Title: Kevät-ajoilta - Kuvaelmia lasten maailmasta
Author: Roos, Mathilda, 1852-1908
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kevät-ajoilta - Kuvaelmia lasten maailmasta" ***


KEVÄT-AJOILTA

Kuvaelmia lasten maailmasta


Kirj.

MATHILDA ROOS


Suomentanut H. Alopaeus


Sortavala, 1904.
Karjalan Kirjakauppa.
Pohjois-Karjalan Kirjapaino-Osakeyhtiö, Joensuu.


Sensuurin hyväksymä.
Joensuussa Lokakuun 18 päivänä 1904.



SISÄLLYS:

Pieni epäilijä
Rakkauden salaisuus
Kaikista hupaisinta
"Isä meidän"
Kaikkein rakkahinta
Joulu



PIENI EPÄILIJÄ.


Oli sataa tihuutellut koko syystalven, niin etteivät Bertil ja Liisa
kertaakaan voineet käyttää uusia kelkkojaan, jotka olivat porstuassa
heitä odottelemassa.

Bertil oli seitsenvuotinen orpo, joka viime keväänä äitinsä kuoltua oli
tullut enonsa, Lehtolan kirkkoherran luo viettämään kesää ja seuraavaa
talvea, sillä hänellä ei ollut mitään omaisia pääkaupungissa. Liian
pieni kun oli tullakseen oppikouluun ja vierasten hoidettavaksi, sai
hän toistaiseksi olla enonsa ja tätinsä kodissa lukemassa yhdessä
Liisa-serkkunsa kanssa.

Tällä haavaa ei Bertil kumminkaan mitään lukemista ajatellut,
seisoessaan jakkaralla kyynäspäät ikkunalautaan nojaten ja kasvot
lasiruutuun painettuina. Ei, hänellä oli vain mielessä ruma ilma ja
uusi, kaunis kelkkansa, jota hän ei kertaakaan ollut saanut koetella,
vaikka jo oltiin joulukuussa.

-- Ei koskaan käy niinkuin tahtoo -- tuumi Bertil nyrpeissään katsellen
lumiräntäleitä, jotka tuulessa ajelehtivat ja maahan tultuaan heti
sulivat harmahtavaksi lumisohjuksi.

Bertil raukka oli mielestään hyvin onneton; hän oli varmasti vakuutettu
siitä, ettei koko talveen tulisi pakkasta, ettei kertaakaan saisi
käyttää uutta kelkkaansa, ja ettei koskaan enää tulisi iloiseksi ja
onnelliseksi...

Samassa aukeni ovi ja pieni tyttö tuli huoneesen, jossa Bertil oli.

-- Bertil, -- sanoi tyttö, nousten varpaisilleen sulkeeksensa oven, --
tahdotko tulla leikkimään salin pöydän alle? Siellä on olevinaan saari,
ylt'ympärillä järvi, äidin nuottikirjoja panemme paateroiksi, joilla
kahlailemme, ja joll'emme niille astu, niin polskahdamme järveen. Sepäs
hupaista se!

-- Ei, kiitoksia, -- vastasi Bertil äreänä, -- minusta se on typerää
leikkiä.

Pikku tyttö tuli hämilleen ja alkoi pureksia esiliinansa helmaa,
pahoilla mielin tuijottaen poikaan.

-- Jos sinusta on hauskempi, -- sanoi hän ujostellen -- niin otamme
lehmät ja olemme karjasilla.

-- Ei, -- vastasi Bertil yhtä äreästi, -- minusta sekin on typerää.

Liisa ei vastannut mitään, -- seisoi vain liikkumatta ja katsoi
Bertiliin.

-- Miksi noin töllistelet? -- tiuskasi tämä ja kääntyi serkkuunsa.

Liisa punastui ja pureksi yhä hartaammin esiliinaansa, mutta ei
kumminkaan mennyt tiehensä.

-- Hyi, tuota ilkeätä ilmaa! -- ärjäsi Bertil hetken ääneti oltuaan, --
syljen siihen!

-- Häpeä, Bertil, -- sanoi Liisa vakavasti, -- etkö tiedä että Jumala
ilman säätää?

-- Vai niin, -- vastasi Bertil tuikeannäköisenä, vaikka vähän häpesi
Liisaa, -- miksei hän sitten tee sitä kauniiksi, että saamme laskea
mäkeä?

-- Sitä en tiedä, -- sanoi Liisa säyseästi, -- ehkäpä et ole rukoillut
häneltä sitä?

-- En, sitä en ole tehnyt, enkä aio tehdäkään, sillä tiedän, ettei se
auta rahtuakaan, -- vastasi Bertil, kääntyi Liisaan selin ja painoi
taas kasvonsa ikkunaan.

-- Varmaankin auttaisi se -- väitti Liisa, -- sillä äiti sanoo meidän
saavan kaikki, mitä Jumalalta rukoilemme, kun vain oikein _uskomme_
Jumalan tahtovan kuulla rukoustamme.

-- Mutta sitä en usko, enkä tahdo rukoillakaan, -- vastasi Bertil vielä
uhittelevampana.

-- Hyi, häpeä, Bertil, -- huudahti Liisa närkästyen, -- kuinka ilkeä
olet! Et saa mitään lunta, siitä olen varma!

-- Etpä sinäkään, -- sanoi poika ilkkuen...

-- Saanpa, sillä aion rukoilla Jumalalta sitä. --

-- Vai niin, kuinkahan Jumala silloin menettelee, jos hän sinulle antaa
lunta, vaan ei minulle? -- puhui Bertil pisteliäästi.

Liisa mietiskeli hetkisen.

-- Niin, -- sanoi hän sitten säihkyvin silmin, -- Jumala antaa sen,
minkä katsoo meille molemmille parhaaksi. Niin Jumala aina tekee, --
sen tiedän.

Bertil ei vastannut, ja Liisakin hetkisen silmäiltyään nurkuvaa poikaa,
kääntyi häneen selin ja meni verkalleen huoneesta. Kentiesi Jumala
iltapäiväksi tekisi pojan paremmaksi, jotta he silloin voisivat leikkiä
salin pöydän alla tai olla karjasilla.

Mutta Bertil pysyi nyrpeänä koko päivän eikä tahtonut leikkiä.

Hän ei saanut mielestään Liisan sanoja rukoilemisesta ja tuon tuostakin
katsellessaan ikkunasta lumisadetta tuolla ulkona, oli hän kuulevinansa
kysymyksen: Oletko rukoillut Jumalalta kaunista säätä?

Maksaisikohan todellakin vaivan noin rukoilla Jumalalta, mitä halusi?

Bertilin äiti, joka oli kuollut viime keväänä, oli tosin opettanut
häntä joka ilta rukoilemaan iltarukouksensa, mutta vain "Isä meidän",
"Jumala, joka rakastat lapsia", ja pienen rukouksen, että Jumala
varjelisi "äitiä, isää, joka oli taivaassa, pikku Bertiliä ja kaikkia
ihmisiä, amen".

Mutta muuta rukousta ei Bertil saanut oppia, eikä hän tietänyt olevan
tapanakaan rukoilla muulloin kuin iltasin, kunnes pieni serkkunsa
rupesi siitä puhumaan hänelle. Tämä rukoili usein milloin mitäkin.
Joskus hän kuuli hänen sanovan: "Hyvä Jumala, auta minua, että kykenen
oppimaan tätä vaikeaa läksyä!" -- Joskus hän rukoili: "Hyvä Herra
Jesus, joka niin rakastat pieniä lapsia, laita, että saan 'tuota
hupaista', jota tiedät minun niin mielelläni haluavan."

Arkana ja ujostellen katsoi Bertil ensin Liisaa tämän rukoillessa,
mutta alkoi vihdoin kysellä häneltä siitä.

-- Auttaako tuommoinen rukoileminen? -- kysyi hän kerran.

-- Auttaa kyllä, -- vastasi Liisa varmana.

-- Saatko siis aina juuri mitä tahdot? -- uteli Bertil tästä ilostuen.

-- En aina, -- vastasi Liisa näppärästi, -- joskus pyydän Jumalan
mielestä jotakin tyhmää, ja sitä tietysti en saa.

-- Vai niin, -- vastasi Bertil kylmäkiskoisempana, -- sen saatan kyllä
uskoa. Silloin kai Jumalan mielestä se juuri on tyhmää, minkä kaikkein
mieluimmin toivoisi saavansa. Mitäpä hyvää siis on rukoilemisesta?

-- Onpa niinkin, -- vastasi Liisa hetken tuumittuaan, -- rukoilen
sittenkin, sillä rukoillessani tulen niin iloiseksi ja onnelliseksi.
Äiti sanoo, että rukoillessa tulee Jumalaa lähemmäksi, ja että silloin
on niin helppoa olla kiltti ja hyvä. --

Tähän ei Bertil vastannut mitään, sillä hän ei ymmärtänyt, mitä Liisa
tarkoitti. Ja pikku Liisa sai jatkaa rukoilemistaan, Bertil milloin
kuunteli häntä, milloin oudoksuen katseli hänen mieleviä pikku
kasvojaan, milloin äreänä ajatteli mielessään, että Liisa oli typerä ja
ikävä.

Mutta tänään hän ei voinut päästä ajattelemasta rukousta. Ehk'ei
kumminkaan olisi niinkään hullua pyytää Jumalalta lunta, saattaisihan
ainakin koettaa; eihän sillä mitään menetä, sillä nykyistä ilkeämmäksi
ei Jumala kumminkaan voinut tehdä ilmaa. Mutta kuinka rukoilisi, mitä
sanoisi? Hänen mielestänsä kaikki, mitä tuumi sanoa, tuntui niin
"hassunomaiselta", ikäänkuin hän vaan olisi Liisaa jäljitellyt.

Ja niin hän mietiskeli koko päivän tulematta mihinkään päätökseen
rukoilisiko vai olisiko rukoilematta. Hänestä oli rukoileminen
hassunkurista, sillä hän ei uskonut Jumalan kuulevan häntä, ja
kumminkin olisi paha jättää sitä tekemättä, koskapa siitä kumminkin
kentiesi olisi apua.

Vihdoin, kun häntä hävetti kysyä neuvoa Liisalta, meni hän tätinsä luo,
joka istui makuuhuoneessa ompelemassa, asettui hänen viereensä ja kysyi
äkkiä:

-- Täti, Liisa sanoo, että jos mielellään tahtoo jotakin ja pyytää
Jumalalta sitä, niin saa sen, kun vaan oikein _uskoo_ Jumalan voivan
sen antaa. --

Täti pani työnsä pois ja veti pikkupojan luoksensa.

-- Totta kai, poikani, -- sanoi hän silitellen pojan poskia, -- Liisa
on aivan oikeassa. _Kaikki_, mitä Jumalalta pyydät, saatkin, jos vaan
oikein uskot hänen antavan sen sinulle.

-- Jos siis rukoilen Jumalaa, että hän huomenna antaa meille oikean
lumisään, niin että saan käyttää uutta kelkkaani, luuleeko täti hänen
sen silloin antavan, -- jatkoi Bertil.

-- Sen hän tekee, jos uskossa rukoilet, se on, jos olet aivan varma
siitä, että hän täyttää rukouksesi, -- vastasi täti. -- Voitko niin
rukoilla, Bertilini?

Bertil katsoi miettien eteensä. Hän oli pieni rehellinen poika, joka ei
mielellään sanonut mitään, joka ei ollut aivan totta. -- Luulenpa
voivani sen, -- vastasi hän vihdoin vähän epäröiden.

-- Ei, poikaseni, tästä asiasta et saa sanoa: _luulen_. Sinun tulee
sanoa: "_tiedän_, olen vakuutettu siitä, että Jumala kuulee
rukoukseni".

-- Mutta eikö Jumala voisi _ensin_ vaan kerran kuulla rukoustani,
sitten olisi niin helppo uskoa. Eikö hän tädin mielestä voisi sitä
tehdä?

-- Ei, poikani, sitä hän ei voi eikä tahdokaan. Jos esim. sanoisin
sinulle: Bertil, minulla on hyvin hyvä kaakku ruokakammiossa, muistuta
minua huomenna, niin saat palasen siitä aamiaiseksi, mutta älä unhota,
sillä silloin ehkä minäkin unhotan kaikki tyyni. Ja jos et muistutakaan
minua, vaan ajattelet: täti laskee leikkiä, ei hänellä ole mitään
kaakkua, eikä hän antaisikaan, vaikka pyytäisin, enkä huolikaan sanoa
mitään hänelle, -- mitä siitä olisi seurauksena? Niin, sinä suuttuisit,
ensin minuun, joka en mitään antanut, sitten itseesi, kun olit
epäluuloinen, sitten minä olisin loukkaantunut, kun et uskonut minua,
ja niin hyvä välimme tulisi rikotuksi! Niin on Jumalan ja ihmisen
laitakin. Jos rukoilet ja sydämessäsi ajattelet: "Jumala ei kuule
minua, siitä olen varma", niin loukkaat Jumalaa, pahoitat häntä
epäluulollasi, ja niin on hyvä välinne rikottu, ja Jumala ei saata
kuulla sellaista rukousta, joka ei ole rakastavan lapsen, vaan
epäluuloisen vihamiehen. Ymmärrätkö sen, Bertilini?

-- Ymmärrän, -- vastasi Bertil vakavasti, -- koetan rukoilla, niinkuin
täti sanoo.

Ehtoolla lopetettuaan tavallisen iltarukouksensa, pani hän kätensä
ristiin ja rukoili ääneensä:

-- Hyvä Jumala, laita lumisadetta huomenna. Tiedäthän, kuinka haluan
saada laskea mäkeä Liisan kanssa mäessä karjapihan luona. Hyvä Jumala,
kelkkani on aivan uusi ja on kaksi kuukautta saanut olla koskematta,
kun on satanut räntää koko talven. Hyvä Jumala, tarkoitan _oikeata_
lumisadetta, jolloin maa jäätyy ja tulee hyvä rekikeli. Tee se Jesuksen
tähden, amen!

Sitten Bertil pani käsivartensa tädin kaulaan, suuteli häntä, huusi
hyvää yötä Liisalle ja kääntyi seinään päin nukkumaan. Mutta vieläkin
hiipi varkain hänen mieleensä tuo ajatus: onpa hupaista nähdä, kuuleeko
Jumala todellakin rukoukseni ja tekee huomenna lumisadetta.

Yöllä hän heräsi tuulenpuuskasta, joka järisytti koko huonetta. Hän
nousi istualleen ja katseli ikkunaan. Nousisikohan hän katselemaan,
oliko Jumala vielä tehnyt mitään tyydyttääksensä hänen toiveitaan?

Varovasti hän nousi vuoteestansa, hiipi ikkunan luo ja kurkisti ulos.

Ei Jumala vielä ollut tehnyt rahtustakaan hänen hyväkseen, se oli
selvä. Samaa ilkeätä räntäsadetta kuin päivälläkin ja samaa myrskyä --
rajutuuli pieksi armottomasti vaahteroita pihalla. Bertil palasi
sänkynsä luo ja kömpi vilusta väristen vuoteesensa. Hän oli hyvin
alakuloinen ja epätoivoissaan, mutta koetti rohkeasti vastustaa näitä
tunteitaan ja rukoili entistään hartaammin: "Hyvä Jumala, _tahdon_ niin
mielellään uskoa, että voit auttaa; laita vain jos suinkin niin, että
huomenna on kaunis ilma, että maa on jäässä ja että suuria, valkeita
lumihiutaleita satelee taivaasta".

Mutta hänen oli vaikea nukkua, ja petollinen ääni kuiskasi vähän väliä
hänen korvaansa: onpa kumminkin oleva hauska nähdä, _voiko_ Jumala
todellakin...

Vihdoin hän nukkui eikä herännyt, ennenkuin täti aamulla suuteli häntä
ja pikku Liisa seisoi hänen vuoteensa ääressä ja nauraen huusi:
"unikeko!"

Bertil karkasi ylös ja hieroi silmiään. Samassa hän muisti, mitä
tärkeää tänään tapahtuisi: hän saisi _nähdä_, voiko Jumala kuulla hänen
rukouksensa vai ei. Mutta rullakartiiait olivat vielä nostamatta ja
Liisa peseytyi ja loiskutti niin, ettei hän voinut kuulla tuuliko
niinkuin eilen -- eikä hän myöskään uskaltanut kysyä, minkälainen ilma
oli.

Vihdoin täti nosti rullakartiinin... Mutta ei mitään valkeita
hiutaleita leijaillut ilmassa -- oli aivan sama ilma kuin eilen --
ehkäpä oli taivas vielä harmahtavampi, maa sohjuisempi.

Bertilin kasvot muuttuivat yhtä synkeiksi kuin ilma ulkona.

-- Kas niin, sen saatoin juuri uskoa! -- huudahti hän äreänä pannen
sukat jalkaan ja repien nauhat poikki, -- kävi aivan niin kuin
ajattelin ja tyhmästi tein, kun rukoilin!

-- Siinä olet aivan oikeassa, Bertilini; oli väärin rukoilla
ajatellessasi näin käyvän, -- sanoi täti vakavasti. -- Tiedäthän, ettei
Jumala kuule muita rukouksia kuin semmoisten, jotka uskovat hänen
voivan ja tahtovan auttaa!

-- Vai niin, mutta minähän uskoin sen _silloin_! -- väitti Bertil.

-- Ja äsken sanoit käyneen aivan niinkuin "ajattelit", kuinka se on
selitettävissä?

Bertil ei vastannut; pani vaan kengät jalkaan, sitoi nauhat umpisolmuun
ja alkoi sitten kaikin voimin harjata tukkaansa.

-- Ei, poikaseni, -- sanoi täti ystävällisesti mutta vakavasti -- et
uskonut Jumalan kuulevan sinua; sinussa oli alinomaa tuo ajatus: "niin,
saapa nyt nähdä, kuinka hän aikoo tehdä", ja semmoisia epäröiviä
rukouksia Jumala ei ota vastaan.

Bertil ei nytkään vastannut; hän ajatteli vain mielessään, että täti
oli yhtä ilkeä ja kova kuin Jumalakin.

Ikäväksi tuli päivä pienelle pojalle. Läksynsä osasi hän huonosti, sai
sen takaisin ja kauan aikaa täytyi hänen lukutunnin jälestä päntätä
sitä päähänsä. Päivällispöydässä hän kaatoi kumoon vesilasin, sai
nuhteita enoltaan, ja kun hän siitä heltyi itkemään, täytyi hänen mennä
pöydästä pois lastenkamariin häpeämään. Ja sitten satoi ja tuuli
aivankuin siitä ei koskaan loppua tulisi! Ei, se nyt oli varma, ettei
Jumala kuule rukouksia, ja ettei tänä talvena enää tule kaunista ilmaa,
ei! Ja pikku Bertil itkeä nyyhkytti ja päätti mielessään, ettei hän
koskaan enää rukoilisi Jumalalta mitään, sillä se ei kuitenkaan
ollenkaan auttaisi, ja sitten hän ajatteli, ettei varmaankaan koko
maailmassa ollut niin onnetonta poikaa kuin hän oli.

Liisalle sen sijaan kävi kaikki niin hyvin. Hän luki läksynsä hyvin
nopeaan, keksi hupaisia leikkejä, lauleskeli koko päivän ja oli iloisen
näköinen huonosta ilmasta huolimatta. -- Minulla on niin hauska,
äitiseni, -- sanoi hän, äidin tullessa lastenkamariin, -- kuvittelen
leikissäni, että kaikki nuket ovat sairaina ja tarvitsevat
tärpättikäärettä, ja minusta on Jumala todellakin hyvä, joka suo
minulle huvia, vaikka ilmakin on niin ruma.

Bertil oli närkästynyt Liisaan -- "tytöt ovat niin tyhmiä", tuumi hän,
onpa nyt siitäkin hupia, että nukeilla on vatsakipuja!

Mutta kuinka olikaan, niin Bertil ei voinut vastustaa Liisan
ystävällisyyttä, ja pian hän oli unhottanut surunsa saadessaan olla
lääkärinä, joka tuli ja määräsi laastaria ja tärpättikääreitä nukeille.

Seuraavana päivänä oli sää vaan yhtä huonoa, mutta sade oli tau'onnut
ja ilma tuntui kylmemmältä. Bertil vaan jurotteli, luki hitaasti
läksynsä ja oli Liisalle ilkeä. Mutta Liisa oli sittenkin iloinen ja
kiltti, ja iltasella kuuli Bertil hänen rukoilevan: "Rakas Herra Jesus,
tee huomiseksi mäenlaskuilma, sillä Bertil haluaa sitä niin
mielellään."

Vihdoin eräänä aamuna oli maa lasten herätessä aivan valkoinen, oli
satanut lunta koko yön, niin että vainiot, niityt ja metsät olivat
lumen peitossa. Ja pohjalta oli maa jäässä, siis oivallinen
mäenlaskukeli, jota parempaa ei olisi voinut toivoakaan.

-- Katsohan! -- huusi Liisa ilosta hehkuen, -- katsopas, kuinka Jumala
on hyvä -- aivan semmoinen ilma jota olemme rukoilleet. -- Oi, kuinka
hauskaa!

Bertil oli hieman nolostunut.

-- Niin, kuinkas muuten! -- sanoi hän sitten -- mutta miksi ei Jumala
heti voinut suoda sitä meille?

-- En tiedä, -- vastasi Liisa miettiväisesti. -- Ehkäpä, -- jatkoi hän
ujosti, -- opettaaksensa meitä kärsivällisyyteen.

