen tässä raamattua; se on aina hyvä olemassa, kun kiusaus
ahdistaa. Muuten on taivas jo taas seljennyt. En ole moneen vuoteen
nähnyt Merkuriusta niin ihmeellisen kirkkaana.

Sigfrid mestari astui pienoisen ikkunan luo.

-- Niin on. Anna tänne peskini! Minun täytyy lähteä ulos. Tule huomenna
jälleen, korkeasti oppinut _confrater!_ Nyt en saa laiminlyödä
planeettien yhtymistä. Olisipa minulla nyt flandrilainen kiikari! Voi
tähtiäni, voi rakkaita tähtiäni!



5. SYKSYISESTÄ AURINGONSÄTEESTÄ.


Valvottuaan yön ylhäisimmässä seurassa, mitä maailma voi tarjota,
nimittäin tähtien kanssa, Sigfrid mestari nukkui seuraavana aamuna
vielä kello kahdeksan ajoissa. Hänen uskollinen vaimonsa, joka oli
valvonut hänen kanssaan, oli parahiksi ennättänyt lakaista tuvan,
ruokkia talon ainoan lehmän ja panna padan tulelle aamiaisen
keittämistä varten, kun samassa tuli odottamattomia vieraita taloon.
Koreassa puvussa oleva herraspalvelija tuli kysymään, saattaako
korkea-arvoinen kirkkoherra ottaa vastaan muutamia matkustavaisia,
jotka tahtoisivat tulla hänen luokseen. Anna emäntä, arvaten palvelijan
puvusta, ettei semmoisia matkustajia sovi lähettää pois, käski heidän
astua sisään sanoen itse menevänsä makuukammioon miestään herättämään.
Heti sen jälkeen palvelija avasi oven nuorelle neidolle, jota
seurasi upseeri ja pieni kasvavassa iässä oleva naispalvelija.
Nuori sotilas esitti emännälle Kirsti Flemingin, Itägöötanmaan
herttuattaren hovineidon, ja itsensä Neriken rakuunain ratsumestarina
Silfversparrena. He olivat tätä kautta matkalla Suitian kartanoon
eivätkä tahtoneet lähteä Tammisaaresta osoittamatta kunnioitustaan sen
kuuluisalle kirkkoherralle. Nuori neiti lisäsi siihen ystävällisesti,
että hänellä ja hänen äidillään on aikoinaan ollut kunnia tutustua
Sigfrid mestariin Tukholmassa, mutta hänen äitinsä on nyt uuvuksissa
vaivalloisen merimatkan jälkeen, joten hänen on täytynyt jäädä
lepäämään heidän majapaikkaansa.

Anna emännän viisaat ja ystävälliset silmät olivat jo noiden muutamien
sanojen aikana ennättäneet tarkastaa vieraat, ja pelon, joka hänessä
ensin oli herännyt niin ylhäisten vieraitten tullessa heidän köyhään
pappilaansa, oli nuoren neidon miellyttävä olemus jo kokonaan
hälventänyt. Kirsti Fleming näytti enemmän viattomalta lapselta, joka
astuu ensimmäisiä askeleitaan maailmassa, kuin tytöltä, jolla on jo
kaksivuotinen kokemus hovielämästä, mikä kokemus ei aina ollut
onnellisia kokemuksia. Kasvultaan hän oli pikemmin pienempi kuin
suurempi keskikokoa, hänen hiuksensa ja silmänsä olivat tummanruskeat,
kasvonpiirteitä ei saattanut sanoa kauniiksi, niissä kun ei ollut
riittävästi säännöllisyyttä; mutta hänen silmissään oli loiste,
voimakas kuin päivänsäde, ja täyteläisillä huulilla väikkyvä, toisinaan
veitikkamainenkin hymy oli niin hyväntahtoinen, ettei olisi luullut
hänen tietävän vielä mitään maailman surusta ja murheesta. Ainoa, mikä
hänessä tiesi aatelisnaista, oli arvokas, miellyttävä ja vapaa käytös
ja suurempi huolellisuus puhetavassa kuin mitä siihen aikaan oli
totuttu odottamaan Flemingin suvulta, ainakin sen miespuolisilta
jäseniltä. Sitä vain ei Anna emäntä voinut saada selville, oliko tuo
nuori neitonen nähnyt kuusitoista kevättä vaiko kaksikymmentä tai
kenties pari enemmänkin; sillä vaikka hänen lapsellinen hymynsä oli
kuusitoistavuotiaan, osoittivat suuret, kirkkaat ja ajattelevat silmät
kahtakymmentä vuotta.

-- Mestari Sigfrid -- sanoi nuori neiti tervehdittyänsä kunnioittavasti
huoneeseen tulevaa -- olen teille kiitollisuudenvelassa niistä
hyödyllisistä opetuksista, joita hyväntahtoisesti annoitte minulle
Tukholmassa kaksi vuotta takaperin. Mies, jolla on suuria ja tärkeitä
asioita ajateltavana, ei saata muistaa niin mitätöntä seikkaa kuin
vähäinen ymmärtämätön tyttö on, mutta minä puolestani pidän suurena
kunniana sitä, että olen lähes kuusitoista kuukautta saanut olla teidän
oppilaanne. Luuletteko minun unohtaneen kirjanne "Sielusta" ja sen,
mitä opetitte minulle unien merkityksestä?

-- Kirsti neidillä on varmaankin ollut suunnattomasti hyötyä teidän
opetuksistanne, sillä hän uneksii sekä valveilla että nukkuessaan,
puuttui nuori upseeri hymyillen puheeseen.

-- Älkää uskoko sitä, hyvä mestari! Harvoin minä nyt muulloin uneksin
kuin puolivalveillani, ja silloin on mielestäni hauskinta nähdä unia
semmoisista asioista, jotka päivällä käyvät yli ymmärrykseni. Mitä
sanotte unesta, joka on nähty juuri teistä?

-- Unet ovat kahta laatua, armas neitiseni, vastasi mestari tuntien
heltyvänsä niin paljosta hyvyydestä, mihin yhtyi tuollainen sulo. --
Osa unia tulee verestä, ja semmoiset ovat tavallisesti vastenmielisiä,
kuten liiallisen syömisen jälkeen; toiset taas tulevat sydämen
liikutuksista, jotka osaksi luemme sieluun kuuluviksi, ja ne ovat
vuoroin surullisia, vuoroin iloisia. Uniin ei saa kumminkaan liian
suuria perustaa; sillä vaikka Jumala saattaakin lähettää unia, jotka
jotakin merkitsevät, niinkuin Raamatusta näemme ja omasta
kokemuksestamme tiedämme, niin on kumminkin suurinta osaa pidettävä
usmana tai tuulena, joka maan ylitse vaeltaa ja jolla ei ole vakinaista
asuinsijaa.

-- No selittäkää sitten uni, jonka näin teistä viime yönä, kun vielä
olin tuntevinani laivan liikkuvan aalloilla. Näin unta, että te
istuitte korkeassa tornissa, jalkainne alla oli maa ja päänne päällä
taivaan tähdet, loistavana, sinisenä, kullalla kirjailtuna vaippana. Te
olitte nuori, te olitte rikas, teillä oli mitä kauneimmat tieteenne
tutkimusvälineet, ja minä istuin jalkainne juuressa oppien teiltä
viisautta. Äkkiä te sanoitte minulle: katso tänne, minä olen löytänyt
uuden planeetan Saturnuksen takaa, ja siellä on se autuaitten asunto,
joka kerran annetaan meille! Minä katsoin kiikariinne ja näin taivaalla
onnen saaren, ja siitä lähti joka haaralle kuolemattoman elämän
säteitä. Katso, sanoitte te, tämän planeetan voima on tehnyt minut
nuoreksi jälleen, ja minä voin tehdä iankaikkisesti nuoreksi sinutkin.
Ei, minä vastasin, Juhana kuningas toi mukanaan Englannista ihanan
marmorikuvan, joka monta vuotta sitten oli löydetty Roomasta ja oli
vanhoilta pakanuuden ajoilta. Ja vaikka nyt tuo kuva on iankaikkisesti
nuori, niin enpä tahdo minä olla sen kaltainen; mieluummin kukoistan
minä lyhyen aikani kuin ruoho maassa ja lakastun sitten. Silloin te
suutuitte minuun, otsanne synkistyi ja te kasvoitte suureksi kuin
taivaan ukkospilvi, mutta samassa minä heräsin. Selittäkää nyt tämä uni
minulle, hyvä mestari!

Näytti siltä kuin mestari olisi näiden sanojen aikana itsekin vaipunut
unelmiin. Hän ajatteli nuoruutensa päiväin kunnianhimoisia toiveita:
hänkin oli itselleen toivonut valoisaa ja kunniakasta tulevaisuutta;
ensi menestys oli rohkaissut häntä raivaamaan tietä kaikkien esteitten
läpi senaikuisen tieteen ylimmille asteille. Oli ollut hetkiä, jolloin
hän oli tuntenut olevansa ylpeä ja rikas kuin äärettömien avaruuksien
kuningas ja katsonut alas tietämättömien ja taidottomien joukkoon kuin
joukkoon, joka kumartaa kuningastaan. Nyt hän oli köyhä, vanha, ja
häneltä puuttui tutkimuksiinsa tarpeelliset apukeinot. Hän tunsi
olevansa kuin kerjäläinen kuninkaan istuimella, ja hänen ainoa, hänen
uskollinen alamaisensa oli nainen, köyhä ja unohdettu kuten hän
itsekin. Mutta nytpä oli eilen tullut muukalainen, tullut ja kuvaillut
hänelle, että hänen salaisen kaipauksensa päämäärä on saavutettavissa,
ja nyt saapui lapsi, leikkivä lapsi, sanomaan hänelle samaa oikullisten
uniensa muodossa. Mitä se merkitsi? Kiusaustako se oli? Vai oliko se
uuden, loistavan menestyksen enteenä? Hän mietti hetkisen ja vastasi:

-- Unet, jotka jotakin merkitsevät, tuovat muassaan tavallisesti aivan
päinvastaisia tapauksia, niinkuin kyllä omin silmin saatatte par'aikaa
nähdä, armollinen neiti. Kuitenkin on minun myönnettävä, että Jumala
joskus vertauksilla ilmoittaa meille, mitä vast'edes on tapahtuva,
niinkuin Farao kuninkaalle unessa, jonka Josef selitti. Jos niin
kävisi, että Jumala lähettää minulle, vanhalle ja köyhälle miehelle,
jonkin aavistamattoman onnen tässä maailmassa, mikä tuskin on
luultavaa, vaikk'ei sentään mahdotonta, koskapa Jumala voi muuttaa
kaikki inhimilliset asiat, niin on siihen pikemmin luettava syyksi
nuoren ja armollisen kuninkaamme erinomainen opin ja viisauden
suosiminen, jotka nyt alkavat vaurastua hänen hallituksensa aikana.
Mutta vähätpä minusta, kallehin neiti! Kertokaa minulle sen sijaan
jotakin omista opinnoistanne opin ja hyödyllisten taitojen tiellä.

-- Jospa minä uskaltaisin puhua neidin sijasta, koska hän on sangen
kaino omia ansioitaan luettelemaan -- puuttui ratsumestari puheeseen --
niin kertoisinpa teille, hyvä isä, ettei koko Ruotsin valtakunnassa ole
toista, joka harppua niin ihanasti soittelee kuin Kirsti neiti. Illalla
kerran viime keväänä armollinen kuningas istui ainakin tunnin ajan ja
kuunteli soittimen helkytystä, unohtaen kaikki ryssäin pauhaavat
sotapasuunat. Ja ellei neiti Ebba Brahe jo olisi se, mitä hän on, niin
saisipa leskikuningatar pian uusia huolia valtakunnan tulevaisuudesta.

Ellei Sigfrid mestari olisi ollut tottuneempi katselemaan kaukaisia
taivaan tähtiä kuin maallisia virvatulia, niin hän olisi kenties noita
sanoja lausuttaessa havainnut nopeasti haihtuvan, unelman tapaisen
välähdyksen Kirsti Flemingin loistavissa silmissä. Ennenkuin
punastuksen punaiset aallot olivat vielä ennättäneet nousta
puolitiehenkään hänen neitseellisille poskilleen, hän vastasi
närkästyneenä:

-- Ei ole kellään, sotilaalla kaikkein vähimmin, lupaa puhua
soimaussanoja kuninkaastaan. Jospa Yrjänä Tegel vielä olisi vallassa,
niin olisitte paremmin oppineet kieltänne hillitsemään. Mestari kulta,
uskokaa minua, en ymmärrä enempää kuin harakka semmoisista asioista,
joissa en ole saanut teiltä opetusta. Niin, olenpa jo unohtanut melkein
kaiken, mitä minulle opetitte metalleista ja kivistä.

-- Eikö olisi semmoista kiveä, joka karkoittaa pahat unet? kysäisi
jälleen Silfversparre ivallisen totisena.

-- Timantti lienee siihen paras keino, vastasi Sigfrid mestari
viattomasti. -- Sen kun sitoo vasemmalle sivulleen, niin se suojelee
vihollisilta ja riidalta ja toralta ja raivotaudilta ja painajaiselta.
Muuten -- jatkoi hän huomaamatta, kuinka Kirsti neiti uhaten ojensi
timanttisormuksensa ratsumestaria kohti -- muuten on kallis safiirikivi
hyödyllisin kaikista, sillä se vahvistaa koko ruumiin, pitää ihmisen
tyytyväisenä ja tuo häneen hurskaita ajatuksia. Sanottu on myöskin
kullasta, että kun sitä hienoksi jauhaa ja juo, niin se auttaa sydämen
ahdistuksissa ja sydäntaudissa, ja siitä myöskin ihmisessä vilkkaan
tunteen henki virvoittuu. Sillä kullalla on vähän auringon luontoa.
Tätä kukin itse kohdastansa koetelkoon; minä sanon vain, mitä entisen
ajan ihmiset ovat sanoneet. Niinpä safiirista sanotaan, että se, joka
sitä suussaan pitää, saattaa ennustella.

-- Mestari, saanko pyytää teiltä jotakin kahden kesken?

-- Jos suvaitsette, kaikkein rakkahin neiti, astua viheliäiseen
huoneeseeni, niin saan kuulla, mikä se on, vastasi vanhus tuntien
melkein samaa kuin sammaltunut honka, kun visertelevä lintunen istahtaa
sen ryhmyisille oksille.

-- Sanoitte jotakin safiirista, alkoi Kirsti neiti hyvitellen,
suljettuaan tarkasti oven kiinni. -- Niin viisas mies kuin te ei
tarvitse safiirikiviä osatakseen ennustaa tulevia asioita. Te näette ne
tähdistä ja ... käsistä.

-- Tähdet ovat olleet olemassa hamasta maailman alusta ja noudattavat
järkähtämättömiä lakeja, mutta juovat ja piirrot neitojen käsissä ovat
tyynen veden pinnalla karehtivia väreitä, jotka ensi tuulenhenkäys
puhaltaa pois.

-- Oh, mestari, kyllä te tiedätte paremmin kuin minä, että ihmiskäden
juovat noudattavat samoja lakeja kuin tähdetkin. Olettehan itse sanonut
minulle, ettei Jumalan edessä ole mikään suurta eikä mikään pientä.
Mutta koska pidätte enemmän tähdistä, niin kas tässä on horoskooppini,
jonka itse kirjoititte paperille minua varten Tukholmassa. Te ette
tahtonut selittää sitä silloin, koska olin niin nuori, mutta nyt olen
kahta vuotta vanhempi. Se on velkakirja, teidän on lunastettava se.

-- Jättäkää nyt se, rakkahin neiti! Ei ole ihmisen hyvä tietää
tulevaisuuttaan.

-- Mutta ennustittehan te hovineitosille Örebrossa! Sitä ette saata
kieltää.

-- Jos niin teinkin, tapahtui se heidän ylenpalttisen uteliaisuutensa
tähden. Istuessani Örebron linnan tornissa minä sain monta makupalaa
naisväeltä, he kun mielellään kyselivät minulta siitä, ketä he eniten
rakastavat. Semmoista ei teidän tarvitse tiedustella; hän tulee, kun
Jumala tahtoo.

Kirsti neidin silmä iski tulta.

-- Minä en mielitiettyä tiedustele, vastasi hän ylpeästi. Tahdon
tietää, mitä kaikki nuo ihmeelliset viivat ja numerot merkitsevät. Ei,
mestari, oma syynne se on. Te olette antanut minulle arvoituksen
arvattavaksi, tässä se on, minä pyydän teitä selittämään sen. Sanokaa
minulle, mikä tähti elämääni vallitsee!

Mahdotonta oli olla ottamatta tuota kellastunutta, eläinradan merkkejä
täyteen piirrettyä paperilippua, kun sitä tarjosi hieno, pehmoinen
immen käsi. Mestari tarkasteli lippua huolellisesti ja sanoi epäröiden:

-- Älkää kyselkö minulta enää!

-- Ja te luulette naisen säilyttävän sellaista paperia vuosikausia
tahtomatta kuulla sen selitystä. Haluatteko siis, että pidän taitoanne
vain pilantekona?

-- Niin paljon voin sanoa -- jatkoi merkkienselittäjä -- että teidän
syntymähetkenänne on ollut merkillisiä merkkejä taivaalla. Te olette
syntynyt jalopeuran tähdistön vaikuttaessa. Se ei ihmetyttäne ketään
sellaista, joka on teidän sukuanne.

-- Ei suinkaan, mestari.

-- Jalopeura antaa yleviä ajatuksia, mutta ei pitkää ikää. Vain
harvalle se antaa ikää viisikymmentä vuotta.

-- Mitä sanottekaan, viisikymmentä vuotta! Siinä on kaksinverroin
enemmän kuin olen toivonut eläväni. Entä mitä muuta siinä on?

-- Mars hallitsee erään _firmamentumilla_, taivaanlaella, olevan mustan
kohdan edellä ja sen jälkeen, eikä se ole kaukana. Siinä kohdassa, on
Jupiter niin lähellä teidän tähteänne, että se on miltei kummallista.
Hyvä neiti, varokaa! Kun planeettien kuningas vallitsee taivasta, on se
kaikille vaarallinen. Sen, joka ei antaudu sen valtaan, se tavallisesti
sammuttaa tai murskaa.

-- Ette peloita minua. Sitä voidaan vastustaa.

-- Niin, Jumalan voimalla, joka on suurempi sen voimaa. Tavallisesti
aina jotakin kuolee siinä ihmisessä, joka Jupiteria vastustaa. Mutta
kunhan vain sielu raukka pelastuu, on muu vähäarvoista. Sen mustan tai
pikemmin loistavan kohdan takana on vielä paljon pieniä tähtiä. Toiset
selittävät niitä jälkeläisiksi...

-- Olen siis syntynyt sotaisten tähtien alla, kuten koko sukuni.
Minulla on joku vihollinen...

-- Sitä en ole sanonut.

-- Vastustaja sitten, jos se teitä enemmän miellyttää. Minun täytyy
vankasti vastustaa häntä, hän ei ole antava minun kauan elää, mutta
lopulta saan levon tähtien joukossa. Sitäkö tarkoititte, mestari?

-- Minä tarkoitin -- vastasi Sigfrid mestari -- että Jumala hallitsee
kaikkia luotujaan, ja planeettien kuningas on yhtä varmaan hänen
rinnallaan vain tomua kuin se on kaikkien taivaankappalten keskus ja
kiinnike. Me kierrämme auringon ympäri, ja aurinko kiertää Jumalaa.
Vain hänessä on kaiken lepo.

-- Mitä, mestari? Oletteko tekin niitä, jotka uskovat tuota
uudenaikaista satua, että maa muka kiertää auringon ympäri eikä
päinvastoin?

-- Se ei ole mikään satu, hyvä neiti. Jumalan sanaa lähinnä se on
kaikesta varmasta varminta. Enkö ole kertonut teille viisaasta
puolalaisesta Copernicuksesta? Mutta jätetään se. Te tahdoitte, että
minä ennustaisin kädestänne. Minä en sano muuta siitä kuin että se on
hyvän ihmisen käsi. Jumala siunatkoon teitä. Teissä on kotkaa jos on
kyyhkyäkin. Te voitte antaa elämänne totuuden puolesta, jollette anna
sitä sille, jota rakastatte.

Ja niin sanoen mestari nosti nuoren oppilaansa käden kuihtuneille
huulilleen.

Kirstineiti punastui, otti timanttisormuksen sormestaan ja painoi sen
mestarin kurttuisen nimettömän sormen nenään.

-- Ottakaa tämä vähäpätöiseksi muistoksi kiitolliselta oppilaaltanne,
sanoi hän sydämellisesti. Minä olen muistava teidän varoituksianne, ja
vast'edes, tultuani ymmärtäväisemmäksi, ajattelen olevani kihloissa
itse viisauden kanssa. Jumalan haltuun! Jääkää hyvästi!

Vieraat lähtivät pois. Silloin vasta saattoi Anna emäntä kysyä, mitä jo
kauan oli halunnut.

-- Tiedätkö -- sanoi hän -- mistä hinnasta sinulle eilen tarjottiin
kunniaa ja rikkautta?

-- En tiedä, vastasi mestari Sigfrid. Ellei minua kutsuttu palvelemaan
meidän omaa armollista kuningastamme, niin tuo tarjous tuli kai Tanskan
kuninkaalta tai joltakin Saksanmaan evankeliselta ruhtinaalta.

-- Erehdyt, vastasi hänen vaimonsa tyynesti. -- Kunniata ja rikkautta
tarjottiin sinulle sillä ehdolla, että palvelisit Sigismundia ja paavin
oppia.

-- Voi tähtiäni! Voi nuoruuteni unelmia! huokasi vanha mestari, ja
kirkas kyynel vierähti hänen laihtuneelle, kellastuneelle poskelleen.



6. TAIVAANLAEN VAARALLINEN KOHTA.


Noin kolme kuukautta Tammisaaressa-käynnin jälkeen, kylmänä
talvipäivänä tammikuussa 1616, tapaamme jälleen neiti Kirsti Flemingin
ja hänen äitinsä, maaherra Lauri Hermaninpoika Flemingin lesken,
vapaasukuisen rouva Anna Hornin, joka oli toisissa naimisissa Tönne
Yrjänänpoika Gyllenbögelin kanssa. Ylhäiset naiset olivat tehneet
vuodenaikaan nähden hyvinkin pitkän ja vaivalloisen matkan Pernajan
kartanoon itäiselle Uudellemaalle läsnäolollaan kunnioittaakseen
Käkisalmen maaherran Hannu Stålhandsken ja vapaasukuisen neiti Elina
Wildemanin häitä. Viimeksimainittu oli kuuluisan amiraali Henrik
Tönnenpoika Wildemanin tytär ja Kirstin lapsuudenystävä. Wildemanit
olivat Hornien kautta sukua Flemingeille, ja matkustajamme olivat
viettäneet vastanaineitten kanssa niin hauskat joulupyhät kuin noina
rauhattomina aikoina oli mahdollista. Kymen kuninkaankartanoon ei ollut
pitkälti Pernajasta, ja koska Kirsti neidin orpana, uljas eversti ja
sittemmin maamarsalkka Henrik Fleming, Lajusten herra, saatuaan
lyhyeksi ajaksi virkavapautta Venäjän kanssa käynnissä olevista
rauhanneuvotteluista, oli halunnut keskustella Anna rouvan kanssa
tärkeistä perheasioista, niin oli päätetty yhtyä Kymenkartanossa.

Ylpeä ja valtava Kymi, entinen rajajoki, joka leveässä uomassaan kantaa
monien satojen järvien vedet Suomenlahteen, jakaantuu ennen laskuansa
kahteen päähaaraan, joista itäisempi vuorostaan taas haaraantuu
kahdesti. Näistäkin itäisempi on se, jonka varrella Kymen
kuninkaankartano vielä tänäkin päivänä sijaitsee, lähellä avaria,
nykyjään jo tarpeettomia linnoitusvaruksia. Tämä kartano oli jonkin
aikaa Sturein suvulla, mutta meidän kertomuksemme aikana oli se kruunun
hevoskartanona ja ratsuväen katselmuspaikkana. On olemassa Kustaa II:n
Aadolfin omakätinen kirje, joka käskee silloista voutia Antti
Niilonpoikaa pitämään huolta, että Kymenkartanon hevosilla on hyvät
laidunmaat. Sillä erää majaili siinä kaksisataa vasta varustettua
aateliston ratsumiestä Matti Olavinpojan päällikkyyden alaisina,
valmiina kohdakkoin lähtemään armeijaan Venäjälle. Pihalla vilisi siis
noita nuoria sotilaita, jotka taluttivat hevosiaan tilavista talleista
juomaan alas koskelle, jota eivät tammikuunkaan pakkaset olleet saaneet
kahlehdituksi. Muuan matala, mutta pitkä yksikerroksinen puurakennus,
joka usein oli suonut majaa ylhäisille vieraille, tarjosi kuitenkin
tälläkin kertaa tarpeeksi tilaa Henrik Flemingin ja hänen
matkallaolevien sukulaistensa kohtaamista varten.

Kello oli kymmenen aamulla, ja yhä viipyi odotettu vieras. Kirsti
Fleming meni kosken partaalle ja mietteihinsä vaipuneena katseli sen
pauhaavia aaltoja, jotka lumisia rantoja vasten näyttivät melkein
mustilta. Hän oli syntynyt Louhisaaren kartanossa, ihanan
merenlahdelman rannalla Suomen lounaiskulmassa, ja oli siis aina
lapsuudestaan saakka ollut aaltojen ystävä ja oppinut niitä
rakastamaan. Mutta nuo mustat vedet näyttivät hänestä synkiltä; ne
kuohuivat ja elämöivät vielä silloinkin, kun koko luonto oli talviseen
uneensa vaipunut; ne olivat vapaita ja valtavia ja uhmaisia vesiä,
mutta ne eivät aikaansa tienneet; ne olivat kummituksia kesän ajoilta,
niillä ei ollut enää oikeutta elää. Kirsti neidin mielessä synnytti tuo
ylivoimainen uhma pikemmin ahdistusta kuin rohkeutta, ja siksipä hän
loi katseensa iloisempaan kuvaan, kosken toisella rannalla liikkuviin
ratsumiesryhmiin, mutta samassa lähestyi häntä asuinhuoneelta päin
kiireisin askelin hänen pikku Maiju palvelijattarensa ja toi hänelle
sanoman, että hänen oli heti riennettävä takaisin kartanoon.

-- Tuliko hän?

-- Tuli, neiti! Hän sekä Henrik herra.

-- Kuka hän?

-- Kuningas.

Kirsti neiti ei rientänyt, hän lensi. Hän oli kuin metsäkana, jonka
keveät askelet tuskin jättävät jälkiä talven hankeen.

Hän pujahti asuntoon sivu-ovesta. Koko talo oli liikkeellä. Tiedettiin
kyllä, että kuningasta oli odotettu Suomen valtiopäiville Helsinkiin;
tiedettiin hänen useampia päiviä aikaisemmin tulleen Viipuriin, mutta
eipä tiedetty, ennättäisikö hän sillä matkallaan poiketa Kymenkartanoon
ja milloin. Kustaa II:lla Aadolfilla, kuten hänen isälläänkin Kaarle
IX:llä nuorena ollessaan, oli tapana tulla äkkiä, jotta hän tapaisi
voutinsa valmistautumattomina, eikä se aina tuonut voudeille mielihyvää
ja kuninkaallista suosiota. Hän sanoi leikillään, että sen, joka on
kuusi vuotta ollut voutina, saa hirttää suoraa päätä tutkimatta, sillä
kyllä mies silloin jo on tarpeeksi ansiokas. Ja erittäinkin Suomessa,
jossa jo monet kuninkaalliset säännöt turhaan olivat koettaneet hillitä
petoksia ja kiskomista, oli tämä leikkipuhe valitettavasti hyvinkin
oikeutettua.

Kymenkartanon vouti Antti Niilonpoika näkyi olevan harvinaisia
poikkeuksia. Kuningas oli tullut äkkiarvaamatta, keveässä reessä, kaksi
hevosta edessä. Mukanaan hänellä oli ainoastaan Henrik Fleming ja
kamaripalvelija; seurue tuli tuntia myöhemmin. Heti kohta hän otti itse
selon sotaväen luvusta, muonasta ja varustuksista, kuninkaankartanon
tilasta ja voudin tileistä. Hänen tarkka silmänsä huomasi pian kaikki
puutteellisuudet, eikä niitä suinkaan ollut varsin vähän. Ratsumiehet
asetettiin jäälle kosken alapuolelle, ja ne saivat kestää ankaran
katselmuksen. Missä hylättiin kelvottomia keihäitä, pyssyjä,
pistooleja, miekkoja, missä taas rikkinäisiä haarniskoja tahi huonoja
saappaita, missä taas kurjia, satulanlyöttämiä hevosia, joita oli
herraskartanoista lähetetty ratsupalvelukseen, ja niin edespäin aina
heinä- ja olkitileihin saakka. Mutta tarkasteltuaan kaikki ja kuultuaan
monta puolustusta "ajan tilan" tähden, niinkuin siihen aikaan
mielellään sanottiin, suvaitsi armollinen kuningas sanoa sotaväelle,
että heidän maanmiehensä olivat uljaasti taistelleet venäläisiä vastaan
ja että hän toivoi uusien rekryyttienkin tekevän samoin, ja siihen
kajahti äänekkäänä huuto: _eläköön kuningas!_ ja tämä huuto uudistui
kahta voimakkaampana, kun kuningas oli suomeksi lisännyt: _Jumala
varjelkoon teitä, pojat!_ Hän tunsi suomalaisensa; olihan hän jo
lapsena käynyt isänsä kanssa Suomessa ja monen pitkän talven kuluessa
tutustunut tähän maahan. Nuo nuoret, leveähartiaiset, huonosti
varustetut ratsumiehet yllä suomalaisten "moukanryysyt"[4] laihain,
mitättömän näköisten hevostensa selässä, ne olivat kumminkin sitä
terästä, jolla Kustaa II Aadolf voittonsa voitti, ja viidentoista
vuoden kuluttua oli kenties harvennut joukko noita samoja nuorukaisia,
silloin monet kovat kokeneina sota-uroina, seisova lujana muurina
Breitenfeldin taistelussa tai kiipeävä Würzburgin valleille tai kaatuva
Lützenin kentällä rakkaan kuninkaansa kanssa. Juuri se seikka, että
kaikki nuo voitot ja onnen kohtalot vielä olivat tulevaisuuden
kätkössä, kuten ikihongankin alku piilee vähäisessä vesassa, jonka käsi
saattaa taittaa ja jalka tallata, juuri se, että niin paljon kunniaa,
niin paljon suuruutta vielä oli pelkkänä tulevaisuuden unelmana,
toiveena, kaukaisena kangastuksena, juuri se seikka sai niin omituisen
tunteen heräämään noissa sotilaissa, jotka ensi kertaa tekivät
kivääreillään kunniaa nuorelle sankarikuninkaalleen. Heissä ei ollut
ainoatakaan, joka ei sinä silmänräpäyksenä hänen johtamanansa olisi
tuntenut voimaa koko maailman valloittamiseen. He olivat suomalaista
ratsuväkeä, siis tyyntä, maltillista, valmiina aikaansa odottamaan; he
eivät intoilleet, he eivät liikahtaneet rivissään, kuvapatsaina he
istuivat satuloissaan, mutta jokainen heistä tunsi sydämessään, että
moisen kuninkaan puolesta saattoi kuolla. Ja hän ymmärsi heidät
niinkuin hän aina ymmärsi sotilaansa.

Hän kääntyi päällikön puoleen ja sanoi:

-- Matti Olavinpoika, pidä hyvää huolta tuosta väestä; kelpo alku.
Harjoita heitä rivissä joka päivä. Katso, ettei heidän ravinnostaan
puutu mitään, mutta jos he talonpojille tekevät pahaa, niin lue laki
lyhyeen. Hevoset ovat huonosti ruokittuja, osa huonosti opetettuja,
pukineista on tarkempi vaari pidettävä. Se on korjattava niin pian kuin
mahdollista. Kaikessa muussa olen tyytyväinen tähän väkeen...
Stålhandske!

Nuori, kuninkaan ikäinen upseeri ratsasti esiin seuruejoukosta.

-- Katso tätä miestä, Matti Olavinpoika, hän on upseeriksi kohonnut
pelkästä sotamiehestä. Hän tuntee meidän uudet ratsupyssymme.
Stålhandske, ratsasta huomenna Viipuriin käskyjäni viemään ja valitse
linnan asevarastosta parhaimmat pyssyt. Ne tulevat sinun väellesi,
Matti Olavinpoika. Hanki taitavia maaseppiä, joita tässä maassa kyllä
on, ja teetä pyssyjä tämän uuden mallin mukaan. Miesten pitää osata
ampua vapaalta kädeltä, se on tahtoni.

Talven uninen aurinko meni sillä hetkellä mailleen lounaiseen ja
purppuroi illan taivaan. Punainen loiste; jossa ilovalkeita oli toinen
puoli ja verta toinen, levisi yli lumisen maiseman, mustan kosken,
pihalla seisovan väkijoukon ja ratsumiesten liikkumattomien rivien.
Kuninkaan vartalo, joka näkyi kaikkialle siltä joen rannalla olevalta
mäeltä, mistä hän oli tarkastellut sotajoukkoa, verhoutui purppuraan,
ja hänen katseensa loisti. Hän oli tullut vihollisen maasta ja tunsi
nyt jälleen olevansa keskellä luontoa, jota hän ymmärtää, ja keskellä
kansaa, joka rakastaa häntä. Mielihyvä välähti hänen nuorilla,
miehekkäillä kasvoillaan. Sotilas ja kuningas oli yksikolmattavuotias;
hänen mielensä ei ollut vielä kovettunut, niin etteivät lempeät
vaikutelmat olisi siihen koskeneet, niin, eipä hän elänytkään niin
kauan, että se olisi milloinkaan kovettunut. Mutta sittenkin oli hän
kauttaaltaan kuningas. Ei hän tuhlaillut sanoja. Äänetönnä hän sulki
ajatuksensa nuoreen rintaansa, viittasi merkiksi, että katselmus oli
päättynyt ja palasi taloon.

Monien katselijain joukossa oli rannalla myös neiti Kirsti Fleming
Maiju tyttönsä kera, tuntemattomana ja huomaamattomana. Illan taivaan
purppuraheijastus, joka valaisi sankarikuningasta, näytti vielä
kirkkaammin punaavan nuoren immen poskia. Hän kuuli väkijoukon
ihastuksen huudot; hän näki Maijunsa taputtelevan käsiään riemuissaan,
mutta hän itse oli äänetönnä niinkuin sankarikin, jota kohti kaikkien
katseet olivat kääntyneet. Mietteissään hän palasi muitten mukana
taloon ja äitinsä kanssa voudin yksityisiin huoneisiin, jonne
matkustavaiset olivat siirtyneet antaakseen tilaa kuninkaan seurueelle.

Heidän olonsa siellä tuli kumminkin pian huomatuksi, ja vähän ajan
kuluttua Henrik Fleming toi sanoman, että kuningas tahtoo nähdä heidät
illallispöydässä, joka katetaan kello seitsemältä. Ainoastaan muutamia
korkeimpaan päällystöön kuuluvia henkilöitä oli käsketty illalliselle,
ja kuningas sanoi toivovansa, ettei Anna rouva panisi pahakseen, vaikka
ateria olisikin sangen yksinkertainen sotilaan tapojen ja matkan
kiireen tähden. Olipa kumminkin juottovasikka ja muutama kana saanut
ennen aikojaan lopettaa nuoren elämänsä Kymin rannoilla tyydyttääkseen
matkalla olevain sotilaitten kelpo ruokahalua. Mutta sotaretkillä
tottuu arvostelemaan ajan kalleutta, ja niinpä kuningaskin nousi
pöydästä tuskin puolen tunnin kuluttua, sanoen, ettei hän tahdo olla
suomatta muille vierailleen lepoa, jota he varsin hyvin tarvitsevat,
mutta että hänestä olisi hupaista, jos naiset vielä soisivat hänelle
miellyttävää seuraansa. Kuningas lisäsi, ettei hän pitkään aikaan ollut
saanut puhua muusta kuin pelkistä sota-asioista, minkä vuoksi hänestä
tuntuisi virkistävältä, jos armolliset naiset kertoisivat hänelle
jotakin huvittavampaa Tukholmasta tai Turusta.

Nuori kuningas oli tuollaisina tuttavallisen seurustelun hetkinä niin
herttaisen vilpitön, hänen luontaiseen miellyttävyyteensä yhtyi niin
leikillinen mielenlaatu ja niin harras osanotto päivän vähäisiinkin
tapauksiin, että pari tuntia nopeaan kului keskusteltaessa Tukholman
hovista ja niistä Suomen aatelissuvuista, joitten kanssa sekä Anna
rouva että hänen tyttärensä olivat lähimmin sukua. Kellon lyötyä
yhdeksän pyysi Anna rouva lupaa poistua saadakseen ajan lyhyyden tähden
läheisessä huoneessa neuvotella Henrik Flemingin kanssa perheasioista,
joitten tähden hän oli tullut Kymenkartanoon. Kuningas vastasi
kohteliaasti, ettei hän toivo Anna rouvan kestäneen turhaan matkan
vaivoja tultuaan sinne puhumaan tärkeistä asioista, mutta koska hän oli
oleva viereisessä huoneessa, niin toivoi kuningas hänen suovan hänelle
tyttärensä seuran siksi, kunnes neuvottelu on päättynyt. Ei ole
merkitty muistiin, suostuiko Anna rouva, joka hyvin tiesi
leskikuningattaren epäsuosion neiti Ebba Brahea kohtaan, aivan kevein
sydämin tähän ehdotukseen, mutta kuninkaan toivomushan on käsky, jota
ei käy vastustaminen ilman tärkeitä syitä. Anna rouva meni jättäen
raolleen siihen kamariin vievän oven, jossa Henrik Fleming oli häntä
odottamassa.

-- Hannu Stålhandske oli siis onnellinen sulhanen? kysyi kuningas,
jolle oli kerrottu Pernajan kartanossa pidetyistä häistä.

-- Hyvin onnellinen, armollinen herra, vastasi Kirsti neiti.

"Majesteetti" puhuttelusanaa käytettiin tosin juhlallisissa
tilaisuuksissa, mutta tuttavallisemmissa keskusteluissa sanottiin vain
vanhaan tapaan yksinkertaisemmin "armollinen herra".

-- Hän on onnellinen, kun on saanut noudattaa sydämensä ääntä. Minäpä
tunnen ihmisiä, jotka eivät saa tehdä niin. Tunnetteko te ketään
semmoista?

-- Enpä tiedä... Kenties.

-- Mitä tekisitte sellaisessa asemassa?

-- Velvollisuuteni tekisin, jos olisin mies.

-- Mitä sitten _naisen_ pitäisi tehdä?

-- Samaa, armollinen herra. Aina velvollisuutensa.

Kuningas katseli häntä leikillisesti.

-- Tiedättekö, ettei monikaan teidän iässänne ajattelisi teidän
tavallanne. Te puhutte kuin mies, mies kolmenkymmenen iässä; mutta
tunnenhan minä Flemingien luonteen. Te ette pelkää, te. Turun linnan
palossa 1614 näin, kuinka te yhä vain seisoitte tornissa, sillä te
tahdoitte pelastaa pienen tytön tulen liekeistä. Isänne sukulainen
Klaus Fleming ei myöskään muusta tiennyt kuin velvollisuudestaan, ja
siksipä tuli hänestä kuningas vainajan verivihollinen, ja kuitenkin oli
kumpikin samanlaista rautaista, lujaa luonnetta, ja he olisivat yksissä
neuvoin perustaneet suuren valtakunnan. Onneksi _me_ olemme ystäviä, ja
siksipä saatan kysyä teiltä suoraan: eivätkö sydämen oikeutetut
vaatimukset ole korkeimmat kaikista velvollisuuksista?

-- En tiedä, mitä tarkoitatte sydämen oikeutetuilla vaatimuksilla,
armollinen herra. Mutta jos minä olisin kuningas, niin...

-- Jatkakaa!... Jos olisitte kuningas, niin...

-- Niin en milloinkaan uskollisuuttani rikkoisi. Sanani olisi kuninkaan
sana, ja valani olisi minulle valtikkaani kalliimpi, vastasi Kirsti
neiti hiljaisella äänellä, mutta niin rohkeasti ja lujasti kuin ainakin
Fleming.

Kuninkaan kummasteleva katse synkistyi.

-- Puhukaa selvemmin! sanoi hän.

-- Minä en milloinkaan hylkäisi naista, jonka omaksi olen sydämeni
antanut ja jonka sydämen olen omakseni saanut. Ja jos minulle
sanottaisiin valtakunnan onnen vaativan sanani rikkomista, niin
vastaisin, että uskollisuudessa on valtakuntain menestys eikä
uskottomuudessa.

-- Vai niin! Sitäkö tarkoitittekin? huudahti kuningas, ja hänen
katseensa kirkastui äkkiä, niin että se melkein säikäytti Kirsti
neitiä. -- Jopa tosiaankin luulin teidän joutuneen _toiselle_ alalle,
ja minähän en tahtoisi _teitä_ vihollisekseni, vaikka saisin linnan
Venäjällä. Te olisitte peloittavampi kuin kokonainen armeija.

-- Pyydän armoa, jos olin liian suora. Minä olen ylpeä siitä kunniasta,
että olen _hänen_ ystävänsä, hänen, jonka nimeä alamainen
kunnioitukseni estää minua mainitsemasta. Mikä sydän hänellä onkaan,
armollinen herra ... niin ylevä, niin jalo, niin lemmekäs ja niin
kärsivällinen! Toista vuotta jo on kauhea epätietoisuus kalvanut häntä.
Hän itkee harvoin, hän ei valita milloinkaan, mutta hän rukoilee
paljon. Minä tiedän, mitä tuskia hän kärsii. Eikö ole mahdollistakaan
lopettaa tuota epätietoisuutta?

Kuningas käveli lattialla edestakaisin, pysähtyi viimein ja sanoi:

-- Sanotteko näin itsestänne, vai onko joku pyytänyt teitä sitä
sanomaan?

-- Ei kukaan, ja vähimmin kaikista hän! Jos olen pahoin tehnyt, niin
olen yksinäni syypää.

Jälleen kirkastui kuninkaan synkkä otsa, ja hän jatkoi entiseen
leikilliseen tapaansa.

-- Älkää nyt, liian vilpitön viholliseni; ei siinä ole mitään
moitittavaa, että noin rakastettavasti sanoo kuninkaalle totuuden.
Kernaammin kuulen nuhteita teiltä kuin opettajaltani, vanhalta
Skytteltä. Olin jo luulla eräänä hetkenä teitä petturiksi, ja petturi
kenties olettekin sydämen asioissa, mutta siinähän olette omalla
alallanne, kuten naiset ainakin. Ja koska olette liian hyvä
luterilainen, kenties vähän liian nuorikin, ollaksenne rippi-isänäni,
niin puhukaamme nyt mieluummin teistä itsestänne. En näe täällä
harppuanne. Jäikö se Tukholmaan?

-- Se on Louhisaaressa, armollinen herra.

-- Vahinko! Minä muistan vielä, kuinka minä kerran kevätiltana tulin
synkkänä ja allapäin neuvoshuoneesta. Kaikki oli käynyt vastoin
toivoamme. Kovanonnen sanomia oli tullut Liivinmaalta, valitusvirsiä
Taalainmaasta, maksettavia oli viljalti ja maksukeinoja puuttui.
Synkkämielisenä kuin Saul astuin herttuattaren huoneeseen, mutta
siellähän olikin Davidini. Teidän kielisoittimenne sulatti sydämeni.
Vast'ikään olin mielestäni ollut köyhä ja heikko; sinä hetkenä tunsin
olevani rikas ja voimakas. Minä ajattelin muinaisia bardeja, jotka
isillemme lauloivat ja tekivät heistä jaloja sankareita sodassa. Teidän
pehmoinen kätenne näytti minusta leikkivän kielillä saaden aikaan saman
ihmeellisen vahvistavan vaikutuksen, ja niin tuntui minusta kuin te
olisitte Ruotsin ja Suomen valkyyria, jonka on astuttava kuninkaan
edellä taistelussa. Usein olen sitä ajatellut. Viimeksi ajattelin sitä
turhaan rynnätessäni Pihkovan lujia muureja vastaan. Sotilas ei saa
ajatella sitä, mikä säilän tempaa hänen kädestään ja riistää rohkeuden
hänen rinnastaan. Mutta on hetkiä, jolloin käsi on uupunut, jolloin
rohkeus horjuu, mikä onkin inhimillistä, ja silloin on hyvä kuulla
voiton laulua. Teissä on jotakin voiton ajatusten tapaista; te tulette
sukuunne.

Kirsti neiti ei vastannut. Mitäpä hän olisikaan vastannut? Äänetönnä
hän istui, katsoen alas; vain vähäinen, melkein huomaamaton ylähuulen
vavahtelu tiesi myrskyä, joka hänen sydämessään riehui. Se, joka tuntee
syviä virtoja, tietää kyllä, että pinnan vähäinen kare useinkin
merkitsee voimakasta virtaa.

Kotvasen kuluttua sanoi kuningas:

-- Pyytäkää minulta jotakin armonosoitusta!

Kirsti neiti piti hansikasta kädessään; hän ei huomannut, että hän
kymmenen minuuttia aikaisemmin oli repinyt sen palasiksi. Kuningas otti
ylös toisen hansikkaan, joka oli pudonnut lattialle, ojensi sen hänelle
hymyillen ja sanoi:

-- No niin?

-- Kirjettä!

-- Ettekö itsellenne mitään?

-- Kiitän, armollinen herra. Minä olen palkintoni saanut.

-- Ette edes pyydä laulua harpullanne soitettavaksi?

-- Kirjettä! Kirjettä vain!

Kuningas tarttui hänen käteensä ja tunsi sen vapisevan, mutta ylpeät,
loistavat ruskeat silmät katsoivat lujasti häntä silmiin. Kuningas
yritti sanoa jotakin, mutta samassa seisoi Anna rouva ovessa.

-- Jo on aika, sanoi Anna rouva.

-- Niin, jo on aika! kuiskasi ääni Kirsti Flemingin tykkivässä
sydämessä.



7. YÖ JA AAMU KYMENKARTANOSSA.


Kuningas Kustaa II Aadolf oli nuoresta pitäen tottunut ankaraan työhön,
ja se, mitä ei päivällä ehditty tehdä, tehtiin usein yöllä. Aikakirjat
eivät kumminkaan kerro hänen viettäneen tätä yötä Kymenkartanossa
hallitustoimissa. Hänen uutteran sielunsa kykyä, tahtoa ja ajatuksen
voimaa oli kuukausimäärin tarvittu toiselta puolen ankarassa,
vieraalla maalla käydyssä sodassa ja toiselta puolen sisällisessä
valtakunnan hallinnossa monen ahdingon ja eripuraisuuden taakan alla.
Ruumis ja sielu olivat olleet yhtä kovassa ponnistuksessa; harvoin oli
päivä ollut levollinen tai yö ilman murheita. Kun ihminen on
yksikolmattavuotias, kantaa hän kylläkin iloisesti tuommoisen taakan,
sillä silloin levittäytyy hänen eteensä toivojen rajaton maailma; elämä
näyttää loppumattoman pitkältä ja menetetty päivä mitättömän lyhyeltä.
Nuoruuden rohkeuden salaisuus on siinä, että me alinomaa saatamme
heittää hetken huolet äärettömän tulevaisuuden helmaan, joka on
edessämme ja joka saattaa korvata kaiken, koska siinä ei ole mikään
mahdotonta.

Mutta jotakin on mahdotonta lujimmallekin työntekijälle,
totisimmallekin valtiomiehelle, etevimmällekin ajattelijalle,
ja se on -- yhdenkolmatta vuoden iässä luopua kaikista elämän
onnen vaatimuksista. Onni pukeutuu vain erilaisiin muotoihin
nuoruudenunelmissa. Tavallisesti se astuu nuorukaisen silmäin eteen
ensinnä naisen muodossa, sittemmin laakeriseppelein kruunatun kunnian
hahmossa. Suuret henget eivät ole tästä poikkeuksena hekään, sillä
todellinen suuruus on inhimillistä suuruutta eikä mikään marmorikuva.
Kuningas Kustaa Aadolfinkin ensimmäisenä nuoruuden ihanteena oli
ollut nainen, mutta tuo nainen oli erottamattomasti yhdistetty voiton
ja sankarimaineen unelmaan. Tunnettua on, ja itsekin hän siitä
kirjoittaa, että hän teki ensimmäiset urotyönsä Ebba Brahen kunniaksi
ritarillisella romantiikallaan, mikä oli hänelle ominainen. Ja kunnia
kuitenkin vähitellen voitti tuon unelman, joka oli ihanin ja puhtain
hänen nuoruutensa unelmista. Sen naisen, josta olisi saattanut kerran
tulla suuren kuninkaan ansiokas puoliso, täytyi vihdoin astua syrjään,
eivätkä tähän olleet niin suuresti syynä esteet, vastustus ja
hovivehkeet kuin erilläänolo, pitkä välimatka, sota ja voitonajatukset.
Mitä ylemmäksi nuoressa sankarissa kuningas kohosi sitä taamma poistui
Ebba Brahe, hänen suortuviensa morsiushuntu hälveni kuin aamuiset usvat
nousevan auringon edestä, hänen hahmonsa kalpeni kalpenemistaan, ja
vihdoin oli siitä jäljellä enää vain kaukainen rakas muisto. Tunnettua
on, että kuninkaan ja hänen lapsuutensa ystävän ja nuoruutensa
morsiamen välinen kirjeenvaihto lakkasi syksyllä vuonna 1614. Sen
jälkeen kuninkaallisen nuorukaisen tunteet hakivat jotakin päämäärää
itselleen, löytämättä mitään -- tai ainakaan kyllin arvokasta. Ja juuri
näinä aikoina hän esiintyy kertomuksessamme.

Jos hän samoihin aikoihin olisi löytänyt jonkun arvoisensa päämäärän
tunteilleen, niin se olisi epäilemättä ollut mitä lähimmässä yhteydessä
kunnian ja voittojen kanssa. Se olisi ollut nainen, kylliksi luja ja
ylevämielinen voidakseen innostaa häntä suuriin sankaritekoihin. Tuon
naisen olisi pitänyt vetää vertoja hänelle nerokkuudessa ja voimassa,
joskaan ei syntyperän ylhäisyydessä; mutta hänessä olisi täytynyt
myöskin olla samaa ritarillista romantiikkaa, jonka äsken sanoimme
olleen kuninkaan luonteen huomattavimpia piirteitä, ja hänen olisi
naisena pitänyt käsittää tuo kunnian ja sankaritöitten rakkaus vielä
innostuneempana ja paljoa haaveellisemmin kuin kuningas itse,
voidakseen valtavasti häneen vaikuttaa. Historia ei tiedä hänen
löytäneen sellaista naista. _Jos_ hän siis kuitenkin sellaisen löysi,
niin oli heidän kohtauksensa vain lyhyt hetkinen, jonka jälkeen he
eivät enää koskaan tavanneet toisiaan. On tosiaankin olemassa jokunen
viittaus siihen, että niin on käynyt.

Kirsti Fleming vietti unettoman yön Kymenkartanossa. Kun nuori ja
ritarillinen ruhtinas astuu valtaistuimelle, niin silloin tuhannet
immet odottavat häneltä kaikkea ja haaveillen häntä ihailevat. Mutta
Kirstin kiintymys oli paljoa syvempää laatua: se oli alkanut jo
lapsuuden päivinä saaden aivan päinvastaisia vaikutelmia vihasta, jota
Flemingin suku kantoi Kaarle IX:tä vastaan, tämän epäsuosio kun
kaikessa ankaruudessaan oli kohdannut Kirsti neidin isää ja setää.
Voimakkaissa sieluissa saattaa viha muuttua rakkaudeksi samasta
luonnonpakosta, joka yön muuttaa aamuksi. Turussa, Tukholmassa,
Örebrossa oli nuori Louhisaaren neiti oppinut pitämään arvossa nuoren
ruhtinaan yleviä ominaisuuksia, mutta aina hän oli seisonut Ebba Brahen
korkean varren varjossa ja seisonut siinä niin kokonaan kateutta
tuntematta, niin omista tunteistaan tietämättä, kuin koskaan
pysyttäydytään varjossa rakasta ystävää ihailemassa. Ja nyt, hetkessä,
kuin taikavoimasta, aukeni hirveä kuilu siihen, missä siihen saakka oli
uhkunut kukkeuttaan tuon hehkuvan sielun viaton, puhdas ja uhrautuva
uskollisuus kahta jaloa ja ylevämielistä henkilöä kohtaan, joita Kirsti
Fleming oli tottunut pitämään eroamattomina ja joiden liiton puolesta
hän jo kauan oli lähettänyt palavia rukouksia Luojan luo -- ja nuo
kaksi olivat kuningas ja hänen kihlattu morsiamensa. Nyt olivat nuo
kaksi erotetut -- ainaiseksi erotetut, eikä siihen eroon ollut syynä
kuningattaren kovuus eikä valtakunnan valtiotaito, vaan paljoa enemmän
jokin aivan odottamaton kuninkaan tunteiden muutos. Ja kuka oli heidät
erottanut? Kuka? Hän itse, hän, joka olisi antanut henkensä nähdäkseen
heidät onnellisina Ruotsin valtaistuimella! Voi, hän ei tiennyt,
kokematon tyttö, kuinka aika, etäisyys, urotyöt ja nuorukaisen veri
anastavat valtaansa sankarinkin sydämen! Yön hiljaisuudessa hän satoja
kertoja toisti itsekseen kysymyksen: kuka on heidät erottanut? -- ja
joka kerta leimahtivat hänen muistoonsa tulisin piirtein kuninkaan
sanat ja katse sellaisina kuin ne olivat olleet tänä onnettomana
iltana. Hän yritti vakuuttaa itselleen, että oli hänet väärin
käsittänyt, että se, mikä häntä kauhisti, oli ollut pelkkää pilantekoa,
oikkua, joka jo huomenna on unohdettu; mutta hän ei _voinut_ tulla
siitä vakuutetuksi: hän oli nainen, ja hän oli älykäs nainen, joka ei
saattanut silmät ja korvat ummessa pettää itseään.

Minkä rikoksen hän siis oli tehnyt, poloinen, kun näin oli tullut
pettäneeksi ystävänsä? Milloin ja missä hän oli vastoin tahtoaan
saavuttanut tuon kuninkaallisen suosion, jota hänen täytyi pitää
ystävyyden pettämisenä? Hän ei voinut muistaa muuta kuin tuon turmion
hetken, jolloin hän oppi loihtimaan niin ihania säveleitä harppunsa
kielistä. Niin, tuon harpun hän murskaa palasiksi, hän ei enää ikinä
kosketa sen kieliä. Hän lankeaa Ebba Brahen jalkoihin ja sanoo hänelle:
en minä, en minä ole ryöstänyt sinulta hänen sydäntään! Ja sitten hän
matkustaa kauas, kauas Puolaan, Espanjaan, Amerikkaan, minne hyvänsä,
päästäkseen vain enää näkemästä tuota ihailtua sankaria, joka saattoi
olla niin uskoton ja -- hän ei voinut kieltää sitä -- niin vaarallinen
hänen rauhalleen!

Niin, vaarallinen kuitenkin, voi kuinka vaarallinen! Hän pani
liikkeelle koko lujan tahtonsa voiman, mutta hän ei sittenkään voinut
unohtaa valkyyriaa, joka oli taistelussa kulkeva Ruotsin ja Suomen
kuninkaan edellä. Mikä intohimoinen viehätys tuossa ainoassa sanassa!
Niin, hän tunsi, vaikka hän kuinka taisteli sitä vastaan -- hän tunsi
syntyneensä kuningattareksi, mutta ei Margareta Leijonhufvudin
kaltaiseksi, ei Katarina Stenbockin eikä Gunilla Bjelken laiseksi --
kuinka monta aatelisneitiä olikaan jo noussut Ruotsin valtaistuimelle!
Hän tunsi olevansa syntynyt joksikin muuksi; hän tunsi itsessään
unionin Margaretan voimaa ja Katarina Jagellonican rohkeutta kieltäytyä
kaikesta. Voi julkeita unelmia! Hän karkoitti ne pois kuin Macbethin
noidat, ne palasivat jälleen, ja uudelleen hän ajoi ne pois. Vihdoin ei
unelmain kuningattaresta ollut jäljellä muuta kuin itkevä tyttö, joka
kyynelillään kasteli päänaluisensa.

Kello kuuden aikaan aamulla, kun vielä oli pimeä, kuului pihalta ääniä,
hevosten korskuntaa, kulkusten helinää. Kuningas oli lähtemässä
edelleen Helsinkiin päin. Kirsti huokasi helpotuksesta: hänen ei siis
tarvitse nähdä kuningasta nyt, ja hän on pitävä huolta siitä, ettei hän
näe häntä milloinkaan.

Kynttilä sytytettiin, ja seuraavassa tuokiossa istui äiti hänen
vuoteensa vieressä. Anna rouvakin oli perinyt esi-isiltään, Kankaisten
Horneilta, ylevän mielen, mutta lisäksi myös sydämen lempeää tunnetta
paljoa enemmän kuin jyrkältä ja taipumattomalta Flemingin suvulta oli
totuttu odottamaan. Luultavaa on sen vuoksi, että Kirsti Flemingissä
yhtyivät parhaat puolet noista molemmista suvuista, jotka ovat antaneet
Suomelle ja Ruotsille monta sankaria ja suurta valtiomiestä.

Äidin tutkiva katse huomasi heti tyttären itkeneen ja viettäneen
levottoman yön.

-- Etkö ole nukkunut tänä yönä? kysyi hän.

-- En oikein hyvin, vastasi tytär.

-- Mitä kuningas sanoi sinulle eilen illalla?

-- Ei ainakaan sitä, jota mieluimmin olisin suonut kuulevani. Hän puhui
harpustani.

-- Sitä pelkäsin. Mitä hän sanoi?

-- Minä uskalsin muistuttaa hänelle Ebbasta, ja hän sanoi minun olevan
liian nuori hänen rippi-isäkseen. Heidän välillään on kaikki lopussa;
sen ymmärsin liiankin hyvin; ja se on suuresti pahoittanut mieltäni.

-- Älä tuota niin kovasti sure, rakas lapsi; kenties se on onnellisinta
heille kummallekin. Moiset kuninkaan ja alamaisen välillä solmitut
liitot saavat parhaassa tapauksessa aikaan eripuraisuutta
valtakunnassa. Bjelket ovat saaneet kokea sekä kunniaa että kateutta
sen vuoksi, että Gunilla yleni kuningattareksi. Älköön mikään äiti
ikinä, ellei hän ole ruhtinatar, toivoko tytärtään Ruotsin levottomalle
valtaistuimelle. Puhuiko kuningas vielä mitään muuta sinusta itsestäsi?

-- Puhui, äiti. Mutta minä pyydän sinua, äiti, älä kysele!

-- Sitä minä, lapseni, sinussa eniten rakastan, että olet aina ollut
suora ja totuudenmukainen. Neljän vuoden iässä rakastit sinä isääsi
mitä hellimmin; mutta kun isä pakeni herttuata ja vainoojat kysyivät
sinulta, tiedätkö, minne hän on piiloutunut, niin sinä sanoit
tietäväsi, sillä et osannut valehdella. Ja taas, kun he tahtoivat sinua
ilmoittamaan piilopaikan, vuoroin peloitellen sinua suurella vitsalla,
vuoroin makeisilla miellytellen, niin eivät saaneet sanaakaan suustasi.
Olisit ennen vaikka kielesi palasiksi repinyt. Nyt en kysele sinulta
muista, vaan ainoastaan itsestäsi: mitä kuningas sanoi sinulle eilen
illalla?

Tytär toisti itkien ne sanat, joita hän ei voinut unohtaa.

-- Lapseni -- sanoi Anna rouva tyynesti tarttuen Kirstin käteen --
minun mielestäni ei ole varsinaista syytä olla rauhaton noiden hetken
kohteliaisuuksien tähden, joita ruhtinas välistä jakelee ilman mitään
tarkoitusta läheisyydessään oleville nuorille ja jotka hän luultavasti
jo huomenna on unohtanut. Kuninkaan sanoissa ei ole mitään, mikä
voisi loukata oikeutettua itsetuntoa, ja jos on ketään, jolla on
oikeutta valittaa kuninkaan sinua kohtaan osoittamaa suosiollista
kohteliaisuutta, niin lähinnä voi valittaa neiti Brahe. On selvän
selvää, että hän nyt saattaa pitää itseään vapaana liitostaan; hänen
sydämensä kärsii siitä, sitä en epäile, mutta minä onnittelen hänen
ymmärrystään. Kuninkaan iässä on liiallista odottaa ikuista
uskollisuutta, varsinkin hänen ollessaan sotaretkillä kaukaisissa
maissa. Uskon mielelläni, että kuninkaan kiintymys neiti Braheen on
ollut todellinen ja vilpitön; sitä tyhjemmän sijan se on jälkeensä
jättänyt. Suokoon Jumala, että ruhtinaallista sukua oleva asemansa
arvoinen puoliso piankin täyttäisi sen tyhjyyden, mutta kunnes
se on tapahtunut, korvaavat todellisten tunteitten puutteen
iltapuhteen lemmityiset, joutavat pakinat pikkuisten, ihastuneitten,
herkkäuskoisien hovineitosten kanssa ja sotilaan avosydämiset
pilapuheet. Mitä sinuun tulee, lapseni, tiedän sinut viisaaksi ja
älykkääksi tytöksi, joka et vähällä pidä kultana kaikkea mikä kiiltää;
mutta sinussa on taipumusta näkemään kaikki asiat suuressa
mittakaavassa ja sen lisäksi taipumusta haaveilemiseen, ja senpätähden
nuori, ritarillinen kuningas saattaa olla vaarallisempi sinulle kuin
sinä hänelle. Siksi lienee parasta, ettet aivan pian näe jälleen
ruhtinasta, jolle luonto on lahjoittanut niin runsaasti loistavia
ominaisuuksia.

-- En tahdo nähdä häntä milloinkaan enää, äiti ... en milloinkaan!

-- Pelkäät siis omasta puolestasi?

-- Niin, niin, en tahdo nähdä häntä milloinkaan!

-- No niin, pannaanpa sitten tämä "milloinkaan" merkitsemään vuotta tai
kahta. Sinulla on nyt jonkin aikaa lomaa herttuattaren palveluksesta,
ja se vapaus saadaan pidennetyksi. Henrik on tuonut kirjeen Klaus
veljeltäsi. Hän toivoo pääsevänsä jonkin viikon perästä Helsinkiin. Me
palaamme nyt Pernajaan. Sieltä lähdettyämme on Klaus tekevä meille
saman palveluksen kuin Silfversparre tulomatkallamme ja saattava meidät
jälleen Louhisaareen. Miten sinua miellyttää Silfversparre?

-- Niinkuin riu'un päässä oleva viirikukko. Minua väsyttää tuo
loppumaton pyöriminen samassa paikassa.

-- Hän on kuitenkin ylevää sukua, ominaisuuksiltaan varsin kelpo mies,
ja tulevaisuus lupaa hänelle paljon. Hän on vilpittömästi kiintynyt
sinuun, sen tiedät.

-- Niin, paha kyllä. En voi sietää häntä.

-- Emme sitten puhu siitä sen enempää... Långström, käskekää valjastaa
hevoset!

Tässä älykkään äidin ja vilpittömän tyttären keskustelussa, tyttären,
jonka sydän oli niin avoin kuin kirkas lähteensilmä, oli äiti kuitenkin
salannut jotakin, jota hänen mielestään ei ollut hyvä mainita.
Ennenkuin Kirsti neiti oli noussut vuoteeltaan, oli Anna rouva löytänyt
hänen yöpöydältään sinetillä suljetun käärön, johon tunnetulla
käsialalla oli kirjoitettu osoitteeksi: vapaasukuiselle neidille
_Christina Flemingille_. Millä tavoin käärö oli tullut huoneeseen,
jossa sekä äiti että tytär asuivat, pysyi salaisuutena, ja Anna rouva
olikin niin varovainen, ettei hän ruvennut asiaa liian tarkoin
tiedustelemaan. Nyt keskusteltuaan tyttärensä kanssa hän avasi
arveluitta käärön. Hän oli ensin luullut löytävänsä siitä kirjeen, mikä
Kirstin, Ebba Brahen ystävän, olisi ollut salaa toimitettava tälle;
mutta kirjeen asemesta hän löysikin kymmenen kuninkaan omalla
rohkealla, vaikka vähän vaikealukuisella käsialalla kirjoitettua
säkeistöä.

Verhon takana, joka kätki hänet tyttärensä katseilta, äiti luki tuon
kuninkaan laatiman puoleksi hellän, puoleksi leikillisen runoelman,
luki sen uteliaana, mikä uteliaisuus olikin varsin oikeutettua.
Seuraavat säkeistöt[5] antoivat äidille kylliksi miettimisen aihetta.
Runoilija kuvailtuaan ensin sydämensä surua, sanoo

    _toisessa_ säkeistössä:

        Aina toivoin, ett' voisin juur'
        Ylitse voittaa sun kovuutesi
        Uskollisuudell' mink' Luoja suur'
        Loi sydämeeni ja mieleheni,
            Siis miksis nyt
        Oot palvelukseni hyljännyt
        Ja mun ulossulkenut muistostasi?

    _kolmannessa_ säkeistössä:

        Onpi luonto juur monell' lahjalla
        Sun varustanut runsahasti,
        Joit' joka päivä voi katsella,
        Ja moni kiittää sun avujasi.
            Mutt' tuska tuo,
        Jonk' kovuutes minuhun luo.
        Ei mahda lisät' kiitostasi.

    _Neljännessä_ säkeistössä:

        Ei oo löytty niin kovaa kiveä,
        Ettei se vihdoin heltyä halaa
        Tai voisi vastaan seisoa,
        Kun ves' ja teräs voimans' valaa.
            Niin myöskin mä
        En milloinkaan tahdo levähtää,
        Mun mielen' ain' sun jälkees' palaa.

Runonkirjoittaja sanoo senjälkeen, ettei hän lakkaa palveluksillaan
hellyttämästä kovasydämistä impeä, mutta jos tämä sittenkin hylkää
hänen uskollisuutensa, niin ei hän enää halaja mitään iloa. Hän sanoo
näet _seitsemännessä_ säkeistössä:

        Nyt jään minä yksinäisyyteen
        Ja tahdon yksin valitella,
        Enk' katsoa kehenkään neitoseen,
        Kosk' heit' en voi mä miellytellä.
            Mutt' mitäs on
        Sull' siit' myös apua, armoton,
        Ett' mä en enää voi iloin' olla?

Hän toivoo immen tulevan huomaamaan, kuinka kaikki käyvät ylistämään
hänen lempeyttään, mutta "kyll' lujast'" rankaisemaan hänen kovuuttaan,
minkä jälkeen viimeinen,

_kymmenes_ säkeistö kuuluu näin:

        Lintu oksalla istuvainen,
        Ja elävätkin metsäss' kyllä,
        Jos surun' he tuta voisit vainen,
        Mun kanssan' tahtois itkeskellä.
            Ja kaiku kanss'
        Mun huuton' lisäis äänelläns'
        Tääll' vuorten ja laaksojen väliss'.

                    Finis.

Anna rouvalle eivät senaikuiset lemmenlaulut olleet niin outoja, että
hän olisi pitänyt koko tuota hellää valitusta täytenä totena. Mutta jos
hän vielä olisikin ollut epätietoinen siitä, kuka se julmuri oli, jonka
kovuutta runoilija niin hellästi valitti, niin haihtui kaikki epäilys,
kun hän liitti yhteen kunkin säkeistön muita huomattavammin merkityt
alkukirjaimet ja hämmästyksekseen sai niistä nimen

        CHRISTINA F.

-- Kirsti on oikeassa, virkkoi Anna rouva itsekseen. -- Hänen ei ole
hyvä nähdä kuningasta enää.

Sen jälkeen hän kätki kuninkaan lemmenrunon huolellisesti
perhepaperiensa joukkoon, josta se sitten jäljennöksenä on tullut
jälkimaailman tietoon.



8. HELSINGIN VALTIOPÄIVÄT.


Koko sinä aikana, joka oli kulunut Tammisaaressa-käynnistä saakka,
olivat uljas majoitusmestari Iivari Pärttylinpoika ja hänen
salaperäinen seuralaisensa yhtä uutterasti kuin uskaliaastikin
jatkaneet salahankkeitaan Sigismundin puolueen eduksi Etelä- ja
Lounais-Suomessa. He olivat saaneet suojaa ja kannatusta muutamissa
aatelisherrain kartanoissa, joissa Sigismundin kukistetut liittolaiset,
uskaltamatta tosin nousta julkiseen vastarintaan, hiljaisuudessa
kuitenkin odottelivat jotakin heille edullista käännettä silloisessa
hallituksessa. Sellaisiin taloihin otettiin Puolan salalähettejä
vastaan illan pimeässä; siellä he pitivät salaisia neuvotteluja ja
lähtivät sieltä muitten puolueystäväin luokse mukanaan kirjeitä ja
ilmoituksia. Toisinaan he myöskin levähtivät syrjäisissä kylissä,
ottivat kuullakseen kansan valituksia kovista ajoista ja kiskomisesta,
ikäänkuin olisivat olleet tuohon toimeen erikoisesti valtuutettuja, ja
viittailivat siihen suuntaan, että parempi aika pian koittaa, kunhan
vain kaikki reippaat talonpojat päättävät olla tottelematta laittomia
käskyjä, tulkoot ne mistä hyvänsä, ja puolustavat vanhaa vapauttaan ja
jos tarvis vaatii panevat väkivallan väkivaltaa vastaan. Hätä olikin
useissa paikoin niin suuri, että moisia uskotteluja mielellään
kuunneltiin. Vouteja kohtaan alettiin olla ilmeisesti kovakorvaisia,
rästiluettelot kasvoivat, osa muutamien kylien talonpojista jätti
talonsa ja tilansa ja lyöttäytyi yhteen siirtyäkseen Venäjälle tai
purjehtiakseen Riikaan ja Puolaan. Missä kansaa kokoontui kirkolle tai
käräjille, siellä oli melkein aina jokin huono ruotsinkielinen tai
vielä huonompi suomenkielinen painettu julistus, milloin naulattuna
kirkon ovelle, milloin käräjätuvan seinään, jopa itse nimismiehenkin
talon nurkkiin, ja kaikissa niissä oli sama sisällys: vertailu
silloisen jumalattoman ja laittoman hallituksen ja laillisen kuninkaan
lempeyden ja oikeudenmukaisuuden välillä. Turhaa oli repiä pois noita
petollisia papereita, turhaa oli vainota niiden kyhääjiä tai lukea
ankaria julistuksia niiden hävittämiseksi; jos yhden repi, niin
seuraavana aamuna oli kolme sen sijassa; näytti kuin ne olisivat
kasvaneet maasta, eikä kukaan tiennyt miten ja milloin..

Niinkuin nuijasota on ainoa sisällinen sota, mitä Suomessa milloinkaan
on käyty, niin ovat senaikuiset puolalaisten salahankkeetkin laatuaan
harvinaisimpia ilmauksia tässä maassa. Salaliitot eivät saa alaa
semmoisessa kansassa, joka ei rakasta piilopolkuja ja joka
luonnostaankin on aina kammonnut pettureita. Se kannatus, mikä
Sigismundin puoluelaisilla vielä oli noissa osissa maata, johtui juuri
siitä laillisesta kruununperimisoikeudesta, johon Vaasan suvun vanhempi
haara vetosi -- sillä kansa oli jo kauan aikaa sitten unohtanut, että
kuninkaitakin oli pantu viralta pois, ja sen oli vaikea käsittää, miten
herttuat tai valtiopäivät julkesivat moisen oikeuden anastaa. Mutta
toiselta puolen kuningas Kaarle IX:n hallitus, joka valvoi kansan
etuja, ja silloisen nuoren kuninkaan lempeys olivat jo antaneet
nuorempain Vaasain valtaistuimelle lujan tuen kansan sydämessä, vaikka
sen oikeudesta olikin eri mieliä. Laillisen oikeuden oli hälventänyt
lujempi voima, henkilökohtainen rakkaus. Ellei silloin hädästä olisi
tullut liittolaista Sigismund kuninkaalle, niin turhaanpa hänen
lähettinsä olisivat saaneet kolkuttaa kansan ovia.

Etelä-Suomessa oleva vähälukuinen ja vähäväkinen Sigismundin puolue
odotti kiihkeästi, että jokin tavallista tuntuvampi vastoinkäyminen
kohtaisi kuninkaan aseita, jotta se silloin saisi julkisesti
nostaa kapinanlipun. Tämän toivon rauettua tyhjiin kääntyivät
sigismundilaisten epätoivoiset katseet Puolan hidastelevaan
kuninkaaseen, ja yhtä turhaan he toivoivat, että hän hyökkäisi suurella
sotavoimalla Liivinmaahan antaakseen siten suomalaisille ystävilleen
tilaisuutta ryhtyä toimiin. Silloinpa heille tuli vastenmielinen tieto,
että kuningas Narvan kaupungista lähettämällään kirjelmällä oli
kutsunut Suomen säädyt kokoon valtiopäiville Helsinkiin ja tahtoi olla
täällä itse saapuvilla. Tyytymättömäin ainoana toivona oli silloin,
että säädyt eivät myöntäisi varoja sodankäymiseen, joten ilmeinen
eripuraisuus syntyisi kuninkaan ja säätyjen kesken.

Säädyt oli kutsuttu kokoon 15:nneksi päiväksi tammikuuta 1616,
mutta kuningas saapui Helsinkiin vasta 19:ntenä. Suomen nykyinen
pääkaupunki oli siihen aikaan ainoastaan pelkkä nimi ja vähäpätöinen
kauppakaupunki, joka sijaitsi puolen penikulman päässä koilliseen
nykyiseltä paikaltaan, pienen Vantaanjoen varrella, joka siinä
muodostaa jyrkän kosken, nimeltä Helsingin koski (Helsingefors). Tuon
seudun ruotsalaisen väestön arvellaan olevan peräisin siitä sotaisten
helsinglantilaisten siirtokunnasta, jonka Eerik Pyhä toi mukanaan
ristiretkelle Suomeen. Kolmekolmatta vuotta meidän kertomuksemme
tapausten jälkeen, Kristiinan hallitessa, v. 1639, siirrettiin Helsinki
uuteen paikkaansa, syvän ja avaran merenlahden rannalle, johon Augustin
Ehrensvärdin nero pystytti Viaporin muurit peloittavaksi,
läpitunkemattomaksi, joskaan ei aina varsin hyvin suljetuksi portiksi.

Valtiopäivät -- maakuntakokoukset -- eivät olleet tähän aikaan
harvinaisia valtakunnan eri maakunnissa, mutta 1616:n vuoden
valtiopäivät olivat kuitenkin erittäin merkilliset sekä valtakunnalle
että Suomenmaalle. Sinne kokoontui kansa niin sanoaksemme
miekka kädessä ja kilpi toisessa, se kokoontui Ruotsin vallan
ulkovarustuksille torjumaan ulkonaista väkivaltaa ja sisällistä
eripuraisuutta. Tänne, kuninkaan ja valtiokansleri Axel Oxenstjernan
läsnäollessa, kokoontuivat Suomenmaan neljä valtiosäätyä ja sotaväen
edustajat -- tosin ainoastaan maakuntansa puolesta, mutta sillä kertaa
kansan ja valtakunnan etunenässä -- samalla kertaa myöntämään varoja
sodankäyntiin, suojelemaan valtakunnan itsenäisyyttä, vastustamaan
Puolan vaasalaisten pyrkimystä valtaistuimelle ja juhlallisesti
vakuuttamaan uskollisuuttaan nuoremmalle Vaasan suvun haaralle. Ajan
vaarallisuus ja Suomenmaan asema, se kun oli toiminnan tukikohtana
kumpaisessakin, sekä Venäjää että Puolaa vastaan käytävässä sodassa,
tekivät tuon kansantahdon ilmaisun äärettömän tärkeäksi. Ilman näitä
valtiopäiviä Ruotsin valta ei luultavasti olisi levinnyt tuolle
puolen Nevaa, täyttänyt Iivari Laajasylin, Eerik Emundinpojan ja
Torkel Knuutinpojan tulevaisuudentoiveita eikä perustanut sitä
Ruotsin suurvalta-asemaa, joka sortumisensakin jälkeen on luonut
kunnianloistetta tuleviin aikoihin. Ilman noita valtiopäiviä ei Venäjän
valta kaiketikaan olisi tullut suljetuksi kokonaisen vuosisadan ajaksi
Itämeren yhteydestä; Kustaa II Aadolf olisi tuntenut kätensä
sidotuiksi; Saksanmaan ja omantunnon vapaus olisivat turhaan odotelleet
pelastajaa Pohjolasta. Ja vihdoin, ilman noita valtiopäiviä puuttuisi
Suomelta eräs sen kunniakkaimpia muistoja, nimittäin kuva
vertavuotavasta, mutta pelottomasta kansasta, joka hädän hetkenä
yksimielisesti vannoo uhraavansa kaiken kuninkaan ja isänmaan puolesta.
Nuo vähäpätöisessä kauppalassa pidetyt valtiopäivät, ne ne vihkivät
Helsingin maan tulevaksi pääkaupungiksi.

Kaikki, mitä maan kaikissa säädyissä silloin oli loistavinta ja
kunnollisinta, tulvi tällöin sinne sydäntalvella pitkien matkojen
päästä, raivaamattomia teitä myöten ja mitä puutteellisimmilla
kulkuneuvoilla. Muutamassa vaillinaisessa luettelossa on lueteltuina
kolmesataa kolmekymmentä kahdeksan läsnäolevaa valtiopäivämiestä,
enimmäkseen mainehikasta aatelia -- nimet Boije, De la Gardie, Kurki,
Fleming, Horn, Stålarm, Fincke, Ruuth, Munck, Karpalainen, Stjernkors,
Slang ym. -- iäkäs piispa Eerik Sorolainen kahdenkymmenen papin
seurassa, edusmiehiä kymmenestä kaupungista ja kahdestakymmenestä
kihlakunnasta sekä, viidentenä säätynä, kymmenen upseeria. Useat toivat
perheensä mukanaan, ja sitä paitsi tuli koko joukko muita matkustajia
tai tilaisuuteen saapunutta maakansaa sekä, lukuunottamatta kuninkaan
seuruetta, vähäinen sotamiesjoukko kuninkaan vartijoina. Pieni kaupunki
vähäisine, mataline, kentällä kummallakin puolen koskea sijaitsevine
puutaloineen sekä lähimmät kylät olivat täpö täynnä väkeä. Pormestari
Kasper Reijerillä näkyy olleen kunnia ottaa taloonsa kuningas ja
toimittaa oluet, viinit ja herkkutavarat kuninkaan pöytään. Ja paljon
mahtoi ollakin vieraita kuninkaan pöydässä, ainakin vielä säilössä
olevista tileistä päättäen, sillä keittiökirjuri Hannu Pietarinpoika
sai vastaanottaa suuria määriä öljyä, kaprisia, öljymarjoja ja
sitruunoita Turun porvarilta Hannu Wollelta, joka oli kuninkaallinen
hovihankkija Suomessa. Muut valtiopäivämiehet suurimmaksi osaksi
aterioivat hyvin yksinkertaisesti huonon ajan tähden; mutta kuninkaan
oli täällä, kaukaisessa maaseudussa ja niin lähellä valtakunnan rajaa
esiinnyttävä komeasti vaikuttaakseen suureen yleisöön. Ei pitänyt
Sigismundin saada Varsovaan sellaisia tietoja, että hänen kilpailijansa
oli torpparin tavoin esiintynyt valtakuntansa äärillä.

Niin täydellisesti on nyt vanha Helsinki hävinnyt näkymättömiin, ettei
edes tiedetä, millä paikalla Ruotsin ja Suomen kuningas 22:sena p:nä
tammikuuta 1616 avasi säätyjen kokouksen. Mutta sinä talvipäivänä sai
Suomi kuulla sellaista valtiotaitoa, jommoista se ei milloinkaan sitä
ennen ollut kuullut. Kustaa II:lla Aadolfilla oli jo nuoresta pitäen
sitä neron, sydämen ja puhetaidon voimaa, mikä sai mielipiteen
vakuutetuksi ja liikutti sydäntä. Hän puhui suoraan kuin nuorukainen ja
arvokkaasti kuin kuningas, perinpohjaisesti, selvästi ja miehekkäästi
valtakunnan silloisesta tilasta, kuinka tarpeellista on vastustaa
Puolan ylivoimaa eripuraisuuden heikontamassa Venäjän maassa, kuinka
Sigismund oli rikkonut Ruotsin valtakunnalle tekemänsä valan, kuinka
välttämätöntä oli julistaa hänet kruununsa menettäneeksi; hän puhui
vehkeistä ja salahankkeista, joilla sama erotettu kuningas yhä edelleen
häiritsi valtakunnan rauhaa, ja tuosta kummallisesta seikasta, että oli
jouduttu sotaan Venäjää vastaan, jota oli aiottu auttaa Puolan
ahdistaessa. Hän varoitti suomalaisia viekoituksista, jotka tahtoivat
saattaa heidät Puolan ja paavin orjiksi; muistutti, että he olivat
vannoneet uskollisuutta hänen herra isävainajalleen ja hänelle
itselleen, sekä lupasi, jos he tahtoisivat siinä uskollisuudessaan yhä
edelleen pysyä ja nyt miesten tavoin auttaa kuningastaan, hänkin
puolestaan pitää huolta siitä, että he saisivat rauhaa ja lepoa ja
paremmat olot, johon kaikkivaltias Jumala armonsa suokoon. Lopuksi
sanoi kuningas pyytävänsä säätyjen vastausta asioihin, jotka hän oli
säädyille esittävä, "toivottaen kaikille yhteisesti ja kullekin
erittäin hyvää päivää ja pysyen armossa ja lemmessä suosiollisena".

Valtiopäiväkysymykset koskivat turvakeinoja, joihin oli Sigismundin
sotahankkeihin nähden ryhdyttävä, maan puolustamista venäläisiä vastaan
ja sotaan tarvittavia varoja. Aseissa oleva kansa toimii enemmän kuin
puhuu. Säätyjen keskustelut eivät kestäneet muuta kuin kymmenen päivää
ja niitä pidettiin milloin yhteisesti, milloin erikseen yksinkertaiseen
tapaan, sillä valtiopäiväjärjestystä ei ollut vielä säädetty, ja jo
helmikuun 2:sena p:nä antoivat säädyt vastauksensa. Ne eivät koskaan
antaisi viekoitella itseään rikkomaan uskollisuuttaan kuningastaan ja
isänmaataan kohtaan, vaan vastustaisivat miehinä Sigismund kuningasta,
joka oli aikonut maahan jälleen tuoda paavilaista epäjumalanpalvelusta;
ne eivät sallisi kapinallisten julistusten levittämistä, ja ellei
Sigismund ottaisi suostuakseen kohtuulliseen rauhaan, niin ne
taistelisivat häntä vastaan henkeään, elämäänsä, onneaan ja voimaansa
säästämättä. Säädyt toivoivat Jumalan siunausta vast'ikään Venäjän
kanssa alkaneisiin rauhanneuvotteluihin, mutta jos se olisi
vihamielisissä aikeissaan niin paatunut, ettei hyväksyisi mitään
kohtuullisia rauhanehtoja, niin ne lupaisivat, minkä suinkin jaksavat,
vastustaa sitäkin, säästämättä vertaan ja varojaan. Ne kiittivät
kuningasta uudesta kyytiasetuksesta, joka niiden mielestä oli
hyödyllinen, jos sitä noudatetaan, ja pyysivät, että kuninkaallinen
majesteetti velvoittaisi maaherroja ja nimismiehiä valvomaan lain ja
oikeuden noudattamista maassa. Lopuksi säädyt myönsivät suuren
sotaveron, ja kaikista näistä päätöksistään nuo "Helsinkiin
kokoontuneet Ruotsin valtakunnan neuvosto ja Suomen suuriruhtinaanmaan
säädyt" kirjoittivat pitkän kirjeen kaikille Ruotsin valtakunnan
säädyille. Ne olivat täällä valtakunnan rajalla miesmuistiin kärsineet
sotaa, veroja ja linnaleiriä; ne eivät olleet rauhankaan aikana saaneet
olla turvassa taloissaan; mutta ne tahtoivat kuitenkin, vaikka
viimeinen vuodentulo oli ollut varsin niukka, varainsa mukaan auttaa
kuningastaan, kiittäen häntä, kun siihen tyytyy. Ja vaikk'eivät ne
epäilleet, etteivät hyvät herrat ja Ruotsin miehet suostuisi
samanlaiseen avunantoon ja tulisi suomalaisten avuksi, tahtoivat ne
kumminkin muistuttaa näille mitä uskollista apua Suomen kansa oli
heille aina antanut ja vielä vastakin mielellään antaa kaiken kykynsä
mukaan, siihen luottaen, ettei heidän, niin kauan kuin he ovat
yksimielisiä, tarvitse mitään vihollisia pelätä.

Tähän kirjoitukseen tuli sitten vastaus Ruotsin kokoontuneilta
valtiosäädyiltä eri maakunnista, ja siinä vastauksessa ilmaistiin sama
miehekäs alttius ja luvattiin, ettei milloinkaan unohdettaisi sitä
uskollista apua, jota Suomenmaan säädyt olivat aina niille valtakunnan
hädässä antaneet.

Nuo sanat, jotka ovat saaneet tekojen voimallisen ja kalliin
vahvistuksen, kaikuvat vielä vuosisatainkin jälkeen kaikilta Itämeren
pohjoisilta rannoilta. Noitten sanain takana seisoi miehiä, joilla oli
rinnassa uhrautuva sydän ja kädessä paljastettu miekka; noitten sanojen
takana seisoivat vapaat, yksimieliset, urhoolliset kansat, jotka
antoivat varttuneet poikansa kuolemaan isänmaan takia ja elättääkseen
heitä useinkin ojensivat heille viimeisen leipäpalasen, jonka olivat
säästäneet nälkää näkeville lapsilleen. Noitten sanojen takana seisoi
aikakausi, jossa asui palava usko ja kaikesta kieltäytyvä rohkeus.
Toiset aikakaudet, mielipiteiltään toisenlaiset, eivät kumminkaan saata
liikutuksetta lukea noita yksinkertaisia sanoja. Kuolemaa halveksiva
voima hehkuu niistä ja samalla -- mikä rakkaus! Kun kansa kuuli nuoren
kuninkaansa puhuvan, kävi hänen nuoresta rohkeudestaan tuulahdus
niittenkin sydänten läpi, jotka vuosien pitkään jo olivat jäätyneet;
harmaantunutkin sotilas tunsi verensä lämpiävän, hän vainusi tulevia
voittoja -- hän uneksi vielä kerran nuoruutensa unelmaa.

