Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Kruunun metsissä
Author: Kokko, Juhana
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kruunun metsissä" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



KRUUNUN METSISSÄ

Kirj.

Kyösti [Juhana Kokko]


Werner Söderström, Porvoo, 1891.
Kuopion Uudessa Kirjapainossa.



I.


"Olen ajatellut, että lähtisit tänään käymään kirkolla," sanoi
Seinustan ukko Heikille, joka omiin ajatuksiinsa vaipuneena nojasi
lynkäpäiksillään pöydän päätä vasten.

"Olisi kai parasta lähteä jo tänään," jatkoi ukko, joka istui pöydän
takana tuolla Seinustan pirtissä. Lutheruksen postilla oli hänellä
vielä avoinna edessään. Päivän saarnan oli hän juuri loppuun saanut.
Muu talon väki oli ukon lukemasta tauottua hajaantunut ulkosalle.

"Tänään ehtisi vielä Korven torppaan yöksi, sieltä ehtisi huomenna
pääjoen partaaseen ja sillä tavalla pääsisi tiistaina hyvään aikaan
kirkolle," lisäsi vielä ukko ja sipasi vankkaa mustan harmaata
tukkaansa. Samalla tirkisti hän pienillä terävillä silmillään vankkain
vaskisankain ylitse Heikkiä, käänti suurta mälliä suupielessään, josta
valui ilettävää jälää sängettyneelle leuvalle, kohautti löntterömäisiä
hartioitaan ja laski suuret nyrkkinsä pöydälle.

Heikki kohautti myös nuorta solakkaa ruumistaan vähän pystympään ja
silmäsi ikkunasta elokuun taivaalle, missä aurinko paahtoi ylimmällään.

Ukko kohosi verkalleen seisoalleen, sulki postillan ja pani sen tuolla
pöydän päässä seinällä riippuvalle kirjahyllylle. Siellä oli joukko
muitakin kirjoja. Oli siellä suuri Raamattu, Huone-Postilla,
Uskonharjoitus Autuuteen, Uskon-Peili, Aarre-Aitta, Kristityn Vaellus
y.m. hartauskirjoja. Ja tuolla ylähyllyllä oli sen lisäksi vanhoja
Lähetys-sanomia, olipa muuan vuosikerta amerikalaisia lehtiäkin.

"Aiotteko tekin, setä, taasen hakea puita?" kysäsi Heikki astuen
ikkunan eteen ja silmäillen Isonvaltimon aaltoja, jotka hiljalleen
vierivät siitä ohitse yhtyäkseen muutamien penikulmien päässä olevaan
pääjokeen ja virratakseen sitten muutamien penikulmien päässä olevaan
mereen.

"Niin olen ajatellut."

"Entäs takuukirjat?"

"Mene ja käske Jussin hakea metsänvahti tänne sillä aikaa kuin me
syömme," sanoi ukko.

Heikki käveli mielistellen ovea kohden, seisahtui ja näytti arvelevan,
astui muutaman askeleen, seisahtui taasen.

"Entäs takuumiehet," sanoi hän vihdoin.

"Käskeköön Jussi Lotvosen myös tänne ja..."

"Saatanhan minä taata toisena, -- ettekö te, setä, takaisi minua?"

"Aiotko sinäkin hakea puita?"

"Täytyisihän sitä koettaa, jos..." ja siihen katkesi hänen lauseensa.

"Niin, kauvanhan olet saanut odottaa, mutta moni on odottanut
enemmänkin, eihän niillä metsäherroilla kiirettä ole. -- Viime
syksynäkö se olikaan, kun hakemuksen panit?"

"Johan se oli toissa syksynä; -- olisi tuota luullut kerkeävän
vähemmälläkin ajalla, mutta hiljasethan ne herrain kiireet," sanoi
Heikki katkerasti.

"Niin, käskeköön Jussi vaan Lotvosen tänne, kyllä se takaa toisena
minun kanssani sinuakin," sanoi ukko.

Heikki lähti pirtistä.

"Niin, niin," jupisi ukko itsekseen nojaten kyynärpäiksilleen pöytää
vasten, "eihän se kumma ole, että mieli katkeraksi käy odotellessa
kaksi pitkää vuotta. Ei tuo ennen toki tuommosta ollut, mistä mies
mukavan torpan sijan löysi, niin sai sen vähemmittäkin mutkitta. Mutta
kaikin puolinhan tuo näkyykin tämä elämä käyvän niin kovin
mutkikkaaksi, että saa nähdä, miten sitä tästä puolin eletään."

Pian palasi Heikki jälleen pirttiin.

"Joko Jussi meni?" kysyi ukko.

"Jo," vastasi Heikki.

"Saahan tuota muka koettaa, mutta en usko siitä mitään tulevan...
Kummalliseksihan menee tämä aika... Sai tuota ennen vähemmittäkin
mutkitta metsää viljellä, miten parhaiten kunakin aikana kannatti,
mutta silloin olikin Valtimon kylä varakasta ja ihmiset tulivat hyvin
toimeen," arveli ukko.

"Mikähän tämän ajan nyt on niin ikäväksi tehnyt," arveli Heikki siinä
muun puheen puutteessa.

"Kun kruunu otti metsät haltuunsa ja metsähallitus tuli, niin
nielevät nuo suuripalkkaiset metsäherrat metsien tulot kokonaan.
Talonpoikariepuja ahdistellaan vaan kruunun metsistä."

"Eikö sitä voisi muuta keinoa olla kuin kruunun metsät?"

"Eipä se ole niin helppo luopua siitä mihin kerran on tottunut."

"Mutta tulettepahan te ja Lotvonen hyvin toimeen."

"Kun olemme poron hoidon ja vähentyneen metsän annin varassa kokeneet
maanviljelystämme enentää, emmekä ole antautuneet kauppiasten
keinoihin, niin tulemme jotenkin toimeen, mutta emmepä mekään ole vielä
niin pitkälle päässeet, että ilman kruunun metsien avutta eläsimme."

"On siinä sentään ihmisten omaa syytäkin, kun ovat niin itsensä
köyhdyttäneet."

"Kun olisivat osanneet pitää itsensä erillään noista kirkonkylän
porvareista."

"No eivät suinkaan ne olisi voineet ketään pakoittaa kauppoihinsa, kun
eivät itse olisi menneet."

"Siinäpä se juuri erehdys olikin. Kun tulolähteet olivat supistuneet,
olivat menot entisellään ja silloin alettiin ottaa velkaa ja..."

"Ei suinkaan siitä voi kauppiaita syyttää että hätääntyneitä auttoivat
ja..."

"Sinä et sitä ymmärrä. Katsohan nyt, kun tulot olivat pienenneet, olisi
pitänyt pienentää menojakin..."

"Eivät suinkaan kauppiaat kenenkään menoja pienentää voi..."

"No annahan nyt kun minä selitän! -- Kauppiaat kehoittivat vaan
ostamaan ja sanoivat, että jos ei rahaa sattuisi olemaan, niin
pistetään laskuihin..."

"No sehän oli oikein, että auttaa tarvitsevia."

"Niin mutta kun menot olivat tulojen edelle kerran päässeet
pyörähtämään, niin lasku kasvoi huimaavaa vauhtia ja nuo
ihmisystävälliset porvarimme rikastuivat samalla kun kansa köyhtyi."

Heikki katsoi epäillen ukkoa silmiin ja sanoi vihdoin:

"Minä en voi käsittää sitä, miten velaksi anto ihmistä rikastuttaa."

"Siinäpä se on, ettet sitä käsitä. Mutta kuulehan miten kävi
isävainajallesi. Kaikkosen patruunan kanssa teki hän kauppaa
vuosikymmenisen. Sieltä otti hän aina talvella jauhonsa, suolansa,
kahvinsa ja tarverahansa. Ei siinä kitsasteltu, mielellään sieltä lähti
mitä talossa tarvittiin. Sinne vei isäsi aina keväisin tukkinsa,
tervansa, palkkinsa ja kaikki mitä olemaan sattui. Ensin tehtiin tili
vuosittain, mutta sitten jäi lasku aina pitemmäksi ja pitemmäksi
ajaksi. Kerran sitten sanoi patruuna isällesi, että olisi parasta, että
hän antaisi hänelle velkakirjan, jotta voitaisiin saada maalle
kiinnitys.

"'Mikä velkakirja?' kysyi isäsi.

"Silloin näytti patruuna laskun, joka osoitti, että isäsi oli velkaa
5000 markkaa.

"'Viisituhatta markkaa," huudahti isäsi. 'Ei tässä maailmassa!'

"'Niin, semmoistahan se on teidän kanssanne, kun teitä ensin auttaa,
niin kyllä niin kauvan hyvänä pysyy, mutta jos teille jotain
saamisistaan mainitsee, niin sitten rupeatte, hävyttömiksi,' arveli
patruuna ja uhkasi panna hakemuksen, jos ei isäsi hyvällä velkaa
tunnustaisi. Siinä nyt oltiin. Ellei isäsi olisi kohta sen jälkeen
kuollut, ei hän penniäkään olisi sinulle perinnöksi jättänyt. Samaten
on käynyt useammalle meidän kylässä. Joko nyt käsität miten velkakauppa
ihmistä rikastuttaa ja miten..."

Samassa aukeni ovi ja emäntä tuli leipäläjä sylissä pirttiin.

"Missä täältä kaikki muut ovat?" kysäsi emäntä ja laski leivät
pöydälle.

"Ulos kai ovat menneet," sanoi ukko ja läksi hänkin. Heikki teki
samoin.

"Kil kil kil kil," panivat nuorten ja vasikkain kellot pihassa. "Eivät
nuokaan pysy ollenkaan takalolla, pyrkivät vaan tähän koluamaan...
Huis! Menkääs siitä. Mitä teille täällä on syömistä, vaikka mitäpä sitä
on siellä haassakaan. Kas kas, ettekö mene siitä! Eihän siellä taida
paljo mitään sielläkään olla. Aivan ovat menneet laihoiksi. Kelpasi kai
se ennen karjaakin kasvattaa, kun saivat käydä kruunun metsissä... No
no, ettekö mene! -- Mistäpä ne tulevat neljätkymmenet pennit jokaisen
edestä, menkää vaan siitä! Niin, inuvat vaan nälissään. Jo häntä
aikoihin elettiin, ettekö mene! Niillä herroilla häntä aina on uusia
konstia. Eivät enää lehmätkään metsässä saa käydä. Kas kas, kuinka on
vastahakoista, eivät menisi mielellään sinne. Tappaa kai nuo saa joka
kantturan tuosta nälkää näkemästä. Onhan sitä siinäkin, kun lypsäväin
edestä jaksaa maksaa. No jo ne viimeinkin menevät," tuumi ukko ja
kääntyi pelloille päin.

"Mihin te menette," huusi Heikki. "Ajattelin käydä katselemaan, eikö jo
selkoa saisi, mitä viime öinä on turmellut."

"Minäkin tulen," sanoi Heikki ja yhdessä he painuivat pelloille.

Selvästi huomasi, ettei talossa oltu nukuttu. Viljelys tosin ei ollut
vielä takaloon päin pitkälle levinnyt, juoksihan vaan kymmenkunta
sarkaa pitkin jokivartta, mutta sitä pitemmältä oli joki-ahdetta
viljelykseen otettu. Ukolla olikin kolme vankkaa poikaa, Heikki neljäs
ja siihen jätkiä lisäksi. Selvään huomasi, että nykyvuosina oli yhä
laajemmalti ruvettu viljelemään tuota hedelmällistä, savipohjaista
joki-ahdetta. Olipa siellä täällä heitetty heinän kasvuunkin muutamia
sarkoja ja malliksi oli oikein ostosiemenilläkin kylvetty ketoon
heittäessä. Uhkeat, täysinäiset heinäladot todistivat kyllä, että maa
tällä tavoin käytettynä viljelijänsä vaivat maksaisi.

Silloin tällöin pysähtyi ukko tarkastelemaan puoleksi kypsyneitä,
väkevästä kasvusta lakoon painuneita elopeltojansa. Oli maar se
terääkin töhkäissyt, harvoin moista jyväläjää näkee muuallakaan
Suomessa.

"Onkohan hyvin vikuuttanut," sanoi Heikki, jonka oma silmä ei vielä
ollut niin tarkistunut, että olisi itse oikein selkoa saanut.

"Paljon on yöllä vahinkoa tehnyt," sanoi ukko ja käänteli pienellä
kepakolla la'ossa makaavia tähkäpäitä. "Katsos nyt tuotakin päätä,
minkä on näkönen ja tuota ... ja tuota ... ja tuota ... aijai ... on
kerrassaan kolmas osa päitä aivan turmiolla..."

"Ka rietasta minkä vahingon teki, mutta pakkanen se olikin aamulla,"
sanoi Heikki katsellessaan noita ilkeän ruskeiksi käyneitä tähkäpäitä,
joiden siikaset olivat kokoon käpristyneet, "no harvoin se juuri
merkitsemättä heittää."

"Eipä juuri koskaan," sanoi ukko tyynesti, "useampi syksy viepi
pahemminkin, eikähän tässä vielä hätää ole, jos ei pahemmin ryhdy, saa
kiittää Jumalaa, että näinkin ... kaukana vielä leivättömyys on ...
mutta kas tuota peltoa, on vähän pystympää, siihen ei ole niinkään
sattunut, noita lakopaikkoja se oikein vihaa."

Toivottoman silmäyksen loi ukko takaloa kohden. "Jospa kerrankin saisi
kuivatuksi nuo äärettömät rämeiköt ja räseiköt, mutta siihen kuluu
monta miespolvea."

Kun ystävämme jälleen pirttiin tulivat, oli jo ruoka pöydällä. Pian
kerääntyivät talon miehet ja vaimotkin -- niiden joukossa kaksi
reipasta miniää -- pöydän ympärille. Ukko itse istahti pöydän päähän,
mutta emäntä taittoi vaan leipäpalasen ja alkoi syödä ilman istumatta
tuolla alempana pöytää, pöydästä kun aina yhtä ja toista puuttui, niin
oli mukavampi syödä noin seisapisteessä.

Itsekullekin syömämiehelle oli asetettu oma sievä puukuppisensa täynnä
maitokeittoa. Olivatpa vielä lusikatkin viereen laitetut, mutta niitä
eivät syömämiehet aluksi käyttäneet. Ryystivät, ryystivät vaan partaan,
että pirtti vastaan kajahteli. Jos yksi ryysti lujasti, niin toinen
vielä lujemmin. -- Mutta vähittäin taukosi tuo yksitoikkoinen ääni ja
yksi ja toinen tarttui jo lusikkaan keitoksia pohjalta saadakseen.

"Tuolla ylimaissa päinhän ne eivät kuulu ollenkaan osaavan lusikkaa
käyttää," arveli joku joukosta.

"Eiväthän ne siellä osaa," arveli toinen, "kourin vaan keitokset
kupista raastetaan."

"Olihan se meilläkin piika kerran sieltä ylimaasta, niin ei rietas
osannut ollenkaan, kynnet vaan sekaan pälyivät, ei tietänyt ruoja, mitä
lusikoilla tehdään," arveli vielä muuan.

Kului sitten joku tunti, niin jo tulee Jussikin kotia. Metsänvahti ja
Lotvonen olivat hänellä matkassa.

Metsänvahti rupesi heti takuukirjoja laatimaan ja pian olivatkin ne
valmiit.

"Saattaisit kai sinä hakemuskirjatkin tehdä," tiedusti ukko.

"No miksikäpä en," arveli metsänvahti, "mutta eipä se vorsmestari siitä
oikein tykkää."

"Miksi ei?" kysäsi Heikki.

"Hm," äännähti metsänvahti.

"Paljoko se metsäherra hakemuskirjasta ottaa?" kysäsi ukko.

"Hm! -- Markan."

"Se on, kahdesta hakemuskirjasta kaksi markkaa," sanoi Heikki, "hulluko
tuota ilman aikaa maksamaan rupeaa."

"Ja seitsemästä sadasta hakemuskirjasta seitsemän sataa markkaa,"
arveli Lotvonen.

"Lieneekö niitä niin paljon hakijoita," tuumi ukko.

"Sanovathan nuo mennäkin vuotena olleen. Mutta eihän niitä puita enään
paljo kenellekään anneta. Sietäsi kai niitä meidänkin hakea, vaan
saahan sen tyhjän pyytämättäkin," arveli Lotvonen.

"Mutta parashan on teettää metsävahdilla hakemuskirjat ja säästää siten
kaksi markkaa," väitti Heikki.

"Herroja täytyy pitää mielillä, jos aikoo puita saada," sanoi Lotvonen.

"No mitä ne siitä suuttuisivat, saatanhan minä selittää metsäherroille,
että se tulee helpommaksi ja..."

"Sinä olet lapsi! -- Et käsitä ollenkaan tämän maailman mutkia. Ei
niitä puita ole ilmankaan hyvä saada, valimiehille niitä annetaan ja
joka kerran on metsäherran vihoihin joutunut, niin vaikka nälkään
kuolkoon, sille ei mitään anneta. Muutoinkin näyttää siltä, että on
aikomus heittää puiden anti pois. Millä häntä sitten elettänee, millä
verot suoritettanee," sanoi Lotvonen.

"No mutta joka kerran rehellisesti itsensä käyttää, niin ei suinkaan
sen vuoksi..."

"Kyllähän Lotvonen on oikeassa," keskeytti ukko Heikkiä.

Kun Lotvonen vakuutti vielä etteivät ne olleet ennenkään puita saaneet,
jotka muiden tekemillä hakemuskirjoilla olivat liikkuneet, niin
päättivät ystävämme teettää hakemuskirjat metsäherralla itsellään.
Markkahan siinäkin tosin kummastakin hakemuskirjasta hukkaan meni,
mutta mikäpä auttoi, täytyi koettaa noudattaa metsäherrojen mieltä, jos
mieli puita saada.

Ja niin se Heikki varustausi lähtemään. Emäntä toi uuden
poronnahkalaukun, johon oli pantuna säynäjää, voita, leipää ja
poronpaistia. Heikki koppoi takkinsa naulasta, mutta ei pannutkaan sitä
päälleen. Ripusti vaan laukun selkäänsä, nakkasi takin käsivarrelleen,
silmäsi, hyvästijätöksi ympärilleen ja alkoi astua.

Komeasti ne helahtelivat nuo Heikin punakuteiset puseron hihat ja
tuppikin se niin tahilleen letkahteli Heikin astuskellessa tuolla
joki-ahteella.

Jokivartta olisi hänellä ollut käveltävänä kolmisen neljännestä, mutta
kummallista! -- Peltojen päähän päästyään kääntyy hän pitkin Kalimen
ojan vartta takalolle.

Niin takalolle! -- Sinnepä oli hänen tätä samaa jälkeä parin viimeksi
kuluneen vuoden ajalla ennenkin niin usein nähty kävelevän.

Verkalleen se vieriskeli vesi ojassa jokea kohden ja verkalleen
astuskeli Heikkikin takaloa kohden. Jänis laukata vinkasi
ojanpartaalle, mutta keksittyään Heikin, pujahti se yhtäkkiä jälleen
räseikköön.

Tultuansa parin virstan päähän Seinustalta, pyörähti Heikki muutamien
sylien päähän ojan varresta. Siinä kohosi sievä ylänne, oli ikäänkuin
kartanon sijaksi aijottu.

Hän istahti kivelle. "Kas tuohon ojan puolelle -- siihenhän olen
aikonut rakentaa pirtin ja sitten sopii siihen lisätä muitakin
huoneita, sen mukaan kuin jaksaa. Tuonne takalon puolelle, alemma,
sopii panna navetta, ei tule suuritöiseksi kaivonkaan teko sinne.
Tallin, puodin ja muut huoneet sopii sitten rakentaa sivuille kuten
ainakin," niin tuumi Heikki ja Seinustan ukkokin oli pitänyt tätä
tuumaa hyvin järkevänä, että perustaa tähän uudistalo, eli aluksi
ainakin torppa.

Ja Seinustan ukon isävainaja oli ollut kahdella päällä kummanko paikan
hän valitsisi, tämänkö vai Seinustan, ja ainoastaan joen läheisyys oli
hänen saanut valitsemaan jälkimäisen. Avarat viljelysmaat ja kaikin
puolin hyvät tilukset olisivat Seinustan ukon mielestä tarjona sillä,
joka tämän paikan valitseisi, ja aikaa voittaen voisi siihen paisua
hyväkin talo, jos vaan tekisi työtä ja pitäisi itsensä erillään
viinasta ja kirkonkylän porvareista,

Olisipa uudistalon perustamisesta tälle paikalle ukon mielestä vielä
Seinustallekin etua. Kun näet kahden talon voimilla päästäisiin
muokkaamaan noita hallan pesiä tuossa ympäristöllä, niin voisivat
tulevat polvet olla paremmin suojatut.

Kaikkea tätä Heikki aprikoi siinä istuessaan ja taasenkin johtuivat
hänen mieleensä uudet, omat huoneet ja oma hevoinen, omat lehmät ja
oma ... mutta niin, senpä hän heitti sanomatta.

Mutta pian haihtuivat jälleen nuo suloiset kuvat, kun hänen mieleensä
johtui, että uusi pirtti ja navettakin tuossa jo seisoa töröttäisi ja
että jo muutamia sarkoja olisi tuolla ojitettuna, jos vaan metsäherrat
olisivat käyneet heti tarkastuksilla; mutta Jumala ties käynevätkö
vielä tänäkään kesänä.

Hän kohosi istualtaan ja alkoi kävellä metsäpolkua suoraan jokivartta
kohden. Tultuaan joki-ahteelle, kääntyi hän pitkin jokivartta matkaansa
jatkamaan.

Hän oli päässyt juuri parhaisiin miehuuden voimiinsa. Toisen työtä oli
hän jo mielestään kylliksi tehnyt, vierasta leipää jo tarpeeksi
haukannut. Selittämätöin sisällinen voima se pakoitti häntä omanokkaista
elämää ajattelemaan.

Elämä ei tuntunut hänestä enää elämälle, ei työ työlle, eikä ruoka
ruualle toisen köötin alla ollessaan. Hän tunsi oikein voiman
jäsenissään lisääntyvän ja verensä lämpenevän sitä aikaa ajatellessaan,
jolloin saisi haukata omaa leipäänsä ja raataa omassa työssään.

Kuta enemmän innostivat hänen tuumansa häntä, sitä kiivaammaksi yltyi
kävelynsäkin. Oikein aika vonkaa hän kävellä viuhtoi tuota lihavaa ja
saviperäistä joki-ahdetta.

Tuskin oli talo ehtinyt näkyviltään kadota, kun tuolta jokimutkasta
näkyi jo toinen. Olipa paikoin kaksikin taloa kohdakkain molemmin
puolin jokea.

Mutta viljelykset olivat mitättömän pienet. Ainoastaan muuan peltosarka
juoksi jonkun matkaa kahden puolen taloa ja siinä kaikki. Nykyisemmän
viljelykseen oton jälkeä ei missään näkynyt.

Niinikään olivat rakennukset saaneet rapistua ihmiskäden koskematta.
Ainoastaan siellä, missä asunto oli niin kelvottomaksi käynyt, ettei
voinut omistajaansa talven yli suojata, kotistettiin sitä siksi, että
hätä hätää toimeen tuli. Kaikkialla kaikui tuo sama valitusvirsi, että
sietäsihän sitä meidänkin koettaa laittaa hakemusta, mutta mitäpä siitä
sitten hyvää olisi. Eihän niitä enää puita anneta paljo kenellekään. On
melkein turhaa haaskata työaikaansa ja rahaansa hakemuksiin, kun ei
siitä kumminkaan mitään hyvää lähde.

Muutamat lisäsivät vielä, että herrain tarkoitus lienee kädestä pitäen
pakoittaa meitä varastamaan. Toiset taasen arvelivat, että olisi
parasta, että joka kynsi lähtisi Amerikaan, kun tämä elämä täälläkin
niin tukalaksi käy.

Jalkaportaat johtivat joen yli ja jalkapolku vei suoraan sydänmaata
kohden. Heikillä oli vielä kaksipenikulmainen taival, ennenkuin pääsisi
yökortteeriinsa, Korven torppaan.

Noin puoli venäjän virstaa jokivarresta, avaantui oikealta pitkin kylän
takaloa kulkeva laaja Koukeron neva. -- Heikki kierrätti vasempaan
päästäksensä nevan päitse sen takana oleville kankaille.

Vyötäsiä myöten kasvoivat nevan ympäristöllä olevat korpimaat heinää.
Kelpasi kai siellä kylän lehmien elellä. -- Mutta kun kylän varallisuus
oli kerran muutoinkin niin kurjaksi käynyt, niin olivat eläimetkin vaan
muutamiksi supistuneet.

Eivät olleet tottuneet nämät ihmiset lehmän annilla rahaa ottamaan.
Juustokahvia sitä vaan juotiin, kun lehmän antia liijemmin oli. Ja tuo
köyhiä asujamia kovin rasittava laidunvero sitten! -- Niin -- joka
paikkaanhan ne herrat nykyjään nokkansa pistävät. Ei häntä enään tiedä
mitä eteensä ottaisi. Hävittää kai niistä nuista kantturoistakin saa
joka sorkan, milläpä niistä suuria veroja maksettanee! -- Niin olivat
kyläläiset vuodesta vuoteen vaikeroineet ja aina enemmän ja enemmän
olikin karja aikojen kuluessa kylästä supistunut. -- --

Jänis juosta vihkasi polun ylitse. Pari metsikanaa pyrähti lentää
räpäköimään läheisen puun alta. Ja oravakin ritisi tuolla puun
latvassa. Tuo hiekkaperäinen kangasmaa kasvoi runsaasti mustikoita.
Puolatkin alkoivat jo näyttää toiselta kyleltä punaisia pilkkuja.
Ruohonkortta ei kankaalla näkynyt, sammalta ja valkoista jäkälää vaan
kasvoi puolan ja mustikan varsien juurilla.

Hyvin olivat metsätkin mitättömiksi nyyristyneet näiltä seuduilta.
Vasta noin penikulman verran jokivarresta alkoi ilmaantua tukki- ja
rakennuspuiksi kelpaavia petäjiä. Mutta sitten avautui eteen suuri
palomaa. Suurta vahinkoa oli kytövalkea siellä tehnyt. Neljännesmääriä
oli rietas maata ja metsää tuhonnut ja kenties miten laajalta olisikaan
kulkenut, elleivät ympärillä olevat laajat suot olisi sitä ehkäisseet.
Kasvullisuus loppui kokonaan. Mustatyvisiä kuivuneita puita seisoa
taarotti vaan taajassa. Puoleksi karisseitten oksien välitse näkyi
mustaa maata niin pitkälle kuin eroittaa voi. Missä tuli oli
kasviaineita runsaammin uhriksensa saanut, siinä paistoi vaan harmaa
tuhka. Vähän ylempänä sitten, puitten latvapuolilla, siirotti puoleksi
kellastuneita havupuitten oksia. Siellä täällä seisoa taarotti
kuusipuita, jotka olivat ihan latvaa myöten mustiksi muuttuneet. Poikki
palaneet puut olivat kaatuneet ristiin rastiin pystöön jääneitä puita
vasten. Missä puu oli päässyt maahan asti kellistymään, siihen oli
jäänyt jälelle ainoastaan musta kekäle. Yhtään eläintäkään ei
palomaalla ollut. Eloa ja liikettä ei missään näkynyt. Haudan
hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Luonto oli kerrassaan kuollut. Haukka
vaan tuolla ilmassa lentää leijuili ympäriinsä. Laskeusi väliin alemma
ja kohosi taasen ylös ilmaan, kunnes keksi Heikin. Alkoi liidellä
ympäriinsä Heikin pään päällä. Laskeusi taasen alemma ja alemma, nousi
yhtäkkiä ylös ilmaan ja alkoi lentää suoraan palomaalta pois.

Kun ei mitään erinomaisempaa ollut, mikä Heikin huomiota olisi
puoleensa kiinnittänyt, vaipui hän jälleen omiin ajatuksiinsa. --
Tuntui niin oudolta ja yksinäiseltä tämä elämä.

       *       *       *       *       *

Ajatuksiin vaipuneena vaelsi Heikki palomaan halki. Polkunsa johti
hänet Raision ojan varteen. Raution torpan viljelyksiä alkoi jo
ilmaantua ja siitä ei ollut kaukana Korven torppakaan. Heikki saapui
korpimaalle, jossa kasvoi vartevaa kuusi- ja koivumetsää. Sen juurella
oli tuuhea hillan varsikko. Heikki kumartui poimimaan hilloja. Aurinko
oli jo lännelle kallistunut.

Yhtäkkiä kuuli hän outoa koppasemista takaansa polulta. Hän pyörähti
ympäri. "Pä ... ä ... ä ... ä ... ää!" äänsi perässä tulija ja töytäsi
nuuskimaan Heikin käsiä.

Samalla kajahti metsä ja ilman läpi raikui heleä laulu:

             "Kuules kultani näin!
             Ja tules tänne päin!
    Minulla on niin ikävä, kun yksin tänne jäin.
             Heti sulle sydämeni,
             Antaisin mä kultaseni,
    Kun vaan täksi hetkeksi tulisit mun luokseni."

Niin se laulu kaikui ja omituisesti sykähti Heikin rinta.

"Tuku lampia, tuku lampia, tuku, tuku, tukuu," kaikui taasenkin
metsässä.

Heikki ei enää voinut hillitä kauvan pidätettyjä tunteitaan.

Ne puhkesivat ... ei, ne raikuivat ilmassa:

    Tules tänne kultaseni lohduttamaan minua!
    Sillä minun sydämmeni halaa nähdä sinua! --

    Sinussapa sydämmeni lohdutuksen löydän viel',
    Vaikka se on niin kaukana ja eksyksissä surun tiell'.

"Pöh!" kuului ääni ja nuori iloinen tytön veitikka pujahti viidakosta.
"Pä ... ä ... ä ... ä ... ää!" oli ensimäinen vastaus ja juotto
hyökkäsi tytön käsiä nuuskimaan.

"Ka täällähän sinä oletkin hupakkoni! -- Mutta mikä sinut tänne
viskasi? Oletko menossa kirkolle?"

"Sinnehän minä menen."

"Niin, kylläpä tiedän, sinähän hankit uudistorppaa. -- Mutta tiedätkö
mitä sinun ensin pitää hankkia, kun torpan laittoon rupeat?"

"Minunko? -- No tietysti pirtti, tahi ainakin sauna."

"No entäs sitte?"

"Pä ... ä ... ä ... ä ... äää!"

"Tietysti peltoa."

"No entäs sitten?"

"Tietysti navetta ja talli."

"No entäs sitten?"

"Tietysti hevonen, lehmä ja lampaita."

"Hihhihhih! -- Entäs sitte?"

"Hahhahhah! -- Vaikkapa akka!"

"Pä ... ä ... ä ... ä ... äää!"

"Sittekö vasta?! -- Hihhihhih."

"No vaikkapa ennenkin, jos niin tahdot."

"Pä ... ä ... ä ... äää!"

Näin keskustellen painui seurue Raution torppaa kohden.

Silmät puhuivat omaa kieltänsä ja heleä nauru kajahteli kauvas metsään.

Tuskin he huomasivatkaan, ennen kuin olivat jo joutuneet ihan kaikki
Raution torppaan.

"Ka, Raution Aappo!" -- huudahti Korven Kaisu, sillä se oli tuon
tyttöhupakon nimi, ja osoitti tuossa veräjän pielessä lojuvaan mieheen,
joka kömpi verkalleen seisalleen, käänsi suuren nenänsä ja lihavan
puoleiset leveät kasvonsa ystäviämme kohden ja alkoi keikkasta -- suu
pilkallisessa hymyssä -- heidän luokseen.

Toinen jalka oli hänellä kasvanut kappaletta pitemmäksi toista, joten
hänen kävelynsä näytti jokseenkin lystikkäältä. Hän asettui seisomaan
pitemmälle jalalleen tukien lyhemmän jalan varpailla ruumistaan
tasapainossa.

Hän tirkisti niin veitikkamaisesti silmiin ensin Heikkiä, sitten Kaisua
ja vilkasi niin merkillisen ivallisesti sitten heitä kumpaakin ja
lausui vihdoin:

"No emmehän me sinua vihaa, vaan emme sinua olevankaan sois."

"Pä ... ä ... ä ... äää!" äänsi juotto.

"Joko te kauvan niin viisas olette olleet?" kysyi Kaisu.

"Alusta luomisesta! -- Mutta ken tuota olisi uneksinut," ja taasen hän
vilkasi heitä kumpaakin silmiin, "mutta kyllähän se vakka aina kantensa
valitsee ja yhdenlaiset linnuthan ne parhaiten pesivät. -- -- Joko
teillä kauvan noin lysti on ollut?"

"Pä ... ä ... ä ... ä ... äää!"...

"Minkälaiset kylvöt teillä ovat?" sanoi vihdoin Heikki kääntääkseen
puhetta toisaalle.

"Hyvät kylvöt, kauniit kylvöt, monellaista kukkaa."

"Taisitte aikaisin tehdä?"

"Ei se ollut aikanen. -- Korven torpassakin oli jo oltu aikaa yläällä."

"Pä ... ä ... ä ... ä ... äää!" Tuku piikaa tukuu! -- -- Hyvästi!"
sanoi Kaisu ja alkoi mennä takaperin kotiansa kohden.

"No elä nyt vielä mene!" sanoi Aappo.

"Menenpä suottakin!" sanoi Kaisu samalla kuin hänen ja Heikin palavat
silmät seurasivat toisiaan.

"No mihin sinulla semmoinen hoppu on?"

"Mitä te olette semmoisia! -- Hyvästi!"

"Pä ... ä ... ä ... ä ... äää!" pani juotto ja seurasi tyttöä.

"Hyvästi, hyvästi! -- Koeta vaan kiinnittää länkiä olkapäihin, sen minä
sanon, ettei mies mistään parane ja hyvä siitä lopultakin tulee, ei se
siitä sakene..." huusi Aappo.

"Hyi kun te olette ilkeä!" --

"Sen minä vaan sanonkin, että sinusta tulee vielä onnen poika, kylän
raittiin tyttö ja semmoisen äidin kasvattama. -- -- Mutta ethän vaan
kirkolle asti ole menossa?" kysyi Aappo Heikiltä.

"Semmoinenhan se oli aikomus."

"Niin, sinulla on torpan laiton puuhat?"

"Niinhän ne ovat -- ja vähän muutakin asiaa."

"No mitä sitten -- vissiinkin tuumit puiden hakemista?"

"Niin."

"Hahhahhah! -- Oletko lapsellinen?! -- Etkö tuota jo ole tullut
näkemään, mimmoista huushollia se on tuo metsähoito; kuluttaa ensin
viikkokausi parasta työaikaa, maksaa päälliseksi kartoista,
hakemiskirjoista, takuukirjain todistuksista ja kumarrella sitten
metsäherroja, kaikki turhaa. -- Ainoastaan ne, jotka osaavat tekeytyä
metsäherroille hyvin ulkokullatun näköisiksi ja haukkua kanssaveljiään
metsän varkaiksi, ainoastaan ne saavat puita, jos sattuu. -- Mutta
kylän rehellisimmille miehille ei puita anneta, ei vaikka itkisi ja
inusi, vaivataan vaan käräjiin metsän hakkuusta muka, kuten tiedät
Lotvosellekin käyneen. Vuosikausia niitä sitten pinkutetaan käräjillä;
sillä aikaa kun oikeat metsän varkaat kävelevät rehellisinä miehinä,
kuletetaan koko kylän väki käräjille, vieraiksi miehiksi muka. Niin
sitä rehellisille ihmisille tehdään. Ei, opi viisaaksi poikaseni --
koskei kerran puita muutoin saa, niin paras on varastaa. Siitä ei syytä
kukaan, jos viisaasti menettelee."

"Hyvästi!" sanoi Heikki, jota jo alkoi kauhistaa Aapon puheet.

"Hyvästi! -- Mutta usko vaan minua ettei rehellinen ihminen nykyisen
metsähoidon aikana hyödy."

"Jolla kerran oma torppa niinkuin teilläkin, ja viitsii siihen työtä
tehdä, niin sen en usko varastaa tarvitsevan," arveli Heikki ja alkoi
kävellä.

Raution Aappo ottaa lyyhäsi muutamia askelia hänen jälkeensä, asettui
taasenkin seisomaan pitemmälle jalalleen tukien maasta lyhemmän jalan
varpailla ruumistaan tasapainossa, suunsa vetäysi pilkalliseen hymyyn
kuullessaan Heikin puhuvan omasta torpasta ja hän jatkoi:

"Oma torppa! -- hahhahhah! -- Oma torppahan se oli Korven vaarillakin.
Hän oli nuori ja raitis, samoin kuin sinäkin ja hänen vaimovainajalleen
ei kylässä vertoja tietty, pani mihin työhön hyvänsä. Kolmisen kymmentä
vuotta tekivät he työtä, perkasivat niittyjä ja väänsivät kantoja kuin
nuoret karhut, kasvoi heille kaksi soreaa poikaa, yhtä rotevia kuin
vanhemmat ja halukkaita työhön kuin muurahaiset; uusia aloja aikoivat
he viljelykselle voittaa. Mutta mikä onnettomuus! Heinävuosi tuli
mitättömän huono, halla vei syksyllä ihmisten ruuan.

"Ei hätää, arveli Korven vaari, menemme poikain kanssa keväillä
tukkiurakoille... Tuli sitten kevät. Kova kuume ruhjoi vuoteesen kaikki
kolme miestä, eläinten ja ihmisten eväät alkoivat loppua. Muori sanoi
hourivalle miehellensä: On tuolla perkkausmaalla kymmenen syltä vanhoja
koivuhalkoja, meille on sitä paitse halkoja nykyvuosina niittyjä
perkatessa hakattu enemmän kuin polttaa ehdimme, minä toimitan ne
rahaksi, lahovat ne kuitenkin, kun emme itse niitä tarvitse. -- Tee
niin, vastasi heikko sairas ja niin se muori tekikin.

"Tuskin oli vaari parantunut, kun jo metsänvahti kävi hänelle
ilmoittamassa, että oli torpan kontrahdin rikkonut ja että hän sen
vuoksi tulee torpasta häädettäväksi niin pian kuin asia on laillista
tietä loppuun ajettu. Niin se käypi, kun on oma torppa! -- hahhahhah."

"Hm!" sanoi Heikki ja silmäsi vielä hyvästijätöksi taaksensa Aappoa,
jonka silmät loistivat voiton riemusta, mutta huomattuaan Heikin
vakavasta katseesta, ettei hän vieläkään ollut saanut häntä
vakuutetuksi siitä, että metsän varkaus on välttämätöin, jos mieli
elää, huusi hän vielä Heikille jälkeen:

"Sinä olet näemmä saanut päähäsi körttisten houreita, mutta antaahan
ajan kulua, niin kentiesi vielä neuvojani tarvitset ja silloin tulee
meistä hyvät ystävät."

Heikki jatkoi vaan matkaa enää päätäkään taakseen kääntämättä.
Raisionojan vartta käveli hän Korven torppaa kohden.

Aapo oli hänen mieleensä johtanut Korven torpan asujanten kohtalon. Hän
oli aina kuullut säälitettävän Korven vaaria sentähden, että hänen
täytyi jättää koko elämänsä työnteko muiden hyväksi ja luopua torpasta
mitään korvausta saamatta; oli hän myöskin kuullut sanottavan, että syy
tähän oli se, että vaari oli vastoin torpan kontrahtia myönyt torpasta
halkoja, mutta että asia olisi noin viatonta laatua kuin Aapo sanoi,
sitä ei hän oikein uskonut.

Korven torpan viljelyksiä alkoi jo ilmaantua. Tuossa oli pari ladon
alaa ihmiskäden raivaamaa niittyä. Mutta metsä oli jälleen sen
valtaamaisillaan. Pitkin ojan vartta kulki Heikki edelleen. Perkkuumaa
loppui pian ja jälleen tuli hän raivaamattomalle korpimaalle, missä
koivut ja kuuset sekaseuraisin rehentelivät. Pitkää heinää kasvoi
niiden juurilla.

Aukeni jälleen uusia perkattuja niittymaita ja pian jo töröttivät
Korven rakennuksetkin tuossa Heikin nokan edessä. Niiden takaa välkkyi
ilta-auringon kultaamana Raision järven lasityyni pinta. Torppa oli
juuri siinä paikassa, mistä Raision oja alkoi järvestä.

Oli siinä jo pelloksikin raivattu koko palsta tuota hedelmällistä ojan
vartta, mutta kaikki näyttivät nyt olevan aivan umpeen uikahtamassa.
Suuri osa oli kokonaan ketoon ryöstäytynyt, ja se, mitä vielä sulana
oli, sekin oli juolaan ja rikkaruohon vallassa.

Torpan rakennukset olivat vielä jotenkin kunnossa, katot vaan olivat
rappeutumassa ja navetta kokonaan lytistymässä.

Heikki astui porstuaan. Vasemmalla oli huoneen kehä, joka oli siinä jo
vuosikymmeniä valmistamatonna seisoa töröttänyt. Hän avasi pirtin oven
oikealta ja työntäytyi sisään. Tuli siistiin valoisaan huoneeseen.

Pirtissä ei muita asujia ollut kuin vanhanpuoleinen hartiakas vaari,
joka lojui vuoteellaan tuolla karsinaikkunan puolella.

"Hyvää iltaa!" äänsi Heikki.

"Jumal' antakoon! -- Mistäs tämä nuori mies on?" kysyi vaari pystympään
kohoten ja silmiään hieroskellen.

