Title: Kartanoita kalliolla - Valikoima kertoelmia
Author: Frommel, Emil, 1828-1896
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kartanoita kalliolla - Valikoima kertoelmia" ***


KARTANOITA KALLIOLLA

Valikoima kertoelmia


Kirj.

EMIL FROMMEL


Tekijän luvalla suomensi Hilma Suomalainen


Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava.

Kuopiossa,
Osakeyhtiö Kuopion Uudessa Kirjapainossa,
1901.



SISÄLLYS:

Lukijalle
Rakkautta rakkaudesta
Kaksi musikaalista jutelmaa:
  Juhlallinen sielumessu siitä tuli sittenkin
  Amati-viulu
Kylädiakonissa
Kaksi sormusta, jopa kolmaskin
Kuinka juristista tuli teologi
Syvyydestä
Sor Federigo
Fremersbergin luostarin risti



Lukijalle.


Emil Frommelin nimi ei ole enää tuntematon suomalaiselle
lukijakunnalle. Kertomukset "Kevättä ja Syksyä" sekä "Pappismiehen
muistelmia," ovat jo tehneet sen meille tunnetuksi ja rakastetuksi.
Harvinaisella taidokkaisuudella sirottelee tekijä kertoelmiinsa
raikasta humoriansa keskelle elämän vakavinta todellisuutta, ja
erinomaisella hienoudella osaa hän kuvata eri tunteet ihmissydämessä,
niin riemun kuin murheen, niin vihan kuin rakkaudenkin. Ja tuokoonpa
elämä niissä mukanansa vaikkapa myrskyjä ja raesateita, -- lujana
seisoo se kartano, joka on kalliolle rakennettu.

Levottomuuden ja apeuden aikoina viivähtää mieli niin kernaasti
tämmöisissä tyynnyttävissä, lujaa luottamusta ja järkähtämätöntä uskoa
henkivissä kertoelmissa kuin ovat Frommelin Kartanoita Kalliolla.

Suomentaja.



Rakkautta rakkaudesta


    Kauas maitten, merten taa
    Herra armons' ulottaa.
    Sana pyhä. Jumalan
    Kulkee kautta maailman.

Kukapa enää nykyaikana ajattelisi Kriminsotaa? Muinaissaduksi on se jo
melkein muuttunut. Vanhat kenraalit, jotka silloin johtivat suuria
armeijoja, ovat kaikki kokoontuneet tuohon suureen armeijaan
hautausmaalla. Muut taasen, jotka ottivat osaa tähän sotaan ja
mahdollisesti vielä elävät, ovat jo harmaahapsisia vanhuksia hekin.

Ja kuitenkin oli aika, jolloin koko maailmassa ei muusta puhuttukaan
kuin Kriminsodasta, jolloin ihmiset päivä päivältä tuskallisesti
odottelivat tietoja sieltä, kun sanomissa uudestaan ja uudestaan oli
luettavana vaan: Ei mitään uutta Sevastopolista. Viikko viikolta,
kuukaus kuukaudelta odotettiin tuon mahtavan linnoituksen valloitusta
sekä Malahovin tornin, tuon etevimmän varustuksen, kaatumista. Mutta
venäläiset olivat sitkeitä, ja alttiita uhrauksiin. He upottivat suuren
laivastonsa Mustaan mereen, ettei mikään vihollislaiva voinut lähestyä
linnoitusta meren puolelta. Tämä muistuttaa mieleemme Napoleon I:n
sotaa venäläisiä vastaan v. 1812, kun nämä itse pistivät Moskovan
tuleen ja uhrasivat vanhan kauniin pääkaupunkinsa.

Aukot, mitkä ampumisesta päivin syntyivät Sevastopolin
rintavarustuksiin, korjattiin taasen öisin, ja vallihaudoissa saivat
venäläiset kestää monta yöllistä taistelua ranskalaisia ja
englantilaisia vastaan, kun nämät koettivat lähestyä ulkovarustuksia.
Piirittäjien sotajoukot kärsivät myöskin paljon pakkasen ja
kuumetautien tähden, ja tuhannet nuoret, kukoistavat ihmishenget
joutuivat tämän sodan aikana tuonen uhriksi.

Eräässä ranskalaisessa sotasairaalassa makasivat tähän aikaan
vierekkäin nuori ranskalainen luutnantti sekä nuori, vangiksi otettu
venäläinen upseeri. Molemmat olivat pahasti haavoitettuja, ja näyttipä
siltä kuin eivät enää kauan täällä viipyisi, vaan ijankaikkisuuden
portit piankin heille aukeaisi. Nuori venäläinen oli erittäin kaunis
mies ja kuului vanhaan, arvossapidettyyn aatelissukuun, vaan hänen
ihanin koristeensa oli kuitenkin se, että hän piti Jumalaa silmäinsä
edessä sekä sydämessään ja etsi lohdutusta ainoasta oikeasta paikasta.
Sillä jos on määrätty makaamaan tällä tavoin kuolettavasti
haavoitettuna, ystävittä ja sukulaisitta, eikä voi saada unta
silmäänsä, vaan kuulee yöt läpeensä toisten sairaitten valituksia ja
voivotuksia, eikä ole mitään, jolla itseään lohduttaisi, silloin vasta
ihminen on oikein poloinen ja kurja. Monesta, joka taistelun aikana on
ollut sankari, tulee pelkuri sairaalassa, kärsimättömyydestä ja
arkuudesta. Mutta niin ei ollut nuoren venäläisen laita, sillä hän oli
tuonut mukanaan kodistaan Liivinmaalta jotain, joka kannatti häntä
tuskan pimeinä hetkinä. Siksipä ihastuikin hän suuresti, kun eräänä
päivänä ranskalainen evankelinen sotapappi astui sairaalaan ja kysyi,
oliko siellä kenties sairaitten joukossa ketään, joka kuuluu
evankeliseen uskontoon. Ystävällisesti ojensi liiviläinen heti
kuumeisen kätensä pappia kohti ja pyysi hänet vuoteensa viereen.

-- Tulette oikeaan aikaan, -- sanoi hän heikolla äänellä. -- Te tulette
vihollisen, mutta uskonheimolaisen luo, ja emmeköhän olekin kaikki
veljeksiä täällä sairaalassa, vai miten, herra luutnantti? -- Hän
kääntyi tätä sanoessaan naapurinsa, tuon ranskalaisen luutnantin
puoleen, ja tämä nyökäytti myöntävästi päätään.

Nuori liiviläinen kertoi, niin lyhyeen kuin taisi, kodistaan ja
vanhemmistaan ja pyysi pastorin antamaan heille tietoja hänestä.

-- Minä muistelen heitä alati, -- sanoi hän, -- ja moneen kuukauteen he
eivät ole saaneet kuulla minusta mitään. Olen heidän ainoa lapsensa, ja
kaikki toiveensa maan päällä ovat he kohdistaneet minuun, vaan nyt
menee eloni päivä mailleen. En tahdo salata heikkoa tilaani tällä
hetkellä, vaikka Herra tosin voi ihmeitä tehdä. Olkaa hyvä ja
kirjoittakaa vanhemmilleni, että olen täällä Jumalan kädessä. Kiittäkää
heitä sydämellisesti kaikesta siitä suuresta rakkaudesta ja
huolenpidosta, jonka he ovat minulle osoittaneet ja sanokaa, ettei edes
kuolemakaan voi meitä erottaa. Sanokaa, että jos kuolenkin, kuolen
urhoollisena sotilaana, kuten tuhannet muut, jotka nuoruuden keväimessä
ovat löytäneet hautansa tässä ihanassa puistossa Krimin kauniilla
niemellä. Tämä on nyt ensimäinen pyyntöni teille, mutta minulla on
vielä toinen pyyntö, joka on minulle -- sielulleni -- vielä paljoa
tärkeämpi. Tahdotteko lukea minulle Jumalan sanasta ja ennen kaikkea
Vapahtajamme jäähyväispuheen sekä muita paikkoja, joissa hän puhuu
rauhasta, Isänsä asuinsijoista ja jälleennäkemisestä.

Nuori pastori aukaisi heti Johanneksen evankeliumin neljännentoista
luvun ja alkoi lukea, jo ensimmäisten sanojen kuuluessa näyttivät
nuoren upseerin silmät loistavan ilosta ja kiitollisuudesta.

-- Miten ihanat nämä sanat ovat! -- sanoi hän. -- Ne saattavat minut
unhoittamaan, että syvällä rinnassani vielä asuu kiväärin kuula.
Rukoilkaa nyt minun puolestani ja tulkaa pian jälleen. Ettekö tahtoisi
ensi sunnuntaina antaa minulle Pyhää Ehtoollista? Sieluni halajaa
suuresti sen suomaa vahvistusta.

Pastori rukoili hänen puolestaan, siunasi häntä ja lupasi pian tulla
takaisin. Hyvästi jättäessään ojensi pastori kätensä myös
ranskalaiselle upseerille ja vaihtoi muutaman sanan hänenkin kanssaan.
Kun molemmat sairaat taas jäivät yksikseen, sanoi nuori ranskalainen
liiviläiselle:

-- Ne olivat oikein ihania ja ylentäviä sanoja, joita pyysitte
kuullaksenne. Onko teillä myös itsellänne se kirja, jossa ne löytyvät?

--- Kyllä minulla on raamattu, vaan se on äidinkielelläni,
saksankielellä. Mutta kernaasti tahdon siitä kääntää teille, niinhyvin
kuin osaan. Lukekaamme huomenna yhdessä luku siitä.

Seuraavana aamuna muistuttikin ranskalainen häntä tästä lupauksesta, ja
raukealla äänellä käänsi venäläinen evankeliumin sanaa hänelle.

-- Kaikki tämä on minulle aivan uutta, -- sanoi ranskalainen. -- Meille
on aina sanottu, ettei kukaan voi ymmärtää raamattua, ja kuitenkin on
kaikki tämä minusta niin selvää ja selkeätä, että pieni lapsikin voi
sitä ymmärtää.

-- Niin minäkin luulen, -- sanoi venäläinen. -- Sanat ovat niinkuin
terveysvesi meidän kylpypaikoissamme, vapaat kaikille, ja jokainen voi
kylpeä siinä, olkoonpa hän sitten oppinut professori tai tietämätön
talonpoika. Tämä vesi parantaa kaikki samalla tavalla, ja vaikka te
olette ranskalainen ja minä venäläinen, puhuu se samaa kieltä meille
molemmille.

Kaksi päivää sen jälkeen oli sunnuntai, ja nuori pappi tuli taas
venäläisen sängyn ääreen. Suurella hartaudella seurasivat kaikki
sairaat salissa hiljaista, mutta ylentävää juhlallisuutta.
Kovalla äänellä ja yksinkertaisesti luki nuori liiviläinen
synnintunnustuksensa, ja syvälle painui hänen päänsä, kun pastori
julisti hänelle Jumalan anteeksiantamuksen ja luki siunauksen hänelle.
Ihmeellinen loisto silmissä otti hän vastaan sakramentin. Kaikista
sairaista tuntui kuin olisi valo ja rauha virtaillut hänestä,
vastakohtana lumimyrskylle, joka ulkona pieksi seiniä. Silmiänsä pois
kääntämättä tarkkasi ranskalainen upseeri sairasta venäläistä, vaikk'ei
sanaakaan voinut ymmärtää. On nimittäin suuri ero kuulemisen ja
kuulemisen, ymmärtämisen ja ymmärtämisen välillä. Oikea korva ei aina
ole päässä, vaan sydämessä, ja on olemassa kieli, jota kaikki tajuavat,
ja joka puhuu _ainoastaan_ kasvoista, ilman sanoja. Vaieten puristi hän
nuoren venäläisen kättä, kuin olisi tahtonut sanoa: -- Kuinka
onnellinen sinä sentään olet!

Kun nuori pappi varustautui lähtemään, ojensi ranskalainenkin hänelle
kätensä ja sanoi ranskaksi:

-- Eikö teillä satu olemaan Uutta Testamenttia ranskankielelläkin,
niinkuin venäläisellä ystävälläni on se saksaksi, ja ettekö tahtoisi
lainata sitä minulle joksikin aikaa? Te saatte sen kyllä varmasti
takaisin.

-- Onpa kyllä, rakas ystävä, -- sanoi evankelinen pappi. -- Tässä on ja
sen saatte kernaasti pitää. Olkoon se muistona tästä hetkestä ja
lohdutuksena koko elämällenne.

Nuori ranskalainen tarttui kiivaasti kirjaan ja piilotti sen
pieluksensa alle.

Jonkun aikaa näytti siltä kuin nuoren liiviläisen terveydentila
rupeaisi kohoamaan. Voimat lisääntyivät, ja vähemmän kärsi hän
haavastansa nyt. Täten sai nuori pappi tilaisuuden lähettää useita
toivorikkaita kirjeitä sairaan vanhemmille. Monta sanaa vaihdettiin nyt
myöskin molempien upseerien välillä. Yhdessä lukivat he Uutta
Testamenttia ja puhuivat keskenänsä kodista.

Mutta eräänä yönä sai nuori venäläinen äkkiä kovia puistutuksia ja
kadotti tajuntansa joksikuksi aikaa. Luoti rinnassa oli painunut
syvemmälle, ja kauan oli hän tunnotonna. Ikäänkuin sisäisen äänen
käskemänä tuli silloin evankelinen pappi aikaisin aamulla sairaalaan.
Täällä löysi hän nuoren ystävänsä jo kuolonkamppauksessa, mutta tajunta
oli hetki sitä ennen palannut.

-- Minä kuolen, -- sanoi hän, -- mutta kirjoittakaa vanhemmilleni,
että minä kuolen uskossa Vapahtajaani, vakuutettuna Jumalan
anteeksiantamisesta niin itseni kuin rakkaitten vanhempienikin
puolesta. Sanokaa heille, että minä viimeisellä hetkelläni olen
rukoillut Jumalan armoa ja kiitollisena muistellut heidän rakkauttansa.

Viimeiset sanat tulivat enää vaivoin, suurella ponnistuksella.
Senjälkeen vaipui hän uupuneena taas patjoillensa. Kuitenkin oli hän
ehtinyt ojentaa ranskalaiselle kätensä hyvästiksi. Pappi siunasi häntä
ja rukoili liikuttavalla tavalla hänen edestänsä Isä meidän rukouksen,
jonka aikana nuoren ranskalaisen kyyneleet juoksivat virtana. Aina
viimeiseen hengenvetoon saakka seisoi nuori pappi sängyn vieressä,
pitäen kädessään kuolonhien kostuttamaa kättä. Aivan hiljaa, ilman
kamppausta nukkui sairas ikuiseen uneensa, ja hänen kauniilla
kasvoillansa kuvastui ihmeellinen rauha. Pappi painoi umpeen hänen
silmänsä, kehoitti sitten kaikkia sairaita yhteiseen rukoukseen, ja
kaikki panivat kätensä ristiin. Tuntui kuin olisivat enkelit liidelleet
läpi sairaalan, sylissänsä kantaen kohti taivaan asuntoja äsken pois
nukkuneen henkeä.

-- Oliko tämä kuolema? -- sanoi nuori ranskalainen papille. -- Ei
vainkaan tämä ollut kuolema, vaan riemuvoitto. Minä olen katolilainen,
mutta tuollaiseen taivaalliseen rauhaan en ole vielä kenenkään nähnyt
nukkuvan. Se ei mene mielestäni milloinkaan.

Silloin tällöin tuli evankelinen pappi edelleenkin sairaalaan,
tervehtimään ranskalaista upseeria. Sillä välin oli Malahovin torni
väkirynnäköllä valloitettu, Sevastopoli kukistunut, ja sotajoukot
alkoivat asettua laivoihin. Mutta sairaalan kuumetauti tarttui
pappiinkin, ja hän makasi nyt siellä toivottomasti sairaana. Tästä
tiedon saatuaan kiiruhti nuori upseeri nyt vuorostaan papin luokse.

-- Minä tulen kiittämään teitä vielä kerran, -- sanoi hän. --
Sanomattoman paljon olette te minulle tehnyt.

Pappi ojensi hänelle kuumeisen kätensä.

-- Viekää tervehdys ihanaan Ranskaani, -- sanoi hän, -- jota en enää
koskaan saa nähdä. Ja lukekaa elämän kirjasta, että elämä koittaa
minulle nyt kuolemassa. -- Pitäkää aina sydämenne kiinni Kristuksessa,
mihin ja minkälaisiin oloihin tulettekin, sillä Kristuksessa olemme me
kaikki yhtä, niinkuin olette nähnytkin, ranskalaiset niinkuin
venäläiset, katolilaiset kuten protestantitkin. Eläkää onnellisena ja
Jumalan rauha olkoon aina kanssanne.

Muutamia päiviä senjälkeen kannettiin nuoren papinkin ruumis pois ja
kätkettiin likelle nuorta venäläistä ystäväänsä. Ei kumpikaan heistä
saanut enää kotimaatansa nähdä, mutta molemmat olivat he sen sijaan
yhdistyneet taivaallisessa kodissa, tuolla ylhäällä.

       *       *       *       *       *

Nuori ranskalainen palasi kotiansa ja otti eron rykmentistä. Vaimoineen
ja lapsineen vetäytyi hän takaisin yhteen Ranskan pienimmistä
kaupungeista. Syttyipä silloin sota Ranskan ja Saksan välille vuonna
1870.

Lähellä erästä pientä kaupunkia kulki kerran pataljoona saksalaisia
sotureita metsää myöten. Ei missään näkynyt jälkeäkään vihollisesta.
Iloisesti puhellen ja mitään pahaa aavistamatta marssi joukko
metsätietä pitkin. Äkkiä kuului kiväärin paukauksia pensaikosta. Kaksi
sotilaista kaatui heti kuolleena maahan ja useita haavoittui. Pian
jakaantui pataljoona tiraljööriketjuun, tarkastaaksensa metsän. Silloin
tällöin paukahti kivääri, mutta pian hiljeni kaikki. Noin pari,
kolmekymmentä ranskalaista, sinisissä mekoissa ja aseilla
varustettuina, oli siellä ollut väijyksissä. Sieltä olivat he ampuneet
vaaraa aavistamattomia saksalaisia. Suurin osa heistä pääsi pakoon,
viskattuaan aseensa, mutta kaksi oli haavoittunut ja otettiin vangiksi.

Harmistuneet sotamiehet laahasivat vankinsa päällikön eteen. Toinen
kiinniotetuista oli vanha mies, joka edelleen uhkamielisesti poltteli
lyhyttä piippuaan. Raa'alla ja epämiellyttävällä äänellä sanoi hän:

-- Me olemme vankeja, tehkää meille mitä tahdotte.

Toinen oli nuori, kaunis mies, hieno tavoiltansa. Mustat, haaveksivat
silmät säkenöivät, ja pitkä kiharainen tukka valui hartioille. Hän oli
saanut luodin jalkaansa; toiselta käsi oli murskautunut. Nuori mies oli
kalman kalpea eikä sanonut sanaakaan. Joukkueen saavuttua aukealle
kentälle, pidettiin kiireimmiten sotaoikeus. Tutkistelu ei vienyt
paljoa aikaa. Molemmat vangit tunnustivat käyttäneensä aseitansa
saksalaisia vastaan.

-- Me olemme vaan tahtoneet täyttää lapsen velvollisuudet, -- huudahti
nuorempi innokkaasti, -- me olemme ainoastaan tahtoneet puolustaa
kallista äitiämme, ihanaa Ranskaa, valloittajaansa, julmaa sortajaa
vastaan. Ankara vihollinen tuomitkoon meidät kuolemaan, me emme sitä
pelkää. Te voitte kyllä henkemme ottaa, mutta ette voi ryöstää meiltä
sitä kuihtumatonta kunniaseppeltä, minkä isänmaa meille antaa. Me
kuolemme ilolla huutaen: Eläköön Ranska, kallis äiti!

-- Ranskalainen kantapäästä kiireeseen, -- sanoi päällikkö, --
kiihkoisa, mutta jalo- ja ylevämielinen. Vahinko vain, että tuota
kaunista poikaa pitää kohdella kuin rosvoa.

Sotaoikeuden päätös julistettiin pian: vangit tuomittiin ammuttaviksi.
Sotalain mukaan olisivat he oikeastaan tulleet hirtetyiksi, mutta
päällikkö tahtoi heille sotilaan kuolemaa, erittäinkin nuoremmalle
vangeista. Ja koska niin moni saksalaisista tässä kahakassa oli
menettänyt henkensä ja useat haavoittuneet, ei minkäänlainen armahdus
voinut tulla kysymykseen. Vangit saivat sentähden puolisen tuntia,
järjestääkseen asioitansa ja valmistuakseen kuolemaan. Molemmat
kuuntelivat horjumattoman tyyneesti tuomiotansa. Vanhempi pyysi
ainoastaan kulauksen viiniä; muuta ei hän halunnut. Nuori mies, jonka
haava yhä edelleen vuoti, vahvisti myös itseänsä viinillä. Sitten pyysi
hän saada lähettää terveiset vanhemmillensa erään kuormarengin kautta,
jonka hän oli taampana tuntenut oman kylänsä asukkaaksi. Tämä
myönnettiin hänelle, ja hän sai toimittaa asiansa tulkin kautta. Sen
jälkeen pyysi hän vielä muutamia silmänräpäyksiä, rukoillaksensa. Muuan
reiniläinen otti repustaan esille ristiinnaulitun kuvan, jonka nuori
mies kiitollisena otti vastaan uskonveljensä kädestä. Rukoiltuansa
nousi hän ylös ja sanoi:

-- Minä olen valmis.

Rummut pärisivät. Tuomiota toimeen panemaan määrätty plutona otti
vangit keskeensä ja läksi kappaleen matkaa etemmäs kentälle. Kuului
päällikön komennushuuto, aseitten kalsketta, ja huolimatta pitkästä
välimatkasta saattoi erottaa nuorekkaan äänen, joka sanoi:

-- Hyvästi Ranska! Ota tervehdykseni, kallis äiti! --

Heti sen jälkeen kuului komennushuuto: Olkaa valmiit! Lauaiskaa! Yksi
ainoa laukaus, ja kuolon hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Tuomio oli
täytetty, molempien mainen elo oli loppunut. Syvä haikeus vallitsi
mielet, ja kovin liikutettu oli päällikkökin: olihan jotain aivan
toista, taistella aukealla sotatanterella, rinta rintaa, silmä silmää
vasten, kuin näin olla pakotettuna tuomitsemaan lähimmäisensä
kuolemaan. Ruumiit haudattiin ammuntapaikkaan, mutta omat kuolleensa
käärivät he vaippoihin ja panivat vankkureille, haavoitetut toisille.
Vakavana ja hiljaisena jatkoi pataljoona kulkuansa.

Noin tunnin perästä tulivat he erääseen suureen, kauniiseen kylään.
Ensiksi suuntasivat he kulkunsa kirkolle, jonka tarhaan he nopeasti
loivat suuren haudan ja hautasivat siihen kuolleet toverinsa,
vieretysten. Sitten kun yhteinen kiväärin laukaus oli täyttänyt
sotilaalliset kunnianosoitukset, piti päällikkö lyhyen, mutta
sydämellisen puheen, rukoili hiljaisen Isä meidän, ja niin hajaantui
miesjoukko asuntoihinsa. Neljä haavoittunutta, joitten joukossa myöskin
kaksi yksivuotista vapaehtoista, saivat yömajansa suurenlaiseen
maakartanoon. Mutta koko talo oli autio, ei yhtäkään ihmistä siellä
näkynyt. Pimeässä hapuillen saivat nuo neljä kulkea eteenpäin, miten
parhaiten taisivat. Vihdoin kuitenkin ilmestyi isäntä, ja
haavoitettujen olisi tehnyt mieli tuntuvasti maksaa hänelle pitkällinen
viipymisensä. Mutta mykiksipä he jäivät, nähtyänsä hänen kasvonsa.
Solakka oli hänen vartalonsa, ja hienot, tuntehikkaat kasvot osoittivat
syvintä surua. Kaikki muistelivat he nähneensä nuo kasvot ennenkin,
mutta missä, siitä eivät he päässeet selville.

-- Mitä haluatte? -- kysyi ranskalainen kumealla äänellä, ja aivan
sävyisästi ilmoittivat he asiansa.

-- Heti paikalla, -- sanoi hän ja poistui samassa.

Heti sen jälkeen tulikin nuori tyttö, joka sanaakaan sanomatta järjesti
pöydän. Kun yksi sotilaista koetti laskea leikkiä hänen kanssaan, loi
hän häneen katseen, joka sai kaikki heti vaikenemaan.

-- Minusta tuntuu kuin olisimme joutuneet eriskummaisen poppamiehen
taloon, -- sanoi yksi heistä.

-- No, -- sanoi toinen, -- mitäpä siitä, kun hän tarjoaa meille näin
herkullisen aterian?

Ruoka ja juoma olivat, kuten sanottu, oivallisia, mutta ei kukaan
osannut selittää, miksikä heitä kaikki niin kovasti kammotti. Heti
syötyänsä läksi kolme heistä ulos, etsiskelemään tovereitansa. Neljäs,
huomattuaan isännän kävelevän pihalla, tahtoi kiittää häntä hyvästä
kestityksestä. Mutta isäntä viittasi vaan kädellään, sanaakaan
sanomatta. Nähtyänsä jälleen nuo peräti surulliset kasvot, ei sotamies
malttanut olla jotain sanomatta.

-- Näyttää siltä kuin olisitte saanut paljon kärsiä sodasta, oi,
niinkuin me kaikkikin, ja mieleni on paha, että olemme tuottaneet niin
paljon vaivaa. Mutta, Jumala paratkoon, sehän on sodan kulku.

-- Niin, -- huusi isäntä kovalla äänellä, -- sota on nyt! -- Sitten
nosti hän kätensä kohti taivasta, ja syvintä surua leimusivat hänen
silmänsä.

Vapaehtoinen palasi tovereittensa luokse ja kertoi mitä oli tapahtunut.
Mutta he eivät paljoa häntä kuulleet, sillä jokaisella oli jotain
tärkeätä juteltavana. Yksi puhui hyvästä ruuasta, toinen ikävästä talon
väestä, mutta kolmas sanoi:

-- Minun isäntäni taas on liiaksi avulias: hän olisi tahtonut vetää
saappaatkin jalastani, mutta eipä häneen silti liene luottamista.

Heti senjälkeen pärisi iltarumpu, ja jokainen vetäytyi asuntoonsa.
Mainitun maakartanon kolme asukasta heittäytyivät heti pehmoisiin
vuoteisiinsa. Oi, miten hyvältä sellainen tuntuu, kun on viikkomäärin
lepuutellut jäseniään missä milloinkin eikä aamulla tiedä, mitä jäsentä
enimmän kolottaa. Mutta vapaehtoinen ei voinut nukkua. Jotakin hän
lienee aavistanut. Hän nousi ylös, otti kiväärin viereensä, kohensi
tulta kamiinissa ja koetti lukea. Mutta ei sekään tahtonut käydä, ja
miten ollakaan, alkoi uni vähitellen tulla. Pysyäkseen valveilla, meni
hän ikkunan luo, kuuntelemaan, oliko kaikki hiljaista. Kun ei mitään
kuulunut, meni hän takaisin kamiinin luo ja alkoi lukea. Lienee hän
kuitenkin siinä torkahtanut, koska äkkiä heräsi siihen, että joku
taputti häntä hartioille. Se oli hänen isäntänsä. Sotilas tarttui
kivääriinsä, mutta isäntä sanoi:

-- Antakaa vaan kiväärin olla rauhassa, sillä täällä ei teidän tarvitse
mitään pelätä. -- Ja istuen tuolille hänen viereensä, puhui hän
puoliääneen:

-- Minä tahdon sanoa teille jotakin hyvin tärkeätä, mutta sitä ennen
täytyy teidän kunniasanallanne luvata tehdä kaiken voitavanne, ettei
kukaan tulisi tästä kärsimään.

Koneen-omaisesti ojensi sotilas hänelle kätensä ja isäntä jatkoi:

-- Kuunnelkaa tarkasti älkääkä minua keskeyttäkö, sillä hetket ovat
kalliit. Teidän päällikkönne on iltapäivällä ammuttanut kaksi
ranskalaista.

-- Se on kyllä totta, mutta he olivat sissejä, ja niitten kanssa me
emme käy sotaa.

-- Minä tiedän sen kyllä ja tunnen sotalait, sillä minä olen itsekin
palvellut armeijassa. Mutta me teemme kaikki, mitä voimme,
vihollistamme vastaan, eikä siitä voida meitä moittia eikä paheta
siihen.

Vapaehtoinen aikoi tähän vastata, mutta toinen keskeytti hänet käden
viittauksella ja kuiskasi hänen korvaansa:

-- Yksi niistä, joita te tänään ammuitte, se nuori mies, oli minun
poikani.

Kauhistuneena hypähti sotamies ylös. Silmänräpäyksessä selvisi hänelle
kaikki, ja nyt ymmärsi hän isäntänsä surulliset kasvot.

-- Poloinen, onneton isä! -- huusi hän.

-- Niin, siinä olette oikeassa, -- sanoi tämä. -- Hän oli jalo lapsi,
korkea- ja puhdas-aatteinen, meidän kaikkein ilo. Hän tuli kotia
silloin, kuin sota alkoi, mutta sitten sai hän tasavallan hallitukselta
toimeksi järjestää kansanmiehet aseisiin tässä seudussa. Tänään hän ei
tahtonut päästää noita toisia yksinään, vaan meni itsekin mukaan,
vaikk'ei se oikeastaan olisi ollut hänen tehtävänsä. Sentähden on hän
mennyt kuolemaan, antanut henkensä isänmaansa edestä. Tämä, että hän on
tullut ammutuksi, on herättänyt suurinta katkeruutta kylässä, ja nyt on
päätetty sekä valalla vannottu tänä yönä kello kaksitoista hyökätä
teidän toverienne päälle ja surmata joka mies, niin ettei yksikään
pääse pakoon.

Sanatonna tuijotti nuori saksalainen puhujaan vieressänsä.

-- Mutta tämä ei tule tapahtumaan, -- jatkoi ranskalainen. -- Minä olen
kauan aikaa taistellut sitä vastaan, vaikk'en minä sekä isänä että
ranskalaisena saata muuta kuin katsoa tätä oikeaksi. En kuitenkaan ole
voinut löytää tässä päätöksessä mitään rauhaa ja tyydytystä. Minä en
tahdo, että minun poikani tähden satojen veri vuotaisi, jotka
ainoastaan ovat totelleet upseeriensa käskyä. Olen kysellyt tätä
omaltatunnoltani, mutta vielä enemmän eräältä kirjalta, josta minulla
usein on ollut suurta hyötyä. Ollessani luutnanttina, otin osaa Krimin
sotaan. Silloin sain minä tuon kirjan, vaikka olenkin katolilainen,
eräältä protestanttiselta sotapapilta, joka, käydessään lohduttamassa
ja virvoittamassa haavoittunutta venäläistä upseeria, usein puhutteli
myöskin minua. Ja tänä iltana löysin siitä nämä sanat: "Älkää itse
kostako, minun rakkaani, vaan antakaat Jumalan vihan sijaa saada. Sillä
kirjoitettu on: minun on kosto, minä tahdon kostaa, sanoo Herra.
Sentähden jos sinun vihollises isoo, niin syötä häntä, ja jos hän
janoo, niin juota häntä; sillä koska tämän teet, niin sinä tuliset
hiilet hänen päänsä päälle kokoat." -- Ja minä, joka näin tuon nuoren
venäläisen upseerin kuolevan rauhassa ja vakuutettuna synteinsä
anteeksiantamisesta, minä en voisi kuolla rauhassa, sellainen verivelka
omallatunnollani. Mutta aivan turha on yrittää vaikuttaa maanmiehiini.
Kiiruhtakaa sentähden päällikkönne luo ja kertokaa hänelle mitä
on tekeillä. Sitä minä vaan pyydän, ettei yhdellekään minun
kansalaisistani tehdä mitään pahaa. Antakoon päällikkö vaan hälytyksen
pataljoonalle ennen kello kahtatoista, niin ei ole mitään vaaraa enää.
Mutta vaijetkoon hän sen jälkeen, muutoin joudun minä kavaltajaksi ja
saan siitä kärsiä. Ja nyt kiiruhtakaa, sillä kello on jo yli
yhdentoista.

Talonisäntä poistui senjälkeen nopeasti. Vapaehtoinen pukeutui
kiireesti uniformuunsa, herätti uneen uupuneet toverinsa ja kiiti
sitten herättämään päällikköänsä, ilmoittaakseen hänelle kaikki, mitä
oli kuullut. Ensin tahtoi päällikkö esiintyä ankarana, mutta heitti sen
sikseen, annetun lupauksen tähden, ja sanoi vapaehtoiselle:

-- Juokse nopeasti päävartioon ja anna heti soittaa yleismarssiin!

Sotamies kiiti niin nopeasti kuin voi alas rappuja, ja ennenkuin
pormestari, joka seisoi alhaalla porstuan ovella, ennätti saada hänet
käsiinsä, oli hän jo kadonnut kadulle.

Mutta päävartion sotamiehet löysi hän niin surkeassa tilassa, että
kaikki hänen yrityksensä ja ravistelemisensa olivat turhat. Kun hän
onneksi osasi itse käsitellä torvea, tarttui hän signaalitorveen, ja
silmänräpäyksessä kaikui herätysrummun ääni läpi kylän. Yht'äkkiä
ilmestyi valoa kaikkiin ikkunoihin.

Tuossa tuokiossa riensi sotamiehiä joka haaralta, huutaen:

-- Mikä hätänä? --

-- Asentoon, --- huusi vapaehtoinen, -- torille niin pian kuin
mahdollista!

Ja kymmenessä minutissa olivat kaikki järjestyksessä ja valmiina
torilla.

Fusilieerit, -- sanoi päällikkö, -- meillä on syytä nyt heti marssia
eteenpäin. Mutta sitä ennen täytyy joka miehen saada aimo kulaus,
vahvistaaksensa itseään. Riisukaa aseet! Me asetumme nuotiolle.

Senjälkeen huusi hän vapaehtoisen sinne, missä kaikki upseerit
seisoivat.

-- Te olette oleva todistajani, -- sanoi päällikkö hänelle, --
menettelyssäni tätä ryövärijoukkoa ja näitä heittiöitä kohtaan. --
Samassa osoitti hän kylän pormestarin, joka kalpeana ja horjuen seisoi
upseerien piirissä.

-- Te olette antanut kunniasananne siitä, että minä menettelen
säälivästi heitä kaikkia kohtaan, enkä tahdo, että sotilaan sana näin
hyvässä asiassa rikottaisiin.

Sen jälkeen kääntyi hän pormestariin ja sanoi:

-- Erään jalon miehen tähden tässä kylässä en tahdo ketään rangaista,
mutta minä olen pitävä huolta siitä, että tämä kylä tulee sotilaallisen
valvonnan alaiseksi. Ja nyt täytyy jokaisen miehen saada litra viiniä,
leipää ja lihaa. Sitäpaitsi saatte te maksaa 2000 frankkia sakkoa.
Puolessa tunnissa tulee kaiken olla täällä.

-- Ja nyt, -- sanoi hän vapaehtoiselle -- tahdon mielelläni lausua
kiitollisuuteni hänelle, joka on pelastanut henkemme. Saattakaa minut
kenenkään huomaamatta asuntoonne.

Vapaehtoinen haki isäntänsä ja kertoi hänelle lyhyesti, miten oli
käynyt. Mutta isäntä ei suostunut millään muotoa vastaanottamaan
pataljoonan päällikköä.

-- Minä olen kristittynä ja ihmisenä täyttänyt velvollisuuteni, johon
minua sekä raamattu että omatunto ovat kehoittaneet, enkä pyydä siitä
mitään kiitosta. Sanokaa hänelle, joka on tuominnut minun sydämestä
rakastetun poikani kuolemaan, että minun on mahdoton nähdä häntä nyt.
Mutta jos hän jotakin tahtoo tehdä minun edestäni, niin pyytäkää häntä
lahjoittamaan takaisin sakot köyhälle kylälleni. Jääkää hyvästi ja
jättäkää minut nyt yksinäni suremaan.

Sen jälkeen kääntyi hän pois ja astui aivan hiljaa ulos ovesta.
Sotamies vei tämän sanoman päälliköllensä.

Suurimmassa kiireessä hankkivat talonpojat sen, mitä päällikkö oli
vaatinut, ja myöskin tuo onneton päävartioväestö tuotiin rintamaan.
Tylsinä ja välinpitämättöminä kuuntelivat he kaikki, mitä päällikkö
puhui heille jyrisevässä nuhdesaarnassaan, mutta kun hän oli
lopettanut, sanoi pataljoonan lääkäri.

-- Antakaa miesraukoille anteeksi, älkääkä saattako heitä kärsimään
huolimattomuudestaan. He olivat saaneet runsaat määrät unijuomaa, joka
vielä kauan tulee tuntumaan heidän päissään. Opiumin haju leviää heistä
jo pitkän matkan päähän.

-- Onhan se niinkin, -- sanoi päällikkö; -- käyköön siis armo oikeuden
edellä, koska jalo mies on puhunut puolestanne.

Ylimääräinen kestitys maistui jokaisesta erinomaiselta, ja heti kello
kahdentoista jälkeen marssi pataljoona musiikin soittaessa pois
kylästä.

Mutta kaikki nämä, jotka juuri äsken olivat joutumassa tuon hurjan
vihanpurkauksen alle ja jotka olivat vähällä heittää henkensä
salamurhaajan käsiin, he, jotka nyt tuolla iloisesti laulaen kulkivat
matkaansa pimeässä yössä, -- ketä oli heidän kiittäminen siitä, että
jälleen voivat toivoa kerran vielä pääsevänsä kotia isänsä ja äitinsä
luokse, takaisin kotimaahansa? Ainoastaan Jumalan sanan, joka kerran,
monta vuotta sitten, kaukana maitten ja merien takana, syrjäisessä
Krimissä, oli langennut haavoittuneen sotilaan sydämeen! Mitä muuta
kuin sitä hiljaista rauhaa ja onnellisuutta, joka tästä sanasta
kuvastui kuolleen kristityn sotilaan kasvoilla? Ja niin syntyy
rakkautta rakkaudesta, jotta täytettäisiin lupaus, joka sanoo:

"Sillä niinkuin sade ja lumi tulee taivaasta alas, ja ei mene sinne
jälleen, vaan tuorettaa maan ja tekee sen hedelmälliseksi ja antaa sen
kasvaa ja antaa siemenen kylvettää ja leivän syötää; niin on myös minun
sanani, joka minun suustani lähtee: ei sen pidä tyhjänä palajaman minun
tyköni, vaan tekemän, mitä minulle otollinen on, ja sen pitää
menestymän, jota varten minä sen lähettänytkin olen."

(Jes. 55: 10, 11.)



Kaksi musikaalista jutelmaa


Kumpikaan näistä jutelmista ei ole oma näkemäni, vaan olen ne kuullut
kahdelta henkilöltä, joista ei toinen mitään toisestaan tiedä. Tämä
heillä vaan on yhteistä: molemmat ovat jo kauvan sitten jättäneet
taaksensa neljännenkymmenennen ikävuotensa ja ovat kannettomia vakkoja,
s.o. ovat heittäneet naimistuumat sikseen. Mutta kummallakin on ihanat
muistonsa, ja vanhassa, hyvässä muistolaatikossa on tallella
vierekkäin: hiuskiharoita ja kuivattuja kukkasia, kellastuneita
kirjeitä, virttyneitä nauhoja ja muuta sellaista. Niihin kumpaankin
sain minä kerran hetkisen katsahtaa ja vedin sieltä esille kiireessä
kaksi kappaletta ja sain myös luvan niistä muillekin puhua.



Juhlallinen sielumessu siitä tuli sittenkin.