Enemmän kuin kaksisataa ja kuusikymmentä vuotta on siitä kulunut, eikä
nyt enää tunneta sitä paikkaakaan, missä isänmaan sydän kerran sykki
niin suurta miehuutta ja niin yleviä tunteita. Vantaanjoen suun
varsilla olevat kentät ovat nyt täynnä maataloja ja peltoja; ei edes
isonlaista kylääkään mataline rakennuksineen ole sillä rannalla, jossa
Suomen pääkaupungin kehto oli. Koski käyttää nyt myllyjä ja
pesulaitoksia, kyntäjän aura kääntää esiin muinaisten kotoisten liesien
tiilisoraa. Vaikka seutu onkin hedelmällinen eikä mitenkään yksinäinen,
on siinä kumminkin, kenties metsän puutteen tähden, jotakin
yksitoikkoista, melkein kaipauksenomaista. Ja kun vaeltaja nyt
talvipäivänä astuu kinoksia, joita meren myrskyt ovat ajaneet
oikullisiksi aalloiksi kedoille, niin näyttää tuo tasanko, joka muinoin
oli täynnä eloa ja vilkkautta, palautuneen Suomen korpien yksinäiseen
hiljaisuuteen.

Puheenaolevana aikana näytti kenttä toisenlaiselta. Suuri kansanpaljous
oli kaupungista levinnyt sen ympäristöille.

Jok'ainoa torppa, jok'ainoa talo, jok'ainoa riihi ja sauna oli täynnä
väkeä, paikoin nuotiolla majailevia sotamiehiäkin. Ja vaikka tosin ei
nähty nykyaikaista vilkasta torikauppaa, ei sieltä kuitenkaan puuttunut
keinottelijoita, jotka käyttivät hyväkseen noin tavatonta tilaisuutta
ansaitakseen jotakin silloisina huonoina aikoina. Siellä oli
pieniä väliaikaisia lautakojuja, joissa myytiin ruokatavaroita,
nahkaa, palttinaa ja olutta. Ei sieltä puuttunut saksalaisia
silmänkääntäjiäkään, joiden temput olivat sitä laatua, että ne
nykyaikoina tuskin huvittaisivat alhaisintakaan joukkoa. Eräältä
suunnalta kuului säkkipillin soittoa; siellä näkyi muuan Herkules
nyrkin iskulla lyövän kuoliaaksi härän, jota hän sitä ennen oli vetänyt
sarvista perässään. Eräs toinen mies söi muka rautanauloja, pisti
miekan rintaansa ja veti sen jälleen ulos veripunaisena puolukan
mehusta. Muuan vinovartaloinen, kiilusilmäinen poika ihmetytti yleisöä
suuresti, hän kun oli erinomaisen taitava heittämään kuperkeikkaa
ilmassa ja hävyttömän notkea hyppäämään hämmästyneitten maalaismuijien
niskaan hajareisin. Silloin tällöin hän taas vaati jonkun
renkikuhnuksen voittosille ja ykskaks kamppasi hänet kumoon.

Aamulla kerran valtiopäiväin alkaessa oli yleistä mielenkarvautta
herättänyt se seikka, että useita Sigismund kuninkaan julistuksia oli
löydetty naulattuina kaupungin talojen portinpieliin, ja mikä vielä
pahempaa, samanlainen kapinallinen julistus oli ollut naulattuna
pormestari Reijerinkin talon seinään, ja siinä talossa itse kuningas
asui. Moinen julkeus oli aiheuttanut ankaria etsiskelyjä, jotka
kuitenkin olivat turhia. Ratsastavia patrulleja oli lähetetty monelle
suunnalle, kaupungin ääriinkin, missä lautakojut harjoittivat
markkinoitaan. Sattuipa silloin äskenmainittu vinovartaloinen,
uhkamielisen ylpeä poika vaatimaan voittosille pienen rumpalin, joka
kaikessa viattomuudessaan oli nauranut hänen vehkeilleen. Mutta sillä
kertaa Sam (lukija on kaiketikin jo heti tuntenut hänet siksi, jonka
kanssa teimme tuttavuutta Tofön saarella) oli iskenyt kirveensä kiveen.
Rumpalipoikaa näet ei ollutkaan hyvä kampata, päinvastoin hän heitti
Samin hankeen, lumitti hänet kantapäästä kiireeseen ja alkoi sitten,
väkijoukon suureksi huviksi, rumpupalikoillaan lujasti paukutella
marssia vastustajansa selkään. Siinä mylläkässä meni Sam pojan nuttu
auki, muuan paperi putosi maahan, ja tuuli lähti lennättelemään sitä
pitkin hankea. Se saatiin kiinni, luettiin ja huomattiin erääksi
Sigismundin julistukseksi.

Nytkös väkijoukko huutamaan: ottakaa kiinni petturi! hirteen hänet!
tappakaa se lurjus! Mutta harvoinpa rehellisen suomalaisen sydämen
omistajalla sentään on käsi niin heti alttiina toimeen. Ennenkuin vielä
sanasta oli ehditty työhön, oli Sam riuhtaissut itsensä irti
vihollisestaan ja vikkelänä kuin orava tunkeutunut väkijoukon läpi,
milloin raivaten tietä kyynärpäillään, milloin potkien taaksepäin
jaloillaan. Nyt alkoi ajo. Pakolainen, turhaan yritettyään päästä
valtamaantielle lännen puolelle, kääntyä kiepsahti toisaalle ja alkoi
nyt painaltaa kosken yli vievälle sillalle. Mutta sillan toisesta
päästä tulikin häntä vastaan patrulli, ja kirkuva väkijoukko oli jo
ennättänyt toiseen päähän. Sam poika ei suuria kuhnaillut eikä siihen
olisi ollut aikaakaan. Silmänräpäyksessä hän heittäytyi kaidepuiden yli
ja oli kadonnut. Pianpa kumminkin nähtiin hänen kulkevan avovedessä
koskea alas ja katoavan jään alle, joka peitti joen suuta kovimman
virran alapuolella.

Takaa-ajajat pysähtyivät hämmästyneinä sillalle; kaikkien silmät
seurasivat rohkeata kavaltajaa, joka kosken kuohuissa heittelehtien
niin pian oli saanut ansaitun palkkansa, ja rumpalipoika oli kaikkien
mielestä tehnyt isänmaalleen kunnon työn.



9. TALVI-ILTA SALOLLA.


Illalla kerran helmikuun keskipaikoilla v. 1616 kulki melkoinen jono
matkustajia hidasta kulkua halki lumikinoksien sillä toisinaan autiolla
tiellä, joka siihen aikaan vei Helsingistä pohjoisen Uudenmaan kautta
Turkuun. Nykyaikoina mennä vilistelevät rautatiejunat näillä seuduin
matalan hietaharjun poikki, mutta kertomuksemme aikaan ei oltu totuttu
senkaltaiseen mukavuuteen, sillä maan kaikki tiet olivat epäkunnossa,
mikä oli luonnollisena seurauksena järjestyksen ja kyvyn puutteesta.
Talonpoika-paroilla ei ollut väkeä eikä hevosia panna tietä korjaamaan,
vaikka haluakin olisi ollut, ja tällöin oli sitä paitsi kova pyry
avaralta ajanut kaikille poluille miehenkorkuisia kinoksia.

Matkueessa oli kolme rekeä, kaksi hevosta edessä kullakin;
keskimmäiseen rekeen oli kyhätty jonkinlainen kuomi hurstista. Neljä
ratsumiestä, jotka olivat aseissa rauhattomien aikojen tähden, oli
saattoväkenä. Kaksi ratsasti edellä tietä polkemassa, kaksi seurasi
jäljessä suojelemassa matkuetta takaapäin uhkaavilta vaaroilta, kaikki
aivan lumessa ja samoin kuin hevosetkin peräti uuvuksissa matkan
vaivoista. Tämmöistä vaivalloista ja hidasta kulkua kesti jonkun aikaa,
mutta pian kävi aivan mahdottomaksi päästä eteenpäin. Pyryilma raivosi
raivoamistaan, ja joka askelelta, joka eteenpäin päästiin, tuli yhä
isompia lumivuoria vastaan. Ratsumiehet astuivat maahan, ajajat
tallasivat lunta, kaikki koettivat käsivoimin helpottaa hevosten työtä.
Siitä ei ollut apua; reet pysyivät paikoillaan. Neuvoteltiin, mitä
olisi tehtävä. Naisihminen kurottautui ulos katetusta reestä ja kysyi,
onko mitään taloa likitienoilla. Ritari, jonka yllä oli luminen
turkkivaippa, juoksi viimeisestä reestä ensimmäisen reen luo, jonka
ajuri oli oppaana, ja toisti saman kysymyksen. Ajuri vastasi, että
lähimpään taloon on penikulman matka, mutta jos poikettaisiin
läheiselle järvelle ja ajettaisiin jäätä myöten toiselle rannalle, niin
saavuttaisiin yksinäiseen uudistaloon. Ritari päätti valita tämän tien,
joka olikin ainoa mahdollinen, ja silloin oli vain ura raivattava alas
jäälle.

Maantien ja järven välillä oli vähäinen harju, jossa kasvoi tiheää
kuusimetsää. Puitten oksilla oli paksulta lunta, jota joukoittain
putosi matkustajain päälle täyttäen reet. Hevoset riisuttiin;
lukuunottamatta kahta naismatkustajaa astuivat kaikki maahan, minkä
jälkeen miehet työnsivät rekiä. Kun näin sanomattomien ponnistusten
perästä oli päästy harjulle ja metsän läpi, oli toisella puolen
järvelle viettävä kallionrinne. Siinä oli vuorostaan laskettava
luisurataa, joka muunlaisten asianhaarain vallitessa olisi ollut
vaarallinenkin, mutta sillä kertaa esti lumen paljous liiallisen
nopeuden, ja niinpä matkue pääsi parin viattoman kuperkeikan jälkeen
onnellisesti jäälle.

Lumi oli siellä tasaisempaa, hevoset valjastettiin uudelleen ja niin
jatkettiin matkaa. Hitaasti kulku kyllä kävi, mutta eteenpäin kumminkin
päästiin, kunnes vähän matkan päässä toisesta rannasta kohdattiin
kohovettä. Jokainen pohjolan asukas tietää, mimmoista on kohovedessä
kulku; epätietoisena matkustaja kysyy itseltään, onko veden alla luja
jää vai eikö; kenties on siinä kova virta ja siis sulaa vettä. Mutta
matkustajamme, jotka olivat vaivojen ja vaarojen karaisemat, ajoivat
arvelematta eteenpäin, valmiina kääntymään, jos vesi tulisi liian
syväksi etumaisten ratsumiesten hevosille ja heidän täytyisi uimalla
pelastautua. Yhä syvempään kohoveteen tultiin, sitä virtasi jo rekiin,
antaen kylmää kylpyä niissä istujille, ja se ulottui korkeammalle
ratsumiesten kannuksia. Reet melkein uivat vedessä. Ritari Klaus
Fleming -- hän oli matkamies -- ratsasti keskimmäisen reen ääreen ja
kysyi, onko hänen Kirsti sisarensa peloissaan ja tahtooko hän palata.
Kirsti neiti vastasi siten, että vaihtoi paikkaa toisen ratsastajan
kanssa, joka kulki edellä, nousi hänen hevosensa selkään ja kulki
etumaisena. Melkein uimalla ja veden varassa liukuen saavuttiin vihdoin
läpimärkinä rannalle.

Järvi olikin vain ison Lohjanselän lahti. Tämä selkä tekee lukemattomia
mutkaisia lahdelmia syviin laaksoihin pohjoispuolelle Etelä-Suomen
maanselännettä, joka erottaa sisemmät ylänkömaat rannikosta ja siitä
syystä on saanut nimekseen Salpausselkä. Koko tienoo on viehättävän
kaunis, täynnä metsäisiä mäkiä, rinteitä, vesikuvastimia, kallioita,
saaria; ihaillen ovatkin sitä matkustajat nimittäneet "Uudenmaan
Sveitsiksi". Vuorissa on runsaasti malmeja ja harvinaisia kivilajeja;
kasvientutkija löytää sieltä kaiken, mikä on upeinta ja harvinaisinta
Suomenmaan kasvistossa. Hedelmällisillä vuorten rinteillä näkee nyt
hyvinvoipia kyliä, taloja, karjalaumoja ja peltoja. Siellä on Suomen
ainoa vaskikaivos; siellä eli myöhempinä aikoina Adlercreutzin esi-isä,
matalan majan mies, josta sittemmin polveutui jalo jälkeläinen,
isänmaan mies rautakoura. Mutta seitsemännentoista vuosisadan alussa
oli vielä harvassa viljelyksiä näillä autioilla saloilla, ja sielläkin,
minne viljelys oli päässyt juurtumaan, sielläkin sota, sotaväennostot,
verot ja voutien kiskomiset tekivät jälleen talot ja tilat autioiksi.
Luonto oli vielä kesyttömän kauniina, ihmiskäsi oli siihen tuskin
koskenut; vuorten ja ikihonkain vallassa olivat kaikki hymyilevät
lahdelmat, kaikki monisopukkaisen järven iloiset vuolteet. Ja tällä
kertaa pohjolan talvisten valtain vimmastuneina raivotessa yli synkkäin
salojen ja kinosaaltojen peittämän järven jään tuo kaunis seutu näytti
paremmin soveltuvan kontioiden pesäpaikaksi kuin eksyneiden
matkamiesten vieraanvaraiseksi leposijaksi.

Mutta vuorten ja kuusten välitse pilkotti valo, sellainen loimottavan
takkavalkean ystävällinen valo, jonka varsin mielellään näkee kylmän
kourima ja uupunut matkamies pimeinä talvi-iltoina. Tuolla
yksinäisellä, ystävällisellä majapaikalla täytyi olla ainakin _yksi_
lasiruutu, josta sen kotilieden valo löysi tiensä, ja se lasiruutu
tiesi varallisuutta, se lasiruutu lupasi virvoitusta; ei tultaisi siis
aivan tyhjään kotiin. Hyvää toivoen suuntasivat siis matkamiehet
väsyneet askelensa valoa kohti. Me lähdemme sinne edeltäpäin ja
silmäilemme uudistaloa.

Tuo äskettäin rakennettu, kaunis talo, nimeltään Ahtiala -- muistona
pakanuudenaikuisesta merenhaltijasta -- oli pohjoisella Uudellamaalla,
Lohjan pitäjän takalistolla. Talossa oli isonlainen asuinhuone,
navetta, talli, aitta, sauna, kaivo. Siinä osassa maata käytettiin
vielä savupirttejä ja niissä aimo takkoja, joitten alaosa oli harmaasta
kivestä ja yläosa tiilestä; savu poistui katossa olevan lakeisen eli
räppänän kautta. Mutta Ahtialan tuvassa oli vanhan takan ohella
uudemmanaikuinen savupiippukin, pirteissä tavallisten seinäaukkojen
ja räppänäin asemesta oli takan vastaiseen, järven puoleiseen
seinään tehty vähäinen ikkuna, jossa oli neljä pientä lasiruutua.
Järeätekoinen seinäkello, iso, vihreä kaappi, muutamat pöydänjalkoja
koristavat leikkaukset, vieläpä kolme neljä tuoliakin somisteltuine
selkämyksineen, osoittivat lavitsain ja kaksinkertaisten, seinään
kiinnitettyjen vuoteitten ohella niillä seuduin harvinaista komeutta.
Kaikki näytti sievältä, kaikki todisti varakkuutta ja ahkeruutta; mutta
varallisuuden päivät olivat olleet ja menneet.

Hämärissä samana iltana oli Ahtialan Tahvo, lähes
kahdeksankymmenvuotias ukko, istunut takkavalkean ääressä nuottaa
kutomassa. Hänen Jooseppi poikansa oli veistellyt reen jalasta, emäntä
rohtinut pellavia ja hänen kaksi lapsenlastaan, neljä- ja
kuusitoistavuotiaat tytöt, olivat kartanneet villoja. Tämä samainen
päivä oli ollut kova päivä Ahtialan uudistalolle. Aamupuoleen oli
voudin palvelija tullut vaatimaan jotakin lukemattomista veroista ja
armotta pannut ryöstöön toisen hevosen ja toisen lehmän, jotka hän oli
jättänyt jäljelle edellisellä kerralla käydessään. Jo syksyllä oli
muuan seutujen halki kulkeva ratsuväenosasto teurastanut ja syönyt
talon lampaat. Useampia nälkäisiä vieraita oli vielä tulossa.

Ahtialan väki oli rauhallisen takkavalkean ääressä haastellut siitä
asiasta, mikä sitä lähinnä koski: kovista ajoista. Emäntä oli huoaten
kaivannut kahta reipasta poikaansa; missähän olivatkaan kaukana Venäjän
sydänmailla. Toinen oli otettu sotamieheksi viime keväänä, toinen
vuotta aikaisemmin. Lienevätkö hengissäkään enää, oli eukko lopuksi
huoannut ajatellessaan peloittavien venäläisten julmuutta. Ukko oli
häntä lohduttanut vakuuttaen, että kumpikin poika vastaa kuuttakin
mokomaa petoa, mikä kyllä nähtiin, kun Jaakko herra ja Eevertti herra
viisi vuotta sitten ottivat valtaansa Suuren Novgorodin eikä heillä
ollut kuin pivollinen Ruotsin ja Suomen poikia sitä oikeata lajia.
Ryssää ukko sanoi itsekin katsoneensa silmästä silmään jo entisen
Kustaa kuninkaan hallitessa ja Juutin miestä Eerikki kuninkaan aikaan.
Jumala olkoon kuningasparan sielulle armollinen, hullusti hänen
aikanaan maalla kävi, mutta merellä sitä paremmin. Vanhana
vantturaisena hän nyt istuu, Tahvo ukko, nuotta pahasensa ääressä,
mutta semmoinen ei hän ollut silloin, kun Niilo Schenkin johdolla
palveli jousimiehenä "Troilus" laivassa. Muistipa ukko vielä Buckowin
ankaran päivän, vaikka siitä jo olikin kuudettakymmentä ajastaikaa;
Tanskan amiraalilaiva "Jägmästaren" laski takaa "Troiluksen" kimppuun;
näytti siltä kuin Goliat olisi nostanut keihäänsä pientä Taavetti
poikaa vastaan. Mutta kas, Herralla Jumalalla oli silläkin kertaa
suurempi voima kuin raudalla ja vaskella ja ruudilla. Hän, joka nyt
kankein sormin tässä lankaa pujotteli, hän oli ollut "Troilus" laivan
kannella noiden seitsemänkymmenen suomalaisen joukossa, jotka
oivallisilla teräsjousilla tiputtelivat juutilaisia mastoista ja
märssyistä niinkuin rakeet tuhojansa tekevät ruisvainiolla mätäkuussa.
Ja semmoinen oli sitten sen leikin loppu, että Tanskan amiraali Herlevi
Trolle, joka teräksensinisine haarniskoineen oli seisonut "Jägmästaren"
laivan peräkeulassa, suistui kannelle kuin merikotka, sillä hyvin oli
laukaistu Schenkki herran luoti, ja "Jägmästaren" kiitti onneaan, kun
ennätti lyödä poikki valtausköytensä ja pötkiä pakoon. Niin, kyllä
Juutin mies sentään toista oli kuin kalmukki. Juutin mies tiesi kyllä
maksavansa kalavelkoja, kun viime sodassa poltti Tahvon tuvan
Hankoniemellä, mutta ei siitä saata muuta sanoa kuin että se on tuima
poika merellä, ja kun semmoisetkin miehet saadaan aisoissa pysymään,
niin totisesti pojat ryssän selän pehmittävät.

Näin oli haasteltu illalla takkavalkean ääressä. Poika oli vastannut,
että hänen kyllä on vaikea hakata kaskea yksin, kun pojat ovat poissa
ja tytöt liian hentoja metsätöihin. Mutta kyllähän sekin vielä laatuun
kävisi, jos olisi oikeutta maassa; silloin ei vouti saisi kahdesti
kiskoa samaa veroa. Jos tulisi rauha maahan, niin ennättäisi
kuningaskin hirtättää vouteja, ja silloin kai koittaisi parempi aika.
Ja siihen oli vanhus vastannut: kolmasti on Herra tupani tyhjästä
rakentanut ja viisikymmentä vuotta antanut minulle viljaa
kanervakankaasta. Miksei siis Hän, joka on väkevämpi kaikkia
kuninkaita, vieläkin apuansa antaisi oikeaan aikaan?

Samassa lensi ovi auki, ja seitsemän aseellista, lumenpeittämää miestä
tulla kopisteli tupaan. He sanoivat olevansa kuninkaan väkeä ja
vaativat ilmaiseksi ruokaa, yösijaa ja aamulla hevosia päästäkseen
matkaansa jatkamaan. Huoaten toi emäntä talon vähät ruokavarat ja
vastustelematta valmisti illallisen kutsumattomille vieraille. Syötyään
kyllikseen he tahtoivat olutta, ja kun ei sitä ollut, he rupesivat
herjaamaan talonväkeä ja omin valloin tarkastamaan kaappeja ja
kellareita. Kaikkea sitä oli talonväki sietänyt sanaakaan sanomatta,
mutta kun vieraista kaksi alkoi tehdä törkeätä pilaa talon tyttäristä,
silloin ei Jooseppi enää voinut hillitä itseään, vaan kaasi lujalla
nyrkillään pahantekijät maahan. Nytpä syntyi rauhallisessa tuvassa
tuollainen väkivaltainen ja toisinaan verinenkin kahakka, jotka siihen
aikaan olivat hyvinkin tavallisia, kun pitkämielinen kansa viimeinkin
nousi laitonta mielivaltaa vastaan. Kovan ottelun jälkeen oli ylivoima
vihdoin voittanut Joosepin; hänet saatiin maahan ja sidottiin. Vanha
isä oli turhaan koettanut vapisevalla kädellään jännittää kovin jo
ruostunutta joustaan; emäntä oli saanut käteensä korennon ja puolusti
nyt sillä tuvan nurkkaan paenneita tyttäriään raivoisana kuin emäkarhu.
Auttajaa ei ollut, mihin turvata: mistäpä sen olisi saanutkaan
penikulman takaa tuiskussa ja pimeässä! Ja kun vaimo näki miehensä
sidottuna, appensa voimattomana ja tyttärensä turvattomana, järkähti
hänen luottamuksensa sinä epätoivon hetkenä, ja hän huudahti:

-- Missä, isä, on nyt se auttaja, jota avuksesi huudat? Missä on se
väkevä Jumala, johon uskot?

-- Kirjoitettu on -- sanoi vanhus heittäen pois jousen: -- koska
vanhurskaat huutavat, niin Herra auttaa heitä kaikesta heidän
hädästään. Herra, kuinka kauan tahdot nähdä vääryyttä maan päällä?
Heräjä voimassasi, äläkä salli meidän poljetuiksi tulla!

-- Mitä tuo vanha hupakko höpisee tuolla nurkassa? ärjäisi eräs
pahantekijöistä, yhä vielä hurjana tappelusta, ja läheni uhaten
vanhusta. -- Mikä on mielestäsi parempi: uunissako paistua vai avantoon
upota?

-- Älä kajoa minuun! huudahti vanhus, ikäänkuin olisi saanut
ennustushengen. -- Katso, kostaja seisoo ovella, ja se miekka on
hiottu, joka on masentava sinun ylpeytesi!

Tuskin hän oli sanonut nuo sanat, kun aukeni ovi, ja tupaan astui
luminen mies ja pysähtyi hetkeksi hämmästyneenä nähdessään hävityksen,
joka tuvassa vallitsi. Takassa loimottava valkea valaisi turvatonta
vanhusta ja roistoa, joka läheni häntä paljastetuin miekoin. Ei kukaan
huomannut tullutta, mutta oitis kun tämän terävä silmä oli älynnyt,
miten asiat olivat, lensi hänenkin miekkansa tupestaan, ja heti sen
jälkeen kaatui roisto veriinsä poikkilyödyin käsivarsin vanhuksen
jalkain juureen.

-- Mitä, konnat! huudahti ritari, puvusta tuntien roistot Simo
Laurinpojan keihäsmiehiksi, jotka oli sijoitettu Raaseporin lääniin.
-- Näinkö te tottelette kuninkaallisen majesteetin ankaraa käskyä,
jonka mukaan teidän tulee liikkua hellävaroen? Te ja teidän kaltaisenne
olette syynä siihen, että maa köyhtyy köyhtymistään ja kansa vaivaa
kuningasta alinomaisilla valituksilla. Aseet alas! Minä pidän tässä
sotaoikeutta, niin että kuumenevat korvanne. Pekka -- lisäsi hän sisään
tulevalle ratsumiehelle -- vie tuo mies paikalla talliin ja katso,
herääkö hän vielä henkiin!

Samassapa kiljaisi talon emäntä ja heittäytyi nuoren ratsumiehen
kaulaan. Se Jumala, jota hän oli epäillyt, oli vastannut hänelle ja
nöyryyttänyt hänet niin odottamattomalla avulla, yllättävällä ilolla,
että ainoastaan kaikkien auttajain auttaja sellaisen voi hankkia
äidinsydämelle. Hänen vanhin sotaan lähtenyt poikansa oli palannut.
Nuorukainen seisoi hämmästyneenä, sillä hän ei ollut tiennyt
vanhempiensa muuttaneen näille seuduille. Vitkaillen hän täytti
päällikkönsä käskyn.

-- Tahtoisinpa tietää, kuka tässä moiseksi herraksi rupeaa
kuninkaallisen majesteetin ja kruunun väkeä kohtaan, virkkoi
keihäsmiesten johtaja, ja hänen äänensä olisi ollut uhkaavakin, ellei
se olisi ilmaissut vastenmielistä hämmästystä.

-- Ohoh, kylläpä tunnen sinut, pitkäkoipinen, liiviläinen susi; kyllä
tiedän, missä olet oppinut tällä tavoin kohtelemaan ihmisiä.
Rehellisessä taistelussa sinä tappelet jotenkin hyvin, mutta kotona
sinua on orjanruoska kasvattanut. Rintamaan, kersantti Rolf Müller!
Päällikkösi puhuttelee sinua.

Ja kuninkaan kamariherra, eversti Klaus Hermaninpoika Fleming,
Louhisaaren herra, heitti yltään lumisen kaapunsa ja astui takkavalkean
valoon ylpein ryhdin, kuten sotilas konsanaankin. Kasvultaan hän oli
keskikokoinen, mutta hartiakas ja tanakka. Ikää hänellä ei ollut kuin
viisikolmatta vuotta, mutta jo aikaisin hän oli kypsynyt kaikenlaisissa
vaaroissa; häntä olisi luullut kymmentä vuotta vanhemmaksi. Hänen
tarmokkaat kasvonpiirteensä ja terävä katseensa tiesivät tulevaa
sotaherraa, joka kerran oli hävittävä vihollisen sotajoukkoja ja
laivastoja.

Kersantti ja hänen väkensä jupisivat jotakin sentapaista, että heitä
muka oli ensin hätyytetty, mutta he katsoivat kuitenkin parhaaksi
totella. Heidän käskettiin riisua aseensa ja heidät lähetettiin yöksi
tallin ylisille, jolloin eräs otti hoiviinsa pahasti haavoitetun
toverinsa. Sitten vasta päästettiin neiti Kirsti Fleming kamarineitinsä
ja pienen Maiju palvelijattarensa kanssa sisään levähtämään ja
lämmittelemään loimottavan takkavalkean ääreen.

-- Parasta olisi ollut, jos olisit pysynyt tämän yön äidin kanssa
Suitiassa, virkkoi Klaus Fleming.

-- Minulla on eräs toimi tehtävänä, vastasi sisar. Mutta mitä
merkitsevät nuo veripilkut ja epäjärjestys?

-- Sota-ajan tapoja, vastasi veli karkeasti myhähtäen. -- Pekka, päästä
köysistä tuo mies! Mitä? Onko hän sinun isäsi? No, sen ilon minä
mielelläni suon sinulle, kelpo poika! Kiitä poikaasi, mies; kelpo
sotamies hän on. Ja sinä, ukko, puhu, mitä täällä on tapahtunut, mutta
älä valehtelekaan itseäsi syyttömäksi. Olette olleet röyhkeitä
sotamiehiä kohtaan ja saatte syyttää itseänne, jos he hurjistuvat.

Vanhus ojentautui, teki kunniaa sotamiehen tavoin ja vastasi:

-- Tallimiehenä palvelin Kustaa kuningasta, jousimiehenä Eerikkiä ja
keihäsmiehenä Juhana kuningasta. Vanhaksi tultuani, kun en enää kyennyt
kentälle, palvelin seitsemän vuotta Suitian Klaus herraa ja opetin
nuorta Juhana herraa ratsastamaan. Olen taistellut maalla ja merellä
kolmekymmentä ajastaikaa ja tunnen huovit niinkuin talonpojatkin.
Valheita en ole puhunut ikinä kellekään, saatikka sitten Flemingille,
joka sitä paitsi on pelastanut minulle ne moniaat päivät, jotka minun
vielä on suotu elää. Riidan syy oli tällainen.

Ja ukko kertoi tapauksen.

-- No, kalpani nimessä, huudahti ritari, sinä puhut kuin kelpo sotamies
ainakin, ja nuo vintiöt kyllä saavat ansaitun palkkansa. Eikö kukaan
ole muistanut niitä kolmeakymmentä vuottasi, jotka olet ollut kuninkaan
palveluksessa?

-- Nuori Juhana herra, jota opetin ratsastamaan, antoi minulle torpan
Hankoniemellä. Sen poltti Kaarle herttuan väki kerran ja Juutin mies
toistamiseen. Sitten muutin poikineni tänne salolle ja rakensin
kolmannen kerran tupani. Jumala antaa poutaa ja sadetta, hallavuosia ja
hyviä vuosia. Kun yhtenä vuonna käy huonosti, niin nähdään nälkää
kotvan aikaa ja aloitetaan alusta taas.

Klaus Fleming kääntyi sisarensa puoleen. -- Olen kuullut puhuttavan --
sanoi hän -- salaisesta voimasta, jolla kansa nääntymättä kestää kovia
taakkoja. Aina olen luullut sen voiman olleen rautaisissa käsivarsissa
ja sotisovan alla. Mutta nytpä tiedän: _täällä_ se voima on, ja sen
nimi on kärsivällisyys.

Ja illasta, joka oli alkanut niin raskaasti Ahtialan uudistalossa, tuli
ilon ilta kaikille sen asujamille.



10. SALALIITTO.


Sigismund kuninkaan Suomessa olevan puolueen jäännökseltä oli rohkeus
masentunut, kun sanoma tuli Helsingin valtiopäivistä. Kaikki
aatelismiehet, joilla vielä oli vähänkin tilaa ja taloa, vetäytyivät
yhä kauemmas niistä harvoista itsepäisistä, jotka rohkenivat yhä
salahankkein toimia viraltapannun kuninkaan hyväksi, ja nuo moniaat
olivat enimmäkseen vain epätoivoisia onnenpyörän ääressä pelaajia,
seikkailijoita, jotka olivat valmiita uskaltamaan mitä hyvänsä, koska
he jo olivat menettäneet kaiken; he olivat senlaatuista väkeä, jota
vallankumoukset ja sisälliset sodat aina heittelevät merihylkynä
tulevaisuuden rannoille. Mutta olipa siellä täällä joku harvinainen
poikkeuskin.

Kurjalan kartanossa Lammin pitäjässä Hämeessä asui urhoollisen Iivari
Tavastin leski, Kaarina Stenintytär Fincke, niitä naisia, joitten
rakkaus ei tiedä rajoja eikä viha sovitusta. Elämänsä edellisellä ja
kauniimmalla puoliskolla hän oli uhrannut kaikki rakkaudelleen, joka
hänet kiinnitti pelottomaan ja nuhteettomaan ritariin; jälkimmäisellä,
kolkolla ja yksinäisellä elämänsä puoliskolla hän oli ottanut
täyttääkseen kalliin velvollisuuden, miehensä kunnian palauttamisen.
Eräänä päivänä helmikuussa tuona samana vuonna 1616 hän kutsui luokseen
nuoremman poikansa, vaaleakiharaisen Pentin, jonka lempeiltä ja
kauniilta kasvoilta hän luki kaikki rakkautensa päivien onnelliset
muistot, vihasta ei varjoakaan, ja lausui hänelle:

-- Poikani, sinä olet kahdeksantoistavuotias, kätesi on luja,
sydämesi uskollinen, ja minä olen kasvatuttanut sinut kaikissa
ritarillisissa harjoituksissa. Sinun on aika kostaa isäsi puolesta.

Nuorukainen oli vaiti. Äiti jatkoi:

-- Minä tiedän, mitä mietit. Vanhempi veljesi Sten Iivarinpoika on
suvun pää ja lain ja maan tavan mukaan isäsi perillinen. Mutta Sten on
nuoresta pitäen tuottanut minulle surua ja murhetta rajun ja levottoman
luonteensa takia, muun muassa viime talvena, silloin kun hän tappoi
kornetti Bosinin tässä Kurjalan kartanossa. Sten palvelee uutta
kuningassukua; hän on isänsä uskoton poika. Sinä yksin olet kutsuttu
palauttamaan isäsi kunnian.

-- Äiti -- vastasi poika sävyisästi -- anna miekka minullekin
palvellakseni kuningas Kustaa Aadolfia. Hän on lempeä ja urhoollinen.
Miksi vihaat häntä? Itsehän rukoilit Kaarle herttuaa, että hän antaisi
sinun pitää Kurjalan! Hän ja hänen poikansa ovat antaneet meille
jälleen kotimme ja tilamme. Miksi vihaat uutta kuningassukua?

-- Jumala ei ole antanut minulle tyttäriä, vaan niiden sijaan kaksi
poikaa, joista toisella on suden, toisella kyyhkysen sydän rinnassa,
huokasi äiti. Etkö ymmärrä, että jos olisin tahtonut verisesti ja
kuolemalla kostaa nuorelle Kustaa Aadolfille, niin olisin usuttanut
hänen kimppuunsa vanhemman veljesi, joka olisi raadellut hänet
kappaleiksi. Mutta se ei ole tarkoitukseni, en tahdo hänelle mitään
pahaa, tahdon vain temmata kruunun hänen päästään ja laskea sen
laillisen kuninkaan Sigismundin jalkain juureen. Koko sukusi aina
Steniin asti on palvellut laillista kuninkaanvaltaa, ja se, se yksin
voi nostaa jälleen arvoon isäsi muiston. Niin kauan kuin Kaarle
herttuan jälkeläiset kantavat valtikkaa, olen minä kapinoitsijan leski
ja sinä maankavaltajan poika. Nyt on jo seitsemättätoista vuotta siitä,
kun isäsi ja isäsi isä otettiin vangiksi Viipurin linnassa, ja minkä
palkan he saivat silloin, he, jotka uskollisesti olivat palvelleet
kuningasta ja isänmaata? Kaarle herttua oli tuomarina omassa asiassaan;
hän pani nuo urhoolliset käsivarret häpeällisiin kahleisiin, hän
kuljetutti nuo uskolliset miehet Viipurin tullin ulkopuolelle,
heidän päänsä putosivat pyövelin kirveen iskusta, ja ne pantiin
rautaseipäitten nenään linnan ulkopuolelle. Voi, minkälainen näky se
oli! Ja minä ... minä jäin yksin kahden hennon lapsen kanssa; heidän
tähtensä täytyi minun langeta verikoiran jalkoihin ja armona kerjätä
takaisin laillista omaisuuttamme! Sen tein minä, poikani, ja katso,
minä elän vielä! Mutta minä elän saattaakseni kerran vielä pestä pois
veritahrat isiesi muistosta; minä elän saattaakseni sanoa sinua
rehellisen miehen pojaksi, ja sitä päivää minä odotan, jolloin isäsi ja
isäsi isän viattomuus julistetaan koko valtakunnassa. Ymmärrätkö minua
nyt?

-- Ymmärrän, vastasi nuorukainen, ymmärrän sinun oikeutetut toiveesi ja
antaisinpa henkenikin, kunhan vain sinä saisit nähdä tuon ikävöimäsi
päivän. Mutta sitä en ymmärrä, miten vallankumous voi tehdä sen
mahdolliseksi! Koko valtakunta on uuden kuningassuvun puolella, Suomen
säädyt uudistavat Helsingissä uskollisuudenvalansa, eikä maassa enää
yksikään käsi kohoa puolustamaan Sigismundin asiaa. Mitä me, me kaksi,
voimme saada aikaan koko valtakuntaa vastaan? Lähetä minut Kustaa
Aadolfin luo; minä heittäydyn hänen jalkoihinsa ja lupaan palvella
hänen sukuansa kuolinpäivääni asti, kun hän vain kuninkaansanalla
peruuttaa isäni ja isäni isän väärän tuomion!

-- Sinä olet lapsi, Pentti, ja puhut lapsen lailla. Kuningasko
julistaisi vääriksi isänsä tuomiot!

-- Mutta tuomiohan on kumottu, koska olemme saaneet tiluksemme
takaisin.

-- Armosta ne olemme saaneet! Nainen saattaa pyytää armoa; mies hakee
oikeutta. Olemme saaneet äidinperinnön, mutta saamatta on vielä
isänperintö, kaunis Hämeessä sijaitseva Vesunnan kartano ja sen
kolmekymmentä kalaista järveä ja sen laajat laidunmaat. Se on kerran
oleva perintösi isän puolelta, Pentti. Emmekä me ole niin aivan
yksinämme kuin luulet. Vielä on urheita miehiä, jotka tahtovat jotakin
uskaltaa oikean asian puolesta. Ole mies, poikani, ja ota miehenä
vastaan äitisi luottamus! Tänä yönä kokoontuu Sigismund kuninkaan
puoluelaisia tänne Kurjalaan keskustelemaan tehokkaista toimista,
joihin on ryhdyttävä ensi keväänä kuninkaan avulla, ja sinä olet
valittu tämän yleisen kapinan johtajaksi.

-- Minäkö? huudahti nuorukainen todella hämmästyneenä.

-- Sinä, vastasi äiti tyynesti. Mitä sinulta iästä ja kokemuksesta
puuttuu, sen korvaa nimesi. Pohjoinen Uusimaa ja eteläinen Häme ovat
monesti ennenkin seuranneet isäsi ja isäsi isän lippua. Ja ne nousevat
vieläkin kerran kapinaan, kun Tavastin nimeä kantava mies käy niitä
johtamaan, ja siitä pidetään kyllä huolta, että sinä saat avuksesi
sotataitoisia miehiä.

-- Säästä minua, äiti! Tahdotko vielä kerran tuottaa maahan kaikki
sisällisen sodan kauhut?

-- Ja mikä sinun mielestäsi sitten tämä tila on, missä nyt olemme
kaksikymmentä vuotta eläneet? puhkesi Kaarina rouva jälleen puhumaan,
tietämättään sekoittaen yhteen omat etunsa sekä yleisen hyvän, mikä on
niin tavallista puolueriidoissa, että itse älykäs Kaarle IX:kin
usein joutui siihen erehdykseen. -- Laiton hallitsija -- silloinhan on
aina sisällinen sota. Tehkäämme siitä viimeinkin loppu. Sinun ei
tarvitse taistella ainoastaan yksissä neuvoin talonpoikain kanssa.
Lukuunottamatta Horneja ja valitettavasti nykyjään myös Flemingejä,
maassa tuskin on ainoatakaan aatelissukua, jossa ei olisi Sigismund
kuninkaan salaisia puoluelaisia. Kuultuaan aseittemme ensimmäisen
menestyksen he riisuvat naamarinsa. Stjernkorsit, Spåret, Slangit,
Munckit, Lindelöfit, Boijet, Kurjet ja monet muut tulevat puolellemme.
Rohkaise mielesi, kyyhkyssydän! Tänään vaadin vain kuulijaa, huomenna
kenties sotilasta. Ensin äly, sitten miekanisku.

Nuori Pentti Iivarinpoika huokasi ja ajatteli itsekseen, ettei
tämänpäiväinen äly voisi tehdä sen parempaa kuin estää huomiset
miekaniskut, mutta hän tunsi äitinsä. Toivosta, joka naisen sydämessä
on asunut vuosikausia, muodostuu vihdoin vastustamaton varmuus.
Poika päätti senvuoksi olla noudattavinaan äitinsä tahtoa, mutta sen
ohella koettaa kaikkea, mikä vain ei ollut ristiriidassa pojan
velvollisuuksien kanssa, pelastaakseen äitinsä sekä isänmaansa uusista
onnettomuuksista.

Ilta tuli. Kurjalan kartano oli yksinäisellä paikalla metsän sisässä,
pienen järven rannalla. Se oli siis omiaan senlaatuisten kokousten
pitoon, joissa tahdottiin olla rauhassa kutsumattomilta nuuskijoilta.
Tiedettiin kuitenkin, että voudit ja nimismiehet panivat tähän aikaan
kaikki vainukoiransa liikkeelle puolalaisten julistusten johdosta.
Talosta lähetettiin pois ne palvelijat ja lampuodit, joita ei pidetty
oikein luotettavina; vartijoita pantiin tienhaaroihin ja tunnussanat
jaettiin aivan kuin sodassa.

Kello yhdeksän aikaan alkoi tulla rekiä, ja saapujat vaihtoivat
tunnussanoja vartijain kanssa. Vieraat pyydettiin sisään, jossa kelpo
illallinen oli katettu pöytään tarjoamaan virvoitusta matkan
rasituksista, ja he käyttivätkin sitä tarjousta hyväkseen niin
perinpohjaisesti, ettei olisi luullut heidän tulollaan olleenkaan muuta
tarkoitusta.

Astuessaan poikineen kello kymmenen tienoissa kokoussaliin Kaarina
rouva näki kummakseen alun kolmattakymmentä miestä, jotka äänekkäästi
puhelivat keskenään ja joiden hupaiseen mielialaan talon oivallinen
kotiolut nähtävästi oli suuresti vaikuttanut. Kuusi tai kahdeksan
miestä puhui yhtä haavaa aivan erilaisista asioista, ikäänkuin kaikkien
vakoilijain uhalla, mitä liikkui puolen penikulman päässä, joku
jäniksistä, toinen susista, kolmas hevosista, neljäs nopanheitosta,
viides siitä, miten skotlantilaisilla on tapana paistaa omenoita
oluessa, kuudes kehui löylyttäneensä kyytimiestään, seitsemäs puhui
simaisista seikkailuistaan, kahdeksas paleltuneista korvistaan. Melkein
kaikkien puku oli huolimattomassa kunnossa osoittaen parempaa
tottumusta hurjaan sotilaselämään kuin herrastapoihin, ja harvat heistä
huolivat edes antaa emännälle tilaa, kun hän astui saliin. Turhaan
Kaarina rouvan synkistynyt katse etsi samansäätyisiä naapureita, joita
hän oli kokoukseen odottanut. Niitä oli siellä ainoastaan yksi, lyhyt
vanha herra, jolla oli suuria syyliä poskissa ja vyöllä aimo miekka,
melkein yhtä pitkä kuin hän itsekin. Sinä hetkenä hän oli kyyristyneenä
isossa takassa palavan tulen ääreen.

-- Pärttyli Iivarinpoika -- sanoi Kaarina rouva tuolle herralle eikä
ollut huomaavinaankaan muitten vieraitten epäkohteliaisuutta -- ottakaa
puhuaksenne, olkaa hyvä, ja selittäkää näille kunnioitettaville
sotilaille ja kelpo kansalaisille, mitä varten nyt on kokoonnuttu, ja
olkaa läsnäolijoista vanhimpana samalla puheenjohtajana.

Pärttyli Iivarinpoika Teet, Järpilän herra, oli niitä haaksirikkoisia
kuningasmielisiä, jotka mielellään palvelevat laillista kuningasta
sillä ehdolla, etteivät joutuisi huonoihin väleihin laittomankaan
kanssa. Hän oli niin kauan vuoroin soutanut, vuoroin huovannut, että
oli lopulta loukannut kumpaistakin kuningasta. Par'aikaa hän oli
suuresti suutuksissaan Kustaa Aadolfille, joka edellisenä kesänä oli
antanut hänen Järpilänsä ja muut talonsa läänitykseksi Henrik Hornille
sallien kuitenkin Teetin hallita niitä kuolemaansa asti, ja se kiukku
oli tuonut vanhan herran kokoukseen, mutta nytpä hän jo toivoi jälleen
olevansa onnellisesti kotonaan Järpilässä. Hän ei ollut kuulevinaan
Kaarina rouvan sanoja; rouva kävi hänen käteensä ja toisti sanansa.

-- Niin, niin -- vastasi takan ääressä lämmittelevä viluinen herra --
aika kylmä on tänä iltana, tiet huonoja, oikea koiranilma. Suokaa
anteeksi, olen käynyt niin huonokuuloiseksi viime aikoina. Mitä
käskette, armollinen rouva?

Kaarina rouva uudisti sanansa kolmannen kerran.

-- Ottaako pahakseni? Mitä joutavia, mitä joutavia! Sotilaita ja
konnamaisia... Niinhän sanoitte? Niin, niin, mitäpä sitä muuta tähän
aikaan kuulee? Suokaa anteeksi, että teidän läsnäollessanne jalkojani
lämmittelen! Luuvalo, armollinen rouva, luuvalo! Niin, kun ihminen on
sodassa saanut kestää yhtä ja toista niinkuin minäkin, niin kylläpä
tuntuu vanhoilla päivillä, kylläpä tuntuu.

Kaarina rouva toivoi sydämensä pohjasta, että jok'ainoasta tuon vanhan
ketun syylästä kasvaisi luuvaloa suitsuttava vuori, mutta huomaten
mahdottomaksi asettaa häntä salaliiton etunenään hän pyysi itse
sananvuoroa ja kehoitti kunnioitettavia vieraitaan keskuudestaan
valitsemaan kokouksen puheenjohtajan.

Melu hiljeni hiukan, vieraat katselivat toisiaan; he nähtävästi eivät
olleet ensinkään varustautuneet puheenjohtajan vaaliin. Useimmat olivat
kaiketi luulleet puheenjohtajan hankitun jo ennakolta.

Kaarina rouvan kehoitusta seurasi neuvoton hiljaisuus, kunnes viimein
kuului ääni pitkän tammipöydän äärimmäisestä päästä, missä muuan
vanhanpuoleinen ratsukaapuinen mies oli ahkerasti työskennellyt
sianliikkiön ja oluthaarikan kimpussa.

-- Jos minun tässä sallitaan puhua suuni puhtaaksi -- virkkoi hän
mielissään pyyhkien viiksiään ja suippopartaansa pöytäliinaan -- niin
on tässä meidän joukossamme semmoinen mies, joka osaa puheillaan pistää
pussiin minkä piispan hyvänsä, vieläpä koko arvoisan konsistorinkin;
mutta koska hän osaa kaikki maailman kielet paitsi meidän kieltämme,
niin kelvannen minä kenties puheenjohtajaksi hänen sijaansa, koskapa
kerran olen hänen vähäpätöinen tulkkinsa. Muuten olen minä Iivari
Pärttylinpoika, majoitusmestari ja nöyrin palvelijanne, armollinen
rouva. Kosk'ei Pärttyli Iivarinpoika suvaitse puhua muuta kuin
tyhmyyksiä, niin koettaa Iivari Pärttylinpoika sen sijaan puhua niin
viisaasti kuin osaa, lisäsi majoitusmestari nauraen omalle
sukkeluudelleen.

-- Puhukaa! sanoi Kaarina rouva, jota ei tämä kokouksen alku ensinkään
tyydyttänyt.

-- No, koska minulla on lupa puhua, niin sanon suoraan, että tämmöistä
kinkkua kuin tämä Kurjalan kinkku ja tämmöistä olutta kuin tämä
Kurjalan olut saa turhaan hakea Hämeenmaasta ja Uudeltamaalta, ellei
Suitiassa niiden vertaista ole. Minun käydessäni siellä syksyllä
kertoivat Juhana kuninkaan aina juoneen Suitian olutta mieluummin kuin
mitään muuta ja tilanneen sitä joka vuosi laivanlastillisen omaa
kuninkaallista kurkkuaan varten.

-- Asiaan! keskeytti Kaarina rouva.

-- Asiaan juuri olin tulemaisillanikin, armollinen rouva. Koska nyt
Juhana kuningas oli sellainen viisas ja kuuluisa kuningas, että ymmärsi
pitää arvossa Suomen olutta ja suomalaista verta sitäpaitsi, niin
arvelen minä, Iivari Pärttylinpoika, ja kaikki nämä kelpo suomalaiset
tässä, kestäkööt sitten satulassa tai olkoot kestämättä, kun
jouluhumalat päässä humisee, että meidän pitää auttaa Sigismund
kuningas jälleen valtaan ja voimaan. Kas niin, sen pituinen se ja ilman
metkuja. Ketä nyt haluttaa tämä sormikoukku?

Sitä puhetta seurasi meluisa keskustelu, jossa muutamat huomauttivat,
ettei aika ole varsin sopiva, koska Helsingin valtiopäivätkin ovat
osoittaneet uskottomuutta puheena olevaa hyvää asiaa kohtaan. Toiset
taas kumosivat tuon väitteen vakuuttaen, ettei valtiopäiväin mieltä
ihan varmaan tiedetä, ennenkuin päätös ilmoitetaan. Mahdollistahan on,
etteivät valtiopäivät lopuksi myönnä mitään varoja sodankäymiseen, ja
silloin on kuningas seisova neuvotonna kuin koulupoika koko maan
edessä. Tämä vakuutus rauhoitti jälleen epäröiviä, ja sitten ruvettiin
keskustelemaan milloinka ja mitenkä yleinen kapina maassa olisi saatava
toimeen.

-- Suu kiinni! ärjäisi majoitusmestari lyöden nyrkkinsä pöytään, niin
että vielä jäljellä olevat tinalautaset helähtivät. -- Suu kiinni! hän
itse puhuu!

Syrjäisestä sopesta astui esiin sama ruskeanuttuinen mies, jonka näimme
ensi kerran Tofön saarella, ja piti kokoontuneille innokkaan puheen
saksankielellä. Hän luetteli, mitä kaikkea vääryyttä hallitus oli
tehnyt, hän kuvasi kansan suuren rasituksen ja esitti elävästi, kuinka
onnelliset olot maassa olisi, jos laillinen kuningas pääsisi jälleen
valtaistuimelle. Sen jälkeen hän sangen taitavasti suunnitteli yleisen
kapinan, joka olisi pantava alkuun huhtikuun ensi päivinä, koska
silloin ei kuninkaan väki vielä saattanut odottaa apua Ruotsin
puolelta. Huhtikuun lopulla tulisi aivan varmaan puolalainen laivasto
Hankoniemeen, joka jo silloin on jäistä paljas. Silloin laillisen
kuninkaan uskolliset ystävät runsaasti palkittaisiin, mutta hänen
vihollisensa hävitettäisiin julmasti koko maasta.

Majoitusmestari tulkitsi tämän pitkän puheen lyhyesti seuraavaan
tapaan:

-- Hän sanoo, että meitä nyt kohdellaan aivan kuin koiria, mutta annas
kun Sigismund saa valtikan kouraansa, niin sitten meitä pidetään kuin
piispaa pappilassa. Ja senpä vuoksi me panemme pillit soimaan viiden
kuuden viikon perästä, kun olemme saaneet kaikki järjestykseen, ja
sitten tulee Puolan mies ja tekee puhdasta. Mutta -- lisäsi hän silmää
iskien -- kyllä täällä sitten puolalaisesta huoli pidetään, ettei mies
liian pitkälle potki, pidetään, niin totta kuin minä olen Iivari
Pärttylinpoika. Ja sillä hyvä.

-- Ennenkuin me kaulamme alttiiksi panemme, pitää meillä olla rahaa,
paljon rahaa, ei tule muutoin mitään, vastasi muuan entinen vouti, joka
uuden hallituksen ajalla oli vilpin harjoittamisesta pantu viralta
pois, vaikka mies olisi hyvin ansainnut hirsipuunkin.

Vaihdettuaan muutamia sanoja ruskean miehen kanssa majoitusmestari
ilmoitti, että rahaa saataisiin kuin roskaa, jahka vain kaikki olisi
pantu alkuun. Vouti oli itsepäinen eikä luopunut vaatimuksestaan ja sai
muitakin puolelleen.

Sitten syntyi kiivas sanasota, kaikki huusivat kilvan, ei kukaan
ottanut korviinsakaan, mitä toinen selitti. Majoitusmestarin mahtava
nyrkki oli vähänväliä moukaroinut tammipöytää ilman mitään tulosta, kun
hän samassa äkkiä tunsi jonkun nykäisevän häntä nutusta ja huomasi
takanaan hyvin tunnetut kiilusilmät ja irvinaaman. Siinähän seisoi tuo
Helsingissä hukkunut Sam poika, jonka surkea loppu oli, totta puhuen,
tuottanut majoitusmestarille enemmän iloa kuin surua.

-- Mitä, lurjus? Etkö sinä olekaan meren pohjassa? Vahinko, vahinko;
sinusta olisi tullut hyvää kiiskinruokaa.

Sam kertoi itseensätyytyväisenä irvistellen, kuinka sukkelasti hän oli
petkuttanut takaa-ajajiaan Vantaan sillalla. Hän näet oli kavunnut
piiloon sillan alle ja heittänyt takkinsa koskeen oman itsensä
asemesta. Nyt -- lisäsi hän pahanilkisesti myhäillen -- oli hänellä
sentään muutakin kerrottavaa. Joukko Hannu Munckin ratsumiehiä oli
tänään levähtänyt Hämeenlinnassa. Sam oli ollut piilossa tallin
ylisillä ja kuullut ratsumiesten haastelevan keskenään, että he ensi
yönä Lammin seuduilla pääsevät runsaalle saaliille. Samin lähtiessä
karkuun olivat miehet vielä paikoillaan hevosiaan sukimassa, mutta
pianhan he saattavat olla täällä.

-- Hirteen pääset, jos valehtelet, ja kultarahan saat, jos olet puhunut
totta! kuiskasi majoitusmestari, vaihtoi puolankielellä muutamia sanoja
ruskean miehen kanssa, ja pian olivat kaikki kolme pihalla.

Mutta majoitusmestari, valjastettuaan hevosen ja ollen jo valmiina
lähtemään seuralaisineen Kurjalasta, arveli kuitenkin, ettei ollut
oikein kunnon miehen tapaista jättää ystävänsä pulaan ja pälkähäsen.
Sen vuoksi hän läheni salin ikkunaa, särki ruudun ja huusi jylisevällä
äänellä:

-- Piru merrassa!

Nuo sanat tekivät ihmeellisen vaikutuksen. Sigismundit ja Kustaa
Aadolfit, Suomenmaan kohtalot ja riidanalaiset sotakassat, kaikki oli
tuossa tuokiossa unohdettu. Kaikki syöksyivät hurjaa vauhtia ulos,
hakivat hevosensa ja ajoivat kiireesti tiehensä. Vanhan känsäkkään
herran kuulo oli nyt peräti tarkka, eikä luuvalo ensinkään estänyt
häntä olemasta nopeimpia pakenemaan.

Kaarina rouva sai huonot kiitokset vieraanvaraisuudestaan ja vielä
huonommat siitä palveluksesta, jonka hän oli tahtonut tehdä Sigismund
kuninkaalle. Äänettömänä ja halveksien hän katseli pakenevia. Nuori
Pentti herra yksin tunsi mielensä keventyneen, ja syystäkin.

Kun majoitusmestari oli seuralaisineen päässyt puolen penikulman päähän
Kurjalasta eikä vielä näkynyt eikä kuulunut Hannu Munckin ratsastajia,
tunsi hän itsensä niin rauhoittuneeksi, että saattoi tarkemmin
kuulustella Sam pojalta, mimmoista saalista ratsumiehet olivat
toivoneet saavansa Lammilta.

-- Sanoinko minä Lammilta? kysyi poika typerästi.

-- Mitä, sinä sen riivattu! huudahti hänen isäntänsä suuttuneena. --
Lammilta, niin juuri sanoit.

-- Niin, mutta olkien keskellä siellä heinäparvella kuuli niin
huonosti. Kunhan ne vain eivät olisi puhuneet Hattulasta.

-- Ja moisten hirtehisten käsissä on sitten valtakunnan kohtalo! huusi
majoitusmestari vimmoissaan ja kohotti ruoskanvarren surmaavaan iskuun
kohti Samia, joka seisoi kannaksilla.

Mutta Sam tiesi kyllä, mitä tuleman piti, ja oli sen vuoksi jo ajoissa
vierähtänyt lumihankeen. Isku kohtasi ilmaa, ja Sam poika olisi
tempaissut Suomen Sigismundin käsistä, ellei sallimus ja tapausten
välttämätön kulku olisi tehnyt sitä jo ennen tarvitsematta siihen
vallattoman pojan vehkeitä.



11. VANHAN JA UUDEN USKON TAISTELU IHMISSYDÄMISTÄ.


Yhä ahtaammaksi kävi Sigismundin läheteille Suomessa olo. Heitä
ajettiin talosta taloon. Voudit ja nimismiehet eivät heitä ahdistaneet
niin paljon kuin itse kansa, joka jo oli kyllästynyt sisällisiin
riitoihin ja tahtoi päästä rauhaan alinomaisilta yllytyksiltä. Jonkin
ajan kuluttua ei enää kukaan uskaltanut ottaa vastaan lähettejä eikä
suojella heitä päivisin, päästääkseen heidät jatkamaan matkaansa öiseen
aikaan. Heidän ainoa toivonsa oli päästä salaa Ahvenanmaalle,
josta kenties keväällä avoveden aikana saisivat laivan Riikaan.
Majoitusmestari sanoi suoraan, ettei hän, rehellinen mies kun on, enää
viitsi sillä tavoin hiipiä ja haapia maita mantereita eikä pistää
kaulaa paulaan, ei, vaikka nuora olisi silkasta kullasta kierretty.

-- Älä epäile, poikani; pyhimykset kyllä antavat apunsa, kehoitteli
pater Padilla, joka nurisematta oli kestänyt kaikki rasitukset, mitkä
heitä olivat kohdanneet heidän öisillä harharetkillään. -- Kaikki pyhät
marttyyrit ovat kruununsa ansainneet taistelemalla uskottomia vastaan,
ja kirjoitettu on: _leones et viperas calcabis_.

-- Kunnianarvoisa isä -- vastasi sotilas maltittomasti -- minä
puolestani en huoli marttyyrin kruunusta ensinkään, sillä minä olen
kokonaan mahdoton sitä saamaan; sen kunnian suon teille itsellenne
vallan mielelläni, ja myyskennelkööt vain oikeauskoiset muutaman sadan
vuoden perästä teidän pyhiä luitanne ja saakoot viisikymmentä markkaa
joka mukulasta ja parannelkoot niillä luuvaloa ja hammastautia. Minä
olen tyytyväinen, kun saan täällä maan päällä syödä vatsani kutakuinkin
täyteen ainakin kerran päivässä ja pääsen sitten teidän sekä
pyhimysten esirukouksien avulla Pyhän Pietarin tallimestariksi
paratiisiin, sillä niin minusta vain näyttää, etten minä tässä
maailmassa siitä virasta suurta iloa saa. Minä arvelen, että täällä
ovat apajat lopussa. Jos tahdotte omin päin koettaa, niin toivon teille
kaikkea onnea ja iloa, minkä kaulapaula saattaa tuoda. Te osaatte jo
suomea. Mitä te tulkilla enää teette?

-- Viime yritys vielä, poikani, ja se Turussa!

-- Oletteko mieletön? Turussako? Ettekö tiedä, että kuningas ... tuota
noin ... herttua Kustaa Aadolf itse on siellä?

-- Juuri sen vuoksi, poikani!

-- Kuulkaas nyt, pater, olenhan teille kerran ennenkin sanonut, että
pysyisitte kiinni järkisyissä. Olen kyllä suostunut hiipimään täällä
koiran tavoin teidän ja Sigismundin tähden, mutta jos teillä on
mielessänne konnankoukkuja tuota kunnon nuorta miestä Gustavus Adolphus
Rexiä vastaan, niinkuin häntä ymmärtämättömät nimittävät, niin minä
puran kontrahdin. Jokos nyt meidän ainoa autuaaksi tekevä kirkkomme on
mennyt niin pitkälle? Hyi saakeli!

-- Puhutko, poikani, taas kuin tyhmä mies, joka pelkää omaa varjoansa?
Jalopeuran luolan suulta meitä juuri vähimmän osataan hakea. Jääköön
tuo nuori mies Gustavus taivaan tuomittavaksi, minä katson vain
tarpeelliseksi puhua muutamia sanoja kahden kesken vanhan Eerik piispan
kanssa, koetellakseni, vieläkö hengen miekka pystyy hänen paatuneeseen
omaantuntoonsa.

-- No olkoon menneeksi sitten, kunnianarvoisa isä; minä lähden
kanssanne vielä kerran _peijoonien_ ja _lipevien_ luo, niinkuin äsken
suvaitsitte lausua. Saattaa olla järkeäkin siinä, mitä Turusta
sanoitte, ja siellä on minulla muutama vanha ystävä, joitten luona
saamme turvaa ja suojaa päiväksi tai pariksi.

Näin keskusteltiin metsässä lauhkeana maaliskuun päivänä Turkuun vievän
tien varrella. Vähän aikaa keskustelun jälkeen siirrymme me tuohon
tuttuun seutuun, Suomenmaan silloiseen pääkaupunkiin, ja melkein yhtä
vanhaan piispantaloon lähelle tuomiokirkkoa.

Piispa _Ericus Erici_, liikanimeltään Sorolainen, oli tähän aikaan
arvoisa vanhus, kahdeksannellakymmenellä. Neljänäkymmentä ajastaikaa
hän oli ohjaillut Suomen kirkon laivaa, voimatta tosin suojella sitä
kokonaan kaikilta naarmuilta ja vuodoilta, mutta kumminkin johdattaen
sen jotakuinkin eheänä ajan tyrskyjen, kuningasten oikkujen, suosion ja
epäsuosion, liturgiamelujen, paavilaisten harhaoppien ja kankean
oikeaoppisuuden keskitse. Nyt hän oli kapitulareineen palannut
Helsingin valtiopäiviltä ja istui iltapäivällä huoneessaan,
kirjoitellen uutta suomalaista postillaa, jonka hän aikoi painattaa.
Silloin tultiin ilmoittamaan jonkun muukalaisen matkustajan pyrkivän
hänen puheilleen. Sitä ei vanhalla piispalla ollut tapana kieltää
milloinkaan, hän kun oli jokaisen puhuteltavissa, ja niinpä seisoi pian
hänen edessään sama salaperäinen mies, jonka olemme oppineet tuntemaan
pater Padillan nimellä.

Kunnianarvoisa pater puhui tietysti latinaa ja oli olevinaan
matkustavainen _protestanttinen_ lääkäri, joka ei sanonut saattavansa
lähteä Turusta ennenkuin oli käynyt ilmaisemassa erinomaisen
kunnioituksensa niin kuuluisalle miehelle kuin piispalle, semminkään,
koska hän, lääkäri, oli vähän tutkistellut jumaluusoppia ja olisi
kiitollinen, jos piispa poistaisi hänen epäilyksensä muutamiin
Augsburgin uskontunnustuksen opinkappaleihin nähden. Se oli hurskaan
ylipaimenen arkaan kohtaan kajoamista, ja niinpä piispa ryhtyikin
asianmukaisesti kumoamaan vieraansa epäilyksiä. Mutta kun lääkäri,
vastoin otaksumista, näkyi tuntevan erittäin hyvin sekä Raamatun että
kirkkoisät, niin ei tuo kumoaminen ollut niinkään helppoa, ja oikeinpa
piispa hämmästyi, kun huomasi olevansa vähällä joutua alakynteen. Siinä
oli jo liikaa mitä maltillisimmallekin luterilaiselle piispalle, ja
lopulta hän piti oikeutettuna kummastuneena kysyä:

-- _Quid Saulus inter prophetas_? Oletko juutalainen?

-- Mitäpä minä muuta olisin kuin yksinkertainen, taitamaton Cornelius,
joka kuuntelee Pietarin opetuksia? Kunnianarvoisa isä, näyttäkää
Raamatun ja kirkkoisien avulla, että minä olen harhateillä, niin olen
koko maailmalle julistava, miten oppinut olette.

Niissä sanoissa piili eräänlaista pilkkaa.

-- Mitä minulta tahdot? kysyi hän. Sinä et ole se, miksi tekeydyt. Kuka
olet?

-- Kukako olen? vastasi muukalainen jättäen teeskentelemisensä ja
ylpeästi nousten tähänastisesta nöyrästä asennostaan. -- Sen sanon
heti. Minä olen pyhä yhteinen katolinen kirkko, joka vielä, ennenkuin
sinun päiväsi päättyvät, tahtoo suuren armeliaisuutensa tähden tulla
sinun, uskonsakieltäneen poikansa luo ja viimeisen kerran tarjota
sinulle synninpäästöä sillä ehdolla, että kokonaan antaudut sen
valtaan. Minä tunnen elämäsi, toimesi seurakunnan paimenena ja
horjuvaisuutesi. Minä tiedän, että sinä yhtä horjuvaisen kuninkaan
aikana kerran olit taivaan aseena, jolla oikea usko jälleen pantiin
voimaan näissä pimitetyissä pohjan maissa, mutta samanpa kuninkaan
keralla sinä uudestaan uskostasi luovuit ja teit itsesi vikapääksi
syntiin, jota ei anteeksi anneta, nimittäin syntiin Pyhää Henkeä
vastaan. Sinä olet palvellut, sen tiedän, kahta herraa, ja tämän
maailman ruhtinas on sinut pettänyt, joten olet häneltä saanut osaksi
vuoroin kiitosta, vuoroin kiittämättömyyttä. Sinä olet, sen tiedän,
ollut syytettynä ja ajaksi erotettunakin ylimmäisen paimenen virasta,
ja tiedänpä vielä, mitä sinä et tiedä, nimittäin, että olet yhtä
lähellä ajallista kuin iankaikkistakin kadotustasi, sillä hän, jota
sanotaan kuninkaaksesi ja yliherraksesi -- vaikka kirkon kutsumuksena
on hallita ruhtinaita eikä totella heitä -- aikoo nyt ottaa sinulta
itäisen osan hiippakuntaasi ja odottaa vain soveliasta syytä antaakseen
sinulle viransijaisen. Tämän kaiken minä tiedän, ja siksipä on Rooman
pyhä isä lähettänyt minut tänne vielä kerran, ja viimeisen kerran,
avaamaan armon ovea sinulle, uskosi hylänneelle piispalle, ja kysymään,
tahdotko tunnustaa syntisi ja saada synninpäästön niillä ehdoilla,
jotka minä määrään. Kas tässä käskykirje, joka minulla on paavin
lähettiläänä! Sen huomaat kyllä oikeaksi.

Ja hän ojensi piispalle pergamentin riippuvine sinetteineen.

Eerik piispa oli tunnettu sävyisäksi, lempeäksi ja maallisissa
asioissa toisinaan heikoksi mieheksi. Mutta hänessä, kuten monessa
samankaltaisessa kovien aikojen miehessä, oli tuon hurskaan sävyisyyden
perustana luja usko ja vakaumus, mikä tuli ilmi, kun oli kysymys hänen
hengellisestä virastaan ja sielujen autuudesta. Hän kuunteli
muukalaisen innokasta puhetta levollisesti, mutta hänen katseensa
loisti, vaipunut pää kohosi, ja luja ja selvä oli hänen äänensä, kun
hän vastasi:

-- Eksynyt veljeni! Minun ei tarvitse lukea kirjettäsi; puheesi sanoi
minulle, mitä minun tarvitsee tietää. Sinä olet tullut tänne kuin susi
lammasten vaatteissa ryöstämään paimenta laumalta, kun et saanut laumaa
paimenelta, mikä olisi ollut sinusta mieluisampaa. Sillä mitäpä Rooman
pyhä isä välittää pian poistuvan ukon sielusta? Mieluummin hän haluaisi
nähdä nyt, kuten muinaisinakin aikoina, Turun piispain lankeavan hänen
istuimensa juureen ja tarjoavan hänelle pietarinrahaa muka
lunastukseksi sieluista, joita ei kumminkaan hän ole lunastanut, vaan
kaikkien Mestari. Sinä sanot tulevasi katolisen kirkon nimessä, ja sinä
solvaat kirkkoasi, sillä ne kirkkoisät ja pyhät miehet, joita kirkko
pitää niin suuressa kunniassa, eivät tulleet milloinkaan Jumalan
seurakuntaan valepuvussa tai salanimin. Jumalan totuus astuu ihmisten
eteen selkeänä ja peittelemättömänä kuin auringonloiste leviää yli
vuorten ja laaksojen, ja niin astui oppi-isämme Martti Lutherkin
paavienne ja keisarienne eteen, jotka tahtoivat hänet tuhota. Kuule
minua, turhaan sinä olet tullut tähän maahan, joka pysyy lujana Jumalan
puhtaassa sanassa ja on valmis verellään vahvistamaan uskonsa. Kuule
minua, yhtä turhaan olet tullut minunkin luokseni, joka en tunnusta
muuta omantuntoni tuomaria kuin Jumalan ja hänen evankeliuminsa. Mene
tarjoilemaan ihmisoppiasi ja omantunnonkahleitasi niille, joilta te
pidätätte pyhän sanan, meidän kaikkien kurittajan! Minä annan sinulle
anteeksi ja rukoilen Jumalan Henkeä valaisemaan sinua mitä Hänen
valtakuntaansa tulee.

-- No niin -- vastasi vieras muuttaen äänensä -- olen puhunut sinulle
Rooman pyhän isän lähettiläänä, ja sinä olet minun varoitukseni
hylännyt. On minulla muutakin sanottavaa sinulle, ja sitä sinä kenties
kuuntelet mieluummin. Sinulla oli poika...

Eerik piispa loi häneen kysyvän katseen.

-- Sinulla oli poika, jonka lähetit opintoja harjoittamaan
Wittenbergiin. Siitä on nyt jo kolmattakymmentä vuotta. Tämä poikasi
oli niin onnellinen, että hän itse sen ajan kerettiläisyyden pääpesässä
löysi ystävän, joka armahti hänen sieluaan ja saattoi hänet takaisin
oikeauskoisen katolisen kirkon helmaan.

-- Jumala lähetti minulle sen koettelemuksen, huokasi piispa.

-- Tuo poika matkusti jonkun ajan perästä Roomaan ja päätti siellä
opintonsa eräässä etevimmistä kollegioista. Hän oli lahjakas, ja
uuttera hän oli. Hänen onnistui saavuttaa pyhän isän luottamus, ja hän
sai pian korkeita hengellisiä virkoja. Vihdoin...

-- Vihdoin kutsuttiin hänet pois miehuutensa iän alussa -- keskeytti
Eerik piispa värisevin äänin -- kutsuttiin sinne, missä ei kysytä muuta
hengellistä virkaa eikä arvoa kuin Hänen ansiotansa, joka kuoli
syntisten takia.

-- Sinä erehdyt, jatkoi vieras, hänkin lempeämmin. -- Hän ei kuollut,
hän muutti vain nimensä.

-- Kuinka? Elääkö hän? Mutta sehän ei ole mahdollista: minulla on
varmat tiedot hänen kuolemastaan.

-- Lienevätkö ne olleet niin varmoja?

-- Niin sanottiin. Jos tuo on vain uusi juoni, niin turhaan raastat
vanhan miehen sydäntä.

-- Ne, jotka sinulle sen sanoman toivat, pettivät sinua joko tahallaan
tai tietämättään. Poikasi katosi maailmasta hautautuen luostariin.
Siellä hän kuritti ruumistaan katumustöillä, joita ei itse pyhä
Franciscus Assisilainenkaan olisi hävennyt, mutta rauhatonta sieluaan
hän ei voinut saada vaikenemaan. Oliko se taivaista kutsumusta vai
oliko se pelkkää hehkuvaa kunnianhimoa? Hän ei tiennyt sitä itsekään.
Kolme vuotta harjoitettuaan ankaria katumustöitä hän astui jälleen
maailmaan, hänet lähetettiin vaikuttamaan kirkon eduksi Saksanmaalle,
Puolaan ja vihdoin Pohjoismaihin ... paavin lähettiläänä...

Eerik piispa nousi seisaalleen, mutta vaipui taas takaisin tuolilleen.

-- Sinä se olet! huudahti hän äidinkielellään, suomeksi. Pojan mukana
palasivat nuoruuden muistot.

-- Niin, minä se olen, vastasi vieras samalla kielellä ja samojen
muistojen vallassa.

-- Voi Absalomia, voi poikaani Absalomia! Suokoon Jumala, että voisin
edestäsi kuolla! vaikeroi vanhus, muistaen miten David kuningas suri
kapinoitsevaa lempipoikaansa. -- Suokoon Jumala, että voisin lunastaa
takaisin sielusi.

Muukalainen oli vaiti. Hän lienee taistellut ankaraa sisällistä
taistelua, ja hetkeksi pääsi hänen sydämensä voitolle, tuo ihmissydän,
jonka hän jo kauan sitten luuli tukahduttaneensa paastoilla ja
katumustöillä, jopa niin kokonaan hävittäneensä, että hän sen jälkeen
oli hengetön olento kirkon palveluksessa: _perinde ac cadaver_, kuten
julma vala kuului.

Nyt hän heittäytyi äkkiä intohimoisen kiihkoisena vanhuksen jalkoihin
ja huudahti, suomeksi jälleen:

-- Isä, siunaa minua! Unohda menneisyys! Ajattele tulevaisuutta! Minä
en saa rauhaa ilman sinun siunaustasi. Katso, elomme on varjoa, sanamme
haihtuu. Joudu, isä, ennenkuin jälleen voitan oman itseni ja jälleen
nousen sinua vastaan. Isä, siunaa minua nyt, nyt juuri, nyt juuri...!

Jos hän olisi sanonut vain tuon liikuttavan rukouksen ensi sanat, niin
olisi isä luultavasti joutunut samanlaisten kuohuvien tunteiden valtaan
kuin hän itsekin ja täyttänyt hänen pyyntönsä. Mutta hän oli sanonut
liian paljon, hän oli itse koskettanut esirippua, joka peitti heidän
välillään olevan kuilun, ja niinpä isä ennätti muistaa olevansa piispa.

-- Tule -- sanoi Eerik piispa verkkaan -- tule syliini kuin
tuhlaajapoika. Tule ilman ehtoja ja välipuheita, kokonasi, sieluinesi,
semmoisena kuin kerran olet astuva taivaallisen isäsi eteen, ja minä
olen siunaava sinua!

Voi, hänkin oli sanonut liian paljon, hänkin antoi sanan kuolettaa
palavan hengen. Poika tuli entiselleen.

Hän, paavin lähettiläs, pyyhkäisi kädellään otsaansa, ikäänkuin
karkoittaakseen ihanan, mutta eksyttävän unen, nousi vitkalleen ja
lausui väräjävin äänin:

-- Et siis tahdo ottaa minua vastaan _semmoisena kuin olen_?

-- Kyllä, semmoisena kuin olet; takanasi tuhlaajapojan elämä,
sydämessäsi katumus, edessäsi uusi elämä ja yläpuolellasi isäisi
Jumala.

-- _Reverende domine episcope_ -- vastasi muukalainen ruveten jälleen
puhumaan yleiskieltä -- sinäpä sen sanoit, ja minä kiitän sinua, että
jälleen muistutit mieleeni, kuka _sinä_ olet ja kuka _minä_ olen.
Kirjoitettu on: _propter me demittas patrem et matrem_. Niinpä olen
minä jälleen oikeauskoinen katolinen kirkko, joka julistaa sinut
tuhlaajapojakseen ja kysyy sinulta vielä hautasi partaalla, tahdotko
luopua ravasta, jota olet syönyt, ja palata isäsi huoneeseen?

-- Ja minä -- vastasi Eerik piispa, hänkin latinaksi, ja hänen otsansa
kohosi ylevänä -- minä olen Jumalan evankelinen kirkko, joka ei
tunnusta ihmisoppeja, vaan ainoastaan Jumalan ilmoitetun sanan, ja nyt
kysyn minä sinulta, Gabriel Eerikinpoika, joka olet kieltänyt
iankaikkisen totuuden, tahdotko luopua paavilaisesta harhaopista ja
tunnustaa sitä uskoa, jota Kristus ja hänen apostolinsa ovat
saarnanneet maailmalle?

-- Mitenkä? Oletko unohtanut, vanhus, että kuusitoista vuosisataa puhuu
sinulle _minun_ kirkkoni uskossa!

-- Erehdyt. Kahdentoista sadan ajastajan pimeys ei ole voinut sammuttaa
sanan ja apostolisen ajan valoa, jonka Jumala jälleen viritti yöstä
palvelijansa Martti Lutherin avulla sata vuotta takaperin.

-- Etkö tiedä, luopiopiispa, että lukemattomat pyhimykset ja marttyyrit
ovat verellään vahvistaneet sen totuuden, jota sinä julkeasti uskallat
ylenkatsoa!

-- Niin, sanoo profeetta Jeremias, aina vaatteittesi liepeissäkin on
vanhurskasten verta, ja sinä sanot vielä: minä olen viaton!

-- Meille on annettu taivaan valtakunnan avaimet, valta sitoa ja
päästää, ja minä sidon sinut Pyhän Pietarin seuraajan nimessä.

-- Herra sanoo Hesekiel profeetan suulla: Ne sielut, jotka te
vangitsette, olen minä vapaiksi päästävä. Ja niin olen rikki repivä
teidän päänalusenne ja pelastava kansani teidän käsistänne, niin
ettette sillenne enää heihin rupea. Ja te saatte kuulla, että minä olen
Herra.

-- Kylliksi. Me näemme toisemme viimeisenä päivänä. Silloin sanotaan:
_Unus evehitur, alter manet. Respice finem._ Minä pesen käteni.

-- Ja minä pesen sieluni elävässä vesilähteessä. Mene, babylonialaisen
porton onneton kumartaja, pese kätesi hänen saastaisessa veressään!
Minä käyn edeltäsi rukoilemaan puolestasi.

-- Isä ... ei...! En tarvitse sinun esirukouksiasi. Hyvästi!

-- Ja kuitenkin minä rukoilen. Herra valistakoon sinua. Jää hyvästi!

Ovi aukeni ja sulkeutui jälleen. Se oli ajan uksi, joka iäksi erotti
isän ja pojan toisistaan. Sen oven takana oli iäisyys.

Eerik piispa vaipui voimatonna nojatuoliinsa postillansa ääreen, jolla
hän aikoi lohduttaa niin monia sieluja. Itse hän tunsi olevansa
murtunut mies. Piispa oli voittanut, isä oli kukistettu.



12. NEITI KIRSTI FLEMINGIN KIRJE ÄIDILLEEN ROUVA ANNA GYLLENBÖGELILLE
(OMAA SUKUAAN HORN).


Strömsholm 28. p. maaliskuuta 1616.

Armas, rakas Äiti rouva! Nöyrä ja lemmellinen tervehdys, ynnä toivomus,
että Jumala Kaikkivaltias pitäisi rakasta Äiti rouvaa hyvissä voimissa,
mitä minäkin joka päivä rukoilen, meille kaikille iloksi ja
mielihyväksi näissä ajan vastuksissa.

Vaikka minä Kuninkaallisen Majesteetin pikalähetin mukana, joka palasi
Tukholmasta Turkuun, jo lähetin sen hyvän sanoman, että minä olen
onnellisesti kestänyt tuon Ahvenanmeren retken vaarat, tahdon kumminkin
nyt, koska on tilaisuus, toisen lähetin matkustaessa Turkuun,
kertoa Teille, rakas Äiti rouva, vähän enemmän siitä, mitä tällä
vaivalloisella matkalla sekä myöskin minun tänne Strömsholmiin tuloni
jälkeen on tapahtunut. Minun täytyy sanoa, etten minä ilman sydämen
ahdistusta ajatellut levottomuuttanne, r. Äiti rouva, jota tunsitte
minun tähteni, sillä tehän, r. Äiti rouva, ensi alussa olitte niin
kokonaan tätä matkaa vastaan ja monella rakkaalla neuvolla tahdoitte
saada minut siitä luopumaan, kuten, ainakin senkaltaisesta, joka ei ole
sopivaa eikä tarpeellistakaan. Mutta sittenkun Te, r. Äiti rouva,
olitte uutterista pyynnöistäni taipunut ja määrännyt vanhan, uskollisen
palvelijanne Långströmin minulle suojelukseksi, olin minä omasta
puolestani hyvillä mielin ja lähdin matkalle Turusta tämän kuun 10 p:nä
kello 6 aamulla. Koska se oli perjantai, niin varoittivat minua
muutamat, ettei minun pitäisi lähteä, vaan odottaa lauantaita, se kun
olisi onnellisempi päivä, mutta siitä minä en huolinut, vaan väitin,
että kaikki päivät ovat yhtä onnellisia, kun vain ihminen vilpittömästi
uskoo itsensä Jumalan huomaan ja huostaan.

Me kuljimme neljässä reessä jäällä, pikalähetti edellä ja minä perässä
Maijun ja Långströmin kanssa, mutta meidän edellämme kulki kaksi
hiihtomiestä, jotka tutkivat jäätä, voisiko se kantaa meitä. Sinä
päivänä me tulimme onnellisesti Föglöhön, mutta seuraava päivä ei
mennyt yhtä onnellisesti, sillä tultuamme puolitiehen Eckerön ja Föglön
väliä me kohtasimme meren jäässä ison railon, jossa vesi pauhasi kuin
koskessa, ja koskei meillä ollut venettä, niin meidän täytyi palata.
Meidän tullessamme takaisin Föglöhön oli siellä kolme muuta
matkustajaa, jotka myöskin pyrkivät Ahvenanmaalle, nimittäin
eräs saksalainen tohtori ja hänen tulkkinsa, jolla oli mukana
mustalaispoika. Koska silloin oli sunnuntaipäivä, olisimme mielellämme
menneet kirkkoon, ellei pikalähetillä olisi ollut niin ylenpalttinen
kiire, ettei hän voinut odottaa. Me jatkoimme matkaa ja olimme
palkanneet neljä miestä, jotka lykkäsivät edellään venhettä; sillä
pääsimme railon poikki ja saatoimme auttaa muitakin sen ylitse, sillä
suuri joukko ihmisiä oli tullut saarilta, matkalla kirkkoon, ja sitä
oli varsin hupaisa nähdä kirkkaassa päivänpaisteessa iljankojäällä.

Pitkälti oli vielä Ahvenanmaan mantereelle, kun rupesi pilveilemään ja
myrsky pyryilmoineen yllätti meidät. Taidatte vielä muistaa, r. Äiti,
kuinka Klaus veljellä oli tapana minulle sanoa: sinä olet kaiketikin
lumikuninkaan ristitytär, koska harvoin on pyryttämättä minun ollessani
matkalla. Tulikin niin hirveä pyry ja pimeä, ettemme voineet löytää
tietä ja vietimme yön paljaalla luodolla. En tiedä, olisimmeko siellä
kuoliaaksi paleltuneet, mutta tohtorin tulkki, vanha, iloinen sotilas,
keksi keinoja kaikkeen. Hän löysi veden ajamia puita, teki aimo tulen,
lämmitti meille olutta, jota hänellä oli mukanaan, ja käänsi reet sillä
tavoin, että saimme niistä suojaa. Niin kului yö jotenkin hyvin, paitsi
että mustalaispoika teki kiusaa ja lakkaamatta sysäsi hiiliä niin
lähelle Maijua, että hame kärventyi ja sukkiin paloi reiät, minkä hän
sanoi olevan hyödyllistä lämmittelemiseksi, kun on kylmä.

Toisena päivänä pääsimme onnellisesti Eckeröhön, vaikka meidän oli
sangen vaikea kulkea kinoksissa, jotka pyryilma oli kasannut
valkoisiksi aalloiksi. Mutta Eckerössä saimme levätä kuusi päivää,
sillä viime myrsky oli repinyt osan Ahvenanmeren jäitä. Ja kuka saattoi
taata, ettemme saaneet siellä vankeudessa olla hamaan tähän päivään
asti, kun kerran oli lähdetty suuren, petollisen meren selälle, joka ei
kanna eikä katkea. Iloksemme tuli kumminkin kolmantena päivänä siitä
kun olimme saapuneet Eckeröhön, kova pakkanen, niin että saatoimme
kärsivällisesti odottaa. Aika olisi kuitenkin käynyt sangen pitkäksi,
ellei saksalainen tohtori, joka oli erinomaisen oppinut ja monia maita
nähnyt mies, olisi kuluttanut päiviä ja iltoja kertomalla ihmeellisiä
tarinoita Italian maasta ja Saksan maasta sekä myöskin osaksi Espanjan
maasta. Mutta hänen kristillisyydestään en minä oikein päässyt
selville. Hän ylisti paavia ja Sigismundia tahtoen saada minut
vakuutetuksi siitä, että meidän suvussamme aina on ollut sellainen
mielenlaatu. Älkää suinkaan uskoko, r. Äiti rouva, että minä annoin sen
houkutella itseni harhauskoon, toivoen, että meidän esi-isämme, jotka
ovat tunnustaneet paavin oppia, voivat Jumalan edessä puolustaa
itseänsä sillä, ettei heillä ollut paremmasta tietoa.

Jää oli 19:ntenä tullut niin lujaksi, että me uskalsimme lähteä
matkalle jälleen, ja sanoimme "_valet_" tohtorille ja soturille,
joitten oli määrä mennä merten yli Saksan maalle, mutta Maijupa otti
reippaat jäähyväiset mustalaispojalta, joka oli häntä matkalla
huvittanut; hän nimittäin paiskasi pojalle kunnollisen korvapuustin,
sanoen senkin olevan hyödyllistä lämmittelemiseksi, kun on kylmä.

