Title: Kaarle XII vanginvartijana
Author: Åberg, J. O.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kaarle XII vanginvartijana" ***


KAARLE XII VANGINVARTIJANA

Kirj.

J. O. Åberg


Suomennos.


Porissa 1912,
Otto Andersin'in kustannuksella.
Otto Andersin'in kirjapaiossa.



1.


Heinäkuun 8:s päivä 1700 oli sekä sateinen että myrskyinen. Seuraavan
päivän noustessa oli Riian kirkontornin ympäristö kietoutuneena
raskaaseen sumuun, mikä milloin nousi, milloin laskeutui, ja esitti
kaduilla kuumeentapaisessa kiireessä eteenpäin rientävät ihmiset
todellisina sumukuvina. Eikä usva kietonut vaippaansa yksistään
mainittua kaupunkia, myöskin lähiseudun yli levisi tämä harmaan kaamea
verho, joka raskaana ja kiusallisena peitti alleen kaikki esineet. Se
viehkeän vilkas elämä, joka tätä ennen oli vallinnut metsissä,
tasangoilla, järvissä, joissa vieläpä ilmassakin, missä linnut leikkiä
löivät, oli äkkiä kuin poispuhallettu. Synkkä raskasmielisyys painoi
kaikkien mieliä, ja pitkin vesiperäisiä joenrantoja näyttivät puutkin
huoaten kumartavan vetisessä puvussaan, joka niitä jäähdyttäen ympäröi.

Tämä raskasmielisyys näkyi tarttuneen niihin neljään ratsastajaankin,
jotka noin puolen penikulman päässä Riiasta hiljalleen ratsastivat
pitkin joen pohjoista rantaa. Tuon tuostakin he pysähtyivät
koetellakseen rantapengertä, ja myötäänsä kuului heidän huuliltaan
tämän tapaisia tunteenpurkauksia: "kirottu ilma! Viheliäiset seudut!
Piru olkoon vielä kerta mukana tällaisessa tarkotuksettomassa
ratsastuksessa!" y.m.

Vieläpä lausuttiin viimeinen lause niin lujasti, että etunenässä
ratsastava nuorukainen äkkiä kääntyi ja kiinnitti suuret siniset
silmänsä, jotka tähän asti olivat uinaillen harhailleet esineestä
toiseen tai levänneet joen pinnan yli, puolittain ihmetellen,
puolittain tyytymättömänä puhujaan.

"Rakas Horn", virkkoi hän sitte juoksijaansa pidättäen, "tehän tiesitte
matkan päämäärän ja teillä oli täysi vapaus jäädä kotiin, jos niin
olisitte tahtonut. Nyt ei ole paikallaan antaa nuhteita".

Nämä sanat, jotka ilmaisivat, ettei nuorukainen ensinkään ollut
tyytyväinen Hornin avomieliseen arvosteluun, vaikuttivat, että tämä
heti riensi juoksijoineen esille.

"Teidän majesteettinne", sanoi hän, "olen todellakin pahoillani, jos
sanani otettaisi vastaan epäsuosiolla. Niissä ei ole ollut mitään pahaa
tarkotusta. Kuitenkin täytyy minun avoimesti tunnustaa, että kardinaali
Primaksen kiinniottaminen olisi ehkä tullut menestyksellä kruunatuksi,
jos teidän majesteettinne olisi ottanut mukaansa vähintäin sata miestä,
niinkuin minä ehdotin. Ja onni olisi mahdollisesti siinä tapauksessa
ollut meille niin suotuisa, ettemme olisi voinut saada ainoastaan
Puolan kuninkaan lähintä miestä käsiimme, vaan myös viekkaan
saksilaisen kenraali Steinaun, jonka pitäisi olla Paykullin oikea käsi,
niinkuin vangit kertovat. Tämä on syynä, myönnän sen, jonkunverran
kiivaaseen huudahdukseeni".

Kaarle XII tarkasti Arvid Hornia muutaman silmänräpäyksen ajan niin
tutkivasti kuin hän olisi tahtonut nähdä hänen sielunsa syvyyteen
tullakseen vakuutetuksi, olivatko Hornin sanat totta eli ei. Senjälkeen
sanoi hän äänellä, josta kävi ilmi, ettei epäsuosion laatu ollut niin
vaarallista kuin Horn oli kuvitellut.

"Teidän uskollisuutenne, kreivi Arvid, ja se urhoollisuus, jota useasti
olette osottanut, antaa minulle takeen puheenne totuudesta. Niin",
jatkoi hän antaen pään vaipua rintaa vasten, "minua todellakin
sapettaa, että kardinaali pääsi karkuun ja Steinau hänen mukanaan.
Olisi muuten ollut hyvä saalis saada heidät kumpasenkin käsiinsä.
Mutta", lopetti hän lisäten juoksijansa vauhtia, "minä toivon parempaa
onnea seuraavalla kerralla".

Toiset ratsastajat, kreivi Horn, kenraalimajurit Stuart ja Cronhjort
seurasivat kuningasta, keskenään ainoatakaan sanaa vaihtamatta.
He näyttivät päinvastoin olevan erittäin tyytyväisiä kuninkaan
vaiti-oloon, koska he siten saivat tilaisuuden syventyä omiin
ajatuksiinsa.

Kun Kaarle XII heinäkuun 8 päivän aamulla ratsasti ajamaan takaa
kardinaali Primasta, joka häikäilemättömän ja rohkean Steinaun johtaman
pienen joukon kanssa oli uskaltanut lähestyä ruotsalaisten leiriä, oli
hän ottanut mukaansa ainoastaan viisikymmentä miestä. Varomattomana,
niinkuin ruotsalainen kuningas aina oli, katsoi hän tämän voiman aivan
riittäväksi vakoilijajoukon pois ajamiseen. Niin kävikin, mutta
kiivaassa takaa-ajossa sattui hän joutumaan saarroksiin, josta hän oman
ja seurueensa urhoollisuuden avulla vihdoin sentään pelastui
menetettyään enemmän kuin puolet joukostaan. Ainoastaan kahdeksantoista
miestä oli jälellä. Loput oli joko otettu vangiksi tai makasivat
Düna-joen liejuisella rannalla.

Niiden kahdeksantoista joukossa, jotka lyhyen matkan päässä seurasivat
kuningasta ja hänen upseereitaan, löytyi myös vanha kersantti Kaski,
harmaapartainen ukko, jolla oli vähintäin kuusikymmentä vuotta
niskallaan, mutta joka silti oli ihmeen reipas mieleltään. Kaski oli
palvellut Kaarle yhdettätoista ja ollut silloin aina tulessa mukana.
Suurimmissa vaaroissa oli hän ollut mukana: kuolema oli monet kerrat,
niinkuin hänen oli tapa sanoa, "töllistellyt häntä kuin petoeläin",
mutta tällaisinakaan hetkinä ei ukko Kaski ollut menettänyt iloista ja
reipasta mieltään. Jos joku nuorempi toveri ihmetteli, että Kaski
myötäänsä voi olla niin hauskalla tuulella, niin sai hän aina ukon
huulilta vastauksen hauskan laulun muodossa.

Sellaista iloista ukkelia eivät pahimmatkaan vastoinkäymiset tehneet
alakuloiseksi. Hänen iloinen luontonsa vaikutti siinä määrin
tovereihinkin, että harvoin näkyi hapanta naamaa siinä joukossa, missä
Kaski oli.

Koko armeija tunsi vanhan kersantin, ja kuningas Kaarlekin tapasi
toisinaan, kun hän oli huonolla tuulella, etsiä Kaskin seuraa
saadakseen kuulla hänen rohkasevia sotakertomuksiaan.

Vanha Kaski, kaikkia tovereitaan päätänsä pitempi, ratsasti pienen
joukon etunenässä, jonka päällikkö hän oli siitä lähtien, kun vänrikki
taistelussa oli joutunut puremaan ruohoa. Vasemmasta kädestä tippui
verta satulaan, jättäen samalla pieniä punaisia merkkejä valkeanharmaan
juoksijan sivuille. Terävä sapeli oli miltei leikannut poikki
pikkusormen, joka kuitenkin vielä riippui kiinni jännesuonistaan.

Ainoastaan kuninkaan ehdoton kielto voi estää Kaskia laulamasta
reipasta laulunpätkää. Sen sijaan virtasi huoleton pila myötäänsä hänen
huuliltaan. Pila koski etupäässä saksilaisia, puolalaisia, venäläisiä
ja mitä hänen mieleensä kulloinkin sattui johtumaan, eivätkä omat
toveritkaan niin harvoin olleet pilan esineinä. Seurauksena oli, että
koko tämä pieni joukko täyttä kurkkua nauraen ratsasti leiripaikalle.
Iloisuutta koskeva kielto oli samalla lakannut.

"Turkanen soikoon, nyt on Kaski jälleen kertomassa juttujaan", sanoi
paksunpyöreä kapteeni pitkälle laihankalpealle toverilleen. "Se mies on
aina samanlainen".

"Niin, hän on paras miehemme", vastasi laihankalpea upseeri. "Jos
kaikilla olisi sama huumori, niin ei meidän koskaan tarvitsisi nähdä
ainoatakaan hapanta naamaa".

Ilma oli edelleen ikävä 9:nenkin päivän aamulla. Jo aikaseen, vieläpä
ennen auringonnousua, oli ruotsalainen armeija järjestyksessä
matkaamaan joen yli. Melkein koko kaupungin asujamisto oli kokoontunut
valleille, joita ruotsalaiset jo pitemmän aikaa olivat puolustaneet, ja
seurasivat sieltä vaihtelevalla mielenkiinnolla joella ristiin rastiin
kulkevia veneitä.

Paykull, joka oli kaikessa rauhassa linnotetussa leirissään ja kaikkein
vähimmin ajatteli, että kuningas Kaarle uskaltaisi yrittää virran yli
näin sumuisen ja epäedullisen ilman vallitessa, kummastui suuresti, kun
yksi hänen ajutanteistaan kiireesti saapui ilmottamaan, että koko
ruotsalainen armeija oli tulossa joen yli.

Tuskin puoli tuntia takaperin pakomatkalta leiriin saapunut kardinaali
Primas, kunnianarvoisa mies, isänmaataan rakastava ja viekas
politiikko, epäili aluksi upseerin sanoja, mutta vilkas laukausten
vaihto etumaisten ruotsalaisten veneiden miehistön ja Düna-joen
eteläiselle rannalle sijotetun tähystäjäjoukon välillä poisti heti sekä
hänen että Paykullin epäilyksen. Viime mainittu kävi rauhattomaksi
sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän aina tähän asti oli elänyt siinä
uskossa, että kuningas Kaarle, jos hän olisi niin häikäilemätön, että
uskaltaisi joen yli, olisi tehnyt yrityksen virran ylemmältä kohdalta,
jossa löytyi sangen edullinen yli-kulkupaikka. Sinne hän sen takia
olikin asettanut kenraali Steinaun johtaman verrattain vahvan joukon.
Hevostaan kannustaen täytyi ajutantin rientää kutsumaan kenraalia
takasin. Sen jälkeen kiirehti Paykull tanskalaisen kenraali Trampen
seuraamana, joka kuninkaansa määräyksestä palveli saksilaisessa
armeijassa, joukkonsa etunenässä joen rannalle, missä ensimäiset
ruotsalaiset veneet rannassa laskivat maihin.

Mutta kardinaali Primas oli siksi viisas että hän jäi leiriin. Hän
kutsui myös heti kokoon lukuisan palvelijakuntansa ja antoi määräyksen,
että kaikki olisivat valmiina mahdollisen äkkinäisen lähdön varalta.

Kauan ei tarvittukaan lähtöä odottaa. Paykullin kaikista ponnistuksista
huolimatta nousi Kaarle XII maihin, teki tapansa mukaan kohta
hyökkäyksen ja pakotti vihollisen joukot lyhyen taistelun jälkeen
peräytymään. Paykull lähetti kerta toisen perästä lisäjoukkoja, mutta
aina samalla tuloksella, ja seuraus oli, että hänen heinäkuun 9 päivänä
ennen auringonnousua täytyi koko armeijoineen jättää kenttä
viholliselle alttiiksi.

Puolalainen kardinaali oli etäämpää huolestuneena seurannut tätä
vaihtelevaa taistelua. Kun se viimein alkoi kallistua ruotsalaisten
voitoksi, kohosi hänen rinnastaan syvä huokaus ja hän mutisi itsekseen:

"Puolan aika on ohi, kuningas Kaarle voittaa".

Nämä sanat lausuttuaan kokosi hän palvelijansa ja jätti huolestuneen
näköisenä leirin, josta ei hän luullut tarvitsevansa niin pian poistua.

Hyvän matkan päässä leiristä itäänpäin pysäytti palvelijajoukon johtaja
äkkiä juoksijansa ja kääntyi kardinaalin puoleen kysymyksellä:

"Mihinkä teidän ylhäisyytenne aikoo matkan johtaa?"

Kardinaali Primas mietti hetkisen, jonka jälkeen hän reippaasti
vastasi:

"Rajzaciin".

Palvelija kääntyi kapealle metsätielle, joka joenrantaa pitkin johti
aina Rajzaciin asti, joka oli Sobieskin suvun sukutila ja sijaitsi noin
kaksi penikulmaa Riiasta itäänpäin, ainoastaan muutaman sylen päässä
Düna-joen rannasta.

Kun kardinaali Primas huomasi pimeän metsän itseään ympäröivän eikä
muita ääniä kuulunut kuin hevosten kavioiden kapse ja puiden suhina,
tunsi hän itsensä vihdoin levolliseksi, ja helpotuksen huokaus nousi
hänen rinnastaan.

Ylikulun aikana oli Anders Kaski ollut kuninkaan aluksen kintereillä
seuranneessa veneessä. Vanhuksen kasvot loistivat tyytyväisyydestä,
kuten tavallista. Ainoastaan kerran ne synkistyivät, silloin kun
toisella rannalla seisovat saksilaiset alkoivat tähtäämään kuningasta
ja hänen seuruettaan.

"Ne lurjukset varmaankin ampuvat hänet läpinäkyväksi kuin ryyniseulan",
kirkui hän nähdessään, kuinka pari kuningasta ympäröivää hoviherraa
kaatui veteen, kun he Kaarle XII:n sivulla kahlasivat rannalla, jossa
eivät syvällä uivat alukset enää uineet, "mutta ennen..."

Kaski ei lopettanut lausetta, vaan hyppäsi notkeasti veneestä ja meni
sitte laulaen reipasta sotilaslaulua ja toisinaan lähettäen
vihollisille kuulan muodossa lämpimän tervehdyksen, muutamia askeleita
kuninkaan edelle.

"Pois tieltä, Kaski!" huudahti kuningas. "Sinun mahtava ruumiisi varjoo
minulta näköalan".

"Se hyvä se", vastasi Anders. "Silloin voi teidän majesteettinne olla
rauhallinen kuulien suhteen".

Kuningas hymyili vanhan kersantin uskollisuudelle ja innolle ja antoi
hänen pitää paikkansa. Juuri kun hän laski vasemman jalkansa rannalle,
kuului laukaus ja vanhan kersantin hattu heittääntyi pitkälle veteen.
Kaski katseli surullisen koomillisesti perässä tulevien sotilasten
polkemaa päähinettä ja lausui sitte järeällä äänellä:

"Kiinni noihin lurjuksiin! Minä kyllä hankin itselleni puolalaisen
pääkappaleen kadonneen tilalle".

Vanha sotilas pysyttäytyi edelleen joukon etunenässä. Kun hän taistelun
päätyttyä lähestyi kuningasta, kulettaen mukanaan kolmea omin käsin
ottamaansa vankia ja lipun puolikasta, josta hän hetken oli kovasti
taistellut erään saksilaisen upseerin kanssa, oli hänen päälaellaan
runsaasti koristettu puolalainen lakki. Tässä päähineessään, joka ei
ensinkään ollut sopusoinnussa verestä ja tomusta tahraantuneen
ruotsalaisen sotilaspuvun kanssa, oli Kaski niin perin hauskan
näköinen, että Kaarle kuninkaankin täytyi vetää suunsa hymyyn. Vanhus
nauroi itse eniten, mutta kesken pahinta naurun remahdusta kävivät
hänen kasvonsa äkkiä vakaviksi. Jättiläismäinen vartalo värisi
liikutuksesta ja äsken niin iloisissa silmissä näkyi kaksi suurta ja
kirkasta kyyneltä. Miehekäs äänensä väreili myös liikutuksesta, kun hän
huusi:

"Kauan eläköön kuningas Kaarle ja kuolema hänen vihollisilleen".

Ja syy tähän äkkinäiseen muutokseen?

Kesken yleistä riemua, Kaskin juuri tehdessä koomillisia virnistyksiä,
oli kuningas sanonut:

"Mene vaihtamaan puolalainen lakkisi, joka sinua ei ensinkään pue,
vänrikki Kaski".



2.


Rajzacin linna sijaitsi, kuten mainittu, noin kaksi penikulmaa Riian
kaupungista itäänpäin lähellä Düna-joen rantaa. Vuosisatoja oli kulunut
siitä kun sen mahtavat peruskivet oli laskettu. Kolme tornia, yksi
keskessä ja kaksi pienempää kummassakin päässä, kohosivat huomattavasti
sammaleiden peittämien harmaiden seinien yli, ja ne näkyivät pitkälle
linnaa ympäröivän metsän yli. Korkea suojelusmuuri, jossa oli useita
ampumaluukkuja, antoi Rajzacille linnotuksen muodon, ja sellaiseksi se
jossain määrin oli tarkotettukin.

Aika, jota kertomuksemme käsittelee, oli kaikkea muuta kuin
rauhallinen, ja tämän edelliset vuosikymmenet olivat samanlaatuisia.
Venäläisten, turkkilaisten ja saksalaisten kanssa käytyjen taistelujen
vaihteluksi oli myös toisinaan sisällisiä levottomuuksia, jotka
saattoivat Puolan asukkaat varustautumaan toisiaan vastaan. Puolalainen
ylimistö oli nimittäin vallanhimoista ja itsetietoista väkeä, jonka voi
saada ainoastaan asevoimalla tunnustamaan ylempänsä, sellaisen, jolla
yksinään oli ratkaiseva voima. Sanaa "puolalaiset valtiopäivät"
käytettiin sentähden usein, kun tahdottiin kuvata epäjärjestystä
kokouksessa, jossa kaikki jäsenet koettavat kynsin hampain saada oman
yksityisen mielipiteensä määrääväksi, siten synnyttäen hajaannusta ja
epäjärjestystä.

Ruotsin kuninkaiden sotaretkillä Puolaa vastaan oli tämä sisäinen
kateus ja eripuraisuus hyvä ase vallottajan käsissä, niinpä nyt Kaarle
kahdennentoistakin retkellä. Tietysti löytyi myös rehellisiä ja
isänmaataan rakastavia puolalaisia, jotka tekivät ahkeraa työtä
pitääkseen Puolan kansan koossa, mutta he eivät onnistuneet. Jokainen
tahtoi olla herra, ei kukaan totellut, ja sentähden onkin Puola jo
meidän aikanamme mennyt perikatoaan kohden, s.t.s. lakannut olemasta
oma kuningaskuntansa. Kolmen mahtavan naapurinsa, Venäjän, Preussin ja
Itävallan jakamana on sillä vain nimensä jälillä.

Mutta me palaamme takasin Sobieskin suvun vanhaan sukutilaan. Sadun
jättiläisen kaltaisena seisoi Rajzacin linna siinä näköjään aivan
hyljättynä. Sen muurilta eivät kaikuneet mitkään sotahuudot eikä
pienten pensaiden ja köynnösten peittämistä ampumaluukuista
mitkään kanuunansuut vilkkuneet anastajaa vastaan. Iloiset laulut
eivät kaikuneet avarista saleista, ei näkynyt komeasti puettuja
ritareita korskuvien ratsujen selässä, ei helliä impyeitä ihanina
kesä-iltoina kuuntelemassa luutun sointuvia näppäilyjä, eikä raikuvia
metsästystoitotuksia metsikössä, vaan kaikkialla vallitsi raskas ja
painostava synkkyys, joka oli täydellisessä sopusoinnussa itse linnan
kanssa, jonka keskitornissa oleva rautainen tuuliviiri surkeasti
natisten käänteleikse sinne tänne, aikaansaaden niin kamalan ja
aavemaisen tunnelman pimeässä yössä. Ainoastaan silloin tällöin näkyi
joku ihmisolento pelokkaan laahustavasti hiipivän pitkin vallia eli
arasti katsovan jonkun ampumaluukun lävitse, josta hän silloin oli
pakotettu ajamaan pois ne pienet nelijalkaiset asukkaat, jotka linnan
hallitsijattarelta lupaa pyytämättä olivat sinne asettuneet asumaan.
Tuskin kertaa päivässä käännettiin linnan raskasta tammiporttia
saranoillaan.