Tämä tapahtui monta, monta vuotta sitten viheriän Reinin rannoilla.
Siellä saivat pojat käydä koulussa, vaikka tuo ihana virta ja linnat ja
korkeat tuomiokirkot olisivat heistä olleet paljon mieluisampia
opiskelupaikkoja. Tässä kimnaasissa harjoitettiin innokkaasti
erästä ainetta, joka muissa kokonaan laiminlyötiin, nimittäin
musiikkia, ja olikin täkäläinen laulukuoro paraita Reinin varrella.
Juhlatilaisuuksissa, kuten suurina kirkkojuhlina, laulettiin, ja
lähellä ja kaukana ylistettiin tätä koululaisten kuoroa. -- Kimnaasin
penkeillä ei istunut yksistään rikkaitten lapsia, vaan löytyi joukossa
sangen köyhiäkin, jotka saivat koko lailla kiristeliä nälkävöitään, ja
joiden täytyi komentaa itselleen "silmät vasempahan", kulkiessaan
leipuri- ja makkarapuotien ohi. Muitten muassa oli siellä eräs
katolilaisen talonpojan poika, kotoisin lähistöltä, muutaman
peninkulman päästä. Vanhemmat olivat perin köyhät. Mutta poika oli
heidän ainoansa, ja vanhalla ijällään olivat he hänet saaneet, siksipä
äiti sanoikin, kuten Hanna Vanhassa Testamentissa: "Tätä nuorukaista
minä anoin: nyt on Herra minulle antanut minun rukoukseni, kuin minä
häneltä rukoilin. Sentähden annan minä hänen Herralle jälleen kaikeksi
elinajaksensa, että hän Herralta rukoiltu on." Ja niinpä äiti
rukouksillaan ja lupauksillaan pyhitti poikansa papiksi. Pojan täytyi
kovasti ponnistella, saavuttaakseen toiset, hän kun vasta myöhään
oli tullut kyläkoulustaan kimnaasiin. Siksipä hän, päästyään
viimeiselle luokalle, olikin jo yhdenkolmatta vanha ja istui siinä
kuusitoistavuotisten joukossa kuin mikäkin ukkopappa. Kaikki ne vaan
pitivät "Josepista", hän kun oli hiljainen poika, auttoi jokaista ja
elätti itseään, antamalla yksityisopetusta neljäsluokkalaisille. Usein
ottivat pojat hänet mukaansa retkilleen Drachenfelsin linnalle.
Sitäpaitsi oli hän erittäin lauluntaitava mies ja osasi kansanlauluja
loppumattomiin. Mutta viideskolmatta ikävuosi on paha vuosi nuorelle
väelle, joitten rinta ei ole niin aivan luja, ja jotka eivät ole olleet
kunnollisen ruoankaan varassa ja ovat sitäpaitsi saaneet paljon istua.
Ja niinpä se oli juuri laita tässäkin. Poika alkoi kuihtua, eikä tuo
poskien arveluttava puna ja suurten silmien outo hohde mitään hyvää
tiennyt. Niinhän se on ihmisen laita kuin on syksyisen metsänkin.
Siinäkin kun lehdet muuttuvat niin heleän punaisiksi ja keltaisiksi ja
aurinko niin täytenä ja kirkkaana heiastelee niiden silmistä,
silloinhan tiedämme, että loppu lähenee ja talvi piankin peittää tuon
petollisen ihanuuden suureen kääriliinaansa. -- Tuli syksy, ja silloin
tulivat vanhemmatkin noutamaan kuoleman kielissä olevaa lastaan,
toivoen hänen kotona kenties toipuvan raittiin ilman ja lehmänmaidon
avulla. Mutta kun lukukausi taasen alkoi, ei häntä näkynytkään enää
koulunpenkillä, ja kun kevät saapui maihin, koitti hänelle jo toinen
kevät. Hän antoi henkensä Herran käsiin, lohduttaen äitiään sillä, että
hänestä kumminkin tulee pappi, joka tuolla ylhäällä on messuava paljon
ihanammassa kirkossa kuin Kölnin tuomiokirkko, ja pyysi vanhempiansa
ilmoittamaan hänen kuolemastaan tovereille ja kiittämään heitä kaikesta
uskollisesta rakkaudesta, jota olivat hänelle osoittaneet. Vanha isä
läksi itse kaupunkiin, kutsutti luokseen yläluokan primuksen ja kertoi
poikansa viimeisen pyynnön.

Primus kutsui kokoon luokan ja laulukuoron. Päätettiin miehissä lähteä
saattamaan toveria viimeiselle matkalle. He tulivat rattailla ensin
kuolintaloon ja läksivät sieltä sitten kirkkoon sielumessuun.
Sikäläinen pastori arveli, että pelkkä messun lukeminen riittäisi tuon
köyhän nuorukaisen muistoksi. Mutta vainajan toverit olivat toista
mieltä. He seisoivat ylhäällä urkuparvella, ja sieltä kajahti nyt,
pastorin ihmeeksi, ihana, vieno preludio, jota eräs koululaisista
mestarillisesti soitti, kahden muun pojan toimittaessa taiteen
sääntöjen mukaan urunpolkijan virkaa. He olivat näet salaa hankkineet
avaimen urkurilta. Yhtäkkiä yhtyi nyt koko kuoro laulamaan: "Requiem
aeternam dona cis", Pastori ei ollut huomaavinaan poikain tarkoitusta
ja alkoi lukea messuttavia sanoja. Mutta lukiolaiset tiesivät ihan
tarkalleen, milloin urkujen ja kuoron oli kulloinkin vuoro vastata,
sillä monasti olivat he jo Requiemia laulaneet. Tätä kesti sitten
hetken aikaa: alhaalla vaijettiin ja ylhäällä laulettiin. Lopuksi antoi
pappi alttarilla sittenkin perää ja hän alkoi messuta, ensin hiljaa,
sitten yhä kovemmin, ja viimein tuli siitä suurenmoinen sielumessu,
jommoinen ainoastaan varakkaitten ja ylhäisien osaksi tulee.

-- Tepäs minut pulaan saatoitte, -- sanoi pastori, kun kimnasistit
astuivat alas parvelta, -- älköönkä tämä tavaksi tulko. Nyt kait
tahtovat kaikki saada samanlaisen hautauksen kuin Jooseppi. "Mutta kuka
rakkautta vastaan seisoa taitaa?"

Vanhemmat puristivat kelpo toverien kättä, ja äidin katseesta saattoi
melkein lukea sanat: "Pappina se meidän Jooseppi sittenkin haudattiin."
Toverit keräsivät vielä keskuudestaan rahoja ristiksi haudalle. Pastori
se vaan ei saanut mitään ja kumminkin sai, sillä hänen sydämeensä oli
sattunut uskollisen rakkauden kirkas säde, ja hänen täytyi kuten Jobin
muinoin huudahtaa: Ah, jos minä olisin niinkuin minä olin nuorena
ollessani, koska Jumalan salaisuus oli minun majani päällä.

Ja näin ollen oli hän saanut kylläkin runsaan palkinnon toimittamastaan
"juhlallisesta sielumessusta".



Amati-viulu.


Toinen jutelmani, erään vanhan neiden kertoma, vie meidät Italiaan,
jossa ei yksistään sitronat ja oransit puissa kuki, vaan parhaat
viulutkin tehtaissa kypsyvät, kuten Cremonassa aikoinaan. Siellä eleli
tuo kuulu mestari Amati, jonka viulut levisivät ympäri maailman,
ihastuttaen tuhansia sydämiä ja pusertaen silmistä kyyneleitä, kun vaan
joku osasi niitä soittaa. Viulu se on vaan sellainen kuollut kapine,
ellei henkevä käsi siihen kajoo. Siihen on kätkettynä mitä ihanimmat
sävelet; ne pitää vaan herättää unestaan. Ja tuollainen mestari saa
kokea hyviä, mutta myös pahoja hetkiä, jolloin hänen osakseen tulee
maailmalta ei ainoastaan ylistystä, vaan myöskin häväistystä ja
kiittämättömyyttä. Ja mestari Amatinkin oli kait käynyt niin, että
kenties monikin taiteilija oli tullut kuuluisaksi hyvän viulunsa
kautta, kun sitä vastoin viuluntekijä itse oli jäänyt unhotuksiin.
Olipa miten oli, tuntiessaan loppunsa lähenevän, otti hän viimeksi
tekemänsä, ihanarakenteisen viulun, katseli sitä vielä kerran joka
puolelta ja sanoi sitten: "Kaikki sävelet, jotka sinussa ovat,
nukkukoot ja uinukoot, mutta kerran jouluaatto-iltana ne herätkööt, ja
silloin ne tuottavat omistajalleen suuren onnen." Pian senjälkeen
nukkui mestari pois, mutta hänen omaisensa kirjoittivat nämä hänen
viimeiset sanansa paperille, joka kiinnitettiin viuluun. Viulu kulki
suvussa kädestä käteen, mutta sen sävelet olivat kalseita ja karkeita.
Monen mestarin käsissä se oli ollut, mutta jokainen oli laskenut sen
jälleen pois, sanoen: "Se ei ole ikipäivinä mikään amati ollutkaan."

Niin joutui viulu eräälle köyhälle sukulaiselle, joka kuljeksivan
seurueen kanssa läksi vaeltamaan Saksanmaalle. Hän oli jo ijäkäs mies,
sillä hänellä oli kaksikymmen-vuotias, ainoa tytär mukana. Tätä ei
hän ollut hennonut jättää, sitten kuin äiti oli kuollut. Eräässä
pohjois-Saksan pienessä kaupungissa sairastui tuo vanha viuluniekka
pahasti; seurue matkasi edelleen, jättäen hänet jälkeensä. Säästöt
hupenivat hupenemistaan. Ukko nousi kyllä sairasvuoteeltaan, mutta
hänen mielensä himmeni eikä ajatukset olleet täysin selviä. Hänen ainoa
selvä ajatuksensa oli se, että kerran ne sävelet hänen amatistaan vielä
vapaina helähtävät. Siksi ei hän voinutkaan erota siitä, vaikka nälkä
usein puri ytimiä myöten ja viulu olisi kumminkin ollut ainoa
myötäväksi kelpaava kapine. Mutta se ajatus, että silloin jonkun toisen
hallussa sävelet pääsevät lumouksestaan, sai hänen kernaammin kärsimään
vaikka mitä.

-- "Minä annan teille 30 taaleria tuosta kunnottomasta soittokoneesta;
teidän tähtenne vaan, Giovanni", -- sanoi eräs kaupustelija hänelle
joulukuun alussa.

Ja nytkö, kun taas jouluaatto oli tulossa, nytkö hän möisi viulunsa? --
Ei, sitä ei hän voi tehdä. Joka kerta joulun lähestyessä tykytti hänen
sydämensä, eikö muka nyt testamentti täyttyisi. -- Ja taas oli
jouluaatto. Tyttö istui, neuloen himmeän öljylampun valossa melkein
silmänsä piloille, ansaitakseen edes sen verran, että voisi maksaa nuo
muutamat hiilet, jotka uunissa hehkuivat ja heidän niukkaa ruokaansa
lämmittivät. Ulkona myrskysi, ja lumihöytäleet ajelivat toisiaan alas
maahan. Silloin otti vanhus viulunsa.

-- Ethän toki lähde ulos tässä ilmassa, isä? -- kysyi tytär. -- Nythän
on niin kirpeä pakkanen, eikä sinulla ole minkäänlaista viittaa!

-- Sinä tiedät, että nyt on jouluaatto. Tänään, jos koskaan, täytyy
viulun hellittää äänensä. Tiedät myöskin, että hätä meillä nyt on
noussut korkeimmilleen. Minä en enää saata katsella, kuinka sinä pilaat
ihanat silmäsi, Anrella. Anna minun koettaa vielä kerran. Lähden
markkinapaikalle. Sinnehän tulee rikkaitakin ihmisiä katselemaan
itselleen tavaroita. Giovanni palajaa takaisin, tuoden rahaa
lapselleen.

Sitten riensi hän ulos, viulu käärittynä nenäliinaan. Yhdeksi siellä
yhtyivät hänen tuulen häilyttämät, lumivalkeat hiuksensa ja
lumihiutaleet, ja tuima pakkanen tunki kangistuneihin jäseniin. Anrella
katseli hänen jälkeensä syvällä kaipauksella. Hän olisi lähtenyt isänsä
kera, mutta hänen täytyi saada työnsä valmiiksi vielä tänä iltana.

-- Hyvä Jumala, anna hänelle onnea tahi vapahda meidät molemmat täältä
tänä pyhänä iltana! -- huokasi tyttö.

Kului tunti, kului parikin. Tyttö oli noutanut kamarista joulukuusen,
oman koristamansa, ja pistänyt sen alle villaisen liinan, jonka hän oli
itse valmistanut. -- Silloin syöksi vanhus sisään.

-- Kaikki on turhaa! Käteni ja jalkani ovat melkein hervottomat.
Armahda minua, Jumala! Mutta ei kukaan kuule minua! He ovat ivanneet
minua tänään pahemmin kuin koskaan ennen. Voi, ettei löydy yhtään
armahtavaisuutta enää maan päällä!

-- Taivaassa kuitenkin löytyy, -- sanoi Anrella. -- Tule, isä, täällä
on sinun joulukuusesi; minä annan sinulle lahjan, niinkuin ihmiset
täällä vieraalla maalla tavallisesti tekevät.

Surumielisenä katseli vanhus kuusta.

-- Sinä olet hyvä lapsi, mutta maailma on paha. Minä soitin ihanimmat
lauluni, tiedäthän, nuo Campagnan paimenlaulut, kaikki mitä osasin,
vaan äänet olivat vaan niinkuin salvan takana. Voi, minulta on
vaihdettu ja varastettu amatini, muutoin olisi se kajahtanut tänä
iltana!

-- Tyynny, isä. Jouluyön lapsi ei unohda sinua, joskin kaikki ihmiset
sen tekevät.

Vanhus laskeusi kovalle vuoteelle sillä välin kuin Anrella sytytti
joulupuuta. Silloin kuului kova koputus ovelle.

-- Siellä he tulevat, siellä he tulevat! -- huusi vanhus, -- he
vainoovat minua tännekin.

-- Asuuko täällä mielipuoli viuluniekka Johannes? -- huusi ulkoa matala
miesääni.

-- Kyllä hän on täällä -- sanoi tyttö, murtaen saksaa.

Hän avasi oven ja valaisi arasti miehen kasvoja. Yhdellä silmäyksellä
oli tuo pulskavartaloinen ja jalomuotoinen vieras nähnyt, miten asian
laita oli.

-- Tämähän on teidän isänne?

-- Niin on, herra.

-- No niin, minä tulen juuri markkinoilta. Siellä minä näin, mitenkä
kansa ivasi ja ahdisti erästä vanhaa miestä, joka soitti viulua, ja se
tapahtui tämän ihanan juhlan aattona, jonka pitäisi kaikille,
köyhimmillekin tuottaa iloa. Mutta kun minä, lykittyäni jotenkin
kovakouraisesti väkijoukkoa syrjään, päästäkseni miehen luo, etsin
häntä, ei häntä enää näkynyt. Silloin sain kuulla, että hän asuu
täällä. Minä olen viuluniekka minäkin. -- Kas tässä, antakaa hänelle
tämä pullollinen viiniä ja nämä rahat. En tahdo, että hän olisi
ilmaiseksi soittanut.

-- Voi amatini, voi! --- huudahti vanhus huoneen perältä. -- Näetkö,
Anrella, se alkaa jo helähdellä.

-- Enkös minä ole sitä sinulle sanonut, isä, ettei sinun pidä joutua
epätoivoon? Katsos tätä hyvää herraa.

-- Mitä hän puhuu amatilaisesta? -- kysyi vieras kiireesti.

Anrella kertoi hänelle koko asian ja mainitsi mikä juttu liittyi
viuluun. Vieras otti sen kuusen valoon, kuunteli ja naputteli.
Tutkittuaan kauan aikaa viulun kaulaa, pohjaa, kantta ja hepoa,
kierteli hän tappeja ja astui vanhuksen vuoteen ääreen.

-- Uskotteko viulunne minun huostaani, Giovanni?

-- Uskon kyllä, teille minä sen uskon, jalo herra; siitä saakka kun
läksimme ihanasta kotimaastamme, ei ole kukaan meille puhunut, niinkuin
te.

-- Kuulkaa sitten. Teidän viulunne on oikea amati, ja se, mitä te siitä
saatte, auttaa teitä ensi hätäänne ja auttaa vastedeskin. Ja nyt saatte
kuulla sen ääntä.

Vieras veti silloin taskustaan rasian, josta otti esille kieliä ja
kiinnitti ne viuluun. Ja nyt rupesi hän soittamaan, ensin hiljaa, mutta
sitten antoi hän kielten helähdellä yhä kovemmin ja kovemmin. Ja nyt
alkoi kuulua koneesta kokonainen sarja mitä ihanimpia säveleitä,
milloin riemahtavia, milloin valittelevia. Lopuksi muuttui soitto
vienoksi joululauluksi.

Mestarilla oli viulu yhä käsivarrellaan, kun Anrella suuteli hänen
kättään. Sitten läheni hän vanhan Giovannin vuodetta, Anrellan
valaistessa kynttilällä ukon kasvoja. Niissä lepäsi iloinen hymy,
niinkuin makeata unta uinuvan lapsen kasvoissa. Mutta hengitystä ei
enää kuulunut. Uinuvasta viulusta vapautuneitten sävelten mukana oli
hädästä ja kahleista vapautunut sielukin lähtenyt rauhaan.

-- Tämä oli teidän isällenne, Anrella, juhlan aatto. Suurin onni on nyt
häntä kohdannut, niinkuin tuo keltaisen lapun satu kertoo. Mutta teistä
kyllä pidetään huoli; sisareni ottaa teidät luokseen.

Tuo taiteilija oli sen neitosen veli, joka minulle tämän kertomuksen
kertoi.

Niin oli tässä ihmisrakkaus saanut henkiin sävelen ja laulanut
univirren vanhukselle, samoin kuin edellisessä jutelmassa rakkaus oli
papin rinnassa sävelen eloon herättänyt ja luokkatoverille univirren
laulanut.



Kylädiakonissa


Sinä, hyvä lukija, et kyllä tunne häntä, jota minä tarkoitan. Minä
hänet sen sijaan tunnen. Näen hänen yhä vieläkin seisovan edessäni,
valkeaksi tärkätty tanu, kauniine läpiommeltuine tähtineen päässä ja
musta verkahame yllään ja silkkinen kaulaliina hartioillaan. Selvimmin
näen kumminkin hänen kirkkaat, siniset silmänsä, jotka katselivat
tuuheitten kulmien alta, niinkuin sininen taivas kahden tumman
kuusenoksan välistä. Hän ojensi minulle silloin kätensä, sanoakseen
ikuiset jäähyväiset ja kumminkin vaan näkemään asti. Hänen päivänsä
olivat luetut, sillä hän oli jo sillä rajapyykillä, josta Moses,
Jumalan mies, kirjoittaa 90 psalmissa. Sen koommin en häntä enää ole
nähnyt. Mutta vaikk'et sinä häntä tunnekaan, niin tunnet kumminkin
vanhan Rein-virran, -- sen rannalla hän asui. --

Edellisellä vuosisadalla oli Reinin läheisyydessä linnoitus, johon
siihen aikaan oli sijoitettu itävaltalaista ja baierilaista sotaväkeä
ja pestatuita joukkoja kaikilta maailman haaroilta. Ne olivat osa
entistä valtakunnan armeijaa. Ranskalaiset tulivat linnoituksen
edustalle ja hävittivät kohta etuvarustukset ja senjälkeen myös muurit
ja vallit, joitten sijalla nyt on peltoja. Mutta sotamiehistä oli moni
mieltynyt seutuun eikä tahtonutkaan lähteä kotiin, jossa heitä ei enää
tunnettu, vaan piti parempana asettua asumaan jonnekin linnoituksen
lähistölle. Ja niin tuli sinne eräskin itävaltalainen aliupseeri
telttarattailla. Siinä oli hänen tavaransa ja vaimonsa, kaksi lasta
käsivarrellaan. Kuormaa oli vetämässä vanha husaariratsu, joka joskus
oli uljaastikin tepastellut taisteluissa, mutta lynkytti nyt eteenpäin
pää nuokuksissa. Ensimäisessä kyläkunnassa aliupseeri pysähtyi ja
kääntyi voudin puoleen, kysyen, otettaisiinko hänet perheineen vastaan.
Vouti nyrpisti nenäänsä, mutta kun aliupseeri veti esille raskaan,
kultarahoilla täytetyn massin ja selvän erokirjan ja lopuksi näytti
ruhtinaspispan, suojelijaherran, antaman kirjoituksen, jossa sanottiin,
että tämän kirjan omistaja täytyi ottaa vastaan, silloin tuli loppu
voudin aprikoimisista. Aliupseeri otti takaisin raskaan kukkaronsa ja
antoi sieltä yhden kultarahan köyhille ja yhden kunnioitettavalle
voudille, ja niin tuli hänestä paikkakunnan porvari.

Mutta että tämän aliupseerin tänne muutto olisi tehnyt Eva Mariasta
diakonissan, sitä ei olisi luullut ei hän, eikä vouti, et sinä, enkä
minä. Ja kumminkin se oli niin.

Keskellä seutua sijaitsi talonpoikaistalo, joka jo päältä nähden oli
hyvissä varoissa. Se olikin kuin pieni linnoitus ikään. Talossa
kierteli viiniköynnöksiä alas porstuan katolle, ja tuttavallisesti
katselivat punaiset reunalistat viheriän katon alta. Akkunat olivat
täynnä kukkia, sillä talon-isäntä oli suuri kukkain ystävä. Siellä asui
vaimoineen ja lapsineen eräs jumalaapelkääväinen mies, jonka sydämessä
kasvoi muitakin kukkia kuin satakaunoja ja kuusamoja. Ne olivat sen
istuttamia, jota Maria Magdalena kerran oli pitänyt puutarhurina ja
joka todella sellainen onkin. Samoinkuin hänen talonsa oli syrjässä
vallantiestä, oli hänen sydämensäkin vieroittunut tuosta laveasta
maailman tiestä. Ja sellaisiksi tahtoi hän lapsensakin. Aamuin ja
illoin rukoili hän heidän kanssaan. Sunnuntaisin oli hänen mieluisana
työnään koko joukkonsa kanssa mennä kirkkoon. Täällä istuessaan hän jo
iloitsi Brastbergerin ja Arndin kirjoista, sillä kirkosta tultua
istuutui koko perhe sunnuntai-pukimissaan kuulemaan saarnaa, joka
täällä kotona vielä uudestaan vuorotellen luettiin. Lapsilleen hän
kopioitsi virsiä vanhoista virsikirjoista, sillä hän ei voinut kärsiä
uutta "viisukirjaa", jossa ne värssyt liiankin liukkaasti luistivat.
Hänen mielestään oli parempi, että ijankaikkisen elämän tien
ylistäminen käy hieman kankeammin, jos se vaan se oikea tie on, kuin
että se korvaa kutkuttaa ja kadotukseen syöksee. Ja joka lapsen täytyi
sunnuntaiksi osata värssynsä. Aterian jälkeen luettiin Raamattua. Olipa
silloin ulkona sää millainen hyvänsä, kuului sieltä kuinka
houkuttelevia ääniä tahansa, sulkeissa se talon portti vaan pysyi. Ja
kumminkin vallitsi kaikkialla talossa hiljainen ja iloinen henki, sillä
Jumalan sana ei ole vielä kestään tehnyt jöröjukkaa, mutta kyllä
moneltakin jöröjukalta pään kammannut ja silmät pessyt.

Jokainen talonpoika tietää, että karhiminen ja kylväminen, itäminen ja
kypsyminen -- ne ovat eri asioita, ja ettei almanakka säätä tee, vaan
Herra Jumala. Ja samaa täytyi vanhan Hannu Tuomaan kokea lapsistaan.
Kun hänen lapsensa olivat kasvaneet niin suuriksi, että alkoivat jo
tuumia naimisiin menoa, silloin selvisi hänelle, että linnut olivat
montakin hänen kylvämistään siemenistä syöneet, sillä lapset eivät
valinneet, rukoillen, niinkuin Eleasar: "Herra, anna minun kohdata."
Valinnasta valitsijan tuntee.

Niin tuli hänen vanhin tyttärensä eräänä iltana hänen luokseen, ja
sanoi kainosti:

-- Isä, onko sinulla mitään sitä vastaan, että minä otan aliupseerin
Juliuksen? Hän tulee sinun luoksesi sitä kysymään. Hänellä on rahoja,
ja on hänellä talo ja on peltoja kanssa.

-- Onko siinä kaikki, mitä hänellä on, Eva Maria? -- kysyi isä. -- Eikö
hänellä ole muuta mitään?

-- Mitä sinä sillä tarkoitat? -- kysyi tytär.

-- Kyllä sen vielä ymmärrät, mitä minä tarkoitan. Onko hänellä myös
_siunausta_? Missä sitä ei ole, ei siinä auta pellot, eikä metsät, eikä
rahat.

Tytär ei puhunut mitään. Sitten sanoi isä hänelle:

-- Kuuleppas, Eva Maria, mitä minä sanon. Katso sitä huonetta, josta
hän polveutuu, ja sano sitten, onko hänellä siunausta mukanaan, vai ei.
Isänsä kuului sotaväkeen ja sotamiesten värvääjiin, ja siitä on hänen
omaisuutensa peräisin. Mutta siihen liittyy äitien ja lasten
kyyneleitä. Tahdotko sinä semmoisia rahoja taloosi? Entäs isä? Tokko se
mies edes osaa "Isämeitää" kunnolleen ja näyttää sen uskonkin laita
olevan niin ja näin. Monta vuotta on hän jo täällä asunut, mutta yhden
ainoan kerran on hän käynyt ripillä. Luuletko sinä, lapsi, että
sellainen isä voi lapsilleen jotain opettaa? Pojassa voi kyllä olla
jonkun verran hyvää, -- mutta usko Jumalan sanaa ja minua, että Herra
kostaa isäin pahat teot lapsissa kolmanteen ja neljänteen polveen. Älä
mene naimisiin sinne, missä ei siunausta ole! Se on isäsi neuvo. Kohta
minun juoksuni päättyy, ja sitten saat tehdä, mitä tahdot. Mutta niin
kauvan kuin minä elän, en minä sille liitolle siunaustani anna. Hyvä
Jumala antaa sinulle vielä jotain parempaa.

Tyttönen meni ulos puutarhaan malvapensaiden ja jerikoruusujen suojaan
ja itki siellä kyllälteen. Isän sanat eivät enää näyttäneet olevan niin
kovia, kuin hänestä alussa tuntui ja Raamatusta johtuivat hänen
mieleensä sanat: "Ketä sinä, Herra, siunaat, hän on ikuisesti
siunattu."

-- Isä on oikeassa, -- sanoi hän itsekseen. -- Minä pysyn isän luona,
niin kauvan kuin hän elää, ja vapaana siksi, kunnes täältä autuaasti
erkanen. --

Pojasta oli hän paljon pitänyt. Maalaisissa on välistä syvempiä
tunteita kuin kaupunkilaisissa, vaikkeivät he olekkaan niin
hempeämielisiä.

Illalla ojensi tyttönen hänelle kätensä yli puutarhan aitauksen ja
ilmoitti hänelle isän tahdon ja pyysi häntä etsimään itselleen
sellaisen, joka toisi siunauksen taloon. Poika menikin kohta senjälkeen
naimisiin sellaisen kanssa, jolla oli siunausta. Mutta tuota siunausta
ei ollut kuin kaksi hevosta ja kaksitoista auranalaa peltoa ja kivinen
sydän. -- Sentähden sanoi isä Eva Marialle:

-- Katsos nyt! Hänellä ei ole siunausta; muutoin ei hän olisi voinut
tuota ottaa.

Ja niin jäi tytär isän ja äidin luo. Kaikki muut sisarukset menivät
naimisiin, ja talon huolet jäivät hänelle yksinään.

       *       *       *       *       *

Siihen aikaan oli Jumalan sana harvinaista, ja vähän niitä kalliita
helmiä kauppaan pääsi. Paikkakunnan pastori oli hyvä mies, mutta oli
ovelampi sukuluetteloissa ja riitajutuissa kuin Jumalan sanassa, ja
ymmärsi paremmin hoitaa omia viiniköynnöksiään kuin Herran viinamäkeä.
Tuo vanha talonpoika rakasti Jumalan sanaa, ja missä se ei tullut hänen
luokseen, juoksi hän sen perään. Ja oikein hän siinä teki. Monena
lauvantai-iltana tuotti hän raudikkonsa aikaisemmin kotiin pellolta,
päästäkseen joutuisammin sunnuntaina kuulemaan Jumalan sanaa lähistölle
erään uskollisen Herran miehen luo. Silloin otti hän tavallisesti Eva
Mariansa mukaan. Ja kotimatkalla selitti hän tyttärelleen saarnan vielä
selvemmäksi, niin että olisi ollut kummat, jos hän sen olisi
unhoittanut. Isä oli jo tullut liian vanhaksi maantöihin, samoin hänen
vaimonsakin. Eva Maria teki mitä taisi, mutta isästä se ei käynyt
päinsä, tytär kun muka oli liian "hieno hyppysilleen", eikä talonpojan
työ hänelle oikein sopinut, vaikka tyttö työstä pitikin. Sen vuoksi
tytär usein iltahetkinä koetteli muistista kirjoittaa jonkun kuulemansa
virren tai saarnan pätkän. Hidasta se alussa oli, mutta yhä paremmin se
vähitellen alkoi sujua. Ja se oli hänelle hyvää ja hyödyllistä työtä.
Minkä näet käsin paperille kirjoittaa, se paremmin päähän pystyy. Se
oli hänen opintonsa aikaa, ja silloin hän kokosi aittaan kovan ja
kalliin ajan varalle. Silloin keräsi hän niinkuin mehiläinen kaiken sen
hyvän, mitä joskus maailmassa oli kuullut tai lukenut. Hän pani
Raamattunsa täyteen muistolippuja, pieniä kuvia ja kuivatuita kukkasia
huomattavimpiin paikkoihin, niin että hän myöhemmin kerran leikillään
sanoi minulle, että nyt olisi parasta lakaista Piplia puhtaaksi, sillä
hän on jo tullut niin pitkälle, että joka lause olisi täytynyt merkitä.
Hänen mielestään ei siinä ole mitään, joka ei sopisi häneen ja ihmisiin
yleensä. Ja tässäkin oli orpanani oikeassa, kuten tavallisesti.

Näihin aikoihin kuoli äiti äkkiä. Hän ehti vaan kutsua Eva Marian
vuoteensa ääreen ja sanoa: "Tyttäreni, älä jätä isääsi". Ja Eva Maria
lupasi sen äidilleen käden puristuksella ja painoi hänen silmänsä
kiinni.

Nyt oli hän isän kanssa kahden kesken. Mutta isä oli menehtymäisillään
vaimonsa kuoleman johdosta. Aviosääty on näet kummallinen sääty.
Näyttää siltä kuin toinen pysyisi elämässä vain toisen vuoksi; ja kun
menee toinen, niin menee toinenkin. Silloin sai Eva Maria oppia
sairaanhoitoa, vaaliessaan tuota kipeätä mies parkaa. Mutta
sairaanhoidossa on vähäpätöisimpinä tehtävinä ojennella rohtoja
sairaalle ja muuttaa kääreitä ja autella häntä vuoteelta toiselle.
Sairauden aikana lähestyy taas moni paha vihollinen vanhoiltakin
ajoilta, arvellen, että nyt kun ruumiiseen on tullut halkeama, pääsen
pujahtamaan siitä sisään sydämeen ja sieluun. Ja silloin repeävät
helposti uudestaan auki sydämenkin haavat, samoin kuin ruumiin.
Onnellinen se, jonka vierellä silloin istuu David soittamassa harppua
ja veisaamassa psalmeja ja poistaa sillä Saulin pahan hengen.
Onnellinen se, kenellä on joku, joka ei ainoastaan ranteesta
suonenlyöntiä tutki, kuten lääkäri tekee, vaan ymmärtää toisenkinlaisen
suonenlyönnin, ja jolla on sydäntä sanoa, miten asianlaita on. Silloin
pitää olla saapuvilla sellainen, joka tuntee taivaallistakin apteekkia
ja osaa valmistaa rohtoja Jumalan sanasta, karvaita ja makeita, miten
milloinkin tarvitaan. Ja vaikkei siinä mitään muuta voisikaan kuin mitä
tuo pieni diakonissa syrialaisen sotapäällikön, Naemanin, huoneessa
hän, joka -- sydämen vavistuksella kaiketikin -- sanoi: "Voi että minun
herrani menisi Israelin profeetan luokse", niin olisi sekin jo varsin
paljon. Mutta kaikkea pitää oppia ja omassa itsessään kokea.
Jokainenhan tietää, että mitä ei itsellä ole, sitä ei voi muillekaan
antaa. --

Ja sitä Eva Mariankin oli täytynyt oppia. Sairasta hoitaessa ei näet
opi tuntemaan ainoastaan sairasta, vaan ennen kaikkea oman itsensä.
Sairaassa on, sen tietää jokainen, kyllin tekemistä, ja siinä on
vähällä mennä milloin maltti, milloin usko, milloin rakkaus ja lempeys
ja kaikki kristilliset avut järjestänsä, niin että diakonissa paran,
jos vaan oikein vakavasti ottaa huomatakseen, käy kuin huolellisen
talonemännän, joka astuu aittaansa ja luulee siellä kaikki olevan niin
ihmeen hyvin järjestettyä, mutta kauhukseen huomaakin, mitenkä
jauholaari on loppumaisillaan ja hernesäkkiä vaivaa näivettäjäinen.

Niin kävi Eva Mariallekin. Vanhus oli usein omituisen kärttyisä, eikä
hänelle monasti mikään kelvannut. Silloin täytyi Eva Mariankin lähteä
käymään lääkkeitä tuolta suurelta lääkäriltä, joka samalla on myös
apteekkari, ja jolle sairaan ei tarvitse mitään maksaa, ja joka vielä
hopealusikankin ilmaiseksi antaa. Ja Herra auttoi häntä ja antoi, mitä
hän henkisesti talossaan tarvitsi ja käytti, niin että siitä piisasi
joka päiväksi. Nyt heruivat virrenvärssyt päästä ja sydämestä suuhun,
ja kuulemansa saarnat olivat hänelle niin ilmielävinä kuin hän istuisi
ensimäisessä kirkonpenkissä ja katseleisi ylös saarnastuoliin. Ja
näistä sanoista vanhus vaikeni, ja hänen mielensä oli tyven niinkuin
Galilean meri silloin kuin Herra alkoi puhua. Silloin Eva Maria
huomasi, millainen voima vähäiselläkin Jumalan sanalla on, se kun voi
asettaa kiukun ja pahan mielen, kun sitä vastoin ihmissana on vaan
öljyä tappuroihin. --

Eikä hänestä tuntunut yökään pitkältä, kun isä tahtoi joko istua
vuoteellaan tahi kun piti häntä nostella isoisän tuolille. Tuli sitten
sekin, viimeinen yö, josta on kirjoitettu: "silloin ei kukaan voi työtä
tehdä." Hän jättikin kaikki uskollisen Jumalan huostaan. Sinä iltana
piti vanhan Hannu Tuomaankin saada valoa, ja sitä tulikin. Hän siunasi
tyttärensä, kuten Jakob lapsensa, ja tämä oli tytön vihkiminen
diakonissaksi.

       *       *       *       *       *

Nyt kun isä oli kuollut, jäi hän ypö-yksikseen. Sillä välin oli hän jo
käynyt harmaaksi. Maallisen omaisuutensa jätti hän lankonsa
hoidettavaksi, ja palkitsi sen hänelle runsaasti. Eva Maria oli näet
varakas, eikä hänen tarvinnut ajatella mitään ajallisia huolia. Hän
muutti sisarensa luo, auttaen tätä lasten kasvatuksessa ja oli talon
rauhanhenkenä; ei näet ryhdytty mihinkään, ennenkuin hänen neuvoaan oli
kysytty. Mutta erittäinkin vetivät häntä sairaat puoleensa.

-- Niitten luona minä parasta ilmaa hengitän, -- sanoi hän.

Moni ei ajattele niin. Kaupungin herra ja talonpoika suovat kernaasti,
että sairastalo on heistä syrjässä. Missä hän tiesi jonkun sairaan
makaavan, kohta nähtiin siellä orpanan iloiset kasvot, ja kuultiin
hänen sanovan: "Oletteko te kipeä, koskei teitä enää koskaan näe
ulkona?" tai "Teidän akkunaluukkunne ovat suljetut; onko täällä ketä,
joka ei siedä valoa? Minä olen joutilas ja jos sallitte, niin istun
hetkisen luonanne." Eikä sitä kukaan voinut kieltää. Ja tämmöisellä
käynnillä opin minäkin hänet eräänä päivänä tuntemaan, sillä minä en
ennen tiennytkään seurakunnassani löytyvän sellaista hiljaista
samarialaista. Tapasin erään rouvan, jota julma rokko oli pahoin
pidellyt, ja hän kertoi minulle tytöstä.

-- Niin -- sanoi hän -- ellei tuota naista olisi ollut olemassa, ja
ellei Herra Jumala olisi häntä meille lähettänyt, niin makaisimme minä
ja meidän Paavo jo ammoin maan mullassa.

-- Mitenkä niin? -- kysyin minä.

-- Mitenkäkö niin? Sanoinpahan vaan, että maan mullassa me makaisimme.
Ja miksikä? Kun rokko saapui meidän paikkakunnalle, sairastui siihen
minun mieheni ja minä kohta jäljestä, ja niin kovasti, että ihmiset
rupesivat meitä pelkäämään, eikä kukaan tullut enää täällä käymään.
Naapurikin vetäisi vaan akkunaluukut puoleksi auki, huutaen: "elättekö
te vielä?" ja pisti sitten vesiruukun akkunalle ja juoksi pois, niin
että me vuoteeseemme kuulimme hänen jalkojensa töminän. Kerran sitten
aukeni ovi, ja kukas muu se sieltä juoksee sisään kuin tuo orpana?
Hänellä oli mukanaan kannullinen kahvia ja vadillinen lihalientä, ja
siinä hän syötteli minua ja Paavoa, niinkuin pikku lapsia, eikä
ollenkaan häikäillyt katselemasta meidän viheliäisen näköisiä
kasvojamme. Sitten teki hän tilat ja tuulotti huonetta ja pani tulta
uuniin aivan kuin olisi ollut palvelustyttö. Ja niin hiipi hän meille
joka päivä pari kolme kertaa päivässä, tehden aina pitkiä kierroksia,
niin ettei kukaan ihminen nähnyt mitään. Jumalan avulla me paranimme,
Paavo ja minä. Ja minä sanoin Paavolle -- hän on näet puuseppä --:
"Paavo", sanoin minä, "jos Eva Maria jotain taloonsa tarvitsee, niin
teet sinä sen ilmaiseksi." Mutta enimmän me häntä kiitämme siitä, että
hän osasi niin hyvin lohduttaa ja taisi ulkoa sellaisia ihania
rukouksia, joita ei lue missään kirjassa, niin että luuli jo olevansa
taivaassa. Kernaasti minä puolestani olisin kuollut, ja sitä minä olen
Paavolle sanonutkin, että kun minä kerran kuolen, niin pitää orpanan
tulla tänne.

Silloin opin minä tuntemaan tuon uskollisen sydämen sellaisena, joksi
häntä äsken olen kuvannut. Ja uskollisena apulaisena hän minulle aina
oli. Jos hän tiesi jonkun sairastavan, koputti hän, ohikulkiessani,
akkunaan, sanoen: "Siellä ja siellä kylässä makaa muuan sairas;
tahtoisitteko mennä sinne? Hän haluaisi nähdä teitä."

