Title: Kehitys-aikana: Tytöistä
Author: Topelius, Toini Mathilda, 1854-1910
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kehitys-aikana: Tytöistä" ***


KEHITYS-AIKANA: TYTÖISTÄ

Kertoeli

TEA [Toini Topelius]


Kustannusosakeyhti Otava, Helsinki, 1890.
J. Simeliuksen perillisten kirjapaino-osakeyhtiö.



TYTÖLLENI.


Mitä ajattelee nuori koivu kun se keväällä tuntee avaran maailman
raitisten tuulten suhisevan lehdissään; mitä arvelee umpu, kun se
tuntee päivä päivältä yhä enemmän aukenevansa kasteesta ja
päiväpaisteesta; mitä tuumaa kananpoika, kun se ihmetellen kömpii
kuorestaan; miltä tuntuu perhosen mieli, kun se ensi kertaa koettelee
nuoria tuoreita siipiään päiväpaisteessa ja raittiissa ilmassa; mitä
miettii tyttönen, kun hän on ennättänyt nuoruuden kynnykselle ja
ikävöiden haluaa syliinsä sulkea tuntematonta tulevaisuutta?

Ken tietää tämän?

Seuraaville lehdille olen koettanut piirtää osan niitä mielentiloja ja
tunteita, jotka kummallisten, outojen lintujen tavalla liitelevät
lapsuuden ja nuoruuden rajalla. Niitä on vaikea pyytää ja ehkä en
olekaan onnistunut. Olen ensimmäisenä valmis myöntämään, ettei sitä,
mitä tytön sydämmessä on hienointa, se mikä on hänelle kaikkein pyhintä
ja kalleinta ja jota tahtoisin kutsua lapsuuden enkelin jäljiksi hänen
sielussaan -- koskaan voi selittää ja koskettaa. Sillä se on se
näkymätön, hänelle itselleen puoleksi tuntematon lanka, joka sitoo
hänet hänen elämänsä alkuun ja päämäärään -- Jumalaan.

Kuitenkin olen koettanut viitata siihen edesvastaukseen, joka teitä
odottaa elämässä. Elkää siitä säikähtykö. Vasta silloin kun tunnemme
itseämme ei ainoastaan iloisiksi lapsiksi, vaan ihmisiksi, joilla on
tärkeä tehtävä, -- vasta silloin saa elämämme oikean muodon ja
sisällön.

Nuoret lapset! Reippaat tytöt! Elämä on niin suurta ja rikasta ja
maailma niin ihana. Nauttikaa niitä, mutta oi sidotuin silmin.
Rakastakaa, uskokaa, toivokaa ja tehkää työtä rohkein sydämmin, -- kas
se on tehtävänne!

Tässä kertomuksessa esiintyy melkein yksinomaisesti tyttöjä ja siihen
on syynä se, että se alkuperäisesti oli aiottu "Nya Trollsländan"
nimistä sanomalehteä varten, jatkoksi erääsen samassa lehdessä olleesen
kertomukseen poikien kumppanuudesta. Mutta kun se kasvoi liian isoksi
Trollsländaa varten, täytyi sen lähteä maailmalle eri kirjasena.

Helsingissä Marraskuulla 1889.

_Tekijä_.



No, Bella, joko nyt ensimmäisenä aamuna myöhästytään koulusta? --
murisi Leena ja rumautti halot uunin eteen. -- Kello käy kahdeksatta,
ja muut ovat jo kahvipöydässä.

Bella nousi istualleen ja hieroi silmiänsä. Olihan nyt 15 päivä
Tammikuuta. Ja se oli häneltä vähällä unhottua! Joululuvalla oli hän
tottunut nukkumaan näin kauan. -- Kahdeksatta! Hyväinen aika, mitä äiti
nyt sanoisi? Bella oli eilen luvannut hakata sokuria ja ommella pari
nappia Pentin liiviin, ennenkuin hän menisi kouluun. Nyt kysyttiin
sukkeluutta.

-- Leena kulta, kylpy tänne! En uskalla kai olla kylpemättä.

Hän pistihe rohkeasti kylmään veteen, hankasi itsensä karkealla
pyyhinliinalla, kunnes oli punainen kuin krapu ja tuota pikaa oli hän
vaatteissa. Tukan järjestämiseen ei mennyt paljon aikaa, se oli onneksi
lyhyt, ja nyt oli hän valmis.

Ruokasalissa olivat vanhemmat ja sisarukset jo kahvipöydässä, kun Bella
tuli. Äiti osoitti hymyillen sokuriastiaa, joka oli täyttänyt itsensä,
ja Pentti nyki nappejaan, joita hän oli ommellut niin vahvalla
rihmalla, että siihen olisi voinut ripustaa naulan painoja. Pienet
siskot, Lulle, Liisi ja Helmi takertuivat häneen kertoakseen asioitaan,
ja kotvan aikaa kului, ennenkuin hän ystävällisellä tavallaan pääsi
niistä ja saattoi ruveta ruoalle.

Tammikuun aamu oli kylmä ja kirkas ja hän tuli koululle hehkuvin
poskin. Sielläkös melua ja pakinaa! Se kuului aina porstuaan saakka.
Etehinen oli täynnä tömiseviä, hengästyneitä, juttelevia tyttöjä, jotka
riisuivat päällysvaatteitaan ja koettivat huutaa toinen toistaan
kovemmin.

-- Päivää, Ada!... Päivää, Pelle!... Päivää! Päivää! -- kuului joka
taholta. -- Onnellista uutta vuotta, Kerttu! ... kuinka olet voinut?
Mitä olet tehnyt joululuvalla!... Minä olen ollut maalla... Vai
niin!... Oletko saanut paljo joululahjoja? -- y.m., y.m. puhui
sadottain innokkaita suita.

Johtajatar tuli ystävällisesti tervehtien sinne ja koetti hillitä
niitä, mutta se onnistui vaan hetkeksi. Kysymyksiä ja vastauksia,
huudahduksia ja naurua tulvaili joka puolelta, oli niin hauskaa taas
nähdä toisiaan ja kerrottavaa oli niin paljon huvittavaa ja tärkeää.

Bellaa ympäröi heti joukko tovereita. Hän oli kaikkien lemmikki, hänen
suosiotaan hakivat kaikki kilvan ja hemmottelivat häntä kaikin voimin.

Agnes Lund tarttui hänen käteensä ja veti hänet mukanaan. -- Tulehan
tänne, niin saat nähdä ihka uuden puhkioni. Minä olen niin kauan
toivonut itselleni valkoista Angorapuhkiota, semmoista kun on Emelie
Rosenskjöldillä, ja nyt isä antoi minulle semmoisen joululahjaksi. --
Ei, odotahan, Bella, sinun täytyy ensin katsoa tätä, -- huusi Lilli
Enestam. -- Nämä kellon vitjat sain minä. Eivätkö ne ole ihmeen
kauniit?

-- Kuule, Bella, -- huusi eräs kolmas, -- saitko sen kirjan jota
toivoit?

-- Bella, tulepa tänne, niin saat jotakin makeaa. Me otimme vasta eilen
makeiset joulukuusesta ja minä otin mukaani muutamia paraimmista
sinulle.

-- Bella, tahdotko uusimman valokuvani? -- kysyi Jenny Stenman, eräs
kaunis, hiukan turhamainen tyttö, jolla oli kiharoittu otsatukka ja
puku uusimpien kaavojen mukaan. Hän ojensi kuvansa Bellalle, joka
hymyillen pudisti päätään.

-- Kiitos, Jenny, minä pidän enemmän siitä mikä minulla jo on. Se on
yksinkertaisempi.

-- Niin, minä olin nuorempi silloin, -- vastasi Jenny ja katseli
mielihyvällä kaunista muotoaan.

-- Bella, nyt täytyy sinun tulla hiukan meidän puheille, -- huusi pari
tyttöä tunkeutuen muiden edelle. -- Mehän tuskin olemme saaneet sanoa
sinulle hyvää päivää.

Bella oli kuin myllyssä. Hänen täytyi kuunnella kaikkia, vastata
kaikille, olla ystävällinen ja jakaantua vähintäinkin kahteenkymmeneen
osaan ettei loukkaisi ketään. Hänellä oli kummastuttava taito riittää
kaikille eikä kukaan voinut oikeastaan kehua, että oli hänelle
läheisempi ystävä kuin muutkaan.

Toverien melutessa hänen ympärillään, huomasi hän viimeisellä penkillä
luokkahuoneessa erään uuden tulokkaan, joka ei ollenkaan näyttänyt
muista huolivan. Se oli eräs pitkä, tummaverinen tyttö vakavilla
ruskeilla silmillä. Hän selaili kirjaansa, heitti välistä kärsimättömän
katseen kelloon, mutta ei välittänyt niistä uteliaista katseista joilla
tyttöparvi häntä tarkasteli.

-- Kuka on tuo uusi? -- kuiskasi Bella ja katsoi viimeiseen penkkiin
päin.

-- Hänen nimensä kuuluu olevan Rappe, -- kuiskasi Siiri Linder
vastaukseksi, -- maalta. Serkkuni Elna on paljon kertonut eräästä hyvin
kummallisesta tytöstä, joka asui lähellä heitä ja jonka nimi oli Hanna
Rappe. Olisipa hauska tietää onko se hän.

Nyt soitettiin ja kaikki luokat kokoontuivat rukoukseen. Bella ei
malttanut kuunnella paljon ollenkaan, hänen katseensa kääntyivät yhä
tuon uuden toverin puoleen, joka seisoi paikallaan vakavana ja melkein
synkkänä.

Tunnin kuluessa, kun todistukset tarkastettiin ja läksyt määrättiin,
oli Bella hyvin hajamielinen. Hän huomasi alinomaa katselevansa
tulokasta takimaisella penkillä ja ajattelevansa, mimmoinen tuo
mahtaisi olla. Ei hän ainakaan näyttänyt ystävälliseltä ja vastasi
melkein jörömäisesti johtajattaren kysymyksiin.

Kun heidän piti lähteä, koetti Bella lähestyä häntä, mutta se ei
onnistunut. Itse oli hän ujo ja toinen vetäytyi tahallaan syrjään.
Tytöt sitä paitse eivät jättäneet Bellaa rauhaan; kaksi heistä tarttui
hänen käsivarteensa ja veivät hänet mukanaan, vilkkaasti keskustellen.

-- Hän on hyvännäköinen tuo Rappe, -- sanoi Lilli Enestam kun he
tulivat ulos kadulle.

-- No, enpä juuri tiedä, -- arveli Agnes Lund. -- Näittekö että hänen
pukunsa oli tehty paksuimmasta puolivillaisesta, joka ei kelpaisi
meidän piioillemmekaan.

-- Hän on ehkä köyhä, -- puolusti Bella.

-- Entä millainen palttoo hänellä oli! -- jatkoi Agnes kiivaasti
moittien. -- Pitkä ja suora kuin säkki ja taskut tämän koululaukkuni
kokoiset. Hän kulkee kädet taskussa kuin katupojat ja käyttää lapasia.

-- Mutta hyvän näköinen hän on, -- intti Lilli. -- Hiukset muodostavat
niin kauniita suortuvia otsan kohdalla ja hänen silmänsä!... En minä
ole ennen nähnyt semmoisia silmiä.

Seuraavana päivänä olivat Bellan ajatukset niin kiinni tuossa uudessa
toverissa, että hän pari kertaa vastasi opettajallekin päin seiniä.
Silloin lensi hän tummanpunaiseksi hämmästyksestä; semmoista ei ollut
hänelle juuri ennen tapahtunut. Vakavalla ponnistuksella koetti hän nyt
kuulla opettajan sanoja, mutta tuon tuostakin täytyi hänen salaa
tarkastaa Hanna Rappea. Hän huomasi kuinka hyvästi Hanna vastasi, -- ei
tyttöjen tavallisella epävarmuudella, -- kuinka taitava hän oli
kaikissa aineissa, kuinka hän kohteli opettajia ja tovereita
jonkunmoisella jäykällä välinpitämättömyydellä, joka teki mahdottomaksi
lähestyä häntä. Tämä ikäänkuin kiihoitti Bellaa, joka ei koskaan vielä
ollut kokenut tylyä kohtelua.

Heidän koulusta lähtiessä tuli sattumus hänelle avuksi. Hän huomasi
uuden toverin hakevan toista kalossiansa ja kiiruhti hänelle avuksi.
Vähän aikaa etsittyänsä, löysikin hän erään parittoman ja vei sen
tarjolle.

-- Tämäkö se on sinun? -- kysyi hän. -- Tässä on H.R. Mikä on
ristimänimesi?

-- Hanna, -- vastasi toinen ja nyt Bella sai häneltä ensimmäisen
ystävällisen silmäyksen.

-- Hanna! Se on minun lempinimeni, -- huudahti Bella iloisena. -- Onpa
oikein hauskaa että sinulla on se nimi. Missä asut, saanko saattaa
sinua kotiin?

-- Minä asun Annankadulla, -- vastasi Hanna, vaan ei ollut huomaavinaan
jälkimäistä kysymystä.

Mutta Bella oli vakavasti päättänyt että hänen piti päästä tämän
kummallisen toverin tuttavuuteen. Hän sieppasi sentähden
päällysvaatteensa seinältä ja tavoitti Hannan portailla.

-- Saanko saattaa sinua? -- pyysi hän ja äänessään oli jotakin, jota
Hanna ei voinut vastustaa. -- Minä asun aivan lähellä Annankatua, niin
että meillä kuitenkin on sama matka.

-- En minä ole mikään hauska kumppani, mutta tule jos tahdot.

He kulkivat äänetöinnä jonkun aikaa. Vihdoin sanoi Hanna tylysti:

-- Luokkalaisesi turmelevat sinua, näen minä.

Bella punastui eikä tietänyt oikein mitä vastata.

-- Minä tunsin erään tytön, -- jatkoi Hanna, -- joka oli hyväluontoinen
niinkuin sinä, mutta jonka tädit ja toverit kerrassaan turmelivat. Hän
tottui niin aina saamaan kaikki mielensä mukaan ja olemaan muiden
huomion esineenä, ettei hän sitten koskaan ollut tyytyväinen jos eivät
kaikki häntä ihailleet ja kumarrelleet. Pelkään että sinäkin menet
pilalle jos vaan et ole varoillasi.

Pistos Bellan omassatunnossa osoitti ettei Hannan arvelu ollut ilman
syytä. Bellan iloinen hymy katosi ja hän kysyi levottomasti: --
luuletko todellakin että minä menen pilalle?

-- Olisipa hyvin kummallista jos ei niin kävisi. Kun aina on huomion
esineenä, kun yhä syötetään ystävyyden osoituksilla, suudelmilla,
hyväilyllä ja imartelulla, niin on se yhtä epäterveellistä luonteen
kehitykselle kuin makeiset vatsalle.

-- Sepä ei ole totta että toverit imartelevat minua, -- huudahti Bella
juonikkaan lapsen tavoin; -- he pitävät minusta todellakin. Mutta mitä
se sitä paitse sinuun koskee? Mitä sinun tarvitsee ruveta minua
tuomitsemaan kun emme vielä kahta päivää ole toisiamme nähneet? Siihen
et ole suinkaan oikeutettu.

Nyt oli Hannan vuoro punastua ja hän vastasi jotenkin tylysti:

-- Minäpä aina sanon mitä ajattelen enkä sille mitään taida jos totuus
sinusta tuntuu karvaalta.

Nyt kulkivat vähän matkaa äänetöinnä, kumpikin oli hiukan loukkautunut.
Vihdoin pakotti Hannan järki häntä myöntämään että Bella oli oikeassa.
Olihan hän vieras, eikä tarvinnut toiselle työntää mielipiteitään. Mitä
liikutti tyttöjen käytöskään häntä? Ei vähääkään. Eikä Bellakaan, ei
hän ollut oikeutettu häntä suututtamaan. Hän voitti jäykkyytensä,
tarttui Bellan käsivarteen ja virkkoi äänen vivahduksella joka saattoi
Bellaa kummastuen katsomaan häneen: -- suo anteeksi!

Mistä tuli nyt hänen ääneensä tuo lempeys ja vienous, joka meni suoraan
Bellan hellään sydämmeen? Hän puristi hiljaa Hannan kättä ja koska jo
oli omalla nurkallaan erosivat he päätä nyykyttäen.

Bella ajatteli koko päivän tuota uutta toveria. Hän _oli_ tosiaankin
kummallinen, kaikista muista erilainen. Niin tyly ja kuitenkin
miellyttävä. Ja kuinka hän puhui, -- melkein kuin aikaihmiset. Mutta ei
hänen pitäisi vaan esiintyä tuommoisena holhojana, sitä ei Bella
aikonut kärsiä.

Pitikö Bella hänestä? _Ei_. Tai ... ehkä sentähden vähän, sillä hän
näytti niin vilpittömältä. Mutta varmaankin hänellä oli kova ja paha
sisus. Kun saattoi sanoa että toverit imartelivat! Sehän oli yhtä kun
jos syyttäisi heitä viekastelemisesta. Niin hän oli varmaankin ilkeä.
Mutta mistä sitten tuli tuo lempeä: suo anteeksi! Bella pudisti
kummastellen päätään eikä tietänyt oikein mitä uskoisi.



Bella Palmfeltin koti ei ollut rikas eikä köyhäkään, mutta se oli hyvä
koti sanan paraimmassa merkityksessä. Hänen isänsä oli tavattoman
rehellinen, vaatimaton ja harvapuheinen, vaan myöskin miellyttävä ja
teki väsymättömästi työtä perheensä eteen. Hänen äitinsä oli noita
vienoja ja kuitenkin lujaluontoisia naisia, jotka vähääkään häärimättä
vastustamattomasti vaikuttavat ympäröiviinsä. Hän oli ollut
opettajattarena ennenkuin joutui naimisiin, hänellä oli ollut monta
lasta kasvatettavina sekä oppinut rakastamaan ja ymmärtämään niiden
erilaisia luonteita. Kun hän sitten sai omia lapsia, koetti hän
kasvattaa heitä niiden periaatteiden mukaan, joita hän paraimpina piti,
eikä ilman mitään suunnitelmaa, "umpimähkään", niinkuin monet äidit
paha kyllä tekevät. Moni piti häntä ankarana, siitä syystä, että hän
joskus lapsiltaan kielsi muiden mielestä viattomia huvituksia. Mutta
hän tiesi omasta kokemuksesta, kuinka kovalta elämä sittemmin tuntuisi
heistä, jos hän niiden pienenä ollessa hemmotteli heitä ja totutti aina
tekemään heidän oman tahtonsa mukaan.

Vanhin poika, Pentti, oli isäänsä, älykäs, vaatimaton nuorukainen,
jolla oli hyvät numerot koulussa ja hiljainen luonto. Hän oli
seitsemäntoista vuoden vanha ja oli ystävällisellä, toverin kannalla
kahta vuotta nuoremman sisarensa Bellan sekä ylipäänsä tyttöjen kanssa.
Jos äiti olisi voinut, olisi hän pannut nämät lapsensa yhteiskouluun,
mutta semmoista ei vielä ollut, kun nämä alottivat koulunkäyntiään.
Mikä hyvä siitä, arveli hän, että veli ja sisar eroitetaan sinä aikana,
kun yhteinen työ ja monet vakavat riennot voisivat sitoa heidät
toisiinsa koko elämän ajaksi? Hän koetti nyt kasvatuksensa kautta
lähestyttää heitä toisiinsa niin paljon kuin mahdollista, siten
poistaakseen eriskasvatuksen vaikutuksia.

Bella oli niinkuin tavallisesti sanotaan "suloinen tyttö". Hän oli
iloinen ilman vallattomuutta, sekä niin luonnollinen ja vaatimaton,
ettei häneen pystynyt toverien ja omaisten jumaloitseminenkaan. Hän oli
hyvin tunnollinen, osasi aina läksynsä, auttoi kaikkia ja uskoi hyvää
kaikista. Mutta hän oli liian herkkäluontoinen ja siinä oli hänen
suurin vaaransa. Hänestä olisi hyvin helposti voinut tulla tuommoinen
"suloinen tyttö", joka ei olekaan mitään muuta kuin suloinen, joka ei
ajattele, ei muodosta itselleen omaa mielipidettä, ei toivokaan
maailmassa muuta, kuin saavansa olla pikku suloinen, huoleton nukke.
Hänen äitinsä näki tämän ja koetti karaista hänen luontoansa. Häntä
pelotti toverien silmitön rakkaus, joka niin pian voisi saattaa tätä
pehmeää, kehittymätöntä luonnetta harhailemaan.

Nuoremmissa lapsissa oli kaikenlaisia eri aineksia, joista hyvä
kasvatus voisi saada jotakin kunnollista. Niissä oli itsepintaisuutta
ja uhkamielisyyttä, kiivautta ja vallattomuutta, vaikeita loukkauskiviä
kasvattajalle, mutta ei läheskään pahimpia. Ja äidin lempeän kurin alla
muodostuivat nekin vähitellen siksi, mitä ymmärretään nimityksellä jalo
luonne.

Kun Bella tuli koulusta, meni hän äitinsä luo kertomaan uudesta
tuttavuudestaan. -- Et usko, äiti, kuinka kummallinen hän on ja
erilainen meistä kaikista. Olisipa kumma tietää käsittäisitkö sinä edes
häntä. Ajattelepa, kun hän kerrassaan piti minulle saarnan ensi kertaa
kun puhelimme keskenämme.

Rouva Palmfelt kuunteli tarkkaan. Hän iloitsi sydämmessään siitä, ettei
tuo uusi toveri ainakaan hemmottelisi Bellaa. Ja kun hän näki kuinka
innostunut hänen tyttärensä oli tuon uuden toverin tähden ja itse
tahtoi tutkia josko tämä tuttavuus sieti kannatusta eli ei, lupasi hän,
että Bella saisi kutsua Hanna Rappea luokseen.

Bella iloitsi tästä itsekseen kokonaisen viikon kuluessa ja koetti
sillä aikaa lähestyä Hannaa. Hän meni aina tuntien lomassa istumaan
Hannan viereen ja koetti päästä hänen kanssaan keskustelemaan.
Toisinaan se onnistuikin, kun Hanna oli sillä tuulella, vaan välistä
sai hän vaan lyhyitä, jörömäisiä vastauksia tai joku: -- anna olla
rauhassa!

Bella ei kuitenkaan väsynyt. Vastustamaton myötätuntoisuus veti häntä
Hannan puoleen ja toverit huomasivat kateudella, kuinka hän yhä
useimmin haki Hannan seuraa ja hylkäsi heidän. Se harmitti varsinkin
Jenny Stenmania ja Agnes Lundia, jotka kumpasetkin olivat rakastuneet
häneen ja kilvan koettivat voittaa hänen ystävyyttään tarjoomalla
hänelle kosolta karamellia ja salaisuuksia. Bella oli ystävällinen
heille niinkuin muillekin, mutta hän väsyi kohta heidän tyhjästä
lörpötyksestään ja ikävöi Hannan raitista puhetta, jossa aina oli
tarmoa ja pontta.

Hannan umpimielisyys ja tuntuva etevyys harmitti heitä. Alussa
koettivat he hakea hänen suosiotaan, olihan hän luokan paras
oppilas, mutta Hanna teki kaikki heidän ponnistuksensa tyhjiksi
tylyllä: -- jättäkää minut rauhaan. He silloin vetäytyivät takaisin
kostonhimoisina, eikä suinkaan vähentänyt heidän pahaa mieltään se,
että Bella niin mielellään näkyi olevan Hannan seurassa.

Neljännellä luokalla oli monenlaisia tyttöjä ja siitä syystä ne harvoin
kaikki olivat yksimielisiä. Siellä oli lapsellisia, kehittymättömiä
tyttöjä, jotka lomahetkinä vielä leikittelivät paperinukeilla ja sen
semmoisella. Siellä oli elämään miltei jo kyllästyneitä nuoria
neitosia, jotka olivat olleet suurissa seuroissa ja puhuivat
tanssiaisista ja herroista kokemuksella, joka muutamissa herätti
kateutta, toisissa naurua. Siellä oli vielä muutamia oikein
"poikamaisia tyttöjä", jotka harjoittivat kaikenlaista urheilua, olivat
täynnä tepposia ja telmivät lomahetkinä. Ja vihdoin oli siellä
joitakuita vakavia ajattelevia tyttöjä, jotka tarkalla katseella
seurasivat heitä ympäröivää elämää ja koettivat kasvattaa itseänsä niin
hyvin kuin voivat. Bella oli niin sanoaksemme kaikkien näiden
luonteiden rajalla: hän oli samassa lapsellinen ja ajattelevainen,
naisellisesti miellyttävä ja reipas. Sentähden sopi hän niin hyvästi
heidän kaikkien kanssa ja oli ainoa yhdysside kaikkien näiden eri
aineksien välillä.

Kumma kyllä lähestyi Hanna ensin "lapsukaisia", niinkuin niitä luokalla
nimitettiin, ja voitti heidän sydämmensä kuuntelemalla ystävällisesti
heidän paperinukke-juttujaan. Hän ei ollut kyllä itse koskaan nukeilla
leikkinyt, mutta häntä viehätti heidän vilkas mielikuvituksensa ja mitä
kummallisimmat paperinukke-seikkailunsa. Ja sitten hänestä myös oli
hauska se, että "lapsukaiset" uskalsivat olla lapsellisia vaikka kaikki
heille nauroivat.

Kouluilla oli eräänä päivänä lupa kauniin ilman tähden ja
pohjoissataman luistinradalla vilisi luistelevaa nuorisoa. Jäänpinta
oli kiiltävä kuin iso karamelli ja lumikenttä sen takana kimalteli kuin
valkoinen sokurileivos. Kaukaa haamoittivat Korkeasaaren ja
Mustikkamaan rannat sumun verhossa ja venäjän kirkko sekä komeat
kivikartanot pohjoissataman varrella muodostivat kauniita kulisseja
tälle vapaalle, avaralle näyttämölle.

Päivemmällä nousi ankara lounastuuli ja ajoi pois radalta kaikki arat
kurkut ja korvat. Enemmän karaistut jäivät. Joka seisoi horjumatta
luistimillaan, saattoi antaa tuulen viedä itseänsä ja kiitää hyvää
vauhtia eteenpäin liikuttamatta yhtään jäsentä, kunnes lumivalli tuli
eteen. Vaan voi kun piti palata! Silloin oli tuuli, kuin muuri
vastassa, retuutti hameita ikäänkuin jos olisi tahtonut puistella
niistä pölyn, ja painoi lakit niskaan, jospa olisivat olleet kuinkakin
vahvasti päässä. Oikeastaan olisi pitänyt kotona pysyä tämmöisenä
päivänä, mutta päiväpaiste ja kevättuuli viekottivat taas ulos. Halulla
nyt hengitettiin raitista ilmaa ja kihnustettiin vastatuuleen
kumarruksessa kuin kaareva jousi.

Erään ratamajan luona seisoi joukko koulutyttöjä. Muutamilla oli
luistimet jalassa ja he läähättivät oteltuaan ensikertaa lounastuulen
kanssa. Toiset panivat juuri luistimiaan jalkaan, tai olivat
katselijoina. Kaikki kuuntelivat innostuneina Jenny Stenmania, joka
kertoi jotakin salaperäisellä äänellä.

-- Ja sitten, -- jatkoi hän, -- tanssitti hän minua joka kerta ja nyt
juuri ikäänkuin tulin alas radalle, tuli hän minulle vastaan ja
ohimennen tervehti kohteliaasti sekä heitti minulle muiskun.

-- Hyi, mikä hävyttömyys! -- keskeytti Bella Palmfelt vihaisesti. --
Vaan ehkä sinä erehdyit!

-- Herrainen aika, Bella kulta, jopa se nyt oli koko asia! Hän on niin
herttainen ja hieno, että minulla oli hyvä halu heittää muiskun
takaisin hänelle. -- Jenny katseli ympärilleen nauraen, ikäänkuin
nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät.

Bella hypähti seisoalleen ja hänen silmiinsä oli harmi nostanut
kyyneleitä. -- Voi sinua, Jenny, kuinka puhut! Olen varma, ettet
tarkoita mitä sanoit, tahdot vaan ärsyttää minua.

Jenny nytkäytti niskojaan.

-- Herrainen aika, Bella kulta, saan kai minä tässä asiassa ajatella
mitä itse tahdon, -- sanoi hän nyrpistynein nenin.

Muutamat tytöistä nauroivat, toiset näyttivät epäilevän. Olihan koko
asia niin viaton, eihän kenenkään tarvinnut siitä suuttua?

-- Minusta tuntuu, -- arveli Alma Brennlund, eräs Jennyn hyvistä
ystävistä, -- että kun meidän isämme ja äitimme ja tätimme ja serkkumme
alituisesti meitä suutelevat, ei siitä kannata taivastella, kun siivo
poika rohkenee heittää meille sormisuukkosen.

-- Eipä kannatakaan ... niin se on minustakin, -- kuului usea joukosta
sanovan.

-- Mutta sepä _on_ tuhmaa, sentähden että ... sentähden...

Bellan oli aina vaikea puhua, kun oli tunteiden vallassa ja nyt kuohui
hänen verensä ja sanat takertuivat kurkkuun. Eikä hän tietänyt, kuinka
hänen oikeastaan pitäisi tätä seikkaa selittää, mutta sen vaan tiesi,
että hän itse aina pitäisi moista käytöstä loukkauksena.

Samassa risahti kuusissa, jotka ympäröivät rataa, ja Hanna Rappe kömpi
esiin. Hän oli tahtonut koettaa kantaisiko hanki ja oli saanut kahlata
polvia myöten luminietoksissa. Sattumalta kuuli hän Alma Brennlundin
viimeiset sanat ja nyt tuli hän Bellalle avuksi.

-- Se on tuhmaa sentähden, että se _alentaa tytön arvoa_, -- sanoi hän
painolla ja katsoi kirkkailla silmillään vakavasti Almaan.

-- Sepä on kaunista, seisoo piilossa ja kuuntelee muiden salaisuuksia,
-- tiuskasi Jenny Stenman. -- Neiti Rappe ei varmaankaan ole itse
mikään pyhimys, kun kaikki otetaan lukuun.

-- En suinkaan, -- vastasi Hanna tyyneesti, mutta minä ylönkatson
keikastelijoita.

-- Kas, onhan sinulla luistimet mukana, -- huudahti Aina Berg, joka
tahtoi kääntää keskustelua muihin aineihin. -- En tietänyt että osaat
luistella.

-- En osaakaan, -- vastasi Hanna, -- mutta aion harjoittaa.

-- Harjoittaa! Täälläkö? -- Ja tytöt näyttivät miltei säikähtyneiltä.

-- Kuinka niin? Onko se kielletty?

-- Ei, ei, mutta luulin vaan, ettet tahdo joutua pilkan esineeksi.
Täällä on niin paljon joukkoa.

-- Mitäpä siitä? Ovat kai ne kaikki alussa olleet samanlaisia kuin
minäkin, -- nauroi Hanna ja pani luistimet jalkaan.

Tytöt ihmettelivät itsekseen, ettei Hannaa hävettänyt näyttää
taitamattomuuttaan. Jenny Stenman käänsi ylenkatseellisesti hänelle
selkänsä. -- Hänellä ei ole enemmän älyä kuin meidän lehmällä, --
virkkoi hän.

Bellakin oli vasten tahtoansa hiukan hämillänsä Hannan käytöksestä. --
Jospa olisit tullut tänne jonakin iltana kun täällä ei olisi ollut
ketään, -- arveli hän varovaisesti.

-- Sinäkin Brutoni! -- lausui Hanna hymyillen, jonka raitis tuuli ja
ajatus uudesta huvituksesta panivat hyvälle tuulelle. -- Todistakaa,
että olen väärässä, niin herkeän paikalla. Minusta tuntuu, että teidän
päinvastoin pitäisi olla minulle kiitolliset siitä lisähuvista, jonka
saatte minun kömpelömäisyyteni tähden.

Joukko huvimajan luota hajosi. Kaukana nähtiin Jenny Stenmanin
piirtävän niitä kauniimpia pyörtöjä jään pintaan; häntä seurasi puoli
tusinaa lyseolaisia, jotka silmittömästi ihailivat häntä. Hänen kauniit
silmänsä loistivat otsatukan alta, hakien mieltymystä kaikkialla, ja
ahtaasen kureuumaan puristettu siro vartalonsa liikkui niin pehmeästi
ja viehättävästi, että lyseolaiset arvelivat, etteivät koskaan olleet
nähneet mitään kauniimpaa nukkea. Kun hän väsyi, mikä usein tapahtui,
kiiruhtivat he kilvan kuljettamaan häntä kelkkatuolilla. Hän silloin
tuon tuostakin päästi pieniä lapsellisia huutoja muka pelosta, joka
kerta kun kelkka teki jonkun jyrkän käänteen, tai kun he huimalla
vauhdilla olivat ajaa jonkun päälle. Mutta hän samassa nautti siitä
että niin täydellisesti oli ohjaajansa vallassa.

Radan toisessa päässä teki Hanna ensimäiset kokeet jalossa
luistelutaidossa. Joka tuulen puuska, joka halkeama jäässä saattoi
hänet lankeamaan, mutta hän nousi aina yhtä rohkeasti, huolimatta
ohitsekulkijain satunnaisesta hymystä. Hänen harras toivonsa oli, että
pian voisi siksi hallita liikkeitään, ettei niin helposti joutuisi
ankaran lounastuulen uhriksi.

Eräs nuori ylioppilas, johonka hän oli tutustunut kotipuolellaan, tuli
tarjoomaan hänelle apuansa. Hän oli hyvin siro ja hieno ja luisteli
niinkuin koko maailman ihailevat katseet olisivat häntä seuranneet.

-- Neiti Rappe, saanko kunnian tarjota teille käsivarteni nojaksi? --
sanoi hän ja tarjosi hiukan mahtavasti Hannalle kättänsä.

-- Ei kiitos, -- vastasi Hanna lyhyesti, -- tulen minä toimeen
ilmankin. -- Ja hän kääntyi poispäin ja ponnisti edelleen hoiperrellen.

-- Siunatkoon näitä hameita! -- huudahti hän kärsimättömästi Bellalle,
kun tämä hetken kuluttua lähestyi häntä. Milloin ne kiertyvät
jalkoihini, niinkuin siima onkivavan ympärille, milloin heiluvat ne,
kuin mikähän lippu tuulessa. Maltapa, niin saat nähdä, että kerran
vapaudun näistä säikeistä ja hankin itselleni puvun oman mieleni
mukaan.

Bella ei hetkeäkään epäillyt, ettei hän sitä tekisi. Mutta hän arveli
itsekseen, tulisiko hän tekemään samaa. Hannalla oli niin kummallisia
uusia aatteita, mutta hän oli oikeassa niin monessa suhteessa, niin
minkätähden ei tässäkin? Ja Bellasta alkoi jo tuntua, kuinka hengitys
kävi raskaaksi ja liikkeet kankeiksi sen puvun tähden, jota hän käytti.

-- Kas siellä on veli Pentti, joka opetti minua luistelemaan, --
huudahti hän iloisesti ja osoitti erästä nuorukaista. -- Etkö tahdo
antaa hänen taluttaa itseäsi, hän on vahva kuin jääkarhu.

-- Ei kiitos, en minä tarvitse mitään apua, -- lausui Hanna ylvästellen
ja kaatui samassa halkeaman johdosta.

-- Näetkö kuinka ylpeys käy lankeemuksen edellä, -- nauroi Bella. --
Tule tänne, Pentti, ja ojenna voitetulle sankarittarelle kätesi!

Hanna heitti katseen Pentin vakavaan muotoon, yksinkertaiseen pukuun ja
karhumaiseen ryhtiin ja rauhoittui. Hän ojensi Bellan veljelle kätensä
ja tämä veti hänet ylös paremmin kovakätisesti kuin ritarillisesti.

Bella unhotti pitkäksi aikaa luistelemisen, nauttiaksensa Hannan ja
Pentin somasta kulusta vastatuulessa: Hanna häilyi sinne ja tänne
niinkuin kellon läpäsin, Pentti taas nojasi häntä isällisellä
katsannolla. Vihdoin pääsivät he suurella vaivalla huvimajan luo, jossa
Hanna läähättäen ja nauraen vaipui alas penkille.

Bella luisteli muiden luo ja he muodostivat jonon. Pehmeästi ja
notkeasti kiitivät he tasaisin liikkeisin eteenpäin ja kaikki nuoret
päät taipuivat samaan tahtiin. He olivat vähän sievien lumpeen kukkien
näköisiä, jotka aaltojen mukana nousevat ja laskeutuvat.

Jenny Stenman yhtyi heihin. Hän oli juuri tavannut tuon hienon
ylioppilaan, joka päivitteli Hannan epäkohteliaisuutta. Ja nyt kun
juuri sattui katsahtamaan rantaan, näki hän Hannan, nojaten erääsen
nuorukaiseen, suuntaavan matkaansa huvimajaa kohti.

Jenny tirskui pilkallisesti: Onpa tuo Rappe kaikkein tuhmin olento,
minkä koskaan olen nähnyt. Äsken antoi hän rukkaset herra Hallgrenille,
joka ystävällisesti tarjosi hänelle apuansa, ja tuossa luisteli hän nyt
käsi kädessä erään ylenkatsomansa "keikastelijan" kanssa.

-- No mutta, Jenny kulta, -- sehän on Pentti! -- huudahti Bella nauraen
kohti kurkkua. Otaksuminen että Pentti olisi keikastelija, huvitti I
häntä sanomattomasti.

Jenny näytti nololta, mutta jatkoi: -- entä sitten! Ei hän ole
oikeutettu olemaan epäkohtelias toiselle ja kohtelias toiselle. -- Se
on kaikkia hienoja tapoja vastaan.

Bella alkoi suuttua Hannan puolesta ja piti Jennyn puhetta tuhmana.

-- Tietysti täytyy tytöllä olla oikeus vastaanottaa palvelus tai
kieltäytyä siitä, -- sanoi hän. -- Minkätähden tarvitsisi hänen
vastaanottaa apua semmoiselta, josta hän ei pidä.

-- Bella kulta, kuinka lapsellinen sinä olet! Kuinka kävisi meidän
tanssiaisissa ja pidoissa, jos tyttöjen sallittaisi näyttää
mieltymystään ja vastenmielisyyttään.

-- Mutta niinpä _pitäisi_ kuitenkin olla, -- intti Bella
odottamattomalla lujuudella. -- Raukkamaista on näyttää mieltymystä
semmoisissa tapauksissa, jolloin tunne käypi päinvastaiseen suuntaan.
-- Elä viitsi matkia Hanna Rappea, sanoi Jenny pistävästi. -- Kyllähän
me tiedämme että sinä olet saanut häneltä mielipiteesi.

Bella punastui harmista. -- Se ei ole totta, sinä olet ilkeä, Jenny.
Minä olen aina ajatellut ja tulen aina ajattelemaan niin.

-- Minä olen samaa mieltä kuin Bella, -- keskeytti Aina Berg
hiljaisesti.

 -- Ja minä pidän Jennyn puolta, -- sanoi Alma Brennlund. -- Olisihan
se kauhea loukkaus pojalle, jos hän tulisi esimerkiksi tanssiin
pyytämään ja saisi kiellon.

-- Ei kukaan kelpo tyttö annakaan semmoista kieltoa ilman syytä. --
Bellan ääni värisi hiukan.

-- Syytä! Vielä mitä! Ehkä semmoisesta syystä, että poika on hänelle
sormisuukon heittänyt.

Äsken voitettu harmi syttyi uudestaan ja pani Jennyn posket hehkumaan.

-- Voi Bella kulta, kyllä koko maailma silloin kääntyisi ylös alas, jos
ihmiset saisivat esiintuoda kaikki tunteensa.

-- Ainakin se muuttuisi rehellisemmäksi, -- väitti Bella, joka
himmeästi tunsi, että seuraelämän korean pinnan alla piili paljon
epärehellisyyttä.

-- No, ei tästä kannata sen enempää väittää, -- virkkoi Jenny
loukkautuneena. -- Sinä taidat tahtoa kumota kaikki, mikä kuuluu hyvään
ja totuttuun tapaan. Enpä kuitenkaan luule, että siten tulet
parantamaan maailmaa ja ihmisiä ... et sinä eikä Hanna Rappe.

Nämä viimeiset sanat lausuttiin kostonhimoisella äänellä, mutta Bella
ei huomannut sitä. Hän näki Hannan lähestyvän luistimet kädessä. Hannan
suorassa katseessa ei ollut enää harmin jälkeäkään, kun hän, ojentaen
Jennylle kättä, sanoi: -- suo minulle anteeksi, minä en aina punnitse
sanojani!

Jenny mutisi jotakin kuulumatonta ja kiiruhti kotiin muiden edellä.

Bella sai hänet kiinni. -- Elä ole pahoillasi, Jenny, -- pyysi hän
ystävällisesti, -- en ole tahtonut loukata sinua. Ehkä olenkin
liioitellut. En ole vielä kylliksi ajatellut näitä asioita.

Jenny näytti yhä vaan suuttuneelta. -- En ymmärrä, kuinka sinä voit
olla niin lapsellinen, Bella, ja tekeytyä mahtavaksi näin pienissä
seikoissa. Mitä se tekee, jos pojat ovat kohteliaita tytöille ja
näyttävät pitävänsä heistä, ei suinkaan siinä ole mitään pahaa?

-- Saavathan ne olla ystävällisiä ja kohteliaita, senhän meidän
kaikkien pitää olla kaikkia kohtaan. Mutta löytyy raja, Jenny, jonka
toiselle puolelle ei pidä mennä. Äiti on puhunut minulle tästä ja
sanonut, että meidän tyttöjen täytyy itseämme kunnioittaa, emmekä saa
sallia keneltäkään liikaa rohkeutta. Muuten meistä tehdään leluja,
joita jokainen pitää oikeutenaan hypistellä.

Jenny tiuskasi. -- Kuinka lapsellinen sinä olet. Sinä et aavistakaan,
ettei se useinkaan ole leikkiä, vaan täyttä totta -- tuommoinen
kohteliaisuus. Jospa vaan tietäisit, mitä kaikkea pojat ovat minulle
puhuneet! Minun on ollut oikein vaikea särkeä niin monta sydäntä.

Mutta yhdestä toiseen, oletko lukenut erästä kirjaa jonka nimi on
"Betsy tai murtunut sydän"? Etkö! Sen sinun täytyy välttämättömästi
lukea. Minäpä lähetän sen sinulle, niin saat nähdä että pidät siitä.

-- Sitä en usko, -- vastasi Bella, -- mutta minä kysyn äidiltä saanko
sitä lukea.

-- Joutavia! Kuinka sinä olet itsenäisyyttä vailla Hänellä nyt ei
varmaan ole mitään sitä vastaan, että sinä sen luet. Se on niin
viehättävä, että minä kahtena iltana perätysten valvoin ja luin sitä
kello kolmeen.

-- Hyvästi, Jenny, nyt täytyy minun lähteä.

-- Hyvästi, rakas pikku Bella. Elä nyt vaan muutu tuommoiseksi ikäväksi
pyhimykseksi, joka pitää itsensä kaikkia muita parempana.

Rata oli nyt käynyt melkein tyhjäksi. Lounastuuli oli päässyt
itsevaltaiseksi, ajoi pitkin jäätä katkonaisia havun oksia,
paperilippuja ja papyrossin päitä. Ympärillä olevat kuuset kuiskailivat
keskenänsä. Ne olivat kuulleet ja nähneet niin paljon virkaansa
toimittaessa. Uusia ajan virtoja, jotka liikkuivat nuorten joukossa,
siellä täällä sirottaen siemeniä hyvään maalajiin, ja sitkeitä vanhoja
juurivesoja, joita oli mahdotonta kitkeä pois, sillä niiden juuret
ylettyivät syvälle maan poveen.



-- Pikku siskojen piti keittää nekkoja pihalla ja Pentti on tehnyt
mainion kelkkamäen, etkö sinäkin Hanna tulisi meille jälkeen
puolenpäivän?

Levottomuus punotti Bellan poskia ja hän jatkoi: -- äitikin käski sanoa
terveisiä ja pyytää, että sinä tulisit. -- Ja kun Hanna näki, kuinka
Bella toivoi hänen tulevan, vastasi hän hetken epäiltyänsä myöntävästi.
Bella juoksi kotiin edeltäpäin ilmoittamaan sitä iloista uutista
siskoilleen, jotka juuri olivat mäkeä korjailemassa ja puita
keräilemässä nekkuvalkeaa varten. Tämä oli sytytettävä neliskulmaisen
lumimajan keskelle, johon olivat kokoelleet rahia ja kaikenmoisia
leluja. Kun Hanna hetken kuluttua saapui, alkoi mäenlasku. Mäki oli
jyrkkä ja tasainen ja vei hyvää vauhtia koko pihan läpi ulos kadulle.
Lulle heittäysi taitavasti vatsalle "Polle'ensa", levitti säärensä ja
laski alas, niin että paukkui ulkohuoneiden nurkissa. Pentti oli niin
reipas, että hän seisoi kuin sirkuksessa ajaja "Ajax'insa" selässä ja
tuskin räpytti silmiään hurjimmassakaan vauhdissa. Mutta kerran kävi
hänellekin hullusti: Hän joutui luminietokseen, sillaikaa kun Ajax omin
päin jatkoi kulkuaan, ja löi niskansa keittiön portaihin.

Tytöt ohjasivat vuorotellen, sillä Hannalla ei ollut omaa kelkkaa.
Hänen pitkät säärensä olivat yhä tiellä, istuipa miten tahansa, ja
Bella oli ihan voimaton paljaasta naurusta, niin että hän alinomaa
putosi kelkalta. Hän ihaili Hannaa, kun tämä ilman sanottavaa
ponnistusta veti sekä hänen että Liisin ylämäessä ja kun hän nosti
Bellan turkkineen päivineen vesisaumiolle istumaan. Lulle katseli
silmät selällään tätä voimien osoitusta.

-- Mistä olet tullut noin väkeväksi, Hanna Rappe? kysäsi hän.

-- Siitä kun olen kyntänyt, syönyt hapanleipää ja kantanut puita, --
vastasi Hanna iloisesti.

-- Voi, oletko todellakin saanut kyntää? Sitä en minä ole vielä saanut,
vaikka olen poika.

-- Niin, näetkö, minä olin itse hevosena. Meillä ei ollut hevosta eikä
renkiä ja kun tuli kiire niin rupesin itse auran eteen ja vedin sitä
potaattimaassamme.

-- Ohoh! -- huudahtivat lapset.

-- Entä kuka ajoi?

-- Eihän sitä silloin tarvittu ajajaa kun hevonen itse oli niin viisas.
Se tiesi ihan mitä sen piti tehdä, ja kun vako oli kynnetty otti se
potaattia ja pisti ne multaan.

-- Mutta miten se otti niitä? Suuhunko?

-- Etujaloilla, -- nauroi Hanna.

-- Ei suinkaan hän voinut ottaa kuin yhden kerrallaan, -- arveli Lulle.

-- Kyllä, hänellä oli kori...

-- Ehkä kuonossa, niinkuin Pontuksella Fågelvikissä, -- ja molemmat
lapset nauroivat sydämmellisesti Lullen sukkeluudelle. Heidän
vilkkaassa mielikuvituksessa oli Hanna todellakin muuttunut hevoseksi
ja tulvailemalla tuli nyt heidän kysymyksiään ja otaksumisiaan, joihin
Hanna vastasi omituisella hauskalla tavallaan. Hän ihastutti heitä
matkimalla lehmiä ja lampaita, kukkoa ja muita eläimiä, niin että
mäenlasku heiltä unhottui ja he jäivät Hannan luo lumimajaan.

