Title: Kurittaja
Author: Dahl, Jonas
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kurittaja" ***


KURITTAJA

Kirj.

Jonas Dahl


Suom. Aatto S.


Porvoossa,
Werner Söderström,
Kustantaja.

Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1891.



SISÄLLYS:

    I. Vanhemmat
   II. Lastenkodissa
  III. Yhteen sopivia
   IV. Kaksi onnen tavoittelijaa
    V. Perintö
   VI. Arkkunen
  VII. Hautakirjoitus
 VIII. Pahantekijä
   IX. Äiti
    X. Jälkivaikutuksia
   XI. Kurittaja



I.

Vanhemmat.


"Ei, nyt menee tämä jo liian pitkälle", sanoi pastori Omeyer ja
napsautti molemmin käsin sormiaan ilmassa. "Nyt heidät totisesti pitää
toimittaa ojennuslaitokseen sekä mies että vaimo, sekä Vene-Riitta että
Nilkku-Ola. Heidän ainoa tyttärensä pitää koettaa saada lastenkotiin."

Mistä syystä Vene-Riitta oli saanut tuon nimensä, eivät hänen
aikalaisensa muistaneet, mutta kaikki, jotka hänet tunsivat, olivat
vakuutetut, että hän ei ollut ansainnut sitä rehellisellä tavalla.
Luultavasti hän oli joskus luvatta kiivennyt johonkin jaalaan ja saanut
siitä rangaistuksen taikka oli hänet sieltä muuten häpeällä pois
ajettu.

Hän oli vantteraruumiinen, kesk'ikäinen vaimo. Huomattavin kohta hänen
kasvoissaan oli paksut huulet, jotka näyttivät siltä, kuin niitä olisi
taputeltu pesukartulla.

Tuulen ja säiden ruskettamissa, likaisissa kasvoissa kiiluivat
vilpilliset, harmaat silmät melkein kuin kaksi mantelia piparkakussa.

Pörhöinen hiustupsu tuli välistä näkyviin niiden päältä. Useimmiten se
kuitenkin oli hänen omituisen päähineensä peitossa, joka ulottui alas
aina kulmakarvoille asti.

Se oli suuri gummilakki, jossa oli riippuva lippu ja jonka laidat
ulottuivat alas olkapäille; varmaan jonkun matkustavaisen herrasmiehen
hylkäämä sadelakki, jotenkin sovelias yhdessä gummitakin kanssa
jollekin herrasmiehelle, mutta hyvin naurettava kirjavan mekon ja
likaisenharmaan hameen seurassa, joka viimemainittu oli karkea kuin
hevosloimi.

Lapset tietysti uskoivat häntä satujen noidaksi, kuin hän joskus astua
linkutti heille vastaan. Hänen polvensa lienevät olleet kankeat tai
lonkkanivelet pois paikoiltaan tahi jotain muuta sellaista, koskapa hän
kompuroitsi eteen päin, kuin olisi ollut puujaloilla astumassa tai kuin
hänen jalkansa olisivat olleet hervottomat pitkästä polvillaan
olemisesta.

Polvillaan oloa hän tavallaan olikin aina harjoittanut, vaikka hän,
viimein päästyään naimisiin, oli erittäin taitavasti osannut totuttaa
miehensä siihen toimeen, saadakseen itse oleksia kotona vartioimassa
kerjuun saalista.

Nilkku-Ola oli erittäin halukas juomaan ja vielä etevämpi tuossa
huomiota herättävällä tavalla pukeutumisen taidossa, joka halu näkyy
olevan yhteistä sekä rikkailla että köyhillä.

Ola piti kesät talvet sinikirjaisia pumpulivaatteita, saman näköisiä
kuin pikku tyttöjen kesäpuvut. Luultavasti hänellä oli alla
lämpöisetkin vaatteet, mutta tuo ohut puku ei ollut koskaan
vaikuttamatta. Talvella se hänen uusista uhreistaan tuntui ihan
samalta, kuin olisivat nähneet hänen tallustelevan paljain jaloin
lumessa.

Pukunsa vastakohtana piti hän kesät talvet vanhaa, paljaaksi kulunutta
koirannahka-lakkia, jonka alta hiki jo aikaisin keväästä kuohui kuten
kaikki muutkin kevätpurot ulkona luonnon helmassa.

Muuten oli Nilkku-Ola hyvin valkoverinen, pyöreäleukainen, joka aina
oli huonosti ajeltu, ja tietysti ontuva, lieneekö se sitte ollut syystä
vai syyttä. Sen tähden hän käyttikin keppiä, ja se oli aina uusi ja
kotitekoa.

Alussa oli uusi pappi ottanut hyväntahtoisesti Olan vastaan, kuin hän
tahtoi päästä sisälle asti ja puhella kahden kesken Omeyerin kanssa.
Saattoihan mies parka olla noita hiljaisia Herran työmiehiä, joiden
ulkomuoto useinkin on hyvin yksinkertainen.

Mutta sittemmin hänelle ei enää oltu läheskään yhtä kohteliaita.
Harvoin häntä laskettiin etemmäksi kuin rappusille. Ja nyt arveli pappi
syystä kyllä petoksen jo menevän liian pitkälle. Nyt totisesti piti
toimittaa heidät ojennuslaitokseen, sekä mies että vaimo. Heidän ainoa
tyttärensä piti viedä lastenkotiin.

Puoli vuotta sitte oli näet Nilkku-Ola eräänä lauantaina tullut
pappilan ovelle kerjäämään. Viinan löyhkä tuli mukana hämmentämään
kevään huumaavaa sulotuoksua.

"Rahaa et mitenkään voi saada tuollaisessa tilassa", sanoi pappi.

"Entä ruokaa?" kysyi Ola vähän nuhtelevasti ja huokasi hartaasti.
"Olisiko sekin mielestänne vahingollista?"

"Ei, ruokaa kyllä saat", vastasi Omeyer ja riensi toimittamaan.

Palvelustyttö toi vähän maitoa ja leipää ja pani puutarhapöydälle.

Ola istahti penkille, siirsi koirannahka-lakkinsa päästään pöydälle ja
pyyhki hien pois otsastaan. Sitte pani hän kätensä ristiin ja
huokaillen katsoi milloin ylös taivaasen, milloin alas maahan. Nähtyään
viimein pastorin katsovan avonaisesta ikkunasta kartiinin takaa, piti
hän pitkän ja juhlallisen ruokarukouksen, jossa oli minkä mitäkin
Jeesuksesta, että hänkin oli kärsinyt ja elänyt kurjuudessa tässä
maailmassa ja että häntä vielä nytkin halveksittiin hänen totisissa
köyhissä seuraajissansa maan päällä.

Syötyä vielä sydämmellinen kiitos, joka päättyi syvään huokaukseen: "Ah
Herra Jeesus, sinä tiedät, sinä tiedät, ett'ei ole helppo olla köyhä
tässä maailmassa."

Pastori Omeyer tunsi mielensä tulevan levottomaksi. Eihän hän vielä
tuntenut silloin miestä niin tarkoin, ehkäpä hän olikin erehtynyt, mitä
viinan hajuun tuli.

Hän meni ulos ja siniruutuinen Nilkku-Ola katsahti häneen arvokkaasti,
syyttävästi.

"Niin, nyt minä omasta puolestani voin tulla toimeen koko päivän, mutta
vaimoni ja lapseni, herra pastori... Eiköhän laupiaan Jumalan tahto
liene, että heidänkin tulee saada ruokaa pyhäksensä?"

"Minä en sinua oikein tunne", sanoi pastori. "Sinä ehkä joisit viinaan,
mitä saisit."

"Niinhän nuo sanovat kaikki, jotka eivät raaski antaa mitään", sanoi
Ola puoli ääneen ja otti raskaasti huoaten lakkinsa.

Nyt täytyi pastorin tehdä jotakin ja hän sanoi:

"Saat kaksitoista killinkiä nyt ja joka lauantai leipään, jos joka
kerran tulet näyttämään sen minulle. Ja nyt heti teemme ensi
koetuksen."

Nilkku-Ola läksi tiehensä huokaellen ihmisten epäluuloisuutta.

Kohta hän sitte astua nilkutti takaisin ja hyvin vakavana näytti pitkää
kahdentoista killingin leipäänsä, ja samalla tavalla hän teki joka
lauantai puolen vuotta. Se tapahtui yhtä täsmälleen kuin sunnuntain
seuraaminen lauantaita. Nilkku-Olan juonnista oli pappi kyllä saanut
todistuksia, mutta hänen rahansa toki aina menivät leipään juomarin
köyhälle perheelle.

Nyt äskettäin astui leipuri Svend pastorin virkahuoneesen. Hänellä oli
jotakin puhuttavaa Nilkku-Olasta, joka varmaan vieläkin sai rahaa
pastorilta.

Niin, kyllä se oli totta.

Ola oli kuusi kuukautta sitte tullut Svendin luo ja tahtonut leipää
lainaksi ainoastaan neljännestunniksi, näyttääkseen sitä vain pastori
Omeyerille, oli hän sanonut, rumasti irvistäen. "Ja kahta killinkiä
tarjosi hän hyyrystä. Minä tietysti ajoin hänet pois, mutta nyt
mielestäni pitää asian tulla ilmi kaikkein tähden, vaikka ei olekaan
hyvä puhua kilpaveljestään pahaa. Minä olen nyt siitä asti nähnyt hänen
joka lauantai tulevan Frantzenilta, leipä käsivarrella, ja vähän ajan
päästä tuovan sen takaisin. Hänelle on siis teidän rahastanne jäänyt
kymmenen killinkiä viinaan."

Tarkemmin tiedustellessa huomattiin asian olevankin ihan sillä tolalla.
Ja sitte ei Nilkku-Olan tarvinnut enää kertaakaan astua pastorin
pihaan.

Mutta pastori ei ennestään tiennyt Riitan olevan hänen vaimonsa ja
kumppaninsa tuossa asioimisessa. Nyt tuli hänen vuoronsa kompuroida
pappilaan ryöstöretkelle.

Eilen aamupäivällä saapui hän sinne. Häntä oli kohdannut suuri suru.
Gummipäähine näytti melkein suruliinalta. Hänen miehensä oli maannut
sairaana koko vuoden ja nyt kuollut. Siinä oli lakkaamatta rukoiltu ja
veisattu virsiä niin kauan, kuin hän oli osannut puhua. Ja eukko itki
katkerasti.

No eihän se ollut toivoton suru, arveli pappi, koska vainaja kuoli
sillä tavalla.

"Tunsitteko häntä?" kysyi Riitta. "Se oli Per Breivik."

"En", vastasi pastori, koettaen turhaan muistella.

"Sepä merkillistä, kyllä hän oli tuttu kaikille Jumalan lapsille niillä
seuduin. Hän piti nuorempana ollessaan niin kauniita hartauspuheita."

Pastoria melkein hävetti, että ei ollut tuntenut sellaista Jumalan
miestä seurakunnassa. Mutta hänen täytyi vieläkin lausua, että olihan
nyt kyllin syytä iloita ja kiittää.

Riitta vavisten nosti paksua ylähuultansa.

"Ehkä ei ole oikein, mutta minusta tuntuisi hyvin raskaalta, jos hän ei
saisi kunniallista hautausta; minä voin melkein sanoa, että se suru
minua pahimmin vaivaa."

"No, no." Pastori lupasi haudata ja puhua haudalla ilman mitään maksua.

Mutta tarvittiin myöskin kääreliinoja ja rahaa Espedalille kirstusta ja
-- Riitalta pääsi itku -- vähän kukkia pitäisi hänen myöskin saada
arkulleen, kun oli ollut niin kelpo mies.

Pastori antoi hänelle puoli taaleria ja huusi Tiinaa, joka heti
kiiruhti liinakaapin luo ja toi sieltä suuren valkoisen nyytin.

"Odotahan", sanoi rouva, meni ikkunan luo ja leikkasi viimeisen
ruusunsa ynnä muutamia myrtin oksia. "Tästä saat vähän millä koristaa
arkkua, vaimo parka."

Pastori kuitenkin kysyi, missä Riitta asui, ja eukon suureksi
hämmästykseksi sanoi päivällä kävellessään pistäytyvänsä katsomassa
häntä.

Vene-Riitta tapasi vähän matkan päässä miehensä, Tehtyään yhdessä vielä
viimeisen kepposensa, jonka kerromme tuonnempana, nilkuttivat he
molemmat niin pian, kuin suinkin ehtivät, takaisin Svartemyriin, jossa
he asuskelivat.

Kotiinsa päästyään Riitta ja Ola molemmat pitivät tarkkaa vaaria
maantiestä, kunnes polvekkeessa mäen päällä näkivät pastorin hoikan
vartalon kuvan taivasta vasten.

Silloin Ola paneutui vuoteelle ja Riitta asetteli valkoisen lakanan
hänen päällensä, levitteli liinat muuannekin sinne tänne pöydälle ja
penkeille ja asetti huonekalut huiskin haiskin lattialle.

Nyt pastori jo katsahti ovesta.

"Teidän pitää antaa anteeksi, että minä en ole saanut miestäni puetuksi
enkä ehtinyt tehdä siivoa pitkän taudin jälkeen. Mutta ei se olekaan
niin helppoa yksinäiselle, jonka vielä pitää kerjäämällä saada ensin
kaikki kokoon."

"Ettehän tahtone nähdä häntä, kun hän ei vielä ole puettu?" kysyi
Riitta.

"En en en", sanoi Omeyer kiireesti ja ojensi torjuen molemmat kätensä.
Hän tunsi samalla jotain vastenmielisyyttä katsomaan ruumista ja myös
häpeätä epäluulosta, jota hänessä oli eukon lähdettyä herännyt tätä
köyhää, kovasti koeteltua vaimoa kohtaan.

"Herra sinua vahvistakoon!" sanoi hän ja poistui samassa.

Mutta tuskin hän ehti ylös mäelle, kuin jo mieleen nousi toisia
ajatuksia; hänestä Riitta oli ollut paljon haluttomampi näyttämään
vainajaa, kuin sen ihmisluokan naiset tavallisesti ovat. Niinpä hän
astui takaisin alas ja saapui juuri paraiksi kuulemaan pikku tytön
huutavan:

"Isä, anna minullekin vähä lihaa!"

Silloin hän tempasi oven auki ja näki vainajan istuvan pöydän ääressä,
kappale sian lihaa toisessa, viinapullo toisessa kädessä ja
ranskanleipä edessä pöydällä.

Nyt oli puheen aihetta, ja Omeyer sai voimisteluharjoitusta sekä
käsilleen ja jaloilleen että huulilleen.

Illaksi oli pastorin herrasväki kutsuttu uuden voudin luo vieraiksi.
Palattuaan kahdestikin noutamaan unhottuneita kapineita, ensin
kalosseja, sitte ulko-oven avainta, tavoitti pastori kuitenkin Tiinansa
voudin rappusilla.

He tuskin ehtivät päästä sisään ovesta, kun vouti tarttui Omeyerin
nutun nappiin ja alkoi suloisimmasti hymyillen puhella kauniilla,
rehellisellä Larvikin murteellaan; kauniilla, sillä hänen kauniista
suustansa kuului se kauniilta kuin Italian kieli. Paljohan riippuu
siitä, kuka kulloinkin puhaltaa torveen.

"Tietäkääs, herra pastori, tänään meitä on oikein vedetty nenästä.
Ajatelkaahan: minä istuin konttorissani ja sinne tuli ontuva mies
siniruudukkaissa vaatteissa ja kertoi nyt kerrassaan luotettavasti,
että hänen vaimonsa oli kuollut lapsivuoteesen, ja pyysi -- nyt ensi
kerran elämässään -- niin sydämmellisen kauniisti hautausapua."

"Minulla on apunani vanha konttoristi, niitä heränneitä, tiedättehän,
ja hän nousi ylös ja katsoi juhlallisesti miestä silmiin, melkein
samalla tavalla kuin tutkitaan hevosen hampaita, ja sanoi sitte
juhlallisesti:

"Minä näen sinusta, että sinä et valehtele Herran edessä. Enhän toki
saata pettyä Jumalan lapsesta."

"Ette, kyllä Jumalan lapset tuntevat toisensa." Mies oli huomannut
konttoristin heränneeksi veljeksi heti paikalla, kuin vain sai oven
auki.

"Niin, sitäpä luulinkin, että enhän minä pety", sanoi konttoristi
hyvillään.

"Minua melkein hävetti, niin liikaa tunsin olevani siinä seurassa, ja
annoin miehelle taalerin", sanoi vouti. "Mutta nyt saatte kuulla
edelleen", jatkoi hän ja sijoitti toisen kätensä pastorin toisiin
nappeihin, saadakseen kokonaan anastetuksi hänen papillisen huomionsa.
Ja se kyllä olikin tarpeen, sillä eipä suinkaan ollut helppo saada
Omeyeria pysymään niin kauan hiljaa.

"Voitteko uskoa," jatkoi vouti kertomustaan ja veti yhä lujemmin
napeista, "että joku eukko oli juuri samaan aikaan kyökissä pyytämässä
sekä vaatetta että rahaa, koska hänen miehensä oli kuollut. Ja
tietäkääs, vaimoni tarttui myöskin ansaan ja vielä paljon pahemmin kuin
minä."

"Ajatelkaas, ne olivatkin yhtä pariskuntaa", huusi vouti ihan Omeyerin
suuhun ja kiskasi napeista niin, että pastori pelkäsi niiden
kirpoilevan hänen käsiinsä. "Minä kävin kylän voudin luona ja sain
selon heistä molemmista."

Niin, Omeyer tiesi myöskin kertoa siitä asiasta, kuinhan pääsi irti
ehyin napein. Mutta hän puhuessaan siirtyi likemmäksi salin ovea, sillä
hän, äsken tullut ja suosittu kun oli, tahtoi mielellään, että kaikki
ja varsinkin naiset kuulisivat. Hän oli tottunut puhumaan suurelle
joukolle.

"Mutta nyt tämä menee jo liian pitkälle", sanoi hän puheensa lopuksi;
"nyt heidät totisesti pitää toimittaa ojennuslaitokseen sekä mies että
vaimo, sekä Nilkku-Ola että Vene-Riitta. Heidän ainoa tyttärensä pitää
viedä lastenkotiin."

"Tietysti", huusivat kilpaa kaikki naiset iloissaan, että saattoivat
olla samaa mieltä kuin nuori pastori.



II.

Lastenkodissa,


Lastenkodin oli perustanut vanha varakas maallikko, joka hyvää
tarkoittaen tahtoi pitää huolta lasten sekä ruumiillisesta että
hengellisestä ravinnosta. Sen tähden oli hän säätänyt, että lasten tuli
joka sunnuntai saada kuulla sekä pappia että maallikkosaarnaajaa.

Jos papit tulisivat silmänpalvelijoiksi eivätkä saarnaisi Jumalan sanan
mukaan, niin vapaatahtoinen maallikkosaarnaaja heille toki tarjoaisi
elävää vettä ja leipää.

Muuten lastenkodin lapsia ei juuri paljon näkynyt paitsi kahdesti
sunnuntaina, aamupäivällä, kuin he marssivat kirkkoon, ja iltapäivällä,
kun menivät "saliin".

Silloin kulki koko joukko parittain, pienimmät etupäässä ja molemmat
opettajattaret vierekkäin jälkimmäisinä.

Ehdottomasti sai heistä sen ajatuksen, että siinä oli jotain
nunnamaisen puhdasta, he kun elivät niin erillään maailmasta ja heitä
kasvatettiin niin hurskaasti, jota ajatusta vielä sekin vahvisti, että
aina, kuin heitä nähtiin, he olivat joko menossa Herran huoneesen tai
tulossa sieltä.

Lasten siisti ulkoasu lienee sekin osaksi vaikuttanut, että ihmiset
uskoivat heidän olevan mieleltäänkin puhtaita ja viattomia.

Siinä ne astuivat pitkin jalkakatua ja askeleet kopisivat kiviin ikään
kuin vanhan luostarin käytävässä. Sileäksi kammattu, palmikoitu tukka
oli joka lapsella kääritty ihan samalla tavalla kiekuraksi vastoin ajan
tapaa.

Kaulassa heillä oli siisti, punaruutuinen huivi, josta pieni nurkka
riippui hartioilla. Ja jokaisella samanlainen harmaanruskea,
tappuralangoista kudottu hame, yksinkertainen, mutta vahva ja siisti.

Käsikkäin, vierekkäin, yksinkertaisina kuten maalaiset tai kuten
enkelit, miten vastaantulijat kukin käsittivät.

Tunnin tai kahden päästä he yhtä ääneti ja yhtä kainoina palasivat,
virsikirja kullakin irtonaisessa kädessä, ja parittain katosivat
lastenkodin leveästä portista sisään.

Johtajatar, pitkä, laiha ja vähän miesmäinen neiti Sivertsen, jonka
puku nähtävästi oli aiottu vastalauseeksi kaikkea muodin turhuutta ja
levottomuutta vastaan, työnsi portin kiinni ihan kävelijäin nenän
edestä.

Sillä kaikki ehdottomasti katselivat osanottavasti noita näkyvistä
katoavia. Ne, jotka olivat jo tuhannesti ennen nähneet heidän tuolla
samalla lailla katoavan, käänsivät vain vähän päätänsä; mutta ne, jotka
heitä näkivät ensi kerran, oikein pysähtyivät ja miettivästi katsoa
tähystelivät suljettua porttia, kuten ainakin, milloin jotain on sitä
peittämässä, joka juuri on puoleensa vetänyt huomiotamme.

Mutta siellä takana oli eri pikku maailma itsekseen melkein samoin kuin
vanhoissa kunnon luostareissa.

Sieltä ei puuttunut mitään muuta kuin puutarha. Lapset sen sijaan
saivat tyytyä, suureen pihamaahan. Se oli etelän puolella, valoisa ja
päivänpaisteinen, yksinkertaisen puukartanon edustalla ja pitkin
ulkohuoneriviä. Ja siellä he oleksivat lomahetkinä, kuin aurinko oikein
paahtoi, joka tytöllä sukanneule kädessä; siellä he istuivat penkeillä
ja palleilla sein'vieressä, katsella tirkistellen kuin joukko liiaksi
hyviteltyjä kissanpoikia.

Näköala tosin ei ollut avara; tuskin näkyi lauta-aitaankaan asti, sillä
pihassa oli usein vaatteita kuivamassa ja samoin myöskin seinällä
heidän päänsä päällä riippui kuivavaa kalaa lastenkodin tarpeiksi.

Se johtui siitä, että kaikki naapurit, joilla ei itsellään ollut
kuivauspaikkaa, pyysivät saada kuivata pesunsa lastenkodin pihassa,
sinne suljettujen lasten iloksi.

Itse huoneissa oli kaikki, lattiat, seinät, pöydät, penkit ja
kangaspuut, aivan puhdasta, vaikka eivät olleetkaan tutustuneet
maalarin sutiin. Ainoastaan keskimmäinen huone, johtajattaren, oli
poikkeuksena. Siellä oli myöskin kartiinit, piironki ja pesukaappi sekä
seinällä suuri öljymaalaus, lastenkodin perustajan kuva.

Yksi asia oli yhteinen koko talossa, sekä ylhäällä että alhaalla,
olivatpa huoneet äsken pestyt tai ei, ja se oli tympeä, ummehtunut
pesun haju, tuliko se sitte likaisista pesurievuista, vanhasta
pesuhiekasta tai ehkä siitä hiekasta, jota joka päivä siivoamisen
jälkeen ripoteltiin kaikille lattioille, hyödyksikö vai koristukseksi,
on vaikea tietää.

Kartanossa muuten oli kolme suurta, muhkeaa huonetta; kouluhuone,
kutomahuone, jossa lapset itse kehräsivät, käämisivät ja kutoivat joka
tilkun, kuin heillä oli yllään, paidoista kaulaliinaan saakka, sekä
makuuhuone, jossa sängyt, kolmekymmentä luvultaan, seisoivat peräkkäin
järjestyksessä pienimmästä suurimpaan. Sinne saattoi neiti huoneestaan
katsella pienestä, oveen sovitetusta lasiruudusta, jonka edessä riippui
punainen vaate.

Alakerta se vasta oikein näytti luostarin kaltaiselta. Siellä oli
keittiö, pesuhuone, kylpyhuone ja ruokahuone. Seinämuurit olivat niin
paksut, että eivät edes vanhimmatkaan tytöt ulottuneet ikkunan
hakoihin, kiipeämättä ensin ikkunakomeroon. Muuten ei mitään muuta kuin
penkkejä ja pöytiä sein'vierillä ja yksinkertaisuutta osoittava rivi
tinalusikoita pöydillä.

Mutta opettajattaret omiksi tarpeikseen levittivät pienen laskupöydän
ja sille ruokaliinan sekä vähän muutakin elämän hienostusta uunin ja
oven lähinurkkaan.

Ylhäällä vinnillä istui kaksi tuhkimusta vanhoissa hylkyvaatteissa
karttaamassa villoja. Se oli tuollaista roskaista työtä, ja vinni oli
täynnä villasäkkejä, mattotilkkuja ja kaikenlaista muuta rujua.

Etelänpuolisiin nurkkiin oli laudoista tehty kaksi säilyhuonetta,
toinen johtajatarta ja toinen lapsia varten. Viimemainitussa oli pitkin
seinää pitkä piironki ja siinä kolmekymmentä laatikkoa, yksi kullekin
lapselle, ja niissä he saivat säilyttää omia pikku tavaroitaan,
kalleuksiaan ja makeisiaan, joita yksin nämäkin vangitut pikku linnut
joskus sentään sattuivat saamaan kotiin tuotavaksi.

Tänne se nyt Ane, Olan ja Riitan ainoa lapsi, tuotiin kymmenen vuoden
ijässä.

Äidillä ei ollut mitään vastaväitteitä itse "laitoksesta". Mutta
saatuaan kuulla, että hänen piti erota lapsestaan, itki hän niin, kuin
olisi itsekin ollut lapsi, ja uhkasi vaivaishoidon esimiestä sillä,
että oli tuleva koko ijäkseen onnettomaksi, jos lasta ei pidetty kuin
pikku prinsessaa.

Ja yön makasi hän lapsi sylissä, kuin se olisi ollut vasta vuoden
ijässä, ja hoiteli sitä kuin sairasta.

"Onpa sentään aina edes pieni sulka enkeliä jäljellä paatuneimmassakin
ihmissydämmessä", sanoi Omeyer, joka mielellään huomautti hyvää ja
valoisaa puolta kaikesta ja kaikista. "Jos me emme sitä saa näkyviin,
niin saavat lapset."

Lapsella oli se onni, että hän joutui lastenkotiin yhtä aikaa kolmen
muun laiminlyödyn olennon kanssa. Tyttönen ei tullut liiaksi vetämään
puoleensa kuuden kolmatta muun lapsen eikä myöskään valppaan neiti
Sivertsenin huomiota. Aluksi jakautui kaikki tasan neljän uuden
tulokkaan kesken.

Ane ei paljoakaan surrut joutumistansa uusiin oloihin. Hän rohkeasti
käveli kaikkialla uljaine pystynenineen, pienine suineen ja hienoine
hiuspalmikoineen ja vapaasti katseli kaikkea harmailla, vilkkailla
silmillään.

Hiuspalmikko jo ennen päivällistä soviteltiin kiekuraksi niskaan, mutta
muut ulkoasun omituisuudet saivat pysyä entisellään.

Jo päivällisellä sattui hän vetämään puoleensa neiti Sivertsenin
huomion, vieläpä sellaisella tavalla, että se ei ollut hänelle onneksi.

Ruokarukouksen aikana harhailivat Anen silmät levottomina kuin kärpäset
ympäri huonetta ja viimein kiintyivät neiti Sivertseniin, jolla oli
tapana rukousta lukiessaan pitää silmänsä ummessa ja päänsä kallellaan.

Hän tuskin ehti päästä loppuun, kuin Ane synnynnäisellä
suoravaisuudellaan kysyi:

"Minkä tähden sinä makasit?"

"Mitä sinä sanot?" tiuskasi neiti tylysti sekä jatkoi puoliääneen ja
vähän pilkallisesti: "Sinä et ehkä ymmärrä, mitä nenäkkäisyys on, kun
raukka olet niin laiminlyöty."

Mutta vaikka neiti lakkaamatta pitikin Anea silmällä, lentelivät tytön
silmäykset kuitenkin lakkaamatta kaikkialle, sivellen joka esinettä
päältä, sivulta, takaa ja välistä; ne lipuivat edes takaisin kuin
muurahaiset vedessä uivalla oksalla. Hän oikein vaistomaisesti väijyi
ja etsi -- niin mitä? Itsenäisyytensä säilyttämiskeinoja.

Vaikka olikin neljä tulokasta, joiden kesken vaarin pito oli jaettava,
niin neiti kyllä tiesi, kutka tämän lapsen vanhemmat olivat, ja sitä
paitsi hänellä myöskin oli monta syytä ottaa lukuun, millaiset ne
vanhemmat olivat. Sillä Ane puolivilline tiikerin luontoineen oli yhtä
saaliinhimoinen kuin kalalokit kootessaan saalista pikku kalain
parvesta. Olihan se varsinaisesti kuulunut kotikasvatukseen, jopa ollut
keinokin millä saavuttaa vanhempain suosiota ja ystävyyttä.

Vaikka neiti syöttikin hänet kuinka kylläiseksi hyvänsä, niin Ane
kuitenkin käytti hyväkseen jokaista tarjoutuvaa silmänvälttymää, kuin
oli pihalla leikkimässä tai päivänpaistetta nauttimassa, ja pujahti
ulos portista naapuritaloihin, yhteen kerrassaan, kerjäämään ruokaa,
koska hänellä oli niin nälkä.

Tottapa hänellä olikin, koska sitä valitti, arvelivat vaimot ihmetellen
ja antoivat hänelle, mitä pyysi. Ja sitte he puhelivat kokouksissa
lastenkodista ja sen johtokunnasta ja neidistä ja nälkäisistä lapsista,
kunnes nämä puheet, kierreltyään kolme viikkoa kaikki nurkat ja
sopukat, viimein saapuivat lastenkotiin.

Silloin neiti Sivertsenin muoto muuttui vielä pitemmäksi ja liikkeet
vielä miehekkäämmiksi.

Ensin hän riensi vinnille tutkimaan Anen laatikkoa. Sieltä löytyi
ainoastaan pikku kerä, palanen kattoruunun lasia, muutamia
nuppineuloja, mustetolpon kansi, tyhjä tärkkelysrasia ja -- neidin
kauhuksi -- kaksi hopeaista teelusikkaa. Pitemmälle ei Ane vielä ollut
ehtinyt kalleuksien kokoamisessaan.

Mutta mitään syötävää ei sieltä löytynyt. Tytöllä täytyi siis olla
ruokavarastonsa jossakin muualla, ajatteli neiti, kiihkeästi viittoen
itsekseen.

Vinniltä hän suuntasi kulkunsa Anen sängyn luo, ja ihan oikein:
olkimatrassin alla oli tämän lokin kätköpaikka.

Hän huusi apuopettajatarta.

"Janna hyvä, tule katsomaan! Kyllä näkyy, että hän ei ole tarvinnut
ruokaa muualta. Hänessä on synnynnäistä tuo kokoileminen."

Ja yhdessä he säilystä vetivät esiin leipää, palasia ja viipaleita,
korppuja ja kuoria. Löytyi sieltä joukosta joku luukin ja lihapala ja
neiti sai suuren esiliinansa ihan täyteen.