Nyt otettiin uudet kelkat esiin, lapset puettiin lämpimiin
talvivaatteisiin, karvalakit päähän, kintaat käsiin, ja sitten mentiin
karjapihan mäkeen, kukin vetäen kelkkaansa.

Oi, kuinka oivallinen mäki! Pitkä, loiva, valkeankirkkaan lumen
peitossa! Hei, kuinka lasketaan! Kas nyt lähdetään. Bertil ensin
vatsallaan kelkassa, sitten Liisa suorana, vakavana, pitäen
vetonuorasta. Huimaavaa vauhtia kiitävät kelkat mäkeä alas, Liisa otsa
rypyssä ja ponnistaen kaikki voimansa kulkeakseen oikeaa suuntaa. Mäen
alla kävelee poika, jotta Bertil ilokseen saa huutaa äänekkään "pois
tieltä", jonka Liisa vähän hiljemmin toistaa, ja kun tullaan alas
maantielle, liukuvat kelkat vauhdissaan vielä hyvän matkan liukkaalla
lumella.

Oi, minkälainen mäenlaskusää! Semmoista eivät olleet koskaan ennen
nähneet. Silmät säihkyvät, posket punottavat raittiissa talvi-ilmassa.
Nyt juostaan mäkeä ylös, pysähdytään vähän hengittämään ja sitten taas
ylöspäin ilosta huutaen.

Kas niin, nyt kaatui Liisan kelkka ja tyttönen vierähti ojaan. Nytpäs
melutaan ja nauretaan. Liisa on lumiukon näköinen pyrkiessään kömpimään
ylös ja Bertil vallaton töytäisee hänet taas ojaan. Mutta tämä on vaan
hupaista. Liisa nauraa katketakseen piehtaroidessaan tuossa lumessa.
Nyt he rupeavat painisille ja lumisille, ja sehän on vieläkin
hauskempaa. Lumi on niin ihanan valkeaa, suloista on sohraella siinä
sormillaan, kaataa toisiaan kumoon ja piehtaroida kinoksissa. Sitten
alkaa mäenlasku uudestaan ja joka mäestä tullaan rohkeammaksi. Liisa
koettaa heittäytyä kelkkaan niinkuin Bertil, ja pari kertaa kaaduttuaan
onnistuu se hänelle yhtä hyvin kuin pojallekin, ja sepä vasta hauskaa,
kun pääsee Bertilin vertaiseksi mäenlaskutaidossa. Nyt tulee aurinko
näkyviin, pilvenhattarat haihtuvat, taivas on sinisen kirkas ja luminen
maisema rusottaa.

-- Oi, kuinka kaunista! -- huudahtaa pikku Liisa seisoen mäenrinteessä
punottavin poskin, säihkyvin silmin -- ja niin sanomattoman suloista
saada laskea mäkeä tämmöisessä ilmassa. Eikö nyt Jumala mielestäsi ole
hyvä, Bertil?

-- Onpa niinkin, -- vastasi Bertil välinpitämättömästi ja heittäytyi
taas kelkkaansa laskeakseen mäkeä alas.

Vähitellen lapset alkoivat väsyä, he olivat laskeneet kolmatta tuntia,
ja nyt alkoi nälkäkin tuntua. He puistelivat lumen päältään ja astuivat
kelkat jälessään taloon.

Liikkuminen ulkoilmassa oli antanut lapsille hyvän ruokahalun, mutta he
eivät sentään antaneet ruoan "tukkia suuta", niinkuin sanotaan, vaan he
kertoa pakinoivat, kuinka hupaista heillä oli ollut, ja isä ja äiti
kuuntelivat hymyillen heidän esitystään aamupäivän tapahtumista.

Mutta iltapäivällä, kun tuli pimeä ja istuttiin takkavalkean ääressä
salissa, silloin oli Bertilin hyvä tuuli hävinnyt. Hän istui ääneti,
nyrpeänä, jalat roikkuen, kun Liisa kiipesi äidin syliin ja alkoi
hyräillä pientä lempilauluaan:

    Kellä parempi on suoja,
    Kun sun lapsillasi, Luoja?
    Tähdellä ei taivahalla
    Linnulla ei lakan alla.

-- Miksi olet niin pahoilla mielin, Bertil? -- kysyi Liisa lakattuaan
laulamasta.

-- En ole pahoilla mielin, -- vastasi pikku poika yrmeänä.

-- Niin, mutta etpä ole iloinenkaan, kuten aamupäivällä olit.

-- Oletko kiittänyt Jumalaa, että oli niin hupaista mäenlaskussa
tänään? -- kysyi nyt täti.

-- E-en...

-- No, silloin ei ole ihmettä, että olet pahoillasi, poikaseni. Sinä
toivoit kaunista ilmaa saadaksesi käyttää uutta kelkkaasi, Jumala
täyttää toiveesi, laittaa sinulle mitä ihanimman ilman, suo sinulle
terveyttä, jotta saat huvitella mielesi mukaan, kun niin moni muu
lapsiraukka saa maata sairaana ja vaivaisena, etkä ole edes
kiittänytkään häntä siitä. Kiittämätön ihminen on aina pahoilla mielin
ja tyytymätön itseensä.

Bertil ei vastannut mitään, vääntelihe vain tuolillaan ja tuli näöltään
vielä nyrpeämmäksi.

-- Oi, Bertil, -- lausui Liisa murhemielin, -- et tahtonut rukoilla
Jumalalta hyvää ilmaa, etkä myöskään kiittää, kun hän sen antoi. Kuinka
hän voi tietää, rakastatko häntä, kun noin teet?

Mutta Bertil vaan oli vaiti. Hän oli vihoissaan kaikille, eikä vähimmin
Liisalle, joka oli niin ystävällisen ja hyvän näköinen, ja jos ei hän
niin suuresti olisi pelännyt pimeätä, olisi hän heti hypännyt alas
tuoliltaan ja lähtenyt lastenkamariin, saadakseen olla rauhassa. Mutta
nyt hän ei uskaltanut, vaan istui liikkumatta paikoillaan, kun Liisa
uudestaan alkoi laulaa.

Koko sen talvea pysyi ilma tavattoman kauniina, lumisadetta ja
päiväpaistetta vaihteli, niin että lapset saivat oikein kylläkseen
laskea mäkeä, olla lumisilla, rakentaa lumilinnoja ja lumiukkoja.
Bertilillä ei milloinkaan ennen ollut niin hupaista, sillä hän ei
koskaan ollut asunut maalla eikä tietänyt kuinka kaunista siellä
saattaa olla talviseen aikaan. Kaikkein hupaisinta oli kumminkin, kun
hän pääsi ajelemaan enonsa kanssa. Kuinka keveästi reki liukui,
kulkuset kilahtelivat ja hevoset juoksivat, niin että henki suusta
valkeana sumuna höyrysi heidän ympärillään. Ja hämärän tullessa, kuinka
lumipeitteiset kuuset kummittelivat tienvarsilla! Bertil oli samalla
kertaa ihastunut ja peloissaan; hän kuvitteli mielessään rosvoja
väijyilevän puiden takana ja susia ja peikkoja vilisevän kummallisen
synkeässä metsässä, mutta reen kiitävän niin nopeaan, niin nopeaan,
ettei mitään pahaa voinut tapahtua hänelle.

Kun kevät tuli ja lumi suli, saivat lapset muita huveja ulkosalla ja
olivat molemmat hyvin kekseliäitä semmoisissa.

Eräänä päivänä Bertil sai tarhuri-Janne nimiseltä
kahdentoistavuotiselta pojalta, joka oli hänen hyvä ystävänsä,
joutsen nuolineen, jonka Janne oli tehnyt hänelle. Joutsi oli hyvin
mukava, jäykkäjänteinen, niin että nuolet lensivät kauas, ja Bertil oli
hyvin iloissaan tästä uudesta aseestaan. Nyt piti harjoitella
maaliinampumista, jonka tähden Janne, aina valmis auttamaan, karjapihan
taakse pystytti ampumataulun, pilkku keskelle ja kehät ympärille ja nyt
sitä kilpaa ammuttiin aamusta iltaan. Tämä kumminkin oli hauskempaa
kuin sekä mäenlasku että lumisilla oleminen; -- kas sepä jotain osata
oikein pilkkuun -- kun tämä tapahtui, oli Bertil niin onnellinen, ettei
luullut voivansa koskaan enää tulla tyytymättömäksi ja pahoille
mielin...

Ja niin hän ammuskeli päivät pitkään ja Liisa seisoi ääressä ihaellen
hänen taitoaan, ja joskus, Bertilin ollessa oikein armollinen, sai
Liisa lainata joutsen ja koettaa hänkin ampumataitoaan. Mutta hänen
nuolensa lensivät -- Bertilin mielihyväksi -- taulun ohi karjakartanon
seinään. Olihan hupaista nähdä, kuinka saamaton Liisa oli ja kuinka
paljon taitavampi _hän_ oli pilkkaanampumisessa.

Mutta eräänä päivänä, kun Bertil mitä hartaimmin harjoittelihe,
tapahtui ettei nuoli, jänteen liian aikaseen lauaistessa, lentänytkään
maalitauluun, vaan meni syrjään ja sattui Liisaan. Pieni tyttö parahti,
peitti kasvot käsillään ja vaipui polvilleen. Nuolen terävä kärki oli
tunkeutunut hänen toiseen silmäänsä...

Silmänräpäyksen Bertil kauhuissaan katsoi Liisaan, heitti sitten
joutsen luotaan ja juoksi läheiseen metsään.

Hän ei tietänyt mitä ajatella; yksi asia oli hänelle vain selvä -- hän
tahtoi pois Liisan läheisyydestä, piiloutua, paeta kuta kauvemmaksi
sitä parempi...

Ja niin hän kaikin voimin juoksi mäkeä ylös metsään, yli kivien ja
puunjuurien. Ehtimiseen hän oli kuulevinansa askeleita jälessään ja
jonkun huutavan hänen nimeänsä, mutta hän ei vastannut mitään, kiiruhti
vaan kahta kiivaammin eteenpäin, vaikka sydän oli pakahtumaisillaan ja
hikikarpaloita kihosi otsalla.

Hän tahtoi pois, ... kauas, kauas, ettei kukaan ihminen enää löytäisi
häntä, ... mieluimmin niin kauas, ettei Jumalakaan näkisi häntä.

Vihdoin ei hän enää jaksanut juosta; hän pysähtyi silmäillen
pelokkaasti ympärilleen. Ei kukaan häntä ajanut takaa, hän oli aivan
yksin, ja ylt'ympärillä oli metsä niin synkkä, vakava, korkeat, tuuheat
kuuset ja syvä äänettömyys kaikkialla.

Vavisten hän heittäytyi maahan ja veti lakin silmilleen. Oi, jos voisi
päästä kauvemmas pois ... voisi vielä paremmin piiloutua!

Tuskallinen toivottomuus valtasi hänet, hänen maatessaan tuossa
pitkällään pensaikossa... "Olet tehnyt Liisan sokeaksi, olet tehnyt
Liisan sokeaksi", kuiskaili ääni alinomaa hänen korvaansa ja hänen
mielestään joka sana oli terävä neulanpistos sydämeen... Mitä tekisi
hän, mihin ryhtyisi, kuinka saada apua kauheassa surussaan?...

Nyt ei ollut muu neuvona kuin rukoilla -- hän oli joutunut umpisolaan,
Bertil raukka, hän oli yksinään Jumalan edessä surkeine suruineen,
jotka painoivat hänet maahan...

Ja hän heitti luotaan lakin, joka peitti kasvot, pani kädet ristiin ja
rukoili ensi kerran elämässään oman rukouksensa, omin sanoin,
syvimmästä sydämestään.

-- Rakas, hyvä Herra Jumala, auta minua tästä kauheasta surusta. Älä
salli Liisan tulla sokeaksi, sillä silloin en koskaan elämässäni voi
tulla iloiseksi! Rakas, hyvä Jeesus, kuule rukoukseni, sillä olen niin
onneton, niin onneton! Anna Liisan tulla terveeksi jälleen, niin kiitän
sinua ja olen aina, aina oleva hyvä poika. Tee se, hyvä Jumala ja
Jeesus, amen!

Rukoiltuaan hän tunsi ihmeellisen rauhallisuuden sydämessään äsken
kärsityn tuskan sijasta. Nyt ei enää kuulunut nuo kauheat sanat: "olet
tehnyt Liisan sokeaksi", vaan nyt kuiskasi toinen ääni: "Jumala auttaa,
Jumala auttaa"... Niin hän purskahti itkuun ja loikoi kauan liikkumatta
nyyhkien kasvot kyynelien kastamissa sammalissa.

Hetki hetkeltä kului -- hän ei tietänyt, kuinka kauan oli maannut, kun
kuuli askeleita takanaan. Kauhistus valtasi hänet jälleen, hän kääntyi
pois ja tunki hehkuvat kasvonsa sammaleihin; mutta samassa tunsi hän
kaksi käsivartta syleilevän häntä, hänet nostettiin ylös ja suljettiin
tätinsä syliin.

Bertil ei uskaltanut katsoa tätiinsä, vielä vähemmin mitään kysyä,
mutta hän tunsi hänen vapisevan koko ruumiissaan ja kuinka hänen
kyyneleensä kastelivat otsaansa. Oliko se sentähden, että Liisa oli
tullut sokeaksi? Oi niin, niin mistäpä muusta syystä sitten? "Ah, hyvä
Jumala, hyvä Jumala", kuiskaili hän sydämensä ahdistuksessa, "auta
minua ... auta minua!"

-- Rakas poikani, -- sanoi nyt täti, hiljaa hyväillen ja pakottaen
hänet katsomaan silmiinsä, -- Jumalalle kiitos, että löysin sinut, ja
ettei mitään pahaa ole sinulle tapahtunut. Pikku poikaraukkani, nyt
sinun tulee olla iloinen, ei mitään ole tapahtunut; Liisa on vaan
saanut pienen naarmun silmäluomeen ja tulee parin päivän kuluttua
terveeksi.

Bertil ei vastannut mitään, likisti vain tätinsä kaulaa ja itki,
niinkuin kaikki kyynelvirran sulut äkkiä olisivat auenneet. Täti antoi
hänen itkeä tarpeeksensa, koettaen vain hyväilyillään tyynnyttää häntä.
Mutta kun nyyhkytykset vähitellen taukosivat, sanoi hän vakavasti:

-- Emmekö nyt kiittäisi Jumalaa, Bertil?

-- Kyllä, kyllä, -- sanoi Bertil innoissaan, -- rukoilin Jumalaa niin
paljon, ja hän kuuli minua, nyt tahdon voimieni mukaan kiittää häntä!

Bertil ja täti polvistuivat, ja täti lausui kiitoksen Jumalalle, joka
ei ainoastaan torjunut uhkaavaa vaaraa heidän kodistaan, vaan myöskin
teki sen välikappaleeksi, jolla saattoi Bertilin sydämen nöyräksi ja
kiitolliseksi. Ja Bertil toisti tädin sanat, ja metsä ylt'ympärillä ei
nyt enää ollut synkkä ja kauhistava, kuten äsken, vaan seisoi
hiljaisenhartaana ikäänkuin joka puu olisi ottanut osaa rukoukseen...

Nyt nousivat Bertil ja täti ja menivät kotiin päin. Kyllähän Bertilistä
oli vähän outoa tavata Liisaa; tämän arvo oli hänen mielestään nyt
suuresti lisääntynyt, kun oli ollut tulemassa sokeaksi, ja olihan hän
myöskin utelias näkemään, minkänäköinen hänen silmänsä oli.

Heidän tullessaan taloon juoksi Liisa heitä vastaan. Hänkin näkyi vähän
ujostelevan, sillä katsoessaan Bertiliin, hän punastui ja loi silmänsä
alas, s.o. terveen silmänsä, sillä toinen oli liinakääreessä, jota
nähdessään Bertil tuli hyvin pahoilleen.

Hetkisen taistelivat ujous, itsepintaisuus ja ylpeys hänessä, mutta
sitten hän muisteli rukoustaan metsässä, ja silloin rauhoittui ja
lauhtui hän ja ojensi lempeänä kätensä Liisalle sanoen: "anna anteeksi,
Liisa!"

Mutta Liisa ei voinut mitään vastata; hän vain pani kätensä Bertilin
kaulaan, syleili ja suuteli häntä.

Siitä päivin ei Bertilin ole ollut vaikea rukoilla eikä kiittää.

Sillä niinkuin Jaakob, kun hän palaten kotiseutuunsa oli taistellut
Jumalan kanssa ja pakottanut hänet antamaan siunauksensa, niin oli
tällä pienellä pojallakin ollut hetkensä, jolloin hän seisoi Jumalan
kasvojen edessä ja tunsi, kuinka hän siunasi häntä. Ja kun joskus hänen
jaakobinluonteensa, s.o. hänen ylpeä, itsekäs "minänsä", herää, eikä
tahdo nöyrtyä, silloin hän muistellen yksinäistä hetkeä metsässä
polvistuu ja rukoilee: "Hyvä Jumala, auta minua!"



RAKKAUDEN SALAISUUS.


Pikku Elsa oli eräänä kauniina kesäpäivänä juuri ennen puolista tullut
kotiin; hän oli monta tuntia ajellut heinäreessä, piehtaroinut
heinäpieleksissä, auttanut työväkeä haravoimisessa ja huvitellut,
niinkuin pieni tyttönen vaan voi tehdä lupa-aikana, kun tietää koko
talven olleensa kiltti ja ahkera koulussa.

Astuessaan etehiseen tunsi Elsa vastassaan suloisimman tuoreitten
leivoksien hajun. Sieraimet levällään hän juoksi sisään; ruokakammion
ovi oli auki, ja uteliaasti kurkistaessaan sinne, huomasi hän suuren
vadillisen äsken leivottuja, lämpöisiä voileivoksia.

Nyt on huomattava, että pikku Elsa oli hyvin nälkäinen -- hän ei ollut
klo 9:stä aamulla syönyt muuta kuin yhden voileivän, jonka joku
rengeistä oli antanut hänelle. Leivoksien suloinen haju saattoi hänet
suunniltaan; hän tiesi, ettei saanut ottaa mitään ruokakammiosta,
tiesi, että äiti, joka oli hyvin tarkka, ei sallinut minkäänlaista
vallattomuutta, mutta nyt oli ikäänkuin mielettömyys olisi vallannut
hänet. Hän ei ajatellut muuta, kuin sitä kuinka suloista olisi syödä
tuommoinen murea, lämpöinen leivos suuhunsa. Ja eihän yksi ainoa tehnyt
mitään, olihan tuossa vielä ainakin sata jälellä!

Tuumasta toimeen! Elsa katseli varovasti ympärilleen, hiipi leivoksien
luo, pisti yhden suuhunsa ja söi niin ahneesti kuin nälkäinen koira
nielee lihapalasen.

Ah, kuinka se maistoi hyvältä! Toisen lisään voi kyllä ottaa, onhan
niitä kumminkin vielä niin monta! Ja niin hän ahmi suuhunsa yhtä menoa
vielä yhden ... kaksikin.

Samassa oli hän kuulevinaan kolinaa etehisestä; hän säikähtyi niin,
että pudotti leivoksen, jota juuri oli syömässä. Vavisten hän kumartui
poimimaan pudonneita murusia suuhunsa. Sitten hän kääntyi pois ja
koetti olla viattoman näköinen, jos äiti tai joku palvelijoista olisi
sattunut huomaamaan hänet. Mutta lohdutuksekseen huomasi hän, että vain
koira "Lloyd" oli kolissut tullessaan syömästä päivällistä astiastaan.
Elsa huokaili helpotuksesta, pyyhki suun puhtaaksi, ettei mikään
ilmaisisi häntä ja meni lastenkamariin pukeutumaan päivälliseksi.

Kaikki oli siis hyvin; ei kukaan ollut nähnyt hänen ottavan leivoksia,
eikä kukaan luultavasti huomaisi kolmen olevan poissa, eikähän se niin
vaarallista liene ollutkaan, että hän oli ottanut muutaman, kun vielä
niin monen monta oli jälellä.

Mutta kummallista oli, ettei Elsa voinut unhottaa noita leivoksia.
Päivällisillä, kun oli suudeltava isää, jota hän ei vielä tänään ollut
nähnyt, oli aivan kuin muisto näistä kolmesta leivoksesta olisi
asettunut hänen ja isän väliin, niin ettei suudelma ollenkaan tuntunut
tavalliselta, vaan niin ihmeen oudolta. Ja aloittaessaan rukoilla
pöytärukousta: "Jumala siunatkoon ruokaa" ... oli ikäänkuin kolme
leivosta äkkiä olisi noussut hänen silmiensä eteen, ja silloin hän niin
hämmästyi, että äkkiä keskeytti rukouksen ja vasta pari muistutusta
saatuaan saattoi jatkaa. Vaikea oli myöskin entiseen tapaan katsoa
äitiä silmiin; äiti tosin ei näkynyt epäilevän mitään, mutta joka kerta
kuin hän puhui jotakin Elsalle, hytkähteli tämän sydän pelosta saada
kuulla jotain leivoksista.

Iltapäivä kului kumminkin tavalliseen tapaan, lapset leikkivät pihalla
ja menivät sitten Maijan kanssa hakaan katsomaan, kuinka lehmiä
lypsettiin.

Mutta ehtoolla lasten istuessa pöydässä syömässä illallistaan, maitoa
ja kovaa leipää, tuli äiti huoneesen, asettui pienokaisten eteen,
katseli heitä tutkistellen ja kysyi sitten:

-- Onko kukaan lapsista ottanut leivoksia ruokakammiosta?

