Title: Kyökissä - Huvinäytelmä 1:ssä näytöksessä
Author: Benedix, Roderich, 1811-1873
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kyökissä - Huvinäytelmä 1:ssä näytöksessä" ***


KYÖKISSÄ

Huvinäytelmä 1:ssä näytöksessä

Kirj.

RODERICH BENEDIX

Mukaillut Tyko Hagman



Kuopiossa,
U. W. Telén & C:o kustannuksella.

Kuopiossa,
Kuopion Uudessa Kirjapainossa,
1896.



JÄSENET:

Alfons, lakeija         |
Kristiina, keittäjä     |
Rosamunda, kamarineiti  |
Grönlund, kuski         |  Eräässä rikkaassa talossa.
Juho, tallirenki        |
Hanna, kyökkipiika      |
Antti.
Maija-Liisa, maitokuski.
Sanomalehtipoikia.

(Tapaus on Helsingissä tämän vuosisadan tällä vuosikymmenellä.)



Näyttämö: Kyökki. Peräovi. Oikealla ja vasemmalla ovi. Vasemmalla
rautatakka eli hella. Tulisijalla kattila, jossa on kiehuvaa vettä.
Pöytiä, tuolia. Keitto-astioita seinillä.


1:nen kohtaus.

    Hanna. Juho.

HANNA (häärää takan edessä kahvipannun kanssa, hyräilee itsekseen
jotakin laulusäveltä.)

JUHO (astuu peräovesta sisään). Brrr, kuinka siellä on kylmä. Onko
sulla kahvi valmiina, Hanna?

HANNA. Niinkö sinä sanoit "hyvää päivää?"

JUHO (hennosti). Se sanotaan sitten, Hannaseni. Kun on näin kylmä, ei
voi kunnollisesti tehdä hyvää päivääkään.

HANNA (on kaatanut kuppiin kahvia ja tuopi Juholle). Tuoss' on
kahvitratti!

JUHO (juopi halukkaasti). Oivallista sentään saada kahvia näin joka
aamu. Moista ei ennen pistoovattu maalla ollessani. Helsingin isännät
ovat kuitenkin Helsingin isäntiä.

HANNA (muikeasti.) Voi noita miehiä!

JUHO. No, mikä nyt on?

HANNA. Niin -- mikä on! Et ole tietävinäsikään miten olit ennen hento
ja lempeä täynnä. Silloin et olisi ensiksi kysynyt kahvia. Silloin olit
lemmekäs kuin rakastajat teaterissa! Mutta nyt, kun kerta olen luvannut
ruveta vaimoksesi, nyt on lempi ja hempeys loppunut. Mitäs tästä tulee,
kun kerran miehenäni olet?

JUHO (asettaa juotuaan kupin pöydälle). Ah, kuinka tämä lämmittää; nyt
on oikein hyvä olla. -- Hanna tyttöseni, älä puhu joutavia nyt! Katsos,
kun varhain aamusella täytyy syöttää hevoset, puhdistaa vaunut, survoa
silppuja, kantaa vettä, niin rupee partaakin palelemaan, ja sekä ruumis
että sielu käypi kauhean kylmäksi, -- vasta kahvikuppi jälleen kaikki
jäntereet sulattaa ja mies tulee entiselleen. No, kas niin, nyt olen
entiselläni, ja nyt hyvää huomenta muiskuineen päivineen!

HANNA (ivallisesti). Vai todellakin!

JUHO. Tule, käpyseni, suudeltavakseni!

HANNA (kieltäytyen), Ole huoleti!

JUHO. Älä ole tyhmä nyt, tyttöseni.

HANNA. Ole panematta parastasi! -- Tahdotko kupillisen kahvia vielä?

JUHO. Tahdon, mutta myöskin muiskun.

HANNA. Jos olisit tahtonut sitä ennen kahvia, niin olisit saanut; --
perästäpäin ei anneta.

JUHO. No, mutta Hanna! Tämä on varsin arveluttavaa.

HANNA. Mikä?

JUHO. Sinä olet konstikas.

HANNA. Kuinka niin? (kaataa hänelle pannusta kahvia kuppiin, jota hän
pitää kädessään.)

JUHO. Nyt, kun vielä olemme kihloissa, on se tavallaan hupaistakin;
torataan ja kiukutaan tuon tuostakin hieman, ja sitte maistaa sovinto
sitä makeammalta. Mutta kun kerran olemme mies ja vaimo -- --

HANNA. No, mitä sitten?

JUHO. Hm, hm, näet, jos olisin miehesi, niin en enää oikein kärsisi
muikeuttasi!

HANNA. Hoo? Vai niin! Siinäpä oivallinen lohdutus mulle
tulevaisuudeksi! Varmaankin aprikoitset nyt vaan miten silloin voisit
minua paraiten kurittaa.

JUHO (nauraen). No, no, mikä nyt pistääkin päähäsi? Täytyyhän sitä
ajatella tulevaisuuttakin! No, annappas suudelma nyt!

HANNA. Nyt en ensinkään anna! Jos et vastaisuudessa ai'o kärsiä
muikeuttani, niin täytyy mun sitä nauttia, kun en vielä ole vaimonasi!

JUHO. Anna muisku!

HANNA. En!

JUHO. Älä ole joutava!

HANNA. Tän' aamuna ei!

JUHO. Ajattelenhan aina ihan hyvää vaan, kun tuolla lailla kuvailen
tulevaisuuttamme.

HANNA. Hoo-o!

JUHO. Katsos, Hanna, tiedäthän että olen harras hevosmies. Kun saamme
kokoon kolmen tai neljän hevosen hinnan, ostetaan hevoset heti. -- Ja
koko Helsinki on ajava entisen Talli-Jussin hevosilla. Ajurin virka
tässä kaupungissa kannattaa, sen tiedän. Sillä olenhan ollut ajurin
renki, ennenkuin tähän taloon tulin. Ja näppärä isvossikka kyllä
paikkansa pitää. Mitäs sitten isvossikan isäntä. Neljä hevosta meillä
olla pitää. Issikkarenki otetaan tietysti ja aika kunnollinen. Moisia
poikia saa maalta. Ja Jussi itse pitää vaunut, joissa kuljettaa
köyhempiä herroja, jotka tahtovat näyttää keikareilta. Ja kun iltasin
tulen kotia, on Hannalla lämpimiä perunoita ja ehkäpä vähän "kylmästä
tultuakin" pistovasta. Ah, Hanna, se tulee maistamaan. Täällä ovat
kyllä ruuat ja juomat hyvät, vielä paremmatkin kuin mitä meillä tulee
olemaan; mutta toista on toki pistää jalkansa oman pöydän alle. Täällä
täytyy käydä ja juosta ihan kuin herran mieli tekee; melkein on kuin
krapu kattilassa.

HANNA. Min, Juho. Kumpahan oltais niin pitkällä! Piikaparan oloa ei
myöskään kukaan kadehdi. Sillä piika on aina piika. Juosta saa hän
aamusta iltaan, kuulla kiukkuista puhetta ja nähdä nurjia kasvoja, jos
ei kaikki käy niinkuin herran sisaren, tuon muka armollisen fröökynän
mieli on.

JUHO. No, no, Hannaseni, älä ole milläsikään. Jos tänä talvena satelisi
juomarahoja vähän runsaammalta, niin olemme jo hiukan edempänä. Kolmen,
neljän vuoden päästä voimme aloittaa, vaikkapa aluksi yhdelläkin
hevosella vaan. "Alku aina hankala, loppu työn kaunistaa", sanoo
sananlasku. Ja kun sitte muistelemme kuinka vaivaloista meillä
ensi-aluksi oli, niin sitä hupaisempi sitte, kun kaikkea kyllin on.

HANNA. Koska noin puhut, kuulen sinua oikein mielelläni, Juho poikani!

JUHO. Todellakin? No, sitte annat myöskin muiskun, jonka olet mulle
velkaa.

HANNA. Oikeastaan ei mun pitäisi --

JUHO. Pian, Hanna, ennenkun kukaan tulee!

HANNA. Jos tahdot luvata --

JUHO (ottaa häntä kädestä). Ah, Hannaseni, älä mutkistele niin kauan --
meillä ei ole siihen aikaa, niinkuin muilla ihmisillä --, no, tänne
huules! (aikoo häntä suudella.)

    (Näyttämön takana soitetaan.)

HANNA (irtautuu Juhosta). Kuule, sinua soitetaan!

JUHO. Pian, pian, suukkonen! --

HANNA. Herra sinua soittaa; saat nuhteita, jos et heti mene!

JUHO. Mutta pikimmältämme -- -- --!

HANNA. Myöhästyt, myöhästyt -- mene!

JUHO. No, mutta anna, anna!

HANNA. Toiste kun paremmin sopii! Joudu, joudu, Juho!

JUHO. Saakelin renkitoimet! Ei edes sen verran ole itsensä herra, että
saisi rauhassa suudella tyttöään!

    (Lujaa soittoa näyttämön takana.)

JUHO. Tuossa paikassa tulen!

    (Poistuu peräovesta).

HANNA (yksin). Ah, poikaseni, saat oppia aikanasi että ensiksi on
vaimosi vuoro ja sitte kahvin. Ai'ot ruveta laulamaan toista virttä,
kun kerta olet miehenäni; mutta luulenpa että minäkin osaan samaa
nuottia, poikaseni.

    (Menee takalle ja kaataa pannusta kahvia pieneen
    kahvipannuun, jonka asettaa kahvikantimelle ynnä
    kupin ja kerma-astian.)


2:nen kohtaus.

    Hanna. Alfons.

ALFONS (hennosti, murtaa teeskenteleväisesti hieman ruotsiksi). Hyvää
huomenta, Hanna kulta!

HANNA (lyhyesti). Jumal' antakoon!

    (Asettaa kahvikantimen pöydälle.)

ALFONS. Niin lyhyestikö Hanna tervehtää? Enkö saa mitään herttaisempaa
tervehdystä?

HANNA. Minkätähden? Olihan tervehdykseni kohtelias kyllä.

ALFONS (juopi kahvia). Mutta mielisinpä toki vähän enemmän kuin
kohteliaisuutta.

HANNA. Minkätähden sitä minulta odotatte?

ALFONS. No, no, Hanna. Nyt en ymmärrä sinua.

HANNA. Tiedätte varsin hyvin mitä tarkoitan.