Ja kuitenkin säilytti Rajzacin linna monta hauskaa muistoa erittäinkin
niiltä ajoilta, kun Puolan suurin sankari, kuningas, Johan Sobieski,
joka puolalaisen armeijan avulla pelasti voittoisan turkkilaisen joukon
piirittämän Wienin, oleili täällä. Juhlatilaisuus seurasi toistaan,
suuret salit loistivat kullassa ja purppurassa. Ei näkynyt täällä
silloin happamia naamoja, kun Puolan parhain ylimystö oli rientänyt
tänne, saadakseen nauttia sankarikuninkaan läsnäolosta.

Kuinka ihana olikaan mennyt aika ja sen mukanaan tuoma ritarillisuus ja
runollisuus! Mitä enemmän aika riensi eteenpäin, sitä proosallisemmaksi
se muodostui. Edellisten vuosisatojen tunnus oli kiitos ja ylistys,
nykyajan tunnus on raha, raha! Mammonan takia heittävät nykyajan lapset
ajattelemattomasti pois kunniansakin.

Johan Sobieskin kuoleman jälkeen jäi Rajzacin linna suvun omaisuudeksi,
ja aikana jota tämä kertomus koskettelee, asui linnassa ruhtinas
Sobieskin ijäkäs puoliso. Vanha linna näytti nyt olevan ikäänkuin
häpeissään muistellessaan entisiä loisto-aikoja.

Sen päivän iltana, jolloin Kaarle XII kulki Düna-joen yli, oli
leskiruhtinatar Martha Sobieski kutsuttanut ympärilleen koko
palvelijakuntansa, joka nousi lähes sataan henkeen, ja pitänyt heille
seuraavan puheen:

"Olen tänään saanut kirjeen ruhtinas Sergo Panitzkyltä, joka on
kihloissa poikani tyttären kanssa. Kirjeessä ilmotetaan, että anastaja,
ruotsalainen kuningas, lähestyy näitä seutuja. Kysyn teiltä nyt,
tahdotteko uskollisesti palvella Puolaa ja sen kuningasta?"

"Tahdomme", vastasivat kaikki syvään kumartaen sekä asettaen käden
rinnalleen uskollisuuden merkiksi.

"Hyvä on. Aseita löytyy vanhassa arsenaalissa. Ne eivät ole olleet
anastajan iso-isän aikojen jälkeen käytännössä, mutta tuottakoot ne nyt
jälleen kunniaa. Sinä, Joseph", jatkoi hän kääntyen vanhimman
palvelijan puoleen, jota vanhuutensa ja uskollisuutensa takia pidettiin
suuremmassa arvossa kuin muita palvelijoita, "sinä ryhdyt komentajaksi,
minä luotan sinuun".

Vanha uskollinen palvelija teki vielä syvemmän kumarruksen kuin toiset
ja sanoi:

"Pyhä neitsyt on todistajanani, että minä uhraan henkeni ja vereni
hallitsijattareni edestä, ja minä menen takuuseen siitä, että toisetkin
palvelijat tekevät samoin".

Kun Martha Sobieski vielä kerran oli vastaanottanut palvelijainsa
uskollisuuden vakuutukset itseään ja Puolaa kohtaan, meni hän pää
pystyssä ja pojantyttärensä tukemana sisälle huoneeseen. Tyytyväisyys,
joka niin selvästi kuvastui hänen piirteistään uskollisuusvakuutusta
tehtäessä kartanolla, hävisi vähitellen, ja kun hän oli tullut suureen
raskailla kullatuilla nahkatapeteilla koristettuun salonkiin, jossa
kuningas Johan muinoin tapasi vastaanottaa vieraitaan ja jossa
Sobieskin suvun kuolleiden jäsenten muotokuvat mykkinä katselivat
elossa olevia jälkeläisiä, vaipui hän huohottaen mukavaan nojatuoliin
ja kätki muutamiksi silmänräpäyksiksi vanhan liituvalkeiden hiuksien
ympäröimän päänsä käsiinsä, samalla kun raskaat huokaukset nostattivat
hänen rintaansa.

Eleonora seisoi mykkänä ja ajatuksiinsa vaipuneena hänen edessään.
Nuori ruhtinatar ei ollut kasvonpiirteisiin ja muotoon nähden kaunis,
mutta hänen pienillä kasvoillaan lepäsi niin ihmeen sydämellinen
hyvyys, mikä hänen tummansinisistä silmistäänkin kuvastui, että sen,
joka kerran näki tämän nuoren ruhtinattaren, oli mahdoton häntä
unohtaa. Suloinen ja puhdas naisellisuus teki hänet viehättävämmäksi
kuin moni häikäisevä kaunotar oli.

Kauan odotettuaan, että leskiruhtinatar alkaisi puhumaan, kävi tämä
odotus hänelle vihdoin liian pitkäksi, ja hän virkkoi sentähden
vienonpehmeällä äänellä:

"Mitä sinä ajattelet, iso-äiti?"

Tämä lempeä ääni herätti rouva Marthan unelmistaan.

"Lapseni", sanoi hän hetkisen katseltuaan ympärilleen, "vaikeat
tapaukset odottavat meitä. Niinkuin äsken kuulit, lähestyy Kaarle XII
seutujamme. Ylpeänä menestyksestään tsaarin joukkoja vastaan ei hän
tahdo enempää eikä vähempää kuin panna kuningas Augustin pois
valtaistuimelta. No, no", jatkoi vanhus viitaten Eleonoraa olemaan
hiljaa, "yhdeltä näkökannalta katsoen ei hänen aikomuksensa ole niin
perin moitittava. Saat kuulla, lapseni", jatkoi hän, huomatessaan, että
pojantytär osotti ihmettelyä, "etkä sinä enää ihmettele. Kuningas
Kaarle oli juuri noussut valtaistuimelle, kun tsaari Pietari, kuningas
August ja Tanskan kuningas äkkiarvaamatta ja ilman syytä hyökkäsivät
hänen päälleen. Viimemainitun kanssa hän selvitti asian miltei samassa
silmänräpäyksessä, Venäjän tsaari on lyöty, ja vastapalvelukseksi
kuninkaamme osanotosta toisten suunnitelmiin on nyt tämä itsepäinen
ruotsalainen saanut päähänsä vallata häneltä Puolan kruunun. Niin ovat
asiat nykyisin".

"Mutta", virkkoi Eleonora miettivästi, "kenen hän tahtoo asettaa
tilalle? Itsensäkö, niinkuin hänen iso-isänsä teki?"

"Hänen suunnitelmistaan ei vielä tiedetä varmuudella mitään", vastasi
rouva Martha vitkaan. "Veljelläni, kardinaalilla, on kyllä lähempiä
tietoja siitä, mutta häntä en ole pitkään aikaan nähnyt. Valtiomiehenä
ei hän sitäpaitsi ole ylen aulis antamaan tietoja. Olen useasti kysynyt
häneltä asioita, jotka koskevat poliittista elämää, mutta aina saanut
vältteleviä vastauksia. Niin, herrat diplomaatit ovat, niinkuin
entisajan oraakkelit, niukkoja tiedonannoissaan".

Voimiaan ponnistellen lausuttuaan nämä sanat, vaipui leskiruhtinatar
takaisin nojatuoliinsa ja kätki taas kasvot käsiinsä. Muutaman minuutin
kuluttua nousi hän ylös ja viittasi Eleonoraa luokseen.

"Ota kynttilä, lapseni", sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä.

"Paneutuuko iso-äiti levolle?"

"En. Ota kynttilä!"

Rouva Martha otti senjälkeen Eleonoraa kädestä kiinni ja meni hitain
askelin Johan Sobieskin muotokuvan luo.

"No niin, no niin", virkkoi leskiruhtinatar, kun kynttilänvalo valaisi
kuninkaan kauniita kasvoja, "nyt voivat vanhat silmäni selvemmin nähdä
sinut, sinä Puolan suurin sankari! Oi, jospa sinä nyt eläisit! Silloin
voitokas käsivartesi musertaisi tämän pohjoisen karhunmaan kuninkaan,
joka nyt riehuu viljavilla seuduillamme ja häikäilemättömästi leikkii
Puolan kunniakkaalla kuningaskruunulla. Mutta anna kuitenkin henkesi
tulla ei ainoastaan Puolan kuninkaan vaan myös koko hänen sotajoukkonsa
yli, niin että ne voisivat ajaa pois anastajan ja palauttaa levon ja
rauhan vertavuotavaan maahamme. Sinun käsiisi, pyhä neitsyt", jatkoi
hän tehden hartaasti ristinmerkkejä kultaisen madonnankuvan edessä,
"sinun käsiisi, pyhä Jumalan äiti, jätän Puolan kohtalon, poista paha,
ennenkuin vihollinen saa liian suuren vallan maassa. Me luotamme sinun
apuusi, joka et koskaan ole kääntynyt pois niistä, jotka rehellisellä
sydämellä polvistuvat edessäsi".

Vanhus oli juuri laskeutumaisillaan polvilleen silkkipallille, kun
samassa salongin hämärästä nurkasta ääni lausui sanan:

"Amen!"

Ääni kuului niin kumealta, melkeinpä kamalalta, suuressa salongissa, ja
naiset kääntyivät kauhistuneina ääntä kohden. Rouva Martha sai
kuitenkin heti takaisin mielenmalttinsa ja virkkoi terävällä äänellä:

"Kuka se on, joka uskaltaa ilmottautumatta tunkeutua tänne? Kuinka
hoitaa Joseph tehtävänsä!"

"Älä moiti vanhaa, rehellistä miestä", virkkoi vieras, ja samassa astui
pitkä, ylevä mies esiin.

Leskiruhtinatar oli nyt tuntenut äänen.

"Veljeni, veljeni", virkkoi ruhtinatar rientäen kardinaali Primasta
vastaan, joka sydämellisesti syleili sisartaan. Kardinaalin takana
näkyi nuori komeasti puettu puolalainen. Hienojen huulten ympärillä
oleva röyhkeä ja ylimielinen piirre vaikutti sen, ettei hän ollut
erityisemmin puoleensa vetävä.

Tämä mies oli ruhtinas Sergo Panitzky, viimeinen jälkeläinen
aikasempien urotöittensä kautta loistavassa suvussa, joka Kaarle X
Kustaan sodassa teki itsensä kuuluisaksi sekä Puolassa että Tanskassa.
Ruhtinas Sergo ei kuitenkaan vielä ollut ehtinyt tehdä itseään
kuuluisaksi muuten kuin ennenmainituilla "puolalaisilla
valtiopäivillä", missä hän sekä sopivissa että sopimattomissa
tilaisuuksissa oli ärsyttänyt toisinajattelevat itseään vastaan.
Hyväksi onneksi oli kesken kaikkea puhjennut sota, ja kunnianhimoinen
ruhtinas riensi heti kardinaali Primaksen luo, jonka piti tulla hänen
sukulaisekseen.

Puolassa niinkuin melkein kaikissa muissakin maissa oli vallalla se
tapa, että ylhäiset perheet kihlasivat lapsensa jo kehdossa, huolimatta
siitä, voivatko he sitte kypsyneemmässä ijässä pitää toisistaan eli ei.
Siten luonnollisesti syntyi monta onnetonta avioliittoa, mutta tämä ei
kuitenkaan liikuttanut avioliittosopimuksen tekijöiden vanhempia, jotka
panivat painoa ainoastaan syntyperään ja rikkauteen.

Juuri sellainen kihlaus sitoi nuoren ruhtinattaren Eleonora Sobieskin
Sergo Panitzkyyn, josta rouva Martha hetki sitte oli puhunut
palvelijoille. Kihlatut olivat ainoastaan kolme kertaa nähneet
toisensa, mutta heti ensi kerralla oli Eleonorassa herännyt ehdoton
vastenmielisyys ruhtinas Sergoa kohtaan. Eikä hän mitenkään tahtonut
vastenmielisyyttään salata, ei edes iso-äidin ja kardinaalin läsnä
ollessa. He eivät olleet tähän asti mitään sanoneet, mutta nyt kun
ruhtinas tuli kohteliaasti kihlattunsa luo ja aikoi suudella hänen
kättään, mutta Eleonora veti äkkiä kätensä pois, lausui leskiruhtinatar
ankarasti:

"Eleonora! Älä unohda, että hän on sinun kihlattusi!"

Nuori ruhtinatar kalpeni huomattavasti ja hänen kätensä vapisi, kun hän
vastenmielisesti ojensi sen. Mutta ruhtinas Sergon huulet olivat tuskin
koskettaneet sitä, kun Eleonora tulisesti veti kätensä takasin ja
riensi kuin pelotettu karitsa pois huoneesta, ennenkun läsnäolevat
olivat ehtineet tointua hämmästyksestään ja ihmettelystään.

"Älkää pahastuko hänen sopimattomasta käytöksestään nykyhetkellä",
sanoi rouva Martha parhaansa mukaan koettaen salata harmiaan. "Teidän
saapuessanne oli meillä vakava keskustelu, ja luultavasti teidän
äkkinäinen tulonne hämmästytti häntä siinä määrin että hän riensi pois.
Hänhän on vielä niin nuori", jatkoi vanhus onnistuen huultensa
ympärille saamaan sovituksen hymyn, "pari vuotta lisää vaan, niin kyllä
hän varmaankin on toisellaisessa mielentilassa".

Ruhtinas Sergo kumarsi syvään, samalla purren huuleensa. Hän oli kyllä
ennenkin huomannut, kuinka epäsuosiollinen Eleonora oli häntä kohtaan.
Mutta hän ei siitä puhunut nyt mitään, vaan suuteli kunnioittavasti
vanhan leskiruhtinattaren kättä, jonka jälkeen hän istuutui akkunan
viereen, sormillaan naputtaen marssia, joka oli selvä todistus niistä
tunteista, jotka hänen sisässään liikkuivat.

Sisar ja veli olivat pian syventyneet keskustelemaan päivän
tapahtumista, ja leskiruhtinatar sai nyt kuulla kauan odottamansa
tiedon, kenet Kaarle XII oli määrännyt Augustin seuraajaksi Puolan
valtaistuimelle.

Stanislaus Leczinskin nimeä lausuttaessa vetäytyi leskiruhtinattaren
otsa syviin ryppyihin. Kiivaasti tarttui hän veljensä käteen ja
kuiskasi hänen korvaansa liikutetulla äänellä:

"Vastusta tätä nimitystä niin paljo kuin voit. Sinä tiedät, etteivät
Leczinskin ja Sobieskin suvut ole koskaan katsoneet toisiaan lempein
silmin".

"Mutta kuningas sanoo, ettei hän tunne ketään jalompaa puolalaista",
virkkoi kardinaali vitkaan.

"Ei ketään", huudahti leskiruhtinatar nousten ylös ja heittäen samalla
silmäyksen veljeensä. "Ei ketään! Äh! Missä sitte hänen silmänsä ovat!
Etkö sinä..."

Kardinaali asetti samassa kätensä sisarensa huulille, samalla kun hän
heitti merkitsevän sivusilmäyksen akkunaa kohden, jonka luona ruhtinas
Sergo oli. "Kahdenkesken", sanoi hän.

"Niin", kuiskasi ruhtinatar, joka ymmärsi kardinaalin viittauksen,
"huomen-aamuna rukoushuoneessani".

Siskokset erosivat sen jälkeen ja menivät kumpikin huoneeseensa.
Ruhtinas Sergo jäi edelleen akkunan viereen, rummuttaen sormillaan
kiivasta marssia. Vihdoin nähdessään Eleonoran menevän linnankartanon
poikki, riensi hän ulos pitkin leveitä rappuja, mutisten itsekseen:

"Itsepäinen ja omavaltainen hän on, mutta vielä ovat, taivaalle kiitos,
vanhat lakimme voimassa, ja niiden mukaan hänen täytyy tulla minun
omakseni".



3.


Kardinaali Primaksen vanha palvelija, harmaapartainen Czary, oli
onnettomuudekseen väännähtänyt jalkansa, kun hän ollessaan
seikkailuretkellä lähiseuduilla, oli nousemassa hevosen selkään
seuratakseen herraansa. Hevonen, joka ei ollut tottunut uuteen
ratsastajaansa, heitti Czaryn muitta mutkitta maahan ja nelisti suoraa
päätä Ruotsin voitokkaita joukkoja vastaan, mitkä sen sitte ottivat
kiinni.

Ja siinä virui nyt Czary kiroten loukkaantuneine jalkoineen, voimatta
päästä niin minnekään. Pieninkin liike pakotti tuskasta huutamaan.

"Nyt ne koirat tulevat!" mutisi hän itsekseen, kun hän näki
ruotsalaisten lähestyvän, "oi jos voisin paeta!"

Anders Kaski, joka samalla lähestyi, kuuli Czaryn voivotukset.

"Tuon miehen kanssa on varmaankin huonosti", virkkoi hän kumartuen
puolalaisen yli. "Kuinka on laitasi?"

Czary, joka ei ollut ymmärtävinään ruotsia, osotti ääneti jalkaansa.

Anders tarttui jalkaan kiinni, mutta hellitti siitä heti, kun
puolalainen alkoi hirveästi ulvoa. Kun pahin tuska oli ohi, katsoi
Czary parhaaksi antautua ruotsalaisen vaalittavaksi.

"Vasen jalkani on väännähtänyt", sanoi Czary.

"Vähät siitä", tuumi Kaski. "Minun on sekä käteni että jalkani
väännähtäneet, ja kuitenkin olen vielä kokonainen".

"Älä jätä minua tähän makaamaan", rukoili Czary onnettomalla äänellä.
"Minä olen kardinaali Primaksen palvelija ja..."

"Ahaa", keskeytti Kaski, joka oli kuninkaan usein kuullut sanovan, että
hän mistä hinnasta tahansa tahtoisi saada kardinaalin valtaansa, "sinä
saat kait tehdä seuraa toisille vangeille".

Tällä odottamattomalla tavalla tuli Czary ruotsalaisten leiriin. Niin
ei hän ollut odottanut seikkailun päättyvän, mutta hädällä ei ole
lakia, hänen täytyi taipua kohtaloonsa, tahtoi hän sitte eli ei.

Kun Kaarle XII hetkistä myöhemmin kävi vankeja katsomassa, osotti hänen
seurassaan oleva vänrikki Kaski Czarya lausuen:

"Hän on itse sanonut olevansa kardinaalin palvelija".

Aluksi ei Czary tahtonut sanoa, mitä hän tiesi kardinaalin matkasta
tämän jätettyä saksilaisen leirin. Mutta kun kuningas mitä vakavimmin
uhkasi hirttää hänet jo saman tunnin kuluessa, lähti hänestä irti, että
kardinaali luultavasti oli matkannut sisarensa maatilalle.

"Mikä sen nimi on?" kysyi Kaarle kuningas.

"Rajzac", vastasi Czary empimättä.

"Ja missä se sijaitsee?"

Nyt Czary vaikeni. Mutta heittäessään silmäyksen vänrikki Kaskin
uhkaavaan muotoon, alkoi Czaryn kieli jälleen liikkua kannittimissaan.

Kun kuningas astui ulos tuosta puolittain rappeutuneesta puuladosta,
jossa vankeja tilapäisesti säilytettiin, sanoi hän Anders Kaskille:

"Valitse sata parasta ratsastajaa ja katso, että he ovat kunnossa
puoliyön aikaan".

Vänrikki, joka huomasi, että tässä oli erinomainen seikkailu
kysymyksessä, rohkeni hetkisen epäiltyään kysyä:

"Minä saan kait seurata mukana?"

"Tietysti", vastasi kuningas ystävällisesti nyökäten, jonka jälkeen hän
pitkin askelin poistui.

"Niin, tietysti", virkkoi myös ohikulkeva toveri, joka oli kuullut
Kaskin kysymyksen ja kuninkaan vastauksen, "missäpä kauha olisi, ellei
padassa".