Elsa aivan jäykistyi näitä sanoja kuullessaan. Mutta hän ei punastunut
eikä muutenkaan muuttunut kasvoiltaan; istui vain aivan liikkumatta
katsellen leipämurusia maitolautasellaan, kunnes tunsi äidin kysyvän
katseen, johon muut lapset päätään pudistellen olivat kieltämällä
vastanneet, kiintyvän häneen. Silloin hän äkkiä nosti silmänsä, katsoi
rohkeasti äitiin ja sanoi aivan tyynenä:

-- En, äiti, en minä.

-- No, silloin lienee tuo Lloyd-varas taas ollut tekemässä pahojaan.
Vast'edes saamme tarkemmin pitää huolta kammionoven sulkemisesta. Mutta
Lloyd tavallisesti on niin ahne, että nuoleksii joka murusen, nyt niitä
oli paljon lattialla, sentähden en luullut häntä varkaaksi.

Äidin mentyä huoneesta, kumartui Elsa lautaseensa ja alkoi niin
innokkaasti pureskella leipäkannikkaansa, kuin olisi tahtonut
hampaillaan musertaa tunnonvaivojaan, jotka yhä ankarammin ahdistivat
häntä. Hän oli yhä vaan kuulevinansa oman äänensä niin kummallisen
kovana ja outona, ikäänkuin toinen olisi puhunut, alinomaa vastaavan:
"en, äiti, en minä!"

Ja nämä sanat vaivasivat häntä koko illan. Kaikkein vaikeinta oli, kun
iltarukous oli rukoiltava; silloin oli hänestä aivan kuin toinen olisi
puhunut, ja puhunut kovaan ja ivallisesti ikäänkuin pilkatakseen
Jumalaa...

Ja kun hän sanoi hyvääyötä äidille ja suuteli häntä, tuntui kuin sydän
olisi tuskasta pakahtumaisillaan, kun hän näin oli pettänyt äitiänsä.
Hän olisi niin mielellään tahtonut tunnustaa kaikki, saadakseen jälleen
mielen rauhan, mutta hänessä oli jotakin jäykkää, taipumatonta, joka
pidätti hänet. Hän ei _voinut_ päästä siitä ajatuksesta, ettei
sittenkään ollut niin vaarallista tuo muutaman leivoksen ottaminen, kun
hänen oli nälkä, ja että äiti oli paha, kun ei sallinut hänen ottaa
makeisia ruokakammiosta, niinkuin hän tiesi muiden lasten niin usein
tekevän...

Kun äiti oli vetänyt alas akkunauutimen, jättänyt hänet, ja hän oli
sanonut hyvääyötä pikkusiskoillensa, kääntyi hän seinään päin
nukkuaksensa ja näin päästäksensä kaikesta. Mutta unta ei ollut
ajattelemistakaan; hän oli yhtä valveilla, kuin jos häntä kello
kaksitoista päivällä olisi pakotettu nukkumaan. Ja levottomat ajatukset
eivät lähteneet hänen mielestään. Milloin hän oli ruokakammiossa
kiireissään syömässä noita onnettomia leivoksia, joita hän nyt toivoi
ettei koskaan olisi nähnytkään; milloin istui hän pöydässä ja kuuli
äitinsä kysyvän: "onko kukaan teistä ottanut leivoksia ruokakammiosta",
ja rohkean vastauksensa: "en, en minä, äiti!"

Hyi, mitä sanoja ... varsinainen valhe! Oli kauheata ajatella hänellä
olevan semmoista tunnollaan. Kuinka voisi päästä tuosta valheestaan,
kuinka? Eikö hän aina olisi näin onneton; voisiko hän koskaan olla
iloinen ja onnellinen kuten ennen?

Pikku Elsa raukka oli todellakin hyvin onneton; pimeässä ja
yksinäisyydessä tulivat tunnonvaivat niin vaikeiksi, että tuskin jaksoi
niitä kärsiä. Tulihan vielä toimeen niinkauan kuin oli päivä ja oltiin
liikkeessä, leikkimässä, mutta nyt... Oi, kun vain saisi tunnustaa
syntinsä, -- kunhan vaan voisi rukoilla Jumalaa, -- mutta sehän oli
mahdotonta -- hänen sydämensä oli kiven kova, hänen mielensä niin
katkera, hänestä oli miltei väärin, että Jumala oli tehnyt hänet niin
onnettomaksi tuommoisen pikku asian tähden.

Hän alkoi hiljaa itkeä nyyhkyttää, ja vähän aikaa sitä tehtyään, väsyi
niin, että nukkui. Mutta silloin hän heräsi siitä, että jotakin
ihmeellistä tapahtui hänen ympärillään. Hänestä näet oli ikäänkuin
Jumala olisi tullut huoneesen; hän ei nähnyt häntä, eikä kuullut, mutta
järkähtämättömän varmasti tunsi Jumalan lähestyvän vuodetta.
Tuskallinen vavistus valtasi hänet ja hervastutti koko ruumista, ettei
hän voinut liikuttaa sormeakaan. Hän tiesi, minkätähden Jumala tuli:
tuli tuomitsemaan häntä.

Näin hän liikkumatta odotteli, sillä hän tiesi nyt olevan mahdotonta
päästä pakoon. Hänen mielestään Jumala yhä vaan tuli likemmäksi, ja
vihdoin hän kuuli hänen ääntävän juhlallisena ja nuhtelevana: "Elsa,
missä olet?"

Silloin valtasi hänen mieletön pelko; nuolennopeudella hän meni
peitteen alle niin syvään kuin saattoi päästä. Siinä hän makasi
vapisevana ja veti peitteen päällensä piiloutuaksensa Jumalalta aivan
kuin Aadam ja Eeva lymyivät, kun Herra haki heitä paratiisin
yrttitarhassa.

Kuinka kauan hän näin makasi, ei hän tietänyt; sydän sykki rinnassaan
ja otsasta valui hikikarpaloita. Ah, mikä kauhea yö, kaikkien
hylkäämänä yksin Jumalan edessä, joka syytti ja tuomitsi...

Vihdoin tuli kumminkin uni vapauttamaan häntä näistä sieluntuskista.
Käsi herpoutui irti peitteestä ja huolimatta epämukavasta asemasta ja
kuumuudesta peitteen alla hän vaipui sikeään uneen.

Mutta hän makasi koko yön levottomasti ja näki mitä kummallisimpia,
kauheimpia unia. Hän heittäysi sinne tänne vuoteellaan, ja äidin
tullessa aamulla herättämään lapsia oli peite lattialla ja pikku Elsa
sängyn nurkassa keräksi kyyristyneenä, yöpaita hiestä märkä ja tukka
otsaan tahmistunut.

Elsa oli kumminkin nyt paremmalla mielellä, kun sai nousta ylös,
pukeutua, syödä aamiaista ja tapansa mukaan olla ulkona leikkimässä
siskojen kanssa. Pitkät ajat hän saattoi kokonaan unhottaa nuo kauheat,
yölliset tunnonvaivansa. Mutta vähän väliä hän tunsi pistoksen
sydämeensä, ja joskus valtasi hänet niin eriskummaisen tuskainen tunne
siitä, ettei ollut niinkuin ennen, että tänään leikki pihalla aivan
toinen tyttö, kuin se, joka eilen niin iloisena ja onnellisena oli
tullut kotiin heinäniityltä. Ja kun hän vaan jäi yksikseen, niin nämä
tunteet tulivat ylen sietämättömiksi; silloin hän tunsi polttavan halun
juosta äidin luo, kertoa mitä oli tehnyt ja niin päästä noista
hirveistä tunnonvaivoistaan. Mutta ei voinut tunnustaa syntiänsä
äidille; monta kertaa hän oli menemässä hänen luoksensa, mutta kääntyi
jälleen takaisin. Aivan oli, kuin hän kerran oli ollut menemässä
hammaslääkärin luo saamaan pakottavan hampaan poistetuksi; hän tahtoi
lykkäämistään lykätä sen ja kärsiä pakotuksen; niin vaikeata se hänestä
oli. _Silloin_ oli hän toivonut pakotuksen taukoavan itsestään, ja
samaa hän _nyt_ ajatteli tunnonvaivoistaan.

Näin kului aamupäivä leikkimällä, kävelemällä metsässä ja lukemalla
lehtimajassa. Mutta päivällisen aikaan taivas vetäytyi pilveen ja
iltapäivällä oli semmoinen ilma, etteivät lapset voineet mennä ulos,
vaan heidän täytyi huvitella sisässä, minkä taisivat. Tämä oli aina
koetus lapsille, kun ilma pakotti heidät pysymään sisässä, ja ainahan
sattui silloin, että jonkun kasvot kävivät nyreiksi, kun kokoonnuttiin
arkihuoneesen, ja siellä täällä sai kuulla valituksen, "ettei
milloinkaan heille suotu mitään hauskaa".

Mutta nyrpeitä naamoja ei äiti voinut kärsiä.

-- Kas niin, lapset! -- huudahti hän nähdessään heidät pahoilla mielin,
-- ei mitään tuommoista nyrpistelemistä. Tuommoisessa mielentilassa
sekä suuret että pienet ovat kiittämättömiä Jumalalle; Jumalahan antaa
niin sateen kuin päiväpaisteen ja tiedättehän toisen kuin toisenkin
olevan hyödyllistä.

-- Kyllä kai, mutta ei elonkorjuun aikana, -- väitti joku pojista
voitonriemulla.

-- Kuinka sen tiedät? Mitä Jumala tekee, mitä Jumala lähettää, on aina
hyödyllistä, vaikka emme me, yksinkertaiset ihmislapset,
lyhytnäköisyydessämme sitä heti käsitä. Saattaahan esim. olla
korjuumiehiä yhtä malttamattomia ja napisevia kuin te, ja heitä Jumala
tahtoo koetella lähettämällä tämän sateen. Ja eikö hän mielestänne
tässä tee aivan oikein?

-- Tekee kyllä, äitiseni, -- huudahti joku pikku tytöistä ja kiersi
kätensä äidin kaulaan. -- Minusta on niin ruma olla huonolla tuulella,
kun vähänkin käy vastaan. Semmoiseksi en koskaan tahdo tulla.

-- Älä sano _koskaan_, rakas tyttöseni! Et tiedä, kuinka pettävä
ihmissydän on. Mutta rukoile Jumalaa auttamaan sinua kiusauksen
hetkellä, silloin olet turvassa. Ja nyt, pienokaiset, otamme esille
sanomalehtemme ja katselemme kuvia; emme ole sitä tehneet moneen
aikaan!

Eräs pojista otti nyt esille "Lasten lehden", äiti asettui sohvaan
nidottu lehti sylissään ja kaikki lapset istuivat hänen ympärilleen.
Pikku Elsa istui sohvassa äidin vieressä.

Nyt alkoi äiti näyttää kuvia ja kertoi samalla, mitä tiesi niistä.
Olipa siinä kaikenlaista hauskaa lasten nähdä ja kuulla. Milloin oltiin
Afrikassa ja nähtiin vasta löydettyjä maita, aarniometsiä ja
kummallisia eläimiä; milloin tultiin Venäjälle, Pietariin ja saatiin
nähdä sen suuria rakennuksia ja kirkkoja. Sitten mentiin maiden ja
merien taakse, Lontoosen, ja sitten äiti näytti muotokuvan
urhoollisesta kenraalista, joka oli taistellut ja kuollut isänmaansa
puolesta, ja joka oli niin hurskas, että hänellä aina oli Raamattu
mukanaan ja luki siitä tuimimmassakin tappelussa. Heillä oli niin
hauskaa istuessaan tai seisoessaan äidin ympärillä kuulemassa hänen
kertomuksiansa, että olivat kokonaan unhottaneet kuunnella, kuinka sade
rapisi ikkunoihin.

Milloin vain äiti käänsi lehden, loistivat heidän silmänsä täynnä
uteliaisuutta. Mitä nyt tulisi? Niin, tällä kertaa suuren suuri
kivirakennus, jossa oli hyvin pienet ikkunat, ja sen edessä miehiä
puseroissa työntäen käsikärryjä ja latoen kiviä kuormaan.

-- Se on vankila, -- sanoi äiti, -- rangaistusvankila, ja kaikki nuo
ihmiset ovat kurjia rikoksentekijöitä, jotka tuolla tavalla sovittavat
syntinsä.

-- Mitä rikoksentekijä on?

-- Se on sellainen, joka on rikkonut lakia ja sentähden rangaistukseksi
suljetaan vankilaan, niinkuin varkaat, murhaajat ja semmoiset.

-- Hyi, mitä ilkimyksiä! -- sanoi Elsa lyöden halveksivasti kädellään
kuvaan.

-- Ei, lapseni, niin et saa sanoa, -- sanoi äiti lempeästi nuhdellen,
ja tarttui hänen käteensä, -- nämä ihmisraukat ovat hyvin onnettomia ja
ansaitsevat pikemmin sääliämme kuin halveksimista. Ja nähdessämme
tuommoisia laitoksia tulee meidän sydämestä kiittää Jumalaa, joka on
johtanut elämämme niin, ettemme ole joutuneet sinne. Hän on varjellut
meitä kiusauksista, jotka ehkä olisivat saattaneet meidät lankeamaan,
ja huonosta esikuvasta, joka ehkä olisi turmellut meitä, emmekä saa
ollenkaan ylvästellä ja pitää itseämme parempina sentähden, ettemme ole
siellä.

-- Mutta emmehän ole mitään rikoksentekijöitä, -- väitti Elsa, --
kuinka siis voisimme olla siellä?

-- Et ole mikään rikoksentekijä, lapseni, mutta olisit voinut olla tai
siksi tulla, jos ei Jumala suojelisi sinua. Tiedätköhän, miksi voisit
tulla, tyttöseni, jos ei sinulla olisi kotia eikä vanhempia, jotka
hoitaisivat sinua, vaan sinun täytyisi kuljeskella kerjäten, niin
ehkäpä varastaa, ett'et kuolisi nälkään. Katsokaa, lapsukaiseni, sanon
teille jotakin; synti on niin syvässä, niin lujalla meissä, että
ainoastaan Jumalan voimalla rukouksen kautta voimme siitä vapautua. Kun
esim. suututte toisiinne, kun silmänne säkenöivät, poskenne punottavat
vihasta ja kun joskus kohotatte kätennekin lyödäksenne, silloin on
aivan sama syntinen liike sydämessänne, joka sitten saattaa ihmiset
vihaamaan ja murhaamaan toisiansa. Mutta teillä on vanhemmat, jotka
opettavat teille, että se on syntiä, ja neuvovat teille Jumalan sanaa,
sitä ehkä ei noilla pahantekijä-raukoilla ole ollut. Ja jos esim. joku
teistä salaa ottaisi sokeripalasen ruokakaapista tai leivoksen
ruokakammiosta, ajatellen ettei se ole mitään, semmoinen vähäpätöisyys,
niin teette kumminkin aivan samankaltaisen synnin kuin varas, joka
sovittaa rikoksensa istumalla monta vuotta vankeudessa. Sillä katsokaa,
lapset, kaikki synti on yhdenarvoinen Jumalan edessä, me ihmiset vain
sanomme toisen synnin suureksi, toisen pieneksi. Ymmärrättekö sen,
pienokaiseni?

-- Niin, äiti, ymmärrän sen niin hyvin, -- vastasi vanhin tyttö,
vaaleatukkainen, lempeäsilmäinen kymmenvuotias, -- enkä koskaan,
koskaan tahdo ylvästellä ja pitää itseäni muita parempana. Sillä
silloin käyttäydyn niinkuin farisealainen, joka kiitti Jumalaa siitä,
että oli publikaania parempi; enkö tekisi niin, äitiseni?

-- Niin, olet aivan oikeassa, kultaseni, -- vastasi äiti lempeästi
hymyillen, -- farisealaisuuttahan se on, kun pitää itseään muita
parempana.

Elsa ei ollut sanonut mitään koko tämän keskustelun aikana. Kun äiti
sanoi sokeripalasien tai leivoksien ottamisen varkaudeksi, lyyhistyi
hän ja kumartui äkkiä katselemaan kuvaa salataksensa hämmästystään.
Sitten ei hän nostanut silmiään, vaan tuijotti itsepintaisesti pieniin
kuviin, jotka puseroissaan lykkäsivät käsikärryjä edessään tai
seisoivat kiviä louhimassa, ja kun äiti lopetti puheensa ja käänsi
lehden näyttääksensä uuden kuvan, luisui hän hiljaa sohvalta ja juoksi,
minkä vaan ehti, lastenkamariin kuulemattakaan, että äiti huusi hänen
nimeänsä.

Oi, kuinka äärettömän onneton hän oli! Hän hiipi nurkkaan sohvan ja
seinän väliin, istui lattialle ja purskahti itkuun niin katkeraan, että
hänen sydämensä oli kuin suuri kyynellähde, joka äkkiä tulvii yli
äyräittensä.

Nyt oli koko hänen elämänsä murtunut, ei hän koskaan enää voisi tulla
iloiseksi ja onnelliseksi. Sillä eihän ollut mahdollista, että saisi
anteeksi niin kauhistavan synnin; olihan hän varastanut, ja vielä
lisäksi valehdellut. Oi, se oli liikaa, ei koskaan kukaan ihminen ollut
tehnyt niin paljon syntiä kuin hän. "Pahantekijät", he olivat kyllä
varastaneet, mutta olivatko valehdelleetkin, se ei ollut niin varmaa,
ja sitten ei heillä ollut hyvää äitiä ja isää niinkuin hänellä, ja
kuitenkin oli hän tullut niin suureksi syntiseksi...

Ja pikku tyttö lyyhistyi nurkkaansa syntikuorman painostamana,
jommoista ei koskaan ennen ollut tuntenut. Nyt eivät enää mitkään
väärät verukkeet auttaneet, -- semmoiset kuin esim. että leivoksien
ottaminen, kun oli nälkä, ei ollut juuri mitään pahaa, tai että äiti
oli ollut hänelle liian ankara -- nyt hän näki syntinsä oikeassa
valossa, alastomana, inhottavana, ja hän voihkaili ääneen, ensikerran
tuntiessaan syyllisyyden tuskan sydämessään.

Istuessaan tuossa nyyhkien, hän kuuli oven avautuvan ja jonkun tulevan
huoneesen. Häntä vavistutti; tiesihän hän, että se oli äiti ja että
tunnustuksen hetki oli tullut. Mitä äiti sanoisi, kun saisi tietää,
kuinka syntinen hänen pikku tyttönsä oli. Hän ei koskaan voisi antaa
anteeksi, ei koskaan tulisi entiselleen, sen Elsa tiesi niin varmaan!
Ja pieni tyttöraukka kyykistyi kokoon vielä enemmän ja kätki kasvot
käsiinsä...

Silloin hän tunsi, kuinka äidin käsi tarttui häneen, nosti hänet
nurkasta ja vei sohvalle.

-- Kuinka on laitasi, tyttöseni? -- kysyi äiti lempeästi, asetti Elsan
sohvaan viereensä ja sulki hänet syliinsä, -- mikä on saattanut sinut
niin pahoille mielin, kerro äidille...

Elsa katsahti arasti äitiinsä. Tämän lempeä ääni teki hänen
tunnustuksensa melkein vieläkin raskaammaksi. Kuinka kauheata olisi
tuottaa omalle äidilleen niin raskasta surua! Mutta samalla tunsi hän,
että hänen nyt juuri _täytyi_ puhua.

-- Oi, äiti, on niin hirmuista, -- kuiskasi hän kasvot kätkettyinä
äidin syliin, -- otin eilen kolme leivosta ruokakammiosta, ja kun äiti
sitten kysyi, oliko kukaan meistä ottanut leivoksia, vastasin: "ei,
äiti, en minä!"

Äiti ei ensin vastannut mitään; istui vain liikkumatta käsi Elsan
vyötäisillä likistäen tyttöstä vastaansa. Elsan tunnustaessa peitti
ensin puna hänen kasvonsa, jotka sitten heti muuttuivat kalpeiksi.
Sillä äitiraukalla oli tällä hetkellä kova taistelu taisteltavana,
hänelläkin. Se ei ollut helpoin kannettava isku, että hänen pikku
tyttönsä, joka aikaisimmasta lapsuudestaan oli opetettu rakastamaan
Jumalaa, näin syvään oli langennut. Se opetti kuinka vähän on
luottamista omaan voimaansa, se oli kuritus, joka, kuinka hyödyllinen
lienee ollutkaan, kuitenkin nyt tuntui kauhistavalta. Mutta Jumala
antoi hänelle voimaa rukouksessa voittamaan kaikki kapinalliset
tunteet, ja tuntemaan vain sääliä murtunutta ihmissydäntä kohtaan.
Katumuksen kyynel, sehän on kallisarvoisin lahja Jumalalle, eikö se
sitten hänellekin olisi kallis ja pyhä?

-- Lapsukaiseni, -- sanoi hän hiljaisella, liikutetulla äänellä,
silitellen kädellään Elsan hiuksia, -- olen hyvin pahoillani
kuullessani sinun niin rikkoneen Jumalan käskyä. Mielelläni annan
anteeksi, mitä pahaa minulle olet tehnyt, mutta nyt meidän täytyy
rukoilla Jumalaltakin anteeksi, sillä muuten et saa koskaan rauhaa.
Sano, tahdothan sen, Elsaseni?