ALFONS. En todellakaan tiedä -- selitä mulle!

HANNA. Ettekö vetäisi samasta nuorasta herran kanssa, joka niin minua
kiusaa?

ALFONS. Joka sinua kiusaa?

HANNA. Älkää olko olevinanne! Kukas tuopi mulle ehtimiseen, vaikka
löytyy neitsyt talossa, herralta takkeja, kauluksia, mansetteja ja
semmoisia, joihin mun täytyy välistä pistää nappi kiinni, välistä
ommella ratkennut sauma?

ALFONS. Se on tosin synti, että niin kaunisten sormien täytyy neuloa,
mutta mitä voin minä siihen?

    (Tahtoo ottaa häntä kädestä.).

HANNA (lyöpi häntä kädelle). Pois käsi! Neulominen olisi kyllä
paikallaan; mutta miksi minun aina täytyy itse viedä mitä olen ommellut
herran tykö. Että hän kiusaa minua pyytämällä suudelmaa, että hän
tahtoo minua syleillä ja että te, Alfons, sill'aikaa olette vahtina
oven takana, se ei ole paikallansa, eikä ole oikein.

ALFONS. No, no, mutta suudelma kaikessa kunniassa --

HANNA. Se ei minua pahenna, mutta jos annan herran minua suudella, niin
se ei olisi kunniallista.

ALFONS. Hohoi! Kuka nyt on niin tyhjänpäiväinen? Katsos, Hanna,
kerranhan elämässä vaan olemme nuoret, ja täytyyhän nuoruuttansa
nauttia. Kun on niin kaunis kuin sinä, niin täytyy kauneudestansa
nauttia; kun tulee vanhaksi, niin on kyllä vielä aikaa käydä siveäksi
ja tekopyhäksi.

HANNA. Hyi! ettekö häpeä puhua tuommoisia kunnialliselle tytölle.

ALFONS (lähestyy häntä). Todellakin, Hannaseni, se on oikeaa elämän
viisautta. Anna semmoisten tyttöjen olla vastahakoisia, jotka eivät ole
niin kauniita kuin sinä.


3:mas kohtaus.

    Edelliset, Rosamunda (ilmestyy salaa ja jää seisomaan perälle).

ALFONS (jatkaen). Ei löydy mitään suloisempaa kuin rakkaus; mihin
säästät sitä, kunnes rakkauden aika on loppunut?

HANNA (ivalla). Olisinko siis todellakin kaunis?

ALFONS. Kuuleppas vaan -- niinkuin et sitä tietäisi! Totta sanoakseni,
olen mielissäni siitä että olet vastahakoinen herralle, sillä
tahtoisinpa paljoa mieluisammin itse kerran maistaa noita makeita
huuliasi.

HANNA (kuten äsken). Hoo-o -- todellakin?

ALFONS. Elämmehän samassa talossa; miksi emme siis olisi ystävät? Älä
ole joutava nyt -- ja todistukseksi ett'et ole mulle suutuksissa --

    (Tahtoo häntä syleillä).

ROSAMUNDA (astuu väliin, murtaen teeskenteleväisesti ruotsia). Ahhaa,
monsieur Alfons!

ALFONS (itsekseen). Piru vie!

ROSAMUNDA (yhä enemmän vihastuen). Vai näin -- vai näin minun selkäni
takana eletään?

ALFONS. Mutta, Rosamunda, -- ainoastaan pieni lystinteko.

ROSAMUNDA. Kaunis lystinteko! Minä olen jo puoli tuntia seisonut tuolla
takana ja kuullut kaikki!

ALFONS. Mutta ethän toki luule mitään --

ROSAMUNDA. Minä näin kaikki! Sinä olet kavaltaja, -- pettäjä!

    (Soitetaan kaksi kertaa näyttämön ulkopuolella.)

ALFONS. Kuule, sinua soitetaan, Rosamunda!

ROSAMUNDA. Senkötähden olen hylännyt mitä loistavimmat apparansit ja
pysynyt uskollisena sinulle, että tulisin palkituksi tuolla lailla?
Sinä olet kiittämätön!

ALFONS. Mutta kuule toki!

ROSAMUNDA. Ooh, minä läpi katson sinut kokonansa. Mitä kahdessatoista
vuodessa olen säästänyt kokoon -- se sinua on houkuttanut, sentähden
olet sinä kurtiseerannut minua, -- rakkautta et ole koskaan ajatellut.

ALFONS. Rosamunda --

ROSAMUNDA. Minä läpi katson sinun plaanisi! Sinä tahdot minut naida, me
panemme muka alkuun pienen galanterilafkan, jossa koko affääri makaa
minun päälläni, ja sinä vietät laiskurin päiviä. Ehkä pitää minun vielä
reqvireerata kauniita puotimamselleja sinulle suudeltaviksi, sill'aikaa
kun minä saan hankkia leipää suuhusi.

ALFONS. No, mutta aivanhan olet sokea nyt pelkästä vihasta.

ROSAMUNDA (puhuu selvästi suomea; hirveän vihoissaan). Enkö ole
oikeassa, sinä ryökäle mies, joka noin pirullisesti palkitset
rakkauteni? --

    (Soitetaan kaksi kertaa.)

ALFONS. Jo soitetaan taas.

ROSAMUNDA (selvällä suomella). Meidän välimme on loppunut, mutta
sinä -- tyttö-hetale -- olet myöskin lopussa.

HANNA (joka tähän asti on hiljaa itsekseen nauranut, yht'äkkiä
säikähtäen). Mutta mitä taidan minä --

ROSAMUNDA (murtaen taas tästä lähin ruotsiksi). Sun pitäisi hävetä
tuommoisena kypsymätönnä tyttönä tuolla lailla houkutella tykösi
miehiä!

HANNA. Minäkö häntä houkutellut?

ROSAMUNDA. Luuletko että sentähden, että olet minua pari vuotta
nuorempi, olisit pulskempi? Hä? -- Ooh, tuo lienee hyvin helppoa tuolla
tavoin rakastella yhtä ja toista ja tehdä yhtä ja toista ja ottaa
vastaan lahjoja herralta!

HANNA. Kuka semmoisia minusta puhuu?

ROSAMUNDA (kiehuen vihasta ja hyvin nopeaan). Minä, minä, minä. Minä
tiedän kaikki! Herran kanssa sinä rakastelet, monsieur Alfonsia sinä
houkuttelet luoksesi ja rehellistä Juhoasi sinä petät, -- mutta se on
loppuva. Armollinen fröökynä tulee saamaan tietää kaikki. Jos kohta hän
onkin ainoastaan herran sisar, on hänellä kuitenkin valta talossa,
sillä hänen veljensä on jättänyt hänelle koko huone-ekonomian ja on
itse vaan omissa affääreissään. Ja armollinen fröökynä katsoo paljon
siveyden ja siivouden päälle, ja tahdonpa nähdä, tuleeko hän kärsimään
talossaan tyttöraiskaa, joka kaikkia miehiä eskometeeraa. Herre
jestandes, jos herran morsian, fröökynä Noora, saisi semmoista tietää!
Ei, talo on puhdistettava, ennenkuin hän ambarkeeraa -- Ooh, minun
sanani päälle panee armollinen fröökynä suuren painon, -- saadaanpa
nähdä, kuka täällä voiton pitää, sivistynyt kamarineitsyt vai semmoinen
maalaisletukka kuin sinä. Minä laitan sinut pois talosta, luota siihen!

    (Soitetaan kaksi kertaa.)

Jaa, jaa, ja' kommer -- Muista minua vaan, sinä kana korpimetsistä, et
viikkoakaan enää ole täällä! Oo rövoaar!

    (Poistuu).

HANNA (itkien). Ilkeä -- tuolla tavalla kohdella rehellistä tyttöä!

ALFONS. Ole huoleti, Hanna!

HANNA. Ja se on teidän syynne! Mitä ajattelee nyt fröökinä minusta?

ALFONS. Rosamunda on vihainen kissa! Minä en enää piittaa hänestä!
Kuules, Hanna, Juho ei kuitenkaan sovi sinulle -- sinä olet fiini tyttö
ja hän röyhkeä tallirenki! Heitä hänet hiiteen! Herra on luvannut
minulle oivallisen paikan rautatielle, hänellä on mahtavia tuttavia ja
niin palkitaan uskolliset palvelijat. Ota nyt koetteeksi minä!

    (Mielii häntä syleillä).


4:jäs kohtaus.

    Edelliset. Juho (esiintyy salaa).

HANNA. Antakaa mun olla!

ALFONS. Pyyhi pois kyyneleesi. Kauniit silmäsi käyvät niin rumiksi, kun
itket ne punaisiksi. Tule tänne, tyttöseni, ja ole ystävällinen taas.

HANNA. Minulla ei ole teidän kanssa mitään tekemistä!

ALFONS. No, suudelma sovinnoksi!

    (Mielii häntä syleillä.)

HANNA. Minä huudan!

JUHO (sieppaa Alfonsia kauluksesta ja viskaa hänet ison matkan
syrjään). Hohoi, lakeija! Mitä tahdot!

ALFONS. Kuka rohkenee -- ah -- Talli-Jussi -- kuinka uskallat sinä? --

JUHO. Tyttö on minun, herra lakeija, tietäkää se, ja joka häntä liian
lähelle tulee, hänen panen minä noin!

    (Tekee pantomimin).

ALFONS. Mitä roistoväen uhkauksia!

JUHO. Roistoväen tai ei; varokaa te kuivettuneita koipianne!

ALFONS. Näkyy, että olet tottunut seurustelemaan hevosten kanssa.

JUHO. Parempi hevosten kanssa kuin teidän kaltaisten! Hevonen on hyvä,
uskollinen eläin, mutta te olette kurja, vaivainen, mateleva
silmänpalvelija, jolle nyrkkinikin ovat vielä liian hyvät!

ALFONS. Mitä puheita rohkenet sinä?

JUHO. Mitä rohkenette te tyttöäni vastaan?

ALFONS. Minun ei enää sovi alentaa itseäni puhumalla sinua kanssasi!

JUHO. Se onkin paras, sillä yhdellä sormella muserran minä tuon
ravistuneen kehänne someroksi!

ALFONS (peitetyllä harmilla). Mutta saatpa minut tuntea! Minä ilmoitan
herralle miten elelet tytön kanssa; hän ei salli semmoista talossansa
ja käskee sinun etsimään paikkaa ja palkkaa muualta.