"Olenpahan tuolta. -- Seinustan miehiä."

"Oletko sinä Simunavainajan poikia?"

"Olenhan tuota."

"Kas niin ne nuoret kasvavat, etkös sinä ollut Kaisun kanssa yhtaikaa
rippikoulussa, muistelen Kaisun joskus puhuneen, että sinä olit paras
vastaamaan ... mutta mihinkä se Kaisu nyt tästä lienee pistäytynyt,
kun..."

    "Istuissani ja murheissan
    Otin minä pännän käteeni,
    Jolla aijon kirjoittaa,
    Kuin on pitkät mun päiväni,
    Frallallaa fralihili fralilali frallallaa.

    Sinun sini silmäsi
    Sytytti sydämen palamaan;
    Sinun kasvois kauneus
    Ijäti muistuu mielehen,
    Frallallaa fralilali fralilali frallallaa."

Niin sieltä pihalta laulu kajahteli, askelia kuului portailta ja
porstuasta, ovi aukeni ja Kaisu tuli sisään.

"Pöh! -- Johan sinäkin olet täällä," sanoi hän Heikille, sieppasi
huivin, viskasi sen hartioilleen, ja läheni taasen ovea.

"Minnekäs nyt?" kysäsi vaari.

"Ajattelin käydä kokemassa noita koukkuja," sanoi Kaisu ja samalla
kohtasivat Heikin ja Kaisun silmäykset toisiaan.

"Miksi et heitä laukkua seljästäsi?" sanoi Kaisu Heikille.

"Niin -- taitaapa sitä talossa saada yösijaa," arveli Heikki vaariin
kääntyen.

"Onhan tässä lämmintä," arveli äijä.

Mutta Heikin ja Kaisun silmäykset seurasivat vaan toisiaan.

Heikki riisui laukun seljästään, työnsi sen penkin alle, raappasi
korvallistaan ja sanoi vihdoin Kaisulle:

"Järvellekö aijot?"

"Niin."

"Jos minäkin tulisin."

"Tule," sanoi Kaisu ja pyrähti ulos.

Heikki pisti takin päälleen ja seurasi perässä.

Nopeasti kuin orava hypähti Kaisu veräjän ylitse, otti airot, auskarin
ja melan viidakosta ja alkoi hipsutella rantaan.

Samalla pyrähti peippo viidakosta ja lensi läheisen koivun oksalle.

    Peippo se pieni lintu
    Aamuruskon siivillä
    Lenteli hän sinne tänne
    Etsien itsellensä ystävää.

    Vaan kun ei hän löytänyt,
    Niin hyppäsi oksalle laulamaan,
    Lauleli hän tälläkin lailla:
    "Minä se yksin maailmassa oon."

    "Maailmassa avarassa
    On niin monta ystävää,
    Vaan ne on niin sangen harvat,
    Jotka ne liittonsa pitävät."

Niin se Kaisu hyräili peipposen nähtyänsä.

Pian oli Kaisu valkamassa ja puottaa romahutti venevärkit veneeseen,
mutta samalla oli Heikkikin rannassa, sieppasi auskarin ja syyti veden
veneestä. Yhtä haavaa tarttui neljä kättä veneen keulaan ja vene
soljahti vesille.

Heikki tarttui airoihin ja Kaisu ohjasi venettä koukkuja kohden.

Elokuun aurinko oli mailleen menossa. Viimeisiä säteitään heitti se
metsäjärven rasvatyynelle pinnalle. Heikin ja Kaisun silmäykset
kohtasivat toisiaan, mutta pian kääntyivät molempain katseet ylös,
siellä taivaalla ne sitten harhailivat hetkisen. Kaisu vilkasi taasen
Heikkiin ja loi sitte silmänsä itää kohden, sieltä oli ohutta pilven
verhoa taivaalle kohoamassa. Samalla vilkasi Heikki Kaisuun ja heitti
sitten silmäyksen pitkin järven pintaa etelään -- aivan oikein --
sieltä lähtee hieno väre pitkin vesikalvoa pohjaiseen päin... Molemmat
vilkasivat taasenkin toisiinsa ikään kuin sanoakseen: Jumalalle olkoon
kiitos!

Heikki veteli taasen vinhemmin, mutta pian pyöräytti Kaisu perän
läheisen vavan luo, vetäsi siimasta ja samalla loiskahti aikalainen
ahven veneeseen, hyppeli siinä kunnes sai auskarilla kolahduksen
otsaansa.

Sitten he kulkivat koukku koukulta, kunnes olivat kaikki koetut.

"Kalastipahan siksi, että syömään päästään," arveli Kaisu.

Tämä oli ensimäinen sana minkä he toisilleen olivat virkkaneet koko
kalastusretkellä, eikä Heikki tiennyt mitä siihenkään vastaisi. Hänellä
tuntui olevan niin paljon Kaisulle sanomista, mutta kuolemakseenkaan ei
hän tietänyt mistä päästä alkaisi. Hän mietti hetkisen, vaan kun ei
muuta keksinyt, tarttui lujemmin airoihin, veteli vinhemmin ja alkoi
laulella:

    "Mökkini laitan maantien viereen
    Ja maalaan sen keltaiseksi ja -seksi,
    Mökkini laitan maantien viereen
    Ja maalaan sen keltaiseksi.

    Kun kultani tulee lähelle,
    Niin luulee sen herraiseksi ja -seksi,
    Kun kultani tulee lähelle,
    Niin luulee sen herraiseksi."

"Eihän siitä sinun mökkisi laitosta mitään valmista tahdo tulla,"
keskeytti Kaisu.

"Eihän siitä; -- ajattelin pyytää metsäherroja edes tänä syksynä
syynäämään, kun sinne muutoinkin nyt menen."

"Mutta jos eivät syynää?"

Heikki loi kysyvän katseen Kaisuun, joka näytti odottavan vastausta.
Airot heltyivät hänen käsistään, hän loi silmänsä veneen pohjaan,
vetäsi jonkun kerran airoilla ja taasenkin jäivät airot hetkeksi omiin
valtoihinsa, hänen sydämestään kohosi kysymys:

"Joko sinäkin epäilet?" -- Tuo kysymys kohosi kurkkuun, siirtyi siitä
kielelle, mutta huulien yli se ei päässyt; ei, Heikki nielasi sen
jälleen alas, hänen kätensä puristuivat airoihin, hän alkoi vedellä
vinhemmin ja lauleli:

    "Joka on järvelle joutunut,
    Se rannalle kai soutaa ja soutaa;
    Joka on järvelle joutunut,
    Se rannalle kai soutaa."

Pian saapuivatkin he jälleen rantaan. Kaisu kokoili kalat veneen
pohjalta. Heikki taittoi pajun oksan viidakosta ja ripusti kalat
kitasista oksaan, sieppasi airot ja kantoi ne samaan paikkaan, mistä
Kaisu oli ne äsken ottanut.

Aurinko oli jo mailleen mennyt.

Kuu mollotti täysinäisenä taivaslaella.

"Pää ... ä ... ä ... ää," kuului taasenkin vastaan tuolta veräjän
luota.

"Vai jo sinä hupakkoni olet taasen navetasta päässyt, -- odotahan!" ja
samalla hypähti Kaisu veräjän yli, "tuku piikaa, tuku," sanoi hän
sitten ja juoksi navettaa kohden.

"Pä ... ä ... ä ... ää," pani juotto ja seurasi emäntäänsä. Heikki
asteli myös kädessään kalanippua heilutellen samaan suuntaan, kunnes
saapui navetan ovelle, josta juotto hypähti Kaisun perässä sisälle.

"Onhan sinulla täällä puhdas vuode, tuku piikaa! no, hyppääpäs tuonne,"
sanoi Kaisu, koppoi juoton syliinsä, nosti karsinaan ja jäi sitten
siihen karsinan aidan viereen seisomaan ja katseli karitsan liikkeitä
karsinassa.

Heikkikin meni sinne lähemmä ja seisahti tuohon, karsinan aidan luo
aivan Kaisua lähelle.

Kaisu ojensi kätensä juotolle, joka töytäsi sitä nuolemaan. Sitten loi
hän silmänsä Heikkiin ja sanoi:

"Sain tuon Lotvosen emännältä keväällä, ajattelin, että saamme siitä
ehken lampaan siementä."

Nyt loi Heikkikin silmänsä Kaisuun, hänen otsansa kirkastui ja sydän se
sykähti iloisemmin tuolla Heikin rinnassa, mutta mitään ei hän Kaisulle
vastanneeksi saanut,

"Innimöö!" kuului toisesta nurkasta ja pian oli Kaisu Ensikkiä
taputtelemassa.

Heikki meni sinne lähemmä ja katseli tuota lihavaa nuorimullukkaa,

"Tämän minä myöskin olen meitä varten juottanut," sanoi Kaisu ja
kääntyi Heikkiin.

"Hm!" sanoi Heikki, jonka silmät ilosta säteilivät tuossa hämärässä,
mutta siistissä navetassa.

Hänen mieleensä kuvastui jälleen oma uusi navetta, jossa Kaisu lehmien
ja lammasten kanssa hääräileisi, oma uusi karjalato, oma talli ja
viimein oma hevonenkin, jonka vuoksi hän vihdoin Kaisulle sanoi, että
setä oli hänelle luvannut omaksi laukin.

"Senkö sinun oman ajokkaasi?" kysäsi Kaisu ja siirrähti Heikkiä
lähemmä, samalla kun hänen mieleensä kuvastui tuo pulska hevonen,
"kehtaa kai sillä talvella kirkolle ajella. -- Mutta tulehan tänne?"
lisäsi hän ja kiiruhti navetasta.

Heikki silmäsi toista isompaa lehmää, joka oli Korven ainoa lypsävä ja
seurasi sitten Kaisua toisella puolella pihaa olevaan aittaan.

"Katsoppas!" sanoi Kaisu osoittaen orrelle.

Heikki siirtyi lähemmä ja näki ihan uuden ryvinpää-aluspolstarin,
useampia höyhenisiä päänaluspolstereita sekä muutamia täkkiä ja
lakanoita niin komeasti orrella rippua kellottavan. Hänen mieleensä
johtui taasenkin oma pirtti ja oma pöytä, jonka ääressä he yhdessä
Kaisun kanssa syödä suikuttelivat. Valoisampana kuin koskaan ennen
kuvastui Heikille oma koti.

"Jospa sentään kävisivät metsäherrat tänä syksynä syynäämässä, niin
tulevana vuotena tähän aikaan asuisimme jo omassa pirtissämme," sanoi
Heikki vihdoin.

"Jaksasimmekohan toki niin pian laittaa?" kysäsi Kaisu siirtyen lähemmä
ovea. Heikki seurasi perässä ja siinä kuun valossa näki hän selvään
miten Kaisunkin silmät toivosta säteilivät.

"Konstikos on jaksaessa, jolla kerran on neljäsataa markkaa korolla
isältä perittyjä rahoja," sanoi Heikki, "ja onhan tuo setäkin luvannut
auttaa, kun huoneita laitamme."

"Neljäsataa markkaa! -- Hm -- sepäs vasta summa, etkä ole koskaan ennen
siitä puhunut... Konstikos se silloin on..."

"Konstikos se on ollessa kuin osaa," sanoi Heikki noin vähän niinkuin
veitikkamaisesti ja nakkasi niskojansa.

"Niin että," sanoi Kaisu tehden samallaisen liikkeen ja alkoi laulella:

    "Penni oli mulla perintöä,
    Vaan hellullani oli kaksi
    Ja tuon yhden pennin tähden hän
    On tullut mahtavaksi."

"Niinkö on tehnyt?!" sanoi Heikki, tirkisti Kaisua silmiin, ja sipasi
etusormellaan häntä leuvasta.

"Elä tule minun tilani reunalle!" sanoi Kaisu, hypähti kynnyksen ylitse
ja istahti kynnykselle, jotta jalkansa jäivät ulkopuolelle.

"Tulenpa suottakin," sanoi Heikki, istahti hänkin kynnykselle, jotta
jalkansa jäivät sisäpuolelle, ja tirkisti niin veitikkamaisesti Kaisun
palaviin silmiin.

Kuu se paistaa killotti tuolta taivaslaelta, yölepakko lentää livahti
aitan editse ja hiljainen tuulen huokaus suhautti lähellä kasvavan
koivun lehtiä, mutta sitten seurasi tyyni hiljaisuus. Ei yölepakkoa
näkynyt, eikä puun lehtikään liikahtanut.

Kaisu ei raahtinut häiritä tätä luonnon hiljaisuutta, eikä sitä
hennonnut tehdä Heikkikään. Hiljaan nauttivat he siinä onnen
suloisuutta, hiljaan ja kauvan; kunnes taasenkin vilahti yölepakko ja
tuulen huokaus kuului puun lehdissä. Pirtin ovi aukeni ja askelia
kuului.

Kaisu hypähti ylös, koppoi kalanipun ja alkoi juosta hipsutella pirttiä
kohden.

    "Kyllä se tulee, jahka se joutuu,
    Jahka se joutuu, jahka se joutuu,
    Kyllä se tulee, jahka se joutuu;
    Kultani minua hakemaan.

    Sitten se vasta rakkaus syttyy,
    Rakkaus syttyy, rakkaus syttyy;
    Sitten se vasta rakkaus syttyy;
    Frallalla tallalla lallallaa."

Niin se Kaisu lauloi siinä juostessaan. Ohut pilvi oli silloin jo
verhonnut puoli taivasta.

"Öhhöm," rykäsi vaari, joka tuli pirtistä pihalle ja tähysteli
taivaalle.

Heikki hypähti myöskin aitan kynnykseltä ja läheni ukkoa.

"Eipä nyt pakkasesta pelkoa ole," arveli vaari yhä taivaalle
tirkistellen.

"Ei ole," vakuutti Heikki, "tuulen henki on etelässä, väre kävi
järvellä pohjaseen."

"Eteläänhän tuo kuukin juoksee," arveli ukko ja todella näyttikin kuin
kuu olisi oikein aika hamppua tuolla pilven verhon takana etelään
kiiruhtanut, -- "Ylätuulikin on etelässä," arveli vielä vaari siinä
miesten taivahalle tirkistellessä.

Miehet painuivat pirttiin, josta iloinen takkavalkea heille vastahan
räiskähteli. Kaisa puuhaili siellä piisin ääressä kalavarrasten kanssa.

Ukko istahti piisin eteen jakkaralle, Heikki teki samoin.

Kaisu silmäsi heitä kumpaakin. Valkea leimusi piisistä vasten heidän
kasvojaan.

"Tässähän ne pojatkin aina ennen iltasilla istuivat näin pyhä-iltoina,"
sanoi Kaisu.

Ukon otsalle nousi synkkä pilvi, mutta mitään hän ei sanonut, katsoa
tuijotti vaan eteensä.

"Ovatko pojat kirjoittaneet," tiedusti Heikki.

"Ovathan ne," sanoi Kaisu.

"Siellä ne ovat Amerikassa?"

"Siellähän ne ovat."

"Eivätkö aijo kotiin tulla?"

"Eivät."

"Kummapa se on."

"Mikä kumma se on," puuttui vihdoin puheesen vaari, "mitä täällä
nuorimies tekee."

"Eivätkö he olisi voineet elää tässä, ja tehdä työtä yhdessä teidän
kanssa," arveli Heikki.

"Hm!" sanoi vaari ja yhä synkemmäksi kävi hänen muotonsa.

"Etkö sinä tiedä, ettei tässä meilläkään ole ikuista istunta; -- etkö
tiedä, että meidät tänään tahi huomenna ajetaan tästä taivas-alle ja
kumma, että näinkin kauvan olemme saaneet olla, kun jo kaksi vuotta
sitten meidät lähtemään tuomittiin," sanoi Kaisu.

"Mutta Raution Aappohan sanoi, että te möitte ainoastaan niitä halkoja,
jotka olivat teille itsellenne liijaksi ja jotka muutoin olisivat
perkkausmaalle lahonneet," sanoi Heikki.

"Sitä ei laki katso," sanoi ukko synkästi.

"Mutta ettekö te koettaneet metsäherroille selittää että..."

"Sinä olet lapsi ja puhut kuin lapsi," arveli ukko jyrkästi, nousi
piisin luota ja läheni pöytää.

Sillä välin oli Kaisu saanut jo kalat paistaneeksi. Hän otti
puukuppisen, pani siihen vettä, nakkasi suoloja sekaan, vei sen
paistinvarrasten kanssa pöydälle, nouti leipää ja maitoa ja käski
Heikkiäkin syömään.

Heikki empeili kotvan, mutta kun ukko uudisti käskyn, koppoi hän
vihdoin eväslaukkunsa penkin alta ja istahti hänkin yhdessä ukon ja
Kaisun kanssa paistinkalan ääreen.

       *       *       *       *       *

Päivä oli jo kymmenissä tiistaina. Heikki istui tuossa vanhan puukirkon
kiviportailla ja kokoili evästään laukkuun. Suu se vielä liikkui
Heikillä ja viimeinen pala oli kurkusta alas huilahtamassa.

Heikki silmäili ympärilleen. Tuossa aivan kirkon lähellä olivat
Niiralan talon uhkeat rakennukset. Niissä asui vorsmestarikin.

Olikohan hän nyt kotona siellä, mietiskeli Heikki ja väyläili laukun
suuta kiinni. Onpa soma nähdä mitä hän minulle sanoo ja lupaako puita.
Kai hänet nyt kumminkin saan taivutetuksi tämän suven ajalla torpan
maata syynäämään. Ja Heikki silmäili yhä tarkemmin Niiralan isoa
rakennusta kohden.

Juhlallisina häämöittivät sieltä ryytimaan ikivanhojen koivujen ja
tuuheitten pihlajien välitse ison rakennuksen vanhat punaiset seinät ja
valkoiset nurkat sekä valkeat ikkunalaudat.

Ryytimaan kukkaset hohtivat parhaassa kesäisessä kukoistuksessaan.
Monenlaiset huolellisesti hoidetut ruokakasvit tekivät näkö-alan
vaihtelevammaksi. Viinamarjat, mansikat ja vaaraimet ärsyttivät
katsojan makuhermoja.

Tuolla aaltoilivat kypsymäisillään olevat kirkon kylän viljavainiot, ja
tuolla alempana välkkyi Karijärven peilikirkas pinta. Siellä täällä
järven rannoilla kohtasi silmä huolellisesti siistittyjä ihmisasuntoja.
Vastapäätä tuolla järven toisella puolella sijaitsivat pappilan vanhan
puoleiset rakennukset muhkeine puistoineen. Sorsapari souteli järvellä.
Korkeita havumetsiä häämöitti kaikkialla, minne ikinä silmänsä loi.
Kaukaa niityiltä ja vainioilta kaikuivat niittymiesten iloiset laulut.
Paimentorvien yksitoikkoinen ääni sekaantui karjan kellojen
moni-ääniseen kalinaan.

Omituisen epäselvinä risteilivät Heikin mielikuvitukset sinne ja tänne.
Väliin tuntui elämä niin hyvälle, tulevaisuus niin valoisalle, vaan
seuraavassa silmänräpäyksessä valtasi mielen niin synkkä toivottomuus,
joku onnettomuuden aavistus. Mutta kaikki tämä kierteli hänen
sielussansa vaan hämärinä epäselvinä kuvina, joita ei hän itsekään
selvittämään yrittänyt.

Tuolla toisella puolella kirkkoa vähän etäämpänä oli pieni ja sievä
herrastalo. Se oli vallesmannin kartano. Sinne oli Heikin ensin
mentävä, takuukirjain todistuksia saamaan.

Hän kohosi seisalleen, ripusti laukkua selkäänsä ja tähysteli pitkin
tietä vallesmannin asuntoa kohden. Sieltä muhkea herra ajoi korskuvalla
hevosella, välkkyvillä ajokaluilla ja notkuvilla keesillä.

Heikki tunsi sen nimismieheksi. Hän astui tielle ja asettui tuohon
tiepuoleen odottelemaan.

Vallesmanni kiinnitti suitsia ja hevonen tanssi Heikin kohdalle.

Heikki painautti toisella kädellään lakkiansa hiukan syvempään, jolloin
vallesmanni nyökkäsi niin arvokkaan näköisesti.

"Kuulkaas te vallesmanni!" huudahti jälkeen Heikki. Nimismies hillitsi
hevoistansa.

"Kuulkaas te vallesmanni!"

"Mitä sulla on sanomista?" kysyi nimismies päätäänkään taaksensa
kääntämättä.

"Minulla vain olisi ollut vähän asiaa," sanoi Heikki ja koki kiiruhtaa
keesien luo.

"Mitä asiaa?"

"Olisi ollut vain takuukirjain todistuksia saatava," arveli Heikki ja
kaiveli paperia povestaan. --

"No etkö sinä ymmärrä, etten minä niitä nyt tässä tiellä voi antaa?"

"Mutta herra vallesmanni...!"

"Tule torstaina!"

"Mutta herra komisarius...!"

Mutta silloin kiiti jo tuo hurja hevonen täyttä vauhtia heittäen Heikin
siihen tiepuoleen seisoa törröttämään.

"Torstaina!" jupisi Heikki käännellen itseään milloin kirkolle milloin
vallesmannille päin tietämättä itsekään minne mennä, mitä tehdä.

Tuolta vallesmannilta päin asteli lihava muhkeapartainen herrasmies.
Heikki keksi sen, tunsi Niiralaiseksi ja ihastui.

Niiralainen oli toisinaan ollut vorsmestariloitten apulaisena, olipa
välistä ollut Seinustalla yötäkin, jonka vuoksi hän oli Heikille
vanhastaan tuttu.

"Mitä sinä tässä pyörit?" kysäsi Niiralainen Heikin luo päästyään.

"Olisi vain ollut takuukirjain todistuksia saatava."

"Niin, vallesmanni meni juuri pitäjäälle ja tulee sieltä vasta
huomenillalla."

"Sen kun en joutunut vähä ennen, -- nyt ei taida muu auttaa kuin se
että odottaa."

"Odottaa, tahi mennä Hanhenalle kunnallislautakunnan esimieheltä
todistusta ottamaan."

"Saattaako sekin sen antaa?"

"Miksei."

"Mutta sinnehän on niin pitkä matka."

"Eihän sinne venematkaa ole kuin kolme neljännestä."

Heikki mietti hiukan, tiedusti sitten mistä venettä mahtaisi saada.

"Niin," arveli Niiralainen.

"Ette te taitaisi antaa?"

"Noo -- miksikäpä ei."

Niin sanoen astuivat he yhdessä Niiralan uhkeaan kartanoon.

Niiralan rannasta sieltä lähti Heikki suoraa päätä
soutaa nyökyttelemään Hanhenalle, mutta turhaa oli se vaiva,
kunnallislautakunnan esimies oli mennyt läänin pääkaupunkiin saakka,
mitä lie asiaa ollut; ja hiki otsassa soutaa veivasi Heikki illalla
niine hyvineen Niiralan rantaan takaisin. Muuta neuvoa ei siis ollut
kuin odottaa vallesmannia torstaihin.

Mutta pitkäksi kävi Heikin aika olla täällä vieraissa taloissa ja
tuntemattomien ihmisten luona koko keskiviikkopäivän.

Hän hiiviskeli ulkosalla ja etsiskeli marjoja tuolta ryytimaan aidan
taa levinneestä vaaraimikosta.

Kaunis oli elokuun päivä tänäänkin, kaunis ja helteinen. Parhaassa
kesäisessä kauneudessaan olivat kukkaiset, tuleentuneet ryytimaan
kasvit ja parhaallaan kypsyvät marjat antoivat suloisen tuoksunsa.
Kesälintuset lentää räpäköivät oksalta oksalle ja helkyttivät hellää
ääntänsä.

Kaksi naista koetti saada ryytimaan häkkiä auki. He rapeloivat siinä
kauvan, supattivat sitten keskensä ja nauroivat; rapeloivat taasen,
supattivat ja nauroivat.

"Tulkaapa vieras auttamaan!" huusi vihdoin Heikille metsäherran piika,
kääntyi sitten rouvaan päin ja hymyili niin omituisesti, ikäänkuin
ilkkuakseen, että uskalsinpa pyytää.

Heikki läheni veräjää ja tempasi auki ryytimaan juonikkaan haan.

"Kiitoksia paljon," sanoi metsäherran rouva hymyillen.

Piika tarttui työntökärryn aisoihin ja koetti lykätä niille asetettua
hietakoria ryytimaahan. Mutta kuorma oli liijan raskas veräjällä olevan
nurmipenkereen ylitse mennäksensä.

Heikki veti suunsa hymyyn, nähdessään piian siinä voimiensa takaa
puskevan, tarttui vihdoin aisoihin ja työnsi kuorman ryytimaahan.

"Erittäin sorea poika," kuiskasi sillä välin rouva piiallensa.

Kohta alkoi piika sirotella hiekkaa ryytimaan käytäville. Ja aina kun
hiekka loppui, kävivät he Heikin kanssa uutta etsimässä.

Mutta rouva kävi suoraa päätä kyökkikasvien kimppuun, meni sisälle
kyökkiin, palasi lautasen kanssa takaisin, kokoili siihen, mitä lienee
kokoillut, vei ne kyökkiin ja palasi taasen ja sitä tekosta hän teki,
kunnes oli saanut päivällisen valmiiksi laittaneeksi.

Hän meni konttoriin, pyysi miestään päivälliselle ja tuli jälleen
ruokasaliin odottelemaan. Vihdoin tuli metsäherrakin sinne, vilkasi
kaapille, otti muutaman askeleen sitä kohden. Rouvan muoto synkistyi.
Metsäherra avasi kaapin ja otti sieltä pitkän ruokaryypyn.

Sanaa virkkamatta istuivat he pöytään. Metsäherra tunsi verensä
lämpenevän. Elämä tuntui niin hyvälle. Hän heitti silmäyksen rouvaan ja
aikoi jotain sanoa hänelle. Mutta kylmänä ja jäykkänä istui rouva
paikallaan.

Metsäherra tiesi hyvin mistä se tuli. Hänen verensä kuohahti vihasta ja
hän jäi äänettömäksi. -- -- --

Jo aikaisin torstaiaamuna istui Heikki nimismiehen verannon edustalle
odotellen että eikö pääsisi vallesmannin pakinoille.

Jo vihdoin aukenivat kyökin akkunan verhot ja keltatukkainen
lihavakasvoinen piian pallero tähysteli akkunasta pihalle.

Heikki läheni akkunaa ja tiedusteli piialta, että joko saisi
vallesmannia tavata.

"Kyllä, herra avaa verannon oven, kun herrasväki on pukeunut," oli
vastaus.

Kului sitten vielä tunti, toista, eikä sisältä mitään kuulunut.
Pienimmänkin risahduksen kuultuaan pystytti Heikki korvansa ja silmät
ne kääntyivät aina katsomaan, että eivätkö jo ovet aukeaisi.

Vihdoin ne aukenivatkin. Heikki hiipi varovasti porstuaan.

Nimismies oli jo ehtinyt mennä porstuasta ja oli juuri tampuurin oven
kiini vetämäisillään, kun oven raosta keksi Heikin porstuaan
vetäytyvän. Hän työnti jälleen oven puoleksi auki ja kohta olikin kaksi
pienoista silmää, punaiset viikset, kaksi leukaa ja suurellainen vatsa
Heikillä vastassa. Vallesmanni se oli ja aivan ihka elävänä Heikin
edessä siinä.

"Mitä sinulla on asiaa?" kysäsi nimismies. Heikki tarttui lakkiinsa,
painautti sitä vähän syvempään ja sanoi: "Takuukirjain todistuksia
olisin vaan pyytänyt," ja samalla hän veti paperikäärön esille.

Vallesmanni otti paperit, silmäsi ne läpi, käänsi sitten mahdikkaan
vatsansa Heikkiin päin ja sanoi hyvin arvokkaasti:

"Heikki Seinusta, -- kuka se on?"

"Minähän se olen."

"No onko sinulla maata?"

"Eihän minulla vielä ole."

"No et sinä kelpaa takaamaan."

"Mutta herra vallesmanni..."

"Kyllä tämä sinun kirjasi, jossa ovat Lotvonen ja Seinustan ukko
takauksessa, luottaa, mutta tuo toinen, jossa sinä olet takuussa, se ei
kelpaa mihinkään. -- Odotahan," sanoi hän ja työntäysi sisään.

Heikki ei tahtonut korviaan uskoa. Kahdesta kirjasta, joissa
edesvastauksessa ovat samat miehet, kelpaa toinen ja toinen ei. -- "Ei,
joku erehdys tässä varmaankin on," arveli hän ja hiki vieri otsalta.

Pian tuli vallesmanni takaisin ja ojensi Heikille kirjat ja sanoi,
ettei hän voinut sen kirjan luotettavaisuutta taata, jossa Heikki oli
takuussa.

"Mutta kuulkaas te komisarius, samat miehethän niitä vastaavat molempia
kirjoja," änkytti Heikki, "ja kyllä me olemme rehellisiä miehiä..."

"Sitä ei laki katso."

"Markan se maksaa," sanoi vallesmanni Heikille, joka oli varannut
esille kahdesta todistuksesta kaksi markkaa, sysäsi samalla toisen
markan Heikille takaisin ja työntäysi sisälle, ennen kuin Heikki ehti
sen enempää sanoa.

Heikki katsoi pitkään hänen peräänsä, mutta nähtyään, ettei vallesmanni
enää palaa, avasi hän paperinsa ja aivan oikein, toiseen ei vallesmanni
ollut mitään kirjoittanut, mutta toiseen oli sen sijaan kolme neljä
sanaa piirretty.

Ikään kuin itse tietämättään tallusti Heikki jälleen Niiralaan.

"Kuinkas kävi?" kysyi Niiralainen häneltä.

"Eihän se oikein," sanoi Heikki kuivasti.

"No --?"

Heikki selitti asian, ja lisäsi sitten ikäänkuin neuvoa kysyen, että
pitäneeköhän hänen niine hyvineen ilman setänsä asiaa toimittamatta
kotiaan mennä.

"No eikö täällä ole ketään maan omistajaa, jonka voisit saada
Lotvoselle kumppaniksi setääsi takaamaan?"

Heikki mietti hetkisen; loi sitten tutkivan silmäyksen Niiralaiseen ja
-- nähtyään hänen ystävälliset kasvonsa, kysäsi hän:

"Ette te taitaisi uskaltaa?"

"Noo -- miksikäpä ei."

Kun Niiralan herra kohteli Heikkiä noin toisella tavalla kuin
vallesmanni, alkoi hän jälleen tointua entiselleen. Hän ei voinut
käsittää miksikä kyläläiset yhtä ja toista suomatonta Niiralan herrasta
huusivat ja horisivat.

Kun siis Niiralainen oli kerran nimensä takuukirjan alle pistänyt, niin
ei vallesmannillakaan ollut enää mitään sitä vastaan, vaan todisti kuin
todistikin takuukirjan luotettavaksi, sillä olihan Niiralainen
kumminkin perintömaan omistaja, olkootpa sitten hänen raha-asiansa
miten huonolla kannalla tahansa, sitähän ei vallesmanni tutkia
tarvinnut.

Vihdoinkin olivat siis Heikin paperit kunnossa. Nyt oli hän valmis
vorsmestarin luo menemään.

Varovasti hän avasi Niiralan päärakennuksen ison lasiverannon oven ja
hiipi siitä sisälle. Hänestä tuntui kuin veri olisi yht'äkkiä alkanut
nousta päähän ja sydämmensä alkoi lyödä kiivaammin. Hän tunsi
hämäytyvänsä. Sentähden seisahti hän verantoon vielä kerran
muistelemaan mitä kaikkea hänen piti metsäherralle sanoman.

Mutta Heikin siinä seisoessa ja sanoja metsäherran puhuttelemista
varten sommitellessa kajahti tuolta kyökin oven puoleisesta päästä
verantoa ystävällinen naisihmisen ääni:

"Hakeeko vieras forstmestaria?"

Heikki pyörähti ehdottomasti ääntä kohden, käsittämättä mistä se tuli.
Mutta sieltä kyökin ovelta tirkisti häntä vastaan kaksi kirkasta,
ystävällistä silmää ja punainen hymyilevä huulipari.

"Niin -- vorsmestarille minulla olisi asiaa ollut," sanoi Heikki alkaen
hämmästyksestään tointua.

"Kyllä forsmestari on siellä konttorissaan, astukaa vaan sisään,"
kehoitti rouva.

Heikki tarttui oveen ja astui tampuuriin. Konttorin ovi oli tampuuriin
auki. Siellä se istui metsäherra kirjoituspöytänsä ääressä selin oveen,
istui ja kirjoitteli.

Heikki astui sisään ja seisahti oven pieleen. Mutta metsäherra ei sitä
huomaavan näkynyt, kirjoitteli vaan.

"Höm!" rykäsi Heikki, mutta metsäherra ei päätäänkään kääntänyt.

Heikki seisoi ja katseli neuvotonna ympärilleen.

"Höm!" rykäsi hän taasenkin, mutta turhaan, metsäherra ei kuule,
kirjoittelee vaan.

Heikki seisoo siinä kappaleen aikaa miettien, että miten saisi
metsäherralle tulonsa ilmoittaneeksi.

"Höm!" rykäsi hän vielä kerran, mutta nyt paljoa kovemmin kuin ennen.

Silloin katsoi metsäherra yli olkansa ja Heikki sanoi hyvän päivän.
Sitä ei metsäherra vastannut.

"Mitä sinä ryki!" rönkäsi hän vaan Heikille ja alkoi uudelleen
kirjoitella.

Heikki punastui korvia myöten, hän luuli tehneensä suurenkin tyhmyyden,
eikä kehdannut edes silmiään ylös luoda.

Tuossa ovenpielessä aivan Heikin jalan juuressa oli pehmoiseksi topattu
tuoli. Heikki vääntäysi siihen istumaan.

Mutta metsäherra se vaan kirjoitteli, kirjoitteli tunnin, kirjoitteli
toistakin tuntia, kunnes vihdoin kääntyi Heikkiä puhuttelemaan, mutta
keksittyään Heikin mukavan asennon tuossa topatulla tuolilla, hierasi
hän nenäänsä ja rönkäsi taasenkin:

"Kuka sinu käske istuma!"

Heikki katsoi kysyvästi metsäherraa silmiin käsittämättä, mistä oli
kysymys.

"Mitä?" kysyi hän vihdoin.

"Mite! -- Kuka sinu käske istuma!"

Nyt alkoi Heikki käsittää mistä oli kysymys.

Hän kohosi verkalleen seisomaan. Hänen poskensa punoittivat ja huulensa
vapisivat.

"Puitten hakemustahan minun piti laittaa." Samalla hän ojensi oman
takuukirjansa metsäherralle.

Tämä silmäsi sitä ja kysyi:

"Montako puuta sinä tahto?"

"Kahdeksankymmentä."

"Vai nee," sanoi metsäherra ja alkoi kirjoittaa. Pian hän kumminkin
kääntyi jälleen Heikkiin ja sanoi. "Se hakemus maksa yksi markka ja
sitte kartat erittäin."

"Olisi minulla vielä toinen hakemus laitettava," sanoi Heikki ja
tarjosi metsäherralle setänsä takuukirjaa.

"No koko kyle asiatko sine ole koonnu," rönkäsi taasen metsäherra ja
hierasi nenäänsä.

"Ei minulla enää muitten hakemuksia ole kuin tämä," sanoi Heikki, piti
setänsä takuukirjaa metsäherraan päin ojennettuna ja hänen äänensä
vavahteli niin omituisesti.

"No ei minu ny koko peive jouda sinun kans tess taistelemaan, -- tule
huomenna!" ärjäsi metsäherra ja kääntyi jälleen päin kirjoituspöytäänsä
ja alkoi kirjoitella.

Heikki seisoi hetken odotellen, että mitä tästä seuraisi, mutta
nähtyään, että metsäherra vaan kirjoitteli, kirjoitteli hänestä sen
enempää huolimatta, vetäysivät vähittäin hänen huulensa kokoon ja hän
oli kokonaan neuvotoinna siitä mitä hänen tulisi tehdä. Hetken kuluttua
hiipi hän sanaakaan puhumatta ovesta ulos.

Metsäherra se jäi vaan siihen kirjoittelemaan. Mutta pian seisahtui
hänen kynänsä.

Hänen ajatuksensa pyrkivät väkisinkin paikkakuntalaisten hakemuspuihin.
"Nyt ne taasenkin alkavat tuon viikkomääriä kestävän juoksunsa tänne.
Ja nuo hakemuksethan nuo sittenkin hakemuksina menisivät, ainahan tuota
niillä jonkun markan tienaisi, mutta sitten kuin hakemusaika on ohi,
niin sitten ne alkavat juosta täällä tiedustelemassa, että eikö jo ole
tietoa, että ketkä puita ovat saaneet ja se se aikaa on, ei markankaan
hyötyä!" Ja oikein hän hartioitaan puistautti tätä aikaa ajatellessaan.
"Ja entäs sitten puitten templaukset ja mittaukset. Matkustella ympäri
laveaa piiriä ilman mitään palkkiota. Ei, tämä ei passaa!" -- ja hän
tunsi ikään kuin jokainen hänen jäsenensä olisi kertonut nämät sanat:
"Tämä ei passaa!" Uh! kuinka nuo matkustukset tuntuivat rasittavalta.
Ja sitten nuo hakemuskirjat; hän oikein inhosi niitä. "Jospa Jumala
auttaisi ihmistä, että kerrankin pääsisi noista kaikista rauhaan.
Täytyy ainakin saada asiat niin järjestetyksi, etteivät talonpojat
muualta puita saa, kuin yhdeltä kulmalta piiriä" ja hän tunsi suuren
helpoituksen jäsenissään ajatellessaan edes sitä mahdollisuutta, että
edes kerrankin päästä noista inhoittavista papereista ja tuskallisista
matkustuksista.

Mutta samaan aikaan kuin metsäherra mietti näitä asioita konttorissaan,
mitteli Niiralainen tuolla verannon edustalla pihamaata ja mietti
hänkin.

Samalla kuuli hän metsäherran konttorin akkunata rapeloivan. Hän
silmäsi sinne päin ja näki metsäherran laittavan akkunaa auki. Totta
lienee ilma tuolla sisällä kovin tukalaksi alkanut käydä. Akkunan auki
saatuaan silmäsi metsäherra pihalle ja huomasi siellä Niiralaisen.

"Keyke sisälle," sanoi metsäherra.

Verkalleen astuskeli Niiralainen konttoriin.

"Hyvää päivää!" äänsi hän sisään saapuessaan.

"Hyve peive, hyve peive! -- Olipa helkkari hyve asia, että tuli,
minull' oleki tess ne ikeve. Painaka puu."

Samalla hipsutteli rouva kahvitarjottimen kanssa sisälle. Mutta
keksittyään Niiralaisen, tarjosi hän sille. Tämä kiitti vaan, sanoen
juuri kahvia juoneensa.

"No olka hyve ja panka sekaa, ottamas tess yksi pieni plörö," kehoitti
metsäherra. Mutta samalla levisi synkkä pilvi rouvan muutoin niin
valoisille kasvoille. Metsäherra huomasi sen, kääntyi jälleen ikkunan
luo ja tähysteli tyhjään ilmaan.

Mutta mielihyvän osoitteeksi kohotti Niiralainen kätensä tarjottimen
yli, ojensi etusormensa suoraksi ja näytti muka miettivän, samalla kuin
hän katsoi rouvaa silmiin.

"No oli menneeksi," sanoi hän vihdoin ja alkoi syytää sokeria
kahvikuppiin.

Rouva hipsutteli sisään, mutta pian palasi piika uudelleen konttoriin
tuoden metsäherrallekin kahvia. Tarjottimella oli myöskin kaksi
ryyppylasia ja konjakkipumppu.

Metsäherrakin syyti nyt vuorostaan sokeria kahvikuppiin, seotteli sitä
hetken aikaa, avasi vihdoin konjakkipumpun, kaasi sekaan ja kehoitti
Niiralaista samoin tekemään.

"Skool!" sanoi metsäherra vihdoin.

"Skool!" äänsi Niiralainenkin ja molemmat maistoivat yhtä haavaa.

Metsäherra käveli edestakaisin lattialla ja mietiskeli. "Sanokaas
minull', mite hyve on noille 'tuppeliineille' noista hakemuspuista,"
hän vihdoin sanoi ja seisahti Niiralaisen eteen.

Niiralainen sekaantui. Ennen oli hänkin aina puollustanut puitten
jakamista talonpojille. Mutta nyt...! Nyt oli hän hakenut
metsäntarkastajaksi, saanut metsäherralta hyvät todistukset ja...

"Hm, siihen nyt on minun vaikea mitään sanoa", sai hän vihdoin
sopertaneeksi.

"Miksi," kysyi metsäherra.

"Moukat pitävät aivan elämänsä ehtona hakemuspuita," sanoi hän
välinpitämättömästi. Mielensä teki lisätä, että talonpojat eivät tule
hakemuspuitta toimeen, sen hän oli jo omasta elämästään siksi kokenut,
mutta lisäämättä se jäi.

"Skool!" sanoi metsäherra, "näyttä melkein kuin ette tahto sano
ajatustanne."

"No -- miksipä ei -- onhan niillä vähän vaikea tulla toimeen."

"Mutta jos antasi puita vaan yhdeltä puolelta piiriä?"