-- Tahdon, -- kuiskasi Elsa ja katsoi pelokkaana äitiin.

Äiti laskeutui nyt polvilleen ja pani kädet ristiin, ja Elsa polvistui
äidin viereen ja asetti kätensä niinkuin hänkin.

-- Rakas Herra Jumala! -- alkoi nyt äiti vapisevalla äänellä, -- anna
anteeksi tälle lapsiraukalle hänen syntinsä, ota pois rikos, joka
rasittaa häntä, puhdista häntä ja auta häntä uuteen elämään! Näethän,
oi Herra, kuinka kiusaukset kaikkialla väijyvät meitä; suojele nyt tätä
turvatonta lapsiraukkaa, ja kun vasta kiusaajan ääni houkuttelee häntä,
ole silloin hänen luonansa ja varjele häntä synnistä. Me rukoilemme
sitä Jeesuksen nimeen, hänen, joka on luvannut anteeksi antoa ja apua
syntisille. Amen!

Rukouksen päätyttyä nousivat äiti ja Elsa, ja pikku tyttö heittäytyi
nyyhkien äidin kaulaan.

-- Oi, äiti, äiti, luuletko todellakin olevan mahdollista, että Jumala
_voi_ antaa minulle anteeksi? -- kuiskaili hän nyyhkien.

-- Luulen, lapseni, enkä ainoastaan luule, vaan _tiedän_. Se, joka
sydämestään katuen kääntyy hänen puoleensa, saa aina anteeksi.

-- Oi, äiti, -- huudahti Elsa ja äsken niin levottomat silmänsä
loistivat ilosta ja onnellisuudesta, -- kuinka Jumala on hyvä, rakastan
häntä niin, niin että ... niin, en voi sanoakaan, kuinka paljon häntä
rakastan, yhtä paljon, luulenpa kuin äitiäkin.

-- Oi, paljon, paljon enemmän kuin minua, tulee sinun häntä rakastaa,
sillä hän on rakastanut sinua niin paljon enemmän kuin minkä minä voin
tehdä. Mutta nyt, Elsaseni, kun olet saanut maistaa synnin
anteeksisaamisen suloisuutta, nyt olet myöskin, lapsukaiseni,
ymmärtävä, että katumuksellasi on arvoa ainoastaan, jos tästä lähtien
vakavasti pyrit parantumaan ja tulemaan toiseksi ihmiseksi.

-- Niin, äiti, sen tahdon niin mielelläni, -- virkahti Elsa innoissaan
-- tahdon niin mielelläni tulla toiseksi ihmiseksi. Mutta kuinka se voi
tapahtua?

-- Siten, että annat sydämesi Herralle.

-- Mutta kuinka se käy päinsä, kuinka voin antaa sydämeni? -- jatkoi
Elsa yhtä hartaasti.

-- Voit, lapseni, sanoithan äsken rakastavasi Jumalaa niin suuresti. No
niin, sinun tulee rakastaa häntä niin, ettei mikään maailmassa niin
saata sinua murheelliseksi, kuin hänen pahoittamisensa, s.o.
synninteko. Sehän, Elsani, on antaa sydämensä jollekin, kun suurin
iloni on tuottaa hänelle iloa, suurin suruni saattaa hänelle surua.
Tahdotko nyt tulla tuommoiseen sydämensuhteesen Jumalaan, Vapahtajaasi?

-- Sen tahdon, äiti, -- vastasi Elsa vakavan uskollisesti katsoen äitiä
silmiin, -- tahdon rakastaa häntä niin, niin, ja koettaa kaikki, minkä
voin, ollakseni häntä murehuttamatta synnin teolla.

Ja pikku Elsa piti sanansa. Hän oli saanut tuntea synnin voimaa ja
tunnonvaivojen katkeruutta, oli maistanut anteeksisaamisen suloisuutta,
sentähden oli hän myöskin oppinut käsittämään Jumalan rakastamisen
salaisuuden.



KAIKISTA HUPAISINTA.


Kalle ja Charlie olivat saman vuoden lapsia, melkein yhdenikäisiä,
sillä Kalle täytti kahdeksan vuotta heinäkuussa, Charlie elokuussa.
Mutta sepä olikin ainoa yhtäläisyys heissä; muuten olivat he niin
erilaisia kuin kaksi pientä poikaa vain saattaa olla.

Charlie asui näet suuressa, kauniissa asumuksessa; hänellä oli oma
huoneensa ja niin paljon leikkikaluja, että tuskin tiesi, mitä niillä
tekisi. Kalle taas asui ahtaassa, kosteassa huoneessa isän, äidin ja
kolmen pikku siskon kanssa, ja mitä leikkikaluihin tulee, ei hänellä
semmoisia koskaan ollutkaan muita, kuin mitkä itselleen teki
puupalasista ja kuusenkävyistä. Pikku Charliella oli kiiltonappiset
hienot verkavaatteet, kirjaeltu paidankaulus, kihara, hyvin kammattu
tukka ja pieni, siistitty nenä. Kalle-raukalla oli aina reikiä
vanhoissa vaatteissaan, tukka takkuinen ja kampaamatta ja pikku
nenänypykkä ei suinkaan ollut moitteettoman siistissä tilassa.

Molemmilla pojilla ei ollutkaan mitään tekemistä toistensa kanssa.
Kalle kuljeskeli kaduilla pienessä kaupungissa, jossa Charlie ja hänen
äitinsä olivat kesäisin kylpemässä, kerjäsi kylpyvierailta ja sai
joskus kolikon, jolla osti yhden pennin makeisia eukolta, joka istui
torinkulmassa myymässä. Ja sill'aikaa oli Charlie äitinsä kanssa
purjehtimassa tai leikkimässä puistossa ylhäisten kylpyvieraitten
lapsien kanssa, ja jos pikku pojat joskus sattuivat vastatuksin, niin
ne vaan epäillen ja ihmetellen katselivat toisiansa.

Mutta sitten tapahtui, että Charlie sai syntymäpäivänänsä lahjaksi
suuren, kauniin rautavanteen, ja tämä tapahtuma saattoi molemmat pojat
lähenemään toisiaan.

Sillä jokainen, joka itse on ollut pieni poika tai tyttö, tietää, mikä
suuri huvi on juosta suuren vanteen perässä, ohjata sitä ojennetulla
puikollaan ja nähdä, kuinka se tasaisesti ja nopeaan vierii
hiekkakäytävällä. Kun siis eräänä aamuna pikku Kalle seisoen paljain
jaloin kivikadulla ja kädet repaleisissa taskuissa kylpyhuoneen puiston
edustalla katseli hienosti puettujen lasten leikkiä ja sai nähdä
Charlien juoksentelevan uudella vanteellaan, valtasi hänet äkkiä
vastustamaton halu itse hetkisen saada maistaa tuota huvia. Ja
poistumatta hän pysyi aitauksen luona, joka erotti puiston kadusta,
nousi varpaisilleen voidakseen kurkistaa puistoon ja hartain katsein
seurata Charlien kaikkia liikkeitä.

Seuraavana päivänä hän tuli jälleen samaan paikkaan ja alkoi samalla
tapaa kurkistaa nähdäkseen Charlien vannetta. Kuinka paljon lapsia
siinä olikaan ja kuinka koreilta, ylhäisiltä ne näyttivät kaikkityyni!
Mutta siitä ei Kalle huolinut ollenkaan, hänellä oli vaan vanne
mielessään, ja kun hän sai nähdä sen tulla vierivän, Charlien
ohjaamana, säihkyivät hänen silmänsä, ja hän ajatteli itsekseen, ettei
varmaankaan koko maailmassa ollut niin onnellista pikku poikaa kuin
Charlie oli.

Ja tuossa hän seisoi, katsellen, ihmetellen ja ikävöiden, puolen
aamupäivää, ja kun Charlie oli pannut luotansa vanteensa ja ryhtynyt
muihin leikkeihin, puikahti pikku Kalle puistoon ja lähestyi, hiljaa
hiipien pitkin pensasaitaa paikkaa, jossa Charlie ja muut lapset olivat
laskemassa "pirum, parum, puff", määrätäkseen kuka haukaksi tulisi.

Vanne oli nojallaan puuta vasten ja maassa oli puikko, jolla sitä
ohjattiin. Kalle vilkaisi leikkiviin lapsiin, lähestyi vitkalleen
vannetta ja asettui sitä kaihoten katselemaan. Sitten hän tuli
rohkeammaksi, kumartui maahan, tarttui ohjauspuikkoon ja alkoi sillä
sivellä vannetta.

Mutta nytkös nousi meteli muiden lasten joukossa! Leikki taukosi,
asetuttiin ryhmiin ja silmäiltiin epäillen ja vihamielisesti pikku
tulokkaasen. Charlie tuli varjelemaan vannettaan ja muutaman
silmänräpäyksen seisoivat molemmat pojat katsellen toinen toistansa
sanaa sanomatta.

-- Saanko lainata sen hetkeksi sinun muuta leikkiessäsi? -- kysyi
vihdoin Kalle hieroen toisella kädellä nenäänsä ja pyyhkäisi sitten
housuihinsa.

Charlien kauniit kasvot vääntyivät ryppyisiksi inhosta.

-- Hyi, ilkeä poika, -- sanoi hän, tempasi puikon Kallen kädestä ja
työkkäsi häntä rintaan.

Kalle ei vastannut mitään eikä näkynyt loukkaantuvan Charlien
epäystävällisyydestä. Hän oli niin tottunut kuulemaan olevansa sekä
"ilkeä" että "likainen", ettei tuommoinen soimaus juuri huolestuttanut
häntä. Silmänräpäyksen seisottuaan katsomassa, kuinka Charlie otti
vanteensa ja vieritti sen kauemmaksi puistoon välttääksensä vastaista
tuonkaltaista anastamista, mennä sipsutteli hän puistosta yhtä ääneti
kuin oli tullutkin.

Mutta Charlien vanne ei lähtenyt hänen mielestään; öisin, kun hän oli
kiivennyt pieneen, ahtaasen ja kovaan vuoteesensa, jossa hän makasi
yhdessä kahden siskonsa kanssa, ilmestyi se alituisesti hänelle unessa.
Hän oli näkevinään koko joukon vanteita, toiset toistaan isompia ja
kauniimpia, jotka pyörielivät torin poikki jyrkkää, kivitettyä mäkeä
alas hänen asumuksensa luo, ja kun Kalle juoksi ottamaan niitä kiinni,
hävisivät ne ilmaan.

Ja päivällä oli hän pitkät ajat kurkistamassa pensasaidan yli puistoon,
ja kun Charlie joskus tuli kadulle ja siellä pyöritteli vannettaan,
tapahtui useimmiten, että Kalle äkkiä ilmestyi kadun kulman takaa ja
pikku koiran kaltaisena juoksi Charlien jälestä, oikeaan ja vasempaan,
sen mukaan, mihin vanne vierähti.

Mutta tämä ei ollut Charlien mieleen. Hän heitti suuttuneita silmäyksiä
Kalleen ja työkkäsi häntä, kun vaan sai hänet käsiinsä; mutta kun
Kallen tunkeilevaisuus sittenkin jatkui, meni hän valittamaan
äidilleen.

-- Äiti, eräs ruma, ilkeä poika on alinomaa jälessäni ja haluaa
vannettani.

Äiti otti pikku Charlien polvelleen ja silitteli hiljaa hänen
tukkaansa.

-- Minkätähden sanot häntä ilkeäksi? -- kysyi äiti. -- Ehkäpä pikku
poikaraukalla ei olekaan mitään vannetta ja mielellään tahtoisi vähän
pyöritellä sinun omaasi. Kentiesi lainaisit sen hänelle hetkeksi ja
olisit puhumatta noin epäystävällisesti hänestä?

-- En, sitä en tahdo, -- vastasi Charlie jyrkästi, -- minun mielestäni
hän on ilkeä, enkä tahdo lainata hänelle vannettani.

Äiti ei vastannut. Hän katsoi vaan poikaa silmiin ja huokasi syvään.

-- Miksi äiti noin huokaa? -- uteli Charlie äreänä, -- onko äiti
pahoilla mielin?

-- Olenpa niinkin, -- vastasi äiti surumielisesti hymyillen -- minusta
on ikävää, että olet noin epäystävällinen pienelle köyhälle pojalle.
Minulle olisi hyvin mieleen, jos hetkeksi tahtoisit lainata hänelle
vanteesi...

Charlie ei sanonut mitään, tuli vain mielessään ärtyisämmäksi ja oli
koko päivän hyvin huonolla tuulella. Hän ei voinut saada mielestään
äidin sanoja: "Minulle olisi hyvin mieleen, jos lainaisit hänelle
vanteesi"; mutta hän ei myöskään saattanut tehdä äidille tätä iloa. Tuo
tyhmä, ilkeä poika! Charlie mielestään oikein vihasi häntä. Ja
nähdessään Kallen kadulla juoksi hän pitkät matkat välttääkseen häntä,
sillä Kallen läsnäolo alkoi saattaa hänen omantuntonsa vähän
levottomaksi. Mutta hän ei _tahtonut_ lainata hänelle vannettaan, ei,
ei mistään hinnasta.

Näin kului pari päivää, jolloin Charlie leikki ja huvittelihe tapansa
mukaan, ja Kalle, myöskin tapansa mukaan, kerjäsi, näki nälkää ja sai
nuhteita.

Mutta sitten tapahtui Charlielle suuri onnettomuus. Hän ja pari muuta
poikaa kiipesi korkealle kivelle, ja, heidän mennessään alas, luiskahti
Charlien jalka ja hän putosi suinpäin maahan. Häntä hävetti
kömpelyytensä, hän koetti nousta ylös ja näyttää urhealta; mutta se ei
käynyt päinsä, tuntui niin kummalliselta, aivan kuin kenkä olisi
jalasta pudonnut. Ja kun äiti näki hänet, alkoi hän itkeä, ja eräs
herra otti hänet käsivarsilleen ja kantoi kotiin, jossa hänet varovasti
pantiin vuoteesen.

-- Anna anteeksi, äitiseni, anna anteeksi, -- nyyhki Charlie kalpeana,
säikähtyneenä. Hän ei oikein tietänyt, mitä oli tapahtunut, mutta
mielestänsä oli kaikki niin kamalaa, ja pahinta kaikista nähdä, kuinka
äiti itki...

Nyt tuli lääkäri, sitoi Charlien katkenneen jalan ja sanoi, että hänen
täytyi maata aivan liikkumatta, niin tulisi pian terveeksi.

Niin, näin oli kyllä helppo sanoa, mutta ei niinkään helppoa tehdä.
Alussa kävi jokseenkin hyvin; Charliella oli kuumetta, oli väsynyt ja
nukkui paljon. Mutta kun jalka alkoi parata, ja hän omasta mielestään
oli aivan terve, lääkäri kun vaan ilkeydestä piti häntä sängyssä,
silloin heräsi hänessä kaikenlaisia pahoja ajatuksia. Ajatelkaa, maata
tässä ummehtuneessa, kuumassa huoneessa, kun ulkona oli niin kaunis
ilma, kun kaikki muut lapset huvikseen leikkivät puistossa! Ei saanut
olla leskisillä, ei haukkasilla, ei pyöritellä suurta, komeata
vannettaan, jota niin taitavasti osasi ohjata! Ja jos hän ei vain olisi
tuntenut itseään niin terveeksi, ei olisi ollut niin vakuutettu, että
jos vaan _saisi_, hän kyllä _voisi_ nousta ylös ja juosta kuinka paljon
tahansa!

-- Äiti, on niin kauhean ikävää, -- valitteli Charlie-raukka maatessaan
tuossa suuret painot jalassaan, ettei tulisi ontuvaksi, -- eikö äiti
voi keksiä mitään hupaista?

-- Voinpa, poikani, -- vastasi äiti, joka istui Charlien vuoteella ja
piti pojan kättä omassaan, -- tiedänpä jotakin hupaista, kaikkein
hupaisinta, mitä ajatella voit, jotakin, joka aina on hupaista, joko
sitten makaat sängyssäsi tai juokset ulkona tai istut lukemassa
läksyjäsi.

-- Ja mitä se sitten on? -- ihmetteli Charlie hyvin uteliaana, mutta
samalla vähän epäillen äidin sanoja.

-- Niin, -- sanoi äiti, -- kerron sinulle pienen sadun, sadun, joka
selittää sinulle, mikä on kaikkein hupaisinta kaikista.

Äiti siirtyi lähemmäksi Charlieta, otti hänen kätensä käsiinsä ja alkoi
sitten pojan uteliaana ja hartaana katsoessa häntä kasvoihin:

-- 'Monta tuhatta vuotta sitten seisoi eräänä iltana mies ja vaimo
suljetun portin edessä, joka vei kauniimpaan yrttitarhaan, mitä
ihmissilmä koskaan on nähnyt täällä maailmassa. Portin sisäpuolella
tuoksui ihanimpia kukkasia, satakielen sävelet soivat illan
hiljaisuudessa, lirisevät puroset kimaltelivat tiheissä pensastoissa ja
heijastivat kuun, joka ylhäältä taivaankannelta valaisi Eeden'in ihanaa
yrttitarhaa.

Mutta siellä missä mies ja vaimo seisoivat, siellä oli tyhjää ja
autiota. Edessään oli laaja lakeus yksitoikkosena, ja ainoan vaihtelun
siinä tarjosi heille omat, tummat varjonsa. Kylmä tuuli puhalsi
lakealta; vaimo väristen painautui miehen suojaan, molemmilla oli
karvaiset hameet eläimen nahoista, mutta jäinen viima värisytti vaimoa,
joka vain oli tottunut Eeden'in yrttitarhan lauhkeisiin tuulahduksiin.

Oi, kuinka toisin oli vain muutama tunti sitten, kun Aadam ja Eeva
kävelivät kauniissa paratiisissa, nauttien siitä ihanuudesta, joka
ympäröi heitä ja kiitollisilla sydämillä ylistäen Herraa Jumalaa, joka
oli herättänyt heitä tähän ihanaan elämään!

Voi kuinka katkeria kyyneleitä he nyt vuodattivatkaan
seisoessaan tuossa Eedenin suljetun portin edessä, itkien hävinnyttä
viattomuuttaan! Kuinka katumuksen tuska särki sydäntä! Miksi, oi, miksi
he eivät olleet Herralle Jumalalle kuuliaiset; mikseivät antaneet
hänelle sitä ainoata, minkä vaati, hänelle, joka oli antanut heille
kaikki, elämän, terveyden, rakkauden, onnen? Mutta kaikki nämä
kysymykset olivat liian myöhäiset, -- mikä kerran oli tapahtunut, sitä
ei voinut katumus eikä rukoukset muuttaa, -- säälimättä välkkyi enkelin
säkenöivä säilä Eedenin suljetulla portilla, ja Aadamille ja Eevalle
oli elämä yhtä tyhjä ja kolkko kuin lakeus heidän edessään.

He istuutuivat vähän matkaa Eedenin portilta. Aadam nojasi päätään
käteensä ja tuijotti toivottomana eteensä, Eeva istui kyyryllään hiljaa
nyyhkyttäen...

Suuri, musta pilvi varjosti kuun ja nummi heidän edessään peittyi
pilkkopimeään.

Istuessaan siinä, saivat he äkkiä pimeässä kuulla vienoa vikinää,
tuolla taas, sitten useammalta taholta, kunnes koko ilmapiiri oli
ikäänkuin täynnänsä itkevien lapsien uikutusta.

-- Mitä se on? -- kuiskasi Eeva ja hiipi vavisten Aadamin luo, -- mitä
se on, joka uikuttelee ikäänkuin olisivat ne ääniä omasta sydämestämme?

-- Voi, voi, -- kuuli hän vieressään vienon valittavan äänen -- on niin
surullista, säälittää niin teitä, ihmislapsi-raukkoja, mutta minun
täytyy jättää teidät. Tuolla kauniissa yrttitarhassa, siellä viihdyin
niin hyvin, sinne olisin ainiaaksi jäänyt luoksenne, mutta täällä
ulkona synnissä, surussa ja pimeässä, täällä en voi elää. Kun Eedenin
yrttitarha on suljettu, täytyy minun lähteä pois maan päältä.

-- Kuka olet? -- kysyivät Aadam ja Eeva.

-- Olen noita pieniä ilonenkeleitä, jotka alituisesti ympäröivät teitä,
kun kävelitte Eedenin yrttitarhassa, -- vastasi vieno ääni, -- nimeni
on "hyvän omantunnon ilo". Mutta täällä ei minun sovi olla, täällä on
pimeää ja ilotonta, ja huomaan, ett'emme enää, te ja minä, ymmärrä
toisiamme. Voi, voi, minun täytyy pois maan päältä!

Taas kuulivat Aadam ja Eeva vienon vikinän, -- sitten ilmassa surkean
suhinan, niinkuin soitinkieli jossakin olisi katkennut, ja kun he
katsoivat ylös, huomasivat he jotain valoisan utuista häviävän tummaan
avaruuteen.

-- Voi, -- kuulivat he samassa aivan vieressään toisen äänen
valittelevan, -- minua pahoittaa niin jättää teitä, ihmisraukkoja,
mutta minun on mahdoton jäädä. Minun täytyy päästä pois niin pian kuin
mahdollista.

-- Ja kuka sinä sitten olet? -- huokasi Eeva.

-- Olen terveyden ilonhenki, -- vastasi vieno ääni kiireesti, -- ja
täällä ei ole mitään sijaa minulle. Tauteja, kärsimyksiä kaikenlaisia
tulee teille, en voi jäädä tänne kauemmaksi, hyvästi!