JUHO. Sen kyllä teistä uskon. Petos ja panettelu näkyy aina olleen
teidän erityinen toimenne!

ALFONS. Hyvä, hyvä, Talli-Jussi! Pian saat nähdä kenen kanssa sulla on
tekemistä!

    (Poistuu.)

JUHO (huutaen hänen peräänsä). Häntäpalvelija, onkimato, konna!

HANNA. Voi, voi! Juho! Mitä tästä tulee?

JUHO (röyhkeästi). Miksi itket?

HANNA. Jos hän panee uhkauksensa toteen -- herra -- (äänensä kätkee
itkusta).

JUHO. No, mitä hänestä?

HANNA. Hän itse minua kiusaa -- ja jos hän saa tietää, että me
rakastamme toisiamme --

JUHO. Niin ajaa hän minut pois -- mitä sitten? Hyvä tallirenki saa
kaikkialla paikan.

HANNA. Ja jos sinä menet pois, niin jään minä yksinäni tänne ilkeiden
ihmisten kiusattavaksi.

JUHO. No, tottahan saadaan sullekin toinen paikka --

HANNA. Mutta siihen asti saan minä kärsiä --

JUHO. Älä itke, Hanna kultani, kyllä tästä päästään. Sinä olet kelpo
tyttö, pysyt minulle uskollisena.

HANNA. Juho!

JUHO. Katsos, mitä tukalampi meillä on ollut, sitä paremmalta tuntuu
meille viimein onni.

HANNA (nojaa häneen ja itkee).

JUHO. Kas niin, nojaa minuun, minä sinua turvaan, -- nyt niinkuin koko
elämämme läpi! Kahden rakastavan tulee kestää surut ja ilot yhdessä.
Nyt on surujen aika, mutta on toki ilojenkin tuleva!


5:des kohtaus.

    Edelliset. Grönlund (kirja kädessä).

GRÖNLUND. Päivää!

HANNA (irtautuu Juhosta, pyyhkii kyyneleet silmistään ja antaa sitte
Grönlund'ille suuren kupillisen kahvia).

GRÖNLUND (vitkalleen, hyvän suopeasti). No, no, älä säikähdy, pieni
noita, suonhan mielelläni Juholle muiskun. Olen minäkin niin tehnyt
nuorra näppäränä ollessani (istautuu pöytään). No, ettehän näytä
iloisilta. Hanna on itkenyt. Mikä teidän on?

HANNA (istuu takan eteen ja rupee poimimaan lintuja).

JUHO (pahalla tuulella). Niin! Kun ijäti täytyy elää palvelijana ja
kärsiä kaikkia isäntäväen oikkuja, niin eipä juuri ole iloinen.

GRÖNLUND. Ei kai!

JUHO. Todellakin, Grönlunti, minä en ymmärrä miten niin kauvan olette
tullut toimeen täällä?

GRÖNLUND. No, no! --

JUHO. Haluattehan tekin jo päästä oman orren alle, tiedän mä!

GRÖNLUND. Kai, kai!

JUHO. Olettehan te pitkällisen palveluksenne kautta latonut kokoon
kauniin markkaläjän!

GRÖNLUND (hymyillen). Kai, kai!

JUHO. Miksi palvelette vielä?

GRÖNLUND. Vielä ei ole kylläksi, Juho.

JUHO. Teistä tulisi oivallinen ravintolan pitäjä, Grönlunti.

GRÖNLUND (hymyillen). Kai, kai!

JUHO. Jos teette totta nyt ja naitte emäntäpiian -- hän teistä pitää.

GRÖNLUND. Kai, kai!

JUHO. Hän on niin erinomainen keittäjä, että tuleepa vieraita
tulvailemaan ravintolaanne kuin variksia raadolle.

GRÖNLUND. Kai, kai!

JUHO. Ja Kristiinalla myöskin lienee jo kaunis summa säästössä!

GRÖNLUND. Ei vielä kylliksi, Juho.

JUHO. Jos panette kumpikin yhteen mitä olette koonnut --

GRÖNLUND. Se ei vielä ole kylliksi, Juho. Täytyy olla varovainen, Juho.
Ei vielä ole kylliksi, Juho.

JUHO. Jos olisin teidän sijassanne, niin olisipa toki mulla enemmän
rohkeutta. Tämä palveleminen käypi kuitenkin ajan pitkään saakelin
tukalaksi.

GRÖNLUND. Kai, kai! Mutta, Juho, valakalta on lähtenyt kenkä. Se on
vietävä pajaan.

JUHO. Niin, niin -- kyllä toimitan. (Poistuessaan Hannalle.) Pidä pääsi
pystyssä, Hanna, älä näytä itkuisia silmiä. -- Ei saa kukaan sinua
pilkata.

    (Poistuu.)

GRÖNLUND. Onko sitte jotakin tapahtunut, Hanna?

HANNA. Voi, -- herra on -- oi pikäntti, piti mun sanomani --

GRÖNLUND. Aha! Jopa tajuan. Herra pitää paljon kauniista tytöistä. --
Minä olen hyvistä kirjoista oppinut tuntemaan ihmisiä ja elämään
varovaisesti. Katsos, tässä on mulla oivallinen kirja (lukee
nimilehdestä) "Ritari ja merirosvo Skaldaspiller, taikka sydän-yön
salaisuudet, joka hirveiden aaveiden houkutuksesta yllytettiin
murhaamaan kaikki alamaisensa paitsi yhden palvelijan, joka oli
silmänpalvelija -- ruotsiksi kirjoitettu vuonna 1605 ja nyt uudestaan
suomeksi präntätty Turussa." (Panee kirjaa kiinni, mutta avaa sen
jälleen pian.) Tämä silmänpalvelija mahtaa olla ihan meidän
kamariherramme kaltainen.


6:des kohtaus.

    Edelliset. Kristiina (vasemmalta).

KRISTIINA. Hyvää huomenta, hyvää huomenta!

HANNA (toimittaa Kristiinalle suuren kupillisen kahvia ja asettaa sen
pöydälle).

KRISTIINA. Merkillistä kuinka jo päivät lyhenevät. Tahtoo tulla
maatuksi liian kauan aamusin. Onko kahvi valmista? Hyvää huomenta,
Grönlunti.

GRÖNLUND. Onko Kristiina nukkunut hyvin?

KRISTIINA. Hm, hm -- niin ja näin. Mitä unta Grönlund on nähnyt viime
yönä?

GRÖNLUND. En mitään.

KRISTIINA. Ette mitään?

GRÖNLUND. Tietäähän Kristiina: minä en juuri näe paljo unia -- ja jos
joskus jonkun näen, niin unhoitan sen pian.

KRISTIINA. Se on vanha paha tapa, Grönlunti, unennäöt ovat viittauksia
taivaasta; niitä ei saa ylenkatsoa, jos tahtoo välttää suuria
vahinkoja. Varsinkin on menneen yön unennäöillä suuri merkitys; eilen
illalla oli näette täysikuu. Minulla on ollut eriskummainen, hyvin
tärkeä uni. (Istautuu pöytään.) Hanna, mitä unta olet nähnyt?

HANNA (istuu jälleen poimimaan lintuja). Minä? -- Ah! olen niinikään
unhottanut.

KRISTIINA. Unhottanut? Mikä harmillinen unhottaminen! (Maistaa kahvia).
Hm, mikä taas on kahvissa? Se on taasen palanutta.

HANNA. Palanutta?

KRISTIINA. Olen sitä usein sanonut. Kun kahvipavut poltetaan liiaksi,
ei ole koko kahvista mihinkään. -- Polttaminen on kahvissa pääasia.
(Silmäilee merkitsevällä katseella Grönlundia.) Kun kerta saan toimeen
talouteni ja ravintolani, niin ei koko Helsingissä pidä saataman niin
hyvää kahvia kuin minun tykönäni -- ei edes Ekberg'illäkään. --

GRÖNLUND (lukee ehtimiseen kirjaansa ja ryypiskelee kahviaan).

KRISTIINA. Koeppas kysyä muistiasi, Hanna, ehkä vielä saisit unestasi
kiinni.

HANNA. Niinpä (mietiskellen), niin, niin -- jo selvenee taas. -- Minä
olin olevinani torilla ja ihan rannalla, josta yht'äkkiä putosin
veteen.

KRISTIINA. Veteen? Vesi merkitsee rahaa.

HANNA. Niin, niin -- nyt muistan kaikki. Kristiina veti minut takaisin
maalle.

KRISTIINA. Minäkö? Todellakin! Onko se totta?

HANNA. Aivan vissisti! Kristiina minut pelasti!

KRISTIINA. Lisää, lisää, kuulkaa tarkasti -- nyt on tosi edessä --

HANNA. Sitte otimme me veneen ja soudimme Korkeasaarelle, mutta tuuli
oli kova ja vei meiltä veneen rannalta, ja me jäimme saarelle.

KRISTIINA. Ihmeellistä!

HANNA. Ja minulle tuli hirveän nälkä, emmekä päässeet pois --

KRISTIINA. Yhä kummempaa! Kuulkaa nyt.

HANNA. Kristiinalla sattui olemaan leivänpala taskussa, ja sen
Kristiina pani kahtia ja antoi toisen puolen minulle.

KRISTIINA. Ihmeellistä! Eriskummaista! Kuuleeko Grönlunti? -- Hanna,
minä olen myöskin nähnyt unta sinusta.

    (Tampuurin kello soi.)

HANNA. Tampuurin kello!

    (Poistuu oikealle.)

KRISTIINA. Grönlunti! Grönlunti ei koskaan ole tahtonut uskoa
unennäköjä. Nyt ei Grönluntin enää tarvitse epäillä. -- Niin, niin,
Grönlunti, löytyy kaikellaista tässä maailmassa, jota Grönlunti ei voi
kieltää, vaikka Grönluntin kirjat sanoisivat mitä.

GRÖNLUND. Kai, kai! Enhän minä olekkaan niin epäuskoinen, mutta, kuten
sanottu, minä näen harvoin unta. Siihen vaaditaan aivan eri
konstitutioni!

KRISTIINA. Ja se on mulla ollut pienestä pitäen. Niin, jos aina
noudatamme niitä viittauksia, jotka taivas meille unien kautta
lähettää, niin voimme elää sovinnossa kuin...