Mennessään pihan poikki viemään saalista porsaille, tapasivat he Anen,
ja hänen pikku pystynenänsä kääntyi heihin päin ihan pelottomasti.

"Ane, mistähän luulet meidän löytäneen nämä tavarat?" kysyi neiti.

"Minun sängystäni", vastasi Ane niin iloisesti ja suoraan, kuin olisi
odottanut kiitosta kokoavasta ja säästävästä luonteestaan.

Sivertsen näytti ikään kuin vähän hymyilevältä, mutta silloin hän aina
oli todenperästä vihastunut. Ja Anelle siitä kyllä tuli muutakin kuin
hymyä, tuli runsaasti sekä nuhteita että vitsaa.

Ane oppi hyvin pian noudattamaan riittävää varovaisuutta ja
teeskenteleväisyyttä tyydyttäessänsä luontonsa taipumusta
näpistelemiseen.

Mutta Sivertsenin arvonsa ylläpito-aisti oli myöskin ryhtynyt
taisteluun ja taisteli kiivaasti sekä neidin itsensä ja koko
lapsijoukon että myöskin tämän puolivillin tyttösen puolesta. Olematta
mikään filosoofi tahi muuten mietiskelemiseen taipuva oli hän kuitenkin
saanut selville, että valpas omatunto on hyvän yhdyselämän pääehto.

Hänelle tuli kiire selitellä käskyjä uskontotunneilla ja varsinkin
seitsemättä, yhdeksättä ja kymmenettä, sillä pitihän hänen koettaa
herättää lapsen omaatuntoa.

Ja pienet näpistelyt, joita Ane yhä edelleen harjoitti, antoivat
aihetta käsin tuntuvaan ja havainnolliseen opetukseen ja todistukseen,
mikä on hyvää, mikä pahaa, mikä on minun, mikä sinun, mikä on synti ja
häpeä.

Sen tähden täytyi Sivertsenin antaa tälle yhdelle oppilaalle monta
yksityisopetusta ylhäällä vinnillä pitkän, monilaatikkoisen piirongin
edessä. Sillä sieltä, jossa kaikki säilyttivät makeisiansa tai
raharopojansa, joita olivat jonakin merkkipäivänä saaneet joltakin
sukulaiselta, sieltä hävisi milloin mitäkin.

Mutta kuin Ane kerran osasi mitä kavalimmalla tavalla kääntää
epäilykset toista viimeksi tullutta kohtaan, niin että se tyttö parka
oli koko päivän kantanut syytä ja häpeää ja rangaistusta, silloin läksi
Sivertsen Timianintorin laidassa asuvan nikkari Espedal vanhuksen luo,
joka oli sekä hänen että koko lastenkodin omanatuntona näkyväisessä
muodossa.

Jokapäiväinen hartauden harjoitus ja uskonnon opetus sekä myöskin
maallikkosaarnaajan puheet pyhäiltoina olivat jo riittävästi tehneet
Aneen soveliasta valmistavaa vaikutusta. Hänessä alkoi jo näkyä
heräävän omantunnon puhkeavaa orasta.

Kuin nikkari Espedal sateisena pyhäpäivänä iltahämärissä, palattuaan
hartaustilaisuudesta, jossa hän itse oli puhunut, ääneti kuin haamu ja
uhkaavana kuin ukkospilvi, hitaasti astui kouluhuoneesen, jossa ilo oli
korkeimmillaan elikkä niin korkealla, kuin lastenkodissa oli
luvallista, se on: lapset astuivat piirissä, veisaten virsiä, silloin
tunsi Ane samoin kuin kaikki muutkin vavistuttavaa aavistusta, että
olivat tehneet jotain pahaa.

Espedal oli saman hengen lapsia kuin lastenkodin perustaja. Arkipäivinä
hän harvoin poistui pitkästä, matalasta työhuoneesta, jonka kyltissä
Timianintorin laidassa oli suuri, musta ruumisarkku maalattuna. Vasta
myöhään illalla hän malttoi lähteä johonkin hartauskokoukseen. Mutta
sunnuntaina hänen kyllä nähtiin käyvän sekä kirkossa ja rukoushuoneessa
että sairasten ja turvattomain luona.

Oli enempi järkevää yhteyttä ja kokonaisuutta hänen yksityisessä
sielunhoidossaan kuin hänen puheissaan, sen tunsi hän itse, jopa
sanoikin sen suoraan pastorille. Mutta missä oli hätä ja puute ja häntä
tarvis, sinne hänen piti mennä.

Yllä ainainen ruskea verkanuttu, päässä yhtä kunnianarvoinen,
ruskea, karhea huopahattu ja käsissä mustat hansikkaat, se on: ne
olivat aikoinaan olleet mustat ja varmaan kyllin suuretkin, mutta ne
olivat muuttuneet kankeiksi ja harmaiksi, ehkäpä mustaamisesta
ruumisarkku-voiteella eikä nappi ollut enää moneen vuoteen ylettynyt
tavoittamaan reikäänsä kalvosinnivelen kohdalla. Oikea käsi puristi
paksua, punaista kävelykeppiä ja sen nojassa teki juhlallisesti ja
tarkassa tahdissa joka askeleella puoliympyrän näköisen kaarroksen,
jossa tempussa käsivarsi ojentui säteenä ulos avaruutta kohti niin
pitkälle, kuin suinkin ylsi.

Hän oli ijältään viiden- ja kuudenkymmenen välillä ja Anen huomioon
kiintyi hänestä enimmin se, että hän painoi leukaansa rintaa vasten ja
nosti yläluomensa ylös niin että näki silmälasiensa ylitse, ja puhui
kumeasti, kuin olisi ääni tullut hänen sisälmyksistään, ja veti
suupieliänsä alas juuri siten, kuin hänellä olisi ollut suitsiraudat
suussa ja niitä kovasti vedetty.

Varsinkin tämä viime havainto pysyi Anen mielessä aina ensi hetkestä
asti, ja aikaa myöten tuo tunne kasvoi vielä vahvemmaksi.

Hän liikkui itse suitsista talutettuna ja Anesta tuntui kuin olisi ukko
ojentanut suitsia hänenkin suuhunsa.

Sen tähden hän äkisti painoi päänsä alas, kuin Espedal tuli luo ja
ojensi kätensä märkine, pahalta haisevine hansikkaineen häneen päin.

Mutta Espedal vain painoi leukaansa syvemmälle rintaa vasten ja veti
suitsista ja vanha hansikas laskeutui raskaasti Anen pään päälle ja
hansikkaan pitäjä sanoi kumeimmalla äänellään:

"Meidän pitää mennä Jumalan kasvoin eteen puhelemaan keskenämme, meidän
kahden!"

Ja Ane astui alla päin pitkin käytävää kuin varsa, jota suitsista
talutetaan ulkoa talliin.

Limainen hansikas piti tytön kättä ja puristi sitä yhä kovemmin, ja
Espedal antoi lastenkodin perustajan kuvan edessä lain valon kirkkaasti
paistaa pimittyneesen lapsen sydämmeen. Hän ei säästänyt tuomiopäivän
hirmua eikä helvetin kauhua, hän kertoi pari vavistuttavaa esimerkkiä
varastelevista lapsista, jotka olivat saaneet kauhistavan lopun.

Ane, vielä illalla maatessaan sängyssä, silmät ummessa, näki hänet ilmi
elävänä edessään. Espedalin kasvot olivat häneen päin ja niissä suuri
käsnä oikealla puolen nenää.

Ja lastenkodin perustajan kuva yhtä vakavana kuin kaikki tietävän
Jumalan. Ja Espedal hänen ylin profeettansa.

Silloin Ane rukoili yhdeksän kertaa peräkkäin, kuten hänen oli täytynyt
Espedalille juhlallisesti luvata tekevänsä joka ilta: "Hyvä Jumala,
opeta minua pelkäämään perkelettä!"

Lausuessaan sitä viidettä kertaa itki hän, mutta pääsyään yhdeksänteen
kertaan vapisi hän pelosta.

       *       *       *       *       *

Ei siinä kyllä, että Espedal tämän yhden kerran määräsi hänelle tuota
lääkettä, joka reviskeli kuin lasin siruset kipeätä kaulaa.

Monta kertaa hän seisoessaan kumarassa höyläpenkkinsä vieressä
mietiskeli yhä uutta voimakasta tapaa heilutella lain vasaraa. Sillä
vaikka hänen täytyikin paraastaan käyttää lakia, jota hän luontonsa ja
aikansa mukaan paraiten osasikin käyttää, niin kuitenkin hänen
sydämmeensä tuli edes vähä sen rakkauden hehkua, jota lain herra ja
luoja ilmoittaa sekä laissansa että evankeliumissaan; häneen salaa
hiipi tahtoa tehdä ihmisiä onnelliseksi puhtaudella ja hyvyydellä.

Hän ei katsonut sitä miksikään teoksi, jolla hän itse saavuttaisi
ylennystä, mutta hän rukoili ja uhrasi enemmän kuin kukaan syrjäinen
tiesikään. Eikä hänen kukkaronsa suinkaan ollut vähimmin avoin
täyttämään sitä, kuin häneltä voitiin vaatia jonkun sielun
pelastukseksi. Mutta kaiken piti tapahtua hiljaisuudessa ja salaa.
Silloin ei mitään nimiä koreillut sanomalehdissä, vaikka eipä silti ole
keltään koskaan puuttunut tilaisuutta kerskata hyvillä töillään, kellä
vain on ollut halua siihen.

Kerran oli Ane taas pahasti joutunut pahan taipumuksensa uhriksi.
Sivertsen meni Espedalin luo, mutta hän vastasi vain: "Minä rukoilen
hänen puolestansa."

Illan suussa tuli pieni tavarakäärö lastenkotiin. Se avattiin ja siinä
oli kirja: "Ane Olsenille lastenkodissa!"

Ane ei tiennyt, oliko valveilla vai näkikö unta. Kallis kirja
kultakoristeisissa kansissa, niin kaunis, että hän ei ollut koskaan
vielä pitänyt kädessään sen vertaista; ja se oli hänen omansa!

Ane avasi sen. Siinä oli monta kuvaa ja niillä valaistuina monta
jumalista kertomusta. Ensin oli kaunis kuva: Jeesus orjantappuraruunu
päässä, alla nämä sanat "Tämän kaiken olen minä tehnyt sinun edestäsi;
mitä teet sinä minun edestäni?"

"Kuka sen lähetti?" kysyi Ane ihmetellen.

Sivertsen oli yhtä tietämätön, sillä ei hänkään edes aavistanutkaan,
että Espedal oli ostanut ja lähettänyt sen sievän kirjan; mutta
yht'äkkiä hän näkyi ikään kuin valistuvan ja hän vastasi, kuitenkin
vähän epävarmasti:

"Se tuli Jeesukselta."

Ane otti kirjan ja riensi ulos, saadakseen valoisana, lauhkeana
kesäiltana olla yksin mehiläispesien takana. Hän ei epäillyt
silmänräpäystäkään, että kirja todella tuli Jeesukselta.

Sitte hän käänsi lehden ja näki toisen kuvan. Hän ei vielä malttanut
ruveta lukemaan. Siinä oli nuori tyttö hiipimässä aittaan varastamaan.
Mutta kuvan alle oli kirjoitettu musteella:

    On väärin koottu rikkaus
    Kuin tuli helvetistä.
    Sun omantuntos kuiskaus
    Vaatiipi valvomista.
    "Tee tili!" kerran sanotaan.
    Ja päätös tämä lausutaan:
    "Tän' yönä sielus tahdon."

Ane luuli sen olevan Jeesuksen omaa käsialaa ja hänen lähettäneen
taivaasta pyhän varoituksen. Hän itki ääneensä ja vapisi, sillä kuin
hän kerran tuli liikutetuksi, tapahtui se aina hyvin kiivaasti.

Ja sitte hän makasi melkein koko yön kirja kädessä itkien, ja se yö jäi
ainiaaksi hänen muistiinsa.

Mutta kyllä paljo tarvittiinkin, sillä Nilkku-Olan ja Vene-Riitan tytär
oli perinyt taipumuksia, jotka olivat seuraavat häntä läpi koko elämän.
Hänen hyvät enkelinsä saivat taistella kauan ja hän itse sai kauan
opetella samaa kilvoittelua; paha henki oli kuitenkin aina mahtavampi,
vaikka se välistä tulikin karkoitetuksi joksikin silmänräpäykseksi.

Yksin rippikoulun aikanakin, ainoastaan kolme viikkoa ennen
kasteenliiton vahvistusta, kirjoitti hän johtajattaren nimessä väärän
kirjeen, koettaen sillä saada lainaksi rahaa kahdelta vanhalta
neideltä, jotka asuivat toisella puolen katua ihan vastapäätä. Mutta
kirje oli niin huonosti kirjoitettu, että herätti epäluuloa. Petos tuli
ilmi ja myöskin ilmoitetuksi pastori Omeyerille.

Niin tärkeän asian toimitti Espedal itse.

Hän ei ollut niitä maallikoita, jotka pelkäävät pappia tai katsovat
häntä tarpeettomaksi. Vaikka hän itse oli aina valmis moneenkin
tärkeään ja raskaasen papilliseen toimeen, paljon raskaampaankin
kuin saarnaamiseen, niin hän kuitenkin kunnioitti seurakunnan
sielunpaimenta, jolla oli niin suuret tiedot, ja sen hän Omeyerin
mielestä paraiten todisti siten, että itse oli juhlapäivinä uhraajain
esimerkkinä.

Hän ei koskaan tuonut tyhjää kirjekuorta eikä moneen paperiin käärittyä
vaskirahaa. Kertokaamme esimerkki:

Talvella sai Omeyer uuden mankelin hänen verstastansa.

"Jaa!" huokasi pastori, ja käsi nousi korvan taa; "tämä taas kai,
Tiina, tulee maksamaan jonkun kuusi hopeataaleria."

Mutta joulupäivänä oli alttarilla kirjekuoressa paperilappu ja siinä
kirjoitettuna: "Mankeli kuitataan. J. Espedal, nikkari."

Omeyer nauroi hyvillään ja arveli huvikseen näytellä sitä paperia
muillekin pyhäin aikana.

Maallikkosaarnaaja nyt kävi istumaan puutuolille ovensuuhun ja
kertoi Anen historian, joll' aikaa pastori poltellen kiikkui
rottinkituolissaan. Viimein Espedal tempasi kovasti suitsista ja
kertoi, minkä iltarukouksen hän oli opettanut tyttöselle. Se tapahtui
niin kumealla äänellä että sanat tulivat lausutuksi melkein
kuiskaamalla: "Hyvä Jumala, opeta minua pelkäämään perkelettä!"

Mutta silloin jo lempeä, hyväntahtoinen pastori keskeytti häntä, vaikka
hyvin vastahakoisestikin.

"Ei pelottaa, ei pelottaa, hyvä Espedal; pitää vain koettaa houkutella.
Pitää kertoa, miten hyvä Jumala on, miten suuresti hän rakastaa siivoja
lapsia ja miten murheelliseksi hän tulee, kun lapset ovat häijyjä. Minä
luotan enemmän rakkauteen kuin ankaruuteen ja pelotuksiin."

"Eikö se sitte rakkaus kuritakaan ja pelota, herra pastori?" sanoi
Espedal vapisevalla äänellä, sillä hänen omatuntonsa sanoi, että mitä
hän oli tehnyt, oli tapahtunut rakkaudesta. "Eivätkö Mooses ja laki ole
Jumalan todistuksia hänen rakkaudestaan hänen eksyviä lapsiansa
kohtaan?"

Pastori tunsi joutuvansa hämilleen ja turvautui vertaukseen.

"Oletteko kuullut satua auringosta ja tuulesta?" kysyi hän.

"En", sanoi Espedal epäillen ja arvaellen sellaisen kysymyksen
tarkoitusta ihan keskellä vakavaa puhetta.

"Ne löivät vetoa, kumpiko ennen saisi turkin kerjäläiseltä. Ja kuinka
kävi? Mitä enemmän tuuli puhalsi sitä paremmin kerjäläinen kääri
turkkiaan kiinni; mutta kuin aurinko rupesi paistamaan yhä lämpimämmin,
silloin joutui turkki pois. Aurinko on rakkaus ja myrskytuuli on
ankaruus."

"Ei", sanoi Espedal kumeasti. "Rakkaus on sekä suloinen että ankara."

Pastori kiikkui tuolissaan ja katsahti aina välistä ulos ikkunasta
niin kuin tuntien itsensä sekä levolliseksi että mahtavammaksi
vastustajaansa, mutta hänen sydämmensä sykki kiivaasti.

Espedal osasi vielä paremmin hillitä itseään ja jatkoi arvokkaasti kuin
piispa:

"Rakkaus on sekä suloinen että ankara. On kyllä mahdollista, että
minulla on runsaammin myrskytuulta ja teillä runsaammin aurinkoa, mutta
auttakaamme siltä toisiamme. Houkutelkaa te, niin minä pelottelen, että
Jumalan rakkaus siten vaikuttaisi täydellisemmin meidän molempain
kauttamme sen lapsi paran onneksi ja menestykseksi."

Pastori jo tunsi ikään kuin olevansa mahtavamman taidon edessä. Hän
myönsi Espedalin olevan oikeassa, puhui kauniisti siitä, kuinka hyvä on
ymmärtää toisiaan ja olla toisiaan pahoittamatta, ja sanoi ystävälliset
jäähyväset.

Ane tiesi tulevansa iltapäivällä hyljätyksi, sillä joka julkisesti
tekee niin törkeän rikoksen, eihän sellainen voinut heti sen jälkeen
päästä ripille. Hänen varmaankin täytyi käydä vielä kerta rippikoulua,
jota vastoin toiset voivat lentää pois pesästä ulos avaraan maailmaan.

Hän oli uhkamielinen käydessään sakastissa paikallansa ja hymyili aivan
iloisesti ystävilleen.

Mutta pastori ei koko aikana katsonut häneen, käveli vain edes takaisin
kysellen. Joka kerran, kuin olisi ollut Anen vuoro vastata, kysyi hän
joltakin toiselta. Ane katsoi alas päin ja tuli yhä vakavammaksi ja
murheellisemmaksi. Loppurukouksen ja virrenvärsyn jälkeen pastori
viimein käski häntä jäämään ja vei hänet alttarin eteen.

Kirkossa oli jo hämärä. Vapahtajan suuri, valkoinen olento, kädet
lempeästi ojennettuna, ikään kuin näytti olevan astumaisillaan
himmeästä komerosta esiin. Anesta tuntui, kuin hän olisi seisonut itse
Jumalan edessä. Ane jo itki ennen kuin pastori alkoi puhuakaan.

Ja kuin hän alkoi:

"Ane, Ane! Tuossa näet Jeesuksen katselevan sinua niin hellästi, että
kuoli sinun puolestasi. Näetkö, kuinka murheelliselta hän näyttää?"

Silloin Ane laskeutui maahan alttarin eteen ja itki katkerasti.

Pastori oli vaiti ja odotteli.

Ane viimein nostaen päätänsä näki pimeässä ainoastaan Jeesuksen kuvan,
alttarivaatteen ja papin kauluksen.

Pastori taputti häntä päälaelle ja sanoi:

"Ane, minä tiedän, että kadut syntiäsi. Ja Jeesus käskee minun sanomaan
sinulle, että syntisi on anteeksi annettu. Minä en kurita sinua tänään,
Ane. Jeesus ei sitä tahdo. Hän mielellään antaa anteeksi."

Ane itki ilosta.

"Mutta nyt sinunkin pitää rakastaa Jeesusta, eikö niin, Ane?"

"Niin!" vastasi Ane niin kovasti, että koko kirkko kajahti.

Ehtoollispäivänä ei kukaan rippilapsista ollut niin liikutettu kuin
Ane. Ilmi nähtävästi nyt kaksi vastaista voimaa taisteli vallasta hänen
ylitsensä, heikon lapsi paran.

Ensi aikoina rippikoulun jälkeen kävikin Ane säännöllisesti joka pyhänä
iltapuoleen, milloin vain pääsi, lastenkodissa elvyttämässä lapsuutensa
muistoja ummehtuneessa pesun hajussa ja yhtyi pienempien piiriin ja
virren veisuusen. Hänen äitinsä oli nyt kuollut, tosiaan kuollut, ja
isä oli toimitettu maalle elätettäväksi.

Pastori joka kerran, kuin tapasi häntä, nyykäytti ystävällisesti
päätään hänelle ja sanoi:

"Hyvää päivää, Ane."

Tämä pastorin luottamus vaikutti Aneen kuin apilaan tuoksu väsyneesen
hevoseen.

Espedal piti myöskin häntä mielessään eikä koskaan häntä tavatessaan
jättänyt nykäsemättä suitsista eikä antamatta voimakasta
herätyssivallusta matkaeväiksi. Sillä oli myöskin vaikutuksensa.
Espedal oli tavallaan myöskin oikeassa, sanoi Omeyer, Ane kai tarvitsi
sitäkin.



III.

Yhteen sopivia.


Kaikki tiesivät, että vanha tohtori Ribe oli varakas mies. Mutta kuinka
paljo hänellä oli, ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse ja ehkäpä hänen
emännöitsijänsä, joka oli hänellä muutenkin kaikki kaikessa. Hän oli
kuitenkin ollut jo niin kauan tohtorin palveluksessa, että oli ihan
yksimielinen herransa kanssa ainakin yhdestä asiasta, siitä nimittäin,
että oli parasta, että "heidän" omaisuuttansa taksoitettiin niin
vähästä kuin mahdollista.

Viisitoista vuotta oli Ane hoitanut tohtorin kotia palvelijana ja
emännöitsijänä. Hän olisi mielellään tahtonut, että häntä olisi sanottu
"neitsyt Olseniksi", mutta hänellä nyt oli vanhastaan toinen nimi,
"lastenkodin Ane", ja sitä kaikki käyttivät, milloin hänestä puhelivat,
kuin hän ei ollut läsnä.

Ribe oli vanha poika ja jo pitkät ajat yksinään asunut pitkässä,
valkoisessa, yksinkertaisessa kartanossa, jota vanhat ihmiset vieläkin
sanoivat Nymanin taloksi, koska sen entisenä omistajana oli ollut
Nyman, mutta nuorempi sukupolvi sanoi sitä Riben taloksi.

Melkein puoli kartanoa oli kuitenkin ihan käyttämättä. Lastenkodin Ane
ei käyttänyt sitä osaa edes suurina puhdistusjuhlinaankaan. Pöly sai
omin päin levitellä pehmoisia peitteitään vanhanaikaisille
huonekaluille, mitä siellä oli.

Ainoastaan keltaisessa kammarissa tuolilla nurkassa vanhan ja korkean
seinäkellon luona olisi tarkkaava silmä voinut nähdä monta jälkeä ja
merkkiä pölyssä, jos siihen huoneesen koskaan olisi päässyt kukaan
vieras katsomaan.

Mutta keltaisen kammarin avain oli aina Riben piirongin laatikossa. Ja
molempien ikkunain edessä olivat keltaiset rullakartiinit vaalenneine
kukkakoristuksineen olleet alas laskettuina niin kauan, kuin saatettiin
muistaa, niin että ohi astujat olivat nähneet ainoastaan hämähäkin
verkkoja kuolleine kärpäsineen niiden ja ikkunanruutujen välissä. Meren
puoliset kolme ikkunaa sitä vastoin olivat ihan ilman kartiineja, mutta
sieltä päin ei soveltunutkaan uteliasten silmäin tirkistellä.

Tohtori tavallisesti oleksi nurkkahuoneessa kartanon toisessa päässä,
jossa suuret lehmukset olivat varjostamassa, mutta kuitenkin pitivät
oksiaan niin korkealla, että ikkunan edessä seisoen saattoi vapaasti
katsella pitkin Rantakatua.

Se huone oli tohtorilla sekä työhuoneena että tavallisena
asuinhuoneena, ja siitä oli aina ovi avoinna hänen pieneen
makuuhuoneesensa, johon vanha sänky paraiksi sopi seinäin väliin,
ympäröitynä vihreillä verhoilla vaaleain, sinikukkaisten tapettien
keskellä.

Puhtaaksi pestyllä lattialla, johon oli ripoteltu katajan lehviä, kävi
sohvasta oveen ikään kuin maantienä matto, kudottu lastenkodissa
sinertävistä ja mustista tilkuista. Siinä välioven luona erosi tie
kahteen haaraan. Toinen, Riben päätie, vei sängyn luo; hän näet oli
hyvin vanha ja jalat useinkin tekivät palveluksessaan kinastuksen.
Toinen mattotie vei kyökin ovelle, ja se oli lastenkodin Anen päätie.

Muuten oli nurkkahuoneessa liiaksikin mattoja ja liinoja, hajallisia
kaikki tyyni. Piirongilla, kiikkutuoleilla, pyöreillä pikku pöydillä
ikkunain edessä ja kaikkialla, mihin vain soveltuu, riippui valkoisia
verkkoja todistuksina lastenkodin Anen hyvästä aistista.

Ainoastaan keltainen koivusohva, päällystetty vahavaatteella, ja pöytä
sen edessä olivat vapaat. Mutta työpöytä nurkassa kaikkine kirjoineen,
koneineen ja lamppuineen, jota Riben vastustus ja jokapäiväinen
käyttäminen olivat kauan suojelleet Anen kietovilta verkoilta, sekin
oli nyt peitetty valkoisella virkatulla liinalla. Ribe ei näet enää
jaksanut tehdä työtä. Elämän ilta oli tullut ja hän istui nyt sohvassa
lepäämässä, kunnes tuli makuuaika.

Ribe käytti tummanruskeaa tekotukkaa ja paksua, valkoista poskipartaa,
joka yhtyi suun yläpuolella kummaltakin puolen, ei enää nuorekkaiksi
tuuheiksi viiksiksi, vaan suureksi, leveäksi, poikki leikatuksi
töyhdöksi, joka peitti suuta kuin uusi kenkäharja.

Omituisinta hänessä oli hänen suuret ruskeat silmänsä, jotka aina
välistä laajenivat ihastuksesta siihen, mitä hän itse sanoi.

Pienimmästäkin ja vähäpätöisestäkin asiasta nämä hänen ihmettelevät
silmänsä olivat hänen puhuessaan ikään kuin niellä kuulijan.

Eipä hän muuten usein puhunutkaan. Tavallisestihan hän nykyaikoina
olikin yksinään. Ja silloin hän aina istui keltaisella sohvalla
vanhempiensa kunnianarvoisten syrjäkuvien alla, joissa isällä oli
hiuspalmikko niskassa ja äidillä ruusu rintakuopassa.

Tohtori istui piippu kädessä ja silmät katsoa tuijottavina vastaiseen
seinään.

Harvasanainen oli Ribe sentään seurassakin, jopa tuttujenkin parissa.
Hänen ystävänsä kylänvouti ja kassööri leikillisesti kertoivat
muistavansa hänen ainoastaan kerran puhuneen vähän pitemmän lauseen.

Se tapahtui, kuin he olivat Riben luona ryhtymäisillään vistin
peluusen.

Kuin pelipöytä oli avattuna, kynttilät sytytettyinä, korttipakka esiin
otettuna ja totilasit kunnossa, siiloin tapahtui, että Ribe otti
muutamia aika kulauksia, nieleksi kylänvouti Voldia ja kassööriä
silmillään ja lausui hitaasti, vedellen aimo savuja piipustaan ja
maiskuttaen suutaan joka toisen sanan perästä:

"Mitä sanotte ... maistuuko paremmin ... aamupiippu ... vaiko
iltapiippu?... Minun mielestäni ... maistuu paremmin ... iltapiippu ...
vai olisikohan ... aamupiippu parempi?"

Mutta tuo oli vain ystäväin liioittelua. Ei hän sentään niin
harvasanainen ollut.

Hänen luonteensa pääpiirre oli ahneus. Kokoamista, ainoastaan
kokoamista oli hän tehnyt koko ikänsä. Ensin hän oli koonnut
nuoruutensa velkain maksamiseen, sitte päästäkseen omiin varoihin ja
viimein rikastuakseen. Mutta sitä ei pitänyt kenenkään saada aavistaa.
Mitäpä siitä muuten olisi ollut hyötyä säästämisestä ja kokoamisesta
vanhoillaan, jos piti jälleen antaa säästöt pois maksuina ja veroina.

Tämä rahanhimo oli jo hänen miehuutensa aikana niin päässyt voitolle,
että se oli tukeuttanut hänestä kaiken kunniantunnon.

Todistukseksi siitä kertoivat hänen tuttavansa erään veneretken.

Kaupunki oli jo saanut pienen höyrylaivan, jossa oli pitkä savutorvi ja
pieni kansi ja vielä pienempi kajuutta, mutta kaksi leveää,
purjekankaalla aidattua ratashuonetta, melkein kuin kaksi suurta
kaviota tällä pienellä, hilpeällä ja voimakkaalla vesihevolla. Ja
näistä kavioista tavallisesti pilkistivät enimmät elävän lastin päät
näkyviin.

Huvimatkat tällä hevosella pitkin vuonoa tulivat nyt hyvin suosituiksi
kaupungissa.

Ja olikinhan varsin houkuttelevaa kestä hyvänsä tuo lasketteleminen
pitkin veden pintaa auringon paisteessa ja kesätuulen vienosti
vilvastuttaessa kasvoja. Kaksi vaahtoisiksi pieksäytynyttä aaltoriviä
näytti, mistä tällainen uljas kulku oli käynyt, ja keulasta levisi
kaksi valkoista kuohuraitaa peninkulman pituisen lumireen kaltaisena
lahden likeisten rantojen välitse ulos aukealle merelle asti.

Vuonon talonpojat jättivät kirveensä oksan haaraan ja laskeutuivat alas
koivuista ja haavoista, joita olivat juuri karsimassa, sekä juoksivat
rantaan vetämään ylös keveitä veneitänsä ja varsinkin paremmin näkemään
huvimatkailua. Suuret ja pienet, kaikki seisoivat siinä, punaiset
paidan hihat hehkuvina vihreää taustaa vasten, kaikki ihmeissään siitä
havainnosta, että "jotakin suurenmoista tuossa nyt meni ohi".

Huvimatkalaiset tiesivät sen ja tunsivat olevansa aika mahtavia sekä
menomatkalla että maalle noustessa varsinkin sellaisiin paikkoihin,
joissa höyryvene muuten ei tavallisesti käynyt.

Ribe oli höyrylaiva-yhtiön lääkäri, joten hänellä oli oikeus maksutta
matkustella tällä höyryveneellä, ja sitä oikeuttaan hän käyttikin
käydessään sairasten luona, mutta eihän huvimatkoilla ollut mitään
sairastenhoito-asioita.

Panipa sitte köyhäin merimiesten vaatetus-yhdistys toimeen huvimatkan,
josta tulot oli käytettävä mainittuun tarkoitukseen. Höyryvene
vourattiin jotenkin kalliista maksusta, kilpailijoita kun näet ei
ollut. Matka näytti hyvin lupaavalta, ja lippu oli maksava
hopeataalerin.

"Minun vaimoni toimittaa evästä sekä sinulle että minulle, tule
mukaan!" sanoi Vold Ribelle.

"Toimittaako?" vastasi Ribe iloisesti ja lupasi lähteä.

Matkalla höyryveneen ystävällinen perämies kokosi maksuja, mutta kuin
hän tuli Riben luo, vastasi tämä:

"Minulla on vapaat matkat, kun olen yhtiön lääkäri."

Perämies tietysti luuli sitä leikiksi ja sanoi ystävällisesti:

"Ei tänään ole vapaata matkaa kellään, herra tohtori."

