Title: Kapteeni Grantia etsimässä
Author: Verne, Jules, 1828-1905
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kapteeni Grantia etsimässä" ***


KAPTEENI GRANTIA ETSIMÄSSÄ

Kirj.

Jules Verne


Suomentanut Eino Voionmaa


Karisto Oy, Hämeenlinna, 1922.



SISÄLLYS:

 Taas laivalla
 Tristan da Cunha
 Amsterdamin saari
 Jacques Paganelin ja majuri MacNabbsin vedonlyönnit
 Intian valtameren myrskyt
 Kap Bernouilli
 Ayrton
 Lähtö
 Victorian maakunta
 Wimerra-joki
 Burke ja Stuart
 Rautatie Melbournesta Sandhurstiin
 Ensimmäinen palkinto maantieteessä
 Mount Alexanderin kaivokset
 Australian ja Uuden Seelannin Uutiset
 Majuri väittää alkuasukkaita apinoiksi
 Upporikkaat karjanomistajat
 Australian alpit
 Teatteritemppu
 Aland -- Zealand
 Neljän päivän tuska
 Eden
 Viiteselitykset.



TAAS LAIVALLA.


Ensimmäiset hetket pyhitettiin jälleennäkemisen onnelle. Lordi
Glenarvan ei halunnut, että etsinnän epäonnistuminen kylmentäisi ilon
hänen ystäviensä sydämissä. Niinpä hänen ensimmäiset sanansa kuuluivat:
-- Luottamusta, ystäväni, luottamusta! Kapteeni Grant ei ole meidän
mukanamme, mutta meillä on varmuus, että löydämme hänet.

Tarvittiinkin vähintään tällainen vakuutus toivon ylläpitämiseksi
_Duncanin_ matkustajissa.

Lady Helena ja Mary Grant olivat tosiaan veneen lähestyessä laivaa
tähystäneet sitä odotuksen tuhansin tuskin. Korkealta paikaltaan he
yrittivät laskea laivalle palaavien lukumäärää.

Milloin tuli nuori tyttö epätoivoiseksi, milloin hän taas päinvastoin
luuli näkevänsä Harry Grantin. Hänen sydämensä tykytti kovasti; hän ei
voinut puhua ja pysyi tuskin pystyssä. Lady Helena kiersi käsivartensa
hänen ympärilleen. John Mangles, joka seisoi hänen vieressään
tähystämässä, oli vaiti; hänen kauas näkemään tottuneet
merimiessilmänsä eivät nähneet kapteenia.

-- Hän on mukana! Hän tulee! Isäni! neitonen puhui itsekseen.

Mutta veneen lähestyessä tämä kuvitelma kävi mahdottomaksi. Tulijat
eivät olleet vielä sadanviidenkymmenen metrin päässä laivasta, kun lady
Helena ja John Mangles, vieläpä Mary itsekin, silmät kyynelissä, olivat
menettäneet kaiken toivon. Oli aika, että lordi Glenarvan saapui
lausumaan rauhoittavat sanansa.

Ensimmäisten tervehdysten jälkeen lady Helenalle, Mary Grantille ja
John Manglesille tehtiin selkoa matkan päävaiheista, ja ennen kaikkea
Glenarvan ilmoitti heille uuden tulkinnan asiakirjasta, josta tuli
kiittää Jacques Paganelin terävyyttä. Hän ylisti sitten Robertia,
josta Mary hyvällä syyllä saattoi olla ylpeä. Hänen uljuuttaan,
uskollisuuttaan, hänen kestämiään vaaroja Glenarvan kuvasi siten, että
poika ei olisi tiennyt minne piiloutua, ellei hänen sisarensa syli
olisi ollut hänen turvapaikkanaan.

-- Sinun ei tarvitse punastua, Robert, John Mangles sanoi, -- sinä olet
käyttäytynyt kapteeni Grantin pojan arvoisesti.

Hän puristi Maryn veljen rintaansa vasten ja painoi huulensa tämän
poskille, jotka olivat nuoren tytön kyynelistä vielä kosteat.

Vain sivumennen mainittakoon tässä majurin ja maantieteilijän osaksi
tullut vastaanotto ja se muisto, jolla jalomielistä Thalcavea
kunnioitettiin. Lady Helena pahoitteli, ettei saanut puristaa uljaan
intiaanin kättä. Ensimmäisten tervehdysten jälkeen oli MacNabbs mennyt
kajuuttaansa ja ryhtynyt, käsi tyynenä ja varmana, ajamaan partaansa.
Mitä Paganeliin tulee, hän pyrähteli yhden luota toisen luo kuin
mehiläinen imien tervehdysten ja hymyjen hunajaa. Hän tahtoi syleillä
_Duncanin_ koko väestöä, ja katsoen, että niin hyvin lady Helena kuin
myös Mary Grant kuuluivat siihen, aloitti tämän toimituksensa heistä
päättäen sen herra Olbinettiin.

Muonamestari arveli ettei voinut paremmin vastata tällaiseen
kohteliaisuuteen kuin ilmoittamalla, että aamiainen oli valmis.

-- Aamiainen! Paganel huudahti.

-- Niin, herra Paganel, herra Olbinett vastasi.

-- Oikea aamiainenko, oikealla pöydällä, jolla on täysi kalusto ja
lautasliinatkin?

-- Tietenkin, herra Paganel.

-- Eikä tarjota _charquita_, ei kovia munia eikä kamelikurkikyljystä?

-- No no, herra Paganel! muonamestari vastasi ammattinsa puolesta
loukkaantuneena.

-- Minä en tahtonut loukata teitä, ystäväni, tiedemies sanoi hymyillen.
-- Mutta kuukauden päivät on meidän ruokanamme ollut säännöllisesti
sellaista, emmekä syöneet pöydässä istuen, vaan maassa loikoen, ellemme
istuneet hajasäärin puiden oksilla. Teidän ilmoittamanne aamiainen
saattoi siis minusta tuntua unelta, kuvitelmalta, kangastukselta!

-- No, menkäämme toteamaan, että se on kouraantuntuvaa todellisuutta,
herra Paganel, vastasi lady Helena, joka ei voinut olla nauramatta.

-- Tässä käsivarteni, kohtelias tiedemies lausui.

-- Mitä ohjeita teillä, mylord, on antaa minulle _Duncanin_ suhteen?
John Mangles kysyi.

-- Aamiaisen jälkeen, rakas John, Glenarvan vastasi, -- keskustelemme
yhteisesti uuden retkemme ohjelmasta.

Laivan matkustajat ja nuori kapteeni menivät salonkiin.
Koneenkäyttäjälle annettiin määräys pitää höyryä yllä, jotta voitaisiin
lähteä milloin tahansa.

Kun majuri oli ajanut partansa ja muutkin pikaisesti hiukan
siistiytyneet, istuttiin pöytään.

Herra Olbinettin aamiaispöydälle tehtiin oikeutta. Se julistettiin
oivalliseksi, vieläpä pampan loistavia juhla-aterioita paremmaksi.
Paganel otti jokaista ruokalajia kaksi kertaa, "hajamielisyydestä",
kuten hän selitti.

Tämä varomaton sana sai lady Glenarvanin tiedustelemaan, oliko
tiedemies joskus sattunut lankeamaan vanhaan perisyntiinsä. Majuri ja
lordi Glenarvan katsahtivat toisiinsa hymyillen. Paganel puolestaan
purskahti äänekkääseen nauruun ja lupasi "kautta kunniansa", ettei
hän koko matkan aikana enää hairahdu ainoaankaan hajamielisyyteen;
sitten hän alkoi erittäin leikkisästi kertoa erehdyksistään ja
perinpohjaisista kieliopinnoistaan Camoënsin teoksen johdolla.

-- Ja kuitenkin, hän sanoi lopuksi, -- on onnettomuudesta aina jollakin
tavalla hyötyäkin, enkä minä surkuttele erehdystäni.

-- Minkä vuoksi, kelpo ystäväni? majuri kysyi.

-- Kun nyt osaan sekä espanjan että myös portugalin kieltä. Puhun kahta
kieltä yhden asemesta.

-- Kautta kunniani, sitä en tullut ajatelleeksi! majuri lausui. --
Onnittelen, Paganel, onnittelen vilpittömästi.

Muutkin onnittelivat Paganelia, joka söi rauhassa edelleen. Hän näet
söi ja jutteli yhtaikaa. Niinpä hän ei huomannut erästä seikkaa, jota
Glenarvan ei voinut olla havaitsematta: John Manglesin huomaavaisuutta
vieressään istuvaa Mary Grantia kohtaan. Lady Helenan salainen merkki
puolisolleen vahvisti, että "asia oli niin". Glenarvan katseli näitä
nuoria suopein silmin ja kääntyi John Manglesin puoleen, mutta aivan
toisessa asiassa.

-- Entä kuinka teidän matkanne on sujunut, John? hän kysyi.

-- Mitä parhaiten, kapteeni vastasi. -- Minun on vain ilmoitettava
teille, mylord, että me emme palanneet Magalhãesin salmen kautta.

-- Ah, Paganel huudahti, -- te olette kulkeneet Kap Hornin ympäri, enkä
minä ollut mukana!

-- Hirttäkää itsenne! majuri sanoi.

-- Itsekäs mies! Sen neuvon te annatte minulle vain saadaksenne periä
köyden! maantieteilijä vastasi.

-- Mutta, rakas Paganel, Glenarvan huomautti, -- ellei ihminen ole
saanut kykyä olla kaikkialla, hän ei voi olla joka paikassa. Kun nyt
olitte vaeltamassa pitkin pampaa, ette voinut samaan aikaan olla Kap
Hornia kiertämässä.

-- Se ei estä minua sitä pahoittelemasta, Paganel vastasi.

Häntä ei ahdisteltu enempää, vaan tyydyttiin tähän vastaukseen. John
Mangles jatkoi sitten kertomustaan _Duncanin_ matkasta. Kulkiessaan
pitkin Amerikan rannikkoa hän oli tarkastanut kaikki läntiset saaristot
tapaamatta jälkeäkään _Britanniasta_. Saavuttuaan Kap Pilaresin luo
salmen suulla hän kääntyi etelään, kun tuuli oli vastainen; _Duncan_
sivuutti Desolacion-saaret ja eteni 67. asteelle eteläistä leveyttä,
kiersi Kap Hornin, kulki pitkin Tulimaan rantaa ja, sitten
purjehdittuaan Lemairen salmen läpi, Patagonian rannikkoa myöten.
Siellä nousi hirveä tuuli Kap Corrientesin kohdalla, arvatenkin sama,
joka niin ankarasti oli ahdistanut maata pitkin kulkeneita rajuilman
aikana. Mutta alus suoriutui hyvin, ja John Mangles oli risteillyt
rannikolla kolme päivää, kunnes pyssynlaukaukset ilmoittivat niin
hartaasti odotettujen matkamiesten saapuneen. Mitä lady Glenarvaniin ja
miss Grantiin tulee, olisi _Duncanin_ kapteeni tehnyt vääryyttä, ellei
olisi maininnut heidän harvinaista pelottomuuttaan. Myrsky ei heitä
huolettanut, ja heidän ainoa pelkonsa oli vain, kuinka heidän silloin
Argentiinan tasangoilla harhailevien ystäviensä kävisi.

Näin päättyi John Manglesin kertomus, ja lordi Glenarvan kiitteli
kapteenia. Sitten hän kääntyi Mary Grantin puoleen sanoen:

-- Rakas neiti, siitä, mitä kapteeni John Mangles kertoo teidän
uljaasta mielestänne, huomaan ilokseni, että te viihdytte hänen
laivallaan.

-- Kuinkas muuten voisi olla? Mary vastasi katsahtaen lady Helenaan ja
ehkä hiukan myös nuoreen kapteeniin.

-- Niin, minun sisareni rakastaa teitä, herra John, Robert huudahdi, --
niin kuin minäkin!

-- Ja minä sinua, rakas lapseni! John Mangles vastasi hiukan hämillään
Robertin sanoista, jotka olivat nostattaneet hienon punan Mary Grantin
otsalle.

Sitten kääntäen keskustelun vähemmän polttavalle alalle, John Mangles
lisäsi:

-- Kun minä nyt olen kertonut kaiken _Duncanin_ matkasta, ehkäpä te,
mylord, tahdotte kertoa meille muutamia yksityiskohtia matkastanne
Amerikan poikki ja nuoren sankarinne urotöistä.

Mikään ei olisi voinut olla lady Helenalle ja neiti Grantille
mieluisampaa. Niinpä lordi Glenarvan kiiruhtikin tyydyttämään heidän
uteliaisuuttaan. Hän kertoi kohta kohdalta koko heidän matkansa
valtamereltä toiselle. Kordillieerien ylitys, maanjäristys, Robertin
katoaminen, kondorin kaappaus, Thalcaven pyssynlaukaus, punaisten
susien hyökkäys, Robertin uljuus siinä, kersantti Manuel, tulva,
pelastautuminen ombu-puuhun, ukonilma, tulipalo, kaimaanit,
pilvipatsas, yö Atlantin rannikolla, kaikki nämä eri kohdat, hauskat ja
hirvittävät, herättivät vuoron perään kuuntelijain riemua tai kauhua.
Mainittiin monta seikkaa, joista Robert joutui sisarensa ja lady
Helenan hyväiltäväksi. Milloinkaan ei poika ollut saanut niin suurta
suosiota, vieläpä niin innokkailta ystäviltä.

Päätettyään kertomuksensa lordi Glenarvan lausui lopuksi:

-- Nyt, ystäväni, ajatelkaamme nykyhetkeä; mennyt on mennyttä, mutta
tulevaisuus on edessämme; palatkaamme kapteeni Harry Grantiin.

Aamiainen oli päättynyt; siirryttiin lady Glenarvanin erikoissalonkiin;
istuuduttiin kartoilla ja piirroksilla peitetyn pöydän ympärille, ja
keskustelu alkoi heti.

-- Rakas Helena, lordi Glenarvan sanoi, -- noustessani laivaan lausuin,
että vaikka meillä ei ollut _Britannian_ haaksirikkoisia mukanamme,
meillä kuitenkin oli enemmän toivoa kuin milloinkaan löytää heidät.
Matkamme Amerikan halki on saanut meidät vakuuttuneeksi siitä tai
paremminkin antanut varmuuden, että haaksirikko ei ole tapahtunut
Tyynen Valtameren eikä Atlantin rannikolla. Siitä on luonnollinen
johtopäätös, että olimme tulkinneet asiakirjan väärin, mitä Patagoniaan
tulee. Onneksi ystävämme Paganel keksi erehdyksen äkillisen
mielijohteen ansiosta. Hän on todistanut, että olimme väärillä
jäljillä, ja tulkinnut asiakirjan tavalla, joka ei jätä mieleemme enää
mitään tilaa epäilylle. Tässä on puhe ranskaksi kirjoitetusta
asiakirjasta, ja minä pyydän Paganelia selittämään sen, jotta ei
kenenkään mieleen jäisi pienintäkään epäilystä tässä suhteessa.

Tiedemies totteli pyyntöä; hän selitti katkelmat _gonie_ ja _indi_ mitä
vakuuttavimmalla tavalla; hän johti tavuista _austral_ ehdottomasti
sanan Australia; hän osoitti, että kapteeni Grant, lähdettyään Perun
rannikolta palatakseen Eurooppaan, oli voinut avuttomaksi käyneellä
aluksella joutua Tyynenmeren eteläisten tuulten viemänä Australian
rannikolle saakka; ja lopulta hänen nerokkaat olettamuksensa, hänen
hienoimmat päätelmänsä saavuttivat täydellisen hyväksymisen John
Manglesin taholta, joka tällä alueella oli ehdottoman tarkka eikä
antanut minkäänlaisten kuvittelujen eksyttää itseään.

Kun Paganel oli antanut selityksensä, ilmoitti Glenarvan _Duncanin_
lähtevän suoraa päätä matkalle Australiaan.

Mutta ennen kuin annettiin käsky kääntyä itäänpäin, majuri pyysi saada
tehdä erään yksinkertaisen huomautuksen.

-- Puhukaa, MacNabbs, Glenarvan vastasi.

-- Minun tarkoitukseni, majuri sanoi, -- ei ole heikentää ystäväni
Paganelin todistelua, vielä vähemmin sitä kiistää vääräksi; minusta
hänen esittämänsä syyt ovat painavia, järkeviä ja ansaitsevat kaiken
huomiomme; niiden tulee olla tulevien etsiskelyjemme perustana. Mutta
minä haluan, että ne vielä kerran tarkastetaan, jotta niiden arvoa ei
käy kumoaminen eikä kumotakaan.

Ei käsitetty, mihin järkevä MacNabbs oikein pyrki, ja häntä kuunneltiin
epämääräisen levottomina.

-- Jatkakaa, majuri, Paganel sanoi. -- Minä olen valmis vastaamaan
kaikkiin kysymyksiinne.

-- Ei mikään ole yksinkertaisempaa, majuri vastasi. -- Kun me neljättä
kuukautta sitten Clyden lahdella tutkimme näitä kolmea asiapaperia,
niiden tulkinta tuntui meistä eittämättömältä. Mikään muu seutu kuin
Patagonian länsirannikko ei voinut olla haaksirikon paikkana. Meillä ei
siinä suhteessa ollut epäilyn varjoakaan.

-- Se on aivan totta, Glenarvan vahvisti.

-- Sittemmin, majuri jatkoi, -- kun Paganel kaitselmuksen säätämässä
hajamielisyyden puuskassa asettui meidän alukseemme, näytettiin
asiakirjat hänelle, ja hän hyväksyi empimättä etsiskelyn aloittamisen
Amerikan rannikolla.

-- Minä myönnän sen, tiedemies vastasi.

-- Ja kuitenkin me olemme erehtyneet, majuri sanoi.

-- Me olemme erehtyneet, Paganel toisti. -- Onhan ihminen erehtyväinen,
MacNabbs, mutta hullu se, joka pitää kiinni erehdyksestään.

-- Odottakaa, Paganel, majuri vastasi, -- älkää kiivastuko. Minä en
tahdo sanoa, että meidän pitäisi jatkaa etsiskelyämme Amerikassa.

-- Mutta mitä te sitten tahdotte? Glenarvan kysyi.

-- Yhden tunnustuksen, en mitään muuta, tunnustuksen, että Australia
näyttää nyt olevan _Britannian_ haaksirikon tapahtumapaikka yhtä
eittämättömästi kuin taannoin näytti, että se oli Amerikka.

-- Sen tunnustamme kernaasti, Paganel lausui.

-- Minä panen sen muistiin, majuri jatkoi, -- ja minä käytän sitä
saadakseni teidät epäilemään näitä peräkkäisiä ja vastakkaisia
eittämättömyyksiä. Kuka tietää, eikö Australian jälkeen joku muu maa
näytä meistä yhtä varmalta ja jos etsiskelymme Australiassa osoittautuu
turhaksi, eikö meistä näytä eittämättömältä, että etsiskely on
siirrettävä sinne?

Glenarvan ja Paganel katsahtivat toisiinsa. Majurin huomautukset olivat
täysin oikeita.

-- Minä haluan siis, MacNabbs jatkoi, -- että asia tutkitaan vielä
kerran, ennen kuin lähdemme matkalle Australiaan. Tässä ovat
asiakirjat, tässä kartat. Tutkikaamme järjestyksessä kaikki paikat,
joiden kautta 37. leveysaste kulkee, ja katsokaamme, onko mitään muuta
maata, mihin asiakirja voi täysin sopia.

-- Se on helposti ja pian tehty, Paganel vastasi, -- sillä onneksi ei
tällä leveysasteella ole moniakaan maita.

-- Katsokaamme, majuri sanoi ja levitti englantilaisen, Mercatorin
projektion mukaan laaditun yleiskartan, joka tasapinnalla esitti koko
maapalloa.

Kartta pantiin lady Helenan eteen, ja jokainen sijoittui niin, että
saattoi seurata Paganelin esitystä.

-- Kuten jo olen sanonut, maantieteilijä lausui, -- koskettaa 37.
leveysaste Tristan da Cunhan-saaria kuljettuaan Etelä-Amerikan poikki.
Minä väitän, että ainoakaan asiakirjan sana ei voi koskea näitä saaria.

Kun oli tarkoin tutkittu asiakirjoja, täytyi myöntää, että Paganel oli
oikeassa. Tristan da Cunha hylättiin yksimielisesti.

-- Jatkakaamme, maantieteilijä sanoi. -- Poistuessamme Atlantilta
kuljemme kaksi astetta Hyväntoivonniemen eteläpuolitse ja tulemme
Intian valtamerelle. Yksi ainoa saariryhmä on meidän matkamme varrella,
Amsterdamin saariryhmä. Tutkikaamme sitä samalla tavalla kuin Tristan
da Cunhaa.

Huolellisen tutkimuksen jälkeen hylättiin vuorostaan Amsterdamin
saaret. Ei mikään sana tai sen katkelma, ranskalainen, englantilainen
tai saksalainen soveltunut tähän Intian valtameren saaristoon.

-- Me saavumme nyt Australiaan, Paganel jatkoi. -- 37. leveysaste
kohtaa tämän mantereen Kap Bernouillin kohdalla ja jättää sen Twofoldin
lahdessa. Te myönnätte kuten minä, tekstejä väkivaltaisesti
tulkitsematta, että englantilainen tavu _stra_ ja ranskalaiset tavut
_austra_ voivat soveltua sanaan Australia. Asia on siksi selvä, etten
voi olla pitämättä kiinni siitä.

Kaikki hyväksyivät Paganelin päätelmän. Kaikki todennäköisyys oli sen
puolella.

-- Menkäämme edemmäksi, majuri sanoi.

-- Menkäämme, maantieteilijä vastasi, -- matka on helppo. Lähdettyämme
Twofoldin poukamasta kuljemme Australian itäpuolella olevan merenhaaran
poikki ja kohtaamme Uuden Seelannin. Ensinnäkin pyydän huomauttaa, että
ranskalaisen asiakirjan tavut _contin_ viittaavat epäämättömällä
tavalla mantereeseen. Kapteeni Grant ei siis ole voinut pelastua Uuteen
Seelantiin, joka on vain saari. Yhtäkaikki, tutkikaa, verratkaa,
käännelkää sanoja, ja katsokaa, voivatko ne ehkä sittenkin soveltua
tähän uuteen seutuun.

-- Eivät millään tavoin, John Mangles vastasi, tarkasteltuaan
huolellisesti asiakirjoja ja karttaa.

-- Ei, sanoivat Paganelin kuulijat, jopa majurikin, -- ei. Uudesta
Seelannista ei voi olla puhe.

-- Nyt, maantieteilijä jatkoi, -- 37. leveysaste koko sillä laajalla
alueella, joka erottaa nämä suuret saaret Amerikan rannikosta, ei
kohtaa kuin yhden hedelmättömän ja aution pikku saaren.

-- Jonka nimi on? majuri kysyi.

-- Katsokaa karttaa. Se on Maria-Teresia, josta nimestä en löydä
jälkeäkään missään näistä kolmesta asiakirjasta.

-- Oikeassa olette, Glenarvan myönsi.

-- Minä jätän siis teidän päätettäväksenne, ystäväni, eikö kaikki
todennäköisyys, etten sanoisi varmuus, puhu Australian mantereen
puolesta.

-- Eittämättä, _Duncanin_ matkustajat ja kapteeni vastasivat
yksimielisesti.

-- John, Glenarvan kysyi nyt, -- onko teillä riittävästi
elintarvikkeita ja hiiliä?

-- On, mylord, minä varustauduin runsaasti Talkahuanossa ja muuten
voimme hyvin helposti täydentää varastoamme Kapkaupungissa.

-- Hyvä on, siispä lähtekäämme matkaan...

-- Vielä yksi huomautus, majuri sanoi keskeyttäen ystävänsä.

-- Tehkää se, MacNabbs.

-- Mitä menestyksen takeita meille Australia antaakin, eikö kuitenkin
olisi syytä poiketa päiväksi tai kahdeksi Tristan da Cunha- ja
Amsterdam-saarille? Ne ovat matkamme varrella eivätkä sanottavasti
hidastuta sitä. Voimme tiedustella eikö _Britannia_ ole jättänyt sinne
mitään jälkeä haaksirikostaan.

-- Epäuskoinen majuri! Paganel huudahti. -- Hän pitää kiinni
epäuskostaan!

-- Minä pidän kiinni pääasiassa siitä, ettei tarvitse palata samaa
tietä, jos Australia sattumalta ei toteuttaisi niitä toiveita, joita se
herättää.

-- Varovaisuus voi olla hyväksi, Glenarvan huomautti.

-- Enkä suinkaan minä varoita sitä noudattamasta, Paganel sanoi. --
Päinvastoin.

-- No niin, John, Glenarvan lausui, -- käskekää kääntämään keula
Tristan da Cunhaa kohti.

-- Heti, mylord, kapteeni vastasi ja lähti kannelle Robertin ja Mary
Grantin ryhtyessä innokkain sanoin kiittelemään lordi Glenarvania.

Amerikan rannikolta poistuen ja itäänpäin kulkien halkoi _Duncanin_
nopea keula pian Atlantin valtameren aaltoja.



TRISTAN DA CUNHA.


Jos laiva olisi purjehtinut pitkin päiväntasaajaa, olisivat ne
satayhdeksänkymmentäkuusi astetta, jotka erottavat Australian
Amerikasta, tai tarkemmin sanoen Kap Bernouillin Kap Corrientesista,
vastanneet noin kahdeksantoistatuhannen yhdeksänsadan kilometrin
matkaa. Mutta 37. leveysasteella eivät nämä satayhdeksänkymmentäkuusi
astetta maan pallomuodon vuoksi ole kuin viisitoistatuhatta kaksisataa
kilometriä. Amerikan rannikolta Tristan da Cunhaan lasketaan olevan
lähes kolmetuhatta neljäsataa kilometriä, jonka taipaleen John Mangles
toivoi voivansa suorittaa kymmenessä päivässä, elleivät itätuulet
hidastuttaisi laivan kulkua. Hänellä oli siis syytä olla tyytyväinen,
sillä iltapuolella tuuli tyyntyi tuntuvasti, vieläpä kääntyi, joten
_Duncan_ saattoi jokseenkin tyynellä merellä käyttää kaikkia
verrattomia ominaisuuksiaan.

Matkustajat olivat vielä samana päivänä palanneet vanhoihin tapoihinsa
laivalla. Ei näyttänyt siltä, että he olivat olleet kokonaisen
kuukauden poissa alukselta. Tyynen valtameren aaltojen asemesta
levisivät heidän silmiensä eteen Atlantin laineet, ja muutamia
vivahteita lukuunottamatta ovat kaikki laineet samanlaisia.
Luonnonvoimat, jotka olivat heitä niin ankarasti koetelleet, liittyivät
nyt suosimaan heitä. Valtameri oli tyyni, tuuli puhalsi hyvästä
suunnasta, ja länsituulen pullistamat purjeet auttoivat kattilan
väsymätöntä höyryä.

Nopea merimatka suoritettiin siis ilman minkäänlaisia välikohtauksia.
Odotettiin luottavaisesti Australian rannikkoa. Todennäköisyys muuttui
varmuudeksi. Puhuttiin kapteeni Grantista ikään kuin laiva olisi
menossa noutamaan häntä määrätystä satamasta. Hänen hyttinsä ja hänen
kahden kumppaninsa makuusijat pantiin jo kuntoon. Mary Grant tahtoi
omin käsinsä järjestää ja tehdä viihtyisäksi isänsä hytin. Sen oli
hänelle luovuttanut herra Olbinett, joka nyt siirtyi rouva Olbinettin
hyttiin. Tämä hytti oli sen kuuluisan numero kuuden vieressä, jonka
Jacques Paganel oli tilannut _Scotiassa_.

Oppinut maantieteilijä pysytteli melkein koko ajan sinne sulkeutuneena.
Hän kirjoitti aamusta iltaan teosta, jonka nimenä oli: _Maantieteilijän
vaikutelmia Argentiinan aavikkotienoilta_. Hänen kuultiin ääni väristen
maistelevan siromuotoisia lauseitaan, ennen kuin hän uskoi ne
muistikirjansa valkoisille lehdille, ja useammin kuin kerran hän
uskottomana Kliolle, historian hengettärelle, vetosi jumalaiseen
Kalliopeen, joka innoittaa eeppisiä sankarirunoja.

Paganel ei muuten sitä salannutkaan. Apollon neitseelliset tyttäret
jättivät mielellään hänelle Parnasson tai Helikonin kukkulat. Lady
Helena kiitteli häntä vilpittömästi siitä.

Majuri onnitteli häntä myös näistä vierailuista mytologian alalle.

-- Mutta kuulkaa, hän lisäsi, -- ei mitään hajamielisyyksiä, rakas
Paganel, ja jos mieleenne sattumalta juolahtaa ryhtyä opiskelemaan
australian kieltä, älkää ryhtykö opettelemaan sitä kiinalaisesta
kieliopista!

Laivalla sujui siis kaikki mitä parhaiten. Lordi ja lady Glenarvan
tarkkailivat mielenkiinnolla John Manglesia ja Mary Grantia. Heillä ei
ollut siihen mitään muistuttamista, ja kun John Mangles ei avannut
suutaan, oli tietenkin parasta olla puuttumatta asiaan.

-- Mitähän kapteeni Grant ajattelee siitä? Glenarvan kysyi eräänä
päivänä lady Helenalta.

-- Hän ajattelee, että John on Maryn arvoinen, rakas Edward, eikä siinä
erehdy.

Sillä välin laiva kulki nopeasti päämääräänsä kohti. Viisi päivää sen
jälkeen kun Kap Corrientes oli kadonnut näkyvistä, marraskuun 16:ntena,
alkoi tuntua suotuisia länsituulia, joita laivat käyttivät hyväkseen
kiertäessään Afrikan kärkeä tavallisia kaakkoistuulia vasten. _Duncan_
viritti kaikki purjeensa, ja keulapurje, emäpurje, latvapurje,
prammipurje, sivupurje, kahvelipurje ja haruspurje levällään se kiiti
eteenpäin huikeaa vauhtia. Potkuri tuskin ennätti velloa sen keulan
halkomaa pakenevaa vettä, ja näytti siltä kuin se olisi kilpailemassa
Thamesin kuninkaallisen purjehduskerhon kilpaveneiden kanssa.

Seuraavana päivänä meri oli täynnä suunnattomia ajopuita kuin ruohojen
tukkima ääretön lampi. Melkein olisi luullut, että kaikki läheisten
mantereiden pirstotut puut ja muut kasvit olisivat joutuneet tänne ja
muodostaneet ulapasta toisen Sargassomeren. Kapteeni Maury on
erityisesti kiinnittänyt merenkulkijoitten huomiota tällaiseen ilmiöön.
_Duncan_ näytti kulkevan pitkin laajaa ruohikkoa, jota Paganel
sattuvasti vertasi Argentiinan tasankoihin, ja sen kulku hidastuikin
jonkun verran.

Vuorokautta myöhemmin, päivän noustessa, ilmoitti tähystäjämatruusi:

-- Maata!

-- Millä suunnalla? kysyi vahdissa oleva Tom Austin.

-- Tuulen alla meistä, matruusi vastasi.

Tämä aina innostava huuto toi laivan kannelle nopeasti väkeä. Pian
ilmestyi perähytistä pitkä kaukoputki ja heti sen takana Jacques
Paganel. Tiedemies kohdisti kapineensa sanottuun suuntaan, mutta ei
nähnyt maan häivääkään.

-- Katsokaa pilviin, neuvoi häntä John Mangles.

-- Todellakin, Paganel vastasi hetken kuluttua, -- siellä päin on
jonkinlainen epämääräinen piikki.

-- Se on Tristan da Cunha, John Mangles sanoi.

-- Niinkö? No, jos oikein muistan, tiedemies vastasi, niin olemme siitä
noin sadanviidenkymmenen kilometrin päässä, sillä Tristanin huippu on
2325 metriä korkea ja näkyy siis näin kauas.

-- Aivan oikein, kapteeni John vastasi.

Muutamia tunteja myöhemmin tuli tämä hyvin korkeiden ja jyrkkien
saarten ryhmä selvästi näkyviin. Tristanin keilamainen huippu piirtyi
mustana taivaan kirkasta taustaa vasten, jota nousevan auringon säteet
kirjasivat. Pian tästä kalliorykelmästä erottautui pääsaari koillista
kohti suuntautuvan kolmion kärjessä.

Tristan da Cunha sijaitsee maantieteellisesti sanoen kohdassa, jossa
37° 8' eteläistä leveyttä ja 10° 44' läntistä pituutta leikkaavat
toisiaan. Paitsi pääsaarta kuuluu tähän eristyneeseen Atlantin
saariryhmään vielä kolmenkymmenenviiden kilometrin päässä lounaaseen
sijaitseva saari, nimeltä Inaccessible -- luoksepääsemätön -- ja
kahdeksantoista kilometrin päässä kaakkoon Nightingalen eli Satakielen
saari. Puolenpäivän aikaan tulivat näkyviin molemmat tärkeimmät
maamerkit, jotka ovat merenkulkijoille tienviittoina, nimittäin eräällä
Inaccessiblen niemekkeellä täysissä purjeissa olevaa laivaa
täydellisesti muistuttava kallio ja Nightingalen pohjoispäässä kaksi
raunioiksi murtuneen linnakkeen näköistä luotoa. Kello kolmen aikaan
laski _Duncan_ Tristan da Cunhan saaren edustalle Falmouth-poukamaan,
jota Help- eli Apuniemi suojaa länsituulilta.

Siellä oli ankkurissa muutamia valaanpyyntilaivoja; ne olivat tulleet
pyydystämään hylkeitä ja muita merieläimiä, joita näillä rannikoilla on
lukemattomia lajeja.

John Mangles ryhtyi etsimään hyvää ankkuripaikkaa, sillä nämä avoimet
valkamat ovat perin vaarallisia luoteis- ja pohjoistuulien sattuessa,
ja juuri tällä kohtaa hukkui englantilainen priki _Julia_ miehistöineen
päivineen vuonna 1829. _Duncan_ laski noin kilometrin päähän rannasta
ja ankkuroi kolmisenkymmentä metriä syvällä kalliopohjaan. Sen jälkeen
matkustajat laskeutuivat heti suureen soutuveneeseen ja nousivat maihin
hienolle, mustalle hiekalle, joka oli keräytynyt saaren rapautuneiden
kallioiden tomuista.

Koko Tristan da Cunhan saariryhmän keskus on pieni kylä poukaman
pohjukassa isohkon ja kovasti kohisevan puron varrella. Siinä oli noin
viitisenkymmentä jokseenkin siistiä taloa; niiden rakentamisessa oli
noudatettu sitä mittausopillista säännöllisyyttä, joka näyttää olevan
englantilaisen rakennustaidon viimeinen sana. Tämän pienoiskaupungin
takana oli tuhat viisisataa hehtaaria tasankoa, jota rajoitti valtava
laavapenger; siitä kohosi keilamainen vuorenhuippu 2325 metrin
korkeuteen.

Lordi Glenarvanin otti vastaan kuvernööri, joka on Kapkaupungin
englantilaisen siirtokunnan alainen. Kun häneltä kysyttiin Harry
Grantia ja _Britanniaa_, kävi ilmi, että nämä nimet olivat täysin
tuntemattomia. Tristan da Cunha-saaret ovat laivareitin ulkopuolella;
siksi siellä käydään vain harvoin. _Blendon Hallin_ kuulun haaksirikon
jälkeen Inaccessible-saaren kareilla vuonna 1821 oli äsken mainitun
_Julian_ lisäksi kaksi laivaa tuhoutunut pääsaaren rannikolla,
_Primauguet_ vuonna 1845 ja amerikkalainen fregatti _Philadelphia_
vuonna 1857. da Cunhan haaksirikkotilasto rajoittui näihin neljään
onnettomuuteen.

Glenarvan ei odottanutkaan tarkempia tietoja, vaan oli kysynyt
kuvernööriltä ainoastaan rauhoittaakseen omaatuntoaan. Lähettipä hän
laivan veneet kiertämään saarta, jonka ympärys on korkeintaan
kolmekymmentä kilometriä. Lontoo tai Pariisi ei mahtuisi sinne, vaikka
se olisi kolme kertaa suurempi.

Tämän etsinnän aikana retkeilivät _Duncanin_ matkustajat kylässä ja
lähirannikolla. Tristan da Cunhalla ei ole asukkaita edes
sataaviittäkymmentä henkeä. He ovat englantilaisia tai amerikkalaisia,
naimisissa Kapmaan neekerinaisten tai hottentottien kanssa,
joiden rumuudessa ei tosiaan ollut enää lisää toivomista. Näiden
seka-avioliittojen lapset edustivat kovin epämiellyttävää
anglosaksilaisen jäykkyyden ja afrikkalaisen mustaihoisuuden
yhdistelmää.

Matkailijat, joista tuntui hyvältä polkea vankkaa maata jalkojensa
alla, ulottivat kävelyretkensä sille rannalle saakka, johon vain tässä
saaren osassa tavattava viljelty peltoalue rajoittuu. Kaikkialla
muualla rannikko on jyrkkää ja hedelmätöntä laavatörmää. Siellä oli
suuria albatrosseja ja tyhmiä pingviinejä sadoin tuhansin.

Tarkasteltuaan näitä tuliperäisiä kallioita matkailijat palasivat
tasangolle päin; lukuisia vuorikartion ikuisesta lumesta vetensä
saavia puroja kohisi siellä täällä; vihreät pensaat, joissa näkyi
melkein yhtä paljon varpusia kuin kukkiakin, tekivät maan elävämmäksi;
yksi ainoa puu, jonkinlainen _phylica_-laji, kuuden ja puolen metrin
korkuinen, ja _tusseh_, jättiläismäinen _arundinacea_-sukuun kuuluva
puuvartinen kasvi, kasvoi vihannoivalla laitumella; muuan rönsyinen,
kitkerämarjainen _acena_-laji, rehevät, sotkusäikeiset _lomariat_,
muutamat monivuotiset pensaskasvit, _ancerinit_, joiden hyvä tuoksu
tuntui tuulenhenkäyksessä, sammaleet, villi selleri ja sanajalat olivat
harvalajisena, mutta runsaana kasvistona. Ikuinen kevät tuhlasi tälle
luonnon suosimalle saarelle suloista vaikutustaan. Paganel väitti
innostuneena, että Fénelonin ylistämä kuuluisa Ogygia oli täällä. Hän
kehotti lady Glenarvania etsimään jotakin luolaa ryhtyäkseen kauniin
Kalypson seuraajaksi eikä pyytänyt itselleen muuta tointa kuin saada
olla "yksi häntä palvelevia nymfejä".

Näin puhellen ja ihaillen palasivat palvelijat illan tullen laivalle;
kylän ympäristössä oli nauta- ja lammaskarjaa laitumella; vehnä-,
maissi- ja maustekasvipellot, joihin ensimmäiset siemenet oli tuotu
neljäkymmentä vuotta sitten, levittivät rikkauksiaan pääkaupungin
kaduille saakka.

Samaan aikaan kuin lordi Glenarvan palasi laivalleen, saapuivat myös
_Duncanin_ venekunnat takaisin. Ne olivat muutamassa tunnissa
kiertäneet saaren. Matkalla ei ollut tavattu vähäisintäkään jälkeä
_Britanniasta_. Niinpä tästä kierroksesta oli ainoana tuloksena
Tristanin saaren lopullinen poistaminen etsiskelyn ohjelmasta.

Sen jälkeen saattoi _Duncan_ jättää tämän afrikkalaisen saariryhmän ja
jatkaa matkaansa itään. Kun kuitenkaan ei matkaan lähdetty vielä samana
iltana, se johtui siitä, että Glenarvan antoi miehistölle luvan ryhtyä
pyydystämään hylkeitä -- merivasikoita, merileijonia, merikarhuja ja
merinorsuja -- joita Falmouth-poukaman rannat olivat täynnä. Muinoin
saaren vesillä uiskenteli oikeita valaskaloja, mutta niin monet
pyydystäjät olivat niitä ahdistaneet ja keihästäneet, että niitä tuskin
oli ainoatakaan jäljellä. Hylkeitä sen sijaan oli joukoittain. Laivan
miehistö päätti käyttää yön niiden pyydystämiseen ja seuraavan päivän
taas runsaan öljyvaraston kokoamiseen.

Näin ollen lykkäytyi _Duncanin_ lähtö ylihuomiseen, 20. päiväksi
marraskuuta.

Illallista syödessä Paganel kertoi Tristanin saarista yhtä ja toista,
mikä herätti hänen kuulijoidensa mielenkiintoa. Niinpä he saivat
kuulla, että tämä saariryhmä, jonka vuonna 1506 löysi portugalilainen
Tristao da Cunha, muuan Albuquerguen tovereista, pysyi sen jälkeen
toista vuosisataa täysin tutkimattomana. Näitä saaria pidettiin, syystä
kylläkin, myrskypesäkkeinä, ja ne olivat suunnilleen samassa maineessa
kuin Bermudan saaret. Siksi ei niitä lähestytty eikä yksikään laiva
laskenut sinne muuten kuin Atlantin myrskyjen pakottamana.

Vasta vuonna 1697 sinne saapui kolme hollantilaista Itä-Intian
kauppayhtiön laivaa; tällöin laskettiin niiden maantieteellinen asema,
jonka sitten vuonna 1700 kuuluisa tähtitieteilijä Halley tarkisti.
Vuosien 1712 ja 1767 välillä sinne poikkesi muutamia ranskalaisia
merenkulkijoita ja sitten varsinkin Laperouse, joka ohjeidensa mukaan
kävi täälläkin kuuluisalla matkallaan vuonna 1785.

Nämä saaret, joissa niin harvoin käytiin, olivat jääneet
asumattomiksi, kunnes vuonna 1811 muuan amerikkalainen, Jonathan
Lambert, ryhtyi tuomaan sinne siirtolaisia. Hän saapui sinne kahden
kumppaninsa kanssa tammikuussa, ja he jäivät rohkeasti toteuttamaan
siirtokuntasuunnitelmaansa. Hyväntoivonniemen englantilainen
kuvernööri, joka oli saanut kuulla heidän menestyksestään, tarjosi
heille Englannin suojelusta. Jonathan otti sen vastaan ja nosti
telttansa katolle Englannin lipun. Niinpä olisi luullut hänen voivan
turvallisesti hallita "väkeään", johon kuului ainoastaan vanha
italialainen ja eräs portugalilainen mulatti, mutta kerran ollessaan
tutkimassa valtakuntansa rajoja hän upposi tai upotettiin -- lähemmin
ei asiasta tiedetä. Tuli vuosi 1816. Napoleon vietiin vankina St.
Helenalle, ja Englanti sijoitti häntä varmemmin vartioidakseen osaston
varusväkeä Ascensionin ja toisen Tristan da Cunhan saarelle. Tristanin
varusväkenä oli komppania Kapmaan tykistöstä ja osasto hottentotteja.
Nämä oleilivat saarella vuoteen 1821, jolloin heidät, St. Helenan
vangin kuoltua, vietiin takaisin Kapmaahan.

-- Mutta yksi ainoa eurooppalainen, Paganel lisäsi -- muuan korpraali,
skotlantilainen...

-- Mitä? Skotlantilainenko? kysyi majuri, joka aina erikoisesti piti
silmällä omia maanmiehiään.

-- Hänen nimensä oli William Glass, Paganel vastasi, -- ja hän jäi
saarelle vaimonsa ja kahden hottentotin kanssa. Pian sen jälkeen
skotlantilaiseen yhtyi kaksi englantilaista, toinen matruusi ja toinen
Thames-virran kalastaja, joka oli ennen ollut rakuunana Argentiinan
ratsuväessä, ja sitten, vielä samana vuonna 1821, pelastui eräs
_Blendon Hallin_ haaksirikkoisista nuoren vaimonsa kanssa Tristanin
saarelle. Niinpä siis tällä saarella oli vuonna 1821 kaikkiaan kuusi
miestä ja kaksi naista. Vuonna 1829 tiedetään täällä olleen seitsemän
miestä, kuusi naista ja neljätoista lasta. Vuonna 1835 oli ihmisten
lukumäärä noussut neljäänkymmeneen, ja nyt se on runsaasti
kolminkertainen.

-- Näin alkavat kansakunnat, Glenarvan lausui.

-- Minä lisäisin, Paganel jatkoi, -- täydentääkseni Tristan da Cunhan
historiaa, että minusta tämä saari tuntuu yhtä hyvin kuin Juan
Fernandez ansaitsevan Robinsonin saaren maineen. Nähkääs, joskin Juan
Fernandezille jätettiin perätysten kaksi matruusia, niin sama kohtalo
oli sattua kahdelle tiedemiehelle Tristan da Cunhalla. Vuonna 1793
joutui muuan maanmiehiäni, luonnontutkija Aubert Dupetit-Thouars,
eksyksiin kerätessään innoissaan kasveja, ja löysi laivan vasta, kun
kapteeni jo oli käskenyt nostaa ankkurin. Vuonna 1824 taas eräs teidän
maanmiehenne, rakas Glenarvan, mainio piirtäjä, Auguste Earle, jäi
tosiaankin tälle saarelle kahdeksaksi kuukaudeksi. Hänen kapteeninsa ei
muistanut, että hän vielä oli maissa, ja purjehti Kapkaupunkiin.

-- Sitäpä sopii sanoa hajamieliseksi kapteeniksi, majuri huomautti. --
Eiköhän se liene ollut teidän sukulaisenne, Paganel?

-- Ellei ollut, majuri, niin olisi ainakin ansainnut olla!

Tiedemiehen vastaus päätti tämän keskustelun.