"Hm," sanoi Niiralainen ja jäi mietteisinsä. Olisipa maar, niin mietti
hän, olisipa maar se koko helpoitus metsäherroille, päästä rämpimästä
ympäri laajaa piiriä. Ja sitten jos niin sattuisi, että minäkin...
Mutta kuinka voisivat talonpojat elää... Niin -- vaan pitäkööt huolen
itsestään. Mutta voi sentään niitä raukkoja, jos eivät puita saisi...!
Vaan onhan se väärin vaatia metsäherrojakin uhraamaan aikaansa ja
vaivojansa... Ja viljelkööt talonpojat maitaan, ja hän oikein ihastui,
kun tämän keksi.

"Jos niitä saisi vähänkin maataan viljelemään, niin miksipä eivät
talonpojat tulisi toimeen täällä yhtä hyvin kuin muuallakin," arveli
hän vihdoin.

"Skool!" sanoi metsäherra innostuen ja niin sitä taasen maistettiin.

Vähän ajan perästä nouti piika tyhjentyneet kahvikupit ja toi ne
uudelleen täytettynä ja herrat ne seottivat niitä sokerilla ja
konjakilla.

Konjakista sai Niiralainen rohkeutta.

Hän antoi nyt vähitellen metsäherran ymmärtää, että paikkakunnan
asujamet kuluttavat vaan aikansa tukinlaskupuuhissa, eivät hoida
maitaan ja pysyvät sentähden niin kurjan köyhinä, että koko
hakemuspuista on vaan suurta vahinkoa sekä paikkakunnan asujamille että
kruunulle, jonka täytyy näin puita helpommalla myödä kuin muutoin; että
koko puuhasta ei ole muuta kuin palkatonta vaivaa metsäherroille. Kuta
enemmän kissaa silität, niin sitä korkeammalle se häntänsä nostaa;
eivät ymmärrä edes kiittää metsäherroja siitä, että nämät koettavat
heille kruunulta hakemuspuita saada, ovat vaan hävyttömiä, kun eivät
mielin määrin puita saa. Tee talonpojalle oikein, vaan elä hyvin; tämä
sananparsi pitää paikkansa vieläkin. Ja sitten niiden hakemuspuiden
varjolla ne varastavat metsiä minkä ehtivät. Kyllä ne ovat niin
mestareiksi oppineet, että niitä ei vahtaa mikään. Kun he esimerkiksi
talvella hakkaavat puita ojien varsille, nostavat he ne kannoilleen ja
siitä ne sitten kevättulva vie alas, ja sitte ovat niitä vastaan
ottamassa. Ja jos varastetun puuläjän metsästä löydän ja rupean sitä
myömään, niin eläpäs luule, että sitä muut huutavat kuin varas itse,
jolle ne näin pilkkahinnalla täytyy antaakin. Parasta sen vuoksi olisi
vaan yksinkertaisesti antaa metsänvahdille määräys, että missä
varastettuja puita löytää, siellä ne kohta saa silpareiksi hakata.

Siihen suuntaan se Niiralainen metsäherralle paikkakunnan oloja
selitteli ja metsäherrasta tuntui kuin suunnaton kivitaakka olisi hänen
hartioiltaan vieritetty. Mutta Niiralaisella itsellään ei ollut kaikki
oikein. Tuntui kuin hän olisi sanonut jotain, josta hän kerran vielä
saisi tiliä tehdä. Hän kävi yht'äkkiä alakuloiseksi ja miettiväksi.

"Skool!" ehätti metsäherra sanomaan ja sitten he taasen ryyppäsivät.

Kääntyi sitten puhe Heikin hakemuksiin ja Valtimon kyläläisiin yleensä.
Niiralainen ei sanonut Heikkiä tuntevansa. Mutta sen hän vaan tiesi, --
ja taasen hän yltyi puhumaan -- että koko Valtimon kyläkin oli --
sitten kun oli tukkiliikkeisiin sortunut -- joutunut mitä kurjimpaan
tilaan. Omanvoiton kiskurit kauppiaat olivat sitä päälliseksi
nylkeneet. Ennen kun tekivät maillensa enemmän työtä, oli kylä
varakkaampi. Sitä paitsi ovat valtimolaiset niin metsän varkauteen
heittäytyneet, että Niiralainen lupasi panna päänsä panttiin, jos
yhtään rehellistä miestä koko kylästä löytyisi. Mutta nuot viimeiset
sanansa saivat hänet jälleen vaikenemaan. Tuntui kuin joku olisi
alkanut varoittaa häntä. "Muista, Niiralainen, että tämmöiset keinot
eivät pitkälle vie!" -- Niiralaisen mieli masentui. Hän otti lakkinsa
ja meni.

Monta hämärää seikkaa selveni nyt metsäherralle. Hänen mieleensä
kuvastui talonpoikien elämä kotiseudullaan Etelä-Suomessa. Hän tuli
ikäänkun tietämättään, tahtomattaan verranneeksi kotiseutujensa oloja
siihen, mitä täällä oli sattunut näkemään. Mikä verraton eroitus!
Edellisessä hyvin vointia, varallisuutta, tyytyväisyyttä. Jälkimäisessä
köyhyyttä, kurjuutta ja tyytymättömyyttä... Missä vika?! -- Metsäherran
mieleen kuvastuivat nuo laajat viljelysmaat tuolla Etelä-Suomessa. Niin
-- siinä on Suomen rikkaus, siinä hyvin vointi, onnellisuus... Ei! --
Tämä ei kelpaa!... Talonpoika on vieroitettava metsänannin varassa
kitumasta. Se on saatava maanviljelykseen ryhtymään. Vähemmän maar
silloin varastavat, eikä tarvitse metsäherrainkaan tyhjän päin
matkustella.

Metsäherran mieli kävi niin iloiseksi. Maailma tuntui hänelle
hymyilevän. Hänen sydämensä kuoleentui. Elämä tuntui niin suloiselle.
Nyt hän oikein saattaisi nauttia. Hän tunsi tarvitsevansa jonkun, jolle
voisi puhua. Olihan hänellä puoliso. Hän tahtoi tavata häntä ja kertoa
hänelle uusista tuumistaan. Hän kohosi ylös ja meni etsimään vaimoansa.

Metsäherran rouva hääräili salissa kukkainsa kisassa. Sydämensä löi
niin levottomasti. Oli niin kummallista, miksi ei hän voinut olla niin
kuin muut rouvat. Joivathan nuo muittenkin miehet, eivätkä heidän
vaimonsa siitä välittäneet. Ja mitä se sitten sillä parani, paheni
vaan; olihan hän sen selvään huomannut. -- Ja metsäherran rouva koetti
vakuuttaa itseään. Hänen ei tulisi olla koko asiasta tietäkseenkään.

Mutta kuta innokkaammaksi kävi herrojen keskustelu konttorissa, sitä
masentuneemmaksi kävi hänen mielensä. Ja sitten taukosi keskustelu,
istuimet kolisivat ja lasit kilisivät. Jälleen alkoi se taas
kiihkeästi, kunnes taasen taukosi lasien kuivakkaasen kilinään.

Metsäherran rouva kuuli miten Niiralainen poistui konttorista, miten
syvä hiljaisuus syntyi siellä sitten, juuri kuin kaikki olisi
hautaantunut syvälle maan sisukseen. -- Ja sitten hän kuuli istuimen
kolahtavan, kuuli askelien lähenevän salin ovea ja oven aukenevan.

Aikomatta kiiruhti hän salista. Metsäherra ehätti hänen perässään.

"Kultani!" kuiskasi metsäherra.

Rouva yritti kääntyä häneen. Mutta oli kuin näkymätöin käsi olisi häntä
pidättänyt siitä. Hän jäi kylmänä ja kalpeana seisomaan syrinkarin
mieheensä.

Metsäherra laski kätensä vaimonsa olkapäille ja yritti painaa suudelman
hänen otsalleen.

Samalla pisti rouvan nenään inhoittava konjakin löyhkä miehensä
sieramista. Hän tempasi ehdottomasti itsensä irti miehensä käsistä ja
jäi kylmänä ja kankeana kuin marmoripatsas seisomaan vähän loitommaksi.

Metsäherra loi tulisen katseen häneen, mutta kylmä ja eloton oli rouvan
muoto. Liikkumattomin silmin tuijotti hän mieheensä ja hänen katseensa
oli kylmä kuin jää.

Metsäherran viha julmistui. Hirmuisena kuin ärsytetty tiikeri hyökkäsi
hän vaimoansa kohden, mutta samalla silmän räpäyksellä hillitsi hän
itsensä. Hän tarttui lähellä olevaan tuoliin, viskasi sen
keskilattialle ja ähkyi.

"Sinun tekee mielesi taasen nähdä minut päissäni! -- No -- se
tapahtukoon!" ja niin sanoen meni hän konttoriinsa ja löi oven kiinni,
että seinät särisivät.

Rouvan silmät räpähtivät ja hänen huulensa värähtivät kerran, mutta
sitten hän jäi jälleen seisomaan paikalleen elotoinna kuin kuvapatsas.

Konjakkipumppu seisoi vielä puoleksi täynnä konttorin pöydällä.
Metsäherra tarttui siihen, otti kuivan konjakkarin, otti toisen ja
kolmannenkin.

"Ihmiset sanovat, että metsäherra juo, mutta eivät tiedä sitä miksi
metsäherra juo," hän arveli ja hänen mielensä alkoi vähitellen tyyntyä.

Hetki seurasi toistaan, mutta tuolta salista kuului vähän väliä niin
hiljaisen vienoa, mutta synkkää surua ja lohdutointa toivottomuutta
kertovaa laulun säveltä. Metsäherran sydän kavahti silloin aina, mutta
sitten hän aina täytti lasinsa ja tyhjensi sen, täytti sen uudelleen ja
tyhjensi, kunnes nukkui. -- -- --

Seuraavana aamuna kun metsäherra nousi ylös, tuntui hänestä maailma
niin ymmyrkäiseltä. Joka jäsen tuntui niin raukealle ja väsyneelle ja
pään sisu läikähteli kuin puoleksi täytetty vesileili. Hän meni
konttoriinsa, istahti sohvalle ja haukotteli. Tuntui kuin joka jäsen
olisi painanut häntä pitkälleen. Hän heittäysi makaavaan asentoon,
ummisti silmänsä ja nukahti. Samalla vetääntyi Heikki sisään.
Metsäherran pää kohosi, ja silmät rävähtivät, mutta pian nukkui hän
entistä sikeämmin.

Mutta Heikki se vaan seisoi tuossa oven pielessä, aivan yksissä
jalkainsa sijoissa hän seisoi. Ei hän enää rykimisellä yrittänyt
tuloansa ilmoittaa, eikä istunut metsäherran topatulle tuolille.

Katseli vaan silloin tällöin tuossa piirongilla nappasevaa pöytäkelloa.

Viisari kiersi kerran, kiersi toisen, kiersi kolmannenkin kerran kellon
ympäri, mutta metsäherra vaan lojui sohvallaan.

Kellosta siirtyivät Heikin silmät kirjoituspöydälle. Siinä oli kasa
papereita. Oli siinä loistavan helminen kirjoitusmatto ja paljon
pikku-esineitä. Erittäin pisti Heikin silmään tuo pieni pörrökorvainen
samettikoira tuossa kirjoitusmatolla. Sitten tarkasteli Heikki esine
esineeltä koko konttorin. Huonekalut, ikkunaverhot, seinätaulut, kaikki
hän painoi kuvapintaansa niin lujaan, että olisi varmaan voinut
pojankin pojalle niistä selkoa tehdä.

Neljättä tuntia oli Heikki jo seisonut tuossa yksissä jalkainsa
sijoissa, kun vihdoinkin metsäherra kohosi istualleen, kohotti kätensä
ylös ja venytteli, hieroi silmiään ja haukotteli. -- Nyt siis sai
Heikki vihdoinkin asiansa ajaneeksi.

Mutta sittenkään ei Heikki näkynyt olevan kiireissään lähtemään.

Metsäherra katsoi kysyvästi häneen.

"Milloinka teillä sopisi käydä syynäämässä sitä torpan paikkaa?" kysyi
vihdoin Heikki.

Metsäherra näytti miettivän päänsä ympäri ja jos Heikillä olisi ollut
harjaantuneempi silmä, olisi hän kohta huomannut, ettei metsäherralla
ollut aavistustakaan mistä kysymys oli.

Vihdoin kysyi hän Heikiltä, että milloin hän oli hakemukseen pannut ja
missä aijottu torpan paikka oli.

Heikki sanoi jo kaksi vuotta sitten hakemuksen tehneensä ja selitti
aijotun torpan paikan.

Metsäherra alkoi kulkea paperikasalta paperikasalle. Hänellä ei ollut
aavistustakaan mistä Heikin hakemuksen löytäisi. Vihdoin kääntyi hän
Heikkiin ja sanoi juhlallisesti, että kyllä käydään syynäämässä, kun
sopii.

"Mutta minun pitäisi heti päästä työhön..."

"No eikö sinä kuule, että käydä syynämässä, kun sopi," sanoi metsäherra
huonolla Suomen kielellään. "Onko sinu vielä muuta sanomista?"

"A ... a ... ajattelin minä vielä ky ... ky ... syä," sanoi Heikki
tapaillen, "että luu ... luu ... leeko vorsmestari, että me saam ...
saamme hakemuspuita."

Metsäherra yritti jotain vastaamaan, mutta samassa välähti hänen
sieluunsa sangen nerokas tuuma. Hän vilkasi ympärilleen ja loi sitten
silmäyksen Heikkiin. Niin, sitä täytyy koettaa, kas sillä tavalla voin
metsän varkauden kerrassaan lopettaa ja siitä selvenee myöskin kuka
rehellinen ihminen on. Voiton riemu loisti hänen kasvoiltaan, kun hän
läheni Heikkiä ja sanoi:

"Te voitte kyllä puita saada, jos ilmoitatte minulle muutamia metsän
varkaita."

"Minäkö metsän varkaita!" huudahti Heikki ja kavahti askeleen taakse
päin.

"Niin, jos kerran rehellinen mies ole, niin tottahan varkan voit
esivalta käsiin anta."

"Se on mahdotonta, sillä setäni ja minä olemme rehellisiä miehiä, eikä
meillä ole varkaista tietoa enempi kuin..."

"So so! -- Eläpä rupea teeskentele -- kyllä kai valtimolaiset tunnet,
eihän siellä niin monta rehellistä miestä ole. Metsän varkauksia kyllä
tiedät paljonkin. Ilmoita vaan ketä voi asianomaisia, ketä vieraita
miehiä haasta."

"Minä en voi mitään ilmoittaa, en tiedä kuka yhdessäkään varkaudessa on
ollut."

"Olet siis varasten kanssa samassa tuumassa, kuulen minä."

"Mekö varkaita!" huudahti Heikki ja otti ehdottomasti askeleen
metsäherraa kohden.

"Elähän nyt suuhun lentä!"

"Ei, ei -- vaan ei me sedän kanssa varkaita olla. Tietkää se!"

"Juuri te olette varkaita -- sinä olet varas, sanon minä. Kuuletko
nyt!" sanoi metsäherra oikein räkyttävällä äänellä ja astui hänkin
askeleen Heikkiä kohden.

Heikki ei enää sanaa suustaan saanut. Hänen tukkansa kohosi pystyyn ja
hänen nyrkkinsä vetäytyivät kokoon.

"Astu ulos täältä lurjus, vai tänne sinä asetut moneksi päiväksi
ajeeraamaan," kiljui metsäherra huomattuaan Heikin vihasta säkenöivät
silmäykset, ja työnsi häntä kyynäspäästä ovea kohden.

"Elä koske minuun," kiljasi Heikki ja hänen nyrkkiin puristettu kätensä
kohosi ylös, "tahi jos tästä putoaa..."

"Herra jestan! Mitä täällä tehdään? Herra jestan Akseli! Herra jestan
vieras! Akseli, Akseli!!... Vieras, vieras..."

Nähtyään rouvan rukoilevat silmäykset ja muistettuaan hänen eilisen
ystävällisen käytöksensä, laskeutui Heikin käsi hervotoinna alas, koko
hänen ruumiinsa vapisi ja hän ei enää tehnyt vastarintaa, vaan antoi
metsäherran työntää itsensä ovesta ulos.

Heikki koppoi laukun selkäänsä Niiralan pirtistä ja käveli ikään kuin
itse tietämättään tuonne järven rannalle. Sitten hän kääntyi pitkin
rantaa, käveli kappaleen matkaa ja vihdoin istui tuolla rannalla
olevalle kivelle. Liikahtamatta hän siinä istui, tuijotti maahan ja
nojasi kyynärpäällään kiveä vasten. Mitään ei hän nähnyt, ei kuullut,
istui vaan hiljaa ja kauvan. Silmät ne tahtoivat kosteiksi käydä ja
kuuma vesi tunkeutui suuhun, mutta Heikki ei sille valtaa antanut, hän
nieli sen alas ja hillitsi itsensä. Kohosi siitä seisalleen ja alkoi
astua kotiansa kohden.



II.


Viikot vierivät hiljalleen ohitse. Heikki teki tehtävänsä ikään kuin
kone. Harvoin olivat hänen ajatuksensa työssä. Rauhattomina kuin meren
aalto, harhailivat ne siellä ja täällä. Valoisana kuin aamun koi oli
Heikki nähnyt tulevaisuutensa. Mutta sakea sumu oli sen peittänyt. Oma
koti, jonka hän oli jo nähnyt aivan nenänsä edessä, oli nyt siirtynyt
tietämättömään tulevaisuuteen. Ja sitten Kaisu! Tuntui juuri kuin ei
hän koskaan olisi hänestä ollut niin kauvaksi eroitettu kuin nyt.

Mutta kokonaan ei hän vielä laannut toivomasta. Olihan metsäherra
luvannut, että käydään syynäämässä, kun sopii. Ehkäpä hän sentähden
viimeinkin... Niin, eipä tiedä jos käypi. Ja Heikin pää kääntyi
tietämättään, tahtomattaan aina sinne päin, mistä tiesi metsäherran
tulevan, jos tulee. Mutta turhaa oli se vaiva. Metsäherraa ei näkynyt
ei kuulunut; ei vaikka Heikki kuin olisi kirkolle päin tirkistellyt.

Sattui sitten eräänä sunnuntaipäivänä, kun Heikki taasenkin tapansa
mukaan istui pöydän päässä ja mietiskeli, että hän näki herrasmiehen
pujahtavan Seinustan portista sisään. -- "Vihdoinkin!" arveli Heikki
itsekseen ja kavahti pystympään. Mutta mitään ei hän virkkanut.

Turhaan olikin hän ihastunut. Ovi aukeni ja sisään astui Niiralainen.
Metsäherran asioilla sanoi hän liikkuvansa ja pyysi talosta yösijaa.
Seinustan ukko sanoi talossa lämmintä olevan ja pyysi Niiralaista
tuonne etehiseen. Niiralainen kiitti isäntää ja niin he menivät
kamariin. Vähitellen vetääntyi sinne Heikki sekä Seinustan muutkin
miehet, vierasta katsomaan näetten.

"No ei se tainnut juuri rapia vuosi tällekään perälle tulla," arveli
Niiralainen ja silmäili seinällä rippuvaa Pyhän Yrjänän ja lohikäärmeen
kuvaa.

"Ei tullut, ei tullut, -- kyllä kai sitä seottaa taasenkin köyhempäin
täytyy, mikähän siementenkin eteen sitte ihmisrukilla tullee," arveli
joku joukosta.

"Kyllä se ei paljon seottamista kestä, hyvä että selvänä leipänä koossa
pysyy," tuumi Seinustan ukko.

"Minkä vuoksi ne ovat poronsakin tältä perältä niin tarkoin
hävittäneet? -- Olihan niistä ennen kelpo sivutulo," kysyi Niiralainen.

"Hm!" rykivät miehet.

"Luulisihan poronhoidon kannattavan nyt kuten ennenkin, onhan sillä
tavaralla hyvät hinnat."

"No miksikäpä ei se kannattaisi, jos heppokuusia saisi hakata yhtä
vapaasti kuin ennenkin, mutta ne pitää karsia kaikki tyyni, mitä poron
syötäväksi kruunun metsään kaataa. Sitte kuin tämä karsimis-käsky tuli,
ovat porot hävinneet, eikä niiden hoito enää juuri kannata," arvelivat
miehet ja katselivat toisiaan silmiin.

"Omituista se on tällä perällä, kun kruunu kahlehtii kansalta kaikki
entiset elinkeinot," sanoi Niiralainen.

"Metsäherrathan ne nyt joka paikkaan tuppautuvat," arvelivat miehet
katkerasti.

"Lieneekö siinä sentähden niin metsäherrainkaan syytä, onhan kruunulla
oikeus tehdä omansa kanssa, mitä edullisimmaksi näkee," sanoi Seinustan
ukko.

"Voisivat ne sentähden metsäherratkin tehdä paljon kansan auttamiseksi,
jos viitsisivät, ja saadaanpa nähdä eivätkö nytkin vähennä
hakemuspuiden antia yhä vähemmäksi kuin ennen," arveli Niiralainen.

"Miksikä tänä vuotena puiden hakemukset vastaan otettiin vasta niin
myöhään kuin elokuulla, vaikka ennen on hakemukset pitänyt jo ennen
juhannusta tehdä?" kysyi joku miehistä. Sitä ei Niiralainen tiennyt.

Heikki kysyä tokasi viimein, että eikö metsäherra aikonut käydä tällä
kulmalla ennen talvea.

"Mitä se tänne tämmöistä matkaa viitsisi rämpiä," sanoi Niiralainen.

"Heikillä kun on torpan laiton puuhat, niin hän toivoisi metsäherraa
tänne," arveli Seinustan ukko.

"Ei tarvitse pitkästyä, jos vähän viivähtääkin," sanoi Niiralainen.

"Se taitaa olla vähän hidas tämä nykyinen metsäherra?"

"Hidas! -- Sanokaa paremmin laiska, se sana sopii kaikkiin
metsäherroihin," sanoi Niiralainen ja alkoi teiskata edestakaisin
lattialla.

"Hih hih hih!" panivat miehet ja hykersivät käsiään.

"Noo -- lieneekö siinä nyt yksin laiskuus, on luultavasti paljon
kamaritöitä," sanoi ukko vakaisesti.

"Kamaritöitä! -- Kantaa palkkansa, siinä sen kamarityöt."

"So so, -- jo te nyt liijoittelette, onhan metsäherralla suuri piiri
hoidettavana ja tietysti sillä on paljon laskujakin tehtävänä."

"Suuri piiri hoidettavana, hoitaa sillä tavalla, ettei tarvitse olla
kuin neljästi vuodessa hereillään. Juoda mässätä ja kohmeloissaan
nukkua koko muu aika, semmoiset kiireet ne ovat."

"Hihhihhihhihhih," panivat talon nuoremmat miehet, mutta ukko rypisteli
tyytymättömästi kulmakarvojansa.

"Miksi juuri neljästi vuodessa?" kysyi vihdoin Heikki.

"Neljästi vuoteensa maksetaan heille palkkaa," selitti Niiralainen --
"Niin, kyllä he nyt taitavat saada kantaa kuukausittainkin, jos niin
tahtovat," jatkoi hän sitten.

Kun Niiralainen oli kylän lävitse tullut, leveni pian tieto hänen
tulostaan. Kylän miehiä kerääntyi vähittäin koko joukko kirkkosanomia
kuulemaan ja harvinaista vierasta katselemaan.

Puheltiin siinä yhtä ja toista, vaan aina se kääntyi puhe
metsänhoitoseikkoihin.

Niiralainen selitteli kansalle, että juuri sentähden, ettei
metsäherrain mitään tehdä tarvitseisi, ei enää puitakaan kruunun
metsistä kansalle anneta; mutta ukko se vaan ei tahtonut sitä ottaa
uskoakseen.

Lotvonen pyysi vihdoin Niiralaista ottamaan hänen kunnan verokirjansa
ja maksamaan hänen veronsa, ettei kirkolle tarvitsisi itse sentähden
lähteä.

Niiralainen sanoi kyllä mielellään Lotvosen asian toimittavansa, mutta
selitti nyt, ettei kunnallislautakunnan esimies ollut kunnan varoista
tehnyt tiliä kahteen vuoteen. Hän säälitteli ihmisparkoja, jotka saivat
näinä kovina aikoina maksaa korkeita veroja tietämättä minnekkä ne
joutuvat.

Kyläläiset hämmästyivät kokonaan. He katselivat hämmästyneinä toinen
toistaan silmiin.

Vihdoin kysyi Seinustan ukko, että miks'ei häntä vaadita tilille ja
miksi ei häntä eroiteta virastaan?

"Niin, miksi ei? -- miksi ei? sitähän jokainen vaan kyselee, mutta
kukaan ei ryhdy mihinkään toimeen, jokainen odottaa vaan toistaan ja
saapahan nähdä, eikö tulevana lauvantaina valita häntä uudelleen,
taasenkin kolmeksi vuodeksi, kunnallislautakunnan esimieheksi."

"No, eivät suinkaan nuo nyt niin hulluja ole."

"Eivät! -- Tuskin kukaan viitsii itseään niin paljon vaivata, että edes
kokoukseen menisi, paitsi muutamat kunnallislautakunnan esimiehen
ystävät ja niin tulee hän taasenkin valituksi."

Pitempi äänettömyys syntyi. Miehet katselivat neuvotoinna toisiaan
silmiin.

Vihdoin käänsi Seinustan ukko mälliänsä ja sanoi:

"No eivätkö ne nyt siellä lähempänä sen verran valvo?"

"Mitä ne siellä valvoisivat, monet tahtovat vaan valita entistä."

"Mitenkä sitä täältä asti kokoukseen tulee?"

"Voisihan antaa valtakirjan," sanoi Niiralainen.

"Niin," sanoivat miehet ja silmäilivät toisiaan. Jokainen näytti
odottelevan toistaan, kukaan ei ottanut aluksi puhetta jatkaakseen,
pelkäsivät kai, että jos tyhmyys tapahtuisi, niin sitä syytettäisiin,
joka ensin valtakirjan antoon suostui. Lopulta kääntyivät miesten
silmät Seinustan ukkoon, ikään kuin kysyäkseen, mitä hän asiasta
arvelisi. Ukko tirkisteli vaskisankojensa ylitse miehiin ja näytti
asiaa harkitsevan. Miehistä tuntui Niiralaisen puhe valtakirjain
antamisesta hyvin luonnolliselta, mutta kun olivat Niiralaisesta yhtä
ja toista maininkia kuulleet, niin eivät tienneet häneen oikein
luottaa, ja odottelivat sentähden, mitä ukko asiasta arvelisi.

"Antakaa pois Niiralaiselle valtakirja," sanoi vihdoin Heikki, joka
täydellisesti luotti Niiralaiseen.

"Ei, ei, en minä häntä sillä sanonut, vaan muutoin tulin maininneeksi,
kun niin puheeksi kiertäytyi. Enkä minä muutoinkaan halua häneen
sekaantua koko juttuun. Vaan voittehan antaa valtakirjan vaikka
Helkalaiselle, kyllä minä voin valtakirjan hänelle viedä, jos niin
tahdotte."

"Niin Helkalaiselle!" huusivat useat yhtä haavaa ja miehet eivät enää
asiassa mitään pahaa aavistaneet, kun kuulivat ettei Niiralainen
itselleen koko valtakirjaa halunnut, eikä Seinustan ukollakaan ollut
mitään tätä ehdoitusta vastaan.

Valtakirja siis tehtiin kuin tehtiinkin. Miehet panivat puumerkit alle,
vielä huomen aamullakin kävi Seinustalla miehiä puumerkkiä antamassa.

Niiralainen jatkoi matkaansa muihin sydänmaan kyliin. Metsäherrain
asioita oli hänellä joka paikkaan. Mutta kaikkialla kiertäytyi muun
muassa puheeksi myöskin kunnallislautakunnan esimiehen vaali ja
kaikkialta sai Niiralainen valtakirjoja milloin millekin
kirkonkyläläiselle.

Mutta yhä pimeämmälle näytti Heikin tulevaisuus. Tähän asti oli hän
vielä jotain toivonut, mutta ne tiedot, mitä Niiralainen oli
metsäherran aikeista hänelle antanut, lopettivat aluksi viimeisenkin
toivon.

Yhä alakuloisemmaksi ja harvapuheisemmaksi kävi Heikki. Harvoin otti
hän osaa muiden keskusteluihin, oli vaan kaiket päivät omissa pitkissä
ajatuksissaan.

Seurasi sitten pitkä sumuinen syksy, päivää ei ollut paljon muuta kuin
kaksi hämärää.

Viikkokausia oli taivas alinomaa synkkien pilvien peittämänä. Toisinaan
satoi kuin olisi saavista kaatanut. Maa oli kokonaan veden ja lian
vallassa.

Kukaan ei tämmöisellä siivolla viitsinyt kirkolle lähteä. Eikä kirkolta
päinkään sattunut ketään kulkemaan Valtimon kylään. Valtimolaiset eivät
siis tienneet kirkkosanomista mitään. Eivät tienneet oliko
valtimolaisille puita myönnetty, vaikka useimmat olivat niitä hakeneet.
Eivät tienneet olivatko vielä edes kirjat Helsingistä tulleetkaan. Muun
maailman menosta eivät valtimolaiset mitään tienneet, elivät vaan kuin
säkissä.

Kaisuakaan ei Heikki ollut nähnyt, sitten kuin kirkolla kävi. Tuntui
usein niin ikävälle. Muistui mieleen monta sukkeluutta menneiltä
ajoilta. Heikin suu vetäytyi silloin hymyyn. Talon vaimonpuolet
kysäsivät silloin aina, että millä hän nauroi, johon Heikki ei ensin
tiennyt mitä vastata, mutta sanoi aina sittemmin kysyjälle että:
"sinulla."

Kysyjä hölmistyi vähän ja Heikki vaipui jälleen omiin pitkiin
ajatuksiinsa.

       *       *       *       *       *

Silloin tällöin heräsi Heikin sydämessä vielä joku toivon kipinä. Eihän
tuota tiedä, niin arveli hän, eihän tuota tiedä, jos sentään käyvät
syynäämässä vielä ennenkuin maa routii.

Mutta päivät ja viikot ne harppailivat edelleen eikä metsäherroja
näkynyt ei kuulunut. Yhä selvemmin ja selvemmin alkoi talven oireita
näyttäytyä, eikä kauvan viipynyt ennenkuin maa ja vedet olivat jo
umpijäässä. Lunta tuprutteli ja talvi sai täyden vallan. Nyt ei
Heikillä ollut enää mitään toivomista.

Tehtävänsä toimitteli hän entisellä tarkkuudella, vaikka harvoin olivat
ajatuksensa työhön kiinitettyinä. Harvoin otti Heikki osaa muiden
keskusteluihin. Hän eli omaa elämäänsä.

Tapahtui sitten muutamana sunnuntaina jälkeen puolenpäivän, että
Raution Aappo vetäytyi Seinustan pirttiin, ja häntä seurasi koko joukko
muita kyläläisiä.

Seinustan ukko istui tapansa mukaan pöydän takana ja lueskeli jotain
hartauskirjaa. Heikki lojui pitkänään tuolla karsinasängyn päällä ja
muu väki virui mikä missäkin sopessa.

Vieraat silmäilivät ympäri pirttiä ja tervehtivät talon väkiä.

Ukko tiedusteli vierailta, mitä heille kuuluu, mutta eihän niillä
vierailla mitään hyviä uutisia ollut.

Raution Aappo kääntyi vihdoin Heikkiin, nojaten taasenkin pitemmällä
jalalla lattiaan ja tukien lyhemmän jalan varpaalla ruumistaan
tasapainossa.

"Enkö minä sitä sanonut sinulle, että saa sen tyhjän pyytämättäkin,"
sanoi Aappo ja voiton riemu se loisti hänen kiiluvista silmistään,
"sanoinhan minä, että turhaa vaivaa on metsäherroja kumarrella."

"Mitenkä niin?" kysäsi Heikki.

"Ei koko kylä saa ei kappalettakaan puuta kruunun metsästä."

"Ei kappalettakaan!" huudahtivat talon miehet yhtä haavaa.

"Ei suksi- eikä reenjalaspuutakaan kuulu metsäherra lupaavan kruunun
metsästä," kuului tulleitten suusta yhtä haavaa.

"Ei suksi- eikä reenjalaspuutakaan!" huudahtivat talon miehet
ehdottomasti.

"Niin sanoi metsäherra, että sen varjossa te sitten varastatte vain
kruunun metsiä," selitti Aappo.

"No kaikkiako hän sitten luulee varkaiksi?" sanoi ukko.

"Niinpä se tuntui," sanoi yksi kyläläisistä, "minäkin koetin edes
muutamia hirsiä pyytää, kun on navetta aivan kokonaan lytistymässä,
mutta niitä ei luvattu. Vaikka samapa tuo nyt on, menevät kai ne lehmät
veroista kuitenkin, jos ei heitä navetta sitä ennen ehtisi surmata."

"Niin, millä ne verotkin maksettanee!" huokailivat miehet ja
silmäilivät ympärilleen.

"No, enkö minä sitä sinulle sanonut, ettei rehellinen mies nykyisen
metsänhoidon aikana menesty," sanoi Aappo taasenkin, kääntäen
suurellaisen nenänsä Heikkiä kohden.

"No ei suinkaan sitä varastamallakaan kauvas mennä," sanoi Heikki.

"Vaan se on kuitenkin ainoa keino, joka auttaa," sanoi Aappo, "vai mitä
luulette?" ja hän käänsi nenänsä kyläläisiin päin.

Oli joukossa joitakin, jotka myönsivät niin olevan, mutta useimmat
epäilivät.

"Ei sinun pidä varastaman," sanoi Seinustan ukko jyrkästi.

"No niin, vaan ettekö te ole lukeneet, mitä David teki, koska hän
isosi. Kuinka hän meni ja söi näkyleivät templistä, joita ei hänen
olisi sopinut syödä," sanoi Aappo ja voiton riemu loisti taasenkin
hänen kiiluvista silmistään.

"Hihhihhih!" kuului hyväksyvää naurun hikotusta sieltä täältä joukosta,
mutta toiset rypistivät tyytymättömästi nenäänsä.

"Mitä sinne kirkolle muuta kuuluu?" kysäsi vihdoin joku talon miehistä.

"Eihän sinne mitään kummallisempia kuulu. Niiralainen vaan kuuluu
tulevan kunnan esimiehiksi," sanoi Aappo.

"Vai Niiralainen. -- No mitäs ne Kirkonkylällä siitä tykkäsivät?"

"Kiroilivat vaan, että sen se nyt hoksasi, että siihen itsensä tälläsi,
kun ei metsäherraksi päässyt."

"Eivät ne taida Kirkonkylällä Niiralaisesta oikein tykätä?"

"Eiväthän ne tykkää, sanovat että se on koko ikänsä herroja
hännystellyt, ja niiden ystävyyden varjossa koettanut talonpoikia
nylkeä; mutta nyt lopulta asettavat talonpojat itse hänet kassojaan
tasailemaan," ja pilkkahymy se kierteli Aapon huulilla.

"Mitenkä ne sen valitsivat?" kysyivät kyläläiset ehdottomasti.

"Mitenkä -- hahhahhah!" sanoi Aappo päätään käännellen ympäriinsä ja
lyyhäten muutaman askeleen, "tehän sen kuulutte valinneen."

Kyläläisten naamat vetäytyivät pitkiksi. Pitempi äänettömyys syntyi.

"No mitenkä se Helkalainen Niiralaista valitsi, eihän siitä koskaan ole
kuulunut, että se tahtoisi kansaa syödä?" kysyi vihdoin Seinustan ukko
ja käänsi mälliänsä.

"Mitenkä -- Helkalaisella kuuluu olevan kymmenen tuhannen markan tuomio
Niiralaiselle ... hahhahhah! -- kyllä ymmärrätte."

Hämmästyneinä katselivat miehet toisiaan ja vääntelivät tuskallisesti
itseään, mutta kukaan ei heistä mitään virkkanut.

Joku talon piioista laittoi piisiin valkeata. Heikki nousi sängystä,
venytteliin ja heitti alakuloisen silmäyksen Aappoon.

"Mitä papereita teillä taskuissa on?" kysyi hän Aapolta.

"Aijai -- johan olin unhottaa, täällähän on Amerikapreivejä," sanoi
Aappo ja alkoi lappaa papereita taskuistaan. Ensin veteli hän esille
suurempia paperikääryjä.

"Amerikan lehtiä," sanoivat miehet kääryt nähtyään, mutta pian veteli
Aappo kirjeitäkin kasan esille ja latoi pöydälle.

"Kenellekä nämät kaikki nyt ovat, Heikkihän tuntee kirjoituksen," sanoi
Seinustan ukko ja ojensi paperit Heikille.

Heikki meni piisin luo ja alkoi tavailla päällekirjoituksia. Kyläläiset
keräytyivät Heikin ympärille uteliaina, että ketkä kirjeitä saisivat.

Häkki jakoi kirjeet ja sanomat omistajilleen, jotka niitä kääntelivät
käsissään ja selittelivät toisilleen, keneltä Amerikassa olevilta
ystäviltään he niitä saivat.

"Lueppas tuo!" sanoi vihdoin eräs kyläläisistä Heikille, "sinähän osaat
kirjoitusta."

"Niin, Heikkihän se osaakin näitä lukea," sanoivat muutkin ja aukoivat
kirjeitään.

Heikki istui piisin luo jakkaralle ja alkoi tavailla. Eivät ne olleet
juuri pitkän pitkiä nuo kirjeet, eivätkä erittäin sisältörikkaitakaan.
Mutta sama sävel oli niissä kaikissa.

Eivät niiden kirjoittajat erittäin kehuneet oloaan tuolla luvatussa
maassa. Mutta -- kirjoittivat he -- joka mies on ja itsensä oikein
käyttää, niin kyllähän täällä toimeen tulee. Toiset valittivat haikeaa
koti-ikävää ja sanoivat, että jos ei olo siellä kotona olisi niin kovin
toivoton ja kurja, niin he kyllä pian kotia tulisivat, mutta mitäpä
sielläkään juuri nuorimies tekee, arvelivat he toisekseen. Toiset
kirjoittivat olevansa työssä rautatiellä, toiset kaivannoissa, toiset
tekevänsä työtä maan alla, toiset maan päällä; ainoastaan jotkut harvat
kertoivat hankkineensa itselleen uudistalon paikan. Toiset sanoivat
ansaitsevansa kahdeksan, toiset kymmenen ja toiset kaksitoista markkaa
päivässä.

"Kahdeksan! -- Kymmenen! -- Kaksitoista markkaa!" keskeyttivät silloin
aina kyläläiset ja silmäilivät ihmetellen toisiaan.

Toiset taasen eivät sanoneet koto-ikävästä mitään tietävänsä, eivätkä
siis aikoneet millään ehdoin kotikylään palata. Tule sinäkin tänne! --
Toista täällä on olla kuin siellä, kehoittelivat he ystäviään ja jos
haluat, niin kyllä minä tiketin laitan, joka vetää aivan tänne perille
asti.

"Kyllä kai se parasta olisi," arvelivat kyläläiset, "että joka kynsi
täältä lähtisi ja siltähän tuo näyttääkin, että metsäherrat meitä
oikein kädestä pitäen koettavat täällä Amerikkaan pakoittaa," ja he
silmäilivät niin toivottomasti ympärilleen.

Parissa kirjeessä oli valokuviakin. Ne kulkivat kädestä käteen. Niitä
katseltiin ja tarkasteltiin kaikilta puolin. --

"Kuka olisi uskonut," ihmettelivät kyläläiset, "ovat kuin herroja; ei
siivon samoiksi miehiksi uskoisi, kun täältä lähtiessä."

"No tietääpäs sen, joilla senlaiset ansiot ovat," arvelivat toiset.

Kun Heikki oli kirjeet saanut loppuun tavailleeksi, alkoi hän lukea
Amerikan sanomalehtiä.

Muut miehet pörräsivät siinä yhtä ja toista. Toiset pistäytyivät
Raution Aapon kanssa tuon tuostaankin ulkona. Keskustelu alkoi käydä
yhä vilkkaammaksi, ääni kovemmaksi.

Seinustan ukko tunsi pirtissä viinan löyhkän. "Mistä teillä viinaa on?"
kysyi ukko äreästi.

Miehet katselivat hämmästyen toisiinsa, mutta Aappo se lyyhkäsi hymyssä
suin vaarin luo ja sanoi: "Minähän sitä vähän tuliaisiksi toin
kirkolta; elkäähän nyt suuttuko, isäntä, jos me tässä vähäsen niinkuin
lohdutukseksi, eihän tuo mieli muutenkaan juuri korkealla ole ja
juovathan nuo herratkin, kertovat metsäherrankin olevan viikkokausia
aivan yhdessä pöhnässä."

"Semmoiset teillä ovat lohdutukset kuin muutkin aikomukset,
tiedättehän, että minä en suvaitse päihtyneitä."

"No ei riidellä, ei riidellä, ei riidellä," sanoi Aappo lauhkeana kuin
lammas, "me lähdemme pois, lähdetään pois pojat, isäntä ei salli, että
me vähän tässä huvittelemme."

Ja niin vetäytyivät miehet vähittäin pirtistä. Toiset menivät kotiansa
ja toiset seurottelivat Aapon viinalekkeriä.

Seinustan ukko vaipui syviin mietteisiin. Kyläläistensä kohtalo koski
kipeästi häneen. Jotain olisi heidän auttamisekseen tehtävä, mutta
mitä? -- Siinäpä kysymys, joka sieti miettimistä.

Pian olivat joulumarkkinat tulossa. Varmaankaan tämmöinen kansan
ahdistaminen ei ole esivallan tahdosta. Mitähän jos kävisi
markkina-aikana kuvernöörin puheilla. Onhan tuo herra herrallakin ja
vaivasellakin Jumala. Ja totta sitä metsäherrainkin täytyy muita,
ylempiä herroja totella. Ja kuta enemmän ukko asiaa mietti, sitä
enemmän hän vakaantui siinä ajatuksessa, että paras on käydä
kuvernöörille valittamassa kyläläisten kurjaa kohtaloa.