Vänrikki, joka aina rakasti onnistunutta pilaa, vaikka se lausuttiin
hänen omallakin kustannuksellaan, nauroi sydämellisesti toverin
puheelle.

"Se sattui naulaan", sanoi hän. "Seuraatko mukana?"

"Tietysti, mihinkä matka?"

"Ajamme kardinaaleja takaa".

"Aluksi ainoastaan yhtä. Ehkä sitte löydämme useampia. Puolalaiset
kardinaalit ovat kuin jäniksiä, katsos kukaan ei tunne heidän
kulkureittejään. Ha, ha, ha!"

Kun keskiyön varjot heittäytyivät maan yli, ratsasti Kaarle kuningas
satalukuisen hyvin asestetun ratsastajan etunenässä pitkin joenrantaa
sinnepäin missä Rajzac sijaitsi. Paykullin hajotetusta armeijasta ei
näkynyt jälkeäkään, se oli kuin poispuhallettu. Ilman seikkailuja
saapui ruotsalainen joukko Sobieskin sukutilalle hetkistä myöhemmin
kuin Joseph leskiruhtinattaren vanha, uskollinen palvelija, oli
kolmannen kerran tarkastanut muutamat valleille asetetut vahdit.
Päästäkseen tarpeettomasti herättämästä linnan puolustusväkeä, pysähtyi
Kaarle kuningas tiheään metsään, mihin ei kuuvalo voinut tunkeutua
lehtien lävitse. Kauan ei hän kuitenkaan voinut seisoa tässä
toimettomana, vaan hiipi hiljalleen vänrikki Kaskin ja äskenmainitun
toverin seuraamana tammiporttia kohden. Kullakin oli ase kädessään
valmiina käyttämään sitä koko voimallaan.

Ainoaan portin edessä olevaan puista vapaaseen paikkaan oli viimeisten
vuosikymmenien aikana ehtinyt kasvaa miehenkorkuisia pensaita joita ei
leskiruhtinatar ollut katsonut tarpeelliseksi kiskotuttaa pois. Näiden
varjossa onnistui kuningas seuralaisineen hiipimään muutaman askeleen
päähän portista, kun portilla oleva vahtimies huomasi heidät.

Täysikuu, joka tällä välin oli ehtinyt koko joukon korkeammalle,
valaisi kirkkaasti näitä kahta ruotsalaista ja heidän urhoollista
kuningastaan, antaen puolalaiselle oivan tilaisuuden ottaa tarkka
tähtäys. Kaarle kuningas huomasi kuitenkin heti aseman vaarallisuuden.
Hän juoksi sivulle ja oli kohta varmassa paikassa ihan portin vieressä.
Seuralaisensa riensivät hänen kintereillään, ja tämä tapahtui niinkuin
on tapana sanoa "kreivin aikaan", sillä samassa laskeutui puolalaisen
kivääri viistoon maata kohden ja siitä lähtenyt kuula hipasi Kaskin
takin takapuolta.

"Olitpa aika vetelys, sinä unissakävijä", ivaili vänrikki näyttäen
puolalaiselle pitkää nenää. "Kylläpä saat tietää, mistä Taavetti olutta
osti, jahka tulet alas".

Laukaus herätti kaikki linnassa olevat elävät olennot syvästä unestaan,
ja joka nurkasta voi Kaarle kuningas kuulla huudon:

"Ruotsalainen on niskassamme! Aseisiin!"



4.


Kun Eleonora oli tullut ulos pitkään käytävään, pysähtyi hän
hengähtämään. Povi nousi rajusti ja ainoastaan vaivoin sai hän
puristetuksi helpotuksen huudahduksen:

"Ah!"

Mutta samassa silmänräpäyksessä valtasi hänet kauhuntunne. Hän ajatteli
ankaraa iso-äitiään, ja hänen hento vartalonsa alkoi vapista kuin
haavanlehti. Minkälaisen rangaistuksen hän tulisikaan saamaan
käytöksestään ruhtinas Sergoa kohtaan? Vankeutta ei hän kylläkään
odottanut, mutta hän aavisti jotain pahempaa, nimittäin iso-äidin
epäsuosiota ja muita sen yhteyteen punoutuneita harmillisuuksia.
Varmaankin käyttäisi veljentyttärensä vastustuksesta ärsyyntynyt
leskiruhtinatar kaikki vallassaan olevat keinot, jotka eivät suinkaan
olleet vähäiset, koska hän m.m. oli hyvissä väleissä "pyhän isän"
kanssa, jonka jalkoja hän pari eri kertaa oli suudellut käydessään
Roomassa, kiirehtiäkseen toivottua avioliittoa ruhtinas Sergon kanssa,
ehkäpä vielä nyt hänen ollessaan Rajzacissa? Oi, suurempi onnettomuus
ei koskaan voisi häntä kohdata, sen hän tunsi.

Hän vei kiivaasti kätensä sydämelle ja huuliltaan kuului hellästi
kuiskattu nimi: "Ladislas!"

Nopeat askeleet lähestyivät samassa ja saattoivat Eleonoran
kiirehtimään mahdollisimman lähelle kylmää käytävän seinää, sillä tässä
asennossa hän ei halunnut tulla nähdyksi.

Askeleet tulivat lähemmäksi, ja kun hän oli ne tuntevinaan, mutisi hän
itsekseen:

"Se on hän. Hän on ainoa, jolle voin asiani uskoa".

Heikossa hämärässä tunsi Eleonora tulijan, kun tämä meni pienen akkunan
ohi. Juuri kun hän oli Eleonoran edessä, kuiskasi tämä tuskin
kuuluvalla äänellä:

"Joseph!"

Puhuteltu pysähtyi, sillä hän ei ollut yksistään kuullut nimeään, vaan
myös tuntenut sen, joka nimen lausui.

"Pyhä neitsyt, mitä on tapahtunut, koska..."

"Hiljaa, hiljaa", keskeytti Eleonora, "seuraa minua niin että saamme
puhua kenenkään häiritsemättä".

Kun he olivat siirtyneet hiukan etäämmäksi, kuiskasi nuori ruhtinatar
levottomuudesta väräjävällä äänellä:

"Hän on täällä".

"Tiedän sen, armollinen ruhtinatar, mutta minä en voinut kieltää
häneltä sisäänpääsyä, ja kun hän oli hänen korkea-arvoisuutensa
kardinaalin seurassa".

"En minä sinua moiti, uskollinen Joseph", virkkoi Eleonora, "mutta etkö
voi keksiä keinoa, miten hänestä pääsisimme?"

"Kardinaali ei kait uskalla jäädä pitkäksi aikaa tänne, sillä niinkuin
kuulin hänen palvelijoiltaan, on Ruotsin kuningas tänä aamuna aikaiseen
tullut joen yli ja lyönyt meidän armeijamme pakosalle, eikä hän
niinmuodoin tunne itseään täällä täysin turvatuksi. Silloin tietysti
ruhtinas Sergo seuraa häntä ja..."

"Oi, jospa olisi niin hyvin asianlaita!" keskeytti Eleonora huoaten.
"Oi", ajatteli hän itsekseen, "jospa vain Ladislas olisi täällä!"

Eleonora oli tuskin täyttänyt kuusitoista vuotta, kun hän oli
Varsovassa kuningas Augustin järjestämissä juhlissa, joihin oli
kutsuttu kaupungin ja sen ympäristön ylhäisö. Ruhtinas Adam Sobieski,
Eleonoran isä, eli silloin vielä ja asui pääkaupungissa. Hänen
kuolemansa jälkeen muutti hänen vanha äitinsä, joka ei enää viihtynyt
näissä loistavissa seurapiireissä, Rajzaciin valmistautuakseen näkemään
puolisonsa ja poikansa toisessa mailmassa.

Mainitussa juhlassa oli kuusitoistavuotias Eleonora tutustunut Ladislas
Leczinskiin, sen miehen veljenpoikaan, joka sittemmin Kaarle XII:nen
mahtisanan avulla lyhyemmän aikaa kantoi Puolan kuningaskruunua.
Ladislas oli komea, kaunis ja jalomielinen, jotapaitsi hänen
urhoollisuutensa oli tunnettu koko puolalaisessa armeijassa.

Nuoret olivat sen jälkeen useat kerrat tavanneet toisensa, ja he
tunsivat, etteivät he voi koko elämäänsä olla erotettuina toisistaan.
Salaisuudessa he vannoivat toisilleen uskollisuutta.

Viimeisten kahden vuoden aikana olivat he yhden ainoan kerran tavanneet
toisensa. Eräänä synkkänä syysiltana oli nimittäin Ladislas uupuneena
ja rankkasateesta läpimärkänä kolkuttanut Rajzacin porttia tietämättä,
että hän siellä tapaisi sen, joka oli niin lähellä hänen sydäntään. Ja
vaikka Leczinskin ja Sobieskin suvut olivat poliittisia vihollisia,
osotti leskiruhtinatar Ladislakselle kuitenkin ystävällisyyttä ja
vierasvaraisuutta. Tämä jäi linnaan lähes kahdeksaksi päiväksi, ja kun
hänen vihdoin täytyi jättää hyvästit, uudistivat hän ja Eleonora
jälleen uskollisuuslupauksensa. Niin tarkkanäköinen kuin rouva Martha
olikin, ei hän kuitenkaan päässyt veljentyttärensä suloisen salaisuuden
jälille. Suurin syy tähän oli se että vanha Joseph, joka oli kantanut
Eleonoraa pienenä käsivarsillaan, toimitti aina niin, että rakastavat
saivat olla rauhassa.

Ajatusta, jonka Eleonora omisti Ladislakselle, ei Joseph luonnollisesti
voinut tietää, mutta hän aavisti sen ja sanoi:

"Ruhtinas Ladislas olisi ehkä ainoa, joka..."

"Hiljaa, hiljaa", keskeytti Eleonora. "Ajattele, jos joku kuulisi".

"Täällä ei voi kukaan meitä kuulla", vastasi Joseph vakuuttavasti.
"Mutta ottakaa neuvoistani vaari ja antakaa asiain mennä menoaan. Minä
tunnen, että kaikki menee hyvin".

Joseph oli liikutettu, kun hän lausui väräjävällä äänellä:

"Henkeni ja elämäni, kaikki mitä omaan, annan rakkaan herrani tyttären
edestä. Luottakaa minuun. Teen kaikkeni, saattaakseni asian onnelliseen
päätökseen".

Nämä sanat antoivat Eleonoralle uutta toivoa ja hän riensi, niin ettei
hänen kintereillään seuraava ruhtinas Sergo ehtinyt hänen luokseen
vaatimaan selitystä, linnanpihan poikki pohjoiseen rakennuksen siipeen,
missä hänen huoneustonsa sijaitsi. Sinne tultuaan, rukoili hän kauan ja
hartaasti sekä vaipui sen jälkeen vähitellen unen helmoihin, nähden
unta Ladislaksesta, rakkaudesta ja onnesta.

Voi hyvin kuvitella mielessään, minkä vaikutuksen odottamaton laukaus
teki suloisimmassa unessa lojuviin puolalaisiin.

Kardinaali Primas, jonka korvaa muutama tunti takaperin oli hivellyt
sisaren kuvailu, että Puolassa kyllä löytyisi joku arvokkaampi kuin
Stanislaus Leczinski kantamaan Puolan kuningaskruunua, näki unta, että
hänet kruunattiin Krakaun vanhassa tuomiokirkossa, hän kuuli selvästi
kansan riemun, vastaanotti ihastuksella aatelismiesten onnentoivotukset
ja antoi itse merkin juhlalaukausten ampumiseen. Ja tämä yksinäinen
laukaus, jonka linnassa syntynyt kaiku teki monikertaiseksi, kuului
hänen korvassaan täydelliseltä juhla-ammunnalta. Hiestä märkänä nousi
kardinaali ylös, mutta hän oli tuskin ehtinyt hieroa unen
lyijynraskaista silmäluomistaan, kun hänen palvelijakuntansa johtaja
kalmankalpeana syöksyi sisään.

"Teidän kunnia-arvoisuutenne", huusi vanha palvelija polvet vapisevina,
"meidän päällemme on hyökätty ja..."

"Kutka? Oletko hullu, mies!" ärjäsi kardinaali ja syöksyi ylös.

"Ruotsalaiset seisovat ulkopuolella".

Tämä selitys pani jalat mukavuutta rakastavan mustatakin alle.
Puolittain pukeutuneena syöksyi hän linnanpihalle, jossa hän kutsui
koolle kaikki palvelijansa.

Leskiruhtinatar ei saanut pitkään aikaan unta silmiinsä. Viha
Leczinskin sukua vastaan ja veljeltään saama tieto, että Kaarle XII
aikoi kohottaa Stanislaun Puolan kuninkaaksi, vaivasi häntä
sanomattomasti. Ähisten ja puhisten hän käänteli itseään sängyssä
ikäänkuin reumatismin vaivaamana, kunnes uni häntä vihdoin armahti,
ottamalla hänet helmoihinsa. Mutta ajatus, että Stanislaus
korotettaisiin Puolan valtaistuimelle, ei antanut hänelle unessakaan
rauhaa. Hän näki unta, että Stanislaus ja kardinaali taistelivat
Krakaun torilla Puolan kruunusta. Suuri kansanjoukko katseli tätä
omituista taistelua, joka vihdoin alkoi kallistua kardinaalin voitoksi.
Juuri kun tämä aikoi riistää kruunun kilpailijaltaan, ampui eräs
Leczinskin kannattajista laukauksen kardinaalia kohden.

Rouva Martha heräsi ja koko hänen ruumiinsa kylpi kylmässä hiessä.
Mutta laukaus, oliko se todellinen, vaiko ainoastaan kamala
mielikuvitus, melu, mikä kuului alhaalta, oliko se kansa, joka murisi
Krakaun torilla, eli...

Pitemmälle ei vanha nainen ehtinyt kuvitteluissaan, ovi vedettiin
kiivaasti auki ja veli syöksyi sisään. "Minun täytyy joutuin paeta
täältä!" huusi hän, samalla kun tuskanhiki juoksi pitkin hänen
otsaansa. "Vihollinen on Rajzacin edustalla ja ... hyvästi sisko! Me
tapaamme toisemme Varsovassa joko Leczinskin eli minun..."

Lause ei tullut päätetyksi, sillä sanat tarttuivat kiinni kardinaalin
kurkkuun ja uhkasivat melkein tukahuttaa hänet. Hänen täytyi sentähden
saada ilmaa keuhkoihinsa vetämällä muutamia syviä henkäyksiä.

Tätä käytti leskiruhtinatar hyväkseen ja heittäytyi korkeasta ijästään
huolimatta äkkiä ylös sängystä ja riensi rukouspallin luo, jossa hän
vapisten vaipui alas ja rukoili kiivaasti, että Jumala pyhän neitsyeen
esirukouksen takia säästäisi hänen kotiaan ruotsalaisilta, noilta
jumalattomilta kerettiläisiltä.

Kardinaali kuunteli muutaman silmänräpäyksen näitä tunteenpurkauksia,
kunnes hän epäilevästi pudisti päätään ja jatkoi matkaansa.

Rouva Martha oli siinä määrin pelästynyt, että hän tuskin uskalsi
katsahtaa ympärilleen sillä aikaa kun taistelua kesti. Pikemmin
kuolleen kuin elävän näköisenä makasi hän madonnankuvan edessä eikä
kuullut sitäkään, että pojantytär astui sisälle huoneeseen.

Laukaus herätti Eleonoran suloisimmasta unesta. Hän älysi heti aseman.
Äkkiä heitti hän ylleen välttämättömimmät vaatteet ja riensi
linnanpihan poikki pääkäytävää kohden. Juuri kun hän aikoi juosta
rappuja ylös, huomasi hän ruhtinas Sergo Panitzkyn, joka pistooli ja
sapeli kädessä tuli vastaan. Kiireessään ei hän huomannut Eleonoraa,
kun tämä äkkiä vetäytyi erään pilarin taakse. Tuskin oli Sergon vartalo
hävinnyt palvelijain joukkoon, kun Eleonora kevyin askelin riensi
iso-äidin huoneeseen.

Kardinaali ja ruhtinas tapasivat toisensa linnanpihalla. Kun he olivat
hetkisen toisiaan tarkastaneet, virkkoi ruhtinas:

"Teidän kunnia-arvoisuutenne ei saa enää jäädä tänne! Teihin on koko
Puola nykyhetkellä pannut kaiken toivonsa. Jos teidät vangittaisiin,
niin merkitseisi se meidän loppuamme".

"Mutta portti on kiinni, ja vihollisemme seisovat ulkopuolella",
vastasi kardinaali surullisesti.

"Löytyy takaportti, jonka minä tiedän!" huudahti ruhtinas. "Tulkaa minä
näytän sen teille!"

"Entä te, mitä te aijotte tehdä?" kysyi kardinaali samassa.

"Minä jään tänne ja ryhdyn johtamaan palvelijoita, joista suurin osa
taitaa käyttää asetta. Viime kerralla, kun olin täällä, löysin eräästä
kellarista kolme kanuunaa. Kuulia ja ruutia löytyy täällä aivan
liiemmaksikin, niin että..."

"Hyvä", keskeytti kardinaali Primas ja ojensi tulevalle sukulaiselleen
kätensä, "te olette urhoollinen nuorimies, ja jos Puolaan vielä palaa
rauha", jatkoi hän huoaten, "silloin voitte olla varma siitä, että
tulette saamaan sellaisen paikan, joka vastaa teidän asemaanne ja
isänmaanrakkauttanne. Minä otan mukaani ainoastaan vähemmän määrän
palvelijoita, sillä pian kait tulen tapaamaan Paykullin armeijan.
Hyvästi, nuori ystävä ja tuleva sukulainen, olkoon pyhä neitsyt
kanssanne!"

Kun kardinaali vielä oli antanut siunauksensa niille, jotka olivat
ruvenneet ruhtinas Sergon johdettaviksi, ja luvannut heille taivaan
suosiota, jos he miesmäisesti taistelisivat kerettiläisiä vastaan,
riensi hän muutaman palvelijan seuraamana takaportille.



5.


Kun Kaarle kuningas rohkeine seuralaisineen oli varmassa tallessa
portin luona, virkkoi hän:

"Tähän asti on kaikki mennyt hyvin, mutta jos hän on vielä jälellä".

"Niin tosiaankin", huomautti Anders Kaski. "Kuulostaa aivan siltä kuin
tuossa vanhassa ja rappeutuneessa linnarähjässä olisi oikea
ampiaispesä".

"Siinä tapauksessa käy asia vielä pulmallisemmmaksi meille", tuumi
toveri. "Tiedän hyvin, että ampiaisten kanssa ei ole erityisen mukavaa
tapella. Niillä on terävät piikit ja..."

"Ja meillä on teräviä sellaisia tässä", pisti väliin Anders Kaski ja
teki kuvaavan eleen pitkällä keihäällä. "Luulisin, että tämäkin maistuu
joltakin."

Kuu valaisi seudun yhä kirkkaammalla valolla, ja sitä mukaa kun se
kohosi korkeammalle, veti pitkän valojuovan jokea pitkin ja tunkeutui
maagisella hohteellaan syvälle metsän korkearunkoisiin puihin, missä
tummia hahmoja näytti huojuvan sinne ja tänne hämärässä valaistuksessa.
Se oli ruotsalainen osasto, joka, laukauksen houkuttelemana, lähestyi
varovasti ollakseen uskaliaan kuninkaan apuna, mikäli sitä
tarvittaisiin.

Kuningas Kaarle iski monta kertaa porttia, mutta aina samalla
tuloksella, ikäänkuin hän olisi halunnut lyödä kumoon paksun kai
kymmenen syltä korkean muurin. Hän näytti jonkin aikaa pettyneen
odotuksissaan ja hänen kasvoillaan kävi tyytymättömyyden ilme.

"Portti on lujempi kuin luulin", mumisi hän itsekseen. "Tämän läpi emme
voi päästä sisään."

"No, sitten löytyy varmaan jokin toinen paikka", virkkoi Anders Kaski
nyökäten ilmeikkäästi.

"Uskotko niin?"

"Kyllä, antakaa minun vaan yrittää, ja teidän majesteettinne pääsee
pian tähän pesään."