-- Ja tiedättekö, kun meidän pässimme putosi jokeen äkkijyrkässä
rannassa, hyppäsin minä perästä ja vedin sen maalle sarvista.

-- Ohoh! Etkö peljännyt, että se puskisi sinua?

-- Ei, Pelle pitää minua kunniassa, sen jälkeen kun minä annoin sille
selkään, kun se oli purrut rikki uuden onkivapani. Se on vaan silloin
kun hän näkee jonkun juoksevan, kun hänkin lähtee perästä ja uhkaa
sarvillaan.

Kun ilta pimeni, sytytettiin tuli pienessä takassa ja siirappi pantiin
tulelle. Lulle määrättiin lämmittäjäksi; Bella hämmensi
siirappikeitosta; Pentti teki tötteröt ja Liisi hiipi Hannan viereen,
joka huvitti seuraa hauskoilla jutuilla.

-- Erään kerran lähetti äiti minua asialle toiselle puolelle jokea.
Meidän veneemme oli poissa, ei ketään näkynyt koko rannassa ja äidillä
oli kiire. Mitä piti minun tehdä? Minä keksin keinon. Siellä kotona
seisoi vanha karsiusittunut allas rännin alla. Minä vieritin sen jokeen
-- ei kukaan nähnyt minua, -- otin lapion kellarista airoksi ja lähdin
matkalle. Eläköön! Allas vuoti kauheasti, mutta minä ajattelin: joka
uskaltaa se voittaa! ja sousin kaikin voimin. Joki ei ollut leveä siinä
paikassa ja minä pääsin hengissä toiseen rantaan. Jätin sitten sukat ja
kengät rantaan ja juoksin avojaloin kylään. Asian toimitettua piti
minun mennä kotiin samalla tavalla. Minä käänsin altaan ylös alas -- se
oli mukavin keino saada se tyhjäksi -- ja rupesin taas siihen. Mutta
nyt oli käydä hullusti. Keskellä jokea liukahti jalkani altaan
taikinassa olevaa pohjaa vastaan ja minä putosin suinpäin veteen ja
allas jäi makaamaan syrjälleen. Minä sain lapion käteeni ja uin sen
nojassa maalle. Se oli kova työ, sillä hameet kiertyivät, ympärilleni
ja estivät minun liikkeitäni. Mutta ei rikkaruoho niin pian häviä ja
minä pääsin kuin pääsinkin rantaan. Ei kukaan ihminen ollut nähnyt
menoani, paitse meidän naapurimme koira, joka seisoi haukkuen rannassa.
Sukat ja kengät purjehtivat omin päin jokea myöten alas ja allas oli
siksi viisas, että se itsestään laski rantaan pieneen mutkaan, joka oli
vähän matkan päässä.

Lapset olivat kuunnelleet suurimmalla innolla ja Bella ei ollut pitkään
aikaan muistanut hämmentää siirappia, saadaksensa kuulla tuon hauskan
jutun loppua.

-- Etkö sitten sairastanut tuon seikkailun perästä?

-- Hyh! Mitä vielä! Minä aivastin kolme kertaa ja se oli koko tauti.
Mutta ... täällä haisee paistetulle nahalle ... ethän se vaan liene
sinä, Pentti?

Pentti veti jalkansa luokseen, jotka kyllä lienevät olleet liian
lähellä tulta. Bella muisti silloin siirapin. Voi surkeutta! Hänen
kasvonsa osoittivat mitä surkeinta mielentilaa, kun hän maistoi
keitostaan. Se oli katkeramakuinen, kuin maruna ja kovaa kuin lasi.

-- Pohjaan palanut!

-- Pohjaan palanut! kaikui surkeasti suusta suuhun. Pentti ja Hanna
olivat itkevinään ääneen; pikkulapsilla oli vielä toiveita ja koettivat
pureskella kovettunutta siirappia. Ei sitä sopinut ylenkatsoa ja siis
se vähitellen syötiinkin kaikki.

-- Nyt me menemme sisälle, sanoi Bella, joka muisti, että oli Helmin
maatapanoaika. Hänen oli aina tapana panna pienen siskonsa nukkumaan,
jos hänellä vaan ei ollut liian vaikeita läksyjä. Nyt oli jo aivan
pimeä ja lamppu ruokasalin katossa levitti hauskaa valoansa pihalle
saakka.

Hanna tunsi erinomaisen mieltymyksen astuessaan sisälle lämpöiseen
valoisaan kotiin, jossa Bellan äiti äidillisellä ystävyydellä tervehti
häntä. Isolla salin pöydälläkin oli lamppu, jonka lämpöinen valo
punaisen varjostimen läpi lankesi viheriöiden kasvien, taulujen ja
kukkaisten istuimien ylitse. Lastenkamarista kuului Helmin puhelua ja
Bellan hiljaista kehtolaulua ja ruokasalin ovesta näkyi katettu
teepöytä kattolampun kohdalla. Lulle ja Liisi hiipivät äidin luo. He
olivat unissaan ja tahtoivat vielä hetkisen pidellä äidin kättä. Pentti
meni sakkipeliä noutamaan, pelatakseen isänsä kanssa.

Hannasta tuntui kaikki niin oudolta. Oli aivan kuin hän olisi nähnyt
edessään jotakin kuvaelmaa lempikirjoistaan. Juuri tämmöiseksi oli hän
ajatellut kodin ja tämmöistä olisi hän itselleen toivonut. Hänen oma
kotinsa oli niin köyhä ilosta ja mukavuudesta, rakkaudesta ja rauhasta.
Vastakohta koski häneen. Kummallinen ahdistus poisti ilon hänen
mielestään; hän tunsi ettei ansainnut ottaa osaa tämän hauskan kodin
onneen, ei hän sopinut täällä, hän, jolla oli niin kova luonto ja arka
olento. Ja jota enemmän ilta kului, sitä jäykemmäksi ja hiljaisemmaksi
kävi hän.

Kun Bella, pantuansa Helmin nukkumaan, tuli omaan huoneesensa, tapasi
hän Hannan istumassa perimmäisessä nurkassa kirja kädessä.

-- Mitä nyt! Elä säre seinää! -- hymyili hän. -- Silmäsi menevät
pilalle tuolla nurkassa, tule tänne ja istu sohvaan, niin luen sinulle
jotakin. Mitä tahtoisit kuulla? "Nuoria naisia", "Tytöistä parhain",
"Milly Jocelyn", tai mitä?

-- Enpä taida huolia ollenkaan semmoisista kirjoista, -- vastasi Hanna
jörömäisesti eikä liikahtanut paikaltaan.

-- Etkö? No minkälaisista kirjoista sinä sitten pidät? Pentillä on
kaikki Jules Vernen teokset, tunnetko niitä? Tai tahdotko historiaa eli
runoja? Sano!

Hanna ei vastannut mitään ja Bella huomasi, ettei hän ollut koko
kysymystä kuullutkaan. Hän otti sentähden pienen rahin ja istui
nurkkaan Hannan viereen, sanoen herttaisella tavallaan -- no, siinä
tapauksessa tulen minä tänne puhelemaan sinun kanssasi. Jos et huoli
minusta, niin sano vaan suoraan.

Kun Hanna yhä vaan istui ääneti ja katsoi eteensä, tarttui Bella ujosti
hänen käteensä kysyen: -- Minkätähden olet pahoillasi? Onko kukaan
tehnyt sinulle pahaa?

Hanna irroitti hiljaa kätensä ja kiinnitti Bellaan surullisen katseen.

-- Minä en sovi täällä sinun kodissasi, sanoi hän hiljaa. -- Mitä
tekemistä on erämaan linnulla puiston laulajan kanssa? Minä en ole
oikeutettu tulemaan tänne kadehtimaan teidän onneanne.

Bella tarttui uudestaan hänen käteensä. -- Etkö tahdo kertoa minulle
hiukan omasta kodistasi, -- jos arvelet minun ansaitsevani luottamusta,
-- lisäsi hän kun huomasi Hannan aran katseen.

-- Jos tytöille mitä uskoo, niin ne eivät saata olla siitä puhumatta,
-- lausui Hanna tylysti. Mutta kun Bellalta pääsi pieni huokaus ja hän
nousi mennäksensä pois, tarttui hän katuvaisena hänen käteensä ja veti
hänet puoleensa.

-- Elä mene. Sinä taidatkin olla muita tyttöjä parempi, ehkä sinulle
saattaa jotakin uskoa. Jos tahdot tietää kotioloistani, niin saatanhan
niistä kertoa. Mutta paljon ei niistä ole sanottavaa eikä yhtään mitään
hauskaa. Ehkä tulet paremmin minua käsittämään, kun olet niistä
kuullut.

Bella istui jälleen entiselle paikalleen ja kääntyi niin, että hän ei
katsonut Hannaan tämän kertoessa:

-- Tiedäthän, että äitini asuu ... järven pitäjässä. Hän on yksinään,
sairas, ja monet kovat vastoinkäymiset ovat saattaneet hänet
arastelemaan kaikkia ihmisiä. Meillä on kaksi pientä huonetta
maakauppiaan talossa ja äiti kirjoittaa puhtaaksi tuomarille. Mitä hän
ansaitsee, on niin vähäistä, että se töin tuskin riittää huoneiden
vuokraan sekä pieneksi potaattimaaksi. Minun olisi mahdoton asua täällä
ja käydä koulua, ellei eräs kaukainen sukulainen lainaisi meille rahaa
koulunkäyntiini.

-- Entä isäsi, onko hän kuollut? -- kysäsi Hella hiljaa.

-- Ei, hän elää, mutta me emme tiedä missä, enkä minä ole häntä koskaan
nähnyt. Hän hylkäsi äitini kohta minun synnyttyäni ja sen jälkeen ei
hänen ja meidän välillä ole ollut mitään sidettä. Kerran vuodessa tulee
äidille pieni rahasumma, ja me luulemme, että se on häneltä. Mutta äiti
viepi sen pappilaan jaettavaksi kylän köyhille.

-- Niin, tiedätkö, äitini on hyvin ylpeä, -- jatkoi Hanna, kun hän
huomasi Bellan kummastuneen katseen. -- Mitäpä hän huolisi hänen
rahoistaan, kun hän on kadottanut hänen rakkautensa? Ennen minäkin
nälkää kärsin, kuin vastaanotan häneltä penniäkään...

-- Mutta Hanna ... oma isäsi!.. Bella ei pitänyt siitä miltei vihaa
osoittavasta katseesta, joka Hannalla oli viimeisiä sanojaan lausuessa.

-- Sitten oli äidillä kerran eräs nuoruuden ystävä, jota hän tulisesti
rakasti, -- jatkoi Hanna kuulematta Bellan huudahdusta. -- Tämä tyttö
oli rikas ja äiti oli köyhä, mutta he olivat eroamattomia ja olivat
päättäneet aina pysyä ystävinä. Mutta kun äiti meni naimisiin, kadotti
hän ystävänsä, sillä tämä ei voinut koskaan unhottaa tätä hänen
mielestä ajattelematonta ja liian äkillistä tekoa. Äiti silloin
vetäytyi loukkautuneena pois, -- eihän hän voinut toisin menetellä, kun
hän nyt kerran rakasti isääni, mutta kohta hän sitten kadotti hänenkin.
Olin siihen aikaan vaan kuukauden vanha. Äiti silloin muutti minun
kanssani siihen kaukaiseen seutuun, jossa me vieläkin olemme ja jota
kauemmin hän siellä asui, sitä enemmän kävi hän katkeraksi ja araksi.
Ihmisetkin siellä katselivat meitä epäluulolla ja töin tuskin sai hän
sen verran työtä, että saattoi sillä elää.

-- Voi, Bella, se mahtaa olla kauheaa kadottaa sitä, jota kerran on
silmittömästi rakastanut ja johon on luottanut! Tuntea kadottavansa
itse mahdollisuuden rakastamaan ja luottamaan ihmisiin ja käydä kovaksi
ja tyhjäksi kuin kuivanut lähde... Minä en ole koskaan kokenut, mitä on
äidin rakkaus...

Hanna vaikeni. Bella uskalsi nyt katsahtaa hänen vakavaan melkein
ankaraan muotoonsa ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Ensi kertaa
tunsi Bella surujen katkeruutta; ne olivat kaukana, mutta hän saattoi
niitä kuitenkin käsittää. Ja hän ymmärsi, että vaikka Hanna oli niin
nuori, kantoi hän raskasta taakkaa, jota ei voinut hänen hartioiltaan
nostaa.

-- Missä olet koulua käynyt? -- kysyi hän, koettaen lievittää hetken
raskasta mielentilaa.

-- En ole käynyt missään koulussa. Äiti luetti minua, kunnes olin 14
vuoden vanha, sitten opetti minua pappilan kotiopettaja yhden vuoden.
Nyt täytyy minun kovasti tehdä työtä, voidakseni vähitellen ruveta
äitiä auttamaan sekä velkojani maksamaan. Onneksi olen niin terve ja
vahva, että raskainkin työ on minulle kuin leikkiä vaan.

-- Miksikä aiot? -- Bellan silmät loistivat innosta.

-- Enpä tiedä vielä. Siksi, miksi vaan kelpaan. Ehkä rupean joksikin
käsityöläiseksi. Kaikkein enin innostuttaa minua tuo "kuiva" lakitiede.
Ajattele vaan, kun saisi pitää oikeutta ja rangaista...

-- Elähän! -- keskeytti Bella säikähtyneenä. -- Paljon onnellisempaa
mahtaa olla sovittaa ja korvata pahan.

-- Ehkä, -- lausui Hanna miettiväisesti ja hänen ääneensä tuli
kauniimpi väre.

-- Sinulla on niin suuria tuumia, Hanna, minä tyydyn rupeamaan talouden
pitäjäksi, tai sairashoitajaksi. -- Minä paistan niin mielelläni
lettuja ja tahdon olla hyvä sairaille. -- Mutta nyt kuulen niiden
kilistelevän teekuppeja ja tunnen paistettujen sienien hajun. Tule,
Hanna, äiti odottaa.

Kun Hanna iltasella makasi vuoteessaan, eivät ajatukset antaneet hänen
nukkua. Muistellessaan tuota hyvää, iloista kotia, niitä onnellisia
siskoja, lämpöä, turvallisuutta, tunsi hän itsensä yksinäisemmäksi kuin
koskaan ennen. Häntä hävetti antautua sille tunteelle, jota hän
heikkoudeksi kutsui -- ja kaikki, mitä hänessä oli kovaa, nousi sitä
vastaan.

-- Onpahan kurjaa, -- ajatteli hän, -- joutua näin tuntehikkaaksi
siitä, että olen saanut hiukan ystävällisyyttä kokea. Jos en voi
karaista itseäni, niin on paljon parempi välttää sitä kerrassaan. Sillä
minä en tahdo, _en tahdo_ olla kenellekään kiitollisuuden velassa. _En
tahdo_ yhtään ystävää, joka sitoo minut enemmän kuin muut, sillä
ystävyys on paula, joka estää meidän vapauden. Parempi kun ei koskaan
ole ollut ystävää, kuin että ystävä pettää! Niin sanoo äiti ja
varmaankin on hän oikeassa. Bella on hyvä tyttö, mutta en pidä hänestä,
enkä tahdokaan pitää. Ei hän saa minua voittaa, sillä ei hän kuitenkaan
voisi uskollisena pysyä, -- tuo pieni herttainen olento, jota kaikki
kilvan turmelevat... Minä tahdon tyytyä itseeni, ja olla _vapaa_ niin
kauan kuin elän. Joku sisällinen ääni puhui kuitenkin tätä vastaan ja
sulatti muurin, jota hän koetti puolustuksekseen rakentaa. Bellan
iloiset silmät ja vieno ääni tunkivat kaiken läpi, jopa joutuivat hänen
unelmiinsakin, kun hän vihdoin nukkui. Mutta hän heittäysi levottomasti
edestakaisin ja heräsi välistä siitä että jokin hänen sydäntä painoi,
jolle hän ei voinut mitään nimeä antaa, eikä edes tietänyt mikä se oli.
Yön hiljaisuudessa kävi tämä hänelle yhä vaikeammaksi, kunnes vihdoin
kyyneleitä alkoi vuotaa, joita hän ei luullut enää löytyvänkään. Mutta
se teki hänelle hyvää ja hän salli niiden vuotaa kunnes uni vihdoin
sulki niiltä lähteen.



Koulussa meni kaikki tavallista menoaan ilman muuta keskeytymistä, kuin
tavanmukaiset kuukausiluvat. Hanna oli tuon ensimäisen käynnin jälkeen
Bellan luona vetäytynyt yhä enemmän muista erilleen, Bella sai tuskin
enää sanaakaan hänen suustaan. Ovi heidän välillään oli äkkiä mennyt
lukkoon, ilman että Bella tiesi siihen mitään syytä.

-- Antaa sen jörön olla, -- tuumasivat toverit, kun he huomasivat, että
Bellaan koski Hannan jäykkyys. -- Näethän sinä, että hän ylenkatsoo
meitä kaikkia ja tahtoo mieluisemmin pysyä meistä erillään.

Mutta Bella ei voinut jättää häntä rauhaan; häntä veti vastustamaton
tunne tuon jörömäisen, aran tytön puoleen. Hän tahtoi niin mielellään
auttaa häntä tulemaan onnelliseksi ja ponnistihe löytääksensä avaimen
tähän lukittuun oveen.

Hanna viehätti tovereitaan, vaikka olikin kylmä ja jäykkä. Hän johti
niitä koettamattakin, niinkuin aina vahvat ja selkeät johtavat
heikkoja! ja kehittymättömiä. Mutta hän ei tietänyt sitä itse ja tytöt
olisivat myöskin panneet kiivaan vastalauseen sille, joka olisi
sanonut, että he sallivat Hanna Rapen johtaa itseään. He kääntyivät
hänen puoleensa, kun joku vaikea kysymys oli ratkaistava, ja joka
kerta, kun luokalla oli jotakin sanottavaa opettajille, valittiin
Hanna lähettilääksi. Niitä puhutellessa unhotti Hanna joskus
umpimielisyytensä ja nämä huomasivat kummastellen, kuinka vähän joskus
olivat ajatelleet mitä luonnollisimpia asioita. Mutta väliaikoina oli
hän auttamattomasti äänetön ja vakava ja väistyi jokaisesta ystävyyden
osoituksesta niin tylysti, että sillä loukkasi helläluontoisempia
kumppaneitaan.

Eräänä Maaliskuun päivänä, jolloin oli pureva pakkanen, oli Bella
kotimatkalla koulusta. Hän veti lakin alas korvilleen ja kätkeytyi
nahkakaulukseen niinkuin taisi, mutta värisi kuitenkin kylmästä.

Kulkiessaan erään porttiholvin ohitse, kummastui hän suuresti, kun näki
Hannan uutterasti toimivan erään pienen pojan lohduttelemisessa.
Poikaselta olivat korvat paleltuneet ja Hanna oli juuri hieronut niitä
lumella ja sitoi nyt ainoan villahuivinsa hänen päähänsä.

-- Mitä sinä täällä puuhaat? -- kysäsi Bella iloisesti ja suloinen
lämpö virtasi hänen sydämmeensä pakkasesta huolimatta.

Hanna punastui. -- Se poloinen seisoi täällä niin surkeasti nyyhkyttäen
ja sen pienet korvat olivat ihan valkoiset. -- Kas niin, mies, sanoi
hän käskevällä äänellä, -- elä itke enää vaan mene kotiin ja pyydä
äitiäsi, että hän vielä kerran hieroo korviasi lumella.

Poika, joka oli noin kuuden vuoden vanha, itki yhä pahemmasti. -- En
minä osaa kotiin! -- nyyhkytti hän ja näytti niin surkealta, että
Hannan täytyi kumartua hänen puoleensa, hyväillä häntä ja pyyhkiä hänen
itkettyneitä silmiään. -- Tulepa kotiin minun kanssani, -- ehdotti
Bella, -- me siellä hoidamme sinua ja otamme selkoa siitä missä asut.
Hanna tulee mukaan!

Hanna ei voinut tätä kiusausta vastustaa. Hän näki Bellan panevan
neulotun villanuttunsa pojan ohuen takin päälle, ottavan hänen kädestä
ja taluttavan pois. Hän meni mukaan tietämättä syytä, vaan luuli että
hän meni pojan tähden.

Kotona antoi Bella pojalle lämmintä maitoa ja vehnäleipää ja
pienokaisen suru hälveni tunnin kuluessa. Tytöt istuivat kumpaisetkin
hänen vieressään. Bella oli pessyt hänen silmänsä ja kätensä ja Hanna
muutteli napit Lullen vanhassa palttoossa jonka pojan piti saada. Heitä
miellytti tuo pienoinen löytölapsi ja tämä pieni tapaus näytti
lähestyttävän heitä toisiinsakin.

Pentti oli ottanut poliisikamarilla ilmoittaakseen pojasta ja palasi
sillä uutisella, että lapsen äiti jo oli käynyt siellä häntä kysymässä.
Koska hän oli jättänyt sinne osoitteensa, ei ollut vaikeaa löytää häntä
ja tytöt saattoivat suosikkinsa kotiin jälkeen puolenpäivän. Poika
piteli heistä kiinni, kun heidän piti lähteä ja heidän oli vaikea
päästä hänestä erilleen. Vihdoin onnistui heidän houkutella hänet
mesileivällä ja lupauksella tulla jälleen käymään.

Oli hyvin tavallista koulussa, että valittiin itselleen lempiopettaja
tai opettajatar, joita koristettiin kaikilla mahdollisilla hyveillä,
mitkä tyttöjen aivot vaan saattoivat keksiä. Tätä lempihenkilöä
ihailtiin sitten salaa, ja sille osoitettiin kaikenmoista hellyyttä.
Sitä koetettiin kilvan palvella etehisessä hänen pukiessa päälleen tai
riisuessa päällysvaatteet; hänen kaulahuivista tai turkista leikattiin
salaa muistia. Ne opettajat, joita enin ihailtiin, saivat vaatteensa
melkein pilalle tämän lapsellisen ajattelemattoman suosimisen tähden.

Neljännellä luokalla oli tämä moitittava tapa poistunut, sen jälkeen
kun Hanna kerran oli näyttänyt, että se oli naurettava. -- Osoittakaa
heille ennen kunnioitustanne olemalla tarkkoja heidän aineissaan, --
sanoi hän, ja tytöt häpesivät. Nykyään pitivät he yleisesti vaan
maisteri Almista, historian opettajasta, ja Verna Sommarista,
voimistelun opettajattaresta, ja tätä suosiotaan he yleensä toivat
esiin siivolla ja kunnioittavalla tavulla.

Verna Sommarin ihailijain joukossa olivat Aina Berg ja Bella
innokkaimpia. Nämä seisoivat paraikaa etehisessä, tuumaillen miten
paraimmalla tavalla viettäisivät hänen lähestyvää syntymäpäiväänsä.

-- Hän on niin suloinen, -- huudahti Bella, -- tahtoisin antaa hänelle
kuun ja auringon ja tähdet päälle päätteeksi.

-- Niin kyllä, -- liitti siihen Aina, -- hänellä ei ole vertaista. Minä
aion ruveta voimistelun opettajaksi, niin saan olla enemmän hänen
kanssaan.

-- Mutta mitä nyt annamme hänelle syntymäpäiväksi? -- Ja Bella rypisti
miettiväisesti otsaansa.

-- Antakaamme ruusu, -- ehdoitti Aina, ja kirjoittakaamme siihen: ruusu
ruusulle.

-- Ei, se kuuluu mauttomalta. Mutta jospa ompelisimme jotakin.

-- Emme taida joutaa. Vaan pitäisihän se olla _jotakin omaa tehoamme_.
Osaatko sinä runoja kirjoittaa?

-- Enkä osaa, mikä sinut siihen luuloon saattoi? Mutta sinä osaat
varmaankin.

-- Voi ei? -- virkkoi Aina ujosti. -- Mutta onhan sinulla veli. Pojat
tavallisesti osaavat runoja kirjoittaa.

-- Kyllä Pentti ainakin osaa. Mutta sittenpä se ei olisikaan omaa
tekoamme.

-- Voi niin, se on totta. Mitä ihmettä me nyt keksisimme? Jos
antaisimme hänelle valokuvamme ja kirjoittaisimme sitten pikkuisen
runon, muutamia sanoja vaan. Bertha, tule tänne! Etkö arvele,
että meidän sopisi antaa valokuvamme Verna Sommarille hänen
syntymäpäivilleen?

Bertha tuli. Hän oli pitkä, hoikka, poikamainen tyttö, josta yleisesti
pidettiin hänen hiukan raakamaisen iloisuutensa tähden. Hän pani
etusormensa nenälleen ja mietiskeli:

-- Niin, valokuvammeko? Hm! Ette te nyt minusta juuri niin kauniita
ole, että...

-- Hyi sinua, ole siivolla, tai et saa ollenkaan salaisuuksiamme
kuulla.

-- No, no, rauhoittukaa vaan, minä olen siivo kuin äsken silitetty
yömyssy. Teidän valokuvanne!... Luonnollisessa suuruudessa tietysti --?

-- Sinä olet aika veitikka! -- nauroi Bella.

-- Niin, minkätähden te ette voisi antaa hänelle valokuvaanne, ei
suinkaan kukaan ole saanut niistä patenttia?

-- Totta puhuen, on hän liian hyvä pilan esineeksi. -- Aina oli hiukan
loukkautunut. -- Hän on niin suloinen, että minä antaisin silmät
päästäni jos hän tahtoisi suudella minua vaan yhden ainoan kerran.

-- Olisipa kallis hinta yhdestä suudelmasta. Etkö voi tinkiä? Minä
sinun sijassasi menisin hänen luokseen ja sanoisin: tehkää hyvin ja
suudelkaa minua, niin saatte mesileivän.

-- Joutavia!

-- Maltapa, tuossa hän juuri tulee.

Eräs nuori nainen tumman sinisessä puvussa kulki samassa ohitse. Bertha
tarttui hänen käsivarteensa ja veti hänet tyttöjen luo, jotka punaisina
ja noloina olivat piiloutuneet nurkkaan.

-- Neiti Sommar, tässä on kaksi hiirtä, jotka olen saanut pyydykseen.
Ne tahtoisivat niin mielellään suudella teitä mutta heidän ei taida
kannattaa.

Tytöt yskivät ja iskivät silmää ja antoivat Berthalle kaikenlaisia
varoituksen merkkejä, joista hän ei vähääkään huolinut.

-- He ovat valmiit antamaan teille silmänsä kumpainenkin yhdestä
suudelmasta kullekin, mutta minulla on asioimiskykyä ja päätin hankkia
heille tavaran huokeampaan hintaan.

Verna Sommar nauroi, mutta oli punainen hämmästyksestä, niinkuin
tytötkin. Hän piti heistä siitä syystä, että he olivat niin reippaita
voimistelussa, ja hän oli kyllä huomannut heidän ujon ihailunsa.
Silittäen heidän tukkaansa suuteli hän heitä keveästi otsaan ja sanoi:
-- minä pidän niin paljon vapaasta avonaisesta otsasta.

Bella pisti hetkeksi käsivartensa Vernan ympärille ja Aina pani ujosti
kätensä hänen käteensä.

Bertha kulki sinne tänne kehuen teppostaan niin että joukko uteliaita
keräytyi noiden kolmen ympärille. Hanna sai myös tiedon asiasta, mutta
houkutteli tytöt pois kertomalla heille juttujaan..

-- Ja nyt me olemme hyviä tovereita! virkkoi Verna Sommar ja taputti
noiden kahden olkapäitä. -- Eläköön koulu! Eläköön voimistelu!

-- Eläköön! -- huusivat Bella ja Aina sydämmensä syvyydestä ja
syöksivät sitten pois, läpikäydäkseen vielä kerta yksinäisyydessä
viimeisen hetken onnea.

Joillakuilla tytöillä oli tapana välistä puoleksi itsetietoisesti
haeskella maisteri Almin suosiota, mutta toverit rankaisivat heitä niin
ankarilla moitteilla, että he olivat varoillaan.

Oli varsinkin yksi tapaus, joka suututti luokkaa. Historian läksy oli
ollut tavattoman pitkä ja vaikea ja niiden joukossa, jotka tuntia
edellisellä lomahetkellä pitivät suurinta ääntä siitä, olivat Jenny
Stenman ja Agnes Lund. -- Niin, minä en nukkunut tippaakaan koko yönä,
ainoastaan noiden tuhmien vuosilukujen tähden, -- päivitteli Jenny. --
Onpa se kylläkin liian paljon vaadittu, että meillä, joilla on niin
paljo muuta tekemistä, pitää olla 18 sivua läksyä yhtaikaa. Minä en
käsitä, mitä maisteri ajatteli.

-- Minulla on kauhea päänkivistys, -- huokasi Agnes. -- Ei ikinä meillä
vielä ole ollut semmoista jättiläisläksyä.

Se oli yleinen mielipide ja, kun tunti alkoi, nousi Hanna kenenkään
pyytämättä ja sanoi: -- läksy on ollut tavattoman vaikea tällä kertaa,
jonka tähden maisteri on hyvä suopi anteeksi, jos ei erittäin hyvin
käy.

Maisteri Alm näytti kummastuneelta. -- Vai niin, oliko se todellakin
niin vaikea? Onko koko luokka tyytymätön viimeiseen läksyyn.

-- Kyllä, -- vastasivat monet äänet joukosta. Silloin nousi Jenny
Stenman ja heittäen maisteriin suosiota hakevan katseen, sanoi hän: --
Ei _minusta_ läksy ole liian vaikea, se kai on meidän syymme, olemme
ehkä olleet huolimattomia. Eihän maisterilla ole tapana antaa meille
liian pitkiä läksyjä.

-- Kyllähän meillä usein on ollut vaikeampiakin läksyjä, -- säisti
Agnes Lund ja kiinnitti silmänsä moittien luokkaan.

Epäselvä murina kuului ja maisteri Alm näytti olevan kahdella päällä.
Mutta kuulusteleminen alkoi. Kolmeen ensimmäiseen kysymykseen ei
viitannut kukaan muu kuin Hanna, mutta kun maisteri sitten katsoi
kummastellen Stenmaniin ja Lundiin, nousivat näidenkin kädet. Kun
Agnesin piti vastata, oli hän epävarma, punastui ja kiersi kysymyksen
tuomalla esiin muutamia yleisiä lauseita. Jennykin pääsi helposti
asiasta kiertelemällä ja oli sanovinaan oikein, vaikka teki sen vasta
silloin, kun maisteri oli korjannut hänen erehdyksensä; olipa vaikea
ottaa selkoa siitä mitä hän oli osannut, mitä ei. Muut osasivat
huonosti, yksin Hannakin, jonka hyvä muisti muuten teki vaikeimmatkin
läksyt leikiksi vaan.

Tunnin kuluttua nousi luokalla kauhea hälinä. Tytöt tunkeutuivat
Jennyn ja Agnesin ympärille vihaisina ja riidanhimoisina. Heidän
kunniantuntoansa loukkasi moinen totuuden vääristeleminen.

-- Kuinka _saatoitte_ te seisoa siinä ja valhetella, minkä vaan
ennätitte? -- huudahti Bertha Eriksson. -- Taivas, kuinka suloisia te
olitte olevinanne, ettekä kuitenkaan osanneet mitään, ei mitäkään! --
Hän napsautti sormillaan. -- Minä ylönkatson teitä, sen minä sanon!

-- Siitä minä huolin viis, -- vastasi Jenny vihaisesti. -- Sitä paitse
voin sanoa sinulle että minä osasin läksyn. Tee hyvin ja ole
pilkkaamatta, muuten...

-- Mitä muuten! -- ivasi Bertha ja oli valmistuvinaan taisteluun. --
Tahdotko olla nyrkkisillä, niin tule tänne!

-- En olisi luullut, että sinä saattaisit noin teeskennellä, Jenny, --
lausui Bella suoraan osoittaen suuttumustaan. -- Olithan sinä juuri
ikään kuin pitänyt melua tuosta läksystä.

-- Te olette pelkurimaisia jäniksiä, -- huusi Bertha ja meni tiehensä
vihoissaan.

Hanna ei sanonut mitään, mutta se katse, jonka hän tunnilla loi noihin
kahteen toveriin, osoitti enemmän pahaa mieltä kuin katkerimmat sanat.
Kaikki tuommoiset tapaukset eivät koskeneet häneen persoonallisesti,
mutta ne nöyryyttivät häntä kaikkien tyttöjen puolesta. Kaikki, joista
tavallisesti tyttöjä syytettiin: pintapuolisuus, turhamielisyys,
totuuden puute, loukkasi häntä sitä syvemmin, jota useammin hän näki,
että syytöksissä oli perää. Ja vaikka hän oli niin nuori, oli hänessä
tulinen halu poistaa elämän tavoista kaiken viekkauden, kaiken, joka ei
totuuden kannalta katsoen ollut täysarvoista. Häntä ilahdutti se, että
luokka niin yksimielisesti vastusti valhetta ja sen syytä, mutta hän ei
puhunut itse mitään, koska tiesi että hänen mielipiteitä kyllä
tunnettiin.

Kun hänen piti koulusta lähteä, tuli Agnes Lund hänen luoksensa
etehiseen.

-- Moititko sinäkin meitä, Hanna? -- kysyi hän ja ääni ei soinut ihan
tavalliselta.

-- Kyllä, -- vastasi Hanna vakavasti, -- teidän käytöksenne oli kurja.

-- Mutta, näetkö, minä en tietänyt ... en voinut luulla, että sitä
otettaisiin niin pahalta kannalta. Minä tahdoin vaan, ettei maisteri
luulisi koko luokkaa niin huolettomaksi...

-- _Se ei ole totta_, -- vastasi Hanna ja katsoi Agnesiin noilla
rehellisillä silmillä, joiden edestä kaikkien pienten pakkovalheiden
täytyi väistyä. -- Se ei ole totta, sillä sinä tiedät hyvin hyvästi
vaan tarkoittaneesi, että itse esiytyisit paremmassa valossa kuin me
muut. Tunnusta, että niin oli.

Agnes heitti häneen aran katseen, mutisi jotakin ja purskahti suureen
itkuun. Siinä oli puoleksi nöyryytystä puoleksi vihaa ja kuitenkin myös
halua voittaa takaisin Hannan kunnioituksen, jos mahdollista.

-- Minä en ole tottunut niin ankaraan totuuteen, -- nyyhkytti hän, --
enkä ole sitä harrastanutkaan. Mutta ehkä ... jos autat minua...

Hanna ojensi hänelle lasin vettä. -- Juo nyt, -- sanoi hän
ystävällisesti, -- meidän pitää joskus puhua tästä. Nyt minun täytyy
lähteä.

-- No, ethän vihaa minua, -- virkkoi Agnes ja tavoitteli hänen kättään,
-- ethän ylönkatso minua niin, ettet tahtoisi kättäni puristaa?

-- En, mutta minä vihaan _valhetta_, -- vastasi Hanna ja puristaen
Agnesin kättä kiiruhti hän Bellaa saavuttamaan.



Erään neljännen luokan oppilaan, Lilli Enestamin luona piti olla
iltaseura, ja Pentti ja Bella olivat myös kutsutut, sekä Hanna. Siellä
aiottiin tanssia ja Hanna, joka ei sitä osannut eikä pitänyt siitä,
päätti olla seuraan lähtemättä. Mutta Bella, jolla aina oli hauskaa,
joka tanssi mielellään ja josta niin yleisesti pidettiin, pyysi ja
rukoili että Hanna tulisi mukaan.

-- Minun tähteni, -- pyysi hän niin hellästi että kivi olisi siitä
heltynyt. -- Minäkään en huoli lähteä, jos et sinä tule.

Hanna epäili, mutta se kiitollisuus, jota hän tunsi Bellaa kohtaan,
joka aina oli ystävällinen ja auttavainen hänelle, saattoi häntä
vihdoin myöntymään.

-- Mutta, -- virkkoi hän Bellalle, joka sulasta ilosta hyppäsi kuin
villi varsa, -- minulla on vaan musta villapukuni ja tulen istumaan
äänettömänä ja jäykkänä kuin egyptiläinen muumia. Saat vielä hävetä
minua, sen saat nähdä.

-- Oi, sen häpeän minä kärsin ihastuksella, kun sinä vaan tulet. Saat
olla muumiana niin paljon kuin vaan tahdot, minä olen sitten
professori, joka tutkin hieroglyfejäsi ja selitän ne ihmiskunnalle.

Tanssijaispäivä tuli ja Hanna, paraimmassa mustassa puvussaan ja uusi
pitsi kaulan ympärillä, meni kutsumapaikkaan Bellan ja Pentin seurassa.
Bellalla oli vaalean sininen merinopuku ja hän oli niin hieno ja
suloinen, että Hanna ihmetteli, olisiko kukaan niin hieno kuin hän.

Etehisessä kuiskasi Bella Hannalle: -- nyt voit pistää käsineet
käteesi.

-- Käsineetkö! Mitä minä käsineistä, ei minulla ole kylmä täällä. Sehän
on naurettavaa, että käsiä peitetään ja kaulaa paljastetaan. Minkä
tähden he tekevät niin?

-- Sentähden, että semmoinen on tapa. -- Mutta täytynee sinun välttää
ilman käsineitäkin, en ole kuullut, että muumioilla olisi ollutkaan
semmoisia.

He astuivat sisälle suureen kirkkaasti valaistuun saliin. Seinissä oli
kynttilöitä, kruunussa kynttilöitä, lamppuja, kuvastimia, kauniita
kasveja, -- kaikki oli niin loistavaa, että Hannan silmiä häikäisi.

Lilli ja hänen äitinsä tervehtivät vieraita. Lilli heitti salavihkaa
säikähtyneen katseen Hannan mustaan pukuun ja paljaisiin käsiin, mutta
osasi siksi hillitä itsensä, ettei ollut mitään huomaavinaan. He
istuivat rinnakkain koulussa ja Lilli, niinkuin muutkin toverit, tunsi
itsensä vedetyksi Hannan puoleen.

Kun Hanna katsoi ympärilleen, näki hän monta tuttavaa. Siellä olivat
Agnes ja Siiri, Bibbi ja Bertha sekä koko joukko muita. Ja poikien
joukossa oli monta semmoista, joita hän oli tavannut Pentin luona.

Mutta kuinka kummallisilta ja juhlallisilta kaikki nyt näyttivät! Tytöt
komeissa, vaaleissa, silkillä koristetuissa villapuvuissa sekä
varustetut silkkinauhoilla, kukilla ja valkoisilla käsineillä. Bella
oli yksinkertaisimpia, sen huomasi hän nyt kummastuksella ja ilolla.
Samassa näki hän, että hänen mustaa pukuansa katseltiin jonkunmoisella
hämmästyksellä. Mutta koska hän ei koskaan ollut huolinut puvustaan,
kuin vaan oli siistissä vaatteissa, ei hän nytkään välittänyt siitä.

Bella tarttui hänen käteensä ja veti hänet mukanansa nurkkaan, jossa
muutamat kumppanit seisoivat. Hanna tervehti ystävällisesti, mutta
hänelle vastattiin jotenkin tylysti. Sitä pidettiin nähtävästi pahana,
ettei hän ollut kiharoittanut tukkaansa eikä ostanut käsineitä.

Keskustelu kävi hitaasti ja puoliääneen; kaikki olivat yhtäkkiä
muuttuneet niin vieraiksi keskenänsä, joka kummastutti Hannaa. Tytöt
venyttelivät käsineitään saadaksensa niitä pitemmiksi ja katselivat
salavihkaa poikiin, jotka mustan lammaskarjan näköisinä seisoivat
vastakkaisessa nurkassa ja näyttivät tuhmilta ja ikäviltä. Minkätähden
ne eivät saattaneet tulla esille ja puhella tyttöjen kanssa?

Eräässä salin nurkassa istuivat Inez ja Bibb ja kuiskailivat keskenänsä
ja vilkkaasti liikkuivat kädet ja silmät. Niillä näkyi olevan hauskaa
ja Hanna meni heidän luo tervehtiäksensä. Nämä eivät huomanneet hänen
lähestyvän ja siten sattui hän kuulemaan lopun eräästä juhlallisesta
kuiskauksesta: -- ... ja kirjeen alla oli: elämässä ja kuolemassa sinun
oma Eerosi... Puhe keskeytyi äkkiä, kun he huomasivat Hannan.

-- Häiritsenkö teitä? -- kysyi hän ja pidätti itsensä väkisen
irvistelemästä kuulemansa johdosta.

-- Et suinkaan, -- vastaus kuului hiukan pakolliselta, -- me puhuimme
tutkintopuvuistamme.

-- En taida sille mitään, että kuulin teidän puhuvan muusta, -- lausui
Hanna rehellisellä tavallaan. Hän istui hetkeksi heidän luo ja koetti
alottaa keskustelua, mutta huomattuansa, että tytöt näyttivät olevan
hämillään, nousi hän jälleen ja meni Bellan ja parin muun tytön luo.

-- Mutta sanokaa minulle, eikö tämä ole kovin jäykkää? -- sanoi hän ja
istahti niiden luo pienelle jakkaralle, joka oli seisonut sohvan alla.

-- Hyvänen aika, Hanna kulta, -- huudahti Siiri säikähtyneenä ja teki
hänelle sijaa sohvassa. Ei täällä sovi olla niinkuin omassa kodissaan.

-- Eikö? Mikä häpeä se on, jos istuu jakkaralle eikä sohvassa, voiko
kukaan sitä selittää?

-- Ei sitä tanssijaisissa niin tehdä, -- keskeytti Selma.

-- Sama se mitä on _tapana_, kun ei vaan tehdä vääryyttä, -- väitti
Hanna, joka oli itsepintaisella tuulella ja valmis taistelemaan koko
maailman pikkumaisuutta vastaan.

-- Näetkö, se on epäkohteliaisuus emäntää vastaan. Kun kerran tulit
tänne, täytyy sinun noudattaa talon tapoja. -- Bella näytti niin
vakavalta, että Hanna purskahti nauruun.

-- Sinä olet niin juhlallinen, kun jos minä olisin vasikan varastanut.
Mutta minä ymmärrän kumminkin _sinun_ syysi ja koetan olla siivolla, --
jos vaan voin. Mutta eikö tämä kaikki ole kauhean ikävää? -- liitti hän
hiljemmällä äänellä.

-- Mikä? -- Tytöt näyttivät kummastuneilta.

-- No, tämä kaikki täällä tänä iltana, että olemme tulleet tänne
puristettuina ahtaisin vaatteihin ja puhumme ja liikumme niinkuin
meillä olisi lasipalasia ruumiissa. Katselemme sitten nyt tässä
toistemme vaatteita, juomme teetä käsineet kädessä ja odotamme tulia
tanssiin kutsutuiksi, sen sijaan että itse hyppisimme mielemme mukaan.
En minä ainakaan anna viittä penniä tämmöisestä huvista.

-- Sinä tahtoisit ehkä itse kutsua tanssiin, -- ivasi Alma Brennlund,
joka oli yhtynyt heihin.

-- Tietysti. Ja jos minä vähääkään huolisin tanssista, menisin minä
kutsumaan Penttiä tai Bellaa ja hyppelisin heidän kanssaan aika lailla.
Sen tekisin ihan varmaan.

-- Ohoh, sitä sinä et uskaltaisi, -- virkkoi Alma varomattomasti.

-- Enkö uskaltaisi? Näytänkö minä?

Alma katseli häntä säälien. -- Kuinka sinä siinä liioittelet, rakas
Hanna. Sinä riistät itseltäsi kaiken ilon, morkkaamalla ja ivaamalla
kaikkea. Et sinä kuitenkaan saa maailmaa kulkemaan sitä uraa kun _sinä_
tahdot.

-- Sepä on paha maailmalle se! -- sanoi Hanna tylysti.

Salin toisessa päässä olevien poikien joukossa näki hän muutamia,
joihin hän oli tutustunut Palmfeltien luona. Hän nyykäytti heille
iloisesti päätään, ja kun he eivät vastanneet, nousi hän ja meni niiden
puolelle, tietämättä niistä monista moittivista katseista, jotka häntä
seurasivat.

-- Ajatelkaa, kun viitsii näytellä itseään noin, varsinkin kun on
puettu kuin navettapiika! -- kuiskasi eräs tyttö naapurilleen.

Bella kuuli tämän kuiskauksen. -- Mitä pahaa siinä on, että hän menee
puhuttelemaan poikia, joita hän näkee melkein joka päivä? -- kysyi hän.

-- Pitäisihän hänen kuitenkin ymmärtää, ettei se sovi tanssijaisissa,
-- vastasi edellinen lyhyesti. -- Mutta sopiihan sitä odottaa vaikka
mitä semmoiselta, joka tulee tanssijaisiin mustassa villapuvussa ilman
käsineitä.

-- Hannalla ei ole yhtään parempaa pukua ja minä houkuttelin häntä
tulemaan mukaani.. Ja toivonpa myös, että Lilli on kutsunut meitä
itsemme eikä vaatteemme tähden.

Bella oli punainen innosta puolustaa Hannaa. Moitteet koskivat häneen,
koska se laillaan oli hänen syynsä, että Hanna sai niitä kärsiä.

-- Olkoonpa vaan niinkin, -- jatkoi toinen, -- mutta olisinpa minä
hänen sijassaan piiloutunut johonkin nurkkaan ja pysynyt siellä,
ennenkuin olisin tahtonut herättää huomiota tuommoisella ...
tuommoisella ... vapaalla käytöksellä.

Bella meni Hannaa vastaan, joka nyt juuri palasi retkeltään poikien
luo.

-- Somia poikia! -- virkahti hän hiukan suuttuneena. -- En saanut
heiltä kunnon sanaa. Ovatkohan sitten kaikki täällä ihan noiduttuja?
Ajattelepa vaan, Pekka ei muistanut, kuinka pitkälle ne olivat
ennättäneet matematiikassa ja Thure kutsui minua neidiksi, aivan
niinkuin emme olisi sinutelleet toisiamme jo kaksi kuukautta.

Bella kertoi kuinka Hannaa oli moitittu, mutta rauhoittui, kun Hanna
vaan nauroi.

-- Eikö mitään muuta! Johan minä sanoin että saat hävetä minua, Bella
raukka. Mutta minä en _ymmärrä_ tätä kaikkea. Ihmiset tulevat tänne
huvittelemaan ja sitten ne seisovat jäykkinä ja teeskennellen nurkissa,
hypistelevät vaatteitaan, eivätkä ole toisiaan tuntevinaan. Tätäkö ne
huviksi kutsuvat? No, sama se minulle, mutta tunnen nyt niin suurta
vastustamishalua, etten taidakaan tyytyä olemaan vaan muumiana tänä
iltana.

-- Näetkö, sillaikaa kun teetä juodaan, on aina hiukan jäykkää. Kyllä
sitten on hauskempaa, kun ruvetaan tanssimaan.

Samassa alettiin soittaa ja nyt näkyi jonkunmoinen levottomuus
poika- ja tyttöleirissä. Lilli kutsuttiin ensimäisenä tanssiin ja kohta
liiteli pari toisensa perästä kiilloitetulla laattialla. Hanna katseli
kummastellen. Hän ei voinut keksiä mitään hauskaa siinä, että
hiljalleen ja ylpeästi pyöri ympäri huonetta ventovieraiden ihmisten
kanssa. Sen hän kyllä ymmärsi, että jos oli _oikein iloisella
tuulella_, niin saattoi tanssi olla huvitus; ei se ollut itsessään
mitään pahaa. Mutta ei niinkuin täällä meneteltiin! Täällä näyttivät
tanssivan täyttääksensä raskasta velvollisuutta. Ei mitään pilapuhetta
tai naurua, ei iloisia katseita, toiselta puolen vaan sulaa vakavuutta,
toiselta jäykkää arvollisuutta. Eivätkö ne saattaneet ruveta
piirihyppyyn, niin saisivat kaikki olla mukana, sen sijaan että nyt
vaan kauniimmat ja koreimmat tulivat tanssiin kutsutuiksi.