Mutta ulkona kuului silloin tällöin kiljahtelemisia ja juopuneiden
rähinää.

"Oi Jumalani!" huokaa ukko, "miten kauvas he ovat Sinusta
vieraantuneet. Kuta enemmän heitä kuritat, sitä syvemmälle he
vaipuvat."

Mutta samalla kuului hevosen kavioin kopsetta, kiljumista ja rajua
huihkaamista juuri pirtin seinän takaa, hevonen laukata huimi ohitse
minkä ehti ja miehet mylvivät kuin sonnit reessä.

Tätä seurasi toinen ja kolmas samallainen rekikuorma, mutta sitten oli
taasen hiljaista.

"Jumala armahtakoon heidän luontokappale-riepujaankin," huokasi ukko.

Mutta jonkun ajan perästä uudistui jälleen sama ajo, sama mylvintä ja
sitten se vähän ajan perästä uudistui aina myöhäiseen yöhön. Tuntui
juuri kuin tässä juopuneiden mylvinnässäkin, joka yön hiljaisuudessa
hävisi äänettömään avaruuteen, olisi ilmestynyt synkkää pimeyttä ja
lohdutointa toivottomuutta.

Taivas oli hallavan vaalakka. Pakkanen paukkui seinissä. Lumi narisi
niin kuivakkaasti reen jalaksen alla. Levotoinna aaltoili kansa
kaupungin kauppatorilla. Oli siellä väkeä ja värkkiä. Tuolla loitompana
oli pitkä jono heinäkuormia. Niiden ympärillä hyppelivät maalaiset,
koputtelivat jalkojaan, löivät käsiä hartioihin ja tarttuivat silloin
tällöin toisiinsa käsiksi, nujusivat hetken aikaa ja irtausivat taasen.
Ostajat hääräilivät heinähäkkien ympärillä. Koettivat tunkea nyrkkiänsä
häkin kupeista, puskivat parraspuista häkkiä kohoksi, nykkivät
heinätukkoja irti, nuuskivat niitä ja sihtasivat kaikilta puolin ja
tinkasivat. -- Seurasi sitten jono jyväkuormia, sitten pieniä
voiastioita kuormittain. Kulmittain näiden kanssa oli lihakuormia
kymmenittäin. Oli siinä lampaan jos raavaankin lihaa, oli sian ja
poronkin paistia, oli tuoreita jos palvatuitakin raajoja, mitä vaan
minkin mieli teki ostaa. -- Sitten tuolla toisella laidalla seurasi
kaikellaista puutavaraa. Siellä oli suksia, kelkkoja, rekiä, haravia,
pohtimia, tuolia, pöytiä ja kaikellaisia työ- ja huonekaluja. Tuolla
rannempana taasen olivat kalain kauppiaat sijansa saaneet. -- Näiden
kaikkien keskelle olivat käsityöläiset asettaneet kauppakojunsa. Siellä
olivat myöskin ryssäin namuset makuhermoja kiihottamassa. -- Näiden
kaikkien välillä virtaili kansaa tulvanaan. Liikkeessä olivat ihmiset
alinomaa. Käsiä niin kinnermöi ja jalat tahtoivat turriksi käydä.
Parrat olivat paksussa kuurassa ja valkeiksi kylmettyneitä nenän päitä
näkyi siellä täällä; oli oikein hirveä pakkanen.

Siellä väkijoukossa tungekseli Heikkikin pitkine poronkoipisaappaineen
ja korkeine koirannahkalaukkuineen. Hänen perässään pujotteli Seinustan
emäntä vankka pakka puolivillasta kainalossaan. Se oli hedelmä hänen ja
miniäinsä pitkien iltapuhteiden ponnistuksista.

Poronlihansa olivat he summassa myöneet ja ukko oli niistä nyt rahoja
perimässä.

"No Heikki!" kuuli Heikki sivultaan tuttavallisen äänen, kun hän oli
siinä väkitungoksessa sortunut sille puolen toria, missä puutavaroita
kaupattiin. Hän käänti päätään ja näki Raution Aapon lyyhäävän itseään
kohden.

"Terve miehelle!" sanoi Aappo ja löi Heikkiä olkapäälle, "aina se tuo
vainu vetää korppia haaskan luo... Ka emäntähän se on!" huudahti hän
emännän silmiin tirkistäen, "kun on kuin morsian, aina yhtä keippelä
kuin kahdenkymmenen vanha tyttö. Toden totta minä luulin, että Heikki
oli kultansa tavannut, mutta mihinkä se Kaisu sitten tästä joutui, oli
ihan vasta tässä, samallainen pakka puolivillasta kainalossa kuin
teilläkin."

"Kuka Kaisu?" kysyi emäntä.

"Kuka Kaisu! -- Heikin hellupa tietenkin."

"Mitä tuolla olisi hellua, ei välitä tytöistä mitään, elelee vaan
omissa pitkissä ajatuksissaan."

"Mitä olis nuoruus rakkaudetta. Se olis niinkuin kevät kukkaisetta."

"Mitä te olette markkinoille tuoneet?" kysyi Heikki, saadakseen puhetta
käännetyksi toisaalle.

"Rekiä ja pohtimia, tässä on minun kuormani," sanoi Aappo kääntyen
selkänsä takana olevaan reki- ja pohdinkuormaan, "onhan sitä
puutavaraa, joka synkkien metsien keskellä asuu," sanoi Aappo
piikillisesti.

"Joko taas?" sanoi Heikki ja kääntyi lähteäkseen.

"No, no! -- elähän nyt sentähden noin suutu, vaan tiedäthän, että elää
minunkin täytyy, ja enhän minä ota enkä varasta, vaan katson kruunun
metsien parasta," sanoi Aappo ja tarttui Heikkiä olkapäästä kiini.

"Aina teillä ovat teidän läksynne."

"Niin ja monenlaisia konstia lisäksi, kuulehan nyt. Yhden konstin minä
sinulle vielä opetan, ja se ei niinkään hullu ole. -- Eiväthän
metsäherrat ole vielä käyneet syynäämässä?" --

"Eivät ole -- mitä sitten?"

"No niin -- tee sinä niinkuin minä ja moni muu on tehnyt, elä ole koko
syynistä miksollasikaan, ala vaan tehdä taloa, kyllä siitä hyvä tulee?"

"Kruunun maalleko omin lupisi?"

"Aivan niin, sen on moni ennen sinua tehnyt ja tekee vielä jälkeenkin."

"Kyllä kai metsäherrat hävittävät semmoiset torpat, ja sakottavat,"
sanoi Heikki.

"Eivät ole sitä vielä kenellekään tehneet, syynäävät kuin sopii ja
hankkivat torpan kirjat,"

"Tule jo pois!" sanoi emäntä ja alkoi poistua.

"Elkäähän nyt vielä! -- Tuoltahan se tulee Kaisukin. Odottakaahan nyt,
emäntä, minä näytän mimmoinen kulta se Heikillä on. Tuleppas tänne
Kaisu ja katso!"

Kaisu tuli Aapon luo. Hän ei näkynyt ensin huomaavan Heikkiä, vaan
lähemmä saapuessaan keksi hän hänet, vilkasi Aappoon ja huomattuaan
hänen kujeellisen nenänsä, tuli hän niin hämilleen, ettei tietänyt mitä
tehdä.

"Voi sitä rakkautta mikä meilläkin oli vaarivainajan kanssa vielä
viikon vihkimisenkin jälkeen, kun penkillä pääksekkäin maattiin ja
toisiaan tukasta vedettiin," sanoi Aappo työntäen Kaisua Heikkiä kohden
ja alkoi laulella:

    "Anna kättä sun kultas kanssa,
    Anna kättä sun liutus kanssa,
    Anna kättä sun hyväs, sun hyväs."

Heikki oli niin hämillään, ettei tietänyt mitä tehdä, työnsi kuitenkin
kätensä Kaisulle ja vilkasi samalla ympärilleen, että huomasiko sitä
kukaan. Onneksi ei kukaan katsonut heihin ja Heikki pudisti sentähden
tuttavallisemmin Kaisun kättä.

"No miltäs näyttää, -- sopiiko sukuun?" sanoi Aappo, emäntään kääntyen.

"Kenenkä tyttö se on tämä?" kysäsi emäntä, joka oli vanhan vaimon
tarkalla silmällä seurannut nuorten liikkeitä ja luuli huomaavansa,
ettei Aappo aivan honkihin horissut.

"Tämähän on Korven Kaisu, kelpo tyttö, samallainen kuin äitinsäkin,
muistattehan tuon ennen, kun Taustolla yhtä velliä ryystitte."

"Aivan niin, aivan niin, nyt minäkin sen hoksaan, no niin ne nuoret
kasvavat," arveli emäntä ja alkoi hypistellä Kaisun käsivarrella olevaa
puolivillasta.

Kaisu kohotti toisen jalkansa maasta, kapautti sen varpailla kerran
kahdesti toisen jalan kantapäähän, laski maahan ja kohautti vuorostaan
toisen jalkansa ylös, teki sillä samallaisen liikkeen ja hypähti
väliin. Sillä välin hypisteli hänkin vuorostaan emännän puolivillasta
ja tiedusteli sen hintaa.

Samalla saapui paikalle Seinustan ukko ja sanoi Heikille.

"Nyt menen kuvernööriin, tahdotko tulla matkaan?"

"No mennään sitten," sanoi Heikki, heitti salaisen silmäyksen Kaisuun,
mutta tämä ei sattunut huomaamaan sitä. Hän kysyi sentähden Aapolta,
että missä he olivat kortteeria. Aappo selitti kortteerinsa ja
Kaisunkin silmäykset kohtasivat jälleen Heikkiä.

"No mennään nyt," sanoi ukko ja alkoi tunkeutua väkijoukkoon. Heikki
pujotteli perässä.

"Minnekkä ne nyt menivät?" kysyi Kaisu emännältä.

"Kuvernööriin kai ne aikovat, mitä lienee asiaa ollut."

"Mutta eikö lähdetä liikkeelle, jos ostajaa satuttaisiin kopeuttamaan,"
sanoi emäntä Kaisulle ja vilkasi hänen vaatepakkaansa.

Aappo teki pilkallisen liikkeen, kuullessaan miesten kuvernööriin
menevän, kohotti kätensä huulilleen, puhalteli niitä hetken aikaa,
ojensi ne sitten suoriksi, löi hartioihinsa ja hypähteli.

Emäntä ja Kaisu alkoivat myös pujotella väkijoukkoon. Yhtä ja toista
keskenänsä keskustellen vähitellen johtui heidän keskustelunsa
Heikkiin.

"Missä te Heikin kanssa olette tutuiksi tulleet?" kysäsi emäntä.

"Hm! -- Mehän olimme rippikoulussa yhtä aikaa," sanoi Kaisu.

"Hm!" sanoi emäntä ja nyökkäsi päätään juuri kuin sanoakseen: "Kyllä
ymmärrän."

Mutta Kaisu loi silmänsä maahan ja pitempi äänettömyys syntyi heidän
keskensä.

Mutta sanaakaan virkkamatta astuskelivat ukko ja Heikki jälekkäin
pitkin katuja. Kansaa oli kadulla kuin soipaa sotaa. Toisia meni,
toisia tuli vastaan. Kadut olivat aivan yhtenä vilinänä ihmisistä.

Mutta tuossa kadun risteyksessä pidettiin outoa melua. Heikin ja
ukonkin huomio kääntyi siihen.

Eräs juopunut mies teki tappelua toisen selvemmän miehen kanssa. Tämä
huusi poliisia avukseen. Poliisi tuli ja koetti hillitä juopunutta,
mutta saikin siitä tekemistä. Sentähden puhalsi hän pari kertaa
pilliinsä.

Väkeä alkoi kerääntyä kaikilta haaroilta, mutta pian saapui paikalle
toinenkin poliisi. He tarttuivat miestä kainaloista kiini ja alkoivat
taluttaa häntä välissään "korppulaaria" kohden.

Ukko ja Heikki jatkoivat matkaansa.

Heikki mietiskeli vaan, että mitähän olisi, jos kumminkin alkaisi
rakentaa keväällä aivan omin päin, sen enempää syyniä odottelematta. Ja
kuta enemmän hän tätä mietti, sitä selvemmin tunsi hän, että niin hänen
on tehtävä. -- "Mutta... Niin, voihan sitä sentähden kuvernööriltä
kysyä." -- --

Mutta samalla olivat he saapuneet aivan kuvernöörin virkatalon luo.
Ukko pyörähti muutamasta leveästä ovesta sisään ja niin tulivat he
muutamaan poikkikäytävään.

"Täältä sitä kuvernööriin pääsee," kuiskasi ukko Heikille.

"Mutta kuulkaahan te," sanoi Heikki.

Ukko puisti epäilevästi päätään.

"Mutta eikö voisi kuvernööriltä kysyä, että mitä hän siitä arvelisi,"
sanoi Heikki.

"No saadaan nyt nähdä, miten hän rupee meitä kuuntelemaan," sanoi ukko
ja alkoi kömpiä käytävästä lähteviä rappusia ylikertaan. Heikki seurasi
perässä.

       *       *       *       *       *

Tuolla yläkerran etehisessä seisoi pitkä solakka asevelvollinen.

Hän seisoi niin suorana ja vakavana kuin olisi ollut kuvapatsas
siinä töröttämässä. Aivan salin oven edessä seisoi se siinä.
Salin ovi oli auki, mutta sinne ei hän katsonut. Kivääri oli hänen
sivullaan. Sen perä oli maata vasten ja suussa oli painetti. Eräs
siperinnahka-kauluksinen talonpoika kömpi rappusia myöten etehiseen.

Mutta tuolla sisällä salissa istui suuren pöydän ääressä joukko
kanslisteja, aivan keskellä lattiaa he siinä istuivat ja näyttivät
olevan ahkerassa kirjoituksen puuhassa.

Tuossa lähellä ovea seisoi lihavanlainen, suurivatsainen herrasmies.
Hän seisoi siinä ja tähysteli kanslisteja. Sitä syvempään kumartuivat
nämät paperiensa yli ja näyttivät olevan kukin ahkerassa työn touhussa.
Mutta keksittyään vastatulleen talonpojan etehisessä, vetäysi tuo
suurivatsainen herra sinne. Talonpoika kumarsi hänelle syvään, johon
tämä ylhäisen ryhdillä nyökkäsi hieman. Sotilas seisoi siinä vaan ja
piti toisella kädellä kiväärin piipusta kiini. Hänen silmäteränsäkään
eivät liikahtaneet. -- Mutta kun kanslistit keksivät vanhan herran
poistumisen, kohosivat he pystympään ja vilkkaampi liike syntyi pöydän
ympärillä.

"Kun rupee, niin mollottaa siinä päiväkaudet, kuin puoliyön aurinko,"
kuiskasi muuan kanslisti toverinsa korvaan ja nyökäytti suurivatsaisen
herran jälkeen.

"Ja tuolla sitten toinen juorulaukku, koettaa elää jyrsimällä
toveriensa luita," arveli puhuteltu ja viittasi tuolla salin vasemmalla
puolen, oman pöytänsä ääressä kumppaniinsa selin istuvaan
pitkäkoipiseen ja suuripartaseen herraan, joka kirjoitteli siellä
vastatulleita asiapapereita luetteloihin.

Ylevän ja ylhäisen näköisenä kääntyi pitkäkoipinen herra samalla päin
toveriinsa ja silmäili heitä hetken aikaa. Nämä kumartuivat jälleen
paperiensa ylitse. Haudan hiljaisuus vallitsi virkahuoneessa. Itseensä
tyytyväisen näköisenä kääntyi pitkäkoipinen herra jälleen työhönsä
hänkin. Selvään näkyi että hän tunsi arvonsa kumppaniensa suhteen.

Siperinkauluksinen talonpoika hiipi salin ovenpieleen ja seisahti
siihen. Kanslistit kohosivat jälleen pystympään ja alkoivat supatella
keskenään vilkuen silloin tällöin talonpoikaan.

"Ei tuo oikein ektasorttia ole," arveli muuan silmäillen
siperinkauluksista miestä.

"Ei sinne päinkään, pitäisihän niitä näin markkina-aikaan saada nähdä
oikein ensimäisen karaatin tervajätkiäkin," säisti toinen. --

"Jumala varjelkoon herra kenraalia!" kajahti samalla etehisestä. Ikään
kuin maan alta lähtevä ukon jyräys lumosi tämä ääni koko virkakunnan.
Kaikkialta taukosi liike ja haudan hiljaisuus vallitsi kaikissa
virkahuoneissa. Tuo asevelvollinen vaan seisoi siinä saman näköisenä ja
samalla paikalla kuin ennenkin. Mitään elon merkkiä tuskin huomasi
hänessä nyt enempi kuin ennenkään.

Hetken päästä hiipi pitkä vilkkaan näköinen sotaherra salin lävitse
omaan virkahuoneesensa ja nyökäytteli mennessään oikeaan ja vasempaan.

Vilkkaampi liike syntyi jälleen salissa ja kanslistit alkoivat tehdä
huomioitaan ovensuussa seisovan talonpojan suhteen.

Mutta samalla astui saliin tuolta vasemmalla kädellä olevasta kamarista
vanha harmaahapsinen ja kaljupää herra. Sen keksittyään kumartuivat
nuoret herrat hätäisesti yhä syvempään kukin kirjoituksiensa yli ja
olivat työntekijän näköisinä.

Vanha herra ei kumminkaan katsonut heihin päinkään, kävellä reuhkasi
vaan ovea kohden ja politti itsekseen: "Kunnallishallituksia! -- Kyllä
ovat oikeita kunnallishallituksia! Niin -- se nimi niille oikein sopii.
Ota nyt taasenkin selvä siitä..."

Kun vanha herra läheni ovea, kumarsi siperinkauluksinen talonpoika
hänelle syvään ja pyysi saada muutaman sanan puhua herra laamannin
kanssa.

"Joo! miksei!" sanoi vanha herra kääntyen ystävällisesti hymyillen
talonpojan puoleen. "Puhukaa vaan!" ja hän oli oikein lipevän
näköisenä. Vasiten olikin hän tänään markkinapäivänä päättänyt kohdella
kaikkia talonpoikia, jotka lääninhallitukseen tulisivat, niin
ystävällisesti kuin mahdollista. Haukkukootpa sitten suomikiihkoiset
sanomalehdet virkamiehiä miten virkavaltaisiksi hyvänsä, kansa ei sitä
usko. Niin -- kansalle on näytettävä, että sanomalehdet valehtelevat.

Talonpoika kysyi nyt vanhalta herralta, että joko lääninhallitukselle
oli saapunut niitä maanviljelysrahoja, joita kunnille lainataan.

"Ei, ei niitä kunnille lainata, niitä annetaan vaan suuremmissa
summissa yksityisille maanviljelijöille..."

"Niin, niin -- kyllä minä senkin tiedän, mutta onhan nykyjään määrätty
toisia rahoja, joita kunnille annetaan, mutta ne eivät ole tainneet
vielä tänne saapua..."

"Ei täällä ole semmoisia rahoja."

"Suomettaressa oli, että niitä tulee."

"Suomettaressa, Suomettaressa!" tikasi harmajahapsinen herra ja nyt hän
vasta katsoi talonpoikaa tarkemmin silmiin ja tunsi, että hän olikin
yksi noita fenomaanisten sanomalehtien riivaamia läänin isäntiä.
"Suometar, Suometar!" tiuskoi hän uudelleen. "Suometar on taasenkin
laskenut omiaan, sen minä saan ilmoittaa," ja hän kumarsi ehdottomasti
talonpojalle ja meni ovesta ulos. Siperinkauluksinen mies jäi seisomaan
siihen ikäänkuin hyypiä hävitettyyn kaupunkiin. Hän silmäsi kerran
ympärilleen, loi sitten silmänsä lattiaan ja hänen poskensa
vavahtelivat niin omituisesti. Hän kohotti vielä kerran silmänsä ylös,
silmäsi ympärilleen, mutta hiipi sitten verkalleen ulos häpeissään kuin
vieras koira.

"Oikea käsi näkyy," sanoi eräs kanslisti ja oli selailevinaan paperia,
kun hän näki tuon isovatsaisen herran astuvan jälleen saliin.

Irvihampaat kaupunkilaiset nimittivät häntä lääninhallituksen sieluksi,
mutta kanslistit sanoivat häntä laamannin oikeaksi kädeksi.

Tuskin oli vahtimestari ehtinyt etehisestä poistua, kun sinne saapuivat
Seinustan ukko ja Heikki.

Pian keksi joku kanslisti avoimesta ovesta ylimaalaiset etehisessä. Hän
antoi merkin toisille ja kaikkien suu vetäysi pilkalliseen hymyyn
nähdessään miten ukko heitti lammasnahkareuhkansa ja karvakintaansa
oven luo lattialle ja alkoi löysätä vankkaa villavyötään turkin
ympäriltä. Kanslisteilla oli niin ihmeen lysti.

Ainoastaan se herra, joka istui ovea lähinnä, selin oveen, ei toisten
lystistä mitään tiennyt. Hän istui vaan siinä kumarruksissaan ja
kirjoitteli. Hän oli istunut jo vuosikymmenisen siinä omalla paikallaan
saamatta mitään viran ylennystä ja toiset kanslistit arvelivat, että
siinä saa hän istuakin, kunnes sammalet päähän kasvavat.

Muutamia vuosia takaperin oli ollut eräässä läänin innokkaimmassa
suomenmielisessä lehdessä muutamia lääninhallituksen jäsenille vähemmän
hauskoja kertomuksia viraston sisällisistä oloista.

Tässä kerrottiin juttuja, jotka eivät mitenkään muuten olisi
sanomalehden toimituksen tietoon saattaneet tulla, kuin siten, että
joku viraston jäsenistä oli niitä toimitukselle kertonut.

Nyt oli virastossa yleisesti tunnettu, että puheena oleva kanslisti
suosi suomenmielisiä aatteita. Saatiin sen lisäksi selville, että hän
silloin tällöin kävi mainitun lehden toimituspaikassa.

Kului vuosia. Koko sanomalehtijuttu olisi unhottunut jo aikoja, ellei
tuo kanslisti yhä vaan istuisi tuossa samalla paikalla ikäänkuin
muistopatsaana tästä tapauksesta.

Mutta ukko laitteli tuolla etehisessä silmille valahtanutta
hiussuortuaa korvansa taa ja käänteli mälliänsä. Sitten alkoi pieksää
koirannahkakaulustaan, jotta kuurottamisesta tulleet jääsilpareet
sinkoilivat saliin, aina kanslistien pöydän luo saakka. Tämä antoi
heille uutta ilon ainetta.

Tuo ovenpuoleinen kanslisti vaan ei mitään huomannut, kirjoitteli
ainoastaan. Mutta samalla sai hän märäksi pureksitun paperisutin
keskelle otsaansa. Yht'äkkiä kohotti hän päänsä työstään ja loi tuiman
silmäyksen vastapäätä istuvaan kumppaniinsa.

"Etkö huomaa veljiäsi?" sanoi tämä ja viittasi ovelle.

"Etköhän mene pistämään asetoverillesi kalliissa kansallistaistelussa
kättä," muistutti toinen ja tämäkös sukkeluus se vasta nauratti toisia,
ja naurattihan se sukkeluuden keksijää itseäänkin. Ovenpuoleinen
kanslisti silmäsi ovelle ja loi sitten vakavan katseen kumppaniinsa,
ikäänkuin sanoakseen, eikö sen enempää, ja alkoi jälleen kirjoitella.

Mutta toiset kanslistit ne vaan tirkistelivät etehiseen. Huomattuaan
miten ukko aukoi vyötäisillä olevaa nahkavyötään ja kohotteli uurteelle
valahtaneita housujaan, silmäilivät kanslistit hymyhuulin toisiaan ja
kaikilla oli niin ihmeen lysti, että se häntä vasta lystiä oli.

Heikkikin löysäsi vyön turkkinsa ympäriltä, mutta kuinkahan lienee
tullut siinä pyörähtäneeksi niin, että silmänsä sattuivat yhtäkkiä
asevelvolliseen, joka seisoi siinä niin vakavana, ettei karvan
juurikaan värähtänyt.

Heikki kammahti ensin, mutta sitten hän ihastui. Hän luuli sotilaassa
tuntevansa Lotvosen Aapon, joka oli viime jouluna ollut lomalla ja oli
hänellä silloin ollut ihan samallainen sinelli ja muutoinkin
samallainen puku. Heikki astui pari askelta sotilasta kohden ja yritti
pistää kättä.

Mutta sitten katsoi hän tarkemmin. Sotilas ei osoittanut mitään elon
merkkiä, seisoi vaan. Silmäterätkin pysyivät aina samassa asennossa.

Nyt huomasi Heikki, ettei se Lotvosen Aappo ollutkaan. "Mikä lienee muu
suurempi sotaherra," arveli hän.

Seinustan ukko otti taskustaan siniloimisen valkeakuteisen nenäliinan,
pyhiskeli sillä tupakan jälää suupielistään ja katseli ympärilleen,
että kenen puoleen tässä ensin olisi käännyttävä.

Samalla vetääntyi tuo suurivatsainen vahtimestari etehiseen ja asettui
siihen, syrinkarin Heikkiin ja ukkoon kädet puuskassa seisoa
töröttämään.

Ukko tuumi ensin kääntyä hänen puoleensa, mutta kun tämä ei päätäänkään
kääntänyt häneen, niin silmäsi ukko salin ovesta sisään. Huomattuaan
siellä pöydän luona noiden nuorten herrain olevan niin hyvän tuulen
näköisinä, arveli hän heille ensin asiansa ilmoittaa. Hän otti jo
muutaman askelen sinne päin, mutta samalla loi tuo isovatsainen herra
kysyvän silmäyksen häneen ja otti muutaman askeleen häntä kohden.
"Milloin sitä kuvernööriin pääsee?" kysäsi sen vuoksi ukko tältä
herralta.

"Tuo mahtanee olla hyvin suuri herra, kentiesi ensimäinen mies
kuvernööristä," tuumi Heikki itsekseen siinä suurivatsaisen herran
mahdikasta käytöstä tarkastellessaan.

"Mitä teillä on asiaa?" kysyi vihdoin suurivatsainen herra kääntyen
syrinkarin ylimaalaisiin.

"Me olisimme valittaneet siitä, kun nyt koko Isonvaltimon jokivarsi on
niin sulettu kruunun metsistä, ettei saa enään suksi- eikä
reenjalaspuitakaan ostaa ja olisimme kysyneet..."

"Onko teillä minkäänlaista kirjallista valitusta?" kysyi puhuteltu
herra päätäänkään kääntämättä ukkoon päin.

"Ei meillä mitään kirjaa ole, totta kai sitä kuverrööriä saa puhutella
ilman kirjattakin," vastasi ukko.

"Ei sillä kuvernöörillä ole aikaa kaikkien puhuttelemiseen, on sillä
parempaakin tehtävää," sanoi vahtimestari.

"Sanotaanhan tuota talonpojan pääsevän keisarillekin tilaansa
valittamaan, saati sitte kuvernöörille," sanoi ukko itsepäisesti, mutta
Heikkiä alkoi jo peloittaa, kun ukko noin korkealle herralle niin
rohkeasti puhuu.

"No menkäähän tuon herran tykö, joka tuolla yksinään kirjoittaa," sanoi
suurivatsainen herra, osoittaen tuohon pitkäkoipiseen herraan, joka
tuolla salin vasemmalla seinämällä yksinään istui.

Ukko astui saliin ja alkoi kuulumattomin askelin töpöstellä osoitetun
herran luo. Heikki seurasi perässä ja vyötäisiltä irroitettu villavyö
venyi hänen perässään.

Suurista ikkunoista virtaava valo ja se juhlallinen hiljaisuus, joka
salissa vallitsi, tekivät Heikkiin sellaisen vaikutuksen, että hänen
huomionsa haihtui salissa olevien esineiden välille. Hänen silmänsä
vilisivät ja korvansa kohisivat, mutta mitään ei hän tarkoin huomannut.
Luuli kumminkin huomaavansa, että kaikki nuo herrat pöytäin ympäriltä
tähystelivät heitä.

Hän tunsi itsensä niin vieraaksi täällä.

Miehet seisahtivat pitkäkoipisen herran luo, mutta tämä ei ollut heitä
huomaavinaan, kirjoitteli vaan.

Heikki luuli nyt oltavan itse kuvernöörin edessä ja tarkasteli hänen
ylhäistä ryhtiänsä. Sydän se vavahteli tuolla rintakehän sisällä sitä
hetkeä ajatellessa, jolloin tämä korkea herra kohottaisi silmänsä
kirjoituksestaan ja alkaisi puhutella heitä. Sentähden ei hänen
kauhunsa ollutkaan aivan vähäinen, kun ukko sen pitemmittä mutkitta
avasi suunsa ja kysyä tömäytti:

"Missä sitä kuvernööriä saa puhutella?"

Heikki ei tietänyt miten saada ukolle ilmoitetuksi, että siinähän se
olikin itse kuvernööri heidän edessänsä. Häntä peloitti kovin
nähdessään tuon suuren herran kohottavan silmänsä heihin päin.

Hän kysyi:

"Mitä teillä herra kuvernöörille on asiaa?"

"Me tahdomme puhutella häntä," oli vastaus. Heikkiä alkoi jo
vapisuttaa, kun tuo ylhäinen herra uudisti niin käskevällä äänellä
kysymyksensä: "Mitä teillä on asiaa?"

Mutta maailma pimeni Heikin silmissä kuullessaan ukon sanovan:

"Kuulettehan tuon, että me tahdomme puhutella häntä." Hän luuli noiden
kaikkien herrain salissa karkaavan heidän kimppuunsa, viskaavan heidät
ulos ja huutavan, että niinkö sinä vastaat kuvernööriä.

Mutta kukaan ei salissa liikahtanut paikaltaan, ei karannut miesten
kimppuun eikä viskannut heitä ulos.

Tuo pitkäkoipinen herra keikautti loukatun näköisenä niskojaan, ja
kysyi: "Ettekö te voi muille asiaanne ajaa?"

"Kyllä me tahdomme puhutella kuvernööriä itseään," toisti ukko
jäykästi.

"Kuulkaapas komisarius!" huudahti pitkäkoipinen herra tuolle
suurivatsaiselle herralle ja sanoi sitten hänelle muutamia ruotsalaisia
sanoja. Viimeksi mainittu herra meni muutamaan sivuhuoneeseen ja
miesten käskettiin hiukan odottaa. Heikki ei käsittänyt mitä tästä
viimeinkin tuleman piti, mutta ukko vaan jäi rauhallisesti
odottelemaan. Pian tuli tuo suurivatsainen herra näkyviin, viittasi
kädellään ylimaalaisiin ja sanoi: "Saatte nyt tulla."

Ukko alkoi kävellä töpöstellä suurivatsaisen herran perässä
sivuhuonetta kohden. Nyt alkoi Heikillekin selvitä, etteivät he vielä
olleet kuvernööriä nähneetkään. Hän siis seurasi ukkoa.

Tultuaan sivuhuoneeseen, tarttui tuo suurivatsainen herra muutamaan
avaimeen, kääntyi miehiin päin, veti oven auki, vetäysi itse syrjälle
ja antoi miesten astua yksin sisälle. Ukko meni edellä, Heikki hiipi
jälessä. Keskellä laattiaa seisoi heitä vastassa pitkä ystävällisen
näköinen sotaherra. Ihmeekseen näki Heikki ukon kumartavan syvään
kuvernöörille. Hän koetti tehdä samoin, mutta kun ei hän ollut tullut
edeltä päin ajatelleeksi koko temppua, ei kumarrus tahtonut oikein
onnistua häneltä.

Ystävällisen näköisenä astui kuvernööri pari askelta heitä kohden. Ukko
ojensi kätensä ja Heikkiä kummastutti, kun hän näki kuvernöörin
ystävällisesti pudistavan sitä.

"Miste te ole?" kysyi sitten kuvernööri luoden niin ystävällisen
katseen ensin ukkoon, sitten Heikkiin, että Heikki alkoi jo kokonaan
hämmästyksestään selvitä.

"Tuolta olemme Inarijärveltä Valtimon kylästä," selitti ukko.

"Jahah, Karijervi -- no onko teille mike hete siellä?" kysyi
kuvernööri.

Ukko mietti hetken aikaa, että mitä se kuvernööri nyt hetteestä kyselee
ja vastasi vihdoin.

"On kai se siellä ylämaan rinteellä yksi."

Kuvernööri tuijotti kotvasen ukkoa silmiin miettien ukon vastauksen
sisältöä, näytti vihdoin sen hoksaavan ja sanoi: "Niin ylimaa, eike
seell' ylimaas' ole muute ilma terveelline ja raitis."

"Raitis, herra kuvernööri, raitis ja hallan arka peräti. Tuskin
milloinkaan saadaan täydellistä vuotta," selitti ukko innostuen.

Kuvernööri käveli pöydän luo, rumputteli sormellaan hetken aikaa sitä,
päätti muuttaa keskustelun suuntaa, kääntyi sentähden uudelleen miehiin
ja kysyi ystävällisesti.

"Seell' on suurii tukinhakkuit seell'."

"Toisinaan suurempia, toisinaan pienempiä," sanoi ukko.

"Sep' oll' lyst' ett' saa nehde teit," sanoi kuvernööri, "minu ole ain
toivonu, ett' saa nehde niit' rakkait' maanmeehii, kuin niit suurii
tukkii seelt alas föörää. Se maht' oll' hyvi ylös rakentava ja
juhlallist', ett' laskii alas niit' suurii koskii ja niit' suurii
jokii. -- Eike se sit ole riemullist' ja lystii, kun saa tavarans'
rantamaa ja rahans' käte?"

"Joo herra kuvernööri, tahtoohan se olla välistä liijan hurjaa,
tappeluitakin tahtoo syntyä, jahka vaan viinaa on saatavissa."

Kuvernööri käveli taasen pöydän luo, rumputteli hetken aikaa sormellaan
pöytään ja näytti miettivän. Hän kääntyi hetken perästä jälleen
talonpoikiin ja kysyi ystävällisesti.

"Mike asia teill' oli?"

Ukko ryki ensin, karisteli kurkkuaan sitten ja alkoi vihdoin: "Kansa
siellä meidän puolessa on harjaantunut aina saamaan tarverahansa ja
elatukseensakin apua kruunun metsistä," selitti ukko ja Heikki näki
miten kuvernööri katsoi ukon suuhun ja näytti ikäänkuin nielevän
jokaisen hänen sanansa, mutta ukko jatkoi kiihtyvällä innolla kuin
Kalkkimaan pappi: "Viimeisinä aikoina on kruunun metsistä annettu niin
sanottuja hakemuspuita."

"Hakemuspuu -- hakemuspuu -- mite se?" keskeytti kuvernööri. "Eiku
seell' ole suurii komeit metsii?"

Ukkoa ällistytti hiukan, hän mietti hetken, että mitä se kuvernööri
tuolla kysymyksellään takaa ajoi, mutta sanoi vihdoin: "Takamailla ovat
suuremmat metsät, mutta joki- ja ojavarsilla ovat metsät nyryneet
pienemmiksi."

"Metsät nyrineet, metsät nyrineet," mutisi kuvernööri ensin, mutta
sitten näytti hän oivaltavan ukon tarkoituksen ja sanoi innostuen:
"Niin seell' jokivarsill' kuuluu olevan semmottii kauniit' ja koreit'
nurmikoit'."

"Mitä niiden kauneudesta, pellot ovat niin pienet, että akka hameellaan
peittää ja ympärillä olevat rämeet ja räseiköt uhovat kylmää kuin
jääkellari. Eivät ne ihmiset sielläkään elä sulalla päiväpaisteella,
leipää sitä tarvitaan tahi pian rupee nälkä suolissa vonkumaan," arveli
ukko vakavasti, mutta kuvernöörin nenä se vetäytyi hiukan kippuraan.
Hän pyörähti pöydän luo, heläytti kelloa.

"Mine kesken vaktmestari tänne," jupisi hän puoli ääneensä ja pian
vetäytyi tuo suurivatsainen herra sisään.

Ukko loi tuiman silmäyksen häneen ikäänkuin sanoakseen, ettei sinua
olisi täällä tarvittu.

Kuvernööri sanoi suurivatsaiselle herralle pari kolme ruotsalaista
sanaa. Viime mainittu kääntyi niin ylhäisen näköisenä miehiin päin ja
kysyi: "Mitä teillä on asiaa?"

Ukko loi kysyvän katseen ensin häneen, sitten kuvernööriin. Nähtyään
kuvernöörinkin odottavan vastausta, ei ukko käsittänyt mitä tämä
merkitsi.

Heikkikin, joka oli kuvernöörin ystävällisestä käytöksestä jo hyvin
kodistunut, alkoi nähtyään tuon suurivatsaisen herran kopean
käytöksen, hämääntyä uudelleen. Hän oli jo päättänyt kysyä neuvoa
torpanrakennusasiassakin, mutta nyt häntä taasenkin alkoi epäilyttää.

Kun kaikki neljä miestä olivat siinä tuokion toisiaan käsittämättä
vastakkain seisoneet ja tähystelleet toisiaan, kääntyi kuvernööri
vahtimestariin ja sanoi jotakin.

"Herra kenraali tahtoo, että selitätte asianne ylös uudelleen, hän ei
ole oikein ymmärtänyt teitä," sanoi vahtimestari, kääntäen suurta
vatsaansa ukkoon päin.

Ukko nyrpisti ensin nenäänsä, katsoi sitten kuvernööriä silmiin, mutta
nähtyään hänen ystävälliset kasvonsa, alkoi hän uudelleen selittää:

"Viime aikoina on yhä vähentämistään vähennetty puiden antia
talonpojille kruunun metsistä, vaikka sahain omistajille on niitä myöty
kymmeniä tuhansia puita vuodessa. Vähäiseksi ei olisi ollut arvattava
se ansio, minkä talonpojat olisivat saaneet ostamalla puita kruunun
metsistä ja lauttaamalla sekä myömällä niitä markkinapaikalla. Mutta
tänä vuotena ei ole talonpojille puita annettu ei suurimpaankaan
tarpeeseen, ei edes ole myöty suksi- eikä reenjalaspuitakaan. Sentähden
on kansa joutunut sellaiseen hätään, ettei tuumaa tulevaa millä
eletään, millä verot ja ulosteot maksetaan. Olemme sentähden tulleet
herra kenraalilta kysymään, onko tämä kansan ahdistus ylempää tullut,
vai ominpäinsäkö se metsäherra kansaa näin kuristaa."

Heikki seisoi ja ihmetteli siinä, kun kuuli ukon kuvernööriä herra
kenraaliksi sanovan. Mutta kuvernööri kääntyi vahtimestarin puoleen,
joka hänelle tulkitsi miesten valittavan sitä, ettei heille kruunun
metsistä myöty suksi- eikä reenjalaspuita, sekä kysyvän herra
kenraalilta, että onko hän kieltänyt metsäherraa niitä reille myömästä,
vai onko metsäherra omin päinsä heittänyt niiden myönnin.

Kuvernööri puisti päätään ja koetti selittää miehille, ettei hän ole
kieltänyt metsäherraa tarvepuita myömästä, eikä luultavasti
metsähallituskaan. Paremmaksi vakuudeksi kertoi hän vielä tämän
ruotsiksi käskien isovatsaisen herran selittää se miehille. Tämä
selitti nyt miehillä: "Ei herra kenraali ole kieltänyt metsäherraa
myömästä puita, eikä muutkaan, vaan on metsäherra omin päinsä heittänyt
niiden myönnin talonpojille."

Miehet tuskin korviansa uskoivat. Jos kuka muu olisi heille sanonut,
että koko kansan ahdistus onkin vaan metsäherran ominpäistä tekoa,
eivät he sitä olisi uskoneet, mutta nyt kun he olivat kuulleet
kuvernöörin omasta suusta, niin täytyihän heidän se nyt uskoa. He siis
pyysivät vielä herra kenraalin apua siihen, että kansalle ruvettaisiin
antamaan taasenkin puita niinkuin ennenkin.

"Joo, joo -- kyllä mine, kyllä mine," sanoi kuvernööri ja taputteli
miehiä olkapäälle, "kyllä mine, kyllä mine; minä kirjoitta sinne
Metsähallitus ja Senaatti, ne kaikki ole tuttu minu," ja hän kävellä
viuhtoi edestakaisin lattialla, viittoi miehille käsillään ja
vakuutteli yhä vaan, että: "kylle mine, kylle mine," tuli taas miesten
luo ja taputteli heitä.

"Kysynkö nyt torpan perustamisesta?" kuiskasi Heikki ukolle.

"Kysy vaan," sanoi ukko.

"Tuot ... tuota," alkoi Heikki takeltaa ja kuvernööri sen huomattuaan
pyörähti aivan Heikin eteen ja katsoi niin ystävällisesti häntä
silmiin. "Tuot ... tuota, minä laitoin torpan hakemuksen, mutta
metsäherra ei vielä ole käynyt syynäämässä, vaikka siitä on jo kulunut
kaksi vuotta, niin minä ajattelin kysyä, että saisikoon tuota ruveta
torppaa laittaman kruunun metsään nyt jo heti. Ovat ne muutamat muutkin
laittaneet torpan, ennenkuin metsäherrat ovat syynäämässä käyneet,
tohtisikoon tuota tehdä samalla lailla?"