"Tee kuten haluat, Anders", sanoi kuningas, "minä ja Pietari Storm", se
oli Kaskin toverin nimi, "pidämme kuitenkin täällä vahtia, jotta kukaan
ei pääse ulos."

Kun Anders oli saanut vahvistusryypyn Pietarin kenttäpullosta, hiipi
hän muuria pitkin, jonka pinta oli sieltä täältä karhea. Toisin paikoin
se taas oli niin sileä, että olisi ollut hullutusta yrittää kiivetä
siitä ylös.

Tämän huomasi Kaski hiipiessään eteenpäin, ja hän päätti heti käyttää
hyväkseen mahdollisimman paljon muurin karheaa pintaa. Huolimatta
korkeasta iästään oli vanhalla vänrikillä vielä suurin osa entisestä
voimastaan jälellä. Yht'äkkiä hän pysähtyi kuuntelemaan. Hänen päänsä
yläpuolelta kuului jalkojen töminää ja karkeita, innokkaasti
kiisteleviä miesten ääniä. Vänrikki ei tosin voinut kuulla sanoja,
mutta aavisti, että kiista koski vallin puolustusta. Aavistus ei häntä
pettänytkään. Se oli ruhtinas Sergo, joka sijoitti ulos miehiään ja
tällöin joutui kiistelyyn siitä, mitä paikkoja tulisi miehittää.

"Niin, riidelkää vaan!" mumisi Anders ja kyyristyi pienen pensaan
viereen, joka oli puoliksi kiinni muurissa, "riidelkää vaan, minä kyllä
tiedän, mitä puolestani teen."

Hän oli nyt jo niin kaukana, ettei voinut nähdä kuningasta. Äänet
vallilla vaikenivat pian, ja vänrikki luuli aluksi, ettei mitään vahtia
ollut sinne asetettukaan. Mutta hän erehtyi, askelten ääni soraa vasten
ylhäällä vallilla keskeytti hänen tarkastelunsa.

"Hm", mumisi Anders Kaski itsekseen, melkoisen nolona, "kuinkahan monta
siellä on?" Hän kuunteli. "Vain yksi, ei, nyt tulee toinen lisää! Ah,
hän meni nyt! Niin, siis vain yksi!"

Kyyristyneessä asennossaan hän hankki, niin hyvin kuin taisi,
yleiskatsauksen vallin karheasta sivusta. Muuri ei ollut tässä kohtaa
aivan niin jyrkkä kuin muualla. Sieltä täältä pisti esiin terävä kivi,
ja noin sylen päässä vänrikin pään yläpuolella oli kaksi takiaista
saanut jalansijan. Ne olivat aika suuria, ja Anders toivoi siksi
lujasti, että ne olisivat hänelle hyödyksi siinä uskaliaassa
yrityksessä, joka hänellä oli mielessä.

Hitaasti ja pitämättä pienintäkään ääntä, sillä se olisi ehdottomasti
kuultu rauhallisessa yössä, kohottautui vänrikki muuria vasten ja
haparoi käsillään ylöspäin. Ensimmäinen kivi, johon hän aikoi tarttua,
oli tuskin paria tuumaa ylöspäin ojennettujen sormiensa yllä.

"Pahus!" mumisi hän itsekseen, ja hänen kasvonsa synkistyivät, mitä ei
ollut tapahtunut pitkään aikaan. "Mitä nyt tulee tehdä?"

Tottuneena toimimaan ripeästi, ei hän kauankaan tuumaillut. Hyppy vain
ja jänteiset sormet ympäröivät voimakkaasti pienen ulottuman. Siinä nyt
riippui Anders Kaski jalat pari tuumaa maasta voimatta saada niille
sijaa, vaikka kuinkakin hän sitä tunnusteli. Liian kovaa hän ei
uskaltanut raapia muuria vasten, sillä tällöin olisi vahti saanut
varoituksen. Vähitellen heikkeni voima sormista ja pikku hiljaa
alkoivat ne suoristua. Vänrikki oli vähällä tulla epätoivoon, eikä
puuttunut paljon, ettei oikea mehevä soturimanaus päässyt hänen
huuliltaan. Mutta kun hätä on suurin, on myös apu lähinnä, sanotaan, ja
tämän sai myös Anders Kaski kokea. Tunnusteltuaan kauan jaloillaan,
tapasi hän vihdoin pienen syvennyksen. Kuin hukkuva, joka tuskallisen
halukkaasti tarttuu ohi kelluvaan oljenkorteen, yhtä ahnaasti painoi
vänrikki jalkansa pieneen koloon. Onni oli hänelle suosiollinen, hän
sai siinä melko hyvän jalansijan.

Mutta miten hän ylös kiivetessään voisi viedä mukanaan aseet,
erityisesti pitkän ja vaikeasti käsiteltävän keihään? Tämä oli
arvoitus, jota Anders Kaski, huolimatta kekseliäisyydestään, turhaan
yritti ratkaista. Ylös kiivetessään hän tarvitsi luonnollisesti
molempia käsiään, ja hampaiden välissä ei hän voinut peistä kantaa.
Hänen pohtiessaan tätä, kuului nopeita askeleita ja kovia ääniä
ylhäältä vallilta. Anders luuli tulleensa keksityksi ja veti varovasti
esiin kaksoispistoolin, samalla kun hän painautui muuria vasten niin
paljon kuin vain voi.

Hän oli kuitenkin onneksi erehtynyt. Puolalaisten huomio oli sen sijaan
kohdistunut ruotsalaisiin ratsastajiin, jotka hiiviskelivät metsän
keskellä. Äänet ja huudot kävivät kovemmiksi, ja hälinän kestäessä
pamahti pari laukausta suoraan Kaskin pään yläpuolella. Tästä ei
kuitenkaan johtunut hänen kokemansa pelästys, vaan siitä, että hänen
yläpuolellaan olevasta halkeamasta syöksyi alas joukko kiviä ja soraa
osuen häntä suoraan kasvoihin, jotta hänen oli erittäin vaikeata
vasemmalla kädellään suojella silmiään.

Mutta pelästys kävi vielä suuremmaksi, kun metsässä olevat sotilaat
myöskin alkoivat ampua ja kuulat vinkuivat hänen korviensa ympärillä.
Yksi kuula porautui kaiken lisäksi muuriin hänen päänsä ja terävään
kulmaan ylös ojennetun oikean käsivartensa väliin. Nyt loppui Kaskin
kärsivällisyys.

"Piru viekään ne vietävän ... phyi ... phyi", keskeytti hän itse
vuodatuksensa, kun sai suunsa täyteen irtonaista muurilaastia. "Puh ...
puh; pahus ja suokoon, etteivät he näkisi minua, minä annan..."

Näin sanoessaan irtosi hänen otteensa ja hän putosi suoraan alas
pensaaseen, jossa hän repi rikki kätensä, kasvonsa ja vaatteensa. Mutta
tästä onnettomuudesta tulikin hänen onnensa, sillä metsästä tuleva
ammuskelu yltyi yhä vaan. Pensas suojasi häntä toki melko hyvin.
Jälkeenpäin näytti hän kuitenkin ylpeänä kahden kuulan jättämiä reikiä,
toinen hatun lierissä ja toinen takin liepeessä.

Kiivas ammunta metsästä sai kuitenkin aikaan sen hyvän, että se
vähitellen ajoi pois puolalaiset siitä osasta vallia, missä Anders
makasi. Kun hän taas huomasi, että oli tullut hiljaista ja rauhallista
kuten ennen, pisti hän päänsä esiin pensaasta ja katseli metsään päin.

"Ei elävää sieluakaan", mumisi hän. "Nytpä uskallan yrittää uudestaan."

Huolimatta saamistaan vaikeista naarmuista, riippui hän pian taas
muurilla. Nyt hänen kävi kuitenkin paremmin eikä viipynyt kauan,
ennenkuin hänen päänsä oli vallin korkeimman reunan tasalla.

"Täällä ei ole yhtään vihollista", ajatteli hän, tyytyväisenä siitä,
että uhkayritys oli onnistunut. Otettuaan pistoolin hampaiden väliin,
tarttui hän vielä lujemmin kiinni erääseen suippoon reunakiveen, ja
jännitti reisien ja käsivarsien lihaksia heittäytyäkseen rohkeasti ylös
vallille. Hetki oli jännittävä, mutta muuttui siksi vielä mitä
suurimmassa määrin, kun samassa parrakkaat ja ivallisesti irvistelevät
kasvot kohtasivat Kaskin katseita. Peitsi kohosi ja kuin viimeisenä
kuolemaan valmistavana kuuluivat nämä sanat hämmästyneen vänrikin
korvissa:

"Kuole, koira!"

       *       *       *       *       *

Pietari Storm seurasi kaipauksen katsein poistuvaa Anders Kaskia.
Hänellä ei nimittäin olisi ollut mitään sitä vastaan, että joko olisi
saanut tehdä hänelle seuraa tai myöskin mennä yksin. Kaarle XII:n
soturit olivat sellaisia: kuningas oli heidän kaikkensa, rakkaammat
kuin vanhemmat, puoliso ja lapset. Sanat "kuningas ja isänmaa" eivät
silloin olleet turha lauseparsi, niinkuin nyt useasti on asianlaita.

Kaarle kuningas loi myös katseensa urhoollisen vänrikin jälkeen, mutta
hänen silmissään saattoi lukea syvää tyytymystä ja hän mutisi
itsekseen:

"Hän kyllä onnistuu, ellei mitään mahdottomia esteitä ilmaannu".

Portin luo oli kokoontunut kymmenkunta puolalaista kiivaasti
keskustelemaan, mitä olisi tehtävä. Toiset tahtoivat heti syöksyä
portista ulos ja paljastetuin asein ajaa pois uhkarohkeat anastajat.
Toiset sitävastoin, viisaimmat nimittäin, ja samalla, kuten tavallista,
harvalukuisammat, äänestivät ajan voittamisen puolesta, jotapaitsi
koetettaisiin saada sana Paykullille niin että saataisiin tältä
apuväkeä. Eräs seurasta huomautti aivan oikein, ettei olisi niinkään
vaikea puolustautua, koska ruotsalaisilla, ollen ratsujoukko, ei kaiken
todennäköisyyden mukaan ollut kanuunoita mukanaan. Kuinka oikea tämä
otaksuma olikaan, ei se kuitenkaan saavuttanut tarpeellista kannatusta,
erittäinkin kun ruhtinas Sergo oli antanut äänensä muiden puolelle,
jotka toivoivat pääsevänsä mies miestä vastaan taistelemaan. Nuori
ruhtinas nimittäin hehkui taisteluhalusta ja tahtoi hinnasta mistä
hyvänään päästä hyvään valoon Eleonoran silmissä. Ehkä Eleonoran
käsitys hänestä silloin muuttuisi.

Sillä välin kun puolalaiset siten riitelivät keskenään ja tuhlasivat
heille kallista aikaa, olivat ruotsalaiset lähestyneet Rajzacin linnaa
ja olivat mikä minuutti tahansa valmiit rientämään uhkarohkean
kuninkaansa avuksi.

Tammiporttia vastaan nojautuneina, joka ei vähintäkään välittänyt
heidän ponnistuksistaan, neuvottelivat kuningas ja Pietari Storm
paraillaan siitä, miten helpoimmin voisi päästä linnaan ja valloittaa
se ennenkun puolalaiset ehtisivät tointua hämmästyksestään, kun melu
sisäpuolella alkoi yhä lisääntyä.

"Mitä", ärjyi ruhtinas Sergo ja polki maata jalallaan, "oletteko
sellaisia pelokkaita raukkoja, ettette uskalla avata porttia! Niitä on
vain kolme, ja me olemme kymmenen vahvaa ja rohkeata miestä! Avatkaa
heti, niin saatte nähdä, että ne juoksevat jalkansa poikki, kunhan vain
näkevätkin meidät!"

Ruhtinaan silmät loistivat ylpeydestä lausuessaan nämä sanat, ja
ivallinen piirre suun ympärillä kävi yhä selvemmäksi.

"Avatkaa!" ärjyi hän uudelleen, ärsyyntyneenä hänelle osotetusta
tottelemattomuudesta.

Pari palvelijaa lähestyi porttia, jonka ulkopuolella Kaarle kuningas ja
Pietari Storm henkeään pidätellen ja taisteluun valmiina odottivat
sopivaa silmänräpäystä. Mutta vanhan Josephin silmistä lähtenyt ankara
katse saattoi palvelijat pysähtymään puolitiessä.

"No", jatkoi Sergo Panitzky. "No-o!"

"Armollinen herra", virkkoi Joseph syvään kumartaen, "me annamme liian
paljo alttiiksi, jos avaamme portin. Sitäpaitsi en usko että
hallitsijattareni..."

Kun Sergo Panitzky ärsyyntyi vastustuksesta, unohti hän kaiken
varovaisuuden. Hän tahtoi saada tahtonsa läpitse, maksoi mitä maksoi.
Niin nytkin.

"Mene orja!" huusi hän raivoissaan. "Minä olen täällä päällikkönä ja
vastaan ruhtinatar Sobieskin edessä taistelun tuloksesta. Oletko tullut
hulluksi, koska asettaudut minua vastaan. Sinun paikkasi on sikojen
luona, ja sinne sinut lähetänkin, jahka olemme ajaneet pois nuo
ruotsalaiset roistot. Mene!"

Toiset palvelijat vetäytyivät taaksepäin ja muodostivat ympyrän
ruhtinaan ja Josephin ympärille. Peläten vanhuksen menettävän henkensä,
sillä ruhtinas Sergo oli kautta Puolan tunnettu siitä, ettei hän
tällaisissa tilaisuuksissa antanut aseen liian kauan pysyä aloillaan,
tarkastivat palvelijat vuoroin toisiaan vuoroin Josephia.

Ja mitä teki Joseph? Luottaen hallitsijattaren voimaan ja valtaan tämän
kuumaverisen ruhtinaspojan yli, seisoi hän tämän edessä uhkaavassa
asennossa, katsoen tätä terävästi silmiin. Ainoakaan lihas ei liikkunut
hänen marmorivalkeissa kasvoissaan, mutta hänen sysimustissa silmissään
näkyi ilme, joka oli kyllin selvä kenelle tahansa, ilme, jota ei
ruhtinaskaan voinut väärin käsittää. Kun hän näin oli muutaman
silmänräpäyksen ajan tarkastanut vastustajaansa, sanoi hän:

"Teillä on päällikkyys täällä, tehkää niinkuin tahdotte, mutta minä en
koskaan salli kenenkään avata porttia. Meidän välillämme voi sitte
hallitsijattareni tuomita, ja hänen tuomiotaan minä en pelkää".

Näin sanoen käänsi hän Sergo Panitzkylle selkänsä ja riensi nopein
askelin pääportaita kohden.

Ruhtinaalla oli hyvä halu rangaista tätä rohkeata palvelijaa, ja hän
riensi sentähden sapeli ojossa muutamia askeleita palvelijan jälessä,
mutta samassa hän maltti itsensä ja kääntyi takasin.

"No niin", komensi hän, "olkaa nyt valmiina. Ellette voi ottaa
ruotsalaisia elävinä, niin lyökää heidät, he eivät saa hengissä päästä
täältä!"

Näin sanoen riensi hän portille ja muutamien kiivaiden sysäysten
jälkeen putosi raskas ja karkeatekoinen puupuomi maahan. Ruhtinaan piti
juuri tarttua kiinni porttiin, kun se samassa silmänräpäyksessä
työnnettiin ulkoapäin auki. Vauhti, jolla se työnnettiin auki, oli niin
suuri, että ruhtinas, joka oli ihan portin takana, horjahti taaksepäin
seinää vastaan.

Ihmeekseen näkivät puolalaiset kahden olennon syöksyvän portinaukosta
sisään, ja ennenkun he ehtivät tointua hämmästyksestään vinkuivat
ruotsalaisten lyönnit heidän korvissaan. Neljäsosa otti heti jalat
alleen, mutta loput jäivät jälille ja panivat kovan kovaa vastaan.

Kaarle kuningas ja Pietari Storm ymmärsivät kuitenkin niin voimakkaasti
käyttää pamppujaan, että enempi puoli vastustajista pian kieri heidän
jalkainsa juuressa.

Ruhtinas Sergo oli kuitenkin pian saanut takaisin mielenmalttinsa,
jonka hän hetkiseksi menetti saatuaan portista töytäyksen. Ja kun hänen
terävä silmänsä portin luomasta varjosta huolimatta havaitsi ainoastaan
kaksi ruotsalaista, syöksyi hän esiin sapeli lyöntiin valmiina.

"Petturit, lurjukset, viheliäiset!" kirkui hän laimeasti taisteleville
palvelijoille, "niinkö te puolustatte hallitsijatartanne, niinkö te
pidätte sen lupauksen, jonka te annoitte kardinaalille, kun tämä teidät
siunasi. Ettekö häpeä joutua häviöön taistelussa kahta vihollista
vastaan!"

Nämä sanat vaikuttivat kuin sähköisku palvelijoihin. Mielettömästi
kostoa huutaen syöksyivät vielä haavoittamattomiksi jääneet palvelijat
jättiläismäisen Stormin kimppuun, joka nojautuneena lyhyen
porttikäytävän erääseen kolkkaan puolusti itseään todellisella
sankarimaisuudella. Saamistaan haavoista ei hän välittänyt, mutta eivät
olleet hänen lyöntinsäkään tehottomia.

Kun palvelijat hyökkäsivät Pietari Stormin niskaan, sai Kaarle XII
levätä muutaman sekunnin. Näitä sekunteja hyväkseen käyttäen vei hän
pienen piilin huulilleen. Kimeä ääni tunkeutui korvia vihlovana
taistelun aikaansaaman melun lävitse, ja sen kuulivat metsän läpi
ratsastavat ruotsalaiset, jotka olivat olleet joka hetki valmiina
rientämään apuun.

Ruhtinas Sergon tarkotus oli päästä taistelevien ja portin väliin,
sulkea portti ja sillätavoin sulkea häikäilemättömät ruotsalaiset
linnaan. Hän olisikin aikeessaan onnistunut, jos hän olisi ollut
nopeampi liikkeissään.

Pietari Storm huomasi ensinnä aikeen ja hän huusi jyrisevällä äänellä:

"Suojelkaa porttia!"

Kaarle XII riensi esiin juuri kun ruhtinas oli onnistunut vetämään
raskaan tammiportin puoliväliin kiinni. Kuninkaan pitkä pamppu teki
kuitenkin lopun Sergo Panitzkyn hommista. Ylimykset seisoivat nyt
vastatusten itse portin aukossa, viimemainittu ulompana. Samassa
huomasi ruhtinas eteenpäin rientävän ratsastajajoukon. Kauhuissaan
siitä ikävästä asemasta, johon hän huomasi joutuneensa, hyökkäsi
ruhtinas kiivaasti Kaarle kuninkaan kimppuun, joka nyt oli täysin
valmis torjumaan hyökkäyksen. Hyökkäys oli aluksi niin kiivas, että
kuningas otti pari askelta taaksepäin, päästen siten samalla portin
muodostamaan varjoon. Sergo Panitzky seisoi vielä ulkopuolella
kirkkaassa kuun valossa.

Ruhtinas käytti asettaan kiivaasti, mutta hapuilevasti, kun taas Kaarle
XII oli kylmä ja perusteellinen. Seurausta ei tarvinnutkaan kauan
odottaa. Hyvin suunnatulla lyönnillä löi kuningas aseen ruhtinaan
kädestä, syöksyi sen jälkeen tämän kimppuun, lyöden hänet voimakkaalla
nyrkiniskulla maahan. Kaatuessaan löi ruhtinas päänsä portin pilariin,
jolloin hän pyörtyi.

"Nyt meidän kait kuitenkin täytyy lähteä käpälämäkeen", puhisi Storm
vieden kätensä otsalle, joka oli aivan verinen. "Noita perhanoita emme
voi vastustaa, niitä on liian monta!"

Kaarle XII kuunteli tarkkaavasti. Hänen kasvonsa olivat aluksi synkät,
mutta äkkiä ne kirkastuivat, kun paikalle rientävien ratsujen kavioiden
kapse nyt kuului selvempänä.

"Ainoastaan pari minuuttia, urhea Storm!" huusi hän. "Apu on lähellä!"

"Kyllä, vaikka tuhansia tunteja, jos niin tarvitaan", huudahti Storm
riemuiten. "Eläköön, nyt ne ovat täällä!"