1:NEN POIKA. Päivälehti.

2:NEN POIKA. Nya Pressen.

KRISTIINA. Pojat! Aiotteko särkeä oven?

1:NEN POIKA. Minä tulin ensin.

2:NEN POIKA. Et, vaan minä.

KRISTIINA. Sus siunatkoon sitä vallattomuutta nykyisissä lapsissa.

    (Hanna tulee takaisin.)

GRÖNLUND. Kuka tuli, Hannaseni?

HANNA. Kirje vaan herralle.

KRISTIINA. No, Hanna, kuule nyt tarkasti. Minun unennäköni on sinusta.
Minä olin olevinani suuressa kellarissa.

    (Tampurin kello soi. Hanna poistuu oikealle.)

KRISTIINA. Suuressa kellarissa, Grönlunti, niin suuressa, ett'en voinut
nähdä toisesta päästä toiseen!

GRÖNLUND. Kai, kai!

KRISTIINA. Mutta odotetaan kunnes Hanna palaa. Tuo ikuinen oven
avaaminen on kärsimätöntä! Tietääkö Grönlunti, että huomenna on
syntymäpäiväni.

GRÖNLUND. Kai, kai! Silloin kai täytyy mun toimittaa Kristiinalle
kukkakimppu -- kai!

KRISTIINA. Juuri syntymäpäivänäni viisitoista vuotta takaperin tulin
tähän taloon -- olin vielä ihan nuori -- hyvä Jumala, nykyinen herrakin
silloin vielä oli nuori nallikka -- hänen isänsä vielä silloin eli --
voi, voi, kuinka aika kuitenkin menee.


7:mäs kohtaus.

    Edelliset. Hanna. Antti (tulee sisään, kantaen vakkaa,
    jossa on nisuleipää).

HANNA (tullen takaisin; menee suorastaan Antin luo, jonka vakasta
rupeaa latomaan leipiä pieneen leipäkoriin). No, hyvää päivää, Antti!
Missäs Antti nyt on viipynyt niin kauan?

ANTTI. Kas tässä, Hanna neitiseni! Täss' on kaikki mitä minun piti
tuoman torilta -- perunoita, kaalinpää, punajuurikoita ja monta muuta
hyvää. Prrr, on kylmä, kylmä, näetten, että tahtovat jalat jäätyä
kiinni lumeen, ja silloin ei juokse niin nopeasti. Mutta jos saisin
tippasenkin märkää, niin juoksisin toiste sujuvammasti.

HANNA (menee takalle ja kaataa kahvia Antille). Kas tässä, Antti, tässä
kahvia.

ANTTI. Eikö ryyppyä pistouvattaisi tämmöisessä pakkasessa.

KRISTIINA. Juokaa te kahvia vaan, Anttiseni, ja muistakaa: "Juomista,
joita voi tuottaa maa, on kahvi kaikista parhain, se vaikuttaapi niin
mahtavasti. Kiireestä kinterehesen asti" -- niinkuin kahvilaulussa
lauletaan.

ANTTI. No, sooromnoo, sanoi ryssä.

GRÖNLUND. No, mitä uutta kuuluu kaupungille? Antti on sukkela urkkimaan
kaikki päivän tärkeimmät tapaukset.

ANTTI (juoden kahvia). Suuria uutisia, suuria uutisia! Valkea on ollut
irti.

GRÖNLUND ja KRISTIINA. Valkea irti?

ANTTI. Niin, niin.

KRISTIINA. Enkä minä ole kuullut kellojen soittoa!

GRÖNLUND. Enkä minä liioin, minä nukun niin sikeästi. -- Mutta missä?

KRISTIINA. Missä? missä?

ANTTI. Vanhassa klinikassa.

KRISTIINA. Sus siunatkoon! Onko palanut sairaita?

ANTTI. Sairaita? Ei, ei sairaita ensinkään. Kaikki saatiin aikoinansa
muutetuiksi uuteen klinikkaan, mutta yksi lääkäri paloi.

KRISTIINA ja GRÖNLUND. Lääkäri? Se on mahdotonta!

ANTTI. Se on totta, ihan totta. Hän kuuluu olleen paha nukkumaan hyvin
sikeästi, eikä kukaan häntä muistanut, kun ruvettiin pelastamaan.

KRISTIINA. Siitä näette, Grönlunti, kuinka vaarallista tuo sikeä
nukkuminen on. Parempi on nähdä unta.

GRÖNLUND. Kai, kai! Mutta onko sitte koko klinikka palanut.

ANTTI (panee pois kahvikupin ja tekee lähtöä). Sitä en tullut
kysyneeksi; -- kiitoksia, Hanna! Täytyy lähteä taas. Tarvitseeko Hanna
puita?

HANNA. No, jos Antti toisi sylellisen, niin eipähän olisi haitaksi.

KRISTIINA. Meneppäs, Antti, ensin tuomaan lahtari Hacklinilta se
lihamöhkäle, jonka eilen sieltä tilasin.

ANTTI. Kyll' mennään.

    (Menee).

GRÖNLUND. Luulenpa että Antti tekee meistä pilkkaa.

KRISTIINA. Mahdollista että ovat narranneet Anttia, mutta palatakseni
jälleen unennäkööni.

GRÖNLUND. Onko unennäkö pitkä, Kristiina?

KRISTIINA. Älkää mua keskeyttäkö, Grönlunti! Hanna, kuule nyt! Olin
siis suuressa kellarissa ja hoperoin peloissani sinne tänne. Yht'äkkiä
aukeaa ovi ja sisään astuu --

3:MAS POIKA. Uusi Suometar.

    (Poistuu.)

KRISTIINA. Se on Grönlundin sanomalehti se. Kas tuossa. No mihin jäin
kertomuksessani. Niin -- olin kuin olinkin kellarissani -- ovi aukenee
ja sisään astuu --

GRÖNLUND (hymyillen). Kamarineitsyt!

    (Menee hiljoilleen paikalleen.)


8:sas kohtaus.

    Edelliset Rosamunda (astuu sisään viime repliikin kuluessa).

KRISTIINA. Niin, miksi ei -- (huomaa Rosamundan). Ah, vai niin,
(itseks.) -- no, tuolle en tosiaankaan kerro untani.

ROSAMUNDA (hyvin teeskenteleväisesti murtaen ruotsiksi ja lyhyesti).
Armollinen fröökynä käskee tuoda kahvin sisään.

HANNA (toimittaa kahvikantimelle leipää ja kaataa kahvia pieneen
kahvikannuun.)

KRISTIINA. Saisipa toki neitsytkin sanoa hyvää päivää tullessaan
kyökkiin.

ROSAMUNDA (nopeaan). Se on ihan tarpeetonta, kun näkee toisensa illasta
aamuun. --

GRÖNLUND (hymyillen). Niin, illasta aamuun -- ja neitsyt vihaa kaikkia
tarpeettomia sanoja!

ROSAMUNDA (heittäen ylenkatseellisen silmäyksen Grönlundiin). Ovatko
gasetit tulleet?

GRÖNLUND. Mitkä? Kasakat?

ROSAMUNDA. Tidningit, tidningit!


9:säs kohtaus.

    Edelliset.

GRÖNLUND. Tuossa on!

ROSAMUNDA. Uusi Suometar sivistyneelle kamarineitsyelle! Hyi! Eikö
Hufvudstadsbladet ole vielä tullut?

4:JÄS POIKA. Hufvudstadsbladet!

ROSAMUNDA. Tuo tänne se, poika!

POIKA (poistuen ovessa). Ei ole aikaa!

    (Paiskaa lujasti oven kiinni perästänsä.)

ROSAMUNDA (ottaa "Hufvudstadsbladin" ja rupee lukemaan). Vihityt
näkyvät olevan Jungfru Katariina Stenfelt och polisbetjenten Kristian
Springfot -- no, vihdoinkin sai tuo vanha sisilisko miehen --
Glansstrykerskan Gustava Lindén och konstförvandten Nikolai Boklund --
ha, ha, ha -- sekin herra katsoo enemmän tytön rahoja kuin sinisiä
silmiä. Kuollut vanha panttilainaaja Robertin kadulla, "till bittersta
sorg och saknad för hustru och många barn" -- ha, ha, ha, avatkoot
kassan ensin, niin kyllä suru pian haihtuu. (Soitetaan kaksi kertaa.)
Mutta varmaankin tulee loistavat hautajaiset. Grönlunti, pankaa silloin
mulle hevonen aisoihin. Minä tahdon katsoa prosessionia.

HANNA (kantaa Rosamundalle kahvikantimen, jossa kaikki on paikallaan).
Neitsyt, teitä soitettiin!

ROSAMUNDA (huolimatta Hannasta). "Född en son. Serafiina och Nikodemus
Buttenstubbe." Hm! Hm! Jos tahtoisin jotain sanoa, niin voisin, mutta
tyst min mun, så får du socker! (Soitetaan kaksi kertaa.) Mitäs
annetaan teaterissa tänään? (katsoo lehteen). "Frihetsbröderna". Hehei!
sinne pitää mun mennä.

HANNA. Teitä soitettiin, neitsyt!

ROSAMUNDA. Minä en tarvitse muistutuksia. Minä tiedän kyllä mitä mun
tulee animeerata! (tunnustelee vehnäleipiä, jotka Hanna on pannut
kantimelle ja pistää ne taskuunsa). Mun täytyy saada toisia leipiä.

HANNA. Mutta noista juuri armollinen fröökynä pitää.

ROSAMUNDA. Minä pidän niistä myöskin ja etsin fröökinälle ne, jotka
hälle tulee (menee leipäkorille ja ottaa toisia leipiä). (Soitetaan
kaksi kertaa.) Jaa, jaa! -- Armollinen fröökynä on huonolla homöörillä
tän'aamuna, mun tulee häntä virkistää, ja täytyyhän mun sentähden
kertoa hänelle tuon historian piikatyttö Hannasta, jonka tänään olen
saanut tietooni -- hän kyllä tulee virkistymään.

    (Poistuu.)

HANNA (rupee uudestaan poimimaan lintuja).

KRISTIINA. Jumala varjelkoon sitä nimeä, jonka tuo kiukkunokka saa
hampaittensa väliin!

GRÖNLUND (joka sill'aikaa on katsellut Uutta Suometarta). Hevoseni ovat
paremmat kumppanit. Ne ovat mykät.