Taas kuulivat he tuon kummallisen, valittavan äänen, ikäänkuin
katkenneesta kielestä lähteneen, taas näkivät he jotakin valoisaa
häviävän avaruuteen...

Ja sitten kuului valittavien äänien kööri huokailevan heidän
ympärillään. "Minä olen yksimielisyyden ilonhenki", kuiskaili joku,
"tuolla sisässä elitte rauhassa ja sovussa, täällä ulkona riitelette ja
taistelette keskenänne, minun täytyy pois, pois, hyvästi!" -- "Olen
kuuliaisuuden ilonhenki", -- huokaili toinen, "minun on vilu
läheisyydessänne, sillä rikoitte Jumalan käskyn, en voi jäädä,
hyvästi!"

Ja koko avaruus näkyi täynnänsä surusäveliä, ja toinen valo-olento
toisensa perästä liiteli pois ja hävisi ainiaaksi yläilmoihin.

Vihdoin oli kaikki hiljaista. Pienien ilohenkien koko joukko oli
hävinnyt, ja oli ikäänkuin pimeys synkemmin, raskaammin olisi
painautunut arolle.

Eeva väänteli käsiään ja uikutti ääneen.

-- Kaikki ilo on paennut maan päältä, -- huokasi hän, -- rauha,
yksimielisyys, terveys, kaikki, kaikki on poissa, kaikki on vain syntiä
ja tuskaa!

Silloin tuli kuu näkyviin suuren, mustan pilven alta ja sen valossa hän
näki lähellään pienen valkoisen olennon istuvan kyyryllään ja
tuijottavan häneen surullisin, kysyvin katsein.

-- Kuka olet? -- kysyi Eeva tauoten hetkeksi nyyhkyttämästä.

-- Olen rakkauden ilonhenki, iloitsen, kun muut tehdään onnelliseksi,
-- vastasi pikku olento, -- mutta minun täytyy nyt mennä pois, en voi
jäädä, kun kaikki toverini ovat jättäneet minut. Ja mitäpä on minulla
enää täällä tekemistä, ihmiset vihaavat toisiaan ja ovat riitaisia,
erimielisiä, ei ole rakkautta enää, voi teitä, ihmisraukkoja, voi
teitä, kun minunkin täytyy jättää teidät! -- Ja hän nousi, levitti
pienet, valkoiset siipensä ja kohosi verkalleen ilmaan.

Mutta silloin Eeva ryntäsi esille, tarttui hänen toiseen siipeensä ja
koetti pidättää häntä.

-- Laske, laske minut lentämään, -- kuiskasi pienokainen surkeasti --
tiedäthän, ettei enää ole rakkautta, ei rauhaa maan päällä, kuinkapa
silloin voisin jäädä luoksenne.

-- Voit, -- huusi Eeva epätoivossaan, -- sinä voit! Vaikkapa emme enää
voi iloita omasta puolessamme, vaikkapa rakkaus, rauha, terveys ja
toivo on paennutkin meistä, kun synti on tullut sydämiimme, niin sinua,
juuri sinua, joka olet muiden onnellisiksi tekemisen ilo, tahdomme ja
voimme pidättää.

Ja niin alkoivat he taistella keskenään; pikku henki rimpuili
rimpuilemistaan irti päästäkseen, mutta Eeva piti lujasti kiinni
siivistä. Ja kun he siinä ponnistelivat, katkesivat molemmat hennot
siivet ja tuo pieni olento kaatui verta vuotaen maahan.

Hämmästyneenä ja peloissaan tuijotti Eeva siipiin, joita vielä piti
kädessään. Olihan tosin nyt pikku ilonhenki tänne jäänyt, mutta
silpoutunut, verissään, siivetön, kipujen lapsi, kuten hänkin.

Ja Eeva istui maahan ja alkoi jälleen itkeä. Silloin tunsi hän jonkun
koskevan käteensä ja valittavan äänen kuiskailevan: "sido haavani!"

Hän nosti silmänsä; vieressään seisoi pikku siivetön olento pyytäen
apua. Itsekäs surunsa taukosi heti; hän otti pienokaisen polvelleen,
puhdisti haavat, sitoi ne nahkapalasilla, jotka repi hameestaan, johon
oli puettu. Ja tätä tehdessään, unhotti hän kokonaan omat kipunsa, ja
kun pienokaisen silmät kiitollisina hymyilivät hänelle, tunsi hän ensi
kerran, paratiisista karkoitetuksi tultuaan, uuden, oudon ilontunteen,
ilon siitä, että oli voinut muita auttaa.

Siitä päivin on pikku ilonhenki uskollisesti jäänyt ihmisten luo ja
koettanut ilahuttaa ja lohduttaa heitä. Tunnonrauhan, terveyden, levon
ja toivon henget, kaikki ovat hävinneet maan päältä, kun synti tänne
tuli; mutta rakkauden ilonhenkeä ei Eeva voinut laskea, ja
vaikeimmissa, syvimmissä suruissamme tulee aina tuo pikku henki, jota
ihmiset niin usein halveksivat, kun se on silpoutunut, siivetön,
näyttämään meille, että rauha, terveys, toivo, luottamus,
kärsivällisyys voitetaan jälleen, kun vaan ihminen unhottaa itsensä ja
koettaa toimittaa muille iloa.'

-- Niin, nyt on, Charlieseni, satuni loppunut, mutta nyt tiedät
myöskin, mikä on kaikkein hupaisinta maailmassa: koettaa tehdä muita
onnellisiksi.

Äiti vaikeni, ja Charlie ei vastannut heti; äidin kertomus antoi
hänelle paljon ajattelemisen aihetta.

-- Äiti, -- sanoi hän vihdoin, -- mielestäni Eeva käyttäytyi hyvin
tyhmästi. Hänen sijassaan olisin kiiruhtanut pidättämään muitakin
ilonhenkiä ja riistänyt heiltäkin siivet, silloin olisi ollut paljon
hauskempaa täällä maan päällä.

 -- Mutta hän ei ehtinyt, Charlieseni, lensiväthän ne niin nopeaan
pois, ja oli niin pimeä, ettei voinut niitä nähdä. Olkaamme kiitolliset
Eevaraukalle, että hän voi _yhdenkin_ ilon meille pidättää.

Taas Charlie mietti hetkisen.

-- Mutta äiti, -- sanoi hän sitten arvellen, -- minusta on mieluisampaa
itse huvitella kuin toimittaa sellaista muille.

-- Oletko sitä koskaan koettanut? -- kysyi äiti hymyillen, -- oletko
koskaan koettanut unhottaa itseäsi ja hankkia muille iloa?

-- En, sitä en koskaan ole tehnyt, -- vastasi poika avomielisesti.

-- No, kuinka sitten voit tietää, eikö juuri se olisi kaikkein
hupaisinta. Mitä, jos kerran vain koettaisit! Olet nyt sairas, etkä
saata ehkä pitkään aikaan juoksennella niinkuin ennen, ja tuolla ulkona
porstuassa on vanteesi, ja tiedän erään pienen, köyhän pojan, joka
mielellään tahtoisi sitä hetkisen pyöritellä. Mitäpä, jos nyt
täyttäisit hänen toivomuksensa, niin, jos vielä lahjoittaisitkin
hänelle vanteen, jota et kumminkaan pitkään aikaan voi pyöritellä.

Charlie-raukka tuli purppuranpunaiseksi tästä ehdotuksesta, ja
silmänräpäyksen tuijotettuaan äitiin vavahti alahuuli ja kyyneleet
tulivat silmiin.

-- En, äiti, -- huudahti hän malttamattomasti, -- sitä en tee, en tahdo
antaa pojalle vannettani.

-- Kas niin, Charlieseni, älä itke, -- sanoi äiti mielistellen, -- ei
kukaan sinua pakota, jos et tahdo antaa vannettasi, niin en sinua
pyydä. Nyt emme enää puhu vanteesta, mieti asiaa itseksesi, ja rukoile
oikein Jumalaa, että hän tekee sydämesi rakastavaksi ja anteliaaksi.

Charlie ei vastannut, ja, niinkuin äiti oli sanonut, sinä päivänä ei
enää puhuttu vanteesta. Mutta iltasella, kun Charlie oli lukenut
tavallisen rukouksensa, lisäsi hän: "Hyvä Jumala, tee niin, että
_tahdon_ antaa pojalle vanteeni, amen!"

Yöllä hän alinomaa näki unta Kallesta ja vanteesta. Milloin hänestä
Kalle seisoi sängyn luona ja veti painoja, jotka riippuivat hänen
kipeässä jalassaan ja hän tahtoi huutaa, mutta ei saanut esille
ainoatakaan ääntä. Milloin näki hän unta, että Kalle vihdoin oli saanut
vanteen ja takoi sitä suurella vasaralla laulaen, niinkuin Charlie
kerran oli kuullut sepän laulavan:

    Ho hei, ho hei!
    Takoa kalkutelkaa!
    Takoa kalkutelkaa!
    Ho hei, ho hei!

Seuraavana päivänä oli Charliella kova taistelu taisteltavana.
Itsekkäisyytensä ei tahtonut antaa perää, hänestä oli mieletöntä äidin
pyyntö, että antaisi pois kauniin, oivallisen vanteensa. Mutta samalla
oli jotakin hänessä, joka ei jättänyt häntä rauhaan: hän tunsi halun
saada maistaa tuota iloa, josta äiti niin paljon oli puhunut, tunsi
kummallista utelemista, olikohan äiti todellakin oikeassa väittäessään,
että hupaisinta kaikista oli tehdä muita iloisiksi.

Näin kului hetki hetkeltä, mutta juuri ennen päivällistä, kun äiti
istui Charlien vuoteella ja puheli hänen kanssansa, sanoi pieni poika
äkkiä:

-- Äiti, tahdon antaa pojalle vanteeni. Laita niin, että hän tulee
tänne, niin saamme antaa hänelle sen.

Äiti tuli niin iloiseksi tätä kuullessaan, että kyyneleet nousivat
hänelle silmiin. Hän kumartui, syleili ja suuteli pikku poikaansa monta
kertaa. Sitten hän soitti palvelijatarta sisään ja käski hänen mennä
etsimään pientä Kalle-nimistä poikaa, joka asuisi torin viereisellä
mäellä.

Sill'aikaa äiti toi sisään vanteen, jonka asetti vuoteen viereen, jotta
olisi saatavissa, kun Kalle tuli.

Tämä ei kauan viivytellyt. Oli tapansa mukaan mennyt torille
kuljeskelemaan, kun palvelijatar sai hänet nähdä ja otti hänet
mukaansa.

Likaisena, repaleisena, paljain jaloin, kuten aina, hän palvelijattaren
perästä porstuan ja salin kautta tuli huoneesen, jossa pikku Charlie
vuoteellaan odotti häntä. Kalle-raukka oli hyvin hämillään; hän ei
käsittänyt, mitä tämä kaikki tarkoitti. Vanhaa, kulunutta lakkiaan piti
hän molemmin käsin ja pureskeli sen reunaa, siten salataksensa
hämmästystään.

Kun äiti sai nähdä hänet, otti hän ystävällisesti hänen pienen likaisen
kätensä omaansa ja vei hänet sängyn luo.

-- Tässä on pieni sairas poika -- sanoi hän hymyillen, -- joka
mielellään tahtoo tavata sinua, koska hänellä on sinulle vähän
sanomista.

Hetkisen aikaa katsoivat pikku pojat toisiaan silmiin sanaakaan
sanomatta. Sitten Charlie äkkiä otti vanteen ja ojensi sen Kallelle,
katsellen äitiinsä.

-- Saat sen, -- sanoi äiti hymyillen, -- saat sen lahjaksi, se on tästä
lähtien _sinun_. Charlie antaa sen, ja sinä saat sillä tehdä, mitä
tahdot.

Ei kukaan uskone Kallea kiittämättömäksi pojaksi, mutta hän oli niin
ällistynyt ja hämillään, ettei voinut sanoa sanaakaan. Kun Charlie
tarjosi vanteen, tarttui hän siihen kiireesti ja seisoi sitten aivan
ääneti ja liikkumatta tuijottaen siihen. Ei, se ei voinut olla totta,
oli vaan unta kaikki tyyni. Vanne ... vanne, jota hän niin paljon oli
ajatellut, niin halusta tahtonut pyöritellä edes kerrankin, sekö olisi
hänen ... hänen. Ei, se ei voinut olla mahdollista. Ei hän uskaltanut
puhua, ei liikkua, peljäten ihanan unelman silloin häviävän.

-- Saat sen, Kalle kulta, -- toisti äiti, -- se on omasi, saat mennä ja
pyöritellä sitä niin paljon kuin tahdot.

Silloin Kalle heräsi huumauksestaan ja käsitti, että vanne todellakin
oli hänen. Mutta ilonsa oli niin valtaava, ettei hän nytkään voinut
sanoa mitään, vaan purskahti remakkaan nauruun. Sitten hän kääntyi ja
aikoi juosta ulos, mutta äiti pysähdytti hänet.

-- Nyt sinun ensin tulee kiittää sairasta poikaa, joka on sinulle
tahtonut luovuttaa vanteensa.

-- Kiitos, -- sanoi Kalle heti ojentaen pienen likaisen,
mielenliikutuksesta vapisevan kätensä Charlielle. Sitten riensi hän
ulos minkä ennätti, palaen innosta saada pyöritellä uutta vannettaan.

Charlie katseli hämmästyneenä hänen jälkeensä.

-- Kuinka hän oli kummallinen, äiti, minkätähden hän noin nauroi?

-- Niin, poikaseni, sen hän teki, koska oli niin riemuissaan ja
onnellinen, että oli aivan suunniltaan. Luulen, Charlieseni, ettei
tällä hetkellä ole koko maailmassa niin iloista ja onnellista ihmistä
kuin Kalle, kun hän nyt ensi kerran pyörittelee uutta vannettaan. Eikö
mielestäsi ole hyvin hauskaa ajatella, että hän sinun kauttasi on näin
onnelliseksi tullut?

Charlie mietti hetkisen.

-- On, -- vastasi hän, -- on kyllä hauskaa, äitiseni. Mutta mielestäni
olisi hauskempaa, jos _minäkin_ olisin terve ja saisin nähdä, kuinka
hupaista Kallella on.

-- Mutta jos niin olisi, poikani, et luultavasti koskaan olisi antanut
Kallelle vannettasi. Jumala on pannut sinut tautivuoteelle
opettaaksensa sinua käsittämään, että itse ollessamme murheellisia ja
onnettomia meidän tulee etsiä onneamme tekemällä toisia iloisiksi.
Käsitätkö sen, poikani?

-- Käsitän, -- vastasi Charlie miettien.

-- Ja olinhan oikeassa sanoessani olevan kaikkein hupaisinta unhottaa
itsensä ja hankkia muille onnea?

-- O-olit, -- vastasi Charlie yhtä miettivästi ikäänkuin hän
mielestänsä kumminkin kernaasti ajattelisi vähän itseänsäkin.

Mutta iltasella, kun Charlie oli lopettanut tavalliset rukouksensa, hän
taas pani kädet ristiin ja rukoili hartaasti:

-- Hyvä Jumala, laita niin, etten ajattele omaa itseäni ja huviani,
vaan ainoastaan sitä, kuinka tekisin muita iloisiksi ja onnellisiksi.
Ja anna minun oikein, oikein sydämestäni suoda Kallelle vanteeni. Tee
se, Jeesuksen tähden. Amen.



"ISÄ MEIDÄN."


Oi, kuinka ihana kesäpäivä! Kuinka kirkas ja korkea taivas, kuinka
kirkkaana sinikukka loisti viljapellossa, kuinka apilas tuoksui, kuinka
valkoiset, keltaset, punakirjavat pikku perhoset liitelivät lämpimässä,
ihanassa kesäilmassa! Oi, kuinka hauskaa oli sellaisena päivänä
kierrellä maita, metsiä, pyytää perhosia niityllä, poimia kukkia,
loikoa metsässä pehmosella sammalvuoteella ja kuunnella, kuinka
suhisee, kihisee kuusen oksilla! -- Kaikkihan on hupaista semmoisena
päivänä. Hupaista oli nousta aikaseen aamulla, kun kaikki vielä
luonnossa oli hiljaa, nukuksissa, ja sitten mennä Greetan kanssa
niitylle katsomaan, kuinka lehmiä lypsettiin, ja kuulemaan heidän
ammumistaan raittiissa aamuilmassa; hupaista oli äidin kanssa kävellä
mökeissä väkeä tervehtimässä; hupaista istua venheessä auttamassa
suurta veljeä, kun tämä meni kalastamaan. Mutta kaikkein hupaisinta oli
käydä asioilla rovastissa, joka asui neljännespeninkulman päässä. Sillä
tie sinne oli niin kaunis, niin kaunis metsän kautta, niittyjen poikki,
ja kun tuli perille, niin rovastin rouvalla aivan varmasti oli jotakin
hyvää tarjottavana.

Eipä sentähden ollut ihmeellistä, että pikku Ebba tänään heräsi
sanomattoman hyvänvoinnin tunteella. Sillä ilma oli, kuten sanottu,
loistavan ihana, ja isä oli edellisenä iltana sanonut: "Huomenna,
lapseni, jos ei sada, saat mennä rovastinpappilaan suorittamaan
sanomalehtitilauksen".

Nyt oli pikku Ebba, harjattuna, pestynä, puhtaassa esiliinassaan,
isänsä edessä saamassa ohjekäskyä.

-- Kas tässä, pienoiseni, -- sanoi isä antaen Ebballe viiden markan
setelin ja markan, -- tässä on rahat. Ne jätät nyt sedälle, sanot
terveisiä isältä ja kiität kaikesta vaivasta, mitä sedällä on ollut.
Ymmärrätkö, lapseni?

-- Ymmärrän, isäni, -- vastasi Ebba, otti rahat ja katsoi isään
vakavin, huolellisin silmin.

-- Mutta kuinka nyt teemme, jott'et kadota rahoja, -- jatkoi isä, --
ehkä panemme ne johonkin? Jos otat pikku nenäliinasi, niin sidomme
rahat siihen.

-- Ei, isäni, -- vastasi Ebba yhtä vakavana, -- ei käy päinsä. Sillä
silloin saattaa tapahtua, että unhotan nenäliinassa olevat rahat, otan
sen taskusta ja kadotan sen. Sillä tällä tavalla usein kadotan
nenäliinoja.

-- Mutta, rakas lapseni, silloin en tiedä, uskallanko lähettää sinua,
-- vastasi isä nauraen -- jos olet tuommoinen pikku hutilus, niin ehkä
kadotat rahatkin.

-- En, isä, sitä en tee, -- vakuutti Ebba uskollisesti, -- rahoja en
kadota koskaan, sillä niitä minulla on niin harvoin; kun niitä on, niin
ajattelen aina minulla niitä olevan, ja silloin en voi kadottaa niitä.
Pidän ne näin, isä, enkä avaa kättäni ainoatakaan kertaa.

Ja hän ojensi pikku kätensä, jossa piti rahat niin lujaan, ikäänkuin
olisi peljännyt jonkun ryöstävän ne häneltä.

-- Niin, laita nyt, että oikein toimitat asiasi, -- sanoi isä hymyillen
ja taputti Ebbaa poskelle, -- silloin isä näkee, että hänellä on jotain
hyötyä pikku tytöstänsä. Hyvästi nyt, terveisiä sedälle, ja tule
ajoissa kotiin päivälliseksi!

Pikku Ebba nousi varpailleen, kiersi kätensä isän kaulan ympäri, pani
suunsa suppuun jäähyväis-suudelmaa varten ja juoksi sitten ulos
innoissaan päästä niitylle kukkien luo ja kuulemaan linnunlaulua sekä
toivoen saavansa pappilassa leikkiä ja muuta huvitusta sekä makeisia.

Ensi osan matkasta, s.o. maantiellä kulkiessaan, käveli Ebba tasaisin,
vakavin askelin, otsa rypyssä ja yhä silmäillen käteensä, jossa lujasti
säilytti hänelle uskotun aarteen. Mutta kun hän poikkesi niitylle,
jonka poikki oikotie vei metsään, silloin vakavuus käynnissä ja
katseessa hälvenemistään hälveni. Oi, kuinka hauska tuo niitty! Tuolla
oli päivänkukkia niin tiheässä, että näyttivät valkoisilta
lumentäpliltä vihantavalla kedolla. Tuolla, tuolla ojanreunalla kasvoi
varmaankin mansikoita, olivatkohan jo kypsiä? Ebban täytyi
välttämättömästi ottaa siitä selvä. Ja hän poikkesi polulta, astui
ojaan ja sitten toiselle puolelle, sai esiliinansa kurttuiseksi ja
pikku jalat mutaisiksi. Mutta se ei ollut mitään, sillä hän löysi
kokonaista neljä mansikkaa, ensimmäiset tänä vuonna, ja vaikka täytyi
tunnustaa, etteivät ne vielä olleet oikein kypsiä, ainoastaan noin
puoleksi, niin ei hän voinut olla poimimatta niitä ja pistämättä heinän
korteen.

Kumminkaan ei hän sill'aikaa unhottanut rahojaan; pannessaan mansikat
korteen, hän piti rahat polvellaan ja puristi ne sitten taas tiukasti
käteensä. Heinän kortta mansikkoineen hän piti toisessa kädessä; sen
hän antaisi Malin-tädille ja ajattelepa, kuinka iloiseksi ja
hämmästyneeksi tämä tulisi, kun saisi kypsiä tai kypsymäisillään olevia
mansikoita!