Usein tapasin hänet sairaitten luona, sellaisten nimittäin, jotka jo
pitemmän aikaa olivat tautivuoteella maanneet. Näitten luona kävi hän
säännöllisesti, olipa ne sitten sukulaisia tahi ei. Ja Herra sanoi
hänelle aina, mitä hänen kulloinkin piti puhua. Silloin tuli esille
moni oivallinen pala yhden tai toisen vanhan saarnamiehen saarnasta,
joita hän isävainajansa kanssa oli kuullut, ja väliin joku hänen
kankeasäkeisistä virrenvärssyistään, aina miten tilaisuus milloinkin
vaati.

Kerrankin makasi kylässä eräs eriskummallinen mies sairaana. Hän oli
suutari ammatiltaan ja oli paljon matkustellut ja paljon nähnyt. Mutta
sen ohessa oli hän itserakas ja piti itseään, kaikessa kainoudessaan,
erinomaisena kristittynä. Eva Maria kävi häntä katsomassa ja puhui
hänelle uskosta Jesukseen Kristukseen.

-- Niin, orpana -- sanoi sairas -- noin te puhutte, kun olette niin
vähän maailmassa kokenut. Mutta morali, kas se on pääasia; se se sanoo,
miten ihmisen pitää elää. Siitä täytyy ihmisille puhua.

-- Kuulkaahan, serkku hyvä, -- sanoi Eva Maria -- en minä tuota
maurilaista sanaa osaa oikein lausua, mutta sitä kai te tarkoitatte,
että ihminen tulee autuaaksi lain kautta.

-- No, nimittäkää sitä niin, jos tahdotte. Sitähän minä tarkoitin.

-- Kuulkaas sitten. Siihen asiaan oli vanhalla pastorilla tuolla
kylässä jotain sanomista. Hänelle olivat kanssa suuret herrat kerran
kirjoittaneet, että hänen pitäisi saarnata siveysoppia, vai miksi te
sitä sanoittekaan, eikä aina uskoa. Ukko luki kirjoituksen
saarnastuolista ja sanoi: "Minun pitäisi siis puhua teille siitä, miten
oikein olisi elettävä, mutta uskosta en saisi puhua. Kuulkaapas nyt.
Tuolla puutarhassani seisoo metsäpäärynäpuu, joka kantaa pelkkiä
metsäpäärynöitä. Jos minä nyt sanoisin sille: 'Metsäpäärynäpuu,
huomenna pitää sinun kantaa hyviä bergamotteja!' niin mitäs siihen
metsäpäärynäpuu sanoisi? 'Kirkkoherra -- sanoisi se -- nyt sinä iskit
väärään. Mitenkäs minä voisin bergamotteja kantaa? Minähän olen
metsäpäärynäpuu! Mutta tiedätkös mitä? Jalosta sinä minut, ja kenties
sitten tulee jotain parempaa.' Niin, ja luonnostamme olemme me kaikki
tuollaisia metsäpäärynäpuita. Jos nyt pastori saarnaa lakia ja sanoo:
'Niin ja niin teidän pitää olla ja hyviä hedelmiä kantaa.' -- Mitäs
siitä seuraa? Vastaus: ei tule mitään. Ensin täytyy jalostaa, ja sitten
vasta saadaan hyviä hedelmiä. Mutta jalostaminen, jolloin uusi elämä
ihmiseen ylhäältä vuotaa, saadaan aikoin ainoastaan saarnaamalla
uskosta Vapahtajaan. Ja niinpä minä edelleenkin saarnaan uskosta. Siitä
se sitten muukin seuraa jäljessä." Niin se pastori puhui. Oliko teistä,
serkku, pastori väärässä vaiko oikeassa?

-- Niin, jos asian siltä kannalta ottaa, niin kyllä kai se sitten niin
on, -- sanoi sairas.

-- No, -- sanoi orpana, -- ottakaa sitten asia kerran siltä kannalta
ja tarkatkaa, eikö teissäkin istu vielä muutamia sellaisia
metsäpäärynäpuun mukuroita. Niitä ei teistä kukaan muu nykäise pois
kuin yksi. Alussa se tuntuu kipeältä, mutta perästäpäin suloiselta.

Minä puolestani luulen sairaan huomanneenkin jotain jälkiä
päärynäpuusta, ennenkuin Herra tuli kirveineen. Se on ainakin varma,
ettei hän orpanan kuullen enää "moraalistaan" puhunut.

Eva Marian mielitehtäviä oli käydä erään seitsenkymmen-vuotisen,
halvautuneen ja vielä lisäksi sokean vaimon luona. Siellä oli hänellä
kovia koettavana. Halvaus, sokeus ja vanhuus yhtaikaa, siinä on näet
kolme kovaa vanhalle ihmiselle. Vaimoparka -- vanhaksi Kreetaksi häntä
vaan kutsuttiin -- ei oikein voinut olla yksimielinen Jumalan kanssa
siitä, miksi Herra häntä näin etsiskelee. Sen vuoksi piti hänelle usein
lukea Jobin kirjaa, ja mielissään oli muori, kun häntä verrattiin
Jobiin. Orpana vaan ei joutunut hämille, vaan sanoi:

-- Kuulkaahan, Kreeta, min'en tahdo olla kukaan Jobin kolmesta
ystävästä, jotka Herra ajoi lopultikin tautivuoteen äärestä pois.
Teillä on parempikin lohdutus kuin Jobilla, ja se kuuluu näin: "Ketä
Herra rakastaa, sitä Hän myöskin kurittaa."

Ja siinä täytyi muorin vetää suunsa nauruun, niinkuin Saara ennen
vanhaan, kuullessaan Herran lupausta. Se on tuollaista epäilevän ja
vastahakoisen sydämen naurua. Silloin kertoi Eva Maria hänelle
kernaasti ristinkoulusta, josta eräs pappi vainaja oli puhunut, ja
jossa oli neljä luokkaa. Alimpana aakkosmiehet tavailemassa: "Minun
_täytyy_ kärsiä." Toisen luokan oppilaat sanovat: "Minä _tahdon_
kärsiä." Kolmasluokkalaiset: "Minä _voin_ kärsiä", ja vihdoin pitkät
pojat, jotka sanovat: "Minä _saan_ kärsiä." Tämänkin oli hän kopioinut
eräästä saarnakirjasta, ja nyt tuli resepti hyvään tarpeeseen.

-- Nähkääs, Kreeta, -- sanoi hän, -- ette te tavaajaa pitemmälle taida
päästä, sitä, jonka aina vaan _täytyy_, ja joka aina ulisee, kun pitää
kouluun, ja asettuu vasta sitten, kun on saanut koulumestarilta uuden
voileivän. Täytyykö sitten teidänkin saada aina uusi voileipä
Jumalalta, vaikka olettekin jo seitsemänkymmentä vuotta vanha?

Kerran taas Eva Maria tuli erään toisen kristiveljen luo; mutta tämä
tiesi, mistä risti on kotoisin, ja osasi erinomaisesti lohduttaa muita.
Ihmisille, jotka, saadessaan jonkun ristin kannettavakseen, kyselivät
aina; "miksi", puheli hän näin: "Jos jonkun päähän putoaa kattotiilin
palanen, silloin tirkistelee hän aina ensin sinnepäin, _mistä_ se on
pudonnut. Niin pitää teidänkin, saadessanne kokea ruumiillisia tai
sielun tuskia, katsoa ylös sinne, josta ne tulevat, ja sanoa pyhän
Paavalin tavoin: 'Herra, kuka sinä olet?' Ei pidä kysellä 'miksi', vaan
'kuka' ja 'mistä'."

Tämän miehen kanssa oli orpanan hauska haastella, sillä tuo vanha
Johannes oli aivan samaa mieltä kuin hänkin.

-- Serkku, -- sanoi hän kerran, kun Johannes oli kertonut monista
taloushuolistaan ja sydänsuruistaan, -- te olette suurisukuinen mies.

-- Mitenkä niin?

-- Teillä kun on paljon palvelijoita.

-- Ettäkö?

-- No, jolla on monta huolta ja vaivaa, sillä on monta palvelijaakin.
Kerran näet kuulin saarnattavan, että kaikkinainen risti palvelee
Jumalan lasta. Kellä siis on monta ristiä, sanoi pastori, hänellä on
monta palvelijaakin. Ja kellä on useita palkollisia, se on, niinkuin
hyväkin herttua, suurisukuinen mies. Siksipä minäkin sanoin teitä
suurisukuiseksi.

Ja Johanneksen täytyi vähän naurahtaa tuolle suurisukuisuudelle. Mutta
hänen naurunsa oli toisenlaista kuin vanhan Kreetan nauru. On näet
suuri ero itkun ja itkun, naurun ja naurun välillä. Mutta Johannesta
hoiti hän tämän kuolemaan saakka. Ukko kuoli pitkänäperjantaina,
niinkuin aina oli toivonutkin, ja haudattiin pääsiäisenä.

Lopuksi panen tähän vielä yhden Eva Marian keskusteluista. Oli siellä
eräs harras ristisisar, ei sairas, mutta ei tervekään, joka monta
kertaa olisi ollut valmis alkamaan sodan taivaan kanssa. Kun hän
nimittäin kuuli jonkun vanhan syntisen kääntymisestä, ei hän oikein
voinut siitä riemuita, mutta arveli, ettei Vapahtajan tarvitsisi laskea
niin kauvan ihmisiä sisään taivaaseen, vaan saisi jo sulkea portin!
Sentähden sanoi Eva Maria hänelle kerran, tavatessaan hänet taas tuolla
happamella tuulella:

-- Kuulkaahan, Justiina, vielä minä maalautan teille profeetta Joonaan
kurpitsapensaan juurella ja ripustan kuvan huoneenne seinälle. Tehän
olette aivan niinkuin hänkin. Tekin säälitte enemmän kurpitsoja kuin
ihmislapsia. Miksi ette katso itseänne? Ettehän te mikään kierosilmä
ole, vaan osaatte, Jumalan kiitos, katsoa suoraan. Mutta Vapahtajakin
puhui kerran jotain kieroonkatsomisesta. Tiedättekö, kuka katsoo
kieroon? Se, jonka silmät eivät ole suorassa. Se katsoo suoraan, joka
nostaa silmänsä ylös Herran puoleen ja laskee ne sitten alas itseensä,
katsoo Jumalan armoon ja omiin synteihinsä. Mutta ken siinä katselee
oikealle ja vasemmalle lähimäisen syntiä ja armoa, siltä silmät kieroon
menevät. Ja olla kierosilmäinen, ei siinä mitään kaunista ole. Katsokaa
vaan, ettette kasvojanne pahenna. Minäkin luulin, että Vapahtajan
pitäisi porata minua varten taivaaseen erityinen reikä, josta ei muu
kukaan pääsisi kuin minä; mutta siitä minä kerran sain eräässä
saarnassa aika läksytyksen. Eräs vanha pappi näet sanoi: Jumalan
armahtavaisuus syntistä kohtaan, se on sellaista laitaa kuin minä nyt
selitän:

"Tuolla pääkaupungissa seisoo porttien edustalla ajureita. Tulee tuosta
muuan vieras, nousee vaunuihin ja tahtoisi heti lähteä matkaan. Mutta
ajuri ei vaan lähdekään. Hän liikkuu vallan hitaasti ja alkaa valjastaa
hevostaan, ja katsoo myötäänsä vaan kaupunkiin päin, eikö muka olisi
muitakin tulijoita. -- Jo tuleekin yksi.

"-- Nouskaa vaan vaunuihin, yksi on siellä jo ennestään, -- sanoo ajuri.

"Nuo kaksi puhelevat keskenään aikansa kuluksi. Ajuri katselee vaan, ja
viittaa uutta tulijaa joutumaan. Ja kun tämäkin on päässyt vaunuihin,
ottaa hän verkalleen loimen hevosen selästä ja katselee yhä. Meneepä
yhtä ja toista tiellä-tulijaa vastaankin, kunnes vaunut vihdoinkin ovat
täynnä. -- Ja jos, hänen lähtemäisillään ollessaan, tulee vielä joku,
niin ottaa hän hänet viereensä kuskilaudalle. Silloin sitä lähdetään
ajamaan; muita ei enää mahdu."

-- Katsokaas, sama on Vapahtajankin armovaunujen laita. Hän odottaa ja
odottaa eikä lähde ajamaan, kun yksi istuu sisällä, ei ennenkuin vaunut
ovat täynnä. Niin hän katsoo ja kutsuu, sillä hän tahtoo saada _täyden_
vaunullisen; mutta sitten kun hän kerran on lähtenyt liikkeelle,
silloin onkin enää myöhäistä tulla. Antakaa, Justiina hyvä, toistenkin
tulla mukaan, kun itse olette vaunuissa sijaa saaneet.

Justiina häpesi ja oli hyvän aikaa aivan ääneti. Siitä pitäen johtui
hänen mieleensä useinkin tuo kieroonkatsominen ja nuo armovaunut.

       *       *       *       *       *

Vielä voisin paljonkin kertoa tuosta rakastettavasta orpanasta.
Toisten, jos Jumala suo ja halukkaita kuulijoita löytyy, juttelen
lisää. Täksi kertaa riittäköön tämä. Paras puoli tässä diakonissassa
oli se, että hän aina pysyi yksinkertaisena eikä tahtonut olla mitään
erinomaista eikä mikään diakonissakaan. Mutta minulle oli hän
uskollinen apulainen. Kuinka monessa paikassa onkaan tuollaisia vanhoja
ihmisiä, joilta Jumala on oman tien sulkenut ja pannut heidät muita
palvelemaan sairasvuoteitten ääreen! Hiukkanen toimintakykyä vaan ja
rohkeutta, niin saataisiin talonpoikaistupiinkin diakonissoja!
Sellaiset ihmiset tulevat usein katkeriksi ja happamiksi ja
pahasuisiksi, ja yhtä ja toista muutakin pahaa heissä ilmenee, -- ja
hekin voisivat siinä seista kirkkain silmin ja kasvot iloisina, ja
monta ystävää he saisivat kansassa ja kädenpuristuksia ja kiitoksia ja
siunausta kuolevilta ja tuolla ylhäällä Herralta Jumalalta, joka Hänkin
on ollut sairaana, jos heistä vaan tulisi, niinkuin minun rakkaasta
orpanastani Eva Mariasta -- _hiljaisia kylädiakonissoja_.



Kaksi sormusta, jopa kolmaskin


    Sillä minä tiedän, että Herra raadollisen asian ja
    köyhän oikeuden toimittaa.

                                         Ps. 140 v. 13.

Jättää asiansa Jumalan ratkaistavaksi, siihen ei joka mies pysty, sillä
itsensä puolustamisen halu on ihmisessä syvemmälle juurtunut kuin
varastamisen halu konsanaan. Varsin vähän luotetaan Jumalan rakkauden
johtoon, vaan sitä enemmän omaan viisauteen ja taitoon, jolla muka
kaikki asiat parhaiten saadaan pohdituksi ja ratkaistuksi. Niinpä
jättää sitten Herra sinut yksinäsi toimimaan, koskas niin taitava olet,
etkä Auttajata kaipaa. Samoin saavat lasten suojelusenkelitkin väliin
virkaloman, kun ylen hellät äidit itse tahtovat olla lastensa
suojelijoita.

Jos Herra ottaa jutussamme julistaakseen vapauttavan päätöksen, saamme
kenties pitkänkin ajan odottaa tätä julistusta, ja meidän täytyy sillä
välin oppia kärsimään ja sietämään kaikenlaista, joka näyttää totuutta
vastustavan, ehkäpä sellaistakin, että meitä pidetään mustista
mustimpina, kunnes opimme oikein kestämään ja odottamaan. Mutta jos
pysymme hiljaisina ja luotamme Herraan, niin on hän tuova esille
oikeutemme kuin auringon ja viattomuutemme kuin keskipäivän, sillä kun
Herra, suuri sulattaja ja savenvalaja, polttaa meidät valkeiksi,
silloin syntyy siitä taideteos. Kenen tiet Herralle kelpaavat, ja kelle
myös Herran tiet kelpaavat, hänelle kääntyy kaikki lopultikin hyvin
päin. Olen usein kuullut sanottavan: "mitä korkeampi herra, sitä
helpompi olla hänen kanssaan asioissa". Ja onhan muun muassa paljon
parempi puhella meidän rakkaan kuninkaamme kanssa kuin jonkun "herra
poliisin" tai vaikkapa herra toimistonpäällikön kanssa. Moni sanookin:
"vaikka minä menetänkin asiani ala-oikeudessa, voitan varmasti
ylä-oikeudessa." Parasta lienee siis olla asioissa juuri korkeimman
Hallitsijan kanssa, joka on taivaassa, ja viisainta heti jättää asiansa
tämän ylimmän ja viimeisen oikeuden ratkaistavaksi, sanoen: "Aja sinä,
Herra, minun sieluni asia!" -- Laskettiinhan Joosef vankeudestaan ja
istutettiin Faraonin vaunuihin. Astuihan Daniel jalopeurain luolasta,
ja tulivathan hänen kolme ystäväänsä tulisesta pätsistä syyttömiksi
todistettuina, asiansa voittaneina. Ja niin tapahtui yhä eteenpäin aina
Pietariin ja Johannekseen asti, jotka niin iloisina palasivat
raatihuoneen portailta, sekä Paavaliin asti, jonka haavoja
vanginvartija pesi, ja jolle sodanpäämies toimitti niin loistavan
saattojoukon vankeudesta. Ken vaan saavuttaa tuon suuren taidon, jota
sanotaan "odottamiseksi", hän saa nähdä ja tuta paljon.

Tapaus, josta tässä lähden kertomaan, on osoittava, että ken Jumalan
valitsee asianajajakseen, hänelle ei pahoin käy, vaan hän säästyy
monesta harmista, vieläpä monesta kulungistakin.

       *       *       *       *       *

Tämä tapahtui vapautussodan jälkeisenä vuonna. Ei minun tarvinne tästä
sodasta käydä sen laveammalti kertoelemaan, sillä jokainen Saksan mies,
aina nuorimpaan koulupoikaan asti, on velvollinen tietämään, mitä
silloin tapahtui, ja heidän sydämensä sykähtää ja silmä leimahtaa tätä
muistellessa. Syvällä säilyy, kiitos Herran, vielä muisto tästä
sodasta, vaikka kahdeksattakymmentä vuotta on kulunut siitä, ja vaikka
vaan harvoja rautaristin saaneita enää näkyy keskuudessamme. Syvemmällä
asuu se kuin viimeisen sodan kauhujen muistot, jotka melkein liian pian
unhoittuivat. Tämä nykyinen rautateitten aikuinen sukupolvi onkin
tavattomasti unhoittavainen.

Vietettiin vuosipäivää G:n taistelusta. (Tästä paikasta olkoon vaan sen
verran sanottu, että se sijaitsee jonkun matkan päässä eräästä
suuresta, kuuluisasta kaupungista.) Seurakuntalaiset astuivat kirkkoon.
Kellot, jotka edellisenä vuonna niin kiihkeän kumeasti olivat hätää
ilmoitelleet, ne soivat nyt niin rauhallisesti. Ja vaikka kaikki
ihmiset olivat mustissaan, ja vakavuus asui jokaisen kasvoilla, saattoi
kumminkin silmissä huomata pienen ilon välähdyksen, niinkuin aurinko
toisinaan, kovan ukonilman jäljestä, välkähtelee vielä kosteilla
lehdillä ja heinänkorsilla, joita rajutuuli äsken niin tuimasti
tuiverteli. Monta surupukuista vierastakin oli tähän tilaisuuteen
saapunut. He aikoivat sitten kirkolta lähteä rakkaitten vainajain
lepokammioille tuolla taistelutantereella. Saarnan piti apulaispastori
Reinhagen. Hän oli kookas, vakavan näköinen mies. Murheitten
teräs-aura oli tosin kyntänyt syviä vakoja hänen kasvoihinsa, vaan
ilon sato näytti niistä nyt orastavan. Hän vei kuulijansa ulos
taistelutantereille, niille kukkuloille, jotka heidän uljaat poikansa
olivat valloittaneet, mutta sitten otti hän heidät myös kanssaan Herran
vuorelle, josta apu tulee, ja josta nytkin vuoti johdutusta, suloista
kuin balsami, näihin haavoitettuihin sydämiin. Oikein hän siinä
tekikin, että kukkuloille kohosi, sillä jos saarna vaan maassa matelee,
ei se saata nousta taivaaseen asti. Ken kyynelregistereillä vain
soittaa, hän saa kuulijat kyllä liikutukseen, mutta mitään kasvua siitä
ei synny enempää kuin kukkaruukussa, johon ei mitään ole kylvetty,
vaikka sitä kuinkakin vedellä valeleisi. Lopuksi kiinnitti puhuja
silmänsä mustaan tauluun, johon kaikkien tässä taistelussa kaatuneitten
nimet olivat kirjoitettuina -- hänen oma poikansakin heidän joukossaan
-- ja hänen äänensä värisi hiljaa, kun hän lausui siunauksen näiden
kaikkien, isänmaan puolesta kaatuneitten, edestä.

Syvä hiljaisuus vallitsi kuulijain kesken, kun pastori saarnan loputtua
kulki heidän ohitsensa, ja jokainen heistä tiesi, miten raskasta isän
sydämelle tänään oli ollut puhua. He kiittivät myös samalla Jumalaa,
että Hän oli antanut heille sielunpaimeneksi miehen, joka tunsi vanhan
liiton pappius-valan: virassa sinun ei pidä muistaman isääs, eikä
äitiäs, eikä poikaas eikä tytärtäs.

Muutettuaan pukua, kutsui apulainen tyttärensä Lyydian luokseen ja
sanoi:

-- Nyt lähdemme ulos taistelutantereelle, lapseni, rakkaan Josefimme
luo.

-- Niin, tuolla metsänrinteessä hän kaatui, -- sanoi tytär, heidän
noustuansa läheiselle kukkulalle. -- Siellä puitten takaa näkyy suuri
kivinen risti, jonka alla meidän Josefimme lepää muitten sotilasten
kera.

He pysähtyivät kumpikin ja katsoivat liikkumattomina metsään päin. Nyt,
kun apulainen oli yksin lapsensa kanssa, pääsi isän suru valloilleen,
ja vetrehiset vedet valuivat nyt noista silmistä, jotka eivät kirkossa
edes kostuneet, omia kärsimyksiä muistellessa. Syleillen toisiaan
seisoivat he siinä, kumpikin aatoksiinsa vaipuneina. Tytär tunsi, että
hänen täytyisi isää lohduttaa, mutta sitä saattaa joskus tehdä
sanoittakin, ja monasti tuntuu uskollisen ystävän hellä käden kosketus
suloisemmalta kuin toisen pitkät puheet. -- He eivät huomanneet, että
vaunut sillä välin olivat pysähtyneet kukkulan juurelle. Kaksi herraa
oli astunut vaunuista ja kulkivat nyt ylös kukkulalle heitä kohden.
Toinen näistä oli vanha, toinen nuori, kaiketi isä poikineen. Tulijat
pysähtyivät kunnioittavasti vähäisen matkan päähän noista kahdesta
kukkulalla seisojasta, vaan sitten astui vanha herra apulaisen luo,
ojensi hänelle kätensä ja sanoi osanottavasti:

-- Minä olen myöskin isä. -- Onko Teidän poikanne täällä kaatunut?

-- On. Tässä metsän reunassa hän kaatui, -- vastasi Reinhagen ja
kääntyi poispäin, salatakseen kyyneleensä.

-- Isä parka! -- sanoi vieras. -- Vaan ettekö kuullut lohdullista
saarnaa tänään tuolla alhaalla kirkossa?

-- Olen lohdutellut toisia sillä, mistä itsekin olen lohtua saanut, --
vastasi apulainen. -- Minä tiedän, että lapseni on tallella.

Silloin tunsi vieras saarnaajan, jota hän päivällä oli kuunnellut, ja
syleili häntä lämpimästi. Vanha herra ja apulainen syventyivät nyt
keskusteluun menneistä ajoista, ja sillä välin nuorukainen, jolla
itselläänkin oli käsi siteessä, kyseli Lyydialta lähempiä tietoja hänen
veli vainajastaan. Suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän sai tietää,
että se nuorukainen, joka yht'aikaa hänen kanssaan oli yliopistosta
astunut vapaaehtoisten riviin ja sittemmin taistelussa kaatunut hänen
viereltään, juuri oli ollut tämän tytön veli. Nyt kertoi hän taas
vuorostaan tytölle, miten ankara tuo ottelupäivä oli ollut. Häneltäkin
oli kuula katkaissut sormet vasemmasta kädestä, ja kauan oli hän
maannut maassa tainnoksissa, kunnes toverit kantoivat hänet siitä pois.
Niin hyvin muisti hän vielä kaatunutta asekumppaniaan. Tämä oli saanut
kuulan sydämeensä ja pitkittä tuskitta vaipunut kuolon uneen.

Aurinko oli jo laskeutumaisillaan ja kultasi kiviristiä ylhäällä metsän
kukkulalla, kun molemmat vieraat tekivät lähtöä. Vanha herra oli
tiedustellut yhtä ja toista ja, saatuaan selville, miten
pienipalkkainen tämä apulaispapin paikka oli, sanoi hän:

-- Mutta minua ihmetyttää, että niin lahjakas mies, kuin te, pysyy näin
pienessä paikassa.

-- Minä olen tyytyväinen tähän, -- vastasi Reinhagen. -- Minä olen
vasta kaksi vuotta ollut täällä. Olen mennyt sinne, jonne Herra on
minut johdattanut, enkä ole koskaan sitä katunut. Lieneehän tämä oikea
paikka minulle. Muutoin ei Jumala olisi siirtänyt minua tänne alempaan
luokkaan.

-- Te olitte siis ennen paremmassa paikassa? -- kysyi vieras.

-- Niin olin -- vastasi apulainen, tehden omituisen liikkeen. -- Minun
päiväni olivat kerran valoisat ja kirkkaat, vaan ne ovat muuttuneet
pimeiksi, niinkuin silmänikin ovat surusta ja murheesta samentuneet...
Oletteko kuullut kerrottavan papista, jonka sanotaan Kainin tavoin
murhanneen veljensä?

-- Mitä! -- huudahti vieras. -- Ettehän toki liene Tuomas Reinhagen?

-- Olen niinkin -- sanoi pastori rauhallisesti.

-- Jos niin on, -- sanoi hetken vaiettuaan vieras. -- Jos te olette se
mies, niin murhaaja ette ainakaan voi olla. Minä en ole teitä
unhottava.

Vaunut läksivät vierimään, ja kauan vielä seisoi Reinhagen
tyttärinensä, katsellen niitten poistumista. Tämä kohtaus, vaikka niin
hetkellinen, oli syvästi liikuttanut pastoria. Vieras oli avannut
lehden hänen elämänsä kirjasta, pimeimmän ja kyyneleistä rikkaimman
kaikista. Ken on kokenut, miltä tuntuu, kun tuommoiset menneet päivät
taas elävinä nousevat silmäimme eteen, hän tietää myös, miten helposti
silloin vaipuu apeisiin mietelmiin ja unhoittaa sananparren: "Mikä
ollutta, olkoon mennyttä", -- varsinkin koska Herra siitä on ohitse
auttanut.

Mutta tytär tarttui lempeästi isänsä käsivarteen, kehoitti häntä kotiin
lähtemään ja koetti lapsen hellyydellä johtaa synkät aatokset pois
hänen mielestään. Minä taas koetan tässä lukijoilleni kohotella sitä
synkkää verhoa, joka näytti peittävän tämän miehen elämää ja
kärsimyksiä.

       *       *       *       *       *

Apulainen oli ennen ollut pappina J----n pitäjässä. Tässä
luonnonihanassa ja varakkaassa seudussa oli nimittäin hänen isänsä
aikaisemmin ollut tuomarina. Säästöillään oli isä sittemmin ostanut
itselleen siellä pienen maatilan, jossa aikoi uskollisen vaimonsa
kanssa viettää vanhuutensa päivät. Tuomarilla oli kaksi poikaa, joista
vanhempi, David, kävi kauppakoulua, nuorempi, meidän apulaisemme, tutki
jumaluus-oppia. Vanhempi pojista oli jo lapsena selvästi osoittanut,
mille alalle hän oli kääntyvä. Kauppiaaksi samoin kuin runoilijaksi
täytyy nimittäin syntyä, muutoin ei ikään semmoisena menesty. Kauppaa
tehdä ja voittoa ottaa osasi tämä nuorukainen mestarillisesti, ja
kertolasku sujui häneltä aina taitavammin kuin jako. Kysymykseen: kuka
on lähimmäiseni? vastasi hän sydämessään aina: minä itse. Oliko hän
silti onnellisempi Tuomas veljeänsä, jolle laskento oli kovaa visaa ---
sen jätän suosiollisen lukijan päätettäväksi. Vanha isä katseli surulla
vanhinta poikaansa, vaikka hänelle kaikki asiat hyvin menestyivät ja
häntä kaikkialla ylistettiin erittäin eteväksi nuoreksi mieheksi. Isä
arveli itsekseen:

-- David voi kyllä saada paljonkin aikaan täällä maailmassa, mutta hän
ei ole mies Jumalan mielen jälkeen; hänellä on liian vähän sydäntä,
tuolla nuorukaisella.

Valmistuttuaan kauppiaaksi, sanoi David jäähyväiset vanhemmilleen ja
läksi, vastoin heidän tahtoaan, merten taa, eikä sitten antanut mitään
tietoja itsestään. Semmoisia lapsia löytyy vielä meidänkin aikoinamme,
jotka saattavat unhoittaa kaiken muun, paitsi itseänsä. Tämmöisen
murheen saivat nämäkin vanhemmat vanhoilla päivillään. Kummallista
onkin, kuinka usein pienistä lapsista on suurtakin iloa, suurista taas
varsin vähän riemua. Vanha sananparsi: "piennä äidin polvea painoi,
suurena hänen sydäntään", toteutuu toisinaan vielä nytkin.

Vihdoin, vähää ennen äidin kuolemaa, saapui Surinamista kirje, jossa
David kertoo olevansa nyt rikas mies, sokeriviljelysten omistaja ja
naimisissa erään toisen tilanomistajan tyttären kanssa. Kirjeessä puhuu
David monista orjistaan, suuresta älystään ja viisaudestaan, ja miten
hän vaan omin toimin oli kaiken onnensa saavuttanut.

-- Hän unhoittaa aivan pääkohdan -- sanoi isä, luettuaan kirjeen, --
Herran Jumalan, jota paitsi ei kuitenkaan mitään siunausta ole. Missä
vaan ei siunausta tule ylhäältä, siellä ajettakoon onnea vaikka
kuormittain ovesta sisään, akkunasta se kumminkin taas pakenee pois.

Tästä kirjoittikin isä sittemmin pojalleen Surinamiin. Äiti oli
nimittäin sillä välin kuollut, ja hänen lähdöstään kirjoitti nyt isä ja
pyysi samalla poikaansa palajamaan kotimaahan.

Mutta David ei tullut eikä edes kirjoittanutkaan. Sen sijaan tuli
kuolema ja otti isänkin pois, ennenkuin hän oli saanut poikaansa nähdä
ja siunata. Hän nukkui nuorimman poikansa syliin. Tämä oli nimittäin jo
pari vuotta perheineen asunut isänsä luona eli siitä asti kuin seudulla
raivonnut suuri tulipalo oli polttanut pappilan ja pastorin kaiken
omaisuuden poroksi. Reinhagen ilmoitti isän kuoleman veljellensä
Surinamiin. Kertoi myös samalla, minkä verran oli isältä jäänyt
omaisuutta, sekä pyysi saada pitää omanaan heidän kotitalonsa, luvaten
vähitellen suorittaa veljellensä sen hinnan.

Kokonainen vuosi kului tämän perästä. Sitten tuli vihdoin tieto
Hampurista, että David veli oli äsken laivalla sinne saapunut ja aikoi
muutaman päivän perästä olla Tuomas veikkonsa luona. Silloin nousi ilo
ylimmilleen pastorin talossa. Lapset olivat niin monasti kuulleet
kerrottavan rikkaasta sedästään Surinamissa: hän osaa sokeria tehdä,
hänellä on mustia orjia, ja hänen taskussaan kilisee kultakolikot.
Monasti olivat he itsekin kerskailleet kylänlapsille tästä sedästään,
joka tuo heille jokaiselle sokeritopan tuomisiksi. Reinhagen iloitsi
hänkin sydämellisesti veljensä tulosta. Kun kerran vanhemmat kaatuvat
pois, silloin on perhe koossapitäjiä vailla, silloin tulee veljen
liittyä veljeen, sisaren sisareen, ja mitä vanhemmaksi elää, sitä
selvemmin tuntuu, että veri on vettä sakeampi.

Koko talo koristettiin nyt, ja paraimmat huoneet järjestettiin veljelle
asuttaviksi. Lapset menivät isän kanssa pitkän matkaa tulijoille
vastaan. Vihdoin tuli vaunuissa David setä erään pienen herran ja
mustan palvelijan kanssa. Lapsille ei nyt tosin käynyt aivan niinkuin
entiselle pojalle, jolta rupesi mieltä kääntämään, kun kauemmin katseli
neekeriä, vaan kovin heitä kuitenkin kauhisti musta iho, valkeat
hampaat ja villainen tukka. Setäkin jäi hänen tähtensä kerrassaan
takalikolle. Sydämellisen vastaanoton perästä saatettiin David sisään
taloon. Kaikki, mikä saattoi muistuttaa mieleen nuoruuden aikoja, isää
ja äitiä, se oli koottu ja somasti järjestetty hänen huoneeseensa.
Hänen piti pitkän poissaolon jälkeen kerran oikein lämmitä
veljessyleilystä.

Mutta vähänpä välitti David lämpiämisestä. Pysyttyään ensimäisinä
päivinä jotenkin rauhallisena ja katseltuaan taloa ja tilaa
näennäisellä välinpitämättömyydellä, kutsui hän neljäntenä päivänä
veljensä huoneeseensa.

-- Tuomas veikko! Käykäämme nyt asioihin käsiksi. Niittenhän tähden
minä olen tänne tullut. Joutaviin jaarituksiin ja turhiin armasteluihin
olemme me jo liian vanhat. Levätkööt kuolleet rauhassa. Parasta olikin
heille, että läksivät. Isä oli jo kylläksi kauan nauttinut elämästä.
Tuopas nyt kirjat ja laskut esille, että saisimme kaikki selvitetyksi,
sillä sinä jumaluus-oppeinesi et kumminkaan ymmärrä niistä mitään ja
tahdot elää vaan pelkästä ilmasta.

Reinhagenia hämmästytti tämmöinen puhelu, mutta hän vastasi vaan
hiljaisesti:

-- Rakas David! Kirjat ja laskut saat kyllä heti, mutta minä rukoilen
sinua, menetelkäämme kuin veljet älkäämmekä käykö riitelemään isän
perinnöstä.

-- Perintöjä jakaessa on veljeys tiessään, veikkoseni, -- sanoi David
virnastellen. -- Asiat selvitetään aivan pennilleen; siitä ei sinun
tarvitse yhtään huolehtia.

Pastori antoi hänelle kirjat, ja David sulkeutui nyt huoneeseensa tuon
pienen herran kanssa, lukitsi oven eikä tullut näkyviin kuin
päivällisaikoina. Mutta muutaman päivän perästä kutsui hän taas
veljensä luokseen ja ilmoitti hänelle:

-- Nyt olemme jo pääasioista selvillä ja olemmepa tehneet monta
hupaista löytöäkin kuolinpesälle, joita et liene lainkaan muistanut.
Tämmöisissä asioissa muisti usein pettää, ja siksipä me kaksi
tulimmekin avuksesi. Ensinnäkin kuuluu kuolinpesälle tila kaikkine
varastoineen sekä yhden vuoden vuokramaksu isän kuoleman jälkeen;
sitten tulee jälkeenjäänyt irtaimisto, joka ei edes ole laillisesti
kirjoihinkaan merkitty, ja kolmanneksi se rahasumma, jonka isä lainasi
sinulle tulipalon jälkeen. Lopuksi tulee vielä maksu asunnosta ja
ruuasta kahden vuoden ajalta, jolloin olet asunut täällä isän luona,
sillä kirjoista käy selville, että isä on sinua ja perhettäsi täällä
elättänyt. Tätä viimeistä vuotta isän kuoleman perästä en tahdo
kuitenkaan ottaa lukuun, sillä minä tulen apulaisineni kenties vielä
pitemmän ajan olemaan täällä sinun ruuissasi.

Pastori seisoi kuin kivettyneenä, kuullessaan tätä veljensä puhetta, ja
saattoi tuskin uskoa korviaan. Luoden surullisen katseen kovasydämiseen
veljeensä, sanoi hän sitten:

-- David, älkäämme riidelkö! Tuon rahasumman sain isältä lahjaksi
tulipalon jälkeen, ja asunnosta sekä ruuasta ei isä koskaan tahtonut
minulta mitään maksua, yhtä vähän kuin minä tahtoisin pienintä
penniäkään korvaukseksi isän hoidosta, jota varsinkin vaimoni, hänen
sairaana ollessaan, yöt ja päivät uskollisesti toimitti. Äidin kuoleman
perästä pyysi isä hartaasti, etten jättäisi häntä yksin, ja näinkö
kylmästi sinä isän ja pojan välisiä asioita harkitset?

-- Kylmästi tai lämpimästi, se ei kuulu tähän, -- sanoi David: -- Missä
on sinulla todistukset? Summat pysyvät täällä sinun velkanasi, kunnes
ne suoritat. Luonnollisesti saat sitten taas kuolinpesästä oman osasi,
kun tila saadaan myydyksi.

-- Ethän toki, -- keskeytti pastori, -- aikone myödä perintötilaamme
enimmän tarjoovalle? Muistahan, miten monta vaikeutta isällä oli sitä
hankkiessaan. Hänen viimeinen tahtonsa oli, että se pysyisi meidän
sukumme omana. Älä tee sitä, David, äläkä saata murhetta isälle hänen
haudassaan.

-- Hempeämielisyyttä ja saarnanuottia ei tässä tarvita, Tuomas. Nyt on
kysymys siitä, mikä on sinun, mikä minun. Perintö on ilmankin niin
pieni, paljoa pienempi kuin luulin, ja minua melkein kaduttaa, että
läksin tänne tuolta merten takaa. Ei mitään verukkeita siis, jos
veljellinen rakkautemme on sulle vähänkään arvoinen. Voithan
huutokaupassa ostaa itsellesi tilan, jos sinua haluttaa, ja lainata
itsellesi rahat maksuksi.

Näillä sanoin lopetti David keskustelun, ja Reinhagen seisoi
aivan masentuneena, tuijottaen eteensä. Sanat takertuivat hänen
kurkkuunsa, ja katkeruuden tunne valtasi hänet, vaimoaan ja lapsiaan
muistellessansa. Kotitila oli nyt häneltä mennyttä, sillä ostonhaluisia
ei varmaankaan tulisi puuttumaan. Davidin tilityksen kautta oli
pastorin velat kasvaneet niin suureksi summaksi, että uuden lainan
ottamista ei voinut ajatellakaan. Vielä kerran koetti hän mitä
ystävällisimmin taivuttaa veljeänsä muuttamaan mielipidettä, mutta sai
osakseen yhä jyrkempää kohtelua. Vihdoin näytettiin hänelle jo
sanomalehti, jossa laillisesti määrätty huutokauppapäivä oli
ilmoitettuna.

Tämä lehti kädessään meni pastori sitten vaimonsa luo ja kertoi hänelle
asianlaidan.