"On minulla aina", vastasi Ribe.

Eräs nuori herra ei enää voinut hillitä mieltänsä, vaan sanoi
vihoissaan:

"Tämä matka on hyvää tarkoitusta varten; yksin yhtiön johtajatkin nyt
maksavat."

Ribe ei siitäkään ollut millänsäkään. Hän matkusti maksutta, söi ja joi
maksutta, köyhäin merimiesten vaatetuksen hyväksi tietysti.

Kuin vanhuus tuli ja palkka ja toimitustulot lakkasivat, silloin hän
oli jo niin tottunut kokoamiseensa ja säästämiseensä, että hän ei
mitenkään voinut tuntea itseään onnelliseksi, jos pääoma ei yhä
edelleen kasvanut.

Jos joku tuli pyytämään rahaa siihen tai tähän tarkoitukseen, niin
hän aina surkeammalla äänellä vastasi: "Säästäkää minua! Ajatelkaahan
toki, että minulla ei enää ole mitään tuloja, paljaita menoja vain!"
Menipä tuo itaruus niinkin pitkälle, että, kuin kaupunkilaiset, hänen
otettuaan eronsa lääkärin toimesta, panivat hänelle toimeen
päivälliset, hän meni ystävänsä Voldin luo ja salaa kysyi häneltä, eikö
Vold voisi järjestää sitä puuhaa niin, että hän, Ribe nimittäin, saisi
tuon kunnioituksen rahassa.

       *       *       *       *       *

Tänne nyt sallimus oli ohjannut lastenkodin Anen. Täällä vakoilivat ja
vartioivat nämä molemmat ahneet olennot toinen toistansa.

Täällä lastenkodin Anen silmät tähystelivät kaikkea ja kaikkialta,
yksin Riben ajatuksiakin ja aikeita, eikö niitäkin kävisi siepata
itselleen.

Täällä Ane ihmetteli itseään, että voi päivät päästään olla niin
säästäväinen ja omaa voittoa pyytämätön; mutta silloin häneltä jäi
huomaamatta, että tuon kaiken vaikuttimena olikin vain suuren suuri ja
hyyinkin omaa voittoa tavoitteleva tulevaisuuden toivo: toivo saada
kaikki Riben tavarat ja rahat.

Ja täällä istui Ribe vanhempiensa syrjäkuvia reunustavain kultakehysten
alla, nieleksien Anea silmillään joka kerran, kuin palvelija teki
itselleen asiaa nurkkakammariin.

Molemmat he olivat yhtä ahneet, molempain vika oli yhtä inhottava
toisen silmissä. Mutta ottivatko he oppia toinen toisestaan? Ribe oli
vanha eikä siis vähääkään taipuvainen muuttumaan. Entä Ane?
Pelottikohan häntä tämä peilikuvansa?

Seuraava luku näyttää sen.

Ane oli tähän aikaan pieni, pyöreävartaloinen, valkoverinen,
kolmekymmen-vuotinen nainen, silmät harmaat, levottomat ja usein
kavalasti välähtelevät, kulmakarvat niin vaaleat, että niitä tuskin
näkyikään, ja suu niin naurettavan pieni, että se näytti vain pieneltä
reiältä, jonka ympärille huulet olivat puristuneet kokoon kuin millähän
kurenauhalla. Puhuessa kuului ääni laulavalta, hiljaiselta,
sairashuoneen omaiselta.

Viisitoista vuotta oli hän jo ollut Riben luona. Ja kun Ribe oli
tottunut tuntemaan suurta kunnioitusta hänen tahtoansa ja valtaansa
kohtaan, niin olikin Ane tullut ukolle ihan välttämättömäksi.

Siitä asti, kuin Antonin juttu tapahtui, sanoi Ribe itsekin pitävänsä
ihan tunnon asiana, että Ane pysyi hänen luonansa niin kauan, kuin hän
eli.



IV.

Kaksi onnen tavoittelijaa.


Anton oli Riben ainoa sukulainen, naimaton veljenpoika maalta. Hän oli
muutamia kuukausia sitte ollut vieraana setänsä luona.

Pieni, punapartainen ja muutenkin punakka herra hän oli, villatuppu
kummassakin korvassa ja pieni, valkoharmaa korvatupsu korvanlehdissä
kuin pikku lampaan saparot. Suun ympärillä neuvottomuus, melkeinpä
vavistus värehti, kuin hän seisoi kenen hyvänsä edessä, ja katse oli
arka, melkein kuin koiralla, joka on varastanut.

Muuten hän oli rehellinen ja hyvä, ja hänen omatuntonsa oli niin
valpas, että hän tuon tuostakin joutui varsin epätietoiseksi, mitä
hänen tuli tai mitä hän uskaltaisi sanoa tai tehdä. Hiljainen ja
harvasanainen ollen tämäkin Ribe harvoin puhui muuta kuin
kiitollisuuttansa sallimusta tai ihmiskuntaa kohtaan, vaikka useimpain
mielestä hänellä hyvin vähä oli kiittämisen aihetta.

Saatuaan kupin kylmää kahvia tai vähän jäännöksiä Riben ja Anen
niukasta päivällisestä tahi kuin häneltä kysyttiin terveyttä, niin aina
kuului yhtä kiitollinen ja vaatimaton vastaus:

"Se on oikein suurenmoista; niin se on ... täytyy sanoa, että se on
vähän..."

Samaan tapaan puheli hän aina, milloin kuka hyvänsä sai hänet jotakin
lausumaan.

Että Anton oli rohjennut tulla kaupunkiin ja uskaltanut mitättömään
olentoonsa kiinnittää setänsä huomiota eikä ollut pysynyt koko ikäänsä
syrjäisessä nurkassaan, se tapahtui siitä syystä, että ajat olivat niin
huonot ja isältä peritty talo niin velkainen, että hänen täytyi luopua
siitä ja arvella Amerikkaan lähtöä.

Kauan vavistuaan häpeästä jo ajatellessaankin sellaista rohkeutta ja
moneen kertaan arasti katsottuaan kiviaitoja, suota ja kangasta, ikään
kuin peljäten jonkun niistä älyävän hänen ajatuksensa, oli hänen
täytynyt viimein lähteä puutetta pakoon kaupunkiin pyytämään sedältä
apua Amerikan matkalle.

Lastenkodin Anen suosion hän saavutti varsin pian, luultavasti siitä
syystä, että hän, vaikka olikin niin neuvoton ja harvapuheinen,
kuitenkin toi edes hiukan nuoruutta ja miehuutta yksinäiseen ja ikävään
Riben taloon. Ja Anella kyllä oli vielä syttyväinen sydän, joshan tuli
vain osui oikein lähelle häntä, vaikka hän viimeiset viisi tai kymmenen
vuotta oli ollut ihan välinpitämätön nuoruuden iloista ja sen sijaan
koonnut kaiken huomionsa ja mieltymyksensä Ribeen tai oikeastaan hänen
peruihinsa.

Hän siis suostui Antonin tahtoon ja lausui sen sellaisella tavalla,
kuin hänellä olisi todella ollut jotakin ja hän nyt olisi tehnyt suuren
uhrauksen.

Ja Anton neuvottomuudessaan sanoi kiitollisesti:

"Se on oikein suurenmoista..."

"Lorua!"

"Niin se on ... täytyy sanoa, että se on vähän..."

Mutta vaikka Ane itseään kuvailikin oikeaksi hyvyyden enkeliksi, niin
osasi hän sen sijaan kertoa Antonille sedän inhottavasta oman voiton
pyynnöstä ja itaruudesta. Hänellä oli tarkka silmä huomaamaan tätä
hänen heikkouttaan.

Kohtapa kuitenkin näkyi Ribestä, että veri ei sentään ole koskaan niin
ohutta, ett'ei se olisi vettä sakeampi.

Kuin setä ja veljenpoika olivat kahdeksan päivää istuneet ääneti
nurkkakammarissa, tuli asia viimein kerrankin puheeksi. Ribe istui
sohvassa poltellen ja katsoa tuijotellen suoraan eteensä ja Anton
tuolilla oven suussa, silmät arasti maahan katselevina ja peukalot
lakkaamatta keskenään leikittelevinä, paitsi milloin setä sattumalta
lausui hänelle jonkun sanan, jolloin hän neuvottomasti nosti oikean
kätensä suupieleen ikään kuin tukemaan vapisevia huuli parkojansa.

Mutta kuten sanottu, kuin oli kahdeksan päivää ollut mietintäaikaa ja
sisällistä taistelua keltaisessa sohvassa, ukko Riben siinä istuessa
vastapäätä tätä arvottominta kaikista arvottomista kerjäläisistä, ja
kuin ukko oli moneen kertaan ehtinyt ajatella ja päättää, että tämä oli
oleva ainoa kerta, kuin kukaan sukulainen tuli hänen vastuksikseen,
teki Ribe ripeän päätöksen ja lupasi hänelle: sata taaleria!

Anton tunsi niin perin hämmästyvänsä, että olisi tahtonut vaipua
kerrassaan maan alle. Ja sedän mielestä kului melkein liian paljo aikaa
ennen, kuin hän, käsi sohvan pielessä, neuvottomalla tavallaan uskalsi
änkyttää:

"Se on suurenmoista; niin, on se... Se totisesti on vähän..."

Tuskin ehti Anton ulos ovesta, kuin tohtori tunsi olevansa hyvin
nälissään, luultavasti tuon katkeran sanan tähden sadasta taalerista,
niin että hän arasti katsellen ympärilleen kiiruhti ikkunan luo ja
pyysi sattumalta ohi ajavaa katupoikaa juoksemaan leipuriin ostamaan
kymmenen killingin siirappileipää. Leipä tuli ja Ribe tarttui siihen
niin arasti, kuin olisi se ollut varastettu, ja ahmi sitä, tuskaisesti
katsellen aina välistä oveen päin. Saattoihan sieltä tulla Ane tai
Anton ja tällainen tapaus voisi kiihoittaa heitäkin samanlaiseen
tuhlaavaisuuteen.

Kuitenkaan ei Anton ruvennut saamaan ollenkaan toimeen lähtöä Riben
talosta, vielä vähemmin matkaa pois koko maasta. Hän oli niitä miehiä,
joiden ei ole helppo päättää nousemista tuolilta, jolle on kerran
joutunut istumaan, eikä lähtemistä pois huoneesta, jossa kerran on.
Sitä paitsi nyt olikin vielä kyökissä eräs, joka piti häntä kiinni.

Ja eräänä päivänä, jolloin kevätaurinko levitti elämäniloa kaikkialle
ja kaikkeen, jolloin yksin Ribekin nousi ylös sohvasta ja astua
hiiviskeli pitkin lattiamattoa, hän silloin sattui ikkunasta näkemään,
miten hänen punakka, kaino veljenpoikasensa syleili hänen
pyöreävartaloista, pienenlaista Aneansa ja toisella kädellään sipui
suustansa pois suutelon jälkiä.

Ribe vihastui niin, että ajattelemattomuudessaan pisti kätensä suoraan
läpi ikkunanruudun ja oli vähällä päästää kaksi hämmästyksestä suuriksi
auennutta, ruskeaa silmää sekä kenkäharja-huulipartansa ja tekotukan
menemään samaa vaarallista tietä.

Rakastavaiset pakenivat mehiläispesien taa eivätkä peljästyksessään
oikein saaneet selville, mitä tuo rymäkkä oli.

Lastenkodin Ane läksi kohta kaupungille jollekin asialle.

Ja Ribe itse rauhoittihe tuota pikaa. Hänen tuli malttaa mielensä,
kunnes Ane meni pois.

Se oli hyvin viisaasti mietitty, sillä Antonin, sen vaivaisen syntisen,
sai kyllä pian kukistetuksi. Anton hiipi perin masentuneena tuolille
uunin viereen ja uskalsi vähemmin kuin koskaan katsoa ylös. Ääneti ja
huokaellen taipui hän kohtaloonsa ja tunsi täydellisesti tajuavansa,
että oli palkinnut hyvää pahalla.

Hän ei vähintäkään vastustanut setänsä väitettä, että ainoastaan
hänellä, sedällä nimittäin, oli oikeutta Aneen. Hän, heikko ja vanha,
tarvitsi Anea eikä Ane saanut jättää häntä ennen hänen kuolemaansa.

Ymmärsikö Anton sen?

Kyllä.

Muistiko hän, että kaikki Ribet olivat eläneet hyvin vanhoiksi? Olihan
Antonin isälläkin ikää kolmeyhdeksättä vuotta, kuin hän kuoli viime
vuonna.

Kyllä.

Tahtoiko hän unhottaa Anen ja lähteä yksin Amerikkaan?

Kyllä.

Ja nyt heti!

Kyllä.

"No hyvä sitte!" päätti tohtori tämän tavattoman pitkän puhelunsa ja
jatkoi: "Nyt saat sadan hopeataalerin sijaan viisisataa." Samalla hänen
suuttumuksensa muuttui kummastelemiseksi.

Anton ei kyennyt lausumaan edes tavallista vastaustansakaan: "Se on
suurenmoista..."

Mutta Ribe jatkoi vielä hyvin itsetuntoisesti: "Ja sitte, saattaapa
olla hyvä, että on toivoa saada jotakin perinnöksi hyvältä sedältä."

Silloin nousi Anton, ojensi kätensä ja astui suoraan poikki lattian
Riben luo, otti häntä kädestä, katsoi vasemmalla silmällään syrjään ja
sanoi arasti:

"Ei, ei, se ei käy päinsä! Kiitoksia, setä, mutta ei minun tähteni pidä
tehdä sellaisia kulutuksia."

Ribe nosti virkattua liinaa piirongin päältä ja otti keltaisen kammarin
avaimen.

Hän katosi hetkiseksi ja vähän ajan päästä toi viisi uutta, puhdasta
sadan taalerin seteliä.

"Kas tässä!"

Hän ei kuitenkaan vielä voinut hillitä suuttumustansa sellaisesta
rynnäköstä hänen vanhuutensa onnea ja rauhaa kohtaan.

Riistää Ane häneltä? Oliko se soveliasta? Ei ikinä! Kuinka voitiin
keksiäkään sellaista mielettömyyttä?

Mutta Anton, päästyään viimein pois sedän huoneesta, sai uutta surua.

Ane! Mitä hän oli sanova? Antonin sydän oli kyllä taipunut olemaan
tunnustamatta häntä sedän edessä, mutta eipä ollut läheskään yhtä
helppo unhottaa häntä, kuin joutui hänen luoksensa.

Sillä Ane se aina alkoi. Kuin hän laski pyöreän käsivartensa Antonin
kaulaan ja katsoi suloisesti häneen, silloin Anton tunsi itsensä
heikoksi.

Ja vaikkapa Anton olisi häntä näkemättä voinutkin jättää hänet, niin
Ane sitä vastoin ei voinut eikä tahtonut jättää Antonia. Hän ei ollut
ainoastaan "hänen" Antoninsa, vaan sitä paitsi Riben ainoa sukulainen
ja perillinen.

Lähteä Amerikkaan! Hänkö? Ei mistään hinnasta! Kukapa voi tietää, ken
siellä omistaisi niin kauniin pojan häneltä?... Ei siitä mitään tullut!
Kyllä Ane oli selvittelevä kaikki Riben kanssa.

Mutta Antonilla oli omatunto, jonka voimaa lastenkodin Ane ei ollut
koskaan osannut edes aavistaakaan. Se oli kuin toraava hevonen, sitä ei
voinut saada liikahtamaan paikasta ei hyvällä eikä pahalla.

Anen täytyi käyttää kaikki viisautensa ja kekseliäisyytensä, saadakseen
tahtonsa toteutumaan. Hän sai Antonin vakuutetuksi, että sedän tahtohan
oikeastaan olikin, että Anen ei pitänyt jättää häntä ennen hänen
kuolemaansa. Ja jos sitä ei tapahtunut, niin samahan sedästä oli, missä
Anton oleksi. Eihän se setä ollut keksinyt tuota Amerikan matkaa.

Ei Ane olisi saanut Antonia tunnustamaan tätäkään muulla keinoin kuin
että samalla saattoi hänen pehmeän mielensä pelkäämään tuota omin
neuvoin lähtemistä ulos avaraan maailmaan.

Viimein Ane voitti. Antonin tuli lähteä takaisin maatilallensa, käyttää
ne viisisataa taaleria siihen ja olla kärsivällinen vuoden tai kaksi,
kunnes vanhus ehti kuolla, ja mitä he sitte saavat periä, sen kyllä Ane
tiesi, se ei ollut mitään vähäpätöisiä ropoja.

Antonin piti vain tehdä niin, kuin Ane neuvoi.

Ja Anton parka sanoi, omantunnon soimauksia kärsien, jäähyväset
sedälleen ja läksi ääneti ja suruisena takaisin maatilalle.

Taskussa hänellä oli ne viisisataa taaleria ja sormessa kultasormus.
Muuten hän ei ollut yhtään onnellisempi kuin sieltä lähtiessään.

Nyt hän kuitenkin oli kahlittu ja kulki aisoissa niin tyynesti kuin
vanha hepo maitokärrien edessä. Mutta monesti hänen hiiviskellessään
pitkin tietä mutisivat hänen vapisevat huulensa, mitä omatunto hänelle
lakkaamatta muistutteli: Pahuus tulee kostetuksi.

Ane muuten ei myöskään ollut tänä aikana ruusuilla tanssimassa.

Hän käsitti tuota pikaa, että hänen oli mahdoton pitää salassa Antonin
olopaikkaa. Tohtori näet odotteli häneltä kirjettä Amerikasta.

Mutta mikä oikeastaan saattoi häntä neuvottomaksi, oli se, pitikö hänen
syyttää kaikesta Antonia vaiko ottaa syy omakseen. Kumpi oli parempi
tehdä, että perintö ei menisi hukkaan?

Jos hän syytti Antonia, niin veljenpoika jäisi perinnöttömäksi, luuli
Ane. Ainakaan hän ei saisi paljoa. Mutta jos Ane otti syyn omakseen,
niin Anton ehkä ... taikka jos Anton olisi syyllisenä, saisikohan
Ane...

Hän ei mitenkään päässyt selville näistä päätelmistänsä. Mutta eivät ne
olleet mitään jaloja, kauneita aikeita, kuin hänen aivoissansa
kehittyi. Ne olivat välistä niinkin kammottavia, että lastenkodin Anen
täytyi peljätä omaa itseänsä. Eräänä yönä piti hänen oikein nousta
sängyssään istumaan ja rukoilla ensi kerran moneen vuoteen: "Hyvä
Jumala, opeta minua pelkäämään perkelettä!"

Mutta perkeleen takaa nousi hänen ajatuksissaan toinen olento, Jeesus
valkoisena ja suurena, kuin kirkossa. Tämä olento katsoi häneen
surumielisesti ja ojensi käsiään hänelle. Silloin Ane hyrskähti
itkemään.

Kuin hänellä sitte kerran oli asiaa nurkkakammariin, pysäytti hänet
keskelle mattotietä tohtorin kysymys kirjettä Amerikasta. Olihan siitä
nyt jo kulunut yhdeksän kuukautta, kuin Anton läksi, ja olisi toki
silloisellakin postinkuljetustavalla kirjeen jo pitänyt ehtiä tulla.

Tämä kysymys tuli niin äkkiarvaamatta, että Ane edesvastuun pelosta
työnsi syyn kokonaan Antonin niskoille.

Hän ei ollutkaan lähtenyt, se veitikka! Mitä tohtori nyt ajatteli
siitä? Eiväthän rahat olleet annetut tänne jääntiä varten!... Tuota ei
Ane olisi koskaan luullut Antonista, j.n.e.

Tohtori vain ahmi Anea silmillään, poltteli ja siirtyi sohvassa toiseen
paikkaan. Hän ei voinut puhua ennen, kuin ehti vähän tointua.

Tohtorin ei nyt vain pitänyt luulla, että Anella oli mitään tekemistä
sen asian kanssa; ei, ei vähintäkään.

"Eikö teidän välillänne sitte enää olekaan mitään?" tiuskasi Ribe.

"Ei, jo se on kaikki lopussa aikaa sitte", vastasi Ane kiireesti, mutta
hänen silmänsä harhailivat levottomasti, etsien jostakin suojaa.

"Niin, sillä sinä kuulut tänne, Ane, sen kyllä tiedät. Sinä pysyt
täällä minun kuolemaani asti, kuuletko?"

"Kuinka en olisi! Eihän minulla ole ketään muuta maailmassa, jota
varten elää", nyyhkytti Ane katkerasti.

"Eikä myöskään ketään elättäjää", sanoi tohtori pontevasti. "Heitä pois
mielestäsi kaikki ne tyhmyydet, kuuletko?"

"Älkäähän nyt tohtori..."

"Sillä et sinä voi toivoa minun kuolemaani niin tuota pikaa. Me Ribet
elämme ikivanhoiksi..."

"Niin, tiedättehän tohtori..."

"Minun isäni oli yhdeksänkymmentä vuotta ... ja minun isäni isä
seitsemänyhdeksättä ... ja minun setäni..." selitti Ribe yhä kovemmalla
ja ihmettelevämmällä äänellä "... minun setäni eli yhdeksänkymmenen ja
kuuden vuoden ikään... Älä luotakaan siihen, että jalat huononevat, se
ei mitään merkitse."

"Ei, se ei mitään merkitse", vastasi Ane kimakalla äänellään ja katosi
makuuhuoneen kautta kyökkiin.

Ribe katsoi miettivästi hänen jälkeensä. Yhtä varmaan kuin hän luotti
omaan kuolemattomuuteensa, yhtä varmaan hän uskoi Anea petolliseksi.
Mutta nyt hän toki oli parantanut hänet.

Huh, millaisia ponnistuksia nuo ihmiset tuottivat hänelle, vanhalle,
rauhalliselle, ystävälliselle miehelle. Hän tunsi olevansa niin
väsyksissä, että hänen täytyi mennä ikkunan luo, huutaa katupoika ja
saada vahvistukseksi killingin vehnäpulla. Mutta nyt söi hän sen
levollisesti eikä katsonut vähääkään aristellen oveen. Tänään hän ei
aikonut keltään pyydellä anteeksi, että söi leipäänsä yksikseen.

Viisaampaa olisi Anen ollut omistaa syy itselleen, silloin olisi Anton
saanut jotakin, mutta nyt hän oli kokonaan syrjään sysätty ja Anella
itsellään oli ainoastaan hyvin vähänen toivo jäljellä.



V.

Perintö.


Se oli tuleva ilmi paljon ennen, kuin kukaan osasi aavistaakaan.

Vaikka päivät Ribeltä kuluivat hyvin yksitoikkoisesti hänen istuessaan
sohvassa poltellen ja katsoa tuijotellen, niin oli hänelläkin sentään
pyhäpäivänsä, joka aina tuotti edes jotakin vaihetusta.

Ensinnäkin hän sai silloin iltapäivällä kahvia ynnä kaksi pitkää,
kapeaa korppua. Arkipäivinä hänellä ei ollut varaa toimittaa itselleen
sellaista ylellisyyttä.

Kahvin jälkeen hän meni keltaiseen kammariin lukemaan setelejänsä ja
huolellisesti silittelemään niiden nurkkia.

Tämä hänen iltatoimituksensa päättyi aina naukkuun pullosta ja
tahmeasta, pesemättömästä lasista, joka sitä varten seisoi samassa
kellonurkassa.

Seuraavana sunnuntaina hän viipyi kammarissa tavallista kauemmin.
Viikon ahdistukset antoivat hänelle kylliksi ajattelemista.

Huone oli pohjoisen puolella. Kylmä pohjatuuli puhalteli suoraan
kolmesta harvasta ikkunasta sisään, täyttäen huoneen jäädyttävillä
henkäyksillään, ja raekuurot rummuttivat rikkinäisiä ruutuja.

Ribe ei muistanut, että hänellä ei ollutkaan viittaa hartioillaan kuten
tavallisesti. Hänen ahdistajansa olivat tehneet hänet näinä aikoina
ihan hajamieliseksi.

Hän kävi istumaan vanhaan, korkeaselkäiseen nojatuoliin, jossa oli
rikkinäinen päällys ja kaarevat jalat. Se samoin kuin kellokin sen
vieressä ja muut tuolit oli isän perintöä. Ribe luki lukemistaan ja
silitteli setelejä polveaan vasten ja asetteli ne nippuihin.

Että häntä siinä työssään usein häiritsi Antonin ja Anen muisteleminen,
näkyi selvään, sillä tuon tuostakin täytyi hänen ottaa niput uudestaan
luettavaksi. Ja monta kertaa hän samalla itsekseen mutisi ja
kummastelevilla silmillään katsoi kellon tauluun.

"Se kelvoton petturi!... Sen palkan nyt sain hyvästä työstäni!... Ja
Ane sitte!... Ei hän elä muuta varten kuin saadakseen minun rahani!...
Niitä ne hänen silmänsä ovat etsineet aina siitä asti, kuin hän tuli
minun luokseni. Mutta hän on viekas ... hän osaa odottaa... Hyi
sellaista halpamaisuutta!... Mutta tällä kertaa hän on ihan kokonaan
erehtynyt!"

Jos nämä asiat eivät olisi häirinneet hänen ajatuksiansa, niin hän
olisi piankin saanut rahanlukemisen loppuun; mutta nyt hän yhä luki ja
katsoa tuijotti kelloon ja ajatteli ja luki, kunnes hänen vanhassa
seljässään alkoi tuntua kylmiä väreitä, ja viimein oli hänen oikein
vaikea päästä seisoalleen.

Ryyppy maistoi oivalliselta, ja sitte se niin lämmittävästi hiiviskeli
pitkin hänen vapisevia jäseniänsä, mutta eipä se kuitenkaan auttanut.

Yöllä tuli pistokset toisen olkapään alle, täytyi soittaa Anea ja
lähettää noutamaan nuorta tohtori Svöbestadia.

Aikaisin seuraavana aamuna tuli lääkäri jo toistamiseen.

"Vähäinen keuhkotulehdus, eikö niin?" kysyi Ribe, silmät kiiltävinä ja
posket hehkuvina.

"Niin, keuhkotulehdusta se on, paha kyllä", vastasi Svöbestad.

"Se riippuu kai siitä, että minulla on niin vahva ruumiinrakennus",
sanoi Ribe.

Itsensä ylläpitämisen vaisto pani nyt liikkeelle hänen muuten niin
hitaan kielensä.

"Me Ribet siedämme enemmän kuin muut ... vanhoillamme... Minun
isälläni oli vaikeakin keuhkotulehdus ... sekä kahdeksankymmenen ...
että viidenyhdeksättä ijässä ... mutta kuitenkin hän eli
yhdeksäänkymmeneen."

"Niin, sen kyllä uskon", vastasi Svöbestad kohteliaasti.

"Ja minun isäni isä oli seisemänyhdeksättä ... ja minun setäni
yhdeksänkymmentä ja kuusi... _Yhdeksänkymmentä ja kuusi_", sanoi Ribe
jyrkemmästi vielä uudestaan ja ojensihe sängyssä yhtä uhoittelevasti ja
yhtä voitollisen näköisenä, kuin ennen lyödessään valttia pöytään.

"Onhan teillä sitte hyvää toivoa..."

"Sitä minäkin", kuului väsynyt vastaus.

Seuraavana päivänä iltapuolella tuli vanha kylänvouti Vold, Riben lähin
ystävä ja pelikumppani, häntä tervehtimään.

"Pitää valmistautua kaikkeen, Ribe", sanoi hän juhlallisesti.

"Niin, täytyyhän meidän kaikkein kerran kuolla, veli Vold."

"Oletko tehnyt testamentin?"

Lastenkodin Ane seisoi kyökissä, luuta kädessä, mutta piti
korvaansa avaimen reiässä ja joutui hyvin levottomaksi, kuin kuuli
testamentti-sanan. Ilman testamentitta olisi tietysti paras, sillä
silloin Anton olisi kaiken luonnollinen perijä, ja Anton oli hänen.
Anea niin halutti syöksyä sisään ja ajaa kylänvouti luudalla ulos
ovesta, että vouti kuuli luudan rutinaa ja tuli ovelle.

Hän ehti saada sen auki niin ajoissa, että näki Anen hameen vilahtavan
toisen oven raossa, ja siitä seurasi, että hän lukitsi molemmat ovet.

Anen täytyi siis tyytyä olemaan ulkona ikkunan alla, josta hän ei
voinut kuulla keskustelua, vaikka kuinka olisi koettanut.

"Testamenttia!" huudahti Ribe hämmästyen. "Sillä kai ei ole mitään
kiirettä, veli Vold. Minä sanon sinulle, että meillä Ribeillä on kyllä
ajatusaikaa. Minun isäni" -- hän käänsi päätään -- "missä hän nyt
onkaan?"

"Hän on tuolla toisessa huoneessa seinällä sohvan päällä."

"Niin, niin ... minun isäni eli yhdeksänkymmenen ikään..."

"Niin, mutta pitää kuitenkin..."

"Ja minun setäni..." jatkoi Ribe pontevasti.

"Niin, niin, se on kyllä hyvä, Ribe..."

"Minun setäni oli yhdeksänkymmentä ja kuusi..."

"Niin, niin, mutta kuitenkin on aina hyvä laittaa testamenttinsa
kuntoon, jos sinusta ei ole ihan sama, kuka sinut perii, sillä siinä
tapauksessa se on ihan toista."

Se vaikutti. Riben kiiltävät silmät muuttuivat ajatteleviksi, hän laski
kätensä kylänvoudin käsivarrelle ja sanoi mietiskellen:

"Olet ehkä oikeassa, veli Vold... Totisesti oletkin oikeassa!... Mutta
älä luulekaan, että minä siltä kuolen vielä kymmeneen vuoteen! Me
Ribet ... sanon minä..."

"Niin, kyllä minä tiedän tuon kaiken, Ribe. Kirjoittakaamme testamentti
nyt samalla, niin on se tehty."

Ja he ryhtyivät nyt laskemaan, mitä Ribellä saattoi olla. Ensin
Riben talo, kaksituhatta hopeataaleria, ja kaksi kahden tuhannen
valtionvelka-paperia sekä muutamia pikku tavaroita, jotka huonekaluston
kanssa saattoivat yhteensä olla tuhannen arvoiset.

Yhteensä seitsemän tuhatta hopeataaleria.

Mutta keltaisesta kammarista hän ei virkkanut mitään eikä
nelikulmaisesta pikku arkusta, joka siellä oli alhaalla kellokaapissa.
Sen hän jätti mainitsematta taksoituksen tähden, sillä hän ei vielä
ollenkaan ajatellut kuolemaa.

"Eikö sinulla tosiaankaan ollut enempää, Ribe?"

"Eikö sitte siinä ole kylliksi, veli Vold? Minusta siinä on liiaksikin
antaa noin vain pois."

"Onko sinulla sukulaisia elossa? Se meidän pitää ensin saada selville."

"Yksi ainoa etäinen sukulainen, nuori mies, joka ei ansaitse minun
apuani", vastasi tohtori, vihaisesti katsahtaen ja nousten istumaan.

"Ehkä kuitenkin vähän."

"Ei puolta killinkiäkään", tiuskasi Ribe ja nosti kätensä.

"Onko hän rikas?"

"Ei, mutta hän on..."