Ebba riensi nyt eteenpäin, hyppäsi pienen ojan yli ja tuli polulle,
joka vei metsään. Täällä metsässä oli vielä paljon hauskempaa. Täällä
lauloivat linnut niin suloisesti, täällä auringon säteet niin kauniisti
kimaltelivat kuusien välissä, ja, oi kuinka houkuttelevalta kuului tuo
alituinen suhina ja rasahtaminen synkässä metsässä. Ebba ihmetteli
aina, mitä syvimmässä metsässä olisi. Oliko siellä maahisia ja
peikkoja, joista vanha Loviisa tiesi kertoa niin monta satua? Mutta
äiti sanoi aina, ettei semmoisia ollut olemassakaan. Mutta mitä se
sitten oli, joka oli niin kummallista tuolla metsässä? Olihan oikein
kammottavaa, kävihän hän täällä niin yksinänsä, jospa kumminkin olisi
maahisia ja peikkoja, ja jos äkkiä saisi kuulla taottavan tuolla suuren
kiven sisässä, ja pikku kääpiö ilmestyisi ja houkuttelisi häntä
vuoreen. Hui, kuinka kauheata oli ajatella semmoista! Pelokkaana hän
katseli ympärilleen ja joudutti vielä enemmän askeleitaan. Mutta
silloin muistui hänelle mieleen pieni virrenvärssy, jonka usein oli
kuullut äitinsä lausuvan:

    Korkeudesta taivahan
    Pimeimmälläkin polulla
    Silmä valpas Jumalan
   _Valon on loiste minulla_.

Hän toisti tuon pienen värssyn pari kertaa, ja vaikka sydän vielä
levottomasti sykkieli, tyyntyi hän tyyntymistään ja vihdoin oli hänestä
niin suloista, ikäänkuin ei kääpiöt ja peikot, vaan Jumalan enkelit
olisivat olleet häntä saattamassa.

Metsästä tultuaan kulki hän ensin koivikon kautta, sitten jälleen
niityn poikki. Hänen mielestään oli niin reipasta ja iloista täällä
päiväpaisteisella niityllä. Äkkiä näki hän suuren perhosen lähtevän
lentoon ojan reunalta. Se oli kaunihin perhonen, minkä hän koskaan oli
nähnyt; siipensä säteilivät kaikenmoisissa komeissa värivivahduksissa.
Oi, jos onnistuisi saada se kiinni! Eipähän se olisikaan niin vaikeata
-- se lenteli niin alhaalla, aivan Ebban edessä! Ja pikku tyttö alkoi
juosta oikeaan ja vasempaan, kaikenlaisissa mutkissa, miten vaan
perhonen lensi. Mutta mahdotonta oli saada sitä kiinni; Ebba oli niin
lähellä, niin lähellä, mutta juuri kun oli saamaisillaan sen käteensä,
lensi perhonen pakoon. Pikku tyttö juoksi niin, että posket punottivat,
silmät säihkyivät, mutta ei se auttanut. Kun hän tuli aidan luo, joka
vähän viivähdytti häntä, lensi perhonen ketterästi aidan yli ja hävisi
sinitaivaalle.

Ebba pysähtyi hetkeksi ja hengähti. Niin, sitä ei nyt voinut auttaa,
perhonen lentäköön matkaansa, sitä ei voitu saavuttaa. Hän silmäili
ympärilleen; tuolla ojan toisella puolella oli jalkaportaat, joita piti
astua. Hän hyppäsi siis ojan yli, juoksi pitkin aitaa ja kiipesi
portaille. Mutta juuri päästyään ylimmäiselle astuimelle, huomasi hän
ettei enää pitänytkään vasenta kättään suljettuna, vaan että hän sillä
oli tarttunut aidanseipääseen. Rahat! Hän säikähtyi niin, että heti
hellitti kätensä ja tuijotti tuohon avonaiseen kädenpohjaan. Mutta
siinä tietysti ei ollut mitään rahoja. Mansikkakorsi oli kyllä vielä
tallessa, mutta rahat, ne olivat poissa, ne oli hän kokonaan unhottanut
niin innokkaasti ajaessaan perhosta takaa.

Pikku Ebba-raukka oli aivan epätoivoissaan tämän huomatessaan, ettei
voinut liikuttaa jäsentäkään, vaan itkeä nyyhkytteli seisoessaan tuossa
aidan portailla.

Mutta kun ensimmäiset katkerimmat kyyneleet oli itketty, astui hän
portaita alas ja alkoi etsiä rahoja maasta. Mutta vaikka kuinkakin
etsiskeli ruohikossa, oli kumminkin mahdotonta löytää niitä; rahat
olivat ja pysyivät poissa.

Hän istui kivelle, kätki kasvot käsiinsä ja alkoi ajatella
onnettomuuttaan. Mitäs tekisi hän? Jatkaa matkaa rovastin luo, sitä hän
ei voinut, kun ei ollut mitään rahoja jättää hänelle. Kotiin ei
uskaltanut mennä, sillä isä varmaan tulisi hyvin, hyvin vihaiseksi, kun
hän oli ollut niin huolimaton, hän, joka niin varmaan oli luvannut
pitää vaarin rahoista. Ja Malin-tädin makeiset, niitäkään hän nyt ei
voisi viedä! Oi, kuinka hyljätty, onneton tyttö hän oli! Kaikenmoiset
surulliset, katkerat mietteet tulivat hänen mieleensä. Jospa pakenisi
syvälle metsään, kauas, kauas, mihin ei kukaan ihminen vielä ollut
tunkenut, ja mistä siis ei kukaan voisi löytää häntä! Hän alkoi
ajatella, mitä kotona sanoisivat, jos hän ei ollenkaan palajaisi. Hän
kuvitteli mielessään, kuinka isä ja äiti surisivat pikku tyttöään,
kuinka siskot itkisivät ja leikeissään kaipaisivat häntä. Silloin he
kyllä katuisivat, että monta kertaa olivat olleet hänelle ilkeitä.
Silloin Frits katkerasti surisi, ettei eilisiltana tahtonut mennä
soutelemaan hänen kanssansa, joka niin hartaasti pyysi häntä, ja Anna
paheksuisi, että oli tehnyt pilkkaa Ebbasta, joka yöllä pimeässä
pelkäsi. Oi, jos vain tietäisivät, ettei pikku sisarensa koskaan enää
tulisi kotiin, kyllä silloin pyytäisivät anteeksi, ja aina, aina
olisivat hyviä hänelle.

Ebbasta oli miltei suloista mielessään kuvitella, kuinka kotona
surisivat häntä, mutta samalla niin surullista, että hän taas purskahti
itkemään. Oi, mitä hänen pitäisi tehdä? Oli niin kauheata ajatella,
ettei koskaan tulisi kotiin, mutta yhtä kauheata tulla isän luo
tunnustamaan, että oli ollut huolimaton tyttöhutilus. Ei koskaan enää,
sen hän tiesi, isä voisi luottaa häneen.

Mutta istuessaan tuossa itkien, sai hän yht'äkkiä kuulla sydämessään
äänen, jonka selvästi erotti kaikista muista, joka kuiskasi hänelle,
aivankuin hän muiden äänien joukosta heti olisi tuntenut äitinsä äänen.
Ja ääni -- hän ymmärsi sitten, että se oli Jumalan -- kuiskasi hiljaa
ja lempeästi, mutta kumminkin varmasti: "Rukoile!"

Pieni tyttö laskeusi polvilleen ja pani kätensä ristiin. Hän oli niin
hämmentynyt, levoton ja tuskissaan, ettei voinut omintakeisesti
rukoilla, vaan alkoi vapisevalla äänellä lausua: "Isä meidän!" Ja niin
hän rukoili koko Herran rukouksen niin hartaasti ja sydämestään, ettei
vielä koskaan niin ollut tehnyt, ja vähitellen hänen mielensä
rauhoittui. Oli aivankuin Jumala olisi pannut kätensä hänen sydämelleen
ja lauhduttanut sen levottomuutta, ja kun hän lopetti rukouksensa ja
nousi ylös, oli hän aivan levollinen ja alkoi uudestaan etsiä rahojaan.

Hän etsi kauan väsymättä, lannistumatta, kävi takaisin samaa tietä kuin
oli tullutkin, hyppäsi ojan yli, etsi niityllä, jossa oli ajellut
perhosta. Sitten palasi hän aidan portaille ja sai silloin nähdä
rahansa aivan aidan vieressä, vaikk'ei ennen kiihtymyksessään ollut
huomannut niitä. Ilonhuudahduksella hän tarttui seteliin, johon
markanraha vielä oli kääritty, juoksi portaita ylös, niin nopeaan kuin
mahdollista ehtiäksensä pappilaan.

Mutta sitten hän muisti, ett'ei vielä ollut kiittänyt Jumalaa, ja
kumminkin se oli hän, joka oli näyttänyt, missä rahat olivat.

Ei hän nytkään voinut lausua omaa rukoustaan. Sydän sykki
kiihtymyksestä, ajatukset liitelivät sinne tänne, mutta hän tunsi että
hänen tuli kiittää Jumalaa. Ja niin hän lankesi polvilleen ja alkoi
taas lukea "Isä meidän".

Ja kun oli päättänyt vanhan, rakkaan rukouksen, joka kiitollisuuden
huokauksena nousi hänen täyteläisestä, levottomasta lapsensydämestään,
silloin hän tunsi itsensä niin sanomattoman onnelliseksi, että hänen
mielestään oli ikäänkuin kaikki koko luonnossa olisi tullut entistään
kauniimmaksi. Hänestä tuntui, kuin linnut laulaisivat, kukat
tuoksuisivat ainoastaan yhtyäksensä hänen iloonsa.

Ja hän juoksi niin nopeasti ja ketterästi loppuosan matkaansa, että
huolimatta viivytyksestä aidan luona, tavallistaan lyhyemmällä ajalla
joutui perille pappilaan, jossa, aivan niinkuin hän oli arvellutkin,
rovastin rouva tarjosi hänelle kahvia ja makeisia.



KAIKKEIN RAKKAHINTA.


Ei ollut koko kansakoulussa siivompaa, ahkerampaa poikaa kuin Janne
Hallinen. Hän osasi aina läksynsä, oli hiljainen ja tarkkaavainen
opetustunneilla, ja oli mahdotonta ajatellakaan sävyisämpää,
ystävällisempää toveria kuin pikku Janne. Ei ihmettä siis, että sekä
opettajat että oppilaat paljon pitivät hänestä.

Mutta Janne olikin kodissaan saanut oppia pelkäämään Jumalaa ja
rakastamaan Vapahtajaansa. Koti oli hyvin, hyvin köyhä; isä oli kuollut
pari vuotta sitten, ja äidin, joka sairasti keuhkotautia, täytyi yksin
pitää huolta neljästä pienestä lapsestaan. Vaivaishoidolta sai hän
kymmenen markkaa kuukaudessa, mutta ne menivät hyyryyn, ja sitten
täytyi olla ruokaa, vaatteita ja puita, ja näitä ei ollut helppo
hankkia, kun tauti teki sen, että hän vaan vähän voi tehdä työtä.
Joskus Jumala tosin lähetti hänelle apua armeliaitten ihmisten kautta,
mutta sattuipa niinkin, ettei ollut ruokapalastakaan kodissa ja että
hän ja lapset saivat mennä levolle nälkäisempinä kuin aamulla olivat
heränneet. Pikku Jannella oli vähän parempi; hän usein muiden köyhien
kansakoululasten kanssa kävi ruokapaikassa, jossa sai hyvää ja runsasta
ravintoa ja josta sai varata kotiin muutaman leipäpalasen ja pari
potaattia äidille ja pikkusiskoille.

Mutta köyhällä vaimolla, joka ei omistanut niinkään paljon, että olisi
voinut antaa lapsilleen leipää, hänellä oli suuri rikkaus varmassa
uskossaan, sydämellisessä luottamuksessaan Jumalaan, ja tästä
rikkaudestaan hän jakeli lapsilleenkin. Ja toinen aarre hänellä myöskin
oli, nimittäin pikku Jannen lapsellinen rakkaus. Sillä Janne rakasti
äitiään enemmän kuin mitään muuta maailmassa; hän ei tietänyt mitään
parempaa kuin äiti oli; hän oli iloinen, kun tuli kotiin koulusta ja
saattoi kertoa saaneensa kiitosta "neidiltä", ja kun äidillä oli
yskänkohtauksensa ja hän kalpeana, menehtyneenä makasi vuoteellaan,
silloin itki pikku poika, jotta sydän oli pakahtua ja rukoili niin
hartaasti, että Jumala pian tekisi äidin terveeksi jälleen.

Eräänä päivänä uudella vuodella istuivat kansakoululapset, niinkuin
joka keskiviikko oli tapana, järjestyksessä odottamassa opetusta
raamatunhistoriassa. Pikku Janne oli kuten ainakin ensimmäinen
paikallaan; kalpeana ja laihana hän istui siinä, kasvot kapeat, silmät
surunvoittoiset, tarkasti kuunnellen, kuinka opettajatar selitti
kertomusta Iisakin uhraamisesta ja mitä lapsilla siitä oli oppimista.
Iisak, hänhän oli rakkahinta, mitä Abrahamilla oli; Iisakhan oli hänen
vanhuutensa ilo, tulevaisuuden toivonsa. Ja kumminkin vaati Jumala
Abrahamia uhraamaan Iisakin. Eikö tämä ollut kummallista, eikö Abraham
syystä voinut nousta tuommoista kovuutta vastaan? Tosin, ellei hän
olisi ymmärtänyt Herran tarkoitusta. Mutta Abraham ymmärsi sen,
ymmärsi, että _juuri_ koska Iisak oli hänelle rakkahinta, niin Jumala
vaati tämän ainoan pojan uhriksi. Hän ymmärsi, että Jumala tahtoi
omistaa hänen rakkautensa kokonaan, niin ettei hän epäilisi Jumalalle
uhrata rahkahinta, mitä hänellä oli. Ja samalla tapaa Jumala vielä tänä
päivänä tulee meidän jokaisen luo ja kysyy: Rakastatko minua niin, että
tahdot antaa minulle rakkahimman, mitä sinulla on?

Opettajatar vaikeni ja silmäili hetkisen lasten rivejä, kunnes
katseensa kiintyi Janne Halliseen. Pikku poika oli koko selityksen
aikana hartaasti katsellut opettajattareen, mutta vihdoin alkoi
silmänsä sumeutua kyyneleistä, alahuuli värähteli ja, kun neiti lausui
viimeisen sanansa, purskahti hän hiljaiseen, hillittyyn itkuun.

Kaikki lapset katsoivat uteliaina Janneen, joka istui pää kumarruksissa
ja rinta hiljaa vavahdellen, mutta neiti kuiskasi pojille, että
antaisivat hänen olla rauhassa, ja jatkoi opetustaan välittämättä pikku
Jannesta, joka häiritsemättä sai itkeä tarpeeksensa.

Mutta kun tunti oli loppunut, otti neiti Jannea kädestä ja meni toiseen
huoneesen.

-- Kuinka on laitasi, pikku Janne, -- sanoi hän ystävällisesti
silitellen pojan vielä kosteita kasvoja, -- puhu minulle, mikä sinua
niin pahoitti opetustunnilla?

Jannen alahuuli alkoi taas värähdellä.

-- Neiti, -- kuiskasi hän nyyhkien, -- en voi uhrata äitiä, niinkuin
Abraham uhrasi Iisakin...

-- Pikku Janne-kulta, -- lausui neiti ja veti hänet luoksensa, -- eihän
Jumala vielä ole vaatinutkaan sinua uhraamaan häntä. Ja sinun tulee
muistaa, että Jumala on niin armelias, ettei vaadikaan sinua uhraamaan
äitiäsi, ennenkuin näkee rakkautesi häneen niin voimalliseksi, että
mielellään annat hänelle tämän uhrin.

Mutta Janne vaan nyyhkytti eikä antanut lohduttaa itseänsä.

-- En voi uhrata äitiä, neiti ... en _koskaan_ sitä voi, neiti ...
sillä pidän enemmän äidistä kuin Jumalasta...

Neiti ei sanonut mitään enää; kuivasi vain pikku pojan kyyneleet,
pyyhki hiukset hänen otsaltaan ja antoi hänelle vettä juoda, että
tyyntyisi ensi tunniksi, joka nyt alkoi.

Mutta pikku Janne ei voinut unhottaa, mitä neiti oli sanonut Abrahamin
uhrista. Talvi kului tavalliseen tapaan; Janne näki nälkää ja vilua,
juoksi aamusilla vilusta väristen kouluun, istui iltapäivät lukemassa
läksyjään ja kuuli, kuinka äidin yskä päivä päivältä tuli vaikeammaksi.
Mutta Janne ei ymmärtänyt, että tuo yskä yhä selvemmin ennusti Jumalan
pian vaativan häneltä suuren uhrin, -- hän oli niin tottunut kuulemaan
äidin yskää, että miltei luuli tuon yskimisen olevan omansa köyhille
leskille, joilla oli neljä lasta.

Mutta iltasilla, kun hän kyyristyi kokoon sängyssään pysyäkseen
lämpimänä ja huolellisesti kääri siskojen ympäri vanhan peitteen
suojaksi jääkylmää viimaa vastaan ikkunasta, silloin muistuivat
opettajattaren sanat usein hänen mieleensä ja hän kuiskaili nyyhkien:
"En voi uhrata äitiä, en voi uhrata äitiä"...

Näin kului talvi, ja Hallisen leski tuli yhä huonommaksi. Vielä hän
kumminkin oli liikkeessä, saattoipa joskus olla apuna varakkaammissa
kodeissa ja sillä ansaita jonkun rovon, ja, kun Janne vaan näki hänen
puuhailevan huoneessa pesten lattiaa, keittäen potaattia, niin oli
hänestä kuin olla piti, vaikka äiti oli niin kalpea, laiha ja
köykkyselkäinen. Mutta eräänä aamuna jäi leskiraukka makaamaan sänkyyn
eikä sitten noussutkaan ylös. Ja päivä päivältä tuli hän heikommaksi ja
vaiteliaammaksi. Hän ei juuri koskaan puhunut, ja kun sen teki, oli
ääni niin heikko ja käheä, että täytyi kallistaa korvansa hänen
suulleen kuullakseen häntä. Ja kun pikku Janne seisoi äitinsä vuoteen
luona ja katseli häntä, oli hänestä kuin jotakin kummallista, jotakin
outoa olisi tullut äitiin; hän ei oikein tahtonut tuntea äitiään,
silmänsä olivat niin kummalliset, ikäänkuin näkisivät jotakin kaukana,
hyvin kaukana. Jannen pikku sydän supistui surusta, hän alkoi ymmärtää,
mikä oli tulossa, aavistaa, että se oli tuo suuri uhri, jota Jumala nyt
tuli pyytämään häneltä. Ja hän heittäytyi polvilleen, pani kädet
ristiin ja rukoili palavalla hartaudella, ettei Jumala ottaisi häneltä
äitiä, vaan tekisi terveeksi.

Mutta Jumala ei täyttänyt pikku Jannen rukousta; hän, tuo rakkaudesta
rikas Isä, ymmärsi sen paremmin. Hän tiesi, että sairas, väsynyt vaimo
tarvitsi tulla lepoon, tiesi hetken tulleeksi, jolloin uskollinen
palvelijatar saisi maistaa levon suloisuutta ja mennä Herransa iloon.

Keväämmällä jäidenlähtö-aikana kuoli Hallisen leski. Hänet pantiin
mustaan puu-arkkuun ja vietiin uudelle hautausmaalle, jossa laskettiin
suureen hautaan, -- "köyhäin kuopaksi" kuuli Janne heidän nimittävän
sitä, koska sinne pantiin semmoisia, joilla ei ollut varoja ostaa eri
hautaa. Pikku Janne-raukka oli itkenyt niin paljon, että oli kuin
kyynellähteet olisivat kuivuneet. Nyt vain seisoi tuossa väristen
nyyhkytyksistä; mutta kun hauta luotiin umpeen eikä hän enää nähnyt
arkkua, silloin alkoivat kyyneleet tulvia jälleen, ja hänestä oli, kuin
tahtoisi hän hypätä hautaan kätkeytyäksensä äidin viereen.

Mutta Jannen täytyi jatkaa elämistään, sillä hänen hetkensä ei vielä
ollut tullut, ja täytyi tehdä työtä voidakseen elää. Armeliaat ihmiset
pitivät huolen hänestä ja siskoista, ja kun hän oli kymmenvuotias,
arveltiin hänen olevan kyllin suuren hoitamaan itseään, ja niin hän
pääsi suutarin luo juoksupojaksi.

Täällä hän sai tehdä työtä aamusta iltaan, juosta sateessa ja
päivänpaisteessa saapas- tai kenkäpari kädessä tai toimittaa muitakin
asioita mestarilleen; niin että päivällä hänellä tuskin oli aikaa
ajatella äitiä, mutta iltasin, kun hän oli kiivennyt pieneen
vuoteesensa ja ylt'ympärillä oli pimeää, silloin äiti muistui mieleen,
silloin hän kurotti kätensä häntä halataksensa ja itki epätoivoisena,
kun tunsi itsensä niin yksinäiseksi, hyljätyksi. Silloin hänestä
Jumalakin oli ollut niin julma; hän ei voinut nöyrtyä ja antaa
Jumalalle rakkahinta, mitä hänellä oli, hän oli vielä siihen niin
kiintynyt, vaikka se oli vain muisto, varjo, ja joka ilta hän nukkui
sitä itkiessään.