KRISTIINA. Mutta pitäähän mun kertoa unennäköni. Siis, minä olin
pimeässä kellarissa --

GRÖNLUND. Ovi oli jo au'ennut --

KRISTIINA. Niin oikein -- ovi aukeni, ja sisään astui aave valkoisissa
vaatteissa, pitkällä parralla ja tulisoihtu kädessä.


10:nes kohtaus.

    Edelliset. Alfons.

ALFONS. Herra tahtoo kahvinsa!

KRISTIINA (tuskallisena). Aina tässä sitte tulee häirityksi!

HANNA (valmistaa kahvit kantimelle).

ALFONS. Herra lähtee ratsastamaan kello yhden aikana. Siis hevonen.

GRÖNLUND. Kyllä sanon Juholle.

ALFONS. Uusi satula, joka äskettäin ostettiin, on pantava.

GRÖNLUND. Kai, kai! Saisitte muuten sanoa tuon Juholle, sillä minä olen
kuski.

ALFONS. Hm, tallihan toki kuuluu teidän ammattiinne!

GRÖNLUND. Minä olen kuski. Satuloiminen on Juhon ammattia.

ALFONS (nostelee olkapäitään: Hannalle). Älä polta sormiasi, Hanna!

KRISTIINA (itsekseen). Kuulkaas, kuinka hän puhuu hennosti! Jos
kamarineitsyt kuulisi tuon.

HANNA (ojentaa Alfonsille kahvikantimen).

ALFONS (hiljaa Hannalle). Ole iloinen, Hanna, vaan. Turvaa minuhun.
Minä en sinua jätä.

    (On menemäisillään.)

GRÖNLUND (ojentaa hänelle Nya Pressenin ja Hufvudstadsbladin). Tässä on
sanomalehdet -- viekää ne herralle.

ALFONS. Minä en ole niitä vielä lukenut.

    (Pois).

GRÖNLUND. Vai niin! Herra voi odottaa! Äh, olisin minä herrana, niin --

KRISTIINA. Totta nyt saamme hetkeksi rauhaa! Siis aave -- tottahan
kuulet, Hanna?

HANNA. Kyllä, Kristiina!

KRISTIINA. Kuulkaa tarkasti, Grönlunti; se on todellakin merkillistä.
Siis aave antaa mulle suuren kukkaron täynnä rahaa ja sanoo: tämä tulee
sinulle, mutta sinun täytyy jakaa sen kanssa, joka ensi-aamuna sinulle
ensiksi jotakin antaa. Eikö se ole eriskummallista, Grönlunti?

GRÖNLUND. Kai, kai!

KRISTIINA. Minun pitää se jakaa, Grönlunti; mutta mitä pitää minun
jakaa? Miten selvitän tämän unen?

GRÖNLUND. No, Kristiina katsoo unikirjastansa.

KRISTIINA. Olen jo katsellut ja tuumannut sinne tänne.


11:sta kohtaus.

    Edelliset. Maija-Liisa (kantaen kahta suurta maitokannua).

HANNA (ottaa hyllyltä kaksi pienempää maitoastiaa).

MAIJA-LIISA (kaataa maitoa niihin, puhuen sill'aikaa hyvin vilkkaasti).
Hyvää huomenta! Hyvää huomenta! Hyi, kuinka tänään on kylmä. Mitäs
kuuluu tähän taloon?

KRISTIINA. Eipä juuri mitään, mutta mitä kuuluu muihin? Maija-Liisa,
joka joka-aamu käy niin monessa kymmenessä talossa, tietää aina uutisia
enemmän kuin sanomalehdet.

MAIJA-LIISA. No, tiedetäänhän yhtä ja toista. Oliko Grönlunti eilen
maskeraatissa? Siellä kuuluu olleen melkein kaikki kaupungin kuskit ja
paljo muita herroja.

GRÖNLUND. En ollut minä.

MAIJA-LIISA. Vai ei! Paavolan Priitta, Hausjärveltä, joka palvelee
Brummerilla, sanoo olleensa siellä ja kertoi että De la Sapellin
Tiltulla oli ollut niin pienet kengät, että poislähtiessään täytyi ne
riisua jalasta ja käydä jalkasin kotiin, josta hänen jalkansa oli
loppu-yöllä niin paisuneet, ett'ei tän'aamuna ollut päässyt sängystä.
Ja Villebrandtin Liisa sitten! Hän kuuluu nööränneen itsensä niin
pinteästi, että hänen keuhkonsa koko ajan olivat läähöttäneet kuin
pajanpalkeet.

KRISTIINA. Semmoista se on! Se on turhamainen tapa tuo! vai kuinka
Grönlunti?

GRÖNLUND. Kai, kai!

MAIJA-LIISA. Tunteeko Kristiina maalari Göölen kyökkipiikaa? Hän on
kihloissa Sinebrykoffin olutkuskin kanssa.

KRISTIINA. En tunne häntä, mutta toivotan onnea.

MAIJA-LIISA. Entäs sihteeri Bomanin neitsyttä? Hän on äskettäin
lähtenyt Pietariin, ties Jumala mistä syystä.

KRISTIINA. Hoo, hoo, minä hänen tunsin -- ja olipa hän aina joteskin
muuttelevainen mieleltään.

MAIJA-LIISA. Onko Grönlunti kuullut että poliisi Paasonen on pantu pois
viralta? Hän kuuluu olleen turski, sanoi kamreeri Tammelinin sisäpiika,
joka tulevalla viikolla menee naimisiin poliisi Häggholmin kanssa, ja
pait' sitä oli hän huono ruotsalainen. -- Hyi, kun on kylmä! (Ottaa
kannunsa.) Menen nyt kuulustelemaan miten arvanveto pankissa on käynyt.
Se oli eilen. Minun isäntäni oli mulle toimittanut arpanumeron. Saas
nähdä olenko voittanut mitään. Jos oikein olisi onnistunut, saisin
viisisataa markkaa. Näin viime yönä unta suuresta hämähäkistä, ja
hämähäkki merkitsee onnea, -- niin ainakin sanotaan. Hyvästi, Hanna,
hyvästi, Kristiina, hyvästi, Grönlunti! Tulevalla viikolla isäntäni
varmaankin koroittaa maito-hinnan. Muut kuuluvat jo koroittaneen. Mitä
sanomalehdet tietävät tänään?

GRÖNLUND. Ei juuri mitään.

MAIJA-LIISA. Sanotaan että klinikassa olisi palanut. Lieneekö tuo
totta?

GRÖNLUND. Ei ainakaan tässä lehdessä siitä mitään puhuta.

MAIJA-LIISA. Vai ei; sepä oli ikävä! Hyvästi nyt, hyvästi Hanna!

HANNA. Hyvästi, hyvästi, hyvä Maija-Liisa!

MAIJA-LIISA. Sus siunatkoon, kuinka jaksaa taas tämän talven. Tämä ei
ole mikään huvittava virka: tulla joka aamu puoli peninkulmaa ja käydä
sen seitsemässä talossa täällä kaupungissa. Käteni ovat ihan kontassa.
Liekö totta, mutta ainakin kerrotaan että eräs maitokuski Hertonääsistä
mennyt talvena oli palelluttanut etusormensa, jotta hänen täytyi luopua
toimestaan, kun ei voinut pyyhkäistä kannun syrjiä. Hyvästi, hyvästi,
mulla on kiire, kuten ainakin.

    (Poistuu.)

KRISTIINA. Arpanumero! Ah nyt tiedän. Se on taivaan viittaus, ja nyt
tiedän mitä uni merkitsi. Grönlunti, kuulkaa!

GRÖNLUND. Kai, kai!

KRISTIINA. Mitä unennäöt käskevät, se täytyy tehdä -- muuten
kääntää onni meille selkänsä. Minun pitää jakaa arpanumero, jonka
Kalle-veljeni, tiedättehän -- entinen alaupseeri --, kerran toimitti
mulle; sillä voin voittaa 1000 markkaa. Se on aarre. Eikä tässä voi
olla mitään petoskauppaa, sillä arpajaiset ovat valtion, sanoi veljeni.


12:sta kohtaus.

    Edelliset. Juho (tulee sisään, ottaa Suom.
    Virallisen Lehden pöydältä ja lukee seisoallaan).

KRISTIINA (jatkaen yhtä menoa). Hanna, tuleppas tänne. Sinä annoit
ensiksi tänään jotakin mulle -- nimittäin kahvia. Sinä olet nähnyt unta
minusta, miten minä olin antanut sulle puolet leivästäni -- se sopii
ihmeellisesti yhteen, se on todellakin taivaan viittaus. Minä annan
sinulle puolet omastani -- se maksaa 39 markkaa 12 penniä -- sinä siis
annat mulle -- äläppäs nyt (laskien) 19 markkaa 62 penniä (ottaa
kaappilaatikosta numeronsa esille). Tässä on numero -- se on kahdessa
osassa -- katsoppas, sekin sopii uneen!

HANNA (nousee seisomaan, eväten). Ei, ei, se on mulle liian suuri raha.

KRISTIINA (on noussut seisoalle, innostuneena). Hanna, ajattele
unennäköäs, älä salpaa onnelta ovea, kun se kolkuttaa.

HANNA. En kyllä, mutta -- Juho!

JUHO. Hm!

HANNA. Mitä arvelet?

JUHO. Katson sanomalehdestä olisiko mulle paikkoja tarjona.

HANNA. Mitä arvelet -- kysyn mä -- arpanumerosta?

JUHO. Hm, hm!

KRISTIINA (innostuksella). Juho, ota onni hännästä kiinni, se ei tule
joka päivä näkyville.

JUHO. No, ota se, Hanna!

HANNA. Mutta 19 markkaa --

KRISTIINA. Ja 62 penniä.

HANNA. On liian tuntuva Hannan kukkarolle!

KRISTIINA. Mutta ajattele voittoa.

HANNA. Se on epätietoista.

KRISTIINA. Mutta ajattele untasi.

HANNA. Minä ajattelen kahden kuukauden palkkaa, jonka tuo numero multa
viepi.

JUHO. No, mutta minä sen otan. Paljoko tulee? (vetää esille
kukkaronsa). En ole tuommoisia vielä koskaan koettanut. Olkoon
menneeksi kerta. (Antaa Kristiinalle rahaa.) Tuoss'on, onko oikein?