-- Ui, minäpä tukehdun tähän! -- ajatteli hän itsekseen ja kuuli
samassa Pentin äänen takanansa:

-- Etkö lähtisi tanssimaan, Hanna?

-- Kyllä, sarkaa jos pannaan tai kenties "niigarmaijaa". Muuta minä en
tanssi.

Pentti nauroi. -- Arveletko sinä, että tanssi alentaa sinun
ihmisarvoasi?

-- Enemmän tai vähemmän tämmöisessä nukkein teaatterissa. Mutta ulkona
viheriöillä niityillä minä kyllä pyörin, minkä vaan jaksan.

Tytöt olivat jonakin välihetkenä vetäytyneet erääsen perähuoneesen ja
Bella kuiskasi moittien Hannalle.

-- Ei sinun olisi pitänyt kutsua näitä Lillin pitoja
nukke-teaatteriksi, hän kuuli sen ja on nyt hyvin pahoillaan.

-- No, mitä se sitten muuta on? -- huudahti Hanna kiivaasti. --
Paljasta teeskentelyä, mielistelyä, turhamielisyyttä, kateutta,
pintapuolisuutta...

-- Mutta ethän ollut oikeutettu loukkaamaan Lilliä, joka niin
ystävällisesti on kutsunut sinua luokseen ja luullut, että sinulle
tulisi hauskaa.

Bella näytti olevan hyvin pahoillaan ja Hanna olisi mielellään tehnyt
vähän pilaa tai ollut uhkamielinen. Mutta hän tunsi kuitenkin olleensa
tuhma ja kiittämätön ja Bellan olevan oikeassa. Hetken epäiltyänsä,
kiiruhti hän sentähden tyttöjen huoneesen, veti Lillin syrjään, katsoi
rukoillen hänen vesissä oleviin silmiin ja sanoi: -- olisit saanut
vaikka lyödä minua, Lilli, niin ilkeä olin minä. Minä en ansaitse, että
kutsut minua toista kertaa, en tosiaankaan. Mutta jos nyt olet
jalomielinen ja suot minulle anteeksi, niin puren ennen kieleni poikki,
ennenkuin loukkaan sinua vielä kerran.

Lilli ei voinut vastustaa Hannan rukoilevia silmiä ja outoa värettä
hänen äänessään. Hän heitti äkkiä käsivartensa Hannan kaulaan ja
suuteli häntä poskelle, josta Hanna joutui niin hämilleen, että toiset
tytöt purskahtivat makeaan nauruun.

Tanssia jatkettiin ilman pitempiä väliaikoja noin kello yhteen saakka.
Hanna, jota ei enää huvittanut sen katseleminen, sieppasi kirjan ja
istui yksin Lillin huoneesen, jonka esirippu jakoi kahtia. Hän koetti
lukea, mutta ei voinut pitää ajatuksiaan koossa. Hänen täytyi yhä
ajatella, kuinka tyhjiä olivat tämmöiset huvit ja jota enemmän hän sitä
ajatteli, sitä enemmän häntä halutti pakenemaan pois jonnekin metsään
tai yksinäiseen pieneen kamariinsa tai minne tahansa, sillä tässä
oudossa, turhamaisessa elämässä oli hänen mielestänsä jotakin
saastaista.

Ja samassa tunsi hän selittämätöntä tuskaa siitä että hän ei voinut
olla semmoinen kuin kaikki muut. Minkätähden hän ei saattanut hyväksyä
maailmaa ja ihmisiä semmoisinaan, minkätähden tarvitsi hänen aina nähdä
niiden vaillinaisuuksia, tahtoa niitä muuttaa ja tuntea itsensä
tyytymättömäksi? Olenko minä sitten hiukkaakaan parempi kuin he? --
arveli hän. -- En, en, vaan paljon vähemmin tyytyväinen, kärsivällinen
ja nöyrä, eikä elämä koskaan tule tarjoomaan minulle sitä, mitä minä
vaadin, ja kaikki nuo muut, kuinka onnellisia ja tyytyväisiä ne ovat!

Hänen näin miettiessään tuli kaksi tyttöä, jotka istuivat esiripun
toiselle puolelle. Huolimatta Hannan selvään kuuluvasta yskimisestä
esiripun takana, istuivat he ahkerasti puhellen sohvaan.

-- Niin, et voi aavistaa, kuinka sievältä se näyttää, -- alkoi toinen.

-- Ehkä. Mutta kyllä minä puolestani arvelen, että tummanpunainen on
sievempi kermavärin kanssa kuin sininen, niinkuin esimerkiksi Bibbin
puvussa. Se on ihmeen sievä. Mutta Bibbistä puhuen, oletko huomannut,
kuinka hän ja Inez ovat hyviä ystäviä tänä iltana?

-- Kyllä, Inez uskoi minulle, että Bibbi on hänen paras ystävänsä ja
eitä hän puhuu hänelle kaikki asiat.

-- Mutta minä muistelen, että Alma B. on Inez'in paras ystävä.

-- Niin hän olikin koko vuoden, mutta sitten kuuli Inez, että Alma oli
sanonut häntä itserakkaaksi ja silloin loppui ystävyys.

-- En minäkään olisi semmoista kärsinyt. Tiedätkö, Eero P. kertoi
minulle salaisuutena, että...

-- Jos teillä on salaisuuksia, tytöt, niin odottakaa, kunnes minä olen
lähtenyt matkaani -- kuului samassa Hannan ääni ja tytöt antoivat hänen
mennä huoneesta, ennenkuin jatkoivat tärkeätä puhettaan.

Bella oli sillä välin kyllästynyt tanssiin ja ihmetteli, minnekä Hanna
oli joutunut. Kun ei häntä näkynyt, meni hän ja istui erään vaalean
kolmasluokkalaisen viereen, joka ei ollut saanut tanssia askeltakaan.

-- Sinulla ei varmaankaan ole ollut hauskaa tänä iltana, Elli? -- kysyi
hän ystävällisesti.

-- Ei erittäin, mutta tuossahan tuo menee. Minä en ole juuri tottunut
liioin huvittelemaan tanssijaisissa.

-- Jos tahdot, niin esittelen sinulle Pentti veljeni, niin saat tanssia
hänen kanssaan ensi franseesin?

-- Elä, elä, millään lailla! -- Elli näytti kainolta ja säikähtyneeltä.
-- Jos hän olisi tahtonut, olisi hän kyllä saattanut tulla itsestään.
Eihän minulla ole mitään hätää, ja kohtahan ilta loppuukin.

Hänen äänensä värähteli ja hän ei tohtinut katsahtaa Bellaan, ettei
tämä näkisi niitä kyyneleitä, jotka kiiluivat hänen silmissään.
Bellakaan ei ollut niitä näkevinään, vaan tarttui ystävällisesti hänen
käsivarteensa, sanoen: -- tulepa, niin mennään hakemaan Hanna Rappea!
Hänkään ei tanssi, ja meille kolmelle voipi tulla oikein hauska.

He löysivät Hannan viereisestä huoneesta kuvia selailemasta. Tanssin ja
hälinän jatkuessa istuivat sitten nämä kolme itsekseen Lillin huoneessa
puhellen keskenänsä ja hauskaa heillä oli. Kun Lilli tuli kutsumaan
heitä illalliselle, huomasivat he, että aika oli kulunut hyvin
pikaisesti.

Hanna hämmästytti vielä kerran läsnäolevia sillä, ettei istunut hiljaa
ja odottanut poikain palvelemista, vaan otti itse ruokaa itselleen. Hän
auttoi sitä paitse Lilliä kanneksimaan niille, jotka eivät rohjenneet
itselleen ottaa. Bertha ja muutamat muut noudattivat hänen
esimerkkiään, sillä välin kuin muut tytöt istuivat siellä täällä
pienien pöytien luona, odottaen, että heidän kavaljeerinsa tulisivat
heitä palvelemaan.

Kun Bellan piti lähteä, tuli Jenny hänen jälkeensä etehiseen kääry
kädessä.

-- Anteeksi, rakas, kulta Bella, etten ole tullut lähettäneeksi sinulle
tuota kirjaa. Ehkä voit ottaa sen nyt?

-- Voi, minä en ole kysynyt vielä äidiltä, -- vastasi Bella. Häneltä
oli koko asia unhottunut.

-- Ei sinun tarvitsekaan kysyä, -- sanoi Jenny vakuuttaen, -- minä olen
lainannut sen useille tytöille, jotka ovat olleet sinua nuorempia, ja
ne ovat kaikki siitä pitäneet.

Bella otti kirjan vastahakoisesti ja meni Hannan ja Pentin seuraamana.

Kun hän oli tullut kotiin ja ruvennut riisumaan, johtui kirja hänen
mieleensä.

-- Täytyy minun kuitenkin hiukan katsahtaa siihen, -- arveli hän,
asetti kynttilän vuoteen viereen, heittäytyi itse siihen ja alkoi lukea
"Betsy tai murtunut sydän".

Kerta toisensa perästä johtui hänen mieleensä äidin kielto lukea
kirjoja ilman kysymättä. Mutta nythän äiti nukkui, eihän hän saattanut
häntä herättää pyytääksensä lupaa, ja eihän yksi ainoa kerta ollut
mistään merkityksestä. Huomenna hän sitten kertoisi kaikki.

Jota enemmän hän "katseli", sitä enemmän vaipui hän siihen. Kirja oli
yksi niistä monesta, jotka eivät sisällä mitään suoranaista
epäsiveellistä, mutta joiden koko henki on kuin salainen myrkky
nuorille. Turhamielisyyttä, kevytmielisyyttä, mielistelyä ja
leikittelemistä rakkauden kanssa kohtaa heitä joka sivulla, mutta niitä
on niin taitavasti peitetty kauniilla ominaisuuksilla, ettei nuori
lukija niitä huomaa. Hän näkee ihastellen, kuinka sankaritar voittaa
kaikki kauneudellaan, murtaa miesten sydämmet ja vihdoin suopi jollekin
vähemmin vaativalle pienen, riidan aineena olleen persoonansa. Että
tyttöä kuvataan olennoksi, jonka ainoa tehtävä on miellyttää ja
ainoastaan elää tullaksensa naiduksi, sitä he eivät näe, soaistuina
kun ovat kirjan väririkkaista kuvauksista ja viehättävistä
ristikohtauksista.

Bella luki enenevällä innolla. Hänellä oli liian vähän arvostelukykyä
huomataksensa semmoisen lukemisen vaaraa. Vihdoin kuuli hän kellon
lyövän 4, paiskasi kirjan kiinni säikähtyneenä ja häpeissään sekä
sammutti kynttilän.

Mutta kirjan kuvaukset elivät hänen mielikuvituksessaan ja sen
seikkailut pitivät häntä valveella. Kun hän seuraavana aamuna nousi
kello 9, näytti hän niin kalpealta ja väsyneeltä, että hänen äitinsä
moittivalla äänellä kysyi häneltä, minkätähden hän edellisenä iltana
oli niin paljon tanssinut.

-- Tulinhan minä kotiin heti yhden jälkeen, -- sanoi Bella häpeissään,
-- mutta minä luin vuoteessa kello neljään, enkä ollut sitte enää saada
unta.

-- Luit? Voi sinua ymmärtämätöntä lapsi parkaa! Onhan sinulla tänään
lupaa ja hyvää aikaa lukea.

-- Ei äiti, minä luin kirjaa, jonka Jenny Stenman minulle lainasi. Hän
vakuutti minulle, ettei sinulla olisi mitään sitä vastaan.

Rouva Palmfelt näytti tyytymättömältä. -- Tiedäthän, etten pidä siitä,
kun luet mitään minulta kysymättä. Mikä kirja se on?

Bella mainitsi kirjan nimen.

-- Olen pahoillani, että olet sitä lukenut, jospa niitä kyllä löytyy
huonompiakin. Näetkö, lapseni, huonoja kirjoja on kahta lajia:
semmoisia, jotka raa'alla ja loukkaavalla tavalla kuvaavat elämän
varjopuolia, ja semmoisia, jotka kauniilla kuvauksilla ja
runollisuudella eksyttävät lukijan arvostelua ja pakottavat hänelle
käsityksiä, jotka kerrassaan heikontavat hänen oikeuden tuntoansa.
Jälkimäiseen lajiin kuuluu se kirja, jonka sinä nyt olet lukenut, ja
minä pidän sitä vaarallisempana, kuin edellisiä, koska se on olevinaan
puhdas ja viaton. Tai mitä sinä arvelet? Hyväksyisitkö sinä toden
perästä tyttöä, joka ei ajattelisi muuta, kuin pukeutumistaan ja
ihailun herättämistä? Tai semmoista, joka tuon köyhän Betsyn tavoin
menisi miehelle, josta hän ei pitäisi, sitä varten vaan, että voisi
auttaa pieniä siskojaan?

Bella katsahti häneen kummastuneena. -- Mutta äiti, eikö tämä viimeksi
mainittu ollut kaunis ja jalo teko?

-- Ei, lapseni, ei missään tapauksessa. Naimisiin meno ilman
todellista, sydämmellistä rakkautta on alentavaa sekä miehelle että
naiselle ja on synti, jota ei mikään jalo syy voi sovittaa, olihan
Betsy sitä paitse terve tyttö ja kasvanut kunnollisessa kodissa. Ei
hänen olisi ollut mahdotonta elättää siskojaan rehellisellä työllä,
alentamatta itseään semmoiseen naimiseen menemällä. Mutta se mielipide
on paha kyllä niin yleinen ja hyvästi juurtunut useimpiin ihmisiin,
että mikä avioliitto tahansa on parempi naisille, kuin joutua niin
kutsutuksi "vanhaksi piiaksi". Että naisella on omakin arvonsa, että
hän voipi tulla onnelliseksi ja tyytyväiseksi harjoittamalla jotakin
työtä, ulkopuolellakin kotia, se unhotetaan liian usein.

Bella hiipi äitinsä luo ja suuteli häntä. -- Anteeksi, äiti kulta, että
tein tahtoasi vastaan. En minä vasta niin tee. Ja minusta on niin
hauska, kun puhut minulle semmoisista asioista, joita kyllä olen
ajatellut ymmärtämättä niitä. Enkö saa aina tulla sinun luoksesi
kaikesta kysymään? Minusta ei kenelläkään koko maailmassa ole niin
kauniita ja jaloja aatteita, kuin sinulla ja Hannalla.



Bella ja Hanna istuivat ruokasalin pöydän ääressä, edellisen kodissa,
lukien eläintiedettä huomispäivää varten. Bella takoi päähänsä kaikin
voimin kylmäveriset luurankoiset eläimet, sillä välillä kun Hanna, joka
jo osasi läksyn ja Pentiltä oli lainannut erään oppikirjan anatomiassa,
innostuneena katseli sen keskinkertaisia kuvia.

-- Kuulehan, Bella, en minä olisi koskaan luullut, että meidän pienissä
käsissämme olisi 13 eri luuta, paitse peukalon ja sormien luut. Katso
tänne, kaksi riviä ranneluita, neljä luuta kumpaisessakin ja viisi
välikämmenluuta, sormien jatkoina käden sisässä. Kuinka mielellään
tahtoisin oikean luurangon tutkiakseni sitä, minä tiedän niin vähän
omasta ruumiistani.

-- Niin, kyllä me olemme hyvin kummallisesti rakennetut, arveli Bella.
Pyydäpä, että Pentti kertoo sinulle, mitä et itse ymmärrä. Hänhän lukee
lääkäriksi ja on niin kauhean innostunut kaikesta tuommoisesta.

Samassa tuli vanha Leena sisälle raivataksensa pöytää illallista
varten. Hän oli kumpaisenkin tytön hyvä ystävä ja piti aina silmällä
heidän tekojaan ja töitään. Sitä nyt kyllä ei voinut auttaa, että
hänellä oli erilainen maailmankatsanto, kuin noilla nuorilla, jotka
olivat toisen ajan lapsia. Mutta vaikka hän ei aina käsittänyt tai
hyväksynyt heitä, säilytti hänen vanha, rehellinen sydämmensä
yhä koko rakkautensa "lapsiin", joiksi hän niitä nimitti. Hän ei ollut
koskaan niitä mahtavia herätyksiä kokenut, kuin nykyajan nuoriso, tai
sitä hämmennystä ja levottomuutta, jota uudet aatteet monesti
matkaansaattavat nuorissa mielissä. Hän oli vastaanottanut, minkä oli
saanut, tarkastamatta liioin sen laatua, koettamatta muodostaa siitä
itselleen omia mielipiteitä. Ja sentähden katseli hän usein
kummastuksella, kuinka nuoret "puuhasivat", ja nousivat vanhoja
mielipiteitä vastaan, joiden oikeutta hän ei koskaan olisi voinut
epäillä.

-- Mitä jumalattomia kirjoja nuo ovat, joihin Hanna taas tirkistää? --
arveli Leena, hiukan moittivalla äänellä, kun hän näki anatomilliset
kuvat.

-- Se on oppi omasta ruumiistamme, Leena, -- sanoi Hanna, -- se on
ihmisen luuranko eikä mitään jumalatonta.

-- Onpahan se minun mielestä. Mitä sitä tarvitsee tuommoisia katsella?
Jota Jumala on kätkenyt ihmisen silmältä, sitä hänen ei pidä
itsepintaisesti tutkia. Ja ihmispoloisen luut saisivat minun mielestäni
levätä rauhassa maan povessa, eikä niitä tarvitsisi esiin kaivaa
elävien pilkattaviksi.

-- Kuka nyt pilkkaisi niin vakavaa asiaa kuin kuolemaa -- vastusti
Bella ihmetellen. -- Ja sitä paitse, etkö sinä myönnä, että meidän on
hyödyllistä tuntea omaa ruumistamme?

-- Eikö mitä, se on ihan joutavaa. Sen, joka on huoneen rakentanut,
tarvitsee tietää, kuinka se on tehty, mutta muiden asia se ei ole.

-- Entä lääkärit sitten? Kuinka voivat ne sairasta hoitaa, elleivät ole
hänen ruumistaan tutkineet ja tiedä missä kipu sijaitsee?

Leenaa näytti tämä arveluttavan. -- No niin, tohtorit ... tutkikoot ne
sitten semmoisia asioita. Mutta eiväthän nekään voi ihmistä parantaa,
jos se on sallittu, että hänen pitää sairastaa. Ja jos Jumala tahtoo
sairasta parantaa, niin ei hän siihen tohtoreita tarvitse. Senpä tähden
tuntuu minusta, että nuo luut ja rohdot ja sen semmoiset ovat ihan
jonnin joutavia, sillä jos tauti on kuolemaksi, niin ei sitä mikään
paranna.

-- Mutta muistatko Leena, kuinka hyvä mieli sinulla oli, kun sinussa
oli luuvalo ja pääsit siitä tohtorin määräyksillä?

-- No, herrainen aika, olinhan minä hyvilläni, mutta se kai oli vaan
sen tähden, että olen kurja syntinen ihminen, joka ei tahtonut
nurkumatta kärsiä Jumalan vitsausta. Tuhmaahan se oli, että minä
tahdoin heittää ristin päältäni, mutta jalka oli minulle tarpeen...

-- Sepä se, -- keskeytti Hanna. -- Kuka ei tarvitse kaikkia jäseniään,
voidakseen tehdä työtä ja olla hyödyllinen. Ei Jumala lähetä meille
tautia sitä varten, että me ihan ilman vastustusta taipuisimme sen
alle, vaan luullakseni siitä syystä, että me olemme rikkoneet jonkun
luonnon lain, sekä koettaaksensa meidän luottamustamme Hänen apuunsa.

-- No niin, minä nyt en ymmärrä muuta lakia kuin Jumalan kymmenet
käskyt. Mutta kyllä se nyt kaikessa tapauksessa on syntiä, että
tuommoisten nuorten tyttöjen, kuin te olette, pitää "puuhata" ihmisten
luilla ja muulla pahennuksella.

-- Kuinka niin? Ehkäpä joku meistä tahtoisi ruveta lääkäriksi, -- intti
Bella ja kiinnitti uhkamielisenä iloiset silmänsä Leenaan.

-- Jumala varjelkoon minua näkemästä sitä päivää, -- huudahti Leena
säikähtyneenä. -- Tytöt tohtoreina! Mitä kaikkia se Bella keksii!
Minkätähden ei yhtä hyvin poliisina tai sotilaina?

-- Miksi ei, -- nauroi Bella. -- Olipa ennen muinoin Ranskan maassa
paimentyttö, jota Jumala kutsui sotilaaksi ja sotaan menemään isänmaata
pelastamaan.

-- Ei tarvitse Jumalaa syyttää! Kyllä se oli hänen oma syntinen päähän
pistonsa olla olevinaan mies ja tappaa ihmisiä, saadaksensa niiden
luita tutkia. Mutta sen minä sanon, että Jumala on luonut vaimoihmisen
kunnolliseksi aviovaimoksi ja lasten äidiksi eikä tappelemaan tai
lötrystämään rohdoilla ja sen semmoisella.

-- Voi, voi, Leena parka, kuinka kummallinen sinä olet! Estäisikö se
tyttöä tulemasta kunnon vaimoksi ja äidiksi, jos hän taitaisi haavaa
parantaa tai jalkaa sitoa tai rohtoja keittää? Ja sitä paitse, -- jospa
me emme huolisikaan naimisiin mennä?

Leena nauroi. -- Ettekö huolisi? Kyllä sitä aina _huolii_, kun vaan
sattuu hyvä mies eteen.

-- No, mistä syystä ei Leena ole mennyt naimisiin? Jo alkaa käydä
hiukan myöhäiseksi, -- nauroi Hanna.

-- Minusta ei ole kukaan huolinut. Mutta kyllä tuommoisille suloisille
tytöille, kuin te olette, tulee sulhasia koko joukko. -- Ja Leena iski
veitikkamaisesti pieniä viheriäisiä silmiänsä heihin, mutta muuttui
pian taas vakavaksi. -- Niin minä teitä tässä suloisiksi sanon siitä
syystä, että pidän teistä ja olen hoitanut Bellaa, aivan siitä asti kun
hän tähän maailmaan saapui. Mutta kyllä te aina välistä olette niin
syntisiä ja viisastelevia, etten tiedä kuinka kauan Jumala sitä sallii.

Nyt hyökkäsivät pienet siskot huoneesen illallistaan saamaan.

-- Tiedätkö mitä, Hanna, -- huusi Lulle? Lunkentuslaivani tulee saamaan
uudet purjeet ja airot, Pentti on luvannut ne tehdä. Sitten jouluksi
valmistuu se.

-- Mutta ensinpä tulee kesä ennenkuin joulu, -- neuvoi Liisi, joka jo
oli toimessa voileipien ääressä.

-- Vai niin, -- vastasi Lulle. -- No sitten saan sen kesäksi. Ja se
tulee tuomaan apelsiiniä Porvoosta.

-- Kasvaako Porvoossa apelsiiniäkin? -- kysäsi Hanna kummastuneena.

-- Kyllä. Tämän kokoisia. -- Ja hän muodosti käsivarsillaan niin suuren
kehän kuin vaan saattoi. -- Eikä, Lulle, sinä narraat, -- neuvoi Liisi.
-- Eihän niitä apelsiiniä Porvoossa kasva. Eikä koko Suomessakaan niitä
ole. -- Mitä sinä sanot, onhan meidänkin ruokakaapissa apelsiiniä, --
nauroi Bella.

Liisi ei luullut arvonsa kannattavan vastata moiseen pilantekoon.

Bella piteli Helmiä sylissään ja syötti hänelle voileipää ja maitoa.
Pienokainen oli unissaan ja pyöreät silmät ummistuivat yhä useammin
suupalojen välillä. Kun hän oli saanut kylliksi, suuteli Bella häntä ja
sanoi: kas nyt sanomme hyvää yötä ja menemme Nukku-Matin luo.

Mutta nyt heräsi pienokaisessa vastustelemisen henki ja hän rupesi
uppiniskaiseksi. Alahuulen työnsi hän esiin uhkaavalla katseella ja
teki itsensä jäykäksi kuin aidan seiväs. Pitihän Bellan joku rangaistus
saada, kun tahtoi häntä vuoteesen pistää. Kun Bella siitä huolimatta
kantoi häntä ovea kohti, rupesi hän rääkymään kaikin voimin ja löi
Bellaa vasten silmiä pienillä pyylevillä kätösillään. Bella otti hyvin
vakavan katsannon, aivan kuin äiti, ja sanoi: -- Helmi, nyt sinä et ole
kiltti.

Pienokainen huusi yhä pahemmasti ja pyrki äidin luo, joka samassa tuli
sisälle. Tämä arvasi heti asian ja katseli hymyillen Bellan vakavaa
muotoa. Hän pudisti päätään: -- ei äiti tahdo sinua ottaa, Nukkumatti
odottaa, -- sanoi hän ja suuteli lapsen pientä suuta.

Bella kantoi hänet pois armahtamatta, eikä aikaakaan, niin oli
uppiniskaisuus laimentunut pienokaisen vaipuessa sikeään uneen.
Kyyneleet jäivät silmäripsiin ja huulet värähtelivät hiukan unessakin.
Vaan vähitellen väistyvät surun jäljet; onnellisten, enkelien
suojelemien unien tieltä.

Rouva Palmfelt oli kyllä huomannut, että Bellan koko olento oli käynyt
vakavammaksi viime aikoina. Hän näki sen nyt jälleen tästä pienestä
tapauksesta. Ennen oli Bellasta ollut niin vaikeaa voittaa pienen
siskon mielitekoja ja hänestä tuntui ihan armottomalta viedä sitä
pientä raukkaa nukkumaan, kun tämä elävänä ja iloisena puuhasi
lelujensa ääressä, tai surullisena rukoili Bellalta armoa. Silloin oli
Bella aina puolustanut häntä. Mutta nyt näytti hän päättäväisyydellään
voittavan tuon pienen juonittelijan ja kohteli häntä tyyneesti ja
arvokkaasti kuin iso sisar ainakin.

Niin vähäinen kuin asia olikin itsessään, ei Bellan äiti voinut olla
siitä iloitsematta, koska se osoitti, että hänen tyttärensä luonne
alkoi vakaantua. Ja hän arveli että tämä tuli Hannan vaikutuksesta,
sekä että Hannankin luonne puolestaan alkoi pehmetä ja käydä
miellyttävämmäksi.

Kun tee oli juotu, vetäytyivät tytöt Bellan huoneesen ja kyyristyivät
tuohon vanhaan epämukavaan sohvaan, saadaksensa vielä pientä pakinaa
aikaan. Nämä "pakinat" olivat käyneet Bellalle yhä rakkaammiksi ja hän
arveli ei voivansa tulla toimeen ilman niitä. Hän luuli täysin määrin
ammentavansa niistä ajatuksia ja vaikutuksia, ja yksin ollessaan mietti
hän sitten yhtä tai toista, kunnes se hänelle selveni. Mietiskeleminen
tuli vähitellen hänen jokapäiväiseksi seurakseen, ja auttoi kehittämään
ja kypsentämään hänen luonnettaan.

Hanna puolestaan, jolla ei koskaan ollut uskottua, ja joka ei ollut
saanut ystävyyttä kokea, antautui vähitellen yhä enemmän Bellan
suloiseen, lohduttavaan ystävyyteen. Hän muuttui vähemmin
umpimieliseksi ja toi välistä esille ajatuksia ja mietteitä niin
suoraan ja niin lujalla vakuutuksella, että Bella ihastui. Ja kun hänen
uudistuspuuhansa joskus olivat liian armottomia tai sanansa liian
ankaria, saattoi Bellan säikähtynyt katse tai moittiva väre hänen
äänessään Hannaa pysähtymään tai hillitsemään itseään.

Nyt istuivat he siis jälleen tuossa rakkaassa pakinapaikassa,
kumpainenkin eri sohvannurkassa, kuiskaillen koulu- ja
kumppaniseikoista. Lamppu oli sammutettu ja ainoastaan kaasulyhty
ikkunan ulkopuolella levitti heikon valon huoneesen. Esiripun takaa
kuului Liisin tasainen hengitys, hän oli juurikään nukkunut Bellan
vuoteen vieressä olevalle pienelle makuusijalle.

-- Tänään, -- kuiskasi Bella, -- uskoi minulle eräs kumppani, -- en
sano kuka, etten pettäisi häntä, -- että hän oli rakastunut erääsen
poikaan. En tietänyt oikein, mitä minun piti siihen vastata, olin niin
epävarma, taisin vastata jotakin yleistä vaan. -- Se on tuhmaa
uskotella itselleen semmoista, ennenkuin on siksi kehittynyt, että
tuntee oman itsensä. -- Hannan ääni oli hiukan äreä. Oletko koskaan
kuullut mitään tulevan tyttökoululaisen rakkaudesta, joka on syttynyt
lasten tanssijaisissa tai luistinradalla? En minä ole koskaan pitänyt
tuommoista muuna kuin tyhjänä luulettelemisena.

Bella kävi miettiväiseksi. -- Vähän minä olen semmoista nähnyt, --
arveli hän. Mutta jokin minussa sanoo, että se on vaan leikkimistä
lujain, vakavien asioiden kanssa. Ja kuitenkin, tiedätkö Hanna, on
minulle itsellenikin tapahtunut aivan samaa, ja sinä et voi aavistaa,
mikä ikävä aika se oli.

Bella oli punainen kuin tuli, vaikka pimeys peitti sen ja hän kallistui
Hannan puoleen.

-- Niin, se oli eräs Pentin kumppani, jonka nimi oli Oskar. Hän ei enää
asu täällä ja koko se juttu on nyt aikoja sitten loppunut, niin että
hyvinkin voin siitä puhua. Hän oli hyvin kaunis ja siivotapainen ja
minä rakastuin häneen ihan paikalla, tai ainakin luulettelin sitä.
Mutta sitten saivat toverit vihiä asiasta ja nyt syntyi semmoinen nauru
ja ivailu, että oikein iljetti. Ei Oskar huolinut vähääkään enemmän
minusta kuin muista tytöistä -- ja sehän olikin hyvä, -- mutta jos
puhuin hänestä tai olin puhumatta sain yhä kärsiä viittauksia ja
naurua. Vihdoin kävi se ihan kärsimättömäksi ja minä ihan kyllästyin
tuohon viattomaan Oskariin, siitä syystä vaan, ettei tytöt jättäneet
minua rauhaan. Ja kun sitten oikein tutkin itseäni, huomasin minä, että
tunteeni häntä kohtaan ei ollut juuri mistään kotoisin, minä saatoin
siitä luopua minä hetkenä tahansa. En pitänyt hänestä kymmeneksikään
osaksi niin paljon kuin nyt sinusta, Hanna.

Hanna oli ääneti kuunnellut häntä ja puristi hänen kättänsä viimeisten
sanojen johdosta. Minä luulen -- arveli hän, -- että meidän pitää varoa
tuommoisia luuletteluja. Me siten estämme todellisten, syvien tunteiden
tulemista ja ikäänkuin hajotamme niiden voimaa. Minä en ole koskaan
tuommoista kokenut, mutta arvelen sen olevan samaa, kuin jos lapset
syövät kypsymättömiä hedelmiä. He luulettelevat itselleen, että ne
maistuvat hyvälle, mutta saavat pian niiden vahingollisuutta kokea.

Ja mitä sisällystä on tuommoisessa koululaisten rakkaudessa? Ei
minkäänlaista. Useimmassa tapauksessa on se vaan keino tulla huomatuksi
ja pyrintö olla yhtä "hyvä" kuin muutkin.

-- Niin, luulenpa, että minun rakkauteni oli juuri sitä lajia, --
hymyili Bella. Tiesin, että useammalla toverilla oli jonkunmoinen
tuommoinen juttu, josta he kuiskailivat ja olivat olevinaan, ja sitten
minäkin rupesin arvelemaan tuhmaksi olla sitä vailla. Olin kuitenkin
koko ajan pahalla tuulella, aivan kuin olisin tehnyt itseni narriksi.
Mutta luulin, että niin täytyi vaan olla.

Etkö kuitenkin luule _mahdolliseksi_, Hanna, että todellisia,
pysyväisiä tunteita voisi meissä herätä jo tällä iällä? Etkö luule,
että jos _sinä_ nyt johonkin rakastuisit, se olisi koko elinajaksi?

-- Mistä minä tiedän? -- vastasi Hanna. Hän ei oikein mielellään
puhunut omista persoonallisista tunteistaan eikä tahtonut panna niitä
tutkimisen alaiseksi. -- Mutta, -- jatkoi hän, -- minä luulen, että
tuommoinen tunne muuttuu itsetietoiseksi hyvin vähitellen ja sitten
vasta, kun sitä on jollakin tavalla koetettu. Voipihan se olla
mahdollista, että minun tunteeni sinun tai Pentin tai jonkun muun
suhteen, sisältää jonkun kestäväisyyden siemenen, mutta sitä en vielä
tiedä.

Bella tunsi piston itsessään. Kuinka saattoi epäillä sitä, tulisivatko
he aina ystävinä pysymään! Oli _hän_ ainakin varma siitä omasta
puolestaan.

He istuivat hetken ääneti. -- Mitä mietit? -- kysyi Hanna vihdoin.

-- Ajattelin sitä, mitä sanoit, ettet ole varma siitä, tulemmeko me
aina pysymään ystävinä.

-- Elä suutu minuun, Bella hyvä, mutta enhän sille mitään voi! Eihän
meidän ystävyyttämme vielä ole koeteltu. Voimmehan me kehittyä ihan
päinvastaiseen suuntaan, niin että vihdoin väkisinkin eroamme. Näetkö,
niin kauan kuin me kasvamme ja kehitymme niin sisällisesti kuin
ulkonaisesti on aina mahdollista, että muutumme niin erilaisiksi, ettei
mikään voi meitä yhdessä pitää. Mutta sen on elämä näyttävä. Ethän ole
suuttunut minuun?

-- En, mutta hiukan suruissani.

-- Oi, Bella, elä sure edeltäkäsin! Elkäämme sitoko toisiamme
minkäänlaisilla lupauksilla ja olkaamme aina rehellisiä toisillemme!
Eikö niin?



Huhtikuu oli tullut ja taaskin miltei loppunut, muutamia päiviä vaan
oli jäljellä. Kadut olivat likaisia, räystäistä tippui, jäät näyttivät
vetisiltä. Nurmikot esplanaadeissa ja pihoissa alkoivat siellä täällä
ylpeillä ensimäisellä viheriällä ruoholla.

Kouluhuoneihin paahtoi päivä kuumasti korkeiden ikkunoiden läpi.
Muutamat kärpäset, jotka olivat viettäneet talvensa ikkunoiden välillä,
heräsivät uuteen eloon ja pitivät kauheata pärinää, välttääkseen tulla
elävinä paistetuiksi. Tytöt hikoilivat pulpettien ääressä ja alkoivat
sormilla lukea, kuinka monta päivää enää oli tutkintoon. He ähkivät ja
puhkivat ainekirjoitusten, matematiikan ja Sjögrenin historian ääressä,
mutta luonnontiede kävi hauskaksi, kun maisteri kuun loppupäivinä toi
heille muutamia aikaisia sinivuokkoja, suurennuslasilla tutkittaviksi.
Kumma, kuinka vähän ennen oltiin huolittu esimerkiksi sinivuokon
taiteellisen kauniista sinisestä harsosta, kärpäsen siivestä tai toukan
kirjavista ympärysviivoista? Nämä olivat todellisuutta, elämää! Mutta
numerot, kielioppi, vuosilukuja ... huh!

Neljäs luokka piti neuvottelua huvimatkasta Töölösen. Heillä piti olla
evästä mukana, he keittäisivät kahvia ratavartijan luona, leikkisivät
ja olisivat koppisilla.

-- Silloin otamme me poikia mukaan, -- ehdotti Hanna, -- he osaavat
niin hyvin palloa heittää ja boccia-peliä.

-- Ei, ei, -- huudettiin joka taholta. -- Ei yhtään poikia, me tahdomme
olla oikein vapaita.

Bellan mielestä olisivat he hyvin voineet ottaa Pentin ja Alfredin,
Thuren ja Pekan ja joitakuita muita kelpopoikia mukaan, mutta hän ei
tohtinut puolustaa Hannan mielipidettä siitä syystä, että tytöt
väittivät, että he aina olivat samaa mieltä Hannan kanssa.

Mutta sitten yhtyivät Bertha, Siiri ja muutamat muut Hannaan. Syntyi
jotenkin vilkas väittely, joka päättyi siten, että ehdotus
hyväksyttiin. Silloin vaativat Jenny, Agnes, Lilli y.m., että hekin
saisivat pyytää omia tuttaviaan, mutta siihen ei vastapuolue suostunut.
-- Ei, -- sanoi Bertha Eriksson päättäväisesti, -- jos me kutsumme
Cederströmin ja Ståhlen ja Ryttersköldin ja sen semmoisia, niin ei tule
muuta koko matkasta kun roskapuhetta ja imartelua, ja silloin minä en
tahdo olla mukana.

-- Emme mekään! -- kuului ääniä. -- Onhan se kaikkein parasta, kun
jokainen saapi noudattaa omaa mieltään, -- sanoi Lilli Enestam, --
muuten tulevat aina jotkut olemaan pahalla mielellä. Minä ehdotan sen
vuoksi, että me jakaudumme kahteen osaan, ja että jokainen saapi ottaa
mukaansa kenen vaan tahtoo.

Nolo hiljaisuus seurasi näitä sanoja. Oltiin kyllä harmissaan riidasta,
mutta kun ehdotettiin hajottaa toveripiiriä, oli tämä jokaisesta paha.

-- Ei, tiedättekö mitä, tytöt, -- alkoi Hanna, -- emme me jakaudu eri
osiin niin halvasta syystä! Se olisi häpeä luokalle, jos emme saattaisi
mennä kaikki yhdessä. Koska minä ensimäisenä ehdotin, että poikia
otettaisiin mukaan, niin luovun minä siitä mieluummin, kuin että luokka
hajoaa.

-- Hanna on oikeassa, -- myönsivät useimmat. -- Ennen menemme
itseksemme kun hajoamme niin ala-arvoisesta syystä.

Näytti ikäänkuin kivi olisi pudonnut kaikkien sydämmiltä ja nyt
neuvoteltiin kaikessa ystävyydessä eväistä. Toimikunta valittiin, joka
pitäisi huolta korista, ja erottiin suostumuksella yhtyä huomispäivänä
kello 7 Kaisaniemen portin luona.

Ainoastaan Jenny ja Agnes olivat salaa tyytymättömiä päätökseen. He
olivat jo ennättäneet ajatella, kuinka he pukeutuisivat. Nyt ei
kannattanut ottaa uusia hattujaankaan, kun ei poikia ollut mukana.

Huomispäivä tuli. Se oli viimeinen päivä huhtikuuta. Lämpömittari
osoitti 5 pykälää lämmintä siimeksessä kello 7 aamulla; päivä näytti
tulevan kauniiksi. Tytöt kokoontuivat määräaikana Kaisaniemen portille;
muutamilla oli päivävarjot ja hunnut, josta saivat pilkkaa kärsiä.
Toimikunta kanneksi isoja koria; oltiin nälkäisiä ja ystävällisellä
tuulella koko maailman suhteen. Toisella puolella pitkää siltaa
alkoivat muutamat laulaa iloista juoksumarssia, jolloin kiersivät
käsivartensa toistensa vyötäisiin ja juoksivat iloisesti tahdin mukaan
eteenpäin. Vähemmin vilkkaat pysyivät eväskorien luona, jotka Bibbin
kanssa, jolla oli kengän hieroma jalassa, hitaasti kulkivat jälessä
vossikan vaunuissa.

Sitten asetuttiin mäenrinteelle päivänpaisteesen, ja nyt alkoi liverrys
semmoinen, kuin jos satamäärä kottaraista olisi siinä pitänyt kokousta.
Eväskoria tutkivat muutamat uteliaimmat ja valmistuksia tehtiin
kahvinkeittoon ratavahdin pienessä keittiössä. -- Onkohan teillä vaan
tarpeeksi ruokaa? -- kysäsi Bertha nuuskien erästä koria, jolloin hän
näppärästi pisti siihen erään käärön.

-- Mene pois, ahma! -- nauroi Bella. --Joka on utelias, ei saa mitään.

-- Taivasten tekijä! Ja minulla on jo ihan tyhjä vatsa! Saatte
kuljettaa minut kotiin kantimilla, sen saatte nähdä.

Istuttiin nurmikolle levitetyille isoille huiville ja hengitettiin
ahneesti ihanaa kevätilmaa. Siellä täällä varjossa näkyi vielä likaisia
lumipilkkuja, -- pesuastiamme, -- sanoi Hanna, -- ja mäkirinnettä alas
juoksi pieniä puroja, jotka tekivät hienoja uurteita maantien hiekkaan.

Bella kuului palveleviin sisaruksiin. Hän puuhasi iloisena ja uutterana
kahvipannun ääressä, vaihtaen silloin tällöin Hannan kanssa iloisen
katseen, ja Hanna makasi vaan nurmikolla ja pureskeli muutamia kuivia
heinänkorsia. -- Kuulepa, Hanna, -- sanoi Lilli, joka istui hänen
rinnallaan ja seurasi Bellaa silmillään, -- onko se totta, että Hella
on paras ystäväsi?

Hannaan koski niin pahasti tämä kysymys. -- Minkätähden käytät sinä
sitä sanaa, Lilli? -- sanoi hän melkein kiivaasti. -- Minä en pidä
siitä. Se on tullut niin väärin käytetyksi ja on niin kulunut, ettei se
merkitse mitään. Bella ja minä olemme ystäviä, siinä kaikki. Jos olemme
sitä suuremmassa tai vähemmässä määrässä, se ei ole kenenkään asia.

Lilli näytti hiukan loukkautuneelta ja se koski Hannaan.

-- Etkö ole huomannut, -- sanoi hän ystävällisemmin, -- kuinka vähän
sana "paras ystävä" merkitsee meidän päivinä?

-- Niin kyllä, -- liitti siihen Bertha, joka istui lähellä, -- minä
_vihaan_ sitä sanaa. Olin kerran Molly P----n "paras ystävä" kokonaista
kolme viikkoa, kunnes hän sai kotiin erään serkun Sveitsistä, joka
sittemmin sai näytellä sen osan. Ja se olikin minulle kaikkein parasta,
sillä minä olin jo alkanut käydä aivan raskasmieliseksi kaikista niistä
hellistä nimityksistä, hyväilyistä ja lahjoista, joita hän minulle soi.
Nyt me juuri nyykäytämme päätä toisillemme, kun tavataan.

Lilli oli käynyt miettiväiseksi. Hän tuli ajatelleeksi, ettei hän
koskaan ollut nähnyt Hannan ja Bellan suutelevan toisiaan. Kuinka
kummallista! Itsellään hänellä oli tapana kaikkina aikoina tuhlata
suudelmia. Olihan se itse teossa hyvin tarpeetonta. Silloin vaan kun
_oikein_ rakasti jotakin ihmistä... Jospa hänelläkin olisi ystävä, ei
tuommoinen "paras", jota kouluelämä niin usein tarjoo, vaan todellinen
ystävä! Hän tunsi itsensä tällä hetkellä niin yksinäiseksi, hänestä
tuntui kaikki niin puolinaiselta. Ja kaikkein inhimillisin kaikista
tunteista, halu omistaa joku sydän, nosti kyyneleitä hänen silmiinsä.

-- Olenko saattanut sinulle pahaa mieltä? -- kysäsi Hanna
säikähtyneenä, kun hän tunsi kuuman kyyneleen kädellänsä. Lilli hymyili
ja pudisti päätään. Hän epäili hiukan, mutta kumartui sitten Hannan
puoleen ja kuiskasi:

-- Oletpa onnellinen, Hanna, kun sinulla on ystävä. Luuletko minun
koskaan saavan semmoista?

-- Siitä olen varma. Mutta, elä hae. Odota, kunnes elämä sen sinulle
itse tarjoo. Minkä minä tänään olen saanut, voit sinä saada huomenna.
Ei ole mitään kiirettä. Vastahan me olemme tyttöriepuja vaan.

Lilli nyykäytti myönnytystä ja näytti rauhoittuvan.

Nyt tulivat Bella ja Siiri sanomaan, että kahvi oli valmista.

-- Mitä? -- huudahti Bella, kun huomasi kyyneleet Liisin silmissä, --
luulenpa, että on satanut. Aprillisadetta! Aprillisadetta! Tule nyt
huuhtomaan pois murheesi aika hyvällä kahvi tilkalla!

Bertha hyökkäsi ylös ja hänen kasvonsa osoittivat suurinta hämmästystä.

-- Bella ... katsopa tuonne ... tuolla, tuolla juoksee hevonen ...
ilman jalkoja!

-- Aprillia! Aprillia! -- huusi Bertha ja kompastui, samassa kuin hänen
piti paeta Bellan uhkaavia käsiä. -- Odotapa veitikka, tuon sinä saat
maksaa! -- Bella otti kourallisen ruohoja ja pisti ne vastaan
ponnistelevan Berthan niskaan. -- Syö nyt tämä, kunnes saat muuta
ruokaa. -- Voi niin, kahvi, -- huokasi Bertha surkeasti. -- Pelkään sen
tulevan _liian myöhään_.

Kuinka herkulliselta se maistui tuo kahvi pienen tuvan luona, jossa
aurinko paistoi valkoiselle liinalle ja kuvastui kiilloitettuun
kahvipannuun. Korit sisälsivät summattoman paljon voileipiä ja vehnästä
ja eräästä korista putosi riemuhuutojen kaikuessa 34 kylmää potaattia
ja 17 suolaista silakkaa, -- potaatti ja puoli silakkaa mieheen.

-- Berthan tepposet! -- huusivat tytöt, -- hän aikoo käyttää silakkaa
kahvileipänään.

-- Aprillia! Aprillia! sitä hän ei millään lailla aio, se on surkea
erehdys! -- sanoi Bertha suu täynnä voileipää. -- Mutta täytyihän hänen
varustaa itseään mahdollista nälänvaivaa vastaan.

-- Sinulla on sontiainen ... nenälläsi! -- huusi Bella kauhua
teeskennellen ja tyrkkäsi Almaa kupeelle.

-- Eikö mitä! -- vastasi tämä tyyneesti ja maisteli kahviaan. --Mutta
minunpa taskussani on kirje "_Oskarilta_"!! hm! -- Ja hän puristeli
taskussa olevaa sanomalehtipalasta, sanojensa todisteeksi.

-- Sama se minulle, -- nauroi Bella, vähintäkään hämmästystä
osoittamatta.

Koko kahviajan narrattiin toisiaan ja nyt oli viimeinenkin tilkka
loppunut.

-- Ohoh, kunpa olisi vielä toinenkin vatsa! -- ja Bertha katseli
ikävällä kahta korppua ja yhtä voileipää, jotka olivat jääneet.

Ruvettaisiinko nyt leskisille? Mahdotonta. Ei vielä jaksettu juosta,
kun oli niin ahkerasti syöty.

-- Ja sen tähden istun nyt tähän, -- sanoi Bertha, asettuen vanhalle
voipytylle, joka pohja ylöspäin käännettynä seisoi keskellä pihaa. Muut
istuivat mikä minnekin ja toimikunta pesi kuppeja.

-- Nyt pidetään puheita! -- ehdotti joku. -- Hanna, ala sinä.