Mutta eräänä yönä Jumala lähetti niin ihanan, ihmeellisen unen pienelle
toivottomalle pojalle...

Unissaan oli hän mitä ihanimmassa seudussa. Kultaisia hedelmiä oli
suurissa tuuheissa puissa, tiet olivat jalokivillä lasketut, ilma niin
puhdas ja lauhkea kuin ihanimpana kesäpäivänä, ja kristallikirkkaita
puroja porisi tuoksuvien kukkaislavojen välissä. Ja kaikkein
ihmeellisintä oli, että kaikki ihmiset, joita hän tapasi, näyttivät
niin onnellisilta; täällä ei ollut köyhiä, ei surevia. "Täällä
tahtoisin olla", -- ajatteli Janne, -- "täällä pääsisin juoksemasta
asioita, ja saisin tarpeeksi syödäkseni, enkä kärsisi vilua". Ja niin
hän kulki eteenpäin kivitetyillä, kiiltävillä teillä, joita tuuheat
puut varjostivat, niin ettei päivänpaahde vaivannut kävelijää. Ja
alinomaa tapasi uusia ihmisryhmiä, kaikilla sama onnellinen hymyily
huulilla, sama iloisuus silmissään. "Mihinhän nuo menevät?" arveli
Janne, mutta ei uskaltanut kysyä, näki vain, kuinka joukko toisen
jälkeen kiiruhti ohitse kepein askelin, aivankuin riennetään johonkin
hyvin ikävöityyn määräpaikkaan. Hän tahtoi seurata heitä, mutta ei
voinut; he kulkivat niin nopeaan, ja toinen ryhmä toisensa jälkeen
hävisi, kunnes hän yksin oli jälellä.

Silloin hän jatkoi matkaansa, kunnes vihdoin tuli portille, jonka
avasi. Ja kuljettuaan siitä, meni portti lukkoon hänen takanaan, ja
hänestä oli, kuin paikka, jossa hän oli, olisi ollut tuttu. Ja niinhän
se olikin; tuossahan seisoi joukko repaleisia lapsia ja sairas ukko
käydä nilkutti tiellä, oli sateista ja sumuista, hänen oli vilu aivan
niinkuin aamusilla juostessaan kansakouluun. Ja kaikki ihmiset, jotka
hän tapasi, olivat niin suruisen, kärsivän ja köyhän näköisiä; hän näki
monta naapureista katukujasessa, jossa äiti asui, näki vanhan Jussin
kainalosauvoineen ja Ryysy-Maijan, jolta särky oli ajanut silmän päästä
ja kaikki Kaskis-mummon pojat toinen toistaan likaisempana,
nälkäisempänä...

Vihdoin näki hän naisen istuvan kumarruksissaan kivellä, kasvot käsiin
kätkettyinä ja hiljaa nyyhkien. Vavistus puistutti häntä; hän aavisti,
kuka se oli, mutta samalla pelkäsi saada sen tietää. Miksi tapaisi hän
hänet juuri _täällä_, kaikkien näiden murheellisten, kärsivien ihmisten
joukossa ja kylmässä ilmassa, joka värisytti luihin asti, miksi ei
tuolla, kultaisen portin sisäpuolella, kiiltävillä katukivillä,
kirkkaassa päivänpaisteessa, kaikkien onnellisten ihmisten joukossa?
_Siellä_ olisi hän niin mielellään nähnyt hänet, mutta ei täällä...

Ja hän tahtoi juosta tiehensä, mutta ei voinut; hänen täytyi mennä tuon
naisen luo ja kysyä, miksi itki.

-- Siksi että minun täytyy jäädä tähän murheenlaaksoon, sairauteen,
köyhyyteen, suruun -- nyyhki nainen hiljaa.

-- Ja minkätähden sinun täytyy jäädä? -- kysyi Janne.

-- Pienen pojan rukoukset pidättävät minua, -- huokaili nainen. --
Herra oli kutsunut minut, kultaportit olivat jo avatut, tunsin
ijankaikkisen autuuden tuulahduksen, mutta pienen pojan palavat
rukoukset pidättivät minua maan päällä. Voi, voi, kuinka täällä on
pimeätä, raskasta, yksinäistä!

Vavistus puistutti pikku poikaa; hän tahtoi koskettaa vaimoon, nostaa
kumartunutta päätä saadaksensa katsoa häntä kasvoihin, mutta ei voinut
nostaa kättä, ei muuttaa jalkaa.

Samassa katsoi nainen ylös. Janne näki kelmeän kamalat kasvot,
ikäänkuin ruumiin, tahtoi huutaa, tahtoi rukoilla, sillä hän tunsi
äitinsä, mutta ei voinut saada sanaakaan huuliltaan, hänen kurkkunsa
oli kurtistunut, kieli halvaantunut. Hän ponnisti tuskissaan
päästääksensä äänen, mutta silloin alkoi näky hälvetä, pimeä tuli hänen
ympärilleen, toisessa kädessä oli jotakin kovaa, jota hän kiskoi; nyt
hän heräsi täydellisesti ja huomasi makaavansa suutarissa sängyssään ja
tuskissaan puistelevansa sängyn laitaa ja nyyhkyttävänsä niin, että
suutarin rouva heräsi ja käski olemaan vaiti öillä, jolloin jokainen
oli väsynyt ja tarvitsi lepoa.

Mutta siitä hetkestä oli pikku Jannella rauhaa surussaan. Tosin hän
vielä suri äitiä kauan, mutta kun ikävä liian raskaana painoi, ja hänen
mielensä ei tahtonut taipua Jumalan tahdon alle, silloin hän muisti
unensa ja toisti itsekseen: "Oi, nyt on äiti niin onnellinen, niin
onnellinen! Jos Jumala olisi kuullut rukoukseni, olisi hän nyt täällä
sairaana, murheellisena, köyhänä, mutta nyt kävelee hän tuolla ylhäällä
kultaisessa kaupungissa muitten autuaallisten ihmisten kanssa ja on
niin onnellinen!"

Ja myöhemmin elämässään, kun tuli nuorukaiseksi ja mieheksi ja itse sai
taistella surua ja köyhyyttä vastaan, muisti hän unensa ja ajatteli:

"Jumalan kiitos, _hän_ on onnellinen! Herra olkoon ylistetty, ettei
kuullut lapsellista rukoustani, vaan otti rakkahimman mitä minulla oli,
luoksensa, ikuiseen lepoonsa!"



JOULU.


Kun kesä kukkineen, ruohoineen oli kulunut ja Kyösti ja Elli muuttaneet
kaupunkiin, kun pimeä syksy alkoi saada vallan, yöt pitenivät, päivät
lyhenivät ja synkistyivät, silloin syttyi vähitellen lasten mieleen
kirkas valonvälke, joka yhtyi heidän unelmiinsa ja teki pilviset päivät
kirkkaiksi ja kauniiksi.

Olipa se kummallinen tuo valonvälke. Milloin näkyi ikäänkuin kiilto
suuresta tähdestä, joka verkalleen kulki tummalla taivaalla, milloin se
oli kuin tuikkivien vahakynttilöiden loiste; milloin kimalteli, ja
säteili kuin kirkkaista tina-astioista tai hopeahelyistä.

Mistä se siis tulee tuo valo, joka lasten mielestä päivä päivältä
kasvaa suuremmaksi, kauniimmaksi?

Ah, sehän on joulu, joka on tulossa, sehän on Betlehemin tähti, joka
aina heittää valoansa synkkiin syyskuukausiin, sehän on tuo ihana
juhla, joka lähestyy, tuo suuri päivä, jolloin Jeesus syntyi, jolloin
kaikkien ihmisten tulee olla onnellisia ja, niinkuin Itämaan tietäjät
antoivat Jeesus-lapselle pyhää savua ja mirhamia, antaa toisilleen
lahjoja iloissaan siitä, että Jumala niin on rakastanut ihmisiä, että
antoi ainokaisen Poikansa tulla meidän vertaiseksemme.

Oi, kuinka hupaista, kuinka sanomattoman hupaista, että pian on joulu,
että saa ikävöidä semmoista kuin joulu-aattoa, ajatella sitä, riemuita
siitä!

"Päivää ennen, päivää ennen, päivää ennen ... aattopäivää" alkoivat
Elli ja Kyösti laskea kahdeksan päivää ennen joulua, s.o. sinä päivänä,
jolloin saivat luvan koulusta. Ja joka päivästä, joka näin
"kuitattiin", he sydämestään riemuitsivat; mutta vasta silloin, kun
vihdoin saattoivat sanoa: "nyt on aattopäivä", uskalsivat he oikein
huutaa ilosta, sillä nyt ei joulu voinut paeta heitä, tähän asti olivat
he levottomina ajatelleet, että ehkä ei mitään joulunaattoa tänä vuonna
tulekaan.

Kerran, kun olivat iso-isän ja iso-äidin luona, katosi äkkiä pikku
Kyösti ja saatiin hyvän aikaa etsiä häntä huoneista. Vihdoin hänet
löydettiin vaatekammiosta, jossa istui lattialla nurkassa hiljaa
nyyhkien. Kaikki ympäröivät hänet, iso-äiti otti Kyöstin syliinsä,
hyväili häntä, pyysi rauhoittumaan ja sanomaan, mistä oli niin
pahoillaan.

Ei mitään vastausta -- ainoastaan syvää suonenvedon tapaista
nyyhkyttämistä.

-- No, poikaseni, rauhoitu, -- sanoi iso-äiti hyväillen häntä ja pyyhki
hiukset pois hikiseltä otsalta, -- rauhoitu ja sano iso-äidille, mitä
on tapahtunut.

-- Iso-isä ... sanoo ... -- kuului kuiskaus keskellä kyyneleitä, --
että ... ei ... ei mitään jouluaattoa tule tänä vuonna.

Kaikki ympärillä olijat purskahtivat nauruun, mutta pikku Kyösti-raukka
ei huomannut heidän hänelle nauravan. Hänet oli katkera surunsa niin
vallannut, toivotonta oli hänen ympärillään, joulukynttilät olivat
sammuneet, oli niin hiljaa ja autiota, missä muuten joulun häikäisevä
valo välkähteli hänen mielikuvituksessaan. -- Oi, kuinka onneton hän
oli! Niin pimeä koko elämä!

-- Pikku hupakko! -- sanoi iso-äiti tarttuen häntä leukaan ja pakottaen
hänet katsomaan ylös, -- etkö ymmärrä iso-isän laskeneen leikkiä
kanssasi?

Kyösti kiinnitti itkettyneet silmänsä iso-äitiin, niinkuin hukkuva
tarttuu oljenkorteen. Mutta ei vielä uskaltanut antaa sydämessään tilaa
alkavalle toivolle.

-- Iso-isä sanoi ... että ... joulu ... lakkautetaan ... tänä
vuonna ... kun ajat ... ovat ... niin huonot ... -- sanoi hän koko
ruumis vavisten nyyhkytyksistä.

-- Tyhmä poikanulikka! -- nauroi iso-isä, nipistäen häntä korvaan, --
luuletko todellakin joulua voitavan "lakkauttaa?" Luuletko voitavan
tehdä tyhjäksi suurta Jeesuksen syntymisen ihmettä? Etkö ymmärtänyt
että puhuin leikilläni sinulle? En todellakaan uskonut sinua niin
typeräksi pikku pojaksi!

Mutta Kyösti _oli_ "pikku typerä poika"; oli uskonut kaikki, mitä
iso-isä sanoi, koska iso-isä oli ilmi lausunut hänen salaisen pelkonsa,
ja kesti kauan, ennenkuin saatettiin häntä lohduttaa ja vakuuttaa, että
iso-isä oli vaan piloja puhunut. Ja koko illan hän katseli iso-isää
jollakin epäluuloisuudella, tuntien jotakin tulleen iso-isään, joka ei
ollut niin "hyvää" kuin hän oli tottunut hänessä näkemään.

Mutta nyt, nyt oli kaikki tuo ikävä ohi, sillä nyt oli vihdoin
"aatto-päivä", ja saattoi olla varma, ett'ei joulua "lakkautettaisi".

Aamupäivällä lapset kävivät ostoksilla, ensin äidin ja sitten Liinan,
palvelijattaren kanssa. Sitten syötiin päivällinen ja "kahvitettiin"
isovanhempien kyökissä, ja iltapäivällä meni äiti lasten kanssa Ison
torin joulumarkkinoille. Se oli vanha tapa, jota äiti noudatti
pienuudestansa asti, jolloin hänen isovanhempansa asuivat Ison torin
vieressä ja hän aina jouluaattona söi päivällistä heillä ja sitten meni
joulumarkkinoille.

Kyöstin ja Ellin mielestä oli markkinoilla hyvin hauskaa; oli niin
paljon väkeä tunkeilemassa torilla, ja katupojat nauroivat ja
vihelsivät, ja tuntui niin "suloiselta" peloissaan rientää äidin
turviin ja kovasti puristaa hänen kättänsä.

Eräälle kauppakojulle pysähtyivät he ja ostivat monta leikkikalua,
hyrriä, tina-astiain rasioita y.m. Kun juuri olivat valitsemisen
puuhassa ja Kyösti ja Elli innoissaan kääntelivät tavaroita ja
myyjä-matami hymyillen palveli "nuorta herraa" ja "pikku neitiä", äiti
näki noin kymmenvuotisen pikku tytön, joka seisoi ääressä, silmät
kiintyneinä Kyöstiin ja Elliin ja heidän leikkikaluihinsa. Pienokainen
oli köyhän ja viluisen näköinen, puettu harmaasen, rikkinäiseen
päällysnuttuun ja pienet, kylmästä punottavat kätensä hihoihin
kätkettyinä suojellakseen niitä pakkaselta. Hän oli kasvoiltaan
kaunispiirteinen lapsi, kalpea, laiha, suuret siniset silmät. Hän
katsoi Elliin ja Kyöstiin, niinkuin olisi nähnyt jotakin ihmeellistä --
ei kateudella, vaan tutkivana, tarkasti.

Elli ja Kyösti eivät huomanneet häntä, kiintyneinä kun olivat omiin
asioihinsa; mutta äiti ei voinut irroittaa katsettaan kalpeasta,
ikäisekseen pikkuvanhasta lapsesta, joka alinomaa katseli molempia
lapsia. Vihdoin hän kumartui tytön puoleen, taputti häntä päähän ja
teki ystävällisiä kysymyksiä. Pienokainen ei vastannut; katsoi vaan
hetkisen vieraaseen rouvaan ja käänsi sitten jälleen silmänsä Elliin ja
Kyöstiin. Silloin äiti valitsi pöydältä leikkikaluja, tarjosi ne
pienelle tytölle, ja kysyi, tahtoisiko hän niitä?

Mutta tyttönen ei ottanut kaluja vastaan. Hän astui askeleen
taaksepäin, pudisti päätään ja katsoi vieraaseen rouvaan vakavin
silmin.

-- Saat ne, -- sanoi äiti hymyillen ja tahtoi pakottaa tyttöä ottamaan
leikkikalut, -- saat ne lahjaksi. Etkö tahdo niitä?

-- En, -- vastasi tyttö ja pudisti taas päätään.

-- Oi, mikä lystikäs lapsi! Miksi et tahdo niitä?

-- Sillä heillä ei ole yhtään kynttilää kotona, -- vastasi tyttö
entiseen tapaan, ei katkerasti, ei valittaen, ainoastaan niin
ihmeellisen vakavasti ja hiljaa.

Äiti tunsi taas pistoksen sydämeensä. Hän näki omat lapsensa hienoissa,
lämpimissä vaatteissa, hymyilevinä, punaposkisina, ja toisella puolen
pienen köyhän tytön luonnottoman vakavine silmineen, paljon kokenut,
vilustunut lapsi, joka lykkäsi luotaan leikkikalujen ilon, kun "kotona
ei ollut yhtään kynttilää".

Hän kääntyi Elliin ja Kyöstiin, näytti heille pienen tytön, kertoi,
ettei hänellä ollut yhtään joulukynttilää kotona, ja antoi lapsille
kullekin markan annettavaksi pikku tytölle joulukynttiläin ostamiseksi.

Mutta Elli ujosteli ja vitkasteli. Hän hiipi äitinsä taa ja tirkisteli
salavihkaa köyhään tyttöön.

-- Etkö tahdo, että tyttö saisi rahat? -- kysyi äiti hämmästyneenä.

-- Tahdon, -- mutta eikö äiti voi antaa niitä?

-- Sen kyllä voin. Mutta luulin sinulle olevan mieleen tehdä se. Eikö
mielestäsi ole sääli pientä tyttöä, joka seisoo tuossa niin yksinänsä
ja köyhänä?

Elli ei vastannut. Hän vain hankausi äitiinsä ja näytti kuin olisi
tahtonut päästä koko puhelusta.

-- Sano, eikö mielestäsi ole sääli häntä? -- toisti äiti milt'ei
ankarasti.

-- Enhän tunne häntä, -- vastasi Elli nyrpeissään.

Äiti ei vastannut, mutta muuttui äkkiä vakavaksi, murheelliseksi,
hämmästyneeksi. Hän ei voinut käsittää tätä Ellin vastausta; hänen
mielensä joutui kuohuksiin, hän miltei tunsi katkeruutta pikkusta,
huoletonta, itsekästä olentoa kohtaan, joka samettipuvussaan seisoen
noin sydämettömästi lykkäsi luotaan köyhyyttä, puutetta kärsivän.
Samalla omatuntonsa nuhteli häntä, kun _hänen_ lapsensa oli tuommoisen
vastauksen voinut antaa. Kenen oli syy?

Hän otti kiihtyneenä rahat lapsilta, antoi ne tytölle ja pyysi hänen
niillä ostamaan kyntteliä. Sitten hän kääntyi pois, maksoi leikkikalut
ja otti Kyöstin ja Ellin kädestä mennäksensä kotiin. Mutta astuttuaan
pari askelta välähti kuin salama hänen mieleensä vastaus tuohon
äskeiseen kysymykseensä: kenen oli syy? Oliko hän koskaan opettanut
lapsiaan tuntemaan köyhyyttä? Oliko koskaan opettanut heitä käsittämään
köyhien kovaa kohtaloa? Oliko edes koettanutkaan selittää heille
rakkauden suloista salaisuutta? Kenen oli syy? Ei suinkaan heidän...

Hän kääntyi äkkiä, veti Ellin ja Kyöstin mukanaan ja kiirehti, minkä
ennätti väentungoksesta kauppakojulle, josta juuri oli lähtenyt. Pikku
tyttö seisoi vielä paikoillaan kädet kätkettyinä nutunhihoihin.

-- Tule, lapseni, -- sanoi äiti ystävällisesti, -- tule, ostakaamme
yhdessä kuusi ja kynttilät, ja näytä sitten meille tie kotiisi, niin
saan nähdä, kuinka teillä on laita.

Tyttö oli hämmästyneen näköinen, mutta ei väittänyt vastaan.
Vastustelematta hän seurasi vierasta rouvaa, joka nyt meni ostamaan
kuusen kynttilöineen, jonka tyttö sai kantaa.

Eivät he paljon puhuneet käydessään. Tyttö meni kotiinpäin pitkin
valtakatua ja poikkesi sitten kapeaan, pahanhajuiseen katukujaan.
Perästä tuli äiti Ellin ja Kyöstin kanssa. Lapset olivat nyt pelkkää
uteliaisuutta täynnä, he olivat unhottaneet leikkikalunsa, niin
jouluaatonkin, tuon "ihmeen" tähden näin saada mennä "köyhiä"
katsomaan.

Äiti kysyi pieneltä tytöltä, oliko heitä monta sisarusta, ja sai
silloin tietää hänellä olevan kaksi pientä sisarta. Sitten oli isä ja
äiti, mutta isä oli sairas, oli taittanut jalkansa, ei voinut käydä
eikä tehdä työtä.

Tultuansa talolle, jossa tyttö asui, vei tämä heidät pienen, ahtaan
pihan poikki ja vielä ahtaampia portaita ylös. Keskellä portaita oli
silta, joka johti ovelle; sen tyttö avasi ja astuttiin sisään. Heillä
ei todellakaan ollut yhtään kynttilää kotona, sillä täällä oli niin
pimeä, että tuskin saattoi nähdä huonetta tai siellä olijoita. Ja
hiljaista oli myöskin; ainoastaan nurkasta kuului ähkyvää, uikuttavaa
hengähdystä, niinkuin joku olisi maannut ja unissaan uikutellut.

-- Äiti, -- sanoi pieni tyttö ovesta sisään astuttuaan, -- eräs rouva
on antanut minulle kaksi markkaa ja joulukuusen ja kynttilöitä, ja on
itse mukana katsomassa, kuinka meillä on laita.

-- Niin, eipä juuri ole paljon katsomista, -- vastasi pimeästä tyly
ääni, jossa kumminkin huomattiin mielihyvää noista kahdesta markasta ja
käynnistä.

-- Ettekö tahdo sytyttää tulta? -- kysyi äiti, joka tunsi mielen
ahdistusta seisoessaan tuossa ovella lasten kanssa, jotka säikähtyneinä
ja puoleksi itkien tunkivat hänen luoksensa ja pyysivät päästä täältä
pois. -- On jouluaatto tänä iltana, eikä kenenkään silloin pitäisi
istuman pimeässä.