Yön aikana oli _Duncanin_ miehistö saanut runsaan saaliin, ja noin
viitisenkymmentä suurta hyljettä oli saanut heittää henkensä.
Kun lordi Glenarvan kerran oli sallinut pyydystyksen. hän ei tietenkään
voinut kieltää saaliin käyttöä. Niinpä seuraava päivä kului öljyn
kokoamiseen, samalla kun näiden hyödyllisten eläinten vuotia
muokattiin. Matkustajat käyttivät tietenkin tätä toisen päivän
viivähdystä käydäkseen uudelleen saarella. Glenarvan ja majuri ottivat
mukaan pyssynsä ampuakseen da Cunhan riistaa. Tällä kertaa samottiin
vuoren juurelle saakka, alueelle, joka oli täynnä kuonaa, huokoista ja
mustaa laavaa ja kaikkinaisia tulivuorenpurkausten jätteitä. Vuori
kohosi sirpalekallioiden keskeltä. Olisi ollut vaikeata erehtyä tämän
huikean vuoren luonteesta, ja englantilainen kapteeni Carmichael oli
kyllä ollut oikeassa arvellessaan sitä sammuneeksi tulivuoreksi.

Metsämiehet saivat näkyviinsä muutamia villisikoja. Majuri ampui niistä
yhden. Glevarvan tyytyi pudottamaan muutamia mustia pyitä. Näistähän
laivan kokki saattoi laittaa mainiota muhennosta. Korkeammilla
paikoilla nähtiin suuri joukko vuorikauriita. Mitä taas tuli
villikissoihin, jotka olivat äkäisiä, suuria ja voimakkaita, jopa
koirillekin pelottavia, ne näyttivät viihtyvän hyvin ja aikaa myöten
varttuvan vaarallisiksi pedoiksi.

Kello kahdeksan illalla olivat kaikki jälleen laivalla, ja seuraavana
yönä jätti _Duncan_ ainiaaksi Tristan da Cunhan saaret.



AMSTERDAMIN SAARI.


John Manglesin tarkoituksena oli käydä ottamassa hiiliä
Hyväntoivonniemeltä. Hänen oli siis hiukan poikettava 37. asteelta ja
noustava kaksi astetta pohjoista kohti. _Duncan_ oli pasaatituulten
alapuolella ja kohtasi nopeita, matkalleen erittäin suotuisia
länsituulia, ns. vastapasaatituulia, joiden rajana näyttää olevan
kolmaskymmenes leveysaste. Niinpä se pääsi vajaassa kuudessa päivässä
ne noin kaksi ja puoli tuhatta kilometriä, jotka erottavat Tristan da
Cunhan Afrikan eteläkärjestä. Kello kolmen aikaan iltapuolella, 24.
päivänä marraskuuta, tuli näkyviin Table-vuori, ja vähäistä myöhemmin
totesi John ns. Signaali-vuoren, jonka ohitse tullaan poukamaan. Sinne
saavuttiin noin kahdeksan paikkeilla ja ankkuri laskettiin Kapkaupungin
satamaan.

Maantieteellisen seuran jäsenenä Paganel ei tietenkään voinut olla
tietämättä, että Afrikan eteläkärjen oli ensimmäisen kerran löytänyt
portugalilainen amiraali Bartolomeus Diaz vuonna 1486 mutta että sen
ympäri oli kulkenut vasta kuuluisa Vasco di Gama vuonna 1497. Ja
kuinkapa Paganel olisikaan voinut olla tätä tietämättä, kun Camoëns
_Lusiadeissaan_ laulaa juuri tämän suuren löytöretkeilijän kunniaa?
Mutta hän teki tästä puhuessaan kuitenkin merkillisen huomautuksen: jos
Diaz vuonna 1486, kuusi vuotta ennen Kristoffer Kolumbuksen ensimmäistä
matkaa, olisi kiertänyt löytämänsä Hyväntoivonniemen, niin olisi
Amerikan löytäminen voinut lykkäytyä epämääräiseksi ajaksi. Olihan näet
kulku tämän niemen ympäri lyhyin ja suorin tie Itä-Intiaan. Ja mitä
suuri genovalainen länteenpäin lähtiessään etsikään muuta kuin lyhyintä
tietä mausteiden maahan? Jos siis Hyväntoivonniemi olisi kierretty,
hänen retkensä olisi jäänyt tarkoituksettomaksi ja siis arvattavasti
tekemättä.

Kapkaupungin, joka sijaitsee Kap-poukaman pohjukassa, perusti vuonna
1652 hollantilainen Van Riebeck. Siitä tuli pääpaikka tärkeälle
siirtokunnalle, joka vuonna 1815 tehdyissä sopimuksissa lopullisesti
joutui Englannille. _Duncanin_ matkustajat käyttivät siellä
poikkeamista hyväkseen käydäkseen kaupunkia katsomassa.

Heillä oli aikaa vain kaksitoista tuntia, sillä yksi päivä riitti
kapteeni Johnille varastojen täydentämiseen, ja hän halusi jatkaa
matkaa 26. päivänä marraskuuta, heti aamulla.

Enempää ei muuten tarvittukaan säännöllisten ruutujen läpikulkuun tällä
Kapkaupungin nimisellä shakkilaudalla, jolla sen kolmekymmentätuhatta
asukasta, toiset valkoisia, toiset mustia, näyttelevät kuninkaan,
kuningattaren, juoksijan tai talonpojan, jotkut ehkä hevosenkin osaa.
Näin ainakin Paganel lausui. Ja tosiaan, kun on nähnyt kaupungin
kaakkoispuolella olevan linnan, hallintorakennuksen ja sen puutarhan,
pörssin, museon, Bartolomeus Diazin löytönsä merkiksi pystyttämän
kiviristin ja juonut lasin pontai-viiniä, parasta mitä Constantin
alueelta saadaan, niin voi huoleti lähteä. Ja niin retkeilijämme
tekivätkin seuraavana päivänä aamun valjetessa. _Duncan_ levitti
viisto-, harus-, keula- ja latvapurjeet ja kaarsi muutamaa tuntia
myöhemmin kuuluisan Myrskyniemen, jolle Portugalin hyväntoivoinen
kuningas Juhana II täysin aiheettomasti antoi Hyväntoivonniemen nimen.

Kapkaupungista Amsterdamin saarelle lasketaan olevan runsaasti
viisituhatta kilometriä; suotuisissa oloissa saattoi _Duncan_ tehdä
matkan noin kymmenessä päivässä. Ja retkeilijät tuntuivat tosiaan
olevan luonnonvoimien suosiossa, toisin kuin pampan poikki samotessaan.
Tuuli ja vesi, jotka mantereella olivat liittoutuneet heitä vastaan,
olivat nyt ryhtyneet viemään heitä eteenpäin.

-- Ah, meri! meri! Paganel toisteli, -- se on ihmisvoimien etevin
harjoituskenttä, ja laiva on kulttuurin varsinainen kulkuneuvo!
Ajatelkaa, ystäväni! Jos maapallo olisi vain mannerta, ei siitä vielä
yhdeksännellätoista vuosisadalla tunnettaisi tuhannetta osaa. Katsokaa
vain, kuinka on suurten mannerten sisäosien laita. Siperian aroille,
Keski-Aasian ylängöille, Afrikan sademetsiin, Amerikan preerioille,
Australian autiomaihin, napaseutujen jäisille lumikentille ihminen
uskaitaa tuskin yrittäkään ja uskaliainkin epäröi. Ei pääse kulkemaan.
Kulkuneuvot ovat riittämättömät. Kuumuus, taudit, alkuasukkaiden
julmuus ovat usein auttamattomina esteinä. Parikymmentä kilometriä
erämaata erottaa ihmisiä enemmän kuin viisisataa kilometriä vettä!
Toisella rannalla ollaan toisen rannan naapureita, mutta muukalaisia,
kun vain metsäkin on erottamassa! Englanti on Australian rajalla, kun
taas Egypti esimerkiksi tuntuu olevan miljoonien kilometrien päässä
Senegalista ja Peking toisella puolella maapalloa kuin Pietari!
Valtameren yli on nykyään helpompi kulkea kuin Saharan poikki
kapeimmaltakaan kohdalta, ja merten ansio on, kuten muuan
amerikkalainen oppinut sattuvasti on sanonut, että maailman eri osien
välille on syntynyt yleinen sukulaisuus.

Paganel oli puhunut innostuneesti, eikä majurillakaan ollut yhtään
sanaa tingittävänä tästä valtameren ylistyksestä. Jos Harry Grantin
etsimiseksi olisi täytynyt seurata 37. leveysastetta yksinomaan maata
pitkin, ei yritykseen olisi voitu lainkaan ryhtyä; mutta nyt kantoi
meri rohkeat etsijät maasta toiseen ja 6. päivänä joulukuuta, aamun
sarastaessa, nousi uusi vuori näkyviin aaltojen keskeltä.

Se oli Amsterdamin saari, jonka asema on 37° 47' leveyttä ja 77° 34'
pituutta ja jonka korkein huippu näkyy kirkkaalla ilmalla
yhdeksänkymmenen kilometrin päähän. Kello kahdeksan aikana sen vielä
epämääräinen muoto muistutti hyvinkin Teneriffan huippua.

-- Ja niinmuodoin, Glenarvan huomautti, -- se on myös samanlainen kuin
Tristan da Cunha.

-- Järkevästi päätelty, Paganel vastasi, -- sen
maantieteellis-mittausopillisen selviön mukaan, että jos jotkut kaksi
saarta ovat kolmannen näköisiä, ne ovat myös keskenään yhdennäköisiä.
Minä lisäisin, että samoin kuin Tristan da Cunha, myös Amsterdamin
saari on ja on ollut yhtä rikas hylkeistä ja Robinsoneista.

-- Onko siis Robinsoneja kaikkialla? lady Helena kysyi.

-- Kautta kunniani, rouva, Paganel vastasi, -- minä tunnen vähän
saaria, joilla ei olisi ollut sen luontoisia seikkailuja; jopa paljon
ennen kuin teidän kuolematon maamiehenne, Daniel Defoe, kirjoitti
romaaninsa, oli sattuma sen jo toteuttanut.

-- Herra Paganel, Mary Grant sanoi, -- sallitteko minun tehdä teille
yhden kysymyksen?

-- Kaksi, rakas neiti, ja minä lupaan vastata niihin.

-- No, nuori neito jatkoi, -- olisiko teistä hyvin kamalaa joutua
olemaan autiolla saarella?

-- Minustako? Paganel huudahti.

-- No no, ystäväni, majuri huomautti, -- älkää nyt sentään selittäkö,
että se on teidän hartain halunne!

-- Sitä en väitä, maantieteilijä vastasi, -- mutta sellainen seikkailu
ei olisi minusta kovin ikäväkään. Minä aloittaisin uuden elämän.
Metsästäisin, kalastaisin, asuisin talvella luolassa, kesällä puussa,
rakentaisin varastopaikkoja sadolle; sanalla sanoen, asuttaisin
saareni.

-- Ihan yksinännekö?

-- Yksin tietenkin, jos tarvittaisiin. Muuten, onko ihminen milloinkaan
yksin? Eikö hän voi valita itselleen ystäviä eläimistä, kesyttää nuorta
vuohenkaritsaa, puhuvaa papukaijaa, ovelaa apinaa? Ja jos kohtalo
lähettää luoksenne jonkun kumppanin, kuten Robinsonille uskollisen
Perjantain, mitä ihminen vielä tarvitsee ollakseen onnellinen? Kaksi
ystävystä yhdellä kalliolla, sitähän on onni! Olettakaa esimerkiksi,
että majuri ja minä...

-- Kiitoksia, majuri vastasi, -- minulla ei ole halua ryhtyä
Robinsoniksi, ja minä sovin sellaiseen perin huonosti.

-- Rakas herra Paganel, lady Helena puuttui puheeseen, -- teidän
mielikuvituksenne vie teidät taas utukuvien maille. Mutta todellisuus
on luullakseni hyvin erilainen kuin unelma. Te ajattelette vain
sellaista kuviteltua Robinsonia, joka huolellisesti sijoitetaan hyvin
valitulle saarelle ja jota luonto kohtelee hemmoitellen! Te näette
asioista vain parhaan puolen!

-- Mitä, rouva, ettekö usko, että ihminen voisi olla onnellinen
autiolla saarella?

-- En. Ihminen on luotu yhdyselämää eikä eristäytymistä varten.
Yksinäisyyden täytyy synnyttää epätoivoa. Se on vain ajan kysymys. Se
että alussa aineellisen toimeentulon huolet, elämän tarpeet, vaatisivat
aalloista juuri pelastuneen kaiken huomion, että nykyhetken
välttämättömyys kääntäisi hänen ajatuksensa pois tulevaisuuden
toivottomuudesta, on kyllä mahdollista. Mutta sitten, kun hän tuntee
itsensä yksinäiseksi, olevansa kaukana vertaisistaan, ilman toivoa
saada nähdä jälleen maansa ja omaisensa, mitä hän ajatteleekaan, mitä
kärsiikään? Hänen saarensa on koko maailma. Koko ihmiskunta supistuu
häneen, ja kun kuolema tulee, kamala kuolema tässä yksinäisyydessä, hän
on kuin maailman viimeinen ihminen sen viimeisenä päivänä. Uskokaa
minua, Paganel, parempi on, ettei tarvitse olla se ihminen.

Paganel alistui, vaikka haikein mielin, lady Helenan todisteluun, ja
keskustelua jatkettiin näin yksinäisyyden eduista ja haitoista, kunnes
_Duncan_ laski ankkurin puolentoista kilometrin päähän Amsterdamin
saaren rannasta.

Tähän erilliseen ryhmään Intian valtameressä kuuluu kaksi saarta, jotka
ovat noin viidenkymmenenviiden kilometrin päässä toisistaan, samalla
meridiaanilla kuin Intian niemimaan kärki; pohjoisempana on Amsterdamin
eli Pyhän Pietarin saari, etelämpänä Pyhän Paavalin saari, mutta on
myönnettävä, että sekä maantieteilijät että merenkulkijat ovat usein
sekoittaneet ne.

Nämä saaret löysi joulukuussa 1796 hollantilainen Vlaming, ja
niitä tutki sittemmin d'Entrecasteaux, joka _Esperance_- ja
_Recherche_-nimisillä laivoilla oli etsimässä Laperousea. Tästä
matkasta johtuu saarten sekoittaminen toisiinsa. Merenkulkija Barrow,
Beautemps-Beaupre d'Entrecasteauxin kartassa, Horsburg, Pinkerton ja
muut maantieteilijät ovat säännöllisesti esittäneet Pyhän Pietarin
saarta Pyhän Paavalin saarena ja päinvastoin. Vuonna 1859 välttivät
itävaltalaisen fregatin _Novaran_ upseerit tekemästä tätä erehdystä,
jonka Paganel erikoisesti tahtoi oikaista.

Pyhän Paavalin saari, joka on Amsterdamin saaren eteläpuolella, on
asumaton, kartiomaisesta vuoresta, arvatenkin entisestä tulivuoresta,
muodostunut luoto. Amsterdamin saari taas, jonne vene kuljetti
_Duncanin_ matkustajat, on noin kaksikymmentä kilometriä
ympärysmitaltaan. Siellä asuu muutamia vapaaehtoisia maanpakolaisia,
jotka ovat valinneet itselleen tämän kaukaisen asuinpaikan. He valvovat
kalastusta, joka koko saaren tavoin kuuluu eräälle herra Otovanille,
Reunion-saaren kauppiaalle. Tämä hallitsija, jota Euroopan suurvallat
eivät vielä ole tunnustaneet, nostaa täältä pankkitililleen
seitsemänkymmentäviisi tai kahdeksankymmentä tuhatta frangia
kalastamalla, suolaamalla ja myymällä "cheilodactylus'ta", jota
tavallisessa puheessa sanotaan turskaksi.

Muuten tämä Amsterdamin saari oli määrätty tulemaan ja jäämään
ranskalaiseksi. Se kuului heti alusta alkaen, ensimmäisen
valtaajan oikeudella herra Caminille, laivanvarustajalle Bourbonin
Saint-Denisistä; sitten se luovutettiin, jonkinlaisen kansainvälisen
sopimuksen nojalla eräälle puolalaiselle, joka piti malgachelaisia
orjia sitä viljelemässä. Mikä on puolalaista, on ranskalaista, tässä
tapauksessa vieläpä niin täydellisesti, että puolalainen saari muuttui
jälleen ranskalaiseksi herra Otovanin haltuun joutuessaan.

_Duncanin_ saapuessa sinne 6. päivänä joulukuuta 1864 oli sen väestönä
kolme asukasta, yksi ranskalainen ja kaksi mulattia, kaikki kolme
edellä mainitun kauppiaan ja omistajan palveluksessa. Jo hyvin iäkäs
ranskalainen, kunnianarvoisa herra Viot, edusti varsin kohteliaasti
saaren isäntää, etenkin saatuaan puristaa maanmiehensä Paganelin kättä.
Hän lausui, että hänelle oli onnen päivä, kun hän sai vastaanottaa
niin miellyttäviä vieraita. Pyhän Pietarin saarella kävi vain
hylkeenpyytäjiä ja joku valaanpyytäjä, karkeatapaista väkeä, joka ei
ole juurikaan sivistynyt seurusteltuaan "meren koirien" kanssa.

Viot esitteli alamaisensa, molemmat mulatit; lukuunottamatta muutamia
sisämaassa eläviä villisikoja ja useita tuhansia tyhmiä pingviinejä,
oli nyt koolla saaren koko elävä asujamisto. Pieni hökkeli, jossa nämä
kolme saarelaista asuivat, sijaitsi lounaassa luonnonsataman
pohjukassa, joka oli syntynyt siten, että osa vuorta oli murtunut.

Juuri vähää ennen Otovan I:n hallituskautta oli Pyhän Pietarin saari
ollut haaksirikkoisten turvapaikkana. Paganel herätti kuulijoissaan
suurta mielenkiintoa aloittamalla ensimmäisen kertomuksensa sanoilla:
_Kahden Amsterdamin saarelle jätetyn skotlantilaisen tarina_.

Se tapahtui vuonna 1827. Englantilainen laiva _Palmira_ huomasi saaren
tullessa näkyviin ilmaan nousevan savua. Kapteeni lähestyi rantaa ja
näki pian kaksi miestä, jotka antoivat hätämerkkejä. Hän lähetti maihin
veneen, joka toi tullessaan Jacques Painen, kaksikymmentäkaksivuotiaan
miehen, ja Robert Proudfootin, joka oli noin neljänkymmenenkahdeksan
ikäinen. Nämä kovaonniset olivat tuskin enää ihmisen näköisiä.
Kahdeksantoista kuukautta he olivat eläneet melkein ilman ruokaa ja
raikasta vettä, elätelleet itseään simpukoilla, kalastelleet huonolla
koukkupahaisella, saaneet silloin tällöin kiinni jonkun eksyneen
villisianporsaan, mutta eivät nyt kolmeen päivään olleet syöneet
mitään, vaan valvoneet kuin vestaalit tulen ääressä, jonka olivat
sytyttäneet viimeisellä taulanpalasellaan, ja jota ei milloinkaan
saanut laskea sammumaan, niin että he kuljettivat sitä mukana
retkillään kalleimpana aarteenaan; he olivat siis viettäneet puutteen
ja kärsimysten täyttämää kurjaa elämää. Painen ja Proudfootin oli
laskenut maihin eräs hylkeenpyynnissä ollut kuunari. Kalastajien
piirissä vallitsevan tavan mukaan heidän piti kuukauden päivät koota
ihraa ja öljyä odotellessaan kuunarin paluuta; mutta kuunari ei
palannutkaan. Viisi kuukautta myöhemmin laski Van Diemenin
maahan matkalla ollut _Hope_, saaren rantaan, mutta jostakin
käsittämättömästä, julmasta oikusta sen kapteeni kieltäytyi ottamasta
skotlantilaisia mukaansa ja purjehti pois antamatta heille leivänmurua
tai hiilenpalasta. Epäilemättä nuo molemmat onnettomat olisivat ennen
pitkää kuolleet, ellei _Palmira_ olisi sattunut kulkemaan Amsterdamin
saaren läheltä ja ottanut heitä mukaansa.

Toinen seikkailu, jonka Amsterdamin saaren historia -- jos tällaisella
kalliolla voi olla historiaa -- mainitsee, on ranskalaisen kapteeni
Peronin tarina. Se alkaa muuten samalla tavoin kuin molempain
skotlantilaisten ja päättyy myös samoin: vapaaehtoinen maihinnousu
saarelle, laiva, joka ei palaa, ja vieras laiva, jonka tuulten oikku
tuo tänne neljänkymmenen kuukauden kuluttua. Mutta kapteeni Peronin
oleskelun aikana sattui verinen murhenäytelmä, ja siinä on omituista
yhtäläisyyttä niiden kuviteltujen tapahtumien kanssa, jotka odottivat
Daniel Defoen sankaria hänen palatessaan saarelleen.

Kapteeni Peron oli noussut maihin yhdessä neljän matruusin kanssa:
kahden englantilaisen ja kahden ranskalaisen; heidän oli määrä
viidentoista kuukauden ajan pyydystää merileijonia. Pyynti onnistui
hyvin, mutta kun nuo viisitoista kuukautta olivat kuluneet, laiva ei
palannutkaan, ja kun elintarvikkeet alkoivat loppua, syntyi
"kansainvälisiä selkkauksia". Molemmat englantilaiset nousivat kapinaan
kapteeni Peronia vastaan, jonka he olisivat tappaneet, elleivät hänen
maanmiehensä olisi rientäneet hänen avukseen. Tästä hetkestä aina
lähtöön saakka molemmat puolet vaanivat toisiaan yötä päivää, aina
aseissa, milloin voittajina, milloin vuorostaan voitettuina, ja
viettivät hirvittävää elämää kurjuudessa ja ahdistuksessa. Ja varmaan
olisi toinen puolue lopulta tuhonnut toisen, ellei muuan englantilainen
laiva olisi noutanut näitä onnettomia, jotka kurja kansallisuuskysymys
saattoi riitaan autioilla kallioilla Intian valtameressä.

Tällaiset olivat nämä seikkailut. Kaksi kertaa joutui Amsterdamin saari
olemaan suojapaikkana sinne joutuneille merimiehille, jotka kaitselmus
molemmilla kerroilla pelasti kurjuudesta ja kuolemasta. Mutta myöhemmin
ei yksikään laiva ole haaksirikkoutunut näillä vesillä. Laivanhylystä
olisi ajautunut pirstaleita rannalle, ja haaksirikkoisia olisi saapunut
Viotin kalastusasemalle; mutta ukko oli jo monta vuotta asunut saarella
eikä hänen koskaan ollut tarvinnut tarjota vieraanvaraisuuttaan meren
uhreille. _Britanniasta_ ja kapteeni Grantista hän ei tiennyt mitään.
Tämän haaksirikon näyttämönä ei ollut Amsterdamin saari eikä Pyhän
Paavalin saarikaan, missä valaanpyytäjät ja kalastajat usein kävivät.

Glenarvania ei tämä vastaus kummastuttanut eikä hän tullut
alakuloiseksi. Näillä eri satamiin poikkeamisillaan tiesivät hänen
kumppaninsa ja hän itse kyselevänsä kapteeni Grantia sieltä, missä hän
ei ollut, eikä sieltä, missä hän oli. He tahtoivat vain todeta, että
hän ei ollut tällä kohtaa määrättyä leveysastetta, siinä kaikki.
_Duncanin_ lähtö määrättiin siis seuraavaksi päiväksi.

Iltaan saakka viipyivät vieraat saarella, joka on hyvin viehättävän
näköinen. Mutta sen eläimistö jä kasvisto eivät olisi täyttäneet
tarkimmankaan luonnontutkijan muistikirjaa. Nelijalkaisten, lintujen,
kalojen ja valaiden luokat käsittivät vain muutamia villisikoja,
myrskylintuja, albatrosseja, ahvenia ja hylkeitä. Lämpimiä lähteitä ja
rautapitoista vettä pulppusi siellä täällä mustahkosta laavasta, ja ne
työnsivät paksua huurua tuliperäisen maan ylle. Muutamat näistä
lähteistä olivat hyvin kuumia. John Mangles tutki niistä erästä
lämpömittarilla, joka osoitti kahdeksankymmentä astetta Celsiusta.
Muutaman askelen päästä merestä saadut kalat saattoi viidessä
minuutissa keittää tässä melkein kiehuvassa vedessä; Paganel päättikin
sen vuoksi olla uimatta siinä.

Pitkän kävelyretken jälkeen Glenarvan lausui illansuussa jäähyväiset
kunnianarvoisalle herra Viotille. Kaikki toivottivat hänelle kaikkea
mahdollista menestystä autiolla saarellaan. Vanhus puolestaan toivotti
mitä parasta onnea retkikunnan etsiskelylle, ja _Duncanin_ vene vei
matkustajat laivaan.



JACQUES PAGANELIN JA MAJURI MACNABBSIN VEDONLYÖNNIT.


Joulukuun 7. päivänä kello kolme aamulla paloi jo tuli _Duncanin_
pannuissa; varppikela oli täydessä toimessa; ankkuri kääntyi pystyyn ja
nousi pienen sataman hiekkapohjasta, potkuri pantiin pyörimään, ja
laiva lähti väljille vesille. Kun matkustajat kello kahdeksan aikaan
nousivat kannelle, Amsterdamin saari häipyi jo näköpiirin usviin. Se
oli viimeinen pysähdyspaikka matkalla pitkin 37. leveysastetta, noin
kuuden tuhannen kilometrin päässä Australian rannikosta. Jos
länsituulta yhä kestäisi ja meri pysyisi suotuisana, _Duncan_ saapuisi
perille kahdentoista päivän kuluttua.

Mary ja Robert Grant tunsivat liikutusta katsellessaan näitä vesiä,
joita _Britannia_ varmaan oli kyntänyt muutamia päiviä ennen
uppoamistaan. Täällä, ehkä oli jo aluksensa hallinnan ja miehiä
menettänyt kapteeni Grant, kamppaillut Intian valtameren hirvittäviä
myrskyjä vastaan ja huomannut ajautuvansa rannikkoa kohti
vastustamattomalla voimalla. John Mangles näytti nuorelle neidolle
laivan kartoille merkityt merivirrat ja selitti hänelle niiden
muuttumattoman suunnan. Muiden muassa vie eräs Intian valtameren halki
kulkeva virta Australian mantereelle, ja sen vaikutus tuntuu lännestä
itään sekä Tyynellä valtamerellä että Atlantilla. Niinpä kun
_Britannian_ mastot olivat poikki ja peräsin epäkunnossa, niin että
alus oli avuttomana tuulten ja aaltojen ajeltavana, sen oli täytynyt
paiskautua maihin ja murskautua.

Tässä ilmeni kuitenkin muuan pulma. _Mercantile and Shipping Gazetten_
mukaan oli viimeiset tiedot kapteeni Grantista saatu Callaosta
toukokuun 30. päivänä 1862. Kuinka saattoi _Britannia_ 7. päivänä
kesäkuuta, kahdeksan päivää sen jälkeen, kun se oli lähtenyt Perun
rannikolta, olla Intian merellä? Kun Paganelilta kysyttiin tätä
seikkaa, hän antoi siihen niin todennäköisen vastauksen, että
epäilevimmätkin olisivat siihen tyytyneet.

Oli ilta, 12. päivänä joulukuuta, kuusi päivää Amsterdamin saarelta
lähdettyä. Lordi ja lady Glenarvan, Robert ja Mary Grant, kapteeni John
MacNabbs ja Paganel juttelivat salongissa. Tavan mukaan oli
puheenaiheena _Britannia_, sillä tätä laivalla olevat alinomaa
ajattelivat. Silloin tehtiin äkkiä edellä mainittu huomautus, joka heti
tyrmäsi toiveikkaat ajatukset.

Kun Glenarvan teki tämän odottamattoman huomautuksen, Paganel kohotti
äkkiä päätään. Mitään vastaamatta hän meni sitten etsimään asiakirjaa.
Palatessaan hän vain kohautti olkapäitään kuten mies, jota hävettää,
että hän hetkeksikään oli antanut sellaisen mitättömyyden hämmentää
itseään.

-- No, rakas ystävä, Glenarvan sanoi, -- vastatkaa edes jotakin!

-- En, Paganel sanoi, -- minä päinvastoin teen vain yhden kysymyksen ja
käännyn siinä kapteeni Johnin puoleen.

-- Kysykää, herra Paganel, John Mangles lausui.

-- Voiko hyväkulkuinen laiva kulkea yhdessä kuukaudessa yli koko sen
osan Tyyntä valtamerta, joka on Amerikan ja Australian välillä?

-- Kyllä, jos se vuorokaudessa kulkee noin kolmesataa kilometriä.

-- Onko se mikään tavaton nopeus?

-- Ei ensinkään. Moni purjelaiva kulkee usein parempaakin vauhtia.

-- No niin, Paganel lausui silloin, -- sen sijaan, että asiakirjassa
mainitaan '7. päivä kesäkuuta', olettakaamme, että meri on syönyt tästä
päivämäärästä pois yhden numeron, ja lukekaamme siis joko 17. päivä
kesäkuuta tai 27. päivä, ja asia on selvä.

-- Tosiaan, lady Helena vastasi, -- toukokuun 30:nnen ja kesäkuun
27:nnen päivän välillä...

-- On kapteeni Grant voinut kulkea Tyynen valtameren poikki ja saapua
Intian merelle!

Tämä Paganelin päätelmä herätti vilkasta tyydytystä.

-- Siinä selvisi vielä yksi seikka, Glenarvan lausui, -- ja se on
ystävämme ansiota! Meidän on siis vain pyrittävä Australiaan ja
etsittävä _Britannian_ jälkiä sen länsirannikolta.

-- Tai itärannikolta, John Mangles huomautti.

-- Siinä olette oikeassa, John. Asiakirjassa ei mikään osoita, että
onnettomuus olisi tapahtunut länsi- eikä itärannalla. Meidän on siis
etsiskeltävä niiltä molemmilta kohdilta, missä 37. leveysaste leikkaa
Australiaa.

-- Onko tässä suhteessa siis epäselvyyttä, mylord? nuori neito kysyi.

-- Ei suinkaan, neiti, John Mangles riensi vastaamaan haluten
haihduttaa Mary Grantin huolestumisen. -- Mylord tahtoo varmaankin
huomauttaa, että jos kapteeni Grant olisi joutunut maihin Australian
itärannikolla, hän olisi melkein heti saanut apua. Koko tämä rannikko
on näet englantilaista, siirtolaisten asuttamaa. _Britannian_ miehistön
ei olisi tarvinnut kulkea kahtakymmentä kilometriä tavatakseen
maanmiehiä.

-- Oikein, kapteeni John, Paganel lausui. -- Minä olen samaa mieltä.
Itärannikolla, Twofold-lahden rannalla, Edenin kaupungissa, ei kapteeni
Grant olisi ainoastaan saanut suojaa englantilaisessa siirtolassa, vaan
myöskin mahdollisuuden palata Eurooppaan.

-- Haaksirikkoiset eivät siis ole voineet saada samaa apua siinä
Australian osassa, jota kohti _Duncan_ nyt meitä vie? lady Helena
kysyi.

-- Eivät, rouva, Paganel vastasi, -- rannikko on autio. Sieltä ei vie
yhtäkään tietä Melbourneen tai Adelaideen. Jos _Britannia_ on
murskautunut sen rannikon kareihin, se on ollut yhtä avuton kuin jos se
olisi haaksirikkoutunut Afrikan kolkoilla erämaarannoilla.

-- Mutta kuinka sitten isäni on käynyt näinä kahtena vuonna? Mary Grant
kysyi.

-- Rakas Mary, Paganel vastasi, -- pidättehän varmana, eikö totta, että
kapteeni Grant on haaksirikon jälkeen päässyt Australian mantereelle?

-- Niin teen, herra Paganel, nuori neito vastasi.

-- No, kuinka on kapteeni Grantin käynyt maihin päästyään? Sen
olettaminen on helppoa. On vain kolme mahdollisuutta. Joko Harry Grant
ja hänen kumppaninsa ovat päässeet johonkin englantilaiseen siirtolaan
tai joutuneet alkuasukasten käsiin, tai sitten he ovat menehtyneet
Australian laajoissa autiomaissa. Paganel vaikeni ja etsi kuulijainsa
katseista hyväksymistä päätelmilleen.

-- Jatkakaa, Paganel, lordi Glenarvan sanoi.

-- Minä jatkan, Paganel vastasi; -- ja ensinnäkin hylkään ensimmäisen
mahdollisuuden. Harry Grant ei ole voinut saapua englantilaiseen
siirtolaan, sillä silloin hänen pelastumisensa olisi ollut varma ja hän
olisi jo kauan sitten ollut lastensa luona Dundeen kelpo kaupungissa.

-- Isä-parka! Mary Grant huokasi, -- kaksi vuotta erossa meistä!

-- Anna herra Paganelin puhua, sisko, Robert sanoi, -- hän ilmoittaa
meille lopuksi...

-- Ah, poikani, en! Kaikki, mitä voin vakuuttaa, on se, että kapteeni
Grant on australialaisten vankina tai...

-- Mutta nämä alkuasukkaat, lady Glenarvan kysyi nopeasti, -- eivätkö
ne ole...

-- Rauhoittukaa, rouva, vastasi tiedemies, joka ymmärsi lady Helenan
ajatuksen, -- nämä alkuasukkaat ovat tosin villejä, eläimellisiä,
ihmisälyn alhaisimmalla asteella, mutta hyväntapaisia eivätkä
verenhimoisia, kuten heidän naapurinsa Uudessa Seelannissa. Jos he ovat
ottaneet _Britannian_ haaksirikkoiset vangiksi, niin he eivät koskaan
uhanneet näiden henkeä, siinä saatte uskoa minua. Kaikki tutkijat ovat
yksimielisiä siitä, että australialaiset kammoavat verenvuodatusta, ja
monta kertaa he ovat saaneet näistä uskollisia liittolaisia torjuessaan
heitä paljoa julmempien rikollisjoukkojen hyökkäyksiä.

-- Kuulkaa, mitä herra Paganel sanoo, lady Helena lausui kääntyen Mary
Grantin puoleen. -- Jos isänne on alkuasukkaiden käsissä, kuten muuten
asiakirjain mukaan on luultavaa, niin me löydämme hänet.

-- Mutta jos hän on eksynyt äärettömiin autiomaihin? neito huomautti
katsahtaen kysyvästi Paganeliin.

-- Niin me löydämme hänet sittenkin! maantieteilijä huudahti
luottavaisella äänellä. -- Eikö totta, ystäväni?

-- Epäilemättä, vastasi Glenarvan, joka halusi antaa keskustelulle
hilpeämmän suunnan. -- Mutta minä en oletakaan eksymistä...

-- Enkä minä, Paganel vahvisti.

-- Onko Australia suurikin? Robert kysyi.

-- Australia, poikani, on pinta-alaltaan noin seitsemänsataa
seitsemänkymmentäviisi tuhatta miljoonaa hehtaaria eli toisin sanoen
niin suuri kuin neljä viidettäosaa Euroopasta.

-- Niinkö suuri? majuri kysyi.

-- Niin, MacNabbs, melkein metrilleen. Ettekö myönnä, että semmoista
maata jo voi sanoa mantereeksi, kuten asiakirjassa sanotaan?

-- Varmaan, Paganel.

-- Mutta omituista, tiedemies lisäsi, -- että vain harva tutkija on
kuitenkaan kadonnut tässä laajassa maassa. Luulenpa melkein, että
Leichardt on ainoa, jonka kohtalosta ei ole tietoa, ja olen
Maantieteellisessä seurassa kuullut, että MacIntyre luuli löytäneensä
jälkiä hänestä.

-- Eikö Australian kaikissa osissa ole vielä käyty? lady Glenarvan
kysyi.

-- Ei, rouva, kaukana siitä! Paganel vastasi. -- Tätä mannerta ei
tunneta sen paremmin kuin Sisä-Afrikkaa, eikä kuitenkaan rohkeista
löytöretkeilijöistä ole ollut puutetta. Vuodesta 1606 vuoteen 1862
ainakin viisikymmentä tutkijaa on matkustellut sen sisämaassa ja
rannikoilla maata tutkien.

-- Oho, viisikymmentäkö? majuri lausui epäilevän näköisenä.

-- Niin, MacNabbs, ainakin niin monta. Minä puhun nimittäin
merenkulkijoista, jotka ovat tutkineet Australian rannikkoa keskellä
tuntemattomilla vesillä purjehtimisen vaaroja, ja niistä
retkeilijöistä, jotka ovat tunkeutuneet tämän laajan maan sisäosiin.

-- Mutta viidessäkymmenessä on sentään kovin monta, majuri huomautti.

-- On, mutta minä menen vielä pitemmälle, MacNabbs, maantieteilijä
kivahti, kuten aina vastaväitteistä kiihtyneenä.

-- Tehkää se, Paganel!

-- Jos te ärsytätte minua, niin minä luettelen arvelematta nämä
viisikymmentä nimeltä.

-- No, no! majuri sanoi tyynesti. -- Nuo tiedemiehet eivät sitten
epäile mitään!

-- Majuri, Paganel sanoi, -- panetteko vetoon Purdey Moore &
Dickson-kiväärinne minun Secretan-kaukoputkeani vastaan?

-- Miksen, Paganel, jos teitä huvittaa, MacNabbs vastasi.

-- Hyvä on, majuri! tiedemies huudahti, -- silloin tiedän kiväärin,
jolla te ette enää ammu kauriita ettekä kettuja, ellen anna sitä teille
lainaksi, kuten kuitenkin aina tulen kernaasti tekemään.

-- Paganel, majuri vastasi vakavasti, -- kun tarvitsette minun
kaukoputkeani, se on aina käytettävissänne.

-- Alkakaamme siis, Paganel lausui. -- Hyvät naiset ja herrat, te
olette tuomareita. Sinä, Robert, pidät kirjaa.

Lordi ja lady Glenarvan, Mary ja Robert, majuri ja John Mangles, joita
kiista huvitti, valmistautuivat kuuntelemaan maantieteilijää. Koskihan
se sitä paitsi Australiaa, jonne _Duncan_ heitä juuri vei, joten sen
historiaa ei olisi voinut kertoa sopivammalla hetkellä. Paganelia
kehotettiin siis aloittamaan muistitaidon näytöksensä.

-- Mnemosyne! hän huudahti, -- muistin jumalatar, neitseellisten
runotarten äiti, avusta uskollista ja palavaa palvelijaasi! Siitä on
kaksisataa viisikymmentäkahdeksan vuotta, ystäväni, kun Australia vielä
oli tuntematon. Uumoiltiin tosin suuren eteläisen mantereen olevan
olemassa; kaksi teidän brittiläisen museonne kirjastossa säilytettyä
karttaa, rakas Glenarvan, vuodelta 1550 mainitsevat Aasian
eteläpuolella suuren maan, jota ne nimittävät Portugalin Suureksi
Jaavaksi. Mutta näiden karttojen alkuperä ei ole kiistämätön. Siirryn
siis seitsemännelletoista vuosisadalle, vuoteen 1606. Sinä vuonna eräs
espanjalainen purjehtija, Quiros, löysi maan, jolle hän antoi nimeksi
Australia de Espiritu Santo -- Pyhän Hengen etelämaa. Muutamat tutkijat
ovat väittäneet, että hän oli löytänyt Uusien Hebridien saaret eikä
Australiaa. Minä en käy kiistelemään siitä. Merkitse muistiin tämä
Quiros, Robert, ja siirtykäämme seuraavaan.

-- Yksi, Robert sanoi.

-- Samana vuonna jatkoi Luiz Vaz de Torres, joka komensi Quiroksen
toista laivuetta, uusien maiden tutkimista kauemmas etelään. Mutta
varsinaisen suuren löydön kunnia kuuluu hollantilaiselle Theodoric
Hertogelle. Hän saapui Australian länsirannikolle 15:nnen leveysasteen
kohdalla ja nimitti sen laivansa mukaan _Eendrachtiksi_. Hänen
jälkeensä löytöretkeilijöiden lukumäärä lisääntyy nopeasti. Vuonna 1618
Zeachen löysi Arnheimin ja Diemenin maiden pohjoisrannan. Vuonna 1619
kulki Jean Edels pitkin länsirannikkoa ja antoi sille oman nimensä.
Vuonna 1622 eteni Leuwin saman nimiseen niemeen saakka. Vuonna 1627
Nuitz ja Witt, toinen lännessä, toinen idässä, täydensivät edeltäjiensä
löytöjä, ja heidän jälkeensä tuli kapteeni Carpenter, joka tunkeutui
laivoillaan siihen laajaan poukamaan, jota vieläkin sanotaan
Carpentaria-lahdeksi. Vihdoin, vuonna 1642, purjehti kuuluisa
merenkulkija Tasman Van Diemenin saaren ympäri, jonka hän luuli
kuuluvan mannermaahan, ja antoi sille Batavian kenraalikuvernöörin
nimen, jonka jälkimaailma oikeudenmukaisesti on muuttanut Tasmaniaksi.
Nyt oli purjehdittu Australian ympäri; tiedettiin, että sitä ympäröivät
Tyynen valtameren ja Intian meren vedet, ja vuonna 1665, juuri siihen
aikaan, jolloin hollantilaisten purjehtijoiden loistoaika oli
loppumassa, annettiin tälle valtavalle Etelän saarelle nimeksi Uusi
Hollanti, jota se kuitenkaan ei saanut pitää. Kuinka monta olen nyt
maininnut?

-- Kymmenen, Robert vastasi.

-- Hyvä, Paganel jatkoi, -- pannaan siihen risti, ja minä siirryn
englantilaisiin. Vuonna 1686 saapui merirosvopäällikkö Williams
Dampier, etelän vesillä kuuluisan merirosvon la Cötren veli, monien
myötä- ja vastoinkäymisten jälkeen _Cygnet_-nimisellä laivalla Uuden
Hollannin luoteisrannalle 16° 50' leveysasteen kohdalla; hän asettui
yhteyteen alkuasukkaiden kanssa ja laati heidän tavoistaan,
köyhyydestään ja älyllisestä tasostaan hyvin laajan kertomuksen.
Hän palasi vuonna 1699 samaan lahteen, jossa Hertoge oli noussut
maihin, ei enää rosvona, vaan kuninkaalliseen laivastoon kuuluvan
_Roebuck_-nimisen aluksen päällikkönä. Siihen saakka Uuden Hollannin
löydöllä ei kuitenkaan ollut muuta merkitystä kuin maantieteellisenä
tosiasiana. Ei ajateltukaan siirtoloiden perustamista, eikä lähes
kolmen neljännesvuosisadan aikana, vuodesta 1699 vuoteen 1770, yksikään
purjehtija saapunut sinne. Mutta silloin saapui maailman kuuluisin
merenkulkija, kapteeni Cook, ja pian avautui uusi maanosa Euroopan
siirtolaisille. Kolmella mainiolla matkallaan James Cook kävi Uuden
Hollannin maissa, ensimmäisen kerran 31. päivänä maaliskuuta 1770.
Tehtyään Otaheitissa tarkkoja huomioita Venuksen kulusta auringon
ohi[1] Cook lähti pienellä _Endeavour_-nimisellä laivallaan länteen
Tyynen valtameren yli. Löydettyään Uuden Seelannin hän saapui erääseen
Australian länsirannikon lahdelmaan, jonka hän katsoi niin rikkaaksi
uusista kasvilajeista, että antoi sille Botany-Bayn nimen, joka sillä
vieläkin on. Millä tavalla hän oli tekemisissä puoliksi eläimellisten
alkuasukasten kanssa, siinä ei ole paljonkaan mielenkiintoista. Hän
jatkoi matkaansa pohjoiseen, ja 16:nnen leveysasteen kohdalla, lähellä
Kap Tribulationia, tarttui _Endeavour_ koralliriutalle, kolmenkymmenen
kilometrin päässä rannasta. Uppoamisen vaara oli mitä suurin.
Elintarvikkeet ja kanuunat heitettiin mereen, ja seuraavana yönä nosti
nousuvesi irti keventyneen aluksen, joka pysyi pinnalla sen sattuman
avulla, että reikään jäänyt korallikappale esti vuodon pääsemästä
ylivoimaiseksi. Cook pääsi laivallaan pieneen lahteen, johon laskeva
joki sai Endeavourin nimen. Laivan korjaus kesti kolme kuukautta, ja
englantilaiset yrittivät tällä välin asettua hyödylliseen yhteyteen
alkuasukasten kanssa; mutta se ei sanottavasti onnistunut, ja he
lähtivät purjehtimaan edelleen. _Endeavour_ jatkoi matkaansa
pohjoiseen. Cook halusi tietää, onko Uuden Guinean ja Uuden Hollannin
välillä salmea; uusien vaarojen jälkeen, jolloin hänen aluksensa oli
sen seitsemän kertaa uppoamaisillaan, hän löysi kauas lounaaseen
levenevän meren. Salmi oli olemassa. Sen läpi purjehdittiin. Cook nousi
maihin eräälle pienelle saarelle ja otti Englannin nimessä haltuunsa
koko tutkimansa pitkän rannikkoalueen ja antoi sille nimeksi Uusi
Etelä-Wales. Kolme vuotta myöhemmin tällä rohkealla merenkulkijalla oli
komennossaan kaksi laivaa _Adventure_ ja _Resolution_; kapteeni
Furneaux lähti _Adventurella_ tutkimaan Van Diemenin maan rannikoita ja
palasi siinä uskossa, että ne kuuluivat Uuteen Hollantiin. Vasta vuonna
1777, kolmannella matkallaan, Cook ankkuroi _Resolution_- ja
_Discovery_ laivoillaan Adventure-lahdessa Van Diemenin maan
rannikolla, ja sieltä lähdettyään hän sitten, muutamia kuukausia
myöhemmin, kohtasi kuolemansa Sandwich-saarilla.

-- Hän oli suuri mies, Glenarvan sanoi.