-- Siis täytyy meidän taas lähteä vaeltamaan, armas emäntäiseni. Meidän
elämämme täällä onkin vaan teltoissa asustamista, ja meistä sopii sanoa
kuin Israelin kansasta muinoin: "Herran sanan jälkeen he telttansa
rakensivat ja Herran sanan jälkeen taas vaelsivat eteenpäin."
Ensimäisestä kodista karkoitti meidät liekit, toisesta karkoittaa veli.
Jumala antakoon sen hänelle anteeksi! Parempi on langeta Herran käsiin
kuin ihmisten. Mutta älä vaan salli katkeruuden juurtua sydämeesi,
sillä se tekisi kuormamme kaksin kerroin raskaaksi. Ottakaamme tämä
Herran kädestä, ja se on lopulta kääntyvä meille siunaukseksi.

Pastorin rouva taisteli ankarata taistelua. Hänen täytyy siis nyt
lähteä pois tästä kodista, joka oli käynyt hänelle niin rakkaaksi!...
Nähtyään kumminkin, miten raskasta tämä oli hänen miehelleen, ei hän
mielipahaansa osoittamalla hennonnut hänen taakkaansa lisätä. Onneksi
oli veli veijarimaisen, pienen kirjurin kanssa lähtenyt jonnekin pois.
Se asia helpotti jonkun verran heidän tuskaansa.

Pastorin lapset olivat vähitellen solmineet ystävyyden liiton setänsä
mustan palvelijan kanssa eivätkä enää peljänneet häntä. Lasten hilpeys
ja luottavaisuus sekä se ystävällinen kohtelu, mikä pastorin talossa
tuli neekerin osaksi, teki sanomattoman hyvää poloiselle Tuarolle --
tämä oli neekerin nimi. Hän osasi saksankieltä ja kertoi, että pieni
kirjuri on sedän orjavouti ja päällysmies, ja että hän kohtelee orjia
aivan armottomasti. He olivat kaikki sydämellisesti iloinneet, kun
vouti matkusti pois isännän kanssa, joka myös on samallainen julmuri.
Davidin poika, nuori herra, sen sijaan oli ystävällinen ja lempeä orjia
kohtaan.

Eräänä iltana, Davidin ollessa matkoillaan, kun Tuaro taas istui
pappilan perheen keskuudessa, ja lapset sekä vanhemmat tiedustelivat
häneltä yhtä ja toista, kertoi hän heille näillä sanoin elämänsä
vaiheet:

-- Minä ja vaimoni Gumilla olimme onnellisimmat ihmiset maan päällä.
Meillä ei tosin ollut taloa, niinkuin teillä, ainoastaan pieni maja
kaisloista ja sammaleista, vaan Gumilla oli hyvä ja lempeä kuin
kuutamo! Hänen ihonsa oli musta, niinkuin minunkin, mutta silmät
loistivat kuin tähdet, ja huulet punoittivat kuin aamurusko. Minä
kuljin metsissä miesten kanssa ja pyysin metsänriistaa monenlaista,
nopeita hirviä ja julmia tiikereitä, ja kun palasin kotia, seisoi
Gumilla majan ovella odottamassa minua.

Silloin tuli luoksemme mereltä suuri laiva. Se oli kuin iso talo; siinä
oli paljon ikkunoita, ja monta valko-ihoista oli laivassa. Me menimme
suurta taloa katselemaan, ja meille annettiin laivassa väkevää viiniä,
semmoista, jota emme koskaan ennen olleet maistaneet, ja meille
näytettiin kauniita tavaroita, koralleja ja lasihelmiä, jommoisia emme
ikänä olleet nähneet. Näitä he pyysivät saada vaihtaa niihin
tavaroihin, mitä meillä oli. Gumilla ja minä tahdoimme juuri ostaa
kauniit käädyt, kun laiva alkoi heilua, ja me huomasimme, että ankkuri
oli nostettu ja laiva jo kaukana rannasta. Silloin itkivät ja huusivat
nuo kaikki mustat, mutta valko-ihoisilla oli tuliluikkuja ja sapeleita,
he voittivat meidät, sitoivat meidät köysiin ja heittivät syvälle alas
laivaruomaan... Pitkään aikaan emme saaneet päivänvaloa nähdä. Maihin
vihdoin tultua, vietiin meidät torille ja -- myötiin. Gumillan ja minun
onnistui päästä samaan taloon. Eräs herra, teidän setänne, osti meidät.
Mutta pian sairastui Gumilla liiallisen työn rasituksesta. Setänne
sanoi lähettävänsä hänet lepäämään ja vahvistumaan. Mutta Gumilla ei
palannutkaan takaisin. Minä tein kaikki, pehmittääkseni setänne
sydämen. Opin teidän kieltänne, tein aina raskaimmat työt, ja kun orjat
nostivat kapinan ja tahtoivat murhata isäntäni, pelastin minä hänet.
Silloin sanoi hän minulle:

-- Tuaro, minä kiitän sinua. Sinä olet saava hyvän palkan tästä.

Minä lankesin maahan ja rukoilin:

-- Antakaa minulle takaisin Gumilla.

Mutta hän kääntyi poispäin ja sanoi:

-- Häntä et voi saada.

-- Onko hän kuollut? -- kysyin minä.

-- Ei, -- vastasi hän -- myöty!

-- Myöty! -- huusi musta orja. Kuuletteko, hyvät ihmiset ja te
lapsukaiset! Gumillan ja minun lapseni on teidän setänne myönyt!

Mutta lapset syleilivät hellästi Tuaroa, ja pastori sekä hänen rouvansa
itkivät poloisen orjan kanssa. Nyt käsittivät he vasta täydelleen,
kuinka julma David oli.

Kaksi kuukautta oli kulunut, ja päivä, jolloin talo oli huutokaupalla
myötävä, lähestyi lähestymistään. Moni ostaja oli käynyt sitä
katsomassa, ja pastorin toivo, saada pitää se omanaan, väheni päivä
päivältä. Sentähden kokosikin hän yhteen vähäiset tavaransa ja
varustautui muuttamaan pitäjän koulutaloon. Hänen mielensä oli nyt
levollinen, sillä katkerimmat pisarat hänen murheittensa maljasta oli
jo tyhjennetty. Kun kerran sydän sisällisesti on oikein irtautunut,
silloin saattaa viimeisten ulkonaisten siteitten katkeamisen myös
kestää. Niinpä Abrahamkin ensin sisällisesti uhrasi poikansa ja sai sen
jälkeen voimaa nousta hänen kanssaan Morian vuorelle.

Mutta pastorin rouva ja lapset eivät vielä olleet päässeet niin
pitkälle. Asiat näyttävät aivan toisenlaisilta kauempaa katseltuina,
kuin ihan edessämme ollessaan. Nyt, kun eron lopulti piti tapahtuman,
eivät he olleetkaan siihen sisällisesti valmistautuneet, ja suru ja
valitus sai heissä vallan. He istuivat parhaillaan ulkona lehtimajassa,
kertoellen toisilleen sydäntuskiaan, kun Tuaro, kauhistuksen leima
kasvoillaan, riensi heidän luokseen:

-- Minä kuulin, että teidän täytyy lähteä pois tästä talosta. Setänne
ajaa teidät pois. Onko se totta? Tavarannekin ovat jo pakattuina.

Lapset heittäytyivät itkien hänen syliinsä ja vakuuttivat asian
todeksi.

Silloin kohotti Tuaro kätensä taivasta kohti, ja hänen silmissään
leimahti niin, etteivät lapset enää tunteneet ystäväänsä, melkeinpä
alkoivat taas peljätä häntä.

-- Minun täytyy lähteä pois tänä yönä. Isäntä lähettää minut Hampuriin,
toimittamaan tavaroitamme laivaan. Jääkää hyvästi ja kiitos
rakkaudestanne. Älkää unhottako Tuaroa! Rukoilkaa hänen ja poloisen
Gumillan puolesta.

Tuaro läksi, ja pieni kirjurikin lähetettiin kaupunkiin. David yksin
jäi odottamaan huutokaupan päättymistä ja aikoi sitten hänkin lähteä
kotia. Huomispäivänä piti pienen herran tulla häntä noutamaan. Tämän
iltaa oli siis David yksin veljensä ja hänen perheensä kanssa. Mutta he
eivät vaihtaneet sanaakaan keskenään, sillä pastori pelkäsi veljensä
taas suuttuvan. Äänettöminä he istuivat siinä vastapäätä toisiaan,
kunnes David nousi ja läksi makuuhuoneeseensa. Tämä oli viimeinen yö
Reinhagenin perheen levätä entisessä isänkodissa. Ei ollut enää talossa
ketään kuin he ja David veli.

Pastori kokosi vielä kerran perheensä jäsenet ympärilleen ja varoitti
heitä pysymään lujina ja luottavaisina, muistaen aina, että me olemme
täällä muukalaisia, joilla ei pysyväistä kaupunkia ole.

Toisena aamuna olivat perheenjäsenet jo kaikki varhain liikkeessä,
valmistuakseen lähtöön. Davidia vaan ei näkynyt.

-- Hän nukkuu varmaankin vielä, -- sanoi pastori vaimolleen.

Mutta tuntia myöhemmin nähtiin pastorin hengästyneenä juoksevan katua
pitkin tuomarin asunnolle.

-- Tulkaa heti meille, herra tuomari! -- sanoi hän. -- Kamala rikos on
tapahtunut!

Kun tuomari kahden todistajan kanssa saapui paikalle, näkivät he
vierashuoneen olevan verellä tahratun ja Davidin vuoteellaan verissänsä
ja -- hengetönnä. Hänellä oli useita haavoja rinnassa. Syvimmässä
haavassa, sydämen kohdalla, oli vielä puukko pystyssä. Vasen käsi,
jossa kallisarvoinen, Davidin nimellä varustettu sormus tavallisesti
kimalteli, puuttui kokonaan. Se oli katkaistu ranteen kohdalta.
Yölamppu paloi vielä, mutta murhatun paperit ja rahat olivat
koskemattomina pöydällä.

Sillä välin kuin viranomaiset laativat asiasta pöytäkirjaa, ja pastori
koetti rauhoittaa kauhusta ja säikähdyksestä menehtymäisillään olevaa
perhettään, saapui pieni kirjuri kaupungista. Hän astui Davidin vuoteen
luo, katseli häntä kauan ja sanoi:

-- Niin, niin! Sinä olet äänetön, vaan minä ymmärrän sinua kumminkin.

Sitten sanoi hän pastorille, joka taas oli tullut huoneeseen:

-- Nyt, herra pastori, on huutokauppa tarpeetonta! Eikö niin?

Pastori ei ymmärtänyt tätä puhetta, vaan tahtoi käydä hänelle
kertomaan, missä tilassa hän oli aamulla löytänyt veljensä, mutta pieni
herra sanoi:

-- Kyllä se selviää! Minä otan itse selvän asiasta.

Hän lähetti heti sanansaattajan Tuaron luokse, käskien neekerin kohta
ensi laivalla matkustamaan Surinamiin, siellä olevalle perheelle
surusanomaa saattamaan. Itse tahtoi hän sillä välin järjestää asiat
täällä. Sitten kiiruhti pieni kirjuri heti läheisimpään Oikeuteen ja
syytti siellä pastori Reinhagenia veljenmurhasta. Epäluulo pastoria
kohtaan näytti tosiaankin perustetulta. Vainajan tylyys veljeään
kohtaan oli yleisesti tunnettu. Tiedettiinhän, että pastorin oli heti
lähdettävä pois kotitilalta; olihan rouvan ja lasten muka usein kuultu
valittavan, ja tiedettiinpä vielä, että pastorin oli suoritettava
veljelleen suuri rahasumma. Päälle päätteeksi ei sinä yönä ollut ketään
talossa, paitsi pastorin perhettä, ja ulko-ovi oli ollut kiinni vielä
aamusella, sen oli pastori itse myöntänyt. Puukko, joka löydettiin
haavasta, oli pappilan kyökkiveitsi. Se kauhu, mikä oli pastorissa
huomattavana, kun hän saapui kyläntuomarin luo asiasta ilmoittamaan,
sekä hänen sittemmin osoittamansa levollisuus oli omiaan epäilystä
lisäämään. Kun viranomaiset olivat tulleet siihen luuloon, että tässä
oli veljenmurha tapahtunut, johtivatkin he kaikin tavoin kysymyksillään
asiata sinnepäin. Kysymyksillä saattaa nimittäin sekä _saada_
syytetyltä vastauksia että _panna_ häneen vastauksia.

Pastori pantiin kiinni ja vietiin tutkintovankilaan. Siihen aikaan
kulkivat oikeusjutut vielä sangen hitaasti, niin että viikkoja ja
kuukausiakin kului, ennenkuin asiasta selvää tuli. Mutta pastorin
vakava luonne ja koko hänen nuhteeton elämänsä puhuivat kuitenkin hänen
syyllisyyttään vastaan. Eikä ollut myös luultava, että pastori olisi
jättänyt oman puukkonsa haavaan, jos hän olisi murhan tehnyt. Mitään
veren jälkiä ei myöskään voitu huomata hänen vaatteissaan, eikä vihdoin
voinut kukaan selittää, mitä varten murhatulta oli leikattu pois vasen
käsi. Jos se oli tapahtunut kalliin sormuksen tähden, miksikä sitte
arvopaperit ja rahat olivat jääneet pöydälle koskematta?

Puuttuvien todistusten takia laskettiin sittemmin Reinhagen vapaaksi.
Sillä välin oli kuitenkin hänen paikkaansa määrätty toinen pappi, koska
hänen vaikutuksensa tässä seurakunnassa ei enää saattanut olla
siunausta tuottava. Joku osa pitäjäläisistä epäili nimittäin häntä
kuitenkin murhaan syylliseksi. Löytyyhän aina joukossa niitä, jotka
mieluummin uskovat pahaa kuin hyvää eivätkä tiedä puolustamisesta,
hyvän puhumisesta ja kaikkien asiain parhain päin kääntämisestä mitään.

Talon sekä murhatun muun omaisuuden otti Oikeus haltuunsa. Rakennus
annettiin vuokralle ja tila arentimiehille. Sen vähäisen tähteen
kanssa, mikä Reinhagenille jäi jäljelle isänsä perinnöstä, päätti hän
siirtyä pois tästä kotiseudustaan, missä haikeat muistot joka
askeleella johdattivat hänen mieleensä täällä elettyjä raskaita
murheenpäiviä. Suuri osa seurakuntalaisia saattoi pastoria pitkän
matkan, ja surulla he erosivat uskollisesta sielunpaimenestaan.

Mutta Reinhagenin maineeseen jäi kuitenkin tahra, jota ei saatu pois
pestyksi. Kertomus tästä tapauksesta kulki aina vielä miehestä mieheen.
Sormusta etsittiin ja kyseltiin kaikilta kultasepiltä isoimmissa
kaupungeissa, mutta turhaan. Asia pysyi selittämättömänä arvoituksena.

Syrjäiseen seutuun, kaukana kotitienoiltaan, asettui pastori asumaan.
Siellä osti hän pienen talon ja elätti itseään ja perhettään, pitämällä
kyläkoulua.

Sota-aika, tämän vuosisadan alulla, oli koittanut kaikkine
kurjuuksineen, tauteineen ja puutteineen eikä säästänyt sitäkään
seutua, missä Reinhagen eleli. Kun sitten kävi kuninkaalta kehoitus,
että kansa nousisi vapautta ja isänmaan kunniata puoltamaan, silloin
astui Reinhageninkin poika, joka juuri oli aloittanut lukujaan
yliopistossa, vapaehtoisten riviin. Rynnäkössä vihollista vastaan
läheisellä mäenkukkulalla hän kaatui, uhraten kuten monet muutkin,
alttiisti ja iloisesti nuoren elämänsä. Äiti ei tätä surua kauan
kestänyt. Hän oli jo siitä pitäin kuin lanko taloon saapui,
sisällisesti murtunut ja alkanut ennen aikaa vanheta. Ainoastaan
miehensä tähden koetti hän pysytellä pystyssä. Ennen kuolemaansa kutsui
hän tyttärensä vuoteensa viereen ja sanoi:

-- Rakas Lyydia! Päiväni rientää ehtoollen! Rukoile Jumalaa, että Hän
minun ajallisen majani hiljalleen maahan hajoittaisi. Sinä tiedät,
miten pimeitä polkuja Herra on meitä kuljettanut. Mutta ei Herran tiet
pimeitä ole, vaan meidän silmämme. Herrasta sanotaan: "Hänen tiensä on
sula valkeus." Älä unhoita tätä! Minä olen sen tuskalla oppinut. Nyt
pyydän sua: älä jätä isääsi yksin. Hänellä on luja usko, ja hän on mies
Jumalan mielen jälkeen. Mitä kuulletkaan hänestä kerrottavan, usko
ainoastaan tämä: isäsi ei ole murhaaja; hän on syytön. Minä olen
jakanut hänen kanssaan kaikki ja olen saanut katsahtaa hänen sydämensä
syvyyteen. Siksipä rohkenen kaikille ihmisille todistaa tämän. Herra on
toimittava hänen asiansa ja saattava hänen viattomuutensa ilmi, sillä
Hän tuottaa oikeuden niille, jotka vääryyttä kärsivät. Älä jätä häntä,
lapseni.

Pian sen jälkeen äiti kuoli.

Nyt oli Reinhagen ypö yksinään tyttärensä kanssa. Sotalaumat olivat
ryöstäneet häneltä kaiken omaisuuden, ja tässä ahdingossaan hän kääntyi
esimiestensä puoleen, ilmoittaen heille yksinkertaisin sanoin tilansa.
Silloin annettiin hänelle se apulaispaikka, jossa me, tuona taistelun
vuosipäivänä, hänet ensin tapasimme. Lukija käsittänee nyt, että vieras
herra ensin hieman hätkähti, kuultuaan Reinhagenin nimen.

       *       *       *       *       *

Useoita viikkoja oli kulunut tämän kohtaamisen perästä, kun pastorille
saapui kirje, jossa hänelle mitä ystävällisimmin tarjottiin
runsastuloinen kirkkoherran paikka kenraali von V:n seurakunnassa. Tämä
tarjous ilahdutti pastoria, ei sen vuoksi, että hän nyt oli pääsevä
suurille tuloille, -- hän oli oppinut tulemaan vähälläkin toimeen, --
vaan siksi, että häneen taas luotettiin ja hänen syyttömyyttään
uskottiin.

Hän suostui siis, muutti tyttärensä kanssa uuteen paikkaansa, piti
siellä ensimäisen saarnansa ja voitti kohta kaikkien sydämet. Saarnan
perästä kutsuttiin hänet tyttärineen linnaan, ja vanha kenraali otti
erinomaisella ystävyydellä hänet vastaan. Esitettyään pastorin kaikille
vieraille, vei hän hänet erääseen syrjähuoneeseen ja sanoi:

-- Tässä on vanha ystävänne taistelutantereen vuosijuhlasta, kreivi R.
Hänen suositustaan on meidän kiittäminen siitä, että tulitte tänne
laumamme paimeneksi.

Pastori ojensi kätensä kreiville, joka myös oli hovioikeuden
presidentti, ja lausui hänelle kiitoksensa, mutta kreivi ei lainkaan
tahtonut mitään kiitosta vastaanottaa.

Lyydia neiden hiljainen, mutta suora luonne voitti kerrassaan
kenraalittaren suosion. Hän suuteli Lyydiaa, tämän lähtiessä pois, ja
lupasi olla hänelle hellä äiti. Nuori kreivi, joka oli ollut
vuosijuhlassa silloin isänsä kanssa ja siellä nähnyt Lyydian, oli
myöskin täällä läsnä. Hän oli jo aikaisemmin kertonut paljon Lyydiasta,
vaan sittenkin arvelivat kaikki hänet nähtyään, että kreivin ylistys
oli pikemmin ollut liian niukka kuin ylen runsas. Tämä nuori tyttö oli
kypsynyt kärsimysten koulussa, ja koko hänen olentonsa ilmaisi
todellista sydämen sivistystä, jota ei voi kirjoista saada, vaan
ainoastaan hiljaisessa seurustelussa Jumalan kanssa. Ja tämä se onkin
ainoa oikea sivistys. Ei asu se ulkopinnalla kiiltona, jonka ensimäiset
vedet saattavat huuhtoa pois, vaan se tulee sisästäpäin ja tunkee läpi
koko ihmisen olennon.

Kun pastori ja hänen tyttärensä sitten olivat asettuneet omaan
kodikkaaseen pappilaansa asumaan, tuntui heistä kuin olisi heidän
kovien kärsimystensä jakso loppuun kulunut ja päivän säde taas päässyt
valaisemaan heidän elämäänsä.

-- Jospa äiti kultakin olisi saanut tämän nähdä! -- sanoi Reinhagen. --
Hän sai niin monta kovaa koetusta kanssamme kestää. Kun hän nyt olisi
joukossamme, olisi ilomme täydellinen. Mutta olethan sinä luonani,
rakas lapsi! Täytäthän sinä äiti armaan ja Joosef veikon sijan
sydämessäni.

-- Kernaasti sen tekisin, isä hyvä. Minun onkin aina kaikkein hauskinta
olla yksin sinun kanssasi. Ihmiset ovat kaikki niin ystävällisiä ja
hyviä minua kohtaan, mutta kuitenkin minua pelottaa heidän seurassaan.
Muistojen synkät varjot kiitävät kautta sieluni, ja hämärät aavistukset
valloittavat mieleni selittämättömällä tavalla.

-- Rauhoitu lapsi kultani, -- sanoi Reinhagen lempeästi. -- Muista
Vapahtajan sanoja: "Jokaisella päivällä olkoon suru itsestänsä." Ota
vastaan ihmisten rakkaus semmoisena kuin se on sulle suotu, nimittäin
lahjana ylhäältä. Väärin on murhepäivinä antautua epätoivoon, väärin
hyvinä päivinä olla niistä iloitsematta. Älä vaadi itsellesi ihmisten
ystävyyttä, äläkä kiinnitä sydäntäsi siihen; sitä runsaammin se on
odottamattasi tuleva osaksesi.

Pappilan perheen ja kunnon kenraalin ja hänen rouvansa väli muodostui
yhä tuttavallisemmaksi ja ystävällisemmäksi. Presidentti, kreivi R.,
tuli myöskin usein sinne poikansa kanssa, joka toimi isänsä apulaisena
hänen kansliassaan. Seurustelu näitten ystävällisten ihmisten kanssa
sekä seurakuntalaisten suoma rakkaus tarjosi pastorille niin runsasta
hyvitystä, että menneitten päivien haavat alkoivat arpeutua. Davidin
murha se vaan pysyi yhä edelleen salassa. Mutta kohta sattui tapahtuma,
joka uudestaan syvälti järkäytti Reinhagenin hiljaisen onnen.

Löytyi yksi, joka ei olisi suonut Reinhagenille hänen paikkaansa, koska
olisi tahtonut sen eräälle sukulaiselleen. Tämä oli kouluneuvos,
superintendentti V. S:in kaupungista. Monasti oli hän jo lausunut
pitävänsä anteeksiantamattomana, että tämmöinen paikka uskottiin
miehelle, jonka nimeä musta tahra pimitti, ja jonka syyttömyyttä ei
oltu toteen näytetty. Eräällä tarkastusmatkallaan kävi hän myöskin
Reinhagenin alueella olevassa koulussa, ja pastori pyysi häntä
ystävällisesti luokseen. Vierashuone pappilassa oli aivan Lyydian
huoneen vieressä. Kun vieras näki Lyydian olevan puutarhassa kukkasia
hoitamassa ja lintujaan syöttämässä, hiipi hän huomaamatta tyttösen
huoneeseen tarkastelemaan sitä. Kaikki oli siellä sievästi
järjestettynä ja todisti asukkaansa hienoa aistia. Jonkun verran
saattaakin huoneesta huomata, minkälainen on ihminen, joka siinä asuu,
vaikkei henkilöä itseään vielä ole nähnytkään. Herra kouluneuvos ei
kuitenkaan tyytynyt tämmöisten huomioitten tekemiseen, vaan astui
kirjoituspöydän luokse, huomasi avaimen laatikon suulla ja aukaisi
sen. Laatikossa oli kirjeitä, ja niitä alkoi hän lukea. Hänen,
kouluneuvoksen, olisi pitänyt tietää, että tämä oli yhtä paha kuin
varastaminen, ja että Englannissa kerran eräs mies hirtettiin siitä,
kun oli lukenut vieraan kirjeen, mutta uteliaisuutensa oli suurempi
kuin kaikki hänen tietonsa. Kirjeet olivat kaikki Lyydian veljeltä,
joka oli kaatunut taistelutantereella. Mutta kouluneuvos jatkoi yhä
tutkisteluansa. Laatikon perältä löysi hän hyvästi tallennettuna pienen
lippaan. Utelias vanhus avasi sen, ja siinäpä kimalteli kaunis sormus,
jossa kirjaimet D.G.R. selvästi olivat nähtävänä. Heti iski hänelle
mieleen, että tämä varmaankin on tuo kauan etsitty sormus ja nuo
kirjaimet murhatun David Reinhagenin nimen alkukirjaimet. Hänestä
tuntui nyt päivän selvältä, että Reinhagen sittenkin oli murhaaja.

Hämmästyneenä tästä löydöstään sulki kouluneuvos lippaan sekä
kirjoituspöydän. Syyttäen äkillistä pahoinvointia, kiiruhti hän heti
pois, saattamaan hovioikeuteen -- vanha kenraali ei ollut kotosalla,
vaan kylpymatkalla -- tietoa tästä asiasta. Viranomaisille kuvaili hän
mitä räikeimmillä väreillä löytönsä. Tämä kertomus liikutti kovin
presidentti R:in mieltä, eikä hän mitenkään' tahtonut uskoa tuota
suuresti kunnioittamaansa miestä syylliseksi, vaan hänen täytyi
kuitenkin ryhtyä virkansa vaatimiin toimiin, koska asia kouluneuvoksen
ilmiannon kautta jo oli tehty viralliseksi. Hän lähetti sen vuoksi
kriminaalineuvoksen Herbstin asian tutkistelua alkuunpanemaan, mutta
käski hänen menettelemään mitä suurimmalla sääliväisyydellä. Jos
kuitenkin tuo sormus löytyisi sieltä, tuli hänen tuoda pastori ja hänen
tyttärensä vangittuina Oikeuteen.

Vielä samana yönä läksi kriminaalineuvos matkalle ja saapui varhain
seuraavana aamuna muitten viranomaisten kanssa pappilaan. Reinhagen
kuunteli levollisesti neuvoksen puhetta ja myhähteli, kun syytös
hänelle ilmoitettiin, sillä hän ei tiennyt mistään sormuksesta. Hän
tahtoi heti kutsua tyttärensä paikalle, vaan neuvos tahtoi itse mennä
hänen huoneeseensa. Lyydiaa hämmästytti suuresti vieraan herran tulo
hänen huoneeseensa, mutta vielä enemmän oudoksui hän, kun vieras vaati
häntä heti avaamaan kirjoituspöytänsä laatikon. Kriminaalineuvos
huomasi Lyydian punastuvan ja heti taas kalpenevan, avatessaan
laatikkoa, ja hänen kätensä vapisevan, kun hän vieraan käskystä ojensi
tälle tuon pienen rasian, jossa sormus oli.

Tästä hämmästyi nyt itse neuvoskin ilmeisesti, ja huomaamatta pääsi
häneltä huudahdus:

-- Totta tosiaan! Te olette siis kuitenkin veljenmurhaan syypää.
Nämäthän ne juuri ovat nuo kolme kovan onnen kirjainta D.G.R.!

Lyydia ei ymmärtänyt, mitä hän näillä sanoilla tarkoitti, mutta pyysi
vaan, että hänet laskettaisiin isänsä luo, jolle hän oli kertova
kaikki. Tähän vastasi kriminaalineuvos:

-- Minun on mieleni paha, etten voi sitä sallia. Te ette saa enää
puhella isänne kanssa.

-- Mitä, enkö minä enää saa puhella isäni kanssa? Mitä olemme sitten,
minä tai isä, tehneet? -- huudahti Lyydia suurimmassa tuskassa.

-- Rauhoittukaa, minä pyydän! Asia on selvenevä. Seuratkaa vaan minua.

Neuvos julisti pastorille ja hänen tyttärelleen vangitsemiskäskyn, ja
kohta sen jälkeen ajoivat he viranomaisten saattamina kaupunkia kohti.
He eivät saaneet vaihtaa sanaakaan keskenään. Syvällä osanotolla
katseli Reinhagen tytärtään, joka istui hänen edessään kuin taittunut
kukka. Pastorilta oli kyyneleet loppuneet; hän huokaili vaan hiljaa
Herran puoleen ja pyysi Häntä asiansa ajajaksi. Oikeustalon edustalle
tultua täytyi heidän sanoa hyvästit toisilleen, sillä heidät vietiin
kumpikin eri koppiinsa.

Kun presidentti oli kriminaalineuvokselta kuullut, että sormus todella
oli löytynyt, että siinä helposti erotti veripilkkuja ja nimenkin aivan
selvästi, -- nyökähytti hän surullisesti päätään ja sanoi:

-- Minä olen taas pettynyt, uskoessani hyvää ihmisistä; olen taas
menettänyt palasen luottamustani heihin. Minä luulin tätä ilkeäksi
ilmiannoksi kouluneuvoksen puolelta, kun tiedän, ettei hän siedä
Reinhagenia, vaan nyt, kun asia on tällä kannalla, koskee se minuun
sanomattomasti. Mitenkä muuten Reinhagen käyttäytyi?

-- Reinhagen oli kaiken aikaa tyyni, ystävällinen ja tasainen, niinkuin
ihminen, jolla on hyvä omatunto -- vastasi kriminaalineuvos.

-- Entäs tytär? -- kysyi presidentti.

-- Hän oli hyvin hämmästynyt, punastui ja vapisi kovasti. En ole
koskaan ennen nähnyt häntä semmoisena.

Samassa astui presidentin poika huoneeseen. Hän oli kovin kiihtynyt ja
kysyi kiireesti:

-- Onko se totta, isä, että Reinhagen ja hänen tyttärensä on tuotu
tänne tuosta murhasta syytettyinä?

-- Totta se on, poikaseni. Meitä on, ikävä kyllä, häpeällisesti
petetty. Mitä minä nyt sanon puolustuksekseni tuolle kelpo kenraalille?
Minähän niin lämpimästi suosittelin hänelle tätä miestä.

-- Sallikaa minun puhutella noita kahta, isä hyvä. Se on selvittävä
enemmän kuin kymmenen kuulustelua. Säästäkäämme heitä toki
julkisuudelta.

-- Se ei käy laatuun. Oikeudella täytyy olla oma kulkunsa. Vaikka he
olisivat veljeni ja tyttäreni, niin en voisi toisin menetellä.
Tuomio-istuimen kunnia vaatii, että se tuomitsee, katsomatta henkilöä,
säätyä tai muita suhteita.

-- Saatatteko uskoa, isä, että tuo tyttönen, joka niin lempeänä ja
hiljaisena isäänsä kunnioittaa ja käsillään kantaa hartaammin kuin
kenenkään olen nähnyt sitä tekevän, että tuo tyttö, jonka otsalla
puhtaus päilyy, olisi murhaan syyllinen? Luulisin ennen taivaan
saattavan suistua sijoiltaan.

-- Minua ilahduttaa sydämesi vilpitön kieli, poikani, mutta omantunnon
täytyy hallita sydäntä. Sinä tunnet valan, jonka oikeusvirkamiehenä
olet vannonut, ja vala sekä virka on pyhä asia. Malta mielesi ja jätä
asia Hänen haltuunsa, joka oikein tuomitsee. Rukoile, että Hän meitä
neuvoisi ja ohjaisi tässä asiassa oikein menettelemään.

Nuori kreivi riensi pois isänsä luota.

-- Lapsi parka! -- sanoi kreivi itsekseen -- Pelkäänpä, että sydämesi
vielä tekee sulle monta vastusta virantoimituksissa.

Tutkistelu kulki omaa kulkuaan. Pöytäkirjat entisistä, aikaisemmista
tutkisteluista täytyi hankkia käsille ja uudestaan läpikäydä. Siten
kului kappale aikaa, ennenkuin kuulustelu alkoi. Oikeuden edessä sanoi
Reinhagen nyt, samoinkuin ennenkin, olevansa syytön ja vakuutti, ettei
hän tietänyt mitään sormuksesta. Lyydia sanoi sormuksen olevan hänen
omansa eikä murhatun sedän, mutta kun kysyttiin, miten hän oli sen
saanut, vaikeni tyttö ja pyysi vaan, että häntä kuulusteltaisiin isän
läsnä ollessa. Isälle oli hän ilmaiseva kaikki. Niin päättyi ensimäinen
kuulustelu. Pitkien neuvottelujen perästä toimeenpantiin toinen
kuulustelu pastorin läsnä ollessa.

Jälleen näkeminen oli syvästi liikuttava näille molemmille, isälle ja
tyttärelle, he kun eivät niin pitkään aikaan olleet nähneet toisiansa.

-- Rakas lapsi, olethan syytön ja uskothan samaa minustakin? -- sanoi
Reinhagen, syleiltyään tytärtään.

-- Syytön olen minä, isä armas, ja syytön olet sinäkin. Ja näiden
molempien herrojen kuullen tahdon kertoa, miten minä tuon sormuksen
sain. -- Sinä tiedät, isä kulta, -- jatkoi hän -- miten raskaasti suru,
suurten murheittemme aikana, painoi minun sydäntäni, samoin kuin
omaasikin. Sinä tiedät myöskin, että minulla kaksi kertaa olisi ollut
tilaisuutta päästä naimisiin ja perustaa oma koti, mutta sinä et tiedä,
että rakas äiti vainaja kuolinvuoteellaan pyysi, etten jättäisi sua,
vaan olisin aina luonasi ja koettaisin sinua lohduttaa voimieni mukaan.
Puhumatta sinulle mitään, kieltäydyin minä naimisiin menemästä, ja kun
tuntui niin rauhattomalta, läksin metsäkummulle, veikon haudalle
käymään. Siellä itkin sitten kerran oikein kyllikseni ja rukoilin
Herraa neuvomaan minua, mitä tehdä. Kauan siinä istuin, mietteisiini
vaipuneena, ja katselin ympärilleni, nähdäkseni, eikö Jumala antaisi
minulle mitään merkkiä. Sitten kyykistyin alas, poimiakseni maasta
muutaman kukkasen. Yksi niistä, joka oli vankempi varreltaan, nousi
juurineen käteeni, ja sen mukana kohosi maasta tämä sormuskin. Minä
puhdistin sen ja ajattelin itsekseni: tämä se on oleva minun
kihlasormukseni, koska minä sen vainajain kummulta löysin, ja rakkaan
isäni luona tahdon olla minun tai hänen kuolemaansa asti. En tahtonut
siitä sinulle mitään virkkaa, koska pelkäsin, että sanoisit minua
pieneksi hupakoksi etkä kenties tahtoisi uhraustani vastaanottaa. Vaan
siitä hetkestä asti olen ollut niin iloisella ja reippaalla mielellä ja
olen voinut kaikesta luopua sinun tähtesi. Ja nyt se on sanottu, --
päätti tyttönen hymyillen. -- Mutta anna anteeksi, armas isä, että taas
minun tähteni olet joutunut epäluulonalaiseksi. Jos tätä olisin voinut
aavistaa, niin olisin jo kauan sitten kertonut sinulle koko asian. --
Hän syleili hellästi isäänsä ja kuiskasi:

-- Sinun kanssasi olen kernaasti vaikka vankeudessakin.

Presidentti ja kriminaalineuvos, jotka olivat kertomusta kuunnelleet,
tunsivat jotain omituisen lämmintä sydämen tienoilla. Tämmöistä ei
ollut vielä milloinkaan heidän toimintansa aikana sattunut, ja moisessa
kuulustelussa olivat he ensi kerran. Ikävä kyllä, oppivat oikeusherrat
tuntemaan ihmisiä enimmäkseen vaan pahalta, harvoin hyvältä puolen.
Siksipä kävikin tämä niin heidän sydämiinsä.

Presidentti katkaisi äänettömyyden ja pyysi nähdäkseen sormusta.
Välttääkseen syytöstä puoluellisuudesta, oli presidentti jättänyt
alustavan tutkinnon kokonaan kriminaalineuvoksen huoleksi eikä
niinmuodoin vielä ollut nähnytkään sormusta. Suurella tarkkuudella
katseli hän sitä nyt. Sormus oli äsken puhdistettu, vaan kuitenkin
näkyi siinä veritäpliä. Mutta presidentin terävä silmä huomasi samalla,
että G ja R kirjainten väliin vielä oli pistetty pieni z kirjain.
Silloin koetti hän painaa erästä sormuksen sisäpuolella olevaa, tuskin
huomattavaa nappulaa, ja heti avautui sormuksen nasta, ja sen alta tuli
näkyviin aivan vaalistunut naisen kuva.

Hämmästyneenä tästä näöstä huudahti presidentti:

-- Jumalan kiitos! Tässä on paras todistus teidän viattomuudestanne,
armas ystäväni. Minä tunnen tämän sormuksen. Kuva tässä on vaimo
vainajani kuva. Kutsukaa poikani tänne, herra kriminaalineuvos!
Kertomus tästä kaikesta on otettava protokollaan.

Nuori kreivi tuli, ja presidentti puhui hänelle erikseen:

-- Poikani, minun täytyy pyytää sinua vaikeaan tehtävään. Minä tahdon
säästää Reinhagenia ja hänen tytärtään enkä kutsu tähän kuulusteluun
enää muita vieraita. Pidä sinä siis tarkka pöytäkirja tästä.

Poika totteli äänetönnä.

-- Nyt, neiti Reinhagen, pyydän teitä kertomaan, miten te saitte tämän
sormuksen -- sanoi kriminaalineuvos.

Lyydia uudisti kertomuksensa lyhyeen ja selvään. Hajamielisenä piirteli
nuori kreivi alusta hänen sanojaan paperille, vaan sitten laski hän
kynän kädestään ja kuunteli vaan täynnä hämmästystä. Kun Lyydia oli
lopettanut kertomuksen, hyppäsi nuori kreivi pystyyn ja huudahti:

-- Näyttäkää minulle se sormus, hyvät herrat! Oi jospa olisitte
antaneet minun heti puhua näitten kanssa!

Hän otti sormuksen, suuteli sitä ja sanoi:

-- Sainhan sinut jälleen, rakas sormukseni. Niin äkkiä hävisitkin
minulta sormieni kanssa.

Reinhagenille ja Lyydialle sanoi hän sitten:

-- Siinä taistelussa, missä teidän poikanne ja veljenne kaatui, sain
minäkin haavan ja menetin kolme sormea vasemmasta kädestäni, kuten
tässä näette, -- hän veti hansikkaan pois vaivaisesta kädestään. --
Etusormessa oli minulla sormus, jonka nastassa oli äitini kuva. Sen
tahdoin viedä kanssani taisteluun, että muisto rakkaasta äidistäni
minua suojelisi. Mutta silloin vei äkillinen isku minulta sormuksen
sekä sormet. Minä menin tainnoksiin, kumppanit kantoivat minut pois,
enkä sormusta enää sen koommin nähnyt.

Nyt painoi hänkin pientä nappulaa ja näytti Lyydialle äitinsä kuvan.

-- Tässä on vielä nimenikin, -- lisäsi hän, -- "Dietrich Graf z. R."
(Dietrich R:n kreivi).

-- Onko tämä unta vai totta? -- kysyi Lyydia isältään.

-- Totta se on eikä mitään unta! -- huudahti nuori kreivi. -- Tiedän
vielä muutakin, joka on totta. Jumala on antanut sinulle merkin siitä,
kuka on oleva sulhosi. Isä! Minä olen kestänyt koetuksen ja aina
luottanut Lyydian viattomuuteen. Nyt siunaa Lyydiaa ja minua, niinkuin
äitikin tämän sormuksen kautta on meitä siunannut.

Presidentti, joka kauan oli pitänyt Lyydiasta, siunasi heitä molempia
ja syleili Reinhagenia.