Kuvernööri kääntyi taasenkin suurivatsaisen herran puoleen, joka
tulkitsi kuvernöörille Heikin kysyvän, että tohtisikohan tuota ruveta
torppaa laittamaan kruunun metsään, jos menettelisi samalla lailla,
kuin muutkin ovat torppaa laittaessaan menetelleet.

"Joo, joo -- teke sinä vaan niinkuin muutkin teke, kyllä se passa,"
sanoi kuvernööri taputellen Heikkiä hartioille ja hän käski vielä
tulkinkin selittää Heikille että kyllä hän torppaa saa laittaa, kun
vaan menettelee samalla lailla kuin muutkin ovat torppaa laittaessaan
kruunun metsiin menetelleet.

"No hyvästi nyt sitten ja hyvin paljo kiitoksia, kun herra kenraali on
antanut meille hyviä neuvoja ja lupauksia," sanoi ukko kumartaen.

Kuvernööri pisti kätensä taskuun, kaivoi sieltä yhden markan. "Hyym,"
sanoi hän ja pisti sen ukon kouraan. -- Ukko hölmistyi vähän, että mitä
se kuvernööri nyt hänelle tunkee.

"Pide sine vaan se, pide sine vaan," sanoi kuvernööri taputellen ukkoa
olkapäälle.

Ukko epäili hiukan, pisti kumminkin rahan taskuunsa, kiitti ja sanoi:
"Hyvästi nyt herra kenraali."

"Hyvesti, Hyvesti," sanoi kuvernööri ojentaen ukolle kätensä.

"No totta te nyt koetatte meitä puoltaa," sanoi ukko pudistaen
kuvernöörin kättä.

"Kylle mine, kylle mine," sanoi kuvernööri taputellen miehiä
olkapäälle. "Kylle mine, kylle mine," huusi hän vielä etumaiseen
huoneeseen asti miesten perään, sitten hän kääntyi pöytänsä luo,
rumputteli sormillaan siihen ja mutisi:

"Niin, niin se on -- järkähtämättömänä seisoo tämä kansa uskollisena
esivallalleen. Fenomaanien vihan purkaukset eivät tähän vakavaan
kansaan paljoa vaikuta. Koettakoot he vaan huutaa niin, että koko
maailma on ääntä täynä, kuinka muka suomalainen kansa ja ruotsalaiset
virkamiehet ovat toisistaan vieraantuneet, eivätkä ymmärrä toisiaan,
niin, koettakoot vaan; mutta pienimmissäkin vastuksissa kääntyy
suomalainen talonpoika turvallisesti ylempienkin virkamiesten luo, kuni
kiltti lapsi isänsä puoleen, sillä hän tietää että sieltä hänen ei
milloinkaan tarvitse avutta palata. Vuosisatojen kulkiessa on Suomen
kansa ruotsalaisen sivistyksen turvissa versonut siksi, mikä se on, ja
tätä historian työtä on mahdoton hävittää."

Siihen suuntaan ne kulkivat herra kuvernöörin ajatukset ja hän tuli
tästä niin liikutetuksi, että vesikarpalot helmeilivät silmäloukosta.

Mutta hiljalleen hiiviskelivät ukko ja Heikki virkahuoneiden läpi,
pysähtyivät etehisessä turkkiaan vyöttämään, laskeusivat rappusia alas
ja tulivat kadulle.

Heikki oli nyt saanut niin paljon uutta ajattelemista, ettei hän
joutanut huomaamaan tuota kirjavaa vilinää kaupungin kaduilla. Hän
mietti vaan, miten sopivimmin saisi kelin aikana rakennusaineita talon
paikalle, jotta edes vähäkään saisi huoneiden alkua ensi kesänä. Mutta
kaikkea tätä ei Heikki voinut ajatella Kaisunkin johtumatta hänen
mieleensä. Hän tunsi vastustamattomana halun tavata Kaisua ja puhua
hänen kanssaan yhteisen kodin laitosta.

"Menepä nakkaamaan hevoselle heiniä, minun pitää pistäytyä tuolla
rautapuodissa," sanoi ukko muutamassa kadun kulmassa Heikille.

Niin sanoen erkanivat miehet kumpikin haaralleen. Ukko käveli
rautapuotia kohden. Oli kuin vuosikausia painanut raskas taakka olisi
hänen hartioiltaan pudonnut.

Monta kertaa oli hän hartaasti rukoillut, että Jumala lainaisi
korkealle esivallalle viisautta toimimaan niin, että kansa tuntisi
itsensä onnelliseksi. Mutta tästä huolimatta oli kansan tila käynyt yhä
ahtaammaksi. Sitä ei ukko ollut voinut olla sydämessään nureksimatta.

Monta kertaa oli hän tuntenut sisällistä tyytymättömyyttä esivaltaa
vastaan. Ja tämä se oli, joka raskaana taakkana painoi hänen omalla
tunnollaan. Tiesihän hän että jokaisen tuli olla esivallalle alamainen,
ja ettei esivaltaa ole muutoin kuin Jumalalta, sekä että, joka itsensä
esivaltaa vastaan asettaa, se on Jumalan säätyä vastaan. Hän oli
koettanut etsiä esivallan menettelyyn puolustavia syitä, hän oli
koettanut olla koko metsäseikkoja ajattelematta ja hän oli vihdoin
koettanut rukoilla, että Jumala laittaisi niin, ettei hänen tarvitseisi
napista Häntä ja Hänen esivaltaansa vastaan. Mutta kaikki turhaan. Aina
vaan hän tunsi pahan sydämensä napinaa ja aina vaan lisäsi tämä
ristiriita hänen sisällistä kärsimistään.

Mutta nyt, nyt sai hän tietää, ettei koko kansan ahdistus laisinkaan
ollut esivallan tahdosta. Mikä huojennus! Ukon sydän murtui tätä
ajatellessa. Kirkas vesikarpalo kiilui tuolla silmäloukossa ja rinnasta
kohosi harras kiitos ylös Jumalan luo -- --.

"Kyllä tässä on poika, joka ei paljon herroja passaa; ei p--e vieköön;
olkoon kuinka hyviä tahansa, niin tämä poika ei passaa, ei!" kuuli ukko
takanaan vannottavan.

Tahtomattaan kääntyi ukko taakseen katsomaan ja näki siellä Raution
Aapon katuvierellä tikkaa ampuvan.

"Kyllä se on isäntä sillä lailla, että nuista on isävaari viisi vuotta
velliä keittänyt ja vielä nytkin ovat tuommoiset tönkit," ja hän
osoitti suuria nyrkkiään ukolle, "ja jos eivät nämä auta, niin turhaa
on herroilta armoa kerjätä."

Ukko loi terävän katseen Aappoon, joka tuiskahti seinää kohden, huojui
siinä hetkisen, astui sitten muutamia askelia eteenpäin, tuiskahti
kadun puolella olevaa lumipalletta vastaan ja huojui siinä, kunnes sai
taasen muutamia askelia otetuksi ja pääsi ukon luo.

"Hih!" äänsi hän hillityllä äänellä, sujautteli polviaan ja lyykisteli
siinä ukon nenän edessä. "Hih! kiljasenko oikein?"

"Elä veikkonen kiljase, vievät putkaan."

"No eikö se köyhä saa kiljastakaan?" sanoi Aappo hilliten itseään, "no
saapiko tässä hengittää?"

"Saa sitä hengittää."

"Lupasivatko ne herrat köyhänkin hengittää?"

"Saa sitä hengittää."

"No mitä ne muuta lupasivat?" kysyi Aappo itseään hilliten ja ukko
huomasi, ettei se Aappo niin peräti päissään ollutkaan.

"Kuvernööri lupasi meille puita kruunun metsästä."

"Vai lupasi, mutta eihän lupaus taloa hävitä," sanoi Aappo vetäen
taasenkin nuo leveät kasvonsa pilkalliseen hymyyn, "nehän ovat kaksi
eri asiaa, lupaus ja lupauksen täyttäminen."

"Senpä häntä pian saat nähdä," arveli ukko.

"No odottakaa, vaan elkää pitkästykö," sanoi Aappo lyyhäten muutaman
askeleen sillä kohdalla olevaa porttia kohden.

"No kyllä kai se kuvernööri lupasi."

"Vai lupasi, hih, kun on lysti! Eikö se kiljasta luvannut?"

"Ei."

"Vaan jos minä kiljasen, hiih!" -- ja hän kiljasi lujemmin.

"Elä kilju, tuolta tulee poliisi."

"Hiih! -- Huuh! -- Hiuh! pani Aappo ja lyyhäsi portista sisään.

"Oi Jumalani!" huokasi ukko ja taasenkin kävi hänen mielensä niin
raskaaksi.



III.


Pakkanen kiihtyi yhä kiihkeämmäksi. Taivas kävi hailakaksi ja lumi
natisi niin kuivakkaasti reen jalaksen alla, kun Seinustan emäntä, ukko
ja Heikki saapuivat markkinoiltaan kotiseuduilleen. Metsät olivat
pukeutuneet tuuheaan kuuravaippaansa. Tähdet kiiluivat niin
yksitoikkoisen näköisinä äärettömässä avaruudessa ja kuu mollotti
kalman kalpeana taivaslaella. Ihmiset olivat vetäytyneet asuntoihinsa.
Missään ei liikettä näkynyt. Lehmät inuivat niin surkeasti mataloissa
läävissään. Hevoset kytröttivät selkä koukussa parsissaan. Pakkanen
paukkui seinissä ja pirttien nurkissa eivät kuurakinokset olleet
harvinaisia. Koko luonto oli niin toivottoman kolkko.

Ihmissydämetkin näyttivät kylmistyneen. Toimeentulo oli uhkaavampi ja
tulevaisuus kolkompi kuin koskaan ennen.

Mutta kun Seinustan ukko pääsi kumppaniensa kanssa kotiin, peittivät jo
seuraavana päivänä sakeat huurupilvet koko luonnon. Pakkanen oli hiukan
laimentunut ja aurinko vaipui ruskean punaisena laskulleen.

Tuommoisena, suotuisampia oloja ennustavana huurupilvenä levisi
Valtimon kylässä tieto siitä, mitä kuvernööri oli Seinustan ukolle ja
Heikille luvannut. Kyläläiset kiiruhtivat oikein miehissä Seinustalle
tiedustelemaan, että oliko tuossa perää tahi keulaa, mitä kylällä
kerrottiin. Ukko selitteli liitoin laatoin koko retkensä kuvernöörin
luo. Kuvernöörin lupaus puiden saannista oli kyläläisten mielestä yhtä
varma merkki aikojen paranemisesta, kuin iltarusko ilmojen
lauhtumisesta.

Entiseen tapaansa alkoivat siis valtimolaiset käydä sahan patruunien ja
tukkiporvarien luo tukkikontrahtia hieromaan. Mutta näitäpä ei
ollutkaan niin helppo uskottaa, että kuvernööri voisi heille puita
toimittaa. Vaan kun kontrahdit tehtiin käytännössä olevalla tavalla,
jonka mukaan talonpojan tuli sitoutua maksamaan porvarille käsirahasta
kuuden prosentin korko ja päälliseksi suorittamaan pari markkaa sakkoa
jokaiselta tukilta, jota talonpoika ei ensi kevännä voisi kontrahdin
mukaan porvarille toimittaa, niin suostuivat kumminkin porvarit
tekemään tukkikontrahtia ja antamaan käsirahoja niille talonpojille,
joilla vielä tiedettiin olevan sen verran omaisuutta, että heiltä
voitaisiin mainitut käsirahat korkoineen ja sakkorahoineen takaisin
saada, jos eivät voisikaan keväällä kontrahtia täyttää. Näin siis
saivat valtimolaiset kruunun verot suoritetuiksi ja vähän rahaa
muihinkin kipeimpiin tarpeisiin.

Ensi pulasta oli päästy ja voitiin nyt elää parempien aikojen
toiveissa.

Viikot ne vierivät. Seinustan ukko ei enää hevosen perillä kulkenut.
Siinä kotosalla hän korjaili astioita ja kaperteli yhtä ja toista talon
tarvetta heittäen ulkotyöt nuorempien tehtäväksi.

Heikki oli talon toimissa vielä niinkuin ennenkin.

Vasta keväämpänä aikoi hän ruveta omiin elämiinsä. Pirtin ja navetan
hirret piti saada kelin aikana ojan varteen vedetyiksi, jotta voisi
niitä kevätvedellä paikoilleen laskea.

Kruunun metsästähän sen kruunun torpparin oikeastaan rakennuspuut olisi
pitänyt saada ottaa. Mutta kun ei torpan rakentamislupaa vielä ollut,
niin oli Seinustan ukko luvannut Heikille nämät rakennuspuut omasta
metsästään, sillä eihän kruunun metsään luvatta ollut hyvä mennä. --
Mutta yhä useammin alkoivat kyläläiset pistäytyä Seinustan ukolta
kysymässä, että eikö jo kuuluisi mitään kuvernöörin lupausten
täyttämisestä. Vaan eihän siitä mitään kuulunut. Kuvernöörin
suusanalliseen lupaan eivät valtimolaiset tienneet luottaa, vaan
odottelivat, että kuvernööri toimittaisi metsäherralle määräyksen antaa
heille puita. Tätä määräystä he nyt odottelivat.

Yhä useammin heltyi työase ukon kädestä. Hän istuskeli pitkät ajat niin
miettivän näköisenä. Usein heitti hän työnsä siihen paikkaan, meni
kirjahyllynsä luo ja etsi sieltä jotain lukemista. Ryhtyi taasen
iloisemman näköisenä työhönsä ja hyräili siinä kaperrellessaan jotain
virren värssyä.

Eräänä iltana tuli metsänvahti käymään Seinustalla. Usein hän siellä
pistäysikin näinä pitkinä iltapuhteina. Hän oli käynyt metsäherran
luona kirkolla ja kertonut mitä kuvernööri oli Seinustan miehille
luvannut.

"Mite p--e sille kuvernöörill' on kruunun metse kanss' tekemist'. Joka
paikka se nokkans' piste, se sen turkase sotakoukku," oli metsäherra
kiroillut. Ei ollut aikonut antaa muruistakaan, Valtimon kylän metsän
rosvoille.

Kun metsänvahti oli valittanut, että vahtiminen käy vaikeaksi, jos ei
valtimolaisille puita anneta, oli metsäherra sanonut:

"Hakka sine vaa pikku murunen joka puu, kun varkan jelelt löyty."

Pian leveni ympäri kylää tieto siitä, ettei metsäherra ollut aikonut
antaa valtimolaisille puumuruistakaan. Tietämättään tahtomattaan
kerääntyi eräänä päivänä joukko Valtimon kylän miehiä Seinustalle.

Raution Aappo lyyhäsi etukynnessä pirtin ovesta sisään. Seinustan ukko
istui lavitsalla ja vuoleskeli ämpärin vannetta. "Istukaa," sanoi ukko
tulleille ja miehet vetääntyivät istumaan ympäriinsä Seinustan pirtin
penkeille. Pian haettiin Seinustalle metsän vahtikin. Tämän tuli
uudelleen kertoa, mitä kaikkea metsäherra oli hänelle sanonut.

"Hakka sine vaa pikku murunen joka puu, kun varkan jelelt löyty,"
lopetti metsänvahti nytkin kertomuksensa.

Miehet katselivat neuvottomina toisiaan.

"No eikö se kuvernööri sanonut, ettei kukaan ole kieltänyt metsäherraa
kansalle puita antamasta?" sanoi vihdoin joku.

"Niin kai se sanoi," todisti ukko.

"Hm! -- Hm! -- Hm!" kuului sieltä täältä joukosta ja miesten kulmat ne
vetääntyivät tyytymättömyyttä osoittaviin poimuihin.

"No enpähän muuta osaa sanoa, kuin että aika aikaa kutakin, sanoi
pässi, kun päätä leikattiin," pisti vihdoin Aappo.

Samalla pistäysi Seinustan emäntä pirtin ovesta sisään. Mistä lienee
ulkokausteelta tullut.

"No vielä se emäntäkin elää, peijakas soikoon, kun se on aina yhtä
keppelä. -- Mutta missä täällä ylkämies on?" ehätti Aappo emännälle
vastaan.

"Niin Heikkikö?" sanoi emäntä, "eihän se nyt jouda pirtin nurkissa
venymään, joka on semmoisessa puuhassa sen torppansa kanssa. Kait se jo
ensi viikolla lähtee metsään rakennuspuita hakkaamaan," sanoi emäntä.

"Vai niin, vai niin, vai jo ensi viikolla. No ei siellä jouten ole
Heikin hellukaan, siellä se karttaa, kehrää ja kutoo, hyppää, laulaa ja
tanssii; kasvattaa lehmiä ja lampaita uuden talon tarpeeksi; no
siinähän on vähän hommakasta tyttöä," lörpötteli Aappo emännälle.

"Lieneekö tuo Heikin hellu, kuka heistä selvän saanee nuista nykyajan
nuorista. Tässähän tuo kisailee muitten tyttöin kanssa iltakaudet,
päivät tekee työtä kuin hevoinen, laskee leikkiä ja laulaa. Aivan se on
kuin olisi painon alta päässyt, sitten kuin kuvernööri lupasi ruveta
mökkiä laittamaan. On kuin olisi eri mies," selitti emäntä.

Mutta Aapon suu se vetäysi pilkalliseen hymyyn kuullessaan emännän
mainitsevan kuvernöörin luvasta.

"Niin, kuvernöörihän se on luvannut muillekin puita kruunun metsästä,
mitä me muuta tarvitsemme, metsään joka mies," komensi Aappo.

"Hahhahhahhah," kuului sieltä täältä, mutta useimmat miehistä
rypistelivät kulmakarvojaan ikään kuin sanoakseen: "Ei passaa."

"Mikä meitä estäisi?" väitti Aappo, "kun kuvernööri on kerran
luvannut."

"Ei se kuvernööri meitä suoraan metsään luvannut, lupasi vaan hankkia
metsäherralle määräyksen antaa meille puita," selitti ukko.

"Lupa kuin lupa," väitti Aappo.

"Varastamista se kumminkin on," todisti ukko jyrkästi.

Siihen suuntaan keskustelua jatkettiin myöhäiseen iltaan, kunnes kukin
hajaantui Seinustalta kotiansa yhtä neuvotoinna kuin oli tullutkin.

Pian sen jälkeen kerrottiin kylällä, että kruunun metsää oli useilla
tahoilla kaadettu oikein summissa. Mutta kuin Seinustan ukolle
kerrottiin näistä varkauksista, tunsi hän sydämessään niin kipeän
vihlaisun. Hän koetti työskennellä, mutta siitä ei tullut mitään. Hän
koetti lukea, mutta ajatukset eivät koossa pysyneet. Aina vaan pyörivät
hänen mielessään nuo metsän varkaudet.

Tuli sitten metsänvahti yhtenä iltana taasen käymään Seinustalla. Hän
oli aseilla varustettu ja kertoi käyneensä kirkolla. Hän oli mennyt
sinne neuvotellakseen metsäherran kanssa, miten salaa kaadettujen
puiden kanssa olisi meneteltävä. Mutta metsäherra oli suuttunut
silmittömäksi, kuultuaan että metsästä löydetyt puut olivat vielä rikki
hakkaamatta.

"Enkö minä sull' sanonu, että ne kaikki piri tehä pieni mirunen, aiva
tein kokonen," oli metsäherra sanonut. Täin kokoseksi näet oli
metsäherra käskenyt varastetut puut silpoa kaikki tyyni.

"No, kenellä sitä aikaa on?" kysyi ukko.

"Niin, näette, maksetaan hakkuumiehille palkka," sanoi metsänvahti.

"No, jo kies avita keksivät valtimolaisille uuden ansiopaikan," sanoi
tuo muutoin niin totinen ukko ja veti suunsa pilkallisen hymyyn, "mutta
kenen kukkarosta nuo hakkuupalkat otetaan?"

"Tietysti kruunun kassasta," selitti metsänvahti.

"Hohhohhoh! -- Ei tälle elämälle enää tiedä, itkeekö tälle vai nauraa,"
sanoi ukko hilliten itseään, "no on niitä tähän aikaan muitakin
hulluja, jotka polttavat tavaransa oman nenänsä alla, samalla kuin
lapset nälissään ruikuttavat. -- Mutta mitä sinä nuilla aseilla aijot
toimittaa?"

"Niitä on määrätty suuri joukko lisävahtejakin, joilla kaikilla on
aseet. Metsäherra sanoi, että kerrassaan on metsän varkauksista loppu
tehtävä, ja sanoi se vielä muutakin," sanoi metsänvahti ja veti hänkin
suutaan pilkkahymyyn.

"No mitä sitten?" kysyi ukko ja vuoleskeli ämpärin vannetta.

"Sanoi laitettavan tänne sotaväkeä, jos ei muu auta."

"Kas, sillä lailla! -- Mutta olisipa hupaista tietää, mikä pataljoona
tänne komennetaan."

"Vielä maksetaan päärahaa metsänvahdille jokaisesta varkaasta, jonka
hän toteen saa."

"No niin, aivan kuin metsänpedoista."

Viikkoja kului taasenkin. Vahtia oli kruunun metsässä suuret joukot
hiihtämässä, kirveet, pyssyt ja miekat mukana. Kun he löysivät
kaadetuita puita metsistä, jokien ja ojien varsista, hakkauttivat he
kaikki ne pieniksi pirstaleiksi. Kymmeniä ja satojakin sahatukkia
sämpättiin toisinaan ihan yhteen kasaan. Kyläläiset pyysivät saada
ostaa näitä salaa kaadettuja puita, mutta rehellisimmällekään miehelle
ei niitä myöty ei kappalettakaan.

Ojien ja jokien varsissa olevat maanomistajain niityt turmeltuivat
silvotuista puista. Niittyjen omistajat kiroilivat tämmöistä
mielivaltaista menettelyä ja puivat taskuissaan nyrkkiä metsäherralle.
Suuttumus metsäherraan oli yleinen.

Kaiken tämän keskellä voi Seinustan ukko niinkuin voi päiväpaisteessa.
Kun kyläläiset kirosivat metsäherraa, koetti ukko puollustaa häntä. Hän
koetti heille selittää, että metsän varkaathan eikä metsäherra olivat
syypäät onnettomuuteen. Paljon oli toki miehiä, jotka puolittain
myönsivät niin olevan. Toiset eivät vastanneet mitään. Toiset taasen
suututtelivat ukollekin.

"Ettekö näe," arvelivat he, "että kruunun palkkaamat työmiehet
sämppäävät kruunun puita, minkä ehtivät. Olisi toki toista, jos köyhä
kansa saisi niillä nälkäänsä sammuttaa. Eihän kruunu itsekään näy sillä
väliä pitävän, miten sen omaisuutta haaskataan."

Siihen suuntaan puollustelivat he metsän varkautta. Mutta Seinustan
ukko oli rauhaton kuin koira ukonilmalla. Ei työ, ei ruoka eikä unikaan
enää hänelle maistunut. Hän koetti rukoilla, mutta epäilyksien pilvet
hämmensivät rukouksen. Tuo Kristuksen vertaus valtakunnasta, joka
erkanee itseään vastaan, oli lakkaamatta hänen mielessään. "Jokainen
valtakunta, joka erkanee itseään vastaan, tulee kylmille, ja huone
lankee huoneen päälle," niin oli Kristus itse sanonut.

Täällä käy kruunu ympäri ikäänkuin kiljuva jalopeura, etsien kenen hän
saisi niellä. Täällä heittäytyy kansa rikolliseen elämään. Täällä kiroo
ja uhkaa virkamies talonpoikaa ja talonpoika virkamiestä. He ovat
erinneet toinen toistaan vastaan. Onko siis kerran vielä se aika
tuleva, jolloin nämät seudut ovat taasenkin autioina erämaina, jolloin
nämät rakkaat kotiseudut joutuvat jälleen metsäeläinten ja ilman
lintujen valtaan?

       *       *       *       *       *

Lotvonen oli mennyt käymään kirkolle. Koko kylän väki kerääntyi
seuraavana pyhäiltana kirkkosanomia kuulemaan Lotvoselle. Muiden mukana
meni sinne Seinustan Heikkikin. Iltahämärä oli jo pirtin pimittänyt,
kun Heikki astui sisälle. Ympäri pirttiä istui siellä kyläläisiä.
Sivupenkin puolella istuivat miehet ja tuolta karsinasängyn puolelta
kuului kylän tyttöjen kuherrusta. Heikin sydän sykähti niin
omituisesti. Hän luuli kuulleensa tutun kirahduksen tuolta
tyttölaumasta. Hän koetti kuunnella, mutta sen koommin hän ei
eroittanut ikävöityä ääntä. Mutta siitä huolimatta valtasi hänet niin
suloinen tunne. Hän tunsi sydämensä sisimmässä vakuutuksen, että Kaisu
oli saapuvilla.

Pian raapasi talon vaimoista joku tulitikulla valkean, sytytti päreen
ja pisti pihtiin. Miehet jaarittelivat siinä yhtä ja toista ja tytöt
nauraa hikattivat tuolla karsinan puolella. Mutta pian koveni tyttöjen
ääni vallattomaksi rähäkäksi.

"So pojat!" sanoi silloin Raution Aappo ja lyyhäsi keskelle laattiaa,
"hyväsille! -- Ei nuo ennen saaneet tytöt noin omin päinsä räyhätä."
Samalla sieppasi hän muutamalta talon piijoista huivin, kääri sen
patukaksi ja alkoi kyörätä poikia tyttöin luo pariansa etsimään.

    "Mitä minä itsestäni surulliseks heitän,
    Kyllähän mä pienet surut ilollakin peitän,
    Fralla lalla laa ja laulaa saa."

Niin se Aappo lauleli siinä, viskeli poikia käsipuolesta tyttöjä kohden
ja läiski heitä patukalla selkään.

"No hyvä juttu!" sanoi hän keksittyään Heikin, tarttui hirveän suurilla
kourillaan Heikin jäntevään käsivarteen ja tuuppasi hänet ihan Kaisun
nenän eteen.

    "Se rakkauden riekale,
    Joka rinnassa raksuttaa,
    Ei taida ennen sammua,
    Kuin kuolla kupsahtaa."

Niin lauleli Aappo siinä Heikin selän takana ja tirkisti tavallisella
veitikkamaisuudellaan Kaisua silmiin.

Pian olivat pojat itselleen parit valinneet ja eri tahoilla pirttiä
hajaantuneet istumaan. Aappo vaan lyyhäsi patukka kädessä parista
pariin ja tiedusteli pojilta, että "oletteko hyvät". Mutta eiväthän ne
kaikki hyviä olleet, tahtoivat muuttaa paria ja silloin se Aappo ajoi
patukan kanssa tyttöä toisen luo ja kyöräsi sieltä parempaa takaisin.

Hupaisesti kului aika vilkkaassa leikissä, kunnes vihdoin Lotvosen
isäntä tunkeusi lumisena pirtin ovesta sisään. Pyryilmaksi oli ulkona
paneutunut ja takkala suksikeli oli isäntää viivyttänyt. Nyt hän seisoi
kumminkin siinä väkijoukon keskellä ja puisteli lunta vaatteistaan.

Miehet tiedustelemaan, että mitä sinne kirkolle kuuluu, mutta eihän
sinne mitään erinomaisempia kuulunut. Vallesmanni oli vaan viime
sunnuntaina kuuluttanut kunnan verorästiä neljäntoista vuorokauden
kuluessa maksettaviksi, tahi muutoin tulee ryöstö. Miehet katselemaan
toisiaan silmiin, että mihin niillä kunnan veroilla niin kiire oli.
Vasta vuoden loppupuolellahan niitä ennen oli ryöstön kautta peritty.
Ja sitähän se Lotvonenkin sanoi käyneensä Niiralan herralta
tietelemässä, että mihin niillä niin kiire oli, mutta Niiralainen oli
selittänyt, ettei siltä entiseltä esimieheltä oltu vielä kunnan tiliä
ennen kannetuista rahoista saatu ja siksi täytyi nyt kuntalaisilta
tarvittavat rahat ryöstää.

"Hm! Hm! Hm!" murisivat miehet tyytymättöminä, mutta Raution Aappo se
vihelti pitkään ja sanoi vihdoin: "Kyllä susi syitä saa, kun mieli
lampaan lihaa tekee."

Isäntä kaivoi sitten tukun Amerikan kirjeitä ja sanomalehtiä
taskustaan. Heikki jakoi ne omistajilleen. Lopuksi veti Lotvonen esille
erään paperin. Niiralainen oli sen antanut hänelle ja selittänyt sen
olevan valtakirjan kahden viikon päästä pidettävään kunnan kokoukseen.
Silloin pidetään näette kokous, jossa kysytään, haluavatko kuntalaiset
heittää kansakoulua varoillaan kannattamasta.

"See!" huusivat kaikki ihastuen. Pian työnnettiin valtakirja Heikille,
jonka tuli ruveta nimiä alle kirjoittamaan. Ukot pistelivät puumerkkiä
oikein tukuttain valtakirjan alle. Mutta Raution Aappo se kertoi
miehille tarinan hiiristä, jotka kokouksessaan päättivät ripustaa
tiuvun kissan kaulaan. Vaan siitä syntyi sitten toinen kysymys,
nimittäin se, kuka tämän urostyön ottaisi tehdäkseen.

       *       *       *       *       *

Kalman kalpeana kajasti vanha taivas höyrypilvien välitse aamukoin
rusottaessa. Tuuli vinkui nurkissa, levottomina ajelehtivat pilvet
taivahalla ja lumi tuprueli nietoksiksi huoneiden ympärille. Siitä
syystä höröstyi seuraavana aamuna Heikin hirren hakkuuseen lähtö
sydänmaalle. Tuuli yltyi yltymistään, että ikkunaruudut särisivät.
Pilvet sakenivat niin, että koko maa verhoutui juhlalliseen hämärään.
Sitä seurasi niin ankara lumipyry, ettei silmiään auki saanut. Heikin
täytyi heittää lähtö tällä kertaa kokonaan. Tuli hirmuinen myrsky.

Seuraavana päivänä oli ilma lauhtunut ja lumi käynyt niin mädäksi, että
lapset tekivät lumiukkoja pihalla. Kyläläinen kyläläisen perästä tuli
Heikin luo kirjoituttamaan kirjettä Amerikaan. Samaa säveltä vetivät
kaikki kirjeiden kirjoituttajat. Siitä syystä tulivatkin kirjeet niin
yhtäläiset, että Heikki tiesi jo ulkoa, mitä niihin pantaisiin.

Nyt otan pännän käteeni ja mustepullon eteeni ja saan tietää antaa,
että me voimme hyvin ruumiin terveyden puolesta ja sitä samaa kallista
Herran lahjaa toivotamme sinullekin. Kovin on täällä nyt ahdas aika.
Kruunun metsistä ei enää saada mitään. Maa on "inteknattu" porvarille.
Ruoka on kaikki ja raha on kaikki, ettei ole tietoa miten kesään
päästään. Ryöstö on tulossa kunnan veroista ja siihen menevät ainoat
lehmät. Sentähden ajattelin kysyä, että etkö sinä voisi lähettää
minulle ja Aapolle ja Jussille "tikettiä" ja vähän rahaa, että
pääsisimme sinne. Eikä nyt muuta tällä kertaa, vaan voi hyvin ja elä
terveenä.

Semmoisia kirjeitä kirjoitteli Heikki monta kymmentä ja kaikki ne
lähetettiin tuonne kaukaiseen meren takaiseen maahan, johon kansan
pelastuksen toivo nyt alkoi kääntyä.

Illan suussa alkoi ilma kilpistyä pakkaseksi. Tuli mainio suksikeli.
Valtimolaiset alkoivat oikein miehissä varustautua kirkolle. Jolla
vielä jotakin ottamista oli, sen oli huoli pidettävä, ettei ryöstömies
taloon pääsisi. Lehmät olivat "kirjan päälle" kirkonkylän porvareille
annettavat. Muuta keinoa ei enää ollut. Lotvonen ja Seinustan ukko
olivat koko kylässä ainoat, jotka vielä omin varoinsa läpi pääsivät.
Seinustan Jussi lähti heidän verojaan maksamaan. Pariin kymmentä miestä
varustausi suksille.

Omituisesti pamppailivat miesten rinnat siinä hiihdellessään. He
tiesivät nyt olevansa retkellä, joka kerrassaan lopetti heidän
elämisensä. Ehdottomasti johtuivat mieleen menneet ajat. Oli toisinaan
juuri tähän aikaan vuodesta ansaittu sillä ajalla, mikä nyt kului
rahain etsintään, enemmänkin kuin mitä kunnan veroihin tarvittaisiin.
Kunpa olisi osannut silloin enemmän säästää, niin, kunpa -- kunpa --

Mutta samaan aikaan kuin valtimolaiset hiihtivät kirkonkylää kohden,
istui Niiralainen kamarissaan ja kirjoitteli. Samalla kuuli hän jonkun
lähenevän kamarinsa ovea ja säpsähti. Oli niin omituista, että hän aina
säpsähti, kun kuuli jonkun tulevan sisään. Sitä hän itsekin ihmetteli
ja koetti tutkia, mistä se tulee.

"Joutavia," murisi hän, kun tunsi sydämensä sisimmästä kohoavan erään
äänen, joka hänelle vakuutti, ettei ollut aivan oikein hätyyttää köyhää
kansaa ryöstöllä ja käyttää näin kiskottuja yhteisiä varoja omiin
tarpeisiinsa. "Joutavia," murisi hän ja koetti tukahduttaa tätä ääntä,
"onhan minulla laillinen oikeus kantaa kunnan verot juuri näillä
kuukausilla ja joka ei niitä maksa hyvällä, niin syyttäköön itseään."

Mutta kaikesta tästä huolimatta säpsähti hän kumminkin joka kerta, kun
kuuli jonkun luokseen tulevan. Tuntui joka hetki kuin joku astuisi
hänen eteensä, vaatimaan häntä tilille kunnan varoista. Ja siltä se
tuntui nytkin, mutta pian katosi tämä kammo, kun hän näki vallesmannin
astuvan sisään.

"Tjenare!"

"Tjenare!" kuului yhtä aikaa molempain suusta. "Kuuluuko mitä?"

"No eipä häntä," sanoi vallesmanni, katsoi niin salaperäisellä voiton
riemulla Niiralaiseen ja kysyi: "Joko olet lukenut tämän päiväisiä
sanomia?"

"Kyllä," sanoi Niiralainen ja naurahti hänkin.

"Mitähän se pappa arvelee?" sanoi nimismies ja nyökkäsi metsäherran
asuntoon päin.

"Mitä se arvelee, kiroilee tietenkin," sanoi Niiralainen.

"Mutta olisi niin soma nähdä sen lukevan sitä," sanoi vallesmanni ja
kyhersi käsiään.

"Hm," äänsi Niiralainen.

"Mutta eiköön pistäytä sille puolen, piika näkyi vasta menevän
postiin."

"No saisihan tuota."

"Mutta mennäänpä!" sanoi vallesmanni ja hykersi innoissaan käsiään.

"Mennäänpä vaan."

"Mitä se nyt muutoin hommaa?"

"Mitä se hommaa, -- makaa ja ottelee napsuja," sanoi Niiralainen.

"Se ei ole koko talvena liikkunut piirissään?"

"On se kahdesti yrittänyt."

"Mutta mennään nyt pian, ennenkuin piika ehtii postista," hoputti
vallesmanni.

"No kuinka rahoja kerääntyy?" sanoi Niiralainen noin niinkuin sivu
mennen ja kohosi istuiltaan lähteäkseen.

"Hyvin! -- Heikäläinen nouti jo eilen sieltä viisituhatta markkaa,"
arveli vallesmanni välinpitämättömästi ja astui ovesta ulos.
Niiralainen seurasi perässä, niin he mennä patikoivat metsäherran
puolelle.

Vieraat olivat erinomaisen tervetulleita, ja tervetulleitahan sinne
metsäherran luo aina olivat vieraat, Metsäherrasta tuntui niin
äärettömän ikävälle elämä täällä kaukaisessa ylimaan pitäjäässä, että
mielelläänhän tuota näki silloin tällöin jonkun ihmisen luonaan.

Niiralainen istahti konttorin sohvalle, silmäili ympäri seiniä kattoon
ja lattiaan ja sanoi samalla metsäherraan kääntyen:

"Eikö tästä sentään tulisi komea kansakoulu?"

"Tästäkö kansakoulu?!" huudahti metsäherra hämmästyen.

"Vaikkapa tästäkin," sanoi Niiralainen.

"Mutta tämä rakennushan on jo hirveän vanha ja hatara."

"Voisi korjailla," arveli Niiralainen.

Samalla pistäysi piika sisään ja ojensi metsäherralle
sanomalehtikimpun, tämä laski sen pöydälle ja sanoi piialle: "Sano sine
rouva, et teell' ole veeras."

Niiralainen katseli ulos ikkunasta ja arveli, että tuohon ikkunan alle
saisi mukavasti opettajan tarpeeksi peltoa.

"Tuommoise hietapakka pelto!" huudahti taasen metsäherra.

"Niin, -- sitähän olisi helppo viljellä," arveli Niiralainen.

"No johan siinä lanta vajois kaksikymmentä penikulma syvyyte," sanoi
metsäherra ja nauroi niin sydämellisen makeasti tälle keksinnölleen.

Niiralainen aikoi jotain vastata, mutta samalla toi piika
konjakkipumpun, ryyppylasia ja raitista vettä sisään. Metsäherra täytti
ryyppylasit, otti yhden käteensä, kumarsi toisille ja sanoi; "Skool!"

"Skool!" sanoivat toiset, tarttuivat laseihin, kilistivät ja
paiskasivat kurkkuihinsa, ryyppäsivät vettä päälle ja nipistivät vielä
pienen sokeripalasen suuhunsa.

"Sepä teki hyvää," arveli Niiralainen ja hieroi vatsaansa.

"Mitäs nyt sanomat tietävät?" arveli vallesmanni ja tarttui
sanomalehtitukkuun, selaili ja käänteli sitä hetken aikaa, otti
paikkakunnan lehden ja silmäili sitä.

"Mitä tämä on!" huudahti hän ja koetti näyttää hämmästyneeltä, silmäili
vielä vähän aikaa lehteen, "no kaikkia sitä näkee! -- Luehan tuosta!"
sanoi hän ja tarjosi lehteä metsäherralle.

"Antaa Niiralainen lukea," sanoi viimeksi mainittu. Verkalleen otti
Niiralainen lehden, silmäili sitä hetken aikaa ja alkoi vihdoin lukea.

    Haikeita valituksia.

Semmoinen oli kirjoituksen nimi. Kirjoituksen alussa, huomautti
sanomalehden toimitus ensin, että kirjoitus on työmiehen kankealla
kädellä kirjoitettu, ja että se varmaan on kysynyt häneltä paljon aikaa
ja pään vaivaa, ennenkuin sen kootuksi on saanut ja paperille
pistetyksi. "Suomalainen talonpoika ei juuri mitättömistä syistä kynään
ryhdy pitkiä valituksia virittelemään sanomalehtien palstoilla ja tästä
kirjoituksesta huokuu niin harras, haikea mieli-ala ja semmoinen ankara
tyytymättömyys oleviin oloihin, että sydäntä viiltää sitä lukiessa.
Synkkiä, nälkää ja kärsimyksiä, vihaa ja vainoa puhuvia kuvia Suomen
sydänmaista se silmäimme eteen luopi. Varmaankin joku epäkohta on
olemassa kruunun metsäin hoidossa, joka vaatii kaikkien kansalaisten ja
olletikin hallituksen ohjaksissa olevain vakaata huomioon ottoa.
Kirjoitus, joka on Karijärveltä lähetetty, on näin kuuluva."

"Karijärveltä!" huudahti metsäherra hämmästyneenä, kuka p--e sitä on
uskaltanut kirjoittaa?"

"Eiköhän tässä ole tuo kansakoulun opettaja mestarina ollut," arveli
Niiralainen, luoden silmänsä sanomalehdestä metsäherraan, "sehän tuo
muutoinkin näyttää viime aikoina niin tunkeilevaksi tulleen."

"Se p--e! -- Mutta odotahan, kyllä minä sen opetan," sanoi metsäherra.

"Siltäpä minustakin tuntuu, että tuosta ikkunan alta tehty pelto olisi
sille omansa, nyt saa kunta maksaa sille parisataa markkaa muka
pellosta ja niitystä, -- loppusi kai sekin ulosteko kunnalta sitten."

"Tosiaankin, mutta niin pitääkin meidän toimittaa, opettaa miestä
sanomiin kirjoittamaan; siitähän on kokous ensi pyhänä?"

"Ensi pyhästä viikko," selitti Niiralainen.

"Ja silloin pitää mennä oikein miehissä kokoukseen." sanoi metsäherra
ja täytti lasit.

"Skool, broorit!" sanoi metsäherra ja kohotti lasinsa.

"Skool!" sanoivat toiset ja tarttuivat laseihinsa.

"Ja toissa pyhänä joka mies kunnan kokoukseen," sanoi metsäherra luoden
vannottavasti silmänsä ensin vallesmanniin ja sitten Niiralaiseen.

"Ja toissa pyhänä joka mies kokoukseen," äänsivät nämä yhteen suuhun ja
kaikki kolme tyhjensivät sen päälle lasinsa.

"No, luepa nyt eteenpäin!" sanoi vallesmanni kiihkeästi.

Niiralainen tarttui sanomalehteen ja luki:

"Metsähoito on täällä sangen rasittava virkavalta, jonka vallan alla
ihmiset vaikiasti valittavat, niinkuin Egyptin orjuudessa. Ja syytä
onkin valituksiin, sillä täällä on harjauttu metsistä rahaa ottamaan,
eikä täällä yksi osa kansaa muuten elä.