-- Kuuluisin merimies, mitä milloinkaan on ollut. Hänen mukanaan ollut
Banks ehdotti sitten Englannin hallitukselle rangaistussiirtolan
perustamista Botany-Bayhin. Hänen jälkeensä tänne riensi purjehtijoita
kaikista maista. Viimeisessä Laperouselta saadussa kirjeessä, joka oli
päivätty Botany-Bayssa 7. päivänä helmikuuta 1787, tämä onneton
merimies ilmoitti aikomuksenaan olevan tutkia Carpentaria-lahti ja koko
Uuden Hollannin rannikko Van Diemenin maahan saakka. Hän lähti, mutta
jäi sille tielleen. Vuonna 1788 kapteeni Philipp perusti Port
Jacksoniin ensimmäisen englantilaisen siirtokunnan. Vuonna 1791
Vancouver suoritti huomattavia tutkimuksia uuden maanosan
etelärannoilla. Vuonna 1792 Laperousea etsimään lähetetty
d'Entrecasteaux purjehti Uuden Hollannin länsi- ja eteläpuolella
löytäen tuntemattomia saaria matkallaan. Vuosina 1795 ja 1797 kaksi
nuorta miestä, Flinders ja Bass jatkoivat rohkeasti etelänrannikoiden
tutkimista kahden ja puolen metrin veneellä ja vuonna 1797 Bass kulki
Van Diemenin maan ja Uuden Hollannin välillä sen salmen läpi, joka on
saanut nimensä hänen mukaansa. Samana vuonna teki Amsterdamin saaren
löytäjä Vlaming tutkimuksia itäpuolella Swan-River-nimistä jokea, jossa
uiskenteli mitä kauneimpia mustia joutsenia. Flinders taas jatkoi
vuonna 1801 omaperäisiä tutkimuksiaan ja kohtasi 138° 58' pituus- ja
35° 40' leveysasteella Encounter-Bayssa _Geographen_ ja _Naturalisten_,
kaksi ranskalaista laivaa, joita komensivat kapteenit Baudin ja
Hamelin.

-- Ah, kapteeni Baudinko? majuri kysyi.

-- Niin! Miksi tämä huudahdus? Paganel kysyi.

-- Muuten vain. Älkää siitä huoliko; jatkakaa, rakas Paganel!

-- Minä jatkan siis lisäämällä näiden purjehtijain joukkoon kapteeni
Kingin, joka vuodesta 1817 vuoteen 1822 täydensi Uuden Hollannin
rannikoiden tuntemusta kääntöpiirien välisellä alueella.

-- Nyt on kaksikymmentäneljä nimeä, Robert sanoi.

-- Hyvä, Paganel vastasi, -- minulla on jo puolet majurin pyssystä. Ja
nyt lueteltuani merenkulkijat siirtykäämme mannermaan tutkijoihin.

-- Mainiota, herra Paganel, lady Helena lausui. -- Täytyy myöntää, että
teillä on hämmästyttävä muisti.

-- Mikä on perin merkillistä, Glenarvan lisäsi, -- miehellä, joka...

-- On niin hajamielinen, Paganel riensi jatkamaan. -- Kas, minä muistan
vain aikamääriä ja tapahtumia. Siinä kaikki.

-- Kaksikymmentäneljä, Robert toisti.

-- No, kaksikymmentäviisi, luutnantti Daws. Se tapahtui vuonna 1789,
vuotta Port Jacksonin siirtolan perustamisen jälkeen. Uuden maanosan
ympäri oli kuljettu; mutta mitä se sisälsi, sitä ei kukaan osannut
sanoa. Pitkin itärannan suuntaa kulkeva pitkä vuorijono näytti kokonaan
estävän pääsyn sisämaahan. Yhdeksän päivämatkan jälkeen oli luutnantti
Dawsin pakko kääntyä ja palata Port Jacksoniin. Samana vuonna kapteeni
Tench yritti saman vuorijonon yli, mutta onnistumatta. Nämä molemmat
epäonnistuneet yritykset pidättivät löytöretkeilijöitä kolme
vuotta ryhtymästä uudelleen tähän vaikeaan yritykseen. Vuonna 1792
siinä epäonnistui vielä eversti Paterson, rohkea afrikkalainen
löytöretkeilijä. Seuraavana vuonna kulki tavallinen Englannin laivaston
aliupseeri, uljas Hawkins, neljättäkymmentä kilometriä yli sen
linjan, jota pitemmälle hänen edeltäjänsä eivät olleet päässeet.
Kahdeksantoista vuoden ajalta ei minulla sitten ole mainittavana kuin
kaksi nimeä, äsken mainittu kuuluisa purjehtija Bass ja herra
Bareiller, eräs siirtokunnan insinööri, jotka eivät onnistuneet
edeltäjiään paremmin, ja niin joudun vuoteen 1813, jolloin vihdoinkin
löydettiin ylitysreitti Sydneyn länsipuolella. Kuvernööri Macquarie
suoritti uskalletun matkan 1815, ja Bathurstin kaupunki perustettiin
Sinivuorten toiselle puolelle. Siitä lähtien Throsby vuonna 1819,
Oxley, joka samosi maata noin viisisataa kilometriä, Howel ja Hune,
joiden lähtökohtana oli juuri Twofold-Bay, missä 37. leveysaste kulkee,
ja kapteeni Sturt, joka vuosina 1829 ja 1830 tutki Darlingin ja Murrayn
virrat, rikastuttivat maantiedettä uusilla tiedoilla ja edistivät
siirtokuntien kehittymistä.

-- Kolmekymmentäkuusi, Robert sanoi.

-- Mainiota! Minä olen voiton puolella, Paganel vastasi. -- Minun on
mainittava vielä Eyre ja Leichardt, jotka vuosina 1840 ja 1841 tutkivat
osan maata; Sturt, vuonna 1845; Gregoryn veljekset ja Helpmann, vuonna
1846 Australian länsiosassa; Kennedy, vuonna 1847, Victoria-joella ja
vuonna 1848 Pohjois-Australiassa; Gregory vuonna 1852; Austin, vuonna
1854; Gregoryn veljekset vuodesta 1855 vuoteen 1858 maan luoteisosassa;
Babbage, Torrens-järvestä Eyre-järveen; ja niin tulen vihdoin
Australian aikakirjoissa kuuluisaan matkailijaan, Stuartiin, joka teki
kolme rohkeaa matkaa halki maanosan. Hänen ensimmäinen retkensä
sisämaahan tapahtui vuonna 1860. Tuonnempana kerron, jos haluatte,
kuinka Australian halki kuljettiin neljä kertaa etelästä pohjoiseen.
Nyt rajoitun vain päättämään tämän pitkän nimiluettelon ja vuosilta
1860-1862 lisään tieteen niin uljaiden tienraivaajien joukkoon vielä
Dempsterin veljekset, Clarksonin ja Harperin, Burben ja Willsin,
Neilsonin, Walkerin, Landsboroughin, Mackinleyn, Howitin...

-- Viisikymmentäkuusi! Robert huudahti.

-- Hyvä majuri, Paganel jatkoi, -- minä annan teille kaupanpäällisiä,
sillä enhän ole vielä maininnut Duperreytä, en Bougainvilleä, en Fitz
Royta, en Wickamia, en Stokesia...

-- Riittää, majuri huusi, lukumäärän masentamana.

-- En Perouta enkä Quoyta, Paganel jatkoi kuin pikajuna, -- enkä
Bennettiä, enkä Cuninghamia, enkä Nutchelliä, en Tiersiä...

-- Armoa!

-- Enkä Dixonia, en Streleskyä, en Reidiä, en Wilkesiä, en
Mitchelliä...

-- Lopettakaa, Paganel, pyysi Glenarvan, joka nauroi katketakseen, --
älkää musertako MacNabbs-parkaa. Olkaa jalomielinen! Hän tunnustaa
itsensä voitetuksi.

-- Entä hänen pyssynsä? maantieteilijä kysyi voitonriemuisena.

-- Se on teidän, Paganel, majuri vastasi, -- ja minä muistelen sitä
haikeana. Mutta onhan teillä muisti, jolla voi voittaa kokonaisen
asevaraston.

-- On varmaan mahdotonta tuntea Australiaa paremmin, lady Helena sanoi.
-- Ei vähäisintäkään nimeä, ei vähäisintäkään tapahtumaa...

-- No, eikö vähäisintäkään tapahtumaa? majuri sanoi päätään pudistaen.

-- Häh? Mikä se on, MacNabbs, Paganel huudahti.

-- Minä sanoin, että ehkä eivät sentään aivan kaikki Australian löytöä
koskevat seikat ole teille tuttuja.

-- Esimerkiksi? Paganel lausui ylevän ylpeänä.

-- Ja jos mainitsisin teille yhden, jota ette tietäisi, annatteko
takaisin pyssyni? MacNabbs kysyi.

-- Heti paikalla, majuri!

-- Sovittu kauppa?

-- Sovittu.

-- Hyvä. Tiedättekö te, Paganel, minkä vuoksi Australia ei kuulu
Ranskalle?

-- No niin, minusta tuntuu...

-- Tai ainakin, mitä englantilaiset sanovat syyksi siihen?

-- En, majuri, Paganel vastasi levottoman näköisenä.

-- Yksinkertaisesti sen vuoksi, että kapteeni Baudin, joka ei
kuitenkaan ollut arkalasta kotoisin, pelästyi vuonna 1802
australialaisten sammakoiden kurnutusta niin, että hän mahdollisimman
nopeasti nosti ankkurin ja lähti tiehensä eikä sen koommin palannut.

-- Mitä! tiedemies huudahti. -- Puhutaanko Englannissa sellaista? Mutta
sehän on huonoa pilaa!

-- Perin huonoa, myönnän sen, majuri vastasi, -- mutta se on
Englannissa historiaa.

-- Se on roskaa! isänmaallinen tiedemies huudahti. -- Oikeinko
sellaista puhutaan vakavasti?

-- Minun on pakko myöntää, rakas Paganel, vastasi lordi Glenarvan
keskeltä yleistä naurua. -- Ettekö tosiaan tiennyt tätä?

-- En lainkaan. Mutta minä panen vastalauseeni. Englantilaisethan
sanovat meitä sammakonsyöjiksi! Eikä tavallisesti sitä pelätä, mitä
syödään.

-- Mutta niin kuitenkin sanotaan, Paganel, majuri vastasi
vaatimattomasti hymyillen.

Ja tällä tavoin jäi mainio Purdey Moore & Dickson -kivääri majuri
MacNabbsin omaisuudeksi.



INTIAN VALTAMEREN MYRSKYT.


Kaksi päivää tämän keskustelun jälkeen ilmoitti John Mangles
keskipäivämerkintänsä tehtyään, että _Duncan_ oli 113° 37'
pituuspiirillä. Matkustajat tutkivat karttaa ja huomasivat suureksi
mielihyväkseen, että enää tuskin viisi astetta erotti heidät Kap
Bernouillista. Tämän ja d'Entrecasteauxin niemen välillä on Australian
rannikko kaaren muotoinen, jonka jänteenä on 37. leveysaste. Jos
_Duncan_ olisi kulkenut päiväntasaajaa kohti, se olisi hyvin pian
saanut näkyviinsä Kap Chathamin, joka oli siitä noin kahdensadan
kilometrin päässä pohjoiseen. Nyt se purjehti siinä Intian meren
osassa, joka on Australian mantereen suojassa.

Niinpä voitiin toivoa, että neljän päivän kuluttua Kap Bernouilli
alkaisi näkyä.

Länsituuli oli siihen saakka suosinut laivan kulkua: mutta muutamia
päiviä sitten se oli alkanut heiketä ja vähitellen tyyntyi. Joulukuun
13. päivänä se taukosi kokonaan, ja veltot purjeet riippuivat pitkin
mastoja.

Ilman voimakasta potkuriaan _Duncan_ olisi ollut valtameren tyynen
ulapan vankina.

Tätä säätä saattoi kestää kuinka kauan tahansa. Illalla Glenarvan
keskusteli tästä asiasta John Manglesin kanssa. Nuori kapteeni, joka
näki hiilisäiliöittensä tyhjenevän, näytti olevan hyvin huonolla
tuulella tästä tuulettomuudesta. Hän oli nostattanut ylös kaikki
mahdolliset purjeet, jopa sivu- ja haruspurjeetkin, käyttääkseen
hyväkseen pienintäkin tuulahdusta; mutta, kuten matruusit sanoivat,
tuulta ei ollut edes yhtä lakintäyttä.

-- Mutta, Glenarvan sanoi, -- eihän meillä kuitenkaan ole liikoja
valittamista, parempihan on tyven kuin vastatuuli.

-- Siinä kyllä olette oikeassa, Mylord, John Mangles vastasi, -- mutta
juuri nämä äkilliset tyvenet ovat ilmanmuutoksen oireita. Ja siitä minä
olen levoton; me purjehdimme monsuunien[2] rajalla, jotka raivoavat
koillisesta päin lokakuusta huhtikuuhun, ja jos joudumme hiukankin
kokemaan niitä, hidastuu matkamme tuntuvasti.

-- Entä sitten, John? Jos sattuu vastoinkäyminen, siihen täytyy
alistua. Sehän merkitsisi korkeintaan vain hiukan matkan hidastumista.

-- Niin, ellei myrsky puutu asiaan.

-- Pelkäättekö sään huonontuvan? Glenarvan kysyi tarkastellen taivasta,
joka kuitenkin horisontista sen laelle saakka oli ihan pilvetön.

-- Pelkään, kapteeni vastasi, -- minä sanon sen teille, mylord, mutta
en tahtoisi säikyttää lady Glenarvania ja neiti Grantia.

-- Siinä teette viisaasti. Kuinka asia on?

-- On varmoja rajuilman oireita. Älkää luottako taivaan
selkeyteen, mylord. Ei mikään ole pettävämpää. Jo kaksi päivää on
ilmapuntari laskenut huolestuttavasti; se osoittaa tällä hetkellä
seitsemänsataakolmekymmentä ja yhdeksän kymmenesosaa millimetriä.[3]
Se on merkki, jota en voi olla ottamatta huomioon. Minä pelkään näet
erikoisesti etelämeren myrskyjä, sillä olen ennenkin kamppaillut niiden
kanssa. Etelänavan suunnattomilla jäätiköillä tiivistyneet höyryt
aiheuttavat äärimmäisen voimakasta ilmanpainetta. Siitä aiheutuu napa-
ja päiväntasaajatuulten taistelu, joka panee liikkeelle syklonit,
tornaadot ja muut hirmumyrskyt, joita vastaan yksikään laiva ei
kamppaile vaurioita saamatta.

-- John, Glenarvan vastasi, -- _Duncan_ on tukeva alus ja sen kapteeni
taitava merimies. Antaa myrskyn tulla, me pystymme puolustautumaan.

Kertoessaan nämä huolensa John Mangles noudatti merimiesvaistoaan. Hän
oli etevä _weather-wise_, kuten englantilaiset nimittävät
sääprofeettaa. Ilmapuntarin yhtämittainen laskeminen sai hänet
ryhtymään kaikkiin varokeinoihin laivallaan.

Hän odotti ankaraa myrskyä, vaikka taivas ei sitä vielä ennustanut;
mutta hänen erehtymätön ilmapuntarinsa ei voinut erehtyä; ilmavirrat
liikkuvat niissä paikoissa, joissa ilmapuntari on korkealla, niitä
kohti, missä se laskee; mitä lähempänä toisiaan nämä kohdat ovat, sitä
nopeammin palautuu tasapaino ilmakerroksissa ja sitä suurempi on tuulen
nopeus.

John jäi kannelle koko yöksi. Noin kello yhdentoista aikaan taivas
alkoi tummeta etelässä. John komensi kaikki miehensä mastoihin
korjaamaan pikkupurjeita; hän jätti vain keulapurjeen, emäpurjeen,
latvapurjeen ja haruspurjeet. Puolenyön tienoilla tuuli yltyi. Se kävi
pian melko navakaksi, niin että ilmahiukkaset kiitivät kymmenen metriä
sekunnissa. Mastojen ryske, köysien kitinä, purjeiden natina,
hytinseinien pauke kertoi matkustajille, mitä he eivät vielä tienneet.
Paganel, Glenarvan, majuri ja Robert nousivat kannelle sekä
uteliaisuudesta että ollakseen apuna. Taivaalla, joka äsken oli ollut
sees ja tähtikirkas, vyöryi paksuja pilviä, ja niiden välissä oli
leopardin turkin tapaan pilkullisia juovia.

-- Myrsky? Glenarvan kysyi ykskantaan John Manglesilta.

-- Ei vielä, mutta pian, kapteeni vastasi.

Samalla hän antoi käskyn reivata latvapurjetta. Matruusit kiipesivät
ylös tuulen päältä ja saivat suurella vaivalla purjeen pintaa
pienennetyksi kiinnittämällä sen reiviköysistä alaslaskettuun
raakapuuhun. John Mangles halusi muuten pitää mahdollisimman paljon
purjeita tukeakseen alusta ja lievittääkseen sen keinahtelua.

Näiden varotoimien jälkeen hän antoi Tom Austinille ja toiselle
perämiehelle määräyksiä myrskyn puhkeamisen varalta, joka ei enää
voinut viipyä kauan. Veneiden köysiä ja kaikkia surrausköysiä
lujitettiin. Kanuunan tukipuita vahvistettiin. Vantit ja partuunit
kiristettiin. Luukut tiivistettiin. Taistelua johtavana upseerina John
ei poistunut kannelta, vaan yritti komentosillalta temmata myrskyiseltä
taivaalta sen salaisuudet.

Nyt oli ilmapuntari laskenut seitsemäänsataanviiteen millimetriin, mikä
on perin harvinaista, ja myrskylasi[4] osoitti myrskyä.

Kello oli yksi yöllä. Lady Helena ja neiti Grant, joita myrsky pahoin
heitteli kajuutassaan, yrittivät tulla kannelle. Tuulen nopeus oli
silloin kaksikymmentäviisi metriä sekunnissa. Se vinkui köysistössä
huimasti. Nämä viulunkielten kaltaiset metallijänteet soivat kuin ne
olisi kiristetty jollakin jättiläisjousella nopeasti värisemään;
hihnapyörät kalskahtelivat vastakkain; purjeköydet kitisivät rosoisissa
uurroksissaan kimeästi, purjeet paukahtelivat kuin kanuunanlaukaukset;
aallot hyökkäsivät valtavan suurina päin alusta, joka kellui niiden
vaahtoharjoilla kuin kuningaskalastaja.

Kun kapteeni John huomasi naismatkustajat, hän kiiruhti heidän luokseen
ja pyysi heitä palaamaan kannen alle; laineita pärskyi jo yli laidan ja
vesi saattoi minä hetkenä hyvänsä syöksähtää yli koko kannen.
Luonnonvoimien jyminä oli niin kova, että lady Helenan oli vaikea
kuulla kapteenin puhetta.

-- Eihän ole mitään vaaraa? hän sai kuitenkin eräänä välihetkenä
kysytyksi.

-- Ei, mylady, John Mangles vastasi, -- mutta te ette voi jäädä
kannelle ettekä te, neiti Mary.

Lady Glenarvan ja neiti Grant eivät vastustaneet tätä pyynnön muodossa
annettua käskyä, vaan palasivat alas juuri kun eräs perän yli syöksyvä
aalto sai heidän hyttiensä ikkunat tärisemään. Samalla kävi myrsky
kahta ankarammaksi; mastot taipuivat purjeiden painosta, ja alus tuntui
nousevan irti aalloista.

-- Nostakaa keulapurje! John Mangles huusi, -- alas latvapurje ja
haruspurjeet!

Matruusit riensivät paikoilleen; laskunuoria hellitettiin, nostonuoria
kiristettiin, haruspurjeet vedettiin alas kohinalla, joka voitti
myrskynkin mylvinän, ja _Duncan_, jonka piippu oksenteli sakean mustaa
savua, pieksi epätasaisesti merta potkurinsa tuon tuostakin vedestä
kohoavilla siivillä.

Glenarvan, majuri, Paganel ja Robert katselivat kauhunsekaisella
ihailulla tätä _Duncanin_ taistelua merta vastaan; he pitelivät lujasti
kiinni varppeiden vaarnoista, voimatta vaihtaa sanaakaan keskenään, ja
tähystivät myrskylintujen pahaenteisiä parvia, joita lensi tällaisessa
hirmumyrskyssä.

Äkkiä kuului huumaavaa sihinää yli myrskyn metelin. Höyry syöksyi ulos,
ei varaventtiilistä, vaan kattilan läppien kautta; hätäpilli huusi
kimeästi; alus kallistui pelottavasti, ja peräsimessä seisovan Wilsonin
paiskasi odottamaton aalto nurin. _Duncan_ kääntyi kyljittäin aaltoihin
eikä enää totellut peräsintä.

-- Mikä nyt on? John Mangles huusi ja riensi komentosillalle.

-- Laiva kallistuu! Tom Austin vastasi.

-- Onko peräsin rikki?

-- Kone on hajonnut! kuului koneenkäyttäjän huuto.

John kiiruhti konehuoneeseen heittäytyen portaita alas. Se oli höyrystä
sakeana; männät eivät liikkuneet sylintereissä eivätkä siis
pyörittäneet akselia. Nähdessään kaikki ponnistukset turhiksi ja
peläten pannujen räjähtävän koneenkäyttäjä riensi sulkemaan höyryn
tuloputken ja päästämään höyryä ulos toista putkea myöten.

-- Mitä tämä oikein merkitsee? kapteeni kysyi.

-- Potkuri on rikki tai juuttunut kiinni, koneenkäyttäjä vastasi, -- se
ei toimi.

-- Voiko sen saada taas liikkeelle?

-- Mahdotonta.

Nyt ei ollut aikaa yrittää korjata tätä vauriota; tilanne oli
auttamaton; potkuri ei toiminut, ja höyry, joka ei voinut liikuttaa
mäntää, tunkeutui ulos läppien kautta. Johnin täytyi siis jälleen
turvautua purjeisiin ja etsiä apua samalta tuulelta, joka oli hänen
vaarallisin vihollisensa.

Hän nousi kannelle ja selitti tilanteen parilla sanalla lordi
Glenarvanille; sitten hän vaati tätä muiden matkustajien kanssa
menemään kajuuttaan. Glenarvan tahtoi jäädä kannelle.

-- Ei, mylord, John Mangles vastasi päättävästi, -- minun täytyy olla
täällä yksin miehistöni kanssa. Menkää hyttiinne! Laiva voi kallistua
entistä pahemmin ja laineet pyyhkäistä teidät armottomasti mereen.

-- Mutta me voimme auttaa...

-- Menkää, mylord, se on välttämätöntä! Eräissä oloissa minä olen
täällä komentajana. Menkää, minä vaadin!

Kun John Mangles käytti tällaisia sanoja, täytyi aseman olla
äärimmäisen vaarallinen. Glenarvan ymmärsi, että hänen oli annettava
esimerkki kuuliaisuudesta. Hän poistui siis kannelta kolmen kumppaninsa
seuraamana ja palasi naisten luo, jotka levottomina odottivat tämän
luonnonvoimien kanssa käytävän kamppailun päättymistä.

-- Tarmokas mies tuo kunnon John! Glenarvan sanoi päästyään laivan
ruokasaliin.

-- On, Paganel vastasi, -- hän tuo mieleeni suuren Shakespearenne
puosun, joka näytelmässä _Myrsky_ huutaa kuninkaalle, kuljettaessaan
häntä aluksessaan:

-- Pois täältä! Hiljaa! Hyttiinne! Ellette voi käskeä luonnonvoimia
vaikenemaan, niin olkaa itse vaiti! Pois tieltä, sanon minä teille!

Tällä välin ei John Mangles hukannut sekuntiakaan pelastaakseen laivan
siitä vaarallisesta asemasta, johon se oli joutunut potkurinsa
vioittumisen vuoksi. Hän päätti suunnata aluksensa tiukasti
vastatuuleen, joutuakseen niin vähän kuin suinkin pois oikealta
reitiltä. Purjeita oli siis pidettävä levitettyinä, mutta viistoon
ahdettuina, niin että laivan toinen kylki oli tuulta vasten.
Märssypurje nostettiin matalalle reivattuna, ja lisäksi oli auki
jonkinlainen emäharuspurje; peräsimen kampi käännettiin tuulen alle.

Laiva, joka erinomaisesti sopi meripurjehdukseen, käyttäytyi kuin virma
hevonen tuntiessaan kannukset ja käänsi kylkensä ahdistavia aaltoja
vastaan. Kestäisivätkö näin pienennetyt purjeet? Ne olivat kyllä
tukevimmasta Dundeenpalttinasta, mutta mikä kangas voisi kestää
sellaista tuulta?

Tästä tiukasti päin tuulta kulkemisesta oli se etu, että laineet löivät
laivan vahvimpiin osiin ja että voitiin pysytellä alkuperäisessä
suunnassa. Mutta se ei ollut vaaratonta, sillä alus saattoi jäädä
aaltojen välisiin valtaviin laaksoihin kykenemättä jälleen kohoamaan.
John Manglesilla ei kuitenkaan ollut valinnanvaraa; niinpä hän päätti
pysyä tässä asennossa niin kauan kuin mastot ja purjeet kestivät.
Miehistö pysytteli hänen näkyvissään valmiina menemään mihin milloinkin
tarvittiin. John piteli kiinni touvista ja tarkasteli vimmastunutta
merta.

Loppuyö kului tässä jännityksessä. Toivottiin myrskyn hellittävän
päivän koittaessa. Turha toivo. Kello kahdeksan aikaan aamulla se
päinvastoin kiihtyi; tuuli, jonka vauhti oli kolmekymmentäkaksi metriä
sekunnissa, yltyi hirmumyrskyksi.

John ei puhunut mitään, mutta hän vapisi laivansa ja siinä olevien
ihmisten puolesta. _Duncan_ kallisteli hirvittävästi; se natisi
liitoksissaan, ja joskus raakapuiden nokat pieksivät aaltojen harjaa.
Kerran luultiin jo, ettei laiva enää nousisi. Kirveet kädessä aikoivat
matruusit rientää hakkaamaan poikki isonmaston vantteja, kun purjeet
riuhtautuivat irti kiinnikkeistään ja lensivät tiehensä kuin
jättiläisalbatrossit.

_Duncan_ nousi taas; mutta ilman tukea laineilla, ilman peränpidon
mahdollisuutta se heittelehti niin hirvittävästi, että mastot uhkasivat
katketa juurta myöten. Se ei voisi kauan kestää tällaista heilahtelua,
sen kyljet antaisivat periksi, ja pian sen irtoavat laidat ja höltyneet
liitokset jättäisivät laineille vapaan tien.

John Manglesilla oli jäljellä vain yksi mahdollisuus: saada pystyyn
myrskypurje ja paeta myötätuuleen. Se onnistui monen tunnin työn
jälkeen, johon ainakin parikymmentä kertaa oli ryhdyttävä uudelleen,
ennen kuin se saatiin tehdyksi. Vasta kello kolme iltapäivällä saatiin
keulapurje vihdoin nostetuksi asianmukaiseen kuntoon.

Tämän kankaankappaleen varassa pakeni _Duncan_ nyt tuulta huimaa
vauhtia. Se kulki myrskyn työntämänä koillista kohti. Pääasia oli vain
päästä eteenpäin mahdollisimman nopeaa vauhtia, sillä siitä riippui
aluksen turvallisuus. Terävällä keulallaan rikkoen aaltoja, joita
myrsky niin ikään kiidätti eteenpäin, se toisinaan sukelsi niihin kuin
suuri valas ja antoi veden hulahtaa ylitseen perästä keulaan. Mutta
välillä sen vauhti oli enää sama kuin laineiden, peräsin menetti
merkityksensä, ja laiva oli joka hetki vaarassa kääntyä poikittain.
Sattuipa niinkin, että myrsky lennätti laineita nopeammin kuin sitä;
silloin syöksyi vesi perän yli ja ryöpsähti pitkin alusta perästä
keulaan vastustamattomalla voimalla.

Tässä tuskallisessa tilassa, toivon ja toivottomuuden vaiheilla, kului
15. päivä joulukuuta ja sitä seuraava yö. John Mangles ei poistunut
paikaltaan hetkeksikään; hän ei huolinut mistään ravinnosta; ainoakaan
ilme hänen värähtämättömissä kasvoissaan ei ilmaissut kalvavaa pelkoa,
jota hän tunsi, ja hänen katseensa koetti vain itsepintaisesti
tunkeutua pohjoiseen keräytyneen usvan läpi.

Hänellä oli tosiaan syytä pelätä pahinta. Suuntansa menettänyt _Duncan_
syöksyi Australian rannikkoa kohti huimaa vauhtia, jota ei mikään
voinut hillitä. John Mangles tunsi, tosin vaistomaisesti, että ilmassa
oli ukkosta ennustava sähkövaraus. Joka hetki alus saattoi kolahtaa
karille, joka murskaisi sen tuhansiksi sirpaleiksi. Rannikko ei hänen
laskelmansa mukaan voinut olla kahtakymmentä kilometriä kauempana
suoraan tuulen alla. Näissä oloissa maa merkitsi samaa kuin
haaksirikko, aluksen menetys. Sata kertaa parempi oli ääretön ulappa,
jonka raivoa vastaan laiva sentään voi puolustautua, vaikkapa sitten
täytyisikin antaa periksi. Mutta kun myrsky heittäisi sen maihin, se
oli mennyttä kalua.

John Mangles meni tapaamaan lordi Glenarvania ja puhui hänen kanssaan
kahden kesken; selitti hänelle aseman vaikeuden, avoimesti, niin
kylmäverisesti kuin kaikkeen valmiin merimiehen on tapana, ja sanoi
lopuksi, että hänen kenties oli pakko antaa _Duncanin_ paiskautua
maihin.

-- Ihmisten pelastamiseksi, jos mahdollista, mylord.

-- Tehkää niin, John, Glenarvan vastasi.

-- Entä lady Helena ja neiti Grant?

-- Minä en sano sitä heille ennen kuin viime hetkellä, kun ei enää ole
mitään toivoa pysytellä merellä. Sanottehan minulle hetken?

-- Sanon, mylord.

Glenarvan palasi naismatkustajien luo, jotka vaaran todellista
suuruutta tietämättä kuitenkin tunsivat sen uhkaavan. He osoittivat
suurta rohkeutta, ainakin yhtä suurta kuin heidän miehiset
toverinsa. Tällä peräti sopimattomalla hetkellä Paganel selitti
ilmavirtojen suunnan teoriaa; hän esitti häntä kuuntelevalle
Robertille mielenkiintoisia eroavaisuuksia tornadojen, syklonien ja
suorasuuntaisten myrskyjen välillä. Majuri puolestaan näytti odottavan
loppua kuin sallimukseen uskova muhamettilainen.

Kello yhdentoista tienoilla tuntui hirmumyrsky hiukan hellittävän,
kostea usva hälveni, ja kun hetken oli valoisampaa, John näki matalan
juovan maata noin kymmenen kilometrin päässä tuulen alla. Laiva kiiti
sitä kohti täyttä vauhtia. Valtavat aallot nousivat sitä vastaan
murtuessaan huikeaan korkeuteen, jopa kuuteentoista metriin ja siitäkin
yli. Siitä John päätteli, että ne osuivat siellä kovaan kamaraan, joka
heitti ne takaisin niin korkealle.

-- Siellä on hietasärkkiä, hän sanoi Austinille.

-- Sitä mieltä minäkin olen, tämä vastasi.

-- Me olemme Jumalan kädessä, John jatkoi. -- Ellei siellä ole
_Duncanille_ salmea ja ellei Hän itse johda meitä sinne, niin me olemme
hukassa.

-- Tällä hetkellä on vuoksen aika, kapteeni; ehkäpä päästään särkkien
yli.

-- Mutta katsokaa toki, Austin, noiden hyrskyjen raivoa. Mikä alus voi
niitä kestää? Rukoilkaamme Jumalan apua, ystäväni!

Myrskypurje kiidätti _Duncania_ yhä rantaa kohti hirvittävää vauhtia.
Pian se oli parin kilometrin päässä särkästä. Huurut estivät maata
hetkeksikään näkymästä. Kuitenkin John luuli tuon vaahtovallin takana
huomanneensa tyynemmän pinnan. Siellä olisi _Duncan_ ollut
joltisessakin turvassa. Mutta kuinka päästä sinne?

John käski matkustajain nousta kannelle; hän ei tahtonut, että he
haaksirikon sattuessa olisivat kajuuttaan suljettuina.

Glenarvan ja hänen kumppaninsa katselivat pelottavaa merta. Mary Grant
kalpeni.

-- John, Glenarvan sanoi hiljaa kapteenille, -- minä koetan pelastaa
vaimoni tai kuolen hänen kanssaan. Pidä sinä huolta neiti Grantista.

-- Kyllä, mylord, John Mangles vastasi, nostaen lordin käden kosteille
silmilleen.

_Duncan_ oli enää vain muutaman sadan metrin päässä särkästä. Kun oli
nousuveden aika, olisi emäpuun alla epäilemättä ollut riittävästi
vettä, jotta alus olisi päässyt kulkemaan tämän vaarallisen matalikon
yli. Mutta jättiläislaineet, jotka vuoron perään nostivat ja laskivat
alusta, saisivat sen ehdottomasti tarttumaan pohjaan. Oliko siis mitään
keinoa lauhduttaa laineiden liikettä, helpottaa nestehiukkasten
liukumista, sanalla sanoen tyynnyttää myllertävää merta?

John Manglesin mieleen välähti viimeinen keino.

-- Öljyä! hän huudahti. -- Pojat, laskekaa öljyä, laskekaa öljyä!

Nämä sanat käsitti heti koko miehistö. Oli yritettävä keinoa, joka
joskus onnistuu; aaltojen raivoa voi tyynnyttää öljypeitteellä, joka
jää pinnalle, lieventää vesihiukkasten törmäystä toisiaan vastaan ja
tekee ne niljakkaiksi. Sen teho tuntuu heti, mutta menee äkkiä ohi.
Tuskin alus on kulkenut tämän keinotekoisen peitteen yli, kun meren
raivo käy kaksinkertaiseksi, ja onneton se, joka uskaltaa lähteä öljyä
heittäneen aluksen perään.[5]

Hylkeenöljyä sisältävät tynnyrit vipusi miehistö, jonka voiman vaara
teki moninkertaiseksi, nopeasti laivan keulaan. Siellä iskettiin kannet
kirveillä puhki, ja tynnyrit ripustettiin keulan kahden puolen.

-- Pitäkää varanne! John Mangles huusi otollista hetkeä vaanien.

Puolessa minuutissa oli alus hurjasti tyrskyvän ylityspaikan äärellä.
Ratkaiseva hetki oli tullut.

-- Jumalan nimeen, kaatakaa! kapteeni komensi.

Tynnyrit heilautettiin nurin, ja niistä valahti alas valtava määrä
öljyä. Kohta kuoppaisen meren pinta tasoittui. _Duncan_ lensi
tyyntyneen veden yli ja oli pian verrattain rauhallisessa suvannossa
vaarallisten särkkien takana, samalla kun valtameri ikeensä heittäen
kohosi niiden takana sanomattomaan raivoon.



KAP BERNOUILLI.


John Manglesin ensimmäisenä huolena oli laivansa ankkuroiminen kahdella
ankkurilla. Veden syvyys oli yhdeksän metriä. Pohja oli hyvä, kovaa
soraa, johon voi tarttua lujasti kiinni, niin ettei ollut pelkoa
irtautumisesta tai ajautumisesta matalikolle. Näin monen vaarallisen
tunnin jälkeen oli _Duncan_ nyt jonkinlaisessa lahdelmassa, jota
korkea, kaareva niemi suojasi ulapan tuulia vastaan.

Lordi Glenarvan oli puristanut nuoren kapteenin kättä.

-- Kiitos, John!

Ja John tunsi saaneensa runsaan palkinnon näillä kahdella sanalla.
Glenarvan piti pelkonsa omana tietonaan eikä lady Helena, enempää kuin
Mary Grant tai Robertkaan aavistaneet sen vaaran suuruutta, josta he
juuri olivat pelastuneet.

Yksi tärkeä seikka oli saatava selville. Mille kohdalle rannikkoa tämä
kauhea myrsky oli _Duncanin_ heittänyt? Missä se jälleen kohtaisi
määrätyn leveysasteensa? Kuinka kaukana lounaassa oli Kap Bernouilli?
Nämä olivat ensimmäiset John Manglesille tehdyt kysymykset. Hän ryhtyi
heti havaintojen tekoon ja merkitsi ne merikortille.

_Duncan_ ei ollut paljon poikennut suunnastaan; tuskin kahta astetta.
Sen asema oli 136° 12' pituutta ja 35° 07' leveyttä, Kap Catastrophen
kohdalla, joka on erään Etelä-Australian niemen kärjessä noin
viidensadan kilometrin päässä Kap Bernouillista.

Kap Castastrophe, pahaenteisen niminen Onnettomuuden niemi, on
vastapäätä Kap Bordaa, jonka muodostaa eräs Kengurusaaren ulkonema.
Näiden kahden kärjen välillä aukeaa Investigatorin salmi, joka johtaa
kahteen jokseenkin syvään poukamaan, Spencerin lahteen pohjoisessa ja
Saint Vincentin lahteen etelässä. Jälkimmäisen itärannikolle on
kaivettu Etelä-Australiaksi nimitetyn maakunnan pääkaupungin
Adelaiden satama. Tässä kaupungissa, joka perustettiin 1836, on
neljäkymmentätuhatta asukasta, ja sillä on jokseenkin runsaat
luonnonvarat. Mutta kaupunki harrastaa enemmän hedelmällisen maan
viljelemistä ja rusinoiden, appelsiinien ja kaikenlaisten
maantuotteiden vientiä kuin suuria teollisuusyrityksiä. Sen väestössä
on enemmän maanviljelijöitä kuin insinöörejä, eikä yleensä kauppaa tai
teollisuutta sanottavasti ole.

Saattoiko _Duncanin_ vaurioita korjata omin päin? Siihen kysymykseen
oli saatava vastaus. John Mangles tahtoi tietää, kuinka asian laita
oli. Hän pani miehiä sukeltamaan laivan peräpuolelle; he ilmoittivat,
että yksi potkurin siivistä oli rikkoutunut ja kääntynyt perävannasta
kohti: sen vuoksi ei potkuri voinut pyöriä. Se oli vakava vaurio, jopa
niin vakava, että sen korjaaminen vaati sellaisia apuneuvoja, joita ei
Adelaidessa ollut saatavana.

Pitkään harkittuaan Glenarvan ja kapteeni tekivät seuraavan päätöksen:
_Duncan_ kulkisi purjeiden avulla pitkin Australian rannikkoa etsien
_Britannian_ jälkiä; pysähdyttäisiin Kap Bernouillin luona, missä
tehtäisiin viimeiset tiedustelut, ja laiva jatkaisi matkaansa etelään
Melbourneen saakka, missä sen vauriot voitaisiin helposti korjauttaa.
Kun potkuri olisi saatu kuntoon, _Duncan_ lähtisi tarpeen vaatiessa
risteilemään itärannikolle päättääkseen etsiskelyjensä sarjan.

Tämä suunnitelma hyväksyttiin. John Mangles päätti käyttää hyväkseen
ensimmäistä tuulta lähteäkseen liikkeelle. Hänen ei tarvinnut odottaa
kauan. Iltaan mennessä oli hirmumyrsky kokonaan tauonnut. Sitä seurasi
siedettävä lounaistuuli. Ryhdyttiin panemaan purjeita kuntoon.
Rikkoutuneiden tilalle kiinnitettiin uudet. Kello neljä aamulla
alkoivat matruusit vääntää varppikelaa. Pian olivat ankkurit irti ja
ylhäällä, ja keula-, latva-, prammi-, harus-, emä- ja kahvelipurje
pystyssä lähti _Duncan_ oikea kylki mahdollisimman paljon tuuleen
suunnattuna pitkin Australian rannikkoa.

Kaksi tuntia myöhemmin se oli kadottanut Kap Catastrophen näkyvistään
ja saapunut Investigatorin salmen kohdalle. Illalla kierrettiin Kap
Borda ja kuljettiin pitkin Kengurusaaren rantaa muutaman sadan metrin
päässä. Se on suurin Australian pikkusaarista; sitä käytetään
vankisiirtolasta karanneiden turvapaikkana. Näköala sinne oli ihana.
Rannoille kasaantuneet kalliot olivat valtavien ruohokenttien peitossa.
Samoin kuin saaren löytövuotena 1802 nähtiin nytkin epälukuisia
kenguruparvia vilahtelevan metsissä ja aukeilla. Seuraavana päivänä
kulki _Duncan_ aivan läheltä rantaa ja lähetti venekuntia maihin
tutkimaan rannikon särkkiä. Oltiin näet 36. leveysasteella; siitä 28.
asteelle saakka ei Glenarvan tahtonut jättää ainoatakaan kohtaa
tutkimatta.

Joulukuun 18. päivänä laiva, joka kuin kilpa-alus kiiti hankatuulessa
kaikki purjeet levällään, sivuutti Encounterin poukaman rannikon. Tänne
juuri saapui tutkimusretkeilijä Sturt vuonna 1828 löydettyään Murrayn,
Etelä-Australian suurimman joen. Täällä ei enää ollut Kenguru-saaren
vihantia rantoja, vaan hedelmättömiä louhikkoja, jotka tavan takaa
katkaisivat matalan ja mutkittelevan rantaviivan yksitoikkoisuuden,
siellä täällä näkyi joku harmaa rantakallio tai esiinpistävä
hietaniemi; sanalla sanoen kaikkialla vallitsi napamaan kalseus.

Tällä taipaleella olivat soutuveneet raskaassa työssä. Mutta merimiehet
eivät valittaneet. Melkein aina olivat Glenarvan, hänen erottamaton
kumppaninsa Paganel ja pikku Robert mukana. He tahtoivat omin silmin
etsiä _Britannian_ jälkiä. Mutta tunnollisesta etsinnästä huolimatta ei
tavattu merkkiäkään haaksirikosta. Australian rannat olivat tässä
suhteessa yhtä mykkiä kuin Patagonian. Mutta eihän toivoa saanut
heittää ennen kuin oli käyty asiakirjan tarkoin määrittelemällä
paikalla. Tässä noudatettiin vain ylenmääräistä varovaisuutta, jotta ei
mitään jätettäisi sattuman varaan. Yöksi _Duncan_ asetti purjeensa
pakkiin pysytelläkseen mahdollisuuksien mukaan samalla paikalla, ja
päivällä tutkittiin rannikkoa huolellisesti.

Näin saavuttiin 20. päivänä joulukuuta Kap Bernouillin edustalle, johon
Lacepede-lahti päättyy, vähäisintäkään hylyn kappaletta löytämättä.
Mutta tämä epäonnistuminen ei todistanut mitään _Britannian_ kapteenin
asiassa. Niinä kahtena vuonna, jotka olivat kuluneet haaksirikosta, oli
meri saattanut hajottaa ja hävittää fregatin pirstaleet tai peittää ne
näkyvistä. Tai alkuasukkaat, jotka haistavat haaksirikot kuten korpit
raadot, olivat vieneet niiden pienimmätkin rippeet. Ja Harry Grant
molempien kumppaniensa kanssa oli aalloista maihin pelastuessaan
joutunut vangiksi ja tietenkin viety rannikolta sisämaahan.

Silloin Jacques Paganel lausui taas yhden nerokkaita huomioitaan. Niin
kauan kuin oli puhe Argentiinasta, saattoi maantieteilijä hyvällä
syyllä väittää asiakirjan numeroiden tarkoittavan, ei haaksirikon, vaan
vankinaolon paikkaa. Pampan suuret joet oli todella kuin luotu
kuljettamaan mereen kallisarvoisen asiakirjan. Täällä sen sijaan, tässä
osassa Australiaa, virtaa 37. leveysasteen poikki kovin vähän jokia;
lisäksi Colorado- ja Negro-virta laskevat mereen asumattomien ja
asuttaviksi kelpaamattomien ranta-alueiden kohdalla, kun taas
Australian päävirrat Murray, Yarra, Torrens, Darling joko yhtyvät
toisiinsa tai laskevat mereen suistoissa, joihin usein poiketaan, onpa
niihin muodostunut monien laivojen käyttämiä satamia. Ei siis ollut
juuri luultavaa, että hauras pullo olisi päässyt kulkemaan näitä
vilkasliikkeisiä vesiä myöten Intian mereen.

Tämä huomautus oli vähänkin asiaa harkitessa myönnettävä oikeaksi.
Paganelin Patagoniassa ja Argentiinan maakunnissa pätevä olettamus
olisi siis ollut järjenvastainen Australiassa. Paganel myönsi sen
keskustelussa, jonka majuri MacNabbs aloitti tästä asiasta. Oli selvää,
että asiakirjassa mainittu aste koski vain haaksirikon paikkaa, että
siis pullo oli heitetty mereen sillä kohtaa, missä _Britannia_ oli
Australian länsirannikolla murskautunut.

Mutta, kuten Glenarvan sattuvasti huomautti, tämä tulkinta ei kumonnut
sitä olettamusta, että kapteeni Grant oli vankina. Hän päinvastoin
viittasi siihen asiakirjassa näillä sanoilla, jotka tuli ottaa
huomioon: _missä he joutuvat julmien alkuasukkaiden vangiksi_. Mutta
niin ollen ei enää ollut suurempaa syytä etsiä vangiksi joutuneita 37.
asteelta kuin miltä muulta tahansa.

Pitkän keskustelun jälkeen ratkaistiin tämä kysymys lopullisesti näin,
ja siitä oli seurauksena: ellei _Britannian_ jälkiä tavattaisi Kap
Bernouillin luota, ei lordi Glenarvanilla ollut muuta tehtävää kuin
palata Eurooppaan. Hänen etsiskelynsä olivat olleet tuloksettomia,
mutta hän oli täyttänyt velvollisuutensa uljaasti ja tunnollisesti.