Hanna istahti pöydälle. Hän oli tänään niin iloinen, -- niin iloinen ja
kuitenkin ajatuksia täynnä. Keväinen päivänpaiste, lämpöinen ilma,
toverien vilkas hälinä, kaikki toi hänelle raittiita onnellisuuden
tuulahduksia. Hän kääntyi puheessansa toimikunnan puoleen, jota hän
kiitti siitä, etteivät olleet voimiaan säästäneet ja kaikin puolin niin
hyvin onnistuneet. -- Kun minusta on tullut arvokas henkikirjuri
jossakin, -- lopetti hän -- pyydän saada kutsua luokkaa limonaadille ja
mesileiville.

-- Mitä, tuleeko sinusta henkikirjuri? -- kysäsi joku.

-- Luulin sinun aikovan papiksi -- sinä saarnaat niin mielelläsi
moraalia, -- ivasi Jenny ja iski silmää hiukan ilkeästi.

-- _Minä_ aion poliisimestariksi, -- sanoi Sanna Wilhelmsson, eräs
"urheilutytöistä", ja löi rintaansa. -- Minulla on niin vahvat nyrkit.
Tai sitten rupean kylvettäjäksi.

-- Miksikä sinä aiot, Bella? -- kysyi Siiri ja piirusti samassa
päivänvarjonsa varrella hiekkaan vastauksen -- rouvaksi. -- Eikö mitä,
-- nauroi Hella hiukan hämillään, -- ainakaan en aio puuhata siksi
päästäkseni. Ensin autan minä äitiä ja sitten perustan minä
talouskoulun. Minä pidän ompelemisesta ja keittämisestä. -- No, mutta,
Hella, et sinä kuitenkaan ajan pitkään tyytyisi moiseen halpaan työhön,
-- väitti Jenny, joka omassa mielessään jo oli tehnyt Bellan joko
taiteilijaksi tai kirjailijaksi.

-- Halpaako se on? Se työ, josta me kaikki riipumme! Ja sitä paitse,
Jenny kulta, kuinka voit sinä kutsua halvaksi mitään työtä, josta
ihminen saa jokapäiväisen leipänsä? Laiskottelemista tai semmoista
työskentelemistä, josta ei lähde mitään hyötyä, sitä kutsun minä
_halvaksi!_ -- Minä aion perustaa yhteiskoulun, -- virkkoi Aina ujosti.
-- Ole hiljaa, sitä sinä et saa! keskeytti Bertha. Se on ollut minun
tuumani kätkyestä saakka. Sinä, siirappisuu, voisitko poikia kurittaa?
Tahtoisinpa nähdä! Kun he olisivat pahimmillaan, katsoisit vaan heihin
lempeästi ja sanoisit: suloiset, rakkaat poikani, ettekö nyt tahtoisi
kilttinä olla! Ja jos eivät tottelisi, menisit sinä tiehesi ja
kääntyisit ovessa sanomaan hyvästi ... sydämmeni vuotaa verta!... Ei,
eukkoseni, ei sinusta ole poikien kasvattajaksi, siihen tarvitaan
rautaisia kouria. Sinusta saattaa ehkä tulla paremman puolinen
kotiopettajatar.

Tytöt nauroivat, sillä Bertha oli taitava matkimaan ja he olivat kaikki
tunteneet Ainan tapaista ujoa ääntä ja hänen nöyrää menettelytapaansa.

-- Berthasta tulee eläinlääkäri, -- lausui Agnes painolla, -- hänhän
niin mielellään urkkii kuolleita eläimiä.

Vastaukseksi sieppasi Bertha ison mustan hämähäkin ja laski sen Agnesin
niskaan, joka syöksi ylös kauhun huudolla. Lilli armahti häntä ja otti
pois hämähäkin, mutta Agnes sai tästä tapauksesta itkun kohtauksen,
joka hiukan häiritsi seuraa. -- Mikä pikkuinen hermostunut
rouvasihminen! -- kuiskasi Bertha ylenkatseellisesti.

Bella katsoi häneen moittivasti. -- Tiedäthän, että monet ihmiset --
yksin miehetkin -- inhoovat hämähäkkejä. Tuhmasti teit!

Bertha murisi hiukan, mutta pyysi salaa Agnesilta anteeksi.

Pahan tuulen poistamiseksi jatkettiin entistä keskustelua. -- Minä
luulen, että rupean maalariksi, -- sanoi Jenny ja siristeli silmiään,
niinkuin oli nähnyt taiteilijain tekevän. -- Minä pidän niin paljon
kaikesta kauniista ja taiteellisesta. Lilli määrättiin "sinisukaksi",
koska hän kirjoitteli päiväkirjaa ja oli tuntehikas, ja Bibbi
kondiittoriksi.

-- Ei, minusta tulee puutarhuri, -- sanoi jälkimäinen, -- minä pidän
kaivelemisesta.

-- Sinä, jolla on kengän hieroma, et sinä voi lapiota pidellä! Kuinka
on nyt jalkasi laita?

Ja Bella asettui Bibbin luo, joka ei voinut hyvin ja pysyi muista
erillään.

-- No, Hanna, mitä sinä aprikoit? Olethan vakava kuin Egyptiläinen
pappi. -- Bertha löi Hannaa veljellisesti olkapäähän.

Hanna oli istunut ääneti ja hänen silmistään näkyi, kuinka ajatukset
työskentelivät. -- Niin, -- lausui hän katsoen vakavasti toveriinsa, --
kyllä me nyt tässä laskemme leikkiä tulevaisuudestamme, mutta toivon,
ettei meidän joukossa ole yhtään, joka ei koeta vakavasti asettaa
itselleen päämäärää, johonka aikoo pyrkiä. Sillä työskennellä ilman
päämäärää, sitä me emme voi, vaikka olemme "tyttöjä vaan". Kuulin
eräänä päivänä erään pojan sanovan toiselle: "tytöt, hyh, mihin ne
kelpaavat? Pukeutua koreiksi ja koettaa olla meille mieleen, sen he
osaavat, mutta ei heistä ole vakavaan työhön". En voi sanoa, kuinka
kipeästi tämä koski minuun, juuri sentähden että minun täytyy myöntää,
että se, minkä ovat meistä nähneet, kyllä antaa heille syytä moiseen
arvosteluun. Olisin voinut itkeä, tiedättekö, vaan sen sijaan puin
nyrkkiä itsekseni, arvellen: -- tästä lähtien _täytyy_ tulla toisin...
-- Minä viis siitä, mitä keikastelijat meistä ajattelevat! -- huudahti
Bertha harmistuneena. -- Elä sano niin, moni hyväkin ihminen on samaa
mielipidettä. Ja minähän sanon, että ne ovat oikeassa. Kuinka moni
meistä ajatteleekaan muuta kuin mitenkä voisi olla oikein "suloinen",
ja ehkä tulevaisuudessa päästä miehelään. -- En puhu kansan lapsista,
jotka saavat tehdä raskasta työtä, jopa orjinakin olla, aivan pienestä
pahasta. -- Ja sentähden on se mielipide syntynyt, ettei tytöt
mihinkään kelpaa. Mutta meidän tulee näyttää, että yleinen mielipide on
väärä, että me osaamme sekä ajatella että tehdä työtä itsenäisesti.
Ehkä vähitellen ruvetaan meistä parempaa ajattelemaan. Mutta ei se ole
kenenkään hyväksymisen tähden, -- ei edes hyvien ihmisten -- kun meidän
täytyy koettaa tulla totuutta harrastaviksi ja kelvollisiksi, vaan
sentähden että _se on oikein_. Niin ajattelen minä... Ja sentähden, --
jatkoi hän, puoleksi leikillä, puoleksi vakavasti, -- sentähden aion
minä ainakin koettaa, sama sitten tuleeko minusta seppä, ompelijatar
tai asianajaja.

Kumppanit olivat äänetönnä kuunnelleet Hannan sanoja. Monessa oli jo
ennen herännyt samanlaisia ajatuksia, epäselviä, himmeitä, vaan samaan
suuntaan kulkevia. Nyt olivat Hannan sanat selvittäneet niitä ja heidän
sydämmissään värähteli edesvastauksen tunne sekä ikävöiminen päästä
unelmien maailmasta todellisuuteen, reippaasen, hyödylliseen työhön.
Bella varjosti kasvojansa kädellään; siten hänen oli helpompi ajatella.
Hän ylpeili Hannan puolesta, sillä hän näki, kuinka toverit häntä
ihailivat, mutta hän iloitsi vielä enemmän siitä, että sai olla Hannan
ystävänä. Itsehän hän oli niin vähäpätöinen, liian vähäpätöinen Hannan
ystäväksi.

Hetkisen aikaa olivat kaikki ääneti, vaan sitten hyökkäsi Bertha
paikoiltaan kuin hullu: nytpä me kaikki näytämme tuhatvuotisilta
filosoofeilta, sitä minä en kestä! Kas tuossa sinulle, Bibbi, hippa!
Voi sinua jalatonta raukkaa, ethän taida edes juosta!

Samassa oli leikki käymässä. Se tuntui sitä iloisemmalta noiden
vakavien puheiden perästä. Hippasilla olo, susi ja lampaat, leskisillä,
viides pyörä ynnä muut leikit leikittiin perätysten ja tytöt
osoittivat, että heillä oli ollut hyvä voimistelun opettaja. He olivat
sekä notkeita että kestäviä ja vahvoja. Ainoastaan muutamat, jotka
eivät olleet hennonneet kureliivistä luopua, kärsivät kauheasti
pistoksista, rinnan ahdistuksesta ja sydämen tykytyksestä.

Bella lensi kuin lintu mättäiden yli. Hän oli kaikista sukkelin ja
mestari kävelemään nojapuilla ja rautatienkiskoilla. Hanna taas oli
kauhistuttava haukka, ja kantoi kyyhkyset piilopaikoistaan, ikäänkuin
olisivat olleet laposia.

Päivä paahtoi, kaikkien kasvot hehkuivat, puoli kaivoa tyhjennettiin
tyttöjen tavallisella varomattomuudella. Leikkien loputtua ruvettiin
pallosille ja kello oli lähes 3, kun paluumatkaa alotettiin tyhjillä
vasuilla, väsyneillä jaloilla ja hameiden liepeet semmoisina, että
niistä pian voitiin toivoa sieniä kasvavan.



Bellan ja Hannan enenevä ystävyys herätti yhä muutamien toverien
kateutta. Bella oli, niin kuin jo mainittiin, kaikkien lemmikki ja
hänen kanssaan olisivat useimmat tahtoneet lomahetkinä seurustella. Nyt
he eivät voineet olla huomaamatta, eitä hän ei enää ollut niin valmis
kaikkeen kuin ennen; hänellä ei ollut aikaa kaikellaisiin joutaviin
tuumiin; hän ei tullut joka paikkaan, johonka häntä kutsuttiin, ja oli
monasti hajamielinen, muiden lörpötellessä. Hän ei ollut koskaan tyly,
mutta oli ruvennut niin suoraan lausumaan moitteitaan yhdestä tai
toisesta, joka tapa, juuri sentähden että se oli hänessä ihan uutta,
loukkasi muutamia. Hän oli, sanalla sanoen muuttunut, eikä kaikkien
mielestä parempaan päin. Entinen lapsellinen hyvyys ja vienous oli
kyllä vielä jäljellä, mutta siihen oli sekaantunut hiukan
päättäväisyyttä ja itsenäisyyttä, joka ei yhtään sopinut hänelle,
muutamien toverien mielestä.

Kaikki ymmärsivät, että seurustelu Hannan kanssa oli tämän muutoksen
syynä. Mutta vakavimmat tytöistä panivat liian suurta arvoa Hannaan,
kadehtiaksensa häntä. Ja näkiväthän ne sitä paitse, että Bellakin
vaikutti Hannaan, vaikka se ei ollut niin silmään pistävää. Hannan
jäykkä tapa oli hiukan muuttunut eikä hän enää niin usein lausunut
ihmisistä armottomia arvosteluja. Hanna itse tunsi kummastellen
itsessään joskus ihmisrakkautta ja toivoi voivansa elää ja työskennellä
muiden hyväksi. Mutta hän ikäänkuin ujosteli näitä vieraita ajatuksia
ja koetti itsessään herättää entistä uhkamielisyyttään, tehdäksensä
niille vastarintaa. Vaan silloin tuli jälleen Bellan lämpöinen, hellä
elämän katsanto ja hioi pois terävät kulmat Hannasta. Hän tunsi
käyvänsä tunteellisemmaksi, mutta ei ollut selvillä, oliko se turhaa
heikkoutta vai ihmissydämmen oikeutettu pyrintö rakastamaan ja
rakkautta haluamaan.

Bellan äiti oli ilomielin seurannut tyttöjen ystävyyden kehitystä. Hän
ymmärsi, että Bellan hento luonto kyllä saattoi tarvita semmoista
nojaa, kuin Hannan luja luonne tarjosi, ja oli hyvillään, kun hän aina
joskus huomasi Bellassa itsenäisempää arvostelua ja enemmän lujuutta.
Se pelko, joka hänellä alussa oli ollut, että Bella tulisi matkimaan
Hannaa niin pahassa kuin hyvässä, poistui kerrassaan. He olivat niin
eri ainetta, etteivät koskaan saattaisi muodostua aivan saman mallin
mukaan.

Huhu Hannan vapaasta esiintymisestä Enestamin pidoissa, oli sillä välin
tullut rouva Palmfeltin tietoon, kaunistettuna tietysti kaikenmoisilla
lisäyksillä, jotka vaivasivat häntä. Bella oli kyllä itse kertonut
hänelle Hannan menettelystä, mutta hän pelkäsi, että Bella ystävyydestä
Hannaan oli esiintuonut asioita vienommassa valossa, kuin ne itse
teossa olivat olleet. Hän ei kyllä voinut uskoa, mitä hänelle
kerrottiin Hannasta, mutta epävarmuus vaivasi häntä kuitenkin. Olipa
hänelle annettu viittauksiakin, ettei Hannan seura ollut Bellalle
sopiva, ja ensi kertaa tunsi hän itsensä levottomaksi siitä, että oli
suonut tyttöjen ystävyydelle niin rajattoman vapauden.

Hän päätti puhutella Hannaa, jonka vilpittömyyttä hän ei hetkeäkään
epäillyt. Eräänä päivänä kun Bella oli kaupungilla ja Hanna Pentin
kanssa katseli erästä kuvilla varustettua kasviopillista teosta, pyysi
hän Hannaa hetkeksi omaan huoneesensa. Hanna tulikin, aavistamatta,
että häntä odotti tutkinto. Rouva Palmfeltin varovaiset kysymykset
herättivät hänessä epäluuloa ja hän alkoi varustautua itseänsä
puolustamaan.

-- Mitä minä sille taidan, että olen semmoinen kuin olen, -- keskeytti
hän kiivaasti rouva Palmfeltia. -- Mitä ihmisten tarvitsee kutsua minua
luokseen, jos eivät voi minun tapojani kärsiä. Tietäähän täti, etten
_voi_ teeskennellä.

-- Sitä en tahdokaan -- vastasi rouva Palmfelt tyyneesti, -- mutta
kunnioituksen muita ihmisiä kohtaan pitäisi kuitenkin pidättää sinua
varsin loukkaamasta ja ylenkatsomasta heitä. Minulle on kerrottu, että
olet kutsunut läsnäolevia nukeiksi, että olet ollut epäkohtelias rouva
Enestamille, ollut vallaton poikain kanssa ja käyttäytynyt
sopimattomasti illallispöydässä. Vaikka luulenkin, että suuri osa
näistä syytöksistä on perätön, tahtoisin kuitenkin sekä Bellan että
itsesi tähden kuulla asian oikean laidan. Tahtoisin mielelläni osoittaa
syytösten perättömyyttä ja oikaista erehdykset; sentähden täytyy minun
tietää kaikki.

Hanna oli äänetönnä kuunnellut ja paljon hänen täytyi ponnistaa
voimiaan, voidaksensa olla toista kertaa keskeyttämättä. -- Mitä
ihmiset niin paljon puuhaavat minun kanssani, eivätkö ne saata antaa
minun olla rauhassa, -- arveli hän ja uhkamielisyys paisui, mutta sanat
"_Bellan tähden_", pehmittivät häntä taas ja panivat miettimään.

-- Kyllä minä mielelläni kerron sinulle koko asian, täti, -- virkkoi
hän melkein nöyrästi. -- Sinä olet oikeutettu tietämään kaikki, olethan
Bellan äiti.

Ja sitten hän kertoi illan kaikki tapahtumat Enestamien luona, suoraan
katsoen rouva Palmfeltia silmiin. Hän mainitsi tylyydestään Lilliä
kohtaan, huolimattomasta esiintymisestään ja oman seurustelemistaitonsa
puutteellisuudesta. Hän ei tuonut esiin mitään puolustuksekseen,
päinvastoin kertoi hän ankaralla tarkkuudella jokaisen pahan ajatuksen,
jokaisen epäystävällisen sanansa, jonka vaan muisti. Mutta kuitenkin
rauhoittui rouva Palmfelt. Hanna oli kyllä rikkonut muutamia
seuraelämän sääntöjä vastaan, mutta se oli hänen mielestään vähäisestä
merkityksestä. Hän ei voinut ankarimmallakaan tutkimisella huomata
Hannan menettelyssä mitään todellisesti pahaa tai halpaa, jonka
johdosta hänen olisi Bellan puolesta tarvinnut olla huolissaan.

-- Kiitos suorasta puheestasi, -- lausui hän Hannan lopetettua, --
tiesinhän minä, että huhu oli liioitellut. Mutta ymmärräthän sinä,
lapseni, että minun täytyy hiukan tuntea sitä vaikutusta, jolle aivan
esteettömästi olen sallinut tyttäreni antautua. Seuraelämän säännöt
ovat kyllä itsessään vähäpätöisiä, mutta niin kauan kun me itse olemme
kehittymättömiä ja ilman kokemusta, ei meidän pidä ruveta arvostelemaan
totuttuja tapoja.

Kumppanien joukossa oli varsinkin Jenny vihainen ja kateellinen Bellan
ja Hannan kasvavasta ystävyydestä. Hän puolestaan ei sopinut koskaan
Hannan kanssa; heidän välillään oli alituinen napina. Jennyn
pintapuolinen, ajattelematon luonne ei voinut käsittää, mitä Hannassa
oli alkuperäistä ja syvää; hän piti sitä raakuutena ja ylpeytenä.
Hannaa taas kehoitti aina ankaraan arvosteluun Jennyn pintapuolisuus ja
suuri rakkaus koristuksiin ja uusiin muotiin. He harvoin kohtasivat
toisiaan, ilman että pienempi tai suurempi sanakiista syntyi.

Eräänä päivänä, kun Bella pahoinvoinnin tähden ei ollut koulussa,
päätti Jenny tilaisuuden sattuessa antaa Hannalle lätkäyksen, jota tämä
ei aivan pian voisi unhottaa. Hän tavoitti Hannan paluumatkalla
koulusta ja seurasi häntä ensin hiukan aikaa mitättömiä lörpötellen.
Sitten sanoi hän ihan äkkiä:

-- Meistä tuntuu, että Bella on niin muuttunut, -- on tullut niin
pahankuriseksi ja äkäiseksi -- sen jälkeen kun sinä tulit kouluun. Ja
me luulemme kaikki, että se on sinun syysi.

Hän näki hyvin hyvästi, kuinka syvään hänen sanansa sattuivat ja hän
oikein nautti, kun kerran sai puhua, ilman että Hanna häntä vastusti.
Tämä kulki ääneti hänen rinnallaan, hetkeksi kuvastui hänen muodossaan
ylönkatsetta, mutta sitten tuli hän hyvin vakavaksi ja kuuli tuskin
Jennyn syytösten jatkoa.

-- Bella oli aina ennen niin suloinen ja ystävällinen, -- nyt hän on
käynyt tylyksi niinkuin sinä eikä enää huoli entisistä ystävistään.
Emmekä me ole ainoat, jotka sen olemme huomanneet, kaikki ihmiset
sanovat, että Bella oli paljon kiltimpi ennen.

Tässä erosivat he, ja kun Jenny ikäänkuin sovittaakseen äskeisiä
loukkaavia sanojaan, teeskennellen ystävällisyyttä, sanoi: -- hyvästi,
käyhän katsomassa! -- vastasi Hanna vaan: -- kyllä minä muistan
ajatella sanojasi.

Kotiin tultuansa, sulki hän huolellisesti ovensa, heittäytyi tuolille
vuoteen ääreen ja painoi päänsä alukseen.

-- Nyt minä näen sen! -- huudahti hän tunteiden kuohuessa, -- minun
vaikutukseni Bellaan on huono. Se on ainoastaan minä, joka olen
voittanut ystävyytemme aikoina, hän sitä vastoin huononee, hän menee
alaspäin. Kuinka sokea olenkaan ollut, joka en ole sitä ennen
huomannut! Kun en ole nähnyt, että minun kova, kylmä luontoni tekee
hänetkin kovaksi, että minun luulevaisuuteni tekee hänetkin
luulevaiseksi ja ankaraksi, että minun luja tahtoni orjuuttaa häntä.
Tietysti paha tarttuu, ja hän on täydellisellä luottamuksella yhtynyt
minuun, aavistamatta, kuinka pahaa minä tein hänelle. Bella parka,
sinua kaikki rakastivat, kunnes minä tulin ja muutin sinut pahaksi ja
kovaksi!

Mutta _oletko_ todellakin sellainen? Olen päinvastoin monta kertaa
arvellut, että olet ruvennut yhä enemmän ansaitsemaan rakastamista,
vaan enhän minä näe kuin hyviä puoliasi! Puolueettomat silmät näkevät
paremmin. Ajatteli kai äitisikin samaa, kun puhui siitä "vaikutuksesta,
jolle hän niin esteettömästi on tyttärensä antanut". Hän oli levoton ja
surullinen siitä, että olet sattunut rupeamaan minusta pitämään, joka
en voi auttaa sinua tulemaan hyväksi ja kiltiksi... Ehkä ei ole vielä
liian myöhäistä tehdä kaikki hyväksi jälleen. Jos minä voisin luopua
sinusta, vapauttaa sinut vaikutuksestani, niin saisit kehittyä
vapaasti! Kyllä sen _voin_ tehdä, jos vaan tahdon. Ja minun täytyy,
voi, minunhan täytyy sitä tahtoa, koska se on sinun hyväksesi. Ei se
ole helppoa, ... sen täytyy tapahtua vähitellen ... mutta, Jumalan
kiitos, ettei se ole liian myöhäistä!

Hanna ei voinut aivan pian tottua tähän ajatukseen, mutta hän kuitenkin
rauhoittui yhä enemmän jota selvemmäksi hänen velvollisuutensa tässä
suhteessa kävi hänelle. Hän oli vähäiseksi ajaksi vastaanottanut
kallisarvoisen lainan ja tahtoi antaa sen pois jälleen, puhtaana ja
ilman vammaa. Hänelle itselleen piti Bellan ystävyys muuttua kalliiksi
muistoksi, joka kiihoittaisi häntä hyvyyteen. Se oli tullut hänelle
aivan kuin auringon säde, joka tunkeutuu pimeään, autioon -- solaan, ja
kun se taas poistui, säilyttäisi hän muiston siitä kiitollisen
sydämmensä syvyydessä.

Hän nousi ja pudisteli murheen päältään voimakkaalla ponnistuksella.
Nyt saattoi hän jälleen itsensä hallita. Kun hän seuraavana päivänä
taas tuli kouluun, ei voinut edes Jenny hänessä huomata surun jälkiä,
niin vakava ja tyyni oli hänen muotonsa.

Onneksi lähestyi tutkinto ja tytöille alkoi tulla tulinen kiire.
Veltoimmatkin heistä tahtoivat kuitenkin hyvää todistusta ja koettivat
rajulla lukemisella korvata sen, minkä lukuvuoden kuluessa olivat
laiminlyöneet. Ei nyt ollut aikaa huviretkiin ja kokouksiin, vaikka
kevätilma oli ihana; jokaisella oli pää täynnä niitä numeroita, joita
hän ehkä saisi. Ja kuinka kävikään, tunsivat laiskimmat jonkunmoisen
tuskan ja omantunnon vaivoja, kun ajattelivat, ettei heillä tuosta
iloisesta kouluajasta enää ollut kuin vuosi vaan jälellä. Näinä
edellisinä vuosina olivat he olleet useammin laiskoja kuin ahkeroita,
useammin huolimattomia kuin tarkkaavaisia, useammin laiminlyöneet
tehtävänsä, kuin tehneet sen tunnollisesti. Ja kun koulu loppui,
täytyisi heidän erota sillä surkealla tiedolla, etteivät olleet
rehellisesti koettaneet parastaan.

Sentähden luettiin nyt viime aikoina tulisella innolla eikä opettajain
tarvinnut antaa yhtään ainoaa muistutusta. Lillin ranskalaiset verbit
vierivät kuin herneet hänen suustaan; Agnesin vuosiluvut, jotka olivat
saattaneet hänelle harmaan hiuskarvan, tarttuivat nyt itsekukin omalle
naulalleen hänen päähänsä ja Berthan tutkintopaitaan tuli kunnollisia
nappikoloja eikä kovin paljon kurtatuita kauluksia. Sanalla sanoen, ei
tehty muuta kuin vaan kilpailtiin kaikenmoisilla hyveillä ja Bella
luuli, että Hannakin pysyi enemmän itsekseen siitä syystä vaan, että
hänkin tahtoi olla erinomaisen ahkera.

Hanna oli tyytyväinen, kun sai olla rauhassa kaikilta kysymyksiltä, ja
ikävöi vaan sitä päivää, jolloin saisi lähteä kotiin.

-- Mitenkä te aiotte kesää viettää, tytöt? -- kysyi Bertha, kun he
eräänä aamuna seisoivat koulun ulkopuolella, odottaen ovien avaamista.

-- Minä tulen olemaan Hankoniemellä äidin kanssa, -- sanoi Jenny
Stenman. -- Tohtori sanoo, että minussa on liian vähän verta.

-- Sepä nyt ei ole ihme, kun sinä puristat itseäsi niin kauheasti, --
virkkoi Bella, heittäen moittivan katseen Jennyn hienoihin, tiukkaan
kureuumaan puristettuihin vyötäisiin.

-- Anteeksi, minä en ollenkaan purista itseäni, -- huudahti Jenny
kiivaasti, -- minä voin pistää koko kämmenen kureuuman ja ruumiini
väliin.

-- Sen sinä voisit tehdä, vaikka puristuisit niin, että olisit hoikka
kuin kyynäräpuu; onhan ruumiisi elastillinen, hupsu! -- Ja Bertha
paisutti hyvillä mielin vahvoja keuhkojaan ja ojensi pyöreitä väkeviä
käsivarsiaan muutamiin voimisteluliikkeisin. -- Toista se on, kun
saattaa vapaasti liikkua kuin kala vedessä, eikä tarvitse asua
tuommoisessa rautahäkissä! -- Minnekä menet sinä, Bella?

-- Me tulemme olemaan rakkaassa Fågelvik'issämme, -- vastasi Bella. --
Minä tulen hommaamaan taloudessa ja auttamaan äitiä puutarhassa.

-- Emmekö lähtisi jalkaretkelle? -- huudahti Bertha ihastuneena. --
Kuka tulee mukaan?

-- Minä! -- huusivat muutamat joukosta. Aina Berg ja Bella olivat
hiukan aikoneet mennä Karja-Lohjaan tervehtimään Verna Sommaria, ja he
suostuivat nyt heti tuumaan. Alma Brennlund ja Lilli Enestam antoivat
puolinaisia lupauksia, he ajattelivat jonkunmoisella kauhulla
epämukavia kenkiä ja pölyisiä maanteitä.

-- Entä sinä, Hanna? -- kysyi Bertha. -- Tahtoisin mielelläni sinua
mukaan.

-- En voi tulla, -- vastasi Hanna lyhyesti.

-- Joutavia, minkätähden et voisi? Mikäpä sinua estäisi?

-- Työni. Minä tulen auttamaan äitiä hänen kirjoituksissaan.

Nyt avattiin ovi ja joukko hyökkäsi sisään. Nuo uudet kesätuumat
täyttivät monen mielen, niin että luku kävi miten saattoi sinä päivänä.

Hanna ja Bella menivät tavan mukaan yhdessä kotiin, ja Bella luuli nyt
ensi kerran huomaavansa jonkunmoista kylmäkiskoisuutta Hannan puolelta.
Hän arveli ensin erehtyneensä ja koetti olla kahta ystävällisempi,
mutta Hanna kävi vaan sitä enemmän harvapuheiseksi ja jörömäiseksi jota
kauemmin he puhelivat.

-- Minäpä pistäydyn nyt sinun luonasi, -- sanoi Bella, kun heidän piti
erota. -- Minä osaan jo läksyt ja minusta on niin kauan aikaa siitä
kuin viimein sinun luonasi kävin.

-- Tule vaan jos tahdot, -- vastasi Hanna väliäpitämättömästi, -- mutta
minun täytyy lukea.

He astuivat Hannan huoneesen, köyhään pieneen suojaan, jossa istuimet
olivat päällystetyt vaaleentuneella kretonnilla, seinäpapereissa oli
halkeamia ja laattiassa tavallisia riepumattoja. Kaikki näytti
köyhältä, mutta siistiltä ja ilma oli moitteeton. Bella riisui päältään
hatun ja nutun, asettui ikkunan luo ja mietiskeli keinoa, miten hän
saisi Hannaa iloisemmalle tuulelle.

-- Minäpä ompelen itselleni reformipuvun tänä kesänä, -- alkoi hän.

-- Vai niin.

-- Sen kai sinäkin teet? Etkö luule, että tummansininen kretonni olisi
sopiva? Merimiespaita ja kaulus, ja lyhyt, laaja hame?

Hanna ei vastannut. Hän oli ottanut esille kirjansa ja valmistihe
lukemaan. Hän koetti paaduttaa itsensä Bellan hyvän, iloisen seuran
suhteen ja toivoi vaan, että tämä menisi tiehensä.

-- Ja sitten teen minä nappikoloja alushameen kaulukseen, niin että
sitä saattaa alusliiviin kiinnittää. En minä tarvitse kuin yhden
alushameen vaan, sillä minullehan tulee lämpöiset housut, samanväriset
kuin mekko. Niin on Verna Sommarilla. Etkö luule, että se tulee hyväksi
niin?

-- Kyllä, vastasi Hanna, mutta hänen äänensä kuului kärsimättömältä.
Bella huomasi sen ja nousi lähteäkseen.

-- Sinä olet väsynyt ja hajamielinen, -- virkkoi hän ystävällisesti, --
en tahdo sinua kauemmin vaivata. Mutta minusta tuntuu, ettemme ole
kauhean pitkään aikaan saaneet _oikein_ puhua.

Hän tarttui hattuunsa. -- Kas tuolla tulee postiljooni kadun poikki.
Saa nähdä, saatko kirjettä, olen niin utelias tietämään.

Kohta sen jälkeen toi palvelustyttö erään kirjeen sisään. Hanna katseli
käsialaa, -- se oli vieras. Hän aukasi kirjeen hiukan kummastellen, se
oli niin aivan harvinaista, että hän sai kirjeitä muilta kuin
äidiltänsä.

Hänen lukiessaan vaalenivat hänen poskensa äkkiä ja hänen kasvoissaan
kuvautui levottomuutta.

-- Mitä se on, Hanna? -- huudahti Bella säikähtyneenä. -- Eihän vaan
mitään ikävää?

-- Minulle kirjoitetaan, että äitini on hyvin kipeä ja että minun
täytyy heti tulla kotiin. Minä lähden iltajunassa. Tahdotko ilmoittaa
siitä koulussa?

-- Kyllä. Voi, Hanna!

Bellan ääni oli niin täynnä sydämmellistä myötätuntoisuutta, että Hanna
olisi tahtonut sulkea hänet syliinsä ja suudella noita rakkaita
levottomia silmiä. Mutta hän hillitsi itsensä ja nyykäytti vaan
kiitollisena. Sitten alkoi hän hyvin kiireesti järjestää asiansa matkaa
varten. Hänen piti muistaa, mitä hän tarvitsi kesällä ja mitä saattoi
jättää tänne syksyyn. Bella auttoi häntä. He olivat äänetönnä
kumpainenkin, Bella ystävänsä levottomuuden tähden ja Hanna aavistaen,
että häntä odotti kaksinkertainen suru.

Bella saattoi häntä surumielisenä junalle. Mitä hän ei olisi
antanutkaan, jos olisi saanut heittää käsivartensa ystävän kaulaan ja
itkeä surunsa lievitykseksi. Mutta Hanna oli niin ääneti ja melkein
tyly, hän ei pitänyt tunteellisuuden osoituksista. Bella lupasi
kirjoittaa kerran viikossa, mutta hän ei saanut Hannaa lupaamaan samaa.
Ja Hannan jäähyväissuudelma oli niin kylmä, hänen katseensa niin
selvään osoitti hajamielisyyttä, että Bella tunsi katkeran itkun
nousevan kurkkuunsa. Mutta hän nieli sen ankarasti moittien itseään. --
Hanna parka, kuinka hän nyt joutaisi minua ajattelemaan.

Juna lähti liikkeelle eikä Bella edes saanut jäähyväiskatsetta vaunun
ikkunasta.



Heinäkuun aurinko paistoi kirkkaana ja kuumana ahtaasen pieneen
kamariin, jossa Hanna Rappe istui kumarruksissa työn ääressä; hän
ompeli mekkoa postinhoitajattaren pienelle tytölle. Tuon tuostakin
kääntyivät hänen katseensa ikävällä kaukaiseen metsään, jossa hän niin
mielellään olisi hakenut viileyttä ja lepoa, mutta työllä oli kiire ja
eihän ollut mahdollista ottaa ompelukonetta mukaansa metsään.

Ajatukset vaan liikkuivat vapaasti. Tänään oli juuri kaksi kuukautta
siitä, kun hän erosi koulusta ja tovereista. Kotiin tullessa oli hänen
äitinsä kuolinvuoteellaan. Hanna ei tainnut enää muuta tehdä, kuin
hiljaa hyväillä sairaan raukeaa kättä, tasoitella päänaluksia tai
kostuttaa hänen kuivia huuliaan. Ja kuitenkin sai hän näinä lyhyinä
hetkinä vastaanottaa niin äärettömän paljon, -- sai viimeisen hehkun
rakkaudesta, jonka karvas elämä oli ajaksi jäähdyttänyt. Nyt oli hänen
äitinsä aivan erilainen, -- oi kuinka suloinen hän oli! Väsynyt katse
seurasi Hannaa, minne ikinä tämä meni, se puhui rakkaudesta, se anoi
anteeksi. Tuntikausia istui tytär nyt äidin vuoteen ääressä ja rakkaus
oli hänelle kallis kuin ravinto isoovalle. Oi, minkä tähden oli tämä
rakkaus tullut niin myöhään! Mutta jumalan kiitos, että se kuitenkin
oli tullut!

Yhden ainoan kerran tuli äitiin tuo entinen synkkä katse ja katkera
äänen vivahdus. Se oli silloin, kun postista tuli tuo tavallinen
rahakirje, jota Hanna ei heti ehtinyt saada kätketyksi. Sairas veti
hänet puoleensa ja kuiskasi vaivaloisesti: -- lupaa minulle, ettet
_koskaan_ käytä noita rahoja itseäsi varten! Lupaa, että ennen kärsit
nälkää, kuin ostat niillä leipää!... Kun Hanna vakavalla äänellä antoi
hänelle tämän lupauksen, rauhoittui hän jälleen ja silmiin palasi
äskeinen lempeä, vieno katso.

Sitten tuli kuolon hetki, tuo kummallinen, juhlallinen ero. Hannan
sydän vavahti vieläkin, kun hän muisteli, kuinka autiolta tuntui koko
maailma, äidin lempeän katseen sammuessa, käden jäähtyessä. Tuntui
aivan kuin hän olisi tuossa samassa hetkessä kypsynyt aikaihmiseksi,
kun häneltä temmattiin lapsuutensa turva. Hänen sielunsa hapuili
lohdutusta Jumalan luona, mutta hänellä ei ollut aikaa antautua pitkiin
mietteisin. Raskas, työläs elämä kysyi kaikkia hänen voimiansa. Ja hän
kohotti päätään, vakavasti päättäen, ettei antaisi vastuksien voittaa
itseään, vaan että hänen tulisi koettaa saavuttaa omatakeinen asema,
jos suinkin mahdollista olisi.

Hautajaisten jälkeen muutti hän asumaan postimestarin luo, jossa hänen
piti lukea erään seitsenvuotisen pojan kanssa ja muuten auttaa
ompelutyöllä. Tämä viimeksi mainittu työ oli kylläkin raskasta hänelle,
joka ennemmin olisi lapioinut puutarhassa tai pessyt vaatteita. Mutta
hänellä ei ollut valitsemisen varaa, hänen täytyi vastaanottaa, mitä
vaan hänelle tarjottiin, ja palkka 20 mk kuukaudelta tuntui hänestä
ruhtinaalliselta.

Bellalta oli tullut kirjeitä ehtimiseen, vaikka Hanna oli vastannut
ainoastaan muutamilla rivillä.

Se tieto, että hän oli menetellyt oikein, kun oli koettanut vähitellen
irtautua Bellasta, lievitti hiukan sitä surua, jonka hän tunsi tästä
toisesta suuresta tappiosta. Välistä epäili hän sitä, että _oliko_ hän
todellakin menetellyt oikein. Mutta silloin muistui hänen mieleensä
Elin tädin levoton katse ja Jennyn sanat, ja taas hän arveli, ettei
olisi voinut tehdä toisin. Kunhan Bella vaan olisi ehtinyt voittaa
ensimäisen ikävöimisensä, tulisi hän kyllä jälleen iloiseksi ja
kehittyisi itsenäisemmäksi yksin, vapaana hänen -- Hannan
vaikutuksesta.

Kärpäset surisivat ikkunassa, joka oli auki ja helle oli kova. Neula ei
enää lentänyt entisellä vauhdillaan Hannan käsissä, se kävi kuumaksi ja
raskaaksi. Hänen silmänsäkin alkoivat painua umpeen, mutta hän hieroi
niitä harmistuneena ja jatkoi ompelemistaan. Kello yhden aikaan saisi
hän mennä ottamaan virkistävän kylvyn joessa, -- nyt puuttui vaan
neljännes tuntia siihen. -- Onhan ihan kurjaa tulla uniseksi keskellä
päivää, -- arveli hän ja keskeytti vasta alkamansa haukotuksen.

Kello napsutti hitaasti, varsin hitaasti. Muuten vallitsi täydellinen
hiljaisuus, sillä postimestarin rouva kirjoitti huoneessaan, ja lapset
olivat ulkona. Vasten Hannan tahtoa ummistuivat hänen silmänsä,
kädet vaipuivat hervottomina alas, pää kallistui ikkunan pieleen, ja
hän oli puolinukuksissa. Hän oli istuvinaan entisessä, rakkaassa
"puhelu"-sohvassa Bellan huoneessa ja luuli kuulevansa tämän iloisen
äänen. Kaikki tuntui niin hyvältä ja tutulta, ja hymy tuli Hannan
huulille.

Ovi aukeni, ja hän kuuli sen, mutta hänellä oli niin hyvä siinä, Bellan
sohvassa, ettei jaksanut silmiään avata. Hän kuuli hiljaisia, hiipiviä
askeleita, mutta ei tuntenut mitään uuteliaisuutta. Ehkä se vaan oli
Miina, joka toi sisään silittämänsä vaatteet.

Samassa tunsi hän, että kaksi pehmeää, lämpöistä kättä painettiin hänen
silmilleen ja innokas suudelma hänen poskilleen. Hän syöksi paikoiltaan
ilosta huudahtaen. Eikö hän vielä nähnyt unta? Vai oliko se todellakin
Bella, joka seisoi siinä ihkaelävänä ja iloisena! Eikö se ollut hänen
rakas, hilpeä äänensä, joka huudahti: -- kas vaan, sitä ahkeraa tyttöä!
Kärpäset syövät mekon, sillaikaa kun sinä huvittelet Nukku-Matin luona!

Hanna ei ollut vielä oikein hereillä. Hänen unen näkönsä oli ollut niin
vilkas, että hän luuli sitä vielä kestävän. Oli niin suloista hetkeksi
edes ajatella, että kaikki oli kuin ennen ja vastustamattoman tunteen
pakottamana sulki hän Bellan syliinsä ja suuteli kerta toisensa perästä
noita rakkaita, veitikkamaisia silmiä. Sitten kävi hän jälleen
vakavaksi ja muisti rikkoneensa lupauksensa sekä irtautui hiljaa ja
ystävällisesti Bellan syleilyksestä.

-- Menkäämme rantaan, -- ehdoitti hän -- minä tahdon puhua kanssasi. --
Kärsimättömältä tuntui hänestä nyt erota Bellasta ilman minkäänlaisia
selityksiä.

Mutta pihalla tuli hänelle uusi arvaamaton ilo. Kaikkien nurkkien takaa
juoksi esille iloisia, tuttuja olentoja ja ympäröivät häntä riemuten.
Siellä oli Lilli, siellä Bertha, Aina, Alma ja -- päälle päätteeksi --
Verna Sommar. He puhuivat kaikki yhtaikaa, nauroivat, tekivät jos
jonkinlaisia liikkeitä, niin että Hanna, tottunut kun oli hiljaiseen
kamariinsa, oli aivan hämillään. Kaikesta, mitä tulvailemalla tuli
heidän suustaan, ymmärsi hän kuitenkin sen verran, että he nyt olivat
jalkamatkalla ja aikoivat houkutella häntä mukaansa.

Hän kehoitti heitä istumaan mäkirinteelle joen luo ja siellä jatkettiin
pakinaa.

-- Et voi aavistaa, Hanna, kuinka hurjalta Bella näytti, kun hän oli
pudonnut puroon ja sitoi märät sukkansa hartioilleen kuivamaan. Eihän
meillä näet ollut aikaa jäädä niiden kuivamista odottamaan.

-- Entä miltä sinä Lilli näytit, kun heräsit jälkeen päivällisunesi
eilen ja olit koristeltu joka paikasta ruohoilla ja kovakuoriaisilla
aivan kuin indiaani!

-- Niin, ja vielä lisäksi oli kärpänen päässyt tutkimusretkelle minun
toiseen korvaani, -- nauroi Lilli. -- Hyi, kunpa ei liene siellä
vieläkin!

-- Kuinka ovat jalkanne kestäneet? -- kysyi Hanna hymyillen, kun
sanatulva siksi hiljeni, että hän sai jotakin sanotuksi.

-- Tuossahan tuo on mennyt, kiitos kysymästä! -- vastasi Bertha ja
potkaisi jalastaan toisen kengän. -- Kyllähän varpaat jaksavat
hyvin ... aber -- sukat!!!...

-- Minun toisesta kengästäni on lähtenyt kanta, -- vaikeroi Alma. --
Eikö sinulla olisi vähän syndetikonliimaa, että saisin liimata siihen
toisen sijaan?

-- Minä keksin paremman keinon -- arveli Verna Sommar, joka melkein
ujosti oli pysynyt hiukan loitompana tyttöparvesta. -- Leikataanpa pois
toisenkin kengän kanta, niin ovat kenkäsi aivan mallikelpoisia. Kas
tässä puukkoni!

-- Eläköön, -- huusi Bertha, -- se onkin paras neuvo. Mutta Alma näytti
hyvin epäilevältä. Hän oli aina pitänyt hyvin epäesteetillisenä käyttää
kannattomia kenkiä ja kävellä varpaat pystyssä. Kuitenkin sanoi hän nyt
reippaasti hetken mietittyään:

-- No, olkoon menneeksi. Leikataan pois liika jäsen! Olenhan tullut
mukaan tälle matkalle tottuakseni elämän vaivoihin. Mutta hiljaa nyt
käänteissä tästä lähtien, hyvät tytöt, sillä minä tulen laahaamaan
jalkojani perässäni kuin vanha hevos-kulu.

Kannan leikkaus toimitettiin yleisellä riemulla. Mitkään veitset eivät
tahtoneet pystyä sitkeään nahkaan.

Sillaikaa olivat Bella ja Hanna pistäytyneet piiloon toiseen paikkaan,
muutamien leppien suojaan. Siellä he päättivät rauhassa vaihtaa sanoja
keskenään. Hannasta tuntui kaikki niin kummalliselta. Hänen oli kovin
vaikea poistaa sitä hellyyttä, jonka hän tunsi, ja puhutella ystäväänsä
samalla jokapäiväisellä äänellä kuin tavallisia tuttaviaan.

Bella huomasi muutoksen hänessä.

-- Joko taas tahdot karkoittaa minut luotasi tuolla ankaralla
katsannolla? -- sanoi hän puoleksi leikillä puoleksi surullisesti. --
Juuri kun minä luulin saaneeni sinut jälleen! Sano, minkätähden olet
toisinaan tuommoinen? Minkätähden et ole kirjoittanut yhtään ainoaa
kunnon kirjettä koko kesänä, minkätähden olet pörröinen ja pistävä kuin
katajapensas?

-- Mielikuvituksia, -- vastasi Hanna tylysti, mutta tunsi samassa, että
oli valhetellut, ja häpesi. -- Ei, sinä _et ole_ kuvitellut, Bella, --
oikaisi hän sentähden puhettansa. Minä olen todellakin muuttunut, en
voi olla sinua kohtaan semmoinen kuin ennen.

Bella katsoi häneen kummastuneena.

-- Etkö voi olla minua kohtaan niinkuin ennen olet ollut, -- kertoi hän
ja tunsi kyynelten tukehduttavan ääntänsä. -- Oletko siis kyllästynyt
minuun? Sano, Hanna, _oletko_ kyllästynyt?

Kuinka mielellään olisikaan Hanna nyt vastannut myöntävästi, -- se
olisi ollut kaikkein sukkelin keino päästä tästä tutkinnosta. Mutta hän
ei saattanut sitä tehdä. Hänen täytyi päinvastoin sanoa, ettei hän
suinkaan ollut kyllästynyt.

-- No, mitä se sitten on? Sinun täytyy vastata minulle suoraan, Hanna!
Minulla on oikeus saada se tietää; sinä et saa riistää minulta
ystävyyttäsi, sanomatta minulle tähdellistä syytä siihen.

Bella puhui vakavalla äänellä, vaikka hänen silmänsä olivat kosteat, ja
Hanna arveli, ettei hän koskaan ollut pahemmassa pulassa ollut. Hän
huomasi, että hänen nyt täytyi antaa selitys ja tekikin sen lujalla
tahdollaan voittaen tuntemansa pahan mielen.

-- Sanon kun sanonkin sinulle, kuinka se on, -- alkoi hän ja tarttui
Bellan käteen. -- Olen huomannut ... tai ei, en ole itse huomannut,
mutta muut, että minun vaikutukseni sinuun ei ole hyvä. Minun kova,
tyly luontoni alkaa painaa leimansa sinuunkin, jos et ajoissa varo.
Sanotaan, että sinä et enää ole niin ystävällinen kuin ennen, siitä
lähtien kun opit minua tuntemaan, ja äitisikin ajattelee varmaankin
samaa, vaikkei ole hennonut sanoa sitä meille kumpaisellekaan...