"Niin, eläköön, voitto on meidän!" huudahti samassa eräs ääni sivulta,
ja pitkin muurin sisäsivua työntäytyi esiin jättiläismäinen olento,
vereen tahraantunut, mutta kuitenkin taisteluun valmis. Kaarle kuningas
huudahti hämmästyksestä, mutta ei ehtinyt tekemään kysymystä, joka oli
hänen huulillaan, sillä samassa syöksyivät ensimäiset ratsastajajoukot
linnanpihalle ja ajoivat pelokkaat palvelijat suin päin takaisin
piilopaikkoihinsa.

Sergo Panitzkyn pyörtyessä kaatui hän aivan muurin viereen. Tämä oli
hänen pelastuksensa, sillä hän olisi ehdottomasti tullut yliajetuksi ja
joutunut hevosten ruhjottavaksi.

Kun taistelu oli päättynyt, kannettiin hän linnaan. Tultuaan jälleen
tuntoihinsa, kysyi hän, kuka oli hänen voittajansa.

Eräs palvelijoista, joka oli kuullut kerrottavan kamppailusta, vastasi
ruhtinaan kysymykseen:

"Kaarle XII".

Hehkuva puna lensi Sergo Panitzkyn kasvoille ja hän kääntyi, niinkuin
näytti, häpeissään seinää vasten, samalla kun hänen huuliltaan kuului
muutamia epäselviä lauseita.



6.


Jos salama olisi täysin kirkkaalta taivaalta lyönyt alas Kaskin
jalkoihin, ei hän olisi enempää hämmästynyt kuin kohdatessaan
puolalaisen irvistelevän naaman ja kuullessaan uhkauksen:

"Kuole, koira!"

Mutta Anders Kaski oli siksi usein ollut yhtä vaarallisille
seikkailuille alttiina, ettei hän tästä aivan toivottomuuteen joutunut.
Pikainen toiminta oli useat kerrat ennemmin ollut hänelle eduksi, ja
siitä hän nytkin ymmärsi hyötyä.

Olosuhteet, joilla toisinaan on suuri vaikutus tekoihimme tulivat
häikäilemättömän Kaskin avuksi miltei ennemmin kuin hän aavisti eli
uskalsi toivoa. Hän kohtasi nimittäin puolalaisen samaan aikaan kuin
Kaarle kuningas ja Pietari Storm työnsivät pääportin auki. Melu, joka
tästä syntyi, veti puolalaisen huomion puoleensa siinä määrin, että hän
käänsi katseensa sinnepäin.

Parempaa tilaisuutta ei Anders Kaski kaivannutkaan. Säärien ja
käsivarsien raudankovat lihakset olivat jo jännittyneet, ei tarvinnut
enää muuta kuin panna ne toimintaan, eikä vänrikki siinä suhteessa
ollut pitkäveteinen. Tämä oli ainoa mahdollisuus, ellei tahtonut
puolalaisen keihään lävistämänä syöksyä maahan.

Rajulla nykäyksellä heittäytyi hän vallille, mutta voimat olivat
kuitenkin liian vähäiset. Sen sijaan että hän olisi tullut suoraan
jaloilleen, kaatui hänen raskas vartalonsa puolalaisen jalkoja vasten
sillä seurauksella että näiden omistaja, joka kaikeksi onneksi oli
aivan valmistumaton hyökkäykseen, omistettuaan koko huomionsa portin
luona syntyneeseen meluun, menetti tasapainonsa. Keihäs teki ilmassa
puoliympyrän ja putosi alas vallilta, jolloin se särkyi.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä seisoivat Kaski ja puolalainen
jaloillaan toisiaan vastassa. Viimemainittu oli karkearakenteinen ja
näytti omaavan verrattain paljo voimaa. Ivallinen ilme oli nyt
kuitenkin hänen kasvoiltaan kadonnut. Hän ei voinut käsittää,
miten vihollisensa, joka juuri oli riippunut vallin ulkoreunalla ja
joka olisi ollut niin helposti syöstävissä alas, nyt seisoi
vahingoittumattomana hänen edessään. Päättäen hänen puolittain
kauhistuneesta ulkonäöstään, piti hän tätä yliluonnollisena asiana.

Anders Kaski ei kuitenkaan antanut hänelle pitkää miettimisen aikaa.
Koko voimallaan syöksyi hän puolalaisen niskaan ja painoi tätä vallia
vastaan. Nyt vasta käsitti puolalainen, että tässä oli tosi
kysymyksessä, eikä mikään yliluonnollinen lumous. Liukkaana kuin
ankeriainen keinotteli hän itsensä pois Anders Kaskin käsistä, ja taas
seisoivat taistelijat toisiaan vastassa.

Puolalainen koetti huutamalla kutsua itselleen apua, mutta samassa
olivat vänrikin luisevat sormet hänen kurkussaan kiinni, pusertaen sitä
niin voimakkaasti, ettei heikompaakaan ääntä päässyt ilmoille.
Taistelijat vierivät yhtenä kehänä vallilla, ja Kaski sai nyt kokea,
ettei hänen vastustajansa ollut niin heikko kuin hän ensin luuli.
Onnistuipa puolalaisen työntää Kaski ihan vallin reunalle.

Nyt vasta huomasi vänrikki vaaran vakavuuden, jonkatähden hän otti
uudelleen kiinni puolalaisesta ja sai hänet alleen. Raju nyrkinisku
teki puolalaisen hetkiseksi tunnottomaksi, ja tätä ymmärsi vänrikki
taitavasti käyttää hyväkseen. Hän hyppäsi pystyyn ja antoi
vastustajalleen aimo potkun päähän. Vaikeasti möristen putosi
puolalaisen ruumis alas vallilta ja katosi samaan pensaaseen, jonka
tuttavuutta Anders Kaski äsken oli tehnyt.

"No niin, hyvästi hänen kanssansa", virkkoi vänrikki tyytyväisenä.
"Mutta totta tosiaan, portin luona tapellaan! Kuningas ja Storm ovat
varmaankin onnistuneet pääsemään sisälle".

Kun hän muutamien minuuttien etsiskelyn jälkeen sai käsiinsä pistoolin,
joka kamppailun aikana oli hukkaantunut, lähti hän rohkeasti ja vaaroja
pelkäämättä sinnepäin, mistä taistelun rähäkkä kuului.

Mutta ennenkun Kaski ehti perille, täytyi hänen vielä selviytyä yhdestä
seikkailusta, joka olisi voinut käydä hänelle kalliiksi, ellei nopea
toiminta jälleen olisi tullut hänelle avuksi.

Portin lähellä työntäytyi valli sisäänpäin. Tässä oli myös ainoa
ylöskäytävä. Vänrikki huomasi sen ja koetti hiipien päästä käytävälle.
Mutta kohtalo oli toisin määrännyt. Yksi portin luona olevista
vahtimiehistä huomasi Kaskin ja pahaa aavistaen otti muutamia tovereita
mukaansa. Parin minuutin kuluttua oli Anders Kaski piiritetty.

"Ruotsalainen, ruotsalainen!" kuului huuto puolalaisen huulilta.
"Kuinka hän tänne on päässyt!"

Näihin huudahduksiin vastasi vänrikki ensin kuulalla, joka heitti yhden
linnanpalvelijan alas vallilta, ja sen jälkeen miekanlyönnillä, joka
kaatoi toisen polvilleen. Siinä oli kylliksi vastausta, tuumivat
puolalaiset, ja hyökkäsivät mielettömästi kostoa huutaen Kaskin
kimppuun. Anders kylläkin puolusti itseään kaikella kunnialla, mutta
vihollisten lukumäärä kasvoi lakkaamatta ja pian hänellä oli lähemmä
parikymmentä kirkuvaa puolalaista vastassaan.

Hänen päähänsä löi rohkea ajatus. Kun hän oli koko voimallaan heittänyt
pamppunsa vastustajien päiden yli, estääkseen sitä siten joutumasta
puolalaisten käsiin (se putosikin vallin ulkopuolelle, josta Kaski itse
sen myöhemmin löysi), löi hän tiellään olevaa puolalaista pyssyntukilla
päähän ja heittäytyi sen jälkeen maahan, vieriten pitkin kaltevaa
vallin syrjää alas. Kirkuvat puolalaiset syöksyivät perässä, mutta
heillä oli niin kova kiire, että he joutuivat toinen toisensa niskaan,
muodostaen korkean ihmisröykkiön, josta kuului kamalaa melua ja
sadatusta.

Niin pääsi Anders Kaski, rypien veressä ja liassa sekä kasvot ja
käsivarret mustelmia täynnään, mutta muuten kuitenkin hyvässä kunnossa
linnanpihalle juuri samassa silmänräpäyksessä, kun Kaarle kuningas teki
selvää ruhtinas Sergo Panitzkystä. Mutta niin ruhjottu ja verinen kuin
Anders olikin, ei hän kuitenkaan voinut pidättää naurua, joka
väkistenkin työntäytyi hänen huulilleen, kun hän kirkkaassa kuuvalossa
näki elävän joukkion vallin vieressä. Niin sydämestään ei hän ollut
saanut moneen päivään nauraa.

Sen jälkeen riensi hän pitkin vallin kylkeä portille ja tuli, niinkuin
tiedämme, parhaaseen aikaan Kaarle kuninkaan ja Pietari Stormin luo.
Kun hän myöhemmin päivällä kertoi seikkailuistaan Kaarle kuninkaalle
näytti tämä perin tyytyväiseltä, kun hän taputti vänrikkiä olkapäälle
ja sanoi:

"Sinä olet kyllin arvokas pääsemään henkivartioväkeeni. Tästä päivästä
kuulutte sekä sinä että Storm tähän joukkoon".



7.


Kun laukaukset, jotka olivat vähällä ottaa muurilla riippuvan Anders
Kaskin hengiltä, kävivät yhä rajummiksi, kasvoi kardinaalin levottomuus
enemmän ja enemmän.

"Riennä!" huusi hän palvelijain esimiehelle. "Jos linna on piiritetty,
ennenkun minä olen poissa, niin taivaan kirous lankee hirvittävimmässä
muodossa teidän ylitsenne".

Kuumaverinen puolalainen tömisti jalkaa niin voimakkaasti, että tomu
pilvenä nousi hänen ympärilleen.

"Ankara, armollinen herra", lausui esimies pelosta vapisten, sillä hän
tunsi liian hyvin kardinaalin taipumattomuuden, kun oli rankaiseminen
kysymyksessä, "kaikki on heti järjestyksessä ja -- --"

"Mutta sinähän sanoit äsken, että kaikki on järjestyksessä", keskeytti
ankara kardinaali, kiinnittäen esimieheen läpitunkevan katseen.

"Kyllä ... kyllä ... armollinen herra", tapaili tämä, "mutta ...
mutta..."

Hän ei saanut puhua ajatustaan loppuun, sillä kardinaali tarttui
kursailematta kiinni hänen kurkkuunsa rajusti nutistaen
esimies-poloista samalla kun hän huudahti:

"Viheliäinen petturi! Oletko sinä ehkä vihollisen kanssa yksissä
vehkeissä! Vastaa heti, muuten kiirastulen kaikkien tuskien nimessä
olet päätäsi lyhempi".

Näin sanoen hän päästi otteensa. Vapisten joka jäsenestään vaipui vanha
palvelija polvilleen ja toisti varmaankin parikymmentä kertaa, että hän
oli syytön. Palvelija vakuutti itkien ja vannoen uskollisuuttaan.

"No, no", virkkoi kardinaali kääntyen poispäin, sillä palvelijan
kyyneleet koskivat häntä sitäkin enemmän kun hän itse tiesi, että mies
raukka, joka nyt makasi hänen jalkainsa juuressa, oli uskollinen ja
kokenut palvelija, joka oli ollut hänen isänsäkin palveluksessa,
käyttäytyen silloin mitä kiitettävimmällä tavalla. Kardinaalin
arvokkuus kielsi kuitenkin näyttämästä liian suurta lempeyttä,
jonkatähden hän sanoi:

"Nouse ylös. Saamme nähdä, miten nopeimmin voimme päästä pois täältä".

Toiset palvelijat hengittivät taas kevyemmin, sillä he kaikki pitivät
esimiehestään.

Vihdoin oli kaikki järjestyksessä, kardinaali istui jo satulassa.

"Eteenpäin!" komensi hän.

Takaportti avattiin, mutta samassa saatiin kokea, miten kaikki menee
takaperoisesti, kun liiaksi kiirehditään. Kiireessä ja kardinaalin
vihanpurkauksen aikaansaamassa hämmingissä oli aivan unohdettu se
suuriarvoinen seikka, että takaportti oli hevosille liian matala.

Nyt oli kardinaalin vuoro hämmästyä. Kiukun puna levisi hänen
kasvoilleen, ja hän mutisi itsekseen pitkiä lauseita, jotka eivät
olleet sopusoinnussa hänen asemansa kanssa kirkon korkeimpana miehenä
eikä sen pyhyyden kanssa, jonka tietysti olisi pitänyt sädekehänä
loistaa hänen ympärillään.

Hämillään katselivat palvelijat toisiaan ja esimiestään. Tämä alkoi
jälleen vapista joka jäsenestään, sillä hän odotti isännän uudistunutta
vihanpurkausta. Mutta tällä kertaa ei siitä, kumma kyllä, tullut
mitään. Häpeissään kuin juuri vedestä ylösvedetty kiukkuinen koira
astui hän alas hevosen selästä ja virkkoi tavallista lempeämmällä
äänellä: "Sulkekaa portti niin kauaksi!" Eräs palvelijoista totteli
käskyä sillä onnettomalla seurauksella, että se meni lukkoon. Kauhusta
kalvennut palvelija varoi kuitenkin puhumasta asiasta mitään. Hän
rauhottui kuitenkin ajatellessaan, että löytyi porttiin sopiva avain.

Samaan aikaan tapahtuivat puolalaisten onnettomuudet tammiportin luona.
Raivoissaan juoksi kardinaali niin nopeaan kuin hänen ikänsä sen salli
ympäri linnanpihaa löytääkseen hevosille toisen ulospääsytien. Turhan
etsiskelyn jälkeen kääntyi hän vihdoin mainitun takaportin luo, jota
eivät palvelijat olleet uskaltaneet jättää, niin mielellään kuin he sen
olisivatkin halunneet tehdä.

"Meidän täytyy paeta ilman hevosia", huusi kardinaali kuparinvärisenä
naamaltaan, "avatkaa heti portti!"

Nyt vetäytyi palvelija, joka portin oli sulkenut, varovaisesti
toveriensa taakse. Esimies, joka ei mitään pahaa aavistanut, riensi sen
sijaan täyttämään kardinaalin ankaraa käskyä.

Mutta hänen kaikista ponnistuksistaan huolimatta ei portti auennut.
Kärsimättömänä syöksyi kardinaali itse esiin, mutta hänenkin
ponnistelujensa tulos oli sama. Portti oli ja pysyi kiinni.

Hänen kunnia-arvoisuutensa kardinaali kävi muutamiksi sekunneiksi
kuolonkalpeaksi kasvoiltaan. Koko hänen ruumiinsa vapisi kiukusta. Sen
jälkeen levisi hehkuva puna hänen kasvoilleen ja hirveästi ärjyen, joka
pikemmin tuntui villieläimen kuin ihmisen ääneltä, syöksyi hän
palvelijain esimiehen kimppuun.

"Nyt minä ymmärrän juonesi, lurjus!" huusi hän. "Käsitän
krokotiilinkyyneleesi..."

Hän ei lausunut lausetta loppuun. Käyrä sapeli vinkui niin
onnettomuutta ennustavana ilmassa, ja kun onneton esimies ojensi
kätensä suojellakseen itseään, tulivat hänen molemmat kätensä
poikkihakatuiksi. Surkeasti ähkien vaipui hän maahan ja meni
tajuttomaksi.

Tämä tapahtui takaportin luona samaan aikaan kun Kaarle XII ja ruhtinas
Sergo ottelivat. Heti tämän jälkeen oli kardinaali ruotsalaisten
vallassa.

Hänet vietiin sisälle linnaan, ja kun hän kohtasi kuningas Kaarlen,
levisi jälleen hehkuva puna hänen kasvoilleen.

"Äh", virkkoi kuningas, tarkastaen mielenkiinnolla vankiaan. "En voinut
aavistaakaan, että näin pian olisimme kohdanneet toisemme. Tämä on
kohtalon oikku!"

Nämä sanat lausui kuningas hieman ivallisella äänellä. Kun ei
kardinaali mitään vastannut, jatkoi kuningas:

"Entä kuningas August, oletteko hänet hiljakkoin tavannut?"

"En, teidän majesteettinne", vastasi kardinaali Primas matalalla
äänellä.

"Te ette ehkä tiedä, missä hän on".

"En!"

"Merkillistä", virkkoi Kaarle kuningas ihmetellen. "Niinmuodoin on
minulla paremmat tiedot hänestä".

"Vai niin!" lausui kardinaali pitkäveteisesti. Hän ei kuitenkaan tullut
lausuneeksi, missä kuningas August löytyi. Kuningas Kaarle sen sijaan
vastasi:

"Kahdeksan päivää sitte oli hän Krakaussa ja on kait vieläkin siellä".

Kardinaali vaikeni. Viimein hän kuitenkin virkkoi:

"Millaiseksi aikoo teidän majesteettinne määrätä minun kohtaloni?"

Nyt oli kuninkaan vuoro vaijeta. Hän tuumi pitkän ajan. Vihdoin hän
sanoi:

"Kohtalonne riippuu teistä itsestänne!"

"Minusta itsestäni!"

"Niin".

"Minä en ymmärrä teidän majesteettianne".

Kaarle XII teki kärsimättömyyttä osottavan liikkeen.

"Te kyllä ymmärrätte minua, vaikka ette ole ymmärtävinänne".

"Ei, minä vakuutan teidän majesteettinne että..."

"Vai niin", keskeytti kuningas vielä suuremmalla kärsimättömyydellä.
"Te tiedätte, että minä haluan teidän välitystänne keskusteluissa
kuningas Augustin kanssa. Tähän asti olette kieltäytynyt. Nyt sanon
teille, ettette te pääse täältä ennenkun olette täyttänyt tahtoni".

Kardinaali vei molemmat kätensä silmilleen. Huomasi selvästi, että
kuninkaan sanat tuottivat hänelle tuskaa. Viimein hän sanoi:

"Arvaan että on kysymyksessä Puolan kruunusta luopuminen, jota teidän
majesteettinne vaatii".

"Olette arvannut oikein".

"Kuningas August ei koskaan suostu siihen", vastasi kardinaali.

"Hänen täytyy", oli Kaarle kuninkaan selvä ja varma vastaus.

"Ei ennen kuin hän tulee siihen pakotetuksi".

"Minä pakotan hänet".

Tämä kardinaali Primakselle niin epämieluinen keskustelu keskeytyi sen
kautta että Kaarle kuningas käski ohimenevän Anders Kaskin ottaa
hoiviinsa tämän kallisarvoisen vangin. Nyt jätti kardinaali Primas
pääportaat, missä keskustelu Kaarle kuninkaan kanssa oli tapahtunut.
Kun hän oli niin pitkällä, ettei kuningas voinut kuulla hänen sanojaan,
mutisi hän itsekseen:

"Oleppa varuillasi. _Nyt_ sinä kyllä olet voittaja, mutta osat voivat
vaihtua ennenkun aavistatkaan. Se on kuitenkin varma, ettei Stanislaus
Leczinski koskaan tule pitemmälti kantamaan Puolan kruunua, vaikka
voisitkin sen hänen päähänsä asettaa".



8.


Rajzacin linnan vallotusta seurannut päivä läheni loppuaan. Se oli
aluksi ollut kaikkea muuta vaan ei kaunis.

Illan tullen puhdisti raitis koillistuuli taivaankannen pilvistä, ja
auringon lämpimät säteet kohtasivat niitä miljoonia sadepisaroita,
jotka kimaltelivat puiden lehdissä. Ilta muodostui samassa määrin
kauniiksi kuin aamu oli ollut ruma.