-- Niin, eipä ole niinkään hyvä sytyttää kynttilätä, kun ei ole yhtään
sellaista, -- vastasi tuo äskeinen ääni, ja samalla kuultiin
hapuilemista pöydällä, selvästi tullen yrityksestä etsiä hävinneitä
tulitikkuja, -- ja mitä jouluaaton viettämiseen tulee, niin ovat
meikäläisille kaikki päivät yhdenarvoiset.

Sill'aikaa saatiin tulitikut käsille, vieraan rouvan tuoma kynttilä
sytytettiin, vanha pullo pantiin tekemään kynttiläjalan virkaa. Nainen,
joka oli puhunut, ja jonka nyt kynttilän valossa nähtiin olevan laihan,
repaleisin puetun, noin neljänkymmenen vanhan, silmät kuopalla, tarjosi
tuolin vieraille, heitti syrjään repaleita, joita oli sikin sokin
huoneessa. Pieni tyttö pani kuusen pöydälle ja alkoi ääneti sytyttää
kynttilöitä siinä. Kyösti ja Elli katselivat kaikkea suurimmalla
mielihartaudella.

Nuo monet kynttilät levittivät pian juhlallisen valonhohteen likaiseen
huoneesen. Niiden valo tunki pimeimpään soppeen, valaisten sänkyä
epäsiistine liinoineen, sängyssä makaajan takkuista tukkaa, laihoja,
siistimättömiä kasvoja. Joulukynttiläin lempeässä loisteessa näkyi
nokinen katto, rikkinäiset tuolit, pari nukkuvaa lasta, jotka heräsivät
ja hämmästyksissään tuijottivat vieraisiin.

Kyösti ja Elli katsoivat ympärilleen pelokkain, kummeksivin katsein.
Minkänäköistä täällä oli! Niin likaista ja tomuista, -- ajattelepa, jos
iso-äiti sen näkisi, kuinka hän suuttuisi! Ja kuinka ilkeältä täällä
haisi, -- ja kuinka likaiset nuo lapset olivat! Kyösti ja Elli
katsoivat heihin, ikäänkuin nämä olisivat olleet kummituksia; toinen
heistä jäi makaamaan sänkyyn, toinen oli kiivennyt alas ja meni
kuusen luo, jossa iso sisar otti hänet käsivarrelleen ja näytti
joulukynttilät. Sitten he seisoivat ja lakkaamatta katselivat Kyöstiin
ja Elliin, jotka yhtä hartaasti silmäilivät heitä.

Äiti tiedusteli sill'aikaa köyhän perheen oloja, puhui heille joulun
merkityksestä ja antoi heille pienen rukouskirjan ja rahoja, joista
vastaanottajat lausuivat monta kiitosta. Sitten hän nousi ylös, sanoi
hyvästit ja lupasi tuonnempana muistella heitä. Kyösti ja Elli
hyvästelivät myös äitinsä käskystä ujosti, johon köyhät lapset yhtä
ujoina vastasivat. Vaimo otti nyt pullon kynttilöineen ja näytti
herrasväelle tietä portaita alas kadulle.

Äiti ja lapset kulkivat hetkisen ääneti. Äiti ei tahtonut sanoa mitään;
hän halusi tietää, mitä Kyösti ja Elli ajattelivat, mutta toivoi, että
he itsestään ilmaisisivat ajatuksensa.

-- Äiti, -- sanoi Kyösti viimein, -- miksi asuvat he niin pienessä,
likaisessa huoneessa?

-- Sentähden ettei heillä ole varoja hyyrätä kalliimpaa, -- sentähden
että ovat köyhiä.

-- Minkätähden ovat he köyhiä? -- kysyi Elli.

Äiti oli vähän kahden vaiheella. Niin, minkätähden nuo ihmiset
oikeastaan olivat köyhiä? Siihen kysymykseen ei ollut niinkään helppo
tyydyttävästi vastata.

-- Sentähden, -- sanoi hän vihdoin -- että isä on kauan aikaa ollut
kipeänä eikä ole voinut ansaita rahaa.

-- Niin, mutta meidän isämme oli niin kauan sairaana, emmekä kuitenkaan
tulleet köyhiksi, -- jatkoi Elli.

-- Se tuli siitä, että meillä jo ennen oli rahoja elääksemme...

-- Miksi ei heillä sitten ole rahoja?

-- Sentähden, lapseni, ettei kaikilla ihmisillä ole yhtä paljon,
sentähden että köyhyyttä ja kärsimyksiä löytyy paljon maailmassa.

-- Vai niin, -- vastasi Elli tyynesti, -- tahtooko Jumala niin?

-- Ei Jumala sitä _tahdo_, hän vaan _sallii_ sen tapahtua.

-- Minkätähden hän sitä sallii?

-- Hän sallii sen, -- vastasi äiti puoleksi epäröiden, -- sentähden
että on antanut ihmiselle vapaan tahdon. Sitä paitsi niin vähän
ymmärrämme hänen teitänsä, -- muistathan, että aina olen sen sanonut
teille; yhtä vähän kuin te lapset ymmärrätte miksi me aika-ihmiset niin
tai niin teemme, yhtä vähän ihmiset ymmärtävät, miksi Jumala sallii sen
tai sen tapahtua. Ja paljon mikä mielestämme on pahaa ja kauheata,
saattaa olla hyvin hyvää ja hyödyllistä.

-- Mutta minkätähden on tuolle väelle hyödyllistä asua niin pienessä
huoneessa? -- jatkoi Elli.

-- Sitä en tiedä; yhtä vähän kuin tiedän minkätähden oli hyödyllistä,
että isä, joka oli niin nuori ja vahva, ja jota kaikki niin rakastimme,
otettiin meiltä pois. Mutta _tiedän_ kumminkin, että se oli
hyödyllistä, kun Jumala sen teki!

He kävelivät hetkisen puhumatta. Pikku Kyösti puristi äitinsä kättä
molemmilla käsillään ja painautui hyväillen häntä vasten.

-- No, -- sanoi äiti, poistaen mielestään esille tunkevia muistoja, --
eikö _nyt_ mielestänne ole sääli pientä tyttöraukkaa, jonka tapasimme
kauppakojulla. Sano sinä, Elli?

-- Ei, -- vastasi Elli päättävästi.

Äiti niin hämmästyi ja pani pahakseen tämän vastauksen, että kyyneleet
tulivat silmiin.

-- Eikö mielestäsi ole häntä sääli, kun hän asuu niin likaisessa
huoneessa, kärsii nälkää ja vilua, ja hänen isänsä on sairas?

-- Niin, mutta Jumalan mielestä ei ole häntä sääliä, -- vastasi Elli,
-- sillä Hän _tahtoo_, että hän olisi köyhä.

-- Käsität minua väärin, Elli, -- sanoi äiti innokkaasti, -- että hän
Jumalan mielestä on säälittävä, siitähän juuri tänään olet nähnyt
selvimmän todistuksen. Heidän suurimmassa hädässään lähetti hän meidät
antamaan heille joulukyntteliä ja rahoja ruuan ostamiseen.

-- Jumalako meidät lähetti?

-- Totta kai. Ja niin tekee Jumala aina. Kun kärsimys on kovimmillaan,
lähettää Hän aina avun.

-- Oi, äiti, kuinka Jumala on hyvä! -- huudahti Kyösti ja katsoi
taivaasen ihastunein, innostunein katsein.

Elli kävi hetkisen mietteissään. Vihdoin sanoi hän myöntyvästi
nyökäten:

-- Siinähän Jumala teki hyvin!

-- Mutta tiedättekö, mitä Jumala meiltä vaatii, kun Hän sallii niin
erilaista kohtaloa, että toisella on niin paljon, toisella niin vähän?

-- Emme.

-- Hän vaatii, että kaikkien niiden, jotka ovat saaneet paljon, tulee
jakaa niille, joilla on vähän, että pienet lapset, joilla onneksensa on
hyvä koti, ruokaa ja vaatteita, yltäkylläisyydestänsä antavat köyhille.
Sitä Jumala tahtoo!

Lapset eivät vastanneet. He miettivät hetkisen ääneti.

-- Äiti, -- huudahti Elli vihdoin innostuneena, -- me rukoilemme
iso-isää ja iso-äitiä, joilla on niin paljon huoneita, antamaan puolet
niistä köyhälle väelle, että saavat hyvän asunnon.

-- Ja sitten, -- sanoi Kyösti, joka ei tahtonut olla huonompi, --
pyydämme Gerhard-enoa, joka on niin rikas, antamaan niille rahoja, että
saavat ostaa ruokaa ja vaatteita...

-- Ei, -- vastasi äiti hymyillen, -- sitä ei teidän tule tehdä. Antakaa
iso-isän ja Gerhard-enon olla rauhassa ja koettakaa _itse_ auttaa
köyhiä.

-- Niin, mutta meillähän ei ole mitään antamista.

-- Onpa niinkin. Saatte niin usein rahoja, joilla ostatte namusia,
säästäkää ne; ajatelkaa, kuinka suloista On _itse_ voida auttaa köyhää
ja saada nähdä, kuinka iloiseksi hän tulee! Ja kaikki leikkikalut, kuin
teillä on ... kyllä aina voi antaa, jos vaan oikein tahtoo!

-- Tahtooko Jumala sitä? -- kysyi Kyösti.

-- Aivan varmaan; hän tahtoo sitä, koska sinä rakastaessasi köyhiä,
sillä osoitat rakastavasi häntä.

Niin puhuen olivat he käyneet Pitkän Sillan yli ja tulleet iso-isän ja
iso-äidin talolle ja porstuaan. Täällä tapasivat he Kaisan ja Leppäsen,
jotka kantoivat suurta korillista kääryjä. Yht'äkkiä valtasi heidät
joulu-into, joka vähäksi aikaa oli laimentunut; -- pimeä, likainen
huone, repaleiset lapset, hyväntekeväisyystuumat, kaikki oli
silmänräpäyksessä pyyhkäisty heidän mielestään. Unohdettu oli kaikki
paitsi tuota hauskaa ajatusta, että nyt todellakin oli joulu-aatto, nyt
lauletaan jouluvirsi, sytytetään joulukuusi ja avataan lahjakääryt. Oi,
oli niin iloista, että melkein "teki kipeätä!"

Ainoastaan äidin mielessä pysyi tuo köyhän, pimeän huoneen muisto, ja
jyrkkä eroitus, mikä oli olemassa kotoisen jouluilon ja tuon kurjuuden
välillä tuntui keskellä iloa hänen sydämessään tuskallisena tunnon
vaivana...

Vasta yhtätoista käydessä tulivat äiti ja lapset kotiin. Mutta lasten
mielestä oli kumminkin hyvin ikävää, kun täytyi mennä nukkumaan mieli
täynnä iloa ja onnea ja huomispäivän odottamista, sillä silloin
saisivat he mennä joulukirkkoon, -- edellisinä vuosina olivat olleet
liian pienet, mutta tänä vuonna oli äiti luvannut, että he saisivat
olla mukana, ja sehän kumminkin oli hupaisinta kaikista.

Heidän olikin vaikea nukkua iloisine, ihmeellisine ajatuksineen, ja kun
vihdoin toiset olivat nukkuneet, kun ei Elli enää väännellyt ja
huokaillut vuoteellaan, ja äitikin säännöllisen tasaisesti hengittäen
oli uneen vaipunut, silloin pikku Kyösti vielä oli valveilla ja
mietiskeli. Oli niin äänetöntä hänen ympärillään, hän vain avosilmin
tuijotti pimeyteen, ja silloin tuntui hänestä niin juhlalliselta, kun
nyt oli joulu-yö, se yö, jolloin Jeesus syntyi seimessä ja paimenet ja
enkelit lauloivat. Hän toisteli hiljaa mielessään jouluvirren:

    Enkeli taivaan lausui näin:
    Miks' hämmästyitte säikähtäin?
    Ma suuren ilon ilmoitan
    Maan kansoille nyt tulevan.
    Herramme Kristus teille nyt
    On tänään tänne syntynyt,
    Ja tää on teille merkiksi:
    Seimessä lapsi makaapi.

Ja lausuessaan näitä sanoja tuntui niin väljältä, vapaalta hänen
ympärillään, ikäänkuin huone olisi väljennyt äärettömiin, -- ja tuo
ihana jouluyön ihme tapahtui uudestaan hänen mielikuvituksessaan. Hän
näki seimen ja tallin, missä maailman Herra syntyi tullakseen kaikkien
ihmisten veljeksi, kaikkien, suurien ja pienien, köyhien ja rikkaiden,
vieläpä Kyöstinkin, vaikka hän oli tuommoinen vähäpätöinen poika, joka
usein oli paha ja tottelematon. Oi, kuinka tämä oli suurta ja
ihmeellistä, ja kuinka Kyösti mielestään tällä hetkellä rakasti pientä
Jeesus-lasta. Hän näki paimenten pitkät sauvat kädessä paimentavan
laumaansa pimeällä kedolla, ja sitten ihmeellisen valon välähtävän
taivaasta, ja ilmassa kuului suloinen laulu: "Kunnia olkoon Jumalalle
korkeudessa, ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto..."

Vihdoin hän nukkui eikä herännyt ennenkuin seuraavana aamuna, kun Liina
huusi hänen nimeänsä hänen korvaansa ja pudisteli häntä olkapäistä
saadakseen häntä nousemaan ylös.

Mutta voi, kuinka vaikeaa oli nousta. Kerta kerraltaan hän letkahti
vuoteellen ja oli jälleen nukkumaisillaan, mutta silloin sai kuulla
sanan "joulukirkko" ja tuli siitä aivan hereilleen, hyppäsi
nuolen-nopeudella sängystään, pukeutui kiltisti ja oli määrä-ajaksi
valmis pienessä palttoossaan, lakki päässä ja virsikirja kädessä.  Äiti
ja lapset menivät nyt kirkkoon, joka oli vain neljännestunnin matkan
päässä heidän asunnostaan.

Kyösti ja Elli tulivat aivan hämilleen nähdessään suuren temppelin
satojen kynttiläin valaisemana. Ja sitten tuli vähitellen syvä
äänettömyys koko suuressa ihmisjoukossa, ja ylhäältä parvelta kuuluivat
urkujen sävelet ja seurakunta lauloi: "Oi ihana aamuhetki".

Pikku Kyösti oli aivan kalpea ja painautui monta kertaa äitiään vasten.

-- Kuinka on laitasi, kultaseni? -- kuiskasi äiti ja otti hänen
kätensä, -- kuinka?

-- En tiedä, äiti, -- änkytti Kyösti kyyneleet silmissä, minusta on
vaan niin ... niin ... _suurta_.

-- Niin, lapseni, niin se onkin, -- vastasi äiti, -- se on suurinta ja
ihaninta, jossa olet ollut mukana. Sehän on niin suurenmoista, että
pikku sydämesi siitä sykkielee, mutta etkö myöskään tunne itseäsi hyvin
onnelliseksi?

-- Tunnen, -- kuiskasi Kyösti puristaen äitinsä kättä ja katsoen häneen
säihkyvin silmin...

Joululuvalla lapset saivat mennä jäälle oppimaan luistelemista, kun
olivat äidiltä saaneet luistimet joululahjaksi. He kaatuivat kumoon
kymmenen, viisitoista kertaa ja koskettivat itsensä sekä edestä että
takaa, mutta oli yhtä hauskaa kumminkin; tuli vaan nousta ylös jälleen
ja kömpiä eteenpäin, kunnes he vihdoin oppivat pysymään jaloillaan.

Uudenvuoden aattoa heillä oli tapana viettää iso-isän ja iso-äidin
luona, mutta iso-äiti oli kylmettynyt ja makasi vuoteellaan, sentähden
he tänä vuonna olivat kotonaan.

Aamupäivällä esitti äiti, että menisivät katsomaan köyhää perhettä,
kuinka sen laita oli. Lapset suostuivat innolla tähän ehdotukseen,
kiiruhtivat saliin, olivat hyvin olevinaan ja neuvottelivat kuiskaten
keskenään. Sitten juoksivat lastenkamariin, etsiskelivät
piironkilaatikoistaan ja tulivat saliin jälleen äidin luo kullakin
toisessa kädessään 50 penniä ja toisessa, Ellillä nukke-astiasto
posliinista ja Kyöstillä kypäri ja miekka.

-- Äiti, tahdomme antaa nämä köyhille lapsille, -- sanoi Elli
innoissaan ja ojensi leikkikalut äidille.

-- Se on hyvin tehty, -- sanoi äiti iloisesti hymyillen, -- kuinka
onnellisiksi köyhät lapset tulevat! Mutta sanon teille jotakin,
hakekaamme heille toisia leikkikaluja, sillä en luule näiden oikein
sopivan; en luule lasten oikein osaavan leikkiä näillä.

-- Mutta me tahdomme niin mielellämme antaa nämä, -- sanoi Elli vielä
innokkaammin, -- sillä pidämme eniten juuri näistä joululahjoistamme!

Äiti veti hänet luoksensa, hyväili ja suuteli häntä otsalle.

-- Mutta ehkäpä kumminkin, -- arveli Kyösti, jonka oli hyvin vaikea
luopua miekastaan, -- teemme kuten äiti sanoo ja annamme toisen lahjan,
joka heille on soveliaampi.

-- Niin, tehkäämme se, -- vastasi äiti hymyillen.

-- Ei, -- sanoi Elli vielä innokkaammin, -- tahdomme niin mielellämme
antaa _juuri_ nämä; _saammeko_?

Äiti koetti näyttää, että pari pientä kynttilänjalkaa tinasta tai
kyökkikalua puusta olisi yhtä tervetulleita. Mutta Elli yhä vain pyysi
saada antaa pienen posliinisen nukke-astiastonsa, jossa koristeina oli
niityn kukkia ja perhosia, ja piti niin lujasti rasiasta molemmin
käsin, ja hänen silmänsä osoittivat niin suurta rakkautta ja intoa,
että äiti antoi hänen tehdä toivomuksensa mukaan...

Kantaen posliini-astiastoansa meni nyt Elli äidin ja Kyöstin kanssa
köyhän perheen luo, joka tietysti suuresti hämmästyi tästä lahjasta.

Kyösti taas ei ollenkaan halunnut antaa rakkainta leikkikaluansa, vaan
lahjoitti torven ja piiskan, jotka kalut kumminkin aikaansaivat yhtä
suuren ilon kuin Ellin astiasto.

Lapset pyysivät hartaasti iltasella saada olla valveilla "näkemässä",
kun uusi vuosi alkoi. Äiti tosin vakuutti heille, ettei siinä ollut
mitään "nähtävää", mutta he eivät tahtoneet sitä uskoa; Kyösti oli niin
varma, että jotakin tapahtui taivaalla, kun kello löi kaksitoista uuden
vuoden yönä -- hän luuli varmasti vanhan vuoden vierivän alas suurella
rytinällä tuolla hyvin kaukana, missä taivas "kaarenee", ja uuden
vuoden jossakin nousevan ylös, ja että silloin tulisi olemaan "toisin".

Kumminkin täytyi heidän mennä levolle jo kello 9, sillä äidin mielestä
olivat he joulupyhinä valvoneet niin paljon, että nyt tarvitsivat mennä
ajoissa makaamaan.

Kun äiti sanoi hyvää-yötä lapsille, suuteli hän heitä monta kertaa ja
kysyi heiltä tahtoisivatko luvata tulevana vuonna pyrkiä olemaan hyviä
ja tottelevaisia lapsia?

-- Tahdon, -- vastasi Elli arvelematta.

Mutta Kyösti näytti vähän epäröivältä; hän nähtävästi tiesi selvään,
kuinka vaikea on pitää sellaista lupausta.

-- Äiti, -- sanoi hän verkalleen, -- mistä se tulee, että on niin ikävä
olla hyvä?

-- Se tulee siitä, poikaseni, että sydämesi niinkuin minun ja kaikkien
ihmisten luonnostaan on paha, mutta jos oikein sydämestäsi rakastat
Herraa Jeesusta, jonka syntymäjuhlaa äsken olemme viettäneet, silloin
saat kokea, kuinka hauska on olla hyvä.

Kyösti mietti vähän aikaa, pani sitten kädet ristiin ja rukoili:

"Hyvä Jumala, laita, että oikein rakastan Jeesusta ja että minusta on
hauska olla hyvä. Amen!"

Ellin rukous oli aivan lyhyt: "Hyvä Jumala! laita, että tulen hyväksi
Jeesuksen tähden. Amen!"

Sanottuaan hyvää yötä ja suudeltuaan äitiä, koettivat he nukkua, mutta
Kyösti päätti itsekseen olla valveilla "näkemässä", kuinka uusi vuosi
alkoi. Mutta tästä ei tullut mitään, sillä molemmat nukkuivat heti. He
nukkuivat sikeästi tuona salaperäisenä hetkenä, jolloin uusi vuosi
alkoi; he makasivat lapsuuden syvää, huoletonta unta, kun vanha vuosi
kaikkine vaivoineen ja huolineen, synteineen ja suruineen ijäksi vaipui
menneisyyden hautaan ja uusi nousi hiljaisena keski-yön hetkenä,
julistaen Jumalan rauhan-ajatuksia ihmiskunnalle...

He eivät heränneet, ennenkuin myöhään aamulla, jolloin lempeä uuden
vuoden aurinko pilkisti uutimien väliltä hyväillen heidän vuoteitaan ja
äiti istui sängyn reunalla, suuteli heidät hereille ja huudahti:
Onnellista uutta vuotta! Jumala siunatkoon teitä, lemmikkini!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kevät-ajoilta - Kuvaelmia lasten maailmasta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.