KRISTIINA. Äläppäs hätäile -- puolet 19:sta markasta 62 pennistä on
(laskee) 9 markkaa 81 penniä.

JUHO. Siinä on! Maksa sinä toiset puolet, Hanna?

HANNA. Arveletko?

JUHO. Saadaanhan kerta koettaa.

HANNA. Minä noudan rahat.

    (Poistuu).

KRISTIINA. Saatpa nähdä, Juho, me me voitamme aivan vissisti!

JUHO. Hm! Se olisi kyllä hupaista. Mutta jos Kristiina sen niin
vissisti tietäisi, niin Kristiina ei olisi myynyt arpaa.

KRISTIINA (hyvin totisesti). Uni niin käski, Juho, uni käski! Jos en
olisi totellut, ei myöskään olisi onnistunut. Se pitää tietää. Onnen
kanssa ei ole leikitseminen, täytyy noudattaa sen tahtoa; muuten se
meidät jättää.


13:sta kohtaus.

    Edelliset. Alfons.

ALFONS. Herra tahtoo häntä puhutella, Juho!

JUHO. Vai niin!

    (Poistuu).

ALFONS (lämmitellen takan edessä, ivaten). Saa hän nähdä, tallirenki,
mitä herralla on hänelle sanomista.

KRISTIINA. Kuinka niin?

ALFONS. Hm! Herran kanssa ei ole Juhon juuri hyvä puhua.

KRISTIINA. Miksi niin sitte?

ALFONS. Valakka on taittanut jalkansa -- se varmaankin jää Juhon
syyksi.

GRÖNLUND (hyvin kovaa). Ei, se ei ole Juhon syy -- sitä ei herra
ymmärrä -- sen tiedämme me paremmin.

ALFONS. No niin -- mitä se minuun koskee.

GRÖNLUND. Ken tiesi! Siellä ylhäällä herran tykönä jaaritellaan
kaikellaista, joka on meidän vahingoksi täällä alhaalla, mutta
päällekantajat ja juorunkuljettajat ovat kurjinta moskaa, mitä Jumala
on luonut -- kai!

ALFONS (kiivaasti). Tarkoittaako tuo minua?

GRÖNLUND. Se koira älähtää, johon kalikka kolahtaa.

    (Tampuurin kello soi).

KRISTIINA. Tampurissa soitetaan. Mutta missä on Hanna? Grönlund,
avatkaa te kerta.

GRÖNLUND (nousee). Juho on kelpo poika. Minä en ole vielä nähnyt
parempaa hevoshoitajaa, ja se, joka häntä vainoo, tekee pahan työn
myöskin herralle, kun saattaa epäluulon alaiseksi uskollisen
palvelijan. Käsittäköön sen kamaripikäntti miten tahansa.

    (Poistuu oikealle).

ALFONS. Jok'ainoassa sanassa haisevat nämä ihmiset tallilta.

    (Ottaa "Nya Pressen'in", asettuu perälle ja lukee).

KRISTIINA. No, no. Kaikkien sieramet eivät ole yhtäläiset. Monet
ihmiset pitävät tallinhajusta enemmän kuin pomaatan.

ALFONS. Parempi Kristiinan pysyä toimissaan kuin sekaantua muiden
resonemankiin.


14:sta kohtaus.

    Edelliset. Hanna.

HANNA (antaa Kristiinalle rahaa). Tässä on rahat.

    (Menee linnuilleen).

KRISTIINA. Hyvä, hyvä, Hannaseni -- arpa on Juholle! (Alfonsille.)
Huudatteko te vaiti-oloa mulle kyökissä? Täällä minulla on puheen
valta, enkä anna kenenkään sulkea suutani! Tietäkää se, kamarirenki!

ALFONS (nostelee ylenkatseellisesti olkapäitään).


15:sta kohtaus.

    Edelliset. Grönlund. Antti (oikealta).

ANTTI (kantaen lihamöhkälettä). Prrr, prrr, (puhaltaa käsiinsä). Täss'
on lihamöhkäle, Kristiina, jonka eilen tilasitte lahtarilta ja joka
piti minun tuoda. Hyi, kuinka nyt on kylmä. Käteni on ihan kontassa --
niinkuin tuo härän käpälä.

GRÖNLUND (istautuu paikalleen ja rupee lukemaan kirjastaan).

KRISTIINA. Voi, voi, Antti-parka! Lämmittele nyt.

    (Tarkastelee lihaa.)

ANTTI (asettuu takan eteen, panee kädet selkänsä taa ja seisoo yhtä
ylpeänä kuin Alfons).


16:sta kohtaus.

    Edelliset. Rosamunda.

ROSAMUNDA. Armollinen fröökynä kutsuu Hannaa sisään.

HANNA (menee).

ROSAMUNDA (tarkkaa Alfons'ia triumfeeraavalla katseella, menee sitten
hiljaa Grönlundin luo).

KRISTIINA. Tämä ei juuri ole lihavaa lihaa.

ANTTI. Hoo-oh! Ja kuitenkin sanoi lahtari, ett'ei hän muka koskaan
ollut teurastanut niin lihavata lehmää.

KRISTIINA. Punnitsivatkohan oikein?

ANTTI. Kolmetoista naulaa seitsemän luotia pitäisi oleman. Voihan
Kristiina punnita uudestaan.

KRISTIINA (ottaa puntarin seinältä ja rupee punnitsemaan).

ROSAMUNDA. Mitä kuski lukee niin ahkerasti? Onko se intressanttia?

GRÖNLUND (ojentaa hälle kirjan).

ANTTI. Oletteko kuulleet, että tän' yönä on tehty murtovarkaus.

KAIKKI. Missä? --

KRISTIINA (katsoen punnitessaan ylös -- ja sitte lopettaen sen toimen).
Äläs kerro vielä, -- minä punnitsen ensiksi. -- Missä?

ANTTI. Räätäli Rintalalla, tässä ihan lähellä. Kolme takkia, yhdet
housut, kaksi liiviä ja karvalakin olivat varkaat vieneet.

GRÖNLUND. Soo, soo -- eikö ketään epäillä?

ANTTI. Ainahan poliisi epäilee, mutta varkaita ei se sillä saa kiinni.
Saas nähdä, saadaanko niitäkään kiinni, jotka toissayönä varastivat
poliisimestarin lehmän! -- -- Taitaa täytyä mennä noutamaan sylillinen
puita.

    (Poistuu).

KRISTIINA. Poliisimestarin lehmän?! Hirveä aika tämä, kun ei
poliisienkaan anneta olla rauhassa!

ROSAMUNDA. Tämmöiset romaanit ovat vanhan muotisia, Grönlund. Ihan
uusimmat ovat "Pariser mysterier" taikka "Den evige Juden", jotka on
kirjoittanut Eugène Sue (ääntää Eugeene Suue).

GRÖNLUND. Minä osaan ainoastaan huononpuolisesti lukea ruotsia.

ROSAMUNDA. Ah, se on tosi. Minä olen ne lukenut franskaksi, mutta
mahdollista kyllä, että ne jo löytyvät ruotsiksikin.

GRÖNLUND. Eikö suomeksi?

ROSAMUNDA (kohoitellen olkapäitään). Ei, ei -- ne kirjat ovat
ainoastaan parempia ihmisiä varten.

GRÖNLUND. Kai, kai! No vähät niistä sitten. Minä luen minun kirjojani
-- ja olkoot ne vanhan muotisia, niin kuitenkin ovat ne hyviä.
Pahanilkiset saavat aina palkkansa, panettelijat ja pahansuovat naiset
tulevat rangaistuiksi. -- Elämässä käy useimmin päinvastoin.

ROSAMUNDA. Ehkä kuski on oikeassa. (Alfonsille): Saanko minä
lisälehden?

ALFONS (antaa lisälehden).

ROSAMUNDA (istautuu Hannan paikalle, on lukevinaan ja urkkii samalla
mitä sanotaan ja tehdään).


17:sta kohtaus.

    Edelliset. Juho.

JUHO (haltioissaan). No, pikäntti, teidän on onnistunut. Riemuitkaa
nyt.

ALFONS. Mitä sillä tarkoitatte?

KRISTIINA. Mikä nyt on?

JUHO. Ei juuri mitään -- olen saanut eroni!

GRÖNLUND (suutuksissaan). Kai, kai!

KRISTIINA (suutuksissaan). Mitä? Eron?

JUHO. Ah -- tiedän mistä se tulee! Älköön se painako omaatuntoanne,
pikäntti, että olette vieneet leivän rehelliseltä mieheltä!

ALFONS. Minä? Mitä minä siihen voin?

JUHO. Älkää olko olevinanne. Minun pitää talosta pois -- jotta saisitte
menetellä Hannan kanssa mielenne mukaan.

KRISTIINA (vihoissaan). Hyi, hyi!

GRÖNLUND (vihoissaan). Kai, kai!

ROSAMUNDA (katsoen lehden yltä). Niin -- niin kai on -- siitä voin
panna vetoa.

JUHO. Koska te sen vakuutatte, on se varmaan totta.

KRISTIINA. Kuinka inhoittavaa!

GRÖNLUND. Mutta minkä vuoksi sitten? Mitä syitä herralla oli?

JUHO. Valkko on muka taittanut jalkansa minun kauttani.

GRÖNLUND. Mutta minähän voin todistaa --

JUHO. Minä mainitsin teidän ja eläinlääkärin todistuksen -- mutta
silloinkos vasta herra vihastui! -- maksoi mulle kolmen kuukauden
palkan ja käski mun lähteä paikalla pois, -- kuuletteko, -- paikalla!

KRISTIINA. Paikalla!

GRÖNLUND. Paikalla! Kai, kai! -- se on --

JUHO. Päätetty asia!

KRISTIINA. Mikä julmuus!

GRÖNLUND. Moista en ole vielä koskaan kuullut.

JUHO. Minä lähden -- lähden paikalla, otan nuttuni ja olen kohta
kadulla. Täällä en olisi hetkeäkään enää. Grönlunti -- katsottehan
vähän ruunaa, kunnes uusi tallirenki kerkee tottua. Kuten tiedätte, ei
anna se syödessään kenenkään lähestyä ja potkii silloin helposti. --
Niin, minä menen, lakeija, mutta se ei tule teitä auttamaan -- uskokaa
se -- Hanna on kelpo tyttö, ja jos Jumala meitä auttaa, ei hänkään ole
kauan tässä talossa.