"Maltahan vähän, Ribe, ja kuule! Suku on aina meitä lähinnä,
sukulaisuussiteet ovat vahvimmat. Ja perintölaki on nerokkaammin
kirjoitettu kuin useimmat sattuman hetkenä tehdyt testamentit.
Jos vainaja nousisi haudastaan muutamien viikkojen päästä ja
näkisi seuraukset, niin hän katuisi katkaisseensa ainoatakaan
sukulaisuussidettä ja tehneensä perinnöttömäksi arvottomintakaan suvun
jäsentä. Sukusiteet, Ribe..."

"Ystävyyssiteet, veli Vold...! Jos sinä elät kauemmin minua, niin ota
kaikki tyyni", mutisi Ribe niin kuin pakoon pyrkijä, joka pujahtaa
sivupolulle, vaikka ei sekään vähääkään miellytä.

"Minäkö! En killinkiäkään ota, Ribe. Luuletko sinä minun haluavan
joutua koko ijäkseni kärsimään sukulaisesi karsaita katseita siitä,
että minä muka olisin anastanut, mikä oikeastaan kuuluu hänelle.
Kuulehan, Ribe, minusta on ihan hirveätä olla ajattelematta omaisiaan,
kaikkia omaisiaan."

"Ei, ei, ei!" huusi Ribe niin itsepäisesti, että Voldin täytyi taipua,
jos ei muusta syystä, niin tohtorin taudin tähden.

"Sitte emännöitsijä?"

"Tarvitseeko hän mitään?" sanoi Ribe äkeissään.

"No, tietysti hän tarvitsee."

Ribe repi vihoissaan yömyssyään.

"Sinun pitäisi antaa hänelle ainakin ... noin viisisataa taaleria",
sanoi Vold. "Vähempää tuskin voit antaa."

"Niin, niin, saakoon hän sitte viisisataa taaleria", vastasi Ribe,
mutta ei se myöntymys kuulunut ollenkaan siltä, kuin hän olisi antanut
sen hyvästä ja kiitollisesta sydämmestä.

"Sitte kai saat tehdä jäännöksillä jotain hyvää kaupungille."

"Ehkäpä niin, veli Vold! Auta sinä minua; minä en tosiaankaan itse osaa
keksiä mitään."

Hän painui väsyksissä takaisin tyynyn varaan. Typistellä tuolla lailla
epäjumalaansa, jo se ajatuskin oli hänelle liian raskas kantaa.

"Testamenttaa vain muu omaisuutesi kaupungille ja määrää korot
vuosittain maksettavaksi neljälle tai kymmenelle köyhälle
kaupunkilaiselle. Eikö se kävisi päinsä?"

"Kyllä, kyllä, veli Vold; käypihän se", kuiskasi Ribe veltosti. "Siinä
on paljo rahaa, veli Vold!"

Kylänvoudilla oli paperia kanssansa ja levoton lastenkodin Ane sai
käydä noutamassa lähimmän naapurin, leipuri Nilsenin, paraasta työstään
sill'aikaa, kuin testamentti kirjoitettiin ja Ribe piirsi sen alle
nimensä.

Kylänvouti ja Nilsen todistivat, että testamentti oli Riben itsensä
tekemä ja että hän sitä tehdessään oli täydessä järjessä.

Sitte leipuri pyyhki kynän valkoisen hihansa alapuoleen ja hiipi pois
varpaisillaan, ja kylänvouti pani testamentin piirongin laatikkoon ja
pisti avaimen taskuunsa, johon suostumukseksi Ribe vähän nyykäytti
päätään. Mutta oli toinenkin pieni avain ja se riippui seinällä Riben
sängyn kohdalla. Se oli kaikkein pyhimmän avain ja siihen Ribe viimeksi
mielihyvällä katsahti. Sitte hän väsyneesti ummisti silmänsä.

Jo ennen kylänvoudin lähtöä alkoi Ribe houraella.

Anen sulkiessa ovea kylänvouti Voldin lähtiessä huomasi tämä, kuinka
utelias Ane oli ja saattoi hänet suurimpaan jännitykseen sanomalla:

"Nyt voitte kiittää minua, neiti Olsen, että testamentti on tehty. Te
olette ainoa, kuin tästä pesästä saa mitään."

Tämä epäselvä ilmoitus vaikutti Aneen varsin lumoavasti. Hän istui nyt
kuin tytär hourailevan Riben sairasvuoteen vieressä itkien ja
siunaellen häntä. Välistä unhottaessaan siitä tulevan palkan ihmetteli
hän itsekin lapsellista hellyyttä, jota hän osoitti vanhusta kohtaan.
Sillä hän oli todella samanlainen koko ajan, olipa siellä muita läsnä
tai ei.

Sitte tuli joku laupeudensisar joka toiseksi yöksi auttamaan. Mutta
sekä hän että Svöbestad olivat yhtä liikutetut tämän palvelijan
rakkaudesta. Oli näet ihan mahdoton saada häntä lepäämään yhtäkään
yötä. Ja maine siitä levisi yli koko kaupungin.

Itse hän kirjoitti onnestaan Antonille ja pyysi häntä tulemaan
kaupunkiin auttamaan, sillä tohtorin sairaus oli varmaankin päättyvä
kuolemaan.

Sitte hän meni noutamaan pastori Omeyeria, joka hänen kertomuksistaan
alkoi jo saada oikein hyvää ajatusta Ribestä. Pastori luki rukouksen
sairasvuoteen vieressä ja läksi, kerrottuaan Anelle etehisessä, miten
paljo hänellä oli tekemistä.

Kun Omeyer sitte kaikkialla, missä kävi, ja varsinkin yksinkertaisissa
kodeissa kertoi käyntiään Riben luona, saapui siitä maine viimein
myöskin Espedal vanhuksen kuuluviin Timianintorin laidalle.

Hän oli nyt noin seitsemänkymmenen ijässä ja hyvin kutistunut. Pää
riippui vielä syvemmällä rintaa vasten ja nutun kaulus seisoa törrötti
niin korkealla niskassa, että tuskin näkyi päätä takaa päin. Mutta
silmissä ja sydämmessä paloi sama pyhä tuli ja suitsia piti sama vahva
käsi, joka oli ohjaava hänen sydäntään ja kulkuaan ihan viimeiseen
asti.

Hitaasti ja varovasti kävi kulku pitkin Rantakatua, sateenvarjo
vasemmassa kainalossa ja keppi oikeassa kädessä. Jalkakatu oli niin
kapea, että sateenvarjo raapi huoneiden seiniä ja keppi sai sen
ulkopuolelta pyöreiden katukivien koloista tukea, tehdäkseen
säännöllisiä puoliympyröitänsä kankean hansikkaan komennosta. Silmät
enimmäkseen katselivat alas päin autellen vanhoja jalkoja. Ainoastaan
joskus katsahtivat ne ylös, milloin joku kuului tulevan vastaan.

Riben talon asuttu kulma ulottui kauas kadulle, kuten tavallista oli
sinä katujärjestyksen kukoistusaikana.

Riben kulman ja leipurin välisessä nurkassa astuskeli naapuritalojen
pikku tyttöjä piirinsä leikkien ja laulaen lehmusten lehdettömäin
oksien alla. Siinä paikassa ei ollut katukivitystä; hämärä par'aikaa
levitti pehmoista peittoansa hietikolle. Nenät sinisinä, käsivarret
paljaina, jollakulla villamekko, enimmillä ei mitään päällysvaatetta,
ja kuitenkin he, huomaamatta kärrien räminää, ohi astujain katseita ja
hymyilyjä tai ilman kylmyyttäkään, olivat ihan kiintyneinä leikkiinsä
tässä paikassa, joka aina oli heille vapaana.

    Ja kettu hiipi pitkin jäätä;
    Me silloin saamme, saammehan
    Laulua naisien laulaa.

Ja he keikailivat yhtä teeskentelevästi kuin pikku kaupungin neitoset,
kuin nyt lauloivat edelleen:

    Katsoppas naisia marssivia,
    Istuvia sekä seisovia,
    Vauhtia valssin katso!

Oli siinä ivakuva, jota olisi monen täys'kasvuisenkin ollut hyvin
terveellinen nähdä.

"Katsohan vain", kuului Espedalin kumea ääni piiriin, kaksi
hansikaskättä laskeutui kahden nuoren pään päälle ja keppi ja
sateenvarjo sojottivat näiden molempain niskassa. "Niin, niin, vanha
Adam alkaa aikaisin. Lapset, lapset, älkää rakastako maailmaa eikä
mitään, kuin maailmasta on! Varokaa silmäin pyyntiä ja lihan himoa ja
elämän koreutta!"

Sitte hän siirsi lempeästi kätensä päästä päähän pienokaisten piirissä,
neuvoen ja kehoittaen: "Muistakaa pientä Jeesus lasta! Älkää unhottako
Jumalaa, rakkaat lapset!"

Kumea ääni, vakavat sanat ja Espedalin kasvot hymyilevine ja kuitenkin
ankaralta näyttävine, leveine suineen vaikuttivat, että lapset heti
muuttuivat vakaviksi.

Espedalin lähdettyä ryhtyivät lapset heti toiseen vähemmin turhamaiseen
leikkiin.

Etehisessä kohtasi Espedal kylänvouti Voldin, joka katsahti häneen
samalla tavalla kuin fariseus publikaniin. Ei hänellä kuitenkaan ollut
rohkeutta pysäyttää Espedalia, koska hän sydämmessään oli vakuutettu
vanhuksen liikkuvan vakavilla asioilla.

Vielä kadulta katsahti hän kerran häneen päin ovea kohti, mutta kääntyi
sitte iloisesti lasten puoleen ja sanoi:

"Se on oikein, pikku lapset, tanssikaa te vain ja huvitelkaa!"

Lapset taas ihmetellen lakkasivat leikistään.

Mutta Vold astuttuaan muutamia askeleita kuuli heidän laulavan:

    Kun käyskentelin illalla
    Ja kuljin rantatiellä,
    Niin totta löysin ystävän,
    Mi käteen' tarttui siellä,
        Oi siellä.

    Hyvästi kukkaseni,
    Hyvästi ruususeni,
    Hyvästi la, la, la, la, la
    Hyvästi armaani,
        Armaani!

Ja Vold sitte kävellessään kertoi tuttavilleen, että mormooni -- hän
oli keksinyt tuon sukkeluuden ja ruvennut sanomaan kaikkia heränneitä
mormooneiksi -- että mormooni Espedal, viisas ja ajoissa vaarin ottava
kuin kaikki pyhät, oli hiipinyt Riben luo saamaan arkun tilausta jo
kauan ennen, kuin tohtori oli kuollutkaan.

Maallikkosaarnaaja-vanhus tällä välin rukoili Jumalaa antamaan
viisautta ja astua köpytteli nurkkahuoneesen.

Lastenkodin Ane otti hänet vastaan juhlamielellä. Hän kun nyt oli ollut
niin hyvä ja uhraavainen yöt päivät, luuli hän nyt voivansa näyttäytyä
sekä Jumalalle että ihmisille. Hän ei ollut koskaan luullut voivansa
niin iloisesti ja suoraan katsoa Espedalia silmiin.

Mutta maallikkosaarnaaja-vanhus tuli hyvin murheelliseksi, kuin kuuli
Riben olevan jo tajuttomana.

"Sinä olisit voinut käydä ilmoittamassa minulle, että täällä oli hätä
tarjona, niin minä olisin tullut aikaisemmin."

"Hän ei huolinut maallikkosaarnaajista", sanoi Ane puolustuksekseen.

"Nälän hädässä", vastasi Espedal kumeimmalla äänellään, "sinun pitää
kiiruhtaa antamaan leipää, etkä sinä saa katsoa, tarjotaanko sitä
karkeasta työnyrkistä vaiko hienotekoisella tarjottimella. Leipä, leipä
se siinä on silloin pääasia."

Ane oli vaiti.

Mutta Espedal rukoili kauan ja hartaasti, ei ainoastaan Riben, vaan
myöskin Anen puolesta, joka viimein alkoi itkeä sekä katumuksen
kyyneliä, että oli niin kaukana Jumalasta, että myöskin mielipahasta,
että häntä katsottiin kadotetuksi olennoksi, vaikka hän juuri näinä
aikoina oli ollut niin liikuttavan hyvä ja niin yli kaupungin
ylistelty.

Kolme päivää kului, Riben tulematta tuntoihinsa. Kiiltävät,
tajuttomat silmät katsoa tuijottivat vain tuleen samalla tavalla kuin
viisikahdeksatta vuotta sitte, jolloin hän ne ensi kerran avasi. Vasta
neljäntenä aamuna, 5 päivänä huhtikuuta, sulkeutuivat ne ainiaaksi
kahdeksan vuotta aikaisemmin, kuin kukaan Ribe tähän asti oli kuollut.

Samana iltana tulivat kylänvouti Vold ja kassööri ja lukitsivat
sineteillä piirongin ynnä kaikki, mitä muuta oli arvokasta, "vaikka
neiti Olsen olikin kuin tytär talossa".

Sitte vouti kertoi hänelle noista viidestäsadasta taalerista ja
mainitsi kaiken muun jäävän kaupungille, johon Ane nyyhkyttäen vastasi
ihmettelevänsä, voiko kukaan luulla hänen pitävän lukua sellaisen
itaroitsijan hyvyyksistä.

Vold ei ymmärtänyt, että Ane oli toiveissaan pettynyt; sen tähden hän
mielessään yhtyi palvelijan sanoihin. Riben rahat olivat saastaiset.

Mutta Anen katseet lentelivät ympäri seiniä ja kattoa kuin kissan,
jolla on koira kinterillään.

He olivat pysähtyneet keltaisen kammarin ovelle. Ja heti, kuin Vold
katosi ulos, otti Ane haltuunsa pikku avaimen seinältä Riben sängyn
päältä.

Mutta pahastunut hän oli ja oikein suutuksissaan, sen huomasi Antonkin,
kuin saapui samana iltana.

"Viisisataa taaleria!" nyyhkytti Ane, kädet puuskassa.

"Se on suurenmoista..." aikoi Anton tapansa mukaan vastata, sillä hän
luuli tuota summaa omaksi perinnökseen.

Mutta Ane keskeytti ja tiuskasi:

"Älä nyt siinä matele, Anton, ikään kuin olisit koira ja ansaitsisit
vain ruoskaa etkä yhtään rahaa. Etkö sinä ehkä ole hänen ainoa
sukulaisensa? Etkö ole samaa verta ja lihaa kuin hän? Ole mies
puolestasi ja pidä kiinni oikeuksistasi!"

"Niin, niin, mutta mitä olen minä ansainnutkaan saada?" yritti Anton
taas puhumaan, käsi suupielessä.

"Tiedätkö, mitä minä tahtoisin?" sanoi Ane vielä jyrkemmästi. "Sitä,
että olisin mies! Silloin minä totisesti toimisin, suolaisin silliä,
rakentaisin, taistelisin ... sotisin oikeuksieni puolesta... Minä
tulisin rikkaaksi ... ja sitte ... sitte" -- lisäsi hän halveksivasti
-- "saisit sinä minun naispukuni."

Tämä teki niin syvän vaikutuksen, että yksin Antoninkin mielessä vähän
välähti miehisen arvonsa tuntoa.

Ja Ane jatkoi:

"Viisisataa taaleria vain sille, joka on ollut kuin tyttärenä
rikkaalla, vanhalla miehellä! Hyi sellaista häpeää! Niin, eikö ole ihan
niin, kuin aina olen sanonutkin, että ahne pysyy ahneena ihan
viimeiseen hengenvetoonsa asti?"

"Entä minä sitte?" kysyi Anton himokkaammin kuin kukaan olisi voinut
luullakaan hänestä.

"Sinäkö? Etkö sitä jo käsittänyt? Et saa äyriäkään! Se on varkautta ja
petosta, sitä se on! Hyi!"

"Enkö mitään?" jatkoi Anton tyhmistyen ja nostaen kätensä suupieleen.
Mutta hetkisen päästä sanoi hän vakavasti: "Pahuus tulee rangaistuksi!"

Ane ei ollut kuulevinaan.

"Se on juuri hänen kaltaistansa", jatkoi hän, "olla ihan tuntematta
omaa lihaansa ja vertansa, ja myöskin sitä, joka on uhrannut elämänsä
onnen hänen tähtensä. Minä olisin ainakin seitsemän kertaa voinut jo
päästä hyviin naimisiin ja tulla onnelliseksi, jos en olisi hyljännyt
niitä ajatuksia hänen tähtensä. Se on suoraan sanoen varkautta ja
petosta!"

"Mutta maitahan!" Ja harmaista pikku silmistä välkkyi kavaluutta.
"Tottele sinä minua, Anton, niin kyllä me keinon keksimme. Ei meiltä
sentään saada niinkään varastaa kaikkea."

Anton katsoa tuijotti vain häneen.

Mutta lastenkodin Ane pani sormensa suullensa ja sanoi:

"Odotahan, kunnes tulee iltamyöhä!"



VI.

Arkkunen.


Kuin kello jo oli kymmenen iltaa ja Ane arvasi saattavansa olla
huoletta siitä, ett'ei kukaan enää ollut tuleva heitä häiritsemään,
viittasi hän salaperäisesti Antonia tulemaan kanssansa.

Keltaisen kamarin avain oli ovella, sillä Riben ruumishan oli siellä.

Antonia vavistutti sisään mennessä. Kuu pilkisti pilvien raosta ja
puoli pimeässä näytti siltä, kuin sedän silmät olisivat luomiensa alta
väijyneet heitä ja kuin vähän auki jäänyt suu olisi jäykän parran alta
huutanut heille jotakin.

Myrsky sitä paitse tärisytti vanhoja ikkunoita ja kattokouruja niin,
että Anton levottomasti kääntelihe milloin minnekin päin kuuntelemaan
noita outoja valittavia ja koputtelevia ääniä.

Ane meni nurkkaan kellon luo, avasi sen kaapin ja otti sieltä
messinkivanteisen pikku arkun. Sitte etsi hän vielä kaapin pohjalta
pienen avaimen. Hän itse oli Riben kuoltua kätkenyt sen sinne ennen
kuin kukaan ehti huomata sitä vainajan sängyn päällä ja kysyä, mihin se
kuuluu.

Ane istui seljin ruumiisen. Hän oli niin jännityksissä, että ei
muistanut Antonia ollenkaan.

Anton sai tyytyä kellon toisella puolella olevaan tuoliin ja siitä hän
hyvin ihmeissään katseli milloin setää, milloin hänen arkkuansa.

Arkkusessa oli paksuja setelinippuja ja pussissa dukaatteja varmaankin
monta sataa.

Ane ei voinut nähdä kirjoituksia seteleistä. Mutta hänen _täytyi_ saada
niistä selko. Levottomana kuin kuumeessa koetti hän kiihottaa Antonia
lukemaan numeroita, mutta ei hänkään nähnyt.

Niinpä heidän täytyi ottaa tulta. Ketäpä voisi kummastuttaa tulen
näkyminen, koska tohtorin ruumis oli siellä. Voivathan ihmiset arvata
palvelijalla olevan siellä minkä mitäkin järjestämistä.

Ane riensi ulos. Antonilla oli hyvä halu lähteä myöskin, mutta jäi
kuitenkin paikoilleen istumaan yksin sedän ruumiin ja raha-arkkusen
seuraan.

Tuota pikaa syöksyi Ane takaisin sisään. Antonin piti ruveta lukemaan,
mutta nähtyään rahojen olevan sadan taalerin setelejä vapisi hän niin
kovasti, että ei kyennyt liikahtamaankaan.

Niinpä hänen täytyi pitää tulta ja arkkusta ja Ane alkoi lukea. He
olivat molemmat innoissaan nousseet seisomaan.

Anen selaillessa ensimmäistä setelitukkua kuului saappaan kanta-raudat
kolahtelevan kapealla jalkakadulla ihan sen huoneen kohdalla ja paksu
keppi jysähteli katukiviin.

Anton niin säikähti, että pudotti kynttiläjalan ja hiukset nousivat
päässä pystyyn. Sillä hänestä näytti samalla, kuin setä olisi noussut
istumaan. Ulkona seisoi vanha yövartia. Hän oli näet sattunut juuri
siitä astumaan. Hän nieli peljästyksen hampaattomaan suuhunsa, kuin
näki tulen äkisti sammuvan ja kuuli messinkisen kynttiläjalan kolinaa
ja samalla muisti olevan ruumis talossa.

Ane torui ja oli ystävällinen vuorottain, sytytti jälleen kynttilän ja
kuuli yövartian kohta astuskelevan edelleen.

Hän asetti nyt arkkunsa ja kynttilän lattialle, laskeutui kumarruksiin
ja luki rahat.

Kolmekymmentä nippua ja kymmenen uutta sadan taalerin seteliä
jokaisessa. Kolmekymmentä tuhatta taaleria ja dukaatit lisäksi!

Ane astuskeli edes takaisin ihan kummastuksissaan. Niin paljoa rahaa
hän ei ollut koskaan luullut saavansa nähdä yhdessä paikassa.

Mutta sitte tuli ajatus, kenenkä ne olivat.

"Hyvä Anton", sanoi hän ja pyöräytti häntä vähän, että hän tuli
seisomaan selin ruumiisen. "Voiko kukaan sanoa, että nämä eivät
oikeastaan kuulu meille? Ei hän tarkoittanut näitä, testamentatessaan
kuusi tai seitsemän tuhatta taaleria kaupungille. Minä tiedän sen, minä
olen ihan vakuutettu siitä, Anton. Sen tähden pitää sinun ottaa tämä
arkkunen kanssasi maalle. Sitä paitsi ei kukaan muu kuin minä edes
aavistakaan sen olemassa oloa."

Anton seisoi kuin kivettyneenä.

"Ei", vastasi hän jyrkästi, "sitä en tee, minä tulisin siitä
onnettomaksi."

Ane ei ollut niin syvämietteinen, että olisi käsittänyt elämässä olevan
sellaisiakin hetkiä, joina sekin luonne, jossa on kaikkein vähimmin
itsenäisyyttä ja ryhtiä, voi saada sankarin uljuuden. Jos ei muu, niin
ainakin pelko voi pakottaa ihmistä osoittamaan jyrkkää ryhdikkäisyyttä.

"Tottele sinä minua, Anton ja minä otan kaikki omaksi syykseni", sanoi
Ane mielistellen ja kiersi hyväillen kätensä hänelle kaulaan.

Mutta se ei auttanut. Anton piti vastaan molemmin käsin. Hän oli sekä
kuullut että ymmärtänyt testamentin ja myöskin sedän tahdon. Ja vaikka
hän tunsikin kärsivänsä vääryyttä ja oli siitä pahoillaan, niin ei hän
kuitenkaan tahtonut ruveta varkaaksi, kaikkein vähimmin näin
kammottavassa paikassa.

Lastenkodin Ane kävi kiireimmiten noutamassa peitteen ja levitti sen
Riben ruumiin päälle. Mutta ei sekään auttanut nyt, tuskinpa se olisi
auttanut milloinkaan sellaista omaatuntoa vastaan kuin Antonin.

Ane torui ja houkutteli, mutta turhaan.

Ane tarjosi hänelle edes yhtä tukkua.

Ei, yhä ei.

Ane pisti setelitukun hänen taskuunsa. Mutta silloin Anton viskasi sen
lattiaan niin, että setelit lentelivät ympäri kuin lehdet syksyllä ja
riensi pois.

Ane kokosi setelit ja seisoi vielä ajatuksiinsa vaipuneena, kuin Anton,
pahaa aavistaen, tuli takaisin.

"Ane," sanoi hän sydämmellisesti, "älä koske niihin sinäkään."

"Ole lörpöttelemättä", vastasi Ane. "Eihän voi antaa itseltään varastaa
oikeuksiansa, kuten sinä annat, tyhmeliini!"

"Sinä et saa koskea niihin", sanoi Anton jyrkästi. Ja sitte hän puhui
niin hartaasti ja niin lujan vakuutuksen sanoja, että Ane ei voinut
niitä käsittää, vaan ainoastaan katsoi häneen. Oliko se tosiaan Anton
vai joku muu?

"Älä pauhaa, akka!" vastasi Ane mahtavasti ja laski kätensä arkulle,
niin kuin se olisi ollut hänen omaisuuttansa.

"Sinä et saa!" huusi Anton.

Ane tuli ehdottomasti huomaamaan, että hiljaisinkin voi huutaa hädän
hetkenä kovallakin äänellä ja heikoinkin käyttää voimiaan miehen
tavalla.

"Mitä se sinuun koskee?" vastasi Ane epävarmalla äänellä.

"Jos sinä otat tai minä otan, niin yhtä vähän me saamme kumpikaan
rauhaa."

"Me..."

"Pahuus tulee rangaistuksi, senhän olet itse nähnyt, eikä pidä myödä
sieluansa rahasta. Saatettaisiinhan minut kutsua todistamaan sinua
vastaan enkä minä koskaan tekisi väärää valaa," sanoi Anton pelottavan
vakavasti, "en edes pelastaakseni omaa äitiänikään."

Ane jätti jo tinkimisen, pani setelit kiireesti arkkuun, lukitsi sen,
avasi ikkunan ja heitti avaimen laiturin ylitse mereen.

No, sitte sai arkku olla siinä avaamatta ja kenenkään tietämättä. Ane
arveli aikaa myöten kyllä vielä keksivänsä jonkun keinon.

Mutta vaikka hän olikin kavala ja kekseliäs, ymmärsi kuitenkin Anton
kiusaajan yhä ahdistavan häntä.

Sen tähden tapahtui uusi kilvoittelu seuraavana aamuna, kuin he
molemmat unettoman yön jälkeen tapasivat toisensa keltaisessa
kammarissa.

"Joko sinä itse sanot tuon kylänvoudille taikka sanon minä", alkoi
Anton puhua hiljaa, vaan jyrkästi ja viittasi kelloon.

Ane hämmästyi. Hän koetti taas sekä torumisella että hyväilemisellä
vaikuttaa Antoniin. Kiivaudessaan viittasi hän siihenkin, että hänellä
nyt oli jotain, vaan Antonilla ei mitään. Mutta Anton oli taipumaton.

Suuttumus setää kohtaan oli monta kertaa yön pitkään päässyt vauhtiin,
jopa hyvin voimakkaastikin, mutta hyvän omantunnon tahtoi Anton pitää,
vaikka hänen täytyisikin pysyä köyhänä koko ikänsä.

Hän ei itse tiennyt, mikä hyvä saarnamies hän oli, kuin levollisesti
sanoi Anelle:

"Hyvä omatunto on parempi kuin raha sekä elämässä että kuolemassa. Minä
opin kerran vanhalta täti Gertrudilta erään värsyn ja se on ollut
mielessäni koko yön:

    "On väärin koottu rikkaus
    Kuin tuli helvetistä.
    Sun omantuntos kuiskaus
    Vaatiipi valvomista.
    'Tee tili!' kerran sanotaan
    Ja päätös tämä lausutaan:
    'Tän' yönä sielus tahdon'."

Se vaikutti. Se muistutti Anelle mieleen Espeda! vanhuksen ja
lastenkodin ja myös Jeesuksen ja perkeleen taistelun hänen sielustansa.
Muisto toisensa jälkeen sukelsi esiin, varsinkin kirja varastavan tytön
kuvineen, jonka alla oli sama värsy, kuin Anton juuri nyt luki.

Se värsy vaikutti, että hän melkein tunsi kunnioitusta Antonia kohtaan
ja alkoi pitää hänestä toisella tavalla kuin ennen.

Mutta hetipä heräsi hänessä toinenkin miete. Hän johtui ajattelemaan,
millaiseksi pyhimykseksi hän oli tuleva, jos hän kuin itse rehellisyys
ilmaisi kaiken tuon rikkauden, josta ei kellään ollut aavistustakaan.
Tottapa hän silloin sai jonkun palkinnonkin.

Ja nämä mietteet päättyivät siten, että Ane meni kylänvoudin luo ennen,
kuin vouti vielä ehti lähteä aamukävelylleen, ja pyysi häntä kanssansa
Riben taloon. Hän oli löytänyt lukitun arkkusen, jossa varmaankin oli
rahaa. Paras oli kylänvoudin ottaa se haltuunsa Anen itsensäkin tähden,
että hän pääsi koko huolesta.

Anton käytti hyväkseen Anen poissa oloa, hiipi pois ja läksi maalle
velkaiseen kotiinsa. Hän välistä oikein pelkäsi Anea. Viime yöstä
alkaen oli Ane hänelle kuin paha henki, jota hänen välttämättä täytyi
paeta.

Mutta samana yönä oli myöskin kehittynyt heidän välillensä uusi side,
jota Anton tosin ei vielä oikein ymmärtänyt. Se oli tyytymättömyys
sedän testamenttiin, Ane oli aavistamattansa tartuttanut sen Antoniin.

Anton pääsi siitä selville vasta sitte, kuin joutui kotiinsa ja kaikki
siellä meni tavallista menoaan ja nuo hirvittävät öiset muistot
alkoivat hälvetä.

Sedän sydämmettömyys häntä kohtaan alkoi tuota pikaa näkyä oikeassa
valossaan raskaina työpäivinä. Nyt se ahdisti ja kiihotti häntä hänen
astuessaan kuorman perästä, kaivaessaan suota tai märkänä juostessaan
ruunaa niitylle ajamassa. Nyt se valtasi hänet ja vähitellen muutti
vapisevan hymyn hänen leveän suunsa ympärillä nyrpeydeksi, nyt se
rasitti koko hänen elämäänsä kuin raskas harmaa talvitaivas.

Eihän hän ollut lainkaan riistänyt Anea pois sedältä, ja sen tähden
olisi sedästä pitänyt olla samantekevä, oliko hän Amerikassa vai
ainoastaan kahdeksan peninkulman päässä maalla.

Miten Anton oli muuttunut. Hän mietiskeli nyt samaan tapaan kuin
Ane. Ei hän nyt enää kaikkea, kuin tuli hänelle, pitänyt niin
"suurenmoisena", vaikka vielä talonpoikain kesken käyttikin vanhaa
puhetapaansa.

Tietysti heräsi hänessä usein toisiakin ajatuksia. Hänen omatuntonsa
muistutti hänelle vikojaan sekä ajallisten hyvyyksien vahingollisuutta
sielulle. Mutta hänhän ei enää tahtonut olla köyhä, vaan päästä
rikkaaksi! Voi häntä!

Sitte hän taas ajatteli tylyä setää, joka nyt hänestä näytti vielä
käsittämättömämmältä, hän kun ei tiennyt, miten suuttunut setä oli
häneen. Ane kun itse oli lykännyt koko syyn Anton paran niskoille, oli
tietysti jättänyt kertomatta sen hänelle.

Sen tähden sedän ahneus juuri enemmän suututti Antonia. Sillä olihan
ilmi selvä, että setä ei ollut tahtonut suoda kellekään arkkusessa
olevia rahoja. Hän olisi ottanut ne mukaansa, jos se vain olisi ollut
hänen vallassansa.

Kuin Ane kylänvoudin seurassa lähestyi Riben taloa, astui leipurin
vaimo lapsi käsivarrella, heidän luoksensa ja ilmoitti, että "se
maanviljelijä, jonka Ane kyllä tiesi", oli lähtenyt kotiinsa; mutta Ane
innoissaan ei ollut sitä kuulevinaan.

Kylänvouti kantoi messinkivanteisen arkun nurkkahuoneesen ja pudisteli
sitä tutkistellen. Mutta eihän kukaan tiennyt, missä avain oli ollut.
Lukko kai sitä paitsi oli mahdoton muuten avata. Neiti Olsenin piti
lähteä noutamaan seppää.

Ane juoksi pois. Muutaman minuutin päästä hän palasi sepän kanssa,
jolla esiliina riippui polvien alapuolella asti ja toisessa
karvaisessa, nokisessa kädessä oli tiirikka, toisessa iso vasara.