Riemusaatossa noutivat seurakuntalaiset ja kenraali Reinhagenin kotiin.
Kutsuttiinko vanha kouluneuvoskin tuliaisjuhlaan ja noudattiko hän
kutsua, siitä ei kertomus mainitse mitään. Kenraalitar, joka rakasti
Lyydiaa kuin omaa tytärtään, tahtoi välttämättömästi pitää huolta hänen
myötäjäisistään, ja pastori, kovien koettelemusten mies, sai
vastaanottaa ystävyyden ja rakkauden osoituksia monelta taholta.
Muutaman kuukauden perästä aiottiin viettää häitä, sillä Reinhagen oli
sanonut tyttärelleen:

-- Nyt tiedän, lapseni, miten tuon sormuksen laita oli, mutta
lupauksestasi en tahdo mitään tietää. Siitä minä sinut täydellisesti
vapautan tai siirrän sen -- sulhollesi.

Mutta noin kaksi kuukautta tämän jälkeen saapui omituinen häälahja.

Vaikka Lyydia erinomaisella ystävyydellä oli otettu presidentin
perheen jäseneksi, vallitsi kuitenkin heidän keskuudessaan, tuon
selvittämättömän murhan takia, hämärä vastenmielisyys Lyydian isää
kohtaan. Silloin saapui presidentti eräänä päivänä odottamatta kotiinsa
kaupungista.

-- Minä tuon mukanani häälahjan, jota ette kenties ole odottaneet, --
sanoi hän ja osoitti kookasta, päivän polttamaa miestä, joka nousi
hänen kanssansa rattailta. -- Tämä on teidän veljenne poika, Reinhagen,
murhatun Davidin poika. Hänellä on paljon kertomista Teille.

Reinhagen katseli vierasta tulokasta ja huomasi hänessä pian monta
veljensä piirrettä, vaikka nuori mies oli ystävällisemmän ja lempeämmän
näköinen.

-- Rakas setä, -- sanoi vieras, -- minä olen tullut tänne suurta
vääryyttä hyvittämään. Sinä olet kärsinyt paljon isäni tähden. Jumala
antakoon sen hänelle anteeksi, ja anna sinäkin hänelle anteeksi! Hänen
murhaajansa on -- Tuaro, orja, joka oli hänen mukanaan. Isä oli ottanut
hänen vaimonsa ja myönyt hänet. Sitä ei Tuaro voinut unhoittaa, ja
matkalle lähtiessä oli hän toisille vannonut, etteivät he enää tulisi
isääni näkemään. Mutta meitä hän rakasti, ja siksi hän odotti, kunnes
kaikki asiat tulisi järjestetyiksi, ja kuultuaan, että sinutkin, setä,
ajettaisiin pois kodistasi, tahtoi hän murhaamalla isäni tehdä
teillekin hyvän työn. Näön vuoksi matkusti hän pois, vaan palasi yöllä
takaisin, aukaisi hiljaa akkunan, jonka jo päivällä oli ruuvannut irti,
ja hyökkäsi huomaamatta isän kimppuun. Näytteeksi muille orjille tästä
kostontyönsä täyttämisestä, leikkasi hän irti vasemman käden, jossa
sormus oli, ja kiiruhti sen kanssa kotiin. Tämän tunnusti minulle Tuaro
juuri ennen kuolemaansa ja antoi minulle isän kuivettuneen käden ynnä
sormuksen, ja tässä se nyt on. Katkera suru ja varmaan myös kalvavat
omantunnon vaivat mursivat ennen aikaa Tuaron elinvoimat. Mutta minä en
ole tullut ainoastaan näitä sinulle kertomaan, vaan myös puolestani
asiasta hyvitystä antamaan, sitä enemmän, kun vasta kuulin, että vielä
toistamiseen olet saanut sen tähden kärsiä. Minä en tarvitse isoisän
taloa ja perintöä. Minä olen rikas, ja minulla on tavarata enemmän kuin
tarvitsen. Minä tahdoin nähdä kotimaatani ja sinut ja tuoda sinulle
tämän lohdutuksen. Lyydia saakoon perintötilan sinun kuolemasi perästä;
se olkoon minun osaltani hänelle myötäjäisiksi.

Lopun lukija mielessään kuvitelkoon. Lyydia ei kreivittärenäkään
unhottanut lapsenvelvollisuuksia isää kohtaan. Reinhagen kuoli
ijäkkäänä miehenä. Mutta sulavina vuotivat aina silloin sanat hänen
huuliltansa, kun hän saarnassaan puhkesi puhumaan, miten hyvä on pitää
Jumalata asiansa ajajana ja psalmistan kanssa sanoa: "Sillä minä
tiedän, että Herra raadollisen asian ja köyhän oikeuden toimittaa".



Kuinka juristista tuli teologi


Toisin nyt kuin ennen. Moni seikka on vuosien kuluessa paljon
muuttunut. Jos esimerkiksi tulee johonkin pieneen kaupunkiin, jossa ei
ole käynyt 40:een vuoteen, niin tuskin sitä enää tunteekaan. Kaupungin
vanha tulliporttirakennus rautaristikko-ikkunoineen, joiden takana
vangitut pahantekijät ennen istuivat, muille pelottavaksi esimerkiksi
ja korkealle Oikeudelle kiitokseksi, on jo korjattu pois. Katua on
lavennettu, ja vähän oikealla entisestä portin paikasta seisoo
"Rautatiehotelli." Siellä tosin moni veijari nytkin majansa saa, mutta
eipä hän enää tyydykään veteen ja leipään, niinkuin hänen virkaveljensä
entisinä aikoina.

Kenties tunsit niinikään ennen muinoin jonkun sotilaan hessiläisestä
jalkaväestä. Hänellä oli yllään silloin hännystakki ja päässä
pannukakun muotoinen huopahattu. Hänen herra kenraalinsa taas käytti
töyhtöniekkaa kypäriä ja purjehti eteenpäin kuin kolmimastoinen, puolet
kasvoista uponneena korkeaan kaulaliinaan. Pilkottipa vielä palmikkokin
esille kolmimaston alta vähän varhaisempina aikoina. Toista on nykyään.
Ahdas asetakki on nyt hänen yllään ja päässä kaski. Mutta ellei arvoisa
lukija ole tyytyväinen viimemainittuun, vaan tahtoisi mieluummin
tshakoa tai keepiä, niin on ainakin tämän kirjoittaja yhtä mieltä sen
schwabilaisen isännän kanssa, joka ratkaisi tämän asian näin: "keepit
ovat hyvät, kaskit ovat hyvät, mutta -- päät ne eivät ole hyviä."

Paljon on maailmassa muuksi muuttunut, eikä yksistään tulliportit ja
jalkaväen pukimet. Löytyy kumminkin olemassa eräs laji ihmisiä, jotka
ovat muuttumattomina pysyneet, ne ovat -- ylioppilaat. Iloisia,
reippaita, tulevaisuudesta huolettomia he ovat, kunnes sitten tutkinnot
astuvat heidän eteensä pelottavana hirviönä. Sydän kepeä, kukkaro myös.
Vähän kireät välit tosin viimemainitun kera, vaan sitä parempi
tuttavuus tuon jalon rikkaruohon kanssa, mikä tupakaksi nimitetään,
sekä ohrain ja humalain kanssa. Semmoisia he olivat sata vuotta sitten,
ja samallaisia he ovat vielä tänäkin päivänä. Ja kuitenkin piilee tuon
mustan, liivittömän samettitakin alla, kaiken iloisuuden rinnalla,
miehuullinen mieli, jolla on oikea tarkoitusperä, ja joka kuohuu ja käy
kuin jalo viini, kunnes se viimein kirkkaaksi selkenee. Siksipä emme
tahtoisikaan hyljätä saksalaisten ylioppilasten elämää emmekä vaihtaa
sitä ranskalaisten pakkotakkiin, vaikka nämä herrat koulupojat
ahkerammin penkeillään pysyvätkin ja hiukan paremmin käyttäytyvät.
Kellä ei nuoruutta ole, sille ei vanhuuttakaan tule.

Ylioppilaitten mielessä asuu, paitsi lukuhalua, myöskin eräs toinen
halu, ja se on matkailemis-halu. Sentähden onkin monelle professorille
sangen vaikeata esimerkiksi helluntailuvan jälkeen taas saada
kuulijakuntansa kokoon. Useat ylioppilaat arvelevat nimittäin:
professoria saa kyllä vielä kuulla, ja voihan hätätilassa kopioida
hänen vihkonsa taikkapa ostaa kirjan, jossa tuo viisaus seisoo oikein
präntättynä, mutta tätä tai tuota seutua en kenties enää koskaan
eläissäni näe, ja siksipä sitä nyt pitää ihailla. Ja jos matkarahat
ovatkin niukat, niin löytyyhän hyväntahtoisia ihmisiä kaikkialla, jotka
nälkäiselle ylioppilaalle vähäisestä palkkiosta pöydän kattavat.

Näin ajatteli viime vuosisadan lopulla myöskin kaksi ylioppilasta,
jotka Leipzigissä olivat antaneet sydämensä lakitieteelle, tuolle
neitoselle, joka silmät sidottuina vaakaa pitelee. Lakitieteessä on
jotain ylevää, eikä pidä läheskään aina paikkaansa sanat: "lainoppineet
ovat huonoja kristittyjä", sillä tosikristittyjä on kyllä heidänkin
joukossaan. Ihanaa onkin olla leskein ja orpoin auttaja ja heidän
oikeuttaan täällä maan päällä hoitaa.

Niin kulkivat sitten nuo kaksi nuorukaista eteenpäin maantietä pitkin
ja istuivat myös joskus jonkun säälivän talonpojan rattailla.
Tuommoiset kaupunkilaisjalat ovatkin enemmän tottuneet asfaltilla
astelemaan kuin maantietä myöten tallustelemaan, ja niihin saattaa pian
ilmestyä rakkoja ja sen semmoista.

He katselivat nyt vanhaa kunnianarvoista Quedlinburgin kaupunkia, jossa
keisari Henrik Linnustaja on haudattuna, ja jossa Otto keisarin
kaunista rukouskirjaa säilytetään, ja jossa Klopstockin, Messiaan
laulajan, synnyintalo on nähtävänä ja paljon muuta ihmeellistä.
Nousivatpa portaita myöten ylös Noidankukkulallekin ja katselivat alas
sen pyörryttävästä korkeudesta, vähääkään välittämättä siitä, että
professorit Leipzigissä sillä välin vakavina istuivat katedrassa,
luennoita pitäen. -- Mutta mitä syvemmälle he Harz-vuoristoon
tunkeutuivat, sitä syvemmälle saivat he myös sukellella kukkaroihinsa,
löytääksensä sieltä vielä jonkun kolikon, ja lopulta he eivät enää
löytäneet siitä yhtään mitään. Tosin kiinnittivät he vöitään pari
tuumaa kireemmälle, ettei vatsa mitään huomaisi, mutta -- ei tämäkään
ajan pitkään auttanut. Tupakka, jota he polttivat, ei myöskään ollut
hienointa lajia, eikä saattanut nälkää sammuttaa. Silloin päättivät he
seuraavassa pitäjässä pistäytyä pappilaan ja ilahduttaa sikäläistä
pastoria käynnillään, "sillä", arvelivat he, "hän on varmaan ypö
yksinäinen ja riemastuu, kun saa taas ihmisiä nähdä. Ylioppilas yksin
ansaitsee ihmiseksi kutsuttaa; kaikki muut ovat joko vasta siksi
tulemassa tai jo laanneet sinä olemasta". Niin ajattelivat ylioppilaat
ja toisekseen myöskin näin: "Pastori on hänkin kerran ollut
yliopistossa ja tietää, miten kallis ja monimutkainen tieteen ura on,
sekä miten pieni ylioppilaan kukkaro; hän on kyllä käsittävä asian.
Toivottavasti on hänellä myöskin hyväntahtoinen rouva, joka nurisematta
jakelee vieraanvaraisuutta joko kananmunan tai kukonpojan muodossa, ja
onhan sitä aina pappilassa suolattua ja savustettua juhlapäivien
rääpiäisiksi."

Samassa sukelsikin jo sievä kylä esille ihanain hedelmäpuistojen
keskeltä. Suippea kirkon torni viittaili heitä luokseen, ja pappilan
huomasivat he myös heti. Mutta silloin heräsi heidän mielessään äkkiä
ajatus, joka tuskallisesti kouristi heidän sydäntään: hehän olivat
juristeja eikä teologeja, lakitieteen eikä jumaluusopin oppineita. --
Saattaapa vielä olla, ettei pastori lainkaan suvaitse ensinmainituita,
vaan kyllä mieluisasti ottaisi vastaan jumaluusopin tutkijoita.

-- Silloin, -- sanoi toinen heistä, -- ei auta muu kuin esitellä
itsensä teologeina ja pastorin tulevina virkaveljinä. Olemmehan mekin
kristillisiä ihmisiä; olenhan minä vähin jo puheitakin pitänyt ja osaan
vielä katkismuksen sekä ulkoa että sisästä.

Toinen teki vastaväitteitä, sillä hän ei ollut tottunut
hätävalheisiinkaan, mutta hänen toverinsa selitti asian pitkin ja
poikki ja sai hänet rauhoittumaan. Nyt olivat he jo saapuneet
viimeiselle pienelle vuoren kukkulalle ja näkivät uhrinsa, pastorin,
jonka kimppuun he olivat päättäneet hyökätä, kävelemässä läheisessä
puutarhassaan. Hänellä oli yllään suurikukkainen aamunuttu ja sen
päällä samettikaapu sekä pitkä piippu hampaissa.

-- Mies polttaa, -- sanoi ensimäinen ylioppilas, -- se on hyvä merkki
se.

-- Tarkoitat kai, että hänellä siis on tupakkaa, -- vastasi numero
kaksi.

-- En, poikaseni, sitä en tarkoita, mutta polttavien ihmisten kanssa
tulee aina helpommin toimeen kuin semmoisten, jotka eivät polta.
Hyvällä tuulella ollessaan he näet aina ensin puhaltavat savupilven
ilmaan, ennenkuin rupeavat puhumaan, tai jos pahallekin tuulelle
sattuvat, niin puraisevat kumminkin ensiksi piipun hammasluuta ja
jupisevat vasta sitten. Siinä se etu on. Huomaatkos?

Ja niin he soittivat ovikelloa. Pappilan piski juoksi haukkuen esille,
vaan rauhoittui heti, huomattuaan, etteivät tulijat olleet kerjäläisiä.
Vanha palvelijatar, valkoinen tanu päässä, tuli ulos ja kysyi
ystävällisesti, ketä herrat etsivät.

-- Herra pastoria, -- sanoivat nämät.

-- Hän on tuolla puutarhassa, hyvät herrat.

He astuivat sitte ominpäin läpi pihan puutarhaan. Huomattuaan pastorin,
paljastivat he kunnioittavasti päänsä ja tervehtivät häntä latinan
kielellä, sillä se kuului asiaan. Pastori vastasi ystävällisesti heidän
tervehdykseensä, vaan rupesi sitten heti puhumaan saksankieltä, se kun
paremmin häneltä sujui. Vähän olikin pastorilla talonpoikien
keskuudessa ollut tilaisuutta latinan harjoittelemiseen. Nyt antoi
pastori pienellä pillillä merkin, ja emäntäpiika ilmestyi puutarhaan.
Hänen kanssaan puheli pastori viittauskieltä, jota emäntäpiika näytti
hyvin tajuavan, koskapa heti toi paikalle kolme seideliä olutta, leipää
ja juustoa sekä kaksi suurta piippua ynnä tupakkamassin. Jo tuntui
elämä molemmista ylioppilaista paljoa helpommalta. Pian olivat he
kokonaan syventyneet keskusteluihin päivän tapauksista ja tieteistä,
mutta toimeva emäntä ilmestyi uudelleen ja muistutti ruuan jo aivan
jäähtyvän. Molemmat matkalaiset noudattivatkin kernaasti kutsua, ja
niin astuttiin sisään. Siellä näkivät he runsaasti katetun pöydän, ja
vöitä täytyi hieman väljentää, jotta olisi helpompi hengittää.

Aterian perästä osoitettiin heille oma huone, jossa oli kaksi sievää,
valkoista vuodetta. Niin suloista oli niissä levätä ja katsella ulos
viiniköynnösten reunustamista akkunoista, kaukana maailman pauhinasta.
Tämähän oli palanen paradiisiä. Ja ylioppilaalle numero kaksi, tuolle
hiljaiselle, tuntui tämä kaikki niin kodikkaan tuttavalliselta, sillä
olihan hänen vaarinsa myös ollut pappi.

Iltapäivällä lähdettiin kävelemään, ja pastori kertoi sillä matkalla
paljon elämästään. Hän oli jo tullut sille rajalle, josta Moses
90:nessä psalmissa sanoo: "Meidän elinaikamme on seitsemänkymmentä
vuotta", ja tuskaa ja työtä ei siitä suinkaan ollut puuttunut. Hänen
vaimonsa ja lapsensa olivat kuolleet, viimeiseksi se hänen pojistaan,
joka oli tutkinut jumaluusoppia yliopistossa. Pastori kertoi
pappistoimestaan ja siinä kokemistaan iloista ja suruista. Ihanata oli
näin maan sydämessä olla rauhan sanansaattajana, Jumalan rakkauden
saarnaajana ja seurakuntansa paimenena ja ystävänä. Hän ei tahtonut
komentaa seurakuntalaisiaan kuin sotamiehiä, vaan kaitsea heitä kuin
paimen lampaitaan. Hän oli myös kokenut, että rakkaudella saa monta
vertaa enemmän toimeen kuin vihalla ja toralla.

Sydän oikein lämpeni rinnassa molemmilla juristeilla, kun vanha pastori
niin hartaasti neuvoi heitä heidän tulevaa ammattiaan varten. He jäivät
yöksi pappilaan ja kun sitten toisena päivänä alkoivat lähtöä tehdä,
pyysi pastori heitä toki viipymään muutamia päiviä. Hän otti heidät
mukaansa, käydessään kouluissa ja sairasten luona. Siellä he saivat
nähdä, kuinka sairaat loistavin silmin ottivat pastorinsa vastaan ja
hänen lähtiessään taas siunasivat häntä ja nimittivät Herran lähetiksi
taivaan mailta. Kelle vei hän taskussaan linnunpaistin, kelle
pullollisen viiniä vahvistukseksi. Parhainta oli kuitenkin hänen
sydämensä hellät antimet -- osanotto ja rakkaus. Mutta kuumaksi löi
kummankin juristin, kun vanha herra heille selitti, miten usein vasta
sairauden päivinä näkee kylvönsä ihmissydämessä itävän ja taimelle
nousevan, vaikka jo aikoja sitten on kaiken toivonkin menettänyt.
Sentähden tuli heidänkin tulevaisuudessa työskennellä loppumattomalla
kärsivällisyydellä. Joka ei kärsivällisyydessä kylvä, ei hän mitään
niitäkään.

Tuli siitä sitten vähitellen lauantaipäivä, ja matkalaisemme
iloitsivat, että saavat sunnuntaina kuulla vanhan pastorin
saarnaavan. Mutta lauantaina sairastuikin vanhus aivan äkkiä kesken
päivällisateriaa. Hänen täytyi käydä vuoteelle ja panettaa kääreitä
rinnalleen. Pastorilla oli hänen poikansa kuoleman perästä ollut usein
sydänkouristuksia, ja nuorten miesten kanssa seurusteleminen oli taas
niin elävästi muistuttanut hänen mieleensä rakasta pois mennyttä. Kun
pahin tuska oli ohitse, kutsutti hän nuoret vieraat vuoteensa luo ja
puhui heikolla äänellä:

-- Kaiketi menee tämä taas vähitellen ohi, vaan saarnata en jaksa
huomenna. Sydämestäni kiitän nyt Herraa, että hän on lähettänyt talooni
juuri kaksi teologia. Toivon jommankumman teistä huomenna saarnaavan
minun sijastani. Olette tosin vielä nuoria, mutta siitä ei kukaan teitä
moiti. Selittäkää vaan nuoren sydämenne käsityksen mukaan Herran
totista sanaa, ja seurakuntalaiseni ovat kiitollisia teille. Teettehän
minulle tuon mielihyvän? --

Siinä sitä nyt oltiin. Arvoisa lukija arvannee heidän asemansa. Vanha
herra antoi heille vielä raamatun, paperia ja kynän sekä lisäsi:

-- Suostukaa keskenänne, kuka saarnaa. Kenties on toisella enemmän
rohkeutta kuin toisella.

He jättivät nyt pastorin rauhaan ja vetäytyivät omaan huoneeseensa.
Mutta täällä pääsi myrsky valloilleen.

-- Nyt sen näet, minkä siitä saimme, kun rupesimme valheen kengillä
kulkemaan! -- sanoi ylioppilas numero kaksi. -- Nyt ollaan koreasti
kiikissä.

Pulmalliselta tuntui tämä seikka numero yhdestäkin. Arveltuaan asiaa
sinne tänne, esitti hän viimein, että karattaisiin akkunan kautta yön
hiljaisuudessa. Kirjeessä, joka oli jätettävä huoneen pöydälle,
tehtäisiin täydellinen tunnustus.

Mutta pappilan piski oli kovin valpas, ja kiviaita oli kovin korkea, ja
sen takana ojakin vielä niin syvä. Vaarallinen yritys sentään.
Sopimattomalta tuntui sitäpaitsi tämmöinen käytös numero kahdesta ja
aivan kiittämättömältä sairasta, hyväntahtoista pastoria kohtaan. Hän
lähetti toverinsa ulos kävelemään, ja kun tämä, sieltä palattuaan,
alkoi pakomatkalle valmistautua, sanoi hän:

-- Minä jään tänne ja saarnaan huomenna.

Suuresti hämmästyi tästä numero yksi ja jäi hänkin sitten pappilaan.
Puoleen yöhön istui nyt nuori saarnaaja, kirjoitellen ja valmistellen.
Sitten laskeutui hän muutamaksi tunniksi nukkumaan, mutta varhain
aamulla nousi hän taas ja meni ulos pappilan kauniiseen puutarhaan.
Täällä oli niin ihanaa. Aamukaste kimalteli vielä ruohossa ja
kukkasilla. Pyhäpäivän tunnelma valtasi hänen mielensä, ja sydän
lämpeni rinnassa. Tukalalta hänestä kuitenkin vielä tuntui, että hänen
nyt piti saarnata, vaikkei ollutkaan teologi. Mutta, arveli hän, onhan
ennenkin moni ylioppilas saarnannut jonkun sairaan pastorin sijasta, ja
pannaanhan joskus lukkarikin saarnaa lukemaan seurakuntalaisille. Näin
hän lohdutteli itseään, vaan ei sittenkään saanut sydäntään kokonaan
rauhoitetuksi.

Silloin kajahti kirkontornista aamukellon soitto, ja pistos kävi
nuorukaisen sydämen läpi. Mutta pian soitettiin yhteen, ja viimein
kuului jo papinkellotkin. Vanha pastori oli taas sen verran parantunut,
että saattoi tulla mukaan kirkolle. Omin käsin puki hän sakastissa
talarin (papinkaapun) juristin ylle ja, laskien vanhan kätensä nuoren
pään päälle, siunasi häntä.

Saarnavirsi oli veisattu loppuun, ja nyt kulki matka ylös
saarnastuoliin.

Ja juristi saarnasi.

Hän saarnasi siitä, mitä hän oli nähnyt näinä viimeisinä päivinä, ja
mitä hänen äitinsä ennen oli hänen sydämeensä istuttanut. Hän kertoi,
mitä hän varhaisena sunnuntaiaamuna oli lukenut joka lehdeltä ja
kukkasesta: Jumalan suuresta rakkaudesta luonnossa, ihmissydämessä,
ihmiselämässä sekä pyhässä Raamatussa. Hän vakuutti, että Jumalan armo
ja hyvyys lähettää säteensä kaikkialle, jos vaan ihmiset tahtovat sen
käsittää ja vastaanottaa. Mutta hänen siinä saarnatessaan, valtasi
uusi, voimakas tunne hänet itsensä. Hänestä tuntui kuin joku toinen
olisi seisonut siinä hänen vieressään ja saarnannut hänen kanssaan. Ja
kerrassaan valkeni hänelle nyt päivän selväksi päätös: "Sinusta täytyy
tulla teologi. Se on oikea kutsumuksesi". Näin kuului hänen sydämensä
sisimmistä.

Hän sanoi amenen, mutta sen sanoi eräs toinenkin, nimittäin vanha
pastori papinpenkissä. Ja kun juristi oli tullut alas saarnastuolista,
vastaanotti pastori hänet sakastissa ja suuteli häntä.

-- Sinusta tulee oikea saarnamies, jos vaan pysyt uskollisena.

-- Uskollisena tahdon totisesti pysyä, mutta ensin antakaa minulle
anteeksi kuin isä lapselleen.

-- Anteeksi? Mutta mitä? Tehän olette tehnyt hyvän työn minulle!

Silloin kertoi nuorukainen, pastorille koko asian, ja siellä
hiljaisessa sakastissa hän puheli paljon muutakin, mikä oli hänen
sydäntänsä painanut. Mutta mitä nämät kaksi silloin haastoivat, se ei
kuulu tähän, se on toisaalla muistiin pantu. Mainittakoon vaan, että
nuori saarnamies, hetken kuluttua, loistavin silmin astui ulos
sakastista, käsi kädessä vanhan pastorin kanssa.

Numero yksi ei voinut ymmärtää, mitä oli tapahtunut hänen toverilleen.
Mutta kun he sitten olivat sanoneet hyvästit pastorille, ja kun
kotimatkalla jo Leipzigin tornit alkoivat kaukaa siintää silmään,
silloin virkkoi numero kaksi:

-- Viljon veljyeni! Nyt eroavat tiemme tästä puolin, vaan pitäkäämme
kuitenkin aina toisiamme rakkaina. Sinusta tulee tuomari, minusta
saarnaaja. Sinä hankit oikeutta maailmaan, minä tahdon rakkautta
istuttaa, jotta sinun virkasi tulisi sinulle kepeämmäksi. Jää hyvästi
ja muistele joskus viime sunnuntaita. Siellä ylhäällä saarnastuolissa
tapahtui jotain. Sinä et sitä huomannut, mutta minä sen tiedän, ja eräs
toinen, joka on taivaassa.

Ja numero yksi katsoi häneen suurin silmin, ja kyynel vierähti pojan
parrakkaalle poskelle.

-- Totisesti! Jotain minäkin huomasin, eikä paljon puuttunut, etten
minäkin olisi papiksi ruvennut.

He syleilivät toisiaan ja pysyivät uskollisina ystävinä kautta elämän.

Teologista tuli kuuluisa mies ja viimein superintendentti, ja moni on
hänen muistoansa siunannut. Jos nykyjään siis tapahtuu, että teologi
yliopistossa muuttaa suuntaa ja rupeaa juristiksi, niin on ainakin
kerran -- monelle siunaukseksi -- päinvastoinkin tapahtunut, että
juristista tuli teologi.



Syvyydestä


    Sait kuiluhun,
    Sait syvyyteen,
    Mut Herra sun
    Viel' auttaa voi
    Taas valkeuteen.

Ken markkoja ja pennejä on oikein säästämällä säästänyt ja sitten
tahtoo niistä pian pääsemällä päästä, hän matkustakoon vaan ihanaan
Sveitsinmaahan. Vaikka hän on laskenut menonsa ihan tikusta tikkuun, ja
vaikka hän, niin herrasmies kuin onkaan, matkustaisi jonkun matkaa
neljännen luokan vaunussa, pistettyään evääkseen voileivän ja makkaraa
ja nauttien niitä Aatamin veitsellä ja kahvelilla nähdä kaiken kansan,
ja vaikk'ei hän yömajaansa ottaisikaan "Hôtel d'Angleterressa" tai
"Hôtel Berner Hofissa", vaan pysytteleisi pelkässä eläinmaailmassa,
jossakin "Vanhassa Karhussa" tai "Valkoisessa Haikarassa", -- niin
rahat ne sittenkin rupeavat taskussa elämään aivan kuin kuuluisa
Rocquefortin juusto, josta herkkusuut niin paljon pitävät. Maksa vaan
ja maksa myötäänsä, ja ellei sinulla ole mukanasi Noakin arkin kokoisia
matka-arkkuja, vaan pelkkä käsilaukku, niin sijoitetaan sinut numeroon
180 kellarikerroksessa.

Mutta tämän taidon ovat herrat Sveitsiläiset oppineet vasta viime
aikoina. Toisin oli viisikymmentä vuotta sitten. Nykyjään, kun
matkailijoita tulvii sinne kuin heinäsirkkoja Egyptinmaahan, ja
jokainen tahtoo kaikkein parasta, ja moni vielä Finsteraarhornillakin
söisi makuisata lientä ja joisi Scheckhornilla lämmintä punssia, --
nykyjään ei ole kummakaan, jos uljaat Sveitsin miehet ovat oppineet
hanhia kynimään, ja oveloita he siinä ovatkin. Tämän jutelman
kirjoittaja puolestaan, joka aina kerran vuodessa tapasi käydä
Sveitsissä, tutkimassa 19:nettä psalmia ja 104:nettä kanssa,
pysyttelihe hiukan syrjemmässä maanteistä ja rautateistä ja oli
iloinen, kun hän, päästyään Hauenstein'in tunnelin kautta Olten'iin,
oli saanut jätetyksi kansainvaellukset asemallakin selkänsä taakse ja
saapunut sellaiseen paikkaan, missä Herra Jumala on naulannut lautoja
insinöörien eteen.

Syrjemmässä maantiestä matkustaa rauhallisemmin ja halvemmalla,
eikä siellä kansakaan ole niin viekasta ja ylenpalttisen varovaa.
Siellä kohtaa vielä tänäkin päivänä Sveitsiläisen, jonka saattaa
luulla polveutuneeksi suorapäätä Rütlin miehistä tai Arnold von
Winkelriedistä. Saattaapa siellä, mikä vielä enämpi on, kohdata
matkailijan, joka oikeana kotimaanansa pitää taivasta.

Jospa toki matkalla olisi aina mukana taikasauva, josta käy se taru,
että kellä sellainen sauva on, hän huomaa, missä kultaa on kätkettynä!
Semmoisen sauvan avulla näkisi heti matkatoveristaankin, piileekö hänen
sydämessään kultaa. Monikin istuu äänetönnä ja kylmänä kuin kivi, ja
sittenkin on hän kultasuonia täynnään, odotellen vain taikasauvan
kolausta.

Niinpä olin kerran laskeumassa alas Rigiltä muutamain muukalaisten
kanssa. Me olimme toivoneet saavamme nähdä siellä auringon nousun,
mutta näkemättä se meiltä oli jäänyt, meiltä, niinkuin sadoilta
muiltakin. Torviin siellä kyllä oli puhallettu, tietysti eri maksua
vastaan, mutta päivä kulta ei suvainnut näyttäytyä, jonka vuoksi
ihmiset olivat, kylmästä hytisten, peitteineen, päähineineen,
kaattuvineen pujahtaneet vuoteisiinsa. Sattumoisin oli meitä nyt
joitakuita yhdessä, ja matkamme piti alas Zugin järvelle. Muutamat
toruivat kovia vuoteita, toiset kalliita laskuja, kolmannet
torvensoittajia, neljännet armasta aurinkoa, kukin kielellänsä ja
murteellansa. Torua näet osaa kaikilla kielillä, ja äkäinen ihminen on
yhtä epähauska kaikkialla maailmassa.

-- Entäs te? -- sanoi minulle muuan seuralaisista, -- Tehän ette sano
mitään.

-- Minä teen, niinkuin tekin, -- vastasin minä, -- ettehän tekään
mitään sano.

-- Sen taidon olen jo aikaa sitten unhoittanut. Kiitollinen pitää olla
kovastakin päivästä.

Tuohan helähti hopealta. Minä katsahdin miestä silmiin: niissä asui
niin herttainen vilpittömyys.

-- Niin, -- virkoin minä, -- eihän se parku pahasta päivästä päästä.

-- Eipä suinkaan, -- liitti hän, -- ja perästä sittenkin huomaa, että
Herra on hyvää tarkoittanut.

Minä huomasin, että hänellä oli auringon piiloittumisen johdosta sama
lohdutus kuin minullakin. Hän oli nähnyt toisenlaisen auringon
nousevan, ja ken sellaisen on nähnyt, se saattaa olla lohdutettuna.

Muu seura saavutti meidät kohta. Suurin osa astui höyrylaivaan,
päästäkseen kiireimmiten kovan onnen Rigistä kauemmas. Moniaat läksivät
meidän kahden seurassa astumaan jalkaisin Zürichin järven rantaan.

Matkalla ei monta sanaa vaihdettu. Löytyy seutuja, joissa ihminen käy
hiljaiseksi ja harvapuheiseksi. Sellaisia on Sveitsi. Missä vuoret ovat
niin korkeita ja mahtavia, siellä on ihminen niin pieni, ja kun
lumisten vuorten huipuilta pyhässä hiljaisuudessa Herra Jumala saarnaa,
silloin ihmisen viisaus lymyää. Muut ottivat oikealle Zürichin
kaupunkiin päin; me jäimme ensinmainitun herran kera kahden kesken.

Me ennätimme vielä junalle, ja olimme illalla jo kolmannen järven
rannalla. Ravintola, johon poikkesimme, oli oikea vanhanaikuinen
majala. Meidän lähestyessämme, matkareput hartioilla, ei syössyt ovesta
parikymmentä passaria ahtaat hännystakit yllä, jakaus keskellä päätä ja
epäiltävän valkoiset liinat kaulassa. Ovelle ilmestyi itse isäntä, joka
jo kaukaa oli huomannut meidän kristillis-ystävälliset aikomuksemme
rynnätä hänen "Ratsunsa" kimppuun. Hän ei ollut noita uusimuotisia
ravintolan-isäntiä, jotka eivät milloinkaan tule näkyviin, vaan istuvat
konttorissaan, kirjoitellen laskuja numerolle 20 tai 140, toinen silmä
rahalaatikossa. Hän ojensi meille karkean kätensä, virkkaen: "terve
tultua" ja pyysi sisään. Musta samettihippa valkoisilla nivuksilla, sen
alla punaposkiset kasvot, iso, valkoinen esiliina vyötäisillä, --
kaikki oli niin puhdasta ja somaa ja lupaavaa. Tervehdittyänsä meitä,
hän kutsui vaimonsa ja esitti hänet meille: "Täss' on meidän mamma".
Senjälkeen saattoi hän meidät kumpaisenkin eri huoneeseen, jossa kaikki
makuuvaatteet olivat valkoisia kuin vasta satanut viti. Avonaisista
akkunoista puhalteli huoneeseen järveltä raikas ilma, ja korkeat vaarat
katselivat tuossa niin läheltä kuin olisi niiden tehnyt mieli tulla
akkunasta sisään. Pian olimme kuin kotonamme, heitettyämme raskaat
alppikengät saamaan ravintoansa, rasvaa, ja hetken kuluttua istuimme
runsaasti katetussa pöydässä. Vähitellen saapui vakinaisia
pöytävieraita, jotka kukin tervehdittyänsä kävivät omille sijoillensa.

Puheltiin sitten pöydässä kaikenlaisista asioista, entisistä ajoista ja
näistä nykyisistä, kalliista leivästä ja huokeasta ylellisyydestä,
ilmasta ja pääomasta, Rigistä ja "Zürichin herrasta" (Föön nimisestä
myrskytuulesta). Ja sittenkuin herrat olivat kaiken viisautensa
näkyville tuoneet, ja kun pikarit ja piiput ja päät olivat tyhjinä,
silloin he hiljakseen läksivät tiehensä. Yksi vieras vaan ja isäntä,
sekä matkatoverini ja minä jäimme jäljelle. Olimme jo tätä ennen
koetelleet taikasauvaa liikutella, mutta se oli tiennyt vaan pelkkää
lyijyä ja katinkultaa, mutta nyt, muitten mentyä, alkoi sauva jälleen
elähdellä.

En tiedä, miten se kävi, mutta ennen pitkää oltiin jo vilkkaassa
keskustelussa siitä, mitä teitä Herra lapsiansa milloinkin kuljettaa,
ja siitä, kuinka nämä tiet, hamasta Jesaiaan profeetan ajasta saakka,
"ovat niin paljoa korkeammalla ihmisten teitä kuin taivas on
korkeammalla maata". Vanhan isännän sydän aukeni sekin; sanasta
sukeutui sana ja jutelmaa seurasi jutelma.

Matkatoverini kertoi, kuinka hänen elämänsä kovimmasta päivästä tuli
hänen paras päivänsä. Hän oli ollut aikoinaan hänkin varakas mies,
villatehtaan omistaja. Mutta tehtaan ohella oli hänellä ollut velipuoli
ja sisarpuoli, joitten kanssa hän luuli olevansa tehtaan omistaja.
Emintimä kuoli, mutta hänen testamentissaan oli ollut senkin seitsemän
nastaa ja nappulaa, ja näihin nyt tarttuivat kiinni velipuoli ja
sisarpuoli ja asianajajat, eikä aikaakaan, niin täytyi hänen
vaimoinensa, lapsinensa lähteä kotitalostansa -- maantielle. Ja
maantie, niinkuin jokainen tietää, on kovanpuoleinen ja kylmä. Tässä
kovassa hädässä muistui hänen mieleensä muuan vanha talo, jonka
edustalla hän nuoruutensakin päivinä kerran oli seisonut, ja hän osasi
ovelle, ja hän löysi avaimen ja avasi oven. Hän näet puhui Jumalalle
varpusista ja kaarneenpojista ja muista eläimistä, jotka kukin ajallaan
ravintonsa saavat, -- ja se auttoi. Hän sai paikan. Siitä tosin sanat
kuuluivat: "Pääasiana pidetään hyvää kohtelua; palkkaan kiinnitetään
vähemmän huomiota", mutta iloinen hän oli siitäkin. Ja siitä sen
oikeastaan näkee, onko vastuksien rankkasade lyönyt läpi ja mennyt pari
jalkaa syvälle maaperäänkin, vaiko päällimmäistä sydämen pintaa vain
hiukan huhtaissut. Ken heti tahtoo pitkäksi puuksi kasvaa, ei siinä
sade syvälle ole mennyt.

Isäntä, nuori ja rikas herra, mielistyi piankin hiljaiseen kirjuriinsa,
joka suuttumatta, puuttumatta teki työtä. Ensimmäisenä hän työhön tuli
ja viimeisenä siitä läksi, eikä ennen lähtenytkään, ennenkuin oli
pöydän järjestänyt hyvään kuntoon. Mutta että kirjuri monenakin aamuna
istui työssään vatsa tyhjänä ja kesken kaikkia kirjeitä lähetteli tuon
tuostakin kirjeitä Herralle Jumalallekin jokapäiväisestä leivästä ja
viidestä lapsesta, sitä ei rikas herra osannut aavistaakaan. Vastaus
ylhäältä tuli kuin tulikin. Tarjoutui näet tilaisuus hyvin edulliseen
pumpulikauppaan, ja kirjuri -- yksi niitä taitavia liikemiehiä, jotka
kuulevat ruohonkin kasvavan, -- kiinnitti isäntänsä huomion siihen.

-- No niin, -- virkkoi isäntä, -- onhan minulla jo tarpeekseni, mutta
sopii koettaa. Jos onnistuu, niin saatte puolet voitosta.

Isäntä pani yritykseen 50,000 frankkia, toimi onnistui, ja kuuden
viikon perästä oli viidestäkymmenestä tuhannesta tullut satatuhatta.
Neljän viikon perästä tuli vielä 20 tuhatta lisää, niin että
pumpulikauppa oli tuottanut 70 tuhatta frankkia puhdasta voittoa.
Isäntä piti sanansa, vaikka kirjuri, säikähtäen summan suuruutta, antoi
hänelle sen takaisin, sanoen tyytyvänsä pieneen voiton-osuuteen.