Me lähdimme aamupimeässä kello neljältä ja kuljimme ensin saarten ja
kallioitten välitse, mutta kello yhdentoista paikoilla tulimme
ulapalle, alinomaa tutkituttaen edessämme olevaa jäätä. Nyt oli
onneksemme hyvä ilma, päivä oli selkeä ja kylmä, jää kirkas kuin peili.
Se, joka ei ole senkaltaista ennen nähnyt, tuskin saattaa käsittää,
että meri näyttää marmorilattialta niin kauas kuin silmä kantaa. Sillä
kohdalla, missä lepuutimme ja syötimme hevosia, ei näkynyt maata edessä
eikä takana, ainoastaan taivaan pilvet ja jokunen yksinäinen lumen
peittämä luoto; mutta ihmeellisiä auringon jäälle ja pilviin luomia
värejä en taida kylliksi ylistää, sillä senkaltaisen saa aikaan
Kaikkivaltias Jumala, joka vallitsee maan ja meren ja on kaunistanut
kaiken kultaisella somistuksella. Mitään muuta kertomista ei ole enää
kuin että me saavuimme onnellisesti Grisslehaminaan kello seitsemän ja
kahdeksan välillä ehtoolla. Te kyllä tiedätte, r. Äiti rouva, etten
minä ole pelkuri, mutta sen kyllä voin tunnustaa, että minä sydämestäni
iloisena tunsin mantereen reenjalasten alla. Perille päästyämme
huomasimme uskollisen Långströmin palelluttaneen vasemman korvansa, ja
Maijulta olivat jalat puutuneet, niin että hän putosi istualleen, mutta
koskei mitään muuta pahaa ollut tapahtunut, niin saatoimme kehua
kauppojamme ja sanoa ilomielin jäähyväiset petolliselle merelle.

Tukholmassa me viivyimme kaksi päivää Teidän, r. Äiti rouva, r.
sukulaisenne, rouva Ulfsparren luona, joka otti minut hyvin vastaan ja
oli hyvissä voimissa. Sieltä matkustimme Strömsholmaan, kun en
malttanut pistäytyä tervehdyskäynnillä Linköpingissä. Minä tulin
perille iltapäivällä, ja minut vietiin heti vanhan Kaarina
kuningattaren luo, joka nyt on vanhuuttaan valkoinen kuin kyyhkynen
eikä mene ulos huoneistaan muualle kuin kirkkoon, jonne hän kauniilla
ilmalla kannattaa itsensä kantotuolissa. En saata kylliksi kertoa,
kuinka armollinen hän oli minulle. Hän sanoi minun tulevan valon
enkelin tavoin Ebban luo tähän yksinäisyyteen, ja hän pyysi, että minä
koettaisin kaikin tavoin saada Ebban iloiseksi jälleen. Hän tuli myös
lausuneeksi, että armaansa kadottaminen nuoruuden iässä on kuin
vihmoisi lunta kukkasille. Uskokaa minua, r. Äiti rouva, noita sanoja
kuullessani tulivat kyynelet silmiini, sillä minä kyllä tiesin, kuinka
Kaarina kuningatar ennen rakasti nuorta Roosenia, kun hänen täytyi
ottaa vanha Kustaa kuningas.

Minä ajattelin ja mietiskelin, minkähän kaltaisena kohtaisin Ebban tänä
koettelemuksen aikana, ja olin enemmän kuin tapani on peloissani sen
asiani esittämisestä, jota varten olin tuon pitkän matkan tullut. Hän
oli tosin laiha ja kalpea, niinkuin kyllä olin odottanutkin, mutta
hiljainen ja kärsivällinen niinkuin hän aina on ollut. Häntä
katsoessani minä ajattelin syviä järviä, jotka niin tyyninä päilyilevät
viheriäin kunnaitten välissä, ettei kukaan arvaa, minkälaisia aaltoja
niistä saattaa myrskyssä kohota, joskin syvyyksissä vallitsee rauha.
Kun hän sai nähdä minut, välähti ensi alussa niin kirkas päivänpaiste
hänen kauniille kasvoilleen, että minä ajattelin: no Jumalan kiitos,
kyllähän jää vielä sulaa, kun vain kevät joutuu talven pakkasten
jälkeen. Mutta samassa minä ajattelin, että minun tuomiseni eivät ole
ainoastaan kukkasille vihmovaa lunta, kuten Kaarina kuningatar sanoi,
vaan pikemmin kovia rakeita, ja se pisti kuin keihään kärki sydämeeni.

Vaikka Ebba Brahe sulki minut rakkaasti syliinsä, havaitsin minä kohta
hänen pelkäävän sitä, mitä minun oli hänelle sanottava. Kuin enteestä
hän päätti minun puhutelleen häntä, jota hän ajatteli yötä ja päivää,
ja sen vuoksi hän vältti joutua puheisiin minun kanssani kahden kesken,
mikä hänelle ennen oli niin mieluista, eikä minussakaan ollut rohkeutta
heti pyytää sitä, sillä itsekseni arvelin, että pahat sanomat aina
tulevat liian aikaisin. Ensimmäisinä päivinä me puhelimme niistä
iloisista päivistä, joina lapsina leikimme yhdessä, ja vanhasta
kuningattaresta ja Teidän terveydestänne, r. Äiti rouva, ja lanko
vainajastani Eevert herrasta ja herra Jaakko Pontuksenpojasta ja muista
sotasankareista, mutta emme sanaakaan hiiskahtaneet kuninkaasta tai
siitä, mikä lähinnä oli mielessämme.

Niin oltuamme kolme päivää ikäänkuin vierasleikkisillä rohkaisin
mieleni ja sanoin illalla, kun hän saattoi minut lepokammiooni, että
hän olisi nyt minun rakkain ystäväni, niinkuin hän aina oli ollut, ja
kuuntelisi, mitä minulla on hänelle sanomista sydämen kyllyydestä.
Siihen hän vastasi sanoen kyllä tietävänsä, mitä se koskee, mutta se
muka saattaa varsin hyvin jäädä sanomatta ikipäiviksi, koska se ei voi
olla mitään hyvää. Jumala kyllä auttaisi häntä kestämään pahimmankin,
_jos_ se on tarpeen.

Minä sanoin hänelle: juuri sentähden minä olen tänne tullut, että
saisit tietää pahimman minulta etkä keneltäkään muulta, sillä vaikkapa
koko maailma sen sinulle sanoisi, niin sinä et sitä uskoisi, mutta
minua sinä kyllä olet uskova. Ja kun minä sinulle olen sanonut sen,
mikä on pahinta, sanon sinulle myös paremman puolen asiasta, nimittäin,
että sinä tästä lähtien olet välttävä paljon surua ja epätietoisuutta,
niin että kokonaan voit kääntyä Jumalan puoleen ja tyytyä siihen, mikä
hänen hyvä, pyhä tahtonsa on. Sillä ainoastaan semmoisella mielellä
taidat vihdoin saavuttaa pysyväisen onnen.

Näin sanoessani vedin hänet viereeni istumaan, ja hän salli sen
esteettä tapahtua. Silloin minä kerroin hänelle kaiken, mitä kuningas
puhui minulle Kyminkartanossa ja minkä te, r. Äiti rouva, jo tiedätte,
enkä minä salannut mitään. Minun puhuessani sävähtivät hänen kalpeat
poskensa punaisiksi, ja minä havaitsin, että mitä hän lieneekin
odottanut, hän ei kuitenkaan ollut odottanut tämänkaltaista kuulevansa.
Hän ei vastannut sanaakaan minun puhuessani, mutta sitten kun olin
lopettanut, hän nousi ja kysyi, olinko minä tuon unissani nähnyt, sillä
muuta totuutta hän ei voinut uskoa siinä olevan.

Minä näin nyt sen, mitä jo kauan olin pelännyt ja minkä tähden olin
tehnyt tämän vaivalloisen matkan, nimittäin että Ebba sydämessään
torjui kaiken, mitä muut olivat hänelle sanoneet kuninkaan mielenlaadun
muuttumisesta, ja uskoi edelleenkin, että kuningas kyllä oli
kirjoittanut hänelle niinkuin ennenkin, mutta että kirjeet oli häneltä
kätketty. Minun oli silloin todistettava, että olin puhunut totta, enkä
minä saata kylliksi kiittää sinua, r. Äiti rouva, että annoit Suitiassa
käteeni ne kaksi lemmenlaulua, jotka kuningas oli sepittänyt ja joista
toisen, ruotsalaisen hän oli lähettänyt minulle, Kyminkartanossa, ja
toisen, saksalaisen, Pernajaan. Ilman noita papereita en minä eikä
kukaan muukaan olisi voinut saada Ebbaa vakuutetuksi siitä, kuinka asia
oikeastaan oli. Mutta nyt minä panin ne hänen eteensä ja pyysin häntä
lukemaan ne tarkasti, liittämään yhteen toisen alkukirjaimet, joista
muodostui _Christina F._, ja toisen, joista tuli _Fleming_.

En tiedä, kuinka kauan hän lienee tavaillutkaan näitä papereita. Hän ei
näkynyt ymmärtävän niitä tai ei saattanut lukea niitä itkulta, tai hän
epäili siinä piilevän jotakin vilppiä. Mutta käsiala oli hänelle
hyvinkin tuttu, hän ei saattanut epäillä enää. Silloin hän heitti
paperit luotaan ja katsoi minuun sellaisin silmin, etten minä
milloinkaan olisi voinut luulla hänen saattavan siten katsoa minuun,
juuri kuin olisin ollut hänen verivihollisensa. Mutta minä sanoin
hänelle kyyneleitä vuodattaen, etten minä ole siihen syypää, etten
milloinkaan ole etsinyt kuninkaan suosiota, mikä olisi minulle suuri
sydämen suru, ellen minä tietäisi, että se menee pian ohitse. Minä
lupasin hänelle, etten milloinkaan tapaisi kuningasta, ennenkuin hän jo
on avioliittoon vihitty, ja pyysin Ebbalta anteeksi, että olin
viattomana syynä noihin runoihin, pyytäen myöskin häntä muistamaan
minun uskollista esirukoustani ja sitä rehellistä aikomusta, joka minun
matkallani oli. Te tiedätte, r. Äiti rouva, että Ebballa on kultainen
sydän, ja kun hän oli vähän toipunut ensimmäisestä kiihkeydestään,
sanoi hän kyllä ymmärtävänsä, että asia saattaa olla niinkuin minä olin
sanonut. Mutta hän ei sillä kertaa sanonut voivansa enempää puhua; hän
tahtoi ajatella asiaa huomiseen saakka.

Minä heittäydyin vuoteelleni ja itkin. Mutta en ollut vielä maannut
pitkääkään aikaa, kun Ebba jo tuli takaisin, lankesi kaulaani, sanoen
nyt hyvin tietävänsä, että minä olen hänen uskollisin ystävänsä; hän
pyysi minulta anteeksi, että oli ollut niin kiivas minua kohtaan eikä
heti tahtonut uskoa. Sitten me kauan aikaa puhelimme rakkaasti
keskenämme hamaan päivän koittoon asti. Hän sanoi minulle kaikki, mitä
hänen sydämellään oli, ja Te, r. Äiti rouva, kyllä ymmärrätte, mitä se
oli, mutta minä en nyt siitä kirjoita, koska se on hänen asiansa eikä
minun. Sitä minä vain en voi jättää sanomatta, että sen yön jälkeen on
Ebballa ollut enemmän mielen rauhaa kuin moneen aikaan sitä ennen,
koska hän nyt varmaan tietää sen, mikä ennen oli epävarmaa ja kalvoi
kuin käärme hänen sydäntään. Ruotsin kuningatar hänestä ei tule, mutta
sen sijaan hänestä tulee nöyrä, rohkeamielinen nainen, joka on
sovinnossa Jumalansa kanssa.

Älä siis, r. Äiti rouva, toru itsepäistä tytärtäsi siitä, että hän niin
tuhman rohkeasti lähti merten jäille tämän asian tähden, josta vihdoin
kumminkin lienee ollut jotakin hyötyä. Kaarina kuningatar toivottaa
armollisesti kaikkea hyvää ja myöskin Ebba vakuuttaa sinulle
kunnioitustaan. Jumala hoivatkoon r. Äiti rouvaa pitkään ikään ja
onneen,
             toivoo armaan, rakkaan Äiti rouvan aina kuuliainen
                            tytär ja nöyrä palvelija
                              _Christina Fleming_.

P. S. Långström pyytää nöyrästi mainita, että Kimo on hyvässä kengässä
nyt iljanteiden aikana. Minä olen myöskin saanut juuri kuulla sen
huhun, että Birkholt on kuninkaan puolesta kosinut erästä Brandenburgin
prinsessaa. Suokoon Jumala sen olevan totta. Voi hyvin, vergiss mein
nicht.

                                                      _C. F._



13. HERRA EEVERT KAARLENPOJAN HAUTAAMINEN TURUN TUOMIOKIRKKOON.


Kirkkaana iltapäivänä kerran huhtikuun lopulla samana vuonna 1616
tungeskeli suuri joukko ihmisiä Turun tuomiokirkon isolla ovella. Muuan
vaaleaverinen nuorukainen, joka vanhanaikaisesta viitastaan ja
hatustaan oli helppo tuntea nuoreksi herrasluokkaan kuuluvaksi
maalaisaatelismieheksi, läheni joukossa seisovaa kookasta vanhusta ja
kysyi, miksi kansaa oli siihen kokoontunut.

Ukko vastasi:

-- Herra Eevert Kaarlenpojan ruumis sanotaan tänään tuotavan
Kankaisista tuomiokirkkoon, ja tässä nyt odotellaan surusaattoa. Jumala
siunatkoon Eevert herraa! Kunnon mies hän oli niinkuin hänen
isävainajansakin, ja kunnon miehenä hän kuolikin kuninkaan ja isänmaan
puolesta.

-- Niin, sanoi nuorukainen, koko maa suree Eevert Hornia. Tunsitteko
hänet?

-- Isän minä tunsin hyvin; minä palvelin hänen väessään Liivinmaalla.
Eevert herralla oli sukkelampi pää, niin sanotaan, eikä kuulu hullumpi
mieheksi olevan hänen nuorempi veljensäkään, Kustaa herra. Sankarin
verta on Horneissa ja Flemingeissä; minä olen tosin enemmän Flemingien
väkeä, mutta kunnia sille, kelle kunnia tulee. Ja hyvää tekee vanhan
sotamiehen kuulla, että nuoret miehet tulevat kelpo isiinsä.

-- Jos olette ollut Flemingin väkeä, niin kai palvelitte vanhaa Klaus
herraakin? kysyi nuorukainen, jonka mielenkiinto silminnähtävästi oli
herännyt, ihastuneena vuosien köyristämään, mutta yhä vielä
uljasvartaloiseen sotilaaseen.

-- Vähän häntäkin, nuori herra; mutta enemmän sentään hänen hevosiaan.
Olin jo liian vanha palvelemaan talonpoikaissodassa. Sensijaan minä
opetin nuorta Juhana herraa ratsastamaan, sitä, kyllähän tiedätte,
jonka viaton veri vuoti hiekkaan täällä Turun ulkopuolella. Se oli
julma teko se, herra, mutta Jumalahan yksin tuomitsee ihmisten
aivoitukset.

-- Tunsitteko herra Arvid Tönnenpoikaa, ja hänen Tavastien sukua olevaa
poikaansa Iivaria? kyseli edelleen nuorukainen, jonka mieltä nuo
muistot olivat liikuttaneet.

-- Minä näin heidät Suitiassa ja täällä Turussa. Uljaampia ritareita ei
ole istunut hevosen selässä joukkoja johtamassa. Verisen lopun he
saivat Viipurissa, mutta he olivat miehiä, nuori herra, ja heidän oli
kannettava kohtalonsa julmassa sisällisessä sodassa. He eivät olleet
viattomia lapsia, jotka eivät ole mitään pahaa tehneet.

-- Sanokaahan: jos mieheltä, jonka edellinen kuningas on mestauttanut,
on jäänyt poika, ja tämä poika palvelee uutta kuningasta, joka on hänen
isänsä surmaajan poika -- tekeekö hän oikein vai väärin?

-- Siihen minä saattaisin sanoa, ettei moiseen kysymykseen vastata
kenelle hyvänsä näinä aikoina. Jos te olette Sten Iivarinpoika
Tavastien sukua, niin älkää sellaisia asioita kyselkö Flemingin väessä
palvelleelta.

-- Minä olen hänen nuorempi veljensä Pentti Iivarinpoika ja olen tullut
tänne Turkuun pyrkimään kuninkaan palvelukseen, jos se muutoin on
kunnian ja omantunnon mukaista, vastasi nuorukainen luottavasti.

-- No se oli suoraa puhetta, se. Kuinkahan olinkaan niin tuhma, että
luulin teitä hurjaksi Sten herraksi? Koska te kysytte minulta kunnian
ja omantunnon nimessä, niin minä vastaankin teille, että ihmisten
mittapuu on toinen kuin Jumalan. Kirjoitettu on, että Jumala saattaa
kostaa isäin pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen.
Mutta tämä on hänen maailmanhallintoaan, jota me emme voi tutkia.
Meille hän on antanut sen lain, että meidän pitää rakastaa
vihollisiammekin; vielä vähemmän on meillä oikeutta lukea lasten
syyksi, mitä isät ovat rikkoneet. Menkää, nuori junkkari, ja palvelkaa
rauhallisin tunnoin uutta kuningasta! Hän on kunnon nuori herra ja
tarkoittaa maan parasta; sen sanoo teille se, joka on palvellut hänen
isänsä vihollisia ja jolta entisen kuninkaan väki on polttanut talon.

-- Kiitoksia, vastasi nuorukainen ja puristi ukon kättä. -- Te tiedätte
minun nimeni; sanokaahan minulle omanne.

-- Teidän nimenne käy maassa kultarahana, mutta minun nimeni on
vaivainen vaskiropo, jonka edessä vain kerjäläinen kumartaa. Jumalan
silmissä kaikki kumminkin on samanarvoista. Tahvo minun on nimeni, ja
uutistaloani sanotaan Ahtialaksi. Oletteko nähnyt uutta kuningasta?

-- En milloinkaan.

-- Tänään sitten saatte nähdä hänen lempeät kasvonsa. Sanotaan hänen
olleen Kankaisissakin, Eevert herran maahanpaniaisissa, ja kyllä kai
hän nyt tulee kirkkoonkin, kun ruumis lasketaan kuoriin. Mutta eiköhän
mentäisi edeltäkäsin sisään, siellä kun saatamme paremmin nähdä? Suntio
on minun tuttavani; hän kyllä päästää meidät.

Nuori Pentti herra meni mielelläänkin Tahvo ukon kanssa, ja heidät
päästettiin kirkkoon sivuovesta. Vaikka ulkona oli täysi päivä,
paloivat kuitenkin vahakynttilät alttarilla, jonka aituus kuten
pilaritkin oli verhottu mustalla harsolla. Mitä kirkkaimmankin
auringonpaisteen aikana vallitsi tuossa arvoisassa temppelissä hämärä,
sillä valoa tuli ainoastaan vähissä määrin pienistä ikkunoista,
joissa vielä jokin katolisaikuinen lasimaalaus näkyi säilyneen
vuosisatain ja tulenliekkien hävitykseltä. Katolisuus osasi paremmin
kuin luterilaisuus sovittaa rakennuslaatuunsa sellaista pyhää,
ylevää, salaperäistä, joka kuolevaisten silmiltä kätkee Jumalan
majesteettiuden. Valtavain holvien alla ja juhlallisessa hiljaisuudessa
täytyi sielun, vaikkapa vasten tahtoaankin nöyrtyä Kaikkivaltiaan
istuimen juureen. Ja se vaikutusvoima, joka vielä tänäkin päivänä
ilmenee sellaisissa vanhoissa tuomiokirkoissa kuin Turun kirkko on, oli
meidän kertomuksemme aikoina mahtava ja valtava. Kuvanraastajapapit
olivat uskonkiihkoisina Upsalan kokouksen jälkeen hävittäneet
pyhäinkuvat, mitä vielä oli jäljellä ollut, tai halveksien heittäneet
ne muun romun joukkoon ylisille, josta niitä meidän aikoinamme on
löydetty koko joukko. Muuta muutosta kirkon ulkonaisessa asussa ei
ollut sanottavasti tapahtunut. Ja koko aikakausikin seisoi vielä toinen
jalka katolisten perintätapain piirissä ja toinen jalka jo lähdössä
kulkemaan. Vielähän yhä pyhimysten päiviä vietettiin, kirkonkelloja
siunattiin, sielukelloja soitettiin, ja vaikka messu kävikin ruotsiksi
tai suomeksi, niin laulettiin vielä latinaksi muutamia rakkaita virsiä,
joita ei oltu hennottu vaihtaa uusiin, äidinkielisiin.

Kirkko oli melkein tyhjä. Muutamissa perhepenkeissä vain istui
aatelisrouvia ja -neitejä, jotka olivat jo hyvissä ajoin tahtoneet
hankkia itselleen paikat. Tottien hautakuorissa paloi lamppu, ja siinä
oli muuan surupukuinen, harson verhoama nainen, polvillaan kylmällä
kivilattialla.

-- Kuka tuolla kuorissa yksinään rukoilee? kysyi nuori Pentti herra
seurakumppaniltaan.

-- Se on Tottin Sigrid rouva, joka rukoilee äitinsä, Kaarina
kuningattaren, haudalla.

-- Tunsitteko kuningatar Kaarina Maununtyttären?

-- Sotamies parka, joka jos jossakin on vaeltanut, tuntee toki ainoan
tässä maassa asuneen kuningattaren. Siihen aikaan en kertaakaan tullut
Liuksialaan ilman, että tuo siunattu rouva ensin kestitsi minua kelpo
lailla väentuvassa ja kutsutti minut sitten luokseen kertomaan
entisistä ajoista. Ei ollut sitä köyhää monen penikulman alalla,
joka ei olisi siunannut Kaarina rouvaa sekä aamuin että illoin
rukoillessaan, ja yhtä lempeä hän oli kaikille, ylhäiselle ja
alhaiselle, ystävälle ja vihamiehelle, jopa itse Olavi herrallekin,
Stenbockille, joka aikoinaan oli ollut niin julma Eerik kuninkaalle.
Muistan minä vielä sen päivän, jolloin Stenbock oli mennyt Kaarle
herttuaa piiloon ja ammuttiin kurjana karkulaisena metsässä; muistan,
kuinka Kaarina rouva silloin haetti hänen ruumiinsa ja haudatutti hänet
siunattuun maahan, palkiten siten pahan hyvällä... Niin, paljon olisi
siitä juttelemista. Jumala tuntee omansa; kyllä hän tiesi Kaarina
rouvan salaiset hyvät työt. Minulle hän oli erittäinkin suosiollinen,
minä kun nuorena olin ollut Eerik kuninkaan jousimiehiä. Siitä minä
sain hänelle kertoa useasti. Ja neljä vuotta sitten satuin juuri
tulemaan Liuksialaan, kun Kaarina rouva oli kuolinvuoteellaan. Minä
sain tulla hänen vuoteensa ääreen ja sanoa hänelle hyvästit, minä,
niinkuin muukin talonväki. Ei hän enää jaksanut puhua, viittasihan vain
Sigrid rouvaa lukemaan hänelle Johanneksen ensimmäisestä epistolasta,
joka puhuu valosta ja rakkaudesta, ja kun Sigrid rouva oli tullut
toiseen lukuun ja luki seitsemännestätoista säkeistöstä, että maailma
katoaa ja hänen himonsa, mutta se, joka tekee Jumalan tahdon, pysyy
iankaikkisesti, silloin me kaikki näimme, kuinka tuon armaan vanhan
rouvan silmäluomet hiljalleen painuivat kiinni, ja sillä hetkellä hän
sai autuaan lopun. Niin kävi Kaarina rouvan, ja tytär, joka tuolla
kuorissa rukoilee, tulee äitiinsä. Poikaa minä en tuntenut. Hän vaelsi
maita, maailmoita, Juhana kuningasta paeten. Mutta tyttärenpoika, nuori
Aake herra, taitaa tulla ukko vaariinsa, äitinsä isään, ollen
huimapäinen ja kovaluontoinen herra, kelpo taistelija, ja niinhän se
koko Tottien sukukin on vankimpia tässä maassa.

-- Kukas tuo ylhäinen rouva on, joka istuu yksinään penkissä tuolla
lähinnä alttaria ja jonka penkin ovella seisoo kamarijunkkari.

-- Se on maaherra Juhana de la Gardien emäntä, Kaarina Oxenstjerna,
ylhäisin Turun kaupungissa. Hovipalvelija, joka nyt lähestyy penkkiä,
ilmoittaa kaiketi surusaaton olevan tulossa.

Tahvo ukko oli arvannut kohdalleen, sillä kohta sen jälkeen asettui
kaksi airuetta isolle ovelle, ovet avattiin ja saattojoukko tuli
näkyviin. Varsinaiset hautajaiset oli vietetty kuninkaan läsnäollessa
Hornien sukutilalla Kankaisten kartanossa Maskun pitäjässä lähellä
Turkua, mutta oli myös ryhdytty erikoisiin toimiin, että niin kuuluisa
sotaherra kuin Eevert Horn, kuninkaan sotataidonopettaja, tuotaisiin
asianmukaisella komeudella perintökartanosta hautaansa Turun
tuomiokirkkoon. Ruumissaatto oli pitkä ja loistava. Ensimmäisenä kulki
sotaväki, sen verran kuin sitä omassa maassa oli saatu kokoon armeijan
ollessa sotaretkellä; sen jälkeen tuli joukko vainajan alustalaisiin
kuuluvia talonpoikia, sitten Turun kaupungin porvaristo ja suuri parvi
Suomen aatelismiehiä. Heitä seurasi airut- ja lipunkantajajoukko,
sitten tuli ruumisarkku, jota upseerit kantoivat, ja arkun jäljessä
Eevert Hornin leski, Margareta Fincke ja hänen ainoa poikansa Kustaa,
joka oli imettäjän sylissä, sekä kaikki kotona olevat Horn-suvun, niin
Kankaisten kuin Joensuunkin haaran jäsenet. Heitä seurasi piispa
pappeineen, sitten maaherra ja vihdoin kuningas itse monilukuisine,
loistavine seurueineen, ja kaikki olivat surupuvuissa. Vartiajoukko ja
kaksi airutta kulki viimeisenä.

Kansaa tulvi sen jälkeen sisään ja se täytti kirkon.

Hautajaismenot olivat temppelissä kuitenkin lyhyet, jo ennen
mainituista syistä. Surumarssi soitettiin, messu laulettiin, piispa
piti lyhyen puheen pääalttarin edessä, johon arkku oli asetettu
mustalle sametille, ja sen jälkeen kuningas aloitti, kuten
taistelutantereellakin, rakkaan sota- ja voitonvirren "Jumala ompi
linnamme", johon kaikki läsnäolevat yhtyivät. Monen silmät
kyyneltyivät, ja kuninkaan katseen kostea loiste osoitti, kuinka rakas
vainaja hänelle oli ollut, hänelle niinkuin koko isänmaallekin.

Koko meno kesti tuskin tuntiakaan. Ruumis laskettiin hautaholviin, ei
kumminkaan Hornien sukuhautaan, vaan Pyhän Ruumiin kuoriin; ympärille
oli pystytetty ne liput, jotka urhoollinen sotapäällikkö itse oli
aikoinaan anastanut vihollisilta. Siellä on uljas Eevert Horn levännyt
hamaan tähän päivään asti, ja siellä hän on lepäävä tuomiopäivään
saakka, yhä silloinkin, kun Turun tuomiokirkko itse on jo kauan aikaa
ollut pohjolan ikuisten lumien alla. Hänen ja hänen puolisonsa
marmoriin veistetyt kuvat ovat melkein turmeltumatta kestäneet
tulenliekkien ja ryöstäväin vihollisten hävitykset. Suomenmaa, joka ei
enää palvele pyhimysten jäännöksiä, katselee vieläkin kunnioittaen
jalon sankarin lepokammiota.

Kuningas lausui muutamia lempeitä sanoja leskelle, Margareta rouvalle,
ja Sigrid Tottille, puristi heidän kättään ja lähti pois jälleen
ryhtyäkseen valtakunnan asioihin valppaasti ja tarmokkaasti; sitä
todistavat tavattoman monet kirjeet ja asetukset, jotka hän antoi
kolmikuukautisen Turussa-olonsa aikana.



14. KUN KUNINGAS OLI ISÄNSÄ POIKA.


Seuraavana päivänä oli maaherra Juhana de la Gardie esittelyllä
kuninkaan luona linnassa. Kuningas oli suutuksissaan monen monista
valituksista, joita yhä tuli hänelle. Milloin voudit valittivat, että
talonpojat niskoittelevat eivätkä tahdo maksaa vielä jäljellä olevia
Elfsborgin lunnaita ja muita veroja, milloin taas talonpojat valittivat
voutien luvatonta kiskomista. Se oli sekavan sekava sorron ja
epäjärjestyksen vyyhti, joka saattoi tehdä lopun enkelinkin
pitkämielisyydestä ja näytti mahdottomalta selvittää. Maaherra sai
käskyn tarkasti tutkia, kuka on oikeassa, kuka väärässä; mutta siinäpä
se vaikein temppu olikin. De la Gardie päätti ohjata kuninkaan
suuttumuksen toisaalle, missä se saisi purkautua oikeutetumpaan
suuntaan.

-- Armollinen herra -- virkkoi hän -- te tiedätte kyllä, että Sigismund
kuninkaan lähettämät miehet ovat yllytelleet talonpoikia Mynämäessä ja
useissa muissakin kihlakunnissa ja että talonpojat ovat tehneet
ilmeistä vastarintaa voudeille.

-- Sen kyllä tiedän, Jumala paratkoon -- vastasi kuningas tuimasti --
eikä se suinkaan tuota teille erinomaista kunniaa.

-- Minun on Ahvenanmaalla onnistunut saada kiinni eräs näistä
läheteistä, ja hänet tuotiin eilen illalla tänne linnaan. Mitä on
miehelle tehtävä?

-- Tutkikaa ensin ja hirttäkää sitten!

-- Olen tutkistellut häntä, ja nuoran hän on ansainnutkin, mutta hän
näkyy valitettavasti olleen vain varsinaisen hirtehisen kätyrinä, ja
tuo pääroisto on päässyt karkuun. Tämä kiinnisaatu mies puhuu puuta
heinää, mutta on itsepäisesti ilmaisematta sitä, mikä olisi tärkeintä
tietää. Käytänkö kidutusta?

-- Tuotakoon mies tänne!

Maaherra antoi käskyn, ja pian kuljetettiin sisään vartiain keskellä
vanhanpuoleinen ratsumiehen puvussa oleva, raskaisiin rautoihin
kahlehdittu mies. Kuningas oli luullut saavansa nähdä hiipivän,
kierosilmäisen konnan, mutta sen sijaan hän näkikin herkulesmaisen
miehen, jonka kasvoista kuvastui ujostelemattomuus ja hilpeys. Ja kun
kruunut ovat kysymyksessä, niin sattuu joskus, että kuningas itse
tutkistelee.

-- Nimesi?

-- Iivari Pärttylinpoika, majoitusmestari kuninkaallisen majesteetin
palveluksessa siihen aikaan, kun Klaus Fleming herra tässä maassa
hallitsi, mutta sittemmin armon saanut monen muun kelpo pojan keralla
silloin, kun teidän majesteettinne nousi valtaistuimelle.

-- Vai niin? Ja minun armoani sinä olet käyttänyt salaa vehkeilläksesi
minun hallitustani vastaan. Sinä olet täällä ajanut puolalaisten asiaa
yllytellen kansaa ja levitellen kavaltavia julistuksia maassa?

-- Sallikaa, majesteetti: tämän asian laita on aina sen mukaan, millä
silmin sitä katselee. Köyhällä miehellä ei ole varaa pitää muuta kuin
yksi Jumala, yksi kuningas ja yhtä nuttua. Minä olen kruunun koira; kun
minulle sanotaan "ota kiinni", niin en siinä sen enempää viisastele.

-- No niin. Koirana sinut hirtetäänkin. Kuka oli päämiehesi
salavehkeissä?

-- Niin, siinäpä sitä juuri ollaankin, majesteetti. Eilen vielä olisi
vaikka kielen saanut nykäistä suustani, enkä olisi hänen nimeään
ilmaissut, mutta viime yönä minä makasin linnan tornissa, ja kylmä
siellä oli niin että puistatti; siinäpä minulla oli aikaa miettiä ja
tuumailla. Iivari, sanoin minä, Pärttylinpoika, mitä helkkunan kiitosta
sinä siitä olet saanut, ettäs olet ollut Sigismundin juoksukoirana?
Rosvon lailla olet salaa samoillut maata ristiin ja rastiin ja kovaa
kokenut, ja mitä sinä olet siitä hyötynyt? Hui, hai! Tyhjää vatsan
täydeltä ja tyhjää kukkaron täydeltä. Sata kultakolikkoa sinun piti
saada kuukaudessa etkä ole saanut viittäkymmentä puoleen vuoteen. Ja
tallimestari sinusta piti tulla Varsovaan, eikä sinulla ole niin
hevoskonia; jalkaisin vain olet saanut juosta hölkytellä soita ja
rämeitä. Hirsipuun sinä palkaksesi saat, Iivari Pärttylinpoika. E-hei,
kyllä on sentään parempi, että palvelet Kustaata, jos hän tarvitsee
vanhaa poikaa, joka on ruutia haistellut viisikolmatta vuotta; sillä
katsokaas, mitä siihen suureen kunniaan tulee, että minustakin tulisi
pyhimys, en minä huoli koko komennosta, kiitos vain, kyllä minä sen
kunnian suon niille, joille se paremmin sopii.

-- Pysy asiassa, mies! Kuka oli päämiehesi?

-- Vai niin, luvallanne, koska te, majesteetti, olette niin armollinen
ja kysytte, niin kyllä minä rehellisesti vastaankin. Enkö minä ollut
hänelle uskollinen kuin kahva miekalle? Enkö minä olisi sata kertaa
voinut pelastaa nahkani ja jättää hänet kiikkiin, kun kuljeskeltiin
maita mantereita ja kanervissa ryömittiin nimismiesten talojen ohitse?
Mutta pakanan tavalla hän vain minun uskollisuuteni palkitsi, senkin
kettu. Tiedättekös, majesteetti, millä tavoin minä jouduin kiinni
Ahvenanmaalla? Tämmöinen oli seikka. Kaikki oli jo valmistettu, me
olimme palkanneet jaalan, jolla meidän piti lähteä Riikaan; jaala
olikin jo valmiina redillä, ja me olimme juuri lähtemässä sinne
veneellä. Olimme jo veneessä, niin tuossapa muistinkin, että minulta
oli jäänyt taloon pikku oluttynnyri, ja semmoinen juoma kyllä on
tarpeen merellä kevätkylmillä, ja minä noutamaan purakkoani. Mutta
sinnepä hitto lennätti pitkäkoipisen nimismiehen, joka oli saanut vihiä
meistä; minä pakoon, hän perässä. Rannalle tultuamme minä huusin: vene
hohoi! ja kyllä me kaikki kolme olisimme vallan hyvin ennättäneet
päästä pakoon, mutta älähän vain! Vene oli laskenut rannasta, heti kun
oli huomattu, että piru oli merrassa, ja niin ne pettivät minut,
pakanat, pettivät ja jättivät. No, vähät minä siitä, että Sam poika,
ryökäle, näytti minulle päälle päätteeksi pitkäänenää, sillä hän oli
vähää ennen saanut selkäänsä, mutta se pappi -- jaa-a, majesteetti,
kyllä hän siitä hyvästä vielä saa matona kiemurrella kiirastulessa. Vai
niin, mikäkö hänen nimensä? Olkoon menneeksi; pater Padilla hänen
nimensä oli Varsovassa, ja sanottiin hänen olevan Sigismundin
rippi-isä. En minä sitä niin tarkoin tiedä, mutta Roomasta hän vain
tuli, se on varma; siitä oli hänellä kirjeitä todisteina.

Kuningas virkkoi muutamia sanoja de la Gardielle latinaksi.

-- Meille on tapahtunut se kunnia, että paavi on usuttanut kimppuumme
parhaimman vainukoiransa. Tuo Padilla on saattanut böömiläiset
epätoivoon ja säikäyttänyt kaikki Saksanmaan protestantit. Rasvaisen
palan teidän nimismiehenne päästi käsistään. Se seikka, että paavi
juuri hänet lähetti meitä kääntämään, todistaa, että verkon langat
käyvät Roomasta saakka yli koko Euroopan. Tuo mies, hänen kätyrinsä, on
syötti vain, joka ei asioita sen syvemmältä ymmärrä, mutta kenties hän
tietää jotakin, mistä saattaa olla hyötyä. Antakaa hänen vielä olla
hirttämättä, vartioikaa häntä hyvin ja antakaa hänen puhua minkä
haluttaa. Ja sinä -- lisäsi kuningas kääntyen vangin puoleen -- marssi
takaisin torniin, ja sano, etteivät anna sinun palella siellä. Henkesi
riippuu siitä, puhutko totta.

-- Jos minä olisin tahtonut valheella vapautua, niin olisin kai
parempaakin keksinyt enkä olisi seisonut tässä tämmöisissä
rannerenkaissa, vastasi vanki astuessaan vartiainsa välissä ulos, eikä
ollutkaan miehen rohkea puhe vastenmielistä hänen ankaralle
tuomarilleen. -- Kyllähän minä olen käynyt monen lurjuksen koulua,
mutta Iivari Pärttylinpoikapa onkin ollut liian tuhma oppiakseen heidän
temppujaan. Jos, majesteetti, tahdotte osoittaa armoanne vanhalle
soturille, joka on taistellut isäänne vastaan, niin pankaa kuusi miestä
riviin ja niille kelpo musketit kouraan ja käskekää niiden tähdätä
tarkasti Iivari Pärttylinpojan leveään rintaan. Nuorasta en minä ole
milloinkaan oikein pitänyt.

Viimeiset sanat eivät enää tulleet majesteetin korviin. Hän oli jo
saanut tarpeekseen vangin lörpötyksistä.

-- Onko teillä muuta ilmoitettavaa? kysyi kuningas de la Gardielta.

-- Muuan nuori mies, joka sanoo olevansa Pentti Iivarinpoika Tavast,
Kurjalan herroja, pyrkii teidän palvelukseenne, armollinen herra,
aateliseen lippukuntaan.

-- Iivarinpoika, Kurjalan herrojako? Kyllikseni olen jo saanut hänen
veljestäänkin, Stenistä. Hurjaa verta tuo Tavastien veri.

-- Tämä nuori mies näyttää vähän kesymmältä, vastasi maaherra
hymyillen. Hänen sukunsa on tämän maan vanhimpia, ja Tavasteilla on
paljon vaikutusvaltaa.

-- Enkö minä ole koettanut poistaa sitäkin verivelkaa? sanoi kuningas
vastenmielisesti. Tuokaa sisään hänet!

Pentti Iivarinpoika astui sisään. Hänen poskensa olivat valkoiset kuin
lumi, ja kuningas ymmärsi väärin syyn nuorukaisen kalpeuteen.

-- Kuinka? sanoi hän tuimasti. Sotamieheksikö aiot ja kalpenet sen
kuninkaan edessä, joka on johtava sinut taisteluun?

Nuori mies ei voinut vastata sanaakaan.

-- Mene! jatkoi kuningas yhtä tuimasti. -- Minun sotamiesteni täytyy
uskaltaa katsoa itse perkelettäkin silmästä silmään. Miehiä minä
tarvitsen enkä lellipoikia.

-- Suvaitkaa kuulla minua, änkytti nuori maalaisherra, joka kumminkin,
kun häntä pelkuruudesta syytettiin, tunsi tarpeeksi paljon Tavastien
verta kuohuvan suonissaan.

-- Mitä sinulla on sanomista minulle?

-- Jos kalpeakin lienen -- jatkoi Pentti, jossa suuttumus jo alkoi
päästä voitolle luontaisesta kainoudesta -- jos kalpeakin lienen, niin
älkää minua halveksiko sentähden, että muistan isiäni.

-- Ymmärrän. Isäsi ja isäsi isä ovat kuolleet kavaltajan kuoleman. Jos
heitä muistelet, miksi olet tullut tänne? Miks'et odota Kurjalassa
ensimmäistä täällä syntyvää melskettä, joka on pelastava maan minun
hirmuvallastani ja julistava esi-isäsi pyhimyksiksi?

-- Suvaitkaa vielä kerran kuulla minua, majesteetti! nuorukainen
puhkesi uudelleen sanomaan, posket suuttumuksesta hohtavina. -- Minun
esi-isäni saivat kavaltajan kuoleman, vaikka olisivat ansainneet
toisenlaisen palkan laillista hallitsijaansa kohtaan osoittamastaan
uskollisuudesta -- ja siinäpä syy, miksi minä seison tässä. On
niitäkin, jotka sanovat, ettei minun, isieni pojan, sovi kohdata teitä,
majesteetti, muulla tavoin kuin vihollisena ja paljas miekka kädessä
taistelutantereella. Jos tietäisin, mitä nuo veriset haamut ajattelevat
siitä, niin olisin tullut tänne keveämmin mielin. Mutta, majesteetti,
minä tulen uskollisena alamaisena, koska teillä ei ole mitään osaa
siinä, mikä on tapahtunut, ja minä pyydän nöyrimmästi saada tarjota
vähäpätöisen palvelukseni teille, jottei ainoastaan isieni muisto
minussa puhdistuisi, mitä he eivät tarvitse, vaan jotta myöskin te,
majesteetti, minun uskollisuuteni tähden antaisitte heille takaisin
kunnian, koska heille ei enää voi henkeä antaa takaisin.

Kuningas Kustaa Aadolf oli sekä luontaisen lempeytensä johtamana että
viisaana valtiomiehenäkin koettanut poistaa isänsä verisiä jälkiä,
mutta kovin herkästi koski häneen vähinkin, mikä loukkasi hänen isänsä
muistoa. Nuorukaisen sanat eivät häntä miellyttäneet; hän oli
ennestäänkin jo ärsytetty; nyt hän kuohahti.

-- Tuomiolleko sinä käyt kuninkaasi kanssa, mieletön poika?
Kuninkaallesiko tahdot opettaa, mikä muka on oikeata ja mikä väärää?
Mene, kiitä nuoruuttasi ja kokemattomuuttasi, etten anna sinulle
selvempää tietoa alamaisen velvollisuuksista! Minä olen jo saanut
kyllikseni teistä, hurjat Tavastit. Isäni, jota te solvaatte, antoi
sulasta armosta teille takaisin Kurjalan kartanon, jonka omistamisen
oikeuden olitte menettäneet. Varokaa, etten minä ota hänen lahjaansa
takaisin.

Hetkiä oli, jolloin lempeä Kustaa Aadolf muistutti rautaista isäänsä;
harvinaisia ne olivat, mutta tämä oli niitä hetkiä. Nuorukainen, joka
jo oli notkistamaisillaan polvensa ankaran valtiaan edessä, peräytyi,
puolittain masentuneena, puolittain vihan vallassa. Linnan pihalla hän
vasta toipui, ja loukattu ylpeys sai hänet purskahtamaan itkuun.

-- Voi äiti, vaikeroi hän, oikeassa sinä sittenkin olit! Mitäpä hän
huolii _minun_ isieni tuomiosta, kun asia koskee _hänen_ isänsä
verivelkoja? Ja on kumminkin ollut aika, jolloin Tavastit olivat aivan
samanarvoisia kuin Vaasat. No niin, päätökseni on tehty. Minä tarjoan
palvelustani Sigismundille. Oikeutta on minun saatava täältä tai
sieltä.

-- Etsikää oikeutta siltä tuomarilta, joka yksin tuomitsee oikein
ihmisen aivoitukset! lausui hänen takanaan tuttu ääni. Vanha Tahvo
seisoi linnanpihalla ja oli kuullut hänen katkonaiset sanansa.

-- Pitääkö siis kaiken oikeuden maan päällä joutua poljetuksi? huudahti
nuorukainen kiivaasti.

-- Ja mistä minä oikeutta sain, kun minut kahdesti karkoitettiin omasta
kodistani? Herraan Jumalaan minä luotin ja rakensin tupani kolmannen
kerran. Siellä minä jälleen kärsin väkivaltaa, mutta miksi olisin ollut
epätoivoissani? Apu tuli hädän hetkenä, ja niin se aina tulee. Tänään
olen valittanut kuninkaalle voutien kiskomisesta. Kuningas on luvannut
tutkituttaa asiani, mutta en minä luottamustani pane ruhtinaihin, minä
turvaan kuningasten kuninkaaseen. Näettekös, nuori herra, noita
muukalaisia vankeja, jotka korjaavat linnan muuria kaksi vuotta
takaperin sattuneen tulipalon jälkeen? Mitähän lienevätkään väkeä?

-- Olen kuullut sanottavan, että täällä on puolalaisia, Liivinmaalta
saatuja sotavankeja.

-- Niin, niitä ne kai lienevät. Mihinkähän luulette noitten
vankirukkain luottavan ja turvaavan ollessaan täällä vieraalla maalla?

-- Siihen kai, että heidät vaihdetaan pois, kun rauha tulee.

-- Mutta ennenkuin rauha tulee, saattaa puolet heistä kuolla vieraalla
maalla. Katsokaa, niin vähän merkitsee maallisiin asioihin luottaminen.
Mutta pankaa te turvanne parempaan, niin oikeus on lähellänne silloin
kuin sitä vähimmin ajattelette.

Samassa tuli adjutantti Pentti Iivarinpojan luo, tuoden käskyn, että
nuori herra palaisi maaherran luo, jolla on jotakin sanomista hänelle.
Nuorukainen meni, ja vanha Tahvo jäi katselemaan vieraan maan vankeja.
Hetken perästä Pentti herra palasi iloisempana.

-- No, mitäs minä sanoinkaan? virkkoi vanha Tahvo hymyillen. -- Joko on
oikeus lähellä? Aikaisinhan se tulikin.

-- Maaherra on meille sukua äitini puolelta ja sanoo lepyttäneensä
kuninkaan vihan. Vähään aikaan en saa vielä tulla kuninkaan näkyviin,
mutta juhannuksen maissa, niin hän arvelee, minä pääsen varmaan
aateliseen lippukuntaan.

-- Niin, sen minä kyllä uskon meidän nuoresta herrastamme ja
kuninkaastamme. Äkkipikainen hän on, aivan sukuunsa, mutta hän katuu
pian ja silloin hän on lempeä kuin päivänpaiste. Jumala olkoon
kiitetty, kun antaa senkaltaisia ruhtinaita! Nyt on oikeus pääsevä
valtaan ja vääryys väistyvä. Mutta kaikessa luottakaamme ainoastaan
Herraan Jumalaan.



15. JUHANNUSPÄIVÄ TROLLBÖLESSÄ.


Vuodet ja päivät kuluvat, kohtalot vaihtuvat, maat muuttuvat, kansoja
kaatuu, kansoja nousee, kukoistus kuihtuu, ja se, mikä on kuihtunut,
tekee jälleen kukkaa, salaiset voimat, alinomaa toimivat ja kumminkin
alinomaa hämmästyttävät, vaihtavat luonnon ja elämän kätketyt pääomat
aina uusiin olemassaolon muotoihin. Me näemme joka päivä, kuinka ukot
vanhenevat, lapset kasvavat, syksyt pimenevät, keväät kirkastuvat
valoisiksi, emmekä saata kylliksi kummastella, ettei toinen ole
toisensa kaltainen. Mutta luonnossa ja ihmiselämässä ilmaantuu väliin
niin hämmästyttäviä vaihteluja, että kaikki näyttää muuttuneen yhdellä
ainoalla viittauksella ja että senkin, jonka katseen tottumus on
tylsistyttänyt, täytyy havaita vaikuttamassa olleen käden, joka
näkymättömänä vallitsee koko maailmanjärjestystä. Tällaisista vaiheista
juuri on sanottu, että "ajan käärme luo nahkansa ja aikakirjoissa on
kuunkäänteitä".

Niin oli laita Suomessa vuonna 1617. Arojen hirvittävä lohikäärme oli
jo kauan aikaa kiemuroineen sortavana, murtavana kahleena ahdistanut
maata. Tällöin aukeni yksi sen mutkista, maa sai hengittää, ja käärmeen
luoma nahka virui kuin mikä harjanne ikään Inkerinmaan äärettömillä
rämeillä. Tuota ei vielä selvään käsitetty, mutta jo tuntui
helpommalta, niinkuin rotkoon paenneesta pakolaisesta tuntuu hänen
jälleen päästessään oikaisemaan itsensä ja saadessaan hengittää Jumalan
ilmaa.

Kevät oli ollut myöhäinen ja kylmä, lumi oli pysynyt tavattoman kauan
mäkien pohjoisilla rinteillä; aikaisimmat muuttolinnut olivat
paleltuneet kuoliaiksi, ja kaikki, mikä oli sulanut tahi yrittänyt
kukoistaa päivän paistaessa, oli jälleen jäätynyt ja lakastunut kylminä
öinä. Vasta kesäkuun keskipalkoilla tuli lämmin tuuli. Mistä? Niin, sen
tiesi ainoastaan Hän, joka tietää tuulien tiet. Ei tullut keväinen ilma
etelästä eikä lännestä, ylitse jääkylmän meren, joka imi itseensä
kaiken lämmön rannikoistaan; eikä tullut se idän sumuisilta soilta,
Lapista sitäkin vähemmän: siellä oli vielä kaikki lumen vallassa. Se
tuli, niinkuin kaikki hyvä, ylhäältä, siitä voimasta, joka
henkäyksellään muuttaa erämaat yrttitarhoiksi. Viikossa oli kaikki
muuttunut ja ihmetyö tehty. Muutama päivä vain, niin talvi oli poissa
ja suvi tullut. Keväimen hento, surkastunut lapsi kasvoi äkkiä
kukoistavaksi nuorukaiseksi, repi Kullervon lailla kapalonsa
kätkyessään ja heitti ne riemuiten kesän vihannoiville kedoille.

Vain Pohjolan maat yksin saavat nähdä ja tuta tuommoisia Luojan
"tulkoon" sanoja. Mikä armas vihreys kentillä! Mikä tuoksu metsissä!
Mikä viserrys joka oksalla! Mikä hekuma hengitettävänä, mikä
vavahteleva elämä kaikissa kimaltelevissa aalloissa, jok'ainoassa
mättäässä, jossa liikkuu miljoonittain eläviä olentoja riemuiten
uudesta olemassaolostaan!

_Trollböle_ oli nimeltään muuan pieni, pitkälle mereen pistävän Suomen
mantereen eteläisimmän kärjen Hankoniemen itäisellä rannalla oleva
talo. Kansantarut, joista talokin on nimensä saanut, ovat aiheutuneet
koko paikkakunnan luonteesta.[6] Niemen keskitse kulkeva autiovuorinen
harjanne, jonka rotkoissa asuu tonttuja ja aaveita, kohoaa aivan talon
takana. Vuorten välissä on kolme pientä ja salaperäistä lampea, jotka
ovat omansa metsän sinipiikojen kuvastimiksi. Lampien liika vesi
purkautuu pienenä, viehättävänä jokena, joka jyrkkäin äyräittensä
välitse kiemurtelee mereen, käyttäen uutteraa myllyä ja muodostaen
laskupaikassaan mieluisia kisakenttiä kuteville kaloille. Mutta kun
joen kierteitä seuraten astutaan rosoisilta vuorilta alas talon luo
harjun rinteelle, niin aukeaa äkkiä eteen huikaiseva näky: Pohjanlahti
ja vastaisella rannalla oleva vähäinen Tammisaaren kaupunki valkoisine
kirkkoineen ja punaisine taloineen.

Totta kyllä, ettei tämän kertomuksen aikaan vielä ollut, niinkuin nyt,
rautatietä suorine penkereineen ja höyryävine vetureineen talon
alapuolella, lähempänä meren rantaa, mutta sen sijaan kohosi salo
korkeana Hankoniemen vuorilla ja hiekkakankailla. Trollböle, joka
nykyjään on köyhä ja unohduksissa, oli silloin varakas talo, joka kaasi
kaskea ja teki matkoja Tallinnaan, siten hankkien sivutuloja. Tänään
oli kaikki juhlallisesti järjestetty: talon vanhin poika vietti häitään
vanhan Ahtialan Tahvon pojantyttären kanssa, saman Tahvon, joka ennen
oli asunut Hankoniemellä, missä nuoret olivat usein yhdessä olleet
puolukkametsässä.

Oli juhannuspäivä, kello yhden paikkeilla iltapuoleen. Talossa
ei ollut ketään, sillä kaikki olivat lehvillä ja kukkasilla
koristetussa kaupungin kirkossa, jossa nuori pariskunta vihittiin.
Viisitoistavuotias paimentyttö istui yksinään vuoren rinteellä, talon
lehmiä kaiten. Ei ollut koskaan, niin tyttö arveli ja ajatteli, lahti
ollut niin välkkyvän kirkas, metsä ei ollut milloinkaan ennen tuoksunut
niin suloiselta, kimalaiset eivät olleet vielä milloinkaan ennen niin
ahkerasti hyrisseet laakson omenankukissa ja rinteen pähkinäpuissa.
Uuteen elämään elpyminen hurmasi koko luontoa, ilma loisti, taivas oli
häikäisevän sininen, ja taivaankannen keveät, valkoiset hattarat
näyttivät levitetyin siivin leijailevilta kyyhkysiltä. Tyttösessä
heräsi halu laulaa yksinäisyytensä iloksi. Missäpä hän laulaisikaan,
ellei tässä? Milloinka hän laulaisikaan, ellei nyt? Mutta syvän laulun
synnyttää kaipuu ainoastaan, ja mitä hän kaipasi nyt, juuri nyt
juhannuksena, metsän viettäessä häitään, missä hän oli morsiustyttönä?
Siksipä hän lauloi ensin vallattomasti ja leikitellen:

    Ja neitonen lähti kankahallen,
    kanervaisellen.
    Katos sinne mun kenkäni silkkinen,
    soma sulkkuinen.
    Ken luullut ois, ken?
    Nyt paljahin jaloin ma juoksentelen,
    te-le-len!

    Käy metsänhaltia kankahallen,
    käy laahustaen.
    No löysitkö kenkäni silkkisen sen,
    soman sulkkuisen?
    Kukas muu, ken, ken?
    Tuhat tonttusta saihan purtiloks' sen,
    sen-sen!

Laulaessaan nousi tyttönen vuorelle, nähdäkseen, joko hääjoukko on
tulossa kirkolta. Ei ketään näkynyt, hän tunsi olevansa yksin, vuori ja
metsä olivat hänen ainoat uskottunsa. Hän laskeutui ensin lampien
rannalle, sieltä joelle, astui paljain jaloin virtaan ja katseli
huvikseen, miten kirkas vesi solisten vieri kivien välitse. Sitten hän
sitoi lumpeenlehdistä seppelen, kietoi sen mustille hiuksilleen ja
katseli kuvaansa vedestä. Yksinäisyys, seppele ja odotettavissa oleva
hääväki saattoivat hänet ajattelemaan sitä päivää, jolloin hän itse oli
seisova papin edessä morsiamena. Hän nousi jälleen vuorelle, pysähtyi
vanhan, sammaleisen hongan viereen, taputti sitä rakkaasti ja lauloi
nyt toista säveltä, sen mielialan valtaamana, missä monen monet
Pohjolan lauluista kaikkina aikoina ovat syntyneet:

    On morsiona niin hienona ma, korut on puvussain
    kuin rikkahimpain,
    ja pappi se sanovi aamen.
    Mut' honkapa vain
    on sulhasenain,
    hän ottavi mun,
    oman rakastetun,
    ja nyt sanoo kallio: amen.

-- Kovinpa olet saanut vanhan sulhasen, virkkoi muuan ylhäinen
aatelisneiti, joka äkkiä tuli esiin palvelustyttöineen ja oli kuullut
paimentytön laulun.

-- Kyllä tämä on yhtä hyvä kuin joku toinenkin; se ei karkaa pois, se,
vastasi tyttö ja taputti jälleen leikillään uskollista ystäväänsä.

-- Oletko kuullut, milloin luullaan sotaväen tulevan tänne
Hankoniemestä?

-- Mitä sanottekaan? Sotaväenkö? Mitä se täällä tekee, kun se saa
tapella muuallakin?

-- Etkös sitten tiedä, että nyt on rauha maassa, ja nyt palaa sotaväki
sodasta kotia? Etkö ole kuullut kirkossa rauhankuulutusta?

-- Mitä sanottekaan? Onko rauha maassa? Nyt käy tallipässi äkäiseksi,
sillä se ei siedä sotaväkeä, ja härkä joutuu aivan suunniltaan, kun se
vainuaa huoveja. Mutta kas, tuollahan ne tulevat; heleijaa! -- Ja
hiukset hajallaan tyttö juoksi vuorelta alas hääväkeä katsomaan.
Samassa hän muisti oman arkisen pukunsa, joka sangen vähän soveltui
tuohon juhlalliseen tilaisuuteen, hillitsi juoksunsa ja pujahti
saunaan, jonka akkunan aukosta hän näki sekä tien että talon.

Hääjoukko lähestyi: etumaisina kulki jalkaisin kaksi soittoniekkaa,
joista toinen pinnisti kummallisia säveleitä isosta mutkikkaasta
vaskitorvesta, toinen paukutti rumpua minkä jaksoi -- viuluja ei siihen
aikaan vielä maassa tunnettu. Näiden jäljessä ajoi kaksi puhemiestä,
sitten seurasi kuusi sulhaspoikaa ratsain ja kuusi morsiustyttöä
rattailla. Sitten tuli morsiuspari, sen jälkeen kirkkoherra, Sigfrid
mestari, ajaen morsiamen iso-isän rinnalla, sitten morsiusparin
vanhemmat ja viimeisinä muut vieraat. Hamasta pakanuuden ajasta saakka
pyhänä pidetyllä tammella oli myös asianmukainen osansa juhlasaatossa.
Kaikilla nuorilla pojilla ja tytöillä oli tammen oksia kädessä,
morsiamen päässä oli tammenlehvistä ja ruiskukista sidottu seppele;
morsiusparin sekä useain muittenkin hevosten valjaat olivat koristetut
kedon kukkasilla, ja kaikki se teki saattojoukon näöltään iloiseksi ja
eloisaksi.

Hääväen tultua taloon saatettiin nuorikot juhlakulussa tupaan, joka oli
juhlallisesti koristettu ryijyillä, lehvillä ja kukkasilla. Ensin
laulettiin virsi, jonka jälkeen Sigfrid mestari piti kauniin ja
opettavaisen tervehdyspuheen. Vasta sitten asettuivat asianomaiset
kunniasijoilleen, ja sen jälkeen kävi kiertämään tuliaismalja, hopeinen
pikari Kustaa kuninkaan ajoilta, täynnä vahvasti maustettua olutta.
Nuorikkojen oli juotava kaikkien malja, ja isolle pöydälle pantu
tinalautanen muistutti, vieraita panemaan siihen roponsa sodassa
kaatuneiden köyhäin sotamiesten leskille ja lapsille. Paljon ei siihen
kerääntynyt; vaskirahat todistivat, että aika itsekin oli
vaivaishoitolainen, mutta kunnia-asiahan oli panna jotakin kilahtamaan,
ja alinomaa lautanen kilahtelikin. Sen jälkeen vieraat hajaantuivat.
Osa jäi oluen ääreen tupaan; toiset menivät yksinäiselle eteläpuolella
olevalle Tonttuvuorelle, jonka juurella oli pyhä lähde. Siellä oli
tapana uhrata rahoja, neuloja, nappeja, aivan kuten pakanuudenkin
aikoina. Varovainen sulhanen oli jo edellisenä iltana uhrannut siellä
suojelushengille hopearahan, ja kun nyt morsian vanhan tavan mukaan
uhrasi samaan lähteeseen hopeisen rintaneulan, niin arveltiin, että
luonnonvoimat oli lepytetty.

Mutta muutamien mielestä ei siinä vielä ollut tarpeeksi. Eräs vanha
eukko piti välttämättömänä lepyttää neitsyt Maariaakin. Hän astui
esiin, niiata naksautti, kastoi lähteeseen yhdeksästä erilaisesta
kukasta sidotun vihdan, pirskoitti morsiamen päälle _pyhää vettä_ ja
kulki sitten yhdeksän kertaa nuoren morsiamen ympäri, verkalleen
lausuen seuraavat loitsusanat:

    Meni neitsyt Maaria metsähän,
    käärmettä päähän polki;
    morsiamelle nyt mitähän
    minä pyytäisin julki?
    Kuus' seikkaa on tarpeen, ei muuta mitään:
    täys säkki, lapsia paljon ja pitkä ikä,
    hyvä terveys, rakkaus ja sitten,
    että pääsee luo enkelitten.

Sen jälkeen piti morsiamen kiinnittää kukat rintaansa ja panna ne yöksi
päänsä alle. Tietymätöntä on, mitä arvoisa Sigfrid mestari olisi
sanonut tuosta katolisen ajan jäännöksestä, jos hän olisi ollut läsnä
pyhällä lähteellä. Silloin astui muitten joukosta esiin muuan
vanhanpuoleinen, harteva mies, joka varsin kekseliäästi oli koettanut
salata ratsupukunsa puutteita juhlanmukaisilla kukkasilla ja tammen
lehvillä.

-- Kas vain! sanoi hän ja iski silmää kuin konsanaankin vanhalle
tuttavalle. -- Kuinkahan lie nyt katkismuksen laita? Mitähän sanonevat
piispa ja konsistori siitä, että niin puhdasuskoinen ihminen kuin Tofön
Agneta muori tuommoista taikauskoa istuttaa kansaan kaikkeen?

Siitäkös Agneta muori suutahti, eikä jäänyt mies vastausta vaille.

-- No, mutta sen minä sanon, vastasi hän, ihmeitä tässä maailmassa
näkee! Ensi kertaa, totta tosiaankin, semmoinen vanha olutratti kuin
Iivari Pärttylinpoika päästää oluthaarikan käsistään, ennenkuin
viimeinenkin tippa on juotu. Ja ihmeeksi kai käy piispan ja
konsistorinkin, kun saavat tietää, että sellainen pääpaavilainen kuin
samainen Iivari Pärttylinpoika, joka äsken oli paavin opissa korviaan
myöten, nyt on moista kyytiä tullut paremmaksi kristityksi kuin muut
ihmiset. Mutta piiskuri se sittenkin enimmin kummastelee, kun on
kadottanut niin hyvin ansaitsemansa saaliin, jolle hän jo monta vuotta
on varustellut paulaa kaulaan. Ja nyt hän rupeaa tässä saarnailemaan,
mokoma!

-- No, hyi häpeä, kukas nyt noin pahaksi panee niin vähästä! vastasi
kuluneen nutun verhoama mies niin hyväntahtoisen röyhkeästi kuin
miehekkään majoitusmestarin Iivari Pärttylinpojan aina oli tapana. --
Muistatteko vielä, kun sieppasin teitä molemmin käsin kaulasta ja
suikkasin suuta aivan Pohjanpitäjän kirkonmäellä? No, onhan siitä jo
aikaa. Jos olette mieheenne ikävystynyt, niin nykäiskää vain minua;
minä olen ollut hyvissä väleissä kuninkaallisen majesteetin ja kruunun
kanssa siitä saakka, kun seisoin Kustaan edessä silmää räpäyttämättä.
Kuningas, tietäkääs, arveli, että minä olen mies, minä, ja minä älysin
myös, että hänestä saattaa tulla kelpo sotilas aikaa voittaen, jahka
hän vain saa paremmin oppia hevosten hoitamista. Sen olen minä sanonut
hänelle ja jätettyäni Sigismundit oman onnensa nojaan on minusta nyt
tullut kuninkaallisen majesteetin uskollinen hevosenkengittäjä ja
ensimmäinen mies katsastuksissa. Mutta kas semmoiset seikat käyvät yli
teidän ymmärryksenne, te hailinhapattajat! Yksi asia minua kaduttaa, se
nimittäin, etten teettänyt kelvollista nuoraa Sam pahukselle. Pater, no
niin, siinä olisi ollut aika makea pala paholaiselle. Mutta mitä siihen
tulee, että minä muka olen jättänyt oluthaarikan puolilleen, niin se on
sulaa sotilaan solvausta. Puolilleen se kyllä jäi, koska minä odottelen
saavani nähdä aatelisen lippukunnan kulkevan tästä ohitse. Mutta
sanokaa, luulettekos, että oluesta ennättää tulla loppu, ennenkuin minä
joudun tupaan takaisin?

Agneta oli kärsivällisesti odotellut tämän pitkän puheen loppua toivoen
saavansa vastata hänkin pari kolme kovaa sanaa, mutta muorin toivo
raukesi tyhjiin. Kolme, neljä lippukuntaa etelästä päin tulevaa
ratsuväkeä läheni verkalleen, toitotellen torvillaan iloista
tervehdystä. Heidät oli laskettu maalle Hankoniemen satamaan, siellä
kun oli hevoslaiturikin, jommoista ei ollut Tammisaaressa. Sotilaat
olivat enimmäkseen nuorta väkeä, joka kumminkin oli jo saanut kestää
monet tuimat ottelut. Iloisina he nyt palasivat kotimaahansa. He olivat
koristaneet korkeat hattunsa lehvillä ja pistäneet kukkia muskettiensa
suuhun, niinkuin olisivat hekin olleet häävieraita. Tuo iloinen näky
herättikin ystävällisen mielialan katsojissa, joista moni muutoin
katseli sotaväen tuloa epäilevin silmin, ja syystäkin. Nyt
tervehdittiin joukkoa iloisin, innokkain huudoin.

Ratsumiehiä ei kumminkaan oltu käsketty häihin, sillä siellähän eivät
olisi mitkään aitat riittäneet heidän hyvälle ruoka- ja juomahalulleen,
ja vaikka sotilaat olivat näinä rauhattomina aikoina tottuneet
kutsumattominakin menemään mihin hyvänsä, niin olisivat lippukunnat
kaiketikin kulkeneet Trollbölen ohitse, ellei päällikkö äkkiä olisi
komentanut pysähtymään. Päällikkönä oli Klaus Fleming, ja syynä hänen
pysähdyskäskyynsä oli se, että hän odottamatta oli kohdannut sisarensa
Kirsti Flemingin, joka oli tullut tänne Suitiasta tervehtimään häntä
ennenkuin hän neljänneksen penikulmaa edempänä oli poikkeava vasempaan,
Turun tielle. Kirsti neiti oli muistanut veljensä väkeäkin; hänen
palvelijansa oli kaupungissa ostanut kaikkea, mitä tarvittiin sitä
yksinkertaista ateriaa varten, joka parhaillaan oli valmistettuna
vuoren rinteellä maantien varrella.

Klaus herra ja Kirsti neiti istahtivat eräälle vuoren muodostamalle
luonnolliselle istuinsijalle haastelemaan keskenään, ratsumiesten
hilpein mielin laskeutuessa satulasta ja käydessä halukkaina niin
äkkiarvaamatta tarjoutuvan kestityksen kimppuun. Hääväkikin oli täten
saanut yhtä arvaamattoman käskyn. Iivari Pärttylinpoika katsoi aivan
itsestään selväksi oikeudekseen olla vieraana näissä toisissakin
pidoissa; sangen tärkeän näköisenä hän sekaantui ratsumiesten joukkoon,
jakeli anteliaasti hyödyllisiä neuvoja ja opetuksia kokemattomalle
nuorisolle ja tasasi veljellisesti -- oikeammin sanoen sedällisesti --
heidän kanssaan leivän, sianlihan ja oluen. Hevoset hänen mielestään
olivat aivan kelvottomia. Mitenkä kunnon mies voisi ajaa kumoon ryssiä
ja puolalaisia mokomain konien selässä, jotka pää riipuksissa astua
laahustavat, jok'ainoalla askelella tuumien ja miettien, nostetaanko
ensin oikea etujalka ja vasen takajalka vai päinvastoin? Eipä hän
ensinkään ihmettelisi, jos kuulisi moisten marsujen röhkivänkin. Entäs
kengitys sitten? Ämmät niitä ovat kengittäneet; niinhän ne astuvat kuin
kissat liukkaalla jäällä! Entäs satulat ja hihnat, ne nyt...

-- No, eiköhän jo vähempikin riittäisi, puuttui äkkiä puheeseen muuan
partasuu sotavanhus. Hän oli jo kyllästynyt tuohon lörpötykseen, joka
muulloin olisi tuottanut puhujalleen hyvän löylytyksen, mutta tällä
kertaa vain enensi hauskuutta. -- Millähän tevanoilla sinä lienetkään
ratsastellut aikoinasi, kosk'et osaa parempaa arvoa antaa Suomen
sotahevosille? Kestäpäs hetkinen kelpo rymäkässä, niin jopa nuo
haihattelevat Puolan ja Venäjän koruhevot läähättävät, niin että
luulisi läkähtyvän, mutta meidän hevosemme silloin vasta intoonsa
yltyvät, kun ovat saaneet tunnin tai pari ajatusaikaa pahimmassa
löylyssä. Ja muuten, toveri, sen minä sanon, että herraa myöten se on
palvelijakin. Jos on ratsumies hyvä, niin kyllä hän saa kelvollisen
hevosestaan.

-- No, sitähän minä juuri olen sanonut Kustaalle, vastasi Sigismund
kuninkaan tallimestariksi aiottu majoitusmestari tavalliseen tuiki
varmaan tapaansa, hengähtäen uutta kulausta varten. -- Mutta kuka
nykyjään enää kysyy vanhan sotamiehen neuvoja? Poikanulikat, jotka
vasta ratsastivat keppihevosilla, kun minä jo olin istunut
kaksikymmentä vuotta satulassa, luulevat nyt ymmärtävänsä nämä asiat
paremmin. Olisivatpa nähneet Suitian Klaus herraa, jota ihmiset
sanoivat nokinenäksi! Kas se oli mies, se! Ratsasti vaikka muurin läpi,
niin että pöly kävi.

-- Jospa hän ei mennytkään kivisen muurin läpi, niin osasi hän ainakin
keikauttaa hevosensa muurin yli, puuttui puheeseen vanha Tahvo, joka
oli hänkin tullut talosta katsomaan, kuinka uuden ajan nuoriso
jalustimista suoriutui. -- Kyllä minä olin istunut satulassa jo
kaksikymmentä vuotta, silloin kun Iivari Pärttylinpoika vielä
keppihevosella ratsasteli, mutta enpä luulisi sentään kykeneväni
opettamaan Kustaata.

Samassa astui joukosta esiin nuori ratsumies ja ojensi tutunomaisen
luottavasti kätensä Kustaa Vaasan aikuiselle sotavanhukselle.

-- Jumalan rauhaa, Tahvo vaari! Kiitoksia hyvästä neuvosta, jonka
annoitte Turun linnanpihalla!

-- Kas vain nuorta Kurjalan herraa, Pentti Iivarinpoikaa huudahti
vanhus hämmästyneenä. Enpä luullut näkeväni teitä näin pian uudestaan.

-- Ettekä odottanut näkevänne minua pelkkänä ratsumiehenä aatelisessa
lippukunnassa? Mutta paras on palvella ensi astuimelta asti, huolimatta
siitä, onko esi-isiä vai eikö. Kukin suku kantakoon omat vikansa ja
oman kunniansa. Olen nyt vuoden umpeensa palvellut kuningasta
sotamiehenä ja oppinut ratsastamaan vihamieheni kumoon; jos kuningas
nyt tahtoo tehdä minut kornetiksi, niin tekee hän sen oman itseni
tähden eikä siitä syystä, että nimeni on Tavast.

-- Oikein puhuttu, nuori herra, vastasi Tahvo vaari ja puristi lujasti
toisen kättä. Kyllä teistä mies tulee, Pentti herra, niinkuin sopiikin
kuuluisan Tavastin suvun jäsenen. Tuommoisen väen kanssa on kuningas
kulkeva voitollisesti aina maailman ääriin asti.



16. VIIMEINEN LUKU NUORUUDEN UNELMISTA.


Nuori ritari Klaus Hermaninpoika Fleming oli niitä teon ja toimen
miehiä, jotka eivät paljoa puhu, sillä heidän ajatuksensa pukeutuvat
lakkaamatta käytännöllisiin toimiin. Hänellä oli kyllä tunteita, syviä
ja lämpimiä, mutta ne asuivat supisuomalaisen tyyneyden alla. Ne, jotka
eivät häntä tunteneet, sanoivat varsin väärin sitä hidasverisyydeksi.
Hänen Kirsti sisaressaan oli samaa tarmokasta toimintakykyä, mutta sen
ohella hän oli hellempi mieleltään ja vilkkaampi luonteeltaan. Hän
osasi puhua ja haaveilla; tunteet saivat hänet usein valtaansa, mutta
samoin kuin veli puki ajatuksensa, puki hän tunteensa toimintaan.
Suuruuden aineksia oli molemmissa, ja kumminkin kulki sisar jälkeä
jättämättä kautta maailman, kun taas veli sai historiassa kuulun nimen.

He istuivat rinnatusten vuorella, auringon alkaessa kallistua lännen
maille. Tuttavallisesti ensin puheltuaan lähimmistä sukulaisistaan ja
itsestään Kirsti käänsi puheen Stolbovan rauhaan ja kysyi, mitä veli
siitä arvelee. Tämä vastasi totuttuun tapaansa lyhyesti:

-- Venäjä on sidottuna, Puola voimatonna, Suomi saa rauhassa kasvaa ja
varttua ja Ruotsi on nousemassa suurvallaksi. Me joudumme pitkällisiin
sotiin, kenties muilla taistelutantereilla.

-- Ruotsi on voittanut Jaakko de la Gardien johdolla, Suomenmaa Eevert
Hornin johdolla. Minun mielestäni on oikein, että ne siten jakavat
kunnian keskenään. Jos minä olisin mies, niin tahtoisin astua Eevert
Hornin sijaan; mutta minulla on veli, joka täyttää sen paikan paremmin.

-- De la Gardie ja Horn ovat tehneet paljon; mutta nyt alkaa kuningas
kohota päällikköjensä yläpuolelle. Hän menee kauemmaksi opettajiaan.

-- Mutta hän saattaa kaatua sodassa, kuten Eevert Hornkin.

-- Milloin on kuningas kaatunut kesken toimiaan?

-- Olen kuullut kerrottavan, että Harald Kaunotukka unohti
valtakuntansa velhonaisen tähden.

-- Unohtiko? No, kyllä hän sen korvasi jälleen. Ebba Brahe löytää kyllä
lohdun, ja kuningas on jo aikoja sitten tehnyt samoin.

-- Minä en puhu hänestä, josta olisi tullut ansiollisin kuningatar. On
prinsessoja, joilla on pienemmät ansiot.

-- Oletko sinä mustasukkainen?

Kirstin poskille lehahti hehkuva puna, ja se harmitti häntä. Hän
vastasi:

-- Mustasukkainen saattaa olla ainoastaan samanarvoisia kohtaan.

-- No, enpä ymmärrä, mikset sinä voisi olla Ebba Brahen vertainen.
Mutta ole levollinen. Rakkaus on lapsentauti, ja kuningashan ei enää
ole lapsi.

-- Oletko varma siitä?

-- Niin varma, että hän on valtaneuvoston kanssa keskusteleva
seuraavasta lemmenliitostaan.

-- Ja sittenkin hän saattaa uneksia! Ritari, joka ei ollut uneksija,
nousi ylös.

-- Väkeni on valmiina lähtöön, minun täytyy jättää sinut. Hyvästi,
Kirsti! Vahinko, ettet ole syntynyt Brandenburgin prinsessaksi, koskapa
olet syntynyt kuningattareksi. Mutta -- lisäsi hän myhähtäen kauniin
myhäilynsä, joka ani harvoin valaisi hänen totisia kasvojaan -- sinähän
olet Fleming; en tiedä Brandenburgeissa mitään, mitä sinun kannattaisi
kadehtia.

Ja hän poistui kiireisin askelin. Pian hän oli jälleen joukkonsa
etunenässä ja ratsasti pois.

Kirsti Fleming jäi ajatuksiinsa vaipuneena istumaan vuorelle ja
palautti mieleensä sadun taivaanlaen vaarallisesta kohdasta. Tuo kaikki
oli ollutta ja mennyttä niinkuin aavenäky; hän oli pysynyt uskollisena
itselleen ja ystävyydelleen. Siitä puolin hänen tähtensä oli loistava
huomaamattomana, kaukana vaaroista ja valtaistuimista, kulkien
tuntematonta tulevaisuutta kohden. Hänen kohtalonsa oli oleva naisen
kohtalo: uhrata oma itsensä.

Silloin häntä lähestyi Sigfrid mestari joka tuli häätalolta päin.
Vanhus ei nähnyt Kirstiä; hän kulki ohitse syviin ajatuksiin
vaipuneena. Neitonen mainitsi hänen nimensä ja pyysi häntä viereensä
istumaan.

-- Joko palaatte kaupunkiin, arvoisa isä? kysyi hän.

-- Tuonne taloon jätin ne, jotka elämän iloja iloitsevat. Minun iässäni
ajatellaan enemmän tulevaa elämää, ja minä iloitsen luonnon
heräämisestä, joka on esikuva meidän omasta ylösnousemisestamme.

-- Olen teille kiitollisuuden velassa, Sigfrid mestari. Muistatteko,
että kerran ennustitte ymmärtämättömän lapsen elämänvaiheita.

-- Saattaa olla. Ymmärtämättömiä lapsia me olemme kaikki tyynni.

-- Te ennustitte, ja ennustus on käynyt toteen. Käyvätkö ennustuksenne
aina toteen?

-- Minä saatan erehtyä. Me näemme täällä niinkuin peilissä tumman
luvun. Tähdet kulkevat kulkuaan tuolla päämme päällä. Ihminen päättää,
Jumala säätää. Armas neiti, paras on uskoa omassatunnossa olevaa
ennustajaa; se ei valehtele milloinkaan.

-- Mestari, te puhuitte iästänne. Tiedätteköhän, että te olette
nuorempi minua?

-- En, sitä en tiedä. Voitteko kääntää ajan virran juoksemaan takaisin
kohti lähdettään.

-- Uskokaa minua, te olette minua nuorempi. Te voitte, mitä minä en voi
-- te voitte uneksia.

-- Kaikki ihmiset voivat uneksia.

-- Minä en voi. Muistatteko, mitä kerran sanoitte minulle: jotakin
kuolee siinä ihmisessä, joka joutuu Jupiterin kanssa vastakkain. Totta
puhuitte: mennyttä on uneksimistaitoni. Kun ihminen on heittänyt
sydämensä tuleen ja se on siinä tuhaksi palanut, ei hän enää uneksi.

Sigfrid mestari katsoi häneen kummastellen, melkeinpä ankarasti.

-- Se ei ole mahdollista, se on sekä Jumalan tahtoa että luonnon lakeja
vastaan. Pyhät marttyyrit, jotka on tulen liekissä poltettu, ovat
samalla hetkellä uneksineet taivaan autuudesta. Poloiset, jotka ovat
myyneet sielunsa synnille, uneksivat tulevaisen elämän rangaistuksista.
Sielulla on aina jotakin, mikä on takana päin, kuten myös jotakin, mikä
odottaa edessä päin. Sydän on juonikas vehe; se on olevinaan tuhkana ja
silloin se kytee kuin sysihauta syvyyksissä, joihin silmä ei näe.
Siinä, missä me seisomme, uneksii luonto uudesta taivaasta ja uudesta
maasta. Tänä hetkenä, jolloin tässä olemme, uneksii vuosisata tulevia
vuosisatoja, kevät uneksii kesää ja silmänräpäys iankaikkisuutta. Tekö
yksin olisitte tulevaisuutta ja sielua vailla?

-- Kunnianarvoisa isä, minä tiedän kylväjän kylvävän siementä tuhkaan,
ja Jumala saattaa kyllä kylvää minuun uuden elämän. Selittäkää minulle,
mitä sanoitte tästä meidän ajastamme. Onko se vanha vai nuori?

-- Vanha se on vuosisatain perinnöstä, ja nuori se on tulevien
aikakausien elinvoimasta. Sata vuotta sitten odotti Martti Luther
maailmanloppua, kosk'ei hän voinut käsittää, kuinka olisi mahdollista
enää nousta sen korkeammalle ymmärryksessä tai vaipua syvemmälle
pahuuteen. Määrä ja mitta on pantu, eikä sitä yksikään tiedä, vain
Jumala. Minä odotan vielä näkeväni näillä vanhoilla, sammuvilla
silmilläni kummallisia nähtäviä. Minä odotan Antikristusta, joka on
ilmestyvä lopun edellä.

-- Kuinka, arvoisa isä? Te odotatte Antikristusta ja sanotte kuitenkin
aikakauttamme nuoreksi tulevaisesta voimasta?

-- Niin, enpä tahdo salata teiltä, armas nuori neiti, että ihmeellisiä
merkkejä on kahtena viime vuonna näkynyt taivaalla ja ne jatkuvat yhä,
niin että sokeakin huomaa jotakin suurta ja peloittavaa olevan tulossa.
Eikä siinä kyllin, että monessa kohti on nähty sotajoukkojen
taistelevan ilmassa, pohjoisesta päin tullen ja toisia kohdaten kaakon
ilmalta, eikä siinäkään, että merkkejä nyt näkyy auringossa ja kuussa
ja meren aallot ankarasti pauhaavat niinkuin Raamattu ennustaa.
Kummallisempaa kuitenkin on, että Mars, Jupiter ja Saturnus nyt ovat
senkaltaisessa yhdistelmässä, jommoista tuskin milloinkaan ennen on
ollut, ja hirmuisten pyrstötähtien usmia leviää ylitse maailman, niin
että ne tekevät kaikki planeetat rauhattomiksi ja ikäänkuin raastavat
mukaansa taivaan voimat. Tämä tietää, että pian on tuleva sellainen
suuri, pitkällinen ja kauhistava sota, ettei ole ollut maan päällä
senkaltaista hamasta pakanuuden ajasta, ja Gog ja Magog kaiketi
nousevat kristikuntaa vastaan ja heidän päänään on Antikristus,
synninihminen. Mutta katso, juuri semmoisten raskaitten aikain
lähestyessä Jumala varustaa kansansa uusilla voimilla, niin että siitä
tulee väkevä kuin nuori jalopeura ja että se vankasti nousee tulevia
vaivoja vastaan. Ja tämä on minun _sententiam_, minun tyhmän
ymmärrykseni oletus, että eritotenkin Ruotsin valtakunnan, yhdessä
Suomenmaan kanssa, joka on sen ulkovarustus, pitää tänä aikana nousta
suurempaan voimaan ja valtaan kuin milloinkaan ennen, ja niin siitä on
tuleva se Mikael, jonka sotisopana on Jumala ja jonka säkenöivä miekka
on maahan kaatava Antikristuksen. Siihen toimeen on Jumala kutsunut
valitun sankarinsa, Kustaa Aadolfin, jonka merkit Tyko mestari jo minun
nuoruuteni aikana näki taivaalla Cassiopean tähtisikermässä. Hän on sen
tekevä. Hän on nuori, hänen valtakuntansa on hänen kanssaan tuleva
nuoreksi ja voitoista voimalliseksi. Tuleva on raudan ja veren aika,
mutta sen jälkeen sanoo Herra: "Minä tahdon saattaa kultaa vasken
sijaan ja hopeaa raudan sijaan ja vaskea puiden sijaan ja rautaa kivien
sijaan ja tahdon tehdä vaivas rauhaksi ja työs vanhurskaudeksi. Ei enää
sinun maassas vääryyttä kuuluman pidä, ei vahinkoa, eikä kadotusta
sinun äärissäs; vaan sinun muuris pitää autuudeksi ja sinun porttis
kiitokseksi sanottaman."

-- Enkö ollut oikeassa, isä? Teidän puheenne on kuin
kahdeksantoistavuotiaan uneksimista. Mutta ettehän puhu itsestänne
mitään. Ja kumminkin olen kerran kuullut teidän uneksivan korkeasta,
ihanasta tornista, josta tähtitaivas levisi kirkkaudessaan teidän
eteenne niin lähelle, että te melkein saatoitte syliinne sulkea koko
luodun maailman. Olen kuullut teidän uneksivan kauneimmista
tieteenvälineistä, parhaimmista, mitä ihmisen nero on voinut keksiä
avaruuden tutkimista varten, ja ne olivat teidän omianne; te istuitte
hiljaisessa yössä, mitaten äärettömyyttä ja säätäen lakeja planeetoille
ja auringoille, joiden olemassaoloa ei tähän saakka ole voitu
aavistaakaan. Te olitte nuori ja rikas ja kartutitte tähtitiedettä
hämmästyttävillä keksinnöillä. Ei ollut koko oppineessa maailmassa
yhtään niin loistavaa nimeä kuin teidän nimenne; te olitte vuosisadan
mies ja ihmishengen opastaja tähän asti tutkimattomissa korkeuksissa.
Teidän jalkainne alla oli maa ja teitä korkeammalla oli ainoastaan
Herra Jumala.

-- Niin, niin oli, sellaiselta minusta näytti, virkkoi vanha mestari
ajatuksissaan. -- "Kaiken tämän minä annan sinulle, jos sinä maahan
lankeat ja kumarrat minua." Mutta kiitetty olkoon Jumala, että minä
näistä viettelevistä unista heräsin vanhana ja unohdettuna köyhässä
majassani, huonojen omatekoisten putkieni ja harppieni ääressä. Kuka
minä olen, Herra, että minä sinun luomaasi laittaisin? Missä olin minä
silloin, kun kointähdet sinun ylistystäsi veisasivat?

-- Sentähden, että olette nöyrä, on Herra kumminkin antanut teille
ennustamisen hengen ja taidon lukea tähtien kirjoitusta. Te ette voi
kieltää olemattomiksi Jumalan lahjoja. Mitä te sanotte itsestänne?