Se ei voinut olla suuresti masentamatta laivan matkustajien mieltä ja
saamatta Mary ja Robert Grantia epätoivoisiksi. Noustessaan maihin
lordi ja lady Glenarvanin, John Manglesin, MacNabbsin ja Paganelin
kanssa kapteenin molemmat lapset tunsivat, että heidän isänsä kohtalo
nyt ratkaistaisiin lopullisesti. Lopullisesti, se täytyi sanoa, sillä
eräässä edellisessä keskustelussa oli Paganel selvästi osoittanut, että
haaksirikkoiset olisivat jo aikoja sitten päässeet palaamaan
isänmaahansa, jos heidän aluksensa olisi murskautunut itärannikon
kareihin.

-- Toivoa! Toivoa! Ei milloinkaan saa luopua toivosta! lady Helena
toisteli nuorelle neidolle istuessaan hänen rinnallaan veneessä, joka
vei heitä maihin. -- Ei Herra meitä hylkää.

-- Niin, neiti Mary, kapteeni John sanoi, -- kun ihmisiltä loppuvat
keinot, tulee taivas avuksi ja raivaa jonkun odottamattoman sattuman
kautta heille uusia teitä.

-- Jumala kuulkoon sananne, herra John! Mary Grant vastasi.

Ranta oli enää vain kahdensadan metrin päässä; noin kolmen kilometrin
pituinen niemeke päättyi loivaan kärkeen. Vene laski maihin pieneen
luonnonvalkamaan muodostumassa olevien koralliriuttojen välissä, joista
aikaa myöten tulisi karivyöhyke Australian eteläisen osan ympärille.

Jo tällaisinakin ne saattoivat hyvin tuhota laivan rungon, ja
_Britannia_ oli kyllä voinut tuhoutua niihin miehineen päivineen.

_Duncanin_ matkustajat nousivat hankaluuksitta maihin täysin autiolle
rannalle. Erilaisista kerrostumista syntyneet rantakalliot olivat noin
kahdenkymmenen, jopa kahdenkymmenenviiden metrin korkuisia. Tämän
luonnonvallin yli olisi ollut vaikea nousta ilman tikkaita ja koukkuja.
Onneksi John Mangles keksi vajaata kilometriä etelämpänä varsin sopivan
solan, joka oli syntynyt vuorenseinämän luhistuessa. Epäilemättä meri
oli ankarien päiväntasaajamyrskyjen aikana piessyt tätä murenevaa
karstakivimuuria ja saanut siten raskaan yläosan sortumaan.

Glenarvan kumppaneineen tunkeutui solaan ja nousi jokseenkin jyrkkää
rinnettä pitkin kalliojonon harjalle. Notkean kissanpoikasen tavoin
Robert kapusi ylös melkein äkkijyrkkää seinämää ja saapui ensimmäisenä
harjun laelle Paganelin mielihaikeaksi, häntä kun nöyryytti se, että
kaksitoistavuotiaan pienet sääret voittivat hänen nelikymmenvuotiaat
pitkät koipensa. Sen sijaan hän jätti kauas taakseen maltillisen
majurin, joka ei siitä muuten mitään piitannut.

Pian kaikki olivat jälleen yhdessä ja tarkastelivat silmiensä eteen
leviävää lakeutta. Se oli laaja, viidakkoa ja pensaikkoa kasvava,
viljelemätön maa, hedelmätön seutu, jota Glenarvan vertasi Skotlannin
alangon kangasmaihin ja Paganel Bretagnen hedelmättömiin nummiin. Mutta
vaikka tämä seutu näytti olevan asumaton pitkin rannikkoa, osoittivat
kuitenkin kauempana ihmisen läsnäoloa -- ei villin, vaan pysyväisen
ahertajan -- muutamat kelvollisen näköiset rakennukset.

-- Mylly! Robert huudahti.

Noin viiden kilometrin päässä pyörivät tosiaankin tuulimyllyn siivet.

-- Onhan se totisesti mylly, Paganel vahvisti käännettyään
kaukoputkensa kyseistä näkyä kohti. -- Siinä on vaatimaton, mutta
hyödyllinen muistomerkki, jonka näkeminen ihastuttaa silmääni.

-- Se on melkein kuin kellotapuli, lady Helena sanoi.

-- Tosiaan, rouva, ja niillä on vielä sekin yhtäläisyys, että toinen
jauhaa ruumiin, toinen sielun ravintoa.

-- Mennäänpä tuonne myllylle! Glenarvan ratkaisi.

Lähdettiin matkaan. Puoli tuntia käveltyään he näkivät maaperän olevan
ihmiskäden muokkaamaa, toisen näköistä. Oli äkkiä siirrytty
hedelmättömästä erämaasta viljeltyyn seutuun. Viidakoiden ja villien
pensaiden asemesta ympäröi vihanta pensasaita vastakynnettyä
peltomaata; muutamia härkiä ja puoli tusinaa vuohia oli laitumella
niityillä, joita ympäröivät suuret Kengurusaaren laajoista
taimitarhoista tuodut akaasiat. Vähitellen näkyi parin hehtaarin
verran kylvettyjä viljapeltoja täynnä kullankeltaisia tähkäpäitä,
suurten mehiläispesien muotoisia heinärukoja, vasta-aidattuja
hedelmäistutuksia, kaunis Horatiukselle arvollinen puutarha, jossa huvi
ja hyöty yhdistyivät, sitten käytännöllisesti järjestettyjä uiko- ja
talousrakennuksia ja vihdoin yksinkertainen, mutta hauska
asuinrakennus, jonka ylle suippohuippuinen mylly heitteli suurten
siipiensä liikkuvaa varjoa.

Nyt tuli päärakennuksesta ulos noin viisikymmenvuotias miellyttävän
näköinen mies, samalla kun neljä suurta koiraa haukkuen ilmoitti
vieraiden tulosta. Viisi komeaa ja reipasta poikaa, kaikki hänen
omiaan, seurasi häntä ja lisäksi heidän äitinsä, kookas ja roteva
nainen. Siitä ei voinut erehtyä: tämä mies, uljaan perheensä
ympäröimänä vielä uusien rakennusten keskellä, tässä melkein
koskemattomassa maassa, oli täysin tyypillinen irlantilainen
siirtolainen, joka väsyneenä kotoisten olojen kurjuuteen oli lähtenyt
etsimään onnea ja omaisuutta merten takaa.

Glenarvan ja hänen kumppaninsa eivät vielä olleet esitelleet itseään,
he eivät olleet ehtineet vielä mainita nimiään tai arvojaan, kun heitä
jo tervehdittiin seuraavin sydämellisin sanoin:

-- Vieraat, olkaa tervetulleet Paddy O'Mooren taloon.

-- Oletteko irlantilainen? Glenarvan kysyi tarttuen siirtolaisen
hänelle ojentamaan käteen.

-- Niin olen ollut, Paddy O'Moore vastasi. -- Nyt olen australialainen.
Astukaa sisään, keitä lienettekin, hyvät herrasväet, ja olkaa kuin
kotonanne!

Näin herttaista kutsua täytyi noudattaa kursailematta. Lady Helena ja
Mary Grant astuivat sisälle rouva O'Mooren saattamina, sillä välin kun
uudisasukkaan pojat ottivat vastaan vieraiden aseet.

Laaja, raikas ja valoisa pirtti, täytti vahvoista, päällekkäin
ladotuista tammilankuista rakennetun talon alemman kerroksen.
Kirkkaanvärisiksi maalattuihin seiniin kiinnitetyt puupenkit,
kymmenkunta rahia, kaksi tammiarkkua, jotka sisälsivät valkoisia
porsliiniastioita ja kiiltäviä tinakannuja, leveä ja pitkä pöytä, jonka
ääreen mahtui mukavasti kaksikymmentä henkeä olivat tämän tukevan talon
ja sen rotevien asukkaiden arvoisena kalustona.

Päivällisateria oli katettu. Liemikulho höyrysi paahtopaistin ja
lampaanreiden välissä, ympärillä suuria lautasia oliiveja, rusinoita ja
appelsiineja; siinä oli kaikkea, mitä tarvittiin, vieläpä ylellisesti.
Isäntä ja emäntä olivat niin vieraanvaraisen näköisiä, houkutteleva
pöytä oli niin laaja ja niin runsaaksi katettuna, että olisi ollut
sopimatonta olla istumatta sen ääreen. Maatilan palvelijat, joita
pidettiin isäntäväen vertaisina, olivat tulleet ottamaan osaa heidän
ateriaansa. Paddy O'Moore viittasi kädellään vieraille varattuun
paikkaan.

-- Minä odotin teitä, hän sanoi yksinkertaisesti lordi Glenarvanille.

-- Tekö? tämä vastasi kummastuneena.

-- Minä odotan aina niitä, jotka tulevat, irlantilainen vastasi.

Sitten hän luki vakavalla äänellä rukouksen perheensä ja
palvelijoidensa kuunnellessa kunnioittavasti seisaallaan. Lady Helena
tunsi liikuttuvansa tällaisesta tapojen koruttomuudesta, ja hänen
puolisonsa katse osoitti hänen samoin ihailevan sitä.

Siitä tuli juhla-ateria. Kaikki ottivat osaa keskusteluun.
Skotlantilaiset ja irlantilaiset ovat kuin samaa kansaa. Muutaman
metrin levyinen Tweed-joki kaivaa Skotlannin ja Englannin välille
syvemmän kuilun kuin Irlannin kanaalin toista sataa kilometriä, jotka
erottavat vanhan Kaledonian Vihreästä Saaresta. Paddy O'Moore kertoi
tarinansa. Se oli sama kuin kaikkien siirtolaisten, jotka kurjuus
karkottaa kotimaastaan. Moni lähtee etsimään omaisuutta kaukaa, mutta
ei löydä sieltä kuin vastoinkäymistä ja onnettomuutta. He syyttävät
onnea, unohtaen syyttää omaa tyhmyyttään, laiskuuttaan ja paheitaan.
Jos on kohtuullinen ja rohkea, säästäväinen ja kunnollinen, silloin
kyllä menestyy.

Sellainen oli ollut ja sellainen oli vieläkin Paddy 0'Moore. Hän jätti
Dundalkin, jossa hän oli kuolla nälkään, vei perheensä Australian
rannikolle, nousi maihin Adelaidessa, halveksi kullankaivajan työtä
antautuen maanviljelijän vähemmän houkutteleviin vaivoihin, ja kahta
kuukautta myöhemmin hän aloitti menestyvän viljelyksensä.

Koko Etelä-Australian alue on jaettu noin kolmekymmentä hehtaaria
käsittäviin palstoihin. Hallitus antaa näitä siirtolaisille, ja
kustakin palstasta voi ahkera maanviljelijä saada elantonsa, vieläpä
säästää noin kahdeksankymmentä puntaa vuodessa.

Paddy 0'Möore tiesi sen. Hänen maanviljelystaitonsa oli hänelle hyvänä
apuna. Hän eli, säästi ja hankki uusia palstoja ensimmäisen voitolla.
Hänen perheensä menestyi, hänen taloutensa samoin. Irlantilaisesta
mökkiläisestä tuli tilanomistaja, ja vaikka hänen viljelyksensä eivät
vielä olleet kahta vuotta vanhat, hän omisti jo yli kaksisataa
hehtaaria työnsä hedelmöittämää maata ja viisisataa päätä karjaa. Hän
oli oma herransa oltuaan eurooppalaisten orja ja niin riippumaton kuin
voidaan olla vain maailman vapaimmassa maassa.

Tähän irlantilaisen siirtolaisen kertomukseen vastasivat hänen
vieraansa vilpittömästi ja lämpimästi onnittelemalla. Oman tarinansa
päätettyään, Paddy O'Moore epäilemättä odotti luottamusta
luottamuksesta, sitä kuitenkaan sanoin vaatimatta. Hän oli niitä
hienotunteisia ihmisiä, jotka sanovat: tällainen minä olen, mutta en
kysy, keitä te olette. Glenarvanin mieli teki heti puhua _Duncanista_,
sen olosta Kap Bernouillin luona, ja niistä etsiskelyistä, joita hän
jatkoi väsymättömän itsepintaisesti. Mutta miehenä, joka menee suoraan
pääasiaan, hän ensin kyseli Paddy 0'Moorelta tietoja _Britannian_
haaksirikosta.

Irlantilaisen vastaus ei ollut suotuisa. Hän ei koskaan ollut kuullut
puhuttavan tästä laivasta. Kahteen vuoteen tällä rannikolla ei ollut
yksikään laiva haaksirikkoutunut, ei niemen kummallakaan puolella.
Mutta tuo onnettomuus kuului sattuneen vain kaksi vuotta sitten. Niinpä
hän saattoi täysin varmasti vakuuttaa, että haaksirikkoutuneet eivät
olleet joutuneet maihin tässä osassa länsirannikkoa.

-- Nyt, mylord, hän lisäsi, -- sallinette minun kysyä, minkä vuoksi te
kysytte tätä minulta?

Silloin Glenarvan kertoi siirtolaiselle asiakirjojen löytymisestä,
_Duncanin_ matkasta ja heidän yrityksistään löytää kapteeni Grantin
jäljet; hän ei salannut, että hänen hartain toivonsa raukeni
irlantilaisen varmoista vakuutuksista ja ettei hän enää uskonut
milloinkaan löytävänsä _Britannian_ haaksirikkoisia.

Näiden sanojen täytyi tehdä masentava vaikutus Glenarvanin kuulijoihin.
Robert ja Mary olivat paikalla, ja heidän silmänsä kyyneltyivät.
Paganel ei keksinyt ainoatakaan lohdutuksen ja toivon sanaa. John
Mangles kärsi surusta, jota hän ei voinut lieventää. Toivottomuus
valtasi kaikkien näiden jalomielisten ihmisten mielen, jotka _Duncan_
oli turhaan tuonut näille kaukaisille rannoille, kun huoneessa
lausuttiin nämä sanat:

-- Mylord, kiittäkää ja ylistäkää Jumalaa. Jos kapteeni Grant on
elossa, niin hän elää Australiassa.



AYRTON.


Hämmästys, jonka nämä sanat synnyttivät, oli sanoin kuvaamaton.
Glenarvan oli ponnahtanut pystyyn ja huudahti työntäen istuimen
taaksepäin:

-- Kuka sanoo niin?

-- Minä, vastasi eräs Paddy O'Mooren palvelijoista, joka istui pöydän
päässä.

-- Sinäkö, Ayrton! siirtolainen lausui yhtä hämmästyneenä kuin
Glenarvan.

-- Minä, Ayrton vastasi liikuttuneella, mutta varmalla äänellä, --
minä, skotlantilainen kuten tekin, mylord, minä, yksi _Britannian_
haaksirikkoisista!

Tämä selitys teki mitä valtavimman vaikutuksen. Mary Grant,
liikutuksesta pyörryksissä, onnesta puolikuolleena, syleili lady
Helenaa. John Mangles, Robert, Paganel nousivat paikoiltaan ja
riensivät Paddy Ö'Mooren Ayrtoniksi nimittämän miehen luo.

Tämä oli neljänkymmenenviiden ikäinen karkeapiirteinen mies, hänen
kiiluva katseensa peittyi matalalla olevien kulmakarvojen kaaren alle.
Muuten hän näytti ruumiinsa laihuudesta huolimatta olevan tavattoman
voimakas. Hän oli pelkkiä luita ja jänteitä eikä, käyttääksemme erästä
skotlantilaista sananpartta, tuhlannut aikaansa tehdäkseen lihansa
ihraiseksi. Hän oli keskikokoinen, leveäharteinen, hyväryhtinen,
kasvoilla älyn ja tarmon ilme, joka piirteiden kovuudesta huolimatta
teki edullisen vaikutuksen. Myötätuntoa, jota hän herätti, lisäsivät
vielä äskettäin kärsityn puutteen jäljet, jotka olivat lyöneet leimansa
hänen kasvoihinsa. Selvästi näki, että hän oli paljon kärsinyt, vaikka
hän näyttikin pystyvän kestämään yhtä ja toista, uhmaamaan kärsimyksiä
ja voittamaan ne.

Glenarvan ja hänen ystävänsä tajusivat sen ensi silmäykseltä.

Ayrtonin persoonallisuus tehosi heti alusta. Glenarvan tulkitsi
kaikkien toiveita tekemällä hänelle lukuisia kysymyksiä, joihin Ayrton
vastasi. Glenarvanin ja Ayrtonin tapaaminen oli ilmeisesti herättänyt
kummassakin molemminpuolista liikutusta.

Niinpä Glenarvanin ensimmäiset kysymykset tulivat hajanaisina melkein
kuin vaistomaisesti.

-- Oletteko te _Britannian_ haaksirikkoisia? hän kysyi.

-- Olen, mylord, kapteeni Grantin toinen perämies, Ayrton vastasi.

-- Pelastunutko hänen kanssaan haaksirikon jälkeen?

-- En, mylord, en. Sinä hirveänä hetkenä jouduin erilleen muista, vesi
pyyhkäisi minut laivan kannelta ja heitti minut lopulta rannikolle.

-- Te ette ole siis toinen niistä kahdesta matruusista, jotka asiakirja
mainitsee?

-- En. Minä en tiennyt tämän asiakirjan olemassolosta. Kapteeni on
heittänyt sen mereen, kun minä jo olin poissa laivasta.

-- Mutta kapteeni? Kapteeni?

-- Minä luulin hänen hukkuneen, hävinneen, hautautuneen _Britannian_
koko miehistön mukana. Minä uskoin olevani ainoa eloonjäänyt.

-- Mutta tehän sanoitte, että kapteeni Grant on elossa!

-- En. Minä sanoin: jos kapteeni on elossa...

-- Te lisäsitte: hän elää Australiassa!...

-- Muualla hän ei todellakaan voi olla.

-- Ettekö siis tiedä, missä hän on?

-- En, mylord, minä toistan vielä kerran, että luulin hänen hukkuneen
aaltoihin tai murskautuneen kallioihin. Vasta teiltä kuulen, että hän
ehkä on vielä elossa.

-- Mutta mitä te sitten tiedätte? Glenarvan kysyi.

-- Vain tämän. Jos kapteeni Grant on elossa, hän on Australiassa.

-- Missä sitten haaksirikko tapahtui? kysyi nyt majuri MacNabbs.

Se oli ensimmäinen kysymys, joka olisi pitänyt tehdä, mutta tämän
tapaamisen hämmentämänä ei Glenarvan, joka ennen kaikkea tahtoi tietää,
missä kapteeni Grant oli, huomannut kysyä paikkaa, missä _Britannia_
oli tuhoutunut. Tästä alkaen sai keskustelu, joka ensin oli ollut
häilyvää, sekavaa, hyppelevää ja vain hipaisi asioita niihin
syventymättä ja sekoitti tapahtumat, järkevämmän suunnan, ja pian tämän
hämärän tarinan yksityiskohdat olivat täsmällisinä ja tarkkoina
kuulijoiden mielessä.

MacNabbsin tekemään kysymykseen Ayrton vastasi näin:

-- Kun jouduin veteen, olin keulassa vetämässä alas keulapurjetta, ja
_Britannia_ kiiti Australian rannikkoa kohti. Se ei ollut siitä
kolmensadan metrin päässä. Haaksirikko tapahtui siis juuri sillä
paikalla.

-- 37. leveysasteella? John Mangles kysyi.

-- 37. leveysasteella, Ayrton vastasi.

-- Länsirannikolla?

-- Ei, vaan itärannikolla, perämies vastasi vilkkaasti.

-- Milloin?

-- Illalla 27. päivänä kesäkuuta 1862.

-- Niin, juuri niin! Glenarvan huudahti.

-- Te näette siis, mylord, Ayrton lisäsi, -- että minun sopi sanoa,
että jos kapteeni Grant vielä elää, niin häntä on etsittävä Australian
mantereelta eikä muualta.

-- Ja me etsimme häntä, ja me löydämme hänet ja me pelastamme hänet,
ystäväni! Paganel huudahti. -- Ah, kallisarvoinen asiakirja! hän lisäsi
riemuissaan kuin lapsi, -- täytyy sanoa, että sinä olet joutunut
teräväsilmäisten miesten käsiin!

Mutta kukaan ei varmaankaan kuullut Paganelin mairittelevia sanoja.
Glenarvan ja lady Helena, Mary ja Robert Grant tunkeilivat Ayrtonin
ympärillä. He puristivat hänen käsiään. Tuntui kuin tämän miehen
läsnäolo olisi ollut varma tae Harry Grantin pelastumisesta. Kun
matruusi oli pelastunut haaksirikon vaaroista, miksei kapteeni olisi
voinut selvitä hengissä tästä tapaturmasta? Ayrton toisteli mielellään,
että kapteeni Grant varmaankin oli hengissä niin kuin hänkin. Missä,
sitä hän ei osannut sanoa, mutta varmaan tällä mantereella. Hän vastasi
huomattavan älykkäästi ja täsmällisesti tuhansiin kysymyksiin, joilla
häntä ahdistettiin. Hänen puhuessaan piti neiti Mary kiinni hänen
toisesta kädestään. Sehän oli hänen isänsä toveri, tämä matruusi, yksi
_Britannian_ merimiehiä! Hän oli elänyt Harry Grantin parissa, kulkenut
hänen kanssaan halki merien, uhmannut samoja vaaroja! Mary ei voinut
irrottaa katsettaan näistä karheista kasvoista ja itki onnesta.

Tähän saakka ei kenenkään mieleen ollut tullut epäillä perämiehen
sanojen todenperäisyyttä ja sitä, että hän todella oli ilmoittamansa
henkilö. Ainoastaan majuri ja ehkä John Mangles, jotka eivät olleet
niin herkkäuskoisia, ajattelivat voisiko Ayrtonin sanoihin ehdottomasti
luottaa. Hänen odottamaton tapaamisensa saattoi herättää epäilyksiä.
Tosin Ayrton oli maininnut yhteensopivia asioita ja aikamääriä ja
paikalleen osuvia yksityiskohtia. Mutta yksityiskohdat, olkoot kuinka
täsmällisiä tahansa, eivät vielä anna varmuutta, ja yleensä on
huomattu, että valhe perustuu yksityiskohtien tarkkuuteen. MacNabbs ei
siis vielä määritellyt mielipidettään eikä sanonut sitä.

John Manglesin epäilykset taas eivät kauan kestäneet matruusin sanoja
vastaan, ja kuultuaan hänen puhuvan nuorelle neidolle tämän isästä, hän
piti miestä tosiaan kapteeni Grantin perämiehenä. Ayrton tunsi hyvin
Maryn ja Robertin. Hän oli nähnyt heidät Glasgowissa ennen _Britannian_
lähtöä. Hän muisti heidän olleen läsnä kapteenin ystäville laivalla
annetuilla jäähyväisaamiaisilla. Pormestari MacIntyre oli myös ollut
siellä. Robert -- joka silloin oli tuskin kymmenvuotias -- oli uskottu
vanhimman matruusin Dick Turnerin hoitoon, mutta oli livahtanut tämän
käsistä ja kiivennyt prammitangolle.

-- Se on totta, se on totta! Robert Grant vahvisti.

Ja Ayrton mainitsi näin tuhat pikkuseikkaa näyttämättä kiinnittävän
niihin sitä merkitystä, jonka niille antoi John Mangles. Ja kun hän
vaikeni, Mary pyysi häneltä suloisella äänellään:

-- Vielä, herra Ayrton, kertokaa vielä isästämme!

Perämies tyydytti parhaansa mukaan neidon toivomuksen.

Glenarvan ei tahtonut keskeyttää häntä, ja kuitenkin hänen mieltään oli
painamassa kymmeniä hyödyllisempiä kysymyksiä; mutta lady Helena pyysi
häntä malttamaan mielensä, viitaten Maryn riemuisaan liikutukseen.

Tämän keskustelun aikana Ayrton kertoi _Britannian_ tarinan ja sen
matkat Tyynen valtameren vesillä. Mary Grant tunsi niistä suuren osan,
sillä tietoja laivasta oli saapunut vuoden 1862 toukokuuhun saakka.
Tänä vuoden kestäneenä ajanjaksona oli Harry Grant käynyt valtameren
pääsaarilla. Hän kävi Hebrideillä, Uudessa Guineassa, Uudessa
Seelannissa, Uudessa Kaledoniassa, tavaten eri paikoissa valtauksia,
jotka useinkin olivat varsin epäoikeutettuja, ja saaden Englannin
viranomaisten puolelta osakseen nyrpeää kohtelua, sillä hänen tulonsa
oli ilmoitettu brittiläisiin siirtokuntiin. Hän oli kuitenkin löytänyt
tärkeän paikan Papuan länsirannalla; skotlantilaisen siirtolan
perustaminen sinne näytti hänestä helpolta ja sen vaurastuminen
varmalta. Kun siellä oli hyvä satama Molukkien ja Filippiinien
välisellä reitillä, piti houkutella purjehtijoita, varsinkin sitten,
kun Suezin kannaksen puhkaiseminen olisi tehnyt Hyväntoivonniemen
kiertämisen harvinaisemmaksi. Harry Grant oli niitä, jotka Englannissa
ylistivät herra de Lessepsin työtä eivätkä halunneet valtiollista
kilpailua suuren kansainvälisen yhteistyön esteeksi.

Papuan tutkimisen jälkeen lähti _Britannia_ Callaoon hakemaan muonaa ja
jätti tämän satamaan 30. päivänä toukokuuta 1862 palatakseen Eurooppaan
Intian valtameren ja Hyväntoivonniemen kautta. Kolme viikkoa lähdön
jälkeen runteli hirvittävä myrsky laivan avuttomaksi. Erään
kallistumisen jälkeen se ei enää kyennyt nousemaan. Täytyi hakata
poikki mastot. Pohjaan oli syntynyt reikä, jota ei kyetty tukkimaan.
Miehistö oli pian lopen nääntynyt. Ei jaksettu pumpata tarpeeksi.
Kahdeksan päivää oli _Britannia_ hirmumyrskyn leikkipallona. Sen
ruumassa oli kaksi metriä vettä. Se alkoi vähitellen vajota. Myrsky oli
vienyt veneet. Edessä oli hukkuminen laivan mukana, niin uskottiin, kun
illalla 27. päivänä kesäkuuta, kuten Paganel osavasti oli arvioinut,
saavuttiin Australian itärannikolle. Pian sen jälkeen laiva kolahti
karille. Tuntui ankara tärähdys. Tällöin pyyhkäisi muuan aalto Ayrtonin
hyrskyihin, ja hän menetti tajuntansa. Siitä tointuessaan hän oli
alkuasukkaiden vankina, ja nämä veivät hänet maan sisäosiin. Sen
koommin hän ei ollut kuullut puhuttavan _Britanniasta_, ja hän oletti,
eikä syyttä, sen tuhoutuneen täysin Twofold-lahden vaarallisiin
kareihin. Tähän päättyi kapteeni Grantia koskeva kertomus. Monella
kohtaa se aiheutti sääliviä huudahduksia. Majuri ei olisi voinut,
vääryyttä tekemättä, epäillä sen todenperäisyyttä. Mutta _Britannian_
tarinan jälkeen Ayrtonin oma tarina tarjosi erikoista mielenkiintoa.
Grant oli näet, senhän asiakirja varmisti, pelastunut haaksirikosta
kahden matruusin kanssa, kuten Ayrton itsekin. Yhden kohtalosta saattoi
ymmärrettävästi tehdä päätelmiä, kuinka toisten oli käynyt. Ayrtonia
pyydettiin siis kertomaan omat seikkailunsa. Hän kertoikin hyvin
yksinkertaisesti ja lyhyesti.

Erään alkuasukasheimon vankina haaksirikkoutunut matruusi vietiin
sisämaahan, Darling-joen kostuttamille tienoille, noin viisisataa
kilometriä pohjoiseen 37. asteelta. Siellä hän eleli suuressa
puutteessa, sillä heimo itse oli köyhä joskaan ei väkivaltainen. Siitä
tuli kaksi pitkää tuskallisen orjuuden vuotta. Mutta vapautumisen toivo
piti yllä hänen rohkeuttaan. Hän vaani vähäisintäkin pelastumisen
tilaisuutta, vaikka pako saattaisikin hänet lukemattomiin vaaroihin.

Eräänä lokakuun yönä 1864 hän petti vartijoidensa valppauden ja katosi
loputtomien metsien syvyyteen. Kuukauden ajan hän harhaili näissä
valtavissa erämaissa syöden juuria, syötäviä saniaisia ja
mimoosanpihkaa, ottaen päivällä suunnan auringosta, yöllä tähdistä, ja
usein epätoivon masentamana. Näin hän samosi halki rämeiden, poikki
jokien, yli vuorien, läpi koko sen asumattoman osan mannerta, jonka
vain harvat löytöretkeilijät ovat sitkeillä matkoillaan taivaltaneet.
Vihdoin hän saapui puolikuolleena, lopen näännyksissä Paddy 0'Mooren
vierasvaraiseen asumukseen, missä hän työtään vastaan sai hyvän
toimeentulon.

-- Ja jos Ayrton kiittää minua, irlantilainen siirtolainen sanoi, kun
tämä kertomus oli päättynyt, -- niin minunkin täytyy kiittää häntä. Hän
on älykäs, kunnon mies, hvvä työntekijä, ja jos hän vain itse haluaa,
voi Paddy 0'Mooren talosta tulla hänelle pitkäaikainen asuntopaikka.

Ayrton kiitti irlantilaista kädenliikkeellä ja odotti vieraiden tekevän
hänelle uusia kysymyksiä. Itsekseen hän kuitenkin ajatteli, että
kuulijoiden pääasiallinen uteliaisuus varmaankin oli jo tyydytetty.
Mihin hän muuten enää olisi voinut vastata, kun kaikki oli jo sata
kertaa sanottu? Glenarvan aikoi juuri kääntää keskustelun uuden
suunnitelman laatimiseen käyttäen siinä hyväksi Ayrtonin tapaamista ja
häneltä saatuja tietoja, kun majuri kääntyi matruusin puoleen ja kysyi:

-- Olitteko te _Britannian_ toisena perämiehenä?

-- Olin, Ayrton vastasi epäröimättä.

Mutta ymmärtäen, että jokin epäluottamuksen tunne, jokin epäilys,
vaikka vähäinenkin, oli aiheuttanut tämän majurin kysymyksen, hän
lisäsi:

-- Minulla sattui muuten haaksirikossa olemaan pestauskirja taskussani.

Ja hän lähti samalla pirtistä etsimään tätä virallista paperia. Hän ei
ollut poissa minuuttiakaan. Mutta Paddy 0'Moore ehti kuitenkin sanoa:

-- Mylord, minä voin vakuuttaa, että Ayrton on rehellinen mies. Niinä
kahtena kuukautena, jotka hän on ollut palveluksessani, minulla ei ole
ollut syytä kertaakaan moittia häntä. Minä tunsin kertomuksen hänen
haaksirikostaan ja vankeudestaan. Hän on kunnon mies, joka ansaitsee
täysin luottamuksenne.

Glenarvan aikoi vastata, ettei hän lainkaan ollut epäillyt Ayrtonin
rehellisyyttä, kun tämä palasi ja näytti virallisen pestauskirjansa.
Sen olivat allekirjoittaneet _Britannian_ varustajat ja kapteeni Grant,
jonka käsialan Mary hyvin tunsi. Se todisti, että "Tom Ayrton, ensi
luokan matruusi, oli otettu toiseksi perämieheksi fregatti
_Britanniaan_ Glasgowista". Ei siis ollut enää mahdollista epäillä
sitä, että Ayrton oli se, mikä sanoi olevansa, sillä vaikeata olisi
ollut väittää tämän pestauskirjan joutuneen hänelle, vaikka se ei
kuuluisi hänelle.

-- Nyt, Glenarvan sanoi, -- vetoan kaikkien neuvokkuuteen ja pyydän
heti keskustelemaan siitä, mitä on tehtävä. Varsinkin teidän
mielipiteenne, Ayrton, on meille arvokas, ja minä olisin teille hyvin
kiitollinen, jos sanoisitte sen meille.

Ayrton mietti pari silmänräpäystä ja vastasi sitten:

-- Minä kiitän teitä, mylord, luottamuksestanne ja toivon voivani
osoittaa ansaitsevani sen. Minä tunnen jonkin verran tätä maata, sen
asukkaiden tapoja, ja jos voin olla teille hyödyksi...

-- Aivan varmasti, Glenarvan huomautti.

-- Olen samaa mieltä kuin tekin, Ayrton jatkoi, -- että kapteeni Grant
on kahden matruusin kanssa pelastunut haaksirikosta; mutta koska he
eivät ole päässeet englantilaisille asutuksille eivätkä ole jälleen
ilmestyneet ihmisten ilmoille, olen varma, että heidän kohtalonsa on
ollut sama kuin minunkin ja että he ovat jonkun alkuasukasheimon
vankeina.

-- Siinä te sanotte, Ayrton, aivan saman, mitä minäkin jo olen
väittänyt, Paganel lausui. -- Haaksirikkoiset ovat ilmeisesti joutuneet
alkuasukkaiden vangeiksi, kuten pelkäsivätkin. Mutta tuleeko meidän
olettaa, että heidät on viety 37. asteen pohjoispuolelle, samoin kuin
teidät?

-- Se on todennäköistä, hyvä herra, Ayrton vastasi, -- vihollisheimot
eivät juuri oleile englantilaisten hallinnassa olevien alueiden
lähettyvillä.

-- Se vaikeuttaa etsiskelyämme, Glenarvan lausui masentuneena. -- On
vaikea löytää vankien jälkiä näin suuren mantereen sisäosista.

Tätä huomautusta seurasi pitkä hiljaisuus. Lady Helena loi kaikkiin
kumppaneihinsa kysyvän katseen saamatta mitään vastausta. Vastoin
tapojansa oli itse Paganelkin vaiti. Hänen tavallinen nerokkuutensa
jätti hänet pulaan. John Mangles asteli huolestuneena pitkin askelin
pirtin permannolla, ikään kuin se olisi ollut hänen laivansa kansi.

-- Entä te, herra Ayrton, lady Helena sanoi silloin matruusille, --
mitä te tekisitte?

-- Rouva, Ayrton vastasi vilkkaasti, -- minä nousisin jälleen
_Duncaniin_ ja menisin suoraa päätä haaksirikkopaikalle. Siellä
toimisin olojen ja niiden viitteiden mukaan, joita sattumalta ehkä
voitaisiin löytää.

-- Hyvä, Glenarvan sanoi; -- täytyy vain odottaa, että _Duncan_ saadaan
korjatuksi.

-- Ah! Onko laivanne rikkoutunut? Ayrton kysyi.

-- On, John Mangles vastasi.

-- Pahastikin?

-- Ei, mutta vian korjaaminen vaatii työkalustoa, jota meillä ei ole
laivalla. Yksi potkurin siivistä on vääntynyt eikä sitä voi korjata
kuin Melbournessa.

-- Ettekö voi kulkea purjein? perämies kysyi.

-- Kyllä, mutta jos sattuu vastatuulia, veisi pitkään ennen kuin
_Duncan_ ehtisi Twofold-lahteen ja joka tapauksessa täytyy käydä
Melbournessa.

-- No, antaa _Duncanin_ purjehtia Melbourneen, Paganel huudahti, -- ja
lähtekäämme me ilman sitä Twofold-lahteen.

-- Mutta kuinka? John Mangles kysyi.

-- Kulkemalla Australian halki samoin kuin marssimme Amerikan halki
pitkin 37. leveysastetta.

-- Entä _Duncan?_ Ayrton tiedusteli erikoisen jännittyneenä.

-- _Duncan_ etsii meidät tai me _Duncanin_, kuinka sattuu. Jos
matkallamme löydämme kapteeni Grantin, palaamme yhdessä Melbourneen.
Jos taas meidän on jatkettava matkaamme rannikolle saakka, _Duncan_
tulee sinne meitä noutamaan. Kenellä on tätä suunnitelmaa vastaan
mitään muistuttamista? Majurilla ehkä?

-- Ei, MacNabbs vastasi, -- jos Australian halki on mahdollista kulkea.

-- Jopa niin mahdollista, Paganel vastasi, -- että minä ehdottaisin
lady Helenalle ja neiti Grantille, että he tulisivat mukaan?

-- Puhutteko tosissanne, Paganel? Glenarvan kysyi.

-- Aivan tosissani, rakas lordi. Se on noin viidensadankuudenkymmenen
kilometrin matka, ei enempää. Kulkemalla seitsemäntoista kilometriä
päivässä se kestää vajaan kuukauden, juuri sen ajan, joka tarvitaan
_Duncanin_ korjaukseen. Ah! Jos olisi puhe Australian mantereen halki
marssimisesta lähempänä päiväntasaajaa, suurimman leveyden kohdalta,
jos pitäisi samota äärettömien aavikoiden halki, jossa on hirvittävä
kuumuus, siis tehdä mitä rohkeimmatkaan matkustajat eivät vielä ole
yrittäneet, niin se olisi eri asia! Mutta tämä 37. leveysaste leikkaa
Victorian maakuntaa, miltei englantilaisten aluetta, missä on teitä,
rautateitä ja asutusta melkein kaikkialla pitkin matkaa. Sen matkan voi
ajaa vaunuilla, jos haluaa, tai vielä paremmin rattailla. Se on kuin
matka Lontoosta Edinburgiin. Ei muuta.

-- Entä petoeläimet? kysyi Glenarvan, joka halusi tehdä kaikki
mahdolliset muistutukset.

-- Australiassa ei ole petoeläimiä.

-- No villit sitten?

-- Tällä leveysasteella ei ole villejäkään, eivätkä ne missään
tapauksessa ole julmia, niin kuin Uuden Seelannin asukkaat.

-- Entä rosvot?

-- Australian eteläisissä maakunnissa ei ole rosvoja; karkotetut on
sijoitettu idän maakuntiin. Victorian maakunta ei ainoastaan ole
kieltäytynyt vastaanottamasta niitä, vaan on laatinut lain, jonka
mukaan toisten maakuntien vapautetutkaan rikolliset eivät saa tulla sen
alueelle. Onpa Victorian hallitus tänä vuonna uhannut peruuttaa
Peninsular Companylle myöntämänsä avustuksen, jos sen alukset käyvät
ottamassa hiiliä niissä Länsi-Australian satamissa, joissa
karkotettujen on sallittu oleskella. Kuinka, ettekö te tiedä sitä,
vaikka olette englantilainen?

-- Ensinnäkään minä en ole englantilainen, Glenarvan vastasi.

-- Mitä herra Paganel sanoo, se on aivan totta, lausui nyt Paddy
O'Moore. -- Ei ainoastaan Victorian maakunta, vaan Etelä-Australia,
Queensland, jopa Tasmaniakin ovat yksimielisesti sulkeneet alueensa
karkotetuilta. Sinä aikana kuin olen täällä asunut, en ole kuullut
puhuttavan ainoastakaan rosvosta.

-- Enkä minäkään puolestani ole niitä milloinkaan tavannut, Ayrton
lisäsi.

-- Ette siis, ystäväni, Jacques Paganel lausui, -- saa paljonkaan nähdä
villejä; ei ole petoeläimiä eikä rosvoja. Euroopassa ei liene sellaisia
paikkoja, joista voi sanoa samaa! No, onko sovittu?

-- Mitä te arvelette, Helena? Glenarvan kysyi.

-- Samaa kuin me kaikki, rakas Edward, lady Helena vastasi kääntyen
kumppaneidensa puoleen, -- matkaan, matkaan!



LÄHTÖ.


Kun Glenarvan oli kerran tehnyt päätöksen, hän pani sen myöskin
nopeasti toimeen. Kun siis Paganelin ehdotus oli hyväksytty, hän antoi
heti määräyksen panna matkavalmistelut toimeen mahdollisimman ripeästi.
Lähtö määrättiin tapahtuvaksi ylihuomenna, 22. päivänä joulukuuta.

Mitä tuloksia saattoi tästä Australian halki kulkemisesta odottaa? Kun
kerran Harry Grantin katsottiin kiistämättömän varmasti olevan
Australiassa, saattoi tästä retkestä olla suuria seurauksia. Se lisäsi
suotuisien mahdollisuuksien todennäköisyyttä. Ei kukaan odottanut, että
kapteeni löytyisi juuri tältä 37. asteen linjalta, jota oli päätetty
tarkoin seurata; mutta se saattoi ehkä leikata hänen jälkiään, ja joka
tapauksessa se veisi suoraan hänen haaksirikkonsa paikalle. Se oli
tärkein kohta.

Jos Ayrton lisäksi suostuisi liittymään matkustajiin, opastamaan heitä
Victorian maakunnan metsien läpi, saattamaan heitä itärannikolle
saakka, se lisäisi vielä menestyksen toiveita. Glenarvan oivalsi sen
hyvin; hän halusi hartaasti varata itselleen Harry Grantin kumppanin
arvokkaan avun ja kysyi hänen isännältään, olisiko tämä kovin
pahoillaan, jos hän pyytäisi Ayrtonia tulemaan mukaan.

Paddy O'Moore suostui siihen, vaikkakin pahoitteli menettävänsä niin
erinomaisen rengin.

-- No, Ayrton, suostutteko seuraamaan meitä lähtiessämme etsimään
_Britannian_ haaksirikkoisia?

Ayrton ei vastannut heti tähän kysymykseen; näyttipä hän hetkisen
epäröivänkin, mutta harkittuaan asiaa hän lausui:

-- Kyllä, mylord, minä seuraan teitä, ja ellen voikaan opastaa teitä
kapteeni Grantin jäljille, niin saatan teidät ainakin hänen laivansa
haaksirikkopaikalle.

-- Kiitos, Ayrton, Glenarvan vastasi.

-- Yksi ainoa kysymys, mylord.

-- Kysykää, ystäväni.

-- Missä te tapaatte _Duncanin_?

-- Melbournessa, ellei meidän tarvitse marssia Australian halki
toiselle rannikolle saakka. Jos taas etsiskelymme ulottuu sinne asti,
niin tavataan itärannikolla.

-- Kuinka sen kapteeni...?

-- Sen kapteeni odottaa määräystäni Melbournen satamassa.

-- Hyvä, mylord, luottakaa minuun.

-- Niin luotankin, Ayrton, Glenarvan vastasi.

_Duncanin_ matkustajat kiittivät lämpimästi _Britannian_ perämiestä.
Etenkin kapteeni Grantin lapset kohtelivat häntä mitä herttaisimmin.
Kaikki olivat hyvillään hänen päätöksestään, lukuunottamatta
irlantilaista, joka menettäisi hänessä älykkään ja uskollisen
apulaisen. Mutta Paddy ymmärsi kuinka tärkeänä Glenarvanin täytyi pitää
perämiehen mukaantuloa eikä väittänyt vastaan. Glenarvan pyysi häntä
varustamaan kulkuneuvot matkaa varten Australian halki, ja kun sopimus
oli tehty ja Ayrtonille ilmoitettu, milloin taas tavattaisiin,
palasivat matkustajat laivalle.

Paluu tapahtui hilpeän mielialan vallitessa. Kaikki oli muuttunut.
Kaikki epäröinti hälvennyt. Uljaiden etsijöiden ei tarvinnut enää
kulkea umpimähkään pitkin tätä 37. leveysasteen linjaa. Harry Grant,
siitä ei voinut olla epäilystä, oli pelastunut tälle mantereelle ja
jokainen tunsi sydämessään sitä tyydytystä, jonka epätiedon jälkeen
saatu varmuus antaa.

Suotuisissa oloissa saattoi _Duncan_ kahden kuukauden kuluttua laskea
Harry Grantin Skotlannin rannalle!

Kun John Mangles kannatti ehdotusta, että matkustajat yrittäisivät
kulkea Australian halki, hän oletti tällä kertaa saavansa seurata
retkikunnan mukana. Hän neuvottelikin siitä Glenarvanin kanssa. Hän
esitti monia syitä tämän toivomuksensa tueksi, kiintymystänsä lady
Helenaan ja lordiin itseensä, hyödyllisyyttään matkueen järjestäjänä ja
tarpeettomuuttaan _Duncanin_ kapteenina, sanalla sanoen senkin
seitsemän pätevää perustetta, paitsi tietenkin sitä kaikkein pätevintä,
jonka Glenarvan tiesi muutenkin.

-- Yksi ainoa kysymys, John, Glenarvan sanoi. -- Luotatteko
ehdottomasti apulaiseenne?

-- Tinkimättä, John Mangles vastasi. -- Tom Austin on hyvä merimies.
Hän vie _Duncanin_ määräpaikkaansa, korjauttaa sen taitavasti ja tuo
sen määräpäivänä minne käsketään. Torp on täsmällinen velvollisuuden
ja kurin mies. Hän täyttää aina saamansa käskyn tarkasti ja
vitkastelematta. Te voitte siis, mylord, luottaa häneen niin kuin
minuun itseeni.

-- Asia on siis sovittu, John, Glenarvan vastasi, -- te tulette meidän
mukaamme; sillä onhan hyvä, hän lisäsi hymyillen, -- että te olette
läsnä, kun löydämme Mary Grantin isän.

-- Voi, mylord! ... John Mangles mutisi.

Enempää hän ei saanut sanotuksi. Hän tunsi hetkeksi kalpenevansa ja
tarttui lordi Glenarvanin hänelle ojentamaan käteen.

Seuraavana päivänä John Mangles palasi kirvesmiehen ja elintarvikkeita
kuljettavien matruusien kanssa Paddy O'Mooren maatilalle. Oli
järjestettävä kulkuneuvot yksissä tuumin irlantilaisen kanssa.

Koko perhe odotti häntä valmiina työskentelemään hänen määräystensä
mukaan. Ayrton oli mukana eikä säästänyt kokemukseensa perustuvia
neuvoja.

Paddy ja hän olivat yhtä mieltä siitä, että naismatkustajien piti
matkata härkävankkureissa ja miesten ratsain. Paddy otti toimittaakseen
juhdat ja vankkurit.