"M-m-m", mutisi hän tutkistellessaan arkkua ja sen lukkoa. Työ kävi
helpommin noin tietämättänsä mumisten, joka oli samaa kuin muilla
työmiehillä raikas laulu. Ei, lukko ei auennut. Hänen täytyi käyttää
vasaraa, sanoi hän, kylänvoutiin katsahtaen. Mutta arkkusesta ei sitte
enää ollut mihinkään.

"Anna mennä", sanoi kylänvouti innoissaan. Ja yhä mumisten kohotti
seppä vasaransa ja musersi yhdellä iskulla arkkusen niin kokonaan, että
sen sirpaleet lentelivät setelitukkujen kanssa ympäri huonetta.

Mutta silloin sepän silmät aukesivat. Ja lastenkodin Ane löi pelkästä
ihmettelystä kätensä yhteen ja huudahti: "Kukapa olisi osannut
unissaankaan nähdä mitään tuollaista!"

Kylänvouti oli kyllä odotellut Ribeltä löytyvän enemmän kuin ne kuusi
tai seitsemän tuhatta taaleria, mutta luettuaan nyt rahat ei hän voinut
olla sanomatta Anelle: "Hyvä Neiti Olsen, te kun olette ollut niin
kauan talossa, tottahan tiedätte, millä ihmeen tavalla hän on voinut
koota näin paljon?"

Ja nyt tiesi Ane kertoa minkä mitäkin, eikä tämä hänen kertomuksensa
ollut läheskään yhtä lapsellisen rakas kuin mitä hän puhui Riben
ollessa kuolemaisillaan.

Ribe ei ollut lahjoittanut eikä tuhlannut mitään, ja monesti hän ei
ollut suonut edes itselleen välttämättömintäkään. Jos hän puhuisi ilmi
totuuden, niin oli Ribe ollut niin itara, että monesti he molemmat
eivät olleet saaneet kylliksi syödäkseenkään. Ja vielä viime kesään
asti oli hänen täytynyt auttaa Ribeä veneesen onkivapoineen joka
maanantai, keskiviikko ja lauantai, eikä mistään muusta syystä kuin
siitä, että hän ei tahtonut kuluttaa kolmea killinkiä kalaan torilla,
kun sitä voi saada vedestä ilmaiseksi. Jos hän olisi saanut kalaa
joltakin lahjaksi, niin hän kyllä olisi mieluisemmin istunut kotona
sohvassaan, kun oli jo niin heikko.

Ja samoin oli monet muut asiat, joita Ane tahtoi olla kaikkein
viimeisin tuomaan ilmi. Mutta huonoja rahoja nuo olivat, näyttivätpä
kuinka hienoilta ja sileiltä hyvänsä.

Kylänvouti ja seppä olivat pois lähtiessään molemmat yhtä liikutetut
Anen rehellisyydestä. "Sellaisia palvelijoita ei ollut joka päivä
nähtävänä."

"Ihmeellisintä on, että hän on Nilkku-Olan ja Vene-Riitan tytär,
eivätkä he tehneet koskaan muuta kuin kerjäsivät ja sieppasivat
itselleen, mitä vain saivat", sanoi seppä.

Kylänvouti ei vastannut, eikä hän muutenkaan antautunut mihinkään
keskusteluun vanhan ystävänsä Riben ahneudesta.

Olihan tavatonta hyvyyttä testamentata kolmekymmentä tai neljäkymmentä
tuhatta taaleria kotiseutunsa köyhille, puhelivat kaikki ihmiset, yksin
kaupungin ainoa sanomalehtikin.

Sitte vallitsi muutamia päiviä haudan hiljaisuus Riben talossa. Arkku
oli tullut, ruumis oli nostettu siihen, myrtin oksia ripoteltu
kääreille, ja punaisista neilikoista ja myrtistä tehty kukkakimppu oli
pistetty hänen jääkylmiin käsiinsä.

Leipurin väki ja kaikki muut naapurit olivat käyneet ruumista
katsomassa. Nyt ei enää ollut ketään odotettavana, kaikki oli
hiljaista.

Ane nyt käveli yksin suruhuoneessa, ajatellen Antoniansa. Ja se
neuvoton maamies parka johti monestikin hänen ajatuksensa valkoiseen
Kristuksen kuvaan, joka oli alttarin päällä. Jotakin hänen ylevyytensä
ja puhtautensa kaltaista se oli, kuin tuona merkillisenä yönä loisti
Antonin silmistä. Miten hän oli suuri sinä pimeänä hetkenä! Ane tunsi
sekä kunnioitusta että rakkautta häntä kohtaan. Ennen oli Ane katsellut
häntä enemmin vain Riben sukulaiseksi ja perilliseksi, mutta nyt hän
alkoi rakastaa Antonia itseään.

Hautajaispäivänä istui poikia ryhmissä hautuumaan rinteillä, muutamia
tuoksuvassa ruohikossa, toisia ylhäällä pihlajoissa, joiden oksista he
tekivät soittimia ja kaiuttelivat raittiisen kevätilmaan kimakoita
vihellyksiänsä. Pienimmät kaivelivat hiekasta raakunkuoria lehmiksi ja
hevosiksi leikkeihinsä.

He tuskin malttoivat leikistään lakata, kuin kuoripojat, yllä pitkät,
mustat koltit, laulaen tulivat ruumissaaton etupäässä.

Pastori Omeyer piti haudalla pitkän puheen. Lähinnä häntä seisoivat
kylänvouti ja kaupungin hallitusmiehet edustamassa vainajan perillisiä.
Puhuja selitteli, miten kaunista on tehdä hyvää, kuinka monta sellaista
"hiljaista" on, joita maailma ei tunne, ja kuinka Ribeä olivat kaikki
hänen läheiset ystävänsä rakastaneet. Viimein hän sanoi, että rakkauden
hehkuva kirjoitus köyhäin sydämmissä on parempi hautakirjoitus kuin
kauneinkaan kirjoitus marmoripatsaassa, ja sellaisen kirjoituksen oli
tämä vainaja itse piirtänyt haudallensa.

Sitte Espedal vanhus, joka tietysti myöskin oli läsnä, koskapa hänen
mieluisin huvinsa oli käydä hautaanlaskiaisissa, painoi leukansa
syvälle rintaa vasten ja alkoi veisata, pitäen lasiensa päällitse
tarkasti silmällä kuoripoikia.

Sen jälkeen käänsi hän valppaan katseensa koululapsi-joukkoon, joka oli
kiivennyt Omeyerin jäljestä hautakunnaalle ja siitä uteliaasti katseli
ja osoitti alas hautaan, kunnes joku heistä pudotti sinne
kirjoitusvihon. Siellä se oli kukkien seassa arkun kannella, imupaperi
erillään syrjässä. Selvästi näkyi vihon kannesta kuva: vihreä niitty,
punainen lehmä ja sininen karjapiika, ja kuvan alla oli paksuilla,
mustilla kirjaimilla: "Lehmä on -- hyödyllinen täällä."

Mutta nyt Espedal kiipesi ylös kunnaalle ja ajoi, sateenvarjo toisessa
ja keppi toisessa kädessä, koko kärpäsjoukon pois sokurilta.

Ja kaikki kaupungin akat seisoivat hautakummuilla korkeiden, keltaisten
ruskoliljojen, punaisten tuoksuesikkojen ja lakastuvain lumikellojen
keskellä, nostaen esiliinan nurkkaa tai hameenhelmaa kyynelpyyhkeeksi.

"Jumala siunatkoon sellaista köyhäin ystävää!"

Kaupunki oli näet niin rikas ja niin pieni ja köyhiä siinä niin vähä,
että täytyi tulla suuret vuosirahat, kun tämä summa lisättiin Peder
Bastin, Rasmus Klaudiuksen sekä Erik Legangerin ja hänen vaimonsa
lahjoituksiin.

Lastenkodin Ane seisoi hänkin haudalla ja itki katkerasti, mutta niiden
kyynelten syynä oli monenlaiset ristiriitaiset tunteet.



VII.

Hautakirjoitus.


Puhutaan toista ja tehdään toista.

Pastori Omeyer, joka oli haudalla puhunut niin kauniisti ja
tarkoittanut niin hyvää niillä sanoillaan, että köyhäin sydämmiin
piirretty hautakirjoitus oli paljon parempi kuin muhkeinkaan kirjoitus
marmoripatsaassa, hän kuitenkin ensinnä ehdotti muistopatsaan
pystyttämistä Riben haudalle.

Ja hän oli jo edeltä päin näkevinään, miten paljo kiitosta oli
kultakirjaimilla luettavana siinä patsaassa.

Eräänä aamuna syksymmällä levisi huhu talosta taloon, että höyrylaiva
tuli laituriin.

Mitä ihmettä se nyt merkitsi?

Sehän muuten asettui ankkuriin ulos seljälle, jossa välistä lainehti
niin kovin, että ei kukaan soutaja uskaltanut lähteä sinne.

Ja yöllä, kuin laivaväki saattoi nähdä jonkun kaikin voimin soutaa
ponnistelevan laivalle päin, silloin saivat veneessä olevat
matkustavaiset panna kätensä torveksi suunsa eteen ja huutaa kaikin
voimin: Vulkan! Vulkan!

Ja naiset ja lapset, jotka makasivat sängyissään ja kuulivat aaltojen
pauhinaa rannasta, luulivat huudon merkitsevän, että oli tulipalo.

Mutta minkähän tähden Vulkan niin komeasti tuli ihan laituriin asti.

Kohta sen jälkeen levisi uusi huhu mahtavasta patsaasta, joka muka oli
tuotu höyrylaivalla, ja se oli oikea ihme.

Kirves sai levätä tynnyrin pohjalla ja kahvipannu pesutiinun vieressä.

Ihmiset alkoivat juosta alas laiturille. Ja kuin sittemmin kaupungin
kolme polisia kävi käskemässä kaikkia kahdeksaa kuorma-ajuria saapumaan
kello 10 paikoilla hevosineen ja ajokaluineen laiturin luo, niin
silloin syntyi melkein yhtä vilkas liike rannassa kuin markkina-aikaan.

Sen sijaan oli tavattoman tyhjää koulussa sinä päivänä.

Mutta opettajilla ei oikeastaan ollut mitään halua tehdä siitä
muistutuksia, vaikka viran puolesta olisi ollut pakkokin. Sillä siinä
kaupungissa harvoin nähtiin kenenkään ajavan kahdella hevosella, vielä
vähemmin kahdeksalla. Eikä siitä suinkaan voinut tulla mitään oikeata
lumireen vetoakaan, kun ei vielä ollut kylliksi lunta siihen
tarkoitukseen. Yhdet ainoat umpivaunut oli koko kaupungissa, ja milloin
niiden onnellinen omistaja ja omistajatar olivat ajelemassa,
kokoutuivat lapset vaunujen ympärille näkemään näiden onnen suosikkien
tulevan sieltä ulos ja sitte katselemaan vaunuja, kunnes ne katosivat
liiteriin ja ovi sulkeutui.

Mutta ajattelehan: kahdeksan hevosta yht'aikaa, Ja patsas niin korkea
kuin kartano, sanoivat muutamat! Sellaista ei oltu ennen nähty eikä
edes kuultu puhuttavankaan.

Sen tähden pysyivät opettajatkin, joilla oli ikkunoita kadulle päin,
hyvin uskollisesti lähellä niitä, kävipä heidän luonansa myöskin
pihahuoneessa asuvia, vähempiosaisia virkaveljiä.

"Tänään meillä olisi pitänyt olla kuukauslupa", sanoi eräs heistä.

"Niin, tänään meillä tietysti pitäisi olla lupa", vastasi toinen.

Mutta alhaalla laivarannassa oltiin täydessä toimessa. Ei ollut mikään
helppo asia saada kyllin vahvoja kaluja eikä siirtää pitkää raskasta
kiveä kärreille.

Siihen aikaan ei ollut mitään sellaista hyödyllistä "kaikki kaikissa"
kuin kaupungin-insinöörejä tai palomestareja. Kylänvouti seisoi siinä
ihan neuvottomana ja katseli viran puolesta. Lähellä asuvaiset
merimiehet ihmettelivät ja neuvottelivat, ja mitä kauemmin tuota kesti,
sitä suurempi syy oli perämiehillä Paulsenilla ja Monsenilla antaa
hyviä neuvoja ja sitä kauemmin saivat naiset ja lapset ihailla tätä
näytelmää, joka näytti olevan huviksi myöskin monelle täys'kasvuiselle
kansalaiselle.

Yksin pastori Omeyerkin seisoi eräillä rappusilla parin
merimiehen-vaimon keskellä, vilkkaasti viittoen käsillään ja unhottaen
hetkiseksi kaikki sairaat.

Oli ihan luonnollista, että laivanveistäjät laiturin toisessa päässä,
jotka olivat korjaamassa vanhaa laivaa, unhottivat sekä tervapyttynsä
että sutinsa ja jättivät tulen ja tervan palamaan ja siirtyivät
lauttansa äärimpään päähän näkemään oikein tarkkaan tuota ihmettä.
Siinä heitä seisoi niin monta yhdessä paikassa, että lautta painui
syvälle veteen ja tappuratukut purjehtivat maihin matkoihinsa.

Viimein huusivat merimiehet ja kaupungin pojat yhteen ääneen "all
right" "go on!" He tahtoivat näyttää osaavansa Englannin kieltä. Ja
sitte lähdettiin meluten ja pauhaten pitkin laituria, pojat huudellen,
tytöt nauraen, merimiehet laulaen tahtia ja perämiehet komentaen.

Kahdeksan yhteen valjastettua hevoskaakkia oli vetämässä, kahdeksan
miestä niitä ajamassa, kullakin läjähtelevä ruoska kädessä, ja
enempikin kuin kahdeksan töllistelevää poikaa joka hevosta kohti tuon
ryhmän ympärillä.

Millä tavalla se kulkue pääsi Rantakadun alapäästä lävitse, jossa
tavallisten maitokärrienkin oli vaikea pujotella kadulle pistävien
talon nurkkain ja rappusien välitse, se on jälkimaailmalle selviämätön
arvoitus. Mutta niin se oikeastaan tapahtui, että merimiehet paikka
paikoin auttelivat nostamalla pyöriä esteiden ylitse.

Että Riben muistopatsas nyt oli saapunut, se, jonka kaupunki oli
tilannut, tiesivät tuota pikaa sekä suuret että pienet. Eikä se
totisesti ollutkaan liiaksi, sanoivat ihmiset.

Jospa heille vain korvaukseksi kaikista sysimisistä, kuin saivat
pitää hyvänään, olisi edes vähänkään annettu selkoa puulaatikon
sisällyksestä, mutta siellä ei näkynyt muuta kuin että patsas oli
punertavaa, sileäksi tahottua graniittia.

Ylämäessä alkoivat pienet hevoset köyristää selkäänsä kuin kissat ja
melkoisesti hiljentää vauhtia. Silloin täytyi merimiesten käydä käsiksi
ja auttaa nyrkkivoimalla. Ja siten mentiin laulaen ja hurraten niin,
että ylempänä oleva koulukartano vavahteli.

Sekä niiden opettajain, joiden luokkahuoneet olivat kadun puolella,
että heidän oppilastensa täytyi juosta ikkunoista katsomaan. Opettajat
totuttuun tapaansa kieltelivät poikia, mutta eivät muistaneet katsoa
heihin päin taikka eivät raaskineet sitä tehdä.

Ja ulkona olevat pikku veitikat juoksivat kiertotietä mäen ympäri.

Viimein päästiin hautuumaalle. Se onneksi ei siihen aikaan ollutkaan
etäällä kaupungista. Kuoppa oli jo kaivettu ja merimiehet ryhtyivät
työhön nuorineen ja rautakankineen.

Ja pojat kiipeilivät ylös puihin punaisten pihlajanmarja-terttujen
väliin tahi haudankaivajan pikku liiterin katon harjalle, joka näkyi
kirkkomäen puiden välistä.

Työ vei paljon aikaa. Kello viisi seisoi patsas viimeinkin kuin kiinni
naulattuna kaikessa komeudessaan.

Perämiehet ja muut merimiehet katselivat riemuitsevasti ympärilleen,
kädet housuntaskuissa. Sepä se olikin ainoa palkka, kuin saivat
vaivoistaan. Ja kuin he sitte tyytyväisesti nykähyttivät päätään
tuttaville, näytti tuo siltä, kuin he olisivat armosta päästäneet heitä
katsomaan tätä heidän mahtityötänsä.

Ja suuret kultakirjaimet loistivat niin, että ne voi erottaa aina
alhaalta hautuumaan portilta asti.

Ne tutkittiin myöskin alusta loppuun, sekä nimi ja vuosiluku että
kaikkein mielestä hyvin ansaitut raamatunlauseet:

  "Iloista antajaa Jumala rakastaa.

  "Älkää rakastako sanalla eikä kielellä, vaan työllä ja totuudella."

Vanha, saita tohtori Ribe oli tulemaisillaan oikein
kansallispyhimykseksi tässä pikku kaupungissa.

"Niin, hän ei rakastanut sanalla eikä kielellä", sanoi vanha mummo
joukosta.

"Ei, se on totta", vastasi joku pilkallisesti. Lastenkodin Ane se siinä
ei malttanut hillitä mieltänsä,

"Mutta hyvillä töillä ja totuudella", jatkoi mummo vakavasti.

"Mitäpä hän olisi muutakaan tehnyt?" vastasi taas Ane halveksivasti.
"Eihän hän voinut ottaa rahoja kanssansa hautaan."

Lastenkodin Anen ei ollut helppo olla vaiti, kuin kerran pääsi
vauhtiin. Mutta mummot ojentautuivat niin varmasti ja katsoivat häneen
niin terävästi, että Ane huomasi olevan viisainta väistyä pois ennen,
kuin he ehtivät julistaa voi-huutonsa maailman pahuudesta ja
kiittämättömyydestä.

Paremmin osasi Anton hillitä kieltänsä, vaikka suuttumus kuohuikin
hänen sydämmessänsä hänen siinä seisoessaan haudan ympärille
pystytettyä rauta-aitaa vasten.

Tosin hän vielä sanoi: "se on suurenmoista", mutta sydämmessään hän
ajatteli, että sitä oli kerrassaan liian vähä.

Hän ei nyt enää voinut maksaa ei veroja eikä korkoja. Ja nyt olikin jo
talo kaikkine huonoine kaluineen myyty nimismiehen toimesta
huutokaupalla ja hän itse oli siinä kahden tyhjän käden varassa, ja
yhtä laihana kuin hänen viimeinen, melkein nälkään nääntyvä lehmänsä,
jonka lisäksi häntä paha kyllä suuttumus ahdisti joka kerran, kuin hän
johtui ajattelemaan sedän rahoja.

Eivätkä nämä pahat ajatukset suinkaan olleet vähimmin vallalla
nyt, kuin setää kunnioitettiin kaupungin hyvänä enkelinä ja
suojeluspyhimyksenä.

Jospa hän nytkin saisi sata taaleria, päästäkseen Amerikkaan.

Hän oli taas käynyt lastenkodin Anen luona. Niin kauan, kuin Riben talo
oli myymättä, sai Ane asua siellä. Ja hän otti Antonin vastaan hyvin
ystävällisesti. Mutta eipä hän mitenkään voinut auttaa Antonia
pääsemään noista kiusaavista ajatuksista.

Anton kammoi itseään ja ajatuksiaan, palatessansa kotiin hautuumaalta.

Ja Anea hän vielä vähemmin uskalsi ajatella, sillä hän varmaan oli
tänään vielä kymmentä vertaa pahempi kuin tavallisesti. Olihan Anton
hautuumaalla vähän etäämpää nähnyt hänen vihaiset silmäyksensä.

Anton kuitenkin kotiin tullessaan huomasi suureksi huojennuksekseen,
että Ane tänään oli toisella tuulella kuin hän oli odottanut. Hän ei
lausunut sanaakaan Antonista eikä hänen vioistaan, mutta, mutta, mutta
puhui sitä enemmän Riben ahneudesta ja liikuttavasta Jumalan sanan
väärinkäyttämisestä.

Se oli oikea perkeleen kirjoitus tuo siinä hautapatsaassa. Sitähän
Anton toki ei voinut eittää.

Ei, ei hän voinutkaan.

"Ja senkö pitää saada siinä paistaa vuosi vuodelta senkin jälkeen, kuin
sinä ja minä olemme kuolleet. Osaatko sinä sen selittää, Anton?"

Ei, Anton parka ei osannut sitä selittää.

Mutta tunnin päästä, kuin Ane oli mennyt jollekin asialle kaupungille,
astua tallusteli Anton takaisin hautuumaalle. Ja omituista kyllä, se
loistava kultakirjoitus veti puoleensa häntä samoin, kuin tuli vetää
kärpästä vielä senkin jälkeen, kuin se jo on polttanut siipensä.

Oli niin omituista seisoa siinä ihan hautapatsaan edessä. Hänhän oli
tähän asti katsellut sitä ainoastaan matkan päästä.

Hän voi vielä hämärissäkin erottaa kirjaimet ja tavasi vapisevin huulin
molemmat raamatunlauseet.

Yht'äkkiä hän tunsi jotakin luiskahtavan pois jalkansa alta. Hän
kumartui ja tarttui siihen. Se oli haudalle unhottunut rautakanki.

Ja silmänräpäyksellisestä mieleen johtumuksesta, kuin veri syöksähti
hänelle päähän hänen kumartuessaan alas, iski hän, huulet vihasta
vapisevina, rautakangen koko voimallaan tuohon kultakirjoitukseen.

Kauhistuen katsahti hän taaksensa, kuin kivisirpaleet lensivät ensi
iskusta, mutta oli kuitenkin kyllin rohkea tekemään työnsä päähän asti
ja löi vielä kerran koko voimallaan vähän alemmaksi.



VIII.

Pahantekijä.


Koko hävitystyö oli tehty muutamassa silmänräpäyksessä, ja nyt Anton
parka seisoi keskellä sitte seuraavaa syvää hiljaisuutta
kauhistuksissaan teoistansa. Hiki vieri karpaloina alas hänen otsaltaan
ja joka tuulenhenkäys ratiseviin lehtiin pani hänet ahdistuksesta
vapisemaan.

Hän juoksi ylämäkeen pihlajain välitse, kiviaidan ylitse ja ulos
kenttää pitkin. Mutta omatunto seurasi mukana ja sen ääni kuului yhä
selvemmin.

Ja tyytymättömyys hänen suunsa ympärillä oli joka hetki muuttua
itkuksi.

Hän astuskeli edes takasin, seisoi hiljaa ja mietiskeli, istui aidoilla
ja kivillä, mutta ei saanut rauhaa. Hän tunsi, että hän nyt ei
uskaltaisi edes katsoa Aneakaan silmiin.

Tällä välin yö pimeni yhä enemmän. Hän vaistomaisesti astui takaisin
hautuumaata kohti, jonka poikki oli suorin tie kaupunkiin.

Päästyään aidan luo rykäsi hän, saadakseen enemmän rohkeutta, mutta
samalla hänen silmänsä itsestään kääntyivät Riben hautaan päin.

Silloin tunkeutui hänen ahdistetusta rinnastaan heikko huudahdus ja
tukka nousi kauhusta pystyyn.

Valkoinen haamu tuli hautapatsaan takaa näkyviin ja läksi juuri sinne
päin, jossa Anton seisoi.

Nyt hän juoksemaan pakoon, minkä kerkisi. Mutta ensimmäisen aidan luo
hän pysähtyi ja katsoi taaksensa. Hautuumaan aidan luona näkyi sedän
haamu korkeana ja valkoisena, mutta eipä se yrittänytkään ajamaan häntä
takaa eikä poistumaan kuolleiden leposijasta.

Ylhäällä tunturilla, josta kautta Antonin nyt täytyi pimeässä
kompuroiden kulkea, laskeutui hän polvilleen ja itki ja rukoili
Jumalalta armoa ja anteeksi antamusta suuresta synnistään sekä lupasi
tunnustaa sen ihmisille ja kärsiä rangaistuksen, jonka oli ansainnut.

Viimein hän väsyneenä ja masentuneena tuli Anen luo, joka heti huomasi,
että ei kaikki ollut oikein.

Hän oikein sydämmestänsä sääli Antonia, sillä olipa ihan häpeä saada
sellaista kohtelua kuin hän sekä Jumalalta että ihmisiltä. Mutta mitä
hyötyä oli tuollaisesta käytöksestä? Ennemmin olisi hänen pitänyt
totella sitä neuvoa, kuin Ane kerran antoi hänelle. Nyt hän
narrimaisuudestaan joutui paljon pahempaan pulaan.

"Vaan nyt sinun pitää lähteä pois koko kaupungista huomisaamuna ennen
auringon nousua."

Ei, sitä Anton ei suinkaan aikonut tehdä. Huomeisaamuna hän päätti itse
mennä kylänvoudin luo ja tunnustaa kaikki ja sitte kärsiä
rangaistuksensa. "Nyt setä kyllä toimittaa minulle vapaan elannon
joksikin ajaksi", sanoi hän katkerasti.

Ane taisteli vastaan, mutta Antonin päätös oli horjumaton. Ja kuin hän
viimein kertoi hautuumaalla näkemänsä haamun, joka vaikutti hyvin
kammottavasti taikauskoiseen Aneen, sekä Jumalalle tekemänsä lupauksen,
silloin lastenkodin Ane tuli niin liikutetuksi tästä ihmisen
rehellisyydestä, vaikka kaikki oli liittoutunut häntä vastaan, että
pani pehmoiset kätensä Antonille kaulaan kuten ennen muinoin ja
suudellen sanoi:

"No, sen minä sanon, että sinä olet paljon parempi minua, niin hyvä ja
jumalinen, Anton."

Ja Anton tunsi, miten hyväätekevältä yhdenkin sydämmen luottamus ja
rakkaus tuntuu hädän hetkenä, ja hän nojautui Anea vasten, tätä ainoaa
ystävää, kuin hänellä oli tässä katkerassa maailmassa.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna vallitsi yleinen hämmästys koko kaupungissa.

Hautuumaa oli tuota pikaa yhtä täynnä väkeä kuin eilispäivänä.
Konnantyö on kaiketi yhtä houkutteleva kuin urhotyökin.

"Tietysti ne ovat olleet raakoja, juopuneita merimiehiä", sanoi joku
tulliherra. "Tässä kaupungissa nyt ei maksa vaivaa koettaakaan laittaa
eikä istuttaa mitään yhteiseksi kaunistukseksi. Se on ihan mahdotonta."

"Siinä olette ihan oikeassa", vastasi hänen ystävänsä, koulun opettaja.

"Ei edes senkään vertaa kuin kivi tien varrella saa täällä olla
rauhassa. Kaikki tuon roskajoukon pitää vetää alas lokaan. Kurittakaa
te sitä väkeä aika lailla koulussa! Siinä täytyy alkaa ihan alusta."

"Kyllä minä sitä teenkin, mutta eihän ole ihmisten mahdollinen saada
perin kelvottomasta mitään kalua."

"Viekää koululapset ulos kedolle ja opettakaa heitä istuttelemaan puita
ja pensaita, niin saattepa nähdä, että he pian oppivat rakastamaan ja
suojelemaan sitä, josta itse ovat nähneet vaivaa", neuvoi pastori
Omeyer, joka sattumalta seisoi heidän takanaan.

Anton oli tällä välin mennyt kylänvoudin luo ja tehnyt tunnustuksensa.

Kylänvouti Vold muisti varsin hyvin vanhan Riben suvaitsemattomuuden
etäistä sukulaistansa kohtaan. Ja hänhän oli, vaikka ei tuntenutkaan
Antonia, innokkaasti puolustanut häntä, hänellä kun itsellään oli
katkeraa kokemusta tällä alalla. Vold oli ylioppilas-aikanaan kärsinyt
suurinta köyhyyttä sen tähden, että hänen rikas, lapseton tätinsä oli
testamentannut koko omaisuutensa eräälle sisarensa tyttärelle, joka oli
hänen suosikkinsa ja jonka sen tähden piti saada kaikki tyyni ja elää
ylellisyydessä sill'aikaa, kuin hänen köyhät serkkunsa lueskellessaan
laihtuivat niin, että luut pyrkivät ulos nahasta.

Ensi jouluna oli tämä serkku tosin ilosta lahjoittanut kummallekin
miesserkulleen kultavitjat, mutta vuoden päästä hän sitte oli jo
naimisissa ja hän tai oikeammin hänen miehensä tarvitsi rahaa muuhun.

Vold siis nyt tunsi suurta sääliä Antonia kohtaan, ja jos ei olisi
ollut lakia eikä oikeutta, niin hän olisi heti paikalla antanut
Antonille anteeksi, vaikka hänellä olikin oikeuden kultanauha lakkia
kaunistamassa. Sydän loistaa usein kauniimmin kuin virkapuku yksin
kylän voudillakin.

Mutta vaikka nyt täytyikin tulla tutkinto ja tuomio, niin kyllä se oli
tuleva korvatuksi, siitä sai Anton olla vakuutettu. Hän lupasi
toimittaa, että kaupunki korjuutti hautapatsaan ja panetti siihen vähän
varovamman kirjoituksen.

"Sillä näettekös, hyvä Ribe, kuka hyvänsä olisi teidän sijassanne
voinut suuttua. Minä oikein sydämmestäni säälin teitä ... ja teen
teidän hyväksenne, mitä suinkin voin."

"Se on oikein suurenmoista", änkytti Anton, jonka entinen nöyryys pääsi
kokonaan voitolle tästä myötätuntoisuudesta.

"Suurenmoistako?" kysyi Vold kummastellen.

"Niin sitä se on ... se totisesti on vähän... Ei, täytyy sanoa, että se
on suurenmoista", puheli hän vielä etehisessä mennessään.

Iltapäivällä meni myöskin lastenkodin Ane kylänvoudin luo puhumaan sekä
tohtorin ahneudesta että Antonin rehellisyydestä ja hurskaudesta.

"Eipä siltä, että minulla olisi mitään tekemistä hänen kanssansa, mutta
totuuden pitää tulla ilmi, ja Herra tietää, että se mies on saanut
kärsiä tavattoman kovaa kohtelua. Muuten minulla ei ole mitään
tekemistä hänen kanssansa."

Ane olisi varsin hyvin saanut jättää sanomatta tuon valeen, sillä
kylänvouti ilmankin puolusti Antonia niin lämpimästi kuin mahdollista.

Seuraavana päivänä tutkittiin häntä.

Kutsuttujen todistajain joukossa oli ensi sija haudankaivajalla, joka
aikaisin aamulla oli nähnyt hävityksen ja käynyt sen ilmoittamassa. Hän
kertoi nyt asian uudestaan hitaasti ja juhlallisesti:

"Oli aikaisin eilisaamuna kello kuuden tai puoli seitsemän paikoilla,
en tiedä niin tarkkaan... Minä olin juuri juonut kahvia ja menin
katsomaan ikkunasta. Näytti sumuiselta ja minä sen tähden käskin
Rasmesta tuomaan vinniltä alas sadenuttuni..."

"Niin, niin," sanoi Vold, "tuota sinun ei tarvitse kertoa, ei se kuulu
asiaan. Sinä siis menit hautuumaalle."

"Ei, ei, kyllä minun pitää kertoa oikein, miten se oli. Jos minulla ei
olisi ollut sadetakkia, niin minä en olisikaan mennyt sitä tietä, sillä
minä aioin toiselle puolelle kaivamaan Berndinen hautaa. Kerronko nyt
siitä lähtein, kuin menin aidan ylitse, vaiko siitä, kuin tulin
hautapatsaan luo? Minusta se on ihan sama."