Päivällä sateen rajuimmin riehuessa oli linnassa tapahtunut tärkeä
juttu. Kardinaali oli nimittäin koettanut päästä vapauteen. Koska hänen
vankeutensa ei ollut kaikkein ankarinta laadultaan, oli hän saanut
oikeuden kunniasanaansa vastaan vapaasti liikkua linnassa. Mutta
pakotettua kunniasanaa ei hän katsonut olevansa velvollinen
noudattamaan, jonkatähden hän, kun Anders Kaski hetkiseksi heitti
katseensa pois hänen pyhyydestään, hiipi takaportille, jonka
ruotsalaiset vanginvartijat olivat rikkoneet. Onneksi huomasi kuningas
itse pakolaisen ja tarttui tätä kursailematta niskasta kiinni.

"Sillä tapaako te pidätte antamanne kunniasanan", jyrisi Kaarle XII.

Joutuessaan itse teossa kiinni, kävi kardinaali Primas aluksi
hämilleen. Mutta hän sai pian takaisin mielenmalttinsa ja vastasi
röyhkeästi katsoen kuningasta silmiin:

"Lupausta, jonka on pakotettu antamaan, ei ole velvollinen pitämään".

"Niin, minä tiedän, että tämä on sopusoinnussa jesuiittojen oppien
kanssa", vastasi Kaarle XII samalla kun hänen rehelliset kasvonsa
ilmaisivat syvintä halveksumista, "mutta ajattelin kuitenkin, että
Puolan uskonnon ylin valvoja pitäisi parempaa huolta arvostaan eikä
rikkoisi antamaansa kunniasanaa".

"Minä toistan äskeiset sanani", vastasi Primas vähemmin röyhkeällä
äänellä. "Maan vihollisia vastaan eivät mitkään arvelemiset voi tulla
kysymykseen".

"Hyvä, otetaanpa sitte sanoistanne vaari", vastasi kuningas kylmästi ja
näköjään täysin rauhallisena, vaikka kiukku kiehui hänen sisässään,
sillä hän ei tiennyt mitään halveksuttavampaa kuin kavaluus ja petos.
"Tästä hetkestä teitä todellakin kohdellaan kuten vankia. Mutta mitään
muuta ei teiltä pidä puuttua kuin vapaus".

Anders Kaski, joka samassa hikisenä ja ähisten lähestyi, sai ankarat
nuhteet sekä määräyksen viedä hämmästyneen ja itsekseen kiroilevan
kardinaalin erääseen pohjakerroksessa sijaitsevaan huoneeseen. Kuningas
itse seurasi jonkun matkan päässä ja otti haltuunsa huoneen avaimen,
selittäen itse ryhtyvänsä kardinaalin vanginvartijaksi, kun ei hän enää
voinut luottaa väkeensä.

Nämä epäsuorat nuhteet koskivat kipeästi Anders Kaskiin. Kuningas
keskeytti kuitenkin hänen anteeksipyyntönsä ankaralla määräyksellä että
Kaskin oli heti järjestettävä niin että joukot olisivat kahden päivän
kuluttua valmiit paluumarssiin. Niin kauaksi halusi Kaarle XII vielä
jäädä Rajzaciin, jolla välin hänen taisteluista ja matkoista uupunut
armeijansa saisi levätä ja koota voimia vastaisten verileikkien
varalle.

Kun vänrikki oli poistunut, kuunteli kuningas hetkisen kardinaalin
vankihuoneen oven takana. Sisältä ei kuulunut pienintäkään ääntä.

"Oli hyvä, että hän koetti paeta niin että sain paremman aiheen panna
hänet lukkojen taakse", mutisi kuningas itsekseen. "Nyt on minulla
Puolan vaikutusvaltaisin mies häkissä. Toivoakseni tämä jossain määrin
vaikuttaa kenraali Trampeen, johon kuningas August sokeasti luottaa.
Edullisinta olisi, että suunnitelmani voisivat mennä täytäntöön
ennenkun tsaari Pietari ehtii koota aivan ylivoimaisen armeijan.
Mutta", lopetti hän itseään lohduttaen, "minä taistelen oikean asian
puolesta, tahdon rangaista kavaluuden, ja silloin kyllä korkeampi valta
on minun puolellani".

Näin sanoen meni hän hiljalleen pitkän käytävän läpi, jonka
keskikohdalla sijaitsi kardinaalin vankeushuone, ja meni linnanpihalle,
jossa hän hetkisen tarkkaan tutki linnan paikkoja.

Hän oli tuskin ehtinyt jättää käytävää, kun solakka naisolento riensi
ulos vankilan oven luona löytyvästä syvästä sopukasta. Se oli Eleonora.
Sanotun oven ulkopuolella pysähtyi hän muutamiksi minuuteiksi ja
kuunteli tarkkaavasti, jonka jälkeen hän riensi ylös leveitä rappuja ja
ohjasi askeleensa suoraan leskiruhtinattaren rukoushuoneeseen, missä
toivoi tapaavansa iso-äitinsä.

Hän ei pettynytkään tässä oletuksessaan.

Avonaisen akkunan ääressä, josta leppoisa tuuli virtasi sisään, seisoi
leskiruhtinatar Martha Sobieski ja katsoi miettivästi yli sammaltuneen
vallin. Hänen katseensa harhaili kauan ympäri kaikille tahoille, kunnes
se lopulta kiintyi kahteen ratsumieheen, jotka huvittelivat itseään
eräänlaisella pelillä. He olivat kovaäänisiä ja nauroivat usein
sydämellisesti toistensa pienille onnettomuuksille.

Syvä huokaus kohousi Martha-rouvan rinnasta, nähdessään isänmaansa
vihollisten niin suruttomasti pitävän hauskaa sen linnan valleilla,
jota hän niin monet kerrat oli rukoillut Jumalan ja pyhän neitsyeen
suojelemaan valloittajan käsistä. Hänen vielä niin kauniilla ja
jaloilla kasvoillaan oli niin surullinen ilme, että varpaillaan sisään
astuva Eleonora hämmästyneenä pysähtyi ovelle. Hän ei uskaltanut mennä
pitemmälle peläten häiritsevänsä vanhaa iso-äitiä hänen surussaan.

Kun leskiruhtinatar vihdoin oli tarpeeksi tarkastanut ympäristöä, meni
hän laahustavin askelin rukouspallin luo ja laskeutui polvilleen. Hän
ei kuitenkaan ollut ehtinyt kauan rukoilla, kun hän äkkiä hätkähti ja
katsoi taakseen ankarin silmäyksin. Pojantyttären paksun silkkileningin
kahina oli keskeyttänyt hänet hartauden toimituksessaan.

"Hyvä, rakas iso-äiti", virkkoi nuori tyttö syöksyen esiin, ... antakaa
anteeksi käytökseni, joka..."

"Minä en ole tahtonut oikein tuntea sinua enää", keskeytti iso-äiti
ankarana, sillä hänen kävi vielä sapelleen Eleonoran käytös ruhtinas
Sergoa vastaan. Martha rouvalla oli sama vika kuin useammilla
vanhemmilla ihmisillä on, että hän nimittäin hyvin mielellään käytti
hyväkseen jokaista tilaisuutta saadakseen marista. Toisinaan tunsi hän
ikäänkuin vastustamatonta tarvetta saada purkaa ulos harminsa. Jos
hänen tunteenpurkaustensa esine oli kyllin viisas mukautumaan
kohtaloonsa, niin tuli hän jälleen hyvälle päälle ja kaikki oli pian
unohdettu.

Tämä marisemiskuume vaivasi häntä nyt kun Eleonora astui sisään, ja
pian hän täydellä vauhdilla ylisti ruhtinas Sergo Panitzkyn
rakastettavaa luonnetta, hänen syntyperäänsä ja rikkauttaan, joiden
kautta Eleonora ilman epäilyä saavuttaisi mitä kadehdittavimman aseman
Puolan naisten joukossa. Samalla sai Eleonora ankarat nuhteet sen
johdosta että hän osotti niin suurta välinpitämättömyyttä sitä miestä
kohtaan, jonka hänen vanhempansa iso-äidin erikoisten suositusten
perusteella olivat hänelle määränneet. Sanat tulvivat virtanaan Martha
rouvan huulilta.

Kun Eleonora pitemmän aikaa oli kuunnellut tätä sanatulvaa, joka
pikemmin lisääntyi kuin väheni, sanoi hän, kun leskiruhtinatar tuli
maininneeksi veljensä nimen:

"Kardinaali parka, hän istuu lukkojen ja telkien takana".

Jos salama olisi äkkiä lyönyt leskiruhtinattaren jalkojen eteen, ei hän
olisi niin kovin kauhistunut kuin kuullessaan nämä sanat
pojantyttärensä huulilta. Hänen innokkaasta puhelemisesta melkein
tulipunaiset kasvonsa kävivät äkkiä niin liidunvalkeiksi, että nuori
tyttö kauhistuneena juoksi esiin huudahtaen:

"Hyvä Jumala, onko iso-äiti sairas?"

Vanhus oli vaipunut lepotuoliin ja kätki kasvot käsiinsä. Syvät
huokaukset nousivat hänen rinnastaan; hän oli vähällä tukehtua ja veti
tuon tuostakin syvään henkeään. Vihdoin hän vaivoin sai kysytyksi:

"Kuulin varmaankin väärin, että muka kardinaali on lukkojen ja telkien
takana?"

Vanhus nimittäin ei tiennyt muuta kuin että veli oli päässyt pois
linnasta ennenkun se vallotettiin.

"Ei, iso-äiti kyllä kuuli oikein", vastasi Eleonora matalalla äänellä.

Muutaman minuutin kuluttua lausui leskiruhtinatar:

"Kuinka olet sen saanut tietää?"

"Näin itse, kun hänet teljettiin siniseen huoneeseen. Ruotsin kuningas
itse on hänen vanginvartijansa".

"Mahdotonta", lausui vanhus. "Tuon sinä olet uneksinut".

"Ei, iso-äiti, minä en ole sitä uneksinut".

"Pyhän Jumalan äiti", huudahti Martha rouva aivan suunniltaan
levottomuudesta ja murheesta, "veljeni vihollisten käsissä! Silloin
varmaankin Puolan loppu lähenee, koska hän nykyisin on ainoa, jolla on
voimaa ja kykyä pitää kansamme koossa. Oi, Jumala, eivätkö
koettelemukset vielä ole lopussa. Onko se sinun tahtosi, että Puolan on
taistelussa sorruttava?"

Kun hän oli hetkisen istunut pää rintaa vasten vaipuneena, virkkoi hän
toivehikkaalla äänellä:

"Jos sentään ruhtinas Sergo olisi täällä sinun tilallasi. Hän on
kuitenkin mies".

Oli vaarallista kertoa leskiruhtinattarelle ruhtinas Sergon
onnettomasta kohtalosta. Eleonora ei kuitenkaan enää voinut vaijeta,
vaan kertoi ruhtinaan kamppailusta Kaarle kuninkaan kanssa
porttikäytävässä.

"Kuka sellaista sinulle on kertonut", virkkoi  Martha rouva, jota tämä
uusi onnettomuus koski vielä kipeämmin.

"Joseph".

Seurasi pitkä ja kiusallinen hiljaisuus, jota ainoastaan kellon
naksutus häiritsi. Eleonora oli hiljaa hiipinyt akkunan luo, minkä
ääressä iso-äiti muutama minuutti takaperin oli seisonut. Kauan ei hän
siinä kuitenkaan ollut tarkastanut auringonlaskua, kun uusi ajatus
äkkiä lensi hänen aivoihinsa. Kiireesti riensi hän leskiruhtinattaren
luo, joka edelleen istui lepotuolissa kädet ristissä rinnan päällä.

"Iso-äiti", virkkoi Eleonora laskeutuen polvilleen vanhuksen eteen,
samalla kun hän nosti kirkkaat, loistavat silmänsä tätä kohden, "älä
nyt ole pahoillasi! Minä olen keksinyt keinon, miten vanki
vapautetaan".

Nuoren tytön täytyi kerrata nämä sanat, ennenkun leskiruhtinatar
käsitti, mistä oli kysymys.

"Miten, miten", huudahti hän viimein innokkaasti. "Mikä keino se on?"

"Löytyyhän siniseen huoneeseen kaksi avainta?"

"Kyllä, mutta ... mutta..."

"Iso-äiti ei vielä ymmärrä, mitä minä tarkotan".

"Ei, minä en tosiaan ymmärrä, lapseni", vastasi rouva huomattavasti
lempeämmällä äänellä.

"Anna minun toimia", pyysi Eleonora, "ja kaikki käy hyvin. Anna minun
myös itse määrätä toimintatapani ja iso-äiti voi olla vakuutettu siitä,
että minä vedän huulesta vanginvartijaa, niin kuninkaallinen henkilö
kuin hän onkin".

Heikko hymy somisti Martha rouvan huulia. Hän tahtoi myös mielellään
uskoa pojantyttären sanoja, jonka tähden tyytyväisyys kuvastui hänen
kasvoillaan.

"Miksi kysyit, jos siniseen huoneeseen löytyy kaksi avainta", virkkoi
hän hetkisen mietittyään.

"Sentähden, että minä tarvitsen toista avainta".

"No, kuka sitte tarvitsee toista?"

"Se on jo vanginvartijan hallussa".

"Onko Joseph ollut niin varomaton, että hän on antanut avaimen olla
lukossa", virkkoi Martha rouva pudistaen päätään, "siinä
tapauksessa..."

"Joseph on viaton", keskeytti Eleonora. "Tuskin olivat ruotsalaiset
onnistuneet valtaamaan linnan, kun kuningas vaati häneltä kaikki
avaimet, uhaten panna hänet muuten sellaiseen paikkaan, jossa ei
aurinko eikä kuu loista. Hän kyllä pani vastaan, selittäen, että
avaimet olivat linnan hallitsijattaren, mutta mikään ei auttanut,
kuningas käski väkensä ottamaan avaimet väkivallalla. Silloin Joseph
mieluummin jätti avaimet kuin antoi itseään pahoinpidellä, niin että
hän on viaton".

Leskiruhtinatar veti helpotuksen huokauksen, kun hän sai tietää että
hänen kunnioittamansa vanha uskollinen palvelija oli viaton. Kun hänen
silmäyksensä muutaman minuutin ajan oli harhaillut ympäri huonetta,
kiintyi se vihdoin pieneen, hienosti valmistettuun kultalaatikkoon.

"Tuossa on avain", sanoi hän osottaen laatikkoa. "Kunhan vain voisin
aavistaa, mitä sinä sillä teet. Se käy yli ymmärrykseni".

Sen sijaan, että olisi vastannut, otti Eleonora mahdollisimman
salaperäisen muodon päälleen. Sitte hän iloisesti nyökkäsi vanhalle
iso-äidille ja jätti huoneen.

Eleonoran poistuttua pani leskiruhtinatar Martha Sobieski kädet ristiin
rinnalleen ja lausui kuiskaten, rukousnauhan nopeasti juostessa käsien
välitse:

"Sinä, joka kaikki johdat parhain päin, salli meidän myös vapautua
näistä anastajista, jotka upottavat kauniin Puolan verivirtoihin ja
ajavat sen pojat kuin villipedot metsiin. Vapauta myös veliraukkani,
sillä hän on ainoa, joka näissä huolestuttavissa olosuhteissa voi
kansassa ylläpitää rohkeutta, sittekun kuningas August on jättänyt
meidät pulaan ja sen sijaan huvittelee perintömaassaan Saksenissa.
Kuule rukoukseni, pyhä neitsyt. Amen".

Vanhus oli tuskin ehtinyt lausumaan viimeiset sanat, kun oven
ulkopuolelta kuului melua. Ensin kuului kiireisiä askeleita, sen
jälkeen sanakiistaa, joka kävi yhä kiivaammaksi. Sanakiista päättyi
korvapuustiin, jota seurasi valitushuuto. Samassa nykäistiin ovi auki
ja Anders Kaskin karkeatekoinen vartalo ilmestyi oven aukkoon. Kun hän
ei heti huomannut lepotuoliin lyykistynyttä vanhusta, alkoi hän
uteliaana katsella ympärilleen. Rukoushuoneessa vallitseva komeus
saattoi hänet aivan ymmälle, ja kun hän muutaman sekunnin oli siinä
töllistellyt, pääsi hänen hämmästyksestä väräjäviltä huuliltaan:

"Peijakkaan hienoa. Tuskinpa kuninkaamme koti on hienompi".

Lepotuolista kuului heikko huudahdus, joka saattoi Anders Kaskin
kääntämään katseensa sinnepäin. Kun hän hetkisen oli tarkastanut
kauhusta kalmankalpeata leskiruhtinatarta, joka tajuissaan pysyäkseen
taukoamatta haisteli pientä pulloa, ajatteli hän itsekseen:

"Tuo vanha marakatti se varmaankin on".

Ääneen hän lausui:

"Onko se ruhtinatar So ... Sob ... Sobi ... ei, enpä totta totisesti
muistakaan tuota mutkikasta nimeä. No, samapa se, onko se hän, joka
omistaa tämän linnan?"

Leskiruhtinatar, jonka pelko oli hieman hälvennyt nähdessään
ruotsalaisen jäävän seisomaan oven viereen, vastasi kysymykseen tuskin
huomattavalla nyökäyksellä. Tällaista vastaustapaa ei suora ja
teeskentelemätön Kaski ymmärtänyt.

"Hän on varmaankin kuuro", ajatteli Kaski. "No, saammepa nähdä".

Sen jälkeen huusi hän koko mahtavan äänensä voimalla:

"Onko se..."

Pitemmälle hän ei ehtinyt, sillä vanhuksen huulilta päässyt kirkaisu
keskeytti hänet. Martha Sobieskin korvat menivät lukkoon, kun Kaskin
mahtava basso-ääni niihin koski.

"Pyhä neitsyt, hän tahtoo tappaa minut", kirkui Martha rouva
kauhuissaan ja syöksyi ylös tuolilta, "Katsokaa, tässä", jatkoi hän
kahmaten käsiinsä muutamia pöydällä löytyviä kallisarvoisia koristeita,
jotka heitti vänrikin jalkoihin, "ottakaa nämä, mutta säästäkää
henkeni!"

Anders Kaski tuijotti nyt Martha rouvaan vielä enemmän kummissaan kuin
astuessaan sisään rukoiluhuoneeseen. Hänen kasvonilmeistään päättäen ei
hän oikein näkynyt ymmärtävän vanhuksen tarkotusta. Mutta silloin
sattui hänen katseensa lattialla makaaviin koristeihin ja nyt hän
käsitti niiden loukkaavan tarkotuksen. Hänen sekä iloinen että
ihmettelevä naamansa synkistyi, jalka kohousi ja sen painostuksesta
lensivät koristeet ympäri lattiaa.

"Minä en ole mikään ryöväri vaan kunniallinen sotilas", lausui Kaski
vihaisena ja suuntasi leskiruhtinattareen niin terävän silmäyksen, että
tämä kauhistuneena ryömi nurkassa löytyvän rippituolin taakse. "Kaarle
kuningas on lähettänyt minut sanomaan, että hän tahtoo puhua kanssanne.
Kuulen hänen askeleensa tuolia ulkona".

Näin sanoen katosi Anders Kaski. Käytävässä hän kohtasi Kaarle
kuninkaan ja kertoi tälle, millaisen häväistyksen alaiseksi hän oli
joutunut.

Kuningas, joka sattui olemaan erittäin hyvällä tuulella, kun hän juuri
oli saanut tietää että kenraalimajuri Stuart oli lähellä olevassa
kylässä lyönyt Paykullin jälkijoukot ja ottanut paljo vankeja, vastasi:

"Sinun täytyy antaa anteeksi tälle hienolle naiselle, rakas Kaski,
sillä hän ei ole koskaan nähnyt niin roimia miehiä kuin sinä ja muut
henkivartijani ovat. Oli kuitenkin hyvä, ettet ottanut vastaan
koristeita".

Sitte jatkoi Kaarle XII matkaansa rukoiluhuonetta kohti. Anders Kaski
ei kuitenkaan voinut niin helposti sulattaa häntä vastaan tehtyä
loukkausta, sillä pitkän aikaa jälkeenpäin hän suuttui kuullessaan
mainittavan Rajzacin linnan nimen.