ALFONS. Mitä tietää tämä puhe, mies?

JUHO (astuu uhaten hänen eteensä, lujasti). Älkää pöyhistelkö, mies! En
tahdo, että minusta sanotaan: hän erkani riidassa talosta, muuten
olisin veisannut teille toista virttä. Mutta älkää mua ärsyttäkö --
muuten ehkä unhoitan päätökseni -- ja varo silloin luitas, mies!

    (Poistuu).

KRISTIINA. Hyi, hyi, -- ja vieläkin hyi! Tämmöistä en ole vielä koskaan
nähnyt ja kuitenkin olen jo ollut viisitoista vuotta talossa. Eihän
pitäisi kenenkään jäädä tähän, jossa moisia tapahtuu.

GRÖNLUND. Niin, Kristiina, jos jo olisi kylliksi!

KRISTIINA. Mitä Grönlunti tarkoittaa? Tarkoittaako Grönlunti --?

GRÖNLUND (pidättäen). Kai, kai!

KRISTIINA (katselee häneen tyhmästi, kun ei häntä ymmärrä).

GRÖNLUND (nykäyttää päätään taaksepäin).

KRISTIINA (kuten häntä ymmärtäisi). Niin -- jassoo -- oikein.

GRÖNLUND. Niin, jos jo olisi kylliksi.

ROSAMUNDA (menee Alfonsin luo, lausuen hiljaa). Se ei teitä kuitenkaan
auta!

ALFONS (pysyy istumassa ja katsoo sanomalehden yltä, jota ei jätä
käsistään). Hä?

ROSAMUNDA (yhä hiljaa). Minua ette petä -- mutta sanon vieläkin, se ei
teitä kuitenkaan auta.

ALFONS (myöskin yhä hiljaa). Kuinka niin?

ROSAMUNDA. Saattepa nähdä. Minua ette petä.


18:sta kohtaus.

    Edelliset. Hanna (tulee itkien).

HANNA. Tämä on kauhein päivä elämässäni.

ROSAMUNDA (osoittaa triumfeeraten Hannaa ja menee hänen perässänsä
jälleen takalle; on lukevinansa, mutta seuraa tarkasti kaikkia mitä
sanotaan).

KRISTIINA. No, mutta Hanna!

GRÖNLUND (säälivästi). Tyttö itkee, mitä on tapahtunut?

KRISTIINA. No, mutta kerro toki, Hanna?

GRÖNLUND. Kuka on tehnyt sinulle mitä?

HANNA (itkee hyrskyttäen). Minä olen --

KRISTIINA. Puhu pois!

HANNA. Ajettu pois!

KRISTIINA (lyöpi kämmenensä yhteen). Mitä mä kuulen?

GRÖNLUND. Onko tänään piru päässyt irti?

ROSAMUNDA (hiljaa Alfonsille). Katsokaas -- osaan minäkin.

KRISTIINA. Tämä on toki liikaa -- ensiksi Juho -- nyt sinä -- mutta
minkätähden sitte?

HANNA (itkeä hyrskyttäen). Armollinen fröökynä oli niin äkäinen -- ja
hän kuitenkin muuten on hyvä ja ystävällinen -- minä muka olen herraa
houkutellut -- se on inhoittavaa -- ajakoon minut pois, siihen en
sanoisi mitään -- mutta että hän minusta semmoisia puhuu --

GRÖNLUND (lohduttaen). No, no, kai, kai! Semmoiset juonet eivät haita
ketään.

KRISTIINA. Olen niinkuin puusta pudonnut. Minun aikanani ei tässä
talossa vielä ole ollut niin kelvollista palvelustyttöä kuin Hanna --
ja hän ajetaan pois.

HANNA. Aah, -- minä tiedän mistä kaikki tämä tulee, -- siihen ei ole
kukaan muu syynä kuin (osoittaen sormella Rosamundaa) tuo tuossa!

ROSAMUNDA. Mitä? Minä?

HANNA (pyyhkii kyyneleensä, lujemmasti). Te juuri, eikä kenkään muu!

ROSAMUNDA. Mitä on mulla sinun kanssasi tekemistä, piika?

HANNA (yltyneempänä). Se on pelkkää mustasukkaisuutta -- sentähden että
lakeija on ajanut minua takaa.

ROSAMUNDA (ylenkatseellisesti). Minä -- mustasukkainen -- sinua
kohtaan?

HANNA. Miksi ei? Kun tulee vissille ijälle, eivät miehet katsele niin
paljon koreaa hattua kuin muuten.

ROSAMUNDA (kiivaasti). Vissille ijälle? Mitä sillä tarkoitat?

HANNA. No, ettehän tahdo kieltää että siitä on jo aikoja kuin olitte
kapalossa?

ROSAMUNDA. Onko? -- Hää? -- Minä olen --

KRISTIINA. Päälle viisineljättä -- sen tiedän minä!

GRÖNLUND (itsekseen). Kihisevä kissa!

ROSAMUNDA. Rupeeko kyökkipiikakin?

KRISTIINA. Saan ilmoittaa etten ole kyökkipiika, vaan kuukerska. Sehän
on inhoittavaa, miten tässä talossa eletään -- kuka rehellinen ihminen
voisi pitää suutansa --

ROSAMUNDA. Luuleeko Kristiina että minä viitsisin ruveta riitelemään
Kristiinan kanssa?

GRÖNLUND. Tulisittekin tappiolle.

ROSAMUNDA. Kuinka niin?

ALFONS. Siksi että olette väärässä. Inhoittavaa -- kannella semmoisia
Hannasta.

ROSAMUNDA (ilkkuisesti). Todellakin? Osasinko pilkkuun? Oletteko
menettänyt tytön? Se oli hupaista!

HANNA. Nyt sen kuulitte. Hän tunnustaa itse keksineensä tuon kauniin
jutun -- ja ihan ilman syyttä. Mutta heti menen minä sanomaan
fröökynälle kaikki. -- Te täällä voitte kaikki todistaa.

ROSAMUNDA. Aivan niin, kun talli-Juhon täytyy lähteä, on helpompi
elellä noiden kahden toisen kanssa.

HANNA (pelästyneenä). Mitä? Juhon täytyy lähteä?

KRISTIINA. Niin, tyttöseni, Jumala paratkoon! Hänen on pikäntti
juonitellut pois.

HANNA. Ei, ei -- sitten en minäkään jää -- sitten menen mielelläni!
Hyvä Jumala, mitä sanoo äitini, kun tulen kotia? Hän ehkä lopuksi
todellakin luulee minua kelvottomaksi.

KRISTIINA. Älä huoli, Hanna, älä huoli murehtia. Minä tulen kanssasi ja
sanon totuuden.

    (Tampurin kello soi.)

GRÖNLUND. Hanna, kuuletko?

HANNA (kuulematta kelloa ja Grönlundia). Oi, hyvä Kristiina, tehkää se!

KRISTIINA. Minä puhun mitä oikein on.

GRÖNLUND (vitkalleen, hymyillen). Taitaa täytyä minun mennä avaamaan.

    (Poistuu oikealle).

ROSAMUNDA (iloisesti). Siitäkös tulee liikuttava kohtaus.

KRISTIINA. Pilkatkaa vain, teidän löyhä kielenne kuitenkin viimein
saattaa teille turmion. (Hannalle.) Jälkeen puolisen tulen minäkin
sinne; minä kerron äidillesi maailman ilkeydestä -- voi toki -- vanha
vaimoparka tuskin sitä uskookaan, sillä köyhät ihmiset eivät ole niin
pahanilkisiä; -- -- semmoista pahuutta saa etsiä ainoastaan ylhäisissä.

ROSAMUNDA. Puhuupa Kristiina oikein sujuvasti.

KRISTIINA. Jumalan kiitos -- kieleni on vielä paikallaan; mutta minä en
sitä käytä loukatakseni köyhien tyttöparkojen kunniaa, minä puolustan
sillä viattomuutta.

HANNA. Oi, Kristiina kulta, monta tuhatta kiitosta.

KRISTIINA (yhä kiivaammin). Minä en koskaan puhu sanaakaan liikaa,
sillä sanani ei tee pahaa kellenkään -- minä en koskaan puheellani ole
matkaan-saattanut niin paljon pahaa kuin monet muut pelkillä
olkaheitoilla ja ilkkuvilla kasvoilla.


19:sta kohtaus.

    Edelliset. Grönlund. Maija-Liisa.

GRÖNLUND (asettuu paikalleen).

MAIJA-LIISA. Kristiina, Kristiina!

KRISTIINA (säikähtyneenä). Herra Jestandes! Mikä on tullut
maitokuskille?

MAIJA-LIISA. Antakaa mun vähä hengittää ens!

KRISTIINA. Onko tapahtunut onnettomuus?

GRÖNLUND. Tämä on merkillinen päivä.

ROSAMUNDA. Mikähän nyt tulee?

    (Kaikki ympäröivät uteliaina Maija-Liisaa.)

MAIJA-LIISA. Olen ollut kuulustamassa arpavoittoja.

KAIKKI. No?!

MAIJA-LIISA. Minä en ole mitään voittanut.

KAIKKI. Hoo?!

MAIJA-LIISA. Mutta te, Kristiina, te olette voittanut!

KAIKKI. Voittanut?

MAIJA-LIISA (hengähtäen syvästi). 10,000 markkaa!

KAIKKI. 10,000 markkaa!

MAIJA-LIISA. 10,000 markkaa. Pian tullaan teille sanomaan, minä juoksin
vain tulisimmassa kiireessä edellä.

KRISTIINA (hämillään). Onko se vain totta, todellakin totta, ethän
narraa?

MAIJA-LIISA. Saattehan kohta kuulla. Tuossa, tuossa on numero, jonka
tiesin teillä olevan ja joka pyynnöstäni kirjoitettiin mulle paperille.

    (Ojentaa paperilippua).

GRÖNLUND (ottaa paperilipun, kun Kristiina hämmästyksissään ei ota).