"Ala sitte aidasta, ei siitä ole pitkältä hautapatsaalle", sanoi Vold.

"Minulla oli lapio olkapäällä, ja astuessani ajattelin: onhan nyt
oikein lämmin eikä ole märkäkään, paras on jättää sadetakki tuonne
katoksen alle. Ja niin minä teinkin. Mutta astuessani siinä nurmikkoa
pitkin lipesin ja kaaduin ja olipa oikea onni, että en loukkautunut
pahemmin, kun otetaan huomioon, mitä minulla oli kannettavana ja että
rautakanki oli maassa selkäni alla. Siitähän jalkani juuri lipesikin.
Ja siten minä tulin katsahtaneeksi hautapatsaasen, mutta silloin en
ollut uskoa silmiäni; sillä tiesinhän, minkä näköinen se oli edellisenä
päivänä, ja nyt se oli ihan turmeltuna."

Sitte Anton ihan menehtyneenä teki tunnustuksensa.

Haudankaivaja kuunteli ja nyykytti päätään ja mutisi koko ajan.
Kylänvouti kehoitti häntä olemaan salaamatta mitään, ja kuin Anton sen
tähden lopulla kertomustansa puhui valkeasta haamusta, joka astui
rinnettä ylös, virkkoi haudankaivaja:

"Se oli varmaankin se valkea hevonen!"

Kirjuri katsahti ylös ja nauroi, kuulijat tekivät samoin. Ja kylänvouti
koetti saada haudankaivajaa pysymään vaiti.

"Niin, se on tottunut pääsemään sieltä pois sitä tietä, yläveräjästä,
ja siksi yöksi unhottui se ulos", sanoi haudankaivaja.

"Olehan vaiti, sinun vuorosi tulee sitte", keskeytti kylänvouti
hymyillen.

"Hyh, sellaista tyhmeliiniä!" sanoi Ane suutuksissaan puoliääneen.

Tuo tietysti tarkoitti Antonia.

Mutta Anton sanoi hiljaisesti ja vakavasti:

"Se oli sittekin Jumalan lähettämä! Pietarin tykö lähetti hän kukon,
minun luokseni hevosen... Se totisesti on suurenmoista..."

Tutkinto päättyi, tuomio tehtiin ja Anton sai vähäksi aikaa vankeutta.
"Sitä ei paha kyllä käynyt välttää", sanoi kylänvouti. "Mutta minä
lupaan teille, Ribe, että ne päivät tulevat hyvästi maksetuksi, ne
toimittavat teille takaisin jotakin perinnöstä."

Lastenkodin Ane aavisti sitä. Sen tähden hän menetteli hyvin
varovaisesti. Ei kenenkään pitänyt saaman huomata hänen ja Antonin
välillä mitään erikoista.

Ainoastaan kerran kävi hän hänen luonansa tuona vankeusaikana. Ja se
käynti vaikutti syvästi Aneen. Olihan toista ajatella jotakin asiaa
kuin nähdä se elävänä edessänsä.

Ane oli kyllä ajatellut Antonia ja miten raskaalta hänestä vankeus
tuntuikaan. Eikö hän paljon enemmin itse olisi ansainnut rangaistusta
kuin Anton!

Mutta hyvin liikutetuksi Ane sittenkin tuli astuessaan pitkää käytävää,
jonka seinässä oli monta numeroitua ovea, kuullessaan vanginvartian
avainkimpun helinää ja nähdessään oven aukeavan sekä Antonin istuvan
kovalla puupenkillä ja katsahtavan ylös vielä enemmän masentuneena ja
sortuneena kuin ennen.

Suru ja yksinäisyys olivat tehneet syviä merkkejä hänen kasvoihinsa.
Kädet riippuivat velttoina, sillä ei kukaan ollut ajatellut minkään
työn toimittamista hänelle.

Ane olisi heti syöksynyt hänelle kaulaan, jos ei tuo; kiusoittava
vanginvartia olisi koko aikaa pysynyt oven sisäpuolella.

Mutta kyyneleet hänelle tuli silmiin, ja sekin oli kylliksi Antonille.

Anen käynti ja se, että hän muisti häntä ja ajatteli häntä tänä
masentavan surun aikanakin, se jo teki Antonin kiitollisemmaksi häntä
kohtaan kuin mikään muu.

Ane tunsi sen samassa silmänräpäyksessä. Se oli jotakin niin lämpöistä
ja suloista; ihmeellinen ilon ja onnen tunne täytti heidät molemmat.

Anton nosti kätensä suupieleen ja sanoi vilpittömämmin kuin milloinkaan
ennen:

"Se on oikein suurenmoista..."

Eikä Ane nyt sitä vastustanut. Mutta hän sanoi nopeasti jäähyväset,
sillä ei kenenkään pitänyt saada huomata heidän välillänsä olevan
mitään erikoista. Siihen oli Anella omat syynsä.

Mutta päästyään ovelle ei hän voinut olla kääntymättä eikä sanomatta
Antonille:

"Sinä olet paljon parempi minua, Anton, vaikka istutkin täällä. Sinä
olet paljon parempi kuin kaikki muut vapaat ja irralliset, se on
varma."

Vanginvartian mielestä se ei ollutkaan liiaksi sanottu, sillä koko
kaupunki tiesi kertomuksen Anton Riben surullisista vaiheista. Ja jos
jury-oikeus olisi ollut häntä tuomitsemassa, niin hän ihan varmaan
olisi tullut sekä vapautetuksi että kunnioitetuksikin.

Mutta Ane ei tahtonut saattaa ketään, kaikkein vähimmin kylänvoutia
aavistamaan heidän välistä suhdettansa. Sillä siitä asti, kuin Ane oli
jättänyt raha-arkun hänelle, luuli Ane huomanneensa, että hänkin oli
voudinkin mielestä saanut osakseen liian vähän. Eihän viidensadan
taalerin summa antanut kovinkaan paljoa korkoa vuodessa.

Antonin istuessa vangittuna olisi ensimmäisen puolen vuoden korot ollut
pois maksettava. Ja ne, jotka niitä nyt saisivat, tulisivat saamaan
koko vuosikoron, voisivatpa vielä olla melkein varmat, että se tulisi
heille koko ikänsä.

Kaksituhatta taaleria nyt yhteensä karttui, ja oli päätetty jakaa ne
kymmeneen osaan.

Koko kaupunki sai hyvissä ajoin tietää, mikä juhlapäivä nyt koitti,
sillä kello viidestä kuuteen aamulla pyhitettiin se soittamalla kirkon
kelloa.

Kaupunginvaltuusmiehille ehdotti kylänvouti, että testamenttaajan
sukulainen Anton Ribe, saisi ensimmäisen osan, kaksisataa taaleria
vuodessa koko ijäkseen. Tätä ehdotustaan puolusti hän lämpimästi
kuvailemalla Antonin puutteenalaista tilaa ja hänen likeistä
sukulaisuuttaan testamenttaajan kanssa.

Ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti.

Toiseksi ehdotti hän, että toinen osa samoin elinajaksi annettaisiin
testamenttaajan uskolliselle palvelijalle Ane Olsenille, jonka verraton
rehellisyyshän se oli vaikuttanut, että suurin osa rahoista edes
tulikaan kaupungin hyväksi.

Tämäkin ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti.

Kuin Anton pääsi vapaaksi, ei kukaan katsellut häntä halveksivasti
siitä syystä, että hän oli ollut vangittuna; sen hän huomasi varsin
hyvin. Hän pikemmin oli päivän sankari eikä suinkaan vähimmin
lastenkodin Anen mielestä.

Ane katsoi kuitenkin viisaimmaksi antaa ensin vuosikauden kulua, ennen
kuin rupesi Antonin yhtiökumppaniksi. Mutta sitte tekikin hän sen perin
pohjin. Ja kyltissä pienen valkoisen talon seinällä, jossa he alottivat
siirtomaan tavarain kauppansa, oli sinipohjalla kultakirjaimilla "Ribe
ja Kumppani"; eikä kumppani ollut kukaan muu kuin lastenkodin Ane.

Hautuumaalla oli nyt myöskin kirjoitus patsaassa yhtä loistavana ja
kauniina kuin ennen, mutta se oli kylänvoudin pyynnöstä muutettu toisin
kuuluvaksi.



IX.

Äiti.


Lastenkodin Ane ei juuri näyttänyt ulkonaisessa elämässään mitään
erikoisia merkkejä siitä, että hän oli Nilkku-Olan ja Vene-Riitan
tytär, mutta hänen sisällänsä pysyivät nuo sukumerkit yhä jäljellä.

Eikä hän koettanutkaan niitä sukumerkkejä itsestään karsia;
toisenlaisissa oloissa olisivat ne saattaneet kehittyä hyvinkin
pahoiksi. Hän oli sellaisenansa ainoastaan siirtynyt ylemmäksi vähän
arvokkaampaan säätyluokkaan.

Mutta vuosikauden kuluttua avioliitossa syntyi hänelle poika, ja siitä
alkoi uusi kausi hänen elämässään. Sillä ei mitään siitä kaikesta, kuin
hänelle oli tähän asti tapahtunut, käynyt verrata tähän.

Äidin ilo orasti niin kuin verholehdet uudessa hitaasti kasvavassa
taimessa. Äidin ilo, tämä vaimon puhtain ja autuaallisin tunne, täytti
hänen sydämmensä kiitollisuudella Jumalaa kohtaan. Ja kiitollisuus
herätti hänessä halun tulla hyväksi.

Kuin rakkauden aurinko kerran paistaa johonkin huoneesen, leviävät sen
säteet silloin sekä lapsiin että vanhaan, nojatuolissa lepäävään
äidinisään.

Äidin isä oli nyt etsittävä. Olipa hän ennen ollut millainen hyvänsä,
niin nyt hän oli sekä isä että äidinisä.

Ane läksi itse maalle tuomaan tylsistynyttä vanhusta kaupunkiin
ristiäisiin.

Ja Nilkku-Olassa heräsi uusi lämpöisempi tunne eloon, ilo siitä, että
hänellä halveksitulla, pilkatulla vaivaisella, oli niin varakas tytär,
ja vielä enemmin ilo siitä, että hänellä nyt oli lapsenlapsi, joka oli
ristittävä hänen kaimaksensa.

Siinä oli luottamusta, joka levisi sovittavana hänen olemukseensa ja
teki hänet vielä jonkin arvoiseksi, vaikka se arvo olikin vähäinen.

Se teki hänet pikku Olan kärsivälliseksi hoitajaksi. Sillä ukko jäikin
ristiäismatkaltansa kaupunkiin. Ane ei hennonnut lähettää häntä enää
maalle, vaikka hänestä tosin ei ollutkaan mieluista luopua
vaivaisavusta, ukon vapaasta elatuksesta.

Vuosikausi hänellä enää olikin elettävänä eli paraiksi sen verta, että
sai nähdä elämänsä pimeällä taivaalla iltaruskon kajastuksen.

Espedal oli sairas, mutta ei kuitenkaan voinut pysyä kotosalla, kuin
kuuli Nilkku-Olan olevan kuolemaisillaan.

Oli hänellä myöskin vielä sanomatta viimeinen sana Anelle, joka aina
lapsuudestaan asti oli tuottanut hänelle murhetta ja levottomuutta.

Ja se sana tuli niin lyhyesti ja syvämietteisesti ja hämärästi, että se
sitte seurasi Anea kuin jokin ennustus läpi koko elämän.

"Hän on tuleva sinulle kurittajaksi Kristuksen tykö", sanoi hän
viitaten poikaan.

Sitte hän palasi Timianintorin laitaan, vetäen sekä jalkojaan että
keppiään. Hänestä oli vaikea luopua tästä heikosta, hauraasta
elämänlaivasta ennen sen pääsemistä satamaan.

"Mutta Herra, sinä viivyt", huokasi hän väsyksissä nojatessaan
ruumis-arkku-kyltin alla olevaan pihtipieleen ja levätessään yhden
ainoankin rapun tähden.

Hänen tyttärensä tuli vastaan ja auttoi hänet sisään.

"Ai, ai, oli hyvin pahasti, että läksit ulos, isä."

"Oikein se oli, että läksin, lapseni."

"Mutta sinä ihan varmaan tulet tosi sairaaksi."

"Kyllä kaikki käy hyvin, kunhan saan vähän maata."

Ja muutamain päivien päästä hän makasikin, nukkuneena vähäksi tai
kauaksi aikaa sen mukaan, miten pian kukin uskoo ylösnousemisen aamun
koittavan.

Mutta tytär muisteli hänen sanojaan: kyllä kaikki käy hyvin, kunhan
saan vähän maata.

"Se oli ennustus niin kuin moni muukin Espedalin lause", sanoi Omeyer
haudalla ja syystä kyllä.

       *       *       *       *       *

Kukapa isä tai äiti ei mielellään tahdo viedä lastansa kasteelle, yksin
silloinkin, kuin heidän sydämmensä ovat niin täynnä ajallisten etujen
himoja kuin Anen.

Vaikka joku ei siitä pidäkään lukua itsensä tähden, tahdotaan sitä
kuitenkin lapselleen.

Moni merimies, joka ei enää tahdo eikä uskalla rukoilla itsensä
puolesta, huokailee kuitenkin kajuutassaan kyynelsilmin lapsensa
puolesta.

Moni ajattelija, joka on itse tullut epäilijäksi, iloitsee kuitenkin,
kuin kuulee vaimonsa opettavan lapselle turvallisia lastenrukouksia.

Ja eikö se todella ole kuin sulostuttava ja kaunistava auringon
välähdys kylmänä talven kaltaisena elämän päivänä.

Ane ajatteli ainoastaan pikku Olaa ja eli ainoastaan häntä varten.

Anton parka sai nyt aina olla unhotuksissa, milloin tuli puodista
sisälle.

Ja joka kerran, kuin Ane ajatteli mahdolliseksi, että jokin vaara
saattoi uhata pikku Olan ruumista tai sielua, jokaisessa kaikkein
vähimmässäkin vilustuksen tapauksessa tai huonon taipumuksen
vilahduksessa oli Ane näkevinänsä Espedalin läpitunkevan katseen ja
kuulevinansa hänen kumean vakavan äänensä lausuvan:

"Hän on tuleva sinulle kurittajaksi Kristuksen tykö."

Paras oli puhella Omeyerin kanssa näistä sanoista, jotka lakkaamatta
palasivat hänen ajatuksiinsa.

Omeyer hypähti ylös, kuin kuuli Espedalin sanat. Hänen olisi tehnyt
mieli sanoa näitä ymmärtämättömiksi ja ikävystyttäviksi, mutta hän kävi
jälleen istumaan, katsoa tuijotti vastaiseen seinään ja sanoi:

"Niin, niin ... niin, niin ... kyllä siinä on jotakin merkitystä."

"Niin, ihan varmaan siinä on", vastasi Ane peloissaan.

"On", sanoi Omeyer, ehdittyään nyt muodostella sen ajatuksen oman
luontonsa ja käsitystapansa mukaan, "Espedal tarkoitti, että Jumala voi
lastemme kautta helpoimmin tehdä meidät itsemmekin hyviksi lapsiksi ja
valmiiksi menemään hänen valtakuntaansa. Minä olen usein elämässäni
nähnyt Jumalan lähestyvän lapsien kautta yksin sellaisiakin, jotka ovat
kauimpana hänestä. Lasten kautta totuttaa hän meitä luopumaan monesta
pahasta tavasta, joita meidän täytyy juuri lasten tähden karttaa; ei
papit eikä maallikot voi paremmin kuin lapsemme opettaa meitä olemaan
kärsivälliset ja unhottamaan oman mukavuutemme."

"Niin, se on totta", vastasi äiti huolissaan.

"Sinä saat kokea paljon enemmänkin", jatkoi pappi. "Saat nähdä, että
Jumala lapsen kautta opettaa sinulle sekä katkismuksen että selitykset
uudestaan, ja kuin täysikasvuisena niitä opimme, niin ei se enää
tapahdukaan yksistään kirjainten mukaan, vaan me usein vaivumme niin
syviin ajatuksiin, että lapsemme ihmeissään herättävät meitä niistä."

"Ei mikään olisi minulle mieluisempaa", sanoi Ane halukkaasti.

"Sen kyllä uskon", sanoi pappi. "Rakkaus lapsiimme, ilo, jota he
tuottavat meille, ja myöskin monet murheet heistä ja surut heidän
tähtensä, kaikki ne ovat keinoja, joilla Jumala meitä vetää puoleensa."

"Sen minä tiedän", vastasi Ane iloisesti. "Minulla ei ole koskaan ennen
ollut sellaista ikävöimistä Jumalan puoleen kuin siitä lähtein, kuin
pojan sain."

"Ja sinä olet vast'edes vielä yhä enemmän ikävöivä häntä, mitä kauemmin
poika sinulla on. Sitä se Espedal juuri tarkoitti, ja hän oli oikeassa.
Lapsista alkaa meille uusi elämä. Ne täyttävät ympärillämme ilman
kevätauringolla ja kukkaistuoksulla. Me saamme kokea puhtaampaa ja
jalompaa kevättä ja kesää meidän lapsissamme, vaikkapa vuosien myrskyt
olkootkin jo puhallelleet pois lehdet meidän omista oksistamme, eikä
kukaan meistä voi toivoa elämänsä taivaalle kauniimpaa iltaruskoa, kuin
lastemme onni on."

"Miten kaunista se oli!" sanoi Ane kotiin mennessään.



X.

Jälkivaikutuksia.


Pikku Ola oppi jo pienenä poikana oleksimaan alhaalla puodissa, sillä
siellä oli aina vähän runsaammin vaihtelua kuin asuinhuoneissa, ja aina
siellä oli jotain etuakin. Mutta sitä tapahtui ainoastaan silloin, kuin
äiti oli muissa toimissa, sillä hän ei koskaan tahtonut päästää poikaa
puotiin, hänellä ei ollut vähääkään luottamusta häneen.

Milloin ei ollut ostajia puodissa, istui Ribe tavallisesti sen takana
pikku konttorissa, huolellisesti hoidellen kirjoja ja kirjeenvaihtoa.

Ja silloin oli pikku pojalla aina täysi vapaus puodissa. Sormet
kaivelivat kaikkia laatikoita ja taskut muodostuivat pieniksi kaupan
haaraosastoiksi.

Puotipoika ainoastaan nauroi eikä sanonut mitään, sillä hänestä tuo oli
ihan luonnollista.

Kuin isä tuli puotiin, muuttui se yht'äkkiä ruokahuoneesta
leikkihuoneeksi.

Poika osasi leikitellä millä hyvänsä: kirjoituskirjoilla, Eidamin
juustolla, saapasmuste-rasioilla, tauluilla ja peileillä. Mutta
kaikkein hupaisinta oli kosketella pitkällä kepillä katossa olevia
tavaroita ja ottaa nauloista alas sadelakkeja.

Kohta hän jaksoi saada alas myöskin sadetakit ja housut, niin että
lattialle karttui isot keltaiset kasat vaatetta ja puotipoika kyllästyi
ja antoi niiden olla siinä paikoillaan. Silloin Ribe aivan tyynesti
ripusti kaikki takaisin kattoon. Hänhän olikin tottunut tekemään kaikki
itse.

Hänenhän itsensä täytyi joka aamu herättää puotipoika ja vielä mennä
uloskin avaamaan ikkunanluukut ja ovi, jos mieli saada puotia auki
ajoissa ja estää torille meneviä ihmisiä luulemasta, että olikin
aikomus pitää se kiinni.

Ja eikö hän itse mieluisemmin juossut aittaan ja käskenyt nenäkkään
vastauksen saamisen uhalla puotipoikaa noutamaan uutta rusinalaatikkoa,
kuin pohja yht'äkkiä tuli esiin puodissa olevasta laatikosta ja ostajia
oli odottamassa.

Eikö hän juuri ollut se mies, joka ei ollut syntynytkään käskemään ja
joka sen tähden oli kasvattanut ensimmäisen puotipoikansa sillä tavalla
ja varmaan oli samoin kasvattava kaikki muutkin.

Mutta jos oli paljo ostajia puodissa, juoksi pikku Ola isänsä kanssa
laatikolta toiselle ja sai mitään pahaa pelkäämättömältä isältä
vähäisen osan kaikesta syötäväksi kelpaavasta, niin kuin se olisi
ollutkin hänen ainoana ruokatulonansa.

Kohta teki Ola itsekin kauppoja. Alku tapahtui markkina-aikaan
purutupakalla ja sellaisella pikku tavaralla, jonka antamiseen muilla
ei ollut aikaa.

Talonpojat, miehet ja vaimot, makailivat puotipöydän varassa, joka oli
täynnä sarkapakkoja ja sukkakimppuja, ja puhella lavertelivat pikku
Olan kanssa, joka näytti olevan vakuutettu omasta arvostaan. Hän veti
laatikosta esiin tupakkakäärön ja mittasi siitä korttelittain
messinkimittaa vasten, joka oli upotettu pöytään. Sepä oli kelpo poika
eikä tehnyt niin tarkkaa mitatessaan, sanoivat talonpojat kiitellen.
Sitte ei muuta kuin leikata poikki ja ottaa vastaan rahat.

Tämä viimemainittu työ tuli kohta viehättävimmäksi, sillä saattoihan
silloin tällöin aina joku raha hyvin helposti jäädä käteen rahoja
heittäessä laatikkoon.

Siten kasvoi poika, oppien koko joukon pahoja tapoja.

Mutta sunnuntai-aamuna ennen kirkkoon menoa oli isällä tapana lukea
saarna, sillä pappi viivytti kirkossa ainoastaan pari tuntia ja se oli
kerrassaan liian vähä aamupäiväksi.

Puotipojalle ja Olalle hän luki hitaasti ja yksitoikkoisesti vähintäin
tuntikauden.

Jos saarna vastoin luuloa loppui ennen yhteensoittoa, niin Anton
viattomasti jatkoi sitä vapaasti, käsi suupielessä ja ruumistansa
heilutellen.

Ane mieluisimmin asetti niin, että ei ehtinyt saada talousaskareitansa
tehdyksi ennen kuin kirkkoaika alkoi.

Näin istuivat he eräänä pitkänperjantain aamuna. Raskaat, synkät
sadepilvet tekivät mielenkin alakuloiseksi; Uuni savusi ja pikku Ola
istui odotellen, että siitä tulisi tulipalo.

Mutta savu haihtui ja hän rauhoittui ja tuli rohkeammaksi. Puotipoika
istui tulen edessä ja haukotteli niin, että kyyneliä tuli silmiin,
joten hän näytti hyvin liikutetulta, ja sitä hän koetti saada Riben
huomioon.

Ola heilutteli jalkojansa ja katseli kadulle, kadehtien kumppaneita,
jotka, pitämättä vähintäkään lukua sateesta, joukottain riensivät
ylämäkeen matkalla Svartemyriin etsimään ensimmäisiä hyyppäin munia.

Hetkisen tunsi hän kuitenkin mielessään jonkinlaista tyytyväisyyttä,
että oli niin paljon jumalisempi muita. Noillahan oli muutamilla
vaaleat housutkin pitkänäperjantaina. Hän katsahti hiukan hyvillään
omia mustaverhoisia sääriänsä.

Kuitenkin hän ajatuksissaan seurasi muita poikia Suolaseen.

Suolanen oli pikkukauppias, joka myöskenteli happamia ja suolaisia
tavaroita. Samassa pikku huoneessa, jossa leveä sänky oli, oli myös
laskupöydällä ikkunan edessä silliä, pieniä viiliastioita ja kovaksi
keitettyjä munia. Ja kartiinittomassa ikkunassa oli lasia vasten
seisomassa savipiippu ja leipäkakkara, puodin ainoa kyltti.

Ravintolaa ei ollut koko kaupungissa, ei edes senkään vertaa kuin tuoli
konttoripöydän vieressä. Kuin keskiluokan nuoriso tahtoi lirkutella,
meni se Suolaseen ja söi kylliksensä kolmesta killingistä.

Ane oli usein varoittanut Olaa sellaisesta kevytmielisyydestä,
ja nyt poika, kuin mieleen oli tullut tuo farisealaisuus, ajattelikin
inholla kumppaneja. He varmaankin aikoivat mennä Suolaseen nyt
pitkänäperjantaina.

Postillan saarna oli lopussa ja Anton Ribe oli jo pitänyt vapaan
esitelmänsäkin, mutta ei kuitenkaan luullut vielä saaneensa asiaa
kyllin selville.

Näyttääkseen nyt lapselle havainnollisesti Vapahtajan kärsimyksiä, otti
hän nuppineulan, ainoastaan pienen nuppineulan, eikä mitään
rautanaulaa, ja rupesi näyttämään pojalle, miten kipeästi se koski
käteen.

Ja hän tosiaan pisti!

Poika vetäsi kauhistuen kätensä pois, parkasi ja väänsi kasvonsa
rumiksi.

Samassa tuli Ane.

"Oletko hulluna?" huusi Ane kokonaan masentuneelle aviomiehellensä.
"Voi miten toivoisin olevani mies! Miten minä silloin kasvattaisin
poikaa! Sinähän turmelet hänet ihan kokonaan! Sinulla ei ole ymmärrystä
enempää kuin tällä halolla... Onko koskaan ennen kuultu tuollaisia
hullutuksia?"

Anton neuvottomana piti kättään suupielessä ja oli vaiti, oli ihan
vaiti koko päivän.

Äiti oli ystävällisempi poikaa kohtaan jumalanpalveluksen jäljestä,
mutta Ola pelkäsi isäänsä koko päivän, ja se oli tuskallista isälle.

Näin kasvoi poika isommaksi.

Isä näki välistä minkä mitäkin hänen kujeitansa, esimerkiksi kuin hän
kerran meni aittaan ja aikoi vanhan tavan mukaan ottaa kulauksen
kirsikkaviiniä.

Siellä oli kaksi astiaa rinnakkain ihan oven vieressä,
toisessa kirsikkaviiniä, sellaista kuin talonpojille annettiin
kaupantekijäisiksi, ja toisessa kirjoitusmustetta. Ja hyllyllä niiden
välissä seisoi kaksi lasia, jalka rikki kummastakin. Kiireessä ja aitan
pimeässä otti Ola viinin sijasta mustetta ja syöksyi sitte kauhuissaan
puotiin.

Ja, kuten sanottu, tämä ei ollutkaan ainoa kerta, kuin isänsä sitä
näki.

Mutta mitä enemmin äiti toimitti omantunnon virkaa pojassa ja mitä
enemmin hänen levottomat silmänsä vartioivat pojan pienintäkin
liikettä, sitä enemmin veltostui perin rehellinen Anton eikä viimein
hennonut sanoa enää sanaakaan pojalle.

Tai ehkä hän ei uskaltanutkaan, ehkäpä tuo nuppineula yhä vielä pisti
häntä.

Hän vain lempeästi silitteli pojan tukkaa ja varoittavasti pudisti
päätänsä.

Mutta Ane menetteli ihan päin vastoin. Hän vartioitsi poikaa eikä
luottanut vähääkään häneen.

Poika tunsi sen kyllä ja kosti.

Ane ajatteli usein, kuinka paljon parempaa kasvatusta poika nyt sai,
kuin hän itse oli saanut pienenä ollessaan, hän, jota ei ollut koskaan
toruttu, vaan pikemmin kiitetty jokaisesta pikku kepposesta. Ja olihan
hänestä kuitenkin tullut niin hyvä ihminen.

Kuitenkin hän nyt koetti melkein yksinomaan epärehellisillä keinoilla
saada poikaa masennetuksi, milloin hän teki jotakin.

Poika ymmärsi tuon varsin pian; ei kaikki ollut ihan oikein äidinkään
puolella; sen tähden hän kartteli äitiänsä kilpailun oikeudella niin
kuin kärppä kettua.

Jos äiti silloin heltyi kyyneliin asti ja yritti puristamaan poikaa
rintaansa vasten, silloin poika tallasi hänen paraimmat tunteensa
maahan. Silloin hänen vastauksensa osoittivat kaikkein suurinta
kunnioituksen puutetta ja hänen viitteensä olivat kaikkein
loukkaavimmat.

Ja jospa hän sitä usein katuikin ollessaan poissa äitinsä luota, niin
kuin hän todella katui, niin tapahtui kuitenkin yhä uudestaan ihan
samalla tavalla.

       *       *       *       *       *

Ola oli nyt neljännellätoista vuodella ja asui puotipojan kanssa.

Oli talvi-ilta. Silloin tällöin liiteli alas joku lumihiutuva. Jääkylmä
itätuuli alkoi puhallella ennustaen lumimyrskyä. Tuulispäitä kiiteli
pitkin mäkeä kuin vallattomat varsat.

Maa oli lumeton, ainoastaan siellä täällä näkyi vähä valkoista.

Pölyä ja roskaa oli harmaana pohjana lumipaikkojen välillä, ja nyt ne
tuulessa kiehtoutuivat ylös ihmisten silmiin ja asettuivat taas milloin
mihinkin, tietämättä oikein mihin päästä rauhaan.

Heikkoa tulen valoa näkyi Riben puodista. Tosin siellä oli kaksi pientä
lamppua puotipöydällä, mutta koko joukko sadetakkeja riippui niiden
edessä, pimittäen tulta, joka ei valaissut enempää kuin kipunat, joita
terävä hevosenkenkä löi kivikadusta.

Ola oli juuri juossut sisältä puotiin, mutta isä kutsui häntä heti
konttoriin.

"Osaatko auttaa minua? Tämä on varmaankin Englannin kieltä. Se on
'Karoliinasta'."

Ola todisti ylpeänä, että se oli Englannin kieltä. Mutta saada
sähkösanoma käännetyksi omalle kielelleen, sitä he eivät osanneet
yhdessäkään.

Ribe oli samoin kuin enimmät muut pikku kaupungin porvarit ruvennut
pieneksi laivan isännäksi, ja "Karoliina" oli hänen kivihiililaivansa
nimi.

Sähkösanoma oli siis sieltä ja kuului näin:

"Karoline totally wreck Humber. All saved."

Olan täytyi noutaa sanakirja ja kartta, ja niiden avulla he vähitellen
saivat selville kaiken muun paitse "totally" sanaa, jota he molemmat
mietiskellen vähä väliä lausuivat pikku konttorissa. Sillä sitä ei
ollut sanakirjassa.

Olasta oli tapaus varsin viehättävä, mutta hän ei ollut saanutkaan
toimitetuksi varinaista asiaansa, mitä hänellä oli puotiin.

Ja kuin hän nyt läksi ulos, seurasi häntä Ribe, sähkösanoma kädessä,
yhä mietiskellen tuota "totally wreck".

Torilla oli yhä roskaisempaa. Kaksi sitkeätä torimatamia tömisteli
jalkojansa ja viuhtoi käsillään, sillä he tahtoivat pysyä kaupoissaan
niin kauan, kuin tulet säilyivät sammumatta tuulessa.

Kaupungin ainoa torilamppu, joka riippui Riben nurkassa ja jota
syötettiin öljyllä, oli jo sanonut hyvää yötä.

Saattoi paraiksi erottaa varjon näköiset haamut, jotka pimeästä tulivat
Rantakadulle, hiipivät yli torin ja katosivat Itäkadulle.

Jotakin mustaa tuli toisen torimatamin luo. Lyhdin valossa voi erottaa
hänet matami Ribeksi nahkakauluksineen ja hyvine käsivarustuksineen.
Niin, niin, hänellä kyllä oli lämmin ja hyvä.