-- Ei! -- sanoi isäntä. -- Ilman teitä ei minulla olisi 35,000
frankin lisäystä. Te olette onnen lapsi. Eikä tässä kyllä. Olen
tarkastellut teitä ja luotan teihin täydellisesti. Tämä liike alkaa
minua väsyttää, ja mielelläni vetäytyisin syrjään. Ruvetkaa te minun
liikekumppanikseni. Minä jätän teidän haltuunne toiminimeni ja liikkeen
pääomat. Olkaa te onnellisempi minua, jolla on kaikki, mutta ei onnea
sittenkään.

Isäntä on siitä pitäin ollut matkoilla hakemassa onneansa, jonka köyhä
kirjuri löysi monen kyynelen kautta. Tämä on nyt rikas mies hänkin. Jos
hän olisi pysynyt villaliikkeessä, olisi hän joutunut perikatoon,
niinkuin hänen veli- ja sisarpuolensakin. Heille koitti kovat ajat.
Tappioita tuli myötäänsä, kunnes kaikki meni vasaran alle. Ei ollut
liikkeessä enää siunausta. Nyt on entinen kirjuri ostanut entisen
kotitalonsa, ja nyt on hänellä se ilo, että on saanut suoda siinä
suojan veljelleen ja sisarelleenkin. Näittenkin sydän on kurjuuden
päivinä ennättänyt sulaa, ja nyt he asuvat jälleen yhdessä kaikki. Ja
näin hänen kovimmasta päivästänsä koitui heidän kaikkien onnellisin
päivä.

       *       *       *       *       *

Ääneti katselimme kauppiasta, joka niin vilpittömästi ja koristelematta
oli kertonut ihmeellisistä vaiheistansa. Vanhan isännän silmissä kiilsi
suuret kyynelkarpalot.

-- No niin, hyvät herrat, -- virkkoi hän, -- lahja lahjaa vaatii, hyvä
päivä vastausta. Kerronpa minäkin teille tarinan. Käypä, Lisli, vielä
viiniä kellarista.

Me pistimme vielä kerran piippuun ja valmistausimme kuulemaan. Emäntä
ja tyttäret siirtyivät rukkeinensa lähemmäksi pöytää. Ulkona pauhasi
aaltoileva järvi, sillä tuuli oli yltynyt, mutta kuta kovempi oli
ulkona kohina, sitä kodikkaammalta tuntui täällä huoneessa.

-- Jos te, hyvät herrat, viipyisitte täällä kauemman aikaa, niin veisin
teidät kernaasti järvelle ja näyttäisin, missä tuo tapaus sattui, sillä
sen paikan tunnen niin tarkoin kuin jos itse olisin pohjassa käynyt.
Meillä on vesi täällä syvää, ja tutkimaton se on, niinkuin ihmissydän:
juuri kuin luulee olevansa selvillä vesillä, silloin sitä vasta pohjaan
mennäänkin. Ja milloin taas ei tuuli käy, silloin on järvi hiljainen
kuni viaton, nukkuva lapsi, jossa ei luulisi olevan pahaa verta ei
pisaraakaan. Mutta kun Föön puhaltaa, silloin tuo lapsi heräjää,
silloin se temmeltää ja huutaa, aivan kuin ihmissydänkin, pahan-elkinen
kappale, sillä kun myrsky sen sisässä käy, silloin sen silmistä ja
suusta syöksee mutaa ja vaahtoa. Totisesti: Jumalattomat ovat kuin
pauhaava meri, eikä heillä rauhaa ole. Mutta ennenkuin järvelle
tullaan, pitää teidän tulla toiselle rannalle. Kahden tunnin matkassa
sisämaahan Glarnin alueella seisoo muuan talo, upeampi minun taloani,
eikä ole silmän kantamissa toista sen vertaista. Edessä kirkasruutuiset
verannat; kaikki niin siistiä ja somaa; karja navetassa sellaista, että
sitä lystikseen katselee, ja kaikkea runsaasti ja yltä kyllin. Mutta ei
osaisi kukaan päältäpäin arvata, että kerran sielläkin oli synkkää,
synkkää kuin Föönin puhaltaessa, koska sammutettu on kynttilät
kaikki. "Hunaja-Friedli", talon isäntä -- nimensä saanut monista
mehiläispesistään -- oli kunnon mies ja minun hyvä ystäväni. Kuinka
usein hän tapasi poiketa tänne meille pikimustilla hevosillaan!
Leskeksi oli mies joutunut jo aikaisin, ja hän meni uusiin naimisiin
erään lesken kanssa, joka toi taloon kolmen entisen lapsen lisäksi
vielä kaksi omaansa. Ja niin kauan kuin Friedli eli, kävi kaikki hyvin
ja onnellisesti. Toinen vaimo oli oikea äiti kolmelle lapsipuolelleen
eikä tehnyt mitään erotusta heidän ja omain lastensa välillä. Täällä
käydessään ei Friedli osannut kyllältänsä kiitellä uljasta emäntäänsä,
joka niin erinomaisen hyvin taloa hoitaa ja lapset hyvässä kurissa ja
hoidossa pitää. Keveät eivät vaimo paran päivät kumminkaan olleet.
Ensimäisen vaimon vanhemmat näet olivat vielä elossa, ja ne olivat
kovasydämisiä ihmisiä, jotka eivät köyhälle koskaan mitäkään antaneet,
ja jotka karsain silmin katselivat, kuinka Hunaja-Friedlin emäntä muka
niin leveästi elelee ja myötäänsä köyhiä ravitsee. He sanoivat häntä
runsaskätiseksi, joka kuluttaa lapsipuoltensa äidin-osan loppuun. Ja
kun lapsenlapset markkinain aikana kävivät mummon ja vaarin luona,
silloin heiltä tiedusteltiin, annetaanko heille kotona edes ruokaakaan
tarpeeksi, ja onko äiti yhtä runsaskätinen kuin ennenkin, ja samalla
heille sanottiin, että jos tällaista kauan kestää, niin kerjäläissauva
heille lopulti käteen jää. Ja aina kuin lapset kotia palasivat, tuli
äidin niin raskas olla, ja sydäntä hänellä aina kouristi, kun taas tuli
markkinat, ja lasten tuli lähteä mummolaan. Eihän ne lapset vielä
tuosta paljoa käsittäneet, mutta rikkaruohoa oli heidän sydämeensä
kumminkin kylvetty, ja rikkaruohonhan siemen itää pikemmin kuin
nisunjyvä.

Monasti itki vaimo parka ulkona kedolla salaisuudessa, sillä ihmisille
hän ei sydämensä suruja ilmaissut, ei edes miehellensäkään. Hän tiesi
näet, että Friedli, vaikka olikin hyväsydäminen mies, saattaisi
kiivastua, ja -- niin ajatteli vaimo -- on hänellä tarpeeksi huolia
muutoinkin; miksipä hänen taakkaansa minä vielä lisäisin? Tuleviin
aikoihin nähden olisi kenties kumminkin ollut parempi, jos hän olisi
siitä miehellensä puhunut. Mutta hän uskoi vaan asiansa Hänelle, jonka
sydämelle niin monta huolta maailmassa lasketaan, ja sanoi vaan: "Hyvä
Jumala! Sinä tämän asian tiedät; mitäpäs siitä muut?"

Lapset kasvoivat ja varttuivat. Hunaja-Friedli ei ollut enää nuori.
Olisi hän sentään tahtonut lastensa tähden vielä elää parisen vuotta,
mutta kuolema tuli ja toi terveiset Herralta Jumalalta: "Tule kotia,
Friedli!" Eikä sitä tarvinnut Friedlille kahta kertaa sanoa. Hän alkoi
hankkia matkalle, niinkuin oikean kristityn tulee.

-- Äiti! -- sanoi hän vaimollensa. -- Ole huoleti näistä maallisista.
Talossa sinä pysyt ja lapset kanssa. Siitä minä olen kirjan tehnyt. Se
on kaapissa, siellä yläosassa, missä rahatkin. Pysy lasten luona, että
heille hyvin kävisi eikä siunausta heiltä puuttuisi.

Ja sitten hän kutsui lapset, niinkuin vanha Jaakob, siunasi heitä ja
neuvoi heitä pitämään äitiä kunniassa ja elämään keskenänsä sovinnossa.
Sitten hän rukoili hiljaa itseksensä, käänsi kasvonsa seinään päin ja
läksi kotia.

Seuraavana sunnuntaina kannettiin ruumis kirkkoon. Pastori piti
ruumissaarnan, kehoittaen lapsia ja sukulaisia säilyttämään rauhaa
keskenänsä. Minun tuntui silloin niin haikealta sydämessä. Tuntui kuin
olisi kirkkoherra aavistellut jotain, mikä vast'edes oli tapahtuva.
Tulin sitten noin sattumoisin katsahtaneeksi surevien penkkiin: siellä
istui Elsbet, Hunaja-Friedl'in leski, niin kalpeana, ei kyyneltäkään
silmässä.

-- Kuinkahan siinä lopulta vaan käynee? -- ajattelin itsekseni.

Hautausmaalta lähdettiin surutaloon maahanpanijaisiin. Minä astuin
ensimäisen vaimon veljien kanssa, jotka puhelivat siitä, kuinka lapset
ensimäisestä avioliitosta saavat periä tuon kauniin talon. Minulle
johtui mieleen jotain. Minulla kun vielä oli neljän tunnin verran
aikaa, kutsuin Elsbetin ulos puheilleni. Hänen täytyi, niin kalpea kuin
olikin, passailla vieraita, jotka jo rupesivat käymään iloiselle
tuulelle. Sellainen on miehillä paha tapa, nähkääs, hyvät herrat, että
kun Herra Jumala tulee vakavana tupaan kuoleman kera, niin peijaisilla
Hänet sieltä pois häädetään. Syömiseltä ei muille ajatuksille sijaa
jää, vaikka kukapa se ruokaa ajattelisi, kun suru sydäntä kalvaa, ja
millekäs sen ruuan luulisi maistuvan siinä, missä vast'ikään
ruumisarkku seisoi! Elsbet tuli, ja minä sanoin hänelle:

-- Elsbet! -- sanoin minä, -- pitäkää te vaan kiinni orpoin isästä ja
leskein holhojasta, sillä tiedättehän te, että leski se on talo kattoa
vailla, ja vettä siihen sisään sataa ja lunta, ja olettehan te lukenut,
mitä Lukas kirjoittaa 18:nessa luvussaan väärästä tuomarista, ja senkin
te tiedätte, kuinka jokainen osalle pyrkii, kun ei vaimolla enää ole
miestä.

Hän katsahti minuun niin kiitollisena.

--- Kiitos, serkku, -- sanoi hän, -- kiitos lohdutuksestanne! Kylläpä
se minulle ja lapsille tarpeen onkin.

-- Kuulkaas, Elsbet, -- virkoin minä, -- älkää panko pahaksenne, jos
kysyn: tottakai Friedli piti aikoinaan huolta siitä, että te saatte
pysyä talossa?

-- Piti kyllä. Talossa saan olla lapsineni niin kauan kuin elän.

-- Sitten on kaikki hyvä. Pitäkää tallessa paperi, että on tarvittaessa
käsillä. Ja jos jotain tarvitsette, niin älkää unohtako serkkua. Pankaa
valjaisin ja tulkaa meidän puolelle. Ja Jumalan haltuun nyt! Herra
auttakoon teitä kovimman ajan yli!

Ulkona pauhasi järvi, ja tuuli jyskytteli akkunan luukkuja. Isäntä
lähetti tyttärensä katsomaan, oliko valkeat kaikki sammutettu ja oliko
palvelusväki jo makuulla. Saatuaan tietää, että kaikki oli hyvässä
kunnossa, härppäsi ukko vielä kerran tuopistansa ja jatkoi:

Pitkään aikaan en sitten kuullut mitään Friedlin talosta, sillä
vaikk'ei meidän talojen väliä kovinkaan pitkälti ole, niin tulee tuosta
vaan talvi, joka ei vanhaa päästä matkoille, eikä sitä kesälläkään
vierailta minne pääse. Lienee kulunut puoli vuotta, kukaties kolme
neljännestäkin, niin tulee tuosta kerran Elsbet meille. Tuskin olin
häntä tuntea enää. Hän oli kalpeampi kuin silloin hautajaispäivänä.

--- Mikäs teidät, serkku kulta, tällaisessa ilmassa liikkeelle pani? --
kysäisin minä. -- Eihän vaan mitä erinomaista liene tapahtunut?

Hän purskahti itkemään ja itki siinä kylliksensä, emmekä me
estelleetkään, sillä Herra Jumala on antanut ihmiselle kyyneleet
siunaukseksi, niinkuin sateenkin, ja kun sitten päivä siihen paistaa,
niin näkyy sateenkaari, ja sitä paitsi tulee hyvä vuosi. Sitten hän
tyyntyi ja kävi kertomaan, miten hänen oli tällä välin käynyt.

Pari päivää oli hän saanut olla rauhassa suruinensa, mutta sitten oli
ruvennut sukulaisia tulemaan, aina yksi erältänsä. He olivat hiipineet
talon lähitteillä kuin kettu kanakartanon ympärillä ja kutsuneet
milloin minkin vanhimmista lapsista ja puhelleet salaisesti heidän
kanssaan. Vihdoin he kävivät yhä lähemmin häntä ahdistamaan ja
viittailivat, että hän saa nyt lapsinensa lähteä minne vaan mielii ja
niin pitkälle kuin tietä piisaa. Vanhimmat lapsipuolet eivät puhuneet
mitään, mutta he olivat muitten johdettavina, ja arvelivat, että
olisipa hauskaa olla yksinään talon herroina, ja niinhän he
ajattelivat, kuten heille oli sanottu: "Jopa se äiti lapsinensa on
tarpeeksi kauan meidän leipää syönyt." Mitä vaivaa hän heistä oli
nähnyt, kuinka uskollisesti heitä hoitanut, -- siitä he eivät puhuneet
sanaakaan. Kaiken tämän takana olivat vaari ja mummo päähenkilöinä.
Tulivat sitten eräänä päivänä hekin, mukanaan kirjuri, tekemään
pesäluetteloa. Elsbet kertoi miesvainajansa monta kertaa sanoneen, että
hänkin saa jäädä taloon, ja tietäähän appivanhemmat varsin hyvin,
kuinka säästäväisesti hän oli hoitanut miehensä omaisuutta ja hyvästi
ja uskollisesti kasvattanut hänen lapsiansa.

-- Saattaa olla, -- virkkoivat he, -- että hän on jotain sellaista
sinulle puhunut, mutta siitä me emme mitään tiedä, ja valalle tästä
täytyy käydä. Ja onkos sinulla mitään kirjallista säädöstä?

-- On kyllä, -- sanoi Elsbet.

-- Näytäpäs!

Silloin meni hän kaapille noutamaan paperia. Hän ei ollut vielä
kertaakaan ottanut sitä esille, arvellen, että siellähän se on käden
laskemassa, ja sieltähän sen saa vaikka yön pimeässä. Olihan Friedli
niin selvään sanonut, missä se on. Mutta avattuansa laatikon, ei hän
sieltä löytänyt mitään. Hän oli vähällä pyörtyä säikäyksestä, ja kun
hän katsahti muihin, huomasi hän, kuinka he ovat ihan nauruun
purskahtamaisillaan.

-- No, käly hyvä! -- huusivat he yht'aikaa. -- Missäs se paperi nyt on?
Näytäpäs vainenkin!

Hädissään hän haeskeli sitä vielä joka paikasta, mutta turhaan.

Kirjuri veti silloin naamansa hyvin imelään asuun ja virkkoi:

-- Ellei sitä löydy, emäntä hyvä, silloin on mieleni hyvin paha, mutta
tiehenne teidän vaan täytyy lähteä. Kahdeksan päivää me kumminkin
annamme teille hakuaikaa. Kenties se löytyy vielä.

Sitten he tekivät, niinkuin olisi talo nyt jo ollut heidän omansa,
söivät ja joivat parasta mitä oli ja läksivät sitten matkoihinsa.

Säädöstä ei vaan löytynyt, ja kahdeksan päivän perästä tuli yksi
sukulaisista vaatimaan paperia nähtäväksensä. Mutta sitä kun ei ollut,
veti hän esille paperin, johon oli kirjoitettu, että hän, Elsbet,
luopuu vaatimuksistansa pesään, tyytyy pieneen rahakorvaukseen ja
siirtyy talosta pois. Silloin meni leski vielä kerran yläkertaan, jossa
Friedli oli kuollut, lankesi siellä polvilleen vuoteen ääreen ja
rukoili, sanoen: "Hyvä Jumala! Kuulithan toki Sinä Friedlin sanoneen,
että minä saan jäädä taloon, ja kun Sinä sen tiedät, sitten on hyvä.
Mutta tiedäthän Sinä kaikki, siis senkin, minne Friedli paperin pani.
Mutta jos tahdot, että minun pitää lähteä talosta pois, niin
tapahtukoon Sinun tahtosi." Sieltä hän läksi jälleen tulemaan alas,
mennäkseen kaapille. Porstuassa istui muuan vanha mies, pitäjän
puuseppä, joka jo yhdenkin kerran oli talon ystävälliseltä emännältä
saanut milloin lämmintä lientä, milloin pikarillisen viiniä. Hän istuu
nyt siinä, katselee Elsbetiä ja kysyy, mikä emäntää vaivaa. Tämä vei
puusepän tupaansa ja kertoi, että niin ja niin on asiat, ja että hänen
on pian lähteminen talosta tiehensä. Silloin itki vanha puuseppä hänen
kanssansa, itki kuin lapsi. Mutta sitten hän nousi ja sanoi:

-- Kuulkaas, emäntä! Minä korjailin monasti Friedlille vanhoja
huonekaluja. Etsitäänpäs vielä kerran. Olettekos te katsoneet
perimmäistä laatikkoa, jossa on painettava nappula?

Elsbet ei uskonut korviansa.

-- Mitä te tarkoitatte, puuseppä? -- kysyi hän hajamielisenä.

-- Sitä vaan, että olettekos te katsoneet sieltä perimmäisestä
laatikosta, jossa se nappula on? Tulkaa, niin minä näytän.

Käytiin vielä kerta kaapin ääreen. Elsbet seisoi kädet ristissä sen
edessä, vanha puuseppä painoi nappulaa. Silloin aukeni perältä
laatikko, ja siinä oli rahat ja rahain vieressä paperi, johon Friedli
oli kirjoittanut viimeisen tahtonsa.

Saattaa kukin mielessänsä kuvailla, mitä he silloin ajattelivat ja
puhuivat. Sukulaisille pantiin sana tulla taloon, ja heidän
saavuttuansa, ilmoitti Elsbet, että testamentti on nyt löydetty, ja
ehdotti, että asiat sovinnolla ratkaistaisiin ilman riitaa. Silloin oli
kuin ukkonen olisi iskenyt heidän keskellensä, sillä kaikki oli jo
ennalta suunniteltu, miten tehtäisiin. Toisen enon oli määrä muuttaa
alataloon appivanhempain kanssa, toinen eno oli saapa ylätalon
tilukset. Friedlin vanhimman pojan, joka enimmiten tuli äitiinsä, piti
lähteä pariksi vuodeksi vieraisiin ihmisiin, sillä häntä he
pelkäilivät, -- ja nyt tuli tämä testamentti ja oli tehdä kaikki tuumat
tyhjiksi.

Pian he saivat nurkkasihteerinsäkin saapuville ja pyysivät saada
testamenttia nähdäkseen.

Elsbet puolestaan oli kutsunut sinne puusepänkin kertomaan, millä tapaa
testamentti oli löydetty. Puuseppä oli neuvonut häntä, ettei päästäisi
tuota paperia käsistänsä. Hän näyttikin vaan sitä heille, ja se oli
todellakin Friedlin omakätinen kirjoitus. Kirjuri kurkisteli paperiin
puolelta ja toiselta ja piti sitten sukulaisten kanssa neuvottelua.

-- Ei siinä juuri mitään ole tekemistä, -- sanoi hän heille. -- Friedli
on sen kirjoittanut, mutta me nostamme moitteen testamenttia vastaan.
Miks'ei hän näyttänyt sitä heti paikalla? Miks'ei hän voinut sitä
löytää muka? Kunhan ei vaan olisi teettänyt koko testamenttia tuolla
vanhalla puusepällä, joka on viekas kettu! Me nostamme häntä vastaan
käräjäjutun G:n Oikeudessa. Siellä hän kyllä lämpimänsä saa.

Ja silloin tuli sukulaisten taas hyvä mieli, ja nurkkasihteeri arveli:
"käyköön syteen tai saveen; riidelkööt he lehmästä, minkä jaksavat,
minä sen kumminkin lypsän." Lyhyet oli jäähyväiset.

-- Me kohtaamme toisemme toisessa paikassa, -- sanoivat sukulaiset
Elsbetille. -- Siellä saat tietää, kuka on kuka.

Parin viikon perästä saa leski parka Oikeudesta kirjallisen haasteen,
jonka mukaan hänen täytyy sinä ja sinä päivänä, sillä ja sillä
kellonlyömällä saapua G:n Oikeuteen testamenttia todeksi näyttämään.

-- Serkku! -- sanoi hän nyt minulle. -- Te lupasitte auttaa minua, jos
hätä tulee. Te näette nyt, millaiseen sudenkuoppaan minä olen joutunut.
Ettekö lähtisi nyt apulaisekseni käräjille?

Minä lupasin hänelle sen ilomielin ja olin salaa jo ennakolta hyvilläni
siitä, että pääsen yhteen noitten sieväin kyyhkysten kanssa ja saan
kerrankin avata suuni selkoseljälleen lesken puolustukseksi. Hän oli
yötä meillä. Testamentti oli hänellä mukanaan, ja minä luin sen omin
silmin.

Seuraavana aamuna läksimme matkaan. Aikomuksemme oli päästä jo
istuntopäivän aattona järven yli höyrylaivalla, ollaksemme hyvissä
ajoin perillä.

-- Nyt tuntuu helpolta, -- virkkoi Elsbet, -- kun tiedän teidän tulevan
mukaan. Sittenhän he eivät minulle mitään saa.

Aamu tuli. Minä pu'in päälleni parhaat vaatteeni, ripustin kultaiset
kellonkäädyt kaulaani ja pistin nastasormuksen sormeeni, sanalla sanoen
otin päälleni parhaat tamineeni, jotta näkisivät, ettei Elsbetinkään
apulainen mikään repaleinen rutka ole. Päivä oli autereinen, ja aurinko
oli väliin pistellyt kuin neuloilla. Höyrylaivalle tullessani, oli
Elsbet jo siellä myttyinensä minua odottamassa. Kävi kova tuuli, ja
järvi pauhasi korkeissa aalloissa. Minä vilkaisin ilmapuntariin: se ei
tiennyt mitään hyvää. Jäseneni olivat kuin lyijystä valetut, niinkuin
ainakin, kun Föön tai ukkonen on tulossa. Perämies oli samaa mieltä
kuin minäkin. Epäluuloisin silmin hän katseli järvelle ja arveli:
"Kunhan ei tässä vaan ennen iltaa kummia kuuluisi". Tämä meidän järvi,
niinkuin jo sanoin, on hiljainen kuin karitsa, mutta kun se suuttuu,
niin ei toista niin äkäistä ole koko Sveitsinmaassa. Kapteeni se nauroi
vaan ja sanoi perämiehelle: "Tekisi kai mieli pitää joutopäivää tänään,
vai mitä, vanha veikko? En olisi uskonut, että teitäkin välistä
jänistää." Perämies ei sanonut mitään, mutta hänen kasvoilleen nousi
ilme, jota en milloinkaan unohda. Elsbet ja minä, meidän oli hyvin
tärkeä päästä järven yli; siksipä emme puhuneet mitään, ajattelimmehan
vaan: "Kyllä kaiketi tästä kunnialla yli päästään". Laivankello soi,
kone kohta kalkuttamaan, ja ennen pitkää olimme keskellä järveä.

Rankkasade yltyi yltymistään, ja pian oltiin niin sakeassa sumussa,
ettei eteensä nähnyt. Tultiin tuosta vihdoin siihen paikkaan, missä
tuuli pääsee puhaltamaan vuorten välisestä aukosta. Silloin täytyi
koneen pysähtyä, ja vihuri kieputti laivaa kuin mitä väkkärää. Min'en
ole kaikkein heikoimpia ja kestän yhtä ja toista, mutta tuo kieppuminen
teki minulle niin pahaa, että vieläkin alkaa mieltä kääntää, sitä
ajatellessani. Kajutassa meitä heitteli nurkasta toiseen ja laidasta
laitaan, ja ylhäällä kapteeni kiroili ja noitui ja matrosit huusivat.
Äkkiä kuului ankara täräys. Laiva kävi karille, luullakseni. Siitä
pitäin en enää muista, mitä tapahtui, eikä muista Elsbetikään. Sen vaan
tiedän, että meidät oli viety maihin. Kirkkotamineissani ei ollut enää
kuivaa paikkaa. Elsbet oli pyörtynyt, ja meidän täytyi ponnistaa kaikki
taitomme, saadaksemme hänet tajuihinsa jälleen. Sadetta tuli yhä,
niinkuin saavista valuen, ja pimeä oli kuin yösydännä, vaikka vasta
oltiin illansuussa. Matrosit, perämies, kapteeni ja laivan moniaat
matkustajat olivat siinä ympärillä, mutta missä oli kaunis höyrylaiva?
-- Se oli nyt järven pohjassa. Rattaat olivat menneet rikki, ja laiva
itse oli saanut vuodon. Nyt vyöryi korkeita aaltoja sen päällä. Järvi
onkin sillä kohtaa hirmuisen syvä. Vihdoin pääsimme lähimpään kylään.

Kun on vast'ikään päässyt kuoleman kidasta, silloin ei ajattele muuta
kuin: "Jumalan kiitos, että vielä olen hengissä". Minäkin unohdin
kirkkotamineet ja käräjäpäivät ja melkeinpä Elsbetinkin, sillä mieleni
paloi vaan kotia, ilmoittamaan omaisilleni olevani vielä hengissä.
Mutta silloin katsahti Elsbet minuun, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:
"Näytäpäs nyt, serkku, ettet tahdo jättää minua yksin", ja silloin minä
muutin mieltäni. Nyt muistin, että käräjillehän meillä on matka, ja
muistiini johtui vielä jotain muutakin, jota ei Elsbet tullut
ajatelleeksikaan.

-- Elsbet! -- sanoin minä. -- Missäs teillä on se testamentti?

Hän tuijotti minuun hetkisen.

-- Herra Jumala! -- huudahti hän sitten. -- Sinnehän se jäi
höyrylaivaan, nahkalaukkuun.

Mutta höyrylaiva oli nyt järven pohjassa.

Hän ei puhunut enää sanaakaan. Me nostimme hänet vuoteelle ja annoimme
hänen maata. Minä sanoin itsekseni: "Nyt sinä panet sanan kotiisi, että
olisivat rauhassa siellä, ja lähdet huomenna aamun koittaessa vuorien
poikki kaupunkiin".

Aamulla minä saavuin sinne, menin tuomarin luokse ja ilmoitin, millä
kannalla asiat olivat. Tuomari kohautti olkapäitään.

-- Eipä tässä suuria toiveita ole, -- virkkoi hän. -- Kun sukulaiset
saavat tietää, että testamentti on järven pohjassa, silloin on
leskenkin asia mennyt järven pohjaan.

Ja niin se kävikin. Kun en minä voinut näyttää testamenttia
alkuperäisenään, tarjouduin minä valallani todistamaan, että minä olin
sen omin silmin nähnyt, ja että se oli Hunaja-Friedlin omaa käsialaa.
Mutta toiset sanoivat vannovansa, että testamentti oli väärennetty.
Asia lykättiin toistaiseksi ja tuomari julisti, että Elsbet on myös
kuulusteltava ja päästettävä valalle, jos tahtoo.

Minä palasin kotiini, ja siellä oli Elsbetikin odottamassa minua tuska
sydämessä. Minä kerroin hänelle kaikki.

-- Kiitos kaikesta rakkaudestanne, serkku! -- sanoi hän. -- Kun niin
vaaditaan, niin menen minä kyllä käräjiin ja teen minkä voin. Mutta
päivittelemään minä en rupea enkä valallekaan mene. Kerran pidin
testamenttia jo kadonneena, mutta löysin sen jälleen. Nyt on Jumala sen
ihan silmieni edestä ottanut pois. Omat lienee Hänellä tarkoituksensa
silläkin, enkä minä voi Hänen toimiansa vastustaa.

Minun täytyi ihaillen katsella tuota leskeä.

-- Sinä olet uljas vaimo, -- sanoin minä. -- Jumala auttakoon sinua ja
vahvistakoon! Niin sitä kristityn pitää tehdä ja toimia kuin sinä.

Käräjiin hän meni sitten uudelleen ja kertoi vilpittömästi, kuinka
testamentti oli joutunut järven pohjaan. Sukulaiset puolestaan pitivät
ilmeisenä Jumalan tuomiona sitä, että testamentti oli hukkunut veteen,
sillä, sanoivat he, eihän se väärä testamentti miten olisi päivänvaloa
sietänyt. Perkele on silloin pahimmillaan, kun hän hurskaan puvun
päällensä ottaa. Tuomari kysyi sitten Elsbetiltä, tahtooko hän
valallansa vahvistaa testamentin olleen olemassa.

-- Valan minä voisin tehdä, -- vastasi Elsbet, -- mutta en tahdo sitä
tehdä. Kyllä Jumala minulle talon säilyttää ilmankin. Älköötkä
sukulaisetkaan valaa tehkö ja sieluansa kadotukseen vannoko. Erotaan
sovinnossa.

Mutta tuomari vaati sukulaisilta valan, jotta riidasta tulisi loppu. Ja
he vannoivat sukauttivat häikäilemättä.

Elsbet läksi kotiansa, pani tavaransa kokoon ja sanoi jäähyväiset. Ja
kaikki köyhät, joita hän oli syöttänyt ja juottanut kovina aikoina,
tulivat saapuville ja toivat mitä kultakin riitti. Jokainen tahtoi
osoittaa hänelle rakkauttansa. Friedlin lapset ensimäisestä
avioliitosta oli jo ajoissa viety häneltä pois, jottei hän saisi niitä
houkutelluksi mukaansa. Mutta vanhin poika oli tullut saapuville,
kuultuaan palvelusväeltä, että Elsbetin täytyy lähteä talosta pois.
Metsän rinteessä hän tuli Elsbetin rattaiden ääreen.

-- Äiti! -- sanoi hän. -- Ota minut mukaasi, sillä en minä jaksa tuolla
talossa olla. Sinä olet aina ollut minulle hellä äiti. Minä autan sinua
elättämään itseäsi ja siskoja.

Silloin tunsi Elsbet sydämensä lämpiävän, mutta pojalle hän sanoi:

-- Mitä ajatteletkaan, lapsi parka? Palaja sinä vain taloon takaisin.
Ei sinun sovi tulla minun mukaani. Pidä minua rakkaassa muistissa; se
on parasta sittenkin.

-- Ei, äiti! -- vastasi poika. -- Taloon minä en jää. Ei minulla olisi
siellä mitään rauhaa, sillä siunausta siellä ei ole oleva, sittenkuin
sinut ovat sieltä ajaneet pois. Ihmisiin minun tästä kumminkin on
lähteminen palvelusta hakemaan, ja kernaimmin minä jään sinun luoksesi.
Voisinhan palkkautua rengiksikin, kunnes tulen täyteen ikään.

Elsbet suostui vihdoinkin, ja niin he matkustivat kauaksi vuorten
poikki Elsbetin ensimäisen miehen kotipitäjään. Siellä oli hänellä
vielä pari peltoa, ja niitten lisäksi hän nyt osti saamillaan rahoilla
pienen mökin. Hänen lapsensa, kaksi tytärtä, oppivat nypläämään
pitsejä, ja veli teki peltotöitä. Nyt, kovina päivinä, oppivat lapset
rukoilemaan ja tekemään työtä, jota he ennen eivät olleet osanneet,
sillä talossa oli ollut kaikkea yltä kyllä. Nyt vasta ymmärsi Elsbet
täydelleen, että näin piti käydäkin.

Vanhinta poikaa ei hän pitänyt luonaan kauempaa kuin vuoden. Hän oli
ymmärtäväinen ihminen.

-- Kuules, Friedli! -- sanoi hän. -- Sinä olet isä vainajasi juurikuva,
ja Jumala tietää, että minulla on sinusta ollut paljo lohdutusta, mutta
täytyyhän sinun lopulti kumminkin ruveta isännäksi taloon, ja sitä
varten on sinun vielä yhtä ja toista oppiminen, mutta sellaista et
täällä minun luonani opi. Nythän meidänkin on jo koko lailla parempi
olla, ja Jumala meistä edelleenkin murheen pitää. Mene sinä oppimaan,
ja kun isännäksi olet päässyt, niin saatathan meitä muistaa silloin.
Jumala suojelkoon sinua!

Katkera oli ero, mutta täytyihän myöntää äidin olevan oikeassa.
Sisarukset rakastivat toisiansa nyt enemmän kuin koskaan ennen, ja
kovin teki sydämessä kipeätä, kun he, saatettuansa häntä parin tunnin
matkan, suutelivat häntä ja sanoivat: "Jumalan haltuun!"

Mutta talossa siellä ei rauha suinkaan vallinnut, sillä vanhusten ja
poikain välillä ei ollut sopua.

-- Olisipa toki äiti täällä vielä! -- huusivat lapset välistä. -- Mutta
tehän ajoitte hänet pois, niinkuin Friedli veikonkin.

Ja he syyttivät toisiansa jos mistäkin, niinkuin Herodes ja Pilatus
aikoinansa.

-- Sinä olet tehnyt väärän valan, -- sanoi toinen.

-- Enpäs, mutta sinä olet varas, -- sanoi toinen.

Ja sen kuulivat muutkin ja panivat mieleensä.

Kului sitten monta vuotta. Toinen Elsbetin tyttäristä joutui naimisiin
erään kunnon miehen kanssa, joka otti hänet hänen ahkeruutensa tähden,
tietäessään myös, että hyvästä tyttärestä tulee hyvä vaimokin. Nyt
eleli Elsbet kahden kesken toisen tyttärensä kanssa.

Istuu hän tuossa sitten kerran tyttärensä kanssa ompelupuitteitten
ääressä, muistellen muinaisia aikoja talossa ja muistellen Friedliänsä
taivaassa, mietiskellen, mitenkä se kohtalo oli ollut niin
monivaiheinen, ja mitenkä Jumala sittenkin oli häntä auttanut. Samassa
kulkee akkunain ohitse muuan oikeudenpalvelija.

-- Eihän tuo vaan tänne mahtane tulla! -- huokasi Elsbet.

Mutta mies tuli kuin tulikin sisään, mukanaan iso kirjelmä Oikeudesta.

Elsbet parka itkemään ja valittamaan.

-- Antakaa toki, -- vaikeroi hän, -- antakaa toki köyhän leskiparan
olla rauhassa! Enhän minä vaadi mitään enkä ole tietääkseni tehnyt
mitään pahaa.

-- Olkaa rauhassa, emäntä hyvä, -- sanoi sanansaattaja. -- Ei ole tässä
pelon syytä likimaissakaan. Herra Jumala tarkoittaa juuri teidän
parastanne. Kyll' oli puuhaa, ennenkuin löysin teidät. Mutta mepä
olemme yhä muistelleet teitä, sillä minä tunsin mies vainajanne, ja
olen minä teiltä yhdenkin kerran saanut virvoitusta, ollessanne tuolla
isossa talossa. Mutta ettepäs tiedäkään, mitä kaikkea on tapahtunut.
Kaikki se Herra Jumala päivänvaloon tuo, tuo vaikka meren pohjasta.
Ettekös ole kuullut, että sinne tuli semmoinen mestari, joka nosti
järvestä ylös sen höyrylaivan, jolla te matkustitte? Ihan se ihmeeltä
näyttää, mutta niin se kumminkin on, sillä ei Jumala vieläkään ole
lakannut ihmeitä tekemästä. Joka vaan uskoo, se on näkevä Hänen
kunniansa. Kovalle otti, ennenkuin tuo raskas kapine saatiin veden
päällä kellumaan, senhän arvaatte, mutta ylös se vaan nousi ja
vedettiin maalle kuin kala. Likomärkänä tietysti oli kaikki, ja paljo
oli mennyt ihan pilallekin. Arkut ja mytyt ja penkit ja tuolit --
kaikki ne oli mullin mallin. Oikeusherrat olivat saapuvilla silloin,
kun laiva maalle vedettiin, ja kaikki he panivat paperille, mitä
suinkin löytyi. Ja sielläpäs se oli teidän nahkalaukkunnekin. Siihen ei
päässyt veden pisaraakaan, sillä se oli pujahtanut kahden arkun väliin,
ja ne olivat pitäneet sitä kovassa puristuksessa. Onneksi oli teidän
laukkunne vahakankaasta, ja paperikin vielä oli ollut vahakankaasen
käärittynä, niin ettei vesi päässyt sitä ensinkään turmelemaan. Laukku
avattiin, ja siinä oli teidän nimenne, ja paperissa oli kirjoitus ihan
ehjänä tallella. Nyt teidän pitää vielä kerran tulla käräjiin, sillä
juttu otetaan uudestaan esille.

Elsbet ei osannut sanoa mitään, vaan oli ääneti, mikä parasta olikin.
Ihminen saa Jumalan kädestä välistä sellaisen iskun suutansa vastaan,
ettei hän osaa puhua yhtään mitään, mutta välistä sulkee Herra ihmisen
suun sitenkin, että panee siihen hyvin paljon hyvää, eikä ihminen
silloinkaan kykene puhumaan.

Elsbet läksi käräjille, jonne sukulaisetkin haastettiin. Heillä oli,
niinkuin sanottu, ollut paljo riitaa ja rettelöitä keskenänsä. He
olivat moittineet ja syytelleet toisiansa, ja kukin oli puolestaan
koettanut pestä käsiänsä puhtaiksi. Maailman ystävyyttä kestää,
tiedättehän te sen kyllä, kello kahdestatoista puoleen päivään, ja jos
siinä vielä nousee kysymys siitä, mikä sinun on ja mikä minun on, niin
jo siitä ensi hätään loppu tulee. Nyt näytettiin heille Hunaja-Friedlin
testamentti, ja siihen verrattiin kaikenlaisia kirjoituksia, joita vaan
Friedli vainajan kädestä oli lähtenyt, ja kaikki huomattiin
samallaisiksi, ei puuttunut yhdestäkään tuota koukeroista vekaraakaan
i:n päältä. Ja nyt he eivät enää voineet valallansa vakuuttaa, ettei
testamentti ollut Friedlin omaa käsialaa. He olivat täynnä hämmästystä,
niinkuin olisi ukonnuoli heihin iskenyt. Ja tuomari piti kauniin
puheen, selittäen, kuinka ei Jumalan edessä ole mitään mahdotonta, ja
kuinka jumalallisella oikeudella on pitkä käsivarsi, joka ulottuu
hamaan meren pohjaan asti ja ajast'aikainkin yli, salattua ilmi
saadaksensa, ja kuinka se ulottuu ihmisiinkin, jotka jo luulivat paksun
turpeen kaiken päälle kasvaneen.

Elsbetille tuomittiin takaisin oikeus asua talossa tyttärensä kanssa.
Ensi alussa ei hän tahtonut muuttaa sinne, sillä hänen mielestään oli
hänen ollut hyvä olla siitä pitäin kuin oli sieltä muuttanut pois.
Eihän hän sinne osaa siunausta mukanaan viedä. Mutta kun vanhin poika
hartaasti pyysi häntä tulemaan, jotta äidin siunaus taloon tulisi, niin
suostui hän vihdoinkin. Friedlin vanha äiti oli vielä elossa, mutta oli
halvattuna eikä voinut paikaltaankaan omin voimin liikahtaa. Ja Elsbet
sanoi: "Älkää, Herran tähden, mummoa minnekään viekö. Minä hoidan häntä
hänen viimeiseen hetkeensä saakka."