-- Voi, Hanna, mitä kaikkea kuvittelet itsellesi! -- Bellan levottomuus
oli jo melkoisesti vähentynyt. -- Jospa vaan tietäisit, kuinka suuressa
arvossa äiti pitää sinua! Ja kuinka hän iloitsee siitä, että sinä olet
ystävänäni. Kuka on voinut uskotella sinua, että turmelet minua muka?
Minä, joka päinvastoin olen tuntenut semmoista terveellistä vakavuutta
itsessäni, siitä lähtien kun opin sinua tuntemaan. On aivan niinkuin
tuntisin itseäni paremmin ja selvemmin näkisin, minnekä pyrin. Ethän,
Hanna kulta, henno tuommoisten tyhjien mielikuvitusten tähden katkaista
niin hellää ystävyyden liittoa kuin meidän?

-- On se ollut aikomukseni. Minä tunnen itseni niin ilkeäksi, niin
vähän ansainneeksi semmoista ystävää kuin sinä, pelkään myös
turmelevani jaloa luonnettasi. Tahdon vetäytyä pois, ennenkuin se käy
mahdottomaksi meille kumpaisellekin.

-- Mutta nyt sinä et enää tahdo sitä, sano, ettet tahdo! -- huudahti
Bella ja kiersi käsivartensa tuon vastahakoisen ystävänsä kaulaan.

-- En kyllä _tahdo_, mutta mahdollista on, että minun _täytyy_. Etkö
luule saattavasi äidillesi paljon levottomuutta, kun olet niin paljon
minun kanssani?

-- Voi, Hanna, mimmoista sinä saatat uskoa! Äiti, joka niin paljon
pitää sinusta! Sinähän et ole koskaan sallinut hänen osoittaa sitä,
mutta minä _tiedän_, että niin on. Kerrankin hän sanoi: Hannalla on
niin tavattoman luja ja rehellinen luonto, minä toivon, että hän
vaikuttaa erittäin hyvästi sinuun. Juuri niin hän sanoi, jos sitten
uskot tai olet uskomatta!

Hannan kasvoissa kuvautui samassa iloa ja epäilystä. Hän ei voinut
uskoa niin pian pääsevänsä siitä vaivasta, joka oli niin painanut häntä
näinä viimeisinä kuukausina. Ja hän ei uskaltanut antautua toiveisiin,
jotka ehkä pian raukeaisivat tyhjään. Mutta Bellan sanoja hän ei
kuitenkaan voinut epäillä. Tuo raskas surun taakka alkoi nyt vähitellen
tuntua keveämmältä ja lämpöiset tunnevirrat pyrkivät väkisinkin esille.
Hän kumartui syvälle alas Bellan käteen tarttuen, -- tuohon rakkaaseen
käteen, jota hän ehkä kuitenkin vielä saisi pitää omanaan. -- Jos vaan
tohtisin uskoa sinua! -- kuiskasi hän.

-- Sen voit, oma ystävä! -- Bella hyväili hiljaa hänen tukkaansa. --
Oi, Hanna, ole entiselläsi minua kohtaan! Enhän rakasta ketään
maailmassa niin paljon kuin sinua.

-- Hoi, tytöt! -- kuului samassa Berthan raikas ääni. -- Mitä ihmettä
ja kummaa kuherratte te niin kauan kahden kesken! Tulkaapa nyt kiltisti
pitämään meille seuraa! Aina ja Lilli ovat menneet majataloon tilaamaan
meille päivällistä, -- vatsani on tyhjä kuin munankuori. Verna, --
huomatkaa! -- me _sinuttelemme_ häntä nyt kaikki, --- rupesi hiukan
levolle ja Almalle minulla ei ole juuri mitään sanomista. Jos te ette
tule sinne, niin minäkin nukun.

Bella ja Hanna seurasivat häntä hymyillen mäkirinteelle. Verna heräsi
samassa ja nousi reippaasti. Hänellä oli reformipuku, joka kauniisti ja
luontevasti liittyi hänen soreaan vartaloonsa, lyhyt, väljä hame
hiekanvärisestä villavaatteesta ja siihen kiinni ommellut muodikkaat
liivit. Päällimmäisenä pieni nuttu, jossa oli tummemmat käänteet ja
mukavat taskut. Ei yhtään pitkää alushametta, vaan lyhyet, laajat
housut, samasta kankaasta kuin hame, jotka ulottuivat polveen ja joiden
jatkona oli pitkät tummanruskeat sukat. Kevyt jockey-hattu, leveällä
lipalla varustettu, täydensi puvun, ja kun Verna seisoi siinä niin
terveenä ja punaposkisena, käyttäen toista päivettynyttä kättään
auringon suojana, näytti hän niin ihanalta, että Berthalta pääsi
ihastushuuto: -- Taivasten tekijä, Verna, kuinka sievä sinä olet!

-- Voi, Bertha, elä sano "taivasten tekijä", -- sanoi Bella vakavasti.
-- Olethan luvannut sen.

-- Anteeksi, se pääsi huuliltani ihastuksen hetkellä. Mutta myöntäkää,
hyvät tytöt, että hän on viehättävä tuossa puvussa.

Verna näytti olevan hämillään, ja Hanna kiiruhti häntä auttamaan.

-- Eikö totta, -- alkoi hän laskeutuen maahan Vernan viereen, --
että rupeaa enemmän kunnioittamaan itseänsä, kun on vapautunut
kaikenmoisista hyödyttömistä pukimista ja ruvennut pukeutumaan oman
kauneuden aistin ja tositarpeen mukaan?

-- Kyllä, -- vastasi Verna. -- Sekin jo, että uskaltaa vastustaa
yleistä tapaa, saattaa ihmisen tuntemaan itsensä vapaammaksi.
Tämmöisessä yksinkertaisessa, käytännöllisessä puvussa tuntee olevansa
_todellinen_ ihminen, eikä vaan kaikkien muotihullutuksien ripustin.

-- Saisinko pukunne ensi talvisen mekkoni kaavaksi?

-- Kernaasti. Olen oikein iloinen, jos niin teet.

-- Otan minäkin! -- huusi Bertha. Hyvä ihme kuinka tytöt jäävät
töllistelemään, kun meitä tulee pitkä jono, ilman vanteita, turnyreja
ja kureliiviä! Kovan ottelun saan kyllä ensin äitimuorini kanssa. Eukko
on konservatiivi kuin tuo kanto tuolla. Mutta täytyy minun saada
tahtoni mukaan, ei siinä auta mikään!

-- Koeta vakuuttaa äitiäsi siitä, että toivomuksesi on järkevä, niin
hän kyllä suostuu, -- ehdotti Bella, jota syvästi loukkasi ajatus, että
joku tahallaan tekisi vasten äitinsä tahtoa.

Nyt palasivat Alma ja Lilli ilmoittamaan, että päivällinen oli valmis.
He olivat hiessä ja noessa, kun olivat tehneet lähempää tuttavuutta
majatalon uunin kanssa.

-- Saan kunnian kutsua neiti Rappea juhla-aterialle läheisyydessä
olevaan ravintolaan, -- sanoi Lilli kohteliaasti ja tarjosi
käsivartensa Hannalle, sirosti kumartaen.

-- Ei kiitos, minulla on päivällinen kotona, -- vastasi Hanna vetäytyen
syrjään.

-- Pois kaikki mutkat, kumarra ja kiitä! -- Bertha sysäsi häntä
eteenpäin, samassa kun itse tarjosi käsivartensa Vernalle. -- Meillä on
varmaankin jotakin erinomaista odotettavissa, sen näen Lillin nenästä.

Lilli katsoi kieroon nähdäksensä nenäänsä, jossa todellakin huomasi
hyvin sijoitetun nokipilkun. Aina nauroi Bellan selän takana; hän ei
ollut hennonut riistää seuralta tätä pientä hauskaa havaintoa.

Majatalon isossa kamarissa oli pöytä katettu ja siinä viiliä,
sianliha-pannukakkua ja kahvia. Se se maistui. Kaikki syötiin loppuun,
yksin sekin pannukakun osa, joka vähää ennen oli palanut kuin
tulisoihtu, kun Aina oli hyökännyt sitä sammuttamaan.

Päivällisen jälkeen keskusteltiin matkan jatkamisesta, ja kaikki kuusi
tekivät parastansa yllyttäen Hannaa tulemaan mukaan. Mutta hän oli
järkähtämätön. Hän oli sitoutunut lukemaan kolme tuntia päivässä pikku
Hugon kanssa ja sitä paitse sai hän aina välistä kirjoitustyötä
tuomarilta.

-- Kuinka kärsimättömän rehellinen sinä olet, -- mutisi Bertha. -- Etkö
voi tehdä uutta kontrahtia, joka ottaisi lukuun meidänkin etujamme?

Hiljaiseksi ja autioksi kävi talo, kun tuo pieni seurue oli mennyt
matkaansa. Kahta ahtaammalta tuntui nyt postinhoitajattaren ahdas,
ummehtunut kyökkikamari, jossa Hanna asui. Raskaalta tuntui Hannan
mieli, kun hän palasi työhönsä, saatettuaan toverinsa pari virstaa
matkalle. Mutta hän koetti poistaa velttoutensa ja alkoi ahkerasti
ommella. Työ oli oleva hänen paras liittolaisensa, tyytymättömyyttä ja
turhia toiveita vastaan.



Tytöt sillä välin kulkivat edelleen mitä iloisimmalla mielellä; heidän
piti ennättää vielä 15 virstaa, ennenkuin saisivat yösijaa. Kannaton
Alma kuvitteli itselleen, että hän käveli varpaat pystyssä ja pyysi
vaikeroivalla äänellä muistamaan äsken "leikatuita" jalkojaan. Hän
riippui Lillin käsivarressa; nuo kaksi olivat ruvenneet pitämään
toisistaan. Heissä kumpasessakin löytyi jonkunmoinen ikävöiminen
saavuttamaan jotakin korkeampaa, kuin mitä heidän elämänsä tähän saakka
oli antanut.

Bertha kulki Vernan rinnalla, ja Bella oli valinnut Ainan. Jota enemmin
ilta läheni, sitä keveämmäksi kävi heidän kulkunsa, ja olisi ollut
oikea nautinto, elleivät jalat olisi olleet niin hellät.

Päivä vaipui yhä punaisemmaksi, käyden petäjikön taakse lännessä. Ilma
oli kevyt ja viileä, hiukan kostea, -- kun kumpaisellakin puolella
tietä oli suomaata, -- sekä täynnä kanervan ja suorahkan tuoksua. He
kulkivat autioiden seutujen läpi. Siellä täällä yksinäinen mökki, jonka
ikkunat kimaltelivat auringon laskiessa, -- sen edustalla laiha
potaatti- tai kauramaa. Sitten oli taas monta virstaa aivan asumatonta,
-- ainoastaan erämaan valtaavaa kauneutta. Nuorten matkailijain
askeleet harvenivat; heidän tunteensa kävivät hehkuviksi kuin
taiteilijan innostus, ja he hiipivät hiljaa eteenpäin, ikäänkuin
peljäten häiritsevänsä luonnon suloista rauhaa.

Mutta kun päivä oli mennyt mailleen ja ilma alkoi tuntua kylmältä,
kiiruhtivat he kulkuansa. Virstapatsas selitti heille, että vielä
puuttui 6 virstaa, ennenkuin pääsisivät levolle laskeutumaan.

-- Voi, kuinka minua väsyttää, -- huokasi Alma. -- En varmaankaan jaksa
perille asti!

-- Herrajesta, kuinka raukkamainen sinä olet! -- huudahti Bertha,
tarttui Almaan käsivarteen ja laahasi häntä eteenpäin.

-- Bertha! -- nuhteli Bella, joka oli ottanut muistuttaaksensa
Berthalle sopimattomien huudahduksien käyttämisestä.

-- No, elä ole milläsikään, saatoinhan minä tarkoittaa vaikka "Göstaa",
-- kerskasi Bertha, -- ja siihenhän sinulla ei liene mitään sanomista.
Mutta joutukaamme nyt vaan, minulla on nälkä ja alkaapa tehdä mieleni
puuropadan ääreen.

Reippaasti kuljettiin nyt vähän matkaa eteenpäin ja Bertha koetti
laulaa ylläpitääkseen hyvää tuulta. Mutta kaikki olivat väsyksissä ja
toivoivat hartaasti senpäiväisen matkansa loppua. He olivat nyt
saapuneet metsään, jossa joltinenkin hämärä vallitsi ja joka ei
näyttänyt koskaan loppuvan, ja koska nyt myös olivat poikenneet
suurelta maantieltä, eivät he enää tietäneet paljonko oli matkaa
jälellä.

-- Nyt minun voimani ovat jo ihan lopussa! -- päivitteli Alma, ja itku
ei ollut kaukana. Lillikin oli väsymyksestä aivan kalpea ja Bella oli
loukannut jalkansa, niin että liikkasi.

-- Hiljaa! Minä kuulen lehmän kellon, ehkä me emme ole kaukana jostakin
talosta. -- Verna kuunteli, käsi korvan takana.

-- Minusta se kuuluu koiran haukunnalta. -- Eihän ne lehmät hauku, --
ivaili Bertha ja nipisti Vernaa käsivarteen.

-- Irvihammas! -- Jos te olette samaa mieltä kuin minä, niin koetamme
saada yösijaa läheisimmässä talossa. Alma ja Lilli eivät varmaan kykene
edemmäksi tänä iltana.

Ehdotukseen suostuttiin yksimielisesti, ja toivo saada pian heittäytyä
vaikka paljaalle laattialle nukkumaan antoi heille voimia kulkea vielä
hiukan matkaa.

Viimeinkin näkyi kaukana vankka talo, joka näytti voivan antaa suojaa
kuudelle väsyneelle matkailijalle. Mutta tie oli huono ja vaikea osata,
niin että he joutuivat harhaan ja olivat vähällä itkeä väsymyksestä,
kun vihdoin perille pääsivät.

Vaan nyt oli kello yksitoista, ja koko talo vaipunut unen helmaan.
Isolla pihalla ei näkynyt yhtään elävää olentoa, paitse unelias kissa,
joka makasi navetan oven edessä.

-- Koputammeko oveen? -- kysyi Bella.

-- Ei, ei, ehkä meihin vielä suututaan, kun me häiritsemme ihmisiä
heidän suloisimmassa yörauhassaan. Ennen mennään johonkin latoon, --
neuvoi Alma.

-- No, tulkaa siis, niin menemme latoja tarkastelemaan, sillaikaa kun
te lepäätte täällä portailla. -- Bertha ja Aina, jotka olivat vähimmin
väsyneet kiiruhtivat pihalta niitylle. -- Minäpä pelkään, että saamme
istua täällä koko yön, niinkuin kanat yöpuulla, -- huomautti Bella, --
sillä heinänteko on vasta alulla, ja ladot ovat tyhjät.

-- Hyi, mutisi Lilli ja kääri ison huivinsa paremmin ympärilleen, --
ennen hiivin navettaan ja makaan siellä jossakin lehmän pahnassa.

Samassa palasivat Bertha ja Aina, noloina epäonnistuneelta
tarkastusretkeltään. -- Kaikki ladot perin tyhjät. Ei sen verran
heiniä, että niissä hiiri olisi voinut yönsä levätä. Onhan nyt
heinänteko vasta alussa ja uusia heiniä ei ole vielä latoihin viety.

-- Mutta kylläpä me olemme aika raukkoja, jos emme uskalla murtautua
taloon, niinkuin muutkin kelpo rosvot, ja kerjätä hiukan laattian sijaa
maataksemme. Nyt menen minä jyskyttämään porstuan ovea.

-- Maltapa, Bertha! -- Verna tarttui hänen käsivarteensa, -- näetkö
tuolla ylhäällä on aitan parvi, jonka ovi on auki. Siellä nukkuvat
varmaankin talon piiat...

-- Niin, oikeassa olet, kunnia olkoon havaintoky'yllesi, Verna
"Sommarsol". Minä kiipeän paikalla sinne tutkimuksia tekemään.

-- Hiljaa vaan, eläkä tee hupsutuksia, -- varoittivat tytöt.

-- Luota minuun, Lundqvist! -- kuiskasi Bertha ja pian oli hän ylhäällä
parvella. Hetken hauskuus saattoi muutkin unhottamaan väsymyksensä ja
he odottivat kärsimättömyydellä Berthan tutkimusretken tuloksia.

-- Aivan oikein, -- oikeilla jäljillä ollaan ... -- kuului Berthan
ääni tuolta ylhältä. -- Kuulen muutamia suloisia nenä-ääniä täältä
sisältä ... hiljaa!... yks ... kaks ... kolme ... neljä, -- on eri
ääntä.

-- Kauheaa, jos siellä olisivatkin rengit! -- kuiskasi Alma alhaalta
säikähtyneenä.

-- Schsch! Enkö minä osaisi eroittaa miesten ja naisten nenä-ääniä?
Odottakaahan, nyt minä herätän nuo kaunottaret oikein hienolla
tavalla...

-- Ole kummittelematta nyt, Bertha, -- varoitti Alma, -- muista, että
tässä on kysymyksessä yölepomme!

Mutta Bertha oli nyt hullunkurisimmalla tuulellaan, ja silloin eivät
varoitukset auttaneet. Hän pani suunsa aivan lähelle oven rakoa ja
alkoi aivan hiljaa laulaa: "dåne liksom åskan, systrar, högt vår
fosterländska sång!" Sitten kuunteli hän tarkoin korvin.

-- Ei mitään tulosta! -- ilmoitti hän.

-- Herätä heidät nyt sukkelaan, minä näännyn vaivoihini! -- voivotteli
Alma surkeasti.

-- Elähän! ... nyt kuului, aivan niinkuin joku piioista olisi siepannut
kärpäsen kiinni ... nyt huokasi joku niistä... Ei, parasta lienee ottaa
joku vähemmin juhlallinen laulu.

Ja alhaalla olevien kauhuksi alkoi hän rallattaa:

    "Raatikkoon, raatikkoon
    Vanhat piiat pannaan"...

-- Oletko vait, Bertha, hiljaa, sinähän ihan häpäiset meitä, --
rukoilivat toiset.

-- Kas niin, se keino tepsi, -- kuului vastaus. -- Yksi kaunottarista
jo liikkuu ... hiljaa!...

-- Kuka siell' on? -- kysyi unelias ääni oven takaa.

-- Voi, voi, velikullat, kuinka minä nyt osaan sille vastata? --
kuiskasi Bertha hädissään. -- Ventta, ventta... _Ole hyvä ja pääse
sisään_ ... niinkö sen piti olla? _Me ... tahtovat nukkumaan_... Oi,
sitä suomen kielioppia!

Nauru alhaalta keskeytti hänen puheensa ja Bella tuli hänelle avuksi.
Hän esitti heidän surkeaa tilaansa palvelustytölle, joka oli tullut
ulos, hame hartioilla. Hän pyysi niin kohteliaasti, että tytön sydän
heltyi, ja hän lupasi hankkia heille makuusijoja.

Hetken perästä palasi hän jälleen ja hänen mukana tuli pari muuta
tyttöä, kaikki yhtä uneliaita. He aikoivat ruveta navetan ylisille
maata, niin saisivat neitoset heidän makuusijansa.

Lilli nirpisti tyytymättömästi nenäänsä ja Alma kuiskasi varovasti: --
kirppuja!

-- Kantänka! -- huudahti Bertha, joka teki kaikki vaikeudet tyhjiksi.
-- Minä panen kiitollisuudella maata tähän kyyhkyislakkaan. Voittehan
te nukkua täällä ulkona parven edustalla, jos pelkäätte hyppijöitä.
Onhan täällä eräs avain päänalukseksi ja vanha pieksu peitteeksi.

-- Eikö ole yhtään vuoteita tuossa suuressa rakennuksessa? -- kysyi
Alma rohkaisten itseään.

-- Ei ole, -- vastasi tyttö. -- Emännällä on vieraita.

Hätä ei tiedä laista ja huomattuansa, että makuusijat parvella olivat
jotenkin puhtaat, päättivät tytöt käyttää hyväksensä tarjotuita
makuupaikkoja. He kiittivät, käänsivät raidit nurin, ottivat
sadeviittojaan peitteiksi ja vaipuivat kohta kauan toivottuun uneen.
Ahdasta siellä kyllä oli. Bellalla, joka makasi äärimmäisenä, oli
paljas laattia allansa ja pieni olkitukku korvan kohdalla; Alma ja
Lilli nukkuivat käsivarret toistensa kaulassa, ja Verna Sommar, joka
oli saanut sijansa seinän vieressä, puserrettiin kuin kurkku tämän ja
pienen pyylevän Aina Bergin väliin.

Kello 8 aamulla tuli eräs piioista sisälle ja kysyi, eivätkö he
tahtoisi kahvia. Viidestä uneliaasta suusta kuului tyytyväinen "kyllä",
ja kuudes vastasi pitkäveteisellä kuorsaamisella, jonka saattoi
ymmärtää miten tahansa.

-- Tuokaa meille kuusi kuppia kahvia, -- pyysi Bella, joka yhä oli
tulkkina.

Piika nyykäytti päätään. Hän oli jäänyt tarkastelemaan neitosten
orressa riippuvien pukujen komeutta. -- Mistä ovat neidit saaneet näin
kauniita pitsejä? -- kysyi hän hypistellen hihan suissa ja kauluksissa
olevia koristuksia.

-- Helsingistä, josta olemme kotoisin, -- vastasi Bella.

-- Vai niin kunhan minäkin pääsen palvelukseen sinne, niin ostanpahan
yhtä kauniita, -- arveli tyttö ikävöimistä osoittavalla äänellä, ja
lähti kahvia hakemaan.

-- Kas nyt olemme tehneet tuon tytön turhamieliseksi, -- sanoi Lilli,
miettiväisenä vetäen sukkia jalkaan. Minäpä annan hänelle yhden
pitseistäni kiitokseksi yösijasta.

-- Nousehan, Bertha! kello on paikalla puoli yhdeksän. -- Bella
retuutti Berthaa aikalailla, sillä tämä oli pahimpia "aamutorkkuja",
mitä olla saattaa.

-- Mmmmm.... kuului vastahakoisesti peitteistä.

Bella ravisteli häntä vielä kerran, vaan ilman seurausta; Bertha oli
täydellisesti väliäpitämätön sekä kehoituksista että pistopuheista,
uhkauksista ja pakkokeinoista. Vihdoin otti Bella ihan kylmää
kaivovettä kuppiin ja kaatoi siitä muutaman tipan Berthan niskaan.

Tältä pääsi nyt nureksiva ääni, ja hän alkoi hieroa silmiään; Bella
kiiruhti asettamaan höyryävän kahvikupin hänen nenänsä eteen ja samassa
silmänräpäyksessä oli Bertha valveilla. Hän pukeutui, parissa
minuutissa, -- pesemisestä ja sen semmoisesta hän ei paljoa välittänyt,
-- ja oli valmis ennenkuin muut.

Sitten pantiin matkalaukut kiinni, yökortterista maksettiin ja vasta
puoli kymmenen seudussa oltiin taas matkalla. Päivä tuli yhtä kuumaksi,
kuin edellinenkin oli ollut; pöly nousi joka askeleella, ja kaikkialla,
jossa tavattiin kaivo, huuhdottiin kasvoja ja kauloja, huolimatta
päivettymisestä ja kesakoista.



Hannan yksitoikkoista kesäelämää ei keskeyttänyt juuri mikään muu, kuin
joku käynti pappilassa, joka oli pakollinen, koska rovasti oli hänen
holhojansa. Omituinen raskas tunne valtasi hänet, joka kerta kun hän
astui pappilan sievän valkean aituuksen sisäpuolelle. Tuntui aivan kuin
koko maailma äkkiä olisi supistunut ja käynyt niin ummehtuneeksi ja
ahtaaksi, että hän ei voinut hengittää. Minkähän tähden lienee niin
tuntunut? Rovastin tyttäret, Hulda ja Klara, olivat oikein kilttiä
tyttöjä, säälivät Hannaa ja koettivat kaikin tavoin osoittaa hänelle
ystävällisyyttä. Mutta Hanna vetäytyi kiittämättömänä pois, kun he
koettivat häntä lähestyä ja kieltäytyi itsepintaisesti vastaanottamasta
heidän tarjoamiansa kirjoja tai huviretkiä ja sen semmoista. Rovastin
tytöt pitivät tätä ujostelemisena eivätkä väsyneet kutsumasta häntä
luokseen tai lähettämästä kirjojansa ja marjoja puutarhastaan.

Mutta rovasti ja hänen rouvansa katsoivat häntä tyytymättömyydellä, ja
sen hän kyllä tunsi. Heidän vanhentuneet katsantotapansa eivät voineet
sopia yhteen Hannan uusien aatteiden kanssa ja hänen esiintymisensä oli
heistä epänaisellinen. He tarkoittivat hänen parastansa, sen Hanna
kyllä välistä ymmärsi, eivätkä he säästäneet nuhteitaan, kehoituksiaan
ja neuvojaan, mutta nämä kaikki menivät hukkaan Hannan itsepäisyyden
tähden. Hän ei voinut käsittää, _minkätähden_ hän ei saisi ajatella
vapaasti, välttää ihmisiä tai yhtyä heidän seuraansa, aina mielensä
mukaan. He taas tahtoivat, että hänen kaikissa suhteissa pitäisi
epäillä oman tahtonsa hyvyyttä sekä arvostelukykyänsä ja sokeasti pitää
hyvänä ja soveliaana nuorelle naiselle sen, minkä _he_ semmoisena
pitivät.

Hanna, jonka ei koskaan ennen ollut tarvinnut moisia siteitä tuntea,
oli nyt kuin nuori varsa, joka potkii ja ponnistaa vastaan. Hän ei
voinut oikeiksi myöntää vanhusten oikeutettujakaan vaatimuksia, vaan
väsyi ja ikävystyi kerrassaan.

Hän oli juuri palanut tuommoiselta pakkokäynniltä pappilassa ja oli
tyytymätön ja kapinallinen koko mailmaa vastaan ja kaikkein vähimmin
piti hän itsestänsä. Minkätähden eivät ihmiset saattaneet jättää
häntä rauhaan? Minkätähden heidän tarvitsi tyrkyttää hänelle
kasvatustapaansa, kun hän tahtoi ainoastaan itseänsä hoitaa? Nyt tahtoi
hän olla yksinänsä ... tai leikkiä Hugon kanssa eli puhella räätälin
kyttyräselkäisen Eeron kanssa. Tämä oikein imi itseensä jokaisen sanan
ja pakoitti Hannaa ajattelemaan viisailla kysymyksillään. Muut ihmiset
saisivat nyt hänestä olla vaikka Siperiassa; hän ei tarvinnut heidän
sääliään eikä tahtonut olla heille missään kiitollisuuden velassa.

Hän istui pöydän ääreen jatkaaksensa kirjoitustaan, vaan huomasi
samassa kirjeen, joka oli tullut hänen poissa ollessaan. Käsiala oli
tasainen ja komea, mutta aivan vieras hänelle. Hän heitti silmäyksen
allekirjoitettuun nimeen ja lensi samassa tummanpunaiseksi. Kirje
kuului:

  "Rakas Hanna! Vaikk'et tunne minua, tiedät kuitenkin, että
  minä ennen olen ollut hyvin läheisessä suhteessa äitiisi. Olen
  kuullut hänen kuolemastaan ja ääretön kaipaus pakoittaa minua
  nyt tutustumaan hänen tyttäreensä ja uudistamaan niitä muistoja,
  jotka huolimatta niiden katkeruudesta ovat elämäni suloisimpia.
  Etkö tahtoisi tulla luokseni joksikin aikaa? Sillä tekisit minut
  onnelliseksi. Vekseli seuraa mukana matkakustannuksia varten.
  Minä ikävöin sinua hyvin. Tule!

                                                 Äitisi ystävä,
                                                 Karin täti."

-- En koskaan! -- huudahti Hanna ja syöksi paikoiltaan aivan kuin joku
lyönti olisi häntä kohdannut. -- Koskaan en täytä sen toiveita, joka on
saattanut minun äitini niin syvästi kärsimään! En, vaikka hän tarjoisi
minulle puolet maailmasta ... "Ääretön kaipaus" .. "suloisimpia
muistoja"... Uskokoon sitä kuka tahansa muu, vaan en minä!
Kahdeksanatoista pitkänä vuotena ei hän ole huolinut tiedustella, oliko
äitini elossa vaiko ei, kärsikö hän nälkää, vai viettikö päivänsä
ylellisyydessä, ja nyt hän kehtaa puhua "äärettömästä kaipauksesta".

Hanna rutisti kirjeen ja heitti sen uuniin. Sitten pisti hän vekselin
uuteen kirjekuoreen ja kirjoitti seuraavan vastauksen:

  "Rouva Karin Meilert.

  Lähetän vekselin takaisin, koska en aio tulla luoksenne.
  Muisto äitini surusta on kuin seinä meidän välillämme.

                                            Hanna Rappe."

Hän kiiruhti panemaan kirjeen kiinni ja viemään sen postilaukkuun,
peläten, että jokin saattaisi estää häntä tästä kostamisestaan. Sitten
palasi hän työhönsä ja koetti olla oikein ahkera, päästäksensä siten
omista ajatuksistaan.

Mutta työ ei sujunut. Mieleen johtui toinen toisensa perästä ne monet
katkerat sanat, jotka hänen äitivainajansa oli lausunut ystävästään, --
äskeinen kirje, hänen kiivas vastauksensa, hänen oma, muista riippuva
asemansa -- ja kaikki nämä ajatukset kiihoittivat hänen aivojansa niin,
että hän arveli tulevansa aivan kipeäksi. Koneentapaisesti kirjoitti
hän puoli sivua, heitti sitten kynän luotaan, sieppasi hattunsa ja meni
ulos. Ehkä raitis ilma saattaisi hänet sisälliseen tasapainoon jälleen.
Ilta oli tyyni ja kirkas, tuuli lepäsi toimettomana puiden latvoissa
eikä pannut yhtään lehteä liikkeelle. Kaste kiilui jo maassa. Joen
rannalla istui Eero onkivapa kädessä. Hanna istui hänen viereensä ja
sanoi niin huolettomasti kuin vaan saattoi: -- iltaa, Eero, onko
sinulla toista onkivapaa, niin lainaa minulle, tahtoisin mielelläni
onkia hetken.

Eero katsahti häneen iloisesti hymyillen. -- Saatte minun, se on
kaikkein parhain. Odottakaa, niin panen siihen syötteen!

Hanna istahti kivelle vähän matkan päähän ja heitti siiman ulos. Eero
katseli häneen salaa ja huomasi, kuinka alakuloinen hän oli, kuinka
hänen katseensa tuijottivat poloon, eikä hän kuitenkaan nähnyt, että
kala nyki nykimistään. Vihdoin hän ei malttanut olla sanomatta: -- nyt
on kala varmaan käynyt onkeen.

Hanna säpsähti ja veti äkkiä siiman vedestä. Hopean välkkyvä säyne oli
tarttunut koukkuun. Hän irroitti sen, viskasi sen Eeron koriin ja pani
uuden syötteen. Eeroa halutti ruveta keskusteluun hänen kanssansa ja,
kun Hanna erään kerran ystävällisesti nyökäytti päätään hänelle,
rohkaisi hän mielensä ja alkoi:

-- Olen niin paljon ajatellut sitä, mitä sanoitte minulle eräänä
päivänä, että täytyy olla hyvä vihollisilleen...

-- Ei ne ole minun sanojani, vaan Vapahtajan, -- vastasi Hanna hiljaa.
Pojan vakava, lapsellinen katse koski kipeästi Hannaan.

-- Olkootpa vaan, mutta sanoittehan tekin samaa, -- jatkoi hän. -- Ja
tänäänpä menin minä voudin Villen luo ja annoin hänelle uuden
onkivavan, jonka olin tehnyt oikein hyväksi. Hän hiipi tiehensä, kun
näki minun tulevan, mutta minä annoin sen hänen sisarelleen ja sanoin,
että Villen piti saada se lahjaksi.

-- Siinäpä teit oikein, Eero, -- sanoi Hanna ja hänen äänensä värähti.
Hän tiesi, että Ville oli niitä, jotka armottomimmalla tavalla
pilkkasivat kyyryselkäistä Eeroparkaa, ja että hän päälle päätteeksi
kerran oli häntä lyönyt.

-- _Mistä syystä_ teit sinä sen? -- kysyi Hanna hetken päästä; hän
tahtoi mielellänsä tutkia mielialaa.

-- Teinpähän sen siitä syystä, että te olette olleet minulle niin hyvä,
etten voi olla uskomatta, mitä te sanotte oikeaksi. Ja senkin tähden,
ettei Villellä ole ollut ketään, joka hänelle parempia opettaisi...

Eero katsoi Hannaan syrjästä ja muutti kömpelön ruumiinsa hiukan
lähemmäksi häntä. Hän näki, että Hannan muoto oli synkkä, ja hän
pani kätensä hiljaa hänen polvellensa, ikäänkuin osoittaakseen
myötätuntoisuuttaan.

Hanna tunsi, että tämä pieni ystävyyden osoitus täytti hänen sydämmensä
ääriä myöten. Hän tunsi olevansa niin mitätön, tyly ja kovasydäminen,
tunsi, että hän ei ansainnut, että tämä pieni lapsellinen käsi koskisi
häneen. Hänen sydämmensä sykki, onkivapa tärisi hänen kädessään ja,
ennenkuin hän ennätti ajatellakaan, oli hän kietonut käsivartensa Eeron
kaulaan ja itkien kallistanut päätään häntä vastaan.

Eero istui aivan hiljaa koettelematta sanallakaan keskeyttää hänen
itkuaan. Ehkä tunsi hän, että se teki hyvää. Ehkä liikkui hänessä outo,
suloinen tunne ajatellessaan, että hän oli tuon hyvän tytön ainoana
turvana tänä surun hetkenä.

Hanna rauhoittui pian. -- Olenpa ollut hiukan pahoillani tänään, --
sanoi hän ikäänkuin puolustaen itseänsä ja hymyili kyyneleet silmissä.
-- Nyt täytyy minun lähteä kotiini. Kiitos, Eero, ja hyvästi!

Eero ei ymmärtänyt, mistä häntä kiitettiin, mutta nosti lakkiaan,
hiljaa kumartaen.

Ja Hanna meni kotiin heltyneellä mielellä. Nyt katui hän tylyä
vastaustaan Karin tädille. Suuttumus häneen pyrki kyllä takaisin
tulemaan, mutta hän ei päästänyt sitä sydämmeensä tänään, -- tänään,
jolloin viaton käsi juuri oli häntä ohjannut oikealle tielle.



Elokuun viimeisellä viikolla soi Hanna itselleen muutamia vapaapäiviä
mennäksensä Fågelvik'iin noutamaan Bellaa kouluun. Hän oli tehnyt työtä
kuin juhta koko kesän ja arveli nyt ansaitsevansa hiukan virkistystä.

Hänen asunnostaan oli viisi peninkulmaa Bellan kotiin. Mutta mitäpä sen
pituisesta matkasta, kun hän tiesi olevansa tervetullut. Hän pani
tavaransa matkalaukkuun, jonka postiljooni hyväntahtoisesti lupasi
perille viedä, -- itse hän meni jalkaisin, säästääksensä rahojaan ja
nauttiaksensa enemmän matkastaan.

Oli viileä Elokuun aamu, kun hän alotti matkaansa. Yöllä oli satanut ja
tiet olivat vielä kosteat; mutta Hannalla oli nyt uusi mukava pukunsa
eikä hänen tarvinnut peljätä likaisia hameen liepeitä. Selässä oli
hänellä kontti, semmoinen melkein kuin tavallisilla työmiehillä, ja
siihen oli postimestarin rouva pannut voita ja leipää, maalaisjuustoa
ja silakoita. Eero oli jäähyväisiksi lahjoittanut hänelle kepin, jonka
hän itse oli tehnyt kauniista halavasta, ja hän oli katsellut hänen
jälkeensä kauniilla surullisilla silmillään. Hannastakin tuntui
ikävältä erota hänestä, -- he olivat olleet niin paljon yksissä viime
aikoina. Hän lupasi nyt lähettää hänelle oikein hyvän veitsen
Helsingistä, niin että hän saattaisi veistämisellä ansaita vähän
talvella.

Tiepuolessa oli viljavainioita, joista paraikaa korjattiin
myöhistynyttä eloa; välistä vei tie pihamaiden läpi, jolloin Hanna ei
koskaan saattanut olla puhuttelematta likaisia lapsukaisia. Vasta
päivällisaikana sai hän itsellensä kunnollista lepoa, kuljettuansa
seitsemässä tunnissa lähes kolme peninkulmaa.

Päivällisensä söi hän eräässä viidakossa ja pani sitten maata latoon.
Tuoreet heinät tuoksuivat väkevästi; ladon vieressä lirisi pieni kirkas
puro, jossa hän huuhtoi kuumia jalkojaan. Muutoin oli kaikki hiljaa,
niin hiljaa, että hän saattoi ikäänkuin kuulla omia ajatuksiaan.

Tämä hiljaisuus tuntui niin virkistävältä, ikäänkuin hän jo kauan olisi
sitä ikävöinyt. Ja kuitenkin oli hän ollut hyvin yksin. Hänen
ajatuksensa olivat olleet niin kiinnitetyt siihen työhön, jota hän oli
toimittanut, että ne harvoin saivat olla vapaina.

Olikohan se itsekkäisyyttä, että hän niin mielellään oli yksinänsä?
Niin ainakin ruustinna sanoi. Hän sanoi, ettei ihminen saa elää vaan
itseänsä varten, että hänellä on velvollisuuksia jokaista ihmistä
kohtaan, jonka hän tapaa. Sanoi yksinäisyyden saattavan ylpeyteen,
laiskuuteen ja muihin hullutuksiin.

Ei, -- ei ollut tämä totta. Yksinäisyys oli ollut hänelle paras ystävä,
viisain neuvonantaja, taitavin parantaja. Yksinäisyydessä puhui Jumala
hänelle ja hänen sydämensä heltyi, ikäänkuin siihen olisi kosketettu
pehmoisella, vienolla kädellä, se aukeni kaikelle suurelle ja hyvälle,
jota hän saattoi ajatuksillaan käsittää. Jumala oli häntä lähinnä noina
yksinäisyyden hetkinä ja taivutti nöyryyteen paljon paremmasti kuin
ihmisten sanat. Yksinäisyys oli kuin virkistävä kylpy, joka huuhtoi
pois matkan kuumuuden ja pölyn.

Kesken ajattelemisen nukkui hän ja makasi kotvan aikaa. Kun hän heräsi
oli kello 6 eikä hän siis voinut päästä perille enää sinä iltana,
niinkuin oli toivonut, koska pimeni jo 8 aikaan. Hän päätti sentähden
kulkea vielä yhden peninkulman ja sitten jäädä jonnekin yöksi sekä
varhain aamusella kiiruhtaa Bellan luo, joka ei ollenkaan tietänyt
häntä odottaa.

Kello oli puolivälissä yhdeksän, kun hän saapui erääsen taloon, johon
hän päätti jäädä yöksi. Hän sai siellä pienen ummehtuneen kamarin tuvan
takana, jossa neljä miestä ja kolme vaimoihmistä kuorsasi, toinen
toistaan pahemmin. Saipa vielä kissan makuutoverikseen ja lisäksi muita
kutsumattomia vieraita, jotka vihdoin tekivät vuoteen niin ahtaaksi
hänelle, että hän harmissaan hyppäsi laattialle, pukeutui ja pitkin
askelin kiiruhti ulos väellä täytetyn, pahalle haisevan tuvan läpi.

Lopun yötä istui hän, isoon huiviin käärittynä, eräällä vuorella, josta
näki auringon nousevan kimaltelevan järven yli.

Juotuansa 6 aikaan kupin väkevää sikurikahvia jatkoi hän iloisesti
kulkuansa. Hänellä ei ollut lainkaan lauluääntä, mutta nyt hänen teki
mieli laulaa, sillä kaikki tuntui niin keveältä ja iloiselta. Välistä
vaan kävi hänen mielensä surulliseksi, kun hän muisti Karin tätiä,
mutta nyt hän ei tahtonut häntä muistella, --- hän tahtoi vaan olla
iloinen.

Kello 8 näki hän Fågelvikin herraskartanon iloisesti pilkistävän
koivujen takaa. Hetken perästä oli hän jo portin luona, jonka hän
aukaisi näkemättä ketään ihmistä. Keittiön edustalla seisoi vanha Leena
vaatteita harjaten. Hän oli vähällä pudottaa harjan käsistään, kun hän
näki Hannan, joka nauraen nosti sormensa huulilleen.

-- Missä on Bella? -- kuiskasi hän.

-- Herranen aika, kuinka hyvä mieli Bellalle nyt tulee! -- Missäkö on?
Uimassa se on paraikaa. Hanna menee vaan suoraa päätä uimahuoneelle.

Hanna hiipi hiljaa ja nopeasti alas rantaan ja sisään uimahuoneesen. Ei
näkynyt siellä muuta Bellasta kuin hänen jokapäiväinen verhonsa. Mutta
vähän matkaa rannasta näkyi eräs ruskea kiharapää keinuvan veden
pinnalla ja laineet sen edessä jakaantuivat kiiltäen ja leikkien.

Hanna riisui hiljaa päältään ja astui äänettömästi alas veteen. Hän ui
reippaasti Bellaan päin, jonka kasvot olivat käännetyt rannasta
poispäin ja joka oli täydessä toimessa koettaen pysyttäitä selällään
liikahtamatta. Nyt sai hän vihdoin kylliksi, kääntyi kyljelle ja alkoi
uida rantaan päin, vaan huomasi samassa Hannan aivan vieressään ja
päästi ilohuudon, joka kuului pihalle saakka.

-- Hanna, Hanna, sinäkö! Kuinka säikähdytit minua! Mitä jos olisin
saanut halvauksen ilosta?! Päivää, päivää, näetkö, että nyökäytän
päätä? Mikä kumma sinut tänne toi? Oi, kuinka hirveän hauskaa! Ja
kuinka hyvästi uit! Tahdotko nähdä kuinka minä menen umpeen ...
odotahan ... yks, kaks ... kolme! -- Bellan pää katosi äkkiä.

-- Ptshi! vettä sain nenääni... Osaan minä vettä polkeakin ... näetkö!
Minusta tulee kerran uimamaisteri.

Hanna nipisti häntä poskeen, se tarkoitti "hyvää päivää". He uivat nyt
rinnakkain puhellen ja nauraen lakkaamatta.

Rouva Palmfelt tuli alas uimahuoneelle tervehtimään Hannaa.

-- No, tytöt, jo on aika tulla pois, Bella näyttää ihan siniseltä.

-- Oi ei, äiti kulta, se on vaan mustikoista tullut. Mutta kyllä me
paikalla tulemmekin. Menehän hetkeksi oven ulkopuolelle, ehkä Hanna ei
tahdo muuten nousta.

Rouva Palmfelt meni nauraen ulos ja tytöt riensivät uimahuoneesen.
Tukka oli kuin liimattu silmäkulmiin, vettä tippui joka hiuskarvasta ja
he nauroivat ääneen toisillensa.

-- Äiti, nyt saat tulla sisään. Emmekö näytä upotetuilta
koiranpenikoilta? Pukemisen aikana liikkui Bellan suu kuin kahvimylly.

-- Näetkö, minulla on reformipuku, olen sen itse ommellut. Se on
kauhean hyvä. Kas vaan, onhan sinullakin! Sehän on mainiota! Mutta onko
sinunkin hameesi napissa? Vai niin, kyllä se on paljon parempi... Ja
näetkö, kuinka näppärästi saan kaikki päälleni? Yhdessä vilahduksessa!
Ja pääsen kaikista nauhoista, jotka aina menivät umpisolmuun.

Hanna näytti yhtä tyytyväisenä uutta pukuaan, joka pääasiassa oli
samanlainen kuin Bellan. Se kaunisti häntä, koska hänen pitkä hoikka
vartalonsa siinä näytti kehittyneemmältä. Hän teki hyvillä mielin
muutamia voimakkaita liikkeitä näyttääksensä Bellalle, ettei puku häntä
millään tavalla vaivannut tai ahdistanut.

Laiturilla hyökkäsivät Lulle ja Liisi heitä vastaan ja olivat repiä
Hannan palasiksi, saadaksensa hänestä osan itsekukin. Mutta koska
aamiainen oli valmis, täytyi heidän rauhoittua ja lohdutukseksi
luvattiin heille huviretki jälkeen puolen päivän.

Puolenpäivän aikaan istuivat Hanna ja Bella mäkirinteellä lähellä
rantaa. Paljon oli heillä nyt puhumista. Bella kertoi lopun
jalkamatkasta, jota oli kestänyt kolme viikkoa.

-- Kuinka kesti Alma kaikki vaivat "leikattuine" jalkoinensa? -- kysyi
Hanna hymyillen.

-- Varsin hyvin. Hän kävi yhä uljaammaksi. Ja hän on tullut niin
hyväksi, tiedätkö, aivan toisenlaiseksi kuin ennen. Samaten Lilli.
Luulenpa, että heistä alkaa tulla hyviä ystäviä.

-- Entä Aina?

-- Niin ... Aina ... enpä oikein tiedä! Hän on niin epätasainen.
Pelkään, ettei hän voi pitkäksi aikaa innostua mistään asiasta.
Voimistelu, joka oli häntä hurmannut viime talvena, on hänelle nyt
aivan vieras asia. Yksin Verna Sommarkin on hänestä nyt ihan tavallinen
ihminen vaan.

-- Minustakin on tuntunut, ettei hänessä ole kestävyyttä, -- sanoi
Hanna, -- vaan ehkä se tulee aikaa myöten, -- hän on vielä niin nuori.

-- Bertha on, tiedätkö, oikein reipas tyttö, jospa vaan hiukan useimmin
muuttaisi nenäliinoja. Hänestä tulee ihan varmaan apteekkari.
Jokaisessa lepopaikassa saimme me odottaa häntä, syystä että hänen
täytyi tehdä kokeita voiteillaan ja rohdoillaan. Milloin tarjosi hän
meille viinasta ja mustan viinamarjapensaan lehdistä tehtyä sekoitusta,
milloin voidetta suojaamattomasta voista, johon hän oli pannut
kaikenmoisia maustimia. -- Hanna kuunteli innostuneena, mutta
vähitellen muuttui hän niin vakavan näköiseksi, että Bella huomasi sen.

-- Mitä sinä ajattelet, Hanna?

-- Minä ajattelen, että minun täytyy uskoa sinulle jotakin, ... josta
et tule iloiseksi.

Bella katseli häneen levottomasti, mutta kun Hanna kertoi, että hän oli
saanut kirjeen rouva Meilertilta, löi hän kätensä yhteen.

-- Oi, kuinka hauskaa! Sinun äitisi...

-- Ei ollenkaan hauskaa, -- keskeytti Hanna äkkiä. -- Ja minä annoin
hänelle semmoisen vastauksen, jota sinä et varmaan olisi hyväksynyt.

Hän kertoi koko tapauksen, sekä senkin kuinka hän jälestäpäin oli
katunut. -- Kyllä minä tiedän, kuinka sinä olisit tehnyt, -- lisäsi
hän, -- mutta minä nyt en missään tapauksessa voi olla kuin sinä.

Bella näytti miettiväiseltä. -- Minä olisin sinun sijassasi
kirjoittanut uudestaan. Olisin sanonut, etten suinkaan aikonut häntä
loukata.

-- Silloinpa en olisi puhunut totta. Tiesin koko ajan aikoneeni loukata
häntä oikein tuntuvasti.

-- Oi, Hanna, sinä joka aina niin lujasti tahdot tehdä, mitä on oikein.

He istuivat ääneti. Leena, joka tuli kutsumaan päivälliselle, tarttui
hetkeksi suusta kiinni. Hän pudisteli päätään Hannan uudelle puvulle.