-- Minä olen se muurahainen, jolle Herra sanoi: mene, kuljeta kortesi
ja jää unohduksiin! Minä olen se honka, jonka Herra pystytti vuoren
huipulle katsomaan laajalti ympäri ja näkemään yön tulon ja auringon
nousun ennen muita metsän puita. Minä olen se viisas mies, jonka
jälkeen tulee muita ja viisaampia, niin että minun viisauteni pitää
tuleman hulluudeksi ihmisten edessä, niinkuin se on hulluutta Jumalan
edessä. Minä olen tänäpäivänä profeetta, eikä kukaan minua usko; minä
olen huomenna poissa, eikä kenkään minua muista. Kenties pitkien
aikojen kuluttua, kun taivaan tähdet kirkkaasti kimaltelevat
tuntemattoman hautani yläpuolella, kenties silloin joku yksinäinen
matkamies pysähtyy illan tullen vuorille Pohjanlahden rannalle ja
muistelee muinaista lapsuudenaikaista satua ja virkkaa itsekseen: tässä
kulki entisinä aikoina mies, joka luuli osaavansa lukea, mitä Jumala on
kirjoittanut taivaan kannelle. Minä olen unohtanut hänen nimensä; hän
eli valistumattomaan aikaan, jolloin vielä uskottiin tähtien
vaikutukseen.

-- Niin, isä, mahdollista on, että olette oikeassa. Mutta silloin, kun
maatamme valaisee suurempi ja kirkkaampi valo, silloin ihmiset hakevat
vanhoista kirjoista teidän nimenne ja sanovat toisilleen: hän oli
ensimmäinen oppinut tutkija, jonka Suomenmaa on synnyttänyt tieteelle
ja maailmalle. Hän oli, lähinnä Jumalan sanaa, ensimmäinen viisauden
lähde, joka lähetti purojansa eri haaroille tekemään maata
hedelmälliseksi. Niinkuin hän oli alku, niin oli hänen suuruutensakin
alun suuruutta, koskapa kaiken alun tulee sulattaa jäätä ja murtaa
vuoria. Hän oli köyhä ja unohdettu, hän kärsi toisinaan vainoa, monesti
kiittämättömyyttä; mutta katso, kuinka suurta hän on saanut aikaan
vähillä apukeinoillaan, ja katso, kuinka pitkän jonon seuraajia hän on
saanut tutkimusten tiellä! Suuri taito tai kunnia ei ole rakentaa
valmiiksi sitä, jonka perustuksen edelläkävijät ovat luoneet; mutta
kunnia on rakentaa perustus, joka kestää läpi aikakausien.

-- Armas neiti! Sanoitte minua äsken nuoremmaksi itseänne. Mutta
milloinka minä ihanimmissakaan nuoruuteni unelmissa olisin voinut
kuvata niin kauniita kukkasia illan taivaalle kuin te nyt kuvaatte
eteeni jälkimaailman taivaanrantaan? Kiitos siitä, että olette tehnyt
vanhan, köyhän miehen rikkaammaksi kuin moni muu on, joka vaeltaa
elämän kauneimmassa kukoistuksessa! Aurinko menee mailleen;
ylistäkäämme Jumalaa!

Ja niinkuin koko luonto olisi tahtonut totella tuota kehoitusta, levisi
vanhan mestarin näin sanoessa hehkuva kimaltelu meren lahdelle,
rannoille, vuorille ja metsiin. Satakieli viserteli korkeassa tammessa
meren rannalla; rastas vastasi tervehdykseen vuorelta hongan latvasta;
häälauluja kuului Trollbölen talosta, ja paimentyttö, jota ei oltu
kutsuttu häihin, lauloi kirkkaalla äänellä yksinäistä lauluaan joen
äyräällä. Juhannusyö laskeutui hiljaisena ja tuoksuvana yli tienoon
tuntematta pimeyttä tai surua. Maa näki edessään kesän ja hedelmän.
Luminen, karu pohjola uneksi vielä kerran onnellista nuoruutensa
unelmaa.



VERNAN RUUSUT



1. TANSSIAISTEN JÄLKEISENÄ AAMUNA.


Niillä, jotka puhuvat onnen vaihteluista ja johtavat kaikki vain
sattumuksesta, oli muistettavana vuonna 1789 paljon syytä kummastella
ajan tapahtumia. Kaikkien ihmetellessä, mitähän oikeastaan oli tuleva
hurjasta Ranska-poikasesta, joka alkoi ruveta niin hillittömäksi,
tapahtui kummallisia asioita myöskin sävyisässä, syrjäisessä,
unohduksiin joutuneessa Suomessa. Elokuun 25. päivänä 1788 oli kuningas
Kustaa lähtenyt Kymenkartanosta paluumatkalleen Ruotsiin melkein
pakolaisena, vaarojen ja kavalluksen keskitse, epätoivoissaan
kruunustaan, monen jo pitäessä häntä valtaistuimelta syöstynä
yksinvaltiaana, jonka kuusitoistavuotisesta hallituksesta ei ollut
jäävä jäljelle muita merkkejä kuin onnistumaton vapaudensorron yritys,
kruununpolttimot, uusi teatteri ja muutamia sieviä sekä suorasanaisia
että runopukuisia korulauseita. Venäjän Katarina riemuitsi, Ruotsi
horjui, Suomi näytti pettävän perinnäisen uskollisuutensa
ilmikapinalla, kansat epäröivät, puolueet kohottivat uudelleen päätänsä
sen musertavan iskun jälkeen, joka niitä oli kohdannut 1772; ei kukaan
tiennyt edellisenä päivänä, mikä kohtalo oli seuraavana tuleva maan ja
kansan osaksi. Kesäkuun 5. päivänä 1789 nousi sama kuningas jälleen
maihin Suomen rannikolle Turussa, ja miten olikaan kaikki silloin
muuttunut kuin kuvat taikapeilissä! Ajan ilma oli edelleenkin täynnä
ukkosta, mutta pahin rajuilma näytti jo menneen ohitse, vihollinen ei
enää riemuinnut, Ruotsin manner ei enää vavissut kuninkaan
valtaistuimen alla, Suomi oli malttanut mielensä ja pudistanut
niskoiltaan kavalluksen kuin häpeällisen valheen, kansat saivat
rohkeutta, puoluemiehet hiipivät rajan yli pakoon, Kustaa III:n aurinko
loisti vielä kerran ennen laskeutumistaan melkein yhtä viehättävän
kirkkaasti kuin hänen nuoruutensa ja onnensa aikana. Historia vain
piirsi poiskäännetyin kasvoin yhdistys- ja vakuutuskirjan nimen
aikakirjoihin.

Ruotsin aseellinen käsivarsi, joka edellisenä vuonna oli sisäisestä
suonenvedostaan ensi iskussaan hervahtanut voimatonna alas, kohosi
jälleen parantuneena ja voimakkaana jatkamaan taistelua. Sotajoukkoja
ja laivastoja oli talven kuluessa varustettu kiireisessä
taisteluinnossa, rivit olivat täyslukuiset, marssikäskyt valmiit;
missään ei puuttunut rohkeutta, kuuliaisuutta eikä yksimielistä
isänmaanrakkautta, mutta kuitenkin puuttui kolme muuta sodan
menestyksen tärkeintä edellytystä: rahaa, päälliköitä ja aiotun retken
rohkeaa ja tarkkaa suunnitelmaa. "Sodassa -- sanoo Yrjö Kaarle von
Döbeln -- ei mikään ole mahdotonta, kun vain osataan itsepäisesti
taistella vastuksia vastaan, luottaa onnelliseen sattumaan ja pakottaa
itse onni avuksi." Tähän saatettaisiin lisätä: jos vain on päällikkönä
Döbelnin lainen mies. Kustaa III oli epäilemättä nero, mutta hän ei
ollut nero sodan alalla.

Pieni Loviisan kaupunki kuningatar-nimineen oli tähän aikaan
etuvartijana lähinnä valtakunnan rajaa, joka kulki pitkin Kymenjokea.
Sinne kokoontui keväällä 1789 kenraalimajuri Kaulbarsin johtamana se
Ruotsin sotaväen osasto, jonka tuli suojella rantatietä ja sopivana
hetkenä marssia Haminaa vastaan -- osa Dalin rykmenttiä, uplantilaisia,
vermlantilaisia ja nerikeläisiä sekä suomalaisia Kymenkartanon
komppaniasta ja eskadroona Uudenmaan rakuunoita. Kaupunki oli muuttunut
leiriksi; mutta leirejä ja sodanvaaraahan tällöin oli kaikkialla, ja
enin osa asukkaita piti turvallisempana kaupunkia kuin saaristoa, jossa
ehkä olisi jouduttu venäläisten risteilijäin saaliiksi.

Johonkinhan nuorten upseerien oli ryhdyttävä, kun he siinä
viikosta viikkoon turhaan odottelivat edemmäksi marssimisen käskyä.
Miksi he eivät olisi nauttineet nuoren elämän suloa, jonka säikeet
vihollisen luoti saattoi milloin hyvänsä äkkiä katkaista? Ei ollut
sievistä maalaisneitosista eikä hienosti sivistyneistä nuorista
aatelisneideistäkään puutetta, sillä mitä kaupunki oli mahdollisesti
vailla, sen korvasivat runsaasti ympäristön aateliskartanot. Miksi ei
pidettäisi tanssiaisia raatihuoneella?

Sotaretkellä oltaessa tullaan pian tutuiksi. Soittoa oli, siispä
tanssittiin ikäänkuin ei kellään olisi ollut aavistustakaan siitä, että
verinen sota raivosi muutaman penikulman päässä Savon järvien
rannoilla. Ensimmäiset tanssiaiset olivat hyvin onnistuneet ja toisia
tuli sen jälkeen. Loviisassa huviteltiin.

Viime tanssiaisten jälkeisenä aamuna oli kenraalinrouva Kaulbarsilla
(syntyjään Adlerfelt) vieraiden vastaanottohetki, ellei tahdo sanoa
_cour_; hän oli käymässä miehensä luona Loviisassa ja hänen asuntonsa
oli tällä kertaa kaupungin ylhäisimpäin seurapiirien kokouspaikkana.
Kello yhdestätoista yhteen saakka ilmoittautui joukoittain rouvia,
neitosia ja upseereja tervehdysvierailulle, ja päivystävä ajutantti
saattoi heidät sisään, missä heidät otettiin vastaan sen ajan tapaan
kursailevan kohteliaasti ja heille tarjottiin Unkarin viinejä,
säilykehedelmiä ja leivoksia, ja sen jälkeen he, neljännestunnin
keskusteltuaan päivän uutisista, poistuivat jättääkseen tilaa uusille
vieraille. Sotaelämä toi mukanaan vapaanlaisen keskustelukielen;
päällikön puoliso oli määräävänä kaikessa. Kaikki nöyrtyivät tuon
älykkään henkilön edessä, jolla oli niin suuri vaikutusvalta, että
sota-asiatkin, milloin vain soveltui, muuttuivat kamaripolitiikan
osaksi.

-- Kuinka voitte, armollinen rouva, eilisten voittojenne jälkeen? kysyi
iloinen, lihavahko, siviilipukuinen herra, joka oli sen uutuuden
viehätyksen koristama, joka silloin vielä seurasi kuninkaallisen Vaasan
ritariston tähteä. -- Toivottavasti oivallisesti? Totuttu kun ollaan
näkemään koko maailma jalkain juuressa.

-- Aina vain olette ilkeä, hyvä tohtori, vastasi kenraalitar. Se onkin
teidän oikeutenne, se kuuluu teidän ammattiinne. Mutta mitä minun on
tekeminen? Kärsivällisesti poden jo kolmattatoista nuhaani Suomessa.
Jotakinhan täytyy uhrata isänmaan hyväksi. Määräättekö ehkä kuppausta
vai suoneniskua? Älkää kieltäkökään, te olette verenjanoisempi kuin
Donin kasakka!

-- Älkää, armollinen rouva, puhuko verestä; pitäköön sota huolen
suoneniskuista. Olihan meillä äskettäin oivallinen senlaatuinen
Porrassalmella. Millaisilta tuntuivat eiliset tanssiaiset, teidän
armonne?

-- No eipä hullummilta, tanssi oli vilkasta; on omituinen viehätys
tuossa tulivuorella tanssimisessa. Mutta, rakas tohtori, minä alan
käydä vanhaksi...

-- Tekö? Se ei ole mahdollista. En ole vielä koskaan kuullut
sulottarien ilmoittavan ansioluettelossaan vanhuudenheikkoutta, kun
ovat tahtoneet saada eläkettä aatelisesta neitsytlaitoksesta.

-- Kenpä tietää? Kohtapa Kellgreninkin kolme sulotarta ylistelevät
hiusjauhetta, joka kätkee maailman silmiltä heidän ensimmäiset harmaat
hiuksensa. Minä katselin eilen erästä nuorta paria -- sisareni tytärtä
Cecile Almsköldiä ja tuota rakastettavaa nousukasta, joka eilen unohti
sadannen lemmittynsä, vannoakseen tänään ikuista uskollisuutta
sadannelle-ensimmäiselle.

-- Ketä? Tuotako, joka ilmaisee ihailuaan jakkaralla ikkunan luona
istuvalle neiti Mandelkronalle? Vänrikki Rosiako, niinkö?

-- Juuri häntä. _Luutnantti_ Rosia, jos suvaitsette. Minä luen
ansiokseni, että minulla on ollut vähäinen osuus hänen ylennyksessään,
minkä hän muuten hyvin on ansainnutkin. Hän oli yksi niistä neljästä
uusmaalaisesta rakuunasta, jotka onnellisesti taistelivat Värälän luona
huhtikuussa. Muistattehan sen kahakan, jossa kapteeni Rosenlew
kuudellakuudetta miehellä karkoitti neljäsataa vihollista. Ehkäpä
muistatte myöskin Rosin ja Stegenbergin kaksintaistelun Cecilen
hansikkaasta; tiedättehän sen mielettömyyden?

-- Enkö sitä tietäisi? Enkö tuntisi Yrjö Rosia? Minähän hänet paransin
erään kerran keuhkokuumeesta. Se oli ... malttakaas ... toisissa
raatihuoneen tanssiaisissa. Molemmat nuoret herrat löysivät yht'aikaa
tuon kalliin saaliin, neiti Cecilen hansikkaan, törmäsivät tietysti
huimapäisinä toisiaan vastaan ja koettivat sitten parhaansa mukaan
syöstä miekkansa toinen toisensa läpi. Sehän on aivan luonnollista.
Mutta kummasta sitten tuli hansikkaan onnellinen valloittaja?

-- Ei kummastakaan. Minä pyysin sen takaisin oikealle omistajalleen,
mutta tietysti vasta sitten, kun se jo oli maksanut verta ...
ymmärrättehän?

-- Ah ... Stegenberg sai kaikkien taiteen sääntöjen mukaan miekanpiston
kolmannen kylkiluunsa yläpuolelle. Minä vakuutan teille, armollinen
rouva, se oli kaunis kuuden viikon haava, aivan täsmälleen siinä
paikassa, johon se oli tarkoitettukin, niin ettei se poikaparalta
vienyt kaikkia voimia. Jos se olisi sattunut vain tuumaakaan alemmaksi,
olisi hänen retkensä ollut kunnialla päätetty. Mutta Yrjö Ros osaa
käyttää miekkaansa; minä en tiedä parempaa miekkailijaa koko Ruotsin
armeijassa. Te, armollinen rouva, saatte kunniaa suosikistanne. Häneltä
ei puutu muuta kuin että hän olisi ylhäistä sukua ... tuolta
iloisimmalta ja kevytmielisimmältä pojalta, mikä konsaan on taistellut
kaunotarten kunniaksi. Hän on ansainnut ylennyksen, hän tanssii
todellakin kuin sotajumala.

-- Todellako? Minä sanoin itsekseni, kun näin hänen tanssittavan
Cecileä gavotti'ssa: kas, tuossa vasta on nuoruutta! Sitokoon hänet,
ken voi! Yhtä helposti saisi sidotuksi autereenkin. Mutta se on
häviävä, tohtori ... ja minun iälläni se on jo hävinnyt. Pidättehän te
kelpo keittiöstä, eikö totta?

-- Kelpo keittiö, armollinen rouva, on lääkintätaidon ensi sääntöjä.

-- No niin, tiedättehän, että on monenlaisia multasieniä, puolikypsiä,
kypsiä ja liian kypsiä. Te tietysti pidätte puolikypsistä tehtyä
piirakkaa parempana kuin liian kypsistä tehtyä?

-- Sallitteko? -- Ja tohtori otti panoksen nuuskaa kultarasiastaan,
jonka hän oli saanut Kustaa III:lta. -- Kypsiä, mutta _fraiche'eja_
niiden pitää olla ... tsih! Nyt aivastin sen vakuudeksi.

-- Älkäämme puhuko enää siitä. Minua huvittaa tämän nuorukaisen
suojeleminen. Hän on rakastettava ja (_hiljaisella äänellä_) hänestä
voi olla meille hyötyäkin. Tiedättehän, Platen vehkeilee, Siegroth
vehkeilee, kaikki riippuu sodan uhkapelistä. Me tarvitsemme nuorta
miestä, jolla on sekä älyä että sydäntä ja joka voi mennä tuleen meidän
edestämme. Hän ei saa olla sukulaisuussuhteissa minkään vanhan perheen
kanssa, vaan hänen täytyy olla nousukas, jonka on meitä kiittäminen
kaikesta. Tohtori ... minä luotan teihin. Minä olen ajatellut
Cecileä... Mutta puhettamme kuunnellaan. (_Ääneen_.) Olette oikeassa,
minusta on gavotti parempi kuin menuetti ... varsinkin kun ollaan
nuoria. Luutnantti Ros!

Nuori luutnantti jätti velvollisuutensa tuntevana sadannen-ensimmäisen
lemmittynsä ja lähestyi kumartaen kaikkivaltiasta hallitsijatarta.

-- Tohtori Ekströmer ja minä olemme tulleet erimielisiksi hyvin
syvällisestä ja vakavasta asiasta eilisten tanssiaisten johdosta.
Tahdotteko olla hyvä ja ratkaista meidän riitamme?

-- Liian suuri kunnia minulle, teidän armonne! Olen koettava parastani.

-- Me väittelimme lääkintätaidosta. Ankara tohtori sanoi minun voivan
tulla toimeen ilman hänen neuvojaan ainoastaan sillä ehdolla, että
lakkaan tanssimasta. Ja minä vastasin, ettei moinen taito, joka kieltää
tanssimasta, voi olla muuta kuin inhoittavaa puoskaroimista. Mitä
sanotte siitä, hyvä luutnantti?

-- Johtuu mieleeni pieni komparuno, mutta ilmoitan jo edeltäkäsin,
etten minä ole sen tekijä.

-- Antakaa kuulua!

    -- Määrätkää mulle latinaks':
    ain' nuorten kanssa ilakoida,
    rakastaa, laulaa, karkeloida,
    niin jään mä teille potilaaks'.

    Mut reseptit, nuo annetut,
    jos multa liekin sammuttaisi,
    niin herra tohtor' oppinut
    myös oitis matkapassin saisi!

-- No, mitä rakas tohtori, siihen vastaatte? Eikö se ole oikea terveen
järjen arvostelu lääkintätaidosta?

-- Verraton, armollinen rouva, ainakin neljänteentoista nuhaan asti.

-- Emme häiritse enää kauemmin luutnanttia oppineilla
riitakysymyksillämme. Joko mietitte uusia valloituksia eilisten
voittojenne jälkeen? Antakaa anteeksi, minä en ole unohtanut _toista_
taistelutannerta; minä toivon majesteetille ja isänmaalle monta niin
urhoollista käsivartta kuin teidän on, hyvä luutnantti... Stegenbergin
haava on luultavasti jo parantunut?

-- Toivottavasti.

-- Hyvä. On hullutuksia, joita ei sovi ankarasti arvostella, enkä minä
tässä erikoistapauksessa aio esittää ammuntarangaistusta. Kuitenkin on
vielä ratkaisematta, kuka oikeastaan on saava Cecilen hansikkaan.

-- Oi, te olette julma, armollinen rouva! Enkö minä sen hyväksi pannut
alttiiksi henkeäni?

-- Panitte kyllä. Mutta panihan Stegenbergkin. Ei siinä kyllin, hyvä
herra, että osoitetaan rohkeutta; täytyy myöskin osata olla uskollinen.

-- Ai, ai, keskeytti tohtori, te olette mennyttä miestä.

-- Mennyttä miestäkö? Miksi te luulettekaan minua? Tahdotteko,
armollinen rouva, koetella minua?

-- Ehkä. Mutta saammehan vielä jonkin aikaa pitää teidät Loviisassa?

-- Minä olen täällä osoittamassa teidän armollenne kunnioitustani ja
sanomassa jäähyväisiä. Kello neljä iltapäivällä satuloidaan hevoseni;
minut on komennettu tarkastamaan Artjärvelle äsken kokoontuneita
rekryyttejä.

-- Lähdettekö yksin? Tiet eivät ole turvallisia.

-- Lähden vanhan ystäväni kornetti Peuran kanssa. Kaikki rakuunamme
ovat palvelustoimissa.

-- Hyvä luutnantti -- virkkoi kenraalitar, suoden lämpimän katseen
kauniista silmistään -- minä toivotan teille onnea matkalle ja
tervetuloa takaisin, niin pian kuin virkatoimiltanne pääsette. Mihin
hyvänsä teitä käytetäänkin, olette te aina kunnialla täyttävä
velvollisuutenne. Mutta te olette nuori, ja sentähden on teille
anteeksiannettava, että rakastatte seikkailuja. Minä pyydän, säästäkää
henkeänne, joka voi tulla kuninkaallenne hyödylliseksi; älkää enää
antautuko kaksintaisteluun kauniiden naisten hansikkaista. Jos sen
sijaan löytäisitte metsästä lumotun linnan, tapaisitte jättiläisen,
tappaisitte lohikäärmeen ja vapauttaisitte kauniin, vangitun
prinsessan, no niin, silloin nimitän minä teidät urhoolliseksi
ritarikseni Pyhäksi Yrjänäksi, ja silloin...

-- Silloin on neiti Cecilen hansikas minun.

-- Niin, silloin on Cecilen hansikas teidän, kuitenkin vain sillä
ehdolla, että luovutte vapautetun prinsessan sydämestä ja kädestä ja
pysytte edelliselle mielitietyllenne uskollisena kolme viikkoa.

-- Liian pitkä aika, siinä on kaksi ja puoli viikkoa liikaa! nauroi
tohtori.

-- Ah, armollinen' rouva, miksette määrännyt kolmea kuukautta ...
kolmea vuotta ... koko elämääni?

-- Hiljaa! Ei koskaan pidä luvata enempää kuin mahdollisesti jollakin
tavoin saattaa toivoa voivansa pitää. Hyväksyttekö ehdotukseni? Muuten
saa hansikkaan kilpaveljenne, joka sen paremmin ansaitseekin, koska hän
on vuodattanut verta sitä valloittaessaan.

-- Enpä ollenkaan ansaitsisi kaikkea hyvyyttä, jota te, armollinen
rouva, osoitatte poloiselle sotilaalle, ellen ihastuneena suostuisi
ehdotukseenne ja ottaisi vastaan sitä kunniaa, että pääsen teidän
armonne ritariksi. Valitettavasti on hyvin vähän toivoa löytää meidän
metsistämme lumottuja linnoja; mutta jos se huvittaa teidän armoanne,
niin saanhan koettaa onneani.

-- Päätetty siis. Tohtori Ekströmer on todistajana. _Au revoir_, tuleva
Pyhä Yrjänä-ritarini!

-- Jääkää hyvästi, teidän armonne! Jääkää hyvästi, herra tohtori!

Nuorukainen lähti suudeltuaan kenraalitarta kädelle ja syvään
kumarrettuaan, ja miettiväisenä katseli hänen suojelijattarensa hänen
poistumistaan. Sitten vaativat muut vieraat hetkiseksi hänen seuraansa,
kunnes tohtori Ekströmer otti hattunsa ja virkkoi leikillisesti:

-- Te, armollinen rouva, olette sfinski, kun annatte ihailijanne
arvattavaksi ratkaisemattomia arvoituksia.

-- Ratkaisemattomia arvoituksiako? Mitä sillä tarkoitatte?

-- Uusi ritarinne ei voi koskaan täyttää lupaustaan. Se on vastoin
luonnon järjestystä.

-- Kolmen viikon uskollisuusko? Ja te, joka sanotte tuon olevan vastoin
luonnon järjestystä, te tahdotte, että naisraukan pitäisi panna koko
elämänsä onni niin huonon kortin varaan!

-- Minä olen poikamies, armollinen rouva!

-- Sitä pahempi. Mutta selittäkää toki arvoituksenne!

-- Eihän mikään ole yksinkertaisempaa. Ennenkuin tämä Don Juan tai Pyhä
Yrjänä ehtii Artjärvelle ja sieltä takaisin Loviisaan, on hän
rakastunut jo ainakin kaksikymmentä kertaa. Ja kuitenkin te, armollinen
rouva, vaaditte häntä olemaan uskollisena kolme viikkoa. Lähettäkää
hänelle kumppaniksi Leporello, niin saatte kuulla iloisen aarian,
mitenkä Espanjassa on tuhat ja viisi.

-- Te olette inhoittava. Minä kysyn kornetilta, joka tässä näyttelee
Leporellon osaa.

-- Antakaa anteeksi, siitä ette, armollinen rouva, vähääkään viisastu.
Kornetti Perpetuus -- minä en koskaan saa hänen nimeään päähäni -- on
oivallinen Sancho Panza, mutta aivan kelvoton kertoilemaan moisia
lemmenseikkailuja. Harvoin minä olen nähnyt tyhmempää miestä.

-- Tohtori ... teillä on tapana leikkiä ihmishengillä. Oletteko myöskin
tottunut leikkimään ihmissydämillä.

-- Minä en ymmärrä teitä, armollinen rouva.

-- Minä sanoin teille äsken, että alan jo tuntea olevani vanha. Jos
olisin vielä nuori, olisi tanssiaislemmitty samanarvoinen minulle kuin
hyvä ateria teille ... olisi kaikki! Mutta on hetkiä, jolloin kaikki
nuo pienet tarkoitusperät, joita varten elämme, minusta näyttävät
tyhjiltä ja merkityksettömiltä. Kun ei enää uneksita, tahdotaan
todellisuutta. Tohtori, määrätkää minulle lääkettä neljääkymmentä
vuottani varten!

-- Keisarinna Katarina on kuudenkymmenen vanha. Potemkin, Yermolov ja
monet muut väittävät, ettei hänellä suinkaan ole ikää enempää kuin
korkeintaan viisikolmatta.

-- Ja _sitä_ te sanotte lääkkeeksi. Mikä parantumaton epikuurolainen!

-- Mutta ymmärtäkäähän toki sanani oikein. Te, armollinen rouva,
pyydätte suuria päämääriä. Jollette niinkuin Katarina voikaan taivuttaa
jalkoihinne Eurooppaa ja puolta Aasiaa, niin tyytykää Suomeen. Sehän ei
tosin ole mikään keisarikunta, mutta sitä varten kannattaa kuitenkin
elää. Nuoruus on kunnianhimoinen, ja te olette tunteva itsenne
nuoreksi.

-- Noin haastelevat miehet. Kun he saavat suupalan kunniaa ja
leikkipallon verran valtaa, niin on heillä tavaton, ihmeteltävä
ruokahalu. Mutta te ette ymmärrä nuoria, tohtori. Milloinka voidaan
kieltäytyä kaikesta, uhrata kaikki, unohtaa kaikki, heittää pois elämä
kuin riepu ja oma maine kuin olisi se karamellipaperi, ellei juuri
nuorena?... Mutta antakaa anteeksi!... Herra majuri ... madame ... joko
todellakin aiotte lähteä?...

Ja kenraalittarella oli sen jälkeen kylliksi tekemistä muista
vieraistaan, jotka maltittomina olivat odotelleet tuon tuttavallisen
keskustelun loppua, voidakseen sanoa jäähyväiset.

Tohtori Ekströmer kumarsi, huulilla usein nähty hyväntahtoinen, hieman
ivallinen hymy, ja sanoi päällystakkiaan kiinni pannessaan itsekseen:

-- Vai niin, olisihan minun se pitänyt arvatakin. Hän on rakastunut
Rosiin ja on siis mustasukkainen koko maailmalle. Semmoisia ovat
naiset. Aina niin omaa voittoa pyytämättömiä ja ystävällisiä nuorille,
kauniille miehille ... aina niin helliä ja uhraavaisia sisariensa
tyttärille, kun he ovat ehtineet niin pitkälle. Se on ymmärrettävää;
tietysti on hyvä olla edes tätinä, kun ei voi olla enempää.
Ihmisraukat! Noita neljääkymmentä vuotta ei saa parannetuksi muulla
kuin kuudellakymmenellä vuodella, ja onpa esimerkkejä, ettei edes
siinäkään aina ole ollut kylliksi.



2. KAKSI RITARIA RATSASTAA METSÄSSÄ.


Niiden suurien, haarautuvien laaksojen eteläpuolella, joissa Saimaan ja
Päijänteen vesistöt levittäytyvät sisämaahan, kulkee idästä länteenpäin
selänne, jossa on paikoin kukkuloita, paikoin mäntyä kasvavia
hiekkaharjuja, paikoin taas mahtavia harmaakivijoukkoja tai sieviä,
lehtimetsien kaunistamia rinteitä. Näiden kukkulain eteläpuolella,
jotka lännessä ovat Uudenmaan ja Hämeen vanhana, historiallisena
rajana, laskeutuu laajoja tasankoja hitaasti merta kohti, vaikka kyllä
niidenkin alueelle vielä on tunkeutunut tiheään kukkuloita, solia ja
vesiä, niin että siellä sota-aikana pienoinenkin joukko olisi voinut
maata suojella ryntäävää vihollista vastaan. Seutu on kaunista,
hedelmällistä savimaata, tiheämmin asuttua kuin moni muu Suomen seutu.
Melkoiset rälssitilat muistuttavat vielä tänäkin päivänä muinaisista
mahtavista aatelisista, joiden keskuudesta on kohonnut maallemme moni
kuuluisa sotilas ja kansalainen; mutta vuosisatojen ruoste ja koi on
kalvanut näitä suuria tiluksia, moni niistä on hajonnut tai liukunut
pois vanhain sukujen käsistä, ja sodan vaiheet ovat täällä toisinaan
rakentaneet muureja entisten veljien välille, toisinaan taas niitä
kukistelleet.

Näillä paikoin, eräässä länteenpäin Elimäen kirkolta olevassa
metsäseudussa, jossa maanselkä alenee viehättävästi vaihteleviksi
kukkuloiksi ja laaksoiksi, nähtiin myöhään eräänä iltana kesäkuussa
1789 kahden ratsastajan vaivalloisesti ponnistelevan eteenpäin
tiettömässä ja asumattomassa sydänmaassa. He olivat mahdollisimman
kauan kulkeneet tietä myöten Laptreskin kirkolle päin ja sitten
lähteneet oikomaan metsää myöten, mutta vähitellen joutuneet harhaan.
He pääsivät kuitenkin eteenpäin vielä niin kauan kuin he kulkivat
polkua, jonka samanne päin pyrkivät jalkamiehet olivat tallanneet.
Mutta vihdoin hävisi sekin johto, ja ratsastajat huomasivat, että
heidän täytyi joko kääntyä takaisin tai tunkeutua yhä syvemmälle
tuntemattomaan saloon.

Siihen vuodenaikaan oli yö valoisa ja se olisi muissa olosuhteissa
miellyttävine vaikutelmineen vallannut jokaisen luonnon kauneudelle
alttiin mielen. Laulurastas liverteli uupumatta sointuvia säveliään
metsässä, ja ivaillen mukaili sitä ruisrääkän käheä ääni loitolta
kosteasta ruohikosta. Lempeä kirkkaus, mailleen menneen, mutta kohta
jälleen haudastaan nousevan auringon jälkiloiste viivähteli vielä
koivujen vaaleanvihreillä lehvillä ja leikki pienen metsälammen
välkkyvällä pinnalla, joka siinteli sieltä täältä puiden runkojen
välistä. Kevyt usva nousi hienona, valkoisena harsona metsän
kosteimmista paikoista. Joskus lähti ratsastajia pelästynyt metso
lentoon ihan hevosen jalkain edestä tai kiipesi orava ylemmäksi siltä
riippuvalta oksalta, joka sulki ratsastajilta tien ja sentähden taipui
syrjään. Lukemattomia hyttysparvia tanssi ilmassa ja ne hajosivat
toisinaan kuin savu uinahtavan yötuulen unisesta puhalluksesta.

-- Käännytään takaisin, Jaakko! sanoi kärsimättömästi toinen
ratsastaja, noin kahdenkymmenen vanha nuorukainen, joka oli kääriytynyt
viittaan, minkä alta näkyi Uudenmaan rakuunain tunnettu univormu. --
Ratsastammehan itään päin, vaikka meidän olisi pyrittävä länteen. Etkö
kuule kosken kohinaa tuolta kaukaa? Se on Anjalan koski.

Toinen ratsastaja näytti kestäneen ainakin viidenkymmenen talven
vaivat, ja arpisissa kasvoissa oli hänellä selviä merkkejä sekä
auringon paahteesta että sapelin iskuista. Yllä oli hänelläkin
rakuunain univormu, jota hän oli koettanut suojella tomulta karkealla,
hämäläisten mekon kaltaisella palttinapuserolla. Jalkoja suojelivat
jonkinlaiset hyvin alkuperäiset, samasta halvasta kankaasta
tehdyt säärystimet, mikä kaikki oli omituisessa ristiriidassa
ratsusaappaitten, hatun ja ohjesäännössä määrätyn, välttämättömän
kankipalmikon kanssa.

-- Anjalan koski! toisti mies ärtyisästi hymyillen. Sontiaisia siinä
on, mutta ei koskea.

-- Mutta minä sanon, että me ratsastamme itään päin, jatkoi nuorempi ja
hienompi ratsastaja, pysähdyttäen hevosensa ja kuunnellen. -- Etkö näe,
miten taivas niskottaa tuolla lounaassa? Saamme vielä niskaamme myrskyä
ja sadetta, ennenkuin suoriudumme tästä lemmon erämaasta. Ja se on
sinun syysi, Jaakko.

-- Minunko syyni? Minäkö tahdoin lähteä oikomaan metsää myöten, jotta
pikemmin päästäisiin perille? Kuljemmeko me nyt itään päin? Moinen
kamariherra, joka ei osaa matkata metsässä ilman aurinkoa! No, niinpä
opetan sinulle jotakin hyödyllistä, armollinen herra. Tarkastele
havupuiden runkoja, niin on sinulla aina kompassi käsillä. Tuo hongan
paljas puoli näyttää pohjoista ja tuuhea puoli etelää. Ymmärrätkö nyt,
että me kuljemme länteen päin, ja taivaanranta ruskottaa koillisessa
auringon nousun edellä? Anjalan koskelle on ainakin neljä penikulmaa.

-- Anna mennä sitten, mies, äläkä riitele ilmansuunnista! Minulla on
nälkä ja jano, ja väsynyt olen kuin loppuun ruoskittu kuormahevonen.
Saan katarrin tästä kirotusta yökylmästä; kylläpä huomenna on sitten
hupaista komentaa ja kiekua kuin käheä kukonpoikanen.

-- Oletko sinä sotamies, Yrjö? Olisitpa kaalellut Pommerin soissa,
vanhan Fritsin husaarit kintereilläsi yöt päivät. Etkö kuule
lehmänkelloa tuolta järven rannalta?

-- Sontiaisia, Jaakko, sontiaisia! Hanki nyt tähän vaikka torpparin
maja. Onhan sotamieskin joskus ihminen.

-- Juo vettä ojasta!

-- Kiitos vain. Toimita minulle reikäleipä, talonpoikaisjuusto ja
viilipiimää, niin unohdan kaikki Helsingin pihvipaistit ja Tukholman
piirakat. Hanki minulle vain jokin töllinnurkka, olkikupo ja
lammasnahkavälly, niin unohdan kerrassaan kaikki sotaelämän vaivat,
ryssät, valtiopäivät, salaliitot, tyrannit, Sprengtportenit,
vapaamuurarit, tallirengit ja koko valtakunnan menestyksen. Jaakko,
kunnon ukko, olisipa tässä edes täysi heinälato, niin paneutuisin
siivona narrina ja uskollisena alamaisena ensin toiselle, sitten
toiselle korvalliselleni nukkumaan uneksiakseni tytöstäni -- tai
oikeammin tytöistäni, Jaakko -- sillä legioona niitä on, niin etten
tiedä lukuakaan, jok'ikinen päivähän minä olen rakastunut. Ah -- pitkä
haukotus keskeytti puheen -- heinälato on kohta ainoa kunnianhimoni.
Sen helmassa olisin valmis laulamaan:

    Teille sylin', myriaadit!
    Sulle suukkon', koko maa!

-- Joutavia loruat!

-- Niin, nyt minä tahdon loruta; kuinka minä muuten jaksaisin pysyä
hevosen selässä? Talonpoikaisjuuston ja heinäladon muistaminen saattoi
minut entiselle hyvälle tuulelle. Jaakko, elämä on kuitenkin
kummallinen ilveily. Minä olen tuommoinen onnen kantamoinen, sinähän
minut löysit melkein kuin maantieltä ja otit armoihisi, kunnon
tervaskanto, taivutit minun tähteni kankeaa selkääsi päälliköiden
vastaanottohuoneissa, toimitit minut latina- ja kadettikouluun etkä
raskinut polttaa tupakkaa kuuteen vuoteen, jotta olisit saanut minulle
ensimmäisen univormun. Ja kuitenkin -- voitko uskoakaan? -- oli minulla
vielä kolme tuntia takaperin mielessä kunnianhimoisia unelmia
loistavasta tulevaisuudesta. Sotamarsalkan sauva on minusta usein
näyttänyt olevan niin lähellä kuin tuo metsän pihlaja; kreivittären
sydän on minun mielestäni monesti ollut helpompi anastaa kuin tuo
tuomenkukka, jonka saavutan kädelläni. Minä olen ollut ujostelematta
ratsastavinani siinä, missä everstimme nyt ratsastaa johtaen Uudenmaan
rakuunain ripeitä rivejä, ja toisinaan olen taas unten hevolla ollut
ajavinani esikunnan johtajana, missä kreivi Meijerfelt nyt ratsastaa.
Niin, sitten kun rupesin kaikkien muiden tavalla haaveilemaan
politiikkaa, ei minusta pieni suuriruhtinaan kruunukaan, sellainen kuin
Suomen, ole näyttänyt riippuvan paljoa korkeammalla kuin tuo
männynkäpy, jonka voin siepata miekkani kärjellä. Nyt sitä vastoin,
Jaakko (uusi haukotus), näyttää elämä minusta kanervakankaalta, ja
onnetar, tuo oikullinen naikkonen, kilistelee korvissani todellista
lehmänkelloa, milloin sieltä, milloin täältä, milloin läheltä, milloin
kaukaa, alinomaa viekkaasti, ilvehtien, saavuttamattomasi...

-- Sääli sinua, Yrjö, ettet juo. Muuten olisi sinusta tullut toinen
Lidner.

-- Seis, mies, kunnioitusta runoilijoille! Vaikka voisinkin tyhjentää
kolmen kannun maljan yhdellä henkäyksellä, ei minulta sittenkään
koskaan syntyisi "Spastaran kuolemaa". Mutta totta puhuen, Jaakko, minä
alan väsyä elämään. Huomaa: ylipäällikönrouva on huomannut minut
hyväksi kavaljeeriksi rykmentin tanssiaisia varten, ja sentähden on
majesteetti suvainnut tehdä minut luutnantiksi, jotavastoin sinä,
kunnon poika, joka otit vanhaa Fritsiä kiinni kauluksesta, kun minä
vielä puuhevosella ratsastelin, sinä, joka olet kärsinyt kaikenmoista
kurjuutta kruunun palveluksessa, minun vain rauhassa tanssiessani, ja
joka olet sata kertaa varmempi ratsastaja kuin minä, sinä yhä vain olet
halpa, unohdettu kornetti. Sinulla olisi pitänyt olla ylhäinen kummi
ennen muinoin kätkyessä maatessasi, Jaakko. Mitä olen minä tehnyt
onneni hyväksi? Olen kohtuullisesti hullutellut palveluksessa; olen
tanssinut huvikseni, juonut huvikseni, rakastanut huvikseni ja
vehkeillyt huvikseni. Kurjaa on tuo salainen vehkeileminen; minä olen
nyt kuningasmielinen _par dépit_, suuttumuksesta. Jollemme kohta pääse
taistelemaan, lähden yksinäni Haminaa vastaan, ammun kuoliaaksi
ensimmäisen ryssän, minkä tapaan, ja sanon sitten jollekin toiselle
rehelliselle miehelle, jolla on yllään vihollisen vihreä nuttu: olkaa
hyvä, kostakaa, ampukaa minut huviksenne, minä ammuin teitä ja minä
tein sen myöskin huvikseni.

-- Oh, loruja! Mitä viisaustiedettä tuo on?

-- Sano sitä miksi hyvänsä, vaikka lapsentaudiksi: ehkä onkin
tuhkarokko tarttunut päähäni. Minä en enää jaksa elää huvikseni
niinkuin tähän asti. Muilla on isä ja äiti; veljiä ja sisaria; muilla
on tuollainen oikea ystävä, jota minulla ei koskaan ole ollut. Minä
olen kuin tuon ruskean vuorenseinämän sammal. Ei yhtään vehreää oksaa
kasva siinä. Ja se on kurjaa.

-- Kyllä minä sen voin käsittää, Yrjö. Ei yhtään vehreää oksaa,
tämmöinen vanha, kuivunut kanto vain kuin minä, mutisi Jaakko, ja hänen
karkea äänensä kuulosti tavattoman pehmeältä, josta merimies olisi
arvannut suolaista vettä rupeavan pisaroimaan huippupurjeista.

-- Ei, anna anteeksi, Jaakko, vastasi nuorukainen, hänkin hellemmin. --
Sinä olet se korsi, joka pidät minua elämässä; niin, vitsas sinä olet,
oikein sitkeä ja luja katajavitsas, joka pitää minua kiinni sidottuna.
Kas niin, älä nyt ole vihoissasi; minä loruan tyhmyyksiä; niinhän minä
aina teen. Tuhat ... tuostahan se ihana lehmänkellon ääni kuuluu ihan
läheltä!

Todellakin hämmästytti ratsastajia ei yksi, vaan viisitoista, jopa
parinkymmentäkin lehmää, jotka rauhassa kuluttivat kesäyötänsä
kosteissa juurissa kytevän, savuavan tulen vaiheilla, avoveräjäisellä,
aidatulla kesantopellolla. Siinä vaaleni metsäkin ja harveni, ja tuli
näkyviin pieni, kaunis, niityiksi ja pelloiksi raivattu laakso. Mutta
vain riihiä ja latoja näkyi siellä täällä, ei mitään ihmisasuntoa. Ei
edes paimentakaan ollut karjassa.

-- Alan aavistaa jo, että saamme hyvänkin yösijan, jatkoi puhelias
Yrjö. -- Toden totta, Jaakko, minä alan jo tuntea jonkin paremman
esimakua kuin talonpoikaisjuuston ja lammasnahkavällyjen. Eespäin,
eespäin, johan ihan tunnen ilmassa paistinhajua jostakin lumolinnasta.
Me lähestymme jotakin seikkailua. Kenraalinrouva on toden totta
ennustanut kuin Kassandra: minä olen voittava Cecile Almsköldin
hansikkaan.

Jos nuori Yrjö-herra odotteli löytävänsä linnan tai edes
herraskartanonkaan tästä tuntemattomasta seudusta, niin kohta hän sai
huomata pettyneensä. Molempain ystävysten ratsastettua vähän matkaa,
kapeni laakso ja muuttui jälleen jylhäksi metsäksi. Ei pienintäkään
tölliä, ei ainoatakaan ihmisolentoa ollut nähtävänä missään.

-- Mitä nyt? virkahti nuorukainen unisena ja maltittomana. -- Linna
näkyy painuneen maan uumeniin. Jaakko, sinä olet hämäläinen, ryhdyhän
toimeen ja loitsi se esiin! Etkö muista yhtään vanhaa loitsuasi? "Nouse
pois makoamasta!"

-- Jos olisin lappalainen tai pohjalainen, niin ehkä koettaisin. Mutta
kuulehan!... Metsä puhuu.

Kova kahlekoiran haukunta kuului tiheimmästä metsästä. Hevoset
hirnahtivat ja näyttivät vainuavan tallin olevan lähistöllä.

Ratsastajat ajoivat koiran ääntä kohti, vaikka vähän vastahakoisesti,
sillä se johti heidät aivan syrjään. Metsä tuli niin tiheäksi, että
heidän täytyi laskeutua maahan ja vaivoin tunkeutua hyvin tiheässä,
melkein lävitsetunkemattomassa kuusikossa vesojen ja puiden runkojen
välitse eteenpäin.



3. RITARIEN TULO LUMOTTUUN LINNAAN.


Tällä kertaa he eivät kulkeneet turhaan, sillä talutettuaan hevosensa
korkealle, metsäiselle mäelle ja edelleen tiheän koivikon läpi, näkivät
he edessään kapean laaksonpoukaman, jonka halki juoksi kirkas puronen
ja jossa joka taholla ympäröivien korkeitten kukkulain välillä välkkyi
järven vesi tavattoman mustana tuntemattomien syvyyksien yllä. Tuossa
yksinäisessä seudussa oli muun maailman silmiltä kätkettynä asunto,
joka rakennustavaltaan ei ollut varsin tavallinen. Liian pieni se oli
aateliskartanoksi, mutta kuitenkin liian suuri tavalliseksi
talonpoikaistaloksi. Kylkirakennus ja päärakennus, jonka julkisivun
kuusi ikkunaa oli luukuilla huolellisesti suljettu, otsikko, jossa oli
kolme luukutonta ikkunaa, kaunis parveke, jonkinlainen umpinainen
pikku-ikkunainen kuistikko pihan puolella, pari ulkohuonerakennusta,
jotka samoin olivat tarkoin teljetyt, puutarha, koirankoppi, josta yhä
vain kuului karheaa haukuntaa -- semmoiselta se näytti tuo yksinäinen
asunto, väsyneiden matkamiestemme viimeinen turva. Olikohan talo
asuttu? Vai oliko se autio? Ja kuka ihmisarka olento oli paennut sinne
yksinäisen salon turviin? Se oli tietysti tutkittava. Kukaan ei
tarjonnut vieraille kattoa pään päälle. Paitsi koiraa ei kuulunut eikä
näkynyt ketään elävää olentoa.

Kun ratsastajat varovaisesti taluttaen väsyneitä hevosiaan pääsivät
rinteen alle, oli heillä siinä edessään matala kivimuuri, joka suurena
piirinä kiersi salaperäisen asunnon ja vieressä olevan puutarhan
ympäri. Sen korkeutta lisäsi punaiseksi maalattu säleaita, jonka
yläreuna oli varustettu uhkaavilla rautapiikeillä. Jos sen
yli sai kiivetyksi, oli sisäpuolella tiheä, korkea, melkein
lävitsetunkemattomalta näyttävä orjantappurapensasto, joka juuri
äskettäin oli alkanut kukkia ja levitti ihanaa tuoksua vilpoiseen
kesäyöhön.

Maltittomina ratsastajat ajoivat mutkittelevan muurin viertä, kauan
turhaan etsien jotakin pääsyä pihaan. Vihdoin he löysivät pienen
portin, mutta se oli luja ja hyvin suljettu; mahdotonta oli saada sitä
auki. Muuta keinoa siinä ei ollut kuin sitoa hevoset johonkin
vaahteraan, joita kasvoi ulkopuolella, ja kiivetä portin yli.

Yrjö koetti heti; hän hyppäsi rohkeasti satulasta, ja jonkin verran
rautapiikkien repimänä pääsi hän pihan puolelle puutarhaan. Hänen
tyynempi ystävänsä seurasi häntä kömpelömmin liikkein. He olivat siis
lumotun linnan muurin sisäpuolella ja alkoivat tarkastuksensa.

Puutarha oli varsin tavaton. Ylenmäärin oli siellä harvinaisia,
ulkomaalaisia korukasveja, jotka olivat niin huolellisesti hoidettuja
ja taitavasti kasvatettuja, ettei parhaimmallakaan puutarhurilla olisi
ollut mitään muistuttamista. Varsinkin ruusut olivat hyvin komeita.
Hoitaja -- mies tai nainen -- näkyi erittäin rakastavan noita
miellyttäviä kasveja. Niitä oli tavattoman paljon ja niin monenlaisia,
ettei Yrjö eikä hänen ystävänsä koskaan olleet osanneet moista
uneksiakaan. Tuulilta suojattuina ja odotellun auringon lämmössä ne
edustivat kaikkia kehityksen eri asteita, ensimmäisistä heikoista
vesoista aina täydelliseen kukoistukseen saakka, ja varmaankin ne
olivat saaneet alkaa kasvunsa kasvihuoneessa, koskapa muuten olisi
ollut mahdoton käsittää, mitenkä ne olisivat voineet ehtiä jo niin
pitkälle Suomen kevätkesän viileässä ilmassa.

Vaikka vaeltavat ritarimme eivät joutaneetkaan pitkälti katselemaan,
ehti näky kuitenkin vaikuttaa heihin.

-- Ei, Jaakko, sanoi Yrjö, minä en murra ovia enkä edes kolkutakaan,
niinkuin kyllä olisi oikeus kolkuttaa, kun näin tulee taloon, nälkä ja
jano aseina. Tässä on jotakin, joka pidättää kättäni. Kummallista, kun
en tohdi edes kiroillakaan. Täällä on ilmassa jotakin viattoman
puhdasta; minä en mistään hinnasta pahoittaisi noita sieviä ruusuja.

-- Kaikki ovet lukossa, kaikki alakerran ikkunat lujasti suljetut!
huomautti vähemmän haaveksiva ystävä. -- Ellei koira haukkuisi, voisi
taloa luulla asumattomaksi. Pannaan hevoset liekaan ja mennään
nukkumaan jonkin katoksen alle.

-- Ei syömättä! vastasi Yrjö, jonka tuo huomautus herätti
todellisuuteen. -- Asumatonko, sinä sanot? Kuka sitten olisi kastellut
näitä ruusuja, jotka kuolisivat tai metsistyisivät, ellei niitä
alinomaa ja hellästi hoidettaisi? Jaakko, et sinä ole syntynyt
puutarhuriksi. Seiso tässä vahdissa. Haluanpa vähän paremmin
tutkistella tätä lumottua linnaa.

Puhuessaan Yrjö heitti yltään viittansa ja ratsusaappaansa ja ryhtyi
hurjanrohkeaan yritykseen, jollaiseen mies antautuu ainoastaan
ollessaan kaksikymmenvuotias tai rakastunut tai rakuuna -- ellei hän
sattumalta ole kaikkia yht'aikaa. Talo oli valkeaksi maalattu ja
laudoitettu, niin että vaakasuorassa ulkokatteessa oli jonkinlaisia
uurteita, jotka olisivat olleet riittäviä pysykkeitä kissan käpälälle,
mutta olivat hyvin huonoja tukia ihmisjalalle. Yrjö kiipesi ensin
nurkkaa myöten ylös ja kapusi sitten laudoitusta pitkin hiljaa
eteenpäin, kunnes pääsi kiinni parvekkeeseen, joka oli otsikon
keskimmäisen ikkunan kohdalla. Siitä hän tarttui rautakaiteeseen, nousi
sen ulkopuolelle parvekkeen reunalle ja katsahti ikkunasta sisään
samalla uteliaasti, rohkeasti ja kuitenkin melkein arasti.

-- No, mitä näkyy? kysyi Jaakko alhaalta. Mitä siellä on? Hämähäkin
verkkoja, pesuvaatteita vaiko tyhjä maitohylly?

-- Siellä on pieni, sievästi sisustettu kamari, jonka ovi on auki
johonkin pihanpuoleiseen huoneeseen.

-- Nouse parvekkeelle!

-- Ei, en uskalla. Minua peloittaa, Jaakko. Tuntuu siltä kuin suojelisi
näkymätön voima tätä taloa. Jospa vain aurinko nousisi! On niin hämärää
huoneissa, etten voi erottaa, mitä sisempänä oikein on.

-- Nyt nousee aurinko kukkulan takaa. Jos pihan puolella on ikkuna,
täytyy siitä kohta ruveta paistamaan huoneeseen.

-- Jaakko, ruudut rusottavat... Siellä on joku... Lapsi se on... Nyt
loistaa ensimmäinen säde ruudusta. Valo leviää... Minä erehdyin,
Jaakko!

-- Emännöitsijäkö se on?

-- Ei, nuori tyttö. Aurinko kultaa hänen tummat hiuksensa.

-- Aika poika se tuo on! Saadaanpahan nähdä, että hän tulee tanssien
päistikkaa alas.

-- Jospa vain näkisit hänet! En koskaan vielä ole nähnyt niin viatonta
ja viehkeää.

-- Yrjö ... pidä lujasti kiinni kaiteesta!

-- Vaiti, ei sanaakaan! Hän rukoilee aamurukoustaan. Noin minä
tahtoisin osata rukoilla... Jumala sinua siunatkoon!... Nyt kohottaa
hän silmänsä ... rukous on lopussa ... hän tulee tännepäin...

Samassa nuorukainen liikahti ikäänkuin paetakseen, mutta unohti kapean
jalansijansa, menetti tasapainonsa ja putosi nurinniskoin parvekkeelta.

Jaakko näki hänen putoavan ja mutisi jotakin hulluista pojista, jotka
luulevat jaloissaan olevan kissankynnet, kunnes huomasi suojattinsa
vuotavan verta. Yrjö oli loukannut itsensä johonkin terävään
kivensärmään ja koetti nähtävästi vaivoin nousta ylös. Ystävän tutkiva
silmä huomasi heti hienon, punaisen naarmun ohimossa.

-- Juokseeko sinusta verta, poika? Mikä sinulla on? Etkö vastaakaan? No
jopa nyt! Olethan kalpea kuin talvinen jänis! Ja Jaakko juoksi
noutamaan satulastaan siteitä.

Mutta ennenkuin hän niitä löysi, tapahtui jotakin, joka heti palautti
veren Yrjön kalpeille kasvoille. Parvekkeen alla olevasta ovesta astui
esiin nuori tyttö -- ei emännöitsijä eikä karjakko, ei enkeli eikä
keijukainen -- vaan kaikesta päättäen kuolevainen olento niinkuin
muutkin, kun eivät satu olemaan rakkauden värikästen kaukolasien
takana. Hän oli lapsi tai melkein lapsi, solakka, notkea, joustava,
enemmän etelä- kuin pohjoismaalainen, hänen silmänsä olivat suuret ja
tummankiiltävät, hiukset melkein siniseen vivahtavan mustat,
koristelemattomasti taapäin pyyhkäistyt, niin että valkoinen otsa ja
ohimot jäivät paljaiksi. Vaaleassa, yksinkertaisessa musliinipuvussa
oli jotakin, jossa Yrjön hurmaantunut silmä oli näkevinään taitavamman
käden kuin tavallisen maalaisompelijan työtä. Koko olento oli hänestä
aamun kirkkaassa valossa niin ilmankeveä, niin viehättävän ylhäinen,
ettei hän voinut olla häpeämättä äskeistä vakoiluaan, jolla hän oli
häirinnyt niin suloista olentoa tämän rauhoitetussa asunnossa.

Tuntemattomalla neidolla ei näyttänyt olevan aavistustakaan vieraiden
läsnäolosta. Hän hengitti mielihyvin vilpoista, vielä kosteata
aamuilmaa, meni lähimmän pensaan luo, jossa kastehelmet välkkyivät
kukissa ja lehdillä, taivutti oksat syrjään ja tarkasti ruusun-umppua,
joka ei vielä ollut täysin puhjennut. Ei mikään voinut olla
luonnollisempaa eikä yksinkertaisempaa, mutta Yrjöstä hän näytti
puhuvan ruusuille ja ne puolestaan vastaavan hänelle ... niinkuin olisi
umppu hänen tullessaan levittänyt terälehtensä, ja samalla uusi
ihmeellinen nuoruuden ja kauneuden tuoksu virrannut puutarhaan. Lempeä
hymy leikki nuoren tytön rakastettavilla kasvoilla, hän kulki pensaalta
toiselle, poimi sieltä täältä pois kuivan lehden, sitoi siellä täällä
jonkin itsepäisen oksan lujemmin kiinni tukeen, otti vihdoin
ruiskukannun, joka oli valmiina pensaan luona, ja astui muurin luo
purolle täyttämään kannuaan. Sieltä hän löysi molemmat vieraat, jotka
siihen asti olivat olleet pensasten peitossa. Jaakko peseskeli
puhtaaksi ystävänsä ohimon veristä haavaa.

Tyttö pysähtyi kummastuneena. Hänen vilkkaissa kasvonpiirteissään
kuvastui silmänräpäyksessä vuoroittain pelkoa, epäilystä ja
kummastusta; sitten heti hämmästystä ja sääliä. Hän oli huomannut
Jaakon huolelliset sitomispuuhat.

Nuorta Yrjö-herraa hävetti sukkasillaolo ja myöskin, että hänet oli
tavattu vieraalle alueelle tunkeutuneena.

-- Minä olen hyvin pahoillani, hyvä neiti -- sanoi hän kohteliaasti
kumartaen -- että olemme häirinneet teitä niin sopimattomalla tavalla,
mutta meillä tuskin oli muuta neuvoa. Nimeni on Yrjö Ros ja arvoltani
olen kuninkaallisen majesteetin uusmaalaisen rakuunaväen luutnantti, ja
kumppanini on Jaakko Peura, saman väen kornetti.

-- Muuten sanotaan minua myöskin Peuroniukseksi, veljeni mukaan, joka
on pappi, oikaisi Jaakko, kömpelösti koettaen asetella paikoilleen
toisella korvallisella riippuvaa hiustupsua, jota lyijypalanenkin
osaltansa koetti painaa alas, jotta tuo itsepäinen olio olisi pysynyt
suorana, kuten ajan tapa ja univormuohjesääntö vaati.

-- Ehkä -- jatkoi Yrjö -- uskallan, armollinen neiti, toivoa
anteeksiantoa, jos lisäksi ilmoitan, että olemme esimiestemme käskystä
virkamatkoilla maan puolustustoimissa. Me tulemme Loviisasta, olemme
tarkastaneet rekryyttijoukon Laptreskissa ja aiomme samaa tarkoitusta
varten Artjärvelle. Meille näytettiin oikotie metsän halki, mutta me
eksyimme emmekä vähintäkään tienneet olevankaan tätä viehättävää
paikkaa, johon meillä on ollut onni tulla tupsahtaa aivan ruusujen
keskelle.

Nyt odotti Yrjö toki vastausta, mutta sitä ei tullut. Nuori tyttö
ojensi hänelle kätensä ja arasti hymyillen katsoi häntä silmiin, mutta
oli vaiti.

Yrjö vei pikku kätösen huulilleen. Tyttö katsoi häneen viattomasti
kummastuneena ja ojensi sitten heti kätensä Jaakolle, joka arveli, että
hänenkin oli osoitettava samaa siihen aikaan varsin tavallista
kohteliaisuutta. Pahaksi onneksi oli Jaakolla ruma tapa purra tupakkaa.
Sentähden hän luuli kohteliaisuuden vaativan häntä ensin vähän
puhdistamaan karkeita viiksiään, ennenkuin hän uskaltaisi niillä
koskettaa hienoa kättä, mutta tuon manööverin aikana käsi äkkiä
vetäytyikin pois.

Satoja kertoja ennen rakastunut Yrjö seisoi peräti hämillään. Mutta
nähtyään hänen verisen otsansa muisti tyttönen äkkiä jotakin, jonka oli
aivan unohtanut. Hän juoksi purolle, täytti kannunsa vedellä, pani
tuttavallisesti kätensä Yrjön otsalle, tutki haavaa, pesi pois veren,
kääri nenäliinansa haavan siteeksi, päästi kaulastaan punaisen
silkkihuivin ja kiinnitti sen siteen peitteeksi. Hän ei sitä tehdessään
voinut olla koskematta nuorukaisen poskeen, mutta hänen kätensä ei
vavissut; ei vähintäkään heijastusta Yrjön poskien punasta näkynyt
hänen tyynellä otsallaan. Se oli vain sisaren luonnollista, lempeää
hoitelemista, ja kun side oli valmiina, koetti hän ilmeikkäin elein
osoittaa, ettei haava lainkaan ollut vaarallinen, vaan paranisi pian.

Kun ei mitään ääntä kuulunut noilta kauniilta huulilta, johtui Yrjön
mieleen, että hänen vaalijansa luultavasti oli ulkomaalainen eikä
siis ymmärtänyt ruotsia, jota hän oli puhunut. Hän siis ilmaisi
kiitollisuutensa ranskaksi -- turhaan; saksaksi -- turhaan; hän haki
muististaan muutamia englantilaisiakin sanoja -- yhtä turha vaiva.
Epätoivoissaan hän solkkasi muutamia venäläisiä sanoja ja kirouksia,
jotka sotamiesten suusta olivat tarttuneet hänen korvaansa -- ei sekään
auttanut. Jaakko luuli löytäneensä tuon käsittämättömän äänettömyyden
avaimen ja tulkitsi ystävänsä sanat suomeksi. Kaikki vain turhaa
ponnistelua; enemmän kuin sata vuotta oli kulunut siitä ajasta,
jolloin suomen kieli oli kotiutuneena hienojen neitosten huulilla,
ja enemmän kuin sata vuotta oli vielä kuluva, ennenkuin se jälleen
tuli niillä kotoiseksi. Nuori tyttönen katseli vieraita milloin
välinpitämättömästi, melkeinpä tylsästi, milloin maltittomasti, mikä
ilmeni vilkkaissa eleissä. Vihdoin hän juoksi pensaan luo, taittoi
kaksi ruusua ja antoi heille kummallekin yhden, ja hänen katseensa oli
kysyväinen kuin olisi hän sanonut: näitäkö te tahdoitte?

Kun hän ei heidän kasvoistaan nähnyt mitään vastausta kysymykseensä,
näytti hänen mieleensä johtuvan jotakin muuta, hän palasi ovelle, josta
oli tullut puutarhaan, ja pysähtyi odottamaan.

-- Hän kehoittaa meitä seuraamaan itseään! huudahti rakastunut Yrjö.

-- Mene sinä edeltä, minä vien hevoset talliin. Ja ilmoita hänelle
jollakin tavalla, että hänen pitää antaa kaksi piimäkehloa, sillä
muuten et jätä minulle mitään, laski Jaakko leikkiä.

-- Huuti, mies! vastasi Yrjö, vaikka hän tunti takaperin ei ollut muuta
ajatellutkaan kuin hyvää aamiaista.



4. LINNASSA ASUU LUMOTTU PRINSESSA.


Koska kerran olemme satujen maailmassa, pitäisi meidän nyt löytää
salainen vuorenluola tai ainakin korkea torni, jossa mustasukkainen
jättiläinen oli säilyttänyt tuota lumotun linnan ihmeen ihanaa vankia.
Mutta mitään semmoista vankilaa ei ollut. Puutarhan puoleisesta ovesta
tultiin portaille, joita myöten päästiin suljetun alakerran kautta
kolmeen yläkerran huoneeseen; niistä oli eräs pihan, toinen puutarhan
puolella ja kolmas lukittu.

Aamuaurinko paistoi pihan puoleisesta ikkunasta, levittäen punervaa
valoa kahteen sievään, valoisaan, miellyttävään huoneeseen, joissa
koristuksina oli kukkivia ruukkukasveja, kaksi linnunhäkkiä, orava
samoin häkkiin suljettuna, kultakaloja lasisäiliössä, kitara seinällä
ja muutamia hienoja kukkaismaalauksia. Tyttönen otti vieraansa vastaan
niin lempeästi ja viattomasti hymyillen, että Loviisan tanssiaisten
sankarilta haihtuivat kerrassaan kaikki tyhjät korulauseet, joita hänen
asemassaan oleva nuorukainen tavallisesti aina pitää varalla moisia
tilaisuuksia varten. Hän ei ollut vielä koskaan ennen nähnyt sellaista
hymyä. Siinä oli päivänpaistetta, mutta ei nimeksikään hehkua eikä
viehättävää keimailua; se oli kuin puhdas, tyyni ja vilpoinen
auringonsäde lähteen kuvastinpinnalla. Tyttönen säteili lapsellista
suloa, pyytäessään kädenviittauksella Yrjöä istuutumaan pieneen,
vaaleanpunaisella silkillä päällystettyyn sohvaan. Tuskin Yrjö ehti
totella kehoitusta, kun tyttönen jo asettui pienelle jakkaralle hänen
jalkainsa juureen ja katseli häneen kysyvin silmäyksin -- katsoen
lakkaamatta, mutta ei virkkanut sanaakaan.

Nuori Yrjö Ros ei yleensä helposti hämmentynyt. Hän oli hieman
huikentelevainen, seikkailuja rakastava, huveja ja vaihtelua
lakkaamatta etsivä ratsuväen luutnantti, jolla ei ollut mitään
juurensijaa omassa suvussaan ja joka sentähden kernaasti katseli elämää
kevyeltä kannalta, paitsi milloin hän sitä vaihteen vuoksi piti
raskaana, ja jonka hänen monet tähänastiset tanssiaislemmittynsä olivat
tehneet jotenkin rohkeapuheiseksi naisseurassa. Hänellä oli paras ja
ajattelemattomin sydän, mitä ajatella saattaa, ellei hän joskus --
myöskin vaihteen vuoksi -- ruvennut elämää mietiskelemään, eikä hän
vielä koskaan ollut joutunut semmoiseen pulaan, ettei hän olisi
ripeällä päätöksellä tai rohkealla sanalla siitä selvinnyt. Mutta nyt
hän oli hämillään. Tuo kohtaaminen, tuo vastaanotto ja tuo kummallinen
vaitiolo sotki kokonaan hänen naisritari-taitonsa. Jos hän olisi ollut
toisella mielellä, olisi kohtaus ollut hänestä naurettava; mutta nyt
hän ei edes uskaltanut nauraakaan. Ainiaan puhelias nuori luutnantti,
joka oli varsin tottunut pitämään sydäntä tai korusanoja huulillaan, ei
nyt löytänyt sopivaa sanaa. Hän oli vaiti, ja hetkinen kului.

Kun hän näin vähän aikaa ääneti katseli tyttöä ja tyttö puolestaan
häntä, tunsi hän silmänsä kostuvan kyynelistä. Aivan uusi tunne
tulvahti hänen herkkätuntoiseen sydämeensä. Äskeinen metsässä hänen
mielensä vallannut ajatus, että hän oli aivan yksin elämässä, ettei
hänellä ollut koskaan ollutkaan omaisia, ei äitiä eikä sisarta, ei
koskaan oikeata ystävää, johon hän olisi voinut liittyä koko sieluineen
-- ei ketään paitsi tuo uskollinen, kömpelö Jaakko, joka niin paljon
erosi hänestä sekä luonteeltaan että iältään -- se ajatus nyt äkkiä
herätti hänessä vastustamattoman ikävän ja täytti, hänen katsellessaan
nuorta tyttöä, hänen silmänsä kyynelillä. Aivan uusi, ennen
aavistamaton tunne valtasi hänen sielunsa, puhdas, pyhä ja viaton,
jonka edestä ansaitsi elää ja saattoi iloiten kuolla. Hän ei kauemmin
voinut olla vaiti, hänen täytyi lausua ilmi tuo yli äyräittensä
tulvehtiva tunteensa, vaikkapa sitä varten olisi pitänyt katkoa kaikki
salonkielämän sovinnaisuuden siteet. Hän otti tyttöä kiinni kädestä ja
kummastui itsekin, kun kuuli ensikerran puhuvansa oikeata luonnon
kieltä.

-- Miksi katselet minua? kysyi hän.

Vaikka henki olisi mennyt, ei hän olisi tyttöä nyt voinut sanoa muuksi
kuin _sinuksi_.

Kun tyttö ei vastannut, jatkoi Yrjö melkein uneksien:

-- Minä en tiedä, ken sinä olet, etkä sinä tunne minua. Minä tulen
suoraan metsästä kuin saalista etsivä haukka: kuka takaa sinulle, etten
ole ryöväri, joka tahdon ryöstää sinulta rauhasi? Minä löydän sinut
täältä kuin niityn kukan, ja ken on sinulle sanonut, etten minä tallaa
sinua. Sinä tervehdit minua ääneti, sinä sidot ääneti haavani, yksin,
turvattomana ja ääneti otat minut vastaan etkä pelkää minua. Miksi
uskot minua? Ja miksi uskon minä sinua, vaikka olet kuin suljettu
kirja? Minun käytökseni saattaa olla petosta, sinun teeskentelyä: miksi
uskomme toisiamme? Enhän minä tiedä edes nimeäsikään, ja vähänpä nimi
merkitsee, mutta minusta tuntuu kuin kauan jo olisimme toisemme
tunteneet. Miksi et vastaa?

Tyttö yhä vain katseli häntä tarkkaavasti. Yrjö huomasi nyt hänen
katsovan vain hänen huuliaan. Väristys kiiti läpi koko hänen ruumiinsa;
hän tuskin uskalsi ajatella loppuun ajatusta, joka hänen mieleensä
juolahti.

-- Hyvä Jumala, huudahti hän, onko mahdollista, että niin armas olento
voisi olla tuomittu ikuisesti äänettömäksi? Tuntematon, kaunis lapsi,
sano edes yksi sana, joka poistaa erehdykseni! Älä anna minun herjaten
syyttää Luojaa siitä, että hän on kauneimpaan mestariteokseensa
jättänyt niin suuren puutteen! Sano vain yksi ainoa pieni sana, mitä
vähäisin sana, ja se tekee minut onnelliseksi, se ilmoittaa minulle,
että _sinä kuulet_!

Yhä vain vastaamatta tyttö katseli häntä, mutta levottomuutta,
melkeinpä suuttumusta kuvastui nyt hänen vilkkaista kasvoistaan.
Pienet, valkoiset kädet liikkuivat nopeasti ja maltittomasti samaan
tapaan kuin niiden merkkipuhe, joilta luonto on jo syntyessä riistänyt
sekä kuulon että puhelahjan. Paremmin kasvojen ilmeestä kuin noista
käsittämättömistä kädenliikkeistä Yrjö alkoi tajuta tytön nuhtelevan
häntä samasta, mistä hän äsken oli moittinut tyttöä: mikset vastaa?
Mikset puhu minulle sillä kielellä, jota minä ymmärrän?

Yrjön katse osui sattumalta kitaraan. Mitä kitaralla tehtiin, ellei
kukaan saata kuulla sen säveliä? Ellei tyttönen ollut saanut osakseen
täydellisen kuurouden suurta onnettomuutta, niin totta hänen täytyi
tuntea soiton suloinen taito. Olihan koko hänen olemuksensa pelkkää
musiikkia. Hän otti kitaran seinältä ja ojensi sen melkein vapisevin
käsin tytölle. Enemmän katsein kuin sanoin virkkoi hän hänelle: soita!

Tyttönen hymyili huomattavasti hämillään ja alkoi kosketella soittimen
kieliä. Heti kyllä huomasi, ettei hänen kätensä ollut tottumaton; Yrjö
olikin tuntevinaan Haydnin tutun sävellyksen: itävaltalaisen
kansanlaulun. Mutta millaisia säveliä! Kitara oli niin epävireessä kuin
ei siitä olisi koskaan lähtenyt puhdasta ääntä; kaikki kielet rämisivät
toisiinsa nähden korviasärkevän epäsointuisesti.

Yrjön mieli heltyi taaskin kyyneliin asti. Hän otti kitaran, viritti
sen huolellisesti ja lauloi hieman muutellen toista säkeistöä, erään
noista Kustaa Filip Creutzin hempeistä lauluista, jotka silloin,
sovitettuina jo ammoin unohtuneihin säveliin, lämmittivät monen monta
sydäntä:

    Kun katsees' kohtaa Dafnen mistä,
    ei jätetyks' se häntä saa,
    sen näky mielen lumoaa,
    ja kun hän poistuu näkyvistä,
    sun syömes' hänet kuvastaa.

    Jos autuutta maa mitään luonee,
    niin paljon hyvää, kaunista
    sun aisteis' uutten keralla
    autuuden sisällöks' se suonee.
    Et, Dafne, tiedä onnestasi

Yrjö pani pois kitaran. Miten toivoen ja miten peläten hän laulun
aikana koetti lukea tytön kasvoista pienintäkin merkkiä, joka olisi
osoittanut hänen kuulleen laulun ja ymmärtäneen sen helposti tajuttavan
ajatuksen! Sitä vivahdusta ei ilmennyt, siitä merkistä ei näkynyt
jälkeäkään. Tyttönen oli niinkuin ennenkin katsellut hänen huuliaan ja
käsiään, oli tarkasti ottanut huomioon hänen kasvojensa vaihtelevat
ilmeet, niin että ne samana silmänräpäyksenä jo kuvastuivat hänessä
itsessään, mutta _kuullut_, voi, kuullut hän ei ollut! Onneton totuus
oli selvinnyt lieventämättömän tuskallisena Yrjölle.

-- Hyvä Jumala -- sanoi hän hiljaa itsekseen kuin olisi kuitenkin
pelännyt tytön kuulevan -- tämä onneton lapsi on kuuro ... on kukka,
vaan ei lintu ... tuoksu, vaan ei sävel. Ei koskaan ole taiteilija
luonut väreiltään ja muodoltaan kauniimpaa kuvaa mutta ääni on poissa.
Niin nuori, niin kaunis, niin viehättävän suloinen, viaton ja hyvä,
mutta _ainiaaksi mykkä!_

Näin ajatellessaan Yrjö ei enää kauemmin voinut hillitä tuskallista
hämmästystään. Hän suuteli hienoa, valkoista kättä, käänsi päänsä pois
päin ja itki.

Missäpä olisi kieltä kaunopuheisempaa kuin kyynelten kieli? Nuori tyttö
tajusi sen heti. Vastaamatta niinkuin ennen ainoastaan heijastamalla
hänen omia tunteitaan nousi hän sanomattoman viehättävästi hymyillen
ylös, otti Yrjöä kiinni käsivarresta, käänsi hänet itseensä päin,
katsoi häntä kirkkaasti silmiin ja sanoi hiljaisella, mutta selvällä
äänellä yhden ainoan sanan:

-- _Veli_.

Yrjö säpsähti niinkuin suksimies, kun hän Lapin autioilla taipaleilla
yössä ja myrskyssä hiihtäessään kaukana ihmisasunnoista äkkiä aivan
läheltä kuulee ihmisäänen huutavan nimeään.

-- Sano se vielä kerran! huudahti nuorukainen ilosta hurmaantuneena. --
Sano vielä kerran tuo yksi ainoa sana, joka tuo sinut jälleen onneen ja
elämään ja tuomitsee onnettoman ajatukseni seitsenkertaiseksi
valheeksi! Sano, sano se sama sana, kuinka se olikaan? Sano!

-- _Veli!_ sanoi tyttö uudestaan voitonriemuisin ilmein, kuin olisi hän
tahtonut sanoa: näetkös, tiesinhän minä, että sinä tuomitsit minua
väärin!

Yrjö huomasi, että tyttö lausui vokaalit hyvin puhtaasti, mutta
konsonantit epäselvästi. Hänestä tuntui kuin olisi kuullut pienen
lapsen äänen ja lausumatavan. Taaskin jäi hän kummallisen epäröimisen
valtaan.

Lapsi, tyttö riemastui kuvaamattomasti, huomatessaan, miten suuria
hänen yksi viaton sanansa vaikutti. Hän riensi piironkinsa luo ja otti
esiin pienet kalleutensa. Milloin tuli näkyviin taulu, milloin lasten
kuvakirja; sitten kuvitettu kasvioppi, pienillä timanteilla koristettu
sormus, ruusun muotoinen neula. Yrjö oli siksi hienotuntoinen, ettei
voinut olla osoittamatta mieltymystään, ja se näytti tekevän talon
nuoren emännän hyvin onnelliseksi. Mutta lakkaamatta palasivat samat
epäilevät kysymykset nuorukaisen sieluun: kuuleeko hän puheeni?
ymmärtääkö hän minua? puhuuko hän? onko hän mykkä? Mutta lausuihan hän
kuitenkin yhden sanan...

Sitten ojensi tyttö hänelle kalleuden, joka näytti olevan hänestä
rakkain, sillä hän piteli sitä melkein hartain mielin. Se oli hienoissa
kultavitjoissa riippuva medaljongi, missä oli nuoren, viehättävän,
kaksikymmentä vuotta takaperin muodissa olleeseen pukuun puetun naisen
kuva. Oliko se äidin kuva? Kasvonpiirteet olivat etelämaalaiset, silmät
tummat, elämää, tulta ja voimakkaita intohimoja säihkyvät. Oliko siinä
edes rahtuistakaan sen lempeän lapsen näköä, joka hänelle kuvaa ojensi?
Niin, todella oli yhtäläisyyttä, mutta se oli samankaltaista kuin saman
maiseman yhtäläisyys, kun sitä ensin katsotaan vaaleanpunaisen, sitten
tummanpunaisen lasin lävitse. Piirteet olivat samat, mutta koko
vaikutelma erilainen. Yrjö katseli kuvaa kauan ja huomattavasti hyvin
kiintyneenä.

Sillä voitti hän yhä suuremmassa määrin tyttösen suosiota. Hän katsoi
milloin kuvaa, milloin Yrjöä, otti häntä taas kiinni kädestä ja sanoi
yhden ainoan sanan:

-- _Äiti_.

Siis oli se kuitenkin hänen äitinsä. Mutta mitenkä olivat selitettävät
nuo kummalliset, yksinäiset, lapselliset ja lapsellisesti lausutut
sanat? Vielä yksi koetus, ajatteli Yrjö. Koska hän kerran osaa lausua
äidin ja veljen nimet, niin pitäisihän hänen osata lausua omansakin.

Hän suuteli medaljongia ja antoi sen takaisin.

-- Sano minulle -- virkkoi hän olennossaan nuorukaisen haaveksivaa
ihastusta ja niin ilmeikkäin liikkein kuin suinkin muisti -- sano
minulle, mikä sitten _sinun_ nimesi on? Kaikki, mitä luonnossa on,
saatan mainita nimeltään, kaikki kasvit, kivet ja eläimet, puutarhasi
kukat ja metsäsi linnut. Sinun nimeäsi vain en vielä tiedä, sinun, joka
olet minusta kaunein ja rakkain kaikista. Jos sanon sinua ensimmäiseksi
ja ainoaksi rakkaudekseni, niin se on totta; sinä olet se. Katsos, minä
säilytän sinun ruususi, minä säilytän sen niin kauan kuin elän. Jos nyt
sanon sinua metsien ruusuksi ja salojen kauneimmaksi helmeksi, niin
tiedän sanoneeni totta, sillä se sinä olet, minä tunnen sen niinkuin
olisin tuntenut sinut jo monta vuotta. Jos sanon sinua hienoimmaksi,
keveimmäksi kuvaksi, minkä sivellin koskaan on luonut kankaalle tai
taltta veistänyt marmoriin, niin siinäkin lausun vain osan sinun
olemuksestasi, sillä sellainen sinä olet, minä tiedän sen. Sinä olet
minulle niin tuttu kuin olisimme kasvaneet samasta juuresta, ja
kuitenkin olet sinä minusta arvoitus, jonka avainta en löydä, jonka
olemus häilyy silmieni edessä aamun hämärässä. Rakas, suloinen lapsi,
kaikki se muuttuu paremmaksi, kun saan tietää nimesi, sillä silloin on
minulla sana, joka käsittää sinun koko olemuksesi. Sentähden, sano
minulle nimesi ... ymmärrätkö? _Nimesi_, oma armas nimesi!...

Tyttö katsahti häneen suurin, loistavin silmin, nyökäytti sitten
päätään merkiksi, että oli ymmärtänyt, ja vastasi:

-- _Verna_.

-- Verna! toisti Yrjö uneksien.

Hän tunsi olevansa onnellinen, eikä kysynyt enää. Aamurusko valaisi
pienen, sievän huoneen, jossa eräs silloisen siveettömän ja
kevytmielisen ajan salonkisankareista seisoi ensi kerran kummastuksen
valtaamana puhtaan ja viattoman olennon edessä. Ei kumpikaan heistä
huomannut, että pohjoisen taivaan loistaessa purppurassa etelä äkkiä
peittyi mustaan pilveen. Ei kumpikaan huomannut lähestyvän myrskyn
kohinaa honkien latvoissa...



5. LUMOTUN LINNAN LOHIKÄÄRME PALAA JA AHDISTAA JAAKKO-RITARIA.


Nuori herra Yrjö Ros oli jo hyvällä alulla täyttämässä romanttista
ritarinvelvollisuutta, jonka ylhäinen suojelija oli määrännyt hänen
tehtäväkseen. Hän oli löytänyt lumotun linnan avaimet ja saanut tietää
lumotun prinsessan nimen; oli enää vain lumous poistettava ja prinsessa
vapautettava. Mutta milloinka on ritari saanut semmoista työtä tehdyksi
ensin kestämättä sankarillista taistelua lohikäärmeitä, jättiläisiä tai
muita satujen hirviöitä vastaan? Uusi Pyhä Yrjänä oli yhtä vähän
kuin hänen edeltäkävijänsäkään pääsevä osoittamatta moista
miehuudennäytettä. Lukija älköön pahastuko; tapahtui todellakin niin,
että lohikäärme, joka oli lumotun linnan vartijana, palasi kotiin.

Kornetti Jaakko Peura eli sadun ritari Jaakko ei katsonut soveliaaksi
jättää hevosia ilman silmälläpitoa niin epäilyttävään paikkaan.
Kiitettävän itsekieltäytyvästi hän tahtoi ensin toimittaa hevoset
katoksen alle, ennenkuin hän ajatteli oman nälkänsä ja janonsa
tyydyttämistä. Sitä varten hän vielä kerran oli kulkenut salaperäisen
asunnon ympäri, löytääkseen jonkin sisäänpääsypaikan uskollisille
kumppaneilleen. Sen seitsemän kertaa nousi käsi korvan taakse -- mikä
on hyvin tavallinen liike kaikissa tärkeissä asioissa. Yön sumusta
saamansa nuhan tähden hän myöskin yhtä monesti niisti nenäänsä ritarien
tavalla -- sillä eihän missään ole sanottu vaeltelevain ritarien
koskaan käyttäneen nenäliinaa -- ja sillä välin hän aina katsahti
halukkain silmäyksin saavuttamattomissa oleviin ikkunoihin, joiden
takana hän syystä saattoi odotella saavansa hyvän aterian. Vihdoin hän
katsahti myöskin yhä nouseviin mustiin pilviin ja huomasi, ettei
pitempiaikainen paljaan taivaan alla oleskeleminen tulisi varsin
viehättäväksi. Sentähden hän keksi keinonsa, talutti hevoset riiheen,
joka oli aivan lähellä pihamuuria sen ulkopuolella, hankki niille rehua
ja päätti odottaa uusia käskyjä. Heittäydyttyään oljille hän vaipui
kohta hyvän omantunnon rauhalliseen uneen.

Ilkeät noidat, jotka aina liittoutuvat häiritsemään vaeltelevain
ritarien tyyntä lepoa, pitivät nytkin huolta, ettei väsynyt kulkija
kauan saanut nauttia tuota virkistystä. Sekavia unia, paastonneen
vatsan aiheuttamia, liihoitteli hänen mielikuvituksessaan. Milloin hän
oli ratsastavinaan kuoripiimäjärvessä, jonka valkoiset laineet
ulottuivat hänen leukaansa asti, mutta kun hän vain avasi suunsa,
vaipuivat herkulliset aallot aina syvälle. Milloin oli hänen edessään
suunnattoman suuri puurovati, jonka keltainen voisilmä loisti kuin
taivaan aurinko; mutta koko laajasta luomakunnasta ei löytynyt
ainoatakaan lusikkaa. Milloin hän tavoitti loistavaa juustoa,
joka häilyi näkymättömistä rihmoista kuin täysikuu hänen silmäinsä
edessä; mutta silloin muuttui juusto rumaksi noidannaamaksi, joka
terävin hampain yritti näykkiä hänen kättään, ja kaksi suurta
kahlekoirankäpälää tarttui hänen kaulukseensa uhaten surkeasti lopettaa
hänen ritarilliset seikkailunsa.

Kauhistuen Jaakko nousi oljissa istumaan, hieroi silmiään ja näki
viimeisen unensa ilmi elävänä edessään. Siinä seisoi noita kumartuneena
hänen ylitseen kuin olisi hän aikonut kerrassaan nielaista koko
ritarin; kahlekoirankäpälät ja muriseva kita pelmuuttivat hänen
ympärillään olevia olkia, ja uhkaava ääni kehoitti Riikkaa, Marttia ja
Ramströmiä sitomaan rosvoa.

Tuo uuttera poliisi esiintyi pienen, terävän akan hahmossa, jolta
puuttui vain kolmen kyynärän pituus, pari luisevaa miehenkättä ja suun
hampaattomuus, jotta hän tässä merkillisessä jutussa olisi vastannut
oikeaa noitaa Meg Merilliestä. Yllä oli hänellä musta kamlottihame,
joka oli vedetty pään yli, ja väriltään epämääräinen, juovikas
alushame, mikä näytti olevan määrätty ottamaan vastaan kaikki
parhaillaan riihen ulkopuolella riehuvan rajuilman merkit. Paljaat
käsivarret ja jalat (sillä sukat ja kengät olivat mytyssä) eivät
suinkaan lisänneet tämän henkilön viehättäväisyyttä, jonka kohtalo oli
lähettänyt varsin epäkohteliaasti toteuttamaan ritarin unet.

Martti, hiljainen, kierosuinen renki, ja Riikka, iloinen, punaposkinen
karjakko, riensivätkin heti esiin ohjaksenperineen, jotka kiireesti
kietaistiin viattoman Jaakon käsiin ja jalkoihin, ennenkuin hän vielä
oikein ehti päästä selville, näkikö hän unta vai oliko valveilla.
Ramström, pieni, käyrä ja kaljupäinen hovimestari, jolla oli yllä
lyhyt, messinkinapein koristettu nuttu, polviin asti ulottuvat housut,
mustat villasukat ja linttaan astutut kengät, ei pitänyt erikoista
kiirettä.