"Jos ei metsästä saa puita ottaa, niin hätä tulee sillä metsässä on
pää-elinkeino ainakin puolella pitäjästä. Mutta nyt ovat tulleet uudet
asetukset, joilla ovat metsät suljetut aivan tykkönään. Kruunun
metsistä ei näet puita anneta millään ehdolla.

"Metsähakemuksia ihmiset laittoivat viime kesänä ylihallitukseen, että
hakkauslupa metsään saataisiin, ja monikin ainoat markkansa
hakemuskirjoihin pani, sillä toivolla, että metsälupa tulee.

"Mutta kuinkas kävi? Kun hakemukset tulivat ylihallituksesta, niin
metsäherra sanoi, että muutamat kylät saavat hakata kruunun metsästä
tukkia, mutta toiset kylät eivät saa hakata yhtään puuta. Ja syystä
mistä? No sentähden kun ne ovat varastaneet metsää. Taitaa olla kyllä
tosi, että metsän varkaita on joukossa, mutta on rehellisiäkin. Pitääkö
syyttömän kärsiä rangaistusta yhtä rintaa syypäitten kanssa? Vai
varaltako metsäherrat rankaisevat, peljäten että ne varastavat.

"Se se tarkoitus kuitenkin on, että metsät säästyisivät ja varkaus
vähenisi, mutta enpä luule tämän keinon kyllin riittävän metsän
varkauden poistamiseksi, eivätkä myös säästy metsät, sillä nälkä
pakoittaa ihmisiä, jotka ennenkin ovat metsästä elatuksensa hankkineet,
taas metsään, uhalla että hakata täytyy. Käynee sitten miten tahaan,
vaan ei saata ristissä käsin kuolemata odottaa, sillä nykyinen
metsähoito on sillä kannalla, että kohta on pakko ihmisten varastaa
metsää. Ei se varkaus kyllä menesty eikä tarvitsekaan menestyä, vaan
koettamatta ne ei ole. Olen kuullut jo tänä talvena varkain kaadetuksi
puita, joita metsänvahdit ovat löytäneet.

"Vahteja onkin suuret joukot hiihtämässä, kirveet, pyssyt ja miekat
mukana. Ja kun löytävät kaadetuita puita, niin hakkaavat ne pirstoiksi.
Näinkö kruunun metsät säästyy?! Vielä maksetaan varkaista, niinkuin
metsänpedoista, vahdeille päärahaa. Tämän tähden on hallitus ja kansa
käyneet pahasopuisiksi, että uhkauksia kuuluu, väliin hirmuisiakin, --
metsähallitusta ja sen virkamiehiä vastaan. Miksikä se tyrannimainen
hallitus ei ole rauhan ja rakkauden rakentaja kansoissa?!

"Metsähoidon tällä kannalla ollen eivät säästy metsät eikä metsäkassa
rikastu. Kansa vaan nääntyy ja häviää. Tuon tyrannimaisen
metsänvirkavallan alla täytyy valittaa ja kuulukoon valituksemme
hallituksen korkeimpaan paikkaan! Minä, joka tätä kirjoitan, en kyllä
suosi metsän varkautta, vaan päin toisin toivotan ja kehoitan, ettei
kukaan varastaisi metsää. Pyynnöstä minä tätä kirjoitan ja olen itsekin
siksi nälän opettama, että tunnen tämän asian, että parannusta se
tarvitsee."

Semmoinen oli kirjoitus, jonka Niiralainen luki. Vallesmanni katsoi
salaisella vahingon riemulla Niiralaista silmiin ja loi sitten silmänsä
metsäherraan. Niiralainen teki samoin.

Metsäherra oli heittäytynyt nojatuoliin. Hänen kasvonsa olivat kalpeat
kuin puoliyön aurinko. Hänen ruumiinsa värisi, kasvonsa vavahtelivat ja
huulensa vapisivat.

Hän ähkyi kuin uitettava hevonen.

"Kuka p--e on uskaltanut! Mutta kyllä minä opetan!" ähkyi hän
vihoissaan, kohosi ehdottomasti seisomaan, polki jalkaa laattiaan ja
raivosi kuin tiikeri. Vihdoin tarttui hän tuohon kirottuun
sanomalehteen, rutisti sen yhteen myttyyn, heitti lattialle, hyppäsi
seisomaan sen päälle, tallasi sitä jaloillaan ja ähkyi. Otti jälleen
sanoman käsiinsä ja repi sen ihan pieniksi hituisiksi. "Kas sen ininä
sille p--lle teen!" kiljui hän siinä sanomalehden kanssa tapellessaan.

Mutta vallesmannilla oli niin ihmeen lysti. Hän katsoi vuoroin
Niiralaiseen ja metsäherraan koettaen saada Niiralaista oikein kohti
kurkkua nauramaan metsäherran hullunkurisille liikkeille. Mutta
Niiralainen pysyi vaan totisena kuin pottu vellissä. Ei suutaan nauruun
vetänyt. Vihdoin tarttui Niiralainen lakkiinsa lähteäkseen. Nimismies
teki samoin.

"Mitä, joko te nyt menette?" sanoi metsäherra ja täytti lasit.
Lähtöryypyt otettua menivät vieraat, mutta metsäherra heittäysi
nojatuoliinsa selittelemään sekavia ajatuksiaan.

Tee talonpojalle oikein, vaan elä hyvin, jupisi metsäherra siinä
istuessaan. Nyt soimataan metsäherroja virkavaltaisiksi, tyranneiksi ja
miksi kaikiksi heitä soimattaneekaan, ja kuitenkin ovat nämät
osoittaneet kansalle avullisuuttaan puunhakemuksia puolustaissaan. --
Hakemuspuiden kautta häviävät kruunun tukkimetsät. Niiden kautta kasvaa
kansassa käsitys, että kruunu on velvollinen heille puita antamaan.
Seuraukset tästä ovatkin jo näkyvissä. Metsäherrat ovat saaneet
matkustella satoja peninkulmia hakemuspuiden tähden. Ne ovat saaneet
aikaansa ja varojansa tuhlata ilman mitään palkkiota ja nyt saavat he
tämmöisen kiitoksen. Ja metsäherran mieli kävi niin katkeraksi tätä
ajatellessaan. Hän tunsi kärsineensä hirveää vääryyttä.

Kansa ei tahdo käsittää, että kaikki kurjuus on syntynyt metsän
varkauksien tähden kruunun mailla. Sitä ei kansa ole käsittävinään,
vaan kääntää mielettömän vihansa metsävirkamiehiä vastaan, kun nämät
kokevat estää metsäin luvatonta haaskausta. -- -- -- Ja puiden rikki
hakkuu sitten, niin sehän se enin noita metsäin varkaita raivostuttaa,
eikä ihmekään. Se on ulkomaillakin huomattu tehokkaimmaksi keinoksi
metsän varkauden estämiseen. -- -- -- Nyt huomaavat metsän varkaat
joutuneensa samaan pulaan, kuin muutkin kovin yleiseksi käyneet pahan
tekijät, että nimittäin maksetaan palkkio heidän ilmisaannistaan.
Kas sepä naula vetelee; hahhah hahhah, ja metsäherran sydän
täyttyi niin suloisella voiton riemulla. -- Ja sitten tuommoiset
sanomalehtikirjoitukset, kuin tuo, kas nepä ovat omiaan kiihoittamaan
kansaa hallitusta vastaan. Onko siis ihme, että kansa noin vihasta
raivoaa? -- Mutta surkeaa on, kun kiihko voi tähän määrään selvän
järjen sokaista, ja omituinen säälin tunne täytti metsäherran sydämen
tätä ajatellessaan. Nyt oli hän keksinyt syyn kansan tyytymättömyyteen
ja raivoon. Hän täytti lasinsa, ja otti oikein aimo ryypyn.

       *       *       *       *       *

Jo samana iltana kuin Valtimon kylän miehet lähtivät rahoja hankkimaan
kirkonkylän porvareilta, ajaa kohautti herrasmies karhuntalja reen
perässä Seinustan kartanolle. Aisakellon ja kulkusten romina ilmoitti
vieraan tulon pirtissä olijoille. Koholla koprin hiipi joka henki
karsina-akkunaa kohden tirkistelemään kuka sieltä tulee.

Kyytimies hääräsi siinä hevosensa tykönä ja herra kömpi rekipeitteiden
alta kartanolle. Siinä kuun valossa ei vierasta kukaan tuntenut
pirttiin. Arvokkain askelin alkoi tuo vastatullut vieras lähetä pirtin
portaita.

"Mene sinä vastaan ottamaan, tottapa se on joku kirkonkylän herroja,"
hopitti emäntä Seinustan ukolle.

Ukko koetti kämmenellään sivellen silitellä vanukkeista tukkaansa,
pisti puseron päälleen, pyyhkäsi hihoillaan hikiherneitä otsaltaan,
taittoi päretikkusen, sytytti sen ja meni vierasta vastaan.

"Haepa kynttilää ja vie tupaan," sanoi emäntä miniälle. Tämä teki työtä
käskettyä.

Pärevalkea kädessä astui isäntä porstuaan. Samalla astui vieraskin
ulko-ovesta sinne.

"Hyvää iltaa isäntä," äänsi vieras ja juhlallisesti rotisivat
päällys-saappaat siinä porstuan laattiaa vasten.

"Jumal' antakoon!"

"Joko olitta makuulla?"

"Ei tuota vielä. -- Käykää sisään!" kehoitti ukko ja avasi tuvan oven.

Varmoilla askelin astui vieras ovesta sisään. Ukko seurasi valkean
kanssa perässä.

"Mutta kuulkaapa nyt isäntä, saanko minä teiltä yösijaa?" sanoi vieras
kääntyen ukkoon päin.

"Kah, ylivorsmestarihan se on, kun en ollut tunteakaan," sanoi ukko
muuttaen ehdottomasti ääntään ystävällisemmäksi, "no onhan tässä tilaa,
jos ylivorsmestari muutoin tyytyy."

"Hyvä. -- Mutta saankoon minä sitten hevosta aamulla kirkolle päin?"

"Koetellaanhan neuvotella siitäkin."

Tämän kuultuaan vasta alkoi ylimetsäherra päästää turkkiaan yltään,
istahti sitten tuolille ja riisui päällys-saappaatkin jalastaan.

Kyytimies toi herran tavaroita sisään. Samalla pistäysi talon miniäkin
ovesta ja kantoi kahta palavaa talikynttilää, jotka hän asetti
pöydälle.

"Tämä taitaa olla talon nuori emäntä," tiedusti ylimetsäherra.

"Kyllä se on," myönsi ukko.

"Hyvä! -- Sattuuko emännällä olemaan kuumia kuoripäällisiä pottuja,"
sanoi ylimetsäherra, kääntyen miniään.

"Kyllä niitä on."

"No, tuokaapa nyt niitä minulle ja sitten puoli tuoppia tuoretta
maitoa."

"Kyllä niitä saa," sanoi miniä ja meni ovesta.

Ylimetsäherra tarttui eväslaukkuunsa, veti sieltä salveetin, levitti
sen pöydälle ja alkoi lappaa ruokaa esille.

"Ei niitä taida usein herroja kulkea tällä perukalla?" sanoi
ylimetsäherra siinä, niinkuin muun puheen puutteessa.

"Käypihän se vallesmanni, ja toisinaan papitkin," arveli ukko.

"Miten usein täällä pappi käy?"

"Käyhän se rovasti kerran ja pastori kahdesti vuodessa, ja sitten
erikseen kinkerillä."

"Mitä ne täällä silloin toimivat?"

"Pitävät jumalanpalveluksen, ripittävät vanhoja, kastavat lapsia ja
kantavat saataviaan."

"No, kuinka usein täältä käydään kirkossa?"

"Käydäänhän sitä suurimpina juhlapyhinä."

Ja siinä on sitten koko kansan henkinen viljelys, arveli ylimetsäherra
itsekseen, ja näytti miettivän. Samalla toi miniä maitoa ja potattia.
Metsäherra rupesi illastelemaan ja ukko yritti lähteä huoneesta.

"Eikö teillä mitään koulua pidetä täällä?" kysäsi metsäherra
keskeyttääkseen ukon lähtöä.

"Pidetäänhän sitä kiertokoulua viikko syys- ja viikko kevättalvella."

"No mitä siitä sen vertaisesta on hyvää?"

"Mitä siitä on hyvää -- kokoutuvathan räyhäämään."

"Mutta ettekö te ole koskaan ajatelleet saada kansakoulua tänne?"

"Jumalan tähden, mistä ne varat tulisivat ja mitä sillä tehtäisiin!"
sanoi ukko hämmästyneenä, "johan tuota muutoinkin niin kidutaan, että
suolivyöltä läpi kuultaa."

"Hm," sanoi ylimetsäherra, ja laitteli lihaviipaletta voileivän päälle.

"Täällä ovat ihmiset hyvin tyytymättömiä nykyiseen metsien hoitoon,"
sanoi vihdoin ylimetsäherra, ja katsoi vakavasti ukkoa silmiin.

"Hm," sanoi ukko puolestaan.

"Niin, ei teidän tarvitse minua kainostella, kyllä minä tiedän kaikki."

"Hm," sanoi ukko ja näytti melkein siltä kuin hänen kielensä olisi
kasvettunut kitalakeen kiini.

"Vai eivätkö ole tyytymättömiä?" ahdisteli metsäherra ukkoa.

"Y ... y ... y ... m, y ... y ... y ... m," kakisteli ukko kurkkuaan
hetken, "y ... y ... m, niin tyytymättömiä, etteipä sitä enää kohta
hirviä kertoa," kuului vihdoin kuin maan alta.

"Tahtoisivat enemmän puita kruunun metsistä?"

"Enemmän! -- Eihän sieltä enää saa puukon päätäkään."

"Metsät ovat niin kovin kuluneet näiltä seuduin."

"Toisinhan se on. -- Heidän auttamisekseen voitaisiin kumminkin paljon
tehdä. Voitaisiinhan myödä puita ympäri piiriä vähissä summissa, jotta
talonpojatkin kykenisivät sahain omistajain kanssa kilvoittelemaan
huutokaupoissa, sen sijaan että nyt myödään puut vaan yhdeltä kulmalta
piiriä kerrassaan ja niin suurissa summissa, etteivät muut kuin sahain
patruunat kykene niitä ostamaan," sanoi ukko vakavasti.

Ylimetsäherra mietiskeli hetken aikaa ja sanoi vihdoin:

"Luullakseni jouduttaisiin siinä vaan ojasta allikkoon. Talonpoikain on
pakko ottaa rahat edeltäpäin porvareilta, joten nämät pääsevät
määräämään puiden hinnan, joka näin tulisi polkeutumaan niin, ettei
kansa saisi mitään vaivoilleen. Nyt on kruunu antanut hakemuspuita
talonpojille kolmatta osaa helpommalla kuin mitä porvarit ovat
huutokaupoissa maksaneet ja ainoastaan siten ovat talonpojat saaneet
vaivansa."

"Senpähän sittenkin näkisi, loppuisi ainakin tyytymättömyys
metsähallitusta vastaan, ja olisihan metsissä niin monenlaista rahan
tuloa. Siellä olisi kuivuneita puita, joista saattaisi hakata halkoja
ja veistellä palkkia. Siellä olisi kantoja, joista voisi polttaa
tervaa. Saisi sieltä monella tavalla rahaa, ja kuvernööri sanoi, ettei
kukaan ole kieltänyt metsäherroja myöntämästä suuremmassa määrässä
hakemuspuitakaan."

"Kuvernöörikö? -- Mistä se kuvernööri sen on saanut?"

"Paraiten kai se kuvernööri sen tietää."

"Hm," sanoi metsäherra ja kynsi harmistuneena korvallistaan, "se
kuvernööri se joka paikkaan nenänsä pistää."

Ukko katsoi kummastuneena metsäherraan ja sanoi vihdoin:

"Ei suinkaan häntä siitä voi moittia, että antaa kansalle neuvoja."

"Ei suinkaan, ei suinkaan; minä tarkoitan vaan, ettei hän niin tunne
asioita, kun on enimmän ikänsä ollut sotapalveluksessa Venäjällä."

"Hm," sanoi ukko mietiskellen.

Metsäherra korjaili ruokaa laukkuunsa ja mietiskeli hänkin.

"Kun ne ovat poronhoitonsakin hävittäneet täältä?" sanoi hän vihdoin.

"Kun kruunu ei anna hakata vapaasti luppakuusia ja paksun lumen alta
eivät porot voi kaivaa ruokaansa, niin ei poron hoitokaan enää tahdo
kannattaa."

"Hm," äänsi taasen metsäherra ja mietiskeli, "on se niin kummaa, että
juuri tällä perukalla, jossa ovat hyvät karjan laitumet ja
viljelysmaat, on kumminkin tyytymättömyys ja kurjuus suurin."

"Laidunvero hävittää karjan ja vilu vie viljan maasta," arveli ukko.

"No, mutta ette suinkaan te voi sitä tyhjäksi tehdä, ettei kurjuuteen
ole kansan omaakin syytä."

"Hm. -- Ennen kun olivat hyvät ajat, niin silloin juotiin ja
tanssattiin," sanoi ukko katkerasti.

Metsäherra rumputti sormillaan pöytään ja tirkisteli palavia
kynttilöitä.

"Jos olisi osattu panna viinaan menneet rahat koulun perustamiseen ja
juomingeihin uhratut päivät maan parantamiseen, niin ehken olisivat
asiat toisin," sanoi hän vihdoin.

"Kai se vähän parempi olisi."

"Mutta ettekö voisi mitenkään saada kansakoulua?"

"Kansakoulua?!" sanoi ukko kauhtuen, "ihmiset ovat kurjuuteen ja
nälkään kuolemassa."

"Niin -- mutta nälkään ne ovat kuolemassa sen tähden, etteivät ymmärrä
ryhtyä niihin elinkeinoihin, jotka tälle ajalle sopivat. Meidän aikaan
ei enää saa talonpoikakaan olla kuin kone, joka lakkaamatta tekee sitä,
mitä isältään on oppinut, sen täytyy olla ajatteleva ihminen, joka
kykenee punnitsemaan, mikä suksi milloinkin parhaiten luistaa."

"Sitä olisi pitänyt osata punnita jo kaksikymmentä vuotta ennen, nyt se
on jo myöhäistä, kansa on jo virkavallan käsissä auttamattomissa."

"Virkavaltakaan ei ajattelevalle ihmiselle voi mitään ja lasten opetus
on ainoa kansan pelastuskeino."

"Mistä tulevat varat?"

"Papeilla ovat suuret palkat, ne ovat kansan sivistämiseksi aijottuja
varoja ja koska papit eivät enää voi kansalle antaa sitä kasvatusta,
jota aika vaatii, niin ovat nämät varat käytettävät kansakoulujen
perustamiseen ja kannattamiseen."

"Kas sillä lailla! -- Sitä vielä uupuu, että meiltä ryöstetään
esi-isiemme uskokin!"

"Sitä ei tarvitse tehdä, Jumalan sanan julistaminen on tehtävä vapaan
rakkauden työksi, kuten apostolien aikanakin."

"En minä oikein ymmärrä nyt?"

"Minä tarkoitan, että ne, jotka rakastavat Jumalan sanan levittämistä,
saarnaavat ilman palkkaa, aivan niinkuin hihhulein saarnamiehet. Onhan
niitä täälläkin käynyt?"

"Kävihän niitä ennen, vaan sitten kuin kansa köyhtyi ettei voinut enää
syöttää noille apostoleille ryynipuuroa ja uunijuustoa, eikä juottaa
juustokahvia, niin sitten loppui tämä vapaa rakkaus, eikä saarnamiehiä
ole täällä enempi näkynyt."

"Hm," sanoi ylimetsäherra ja rumputteli pöytään, "täällä maksetaan noin
viisitoista tuhatta rovastille ja viisituhatta pastorille, johan sillä
voitaisiin kannattaa puolikymmentä kansakoulua ja vielä palkata kaksi
pappia, jotka kykenisivät edes itse palkkansa kantamaan."

Seinustan ukko napsutteli varpaillaan laattiaan ja tuumiskeli: Ja jos
metsäherroilta vähennettäisiin toiset puolet suurista tuloistaan, niin
voitaisiin ehken saada sijalle miehiä, jotka kykenisivät muuhunkin,
kuin miettimään, miten virka vähimmällä työllä tulisi hoidetuksi, ja
siten saaduilla varoilla voitaisiin kannattaa toiset puolikymmentä
kansakoulua. Mutta tämän heitti hän kumminkin ylimetsäherralle
sanomatta.

Samalla tuli talon miniä sisään ja alkoi laittaa metsäherralle
vuodetta. Ukko nousi ja meni pirttiin, heittäen metsäherran siihen
yksinään mietiskelemään. Pian oli vuode valmis ja miniäkin heitti
huoneen. Metsäherra vaan jäi siihen pöydän päähän istumaan.

Selvästi tunsi ylimetsäherra joutuvansa päivä päivältä yhä ahtaampaan
asemaan. Johonkin toimeen tulisi hänen ryhtyä, mutta mihin? -- Kansa
tahtoisi päästä kruunun metsään, mutta metsäherrat sanovat, että ne
varastavat. Jos käsken heitä pitämään huolta metsistä ja vahtimaan,
niin vastaavat he: vartioalueet ovat noin 60 kertaa ja meidän piirimme
20-30 kertaa suuremmat kuin laki säätää, vahtiminen on siis mahdoton.
Näin vastaavat metsäherrat, eivätkä liiku pesistään enempi kuin karhut.
Ylimetsäherra nousi tuolilta, riisui takin päältään ja asetti sen
sängyn viereen tuolille, mutta tietämättään, tahtomattaan istahti hän
jälleen entiselle paikalleen ja ajatukset ne kulkivat omaa suuntaansa:

Niin, metsän varkaus, sehän se onkin kansan kirous näillä seuduin, sitä
ei käy kieltäminen. Ken on kerran antaunut laittomalle kannalle, ei hän
myöskään voi toimittaa muita töitään tarpeellisella pontevuudella ja
tästä siis seuraa yleinen köyhtymys -- kirouksena luvattomista töistä.

Ylimetsäherra riisui vihdoin päältään, ja pistäysi peiton alle.
Mielestään ei hän saanut kansan nurjaa tyytymätöintä mieli-alaa. Ja
mistä tämä nurjuus ja viha juuri metsäherroihin? Ehkenpä vaikuttavat
siihen tunnottomien ja omanvoiton himoisten puutavaran ostajain
yllytykset, niin ... ehkenpä...

Ylimetsäherran silmät ummistuivat ja hänen korvansa kohisivat. Hän näki
joukon rehellisiä talonpoikia, jotka kerjäsivät leipää, rahaa ja työtä,
jotka sydäntä särkevällä tavalla vaikeroivat sitä, että heitä syytetään
varkaudesta. Hän näki autioiksi hakattuja kruunun metsiä. Hän näki
suuria joukkoja metsän varkaita, jotka hampaitaan kiristellen kirosivat
metsäherroja. Hän näki rikkaita porvareita, jotka nylkivät talonpoikia
ja ärsyttivät niitä metsäherroja vastaan. Ja vihdoin hän näki
metsänvartijain yhdessä metsäherrain kanssa kirveillä, miekoilla ja
pyssyillä jahtaavan talonpoikia, jotka arkoina kuin jänikset
laukkasivat ympäri metsiä koettaen piiloittaa päitään pensaisiin.
Sitten pakenivat ne koko metsistä, menivät yli vuorten, järvien ja
merien niin kauvas, etteivät metsäherrain aseet heitä enää
saavuttaneet. Sitten kasvoi taasenkin suuria komeita tukkimetsiä,
kasvoi ja vanheni, juuret lahoivat ja tuuli niitä viimein kaateli
hirmuisella rytinällä ja ryskeellä ristiin rastiin metsissä. Sinne ne
sitten jäivät ja lahoivat. Metsäherrat vaan saivat siivo rauhan.
Talonpojat eivät enää olleet heitä vaivaamassa ja kiroomassa. Mutta
tuolta metsästä vaan kuului itsestään kaatuvien puiden rytinä ja ryske.
Se yltyi ja ... paks... Ovi aukeni ja talon miniä astui kahvitarjotin
kädessä sisään. Ruostunut oven lukkohan se oli, jota miniä semmoisella
rytinällä ja ryskeellä koetti aukaista. Eivät siinä mitkään itsestään
kaatuvat puut rytisseet ja ryskäneet. Kaikkia se unikakkiainen
maalailee!

Päivä oli jo vaiennut. Ylimetsäherralla oli kiire matkaile. Hevonen
valjastettiin ja Heikki lähti häntä kyyditsemään kirkolle.

Hevonen oli hyvä ja keli erinomainen. Yhtenä vilinänä jäivät aidan
seipäät jälelle. Malmi lauloi ja hevoskalut välkähtelivät aamuauringon
säteiden valossa. Ajajat lähenivät taloa, mutta yksi humaus vaan ja
silloin olivat he aina talon jälkeensä jättäneet.

Mutta tuossa täytyi heidän ajaa läpi kartanon. Siinä hääräsi miesjoukko
hevoisvarsan ympärillä. Toinen vanha ja lamainen hevoiskaakki seisoi
vähän syrjemmällä, seinään kiini sidottuna. Miehet taluttivat varsan
reen viereen. Eräs mies otti kirveen, napsautti nakkapohjalla varsaa
otsaan ja keiskis, varsa keijahti reelle, juuri kuin metsäherra saapui
pihaan.

"Tpruu, tpruu," pani metsäherra reen perältä ja Heikki hillitsi hevosen
seisomaan.

"No, mitä te nyt varsalle aijotte?" kysyi metsäherra.

Miehet ällistyivät vähän, katsoivat pitkään metsäherraan, kunnes joku
joukosta sanoi:

"Varsasta keitetään velli."

"Hevoisen lihasta?!" huudahti ylimetsäherra.

"Mikäs tämmöistä on syödessä, pehmeää ja makeaa kuin vasikan liha,
mutta tuommoinen vanha kaakki, sen liha on ilkeämpääkin," sanoi eräs
mies viitaten tuohon seinustalla olevaan koniin.

"Aijotteko senkin syödä?!" huudahti metsäherra.

"Mikä siinä auttaa, ettei leipä koossa pysy, tuoppa Kaija tuolle
ylivorsmestarille nähdä, mimmoista leipää täällä syödään," huusi mies
porstuan ovella seisovalle vaimolle.

Vaimo pistäysi sisään ja samalla tuli jälleen ulos ja läheni
leipäkannikka kädessä ylimetsäherraa.

"Tämähän on olkileipää," sanoi ylimetsäherra.

"Niin, meidän miehet tykkäävät paremmin olkileivästä kuin
pettuleivästä," selitti vaimo, "katsokaahan, tämä ei paljon käsiä
siedä," ja hän hierasi leipäpalasen kämmeniensä välissä aivan yhdeksi
möyhyksi, "katsokaahan, se lentää, hahhah hahhah se lentää," nauroi
vaimo, puhalsi pari kertaa kämmenellään ja yhtenä tomuna heijaili leipä
tuulen mukana ilmaan.

"Ppa, ppa," pani ylimetsäherra reen perältä, Heikki kiinnäytti suitsia
ja samalla olivat he jälleen matkalla.

Ylimetsäherra oli nähnyt tarpeeksi, enempää ei hänen tehnyt mieli
katsella. Nyt vasta alkoi hän aavistaa sitä kurjuutta, joka todellakin
paikkakunnalla vallitsi.

"Voi hyvä Jumala!" huokasi hän siinä hevosen edelleen kiitäessä. "Mikä
on syynä kaikkeen tähän kurjuuteeni? Onko kansan taitamattomuus,
raakuus ja tapain turmio yksinään voinut syöstä kansan tuollaiseen
kurjuuteen, vai onko ehken syytä olevissa oloissakin?" Ja tahtomattaan
tuli metsäherra punninneeksi niitä olosuhteita, joissa tämä kansa eli.

Niin, niin, arveli hän, on ehken erehdys tapahtunut siinä, että kruunun
metsäin hoito on näillä sydänmailla tehty pääasiaksi; maanviljelys ja
uudisasutus on jäänyt sivuseikaksi. Maanviljelystä ja uudisasutusta saa
harjoittaa ainoastaan siellä, missä se ei tule esteeksi metsän
hoidolle. Siis asutuksen täytyy väistyä metsän hoidon tieltä. Ja kuta
enemmän hän tätä seikkaa aprikoi, sitä syvemmin tunsi hän tunnossaan
vakuutuksen, että tässä on erehdys tapahtunut.

Mutta Heikki se istui vaan siinä reen keulalla ja heilautteli silloin
tällöin suitsia. Hevonen kiiti hyvällä kelillä huimaa vauhtia edelleen.

Mitähän jos olisi kysyä ylimetsäherralta torpan tekemisestä, ajatteli
Heikki siinä istuskellessaan. Ei sentään taida viitsiä, tuumi hän
toisekseen ja alkoi hyräillä. Väliin heilautti hän suitsiaan ja lauleli
hiljalleen:

    "Koivikolle, kalliolle
    Mökkini mä rakennan;
    Tule, tule tyttö nuori
    Asumaan muu kanssani.

    Elä pelkää tyttö nuori,
    Vaikka olen köyhä mies,
    Kyllä meitä maailmassa
    Onni seuraa vielä myös."

Nuo hiljaisen vienot ja surunalaista toivoa ilmaisevat äänen
värähdykset kiinittivät ylimetsäherran huomion Heikkiin. Lauhka
talvinen tuuli oli puhaltanut heleän punan Heikin terveille kasvoille.
Mielihyvällä silmäili metsäherra Heikin nuorteaa ja täyteläistä ruumiin
rakennusta ja kysyi vihdoin:

"Oletko sinä talon miehiä?"

"Enhäntä ole juuri talon miehiäkään."

"Oletko sitten renki?"

"En ole renkikään, olen vaan isännän velivainajan poika."

"Asutko Seinustalla?"

"Siinähän tuota olen ollut," sanoi Heikki. "Mutta nyt on ollut vähän
aikomusta ruveta omiin hoitoihin," lisäsi hän hetken päästä.

"Mitäs sitten aijot ruveta muokkaamaan?"

"On tuota vähän ollut aikomusta ruveta haalaamaan mökkiä kruunun
maalle?"

"Hm," sanoi metsäherra. "Joko olet pannut hakemuksen?" kysyi hän vähän
ajan päästä.

"Olenhan tuota pannut, mutta eivät ole käyneet vielä syynäämässä."

"Kuka sinulla on asiamiehenä?"

"Mitä?" kysyi Heikki, ymmärtämättä metsäherran kysymystä.

"Minä tarkoitan, että kuka sen torpan hakemuksen on luvannut tehdä?"

"Tietysti metsäherra, mutta hän sanoi, että käydään ensin syynäämässä,
että jos paikka on sopiva," selitti Heikki.

"Koska hän jo lupasi hakemuksen tehdä?"

"Onhan siitä jo syksystä kolmatta vuotta."

"Kolmatta vuotta!" matki metsäherra ja kynsi tyytymättömästi
korvallistaan.

"Ym," äänsi Heikki myönnytykseksi. "Ajattelin kysyä, että eikö se
kävisi laatuun aloittaa mökin tekoa jo keväällä, vaikkei syyniä vielä
ole pidettykään," sanoi vihdoin Heikki.

Metsäherra ei virkkanut mitään, kohautteli vaan tyytymättömästi
olkapäitään. Kyllä se on miestä, mumisi hän itsekseen, ei saa aikaan
mitään. Ei tuo toki muissa piirissä noin hullua ole... Niin, niin, mitä
nyt miesparan pitää tehdä. Vanhentuako odotellessa, vai perustaako
torppa omin lupinsa?! -- Hyvä niin, hyvä näin, hyvä kaikin päin! Mutta
kukapa voikaan torpan paikan paremmin valita kuin se, joka kylmään
metsään aikoo itselleen asunnon raivata. Turha lain temppu tuo koko
syynäys. Sillä tavallahan on vuosisatoja asutus Suomen sydänmaihin
levinnyt, että kukin on saanut vapaasti valita sen paikan, mihin majan
itselleen rakentaa aikoo. Niin se saisi nytkin olla. Siihen suuntaan
mietti metsäherra, mutta turhaan odotti Heikki vastausta kysymykseensä.

Hevonen kiiti edelleen, mutta miehet eivät sen enempi toisilleen mitään
virkkaneet.

"Sopisiko se Korven torpassa vähäsen syöttää?" kysyi vihdoin Heikki.

"Miksei -- kuka siinä Korven torpassa nyt asuukaan?"

"Ne siinä vielä ovat entiset asukkaat."

"Entiset asukkaat?!" huudahti metsäherra ja raapi harmissaan
korvallistaan.

"Ym," sanoi Heikki.

"No eivätkö ne viljelykset ole kokonaan umpeen menneet?"

"En tiedä," sanoi Heikki kartellen.

"Mutta kyllä se on hoitoa, kolmatta vuotta sitten tuomittiin jo asukas
lähtemään, eikä vielä ole toista sijalle saatu," jupisi ylimetsäherra
itsekseen.

"Etkö haluaisi saada valmista torppaa?" kysyi hetken perästä metsäherra
Heikiltä.

"Valmista torppaa!" huudahti Heikki.

"Niin, -- kun Korven torpasta tulevat entiset asukkaat häädetyksi, niin
voisit ehken saada sen."

Tämä oli Heikille jotain enempi kuin hän koskaan olisi voinut
uneksiakaan.

"Saisinkoon minä sitä sitten?" kysyi Heikki vihdoin.

"Kyllä minä koetan toimittaa," sanoi ylimetsäherra, "jos vaan itse sitä
haluat."

"Kyllä minä, kyllä minä," sopersi Heikki ja hänen sydämensä sykähteli
niin kummallisesti.

Hän heilautti kerran ohjaksia ja hevonen kiiti yhä vinhemmin Korven
torppaa kohden. Heikin sydän hehkui Kaisun luo.

       *       *       *       *       *

Kaikista Niiralan ison rakennuksen akkunoista kuumottivat tulet, kun
ylimetsäherra ja Heikki ajaa romauttivat Niiralan pihaan. Kello oli jo
seitsemissä illalla. Mutta kovin oli ylimetsäherra tyytymättömällä
mielellä kaikesta, mitä hän matkalla oli kuullut ja nähnyt.

Päälliseksi oli hän vielä viimeisessä syöttöpaikassa saanut
sanomalehden käsiinsä, tavannut siitä tuon kirjoituksen "Haikeita
valituksia" ja lukenut sen.

Ylimetsäherra työntäysi valaistusta verannosta tampuuriin ja alkoi
päästellä matkavaatteita yltään. Vilkasta keskustelua ja lasien kilinää
kuului sisään. Viinin, punssin ja totin löyhkä lemusi ylimetsäherran
nenään tampuuriin. Hän koputti hiukan kamarin ovea. Metsäherra meni
ovea kohden ja avasi sen.

"Tjenare!"

"Tjenare!" kuului molempien suusta yht'aikaa.

"No setä!" huudahti metsäherra, "nythän te tulette kuin kutsuttu,
käykää sisään," kehoitti hän kumarrellen ja ylimetsäherra astui sisään
kumarrellen siellä oleville herroille, pudisti sitten metsäherran kättä
ja tervehti toisiakin konttorissa olijoita vieraita, vallesmannia ja
Niiralaista.

"Meillä täällä on Akselin syntymäpäivät," selitti vallesmanni.

"Jaha! -- No olkoon onneksi," sanoi ylimetsäherra kumartaen.

"Kiitos," äänsi metsäherra ja kumarteli vastaan. -- "Mutta olkaa hyvä
ja painakaa puuta, ottakaa tupakkaa ja täyttäkää lasinne," kehoitti
hän.

"Kiitos," sanoi ylimetsäherra, mutta samalla tunkihe Heikki sisään.
Metsäherra kääntyi ovelle, näki Heikin ja kammahti.

"Jahah, sinä taidat olla kyytirahaa velkomassa," sanoi ylimetsäherra
kaivellen taskuansa. "Mutta miten se on," sanoi hän metsäherraan
kääntyen, "kun tämä Heikki valittaa, että sinä olet jo kolmatta vuotta
sitten luvannut pitää torpan sijan syyniä ja tehdä hakemuksen, eikä
sitä vieläkään ole tehty?"

Metsäherran kasvot vetäysivät pitkiksi. Hän katsoi niin neuvottoman
näköisenä vuoroin Heikkiä, vuoroin ylimetsäherraa ja vuoroin muita
konttorissa olijoita.

"Minä tule syynämä, jahka sopii, tulen aivan ensi sula," sai hän
vihdoin huonolla suomenkielellään soperretuksi Heikille.

Mutta vallesmanni se silmäili salaisella voiton riemulla Niiralaista.

"Niinhän te olette kaiken aikaa luvanneet, että syynätään, jahka
sopii," sanoi Heikki kuivakkaasti.

Metsäherra oli ikäänkuin tulisilla raudoilla, hänen huulensa vapisivat,
silmänsä pyörivät päässä ja tukkansa kohosi pystyyn.

"Mene, mene nyt vaan, kyllä minä syynä ja teke hakemus," sopersi hän
Heikille. Mutta nimismiehellä oli niin ihmeen hauska.

"Tässä on kyytiraha," sanoi vihdoin ylimetsäherra Heikille, "tule
sitten aamulla tänne, niin neuvotellaan siitä Korven torpan asiasta."

Heikki otti rahat, sanoi hyvästin ja läksi.

"Mitenkä ne on sen Korven torpan asiat, kun siellä yhä asuvat entiset
asukkaat?" kysyi ylimetsäherra taasenkin.

"Kyllä vallesmanni on jo kaksi vuotta sitten saanut määräyksen häätää
ne pois," kiirehti metsäherra selittämään.

Nyt oli nimismiehen vuoro hämääntyä. Hänen housunsa lokattivat. Hän
katsoi väliin kattoon, väliin lattiaan, kylmä hiki kihoili hänen
otsalleen ja kuiskaavalla äänellä sai hän vihdoin sanoneeksi: "Olen sen
unhottanut."

"Kyllä te olette veljeksiä," sanoi ylimetsäherra, "ilmanko semmoinen
tyytymättömyys on kansaan päässyt, kun..."

"No, herra jesta! Setä täällä," kajahti samalla ylimetsäherran selän
takaa.

Ylimetsäherran kasvot kirkastuivat valoisiksi kuin päivä. Hän tervehti
rouvaa vanhan seuramiehen kohteliaisuudella. Mutta samalla tuli hän
kääntyneeksi salin ovea kohden ja näki sieltä vallesmannin ja Niiralan
rouvat. Arvokkaita kumarruksia tehden astui hän saliin ja tervehti
rouvia. Talon rouva seurasi perässä ja pyysi niin herttaisen
sydämellisellä tavalla ylimetsäherraa istumaan. Ylimetsäherra kumarsi
kiitokseksi ja istui nojatuoliin. Talon rouva istui myöskin ja vilkas
keskustelu alkoi ystävällisessä piirissä siinä valoisan lampun
ympärillä.

Sattumalta heitti ylimetsäherra silmäyksen metsäherran rouvaan. Ja pian
kääntyi hänen katseensa uudelleen häneen. Hän tarkasteli, mutta salaa,
metsäherran rouvan kasvoin juonteita. Kiuhtuneet olivat rouvan ennen
niin täyteläiset kasvot. Lakastuneet olivat hänen poskipäiltään nuo
ennen niin raitista terveyttä uhkuvat punat. Kadonnut oli myöskin hänen
silmistään tuo entinen, rattoisaa mieli-alaa osoittava hohde. Ei
kajahtanut enää hänen äänessäänkään sitä iloisuutta kuin muinoin.

Ylimetsäherran silmät vaipuivat laattiaan. Selittämätön, sisällistä
onnettomuutta aavistava tunne valtasi hänet. -- --

Mutta tuskin olivat ylimetsäherra ja rouva poistuneet konttorista, kuin
metsäherra vaipui hervotoinna sohvalle. Vallesmanni yritti päästää
hätähuudon ja syöksyä syliksi häneen, mutta Niiralainen pui nyrkkiä
hänelle olemaan alallaan ja sysäsi salin oven kiini. Sitten istui hän
metsäherran viereen, tarttui hänen käteensä ja koetteli valtimoa.
Hetken päästä avasi metsäherra silmänsä, Niiralainen laski hänen
huulilleen lasin raitista vettä. Metsäherra maistoi hiukan. Hetken
päästä nousi hän seisomaan ja puistautteli ruumistaan. Toinen puoli
ruumista näytti kankeammalta.

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi vallesmanni.

"Ei minua mikään vaivaa."

"Sinä olet kipeä, ehken on parasta heittäytyäksesi pitkällesi," sanoi
vallesmanni.

"En minä ole kipeä, minä olen aivan terve," väitti metsäherra. Sitten
otti hän lasinsa. "Skool," sanoi hän vieraille ja maistoi, puisteli
taasen hartioitaan.

"On tullut taasen tätä nykyä niin paljon maistelluksi, että pois sen
saisi heittää," arveli hän ja puisteli vielä kerran hartioitaan.

       *       *       *       *       *

Parin päivän perästä saapuivat Valtimon kyläläiset Niiralaan verojaan
maksamaan. Ahtaalla oli ukkoparkoja pitänyt, ennen kuin saivat
verorahat irti. Useampi oli nyt kumminkin rahoja saanut, mutta lehmät
olikin täytynyt porvareille "kirjan päälle" panna.