Tieto Ruotsin kuninkaan saapumisesta teki leskiruhtinattaren jälleen
virkeämmäksi. Kun hän mahdollisimman tarkkaan oli poistanut
mielenliikutuksen jättämät jälet, suoristi hän vartalonsa näyttääkseen
arvokkaalta ruotsalaisen sankarin edessä, jonka nimi Narvan taistelun
jälkeen kaikui kautta Europan. Martha rouva ei ollut koskaan nähnyt
Kaarle kuningasta eikä edes hänen muotokuvaansakaan. Hän oli sentähden
hyvin utelias näkemään, millaiselta tsaari Pietarin kuuluisa voittaja
näyttäisi. Huhu oli tietänyt kertoa Ruotsin kuninkaan olevan töykeän
naisia kohtaan, jonkatähden leskiruhtinattaren päässä pyöri ajatus:
"Hän mahtaa olla hyvin ruma". Mutta kuinka suureksi kävikään hänen
kummastuksensa, kun seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi hänen edessään
solakka ja sopusuhtainen henkilö, jonka koko olemus nuoruudesta
huolimatta puhui miesmäisyydestä. Martha rouva, joka puolalaisten
kuninkaiden loistavissa ja kevyeissä hoveissa silmäyksillään oli
saattanut monen jalosukuisen pään pyörälle ja saanut lukea myös
kuningas Augustin ihailijoittensa joukkoon, ei voinut kestää Kaarle
kuninkaan vaaleansinisistä silmistä lähtenyttä silmäystä. Niinkuin nämä
silmät nyt olivat sekä lempeydellä että vakavuudella kiinnitetyt
leskiruhtinattareen, täytyi tämän luoda katseensa maahan. Ja kun Martha
rouva melkein vasten tahtoaan teki kunnioittavan ja syvän kumarruksen,
tunsi hän itsessään, että hänen edessään nyt oli yksi ihmiskunnan
suurimmista sankareista. Ylpeä ylimielisyys oli poissa, näinä hetkinä
tunsi hän vain olevansa voitettu, joka oli tietoinen siitä, että hänen
kohtalonsa riippui hänen edessään seisovasta Ruotsin kuninkaasta.



9.


Tuskin ehdittyään käytävään pysähtyi hän ja painoi vasemman käden
sydäntään vastaan.

"Se on rohkea yritys, joka helposti voi käydä tuhoisaksi sekä minulle
itselleni että ystävälleni kardinaalille", ajatteli hän. "Kuinka minun
on tehtävä? Kenelle uskallan uskoa salaisuuteni? Niin, nyt tiedän",
jatkoi Eleonora, kulkien hitain askelin pitkin käytävää, "Joseph on
uskollinen ja viekas. Hän kyllä auttaa minua".

Tultuaan linnanpihalle, missä ruotsalaiset sotilaat kunnioittavasti
tekivät tietä tälle kauniille tytölle, huomasi hän Josephin seisovan
puhelemassa erään ruotsalaisen kanssa. Eleonora antoi hänelle
merkitsevän silmäyksen ja riensi huoneisiinsa. Hetkisen kuluttua kuului
hiljainen naputus sisimmän kamarin tapettiovella.

"Se on hän", ajatteli Eleonora ja riensi nopein askelin avaamaan ovea.

"Puh, puh", äänteli vanha palvelija ja pyyhki hikeä otsaltaan, "minä en
tahtonut millään tavalla päästä tuosta ruotsalaisesta, joka kaikin
mokomin tahtoi värvätä minut. Ja mitä hän puhui kuninkaastaan! Hänen
kertomuksiensa mukaan ei Kaarle XII olisi enempää eikä vähempää kuin
Jumala, vaikka hän minun mielestäni on aivan tavallisen ihmisen
näköinen. Varma on, ettei häntä ulkonäön suhteen voi verrata Ladislas
Leczinskiin".

Kuullessaan mainittavan rakastettunsa nimen, levisi kaunis puna
Eleonoran kauniille kasvoille, rinnasta kohousi heikko kaipauksen
huokaus ja lämmin ajatus lensi näinä minuutteina hänen luokseen, joka
ehkä paraillaan taisteli isänmaan kunnian ja vapauden puolesta muilla
seuduilla.

"Niin", vastasi vihdoin nuori ruhtinatar johtaakseen huomion toisaalle,
"ruotsalaiset sotilaat ovat hyvin kiintyneitä kuninkaaseensa. Jumala
suokoon, että kuningas August voisi yhtä paljo luottaa sotilaisiinsa,
silloin ei vihollinen olisi päässyt niin pitkälle kuin se jo on
päässyt".

Ja taas kohousi tytön rinnasta huokaus, mutta se johtui levottomuudesta
nykyisyyttä kohtaan ja epäilyksestä siitä, mitä tulevaisuus oli
mukanaan tuova.

"Onko nuorella hallitsijattarellani jotain erityistä puhumista
kanssani?" virkkoi Joseph vihdoin pitemmän aikaa odotettuaan, että
Eleonora jotain lausuisi.

Kysymys tempasi nuoren tytön äkkiä unelmistaan.

"Niin, pyhän neitsyeen tähden", huudahti Eleonora, tarttuen Josephia
kiivaasti kädestä kiinni. "Kardinaali!"

"Kardinaali", lausui vanha palvelija ihmeissään, "miten hänen laitansa
on? Eihän hänelle vaan ole mitään pahaa tapahtunut?"

"Ei, ei", vastasi Eleonora, heikosti hymyillen, "hän voi kyllä hyvin,
mutta sinä kait ymmärrät, ettei hän kauemmin voi olla siellä kuin hän
on",

"Niin ... niin ... minä ... ymmärrän", vastasi palvelija, vaikkei hän
rahtuakaan käsittänyt mistä kysymys oli. Hän kuitenkin sanoi niin,
ettei olisi saattanut Eleonoraa pahalle mielelle.

"No", jatkoi Eleonora, ottaen esiin iso-äidiltä saamansa avaimen ja
piti sitä Josephin silmien edessä, "tässä näet tien vapauteen".

"Niin, minä näen", vastasi palvelija yhtä viisaana kuin tähänkin asti.
Jos hän olisi nähnyt kuvansa toisella seinällä riippuvassa peilissä,
niin hän varmaankin olisi hävennyt tietämättömyydestään johtuvaa tyhmää
ilmettä. Eleonorakaan ei sitä huomannut, sillä hän oli niin innostunut
asiaan. Joseph oli tuskin ehtinyt vastaamaan, kun Eleonora jatkoi:

"Tiedän, että voin luottaa sinuun?"

"Kyllä"

"Ensi yönä aijon panna suunnitelmani täytäntöön".

"Vai niin", vastasi palvelija, tuntien samalla kauhukseen, kuinka kylmä
hiki alkoi helmeillä hänen otsalleen. Olisi ihmeellistä, ellei nyt
tulisi tietämättömyys paljastetuksi. Mutta Eleonora ei huomannut hänen
levottomuuttaan, vaan jatkoi:

"Suunnitelmani on sellainen, että sinä salaa piilottaudut sinisen
huoneen vieressä olevaan syvennykseen ja vartioit minua siltä varalta,
että tapahtuisi jotain sellaista, joka tekisi tyhjäksi aikeeni. Ruotsin
kuninkaalla on kyllä huoneen avain, mutta onneksi oli iso-äidillä
toinen, joka nyt on tässä. Anna minun sitte pitää huolen lopusta. Jos
kuitenkin voisit ensin järjestää niin, että takaportin kautta johtava
tie olisi vapaa, niin ... no niin, sinä kait ymmärrät?"

"Kyllä minä ymmärrän", huudahti Joseph tykkänään toisella äänellä kuin
tähän asti. Kylmä hiki vetäytyi takaisin, tyhmä ilme katosi tyyten ja
huomasi selvästi, että hän nyt käsitti, mistä oli kysymys. "Ymmärrän",
huudahti hän toisen kerran, "ja lupaan, että pari nopeakulkuista
hevosta seisoo valmiina metsässä lähellä takaporttia".

"Hyvä on, Joseph. Voit olla varma siitä, että kardinaali kyllä sinua
palkitsee".

"Minun palkkioni on siinä tiedossa, että olen palvellut isänmaatani
vähäisen kykyni mukaan", virkkoi vanha palvelija, koskettaen huulillaan
tytön leninkiä.

"Seis! Joseph", huomautti Eleonora. "Tiedäthän, että vihaan kaikkea
imartelua. Sitäpaitsi", jatkoi hän veitikkamaisesti hymyillen, "olet
sinä liian vanha tarvitaksesi nöyrtyä minun edessäni, joka..."

Joseph keskeytti hänen puheensa, tarttumalla kiinni hänen käsistään ja
huudahtamalla:

"Te olette hallitsijattareni, ja jos minulla olisi vaikka tuhannen
henkeä, antaisin ne kaikki teidän tähtenne".

Ja ennenkun Eleonora ehti sitä estää, peitti vanha uskollinen palvelija
hänen kätensä suuteloilla.

Tästä yksinkertaisesta uskollisuuden todistuksesta liikutettuna lausui
Eleonora:

"Meidän täytyy nyt erota. Minä en voi lykätä tuonnemmaksi aijettani. Jo
ensi yönä sen täytyy tapahtua. Laita sinä myös kaikki valmiiksi pakoa
varten".

"Niin. Tunnin kuluttua tulee hevosten olla valmiina ja kolme
luotettavinta palvelijaa niiden mukana".

Eleonora ja Joseph erosivat. Viimemainittu poistui salakäytävän kautta,
joka johti linnan keskustaan, ja riensi heti täyttämään tehtäväänsä.

Jäätyään yksikseen, meni Eleonora heti rukouspallin luo ja polvistui
kauniin puhdashopeisen Kristuksenkuvan eteen. Tässä hän rukoili kauan
ja hartaasti, ja kun hän siitä nousi ylös, kuvastui hänen kasvoillaan
horjumaton päättäväisyys.

"Sinua, pyhä Jumalan äiti", sanoi hän, kiinnittäen katseensa
kristuskuvan vasemmalla puolella riippuvaan madonnankuvaan, "sinua,
pyhä Jumalan äiti rukoilen auttamaan minua vaikeassa tehtävässäni.
Suuret vaarat tulevat minua väijymään, mutta sinun vaikuttava
esirukouksesi, josta olen varma, tukee minua. Oi, sinä puhdas äiti,
kuule rukoukseni, ja vastapalvelukseksi minä rakennan sinulle ihanan
temppelin onnellisen pelastuksen muistoksi".

Näin sanoen hän otti pöydältä pienen kallisarvoisen tikarin, jota hän
tarkasti loistavin silmäyksin. Kauniisti koristetussa norsunluuvarressa
näkyi kaksi toisiinsa kiehtoutunutta L-kirjainta ja niiden yläpuolella
ruhtinaallinen kruunu. Tämän aseen oli hänelle antanut Ladislas
Leczinski, joka oli pyytänyt häntä käyttämään sitä, jos hänen omansa
eli jonkun läheisen sukulaisen henki olisi vaarassa.

"Sinä saat nyt tehdä minulle seuraa", mutisi Eleonora, "ehkä tulen
tarvitsemaan sinua".

Näin sanoen hän riensi ulos salakäytävää myöten ja seisoi pian
käytävässä, joka johti iso-äidin rukoiluhuoneeseen.

Hänen ympärillään vallitsi haudan hiljaisuus, sillä nyt oli keskiyön
aika. Yö oli vuodenaikaan nähden tavattoman pimeä. Kylmä tuuli
puhalteli ulkona silloin tällöin läpi metsän ja saattoi tuuliviirin
natisten kääntelemään saranoillaan. Yö oli erittäin sopiva Eleonoran
yritykselle.

       *       *       *       *       *

Kaarle XII oli pitkän aikaa leskiruhtinattaren luona, jonka kanssa
hän keskusteli päivän tärkeistä tapahtumista. Muun muassa oli
leskiruhtinatar tullut kosketelleeksi kardinaalin vankeutta, jolloin
Kaarle kuningas oli sanonut:

"Ellei veljenne olisi niin halpamaisella tavalla rikkonut antamaansa
kunniasanaa, olisi hän saanut huomenna, jolloin minä poistun tästä
linnasta, luvan mennä omia teitään, mutta nyt täytyy hänen seurata
minua armeijan leiripaikkaan ja menettää petoksensa rangaistukseksi
vapautensa muutamaksi viikoksi".

Näitä sanoja lausuessaan hehkuivat Kaarle kuninkaan posket ja hän polki
kiivaasti jalkaansa lattiaan. Häntä ei mikään muu harmittanut niin
paljo kuin viekkaus ja petos.

Leskiruhtinatar huokasi syvään eikä uskaltanut kohdata kuninkaan
paheksuvaa silmäystä. Itsekseen hän tunnusti veljen menetelleen väärin
ja kun kuningas yht'äkkiä kääntyi hänen puoleensa kysymyksellä, mitä
hän ajatteli asiasta, vastasi leskiruhtinatar avomielisesti:

"Teidän majesteetillanne on oikein. Veljeni ei ole menetellyt niinkuin
hänen olisi pitänyt, mutta minä olen vakuutettu siitä, että
oikeamielinen Kaarle XII ottaa huomioonsa ne lieventävät asianhaarat,
jotka ovat olleet perussyynä hänen menettelyynsä, eikä rankaise häntä
niin ankarasti".

Kaarle kuningas oli vähällä joutua pois suunniltaan näiden sanojen
johdosta. Ne olivat kaikesta päättäen sanotut tarkotuksella saada hänet
hämilleen ja vähällä oli ettei viekkaus onnistunut.

"Mitä hänen kohteluunsa tulee, niin tulee se olemaan niin hyvä, ettei
hänellä ole mitään moitteen sijaa ruotsalaisia vastaan niinkuin meillä
monasti on syytä muistuttaa puolalaisia vastaan".

Täten lopetti Kaarle XII puheen kardinaalista. Lausuttuaan vielä
muutaman sanan leskiruhtinattaren perheestä, jätti hän linnan
vakuuttaen, että linna jätettäisiin samassa kunnossa kuin se oli
otettukin.

Kuninkaan poistuttua risti vanhus kädet rinnalleen, istui hetkisen
ajatuksiinsa vaipuneena ja virkkoi vihdoin puolikovalla äänellä:

"Minä olen suuresti erehtynyt Kaarle XII:nen suhteen. Puhe hänen
töykeydestään ja ankaruudestaan on liioteltua. Hänen käytöksensä ei
kylläkään vastaa hänen vertaistaan, mutta sen sijaan on hänellä mitä
muilta puuttuu, jaloa miesmäisyyttä ja voimaa, joka vetää puoleensa. Ja
kun hän kerta on mies, vaikkakin vain nuorukainen, niin hän varmaankin
pitää antamansa lupauksen eikä tee veljelleni mitään pahaa".

Rauhottuneena kävi leskiruhtinatar vuoteelle, ja hetkisen kuluttua
ilmasi raskas hengitys, että Adam Sobieskin jälkeensä jättämä puoliso
nukkui yhtä sikeästi kuin nuoruutensakin vuosina, jolloin eivät vielä
mitkään murheet hänen sieluaan painaneet.

Kuningas meni Martha Sobieskin luota suoraan kardinaalia tapaamaan.

Hänen sisäänastuessaan istui hänen pyhyytensä mukavassa asennossa
kauniisti koristellussa nojatuolissa innokkaasti tutkien suurta
asiapaperia, jonka hän oli löytänyt kirjahyllyltä. Se oli osa Puolan
historiaa. Kardinaali oli niin syventynyt lukemaan ystävänsä, Johan
Sobieskin, kuuluisaa historiaa, ettei hän ensinkään huomannut oven
avautumista.

"Niin", virkkoi hän vihdoin, luettuaan loppuun Wienin porteilla
suoritetun loistavan taistelun, "jos sinä olisit elänyt, ei Puolaa nyt
olisi anastettu eikä..."

Samassa hän nosti katseensa ja huomasi Kaarle kuninkaan seisovan
edessään, tarkastaen häntä tuikein silmäyksin.

Kardinaali Primas nousi ylös ja hehkuva puna värjäsi hänen kasvojaan.
Hän sammalsi joitakin katkonaisia lauseita, mutta ei voinut saada
esille ainoatakaan selvää sanaa, niin hämillään hän oli.

"Mitä te luitte?" kysyi Kaarle kuningas. "Se näytti olevan kovin
mieltäkiinnittävää".

"Tietysti", vastasi kardinaali, jonka kieli vähitellen alkoi liikkua.
"Minä luin Johan Sobieskin sotaretkestä turkkilaisia vastaan ja Wienin
vapauttamisesta".

"No, minä en ihmettele, että te ylpeilette hänestä", jatkoi Kaarle XII
jonkun verran ivallisesti. "Siitä kait johtuivat ne sanat, jotka äsken
lensivät huuliltanne. Teillä on jossain määrin oikein. Johan Sobieski
oli täydellinen sankari, sanalla sanoen mies, joka ensinnäkin piti
pyhänä antamansa lupauksen".

Kuninkaan ivallinen viittaus kardinaalin petollisuuteen kohotti jälleen
hehkuvan punan hänen kasvoilleen. Hän yritti puolustaa itseään, mutta
Kaarle kuningas esti hänet siitä seuraavin vakavin sanoin:

"Tiedän, mitä aijotte sanoa, mutta asian kaunistaminen ei ole miksikään
hyödyksi. Minun silmissäni on lupauksen rikkominen kuitenkin aina suuri
pahe".

"Teidän majesteettinne on liian ankara arvosteluissaan", uskalsi
kardinaali vihdoin huomauttaa.

"Niin, teidän käsityksenne mukaan, mutta ei minun. Katolilaisilla,
mutta erittäinkin jesuiitoilla, näkyy olevan hyvin avara omatunto".

Tähän katsoi kardinaali velvollisuudekseen huomauttaa:

"Minä en ole jesuiitta".

Epäilevä hymy suupielissä oli Kaarle kuninkaan ainoa vastaus.

"Minulla on omat ajatukseni siitä asiasta", lausui hän sitte. "Teidän
menettelynne kuitenkin viittaa siihen, että minulla on oikein. Mutta
nyt ei oikeastaan olekaan puhe tästä asiasta. Teidän vanginvartijananne
pyydän vain huomauttaa, että te huomenna jätätte vankilan."

Kardinaalin rinnasta kohousi toivomuksen huokaus. Mutta tämä toivo
häipyi pian, kun Kaarle XII jatkoi:

"Huomenna minä jätän Rajzacin linnan ja te seuraatte mukana
ruotsalaisten leiriin".

Kardinaali kävi tuhkanharmaaksi.

"Se kait ei ole teidän majesteettinne vakava aikomus", sammalsi hän.

"Tällaisissa asioissa en minä koskaan tapaa laskea leikkiä", vastasi
Kaarle kuningas.

Kardinaali Primas vaipui ähkyen nojatuoliin ja kätki kasvot käsiinsä.
"Oi, se on kuitenkin totta, että minä olen hänen vankinsa".

"Ei, se ei voi olla teidän majesteettinne ... mutta mihin hän joutui?"

Hän joutui raivoisan tuskan valtaan.

Kaarle XII oli poistunut yhtä nopeasti kuin hän oli tullutkin.



10.


Kun Eleonora oli vakuuttautunut siitä, ettei kukaan sivullinen ollut
käytävässä, hiipi hän varovasti leskiruhtinattaren rukoiluhuoneeseen.
Hän avasi mukanaan olevalla avaimella oven ja astui sisään. Sisällä
vallitsi pimeys. Tytön tuntemus autti kuitenkin häntä pimeässäkin
suoriutumaan aikeestaan. Otettuaan pienestä vaatesäiliöstä erään Martha
rouvan leningin, poistui hän yhtä varovasti kuin oli tullutkin.

Sen jälkeen riensi hän pohjakerrokseen. Sinisen huoneen vieressä
vetäytyi hän vapisten seinää vasten, sillä pimeydessä ei hän voinut
tietää, oliko se ystävä eli vihamies, joka aikaansai heikkoa melua
käytävässä.

Kun ääni kuului ihan hänen vierestään eikä hän kuullut kannuksien
kilinää, aavisti hän, että henkilö, joka käytävällä hiipi, ei ollut
kukaan muu kuin Joseph. Hän kuunteli sentähden hyvin tarkkaan ja
huomasi suureksi ilokseen, että hiipivät askeleet taukosivat
ennenmainitun sopukan luona. Nyt oli Eleonora varma asiastaan.