-- Kyllä tulen, hyvä Rebekka, tulenhan minä! huusi hän. -- Pidä kiinni
rosvoa, Martti! Sido hänet ja piekse häntä pahanpäiväisesti; enhän minä
voi jättää laukkia, se on saanut tikun jalkaansa. Mitähän kapteeni
sanoo, kun laukki ontuu? .. Katsokaahan, miten se ontuu, tuhat
tulimmainen, ei tuosta laukista enää hevosta tule. No, kyllä tulen,
Rebekka, tulenhan minä... Mimmoinen herran ilma ... eihän tuolla akalla
toki liene sydäntä olla antamatta minulle ryyppyä...

Tämä viimeinen toivomus, joka lausuttiin paljoa hiljemmin, osoitti
kyllin selvästi, kuka talossa oikeastaan hallitsi. Aivan kohtuuttomalta
hänen toivomuksensa ei näyttänytkään, sillä ukko niinkuin kaikki
muutkin oli ihan likomärkä.

Ukkosilma oli purkautunut tavattoman ankarasti. Tulet välähtelivät
ristiin rastiin ja tiheään kuin miekaniskut; rankkasade näytti siltä
kuin olisi maa ollut täpötäynnä pitkiä keppejä. Mutta ukko vain ei
saanut jätetyksi laukkia yksikseen.

Jaakko, suomalaisten kiitettävään tapaan milloinkaan hätäilemättä,
tarvitsi runsaasti ajatusaikaa, ennenkuin hän huomasi itseään
solvaistavan.

-- Mikä akkaa vaivaa? Onko hän hullu? Kuulkaas nyt, hyvät ystävät, mitä
tyhmyyksiä tämä on?... Päästätkö irti ohjakset, lurjus?... Herra
armahtakoon sinua, piikapahus, jos vain uskallat sitoa kiinni käteni...
Piruko teitä riivaa? Kyllä minä teidät opetan...

Näiden enemmän kummastelevien kuin vihaisten vastustelujen aikana
loppui vihdoin Jaakon kärsivällisyys. Vanha ratsumies ei ollut ensi
kertaa ottelussa. Hän hypähti äkkiä seisoalleen, tempaisi irti kätensä,
potkaisi koiraa, työntäisi Rebekan kumoon, sivalsi renkiä korvalle ja
ajoi piian käpälämäkeen. Koko joukon täytyi peräytyä, ja voitto olisi
epäilemättä jäänyt oikeuden puolelle, ellei amatsoniakka, ollen yhtä
urhoollinen kuin vastustajansakin, olisi saanut painetuksi ovea kiinni
ja pannuksi ulkopuolelta salpaan.

Jaakko oli vankina; vähänpä auttoi häntä oven moukaroiminen lujin
nyrkein; sitä hän ei kuitenkaan tehnyt niin suuresti itsensä tähden
kuin siitä oikeutetusta pelosta, että rakkaalle Yrjölle ehkä tulisi
yhtä tyly vastaanotto osaksi.

Voitostaan ylpeä amatsoni ei oven ulkopuolella suinkaan huolinut pitää
suutaan kiinni.

-- Jyskytä vain, konna! huusi hän. -- Nimismieheen ei täältä ole
pitkältä. Mitäs sanot vahvoista jalkaraudoista ja kunnollisesta,
rautaisesta kaulavyöstä? Ajattelitko hyvänkin saaliin saavasi sillä
aikaa, kun ihmiset olivat häissä tuolla kylässä? Niin viekas roisto!
Niin, niin, kyllä me jo kauan sitten olisimme olleet kotona, jos
olisimme soutaneet järven poikki, mutta emme uskaltaneet ukonilman
takia. Onneksi tiesi hääväki kertoa teidän rosvojoukkiostanne, joka on
karannut Loviisasta. Kyllä teidän jälkenne tunnetaan ... varastelette
hevosia ja ryöväätte yksinäisiä torppia. Te varastitte Pirtin Pekalta
ruskean ruunan ... te tapoitte Halkolan Antin mustan lampaan ... te
lypsitte Tammelan Liisun lehmän metsässä. Nuokin hevoset olette
varastaneet. Mitä jo sanoinkaan, kun näin ruohoa tallatun muurin luona?
Sisään he eivät ole päässeet, sanoin minä, ja tyttöpahanen nukkuu.
Heidän on täytynyt piiloutua johonkin muurin ulkopuolelle. Etsitäänpäs
riihestä, sanoin minä. Mutta -- ja Rebekan sanatulva kääntyi toiselle
taholle, mikä vielä vähemmän miellytti Jaakkoa -- missä on toisen
hevosen ratsastaja? Tunnusta, lurjus, missä on kumppanisi?

-- Huuda hiljemmin, vanha noita! huusi Jaakko sisältä, edes hiukan
toivoen eksyttävänsä talon poliisia. -- Missä teidän silmänne olivat,
kun ette nähneet kumppaniani, vaikka hän nukkui minun vieressäni
oljilla?

-- Kas, sen se roisto valehtelee kuin poika, vastasi kiusanhenki.
Vanhaa kissaa ei rihmakerällä petetä. Hän toivoo saavansa apua tuolta
toiselta maankiertäjältä... Ramström, te vanha päretikku, minä sanon,
että ellette jätä laukin paimentamista, niin ne tappavat meidät.
Ottakaa te korento, Martti ottaa pyssyn, Riikka kirveen ja minä otan
ruoskan. Totisesti, tästä pitää tuleman oikea sudenajo.



6. PYHÄN YRJÄNÄN TAISTELU LOHIKÄÄRMETTÄ VASTAAN.


Jätimme Yrjö Rosin iloiseen ihmettelyyn, minkä synnytti se, että nuori
tyttö sanoi nimensä. Vähän latinaa muisti Yrjö vielä koulun ajoilta,
sillä huonoksi sitä kruunun miestä katsottiin, joka, vaikka olikin
miekan kantaja, ei osannut taivuttaa _mensa_-sanaa tuolla
klassillisella kielellä. Yrjö muisti _verna_-sanan, jota käytettiin
sekä miehistä että naisista ja merkitsi: _kotimainen, kotona syntynyt_,
tavallisesti: _kotona syntynyt orja_. Mutta muisti hän toisenkin
_verna_-sanan, lempeämmän, jota käytetään vain hennommasta
sukupuolesta, ja se merkitsi: _keväinen, keväänomainen_, esimerkiksi
_aura verna_, kevättuulahdus; Yrjöstä tuntui kummalliselta, ettei vielä
kellekään oppineelle professorille ollut vanhain roomalaisten
tomukantisten kirjojen keskellä johtunut mieleen antaa tyttärelleen
noita kahta nimeä, jotka samalla olivat niin perin klassillisia ja
kauniita merkitykseltään ja soinnukkaita kaiultaan. Yrjö oli heti
halukas sovittamaan nuoreen tyttöön viimeksimainitun merkityksen.
Mitään keväisempää olentoa hän ei ollut vielä koskaan nähnyt
ihmislasten keskuudessa. Mutta kun hän taas muisti teljetyt portit,
tämän yksinäisen asunnon, jossa nuorta tyttöä vartioitiin kuin vankia,
ajatteli tytön turvattomuutta ja täydellistä riippuvaisuutta toisten
huolenpidosta -- silloin johtui hänen mieleensä painostavana, että
kohtalon tai ihmisten julma iva oli pannut hänen nimeensä tuon
kaksinaisen merkityksen: kevään lapsi ja kotikasvuinen, ainiaaksi
kotiin sidottu orja.

Ehkäpä sekin ajatus osaltaan lisäsi hänen ihastustaan. Hän unohti
entisen epäröimisensä ja puhutteli tyttöä niinkuin muuten elämässä
tuttavallisin sanoin puhellaan kauan tunnetulle ja rakastetulle
olennolle, joka voi korvin kuulla sanat ja jonka huulilla on valmiina
vastaus.

-- Verna! toisti hän. Miten voikaan tämä nimi olla samalla niin iloinen
ja surullinen! Minä tunnen, että se täydelleen ilmaisee olemuksesi
oikean perustuksen, vaikka sen merkitys vielä onkin minulle arvoituksen
kaltainen. Verna ... nyt kun tiedän nimesi, voin sanoa, että rakastin
sinua heti ensi hetkestä asti, kun sinut näin, ja paljoa ennemminkin,
sillä sinua minä olen kauan etsinyt koskaan löytämättä. Tiesinhän
kerran sinut kohtaavani, mutta minä en tuntenut sinua, minä etsin sinua
jokaisen nuoren ja viehättävän tytön haahmosta, monen monesti luulin
sinut löytäneeni, mutta aina tunsin pettyneeni. Ah, ei ketään, ketään
ollut sinun kaltaistasi; ei ketään, joka olisi täyttänyt koko sieluni;
ei kellään ollut sellaista viattomuuden tuoksua sielunsa näkymättömissä
siivissä -- kaikki, kaikki ne olivat maan tomuolentoja, haihtuvia
unelmia, jotka hälveten hävisivät, kun tahdoin tarttua niihin ja
rakastaa niitä. Sinä yksin olet sellainen, jollaiseksi aina olen
kuvitellut mielessäni elämän puhtaimman ja parhaimman, ja nyt löysin
sinut, nyt ei kukaan ole enää erottava sinua minusta, nyt olet sinä
minun omani, suloisin unelmani, nyt täytyy sinun olla minun omani,
minun ainiaaksi!

Hänen lausuessaan viimeisiä sanojaan, pimitti ukkospilven musta varjo
ikkunat ja huoneen, mutta Yrjö ei sitä huomannut.

-- Verna! jatkoi hän. Joka kerta kun lausun nimesi, tunnen kuin jonkin
paremman ja jalomman elämän tuulahduksen sielussani. Ah, minä en
ansaitse, että sinä minua noin katselet, en ansaitse hengittää samaa
ilmaa kuin sinä. Älä pidä minua parempana kuin olen. Ei, älä ojenna
minulle viatonta kättäsi, se tahrautuu minun kättäni koskettaessaan!
Minä olen eräs niitä monia, jotka ovat hurjasti elämöineet maailman
iloissa. Kaikenlaiset synnit ja mielettömyydet ovat riehuneet
sielussani; minä tunnen olevani niin saastainen ja hylätty kuin
seisoisin enkelin silmäin edessä. Mutta älä hylkää minua, älä sysää
minua pois luotasi! Katso, rakastanhan minä sinua kuitenkin; anna minun
rakastaa, opeta minut hyväksi ja puhtaaksi niinkuin sinä olet! En minä
pyydä sinulta vastarakkautta -- en vielä; kuinka sinä voisitkaan minua
rakastaa? Mutta anna minun toivoa, että sinä kerran vastedes voit! Se
toivo on antava minulle elämänrohkeutta...

Samassa välähti suuri, keltainen salama, valaisten kirkkaalla
leimauksellaan huoneen; tyttönen säpsähti. Yrjö sitä tuskin huomasikaan
ja toisti:

-- Ei vielä, Verna, ei vielä! Mutta kerran kuitenkin...

On kieli, jota ei tarvitse huulin ilmaista tai korvin kuulla. Tyttönen
tajusi samassa hetkessä Yrjön puheen, ja hänen vastauksensa oli
kaunopuheinen. Hän katsoi Yrjöön kuvaamattomin katsein. Sitten hän pani
kätensä ristiin rinnalleen, taivutti päänsä ja punehtui kovin.

Äkkiä tunkeutui auringonsäde pilvien lomitse ja valaisi harvinaisen
kirkkaaksi tytön nuoren vartalon. Jos on totta, että rakkaus on
yhdistetty korkeimmasta ilosta ja syvimmästä surusta, niin oli siinä
Yrjön edessä ne molemmat. Verna, jonka katseessa oli tuo sanomaton
sulous, se oli kevään Verna, toivon Verna, joka autuutensa
täydellisyydessä sisällytti koko sielunsa kauneuden yhteen ainoaan
aurinkoiseen katseeseen. Se Verna sitä vastoin, joka antoi päänsä
painua ja pani kätensä ristiin rinnalleen melkein itämaisen
alentuvasti, se oli orjatar Verna, vanki Verna, surun Verna, joka
onnettomuutensa kuilussa nöyrästi ja itsensäkieltävästi loi katseensa
maahan vapaan ja ylvään nuorukaisen edessä, minkä kunnian ja onnen
osallisuuteen hän mielestään oli liian halpa. Mikä kummallinen
vastakohta yhdessä ainoassa lyhyessä silmänräpäyksessä auringon ja
salaman välillä!

Tuo vaikutelma valtasi Yrjön niin kokonaan, että hän vaikeni. Ääneti ja
unohtaen sen tunteensa, joka äsken oli tehnyt hänet arvottomaksi edes
koskemaankaan rakastetun kättä, kohotti hän nyt saman käden hehkuville
huulilleen; mutta heti hän taas päästi käden. Entinen tunne palasi ja
viilsi hänen sieluaan, kuin olisi hän rikkonut korkeamman maailman
olentoa vastaan. Kuinka hän uskalsi langennut, synnin saastuttama,
kohottaa silmänsä viattomuuden majesteettiin?

Miksi ovatkaan mainen autuus ja kauneus vain nopeaan haihtuva hetkinen?
Ennenkuin Yrjön tunteet ehtivät puhjeta sanoiksi, tärisytti taloa
valtava jyräys, huone pimeni, salama toisensa jälkeen repäisi
taivaankannen kahtia, myrskynpuuska murskasi pensaita ja aitoja ja
rankkasade syöksi rätisten katolle ja puutarhaan. Molemmat nuoret
heräsivät säpsähtäen ruusuisista unelmistaan. He menivät ikkunan luo.
Laakso, mäet, metsä, ruusutarha, koko tuo äsken niin loistava ja
rauhallinen näköala, pohjolan kesäinen, tyyni maisema, kaikki oli
yht'äkkiä muuttunut synkän kauniiksi pimeyden ja tulen tauluksi.
Koivujen vihreät suortuvat häilyivät tuulessa kuin kostottaren hiukset;
mäen korkein honka oli latvasta juureen asti salaman halkaisema, ja
pieni soliseva puronen pauhasi kuin tuhoava tulva läpi hävitetyn
laakson.

Verna viittasi levottomasti puutarhan muuria kohden. Yrjö katsahti
sinne päin ja huomasi, että neljä henkeä lähestyi taloa, kolme
jalkaisin ja yksi ratsain. Ne ne juuri kohta sen jälkeen tylysti
herättivät Jaakko-ritarin.

Varsin suureksi kunniaksi ei ollut nuorelle ritarille, että hän tällöin
vasta muisti uskollista aseveljeään ja hevosia, jotka olivat ulkona
ankarassa rajuilmassa. Rakuuna ja hänen hevosensa ovat eroamattomat,
eikä Yrjölläkään ollut tapana pettää kumppanejaan hädässä; mutta
kaksikymmenvuotiaana saattaa helposti yhden ainoan katseen tähden
unohtaa kalleimmatkin velvollisuutensa. Nuorukaisen ensimmäisenä
luonnollisena ajatuksena oli mennä alas avaamaan suljettua porttia.
Mutta heti kuin Verna arvasi sen aikomuksen, koetti hän pidättää häntä
ja vilkkain liikkein ilmaista, että vaara uhkasi, jos hänet vain
huomattaisiin.

Yrjö ei sinä hetkenä olisi mistään hinnasta tuottanut niin
rakastettavalle olennolle pienintäkään surua. Verna oli vanki, hänen
vartijansa tulivat; ehkäpä hän tarvitsi suojelusta. Hän päätti viipyä
ja koettaa keksiä hänen mahdollisen tai perusteettoman pelkonsa syytä.

Sillä välin tapahtui edellä kerrottu, vähemmän vaarallinen kuin
naurettava temmellys riihessä, ja sitten alkoi kauhistuttavaksi aiottu
sudenajo, jota Rebekka johti.

Ensin avattiin alakerran ovet ja ikkunaluukut. Siihen meni vähän aikaa,
jolloin inkvisiittorit luultavasti tutkivat, oliko talon irtaimisto
koskematta; ehkäpä heistä myöskin oli tarpeen muuttaa ylleen kuivat
vaatteet. Ihastuksekseen Yrjö huomasi, että Verna _kuunteli_ portaille
vievällä ovella, ja yhtä suureksi ilokseen hän ymmärsi, että Verna
ehdottomasti oli _kuullut_ vaaran lähestyvän tuon lohikäärmeen
muodossa. Mikä ratkaisematon arvoitus tuo tyttö olikaan? Olikohan hänen
mykkyytensä lopultakin vain pakollista teeskentelyä?

Alhaalla astelevan amatsonin askelet olivat kuitenkin niin raskaat,
että koko huone niistä hieman tärisi. Nyt ne askelet kuuluivat
portailta, jysähdellen niinkuin kivikuvan raskas astunta sen kulkiessa
Don Juanin pitoihin. Hetki lähestyi, sadun hirmuinen lohikäärme oli
"haistava kristityn verta" ja astuva sisään syödä ahmaisemaan vaeltavan
ritarin kaikkinensa.

Asema näytti Yrjöstä niin hullunkuriselta, että hänen tavallinen
iloisuutensa heti palasi. Hän oli tuntemattomana ja kenenkään
tietämättä lumotun prinsessan rauhoitetussa huoneessa. Mitenkä
prinsessa oli torjuva uhkaavan vaaran? Verna oli luonnonlapsi; olikohan
hän myöskin käyttävä luonnonlapsen vaistoa ja koettava pelastua
viekkauden avulla? Olikohan Verna kätkevä hänet uutimien taa ja itse
asettuva vuoteeseen, pettääkseen vartijansa teeskennellyllä,
viattomalta näyttävällä unella? Yrjö, _omaan_ tähänastiseen
kokemukseensa nojautuen, oli aivan varma siitä, että niin oli käyvä, ja
sentähden hän jo kokosi hattunsa, viittansa ja hansikkaansa, jotteivät
ne kavalat todistajat, jotka jo olivat saattaneet ilmi varsin monta
vaaralliseen pulaan joutunutta sydämenvarasta, nyt ilmaisisi hänenkin
salaista tunkeutumistaan tähän niin huolellisesti vartioituun
vankitorniin.

Seuraavana silmänräpäyksenä hän jo kuitenkin mielessään pyysi sydämensä
valtiaalta nöyrästi anteeksi noita äskeisiä ajatuksiaan. Niin, nuori
tyttönen oli todellakin luonnonlapsi; mutta hän ei noudattanut villin
vaistoa; hän oli vanki, mutta hän halveksi viekkaudella pelastumista.
Hänen koko olemuksensa oli kirkkautta, viattomuutta ja totuutta: hän ei
_voinut_ valehdella. Hän pysähtyi, kädet taaskin ristissä rinnalla,
kalpeana ja liikkumattomana keskelle huonetta.

Yrjö vetäytyi odotellen syrjään uunin edessä olevan varjostimen taa.

Rebekka astui sisään ja pysähtyi kynnykselle. Suuret, nenään kiinni
puristetut silmälasit näyttivät välkkyväin lohikäärmeen silmien tavoin
tähystelevän ympäri huonetta. Hiekkaa oli kynnyksellä; kuka oli tullut
huoneeseen jalkojaan pyyhkimättä? Lattiamatto oli vedetty poimuun;
mistä se poimu? Kitara oli otettu alas seinältä; kuka oli sitä
soittanut?

Yrjö seisoi piilossa ja katseli vieläkin hymyillen amatsonin liikkeitä.
Tällä näytti olevan ikää vähän yli kuudenkymmenen vuoden, ja
pukimikseen oli hän ottanut ruskean liivihameen ja sitonut punaisen
tykkimyssyn harmahtavaan päähänsä. Merkkipuhe alkoi ja sukkelaan se
kävi tottunein käsin. Onneksi näytti tällä lohikäärmeellä olevan
puhelias kielikin, joka tunsi toimimisen tarvetta ja sentähden
tuontuostakin tulkitsi merkkikieltä.

-- Vai niin. Aikaisin ylös nousit ... olit puutarhassa ... pelästyit
rajuilmaa... Mitä ujellat, lapsiparka?... Älä ukkosta pelkää, hupsu, on
niitä pahempiakin pelättäviä... Pelkää Jumalaa ja pidä omatuntosi
puhtaana, se on parempi kuin itkeä tillittää taivaan salamoita...
Vai niin?... Sinä et ole nähnyt ketään rosvoa ... et tiedä mitään
varkaista ... ja kuitenkin on talo täynnä karkulaisia... Olisipa
kapteeni nyt ollut kotona; nyt olisi hän saanut kyllikseen ampua
muutakin kuin maalattua kangasta... Mitä nyt? Oletko kuitenkin nähnyt
miehen?... Miehen, niinkö?... Onko hän täällä?... Tässä huoneessako?

Pelätty hetki oli tullut. Suuttunut nainen purskui tulta. Hän tarttui
Vernaa lujasti kiinni käsivarteen.

-- Hyvä, hyvä! kirkui hän. Koeta vain kesyttää ilveksen pentuja. Sulje
ne telkien taa! Näännytä niitä nälällä! Hakkaa niiltä kynnet ja kisko
hampaat niiden suusta -- kuitenkin ne sinua purevat, kun kerran tulevat
täysikasvuisiksi. Enkö sitä ole aina sanonut? Omena ei putoa kauas
puusta. Äitisi oli ... mutta mitäpä minun tarvitsee sanoa, mikä äitisi
oli? Sinä uskottomimman naisen kavala tytär, elä niinkuin hän, tule
siksi, miksi hänkin tuli, ja kuole niinkuin hän kuoli! Mutta älä syytä
minua! Minä olen tehnyt, mitä olen tainnut, nyt en voi enempää. Minä en
jaksa ... viidentoista vuoden vaivat ... kaikki turhaa!

Niin sanoen päästi raivoava nainen tytön käden... Yrjö astui askelen
eteenpäin estääkseen mieskohtaista rääkkäystä, mutta hän pettyi.
Raivotar muuttui muodoltaan, heittäytyi sohvalle, kätki kasvonsa
käsiinsä ja alkoi nyyhkiä ääneensä.

Nuorukainen ei ollut välinpitämättömänä kuunnellut tuota yksinpuhetta,
joka varsin pian karkoitti hymyn hänen huuliltaan. Hän oli jo monesti
tahtonut keskeyttää nuoren tytön kiduttavan tutkimisen, mutta hän
odotti aivan viime hetkeen asti jotakin juonta ja oli uteliaisuudesta
aivan menehtyä odotellessaan kuulevansa, missä arvoituksen avain oli.
Mutta juonta ei tullut, totuus lausuttiin ilmi, ja seuraus oli varsin
odottamaton. Yrjö tunsi melkein samaa kuin vaeltaja, joka astuessaan
viehättävässä puutarhassa äkkiä näkee edessään mullassa murhatun lapsen
pienoisen, pyöreän käsivarren.

Hän katseli tyttöä. Verna orjatar siinä seisoi hänen edessään. Ei
pienintäkään ääntä, ei liikahdusta, ei ainoatakaan kyyneltä, mutta
menehdyttävä pelko kasvoissa.

Raivottaren nyyhkivä katumus ei kestänyt kauan. Ennenkuin nuorukainen
ehti estää, hypähti eukko äkkiä ylös, avasi puutarhan puolella olevan
suljetun huoneen oven, työnsi Vernan edellään sinne ja kiersi oven
jälleen lukkoon. Mutta samassa Yrjö astui esiin suuttumuksesta hehkuen.

-- Mitä uskallattekaan tehdä, vanha noita? huusi hän. Ettekö häpeä
loukatessanne ja rääkätessänne viatonta lasta, jonka ainoa rikos on se,
että hän päästi eksyneet matkustajat suojaan rajuilman ajaksi?

Tietysti Yrjö-herra odotti saavansa sanan sanasta, mutta pettyi
taaskin. Tuo raivostunut ja nyyhkyttävä lohikäärme, joka äsken vielä
oli näyttänyt pystyvän muitta mutkitta tarttumaan rakuunaa kauluksesta,
kuten hän puolta tuntia aikaisemmin oli riihessä tehnytkin, hän seisoi
nyt hievahtamatta ja saamatta sanaakaan suustaan, katsoen häntä niin
pitkään ja hämmästyneenä, että hän näytti ihmiseltä, joka on
menettämäisillään järkensä nähdessään odottamattoman aaveen keskellä
päivää.

-- Minua ilahduttaa -- Yrjö jatkoi vähän tyynemmin -- että näytätte
häpeävän käytöstänne. Kiitokseksi siitä ilmoitan teille, etten ole
ryöväri enkä rosvo, vaan kannan yhtä kunniallista miekkaa kuin kuka muu
kunnon mies hyvänsä kuninkaallisen majesteetin ja kruunun
palveluksessa. Mutta mikä vankila tuo on, johon rohkenette sulkea
neitinne? Tiedätteköhän te, matami Ragata tai Barbara tai mikä teidän
nimenne on, etten minä lainkaan aio antaa palvelijain kohdella
hävyttömästi isäntäväkeään, ja luvallanne tai vastoin tahtoanne aion
kerrassaan lopettaa nenäkkäisyytenne.

Niin sanoen hän äkkiä tempasi Rebekan kädestä avaimen ja avasi
sivuhuoneen oven, eikä äsken niin mahdikas vanginvartija edes ehtinyt
yrittääkään sitä estää. Mikä näky! Kun päivänvalo tulvahti sisään
avatusta ovesta, näki Yrjö pienen huoneen, joka oli mustaksi verhottu
lattiasta kattoon saakka ja jonka ainoa ikkuna oli huolellisesti
peitetty sisäpuolelta suljetuin luukuin, niin ettei siitä päässyt
ainoatakaan valonsädettä sisään. Huonekalustona oli vain pienoinen
ikkunan edessä oleva pöytä, ja sillä pöydällä oli vesiruukku. Huonoja,
vanhoja olkia oli hajallaan lattialla. Verna oli heittäytynyt oljille,
kasvot lattiaa vasten.

-- Mitä tämä on? huudahti nuorukainen kiivaasti. Mikä hornan henki on
keksinyt moisen kidutustavan? Eihän tuo ole vankila, vaan ilmeinen
hauta. Tule, Verna! Tule, onneton lapsi, vapauteen ja valoon! Et
hetkeäkään enää saa viipyä tässä hirveässä luolassa. Älä pelkää, nyt
olet vapaa; tahtoisinpa nähdä sen konnan, joka enää uskaltaa loukata
tai rääkätä sinua.

Puoliväkisin hän nosti tytön olkivuoteelta. Pelästyneenä ja
tahdottomana Verna antoi taluttaa itseään. Vasta sitten, kun hän
jälleen pääsi valoisaan makuuhuoneeseen ja huomasi Yrjön päättävän
katseen, rohkaisi hänkin mielensä, hiipi aivan hänen viereensä ja
tarttui hänen käsivarteensa.

Veri kuohui nuoren sotilaan suonissa, ja hän puhutteli jälleen
vanginvartijaa vihasta vapisevin äänin:

-- Mitä pahaa hän on tehnyt sinulle, kurja noita? Miten uskallat sinä
kohdella näin nuorta, näin kaunista, näin onnetonta olentoa julmemmin
kuin suurinta pahantekijää? Jos on niinkuin pelkään, ettei hänelle ole
annettu kuulon lahjaa, niin silloinhan aurinko ja valo on hänen
sielunsa ilo, mistä hän elää. Ja sen olet sinä, inhoittava, harkinnut
niin julmasti, etten sille tavalle voi nimeäkään keksiä. Hänet, joka
enemmän kuin muut tarvitsee lohduttavaa hoitelua, hänet sinä jätät
yksin ja avuttomaksi, ja kun hän ikävöi valoa ja elämää, suljet sinä
hänet synkkään pimeyteen. Vastaa, mikä on tarkoituksesi? Kuka on
sinulle antanut sen oikeuden?

Rebekka tuijotti tuijottamistaan suuttuneeseen nuorukaiseen silmiään
räpäyttämättä. Hän tuskin kuuli, mitä Yrjö sanoi; jokin aivan toinen
asia näytti kokonaan vallanneen hänen ajatuksensa. Vihdoin hän lausui
äänellä, joka koetti osoittaa uhkamielisyyttä, mutta vastoin eukon
tahtoa ilmaisi selvää neuvottomuutta:

-- Kuka te olette, herra? Mikä on teidän nimenne?

-- Kukako minä olen? toisti Yrjö halveksivasti. Minä olen mies, joka
lennätän hävyttömiä, vanhoja noitia ulos ovesta vähän kiireemmin kuin
ovat tulleet. Minä olen mies, joka käytän miekkaa kuninkaan
palveluksessa, mutta on minulla hätätilassa ratsuruoskakin,
opettaakseni nenäkkäille henkilöille kunnioitusta. Sitä paitsi olen
mies, joka en siedä vääryyttä enkä väkivaltaa.[7] Upseeri, jos tietää
tahdotte.

-- Mutta nimenne? jatkoi Rebekka yhä enemmän hämmentyneenä.

-- Minä olen jo sanonut nuorelle neidillenne nimeni. Mutta tosiaankin,
hän ei ole sitä ehkä kuullut. Minä olen luutnantti Ros, ja tuolla
alhaalla oleva kumppanini on kornetti Peura, jos suvaitsette. Ja nyt
kohteliaisuus kohteliaisuudesta, hyvä matami! Mikä on tämän talon nimi
ja kuka on teidän isäntänne?

-- Ros? ... Ros? vastasi vanha eukko äreästi. -- Joka kolmas mies on
tähän aikaan Ros. Mutta se ei ole totta, teidän nimenne ei ole Ros,
herra. Se olisi liian kummallista, jos teidän nimenne olisi Ros.

Yrjö, josta nauru ei koskaan ollut kaukana, tunsi jo nytkähdyksiä
tummissa viiksissään, mitkä eivät vielä olleet täysin sotaisiksi
kehittyneet.

-- Mitä nyt, rupeatteko riitelemään nimestäni? Ettekö kuule, että minä
kysyn, kenenkä talossa minulla nyt on kunnia olla? Eikö kysymykseni ole
mielestänne kyllin kohtelias?

Silloin alkoi taas näkyä vähäisiä raivon merkkejä ruskeahameisessa
lohikäärmeessä.

-- Olkaapa ruusu tai vaikka lehmänkielo, mutta minä neuvon teitä,
herra, korjaamaan luunne niin nopeaan kuin vain hevoskoninne kavioista
lähtee. Kylläpä olette saanut aikaan kelpo mellakan. Kiittäkää ikuista
onneanne, ettei kapteeni ole kotona; minä en takaisi äyriäkään
jaloistanne enkä käsistänne, jos hän nyt olisi portilla tulossa.

-- Kapteeniko? No, mimmoinen se kapteeni on miehiään, joka niin
kunnollisesti ottaa vastaan oman toimialansa miehiä?

-- Samantekevää. Niin paljon saatan sanoa, ettei täällä ole
viiteentoista vuoteen käynyt vierasta ihmistä, ja jos te tahdotte olla
ensimmäinen, niin siitä ei tule mitään. Joko lähdette, herra, vai mitä?

Ja Rebekka astui, ryhmyiset kädet uhkaavasti ojennettuina, aivan hänen
eteensä. Yrjö alkoi nauraa hohottaa.

-- Kas niin, mummo hyvä, teidän onnenne on, että saatte ärsytetyksi
jääkarhunkin nauramaan. Älkää nyt seisoko siinä kuin kalkkuna, vaan
menkää toimittamaan meille jotakin syömistä! Käskekää kornetin taluttaa
hevoset talliin; toivoakseni on teillä vähän kauroja seimissä. Hyvästi
nyt, mummoseni, toimikaa liukkaasti! Mutta ei mitään liikoja puuhia,
minä kyllä tyydyn siihen, mitä talossa sattuu olemaan valmiina.

Sen sanottuaan hän tarttui murisevaa lohikäärmettä kiinni hartioista,
kun sen kynnet vielä arvaamattomien tunteiden vaikutuksesta pysyivät
piilossa, käänsi hänet äkkiä ympäri ja työntäisi ulos ovesta.



7. JÄTTILÄINEN PALAA, VELHO MUKANAAN.


Olisi vastoin kaikkea oikeutta ja kohtuutta, jos vielä kauemmaksi aikaa
jättäisimme Jaakko-ritarin vankeudessaan kiusaantumaan, ottamatta
selkoa hänen myöhäisemmistä vaiheistaan. Jos jonkun on rakastuneiden
aseveljien huonon muistin tähden kuoleminen nälkään, niin on ainakin
kohtuullista, että jälkimaailma saa sen tietää, voidakseen pystyttää
hautakiven ystävyyden uhrauksille.

Hetkisen koeteltuaan voimiaan horjumattomaan oveen, päätti urhoollinen
ritari katsella asiaa tyynesti ja odotella parempia aikoja. Kohtahan
tietysti oli Yrjö rientävä häntä vapauttamaan, ellei -- mikä olisi
pahin kaikista -- uskollinen kumppani itse ollut yhtä pahassa pulassa.
Jaakko ei ollut luultavasti koskaan elämässään tuntenut edes rakkauden
liekkien käryäkään. Kun siis Yrjö viipyi, alkoi Jaakko epäillä,
etteivät olleet oikein aseveljen asiat, ja sitä ajatellessaan oli
hänellä hyvä halu lyödä kova kovaa vastaan ja puskea päänsä läpi paksun
oven. Tarkemmin mietittyään hän kuitenkin heittäytyi oljille ja nukkui
toistamiseen.

Ukonilma oli lakannut, mutta synkkiä pilvenmöhkäleitä yhä vielä
vieriskeli järeän tykistön tavoin kesäkuun taivaalla. Päivänpaiste ja
sadekuurot vaihtelivat kuin ihmiskohtalot. Luonnonvoimat eivät vielä
olleet loppuun asti raivonneet eivätkä päässeet lepoon; ne vetivät
henkeä syvään niinkuin meri laajoin mainingein vierii rantaan myrskyn
jälkeen.

Jaakko nukkui niin sikeästi, ettei hän huomannut, mitenkä ulkosalpa
vedettiin pois ovelta ja vastikään saapunut henkilö astui riiheen
Martti-rengin opastamana, joka piteli suitsista kahta vaahtoista
ratsua. Se henkilö oli -- sanoaksemme totuuden heti koko kamaluudessaan
-- lumotun linnan hallitsija, jättiläinen itse. Jättiläiseksi häntä
syystä saattoi sanoa, sillä hän oli ainakin päätänsä pitempi muita
ihmisiä. Hänen vartalonsa oli hienon miehen vartalo, synkkä kuin
syksyinen yö. Tuo mies oli varmaankin nuorena ollut kaunis, mutta
kaunis siten, että se vaikutti pelkoa. Nyt hän oli vanha, pitkät
viikset olivat teräsharmaat, ryhti voimakas ja suora, mutta jäykkä ja
luotaan työntävä. Tuuheain kulmakarvain alta silmät katsoivat niin
terävinä ja synkkinä, että ensi silmäyksellä niistä tunsi miehen
ihmisvihaajaksi, ellei juuri ihmissyöjäksi. Puku oli ruumiinmukainen ja
kauttaaltaan musta: Aadolf Fredrikin aikainen hännystakki ja pitkä
liivi, polvihousut ja säärykset, tekotukka kankipalmikkoineen ja
kolmikulmainen hattu; vyössä oli pitkä lyömämiekka, pari pistoolia ja
hartioilla sadevaippa.

Sellainen oli se mies, joka astui riiheen ja huomasi Jaakko-ritarin
pitkänään oljilla. Jos katse, jonka hän nukkujaan loi, jo oli oikea
jättiläisen katse, niin seurasi sitä heti sen mukainen työkin.
Jättiläinen tarttui oikealla kädellään ritaria kiinni kauluksesta,
nykäisi hänet voimakkaasti tempaisten ilmaan ja -- söi hänet suihinsa,
ajattelee kai hämmästynyt lukija? Ei, jättiläinen ei syönyt onnetonta
ritaria, heitti hänet vain rentona kuin säkin ulos ovesta, ja ennenkuin
Jaakko ehti herätä, oli hän pitkällään vesilätäkössä riihen edustalla.

Aivan hämmentyneenä ja unenpöpperössä kömpi hän varsin surkuteltavana
seisoalleen ja katsoi jättiläiseen tuijottavin silmin. Mutta herra ei
pitänyt häntä senkään arvoisena, että olisi hänelle edes sanaakaan
virkkanut; hän meni vain renkinsä luo ja jakeli hänelle käskyjään.
Sillä aikaa ehti jo toisen kerran niin pahoin kohdeltu kornetti herätä
-- johon aina kului hyvä hetki -- ja suutahtaa, mihin meni vieläkin
pitempi aika. Luultavasti oli hänellä vielä muistissaan lohikäärmeen
hurja käytös, sillä muuten olisi vaikea käsittää, kuinka niin
rauhallinen sotilas saattoi siihen määrin raivostua, että hän juoksi
jättiläisen luo ja hyvin tajuttavasti kiroten tähtäsi hänen päähänsä
niin hirmuisen korvapuustin, että metsän honkakin olisi vähemmästä
kaatua kellahtanut.

Tarinain mukaan, kuten tunnettua, ovat jättiläiset olemassa vain
kaatuakseen vaeltavain ritarien miekkaan. Mutta tämä tekotukkainen
jättiläinen ei näyttänyt niin käsittäneen tarkoitustaan, sillä hän
kallistui ripeästi sivulle, ettei isku häntä tavannut, tempasi
vyöstään pitkän pistoolin ja laukaisi sen hyvin välinpitämättömästi
Jaakko-ritaria kohden, tuskin kyynäränkään päässä hänen vasemmasta
korvastaan.

Siihen aikana ei tunnettu nalleja eikä sytytysneulapatruunia, vaan
käytettiin ainoastaan varsin epäluotettavia piilukkoja; ilman tuota
uudenaikaisten aseiden puutetta ei urhoollisella Jaakko-ritarilla enää
olisi ollut suuriakaan toimitettavana tässä maailmassa. Saattoipa vielä
vaikka vannoakin, ettei tuo jättiläinen koskaan ollut liikkeellä
pitämättä teräviä piikiviä pistooleissaan; mutta sateen ansiosta oli
sytykeruuti kastunut, eikä pistooli siis lauennut.

Jaakko oli haistellut ruutia Pommerin sodassa. Hän ei kovinkaan
säikähtänyt, astui vuorostaan pari askelta taapäin, sivalsi sapelinsa
ja hyökkäsi rajusti pitkän, mustan miehen kimppuun.

Hänkin samassa silmänräpäyksessä paljasti suuren miekkansa ja torjui
taitavalla kädellä toisen iskut. Jaakko oli tavannut tavattoman
voimakkaan ja taitavan vastustajan, joka oli sitä vaarallisempi, koska
hänen kylmäverisyytensä oli hänelle ehdottomasti eduksi ritarin raivon
rinnalla. Taistelu oli kiivas, mutta lyhyt. Muutamain hurjien iskujen
jälkeen oli Jaakon sapeli lyöty hänen kädestään kauas märkään
ruohikkoon; jättiläinen kohotti lyömämiekkansa ja...

Mutta kukapa koskaan on jättiläisten ja lumottujen linnain saduissa
nähnyt, että rehellinen ritari on niin kurjasti surmattu, aina jonkun
hyväätekevän haltijahengen oikeana silmänräpäyksenä asettamatta
taikasauvaansa hänen ja varman turmion väliin. Me rikkoisimme kaikkea
romanttista soveliaisuutta vastaan, jos todellakin antaisimme niin
ennen kuulumattoman asian tapahtua; älköön siis kukaan katsoko
epätodenmukaiseksi tai kummalliseksi, että tällöinkin ilmestyi
tilaisuuteen sopiva hyvä haltija, esiintyäkseen ratkaisevan hetken
tullen pelastavana enkelinä.

Tämä kelpo haltija, joka tietysti ei voinut olla kukaan muu kuin
tällaisissa kertomuksissa välttämätön velho, ei ilmaissut läsnäoloaan
haltijattaren kilisevällä lasiharmonikalla, vaan kuolevaisen miehen
vähän sorahtavalla äänellä, joka portilta huusi jättiläiselle:

-- Ei, malttakaahan herra kapteeni, älkääkä olko hullu! Tuohan on vanha
häränpää Peura eli Petronius, vai miksi hän itseään sanoo,
kuninkaallisen majesteetin uusmaalaisia rakuunoita. Tunnen hänet kuin
viisi... Kova pää, herra kapteeni, puupää epäilemättä, mutta
rehellisempää simppua ei koskaan ole uiskennellut Loviisan ja
Suursaaren välillä. Kas niin, olkaa järkevä, pistäkää rauta
tuppeen ja tarjotkaa, luvallanne, ennemmin meille Geneven viiniä
aamutuimaan! Tämmöinen yöratsastus, hyvä kapteeni, voi kyllä soveltua
poikanulikoille, mutta ei miehelle, joka on kuninkaalliselta
majesteetilta ja kollegium medicumilta tottunut saamaan kolmen hevosen
kyydin ja päivärahat, mieluimmin _in natura_. Ja te, hyvä Pumponius,
oletteko hutikassa, kun alatte tapella kunnioitettavan ja kelpo
kapteeni Mörkin kanssa hänen omassa pihassaan? Pölyttäkää toki edes
vähän järkeä esiin paksusta kallostanne! Ryyppy jäähtyy, ja mitä
sanookaan Livius? _Insuperabilis Alpium transitus_, jonka minä
kääntäisin näin: lempo kuivin suin ratsastakoon metsien läpi.

Se henkilö, joka niin sopivaan aikaan pani kaunopuheisen sanansa
vaakaan, missä Jaakko-ritarin kohtalo kiikkui taivaan ja maan välillä,
oli hyväluontoisen ja leikkisän näköinen herrasmies, jolla oli yllä
pitkä ja hyvin kiinni napitettu päällysnuttu ja jonkinmoinen reuhka
vedettynä huolellisesti varjellun hatun ja valetukan suojaksi, sanalla
sanoen, lukijalle jo Loviisan vastaanotoissa esitetty tuttu, tohtori
Ekströmer. Hänen uusi Liviuksen käännöksensä lienee hänestä itsestään
tuntunut erittäin onnistuneelta, sillä hän ei sitä jättänyt säestämättä
niin äänekkäällä naurulla, että isohko vatsa koetteli päällysnutun
nappien lujuutta. Sitä vähemmän, valitettavasti, vaikutti Livius
molempiin taistelijoihin. Mies, jota sanottiin kapteeni Mörkiksi,
pidätti kyllä iskuun kohotetun miekkansa, mutta koki yhä vain lävistää
vastustajansa jättiläiskatsein, samalla kuin Jaakko, jonka raivo oli
lentänyt metsään sapelin mukana, seisoi uhmaisena, leveine rintoineen
aivan alttiina kohotetun miekan iskulle.

Tohtori pahastui ja astui taistelijain väliin.

-- Herra kapteeni, sanoi hän, ja te, Petrus eli Peuronius, minä olen
nähnyt enemmän verta kuin te, ja olen valmis, jos suvaitsette,
sahaamaan poikki teidän neljä raajaanne, kuin olisivat ne
makkaratikkuja. Mutta huonoa pilaa minusta on kahden kunniallisen
miehen, joina minä teitä pidän, pistää toisensa kuoliaaksi
tyhjänpäiväisen riidan tähden. Tiedättekö te, herra kapteeni, että
lääkärillä on valta käskeä silloinkin, kun kuninkaallakaan ei enää ole
mitään sanomista. Te haitte minut tyttärenne luo: pitääkö minun nyt
sitten heti paikalla taas ratsastaa tieheni?

Se naula veti. Kapteeni pisti hitaasti miekan huotraan, mutisten
jotakin anteeksipyynnön tapaista, kääntyi selin Jaakkoon ja tarjosi
käsivartensa tohtorille saattaakseen hänet asuinhuoneeseen.

Tohtori Ekströmer oli kuitenkin liian suuressa määrin seuraelämän mies,
voidakseen laiminlyödä kohteliaisuuden vaatimuksia.

-- Kuulkaas -- hän sanoi kornetille, jota oli niin tylysti kohdeltu --
kuulkaahan nyt, hyvä Parhasius eli Perkelius -- kuka lempo jaksaa
muistaa niin mutkikasta nimeä? -- minä vain tahdoin sanoa, hyvä
Pultronius, että te arvattavasti tulette meidän kanssamme saadaksenne
ryypyn ja voileivän aamukylmään. Voin vakuuttaa teille sillä tekevänne
kunnon isännällemme erittäin mieliksi, eikö totta, herra kapteeni?
Kertokaapas sitten, miten tulitte tänne, vaikka minä teidät vielä eilen
näin puolenpäivän aikaan ilmi elävänä Loviisassa. Ilmatietä, luulen mä,
sillä mitä minuun tulee, näette tässä vain puolet minun henkilöäni;
toinen puoli jäi männynkantoihin ja katajapensaihin riippumaan. Teidän
onneksenne jätin minä kenttäapteekkini Porvooseen. Saatte olla ihan
rauhassa, Pontonius: ei mitään mikstuuria niinkuin viime kerralla, kun
paransin teidät vilutaudista. Miten sanookaan Cicero? _Molestia et
voluptate vita mixta_, iloinen pitää olla niin kuivassa kuin
märässäkin. Joutukaamme nyt jo kuivalle taas!

Näin laverreltuaan hilpeä tohtori pyörähti kantapäällään ja kiipesi
ripeästi portaita ylös, kun taas Jaakon mielessä, hänen siinä
viipyessään nyreänä ja äänettömänä, kävi ankara taistelu suuttumuksen
ja nälän välillä. Suuttumus voitti, ja niin monen armottoman kohtalon
vainoama Jaakko ei ollut kuulevinaankaan kutsumusta.

Portailla tervehti isäntää ja hänen vierastaan hovimestari Ramström
kumarruksin, jotka kapteenin synkistä silmäyksistä tulivat yhä
syvemmiksi ja epävakaisemmiksi. Syy oli selvä. Janoinen, vanha
palvelija oli niin taitavasti käyttänyt hyväkseen emännöitsijän
poistumista kaappien lähettyviltä, että sekin vähäinen voima, joka
hänellä vielä oli jäljellä vanhoissa jaloissaan häähumalan jälkeen,
kokonaan petti, kun hän odottamattaan ja kauhukseen näki isäntänsä
tulevan. Muutaman silmänräpäyksen tavoitteli hän tasapainoa, mutta
painolait saivat voiton, ja hovimestarin viimeinen kumarrus muuttui
kuperkeikaksi, joka vei hänet alas jyrkkiä portaita.



8. PYHÄN YRJÄNÄN TAISTELU JÄTTILÄISTÄ VASTAAN.


Kun jättiläinen, seurassaan velho, jota kuolevaisten kesken sanottiin
tohtoriksi, huomasi tuon kummallisen tervetuliaistervehdyksen, jolla
hänen linnavoutinsa ja hovimestarinsa Ramström otti hänet vastaan,
aavisti hän pahaa ja ryntäsi portaita ylös niin kiireesti, ettei hänen
vieraansa mitenkään jaksanut ehtiä jäljestä. Kohtalo satutti silloin
niin kummallisesti, että häntä vastaan yläportailla tuli Rebekka, joka
juuri edellisenä silmänräpäyksenä oli käännetty ympäri ja sysätty ulos
ovesta kuin tykin suusta. Siitä syystä kapteeni harppaili kolme
porrasta kerrallaan ja oli vähemmässä kuin puolessa minuutissa Vernan
etuhuoneessa, ja hänen takanaan tuli Rebekka ja vähän jäljempänä
tohtorikin.

Siinä oli siis tämän kertomuksen päähenkilöistä koossa kokonaista viisi
toisiaan vastaan taistelevina valtoina, jättiläinen, prinsessa, velho,
lohikäärme ja Pyhä Yrjänä-ritari. Kohtaus oli odottamaton. Tyttönen
oli, riemuissaan ensi voitosta, mikä oli saatu hänen kauhistavasta
vartijastaan, melkein kaatunut Yrjön jalkain juureen ja katsellut häntä
ihmettelevin silmin. Yrjö oli vetänyt pois kätensä, jota orjatar Verna
oli ihastuneena tahtonut suudella, nostanut tytön ylös ja katsellut
häntä kaksikymmenvuotiaan silmin. Muutaman sekunnin se vain kesti, tuo
katseleminen, mutta jo kukoisti kevään Verna, ja hänen vapauttajansa
tunsi saaneensa kylliksi muistoja elääkseen pitkänkin iän.

Jättiläinen astui sisään.

Ota toisaalta kaikkea kaunista, suloista, lämpöistä, viatonta, kaikki,
mitä rakkaus lisää elämän värivälkkeeseen -- ja toisaalta kaikki pimeä,
katkera, jääkylmä, kuolemaa ja turmiota tuottava, mikä piilee vihassa
ja kostossa -- sovita kaikki se tauluksi, pane kehykseksi kesäkuun
taivas ja kirjoita nimeksi: Yöjärvi. Vastakohtien mestari Victor Hugo
olisi ollut riemuissaan moisen taulun maalaamisesta, mutta sitä ei
tarvitse kaukaa hakea, näkeehän sen luonnossa ja ihmiselämässä joka
kerta, kun synkkä ukkospilvi pimittää viheriöitsevää kevättä.

Jättiläinen pysähtyi ovelle kuin kynnykseen kiinni naulittuna.
Kummallinen hämmennys näytti vallanneen hänet, mutta ei
mitään kiivautta, ei mitään rajua liikutusta ilmennyt hänen
kasvonpiirteissään. Ennemmin saattoi sanoa jäädyttävän kylmän
kangistuttaneen hänen jäsenensä. Hän katsoi nuoria niinkuin
valkohuippuinen lumivuori katselee laakson kukkia.

Verna ensimmäisenä huomasi pitkän, mustan miehen kynnyksellä. Hän ei
paennut, ei kääntänyt pois silmiään, seisoi vain liikkumatta, ja tuskin
huomattava väristys ilmaisi hänen äkillistä kauhuaan. Yrjössä
liikkuivat toiset tunteet. Tekisimme hänelle väärin, jos sanoisimme
hänen tunnettaan peloksi, mutta tavattoman hämillään hän oli, niinkuin
olisi hänet tavattu vääryydenteosta; ääneti hän odotti, mitä oli
tuleva.

Tämä vaitiolon lumous, joka sulki kaikkien suut, keskeytyi vasta
portailla kömpivän tohtorin äänestä.

-- Sallikaa minun sanoa, hyvä kapteeni, että te olette rakennuttanut
portaanne siivellisiä olentoja varten, esimerkiksi kanoille. _Posito_
-- uh, vielä neljä astuinta! -- olettakaamme, sanon minä, että jonakin
päivänä syttyy tulipalo; mihinkä silloin pääsette tuossa mutkikkaassa
korkkiruuvissa, jota te, antakaa anteeksi suoruuteni, suvaitsette sanoa
yläkerran portaiksi. Olettakaamme, että kaappi, piironki, sänky, joita
koetetaan pelastaa, putoaa portaihin ja sulkee tien; mihin silloin
pääsette? _Perdu_, hyvä kapteeni; nahkanne on vaarassa, lopetatte
kunniakkaan elämänne _asphyxiaan_.

Näitä sanoja seurasi lyhyt äänettömyys, jonka keskeytti omituinen
napsaus. Kapteeni, ehkäpä ajattelemattaan, veti vireeseen sen
pistoolinsa, joka hänellä vielä oli ladattuna vyössä.

Yrjön korva, joka oli tottunut moisiin ääniin, ymmärsi heti napsauksen
merkityksen. Se palautti entiselleen hänen rohkeutensa ja puhekykynsä.
Hän lähestyi kapteenia käsi miekan kahvassa ja lausui kohteliaasti,
mutta kylmästi kumartaen:

-- Luullakseni on minulla kunnia puhua tämän talon isännälle.
Nimeni on Ros, olen kuninkaallisen majesteetin uusmaalaisen
rakuunaväen luutnantti. Minun ja kumppanini täytyi turvautua teidän
vieraanvaraisuuteenne, kun metsässä ratsastimme eksyksiin. Univormuni
pitäisi todistaa, etten minä ole ryöväri enkä varas, kuten teidän
emännöitsijänne kohteliaasti uskoi, ja sentähden, suvaitkaa minun
sanoa, on pistooli tarpeeton.

Silloin kapteeni astui kahta askelta likemmäksi, katsoa tuijotti Yrjöön
hurjasta kiihkosta hehkuvin silmin ja huusi:

-- Te ette ole Ros. Nimenne on Sundhagen. Te olette tullut tänne
viettelemään tytärtäni, ettekä nyt elävänä pääse täältä.

-- Hyvä herra -- vastasi Yrjö, hämmästyen vastoin tahtoansakin -- en
tiedä, mikä...

Hän ei saanut lopettaa lausettaan. Kapteeni kohotti pistoolia, mutta
epäilemättä hän muisti samassa sankkiruudin olevan märkää, sillä heti
senjälkeen hän singautti aseensa ulos ikkunasta, niin että ruudut
helisivät. Sen sijaan hän sivalsi huotrasta pitkän, hirmuisen
miekkansa.

Yrjö ei myöskään vitkastellut, vaan tempasi puolustuksekseen sapelinsa.
Verna syöksähti hänen eteensä ja pidätti hänen käsivarttaan, mutta
kaatui samassa tunnotonna lattialle.

Juuri sinä hetkenä oli tohtori, kelpolailla sysäisten ovessa seisovaa
Rebekkaa, raivannut tien huoneeseen ja kysyi, mitä oli tekeillä.

-- Tohtori Ekströmer! huudahti Yrjö kääntämättä silmiään uhkaavan
miekan kärjestä.

-- Ros! Iloinen, kunnon ystäväni Ros! huudahti tohtori vuorostaan. --
Mitä tämä merkitsee? Sallikaa minun sanoa, hyvä kapteeni, että te
tänään olette kirotun pahalla tuulella. Olkaa hyvä, pistäkää rautanne
tuppeen. Minä takaan pojan kuin olisi hän oma poikani.

Mutta kapteeni, joka ei mitenkään ollut hillittävissä, tuli päinvastoin
yhä hurjemmaksi.

-- Tohtori, tunnetteko hänet? No, sittenpä myöskin tiedätte, että
eilen ... ei, toissapäivänä ... ei, kaksikymmentä vuotta sitten... Ja
nyt hän taas tulee viett... Pois! Pois! Hänen verensä taikka minun!...

Ja kiihkosta tuijottavin silmin, kuin olisi haamua ahdistellut,
kapteeni tähtäsi nuorukaiseen hirveän iskun, jonka Yrjö vain
hädintuskin sai vältetyksi.

-- Henkesi tähden, Yrjö, hyppää ulos ikkunasta, mies on mieletön!
kuiskasi tohtori.

-- Jättäisinkö hänet, tuon tytön ... en koskaan!

-- Minä suojelen häntä.

-- Mies tappaa hänet...

-- Poika, ellet nyt juokse, tapahtuu tässä murha. Tahdotko tapella
hullua vastaan?

Nämä nopeat sanat vaihdettiin raivoisan kapteenin yhä hurjemmin
ahdistellessa. Yrjö tajusi ystävänsä olevan oikeassa, peräytyi
taistellen parvekkeen ovelle, syöksähti äkkiä siitä ulos ja hyppäsi
reippaalla ponnahduksella alas puutarhan ruusujen keskelle, tällä
kerralla kuitenkaan saamatta mitään vahinkoa.

Kapteeni jäi parvekkeelle. Hän oli menettänyt kaiken malttinsa, hampaat
kiristyivät vastakkain, käsi puristi suonenvedontapaisesti miekan
kahvaa.

-- Pääsikö hän vielä kerran käsistäni! hän ärjäisi ja katsoa tuijotti
pakenevaa nuorukaista.

Tohtori yritti lähteä rauhoittamaan mieletöntä, mutta Rebekka pidätti
häntä.

-- Älkää sanoko mitään; te vain saatte hänet pahemmaksi. Katsokaa
ennemmin tuota lasta; minä ymmärrän paremmin kapteenia. Tiesinhän
kyllä, että hän taas saisi tuon kohtauksensa. Mutta niin hurjana minä
en ole häntä pitkään aikaan nähnyt.

Sitten hän meni kapteenin taa, löi häntä olkapäälle ja virkahti ihan
hänen korvaansa:

-- Sundhagen on kuollut.

Jättiläinen kääntyi kuin unenhorroksissa.

-- Niin, toisti Rebekka, tiedättehän, että Sundhagen on kuollut.

-- Mutta hän oli täällä... Minä näin hänet, vastasi kapteeni epäröiden.

-- Te petyitte. Sundhagen on kuollut. Hän kaatui jo kymmenen vuotta
takaperin Länsi-Indiassa taistellessaan englantilaista merirosvolaivaa
vastaan.

-- Kummallista! jatkoi musta mies, huomattavasti tyynemmin. -- Minä
olin kuitenkin...

-- Niin on kuin minä sanon. Nyt pitää teidän, kapteeni, heti paikalla
paneutua levolle. Minä kyllä tiedän, mitä moisista kujeista seuraa.
Sitä paitsi ratsastitte koko yön sateessa. Teidän täytyy pysyä hiljaa
ainakin kolme päivää, kapteeni.

Niin sanoen hän talutti äsken vielä varsin hirveän miehen vastarinnatta
alakertaan johtaville portaille. Hänen liiaksi kiihoittunut hermostonsa
oli äkkiä veltostunut, pitkä, laiha vartalo oli luhistunut kokoon, kuin
horjuva sairas hän antoi taluttaa itseään, mutta mutisi lakkaamatta
valittavasti:

-- Kummallista! Minä olin näkevinäni hänet täällä...

Tohtorin oli sillä välin onnistunut saada Verna tuntoihinsa. Tytön arka
katse etsi Yrjöä ja tiedusteli äänettömän kaunopuheisena hänen
kohtaloaan. Hyväntahtoinen tohtori selitti viittauksin nuorukaisen
paenneen puutarhan kautta.

-- Lapsiparka! mutisi hän itsekseen. Isä hullu ... niin, ei ole
epäilemistäkään, että mies sairastaa _monomania_ tautia, vieläpä hyvin
pitkällekin kehittynyttä ... ja lapsi itse kuuromykkä ... hm ...
lapsiraukka!

Ekströmer oli tuommoinen ystävällinen, vanhanaikainen lääkäri, joka
aina piti karamelleja taskussaan, antaakseen niitä lohdutukseksi
itkeville lapsille ja saadakseen heidät ystävikseen, kun kova
välttämättömyys pakotti nykäisemään pois maitohampaan tai antamaan
pahanmakuista rohtoa. Hyvää tarkoittaen hän ojensi Vernallekin yhden
noista viattomista lahjomisvälineistään. Tyttö otti sen vastaan kuin
lapsi, mutta osoitti puutarhaa ja lausui omituisella tavallaan entisen,
ainoan sanansa:

-- _Veli!_

Tohtori Ekströmer ei olisi enemmän kummastunut, jos kivi olisi puhunut
hänen jalkojensa juuressa, kuusi laulanut hänen vieressään, koko
tieteen järjestelmä pudota romahtanut hänen päähänsä.

-- Velikö? hän toisti. -- Häh? Kuinka se oli?

-- _Verna_, vastasi tyttö. Hän arvattavasti ymmärsi väärin lääkärin
kummastuksen.

-- Lempo vieköön, puhuuhan tyttö! Ja isä kun sanoi...

Ahaa, sekin oli siis vain _monomaniaa_. Mutta kun ajattelen, että voi
myöskin papukaijoja, harakoita ja kottaraisia opettaa lörpöttämään
jonkin tolkuttoman sanan... Olipa tuo merkillinen tapaus. Ehkä akka voi
minulle antaa joitakin viittauksia.



9. LOHIKÄÄRME TUNNUSTAA VELHOLLE OSAN LUMOTUN LINNAN SALAISUUKSIA. |


Jos edellinen luku oli suosiollisen lukijan mielestä liian julma
soveltuakseen tämmöiseen pohjolan lumotun linnan viattomaan
kertomukseen, niin pyydämme häntä vain katsahtamaan velhoon, tohtori
Ekströmeriin, kun hän tunnin kuluttua äskeisestä jyräkästä rauhallisena
ja ujostelemattomana istuu alakerran salissa hyvinvarustetussa
aamiaispöydässä, joka tarjosi Geneven viiniä, tuoretta lohta
munakäristeineen, mansikoita ja kermaa, paistettuja kananpoikia
muurainhilloineen ja kurkkuineen sekä portviiniä -- silloinpa kaikki
ikävät muistot, joita lukijalla ehkä on jättiläisen hullutuksista,
varmaankin haihtuvat sen iloisen myötätunnon tieltä, jolla lukijakin
moista näkyä katselee. Me vain sydämestämme surkuttelemme, etteivät
ystävämme, Yrjö- ja Jaakko-ritarit, jotka paastoten olivat kokeneet
niin monia seikkailuja, saaneet olla mukana noiden viehättävien
aamiaisvarojen kimpussa, vaan arvattavasti samana hetkenä harhailivat
taaskin autiossa seudussa etsien torpanpahaista, joka voisi tarjota
heille kahta kaivattua herkkua, talonpoikaisjuustoa ja kuoripiimää.

Tohtori ei ollut koko yötä turhaan ratsastanut salojen halki.
Tyhjennettyään lohiastian, puhdistettuaan mansikkavadin ja kermakannun
sekä passitettuaan kolme, neljä viatonta kananpoikasta niiden oikeaan
määräpaikkaan, alkoi hän tuntea taipumusta katsella entisyyttä,
nykyisyyttä ja tulevaisuutta lempeämmin silmin. Hän täytti tyynenä kuin
filosofi neljännen viinilasinsa, kääntyi juuri sisään tulleen Rebekan
puoleen, avasi suunsa ja sanoi:

-- Nukkuuko sairas?

-- Kapteeni hikoilee, kuului vastaus.

-- Hyvä on. Silloin saatamme toivoa, että veren tunkeutuminen aivoihin
menee ohi pahemmitta seurauksitta. Entä pikku mamselli yläkerrassa?

-- Neiti on hiljaa.

-- Kuulkaas, hyvä matami -- ja tohtori pyyhkieli ruokaliinalla suutaan
-- luullakseni kapteeni Mörk ei ole aatelismies, nimestä päättäen.
Mutta ehkäpä olenkin erehtynyt?

Rebekka ei vastannut. Ei hän myöskään mennyt pois; hän odotti
nähtävästi saadakseen korjata pois ruoan tähteet, ja hänen terävä
silmäyksensä näytti kysyvän: etkö vielä ole syönyt kylliksesi, ahmatti?

Tohtori ei ollut kokematon taloudellisen elämän valtioviisaissa
tempuissa.

-- Tahtoisinpa sanoa, että teillä on varsin erinomaista lohta, hyvä
matami. Onkohan se saatu Anjalasta? Toden totta, parempaa en ole syönyt
Halmstadissakaan. Entä mansikat sitten! Oikein herkulliset!

Rebekka oli vaiti.

-- Mitä kananpoikiin tulee ... lempo vie, lihavampia ei tarjota
Tukholmassa Malmin kellariravintolassakaan. Oma kanatarha, eikö niin?
Terveydeksenne, matami! Portviini on varmaankin kuninkaan
hovimestarilta saatua; tunnustakaa vain, että teillä on omat
hankkijanne kuninkaan keittiössä. Mutta sanokaapas, miten kumman
tavalla te olette saanut salaa tuoduksi tämmöistä viiniä tänne ...
niin, enhän toden totta vielä tiedä tämän talon nimeäkään.

-- Yöjärvi.

-- Yöjärvikö? Kapteeni Pimeä Yöjärvellä? Täytyypä minun tunnustaa, että
välistä tapaa kummallista yhdenmukaisuutta. Yöjärvikö siis? Olkoon
minun puolestani, varsinkin kesäiseen aikaan ja hyvän aamiaisen
ääressä. Mutta syksyllä täällä lienee hieman koleaa, eikö totta?
Surkuttelen teitä, kunnon ystäväni... Teidän isäntänne ei aina näytä
olevan parhaimmalla tuulella. Arvattavasti ovat siihen syynä nuorena
kärsityt onnettomuudet ja loukkaukset?

-- Onnettomuudetko? Mahdollisesti.

-- Niin, niin, eihän sitä huvikseen vain tule noin kummalliseksi. Ei
sitä ihan päähänpiston tähden vain asetuta näin keskelle erämaata.
Missä kapteeni asui ennen tänne muuttamistaan?

-- En tiedä.

-- Häh? Mutta se Sundhagen, joka oli merirosvo ... ja se, mitä tapahtui
kaksikymmentä vuotta takaperin...

-- En tiedä.

-- Vai niin, älkää pahastuko! Mutta, muistaessani, nuo
kananpoikaset ... minä en voi unohtaa teidän kananpoikianne ja minä
ylistän niitä koko kuninkaallisen armeijan kuullen. Ruokitteko niitä
kaurapuurolla ja perunajauhoilla? Suokaa anteeksi, että näin kyselen,
mutta uskaltaisinpa melkein panna pääni pantiksi, että te olette niille
antanut hienoksi survottuja pomeranssinkuoria.

Rebekka hymyili, tosin kylmästi kuin helmikuun päivä, mutta hyvä merkki
se sittenkin oli.

-- Se ei koskaan ole juolahtanut mieleeni, vastasi hän.

-- Mutta miksette tunnusta totuutta? Te olette aivan varmaan käyttänyt
uutta ranskalaista tapaa niitä ruokkiessanne. Ikäänkuin en minä
huomaisi paistista, että olette niille antanut pomeranssinkuoria. Ah,
minä ymmärrän, ehkä onkin nuori neitinne niitä ruokkinut? Jos olisin
viittätoista vuotta nuorempi, niin kosisin häntä vain sentähden, että
hänellä on ollut niin oivallinen keittotaidon ... ja kanainkasvatuksen
opettaja.

-- Jos olette poikamies, niin kosikaa, hyvä herra! Minusta ei vastusta
olisi. Niin pääsisin minä...

-- Mistä pääsisitte?

-- En mistään.

-- Minä todellakin ajattelen asiaa. Ellei vain tyttöparka olisi
kuuromykkä...

-- Kuuromykkäkö? Kuka sen on sanonut?

-- Häh? Luuletteko siis, että hän todellakin kuulee?

-- En minä sitä ole sanonut.

-- Mutta luuletteko sitten hänen puhuvan?

-- En minä sitäkään ole sanonut.

-- Mutta ellei hän kuule eikä puhu, niin onhan hän kuuromykkä.

-- Eipähän, eipä ole.

-- Tämäpä vasta on eriskummallinen tapaus. Ellei hän kuule eikä puhu
eikä myöskään ole kuuromykkä, niin mikä hän sitten on? Olisinpa utelias
tietämään sen.

-- Mitä te, herra, sanotte sitten kuuromykäksi?

-- No, lempo vie, semmoista olentoa, joka syystä tai toisesta syntyy
kuurona eikä siis voi oppia puhumaan.

-- No niin, herra, siispä saatte huoletta kosia Vernaa. Ei hän ole sen
enempää kuuromykkä kuin te, herra, tai minäkään.

-- Sepä perhanaa. Kuinka sen voitte todistaa?

-- Ettekö kuullut hänen puhuvan?

-- Niin, tosiaankin, oikeassa olette. Hän sanoi kaksi sanaa.

-- Ei, kolme sanaa hän puhuu. Kolme sanaa, eikö siinä ole todistusta
kylliksi, ettei hän ole kuuromykkä? Kosikaa huoletta!

-- Kuulkaahan nyt, hyvin kunnioitettava matami, joka kasvatatte sangen
herkullisia kananpoikia; koska te näytätte olevan järkevä ihminen ja
harrastavan talon etua, niin en huoli salata teiltä, että kapteeni Mörk
etsi minut eilen Loviisasta käsiinsä ja kutsui tänne parantamaan
tytärtään. Tosinhan hän puhui vähän epäselvästi ... ymmärrättehän ...
vähän hämärästi taudin nimeämisestä... hän ei tahtonut ilmaista kuin
puolen totuutta. Mutta niin paljon olin minä ymmärtävinäni, että hänen
tyttärensä oli kuuromykkä. Minä sanoin hänelle suoraan, ettei
lääkintätaidolla ole siinä mitään tekemistä; mutta tyytyikös hän
siihen? Hän lorusi sinne tänne, niinkuin hän ei aivan varmaan olisi
tiennyt, oliko neiti todellakin kuuromykkä, vai oliko koneistossa jokin
muu koukku, ja kun minulla sattumalta oli joutoaikaa, taivuin minä
lähtemään hänen mukanaan tänne. No niin, nyt kun olen tutustunut teidän
kananpoikiinne, annan hänelle mielelläni anteeksi kamalat katajikoissa
retustamiset. Luuletteko siis todellakin, että tyttö _ei ole_
kuuromykkä?

-- Siihen voitte luottaa, herra.

-- Hm ... tyttö miellyttää minua. Minä olen varakas poikamies parhaassa
iässä, tuskin kahdeksanviidettä; sanoittepa sanan. Mutta jotakin täällä
on nurinpäin, ja se on ensin saatava korjatuksi. Ymmärrättehän te
hyvin, että jos lääkärin pitää parantaa jokin vamma, olipa se
minkälaatuinen hyvänsä, niin pitää hänen ensinnäkin tietää, missä vika
on. Teidän on sanottava minulle, mikä tyttöä vaivaa ja _miten_ hän on
sellaiseksi tullut. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?

-- Kyllä. Jos niin on, että te, herra, olette lääkäri ja voitte saattaa
kuntoon _sen kohdan_, joka parannusta tarvitsee, niin täytyneehän minun
sanoa, mitä en muuten koskaan olisi sanonut. Vanhainkin hampaitten
takana voi kieli pysyä lukittuna.

-- Kyllä uskon, kyllä uskon, hyvä matami. Mutta palataksemme asiaan,
niin mitä sanoittekaan? Tyttö kuulee eikä kuule, puhuu eikä puhu, on
kuuro eikä ole kuuro, on mykkä eikä ole mykkä. Jos se kaikki on totta,
niin myöntäkää ainakin, että sitä ei ole varsin helppo tajuta.

-- Kenties ei, mutta niin asia kuitenkin on. Ettekö huomannut hänen
lausuvan nuo sanansa oudolla tavalla kuin olisitte kuullut pienen
lapsen puhuvan.

-- Niin todellakin. Minä olin huomaavinani jotakin sentapaista.

-- No, siinähän se on koko arvoitus; ettekö arvaa?

-- En: niin totta kuin olen sitoutunut Eskulapiuksen, Hippokrateen sekä
Turun ja Upsalan lääkeopillisten tiedekuntain palvelukseen; moista
tapausta ei meidän farmakopeassamme ole arvattu sattuvaksi.

-- No, niinpä minä sanon teille jotakin, jota ei ole luettavana
kirjoissa. Verna syntyi niin terveenä ja vilkkaana ja niin tervein
korvin kuin kuka muu ihmislapsi tahansa. Hän oli niin kiltin kiltti
lapsi, ja vuoden vanhana hän jo sanoi _mamma_ -- sillä hänellä _oli_
äiti -- mutta isäänsä hän pelkäsi eikä koskaan taipunut lausumaan
sanaa, jota isä niin mielellään tahtoo kuulla, jos hän muuten on
sellainen kuin isän tulee olla. Sen ensimmäisen sanan jälkeen oli
puhevarasto kauan kasvamatta; kului lähes puoli vuotta tytön oppimatta
yhtään sanaa. Luulenpa, että niin käy useimmille lapsille. Mutta tehän
olettekin poikamies, herra...

-- Saattaa käydä, saattaa käydä. No, entä sitten...

-- Sitten hän oppi nopeasti kaksi sanaa: _veli_ -- sillä hänellä _oli_
veli -- ja _Verna_, joita usein tavasimme hänelle, ja me jo iloitsimme,
että hän kohta rupeaisi puhumaan kuten lapset ainakin sen ikäisinä,
jolloin he enimmin ovat Jumalan enkelien kaltaisia. Niin, silloin hän
oli niin kaunis ja kultainen, -- ja Rebekka pyyhkäisi silmiään
esiliinansa nurkalla -- että harvoin hänen kaltaistaan näkee, ja
kaikki, jotka hänet näkivät, sanoivat, ettei mikään kuninkaankaan lapsi
saattanut olla ihanaisempi. Sitten äkkiä...

-- No? Sitten äkkiä...

-- Hän sairastui.

Tohtori pani nuuskaa nenäänsä. Se ei näyttänyt hänestä ollenkaan
kummalliselta.

-- Tuhkarokkoonko? hän kysyi.

-- Hän sairastui ja menetti kuulonsa. Sitten hän ei enää koskaan
oppinut enempää kuin nuo kolme sanaa. Ja arvattavasti hän olisi
unohtanut nekin, ellen minä niitä lakkaamatta olisi tavannut hänelle
hänen pienenä ollessaan, sillä minusta tuntui kuitenkin hyvältä kuulla
hänen sanovan jotakin. Hän katsoi minun huuliani ja lausui sen mukaan,
mitä ennestään taisi. Mutta muuta hän ei voinut oppia. Kaikki muu
täytyi meidän selittää hänelle merkeillä.

-- Hm, hm ... tämä on todellakin ensimmäinen tämänlaatuinen tapaus,
mikä minulle on sattunut. Se lienee ollut ankara tauti, luultavasti
tulirokko. Se se useinkin jättää jälkensä silmiin ja korviin.

-- Pahempi se oli. Jumala näki maailman tulleen uudeksi Egyptiksi, ja
sentähden hän lähetti uuden murhanenkelin, joka siihen aikaan ei
säästänyt ylhäistä eikä alhaista. Ja ne, joiden hengen hän säästi, ne
hän jätti raajarikoiksi ja rumiksi, sokeiksi, kuuroiksi tai hupakoiksi
ja kaikenlaiseen kurjuuteen ja viheliäisyyteen. Mutta merkillistä oli,
tyttö ei saanut ainoatakaan arpea kasvoihinsa...

-- Hm ... tauti oli siis...

-- Niin, tauti oli _isorokko_.



10. VELHON KIUSAUS.


Niiden henkilöiden keskustelu, jota me olemme rohjenneet nimittää
velhoksi ja lohikäärmeeksi, ehti juuri ratkaisevaan käännekohtaan, kun
sen keskeytti kellon kilinä, jonka johto tuli kapteenin huoneesta eli
-- puhuaksemme entiseen tapaan -- jättiläisen luolasta. Rebekka
kiiruhti tiehensä, ja tohtori jäi yksin mietteihinsä.

Epäilemättä olisi ihmeellistä ja hyvin valaisevaa seurata
lääketieteellistä epäilystä, fysiologisia, psykologisia, nosologisia,
nosograafisia, diagnostisia, terapeutisia ja kaikkia muita raakalaisia
vastaväitteitä, jotka tämän keskustelun johdosta kehittyivät
korkeastioppineen ja paljonkokeneen lääkärin mielessä, joka oli
jäsenenä Upsalan ja Turun lääkeopillisissa tiedekunnissa. Mutta kun on
varsin luultavaa, että nuo äänettömät mietiskelyt, puettuina kun olivat
niin monen syvällisen ja salaperäisen termin verhoon eivät olisi
kovinkaan helposti tavallisten kuolevaisten tajuttavissa, niin saanee
lukija kyllikseen lopputuloksestakin mikä oli, että kunnon tohtori
päätti mitä tarkimmin "tutkia sairasta", saadakseen varmemman
vakaumuksen niin tavattoman vian laadusta ja sen parantamisen
mahdollisuudesta. Se päätös oli tuskin ehtinyt varmistua, kun
tohtori kutsuttiin kartanonherran, kapteeni Mörkin, luo hänen
makuuhuoneeseensa.

Kapteeni oli paljon tyynempi mieleltään ja istui puolipukeissaan
puoleksi makaavassa asennossa, mustassa nahalla päällystetyssä sohvassa
hämärässä huoneessa, johon valoa vain niukalti ja vaivoin pääsi
paksujen tummien ikkunaverhojen lävitse. Huone oli kaikin puolin
näöltään raskasta mielialaa herättävä, synkkä, kolkko ja pimeä. Sen
ainoana koristuksena oli öljyvärein maalattu, luonnollisen kokoinen
kuva, joka esitti ruotsalaista meriväen upseeria, mutta sen pää ja
rinta olivat niin täynnä pieniä, pyöreitä reikiä, että jos se aikoinaan
lienee ollutkin kuvatun näköinen, niin oli enää mahdoton siitä ketään
tuntea.

-- Teitä kummastuttaa, että _hän_ on minun huoneessani, sanoi kapteeni,
huomatessaan tohtorin katselevan kuvaa. -- Niin, eikö se ole omituista?
Mutta syynsä on silläkin. Tarvitseehan ihminen hiukan huvitustakin.
Minä toisinaan hauskuudekseni käytän tuota ampumataulunani.

-- Tämä huone on liian pimeä ja synkkä, huomautti tohtori. Ilma ja valo
ovat ensimmäiset ehdot, jos mielitte päästä terveeksi ja voimiinne
jälleen.

-- Älkää minusta huoliko, vastasi kapteeni halveksivasti. Minä haluan
vain tietää, onko tyttäreni terve vai sairas.

-- Epäilemättä -- kuului vastaus -- sairastaa hän kovaa ja pitkällistä
kuuroutta, mutta voidaanko sitä parantaa, riippuu aivan kuurouden
syistä ja laadusta. Jos se on elimellinen vika, paralysia tai
kuulohermon lamaantuminen, niin ei mikään taito auta; _cedamus
naturae_, hyvä kapteeni, vihellyksestä ei tule mitään, kun huuli on
poissa. Jos sitä vastoin, niinkuin toivon mahdollisimman kauan,
vika on syntynyt satunnaisista syistä, esimerkiksi kuulokanavan
tukkeutumisesta ... paransinpa kerran kuormapojan, joka oli ollut
seitsemän vuotta kuurona korvapuustista ... hän sai sen luutnantti
Hammarilta, siltä turkulaiselta, oikean moukariniskun ... niin, silloin
koetamme, mitä tiede ja taito saa aikaan...

-- En minä sitä tarkoita, keskeytti kapteeni taas maltittomasti. --
Minä kysyn, onko hänen kuuroutensa teistä luonnollinen vai
teeskennelty.

-- Mitä? huudahti tohtori kummastuneena. Teeskenneltykö? Hyvä kapteeni,
voitteko te kuvitellakaan?...

-- Minä käsitän. Te ette siis ole huomannut mitään. En minäkään
pitkään aikaan huomannut mitään, vaikka hän on minun tyttäreni. Mutta
äskettäin ... eräänä yönä ... minä en saanut unta ... silloin huomasin
jotakin.

-- Mitä te huomasitte?

-- Mitäkö huomasin? En mitään. Toden totta, en mitään. Minäkö rupeaisin
kuuntelemaan?

-- Te kuulitte hänen puhuvan, eikö niin.

-- Ahaa, tiedättekö sen? No niin, koska sen tiedätte, niin tunnustanpa
teille, että minä todellakin kuulin hänen puhuvan. Silloin sanoin
itsekseni: hän on äitiinsä. Ymmärtäkää sanani oikein: hän _saattaisi_
olla äitiinsä. Tuo äänettömyys on teeskenneltyä, sanoin minä
itsekseni ... viidentoista vuoden teeskentelyä! Se on pitkä aika. Mutta
tyttö puhuu yhtä hyvin kuin te ja minä.

-- Voi peijakas, mimmoinen veitikka!

-- Sattumalta kuulin kehuttavan teitä taitavaksi lääkäriksi. Silloin
sanoin itsekseni: minä kutsun tohtori Ekströmerin, ja hän paljastaa
tytön vehkeet. Ah, tohtori, minä olen nähnyt moisten naissilmien
ennenkin teeskentelevän. Te sen tunnette ja voitte paljastaa hänet.
Tohtori ... tahdotteko ottaa tyttäreni?

-- Mitä sanotte?

-- Tahdotteko tyttäreni?

-- Hyvä kapteeni, teidän kysymyksenne on niin odottamaton, niin
imarteleva... Minä en tiedä, kuinka...

-- Verna on viisas tyttö ... vain _liian_ viisas minulle ... mutta ei
teille, tohtori! Kaunis hän on, sen myöntänette, ja hyvä ... uskokaa
sanani, oikein hyvä! Myötäjäisiin olette oleva tyytyväinen; ainoa
lapsi, ja enhän minä vuosisatoja elä. Ottakaa hänet, tohtori; naikaa
hänet! Minä olen saanut kyllikseni naisten vartioimisesta.

-- Mutta hän itse ehkä ajattelee toisin.

-- Mitä? Oletteko te mies, kun puhutte naisen tahdosta? Luuletteko
_minun_ tyttäreni uskaltavan ajatella toisin kuin hänen isänsä?

-- Hyvä, herra kapteeni. Teidän tarjouksenne on suureksi kunniaksi
minulle, ja minä olen teille siitä kiitollinen. Minä toivon tulevani
niin ansiokkaaksi, että ansaitsen semmoisen luottamuksen. Mutta
sallikaa minun muistuttaa teille, että te itse nyt enimmin tarvitsette
muutamien tuntien vahvistavaa unta.

-- Paratiisissa saamme nukkua, herra tohtori. Menkää Vernan luo...
Sanokaa hänelle: isäsi antaa sinulle anteeksi, että olet äitisi tytär!

Sen sanottuaan kääntyi kapteeni seinään päin ja oli nukkuvinaan.
Tohtori Ekströmer jätti hänet rauhaan, otti kultaisen nuuskarasiansa,
jonka hän oli saanut Kustaa III:lta, pani melkoisen panoksen nenäänsä
ja lausui:

-- Mies on hullu. Tässä ei ole mitään tekemistä. Ptsi! Sen vahvikkeeksi
minä aivastin.

-- Minäpä menen tytön luo, hän jatkoi itsekseen pannen oitis
päätöksensä toimeen ja lähtien nousemaan portaita ylös. -- Jos tarkoin
punnitsen, niin eipä olekaan liian aikaista minun naida. Voisinhan
sitten lopultakin saada kunnon päivällisen kotona. Enpä saata nähdä
kenttäkeittiötä tai poikamiehen ruokasäilykköä, menettämättä heti
sitäkin vähäistä ruokahalua, jonka säännöllinen ruoansulatus minulle
vielä toisinaan tuottaa. Ja millaisia ovat meidän ravintolamme täällä
Suomessa? Kestikievareja, hollitupia; pihvipaistit rasvaiset, sopat
mikä minkin verran samanlaiset kuin Turun ylioppilassopat,
talikynttilällä hämmennellyt. Oletetaanpas, että saan potilaan
parannetuksi? No, siinä tapauksessa en lainkaan näe, mikä estäisi
ottamasta tuota nuorta naikkosta.

-- Mutta -- jatkoi hän taas -- miksi häntä niin halukkaasti
tarjoillaan? Olisikohan hän todellakin juonikas kapine?...
Teeskentelyäkö?... Uskomatonta. Taaskin vain pinttynyt päähänpisto.
Tyttö perii tilan; olisikohan tuo kiinnitetty? Otanpa selon siitä. Jos
se on velaton, niin onhan se minulle sopiva neljänä kuukautena
vuodessa, kun tahdon nauttia maalaisilmaa.

-- Mutta -- ja uusi epäilys syntyi -- enkö omin silmin nähnyt hellää
kohtausta? Olisikohan tuo rikkitikku Yrjö Ros leimahtanut palamaan?
Tietysti ... täksi päiväksi. Ja olisikohan tyttö hurmaantunut
vaaleanruskeihin viiksiin? Tietysti myöskin... Ai, ai, pidä tarkoin
varasi, hyvä Ekströmer! Pojan kyllä voi parantaa, mutta naisissa se
pysyy kuin myski... Siitä tuntuu jälkiä vielä kahdenkymmenen vuoden
kuluttua.

Nämä salaiset neuvottelut kestivät juuri niin kauan kuin mukavuuteen
tottunut tohtori Ekströmer tarvitsi aikaa kiivetäkseen jyrkkiä
portaita. Mitä lähemmäksi hän ehti matkansa päämäärää, sitä
epäröivämmäksi hän kävi. Kukapa ei joskus ole seisonut kuten hänkin
elämän kiertoportaissa, joissa joka askelelta leviää uusi näköala
silmien eteen? -- Ota hänet! sanoi ensimmäinen porras. -- Varo!
muistutti toinen. -- Mutta varsin mielenkiintoinen taudintapaus!
virkkoi väliin kolmas. -- Onko lääkärin milloinkaan nähty naivan
taudintapausta? kysyi neljäs porras. -- Oh, joka päivähän sitä näkee,
huomautti viides. -- Mutta jospa häntä ei voikaan parantaa? väitti
vastaan kuudes. -- Kyllä se sinulle onnistuu, kehoitti seitsemäs. --
Kaikissa tapauksissa joudut luutnantin kilpakosijaksi! huomautti taas
epäilevästi kahdeksas. -- Sinä vanha setä! pilkkasi yhdeksäs
rikkiviisaasti. Ja kun tohtori oli ehtinyt kymmenennelle portaalle,
tuntui se hänestä narisevan kuin nauruaan pidätellen. -- Olisipa siinä
sukkela juttu koko Ruotsin armeijalle! nauroivat kaikki seuraavat
laudat hänen jalkainsa alla...

-- Mitä lempoa minä ajattelenkaan? huudahti tohtori iloisimmalla
tuulellaan ja astui kohtalonsa kanssa sopineena nuoren sairaan luo.



11. SALMELAN TALOSSA.


Onnellinen kahdenkymmenen vuoden ikä, jolloin nuorukainen nähtyään
kaksi kaunista silmää voi unohtaa kaikki, elääkseen vain mitättömässä
sekunnissa ja hälvetäkseen rakastetun olemukseen kuin tulisoihtu
auringonvaloon! Onnellinen aika, jolloin itsekäs ihmishenki voi
kokonaan uhrautua kaikkine kunnian- ja onnenvaatimuksineen, jolloin
koko ääretön maailma mahtuu niihin ahtaihin rajoihin, joiden
sisäpuolella rakastettu asuu, ja kaikki kirjavat, myrskyiset, häilyvät
ajatukset sulautuvat yhdeksi ainoaksi ajatukseksi, josta yksin luminen
lappalaispoikakin laulaa yksinäisellä matkallaan tuntureilla
kiitäessään:

    Sinut nähtyäin
    tuhat mietettä
    joka hetkenä
    liikkuu mielessäin,
    sittenkin yks' vain:
    oisit armahain!