Tuli siinä sitten puheeksi Niiralaisen kanssa siementenkin hankkiminen.
Niiralainen sanoi, että kruunun jyvävaroista he kyllä voisivat velaksi
siemenjyviä saada, jos vaan kunta menisi takuuseen.

Mutta kuntapa ei takuuseen mene, sen tiesivät kaikki. Siksi oli jo
Valtimon kylä tullut köyhyydestään kuuluksi. Sitä paitsi oli työtä
tuskaa muillakin kyläkunnilla päästä siemenistä lävitse. Ja jos kruunu
koko kunnalle jonkun summan myöntäisikin, niin kenelle ne sitten
jaettaisiin.

Sentähden tuumivat Valtimon kylän miehet parhaaksi koettaa hakea
kyläkunnan takuulla jyviä kruunulta lainaksi. Niiralainen lupasi tehdä
hakemuksen ja miehet pistivät puumerkkinsä takuukirjan ja valtakirjan
alle.



IV.


Aamusta iltaan asti istui Korven Kaisu kangaspuissa tahi rukin takana.
Kepein askelin liikkui hän sillä välin askareillaan. Helakka laulu se
kajahteli aina silloin ylitse jäisen järven ja rannikoilla olevat
metsät ne kaiuttelivat säveliä Korven torppaan takaisin.

Juotolla oli pikku karitsa ja nuori oli jo kasvanut oikein aika
kötkäleeksi. Hyvämerkkinen lehmän alku se olikin.

Ja iltasilla aina kuin Kaisu oli päivän työnsä päättänyt ja elukkansa
illastanut, istahti hän tuohon navetan kynnykselle ja katseli
kasvattejaan. Siitä sitten kääntyivät silmät vähitellen pihalle,
pirttiin ja talliin.

Olisi niin soma, jos Heikki jo vuoleskelisi talon tarvekaluja tuolla
pirtissä. Sieltä se sitten tulisi ulos ja menisi talliin hevostaan
illastelemaan. Silloin juoksisi hänkin sinne ja taputtelisi tuota
soreaa eläintä. Ja sitten hän palaisi jälleen navetan ovea sulkemaan.
Heikki tulisi perässä ja silmäileisi hänkin vuorostaan noita hyvin
hoidettuja eläimiä. Ja sitten he yhdessä aprikoisivat, monenko lehmän
heinän saisivat ensi kesänä torpan niityistä ja montako eläintä heillä
jo tulevana talvena olisi.

Näitä mietti Kaisu ja päivästä päivään yltyvällä innolla hän kehräsi ja
kutoi kaupan vaatetta saadakseen yhä useamman pennin uuden talon
tarpeisiin iartaneeksi. Pojat olivat Amerikasta rahoja lähettäneet,
jottei Kaisun ansioita pitkän talven toimeen tulon eteen tarvinnut
uhrata.

Oli niin mieluista ajatella tulevaa juhannuksen aikaa. Silloin
menisi hän ja Heikki ja Seinustan ukko kirkolle ja sitten -- -- ja
sitten -- --

Kaisun mielessä väikkyi tulevaisuus niin kirkkaana. Hän tuskin tuli
ajatelleeksikaan, että isänsä kävi yhä vähäpuheisemmaksi ja
miettiväisemmäksi. Syksystä oli hän pyytänyt lintuja, mutta oli
valittanut pari kertaa, että oli viety metso ansasta.

"Kuka se semmoinen mestari on?" kysyi Kaisu.

"Kukapa tuo muut lienee kuin tuo metsän vahti, sehän tuo on kieltänyt
kotuspuidenkin hakkuun," arveli ukko.

"Sepä kummaa on, onhan tuo toisen kerran niin hyväntahtoinenkin."

"Onhan tuo edessä nöyrä, mutta hihassaan pirua kantaa."

Sitten kertoi vaari muutamana päivänä kokonaan pyydykset säretyn. Vielä
kerran laittoi hän ne kuntoon, mutta kuin nekin särettiin, arveli hän:
"Paras kai on panna kädet ristiin ja odotella kuolemaa, eivät ne herrat
salli kumminkaan mitään tehdä, mistä jotain apua elatukseen saisi," ja
sitten ei hän enää paljo pirtistä liikkunut, istuskeli vaan ja
mietiskeli itsekseen, sekä kaperteli yhtä ja toista siinä
istuskellessaan.

Tuli sitten nimismies muutamana päivänä ja käski heidän heti muuttaa.
Eihän siinä mikä auttanut. Tavarat ja elukat vietiin Raution Aapon
torppaan ja sinne se ukkokin jäi, siksi kuin Kaisu meni kylältä
huonetta tiedustelemaan.

Lotvonen se antoi Korven asukkaille pienen kamarin, vieläpä nouti
omilla hevosillaan ukon tavaroineen kotiansa.

Mutta sen perästä ei ukko puhunut enää kenellekään ei luotuista sanaa.
Istuskeli vaan pesän edessä ja katseli uuniin. Öisin ei hän nukkunut.
Ruokakaan ei hänelle maistunut. Jos häneltä jotain kysyttiin, vastasi
hän lyhyesti, mutta useimmiten oli aivan ääneti. Kaisu ei tiennyt millä
häntä lohduttaa.

Eräänä iltana sanoi Kaisu vihdoin: "Tulisitteko isä iloisemmaksi, jos
pääsisitte takaisin Korven torppaan?"

Ukko katsoi häneen kysyvästi. Kaisu kertoi nyt suhteensa Heikkiin.

"Siitä ei tule mitään," sanoi ukko.

"Kyllä se on semmoinen ajatus ollut, eikä sitä taida enää käydä
peräyttäminenkään." sanoi Kaisu.

Ukko ei puhunut kaukaan aikaan mitään. Katsoa tuijotti vaan uunin
suuhun siinä pesän edessä istuessaan. Vihdoin sanoi hän Kaisuun
kääntyen: "Jumala teitä siunatkoon, Heikkiä ja Sinua. Mutta kruunun
torppariksi elkää ruvetko. Saatte vaan raastaa ikänne kuin hevoset ja
vanhoina päivinänne ajetaan teidät pellolle kuin koirat. Minun aikani
on tullut ja minä menen kohta äitivainajasi luo, ja Kristuksessa
sovitetun isäni luo."

Sitten heittäysi hän levolle, mutta kun Kaisu häntä aamulla hääteli
ylös, ei hän liikahtanutkaan, makasi vaan huulet hymyssä autuaan unta.
Hän oli kuollut.

Kaisu meni käskemään talon väkeä, mutta vasta kuin hän jälleen palasi
sisään, ehti hän oikein tajuta, mitä oli kadottanut. Hän käänsi
selkänsä muille, heittäysi pöydän yli pitkälleen ja kätki kasvonsa
käsiinsä. Hän ummisti silmänsä. Mutta sielunsa sisimmässä näki hän
kumminkin isänsä haamun, hänen liikkeensä ja tuon katseen, jota ei hän
enää koskaan saisi nähdä. Hän tunsi itsensä niin yksinäiseksi.
Sanomaton ikävä ja kaipaus täytti hänen mielensä. Hän koetti hillitä
itseään, mutta sydän hyppäsi sitä rajummin. Kuuma kyynelvirta kuohahti
hänen silmistään ja hän itki niin toivottoman katkerasti.

       *       *       *       *       *

Sillä välin olivat koittaneet Heikille kauvan odotetut päivät. Hän sai
raataa omassa työssään.

Kaukana sydänmaan yksinäisyydessä siirtyi hän puun tyveltä puun
tyvelle. Kirves kohosi yli olan ja "naksis", putosi se sieltä puuhun,
ja "naksis" kertoi kaiku niin vakavassa tahdissa Heikin kirveen ääntä.
Petäjä alkoi huojua ja Heikki koetti ohjata sen kaatumista. Mutta voi
onnettomuutta! -- se ryöstäysi puolen sylen arvion määrätyltä
linjaltaan ja kaatui lähellä seisovaa petäjää vasten. Petäjä sujahti
hieman ja Heikin kaatama puu sortui maahan semmoisella voimalla, että
koko metsä rytisi. Oksat katkeilivat ja tuo sujahtanut honka heitti ne
takaisin kimmahtaessaan suoraan Heikkiä kohden. Sen keksittyään
heittihe Heikki vastakkaiselle suunnalle pitkäkseen. Mutta samalla iski
muuan oksan tyvi häntä takaraivolle ja Heikki meni silmän räpäyksessä
tiedottomaksi.

Tuntien kuluttua heräsi Heikki kuin unesta ja katseli oudosti
ympärilleen. Hän koetti päätänsä. Se oli märkä ja hanki punotti hänen
allansa verestä. Vähittäin kömpi hän ylös ja alkoi tajuta, mitä oli
tapahtunut. Verta ei ollut ylen paljon vuotanut eikä Heikki muutakaan
suurempaa kipua tuntenut. Mutta polttava jano vaivasi häntä. Hän
kokoili kuivia oksia metsästä ja viritti tulirovion. Sitten kiskasi hän
koivun kylestä tuohta ja teki ropeen, veisteli hongan puolikkaasta
kynän, asetti sen ylös maasta aivan lähelle nuotiota ja pani suuren
lumitönkin kynään. Kuumuudesta suli lumi ja vesi virtasi kynää myöten
ropeesen. Sillä välin sitoi hän haavansa, otti sitten ropeen, joi
raikasta vettä ja varustausi matkalle.

Hän hiihteli yksinäiselle metsäsaunalle. Sinne oli tullut Seinustan
Jussikin hevosella Heikkiä puun vedossa auttamaan. Miehet laittoivat
tuon hataran metsäsaunan lämmitä. Saunan edessä oli kolme kiveä. Niiden
väliin sytyttivät tukkimiehet aina iltasilla roihuavan tulen, laskivat
padan niiden päälle ja keittivät velliä, puuroa tahi jankkia.

Sillä välin tekivät he hevoselle apetta ja ruokkivat sitä, kokoilivat
kuivia puita metsästä ja lisäsivät niitä saunan pesään. Kun keitto oli
valmis, niin sulasivat he vielä juomavettä lumesta, ja istuivat lopuksi
syömään.

Vihdoin he ottivat liisteet ja mitä muuta laudan palasta olemaan
sattui, veivät ne saunaan, asettivat seinään lyödyille vaarnoille ja
paneusivat niille nukkumaan. Mutta armottoman kuumaksi oli tuo
mitättömän pieni saunapöksä paneutunut. Hiki alkoi virtailla ympäri
ruumista, kuiva saunan kitku karvasteli kurkkua ja koko elämä tuntui
niin tuskaloiselle. Vähittäin vaivutti kumminkin väsymys ja uni silmät
kiini ja miehet nukkuivat sikeintä untaan. Mutta muutamien tuntien
perästä heräsi jo Heikki. Leuvat löivät loukkua ja armoton vilu
värisytti ruumista. Tuo koirankaulalle salvettu, heinän töryllä rivetty
ja kaikin puolin hätäisesti varustettu saunapöksä oli laskenut läpi
kaiken lämpimän. Heikki koetti suojata vaatteilla itseään, mutta vilu
yltyi vaan. Hän hyppäsi ylös ja huomasi Jussilla olevan saman taistelun
pakkasta vastaan. Muuta neuvoa ei ollut kuin pistää sauna uudelleen
lämmitä.

Heikki kohensi sidettä päässään. Mitään kipua ei enää tuntunut. Sitten
pistäysi hän ulos. Hevonen oli vilusta kontettumaisillaan. Heikki kynsi
korvallistaan. Hän avasi saunan oven.

"Jussi, nousetko ylös!" -- "No, no?" -- "Hevonen on aivan
paleltumassa." -- "Hevonenko?" -- "Niin, hevonen." -- "No?" -- "Täytyy
kai mennä tukin ajoon." -- "Keskellä yötä." -- "Mikäpä siihen muu,
kontettuu kai se yhteen kohden."

Jussi kömpi ylös. Heikkikin pistäysi saunaan. He pistivät päälleen ja
varustausivat lähtöön. -- -- --

Päivät ja viikotkin vierivät. Heikki hakkasi tukkia, Jussi niitä
vedätti ojan varteen. Väliin kirposi kirves Heikin kädestä ja hän
pyyhki hikeä otsaltaan. Silloin johtui aina hänen mieleensä tuo
yksinäinen metsätorppa tuolla Raision järven rannalla. Sydän sykähti
niin omituisesti ja käsi puristui jälleen kirvesvarteen.

Ja iltasilla aina kun Heikki hiihteli yötä viettääkseen yksinäiselle
metsäsaunalle, kajahtelivat voimakkaat laulun sävelet halki sydänmaan.
Ajatukset pyrkivät aina tulevaan juhannuksen aikaan. Siksi ehtisi hän
saada Korven torpan haltuunsa ja silloin häitäkin vietettäisiin.
Seinustan metsästä hakkaamansa puut saisi hän myödä uuden talon
tarpeisiin ja perintörahat saisivat kasvaa korkoa toistaiseksi. -- Niin
se Heikki mietiskeli ja taasenkin kajahti laulu kevättalven raikkaassa
ilmassa.

Päivät jatkuivat ja luonto muuttui yhä valoisammaksi. Auringon helle
sulatti vähin erin talven paksua lumivaippaa. Kovat yökylmät tekivät
erinomaisen hyvän hankikelin. Vartevassa petäjämetsässä pujotteli Jussi
aina Heikin luo. Yhdessä he sitten panivat kuorman ja Heikki saatteli
Jussia tielle. Sitten palasi hän taasen tukkia kaatamaan.

Mutta yhä ohkaisemmaksi kävi lumikerros. Puitten juurilta se suli
kokonaan. Vihannat puolan ja mustikan varret tunkivat esille.
Pyöreäselkäisenä kierteli valkoinen hanki vähän ulompana puitten
juurilta. Vihantana humisi korkea havumetsä. Mutta ihka alastomina
seisoivat valkeakylkiset koivut tuolla vähän alempana. Ihan mustaksi
oli muuttunut räseikkö tuolla rämeellä. Vesisuot olivat vielä
lumivalkoiset. Koko luonto oli kirjava kuin tikka.

Viimein tuli sateiden vuoro. Viikkokauden satoi joka päivä. Valkoinen
lumi ruskehtui. Metsäpurot tulivat tulvilleen ja alkoivat syytää
vettänsä alas rämeille ja vesisoille. Jäät muuttuivat mustan puhuviksi
ja kohosivat korkeammalle.

Tulvavesi alkoi jo liikutella Heikin puitakin. Yksin yksitellen ohjaili
Heikki niitä väylälle. Jussi oli jo aikoja sitten hevosen kanssa kotiin
lähtenyt. Ahkerasti muhjaili Heikki puittensa kisassa aamusta iltaan
asti. Mutta tuohon ne nyt torausivat, tuohon paikkaan. Oli pienonen
vesilampero siinä edessä. Jää oli lamperossa sulamaton ja kova. Tukin
levyisen kanavan sahasi Heikki lamperon halki. Siitä solutteli sitten
yksitellen tukkinsa kanavaa myöten lamperon alapäähän, josta puut
pääsivät jälleen vesiväljälle.

Väsymys ja uni vaivutti Heikin voimia. Hän otti puut puomilla kiini ja
etsi kuivaa paikkaa levätäkseen, mutta turhaan. Koko maisema oli
tulvaveden ja vesihyhmän vallassa. Hän karsi muutamia kuusen lehviä,
leväytti ne tukeilleen ja heittäysi pitkäkseen. Vesi juosta liritti
hänen allaan. Hän kuunteli hetken veden lorinata ja nukkui.

Päivä paistoi jo korkealla, kun Heikki heräsi. Hän tunsi
virkistyneensä. Pitkään aikaan ei ollut niin rauhallisesti nukkunut.
Hän otti eväslaukkunsa ja haukkasi aamiaista. Sitten irtautti puomin ja
iloisen lähdön ne tukit saivatkin.

Puittensa matkassa alkoi Heikkikin solua ojan vartta alas. Tukilla hän
seisoi ja sen mukaan muutteli jalkojaan, miten tukki vedessä pyöriä
muljahteli. Väliin hyppäsi hän tukilta toiselle. Pienonen keksi oli
hänellä kädessä, jolla ohjasi rannan risuihin tarttuneita puita jälleen
väylälle.

Matkalla yhtyi Heikin puihin yhä suurempi ja suurempi joukko muiden
puita, jotka olivat ojaa alas solumassa nekin. Enimmäkseen oli niissä
maan omistajain metsistä otettuja puita, mutta oli joukossa kruunun
metsistäkin varastettua kalua. Kaikilla oli kiire, sillä vesi aleni
huimaavaa vauhtia ja jos ei pian jouduttaisi Isoa valtimoa alas, niin
puut jäisivät kuiville tulevan vuoden tulvaa odottelemaan. Täytyi siis
kokea jouduttaa puita alas niin kuumalta kuin kärsi.

Puut olivatkin jo soluneet Kalimen ojan suuta lähelle, ei kauvas sitä
paikkaa, missä Kalimen oja laskee Isoonvaltimoon. Mutta silloin
alkoivat puut patoutua yhteen röykkiöön. Heikki koki solutella puitaan
eteenpäin, mutta kauvas eivät ne enää päässeet. Vankka tukkilaveri oli
edessä.

"Mitä tämä merkitsee?" arveli Heikki, hyppäsi ojan törmälle ja alkoi
kävellä ojan suuta kohden. Tultuaan metsän laitaan, tapasi hän muutamia
Valtimon kylän miehiä, jotka vihapäissään kiroilivat metsäherroja.
Tukit olivat patouneet ojan suuta myöten. Paikaltaan eivät ne
liikahtamaan päässeet.

"Kuka tänne on puomin haalannut?" huudahti Heikki.

"Kukas muut kuin nuo metsäherran p--t," sanoi miehistä joku.

"Eivät ole talvella viitsineet etsiä varastettuja puita tämän ojan
varresta ja aikovat nyt estää meidänkin puumme alas menemästä."

"Kenenkä luvalla ne yhteisen kulkuväylän tukkivat?" kysyi Heikki.

"Mitä ne metsäherrat lupia kysyvät, juovat kuin siat ja elävät kuin
päättömät!" huudahti joku.

"Jos emme tänä päivänä saa puita alas, niin silloin ne jäävät tähän.
Vesi kuivaa aivan silmissä," säesti toinen.

"Hakkaa puomin poikki," sanoi Heikki ja alkoi kävellä ojan suulle.

"Ei sitäkään saata olla hyvä tehdä," arveli eräs mies ja kaikki he
alkoivat kävellä Heikin perässä.

"Hakkaan, p--e vieköön," vannoi miehistä joku.

Kädet nyrkissä ja tukka pystyssä saapui Heikki puodin tykö. Siellä oli
Niiralainen, pari metsäntarkastajaa ja joukko metsänvahtia.

"Ottakaa puomi pois!" komensi Heikki herroja.

"Pidähän vähän pienempää suuta," varoitti metsäherroista joku tarttuen
pyssyynsä.

"Puomi pois, sanon minä!" komensi Heikki ja kohotti jykevän nyrkkinsä.

Metsäherra ojensi pyssynsä häntä kohden.

"Mitä tässä pitkistä pakinoista," sanoi eräs mies, juoksi keskelle
tukkilaveria ja alkoi hakata kirveellä puomia poikki.

"Elä koske siihen," kiljui metsäherra ja juoksi pyssy ojennettuna
lähemmä rantaa, seisahti ja tähtäsi. Mutta samalla sai hän Heikin
nyrkistä sellaisen iskun korvalleen, että tupertui suulleen törmälle.
Pyssy putosi maahan ja laukesi. Heikki otti sen, löi sen lähellä
olevaan tukkiin kahdeksi kappaleeksi ja paiskasi palaset jokeen.

"Tuon minä niille p--lle teen," sanoi Heikki vihan vimmassa.

"Heikki, Heikki, mitä sinä teet!" kuului Seinustan ukon varoittava
ääni.

Mutta samalla katkesi puomi rutisten, ja paukkuen alkoivat tukit solua
virtaa. Heikki hyppäsi tukille ja meni puiden matkassa. Samoin tekivät
muutkin tukin uittajat.

"Ottakaa kiinni tuo konna," kiljuivat metsäherrat vahdeille.

Nämä töytäsivät Heikin perään, mutta tämä luikui jo tukillaan kappaleen
matkan päässä Isonvaltimon kuohuvilla aalloilla.

"Mitä, Jumalan tähden, täällä on tapahtunut?" huudahti Seinustan ukko,
joka lääpästyneenä saapui paikalle.

"Tuo teidän poikaroisto aikoi tappaa minut," sanoi iskun saanut
metsäherra pitellen verta vuotavaa nenäänsä. "Tulkaahan vahdit
katsomaan, mimmoiseksi se pieksi minut, katsokaa ja pankaa muistiinne,
koetetaan mitä se maksaa, kun virkamiestä virantoimituksissa tuolla
tavalla lyödään," ja hän näytti metsänvahdeille ajettuvaa
korvallistaan.

"Pitää toimittaa vangitsemiskäsky aivan paikalla alas," säesti toinen
metsäntarkastaja ja voiton riemu se paloi hänen silmistään.

"Niin pitää, niin pitää," sanoi iskun saanut herra, "mennään pian
taloon ja lähetetään sieltä yksi metsänrahdeista kirjeen kanssa alas,
että siellä oleva vallesmanni ottaa roiston kiini."

"Parasta on, että kytkette meidät jokaisen," sanoi Seinustan ukko
katkerasti ja hänen huulensa vavahtelivat isällisestä liikutuksesta.

"Aijotteko te vielä ruveta tuota roistoa puoltamaan," sanoi iskun
saanut metsäherra.

Ukko ei saanut enempää sanoneeksi. Verkalleen kääntyi hän pois. Hänen
rintansa kuohui äkillisestä mielen liikutuksesta.

Mutta tuolla metsän rinteessä keksi hän Raution Aapon, joka ohjaili
tukkia väylälle. Hän kääntyi jälleen metsäherroihin ja viittasi Raution
Aappoon. Mutta metsäherrat eivät Aaposta välittäneet, alkoivat painua
vain Seinustan taloa kohden.

Tämän nähtyään kävi ukon mielen tila yhä sekavammaksi. Hän seisoi siinä
paikallaan kuin pökkö.

"No johan minä olen sitä niin monta kertaa sanonut," huusi Raution
Aappo ukolle, "ettei rehellinen ihminen nykyisen metsähoidon aikana
menesty. Nyt sen saatte nähdä," ja voiton riemu loisti Aapon silmistä.

"Jos Heikki olisi tehnyt niinkuin minä, niin ahdisteltaisiin häntä nyt
yhtä vähän kuin minuakin," arveli hän lisäksi.

Ukko ei näyttänyt kuulevan, mitä Aappo hänelle sanoi. Seisoi vaan siinä
kuin kuvapatsas.

"Olkaa vaan huoleti, kyllä minä pidän huolen, että Heikki ehtii
aikanaan pakoon," huusi Aappo ja hyppäsi veneeseen.

Mutta ukko ei vastannut mitään. Seisoi vaan siinä silmät suurina kuin
suitsirenkaat. Vihdoin kääntyi hän Aappoon päin, ja näytti aikovan
huutaa hänelle jotain. Mutta Aappo liukui veneellään jo niin kaukana,
ettei ukko mitään hänelle sanoneeksi saanut. Hän alkoi astua verkalleen
kotiaan kohden. Hänen päätänsä kiristi ja sydämessään tunsi hän
omituisen pakotuksen.

       *       *       *       *       *

Tuohon joen mutkaan, lähelle Isonvaltimon suuta olivat Valtimon
kyläläiset ottaneet puunsa kiini. Suuri osa oli näistä puista jo
talvella myöty tuossa jokisuulla olevalle sahalle.

Siinä istuskelivat nyt miehet jokitörmällä rauhallisesti piippuaan
imeskellen ja jaaritellen yhtä ja toista.

"Ketä tuolta soutaa?" sanoi äkkiä joku.

"Niiralainen, metsänvahti ja Seinustan ukko," arveli toinen. Samalla
laski vene rantaan. Soutajat vetivät veneen maalle ja alkoivat astua
miehiä kohden.

"Missä on Heikki?" kysyi ukko valtimolaisilta.

"Konttoriin kai on mennyt tilille," arvelivat miehet.

"Oletteko kuulleet, että Helkalan kartano on toissa yönä palanut?"
kysyi Raution Aappo tulleilta, kun huomasi, että nämät aikoivat lähteä
Heikkiä etsimään.

"Helkalan kartano!" huudahtivat kaikki silloin yhtaikaa.

"Aivan maata myöten kuuluu poroksi muuttuneen."

"Aivan maata myöten!"

"Noo -- oli se vakuutettu," sanoi Niiralainen ja yritti mennä.

"No kuinka kävi siementen hakemuksen?" kysyi Aappo Niiralaista
pidätellen.

"Eihän niitä ilman kunnan takuuta myönnetty."

Alakuloisesti silmäilivät miehet Niiralaista, ikäänkuin neuvoa kysyen.
Mutta Niiralainen kääntyi verkalleen ja yritti mennä.

"Mitenkä sen kansakouluasian kävi?" kysyi Aappo Niiralaista yhä
pidätellen.

"Kansakouluasian?" sanoi Niiralainen säpsähtäen.

"Niin, pääseekö kunta sitä kannattamasta?" kysyi Aappo ja veti leveät
kasvonsa irviin.

"Kyllä se pääsee, kyllä se pääsee, on ostettu huoneet ja peltoa."

"Mistä?" kysyivät kaikki.

"Minulta, se iso kartano," sopersi Niiralainen.

"Ja kenen rahoilla?" kysyi ukko tiukasti.

"No ei niillä rahoilla niin kiirettä ole," sanoi Niiralainen.

"Mutta kuka sen lopultakin maksaa?"

"Kukako? -- Tietysti kunta, mutta eihän sitten tarvitse maksaa huoneen
hyyryä, eikä opettajalle pelloista," sanoi Niiralainen.

"Ja paljonko se rustinki maksaa?" ahdisteli ukko.

"Kymmenen tuhatta markkaa," sanoi Niiralainen ja alkoi kävellä sahalle
päin.

"Ka sillä lailla sitä kansakoulun kannattamisesta päästään. Otetaan
kymmenen tuhannen markan laina ja ruvetaan vuosittain korjailemaan
ijänikuisia huonerotteloita," sanoi pilkallisesti Aappo, mutta muitten
miesten naamat ne vetäysivät niin pitkiksi, että nehäntä vasta pitkiksi
venyivät.

"Jumalan terve," sanoi Niiralainen muutamalle sahan työmiehelle, joka
tuli häntä vastaan ja he koettelivat toistensa kämmeniä.

"Onko se sitten vielä hihhuliksikin herennyt?" sanoi ukko ja koko hänen
ruumiinsa läpi kävi inhon väre.

"Tässä keväällähän se tuli kristityksi ja harras onkin. Siellä istui
toissa pyhänäkin ylimmällä istuimella seuroissa, ja kun puhuva veli
kysyi häneltä, että eikös se niin ole, veli Niiralainen, että Jumalan
lapsi ei tarvitse lakia, vastasi Niiralainen, että niinhän se on,
niinhän se on, ja sekös se vasta papille intoa antoi, saarnasi ja huusi
ja viuhtoi käsillään, että armosta se Jumalan lapsi elää, armostahan me
elämme, eikös se niin ole, veli Niiralainen, että armostahan me elämme,
johon Niiralainen taasen vakuutti, että niinhän se on, armostahan me
elämme ja silloin nousi koko seurakunta liikkeeseen ja huusi, että
niinhän se on, Jesus ole kiitetty, armostahan me elämme, Jesus ole
kiitetty. -- Ja armostahan se veli Niiralainenkin elää, Jesus ole
kiitetty," selitti miehistä joku toimessaan.

Aurinko paistaa hellitti niin räykeästi taivaslaelta. Leppeä tuulen
henki sai Valtimon vesikalvon väreilevään liikuntoon ja vasta tulleet
kesälinnut virittivät virsiään korkealla ilmassa. Luonto oli jälleen
uudistunut. Kaikkialla oli eloa ja liikettä.

Ristiin rastiin kiertelivät käytävät sahan tontilla, mikä johti
lankkutapuleille, mikä rima-, pinta- ja lautatapuleille, mikä
saharakennukselle, mikä sahanhoitajan ja työmiesten asunnoille, mikä
minne, kuka kunne. Muutamalla näistä käytävistä keksi Raution Aappo
Heikin verkalleen astuskelevan Niiralaista kohden, joka yhä seisoi
tuossa keskustellen tervehtimänsä sahan työmiehen kanssa.

Juoksujalassa kiiti Aappo erästä toista käytävää myöten Heikkiä kohden,
viittasi hätäisesti häntä luoksensa ja kääntyi toiselle käytävälle,
joka johti syrjemmällä olevien lankkutapulien suojaan. Hän viittasi
Heikkiä peräänsä pitäen koko ajan tarkalla silmällä Niiralaisen
liikkeitä. Heikki seurasi kysyvin katsein verkalleen Aappoa. Helpommin
hengitti Aappo, saatuaan Heikin piilopaikkaan ja huomattuaan, ettei
Niiralainen heitä keksinyt.

"Oletko kuullut kummempaa, kun ne aikovat pistää sinut rautoihin?"
sanoi Aappo hätäisesti Heikille.

"Rautoihin minut!" sanoi Heikki. "Eikö teidät?" lisäsi hän
pilkallisesti.

"Minä olen jo liian paljon pahaa tehnyt sitä kunniaa saavuttaakseni."

"Minä taasen en ole mitään pahaa tehnyt."

"Mutta leikki pois, Niiralainen ja setäsi olivat tuolla, vallesmanni
saapuu kotia aivan kohta ja silloin olet satimessa," sanoi Aappo
hätäisesti.

"Niiralainen ja setä! -- Missä he ovat?" kysyi Heikki ja yritti lähteä
heitä etsimään.

"Oletko hullu!" huudahti Aappo Heikkiä pidätellen. "Malta nyt ja usko
minua, muutoin tartut pian käpälälautaan."

"Mistä syystä?" kysyi Heikki tuikeasti.

"Tietysti tuosta kunnon iskusta, jonka annoit eilen metsäherralle."

"Hehän aikoivat ryöstää minun puuni," sanoi Heikki.

"Sitä ei laki katso -- --" Mutta samalla tuli Niiralainen näkyviin
muutamaa käytävää myöten. Heikki ei kumminkaan vielä häntä keksinyt.

Aappo veti taskustaan komean paperin, työnti sen Heikille ja sanoi:
"Tässä on semmoinen tiketti, joka vetää Tukholmasta Amerikaan saakka.
Pistäy pian tuohon tureikkoon," ja hän viittasi lankkutapulin takana
kasvavaan varsikkoon, "pujottele sieltä pääjoen partaaseen, nouse
jollekin tukkilautalle, jolla voit päästä meren rantaan. Sinulla on
niin paljon rahaa, että pääset Tukholmaan ja ottakootpa sitten hiiren
hännästä kiini."

Helpoituksen huokaus kohosi Aapon rinnasta, kun hän näki Heikin
käärivän tuon korean paperin kokoon ja pistävän taskuunsa. Mutta
todellisuudessa ei Heikki ajatellut, mitä teki. Aappo odotti joka
silmän räpäys Heikin pistäytymistä tuonne tureikkoon. Mutta sen sijaan
sattui Heikki kääntymään Niiralaiseen päin ja samassa keksivät Heikki
ja Niiralainen toisensa. Vakavin askelin alkoi Heikki aivan
huolettomasti astuskella Niiralaista vastaan.

"Heikki!" pääsi Aapolta tuskainen huudahdus, ja hän tarttui Heikkiä
takin liepeeseen. Mutta Heikki ei välittänyt mistään, astui vaan
edelleen ja tervehti Niiralaista kohottaen kättään lakkinsa lippuun.
Mutta jäykemmin kuin ennen tervehti Niiralainen häntä ja pyörähti
katsomaan taakseen. Sieltä tulivat metsänvahti, Seinustan ukko ja
joukko Valtimon kylän miehiä. Kun he saapuivat lähemmäksi, kääntyi
Niiralainen Heikkiin ja sanoi kuivalla, virallisella äänellä:

"Sen johdosta mitä eilen tapahtui Kalimen ojan suussa, on minun
velvollisuuteni hankkia poliisitutkinto ja vaatia sinun
vangitsemistasi, mutta koska nimismies nyt ei ole kotona, tulet sinä
tämän metsänvahti Haikolan silmällä pidon alaiseksi, siksi kunnes
voimme sinut rautoihin kytkeä, ja tulee Haikolan tarkoin vartioida tätä
Heikki Seinustaa, ettei hän pääse karkutielle pujahtamaan," ja jokaisen
sanan lausui hän oikein erityisellä painolla.

Heikki loi vakavan silmäyksen ensin Niiralaiseen, sitten ukkoon ja
vihdoin muihin Valtimon kyläläisiin, ikäänkuin kysyäkseen, että
aikovatko nämät oikein miestuumasta tehdä hänet narrikseen. Mutta hän
luuli huomaavansa, että kaikki katselivat häntä pelon ja säälin
sekaisilla tunteilla. Syntyi hetken äänettömyys.

"Kyllä sinun on parasta alistua kohtalosi alle ja kärsiä mitä ikänä
tulleekin," sanoi vihdoin ukko liikutetulla äänellä.

"Mutta mitä, Jumalan tähden, minä olen tehnyt, kun minua näin uhataan?"
kysyi vihdoin Heikki hiukan värähtelevällä äänellä.

"Mitäkö? -- Olet lyönyt virkamiestä virantoimituksessa ja se ei ole
leikin tekoa se," sanoi Niiralainen, entistään juhlallisempana.

"Mutta hehän tukkivat minulta tien ja tahtoivat salvata puuni."

"Sitä ei laki katso," keskeytti Niiralainen tuimasti, kun huomasi että
Heikki yritti kertomaan koko eilisen päivän tapahtumat.

"Laki, laki," sanoi Heikki kärsimättömästi, "se laki se on teillä joka
paikassa, tekisi mieleni kerrankin nähdä mimmoinen kirja se on se
lakikirja, jonka nojalla herrat saavat tehdä alemmalle kansalle, mitä
milloinkin mieli tekee."

"Kyllähän sen saat nähdä, tässä se on," sanoi Niiralainen vetäen
samalla lakikirjan laukustaan ja ojentaen Heikille.

"Onpas se aika komea kirja," arveli Heikki ja selaili sitä hetken
aikaa, "mutta missä tässä nyt sanotaan, ettei omia puitaan saa laskea
alas virtaa, jos herrain päähän pistää sitä estää."

Niiralainen otti kirjan, selaili sitä hetken aikaa, osoitti sormellaan
muuanta paikkaa Heikille ja sanoi: "Tuossa."

Heikki otti kirjan ja alkoi lukea siitä saarnaavalla äänellä:

"Joka lyöpi tuomaria tahi muuta kuninkaan virkamiestä, hänen
virantoimituksessaan, taikka sentähden häntä kostaa, menettäköön -- hen
-- hen -- ken -- sä --" mutta siihen takertui Heikin kieli, kirja
putosi hänen käsistään, ja hän vetäysi taakse päin. Hän tunsi miten
oudosti kaikki ympärillä olijat katselivat häntä. Väliin kalpenivat
hänen kasvonsa, väliin ne taasen kävivät tulipunaisiksi, ja tuskan hiki
vieri hänen otsaltaan.

"Vallesmanni tulee," sanoi metsänvahti äkisti silmäten jokirantaan.

Ja vallesmanni tulikin. Veneellä hän laski tuohon läheiseen rantaan ja
kömpi siitä maalle. Niiralainen alkoi verkalleen astua nimismiestä
kohden. Metsänvahti yritti tehdä samoin. Mutta Niiralainen kääntyi
häneen ja loi samalla silmäyksen Heikkiin, merkiksi että metsänvahdin
tuli muistaa velvollisuutensa. Heikki huomasi sen. Koko hänen
ruumistaan karsi huomatessaan, että häntä vartioitiin kuni pahan
tekijää ainakin. Hän tunsi miten oudosti ihmiset katselivat häntä. Hän
olisi mielellään suonut vajoovansa maan alle heidän näkyvistään. Hän
näki miten Niiralainen ja setänsä lähenivät nimismiestä ja puhuttelivat
häntä. Nimismiehen kiiltävät napit välkähtelivät niin kirkkaasti
aurinkoa vasten. Se vaikutti Heikkiin niin kamalan lumoovasti.

Nimismies kääntyi venheelle. Heikin sydäntä vihlasi. Hän luuli
kuulleensa raudan kalskahduksen. Tuntui siltä, kuin hän olisi kamalaan
uneen vaipunut. Hän kuuli uudelleen raudan kalsketta. Hänen olentonsa
sisimmästä kiersi tuskan väre. Hän näki miten huolettomasti nimismies
heitti käsiraudat käsivarrelleen ja alkoi kävellä suoraan häntä kohden.
Hänet valtasi sisällinen kauhistus. Hetkeäkään ei hän voinut enää
seista paikallaan. Hän tunsi sisällisen pakon paeta. Arkana kuin
räikätty jänis lähti hän täyttä karkua juoksemaan.

Metsänvahti yritti perässä, mutta Raution Aappo heittiin pitkäkseen
hänen jalkoihinsa ja metsänvahti tuikahti päistikkaa silmälleen. Ennen
kuin hän ehti uudelleen jaloilleen, juosta vilisti Heikki jo lähellä
noita lankkutapuleita, joiden suojassa hän oli äsken Aapon kanssa
seisonut. Raution Aappo juosta lyyhäsi hänen perässään kiini tavotellen
Heikkiä muka hänkin.

Aappo näki miten Heikki pujahti lankkutapulein suojasta tureikkoon,
mutta kääntyi kumminkin muuanta käytävää rantaan päin ja huusi
metsänvahdille, että täällä Heikki menee. Hän juosta lyyhäsi rantaan ja
huusi:

"Tuolla uipi, näettekö, tuolla uipi. Jo ehti joen yli, näettekö, tuolla
konttaa pensikkoon, kas tuolla!" ja hän viittasi käsillään
vastakkaiselle rannalle.

"Vene tänne ja pian!" komensi nimismies ja pian olikin vene paikalla,
nimismies ja joukko muita miehiä meni veneeseen. He soutivat joen yli.
Heikkiä etsittiin monta tuntia läheisistä seuduista, mutta turhaan.
Häntä ei löydetty mistään.

       *       *       *       *       *

Tapaukset Kalimenojan suussa levenivät pian ympäri Valtimon kylää. Pian
kerrottiin Korven Kaisullekin, miten Heikki oli lyönyt metsäherraa ja
miten Niiralainen ja Seinustan ukko olivat menneet alas Heikkiä takaa
ajamaan.

Kaisu käsitti hyvin, että Korven torppaan muuttaminen ja heidän
hääpuuhansa olivat nyt turhaan rauvenneet tahi ainakin tuonnemmaksi
siirtyneet. Hän istui kamarissaan ja neuloi paitoja. Kevätauringon
kirkkaat säteet tunkeusivat kamarin ikkunasta sisään. Ilma tuntui
tuolla sisällä niin tukehuttavan raskaalta. Hän otti ompeluksensa ja
hiipi ulos. Virkeä kevättuuli tuoksahti niin suloisesti häntä vastaan.
Hän käveli Valtimon törmälle, istui siihen vihannoivalle nurmikolle ja
otti esille neuloksensa.

Mutta päänsä kääntyi väkisinkin Seinustaa kohden. Oi kuinka halusta hän
olisi tahtonut saada tarkempia tietoja Heikistä, mutta keneltäkään ei
hän kehdannut kysyä, mitä he luulivat Heikille rangaistukseksi tulevan.
Hän koetti neuloa, mutta väkistenkin jäi työ siihen.

Kevään ensimäinen kukka aukasi juuri kupunsa ja pisti taivahan siniset
terälehtensä näkyviin. Liverrellen lentivät pääskyset ristiin ja
rastiin korjaillen pesiään kesäasunnoiksi. Ahkerassa toimessaan vetivät
muurahaiset korsia pesäänsä tuolla törmän rinteellä. Kaikkialla oli
eloa ja liikettä.

Lasikirkkaana välähtelivät Valtimon aallot kevätauringon valossa.
Vaalean sinervänä kaareili taivas Kaisun pään päällä.

Tunti seurasi toistaan, mutta Kaisu istui vaan tuossa Valtimon ahteella
ja neuloi. Tietämättään, tahtomattaan kääntyivät hänen kasvonsa silloin
tällöin Seinustaa kohden, ikäänkuin ikävöiden edes jotain tietoa
Heikistä.

Mutta illan suussa myöhällä näki hän joukon Valtimon kylän miehiä keppi
kädessä ja laukku selässä astuvan jokivartta ylös tuolta joen toista
puolta. Turhaan etsi Kaisu niistä Heikkiä.

Mutta kappaletta jälempänä muista astuskeli Seinustan ukko ihan
yksinään. Raskain askelin näytti hän liikkuvan, näytti melkein siltä
kuin ei jalka jalasta olisi tahtonut erota. Allapäin, pahoilla mielin
hän Kaisun mielestä käydä nyrkkäsi siinä. Hän, jolla tähän asti oli
ollut melkein suora, nuoren miehen ryhti, oli nyt kokonaan kumarruksiin
painunut.

Oi kuinka mielellään olisi Kaisu kysynyt jotain Heikistä, mutta sitä ei
hän rohennut. Hän otti ompeluksensa ja kiiruhti kamariinsa. -- -- --

Tavallisissa kotiaskareissaan hääräili Seinustan emäntäkin kotonaan.
Mutta ajatuksensa olivat kokonaan toisaalla. Hän heitti silmäyksen aina
jokivartta alas, kun sattui pihalla liikkumaan. Mutta ketään ei näkynyt
jokiahdetta tulevaksi. Hetki seurasi toistaan, mutta levottomammin
odotti emäntä miesten palaamista kotikylään.