Vankkurit olivat kuusi ja puoli metriä pitkät, öljykangaskatoksella
varustetut; pyörät, joita oli neljä, olivat umpinaiset puukiekot, ilman
puolia ja vanteita. Vankkurien etupää, joka oli hyvin kaukana
takapäästä, oli yhdistetty niihin alkeellisella laitteella, joka ei
sallinut äkkikäännöksiä. Etupäähän oli kiinnitetty kahdenkymmenenviiden
metrin pituinen aisa; kahden puolen sijoitettaisiin kuusi härkää
parittain, kolme kummallekin puolelle. Näin valjastetut härät vetivät
vankkureita niska- ja hartiavoimalla, sillä ies oli kiinnitetty niskaan
ja kaulahihna rautanalkilla ikeeseen. Kapean, pitkän, heiluvan, tieltä
helposti luisuvan kulkuneuvon ohjaamiseen ja valjakon ajamiseen kepin
avulla vaadittiin suurta taitoa. Mutta Ayrton oli jo harjaantunut
siihen irlantilaisen maatilalla, ja Paddy meni takuuseen hänen
taidostaan. Hän toimi siis ajurina.

Glenarvan pyysi häntä varustamaan kulkuneuvot matkaa varten Australian
halki, ja kun sopimus oli tehty jä Ayrtonille ilmoitettu, milloin taas
tavattaisiin, palasivat matkustajat laivalle.

Kun vankkureissa ei ollut jousia, ne olivat tietenkin epämukavat; mutta
siihen täytyi tyytyä. Kun John Mangles ei voinut niiden kömpelölle
rakenteelle mitään, hän piti huolen siitä, että sisäpuoli olisi
mahdollisimman viihtyisä. Ensinnäkin se jaettiin lautaseinällä kahteen
osastoon. Taakse päätettiin sijoittaa ruokavarat, matkatavarat ja
Olbinettin kantokeittiö. Etuosa kuuluisi kokonaan naismatkustajille.
Kirvesmiehen käsissä tämä osasto muodostui mukavaksi, paksulla matolla
verhotuksi kamariksi, jossa oli peilipöytä ja kaksi vuodetta, toinen
lady Helenalle, toinen Mary Grantille. Tarvittaessa saattoi etuosaston
sulkea paksuilla nahkaverhoilla suojaksi öiden viileyttä vastaan.
Hätätilassa voivat miehetkin saada siellä turvaa rankkasateiden aikana;
mutta levähdyspaikoille oli heitä varten varattu teltta. John Mangles
koetti ahtaaseen tilaan saada mahtumaan kaikki molemmille naisille
tarpeelliset kapineet ja onnistui siinä. Lady Helenan ja Mary Grantin
ei tarvinnut tässä pyörillä liikkuvassa kammiossa ylenmäärin ikävöidä
_Duncanin_ mukavia hyttejä.

Miesmatkustajien varusteet olivat yksinkertaisempia: seitsemän
voimakasta hevosta varattiin lordi Glenarvanille, Paganelille, Robert
Grantille, MacNabbsille, John Manglesille ja molemmille matruuseille,
Wilsonille ja Mulradylle, jotka seurasivat isäntäänsä tällä uudella
retkellä. Ayrtonilla oli oma paikkansa vankkurien ajopenkillä, ja
Olbinett, jota ratsastaminen ei houkutellut, valmistautui kernaasti
matkustamaan tavaraosastossa.

Hevoset ja härät olivat laitumella tilan niityillä ja sieltä helposti
saatavissa koolle lähdön hetkellä.

Kaikki varattuaan ja annettuaan viimeiset ohjeet kirvesmiehelle John
Mangles palasi laivalle irlantilaisen perheen kanssa, joka halusi käydä
tervehtimässä lordi Glenarvania. Ayrton oli katsonut sopivaksi tulla
heidän mukaansa, ja kello neljän aikaan John nousi seuralaisineen
_Duncanin_ kannelle.

Heidät otettiin vastaan avosylin. Glenarvan tarjosi heille päivällistä
laivallaan. Hän ei tahtonut olla kohteliaisuudessa huonompi, ja hänen
vieraansa ottivat mielellään vastaan korvauksen australialaisesta
vieraanvaraisuudestaan laivan salongissa. Paddy O'Moore oli ihmeissään.
Hyttien kalusto, verhoilu, koko vaahtera- ja palisanteripuinen sisustus
herätti hänen ihailuaan. Ayrton sitä vastoin antoi näille
kallisarvoisille ylellisyyksille vain niukan tunnustuksen.

Mutta _Britannian_ toinen perämies katsahti alusta sen sijaan enemmän
merikuntoisuuden kannalta; hän tarkasti sen lastiruuman pohjaa myöten;
laskeutui konehuoneeseen; tutki konetta, kysyi sen voimaa ja
hiilenkulutusta; kävi sen hiiliruumissa, muonasäiliöissä,
ruutivarastossa ja osoitti erikoista harrastusta sen asevarastoon,
keulapakkaan sijoitettuun kanuunaan ja tämän kantavuuteen. Glenarvan
oli tässä tekemisissä asiantuntijan kanssa; sen hän saattoi hyvin
huomata Ayrtonin erikoisista kysymyksistä. Vihdoin tämä päätti
kiertelynsä tarkastamalla mastot ja taklauksen.

-- Teillä on tässä komea laiva, mylord, hän sanoi.

-- Ennen kaikkea hyvä laiva, Glenarvan vastasi.

-- Kuinka suuri sen tonnimäärä on?

-- Kaksisataakymmenen tonnia.

-- Erehtyisinkö paljon, Ayrton lisäsi, -- olettaessani, että _Duncan_
pääsee hyvinkin viisitoista solmua täydessä höyryssä?

-- Sanokaa seitsemäntoista, John Mangles lausui, -- niin osutte
oikeaan.

-- Seitsemäntoista! Ayrton huudahti, -- mutta sittenhän eivät edes
parhaat sotalaivat kykene saavuttamaan sitä!

-- Ei ainoakaan! John Mangles vastasi. -- _Duncan_ on tosiaankin
kilpa-alus, joka ei antaisi periksi missään kilpailussa.

-- Eikö siilonkaan, kun se käyttää ainoastaan purjeita? Ayrton kysyi.

-- Ei silloinkaan.

-- No niin, mylord, ja te kapteeni, Ayrton lausui, -- sallikaa laivoja
ymmärtävän merimiehen onnitella teitä.

-- Hyvä on, Ayrton, Glenarvan vastasi, -- jääkää siis laivallemme, ja
vain teistä riippuu, saatteko tämän laivan haltuunne.

-- Minäpä ajattelen asiaa, mylord, perämies vastasi yksinkertaisesti.

Tällä hetkellä Olbinett tuli ilmoittamaan lordille, että päivällinen
oli katettu. Glenarvan ja hänen vieraansa siirtyivät peräsalonkiin.

-- Älykäs mies, tuo Ayrton, Paganel sanoi majurille.

-- Liiankin älykäs! murahti MacNabbs, jota -- täysin syyttä, se täytyy
sanoa -- toisen perämiehen kasvot ja eleet eivät miellyttäneet.

Aterian aikana Ayrton kertoi mielenkiintoisia seikkoja Australian
mantereesta, jonka hän tunsi erinomaisesti. Hän tiedusti, kuinka monta
matruusia lordi Glenarvan ottaisi mukaan retkelle. Kuultuaan, että vain
kaksi heistä, Mulrady ja Wilson, tulisivat mukaan, hän näytti
hämmästyneeltä. Hän kehotti Glenarvania valitsemaan joukkonsa
_Duncanin_ parhaista merimiehistä. Olipa hän tässä suhteessa niin
itsepäinen, että sen olisi sivumennen sanoen pitänyt haihduttaa kaikki
epäluulo majurin mielestä.

-- Mutta, Glenarvan sanoi, -- onko matkamme Etelä-Australian poikki
siis jossakin suhteessa vaarallinen?

-- Ei laisinkaan, Ayrton kiiruhti vastaamaan.

-- No, jättäkäämme siis laivalle niin paljon väkeä kuin mahdollista.
_Duncanin_ purjeita hoitamaan ja sitä korjaamaan tarvitaan miehiä.
Ennen kaikkea on tärkeätä, että se on täsmällisesti määräpaikalla, joka
sille tuonnempana ilmoitetaan. Älkäämme siis vähentäkö sen miehistöä.

Ayrton näytti ymmärtävän lordi Glenarvanin huomautuksen eikä inttänyt
enempää.

Illan tullen erosivat skotlantilaiset ja irlantilaiset. Ayrton ja Paddy
0'Mooren perhe palasivat kartanoonsa. Hevosten ja vankkurien oli määrä
olla valmiina huomiseksi. Lähtö määrättiin kello kahdeksaksi aamulla.

Lady Helena ja Mary Grant suorittivat sitten viimeiset
matkavarustelunsa. Ne olivat lyhyet ja varsinkin mutkattomammat kuin
Jacques Paganelin. Tiedemies käytti osan yötä kiertääkseen auki,
puhdistaakseen ja taas kiertääkseen kiinni kaukoputkensa laseja. Niinpä
hän nukkui vielä seuraavana aamuna varhain, kun majuri kaikuvalla
äänellä herätti hänet.

Tavarat oli jo kuljetettu maatilalle John Manglesin toimesta. Vene
odotti retkeläisiä, jotka astuivat siihen ripeästi. Nuori kapteeni
antoi viimeiset ohjeensa Tom Austinille, käski hänen ehdottomasti
odottaa lordi Glenarvanin määräyksiä Melbournessa ja noudattaa niitä
täsmällisen tarkasti, mitä ne sisältäisivätkin.

Vanha merimies vastasi John Manglesille, että häneen saattoi luottaa.
Laivaväen puolesta hän toivotti lordille menestyksekästä retkeä. Vene
lähti, ja miehistö kajahdutti ilmoille kaikuvan hurraa-huudon.

Kymmenen minuutin kuluttua vene saapui rannalle. Vähän myöhemmin
matkustajat ehtivät irlantilaisen maatilalle.

Kaikki oli valmiina. Lady Helena oli ihastunut vankkurikammioonsa.
Valtavat ajoneuvot, niiden alkeelliset pyörät ja tukevat palkit
miellyttivät häntä erikoisesti. Parittain valjastetut kuusi härkää
olivat patriarkallisen näköisiä, mikä häntä suuresti viehätti. Ajokeppi
kädessä Ayrton odotti uuden isäntänsä käskyjä.

-- Peijakas, Paganel sanoi, -- onpas siinä kulkuneuvo, joka vastaa
kaiken maailman postivaunuja! En tiedä parempaa keinoa kulkea maailman
ympäri silmänkääntäjien tapaan. Talo, joka siirtyy, kulkee, pysähtyy
minne hyväksi katsotte, voiko toivoa parempaa? Sen olivat muinaiset
sarmaatit ymmärtäneet ja matkasivat vain tällä tavoin.

-- Herra Paganel, lady Helena vastasi, -- toivon saavani ilokseni
vastaanottaa teidät salongissani.

-- Niinkö, rouva, tiedemies vastasi, -- sehän on minulle suuri kunnia.
Oletteko määrännyt erikoisen vierailupäivän?

-- Minä olen kotona joka päivä ystäviäni varten, lady Helena vastasi
nauraen, -- ja te olette...

-- Uskollisin kaikista, rouva, Paganel täydensi ritarillisesti.

Tämän kohteliaisuuksien vaihdon keskeytti seitsemän täysin satuloidun
hevosen saapuminen, joita yksi Paddyn pojista talutti. Lordi Glenarvan
suoritti irlantilaiselle näiden eri tilaustensa hinnan, lisäten suuret
kiitoksensa, joille kunnon siirtolainen antoi ainakin yhtä paljon arvoa
kuin guineoille.

Annettiin lähtömerkki. Lady Helena ja neiti Grant asettuivat
osastoonsa, Ayrton istuimelleen, Olbinett vankkurien takaosaan;
Glenarvan, majuri, Paganel, Robert, John Mangles ja molemmat matruusit,
kaikki kivääreillä ja revolvereilla aseistettuina, nousivat ratsujen
selkään. Paddy O'Moore lausui perheensä yhteen ääneen säestämänä: --
Herran huomaan! Ayrton antoi kuulua omituisen äännähdyksen ja pisti
kepillä pitkää valjakkoaan. Vankkurit heilahtivat, palkit natisivat,
akselit kitisivät pyörien navoissa, ja pian oli tien käänteessä kunnon
irlantilaisen vierasvarainen maatila kadonnut näkyvistä.



VICTORIAN MAAKUNTA.


Oli 22. päivä joulukuuta 1864. Tätä kuukautta, joka pohjoisella
pallonpuoliskolla on niin kylmä, kalsea ja kostea, olisi tällä
mantereella pitänyt nimittää kesäkuuksi. Tähtitieteellisesti kesä
olikin alkanut jo eilen, sillä 21. päivänä joulukuuta oli aurinko
saavuttanut Kauriin kääntöpiirin ja se viipyi taivaanrannan yläpuolella
jo muutaman minuutin vähemmän. Niinpä tämä lordi Glenarvanin uusi matka
oli suoritettava vuoden kuumimpana aikana ja melkein trooppisen
auringon helteessä.

Englantilaisia alueita tässä Tyynen valtameren osassa nimitetään
yhteisesti Australasiaksi. Siihen kuuluu Uusi Hollanti, Tasmania, Uusi
Seelanti ja muutamia lähisaaria. Australian mannermaa taas on jaettu
suuruudeltaan ja rikkaudeltaan hyvin erilaisiin, laajoihin maakuntiin.
Kun luo silmäyksen Petermannin tai Preschoellin piirtämiin uusiin
karttoihin, hämmästyy aluksi näiden jakojen suoraviivaisuutta.
Englantilaiset ovat viivoittimella vetäneet sovinnaiset, näitä suuria
maakuntia erottavat rajat. Ne eivät ole välittäneet vuorijonoista,
jokien uomista, ilmaston vaihtelusta tai rotujen eroavuuksista. Nämä
siirtokunnat rajoittuvat suorakulmaisesti toinen toiseensa ja liittyvät
yhteen kuin shakkilaudan ruudut. Tässä suorien viivojen ja suorien
kulmien järjestelyssä näkee maanmittarin, mutta ei maantieteilijän
käsialan. Ainoastaan rannikkojen vaihtelevat mutkat, vuonot, lahdet,
niemet ja poukamat panevat viehättävällä säännöttömyydellään luonnon
nimessä vastalauseensa.

Tämä shakkilaudan jäljittely kiihdytti aina ja syystä kyllä vilkasta
Jacques Paganelia. Jos Australia olisi ollut Ranskan oma, niin
ranskalaiset maantieteilijät eivät varmastikaan olisi vieneet
kulmamittarin ja viivoittimen intoa näin pitkälle.

Valtameren suuren saaren maakuntia on nykyään luvultaan kuusi: Uusi
Etelä-Wales, pääkaupunkina Sydney; Queensland, pääkaupunkina Brisbane;
Victorian maakunta, pääkaupunkina Melbourne; Etelä-Australia,
pääkaupunkina Adelaide; Länsi-Australia, pääkaupunkina Perth; ja
vihdoin Pohjois-Australia, vielä ilman pääkaupunkia. Uudisasukkaita
asuu ainoastaan rannikoilla. Tuskin yhtään tärkeää kaupunkia on osattu
perustaa kolmensadan kilometrin päähän sisämaahan. Maan sisäosa, toisin
sanoen se alue, joka on yhtä suuri kuin kaksi kolmannesta Euroopasta,
on melkein tuntematon.

Onneksi 37. leveysaste ei kulje näiden äärettömien erämaiden,
luoksepääsemättömien seutujen kautta, jotka jo ovat maksaneet tieteelle
useita uhreja. Glenarvan ei olisi voinut uhmata niitä. Hän oli
tekemisissä vain Australian eteläisen osan kanssa, johon kuului pieni
kolkka Adelaiden maakuntaa, Victorian maakunta koko leveydeltään ja
vihdoin nurinkäännetyn kolmion muotoisen Uuden Etelä-Walesin eteläisin
kärki.

Kap Bernouillista Victorian rajalle on matkaa tuskin sataa kilometriä.
Se oli kahden päivän taival, ei enempää, ja Ayrton arveli seuraavan
päivän iltana päästävän levolle Aspleyssä, Victorian maakunnan
läntisimmässä kaupungissa.

Alkumatkalla ovat ratsastajat ja hevoset aina innokkaita. Edellisten
innosta ei ole mitään sanomista, mutta jälkimmäisten vauhtia näytti
olevan parasta hillitä. Jolla on pitkä matka edessään, sen on
säästettävä hevostaan. Niinpä päätettiin, että kunakin päivänä
kuljettaisiin keskimäärin vain neljäkymmentä, korkeintaan viisikymmentä
kilometriä.

Härät, jotka ovat suorastaan kuin koneita, jotka menettävät ajassa sen,
mitä voittavat tehossa, astuvat tietysti hitaasti, ja hevosten oli
sovellettava vauhtinsa niiden mukaan. Vankkurit matkustajineen ja
varastoineen olivat karavaanin ytimenä, sen liikkuvana linnoituksena.
Ratsastajat saattoivat kuljeksia sen sivuilla, mutta eivät milloinkaan
etääntyä siitä kauas.

Niinpä kun ei mitään vakinaista marssijärjestystä ollut säädetty, oli
jokainen vapaa tietyissä rajoissa noudattamaan omaa makuaan,
metsämiehet samoilemaan seutua, seuramiehet keskustelemaan vankkurien
asukkaiden kanssa, filosofit yhdessä filosofoimaan. Paganelin, jolla
oli kaikki nämä eri ominaisuudet, olisi pitänyt olla yhtä aikaa
kaikkialla.

Matka Adelaiden maakunnan kautta ei ollut millään tavalla
mielenkiintoinen. Matalia, mutta pölyisiä kunnaita, suuria aloja
epämääräistä maaperää, joilla siellä on yhteisnimenä "bush",
luonnonniittyjä, joilla kasvavien suolapitoisten pensaiden kulmikkaita
lehtiä lampaat erityisesti himoitsevat, seurasi toinen toistaan
peninkulmittain. Siellä täällä näkyi muutamia "pig's-face" nimisiä,
Uudelle Hollannille ominaisia sikopäisiä lampaita, jotka liikuskelivat
laitumella Adelaidesta rannikolle äskettäin rakennetun
sähkölennätinlinjan pylväiden välissä.

Tähän saakka nämä tasangot muistuttivat suuresti Argentiinan pampan
yksitoikkoisia lakeuksia. Sama ruohoinen ja tasainen maa. Sama taivasta
vasten jyrkästi rajoittuva näköpiiri. MacNabbs väitti, ettei ollut
vaihdettu maata; mutta Paganel vakuutti, että seutu muuttuisi pian. Hän
takasi, että saadaan nähdä ihmeellisiä asioita.

Kello kolmeen mennessä vankkurit kulkivat laajan, puuttoman alueen yli,
joka on tunnettu moskiittotasankona. Tiedemies sai maantieteelliseksi
mielihyväkseen todeta, että se ansaitsi nimensä. Mutta matkustajat ja
eläimet kärsivät kovasti näiden kiusallisten hyönteisten alituisista
pistoista, joita oli mahdoton välttää; kirvely saatiin kuitenkin
lievennetyksi mukana olleen lääkevaraston ammoniakilla. Paganel ei
voinut olla toivottamatta hornan kattilaan näitä verenhimoisia sääskiä,
jotka raatelivat hänen pitkää vartaloaan kihelmöivillä pistoillaan.

Illemmalla päästiin seudulle, missä muutamat vehmaat akasiapensaat
vilkastuttivat tasankoa; tuolla täällä oli rykelmä valkoisia kumipuita;
kauempana tuoreita pyöränjälkiä; sitten eurooppalaista alkuperää olevia
puita, oliivi- ja sitruunapuita ja vihantia tammia sekä vihdoin aitoja
hyvässä kunnossa. Kello kahdeksan aikaan saapuivat juhdat, jouduttaen
kulkuaan Ayrtonin kepin ajamina, Red Gumin asemalle.

"Asemalla" tarkoitetaan sisämaan uudistaloja, joissa kasvatetaan
karjaa, Australian päärikkautta. Karjankasvattajat, "squatters", maassa
kyyhöttäjät, ovat saaneet nimensä englantilaisesta teonsanasta "squat",
kyyhöttää; se onkin ensimmäinen asento, johon jokainen vaelluksiinsa
näillä aavoilla alueilla väsynyt siirtolainen asettuu.

Red Gumin asema oli pienehkö uudisasutus. Mutta Glenarvan sai siellä
osakseen runsasta vieraanvaraisuutta. Näiden yksinäisten asumusten
katon alla on pöytä alituisesti katettuna matkamiestä varten, ja
australialainen uudisasukas on aina kohtelias isäntä.

Seuraavana aamuna valjasti Ayrton juhtansa päivän valjetessa. Hän
tahtoi vielä samana iltana ehtiä Victorian alueelle. Maaperä kävi
vähitellen epätasaisemmaksi. Jono pieniä, helakanpunaisen hiekan
peittämiä kunnaita aaltoili silmänkantamattomiin. Se oli kuin
suunnaton, tasangon ylle heitettv punainen vaippa, jonka poimuja
tuuli paisutti, joukko valkotäpläisiä, suora- ja sileärunkoisia
"malley"-kuusia levitteli oksiaan ja tummanvihreitä havujaan vehmaan
ruohiston yllä, missä vilisi hilpeitä hyppyrottia. Sen jälkeen tuli
pensaita ja nuoria kumipuita kasvavia laajoja kenttiä; sitten alkoivat
ryhmät olla hajanaisempia, yksinäisten pensaiden sijasta näkyi puita,
ja nyt nähtiin ensimmäinen näyte Australian metsistä.

Victorian rajaa lähestyttäessä muuttui maan muoto yhä tuntuvasti.
Matkustajat huomasivat olevansa uudenlaisella maaperällä. He kulkivat
järkähtämättä suoraan eteenpäin, minkään esteen, järven tai vuoren
pakottamatta heitä poikkeamaan syrjään tai tekemään kierroksia. He
noudattivat käytännössä mittausopin ensimmäistä sääntöä ja seurasivat
poikkeuksetta lyhyintä tietä kahden pisteen välillä. Väsymyksestä ja
hankaluuksista ei ollut puhettakaan.

Vauhti sovellettiin härkien verkkaisen kulun mukaan, ja vaikka nämä
tyynet eläimet eivät marssineet nopeasti, ne eivät ainakaan
pysähtyneet.

Niinpä kuljettuaan kahtena päivänä lähes sata kilometriä karavaani
saapui, joulukuun 23. päivän illalla Aspleyhin, Victorian maakunnan
ensimmäiseen kaupunkiin, joka sijaitsee 141. pituusasteen kohdalla
Wimerran piirissä.

Ayrton ohjasi vankkurit majataloon, joka paremman puutteessa oli saanut
nimekseen _Kruunun hotelli_. Illallinen, joka oli valmistettu
yksinomaan lampaanlihasta mitä moninaisimmalla tavalla, höyrysi
pöydällä.

Syötiin paljon, mutta puhuttiin vielä enemmän. Kaikki halusivat oppia
tuntemaan Australian mantereen erikoisuuksia ja kyselivät niitä
uteliaasti maantieteilijältä. Paganel oli heti valmis ja kuvaili tätä
Victorian maakuntaa, jota sanotaan Onnelliseksi Australiaksi.

-- Väärä määritelmä! hän sanoi. -- Olisi parempi sanoa sitä Rikkaaksi
Australiaksi, sillä maiden laita on kuin ihmistenkin: rikkaus ei tee
onnea. Kultakaivostensa vuoksi Australia joutui julmien ja tuhoisien
seikkailijoiden haltuun. Saatte sen nähdä, kun tulemme kulta-alueille.

-- Eikö Victorian siirtokunta ole jokseenkin äskettäin perustettu? lady
Glenarvan kysyi.

-- On, rouva, se ei ole vielä ollut olemassa täyttä kolmeakymmentä
vuotta. Kesäkuun 6 päivänä 1835, eräänä tiistaina...

-- Kello neljännestä yli seitsemän illalla, lisäsi majuri, jonka teki
mieli nolata Paganel hänen turhantarkkojen tietojensa vuoksi.

-- Ei, vaan kymmenen minuuttia yli seitsemän, maantieteilijä vastasi
vakavasti, -- Batman ja Falckner perustivat uudisasutuksen sen lahden
rannalle, missä nykyään on suuri Melbournen kaupunki. Viidentoista
vuoden aikana oli siirtokunta osana Uuden Etelä-Walesin maakuntaa ja
sen pääkaupungin Sydneyn alainen. Mutta vuonna 1851 se julistettiin
itsenäiseksi ja otti Victorian nimen.

-- No onko se sittemmin menestynyt? Glenarvan kysyi.

-- Päätelkää itse, jalo ystäväni, Paganel vastasi. -- Minulla on
viimeisen tilaston numerot; ajatelkoon MacNabbs mitä hyvänsä, mutta
minä en tiedä mitään kaunopuheisempaa kuin numerot.

-- Antakaa kuulua, majuri sanoi.

-- No kuulkaa sitten. Vuonna 1836 Port Philippen siirtokunnassa
oli kaksisataa neljäkymmentäneljä asukasta. Nykyään Victorian
maakunnan asukasluku on viisisataaviisikymmentä tuhatta.
Seitsemän miljoonaa viiniköynnöstä tuottaa sille vuosittain
satakaksikymmentäyksi tuhatta gallonaa viiniä. Satakolmetuhatta hevosta
kiitää sen tasangoilla ja kuusisataaseitsemänkymmentä viisi tuhatta
kaksisataakahdeksankymmentäkaksi sarvipäätä saa elantonsa sen laajoilla
laidunmailla.

-- Eikö sentään ole jonkin verran sikojakin? MacNabbs kysyi.

-- On, majuri, seitsemänkymmentäyhdeksän tuhatta
kuusisataakaksikymmentäviisi, ellei teillä ole mitään sitä vastaan.

-- Entä paljonko lampaita, Paganel?

-- Seitsemän miljoonaa sataviisitoistatuhatta yhdeksänsataa
neljäkymmentäkolme, MacNabbs.

-- Niihin luettuna sekin jota paraikaa syömme, Paganel?

-- Ei, se vähennettynä, siitä kun on syöty jo kolme neljännestä.

-- Hyvä, herra Paganel! lady Helena huudahti nauraen sydämensä
pohjasta. -- Täytyy myöntää, että te olette valmistautunut näihin
maantieteellisiin kysymyksiin, ja tehköön serkku MacNabbs mitä tahansa,
hän ei saa teitä lankaan.

-- Mutta minun ammattiinihan kuuluu, rouva, näiden asioiden tietäminen
ja niiden ilmoittaminen teille tarvittaessa. Ja voitte uskoa minua, kun
sanon, että tämä omituinen maa näyttää meille vielä ihmeitä.

-- Tähän saakka kuitenkaan ... huomautti MacNabbs, joka huvikseen
ärsytti maantieteilijää saadakseen hänet kiihtymään.

-- Odottakaa toki, maltiton majuri! Paganel huudahti. -- Tuskin on
vielä jalkanne rajalla, kun jo alatte nurkua! Mutta minä sanon teille,
toistan vielä kerran, että tämä seutu on merkillisin maan päällä. Sen
pinnanmuodot, sen luonto, sen tuotteet, sen ilmasto, jopa sen tuleva
häviäminenkin ovat hämmästyttäneet ja hämmästyttävät nyt ja vastakin
koko maailman tiedemiehiä. Kuvitelkaa, ystäväni, maata, jonka rannat,
eikä keskus, ovat ensiksi nousseet laineista kuten jättiläisrengas;
keskiosassa kenties on puoliksi kuivunut sisämeri; virrat kuivuvat
päivä päivältä; ei ole kosteutta, ei ilmassa eikä maassa; puiden lehdet
kääntävät reunansa eikä lapansa aurinkoa kohti eivätkä anna mitään
varjoa; puu on usein palamatonta; sateella putoaa suuria kiviä; metsät
ovat matalia ja ruoho jättimäistä; eläinkunta on kummallinen,
nelijalkaisilla on nokka, kuten echidna- ja ornithorynchus-lajeilla,
mikä on pakottanut luonnontieteilijät luomaan niitä varten erikoisen
uuden luokan, monotremit; kenguru hyppelee eripituisilla jaloillaan;
lampailla on sianpää; ketut loikkivat puusta puuhun; joutsenet ovat
mustia; rotat tekevät linnunpesiä; "bowes-bird" avaa salonkinsa oven
siivekkäille vierailleen; linnut hämmästyttävät meitä laulujensa ja
kykyjensä vaihteluilla, yksi kun on kuin kello ja toinen viuhuu kuin
postimiehen piiska, kolmas matkii tahkoamista, neljäs lyö sekunteja
kuin kellon heiluri, viides nauraa aamulla auringon noustessa ja kuudes
itkee illalla sen laskiessa! Ah! Onhan tämä, jos mikään, merkillistä,
järjetöntä seutua, arvoituksellista ja luonnotonta maata! Hyvällä
syyllähän siitä on kuuluisa kasvitieteilijä Grimard voinut sanoa: --
Tällainen on Australia; jonkinlainen yleisten lakien irvikuva tai
pikemminkin koko muun maailman kasvoja vasten heitetty uhma!

Paganelin vuolas sanatulva ei näyttänyt voivan loppua. Maantieteellisen
seuran kaunopuheinen sihteeri oli haltioissaan. Hän puhui yhä
edelleen liikutellen eloisasti käsiään ja heilutellen haarukkaa
pöytänaapureidensa suureksi vaaraksi. Mutta vihdoin hänen äänensä
hukkui jyliseviin hyvähuutoihin, ja hänen täytyi vaieta.

Tällaisen Australian erikoisuuksien luettelon jälkeen kukaan ei
tietenkään ajatellut kysyä häneltä enempää. Mutta sittenkään majuri ei
malttanut olla tyynellä äänellään sanomatta:

-- Onko siinä kaikki, Paganel?

-- Kaikkiko? Ei toki! tiedemies vastasi uudelleen innokkaasti.

-- Mitä? lady Helena kysyi erittäin uteliaana. -- Onko Australiassa
jotakin vielä hämmästyttävämpää?

-- On, rouva, sen ilmasto! Se vie omituisuudellaan kaikesta muusta
voiton.

-- Todellako? huudahdettiin.

-- Minä en puhu happirikkaan ja typpiköyhän Australian mantereen
terveydellisistä ominaisuuksista; ei ole kosteita tuulia, kun
pasaatituulet puhaltavat yhdensuuntaisina sen rannikoiden kanssa, ja
useimmat taudit ovat täällä tuntemattomia, lavantaudista tuhkarokkoon
ja kroonisiin tauteihin saakka.

-- Se ei olekaan mikään vähäinen etu, Glenarvan huomautti.

-- Ei olekaan, mutta minä en puhu siitä, Paganel vastasi. -- Täällä on
ilmastolla eräs uskomaton ominaisuus.

-- Mikä? John Mangles kysyi.

-- Te ette kuitenkaan uskoisi minua.

-- Päinvastoin, kuulijat huudahtivat, ollen loukkaantuvinaan.

-- No niin, se on...

-- Mikä sitten?

-- Siveyttä parantava.

-- Siveyttä parantava?

-- Niin, tiedemies vastasi vakuuttavasti. -- Siveyttä parantava. Täällä
eivät metallit ruostu ilmassa eivätkä ihmiset. Täällä valkaisee puhdas
ja kuiva ilma pian kaikki, pellavan ja sielut! Ja Englannissa oli
varmaan huomattu tämän ilmaston edut, kun päätettiin tähän maahan
lähettää siveellisen parannuksen tarpeessa olevat ihmiset.

-- Mitä! Onko sellaista vaikutusta todella huomattavissa? lady
Glenarvan kysyi.

-- On, rouva, eläimiin ja ihmisiin.

-- Ettekö laske leikkiä, herra Paganel?

-- En ensinkään. Hevoset ja nautaeläimet ovat täällä huomattavan
kuuliaisia. Saattehan nähdä.

-- Eihän se ole mahdollista!

-- Niin on asia. Ja tähän elvyttävään ja terveelliseen ilmaan siirretyt
pahantekijät ovat kuin uudestisyntyneitä muutamassa vuodessa.
Filantroopit tuntevat tämän vaikutuksen. Australiassa parantuvat kaikki
luonteet.

-- Mutta silloin, herra Paganel, lady Helena sanoi, -- mitä tuleekaan
teistä, joka olette jo niin hyvä, tässä armoitetussa maassa?

-- Erinomainen, rouva, Paganel vastasi, -- kerrassaan erinomainen!



WIMERRA-JOKI.


Seuraavana eli 24. päivänä joulukuuta lähdettiin liikkeelle auringon
noustessa. Lämpö oli jo aikamoinen, mutta siedettävä, tie melkein
tasainen ja hevosille mukava. Matkue joutui harvanpuoleiseen
viidakkoon. Hyvän päivämatkan jälkeen se illalla majoittui Valkean
järven rannalle, jonka vesi oli suolapitoista ja juotavaksi
kelpaamatonta.

Siellä oli Jacques Paganelin pakko myöntää, että tämä järvi ei ollut
valkoinen enempää kuin Mustameri on musta, Punainen meri punainen,
Keltainen joki keltainen tai Siniset vuoret sinisiä. Maantieteilijän
itserakkaus pakotti hänet kuitenkin kovasti väittelemään, mutta hänen
perustelujaan ei myönnetty päteviksi.

Olbinett valmisti illallisaterian täsmällisesti kuten aina; sen jälkeen
matkustajat, toiset vankkureissa, toiset teltassa, riensivät nukkumaan
huolimatta "dingojen", Australian sakaalien, valittavasta ulvonnasta.

Ihana tasanko levisi Valkean järven toisella puolella kirjavanaan
auringonkukkia. Herätessään seuraavana päivänä teki Glenarvanin ja
hänen kumppaniensa mieli kiljua ihastuksesta silmiensä eteen
aukenevasta suurenmoisesta näystä. Lähdettiin matkaan.
Ainoastaan muutamat kaukaiset kummut osoittivat maan kohoavan. Niin
kauas kuin silmä kantoi oli kaikki vain ruoho- ja kukkakenttää
keväisessä loistossaan. Hienolehtisen pellavan sinervä vivahdus suli
tälle seudulle ominaisen _acanthus_-lajin heleään punaan. Tätä
vihannuutta elävöittivät vielä monet _verbenaceae_-heimon lajit ja
suolapitoinen maa peittyi vihertävien tai punertavien, valtaiseen
_salsolaceae_-heimoon kuuluvien hanhenjalkojen, maksaruohojen ja
juurikkaiden alle. Ne ovat teollisuudelle hyödyllisiä kasveja, sillä
niistä saa mainiota soodaa polttamalla ja tuhkaa liuottamalla. Paganel,
josta kukkien keskellä tuli kasvitieteilijä, mainitsi kunkin eri lajin
nimeltä eikä häneltä, kun hän aina halusi esittää numeroita, jäänyt
huomauttamatta, että Australian kasvistossa oli tähän saakka tavattu
neljätuhattakaksisataa lajia, jotka on jaettu sataankahteenkymmeneen
heimoon.

Myöhemmin, kun oli nopeasti kuljettu parikymmentä kilometriä, vierivät
vankkurit korkeiden akaasia-, mimoosa- ja kukinnoltaan niin
vaihtelevaisten, valkoisten kumipuumetsiköiden välissä. Kasvimaailma ei
tällä "spring-plainien", lähteiden kostuttamien tasankojen seudulla
ollut kiittämätön päivänkehrälle, vaan antoi tuoksuina ja väreinä
takaisin, mitä aurinko antoi sille säteinä.

Eläinmaailman tuotteet eivät olleet niin moninaisia. Muutamia
kasuaareja hyppeli tasangolla, mutta niitä ei päästy lähestymään.
Majurin onnistui kuitenkin ampua kylkeen erästä perin harvinaista
eläintä, joka on sukupuuttoon kuolemassa. Se oli "jabiru", jota
englantilaiset siirtolaiset sanovat jättiläiskurjeksi. Tämä lintu oli
puolitoista metriä korkea, ja sen musta, leveä, kartiomainen ja
teräväkärkinen nokka oli neljäkymmentäviisi senttiä pitkä. Sen pään
orvokinsiniset ja purppuranpunaiset vivahteet olivat kaulan
kiiltävänvihreän, kurkun häikäisevänvalkoisen ja pitkien säärien
helakanpunaisen värin räikeänä vastakohtana. Luonto näytti tähän
lintuun tuhlanneen alkuperäisten väriensä koko varaston.

Lintua ihmeteltiin kovasti, ja majuri olisi ollut päivän sankari, ellei
pikku Robert olisi muutamaa kilometriä kauempana tavannut ja
urhoollisesti tappanut erästä oudon muotoista eläintä, joka oli
puoleksi siili, puoleksi muurahaiskarhu, puolitekoinen olio kuten
luomisen alkuaikojen eläimet. Sen hampaattomasta suusta roikkui venyvä,
pitkä ja tahmea kieli, pyydystäen muurahaisia, jotka ovat tämän eläimen
pääasiallisena ravintona.

-- Se on muurahaispiikkisika! Paganel sanoi, antaen tälle monotremille
oikean nimen. -- Oletteko koskaan nähnyt sellaista eläintä?

-- Se on hirvittävä! Glenarvan lausui.

-- Hirvittävä, mutta mielenkiintoinen, Paganel vastasi, -- muuten
yksinomaan Australiassa elävä, ja sitä saisi turhaan etsiä mistään
muualta maailmassa.

Tietenkin Paganel halusi ottaa inhottavan muurahaispiikkisian mukaan ja
panna sen tavaraosastoon. Mutta Olbinett vastusti sitä niin
ehdottomasti, että tiedemies luopui tämän monotremi-näytteen
säilyttämisestä.

Tänä päivänä kulkivat matkustajat 141. pituusasteen yli noin puolen
asteen verran. Tähän saakka he olivat tavanneet vähän siirtolaisia,
vähän squattereita. Maa näytti autiolta. Alkuasukkaista ei näkynyt
varjoakaan, sillä villit heimot harhailivat pohjoisempana pitkin
suunnattomia, Darlingin ja Murrayn lisäjokien kostuttamia erämaita.

Muuan omituinen näky kiinnitti kuitenkin Glenarvanin joukon huomiota.
Se sai nähdä erään niitä tavattoman suuria karjalaumoja, joita rohkeat
yrittelijät kuljettavat idän vuorilta Victorian ja Etelä-Australian
maakuntiin saakka.

Kello neljän aikaan iltapäivällä John Mangles huomasi viiden kilometrin
päässä edessäpäin horisontissa kohoavan suunnattoman pölypilven. Mistä
tämä ilmiö johtui? Sitä oli vaikea sanoa. Paganel oli taipuvainen
olettamaan jotakin meteoria, jolle hänen vilkas mielikuvituksensa jo
etsi luonnollista syytä. Mutta Ayrton lopetti hänen retkeilynsä
arvailujen mailla ilmoittaen, että pölyn nouseminen johtui liikkeellä
olevasta karjalaumasta.

Perämies ei erehtynytkään. Paksu pilvi läheni. Sen keskestä kuului
loputonta määkinää, hirnuntaa ja mylvinää. Tähän karjan mölinään
sekaantui ihmisääniäkin huutojen, vihellysten ja melun muodossa.

Metelöivästä pilvestä tuli esiin muuan mies. Hän oli tämän
nelijalkaisten armeijan ylijohtaja. Glenarvan meni häntä vastaan, ja
tuttavuutta tehtiin kursailuitta. Johtaja tai, käyttääksemme hänen
oikeaa arvonimeään "stock-keeper", omisti itse osan karjaa. Hän oli
nimeltään Sam Machell ja tuli todellakin itämaakunnista ja oli matkalla
Portlandin lahtea kohti.

Hänen karjaansa kuului kaksitoistatuhatta seitsemänkymmentäviisi päätä
eli tuhat nautaa, yksitoistatuhatta lammasta ja seitsemänkymmentäviisi
hevosta. Kaikki nämä eläimet oli ostettu laihoina Sinivuorten
tasangoilla ja vietiin lihotettaviksi Etelä-Australian reheville
laitumille, missä ne taas myytäisiin suurella voitolla. Niinpä Sam
Machell saattoi hyötyä seitsemäntuhatta viisisataa puntaa voittaessaan
kaksi puntaa naudalta ja puoli puntaa lampaalta. Se oli suuri yritys.
Mutta millaista kärsivällisyyttä, millaista tarmoa tarvittiinkaan tämän
vastahakoisen lauman viemiseksi määräpaikkaan ja millaisia vaivoja
pitikään kestää! Tästä ankarasta ammatista saatu voitto oli raskaasti
ansaittu!

Sam Machell kertoi muutamalla sanalla tarinansa, karjan jatkaessa
matkaansa mimoosametsiköiden välissä. Lady Helena, Mary Grant ja
ratsastajat olivat laskeutuneet maahan ja kuuntelivat stock-keeperin
kertomusta tuuhean kumipuun siimeksessä istuen.

Karjakauppias oli lähtenyt matkalle seitsemän kuukautta sitten. Hän
pääsi noin viisitoista kilometriä päivässä, ja hänen pitkä matkansa
kestäisi vielä kolme kuukautta. Hänellä oli mukanaan apureina tässä
työläässä puuhassa kaksikymmentä koiraa ja kolmekymmentä miestä, joista
viisi mustaa, erinomaisen taitavia löytämään eksyneiden eläinten
jäljet. Kuudet vankkurit seurasivat armeijaa. Varustettuina
"stock-whipeillä", ruoskilla, joiden varsi oli noin puolimetrinen ja
siima kolme metriä pitkä, ajajat marssivat rivien välissä palauttaen
usein häiriytyvän järjestyksen, koirien keveän ratsuväen kirmaillessa
sivustoilla.

Matkustajat ihmettelivät karjassa aikaansaatua kuria. Eri rodut
kulkivat erillään, sillä naudat ja villit lampaat eivät tule hyvin
toimeen keskenään; edelliset eivät suostu milloinkaan laitumeen, jonka
poikki jälkimmäiset ovat liikkuneet. Sen vuoksi oli pakko sijoittaa
naudat etupäähän, missä ne kulkivat kahteen pataljoonaan jaettuina.
Niitä seurasi viisi rykmenttiä lampaita kahdenkymmenen ajajan
komennossa, ja hevoskomppania oli jälkijoukkona.

Sam Machell selitti kuulijoilleen, että armeijan oppaina eivät olleet
koirat eikä miehet, vaan sonnit, älykkäät "leaderit", joiden
etevämmyyden niiden kumppanit tunnustivat. Ne marssivat eturivissä,
juhlallisen arvokkaina, noudattaen vaistomaisesti oikeaa suuntaa,
syvästi vakuuttuneina oikeudestaan kunnioittavaan kohteluun. Niitä
kohdeltiin hellävaroen, sillä karja totteli näitä johtajia empimättä.
Jos niiden päähän pälkähti pysähtyä, siihen oikkuun täytyi mukautua, ja
turhaa olisi ollut yrittää liikkeelle levähdyksen jälkeen, elleivät ne
itse antaneet lähtömerkkiä.

Muutamat stock-keeperin lisäämät yksityiskohdat täydensivät kertomusta
tästä retkestä, joka olisi ansainnut olla itse Ksenofonin kuvaama,
ellei suorastaan johtama. Niin kauan kuin armeija marssi tasangolla,
oli kaikki hyvin. Vähän hankaluutta, vähän vaivaa. Eläimet söivät
kulkiessaan, sammuttivat janonsa laidunten monista puroista, nukkuivat
yön, marssivat päivän ja kokoontuivat kuuliaisesti koirien
haukunnasta. Mutta mantereen suurissa metsissä, eukalyptus- ja
mimoosametsiköiden kautta kuljettaessa vaikeudet lisääntyivät.
Komppaniat, pataljoonat ja rykmentit sekaantuivat tai hajaantuivat, ja
niiden uudelleenjärjestämiseen meni pitkä aika. Jos onnettomuudeksi
joku "leader" sattui eksymään, se täytyi löytää kaikin mokomin yleisen
hajaannuksen välttämiseksi, ja mustilta meni usein monta päivää näihin
vaikeisiin etsiskelyihin. Jos sattui suuria sateita, laiskat eläimet
heittäytyivät liikkumattomiksi, ja ankarat ukonilmat synnyttivät
pelosta mielipuolten eläinten joukossa sekasortoista pakokauhua.

Tarmokkaalla toimellaan stock-keeper oli kuitenkin suoriutunut näistä
yhä uusiutuvista vaikeuksista. Hän marssi; kilometri kilometriltä oli
päästy eteenpäin; tasankoja, metsiä, vuoria oli jäänyt selän taakse.
Mutta jokien yli mentäessä oli monen muun ominaisuuden lisäksi tarpeen
se suuri ominaisuus, jota sanotaan mielenmaltiksi ja joka kestää kaikki
koettelemukset, niin etteivät tunnit tai päivät eivätkä edes viikot saa
sitä masentaa. Kerrankin oli stock-keeperin pysähdyttävä erään virran
eteen, jonka yli ei suinkaan ollut mahdoton kulkea, vaikka ei ollut
kuljettu. Este johtui yksinomaan karjan itsepäisyydestä; eläimet
tekivät tenän. Sonnit haistelivat vettä ja kääntyivät takaisin. Lampaat
pakenivat joka suuntaan, mutta eivät vain menneet veteen. Odotettiin
yötä lauman ajamiseksi jokeen; se ei onnistunut. Heitettiin väkisin
veteen karitsoita, mutta emät eivät uskaltaneet mennä perässä.
Koetettiin houkutella laumaa kiusaamalla sitä janolla useita päiviä;
karja oli juomatta, mutta ei hievahtanut. Vietiin karitsat toiselle
rannalle toivossa, että emät tulisivat yli näiden määkynästä; karitsat
määkyivät, mutta emät eivät lähteneet toiselta rannalta. Sitä kesti
kuukauden päivät eikä stock-keeper enää tiennyt, mitä tehdä määkyvällä,
hirnuvalla ja mylvivällä laumallaan. Silloin eräänä päivänä, ilman
syytä, oikusta, ei tiedetä minkä vuoksi, meni eräs osasto joen yli, ja
silloin syntyi uusi pulma estää laumaa syöksymästä siihen sikinsokin.
Riveissä syntyi epäjärjestystä ja paljon eläimiä hukkui koskiseen
virtaan.