Älä sano noita tuhatta yhdeksi ainoaksi kokoontunutta ajatusta
lyhytaikaisimmaksi kuplaseksi, mitä koskaan on kohonnut olemassaolon
valtamerestä -- ettei tuolla sekunnilla ole mitään jälkimaailmaa ja
itsensä kieltämyksellä mitään huomispäivää. Jokainen nouseva aurinko
tekee maailman uudeksi, kukapa sinä hetkenä muistaisi, että aurinko on
jälleen menevä mailleen ja hautaava maailman yöhön? Nopeaan rientävät
kahdetkymmenet vuodet päivän hetkien mukana ja muuttuvat neljäksi-,
kuudeksi-, kahdeksaksikymmeneksi; ja kuitenkin valaisee niitä aina sama
nouseva aurinko, kuitenkin pysyy himmentymättä niiden iloinen
elämänkatse, niiden unelmat pysyvät ainiaan samana, niiden ihmeellinen
kaiken uhraamisen kyky kaiken voittamiseksi on ainiaan muuttumaton.
Kahdetkymmenet vuodet ovat vieneet maailmaa eteenpäin ja tehneet sen,
mitä historiassa on parasta, juuri tuon oman ehdottoman innostuksensa
avulla ja sentähden, ettei mitään suurta eikä ylevää saata tapahtua
ilman uhrautumista. Mikä eräänä päivänä tarkoittaa vain yhden sydämen
valloitusta, tarkoittaa seuraavana päivänä taistelua isänmaan puolesta
ja sitä seuraavana ihmiskunnan hyväksi saavutettavaa voittoa. Juuri on
aina sama; kaksikymmenvuotiaan rakkaus on vain sen elämänpuun
ensimmäinen lehti, jonka on vast'edes kohottaminen latvansa taivasta
kohden. Monesta elämänehdosta sitten riippuu, saattaako ja millä tavoin
se ollenkaan kasvaa rungoksi ja latvaksi; varmaa on vain, että hongan
lentävän siemenen täytyy uhrata itsensä hongan hyväksi. Joka henkensä
säilyttää, hän kadottaa sen; joka sen kadottaa, hän saa sen rikkaampana
jälleen.

Ketään ei kummastuttane, että nuorella vaeltavalla ritarilla, jonka oli
onnistunut voittaa lohikäärme, mutta jonka sadun jättiläinen oli ajanut
pakoon, kaikki tuhannet ajatukset olivat hänen lähtiessään Yöjärven
kartanosta kokoontuneet yhteen ainoaan polttopisteeseen: _Vernaan_.
Ennen sitä ei Yrjöllä ollut mitään päämäärää eikä jalansijaa; hän oli
koditon, kaikkien tuulten mukana lentelevä hongansiemen, joka kyllä
etsi juurtumispaikkaa, mutta ei ollut sitä löytänyt. Miksikä hän ei
niinkuin moni muu olisi voinut pitää elämää leikkinä vain ja
tulevaisuudesta huolehtimatta nauttia nuoruuden iloja? Miksi ei hänellä
niinkuin tuhansilla nuorilla sotilailla ollut tarpeeksi onnea
ensimmäisestä olkaimesta, ensimmäisestä urotyöstä, viimeisestä
tanssiaislemmitystä tai sodan tuottamista ylennyksen ja kunnian
houkuttelevista toiveista? Niin, hän oli monesti itsekin uskonut niin
olevan ja huolettomana kuin perhonen nauttinut kukista ja keväästä,
mutta siinä ei ollut kylliksi, hän ei siitä löytänyt hengelleen
kiinnikettä. Keskellä tuota huoletonta rauhaa kohosi toisinaan sydämen
salaisista syvyyksistä sumu himmentämään hänen keveän sotilaselämänsä
kaunista maisemaa; se muuttui autioksi ja tyhjäksi, hän levitti
sylinsä, mutta ei tuntenut kenenkään sydämen tykkivän hänen sydäntään
vasten; hän ikävöitsi jotakin päämäärää, jonka hyväksi kannatti
taistella ja elää. Äkkiä se ilmestyi hänen näkyviinsä onnettoman lapsen
hahmossa, viattomana vankina, puhtaana, rakastettavana, ihmisten
sortamana olentona: kevään Vernana ja Verna orjattarena. Siitä hetkestä
alkaen oli hänellä jotakin, jonka hyväksi hän saattoi elää ja kuolla:
Vernan vapauttaminen oli tuleva hänen elämänsä päämääräksi.

-- Jaakko -- hän sanoi uskolliselle kumppanilleen, joka kärsivällisesti
ja paastoten odotteli häntä satuloituine hevosineen Yöjärven
puutarhanmuurin ulkopuolella -- mitä sinä neuvot tekemään? Pitääkö
meidän heti tunkeutua sisään ja vapauttaa tyttö, vai odotammeko tulevaa
yötä?

Jaakko omilla jaloillaan seistessään oli aivan kuin muutkin ihmiset, ei
lainkaan vapaa inhimillisistä heikkouksista, mutta kun Jaakko kerran
pääsi satulaan, oli hän rakuunaa kiireestä kantapäähän. Hän ei ollut
suinkaan jäänyt osattomaksi yön seikkailuista, mutta siitä, mitä
sisällä oli tapahtunut, ei hänellä ollut pienintäkään aavistusta; hän
siis vastasi niinkuin jok'ainoa rakuuna hänen sijassaan olisi
vastannut:

-- Meillä on sotaväentarkastus Artjärvellä.

-- Mars! komensi Yrjö.

Sotaväentarkastus oli kuin viileä suihkukylpy äkkiä palauttanut Yrjön
unelmien valtakunnasta todellisuuteen.

Auringon asennosta saattoi arvata kellon olevan seitsemän paikkeilla.
Nälän, janon, yövalvonnan ja väsymyksen, kaikkien täytyi väistyä
virkavelvollisuuksien tieltä. Ratsastajat olivat metsäseudussa Elimäen
kirkon länsipuolella, ja luultavasti oli heillä vielä matkaa ainakin
kaksi penikulmaa Artjärvelle. He sattuivat tapaamaan paimentytön, joka
kaitsi talon lehmiä, ja saivat häneltä tietää lyhimmän määräpaikkaan
vievän tien. Yhtä tuntemattomat kuin Yrjölle olivat nuo Elimäen puolen
metsät, yhtä tarkoin hän tunsi viehättävän Artjärven. Sinnehän hänen
ystävänsä Jaakko oli hänet pienenä lapsena vienyt enonsa, entisen
suuresti arvossapidetyn valtiopäivämiehen ja herrastuomarin Tuomas
Salmelan turviin. Siellä vuorisilla, kaskien hävittämillä Vilikanjärven
rannoilla taikka kirkonmäellä, sinervän Pyhäjärven seuduilla -- jolla
on monta kaimaa täällä Suomessa -- siellä oli Yrjö nelivuotiaasta
kymmenen vuoden ikään rakennellut puroihin myllyjään ja ratsastellut
satulatta varsain selässä niitä laidunhakaan viedessään; siellä hän oli
kuorinut nauriita ja nakellut maahan pihlajanmarjaterttuja, noukkinut
männynneulasia paljaista jalkapohjistaan ja pitänyt pientä, karkeata
paitaa ainoana vaatekappaleena, minkä oikea vapaaherra tarvitsi
kesällä, kunnes hänet lähetettiin Porvooseen kouluun, jossa vapaaherra
pakotettiin käyttämään housuja ja kenkiä. Vielä latinakoulustakin hän
oli lupa-aikoina kävellyt sarkanuttuisena tuttua tietä Artjärvelle,
mutta kadettikoulussa menivät lomat sotaisiin vakoilu- ja
aseharjoituksiin. Yrjö unohti talonpoikaiset tapansa, muuttui
herrasmieheksi, upseeriksi ja salonkisankariksi; seitsemään vuoteen hän
ei ollut nähnyt yksinkertaista lapsuutensa kotia, ja ehkäpä häntä
hävetti sen mainitseminenkin aatelisnuorukaisten seurassa. Tällä kertaa
palvelus jälleen vei hänet niille seuduin, hän itse oli pyytänyt sitä
määräystä, ja se olisi tuottanut kunniaa hänen sydämelleen, ellei
vanhaan tuttavuuteen olisi sekoittanut hieman turhamaisuutta se ajatus,
että nythän vanhat leikkitoverit Ilta ja Helka saavat ihmetellä ja
kummastella.

Aina siihen kohtaan asti, missä kapea metsäpolku yhtyy suureen
maantiehen Artjärven kylän lähistöllä, oli Vernan solakka lapsenvartalo
lakkaamatta seurannut Yrjöä, milloin istuen hänen edessään satulan
kaarella, milloin liihotellen ilmassa, milloin koivujen huojuvilla
oksilla, milloin harsontapaisena sumuna puoleksi palaneen metsän
nokisten, aavemaisten runkojen takana. Vasta tuttujen peltojen luona,
missä jokainen aidanseiväs toivotti hänet tervetulleeksi, ja kylän
näkyvissä, missä jokainen harmaa päätyseinä kehoitti häntä särkemään
ampiaisenpesiä, vasta silloin haihtuivat hänen silmistään Vernan
viehkeän vartalon utuiset piirteet ja katosivat vihdoin vanhan kirkon
taakse. Ratsastettuaan Salmelan pihaan ja sidottuaan hevosensa
korkeihin, kattoa vasten pystyssä oleviin tikapuihin, joita myöten hän
usein oli kiivennyt ylös tähystelemään Myrskylän kirkontornia, tunsi
hän taaskin olevansa kymmenvuotias, omissa valloissaan ja vapaa
kaikista rakkauden houreista.

Hän juoksi suureen tupaan ja tapasi talonväen, isännän, sukulaiset ja
palvelijat parhaillaan päivällisellä. Valtiopäivämiesvanhus oli
entisellään, hänen kaunis, pitkä tukkansa oli harmaa, parta valkoinen,
iho ehkä vähän kellertävämpi ja otsan rypyt vähän syvemmät kuin ennen,
mutta vielä oli hän ihmeen voimakas ja suoraryhtinen ikäisekseen,
viidenkahdeksattavuotiaaksi. Siinä istui myöskin komea, ainoastaan
muutamia vuosia nuorempi emäntä Briitta Salmela, ympäristön
kaikkien talonemäntäin kaunistus, hän joka ennen kukoistusaikanaan
kolmenkymmenen iässä oli seurannut miestään Tukholmaan, ollut siellä
hoviinkin kutsuttuna ja saanut pudistaa Fredrik-kuninkaan kättä, kun
Salmela muiden valtakunnan säätyjen jäsenten kera oli perintöruhtinaan
kummina. Siinäpä olivat myöskin talon pojat, entiset nuorukaiset, Matti
ja Lauri, voimakkaina miehinä vaimoineen ja lapsineen, ja Yrjö aavisti,
että ne kaksi kaunista, iloista tyttöä, jotka juuri kantoivat padasta
hyvää puuroa suurissa vadeissa päivällispöytään, eivät olleet ketään
muita kuin hänen entiset punanenäiset leikkikumppaninsa, Matias
Salmelan valkotukkainen tytär Ilta, joka mielellään näytteli valkoisia
hampaitaan, ja talon ottotytär, tummasilmäinen, vallaton Helka. Joukko
lapsia ja uusia palvelijoita oli tullut lisäksi kuluneina seitsemänä
vuonna; lasten joukossa oli pieni, kuuromykkä poika Sikku (Sixtus),
Matias Salmelan lapsi. Yrjö ymmärsi hänen onnettomuutensa, otti hänet
polvelleen ja antoi hänen ihmetellä kelloaan. Olipa nuorten joukossa
myöskin ammoisilta ajoilta säilynyt vanha ystävä, talon kunniavieras,
yhdeksänkymmenenikäinen loinen ja kaarlelainen, Posti-vanhus, joka
ennen oli ollut pisin mies pöydässä ja nyt vuosien painon koukistamana
istui vanhalla paikallaan isännän vieressä matalan ikkunan kohdalla.
Ainoastaan ruotimummoa Sipuri Saaraa ei näkynyt entisellä määrätyllä
paikallaan pöydän alapäässä, eikä myöskään koko kylässä varsin hyvin
tunnettua Zefanias-kerjäläistä eli Sehvaa ollut istumassa pölkyllä
uunin luona. Jotakinhan oli noiden seitsemän vuoden pitänyt korjata
pois maan päältä, ja ne olivat olleet sääliväisiä, korjanneet
ainoastaan joutavat lastut, mutta jättäneet hirret valmistumaan Herran
elonaikaan asti.

Jos Yrjö oli kuvitellut, että nuoren upseerin sisäänastuminen oli
herättävä suunnatonta huomiota yksinkertaisessa talonpoikaistuvassa,
niin huomasi hän siinä perin pettyneensä. Ei kukaan liikahtanut
paikaltaan eikä antanut häiritä ruokarauhaansa; ainoastaan Ilta, joka
liikkui edestakaisin askareissaan, teki tulijalle tilaa tulisijan
viereiselle penkille. Upseerin näkeminen ei enää ollut mitään
harvinaista Artjärvellä.

-- Kiitoksia viimeisestä, isä Tuomas! virkkoi Yrjö hilpeästi ja ojensi
kätensä vanhalle isännälle. -- Jumala siunatkoon teitä, äiti! Aina vain
olette yhtä muhkea kuin ennen kuninkaalle niiatessanne. Tuossa Helkan
vieressä minun paikkani ennen oli, ja eiköhän teillä nytkin ole mujetta
jäljellä nälkäiselle pojalle?

Emännän terävä silmä tunsi heti entisen huimapään.

-- Yrjö se on, hän sanoi ukolleen, mutta muisti samassa
kohteliaisuuden, jonka oli oppinut Tukholmassa, ja lisäsi: Yrjö-herra.

Yrjöltä ei jäänyt huomaamatta, että emäntä silmäili häntä kummastunein
katsein, mikä melkein muistutti Yöjärven kohtauksen lohikäärmettä.

-- Ei mitään herraa täällä, jatkoi hän samaan iloiseen tapaan ja antoi
kättä lapsuudenystävilleen. -- Kas, vanhaa Postia, kun vielä taistelee
viimeiseen mieheen asti! Ja Mattia! Ja Lauria! Ja Annikka yhtä nuori
kuin seitsemän vuotta sitten! Ja Ilta ... ei Helka ... ei Ilta... Hitto
vieköön, tytöt, miten olette tulleet pitkiksi ja soreiksi! Muistatko,
miten raavit minua, kun nokesin riepunukkesi riihessä! Ja muistatko,
kun putosin kaivoon, ja te kahden hinasitte minut ylös kaivonkipassa
kuin sammakon.

Vanhat muistot ja hyvä pila löytävät tien harvasanaisen, umpimielisen
suomalaisenkin sydämeen. Vastaanotto muuttui ystävälliseksi ja niin
kursailemattomaksi, että Yrjö kohta nälkäisenä vieraana istui muikkujen
ja puuron ääressä. Jaakko astua kopisteli sisään, häntä ei tarvinnut
esitellä eikä syömään kutsua; hän tuskin malttoi toivottaa Jumalan
rauhaa, kun jo istahti jymähtäen penkille pöydän ääreen. Tarvittiinkin
oikein Salmelan padat ja vadit, jos mieli vieraanvaraisen emännän
suoriutua pulaan joutumatta kahden moisen retkeilijän nälkää
sammuttaessa, retkeilijäin, jotka olivat paastonneet, valvoneet ja
kokeneet metsässä seikkailuja koko vuorokauden.

Iltapäivällä alkoi äsken tulleiden rekryyttien tarkastus, ja sitä kesti
vielä seuraavanakin päivänä. Yrjö oli milloin katselmusherrana, milloin
poikaveitikkana. Jos joku entinen leikkikumppani uskalsi hutiloida
harjoituksissa kuultiin: vääpeli, anna hänelle parikymmentä selkään!
Tarkastuksen päätyttyä kuuluivat sanat: kas, tässä tupakkaa poskeesi,
ole taas iloinen, Pekka! Muistatko, kun me ennen varastimme nauriita
Peltosen mäestä? -- Ei kukaan poika voinut silloin eikä myöhemminkään
saada päähänsä, että nauristen ottaminen olisi kuulunut seitsemännessä
käskyssä kiellettyihin asioihin.

Toisen päivän eli lauantain iltana päättyi tarkastus ja korpraali Hägg
sai käskyn viedä rekryytit Elimäelle, missä heidät piti kirjoittaa
sotilasluetteloihin. Talonväki oli kokoontunut yhteiseen
iltarukoukseen; isäntä oli sydämensä pohjasta lausunut rauhanrukouksen
ja Jaakko kaiuttanut soinnutonta ääntään virttä veisattaessa. Yrjö
tunsi sydämensä niin kummallisen lämpimäksi. Olipa siitä jo aikaa, kun
hän viimeksi kuuli rauhan sanaa muitten kuin sotilassaarnaajan suusta,
joka varsin sirosti ja kauniisti saneli läksynsä jumalanpalveluksissa.

Ilta oli joutilas. Jaakko käytti tupakkaa kaikenmuotoisena, mihin hieno
Yrjö-herra ei mitenkään saattanut tottua, ja oli tarjonnut enolleen
valtiopäivämiehelle piipun täyden "viiden sinisen veljeksen" lehtiä,
jotka siihen aikaan olivat harvinaista ylellisyystavaraa. Istuttiin
ulkona penkillä portaitten vieressä. Kesäkuun ilta oli kasteinen ja
kirkas, kaikki viikon työ oli päättynyt, käki kukkui laidunhaan
koivikossa, ja Pyhäjärven kirkkaalla pinnalla suorivat joutsenet
valkoisia siipiään illan rauhassa.

-- Mikä on tuo uusi lisä ullakon päässä? Onko se asuinhuone? kysyi
Yrjö, kiinnittäen huomionsa kaikkiin muutoksiin, joita talossa oli
tapahtunut.

-- On, kuului lyhyt vastaus.

-- Ja kuka siinä asuu? Minä luulin nähneeni kalpeiden, parrakasten
kasvojen katselevan pikku ikkunasta rekryyttien marssia.

-- Eräs sairas herra, vastasi valtiopäivämies yhtä lyhyesti ja äänellä,
joka katkaisi kaikki kyselemiset.

Mutta Yrjö oli puheliaalla tuulellaan. Hän oli kestinnyt Salmelan
emäntää kaikella, mitä tämä vain halusi kuulla hänestä, ja vähän
enemmälläkin. Hän oli uudistanut kaikki vanhat tuttavuudet ja tehnyt
uusiakin ystävyysliittoja. Hän oli puhellut Posti-vanhuksen kanssa,
tämän sitoessa nuotankiveksiä, kaarlelaisten sotatavoista ja varsinkin
siitä heidän kuuluisasta taidostaan, että he urheasti rynnäten
vihollista vastaan ratsastivat kumoon sekä miehet että hevoset. Hän oli
houkutellut Illan ja Helkan taaskin näyttämään välkkyviä hampaitaan
heidän nauraessaan oikeaa raikasta tytönnaurua, vieläpä oli hän
koettanut, eikö talon juoksijahepo suuttunut rakuunan istuutuessa
satulaan. Nyt hän oli päättänyt etsiä avaimen, jolla saisi auki
valtiopäivämiesvanhuksenkin tarkoin suljetun puhearkun ja jatkoi
niinkuin ei olisi huomannutkaan ynseää vastausta:

-- Sairas herrako, sanotte? Vanha asessori Barkenfeltko? Hänen sanotaan
muuttaneen johonkin maalle.

-- Ei.

-- Tuomas-taatto -- sanoi luutnantti hetkisen vaiti oltuaan,
vaihtaakseen puheenaihetta -- älkää pahastuko, että yhä kyselen. Minä
olen ollut kuin tämän talon lapsi; tunnenhan koko sukunne, paitsi
vanhinta poikaanne, joka minun lapsuuteni aikana oli poissa ulkomailla.
Vieläkö hän elää? Muistaakseni hänen nimensä oli Tuomas niinkuin
teidänkin.

Jaakko iski merkitsevästi silmää luutnantilleen, ja kun Yrjö ei
näyttänyt tajuavan tarkoitusta, huomautti kornetti hevosten päässeen
äsken kylvettyyn ohrapeltoon.

-- Ilta! huusi valtiopäivämies.

Kaksi reipasta tyttöä totteli kutsumusta lähtien oitis karkoittamaan
murtovarkaita. Yrjö nousi. Hänen oli yhtä mahdotonta pysyä sitä
nähdessään toimettomana kuin kalalokki voi välinpitämättömästi katsella
salakan hypintää vedenkalvossa.

Salmela laski töykeästi hymyillen kätensä Yrjön olkapäälle.

-- Tässä talossa eivät tyttäret tarvitse mitään apulaisia ... eivätkä
mitään koruja.

-- Onpa tuo oiva raudikko, tuo tuossa, virkkoi luutnantti lähdöstä
estettynä. -- Minä sen hinnaksi arvaisin kahdeksankymmentä riksiä hyvää
rahaa. Ettekö myy sitä kruunulle?

-- Kruunu ottaa, mitä tarvitsee, kysymättä hintaa. Saammehan maksuksi
paperilappuja.

-- Oletteko kärsineet vahinkoa sodasta?

-- Sota ei ole mitään lapsenleikkiä talonpojalle, vastasi
valtiopäivämies kärsivällisesti. Jotakinhan tulee kestää. Minä olen
syntynyt havumajassa Hietanan vuoren juurella Isonvihan aikana; isäni
makasi voitettuna poltetussa kylässämme, äiti söi karpaloita ja jäkäliä
erämaassa. Posti muistaa paremmin ne ajat. Kun minä pääsin parhaaseen
ikääni, tuli ryssä maahan noina husaarivuosina; se ei sillä kertaa
polttanut, vaan otti lehmät, hevoset ja lampaat, vaikka sekin tapahtui
vastoin kenraalien tahtoa. Nyt on majoituksia ja kuormainkuljetuksia,
kruunu ottaa heiniä ja eloa, hevosia ja miehiä. Voisipa olla
pahempaakin. Laiho on hyvänlainen, kuningas on itse mukana sodassa.
Jumala siunatkoon kuningasta ja pitäköön hänet vallassa vastoin
aatelisherrojen vehkeitä. Talonpoika on hänen puolellaan.

-- Tehän olitte leikissä mukana vapaudenaikana, vastasi nuorukainen
lämpimästi. Myöntäkää, ettei kuningas saa koskea kansan lailliseen
vapauteen. Olipa se ruma teko, mikä talvella tehtiin, se paperi, jota
sanotaan yhdistys- ja vakuutuskirjaksi.

-- Oliko? arveli valtiopäivämies järkkymättömän tyynesti ja koputteli
lyhyttä visapiippuaan kiveä vasten. -- Kyllä ymmärrän; herroille se ei
ollut oikein mieleen. Ensin kuningas otti heiltä monta kiiltävää
kultarahaa: ranskalaista, englantilaista ja venäläistä; olihan siihen
aikaan lupa myydä valtakunnan menestystä. Sitten kuningas ei tahtonut
hyvällä suostua eroamaan hallituksesta. Vihdoin hän otti herroilta
vallan; niin, ajatteles, he kun eivät enää saa hieroa kauppoja
vihollisen kanssa! Semmoinen kuningas hän on, että uskaltaa itse
hallita. Se on herrain mielestä vastoin vapautta, mutta talonpojan
mielestä se on niinkuin olla pitää. Olenpa minä ollut mukana jos
jonkinlaisessa vapaudessa. Jos minun on valittava kuninkaan tai herrain
hallituksen välillä, vastaan minä: kun kuningas hallitsee, saa
talonpoika pitää omansa. Mutta herroilla on toinen mieli. Kysy Yöjärven
kapteeni Mörkiltä, hän on oikea mies.

-- Kapteeni Mörkiltäkö? Asuuko hän Yöjärvellä, idässä päin Elimäen
metsässä? Tunnetteko hänet? kysyi Yrjö, jonka ajatukset äkkiä
kääntyivät toiselle suunnalle.

-- Kukapa ei olisi nähnyt huuhkajaa vuorenrotkossa? Jo siitä nyt on
enemmän kuin kaksikymmentä vuotta, kun hän muutti tänne, osti
autiotilan ja teetti oman mielensä mukaisen huvimajan. Omituinen herra.

-- Tiedättekö, onko hänellä lapsia ja mitenkä hän niitä kohtelee?

-- En tiedä. Kirkonkirjoissa ei ole mitään muuta kuin, että vaimo
haudattiin kolmetoista tai neljätoista vuotta takaperin. Hän kuoli
äkkiä, sanottiin, ja haudattiin hyvin komeasti seuraavana päivänä. Se
olikin ainoa kerta, jolloin on nähty kapteeni kirkossa... Yrjö ... minä
en ymmärrä hienoja puhetapoja, minä puhuttelen sinua, luutnantti,
niinkuin olen tottunut...

-- Kiitoksia siitä, isä Tuomas!

-- No niin, Yrjö, johtuupa mieleeni jotakin. Onko sinulla puhtaat
paperit Anjalan asiassa?

-- Minut koroitettiin aivan äskettäin, vastasi luutnantti vältellen.

-- Hyvä, uskomme siis, että täällä on selvää se, mikä muilla tahoilla
on sumuista. Niinpä sanon sinulle, että jos marsseillasi tapaat
kapteeni Mörkin, niin kannusta hevostasi äläkä katsahda taaksesi. Älä
mene puolta penikulmaa lähemmäksi sitä miestä. Asialla on omat syynsä.

-- Onko hän ollut sekaantuneena Anjalan juttuun.

-- Ehkä, ehkä ei. Se on hengenrikos, selvittä todistuksitta. Nimismies
Kallio on vaanimassa, ja täytyy varoa lausumasta mitään; luullakseni
hän ei ole löytänyt mitään; mutta en minä antaisi nälkäistä
hevoskoniakaan Yöjärven talosta. Milloinka palaat?

-- Jo tänä iltana. Palvelukseni vaatii minua joutumaan Loviisaan.

-- Huomenna on sunnuntai. Etkö tahdo kuulla meidän uutta pappiamme,
Yrjö? Hän osaa opettaa niin nuorille kuin vanhoillekin kaksi
hyödyllistä asiaa: pelkäämään Jumalaa ja kunnioittamaan kuningasta.

-- _Teidän_ sitä ei enää tarvitse oppia, isä Tuomas. Minä olen
koulupoika. Jumala suokoon, että tietäisin, mitä varten minä elän.

-- Sinun iässäsi on ihminen kuin heinäsirkka, Yrjö. Mutta ei ole aina
kesää metsäisillä rinteillä. Tulee koota syksyksi hyvä omatunto ja
rehellinen elämäntyö. Sinä olet sotilas, minä talonpoika. Sinä panet
aidat minä kylvän pellon. Pane maan ympäri luja aita, että peltomies
saa rauhassa kylvää!



12. ARVOITUKSIA JA SELITYKSIÄ.


Jo samana iltana Yrjö Ros ratsasti Jaakon ja kahden rakuunan seurassa
tietä, joka Artjärveltä johtaa etelää kohti Laptreskiin ja Loviisaan
päin. Heti, kun hän ehti kääntää selkänsä Salmelan talolle ja kylälle,
alkoi Vernan hahmo liihotella kasteessa hänen edellään kuusien ja
koivikkojen yläpuolella, alinomaa osoittaen vasempaan päin erämaita
kohti. Nuori sotilas ratsasti hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena ja
ääneti; hän oli tehnyt päätöksensä, mutta sotasuunnitelma ei vielä
ollut valmiina. Kaikki se, mitä hän oli nähnyt ja kuullut siitä
miehestä, joka sadussa esitti jättiläisen osaa, ei suonut hänelle
mitään valitsemisen varaa. Hänen täytyi pelastaa Verna tuon hirviön
vallasta; miten, sitä hän ei vielä tiennyt, mutta seuraavan aamun
auringon piti nähdä joko Verna vapautettuna tai Yrjö kuolleena.

Ajatuksissaan hän pisti kätensä rintataskuun katsellakseen Vernan
ruusua, joka hänellä oli lompakossaan. Silloin hän löysi karkean,
keltaisen paperilipun, joka oli pantu taskuun. Hän aukaisi sen ja luki:

"Ratsasta Vilppulaan, joen rannalle, neljänsadan askelen päähän
pohjoiseen lautasta. Suuri punaisenruskea kivi, hevosen muotoinen; sen
vieressä pienempi kivi, harmaa, valkeapilkkuinen. Vieritä paikoiltaan
pienempi kivi. Se maksaa kyllä vaivan."

Ei mitään nimeä alla.

Mitenkä paperi oli joutunut Yrjön univormun taskuun? Hän ojensi sen
ääneti Jaakolle, joka sen välinpitämättömästi luettuaan pisti poveensa,
sanoen:

-- Se koskee nimismies Kalliota.

Jaakolla oli jotakin muuta mielessä vastoin hänen hiljaista tapaansa.

-- Mitäpä maksaisi vaivaa puhua siitä hevosesta, joka taittoi jalkansa
kaksikymmentä vuotta takaperin? alkoi kornetti ikäänkuin itsekseen
ääneensä puhuen.

-- Mistä hevosesta? kysyi Yrjö.

-- Tuomaasta. Nuoremmasta Tuomaasta. Hänestä, jonka piti periä Salmelan
talo.

-- Sitä minä en ole koskaan kuullut. Mitä hänestä?

-- Tuomas oli vikurivarsa. Hänen piti saada kaikki, päästä
valtiopäivämieheksi niinkuin isänsäkin, vieläpä tulla suuremmaksikin
mieheksi. Kun hän joutui kahdeksantoista ikään, piti hänen naida rikas
Viljamaan Hetta Orimattilasta. Silloin isä antoi hänelle
Salmenaitauksen tilan. Siitä hän otti nimen Sundhagen. Mihinkä
ruotsalainen upseeri olisi päässytkään suomalaisine nimineen?

-- Niin, mitenkä suomalainen nimi Peura kelpasi pappi Peuroniukselle?
Mutta Sundhagen? Missä minä olenkaan kuullut sen nimen? Sundhagen?...
Eikö juuri se Yöjärven hullu kapteeni sanonut minulle: te ette ole Ros,
vaan Sundhagen?...

-- Tuomas oli minun ikäiseni. Ennen sinun aikaasi. Kaunis mies,
huikentelevainen, uhkarohkea; tahtoi päästä eteenpäin maailmassa. Sen
sijaan, että hän olisi naimisilla hankkinut Viljamaan talon, karkasi
hän Porvooseen ja otti pestin merimieheksi. Hänessä oli auttamattomasti
sellainen taipumus, että hän tahtoi nähdä vähän maailmaa. Eno
raivostui. Antoi tilan Matille. Hetta meni sitten Kekälän Rietrikille,
joka ajoi Villikanjärvellä heikkoon jäähän, jättäen Hetan ja yksitoista
lasta jälkeensä.

-- Yksitoistako vain? Minä luulin niitä olleen kaksitoista. Mutta
mitenkä kävi sitten Tuomaan?

-- Hänellä oli hyvä pää niinkuin isälläänkin. Luki meritiedettä, tuli
kapteeniksi. Rupesi sotalaivaan palvelukseen. Joutui huonoon seuraan.
Alkoi remuta. Hänen täytyi erota palveluksesta. Kuljeksi ympäri
maailmaa. Hukkui, hirtettiin tai kuoli vaivaishuoneessa, ei kukaan
tarkoin tiedä. Mitä sinun tarvitsi penkoa vanhoja ruuhkia? Eihän kukaan
sano sille, jolta on käsi murskautunut myllynrattaassa: mihin olet
unohtanut toisen rukkasesi?

Yrjö pysäytti äkkiä hevosensa. Oli juuri tultu kapean metsäpolun
kohdalle, joka johti Yöjärven saloille ja jolta ratsastajat olivat
lauantaiaamuna tulleet maantielle.

-- Jaakko -- keskeytti Yrjö puheen -- lähdetkö kanssani?

-- Mitä nyt? _Tuonneko_ sinä ratsastat?

-- Niin. Kello on nyt kymmenen. Aikaa on meillä kaksitoista tuntia.
Kello yhden aikaan olemme Yöjärvellä. Kello neljäksi tai viideksi
ehdimme takaisin Artjärvelle ja jätämme Vernan enosi huostaan. Kello
kuusi lähdemme taas matkaan ja kello kymmenen huomenna aamupäivällä
annamme raportin Loviisassa.

-- Hm, mutisi Jaakko. Hyvin aprikoitu. Ei säästä miehiä eikä hevosia.
Mitä hyötyä siitäkin olisi?

-- Olethan kuullut kapteeni Mörkin ansiot. Jollen minä pelasta Vernaa,
niin se peto hänet surmaa. Tahdotko olla mukana kunnon työssä?

-- Laki tietää toisen nimen moisille teoille. Laki sanoo sitä
kotirauhan rikkomiseksi, murtovarkaudeksi, naisenryöstöksi. Ehkäpä
muuksikin, en minä niin tarkkaan tunne lakia.

-- Mahdollista. Minä pelastan hänet.

-- Kuulehan nyt, Yrjö, todista, että hän tahtoo tappaa tytön! _Ellet_
voi todistaa sitä, sanotaan: sisäänmurto, ryöväys; henkensä
menettäköön.

-- Vai niin? Intätkö vastaan? Pelkäätkö kaulaasi? Mene lemmolle, mies,
ja vie rakuunat kanssasi! Minä lähden yksin Yöjärvelle.

-- Minusta _meidän_ tiemme käy etelään päin.

-- Sinun tiesi, mutta ei minun. Minä olen sinun esimiehesi, minä
ratsastan Elimäelle ja käsken: mars Loviisaan!

-- Kapinoimista, luutnantti. Patti tulkoon hevoseeni, jos se rohkenee
nostaa jalkaansa toiselle tielle kuin sinun ratsusi. Olenko koskaan
luopunut sinusta, Yrjö?

-- Kas vain moista uppiniskaista veitikkaa! Totta on, että kun olin
neljän vuoden vanha, löysit minut yksinäni itkemästä Helsingin kadulta.

-- Sinä et tiennyt mitään asuntoa, et mitään nimeä muuta kuin omasi.
Sellainen pikku raukka! Äidistäsi tiesit ainoastaan sen, että hän itki
usein.

-- Sitten otit sinä minut haltuusi kuin oman poikasi, veit minut
Salmelaan ja niin edespäin. Mutta nyt olen minä sinun esimiehesi ja
komennan: mars Loviisaan! Olisipa tuhat tulimmaista, jos en saisi sinua
tottelemaan.

-- Yrjö, se on poikain kujeita se. Käännä pois hevosesi, niin minä
kyllä tottelen sinua kuin koira.

-- Jaakko, kunnon poika, sinä olet kelpo rakuuna ja tunnet
palvelusohjeitten joka kohdan, mutta sydämen asioissa olet kuitenkin
oikea rintalapsi. Anna minun mennä, anna minun kaatua, jos on
kaaduttava. Olenpahan silloin tehnyt jotakin hyvää hyödyttömällä
elämälläni.

-- Sinun kaatua? Loruja! Sinä olet syntynyt kenraaliksi, eikä sinulla
ole oikeutta karata palveluksesta. Jaakko Peura on syntynyt sukimaan
hevosia.

-- Etkö siis tottele käskyä?

-- Siitä ei puhettakaan, sanoi mylläri rehellisyydestä.

-- Mars! komensi luutnantti, ja kaikki ratsastivat metsätielle.

Etäälle he eivät ehtineet, kun jo kaksi ratsastajaa Elimäeltä päin tuli
vastaan. Epävarmoja olivat ajajat, yö oli pimeä ja metsät täynnä
molemmista sotajoukoista karanneita luopioita. Kummallakin puolen
ratsastajat pysähtyivät ja virittivät pistoolinsa.

-- Tunnussana! huusi suuremman joukon päällikkö.

-- Kustaa! vastasi tuttu ääni heikompivoimaiselta puolelta.

-- Tie auki! kajahti taas nuoren luutnantin ääni, ja hänen väkensä sai
käskyn päästää tulijat ohitse.

Vastaantulijat lähestyivät sormi pistoolin liipasimessa. Toinen oli
sininuttuinen herrasrenki, toinen muodoton olento, jolla oli yllä
tarkasti kiinni pantu päällysnuttu, jalassa huopasaappaat, satulassa
tyyny ja pieni, sievätekoinen pullontuppi riippumassa satulannastasta.

-- Lurjus! kuului Jaakon käheä ääni iltahämärästä. Kornetilla oli
monien hyvien ominaisuuksien ohella myöskin se paha puoli, ettei hän
aivan helposti voinut unohtaa loukkauksia. Hän oli tuntenut miehen,
joka oli ollut hänen vastustajanaan Yöjärven kahakassa, kierosuisen
Martin.

-- Tohtori Ekströmer! huudahti Yrjö yht'aikaa, yhtä hämmästyneenä.

-- Hammastauti minut periköön, ellei siinä ole kuin olekin Yrjö Ros. Ja
te, hyvä herra, hätyytätte rauhallisia matkustajia kuin kasakka!
Käännös oikeaan, mars, tämä tie viepi _noli me tangere'en_, joka minun
latinassani merkitsee: älä loiki sinne, Wetterblom!

-- Seis, pojat! komensi luutnantti. Minulla on vähän puhumista
tohtorille.

-- No, mitä nyt? alkoi ilomielinen tohtori, kun he olivat ratsastaneet
niin etäälle muista, ettei puhetta kuulunut -- Verna voi hyvin ja
pyytää päästä kaikesta sotilaallisesta kunnioituksesta. Yöjärvi on
varustettuna, parvekkeen ovi on hyvin teljetty, ja sankkiruuti on
ehtinyt kuivua.

-- Tuletteko siis Yöjärveltä? Ja eikö hän ole vielä tappanut tyttöä?

-- Vielä mitä! Minä lähdin sieltä kello seitsemän illalla ja olisin nyt
jo Laptreskissa, ellei tuo anatominen epäsikiö olisi vienyt minua
väärälle tielle. Mutta puhukaamme nyt järkevästi. Luulenpa, että sinä,
nuori herraseni, aiot vielä kerran uskaltaa lapsen säälinesi kapteenin
pitkää miekka vastaan.

-- Naurakaa te vain, tohtori! Niin, minä aion todellakin pelastaa
onnettoman tytön. Jaakolla on eno Artjärvellä; tyttö viedään sinne
turvaan.

-- Vai niin, vai on Petroniuksella eno. Siinä oli todellakin enemmän
ymmärrystä kuin hänestä luulin. Mutta, nuori herraseni, mitenkä on oman
järkesi laita? Onpa se merkillinen paikka tuo Yöjärvi. Hyvät ateriat,
huono yö-rauha. Ilma on niin hourupäisyyden kyllästyttämä, että jos
kuka hyvänsä järjeltään tavallinen ihminen sitä hengittää edes kaksi
tuntia niin hän jo ehdottomasti tuntee itsensä hupsuksi. Olettakaamme,
että onnellisesti selviät kaikista kuivista pistooleista, kaikista
hullun miehen lyömämiekoista, vapautat isän tyttärensä huolehtimiselta
ja pakenet hänen kerallaan eno Pomponiuksen luo: mitä luulet Kaulbarsin
siitä sanovan? Ja jos käännyt Armfeltin puoleen, jolla kyllä on ollut
lemmenseikkailunsa, niin muista, että me täällä emme ole vihollisen
alueella. Kansa nurisee, täytyy pitää yllä sotakuria. Siis poikaseni,
tänään seikkailuja, huomenna sotaoikeus. Ei itse kuningaskaan silloin
voisi auttaa sinua, ja minä saisin vain kunnian todistaa, että henki on
mestauksessasi kunnolleen lähtenyt.

-- Siitä minä vähät huolin.

-- Kuulepas tuota! Ja uskallanko kysyä, kuka sinulle, hyvä herra, antaa
luvan pelastaa toisen miehen morsiamen?

-- Morsiamenko? Kukapa menisi kihloihin kuuromykän lapsen kanssa?

-- Kukako? Esimerkiksi eräs, joka toivoo saavansa tytön parannetuksi.
Diagnoosi antaa kyllä syytä sellaiseen toivoon.

-- Olisitteko todellakin? virkahti Yrjö hämmästyneenä.

-- No lempo, tahdotko kuulla sen uudestaan? Yrjö, minä en huoli vaatia
sinua kaksintaisteluun, paransinhan minä sinut keuhkokuumeesta, ja
lääkärit ovat sellaisten potilastensa ystäviä, jotka ottavat
kuullakseen järkisyitä. Mutta niin paljon sanon minä sinulle, että asia
päätettiin tänä aamuna. Jos minä nimittäin saan tytön kuulemaan ja
puhumaan, mikä on mahdollisuutena kahdessa tapauksessa kolmesta.
Ymmärrätkö nyt, minkätähden olen kuluttanut kallista aikaani siellä
huuhkajan pesässä, jossa ihminen todellakin tarvitsee kunnollista
kananpoikapaistia ja oikeata portviiniä, jos hänen mieli saada
säilytetyksi se rahtunen tervettä järkeä, joka hänellä onneksi vielä on
varastossa. Vai onko mielestäsi vielä liian aikaista minun kerrankin
päästä naineeksi mieheksi?

Yrjö kannusti hevostaan ja tempasi samassa niin kiivaasti ohjaksia,
että hevonen nousi pystyyn.

-- No, jatkoi tohtori, ratsasta nyt matkoihisi; mikset lähde jo?
Maljasi, urhoollinen luutnantti!

Niin sanoen avasi tohtori hienon pullokotelon, täytti kaksi hiottua
lasia ja ojensi ystävälleen toisen varjeluslääkkeeksi yökylmää vastaan.

Veri kiehui nuoressa sotilaassa, mutta hän ei voinut olla huomaamatta
asemaansa naurettavaksi, ja naurulle hän oli hyvin arka. Vastaamatta ja
juomatta hän pyörsi ympäri hevosensa, komensi joukkonsa seuraamaan ja
ratsasti täyttä laukkaa takaisin maantielle.

Tohtori Ekströmer, vaikka olikin taitava ratsastaja, ei tuntenut halua
poiketa mukavista tavoistaan rakkauden hullutuksien tähden. Hän jatkoi
levollisesti matkaansa Laptreskiin päin ja saapui sinne puolen yön
aikaan. Hän pysähtyi hyvään kestikievariin ja lepäsi rauhassa matkan
vaivoista.

Seuraavana aamuna kello kuusi Yrjö seisoi hänen vuoteensa vieressä.
Rakuunat olivat havainneet parhaaksi levähtää samassa kylässä.

-- Tohtori -- sanoi Yrjö, tällä kertaa jo melkoista levollisempana --
älkää panko pahaksenne eilisiltaista kiivauttani. Te olette aina
osoittanut minulle ystävyyttä, ja uskokaa, en minä ole kiittämätön.

-- Sinäkö se oletkin, yökuljeksija? No, iloista nähdä, että olet
parantunut hupsuudestasi. Mitä sanookaan Tibullus: _fova consilia nox_,
aina on viisainta nukkua asian selvikkeeksi. Käy istumaan, poikaseni,
tutki tuolla seinällä olevia maaherran mielenkiintoisia tiedonantoja
sillä aikaa, kun minä puen ylleni arvokkaamman hahmon. Matkapulloni on
tuossa nokisen uunin vieressä. Kaada siitä itsellesi se lasi, josta et
eilen huolinut; moista viiniä juovat vain kuninkaat ja hullut. Minä en
suinkaan jättänyt täyttämättä pulloani Yöjärvellä.

-- Te mainitsitte eilen -- jatkoi Yrjö, kun tohtorin vitkallinen
pukeutuminen päättyi -- te lausuitte pari sanaa likeisestä liitosta,
minkä olitte solminut yöjärveläisten kanssa. Sopisikohan teidän antaa
minulle joitakin tietoja siitä perheestä.

-- Olemmeko taas siinä asiassa? Annapas, kun koettelen suontasi!

Yrjö ojensi hänelle hymyillen kätensä, ja tohtori huomasi suonen
tykinnän tyydyttäväksi.

-- Hyvä, hän sanoi, ja lupaatko, kun uudestaan satuloit hevosesi, olla
eksymättä noihin kelvottomiin Elimäen katajikkoihin?

-- Kello kymmenen tänään aamupäivällä pitää minun antaa raportti
matkastani kenraali Kaulbarsille.

-- Hitto, silloinpa meillä ei olekaan pitkää aikaa loruilla. Minä
koetan puhua niin lyhyesti kuin mahdollista. Näitkö ehkä siellä
marakatin, Rebekka-nimisen?

-- Olihan minulla se kunnia.

-- Minä olen tottunut seurustelemaan kaikenlaisten hirviöiden kanssa.
Olipa siinä vähän vaivaa; mutta kun ensiksi oli kyseissä tytön
parantaminen ja sitten naiminen, niin tipahteli vähitellen salaisuus
toisensa perästä esiin kuin herneet haljenneista paloista. Kapteeni
Mörk ... se on tulevan appeni nimi...

-- Niin, sen tiedän. Jatkakaa!

-- Hän palveli Ruotsissa, mutta muutti sitten Suomeen
kaksintaistelujensa tähden, kuten luultiin. Henki enemmän tai vähemmän
on mitätön asia moisten herrojen mielestä. Jollakin ulkomaanmatkalla
hän nai italialaisen oopperalaulajattaren Teresia Balbi'n. Voithan
arvata jutun jatkon. Sillä naisella oli ollut monta ihailijaa.
Tarvitaanko muuta, jotta Desdemona ja Othello olisivat valmiit?

-- Oliko hän mustasukkainen?

-- No, niinkuin afrikkalainen. Hän oli mustasukkainen sekä eläville
että elottomille. Rouva rakasti kukkia ja soittoa. Mörk ei kärsinyt,
että hän olisi rakastanut mitään muuta kuin yksin häntä, murskasi
kitaran ja viskasi kukka-astiat ulos ikkunasta. Yöjärvi rakennettiin
autioon metsään, jotta siellä olisi ollut helpompi vartioida rouvaa. Ei
kukaan saanut nähdä häntä, ei kukaan käydä häntä tervehtimässä. Moinen
tietysti ärsyttää naista. Muista se, Yrjö, kun nait!

-- Tappoiko hän vaimonsa?

-- Maltahan; niin hullu hän ei ollut tieten tahtoen. Kunniattomalla
hirmuvallalla on aina seurauksensa; sen voi laskea kuin kuuluisi se
matematiikkaan. Kielletty hedelmä houkuttelee... Kuvittelehan
mielessäsi etelämaalaista naista, joka on kokoonpantu vain ruusuista ja
tulesta! No niin, vähän aikaa hän sieti sitä kärsien, mutta sitten hän
alkoi vihata. Varo, Yrjö, naista, joka vihaa!

-- Tuliko vaimo uskottomaksi?

-- Tuli eikä tullut; sitä en todellakaan tiedä. Mutta hän petti
miestään. Jos mies oli mustasukkainen, niin oli vaimo viekas. Mörk pani
rautaristikot hänen ikkunoihinsa ja asetti vuoteensa yöksi hänen ovensa
eteen, ja kuitenkin vaimo petti hänet. Yrjö ... tyhmää on naida
ollenkaan. Luulenpa olevan viisainta aina pysyä naimattomana.

-- Eikö hänellä sitten ollut mitään todistuksia?

-- Ei, ei mitään todistuksia, vaikka olikin vanginvartija. Hän rakasti
ja raivosi kuusi tai kahdeksan vuotta. Vihdoin katkesi heikko side;
voisipa ankkurin touvikin katketa vähemmästä. Unohdin sanoa, että
Anckarströmillä oli kaksi lasta.

-- Anckarströmilläkö?

-- Tulinko sen nyt sanoneeksi? No niin, minä aioin jättää sen
sanomatta, koska lupasin. Mutta mitäpä vahinkoa siitä on, vaikka sinä
tiedätkin hänen oikean nimensä? Yrjö Anckarström, luultavasti sen
puolihullun kaartinluutnantin Jaakko Juhana Anckarströmin setä. Suku
polveutuu vallonilaisista vuorimiehistä; heissä on rautamalmia,
vuoriruutia ja kaivosten pimeyttä. Heillä oli, kuten sanottu, kaksi
lasta, oikeaa toivotuista, poika ja tyttö. Poika oli lähes neljän
vuoden, tyttö puolentoista vanha. Isä ei voinut kärsiä poikaa erään
samannäköisyyden tähden. Voinhan sanoa sen sinulle. Siellä oli
Tukholmassa ollut meriväenluutnantti nimeltä Sundhagen...

-- Sundhagenko? Oletteko siitä aivan varma?

-- Aivan varma. Kaunis mies, reipas ja iloinen; oli palvelemalla
kohonnut arvoonsa halvasta merimiehestä, matkustellut paljon ja ollut
signoran suosikki jo Neapelissa. Sanalla sanoen, syystä tai syyttä, isä
ei voinut kärsiä pikku Yrjöä...

-- Yrjöäkö? Sanoitteko Yrjöä?

-- Niin, siihen aikaan oli monen tapana antaa lapselleen nimi Englannin
kuninkaan mukaan. Eräänä päivänä rakenteli poika sulkuja puroon...

-- Rakenteliko sulkuja puroon?

-- Ja läiskytteli vettä ylöskäärityin paidanhihoin. Silloin tulee isä
sinne ja näkee punaisen merkin pojan oikeassa käsivarressa.

-- Punaisen merkinkö oikean kyynärpään alapuolella?

-- Mahdollista kyllä; ei mikään ole tavallisempaa kuin moiset
ihopilkut; minä kerron toiste, mitenkä ne syntyvät. Kapteeni oli kerran
joutunut riitaan Sundhagenin kanssa joissakin naamiaisissa ennen pojan
syntymistä; tietysti mustasukkaisuudesta. Miekat olivat paljastuneet,
Sundhagen saanut naarmun käsivarteensa, ja naiset olivat sitoneet sen.
Voitpa arvata, miten kapteeni hurjistui, kun hän näki verisen naarmun
pojan käsivarressa. Ellei Rebekka olisi sattumalta ollut puutarhassa,
ei poika olisi päässyt elävänä purosta.

-- Ja Rebekan onnistui silloin saada kapteeni taipumaan, niin että hän
lähetti pojan pois kaljupäisen miehen kanssa?

-- Aivan oikein, vanhan Ramströmin kanssa. Kuka sen on sinulle sanonut!

-- Jatkakaa! kuiskasi Yrjö melkein kuulumattomasti.

-- Sinä olet kalpea, poikaseni, olet ratsastanut liian tuimasti ja
valvonut kuin huuhkaja. No niin, kertoakseni edelleen, signora joutui
aivan suunniltaan, kun hän kuuli pojan pois viedyksi, kirosi kauniin
äänensä, joka hänelle ensin oli hankkinut hirmuvaltiaan rakkauden, ja
rukoili raivoissaan, että hänen tyttärensä tulisi mykäksi, päästäkseen
kerran kokemasta samaa kuin hänen äitinsä. Verna oli jo silloin puhunut
muutamia sanoja, mutta hän sairastui sitten isoonrokkoon, menetti
kuulonsa ja lakkasi puhumasta.

Yrjö oli vaiti. Yksi ainoa kyynel vierähti hänen silmänsä kätköistä
salaa lattialle.

-- Siitä päivästä asti -- tohtori jatkoi -- oli viimeinenkin onnen
pilkahdus kadonnut tuosta onnettomasta talosta. Jonkin ajan kuluttua
sai kapteeni kuulla tai muuten kuvitteli mielessään Sundhagenin
näyttäytyneen Yöjärven tienoilla. Eräänä syysyönä, kun mustasukkainen
mies tapansa mukaan vartioi ase kädessä talon edustalla -- hän ei enää
koskaan nukkunut öisin -- hän näki viittaan kääriytyneen olennon
hiipivän puutarhan lehdettömien pensasten takana. Hän luuli tuntevansa
sen Sundhageniksi...

-- Jo riittää. Minä en halua enää tietää enempää.

-- Ei haittaa, poika; siitä opit vain, että jos onnettomuudeksesi
joskus naitkin, sinusta ei koskaan pidä tulla uutta Othelloa. Sanalla
sanoen, kapteeni laukaisi ja osasi maaliinsa, ei kuitenkaan
Sundhageniin, vaan omaan vaimoonsa.

Yrjö kääntyi poispäin.

-- Niin, niin hulluksi mies voi tulla mustasukkaisuuden kuvitteluista!
Asia salattiin, mutta siitä hetkestä asti kapteeni alkoi vihata
ihmisiä. Puolihullu hän oli jo ennenkin, ihan raivohullu tuli hänestä
senjälkeen. Hänellä oli enää tyttö, ja jotakinhan täytyy aina rakastaa.
Hän tuhlaamalla tuhlaili hänelle kukkia ja kalleuksia, tytön piti
oppia maalaamaan ja soittamaan kitaraa... Ramström opetti häntä
koskettelemaan kieliä, joita hän ei kuullut ... mutta hän ei ollut
pettävä isäänsä, niinkuin äiti oli tehnyt, hän ei ollut koskaan isänsä
tietämättä näkevä ketään vierasta, ja vähimmästäkin vapauteen
pyrkimisestä suljettiin hänet pimeään vankilaan. Siinä on Vernan
kasvatuksen arvoitus... Mutta mikä sinua vaivaa, poika? Oletko hullu?
Katsohan tuota, itkeä nyyhkyttää kuin koulupoika saatuaan pari tusinaa
kämmenilleen!

Yrjön hillitty mielenliikutus oli viimeinkin päässyt puhkeamaan. Hän
kätki kasvonsa käsiinsä eikä vastannut.

-- Ai, hitto! huudahti tohtori, luullen äkkiä keksineensä tuon
tavattoman tunteidenpurkauksen selityksen. -- Kukapa olisi luullut
armollisen rouvan ritarin olleen kolme päivää rakastuneena vialliseen
tyttöön?... Yrjö ... reipas, kunnon Yrjö, katso ylös, ole mies!
Joutavia suret, ei ole niin mitään syytä itkeä tillittää. Minäkö olisin
kihloissa, minä Ekströmer, joka tunnen joka ainoan lihaksen, joka
hermon, jokaisen hysteerisen veren kuohahduksen tuossa heikossa
astiassa, jota sanotaan naiseksi! Minäkö, joka joka päivä parannan
moisia hämähäkin verkkoja päänkivistyksestä, hammastaudista, madoista,
värveistä ja niin edespäin ja niin edespäin, minäkö naisin? Vielä mitä!
Joutavaa lörpötystä se oli, jottet sinä olisi ajaa karauttanut suden
suuhun hulluuden pesään Yöjärvelle. No, tahdotko tytön? Minun
puolestani kernaasti. Ota hänet, suutele hänet kuoliaaksi, syö hänet
kurkkujen ja puolukkahillon höystämänä kuin olisi hän paistettu
peltopyy. Minä tulen häihinne sulhaspojaksi, parannan pikku rouvalta
päänkivistykset ja määrään oikeita prinssintippoja ensimmäiselle
pojalle, kun se alkaa saada hampaita.

Jos tohtori oli odottanut päivänpaistetta, ilon huudahduksia ja
syleilyjä palkaksi tästä jalomielisyydestään, niin kohta hän huomasi
siinä perin pettyneensä. Yrjö hillitsi liikutuksensa, katsahti häneen
vielä kyyneleisin silmin, pudisti hänen kättään ja sanoi:

-- Kiitoksia, kyllä ymmärrän. Mutta te erehdytte, tohtori. Jos hetkisen
olinkin heikko, niin ei ollut siihen syynä kihlauksenne ettekä te.
Tehkää niinkuin oma velvollisuutenne ja omatuntonne vaatii. Minä olen
taas sama kuin kolme päivää takaperin ... rikkaampi tai köyhempi, miten
asiaa katsoo ... mutta valmiimpi kuin milloinkaan heittämään pois
elämäni kuin ammutun etupanoksen. Jääkää hyvästi... Missä hevoseni,
Jaakko! Ei ole monta minuuttia menetettävänä.

Tohtori Ekströmerin alahuuli venyi melkoisesti ylähuulta pitemmälle.

-- Mikä pojalle tuli? toisti hän, pannen nuuskaa nenäänsä. -- Onpa
oikein riivattua, että vanhain naisten jälkeen ei ole mitään nuoria
miehiä juonikkaampaa tässä maailmassa.



13. KAIPIAISISSA.


Kesällä 1789 oli Suomessa yhtä vähän kuin muussakaan maailmassa aikaa
omistaa sydämen hellille tunteille. Yrjö Ros oli antanut raportin
väentarkastuksesta ja illalla käynyt tervehtimässä suosijaansa,
kenraalinrouva Kaulbarsia. Rouva oli leikillä kysynyt, joko hänen oli
onnistunut suorittaa ritarikoetuksensa ansaitakseen Cecile Almsköldin
hansikkaan. Yrjö oli vastannut hieman entistä tapaansa vakavammin, että
hän todellakin oli rynnännyt linnaan, löytänyt lumotun prinsessan,
voittanut lohikäärmeen ja taistellut jättiläistä vastaan, mutta ei
vielä ollut saanut vapautetuksi kaunista prinsessaa. Silloin oli
suosija, keveästi lyöden häntä viuhkallaan, kehoittanut häntä
edelleenkin pysymään uskollisena ritarinvelvollisuuksilleen ja
täydelleen suoritetun koetuksen jälkeen tuomaan vapautettu vanki hänen
luokseen, saadakseen palkintonsa -- jos hän sitä silloin enää halusi.
Siihen Yrjö oli vastannut, että armollinen rouva saattoi kyllä luottaa
hänen uskollisuuteensa, sillä hän oli mahdollisesti pyrkivä vapautetun
ystävyyteen, mutta ei kosiva häntä.

-- Minä luotan teihin, urhoollinen ritari -- oli silloin kenraalitar
vastannut katsahtaen lämpimästi ja vakavammin kuin ennen -- ja
todistukseksi olen toimittanut teidät mieheni, kenraalin, ajutantiksi.
Teidän tulee tietää, hyvä ystävä, että Kaulbarsilla on vihollisia,
jotka kaikin voimin koettavat saada kukistetuksi hänet ja riistää
häneltä kuninkaan suosion. Hänen asemansa vahvistuu ainoastaan, jos hän
sodassa saavuttaa menestystä; tappio olisi hänen varma kukistumisensa.
Sentähden minä, hyvä luutnantti, haluan koota hänen ympärilleen
luotettavia ystäviä. Onnea ei kukaan voi kiinnittää lippuunsa, mutta
kunnian voi aina. Mieheni ei ole pettävä velvollisuuttaan; ja minä
toivon, että uskolliset ja urhoolliset sotilaat auttavat häntä
voittamaan. Mutta kaikissa tapauksissa, luutnantti, lupaatteko pitää
päällikkönne kunniaa yhtä kalliina kuin olisi se omanne?

-- Lupaan, armollinen rouva -- oli Yrjö vastannut -- minä olen ylpeä
tästä luottamuksesta. Minä ymmärrän, että siinä on henki kyseissä; olen
käytettävissänne.

Kenraalitar oli silloin puristanut hänen kättään, Yrjö oli
kunnioittavasti nostanut hänen kätensä huulilleen, jonka jälkeen he
olivat eronneet; kerran he vielä tapasivat toisensa aivan
toisenlaisissa oloissa. Naisen itsekkäisyyttä, mutta ylevää
itsekkäisyyttä oli tuon hengenvaarallisen tehtävän, päällikkönsä
kunnian suojelemisen uskomisessa nuorelle ajutantille.

Sota oli parhaassa vauhdissa. Se ei leimahdellut korkeina, tuhoisina
liekkeinä, vaan räiskähteli kuin metsäpalo milloin siellä, milloin
täällä rajaseuduissa. Kesäkuun 3. päivänä lähti kuningas Tukholmasta,
ratsasti kyytihevosella Ahvenanmaan halki ja saapui 5. päivänä
kesäkuuta pikku veneessä Turkuun. Kohta sen jälkeen oli hän päämajassa
Porvoossa. Hänellä oli kolmetoistatuhatta miestä Kymin rannalla, lähes
kuusituhatta Stedingkin johdolla Savossa ja yhtä monta Suomen
saaristolaivastossa. Niillä yhdeksällätoistatuhannella maasotajoukon
miehellä hän aikoi valloittaa Savonlinnan, Haminan ja Viipurin, ja
sillä aikaa piti laivaston anastaa tai hävittää Kronstadt. Vaikka
edellisen vuoden toiveet olivatkin julmasti pettäneet, oli Kustaa
III:lla kuitenkin vielä rohkeutta uneksia nopeita voittoja. Hän ei
ollut hylännyt itseään, kuten kaikki muut näyttivät hänet hylänneen.
Kun Suomi tuntui horjuvan hänen jalkainsa alla, oli hän paennut Ruotsin
syliin, eikä ollutkaan siinä pettynyt. Nyt hän tunsi Suomenkin
mantereen olevan allaan lujana kuin harmaakivikallion; nyt kannettiin
häntä eteenpäin kansan hartioilla. Uskollisuus oli korvaava, mitä
kavallus oli rikkonut.

Valtiomies, joka oli saanut aikaan yhdistys- ja vakuutuskirjan,
runoilija, joka ihaili teatteria, oli olevinaan myöskin sotapäällikkö
ja laski laskelmansa väärin, kuten hän tavallisesti teki, mutta vihdoin
hänen onnistui kuitenkin saada voitot ja tappiot yhtä suuriksi. Hyvä
syy on epäillä Kustaa III:n luvunlaskutaitoa, mutta ei ole mitään syytä
epäillä hänen rohkeuttaan.

Suuri Venäjän valta halveksi vastustajaansa ja luuli nähtävästi, että
sillä tälläkin kertaa oli vastustajana vuoden 1788 Ruotsi. Viiden- tai
kuudentoistatuhannen miehen luultiin Viipurin tukemana riittävän
torjumaan uutta rynnäkköä.

Mutta vaikka Venäjän sotavoimat olivatkin vähäiset, niin olivat Ruotsin
ja Suomen voimat lamaannuksissa sisäisestä eripuraisuudesta. Koko tämän
vuoden sotaretki jakaantui pieniksi, rikkonaisella, järvien
paloittelemalla rajalla käydyiksi taisteluiksi. Porrassalmen kuolematon
kesäkuun 13. päivän urotyö ei voinut estää venäläisiä tunkeutumasta
etemmäksi Savoon. Kuningas päätti silloin kulkea venäläisen armeijan
taakse Kymen yli Lappeenrantaan.

Jotkin viittaukset riittänevät valaisemaan rajakahakoiden näyttämöä
1789 vuoden sodassa.

Kymen rajajoki lähtee kuudennenkymmenennen ensimmäisen leveysasteen
eteläpuolelta viimeisestä niistä monista ja suurista järvistä, joiden
vedet se vie mereen, ja syöksyy sieltä pohjoisesta etelään, hieman
kaartaen itään päin, kuudetta penikulmaa pitkän rinteen viettoa pitkin
alas Suomenlahteen. Joen suuri vesimäärä on sentähden hyvin virtava ja
muodostaa useita mahtavia koskia, joista Anjala on jyrkkä ja valtava,
joskaan ei varsin korkea putous. Näiden koskien välillä on verraten
tyyntä ja aluksin kuljettavaa vettä, joka sekin on nopeasti virtaavaa
ja paikka paikoin täynnä saaria ja luotoja. Nuo vedet ovat nykyjään
melkein koko kesän täynnä tukkilauttoja, jotka pitkin jokea uidessaan
peittävät rannat koskien kuorimalla kaarnalla. Mutta tämän
kertomuksemme aika oli vielä sahojen lapsuudenaikaa, ja suvannot
sopivat paremmin kuin nyt kulkupaikoiksi joen yli rannalta toiselle
mentäessä.

Lähes kahden penikulman päässä siitä, missä Kymi lähtee Pyhäjärvestä,
murtaa joki itselleen tien Salpausselän poikki, ja siitä kiitävät
meidän päivinämme höyryhevot rautasiltaa myöten Kymen aseman luona joen
poikki, jatkaen matkaansa Viipuriin ja Pietariin pitkin leveää harjua
ja pitäen päivällislepoa Kaipiaisten asemalla. Vuonna 1789 täytyi
marssivien sotajoukkojen tyytyä maanteihin, ja ne päättyivät joen
rantoihin niissä kohdin, missä suvantopaikat siltoineen tai lauttoineen
tekivät ylitsepääsyn mahdolliseksi. Näitä strateegisesti tärkeitä
paikkoja olivat pohjoisesta etelään lukien Vilppula, Värälä, Ummeljoki,
Anjala ynnä monta muuta etelämpänä Ruotsin puoleisella rannalla olevaa,
sekä Kouvola, Viiala ynnä muita Venäjän puoleisia. Kouvolasta meni
suuri maantie itäänpäin Lappeenrantaan, Viialasta ja Anjalasta kaakkoa
kohti Haminaan. Sekä puolustuksessa että hyökkäyksessä olivat siis nämä
kohdat tärkeimmät joen pohjoisjuoksun varrella. Eteläiset Kymen
suuhaarojen ylimenopaikat voimme tässä jättää mainitsematta.

Kesäkuun 18. päivänä marssi kaarti Loviisasta Elimäelle. 20. päivänä
kesäkuuta muutettiin kuninkaan päämaja Porvoosta Peippolaan.
Juhannusaurinko näki hänen menevän Kymijoen yli ja asettuvan leiriin
vihollisen alueelle Kouvolan kylään, josta tie äkkiä jyrkästi kääntyy
itäänpäin, kulkien sitten pitkin selännettä Lappeenrantaan. Siinä on
taaskin sama Salpausselkä pidättämässä pohjoispuolella olevia sisämaan
järviä kuin valli tekolammikkoa ja estämässä niitä tulvimasta
Lounais-Karjalan hedelmällisille, alempana oleville vainioille.
Tämä selänne, minkä poikki Kymi murtautuu ja missä rautatie nyt
viivoittaa hiekkakankaita ikävillä ratakiskoillaan, on melkein
tasainen, kahden- tai neljäntuhannen kyynärän levyinen harjanne, jonka
kummallakin puolen on rinteiden alapuolella metsiä, järviä ja soita.

Siitä kulki kuningas rohkeasti tunkeutuakseen vihollisen sotajoukon
taakse ja tapasi aamulla 28. päivänä kesäkuuta vihollisen sulkemassa
tietä kuudella kanuunalla varustautuneena harjulla sijaitsevalla Utin
kankaalla. Siitä tuli vähäinen, ripeä ottelu kahden nyrkkitaistelijan
välillä kapealla porraspuulla; kummankin oli koetettava sysätä
vastustajansa jyrkkää rinnettä alas järveen. Ruotsin armeija -- joka
oli enimmäkseen Ruotsin joukkoja -- oli kuten tavallisesti hajallaan
vartioimassa pitkää jokea, niin että tässä kahakassa oli tuskin
kahtatuhattaviittäsataa miestä, venäläisiä tuskin kahtatuhatta. Tykistö
eteni tietä myöten, jalkaväki kiersi rinteitä pitkin vihollisen aseman
taa, ja vilkkaan, ankaran molemminpuolisen ammunnan jälkeen pakotettiin
vihollinen peräytymään Kaipiaisiin. Tästä iloisesta taistelusta
"sotilaspoika" laulaa:

    Utilla eestä Kustavin
    mun ukkon uupui verihin.

Mutta vaikka Kustaa-kuningas osasikin voittaa, ei hän osannut käyttää
hyväkseen voittoaan. Nopea Lappeenrantaan marssiminen olisi
yksimielisten todistusten mukaan antanut sotaretkelle ratkaisevasti
onnellisen käänteen, koska siten olisi Savoon tunkeutunut venäläinen
joukko erotettu Viipurista. Mutta voittaja peräytyi, marssi takaisin
Kouvolaan, edelleen Viialaan, josta hän pelkäsi vihollisen pyrkivän
joen yli, ja sieltä kaakkoon päin Liikalaan, tehdäkseen turhan retken
Haminaa vastaan. Sinne hän, karkoitettuaan jonkin vihollisen osaston,
jäi kolmeksi viikoksi toimettomana majailemaan soveliaimpana
vuodenaikana.

Yrjö Ros oli seurannut Kaulbarsin osastoa Heinolaan, kohtaamatta
vihollista; siellä sai päällikkö kuninkaalta käskyn marssia taas
etelään päin ja karkoittaa vihollisen Kaipiaisista, jossa sen pelättiin
uhkaavan Ruotsin armeijan vasenta siipeä. Kaulbars saapui 13. päivänä
heinäkuuta kaksinetuhansine miehineen Kouvolaan, ja hänelle luvattiin,
että puolitoistatuhatta miestä oli tuleva lisäksi Friesendorfin
johdolla Liikalasta, ja hän marssi seuraavana päivänä Uttiin samaa
tietä, jolla kuningas oli voittanut ja peräytynyt kaksi viikkoa ennen.
Se tapahtui samana päivänä kuin Ranskassa rynnättiin Bastiljiin.

Heinäkuun 15. päivän aamulla oli Kaulbars Kaipiaisten edustalla Utin
itäpuolella samalla leveällä, lampien ja soitten ympäröimällä harjulla.
Mutta venäläisillä oli täällä lujempi asema kuin Utin-nummella; he
olivat hakanneet maahan metsän rintamansa edestä ja rakentaneet
tykkivallituksia harjun poikki. Kaulbars ei kuitenkaan epäillyt
hetkeäkään, vaan hyökkäsi heti. Hänen tykistönsä eteni tietä myöten ja
alkoi ankaran ammunnan; vasemmalla rinteellä olevat helsingeläiset,
oikealla seisovat elfsborgilaiset ja itägötiläiset koettivat, alttiina
vihollisten tulelle, kiertää venäläisten siipiä.

Se oli rohkea ja verinen taistelu. Venäläisten luodeilla oli esteetön
tie; ne murskasivat kantoja, lakaisivat kanervikkoa ja kaatoivat
hyökkääjistä miehen toisensa jälkeen, kun he milloin kontaten, milloin
juosten, milloin kompastellen kiviin ja puihin lähestyivät hajanaisin
joukoin. Kerta toisensa jälkeen täytyi heidän peräytyä tai heittäytyä
maahan. Vihollinen näki sen, marssi esiin varustuksistaan ja alkoi
vuorostaan hyökätä.

Yrjö Ros oli milloin kuumimmassa kahakassa, milloin päällikön rinnalla
ottamassa vastaan ja toimittamassa perille hänen käskyjään.
Puolenpäivän aikaan oli jo kaksi hevosta kaatunut hänen altaan, ja hän
itse nousi vahingoittumattomana kolmannen selkään, kun Kaulbars sanoi:

-- Tästä ei tule mitään. Frisendorfia ei kuulu. Itägötiläisiä ahdistaa
liian ylivoimainen joukko. Ratsastakaa oikealle sivustalle ja käskekää
peräytymään.

--- Teidän ylhäisyytenne -- sanoi ajutantti kunniaa tehden -- antakaa
minulle kaksikymmentä rakuunaa tykistön suojelusväestä, niin minä kyllä
toimitan itägötiläisille hengähdysvuoroa.

-- Ottakaa ne! sanoi Kaulbars, joka hetki tähystellen kiikarillaan
metsää kohti oikealle päin, mistä ikävöidyn avun piti saapua
ratkaisemaan taistelun.

Yrjö hyökkäsi ahdistavan vihollisen kimppuun kaksinekymmenine
rakuunoineen. Luoti haavoitti hänen kolmannen hevosensa jalan, hänen
nahkahaarniskansa repäisi painetti auki, neljä rakuunaa syöksyi
satulasta, mutta itägötiläiset saivat aikaa hengähtää ja alkoivat
taaskin marssia eteenpäin.

-- Hyvä tulee! huudahti hän takaisin ratsastaessaan ja jo kaukaa
tervehtien päällikköä.

-- Lempo siitä tulee, herra! huusi päällikkö suutuksissaan hänelle
vastaukseksi. -- Puoli tykistöämme on kelvottomana eikä Friesendorfia
kuulu.

-- Tuo kaksitoistanaulainen on menettänyt pyöränsä; sen voi korjata!
vastasi ajutantti, sai muutamia miehiä avukseen ja pani rikkiammutun
pyörän sijaan uuden, lujan, toisista kelvottomiksi ammutuista vaunuista
ottamansa pyörän. Kohta kuului vaienneen kanuunan ääni jälleen
iloisesti yhtyvän leikkiin, ja sen ensimmäinen kuula lakaisi pois
kokonaisen plutoonan vihollisten jalkaväkeä, joka yritti marssia esiin.

-- Hyvä tulee! virkkoi Yrjö taaskin päällikön rinnalla seisten. --
Vihollinen peräytyy!

-- Herra -- vastasi päällikkö nuoren sotilaan rohkeuden liikuttamana --
teissä olisi miestä yksinännekin ryntäämään vihollisen varustuksiin.
Mutta kohtapa olettekin yksinänne. Vasemmalla sivustalla olevat
helsingeläiset eivät kauempaa kestä, eikä Friesendorfia vieläkään
kuulu. Ratsastakaa tuonne alas ja käskekää peräytymään!

-- Ei peräydytä, teidän ylhäisyytenne! huudahti ajutantti iloisesti,
mikä hänen sanoistaan poisti tottelemattomuuden julkeuden. -- Vielähän
tuossa on kaksikymmentä tykistön suojelusväen rakuunaa käytettävänä;
antakaa ne minulle, niin minä kyllä vastaan helsingeläisistä.

-- Ottakaa ne! vastasi päällikkö toivon, epätoivon, ihailun ja
suuttumuksen tuntein.

Hän pani siten alttiiksi tykistönsä, jos vihollinen olisi
äkkiarvaamatta marssinut eteenpäin tietä myöten. Mutta vielä viime
hetkenäkin odotteli hän onnetonta Friesendorfia ja tarttui halukkaasti
kiinni jokaiseen keinoon, millä hän saattoi pitkittää taistelua
avuntuloon asti.

Yrjö kannusti hevostaan; haavoitettu eläin vaipui maahan taakkansa
painosta. Irrallinen rakuunahevonen, jonka ratsastaja oli kaatunut,
juoksi arkana tiepuolessa. Se otettiin kiinni. Yrjö nousi taas satulaan
ja ratsasti kahdenkymmenen uuden rakuunansa kanssa kanervikkoon harjun
pohjoisrinteelle.

Kaulbars, jota enää ympäröivät vain palvelijat ja harvalukuinen
esikunta, näki nuorukaisen katoavan ruudinsavuun ja mutisi itsekseen:

-- Vaimoni oli oikeassa. Tuo poika kelpaa muuhunkin kuin gavottia
johtamaan.

Etäältä vasemmalta sivustalta kaikuvat hurraahuudot ja kiihtyvä
kiväärien pauke saivat kenraalin heti aavistamaan, että helsingeläiset
pitivät hyvin puoliaan, jopa pääsivät eteenpäinkin. Taistelu horjui
puoleen ja toiseen, kiivaana ja itsepintaisena, kumpaisenkaan saamatta
ratkaisevaa menestystä. Hetket kuluivat, ilta joutui, eikä pelastavia
pistimiä ruvennut näkymään oikeanpuoleisesta metsästä. Silloin vihdoin
alkoi ensin uupunut oikea siipi ja kohta myöskin yhtä äärimmilleen
väsynyt ruotsalaisten vasen sivusta peräytyä. Ruudin savusta nokisina,
verisinä, katajikossa rääsyiksi repeytynein univormuin palasivat
ruotsalaisen jalkaväen harvenneet rivit maantielle, jossa ne
järjestettiin tällöin jo aivan välttämättömään peräytymiseen.

-- Missä on luutnantti Ros? kysyi kenraali niiltä harvoilta
rakuunoilta, jotka palasivat vasemmalta sivustalta.

-- Kaatunut, vastasi joku.

-- Haavoittunut, virkkoi toinen.

-- Hän kaatui, kun koetimme vallata keskimmäistä varustusta, kertoi
kolmas rakuuna käsi otsalla.

Kenttäsairaalat olivat tämän sotaretken aikana vielä hyvin
vaillinaisessa kunnossa; ei kellään ollut aikaa ajatella haavoittuneita
eikä kuolleita. Hyökkäys oli torjuttu, voitto menetetty, ja illalla
kello yhdeksän ajoissa lähdettiin peräytymään. Koko yön häiritsivät
marssia takaa-ajavat viholliset, ja kenraali Kaulbars piti itseään
onnellisena, kun hän 16. päivänä heinäkuuta kello kuusi aamulla jälleen
pääsi voitettuine joukkoineen Kouvolaan. Ruotsalaiset olivat
menettäneet taistelukentällä kaksisataa kuusikymmentäviisi miestä sekä
sitä paitsi joukosta hajaantuneita ja lievästi haavoittuneita, jotka
metsien halki myöhemmin saapuivat pataljooniinsa.

Arvoituksen kaltainen tapaus on liittynyt tämän ruotsalaisten tappion
muistoon, tappion, jota ei niinkään suuri urhoollisuus ollut voinut
torjua. Everstiluutnantti Friesendorf oli lähtenyt puolentoistatuhannen
miehen kera auttamaan Kaulbarsia. Hän kulki tiettömiä seutuja, mikä
viivytti marssia, mutta ehti kuitenkin määrättynä päivänä Enäjärvelle
puolen penikulman päähän eteläänpäin Kaipiaisista. Mutta silloin hän
sai käskyn kääntyä takaisin, ja hän kääntyi todellakin. Kuka antoi
hänelle sen käskyn? Sitä ei tiedetä. Näyttääpä siltä, että kenraalitar
Kaulbarsin pelko salaisten vihamiesten suhteen ei ollutkaan ihan
tuulesta temmattu.

Kaulbarsille oli tappiosta surulliset seuraukset. Kouvolassa uhkasi
häntä venäläisten päävoima kenraali Michelsonin johdolla, niin että
hauen täytyi väistyä vihollisen alueelta ja mennä Värälässä joen yli.
Siellä otettiin häneltä pois helsingeläiset ja elfsborgilaiset, ja kun
voimakkaampi vihollinen hätyytti siten heikontunutta kenraalia, täytyi
hänen 21. päivänä heinäkuuta peräytyä etelään päin pitkin joen oikeaa
vartta Ummeljoelle.

Kustaa-kuningas julmistui kovin tästä peräytymisestä, joka jätti
paljaaksi hänen vasemman sivustansa, koska ei enää mikään estänyt
vihollista Värälässä menemästä joen poikki ja tunkeutumasta Ruotsin
alueelle. Ainoastaan nopeasti marssimalla Liikalasta Anjalaan, jossa
hän meni Kymen yli, saattoi hän säilyttää tämän paluutien. Michelson
marssi jäljestä ja alkoi Anjalassa joen vasemmalta rannalta ampua
ruotsalaisten leiriä. Seurauksena oli, että tuo Ruotsin armeijan
vihollisen alueelle tekemä ylpeä hyökkäys torjuttiin ja armeija
pakotettiin puolustamaan itseään omalla alueellaan.

Eversti Hamilton lähetettiin heti Ummeljoelle Kaulbarsia erottamaan ja
hoitamaan päällikkyyttä. Mutta eipä siinä kyllin; Kaulbars vaadittiin
sotaoikeuteen ja tuomittiin kuolemaan. Hamilton, urhoollinen sotilas,
ja Klingspor -- sama Klingspor, joka yhdeksäntoista vuotta myöhemmin
oli sangen turmiollinen Suomelle -- pääsivät kenraalimajureiksi,
viimeksimainittu ainoastaan sentähden, että hänen oli onnistunut
pelastaa Anjalassa olevat armeijan varastoaitat.

Kaulbarsia kohdanneen epäsuosion ja ankaran tuomion syyt eivät ole
selvillä. Hän oli hyökännyt Kaipiaisissa vihollista vastaan odottamatta
apua; mutta olihan apua luvattu hänelle, ja hän taisteli kaksitoista
tuntia sitä odotellen. Miksi hän sai turhaan odotella? Miksi otettiin
häneltä pois kolme pataljoonaa niin tärkeässä paikassa kuin Värälä oli,
jossa vihollinen joka hetki oli odotettavana? Ja vihdoin, miksi piti
hänen niin vähällä miesvoimalla vallata sama Kaipiainen, johon kuningas
itsekään ei ollut tahtonut tai uskaltanut hyökätä kahta viikkoa
aikaisemmin?



14. JAAKKO RATSASTAA LÄHETIN TOIMISSA.


Kun kenraali Kaulbars lähti matkalle hyökätäkseen Kaipiaisiin, jätti
hän Kouvolaan everstiluutnantti Leijonhufvudin ja kaksi eskadroonaa
Uudenmaan rakuunoita sekä vähän tykistöä vartioimaan kylää, jos
vihollisia ilmestyisi hänen selkänsä taakse. Jaakko Peura ja hänen
uusmaalaisensa eivät siis saaneet olla osallisina heinäkuun 15. päivän
kunniassa eikä tappiossa.

Heinäkuun 16. päivänä aikaisin aamulla seisoi Jaakko vahdissa, kun
voitetun sotajoukon etujoukkoja alkoi näkyä Utin tieltä. Ne olivat
itägötiläisiä, ripeätä väkeä, joiden hän paria päivää ennen oli nähnyt
marssivan matkaansa uusin univormuin, kiväärit kiiltävinä, nauraen ja
laulaen, voiton varmuus uljaassa käynnissä, kun he astuivat
taistelutannerta kohti. Jaakko heitä tuskin tunsi, hän ei ollut uskoa
silmiään. He palasivat epäjärjestyksessä, kalpeina, repaleisina,
likaisina, laahustavin askelin, horjuvin polvin, muutamat kiväärittä,
toiset hatutta tai haavoitetun päänsä ympäri kiedotuin käärein,
äänettöminä, monet niin uupuneina, että he saapuessaan majapaikkoihinsa
kylään eivät edes huolineet ottaa viimeisiä askelia päästäkseen tupaan,
vaan heittäytyivät rentonaan kasteiseen ruohoon portaiden viereen. Ei
kenenkään tarvinnut kysyä taistelun tulosta; tappio oli painanut selvän
leimansa näihin urhoollisiin miehiin, jotka olivat viettäneet täysissä
aseissa edellisen yön, marssineet aamun, taistelleet lakkaamatta
kaksitoista tuntia ja vihdoin vihollisen takaa-ajamina viime yönä
peräytyneet vähääkään levähtämättä neljä penikulmaa taistelukentältä.

Tuimana ja kärsivällisenä Jaakko odotteli esikunnan tuloa, mutta ennen
esikuntaa saapui tykistö, joka ensin oli saatettava turvaan, ja sen
suojelusväestä oli jäljellä ainoastaan noin viisitoista rakuunaa.
Heiltä Jaakko sai kuulla enemmän kuin halusikaan. Vastoin tapaansa hän
teki ripeän päätöksen, ratsasti kenraalin luo, ennenkuin hän edes ehti
laskeutua satulasta, teki kunniaa ja kysyi:

-- Entä luutnantti Ros?

-- Kaatunut, kuului yhtä yksitoikkoinen vastaus.

-- Ehkä pahasti haavoittunut? Sanotaan monen haavoittuneen makaavan
kankaalla.

Sitä ei kenraali kiireisen peräytymisen aikana ollut ehtinyt ajatella.
Hän oli sellaisella mielellä kuin voitettu päällikkö ainakin, eikä
kornetin tungettelevaisuus suinkaan tehnyt häntä iloisemmaksi. Mutta
Kaulbarsilla oli inhimillisiä tunteita; hän muisti ajutantin iloisen
rohkeuden ja vastasi sotilaan tapaan kiroten:

-- No, kornetti, mitä tulimmaista minun sitten pitää tekemän?

Jaakko nosti taas käden kunniantekoon ja vastasi:

-- Pitäisi saada lähetti hautaamaan kuolleita ja auttamaan
haavoitettuja.

-- Ratsastakaa! sanoi kenraali vähän mietittyään. -- Ottakaa mukaanne
torvensoittaja ja välskäri.

-- Määräys?

-- Tässä on. Ja kenraali kirjoitti, käyttäen nojanaan satulan kaarta,
käskyn lyijykynällä.

Jaakko sai mukaansa torvensoittajan ja välskärin tarpeellisine
siteineen, valmistui neljännestunnissa ja ratsasti matkaansa
Kaipiaisiin päin.

Haavoittuneita hevosia ja sotamiehiä oli kummallakin puolen maantietä.
Siellä täällä särkynyt kuormavaunu, pois viskattu patruunatasku,
olkavyö tai katkennut säilä näyttivät, mistä voitettu joukko oli äsken
kulkenut.

Mutta Jaakko ei ehtinyt pitkälle, ennenkuin hän tapasi kasakoita.
Silloin sai torvensoittaja tehdä tehtävänsä; mukaan otettu valkoinen
lippu ilmoitti heidän asiansa. Käskykirje oli tarpeeton, sillä kasakat
eivät osanneet lukea.

He tyytyivät ottamaan aseet lähetiltä ja lähettämään hänet vartioituna
joukkonsa päällikön luo, jonka Jaakko tapasi Utin länsipuolella. Se oli
itse kenraali Michelson, joka äsken oli saapunut Savosta, ja hänellä
oli mukanaan tulkkikin.

Michelson oli hyvin hyvillä mielin saavutetusta voitosta, tarkasti
lähetin valtakirjan, tarjosi hänelle ryypyn ja kysyi, miten kenraali
Kaulbars voi.

-- Hän on valmis ensi kerralla onnistumaan paremmin, vastasi kornetti
topakasti.

-- Hauskaa kuulla, nauroi kenraali. Myöntäkää kuitenkin, että hänelle
eilen tarjottiin lämpimäisiä aamiaiseksi, päivälliseksi ja
illalliseksi. Minulle kerrottiin, että teillä oli uljas mies
rakuunainne joukossa. Hän oli vähällä valloittaa meidän keskimmäisen
varustuksemme.

-- Oli meillä montakin uljasta miestä, vastasi Jaakko, mutta itsekseen
hän mutisi: Yrjö!

-- Kas, tässä määräykseni varustusten luona olevalle kapteeni
Lubomirskille. Teillä on lupa haudata kuolleenne, haavoitetut saatte
sitoa kentällä, jonka jälkeen ne viedään vankeina Viipuriin.

Kenraali ratsasti edelleen lopettamaan voittoaan, ja kornetti
saatettiin Kaipiaisiin varustuksien luo, missä hänen yhä vartioituna
sallittiin alkaa surullinen työnsä venäläisten sotamiesten, välskärien
ja lisäksi kutsuttujen talonpoikien avulla, jotka jo olivat ryhtyneet
korjaamaan lähinnä makaavia.