MAIJA-LIISA. Mutta nyt täytyy mun mennä. Näin mainiota uutista en ole
pitkään aikaan saanut kertoa! Kyökkipiika voittaa 10,000 markkaa!
Hyvästi nyt! -- Nyt, Kristiina, olette turvattuna kuolinpäivään asti
(avaa oven mennäkseen, mutta palajaa heti). Tiedättekö myös, kutka muut
ovat voittaneet! Räätäli Hellsteeni on voittanut 5,000, isvossikka
Laukkanen 1,000 markkaa, herrassyötinki Kuksteri 500 markkaa,
klanstryykerska Lindholmi myös 500 markkaa -- kaikki köyhiä ihmisiä;
kerrankin osasi oikealle. Mutta nyt täytyy mun mennä, ei yksikään
ihminen vielä ole saanut tätä merkillistä sanomaa, eikä saa kukaan sitä
kertoa ennen minua! Hyvästi nyt! Saa nähdä eikö isäntäni suutu, kun
olen viipynyt näin kauan. Voi, voi, jos minäkin kerta voittaisin -- en
tarvitsisi enää olla maitokuskina. Hyvästi!

KRISTIINA. Olen vielä kuin puusta pudonnut.

MAIJA-LIISA (yhä ovella). Saa nähdä, mitä sanoo klanstryykerska. Hän
oli aamulla kiukkuinen, mutta täytyy mennä hänelle ilmoittamaan ilon
sanomaa. Vaikka menisi multa koko päivä, uutiset täytyy saada
levitetyiksi. Voikaa hyvin! Hyvästi nyt. Mitähän tuo hurja
herrassyötinki tuumaa, joka juuri kuuluu olleen kilstuvan portailla.

    (Poistuu). .

KRISTIINA. Olisin siis todellakin rikas nyt!

HANNA (hiljaisena, ujosti). Sittenhän olisin kai minäkin voittanut?

GRÖNLUND (katsoen lappua). Aivan oikein, tässä seisoo! Mikä numero
Kristiinalla on?

KRISTIINA. Numero? Numero? Jassoo -- (menee hämillään kaappilaatikolle
ja etsii) -- -- minä tiesin sen ulkoa, ja nyt on muistini ihan tylsä
-- -- tässä, tässä, numero 4, 3, 7, 1, 8.

GRÖNLUND. Kuinka?

KRISTIINA (antaa hänelle arvan). Tuossa näette itse!

GRÖNLUND. N:o 43,718. -- Se on aivan oikein, aivan oikein -- kai, kai!

KRISTIINA (lyöpi yhteen kämmenensä). Siis todellakin?

ALFONS (lähestyy perällä Rosamundaa ja puhuttelee häntä hiljaa).

KRISTIINA (pyyhkii kyyneleensä, liikutettuna). Grönlund, nyt minä,
Jumalan avulla, lakkaan --

HANNA (epäillen). Mutta sanokaa toki, miten on minun laitani?

KRISTIINA. Sinähän myöskin olet voittanut, lapsi.

HANNA (iloisesti). Voittanut! Voittanut! Ettehän vain tee minusta
pilkkaa?

KRISTIINA. Ei, ei -- se on toden totta! Näet nyt että pitää noudattaa
taivaan viittauksia! Jos et olisi totellut unennäköäsi, et olisi
voittanut, ja jos en minä olisi antanut sinulle puolta, niin olisi onni
luiskahtanut minunkin käsistäni. (Kirkastunein kasvoin -- yhä vielä
hämillään). En voi sitä vielä uskoa.

HANNA. Siis voittanut? Ja kuinka paljon sitte?

GRÖNLUND. No, neljännen osan 10,000 markasta -- kun kaikki lasketaan
pois mitä tulee pois otettavaksi, niin (aprikoiden -- hämillään) jääpi
vielä noin kolme tuhatta ja sata markkaa.

KRISTIINA. Ja siitä on puolet sinun.

HANNA (hämmästyen). Puolet?

GRÖNLUND. Niin, niin -- niin, yksitoista sataa markkaa näet ja vähä
päälle.

HANNA (huudahtaen äkkiä kovaa). Yksitoista sataa markkaa! Juho! Juho!

    (Juoksee peräovesta ulos).

GRÖNLUND (istautuu ja laskee sormi nenällä). Siis yksitoista sataa
markkaa ja jos siihen panen -- hm -- hm.

ALFONS (sill'aikaa hiljaa Rosamundalle). Sovitaan pois?

ROSAMUNDA. Mutta sillä ehdolla -- --

ALFONS, Siihen tyydyn -- mutta tule pois. Täällä kyökissä ei ole meidän
sija.

ROSAMUNDA (Kristiinalle). Toivotan onnea, keittäjä. Ette tekään taida
enää jäädä kauaksi aikaa taloon. O rövoaar!

KRISTIINA (ajatuksissaan, katsomatta Rosamundaan). Tuskin, tuskin.

ROSAMUNDA. Ilmoitan siis armolliselle fröökynälle.

    (Poistuu yhdessä Alfonsin kanssa.)

KRISTIINA. Saatte jäädä tänne tanssimaan kahden kesken Kyöpelin
polskaanne -- te koirankuontalaiset. -- Ei, ei -- päätäni pyörryttää
vielä -- täytyy istua -- siis voittanut -- ja puolet olen antanut pois
-- niin, uni niin käski -- enkä olisikaan muuten voittanut -- ja se on
hyvin käytetty. Kai nuoret sen kyllä tarvitsevat -- ja juuri nyt --
voittanut, voittanut, -- täytyyhän toki -- missä on virsikirjani -- --?

    (Etsii laatikostaan.)

GRÖNLUND (laskettuaan). Yksitoista sataa kolmekymmentä ja kolme markkaa
-- nyt olen huono räknäämään, mutta selveneehän toiste -- ja meidän
molempain säästömme -- nyt on kylliksi.

    (Vetää käteensä hansikat).

KRISTIINA. Tuossa se on. Minkä virren ottaisin --?

GRÖNLUND (menee Kristiinan luo, juhlallisesti). Neitsyt Kristiina!

KRISTIINA (katsoo häneen kummastuneena). No, Grönlunti!

GRÖNLUND (juhlallisesti). Se ehkä ei ole Kristiinalle aivan uutta, että
minä jo monta vuotta olen ollut hyvilläni, kun olen katsellut
Kristiinaa, ja että jos minä päättäisin mennä avioliittoon, niin --
kai, kai -- miten piti mun sanomani? -- niin, oikein -- niin
valitsisin, pyytäisin -- toivoisin Kristiinaa puolisokseni. Kai, kai!

KRISTIINA (nousee seisoalle, ujona ja juhlallisesti). No, mutta --
Grönlunti -- tämä tulee niin odottamattomasti -- Ette koskaan ole
sanoneet sanaakaan --

GRÖNLUND. Minä en ole niitä kevytmielisiä poikia, jotka tekevät kaikki
ilman aprikoimatta, -- saatikka sitten kun minä kuskina olen tottunut
menettelemään varovaisesti.

KRISTIINA (niiaa). Tiedänkin teitä siitä pitää kunniassa!

GRÖNLUND. Onhan myöskin mielenne aina kallistunut samalle suunnalle,
nimittäin ravintolaan -- nimittäin pienen ravintolan pitämiseen. --

KRISTIINA. Hyvällä ruu'alla. Ihmiset tulevat minuhun tyytymään --

GRÖNLUND. Aion minäkin ravintolan isäntänä pitää paikkani --

KRISTIINA (niiaa). Vallan pulska ravintolan isäntä -- mutta jälkeen
puolen päivän pitää oleman kahvia -- meidän kahvimme pitää tulla
tunnetuksi koko kaupungissa.

GRÖNLUND. Kun meillä molemmilla nyt on hiukkanen säästössä ja kun
arpajaisvoiton kautta lienee tarpeeksi koossa siunattua alkua varten --

KRISTIINA (hurskaasti). Jumala siunatkoon arpajaisia!

GRÖNLUND. Niin kysyn täten nöyrimmästi, tahtooko neitsyt Kristiina
ottaa minut aviopuolisokseen?!

KRISTIINA (ujosti). Ah, Grönlunti --

GRÖNLUND. Niin olen siis kohteliaasti sanonut sanottavani ja odotan
neitsyt Kristiinan vastausta.

KRISTIINA (ujosti). Min' en tiedä, tämä tapahtuu ensi kerta
elämässäni --

GRÖNLUND (lempeästi, hennosti). Eikö neitsyt Kristiina olisikaan ennen
ajatellut tätä?

KRISTIINA. No, en saata kieltää että joskus --

GRÖNLUND. Kai, kai! No antaa sitte neitsyt Kristiina minulle selvän
vastauksen.

KRISTIINA (kätkee kasvonsa vyöliinaan ja nyykäyttää päätään).

GRÖNLUND. Jaa-ko?

KRISTIINA. Jaa!

GRÖNLUND. No, julistan siis juhlallisesti neitsyt Kristiinan rakkaaksi
morsiamekseni.

KRISTIINA (hiljaa). Ah -- Grönlunti!

GRÖNLUND (vetää hänet hiljaa rinnalleen). Rakas Kristiina!

KRISTIINA. Onhan toki Grönlund odottanut hyvin kauan, -- eikö olisi
tämä voinut käydä ennenkin?

GRÖNLUND (totisesti). Ei, neitsyt Kristiina, ennen ei vielä ollut
kylliksi!


20:nes kohtaus.

    Edelliset. Hanna. Juho.

HANNA (vetää Juhoa sisälle). Tule, tule, Juho!

JUHO. Onko se totta, todellakin totta?

KRISTIINA (irtautuu Grönlund'in syleilyksestä, ujosti). On, Juho, on --
minä olen morsian.

JUHO. Ja voittoineen päivineen?

GRÖNLUND. Kaikki on totta.

JUHO (syleilee Hannaa riemuissaan). Hanna, Hanna, ken olisi tätä! --
Vastikään olimme niin kurjina -- ja nyt -- rahat riittävät aluksi,
meidän ei enää ole tarvis odottaa. Hanna, rakas Hannani!

HANNA. Kristiina, tästä tulee meidän kiittää hyvää Kristiinaa. -- Jos
hän ei olisi myynyt arpaansa --

JUHO. Se on tosi! Kristiina, jos jolloinkin tahdotte ajaa, niin pitää
Kristiinan aina ajaa minun hevosellani. Paraimmat vaununi ja paraimmat
hevoseni ovat aina saatavinanne ilmaiseksi. Hei! Olipa tänään oikein
onnen markkinat!

KRISTIINA. Niin, niin, ja kyökissä.

    Loppu.

Näytelmä kirjoitettu 1870 luvun lopulla.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kyökissä - Huvinäytelmä 1:ssä näytöksessä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.