Näin kertoili Sam Machell. Sillä välin oli suuri osa laumasta marssinut
ohi hyvässä järjestyksessä. Hänen oli aika palata armeijansa kärkeen
valitsemaan parhaita laidunmaita. Hän lausui siis jäähyväiset lordi
Glenarvanille, nousi mainiolle maatiaisratsulleen, jota yksi hänen
miehistään piteli suitsista, ja kätteli sydämellisesti kaikkia. Hetken
kuluttua hän oli kadonnut pölypilveen.

Vankkurit jatkoivat päinvastaiseen suuntaan hetkeksi keskeytynyttä
matkaansa ja pysähtyivät vasta illalla Talbot-vuoren juurelle.

Paganel huomautti nyt sopivasti, että oli 25. päivä joulukuuta, siis
joulupäivä, jota englantilaisissa perheissä on tapana viettää niin
juhlallisesti. Mutta muonamestari ei ollut sitä unohtanut, ja teltassa
tarjottu runsas illallinen tuotti hänelle aterioitsijoiden vilpittömät
kiitokset. Täytyykin sanoa, että Olbinett oli todella tehnyt ihmeitä.
Hän oli loihtinut varastostaan esille erinäisiä eurooppalaisia
ruokalajeja, joita harvoin tavataan Australian erämaissa. Poronsäärtä,
suolattua naudanlihaa, savustettua lohta, ohra- ja kaurakakkuja, teetä
mielin määrin, viskiä runsaasti ja muutamia pulloja portviiniä kuului
tähän hämmästyttävään ateriaan. Olisi voinut luulla olevansa Malcolmin
linnan suuressa ruokasalissa keskellä Skotlannin ylämaita.

Tästä juhlasta ei tosiaankaan puuttunut mitään, inkivääriliemestä
jälkiruoan pikkutorttuihin saakka. Yhtäkaikki katsoi Paganel
velvollisuudekseen liittää ateriaan lähistökumpujen rinteillä kasvavien
villien appelsiinipuiden hedelmiä. Alkuasukkaiden kesken niillä on
nimenä "moccady"; appelsiinit olivat jokseenkin mauttomia, mutta niiden
siemenet purtuina kirpeitä kuin cayennen-pippuri. Rakkaudesta
tieteeseen pureksi maantieteilijä niitä niin tunnollisesti, että hänen
kitalakeaan alkoi polttaa eikä hän kyennyt vastaamaan majurin
kysymyksiin australialaisten jälkiruokien erikoisominaisuuksista.

Seuraavana eli 26. päivänä joulukuuta ei tapahtunut mitään
mainitsemisen arvoista. Tavattiin Norton-puron ja vähää myöhemmin
puoleksikuivuneen Mackenzie-joen lähteet. Sää oli edelleen poutainen ja
lämpö varsin siedettävä; tuuli puhalsi etelästä ja vilvoitti ilmaa
kuten pohjoistuuli olisi tehnyt pohjoisella pallonpuoliskolla, mistä
Paganel huomautti ystävälleen Robert Grantille.

-- Se on onnellinen seikka, hän lisäsi, -- sillä keskilämpö on suurempi
eteläisellä kuin pohjoisella pallonpuoliskolla.

-- Minkä vuoksi? poika kysyi.

-- Minkäkö vuoksi? Paganel vastasi. -- Etkö sinä ole koskaan kuullut
puhuttavan, että maa on talvella lähempänä aurinkoa?

-- Olen, herra Paganel.

-- Ja että talven kylmyys johtuu vain auringonsäteiden vinoudesta?

-- Sen tiedän.

-- No, poikani, juuri tästä syystä on eteläisellä pallonpuoliskolla
lämpimämpää.

-- Sitä minä en ymmärrä, Robert vastasi silmät suurina.

-- Ajattelehan, Paganel selitti, -- kun meillä on talvi Euroopassa,
mikä vuodenaika on silloin täällä Australiassa, vastapuolella?

-- Kesä, Robert vastasi.

-- No, koska juuri tänä vuodenaikana maa on lähinnä aurinkoa ...
ymmärrätkö?

-- Ymmärrän...

-- Niin on eteläisten seutujen kesä tämän läheisyyden vuoksi kuumempi
kuin pohjoisten seutujen kesä.

-- Aivan oikein, herra Paganel.

-- Niinpä kun sanotaan, että aurinko on lähinnä maata 'talvella', pitää
se paikkansa vain meillä, jotka asumme pohjoisella pallonpuoliskolla.

-- Sitä minä en ollut tullut ajatelleeksi, Robert myönsi.

-- Mutta nyt, poikani, älä enää unohda sitä!

Robert otti kernaasti vastaan tämän pienen opetuksen
maailmanrakenteesta ja sai sitten tietää, että keskilämpö Victorian
maakunnassa on kaksikymmentäkolme astetta Celsiusta.

Illalla retkikunta majoittui kahdeksan kilometrin päähän
Lonsdale-järven rannalta, pohjoisessa kohoavan Drummont-vuoren ja
Dryden-vuoren välillä, jonka matalahko huippu kohosi eteläisellä
taivaanrannalla.

Seuraavana päivänä kello yhdentoista aikaan vankkurit saapuivat
Wimerra-joen rannalle, 143. meridiaanin kohdalle.

Lähes kilometrin levyinen joki virtasi kirkaspintaisena korkeiden
kumi- ja akaasiapuu-reunusten välissä. Muutamat komeat myrttipuut,
muiden muassa _Metrosideros speciosa_, kohotti viiden metrin korkeuteen
pitkiä ja riippuvia punaisilla kukilla koristettuja oksiaan. Tuhansia
lintuja, keltasirkkuja, peipposia, kultasiipisiä kyyhkysiä,
puhumattakaan puheliaista papukaijoista, pyrähteli vihreässä
lehvistössä. Alhaalla vedenkalvossa uiskenteli joukko mustia joutsenia
arkoina ja luoksepääsemättöminä. Tämä Australian jokien _rara avis_,
harvinainen lintu, katosi pian Wimerran mutkiin, jotka oikullisina
kostuttivat viehättävää seutua.

Vankkurit olivat pysähtyneet ruohikolle, jonka reunat riippuivat
vilisevän veden yllä. Ei ollut lauttaa, ei siltaa. Täytyi kuitenkin
päästä yli. Ayrton otti etsiäkseen sopivan kahlaamon. Puolta kilometriä
ylempänä joki tuntui hänestä matalammalta, ja siltä kohtaa hän päätti
mennä toiselle rannalle. Eri kohdilta tunnustellessa todettiin vain
vajaa metri vettä. Vankkureilla saattoi siis ilman suurta vaaraa
uskaltaa tähän syvyyteen.

-- Eikö ole muuta keinoa päästä tämän joen poikki? Glenarvan kysyi
perämieheltä.

-- Ei, mylord, Ayrton vastasi, -- mutta tämä kahlaamo ei minusta näytä
vaaralliselta. Me suoriudumme siitä kyllä.

-- Onko lady Glenarvanin ja neiti Grantin noustava pois vankkureista?

-- Ei millään muotoa. Minun juhtani ovat tukevajalkaisia, ja minä otan
pitääkseni ne oikeassa suunnassa.

-- Hyvä on, Ayrton, Glenarvan vastasi, -- minä luotan teihin.

Ratsumiehet asettuivat raskaiden vaunujen ympärille, sitten ajettiin
päättävästi jokeen. Tavallisesti tällaisten kahlaamoiden yli
yritettäessä ympäröidään vankkurit tyhjillä tynnyreillä, jotka
kannattavat niitä veden pinnalla. Mutta täällä ei ollut moista
uimavyötä saatavissa; täytyi siis luottaa taitavan Ayrtonin ohjaamien
juhtien älyyn. Kuskipenkillä istuen Ayrton ohjasi valjakkoa; majuri ja
molemmat matruusit kahlasivat vuolaan virran yli muutamia metriä
edellä. Glenarvan ja John Mangles pysyttelivät kahden puolen
vankkureita valmiina auttamaan naisia; Paganel ja Robert olivat
jälkijoukkona.

Kaikki kävi hyvin Wimerran keskikohdalle saakka. Mutta silloin vesi
syveni ja nousi yli pyöränkehien. Juhdat joutuivat pois suunnasta, ja
kun jalka ei enää tavoittaisi pohjaa, ne voisivat vetää kieppuvat
ajoneuvot mukanaan. Ayrton uhrautui rohkeasti; hän heittäytyi veteen ja
tarttuen juhtien sarviin sai eläimet jälleen oikeaan suuntaan.

Tällä hetkellä sattui muuan uhkaava vaara, jota oli mahdoton aavistaa;
kuului rätinää, ja vankkurit kallistuivat huolestuttavalla tavalla;
vesi ulottui jo naisten jalkoihin, ja koko laitos alkoi liukua sivulle
huolimatta Glenarvanin ja John Manglesin yrityksistä tukea sitä. Se oli
tuskallinen hetki.

Onneksi valjakon voimakas nykäisy sai vankkurit vastaisen rannan
törmälle. Juhdat ja hevoset saivat kohoavasta rinteestä jälleen tukevan
jalansijan, ja pian olivat ihmiset ja eläimet turvassa toisella
rannalla yhtä tyytyväisinä kuin likomärkinäkin.

Mutta onnettomuudessa oli vankkurien etuosa murtunut, ja Glenarvanin
hevonen oli menettänyt etujalkojensa kengät.

Tämä tapaturma vaati viipymätöntä korjausta. Matkailijat katselivat
toisiaan neuvottomina, kunnes Ayrton tarjoutui lähtemään Black Pointin
asemalle, neljääkymmentä kilometriä pohjoiseen, noutamaan seppää.

-- Menkää, menkää, kunnon Ayrton, lordi Glenarvan sanoi hänelle. --
Paljonko aikaa tarvitsette päästäksenne sinne ja tullaksenne takaisin?

-- Ehkä noin viisitoista tuntia, Ayrton vastasi, -- mutta en enempää.

-- Lähtekää siis, ja teidän paluutanne odottaessa me majoitumme
Wimerran rannalle.

Wilsonin hevosella ratsastaen katosi perämies tuuhean mimoosalehvistön
taakse.



BURKE JA STUART.


Loppuosa päivää käytettiin keskusteluun ja kävelyihin. Jutellen
ja ihmetellen kävelivät matkalaiset pitkin Wimerran rantoja.
Tuhkanharmaita kurkia ja iibis-lintuja lähti käheästi kirkuen lentoon
heidän lähestyessään. Satiinilintu piiloutui villin viikunapuun
latvalehvistöön, kuhankeittäjät ja kärpässiepot pyrähtelivät
liljakasvien uhkeiden varsien välissä, jäälinnut jättivät tavallisen
kalastelunsa, kun taas koko papukaijojen sivistyneempi heimo, seitsemän
värin koristama "blue-mountain", punapäinen, keltakurkkuinen pieni
"roschill", ja puna- ja sinihöyheninen "lori" jatkoivat huumaavaa
lörpöttelyään kukkivien kumipuiden latvoissa.

Milloin maaten nurmikolla solisevan veden rannalla, milloin umpimähkään
kuljeksien mimoosapensaiden välissä ihailivat kävelijät tätä kaunista
luontoa päivänlaskuun saakka. Lyhyen hämärän jälkeen heidät yllätti yö
lähes kilometrin päässä majapaikasta. He palasivat sinne, mutta oppaana
ei ollut Pohjantähti, jota eteläisellä pallonpuoliskolla ei näy, vaan
Etelän Risti, joka loisti taivaanlaen ja horisontin puolivälissä.

Olbinett oli kattanut illallisen telttaan. Istuttiin pöytään. Aterian
huippukohtana oli Wilsonin ovelasti tappamien papukaijojen lihasta
valmistettu eräänlainen muhennos, jossa muonamestari oli osoittanut
taitonsa.

Illallisen jälkeen nousi kysymys, kuka keksisi sopivan syyn, minkä
vuoksi näin kauniin illan ensi tunteina ei mentäisi levolle. Lady
Helena lausui julki kaikkien toivomuksen pyytäessään Paganelia
kertomaan suurten Australian tutkijoiden historian, minkä hän jo kauan
sitten oli luvannut tehdä.

Paganel suostui siihen mielellään. Hänen kuulijansa asettuivat uhkean
banksian juurelle; sikarien savu kohosi pian pimeään peittyvään
lehvistöön saakka, ja maantieteilijä ryhtyi viipymättä kertomaan
tyhjentymättömään muistiinsa luottaen.

-- Te muistatte, ystäväni, eikä ainakaan majuri liene sitä unohtanut,
kerran _Duncanilla_ esittämäni löytöretkeilijöiden luettelon. Kaikista
niistä, jotka koettivat tunkeutua mantereen sisäosiin, onnistui vain
neljän kulkea sen halki etelästä pohjoiseen tai pohjoisesta etelään. Ne
ovat: Burke vuonna 1860 ja 1861; MacKinlay vuonna 1861 ja 1862;
Ladsborough vuonna 1862 ja Stuart niin ikään vuonna 1862. MacKinlaysta
ja Landsboroughista minulla ei ole paljon sanomista. Edellinen samosi
Adelaidesta Carpentaria-lahdelle, jälkimmäinen Carpentaria-lahdelta
Melbourneen, kumpikin australialaisten komiteoiden lähettämänä etsimään
Burkea, joka oli jäänyt sille tielleen eikä koskaan palannutkaan.

Burke ja Stuart ovat ne kaksi rohkeaa löytöretkeilijää, joista aion
teille puhua, ja nyt aloitankin ilman pitempiä esipuheita.

Melbournen kuninkaallisen seuran lähettämänä lähti eronsaanut
irlantilainen upseeri, Castlemainen entinen poliisipäällikkö, nimeltä
Robert O'Hara Burke, matkalle 20. päivänä elokuuta 1860. Hänellä oli
mukanaan yksitoista miestä, William John Wills, nuori, etevä
tähtitieteilijä, tohtori Beckler, kasvitieteilijä Gray, King, nuori
sotilas Intian armeijasta, Landells, Brahe ja useita sepoy-sotamiehiä.
Kaksikymmentäviisi hevosta ja kaksikymmentäviisi kamelia kuljetti
retkeilijöitä, heidän tavaroitaan ja kahdeksaksitoista kuukaudeksi
varattua muonaa. Retkikunnan oli määrä pyrkiä Carpentaria-lahdelle,
pohjoisrannikolle, seuraten aluksi Cooper-jokea. Vaivattomasti se pääsi
Murrayn ja Darlingin yli ja saapui Menindien asemalle, siirtoloiden
rajalle.

Matkalla oli havaittu, että suuresta tavaramäärästä oli paljon haittaa.
Tämä seikka sekä Burken jyrkkä luonne synnytti eripuraisuutta joukossa.
Kamelien johtaja Landells erosi muutamien hindupalvelijoiden kanssa
retkikunnasta ja palasi Darlingin rannoille. Burke jatkoi matkaansa
eteenpäin. Milloin suurenmoisia, kosteita laidunmaita, milloin kivisiä,
vedettömiä teitä hän taivalsi Cooper-jokea kohti. Marraskuun 20.
päivänä, kolme kuukautta lähtönsä jälkeen, hän sijoitti ensimmäisen
muonavaraston joen rannalle.

Tänne täytyi retkeilijöiden jäädä joksikin aikaa, kun ei löytynyt
pohjoiseen päin sellaista kuljettavaa tietä, jonka varrella vedensaanti
olisi ollut taattu. Suurten vaikeuksien jälkeen he saapuivat paikkaan,
jolle annettiin nimeksi Fort Wills. Se oli puolitiessä Melbournesta
Carpentaria-lahdelle, ja he pystyttivät siihen paaluaitauksen. Siellä
Burke jakoi joukkonsa kahteen osaan. Toisen piti Brahen komentamana
jäädä Fort Willsiin kolmeksi kuukaudeksi tai pitemmäksi aikaa, elleivät
elintarvikkeet loppuisi, ja odottaa toisen paluuta. Jälkimmäiseen
kuuluivat vain Burke, King, Gray ja Wills. He ottivat mukaansa kuusi
kamelia ja ruokavaroja kolmeksi kuukaudeksi, nimittäin 150 kiloa
jauhoja, 20 kiloa riisiä, 20 kiloa kaurajauhoja, 50 kiloa kuivattua
hevosenlihaa, 50 kiloa suolattua sianlihaa ja silavaa ja 15 kiloa
korppuja, kaikki yhteensä mennen tullen noin kahdentuhannen kuudensadan
kilometrin matkaa varten.

Nämä neljä miestä lähtivät siis matkalle. Vaivalloisen retken jälkeen
kivisen erämaan halki he saapuivat Eyre-joelle, kauimpana olevalle
paikalle, minkä Sturt oli saavuttanut 1845, ja samosivat pohjoista
kohti noudattaen sadattaneljättäkymmentä meridiaania niin tarkoin kuin
mahdollista.

Tammikuun 7. päivänä he marssivat eteläisen kääntöpiirin poikki
hehkuvassa auringonhelteessä, harhauttavien kangastusten eksyttäminä
usein kärsien veden puutetta, joskus ankarien rajuilmojen virkistäminä,
tavaten siellä täällä harhailevia alkuasukkaita, joista heillä ei ollut
mitään valittamista; ylimalkaan oli verraten vähän haittaavia esteitä
tiellä, jota eivät sulkeneet järvet, joet tai vuoret.

Tammikuun 12. päivänä näkyi pohjoisessa muutamia kukkuloita,
muiden mukana Forbes-vuori, ja jono graniittiharjuja, joilla on
englanninkielessä nimenä "range". Siellä matka kävi hankalaksi.
Päästiin töin tuskin eteenpäin. Eläimet eivät suostuneet marssimaan: --
Aina vain harjuja, kamelit hikoilevat pelosta, Burke kirjoitti
päiväkirjaansa. Voimansa ponnistaen retkeilijät pääsivät kuitenkin
Turner-joen rannalle ja sitten latvapuolelle Flinders-jokea, jonka
Stokes oli nähnyt 1841 ja joka palmujen ja eukalyptusten reunustamana
laskee Carpentaria-lahteen.

Valtameren läheisyyttä ilmaisi sarja suoperäisiä maita. Yksi
kameleista hukkui niihin. Toiset kieltäytyivät kulkemasta pitemmälle.
Kingin ja Grayn täytyi jäädä niiden luokse. Burke ja Wills jatkoivat
matkaa pohjoiseen ja suurten vaikeuksien jälkeen, joista heidän
muistiinpanoissaan on hyvin hämärästi mainittu, he saapuivat eräälle
kohdalle, missä meren nousuvettä oli rämeillä, mutta eivät nähneet itse
merta. Se tapahtui 11. päivänä helmikuuta 1861.

-- Eivätkö nämä uljaat miehet siis päässeet pitemmälle? lady Glenarvan
kysyi.

-- Eivät hyvä rouva, Paganel vastasi. -- Rämeet olivat
kulkukelvottomia, ja heidän täytyi kääntyä paluumatkalle yhtyäkseen
tovereihinsa Fort Willsissä. Surullinen paluu, sen saa sanoa! Heikkoina
ja näännyksissä eteenpäin laahautuen Burke ja Wills pääsivät Greyn ja
Kingin luo. Sitten he lähtivät nelisin, seuraten jo kulkemaansa tietä,
etelään Cooper-jokea kohti.

Tämän matkan vastuksia, vaaroja ja kärsimyksiä emme tarkalleen tunne,
sillä retkeilijöiden muistiinpanoissa ei niitä kuvata. Mutta niiden on
täytynyt olla hirvittäviä.

Saavuttuaan huhtikuussa Cooper-joen laaksoon, heitä ei enää ollut kuin
kolme. Gray oli kuollut uupumukseen. Neljä kamelia oli menehtynyt. Jos
Burken kuitenkin olisi onnistunut päästä Fort Willsiin, missä Brahe
häntä odotti muonavarastoineen, hän olisi tovereineen pelastunut. He
panivat peliin kaiken voimansa, laahustivat eteenpäin vielä muutamia
päiviä, ja 21. päivänä huhtikuuta he näkivät varuspaikan aitauksen,
pääsivät perille...! Mutta juuri sinä päivänä oli, viisi kuukautta
turhaan odotettuaan, Brahe lähtenyt.

-- Lähtenyt! pikku Robert huudahti.

-- Niin, lähtenyt! Vieläpä onnettoman sattuman oikusta juuri samana
päivänä! Brahen jättämä kirje ei ollut seitsemää tuntia vanhempi. Mutta
Burke ei voinut ajatellakaan hänen tavoittamistaan. Oman onnensa nojaan
jääneet virkistivät itseänsä hiukan varaston ruokavaroilla. Mutta
heillä ei ollut mitään kulkuneuvoja, ja Darling oli vielä
kuudensadankuudenkymmenen kilometrin päässä.

Silloin Burke päätti vastoin Willsin neuvoa pyrkiä
Hopeless-vuoren läheisiin australialaisiin siirtoloihin, noin
kahdensadankahdeksankymmenen kilometrin päähän Fort Willsistä.
Lähdettiin matkalle. Kahdesta jäljellä olevasta kamelista toinen hukkui
erääseen Cooper-joen mutaiseen lisäjokeen, toinen ei jaksanut kulkea
enää askeltakaan; se täytyi tappaa ja sen lihat syödä. Pian olivat
ruokavarat lopussa. Kolmen kovaonnisen miehen täytyi elättää itseään
"nardulla", vesikasvilla, jonka siitepöly on syötävää. Kun heillä ei
ollut vettä eikä keinoja kuljettaa sitä mukanaan, he eivät voineet
jättää Cooperin rantoja. Tulipalo poltti heidän telttansa ja
leiritavaransa. He olivat hukassa. Ei ollut edessä muuta kuin kuolema!

Burke kutsui luokseen Kingin: -- Minä en elä enää kuin muutaman tunnin,
hän sanoi tälle; -- tässä on kelloni ja muistiinpanoni. Kun olen
kuollut, pankaa oikeaan käteeni pistooli ja jättäkää minut paikalleni
hautaamatta! Tämän jälkeen Burke ei enää puhunut; hän kuoli seuraavana
aamuna kello kahdeksan.

Järkyttyneenä ja murheissaan King lähti etsimään jotakin
australialaista heimoa. Kun hän palasi, oli Willskin kuollut. Kingin
ottivat alkuasukkaat hoiviinsa, ja syyskuussa löysi hänet Howittin
retkikunta, joka oli lähetetty etsimään Burkea samaan aikaan kuin
MacKinlay ja Landsborough. Niinpä neljästä retkeilijästä tältä matkalta
Australian mantereen poikki jäi yksi ainoa henkiin.

Paganelin kertomus oli tehnyt hänen kuulijoihinsa masentavan
vaikutuksen. Kaikki ajattelivat kapteeni Grantia, joka kenties harhaili
samoin kuin Burke tovereineen keskellä erämaata. Olivatko
haaksirikkoiset pelastuneet niistä kärsimyksistä, joihin nämä uljaat
retkeilijät olivat menehtyneet? Tämä ajatus oli niin luonnollinen, että
kyyneleet kihosivat Mary Grantin silmiin.

-- Isäni! Isäparkani! hän huokasi.

-- Neiti Mary, tyyntykää! John Mangles lohdutti. -- Joutuakseen
tällaisiin kärsimyksiin täytyy kaiken uhalla lähteä sisämaahan.
Kapteeni Grant on alkuasukkaiden käsissä, kuten King, ja pelastuu kuten
King. Hän ei ole milloinkaan joutunut niin surkeaan asemaan.

-- Ei olekaan, Paganel vahvisti, -- ja minä toistan teille, rakas
neiti, että australialaiset ovat ystävällisiä.

-- Jumala toteuttakoon sananne! neito vastasi.

-- Entä Stuart? kysyi Glenarvan, joka tahtoi kääntää ajatukset pois
surullisesta suunnasta.

-- Stuartko? Paganel vastasi. -- Oh, Stuart oli onnekkaampi, ja hänen
nimensä on kuuluisa Australian aikakirjoissa. Vuodesta 1848 alkaen
valmistautui John MacDougal Stuart, teidän maanmiehiämme, hyvät
ystäväni, retkilleen, seuraten Sturtia matkoilla Adelaiden
pohjoispuolisissa erämaissa. Vuonna 1860 hän yritti turhaan tunkeutua
Australian sisämaahan vain kahden miehen seuraamana. Mutta hän ei ollut
niitä miehiä, jotka masentuvat. Vuonna 1861, tammikuun 1. päivänä, hän
lähti Chambers-joelta yhdentoista päättäväisen matkakumppanin
etunenässä ja pääsi kahdensadankahdeksankymmenen kilometrin päähän
Carpentaria-lahdesta; mutta muonavarojen puutteen vuoksi hänen täytyi
palata Adelaideen pääsemättä tämän hirvittävän mantereen halki. Mutta
hän rohkeni koetella onnea vieläkin ja varustaa kolmannen retkikunnan,
jonka tosiaan onnistui saavuttaa niin kiihkeästi tavoiteltu päämäärä.

Etelä-Australian eduskunta kannatti lämpimästi tätä uutta löytöretkeä
ja myönsi sitä varten kahdentuhannen punnan avustuksen. Stuart ryhtyi
kaikkiin varokeinoihin, jotka kokemuksesta tiesi tarpeellisiksi. Hänen
ystävänsä, luonnontutkija Waterhouse, vanhat kumppaninsa Thring ja
Kekwick sekä lisäksi Woodforde ja Auld, kaikkiaan kymmenen miestä,
liittyivät häneen. Hän otti mukaansa kaksikymmentä amerikkalaista
nahkasäkkiä, joista kukin oli kolmenkymmenen litran vetoinen, ja 5.
päivänä huhtikuuta 1862 retkikunta oli saavuttanut Newcastle Waterin
alueen, kahdeksannentoista leveysasteen takana, yhtä kaukana
pohjoisessa kuin kovaonninen Burke oli päässyt. Hänen reittinsä
noudatti jokseenkin läheltä 131. meridiaania ja poikkesi niin ollen
seitsemän astetta länteen Burken reitistä.

Newcastle Waterin alueen piti olla uusien löytöretkien lähtökohtana.
Stuart, jota kaikkialla ympäröi tiheä metsä, koetti turhaan tunkeutua
pohjoiseen ja koilliseen. Yritys samota länttä kohti Victoria-joelle ei
myöskään onnistunut; läpipääsemättömät viidakot sulkivat tien.

Stuart päätti silloin muuttaa leiripaikkaa ja saikin sen siirretyksi
vähän pohjoisemmaksi, Howerin rämeille. Sitten kulkiessaan itää kohti
hän kohtasi keskellä ruohoisia tasankoja Daily-joen ja seurasi sitä
noin viisikymmentä kilometriä.

Maaperä alkoi olla erinomaista; laitumet olisivat olleet squatterin
ilona ja onnena; kumipuut kasvoivat sieilä tavattoman korkeiksi.
Ihmeissään jatkoi Stuart matkaamista eteenpäin; hän saapui
Strangeway-joen ja Leichardtin löytämän Roper-joen rannalle; niiden
vedet virtasivat palmujen välitse, jotka olivat tämän trooppisen seudun
arvoisia; siellä eli alkuasukasheimoja, jotka ottivat löytöretkeilijät
ystävällisesti vastaan.

Sieltä retkikunta kääntyi pohjoisluoteeseen pitkin hiekkaista ja
rautapitoisten kallioiden peittämää aluetta, etsien Van Diemenin
lahteen laskevan Adelaide-joen lähteitä. Se kulki tällöin Arnhemin maan
läpi, palmukaalien, bambujen ja pinjojen keskitse. Adelaide laajeni;
sen rannat kävivät rämeisiksi; meri oli lähellä.

Tiistaina 22. päivänä heinäkuuta Stuart leiriytyi Fresh Waterin
rämeille jouduttuaan vaikeuksiin lukemattomien purojen vuoksi, jotka
katkaisivat hänen reittinsä. Hän lähetti kolme kumppaneistaan etsimään
mahdollisia teitä; seuraavana päivänä hän saapui, milloin kierrettyään
ylipääsemättömiä virranpoukamia, milloin rämmittyään upottavilla
soilla, muutamille ruohoisille ylätasangoille, missä kasvoi
kumipuurykelmiä ja kuitukuorisia puita; siellä lenteli parvittain
hanhia, iibiksiä ja eräitä erikoisen kesyttömiä vesilintuja.
Alkuasukkaita oli vähän tai ei laisinkaan. Vain siellä täällä savua
kaukaisista leiripaikoista.

Heinäkuun 24. päivänä, yhdeksän kuukautta Adelaidesta lähtönsä jälkeen,
Stuart lähti kahtakymmentä minuuttia yli kello kahdeksan aamulla
liikkeelle pohjoista kohti; hän tahtoi vielä samana päivänä päästä
meren rannalle. Rautamalmien ja vulkaanisten kallioiden peittämä maa
kohosi hiljalleen; puut pienenivät ja alkoivat muistuttaa sellaisia,
joita kasvaa merten rannoilla; eteen tuli laaja, metsän reunustama
vesijättölaakso. Stuart kuuli selvästi murtuvien aaltojen kohinaa,
mutta ei sanonut mitään kumppaneilleen. Vihdoin tultiin villien
viiniköynnösten tukkimaan viidakkoon.

Stuart astui muutaman askeleen. Silloin hän oli Intian valtameren
rannalla! -- Meri! Meri! huudahti Thring hämmästyneenä. Toiset
riensivät paikalle, ja kolme pitkää hurraahuutoa tervehti Intian merta.

Australian mantereen poikki oli päästy neljännellä kerralla!

Kuvernööri Richard Macdonnellille antamansa lupauksen mukaan Stuart
pesi jalkansa, kasvonsa ja kätensä merivedessä. Sitten hän palasi
laaksoon ja kaiversi erääseen puuhun nimensä alkukirjaimet J.M.D.S.
Leiri pantiin kuntoon pienen solisevan puron rannalle.

Seuraavana päivänä Thring lähti tutkimaan, voisiko lounaaseen
kulkemalla päästä Adelaide-joen suulle, mutta maaperä oli liian
rämeistä hevosille, joten siitä täytyi luopua.

Silloin Stuart valitsi korkean puun eräällä aukealla paikalla. Hän
katkaisi sen alemmat oksat ja kiinnitti latvaan Australian lipun. Puun
kaarnaan piirrettiin seuraavat sanat: _Kaiva maata puolen metrin päässä
etelään_.

Ja jos joku matkustaja kerran kaivaa maata siltä paikalta, hän löytää
peltirasian ja siinä asiakirjan, jonka sanat ovat syöpyneet muistiini:

    SUURI TUTKIMUSRETKI JA KULKU AUSTRALIAN HALKI ETELÄSTÄ POHJOISEEN.

    John MacDougal Stuartin johtamat tutkimusretkeilijät saapuivat
    tänne 25. päivänä heinäkuuta 1862 kuljettuaan koko Australian halki
    Etelämereltä Intian valtameren rannalle, samoten keskeltä mannerta.
    He olivat lähteneet Adelaidesta 26. päivänä lokakuuta 1861 ja
    jättivät 21. päivänä tammikuuta 1862 taakseen viimeisen siirtolan
    pohjoisessa. Tämän onnellisen tapahtuman muistoksi he pystyttivät
    tähän Australian lipun, merkiten siihen retkikunnan johtajan nimen.
    Kaikki on hyvin. Jumala varjelkoon kuningatarta.

Alle on kirjoitettu Stuartin ja hänen seuralaistensa nimet.

Näin todettiin tämä suuri tapahtuma, joka herätti tavatonta huomiota
koko maailmassa.

-- Ja pääsivätkö kaikki nämä rohkeat retkeilijät takaisin ystäviensä
luo etelään? lady Helena kysyi.

-- Pääsivät, rouva, Paganel vastasi, -- kaikki, mutta eivät ilman kovia
koettelemuksia. Stuart kärsi kaikkein enimmin, hän oli pahasti
sairastunut keripukkiin lähtiessään paluumatkalle Adelaidea kohti.
Syyskuun alussa hänen tautinsa oli niin pahentunut, ettei hän uskonut
enää näkevänsä asuttuja seutuja. Hän ei jaksanut enää istua satulassa,
vaan kulki kahden hevosen väliin ripustetussa kantotuolissa maaten.
Lokakuun lopulla hän joutui verensyöksyn takia viimeisilleen. Tapettiin
hevonen, jotta hänelle saatiin keitetyksi lihalientä; 28. päivänä
lokakuuta hän luuli kuolevansa, mutta onnellinen taudinkäänne pelasti
hänet, ja 10. päivänä joulukuuta retkikunta saapui täysilukuisena
ensimmäisille asutuksille.

Adelaideen Stuart saapui 17. päivänä joulukuuta asukkaiden riemuitessa.
Mutta hänen vointinsa oli yhä huono, ja pian, saatuaan Maantieteellisen
seuran suuren kultamitalin, hän astui _Indus_-laivaan matkustaakseen
rakkaaseen Skotlantiinsa, isänmaahansa, missä palatessamme vielä hänet
tapaamme.[6]

-- Hän oli mies, joka oli erinomaisen tarmokas, Glenarvan sanoi, -- ja
se vielä enemmän kuin ruumiillinen voima auttoi häntä suurtekoihin.
Skotlanti on syystä ylpeä saadessaan lukea hänet omiensa joukkoon.

-- Eikö Stuartin jälkeen kukaan ole yrittänyt uusia löytöretkiä? lady
Helena kysyi.

-- On kyllä, rouva, Paganel vastasi. -- Minä olen usein maininnut
teille Leichardtin. Tämä retkeilijä oli jo vuonna 1844 tehnyt
huomattavan tutkimusretken Pohjois-Australiaan. Vuonna 1848 hän lähti
toiselle matkalle koilliseen. Seitsemääntoista vuoteen ei hänestä
sitten ole mitään kuulunut. Viime vuonna toimeenpani kuuluisa
kasvitieteilijä, tohtori Muller Melbournesta rahankeräyksen retkikunnan
kustantamista varten. Rahat saatiin helposti kokoon, ja joukko uljaita
squattereita lähti älykkään ja rohkean MacIntyren johdolla 21. päivänä
kesäkuuta 1864 Paroo-joen laidunmailta. Tällä hetkellä, jolloin teille
puhun, se on Leichardtia etsiessään varmaankin tunkeutunut kauas
mantereen sisäosiin. Onnistukoon sen ja onnistukoon meidän kuten senkin
löytää etsityt rakkaat ystävät!

Tähän päättyi maantieteilijän kertomus. Oli jo myöhäinen ilta.
Kiitettiin Paganelia, ja vähän ajan kuluttua nukkui itsekukin
rauhallisesti, valkoisten kumipuiden lehdistössä piilevän kellolinnun
raksuttaessa säännöllisesti tämän tyynen yön sekunteja.



RAUTATIE MELBOURNESTA SANDHURSTIIN.


Majuri oli ollut hieman levoton nähdessään Ayrtonin lähtevän Wimerran
leiriltä etsimään hevosenkengittäjää Black Pointin asemalta. Mutta hän
ei hiiskunut sanaakaan omista epäilyistään ja tyytyi vain pitämään
silmällä joen ympäristöä. Näiden rauhallisten seutujen tyyneyttä ei
millään tavoin häiritty, ja yön kestettyä muutamia tunteja aurinko
nousi jälleen taivaalle.

Glenarvan puolestaan ei pelännyt muuta kuin että Ayrton tulisi takaisin
yksin. Ellei saataisi seppää, vankkureilla ei päästäisi jatkamaan
retkeä. Matka keskeytyisi ehkä useiksi päiviksi, ja Glenarvan, joka
malttamattomana halusi pian päästä perille, ei suvainnut mitään
viivytystä.

Onneksi Ayrton ei ollut hukannut aikaa eikä laiminlyönyt mitään. Hän
palasi seuraavana päivänä aamun valjetessa. Hänellä oli mukanaan mies,
joka sanoi olevansa Black Pointin aseman seppä. Tämä oli suuri ja
reipas miehenroikale, tympäisevän ja eläimellisen näköinen. Mutta vähät
sillä, jos hän vain pystyisi tehtäväänsä. Hän oli muuten perin
vähäpuheinen eikä kuluttanut suutaan tarpeettomiin sanoihin.

-- Onko hän pystyvä työmies? John Mangles kysyi perämieheltä.

-- Minä en häntä tunne enempää kuin te, kapteeni, Ayrton vastasi. --
Saadaan nähdä.

Seppä ryhtyi työhönsä. Hän oli ammattimies, sen näki kyllä siitä
tavasta, kuinka hän korjasi vankkurien etuosan. Hän teki työtä
taitavasti ja harvinaisen nopeasti. Majuri huomasi hänen ranteidensa
pahasti runnellussa ihossa mustahkot, melkein verestävät raidat. Ne
olivat vereksien haavojen jälkiä, joita huonon pellavapaidan hihat vain
osaksi peittivät. MacNabbs teki sepälle näitä, vielä varmaankin perin
kipeitä vioittumia koskevan kysymyksen. Mutta mies ei vastannut, vaan
jatkoi työtään.

Kahden tunnin kuluttua oli vankkurit korjattu.

Mitä Glenarvanin hevoseen tuli, se oli pian kunnossa. Seppä oli ottanut
mukaansa valmiita hevosenkenkiä; niissä oli muuan omituisuus, joka ei
jäänyt majurilta huomaamatta: etuosaan oli lyöty selvä ristiässän kuva.
Majuri huomautti sitä Ayrtonille.

-- Se on Black Pointin merkki, perämies vastasi. -- Sen avulla voi
seurata asemalta kadonneiden hevosten jälkiä sekoittamatta niitä
muihin.

Kengät oli pian sovitettu hevosen kavioihin. Sen jälkeen seppä pyysi
palkkaansa ja lähti tiehensä tuskin neljä sanaa sanottuaan.

Puoli tuntia myöhemmin olivat retkeilijät matkalla. Mimoosametsän
takana levisi laajalti avoin tasanko, joka hyvin ansaitsi nimensä "open
plain". Muutamia kvartsilohkareita ja rautapitoisia kiviä oli siellä
täällä pensaiden, korkean ruohikon ja aitausten välissä, missä lukuisia
karjalaumoja oli laitumella. Joitakin kilometrejä kauempana uursivat
vankkurien pyörät syvälle vesiperäiseen maahan, jossa solisi
säännöttömiä, jättiläiskaislikon puoleksi peittämiä puroja. Sitten
kuljettiin pitkin laajojen, rehevöityvien suolapitoisten lampien
reunoja. Matka sujui vaivattomasti ja, se täytyy sanoa, rattoisasti.

Lady Helena kutsui herroja käymään luonaan vuoron perään, sillä hänen
salonkinsa oli kovin ahdas. Mutta näin sai kukin levähtää rasittavasta
ratsastuksesta ja virkistää itseänsä keskustelulla viehättävien naisten
kanssa. Neiti Maryn avustamana hän hoiti pyörivän talonsa emännyyttä
mitä miellyttävimmin. John Manglesia ei näissä jokapäiväisissä
kutsuissa unohdettu, eikä hänen hiukan juhlallista keskustelutapaansa
pidetty ikävänä. Päinvastoin.

Näin kuljettiin kohtisuoraan poikki Growlandista Horshamiin johtavan
postitien, pahasti pölyisen tien muuten, jota jalkamiehet eivät juuri
käyttäneet. Talbotin kreivikunnan äärimmäisessä sopukassa sivuttiin
ohimennen matalahkojen kunnaiden kukkuloita, ja illalla seurue saapui
viiden kilometrin päähän Maryboroughin yläpuolelle. Satoi hienoa
vihmaa, joka missä muussa maassa tahansa olisi liottanut kamaran, mutta
täällä kosteus haihtui niin ihmeellisesti, että leiripaikalla ei ollut
siitä mitään haittaa.

Seuraavana, 29. päivänä joulukuuta kulkua hidastutti jonkin verran jono
vuorennyppylöitä, jotka muistuttivat jonkinlaista pienoiskokoista
Sveitsiä. Tavan takaa piti nousta mäelle ja taas laskeutua, ja samalla
kärsiä epämieluisaa keinahtelua. Matkustajat kävelivät osan matkaa
jalkaisin eivätkä sitä pahoitelleet.

Kello yhdentoista aikaan saavuttiin Carlsbrookiin, joka on jokseenkin
tärkeä kaupunki. Ayrton oli sitä mieltä, että olisi kierrettävä sen
ympäri sinne poikkeamatta, ajan voittamiseksi, hän selitti.
Glenarvan oli samaa mieltä, mutta aina utelias Paganel tahtoi käydä
Carlsbrookissa. Hänen ehdotukseensa suostuttiin, ja vankkurit jatkoivat
verkalleen kulkuaan.

Tapansa mukaan Paganel otti Robertin seurakseen. Hänen käyntinsä
Carlsbrookissa oli hyvin lyhyt, mutta riitti antamaan hänelle tarkan
yleiskuvan kaupungista. Siellä oli pankki, raatihuone, kauppatori,
koulu, kirkko ja satakunta täysin samanlaista tiilitaloa, kaikki
järjestettynä säännölliseksi, yhdensuuntaisten katujen leikkelemäksi
suunnikkaaksi englantilaiseen tapaan. Ei mikään ole yksinkertaisempaa
-- eikä myöskään yksitoikkoisempaa. Kun kaupunki suurenee, pidennetään
sen katuja kuten kasvavan pojan housuja, alkuperäistä sopusuhtaa
millään tavoin rikkomatta.

Carlsbrook oli vilkas kaupunki, mikä on näiden vastaperustettujen
kaupunkien huomattava ominaisuus. Australiassa näyttävät kaupungit
kasvavan kuin puut auringon lämmössä. Kiireisiä ihmisiä kulki kaduilla,
kullan välittäjiä tungeskeli tuontitoimistoissa, alkuasukkaisiin
kuuluvan poliisimiehistön saattamana tuotiin kallista metallia Bendigon
ja Mount Alexanderin kaivoksista. Kaikki nämä etujensa kannustamat
ihmiset ajattelivat vain kauppojaan, eikä tämän ahertavan väestön
joukossa muukalaisia huomattukaan.

Käytettyään tunnin ajan vaellukseen Carlsbrookissa molemmat palasivat
toveriensa luo huolellisesti viljellyn peltomaan halki. Sitten tuli
laajoja ruohikkoja, nimeltään "low level plains", ja niillä näkyi
lukemattomia lammaslaumoja ja paimenhökkeleitä. Edempänä alkoi erämaa
välittömästi, Australian luonnolle ominaisen äkkinäisesti. Simpsonin
kukkulat ja Tarrangowerin vuori osoittivat Loddon piirin eteläistä
kärkeä 144. pituusasteen kohdalla.

Tähän saakka ei kuitenkaan ollut tavattu yhtään alkuasukasheimoista,
jotka elävät villissä tilassa. Glenarvan tuumiskeli, puuttuiko
Australiasta australialaisia, kuten Argentiinan pampalta oli puuttunut
intiaaneja. Mutta Paganel selitti hänelle, että tällä leveysasteella
liikuskelivat villit enimmäkseen Murrayn tasangoilla puolentoistasataa
kilometriä idempänä.

-- Me lähestymme kultaseutua, hän sanoi. -- Kahden päivän päästä
kuljemme Mount Alexanderin rikkaan alueen läpi. Sinne ryntäsivät vuonna
1852 kullanetsijöiden laumat. Alkuasukkaiden täytyi paeta heidän
tieltään erämaihin. Me olemme sivistyneessä maassa, vaikkei siltä
näytä, ja ennen tämän päivän päättymistä olemme kulkeneet rautatien
yli, joka yhdistää Murrayn ja meren. Tarvitseeko sanoakaan, ystäväni,
rautatie Australiassa tuntuu minusta yllättävältä.

-- Minkä vuoksi, Paganel? Glenarvan kysyi.

-- Minkäkö vuoksi? Sen vuoksi, että se on ristiriitaista! Oh, minä
tiedän kyllä, että te, jotka olette tottuneet asuttamaan kaukaisia
alueita, te, joilla on sähkölennättimiä ja maailmannäyttelyitä Uudessa
Seelannissa, pidätte sitä ihan luonnollisena! Mutta se sekoittaa minun
kaltaiseni ranskalaisen mieltä ja kaikkia hänen mielikuviaan
Australiasta.

-- Kun te katsotte entisyyttä ettekä nykyisyyttä, John Mangles
huomautti.

-- Olkoon, Paganel vastasi, -- mutta kun erämaiden halki kiitävät
veturit, mimoosien ja kumipuiden oksiin kiertyvät höyrypilvet,
pikajunien edestä pakenevat muurahaispiikkisiat, nokkaeläimet ja
kasuaarit, ja villit nousevat kello puoli neljän junaan matkustaakseen
Melbournesta Kynetoniin, Castlemaineen, Sandhurstiin tai Echucaan,
hämmästyttää tuo kaikki jokaista muuta kuin englantilaista tai
amerikkalaista. Teidän rautatienne hävittävät erämaiden runollisuuden.

-- Mitäpä siitä, jos edistys tulee tilalle! majuri lausui.

Kimeä vihellys keskeytti puheen. Matkustajat olivat vain puolentoista
kilometrin päässä rautatiestä. Muuan etelästä tuleva ja hiljaista
vauhtia kulkeva veturi pysähtyi juuri rautatien ja vankkurien käyttämän
maantien risteykseen. Tämä rautatie yhdisti, kuten Paganel oli sanonut,
Victorian pääkaupungin Australian suurimpaan virtaan Murrayyn. Tämä
valtava vesiuoma, jonka Sturt löysi vuonna 1828, alkaa Australian
Alpeilta, saa lisävettä Lachlanista ja Darlingista, on Victorian
maakunnan koko pohjoisrajana ja laskee Encounter-lahteen lähellä
Adelaidea. Se ulottuu rikkaiden, hedelmällisten seutujen halki, ja
squatter-asemat yhä lisääntyvät sen varsilla, kun näin on saatu mukava
kulkuyhteys Melbourneen.