Leveä hiekkaharjanne, missä nyt rautahevot puhkivat rauhallista
höyryään, oli 16. päivänä heinäkuuta 1789 verinen näöltään. Tie oli jo
raivattu puhtaaksi kaikesta, mikä saattoi estää sotajoukkojen marssia,
mutta se oli tykistön syvälle uurtama, kun se siinä oli vaihdellut
lämpimiä kohteliaisuuksia, ja paikoittain punertava kaatuneitten
verestä. Molemmilla rinteillä sen sijaan oli kaikki niinkuin edellisenä
päivänä -- hevosia ja miehiä, kuolleita, puolikuolleita, silvotuita,
haavoitettuja -- kanervikko, katajapensaat, kuusenoksat, kannot ja
kaatuneet puunrungot olivat osaksi luotien raatamia, osaksi niljakkaina
hyytyneestä verestä; yksin kivien sammalkin näytti huokaavan ja
vuotavan verta. Raskas sateensumu peitti seudun, korpit lentelivät
ilmassa, kuolleitten yläpuolella, sudenjälkiä näkyi siellä täällä
soisessa mudassa, ja pystyyn jääneestä puusta kuului harakan käheä
nauru, jolla se pilkkasi tuota kurjuuden näyttämöä.

Kuolleiden hautaaminen tapahtui yksinkertaisesti. Kaivettiin pitkät,
yhteiset haudat ystäville ja vihollisille molemmille puolin harjua;
venäläinen pooppa ja Valkealasta kutsuttu suomalainen pappi lukivat
vuorotellen siunauksen näille haudan sovussa yhtyneille vihollisille.
Sillä aikaa etsittiin vielä elossa olevia, jotka makasivat janosta
nääntyvinä kostealla kankaalla. Jaakon välskäri, nuori mies nimeltä
Bäck, oli varustuksesta saanut avukseen vanhan saksalaisen parturin.
Heidän ahkerasti harjoittaessaan ammattiaan ratsasteli kornetti
kanervikkoa pitkin toisen kaatuneen luota toisen luo. Siinä niitä
makasi hajallaan mitä erilaisimmissa asennoissa, muutamat suoriksi
ojentautuneina niin levollisina kuin olisivat yöuneen vaipuneet,
toisten kasvot olivat tuskasta vääristyneinä, kädet raastamassa veristä
ruohoa, pää tungettuna kosteaan sammalikkoon. Tuntematta taistelun
vaiheita oli Jaakko alkanut etsimisensä itägötiläisten puolelta harjua.
Kaatuneita oli siellä hajallaan lähes puolen penikulman alalla, niin
että etsimiseen meni aikaa, ja aurinko lähestyi jo laskuaan, kun
kornetti turhasta etsinnästä uupuneena tuli pohjoiselle rinteelle,
missä helsingeläiset olivat, vaikka onnistumatta, koettaneet kiertää
venäläisten varustuksia.

Kaksi pitkää hautaa, joissa kummassakin oli tilaa sadoille vainajille,
oli jo peitetty umpeen. Jaakon uskollinen sydän oli jähmettyä kauhusta,
kun hän ajatteli tulleensa liian myöhään, niin myöhään, että nuo synkät
hiekkaläjät jo kattoivat kaiken sen, mitä hänellä tässä maailmassa oli
kalleinta ja rakkainta. Mutta vielä oli korjaamatta hävityksen
viimeinen sato lujimman varustuksen sivulta ja takaa. Siellä oli
viimeinen hauta jo saanut asukkaansa, lapiot viskoivat kiviä ja maata
noitten kalpeitten vainajain peitteeksi, joita äiti tai puoliso ei enää
koskaan ollut näkevä. Jaakko oli menettänyt viimeisenkin jäännöksen
suomalaisen kärsivällistä, juroa tyyneyttä; hän ei enää ollut entinen
Jaakko, hän syöksyi kuin raivopäinen kummastelevia työntekijöitä
vastaan, tempasi lapiot heiltä käsistä ja heittäytyi suin päin puoleksi
täytettyyn hautaan, tallaten siinä makaavia vainajia. Missä hän näki
käsivarren, missä jalan, missä rikkiammutun pään: hän etsi tuttua
univormua, muistamatta, että jos siitä jotakin olisikin ollut jäljellä,
se jo yöllä olisi joutunut ryöstäjien saaliiksi. Hän nosteli hiekasta
noita puolialastomia, surullisia jäännöksiä, peläten ja toivoen vihdoin
löytävänsä rakkaat kasvot, mutta turhaan; hän saattoi tuskin enää
erottaa ystävää vihollisesta.

-- Työntäkää syrjään tuo hullu mies tai haudatkaa hänet muiden mukana!
käski malttamattomana venäläinen aliupseeri.

Väsyneinä ja hurjina haudankaivajantoimestaan tottelivat sotamiehet
jälkimmäistä kehoitusta. Lapiot alkoivat taaskin liikkua, hiekkaläjä
toisensa jälkeen putosi Jaakon selkään, mutta hän sitä tuskin huomasi,
hän oli löytänyt käsivarren, jossa oli punainen naarmu kyynärpään
alapuolella ja hienompi käsi kuin tavallisen sotamiehen. Se käsi täytyi
hänen tutkia. Hän kumartui ja nosti ylös nuoren sotilaan raskaan,
hengettömän ruumiin, joka jo oli ollut puoleksi maan peittämä, ja sitä
taakkaansa kantaen ponnisteli hän, joka itse jo oli vähällä joutua
haudatuksi, ylös elävien ilmoille.

Siellä kohtasi häntä vastustus ja vihaiset sanat. Pitikö antaa hullun
miehen riistää kuollut haudastaan? Hurja sotilasluonne kuohahti;
kymmenkunta kättä tarttui Jaakkoon ja aikomuksena oli ilmeisesti
heittää hänet saaliineen takaisin hautaan, jota hän niin julkeasti oli
häväissyt.

Jaakon onneksi muuan upseeri saapui varustuksesta paikalle tuona
arveluttavana hetkenä. Lähetti sai näyttää valtakirjansa, ja upseeri
kutsutti Jaakon pyynnöstä välskärin tutkimaan kuollutta.

Veri ja hiekka tekivät tuntemattomiksi nuorukaisen surkeat jäännökset,
nuorukaisen, joka vielä eilen oli säteillyt nuoruutta ja elinvoimaa.
Mutta Jaakko oli tuntenut hänet; se oli hänen poikansa, hänen
ystävänsä, hänen kaikkensa, se oli Yrjö Ros.

-- Kuollut on, sanoi välskäri hätäisesti tutkittuaan ruumista ja
naurahti samalla halveksivasti, kun muuta oli saatettu edes
ajatellakaan.

-- Samapa se, sanoi Jaakko yhtä halveksivasti, vaikka kaikki veri hänen
suonistaan syöksyi sydämeen. -- Hän on suomalainen upseeri; minä pyydän
kenraalin käskyn mukaan saada itse haudata hänet.

Sitä ei voitu häneltä kieltää. Mutta sen sijaan, että hän, niinkuin
ympärillä seisovat odottivat, olisi heti osoittanut maanmiehelleen
viimeisen palveluksen, hankki hän talonpoikaisrattaat ja vei haudasta
saamansa saaliin kylätietä syrjäiseen metsätorppaan Valkealaan,
penikulman päähän taistelukentältä. Välskäri Bäck ja torvensoittaja
seurasivat velvollisuutensa mukaisesti kornettia.

-- Nyt -- sanoi Jaakko jurosti nauraen, kun kuollut oli pantu vuoteelle
ja torpparin vaimo oli huolellisesti pessyt ruumiin puhtaaksi -- nyt
olemme pettäneet ryssät. He olivat haudata hänet, ja kas, nyt he eivät
edes saa viedä häntä vankinaan Viipuriin! Hän on heille liian viisas,
hän on pettänyt heidät kuin mies, tuo kunnon poika.

-- Mitä tarkoitatte, kornetti? kysyi välskäri, alkaen luulla, että
hänen kumppaninsa oli surun ja ponnistuksen johdosta menettänyt
järkensä.

-- Mitäkö minä tarkoitan? Minä tarkoitan, että Yrjö tahallaan tekeytyi
kuolleeksi, pettääkseen vihollisen.

-- Sitä minä epäilen, sanoi välskäri säälivästi.

-- Kylläpä kuuluu, hyvä Bäck, miten vähän te tunnette Yrjö Rosia. Hän
oli seitsemän- tai kahdeksanvuotias poikanulikka, kun hän kerran sai
osakseen sen harvinaisen ilon, että pääsi Salmelan kanssa nuotalle
Pyhäjärvelle. Tiellä hän sai lasipalasen paljaaseen jalkaansa, mutta
luuletteko hänen palanneen kotiin? Ei, puolen päivää hän astui lasipala
jalassa, eikä antanut sitä kenenkään huomata, jottei häntä olisi
lähetetty pois kotiin. Se poika sietää jotakin; ei hän kuollut ole, hän
on vain olevinaan kuollut. Mutta jopa on aika sitoa hänen haavansa.

-- Se on tuskin tarpeen. Eiväthän ne vuodakaan enää.

-- Mitä te sanotte, Bäck? Eivätkö vuoda? Sepä kummallista; täytyyhän
niiden vuotaa. Tutkikaamme tarkemmin. Sapelinhaava vasemmassa
käsivarressa. Se on joutava naarmu. Painetinpistos vasemmassa
olkapäässä. Se on luiskahtanut syrjään olkaimesta. Ei kissakaan kuolisi
moisesta piirrosta. Ei, hän luulee vielä olevansa vihollisen kynsissä
ja on olevinaan kuollut. Mutta miksi hän oli niin verinen, kun pää ja
rinta ovat ihan vahingoittumattomat?

-- Veri on juossut tuosta vasemmasta korvasta. Hän on saanut
kuolettavan iskun jostakin tylsästä aseesta, luultavasti pyssynperästä.
Aivot ovat musertuneet, kaikki on lopussa.

-- Menkää metsään pyssynperinenne! tiuskasi kornetti kiivastuen ja
kuitenkin vavisten. -- Paitsi pientä korvanjuuressa olevaa naarmua, ei
päässä ole haavan merkkiäkään. Luuletteko puhaltamalla saatavan
kuoliaaksi niin ripeätä poikaa? Minä olen nähnyt hänen putoavan
kahdentoista jalan korkeudelta kivikkoon, ja neljännestunnin kuluttua
hän jo lateli koreuksia neitoselle.

-- Minä en todellakaan löydä ainoatakaan mustelmaa, virkkoi välskäri
kummastuneena, kun hän oli tarkemmin tutkinut ruumista.

-- Enkö sitä jo sanonut? Katsokaahan häntä; näyttääkö hän kuolleelta!
Oletteko, Bäck, koskaan nähnyt kauniimpaa poikaa nukkumassa? Hänkö
olisi kuollut! Vielähän hän on ihan lämmin!

Vastaamatta mitään välskäri jatkoi yhä kummastuneempana tutkimustaan.
Hän oli löytävinään heikon, tuskin huomattavan elinlämmön-jäännöksen
sydämen tienoilta. Hän piti kuolleen nuorukaisen kättä tulta vasten, ja
sormet näyttivät vielä vaaleanpunaisilta, puoleksi läpinäkyviltä, eikä
tuhkanharmailta, mikä osoittaa veren jähmettyneen ja kuoleman varmaan
tulleen. Sydämen tykintää ja hengitystä ei ollut nimeksikään, mutta kun
torpparin vaimo etsi mökissä harvinaisen korukalun, särkyneen
pellinpalasen, ja sitä pidettiin kuolleen suun edessä, syntyi lasiin
hienon hienoa sumua.

-- Hän elää! huudahti nuori välskäri iloisen hämmästyneenä.

-- No, enkö sitä sanonut! Mitäpä hän muuta kuin eläisi, yhtyi hänen
sanoihinsa kornetti, tällä kertaa vähän tapaillen sanoja.

Oikea suomalainen ei pelästy, ennenkuin vaara on ohitse, mutta silloin
sattuu, että hän äkkiä joutuu aivan ymmälleen. Kun nuo sanat oli
lausuttu, oli myöskin lopussa kornetti vanhuksen rohkeus. Maailma
musteni hänen silmissään voimat pettivät, ja hän vaipui tainnoksiin
Valkealan torpan lattialaudoille.



15. KYSYMYKSIÄ JA PAKO.


Sillä aikaa kuin Stedingk 21. päivänä huhtikuuta voitti venäläiset
Parkunmäellä, jatkui sota Kymen rannoilla marssein ja pikku kahakoin
ilman mitään ratkaisevaa päätöstä. Noin neljä viikkoa oli kulunut
Kaipiaisten taistelusta, kun keskipaikkeilla elokuuta saamme aihetta
palata Yöjärven kartanoon uudestaan tutustumaan niihin merkillisiin
henkilöihin, jotka tässä kertomuksessa ovat esiintyneet jättiläisenä,
prinsessana, lohikäärmeenä ja velhona.

Viimeksi mainittu, joka on tunnettu nimellä Ekströmer, oli
tuontuostakin käynyt Yöjärvellä, saadakseen varman tiedon niiden
pyrintöjen menestymisestä, joiden avulla hän koetti saada ennalleen
linnan onnettoman prinsessan kuulon ja puhelahjan. Kokeneena lääkärinä
hän oli, paitsi korvataudin suoranaista käsittelyä puhdistavin ja
virkistävin lääkkein määrännyt vahvistavia kylpyjä, huolellisen
ravintojärjestyksen, lepoa, valoa, vapautta ja melkein äänetöntä
hiljaisuutta sairaan lähistöön. Hurja kapteeni oli odottamattoman
taipuvasti tyytynyt näihin toimenpiteisiin. Päästyään kerran siitä
sietämättömästä epäilyksestä, että Vernan mykkyys muka olisi ollut vain
teeskenneltyä, oli hänen lastaan kohtaan tuntema rakkautensa, mikä side
yksin liitti hänet elämään, jälleen herännyt yhtä liioiteltuna kuin
ennen hänen mustasukkainen epäilyksensä. Nyt kadehti hän Rebekkaa,
palvelijoita ja kaikkea, mikä oli hänen isällisten huoltensa esineen
ympärillä. Hän olisi saattanut ampua jokaisen varomattoman, joka
uskalsi Vernan lähistöllä saada aikaan vähintäkään melua tai edes
lausua sanankaan muuten kuin kuiskaamalla. Verna oli saava osakseen
ainoastaan hymyilevää hyvyyttä ja äänetöntä ystävyyttä; kaikki hänen
toiveensa oli täytettävä, paitsi yhtä ainoata: hän ei saanut poistua
talosta eikä saanut vastaanottaa vieraita. Mahdollisimman huolellisesti
hoidettiin Vernan lemmikkejä, ruusuja. Ramström, joka muitten
virkojensa ohella myöskin oli taitava puutarhuri, lähetettiin
valloittamaan Yöjärvelle kaikki, mitä Suomessa tai Tukholmassa oli
tällä kukkaviljelyksen alalla harvinaisinta ja kalleinta. Yksin
Pietaristakin saapui -- ei tiedetty, miten -- ruusujen lukuisan suvun
komeimpia lajeja. Puutarha kasvihuoneineen oli kauniimmassa puvussa
kuin milloinkaan ennen, ja Verna olisi elänyt nuoren elämänsä
huolettominta, onnellisinta aikaa, jos hän olisi voinut poistaa
mielestään erään kesäkuun aamun muiston, joka oli tullut hänen
olemassaolonsa käännekohdaksi.

Kesä oli epävakainen, vuoroittain sateinen, kirkas ja lämmin. Kaikki
kauniit aamut ja suloiset illat Verna vietti puutarhassa yksin
ruusujensa seurassa, päässä pehmeä silkkihuivi suojelemassa korvia
tuulelta. Hienot, etelämaiset ruusulajit olivat jo ammoin lakanneet
kukkimasta, mutta pohjoisempi _centifolia_ kasvoi yhä suuria,
tummanpunaisia kukkia, vieläpä umppujakin, levittäen tuoksuaan yli koko
puutarhan. Luonnollinen myötätunto veti nuorta tyttöä umppujen puoleen,
vielä kehittymättömän, toivorikkaan, paljon lupaavan kukkalapsen
puoleen, joka oli niin kaunis viattomuudessaan, niin hurmaava
onnellisessa ikuisen kesän uskossa. Nämä umput olisivat, jos vain
vuodenaika niiden antaisi elää ja kukoistaa, vielä näkevät alkavan
syksyn, mutta sitä ne eivät tienneet, sitä ne eivät ajatelleet. Ne
olivat lapsia, ne uskoivat loputtomaan tulevaisuuteen; mitäpä niihin
koski lähestyvä syksy?

Ruusujen tuoksu on kuuron soittoa. Hengittäessään tuota kauneuden ja
nuoruuden ihanaa tuoksua tunsi Verna luonnon suuren sopusoinnun
tulvivan näkymättömistä porteista hänen suljettuun sieluunsa. Silmä
tuli hänen korvakseen ja tuoksut säveliksi. Hän puhui noille
luonnonlapsille kuulumattomin sanoin, ja ne vastasivat hänelle
äänettömin lauluin. Hän sanoi heille rakastavansa heitä, ja he
vakuuttivat myöskin rakastavansa häntä. Mitäpä muuta hän tarvitsi? Eikö
hän ollut onnellinen ja rikas kuin nuo rakastetut kukanumput? Eikö
kaikki ollut kuin ennen? Eikö orjatar Verna taas ollut muuttunut kevään
Vernaksi?

Ei, ei kaikki ollut niinkuin ennen; jotakin oli muuttunut sen
ihmeellisen kauniin ja kuitenkin hirveän aamun jälkeen, jolloin vieras
ensi kerran tuli kuin tuntematon lintu Vernan ruusupuistoon. Hän oli
ennenkin nähnyt huulien liikkuvan ja ihmiskasvoissa huomannut eri
ilmeitä, mutta ei koskaan siten kuin sinä aamuna. Niissä huulissa ja
niissä kasvoissa oli jotakin, mitä hän ei ymmärtänyt. Miksei hän
koettanut kuten muut selittää ajatuksiaan merkkipuheen avulla? Mikä
kummastutti vierasta, kun Verna ei ymmärtänyt häntä? Näkyihän
kyyneleitäkin hänen silmissään, niinkuin olisi hänet jokin rakas toive
pettänyt. Miksi vierasta se näytti surettavan, ettei Verna osannut
liikuttaa huuliaan niinkuin hän? Mitä hän odotti? Mitä hän kaipasi?
Eihän kukaan muu ollut ennen odottanut eikä kaivannut mitään häneltä.
Puuttuiko häneltä sitten mitään? Ja jos niin olikin, _mitä_ häneltä
sitten puuttui?

Hän vaipui syviin ajatuksiin. Tuo tuntematon _jokin_ teki hänet
levottomaksi. Hän koetti miettiä, missä hän oli toisenlainen kuin muut.
Olihan hän luotu samanlaiseksi kuin hekin. Saattoihan hän liikkua,
nähdä, tuntea, itkeä ja nauraa niinkuin muutkin ihmiset. Eikä hän ollut
aivan ilman tietojakaan. Tuhattaituri Ramström, joka rakasti musiikkia
ja puhalsi huilua, oli opettanut hänet soittamaan kitaraa. Rebekka oli
opettanut hänet lukemaan, mutta ei kirjoittamaan siitä yksinkertaisesta
syystä, ettei hän sitä osannut itsekään. Isä, joka ei uskonut mihinkään
uskontoon, oli antanut hänelle Fantin uudet yleisen historian luennot,
Rousseaun _Emilen_, muutamia matkakertomuksia ja -- Lidnerin runoelman
"Viimeinen tuomio". Ne olivat käsittämättömiä arvoituksia kuuromykälle
lapselle. Mutta Rebekka oli antanut hänelle Raamatun; sitä hän luki
mieluimmin ja ymmärsikin siitä milloin jonkin kertomuksen, milloin
jonkin kohdan, jossa puhuttiin Jumalan äärettömästä rakkaudesta.
_Puhumisen_ taidon hän luuli ymmärtävänsä, sehän oli vain huulien
liikuttamista erikoisella tavalla tai merkkien tekemistä käsillä.
Koira, linnut, puut, ruusut, puro, ukkospilvi, kaikki nekin osasivat
puhua; sen hän arvasi niiden liikkeistä, ja hän ymmärsi niiden kielen.
Mutta _ääni, laulu, sävel_, mitähän niillä tarkoitettiin? Olikohan
sekin jotakin, jota hän saattoi nähdä, haistaa tai ottaa käteensä? Hän
päätti kysyä.

Eräänä päivänä Rebekka tapasi hänet miettimästä Raamattunsa ensimmäistä
sivua, ja hänen hämmästyksekseen kysyi tyttö:

-- Mitä merkitsee se, että Jumala _sanoi_: tulkoon valkeus? Liikuttiko
Jumala huuliaan vai tekikö hän merkkejä käsillään?

-- Jumala _ajatteli_ -- Rebekka vastasi nopeasti -- ja se oli sama kuin
Jumala _sanoi_.

-- Onko sitten _ajatteleminen_ samaa kuin sanominen? Kuinka sinä
ymmärrät minun ajatukseni, ellen minä niitä merkeillä ilmaise.

Rebekka ei osannut vastata.

-- Tässä on kolmannessa luvussa -- Verna jatkoi -- että ihmiset
_kuulivat_ Jumalan _äänen_ käyskentelevän puutarhassa. Näkivätkö he
äänen ja saattoiko ääni astuskella? Oliko ääni eläin?

-- He näkivät puutarhan puiden kumartavan Luojalleen ja ymmärsivät
silloin, että se oli Jumalan ääni, vastasi Rebekka hämillään,
keksimättä äkkiä selvempää selitystä.

Vernasta se oli hyvin uskottavaa, mutta hän pudisti tyytymättömänä
mustakiharaista pikku päätään.

-- Jotakin sinä salaat minulta, hän sanoi. Miksi teet merkkejä minulle,
mutta et isälle? Kaikki muut ymmärtävät sinua, kun liikutat huuliasi,
mutta minua he eivät ymmärrä ilman käsien apua. Eräs ei ymmärtänyt
käsieni liikkeitäkään.

-- Isäsi lähtee pois ja tahtoo sanoa sinulle jäähyväiset, vastasi
Rebekka, päästäkseen vaarallisesta puheenaiheesta.

Kapteeni oli viime päivinä saanut jonkin huolettavan tiedon. Hän ei
uskaltanut maata öisin, hän poltti koko joukon papereita ja näytti
valmistautuvan pitkänlaiselle matkalle. Hän odotti maltittomasti
tohtori Ekströmeriä, mutta häntä ei kuulunut.

Kun Verna astui isänsä huoneeseen, oli isä lataamassa pistoolejaan, ja
kun se näytti pelästyttävän Vernaa, kätki hän kiireesti aseet vyöhönsä.

-- Ei se mitään ole, selitti hän, ainahan täytyy olla aseita ryövärien
varalta mukana. Lapsi ... rakastatko minua?

Orjatar Verna seisoi kädet ristissä ja maahan katsoen pelättävän miehen
edessä, jonka näkeminen ei ollut koskaan voinut herättää hänessä muita
tunteita kuin vavistusta.

-- Lapsi, rakastatko minua? kysyi hän toistamiseen kiivaasti, liikkein,
joissa oli hänen luonteensa hurjuutta.

Mutta epäilemättä hän muisti samassa, miten tohtori ankarasti oli
määrännyt, että sairaan piti saada osakseen lempeää levollisuutta,
sillä hän hillitsi mielensä ja pyysi viitaten häntä istuutumaan
viereensä sohvalle -- jota kunniaa hän ei ollut koskaan ennen
osoittanut ainoalle lapselleen.

-- Voi sattua, että minä lähden pois joksikin ajaksi, hän jatkoi tehden
merkkejä niin lempeästi kuin saattoi. -- Minä tahtoisin mieluimmin
viedä sinut kanssani, mutta sinun pitää hoitaa terveyttäsi. Älä
ajattele Ekströmeriä; minä kyllä lupasin sinut hänelle, mutta
ainoastaan kannustaakseni häntä tekemään sinut terveeksi. Semmoisia
ovat lääkärit ja semmoisia ovat kaikki ihmiset; maksutta he eivät
koskaan tee hyvää työtä. Sinä et saa rakastaa ketään muuta kuin
minua ... ymmärrätkö? Et koskaan ketään muuta kuin minua ... isääsi,
suojelijaasi, joka on sinulle kaikki kaikessa!

Ja taaskin hurjistuivat mustan miehen kasvot, mutta jälleen hän
hillitsi itsensä ja jatkoi, tytön istuessa vastaamatta ja vavisten
hänen vieressään.

-- Tarvitsenhan minä rahtusen rakkautta, yhden ainoan olennon, joka
rakastaa minua valehtelematta. Älä vastaa, että onhan minulla Kaaro!
Niin, Kaaro ei petä minua, mutta suo minulle vähän enemmän kuin on
koiran rakkaus! Sinun pitää rakastaa minua, sinun, ei minulla ole
ketään muuta. Jos sinä et rakasta minua, lapsi, niin minä surmaan
sinut ... sinut ja itseni! Miksikä et rakastaisi minua? Vai rakastatko
häntä ... häntä ... Sundhagenia? Vastaa, rakastatko häntä?

Lausuessaan tuon vihatun nimen, joka häneltä tuli päässeeksi vastoin
hänen tahtoaan, kapteeni hypähti kaikista hyvistä päätöksistään
huolimatta pystyyn vihan vimmassa, otti lujasti kiinni tyttärensä
molemmista käsistä ja katsoa tuijotti häneen mustilla, palavilla
silmillään kuin tahtoen tulisoihduin valaista hänen sielunsa salattuja
syvyyksiä. Mutta nähdessään hänen kauhusta kalpenevan hän muisti vielä
kerran lääkärin määräykset, löi otsaansa, soitti rajusti ja käski
sisään tulevan Rebekan viedä pois tytön.

-- Joko nyt taas tuossa pahoine tuulinenne peloitatte lasta? torui
emännöitsijä äreästi. Katsokaa tuota raukkaa, onhan hän enemmän kuollut
kuin elävä. Mitä tohtori nyt sanoo? Mitäpä auttaa aamusta iltaan
laastaroiminen ja lääkitseminen, varpaillaan astuminen kissan tavoin ja
onnettomalle lapselle mieliksi oleminen, kun hänen oma isänsä repii
rikki kaikki, mitä muut vaivoin ovat saaneet rakennetuksi! Te olette
sairas, kapteeni, käykää nyt heti paikalla nukkumaan. Ja moista
kurjuutta pitää tässä kärsiä vuodesta vuoteen!

-- Ymmärränkö minä tuommoisia arkoja höpelöitä! vastasi kapteeni
huomattavasti hämillään. -- Mene tiehesi!

-- Niin, kyllä minä menen; mutta jos ette ole järjellisemmin, niin
menenkin kokonaan. En minä kauemmin kestä tämmöistä elämää.

Jättiläinen, joka oli jälleen muuttunut lapseksi, heittäytyi mitään
vastaamatta väsyneenä sohvalle. Rebekka koetti kaikin mahdollisin
tavoin rauhoittaa suojattiaan, vei hänet puutarhaan, näytti hänelle
äsken puhjenneen ruusun ja antoi hänen juoda vettä purosta. Verna pysyi
hiljaisena, mutta oli väsynyt ja ajatuksiin vaipunut. Hänen tilassaan
oli odotettavissa taudinkäänne, jota ei kukaan osannut edeltäkäsin
arvata.

Seuraavana aamuna oli kapteeni poissa. Ei ollut lainkaan tavatonta,
että hän ratsasti pois öiseen aikaan, mutta tällä kertaa huomasi
Rebekan tottunut silmä, että myöskin matkalaukku sekä muutamia alus- ja
pitovaatteita, joita hänen isäntänsä ei muuten ottanut yöllisille
retkilleen, oli poissa.

Puolenpäivän aikoina selvisi tuo nopea lähtö odottamattomalla tavalla.
Joukko ratsumiehiä lähestyi taloa ja asetti vartijoita kaikille
porteille. Huomattiin, että joukossa oli nimismies Kallio, muassaan
aliupseeri ynnä kuusi henkirakuunaa, jotka piirittivät Yöjärven.

Kruunun mahtava käskynhaltija vaati sisäänpääsyä kuninkaan nimessä, ja
vastaansanomatta häntä toteltiinkin. Tarkka tutkimus toimitettiin
kaikissa huoneissa, nurkissa ja piilopaikoissa, ja kun talon herraa ei
löydetty, otettiin ensin takavarikkoon kaikki hänen paperinsa, ja
sitten nimismies ryhtyi majoittamaan väkeään taloon epämääräiseksi
ajaksi odottamaan isännän palaamista.

Tuona pulmallisena hetkenä saapui tohtori Ekströmer palvelijoineen
ratsastaen mukavaa tasakäyntiä pitkin rannan kapeata polkua.

Portilla Rebekka otti hänet vastaan helpotuksesta huoahtaen.

-- Kuinka täällä jaksetaan? huusi tohtori hänelle jo kaukaa.
Toivoakseni nuori äänetön ystäväni voi hyvin ja hänen oivallinen isänsä
on kohtalaisen hullu, minkä enempää ei ole kohtuullista odottaakaan.
Tahdotteko olla niin rakastettava, että tuotte tuopin sokerijuomaanne,
mutta hyvin kylmänä; onpa tämä oikein janoa tuottava tie, minä esitän
sen kollegium medicumille pettämättömänä keinona huonoa ruoansulatusta
vastaan. Mutta mitä näenkään? Sodanjumalan poika tämän hulluuden
rauhoitetun majan ovella. Eihän vain urhoollinen Pyhä Yrjänä ritarini
liene uudestaan ryhtynyt ryntäämään tähän lumottuun linnaan?

Rebekka kiirehti pelastamaan hänet nopeasti siitä erehdyksestä ja
kertoi uhkuvassa puhetulvassa kapteenin lähdön ja kruunun lähettilästen
epäilyttävän tulon. Tohtori unohti sokerijuomansa, hänen oppinut
otsansa vetäytyi yhtä synkkiin ryppyihin kuin jalansahauksen edellä, ja
hän lähti suoraan kruunun nimismiehen luo saamaan tarpeellisia tietoja.
Vastaus poisti kaikki epäilykset siitä, mikä oli ylhäisen kruunun
Yöjärvelle tulon tarkoituksena. Kapteeni Mörkiä syytettiin salaisista
vehkeilyistä ja edellisen vuoden salaliiton osallisuudesta. Hänen oli
onnistunut päästä pakoon, häntä ajettiin parhaillaan takaa ja
tahdottiin vartioida taloa, koska hän ehkä uskaltaisi palata sinne.

-- No -- huudahti tohtori -- niin hulluksi minä häntä en kuitenkaan
luullut! Mutta kuinka on saatu vihiä moisesta konnuudesta? Minä luulin
Anjalan asian jo olevan menneen talven lunta.

-- Minä sain osoituksen kornetti Peuralta, joka tuli päämajaan hakemaan
lääkäriä eräälle haavoittuneelle. Joen rannalla oleva kivi oli hänen ja
vihollisen välisen salaisen kirjeenvaihdon piilopaikkana. Minä
ratsastin Vilppulaan, löysin kiven ja sen alta majuri Klickille
osoitetun kirjeen, tiedättehän, hänelle, joka pakeni Venäjän puolelle.
Yöt ovat nyt pimeitä, me vartioimme paikkaa ja saimme kiinni erään
veitikan, joka souti Venäjän puolelta sinne hakemaan kirjettä. Kirje
oli kapteeni Mörkiltä.

-- Hm ... vai niin, vai niin. Mutta kukapa olisi Pumponiuksesta
uskonut, että hän on niin viekas veitikka, moisesta sarvikuonosta?
Onnittelen häntä ja teitä, hyvä nimismies, virkaylennys on kyseessä. Te
puhuitte jotakin haavoittuneesta. Eihän se liene vain ollut luutnantti
Ros. Missä Petronius näyttää puupäätään, sieltä on harvoin se reipas
poikakaan kaukana.

-- Sitä minä en tiedä. Rosko? Minä muistelen kuulleeni, että eräs Ros
on kaatunut Kaipiaisissa.

-- Hänkö, lempo soikoon! huudahti tohtori, osoittaen niin paljon
inhimillistä osanottavaisuutta kuin sodan jokapäiväisiltä verisanomilta
vielä oli jäänyt jäljelle. -- Sanokaa joku Grönros tahi Rosengren.
Semmoista kanuunanruokaa on meillä yltä kyllä Ruotsin armeijassa. Mutta
Rosko? Menkää männikköön! Jo neljä viikkoa on pyhä Yrjänä-ritarini
ollut seikkailuilla. Eikä mitään päiväilmoitusta... Hm, siinä nyt ovat
seuraukset siitä hänen majesteettinsa armollisesta tavasta, että hän
ilmoittaa yleisölle pelkkiä voittoja. Mutta Rosista, kun on puhe ...
täällä on nuori neito, joka ei ole salaisissa tekemisissä minkään muun
vihollisen kuin rokon jälkijoukkojen kanssa. Minä pyydän, ettei häntä
häirittäisi.

-- Olen käskettävissänne, herra tohtori, vastasi kruunun innokas
asiamies, kumartaen niin vaikutusvaltaiselle henkilölle kuin hän tiesi
tohtori Ekströmerin olevan, henkilölle, joka oli saanut kultarasian
kuninkaalta.

Tohtori meni sairaansa luo ja löysi hänet siinä tilassa, mikä oli
seurannut isän käytöstä. Hän oli väsynyt, välinpitämätön ja tunteeton,
sanalla sanoen, tilassa, mikä voi saattaa lääkärin epätoivoon.

-- Matami! huusi tohtori.

Rebekka tuli.

-- Minun mieleeni johtuu jotakin. Oletteko ilmoittanut tytölle, mitä
häneltä puuttuu? Tietääkö hän olevansa kuuro ja mykkä?

-- Jumala varjelkoon, kuinka minä olisin sitä hänelle sanonut! Sehän
hänellä on ollut lohdutuksena, ettei hän ole sitä tiennyt. Sentähden
häntä juuri on pidetty erillään muista ihmisistä.

-- Mutta nyt tahdon minä, että hänen pitää saada tietää se.

-- Mitä ihmeitä? Tahdotteko, tohtori, tehdä lapsiraukan kahta vertaa
onnettomammaksi kuin hän jo on?

-- Myönnän kyllä, että vaara on tarjona, jos se _ei_ meille onnistu.
Mutta onko meillä sitten valinnan varaa? Te ette sitä ymmärrä, mutta
koetan selittää sen niin tarkkaan, että kananpoikasiennekin pitäisi
se käsittää. Parannuskeino on valmistettu, tyttö on tullut
tunteellisemmaksi ulkoa päin tulevia vaikutelmia kohtaan. Minä toivoin,
että kaikki kävisi itsestään, että vaikutelmat leviäisivät muista
hermosäikeistä kuulohermoon. Ettekö ole huomannut hänen alkavan
aavistaa puutteellisuuttaan?

-- Kyllä, Jumala paratkoon, kyllä hän on aavistanut ja viimeksi eilen.

-- Hyvä. Nyt on tullut käännekohta, jota emme ole voineet edeltäpäin
arvata. Koko tuo heikko hämähäkin verkko, jota sanotaan hermostoksi, on
nyt ikäänkuin rampautunut, ja jos sitä jatkuu, saattaa tyttö vähitellen
tulla aivan tylsämieliseksi. Meidän täytyy keksiä keino, joka varovasti
elvyttää häntä ja samalla kääntää aivojen toiminnan suoraan
kuulohermoon -- vai niin, se kaikki on ehkä latinaa teidän
kananpoikasillenne. Samapa se, potilaan tulee tietää, ettei hän
kuule ... se herättää hänet... ja se, että hän on jälleen saava
kuulonsa, se luo häneen rohkeutta. Tänään on jo liian myöhäistä.
Huomisaamuna varhain menemme Vernan kanssa puutarhaan, ja silloin sen
pitää tapahtua, käyköön sitten syteen tai saveen.



16. UUSI MAAILMA.


Pohjoismaalainen, joka ei kauneimman kesän ajalla tiedä yöstä, näkee
vasta elokuussa sen näyn, mikä etelämaissa nähdään joka päivä: pimeätä
ja vehreyttä. Vasta siihen aikaan, jolloin kesä jo alkaa kuihtua
syksyksi, on pohjoismaalaisen suotu nähdä luonnon kukoistuksen joka
ilta kuolevan ja joka aamu jälleen heräävän uuteen nuoruuteen.
Toukokuinen herääminen on kuin uusi aikakausi, jota on kauan edeltäpäin
valmistettu ja joka pysyy kauan jälkeenpäinkin vuoden valoisana aikana.
Elokuinen ylösnousemus on silmänräpäyksen kestävä ja haihtuva, nopeasti
tuleva ja nopeasti katoava, mutta kuten edellinenkin sielua ja ruumista
virvoittava.

Sellaisena kauniina ja elähdyttävänä elokuun aamuna noin kello
seitsemän tienoissa istui tohtori Ekströmer nuorine potilaineen
vihreällä penkillä ruusupensasten luona, ja Rebekka, uskaltamatta
jättää Vernaa näkyvistään, silitteli rautaharavalla hiekkakäytävää
hänen lähellään. Aamun hiljainen länsituuli hengähteli pensaissa ja
puissa; etäämpää puistosta kuului Ramströmin huilun ääni, kun hän
koetti kaikin tavoin nauttia vapaudestaan isännän poissaollessa.

Verna oli nukkunut levottomasti, hän oli väsynyt ja heikko, mutta
aamuilma ja ruusujen suloinen tuoksu olivat synnyttäneet hänen
silmiinsä loiston ja kasvoilleen punan, mitä ei edellisenä päivänä
näkynyt. Tohtori katseli häntä melkein isällisen hellästi. Hän oli
tunnustanut Yrjölle, että lääkäri tulee niiden sairaiden ystäväksi,
jotka ottavat järkisyitä kuullakseen, ja sitä paremmaksi ystäväksi,
mitä kovempaa taistelua voitto on vaatinut. Mutta tuskinpa hän aavisti
ja tuskin tahtoi tunnustaa itselleenkään, että niin rikas viattomuus ja
samalla suuri onnettomuus oli tällä kertaa odottamattomalla tavalla
muuttanut hänen oman itsekkään poikamiehensydämensä. Lääkärin kohtalona
on, että hän vähitellen kovettuu kaikkien hellien tunteitten
vaikutuksia vastaan; se on hänelle elinehto, muutenhan hän ei kestäisi
lakkaamatonta ihmiskurjuuden näkemistä. Mutta hänessäkin vaati
kärsimyksen suunnattomuus toisinaan sydämen osanottavan hellyyden
liikkeelle. Ekströmer kerskui olevansa itsekäs periaatteen kannalta;
siinä hän pettyi, sillä hän oli itsekäs vain ammattinsa ja tottumuksen
tähden. Tuona hetkenä hän kummakseen tunsi melkein pelkäävänsä.

Hetkisen vaitiolon jälkeen hän otti taskustaan leikkikalun, jota nuoret
siihen aikaan käyttivät, jonkinlaisen huuliharpun, jonka hieno
teräsvieteri antoi kuuroillekin kuuluvan äänen, kun sen pani
hampaittensa väliin ja näpäytti sitä. Hän koetti soitinta ikäänkuin
leikillä, kuivasi sen huolellisesti ja antoi Vernalle. Verna teki
hymyillen saman kokeen, kalpeni ja alkoi vavista.

-- Mikä sinua vaivaa? kysyi Rebekka merkkikielellä, ollen tällöin kuten
aina muulloinkin tohtorin tulkkina.

-- En tiedä, vastasi tyttö. Tuntui niin kummalliselta päässäni.

-- Enkö ole aika pöllöpää? mutisi tohtori tyytymättömänä ja otti pois
soittimen. -- Tämähän on oikea karttu; ei, ei mitään hevoslääkitystä!

Hän alkoi kysellä ja laskea leikkiä Vernan ruusuista. Hän tahtoi tietää
niiden sukulaisuussuhteita, ken oli niiden äiti, mitkä olivat
sisaruksia tai serkuksia, olivatko kukkalapset aina olleet
tottelevaisia, olivatko ne tarvinneet vitsaa, olivatko ne saaneet käydä
koulua ja oppia _laulamaan_.

Hän oli hyvin arvannut viimeisen sanan vaikutuksen, sillä Verna
vakuutti uudelleen vilkastuneena hänelle eloisin liikkein, että ruusut
osasivat laulaa oivallisesti ja todistukseksi pyysi hän tohtoria
_haistamaan_ yhtä niistä.

Kunnon tohtori tuli liikutetuksi melkein kyyneliin asti. Hän vei Vernan
tuulelta suojassa olevaan paikkaan, otti -- taaskin ikäänkuin leikillä
-- tiheän, pehmeän silkkihuivin, joka jo oli enemmän kuin seitsemän
viikkoa ollut yöt päivät sidottuna tytön korvien suojaksi, ja tarkkasi
jännittyneenä hänen kasvojaan, joissa jokainen tunne silmänräpäyksessä
kuvastui.

Ensi vaikutelma oli kylmän tunne. Se katosi, jättäen sijaa
uteliaisuudelle, ilolle, ihmettelemiselle ja vihdoin hartaudelle.

-- Minä _näen_ Jumalan äänen, hän sanoi merkkejä tehden ristissä käsin,
niinkuin hänellä oli tapana, kun hän ajatteli hiljaista aamurukoustaan.

-- Mitenkä sinä sen näet? kysyi Rebekka tohtorin käskystä.

-- Minä näen sen "käyskentelevän puutarhassa". Puut ja ruusut
kumartavat sille.

-- Pane kiinni silmäsi!

Verna sulki silmänsä, ja uusi kauhun sekainen ihmettely kuvastui hänen
eloisista kasvoistaan.

-- Minä näen sen kuitenkin! vastasi hän.

-- Ei, sinä _kuulet_ sen! selitti Rebekka nyyhkien, kun Verna pitkän ja
kummastuneen vaitiolon jälkeen avasi silmänsä.

-- Kuulkaas nyt, hyvä matami -- kuiskasi tohtori Ekströmer, joka oli
ainiaan käytännöllinen, vaikka hän tällä kertaa tunsikin tavatonta
pehmeyttä sydämessään -- olkaa hyvä ja jättäkää tillittämiset!
Mahdollisesti on toissapäiväinen tapaus jouduttanut paranemista eikä
keskeyttänyt sitä, niinkuin pelkäsin. Onpa hyvin luultavaa, että tyttö
kuulee Ramströmin huilunkin äänen tuolta etempää ja siis myös teidän
hyvin sopimattomat nyyhkytyksenne. Mutta älkäämme hätäilkö. Sanokaa
hänelle, että hän jälleen sulkisi silmänsä ja sitten sanoisi meille,
vieläkö hän _näkee_ äänen.

Verna totteli, ja tohtori sulki hyväillen hänen molemmat korvansa
käsillään. Silloin ei Verna sanonut enää _näkevänsä_ mitään.

Todistus oli vastustamaton. Se oli suurin voitto, minkä tohtori
Ekströmer koskaan oli saavuttanut, voitto, josta Upsalan ja Turun
oppineet tiedekunnat syystä kyllä saattoivat kadehtia häntä. Mutta
huolimatta puhjeta äänekkääseen riemuun, kuten sydän ja ammattiylpeys
häntä houkuttelivat tekemään, hän tyytyi viisaasti syleilemään
onnetonta, jonka hän oli pelastanut, ja painamaan isällisen suutelon
hänen puhtaalle otsalleen. Käskevä viittaus vaati Rebekan olemaan
vaiti. Ei minkään karkean sanan, ei minkään epäsointuisen nyyhkytyksen
pitänyt tuona merkitsevänä hetkenä loukata erittäin hienotuntoisia
hermoja, jotka aina hennon lapsuuden päivistä lukien ensi kertaa
havaitsivat äänen värähdyksiä ja jotka vähäinenkin varomattomuus
saattoi nopeasti jälleen lamauttaa. Pyhä hiljaisuus -- pyhä sentähden,
että silloin oli säilytettävä Kaikkivaltiaan armon tekemä ihme -- oli
vielä jonkin aikaa ympäröivä pelastettua lasta, kunnes kuulohermo
asteittain ja vähitellen oppi ponnistuksetta tajuamaan uudet
vaikutelmat. Huivi sidottiin jälleen mitä huolellisimmin äsken
auenneiden äänen porttien eteen; vähän aikaa takaperin vielä niin
kovaosainen tyttö, joka ei aavistanut, että hän oli päässyt ihmiskunnan
yhteyteen, vietiin hellästi ja huolehtien takaisin huoneeseensa, ja
mitä ankarimpia käskyjä annettiin hänen hoitamisestaan, koska tohtorin
vielä samana päivänä täytyi palata kenttäpalvelukseen.

Tohtori Ekströmer oli vapaa-ajattelija, hän kuten muutkin; hänen
aikakautensa uskoi ihmisyyteen, mutta hän tunsi toisinaan halua uskoa
sitäpaitsi Jumalaan.

-- Tiedättekö mitä? hän sanoi Rebekalle, kun hän oli hyvän päivällisen
syötyään valmis nousemaan satulaan. Jumala ei todellakaan varsin
tarkoin valitse välikappaleitaan, kun hän tahtoo tehdä hyvän työn.
Olisinpa antanut kultarasiani, jos ensimmäiset äänet, jotka tyttö
kuuli, olisivat olleet äidin sanoja, leivosen liverrystä tai uskollisen
sulhon iloista ihastusta; ja nyt hän ensiksi kuuli Ramström-vanhuksen
viheliäisen huilun äännähdyksiä ja teidän nyyhkytyksenne, jotka eivät
suinkaan musiikkia olleet. Myöntäkää, että se oli vahinko. Mutta niinpä
onkin sen sijaan koko tyttö hieno romanssi. Se on harvinaista meidän
päivinämme, kun naispaimenet ovat lakanneet lampaita kaitsemasta. Jos
mieli saada meidän aikanamme säilymään edes vähänkään todellista
luontoa, niin täytyy joutua suljetuksi viideksitoista vuodeksi
kammioonsa, lohikäärmeen ollessa vartijana ja jättiläisen kurinpitäjänä
ja velhon vihdoin tullessa pelastajaksi. Niin, jos olisi siitäkään
apua... Ai, tuhat tulimmaista, nythän _minä_ olenkin voittanut Cecile
Almsköldin hansikkaan! Nöyrimmät kiitokset; jos on tarkoitus käden
seurata hansikkaan mukana, luovun minä kaikesta... Jääkää hyvästi,
matami, pitäkää hyvää huolta tytöstä! Yrjö-raukka ... hän on kaikki
menettänyt ... ehkäpä henkensäkin!

Ja tohtori ratsasti pois hyräillen iloista laulua, haihduttaakseen
viimeiset hansikasten ja ihmiskohtaloiden ajatukset.

Päiviä kului. Vartijat siirrettiin pois talosta, kun oli saatu varma
tieto, että kapteeni Mörkin oli onnistunut paeta Venäjän puolelle.
Rebekka jäi yksin hoidettavansa, Ramströmin ja palvelijain kanssa. Sade
ja myrsky ennustivat syksyä. Kuusien varjot kävivät pitemmiksi ja
tihenivät, metsien polkuja astui yhä harvemmin matkamiehen jalka tai
tallasi ratsun kavio. Yöjärven kartano muuttui hiljaiseksi ja
yksinäiseksi.

Mutta hiljaisuus ja yksinäisyys oli se äidillinen yö, josta Vernan uusi
maailma oli kirkastuva päiväksi. Odottamaton ja ihmeellinen menestys,
joka oli seurannut tohtori Ekströmerin parannustapaa, oli saattanut
Rebekan kunnioittamaan lääkintätaitoa. Eipä kissa olisi voinut
uskollisemmin vartioida hiirenkoloa kuin Rebekka vartioi haltuunsa
uskottua aarretta. Määräyksiä noudatettiin tarkoin. Joka päivä
päästettiin siteet korvilta vähäksi aikaa, kunakin päivänä
neljännestuntia kauemmaksi kuin edellisenä. Ei mitään sanoja,
ainoastaan hiljaista musiikkia. Ramström kutsuttiin paikalle, hän
viritti ääneti kitaran ja soittaa näpäytteli vienon sävelmän, antaen
Vernan soittaa jäljestä. Hän kummastui suuresti huomatessaan kielillä
olevan toisenkin ominaisuuden kuin ainoastaan väräjämisen; hänen ilonsa
oli vielä suurempi, kun hän käsitti sävelen. Oli kuin olisi ruusujen
äänetön soitto, kauan haudassa ollut, mutta kauan aavistettu äkkiä
noussut salatusta syvyydestä. Kitara opetti hänelle, mitä hän siihen
asti ei ollut ymmärtänyt, ettei voinut nähdä eikä haistaa ääntä, että
se oli huomattava tähän asti tuntemattoman elimen avulla. Hän tarvitsi
aikaa käsittääkseen tuon kummallisen keksinnön; hän vertaili, hän
kuunteli, ja joka päivä toi uusia kokemuksia. Hän kuuli seinäkellon
raksuttavan ja saattoi tuntikausia mietiskellä sen yksitoikkoista
ääntä. Kaaroa, kahlekoiraa, ei saatu tottelemaan poliisijärjestystä, se
kutsuttiin sisään, sen annettiin kohtuullisesti haukahdella, ja Verna
kuvitteli sen varmaankin olevan sitä, mitä sanottiin _puhumiseksi_.
Talon kissaa ja aituuksessa olevia lehmiä voitiin yhtä vähän tuomita
rikkomattomaan vaitioloon. Verna ajatteli, että se se varmaankin oli
_sanomista_.

Muutamien päivien kuluttua hän pääsi uudelleen puutarhaan. Side
korvilla hän näki kaikki kuin ennen ja kuitenkin erilaisena, sillä nyt
hän tiesi, että ulkonaisten, nähtävien esineiden takana oli kummallinen
elämä, jota sanottiin ääneksi. Side otettiin pois, ja äkkiä hypähti tuo
uusi, tuntematon elämä esiin äänettömyyden verhosta. Hän kuuli puron
solisevan, puiden humisevan, varpusten visertävän. Kurjet, jotka
muuttivat pois kiilanmuotoisissa parvissa, lähettivät hänelle ääniä
tyhjästä korkeudesta. Järvi, joka kohisi vähän matkan päässä, näytti
pirskottavan ääniä sinertävään ilmaan. Verna pelästyi, hän ei tiennyt,
mistä kaikki nuo vaikutelmat tulivat hänen korviinsa. Ne tulivat hänen
kuuluviinsa niin hämmentyneinä, sekavina, pauhaavan voimakkaina, ne
näyttivät hänestä niin valtavilta, salaperäisiltä ja hirvittäviltä,
ettei hän voinut torjua säikähdyksen tunnetta. Hän pyysi takaisin
suojelevaa huiviaan ja pakeni hämmästyneenä hiljaiseen kamariinsa.

Mutta jo toisella kerralla, kun Rebekka määräyksen mukaan uskalsi tehdä
saman kokeen, oli mykkä tyttö päässyt varmuuteen siitä, etteivät
luonnon uudet äänet olleet hänen olemukselleen vihamielisiä, vaan
päinvastoin olivat liittolaisia ja ystäviä. Hän käsitti nopeasti puron
solinan ja tuulen huminan erotuksen; hän kuunteli turhaan niiden
ruusujen erikoista havaittavaa ääntä, joiden kieli ennen oli ollut
varsin kaunopuheinen. Ah, niiden kaikkien kukoistus oli loppunut, siinä
oli niiden äänettömyyden syy. Ensi keväänä, kun niiden sievät umput
taaskin aukaisisivat hennot kukkakupunsa valoa kohden, silloin ne kyllä
puhuisivat kuin ennenkin. Mikä odotus siihen asti, mikä ilo silloin!

_Puhuminen!_ Pyydä lasta, joka ei ole vielä kahdenkaan vuoden vanha,
puhumaan, niin hän on yhtä vähän kuin Verna ymmärtävä, mitä häneltä
vaaditaan. Kerran Verna hämmästyen kuuli omasta suustaan lapsellisen
sanan, jota hän oli kauan lausunut kuulemattaan; se tapahtui hänen
katsellessaan äitinsä muotokuvaa, ja se sana oli: _äiti!_ Hän pelästyi
omien huultensa vierasta ääntä, eikä tohtinut lausua sitä toistamiseen.

Mutta Vernan ymmärryksen kehitys oli sanattoman äänettömyyden aikana,
missä hän oli elänyt, ehtinyt paljoa pitemmälle kuin kaksivuotisen
lapsen. Hän oli ajatellut paljon, miettinyt paljon, mutta omalla
tavallaan, epäselvin ja haaveellisin kuvitteluin muodostaen monia
sellaisia käsitteitä, jotka hänen ikäisilleen muuten jo kauan ovat
olleet tunnettuja ja selviä. Kun siis Rebekka rupesi tohtorin
määräyksen mukaan viikon kuluttua puhumaan hänelle, samalla merkein
selittäen sanat, käsitti Verna ihmeen nopeasti sanain merkityksen.
Ainoastaan abstraktiset käsitteet, joita ei millään merkeillä voitu
saada tajuttaviksi, pysyivät vielä kauan hänelle arvoituksena. Niitä
hänen täytyi arvata tunnettujen käsitteiden vaillinaisesta
samankaltaisuudesta. _Jumalaa_ hän oli lapsuudestaan asti merkinnyt
hyvin korkealla ja suurella, _rakkautta_ avoimella sylillä,
_iankaikkisuutta_ ympyrällä, _aikaa_ matkimalla kellon heilurin
liikettä, _vapautta_ linnun lennolla jne. Helpompi oli Vernan ollut
nimittää niitä harvoja henkilöitä, jotka olivat hänen jokapäiväisenä
seuranaan. Silmäkarvojen rypistys merkitsi isää, käden laskeminen
päälaelle kaljupäistä Ramströmiä; poskelle pantu etusormi merkitsi
Rebekkaa, jota tuossa hänen esiinpistävässä osassaan koristi suuri
syylä; irvistys osoitti kierosuista Marttia; lypsynkaltainen liike
Riikka-karjakkoa ja hampaiden näyttäminen koiraa.

Koko tuo lapsellinen ja osittain nerokaskin merkkijärjestelmä oli
tällöin vaihdettava sanoiksi. Koulu ei enää ollut mikään kuuromykkien
koulu, sillä siinähän oli uutena ja runsaana apukeinona kuulo. Koulu ei
myöskään ollut raakalaisten lähetyskoulu, sillä siinähän oli valmiina
varasto ennen kehittyneitä korkeitakin käsitteitä. Verna oli kuin
vanki, joka lapsuudestaan asti oli kasvanut ahtaassa, yksinäisessä
vankilassa ja nyt ensi kertaa oikoi kangistuneita jäseniään vapaassa
luonnossa, kirjavassa ihmiselämässä.

Vielä oli pitkä, vaivalloinen tie kuullusta sanasta ja ymmärretystä
käsitteestä sanaan, jonka hän itse saattoi lausua. Käsite oli ollut
kauan edeltäkäsin valmisteltu, mutta samalla tavoin ei ollut
harjaantunut teknillinen huulten ja kielen ääntensynnyttämiskyky. Oli
siis vielä jäljellä, joskaan ei aivan koko sitä harjoitusten ja
joellusten asteikkoa, mikä kaksivuotiaan lapsen on suoritettava, niin
kuitenkin harvinaisen lapsellinen joukko epäonnistuneita kokeita, joita
varsinkin konsonanttiäänet aiheuttivat. Verna häpesi taitamattomuuttaan
ja aloitti yksin, Rebekan ääntä matkien, ensimmäiset harjoituksensa
uuden, vaikean ääniasteikon alalla. Kitara opetti hänelle tahdin;
musikaalinen korva saattoi hänet aavistamaan, ettei hänen opettajansa
puhe ollut täysin kelvollinen kauniin, sivistyneen puheen esikuva. Hän
oli opinhaluinen ja kiitollinen, mutta voi, miksi ei ollut täällä tuo
ihmeellisen viehättävä vieras, joka kerran oli itkenyt, kun hän ei
ymmärtänyt häntä?



17. VAIHTUNEET OSAT.


Vähimmin ihmeellistä siitä kaikesta, mitä tapahtui Yöjärvellä,
ei suinkaan ollut Rebekan muuttuminen. Hän kasvatti lapsen
täysikasvuiseksi tytöksi, mutta se lapsi kasvatti yhtä paljon häntä
itseään. Vanha, kiivas, töykeä ja toisinaan raivoava lohikäärme,
jommoisena ensin opimme tuntemaan kapteeni Mörkin vastahakoisen kätyrin
ja hänen onnettoman tyttärensä vartijan, oli muuttanut luonnettaan.
Näytti siltä kuin tapaukset olisivat isku iskulta takoneet tuon kovan,
terävän raudan pehmeäksi teräsvieteriksi, joka kyllä vielä joskus
saattoi palautua jäykkään, taipumattomaan kovuuteensa, mutta mieluimmin
notkeasti taipui turvattoman olennon ympärille suojellen häntä. Hän oli
ottanut vastaan onnettomuuden, kurjuuden lapsen ja rakastanut sitä jo
silloin, rakastanut sitä suuttumuksen purkauksissakin. Sitten muodostui
hänen nähtävissään tuo vankiparka Jumalan ihmeeksi, ennen
tuntemattomaan kukoistukseen; orjatar Verna muuttui päivä päivältä
kevään Vernaksi, ja entisestä lohikäärmeestä tuli hänelle kuuliainen
palvelija.

Aurinko paistoi kirkkaasti ja lempeä syystuuli kahisi kellastuneissa
lehdissä, kun nuo kaksi, oppilas ja opettaja, taas olivat eräänä
päivänä syyskuun keskipalkoilla yksinäisessä puutarhassa. Rebekka oli
poiminut puista omenia ja päärynöitä; Verna, ollen tällä kertaa
huivitta, oli koonnut osan niistä hedelmistä, jotka olivat karisseet
maahan. Tuon tuostakin hän keskeytti työnsä, kuunnellakseen ympäriltään
kuuluvia luonnon ääniä. Hän ei saattanut päästä siitä ajatuksesta, että
ruusut kuitenkin kerran puhuisivat, kunhan kevät saapuisi. Miksi oli
niin pitkälti kevääseen?

-- Lapsi -- sanoi Rebekka, yhä samalla merkkien avulla selittäen
sanansa ja lausuen _lapsi_ sanan kuin olisi se ollut: teidän
kuninkaallinen korkeutenne! -- ymmärrätkö nyt, mitä sinulta tähän asti
puuttui? Ymmärrätkö nyt, että kuulet?

-- Ymmärrän, ilmoitti Verna merkein, kyllä sen nyt ymmärrän. Nyt
tiedän, minkätähden hän itki.

-- Ajatteletko vielä sitä nuorta miestä, joka oli täällä ruusujen
aikaan?

-- Ruusujen aikaanko? Ajattelen.

-- Ei pidä ajatella nuoria sotureita. He kuljeksivat milloin missäkin,
puhuvat paljon ja unohtavat pian. Sotilasten ajatteleminen ei ole
koskaan tuottanut onnea sinun suvullesi.

-- Hän soitti ja hän lauloi, enkä minä kuullut häntä. Hän sanoi minulle
mitä kauneimpia sanoja, enkä minä ymmärtänyt häntä. Minä olin silloin
hyvin onneton, enkä siitä ollenkaan tiennyt.

-- Katsoitko hänen huuliaan?

-- Minä en ymmärtänyt kaikkea. Hän sanoi niin paljon sellaista, mitä
sinä et koskaan ole sanonut!

-- Älä enää ajattele häntä. Muistathan, miten isäsi raivostui sinä
aamuna. Se nuori mies oli erään miehen näköinen, joka oli hänen
verivihollisensa. Ei, älä ajattele häntä; hän ei koskaan enää palaa.

--- Hän palaa kyllä.

Rebekka tunsi hetkellisen lohikäärmeenraivon puuskan, mutta tyyntyi ja
huomasi, että oli parasta keskeyttää vaarallinen puheenaihe.

-- Tule, hän sanoi, tuuli on kylmä; me emme saa viipyä kauemmin ulkona.

Heidän mennessään tuli näkyviin neljä ratsumiestä -- mikä silloin jo
oli hyvin harvinaista -- ja he lähestyivät varoen taloa metsäpolkua
myöten. Ne olivat rakuunoita; ensimmäinen ajatus, mikä mieleen johtui,
oli luonnollisesti se, että vartioväki palasi takaisin. Mutta kohta
huomattiin ratsumiehillä olevan mukanaan haavoitettu, jonka pää oli
siteissä.

He pysähtyivät portille ja lähettivät yhden joukostaan kysymään, oliko
kapteeni Mörk kotona. Kuultuaan hänen olevan poissa mies pyysi
kohteliaasti, että heidät päästettäisiin sisään. Sitä ei uskallettu
kieltää, oli opittu pelkäämään rakuunoita.

Rebekka ja Verna seisoivat portailla, kun kaksi äsken tullutta lähestyi
jalkaisin. Tuskin ehti Verna heidät huomata, ennenkuin hänen kasvonsa
sävähtivät punaisiksi; hän astui muutaman askelen eteenpäin, pysähtyi
hämillään ja jäi seisomaan kuin kuvapatsas. Vieras, jonka pää oli
siteissä, riensi esiin, syleili häntä ja suuteli otsalle. Hänen
kumppaninsa antoi emännöitsijälle kättä sen näköisenä kuin olisi hän
aikonut sanoa joko "hyvää päivää" tai "häpeä toki!"

-- Meillä ei ole suurin kiittämistä viimeisestä, virkahti tuo vanha,
sievistelemätön sotilas jurosti irvistäen. -- Luutnantti tahtoi tulla
tänne; minun täytyi laahautua mukana.

Jos Rebekka olisi ollut sama lohikäärme kuin kolme kuukautta takaperin,
hän ei olisi seisonut niin vastauksettomana kuin hän seisoi. Jos hän
olisi tuntenut ainoastaan silloin riihestä tavatun rosvon, hän olisi
epäilemättä taaskin ryhtynyt sudenajoon. Mutta hän tunsi samalla
nuorukaisen, jonka näkeminen hänet sinä kesäkuun aamuna oli kokonaan
hämmentänyt, ja vähääkään vastustamatta hän riensi, vieden Vernan
mukanaan, panemaan kuntoon huonetta odottamattomille vieraille.

-- Lepää, Yrjö! Jaakko Peura sanoi osoittaen vuodetta, kun heidät oli
viety kapteenin tyhjään huoneeseen, sillä Yöjärvellä ei ollut yhtään
vierashuonetta.

Ja Yrjö Ros tarvitsikin lepoa rasittavan ratsastuksen jälkeen. Hän oli
vain entisen itsensä varjo, sen miehen, mikä hän oli ollut kaksi
kuukautta takaperin -- kalpea, kuihtunut, horjuva, pää oli raskas,
kädet vapisevat, katse loistoton. Eipä nousta verevin poskin haudasta,
joka jo on puoleksi umpeen luotu. Sellainen on sota, ainainen Molok.
Kaipiainen oli riistänyt hänen nuoruutensa kukkeuden.

Maattuaan tuntikauden hän nousi levosta voimistuneena, meni Vernan
huoneeseen ja tapasi hänet yksin. Miten toisenlainen oli kohtaaminen
tällä kertaa kuin silloin kesäkuun aamuna! Silloin oli ukkosilma, mutta
päivänpaistetta pilvien takana ja päivänpaistetta kahden nuoren
sydämessä. Nyt oli ulkona syksy ja syksy myös kaksikymmenvuotiaan
sydämessä.

Verna kuuli hänen askelensa portailta, meni häntä vastaan avoimin
sylin, mutta nähtyään hänet ilman matkapukua, mikä oli verhonnut hänet
hänen taloon tullessaan, hän peräytyi askelen, hänen kasvonsa
kalpenivat, levitetyt käsivarret vaipuivat alas. Yrjö otti häntä
kädestä, suuteli sitä ääneti ja kirjoitti paperilipulle seuraavat
sanat:

"Nyt on kohtalomme samanlainen. Minä kuulen yhtä vähän kuin sinäkin.
Rakas sisar, minä olen veljesi."

Hän ei tiennyt, että heidän kohtalonsa oli niin odottamatta vaihtunut.
Yrjöltä puuttui, mitä Verna oli saanut takaisin.

Verna otti paperin, punastui ja kalpeni jälleen. Hän ei osannut lukea,
hän ei ollut koskaan kirjoittanut, ei koskaan saanut kirjettä. Hän
katsoi kysyvästi Yrjöön, sitten paperiin ja uudelleen Yrjöön. He eivät
ymmärtäneet toisiaan, he vain katselivat kummastellen ja ääneti
toisiaan.

Kohta Vernan kädet kuitenkin olivat vilkkaassa liikkeessä. Hän kysyi
merkkikielellään Yrjöltä, miksei hän puhunut, ja kertoi ilosta
säteilevin silmin, että hän saattoi kuulla puhetta. Merkit olivat
Yrjöstä käsittämättömät, mutta hän arvasi niissä olevan kysymyksen.
Vastauksen sijasta hän osoitti sidottua päätään ja korviaan. Verna oli
tottunut selittämään merkkejä, hän ymmärsi surullisen totuuden, ja
silloin hänen silmänsä vettyivät, -- hän itki samoja myötätunnon
kyyneleitä suuren onnettomuuden johdosta kuin nuorukainen kerran oli
itkenyt tytön kovan kohtalon tähden.

Mutta hän ei itkenyt kauan. Uusi ajatus syntyi hänen vilkkaassa
sielussaan. Hän pyyhki kyynelensä, hänen kasvonsa säteilivät hellyyttä,
hän otti kiinni hänen kädestään ja lausui sanan, joka kerran oli
syvästi liikuttanut häntä:

-- _Veli!_

Yrjö luki sen hänen huuliltaan ja nyökäytti hellästi päätään ikäänkuin
sanoen: niin, niin, sinä olet oikeassa, minä olen veljesi.

Verna näki sen ilahduttavan häntä, mutta siinä ei ollut kylliksi, hän
tahtoi sanoa vielä enemmän. Kun ei Yrjö käsittänyt mitään hänen
merkkejään, täytyi hänen kainosti ja epäröiden turvautua uuteen
puhetaitoonsa, kiersi käsivartensa Yrjön kaulaan, nojasi päätään hänen
olkapäähänsä, katsoi häntä kirkkaasti silmiin ja sanoi:

-- _Minä rakastan sinua!_

Ne olivat ensimmäiset sanat, lapsenjoellusta lukuunottamatta, mitkä
Verna oli lausunut kellekään kuolevaiselle olennolle. Tohtori
Ekströmerin toive oli toteutunut aavistamattomalla tavalla. Surun ja
onnettomuuden lapsi ei ollut saanut _kuulla_ ensimmäisiä sanoja
rakkailta huulilta, mutta hän oli _puhunut_ ne sydämensä ystävälle.

Jotakin oli tuossa kohtauksessa ja jotakin tuossa viattomassa
tunnustuksessa, joka palautti Yrjön muistiin hetken, jolloin he ensi
kerran tapasivat toisensa ukonilmalla. Yrjö ymmärsi hänet niinkuin hän
silloin oli käsittänyt Yrjön. Yrjö näki huulten liikkeen, mutta hänen
mieleensä ei johtunut, että Verna olisi puhunut. Hän luuli mykän
tunnustavan sydämensä salaisuuden kuurolle, ja siinä oli hänestä
kylliksi.

Vernalle se ei riittänyt. Voidakseen puolestaan rakastaa häntä, täytyi
Yrjön tietää, ettei Verna enää ollutkaan entinen surkuteltava,
kovaosainen olento, joka saattoi vaatia vain sääliä. Yrjön piti tietää,
että Verna oli tai ainakin oli tuleva hänen vertaisekseen, jolle hän
saattoi uskoa kaikki, ja joka puolestaan saattoi olla yhtä
luottavainen. Mutta kuinka hänen piti se ilmoittaa?

Hän otti kitaran ja soitti sävellyksen. Yrjö katseli sitä mielihyvin,
mutta kummastumatta. Olihan Verna ennenkin jo soittanut, eikä Yrjö nyt
kuullut, että kitara oli vireissä.

Kun se ei onnistunut, teki Verna toisen rohkean kokeen, yrittäen
laulaa. Ei sekään onnistunut paremmin, Yrjö ei kuullut häntä.

Vernan täytyi taaskin koetella outoa puhetaitoa. Hän tarttui Yrjön
molempiin käsiin, he kun istuivat vierekkäin sohvalla, ja alkoi erään
sellaisen lapsellisen puheharjoituksen, jollaisia hän oli uskaltanut
siihen asti ainoastaan silloin pitää, kun ei kukaan kuullut häntä.
Koettaen luontevasti voittaa vastahakoiset konsonantit hän sanoi:

-- Minä rakastan sinua (nuo sanat sujuivat hyvin, mutta seuraavat
hangoittelivat vastaan). Minä ... tahto ... sinä ... rakastaa ...
minua... Minä ... tahto ... sinä ... suojella ... minua... Minä
tahto ... sinä ... tulla ... terve... Jumala ... tehdä sinut ...
terve... Sinä onnellinen ... Verna onnellinen.

Kaunis keijukainen sammalsi ensi kertaa ihmisten kieltä. Mitäpä
olisikaan Yrjö Ros antanut, jos hän olisi kuullut nuo sanat, joiden
ajatuksen hän arvasi säihkyvästä katseesta ja punastuvista poskista!
Hän ei niitä kuullut, mutta hän huomasi jo, että hänen mykkä
keijukaisensa osasi puhua. Hämmästyneenä ja kyyneliin asti ihastuneena
hän seurasi suloisten huulten liikkeitä unohtaen oman onnettomuutensa
sen ilon johdosta, että hän näki niin rakastettavan olennon päässeen
ihmiskunnan yhteyteen.

Tämän omituisen keskustelun keskeytti Rebekka tullen sanomaan, että
päivällinen oli valmis. Tällä kertaa ei vaeltavien ritarien tarvinnut
paastota Yöjärvellä.

Vernan lohikäärmeellä oli hyvä muisti, hän tyytyi vain lausumaan pari
äreää sanaa. Jos nuori herra unohtikin olevansa itse sairas, niin hänen
ei kuitenkaan pitänyt unohtaa, että talon tytär oli parhaillaan ankaran
lääkärinhoidon alaisena.

Yrjö kokosi ajatuksensa, nousi, astui tuon ennen niin pelätyn
lohikäärmeen eteen, paljasti oikean käsivartensa ja näytti kyynärpään
alapuolella olevaa punaista naarmua.

-- Pitääkö minun sitoa se? kysyi Rebekka, luulen, että oli kysymys
puoleksi parantuneesta haavasta.

-- Lampi oli syvä ja poika pieni, vastasi Yrjö.

Hän puhui kankeasti ja vastenmielisesti, mutta hän puhui kuitenkin.

Vaimovanhus katsoa tuijotti kättä, katseli nuorukaista, etsi tuttuja
piirteitä ja oli hetkisen epätietoisena sanomattoman neuvoton. Viimein
hän ei enää voinut epäillä, ja hänen tunteensa puhkesivat ilmi tavalla,
joka taaskin muistutti lohikäärmettä.

-- Mutta hänhän se on! puhkesi hän sanomaan. Meidän oma Yrjömmehän se
on, rakas, pikku, kiltti Yrjö. Missä olivatkaan silmäni? -- Ja
senjälkeen hän ihastuksesta hurjana sulki Yrjön syliinsä ja melkein
tukahdutti hänet suuteloillaan.

Jaakko astui sisään ja pysähtyi kummastuneena katselemaan.

-- Kuulkaahan nyt, matami -- murisi hän ollen siinä
anteeksiannettavassa uskossa, että hänen vanha vastustajansa oli joko
vuorostaan tullut hulluksi tuossa hulluuden kodissa tai aikoi jotakin
pahaa -- mitä teillä onkaan mielessä? Ettekö häpeä käyttäytyä noin
sopimattomasti kruunun upseeria kohtaan? Ettekö näe, että hän on
haavoittunut?

-- Onko hän haavoittunut? Meidän Yrjömme, onko hän kipeä? Pitäkää
kiinni suunne, minä kyllä ymmärrän moiset asiat, me teemme hänet
jälleen terveeksi, me olemme osanneet parantaa pahempiakin. Niin, kas,
miten kalpea hän on, poikaparka! Yrjön pitää heti paikalla käydä
levolle; minä tutkin rakasta, kipeää päätä. Ei kapteenin huoneeseen;
panisinko minä oman poikani siihen hirveän synkkään huoneeseen, jossa
yksin tuolitkin ovat järjiltään! Tähän täytyy hänen käydä levolle,
tässä on valoisaa ja hyvä olla, tässä tulee hän terveeksi. Verna
muuttaa minun luokseni. Niin ... käy siihen sohvalle, rakkahin poikani!
Kyllä sinusta kohta taas mies tulee. Odotammehan joka hetki tohtori
Ekströmeriä.

-- Yhtä hyvin voitte huutaa seinille, murisi Jaakko. Hän ei kuule
sanaakaan.

-- Eikö hän kuule? Mitä loruatte; Yrjöllä on korvat sellaiset, että hän
kuulee vaikka ruohon kasvavan. Kylläpähän minä tiennen, ketä heistä
Jumala on rangaissut kuuroudella, ja nyt on kaikki taas oikealla
kannallaan. Etkö ole huomannut mitään kummallista, Yrjö? Verna kuulee!

-- Mutta _hän_ ei kuule enää! selitti Verna merkein.

-- Mitä hullua? Niinkö pahoin on kipeän pääraukan laita? No, _se_ menee
ohitse, se ei tee mitään, röhkää se vain on. Käy pitkäksesi, Yrjö!

-- Minä arvelen, että voisitte tarjota hänelle jotakin syötävää,
virkkoi kornetti, tällä kertaa aikomatta luopua niistä oikeutetuista
vaatimuksista, mitä hänellä oli talon vieraanvaraisuuteen nähden.

-- Menkää te ja käyttäkää suutanne johonkin hyödyllisempään kuin täällä
seisomiseen ja murisemiseen. Alhaalla on pöytä katettuna, teidän
miehenne saavat puuroa keittiössä. Minä toimitan kanakeittoa tänne ylös
Yrjölle.

Tämän hyväntahtoisen huolenpidon esine antoi kohdella itseään kuin
lasta. Hän oli uupunut ja heikko, mutta onnellinen hymy osoitti, miten
kiitollinen hän oli siitä, että hän ensi kerran elämässään oli löytänyt
kodin, sisaren ja luotettavan, hellästi hoitelevan naisen käden. Jaakko
tunsi saaneensa kaksi kilpailijaa, eikä se suinkaan vähentänyt hänen
huonoa tuultaan.

Illalla saapui tohtori Ekströmer ja löysi yhden sairaan sijasta kaksi.
Hänen tutkimustensa päätöksen saamme kohta kuulla.



18. PIKKU YRJÖ.


Mitä tyttöön tulee -- oppinut tohtori lausui seuraavana aamuna
tuttavallisesti keskustellessaan Rebekan kanssa -- olen minä
tyytyväinen teidän hoitoonne. Minä toivotan teille onnea, hyvä matami.
Lähinnä kananpoikasianne ette ole koskaan onnistunut niin hyvin kuin
nyt embryoiden kasvattamisessa ihmisiksi. Verna kuulee nyt, ja on hyvin
uskottavaa, että hän on vastedeskin kuuleva, ja puhetaito kehittyy
harjoittamisesta. Ymmärrättehän, ettei kieli, joka on ollut vaiti
viisitoista vuotta, voi tuossa paikassa päästä niin kadehdittavan
sukkelaksi kuin teidän oma kielenne. Mutta se edistyy, minä tavuutin
hänellä muutamia säkeitä Kellgrenistä. Vielä on viiden, kuuden viikon
aikana suojeltava korvia tuulelta ja kovilta rämiseviltä ääniltä;
sitten saatatte koetella häntä siten, että hänen kuultensa riitelette
Ramströmin kanssa, ja jos Verna kestää sen, voitte huoletta laukaista
kanuunan tuolla puutarhan muurin ulkopuolella. Oletan nimittäin, ettei
teidän hyvin kunnioitettava ja hajamielinen isäntänne rupea niin
hulluksi, että palaa tänne Yöjärvelle. Oletteko kuullut mitään hänestä?

-- Hän on kirjoittanut Ramströmille ja käskenyt hänen viedä Verna
Pietariin heti, kun hän paranee.

-- Onko hän kirjoittanut? Hm... Ehkä jätämme matkan toistaiseksi.
Onneksi on nyt sota, ja mieltäni oikein pahoittaa, että isäntäänne on
hovioikeudessa syytetty rumista asioista. Yöjärven kartano on vaarassa.

-- Täytyykö meidän muuttaa? kysyi Rebekka hämmästyen.

-- Olkaa toistaiseksi huoletta; sotkuisia vyyhtejä ei niin pian
selvitellä. Mitä sitten Yrjö Rosiin tulee... Mutta on aivan hullua,
että niin iloisen ja viisaan pojan pitää olla ... niin, antakaa
anteeksi ... niin huimahullun yökummituksen poika kuin teidän
kapteeninne on! Oletteko siitä aivan varma?

-- Niin sanotaan.

-- Niin sanotaan, häh? No, sen asian seulomme sitten toiste; se on
täydellinen arvoitus tieteen ja kaiken ihmisjärjen kannalta. Nyt minä
sanon teille, että saatte pahemman sairaan hoidettavaksenne kuin tyttö
olikaan. Tosin hän ei ole niin harvinainen, sen myönnän, mutta tuhat
tulimmaista, miten monimutkainen.

-- Mitä se muuta on kuin röhkää? Hän on maannut kosteassa vuoteessa ja
huoneessa, jossa on ollut vetoa.

-- Eipähän, eukkoseni, kyllä siinä on toisenlainen solmu sen langan
päässä. Hän haavoittui Kaipiaisissa. Terhakka hän oli aina, mutta
siellä hän oli rutihullu. Mies ratsastaa kanuunaa vastaan ja saa sen
laukaistuksi melkein vasten naamaansa kahdenkymmenen askelen päästä.

-- Mitä sanottekaan, tohtori!

-- Ja sitten joutuu elävältä haudatuksi ... mutta sehän oli pikkuasia.
Kanuunoilla on, hyvä matami, se kelvoton tapa, että ne ottavat
ihmiseltä kädet ja jalat, jolleivät satu ottamaan päätä tai jakamaan
miestä kahtia. Se on tavallista se, minä sen kyllä tunnen. Mutta
välistä moinen häpeämätön otus kuin tykinkuula on, sattuu kulkemaan
vähän sen pään sivuitse, jonka se aikoi kähveltää ... kahdentoista,
kuuden, kolmen tuuman päästä, miten milloinkin. Ymmärrättehän, että se
silloin jättää pään paikoilleen, mutta eipä se pää enää ole paljonkaan
arvoinen. On olemassa ilmiö, jota sanotaan ilmanpaineeksi, esimerkiksi
kun ihminen tulee kuuroksi ukkosen jyräyksestä...

-- Ja olisiko Yrjö...

-- Vai niin, sanotteko te häntä Yrjöksi? Kernaasti minun puolestani.
Eiköhän olisi ollut parempi kunnon pojalle, että kuula olisi kulkenut
kolme tuumaa lähempää ja ottanut hänen rehellisen päänsä. Nyt se jätti
sen paikoilleen, mutta niin ilmanpaineen ruhjomana, että ukontulikin
olisi ollut armeliaampi. Moista sanotaan tärähdysvammaksi. Saattaa
kaatua tärähdyksestä siihen paikkaan, mutta saattaa myöskin säilyä
rahtunen elämää, ja sitten joutuu vedettäväksi haudasta iäkseen kuurona
tai mielipuolena. Olisi liian kummallista, jos isän perintö siten
siirtyisi pojalle.

Rebekka väänteli käsiään kauhusta. Hänen Yrjönsä, hänen kaunis,
iloinen, pikku Yrjönsä, jonka hän oli kerran pelastanut lammikosta ja
joka nyt oli eroava ihmiskunnan yhteydestä, juuri nyt, kun hän oli
voittanut elämälle toisen lempilapsensa!

Hyväsydäminen tohtori tunsi olevansa liikutettu.

-- Mitäpä kannattaa itkeä tillittää? lohdutteli hän. Minä olen nähnyt
kaksi sellaista tapausta ennen. Toinen niistä oli korpraali Långström
Pommerin sodan aikana; hän joutui hulluinhuoneeseen. Toinen oli numero
14 Lax Turun rykmentissä; hän makasi puolen vuotta sekavapäisenä, ja
sitten tuli miehestä taas pirteä. Siis minus ja plus, marssikäsky ja
peruutusmääräys. Ehkä olette kuullut puhuttavan Yrjö Kaarle von
Döbelnistä. Häneltä pyssynluoti halkaisi pääkallon Porrassalmella.
Olkaa huoletta, Döbelnistä tulee mies, mies voi tulla teidän
Yrjöstännekin. Moista tapahtuu. Minä alan huomata Jumalan sormen olevan
ohjaamassa kaikkia hullutuksiamme. Miksikä piti Pumponiuksen
tallustella Kaipiaisten kangasta juuri silloin, kun oltiin hautaamassa
poikaa? Kuka lähetti sinne semmoisen häränpään, joka ei huolinut
mistään, vaikka kaikki sanoivat onnetonta kuolleeksi? Eipä niinkään, se
ruusu saa vielä nähdä perhosia maailmassa. Kaksi kuukautta hän makasi
murrettuna miehenä eräässä torpassa, ja jos minä olisin sen tiennyt,
niin Yrjö olisi ehkä terve nyt. Pultronius luuli tekevänsä oikein, kun
turvautui viisaihin akkoihin ... siinä näette, mihin _ne_ kelpaavat.
Mutta mikä on tehty, se on tehty. Poika tahtoi päästä tänne, ja nyt
aloitamme toisen parannuskokeen. Kylmiä kääreitä, verimatoja, rauhaa ja
lepoa, siinä kaikki, mitä sairas nyt tarvitsee. Ei mitään ujellusta!
Tyttö saa auttaa teitä, mutta sillä ehdolla, ettei Yrjö saa rakastua
häneen, sillä se tekee veren kuumeiseksi... Ah, muistanpa, Vernahan
onkin hänen sisarensa!

Rebekka huokasi.

-- Matami, sanoi tohtori, minä näen olevan syytä pitää teitä hyvin
ymmärtäväisenä ihmisenä. Te olette hoitanut ensimmäistä Yöjärven
sairastani niin taitavasti, että ansaitsisitte kunniarahan kruunulta.
Te olette osannut pitää kurissa hullua isäntäänne semmoisella
tavalla, että se on kunniaksi niin kielellenne kuin nyrkeillennekin.
Te valmistatte kieltämättä erinomaisia aterioita, ja teidän
kananpoikasenne ovat yläpuolella kaiken kiitoksen. Mutta kuitenkin
täytyy minun muistuttaa, ettei lääkärin puoleen käy kääntyminen
puolinaisin selityksin. Lääkärin täytyy tietää koko totuus, ja olkaa
sentähden hyvä ja sanokaa, mitä tarkoitatte oraakkelinlauseillanne ja
vaikertelevilla puhkauksillanne.

-- Mitäpä minä tarkoittaisin? toisteli emännöitsijä.

-- Niin, ensiksi annoitte minun ymmärtää, ettei ole aivan varmaa, onko
Yrjö Ros kapteenin poika. Ja kun lausun toivomuksen, ettei hän
rakastuisi sisareensa, puhkutte te taas kuin pajanpalkeet. Tahdotteko
saada pojan terveeksi vai ettekö tahdo?

-- Hyvä herra tohtori, mitäpä minä mieluummin tahtoisin?

-- No, puhukaa sitten totta! Luuletteko saavanne minun kanssani olla
sokkosilla?

-- Mutta johan te tiedätte kaikki, väitti Rebekka vastahakoisesti.

-- Te kerroitte, että kapteeni Mörkillä, tai mikä hänen nimensä lienee,
ja hänen vaimollaan Teresia Balbilla, oopperalaulajattarella, oli kaksi
lasta. Jos Yrjö oli toinen lapsi ja Verna toinen, niin täytyyhän heidän
olla sisarukset.

-- Niin se oli ... ei, ei aivan niin. Teresialla oli Antonia-niminen
sisar. Hän tanssi teatterissa, ja sitä pidettiin pahempana kuin
laulamista. En minä muista, miksi sitä sanottiin.

-- Baletiksi. Jatkakaa!

-- Kun Sundhagen ei saanut Teresiaa, nai hän Antonian. Oli kesä, minä
olin juuri tullut kapteenin palvelukseen. Hän oli poissa ulkomailla,
mutta ei eräästä syystä saattanut viedä vaimoaan mukanaan. Samaan
aikaan oli Sundhagen poissa laivaston matkassa. Antonia asui
eteläosassa Tukholmaa ja oli vähissä varoissa; Teresialla oli viisi
kaunista huonetta suuressa talossa Hallituskadun varrella. Teresia
sanoi sisarelleen: niin ja niin on meidän laitamme, sinä voit muuttaa
minun luokseni siksi aikaa, kun miehemme ovat poissa.

-- Olkaa hyvä ja puhukaa vähän lyhyemmin.

-- No niin, Antonia muutti meille sisarensa huoneen viereiseen
huoneeseen; he lauloivat ja tanssivat tapansa mukaan, kunnes molemmat
tulivat sairaiksi samana päivänä. Kello neljä aamulla tuli rouva
Teresialle vieraaksi pikku tyttö. No, sanoin minä rouva Bredströmille,
joka sisaruksia hoiteli, enpä minä nyt vain olisi emäntäni sijassa.
Mikset? hän sanoi. Sentähden, että kapteeni on odotellut poikaa, sanoin
minä, ja hän saattaa vaikka surmata sekä äidin että lapsen. Eikö muuta?
sanoi rouva Bredström...

-- Puhukaa lyhemmin, jos saan pyytää.

-- Ken tahtoo jotakin tietää, olkoon kärsivällinen. Eikö muuta? sanoi
rouva Bredström; voimmehan vaihtaa. Tuossa viereisessä huoneessa parkuu
aika poika. Poikako vai tyttö on samantekevää Sundhagenien mielestä, se
ei koske ketäkään, molemmat äidit ovat niin sairaita, etteivät tiedä,
vaikka koko Tukholma uppoaisi mereen.

-- Ja vaihdoitteko te?

-- Vaihdoimme. Täytyyhän vähän oikoilla Herramme hammaspyöriä. Olisiko
ollut parempi, jos kapteeni olisi heittänyt tytön virtaan?