Tuonne uunin lieteen oli emäntä pistänyt kahvipannun ukkoa
odottelemaan. Yhtäkkiä kuohahti se yltä. Emäntä unhotti kaiken muun ja
töytäsi pannua kohentamaan. Mutta silloin kun emäntä sitä kaikkein
vähimmän aavisti, aukeni ovi ja rehevin askelin lyyhäsi Raution Aappo
sisälle.

"Päivää emäntä!" sanoi hän.

"Jumal' antakoon," vastasi emäntä ja loi aran, tutkivan silmäyksen
häneen. -- "Eikö ukko tullutkaan?" kysyi hän vihdoin.

"Hän tulee kohta -- jäi vaan vähän jälkeen," sanoi Aappo niin
rauhallisesti, että emännän mielessäkin välähti jo jonkimmoinen toivon
kipinä.

Seurasi sitten hetken äänettömyys. Emäntä yritti monta kertaa kysyä,
mutta selittämätön arkuus ja pelko estivät hänet kumminkin sitä
tekemästä. Vihdoin karkasi hän luontonsa ja kysyi arasti:

"Entäs Heikki?"

"Niin Heikki -- hänellä ei ole mitään hätää, hänen onnistui päästä
pakoon."

"Pakoon!" huudahti emäntä.

"Niin," sanoi Aappo ja selitti toimessaan, miten hän oli antanut
Heikille "tiketin", miten oli neuvonut häntä pakenemaan Ameriikkaan,
miten Heikki ei ollut ottanut ensin tätä kuullakseenkaan, vaan miten
kumminkin oli sitten karannut, miten Aappo oli heittäytymällä
metsänvahdin jalkoihin langettanut tämän ja hidastuttanut takaa ajoa ja
miten hän sitten oli eksyttänyt takaa-ajajat kokonaan toiselta
suunnalta hakemaan Heikkiä.

"Voi Heikki parkaa, minun rakasta poikaani!" huudahti emäntä
hillittömästi, mutta samalla aukeni ovi ja ukko astui sisälle.
Kyyneltulva oli syöksähtänyt emännän silmiin, mutta samalla silmän
räpäyksellä hillitsi hän itsensä, pyyhki vesikarpalot silmistään ja
pysyi levollisena.

Raskain askelin astui ukko sivupenkkiä kohden, heitti laukkunsa siihen,
pisti takkinsa naulaan ja istahti penkille. Emäntä loi salaa pitkän,
tutkivan silmäyksen häneen. Hänen mieltänsä pöyristi nähdessään ukon
harmaantuneet hiukset, hänen köyristyneen vartensa ja hänen itkusta
vavahtelevan alaleukansa. Sanatonna, äänetönnä pyyhki emäntä
kahvikuppia, asetti ne pöydälle, otti liedestä pannun, täytti kupit ja
viittasi ukkoa ja Aappoa juomaan. Kukaan ei virkkanut sanaakaan, ei
edes Aappokaan. Kahvin juotua yritti Aappo lähteä, mutta emäntä pidätti
hänet iltaselle. Samalla alkoi hän laittaa ruokaa pöydälle.

Pian alkoi talon muukin väki päivän töiltään vetääntyä pirtille.
Reippain askelin ja ilomielin astuivat Seinustan asukkaat pirttiin
kukin vuorollaan. He alkoivat haastella, mutta silmättyään tarkemmin
ympärilleen ja huomattuaan isännän ja emännän synkän, sanattoman
muodon, kavahtivat he hiukan ja äänettömyys tarttui kaikkiin. Jokainen
aavisti, että jotain äärettömän synkkää oli tapahtunut. Ilta kului
kenenkään juuri mitään sanomatta, kunnes isäntä ja emäntä vetääntyivät
makuukammioonsa.

Verkalleen heitti ukko vaatteita yltään, sillä aikaa kuin emäntä
varusteli kahvipannua aamuksi reilaan. Sitten laski hän pannun
tavalliseen paikkaansa, mutta jäi itsekin seisomaan siihen paikkaan
tajuamatta, mitä hänen tulisi tehdä. Pää tuntui niin raskaalle ja
sydäntä ahdisti sanomaton tuska. Kuuma vesi tunkihe rinnasta suuhun,
mutta väkisinkin nielasi emäntä sen jälleen alas ja pyyhkäsi silmään
herahtaneen vesikarpalon pois. Sitten heitti hän vaatteet yltään ja
hiipi sänkyyn, johon miehensäkin oli juuri heittäytynyt. Hän painoi
kasvonsa miehensä poskia vasten. Ukko kiersi käsivartensa hänen
vyötäistensä ympäri ja veti hänet lähemmä rintaansa vasten. Emäntä
tunsi miten miehensä alaleuka alkoi jälleen vavahdella ja miten
levottomasti löi hänen sydämensä. Nyt ei hänkään voinut enää itseänsä
hillitä. Koko hänen ruumiinsa alkoi tutista ja hän kiersi käsivartensa
ukon kaulan ympäri ja antoi kyyneleensä vapaasti vuotaa.

"Etkö voinut lohduttaa ja rohkaista häntä, minne hän raukka nyt
joutuu?" sanoi vihdoin emäntä hellittäen itsensä ukon syleilystä.

"Sehän se juuri on pahinta, etten sitä saanut tehneeksi," sanoi ukko.

Hetken aikaa he siinä makasivat vielä valveella, kunnes rauhaton uni
ummisti molempain silmät.

Seuraavana päivänä alkoivat aviokumppanit tavalliset toimensa. Heikistä
eivät he enää puhuneet mitään, mutta hetkeksikään ei emäntä saanut
Heikkiä mielestään. Kaikkialla tapasi hän esineitä, jotka muistuttivat
Heikkiä ja kuta pitemmälle päivä kului, sitä haikeammaksi kävi hänen
mielensä.

Heikistä johtuivat emännän ajatukset Kaisuunkin ja kuta illemmalle
päivä kallistui, sitä useammin ja useammin muisti hän Kaisua, kunnes
nuo kaksi olentoa, Heikki ja Kaisu, olivat aivan eroamattomiksi emännän
mielessä kasvettuneet.

Harvoin oli emäntä Kaisua tavannut ja jos hän silloin oli jotain
Heikistä maininnut, oli Kaisu osannut aina johtaa puheen toisaalle.
Sentähden ei hän aluksi juuri Kaisunkaan luo mennä halunnut. Mutta kuta
enemmin hän sitä ajatteli, sitä selvemmin tunsi hän halun siihen.
Pian pukeutui hän pyhävaatteisiin ja lähti Lotvoselle Kaisua
tapaamaan. -- --

Lotvosen emäntä oli jo aamulla Kaisulle kertonut kaikki, mitä tiesi
Heikin karkaamisesta. Kaisu ei kestänyt tätä kuulla purskahtamatta
hillittömään itkuun. Kaiken päivää istui hän sitten eilisellä
paikallaan tuossa joki-ahteella.

Hän istui istumistaan siinä samalla paikalla ja neuloi. Väliin kohotti
hän silmänsä ompeluksestaan ja tähysteli auringon paisteesta
kimaltelevaa Valtimon vesikalvoa. Ajatukset harhailivat levottomina
sinne tänne. Sydäntä ahdisti ja mieli tuntui niin raskaalle. Kirkas
vesikarpalo herahti silmänurkkaan. Kaisu pyyhkäsi sen pois, ryhtyi
jälleen työhönsä ja hyräili:

    "Sydämeni on kipeä,
    Se naputtaa kuin seppä.
    Kuinkas rakas ystäväni
    Saatit minut jättää?"

Niin se Kaisu hyräili siinä neuloessaan, kohotti jälleen silmänsä ylös
ja säpsähti.

Heikki astuskeli Kaisua kohden tuossa jokiahteella. Heikki eikä kukaan
muu.

"No Herra hyvästi siunatkoon, tuohan on Heikki!" kuuli Kaisu tutun
äänen selkänsä takaa.

Tahtomattaan kääntyi Kaisu häntä kohden, mutta silmänsä kävivät jälleen
sameiksi. Sydän hypähti ilosta ja kirkas kyynel syöksähti ilmoille.

"Isä, isä, täällä on Heikki!" huusi Seinustan emäntä miehelleen, joka
tuolla vähän matkan päässä hakata naksutti aidan vitaksia, hakkuu
taukosi ja ukko ällisti ääntä kohden.

"Täällä on Heikki!" toisti emäntä uudelleen, ja kirkas kyynel se
kimalsi hänenkin silmissään. Ukko näkyi tajuavan, laski kirveen
kädestään ja alkoi astua köperöidä toisten luo.

"Jumalan kiitos, ettet toki sillä tavoin mennyt! -- Ethän tuota enää
tuntunut paljoa paremmalle karkulaista," sanoi emäntä ja astui Heikkiä
vastaan.

Kaisu ei tiennyt mitä tehdä. Hän otti muutaman askeleen Heikkiä kohden,
mutta seisattui sitten. Heikki ei näyttänyt paljon välittävän hänestä,
enempää kuin emännästäkään. Kaisu heitti aran, tutkivan silmäyksen
häneen, mutta Heikki näytti välttävän sitä. Hänen lakkinsa oli painunut
syvään korvien päälle. Sen alta siirotti yksi hivussuortuva sinne,
toinen tänne. Takin kaulus oli pystyssä ja laukku oli solunut alas
tavalliselta paikaltaan. Housut riippuivat vyötäisillä ja saapasvarret
olivat kokoon painuneet.

Vihdoin loi hän raukean silmäyksen vaimoihin ja heittäysi
välinpitämättömästi lynkäpäiksilleen nurmikolle.

"Sinä olet niin väsyneen näköinen, et varmaankaan ole saanut unta viime
öinä," sanoi vihdoin emäntä.

"Enhän tuota," arveli Heikki ja oikasi itsensä pitkäkseen.

"Etkö tule kotia levähtämään?" sanoi emäntä.

"On luullakseni aikaa levähdellä Siperiassa," sanoi Heikki niin
kolkolla äänellä, että molemmat vaimot kammahtivat.

"Elä nyt sentään ole noin kovin toivoton, voihan Jumala kaikki vielä
muuttaa," koetti emäntä lohdutella.

"Jumala! -- Hän olisi voinut sen ennen tehdä, luulen ma, jos se Hänestä
riippuisi."

"Mutta, Herran tähden, Heikki! Syytätkö sinä Jumalaa!"

Samalla saapui ukko paikalle, Heikki hypähti ylös ja keskustelu
taukosi.

"Lähde nyt kotia syömään ja levähtämään," kehoitti emäntä Heikkiä.

"En uskalla, joka silmän räpäys pelkään, että tulevat rautain kanssa,
en luule helvetissäkään tukalampaa olevan."

Ukko loi läpitunkevan silmäyksen Heikkiin ja hänen ruumiinsa vavahti.
"Semmoinen mieskö sinusta tulikin," sanoi hän, "ja mitä aijot nyt?"

"Mitäkö aijon? -- Aijon mennä ja antaa heidän tappaa itseni, menen
kirkolle, jotta saavat kytkeä minut. Hyvästi!"

"Heikki!" huudahtivat naiset.

"Se on miehen työtä, karkulaisesta ei ole mihinkään," arveli ukko.

"No tule nyt sentään kotia syömään ja levähtämään," sanoi emäntä, "tule
edes evästä ottamaan."

"En voi karkulaisena kauvemmin elää. Nyt kun on käräjä-aika, niin menen
kohta saamaan tuomioni; ehken sitten tulisi helpompi."

"Mutta, Heikki, minulla on poronpaistia, tuoresuolasta säynäjää,
rieskaa ja tuoretta voita, odota hiukan," sanoi Kaisu ja alkoi juosta
kamariinsa.

"Tuopa jotain juotavaa," huusi Heikki, mutta Kaisu ei enää kuullut.

"Minä noudan," sanoi emäntä ja yritti mennä, mutta samalla pyörähti hän
takaisin, "mene itse Kaisun luo juomaan," hän sanoi.

Heikki näytti ujostelevan.

"Mene, mene vaan," kehoitti emäntä.

Heikki oli kahden vaiheilla, vihdoin yritti hän mennä, pyörähti
kumminkin takaisin, kaivoi liivinsä povitaskusta sahalle myömistään
tukkipuista saadun vankan setelitukon, antoi sen setälleen ja sanoi:
"Jos minä en enää palaa, niin käyttäkää nämät; jos Kaisu tarvitsee,
niin auttakaa häntä."

Vavahtelevalla kädellä otti ukko rahat. Sanaa virkkamatta pisti hän ne
povitaskuunsa. Heikki alkoi astua taloa kohden.

"Se on oikein merkillistä, miten paljon hänestä pidän," sanoi ukko ja
silmäili Heikin täyteläisiä lanteita, "mutta sen minä sanon eukko,
ettei koko kylässä ole niin kunnon poikaa."

Kauvan viipyivät Kaisu ja Heikki kahden kesken kamarissa, mutta emäntä
ei mennyt heitä häiritsemään eikä ukkokaan. Vihdoin tulivat he evästen
kanssa. Ne pakattiin Heikin laukkuun. Sekä Kaisu että Heikki olivat
iloisemman näköisiä, juuri kuin olisivat taakan alta päässeet.

"Minäkin tulen huomenna kirkolle," sanoi ukko.

"Ja minä," sanoi emäntä, "ja etkö sinäkin Kaisu tule?"

"Minä tulen," sanoi Kaisu ujosti.

Heikki sanoi hellät jäähyvästit heille kaikille ja alkoi astua kirkolle
päin.

Liikkumattomina silmäilivät ukko, emäntä ja Kaisu Heikin jälkeen,
liikkumattomina ja kauvan. Sanaa eivät he suustaan päästäneet. Vieno
tuulen henki lieputti lähellä seisovan haavan lehtiä ja pääskyiset
laulaa livertelivät likeisissä puissa. Puitten välistä tuolta vilahti
vielä kerran nuori harteva mies, vilahti toisen ja kolmannenkin kerran.
Mutta nyt sitä ei enää näkynyt. Ilmassa vaan raikui voimakas miehen
rinta-ääni. Syvää surua ja hiljaista toivoa se puhui:

    "Oi neito miks sä murheellisna nostat
    Sun sinisilmäs kohden pilviä;
    Mun, ystäväsi, vielä kerran kohtaat,
    Ett' voin sun kyyneleesi pyyhkiä."

Niin se laulu kaikui ja metsän kaiku kuletti sen monin kertaisena
kuulijain korviin.

       *       *       *       *       *

Syyskesä oli jälleen tullut. Heinänteko oli päättynyt ja elon leikkuu
oli juuri alkamassa. Viljavina aaltoilivat vainiot tuolla Karijärven
kirkon kylällä. Hyinen halla ei ollut tänä vuotena merkkiäkään
heittänyt. Mutta liikuttamattomina olivat Korven torpan pellot kesänsä
levänneet. Rikkaruoho ja ohdake kantoivat niissä nyt täyden hedelmänsä.
Huoneiden ovet ammottivat selällään ja suurin osa ikkunoista
oli murskaksi ruhjottu. Ruoho oli kasvanut liikuttamattomalle
lantatunkiolle ja kartanon oli vallannut vankka heinä. Ihmisjalka ei
ollut sitä kesäkauteen tallannut, eikä ollut seppää, joka sen varalta
olisi viikatetta kallinnut.

Nuori ja harteva, mutta laihan ja kuihtuneen näköinen mies astuskeli
pitkin metsäjärven rannetta. Hän ohjasi askeleensa torpan pihalle ja
istahti siinä olevalle kivelle. Hikikarpalot vierivät pitkin hänen
kalpeita kasvojaan. Puseron hihalla pyyhki hän hikeä kellastuneelta
otsaltaan ja loi raukean silmäyksen ympärilleen.

Aina siitä saakka kuin hän ylimetsäherraa oli viime talvena kyydinnyt,
oli hän koko keväimen lakkaamatta uneksinut tulevaisuudestaan Kaisun
kanssa tässä torpassa, Mutta kun hän metsäherrain kanssa riitoihin
joutui, uskalsi hän tuskin kruunun torppariksi rupeamista ajatella. Ja
kun hänet pahan tekijänä vankilaan tuomittiin, hävetti häntä niin, että
päätti lähteä kohta vapaaksi päästyään Ameriikkaan.

Hän kirjoitti setällensä, ettei kehtaisi enää kotikylään palata, kun
hänelle oli kerran niin häpeällisesti käynyt. Setä kirjoitti hänelle
pitkän lohduttavan kirjeen, jossa selitti, että kyläläiset kaikki häntä
säälivät, eivätkä halveksi. Hän kehoitti Heikkiä tulemaan vaan kotia ja
sitten yhdessä muitten kanssa lähtemään Ameriikkaan. Sanoipa itsensäkin
mieli tekevän lähteä.

Tämän kirjeen saatuaan heräsi Heikissä uutta elämän toivoa. Hän muisti
jälleen Korven torpan ja ajatus omasta kodista tuolla yksinäisen
metsäjärven rannalla alkoi häntä uudelleen vaivata. Hän koetti poistaa
mielestään sitä, mutta siitä huolimatta haaveili hän usein, miten
sitten tehtäisiin, jos hän ja Kaisu Korven torpan omistajiksi pääsisi.

Kun kerran kyläläiset hänelle anteeksi antavat ja säälivät, niin miksi
eivät metsäherratkin voisi sitä tehdä. Niin -- miksi ei -- --

Ja kun Heikki eilen vankilasta palatessaan saapui Karijärven kirkolle,
ei hän voinut olla Niiralaan poikkeamatta. Metsäherran puheille ei hän
suorastaan mennä rohennut, mutta kertoi Niiralaiselle toiveensa.

Niiralainen loi häneen säälivän silmäyksen ja puistautti päätään. Hän
sanoi varmaan tietävänsä, ettei Heikki tule Korven torppaa eikä
muutakaan torpan maata kruunulta enää saamaan, sen hän oli
metsäherroilta itseltään kuullut.

Tämä oli viimeinen isku. Ihmisiä häveten ja paeten koki Heikki päästä
kirkon kylältä sydänmaille. Nyt ei hän enää toivonut mitään, eikä
ajatellut mitään. Mutta päästyään tuohon Korven torpan pihalle, valtasi
hänet jälleen niin outo ja haikea mieli. Liikahtamattomana istui hän
siinä ikään kuin olisi paikalleen jähmettynyt. Eroaminen torpasta
tuntui hänestä mahdottomalle. Hän istui, kuin olisi siihen paikkaan
kivettynyt. Mutta vihdoin kohosi hän jälleen seisomaan ja alkoi
epävakaisin askelin astuskella Raution Aapon torppaa kohden.

Verkalleen vieriskeli Raision ojan vesi tasaista uraansa. Kaiken
väriset kukkaset rehottivat sen varrella täydessä kesäisessä
koreudessaan. Lukemattomissa laumoissa leikkivät rautikaiset
päiväpaisteessa ojan hiekkapohjalla. Siellä täällä pyrähti harmaa hanhi
poikueineen rannan ruohikosta, sukelti hetken aikaa ja pisti jälleen
päänsä vesikalvoon tiedustellakseen vieläkö Heikki olisi näkösällä,
pistäysi jälleen umpisukkeloihin ja ilmaantui sitten kaukana toisaalla
ilmaa hengittääkseen. Heikki silmäili tätä kaikkea tarkoin. Häntä
näyttivät huvittavan nämä luonnon keskessä eläjät.

Hän kääntyi ojanvarresta ja läheni Raution torppaa. Pellot eivät olleet
täällä paremman näköiset kuin Korven torpassakaan. Ikkunansa alle oli
Aappo keväällä pirauttanut kourallisen ohran siemeniä. Siinä hän nyt
köykki leikkaamassa sitä.

"Tulethan parhaaseen aikaan, me muutkin lähdemme nousuviikolla," sanoi
Aappo, "minulla ei ole enää muuta tekemistä, kuin tämän viljavainion
korjuu. Nuo punaiset paikat heitän perinnöksi vastaisille asukkaille,
jos jonkun päähän pistäisi muutamien satain vuosien päästä laittaa
keitinselkänsä tänne," arveli hän ja viittasi ohdakkeista punoittavia
peltojaan.

Sanaa virkkamatta nyökkäsi Heikki päätään ja jatkoi matkaansa isolle
kylälle. Kaikkialla olivat pellot sielläkin rikkaruohon ja ohdakkeen
vallassa. Siemenen puutteesta olivat ne keväällä kylvämättä jääneet.
Täyteen pakattuja vaatesäkkiä, eväskoria, matkalaukkuja, toivottomia
kasvoja ja tylsistyneitä katseita kohtasi Heikkiä kaikkialla. Missä
talossa ei lähdön hommia ollut, sieltä olivat miehet jo keväällä
saha- ja liikepaikkoihin työn ansiota etsimään hajaantuneet. Ainoastaan
kuihtuneita ja puoli alastomia lapsia oli siellä nähtävinä. Kaikesta
huomasi, ettei mitään keinoa matkarahain tahi piletin saamiseen näillä
ihmisraukoilla ollut. Nyt oli siis tuo muinoin varallisuudestaan
tunnettu Valtimon kylä ihan autioksi muuttumaisillaan.

Mutta kaikesta tästä ei Heikki paljoa välittänyt. Hänen huomionsa
kiintyi mettiäiseen, joka liihoitteli kukasta kukkaan. Hän tarkasteli
kaiken värisiä kukkasia aholla. Puoleksi kypsyneet puolat, mustikat ja
vaaraimet rehoittivat siellä sekaseuroin. Näyttipä joku mansikkakin
sieltä täältä punaista kylkeään. Viinamarjat, hiestanat ja tuomikot
olivat mehevimmillään. Tuomet, haavat, pihlajat ja raidat lieputtelivat
silloin tällöin lehtiään. Peilityyni Valtimon pinta kuvaili vaalean
sinistä pohjolan taivasta. Illan viileys sai päivän helteestä
kuumentuneen ilman väräjävään liikuntoon. Tämä petti katsojan silmän.
Heikki silmäili pitkin virran kalvoa. Hieno auer näytti tanssivan veden
pinnalla. Heikki loi silmänsä vastaiselle rannalle. Rannan ruoho ja
kukkaset olivat väräjävässä liikunnossa. Heikki silmäili pitkin
Valtimon rannikkoa, niin kauvas kuin silmä kantoi. Näytti siltä kuin
etäämmällä olevat metsät ja ihmisasunnot olisivat ilmassa häilyneet.
Valtavan vaikutuksen teki tämä Heikkiin. Hänestä tuntui juuri kuin
olisi vaeltanut lumoavassa satumaailmassa. --

Aurinko heitti viimeisiä säteitään Seinustan pirttiin.

Seinustan ukko oli juuri kaksi matkakirstua valmiiksi saanut ja
pistäytynyt ulos. Kaisu oli lastuja kokoon lakasemassa, kuin ovi aukeni
ja Heikki työntäytyi sisään.

Kuin ukon ilman lyömänä hypähti Kaisu toiseen sijaansa. Luudan varsi
pääsi hänen kädestään ja kaatua kolahti laattialle. "Heikki!" huudahti
hän hämmästyneenä.

Verkalleen päästeli Heikki laukkua selästään. Hänen muinoin niin
täyteläisillä hartioillaan riippuivat nyt vaatteet ikäänkuin
kaitaisella aidaksen syrjällä. Muinoin niin vereville kasvoilleen oli
hänen kolmikuukautinen vankeutensa heittänyt ainoastaan keltaisen nahan
luitten päälle.

Kylmä väre kiersi Kaisun ruumiin lävitse siinä Heikkiä katsellessaan.
Mutta kun Heikki paljasti päänsä hikeä otsalta pyhkiäkseen ja Kaisun
silmään pisti Heikin kolittu tukka, tunsi hän koko ruumistaan karsivan.
Rangaistun pahantekijän haamu seisoi koko alastomuudessaan siinä Kaisun
katseltavana. Hän kätki kasvonsa käsihinsä ja pillahti hillittömään
itkuun.



V.


Rautaisella langalla oli vihdoinkin läänin pääkaupunki likistetty
likemmäksi Emä-Suomen sydäntä.

Ilo ja riemu oli yleinen. Koko kaupunki oli juhlapuvussa. Ylhäisten
vierasten vastaan otto oli ruhtinaallinen. Mihin ikinä he tulivat,
tapasivat joka paikassa katettuja juhlapöytiä. Niissä oli herkullisia
ruokia ja monenlaisia tulisia viiniä. Samppanjaa virtasi kaikkialla
niin runsaasti kuin "pöytävettä". Kaikkialla näkyi loistoa ja
rikkautta. Kaupungista sai sen käsityksen, että siellä asui vaan
miljoonain omistajia.

Siihen suuntaan ne kertoivat sanomalehtien kirjevaihtajat ja samaan
käsitykseen olivat tulleet yksityiset juhlavieraatkin.

Ja juhlapäivällinen sitten tuolla kaupungin hienoimmassa ravintolassa.
Se kesti kello neljästä kello yhdeksään illalla. Siinä syötiin
yhtätoista ranskankielistä ruokalajia. Siinä juotiin seitsemää
erilaatuista hienointa viiniä. Loistavia puheita pidettiin vasta avatun
rautatien kunniaksi. Maljoja esitettiin, kilistettiin ja hurrattiin.

Heti päivällisen jälkeen alkoivat tanssiaiset. Ne olivat erinomaisen
loistavat. Siellä oli nuoria kauniita vallasnaisia kosolta. Siellä oli
ihania impiä loistavissa tanssipuvuissaan. Oli siellä harvinaisen
paljon rakastettavia ja kauniita nuoria rouvia, joiden huulilla lepäsi
hieno ystävällinen hymy.

Vilkas tanssi hurmasi kaikki, nuoret ja vanhat. Siellä tanssittiin
juhlallista poloneesia, vilkasta valssia, pari pitkää ja huvittavaa
franseesia, masurkkaa ja tukulta innostuttavaa polkkaa. Tanssin välissä
sai tuo hieno yleisö nauttia virvokkeeksi eräässä sivuhuoneessa
hurmaavia viiniä.

Juhlasali oli kaunistettu köynnöksillä ja seppeleillä. Kaartin
soittokunta viritti juhlallisia säveliään. Kirkas sähkölamppu loisti
ravintolan edustalla. Sotamiehiä seisoa kärvötti ympäriinsä vahdissa.
Mutta hurmaavassa tanssissa ja herkkupöytien ääressä kului tuolla
sisällä yö ja vasta aamupuoleen hajaantui tuo loistava ylhäisten
seurue.

Eräässä kaupungin huonommassa ravintolassa kestittiin rautatien alempia
virkamiehiä oluella ja yksinkertaisella ruoka-aterialla. Saivatpa
rautatien työmiehetkin voileivän ja puoli pulloa olutta eräässä
kolmannessa paikassa.

Muu yleisö sai tyytyä siihen loistoon, mitä kaupungin kaduilla sai
nähdä ja kuulla. Kaupunki oli valaistu. Taivas romotti monen värisenä.
Palavia tulia oli ylenmäärin kaikkialla. Ruotsista tilattu tulittaja
koetti parastaan tuolla kaupungin laitapuolella.

Juhlakadun varteen oli pystytetty kuusimetsää molemmin puolin
keskikatua ja niinikään riukuja. Niissä liehui lippuja, loisti lyhtyjä
ja heilui seppeleitä. Kunniaportteja oli laitettu useampia. Äärettömän
kokkovalkean roihutessa olivat niiden lävitse kaupunkiin saapuneet
hallituksen jäsenet ja muut ylhäiset vieraat kulkeneet edellisenä
iltana.

Liike oli kaupungilla kaiken päivää suuri. Mutta illan tullen sakeni
ihmisjoukko ja tunkeili mustanaan joka paikkaan, missä vaan oli jotain
katseltavaa.

Komeaa ja loistavaa oli tämä koko juhlalaitos, mutta tavattoman
ylellistä. Tuota miniväristä loistoa ei voinut rahvas sulattaa.
Tyytymätöntä murinaa kuului kaikkialla väkijoukossa. "Tuohon menivät
hiellä ja vaivalla ansaitut rahat, menivät kadulle turhuuteen,"
huokailivat työmiehet.

Tuolla väkijoukossa soljui liuta ylimaan moukkiakin, jotka eivät
näyttäneet välittävän kenestäkään. Tietämättään, tahtomattaan olivat he
joutuneet keskelle hurmaavaa loistoa, eivätkä voineet käsittää, mitä
riemun syytä nyt olisi. Auringon paahteesta aidastuneet ja vanukkeiset
hivussuortuvat siirottivat lakin alta sinne tänne. Elämän huolet, huono
ravinto ja kärsimykset olivat painaneet leimansa heidän näivettyneille
kasvoilleen. Naisten silmät olivat vielä itkusta turvoksissa.

Ja itketty sitä olikin. Ne jotka lähtivät, ne olivat itkeneet, kun
täytyi erota sukulaisista, tuttavista ja rakkaista kotiseuduista ja
ehkäpä myös siksi, kun täytyi jättää tänne pohjolan sinitaivas,
valoisat kesäyöt ja kohisevat kosket. Ne jotka vielä tänne jäivät, ne
itkivät nekin, kun eivät päässeet mukaan. Uudet harmajat sarkavaatteet,
pitkävartiset saappaat, naisten vastavalmistetut puvut ja ainoastaan
kaikkein tarpeellisimmat matkakapineet todistivat, että päätös muuttaa
maasta oli hiljalleen kypsynyt ja tarkoin mietitty,

Siellä on joukossa Seinustan ukko, Raution Aappo, Heikki ja Kaisu y.m.
Valtimon kyläläisiä. Koko tämä hurmaava ylellisyys ja kirjava loisto
tekee heihin niin kummallisen vaikutuksen. He tuntevat itsensä niin
vieraiksi täällä, etteivät osaa edes ihmetellä kaikkea tuota koreutta.
Kuta kauvemmin katselevat tuota hekumoivaa kaupunkia, sitä apeammaksi
käy heidän mielensä. Sanatonna, äänetönnä harhailevat he kotvasen sinne
tänne noista lukemattomista tulista romottavilla kaduilla, mutta sitten
vetäytyvät he ikäänkuin sisällisen pakon vaatimina pimeisiin
yömajoihinsa.

       *       *       *       *       *

Kello on jo kymmenissä, mutta yhä vetelee Karijärven metsäherra
levotonta untaan tuolla muutamassa laamannin sivukamarissa. Vihdoin
tunkeutuu neitsyt sisälle kantaen kahvitarjotinta, johon monellaisia
makeita leivoksia oli ahdettu. Vaisusti avasi metsäherra silmänsä ja
töllisteli hämmästyneenä ympärilleen. Vähittäin alkoi hän heikosti
aavistaa, missä oli. Hiljalleen palasivat hänen mieleensä eilisen
päivän tapahtumat. Hän muisti juhlapäivälliset sekä kaartin
soittokunnan juhlallisen soiton. Hän muisti nuo monellaiset
kallisarvoiset viinit, loistavat puheet ja hurmaavan tanssin. Mutta
sinne tanssin pyörteeseen haihtui hänen muistonsa. Illan viimeisiä
tapahtumia ei hän jaksanut muistiinsa saada, ei vaikka olisi kuin
koettanut. Kuinka tanssiaiset päättyivät ja miten hän sieltä oli tänne
joutunut, se pysyi hänelle sulana arvoituksena.

Hän kohosi ylös, otti kahvikupin ja laski sen tuolille. Neitsyt poistui
huoneesta. Metsäherran pää tuntui niin raskaalle. Hänen rintansa röhisi
niin oudosti ja sydämeen koski niin kipeästi. Vähittäin pönkkäsi hän
itseään ylös sängystä. Päätä viemasi ja huone pyörähti toisin päin
hänen silmissään.

"Tuli taasenkin juoduksi niin turkasen tavalla," mumisi metsäherra ja
puistautteli hartioitaan.

Samalla tunkihe sisään hänen rouvansa.

"Koeta, kultani, pukeutua, muut vieraat istuvat jo salissa ja aamiainen
on valmis," sanoi rouva ja heitti synkän, alakuloisen silmäyksen
miehensä tursistuneille kasvoille.

Metsäherra ei sanaakaan vastannut, karisteli vaan rintaansa, otti lasin
raitista vettä, joi sen ja ryyppi sitten verkalleen kahvinsa. Tuskin
oli metsäherra saanut pukeneeksi, kun hänen tätinsä, laamannin rouva,
koputti ovelle.

"Tehkää hyvin ja tulkaa ottamaan yksi kiehautettu muna," hän sanoi oven
takaa.

Yhtenä kilinänä panivat lasit ja kahvelit, kun metsäherra rouvineen
astui ruokasaliin. Talon perhe lukuisine vieraineen seisoi ruokapöytien
ympärillä ja kumarteli sisään tulleille. Laamanni otti viinalla
täytetyn ryyppylasin ja sanoi metsäherralle: "Tjenare!" Tämä läheni
runsaasti varustettua viinapöytää, tarttui lasiinsa ja nakkasi
huulilleen.

"Äh," sanoi laamanni, "oltiin sitä aamulla hyvästi päikkäröissään,"
kuiskasi hän metsäherralle.

"Hm," sanoi tämä kartellen keskustelua asiasta, josta ei hän jaksanut
muistaa ei pölähtävää.

Sen sijaan käänsi hän punaisen nenänsä toisaalle, otti veitsen ja
kahvelin ja alkoi hapuilla itselleen voileipää. Mutta pala ei tahtonut
alas painua, sydäntä ellosteli ja ruumista puistautti kylmä väre.

Vähittäin kääntyi hän ruokapöytään, jossa ei ollut enempää kuin
kaksitoista eri ruokalajia. Siinä oli sherryviiniä, joka oli maannut
kuusikymmentä vuotta kellarissa, madeiraa, mainiota valkoista viiniä,
marsalaa, vanhaa bordeaux'ta, tulista bourgognea, likööriä ja vihdoin
samppanjaa.

Ruoka ei näyttänyt oikein maistuvan eikä keskustelukaan tahtonut sujua.
Laamanni tarttui viinilasiin ja kumarteli seurueelle. Vilkas lasien
kilinä seurasi sitä.

Metsäherrakin tarttui lasiinsa. Aran ja rukoilevan silmäyksen heitti
metsäherran rouva häneen. Siitä ei tämä välittänyt, kohotti vaan lasin
huulilleen ja maistoi. Mutta sydän ei viiniä vastaan ottanut. Hän laski
viinilasin jälleen täysinäisenä pöydälle. Helpoituksen huokaus näytti
kohoavan metsäherran rouvan rinnasta.

Vilkas keskustelu alkoi seurueessa. Aterioimista jatkettiin ja lasia
ahkerasti kilistettiin. Metsäherrakin tarttui aina tavan takaa
lasiinsa. Surunomaisella pelolla seurasi hänen rouvansa jokaista hänen
liikettään. Mutta tuskin sai metsäherra huuliaan kostuttaneeksi, kun
hänen jo täytyi laskea lasi jälleen pois. Sydän ei vastaan ottanut
mitään. Hän puistautteli hartioitaan. Rinta röhisi niin oudosti ja
sydämeen koski niin kovin kipeästi. Hän istahti tuolille. Pää horjahti
hervotonna taakse päin ja koko ruumis näytti kangistuvan.

"Aksel! -- Herrantähden, Aksel!" huudahti metsäherran rouva ja töytäsi
miehensä luo. Hän tarttui miehensä käteen. Kylmä ja kankea oli se.

"Aksel!" huudahti hän vielä kerran, mutta sanaakaan ei hän vastaukseksi
saa.

Sanomatoin hämmästys, hälinä ja sekamelska syntyi koko seurueessa.

"Hakekaa lääkäri!" huusi metsäherran rouva.

"Minä otan issikan ja menen!" huudahti eräs nuori herra ja meni. Toiset
herrat tarttuivat metsäherraan ja kantoivat hänet sohvalle pitkäkseen.
Värisevin käsin irroitti metsäherran rouva vaatteita miehensä yltä ja
koetti hieroa hänen kangistunutta ruumistaan.

Lääkäri tuli paikalle pikemmin kuin aavistaakaan voitiin. Hän koki
kaikki, mitä vaan osasi hengen palauttamiseksi. Mutta voimaton oli
tiede. Hänen täytyi vihdoin läsnä olleille ilmoittaa, että henki oli
paennut.

Metsäherran rouva painoi tulisen suudelman miehensä kylmistyneelle
otsalle. Sitten painui hänen päänsä miehensä rintaa vasten ja sydämiä
värisyttävä voivotus tunkihe ilmoille.

       *       *       *       *       *

Verkalleen astuskeli ylimetsäherra pitkin kaupungin katua. Päivä oli jo
puolessa. Pari sininauhaista herrasmiestä käveli ylimetsäherran
jälessä.

"Jopa kuuluu yksi tuupertuneen," sanoi ensimäinen sininauha.

"Johan minä sitä illalla sanoin, että meneeköhän tuo niin, ettei joku
joukosta keikahda," pitkitti toinen.

Mutta ylimetsäherraa ei haluttanut tätä keskustelua pitemmältä seurata.
Hän pyörähti kadun kulmasta rantaan päin. Hän tuli juuri Laamannilta.
Hänen mielensä oli semmoinen, kuin on mielemme silloin, kun olemme
joutuneet paikalle, missä kamala itsemurha on juuri tapahtunut.
Tietämättään, tahtomattaan tuli ylimetsäherra kävelleeksi laivarantaan.
Höyrylaiva "Aamurusko" oli juuri lähtöön valmiina. Suuri joukko
siirtolaisia kiehui laivasillalla ja haalasi matkakirstujaan laivaan.
Kaksi miestä seisoi tuossa vähän erillään. Toisella oli viinapullo
kädessä.

"Aina sinä tuon viinan kanssa mässäät. Eikö edes metsäherran surullinen
loppu ole sinulle opettanut, mihin tuollainen elämä vie?" sanoi toinen.
Ylimetsäherra tunsi hänet kohta Seinustan ukoksi ja astui häntä kohden.

"Niin, niin, aivan totta, aivan totta... Olenhan minä niin onneton
ollut -- ja paljonhan olen pahaa tehnyt, mutta isäntä," ja Raution
Aappo kohotti viinapullon huulilleen ja maistoi, "mutta isäntä, mistä
muualta olisin silloin lohdutusta saanut, kun on oikein," ja hän painoi
kätensä sydämelleen, "kun on oikein ahdistanut ja käännellyt täällä.
Mutta nyt," ja hän ojensi kätensä ruhjoakseen pullonsa kivisiltaan,
"nyt, jos saan tästä edes ravintoni rehellisellä työllä, olkoon tämä
viimeinen ryyppyni," ja samalla lasisirpaleet helisivät kivillä.

Seinustan ukko yritti jotain vastata, mutta samalla keksi hän
ylimetsäherran. Hän tarttui lakkiinsa ja nyökkäsi.

"No jotakin minun tulee nähdä, tekinkö Ameriikkaan!" sanoi
ylimetsäherra ja pudisti ukon kättä.

"Niin herra vorsmestari, niinhän se nyt on käynyt."

"No ovatko nämät kaikki teidän kyläläisiä?"

"Enimmäkseen."

Ylimetsäherra silmäili tarkemmin siirtolaisparvea. Kärsimykset ja
puutteet olivat painaneet leimansa noille vanhastaan tutuille
kasvoille. Ahdistuksen ja säälin tunne valtasi hänen mielensä.
Liikutettuna käänsi hän kasvonsa pois ja tähysteli tyhjään avaruuteen.

"Ja mikä yksin teidätkin pakoitti lähtemään?" kysyi hän vihdoin ukolta.

"Hm," sanoi ukko, liikutettuna hänkin, "sitä en voi itsekään sanoa.
Lienee tuo käynyt kuin Abrahamille, joka sai Herran käskyn lähteä
maaltaan ja suvustaan ja isäinsä huoneesta. Niin se vaan kävi, ettei
minulle enää maistanut ei uni eikä ruoka, en edes enää rukoilleeksikaan
saanut tässä maassa. Minun oli joko lähteminen tahi paikalle
menehtyminen."

Samalla mennä kaahuroi Heikki heidän ohitseen laivaan. Hän loi sammuvan
ja aran silmäyksen ylimetsäherraan. Alapäisenä ja itkeytynein silmin
mennä nyrkkäsi Kaisu hänen perässään. Hänellä oli suuri eväsnyytti
kainalossa.

Laiva vihelsi viimeisen kerran ja koko siirtolaisliuta tunkihe laivaan.
Ukko tarttui lakkiinsa ja nyökkäsi. Ylimetsäherra ojensi konemaisesti
hänelle kätensä ja "Herran haltuun", kuiskasi hän ukolle.

Tohisten ja puhkien alkoi laiva vähitellen irtaantua rannasta.
Ylimetsäherrasta tuntui juuri kuin hän olisi ollut ihan yksikseen
jäämäisillään autiolle saarelle.

Laiva eteni verkalleen rannasta. Ylimetsäherra seisoi paikallaan ja
tähysteli laivalle. Hänen sydäntään pakotti. Yhä selvemmin ja selvemmin
tunsi hän oman tunnon soimausta siitä, ettei ollut kaikkia tehnyt, mitä
olisi voinut. Mutta nyt se oli jo myöhäistä. Laiva kiikkui jo tuolla
etäällä ja silmän räpäyksessä se katosi tyhjään avaruuteen.

_Iissä, maalisk. 1888 -- marrask. 1891._





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kruunun metsissä" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home