"Joseph", kuiskasi hän sentähden, mutta hätkähti samassa oman äänensä
pelosta. Niin hiljainen kuin hänen kuiskeensa olikin, kuului se
kuitenkin selvästi, antaen vielä kaiunkin jylhässä ja äänekkäässä
käytävässä.

"Tässä olen", vastasi vanha palvelija samassa.

"Ovatko hevoset kunnossa?"

"Ovat".

"Hyvä, odota sitte muutama minuutti".

Nuori ruhtinatar avasi varovasti oven siniseen huoneeseen ja astui
sisään.

Kaarle XII:nen odottamaton luonakäynti antoi kardinaali Primakselle
paljo ajattelemisen aihetta, ja tämä piti hänet valveilla hyvän osan
yöstä. Levottomuus vei häneltä unenkin. Levottomassa sieluntuskassa
makasi hän jännityksellä kuunnellen yötuulen aikaansaamaa vinkuvaa
ääntä, kun se kiiti linnan sammaltuneitten seinien ohi. Pitkään aikaan
ei hän voinut päästä selville äänen synnystä.

Niin levoton kuin hän olikin, kävi väsymys kuitenkin oikeuksiinsa,
hänen silmiään alkoi hämärtää ja silmäluomet kävivät yhä raskaammiksi.

Hän oli vähällä nukahtaa, kun hän äkkiä hätkähti ja alkoi kuuntelemaan.
Tuska ja levottomuus terästivät hänen kuuloaan, ja sanomattomaksi
kauhukseen kuuli hän kuinka ovi hiljaa avattiin.

"Ahaa", ajatteli kardinaali samalla kun hän kauhusta vapisi, "minut
aijotaan salamurhata ja sitte valehdella, että itse olen epätoivon
vallassa riistänyt itseltäni hengen, mutta se ei tule onnistumaan".

Näin sanoen nousi hän varovasti sängystä ja piilottautui sängyn ja
seinän väliin, samalla kun hänen sormensa lujasti puristivat pienen
kallisarvoisen pistoolin tukkia. Henki kurkussa ja tuskanhiki
helmeillen jääkylmällä otsalla, odotti hän, mitä tuleman piti.

Eleonora lähestyi sänkyä, herättääkseen kardinaalin niin hiljaa kuin
mahdollista. Mutta hän sekä hämmästyi että kauhistui huomatessaan,
ettei hän etsiskelyistä huolimatta löytänyt kardinaalia.

"Jumalani", virkkoi hän puolikovaan, "mihin kardinaali on joutunut".

Kardinaali Primas tunsi heti Eleonoran äänen.

"Lapseni", sanoi hän sentähden rauhottuneena, "minä olen täällä".

Annettuaan selityksen kummallisesta menettelystään, lausui kardinaali:

"Mutta miksi sinä olet täällä?"

"Pelastaakseni teidät".

"Minut! Oletko järjeltäsi, tyttö!"

"En, Jumalan kiitos".

Näin sanoen ojensi hän kardinaalille iso-äidin puvun.

"Pukekaa tämä yllenne", sanoi hän. "Jos ruotsalaiset vahtimiehet
huomaavat teidät, luulevat he teidät iso-äidiksi. Joseph seuraa
sitäpaitsi mukana".

Aluksi ei kardinaali käsittänyt koko juonta, mutta kun Eleonora vielä
kerran selitti suunnitelmansa, virkkoi hän, tarttuen tyttöä käsistä
kiinni:

"Jalo tyttö! Sinä olet oikea puolalainen nainen. Jos haluat pyytää
minulta jotain sellaista, jota voin antaa sinulle, niin sinä sen myös
saat, mikäli se minusta riippuu".

"Niin, minulla on jotain pyydettävää", vastasi Eleonora ujosti ja
hiljaa, ikäänkuin peläten.

"Sano!"

"Kun vain uskaltaisin".

"Kyllä uskallat, tyttöseni, sano pois vain!"

"No niin, minä en rakasta ruhtinas Sergo Panitzkyä enkä koskaan rupea
hänen vaimokseen. Ennen kuolema", lopetti Eleonora koneellisesti
leikkien pientä tikaria, jonka hän oli pistänyt uumansa ympärillä
olevaan kultakukilla kirjaeltuun vyöhön.

Kardinaali hätkähti ja vastenmielinen tunne virtasi koko hänen
ruumiinsa läpi.

"Mutta tiedäthän, että te olette kihlatut jo kehdossa", sanoi hän
hieman ankarana.

"Sen kyllä tiedän", vastasi Eleonora, "mutta tiedän myös, ettei
sellainen kihlaus ole sitova koko elinijäksi".

Kardinaali Primas huokasi. Muutaman minuutin asiaa ajateltuaan sanoi
hän:

"Sitten sinä rakastat kait jotain toista?"

"Rakastan!"

"Ketä? Onko hän kyllin arvokas sinulle?"

"Kyllä, täydellisesti. Enemmän kuin ruhtinas Sergo".

"Kuka se voi olla!" lausui hänen pyhyytensä samalla kertaa levottomana
ja ihmeissään.

"Ladislas Leczinski".

Hetkeen aikaan ei kardinaali vastannut sanaakaan. Tuskallisesta
odotuksesta vapiseva tyttö voi ainoastaan kuulla, kuinka raskaasti
hänen povensa kohoili. Viimein hän sanoi:

"Mutta etkö tiedä, että päätöksesi saattaisi sisareni hautaan?"

Eleonora vaikeni. Kardinaali jatkoi:

"Kaikkina aikoina on vallinnut kireä suhde Leczinskin ja Sobieskin
sukujen välillä ja..."

"Sitä suurempi syy on poistaa tämä epäkohta tulevalla
sukulaisuus-ystävyydellä", keskeytti nuori ruhtinatar vilkkaasti.

"Niin, sinulla ehkä ei ole niinkään väärin", vastasi kardinaali. "Mutta
silloin voit myös olla varma, että Ladislas saa Sergo Panitzkystä
verivihollisen".

"Ladislas ei pelkää häntä", sanoi Eleonora ylpeästi.

"No, no, minä ajattelen asiaa".

"Ei, sitä ei ole ainoastaan ajateltava", lausui Eleonora kiivaasti.
"Siten ei pitkällekään päästä, vaan on teidän luvattava minulle, että
saatatte asian onnelliseen ratkaisuun".

Hän tarttui kardinaalin käteen vieden sen huulilleen.

"No, minä teen niinkuin tahdot ja parhaan kykyni mukaan", lausui
kardinaali, vahvasti painostaen viime sanoja.

Eleonora oli tyytyväinen. Kun hän oli vakuuttautunut siitä, että
valepuku sopi hyvin, sanoi hän:

"Matkikaa nyt iso-äidin käyntiä ja seuratkaa Josephia. Hänellä on
hevoset ja palvelijat valmiina takaportin luona. So, so!" komensi hän,
kun kardinaali aikoi puhua, "olkaa nyt hiljaa kuin Rajzacin muuri.
Pieninkin varomattomuus voi tuhota kaikki".

Näin sanoen otti hän kardinaalia kädestä ja lähti hiljalleen ovea
kohti. Hän avasi varovasti oven ja työnsi hänen korkea-arvoisuutensa
käytävään, samalla kun hän heikosti yskäsemällä antoi käytävän
sopukassa vahtivalle Josephille sovitun merkin. Uskollinen palvelija
oli heti kardinaalin vieressä.

"Mutta sinä itse, lapseni", sanoi kardinaali, kun ei Eleonora näyttänyt
seuraavan mukana, "miksi et sinä tule?"

"En tule", vastasi tyttö, "haluan nähdä kuinka kuninkaallinen
vanginvartija hämmästyy, kun hän huomaa heikon naisen voineen pettää
sen, jonka edessä kaksi kuningasta ja yksi tsaari vapisevat".

Tämän sanottuaan lukitsi hän sinisen huoneen oven. Muutaman
silmänräpäyksen hän kuunteli, mutta kun ei kuulunut vähintäkään melua,
joka olisi osottanut hänen viekkautensa tulleen huomatuksi, heittäytyi
hän täysin pukeutuneena vuoteelleen ja uinahti pian.

Kardinaali ja Joseph hiipivät erään pienen takaoven kautta
linnanpihalle ja he olivat vain muutaman kyynärän päässä takaportista.

Kaikki oli rauhallista heidän ympärillään. Tieto siitä, ettei
kardinaali nyt voisi paeta, kun hän itse kantoi vankilan avainta, oli
tehnyt Kaarle kuninkaan niin varmaksi asiastaan, ettei hän katsonut
tarpeelliseksi asettaa vahteja sen paremmin käytävään kuin linnan
porteillekaan. Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan tuuliviirin natina, kun
se heilui ruostuneessa rautatangossa.

"Pyhä neitsyt, me olemme pian saavuttaneet päämaalin!" mutisi
kardinaali itsekseen. "Kunhan nyt onnistuisi paremmin kuin edellisellä
kertaa".

"Olkaa levollinen", vastasi Joseph. "Jos sattuisimme jonkun kohtaamaan,
niin on minulla vastaus valmiina. Eikö linnan omistajattarella ole
oikeus mennä, mihin hän tahtoo ja koska hän haluaa!"

Kardinaali ei voinut kuin hymyillä vanhan palvelijan vastaukselle, jota
hän piti aivan oikeana. Enempää aikaa hukkaamatta hiipi hän sentähden
takaportin luo, jonka väliaikaista tarvetta varten valmistettu ovi pian
antoi perään.

Kylmä tuulenpuuska löi kardinaalia vasten kasvoja ja sai hänet ohuessa
puvussaan vilusta värisemään. Mistään hinnasta ei hän kuitenkaan
tahtonut kääntyä takaisin pehmeään sänkyynsä, sillä siellä hänellä ei
ollut vapautta, jonka hän omasi täällä ja joka oli hänelle kultaakin
kalliimpi.

Muutamia askeleita vielä ja pakolaiset seisoivat portin ulkopuolella.
Nyt pääsi syvä huokaus kardinaalin rinnasta ja hän ajatteli itsekseen:

"Ero Sergo Panitzkystä tulee varmaankin aikaansaamaan suurta
hajaannusta perheen keskuudessa, mutta menköön silti miten tahansa.
Eleonora on tehnyt minulle ja Puolalle korvaamattoman palveluksen jota
ei voi kyllin palkita. Minä teen kaiken voitavani, että hän pääsisi
naimisiin sydämensä valitun kanssa".

Kun pakolaiset olivat odottaneet vahtimiehistön saapumista ja
katoamista, riensivät he pimeän suojassa nopein askelin metsään, ilman
että ratsastaja, joka oli vahdissa vallilla lähellä takaporttia,
huomasi heitä, siitä yksinkertaisesta syystä, että hän Josephin
toimesta pikkasta ennen oli otettu hengiltä. Muutamien minuuttien
kuluttua saapuivat he hevosten luo, jolloin kardinaalin huulilta pääsi
vilpitön riemuhuudahdus. Hän nousi nopeasti Josephin avulla satulaan ja
ratsasti pois, sittekun hän ensin turhaan oli koettanut saada vanhaa
palvelijaa seuraamaan itseään.

"Ei!" oli Joseph päättävästi vastannut, käännyn takaisin, "sillä olen
halukas näkemään XII:nen naamataulua, kun hän huomaa nuoren
hallitsijattareni voittaneen viekkaudessa".

Joseph saapui takasin linnaan ilman että kukaan olisi häntä nähnyt.

       *       *       *       *       *

Ruotsalaisten paluumarssin edellinen päivä oli valjennut. Jo aikaseen
aamulla oli Kaarle XII tehnyt jäähyväiskäyntinsä leskiruhtinattaren
luona, joka silloin oli valittanut, ettei hän sitte eilisillan ollut
nähnyt pojantytärtään, joka muuten tapasi kaikkein ensinnä tulla häntä
tapaamaan.

Tämän johdosta käski kuningas, tultuaan alas linnanpihalle,
toimeenpanna innokkaan etsiskelyn kadonneen löytämiseksi, mutta
kuitenkin tuloksetta. Vanha Joseph, joka johti etsiskelyjä, nauroi
partaansa, mutta silti ei hänen jäykillä kasvoillaan voinut huomata
jälkeäkään siitä salaisesta ilosta, josta hän itsekseen nautti.

Päivällisen aikaan pantiin ruotsalaiset joukot järjestykseen
linnanpihalla. Niiden keskessä löytyi Sergo Panitzky, joka oli
julistettu sotavangiksi, kun ei hän ollut antanut kunniasanaansa siitä,
ettei hän kantaisi asetta ruotsalaisia vastaan. Nuori ruhtinas oli
saamistaan lievistä haavoista toipunut täysin entiselleen.

Linnan palvelijakunta, joka oli saanut luvan jäädä hallitsijattarensa
luo, oli mieslukuisena kokoontunut erääseen linnanpihan sopukkaan ja
ilmaisivat siellä salaisia merkkejä tehden tyytyväisyytensä vihattujen
vihollisten lähestyvän paluumatkan johdosta.

Pääportaiden ja ratsujoukon keskellä seisoivat Martha rouva ja Kaarle
XII vilkkaasti keskustellen. Keskustelu päättyi vasta sitte kun Anders
Kaski ilmotti, että kaikki oli järjestyksessä.

"Mene noutamaan kardinaali", sanoi kuningas. "Sinulla on kait varattuna
hevonen häntä varten?"

"Kyllä, teidän majesteettinne".

"Tuo hänet sitte tänne!"

Turhaan koetti leskiruhtinatar vielä puhua veljensä vapauttamisen
puolesta. Kaarle XII oli taipumaton.

"Hänen täytyy seurata minua!" virkkoi kuningas puolittain kiivastuneena
kohtaamastaan vastarinnasta. "Hän on täysin ansainnut vapautensa
menettämisen".

Vanha Joseph, joka uskollisesti seisoi hallitsijattarensa takana, voi
vaivoin salata ilonsa, kun hän ajatteli pian tapahtuvaa ratkaisua.

Anders Kaski oli lähtenyt noutamaan kardinaalia. Hetkisen kuluttua tuli
hän takaisin olennon kanssa, joka oli kietoutuneena kallisarvoiseen ja
loistavaan papinkaapuun.

"Hyvä, hän näyttelee osansa hyvin", ajatteli Joseph, malttamatta
tyytyväisyydellä hieroa käsiään.

"Niin, teidän kunnia-arvoisuutenne", virkkoi Kaarle XII, joka myös
näytti hyvin tyytyväiseltä, kun oli vihdoinkin saanut kaipaamansa
vastustajan käsiinsä, "nouskaa nyt kauniisti hevosen selkään, sitte
lähdemme".

Sen jälkeen antoi hän eräälle ratsumiehelle merkin tuoda esiin
riihattoman hevosen, joka tanssi viheriällä linnanpihan ruohomatolla.
Mutta ennenkun ratsumies ehti puolitiehen, putosi loistava
kardinaalivaippa maahan ja siinä seisoi nyt Eleonora hämilleen
joutuneen Kaarle kuninkaan edessä vuoroin kalveten, vuoroin punastuen.

"Mitä onnetonta pilaa tämä on!" virkkoi kuningas viimein ja heitti
Anders Kaskiin säihkyvän silmäyksen. "Tuo tänne heti kardinaali
Primaksen!"

"Ei löytynyt muuta kuin tämä huoneessa", vastasi Anders, osottaen
Eleonoraa.

"Teidän majesteettinne upseerilla on oikein", virkkoi samassa nuori
ruhtinatar, lähestyen kuningasta, joka tuskin tiesi, uneksiko hän vai
oliko hän valveilla, menettäen siten hetkiseksi puhekykynsä. Viimein
hän sanoi:

"Minä en käsitä tästä rahtuakaan!"

"Kyllä teidän majesteettinne sen pian käsittää", vastasi Eleonora.
"Minä olen pelastanut kardinaalin".

"Mutta minullahan oli avain".

"Onneksi oli myös iso-äidillä sellainen".

Eleonora kertoi sitte, kuinka pako oli järjestetty, sekottamatta
kuitenkaan Josephia juttuun. Kun hän oli lopettanut, kumarsi hän syvään
vuoroin punastuvan, vuoroin kalpenevan kuninkaan edessä, ja sanoi:

"Ja nyt, teidän majesteettinne, olen valmis vankina astumaan
kardinaalin tilalle".

Aluksi näytti siltä kuin Kaarle kuninkaalla todellakin olisi
ollut tarkotus tällä tavoin rangaista tätä rohkeata tyttöä, joka oli
tehnyt hänelle moisen kepposen. Mutta hänen luonteenmukainen
myöntyväisyytensä naisia, erittäinkin nuoria vastaan pelasti nyt
Eleonora Sobieskin. Sanaakaan sanomatta teki hän ruhtinattarelle
äänettömän jäähyväistervehdyksen ja nousi korskean, kardinaalia varten
varatun ratsun selkään ja syöksyi ratsujoukkonsa etunenässä ulos
Rajzacin pääportista, mukanaan ruhtinas Sergo ainoana saaliina.

Mutta tuskin oli viimeinen ratsumies hävinnyt portin aukosta, kun
Joseph salaman nopeudella riensi esiin ja sulki raskaan tammiportin.
Tämän tehtyään, virkkoi hän, rajusti nyrkkiä puiden:

"Tulkaa vain vielä toinen kerta, niin saatte toisellaisen vastaanoton.
Hyvä kuitenkin oli, että pääsimme tuosta ylimielisestä ruhtinas
Sergosta, sillä juuri hänen ymmärtämättömyytensä ja lapsellisen
ylpeytensä takia pääsi vihollinen sisään. Pyhä jumala suokoon, ettei
minun koskaan enää tarvitsisi nähdä häntä".

Leskiruhtinatar oli sanomattoman ilon valtaamana sulkenut
pojantyttärensä rintaansa vastaan, kutsunut häntä sekä omaksi että
veljensä pelastajattareksi ja omistanut urhealle pojantyttärelleen mitä
hellimmät hyväilynsä. Ja Rajzacin linnassa syntyi kaikkialla myrskyisä
ilo, joka illalla kohosi huippuunsa, kun leskiruhtinatar antoi
Eleonoran kunniaksi komean juhlan, johon kaikki palvelijat,
korkeimmasta halvimpaan saivat ottaa osaa.

Aina Johan Sobieskin ajoilta asti ei Rajzacin linnan sammaltuneiden
muurien sisäpuolella ollut kuulunut niin kaikuvaa riemua.

Toisin oli Kaarle kuninkaan mielentilan laita, kun hän matkasi pois
linnasta. Hän oli sekä häpeissään että vihainen ja useamman kerran hän
itsekseen mutisi:

"Olisinpa vain tiennyt, että naisen käsi oli mukana pelissä, niin
olisinpa antanut Anders Kaskin ja Pietari Stormin toimia
vanginvartijana, sillä minä en sellaiseksi kelpaa, sen nyt huomaan".

Aika kului ja tapahtumat kehittyivät. Kaarle XII onnistui poistamaan
kuningas Augustin valtaistuimelta ja asettamaan kruunun jalon
Stanislaus Leczinskin päähän. Sotatapahtumat saattoivat Kaarle
kuninkaan vihdoin unohtamaan Rajzacin linnassa hänelle tehdyn kepposen,
mutta äkkiä se palautui hänen muistoonsa, vaikkei suinkaan
epämiellyttävällä tavalla. Eräänä iltana hän nimittäin saapui pienen
joukon kanssa uuden kuninkaan maatilalle. Siellä vietettiin loistavaa
juhlaa. Nuori ruhtinatar Eleonora Sobieski vihittiin, Sergo Panitzkyn
vastustelemisesta huolimatta, Ladislas Leczinskin kanssa avioliittoon.
Ilon ollessa korkeimmillaan meni nuori, kauneudesta ja onnesta
säteilevä morsian Kaarle kuninkaan luo, kumarsi kunnioittavasti päätään
ja lausui:

"Minun on kiittäminen teidän majesteettianne maallisesta onnestani, ja
minä toivon, että kaikki läsnäolevat tyhjentävät lasin hänen
menestyksekseen".

Kaikki vieraat tunsivat kardinaalin vapauttamisen yhteydessä
tapahtuneen seikkailun, joka pitkän aikaa oli ollut puheenaiheena sekä
Puolassa että muissa maissa. Sentähden kaikki vieraat yhtyivätkin
nuoren, viehkeän morsiamen huudahdukseen:

"Eläköön Kaarle XII!"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kaarle XII vanginvartijana" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.