-- Huomaanpa, että Hanna on tullut yhtä hupsuksi kuin Bellakin, --
sanoi hän. Kun nyt olette tehneet itsestänne puoleksi poikia, vaikka
olisitte voineet olla söötiä ja nättiä fröökinöitä! Ette te ikinä saa
sulhaisia, lapsikullat!

-- Häpeä toki, Leena, tahdotko niin mielelläsi päästä meistä? Kukapa
sitten kirjoittaisi kirjeesi ja neuvoisi sinulle kertomataulua?

Leena nauroi. -- Onpa tuo Bella aika lipokieli, -- sanoi hän ja meni.

Kovin sukkelaan kuluivat Fågelvikissä Hannan kolme määräpäivää. Nuoret
kävivät puolukassa ja sieniä keräilemässä, purjehtivat Pentin kanssa,
uivat ja lukivat ääneen, polttivat kokkoa iltasilla ja paistoivat
potaatteja kuumassa porossa.

Hannalla oli eräänä päivänä keskustelu Bellan äidin kanssa. Hän kertoi
aikomuksestaan vetäytyä pois Bellasta sekä syystä siihen.

-- Ettekö usko, täti, että olisi ollut parasta, jos olisin niin tehnyt?
-- kysyi hän.

Rouva Palmfelt katseli häneen tarkkaan. -- Mistä sinä olet saanut
moisia epäilyksiä? -- kysyi hän ystävällisesti tarttuen Hannan käteen.

-- Minulle on sanottu, että minun vaikutukseni Bellaan on paha, --
vastasi Hanna punastuen. -- Olenpa luullut huomanneeni, että tekin,
täti levottomuudella katselette meidän seurustelemistamme.

-- Eiköhän joka äiti jonkunmoisella levottomuudella seuraa lapsensa
kehitystä, varsinkin kun sillä on niin taipuvainen luonne kuin
Bellalla. Mutta ole sinä vaan huoleton, ei minulla koskaan ole ollut
syytä peljätä sinun vaikutustasi. Ensi hetkestä näin, että pohja sinun
luonteessasi on vilpitön ja hyvä, vaikka olot ovat kehittäneet sinut
epätasaiseksi ja hiukan tylyksi. Päinvastoin olen ilolla luullut
huomanneeni, että Bella on kehittynyt lujemmaksi ja että hän
suuremmalla innolla kuin ennen koettaa itseänsä kasvattaa. Ole
sentähden aivan huoleton, hyvä Hanna, ja ole yhä edelleen Bellan
ystävänä. Kukaan ei siitä iloitse enemmän, kuin minä. Ja ellen erehdy,
voipi Bella vuorostaan tehdä sinulle hyvää...

-- Oi, täti, sen minä tunnen joka päivä. Minä saattaisin ihan kuivua ja
kivettyä, ellei minulla olisi Bella. Hänen kunnioituksensa kiihoittaa
minua enimmin hyvyyteen pyrkimään.

Rouva Palmfelt pudisti hänen kättään. -- Siunatkoon Jumala teidän
ystävyyttänne, -- lausui hän lempeästi, -- kestäköön se elämänne
loppuun saakka. Uskollinen ystävä on kaikkia maailman aarteita
kalliimpi.



Syyskuu oli tullut ja rautatien vaunut olivat viime päivinä vierineet
pääkaupunkiin täpösen täynnä koulunuorisoa. Bellan vanhemmat olivat
jääneet maalle, mutta lähettäneet kaupunkiin kolme vanhinta lastaan
Leenan hoidettaviksi. Hannakin tuli samassa. Hän oli taas vuokrannut
entisen pienen huoneensa Bellan läheisyydessä; se oli huokein, minkä
hän voi saada.

Koulussa tapasivat toverit toisensa eräänä maanantai-aamuna, jolloin
todistukset olivat näytettävät ja läksyjä annettiin. Hauskaa oli taas
tavata toinen toisensa. Vanhoja ystävyyden liittoja uudistettiin ja
vanhat vihat unhotettiin. Lämpimästi puristettiin siellä käsiä ja
iloisesti liikkuivat kielet.

Viides luokka tunsi edesvastauksensa, kun näet piti olla esimerkkinä
koko koululle, sekä käyttäytyi tyyneesti ja siivosti. Toinen toisensa
perästä ilmestyivät entiset toverit, ja vieläpä muutamia uusia, jotka
olivat jääneet luokalleen tai äsken ottaneet pääsytutkinnon. Nämä
seisoivat syrjässä, hiukan hämillään niistä uusista suhteista, joihin
nyt olivat joutuneet.

-- Voi päiviäni, Bella, kuinka olet ruskettunut! -- huudahti Agnes Lund
ja löi kätensä yhteen sulasta hämmästyksestä. -- Ethän ole lainkaan
huolinut suojella häviötäsi!

-- En, siitä en tosiaankaan ole välittänyt, -- nauroi Bella, näyttäen
pyöreitä, päivettyneitä käsiään. -- Mutta sinähän olet valkoinen ja
hieno, kuin prinsessa.

-- Elähän, -- vastasi Agnes kainosti, mutta tyytyväisenä kiitoksesta.

-- Sinäpä näytät vankalta, Bibbi, oletpa kuin kelpo tyttö ainakin. --
Hanna taputti hyväksyen Bibbin leveitä hartioita.

-- Niin, näetkö, kesällä minä panin pois kureuuman ja sen jälkeen tulin
niin paksuksi, että oikein hävettää.

-- Eläköön, Bibbi, se oli kaikista viisain tekosi! Nähkää tytöt, kuinka
pulskaksi Bibbi on tullut kolmessa kuukaudessa. -- Ja Bertha hurrasi
häntä ihastuneena.

-- Hyi, paksu kuin porsas, -- kuiskasi Agnes Almalle.

-- Mutta enemmän minun mieleeni kuin sinä, -- kuului tämän rohkea
vastaus.

Bella, Hanna, Bertha ja jotkut muut esiintyivät uusissa
käytännöllisissä reformipuvuissaan ja joutuivat siten innokkaan
keskustelun esineeksi.

-- Aiotteko esiintyä sirkuksessa? -- kysäsi eräs tytöistä.

-- Eihän niitä housuja näekään, -- arveli toinen teeskennellen
ihmettelyä.

-- Onko aikomuksenne olla koulutyttösillä koko elämänne? -- lisäsi
kolmas.

-- Eikä, vaan aiomme olla olevinamme _ihmisiä_, -- Bertha löi kätensä
polveen ylpeällä itsetietoisuudella. Pois kureuumat! Pois pitkät
viistävät hameet! Eläköön vapaus!

-- Niin, pukeutukoon itsekukin mielensä mukaan eikä välttämättömästi
niin kuin kaikki muut, -- huudahti Bella innokkaasti.

-- Hyvä! -- huusivat tytöt,

-- Mitä tämä merkitsee? -- sanoi Bertha ja taputti hämmästystä
teeskennellen Siiriä selkään.

-- Oletko sinä raukka niin laihtunut, ettei sinussa enää ole kuin
kalanluita?

Siiri näytti nololta. Hän oli vasta äskettäin ruvennut kureuumaa
käyttämään, koska hänen äitinsä oli ollut kovasti sitä vastaan. --
Niin, kun minä aloin tulla niin kauhean paksuksi, -- puolusti hän
itseään ja pistäytyi muiden joukkoon.

-- Siinä oli yksi tappio! -- kuiskasi Bella Hannalle.

-- Niin, mutta kymmenen voittoa, -- vastasi tämä. -- Niitä on kymmenen,
jotka ovat muuttuneet järkeviksi, -- paitse me, -- lisäsi hän nauraen.

-- Oi, Hanna, kuinka me tänä talvena rupeamme taistelemaan aatteemme
puolesta!

-- Tietysti. Mutta muistakaamme, että meidän täytyy koettaa _vakuuttaa_
heitä siitä, eikä vaan _yllyttää_.

Kun tyttöparvi sittemmin palasi koulusta, huudahti Bella: -- On ollut
niin hauskaa tavata taas, että meidän pitää vielä kerta yhtyä tänään.
Mitä arvelette pienestä huviretkestä Kaisaniemeen jälkeen puolen
päivän?

-- Voi, voi, kuinka hirveän hauskaa! -- kuului joka taholta ja tyttöjen
erotessa päätettiin yksimielisesti yhtyä kello 4 "vapaamuurarin
haudalla".

Se oli iloinen joukko, joka jälkeen puolen päivän kokoontui Tölöön
rannalle. Tytöt istuivat nurmikolle ja alkoivat puhua kesän
tapahtumista. Jokaisen piti kertoa jotakin toimistaan ja Hanna johti
puhetta, kun se välistä kiihtyi semmoiseksi lörpötykseksi, jota ei
kukaan ymmärtänyt.

Kun Jennyn vuoro tuli, näytti hän olevan hämillään ja sanoi:

-- En tiedä, kerronko ollenkaan mitään, te tulette vaan pilkkaamaan
minua.

-- Oi, puhu pois vaan, me emme näe emmekä kuule! -- Näin sanoessaan
Bertha ripusti nenäliinan kasvojensa eteen.

-- Eipä siltä että minun tarvitsisi hävetä mistään! -- Olin Loviisassa
kylpemässä. Siellä olin mukana kahdessatoista huviretkessä ja
kuudessatoista tanssiaisessa.

-- Aika voimistelu! -- kuului nenäliinan takaa.

-- Mutta minullapa oli hyvin hauskaa ja sain monta hyvää tuttavaa.
Lopulla sanoi tohtori, etten enää saisi tanssia, sydämmeni...

-- Oli eräs Loviisa-sankari murtanut, -- päätti nenäliina.

-- Mutta Jenny, kuinka _saatoit_ olla niin varomaton, -- juuri kun
sinun piti terveyttäsi hoitaa, -- keskeytti Bella moittien.

-- Äidistä oli niin hauskaa, kun sain olla mukana joka paikassa. Hänen
oli aina tapana sanoa, että nuorenahan sitä pitää huvitella.

Siiri kertoi pyytäneensä krapuja Porvoon tienoilla, Bibbi oli käynyt
Oulussa ja laskenut tervaveneessä koskia alas. Agnes oli ollut
Helsingissä koko kesän, kylpenyt tohtori Ewerthin määräyksen mukaan ja
nähnyt keisarin perheineen "Kofladan" saaren luona. Jokaiselle oli
tapahtunut edes jotakin eriskummallista, ja pian tiesivät he jotenkin
tarkkaan, miten itsekukin oli kesäänsä viettänyt.

-- Jo riittää tätä juhlallista keskustelua, menkäämme nyt soittamaan
tai laulamaan "järvisaliin", -- ehdotti Agnes.

Siihen suostuivat kaikki ja kokoontuivat kohta yläkertaan, järvisaliin,
jonka ovet olivat avoinna verantaan ja tyyneen Tölöön lahteen päin.
Taivas oli lännessä punertavan kellertävä ja rannoillakin loistivat
punaiset ja kullankarvaiset lehdet puissa. Ilma oli lämpöinen ja tyyni
ja täynnä syystuoksuja.

Muutamat tytöistä olivat menneet ulos verannalle, toiset kuuntelivat
salissa Agnesin laulua.

-- Minäpä olen oppinut kulkemaan käsillä, -- kehui Bertha ja näytti
taitoansa yleiseksi tyydytykseksi.

-- Ja minä osaan kävellä nuoralla, -- sanoi Bella leikkiä laskien. --
Paha vaan, ettei täällä ole nuoraa. Mutta odottakaa, paremman
puutteessa kelpaa tämä nojapuu.

Samassa hyppäsi hän ylös kapeaan nojapuuhun ja huolimatta toverien
varoituksista, teki hän siinä muutamia notkeita liikkeitä.

Nyt tuli Hanna salista. Kun Bella näki hänet, piti hänen muka
tervehtiä, mutta horjui samassa ja putosi suinpäin maahan.

Kauhistuksen huuto kaikui verannalta. Hanna ja muutamat muut syöksyivät
heti pihalle; hänen polvensa notkuivat, silmänsä eivät eroittaneet
paljon mitään, mutta alas hänen täytyi vaan päästä. Toiset jäivät ylös
saliin kalpeina ja äänettöminä.

Hanna tuli ensimmäiseksi paikalle. Siellä seisoivat jotkut ravintolan
palvelijoista säikähtyneinä ja neuvottomina; kukaan ei ollut rohjennut
nostaa Bellaa. Hän oli pudonnut hyvin pahasti vesitynnyriä vasten ja
oli tainnoksissa -- tai ehkä kuollut.

Hanna kumartui hänen puoleensa ja huomasi hänen olevan hengissä. --
Auttakaa minua nostamaan häntä! -- lausui hän lyhyesti, -- ja viekäämme
hänet sisälle!

Nojatuoli tuotiin ja siinä vietiin Bella varovasti sisään, Bertha
kiiruhti tohtoria hakemaan. Hiljaa hiipivät toverit toinen toisensa
perästä Bellaa katsomaan. Sitten menivät he kotiin, itkien ja
alakuloisina.

Bella makasi silmät ummessa ja ilman mitään tunnon merkkiä. Hän oli
hirveän kalpea, mutta haavaa ei näkynyt missään, ei edes yhtään kuhmua
ollut hänen ruumiissaan. Hanna hautoi kylmällä vedellä hänen otsaansa;
hän oli auaissut hänen vaatteensa ja istui pidellen Bellaa kädestä,
äänettömässä tuskassa odottaen lääkärin tuloa.

Hän tuli ja samassa kannattimet, jotka Bertha oli älynnyt hankkia.
Lääkäri tarkasteli Bellaa, nähdäksensä oliko joku luu katkennut. Mutta
semmoista kohtaa ei keksitty; niskassa näkyi vaan punainen jälki, jonka
hän oli saanut vesitynnyrin laitaan loukatessa.

Lääkäri oli levoton siitä, että tainnoksissa olo kesti niin kauan. --
Aivot tai selkäydin ovat varmaan jotenkin vahingoittuneet ja se voipi
olla vaarallista. Viekää hänet varovasti kotiin, minä tulen myös hetken
kuluttua.

Vanha Leena ei tietänyt miten olla, kun miehet kuormineen seisahtuivat
pihalle ja hän näki Bellan suloiset kalpeat kasvot kantimilla.

-- Mitä ne ovat tehneet hänelle? Herra Jumala, mitä ne ovat tehneet
lapselleni? -- huusi hän semmoisessa kauhussa, ettei voinut paikalta
liikahtaa.

-- Valmista vuode, Leena, -- käski Hanna, vaikka hänen äänensä värisi.
-- Ei ole nyt aikaa itkeä.

Leena säpsähti ja kiiruhti käskyä täyttämään. Mutta hän hoiperteli ja
nyyhkytti kuin unessa olija.

Hannan täytyi ajatella ja määrätä kaikki yksin.

-- Niin, -- puhui hän puoleksi itselleen, -- meidän täytyy heti saada
sana maalle. Mene Leena ja lähetä joku ... odota, minä kirjoitan
muutaman rivin.

Hän piirsi muutamia riviä Bellan äidille. Hänen kätensä vapisi niinkuin
horkassa olijan eikä hän nähnyt, mitä kirjoitti.

-- Sukkelaan, Leena, juokse! Ota semmoinen mies, jolla on hevonen, ja
käske Jumalan nimessä hänen rientää ... sano, että tässä henkeä
kysytään.

Bertha oli mennyt apteekkiin. Pentti oli poissa, tiesi missä. Hanna oli
yksinään Bellan kanssa. Hän heittäytyi polvilleen vuoteen ääreen ja
koetti rukoilla. Mutta hänen rukouksensa oli sanoja vailla, eikä siinä
ollut yhtään selvää ajatusta. Hänestä tuntui ikäänkuin koko maailma
olisi siirtymäisillään pois hänen luotaan, hän olisi tahtonut jostakin
saada nojaa, mutta ei löytänyt mistään. Hän koetti kuvitella itselleen,
että Bella oli kuollut, mutta ei jaksanut syventyä siihen ajatukseen,
ennenkuin toisia ajatuksia tuli väliin: -- kunpa tohtori tulisi ...
kunpa täti joutuisi ajoissa...

Hän lausui hiljaa Bellan nimen ja suuteli hänen kalpeita poskiaan. Voi
kuinka tämä tainnos oli kuoleman kaltaista. Juuri tuolla tavalla oli
hänen äitinsäkin maannut, kun hänen henkensä tästä maailmasta erosi,
eikä mikään rakkauden ponnistus voinut häntä enää takaisin kutsua.

Kuinka tohtori viipyi! Hanna oli vähällä murtua tuskasta ja
väsymyksestä. Hän ei voinut edes itkeä, joka olisi ollut suuri
helpoitus.

Vihdoin kuuli hän askeleita ja näki lääkärin tulevan. Heti hänen
jälkeensä astui Bertha huoneesen. Hän oli hankkinut iilimatoja, joita
pantiin Bellan selkäluuta pitkin.

Lääkäri oli ystävällinen ja sääliväinen; hän jäi odottamaan, mitä
iilimadot vaikuttaisivat. Penttikin oli nyt tullut kotiin. Hänen
hellään sydämmeensä koski kovasti sisaren kohtalo ja alituisesti
pistihe hän sairaan luo katsomaan, eikö tämä jo heräisi. Mutta ilta
kului ja yö tuli, ennenkuin tämä tapahtui.

Vasta kello 2 aikana yöllä aukaisi Bella silmiään, vaan ei näkynyt
ketään huomaavan. Kohta vaipui hän taas entiseen tilaansa. Tohtori,
joka oli koettanut kaikki keinot, mitkä tiesi, meni nyt kotiinsa,
levätäkseen hiukan. Seuraavana päivänä aikoi hän neuvotella toisen
lääkärin kanssa.

Bertha oli jäänyt sairaan luo yöksi ja sai vihdoin unta, mutta Hannaa
ei saanut kukaan siirtymään Bellan vierestä pois, eikä hän voinut
hetkeksikään silmiään ummistaa. Tunnin toisensa perästä istui hän
siinä, odottaen joka hetki, että Bella aukaisisi silmiänsä ja tuntisi
hänet. Mutta aamu tuli ilman muutosta.

Kun Bellan vanhemmat edeltä puolen päivän saapuivat, oli Bella yhä
samassa tilassa ja lääkäri pelkäsi pahinta.

Hanna kiitti Jumalaa, että Elli tädin tulo oli tapahtunut Bellan vielä
hengittäessä. Hänet pyydettiin nyt muuttamaan Palmfeltien luo, että hän
useimmin saisi nähdä Bellaa.

Jälkeen puolen päivän muuttui Bellan tila. Häneen tuli kova kuume, hän
houraili ja häntä rupesi vetämään. Lääkärit pelkäsivät, että aivokuume
oli tulossa ja että hän voisi menettää järkensä, vaikka hän jäisikin
eloon. Vuoteen ääressä istui Bellan äiti kalpeana, kuivin silmin.
Hannan läsnäolo häntä hiukan lohdutti.

Kolmantena päivänä oli Bellalla kauhea suonenveto, mutta sitten hän
alkoi runsaasti hikoilla, jota lääkärit pitivät hyvänä merkkinä. Sairas
sittemmin vaipui hiljaiseen uneen, hengitti syvään ja tasaisesti, ja
hieno puna ilmestyi hänen poskilleen. Hänen äitinsä ja Hanna istuivat
liikahtamatta hänen vuoteensa ääressä, ikäänkuin olisivat peljänneet
pienimmällä kuiskeellaan säikähdyttävänsä toivon kyyhkyä, jonka siivet
suhisivat kaukana.

Pari tuntia levollisesti nukuttuansa, aukaisi Bella silmänsä, ja hänen
katseensa osoittivat, että hän nyt oli täydessä tunnossa. Hän huomasi
äitinsä ja kuiskasi hiljaa: -- äiti! Sitten kääntyi hänen katseensa
Hannaan ja hän hymyili heikosti: -- Hanna! -- kuiskasi hän ja vasen
kätensä tavoitteli hiljaa Hannan kättä.

Silloin aukenivat Hannan kyynellähteet ja hän riensi pois huoneesta
peljäten, että Bella säikähtyisi niistä valtavista nyyhkytyksistä,
jotka puistattivat häntä. Jumalan kiitos, Jumalan kiitos! Kuinka
ihanalta tuntui itku, tointuminen, pitkällisen tuskan poistuminen
kyynelvirran mukana.

Kun lääkäri tuli, näytti hän iloiselta ja hämmästyneeltä. Kuume oli
poissa ja katse selvä. Ei ollut enää henki eikä järki vaarassa, mutta
suurinta varovaisuutta vaadittiin, etteivät hermot, jotka niin kauan
olivat olleet ikäänkuin eloa vailla, jälleen vahingoittuisi.

Pentti tuli usein istumaan hänen vuoteensa ääreen. Hän osasi niin
mainiosti asettaa päänaluksia ja kääntää Bellaa, kun tämä ei itse
jaksanut, ja hänen kätensä oli kuin hellän naisen käsi.

-- Sinä olet niin hyvä, Pentti, -- kuiskasi Bella eräänä päivänä, kun
hän saattoi puhua; -- sinusta tulee varmaan oivallinen tohtori.

Pentti hymyili. -- Ja silloin viimeistään sinun täytyy parantua. Saat
nähdä, että tulet vahvaksi kuin norsu, kun vaan mieltäsi maltat.

-- Luuletko, että se on Jumalan tahto? -- Bellan katseet kääntyivät
kysyväisesti häneen ja hän koetti kiertää käsivartensa Pentin kaulaan,
vaan ei jaksanut. -- Ajattelen aina joskus, että nyt minä kuolen...
Mutta sano, kuinka olen minä tullut näin kipeäksi? Minä en muista
mitään...

-- Sinä et saa puhua niin paljon, sisar kulta, -- keskeytti Pentti
ymmärtäväisesti. -- Kyllä minä kerron kaikki, kunhan vaan vahvistut. --
Nyt et saa ajatella muuta kuin nukkumista, syömistä ja parantumista.

-- Olkoon niinkuin tahdot, -- vastasi Bella väsyneellä äänellä.

Pentti koetti turhaan karaista mieltään, kun näki sisarensa kasvot niin
pieninä ja laihoina vaipuvan jälleen alukselle. Hänen pieni sisarensa!
Kuinka rakas ja suloinen hän oli! Ei hän voinut hänestä luopua, ei
millään lailla.

Pentti pistihe vaatekonttoriin sairashuoneen vieressä ja niisti itseään
tuntuvasti.



Näinä surun aikoina, kun Hanna vapaahetkinään istui Bellan vuoteen
ääressä, näki hänen väsyneiden silmiensä aukenevan ja ummistuvan, kuuli
hengityksen kulkevan puoleksi auenneiden huulien välitse ja katseli,
kuinka kuume valkoisia poskia punasi, oli hänen mielensä täpösen täynnä
levottomia ajatuksia.

Vaikka hän oli satoja kertoja sanonut itselleen, ettei hän koskaan
tahtonut niin lujasti kiinnittää sydäntänsä keneenkään, että luopuminen
siitä tuntuisi kipeältä, tunsi hän nyt, kuinka arvaamattoman kalliiksi
Bella oli käynyt hänelle. Tämä pieni, kuumeesta värisevä käsi oli
tarttunut niin vahvasti hänen sydämmeensä, ettei tämä koskaan enää
tuntuisi eheältä, jos käsi raukeaisi kuolemaan. Hanna tunsi, ettei
hänen kova luontonsa voisi pehmetä ilman Bellan vaikutusta, ja nyt
hehkui hän halusta saada vapaaehtoisesti antautua tämän vaikutuksen
alaiseksi. Hän huomasi kummastuksella, kuinka hän nyt toivoi saavansa
rakastaa jotakin ihmistä, hän, joka kuitenkin yhä vielä luuli, ettei
kukaan muu ollut vapaa, kuin se, joka oli kaikista tunteista
riippumaton. Ja näinä viikkoina, jolloin levottomuus ja tuska olivat
hänen ainaiset toverinsa, tunsi hän kuinka katkeruus hänessä suli
sulaamistaan, kuinka okaat taittuivat ja sydäntä täytti uusi, suloinen
tunne kaikkia ihmisiä kohtaan. Ensiksikin tulivat Bellan omaiset
hänelle hyvin rakkaiksi ystävän tähden, sitten koulutoverit ja vihdoin
yhä laajemmissa piireissä kaikki, yksinäiset, kärsiväiset horjuvaiset
ihmisraukat. Hän, joka oli luullut sydäntänsä niin ahtaaksi, ettei
siihen sopisi mikään jalo tunne, huomasi nyt haluavansa edes johonkin
määrin keventää niitä taakkoja, jotka painoivat niin monen hartioita.

Näitä ajatellessa täytyi hänen yhä useammin muistaa Karin tätiä. Hän
karkoitti aina tämän ajatuksen, mutta se tuli yhä uudestaan. Ehkä oli
tämä vanha nainen yksi noista hiljaisuudessa kärsivistä, joka vaan
tarvitsi hiukan ystävällisyyttä herätäkseen uuteen eloon. Oi, Karin
täti, mitä varten sinä tulit minun tielleni? Minkätähden et voi jättää
minua rauhaan, niinkuin jätit äitini siihen aikaan, jolloin hän olisi
sinua paraiten tarvinnut? Olethan julma, kun pakotat minut luoksesi. Ja
yhtä julma minä olen, joka -- tietämättä, oletko yksinäinen ja onneton
-- olen jättänyt sinut päivä päivältä, viikko viikolta, kuukausi
kuukaudelta odottamaan sen tuloa, jonka olisi pitänyt katua, eikä ole
sitä tehnyt. Kohta on yhdeksän viikkoa siitä, kun sain kirjeesi ja
vielä ... vielä olen yhtä leppymätöin kuin silloin...

Sitten hän taas ajatteli ihmetellen isäänsä. Mimmoinen oli hän, tuo
isä, joka olisi voinut antaa hänelle kodin turvan, eikä ollut sitä
tehnyt, jota hän ei koskaan nähnyt eikä voinut rakastaa? Missä oleskeli
hän? Tiesiköhän hän, että hänen vaimonsa oli kuollut, että hänen
tyttärensä oli turvattomana maailmassa, että hänen rahalähetyksensä oli
yleenkatseella hyljätty? Ja jos hän tämän kaiken tiesi, niin miltä se
hänestä tuntui. Varmaan hän oi siitä välittänyt, koska oli niin
kevytmielinen ja itsekäs.

Kummalliselta tuntui ajatella kotia, joka olisi ihan oma! Saattoihan
koko pieni maailma, täynnä rakkautta ja hauskuutta, sopia neljän seinän
väliin. Hanna melkein ei muistanut omistaneensa oikeaa kotia; se oli
aina hänestä tuntunut puoleksi erämaalta, kunnes kuolema oli siihen
luonut kaikkea sovittavan varjonsa. Vaan samassa se hajosikin, ja hän
heitettiin taas maailmalle, rajattomaan tyhjyyteen.

Kerranpa loisi hän kuitenkin itselleen kodin, jospa ei piankaan. Kodin,
jossa olisi kirjoja ja kukkia, hiljaista yksinäisyyttä, eikä kuitenkaan
koskaan tyhjyyttä. Ensin hän matkustaisi ja katselisi maailmaa ja
sitten palajaisi kotiin tuhansilla muistoilla, jotka kaunistaisivat
hänen kotiansa. Tiedot ja työ tekisivät hänen elämänsä niin rikkaaksi
ja -- Bellan ystävyys olisi hänelle päiväpaisteena.

Ajatukset kääntyivät taas Bellan sairasvuoteesen. Mitä jos hän
kuitenkin kuolisi! Sanomattomalla tuskalla, jota hän ei voinut
selittää, kuunteli hän sairaan epätasaista hengittämistä, kumartui
vuoteen yli ja tarttui levottomasti peittoosen molemmin käsin, pitäen
siitä kiinni niin lujasti, kuin jos tästä olisi riippunut ystävänsä
henki.

-- Kuinka heikko olenkaan tänään, -- huudahti hän vihdoin puoli ääneen
ja nousi, vakavasti päättäen voittaa itsensä. -- Täällä haaveksin minä
tuntikausia aivan kuin koko tulevaisuuteni olisi kiinnitetty tähän
heikkoon elämänlankaan.

Hän kosketti huulillaan Bellan hiuksia ja meni tiehensä puoleksi
uholla, puoleksi itkien.

Koulussa vaihteli mielentila aina sen mukaan, mitä Bellasta kuultiin.
Joka päivä sai Hanna vastata moniin ystävällisiin kysymyksiin ja aikoja
ennen kuin Bella sai mitään tietää ulkomaailmasta, tulvaili hänen
huoneesensa kirjelippuja, kukkia tai sieviä pieniä käsitöitä,
helläsydämmisten toverien antamia.

-- Tuntuu aivan kuin nappi puuttuisi takista, kun Bella on poissa, --
oli Berthalla tapa sanoa, -- ja juuri se nappi, joka paraiten suojeli
kylmältä -- täällä luokalla. --

Niinä päivinä, jolloin Bella oli parempana ja Hannan levottomuus hänen
suhteensa väheni, täytyi hänen yhä useammin muistella Karin tätiä. Hän
tunsi, että hänen kuitenkin kerran täytyisi mennä tämän luo, ei
ulkonaisista syistä, vaan omantunnon pakosta, ja jota enemmän hän
viivytteli sitä enemmän hän ylenkatsoi omaa käytöstään. Hänellä ei
muuten ollut tapana vitkastella, kun joku asia kerran oli toimitettava.
Ainoa, millä hän voi itseänsä puolustaa, oli se, ettei hän tahtonut
mennä semmoisella sydämmellä, joka oli täynnä vihaa ja leppymättömiä
tunteita, niinkuin hänellä yhä vielä oli.

Vihdoin kävi tuo itseensä tyytymättömyys hänelle niin kärsimättömäksi,
että hän päätti heti mennä rouva Meilertin luo, maksoi mitä maksoi.
Adressikalenterista löysi hän helposti hänen osoitteensa ja meni
kenellekään mitään sanomatta hänen luoksensa eräänä päivänä.

Kovasti sykki Hannan sydän, kun hän seisoi huoneen edustalla, mutta hän
koetti näyttäytyä levolliselta astuessaan portaita ylös. Nämä olivat
matalat ja mukavat, mutta Hanna oli kuitenkin aivan hengästynyt ylös
päästyään. Mutta täällä tunsi hän taas niin suurta vastenmielisyyttä ja
vastustamatonta halua päästä pakoon, että hän kääntyi takaisin ja
melkein juoksi alas kadulle. Kuitenkin hävetti häntä sitten taas, hän
reipastui, koetti ajatella Bellaa ja kääntyi rohkeasti takaisin sekä
soitti kelloa.

Palvelustyttö aukaisi oven. -- Kyllä, rouva Meilert oli kotona. --
Tehkää hyvin, käykää sisälle.

Hanna jäi kuitenkin etehiseen, sillä aikaa kun tyttö meni rouvalle
ilmoittamaan. Salin ovesta näki hän tauluja, kasveja, mattoja ja
uutimia. Jospa Karin täti ei ollut onnellinen, niin oli hän ainakin
rikas. Tämä tuntui Hannasta ikävältä, paljon vaikeampi ja
tarpeettomampi oli hänestä nyt anteeksipyyntö. Ja kun hän vertasi tätä
ylellisyyttä äitinsä köyhyyteen, yltyi hänen vastenmielisyytensä.

Palvelustyttö kääntyi takaisin ja pyysi häntä astumaan sisään. Hän
heitti hiukan halveksivaisen katseen Hannan köyhään pukuun. Mutta hän
ehkä kuitenkin arvasi, ettei Hanna ollut tuommoinen tavallinen
avunpyytäjä, joita talossa niin paljon kävi, -- sillä hän auttoi
kohteliaasti päällysvaatteet Hannan päältä.

Rouva Meilert istui kirjoituspöytänsä ääressä, mutta Hannan sisään
astuessa nousi hän siitä. Hän oli pitkä ja suoraselkäinen, tukka
harmahtava, kasvonpiirteet kauniit, mutta ankarat. Hän tervehti Hannaa
jotenkin kylmästi ja pyysi istumaan.

Hanna jäi kynnykselle seisomaan.

-- Minä olen Hanna Rappe, -- virkkoi hän ja tunsi veren nousevan
poskilleen, eikä voinut estää hämilleen joutumistaan. -- Olen tullut
anteeksi pyytämään epäkohteliaasta kirjeestäni.

Ilon säde kirkasti hetkeksi rouva Meilertin ankaroita kasvonpiirteitä,
mutta hän voitti tunteensa ja tuli jälleen kylmäksi. Tämä rauhoitti
Hannaa. Hän oli odottanut kyyneltulvia ja syleilyksiä, ja semmoista hän
ei voinut kärsiä. Rouva Meilert katsoi häneen tarkkaan.

-- Annapahan nähdä, -- sanoi hän -- oletko äitisi tytär... Ehkä silmät
ovat hänen, mutta hänen katsantonsa oli vienompi, ystävällisempi...
Hänen äänensä värähti. Hanna katsoi häntä suoraan silmiin. -- Niin, --
lausui hän, -- saattoi olla, ennenkuin surut tekivät hänen luontonsa
kovaksi. Sanotaan, että minä ulkomuodoltani olen isääni, sisällisesti
äitiini.

Rouva Meilert asetti hänet hiljaa sohvaan viereensä. -- Puhu hiukan
äidistäsi, hänen viimeisistä hetkistään. Et voi aavistaa, kuinka kallis
hän kerran oli minulle.

Hanna hymyili katkerasti. -- Ja kuitenkin saatoitte hyljätä hänen!
Annoitte hänen yksin taistella elämän taistelua, köyhänä, sairaana,
pettyneenä kaikissa toiveissaan niiden suhteen, joita hän oli
rakastanut.

-- Niin, näetkö, olin loukattu sisimmässä sydämmessäni. En voinut suoda
sitä anteeksi, että hän, hyljäten ihanteensa, meni miehelle, joka ei
edes ansainnut hänen kunnioitustaan. Minusta hän silloin alensi itsensä
niin, että minun _täytyi_ työntää hänet luotani, vaikka sydäntä
kirveli...

-- Unhotatte, että hän rakasti isääni; olkoon se hänen
puolustuksenansa.

Rouva Meilert katsahti ylös. -- Ei, -- sanoi hän kiivaasti, -- ei
rakkauskaan _voi_ kaikkea puolustaa. Minä en koskaan voinut oikein
uskoa, että hän todellakin rakasti isääsi; siihen tämä oli liian
paljon häntä alempana. Mutta jos niin oli laita ... no, silloin en
ymmärrä ihmissydämmen oikkuja! Nainen, niin oikeutta harrastava,
helläsydämminen, kaikille suurille aatteille altis, kuin äitisi, ... ja
isäsi! Hengettömämpää, tyhjempää, hengen ja ruumiin puolesta
elähtyneempää olentoa en ole koskaan nähnyt. Mutta suo anteeksi, -- ehkä
loukkaan sinua?

-- Oi, -- kuului Hannan lyhyt vastaus, -- isäni suhteen minulla ei ole
minkäänlaisia tunteita.

-- No niin, ymmärräthän, miltä tuntui nähdä ystävän, jota rakastin
enemmän kuin itseäni, heittäytyvän moisen miehen syliin! Minä olin
epätoivossa ja katkaisin kaikki suhteemme. Sitten tuli hänen
rangaistuksensa. Hän tuli onnettomaksi ja hyljätyksi, ja nythän minun
olisi pitänyt anteeksi suoda. Mutta minä en voinut sitä, se tuntui
ikäänkuin minun samassa olisi täytynyt luopua omista periaatteistani,
varsinkin jos olisin ottanut ensimmäisen askeleen. Jos hän olisi tullut
minun luokseni...

-- Saatoitteko todellakin sitä uskoa sen kirjeen jälkeen, jonka te
kirjoititte hänelle hänen hääpäivänänsä? -- Hannan posket hehkuivat. --
Se kirje oli omiansa sammuttamaan viimeisenkin ystävyyden kipinän.

-- Vai niin, sinä olet lukenut sen! No, -- olenhan sitä katunut
tuhannen tuhatta kertaa. Olisin voinut luopua koko omaisuudestani, jos
se vaan olisi ollut kirjoittamatta. Minä tiesin, että hänen sydämmensä
murtuisi siitä, ja kuitenkin kirjoitin sen, hillitsemättömässä
tuskassani. Minulle oli silloin jonkunmoinen lohdutus siitä, että sain
tehdä aukon meidän välillemme niin laajaksi, kuin suinkin voin.

Kun minä kuulin, että hänen miehensä oli hänet hyljännyt ja että hän
oli muuttanut pois pienen lapsensa kanssa, silloin pyrki sydämmeni
hänen luo koko entisellä hellyydellään. Mutta luuletko saattaneeni
lähestyä häntä, luuletko, että olisin voinut pyytää anteeksi? Ei,
siihen olin liian itsepintainen ja kova. Tahdoin pakottaa häntä ensin
tulemaan minun luo. Mutta hän ei tullut, ja minä kuulin, että hän kärsi
nälkää. Rauhoittaakseni omaatuntoani, lähetin hänelle sittemmin
vuotuisesti pienen rahasumman sinua varten...

-- Tekö sen lähetitte? -- keskeytti Hanna, punastuen pahasta mielestä.
Niihin rahoihin hän ei koskaan kajonnut.

-- Se oli hänen kaltaista, -- virkkoi rouva Meilert hymyillen tuskin
nähtävästi. -- Hänhän aina oli tahtonut tulla omin voimin toimeen. Hän
oli yhtä ylpeä kuin minäkin, ja se teki meidät kumpaisetkin
onnettomiksi. Sillä aikaa, kun hän kulutti itseänsä kovalla työllä,
jota huonosti palkittiin, menetin minä aikani lukemattomissa
huvituksissa, unhottaakseni sisällisen tyhjyyden. Kumpainenkaan meistä
ei koettanut toista lähestyä, ja kuitenkin olisi tämä pelastanut meidät
molemmat.

Kun olin tullut 30 vuoden vanhaksi tuntui minusta elämä ihan
arvottomalta. En ollut itse onnellinen, enkä elänyt kenenkään onnea
varten. En ollut oppinut mitään semmoista, joka olisi tehnyt minut
mahdolliseksi alkamaan jotakin itsenäistä työtä, minua oli vaan
kasvatettu elämästä nauttimaan. Tähän surun ja tyhjyyden aikaan tapasin
minä miehen, joka kauan oli rakastanut minua hiljaisuudessa,
uskollisesti ja puhtaasti ja ... me menimme yhteen. Hänellä oli
harvinaisen jalo luonne. Kuinka paljosta tulee minun häntä kiittää!
Hänen ansionsa se oli, etten tykkänään vaipunut raskasmielisyyteen ja
hänen ainainen, sydämmellinen toivomuksensa oli, että minä taaskin
lähestyisin äitiäsi ja tulisin onnelliseksi... Mutta -- minusta oli
tämä nyt jo mahdotonta, tie välillämme oli kasvanut umpeen, sitä peitti
korkea, kietova ruoho, me emme voineet enää saavuttaa toisiamme.

... Viisi vuotta vaan kesti avioliittomme, minä kadotin tuon uskollisen
toverini ja seuraavana vuonna saapui minulle tieto äitisi kuolemasta.

Rouva Meilert oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä ja Hanna luuli hänen
itkevän. Outoja tunteita liikkui nuoressa tytössä, kuunnellessaan
toisen puoliääneen lausumaa tunnustusta. Hanna tunsi vielä katkeruutta
äidin kohtalosta, mutta myöskin suurta sääliä tätä suurta, hillittyä
surua nähdessään. Ja hän tunsi vavahtavansa ilosta, huomatessaan Karin
tädissä semmoista, jota hän saattoi ymmärtää ja suoda anteeksi.

Rouva Meilert nosti jälleen päätään. Hän ei ollutkaan itkenyt, mutta
hänen silmänsä ilmoittivat semmoista kärsimystä, jota Hanna ei vielä
ollut kenessäkään nähnyt. He istuivat nyt kauan aikaa ääneti. Hanna ei
uskaltanut kömpelöllä sanalla häiritä sitä; hän odotti, että toinen
rauhoittuisi, ennenkuin hän rohkeni osoittaa sitä myötätuntoisuutta,
joka täytti hänen sydämensä. Hän oli nähnyt paljon surua, oli ikäänkuin
kasvanut surun polvella ja oli sille kuin vanha tuttu, vaikkei itse
ollut sitä kokenut muuten kuin kaikuna muiden sydämmistä. Mitä oli
hänen levottomuutensa Bellan tähden verrattuna tämmöiseen katkeraan,
kalvavaan tuskaan? Hänen oli vaan vieno, puhdas suru, vapaana
katumuksesta ja omantunnon vaivoista; siinä oli myös vielä toivoa ja
pelonsekaista luottamusta siihen voimaan, jolle kaikki on mahdollista.

Hänen oma käytöksensä Karin tätiä kohtaan tuntui hänestä tällä hetkellä
niin alhaiselta, että häntä hävetti. Unhottaen tavallisen jäykkyytensä,
tarttui hän äkkiä hänen käteensä ja suuteli sitä.

-- Karin täti ... voitko suoda anteeksi sen, minkä kirjoitin?

Sanansa soivat vienoilta ja lämpimiltä, niin kuin Bella olisi ne
lausunut.

-- Ei ole minulla mitään anteeksi suotavaa. -- Rouva Meilert puristi
kovasti hänen kättään. -- Mutta voitko hiukan pitää minusta, niin olen
kiitollinen. Kerro nyt ... kerro äidistäsi kaikki, mitä vaan muistat,
ja kaikki, mitä arvelet minun ansainneeni kuulla. Elä säästä minua,
anna minun kuulla kaikki, mitä hän on minusta sanonut. Pahin, minkä
kuulla voin, ei ole mitään verrattuna omantuntoni vaivoihin. -- Hanna
alkoi kertoa. Hän ei peittänyt mitään. Hän toi esiin äidin köyhyyden ja
hänen ankaran taistelunsa leivän eteen. Hän puhui niistä epätoivon ja
katkeruuden hetkistä, joita hän oli nähnyt, niistä vastoinkäymisistä ja
pettyneistä toiveista, jotka vähitellen tekivät hänen äitinsä sydämmen
kovaksi, sekä siitä pitkällisestä taudista, joka vihdoin vei hänet
hautaan. Mutta hän viivytteli kauan kertoessaan viimeisten päivien
hiljaisesta rauhasta ja siitä rakkaudesta, jota hän niin myöhään oli
saanut nauttia.

Ihmeellistä. Hänen näin kappale kappaleelta kertoellessaan äitinsä
elämän vaiheita, niin paljon kuin muisti, katosi vähitellen
viimeinenkin vihan varjo häntä kohtaan, joka hänen vieressään istui ja
joka hänkin puolestansa oli niin paljon katkeroittanut vainajan päiviä;
ja hänestä tuntui nyt, että se suru, jota he kumpanenkin olivat
kantaneet, oli muodostunut lujaksi siteeksi, joka yhdisti heitä
kuolemankin jälkeen.

Oli jo myöhäinen ilta, kun Hanna meni. Hän tunsi nyt hellää
myötätuntoisuutta Karin tätiä kohtaan ja toivoi pian taas saavansa
häntä nähdä.



Bellan parantuminen edistyi, vaikka hyvin vähitellen. Hän sai nyt
välistä olla istuallaan vuoteessa, pehmeiden päänaluksien nojassa,
mutta lukea hän ei saanut eikä tehdä minkäänlaista työtä. Monesti kävi
aika hänelle pitkäksi. Silloin oli Pentillä tapana asettaa pikku Helmi
Bellan vuoteelle, jossa hän erinomaisella taidolla kaasi juomalasin
yöpöydän liinalle, söi suuhunsa sokuripalaset ja takoi kalistimellaan
vuoteen laitaan, kunnes kiinnitti itseensä Bellan huomion. Välistä
istuivat kaikki sisarukset Bellan vuoteen ympärillä, puhuen
kouluseikoista, ja pari kertaa oli hänellä ollut ilo vastaanottaa pari
toveria, jotka toivat terveisiä koko luokalta.

Hänen rakkahimmat hetkensä olivat kuitenkin ne, jolloin Hanna
loma-ajoillaan istui hänen luonaan. Silloin loistivat Bellan silmät.
Hannalla olikin taito kertoa asioita niin, että ne viehättivät
vähääkään väsyttämättä. Eräänä tämmöisenä hiljaisena hetkenä kertoi
Hanna käyneensä Karin tädin luona ja Bella ihastui siitä äärettömästi.

-- Hän oli miellyttävä, sanoithan niin? Miltä hän oikeastaan näytti?
Mitä kaikkea hän sanoi? Menetkö sinne jälleen? Pidätkö paljonkin
hänestä?

-- Nytpä puhut liiaksi, neiti Belladonna, ja siis menen tieheni.

-- Elä mene, elä! Lupaan olla hiljaa kuin liera, jos vaan jäät. -- Ja
Bella tarttui hänen hameesensa. -- Minä, näetkö, voin niin hyvin tänään
ja sentähden olen niin vallaton. Tohtori antoi minulle luvan syödä
viinirypäleitä, ja minä olen niin kauhean ahne niille. Ellei minulla
olisi omaatuntoa, lähettäisin sinut ulos pyryilmaan ostamaan hiukan
enemmän, sillä ne loppuivat juuri. Mutta...

-- Jos ei muu estä, niin kyllä vapautan sinut omastatunnostasi, --
nauroi Hanna ja oli jo puolitiessä ulkona huoneesta.

-- Odota sinä tuuliaispää! Ota viisikymmentä penniä tuosta laatikostani
ja valitse kaikkein kauniimmat viinirypäleet! Kas niin ... hyvästi nyt!

Kun Hanna jo oli sulkenut oven, kutsuttiin häntä takaisin.

-- Maltahan, Hannibal, luulenpa, että minun rypäle-himoni kuuluu niihin
"mielen tiloihin", joita tahto voipi hallita. Ergo _voin_ minä hallita
sitä; ergo _tahdon_ sitä hillitä. Pane pois viiskymmenpenninen. Se
voipi tehdä suurempaa hyötyä säästölaatikossani köyhiä varten, kuin
minun ahneessa vatsassani.

Hanna totteli nauraen ja istui jälleen entiselle paikalleen.

Samassa astui Pentti huoneesen, korvat punaisina, ja kantaen
päällysnuttuaan käsivarrellaan.

-- No, herraseni, mitä sinä olet toimittanut tänään? -- kysyi Bella ja
kutsui hänet luokseen.

-- Seisauttanut hurjistuneita hevosia, -- vastasi Pentti
yksitoikkoisella äänellä.

Tytöt näyttivät niin kummastuneilta, että hänen täytyi nauraa. -- Ihan
totta, -- vakuutti hän. Kuljin kauppatoria keisarillisen palatsin
kohdalla, kun näin hevosen kuormineen tulevan hurjaa vauhtia minua
vastaan. Ajuri huusi ja koetti hevosta pidättää, kuorman sisässä
voivotteli joku täyttä kurkkua. He näyttivät joutuvan suoraa päätä
Katajanokan kanavaan. No, minulla ei ollut muuta neuvoa, kuin hyökätä
esille ja ojentaa levitetty sateenvarjoni hevosta kohti, joka tästä
niin hämmästyi, että seisahtui siihen paikkaan. Vauhdista kaatui reki
tietysti ja ajuri joutui sen alle. Pari kolme miestä tuli avuksi, me
saimme hevosen riisutuksi valjaista ja ajurin autetuksi. Ei hänelle
eikä rouvasihmiselle, joka oli sisässä, ollut mitään vahinkoa
tapahtunut. Vaan rekeä nostaessani sain tämän ison reiän
päällystakkiini. Tahdotko sinä, Hanna toveri, auttaa minua parsimaan
sitä?