Hän tahoi Gravensteinin omenia kuuden killingin edestä ja pani
kaksitoista-killinkisen torimatamille käteen. Mummo luki omenat
lyhtitulen edessä, mutta, ollen tylsynyt jo sekä näöltä että muilta
aistimilta, seisoi sitte puhellen ja kaivellen rahalaatikkoaan, kunnes
antoi matami Ribelle kaksitoista-killinkisen takaisin.

Lastenkodin Ane katsahti siihen lähellä lyhtiä ja hämmästyi, mutta
oltuaan vähän aikaa neuvottomana pisti sen äkisti täyteen kukkaroonsa.

Ennen kuin hän sieltä ehti takaisin omalle ovelle, oli jo kaikki
voitettu ja unhotettu.

Joku ostajatyttö tuli ovessa vastaan, kori kädessä, ja Ane näki Olan
menevän rahalaatikolle. Hän oli siis ollut tekemässä kauppaa yksinänsä,
sillä ei Ribeä eikä puotipoikaa näkynyt siellä. Ane pysähtyi hiukan
ovelle katsomaan sadetakkien välitse.

Kas niin, jotakin välähti! Voiko se olla mahdollista? Kuin Ola pudotti
rahoja laatikkoon, lensi jotakin kirkasta, hopearahan näköistä ilmaan
ja Ola sieppasi suullaan ihan kuin koira sille viskattua leipäpalaa.

Tuo oli hirvittävää taitoa, jos se oli totta. Eikä lastenkodin Ane
epäillyt sitä ollenkaan.

Hän syöksyi esiin, suoraan Olan luo, tarttui häneen kiinni ja tiuskasi:

"Mitä sinulla on suussa?"

"Veskuna vain", sanoi Ola kokeeksi.

"Valehteletko?" Eikä Ane väräyttänyt silmiänsä pois hänen suustansa.
"Valhe on yhtä paha kuin varkaus ... ja varastaa on yhtä pahoin kuin
tappaa... Poika, poika, mitä sinä teet?" Ja ihan jyrkkään sanoi hän:
"Sinulla on rahaa suussa."

Ola vähän nykäytti päätänsä ja avasi suunsa ikään kuin halveksivaan
irvistykseen.

Mutta Ane kyllin kykeni huomaamaan pojan temput. Hän näki jotakin
lentävän pöydällä olevaan kaulaliinapakkaan ja tuota pikaa veti hän
sieltä näkyviin kirkkaan kaksitoista-killinkisen.

Puotipoika nauraa hihitti ja Anton siirsi tuon "totally
wreck"-sähkösanoman vasempaan käteensä, voidakseen oikealla tukea
suupieltänsä, ja oli vaiti, niin kuin oli ollut koko ajan.

"Lapsi parka, oma poikani!" valitti äiti. "Poika parka, tuollaistako
tietä sinä rupeat käymään! Minä antaisin sydänvereni sinun
pelastukseksesi."

Ja Ane tahtoi vetää häntä luoksensa, mutta poika työnsi halveksivasti
ja vihaisesti katsoen äitinsä pois.

"Tässä täytyy tehdä jotakin", sanoi Ane loukkautuneen tavalla. Ja tuota
pikaa hän olikin selvillä siitä, mitä oli tehtävä, ja läksi heti ulos
kylmään tuuleen.

Nyt Anton astui hiljaa Olan ohitse ja ääneti silitti hänen päätänsä.
Isältään Ola sitä kyllä kärsi.

"Mutta äiti ei saanutkaan kuulla sähkösanomaa", sanoi Ola äkisti,
lapsilla kun niin helposti tapahtuu siirtyminen ajatuksesta toiseen.
"Juoksenko sanomaan hänelle?"

"Juokse, se kai on parasta,"

Tuota pikaa seisoi Ane uudestaan puotipöydän vieressä ja sai sekä
silmillään että korvillaan tiedon sähkösanomasta ja sen selityksestä.

"Oliko se vakuutettu, Anton?"

"En oikein tiedä, mitä vastaisin. Kyllä minä eräänä päivänä puhuin
asiamiehelle vakuuttamisesta, mutta en minä ole saanut vakuutuskirjaa
enkä myöskään ole maksanut."

"No, kaikissa tapauksissa olet vakuuttanut", virkkoi Ane. "Juokse, Ola,
asiamiehen luo kysymään, onko Karoliina vakuutettu. Mutta älä puhu
sanaakaan muuta, ymmärrätkö? Kysy vain, onko Karoliina vakuutettu."

Ola juoksi pois ja tuli tuota pikaa takaisin selittämään, että asiamies
ei oikein muistanut, mitenkä se oli. Hän kai pelkäsi tappiota ja tahtoi
mieluisimmin päästä siitä.

Nyt Ane meni pikku konttoriin ja saneli Antonille:

"Kun olen saanut tietoja Karoliinasta, mutta en tiedä, onko sitä
suullisen välipuheemme mukaan katsottava vakuutetuksi, saan täten..."

Vastaus tuli tuota pikaa asiamieheltä, joka mielellään tahtoi saada
vakuutusmaksun ja tietysti luuli Karoliinasta tulleen hyviä tietoja.
Vastaus siis kuului, että "laiva tietysti oli vakuutettu".

Ane katsoi mahtavasti kolmeen mieheen ja hänen silmänsä sanoivat:
"minun pitäisi olla mies."

Sitte hän jälleen läksi ulos. Hän ei ollut unhottanut ensimmäistä
asiaansa.

Nyt hänen täytyi kulkea pilkko pimeässä, sillä torimatamit olivat juuri
lähteneet kotiinsa. Viimein hän pääsi monta nurkkaa kiertäen pappilaan.

Pastori Omeyer oli juuri voimistelemassa lukuisan perheensä nuorimpain
jäsenten kanssa suuressa kyökissä kaikkein, sekä palvelijain ja lasten
että oman itsensäkin, suureksi huviksi.

Se kyllä soveltui varsin hyvin hänen luonnolleen, mutta täytyypä
kuitenkin aina ihmetellä sitä isää tai äitiä, joka osaa asettua
lastensa kannalle eikä ainoastaan leikitellä kaikkein pienimpien
kanssa, vaan myöskin mellastella niiden kanssa, jotka ovat
vallattomimmillaan, olla heidän paras leikkikumppaninsa sekä
talvi-iltoina suuressa huoneessa että kesällä ulkona kedolla ja
alhaalla rannassa, sekä tulla heidän ystäväksensä, jonka seuraa he
kaipaavat.

Se suojelee pienokaisia paljolta pahalta ja se säilyttää paljon hyvää
suuremmissa.

"Vai niin, sinäkö se olet, Ane?" sanoi pastori ystävällisesti, hypähti
ylös lattialta ja pudisti itsestään pois tomun.

Niin, Ane se oli, ja hän tahtoi nyt niin mielellään vähän puhella
pastorin kanssa.

Omeyer juoksi vihreän lampun luo niin kiireesti, että oli kaataa kumoon
sekä lapset että palvelijat, sytytti sen ja astui viimein edeltä
huoneesensa, näyttäen tulta ja tietä matami Ribelle.

Siellä nyt huolestunut äiti alkoi avata sydäntänsä. Hän kertoi suoraan
kaikki poikansa kujeet ja näpistelemiset pitkin vuosia. Oli aivan
omituista huomata, miten erittäin tarkkaan hän oli pitänyt poikaa
silmällä ja miten hyvä hänen muistonsa oli.

Mutta nyt Ola oli jo niin suuri, että äiti alkoi kadottaa toivonsa ja
välistä peljätä pahinta rakkaasta lapsestaan. Olan viekkaus ja
varkauteen taipumus olivat tänään oikeen peljästyttäneet häntä.

"Mitä pitää minun tehdä, herra pastori? Hän on minun ainoa lapseni.
Mitä voin minä tehdä?" Ja hän itki katkerasti,

Omeyer oli vaiti ja mietti. Anen oma nuoruuden historia oli tämän
kertomuksen aikana yhä tarkemmin johtunut pastorille mieleen.

"Ei mikään uhri ole niin suuri, että en olisi valmis sitä tekemään, jos
vain pojastani voisi tulla hyvä ja onnellinen ihminen. Minä olen usein
ajatellut niitä kauniita sanoja, jotka lausuitte pojan pienenä ollessa,
että 'lasten onni on kaunein iltarusko vanhempien taivaalla'. Se
minulle johtui taas mieleen, kuin näin, miten hupaista teillä oli
lastenne kanssa kyökissä. Mutta meillä ei lainkaan ole samoin. Jospa
kuitenkin tietäisitte, miten minä huolehdin Olan puolesta yöt päivät!
Minä elänkin ainoastaan häntä varten."

Nyt Omeyer katsoi olevan sopivan hetken ryhtyä vastaamaan.

"Kyllä minä tiedän, mitä sinun pitää tehdä", sanoi hän lempeästi, mutta
vakavasti.

"Tiedättekö tosiaankin?"

"Kyllä ... mutta oletko valmis siihen uhraukseen?"

"Olen", vastasi Ane kiihkeästi.

"Sinun täytyy uhrata itsesi."

Ane hämmästyi. Hän ei tuota oikein ymmärtänyt.

"Sinun täytyy tuomita itseäsi ja kuolettaa itsestäsi pahat himot. Ola
on ainoastaan äitinsä poika."

Ane käänsi katseensa alas ja tähysteli, eikö mistään löytyisi
pakopaikkaa.

"Nyt sinä et saa koettaakaan kiemurrella pakoon, vaan sinun pitää
nöyrtyä ja kuunnella, niin minä puhun sinulle yhtä suoraan ja
tuttavasti kuin ennen rippikouluaikana. Jos tahdomme saada hedelmää
paremmaksi, täytyy meidän alkaa puusta. Ajattele nyt tarkkaan, sillä
tämä koskee sekä sinun että lapsesi onnea; oletko itse vilpitön
kaikessa? Minähän tiedän sinun lapsuutesi ja nuoruutesi, mutta kuinka
paljo sinussa on jäljellä sitä luontoa, sen tietää ainoastaan Jumala.
Sen verran voin kuitenkin sanoa, että luulen sitä sinussa olevan
paljonkin ja että sinun pitää koettaa muistella omia tekojasi niin
paljon kuin mahdollista. Aiota nyt ihan viime päivistä. Etkö ole tänään
tai eilen ... jospa et juuri varastanut ... niin..."

"Voi, Herra minua armahtakoon!" huokasi Ane ja kasvot sävähtivät
punaisiksi ihan tukan rajaan asti.

"Tunnusta vain suoraan se, jota ajatellessasi nyt noin häpeät", sanoi
Omeyer. "Nöyryytys, jota tuottaa pahan tekosi tunnustaminen sellaiselle
ihmiselle, jota kunnioitat, tekee sinut hyväksi ja rehelliseksi, Ane."

Omeyer ei hellittänyt ennen, kuin Ane kertoi samaniltaiset rumat
tapaukset.

"Ja ihan tänä päivänä!" virkkoi Omeyer hyvin säälivästi.

Ane koetti livahtaa pois koko asiasta, mutta pastori ei päästänyt.

"Nyt meidän pitää ihan ensin tutkia vain sinun omaa elämääsi, Ane." Hän
taputti häntä olkapäähän. "Muistuttele nyt vain mieleesi kaikki
epärehellisyydet, mitä enemmän niitä muistat, sitä parempi itsellesi.
Sillä jos omatuntosi on ollutkin valpas lapseesi nähden, niin on se
ollut nukuksissa, mitä itseesi tulee. Pitäisi olla ihan päin vastoin."

Ja Anen täytyi etsiskellä muististansa ja ajatella aina niihin aikoihin
asti, kuin hän joutui naimisiin ja sitä ennen oli Riben talossa
rannalla. Pastori auttoi häntä muistuttamalla paikkoja ja muita oloja
eri aikoina.

Siitä tuli pitkä, hyvin pitkä jono kaikenlaisia kepposia, petoksia ja
epärehellisyyttä. Viimein Ane kadotti kaiken vastustushalunkin pastoria
kohtaan. Hän kertoi yksin sen onnistumattoman yrityksensäkin, kuin
tahtoi omistaa itsellensä ja Antonille Riben koko raha-arkkua, ja
tunnusti, kuinka hän pitkät ajat oli himoinnut Riben perintöä ja miten
hän oli eräänä yönä ennen testamentin tekoa ollut pahassa kiusauksessa
toimittamaan Ribeä pois tieltä, että Anton vastoin setänsä vihaa saisi
perinnön.

Sitte Omeyer siirsi kaikki Anen teot lapseen, että Ane oikein näkisi,
miten kauheita ne olivat äidin silmissä.

Ane vapisi pelosta.

"Ajattelehan, mitä sinusta olisi voinut tulla ja mikä nyt saattaisit
olla tänä hetkenä, jos Jumala ei olisi auttanut sinua, tekemällä
kiusaukset niin helpoiksi kuin mahdollista. Kummastuttaako sinua nyt,
että lapsi on sellainen?"

Ane itki taas katkerasti.

Vähän ajan päästä hän nosti päänsä ja sanoi jyrkästi:

"Minä muutun ja tulen uudeksi ihmiseksi. Minä olen varoillani lapseni
tähden. Ah, minä voisin tehdä mitä hyvänsä Olan tähden!"

"Ei, ei, Ane, tässä tarvitaan perinpohjaisempi kääntyminen. Täydellinen
muutos ei tapahdu lapsen tähden eikä äidin rakkaudesta. Sinun pitää
Jumalan avulla tulla uudeksi ihmiseksi hyvän ja oikean itsensä tähden
ja oman itsesi tähden. Ja kuulehan, Ane, minulla on hyvä toivo
sinusta."

"Entä lapseni, poikani, Ola? Teidän pitää ajatella häntä, eikä
yksistään minua."

"Ei, vaikka lapsi olisikin tuhlaajapoika vielä kymmenen vuotta, niin
minä nyt kuitenkin ajattelen ainoastaan sinua. Sillä jos sinä tulet
Jumalan tykö, niin tulee lapsikin. Jos juuri muuttuu hyväksi, muuttuu
samalla hedelmäkin. Muistatko Espedalin sanat, Ane: Hän on tuleva
sinulle kurittajaksi Kristuksen tykö."

Molemmat olivat vähän aikaa vaiti. Omeyer oli hiukan levoton minkä
mistäkin, jota oli lausunut ihan varmasti, myöntämättä vähintäkään
poikkeusta, vaikka se olisi ehkä ollut tarpeenkin... Mutta täytyihän
sanoa kaikki jyrkkään, muuten se ei olisi vaikuttanut, mitä hän
lempeydellään tarkoitti.

"Mutta poikani!" vaikeroi Ane taas tuskaisesti. "Minä en voi sietää
ajatusta, että Ola täällä olisi pitkät ajat tuhlaajapoikana."

"Se riippuu Jumalasta ja myöskin sinusta itsestäsi. Jos sinä itse tulet
Jumalan lapseksi, niin opit myöskin odottamaan ja toivomaan ja olemaan
tekemättä vastoin..."

"Tekemättä vastoin!" kuiskasi Ane rukoillen.

"Niin, Ane, sillä sinä olet, paha kyllä, tähän asti juuri tehnyt
vastoin poikasi onnea ja menestystä. Joka lapsi on hyvin herkkä
ottamaan vastaan, mitä sen vanhemmat siihen vaikuttavat. Joka päivä
tarttuu heidän esimerkkinsä lapseen. Ja sillä, joka on kodissa
vallitsevana, on myöskin lapseen suurin vaikutus. Ajattelehan mikä
joukko tunteita ja ajatuksia sillä tavoin istutetaan lapsen sieluun ja
miten ne viimein muodostuvat sen luonteeksi. Niin kuin sinä annat
lapsen ruumiille ravintoa joka päivä, samoin annat sen sielullekin.
Sinä et kertaakaan hennoisi antaa lapsellesi vahingollista ruumiin
ruokaa, mutta sen sielua sinä ravitset valheella, ylpeydellä, vilpillä,
panettelulla ja teeskentelemisellä, ja lapsi ahmii tuota myrkkyä
silmillään, suullaan ja sydämmellään. Se kuuntelee tarkemmin
jokapäiväisen esimerkin saarnaa kuin sinä papin sanoja. Etkö jo usko,
että olet tehnyt ihan vastoin poikasi onnea, Ane?" kysyi Omeyer
lempeästi.

Ane vapisi.

"Voi, Jumala auta minua!" huokasi hän.

"Sittepä myöskin käsität, että tie pojan sydämmeen käy sinun kauttasi.
Sinun pitää ensin katua omia tekojasi ja parantaa oma elämäsi; sitte
vasta voit parantaa hänet."

Ane läksi ja Omeyer palasi lastensa luo. Astuessaan kyökkiin kuuli hän
kolmen iloisen lapsenäänen laulavan:

    Mikko metsähän pyrki vaan,
    Vaikk' ei housuja ollutkaan.
    Mut äiti makkarasuolesta
    Mikolleen laitteli housuja.

    Nyt meni metsähän Mikkokin,
    Kuin oli päässynnä housuihin.
    Ylpeys on Mikon housut omat,
    Makkarahousut uudet, somat.

Tämä äkki muutos oli melkein liikaa Omeyerillekin. Hänen täytyi
sivaista otsaansa.

"Olipa hyvä, että hän viimeinkin meni", sanoi poika.

Mutta sitte hän kohta jatkoi:

"Ei nyt maksa vaivaa leikkiä sinun kanssasi, isä; sinä vain seisot ja
mietit etkä näe mitään."

       *       *       *       *       *

Ane tosiaan rupesi huolellisesti pitämään vaaria itsestänsä tämän
jälkeen ja hänellä olikin siinä ihan kylliksi tekemistä, sillä hän ei
ollut rahtuistakaan parempi poikaansa.

Ja poika huomasi sen. Hän sitä ihmetteli ja mietiskeli, kun äiti ei
enää huolinutkaan ottaa häntä kiinni kepposistaan vaan ainoastaan piti
vaaria itsestään.

Ja poika ikään kuin tunsi siitä jo jotakin kunnioitusta äitiänsä
kohtaan.

Mutta Ola oli jo suuri mies ja hänellä oli monta huonoa kumppania,
muiden muassa puotipoika, joka häntä joka aamu ja ilta opetteli
kaikkeen pahuuteen vinnikamarissa tuolla ylhäällä, jossa sadepisarat ja
rakeet rapisivat pystysuoraan putoellen kattoikkunaan.

Rippikoulu-aika ei myöskään jättänyt mitään huomattavia merkkejä. Ei
ollut enää ketään Espedalia pelottelemassa.

Omeyer koetteli kohdella Olaa samalla tavalla kuin ennen hänen
äitiänsä.

Eikä Omeyeriltä koskaan puuttunut toivoa. Hän sanoi: "Pojat ovat poikia
eikä tyttöjä; he ennemmin kuolevat kuin näyttävät mitään vakavia
tunteita, varsinkaan omaisilleen. Mutta niitä on kuitenkin sielun
syvyydessä, yksin Olassakin. Ja ne kyllä joskus tulevat esiin, kunhan
vain odotamme ja rukoilemme."

Sitte tuli Olan lähteä merille. Oli ihan mahdoton saada häntä millään
lailla pysymään kotona. Äiti itki ja pyysi, mutta siitä Ola tuli vain
häijyn uppiniskaiseksi, niin että koko talossa ei enää ollut mitään
rauhaa; hän paukutteli ovia, riiteli, pilkkasi ja matki, niin että
kaikki häntä pelkäsivät.

Omeyerin täytyi viimein tulla sinne napsuttamaan sormiansa ja puhumaan
hänen puolestaan.

"Antakaa hänen lähteä, pääsköön hän merille! Ehkäpä se juuri onkin
paras keino kesyttää häntä."

Niin sai Ola lähteä. Oli kirkas päivä huhtikuussa ja hyvä lounastuuli.
Vene melkein käänsi kölinsä laiturille, ja maalta päin tulevat
puhallukset liitelivät mustina, levottomina, kammottavina varjoina
pitkin aaltoilevaa selkää.

Vihreä, mustakantinen merimiehen arkku seisoi Riben talossa ovensuussa.

Puotipoika, olallansa suuri tukku makuuvaatteita käärittynä
purjekankaasen, tarttui jo arkun toiseen päähän, ikään kuin merkiksi
Olalle tarttua toiseen.

Ane oli viime ajat ollut hyvin äänetön, itseään hillitsevä, hyvä ja
huomaamaton pojan vikoja sekä kätkeytynyt piiloon, milloin hellyys ja
itku tahtoivat päästä voitolle. Mutta nyt hänessä tuntui mahtavaa,
vastustamatonta vavistusta.

Ola huomasi sen, katsahti arasti puotipoikaan ja oli juuri
ryhtymäisillään hänkin vapisemaan.

Silloin Ane nielemällä tukeutti itkun tulon ja sanoi ripeästi ja
vapaasti: "hyvästi, Ola!" Mutta ei sanaakaan muuta.

Ola vähän hämmästyi eikä saanut lähteneeksi. Oli ihan kuin hän ei vielä
olisikaan ollut valmis. Hän nosti purjekangaskääröä, kohautti vähän
arkkua ja tunnusteli taskujaan, siinä hämillään odotellessansa.

Hän mielestään ei ollut koskaan niin rakastanut äitiään kuin juuri nyt.

Ane tunsi sen sanomattakin, tunsi yhä selvemmin joka silmänräpäys ja
sanoi: "Nyt sinun pitää lähteä, ne odottavat jo."

Silloin Ola meni äitinsä luo, otti häntä kädestä, ja se tuntui äidistä
suloiselta ihan sydämmen pohjaan osti. Pois päin kääntyneenä sanoi
poika: "Hyvästi, äiti, voi nyt hyvin!"

Nämä sanat ikään kuin sisälsivät kiitollisuutta siitä, että äiti voi
hillitä itseään, kunnes hän oli poissa.

Ja niiden kaiku ikään kuin ilmasi, että hän kyllä tiesi äitinsä
sittemmin itkevän, vaikka hän ei sitä nyt tehnyt muiden nähden.

Isä seisoi puodin ovella ja käänsi lukon avainta toisten astuessa
ohitse sekä liittyi ääneti seuraan, maahan katsellen kuten
tavallisesti. Hän aikoi kiiruhtaa alas laiturille ennen Olaa, mutta ei
saanut.

Ola sanoi ystävälliset jäähyväset hänelle, ja Anton piti päänsä
kumarruksissa, mutta katsahti sentään arasti ylös ja sanoi hiljaa:
"lähde Jeesuksen nimeen! onnea matkalle!" Samalla nousi käsi totuttuun
tapaansa suupieleen.

Ola oli jo tarttunut vasemmalla kädellään airoon ja oikeata heilutti
jäähyväsiksi puotipojalle ja isälle sekä äidille, joka välistä näyttihe
avonaisesta ikkunasta, välistä piirtyi kartiinin taa itkemään ja
rukoilemaan.

Iltapäivällä tuuli kääntyi länsiluoteesen ja koveni kovenemistaan. Nyt
se puhalsi suoraan maata kohti, mutta laiva luultavasti jo oli kyllin
kaukana merellä, ett'ei sen tarvinnut peljätä rantakareja.

       *       *       *       *       *

Neljännestunnin matkan päässä länteen päin kaupungista oli Vardehougen.
Sieltä näkyi aukeaa merta pitkälti ja laajalti länttä kohti.

Vardehougen oli kanervikkokunnas, täpötäynnä harmaita kiviä, kooltaan
noin lampaan ja lehmän suuruisia. Hämärässä ne näyttivät ihan
karjalaumalta, mutta päivän valossa ei siellä läheskään ollut niin
kaunista eikä romantillista.

Sinne ylös astua ponnisteli Ane vastatuuleen. Hän kyllä koetti saada
niin paljon suojaa kivistä kuin mahdollista, mutta kuitenkin täytyi
hänen pitää muhviaan suunsa edessä, ett'ei kokonaan henki salpautuisi.

Hämärä jo varjosti maata ja merta. Kuitenkin näki Ane vielä, miten
kovasti laineet kuohuivat pitkin koko rantaa ja ulompanakin, sillä
saarien takana oli vielä peninkulman matka kiviä ja luotoja merelle
päin.

Tyynellä ilmalla ne pilkistivät maininkien pohjista ylös
mustankiiltävinä ja pyöreäselkäisinä kuin valaat; mutta myrskysäällä
näyttivät ne pitkältä jonolta vedenalaisia räpytyslaitoksia, jotka
roiskuttivat vettä korkealle ylös ilmaan.

Pauhu kuului alas rantaan asti, mutta siihen, jossa Ane seisoi, kuului
se oikein kammottavalta.

Verrata mahtavan meren ääntä leijonan kiljumiseen on melkein samaa kuin
verrata auringon paistetta tulitikun valoon.

Ei ole mitään jymyä maailmassa meren äänen kaltaista, milloin se oikein
puhuu. Yksin ukkonenkin on vaan lasten leikkiä sen rinnalla. Mitäpä
onkaan ankara jyräys, joka heti hälvenee ja kestää enintänsä minuutin
tai kaksi?

Mutta meri, joka ärjyy rantaa vastaan! Kuin se joutuu kuohuksiin,
silloin kestää sen kammottava laulu tyynesti ja keskeytymättä vähintäin
vuorokauden, usein koko viikon.

Ole myrsky-yö ulkona meren seuduilla, ei edes niinkään kaukana kuin
ulkona pienessä luotosaaressa, vaan ainoastaan luotsin, kalastajan tai
talonpojan majassa rannalla tai rantasaaressa, jossa katot pilkistävät
kivien välistä sitkeäselkäisinä kuten niiden asujametkin.

Ole siellä yksi myrsky-yö, niin sinäkin, kuultuasi etelän rajumyrskyn,
tunnustat, ett'et koskaan ennen ole kokenut niin masentavaa jyrinää,
niin mahtavaa pauhua.

On ainoastaan yksi lohdutus meren raivoa vastaan, se, että sinä itse
olet maalla. Mutta jos joku sinun omaisistasi on tuolla ulkona, ehkäpä
vielä rantakuohujen keskellä, jos olet äiti ja lapsesi on tuolla,
silloin sinulla ei ole muuta lohdutusta kuin katsoa ylös Hänen
puoleensa, joka voi hillitä myrskyt ja asettaa aallot.

Anea tuuli niin pahoin ahdisteli, että hänen täytyi siirtyä suuren
kiviröykkiön siimekseen, joka luultavasti oli jäännöksenä sodan aikana
käytetystä vahtitornista.

Hän istui, puhellen hiljaa itsekseen, mutta veri kiehui hänen
kasvoissaan, joita myrsky ja tuuli vinkuen piiskasivat.

Alkoi pimetä, hän voi enää paraiksi erottaa suuret vesilätäköt
kanervikosta.

Paperi hänen jalkainsa juuressa parin kiven välissä sai pienen
sysäyksen ja vieri syrjään, mutta tuskin ehti pois kiven suojasta, kuin
rapisten palasi samaan paikkaan. Sitä tekoaan oli tuo paperi tehnyt jo
hyvin monta kertaa vaikka turhaan.

Pari kiveä tuolla alempana rinteellä alkoi liikkua. Niin, voipa kyllä
odottaa melkein mitä hyvänsä sellaisessa myrskyssä täällä ylhäällä
aukean meren rannassa, mutta tokkohan se sentään voi kiskoa irti kiviä
ja kanervia?

Ei, tuollahan näkyi kaksi oikeaa lammasta! Ihan lähellä kuuli Ane
myrskyn ulvonnan seasta halkinaisen lampaankellon kilinän. Ne näyttivät
myöskin niin mielellään pyrkivän kiviröykkiön siimekseen ja katselivat
ihmetellen Anea. Hän vaipui ajatuksiinsa, mutta lampaat katselivat
häneen niin omituisesti, että hänen täytyi herätä niistä.

Nyt oli jo melkein ihan pimeä, mutta vielä näki Ane korkeiden aaltojen
vierivän rantaan leveinä ja valkoisina kuin mahtavat lumikinokset.

Hän oli jossakin ennen nähnyt jotain sellaista suurta ja valkoista
pimeässä ... niin, nyt hän muisti. Se oli kirkossa sinä iltana, kuin
hänet päästettiin rippikoulusta; se oli alttarivaate ja suuri Jeesuksen
kuva.

Onnellinen ajatusten yhdistys Ane paralle. Hän alkoi muistella mitä
Omeyer oli sanonut edellisenä päivänä, että valkoinen aaltojen kuohu
saattoi myöskin olla alttarivaate. Ja sille alttarille, jota se vaate
peitti, tahtoi Ane mielellään uhrata poikansa, jos Jumala pelastaisi
hänen sielunsa.

Ja kuin pilvet hetkiseksi hajosivat ja länsipuoli yht'äkkiä valkeni,
luuli hän näkevänsä Jeesuksen tulevan astuen vettä myöten.

Hän hypähti, sillä joku samassa koski häneen takaa päin; meren pauhussa
eivät kuuluneet mitkään heikommat äänet.

Se oli Anton, jota myöskin oli levottomuutensa vetänyt tänne ylös. Hän
piti hyvin arasti kättään suupielessä.

Ane veti hänet kanssansa kiviröykkiön siimekseen. Rakkaammasti ja
lempeämmästi, kuin Anton oli nähnyt pitkään aikaan, kiersi Ane kätensä
hänelle kaulaan, nojasi hänen rintaansa vasten ja alkoi itkeä.

Viimein hän sanoi:

"Jospa me vain voisimme olla sellaiset, kuin meidän pitäisi olla,
Anton, ja pitää vaarin itsestämme ... varsinkin minä ... niin,
varsinkin minä ... silloin kyllä Jumala pitää huolen pojastakin. Sillä
minä nyt äsken ihan omin silmin näin Jeesuksen astuvan tuolla merellä."

"Se on oikein suurenmoista", vastasi Anton. "Se totisesti on vähän..."
Ja Anton oli oikeassa. Yksin Anekin hyväksyi nyt hänen sanansa.

Sitte he yhdessä läksivät hiipimään rinnettä alas.

Heidän takanansa välkkyi etäällä "Suurkiven" majakkatuli ikään kuin
valvova äidin silmä yöllä -- synnyinmaan ja kodin äidinsilmä.



XI.

Kurittaja.


Puolen vuotta tulivat kirjeet hyvin säännöllisesti Olalta. Sitte tämä
kuusitoista-vuotinen poika karkasi Newyorkissa laivasta ja läksi
amerikkalaisella laivalla pitkälle matkalle Itä-Indiaan, Austraaliaan
ja Länsi-Amerikkaan.

Kului nykyään ainakin kuusi kuukautta joka kerran välillä, kuin
mustakiharainen pikku postimies poikkesi pistämään kirjettä Riben
puotiin.

Joka kerran lupasi Ola palata kotiin ensi matkan jälkeen, nyt kun
olivat rahat lopussa eikä siis millä tulla, ja joka kerran äiti
vapisevalla kädellä kirjoittaen pyysi häntä tulemaan.

Mutta viime kirjeessä ei ollut enää mitään puhettakaan kotimatkasta,
vaikka se muuten kyllä oli hyvin ystävällinen. Se kuului näin:

  "Rakas äiti!