Tätä rautatietä oli siihen aikaan valmiina 168 kilometriä Melbournesta
Sandhurstiin; samalla se välitti liikennettä Kynetoniin ja
Castlemaineen. Parhaillaan rakennettiin sadankahdentoista kilometrin
pituista jatkorataa Echucaan, juuri tänä vuonna Murrayn varsille
perustetun Riverinen siirtokunnan pääkaupunkiin saakka.

37. leveysaste leikkasi rautatietä muutamia kilometrejä Castlemainen
pohjoispuolella juuri sillä kohtaa, missä on Camden Bridge,
Lutton-nimisen Murrayn lisäjoen yli rakennettu silta.

Sitä kohti Ayrton suuntasi vankkurinsa, ratsumiesten lähtiessä edeltä
nelistämään Camden Bridgelle. Heitä kannusti siihen muuten kova
uteliaisuus.

Rautatien siltaa kohti riensi näet suuri ihmisjoukko. Läheisten asemien
asukkaat jättivät talonsa ja paimenet laumansa, tungeksien tiellä, niin
että oli vaikea päästä eteenpäin. Joukosta kuului usein toistuvia
huutoja:

-- Rautatielle! Rautatielle!

Ilmeisesti oli sattunut jokin vakava tapahtuma, joka aiheutti kaiken
tämän hälinän. Ehkäpä jokin suuri tapaturma.

Glenarvan lisäsi hevosensa vauhtia kumppaneidensa seuratessa. Muutaman
minuutin kuluttua hän oli Camden Bridgen luona. Siellä hän ymmärsi syyn
ryntäykseen.

Oli tapahtunut hirvittävä onnettomuus, ei junien yhteentörmäys, vaan
junan suistuminen radalta ja syöksyminen virtaan, mikä muistutti
Amerikan suurimpia samantapaisia onnettomuuksia. Rautatien alitse
kulkeva joki oli täynnä vaunuja ja veturin pirstaleita. Joko oli silta
murtunut junan painosta tai juna joutunut pois raiteilta: viisi vaunua
kuudesta oli suistunut Luttonin uomaan veturin perässä. Ainoastaan
viimeinen vaunu pelastui kuin ihmeen kautta, sen kytkyt kun oli
katkennut, ja seisoi radalla metrin päässä kuilun partaalta. Alhaalla
oli vain hirvittävä kasa mustuneita ja katkenneita akseleita,
murskautuneita vaunuja, vääntyneitä kiskoja, hiiltyneitä ratapölkkyjä.
Tärähdyksestä räjähtänyt höyrypannu oli lennättänyt metallikuoren
sirpaleita pitkän matkan päähän. Tästä muodottomien esineiden
rykelmästä nousi vielä muutamia liekkejä ja höyryä mustan savun
keskeltä. Hirveän syöksyn jälkeen vielä hirveämpi tulipalo! Suuria
verilätäköitä, irrallisia jäseniä, hiiltyneiden ruumiiden tynkiä näkyi
siellä täällä eikä kukaan uskaltanut ajatella näiden pirstaleiden alle
hautautuneiden uhrien lukumäärää.

Glenarvan, Paganel, majuri ja Mangles kuuntelivat joukon keskellä
miehestä mieheen kulkevia puheita. Pelastustöissä puuhaillessaan kukin
koetti selittää tapaturmaa.

-- Silta on murtunut, joku sanoi.

-- Murtunutko! toinen vastasi. -- Se on yhtä hyvässä kunnossa kuin se
on aina ollut, mutta on unohdettu kääntää paikalleen junan tullessa.
Siinä kaikki.

Siinä olikin kääntösilta, joka avattiin laivaa varten. Oliko siis
anteeksiantamattoman huolimaton vartija unohtanut sulkea sen, niin että
täyttä vauhtia kulkeva juna tyhjän päälle jouduttuaan, oli näin
syöksynyt Luttonin veteen? Tämä olettamus tuntui hyvin todennäköiseltä.
Vaikka toinen puoli siltaa oli murskana vaunujen pirstaleiden alla,
riippui toinen, vastapäiselle rannalle käännetty puoli vielä ehjänä
kannattimillaan. Ei ollut epäilystäkään! Vartijan huolimattomuus oli
aiheuttanut tapaturman.

Se oli sattunut yöllä junalle n:o 37, joka oli lähtenyt Melbournesta
neljännestä vaille kaksitoista illalla. Kello oli varmaankin ollut
neljännestä yli kolme aamulla, kun juna kaksikymmentäviisi minuuttia
Castlemainen asemalta lähdön jälkeen saapui Camden Bridgelle ja kohtasi
siinä tuhonsa. Viimeisen vaunun matkustajat ja virkailijat ryhtyivät
heti etsimään apua, mutta sähkölennätin, jonka pylväät olivat kaatuneet
maahan, ei enää toiminut. Kului kolme tuntia, kunnes Castlemainen
viranomaiset ehtivät saapua onnettomuuspaikalle. Kello oli siis kuusi
aamulla, kun pelastustyö saatiin järjestetyksi siirtokunnan ylivalvojan
Mitchellin toimesta ja erään poliisiupseerin komentaman poliisiosaston
avulla. Squatterit ja heidän väkensä olivat tulleet myös auttamaan ja
ryhtyivät ensin sammuttamaan tulipaloa, joka hurjan kiihkeänä riehui
pirstaleiden keskellä.

Muutamia ruumiita, joita oli mahdoton tunnistaa, oli nostettu
ratavallille. Ei voinut ajatellakaan, että kukaan selviytyisi elävänä
tästä palavasta pätsistä. Tuli oli nopeasti täydentänyt hävityksen.
Junan matkustajista, joiden lukumäärää ei tiedetty, oli jäänyt eloon
ainoastaan kymmenen, viimeisessä vaunussa olleet. Rautatien hallinto
oli lähettänyt apuveturin noutamaan heitä Castlemaineen.

Tällä välin lordi Glenarvan, joka oli esitellyt itsensä, keskusteli
ylivalvojan ja poliisiupseerin kanssa. Jälkimmäinen oli kookas ja laiha
mies, järkähtämättömän kylmäverinen, joka ei ainakaan antanut
tunteidensa näkyä värähtämättömillä kasvoillaan. Hän katseli tätä
hirvittävää tuhoa kuin matemaatikko laskutehtävää: hän yritti ratkaista
sitä ja saada selville tuntemattoman tekijän. Niinpä kun Glenarvan
lausui: -- Tämä on suuri onnettomuus, hän vastasi tyynesti:

-- Vielä pahempaa, mylord.

-- Vielä pahempaa! Glenarvan huudahti tuosta lausunnosta
loukkaantuneena. -- Mitä tässä on 'pahempaa' kuin onnettomuus?

-- Rikos! poliisiupseeri vastasi tyynesti.

Takertumatta tällaiseen sopimattomaan puheeseen Glenarvan kääntyi herra
Mitchellin puoleen, luoden häneen kysyvän katseen.

-- Niin, mylord, ylivalvoja vastasi, -- tutkimuksemme on saanut meidät
varmistumaan, että tämä on rikoksen tulos.

Viimeinen tavaravaunu on ryöstetty. Eloon jääneiden matkustajien
kimppuun oli hyökännyt viisi tai kuusi miestä käsittävä rosvojoukko.
Silta on jätetty auki tahallisesti eikä epähuomiossa, ja jos tämän
seikan yhteydessä otetaan huomioon vartijan katoaminen, niin täytyy
päätellä, että se roisto on ollut rosvojen liittolaisena.

Poliisiupseeri pudisti päätään tälle ylivalvojan päätelmälle.

-- Ettekö te ole samaa mieltä? herra Mitchell kysyi häneltä.

-- En, mitä vartijan osallisuuteen tulee.

-- Mutta vain olettamalla sellaista tapahtuneen, ylivalvoja huomautti,
-- voimme katsoa rikoksen Murrayn varsilla liikkuvien villien
tekemäksi. Ilman vartijan apua villit eivät olisi voineet avata
kääntösiltaa, jonka rakenne on heille tuntematon.

-- Aivan niin, poliisiupseeri vastasi.

-- No, herra Mitchell lisäsi, -- se laivuri, jonka alus kulki Camden
Bridgen läpi kello kymmenen neljäkymmentä illalla, on todistanut, että
silta hänen päästyään läpi suljettiin säädetyllä tavalla.

-- Niin oikein.

-- Niinpä siis vartijan osallisuus rikokseen näyttää minusta olevan
ratkaisevasti todistettu.

Poliisiupseeri pudisteli yhä päätään.

-- Ettekö siis te, herra, Glenarvan kysyi häneltä, -- katso rikosta
villien tekemäksi?

-- En ensinkään.

-- Kenen sitten?

Tällä hetkellä kuului joen yläjuoksun puolelta noin puolen kilometrin
päästä jokseenkin suurta melua. Sinne oli kerääntynyt väkijoukko, joka
ripeästi suureni ja sitten pian saapui asemalle. Joukon keskellä kantoi
kaksi miestä ruumista. Se oli vartijan jo kylmennyt ruumis. Häntä oli
isketty tikarilla sydämeen. Kantamalla hänen ruumiinsa kauas Camden
Bridgen luota olivat murhaajat ilmeisesti halunneet johtaa poliisin
epäluulot harhaan ensimmäisten etsiskelyjen aikana. Niinpä tämä löytö
vahvisti täydellisesti upseerin arvelun. Villeiliä ei ollut mitään
osuutta tässä rikoksessa.

-- Tuon iskun antajat, hän sanoi, -- ovat tämän pikkukojeen käyttöön
tottuneita.

Ja näin sanoessaan hän näytti eräänlaisia lukolla varustettuja,
kaksiosaisesta renkaasta tehtyjä käsirautoja.

-- Ennen pitkää, hän lisäsi, -- saanen ilon antaa heille tämän
rannerenkaan uudenvuodenlahjaksi.

-- Epäilettekö siis...?

-- Niitä, jotka 'ovat matkustaneet vapaalipulla hänen majesteettinsa
laivoilla'.

-- Mitä! Karkotettuja vankejako! huudahti Paganel, joka tunsi tämän
Australian siirtokunnissa käytetyn sanontatavan.

-- Minä luulin, Glenarvan huomautti, -- että karkotusvangeilla ei ollut
oleskeluoikeutta Victorian maakunnassa.

-- Mitä vielä, poliisiupseeri vastasi, -- jos ei heillä sitä oikeutta
ole, niin he ottavat sen itselleen. Joskus karkotusvankien onnistuu
livahtaa pakoon, ja suuresti erehtyisin, elleivät nämä tule suoraa
päätä Perthistä. No, he palaavat sinne myös, voitte uskoa minua.

Herra Mitchell vahvisti poliisiupseerin sanat nyökkäämällä. Tällä
hetkellä saapuivat vankkurit rautatiesillan kohdalle. Glenarvan tahtoi
estää naisia näkemästä Camden Bridgen hirveää näytelmää. Hän sanoi
hyvästit ylivalvojalle ja antoi ystävilleen merkin tulla mukaan.

-- Tämän vuoksi ei ole syytä keskeyttää matkaamme, hän sanoi.

Tultuaan vankkurien luo Glenarvan kertoi lady Helenalle vain, että oli
tapahtunut rautatieonnettomuus, mainitsematta, mitä osuutta rikoksella
oli ollut tähän tapahtumaan; niin ikään hän jätti ilmaisematta, että
seudulla liikkui karkotusvankeja, päättäen puhua siitä Ayrtonille
erikseen. Sitten seurue ylitti rautatien muutamien satojen metrien
päästä sillasta ja jatkoi matkaansa itäänpäin, kuten ennenkin.



ENSIMMÄINEN PALKINTO MAANTIETEESSÄ.


Näkyviin kohosi muutamia leveähköjä kukkuloita, joihin tasanko päättyi
noin kolmen kilometrin päässä rautatiestä. Pian vankkurit vierivät
ahtaissa ja oikullisesti mutkittelevissa solissa. Mutta nämä veivät
kauniille seudulle, jossa kasvoi kauniita puita, ei metsinä, vaan
erillisiksi ryhmiksi järjestyneinä ja kerrassaan trooppisen rehevinä.
Kaikkein komeimpia olivat "casuarinat", jotka näyttivät lainanneen
tammelta runkonsa lujan rakenteen, akaasialta tuoksuvat siemenkotansa
ja männyltä sinivihreään vivahtavien lehtiensä karheuden. Niiden oksien
välistä näkyi "banksia latifolian" omituisia latvoja, joiden suippous,
on niin erinomaisen viehättävä. Suuret, riippaoksaiset puut näyttivät
metsiköissä liian täysistä altaista valuvalta vihreältä vedeltä. Katse
epäröi kaikkien näiden luonnonihmeiden keskellä eikä tiennyt, mihin
kohdistaa ihailunsa.

Matkaseurue oli hetkeksi pysähtynyt. Ayrton oli lady Helenan käskystä
seisauttanut valjakkonsa. Vankkurien suuret pyörät lakkasivat
narisemasta kvartsipitoisella hiekalla. Puuryhmien alla levisi pitkiä
vihreitä nurmikoita; muutamat säännöllisen muotoiset maaperän
kohopaikat jakoivat ne vielä aivan selvästi huomattaviin ruutuihin kuin
suuren sakkilaudan.

Paganel ei erehtynyt nähdessään nämä vihannoivat, ikään kuin ikuista
lepoa varten runollisesti järjestetyt erilliset kohdat. Hän tunsi nämä
hautausneliöt, joiden viimeiset jäljet ruoho nyt hävittää ja joita
matkamies niin harvoin tapaa Australiassa.

-- Tuonen viidat, hän sanoi.

Hänen silmiensä edessä oli todellakin alkuasukkaiden hautausmaa, mutta
niin raikas, niin siimekäs, lintujen hilpeän lentelyn elävöittämä, niin
puoleensavetävä, että se ei herättänyt ainoatakaan surullista ajatusta.
Sitä olisi hyvin voinut pitää jonakin Eedenin puutarhana siltä ajalta,
jolloin kuolemaa ei ollut maan päällä. Se näytti olevan luotu eläviä
varten. Mutta nämä haudat, joita villi hoitaa niin hartaan
huolellisesti, hävisivät jo vihannuuden tulvan alle. Valtaus oli
karkottanut australialaisen kauas seudulta, missä hänen esi-isänsä
lepäsivät, ja siirtolaisuus riensi pian muuttamaan nämä kuolonkentät
karjan laidunmaiksi. Niinpä ovat nämä tuonen viidat käyneet
harvinaisiksi; kuinka monia, jotka peittävät hiljattain haudatun
miespolven, tallaakaan jo välinpitämättömän matkailijan jalka!

Paganel ja Robert, jotka olivat kiirehtineet kumppaniensa edelle,
kiertelivät pienillä varjoisilla käytävillä kumpujen välissä. He
puhelivat ja opettivat toinen toistaan, sillä maantieteilijä väitti
oppivansa paljon nuoren Grantin mielipiteistä. Mutta he eivät olleet
ratsastaneet puolta kilometriä, kun lordi Glenarvan näki heidän
pysähtyvän, laskeutuvan ratsailta ja sitten kumartuvan maata kohti. He
näyttivät tutkivan hyvin mielenkiintoista esinettä heidän ilmeikkäistä
eleistään päätellen.

Ayrton hoputti valjakkoaan, ja vankkurit olivat pian tavoittaneet
molemmat ystävykset. Syy heidän pysähdykseensä ja hämmästykseensä kävi
kohta ilmi. Muuan alkuasukaslapsi, pieni kahdeksanvuotias poika
eurooppalaisissa pukimissa, nukkui rauhallista unta mahtavan banksian
siimeksessä. Hänen rotupiirteistään ei olisi voinut erehtyä: kiharat
hiukset, melkein musta iho, litteä nenä, paksut huulet ja käsivarsien
tavaton pituus osoittivat heti hänen kuuluvan sisämaan alkuasukkaisiin.
Mutta hänellä oli älykkäät kasvot, ja varmaan kasvatus oli jo
kohottanut tämän pikku villin alhaiselta alkutasoltaan.

Lady Helena astui maahan perin uteliaana katselemaan häntä, ja pian
koko seurue ympäröi pienen alkuasukkaan, joka nukkui sikeästi.

-- Lapsiparka, Mary Grant sanoi, -- onko hän joutunut eksyksiin tässä
erämaassa?

-- Minä luulen, lady Helena vastasi, -- että hän on tullut kaukaa
käydäkseen näissä kuoleman lehdoissa! Täällä lepää varmaankin hänen
rakkaimpiaan!

-- Mutta häntä ei voi jättää tänne! Robert sanoi. -- Hän on yksin ja...

Robertin lauseen keskeytti nuoren australialaisen liikahdus; poika
käännähti kuitenkaan heräämättä. Mutta silloin nousi kaikkien hämmästys
huippuunsa. Pojan selässä oli kirjoitus ja siinä luki:

             TOLINE,
    TO BE CONDUCTED TO ECHUCA,
    CARE OF JEFFRIES SMITH, RAILWAY
          PORTER, PREPAID[7]

-- Aito englantilaista! Paganel huudahti. -- Lähettävät lapsen kuin
tavaramytyn! Kirjoittavat osoitteen kuin pakettiin! Minulle oli kyllä
siitä puhuttu, mutta en tahtonut uskoa sitä.

-- Lapsiparka! lady Helena lausui. -- Oliko hän Camden Bridgeltä
suistuneessa junassa? Ehkä hänen vanhempansa ovat saaneet surmansa, ja
hän on nyt yksin maailmassa!

-- Sitä en usko, rouva, John Mangles vastasi. -- Tämä kirjoitus
osoittaa päinvastoin, että hän matkusti yksin.

-- Hän herää, Mary Grant sanoi.

Lapsi todellakin heräsi. Hänen silmänsä avautuivat vähitellen, mutta
sulkeutuivat heti taas päivän häikäiseminä. Mutta lady Helena tarttui
hänen käteensä; poika nousi ja katseli kummastuneena matkailijajoukkoa.

Pelon tunne värähdytti aluksi hänen piirteitään, mutta lady Glenarvanin
läsnäolo rauhoitti häntä.

-- Ymmärrätkö englannin kieltä, ystäväni? tämä kysyi häneltä.

-- Ymmärrän ja puhunkin, lapsi vastasi matkustajien kielellä, mutta
hyvin huomattavasti murtaen.

Hänen ääntämisensä muistutti ranskalaisten tapaa, kun nämä puhuvat
englannin kieltä.

-- Mikä sinun nimesi on? lady Helena kysyi.

-- Toline, pikku australialainen vastasi.

-- Ah, Toline! Paganel huudahti. -- Ellen erehdy, se sana merkitsee
australian kielellä kaarnaa?

Toline nyökkäsi myöntävästi ja katsoi jälleen naisiin.

-- Mistä sinä tulet, ystäväni? lady Helena kysyi.

-- Melbournesta, Sandhurstin junalla.

-- Olitko sinä siinä junassa, joka suistui radalta Camdenin sillalla?
Glenarvan kysyi.

-- Olin, herra, Toline vastasi, -- mutta Raamatun Jumala suojeli minua.

-- Matkustitko yksin?

-- Yksin. Pastori Paxton oli uskonut minut Jeffries Smithin huostaan.
Onnettomuudeksi se miesparka sai surmansa!

-- Etkö tuntenut ketään muuta junassa?

-- En ketään, herra, mutta Jumala pitää huolta lapsista eikä hylkää
heitä milloinkaan!

Toline lausui nämä sanat lempeällä äänellä, joka koski sydämeen. Kun
hän puhui Jumalasta, hänen äänensä kävi vakavammaksi, hänen silmänsä
sädehtivät, ja kuulija tunsi tässä nuoressa sielussa asuvan suuren
hartauden.

Tämä uskonnollinen innostus näin nuoressa iässä on helposti
selitettävissä. Lapsi oli englantilaisten lähetyssaarnaajien kastamia
ja metodistiuskonnon ankariin menoihin totuttamia nuoria alkuasukkaita.
Hänen tyynet vastauksensa, siisti käytöksensä ja musta pukunsa
muistuttivat jo pikku pappia.

Mutta minne hän oli menossa näin autioiden seutujen halki ja miksi hän
oli lähtenyt Camden Bridgen luota? Lady Helena kysyi sitä häneltä.

-- Minä palaan heimoni luo Lachlaniin, hän vastasi. -- Minä haluan
nähdä jälleen omaiseni.

-- Ovatko he australialaisia? John Mangles kysyi.

-- Ovat, Lachlanin australialaisia, Toline vastasi.

-- Ja onko sinulla isä ja äiti? Robert Grant kysyi.

-- On, veljeni, Toline vastasi tarjoten kätensä pikku Robertille,
jota tämä veljen nimi liikutti syvästi. Hän syleili pientä
australialaispoikaa eikä enempää tarvittu tekemään heistä ystävyksiä.

Tällä välin olivat matkustajat nuoren villin vastauksia tarkkaavaisesti
seuraten vähitellen istuutuneet hänen ympärilleen ja kuuntelivat hänen
puhettaan. Aurinko laski jo suurten puiden taakse. Ja kun paikka näytti
sopivalta pysähdykseen eikä ollut suurta väliä, kuljettiinko vielä
muutama kilometri ennen yön tuloa, antoi Glenarvan leiriytymiskäskyn.
Ayrton riisui juhdat, pani ne Mulradyn ja Wilsonin avulla liekaan ja
jätti ne syömään mielin määrin. Teltta pystytettiin. Olbinett valmisti
aterian. Toline suostui nauttimaan siitä osansa, ensin hiukan
esteltyään, vaikka hänen oli nälkä. Istuttiin siis pöytään, molemmat
lapset vierekkäin. Robert valitsi parhaat palat uudelle kumppanilleen,
ja Toline otti ne vastaan arastelevan ja viehättävän kiitollisena.

Juttelu ei sillä välin keskeytynyt. Jokaista kiinnosti tämä lapsi,
ja kaikki tekivät hänelle kysymyksiä. Haluttiin kuulla hänen
elämäntarinansa. Se oli hyvin yksinkertainen ja samanlainen kuin
yleensä niiden köyhien alkuasukaslasten, jotka jonkin siirtokunnan
naapuriheimot jo pieninä uskovat hyväntekeväisyysyhdistysten huostaan.
Australialaisilla on lempeät tavat. He eivät osoita maahansa
tunkeutuvia kohtaan sitä hurjaa vihaa, joka on ominainen Uuden
Seelannin asukkaille ja kenties muutamille Pohjois-Australian
heimoille. Heitä näkee käyvän suurissa kaupungeissa, Adelaidessa,
Sydneyssä ja Melbournessa, vieläpä kävelevän siellä hyvin
alkuperäisissä pukimissa. He käyvät siellä kauppaa teollisuutensa pikku
esineillä, metsästys- tai kalastusvehkeillä ja aseilla, ja monet
heimopäälliköt antavat mielellään, epäilemättä taloudellisista syistä,
lastensa hyötyä englantilaisen kasvatuksen eduista.

Näin tekivät myös Tolinen vanhemmat, jotka olivat todellisia villejä
Lachlanista, laajalta Murrayn takaiselta seudulta. Viiteen vuoteen,
jotka lapsi oli viettänyt Melbournessa, hän ei ollut nähnyt ketään
omaisistaan. Ja kuitenkin hänen sydämessään yhä eli katoamaton
sukuvaisto, ja hän oli lähtenyt vaivalloiselle erämaamatkalle etsimään
ehkä jo hajautunutta heimoaan ja epäilemättä harvennutta
kotiperhettään.

-- Ja kun olet tavannut vanhempasi, palaatko taas Melbourneen, lapseni?
lady Glenarvan kysyi häneltä.

-- Palaan, rouva, Toline vastasi luoden häneen harrasta hellyyttä
osoittavan katseen.

-- Ja miksi sinä kerran aiot?

-- Tahdon pelastaa veljeni köyhyydestä ja tietämättömyydestä! Tahdon
opettaa heitä, saattaa heidät tuntemaan Jumalan ja rakastamaan Häntä!
Aion pyrkiä lähetyssaarnaajaksi!

Nämä sanat, jotka kahdeksanvuotias lapsi lausui innostuneena, olisivat
voineet naurattaa kevytmielisiä ja pilkallisia ihmisiä, mutta nämä
vakavat skotlantilaiset ymmärsivät ne ja antoivat niille arvoa; he
ihmettelivät tämän nuoren, jo taisteluun valmiin opetuslapsen
uskonvoimaa. Paganel oli liikuttunut sydänjuuriaan myöten ja tunsi
vilpitöntä myötätuntoa pientä australialaista kohtaan.

Mutta totta puhuaksemme tämä eurooppalaispukuinen villi ei aluksi ollut
häntä juuri miellyttänyt. Hän ei tullut Australiaan nähdäkseen
australialaisia herrasvaatteissa! Hän tahtoi nähdä heitä vain
tatuoituina. Tämä "säädyllinen" puku häiritsi hänen mielikuviaan. Mutta
siitä hetkestä, kun Toline oli puhunut niin palavasti, hän muutti
mielensä ja selitti olevansa hänen ihailijansa. Keskustelun loppuosa
oli muuten omiaan tekemään kunnon maantieteilijästä pikku
australialaisen parhaan ystävän.

Erääseen lady Helenan kysymykseen Toline vastasi näet käyvänsä pastori
Paxtonin johtamaa "normaalikoulua" Melbournessa.

-- Ja mitä siinä koulussa sinulle opetetaan? lady Glenarvan kysyi.

-- Uskontoa, laskentoa, maantiedettä...

-- Ah, maantiedettä! Paganel huudahti. Toline oli osunut hänen
herkimpään kohtaansa.

-- Niin, herra, Toline vastasi. -- Olen saanut ensimmäisen palkinnon
maantieteessä ennen tammikuun lomaa.

-- Onko sinulla palkinto maantieteessä, poikani?

-- Tässä se on, herra, Toline sanoi ottaen taskustaan esiin erään
kirjan.

Se oli hyvin sidottu taskukokoinen Raamattu. Ensimmäisen lehden taakse
oli kirjoitettu: _Melbournen normaalikoulu, I palkinto maantieteessä,
Toline Lachlanista_.

Paganel oli haltioissaan! Australialainen, joka tunsi maantiedettä,
ihastutti häntä ja hän suuteli Tolinea molemmille poskille yhtä
hartaasti kuin jos olisi itse ollut pastori Paxton palkintojen
jakopäivänä; Paganelin olisi kuitenkin pitänyt tietää, että tällainen
tapaus ei ole harvinainen australialaisissa kouluissa. Nuoret villit
käsittävät varsin helposti maantieteellisiä seikkoja, mutta ovat sitä
vastoin kovin vastahakoisia laskennossa.

Toline ei ollut ollenkaan ymmärtänyt tiedemiehen äkillistä hyväilyä.
Lady Helenan täytyi selittää hänelle, että Paganel oli kuuluisa
maantieteilijä ja tarpeen tullessa etevä opettaja.

-- Maantieteen opettaja! Toline vastasi. -- No, herra, kyselkää
minulta!

-- Kyselisinkö sinulta, poikaseni? Paganel sanoi. -- Enhän parempaa
pyydä! Aioin tehdä niin ilman sinun lupaasikin. Tahdonkin mielelläni
nähdä, kuinka maantiedettä opetetaan Melbournen normaalikoulussa!

-- Entäpä jos muna opettaisikin kanaa, Paganel! MacNabbs lausui.

-- Mitä hittoa! maantieteilijä huudahti. -- Opettaa Ranskan
Maantieteellisen seuran sihteeriä!

Sitten asettaen silmälasit nenälleen, oikaisten pitkän vartalonsa ja
ottaen juhlallisen äänen kuten opettajan tulee hän aloitti kyselynsä.

-- Oppilas Toline, hän sanoi, -- nouskaa seisomaan.

Toline, joka oli seisaallaan, ei voinut nousta lisää. Hän odotti siis
vaatimattomassa asennossa maantieteilijän kysymyksiä.

-- Oppilas Toline, Paganel jatkoi, -- mitkä ovat viisi maanosaa?

-- Oseania, Aasia, Afrikka, Amerikka ja Eurooppa, Toline vastasi.

-- Oikein. Puhukaamme ensiksi Oseaniasta, koska olemme tällä hetkellä
siellä. Mitkä ovat sen pääosat?

-- Polynesia, Malaijien maa, Mikronesia ja Megalesia. Sen pääsaaret
ovat Australia, joka kuuluu englantilaisille, Uusi Seelanti, joka
kuuluu englantilaisille, Tasmania, joka kuuluu englantilaisille,
Chatham, Auckland, Macquarie, Kermadec, Makin, Maraki ynnä muut saaret,
jotka kuuluvat englantilaisille.

-- Hyvä, Paganel sanoi, -- entä Uusi Kaledonia, Sandwich-, Mendana- ja
Pomotu-saaret?

-- Ne ovat Ison Britannian suojeluksessa.

-- Mitä! Ison Britannian suojeluksessa! Paganel huudahti. -- Mutta
minun tietääkseni on päinvastoin Ranska...

-- Ranska! pikku poika matki hämmästyneen näköisenä.

-- Kas, kas! Paganel sanoi. -- Niinkö teille opetetaan Melbournen
normaalikoulussa?

-- Niin, herra opettaja, eikö se ole oikein?

-- On, on! Aivan oikein, Paganel vastasi. -- Koko Oseania kuuluu
englantilaisille. Se on sovittu asia! Jatkakaamme.

Majurin riemuksi Paganel oli puoleksi suuttuneen, puoleksi ällistyneen
näköinen. Kyselyä jatkettiin.

-- Menkäämme Aasiaan, maantieteilijä sanoi.

-- Aasia, Toline vastasi, -- on suunnattoman suuri alue. Pääkaupunki:
Kalkutta. Suurimmat kaupungit: Bombay, Madras, Kalikut, Aden, Malakka,
Singapore, Pegu, Colombo; saaria ovat Lakkadiivit, Malediivit, Chagos
sekä monet muut; kuuluvat englantilaisille.

-- Hyvä, hyvä, oppilas Toline! Entä Afrikka?

-- Afrikka käsittää kaksi pääsiirtokuntaa: etelässä on Kapmaa,
pääkaupunkina Kapkaupunki, ja lännessä englantilaiset alusmaat, tärkein
kaupunki Sierra Leone.

-- Oikein vastattu! lausui Paganel, joka alkoi oivaltaa tätä
englantilaista maantiedettä. -- Hyvin opetettu. Mitä Algeriaan,
Marokkoon ja Egyptiin tulee ... niin ne on pyyhitty pois brittiläisistä
kartoista. Minä haluaisin nyt mielelläni puhua hiukan Amerikasta!

-- Se jaetaan, Toline jatkoi, -- Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan.
Edellinen kuuluu englantilaisille Kanadan, Uuden Braunschweigin, Uuden
Skotlannin ja kuvernööri Johnsonin hallinnon alaisten Yhdysvaltain
kautta.

-- Kuvernööri Johnson! Paganel huudahti. -- Hullun orjuusintoilijan
murhaaman, suuren ja hyvän Lincolnin seuraaja! Oikein! Sen paremmin ei
voi! Ja mitä Etelä-Amerikkaan tulee, niin Guyanan, Malvinas-saarten,
Shetlandin saariston, Georgian, Jamaikan, Trinidadin ja muiden kautta
kuuluu sekin englantilaisille! Minä en väitä sitä vastaan. Mutta,
Toline, tahtoisinpa kernaasti kuulla sinun tai paremmin sanoen sinun
opettajiesi ajatuksen Euroopasta.

-- Euroopastako? kysyi Toline, joka ei ymmärtänyt mitään
maantieteilijän kiintymyksestä.

-- Niin, Euroopasta! Kenelle kuuluu Eurooppa?

-- Tottahan Eurooppa kuuluu englantilaisille, lapsi vastasi vakaumusta
kuvastavalla äänellä.

-- Sitä minä vähän epäilen, Paganel lausui. -- Mutta millä tavalla? Sen
minä tahtoisin tietää.

-- Englannin, Skotlannin, Irlannin, Maltan, Jerseyn ja Guernseyn
saarten kautta, ja sitten vielä Joonian saarten, Hebridien, Shetlandin,
Orkneyn...

-- Hyvä, hyvä, Toline! Mutta siellä on toisia valtakuntia, joita et
muista mainita, poikani.

-- Mitä sitten, herra? tiedusti lapsi, joka ei antanut hämmentää
itseään.

-- Espanja, Venäjä, Itävalta, Preussi, Ranska!

-- Ne ovat maakuntia eikä valtakuntia, Toline sanoi.

-- Hemmetti, Paganel huudahti tempaisten lasit silmiltään.

-- Epäilemättä. Espanja, pääkaupunki Gibraltar.

-- Mainiota! Verratonta! Suurenmoista! Entä Ranska, sillä minä olen
ranskalainen eikä olisi haitaksi saada tietää, kenelle kuulun!

-- Ranska, Toline vastasi tyynesti, -- on Englannin maakunta,
pääkaupunki Calais.

-- Calais! Paganel huudahti. -- Mitä! Luuletko sinä, että Calais kuuluu
vielä Englannille?

-- Epäilemättä.

-- Ja että se on Ranskan pääkaupunki?

-- Niin, herra, ja siellä asuu kuvernööri, lordi Napoleon...

Näistä viimeisistä sanoista Paganel purskahti nauruun. Toline ei
tiennyt mitä ajatella. Häneltä oli kysytty, ja hän oli vastannut
parhaansa mukaan. Mutta hänen vastaustensa omituisuutta ei voitu lukea
hänen syykseen; hänellä ei ollut siitä edes aavistusta. Oli kuinka
hyvänsä, hän ei näyttänyt hämmentyvän, vaan odotti vakavana tämän
käsittämättömän hilpeydenpuuskan päättymistä.

-- Siinä nyt näette, majuri sanoi nauraen Paganelille. -- Enkö ollut
oikeassa väittäessäni, että oppilas Toline antaisi teille uutta oppia?

-- Olitte, ystäväni, maantieteilijä vastasi. -- Vai niinkö maantiedettä
opetetaan Melbournessa! Normaalikoulun opettajat hoitavat asiansa
hyvin! Eurooppa, Aasia, Afrikka, Amerikka, Oseania, koko maailma,
kaikki on englantilaisten! Totisesti, tämä nerokas kasvatus tekee
ymmärrettäväksi, että alkuasukkaat alistuvat. No, Toline poikaseni,
entäs kuu, onko sekin englantilaisten!

-- Tulee olemaan, nuori villi vastasi vakavasti.

Silloin Paganel ei voinut enää pysyä paikallaan. Hänen täytyi nauraa
kyllikseen eikä hän saanut naurunpuuskaansa hillityksi ennen kuin
viidenkymmenen metrin päässä leiristä.

Tällä välin oli Glenarvan käynyt etsimässä pienen kirjan
matkakirjastosta. Se oli Samuel Richardsonin Englannissa yleisesti
käytettävä _Maantiedon oppikirja_, joka pysyi paremmin totuutta
vastaavalla kannalla kuin opettajat Melbournessa.

-- Kuulepas, lapseni, hän sanoi Tolinelle, -- ota tämä kirja ja pidä
se. Sinulla on maantieteessä erinäisiä vääriä mielikuvia, jotka on hyvä
oikaista. Minä annan sen sinulle muistoksi tästä kohtaamisestamme.

Toline otti kirjan mitään vastaamatta; hän katseli sitä tarkkaavasti
pudistellen päätään epäilevän näköisenä eikä osannut päättää, pannako
sen taskuunsa.

Tällöin oli jo tullut pimeä. Kello oli kymmenen illalla. Täytyi
ajatella nukkumaanmenoa, jotta päivänkoitteessa voitaisiin nousta
liikkeelle. Robert tarjosi ystävälleen Tolinelle puolet
makuupaikastaan.

Pikku australialainen suostui siihen. Lady Helena ja Mary Grant
nousivat vankkureihin, matkamiehet menivät telttaan Paganelin
naurunpurskahdusten sekoittuessa villien harakkain hiljaiseen
räkätykseen.

Mutta kun aurinko seuraavana aamuna kello kuuden aikaan herätti
nukkujat, he etsivät turhaan australialaista lasta. Toline oli
kadonnut. Tahtoiko hän viivyttelyittä ehtiä Lachlanin seuduille, vai
oliko Paganelin nauru häntä loukannut? Sitä ei tiedetty.

Mutta kun lady Helena heräsi, hän huomasi povellaan viuhkan koruttomia
mimoosankukkia ja Paganel taas taskussaan Samuel Richardsonin
_Maantiedon_.



MOUNT ALEXANDERIN KAIVOKSET.


Vuonna 1844 sir Roderick Impey Murchison, Lontoon Kuninkaallisen
maantieteellisen seuran nykyinen esimies, havaitsi vertailuja maan
muodostumisesta tehdessään huomattavaa yhtäläisyyttä Ural-vuorten ja
sen vuoriharjanteen välillä, joka läheltä Etelä-Australian rannikkoa
kulkee pohjoisesta etelään.

Kun Ural-vuoret ovat kultapitoisia, oppinut geologi arveli, että tätä
kallisarvoista metallia pitäisi löytyä myös australialaisessa
vuorijonossa. Eikä hän siinä erehtynytkään.

Kaksi vuotta myöhemmin lähetettiin hänelle todella muutamia
kultanäytteitä Uudesta Etelä-Walesista, ja hän päätti toimittaa suuren
joukon työmiehiä Cornwallista siirtolaisiksi Uuden Hollannin
kultamaille.

Ensimmäiset kultanäytteet oli Etelä-Australiasta löytänyt herra Francis
Dutton. Sitten löysivät herrat Forbes ja Smith Uuden Walesin
ensimmäiset kultakentät.

Heti tiedon tästä levittyä kullankaivajia saapui maapallon kaikilta
kulmilta, englantilaisia, amerikkalaisia, italialaisia, ranskalaisia,
saksalaisia, kiinalaisia. Mutta vasta 3. päivänä huhtikuuta 1851 löysi
herra Hargraves erityisen rikkaita kultakerroksia ja tarjoutui
ilmoittamaan niiden paikan Sydneyn siirtokunnan kuvernöörille,
sir Ch. Fitz-Roylle, vaatimattomasta viidensadan punnan hinnasta.

Hänen tarjoustaan ei hyväksytty, mutta huhu hänen löydöstään oli
levinnyt. Kullanetsijöitä lähti samoamaan Summerhilliä ja Leni's Pondia
kohti. Perustettiin Ophirin kaupunki, joka kultasaaliinsa runsauden
vuoksi osoitti pian ansaitsevansa raamatullisen nimensä.

Siihen saakka ei ollut puhettakaan Victorian maakunnasta, joka
kuitenkin sitten vei muista voiton kultaesiintymien runsaudessa.

Muutamia kuukausia myöhemmin, elokuussa 1851, kaivettiin näet tässä
maakunnassa esille ensimmäiset kultajyväset, ja pian oli neljällä
alueella käynnissä laajat etsinnöt. Nämä neljä olivat Ballarat, Owens,
Bendigo ja Mount Alexander, kaikki hyvin rikkaita; mutta Owens-joella
vedenpaljous vaikeutti työtä; Ballaratissa tuotti kultaesiintymien
epätasaisuus kaivajille usein pettymyksiä; Bendigossa ei maaperä
vastannut kaivajien vaatimuksia. Mount Alexanderin säännöllisessä
maaperässä olivat mukana kaikki menestyksen edellytykset, ja tämä
kallisarvoinen metalli, jonka arvo oli jopa 1441 frangia naulalta,
saavutti korkeimman kurssin maailman kaikilla markkinoilla.

Juuri tälle tuhoisia pettymyksiä ja odottamattomia onnensattumia niin
usein aiheuttaneelle paikalle johdatti 37. leveysasteen reitti kapteeni
Harry Grantin etsijät.

Kuljettuaan koko 31. päivän joulukuuta hyvin epätasaista maastoa, joka
väsytti hevosia ja juhtia, he näkivät Mount Alexanderin pyöristyneet
kukkulat. Leiriydyttiin erääseen tämän lyhyen vuorijonon kapeaan
solaan, ja eläinten annettiin lieka jalassa etsiä ruokaansa maassa
lojuvien kvartsilohkareiden välistä. Tämä ei ollut vielä kaivosaluetta.
Seuraavana päivänä, vuoden 1865 ensimmäisenä, uursivat vankkurien
pyörät jälkensä tämän mineraalirikkaan seudun teihin.

Jacques Paganel ja hänen toverinsa olivat ihastuneita nähdessään
ohimennenkin tämän kuuluisan vuoren, jota australiaksi sanotaan
Gebooriksi. Sinne teki rynnäkön koko seikkailijoiden lauma, varkaita ja
kunniallista väkeä, hirttäjiä ja hirtettäviä. Ensimmäisen huhun
levitessä tästä suuresta löydöstä kultavuonna 1851 asukkaat, squatterit
ja merimiehet jättivät kaupunkinsa, peltonsa ja laivansa. Kultakuume
muuttui kulkutaudiksi, tarttuvaksi kuin rutto, ja monet kuolivat siihen
luullessaan jo löytäneensä onnen. Luonto oli tuhlaavaisesti kylvänyt
miljoonia, sanottiin, 25. asteen alueelle tässä ihmeellisessä
Australiassa. Nyt oli elonkorjuunaika ja nämä uudet niittomiehet
riensivät saamaan osansa. "Diggerin" kullankaivajan, ammatti oli
arvokkaampi kuin kaikki muut, ja vaikka monet menehtyivät, oli
kuitenkin muutamia, jotka tulivat rikkaiksi yhdellä ainoalla
kuokaniskulla. Perikadosta ei puhuttu, rikastumisesta levenneltiin.
Näiden onnenpotkujen kaiku kuului viidessä maanosassa. Pian tulvi
kaikensäätyisiä onnenonkijoita Australiaan, ja vuoden 1852 neljänä
viimeisenä kuukautena saapui yksin Melbourneen viidenkymmenenneljän
tuhannen suuruinen siirtolaisarmeija, mutta ilman päällikköä ja kuria,
vielä saavuttamattoman voiton jälkeisen päivän armeija, sanalla sanoen
neljäkymmentäneljä tuhatta pahimmanlaatuista rosvoilevaa pahantekijää.

Tämän hullun kiihkon ensimmäisinä vuosina vallitsi sanoinkuvaamaton
sekasorto. Tavallisella tarmollaan pääsivät englantilaiset kuitenkin
tilanteen herroiksi. Poliisit ja kotimaiset santarmit luopuivat
varkaiden puolelta ja muuttuivat kunnon ihmisiksi. Tapahtui täydellinen
muutos. Niinpä Glenarvan ei saanutkaan nähdä mitään vuoden 1852
väkivaltaisista näytelmistä. Kolmetoista vuotta oli kulunut siitä
ajasta, ja nyt kultaa etsittiin näillä seuduilla järjestelmällisesti,
ankarien sääntöjen mukaan.

Muuten alkoivat kaivokset jo ehtyä. Oli kaivettu jo pohjaan saakka.
Kuinkapa ei olisikaan tyhjennetty näitä luonnon aarteita, kun
kullankaivajat olivat Victorian maakunnasta vuosina 1852-1858 kaivaneet
63.107.478 puntaa? Siirtolaisten lukumäärä onkin tuntuvasti vähentynyt,
ja he ovat siirtyneet vielä koskemattomille seuduille. Niinpä Uuden
Seelannin Otagossa ja Marlboroughissa äskettäin löydetyt kultakentät,
ovat nykyään tuhansien kaksijalkaisten siivettömien muurahaisten
kaivettavina.[8]

Kello yhdentoista tienoilla saavuttiin kaivosalueen keskustaan. Siellä
kohosi todellinen kaupunki tehtaineen, pankkeineen, kirkkoineen,
kasarmeineen, vuokrataloineen ja sanomalehden toimituksineen.
Hotelleja, maataloja, huviloita ei myöskään puuttunut. Olipa
teatterikin, yleisön suosima, vaikka paikka maksoi kymmenen sillingiä.
Esitettiin suurella menestyksellä paikallista kappaletta _Francis
Obadiah eli onnellinen kullankaivaja_. Kun näytelmän sankari epäioivon
vallassa iskee kuokkansa maahan viimeistä kertaa, se lohkaisee irti
uskomattoman suuren kultalohkareen.

Glenarvan oli utelias näkemään Mount Alexanderin laajat kultakaivokset
ja antoi vankkurien lähteä edellä Ayrtonin ja Mulradyn johtamina. Hän
yhtyisi seuraan muutamaa tuntia myöhemmin. Paganel oli ihastunut tästä
päätöksestä ja asettui tapansa mukaan pikku ryhmän oppaaksi.

Hänen neuvonsa mukaan mentiin ensin pankkiin. Kadut olivat leveät,
kivetyt ja huolellisesti astellut. Sen tapaiset toimistot kuin _Golden
Company Ltd, Digger's General Office, Nugget's Union_ vetivät
jättiläisilmoituksilla katseet puoleensa. Työvoiman ja pääoman yhtymä
oli asettunut yksinäisen kullankaivajan tilalle. Kaikkialta kuului
hiekkaa huuhtovien tai kallisarvoisten kvartsia murentavien koneiden
meteliä.

Asuntojen takana alkoivat kultakentät, laajat kaivausalueet. Siellä
kuokkivat yhtiöiden runsaasti palkkaamat kullankaivajat.

Silmin ei olisi voinut laskea maahan puhkaistujen reikien lukua.
Rautalapiot välkähtelivät auringonpaisteessa yhtenä säihkynänä.
Kaivajien joukossa oli kaikkia kansallisuuksia. He eivät kinastelleet,
vaan tekivät työtään äänettömästi, kuten ainakin palkatut miehet.