Ja sanansa hän pitikin. Miniän hyvyys sulatti vanhuksen sydämen. Hän
kuoli rauhassa, monasti pyydettyään miniältänsä anteeksi kaikkea
vääryyttä, mitä oli hänelle tehnyt..

Elsbet elää nyt talossa, ja siellä vallitsee rauha ja sopu ja Jumalan
siunaus. Jos teillä on aikaa, hyvät herrat, niin saisitte käväistä
Elsbetin talossa. Elsbet itse kertoisi teille elämänsä vaiheet.

       *       *       *       *       *

Oli jo puoliyö. Karsi oli kynttilässä palanut pitkäksi. Järvi pauhasi
ulkona. Isäntä katsahti ulos akkunasta.

-- Aamulla, hyvät herrat, -- sanoi hän, -- sopii teidän maata hyvin
pitkään, sillä huomenna on sumu, ja silloin ette voi mitään nähdä.

Ja niin olikin.

Matkatoverini ja minä läksimme berniläisillä rattailla rautatien
asemalle. Pitkällinen sade oli käkeissä, ja kun se alkaa, silloin on
paras joutua kiiruimman kaupassa Sveitsistä pois, sillä ken sadetta
tahtoo katsella ja vilusta hytistellä, hänen sopii tehdä sitä
kotonaankin, jossa se sentään hieman paremmalta maistuu. Minä sanoin
jäähyväiset tovereilleni. Meidän tiemme erkanivat, mutta meistä tuntui
kuin ei ne sittenkään erkanisi. Jumalan teitä kulkee kaikkialla, mutta
että niitä kulkisi X:n järven pohjallakin, sitä emme olleet tätä ennen
tienneet. Ja tästä opista kannatti maksaa yhtä paljon kuin jos olisimme
saaneet nähdä auringonnousun Rigi vuorella. Siitähän muuankin herra
kuului kerran luvanneen maksaa tuhannen frankkia.



Sor Federigo


Eipä liene kenkään niin iloisin mielin ja kepein kukkaroin laskeutunut
alas Alpeilta Lombardian tasangolle kuin -- sor [lyhennys sanasta
signore = herra] Federigo. Tällä nimellä tunnettiin Roomassa nuori
saksalainen taiteilija, jolla oli korkea kotkan nenä ja aaltoilevat
kiharat. Hänessä yhdistyi miellyttävällä tavalla reipas iloisuus ja
lempeä vakavuus, vilkas mielikuvitus ja sen ohella jotain syvämielistä
-- ja kaikki tämä kuvastui hänen kirkkaissa, tummissa silmissään. Häntä
täytyi rakastaa. Vanhemmat taiteilijat, niinkuin Cornelius, molemmat
Rhodet ja Thorvaldsen, osoittivat erityistä ystävyyttä hänelle. Yksin
jäykkä, vanha Wagenerkin -- josta pahanilkisesti arveltiin:
"Puhvelihärät ja vanha Wagener ovat ainoat jäännökset vedenpaisumuksen
takaisesta maailmasta" -- yksin hänkin hemmotteli sor Federigoa.
Luontainen vaatimattomuus koko hänen olennossaan koristi hänen suuria
taiteilijalahjojaan. Häneen sopi oivallisesti Rückertin sanat: omasta
sulostansa tietämättä, kukkanen seudun kaiken sulostaa.

Kepeä oli hänen matkalaukkunsakin, ja paras kapine siinä oli kitara.
Musta, isohko villakoira juoksi hänen vierellään, hänen astuessaan
kaunista Domodossolasta tulevaa tietä myöten alas tasangolle.

Heti heidän tullessaan Italiaan, sattui näille molemmille onnea
ennustava tapahtuma.

Locarnossa asui laajalti tunnettu taiteenystävä, ritari Spada, jonka
arvokkaat, antiikiset kokoelmat olivat kuuluisiksi tulleet. Eipä ollut
helppoa päästä tämän varovaisen herrasmiehen luo, sillä hän vartioitsi
argus-silmin aarteitaan. Mistä ja miten sor Federigo lienee saanut
lämpimän suosituskirjeen tälle mesenaatille, se on meille tuntematonta,
mutta semmoinen hänellä vaan oli, eikä hän aikonut jättää sitä
käyttämättä. Tarpeellinen toaletti tehtiin, kirje pistettiin taskuun
ja, villakoiran iloisesti juostessa edellä, asteli sor Federigo
huvilata kohti, joka sijaitsi syvän järven rannalla.

Federigo soitti kelloa, portti avattiin, ja kun hän oli näyttänyt
kirjeensä, vietiin sekä taiteilija että puudeli odotushuoneeseen, jonne
valikoima vanhoja vaaseja, terracotta- ja kipsikuvia oli järjestetty.
Kaikki olisi ollut hyvä, ellei samassa hetkessä myös kissa olisi
päässyt puikahtamaan huoneeseen. Vaikka Federigon puudeli muuten oli
saanut oivallisen kasvatuksen, niin yhtä se ei kuitenkaan ollut
oppinut: kohteliaisuutta kissoja kohtaan. Yhdellä loikkauksella hyppäsi
se mirrin perään, kaataen esineitä tieltään ja koettaen kiipeämällä
päästä ylös sinne, missä tämä selkä köyryssä seisoi. Ei kuullut koira
nyt isäntänsä kieltoa eikä välittänyt kissan vihoista. Tuimasti kävi
ajo; ensin ympäri odotushuoneen, niin että kaikki kaatui mullin mallin,
sitten viereiseen suojaan ja sieltä eteenpäin keittiöön, ylitse vatien
ja lautasten, kunnes koiran viimein onnistui saada mirri niskasta
kiinni, ja tämä sihisten ja sätkytellen kohotti surkean valitushuudon.

Ritari, hänen rouvansa ja kaikki palvelijat riensivät meteliä kohti,
saadakseen selville, mistä se johtui, ja siinä seisoi nyt sor Federigo
suosituskirje kädessään ja aivan menehtymäisillään häpeästä.

-- Tekö olette koiran omistaja? -- ärjäsi hänelle ritari ja tempasi
kirjeen hänen kädestään.

-- Niin olen. Pyydän tuhannesti anteeksi! -- änkytti taiteilija.

-- Miten rohkenitte tuoda koiran minun talooni? Onko sekin suositettu
tässä, vai?

-- Pyydän tuhannesti anteeksi -- alkoi Federigo taas.

-- Luuletteko sillä saavanne särjetyt kapineet ehjiksi? -- vastasi
ritari, joka tuskin enää saattoi hillitä vihaansa.

-- Siksipä aionkin heti poistua -- sanoi koiran omistaja alakuloisesti.
-- Momolo! Tule pois!

Koira, joka oli saanut aimo selkäsaunan, lähestyi allapäin, ja sen
perässä tuli näkyviin pieni, soma, noin viisivuotias tyttönen, talon
ainoa lapsi.

-- Isä kulta! -- sanoi tyttönen. -- Tämä koira on niin kovasti kiltti;
et usko, miten kiltti se on. Se vaan ei voi tuota ilkeätä kissaa
kärsiä, enkä minä myöskään. Älä tee koiralle pahaa. Se osaa niin monta
temppua tehdä. Kun minä otin pois kepin Antoniolta, ettei hän enää
saisi lyödä sitä, nuoli se minun käsiäni ja näytteli mulle temppujaan.

Pahoilla mielin katseli tyttönen, kun sor Federigo syvästi kumartaen,
poistui ja Momolo seurasi isäntäänsä, hyppien ilosta, päästessään irti
tästä talosta, missä se oli niin paljon onnettomuutta toimeenpannut ja
itsekin kärsiä saanut.

Astuessaan takaisin hotelliin päin, ajatteli Federigo yhä vielä tuota
kovan onnen tapausta.

-- Tuolla herralla on suuret kokoelmat, -- tuumiskeli hän itsekseen, --
ja kuitenkin on hän itselleen niin vähän koonnut. "Minä olen" ja
"minulla on" -- kuinka suuri ero näissä! Hänen ruukkunsa ja kipsinsä
eivät häntä onnelliseksi tee, mutta sen tekee tuo lapsonen, -- eikö
niin, Momolo? Hän on elävä olento, ja hänellä on lämmin sydän.

Federigo aikoi juuri tilata itselleen aterian, -- kukkaronsa mukaisen,
-- kun Antonio, ritari Spadan palvelija, astui sisään. Momolo,
huomattuaan pieksijänsä, meni kiireesti vuoteen alle ja murisi,
ikäänkuin sanoen isännälleen: Älä toki enää rupea asioihin noitten
ihmisten kanssa, jotka parin savivadin vuoksi semmoisen metelin
nostavat.

Antonio toi kirjeen isännältään.

Federigon lähdettyä, oli ritari vähitellen tyyntynyt, varsinkin
huomattuansa koiran tehneen tepposensa niin taidokkaasti, ettei
ainoakaan noista antiikisista kaluista ollut särkynyt. "Kunhan vaan ei
minulle mitään vahinkoa tullut", ajatteli ritari, kuten moni muu
nykyajan mies ja puoliso, jolla on suun täydeltä lohdutuksia ja hyviä
neuvoja rouvalleen, kun kyökkipiika on tehnyt tuhmuuksia tai
soppamaljasta toinen ja ainoa korva on katkennut, mutta joka joutuu
vimmaan, jos pieninkin esine katoaa hänen kirjoituspöydältään.

Ritari lohdutti siis rouvaansa, selitellen, että särkyneitten
kyökkikalujen sijaan heti ostetaan uudet ja etteihän sitä koiran
luonnolle mitään mahda. Sitten luki hän suosituskirjeen, jonka
poisajettu taiteilija oli hänelle jättänyt. Eräs ritarin ylhäinen
ystävä suosittelee siinä lämpimin sanoin Federigoa, mainiten häntä
rakastettavimmaksi ihmiseksi maan päällä ja mainioksi taiteilijaksi, ja
päättää pyynnöllä, että Federigo vastaanotettaisiin samalla auliudella
kuin kirjeenkirjoittaja itsekin.

Ritari joutui suureen pulaan tämän kirjeen tähden ja sen kaikkea muuta
kuin ritarillisen vastaan-oton johdosta, joka oli tullut kirjeessä
suositellun osaksi. Kirjeessään pyytää hän nyt tuhat kertaa anteeksi,
syyttäen omituisuuttaan, hämmästystään ja sanalla sanoen keksien
puolustuksekseen kaikkea, mitä "sivistynyt ihminen" tämmöisissä
tapauksissa tavallisesti keksii. Lopuksi pyytää hän kohteliain sanoin
Federigoa saapumaan heille vieraaksi ja tuomaan, nimenomaan hänen
pienen tyttösensä pyynnöstä, mukanaan tuon kissoja vihaavan, vaan
muuten niin viisaan ja taitavan villakoiran.

Federigo ei ollut niitä ihmisiä, jotka, kun heiltä pyydetään anteeksi,
lyövät rintoihinsa ja ryhtyvät pitkiin selityksiin loukatusta
viattomuudestaan. Päinvastoin liikutti häntä vanhan miehen
anteeksipyynnöt ja Momolollekin ulotettu kutsu. Itsekseen olikin hän jo
tunnustanut tehneensä varomattomasti, ottaessaan koiran mukaansa
linnaan.

Hän kutsui siis Momolon esiin sängyn alta, pisti päällystakin päälleen
ja kiiruhti ritarin luokse. Tämä vastaanotti hänet tuhansilla
anteeksipyynnöillä, ja pieni Angelika, hänen tyttärensä, uudisti heti
tuttavuutensa Momolon kanssa. Pieni seura oli kiireesti saatu kokoon
kuulun vieraan kunniaksi.

Aterioimisen perästä lähdettiin ihanaan puutarhaan, joka oli aivan
järven rannalla. Täällä sujui keskustelu vilkkaasti, ja kaikki olivat
yksimielisiä siitä, että Federigo enemmän kuin täysin vastasi
mainettaan.

Mutta keskellä huvittavinta keskustelua kajahti kimakka hätähuuto
kautta puiston. Kaikki hypähtivät säikähtyneinä pystyyn ja riensivät
ääntä kohti.

Angelikan pienet leikkitoverit tulivat suuresti hätäytyneinä juosten
heille vastaan.

-- Mitä on tapahtunut? -- huusi ritari kiihkeästi.

-- Voi Angelika! Voi Angelika! -- enempää ei lapset saaneet sanotuksi.

-- Missä on Angelika? Sanokaa toki, -- kyselivät kaikki.

-- Hän putosi järveen, -- sai joku lapsista vaivoin selittäneeksi.

-- Mun lapseni! Ainoa lapseni ... -- huudahti ritari ja vaipui tuskan
murtamana maahan.

Sor Federigo ja muu seurue riensi rantaan.

Täällä kohtasi heitä ihmeellinen näky.

Rannan ruohikolla makasi lapsi läpimärkänä, ja puoleksi itkien,
puoleksi nauraen nojasi päätään Momoloa vasten, sitä vuoroin suudellen,
vuoroin silitellen. Momolo taas puolestaan nuoli lapsen kätösiä ja
katseli sitä riemusta loistavin silmin.

Kun lapset äsken olivat saapuneet rantaan, ja Angelika leikin innossa
oli hypähtänyt liian lähelle äyrästä ja siitä suistunut veteen, niin
oli Momolo, joka parhaillaan näytteli taidokkaita temppujaan lapsille,
nuolen nopeudella hypännyt lapsen perästä järveen. Ennenkuin tyttönen
vielä kerkesi vaipumaan syvyyteen, tarttui koira kiinni hänen
vaatteisiinsa, kannatti pienosen päätä vedenpinnalla ja ui niin
rantaan. Siellä laski se lapsen ruoholle ja koetteli nuolemalla sitä
kuivatella.

Federigo nosti lapsen käsivarrelleen, Momolo teki ihmeellisiä
ilonhyppyjä heidän ympärillään, ja niin vietiin tyttönen isänsä luo,
joka sillä välin oli toipunut jälleen.

-- Isä, isä! -- huusi lapsi. -- Onpas se hyvä koira, enkö sitä jo
sanonut! Kissoja se vaan ei voi kärsiä.

Kesken kyyneleitä välähti hymy, ja semmoinen hymy onkin juuri
kauniinta. Onpa kuin kesken kesäistä sadetta aurinko pilkistäisi
esille.

-- Minun lapseni elää! Elää totisesti! Oi, sor Federigo, kiitos teille!
Mitäpä siitä, vaikka Momolo olisi kaikki mun vaasini särkenyt? Mitä
ovat ne lapseeni verraten! En tahdo enää koskaan kiinnittää sydäntäni
vaaseihin. Mitä on vaasi? Mitä on terrakotta? Tyhjää, tyhjää kaikki!

Näin puheli ritari, puhjeten vuoroin kiitoksiin, vuoroin lupauksiin.

Sor Federigo koetti kaikin tavoin rauhoittaa ritaria ja hänen
rouvaansa, ja nämät kertoivat nyt koko seurueelle aamullisen tapahtuman
alusta loppuun asti.

Pieni tyttönen oli sillä välin riisuttu ja saatettu vuoteeseen.

-- Mutta Momolon pitää jäädä minun luokseni, -- pyysi pienonen.

-- Sekä Momolo että sor Federigo! Heidän pitää molempien jäädä tänne,
-- sanoi ritari, vielä liikutuksesta värisevin äänin.

Antonio toi Federigon matkalaukun, ja kauniin huone järjestettiin
hänelle asuttavaksi. Kolme viikkoa vieraili sitten Federigo ritarin
linnassa. Juhlakulussa kulkivat he kaikki kappeliin, kiitos-uhriansa
Herralle kantamaan pikku tyttösen pelastuksesta. Angelika oli
valkeisiin vaatteisiin puettu, valkoisilla ruusuilla seppelöity ja
kantoi kädessään suurta vahakynttilää. Momolo kulki hänen vieressään
niin ylpeän ja vakavan näköisenä, kuin olisi se hyvinkin käsittänyt
tämän asian. Viimein lähestyi eronhetki. Jäähyväiset tuntuivat
jokaisesta raskaalle. Vaikeinta kuitenkin oli Angelikan erota
Momolosta. Parhaimpia herkkuruokia oli hän keitättänyt sille
jäähyväis-ateriaksi, sitten ripusti hän lemmikeistä solmitun seppeleen
sen kaulaan ja suuteli sitä monta kertaa.

Federigo oli maalannut tyttöselle Momolon kuvan. Sen ripusti Angelika
vuoteensa yläpuolelle ja vakuutti, ettei hän koskaan unhoita sor
Federigoa ja kilttiä Momoloa. Tämä oli ensimäinen tapahtuma sor
Federigon tiellä.

       *       *       *       *       *

Lago di Como päilyi ihanimmassa suloudessaan, kun sor Federigo Momolon
kanssa, pienellä venosella kulki pitkin sen vihreitä laineita. Vanha,
valkotukkainen, ahavan polttama kalastaja kertoeli vaiheita elämästään.
Satoja maalareita oli hän jo soutanut tämän järven poikki Villa
Plinianaan, Bellagioon ja Cadenabbiaam. Kahdeksan päivän aikana oli hän
nyt ollut Federigon oppaana ja isällisellä mieltymyksellä kiintynyt
häneen. Mitä suurimmalla huolella teroitteli hän Federigolle
lyijykyniä, asetti varjostimen kohdalleen ja istahti sitten maalarin
jalkain juureen kertomaan menneistä ajoista.

-- Mutta Villa Serpelone täytyy teidän vielä nähdä, missä tuo hyvä,
paksu herttua asuu. Niin, jospa voisitte päästä sinne! Mutta herttuatar
on ylpeä. Hän ei tahdo laskea ketään sisään ja on herttuan tietämättä
antanut ankarat käskyt palvelijoilleen osoittaa vieraita pois. Monta
taiteilijaa olen jo tuonne ylös saattanut, mutta samaa tietä ovat he
saaneet palatakin.

-- Lähdetään mekin huomis-aamuna varhain onneamme koettamaan, -- sanoi
naurahtaen Federigo. -- Te ette tiedä shur Paolo (tämä oli vanhuksen
nimi) että minä olen sunnuntailapsi ja -- Momolo myös.

-- Ei se auta mitään. Sen saatte nähdä -- sanoi epäillen vanhus. -- Kun
ei näet olisi sitä herttuatarta ja teillä tuota valkoista pölyviittaa
yllä ja raskaita alppikenkiä jaloissa, niin sitten. Mutta eihän teillä
ole edes suosituskirjettä Milanosta... Ei tule mitään...

Kello viiden tienoissa seuraavana aamuna lähdettiin kulkemaan Villa
Serpelonea kohti. Päivä oli ihana kuin ensimäinen luomispäivä. Laulua
ja viserrystä kuului joka pensaasta ja hienoinen sumu kietoi helmaansa
oksat ja lehdet.

-- _Gè una matinata di Dio_. (Ihana Herran aamu) -- sanoi shur Paolo.

He kulkivat kautta metsämaan ja saapuivat linnaa ympäröivän muurin ja
siinä löytyvän porttikäytävän luo.

-- _E chiusa_, (se on suljettu). Enkö sitä jo sanonut? -- huudahti shur
Paolo. -- Näin varhainkin, kun vielä kaikki nukkuu, itse ruhtinatar
tietysti myös, jo nytkin on tämä paradiisi suljettuna.

-- Onpa täällä kauneutta jo kyllin, tämän suljetun paradiisin
ulkopuolellakin -- sanoi Federigo ja kipusi nauraen ylös muurille
istumaan. -- Katsokaa tuota järveä, johon vuoret kuvastuvat kuin
peiliin! Lumoavaa on täällä kaikki. Oikein sanoitte, shur Paolo: _Gè
una matinata di Dio!_ Täällä täytyy minunkin laulaa, kun kaikki täällä
laulelee.

Ja Federigo alkoi laulaa heleällä tenoriäänellään, joka kaikui kautta
lumotun puutarhan ja yli kimaltelevan järven:

"Kennst du das Land, wo die Citronen blüh'n!" [Tunnetko maan, jossa
sitroonat kukkii?]

Mutta kun Federigo juuri oli lopettanut laulunsa ja shur Paolo
kättenpaukutuksen ja hyvä-huudot, seisoi eräs herra Federigon takana.
Hän oli puettu vihreeseen aamunuttuun ja veti pitkiä savuja
kölniläisestä piipustaan.

-- Hauska kuulla saksalaista laulua, -- sanoi vanha herra, huonolla
saksankielellä. -- Minä pidän paljon Saksanmaasta.

Federigo kääntyi ja teki kumarruksen.

-- Kenpä ei laulaisi täällä, tämän suljetun paradiisin edustalla, hyvä
herra, -- vastasi Federigo -- huolimatta herttuastakin ja hänen
puolisostaan?

-- No, -- sanoi aamunuttuinen herra -- minä voin antaa teidän katsahtaa
tänne sisäänkin. Seuratkaa vaan minua. Mutta koiranne ja oppaanne
täytyy jäädä ulkopuolelle.

Federigo seurasi heti vanhaa herraa. Ja tosiaankin tämä oli paradiisi.
Ihanien, varjoisain laakerikäytävien kautta aukeni lumoava näköala
järvelle päin. Äänettömänä ja aatoksiin vaipuneena seisoi Federigo.

-- Mikä ihana luonto! -- sanoi hän vanhalle herralle. -- Nyt käsitän,
että herttua tahtoo pitää sen yksin itseään varten, mutta en sittenkään
sitä käsitä, sillä tämä on liian suurta kahdelle.

-- Niin, herttua on varsin kummallinen mies, -- vastasi vanhus -- mutta
on hän kuitenkin parempi kuin mitä huhut hänestä kertovat. Ei ole
jokainen alusta pitäen ollut se, mikä hänestä sittemmin on tullut, ja
niin on herttuankin laita.

-- Onko hän kovia kokenut? -- kysyi Federigo osanottavasti. -- Sitten
on mieleni paha, että tein hänelle vääryyttä.

Vanhus veti pitkän savun kölniläisestä piipustaan ja sanoi:

-- Voisinhan yhtä ja toista kertoa, -- mutta syökäämme ensin vähän
aamiaista. Teidän lienee jo nälkäkin.

-- Te olette varmaan herttuan hovimestari? -- kysyi Federigo.

-- Niin, jotain sinnepäin -- vastasi vanhus hymyillen. -- Tulkaa
kanssani tuonne lehtimajaan; siellä lienee jo suuruspöytä katettuna.

He astuivat puutarhan etulikolle, missä oli tuuheitten lehvien
varjostama lehtimaja. Ja mikä näköala taas! Miettiväisenä ja unelmoiden
seisoi Federigo.

-- Oi sallikaa minun piirustaa, sillä välin kuin te aterioitte. Työ on
minun suurukseni! -- huudahti Federigo.

Nopeasti nousi hän muurille ja otti esille skitsikirjansa.
Käyttäen hyväkseen suotuisata hetkeä, työskenteli nuori maalari
kuumeentapaisella innolla, nostamatta silmiään työstään, sillä välin
kuin vanhus tyytyväisenä nautti aamiaistaan.

-- Te työskentelette kiihkoisasti, -- puheli vanhus. -- Te ette elä
kauan.

-- Niin, kenpä tietää, kauanko kevättä kestää ja miten pian herttua ja
herttuatar voivat tulla, ja silloin on minun paradiisini kadotettu.

-- Ei hätääkään! Herttua nukkuu vielä makeinta untaan, eikä herttuatar
näyttäydy ennen kello yhtätoista.

-- Voi poloisia ihmisiä! Nukkua tämmöisenä ihanana aamuhetkenä!

-- Onko teidän isänne vielä elossa? -- kysyi vanhus takalikolta.

-- Elossa on. Ja siinä se vasta isä onkin! Vakuutan teille, että hän on
paras mies maailmassa.

-- Kaiketi rakastatte sitten häntä?

-- Sepä kysymys! Isän ja äidin rakkaus on tutkimattoman syvä kuin meri
ja loppumaton kuin meren laineet. Se luopi ikäänkuin palasen sinistä
taivasta lapsen ylitse, -- huudahti Federigo, työtään keskeyttämättä.

-- Kirjoitatteko usein hänelle?

-- Luonnollisesti! Joka viikko kiitää sieltä kirje Alppien poikki tänne
ja toinen täältä sinne.

-- Isänne on kai hyvin onnellinen?

-- Tietysti hän on, vaikka onkin hänellä niukka toimeentulo. Hän
ajattelee samoin kuin roomalais-äiti Cornelia: Lapset ovat minun
koristukseni ja jalokiveni.

Vanhus huoahti kuuluvasti.

-- Mutta miksi te huokailette? Kuka saattaa tämän suloisen luonnon
helmassa huokailla?

-- Nuori ystävä! Huokaus käy kautta luonnonkin, eikä täällä
ylhäälläkään aina ole niin valoisata kuin tänään. Ettekö te usko, että
elämä voi antaa meille huokailemisenkin syytä?

-- Uskon kyllä. Vaan ei ole mielestäni oikein antautua surun valtaan.
Luulen kuin luulenkin, että se, joka luottaa Jumalaan, ei koskaan voi
tulla niin murheelliseksi, ettei hänelle jonkun verran iloa jää.

-- Olette kaiketi jumalinen mies?

-- En ole, vaan tahtoisin olla, -- vastasi Federigo vakavasti. -- Mutta
miksi näitä kaikkia kyselette? Selittäkää te nyt jo kerrankin minulle,
miksi te olette niin surullinen.

-- No, minä tahdon sanoa sen teille. -- Katsokaa, minä ajattelen
herttuatarta, -- vastasi vanha herra. -- Herttualla oli poika. Hän oli
teidän näköisenne ja oli samoin kuin tekin isänsä ilo ja ylpeys. Hän
oli niin armas ja herttainen. Mutta, katsokaas, silloin tuli eräänä
päivänä taiteilijoita tänne ylös, -- niitä kävi ennen paljon
Serpelonessa -- heidät otettiin vieraanvaraisesti vastaan, mutta he
viekottelivat lapsen pois kodista. He kertoelivat hänelle vieraista
maista ja kansoista. Ja poika ei enää saanut rauhaa isän luona. Hän
läksi kulkemaan kauas pois Serpelonesta, Roomaan asti, ja vielä
kauemmaksi eikä ole milloinkaan takaisin palannut. Polttavassa Afrikan
hietikossa, pyramidien juurella on hänen hautansa, ja Serpelonen
herttualla ei ole poikaa enää. Käsitättekö nyt herttuan ja miksi hän ei
laske taiteilijoita linnaansa? Ne muistuttaisivat hänelle vaan aina
hänen suurta onnettomuuttaan.

-- Käsitän täydellisesti. Ja minun on mieleni paha, että sanallakaan
häntä moitin.

-- Herttua sen kernaasti antaa teille anteeksi, nuori ystäväni, --
sanoi vanhus lempeästi.

Federigo kääntyi nopeasti. Asia alkoi hänestä tuntua omituiselta.

-- Minun täytyy joutua, -- sanoi hän, -- en tahdo herttuan mieltä
pahoittaa.

Mutta samassa sattui Federigo silmäilemään komeasti katettua
aamiaispöytää hopeakannuineen lehtimajan perällä, jota hän ei ennen
ollut huomannut.

-- Te olette itse herttua! -- huudahti Federigo äkkiä. -- Ajakaa minut
pois, vaan sallikaa minun puristaa kättänne jäähyväisiksi.

-- Ei, minä en laske teitä. Te olette minun vankini. Seuratkaa minua
vastustelematta kanssani kotiin.

Ja vanhan herran kasvot loistivat kuin kirkastuneina, hänen tarttuessa
nuoren maalarin käsivarteen.

-- Mutta näyttäkää minulle toki kirjanne, -- pyysi hän, -- ja mitä
olette piirtäneet tänä aamuna.

Federigo ojensi sen hänelle vitkallisesti. Maisema oli oivallisesti
piirretty, harvoilla, mutta taidokkailla piirteillä; kuvassa oli henkeä
ja eloisuutta. Toiselle puolelle lehteä oli Federigo pikaisesti
piirtänyt itse vanhan herran suurikukkaisine aamunuttuineen ja
kölniläisine piippuineen.

-- Olettepa aika veitikka! Tämä täytyy minun näyttää herttuattarelle.

He olivat sillä välin saapuneet taikalinnan eteen, joka vaan vähän
pilkisti esiin köynnöskasvien ja kukkasten keskeltä.

-- Kotvikaa tässä hetkinen, -- pyysi herttua.

Jonkun minutin kuluttua saapui kultanauhainen palvelija ja pyysi
Federigon seuraamaan itseään. Kiertoportaita myöten kuljettiin toiseen
kerrokseen, ja täällä aukaisi palvelija Federigolle viehättävän
huoneen, josta oli hurmaava näköala järvelle päin. Yksi huoneen
seinistä oli pelkkää peililasia, ja siihen kuvastui lumoavalla tavalla
koko ihana maisema.

Federigo ei tiennyt, mitä ensin ihailla, maisemaa, peiliä vai
telttakattoista vuodettako, paksulla damastilla verhottua, jossa
ruhtinaallinen vaakuna koreili. Mutta kun hän sattui katsahtamaan
pöydälle päin, huomasi hän siinä matkalaukkunsa ja kynänsä sekä
läheisessä nurkassa vielä maalarivarjostimensakin, sanalla sanoen,
kaikki tavarat, jotka hän oli jättänyt shur Paolon huostaan. Federigo
pyöritti päätään, vaan hämmästyi vieläkin enemmän, kun oven takaa
kuului rapinaa, ja Momolo hypähti iloisena sisään.

Federigolta oli jäänyt huomaamatta, kuinka herttua lehtimajassa oli
puhutellut erästä palvelijaa, jättäen hänen toimekseen pitää huolta
tästä kaikesta.

-- Momolo! Oletko sinäkin täällä? Miltäs me nyt täällä näytämme?
Olemmehan kuin lumotut prinssit, -- puheli Federigo, koiraa hyväillen.

Palvelija astui taas sisään, tuoden hopeakannussa vettä ja öljyä sekä
hienosti tuoksuavia toalettisaippuoita, ilmoittaen samalla, että
herttua puolen tunnin perästä odottaa Federigoa saliin.

Matkalaukku avattiin nopeasti ja parhaimmat vaatteet otettiin esille.
Pukeutuminen onnistui kaikin puolin hyvin, kunnes tultiin paksuihin,
nauloilla varustettuihin alppikenkiin. Niitten sijaan ei ollut
Federigolla mitään jalkaan pantavaa.

Kun nuori maalari oli pessyt ja siistinyt itseään asianmukaisesti sekä
tuoksuavalla hiusöljyllä haihduttanut viimeisetkin tärpättituoksut,
riensi hän saliin.

Ylhäinen seurue oli siellä koossa: kaksi herttuan veljentytärtä,
nuoruutensa kukoistuksessa, sekä useita muita talon ystäviä nähtiin
siinä. Kohta astui herttuatarkin sisään. Silmänräpäyksen seisoi hän
miettiväisenä nuoren maalarin edessä, ikäänkuin muistojaan kooten,
sitten astui hän reippaasti hänen luokseen, ojensi hänelle kätensä ja
sanoi Wienin murteella saksaksi:

-- Mieheni on tänä aamuna ottanut teidät vangiksi.

-- Olen maailman ihanimmassa vankilassa. Minua pitää täällä vankina
lumoava luonto ja vielä enemmän ystävällisyys, joka ympäröi minua joka
puolelta.

-- _Ha, è molto gentile!_ (Hän on sangen kohtelias), -- virkkoi
herttuatar, kääntyen vieraisiinsa. -- Me tahdomme koettaa tehdä teidän
vankeutenne niin suloiseksi kuin mahdollista.

Istuttiin pöytään, ja Federigo sai paikan herttuattaren vieressä, joka
puhutteli häntä saksankielellä, hän kun ennen jonkun aikaa oli
oleskellut Wienissä. Aterian loputtua täytyi Federigon näyttää
skitsikirjansa. Kaikki ihmettelivät taidokkuutta ja eloisuutta hänen
kuvissaan ja nauroivat, kun herttua suurikukkaisine aamunuttuineen tuli
näkyviin.

Iltasella käveltiin parittain puutarhassa. Federigo käveli
herttuattaren kanssa.

-- Nuori ystävä! Te olette tehnyt meille hyvän työn, josta emme voi
teitä kyllin kiittää, -- sanoi herttuatar.

Federigo pysähtyi:

-- Kuinka niin, armollinen rouva? Tehän olette minulle hyvän työn
tehnyt.

-- Ei, ei! Jo monen vuoden aikana on synkkä alakuloisuus rasittanut
mies parkaani ja niin minuakin. Sittenkuin poikamme kuoli, ei ole
ainoakaan valon säde päässyt kotiamme valaisemaan. Aamusin nousee
mieheni ani varhain ja kävelee alakuloisena ja yksin puistossa. Siten
hän tuli tänään kuulleeksi teidän laulavan. Laulunne kaiketi liikutti
häntä, koska hän meni teidän luoksenne. Ja sitten -- te muistutatte
niin meidän poikaamme kuin vesipisara toista! Minun on vaikea hillitä
itseäni, teitä katsellessani. Mieheni on kertonut minulle kaikki, mitä
te keskenänne puhelitte, ja nyt on hän niin iloinen, etten ole vuosiin
häntä semmoisena nähnyt. Tehkää meille mieliksi ja viipykää muutamia
päiviä luonamme. Te tuotte päivänpaistetta taloomme.

Federigo suuteli liikutettuna herttuattaren kättä.

-- Yhtykäämme nyt toisiin. He kenties jo odottavat meitä, -- puhui
herttuatar ja riensi reippaasti eteenpäin pitkin laakerikäytävää.

Hupaisessa keskustelussa kului ilta.

Varhain seuraavana aamuna tuli herttua itse Federigoa herättämään
upeain jalopeuran-taljain suojasta, koska tämä oli sanonut tahtovansa
taas aamulla nousta piirtämään.

Pian olivat he jälleen yhdessä tuolla alhaalla puutarhassa. Siellä
etsittiin ihanin paikka; sitten piirrettiin ja sitten syötiin yhdessä
aamiaista. Momolo lähetettiin viemään runomuotoinen aamutervehdys
herttuattarelle. Somasti kantoi se sitä suussaan ja laski sievästi
herttuattaren syliin.

Päivät kuluivat näin nopeasti, ja Federigo kävi yhä rakkaammaksi
herttualle, niin että hän monasti syleilikin hellästi nuorta maalaria.
Federigo oli kuin kotonaan talossa. Hän löi palloa veljentyttärien
kanssa ja souteli gondolissa heidän kanssaan järvellä. He katsoivat
häneen kuin veljeensä. Viikkoja oli kulunut, mutta herttua pyysi yhä
uudelleen Federigoa viipymään "vielä kolme, neljä päivää".

Eräänä päivänä oli suuri joukko ylhäisiä herroja ja naisia kutsuttu
linnaan. Aterioimisen perästä läksi koko seurue soutelemaan. Auringon
laskiessa, kun ilta oli ihanimmillaan, kulki mandoliini kädestä käteen.
Moni laulu siinä laulettiin, ja viimein tuli Federigon vuoro. Hän ei
ollut laulanut tuon ensimäisen aamun jälkeen. Nyt tarttui hän innolla
soittimeen. Hän lauloi italialaisen arian. Heleä, sydämeen käypä ääni,
viehkeä esitys ja mestarillinen soitto -- kaikki tämä lumosi kuulijat
kokonaan.

Kun hän oli lopettanut, kajahtivat kättentaputukset hänelle vastaan
eivätkä tahtoneet ikänä loppua. Nyt ei sallittu hänen enää laskea
mandoliinia kädestään. Hän lauloi saksalaisia lauluja niin
tunteellisesti, että italialaisetkin mielestään ymmärsivät joka sanan.
Nuorten neitosten silmissä kimalteli kirkkaita kyyneleitä. Nopeasti
sommittelivat he seppeleen laakerilehdistä, joilla vene oli koristettu,
ojensivat sen herttuattarelle, ja hän laski sen lempeästi Federigon
päähän. Herttua syleili nuorta ystäväänsä, ja muut seurassa olijat,
jotka siihen asti vähän halveksien olivat katselleet alppikenkiä,
ojensivat nyt hänelle kättä ja kiittivät häntä.

Federigon päätä huimasi. Laulut, tulinen viini, vieraitten kiitokset,
kaikki kuohui hänen mielessään yhtenä pyörteenä.

Vieraat sanoivat hyvästi, ja herttua astui Federigon kanssa verkalleen
siimeistä pinia-käytävää myöten ylös linnaa kohti.

-- Federigo, yksi sananen! Ettekö tahtoisi jäädä tänne minun luokseni?
Te olette tänään lopullisesti valloittanut sydämemme. Olen oppinut
tuntemaan sydämenne ja rakastan teitä kuin omaa lastani. Herttuatar
rakastaa teitä myöskin, ja ettekö nähnyt kyyneleitä veljentyttärieni
silmissä? Kaikki pitävät sydämellisesti teistä. Federigo! Sallikaa
minun kirjoittaa isällenne. Hän on antava myöntymyksensä. Ettehän toki
tahtone jäädä menehtymään avaraan maailmaan, niinkuin minun poika
raukkani?

Federigon sydän sykähteli kuuluvasti, ja hänen jalkansa horjahtelivat.

-- Herttua! Te olette sanomattoman hyvä. Aivan liian hyvä.

-- Nyt ei sanaakaan tästä enää tänä iltana. Mutta miettikää asiaa
itseksenne, -- sanoi herttua ja puristi Federigon kuumeista kättä.

Huoneeseensa tultuaan katsoi Federigo kauan ulos viileään yöhön. Hänen
päätänsä poltti, ja levottomasti heitteli hän itseään sinne tänne
vuoteellaan silkkisen peitteen alla. Mutta aamusella helähteli
omituisia ääniä hänen korvassaan. Hän oli kuulevinaan saksalaisia
lauluja. Hän heräsi tähän ja huomasi ulkona joukon saksalaisia
musikantteja, jotka soittelivat kansanlauluja ja maalaispolskia.
Herttua oli tahtonut ilahduttaa vierastansa ja oli lähettänyt ne
soittamaan hänen akkunainsa alle.

Kauan kuunteli heitä Federigo, ja vetrehiset vedet alkoivat vieriä
hänen poskilleen. Isä, kotimaa, kutsumus -- kaikki astui siinä hetkessä
hänen sielunsa silmäin eteen. Sanomaton mielen haikeus valtasi hänet ja
koti-ikävä niin voimakas, ettei hän koskaan semmoista ollut tuntenut.
Nopeasti nousi hän, pakkasi kiireisesti tavaransa matkalaukkuun ja
riensi alas puutarhaan.

Ihmetellen katsoi häneen herttua. Lyhyet olivat jäähyväiset. Muutamin
sanoin selitti Federigo herttualle kaikki. Kotona odotti häntä isä ja
morsian, ulkona maailmassa viittoili hänelle taide. Tälle oli Federigo
pyhittänyt elämänsä, vaikka herttuan hyvyys oli ollut vähällä saada
hänet unhoittamaan velvollisuutensa.

Polvistuen pyysi hän vanhalta herttualta siunausta matkalleen, jätti
tervehdyksensä herttuattarelle ja veljentyttärille ja katosi vanhan
porttiholvin taakse.

Kauan katseli herttua hänen jälkeensä. Alhaalla pienessä
kalastajakylässä tapasi Federigo shur Paolon.

-- Te olette onnenlapsi, sor Federigo. Te olitte Villa Serpelonessa.

-- Niin, siellä olin, shur Paolo. Pankaa vene kuntoon ja soutakaa minut
yli järven. Tänä iltana lähden Milanoon.