  Kun olen niin kauan ollut kirjoittamatta, niin nyt tänä
  iltahetkenä kirjoitan kirjeen, rakas äiti, sinä kysyt mikä
  on syynä kun en koskaan kirjoita, en minä tiedä mitään
  syytä se on vain välinpitämättömyyttä, minä sain sinulta
  kirjeen ja kahden päivän perästä tuli konsuli tänne ja kysyi
  oliko täällä ketään nimeltä O. Ribe. Minä tulin esihuoneesen
  ja silloin hän sanoi minä sain kirjeen äidiltäsi ja hän
  pyytää minua etsimään sinua ja kysymään minkä tähden sinä
  et kirjoita kotiisi. Kuin hän sanoi että minä en ollut
  kirjoittanut kotiin kokonaiseen vuoteen, koski se sydämmeeni
  enkä saa mitään rauhaa ennen kuin kirjoitan. Oli ihan kuin
  joku olisi minussa sanonut kirjoita kotiin. Niin rakas äiti
  minä pyydän anteeksi välinpitämättömyyttä jota olen osoittanut
  sinua ja isää kohtaan, mutta minä koetan tulla paremmaksi.
  Minä ensi viikolla menen huvilaivaan, niin että minun tulee
  hyvä olla tänä kesänä. Me tulemme purjehtimaan vaan kerran
  ja kahdesti viikossa niin että minä välistä ehdin käydä
  tervehtimässä ystäviäni. Koko talven purjehtelin minä täällä
  ja on hirveän kylmä helmikuussa pestauduin höyrylaivaan ja
  menin Baltimoreen, ja palatessa sain kuumeen että piti jäädä
  maalle niin että kuuteen viikkoon en ole kyennyt työhön. Mutta
  toivon että Jumala antaa minulle terveyden niin tulee parempi.
  Nyt minä lopetan kirjoitukseni tällä kertaa ystävällisellä
  tervehdyksellä kaikille. Hyvästi, voikaa hyvin tulevan kerran
  käy paremmin. Terveisiä kaikille terveisiä isälle terveisiä
  puoti Rasmukselle hyvästi

                                                  Ole Ribe."

Siihen loppuivat kaikki elon merkit lapsesta. Äiti kuunteli ja
tähysteli. Ei, ei kuulunut, ei näkynyt mitään.

Hän kirjoitteli ja kyseli. Ei! Kuollut tai elävänä haudattu.

Ane tuli heikkohermoiseksi ja äänettömäksi ja saattoi välistä
kärsimättömästi tiuskata Antonille siitä, että hänkin oli yhtä vaiti
juuri nyt, ei puhelemalla eikä muulla tavoin huvittanut hänen suruista
mieltänsä.

Ikään kuin Anton ei aina olisi ollut vaiti. Ikään kuin ei Ane itse
olisi aina puhunut ja huvittanut sekä itseään että Antonia. Mutta
tiuskumisesta Antonin kurkku kutistui tietysti vielä ahtaammaksi. Hän
ei olisi nyt mitenkään voinut saada yhtäkään sanaa kuuluviin suustansa
eikä nostetuksi silmiään ylös maasta, vaikka olisi uhattu surmata
hänet.

Monen vuoden kuluttua viimein eräs merimies kertoi puhelleensa Ola
Riben kanssa Lontoossa tanssisalissa. Mutta minkä näköinen hän oli ja
miten törkeästi hän jutteli, sitä merimies ei ruvennut kertomaan.

Mieli raskaana hoiperteli Ane Omeyerin luo. Milloin tuntui liian
vaikealta, täytyi hänen aina mennä sinne.

Ja Omeyer itki yhdessä Anen kanssa. Hän ei muuta voinut.

Mutta sitte pastori alkoi astuskella edes takaisin lattialla ja
vähitellen nähdä kaikkea toisessa valossa.

"Rohkeutta, Ane, rohkeutta! Jokin ääni minussa sanoo, että kaikki on
vielä kääntyvä hyväksi."

Ja Ane mennessään kotiin kuiskasi itsekseen:

"Onpa sentään hyvä, että on sellaisia ihmisiä maailmassa!"

Ken nyt näki lastenkodin Anen, olisi tuskin enää tuntenutkaan häntä. Ei
hänen ulko-olemuksensa ollut juuri suuresti muuttunut, mutta koko hänen
sisällinen ihmisensä, koko hänen mielensä.

Antonin luo oli kuoleman enkeli tullut, kuin hän vasta oli
viidenkymmenen ijässä. Mutta hän ei ylpeillyt Ribein ijän pituudella,
vaan läksi hiljaisesti kuolemaan niin, kuin oli hiljaisesti vaeltanut
elämässäkin ja arvostellut kaikkea suurenmoiseksi ihan viimeiseen
hengenvetoon asti.

Niin oli Ane jäänyt ihan yksin taloon. Puodin antoi hän pois vouralle.

Ja sitte, niin, sitte hän teki ripeän päätöksen, rupesi suurin määrin
tekemään, mitä jo ennen oli tehnyt hiljaisuudessa. Hän alkoi kokoamisen
sijaan kylvää, antaa, auttaa ja ilahuttaa toisia -- se tuli nyt hänen
työksensä, hänen elintehtäväksensä.

Omeyer oli enemmän kuin koskaan hänen oikea kätensä sekä päätöksiä
tehdessä että niitä toimeen pannessa.

"Nyt on Ane Ribe todella kääntynyt", sanoi hän vaimolleen. "Paras
todistus siitä on se, että hän on alkanut keventää kukkaroaan."

       *       *       *       *       *

Oli kylmät tammikuun päivät heikkoine, vaan jäätävän kylmine
itätuulineen. Aurinko oli vähän aikaa ylhäällä, ja silloinkin sitä
peittivät keveät, pehmoiset pilvet kuin valkoharmaat lammaskatraat
taivaan lakeuksilla.

Himmeä talviaurinko levitti hopeavalkoista välkettä laineille, jotka
nousivat ja laskivat taivaan valkoharmaata laitaa vasten.

Oli niin sanoen kuutamonkaltaista merellä ihan keskellä aamupäivää.

Lähempänä korkeata kukkulaa, jonne Ane Ribe joka päivä meni katselemaan
kotirannan avoimesta ikkunasta ulos aukealle merelle, lähempänä
loistavaa nientä oli hopeanvalkoinen väri ikään kuin tiheämpää.

Luodot ja saaret olivat umpipeitossa kylläisiä, valkoisia kalalokkeja,
ja hyökylaineilla oli valkoinen kuohukaulus joka saaren ylöspistävän
pään ympärillä.

Veneitä, jaaloja ja jahteja, jopa höyrylaivojakin oli siinä kosolta ja
kaikki ne olivat päältä ja sivuilta valkoharmaina sillin suomuksista.
Ja kalastajat kivillä hänen allansa vetivät nuottaa lähemmäksi, että
heidän veneissä olevat kumppaninsa saisivat suurilla kahden tynnörin
haaveilla ammentaa ylös hopealta välkkyviä kaloja. Kalastajatkin
välkkyivät perlemon kaltaisilta sadelakista aina saappaihin asti.

Yksin ajelematta jääneet kasvotkin olivat hieroutuneet täyteen hopeata.

Ainoastaan ihka uudet, keltaiset öljykangasvaatteet loistivat tuota
yleistä, yksitoikkoista hopeanharmaata pohjaa vasten kuin voikukat.

Kuusitoista vuotta oli siitä, kuin silli viime kerran kävi täällä päin!
Ja nyt olivat melkein kaikki tottuneet sillinpyytäjät menneet
pohjoisemmaksi, Kinnin tai Islannin seutuihin.

Vanhuksia ja lapsia vain oli tässä haaviamassa saalista meren
tyhjentymättömästä hopeakaivoksesta.

Varsinkin kotitarpeiksi. Paistetun kevätsillin hajua tuntui kaikkialla
ja avonaisista ovista kuului rätinää paistinpannuista.

Sitä paitsi oli pidettävä huolta pitkistä ajoista eteen päin, kaloja
oli sekä savustettava että suolattava. Viinimarjapensaiden keskellä
puutarhoissa ja missä vain muuten oli tilaa, riippui seipäissä äsken
puhdistettuja sillejä.

Olipa myöskin muistettava rahan saantia. Ranta-aittojen ovet, jotka
olivat olleet kiinni kuusitoista vuotta, avattiin nyt. Veneet
työnnettiin juhlallisesti vesille, täynnä tyhjiä tynnöriä ja suolaa.

Kalanpuhdistaja-naiset häärivät rannoilla, yllänsä vanhat
öljykangasvaatteet ja jalassa raskaat saappaat. Lisäksi liina suun
edessä ja veitsi kädessä. Ja kädet veristyivät ja tulivat
suomuksisiksi. Niitä eukot pyyhkivät vaatteihinsa, niin että koko
etupuoli loisti kauneimman kirjavana.

Se kaikki näkyi varsin selvään, kuin he astuivat sileätä aitan lattiaa
ovelle palavissaan ja hikisinä, varjostaen kädellään silmiänsä. Pää
pään vieressä näkyi siinä, heidän katsellessaan ulos, kuin hurraahuudot
kaikuivat aittarivien väliltä kalastajilta ja pikku ostelijoilta,
joiden toivo kasvoi joka kerran, kuin rahtilaiva tai suuria ostajia
tuova höyrylaiva saapui pitkään, kapeaan lahteen.

Tämä oli oikeata meri-elämää, tavallansa yhtä juhlallista ja omituista
kuin Venetsian kanavakaduilla.

Ihan kuin kuusitoista vuotta sitte! Ja miten sakealti silliä ja miten
suuria ja lihavia kaloja!

Hurraa! Ei tarvinnut muuta kuin alkaa, se oli kuin sytykkeen pistäminen
ruutiin. Hurraa-huutoja kaikui joka taholta, yksin väsyneimmät ja
nälkäisimmätkin huusivat, vaikka heidän voittonsa olikin vähäinen.

Sillä hinta aleni niin arveluttavasti tästä kalarikkaudesta, että
jotkut venekunnat jo alkoivat tyytymättöminä katsella välkkyviä
kalakasojansa. Ainoastaan kruunu tynnöristä! Riittikö se edes
työpalkaksikaan tai muiksi menoiksi, vaikka kala olisi mennytkin heti
kaupaksi?

       *       *       *       *       *

"Herra pastori!" huusi vouti Brun ikkunasta.

Pastori ja hänen rouvansa pysähtyivät ja vouti juoksi ulos kadulle.

"Tiedättekö, mitä Kaarlesta on tullut?... Nähkääs, hän voi vielä päästä
pitkällekin", kertoi hän loistavan iloisesti ja löi pastoria rintaan.
"Hän on lähettiläsvirastossa Lontoossa!" Ja vouti katsoi vuorotellen
pastoriin ja rouvaan. "Hän totisesti on onnen poika ja sellainen
tulevaisuus!... Niin, rouva Omeyer!" sanoi hän tarttuen hänen käteensä,
"te varmaankin otatte osaa poikanikin vaiheihin, sillä hän on pitänyt
niin paljon teistä. Se on varmaankin siitä asti, kuin te ja hänen
äitinsä olitte niin hyvät ystävät. Mutta minä en huoli pidättää teitä
kauemmin, te kai olette menossa kirkkoon."

Vouti paljain päin ja vilusta sinisenä peräytyi takaisin konttoriinsa.
Ja pastori jatkoi matkaansa kirkkoon.

Kaupunki oli kasvanut melkoisesti viime vuosien edullisesta
laivaliikkeestä. Oli ruvettu harjoittamaan tätä elinkeinoa kalastuksen
sijasta, joka nyt sitä paitsi tuli lisäksi.

Hopearahat välkkyivät käsissä samoin kuin sillin suomuksetkin, jotka
olivat tarttuneet sekä rahoihin että suurten ja pienten sormiin, mutta
ei vouti Brunin.

Hän oli hyvin tarkka siinä kohden eikä voinut sietää likaisia rahoja.
Sen tähden sai konttoristi ottaa vastaan ja antaa pois kaikki rahat,
kuin konttorissa liikkui, ja ne, jotka vouti tahtoi omaan taskuunsa,
piti konttoristin joka kerran puhdistaa vanhalla hammasharjalla
pesuvadissa. Ja sittekin vouti aina koski hopearahoihin ainoastaan
sormiensa nenillä; näytti ihan, kuin hän ei olisi tahtonut alentua
koskemaan pikku rahoihin. Soveltuipa hyvin, että hänen poikansa oli
valinnut valtiomiehen uran.

Kun kaupunki oli kasvanut melkoisesti, oli siinä nyt kaksi kirkkoa ja
kaksi pappia. Uudemmalla oli kuten tavallista suurempi vetovoima ja
"ehkäpä siinä oli myös tuoreempia ajatuksiakin tarjona", sanoi Omeyer
ihan vaatimattomasti ystävilleen.

Mutta taitamattomille, ylpeille arvostelijoille ja kypsymättömille
maailmanparantelijoille, jotka tahtoivat sysätä syrjään kaiken vanhan
ja kaikki vanhat, sanoi hän:

"Nuoret ja vanhat, terveet ja sairaat täydentävät toinen toistansa.
Sekä nuoren intoa että vanhan hiljaisuutta tulee pitää kunniassa;
molemmat ovat ikänsä kaunistus, ja seurakunta, joka käyttää hyväkseen
molemmat, tuomitsematta ja jumaloimatta kumpaistakaan, ansaitsee
myöskin kaikkea kunnioitusta."

Oli sitä paitsi toinenkin syy, jonka tähden moni luopui vanhasta
kirkosta, mutta sitä ei tiennyt Omeyer: hän oli kerran viheltänyt
kirkossa.

Hän oli eräänä sunnuntaina joulun pyhinä ihan väsyksissä astunut
saarnastuolista alas sakastiin. Iloissaan, että oli päässyt
rasittavimmasta osasta päivän työtä, pisti hän kätensä kauhtanan alle
housuntaskuihin, astuskeli edes takaisin ja vihelteli kuin visertelevä
kiitollinen lintu. Ajatukset eksyivät juoksemaan omia teitänsä ja
yht'äkkiä alkoi helistä vihellyksen seasta erään preciosa-laulun sävel
tuollaisena ylioppilasajan muistona.

Mutta sakastin ovi oli raollaan ja sen toisella puolen hörkistyi moni
korva ja ehti kuulla yllin kyllä ennen, kuin urkujen vieno alkusoitto
muuttui kohisevaksi virreksi.

Mustanaan valui nyt ihmisvirta Omeyerin kirkon ohitse. Kaikki näyttivät
olevat menossa uuteen.

Omeyer nyökkäsi tuon tuostakin, milloin kellokin mutta he kaikki arasti
välttivät hänen katsettaan. Jotkut salaa katsoivat rouva Omeyeriin,
mutta hän silloin aina katsoi toisaalle.

Kirkon ovella sanoi Omeyer vähän väkinäisesti:

"Etkö sinä, Tiina, mene uuteen kirkkoon?"

"E-en", vastasi hän hitaasti, oikeastaan vain sen tähden, ett'ei
loukkaisi kunnon vanhusta.

Omeyer huomasi sen ja sanoi rohkasevasti:

"Mene sinä vain, vaimoseni. Vähä uutta ja tuoretta tekee ehkä
sinullekin hyvää, kun et vuosikausiin ole kuullutkaan ketään muuta, et
kirkossa etkä kotona. Mene sinä vain!"

"No ehkä..." vastasi rouva vitkastellen.

"Hyvästi sitte, ystäväni!"

"Niin, ehkä minun pitää mennä sinne muiden tähden, että saavat nähdä,
että sinä et ole kateellinen", sanoi rouva ihan hiljaa.

"Ei", vastusti Omeyer, napsauttaen sormiaan oikein kaikuvasti, "ei
muiden, vaan itsesi tähden, Tiina. Mene sinä vain!"

"Kas miten tyytymätön vanha pastori on!" sanoivat muutamat ohi menijät
keskenään ja nauraa hihittivät nenäliinaansa tai käsiinsä.

"Eipä totisesti olisi ihmekään, jos hän pahastuisi", puhelivat
keskenään pari vanhaa mummoa niiattuaan ensin pastorille kirkon ovella,
niin kovaa kuitenkin, että pastori sen kuuli.

Ovella hän katsahti taaksensa ja näki paraiksi, mitenkä Tiina juuri
kääntyi nurkasta toiselle kadulle.

Tuntui ihan siltä, kuin aurinko olisi mennyt piiloon pilven taa, tuntui
niin ihmeen tyhjältä Tiinan mentyä astua nyt yksin läpi kirkon. Yksin
sakastissakin, jonne Tiina ei kuitenkaan koskaan astunut jalkaansa,
sielläkin tunsi pastori, että vaimonsa oli poissa, hän, joka aina oli
seurannut häntä sekä raskaina että iloisina päivinä.

Niin, vielä sittenkin, kuin hän jo oli kirkossa tavallisessa työssänsä,
teki kaipaus hänet omituisen surumieliseksi ja se kaikui hänen
saarnastaankin.

Vallitsi omituinen rauha ja omituinen turvallisuus puolihämärässä,
kunnioitusta herättäväin, siniharmaiden kivipylvästen välillä ja
korkean kuoriholvin alla.

Tuolla istui kaksi yksinäistä naista hämärässä ihan urkulehterin alla,
ja he käyttivät nenäliinojaan uutterammin kuin kukaan muu.

Ne olivat pastorin rouva ja Ane Ribe, jotka olivat osuneet vastakkain
kadun nurkassa. Ane aikoi Omeyeriä kuulemaan, häntä, ei ketään muuta,
vaikka olisi tullut kymmenen uutta pappia. Ja hän katsoi niin
kauhistuneesti pastorin rouvaan, että tämä heti paikalla kääntyi, hän
kun tosiaan olikin aikonut mennä toiseen kirkkoon ainoastaan muiden
tähden ja omasta puolestaan tunsi vetoa Omeyerin kirkkoon enemmän, kuin
kukaan edes aavistikaan.

Mutta pikku kierros oli ehkä tehnyt hänet paljon virkeämmäksi ja
hartaammaksi kuulijaksi kuin ennen, vai lieneekö sen vaikuttanut paljon
kokeneen äidin ja lesken läheisyys. Se vain on varma, että kuin Ane
itki, itki hänkin.

Ja sitte alkoivat urut soida.

Kukapa ei ole tuntenut, että urut samoin kuin Davidin psalmit voivat
tuoda ilmi ihmissydämmen kaikki värähdykset? Välistä se on sydämmeen
sattuva herätyshuuto ikään kuin nouseva raju-ilma, kuohuva meri ja
jyrisevä ukkonen, jonka pauhu panee sielun ikkunat tärisemään ja
herättää omantunnon syvimmästä unesta.

Välistä se taas on vieno, lempeä ääni, joka antaa rauhaa ja toivoa
levottomimmallekin sydämmelle.

Eivät urkujen sävelet olleet koskaan vaikuttaneet niin rauhoittavasti
kuin nyt, ajatteli pastorin rouva. Ne ihan kuin kantoivat sekä hänet
että hänen vieressään istuvan lesken aina alttarin luo, jossa
Kristuksen kuva, iso ja valkoinen, ojensi käsiään heille.

"Sanokaa terveisiä pastorille ja kertokaa, että minusta tuntuu ihan
kuin enkelin siivet olisivat levitettyinä päälleni, niin rauhallinen ja
turvallinen olen minä nyt", sanoi Ane jäähyväsiksi.

Heti, kuin pastori päätti loppurukouksen, astui rouva hänen jäljestään
sakastiin.

"Sinäkö täällä!"

Rouva ei vastannut, vaan kiersi pehmoiset käsivartensa pastorille
kaulaan, muistamatta pitää lukua papin kauhtanasta, kauluksesta tai
lukkarista.

"Minä olen niin iloissani, että käännyin takaisin", sanoi hän, "sillä
eipä kuitenkaan ole ketään muuta sellaista kuin sinä."

"_Sinulle_, niin sinulle, pitää sinun lisätä", vastasi Omeyer iloissaan
ja hämillään ja katsoi lukkariin.

"Ei suinkaan, on ainakin yksi toinenkin, ja hän käski minua kiittämään
sinua, että olet auttanut hänet enkelin siipien turviin."

"Jumala se on auttanut, enkä minä, Tiina, en minä. Pitäähän minun
kerrankin oppia tulemaan nöyräksi."

Ja Omeyer ajatteli taas kuten niin usein ennenkin, kuinka vähän hyvää
ensimmäisinä pappisvuosina saatu imartelu ja kiitos olivat tehneet
hänelle ja miten vähän ne olivat herättäneet hänessä kiitollisuutta
siitä, että hän sai vaikuttaa murheellisten ihmisten jaloa
lohduttamistointa.

"Mutta vähän kehoitusta tarvitsee pappikin virassaan, voidakseen jatkaa
ja olla menettämättä kaikkea itseluottamusta", sanoi hän, katsoen
lukkariin, joka seisoi kädet ristissä ja ainoastaan nyykäytti päätään
hyväksyvästi.

Ja kiitollisuus, että tyhjänlaisessa kirkossa edes yksi olento oli
saarnasta kiitollinen, levisi lämpöisenä virtana pastorin olemukseen ja
sai hänen silmänsä loistamaan ja suunsa hymyilemään, vaikka hän moneen
kertaan sivelikin partaansa, hymyä salatakseen.

"Niin, niin; niin, niin! Jumalalle olkoon kiitos kaikesta!"

Hän astuskeli sakastipöydän ympäri, kosketellen silmälasiensa koteloa,
virsikirjaa, saarnavihkoa, lakritsirasiaa, hajupulloa ja nenäliinaa,
kunnes Tiina viimein auttoi häntä saamaan ne kaikki kokoon.

Kuin he pääsivät kotiin, oli siellä kirje rouvalle.

"Lontoosta!" huusi pastori tuodessaan sitä työhuoneestaan. "Lontoosta!"
Hän oli jo saanut kauhtanan pois yltänsä, mutta papinkaulus oli vielä
jäänyt kaulaan, kuin hän riensi huoneiden läpi huutamaan Tiinaa.

Viimein hän löytyi ja hänen maltiton miehensä pakotti hänet heti
istumaan tuolille ja avaamaan kirjeen, jonka pastorikin sitte yht'aikaa
luki hänen olkansa päällitse.

"Keitä se on?"

Tiina katsoi allekirjoitusta.

"Kaarle Brunilta."

"Keltä?"

"Voudin Kaarlelta!"

       *       *       *       *       *

Lontoosta toisena joulupäivänä 188-.

Hyvä rouva Omeyer!

Kuin nyt lähetän teille kirjeen Lontoosta, pitäisi minun kai ensin
kertoa, miten minä olen joutunut tänne; mutta isä kaiketi on siitä jo
teille puhunut.

Sitte pitää minun vähä kertoa tästä maailmankaupungista, vaikka siitä
tällä kertaa ei tulekaan paljoa puhutuksi, ja syyn kyllä kohta
käsitätte.

Lontoon omituisuutena on suuruus, pauhina ja äärettömyys.

Neapolilla ja Genualla on pomeranssi- ja öljypuistonsa, Roomalla
raunionsa ja muut muistonsa, Venetsialla uivat palatsinsa, Parisilla
bulevardinsa, Moskovalla säkenöivät kirkonkattonsa, Amsterdamilla
kellosoittonsa ja viehättävät kanavansa. Mutta purjehtikaa ylös
Thems-jokea Lontoosen ja nouskaa johonkin Sant Paulin saliin ja
katsokaa ulos, niin heti jää mieleenne haihtumattomaksi havainnoksi
matkojen ja työn äärettömyys.

Ja minä olen jo huomannut, että suuruus ja pauhina saavat ikävöimään
vastakohtia: keveyttä ja hiljaisuutta.

Mutta on Lontoossakin hiljaiset, pyhät paikkansa.

Tahdotteko seurata minua nyt yhteen niistä? Ei Westminster-Abbeyhin
eikä Livingstonen haudalle, vaan kaikkein yksinkertaisimpaan paikkaan,
meidän pieneen norjalaiseen merimieskirkkoomme. Minulla on omat syyni
valita juuri se.

Siellä oli eilen joulujuhla. Äsken saapuneena tänne olin minä pastorin
vieraana koko päivän. Ja kaikki, mitä näin ja kuulin, herätti minussa
samaa kiitollista hyväksi tulemisen halua kuin lapsellisimmassa,
taitamattomimmassakin merimiehessä.

Monesti olen tuntenut, että joulu on rakkauden juhla, mutta en koskaan
niin kuin eilen.

Ajatelkaahan: tulla vierasten, välinpitämättömäin ihmisten hälinästä
pieneen norjalaiseen kirkkoon, joka on koristettuna joulujuhlaksi niin
kuin siellä kotonakin ja täynnä iloisia lapsia, sillä merimiehet ovat
lapsia kaikki tyyni.

Ajatelkaahan: veisata täällä kaukana kodista vanhoja jouluvirsiä, jotka
herättävät eloon lapsuuden valoisimmat muistot.

Ja sitte kuulla rakkauden evankeliumia kotimaan kielellä! Eikä
ainoastaan kuulla sitä, vaan myöskin kokea rakkautta, saada
ystävällistä kättelyä ja hymyilyä ja lahjoja ihan kuin kotona joulun
aattona.

Ihmisrakkaus harvoin pyrkii korkealle. Se tavallisimmin pysyy alhaalla
ja kalpeana ja heikkona, kuin talvinen aurinko; mutta jos se
hetkisenkään näyttäytyy, voipi se loitsia esiin ruusuja yksin lumen
altakin.

Jos se pilkistää sisään oven raosta tai pienestä ikkunan reiästä niin
heti se maalaa kullan ja purpuran värisen paratiisin sekä köyhän miehen
paljaalle seinälle että merimiehen mustaan komeroon.

Ei yksikään säde lähde turhaan auringosta, samoin ei myöskään rakkauden
auringosta.

Miksikä kirjoitan tätä tänään? Miksi en ole vaiti? Ja minkä tähden
kirjoitan juuri teille?

Sen tähden, että eilen näin yhden tällaisista rakkauden voitoista,
pienistä äkillisistä auringon välähdyksistä synkimpään pimeyteen, niin
liikuttavan tapauksen, että minun täytyi kääntyä pois pyyhkimään
kyyneliäni.

Joulukuusi oli sytytettynä, teetä ja muuta hyvää jo nautittu. Puheita
oli pidetty ja virsiä veisattu. Joululahjojen jakeleminen alkoi,
merimiehet saivat pehmeitä virkattuja ja neulottuja vaatekappaleita:
lakkeja, mekkoja, sukkia ja kaulaliinoja, ynnä niiden muassa kotona
olevain vaimojen, äitien ja tyttärien rukoukset merimiesten puolesta.

Siinä sanalla sanoen aurinko taisteli myrskyn kanssa näistä meren
kiertolaisista, rakkauden aurinko, lähetellen säteitänsä ja lämmittäen,
missä myrsky oli raivonnut ja pauhannut.

Niiden joukossa, jotka tunkeutuivat esiin numerolippuineen, oli myöskin
eräs merimies, kolmenkymmenen ikäinen, muoto tavallistakin kovempi ja
hurjempi. Hän oli purjehdellut vieraissa laivoissa viisitoista vuotta
pitkillä matkoilla ja joka kerran maalle päästyään elänyt oikein
hurjasti.

Nyt oli hän juuri saapunut Singaporen matkalta ja paraiksi ehtinyt
laivasta maalle. Hänellä oli taskussaan 50 punnan eli 1,250 markan
nostolippu, mutta kun oli juhlapäivä, ei hän saanut penniäkään.

Astuessaan kirkon ohitse kuuli hän joulujuhlan ja arveli, että
saattoihan hän paremman puutteessa poiketa sinne.

Hän oli niin kovettunut ja paatunut, että ei tavallinen ystävyys,
ravinto eikä Jumalan sana olisi tehnyt häneen mitään syvempää
vaikutusta; vaikka kukapa tietää, kuinka paljo hänen kovuudestaan jo
oli sulanut.

Mutta saatuaan numerollansa kauniin, virkatun mekon, sanoi hän raa'asti
ja välinpitämättömästi toisille merimiehille:

"Olisi tämä ollut hyvä kolme päivää sitte kanavan tuulissa, mutta nyt
tästä ei juuri paljoakaan saa panttilainakonttorista."

Mekkoon oli kuitenkin kirje kiinnitettynä ja lukuhuoneen pöydällä
vetelehtien ja jalkojaan riiputtaen avasi hän sen ja luki.

Minä en ollut huomannut häntä ennen, kuin hurja huudahdus veti sinne
päin sekä minun että kaikkein muidenkin huomion. Silloin hän nojasi
kuin sairas seinää vasten ja voihki kauan tuskissaan. Viimein hän sanoi
toivottomimman itsesyytöksen äänellä: "Äiti, äiti, äiti!"

Apulainen vei hänet yksityishuoneihin. Pastori otti kirjeen ja luki sen
ensin hiljaa itsekseen ja sitte kaikkein meidän kuullen:

Se oli tällainen:

  "Rakas merimies, jonka käsiin minun pikku lahjani joutuu,
  Jumala siunatkoon ja suojelkoon sinua aavalla merellä ja
  vielä enemmin vaarallisella rannalla, jossa niin moni sielu
  hukkuu kevytmielisyyden syvään kaivoon.

  Minä puhun surullisesta kokemuksesta. Olen vanha leski, vanha
  ennen aikaani. Yksi ainoa poika on minulla ollut ja hän oli
  minun ylpeyteni ja iloni, mutta minulla ei ole häntä enää.

  Raskas suru se olisi ollut minulle, jos hän olisi saanut
  hautansa meriruohokkoon, mutta vielä paljon raskaampaa on
  minulle ollut se, että hän on ollut ikään kuin kuollut
  minulta viisitoista pitkää vuotta.

  Hän on musertanut äitinsä voimat, himmentänyt hänen näkönsä
  ja särkenyt hänen sydämmensä.

  Minä pyydän sinua, jos sinulla on äiti: älä tuota hänelle
  sellaista surua!

  Paras iloni on ollut lähettää joka joulu pieni tervehdys ja
  lahja muille kaukana oleville merimiehille, toivoen, että
  siten edes jokukaan äiti pääsisi tyhjentämästä samaa katkeraa
  kalkkia kuin minä.

                                     Ane Ribe."

Äiti paran lahjan ja kirjeen oli Jumala saattanut hänen oman kadonneen
poikansa käsiin. Mahdoton oli sitä ajatellessa pidättää kyyneliänsä.

Tämä merimies oli yötä pastorin luona kuten minäkin. Ja me kuulimme
hänen enimmän osan yöstä itkeä nyyhkivän viereisessä huoneessa ja
huutavan: "äiti, äiti!" Yksin unissaankin teki hän sitä, kuin
viimeinkin aamun tullen nukahti.

Ja te, äitini uskollinen ystävä, varmaan käsitätte, mitä minun täytyi
ehdottomasti tehdä? Minun täytyi muistella omaa äitiäni, puhella
hänelle ja rukoilla hänen puolestansa.

Minä sanon uudestaan: ymmärrätte kyllä, minkä tähden minun tänään
täytyy kirjoittaa teille -- sekä oman itseni että sen merimies paran
tähden.

Pyytäkää miehenne varovasti valmistamaan hänen äitiänsä. Minun
mielestäni hän saattaisi kuolla ilosta. Ola Ribe tulee itse
ensimmäisellä höyrylaivalla...

       *       *       *       *       *

Omeyer syöksyi pois kuin hulluna. Tiina töin tuskin ehti kiskaista
häneltä pois papin-kauluksen; pastori jo juoksi pitkin katua, kirje
kädessä.

"Ole varovainen, Omeyer, varovasti, kuuletko!" huusi Tiina porstuan
ovelta jäljestä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kurittaja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.