-- Hm... Ja pojalla oli punainen naarmu oikean kyynärpään alla?

-- Oli. Alussa oli poika äitinsä näköinen, mutta kolmen tai neljän
vanhana hän alkoi muuttua isänsä näköiseksi, ja se samannäköisyys
lisääntyi vuosi vuodelta. Sitä ei kapteeni voinut kuolemakseenkaan
kärsiä. Hän vihasi pikku Yrjöä.

-- Mitä tytöstä tuli?

-- Mistä minä sen tiedän? Hänet ristittiin Helkaksi, Sundhagen joutui
hunningolle, hänen vaimonsa kuoli. Ainahan joku saattoi armahtaa lasta.
Kahden vuoden kuluttua syntyi Verna. Niin se oli, nyt tiedätte kaikki.
Saatte vastata omantuntonne mukaan siitä, että nyt tuli sanotuksi, mitä
olisi ollut jätettävä sanomatta.

-- Olkaa toistaiseksi myöskin puhumatta siitä kellekään muulle. Älkääkä
minua syyttäkö siitä, että itse tahdoitte olla viisaampi Herraa. Oliko
viisasta jättää noin maailman varaan isäntänne oikea lapsi ja ottaa
toinen, joka tuotti epäsopua taloon? Oliko viisasta kaiken tämän
johdosta jättää pikku Yrjö Helsingin kaduille?

-- Isä olisi tappanut hänet.

-- Niin, teidän vaihtonne tähden. Kaksi oikeata sisarusta olisi
kesyttänyt isän ja ollut äidilleen lohdutukseksi ja tueksi. Menkää
metsään ämmämäisine parannuskeinoinenne! Hullu isä, kuoliaaksi ammuttu
äiti, kaksi orpoa lasta, selkkauksia, petosta, rikos, huolia ja
onnettomuutta, siinä teidän viisautenne, joka ryhtyi parantamaan Luojan
töitä! Kasvattakaa te kananpoikasia, sitä te kyllä osaatte, mutta
varokaa ryhtymästä muuttamaan ihmiskohtaloita!

Ja tohtori meni suuttuneena sairastensa luo, vanhan emännöitsijän alla
päin ja murtuneena lähtiessä valmistamaan kanasoppaa pikku Yrjölleen.

Maasotaa käytiin elo- ja syyskuussa 1789 samanlaisin heikoin,
hajanaisin, tuloksettomin rajamarssein kuin ennenkin. Elokuun 24:ntenä
hyökkäsi amiraali Ehrensvärdin johtamaa rantalaivastoa vastaan paljoa
voimakkaampi vihollisen laivasto Ruotsinsalmessa. Ensi hyökkäys
torjuttiin voitokkaasti. Ehrensvärd tahtoi vihollisen päävoiman
tullessa peräytyä vallattuine saaliineen, mutta kuningas, joka oli
Kotkan rannikolta katsellut voittoa, käski hänen ryhtyä taisteluun
päävoimaakin vastaan. Siitä seurasi tappio, ja Ehrensvärd oli
onnellinen, kun 25:ntenä elokuuta sai pelastetuksi Svartholmaan edes
vähäisen jäännöksen voitetusta laivastostaan.

Koko lokakuun pysyivät taistelevat armeijat aloillaan leirissään ja
asettuivat sitten talvimajoihin. Tohtori Ekströmerin onnistui silloin
saada virkavapautta, jotta hän saattoi omistautua kokonaan hoitelemaan
Yöjärvellä olevia sairaitaan. Jaakko ja hänen rakuunansa olivat jo
kauan olleet palveluksessa.

Kaksikymmenvuotiaan nuoruudenvoimat taistelivat kovaa taistelua
tykinkuulan seurauksia vastaan. Kalpea syysaurinko katseli
ikkunaruuduista murtunutta nuorukaista, joka päivä päivältä, viikko
viikolta vähääkään paranematta päinvastoin tuli yhä voimattomammaksi ja
jonka sairas pää kävi yhä raskaammaksi. Häntä hoidettiin Vernan
huoneessa, hän ei enää puhunut, vaan kuihtui kuihtumistaan
tiedottomana. Kaiken tuossa pienessä, viehättävässä asunnossa täytyi
olla äänetöntä, hiljaista; ei saanut kuulua matoilla astelemista, ei
sateen rapisemista ikkunoissa, ei hengissä säilyneen kärpäsen
surisemista uutimissa. Se oli melkein toivotonta, mutta ei hyödytöntä
hiljaisuutta, sillä noissa kärsivällisyyttä koettelevissa huolissa
kehittyi Vernan uusi, kukoistava nuoruus ikäänkuin ulkona olevan
kuihtumisen ja sisäisen hävityksen uhalla. Tuosta lapsen umpusta kasvoi
nopeasti hyvä, rakastava ja uhrautuva nainen. Hän yksin toivoi
silloinkin, kun lääkäri alkoi olla epätoivoissaan. Hän oli levollinen
ja iloinen kuin syksyn auringonsäde, keväinen ja lämmin kuin hänen
ruusunsa heinäkuussa. Odotellen onnellista päivää, jolloin hän saisi
ilahduttaa rakastettua veljeään olemalla hänen vertaisensa, käytti hän
jokaisen sairaanhoitajavirkansa vapaahetken laiminlyödyn puhetaidon
harjoittamiseen, kirjoituksen oppimiseen ja niiden tietojen
hankkimiseen, joita hänellä ei vielä ollut. Tohtori Ekströmer oli hänen
taitavana opettajanaan, hänellä olikin nyt kylliksi aikaa, hän oli
alkanut tuntea yhä isällisempää ystävyyttä tuota viatonta lasta kohtaan
ja vietti suloisimmat hetkensä kotiopettajana talon alakerran salissa,
missä vapaasti uskallettiin puhua ääneen ja vielä voitiin laskea
leikkiä. Ainoa kohta, joka tohtoria huoletti, oli se, että hänen
oppilaansa jäi varsin tietämättömäksi oppineiden kielestä. Luvunlasku,
historia ja maantiede olivat valitettavasti ensi aluksi
välttämättömimmät; Ciceron, Liviuksen ja Tibulluksen täytyi
toistaiseksi pysyä Yöjärven alueen ulkopuolella.

Oli ehditty marraskuun ensi päiviin, kun Rebekka eräänä aamuna pani
tapansa mukaan kylmää käärettä pikku Yrjön lyijynraskaan pään ympäri ja
viittasi tohtoria tulemaan lähemmäksi vuodetta. Hän meni paikalle ja
huomasi kummastuksekseen terävän kohokkeen ihossa vasemman korvan
takana. Hän tutki varovaisesti tuota kummallista esinettä, ja kahden
minuutin kuluttua hän oli vetänyt esiin pienen, teräväreunaisen
raudansälön, joka oli kohonnut päästä. Hän katseli erittäin tarkasti
vuorotellen paikkaa ja raudanpalasta, hänen kummastuksensa kasvoi hetki
hetkeltä. Rebekka oli huomaavinaan hänen hämmästyvän.

-- Mikä on? hän kuiskasi.

-- Mikäkö on? tohtori toisti ajatuksissaan ihan tavallisella äänellään.
-- Kutsukaa Verna tänne!

-- Kuoleeko hän?

-- Mitä vielä! Kutsukaa tyttö tänne!

Verna tuli ja odotti niinkuin Rebekkakin henkeään pidätellen
hämmästyneenä sanomaa, että kaikki toivo oli lopussa.

-- Lapsi -- sanoi tohtori Ekströmer irvistäen, minkä tarkoituksena oli
salata hänen liikutuksensa, mutta mikä ei kuitenkaan voinut estää hyvin
tavattoman ja lääkärin ammatille perin sopimattoman kyynelen
vierähtämistä hänen silmänsä kätköstä -- lapsi, syleile veljeäsi! Hän
on pelastunut!



19. YÖJÄRVI JA SALMELA.


Tohtori Ekströmeristä oli nuoren sotilaan päästä ilmestynyt raudansälö
niin merkillinen, että hän kirjoitti siitä syväoppisen kirjoituksen
Ruotsin lääkäriseuralle. Hän luuli taudin luonteen johdosta voivansa
olettaa sillä olevan kaksinaisen syyn: toisena tykinkuulan aiheuttaman
tärähdysvamman, kuula kun kulkien läheltä haavoittuneen vasenta korvaa
oli vaikuttanut suurten aivojen halvautumisen, toisena samaan aikaan
tapahtuneen kranaatinräjähdyksen, josta hieno sälö oli tunkeutunut
pienten aivojen vasempaan osaan ja siellä vaikuttanut tulehduksen, mikä
esti paranemisen ja olisi varmasti tuottanut kuoleman, ellei luonnon
oma voimakas vastavaikutus olisi sitä poistanut ja lopulta tunkenut
sitä esiin ihon läpi. Ehkä on meidän tässä lisääminen, etteivät muut
haavalääkärit pitäneet tätä selitystä täysin tyydyttävänä, ja ankarat
arvostelut tuottivat kunnon lääkärille paljon päänvaivaa. Herrat
virkaveljet olettivat, osoittaen mielipiteissään sellaista
itsepäisyyttä, mikä vain monissa syväoppisissa riidoissa on tullut
maailmankuuluksi, koko tykinkuulan pelkäksi tarinaksi ja kranaatin
sälön ainoaksi hengenvaaralliseksi vammaksi, josta herra tohtori oli
valitettavasti niin kauan ollut tietämätön. Ja siitä tekivät
vastustajat sen loukkaavan johtopäätöksen, että herra tohtorin hoito
olisi kaikkien taiteen sääntöjen mukaan tuottanut kuoleman, ellei
äidillinen luonto olisi pelastanut sairasta _huolimatta_ lääkärin
menettelystä.

Mitenkä tämä asia oikeastaan oli, ratkaiskoot oppineet. Se vain on
varma, että raudansälön poistamisen onnelliset seuraukset alkoivat
näkyä nopeammin kuin lääkärikään uskalsi toivoa. Jo samana päivänä oli
haavoitetun tila huomattavasti parempi, hän saattoi jo puhua;
vähemmässä kuin viikossa hän sai takaisin kuulonsa, lukuunottamatta,
että vasen korva pysyi vähän huonokuuloisena. Kohta katosi kiusallinen
painostus päästä, ja marraskuun lopulla oli haavoitettu niin
parantunut, että hän tahtoi ilmoittautua palvelukseen. Se rohkea päätös
raukesi tohtorin jyrkän kiellon tähden; mutta koska oli aikaisin tullut
rekikeli ja Ekströmerin täytyi palata palvelukseensa kenttäsairaalaan,
päätettiin, että Yrjö Ros virkistyksekseen seuraisi häntä Artjärvelle.

Nuo syksyiset, pimeät marraskuun päivät olivat onnellisia ja valoisia
päiviä Yöjärven kartanossa. Toinen sen lemmikeistä elpyi lakastuksesta
uuteen elinvoimaan; toinen kehittyi päivä päivältä yhä enemmän ruusujen
siskoksi. Molemmat äsken vielä äänettömyyteen ja merkkipuheen varaan
tuomitut nuoret saivat sen kaivatun ilon, että saattoivat vapaina
olentoina puhella keskenään. Verna ei väsynyt loistelemasta oudolla
puhetaidollaan; Yrjö sai ainakin osaksi takaisin entisen iloisuutensa,
kun uusi puhuja ei voinut olla hullunkurisesti hairahtumatta sanojen
merkityksessä ja lausumisessa. Se puheliaisuus sai yksin Rebekankin
liukkaan kielen vaikenemaan, ja kun tohtori säesti latinallaan ja
Ramström huilullaan, tuntui Yöjärven äsken vielä äänetön hiljaisuus
muuttuneen meluavan lapsijoukon melskeiseksi hälinäksi.

Ne onnelliset, jotka eivät koskaan ole olleet ilman kuuloa ja
puhelahjaa, miten vähän he aavistavat _niiden_ kohtaloa, joilta
sallimus on sulkenut ympäröivään maailmaan johtavat sielun portit ja
juoksevat virrat! Yksinäisinä, mykkinä kulkevat nuo surun lapset
elämässään kuin muukalaiset maan päällä. Heidän ympärillään vallitsee
iäinen äänettömyys; välinpitämättöminä tai hämmästyneinä he vaeltavat
varjojen maailmassa, ja ihmiset käyvät heidän ohitsensa salaperäisinä,
käsittämättöminä, tunnottomina. He sulkeutuvat omaan itseensä, heillä
ei ole muuta valittavana, mutta kaipaava sielu levittää sylinsä elämää
kohden ja luo itselleen haavemaailman, kuvitellessaan kaikkea, mitä he
kohtaavat, mutta eivät ymmärrä, aavistavat, mutta eivät käsitä. Näkö-,
haju-, maku- ja tunto-aisti ovat uskomattoman tarkat; ne ovat kuin
hyönteisten tuntosarvet, joiden avulla mykät haparoiden kulkevat
maailmassa, mutta äänestä, sävelistä, puheesta ei heillä ole mitään
kokemusta. Franzén on onnitellut kuuroa siitä, että hän välttää
maailmassa monen monet hyödyttömät sanat, paljon herjausta, panettelua
ja hulluutta. Mutta ah, runoilija on unohtanut, että soiton maailman
kieli, vieläpä enemmänkin, äidin, lapsen suloinen ääni, sanomattoman
vaihteleva, ilmeikäs tunneasteikko, joka on rakkaan olennon hellässä
puhuttelussa, ne eivät koskaan värise kuuron suljetussa korvassa.
Ainoastaan pylväänsä päässä seisova hindulainen pyhimys uskaltaa
ylistää sitä köyhää onnea, että hän on erotettu muista aivan yksikseen.
Rikkaampaa ja inhimillisempää on se onni, että saattaa olla osallisena
toisten suruissa ja iloissa, rikkainta kaikista, että voi uhrata
itsensä sen puolesta, minkä tietää olevan parasta maailmassa.

Kun taas tuo raudankova, horjumaton muuri häviää pois, oltuaan niin
kauan erottamassa hänen ja muiden olemassaoloa, hänessä olevaa
aavistusten äänetöntä maailmaa pauhuisesta, ulkoisesta elämästä, joka
siihen asti on tuntemattomana kohissut hänen ohitseen sopusointuisine
ja epäsointuisine äänineen -- mikä herääminen! Vapaana hän lähtee
vankilastaan ihmetellen miten hän on voinut elää niin kauan sen
ummehtuneessa ilmassa. Vielä kerran hän avaa sylinsä, jota on niin
kauan halveksittu; maailma kiertää käsivartensa hänen kaulaansa,
ihmiset tunnustavat hänet vertaisekseen. Hän pitää onneaan liian
suurena, niinkuin se olisi kaikki kaikessa, vaikka se onkin vain osa
hänen kansalaisoikeuksistaan, mitkä hänelle ihmiskunnassa kuuluvat. Hän
on kerjäläinen, joka lähti ravittuna armeliaan pöydän äärestä
taipaleelle, mutta oli viluissaan, löysi tieltä nutun ja piti itseään
rikkaana.

Semmoinen oli uuden tulevaisuuden esirippu, mikä vedettiin pois kahden
nuoren silmäin edestä Yöjärven kartanossa. Erotus oli, että orjatar
Verna, joka oli muuttunut kevään Vernaksi, oli luonnon lapsi ja uskoi
elämään, mutta Yrjö Ros ei enää uskonut siihen. Keskellä leikkivää
pilaa hän vaipui toisinaan syviin ajatuksiin. Hän tunsi, ettei hän enää
ollut entisen lainen, mutta hän ei tiennyt, minkätähden hän oli
muuttunut.

Huomaavainen lääkäri ei ollut hyvillään noista hajamielisistä
ajatuksista. Sairaan aivot olivat olleet liian kipeät voidakseen heti
päästä säännölliseen toimintaan; täytyi koettaa saada jotakin vaihtelua
metsätalon yksitoikkoiseen elämään.

Herrat lähtivät Artjärvelle, Yrjön lapsuuden kotiin Salmelaan. Oli
kylmä ja kirkas joulukuinen sunnuntaipäivä. Ihmiset olivat juuri
tulleet kirkosta ja hajaantuivat parhaillaan kukin omalle taholleen,
muutamat ajaen tai astuen pitkin tietä, toiset kiitäen suksilla järvien
jäätä. Päivällispöytä oli taaskin katettuna tuvassa; matkustavaisia
pyydettiin istuutumaan ruoalle. Yrjö sai esittää lääkärinsä.

Hän oli maininnut läsnäolijoista kunkin tutulta nimeltään, kunnes
huomasi tuntemattoman, näöltään hyvin vanhan miehen, puoleksi herran,
puoleksi talonpojan, hyvin kalpein, kuoppaisin silmin, horjuvin askelin
ja kuihtuneena käyvän sille paikalle, missä kaarlelainen Posti oli
ennen ollut itseoikeutettuna vieraana.

-- Missä Posti on? kysyi Yrjö.

-- Siellä, missä taistelun vaunut särjetään ja kaikki verinen sota
tulessa poltetaan, vastasi valtiopäivämies. Hän lähti kolme viikkoa
sitten tapaamaan Kaarle-kuningasta taivaan valtakuntaan.

-- Tehkäämme kiväärillä kunniaa! huokasi Yrjö. Viimeiset
Kaarle-kuninkaan aikaiset rivit marssivat talvimajoihin.

-- Posti oli jo kauan valmiina lähtemään. Uusi aika oli hänestä liian
pehmeä. Hän ei enää löytänyt yhtään rakuunaa, joka olisi jaksanut
nostaa hevosensa kivimuurin yli niinkuin hän nuorena ollessaan. Mutta
-- isäntä jatkoi tyynesti -- hänen sijallaan istuu toinen, jota sinä,
Yrjö, et tuntene. Hän on vanhin poikani Sundhagen.

-- Sundhagen! huudahtivat Yrjö ja tohtori Ekströmer yht'aikaa.

-- Tuomas Sundhagen, kuninkaallisen sotalaivaston entinen
kapteeniluutnantti. Hän on asunut jo kaksi vuotta talossa, vaikka
erityiset asianhaarat ja tauti ovat estäneet häntä ennen näyttäytymästä
meidän muiden seurassa.

-- Hupaista tutustua teihin, hyvät herrat, uusi vieras sanoi vapisevin
äänin. Se ääni kuului kuin rauniosta, mutta gentlemannin rauniosta.

-- Tuomas on kärsinyt paljon palveluksessa, jatkoi isä ikäänkuin
lieventääkseen tuon elävän kummituksen synnyttämää vaikutusta. --
Katsele häntä tarkemmin, Yrjö. Hän oli kerran samanlainen kuin sinä nyt
olet. Äiti sanoo sinun olevan sellainen kuin Tuomas oli kolmekymmentä
vuotta takaperin.

Yrjöä värisytti ja hän kääntyi valtiopäivämiehen puoleen kysyen uutisia
sodasta.

-- Mitäpä siitä kuuluisi, vastasi vanhus. Kuningasten kuningas
hallitsee maalla ja merellä. Kuolleet haudataan, haavoitetut paranevat,
sotamies lepää, talonpoika pui eloansa, laivoja pannaan kuntoon
Ruotsinsalmen tappion jälkeen, ruutia tehdään, kanuunoita porataan
hankkimaan tulevana vuonna uusia kuolleita ja haavoitettuja. Minä tulin
eilen Anjalasta. Siellä puhuttiin kapteeni Mörkistä.

-- Mitä hänestä?

-- Toissapäivän edellisenä yönä vartija huomasi Anjalan kartanon luona
miehen, joka tahtoi hiipiä tänne Venäjän puolelta. Kyllä pitääkin olla
Mörk, lähteäkseen tähän vuoden aikaan ratsastamaan yöllä joen jäätä
kosken alapuolelta.

-- Mitä sanotte?

-- Vartija ampui ja tapasi miestä jalkaan. Sekin oli tarpeetonta. Jää
petti, virta vei hevosen ja miehen. Eilisaamuna löydettiin molemmat
avonaisesta virrasta Muhniemen luota.

-- Kapteeni Mörkkö se oli?

-- Niin, kapteeni Mörk. Mitä hänellä oli täällä tekemistä? Olihan hän
turvassa; kuninkaan viskaaleilla ei ole mitään valtaa Venäjän puolella.

Yrjö ja tohtori katsahtivat toisiinsa. He ymmärsivät, minkätähden
onneton kapteeni oli joutunut surman suuhun. Hän ei ollut voinut
vastustaa tytärtään kohtaan tuntemaansa kaipausta, tytärtään, jota hän
oli kohdellut niin julmasti, mutta jota hän kuitenkin rakasti mitä
itsekkäimmällä isän rakkaudella. Häntä nähdäkseen hän oli uhrannut
henkensä.

Talonväen arvaillessa minkä mitäkin tästä kummallisesta tapauksesta
tuli tupa vähitellen täyteen kyläläisiä. Lääkäri oli saapunut
taloon; mikäpä oli luonnollisempaa kuin että kaikki vanhat ja uudet
kivut tahtoivat käyttää hyväkseen sitä harvinaista tilaisuutta
näyttääkseen itseään kaikessa merkillisyydessään? Ja kipuja, kuten
tiedetään, ei vaivaa mikään tarpeeton arkuus. Tohtori Ekströmer sai
kylliksi tekemistä parkuvista lapsista, kielevistä äideistä ja
vanhuudenheikoista ukoista, jotka täysin luottavina odottivat hänen
tekevän heidät uudestaan nuoriksi. Eikä hän ollutkaan auttamatta, tuo
kuuluisa tohtori. Hän ei ylvästellyt kultarasiastaan eikä kahden
tiedekunnan kiitoslauseista noiden alhaisten ja köyhien sairasten
parissa. Hän ajoi vain puolet joukosta kohteliaasti ulos ovesta ja
valitsi jäljelle jääviksi kaikki, jotka saattoi parantaa kuppaamalla,
suoneniskulla, mikstuura simpleksillä, essentia dulciksella,
riianbalsamilla tai Janinen laastarilla, jota oli pidettävä korvan
takana. Saatuaan sen kaiken välttävästi käsistään hän näki Helkan
kärsivällisesti odottaen seisovan hänen tuolinsa takana.

-- No? kysyi tohtori ottaen häntä leikillä kiinni leuasta. -- Enpä toki
luule noiden kirkasten helmihammasten tekevän suurta kiusaa. Vai
sydämensyttökö vikana? Luuletko minua niin viisaaksi, että minä voisin
loihtia sen pojan sinua rakastamaan, jonka mieluimmin tahtoisit
omaksesi?

-- En -- vastasi tyttö pudistaen tummakiharaista päätään -- minä olisin
kysynyt teiltä, tohtori, miten on hänen laitansa, joka asuu tuolla
ullakkokamarissa. Hän ei ole terve.

-- Kuka asuu sitten tuolla ullakkokamarissa?

-- Hän. Tiedättehän sen, tohtori. Minun isäni.

-- Etkö sinä sitten olekaan talon tytär ... Matias Salmelan tytär?

-- Minä luulin isoisän sanoneen teille kaikki. Ei nyt ole enää mitään
vaaraa, kun musta kapteeni on kuollut.

-- Rakas lapsi, minä en ymmärrä sanaakaan. Mitä sinuun koskee kapteeni
Mörkin kuolema? Oliko hän paha sinua kohtaan?

-- Minuako? Ah... Ei, vaan isää kohtaan. Kun isä palasi takaisin kaksi
vuotta takaperin, teetti isoisä ullakkokamarin. Ei kenenkään pitänyt
saada tietää isän olevan täällä. Musta kapteeni olisi ampunut hänet
kuoliaaksi.

-- Maltahan ... minä alan ymmärtää. Helka ... niin se oli. Isoisäsi
otti sinut Tukholmasta pikku tyttönä. Tuomas Sundhagenko sinun isäsi
on?

-- Kas niin, tiesittehän sen kuitenkin. Tietysti minä olen hänen
lapsensa, ja isoisä sanoo, että minä saan käydä neitien koulua papin
luona. Mutta isä on usein kipeä. Olkaa hyvä ja määrätkää hänelle hyviä
rohtoja!

-- Minä koetan huomenna. _Consilia fovet nox_ ... se merkitsee, että
sinun pitää tänä iltana ensiksi pyörähtää kolme kertaa ympäri
myötäpäivään, sitten pitää koettaa olla vaiti kaksikymmentä minuuttia,
senjälkeen sukia ruskeat hiuksesi niin, että puolet tulee idän ja
puolet lännen puolelle päätä; ja viimeksi pitää sinun uneksia hänestä,
jota rakastat. Se on hyvin tärkeätä parannuskeinon onnistumista varten.

Tyttö katsoi tohtoria kummastellen ja juoksi sitten tiehensä heleästi
nauraen.

Tohtori Ekströmer kävi neuvottelemaan sen ainoan oppineen tiedekunnan
kanssa, mikä oli läsnä: itsensä kanssa. Mitä oli tehtävä? Mitä oli
ilmaistava ja mitä salattava?

Ekströmerin ei ollut onnistunut löytää sielua anatomiasalista, mutta
hän oli tutkinut sen säikeitä elävissä olennoissa ja tehnyt
tutkimuksistaan johtopäätöksen, että kuten voi olla olemassa surua
synnyttävää tietoa, voi myöskin olla onnellista tietämättömyyttä.

Matkustajille annettiin yhteiseksi makuuhuoneeksi talon vierashuone,
niin että he saivat häiritsemättä puhella päivän tapauksista -- noista
kahdesta verivihollisesta, joista toinen oli aivan äkkiarvaamatta
tullut näkyviin, kun toinen yhtä odottamatta hävisi ihmisten ilmoilta.
Kapteeni Mörkin kuolema oli muuttanut kaikki. Eikö Yrjön nyt pitänyt
ilmoittaa sukuperäänsä? Eikö hänen pitänyt täyttää pojan velvollisuutta
ja haudata isänsä? Eikö hänen pitänyt ruveta sisarensa oikeuksien
luonnolliseksi valvojaksi? Ja vihdoin, eikö hänen pitänyt ottaa
haltuunsa epäilyksen alaista Yöjärven perintöä, jonka syystä kyllä
pelättiin olevan menetetyn kruunulle?

-- Ja kaikki miehen tähden, joka ei ollenkaan koske häntä! nurisi
Ekströmer itsekseen.

-- Yrjö -- tohtori sanoi seuraavana aamuna -- minä olen miettinyt
asiaa. Sinä olet minun potilaani etkä vielä ole läheskään parantunut.
Minä en voi sallia sinun sekaantuvan sotkuisiin asioihin enkä
vilustuvan hautajaispuuhissa tähän vuoden aikaan. Pysy toistaiseksi
Yrjö Rosina, ja minä lupaan että koetan pelastaa Vernalle Yöjärven.
Minä todistan virkavalallani, että kapteeni oli hullu.

Yrjön sydän kapinoitsi, mutta hänen ystävänsä oli oikeassa.

-- Tiedätkö -- tohtori jatkoi -- että Helka on Sundhagenin tytär? Siitä
sinulle selviää kapteeni Mörkiä vastaan tehty salainen ilmianto.
Sundhagen oli keksinyt piilopaikan kiven alta, ja Helka pisti ilmiannon
sinun taskuusi.

-- Mikä halpamielisyys!

-- Sano hätäkeino, sillä isänmaallisuudesta meidän ei sopine olettaa
paperin joutuneen sinun taskuusi. Sundhagenilla oli omat syynsä,
miksikä hän toivoi saavansa kapteenin pois tieltään; hän ei uskaltanut
tulla ulos ovesta sinun vanhain ystäviesi, pitkien pistoolien, pelosta.
Mutta Sundhagenista puhuttaessa muistuu mieleeni, että hän on pyytänyt
lääkärin hoitoa. Sinun sanotaan olevan saman näköinen kuin hän oli
nuorena. Tahdotko käydä katsomassa häntä?

-- Säästä minua näkemästä häntä! Minä en ole koskaan nähnyt miestä,
joka olisi minua enemmän inhottanut kuin hän.

-- Hm... Nauti järkevästi viinistä, rakkaudesta ja korteista, niin saat
olla varma, ettet tule hänen kaltaisekseen vanhetessasi.

Itsekseen tohtori ajatteli: Onpa tämä juonikas poika, ja juonikkaita
ovat isätkin. Toinen tahtoi syöstä miekkansa poikaan, ja toista ei
poika voi kärsiä. Ei, nyt lakkaan jo etsimästä isiä Yrjö Rosille.

Hetkisen kuluttua tohtori Ekströmer oli kapteeniluutnantti Sundhagenin
huoneessa. Tuo mies, joka ennen muinoin oli ollut komea ja ihmeen
kaunis, makasi keltaisen kalpeana, riutuneena ja läähättäen
vuoteellaan. Hänen eilinen, ensimmäinen käyntinsä ulkona kylmässä
joulukuun ilmassa oli vaikuttanut kuin kuolettava myrkky. Tohtori tutki
hänen valtimoaan ja huomasi, ettei hänellä enää ollut monta tuntia
elettävänä.

-- Olkaa hyvä, käykää istumaan! sairas sanoi kohteliaasti hymyillen. --
Antakaa anteeksi, vaikka kajuuttani on kehnonlainen ... ei yhtään
nojasohvaa ... ei edes tupakkaa piipun täyttä... Olisin hyvin iloinen,
jos voisin tarjota lasin oikeata madeiraa. Mitä sanotte terveydestäni,
tohtori? Vähän rappiolla tänään ... alus vuotaa, mutta sen reiät kyllä
tukkeamme. Ei niin vähästä pidä jättää hylyksi vanhaa risteilijää.
Minä tunnen itseni ihan kuin uudelleen rikatuksi sen jälkeen kuin ...
niin, tiedättehän, että kapteeni Mörk on joutunut haaksirikkoon.
Surkuteltavaa se on ... hyviä miekkailijoita ei nykyjään enää ole
monta... Vähän mustasukkainen ... kukapa ei ole mustasukkainen, kun
kuljettaa niin kaunista prikiä kuin hänen vaimonsa?... Vakuutanpa.
teille, että hän lauloi kuin satakieli ... teidän olisi pitänyt kuulla
häntä Iphigeneiana! Ruskeatukkainen ... mimmoiset latvapurjeet! Hänen
sisarensa Antonia ... minun vaimoni ... oli vähän vaaleampi ...
Vestrisin oppilas ... tanssi kuin merenneito. Näittekö hänet ehkä?...
Muistatteko hänet ehkä "Rakastuneesta Arlequinista"? Semmoinen
Kolombine ... oo, tohtori, tekin olisitte laskenut lippunne...

-- Älkää puhuko niin paljoa, se rasittaa teitä.

-- Pyydän anteeksi, ei vähintäkään... Koska kapteeni on kuollut, aion
minä lähteä jälleen palvelukseen. Ehkä olen vähän liian vanha
kuljettamaan lippulaivaa, mutta meillähän on nyt sota, minä kyllä osaan
järjestää taistelulinjan... Ehrensvärdillä olisi vähän oppimista
minulta ... ei sovi tuhmasti kääntää pitkää sivua kahtakymmentä vastaan
niinkuin Ruotsinsalmessa... Jospa minä olisin saanut ampua Nassaun
prinssiä pitkin laivaa ja sitten vallata sen... Mutta se kyllä
korjataan.... Tervetuloa ensi kerralla rekattiin! Tohtori, me osoitamme
teille kunniaa!... Ja sitten täysin purjein vihollista vastaan ...
tyrskyjä tuolla edessä ... kanuunat kuntoon ... hyökkäysmerkki...

Viimeisiä sanoja tuskin kuului. Merimies, joka oli hurjasti elämöinyt
elämän merellä, vaipui uneen, josta hän oli heräävä vasta toisella
rannalla. Hänen viimeiset ajatuksensa olivat palanneet hänen
ammattiinsa.

-- Olipa tuossa vanhassa rentustelijassa kuitenkin kipinä rohkeutta,
tohtori Ekströmer ajatteli pois lähtiessään..



20. AACHENIN RUUSUTARHASSA.


Meidän ei ole sallittu edelleen seurata kuningas Kustaa III:ta sodan
vaihteleville harharetkille vuonna 1790 -- ei ottaa osaa taistelevien
sotajoukkojen lakkaamattomiin yrityksiin, kun ne koettivat syöstä
toinen toistaan Kymenjokeen -- ei Viipurinlahdessa tapahtuneeseen
varomattomuuteen ja urotyöhön -- ei Ruotsinsalmen toiseen
meritaisteluun, joka kääntyi voitoksi Ruotsin laivastolle -- eikä edes
Värälän rauhaankaan, joka päätti voittelun Ruotsin voittamatta tai
menettämättä maata, mutta levittäen asekunnian loistoa, joka paransi
monta haavaa ja peitti monta erehdystä. Jättiläismäinen Venäjän kotka
ei ollut ilman odottamatonta ponnistusta saanut torjutuksi luotaan
laihtunutta Ruotsin leijonaa, joka oli vielä kerran uskaltanut käydä
sen saaliin kimppuun. Leijona huomasi saaneensa hieman naarmuja ja
käpäliään pakottavan; mutta iloiten ja kummastuneena se näki vielä
voivansa voittaa. Molemmat taistelijat ehtivät silloin kääntää
katseensa paljon suurempaan ja peloittavampaan paloon, joka leimusi
lounaan puolella ja uhkasi liekkeihinsä kietoa koko Euroopan. Vallaton
poika Ranska, jonka itsevaltiaat olivat tähän asti toivoneet saavansa
pidetyksi kurissa kohtuullisilla löylytyksillä, alkoi käyttäytyä kuin
aika mies, joka itse hallitsee omaa taloansa, pyrkiipä vielä
puhdistelemaan muittenkin taloja. Jo ennen sodan loppua Kustaa ja
Katariina ajattelivat liiton mahdollisuutta.

Ei ollut vielä täyttä kahta vuotta kulunut viimeksi kuvailluista
tapahtumista, kun kesällä 1791 tapaamme muutamia kertomuksemme
tunnettuja henkilöitä siihen aikaan hyvin suositussa kylpypaikassa
Aachenissa. Tuo kaupunki, jossa Kaarle Suuri syntyi ja jossa hänen
hautansakin on, oli viime aikoina tullut kuuluisaksi rikinpitoisista
lähteistään, mutta oli samalla saksalaisen ja hollantilaisen
kukkaviljelyksen keskus. Ei missään, ellei ehkä Leidenissä ja
Amsterdamissa, ollut tavattavana suurempaa ja komeampaa tulppaani- ja
liljakokoelmaa; ei missään, ellei Persiassa tai Provencessa, rikkaampaa
ja ihanampaa ruusujen paljoutta. Suuri kasvitieteellinen puutarha oli
kuin oikea kukkakaupunki; se oli jaettu tarkasti erotettuihin
kortteleihin ja esikaupunkeihin, joissa suosituimmat kukkasuvut
yksinvaltiaina hallitsivat kukin aluettaan. Missä hyvänsä kuljettiin
noiden hurmaavien kukkakuningaskuntien välillä, tuli vastaan voimakas,
melkein huumaava tuoksu -- olisipa sanottu kansallisuus, jos
kansallisuuksien aika jo olisi ollut silloin tullut -- lähimpien
valtakuntien asukkaista. Ainoastaan tulppaanit ja kuusi vuotta sitä
ennen Eurooppaan tuodut daaliat olivat koreina ja tyhminä siitä
omituiset, että ne eivät kyenneet henkimään elämänsä tarkoitusta
ympäröivään kesäilmaan.

Oli keveitten pilvien viilentämä heinäkuun päivä, noin kello kahdeksan
ajoissa aamulla. Ratsuväenupseeri, jolla oli yllä Aachenissa tuntematon
univormu, lähestyi ruusujen valtakuntaa taluttaen käsivarresta nuorta
naista. He tulivat kylpemästä ja istahtivat sievälle, vihreäksi
maalatulle penkille käytävän viereen. Nuori nainen sanoi saattajalleen:

-- Täällä minä tahtoisin asua.

-- Niin, miksi ei? vastasi upseeri leikillisesti. -- On kaksi keinoa.
Me joko muutamme Yöjärven tänne tai tämän kukkatarhan Yöjärvelle. Mutta
asukaamme täällä aina heinäkuussa.

-- Onko täällä lunta talvella?

-- Luullakseni on, mutta ei niin paljoa kuin meillä.

-- Samapa se, minä tahtoisin asua täällä kaikki vuodenajat, tietääkseni
aina olevani rikas. Voitko _sinä_ kuulla ruusujen tuoksun, Yrjö?

-- _Kuullako_ tuoksun? En, sinähän sen vain voit kuulla.

-- En minäkään voi enää niinkuin ennen. Mutta tarkkaa: etkö todellakaan
kuule hiljaista musiikkia?

-- Kyllä, minä hengitän voimakasta tuoksua. Heikot henkilöt saattavat
siitä saada päänkivistystä.

-- Ei, ei niin. Minä en tiedä, onko se laulua vai puhetta, mutta
selvästi minä sen kuulen. Miksi sinä naurat, kun minä sanon ruusujen
puhuvan?

-- Sentähden, että sinä olet rakastettavin pikku lapsi, mikä koskaan on
nähnyt yhdeksäntoista suven ruusujen kukoistavan. Sinä kadehdittava,
joka vielä voit _nähdä_ Jumalan _äänen_ käyskentelevän puutarhassa.

-- Etkö luule minun sitä useinkin ajatelleen? Se mikä sinun mielestäsi
on näkemistä, kuulemista, haistamista ja maistamista, sen kaiken minä
_tunnen_, niinkuin se olisi vain yhtä. Minä tunnen mieltymystä
tai vastenmielisyyttä paljostakin, jota en voi käsittää millään
aistimilla. Minä tunnen muutamia kohtaan ystävyyttä ja toisia kohtaan
vastenmielisyyttä, enkä tiedä miksi. Minä tuntisin sinun läsnäolosi,
vaikka minulla ei olisikaan mitään ulkonaisia aistimia. Miksikä sinä
naurat minulle?

-- Ei, anna anteeksi! Sinä olet lapsi sydämeltäsi, et ymmärrykseltäsi.
Sinä olet ajatellut paljon ja oppinut paljon sinä yhtenä vuotena,
jolloin asuit Elimäen pappilassa ja luit yhdessä Helka Sundhagenin
kanssa. Sinä yhä ajattelet ja opit vielä sittenkin, kun lähdit
vapaaherratar Wreden suojeluksen alaisena Helkan seurassa tänne
vakaannuttamaan terveyttäsi. Mutta sittenkään et vielä käsitä elämää
semmoisenaan kuin se on. Sinusta tulee kerran hyvän miehen vaimo...

-- Minä tyydyn sinuun enkä tahdo ketään muuta.

-- Näetkös nyt, miten lapsellinen hupsu olet! Enkö minä ole sinun
veljesi? Ainoastaan sentähden en ole tähän asti välittänyt
oikeuksistani, koska sinä et ole tarvinnut minun suojelustani.
Ekströmer on sinun holhoojasi, enkä minä ... mielelläni muuta nimeä.

Nuori tyttö piirteli päivänvarjollaan kuvia hiekkaan. Toista käytävää
myöten lähestyi neljä naista, jotka olivat kävelyllä kylpynsä jälkeen.
Siinä oli vapaaherratar Maria Wrede, syntyjään Sparre, jonka äskettäin
Uudenmaan jalkaväkirykmentin ja rakuunain everstiksi nimitetty puoliso,
sittemmin sotamarski, kreivi Fabian Wrede, oli valtakunnan etevimpiä
ylimyksiä. Ylhäistä, hienoa, viehättävää, tuskin kolmeakymmentä vuotta
vanhempaa vapaaherratarta seurasi kaksi muuta naista, jotka niinkuin
hänkin kuuluivat ylhäisiin seurapiireihin. Heidän takanaan asteli vähän
kainona vähän matkan päässä nuori kamarineiti, jota emme varsin
helposti tuntisi Salmelan talon entiseksi veitikkamaiseksi
kasvatustyttäreksi Helka Sundhageniksi.

-- Kas, tuossahan ovat pakolaiset, joita turhaan etsin
kylpylaitoksesta! huudahti vapaaherratar iloisesti, huomattuaan nuo
kaksi, jotka olivat istuutuneet penkille. -- Sallikaa minun esitellä
kenraalitar Kaulbars ... neiti Almsköld, joka on äsken saapunut
Aacheniin ... neiti Anckarström ... luutnantti Ros!

-- Minua ihastuttaa teihin tutustuminen, nuori neiti, virkkoi
kenraalitar leveään, miellyttävään tapaansa, jonka Yrjö Ros varsin
hyvin tunsi.

Hän oli kärsinyt ja vanhentunut melkoisesti noina kahtena vuotena;
tohtori Ekströmer olisi muistuttanut, että neljänkymmenen iän ei
tarvinnut odottaa kuudenkymmenen ikää parantuakseen. Mutta kuitenkin
oli vielä jotakin jäljellä entisestä Loviisan tanssiaisten
hallitsijattaresta.

-- Mitä luutnanttiin tulee -- kenraalitar jatkoi -- niin muistelen,
että olemme nähneet toisemme ennenkin. Ehkäpä erehdyn.

-- Armollinen rouva -- Yrjö vastasi ja suuteli kunnioittavasti
kukistuneen ylhäisyyden kättä -- älkää pitäkö minua niin
kiittämättömänä, että voisin unohtaa sen hyvyyden, mitä te olette
osoittanut minulle!

-- Hyvä luutnantti -- kenraalitar virkkoi yhtä lämpimästi kuin ainakin
neljänkymmenen ikäinen, ehkäpä vähän lämpimämminkin -- jos kukaan on
maksanut velkansa, niin olette ainakin te. Tiedättekö, armollinen
vapaaherratar, että tämä nuori mies on noussut kuolleista? Minä en voi
koko elämänikään kiitollisuudella palkita Kaipiaisten hautaa. Mutta
kuinka tapaan minä teidät täällä, luutnantti? Toivoakseni ei haavasta
ole koitunut terveydelle vahingollisia seurauksia?

-- Minun täytyi pysyttäytyä sodan loppuaikoina Viaporin
puolustusväessä, ja Aachenin rikkikylvyt huuhtonevat viimeisenkin
ruudinsavun haavoitetusta päästäni. Kuinka hänen ylhäisyytensä kenraali
voi?

-- Niinkuin saattaa voida, kun _ei_ ole tullut mestatuksi. Tiedättehän,
että kuninkaallinen majesteetti armahti urhoollisen sotilaan, joka
täytti velvollisuutensa, sillä tavoin, että hän menetti vain virkansa
ja päällikkyytensä. Mieheni kasvattaa artisokkia Linköpingissä, ja se
on hänen mielestään tuotteliaampaa kuin kuninkaan palveleminen.

-- Artisokkia! huudahti vapaaherratar Wrede johtaen rakastettavasti
heti ensi tilassa puheen pois ikävistä muistoista. -- Siis aivan kuin
Rooman keisari Salonassa! Saanko vaivata teitä, armollinen kenraalitar,
tilaamaan niitä minulle Linköpingistä? Artisokat ovat minun parasta
herkkuani.

-- Te imartelette miestäni; hän kyllä ihastuu, kun saa lähettää
näytteitä taidostaan. Mutta Salonan keisaria mainittaessa ... kuinka
onkaan urhoollisen ritarini pyhän Yrjänän laita? Oletteko vieläkään
vapauttanut lumottua prinsessaa?

-- Hän seisoo tässä, armollinen rouva, osoittamassa teille nöyrää
kunnioitustaan.

-- Mitä? Neitikö olisi?... Cecile! Luutnantti Ros on voittanut sinun
hansikkaasi.

Nuori nainen teki kauniin kumarruksen, melkein yhtä syvän kuin
menuetissa, ja sanoi nauraen tyytyvänsä palkintotuomarin päätökseen,
jos luutnantti vielä piti hänen mitätöntä panttiaan niin suuren
kunnian arvoisena. Yrjöltä ei jäänyt huomaamatta, että tumma puna puhui
toista kuin hänen ilvehtivä äänensä, ja samassa silmänräpäyksessä
kohosi purppura myöskin Vernan poskille. Kaksi kilpailijaa --
tanssiaislemmitty ja luonnonlapsi -- katsahtivat nopeasti toisiinsa
ensimmäisen ja viimeisen kerran Aachenin ruusutarhassa.

-- Cecilen huomautus on oikea, virkkoi kenraalitar. Ehkä muistanette,
luutnantti, ehdon, joka tohtori Ekströmerin mielestä oli mahdoton
täyttää. Ritarini oli pysyttävä naiselleen uskollisena kolme viikkoa.

-- Luullakseni on se ehto täytetty, Yrjö vastasi. Se onnellinen, joka
on vapauttanut prinsessan, ja se vielä onnellisempi, joka on voittanut
neiti Almsköldin hansikkaan, en ole minä. Se kadehdittava onni on
tullut tohtori Ekströmerin osaksi.

-- Mitä? Ekströmerinkö? Kuinka se on mahdollista.

-- Kun nuori henkilö on viettänyt elämänsä pimeässä vankilassa -- kun
taitava lääkäri avaa vankilan portit -- kun hän sanoo sille
rakastettavalle ja onnettomalle vangille: ole vapaa, astu ulos
maailmaan, nauti elämästä, nuoruudesta ja vapaudesta saman oikeuden
mukaisesti kuin me muutkin kuolevaiset -- niin eikö hän ole se, joka on
purkanut lumouksen, vapauttanut vangin ja voittanut kalliin pantin,
mitä kaksi taitamatonta kilpailijaa turhaan on tavoitellut?

Syntyi äänettömyys, jonka aikana pilkallinen hymy katosi neiti Cecilen
huulilta ja kenraalitar kätki neuvottomuutensa ainaisesti uskollisen
viuhkan taakse. Hän katsoi Vernaa, katsoi Yrjö Rosia, ymmärsi uuden
tappionsa ja oli kyllin ylevämielinen tyytyäkseen siihen, kuten
täydellinen maailmannainen ainakin.

-- Luutnantti puhuu arvoituksia -- hän sanoi seuranaiselleen -- hän saa
toiste paremmin selittää ajatuksensa. Kas siinä on, hyvä vapaaherratar,
meillekin esikuva. Miksi olisi sotapäälliköille ja lääkäreille yksin
suotu se onnekas etuus, että saavat pelastaa viattomia vankeja? Emmekö
me kaikki voi korjata vääryyttä tai lohduttaa onnetonta? Onnen päivinä
minä olin usein tyytymätön itseeni, minusta ei ollut kylliksi siinä,
että vietin kolme neljättäosaa ajastani vain sitä varten, jotta
viimeisen neljänneksen voisin loistaa hoviseurassa tai tanssiaisissa.
Nyt on minulla mies, joka tarvitsee minua; minä olen perustanut pienen
koulun Linköpingiin, minua ilahduttaa oppilasteni edistys, minulla on
jotakin elämisen arvoista, minä olen onnellisempi nyt kuin ennen
menestyksen päivinä... Mutta jopa on meidän aika lähteä
yksinkertaiselle aamiaisellemme. Jääkää hyvästi, neiti, jääkää hyvästi,
luutnantti Ros! Jos äidillisen ystävän kunnioitus ja iäinen
kiitollisuus voi tuottaa teille jotakin tyydytystä, niin ... käykää
katsomassa minuakin! Muistoissani, sekä iloisissa että suruisissa,
olette te aina pysyvä urhoollisena ja uskollisena ritarinani pyhänä
Yrjänänä.



21. SATININ LIPAS.


Yrjö Rosilla oli taaskin virkavapautta, ja hän oli eräänä päivänä
maaliskuun lopulla 1792 Yöjärven metsässä. Ei mikään metsästyslaki
ollut vielä rauhoittanut ruoaksi kelpaavaa metsänriistaa, ja nuori
luutnantti astuskeli Jaakko Peuroniuksen seurassa pyssy olalla
metsässä, milloin ampuen kuhertavan teeren, milloin tarkastellen
Ramströmin ketunsaksia. Ramström taisi kaikkea, ja aikaa hänellä
myöskin oli kaikkeen; hän tarvitsi vielä pari repoa, voidakseen tarjota
Vernalle täydellisen ketunnahkaturkin talveksi.

Metsästäjät astuskelivat sulavia kinoksia myöten järvelle päin ja
huomasivat äkkiä jäällä reen sekä tunsivat vanhan ystävän, tohtori
Ekströmerin, joka oli leukaan asti kääriytynyt harmaaseen
sudennahkapeitteeseen. Tohtori ei ollut pitkään aikaan päässyt
tervehtimään entisiä sairaitaan, ja kohtaaminen tuli sydämelliseksi.

-- Mistäpä löytäisi pyhän Yrjänän, ellei lohikäärmeitä vastaan
taistelemasta! tohtori huudahti iloisesti. Mitä sanookaan Virgilius:
_juvat praeda_ etcetera. Tavaton lauserakenne, jonka oppinut Adlerbeth
kääntää näin:

    Hyötyvi ryöstöistään joka päivä ja saalista nauttii.

... Ja kas tässä Sanchokin! Hyvää päivää, Perpetuus, aina _perpetuum
mobilena_. harhailevan ritarimme jäljissä! Käsitätkö, rakas Yrjö, että
minä olen vaivannut kallista henkilöäni kelirikon aikana tänne aina
Turusta asti, ainoastaan tavatakseni sinut? Kun ei sinua ollut
Helsingin eskadroonassa, sanoin itsekseni: Ekströmer, mätä eväslaukkusi
täyteen kylmiä kyljyksiä; vielä on sinun kestettävä vuorokauden vaivat
Yöjärvelle asti. Mutta niinpä minä olenkin ahdettu täyteen uutisia,
mustia ja valkoisia, puh! Hanki minulle ensin syötäväksi kelpaava
aamiainen! Toivottavasti on lohikäärme vielä elossa ... nehän ovat
tavallisesti sitkeähenkisiä ... eikä minulla todellakaan ole mitään
muistuttamista niissä kananpoikasissa, tiedäthän... niissä, jotka ovat
syötetyt pomeranssinkuorilla.

-- Eskadroona, mars! komensi Yrjö. Suomukset ja kynnet ovat pudonneet
Yöjärven lohikäärmeeltä. Rebekka on oleva hyvillään kuin kotikissa
teidät nähdessään.

-- Niinkö? Ajat muuttuvat, mutta minä olen liian nälkäinen lausuakseni
sen klassillisella latinankielellä. Voiko prinsessa hyvin?

-- Niinkuin hänen ruusunsa kasvihuoneessa.

-- Hyvä. Olkoon menneeksi kananpoikapaistista!

Kohta saapuivat reki ja metsästäjät onnellisesti taloon, aamiainen
pantiin pöytään ja nautittiin ansionmukaisin ylistyksin. Kun tämä
tärkeä valmistus oli hyvin saatu suoritetuksi ja Jaakko lähtenyt
tapansa mukaan ajamaan Martin, tallirengin, päähän edes vähänkään
hevosten-sukimistaitoa, istuutui Yöjärven entinen velho entisen
jättiläisen nahkasohvaan, avasi kultarasiansa merkitsevästi napsauttaen
sen kanteen, otti salaperäisen panoksen nuuskaa ja sanoi:

-- Kuningasta on ammuttu.

-- Mitä! huudahti Yrjö hämmästyen.

-- Kuningasta on ammuttu vasempaan kylkeen maaliskuun 16. päivänä
oopperan naamiohuveissa. Hän elää vielä ... onpa joillakuilla toivoa
haavan paranemisestakin, mutta minä uskallan sitä epäillä. Kaksi
luotia, raehauleja ja nauloja, eikä kaikkia saada poiskaan. Ei saa olla
perhonen, vaan hevonen tai Kaipiaisten rakuuna, kestääkseen kaiken
tuon.

-- Onneton kuningas ... niin loistava, niin jalomielinen ... niin
rakastettu ja niin vihattu!

-- Yrjö, minä muistelen sinun kerran lorunneen vähän sivu suustasi
niinkuin kaikki muutkin.

-- Oh, kukapa ei ole puhunut tyhmyyksiä? Ja nyt minä iloiten antaisin
henkeni Kustaa-kuninkaan edestä.

-- Kunnon poika, sen minä kyllä uskon. Nuo kuulat tekivät mustan reiän
Ruotsin valtakuntaan. Kenenkä luulet ne ampuneen?

-- Kenenkö? Kelvottoman konnan, jonka nimi saastuttaa ihmiskuntaa!

-- Hänen nimensä on Jaakko Juhana Anckarström. Yrjö hypähti kalveten
pystyyn ja katsoi, että viereiseen huoneeseen vievä ovi oli tarkoin
kiinni.

-- Tarpeetonta -- lisäsi tohtori tyynesti -- se on jo yleisesti
tunnettu asia; minä kerron sitten sinulle koko tapauksen. Kiitä nyt
onneasi, poika, että tottelit neuvoani ja pidit nimen, jonka olet
löytänyt maantieltä. Mitä tyttöön tulee...

-- Vernaan!

-- Tietysti hän ei voi pitää niin veristä ja häväistyä nimeä.
Yksinkertaisinta olisi, että hän vaihtaisi sen niin pian kuin
mahdollista menemällä naimisiin.

-- Te olette oikeassa. Hänen pitää vaihtaa nimensä, mutta miten? Me
myymme Yöjärven, me matkustamme ulkomaille, asetumme Saksaan tai
Sveitsiin ottaen toisen nimen...

-- Mekö? Yhäkö me? Ja mistä sinä, hyvä herraseni, olet saanut oikeuden
määrätä, mitä _meidän_ pitää tekemän? Jos kukaan muu kuin tyttö voi
sanoa _me_, niin se luullakseni on holhooja. Ja hänen ajatuksensa on,
että Vernan pitää vaihtaa nimensä miehen nimeen.

-- Tohtori ... tahdotteko te sitten tehdä minut ihan mielettömäksi?
Täytyykö minun tunnustaa teille, mitä teidän jo ammoin olisi pitänyt
aavistaa, että se, mikä minulle ei ole kolmeen vuoteen antanut rauhaa
öin eikä päivin ... mikä ei minulle ole koskaan suova vähääkään rauhaa
ja mikä tähän asti on enemmän kuin mikään päähän tunkeutunut raudansälö
estänyt minua täydellisesti paranemasta ... on juuri se, etten minä voi
Vernalle antaa _omaa_ nimeäni. Ettekö sitten ymmärrä, että veli ja
sisar, jotka ovat toinen toiselleen kaikki kaikessa eivätkä kuitenkaan
voi koskaan olla muuta kuin veli ja sisar, että he ovat tuomitut koko
elämäkseen väärään asemaan? Kellekä minä antaisin Vernan? Kellekä hän
antaisi itsensä? Teillekö ehkä, tohtori? Älkää pettykö! Te olette
kunnioitettu mies, te olette meidän rehellinen ystävämme, ja jos
kiitollisuus koskaan voisi vaihtua rakkauteen, sanoisin minä vielä
kerran teille: ottakaa hänet! Mutta se on mahdotonta. Verna on kuoleva
naimattomana niinkuin minäkin. Pois hänen täytyy päästä tästä maasta,
missä hänen nimensä on häväistys. Ja minä seuraan häntä. Minä olen
löytänyt toisen tarkoituksen elämälleni kuin sodan uhkapelin.

-- Vai niin. Kukapa olisi moista uskonut tanssiaissankarista Yrjö
Rosista? No, lähde vain, minulla on taskussa virkaerosi.

-- Mitä sanotte? Joko nyt? Minä odotin sitä vasta ensi avovedellä
Tukholmasta.

-- Minä sain sen Helsingistä everstiltäsi. Se tuli saman lähetin
mukana, joka toi sanoman kuningasta vastaan tehdystä murhayrityksestä.
Luultavasti oli sinun erokirjasi viimeisiä papereja, joihin hän
kirjoitti nimensä. Ja vaikka Kaipiainen teki Kustaa III:n tylyksi
Kaulbarsia kohtaan, niin osoitti hän enemmän oikeutta sinulle. Se on
minun mieleistäni, erehdyksensä tunnustaminen on kuninkaallista. Sinut
on erotessasi koroitettu ratsumestariksi, jota paitsi sinulle on
annettu miekkaritariston risti ja sata taalaria vuodessa haavasakkoa.
Kruunulla ei ole varaa tuhlata suuria eläkkeitä.

-- Oi, jospa voisin osoittaa kuninkaalle kiitollisuuttani vielä kerran
vuodattamalla vertani hänen puolestaan!

-- Ehkäpä jätämme sen tekemättä. Mutta palataksemme Vernaan... Enkö
sanonut, että minulla on sekä mustia että valkoisia uutisia?

-- Johan noita olen kuullut kyllin kumpiakin.

-- Vielä on jotakin jäljellä Satinin lippaassa. Muistathan kuuluisan
vaeltavan juutalaisen. Kun hän oli levitellyt näkyviin kaikki, ja hänen
lippaansa luultiin jo tuiki tyhjenneen, niin huomattiin kuitenkin vielä
jotakin merkillisen hienoa ja harvinaista kuin sokeria pohjalla.
Kutsupas tänne Rebekka! Kutsu Verna myöskin! Minä tyhjennän Satinin
lippaan, vaikkapa minun pitäisikin näytellä teille Sevillan parturia.
Tunnethan sen kevytmielisen kappaleen, koko maailmahan sen tuntee.
Holhoojahan siinä pahoin petettiin.

-- Mitä vielä saattaisi olla jäljellä? Yöjärveäkö koskevaa? Meidän on
kiittäminen teitä kaikesta -- hengestämme, terveydestämme,
tulevaisuudestamme. Onko teidän myöskin onnistunut pelastaa
valtionkavaltajan omaisuus? Tepä olettekin meitä pettänyt, tohtori,
niin, häpeällisesti olette te pettänyt meitä pelkillä hyvillätöillä.

-- Häh? Joko nyt taas olet siinä _me_'inesi? No, mitä Yöjärveen tulee,
niin et olekaan ihan väärässä. Minä todistin virkavalallani, että muuan
henkilö olisi eläissään tarvinnut lukkoseppää, lyhyesti sanoen, että
jokin ruuvi oli irrallaan hänen päässään, ja minun täytyy kuninkaan
kunniaksi tunnustaa, hallitkoonpa hän nyt tänä hetkenä Tukholman
linnassa tai olkoon jo mennyt levolle Riddarholman kirkkoon, että hän
tässä asiassa menetteli kuin viisas kuningas. Verna saa pitää Yöjärven
irtaimistoineen ja puhtaine rahoineen, joita, niinkuin tiedät, on
kuudenkymmenen tuhannen riksin paikkeilla. Minä neuvon Vernaa myymään
Yöjärven Salmelalle, joka lähettää tänne jonkun pojistaan viljelemään
saloja. Täällä on jotakin tehtävänä, sanoo Salmela. Maanlaatu on täällä
parasta, mitä maassa on, ja ihmiset tekevät tästä yrttitarhan, vaikka
hullut kapteenit eivät siihen pystyneet. Kun Yöjärvelle kerran saadaan
tiet ja aurat, niin on täällä oleva jotakin muutakin kuin kananpoikien
kasvattila.

-- Näettehän, tohtori! Enkö jo sanonut, että te olette olevinanne niin
viaton ja kuitenkin teette meidän hyväksemme kaikki?

-- Minäkö? Niinkö sinä luulet, poikaseni? No niin, minä olen lääkäri ja
olen nähnyt, mitä meidän viisautemme saa aikaan. Me olemme
toimittavinamme kaikki niin älykkäästi tieteen sääntöjen mukaan, että
sairaan pitäisi olla pähkähullu, jollei hän ottaisi parantuakseen
terveeksi kuin talvinen uusikuu. Mutta kas, juuri silloin sattuu, että
potilas kuolee käsiimme. Toisen kerran sanomme: tässä ei ole mitään
tekemistä, ottakaa arkunmitta! Mutta äläpäs! Silloin on sairas kyllin
hävytön virotakseen jälleen. No, sitä kaikkea pitäisi minun terveen
järkeni mukaan ja tieteen kunniaksi sanoa vain pelkäksi sattumaksi.
Mutta minä en voi siihen mitään, että minä keksin meidän elämämme
lautapelissä viisaamman mestarin käden kuin omamme onkaan. Niin on
kaiken laita, niin Yöjärven ja koko liudan. Kuka käski sinun löytää
nimen kadulta?... Mutta missä ovat naiset? Vai niin, he odottavat
puheillepääsyä. Kutsukaa Ramströmkin!

Verna, Rebekka ja Ramström astuivat sisään.

-- Kuulkaahan nyt, Ramström -- alkoi tohtori miettivästi nakuttaen
rasiaansa pöytään -- mikä poika se oli, jonka jätitte yksikseen
Helsingin kaduille noin kaksikymmentä vuotta takaperin? Totuus esiin,
vanha synnintekijä!

-- Se tapahtui kapteenin käskystä, vastasi Ramström vitkastellen. Pikku
Yrjö se oli, hänen oma poikansa. Olkaa niin armollinen ja kysykää
Rebekalta, hän se minulle pojan antoi.

-- Vai niin? Ja mitä tuli sitten pojasta? Tiedättekö mitään hänestä?

-- Mitäpä minä tietäisin? Luultavasti kunnon kristityt ihmiset
korjasivat hänet.

-- Siinäkö on kaikki, mitä tiedätte? -- Ja tohtori näytti siltä kuin
olisi ollut ryhtymäisillään sahaamaan jalkaa.

-- Toisin sanoen, minä en tiedä mitään ... minä luulen...

-- Mitä luulette? -- Jalkasaha oli jo täydessä työssä.

-- Minä luulen, että armollinen herra luutnantti on pikku Yrjö.

-- Sanokaa, että tiedätte sen, taikka minä lähetän hakemaan nimismies
Kalliota! -- Sahasta näytti jo tippuvan verta.

-- Niin, kyllä minä sen tiedän, puhkui hovimestari.

-- Hyvä, siinä on ensimmäinen koukku. Huomatkaa nyt tarkoin, Ramström,
että tämä luutnantti -- pyydän anteeksi, ratsumestari Ros -- on sama
henkilö kuin kapteeni Mörkin pikku poika Yrjö! Jos asia tulee
oikeuteen, täytyy teidän valalla vahvistaa sananne.

-- Jos käskette, armollinen tohtori...

-- Vaiti, mies! Minä en käske mitään, minä tahdon vain tietää totuuden.
Kirjoita muistiin hänen todistuksensa, Yrjö! Nyt tulemme toiseen
koukkuun. Miksi kapteeni Mörk vihasi poikaansa? Miksi hän lähetti pois
lapsensa?

-- Mitenkä minä sen tietäisin.

-- Vai niin, kieroiletteko? Rebekka, käskekää Martin satuloida hevonen
ja ratsastaa noutamaan nimismies Kalliota!

-- Ei, armahtakaa, armollinen herra tohtori, minä tunnustan kaikki!
Kapteeni ei kärsinyt pikku Yrjöä sentähden, että Yrjö oli seinällä
riippuvan kuvan näköinen niinkuin marja on toisen näköinen.

-- Tuokaa tänne se muotokuva!

Rikkiammuttu taulu haettiin esiin, ja tohtori jatkoi:

-- Nyt on teidän vuoronne, Rebekka. Ketä kuvasi tuo maalitaulu, kun se
vielä oli siinä kunnossa, että kuvan saattoi tuntea.

-- Kapteeni Sundhagenia, vastasi emännöitsijä vuorostaan vitkastellen.

-- Te tarkoitatte kapteeniluutnantti Tuomas Sundhagenia, joka palveli
sotalaivastossa, eikö niin?

-- Niin, häntä sanottiin kapteeniksi.

-- No, vastatkaa minulle, minkätähden oli pikku Yrjö tuon upseerin
näköinen niinkuin marja on toisen kaltainen? Sattumuksestako?

Rebekka oli vaiti. Jalkasaha pantiin taaskin käyntiin.

-- Olkaa vaiti, milloin on vaiti oltava, mutta puhukaa, milloin on
puhuttava. Ettekö käsitä, että niin tavaton samannäköisyys saattaa
häpeään rehellisen vaimon muiston?

-- Ja jos olen vaiti, mitä se teitä koskee? Rebekka kysyi
uhkamielisesti, melkoinen määrä entistä lohikäärmettä käytöksessä. --
Herra, älkää kohennelko sammuneen tulen hiiliä! Kaikkihan on jo
tuhkana; mitä teitä liikuttaa se, miten tuli on palanut ... ja mitä
kuluttanut? Kuka on teidät pannut kuolleitten tuomariksi?

-- Minä, sanoi Yrjö hyvin kalpeana.

-- Hiljaa sinä siinä! Te saatte mennä, Ramström; mikä nyt seuraa, ei
koske teitä.

Ramström mennä hölkytti matkoihinsa sangen uteliaana, mutta paljon
keventynein sydämin. Verna oli edelleen äänetönnä ja hämmästyneenä
kuulijana.

-- Matami Rebekka Lönnfors tai mikä teidän nimenne on -- jatkoi
tohtori, yhä pitäen jalkasahaa täydessä käynnissä -- minä kysyn teiltä,
minkätähden pikku Yrjö oli kapteeniluutnantti Sundhagenin näköinen
niinkuin marja on toisen näköinen?

-- Se olisi voinut olla sanomatta. Mutta koska te sen kerran
tiedätte... Yrjö oli hänen poikansa.

Kynä putosi Yrjön vapisevasta kädestä.

-- Ei siinä kyllin, jatkoi taipumaton tuomari. -- Teidän täytyy
tunnustaa kaikki.

-- Minkä minä sille voin, että rouva Bredström vaihtoi lapset?

-- Kirjoita se muistiin, Yrjö! Mitä nyt? Etkö voi kirjoittaa?
Poikaparka, kyllä ymmärrän ... hän menettää hullun isän ja saa ... no
niin, vanhan rahjuksen sijaan! Mutta ota huomioon, että samalla menetät
nimen, joka... Anna minulle kynä, minä jatkan. On välttämätöntä, ettei
yhtään solmua jää tähän sotkeutuneeseen vyyhteen. Jatkakaa, matami
Lönnfors!

Olipa olemassa jotakin, joka rupesi Yöjärven lohikäärmeestäkin
tuntumaan liian raskaalta. Katsahtaessaan tuohon ennen muinoin niin
rakastettuun pikku poikaan, jolla oli kieltämätön oikeus kuulla täysi
totuus, oli Rebekan, vaikka ihan vastoin tahtoaan, pakko kerrata
tunnustus, jonka hän kerran ennen oli kertonut tohtori Ekströmerin
houkutuksesta. Se kirjoitettiin tarkasti muistiin niinkuin
kihlakunnanoikeuden pöytäkirja.

-- Verna on nyt saanut sisaren, huomautti käytännöllinen tohtori,
kun kaikki oli valmiina. -- Helkan kyllä olisi viisainta pysyä
Sundhagenina ... ei ole aina hyötyä nimen vaihdosta ... mutta mitä
teemme hänen isänperinnöllään? Katsotaanpas; jos hän pysyy
Sundhagenina, niin hän perii nykyisen isoisänsä. On vain ratkaistava,
tuleeko hänelle siitä voittoa vai tappiota. Minä uskon tämän
pulmallisen asian ystävällemme valtiopäivämiehelle. Hän sen
ratkaiskoon. Minun mielipiteeni on, että Helka pitäköön entisen
nimensä. Mutta mitä tekee Yrjö Ros?

-- Säästäkää minua, tohtori! Antakaa minunkin pitää rehellinen nimeni!

-- Kas vain sitä! Hän on jo kyllästynyt Satinin arkkuun. Niinkuin ei
siinä enää olisikaan pohjalla sokerijyvästä! Mutta eikö ystäväni
Petronius tallustele tuolla salissa? Matami Lönnfors, kuulustelu on
lopussa, pyytäkää häntä suomaan meille hupaisan seuransa huvia! Ja
sinä, Yrjö, varustaudu suurta liikettä varten!

Jaakko astui sisään hyvin levollisena ja huomaamatta, mitä merkkejä
hänen märistä saappaistaan jäi kirkkaaksi hangatulle lattialle.

-- Tiedätköhän, hyvä Pontonius, että täällä tapahtuu aivan kuin äsken
perustetuissa kodeissa? Verna on saanut pikku sisaren.

-- Nimeni on Peuronius, veljeni, papin, mukaan, jos te, tohtori, nyt
tahtoisitte vihdoinkin lakata sitä väärentelemästä, Jaakko vastasi
pahastuneena.

-- Kuinka se olikaan? Minä olen tullut vähän kuuroksi viime aikoina.
Pimpeloniusko? Niin oikein, kyllä minä sen nyt muistan. Niinkuin
sanoin, Verna on saanut sisaren ja ... tules tänne, lapsi ... ihan
Yrjön eteen! Tee kunniaa! Syli auki ... koko maailma syliin ja minä
myöskin!... Verna on saanut sisaren ja ... _kadottanut veljen!_

Lukija, oletko nähnyt tiheän sumun jonakin kevätaamuna peittävän
näkyvistäsi järven, rannan, vuoret, pellot, kylän, kirkon ja äsken
lehteen puhjenneet tuoksuvat metsät? Läpinäkymätön verho kattaa
näköalan, unestaan selviytymätön maisema on usmaisena, käsittämättömänä
edessäsi. Sumu laskeutuu alas niityn kukkiin asti, kaikki on harmaata,
kosteata, sameaa kuin pilvisenä syyspäivänä. Silloin tulee tuulen
henki, raikas puhallus lakaisee pois sumun, esirippu nousee, maisema
kirkastuu, aurinko kultaa välkkyvän järven, vuorten huiput, kirkon
ikkunat, peltojen laihot ja kukkuloiden ensimmäiset, kasteiset
vuokot... Näköala laajenee kauas lämmintä kesää ja hymyilevää
tulevaisuutta kohti...

Noiden kasteisten silmien ja kevätajatuksista iloisten sydämien
joukossa oli vain yksi tyytymätön, Jaakko Peura latinaksi Peuronius,
joka ei voinut unohtaa, että tohtori Ekströmer oli häntä tuona
juhlallisena hetkenä sanonut Pimpeloniukseksi.



22. VIIMEINEN LUKU VERNAN RUUSUISTA.


Kolmen kuukauden kuluttua oli Yöjärvi kaikkine kolkkoine muistoineen
myyty Artjärven Salmelan lisätaloksi, ja siitä ryhdyttiin tekemään
viljelyksen ja uutteruuden kotia. Ken nyt kulkee tuossa ennen
poluttomassa metsäseudussa, johon nuo kaksi vaeltavaa ritaria
kerran eksyivät, ei enää löydä lumottuja linnoja jättiläisineen,
lohikäärmeineen ja vangittuine prinsessoineen; hän saa kulkea tasaisia
teitä viljavien vainioiden, hauskannäköisten talojen ja laitumella
käyskentelevien karjalaumojen ohi. Yöjärvestä ei ole nimeäkään
jäljellä. Jos nyt ken tahtoo etsiä sen entistä paikkaa, vetäköön
melkein suoran viivan Artjärven ja Elimäen kirkkojen välille ja siltä
etsiköön mustavetisen järven, jonka rannalla on jyrkkä vuori, vuoren
juurella kapea laaksonpolveke ja jäännökset ennen muinoin kivimuurilla
ympäröidystä puutarhasta, missä nyt ainoastaan pellavan sievät kukat
ovat Vernan entisten ruusujen perillisinä. Talon nykyisestä nimestä
ottakoon utelias matkamies itse selvän. Toiset ajat, toiset nimet.

Vanhan hyvän tavan mukaan on vielä lisättävä muutamia sanoja
lumotun linnan eri määrissä merkillisistä asukkaista ja heidän
tuttavuuksistaan. Emännöitsijä Rebekka Lönnfors muutti Loviisan
kaupunkiin ja saavutti suurta kunnioitusta ruoanvalmistajana
juhlatilaisuuksissa, joissa ei koskaan kyllästytty ylistelemään hänen
kuuluisaa taitoaan, varsinkaan kananpoikasvalmisteitaan. Hovimestari
Ramström, joka kelpasi miksi hyvänsä, paitsi viinikellarin avaimen
vartijaksi, pääsi puutarhuriksi Anjalan kartanoon, jossa hän opetti
talon metsäkoiria, teki kelpo punssia, antoi huilunsoitonopetusta ja
toisinaan joutohetkinään alentui niin paljon, että talonpoikaishäissä
saatiin ihmetellä hänen soittotaitoaan. Kierosuinen Martti meni
avioliittoon Riika-karjakon kanssa. Kahlekoira Kaaro joutui mitä
kunniakkaimman taistelun jälkeen eräänä tammikuun iltana susien
saaliiksi.

Valtiopäivämies Salmela ja hänen vaimonsa Briitta viettivät kolmen
vuoden kuluttua rauhanteosta kultahäitään. Samana onnellisena päivänä
joutui hänen pojantyttärensä Ilta kihloihin talon nuoren rengin kanssa,
mutta Helka, joka oli käynyt herrasneitien koulua ja kohonnut
kamarineitsyen arvoon, ei tyytynyt kehenkään vähäarvoisempaan mieheen
kuin nimismies Kallioon. Se liitto olisi saattanut helposti aiheuttaa
sotkuisen oikeudenkäynnin Yöjärven perinnön tähden, elleivät ne, jotka
tiesivät totuuden, ja ennen muita Rebekka, olisi pitäneet suutaan
syystä kiinni. Nuori rouva Kallio ei saanut koskaan tietää oikeaa
syntyperäänsä, mutta hänen rahallisen vahinkonsa korvasi se perintö,
minkä oikeastaan olisi pitänyt joutua Salmelalta ratsumestari Rosin
osaksi.

Jaakko Peura epäili kauan, mihinkä hänen pitäisi ryhtyä onnettomine
nimineen, jota lääkintätaito oli niin häpeällisesti solvaissut, mutta
päätti vihdoin olla huolimatta ihmisten panetteluista, otti
kuudenkymmenen iässä eron sotapalveluksesta, saaden samalla luutnantin
arvon ja kolmenkymmenen plootun eläkkeen sekä eli sitten kaksikymmentä
rauhallista vuotta Salmelassa opettaen hevosia, tehden sudenkuoppia,
viilaten hauenkoukkuja ja kutoen nuottaa. Rakasta Yrjöään ukko saattoi
yhtä vähän unohtaa kuin Yrjökään häntä, ja suuri juhla oli silloin
Salmelassa, kun Yrjö toisinaan tuli siellä käymään perheineen ja Jaakko
sai opettaa kahta vanhinta poikaa istumaan suorina satulassa, jolloin
jalustimet varta vasten vedettiin ylös, jotta poikasien varpaat saivat
tukea. Mutta Yrjön luo muuttamiseen, jota tämä ehdotti, ei Jaakon
rehellinen häränpää taipunut. Tohtori Ekströmerhän oli Yrjön
jokapäiväinen vieras, ja Pimpeloniukseksi tai vielä pahemmaksikin
ristiminen oli enemmän kuin mies saattoi sietää. Ennemmin Jaakko Peura
luopui koko latinalaisesta turhamaisuudesta ja pysyi kunnon
talonpoikana luutnantinarvoineen.

Tohtori Ekströmeriä ei holhoojahallitus eikä Kustaa IV Aadolf suosineet
niin suuresti kuin entinen kuningas. Ainakaan ei tullut uutta
kultarasiaa, vaikka kyllä professorin arvo, kultamitali uutteruudesta
ja vihdoin Kaarle XIII:n ritariston tähti, koskapa tohtori oli päässyt
korkeaan arvoon vapaamuurarien seurassa. Hän palveli ylisotalääkärinä
1808 vuoden sodan alussa, mutta lentolasarettien mukana marssiminen
viisiäkymmeniä penikulmia kävi mukavuuteen tottuneelle vanhukselle
vihdoin liian raskaaksi; hän haki toisen viran ja muutti Tukholmaan
sodan vastuksista. Siellä hän eli vielä kymmenen vuotta iloisena ja
puheliaana vanhanapoikana, taskut aina yhtä täynnä makeisia kuin
sanainen arkku klassillista latinaa.

Nuorta ystäväänsä Yrjöä sopi hänen usein käydä katsomassa hänen
asuessaan Turussa. Silloin häneltä pyydettiin varsin omituisia
lääketieteellisiä neuvoja. Yrjö Ros oli nuoruuden innostuksen
valtaamana luullut löytäneensä sen elämäntehtävän, jota hän oli kauan
turhaan etsinyt ja joka oli kangastanut hänen mielessään aina tuosta
muistettavasta vuoden 1789 kesäkuun aamusta asti, jolloin hän tuli
Yöjärven kartanoon. Hän oli Saksan-matkallaan käynyt kuuluisassa
kuuromykkäin opetuslaitoksessa, jonka Samuel Heinicke oli perustanut
Leipzigiin. Näiden onnettomien saattaminen Jumalan yhteyteen, jota he
eivät tunteneet, ja ihmiskunnan yhteyteen, josta heidät oli sysätty
pois, näytti nuoresta miehestä niin jalolta, niin korkealta pyrinnöltä,
että se saattoi täyttää pitkänkin ihmisiän. Nämä kasvattamattomat
raukat, nämä eläimen ja ihmisen välillä olevat olennot, joiden rinnassa
kuitenkin ihmissydän saattoi sykkiä niin lämpimästi ja joiden
kuolemattomissa sieluissa kuitenkin asui sama kehityksen ja
täydellisentymisen halu kuin kenessä muussa hyvänsä -- oi, jospa hän
voisi pelastaa ne kuin haaksirikkoiset pirstaleet elämän rantaan ja
tulla heille, kuten hänen ystävänsä Ekströmer kerran oli tullut
Vernalle, vapauttajaksi, eloon herättäjäksi, lohduttajaksi,
ihmisystäväksi!

Yrjö Ros uskoi tämän aikeen nuorelle vaimolleen, ja Verna hyväksyi sen
ihastuneena. Heillä oli varoja, he lähtivät Leipzigiin, missä
opetettiin kuuromykkiä puhumaan, mutta Pariisissa, jossa heille
opetettiin merkkipuhetta, hallitsivat tähän aikaan Marat ja
Robespierre. Palattuaan kotimaahan nuori pari asettui Turkuun ja
perusti sinne Suomen ensimmäisen äänettömän koulun. Kenties tuo
vähäinen alku on unohdettu, niinkuin sirkkalehdet unohtuvat, kun kasvi
suureksi ylenee. Kukapa silloin enää muistaa ensimmäistä rakkautta,
joka kylvi siemenen, ensimmäistä kättä, joka kasvia kasteli,
ensimmäistä hellää katsetta, joka ilostui itämisestä? Se oli
puutteellinen, kuten alku aina on, mutta sillä oli tulevaisuus, se tuli
aikaa myöten suureksi ja siunausta tuottavaksi työksi. Nyt kun satoja
onnettomia mykkiä lapsia kasvatetaan lempeässä hoidossa ajatteleviksi
ihmisiksi -- nyt kun he ovat saaneet takaisin Jumalansa ja
ihmisoikeutensa -- nyt on heille käynyt, vaikkei puhumisessa, niin
kuitenkin ajattelemisessa, samaten kuin tämän kertomuksen mykälle
lapselle: orjatar Vernasta on tullut kevään Verna.

Yrjö sai siviiliviran, joka oli hänen ammattinsa maailman silmissä ja
jätti hänelle osan iltapäivästä uusien suojattiensa varalle. Vernasta
tuli tuon ihmeellisen ja vaikean ajatustenvaihtamistaidon ensimmäinen
opettaja. Mutta kun Ekströmer oli jonkin aikaa ja useimmissa
tapauksissa turhaan tehnyt samanlaisia kokeita kuin se, joka oli niin
merkillisesti onnistunut Vernan kuuloon nähden, hylättiin saksalaiset
puheharjoitukset ja ruvettiin käyttämään ranskalaisten merkkikieltä.
Kumpi näistä opetustavoista on edullisempi kuuromykille, lienee vielä
nytkin ratkaisematta.

Turussa olevassa pienessä talossa oli puutarha, missä ruusut
menestyivät melkein yhtä hyvin kuin Aachenissa. Salmelan kuuromykkä
Sikku tuli heidän puutarhurikseen, sillä hänen oli onnistunut
omistaa sama kuuluisa taito, mikä Ramströmillä oli ruusutarhojen
kasvattamisessa. Eri huone oli talossa varattu talviasunnoksi arimmille
ruusulajeille. Sentähden olikin jo ensimmäisellä kevätauringolla paljon
kaunista vaalittavana ja ensimmäisillä mehiläisillä paljon kokoamista
Vernan ruusutarhassa. Verna ei lakannut koskaan rakastamasta
lapsuutensa ystäviä, ruusuja; hän ymmärsi vielä niiden äänetöntä
kieltä, hän opetti kasvattejaan jo lapsuudesta pitäen kukkamaailman
ystäviksi, kuten hän itse oli ollut. Ja oli liikuttavaa nähdä,
miten pian koulun mykät lapset oppivat yhtä uskollisesti kuin
Verna rakastamaan hänen lemmikeitään. Ei mikään voinut olla
yksinkertaisempaa. Kaiken, mitä silmä näki, mitä kieli maistoi ja tunto
tunsi, oppivat he tajuamaan omalla tavallaan. Hajuaistinta ei käynyt
samalla mitalla arvosteleminen, se teki heihin saman salaperäisen
vaikutuksen kuin ääni kuulevaan. Mykät lapset hengittivät mykkien
ruusujen tuoksua ja luulivat kuulevansa niiden laulavan.

Verna oli kuvitellut kaikki aistimet pohjaltaan vain yhdeksi ainoaksi.
Ja mitäpä ne ovatkaan muuta kuin ikkunoita ja portteja, jotka
sijaitsevat eri puolilla tätä samaa ihmeellistä palatsia, johon Jumala
kaikkivaltias on pannut ihmishengen asumaan sen maallisen olemassaolon
aikana. Kaksi suurta kristalli-ikkunaa katselee taivasta kohden, kaksi
avointa usta kuuntelee maan ääniä; eräästä avonaisesta ikkunasta virtaa
sisään kukkien tuoksua, toisesta mieltymystä tai vastenmielisyyttä
siitä uudistuksesta, jonka on ylläpidettävä palatsia, ja sitten on tämä
ihmeellinen rakennus vielä joka puolelta täynnä pikku ampuma-aukkoja,
jotka ottavat vastaan tai ilmaisevat ulkomaailman vaikutelmia. Sulje
jokin ikkuna, niin joutuu heti se olemuksen puoli varjoon; avaa portti,
niin aukenee maailma oitis sille suunnalle. Mutta henki, joka asuu
tässä heikkorakenteisessa, kauniissa palatsissa, on yht'aikaa sen herra
ja siitä riippuva vuokralainen. Hän voi muuttaa pois milloin tahtoo,
mutta ei koskaan tulla takaisin; hän voi hävittää palatsin, mutta ei
sitä jälleen rakentaa. Anna valon tulvia hänelle kaikista ikkunoista ja
ilman kaikista porteista, niin hän on täyttävä tuon komean, katoavan
linnan iankaikkisuuden ajatuksilla -- hän on hallitseva maailmaa ja
lukeva tähdet, mutta kuitenkin vain nöyrästi kunnioittaen
laskeutuakseen polvilleen Kaikkivaltiaan istuimen eteen. Mikä
äärettömyyden esikartano kerran on uusien ja täydellisempien aistimien
avulla avartuva janoavan ihmishengen eteen! Valmista häntä siihen,
irroita jo täällä hänen kahleensa, jotta hän siellä sitten heräisi
vapauteen kypsyneenä, niin hän on jo täällä ihastuneena ja ihmetellen
"näkevä Jumalan äänen käyskentelevän yrttitarhassa".



VIITESELITYKSET:


[1] Jaalaksi sanotaan Viipurin läänin rantamaissa omituisesti
taklattuja pikakulkuisia pieniä aluksia.

[2] Muutamat oppineet sanovat tämän kuuluisan miehen tulleen vasta
vuonna 1617 Tammisaaren kirkkoherraksi. Tämä olkoon mainittu
todistukseksi siitä, kuinka vähässä arvossa oppineet pitävät kaikkia
vanhoja kertomuksia.

[3] Sigfrid mestarin omat sanat 1607 vuoden pyrstötähdestä, suomeksi
käännettyinä.

[4] "Bondepaltor", kuten Jaakko De la Gardie sanoi vuonna 1625.

[5] Olen tahallani suomentanut nämä säkeistöt vanhaan katkonaiseen
kieliasuun ja koettanut alkutekstin mukaan tehdä loppusointu- ja
runomittavikojakin antaakseni näistä suuren kuninkaan pikkuisista
runosynneistä jonkinlaisen jäljennöksen.

Alkukielellä nämä 1600-luvulle ja kuninkaalle ominaista säännötöntä
kirjoitustapaa noudattavat säkeistöt kuuluivat seuraavasti:

    2. Hoppet hafver jag stadigdt hafft,
       Tin hårdhet till att öfvervinna
       Med trofasthet, som Gudh har skapt
       Utij mitt hiärta och mitt sinne.
           Hvi vill tu då
       Min trogna tiänst såledess försmå
       Och mig sluta utur ditt minne?

    3. Rickeligh med mongha dygder tigh
       Naturen högdt haffver begåffvat.
       Som dageligh låta see sigh
       Och mången på tig haffver låffvat,
           Alen then last,
       Ther med tu migh plågar så fast,
       Hafver aldrigh ingen behagatt.

    4. Ingen sten ähr funnen så hårdh,
       Som sigh icke låter beveka
       Eller alldeles nöta bortt
       Aff stål eller af vatnet veka.
           Allt så och jagh
       I ingen sijann skal hafva fördragh,
       Min hugh skall stadigdt på tig leka.

    7. Jagh vill bliffva i ensamheett,
       Min sorgh vill jagh alen beklaga
       Och fly all jungfruss kiärlighet.
       Efter jagh them eij kan behaga.
           Men hvad båtar
       Thet tigh att tu migh såledess har
       Förtagit all min lust och glädie?

   10. Fugelen uppå grönan qviste.
       Diuren uti marcken villa
       Skulle, hvar de min sorgh viste,
       Migh hiälpa tårar att förspilla.
           Echo mitt rop
       Förmehrar medh sitt ljudh en stor hop
       Emellan tässa bärgh och dalar.

                   Finis.

[6] Trollböle on suomeksi Tonttula tai Loihtula. Suoment. muist.

[7] Lukija tuntee tässä vaeltavain ritarien mielilauseet ja
periaatteet. Armollinen rouva ei ollut syyttä sanonut nuorta sankaria
Pyhäksi Yrjänäksi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Talvi-iltain tarinoita 4 - Nuoruuden unelmia. Vernan ruusut." ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.