-- Niin auttaako? -- nauroi Hanna -- tarkoitat kai, että me vuoroon
ompelemme yhden pisteen kumpikin. Ei, annahan tänne, kyllä minä tulen
toimeen ilman sinun apuasi.

Pentti antoi hänelle takin ja hän aikoi ruveta sitä korjaamaan.

-- Mutta kuulehan, Pentti, -- kuiskasi Bella vuoteeltaan ja näytti
hyvin veitikkamaiselta, -- kuka se tässä tuonoin vakuutti, ettei
koskaan antaisi naisen auttaa itseään millään, jota itse voisi
toimittaa?

Pentti aprikoi. -- Minä se taisin olla. Ja olen minä aikoinani sukkia
parsinut, mutta en nuttuja. Vaan pitää se kai minunkin työni tässä
kelvata. Annahan tänne, niin koetan! Ja kiitos, sisko siirappisuu, että
puolustit itsenäisyyttäni.

Hanna antoi hänelle neulan ja rihman; sormitin ylettyi tuskin
puoliväliin kynttä. Pentti istui ompelemaan ja koetti näyttää
tottuneelta. Hän asetti otsansa ryppyihin ja alkoi vetää kuin suutari
pikilankaa. Tytöt naurahtivat, vaan antoivat hänen olla hiukan aikaa
rauhassa.

Mutta kun Hanna näki, että parsima, huolimatta Pentin vakavista
ponnistuksista, alkoi näyttää isolta käsnältä nutun hihassa, pyysi hän,
että Bella "armollisesti" antaisi hänen tällä kertaa auttaa. Olihan
Pentti jo osoittanut, että hänellä oli hyvä tahto.

Bella ei ollut säälimätön, ja kohta näki Pentti ihmetellen, kuinka
Hanna toverin taitavat sormet ensin hävittivät hänen taitonsa jäljet ja
sitten parsivat reiän niin hyvästi, että paikka näytti aivan
entiseltään.

-- Tytöt ovat kuitenkin oiva tyttöjä! -- huudahti hän huoaten
ihmetyksestä.

-- Ja pojat ovat poikia ja jäävät siksi! -- virkkoi Bella päätään
nyykyttäen.

Samana iltana kävi Bella taas huonommaksi. Kuume tuli takaisin ja hän
heittäytyi levottomasti edes takaisin vuoteellaan. Lääkäri, jota oli
käyty hakemassa, pelkäsi taudin uudistuvan.

Aamupuolella yötä, jolloin Hanna valvoi hänen luonaan, aukaisi Bella
äkkiä silmänsä, ja kuiskasi hiljaa: -- Hanna!

Hanna istui vuoteen ääreen ja tarttui Bellan käteen. Se oli tulikuuma
ja silmät loistivat suurina ja kirkkaina.

-- Kuinka on laitasi? -- kuiskasi hän levottomasti. -- Oletko huonompi?
Menenkö tätiä herättämään?

-- Elä vielä... Mutta Hanna, ehkä minun nyt täytyy kuolla.

Hanna tunsi pistoksen sydämmessään, niin kipeän, että hänen olisi
tehnyt mieli huutaa. Mutta näennäisesti oli hän tyyni.

-- Luuletko, Hanna, ... että on hyvin vaikeaa kuolla? -- Bella
kiinnitti levottoman katseensa Hannaan.

-- Olen vaan nähnyt _yhden_ ihmisen kuolevan, ja se oli äitini. Hänelle
tuli kuolema kuin pelastaja, jota on ikävöity, hänhän oli ollut niin
kauan kipeänä.

-- En tarkoita sitä ... tarkoitan, että ... onko hyvin kauheaa ...
seisoa Jumalan kasvojen edessä?

--- Toivon, että Jumalan läheisyys suopi sinulle rauhaa ja
turvallisuutta, eikä pelkoa, -- vastasi Hanna, ja hänen huulensa
värisivät niin, että hän tuskin saattoi puhua.

-- Näetkö ... minä välistä niin pelkään Jumalaa ... olen niin vähän
huolinut Jumalasta ... jospa Hän onkin suuttunut minuun...

-- Oi, Bella rakas, eihän kukaan meistä ole hänen armoansa ansainnut.
Mutta tiedäthän, keneen me saamme turvata.

-- Kyllä! -- kuiskasi Bella heikolla äänellä.

Hetken kuluttua kiersi hän käsivartensa Hannan kaulaan ja kysyi: --
Hanna rakas, suretko minua paljonkin, jos ... nyt kuolisin?

Hanna koetti karaista itseään, että saisi vastatuksi tyyneesti: --
eihän kukaan, maailmassa ole niin rakas minulle kuin sinä.

-- Ei kukaan muu kuin Jumala! -- kuiskasi Bella jälleen.

-- Oi, ei edes Jumalakaan, -- virkkoi Hanna surullisena. -- En ole
vielä päässyt niin pitkälle, että rakastaisin Jumalaa ylitse kaiken...
Vaan sinä näytät niin väsyneeltä, elä puhu enää, koeta nukkua.

Bella nyykäytti päätään. -- Tahtoisin niin mielelläni elää! -- kuiskasi
hän ja koetti hymyillä. Sitten vaipui hän hiljaiseen uneen, yhä
pidellen Hannaa kädestä.

Aamu koetti ja löysi heidät samassa asemassa. Hanna oli väsymyksestä
nääntyä, vaan ei hennonut liikahtaa eikä vetää pois kättään, ettei
herättäisi sairasta. Rouva Palmfelt hiipi huoneesen, levoton kysymys
katseessaan. -- Hän nukkuu, -- kuiskasi Hanna iloisena.

Olikohan tämä uni elämäksi vai kuolemaksi? Levottomina kuuntelivat he
hänen hengityksiään, jotka kävivät yhä syvemmiksi ja rauhallisemmiksi.
Tälläkin kertaa kulki kuoleman enkeli vaan ohitse. Se ei vielä koskenut
tähän kypsymättömään hedelmään, se kylvi vaan vakavuutta kahteen
nuoreen sydämmeen.



Maaliskuu oli lopussa. Hanna oli muuttanut kotiinsa, koska Bella ei
enää tarvinnut niin tarkkaa hoitoa. Hiljaisuus vallitsi hänen omassa
pienessä huoneessaan ja se teki hänelle niin hyvää, ajatuksia tuntui
tulvaavan häneen enemmän täällä kuin muualla.

Ja nyt hän ryhtyi lukuihin uudella tulisella innolla. Vaikka ne eivät
saattaneet täysin tyydyttää hänen tietoja haluavaa henkeänsä, olivat ne
kuitenkin kaikki mitä hänellä siihen aikaan oli tarjona.

Karin täti oli tarjonnut hänelle huonetta luonaan, vaan Hanna
kieltäytyi siitä vakavasti. -- En tahdo olla liian suuressa
kiitollisuuden velassa sinulle, täti hyvä, -- virkkoi hän
ystävällisesti, -- ja sitä paitse tottuisin sinun luonasi liian hyviin
päiviin.

Mutta useinpa kävi hän nyt Karin tädin luona, kun vaan Bella ei häntä
tarvinnut. Ja Karin täti oli tehnyt hänelle erään ehdotuksen, joka pani
hänen päänsä pyörälle.

Ensin, kun Karin täti oli sanonut, että hän aikoi lähteä ulkomaalle
vuodeksi ja ottaisi Hannan mukaansa, oli tämä, tapaansa noudattaen,
kieltäytynyt aivan jyrkästi. Karin täti näytti olevan siitä pahoillaan.
Hanna sitten katui ja sanoi tulevansa mukaan sillä ehdolla, että hän
vastaisuudessa saisi maksaa takaisin matkakulungit puolestansa.

-- Siihen olet oikeutettu, -- vastasi Karin täti vakavasti. -- Vaan
olenpa minäkin oikeutettu kieltäytymään vastaanottamasta lahjaa, jota
nyt tarjoon sinulle lämpimällä sydämmellä.

Hanna taisteli vanhaa ylpeyttään vastaan, mutta hänen rakkautensa Karin
tätiin vei voiton.

-- Myönnyn, siitä syystä vaan että pidän sinusta, täti, -- sanoi hän.

-- Ymmärrän, -- vastasi Karin täti hymyillen ja hyväili Hannan
uhkamieltä osoittavaa otsaa.

Eräänä lauantai-iltapäivänä viettivät Bertha ja Alma pientä
pakinahetkeä Hannan luona. Tytöt kävivät ylipäänsä mielellään häntä
katsomassa. Hän oli tullut paljon iloisemmaksi ja avomielisemmäksi
Bellan parantumisen jälkeen.

-- Hyvänen aika, kuinka pehmoisia sohvia sinulla on! -- huudahti Bertha
heittäytyen eräälle puutuolille semmoisella rähinällä, että sen jalat
olivat vaarassa. -- Sinun luonasi vallitsee niin suuri mukavuus, että
se oikein veltostuttaa.

-- Oho, istukaa laattialle, kaiken mokomin, jos tuolien pehmeys vaivaa,
-- kehoitti Hanna. -- Niinkuin näet, pidän minä paraimpana istua
paljaalla pöydällä.

-- Mutta sanokaa, eikö se olisi taivaallista, jos olisi oikein rikas,
-- huudahti Bertha aivan hurjistuneena. Ajatelkaa, että saisi nukkua
untuvilla, ei tarvitsisi käydä ikävässä koulussa, saisi syödä
herkullisesti ja lukea hauskoja kirjoja! Voi, voi sentään!

-- Mitenkä sitten kävisi rohdoille ja proviisoritutkinnolle? -- kysäsi
Hanna.

-- Minä viis työstä, kun olisi rahaa niin paljon kuin nuuskaa! Minä
pitäisin 16 palvelijaa...

-- Ja minä panisin kaikki rahani hevosten ostoon, -- arveli Alma, joka
tähän saakka oli selaillut kirjaa. -- Olen ihan hurjasti rakastunut
hevosiin. Olisitko sinä mielelläsi rikas, Hanna?

-- En, ... tai minkätähden ei, jos vaan itse olisin joka pennin
ansainnut.

-- Herranen aika, kuinka viisas sinä aina olet! -- huokasi Bertha. --
Sama se mistä rahat ovat kotoisin, kunpahan niitä vaan olisi.

Tytöt nauroivat.

-- Hanna varmaankin perustaisi jonkunmoisen pelastuslaitoksen
pahantapaisia poikia varten, -- sanoi Alma -- enkö kuullut sinun kerran
sanovan jotakin semmoista?

-- Siinä tapauksessa saisit ottaa Valter Hagenin ensimmäiseksi
kasvatiksesi, -- ehdotti Bertha. -- Hän on jo miltei mennyttä kalua,
vaikka on vasta koulupoika.

-- Olen kuullut sen, -- vastasi Hanna, hypähtäen alas pöydältä. --
Valter oli ennen paljon Palmfeltien luona ja minä tunsin hänet
hyvänluontoiseksi, kiltiksi pojaksi. Nyt hän ei ole käynyt siellä
pitkään aikaan ja, kun kysyin Pentiltä, mikä siihen oli syynä, vastasi
hän, että Valter parka oli huonoilla jäljillä. Muutamat tunnottomat
ylioppilaat ovat opettaneet häntä juomaan.

-- Hyi! Onneksi hänellä ei ole vanhempia eikä sisaruksia, joiden
täytyisi häntä hävetä! -- huudahti Alma.

-- Jos hänellä olisi ollut koti, ei hän olisikaan ehkä tullut
semmoiseksi, kuin hän nyt on. Se on juuri siitä syystä, että hän on
ollut niin yksin, kun pahat vaikutukset ovat niin voitolle päässeet.
Poika parka! Tahtoisinpa auttaa häntä, jos voisin.

Hanna oli käynyt miettiväiseksi. Jokainen muistutus elämän
varjopuolista tuntui hänestä suoralta moitteelta häntä itseään kohtaan.

-- Elä nyt taas näytä niin juhlalliselta, Hanna. Et sinä kuitenkaan voi
hangata maailmaa puhtaaksi ja kiiltäväksi. Mitä sinulla on tuossa
pullossa? Kelpaa kai se haisteltavaksi?

-- Kai se on hajuvettä, -- arveli Alma.

-- Mainiota! Saa kai siitä nauttia? Hanna ei vastannut, hän oli
vaipunut ajatuksiinsa.

Bertha aukaisi pulloa ja haisteli. -- Uh ... ptski! Sinä heitt ...
ptshi! Sehän on ammon ... ptski ... iakkia! Jopa osasit valhetella,
sanoi Jussi papille.

Hannan täytyi nauraa. -- Enkä valhetellut. Enhän minä sitä hajuvedeksi
sanonutkaan. Ammoniakkiahan se onkin, jolla olen ottanut pois
likapilkkuja vaatteista.

-- Ja sillä sinä petät ihmisiä ja panet tämmöiseen hienoon pulloon,
aivan kuin se olisi parasta hajuvettä. Ui, kuinka nenääni kirveltää!

Kun tyttöjen piti lähteä, saattoi Hanna heitä vähän matkaa. Ilta oli
pimeä ja kylmä, puotien ikkunat loistivat kirkkaasti valaistuna ja
ihmisiä tulvaili keskikaupungilla.

Tytöt kääntyivät eräälle sivukadulle. He kulkivat kaikki kolme
rinnakkain ja puhelivat vilkkaasti.

Nyt tulivat he menemään erään talon ohitse, jossa uutimia ei vielä oltu
laskettu alas kirkkaasti valaistujen salin ikkunain eteen. Berthan
katse vilkahti sinne. Samassa seisahtui hän äkkiä ja kuiskasi:

-- Katsokaa tuonne! Siellä hän istuukin. Siinä paha, missä mainitaan!

Tytöt huomasivat salissa pienenlaisen pöydän ja sen ääressä neljä
nuorukaista punssipullon ympärillä. He tupakoivat, nauroivat ja
liikuttivat ahkerasti lasejaan. Yksi niistä oli Valter Hagen.

Hanna tunsi kalpenevansa mielenliikutuksesta. Hän tarttui kovasti
Berthan käsivarteen. -- Tuo on kurjaa! -- kuiskasi hän.

-- Tietysti. Mutta tule pois, ilkeältä tuntuu katsella sitä.

-- Tuolla he nyt viekoittelevat siltä raukalta viimeisetkin pennit sekä
koettavat tehdä häntä itsensä kaltaiseksi. Se ei _saa_ tapahtua. Minäpä
menen sisään...

-- Se olisi aivan sinun tapaistasi, mutta sitä et kuitenkaan saa, --
lausui Bertha vakavasti ja veti Hannan väkisin poispäin.

-- En saata lähteä, en _saata_ ... läähätti Hanna tunteensa vallassa.
-- Minun täytyy saada hänet pois.

-- Sinuako hän sitten tottelisi, -- keskeytti Alma. -- Tule pois nyt,
rakas, kulta Hanna!

-- Odotahan, Alma, elä mene, ... minä en voi lähteä ... tuntuu aivan
kuin jos minä tekisin itseni syylliseksi hänen perikatoonsa. Ettekö te
näe kuinka he kilistelevät laseja ... kuinka halukkaasti hän sitä
tyhjentää ... päästä minut, Alma, minun _täytyy_ mennä sisälle.

-- Oletko ihan hullu, Hanna?

Berthakin oli liikutettu. -- Ajattele koulua, ajattele tulevaisuuttasi,
tule pois, olemme jo seisoneet täällä liian kauan!

-- Menkää te ... minä en voi teitä seurata... Ehkä istuvat he täällä
puoliyöhön saakka, -- lisäsi hän puoleksi itsekseen, -- ja
minkälaisessa tilassa on hän sitten huomenna! Hän tempasi itsensä irti
tovereista ja lähestyi ravintolan portaita. Siihen seisahtui hän
jälleen. Tulisiko Valter pois? Mitä hän oikeastaan sanoisi hänelle?
Eikö tämä ollut hullu yritys, jonka hän saisi kalliisti maksaa? Järki
kuiskasi: elä mene! -- ja hän jäi seisomaan oven taakse. Mutta kun hän
taas katsahti ikkunasta sisään, vahvistui hän päätöksessään ja aukaisi
oven.

Etehisessä oli vaan yksi viinuri, joka heitti häneen kummastelevan
katseen. Hän sanoi puoliääneen ja aivan tyyneesti: -- tehkää hyvin ja
kutsukaa herra Hagenia ulos. Minä odotan kadulla.

Sen tehtyä meni hän kiireesti, ikäänkuin laattia olisi polttanut hänen
jalkapohjiansa.

Ulos tultua huomasi hän, että toverit olivat mennet. -- Hyvä on, --
arveli hän, -- en olisi tahtonut, että Valter näkisi heidät.

Hän katseli tarkkaan etehisen ovea, ja nyt se aukeni. Valter Hagen tuli
ulos.

Hanna otti pari askelta häntä kohtaan.

-- Minä se olen, Valter, -- virkkoi hän ja ääni kuului epävarmalta. --
Etkö tahdo olla hyvä ja seurata minua?

-- Minnekä? -- kysäsi Valter ilomielissään, mutta heitettyään katseen
Hannan vakavaan ja surulliseen muotoon, sai hän aavistuksen asian
oikeasta laidasta.

-- Onko ... onko aikomus saada minut pois toverien luota? -- kysyi hän
ja koetti näyttää jäykältä.

-- Kyllä, Valter, -- vastasi Hanna lujasti. -- Ehk'et aavista, mihin
nuo toverit tahtovat sinua viekotella?

-- Oh! Liian vähästäpä säikähdyit, Hanna. Me joimme vaan lasin punssia.
Jollakinhan sitä täytyy lämmitellä tämmöisellä kauhealla pakkasella.

-- _Yhdenkö_ lasin? -- Hanna hymyili surullisesti. -- Minä laskin jo
kolme. Etkö tiedä kuinka pian tuommoinen tulee tavaksi? Minulla oli
serkku, joka oli varsin hyvä poika, kunnes toverit saivat hänet huonon
vaikutuksensa alle. Nyt on hän kurja juoppo parka, jolla ei ole mitään
iloa elämässä.

Hän vaikeni. Ei tietänyt oikein, kuinka saisi Valterin kunnian tuntoa
hereille.

-- Jo on ruvettu arvelemaan, ettet kelpaa mihinkään hyvään...

-- Vai niin! -- Valter oikaisi itsensä. -- Ihmiset ovat niin sukkelat
tuomitsemaan...

-- Ole miehekäs, Valter, ja nouse ajoissa! Etkö rupeaisi
raittiusseuraan, se auttaisi sinua?

-- Ei ole tarvis, voin minä olla maistamatta, jos tahdon. -- Valter
koetti puhua tyyneesti ja mahtavasti.

-- Kyllä me kaikki tarvitsemme nojaa, jos mielimme pysyä hyvissä
aikomuksissamme. Minä menen nyt Palmfeltiin, tule sinä mukaan. Ne
varmaankin iloitsevat tulostasi.

Valter oli kahdella päällä. Toisaalta tuntui hänestä hauskalta jälleen
käydä tuossa hyvässä, lämpimässä kodissa, toisaalta taas häpesi hän
sitä, että tyttö muka saisi häntä taivutetuksi mihin tahansa.

-- En tiedä, ilkeänkö, -- sanoi hän, -- en ole kylävaatteissa.

-- No, mitäpä siitä. Ovathan Palmfeltit vanhoja ystäviäsi. Me puhelemme
siellä ja meille tulee aika hauska. Ethän ole nähnyt Bellaakaan sen
jälkeen, kun hän pääsi sairasvuoteeltaan. Tule pois!

Juuri kun he kääntyivät Annankadulle, tuli heille vastaan muuan
Valterin luokkatovereita. Tämä oli monesti koettanut sopimattomilla
saarnoilla käännyttää Valteria ja, kun nyt näki tämän Hannan seurassa,
iski hän silmää hänelle, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: ähäh, joko
jouduit kiinni? Valteria harmitti kauheasti, että häntä voitiin luulla
tytön johdatettavaksi. Sentähden muuttui hänen muotonsa synkän
näköiseksi ja vihaiseksi, ja kun he tulivat Palmfeltin portin luo, oli
hän muistavinaan jotakin hyvin tärkeää, heitti kiireesti Hannalle
jäähyväiset ja pujahti tiehensä.

Hanna jäi katsomaan hänen jälkeensä, sydän täynnä levottomuutta ja
pettyneitä toiveita. -- Mimmoisia raukkoja me kuitenkin olemme, --
ajatteli hän. -- Monesti tarvitaan enemmän uskallusta ottaaksemme
_yhden_ askeleen eteenpäin hyvää kohti, kuin kymmenen takaperin pahaan
päin. Varmaankin Valter nyt meni vahvistamaan miehuuttaan punssilasin
ääreen sekä sopivalla jutulla selittämään äkkipikaisen poistumisensa.

Pahoilla mielin meni hän nyt sisälle Bellan luo, joka istui
nojatuolissa pöydän ääressä; Hanna otti matalan rahin ja istui hänen
viereensä. Sitten kertoi hän päivän tapahtumat, ja vähäisellä pään
nyykähtämisellä Bella kehoitti häntä aina jatkamaan.

-- Elkäämme häntä vielä jättäkö, -- virkkoi Bella innostuneena, --
päätämmehän tehdä hänestä kelpo miehen.

Hanna puristi ystävänsä kättä. -- Minulla ei ole suuria toiveita, --
sanoi hän alakuloisesti. -- Kun luonteessa itsessään ei ole mitään
lujuutta, niin voipi ensimmäinen tuulen puuska viedä kaikki hyvät
aikomukset.

-- Tiedätkö, minulla on nykyään semmoinen halu tehdä jotakin muiden
hyväksi, -- sanoi Bella. Tämä pitkä toimettomuus on tehnyt minut oikein
itsekkääksi. Päivä päivältä tunnen itseni virkeämmäksi ja ikävöin
työtä, -- työtä! Oi, Hanna, kuinka hauskaa tulee, kun minä oikein
paranen! Jumala on niin hyvä. En tahtoisi koskaan enää tuntea yhtään
rumaa tai kiittämätöntä ajatusta sydämmessäni.

-- Paras päivä eläessäni tulee olemaan se, jolloin sinä jälleen pääset
ulos, rakas Bella. Sinun sairautesi on ollut minulle suuresta
merkityksestä: olen niin selvään huomannut oman voimattomuuteni ja
Jumalan läsnäolon. Olen tuntenut, kuinka rukous lohduttaa ja
rauhoittaa. Ja nyt vihdoin olen saanut sen äärettömän ilon, että näen
sinun paranevan. Tuntuu niin kummalliselta sydämmessäni. Saattaisin
sulasta kiitollisuudesta panna alttiiksi koko elämäni jonkun yksinäisen
ja onnettoman hyväksi, ja tuntuu ikäänkuin ei mikään enää voisi tehdä
minua alakuloiseksi.

-- Sinä rakas, uppiniskainen Hanna, kuinka nyt olet heltynyt, -- sanoi
Bella ja suuteli hänen silmiään, joissa näki kyyneleitä.



Huhu Hannan "ravintola-käynnistä" oli sillä välin levinnyt kaupungissa.
Hänen selkänsä takana kuiskattiin, moni karttoi hänen seuraansa ja hän
huomasi usein säikähtyneitä ja moittivia katseita kiinnitettävän
itseensä. Pari päivää tapauksen jälkeen seisoi kaksi korkeimman luokan
tyttöä kuiskaten koulun käytävässä.

-- Kello oli lähes 12 yöllä, -- sanoi toinen, -- kun minun serkkuni,
joka istui sanomalehtiä lukien perähuoneessa, näki hänen tulevan
sisään.

-- Näkikö hänen tulevan sisään? -- Silmät olivat seljällään
kummastuksesta.

-- Näki. Ja sitten meni hän ulos tuon Hagenin kanssa, josta jokainen
tietää, ettei se ole mikään siivo poika.

-- Ja he kävelivät kauan aikaa muutamilla syrjäkaduilla, -- kuiskasi
eräs toinen. -- Thure Öst tapasi heidät.

-- No niin, minusta on hän aina tuntunut hiukan ... tuommoiselta ... --
keskeytti eräs kolmas painolla.

-- Ajatelkaapa, -- juoda punssia ravintolassa kahdentoista aikaan
yöllä! -- lisäsi neljäs.

-- Muistatteko kuinka ankara hän oli olevinaan viime vuonna, kun ei
herra Hallgren edes kelvannut luistimia hänelle panemaan? No, ei
luulisi!

-- Saa nähdä, eikö häntä eroteta edes ajaksi, -- arveli viides. -- Minä
tuskin ilkeän sanoa, että me olemme samalla luokalla.

-- Mitä maailman asioita tässä keskustellaan? -- kysyi Bertha, joka
samassa kulki ohitse ja pisti päänsä keskelle tyttöparvea.

-- Hiljaa! -- varoitti yksi joukosta salaperäisesti. -- Me puhumme
Hanna Rapen urotyöstä, kun meni ravintolaan ja joi siellä punssia.

-- Mitä, mitä, mi-tä moskaa te nyt taas olette toisillenne uskotelleet?
-- huudahti Bertha, joka ei ollut sen koommin ajatellut koko juttua. --
Hannako punssia joisi! No, yhtä pian minä mustetta ammennan itseeni.
Kyllä ymmärrän. Juttua on näppärästi sievistelty. Antakaa minun kertoa,
miten se oikeastaan oli, koska itse olin mukana.

-- Olitko mukana? -- Tytöt vetäytyivät hiukan taaksepäin.

-- Niinpä niin, "ursäkta", minä seisoin kadulla. -- Ja Bertha kertoi
koko tapauksen.

-- Oletko ihan varma siitä, että hän paikalla tuli ulos jälleen? --
keskeytti eräs tyttö. -- Onhan se voinut olla joku muu.

Bertha näytti epävarmalta. -- Minusta hän _näytti_ ihan Hannalta, --
vastasi hän vitkaan.

-- Niin, _näyttää_ ja _tietää_ ei ole sama asia...

-- Kaikessa tapauksessa, tytöt, voin minä panna pääni panttiin, ettei
Hanna ole tehnyt mitään, jota voi vääräksi sanoa, vaikka hän on voinut
käyttäytyä varomattomasti. Ja sehän oli vaan sen tähden, että hän saisi
tuon kurjan Valterin pois huonojen toverien seurasta, kun hän hetkeksi
pistihe sisään. Se oli reippaasti tehty, ja minä kunnioitan häntä,
vaikkei minulla itselläni olisi ollut rohkeutta tehdä samaa.

Berthan puolustuspuhe vaikutti muutamiin tovereihin, jotka olivat
taipuvaiset näkemään Hannan käytöstä paraimmassa valossa. Mutta monet
pintapuoliset, juoruavat, ajattelemattomat toverit pitivät sitä vääränä
ja sopimattomana. He osoittivat Hannalle selvään, etteivät häntä
hyväksyneet ja luokalla vallitsi hyvin ikävä mielentila. Nekin, joiden
olisi pitänyt häntä paremmin tuntea, olivat hämmästyneet ja epävarmat
siitä, kuinka heidän piti hänen käytöstään selittää, sekä välttivät
häntä niin paljon kuin voivat.

Hanna ei voinut olla huomaamatta kaikkea tätä ja vasten hänen tahtoansa
koski se häneen. Hän olisi tahtonut tyytyä vaan omantuntonsa
todistukseen, mutta huomasi haluavansa myöskin toverien kunnioitusta.
Hän tunsi, että he johonkin määrin olivat häntä turmelleet.
Suurena lohdutuksena oli kyllä, että Bella, Verna Sommar, Karin
täti ja pari luokkatoveria olivat hyväksyneet hänen tekonsa, ja hän
koetti olla huolimatta muista. Ei hän ollut yhtäkään sanaa lausunut
puolustuksekseen, ja mitäpä varten hän sitä tekisi, puhuihan asia itse
puolestaan.

-- No, tämähän on ihan mahdotonta kärsiä! -- huudahti Bertha eräänä
päivänä, kun hän kuohuen innostuksesta ja harmista kiiruhti Hannan luo,
joka istui yksin luokalla. -- Etkö voi puhua, ihminen, ja puhdistaa
mainettasi? Olen saarnannut kuuroille korville. Tietysti he hyvin vähän
luottavat _minun_ arvosteluuni. Minä luulen myöskin, että eräältä
taholta koetetaan murtaa sinun vaikutustasi ja muutamat "meikäläisistä"
ovat pysyneet ihan puolueettomina. Jos vaan et puhu, niin ... on
holhojavirkasi luokalla mennyttä kalua...

-- En ole koskaan mitään holhojavirkaa tahtonut, -- virkkoi Hanna ja
nousi samassa kiivaasti. -- En ainakaan _itsetietoisesti_, -- lisäsi
hän puoliääneen, ja hänen poskensa lensivät punaisiksi. -- Minkätähden
puhuisin? Elleivät huoli sinun sanoistasi, kuinka uskoisivat minua, kun
täytyy puhua omasta puolestani? Ei, anna minun olla rauhassa. Kohtahan
lukukausi loppuu, ja sitten ette tarvitse minua enää nähdä.

-- No, jos aiot antaa tämän kestää vielä nämä neljä viikkoa, niin minä
en tahdo enää tietää koko asiasta. Minä en voi kärsiä näitä happamia
"miiniä" ja äänetöntä nureksimista päivä toisensa perästä. Kunnon riita
olisi minusta mieluisempi. Ja vielä yksi asia, Hanna. Jos sinä et
puolusta itseäsi, niin pelkään minä, että muutamat, en sano kutka,
koettavat saada sinut erotetuksi.

Hanna kävi ihan kalpeaksi, -- tätä ei ollut hän ajatellut. Vaan samassa
heräsi myös hänen entinen uhkamielisyytensä, ja hän huudahti
katkerasti: -- Saatte olla huoleti! Ennenkuin annan asian mennä niin
pitkälle, eroan minä vapaaehtoisesti, -- vaikka huomispäivänä...

-- Elä ole hullu, Hanna, eläkä anna aihetta uusiin juttuihin. Ajattele,
kuinka tärkeä sinulle on saada hyvä päästötodistus! Oletpa kaikkein
hulluin raivopää, minkä koskaan olen nähnyt. Kun muutamilla sanoilla
voisi kaikki parantaa!...

-- Ole hiljaa, en aio kerjätä teidän kunnioitustanne! -- Ja Hanna meni
tiehensä; hänen poskensa hehkuivat harmista ja nöyryytyksestä.

Bella ei ollut nähnyt Hannaa kahteen päivään ja alkoi käydä
levottomaksi. -- Parasta, että pistäydyt häntä katsomassa, Pentti, --
ehkä hän on kipeä.

Pentti meni ja löysi Hannan niinkuin tavallisesti kirjojensa äärestä.
Hän näki, että Hannan silmät olivat punaisina itkusta, mutta ei ollut
mitään huomaavinaan.

-- Bella käski sanoa terveisiä, että olet epäkohtelias, kun et ole
kahteen päivään näyttänyt silmiäsi, -- sanoi hän leikillisesti. -- Tule
pois nyt, minäkin tahtoisin mielelläni kuulla, mitä sinulla on
sanomista uudesta ainekirjoituksestani.

-- Saatanhan tulla. Mene sinä edeltä. -- Hanna vältti hänen katsettaan,
mutta ääni kuului ihan tavalliselta.

Kuinka hyvältä tuntui näiden viimeisten päivien sisällisten taistelujen
perästä taas istua Bellan luona, kuunnella hänen herttaista puhettaan
ja unhottaa kaikki vastoinkäymiset. Hanna olisi mieluummin ollut
puhumatta itsestään, mutta Bellan silmät osoittivat niin paljon hellää
uteliaisuutta, että hänen murheensa tunki esille. Hän peitti kasvonsa
käsillään ja kuiskasi Bellan polveen nojaten: -- Bella, minä tulen
eroamaan koulusta näinä päivinä.

-- Oi, Hanna kulta, ethän! Sitä et saa! Onko se tuon juoruamisen
tähden?

-- Minun käytöstäni pidetään sopimattomana ja arvellaan minun
vahingoittaneeni koulun mainetta. En _voi_ enää jäädä oppilaaksi.

Äänettömyys vallitsi jonkun aikaa. Bella koetti käsittää Hannan
ajatuksen juoksua, ennenkuin hän antaisi hänelle neuvoa. Hän ymmärsi,
kuinka vaikealta Hannasta tuntuisi jäädä, kun luokka piti häntä
pahennuksena. Vaan samassa tuntui hänestä kovin surkealta, että Hannan
täytyisi erota ja jäädä ilman päästötodistusta, kun hän ei ollut mitään
pahaa tehnyt ja syynä kaikkeen oli vaan pintapuolinen ja kurja käsitys
hänen käytöstavastaan.

Bertha oli edellisenä päivänä käynyt Bellan luona ja täynnä
kapinallista ja pahaa mieltä kertonut tovereistaan sekä pelostaan, että
Hanna erotettaisiin.

-- Se on vaan se marakatti, Jenny, joka on sen kaiken toimeenpanija, --
sanoi hän vihaisena. Hän on juoninut siitä "papalle ja mammalle" ja nyt
ovat nämä uhanneet ottaa hänet pois koulusta, jos ei niin vaarallista
toveria, kuin Hannaa, eroteta. Nyt ollaan pahemmassa kuin pulassa, kun
ei Hanna alenna itseään yhtäkään sanaa sanomaan puolustuksekseen, ja
kun sinäkin olet poissa, joka ennen saatoit noita kunnottomia järkeen.

Bella ei voinut millään tavalla uskoa, että moinen meteli oli syntynyt
siitä yksinkertaisesta asiasta, että Hanna oli tehnyt velvollisuutensa.
Hän koetti rauhoittaa Berthaa ja lupasi puhutella Hannaa.

Nyt silitti hän hiljaa Hannan päätä. -- Hanna kulta, sinä _et_ eroa.
Asia ei kannata niin suurta uhrausta ja saadaan kyllä autetuksi
toisellakin tavalla. Minkätähden et ole itseäsi puolustanut? Olethan
sinä kelpo asianajaja! --

-- Ketä vastaan minä itseäni puolustaisin? -- kysäsi Hanna kiivaasti.
-- Kukaan ei ole minua syyttänyt. Se on juuri se hiljainen, hiipivä
panetteleminen, jota vastaan ei voi puolustaida, joka ajaa minut pois.
Suora syytös olisi tuhat kertaa parempi kuin tämmöinen äänetön moite.

-- Ja sinäkö väistyisit halvan, perättömän panettelemisen tähden? Ei,
Hanna, se ei olisi sinun tapaistasi, se olisi miltei pelkurimaisuutta.
Olethan minulle aina teroittanut, että sen, joka pysyy oikeudessa ja
totuudessa, täytyy kulkea tietänsä eteenpäin pää pystyssä. Ja nyt sinä
vetäytymällä pois olisit itse valmis luulettelemaan heille, että olet
käyttäytynyt pahasti.

-- Mutta mitä _voin_ minä tehdä, ystävä hyvä? -- kysyi Hanna
mielenliikutuksessa. -- _Jos_ minut erotetaan? Parempi on itse lähteä,
kuin saada ero täältä.

-- Siitä saat olla ihan huoleti, ei se tapahdu. Minulla on eräs
aikomus, mutta en sitä vielä kerro. Lupaa minulle, ettet ryhdy
mihinkään kypsymättömään toimeen, vaan luotat minuun.

Hanna painoi hänen kätensä silmilleen ja huulilleen. -- Sinä olet
_ystäväni_ ja sinuun minä luotan. Koetan malttaa mieltäni sinun
tähtesi.

Koulun johtokunnassa ja opettajien kesken oli useita kertoja ollut puhe
Hannan eroittamisesta. Siinä muodossa, kuin juttu oli heille esiin
tuotu, se tietysti herätti yleistä paheksumista. Päätettiin tutkia
Hannaa yksityisesti ja sitten julistaa hänelle, että hän oli koulusta
erotettu.

Kaikki olivat pahoillaan hänen puolestaan, koska tyttö tähän saakka ei
ollut koskaan antanut syytä moitteesen, vaan päinvastoin oli koulun
etevimpiä oppilaita. Mutta koulun maine vaati muka, että oppilas, joka
siihen määrin oli sääntöjä rikkonut, suoraa päätä lähetettäisiin pois.

Ennenkuin kokous tällä kertaa loppui, saapui siihen Verna Sommar ja
pyysi sananvuoroa. Hän oli, varmana siitä että Hannan rikosta oli
liioteltu, äsken puhutellut häntä itseään ja saanut häneltä avonaisen
ja tarkan kertomuksen koko tapahtumasta. Hän oli sitten tavannut nuoren
Hagenin, joka kertoi asian yhtäpitävästi, joten ei enää ollut
epäilyksen syytä. Vihdoin oli hän käynyt kysymyksessä olevassa
ravintolassa, ja siellä oli hänelle vakuutettu, ettei mikään nuori
nainen sinä iltana ollut siellä mitään nauttinut.

Verna kertoi nyt kokouksessa tapauksen semmoisena, kuin hän oli sen
Hannalta ja Valterilta kuullut.

-- Minun mielipiteeni mukaan, -- lopetti hän, -- ansaitsee Hanna Rappe
kunnioitustamme ja kiitostamme siitä, että hän, itsensä unhottaen,
koetti ojentaa horjuvalle lähimmäiselle auttavaa kättään.

Nolo hiljaisuus syntyi. Aikaa vaadittiin, ennenkuin mielet voivat
kääntyä Hannan puolelle. Jotkut nuoremmista pyysivät sitten, että
päätös peruutettaisiin, koska se perustui vääriin huhuihin.

Mutta vanhemmat ja varovaisemmat arvelivat, että huhu oli jo päässyt
niin leviämään, ettei sitä enää voisi saada vaikenemaan eikä
todistuksillakaan tyhjäksi tehdä. Koulun maine oli vaarassa, jos se ei
erottanut yleisesti syytettyä oppilasta.

Nuoremmat opettajat ja opettajattaret väittivät kiivaasti tätä
käsitystä vastaan. -- Eihän mahtane olla aikomus, -- kysyivät he, --
että koulu väärän huhun tähden uhraa yhden paraimmista oppilaistaan?

-- Onpa ikävä kyllä välistä täytymys uhrata _yhden_ sitä varten, että
muut jäisivät, -- lausui yksi vanhemmista opettajista.

-- Jos tätä periaatetta aiotaan noudattaa nyt ja vastedeskin, niin
pyydän minä heti saada virkaeron, -- huudahti Verna Sommar tavattoman
kiivaasti.

Nuoremmat opettajat pitivät hänen puoltansa ja johtokunta huomasi
itsensä pakotetuksi joko luopumaan yhdestä paraimmista opettajistaan
tai sallia Hanna Rappen jäädä kouluun.

Uusi kokous määrättiin seuraavaksi illaksi, jolloin jokainen olisi
ennättänyt vakaantua mielipiteessään.

-- Minun ei ainakaan tarvitse missään vakaantua, -- virkkoi Verna
Sommar. -- Minun täytyy joko tehdä vääryyttä tai hakea toinen paikka.
Ei ole vaikea valita.



Kun viides luokka seuraavana päivänä tuli voimisteluun, huomasi se
opettajansa tavattoman vakavaksi ja hajamieliseksi. Hän johti
harjoituksia, antoi käskyjä ja neuvoja kuin muulloinkin, mutta teki
kaikki miltei koneentapaisesti, ja helppo oli nähdä, että hänen
ajatuksensa olivat kaukana. Pari kertaa unhotti hän antaa tavallisia
merkkejä tai nimitti liikkeitä väärillä nimityksillä.

Ei hennonut kuitenkaan kukaan nauraa. Päinvastoin tarttui hänen
alakuloisuutensa koko tuohon hilpeään joukkoon ja tunti kului hiljaa ja
ilman elämää.

Kun se oli loppunut ja Hanna Rappe ensimmäisten joukossa mennyt pois,
kutsui Verna Sommar vielä kerta kokoon kaikki muut, hänellä oli heille
sanomista.

-- Tahdoin kysyä teiltä, tytöt, -- virkkoi hän ja hänen äänensä kaikui
kuin kenraalin, joka tutkii joukkojaan, -- tahdoin kysyä, tiedättekö ja
hyväksyttekö sen, että yksi paraimmista tovereistamme on joutunut mitä
kehnoimman epäluulon alaiseksi, tullut huonosti kohdelluksi ja yleisen
juorun esineeksi, sekä nyt on vähällä tulla erotetuksi koulusta? Te
tiedätte kaikki, ketä tarkoitan...

Tytöt olivat ääneti. Muutamat olivat hämillään, toiset näyttivät aivan
välinpitämättömiltä, niinkuin asia ei olisi vähääkään heihin koskenut.

-- En ainakaan _minä_ sitä hyväksy, -- kuultiin äkkiä Berthan lausuvan.

-- Enkä minä, -- virkkoivat muutamat epävarmat äänet joukosta.

Jenny väänteli itseään hiukan hermostuneena:

-- Eihän se ole kummaa, että sivistyneistä kodeista lähteneet tytöt
vetäytyvät pois semmoisen seurasta, joka...

-- Tiedän, mitä aiot sanoa, -- keskeytti häntä Verna harmistuneena, --
mutta sinä olet väärässä, niinkuin kaikki muutkin. Tietäkää tytöt, että
kaikki se paha, mikä kerrotaan Hannasta, on paljasta panettelemista,
olen itse ollut tilaisuudessa ottamaan asiasta selkoa.

Tytöt tunkeutuivat hänen ympärilleen ja hän kertoi kaiken sen, minkä
oli kuullut Hannalta itseltään, Valterilta sekä ravintolan
palvelijoilta.

Häntä keskeyttivät innokkaat huudahdukset, niinkuin: -- mitä minä olen
koko ajan sanonut?... Niin, mutta minä olen _aivan_ varmalta taholta
kuullut ... kulta Hanna raukka!... Hyi, kuinka ilkeitä me olemme
olleet... j.n.e.

-- Sanokaa minulle, -- jatkoi Verna Sommar, -- onko hän koskaan
rikkonut lupaustaan? Eikö hän aina ole kehoittanut teitä hyvään ja
oikeaan? Ja kuinka te palkitsette häntä? Epäluulolla, jonka täytyy
syvästi häntä loukata ja tylyydellä, joka osoittaa huonoa käsitystä
kumppanuuden velvollisuuksista. Te olette käyttäytyneet rumasti tytöt,
ja nyt vaatii teidän kunniantuntonne, että koetatte tehdä pahan
hyväksi. Osoittakaa nyt Hannalle, että te uskotte häntä ja pidätte
häntä entisessä arvossa; se ilahduttaisi häntä enimmin.

Nyt syntyi melu semmoinen, että talo oli vähällä kumoon kaatua. Tytöt
puhuivat kaikki yhtaikaa ja jokainen koetti voittaa toiset. -- Kuinka
hauskaa, että Hanna on syytön! -- huusi Bibbi ja pyörähytti Aina
Bergia. -- Olen koko ajan uskonut, ettei hänessä ollut syytä, --
virkkoi Lilli, unhottaen kerrassaan, että hän oli tarkasti välttänyt
Hannaa.

-- Se olisi sopinut niin hyvin hänen poikamaisuuteensa yleensä, jos hän
olisi maistellut punssia poikain kanssa, -- keskeytti Jenny, vielä
epäluulon vallassa. -- Ja minä kuulin _aivan_ varmalta taholta...

-- Että olet kana, joka paikalla uskoo ensimmäistä tuhmaa huhua, --
pisteli Bertha siihen. -- Olenhan minä yötä päivää teille saarnannut,
että kaikki oli sulaa valhetta, mutta te ette ole uskoneet.

-- Olen kai minä uskonut, -- kuului ääni joukosta. -- Ja minä myös ...
ja minä. -- Kaikki tahtoivat nyt välttämättömästä todistaa, että he
"todellakin itse asiassa olivat uskoneet Hannaa syyttömäksi, mutta kun
sitä ei voitu todistaa, niin..."

-- No, näen, että te kadutte tylyyttänne, -- keskeytti Verna
Sommar, joka puoleksi surullisella hymyllä oli kuunnellut heidän
sanakiistaansa. -- Menkää nyt puhumaan Hannalle. Hän on alakuloinen ja
syvästi loukattu...

-- Mennään, mennään, -- huusivat tytöt. -- Ei ole kummaa, jos hän on
suuttunut!...

-- Hän on rohkea, alttiiksi antava ja totuutta harrastava, -- jatkoi
Verna Sommar -- hänellä on sydän paikoillaan. Minkä hän teki, sitä ei
olisi tehnyt kukaan meistä.

-- Ei tietysti, kukapa tahtoisi mennä _ravintolaan_? -- huudahti eräs
tytöistä ja näytti loukkautuneelta.

-- Hyvä, mutta ajattelepa, jos sinun pikku veljesi sattuisi
palavaan taloon. Etkö koettaisi häntä pelastaa, vaikka vaatteesi
nokeutuisivatkin? Se on pelkuri, joka vaaran hetkenä ajattelee itseään
ensi sijassa. Hanna Rappe on näyttänyt meille, kuinka meidän tulee
menetellä.

Tytöt hälisivät, iloisina, noloina ja katuvaisina. Hanna esiintyi
heille jälleen entisessä rehellisyydessään, eivätkä he nyt voineet
käsittää, kuinka olivat saattaneet hänestä luulla mitään ala-arvoista.

-- Ei häntä saa koulusta erottaa, -- lausui yksi päättäväisesti.

-- Jos hän erotetaan, niin eroan minäkin, -- uhkasi toinen.

-- Niin teemme mekin, -- kuului usealta taholta. -- Mennäänpä
johtajattaren luo puhumaan Hannan puolesta!

Tähän ehdotukseen yhtyi kolme neljättä osaa luokkaa. Muut tahtoivat
pysyä puolueettomina. He häpesivät niin pikaista mielenmuuttamista ja
muutamat heistä eivät vieläkään voineet epäluuloaan voittaa.

Mutta enemmistö meni, Alman ja Berthan johdolla, innostuneina ja
hehkuvina taistelunhalusta, puolustamaan äsken sorrettua toveriaan.

Johtokunnan kokous jälkeen puolen päivän ei kestänyt kauan. Useimmat
puolustivat Hannan jäämistä; ainoastaan pari henkilöä puhui siitä
vaarasta, minkä tämä voisi koululle saattaa. Viidennen luokan käynti
johtajattaren luona otettiin myös lukuun. Peljättiin, että koska
mielipide hänen suhteensa nyt oli äkkiä kääntynyt, voisi hänen
erottamisensa synnyttää ankaraa moitetta.

Enemmän hyväntahtoinen kuin hienotunteinen oli se vastaanotto, joka
Hannalle suotiin, kun hän seuraavana aamuna tuli koululle. Koko luokka
oli kokoutunut etehiseen ja tervehti häntä kaikuvalla "hurraa" huudolla.

Ja ennenkuin hän aavisti mitään, oli hänet nostettu tuolille, jota
sitten kannettiin ympäri huonetta.

Hanna tuli kuitenkin tästä kunnioituksesta enemmän alakuloiseksi kuin
iloiseksi. Kuinka saattoi hän luottaa tunteihin, jotka yhtenä päivänä
kuohuivat luulevaisuutta ja moitetta, toisena taas saattoivat
eläköönhuutoihin? Hän ei ensin ollenkaan käsittänyt, kuinka tämä käänne
oli tapahtunut, mutta huomattuaan ovessa Verna Sommarin iloiset silmät
alkoi hän aavistaa asian kulkua.

_Semmoinenko_ siis oli hänen luokkansa ja ehkä tytöt yleensä? Yhtä
valmiit heittämään kivellä epäluulon alaista toveria, kuin sovittamaan
tuskaa liioitettua ystävyyttä osoittamalla.