Shur Paolo pyörritti harmaata päätään. -- _In nome di Dio_, (Jumalan
nimeen) -- sanoi hän -- jos niin tahdotte.



Fremersbergin luostarin risti


Vuonna 18... oli iloinen seurue vanhoja ja nuoria Baden-Badenista
matkalla Fremersbergiin. Se on vuori, joka metsäisine rinteineen
laskeutuu Reinin laaksoon. Mieli jotain nähdä Jumalan luomasta
kauneudesta ja komeudesta, niin sinne sitä pitää vaeltaa. Jalkojen
juuressa lepäävät Reinin laakson kaupungit ja kylät, hedelmäpuitten ja
viinitarhojen suojassa; niitten välitse pistäytyy Rein hopeaisena
juovana näkyviin, ja etäällä kohoaa Vogesien vuorenhuippujen sinervä
jono. Harmaaseen harsoon kiedottuna kohoaa Strassburgin tuomiokirkko,
ikäänkuin jokin valtava sormenviitta, ja yli metsäsyvänteen katselevat
Iburg-linnan kolkot rauniot tummien kuusien välistä, tuon linnan, jonka
ympärillä sadut ja muratti kiertelevät. Katsella sieltä ylhäältä
auringon laskua, kun koko seutu on kietoutunut iltaruskon vaippaan,
kuulla kellojen kutsuvan iltakirkkoon ja iltatuulen huhahtelevan
korkeitten kuusten latvoissa -- siinä verraton näky.

Iltapäivä oli jo käsissä, ennenkuin oli kuljettu tuo rasittava matka
yli monien alastomien kivikallioitten. Vihdoin saapuivat väsyneet
matkamiehet suureen, ihanaan puistoon, jota korkeat malvat ja liljat
runsaasti koristivat, ja istuivat kohta hauskassa majatalossa.
Virkistettyään täällä itseään, asettuivat he erään varjoisan pensaston
siimekseen.

-- Tiedätte kai, hyvät ystävät, -- alkoi vanhin seurassa,
jalomuotoinen, hopeahapsinen mies, -- missä nyt ollaan?

-- Tokihan nyt -- Fremersbergin "Kotkassa", jossa saa hyvää
Affenthaleria ja Limburgin juustoa, -- sanoi nuori, kymmenvuotias
poika.

-- Niin kyllä, sinä nälkäinen herkkusuu, mutta tiedätkös myös, että
täällä seisoi kerran luostari? Siinä, missä sinä nyt istut, kävelivät
munkit ruskeissa kaapuissaan ja päähineissään, veisaten Hora- ja
Vesper-rukouksiaan.

-- Luostari! -- huudahti poika hämmästyksissään. -- Sehän kuuluu varsin
kunnianarvoisalta! Miksikäs tässä nyt on ravintola?

-- Niin, se on pitkä tarina. Näetkö tuota korkeata, valkoista ristiä
tuolla malvojen keskellä? Menepäs sinne ja kirjoita paperille värssy,
joka on luettavana jalustassa. Sitten saat kuulla enemmän.

Pian tuli poika takaisin ja luki näin kuuluvan värssyn:

    Vaikka raunioksi raukeis maa,
    Risti ei voi koskaan horjahtaa.
    Vaikka sydän sortuis taistohon,
    Turvanani aina Kristus on.

-- Mitenkäs tuo värssy siihen on tullut? -- kysyi vaaleakiharainen
tyttö, -- se on niin kaunis ja kuuluu niin uudenaikaiselta. Ja
luostarihan oli vanha.

-- Kuulkaa sitten. Minä tunsin vielä luostarin viimeisen munkin; se oli
pater Herman, vanha raihnainen mies, joka asui täällä kahden palvelijan
kanssa. Hänellä oli viisas puudeli, joka joka päivä, kori hampaissa,
juoksi vuorien poikki Baden-Badeniin hakemaan leipää ja lihaa. Se tunsi
tarkoin kaikki puodit ja toimitti kaikki asiat oikein. Vanhan paterin
kuoltua myötiin vanha, ränstynyt luostari huutokaupalla, ja nyt on
siitä tullut ravintola. Mutta palatkaamme nyt tuohon kirjoitukseen.
Katsokaas, tuolla, missä risti seisoo, oli muinoin Fremersbergin kirkon
pääalttari. Armon vuonna 1411 eleli tuolla keskellä synkintä metsää
erakko, veli Henrik, ammatiltaan kankuri. Siinä hän vietti ahkeraa ja
hurskasta elämää. Lähikylistä tuli väkeä häntä kuulemaan, ja pian yhtyi
muitakin veljiä viettämään yksinäistä elämää hänen kanssaan. Tapahtui
sitten kerran eräänä yönä, että erakkoveljet heräsivät unestaan pitkään
metsätorven toitotukseen. He hypähtivät ylös, sytyttivät pikisoihdun ja
lähtivät liikkeelle. Silloin kuulivat he rytinää pensaikossa; vaivoin
ponnisteli siellä ratsu suossa ja kivikossa, seljässään verta vuotava
metsämies, ritarin asussa. Veljet tarttuivat ohjaksiin, veivät eksyneen
majaansa ja pesivät hänen haavansa. Vielä puoleksi tainnoksissa ja
kuumeessa puheli vanha metsämies:

    Turvanani aina Kristus on.

Se ilahdutti veljiä, He huomasivat, etteivät he olleetkaan ottaneet
kattonsa alle mitään peikkoa, vaan hurskaan ritarin. Eräs veljistä
katseli ihmeissään kultaista koristusta, jota metsämies kantoi
kaulassaan -- keisarin kuva raskaissa kultakäädyissä, -- ja oli hänellä
siitä omat ajatuksensa, Kun sitten metsämies aamulla aikaisin
virkistyneenä heräsi, sanoi hän veljille: "Jumala teille, hurskaat
veljet, palkitkoon sen, että otitte minut suojaanne. Ottakaa nämä
kultaiset käädyt palkaksi, mutta enemmänkin teen vielä. Sinne, missä
teidän mökkinne seisoo, rakennetaan luostari pienine kirkkoineen, jotta
siinä hoidettaisiin ja vaalittaisiin muitakin, jotka sattuvat täällä
eksymään. Minä olen Badenin maakreivi Jaakko". Veljet suutelivat hänen
kättään ja kiittivät häntä. Pian alkoi siellä kilke ja kalke käydä,
kivi nousi kiven päälle ja hirsi liittyi hirteen, ja pieni luostari oli
valmis vuonna 1426. Monet myrskyt se näki. Miekka ja tuli sitä usein
havittelivat, mutta yhä se uudelleen kohosi. Moni vaeltaja raukka sai
siellä suojaa ja apua, ja nälkävuosina siinä monta köyhää ruokittiin.
Mutta viimein kuolivat munkit kaikki. Kun viimeinenkin jälki
luostarista oli kadonnut, tahtoi suuriherttua Leopold kunnioittaa
luostarin perustajaa, laittamalla ihanan värssyn tuosta hänen
silloisesta hartaasta huokauksestaan ja pystyttämällä tuon suuren
hietakiviristin, muistoksi siitä, että täällä muinoin oli ollut
siunauksen hiljainen tyyssija. Luostari on hävinnyt, munkit kuolleet,
-- mutta risti seisoo yhä. Ja risti on säilyvä aina, vaikka raunioiksi
raukeis maa, ja autuas on se, joka voi sanoa:

    Vaikka sydän sortuis taistohon,
    Turvanani aina Kristus on.

Vanha herra oli lopettanut. Poikanen oli sillävälin nukahtanut hiljaa
hänen jalkainsa juureen ja näki nyt lämpöisenä kesäiltana unta
munkeista, jotka täällä olivat vaeltaneet. Toiset taas oli vallannut
omituinen äänettömyys, niinkuin monasti tapahtuu keskellä iloista
seurustelua. Silloin ei kukaan tahdo ensimäisenä ruveta puhumaan. Ellei
ole mitään erityisen kaunista ajatusta lausuttavana, niin karkoittaa
siten vaan nekin hyvät ajatukset, joita kukin kenties itsekseen
miettii.

Kaikki nousivat ylös ja lähtivät ristin luo, joka näkyi kauas.

-- Olisinpa minä elänyt luostarin aikoina, niin olisi minustakin tuonne
munkki tullut, -- sanoi eräs solakka nuorukainen, noin 18 vuotta vanha,

-- Sinusta munkki! -- sanoi tyttö, jolla oli päässä suuri
florentinilainen olkihattu ja siinä aimo vihko kedon kukkasia.
Naurusuin hän katseli poikaa kirkkailla, ruskeilla silmillään, jotka
ilmaisivat hehkuvaa elämänhalua, -- sinusta vainenkin kaunis munkki
olisi tullut! Vahinko vaan ruskeita kiharoitasi ja komeata nenääsi, ne
kun kokonaan olisivat kadonneet luostarin muurien taa.

-- Kentiespä ne siellä juuri olisivat paremmin säilyneet kuin maailman
melussa. Vähät siitä, jos tukka ajetaan; lähtee se maailmassa
kumminkin.

-- Mikä minkin mieleen -- vastasi tyttö, Veronika nimeltä. -- Minä
vaadin elämältä muuta. Minä tahdon tulla täällä onnelliseksi, enkä
ollenkaan ymmärrä, miksi ei saisi siihen pyrkiä. Pitää maailma murheen
laaksona on minusta aina ollut varsin sairasmielistä. Ja vaikka maailma
sellainen olisikin, eikö meidän pitäisi tehdä siitä ilon majaa?
Katsopas vaan näitä kukoistavia kukkasia, näitä reheviä köynnöksiä;
kyllä ne ovat paljon iloisammat kuin valittelevien munkkien
malvapensaat ja ristikäytävät.

-- Sinäpä et sanoja säästä, rakas lapsi, -- sanoi vanha, harmaahapsinen
rouva. -- Kenties sinä myöhemmin ajattelet toisin ja pidät vähempää
ääntä, kunhan huomaat löytyvän voimia, joita vastaan sinä et voi
taistella. Kenties voin sinulle joskus kertoa ihmislasten onnesta.
Minun elämänkokemukseni on se, mitä tuossa jalustassa sanotaan.

Keskustelun kestäessä oli eräs tyttö asettunut Veronikan taakse ja
kietonut käsivartensa hänen ympärilleen. Hartaasti ja mustat silmät
suurina hän kuunteli vanhan rouvan puhetta. Veronika kääntyi äkkiä
häneen päin.

-- Sinähän se olet, Klara! Tämä sopii juuri sinulle, joka pidät
luostarielämästä.

Eräs kahdeksan vuotias poika oli hiljaa asettunut ristin juurelle.
Sysimustat, suuret silmät katselivat kysyvästi ja tutkivasti ulos
maailmaan ja yhtä syvästi taivaaseenkin. Löytyy sellaisia ihmeellisiä
lapsenkasvoja, jotka ovat suuria salaisuuksia ja kysymysmerkkejä. Mitä
heistä tulee?... Näkyi, että hän mietti tuota lausetta ristissä. Äkkiä
hän nousi ylös, juoksi vanhan rouvan luo ja sanoi:

-- Äiti, hajoaakos maailma sitten raunioiksi, tämä ihana maailma?
Mitenkäs se on mahdollista? Vieläkös minä sen näen, ja sinä, äiti?
Kuinkas sitten käy? Sanohan!

-- Sinä kyselet liian paljon yhtähaavaa, lapsi! -- vastasi äiti,
katsoen hellästi poikaansa, -- mutta kuulehan. Näetkö tuolla tuota
kirjavaa perhosta? Eikös se kerran madellut pitkin maata rumana
toukkana, ja mitenkä kauniit värit sillä nyt on ja mitenkä keveät sen
siivet! Olisitko silloin luullut, että jotain tuollaista voisi tulla
ryömivästä matosesta? Niin se käy maailman ja ihmisenkin. Se, mitä nyt
näet, on vaan alkua, mutta siitä tulee vielä jotain ihanampaa.
Ymmärrätkös?

-- Vaikeata se on, -- vastasi poika. Niin sanoi hän aina, kun sattui
jotain kummallista hänen elämässään.

-- Taasko hän kyselee, tuo pieni, mustasilmäinen filosofi, -- sanoi
sisaruspari, poika ja tyttö, jotka istuivat käsityksin.

-- Kyseleepä kyllä. Se, joka ei kysele, hän ei mitään opi. Ettekö ole
lukeneet kertomusta ritarista, joka ei koskaan kysellyt ja siitä syystä
menetti sen, mikä paras on?

-- Sen me kyllä tunnemme. Siitähän kertovat satukirjat, tiedäthän äiti,
ne Reutlingenissä painetut. Ritarin nimi oli Parzival.

-- No niin, siitäpä tekin sitte voitte jotain oppia. Vielä te
ymmärrätte kirjoituksen tuossa ristissä, te ja pieni mustasilmäinen
myös. --

Aurinko oli jo laskemaisillaan, mutta pieni seura istui vielä pöydässä.
Hauskasti jutellessa olivat maidot, vaapukat ja mansikat ja Limburgin
juustot ja punainen Affenthaleri kadonneet, ja vanhin joukosta teki
lähtöä. Hilpeitä lauluja laulellen kuljettiin läpi metsän takaisin
Badeniin. Mutta ei kukaan aavistanut, että yöllä muutamat unissaan
näkivät valkoisen ristin loistavan ja kuulivat vienojen äänien
laulavan:

    Turvanani aina Kristus on.

       *       *       *       *       *

Viisikymmentä vuotta runsaasti on kulunut edelläkerrotusta
iltapäivästä. Mitä on tullut heistä, jotka silloin niin hauskasti
jutellen istuivat siellä ja katselivat tuota vakavaa ristiä? Ovatko he
oppineet ymmärtämään kirjoituksen siinä? Minä annan pikipäisin
muutamien kuvien heistä kulkea sieluni silmien ohi.

Vanha herra, harmaahapsinen, -- Jumala hänen muistoansa siunatkoon! --
hänestä täytyy minun laulaa, niinkuin vanha Wandsbecker:

    Sulo rauha kattaa kummun tän.
    Miehen hyvän tähän peittelitte.
    Paljon häntä tekin rakastitte,
    Minä -- vielä enemmän.

Tuskin olen eläessäni sittemmin kohdannut yhtäkään sellaista
päivänheleätä luonnetta, kuin hänellä oli. Jo kotona, lapsena
ollessaan, oli hän isänsä päivänvalo. Hän oli ainoa lapsista, joka sai
kutsua "sinuksi" vanhaa, kunnianarvoisaa vanhusta, kun muitten lasten
sitävastoin piti ankaran kurin ja vanhan tavan mukaan "teititellä".
Jokainen oikea, jalo sävel löysi vastakaiun hänen sydämessään. Löytyypä
ihmisiä, joiden käsissä kaikki, mihin kajoavat, muuttuu kullaksi. Eivät
he ole mitään noitia eikä kullantekijöitä, mutta he osaavat löytää
kullan kunkin asian pohjalta. Mitätön esine, johon muut eivät ole
huomiota kiinnittäneet -- sen he nostavat maasta, tarkastelevat sitä ja
antavat meille takaisin kultana ja jalokivenä. Ne ovat juuri
rakkaudelle ja ilolle herkät silmät, joissa kaikki kuvastuu niin
valoisana. Ja sellainen mieskö olisi kulkenut ristin ohi, silmäilemättä
sen ääretöntä ihanuutta? Ei -- se valaisi hänen sydämeensä. Hiljainen
sielujen heimolaisuus veti häntä, jonka silmä aina oli avoin kaikelle
ihanalle, ihanimman ihmislapsen luo, eikä se tuottanut hänelle
päänvaivaa eikä sydämen murtumista. "_Jesus katsahti hänen puoleensa ja
hän rakasti häntä_", niin kuului tässäkin; hänen vastauksensa oli vaan
toinen kuin tuon rikkaan nuorukaisen. Hänen elämänsä tarina ei näet
jatku sanoilla: "ja hän meni murheellisena pois, sillä hänellä oli
paljon tavaraa", vaan "ja hän katsoi Häneen ja rakasti Häntä takaisin
ja antoi Hänelle ei ainoastaan kaiken sen, mitä _hänellä oli_, vaan
myös kaiken, mitä _hän oli_." Oletkos kohdannut sellaisia ihmisiä,
joille -- kuten muutamissa maissa -- aurinko koittaa ilman hämärän
hämyä ja taistelun pimeyttä ja sumua vastaan heti täydellä terällään?
-- Ja hänen elämänsä aurinko laskeusikin valoisana ja kirkkaana.
Sairaana hän ei ollut milloinkaan ollut, -- ja kuolemakin tuli
valoisana airueena vain. Vielä edellisenä iltana oli hän kirkkaalla ja
vanhoillakin päivillä vielä korkealla tenoriäänellään laulanut:
"Jumalan karitsaa." Pantuaan pois paletin ja pensselin -- hän oli juuri
maalannut Fremersbergin vienossa ilta-auringon valossa -- kuului hänen
huuliltaan huudahdus: "Se on kuolema!" ja toinen: "Rauhaan", ja
viimeksi: "Herra Jesus, ota minun henkeni!" Ei kulunut pitempää aikaa,
kuin tämän kirjoittamiseen -- niin silmät ummistuivat ajalliselta
maailmalta, auetakseen tuolla ylhäällä riemussa.

    "Vaikka sydän sortuis taistohon,
    Turvanani aina Kristus on."

Niin kuului kuolemassa, eikä siinä senvuoksi näkynyt eikä tuntunut
kuolemaa olevankaan.

       *       *       *       *       *

Kuusitoista vuotta ennen hänen lähtöään, oli viimeisen taistelunsa
taistellut se sisaruspari, joka silloin kerran oli istunut käsityksin,
kuunnellen pienen miehen kysymyksiä. Nuorukainen, hiljainen, hauska
originaali, joka ei oikeastaan ketään tarvinnut, ollakseen onnellinen,
koska hän oli muodostanut itselleen oman pienen maailman, jota ei
muitten tarvinnut ymmärtää, iskikin senvuoksi aina yhteen tylyn,
todellisen maailman kanssa. Se sysäili häntä ja hän sitä, ja aina oli
hän sen mielestä liian lyhyt tai liian pitkä. Hänen opettajansa
ennustivatkin hänelle kaikkea mahdollista onnettomuutta, ja hän oli
vähällä itsekin sitä uskoa. Kumminkin katseli hän maailmaa jälleen
suurilla, ruskeilla silmillään, ikäänkuin tahtoisi sanoa: "Ette te
minua kuitenkaan kaikki ymmärrä." Raskas vamma, äitinsä perintöä, piti
hänet loitolla ihmisten remuavista seuroista; sitä enemmän nautti hän
sisällisesti. Harvasanainen kun oli, aukasi hän ainoastaan silloin
tällöin puheensa sulut, ja silloin hänen sanansa olivat täynnä hilpeitä
leikkipuheita siitä mitä kaikkea hän oli nähnyt ja kuullut, vaikka hän
muutoin niin vakavalta kannalta maailmaa katseli. Mutta tulla joksikin
tässä maailmassa, siihen ei hänestä ollut. Hän ajatteli ja ajatteli
paljonkin, mutta ei voinut yhteenkään ajatukseen oikein toden teolla
kiintyä ja panna sitä täytäntöön. Hän vaipuikin ajan pitkään välistä
raskasmielisyyteen ja alakuloisuuteen, joihin hänen yksinäiset
mietiskelynsä olivat panneet hyvän alun. Jokainen sydämellinen katse ja
jokainen lempeä sana tuntui hänestä silloin hyvälle. Äkisti sai hän
kovan tulehduksen keuhkoihinsa. Tästä hän kyllä näennäisesti parani,
mutta se oli kumminkin jättänyt jälkeensä kuoleman idun. Lopulti ryhtyi
hän jälleen siihen taiteeseen, jota hän aikaisemminkin oli
harjoittanut. Piti kerran tehtämän joku teräspiirros ja myötämän se
sairasten lasten hoitolaitoksen hyväksi. Hän pyysi saada sen
toimekseen. Hän piirusti ja kaiversi ristin Fremersbergin pääalttarilla
kirjoituksineen. Tuo ihana piirros levisi monissa kappaleissa ja tuotti
rahaa runsaasti. Silloin välähti ilon säde noilla kalpeilla kasvoilla,
joista kuumeiset silmät synkästi hohtaen katselivat. Se oli hänen
_viimeinen_ työnsä. Ja jo kauan oli hän aavistellut, että tuo lause
sopii _häneen_. Päivät kävivät yhä vaikeammiksi hänelle, mutta yhä
suuremmaksi kävi hänen kärsivällisyytensäkin. Herkeämättä tuijotti hän
tekemäänsä työhön, joka riippui seinällä hänen vuoteensa yläpuolella.
Nuoruus ja kuolema, poispääsemisen toivo ja paranemisen toivo
taistelivat keskenään. Mutta sielu voitti taistelussa, ja kun hän
kerran eräälle vanhalle, uskolliselle ystävälle oli avannut koko
sydämensä ja lapsellisesti tunnustanut kaikki, mikä hänen sieluaan ja
omaatuntoaan painoi, läheni pelastus nopein askelin. "Minä olen niin
onnellinen! Minä rakastan paljon teitä kaikkia, -- minä menen kotiin."
Ne olivat hänen viimeiset sanansa, ja katse ristiin kiinnitettynä
sammuivat kauniit, tummat silmät. Hän oli täyttänyt yhdennenkolmatta
ikävuotensa, kun "sydän sortui taistohon".

       *       *       *       *       *

Entäs hänen sisarensa, tuo hento lapsi, paksuine palmikkoineen? Häntä
täytyi rakastaa tuota hiljaista olentoa. Usein pisti hänessä veitikka
esiin, mutta hän osasi silloin nauraa niin sydämellisesti, ettei häneen
voinut suuttua. Kaikissa leikeissä oli hän aina rauhanrakentajana
rajujen poikain kesken, eikä kukaan tohtinut häntä vastustaa. Hän
varttui neitoseksi, ja hänen runokyhäyksensä ja päiväkirjansa, joihin
minä kerran sain vilaista, kertovat, mitä kaikkea hänen nuoressa
sydämessään oli liikkunut. Hänellä oli suuria soitannollisia
taipumuksia ja heleän kirkas soprano-ääni. Felix Mendelssohnin laulut
olivat juuri ilmestyneet, ja ihastuksella hän lauleli niitä. Musiikki
kiinnitti hänet suloisella mieltymyksellä erääseen nuoreen
taiteilijaan, mutta kaikki jäi kumminkin selvitystä vaille. Koitti
päivä, jolloin salaisuus tuli ilmi, vaikka toisella tavalla, kuin hän
oli ajatellut. Eräältä matkalta palattuaan sai hän yöllä
kuumeenväristyksiä, jotka olivat alkuna ankaraan lavantautiin.
Houreissaan puheli hän rakkaudestaan. Äiti piteli hänen
kuumeenpoltteista, värisevää kättään ja lohdutteli häntä niin hyvin
kuin taisi. Kuume hävisi, tauti näytti taittuneen, mutta sydän oli
uupunut. Hän tunsi kyllä, että päivänsä olivat luetut, ja nuori elämä
taisteli kovasti kieltäymystä vastaan. Kun hän oli saanut varmuuden
siitä, ettei enää ollut toivoa kuin vähän tai ei ensinkään, kohosi
hänen henkensä täyteen selvyyteen ja rauhaan. "Älkää antako minun enää
nukkua -- olkaamme nämä hetket vielä yhdessä. Lukekaa minulle psalmeja!
Muistatko, äiti, mitä sinä sanoit Fremersbergissä? 'Täytyy kysellä',
sinä sanoit. Sinun pitää puhua minulle vielä paljon siitä, miten tuolla
ylhäällä on. Nyt minäkin tiedän, mitä se värssy merkitsee, jonka veikko
kaiversi." Niin kului päivä toisensa perästä, kunnes hän, ilman
minkäänlaista kuolonkamppausta nukahti pois. Äiti laski myrttiseppeleen
hänen otsalleen. Nuoresta taiteilijasta saimme hyvän ystävän, ja
nuoren, kihlaamattoman morsiamen kuva on häntä seurannut aina läpi
elämänsä. Vierekkäin lepäävät sisarukset, he, jotka kerran käsityksin
istuivat luostarin mäellä.

Ja Klara sitten? Niin, Veronika oli oikeassa. Ei hän tosin mennyt
luostariin, mutta kyllä armeliaan rakkauden palvelukseen. Eipä sillä,
että hänen olisi ollut juuri helppo erota rakkaan kodin piiristä, mutta
hänen isänsä, joka itse oli erään sairashuoneen esimiehenä, oli
hartaasti toivonut, että joku hänen lapsistaan, toinen tytär
esimerkiksi, antautuisi sairaanhoitajaksi. Hän uhrasi itsensä muiden
tähden, tuo liikuttava, epäitsekäs ihmislapsi. Kaksikymmentä ajastaikaa
oli hän uskollisesti tuossa toimessa, pysyen lujalla rakkauden siteellä
kiinni kaikissa niissä, jotka kerran olivat hänen kanssaan ristin
juurella istuneet. Nyt kantoi hän ristiä itse rinnallaan ja
sydämessään. Jälkeen jääneitten tavarain joukossa löytyi Fremersbergin
ristin kuva.

       *       *       *       *       *

Ja tuo elämänhaluinen, vallaton lapsi, joka elämältä niin paljon onnea
vaati, minnes hän on jäänyt? Veronika! Täysin purjein laski hän
elämään, etsien kaikissa asioissa ja ihmisissä paraita puolia ja
löytäenkin niitä. "Sinä vedät aina kerman päältä", oli hänen äitinsä
nauraen sanonut, "ja me saamme sitten juoda piimän." "No, hyvälle se
maistuukin, kun vaan on oikein lämmintä", vastasi tyttönen ja
tämä lause se kulki kauan sananpartena perheessä. Sattuvilla
sukkeluuksillaan ja luontaisella humorillaan veti hän pian ihmiset
puoleensa. Siksipä kerrottiinkin hänelle tapahtuneen kaikenlaisia
rakkausseikkailuja, huolimatta hänen siveellisestä ankaruudestaan. Kun
häntä joku ystävättärensä nuhteli siitä, että se tai se nuori mies oli
astunut liian lähelle tulta ja saanut hänestä sydämenpolttoja, vaikka
eräs toinen oli häneen mieltynyt, sanoi hän: "Ei se sellainen mitään
rakkautta ole. Jos minä toista kohtaan osoitan vähänkään intressiä,
niin luulee hän heti, että nyt pitää mennä kihloihin. Miks'ei voisi
löytyä ystävyyttä nuorten, eri sukupuolta olevien välillä? Pitääkös
sitä sitten heti mennä naimisiin?" Sama vanha rouva, joka hänelle
kerran Fremersbergissä oli sanasen sanonut, otti hänet jälleen sanasta
kiinni, kuullessaan hänen taas puhuvan samaan tapaan.

-- "Rakas lapsi, niin sinä luulet, mutta uskopas minua: se ei pidä
paikkaansa. Raja, jossa kunnioitus ja lempi muuttuvat rakkaudeksi, on
liian hieno. Nuoret ihmiset, jos ovat luonteeltaan ihanteellisia,
panevat ihanteensa johonkin luotuun olentoon ja rakastavat hänessä
oikeastaan _itseään_, -- eikä toinen enempää kuin toinenkaan pääse
ilman pettymyksiä. Niin kauan sinä leikittelet tulen kanssa, kunnes
poltat hyppysesi. Sinun olisi paljoa parempi, että ottaisit jonkun
kunnon miehen, joka voisi sinua johdattaa ja taluttaa vakaalla, mutta
lempeällä kädellä. Silloin voisivat luonnonlahjasi kehittyä ja tulla
siunaukseksi sinulle ja muille. Nyt en luule niistä olevan siunausta
kellenkään."

Tyttö ajattelemaan. Hän ei koskaan unohtanut näitä sanoja, ei edes
niiden pitkien vuosien kuluessa, jotka hänen, terveytensä vuoksi,
täytyi viettää Ranskassa ja Italiassa. Orgaaninen sydänvika pakotti
hänet näet jo nuorena lähtemään kotimaastaan, koska ilmanala täällä oli
hänelle epäterveellinen. Riittää sanoa, että hänen elämänsä oli jakso
hauskoja hetkiä, mutta vielä enemmän pettymyksiä. Paraikaa kun hän
luuli elämänsä saaneen vahvan tuen ja pohjan, silloin, viimeisessä
silmänräpäyksessä, joutui toivo haaksirikkoon, ainakin kärsimysten
karille.

Niin tuli hän Palanzaan. Täällä tutustui hän erään nuoren, sairaan
prinssin seuralaiseen, jonka koko olemus häntä suuresti miellytti.
Vakava, mutta kumminkin sydämellinen tapa, jolla tämä kohteli sekä
prinssiä että koko muutakin seuraa, lempeä totisuus, joka silmistä
loisti -- kaikki tuo teki Veronikan hiljaiseksi hänen läheisyydessään,
kun muut sitä vastoin innostuivat ja vilkastuivat henkevästä
keskustelusta, jota hän niin hyvin osasi ylläpitää. Kuka voi sanoa,
kuinka ihmeellisesti tällainen persona vaikuttaa erilaisiin ihmisiin,
ja mitä kaikkia vaikuttimia siinä on! Koska tuo prinssin mentori oli
oikeastaan teologi, niin pyysivät vieraat, joille ei täällä mitään
jumalanpalvelusta oltu pidetty, häntä saarnaamaan. Moneen vuoteen ei
hän enää ollut saarnannut, eikä hänen olisi ollut helppoa tehdä sitä
nyt ja varsinkin sellaiselle seurakunnalle; lopuksi suostui hän
kumminkin. Hän saarnasi eräässä pienessä salissa, joka tuota pikaa oli
laitettu rukoushuoneeksi. Tekstinä oli hänellä: "Kaikki, mitä minun
isäni antaa minulle, se tulee minun tyköni; ja joka minun tyköni
tulee, sitä en minä heitä ulos." Hän alkoi saarnansa eräällä
nuoruuden-muistelmalla. Stuttgartin tuomiokirkossa -- kertoi hän -- soi
muuan hopeakello aina puoliyön aikana. Siihen on antanut aihetta
muinais-aikainen säädös. Oli näet kerran muutamia prinsessoja joutunut
metsästysretkellään eksyksiin, mutta kellon ääni oli ohjannut heidät
jälleen oikeaan. Siitä saakka -- niin määrää vanha säädös -- pitää
hopeakellon aina soida sydän-yön aikana. Nerokkaasti sovitti hän tämän
seikan Isän vetämiseen Pojan tykö ja kuvasi sitten sitä sydäntä, joka
kaikille avoin on, ja joka yksinänsä rauhan antaa. --

Veronika istui kuulijain joukossa. Vanha, kauan unhoituksissa ollut
kuva ilmeni hänen sielunsa silmien eteen: tuo risti tuolla
Fremersbergissä. Kuinkas se värssy kuuluikaan? Eikös sielläkin joku
eksynyt tullut löydetyksi? Hän koetti muistutella sanoja. Kenties vielä
enemmän kuin saarna, oli häntä liikuttanut muistot kaikesta siitä, mitä
hän pitkien vuosien kuluessa oli kokenut ja kärsinyt -- kärsimyksiähän
ei ollut puuttunut. Ääneti astui hän huoneeseensa. Table d'hoten aikana
joutui hän istumaan tuon prinssin seuralaisen -- äskeisen saarnamiehen
-- viereen, Hänen täytyi kaikin mokomin sanoa vierustoverilleen muutama
sana saarnan johdosta.

-- Olette johdattanut mieleeni erään päivän nuoruuteni ajoilta, --
sanoi hän ja kertoi sitten tuon kesäisen iltapäivän, -- mutta värssyä
en enää oikein muista.

-- Minä sen kyllä tunnen, vastahan siitä on kahdeksan viikkoa, kun tein
Baden-Badenista matkan Fremersbergiin. Kirjoitin värssyn muistiin.
Ulkoa en minäkään sitä osaa, mutta kyllä minä sen pian löydän.

Hän otti muistikirjansa esille ja luki: "Vaikka raunioiksi raukeis maa"
j.n.e.

-- Niin, niin, niinhän se oli. Kuinka omituista, että te sen
kirjailitte muistiin! Antaisitteko minun kopioida sen?

-- Kernaasti; teitähän saan kiittää siitä, että kuulin kertomuksen tuon
ristin synnystä. Tuollaisen värssyn merkitys ei ole sen ulkomuodossa,
vaan etupäässä siinä, että sillä on merkitystä _meille_ ja on palanen
meidän elämää. Miekkoinen se, joka ei ainoastaan lue sitä, vaan myös
voi sen sanoilla vakavasti rukoilla.

Veronika oli ääneti. Raunioiksi oli häneltä paljon mennyt, se oli
liiankin totta, ja monasti oli sydän taistelussa murtumaisillaan, se
oli myöskin totta; entäs kaikki muu? --

Vuosia oli vierinyt, ja S:n vuorikylän hauskassa pappilassa istui
talvi-iltana hiljaa muuan pariskunta. Veronika siinä on miehineen. Hän
oli mennyt kihloihin ei tuon prinssin seuralaisen, vaan erään tämän
hyvän ystävän kanssa, joka kohta senjälkeen oli sinne tullut. Saarna
oli ihmeellisesti liittänyt yhteen nuo tähän saakka niin kovin erillään
olevat pensionaatin jäsenet. Tuolla prinssin seuralaisella oli
hänelläkin ennen muinoin ollut oma seurakuntansa, valoisa, nuoruuden
onnen aika, mutta vuosi vaan ja -- kaikki oli kadonnut. Itse hän oli
sairastunut kovaan kuumeeseen, joka kylässä riehui, ja juuri silloin
kun hän tautivuoteellansa tunnotonna ja toivottoman heikkona makasi,
juuri silloin oli hänen vaimonsa kuollut samaan kuumeeseen. Silloin
hän, murtuneena sielultaan ja ruumiiltaan, oli väliaikaisesti luopunut
virastaan ja vastaanottanut paikan prinssin luona. Hänelle ei johtunut
mieleenkään laittaa kotiansa uudestaan kuntoon. Mutta hänen
samanmielinen, vaikka kumminkin elämänhaluinen ystävänsä oli voittanut
Veronikan sydämen, ja hänen mukanaan oli Veronika lähtenyt. Onnellisia
vuosia saivat he viettää tuolla ylhäällä hiljaisessa ja syrjäisessä
seurakunnassa. Kolme reipasta lasta istui pöydässä, joista varsinkin
muuan soma ja lahjakas poika pisti silmään. Tultuaan kaupungin lukioon,
pääsi hän pian luokan ensimäiseksi. Hän oli vanhempiensa ja koulunsa
koko ilo. Ollessaan eräänä lupa-aikana muutaman ystävänsä luona,
vilustui hän uimaretkellä ja muutaman päivän kuluttua kuoli
vatsatulehdukseen. Tätä iskua ei Veronika kestänyt. Hänen sydänvikansa,
joka onnen aikana oli vaiennut, alkoi nyt vaivata uusilla voimilla. Hän
kärsi kuukausmääriä. Tuli kovain tuskain päiviä, mutta hän kesti ne
sellaisella mielenlujuudella ja sellaisella miehuudella, joka oli
kaikille käsittämätöntä. Erinomaisella järjen selvyydellä oli hän
kaikki järjestänyt. Hänen vuoteensa yläpuolella riippui värssy
Fremersbergin ristiltä, hänen miehensä maalaamana. Tuo värssyhän se oli
ollut silta, jota myöten rakkaus oli hänen luokseen astunut, ja kuinka
usein Veronika viittailikin siihen! Nyt lepää hän jo poikansa vieressä
hiljaisessa kirkkomaassa metsäisellä mäenrinteellä, ja _yksi_ risti
kattaa molemmat kummut.

Ja tuo pieni, kyselevä poika mustine, syvämietteisine silmineen? Voisi
kirjoittaa kokonaisen kirjan hänen retkistään ja vaiheistaan. Hänellä
kun oli suuria taiteellisia taipumuksia, erosi hän poikavuosinaan
koulusta ja meni taiteilijan ateliaan. Hän edistyi suurin askelin ja
kaikki toverit ennustivat hänelle loistavaa tulevaisuutta. Mutta äkkiä
hän laski pois piirtimet ja kaivertimet, istui taas koulunpenkille ja
valmistelihe yliopistoon. Saatuansa konfirmationinsa aikana sisällisen
herätyksen, päätti hän ruveta teologiksi. Se, mitä hän oli, oli hän
kokonaan, mutta nuo tummat silmät katsoivat kaikkialla pohjaa myöten,
ja milloin pohja ei näyttänyt kyllin lujalle, silloin kävi hän
levottomaksi. Hän katkaisi entiset siteet, läksi isänmaastaan ja jätti
ystävät vakuutuksensa tähden, syöstäkseen taas uusiin taisteluihin.
Siitä huolimatta kumpusi valtava elämän vuo hänen sydämestään, joka
niin harvinaisella herkkyydellä käsitti nuorison pyyteitä ja
taisteluita. Kaikissa hänen puheissaan ja kirjoituksissaan pulppuili
taiteellinen suoni -- nuoruuden perintöä. Harvoissa ihmisissä yhdistyy
totuus ja kauneus niin ihanaksi kokonaisuudeksi. Koko hänen
teologiansa, dogmatikansa ja etikansa kohdistui lopultakin yhteen
ainoaan -- joka ei ollut mitään muuta kuin tuo lause ristin jalustassa.
"Christus solus, sola gratia, sola fide" -- Kristus yksin, armosta
yksin, uskon kautta yksin -- ne olivat viimeiset sanat, jotka hän
kirjoitti. "Turvanani aina Kristus on!" -- sitä puhuivat nuo korkealle
kohotetut kädet, jotka hän kuolemaa kohti ojensi, puhuivat äänekkäästi
ja kaunopuheliaasti.

Ja tuo nuori mies, niin kernas menemään luostariin, hänestä en paljoa
tahdo puhua, sanon vaan, että hän oli heloittava ja polttava valo, joka
itseensä riutui. Taiteessansa oli hän kohonnut mestariksi, ja -- mikä
ainoastaan harvoille on suotu -- hän löysi juuri luonteensa mukaisesti
tuon elegisen, haikean piirteen luonnossa, tuon kaihon, josta Geibel
laulaa:

    Luonnossa suuri piilee kaikkialla henki,
    Se piilee kivissä ja alla ahojenki.
    Se metsän vehreen huojuu hartioilla
    Ja harhaillen käy rannan kallioilla.
    Se sinivuokon silmään poikkee tieltään
    Ja äänetöntä haastaa sulle kieltään.

Hänelle koitti hiljainen onni nuoren vaimonsa kera. Silloin sai hän
kiireellisen kutsun taivaalliseen kotiin. Ollessaan opintomatkalla
Tyrolissa haki hän eräänä ylen kuumana päivänä suojaa raju-ilmalta
eräässä tunnelissa, jossa jäinen kylmyys kietoi vaippaansa tulistuneen
ruumiin. Reumaatillinen kuume hyökkäsi sydämeen, ja muutaman viikon
kuluttua oli eronhetki tullut. Sairaskamarin akkunat antoivat juuri
Fremersbergiin päin. Vaimolleen ja lapsilleen sanoi siinä jäähyväiset
tuo kukoistava mies, ei vielä kolmenkaankymmenen vanha. Jumalalle sanoi
hän viimeiset sanansa: "Isä, sinun käsiisi annan minä henkeni." Ja
sydän, jonka tykytykset olivat kuuluneet ovelle saakka, lakkasi
tykyttämästä.

Mutta tuo uneksiva poika, joka oli nukahtanut ristin juurelle, hän
säilyttää sydämessään kaikkien niiden kuvat, jotka kerran olivat
seisoneet tuon ristin juurella ja nyt sen rauhassa nukkuvat.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kartanoita kalliolla - Valikoima kertoelmia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.