Tätä ajatellessa tuli hän pahalle tuulelle huolimatta kaikista
ystävyyden osoituksista ja toivoi pääsevänsä johonkin nurkkaan
ajatuksiaan selvittämään. Mutta toverit pyörivät hänen ympärillään
kysyen, selittäen, anteeksi pyytäen, niin että hän ei päässyt rauhassa
ajattelemaan, ennenkuin omassa pienessä kamarissaan.

Enimmin kaikista koski häneen se, että Valter Hagen siitä illasta
saakka kerrassaan vältti kaikkea "vaikutusta". Hanna ei ollut häntä
ollenkaan nähnyt eikä Pentinkään koskaan onnistunut tavata häntä
kotona. Koulussa taas pysyi hän erillään niin paljon kuin mahdollista,
ja kun Pentti ystävällisesti kutsui häntä luonaan käymään vastasi hän
verukkeilla. Tietysti oli huhu Hannan niin kutsutusta "ristiretkestä"
tullut lyseoonkin, ja Valter sai kärsiä paljon pilkkaa tovereiltaan.
Täten poistui hänestä kerrassaan se häpeän tunne, jonka Hannan sanat
olivat herättäneet, ja hän koetti paraimmalla taidollaan pelastaa
kunniaansa sillä väärällä miehuudella, jolla niin usein peitetään
rehellistä katumusta.

Hanna ymmärsi nyt menetelleensä väärin; kun asia kerran oli tullut
julkiseksi, ei se saavuttanut tarkoitustaan. Kuitenkaan ei hän voinut
tekoansa katua, hän oli tuona iltana noudattanut omantuntonsa ankaraa
käskyä eikä olisi saanut rauhaa, jos ei olisi sitä totellut.

Mitä hän muuten huoli Valter Hagenista? Ei enemmän kuin mistään muusta
hädässä olevasta ihmisparasta. Mutta saattoiko hän mennä äkkijyrkän
rinteen ohitse, jossa jokin kukka oli juurtunut vierivään hiekkaan ja
joutumaisillaan poishuuhdotuksi ensimmäisellä rankkasateella,
koettamatta istuttaa sitä turvallisempaan paikkaan? Hänestä tuntui,
että se rakkaus ja toimintahalu, jonka hän tunsi kasvavan itsessään,
tällä alalla tulisi paraiten käytetyksi. Että hän paraiten voisi antaa
roponsa ihmiskunnan suureen kasvatustaisteluun, jos hän tulisi
tuommoisten kodittomien, hyljättyjen poikaraukkojen hyväksi
kumppaniksi...

Mutta nyt ei ollut aikaa moisiin ajatuksiin, tutkinto lähestyi ja
päästötodistus. Hän luki tulisella innolla nämä viimeiset viikot. Hän
tunsi sielunsa niin nälkäiseksi, ikäänkuin ei mikään voisi sitä
tyydyttää. Olihan koulu vaan ensimmäinen askel. Monta oli niitä vielä,
-- monta, ennenkuin hän saavuttaisi päämääränsä. Jos hän edes koskaan
tietäisi sen saavuttaneensa!

Ulkomaanmatka Karin tädin seurassa tuntui hänestä paljon lupaavalta;
sen piti avata hänelle tien koko maailman viisauden aarteille. Heidän
oli määrä matkustaa Kreikkaan ja Roomaan, Pompejiin ja Vesuviolle,
Neapeliin ja Korsikaan. Hän ajatteli tätä kaikkea niin suurella
ikävöimisellä, että se melkein jakoi hänet kahtia. Toinen osa
kuljeskeli Pompejin raunioilla, toinen kulutti päivän toisensa perästä
noita hyvin tunnetuita koulun portaita. Hän piti itseänsä itsekkäänä,
kun saattoi olla niin iloinen. Eihän Bella saisi tästä kaikesta
nauttia, ja moni muu, joka paremmin kuin hän olisi tarvinnut tätä
virkistystä, saisi ilman lepoa jatkaa yksitoikkoista työtään. Oi jospa
hän olisi saattanut heittää tuon avaran maailman portit seljälleen
kaikille väsyneille ja sairaille, köyhille ja ikävöiville, joilla
tuskin oli aavistusta maailmasta ja ihmisyydestä oman neljän seinänsä
ulkopuolella!

Hän ei tullut ajatelleeksikaan, ettei hän olisi kylliksi kypsynyt
ottamaan vastaan kaikkea, mitä semmoinen matka tarjoo. Kukapa
lieneekään niin vahva ja rikas, niin rajaton ja kaikkeen mahdollinen
kuin juuri 18 vuotta täyttänyt?

Karin tätikin oli ruvennut tuota matkaa ikävöimään. Hän alkoi nuortua,
hänen väsynyt henkensä antautui ilolla ajattelemaan tätä uutta suhdetta
Hannaan, niinkuin sairas kiinnittää mielensä uuteen lääkkeesen. Tämän
nuoren, virkeän, tietoja ikävöivän ihmislapsen kanssa matkustaminen
parantaisi hänen sairasta mieltään ja herättäisi hänet uuteen eloon.

Lähtöpäivä oli määrätty ensi päiväksi Kesäkuuta. Edellisenä päivänä
piti koulun loppua ja Pentin ylioppilastutkinnon tapahtua. Seuraavana
päivänä piti Bellan omaistensa kanssa muuttaa Fågelvikiin ja myöhemmin
mennä Hankoniemeen kylpemään. Uusia voimia tarvittiin ensi vuodeksi,
jolloin hänen vielä tulisi koulussa olla, ja ikävällä ajatteli hän,
että kaikki entiset toverit silloin olisivat poissa.

Nämä olivat sillä välin hyvin innoissaan Hannan kesätuumista ja pitivät
häntä onnellisimpana olentona taivaan alla. He antoivat hänelle kosolta
hyviä neuvoja ja olivat suuresti huvitetut hänen matkapuvuistaan.

Hanna nauroi ja antoi heidän puhua. Mutta kun matkapuku tuotiin kotiin
ja oli koetettava huomasivat he, että hukkaan olivat menneet hyvät
humalat, sillä Hanna ei ollut vähääkään luopunut siitä ankarasta
yksinkertaisuudesta, jossa hän oli päättänyt pysyä.

Eräänä sunnuntai-iltapäivänä Toukokuussa istui Hanna yksin huoneessansa
ahkerasti kirjoitellen kirjeitä. Hän tahtoi ilmoittaa postimestarin
rouvalle ja pappilan neideille matkastaan ja samassa lähettää muutamia
riviä sekä sievän muistikortin pienelle kyyryselkäiselle ystävälleen.

Ikkuna oli auki ja pihalla kasvava, vasta auennut koivu levitti ihanaa
tuoksua huoneesen. Hanna hengitti sitä ahneesti; se toi hänelle
tervehdyksen uudestaan heränneestä virkeästä elämästä ja samassa
kotiseudun jäähyväiset, jotka tuntuivat hiukan surkeilta.

Palvelustyttö astui sisälle ja ilmoitti, että eräs herra kysyi neiti
Rappea. Hanna ei tahtonut emäntäänsä vaivata ja päätti sentähden ottaa
vieraan vastaan omassa huoneessaan, ihmetellen, mitä asiaa hänellä
saattoi olla.

Pitkä, keski-ikäinen herra astui sisälle. Hän näytti äskettäin nousseen
sairasvuoteelta; silmät olivat kuopalla, hän hengitti lyhyesti ja
käveli vaivaloisesti.

Hanna katseli häneen tarkkaan ja pyysi istumaan. Vieras vältti hänen
katsettaan ja ääni kuului epävarmalta, kun hän kysyi: -- oletteko te
neiti Rappe?

-- Olen, -- vastasi Hanna.

-- Ei ole kumma ... ettet tunne minua, -- virkkoi vieras. -- On niin
monta vuotta siitä, kuin... Minä olen isäsi...

-- Isäni! -- huudahti Hanna, valkeana kuin ikkunan pielet, joihin hän
nojasi. Tuntui ikäänkuin häntä olisi kohdannut isku, joka melkein vei
hänet tunnottomaksi. -- Isäni? ... en ymmärrä...

-- Niin, isäsi, jonka kohtalo vihdoinkin on kotimaalle saattanut.
Koti-ikävä on kalvanut sydäntäni, ja ikävä sinua on ollut ... en
tahtonut kuolla siellä kaukana. Matka oli vaikea ... olen ollut hyvin
kipeä, mutta pääsin kuitenkin perille. Nyt arvelen asettua tänne ja
tarjota sinulle kodin... Sanomalehdistä näin, että äitisi oli
kuollut ... sinähän olet nyt ... ainoa, mikä minulla on tässä
maailmassa.

Hänen äänensä oli käheä ja puhe kuului ulkomaalaiselta. Sanat suhisivat
Hannan korvien ohitse, hän käsitti niistä vaan päätarkoituksen, mutta
se jähmetytti häntä ja hän varustautui puolustamaan itseään. Väkisin
voitti hän itsensä, vastaten:

-- Jos lienette isäni, niin olette aikoja sitten ... menettäneet kaikki
isän oikeudet minun suhteeni. Erehdytte, jos luulette minun aikovan
ruveta tyttären velvollisuuksia täyttämään teitä kohtaan; side meidän
välillämme on aikoja sitten katkennut. Tosin olen köyhä ja koditon,
mutta onpa minulla jotakin, jolle annan suuremman arvon kuin kodille ja
rikkaudelle, ja se on minun persoonallinen vapauteni.

Vieras näytti hämmästyneeltä, ja hänen veltot kasvonpiirteensä
elpyivät. Hän ei ollut nähtävästi odottanut mitään vastausta, kun hän
nyt vihdoin osaksi pakosta osaksi itsekkäisyydestä aikoi ottaa luokseen
tyttärensä. Tämä vastustus herätti hänessä jonkunmoista intoa sekä
halua esiintyä Hannalle paremmassa valossa.

-- Tiedän kyllä, Hanna, -- sanoi hän surullisesti ja hänen laihat
kasvonpiirteensä näyttivät vielä kalpeimmilta ja terävämmiltä, --
tiedän, etten ole kohdellut sinua kuin isä lastaan. Mutta luulin
kuitenkin... Olen ollut niin yksinäni ... näinä vuosina, olen joskus
kärsinyt nälkääkin ... minua on vaivannut kauhea koti-ikävä. Vihdoin
onnistui minun koota hiukan omaisuutta ja päätin palata kotiin. Et voi
aavistaa mitä kaikkea olen kärsinyt. Saatoin näyttää teistä
sydämmettömältä ja kuitenkin ... olivat ajatukseni usein teidän
luonanne.

... Aikomukseni oli, -- jatkoi hän, kun Hanna ei virkkanut mitään, --
lähettää teille rahaa. Mutta se elämäntapa, johon olin tottunut, vei
kaikki varani... Toivoin yhä ... voivani tulla varalliseksi ja sitten
palata ... sekä hankkia teille huolettomat päivät.

-- Ja sillä aikaa annoitte äitini nääntyä murheesen ja kovaan työhön.
-- Hannan huulet värähtivät ja hän piteli kovasti kiinni tuolin
selkäimestä näyttääksensä tyyneeltä. -- Annoitte hänen elellä
yksinänsä, köyhänä ja mieli katkerana, kun hän ei voinut enää luottaa
Jumalaan eikä ihmisiin. Hän oli ennen niin onnellinen ... ja te ... te
ryöstitte häneltä _kaikki_. Näinä 18 vuotena ... oletteko te
lähettäneet hänelle yhtä riviä, yhtä tervehdystä, edes tietoa siitä,
että elitte ja muistelitte häntä? Ette mitään. Se olisi kuitenkin
parantanut monta haavaa ja vahvistanut sitä hyvää luuloa teistä, jota
hän niin kauvan koetti säilyttää, ... kunnes vihdoinkin hänen täytyi
siitä luopua. Hän oli teidän omanne niin kokonaan, kuin mahdollisesti
voi olla toisen omana -- ja te heititte hänen pois luotanne niinkuin
särkyneen astian.

Hanna peitti kasvot käsiinsä ja taisteli itkua vastaan, joka väkisenkin
tahtoi hänet vallata. Tämän miehen ei pitänyt saada nähdä hänen
kyyneleitään, sillä hän se oli syynä kaikkeen siihen suruun ja
katkeruuteen, minkä hän oli äidiltänsä perinyt. Hän oli ryöstänyt
kahdelta ihmiseltä onnen; pitikö hänen nyt vielä viedä häneltä kaikkein
kalliin aarre: vapaus? Mutta olihan hän vapaa ihminen, semmoisella
isällä ei ollut mitään oikeutta häneen ... ei hän aikonut taipua tämän
itsekkään miehen mielen mukaan, olipa hän vaikka kuinka monta kertaa
hänen isänsä.

Hän nieli kyyneleensä ja virkkoi melkein ankarasti:

-- Ja nyt voitte lähteä, minulla ei ole muuta sanomista. En voi koskaan
olla teille tyttärenä, ja meidän tiemme kulkekoot erillään niinkuin
tähänkin saakka.

Vieras oli istunut äänetönnä pää kumarruksissa, ja Hannan sanat
koskivat häneen nähtävästi. Nyt hän nousi ja otti askeleen ovea kohti.

-- Jää hyvästi, Hanna ... en tahdo enää vaivata sinua läsnäolollani...
Minä lähden jälleen, yksin niinkuin tulinkin... Suo anteeksi, ... että
hetken saatoin luulla, että sydämmessäsi voisi olla jotakin hellyyttä
minua kohtaan ... suo anteeksi, että olisin tahtonut vapauttasi
rajoittaa! En tarkoittanut mitään pahaa... Elä enää muista, ... että
hetkeksi tulin sinua häiritsemään ... olisin tahtonut ... luulin ...
minä...

Kova yskä keskeytti häntä, ja kun hän vihdoin herkesi rykimästä, vaipui
hän melkein tunnotonna tuolille, niin kalpeana ja raukeana, että Hannaa
puistatti. Pitikö hänen nyt kuolla tähän ja oliko hän hänet tappanut?
-- Kas tässä, juokaa vähän vettä! -- sanoi hän ja ojensi isällensä
vesilasin.

Vanhuksen käsi värisi, kun hän tarttui siihen. -- Kiitos! -- virkkoi
hän. -- Ehkä se onkin viimeinen kerta, kun sinä tarjoot minulle
juomista.

Hän koetti hymyillä ja tämä hymyily koski kipeästi Hannan sydämmeen.
Hän näki hänen menevän vaivaloisesti hoiperrellen portaita alas ja ulos
portista. Hän kumartui ulos ikkunasta ja katseli poismenevää niin
kauvan, kuin saattoi nähdä tuota riutunutta muotoa ... nyt hän
seisahtui ... nyt jatkoi taas matkaansa ... nyt katosi jo kadun
nurkkauksessa.

Hetkeksi tuntui hänestä, että hänen pitäisi kiiruhtaa hänen jälkeensä
ja taluttaa häntä, ettei hän kaatuisi, mutta hän pidätti itsensä. Mitä
tekemistä oli hänellä tämän miehen kanssa?

Hanna ajatteli, kuinka onnellinen hän oli ollut tänä vuonna, kuinka
hänellä oli kaksi kotia ja helliä sydämmiä, joihin hän saattoi turvata
milloin tahansa, ja kuitenkin sai olla vapaana kuin taivaan lintu.
Hänellä tosin ei ollut sitä mukavuutta, jonka rikkaus tuottaa, mutta
eikö hän ollut kyllin rikas ja vapaa, kun hänellä oli -- terve ruumis
ja luja tahto? Eikö hän näillä lahjoilla pääsisi pitemmälle kuin moni
rikas rahojensa avulla.

Sitten ajatteli hän tuota ulkomaan matkaa ja kaikkea sitä, mitä tämä
hänelle tuottaisi. Hän oli niin kasvanut kiinni tähän ajatukseen, että
hän arveli aivan taantuneensa, jos vaan siitä matkasta luopuisi. Ja
minkätähden hän panisi tätä luopumista kysymyksen alaiseksikaan? Olihan
hän aivan varma siitä, että pääsisi Karin tädin mukaan?

Hänen verensä kuohui. Hän taisteli toivottomana niitä katumuksen ja
sääliväisyyden tunteita vastaan, jotka olivat heränneet hänessä ja
kovasti häntä vaivasivat. Hän sulki silmänsä, ettei tarvitsisi nähdä
tuota hoipertelevaa haamua, ja korvansa, että pääsisi kuulemasta tuota
kauheaa yskää. Kuitenkin hän näki ja kuuli ne ja ne laimensivat hänen
vastustusvoimaansa. Huomaamatta mutta varmasti kävi hänen päätöksensä
heikommaksi ja hänessä heräsi halu, jota hänellä ei koskaan ollut
ennen: halu kokonaan panna itsensä alttiiksi jonkun kärsivän ihmisparan
hyväksi. Kerrassaan heittää pois kaikki oman edun ajatukset ja elää
yksinomaan _yhden_ ainoan hyväksi, josta ei kukaan huolisi ja jota ei
kukaan rakastaisi. Että tämä ainoa tässä tapauksessa tulisi olemaan
hänen isänsä, se oli hänelle syrjäasia. Hän olisi melkein toivonut,
että se olisi ollut joku toinen. Sillä katkeruus isää kohtaan oli niin
syvästi juurtunut häneen, että se osaksi riisti häneltä itsensä
kieltämisen ilon.

Seuraavina päivinä oli hän kokonaan tunteittensa vallassa, vaan ei
tahtonut kenellekään mitään ilmoittaa. Hän tiesi, että hänen yksin
täytyi asiassa päättää, eikä hän tahtonut kenellekään mitään puhua,
ennenkuin oli vakaantunut päätöksessään.

Karin täti ja Bella näkivät kyllä, että joku asia Hannaa vaivasi, mutta
he kunnioittivat hänen äänettömyyttään eivätkä koettaneet millään
tavalla tunkeutua hänen salaisuuteensa.

Eräänä päivänä, kun Hanna tapansa mukaan matkallaan koulusta pistäytyi
Karin tädin luona, otti tämä häntä leikillisesti niskasta ja työnsi
häntä kirjoituspöydän ääreen. -- Näetkö näitä papereita? -- kysäsi hän
iloisesti. -- Ne ovat ne siivet, joiden tulee kantaa meidät ulos
maailmaan. Ensi lauantaina, tutkinnon jälkeisenä päivänä arvelen, että
lähdemme matkaan. Joudut kai matkaan siksi?

-- Karin täti! -- Hanna veti hänet alas sohvaan. -- Saanko puhutella
sinua?

Hänen katseensa oli niin surullinen ja äänensä niin vieno, että rouva
Meilert äkkiä tuli vakavaksi.

-- Mitä se on? -- kysyi hän levottomasti.

-- Täti ... minä olen luopunut matkasta. Sinun täytyy suoda anteeksi
ja ... mennä yksin.

Karin tädin kasvot synkistyivät. -- En ole luullut sinua oikulliseksi,
-- sanoi hän.

-- Sitä en olekaan, täti hyvä. -- Hanna oli kalpea, synkkä vakavuus oli
hänen silmissään vaikka huulet koettivat hymyillä.

-- Mitä se on Hanna, minä en ymmärrä sinua. Etkö tahdo matkustaakaan
minun kanssani?

-- Enkö _tahdo_? Oi, Karin täti, tiedäthän, etten ole koskaan voinut
uneksia mitään ihanampaa. Mutta nyt en _voi_ tulla. Olen joutunut
suhteesen, joka sitoo minut tähän paikkaan ... en ole enää niin vapaa
kuin ennen... Isäni on tullut...

Rouva Meilert nousi kiivaasti ja hänen silmänsä iskivät vihan tulta.
Hän tarttui kovasti Hannan käsivarteen. -- Onko totta? Kuinka tohtii
hän? Onko hän tullut ryöstämään sinutkin minulta? Mutta sitä hän ei saa
tehdä! Sinulla ei ole minkäänlaisia velvollisuuksia häntä kohtaan, _ei
yhtään!_ Sinä et saa ... et saa jättää minua nyt, Hanna!

-- Anna kun kerron sinulle kaikki täti hyvä, -- pyysi Hanna, joka
muuttui yhä tyyneemmäksi, mitä enemmän Karin täti tuskastui.

-- Isä tuli luokseni tässä toissa päivänä riutuneena, yksinäisenä ja
vieraana omassa maassaan. Hän tarjosi minulle kodin luonaan ... sanoi
tahtovansa hyväksi tehdä, minkä rikkoi. Ja hän näytti niin surkealta,
niin kurjalta! Mutta minä käskin hänet pois ja sanoin, ettei meidän
välillä enää ollut mitään sidettä. Näin hänen sitten taas menevän
tiehensä, ry'ittyänsä niin kovasti, että oli melkein kuolla siihen,
näin hänen hoipertelevan katua pitkin johonkin yksinäiseen paikkaan,
jossa ei kukaan häntä hoitaisi ja jossa hän ehkä kuolisi aivan yksin,
-- ja sydämmeni suli vähitellen. Et voi aavistaa, kuinka olen kärsinyt
näinä päivinä, kun itsekkäisyys ja velvollisuuden tunne ovat keskenänsä
taistelleet.

-- Elä puhu velvollisuudesta! -- keskeytti häntä rouva Meilert
säälimättömästi. -- Kyllä hän on aikoja sitten vapauttanut sinut
tyttären velvollisuuksista. Vai, kyllä minä käsitän hänen aikeitaan! Ei
se ole hyväksi tekemisen halu, joka on hänet tänne tuonut, hänessä on
vaan se itsekäs toivo, että häntä täällä palveltaisiin ja
hoidettaisiin. Ei mikään mies voi ajan pitkään tulla toimeen ilman
naisen hellyyttä, kaikkein vähimmin semmoinen mies, joka on viettänyt
elämänsä paheissa ja himoissa. Minä sanon sinulle, ettei sinulla ole
vähääkään velvollisuutta semmoista isää kohtaan.

-- En tarkoittanutkaan sitä, Karin täti. Ei ne ole tyttären tunteet
jotka saattavat minua hänen luo, vaan se että hän on semmoinen kurja,
onneton olento. Tiedätkö, se on jotakin vastustamatonta tuo halu koko
hellyydellään antautua tuommoisen kärsivän olennon hoitoon, koettaa
saattaa häntä unhottamaan yksinäisyytensä ja tuskansa, saada
kiitollinen katse väsyneistä silmistä. Minä en ole varma siitä, mutta
minusta tuntuu, eitä _kärsimyksen_ ja _sääliväisyyden_ muodostamat
siteet ovat vielä lujempia ja pyhempiä kuin sukulaisuuden ja
myötätuntoisuuden. Ehkä olen väärässä, mutta siltä se tuntuu.

-- Haaveilija! -- lausui rouva Meilert hymyillen, mutta muuttui pian
taas vakavaksi. Sinä voisit toimittaa hänelle hyvän hoidon ryhtymästä
siihen itse. Kyllä minä pidän huolta siitä, että hän saa kaikki mitä
hän tarvitsee.

-- Kiitos, Karin täti, mutta ei siinä kylliksi. Luuletko, että hän
olisi tehnyt pitkän vaivaloisen matkan kotimahansa, yksin ja kuoleman
kourissa, jos hän ei olisi ikävöinyt muuta kuin pehmeää vuodetta ja
kunnollista hoitoa? Sitähän olisi voinut saada vaikka missä. Mutta
hänen sydämmensä pakotti häntä niiden kahden olennon luo, joissa
kentiesi vielä löytyisi hiukan hellyyttä häntä kohtaan. Kun minä
maantieltä nostan pienen madonkin, joka on kärryjen pyörän alle
joutumaisillaan, niin kuinka saattaisin käskeä pois luotani ensimmäistä
ihmisolentoa, joka on minun puoleeni kääntynyt?

Rouva Meilert istui kauan aikaa ääneti. Hän iloitsi Hannan
jalomielisyydestä, vaikka pelkäsi, että tämä tulisi turhaan tuhlatuksi.
Hän ei voinut uskoa mitään hyvää Hannan isästä; hän ei olisi tahtonut
mistään hinnasta nähdä Hannan pitemmän ajan kärsivän sen miehen
oikuista ja itsevaltaisuudesta, joilla tämä ennen oli vaimoansa
vainonnut. Mutta kuoleman läheisyys loi sovittavan varjonsa kaikkeen.
Rouva Meilert ymmärsi Hannan nykyisen innostuksen eikä hennonut riistää
häneltä sitä. Mutta hän päätti huolimatta vastenmielisyydestään käydä
Hannan isän luona ja ottaa selkoa niistä suhteista, joihin hänen
lemmikkinsä oli joutua.

Omaa ikäväänsä hän ei tällä hetkellä ajatellut, mutta Hanna teki sen.

-- Rakas täti, -- virkkoi hän ja suuteli hellästi rouva Meilertin
kättä, -- sinä olet tehnyt minulle niin paljon hyvää, ja nyt minä
kuitenkin tulen seuran pettäjäksi ensi kerralla kun voisin olla sinulle
joksikin iloksi. Mutta ymmärräthän syyni ja ethän suutu minuun.

-- Pitäisikö minun suuttua sinuun? -- Karin täti veti hänet hellästi
luokseen. -- Tuskin olisin luullut tässä "kovasydämmisessä" Hannassa
löytyvän niin paljon ihmisrakkautta.

-- Se on Bellan ansio, täti hyvä, ja sinun. Te kaksi olette tehneet
minut niin onnelliseksi, että minun täytyy rakastaa koko ihmiskuntaa.
Mutta eräs asia johtui nyt juuri mieleeni. Etkö tahtoisi, täti, -- oi
etkö tahtoisi ottaa Bellaa mukaan minun sijaan? Hänestä olisi sinulla
sekä iloa että hyötyä ja hänelle tekisi matkustaminen niin sanomattoman
hyvää. Hän on niin lempeäluonteinen ja hyvä ja samassa niin innostunut
kaikesta, että teille tulisi hyvin hauska yhdessä.

Rouva Meilert antoi hänen puhua ja kuunteli vaan hajamielisenä. Kun hän
ajatteli, että Hanna nyt tulisi kiinnitetyksi sairasvuoteesen, että
hänen täytyisi valvoa ja vaivata itseään, ehkä kokea sairaan
kärsimättömyyttä ja oikkuja, koski se häneen niin paljon, että hän vaan
sivumennen saattoi muistella omia pettyneitä toiveitaan. Mutta hän
ymmärsi, että se paljon lohduttaisi Hannaa, jos Bella saisi hänen
sijaansa matkustaa, ja hän vastasi sentähden niin iloisesti kuin
saattoi: -- no hyvä, minä otan Bellan mukaan enkä epäile, että meillä
tulee olemaan hauskaa. Koetamme tutkia ja katsella kaikkea sinuakin
varten ja kirjoitamme pitkiä kirjeitä usein. Koetan tuoda Bellan
takaisin terveenä ja punaposkisena.

Hanna puristi kiitollisena hänen kättään. -- Hauskaa tulee saada teiltä
kirjeitä. Mutta nyt täytyy minun kiireesti ilmoittaa uudet aikeemme.
Eihän hänellä ole kuin kolme päivää valmistusaikaa.

Palmfeltin perheessä herättivät Hannan uutiset suurta hämmästystä.
Ettäkö Hannan ei pitänytkään matkustaa! He eivät voineet saada sitä
päähänsä. Mutta kun he olivat kuulleet hänen syynsä, pitivät he ne ihan
luonnollisina. Bella yksin käsitti täydellisesti Hannan uhrin suuruuden
sillä hän tiesi, ettei Hanna rakastanut isäänsä. Vaan hän ymmärsi, että
se onni jonka Hanna tunsi, pakotti häntä rakkauteen ja itsensä
kieltämiseen. Ja hän oli niin iloinen Hannan jaloudesta, että melkein
unhotti ne kärsimykset, joihin se ehkä olisi syynä.

-- Oi, Hanna kulta, kuinka ihailen sinua! -- huudahti hän käärien
käsivartensa ystävänsä kaulaan.

-- Se on tarpeetonta, Bella! itse olisit ollut, ensimmäinen tekemään
samoin. Mutta tiedätkö mitä, me olemme tehneet suuremmoisen päätöksen
Karin täti ja minä. Arvaapa!

-- Mikäpä se olisi? -- arveli Bella. -- Ettäkö lykätä matka
toistaiseksi tietysti?

-- Ei ollenkaan. Olemme päättänet, että Karin tädin mukaan tulee
lähtemään eräs ... neiti Bella Donna... Ts ... hiljaa ... ei
minkäänlaista vastustamista! Olen puhunut sedälle ja tädille ja he ovat
suostuneet tuumaan. Ja sinulla ei ole mitään muuta tekemistä kuin
noudattaa viisaiden ihmisten neuvoa ja valmistua lauantakiin.

Bella näytti kovin hämmästyneeltä. Uutinen tuli niin äkkiä, ettei hän
heti voinut sitä sulattaa. -- _Minäkö_ matkustaisin Karin tädin kanssa?
-- _Minunko_ osaksi tulisi se, josta sinun täytyi luopua? Se on väärin
se, ja minä en lähde.

-- Sinä lähdet kuin lähdetkin, lapsi kulta, vakuutti Hanna tekeytyen
mahtavaksi. -- Karin täti tarvitsee sinua, ei hän voi matkustaa yksin.
Hän on käynyt liian surumieliseksi ja hän tarvitsee virkeää ja iloista
matkakumppania voidaksensa parantua. Sitä paitse täytyy hänen saada
hoitaa toista, se on niin hyvä keino alakuloisuutta vastaan. Siinä
suhteessa oletkin sinä paljon soveliaampi kuin minä. Karin täti aikoo
viipyä jonkun aikaa jossakin kylpylaitoksessa ja sitten mennä Italiaan.
Ajattele kuinka hyvää se tekisi sinulle kylpeä ja tulla _oikein_
terveeksi.

-- Kyllä, mutta kuinka minä _saatan_ mennä, kun sinä olet niin iloinnut
siitä matkasta? Tuntuu aivan kuin jos ryöstäisin sinulta jotakin. Ei,
Hanna, en saata lähteä.

-- Sinä teet minulle päinvastoin suuren ilon. Olisi ihan uusi ikävä
Karin tädille ja minulle, jos sinä et menisi. Lupaa, nyt, että lähdet,
vaikkapa vaan minun tähteni, Bella!

Bella oli samassa levoton ja iloinen. Hän huomasi, että tekisi sekä
Karin tädin että Hannan mieliksi, mutta toisaalta taas tuntui hänestä
ikävältä itsellensä omistaa se, josta Hannan oli täytynyt luopua.
Ajateltuansa tarkemmin asiaa ja saatuansa ystävällisen kirjeen Karin
tädiltä, päätti hän kuitenkin taipua muiden tahdon mukaan. Hän rakasti
Karin tätiä Hannan tähden ja tahtoi nyt mielellään palvella häntä
palkitakseen sitä ystävyyttä, jota Hannalle oli osoitettu.

Bellan kodissa tuli nyt aika kiire ja vanha Leena pyyhkieli salaa
silmiään ajatellessaan, että Bella tulisi olemaan poissa koko kesän.
Lulle ja Liisi alkoivat kiusata, että hekin pääsisivät mukaan ja Bellan
täytyi lohduttaa heitä lupauksella, että saisivat tulla saattamaan
laivalle ja heiluttaa nenäliinojaan sekä sitten hänen kotiin tultuansa
hakea jotakin hauskaa hänen matkalaukustaan.

Tutkinnon jälkeen iltapäivällä oli viides luokka kokoontunut
loppujuhlaan Kaisaniemeen. Huomispäivänä tulisi heidän erota monelle
eri haaralle ja he tahtoivat sentähden vielä kerta yhtyä iloisina
koulutoverina. Bella oli tietysti myös kutsuttu; hän kuului heidän
joukkoonsa, vaikka oli ollut koko vuoden poissa koulusta.

Muutamat opettajista ja opettajattarista olivat myös mukana. Niiden ja
oppilaiden väli oli viime aikoina ollut erittäin hyvä. Seurassa
vallitsi iloinen henki, johon kuitenkin sekaantui hiukan
surumielisyyttä; huolettomimmatkin tunsivat jonkummoista kaipausta, kun
ajattelivat, että kouluaika nyt oli loppunut ja että toverit nyt
viimeisen kerran olivat koossa. Mutta toisaalta taas houkutteli heitä
elämä ja vapaus, ja mielikuvitus loi tuhansia tuntemattomia iloja, ja
tuulentupia haamoitti rusopilvien takaa. Suurelle osalle niistä oli
tulevaisuus vaan samaa kuin vapaus läksyistä ja häiritsemättömät
aamu-unet, muutamilla vaan oli aavistus enenevästä edesvastauksesta,
joka heidän tietämättäkin karaisi heidän nuoria luonteitaan, mutta
kaikille esiintyi tulevaisuus niissä valoisissa väreissä, joita ei luo
mikään muu kuin nuoruuden usko ja rikkaat toiveet.

Verannalla tarjottiin kahvia ja limonaadia ja eräs opettajista piti
tavanmukaisen jäähyväispuheen eroaville oppilaille. Sitten hajosivat he
pieniin ryhmiin yhtyäksensä sitten jälleen, jolloin Hanna Rapen piti
esiintuoda luokan jäähyväiset opettajille.

Vapaamuurarin haudan luo oli vähäinen joukko kokoontunut. Ne olivat ne,
jotka enimmin olivat olleet yhdessä ja nyt raskaimmin tunsivat
eronhetken katkeruuden. Bertha Eriksson oli ottanut itselleen vaikean
tehtävän, pitää seuraa iloisella entisellä tuulella ja Hanna auttoi
häntä uskollisesti. Vaan ei se tahtonut oikein käydä päinsä. Aina
välistä katosi joku tytöistä ja palasi punaisin silmin. Bella nyyhkytti
auttamattomasti; viimeisten päivien tapaukset olivat olleet niin
monenlaisia ja hän oli vieläkin heikko taudin jälkeen. Ajatus, että
hänen nyt täytyisi tovereistaan erota, oli liian raskas kantaa,
väsyneenä kuin oli päivän puuhasta, matkatavaroiden järjestämisestä ja
kiireestä.

Bertha taputti häntä selkään ja sanoi äidillisesti: -- No, no, no!
Tässä on sinulle nenäliinani, siksi aikaa kun väännän omasi kuivaksi.
Elä hukuta meitä kyyneleihin, rakas Bella, jo alkavat jalat kastua!

Bellan täytyi hymyillä ja koettikin hillitä itseään niin hyvin kuin
vaan saattoi. Nyt kääntyi puhe ulkomaan matkaan. -- Tuhat ja yksi yötä!
mikä onnen lapsi sinä miekkoinen olet, -- huudahti Bertha ja oli
vääntelevinään kateuden tuskista. -- Toivon, että joskus ajattelet
meitä poloisia täällä kotona ja muistat tuoda sopivia lahjoja,
esimerkiksi...

-- Niin mitähän tahtoisit? -- keskeytti Bella naurahtaen kesken
itkuansa. -- Elävän kilpikonnan, villihärän vai kameelinhännän?

-- Ohoh! Elä kiusaa minua niin suuria tahtomaan. Minä tyytyisin
hiuskarvaan paavin parrasta tai ... lieraan Garibaldin haudasta.

-- Minä olen kauan toivonut itselleni mosaikkimedaljongin, -- sanoi
Alma.

-- Tulevan sulhasesi valokuvaa varten tietysti?

-- Vaikkapa niinkin!

-- Ja minä tahtoisin oliivin siemenen, -- sanoi Lilli, -- olen kuullut
paljon puhuttavan niistä kauniista oliivipuista. Sopiihan nyt semmoinen
matkalaukkuusi.

-- Siinä tapauksessa sen pitää olla kirkontornin kokoinen, -- nauroi
Verna Sommar, joka oli yhtynyt heihin.

-- Minulle voit tuoda tynnyrin tuoreita viinirypäleitä, niin kutsun
minä koko luokan _syömään_ sinun maljaasi.

-- Kiitos sinulle, Bibbi, että ajattelet vaatimattomia ystäviäsi. -- Ja
Bertha nipisti häntä varpaasen niin, että hän huusi. -- Minä sitten sen
sijaan lainaan sinulle muistikirjani sen kuivatun lieran kanssa.

Anna Berg meni istumaan Hannan viereen. -- Etkö ole hyvin pahoillasi
kuitenkin, kun et pääse lähtemään? -- kysäsi hän enemmän ystävällisesti
kuin hienotunteisesti.

-- Elä tee omantunnon kysymyksiä! -- vastasi Hanna välttäen. -- Kai
minun vuoroni tulee toinen kerta.

Hän koetti olla niin iloinen kuin vaan saattoi, ettei kukaan huomaisi
sitä sanomatonta kaipausta, jonka hän tunsi kun matkasta oli puhe.
Onneksi kääntyi keskustelu muihin esineihin.

-- Minä varmaankin tulen jonkun ajan eteenpäin kiipeämään koulun
portaita ylös kello 8 vanhan tavan mukaan, -- sanoi Bertha. Minun on
aina niin vaikea luopua vanhoista hyvistä tavoista. Mimmoisia nekin
anturat lienevät, jotka ensivuonna tulevat meidän jälkiämme kulkemaan
viidennellä luokalla.

-- Minä tunnen muutamia, ei ne ole niinkään hulluja, -- keskeytti
Bibbi.

-- Bella saapi antaa meidän aatteemme perinnöksi uudelle luokallensa,
-- sanoi Hanna ystävällisesti kehoittaen Bellalle. -- Jos maanlaji vaan
on hyvää, voi monta siementä itää lyhyessä ajassa.

-- Kylvä nyt sitten ensin anti-krinoliinin ja anti-kureuuman siemeniä,
-- pyysi Bertha. Minä en tarvinnut kuin yhden päivän, ennenkuin ne
minussa itivät. Mutta sano jotakin muutakin, Hanna!

-- Löytyyhän niitä tärkeämpiäkin periaatteita kuin ne, jotka koskevat
vaatetusta, -- arveli Verna Sommar, -- ja niitä toivon Bellan ensiksi
kylvävän.

Hanna nyykäytti päätään. -- _Totuutta_ ennen kaikkea. Totuutta Jumalaa
kohtaan, ihmisiä ja itseämme kohtaan. Ja sitten lujuutta, semmoista,
joka järkähtämättä pysyy siinä, mitä me oikeana pidämme, antamatta
kenenkään mielipiteitten meitä häiritä.

Hanna vaikeni. Hän ei tahtonut mielellään moraalia saarnata, mutta
tyttöjen silmät pyysivät innokkaasti enempää.

-- Ja sitten tytöt, -- jatkoi hän painolla, -- muistakaamme, että
olemme _ensi sijassa_ ihmisiä ja _sitten vasta_ naisia; vaikka niin
mielellään tahdotaan meille uskotella päinvastoin. Ymmärrättekö minua?
Minä vihaan käsitteitä: miehiset ja naiselliset ominaisuudet. Jokaisen
ihmisen oikeus on olla totuutta harrastava, jalomielinen, hyvä ja
alttiiksi antava, huolimatta siitä onko hän mies vai nainen. Ja meidän
asemamme tässä maailmassa riippuu niistä lahjoista, jotka Jumala on
meille antanut eikä aikakausien vaihtelevista mielipiteistä. Miksi
tyttö kelpaa, siksi hänen pitää päästä yhtä hyvin kuin pojankin.

-- Niin juuri, -- huudahti Bertha innoissaan, -- siitä olemme kai
kaikki samaa mieltä.

... Mutta yhtä väärin kuin olisi kasvattaa tyttöä _ainoastaan_ kotia
varten, yhtä väärin on se kuin ei hänelle yhtään opeteta kotia
hoitamaan. Useimmille naisille on kuitenkin kodin hoito heidän lähin
tehtävänsä ja niiden tulisi hävetä, jotka sitä halveksivat.

-- Ui, talous ja iso lapsilauma -- kuiskasi Bertha Bibbille.

-- Pääasia on rehellinen työ ja itsenäinen ajatus, -- jatkoi Hanna
nousten. -- Ei kenenkään meistä pidä koulusta erota ajatellen, ettei
elämä häneltä mitään vaadi. Tästä päivästä saakka on meillä runsaasti
edesvastausta itsekullakin.

-- Se on sangen vaivaloista sille, joka on omiansa laiskottelemaan, --
arveli Bertha ojentautuen mukavasti nurmelle. -- Vaan täytynee kai
minunkin reipastua, ettette riennä ohitseni jokainoa.

-- Kun viiden vuoden kuluttua jälleen yhdymme arvelen, että meille on
tulevaisuus selvinnyt, -- tuumasi Alma, -- jo tänäkin vuonna on minulle
selvinnyt paljon asioita.

-- Kiitos, tytöt, näistä vuosista, -- lausui Hanna ja hänen kosteat
silmänsä kertoivat, ettei hän ollut niin levollinen, kuin hän koetti
näyttää. -- Nyt täytyy meidän mennä noiden muiden luo. Elkää puhuko
minulle vähään aikaan, minun täytyy muistella, mitä minulla on
sanomista.

Ilman sen enempää valmistusta puhui hän kohta sen jälkeen opettajille
ja opettajattarille. Hänen puheensa oli lyhyt ja yksinkertainen ilman
koristeita, mutta sanat lähtivät vilpittömästä sydämmestä. Ei näkynyt
yhtään jälkeä hänen entisestä ylpeydestään, hän oli ystävällinen ja
selvä ja kerrassaan luonnollinen.

Sydämmellisesti puristettiin käsiä ja kilisteltiin limonadilaseja
puheen loputtua. Kaikki tunsivat nyt eron hetkenä enemmän kuin koskaan
ennen olevansa toisiinsa sidottuina. Agnes Lund lähestyi Hannaa, joka
hetkeksi oli jäänyt muista erilleen. Agnesin silmät olivat ihan pilalla
itkusta ja hän taisi tuskin puhua.

-- Kiitos, Hanna, hyvästä toveruudesta! -- kuiskasi hän -- Tänä hetkenä
tunnen, mistä merkityksestä olet ollut meille... Suo minulle
anteeksi...

Jälkiosa lausetta meni hukkaan nyyhkytysten vuoksi. Hanna piteli hänen
kättään kovasti suljettuna omaansa ja lausui jotakin, joka pani hänen
kyyneleensä vuotamaan vielä runsaammin. Mutta samassa tunsi Agnes
sydämmensä täyttyvän kummallisella ilolla ja päätöksillä, jotka
vahvistivat ja rauhoittivat häntä.

Kun vielä oli lauleltu joitakuita lauluja, syöty apelsiiniä ja päätetty
yhtyä samassa paikassa 5 vuoden kuluttua, erottiin. Hanna meni Bellan
kotiin; heidän täytyi vielä saada hiukan olla kahden kesken, ennenkuin
sanoisivat hyväiset toisilleen moneksi kuukaudeksi.

Kun Hanna tuli kotiin myöhään iltasella, täytti valoisa Toukokuu hänen
pienen huoneensa valollaan. Hän istui ikkunan luo ja katseli autioita
katuja hiljaisena yönä. Ei häntä haluttanut nukkua, päivän muistot
ajelivat toisiaan hänen mielessään ja karkoittivat unen kauas.

Hänestä tuntui että hän nyt oli tehnyt ensimmäisen taipaleen elämän
tiellä ja pysähtynyt portin luo, jota ei ollut hakenut eikä tuntenut.
Minnekä se johtaisi häntä? Äkkijyrkkäyksiin ja kivisiin paikkoihin vai
tasaisille, mukaville poluille? Olipa miten hyvänsä, hän tunsi itsensä
nuoreksi ja väkeväksi, täynnä elämää, onnea, lämpöä, ei hän hevillä
murtuisi. Kaikkivaltias johti hänen kohtaloaan ja hänen rinnallaan oli
kalliita ystäviä. Eikö hän siis olisi rohkea ja pelvoton?

Noita rakkaita tovereita! Niitä hän tulisi kaipaamaan jokaikistä. Hän
olisi niin mielellään antanut heille enemmän, ollut heille suuremmaksi
hyödyksi, kuin hän oli ollut. Hän olisi tahtonut auttaa heitä hakemaan
avainta heidän ajatuksensa aarre-aittaan, sillä useimmilta oli se
kadonnut; ajatuksia kyllä löytyi, kun vaan joku avaimen löytäisi, joka
vapauttaisi ne kahleista. Mutta ehkä elämä pakottaisi heitä astumaan
eteenpäin avosilmin.

-- Bella!... Sinä, joka olet löytänyt paraimpien ajatuksieni avaimen ja
tehnyt minut niin onnelliseksi... Siunatkoon sinua Jumala!

Ja onnellisuuden tunne välähteli hänen sydämmessään, kun hän näin
uneksi. Se toi hymyn hänen huulilleen vielä sittenkin, kun hän 5:n
aikaan aamusella vihdoin kallisti väsynyttä päätään lepoon.



Ensimmäinen päivä kesäkuuta tuli valoisana ja helteisenä. Torilla
tarjottiin jo kaupan kieloja ja narsissejä ja Esplanaadissa kukki mitä
tuoreempia ylioppilaslakkeja. Yksi niistä koristi Pentin
tukanleikkaajan käsistä juuri lähtenyttä päätä. Hänen silmänsä
loistivat jonkummoisesta hurskaasta ylpeydestä. Napin kolossa oli
hänellä vihko kieloja, joita oli siihen pistänyt hänen matkalle lähtevä
siskonsa.

Kello 1 piti Bellan lähteä. Jo kahdentoista aikaan tuli puolet
luokasta rantaan kantaen makeisia ja kukkaisvihkoja ja nyt kysyttiin
kärsivällisyyttä. He istuivat kannelle, joka pian tuli ihan täyteen
iloisia tyttöjä vaaleissa puvuissa. Ja kun Bella tuli omaistensa
saattamana, hyökkäsivät he kaikki yhtaikaa hänen kimppuunsa ja olivat
vähällä repiä hänet palasiksi innoissaan, kun jokainen tahtoi häntä
puhutella viimeisinä hetkinä. Bella näytti väsyneeltä, mutta koetti
kaikki kestää; hän oli liiaksi antautunut tunteilleen edellisenä
päivänä.

Kohta tulivat myös rouva Meilert ja Hanna. Luokan uteliaisuus kääntyi
nyt häneen ja Bella vapautui hetkeksi. Hän hiipi silloin Hannan luo,
joka reippaana ja levollisena toimi tavaroiden luona. Ei kukaan, joka
näki hänen iloista katsettaan, olisi voinut aavistaa, että hänen
sydäntänsä paisutti kaipaus ja että hän oli nukkunut vaan kaksi tuntia
sinä yönä.

Nyt soitettiin toisen kerran ja tytöt riensivät maalle, syleiltyään
ensin Bellaa miltei puolikuoliaaksi. Sitten tuli vanhempien vuoro ja
viimein Hannan.

-- Hyvästi nyt Bella kulta! Ole reipas ja iloinen! Me tapaamme
toistimme jälleen!

-- Hyvästi ... Hanna! Kiitos! -- Enempää hän ei voinut sanoa.

Rouva Meilert ja Hanna olivat sanoneet toisilleen jäähyväiset salissa,
nyt puristivat he vaan toistensa käsiä tuntien suurta myötätuntoisuutta
ja hellyyttä.

-- Heittäkää irti!

-- Hyvästi, hyvästi! -- kuului rannalla, jossa valkoisia lakkeja ja
kirjavia päivävarjoja liehuteltiin. -- Hyvästi, hyvästi! vastasi kaksi
nenäliinaa kannelta ja laiva eteni hiljaa rannasta, iloisten ja
kosteiden katseiden seuraamana.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kehitys-aikana: Tytöistä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.