-- Ei sovi sentään luulla, Paganel sanoi, -- ettei Australiassa enää
olisi lainkaan niitä kuumeisia etsijöitä, jotka koettavat onneaan
kullankaivamisen arpapelissä. Tiedän kyllä, että useimmat myyvät
työvoimansa yhtiöille pakostakin, kun kaikki kultapitoiset alueet ovat
hallituksen myymiä tai vuokraamia. Mutta sillä, jolla ei ole mitään,
joka ei voi vuokrata eikä ostaa, on jäljellä vielä yksi keino rikastua.

-- Mikä? lady Helena kysyi.

-- 'Jumpingin' mahdollisuus, Paganel vastasi. -- Sen avulla me, joilla
ei ole mitään oikeutta näihin kaivoksiin, voimme kuitenkin -- jos käy
oikein hyvä onni, tietenkin -- ansaita omaisuuden.

-- Mutta kuinka? majuri kysyi.

-- Jumpingin avulla, kuten minulla oli kunnia teille sanoa.

-- Mitä se jumping on? majuri kysyi jälleen.

-- Se on kullankaivajien välinen sopimus, joka usein aiheuttaa tappelua
ja epäjärjestystä, mutta jota viranomaiset eivät ole voineet poistaa.

-- Selittäkää tarkemmin, Paganel, sanoi taas majuri, -- tehän saatte
veden herahtamaan kielellemme.

-- No niin, on sovittu, että kaikki se kaivosalueen keskellä oleva maa,
joka on vuorokaudeksi, suuria juhlia lukuunottamatta, jätetty silleen,
niin ettei sitä kaiveta, joutuu yhteisomaisuudeksi. Kuka tahansa saa
sen vallata, kaivaa sitä ja rikastua, jos onni on hänelle suotuisa.
Niinpä, Robert, poikaseni, koeta keksiä jokin hylätty kuoppa, ja se on
sinun!

-- Herra Paganel, Mary Grant sanoi, -- älkää panko veljeni päähän
sellaista!

-- Minä lasken leikkiä, neiti kulta, Paganel vastasi, -- ja Robert
tietää sen hyvin. Hänkö kullankaivajaksi? Ei ikinä! Kaivaa maata,
kääntää sitä taas, muokata ja sitten kylvää siihen ja vaatia siltä
satoa vaivoistaan, se kyllä sopii! Mutta sen tonkiminen sokean myyrän
tavalla, jotta kouraan ehkä sattuisi siru kultaa, se on surkea ammatti,
johon antautuakseen täytyy olla Jumalan ja ihmisten hylkäämä!

Käytyään pääkaivoksen luona ja asteltuaan pitkin tannerta, joka oli
suureksi osaksi kallioiden särkemisestä syntyneitä kvartsinsiruja,
liuskeita ja soraa, saapuivat retkeilijät pankkiin.

Se oli laaja rakennus, katolla kansallislippu. Lordi Glenarvanin
vastaanotti ylitarkastaja, joka esitteli hänelle johtamaansa laitosta.
Sinne sijoittavat yhtiöt kuittia vastaan maasta kaivamansa kullan.
Siitä oli jo kauan aikaa, kun siirtokunnan kauppiaat olivat nylkeneet
alkuaikojen kullankaivajaa. He maksoivat hänelle kaivospaikalla
viisikymmentäkolme sillingiä unssilta ja sitten Melbournessa myivät
kuudestakymmenestäviidestä! Tosin kauppiaalla oli kuljetuksen riski;
kun valtatiellä vilisi kulkureita, ei kulta aina saapunut perille.

Vieraille näytettiin mielenkiintoisia kultanäytteitä, ja ylitarkastaja
teki selkoa, eri menettelytavoista tämän metallin kaivamiseksi.

Sitä esiintyy yleensä kahdessa muodossa, vyörykultana ja rapautuneena,
joko malmina lietteen seassa tai kvartsisuonessa. Sen irrottamiseksi
käytetäänkin maan laadun mukaan pinta- tai syvyyskaivamista.

Vyörykulta piilee jokien, laaksojen ja vesiuurrosten pohjalla
suuruutensa mukaan sijoittuneena, ensin rakeet, sitten levyt ja vihdoin
hileet.

Jos se sitä vastoin on rapautumakultaa, jonka suonen ilman vaikutus on
hajoittanut, se on keskittynyt yhteen paikkaan, kasoiksi, joita
kullankaivajat sanovat "taskuiksi". Jotkut näistä taskuista sisältävät
suuren omaisuuden.

Mount Alexanderin alueella tavataan kultaa varsinkin savimaakerroksissa
ja liuskemaisten kallioiden lomissa. Siellä ovat kultarakeiden pesät,
siellä on onnekkaan kaivajan käteen usein sattunut kulta-arpajaisten
päävoitto.

Kun vierailijat olivat tarkastelleet eri kultanäytteitä, he kävivät
pankin mineralogisessa museossa. Siellä he näkivät kaikkia niitä
tuotteita, joista Australian maaperä on muodostunut, luokiteltuina ja
nimilipuilla varustettuina. Kulta ei ole sen ainoa rikkaus; sitä voi
syystäkin pitää suunnattomana arkkuna, jossa luonto säilyttää
kalleuksiaan. Lasilevyjen alla kiilsi valkoinen topaasi, joka kilpailee
Brasilian topaasien kanssa, tummanvihreä granaatti, epidootti,
eräänlainen kauniin vihreä silikaatti, vaaleanpunainen rubiini, jota
edustivat helakanpunaiset spinellat ja eräs tavattoman kaunis
ruusunpunainen muunnos, vaalean- ja tummansinisiä safiireja, kuten
esimerkiksi korundi, ja yhtä haluttuja kuin Malabarin ja Tiibetin
safiirit, punahohtoisia timantteja ja vihdoin Turonin rannoilta
löydetty pieni timanttikristalli. Mitään ei puuttunut tästä jalokivien
loistavasta kokoelmasta eikä tarvinnut mennä kauas etsimään
tarpeellista kultaa, johon ne voisi upottaa. Ellei tahtonut nähdä niitä
koruiksi valmistettuina, ei saattanut pyytää enempää.

Glenarvan lausui jäähyväiset pankin tarkastajalle kiittäen häntä
kohteliaisuudesta, jota vierailijat olivat käyttäneet runsaasti
hyväkseen. Sitten palattiin kultakentille.

Niin vähän kuin Paganel välittikin tämän maailman mammonasta, hän ei
astunut askeltakaan tarkastamatta katseellaan tätä maaperää. Halu
siihen oli ylivoimainen, eikä hänen kumppaniensa leikinlasku voinut
sille mitään. Yhtä mittaa hän kumartui, poimi maasta jonkin kivensirun,
malminkappaleen tai kvartsihileen, tarkasteli niitä yksityiskohtaisesti
ja heitti ne pian taas halveksien menemään. Tätä kesti koko matkan.

-- Kuulkaas, Paganel, majuri lausui, -- oletteko hukannut jotakin?

-- Aivan varmasti, Paganel vastasi, -- tässä kullan ja kalliiden kivien
maassa on hukannut sen mitä ei ole löytänyt. En tiedä, miksi mieleni
tekisi saada mukaani muutaman unssin painoinen rae tai vaikkapa
isompikin.

-- Ja mitä te sillä tekisitte, kelpo ystäväni? Glenarvan kysyi.

-- Oh, se on kyllä selvillä, Paganel vastasi. -- Lahjoittaisin sen
maalleni. Sijoittaisin sen Ranskan pankkiin...

-- Joka ottaisi sen vastaan?

-- Epäilemättä, rautatieosakkeiden muodossa.

Paganelia onniteltiin tavasta, kuinka hän aikoi tarjota kullan
"maallensa", ja lady Helena toivoi hänen löytävän maailman suurimman
kimpaleen.

Leikkiä laskien retkeilijät tarkastelivat näin suurinta osaa
kaivosaluetta. Kaikkialla tehtiin työtä säännöllisesti, koneellisesti,
mutta ilman innostusta.

Kahden tunnin kävelyn jälkeen Paganel huomasi hyvin siistin ravintolan,
jossa hän ehdotti istuttavaksi, kunnes olisi aika palata vankkurien
luokse. Lady Helena suostui siihen, ja kun ravintolasta ei ole
mihinkään ilman virvokkeita, Paganel käski ravintoloitsijaa tarjoamaan
jotakin paikkakunnan juomaa.

Itsekullekin tuotiin niin sanottu "nobler". Tuollainen nobler on
yksinkertaisesti grogi, mutta nurinpäinen grogi. Sen sijaan, että
pantaisiin pieni lasillinen viinaa isoon lasiin vettä, pannaan pieni
lasillinen vettä isoon lasiin viinaa, sokeroidaan ja juodaan. Se oli
hieman liiaksi australialaista, ja ravintoloitsijan suureksi kummaksi
muutettiin nobler ison vesikarahvin avulla brittiläiseksi grogiksi.

Sitten puhuttiin kultakaivoksista ja kaivajista. Tässähän oli sen
paikka, jos missään.

Paganel oli hyvin tyytyväinen näkemäänsä, mutta myönsi kuitenkin, että
olojen oli täytynyt ennen, Mount Alexanderin kaivauksen ensimmäisinä
vuosina, olla vielä mielenkiintoisempia.

-- Maa, hän sanoi, -- oli silloin täynnä reikiä ja tulvillaan
työmyyriä, mutta minkälaisia myyriä! Kaikilla siirtolaisilla oli myyrän
into, mutta ei sen ymmärrystä! Kultaa tuhlattiin mielettömästi. Se
juotiin ja pelattiin, ja tämä ravintola, jossa olemme, oli helvetti,
kuten silloin sanottiin. Rahapelejä seurasivat puukoniskut. Poliisi ei
mahtanut mitään, ja monta kertaa oli siirtokunnan kuvernöörin pakko
marssittaa sotaväkeä rauhoittamaan metelöiviä kullankaivajia. Mutta
lopulta hän sai heidät järkiinsä, määräsi kaivamisoikeudesta veron, sai
sen kannetuksi, vaikkakaan ei vaivattomasti, ja ylimalkaan olivat
rikkomukset täällä vähäisempiä kuin Kaliforniassa.

-- Saako siis, lady Helena kysyi, -- kuka tahansa harjoittaa
kullankaivajan ammattia?

-- Saa, rouva. Sitä varten ei tarvitse suorittaa tutkintoa. Hyvät
käsivarret riittävät. Kurjuuden ajamina seikkailijat saapuivat
kulta-alueille enimmäkseen rahattomina, rikkailla kuokka, köyhillä vain
puukko, mutta kaikilla tähän työhön into, jota he eivät olisi
osoittaneet missään oikeassa ammatissa. Oli omituista nähdä näitä
kultamaita. Maa oli täynnä telttoja, öljvkankaita ja mullasta,
laudoista tai oksista kyhättyjä hökkeleitä ja vajoja. Niiden keskellä
kohosi Englannin lipulla varustettu hallituksen katos, sen asiamiesten
sinisestä patjakankaasta tehtyjä telttoja, rahanvaihtajien,
kultakauppiaiden ja muiden, tässä rikkauden ja köyhyyden heilurissa
kalastelevien liikemiesten kojuja. Nämä rikastuivat varmasti. Ja
näkemisen arvoisia olivat vedessä ja liejussa elävät pitkäpartaiset ja
punapaitaiset diggerit. Ilma oli täynnä kuokkien yhtämittaista
kalahtelua ja maassa mädäntyvien eläinraatojen löyhkää. Tukahduttava
pöly peitti nuo onnettomat, jotka kohottivat kuolleisuuden tavattoman
suureksi, ja epäilemättä epäterveellisemmässä maassa olisi lavantauti
tuhonnut melkein koko väestön. Ja jospa sitten kaikki nämä seikkailijat
olisivat onnistuneet! Mutta paljon kärsimystä jäi korvauksetta, ja
lähemmin tarkastaessa saataisiin nähdä, että yhtä rikastunutta
kullankaivajaa kohti sata, kaksisataa, ehkäpä tuhat on kuollut köyhänä
ja epätoivoisena.

-- Voisitteko selittää meille, Paganel, Glenarvan kysyi, -- miten kulta
kaivettiin ylös?

-- Ei mikään ollut yksinkertaisempaa, Paganel vastasi. -- Ensimmäiset
kullanetsijät huuhtoivat sitä, kuten muutamilla Sevennien seuduilla
Ranskassa vieläkin tehdään. Nykyään yhtiöt menettelevät toisin; he
kaivautuvat siihen lähteeseen asti, josta hileet, levyt ja rakeet
tulevat. Mutta huuhtojat tyytyivät vain pesemään kultapitoisen hiekan,
siinä kaikki. He kaivoivat maata, paljastivat ne kerrostumat, jotka
heistä näyttivät kultapitoisilta, ja valelivat niitä vedellä
erottaakseen siitä kallisarvoisen malmin. Tämä huuhtelu tapahtui
amerikkalaista alkuperää olevan kehdoksi nimitetyn laitteen avulla. Se
oli viiden tai kuuden jalan mittainen laatikko, eräänlaatuinen avoin,
kahteen osastoon jaettu ruuhi. Ensimmäisessä osassa oli harva seula ja
sen alapuolella toisia tiuhempia seuloja; toinen osa oli alapäästään
suippeneva. Hiekka kasattiin toisessa päässä olevaan seulaan,
kaadettiin vettä päälle, ja laitetta liikuteltiin tai oikeammin
keinuteltiin käsin. Kivet jäivät ensimmäiseen seulaan, malmi ja hieno
hiekka toisiin aina karheutensa mukaan, ja lionnut muta valui veden
mukana pois toisesta päästä. Se oli tavallisimmin käytetty laite.

-- Mutta sellainen piti sentään olla, John Mangles huomautti.

-- Se ostettiin rikastuneilta tai rappiolle joutuneilta kaivajilta,
kuinka sattui, Paganel vastasi, -- tai tultiin toimeen ilman sitä.

-- Kuinka se kävi laatuun? Mary Grant kysyi.

-- Oli vain levy, rakas Mary, tavallinen peltilevy; heitettiin ilmaan
maata niin kuin viljaa; viljajyvien sijasta saatiin joskus kultajyviä.
Ensimmäisenä vuonna ansaitsi moni kullankaivaja omaisuuden ilman
muita apuvälineitä. Nähkääs, ystäväni, se oli hyvää aikaa, vaikka
saappaat maksoivat sataviisikymmentä frangia pari ja lasillisesta
limonadia piti maksaa kaksitoista frangia! Ensiksi tulleilla on aina
paras onni. Kultaa oli kaikkialla runsaasti maan pinnalla; purot
virtasivat metallipohjalla; sitä tavattiin Melbournen kaduiltakin;
katuja kovetettiin kultasoralla. Niinpä sen kullan arvo, joka
tammikuun seitsemässä viikossa alkupuolella vuotta 1852 hallituksen
suojeluksen alaisena tuotiin Mount Alexanderista Melbourneen, olikin
kahdeksan miljoonaa kaksisataa kolmekymmentäkahdeksan tuhatta
seitsemänsataaviisikymmentä frangia. Se tekee keskimäärin
satakuusikymmentäneljä tuhatta frangia päivää kohti.

-- Melkein yhtä paljon kuin Venäjän keisarin pankkitilillä, Glenarvan
sanoi.

-- Mies-parka! majuri lausui.

-- Tunnetaanko erikoisia onnenpotkuja? lady Helena kysyi.

-- Muutamia kyllä, rouva.

-- Tiedättekö nekin? Glenarvan kysyi.

-- Tottakai! Paganel vastasi. -- Vuonna 1852 löydettiin Ballaratista
kimpale, joka painoi viisisataaseitsemänkymmentäkolme unssia,
Gippslandissa toinen, jonka paino oli
seitsemänsataakahdeksankymmentäkaksi unssia, ja vuonna 1861
kahdeksansadankolmenkymmenenneljän unssin painoinen harkko. Vihdoin,
taas Ballaratista, eräs kaivaja löysi tavattoman kimpaleen, joka painoi
kuusikymmentäviisi kiloa, mikä kolmentuhannen neljänsadan frangin
mukaan kilolta tekee kaksisataaviisikymmentäviisi tuhatta frangia.
Kuokanisku, joka tuottaa kymmenentuhannen frangin korot, on jo
aikamoinen!

-- Missä määrin kullantuotanto lisääntyi näiden kaivosten löytämisen
jälkeen? John Mangles kysyi.

-- Suunnattomasti, rakas John. Kullantuotanto ei tämän vuosisadan
alussa ollut kuin neljäkymmentäseitsemän miljoonaa vuodessa, mutta nyt,
Euroopan, Aasian ja Amerikan kaivosten tuotanto mukaan luettuna, se
tekee yhdeksänsataa miljoonaa, toisin sanoen lähes miljardin.

-- Niinpä, herra Paganel, on ehkä paljonkin kultaa sillä paikalla,
missä nyt olemme, meidän jalkojemme alla? pikku Robert kysyi.

-- On, poikani, miljoonia. Me tallaamme sitä. Mutta me tallaamme sitä
sen vuoksi, että halveksimme sitä!

-- Eikö Australia kuitenkin ole hyvin onnellinen maa?

-- Ei, Robert, maantieteilijä vastasi. -- Kultapitoiset maat eivät ole
onnellisia. Ne synnyttävät vain heikkoa väestöä, mutta eivät
milloinkaan voimakasta ja työteliästä. Katso Brasiliaa, Meksikoa,
Kaliforniaa, Australiaa! Mitä ne ovat yhdeksännellätoista vuosisadalla?
Oikein onnellinen maa, poikani, ei ole kulta-, vaan rautapitoinen maa!



AUSTRALIAN JA UUDEN SEELANNIN UUTISET.


Tammikuun 2. päivänä auringon noustessa matkustajat ylittivät
kulta-alueen ja Talbotin piirikunnan rajan. Heidän hevosensa kaviot
polkivat silloin Dalhousien piirikunnan pölyisiä teitä. Muutamia
tunteja myöhemmin he kahlasivat Colban- ja Campaspe-jokien yli
144° 35' ja 144° 45' pituusasteen välillä. Puolet matkasta oli tehty.
Vielä viisitoista päivää yhtä onnellista kulkua, ja matkue saapuisi
Twofold-lahden rannoille.

Muuten olivat kaikki hyvissä voimissa. Paganelin väite tämän ilmaston
terveellisyydestä piti paikkansa. Kosteutta vähän tai ei ollenkaan, ja
varsin siedettävä lämpötila. Se ei rasittanut hevosia eikä juhtia. Ei
liioin ihmisiäkään.

Yksi ainoa muutos marssijärjestykseen oli tehty Camden Bridgeltä
lähdettyä. Kun Ayrton sai tietää rautatieonnettomuuden johtuneen
rikoksesta, hän neuvoi noudattamaan erinäisiä siihen saakka
tarpeettomina pidettyjä varotoimia. Ratsastajat eivät saaneet jättää
vankkureita näkyvistään. Lepohetkinä jäi aina yksi heistä vahtiin.
Aamuin ja illoin pantiin uudet nallit pyssyihin. Oli varmaa, että
rikollisjoukkue liikkui maassa, ja vaikkei mitään suoranaista pelkoa
herättävää sattunut, piti olla valmiina kaiken varalta.

Tarpeetonta on lisätä, että näihin varotoimiin ryhdyttiin lady Helenan
ja Mary Grantin tietämättä, joita Glenarvan ei tahtonut säikäyttää.

Oikeastaan olikin syytä menetellä näin. Varomattomuus tai vain
laiminlyöntikin saattoi käydä kalliiksi. Glenarvan ei muuten ollut
ainoa, joka huolehti asioista tällä tavoin. Yksinäisillä tiloilla ja
asemilla varustautuivat asukkaat ja squatterit mahdollista hyökkäystä
tai yllätystä vastaan. Talot suljettiin pimeän tullen. Koirat
laskettiin irti aitauksiin ja alkoivat haukkua vähänkin lähestyttäessä.
Ei yksikään paimen, joka illalla ratsain kokosi suurta laumaansa
kotiinpaluuta varten, liikkunut ilman satulannuppiin kiinnitettyä
pyssyä. Uutinen Camdenin sillalla tapahtuneesta rikoksesta oli syynä
tähän poikkeukselliseen varovaisuuteen, ja moni siirtolainen, joka
tähän saakka oli nukkunut ikkunat ja ovet avoinna, sulki ne nyt
huolellisesti.

Maakunnan hallituskin osoitti suurta intoa ja varovaisuutta. Kotimaisia
santarmiosastoja lähetettiin pitkin maata. Postinkuljetusta suojattiin
erityisin toimenpitein. Tätä ennen oli posti kulkenut valtateillä ilman
vartiostoa. Niinpä tänään, juuri kun Glenarvanin matkue oli menossa
Kilmoresta Heathcoteen ulottuvan tien poikki, kiiti posti ohitse niin
kiivasta vauhtia kuin hevoset suinkin pääsivät, jättäen suuren
pölypilven jälkeensä. Mutta niin nopeasti kuin se ohittikin, Glenarvan
oli kuitenkin nähnyt sen rinnalla ratsastavien poliisien pyssyjen
välkähtävän. Olisi luullut elettävän jälleen sitä hirvittävää aikaa,
jolloin ensimmäisten kultakenttien löytyminen ajoi Australian
mantereelle Euroopan kansakuntien kuonan.

Pari kilometriä Kilmoren maantien yli ehdittyään saapuivat vankkurit
jättiläispuiden sekaan, ja ensimmäistä kertaa Kap Bernouillista
lähdettyään matkustajat joutuivat laajaan, useiden asteiden yli
ulottuvaan metsään.

Ihmetyksen huudahdus pääsi matkustajilta, kun he näkivät yli puolen
sadan metrin korkuisia kumipuita, joiden sienimäinen kaarna oli jopa
yli kymmenen sentin paksuinen. Kuusi ja puoli metriä ympärysmitaltaan
olevat rungot, joiden kuoressa oli hyvänhajuista pihkaa sisältäviä
uurteita, kohosivat viidenkymmenen metrin korkeuteen ainoankaan haaran
tai oksan tai edes satunnaisen silmun ja pahkuran häiritsemättä niiden
pintaa. Sileämpiä ne eivät olisi voineet olla sorvarin kädestä
lähtiessään.

Siinä oli sadoittain toistensa kaltaisia pylväitä. Ne levittivät
tavattoman korkealla käyriä oksiaan, joiden päissä oli sikermä lehtiä;
lehtihangoissa riippui yksinäisiä kukkia, joiden terät olivat kuin
ylösalaisin käännetty uurna.

Tämän ikivihreän katoksen alla kierteli ilma vapaasti; alituinen
ilmanvaihto vei kosteuden maasta; hevoset, härkävaljakko ja vankkurit
saattoivat mukavasti liikkua näiden harvassa seisovien puiden välissä,
jotka olivat järjestyneet kuin hakkuun merkkipaalut. Siellä ei ollut
pensasrykelmiin sulloutuneita puuryhmiä, ei kaatuneiden runkojen ja
läpipääsemättömien liaanien aarniometsää, missä vain rauta ja tuli
voivat raivata tietä uudisviljelijöille. Vihreä nurmi puiden juurella,
vihreä varjostin niiden latvoissa, pitkät valtavien pylväiden rivit,
vähän varjoa, ylimalkaan vähän raikkautta, omituinen valaistus, joka
muistutti ohuen kankaan läpi tunkevaa valoa, säännölliset heijastukset,
tarkkapiirteiset kuviot maassa, kaikki tämä tarjosi eriskummaisen ja
uusista vaikutelmista runsaan näytelmän. Oseaanian mantereen metsä ei
muistuta ensinkään uuden maailman metsiä, ja kumipuu, alkuasukkaiden
"tara", joka kuuluu miltei lukemattomia lajeja käsittävään myrttien
heimoon, on Australian kasviston huomattavin edustaja.

Ettei näiden vihreiden holvien alla ole varjoisampaa ja pimeämpää, se
riippuu siitä, että puiden lehtien asento on erikoinen. Lehtien lapa ei
ole näet kääntynyt aurinkoa kohti, vaan niiden terävä reuna. Silmä ei
tästä omituisesta lehvistöstä näe muuta kuin syrjät. Niinpä auringon
säteetkin pääsevät maahan asti ikään kuin sälekaihtimen rakosista.

Jokainen huomasi tämän ja näytti hämmästyneen. Mistä tämä omituinen
järjestely? Se kysymys tehtiin tietenkin Paganelille. Hän vastasi kuten
ainakin mies, joka ei joudu mistään hämilleen.

-- Luonnon eriskuinmaisuus, hän sanoi, -- ei hämmästytä minua täällä.
Se tietää kyllä mitä tekee, mutta kasvitieteilijät eivät aina tiedä,
mitä sanovat. Luonto ei ole erehtynyt antaessaan näille puille tämän
erikoisen lehvistön, mutta ihmiset ovat hairahtuneet, kun niille on
annettu nimi _eukalyptus_.

-- Mitä se sana merkitsee? Mary Grant kysyi.

-- Se tulee kreikan kielen sanoista _eu kalypto_ ja merkitsee _hyvin
peitän_. Varovasti kyllä erehdys on tehty kreikaksi, jottei sitä
huomattaisi, mutta selväähän on, että tuo puu peittää huonosti.

-- Myönnetään, rakas Paganel, Glenarvan vastasi, -- mutta selittäkää
meille nyt, minkä vuoksi lehdet ovat tuossa asennossa.

-- Pelkästä ulkonaisesta ja helposti ymmärrettävästä syystä, ystäväni,
Paganel vastasi. -- Tällä seudulla, missä ilma on kuiva, missä sateet
ovat harvinaisia, missä maaperä on kuivunut, eivät puut tarvitse tuulta
eikä aurinkoa. Kun ei ole kosteutta, ei ole myöskään mäihää. Siksi
kumipuulla on kapeat lehdet, jotka koettavat suojautua aurinkoa ja
liian suurta haihtumista vastaan. Siinä syy, miksi ne kääntävät
reunansa eivätkä lapaansa auringonsäteille. Ei ole mitään älykkäämpää
kuin lehti.

-- Eikä mitään itsekkäämpää! majuri lisäsi. -- Nuokin ovat ajatelleet
vain itseään eivätkä ensinkään matkustajia.

Jokainen oli hiukan samaa mieltä kuin MacNabbs, paitsi Paganel, joka
otsaansa kuivaten onnitteli itseään, että sai kulkea varjottomien
puiden alla. Tämä lehtijärjestelmä oli sittenkin ikävä, kun matka
näiden metsien läpi on usein varsin pitkä ja niin ollen kiusallinen,
sillä mikään ei suojaa matkustajaa päivän hellettä vastaan.

Koko päivän vierivät vankkurit näitä loppumattomia kumipuukujia pitkin.
Ei tavattu nelijalkaisia eläimiä eikä alkuasukkaita. Eräänlaisia
papukaijoja asusti puiden latvoissa, mutta niin korkealta niitä tuskin
erotti, ja niiden pärpätys kuului vain epäselvänä sorinana. Joskus
lensi parvi pikku papukaijoja jonkun kaukaisen kujanteen poikki ja
vilkastutti sitä äkillisellä, monivärisellä väikkeellä. Mutta yleensä
vallitsi tässä laajassa vehreässä pylvästössä syvä hiljaisuus, ja vain
hevosten astunta, muutamat silloin tällöin vaihdetut sanat, vankkurien
pyörien kitinä ja Ayrtonin huudahdus hänen hoputtaessaan hidasta
valjakkoaan häiritsivät avaraa autiutta.

Illan tullen leiriydyttiin kumipuiden juurelle, joissa näkyi jälkiä
jokseenkin hiljan palaneesta tulesta. Ne olivat kuin korkeita
tehtaanpiippuja, sillä liekki oli kolonut ne sisäpuolelta pitkin koko
niiden pituutta. Ne seisoivat aika tukevasti vain tyhjän kuorensa
varassa. Moinen squatterien tai alkuasukkaiden paha tapa hävittää
kuitenkin lopulta nämä suurenmoiset puut, ja ne kuolevat sukupuuttoon
niin kuin Libanonin nelisatavuotiset seetrit, jotka on poltettu
taitamattomilla nuotiotulilla. Paganelin neuvoa seuraten Olbinett
sytytti illallistulen yhteen näistä runkoputkista; heti syntyi tuntuva
veto, ja savu haihtui lehvistön tummaan katokseen. Yöksi ryhdyttiin
määrättyihin varotoimiin, ja Ayrton, Mulrady, Wilson ja John Mangles
pitivät vahtia vuorotellen päivännousuun saakka.

Pitkin tammikuun 3. päivää lisääntyivät vain loputtoman metsän
sopusuhtaiset kujanteet. Tuntui kuin kumipuista ei koskaan tulisi
loppua. Mutta iltaan mennessä harvenivat jonot, ja muutamien
kilometrien päässä näkyi joukko säännöllisiä taloja pienellä aukealla.

-- Seymour! Paganel huudahti. -- Se on Victorian maakunnan viimeinen
kaupunki.

-- Onko se suurikin? lady Helena kysyi.

-- Rouva, Paganel vastasi, -- se on tavallinen kylä, joka on saamassa
kaupunkioikeudet.

-- Onkohan siellä sopivaa majataloa? Glenarvan kysyi.

-- Toivottavasti, maantieteilijä vastasi.

-- Niinpä menkäämme kaupunkiin, sillä reippaat naiskumppanimme eivät
luullakseni pane pahakseen, jos saavat levähtää siellä yhden yön.

-- Rakas Edward, lady Helena vastasi, -- Mary ja minä suostumme siihen
sillä ehdolla, että se ei aiheuta hankaluutta eikä viivytystä.

-- Ei vähimmässäkään määrin, lordi Glenarvan vastasi, -- valjakkomme on
väsynyt, ja sitä paitsi me jatkamme matkaa huomenna päivän koitteessa.

Kello oli silloin yhdeksän. Kuu läheni jo taivaanrantaa ja heitti enää
vain vinoja, sumuun haihtuvia säteitä. Vähitellen tuli pimeä. Matkue
kulki pitkin Seymourin leveitä katuja Paganelin johdolla, hän kun aina
näkyi tuntevan täysin tuntemattomankin paikkakunnan. Mutta hän kulki
vaistonsa mukaan, ja hän saapui suoraan Campbell's North British
nimiseen hotelliin.

Hevoset ja härät vietiin talliin, vankkurit vajaan, ja matkustajat
ohjattiin varsin mukaviin huoneisiin. Kello kymmenen aikaan istuttiin
pöytään, jonka ruokia Olbinett oli tarkastanut asiantuntijan
silmällä. Paganel oli käynyt kaupungilla Robertin kanssa ja kertoi
iltavaikutelmistaan perin lyhyesti. Hän ei ollut nähnyt kerrassaan
mitään.

Vähemmän hajamielinen mies olisi kuitenkin huomannut Seymourin kaduilla
erikoista liikettä: siellä täällä kerääntyi ihmisiä joukkoihin, jotka
vähitellen suurenivat; puheltiin talojen porteilla; ihmiset kyselivät
toisiltaan jotakin ilmeisen levottomina; päivän sanomalehtiä luettiin
ääneen, niiden uutisista puhuttiin ja keskusteltiin. Nämä oireet eivät
olisi voineet jäädä vähänkään valppaalta tarkkailijalta huomaamatta.
Mutta Paganel ei ollut epäillyt mitään.

Majuri sitä vastoin, vaikkei käynyt niin kaukana, eipä edes poistunut
hotellista, otti selvän huolestumisesta ja pikku kaupungissa
parhaillaan vallitsevasta levottomuudesta. Keskusteltuaan kymmenen
minuuttia hotellin puheliaan isännän, Dicksonin kanssa hän tiesi, mistä
oli kysymys.

Mutta hän ei hiiskunut siitä sanaakaan. Vasta illallisen jälkeen, kun
lady Glenarvan, Mary ja Robert Grant olivat menneet huoneisiinsa,
majuri pyysi kumppaneitaan jäämään ja sanoi heille:

-- Sandhurstin rautatiellä tapahtuneen rikoksen tekijät on tunnistettu.

-- Onko heidät vangittu? Ayrton kysyi vilkkaasti.

-- Ei, MacNabbs vastasi näyttämättä kiinnittävän huomiota perämiehen
intoon, joka näissä oloissa muuten oli varsin ymmärrettävä.

-- Sen pahempi, Ayrton lisäsi.

-- No, Glenarvan kysyi, -- kenen syyksi sitä rikosta luullaan?

-- Lukekaa, majuri vastasi antaen Glenarvanille numeron Australian ja
Uuden Seelannin Uutisia, -- niin saatte nähdä, että poliisipäällikkö ei
erehtynyt.

Glenarvan luki ääneen seuraavan uutisen:

    Sydney, 2. p. tammikuuta 1865. -- Kuten muistetaan, tapahtui
    Camden Bridgellä, kahdeksan kilometrin päässä Castlemainen
    asemalta, Melbournesta Sandhurstiin johtavalla rautatiellä,
    viime joulukuun 29. ja 30. päivän välisenä yönä
    rautatieonnettomuus. Klo 11.45 lähtevä yöjuna syöksyi
    täydessä vauhdissa Lutton-jokeen.

    Camdenin silta oli jätetty auki junan kulkiessa.

    Useat onnettomuuden jälkeen tapahtuneet varkaudet ja kilometrin
    päässä Camden Bridgeltä löydetty sillanvartijan ruumis osoittivat,
    että tämä onnettomuus oli johtunut rikoksesta.

    Viranomaisten tutkimuksista onkin käynyt selville, että rikoksen
    on tehnyt joukko karkotusvankeja, jotka kuusi kuukautta sitten
    olivat päässeet karkuun Perthin työvankilasta Länsi-Australiassa
    juuri kun heidät piti siirtää Norfolkin saarelle.[9]

    Näitä karkotusvankeja on kaksikymmentäyhdeksän; heitä johtaa
    eräs Ben Joyce, mitä vaarallisin rikollinen, joka muutamia
    kuukausia sitten on saapunut Australiaan tuntemattomalla
    laivalla ja jota oikeudenpalvelijoiden ei ole onnistunut
    tavoittaa.

    Kaupunkien asukkaita, uudisviljelijöitä ja asemien squattereita
    kehotetaan olemaan varuillaan ja antamaan ylitarkastajalle
    tietoja, jotka ovat avuksi etsinnöissä.

                                                  J.P. MITCHELL,
                                                  ylitarkastaja.

Kun Glenarvan oli lopettanut tämän uutisen lukemisen, MacNabbs kääntyi
maantieteilijän puoleen ja sanoi hänelle:

-- Näette nyt, Paganel, että Australiassa saattaa olla karkotusvankeja.

-- Karkureita kyllä! Paganel vastasi. -- Mutta ei karkotettuja, joilla
olisi siihen laillinen lupa. Noilla miehillä ei ole oikeutta oleskella
täällä.

-- Täällä he nyt kuitenkin ovat, Glenarvan sanoi, -- mutta
käsittääkseni meidän ei pitäisi heidän tähtensä muuttaa suunnitelmiamme
tai keskeyttää matkaamme. Mitä sinä siitä ajattelet, John?

John Mangles ei vastannut heti; yhtäältä suru, jonka aloitetun etsinnän
lopettaminen tuottaisi molemmille lapsille, ja toisaalta se pelko, että
retkikunta joutuisi vaaraan, sai hänet epäröimään.

-- Jos lady Glenarvan ja miss Grant eivät olisi mukana, hän sanoi
sitten, -- niin välittäisin vähät tuosta roistojoukosta.

Glenarvan ymmärsi ja lisäsi:

-- Sanomattakin on selvää, että yrityksestämme luopuminen ei tule
kysymykseenkään; mutta kenties olisi matkaseuramme vuoksi varovinta,
tavoittaa _Duncan_ Melbournessa ja sitten idästä käsin palata Harry
Grantin jäljille. Mitä te, MacNabbs, siitä ajattelette?

-- Ennen kuin sanon sen, majuri vastasi, -- haluaisin kuulla Ayrtonin
mielipiteen.

Perämies, jonka mieltä nimenomaan kysyttiin, katsahti Glenarvaniin.

-- Minä ajattelen, hän sanoi, -- että me olemme yli kolmensadan
kilometrin päässä Melbournesta ja että vaara, jos sitä on, voi olla
yhtä suuri matkalla etelään kuin itäänkin. Kummallakaan suunnalla ei
paljon kuljeta, ne ovat samanlaisia molemmat. Muuten en luule, että
kolmisenkymmentä rikollista voisi pelottaa kahdeksaa hyvin
aseistautunutta ja päättäväistä miestä. Niinpä minä melkein katsoisin
parhaaksi lähteä eteenpäin.

-- Hyvin puhuttu, Ayrton, Paganel lausui. -- Matkaa jatkamalla voimme
päästä kapteeni Grantin jäljille. Palaamalla etelään päinvastoin
loittonemme niistä. Minä ajattelen siis samoin kuin tekin ja välitän
vähät noista Perthin karkureista, joita rohkean miehen ei tulisi
ajatellakaan!

Tämän jälkeen äänestettiin ehdotuksesta, ettei matkasuunnitelmaa
millään tavoin muutettaisi, ja se hyväksyttiin yksimielisesti.

-- Yksi huomautus kuitenkin, mylord, Ayrton sanoi juuri kun piti erota.

-- Puhukaa, Ayrton.

-- Eikö olisi hyvä lähettää _Duncanille_ käsky jälleen lähestyä
rannikkoa?

-- Mitä varten? John Mangles vastasi. -- Kun olemme saapuneet
Twofold-lahdelle, on aika sen käskyn lähettämiseen. Jos jokin
odottamaton sattuma pakottaisi meidät pyrkimään Melbourneen, voisimme
katua, ettemme siellä tapaisikaan _Duncania_. Muuten sen vauriota ei
luultavasti vielä ole korjattu. Näistä eri syistä olisi minun
mielestäni parasta odottaa.

-- Hyvä, Ayrton vastasi olematta itsepäinen.

Seuraavana päivänä lähti retkikunta Seymourista aseissa ja valmiina
kaiken varalta. Puolta tuntia myöhemmin se oli jälleen kumipuumetsässä,
jota taas jatkui itäänpäin. Glenarvan olisi mieluummin kulkenut
avoimessa maastossa. Silloin on vähemmän vaaraa väijytyksistä ja
salahyökkäyksistä kuin tiheässä metsässä. Mutta ei ollut valinnanvaraa,
ja vankkurit etenivät koko päivän suurten yksitoikkoisten puiden
välissä. Kuljettuaan pitkin Angleseyn piirikunnan pohjoisrajaa ne
leikkasivat illalla 146. meridiaanin, ja sitten leiriydyttiin Murrayn
piirin rajalla.



MAJURI VÄITTÄÄ ALKUASUKKAITA APINOIKSI.


Seuraavana aamuna, 5. päivänä tammikuuta, saapuivat matkalaiset Murrayn
laajalle alueelle. Tämä epämääräinen ja autio piirikunta ulottuu
Australian alppien korkeaan vuorijonoon saakka. Sitä ei sivistys vielä
ole jakanut eri hallintopiireihin. Se on maakunnan vähän tunnettu osa,
jossa harvoin käydään. Uudisasukkaiden kirves kaataa kerran sen metsät,
karjankasvattajien karja ottaa valtaansa sen laitumet; mutta vielä se
on koskematonta maata jollaisena se nousi Intian valtamerestä; se on
suorastaan erämaata.

Englantilaisilla kartoilla on näille alueille annettu kuvaava yhteinen
nimi: _Reserve for the blacks_, s.o. mustille varattu alue. Sinne ovat
siirtolaiset häikäilemättä työntäneet alkuasukkaat. Siellä kaukaisilla
tasangoilla, aarniometsissä, on näille jätetty erinäisiä määrättyjä
alueita, joilla alkuperäinen rotu vähitellen häviää. Kuka hyvänsä
valkoinen mies, uudisasukas, siirtolainen, squatter, bushmanni, saa
mennä näiden varattujen alueiden ulkopuolelle. Mutta mustaihoinen yksin
ei milloinkaan pääse sieltä pois.

Eteenpäin ratsastettaessa Paganel otti puheeksi tämän vakavan
alkuasukkaita koskevan kysymyksen. Eikä oltu kuin yhtä mieltä siitä,
että Britannian menetelmä tarkoitti voitettujen väestöjen
näännyttämistä, niiden juurittamista pois seuduilta, missä heidän
esivanhempansa elivät. Tämä tuhoamistarkoitus tuli esille kaikkialla,
mutta Australiassa selvemmin kuin muualla.

Siirtolaisuuden ensi aikoina kohtelivat karkotusvangit, jopa
uudisasukkaatkin mustia kuin villejä eläimiä. Metsästivät ja kaatoivat
heitä pyssyillänsä. Vedottiin vielä, kun heitä teurastettiin,
lainoppineihin sen todistamiseksi, että australialainen muka oli
luonnonlakien ulkopuolinen olio, jonka tappaminen ei ollut mikään
rikos. Esittivätpä Sydneyn sanomalehdet tehokasta keinoa Hunter-järven
heimojen hävittämiseksi: niiden joukkomyrkytystä.

Englantilaiset ottivat, kuten näkyy, asutuksensa ensi avustajaksi
murhan. Heidän julmuutensa oli hirvittävä. He menettelivät Australiassa
samoin kuin Intiassa, missä viisi miljoonaa intialaista on kadonnut;
samoin kuin Kap-maassa, missä miljoonan suuruinen hottentottiväestö on
vähentynyt sataantuhanteen. Niinpä alkuperäinen väestö onkin huonon
kohtelun ja väkijuomien näännyttämänä katoamassa tältä mantereelta
murhaavan sivistyksen tieltä. Tosin muutamat kuvernöörit antoivat
julistuksia uudisasukkaiden verenhimoa vastaan. Uhkasivat muutamilla
ruoskaniskuilla rangaista valkoista, joka leikkasi nenän tai korvat
mustalta tai katkaisi häneltä pikkusormen "käyttääkseen sitä
piipputupakan tiivistäjänä". Turhia uhkauksia. Murhia tehtiin laajassa
mittakaavassa, ja kokonaisia heimoja hävisi. Mainitkaamme vain, että
Van Diemenin saarella vuosisadan alussa oli viisituhatta alkuasukasta,
mutta vuonna 1863 ainoastaan seitsemän henkeä! Ja äskettäin saattoi
_Mercure_ ilmoittaa viimeisen tasmanialaisen saapuneen Hobart-Towniin.

Ei Glenarvan, ei majuri eikä John Mangles väittänyt Paganelia vastaan.
Ja vaikka he olisivat olleet englantilaisia, he eivät olisi
puolustaneet maanmiehiään. Tosiasiat puhuivat selvää, kiistatonta
kieltä.

-- Viisikymmentä vuotta sitten, Paganel jatkoi, -- olisimme jo
matkallamme tavanneet monta alkuasukasheimoa, mutta nyt emme ole
nähneet ensimmäistäkään. Sadan vuoden päästä on musta rotu tältä
mantereelta tyyten loppunut.

Mustille varattu alue tuntui todellakin olevan täysin asumaton. Ei
jälkeäkään majapaikoista tai hökkeleistä. Aukeiden jälkeen tuli taas
suuria metsiä, ja vähitellen muuttui seutu yhä selvemmin erämaaksi.
Näyttipä siltä ettei näillä syrjäseuduilla ollut ainoatakaan elävää
olentoa, ei ihmistä enempää kuin eläintä, kun Robert pysähtyi erään
kumipuurykelmän eteen ja huudahti:

-- Apina! Täällä on apina!

Ja hän viittasi suureen mustaan olentoon, joka hypellen oksalta oksalle
hämmästyttävän vikkelästi siirtyi puun latvasta toiseen, ikään kuin
näkymätön köysi olisi pitänyt sitä ilmassa. Lensivätkö siis apinat
tässä kummallisessa maassa kuten eräät ketut, joille luonto on antanut
yölepakon siivet.

Vankkurit olivat pysähtyneet ja kukin tarkkaili eläintä, joka
vähitellen katosi kumipuiden latvuksiin. Pian sen nähtiin nopeana kuin
salama laskeutuvan, juoksevan maata pitkin tehden senkin seitsemän
mutkaa ja sitten tarttuvan pitkin käsivarsin suuren kumipuun sileään
runkoon. Kummasteltiin, kuinka se pääsisi ylös tätä suoraa ja liukasta
puuta myöten, jonka ympäri se ei ylettynyt. Mutta apina iski
kirveentapaisella puunkuorta, saaden aikaan säännöllisten välimatkain
päähän pieniä pykäliä, joiden avulla se kiipesi kumipuun haarukkaan.
Muutamassa sekunnissa se katosi lehvistön peittoon.

-- Mikä ihmeen apina tuo on? majuri kysyi.

-- Tuoko apina? Paganel vastasi. -- Se on puhdasverinen
australialainen.

Maantieteilijän kumppanit eivät ehtineet edes kohauttaa olkapäitään,
kun ihan lähellä kuului huutoja: -- ku-ii! ku-ii! Ayrton hoputti
juhtiaan, ja sadan askelen päässä kohtasivat matkustajat odottamatta
alkuasukasleirin.

Mikä surkea näky! Kymmenkunta telttaa paljaalla maalla. Nämä tiilien
tapaan päällekkäin ladotuista kaarnan kappaleista tehdyt "gunyot" eivät
suojanneet kurjia asukkaitaan kuin yhdeltä puolen. Ja asukkaat itse oli
puute painanut tympäiseviksi. Heitä oli siellä kolmisenkymmentä,
miehiä, naisia ja lapsia, pukunaan kengurunnahkoja, jotka oli leikelty
kaistaleiksi. Vankkurien lähetessä he ensin aikoivat paeta. Mutta
jotkut Ayrtonin sanat, jotka hän lausui käsittämättömällä murteella,
näyttivät rauhoittavan heitä. Niinpä he palasivat puoliksi
luottavaisina, puoliksi pelokkaina, kuten eläimet, joille tarjotaan
herkkupalaa.

Näillä alkuasukkailla, joiden pituus vaihteli 160 sentistä 170
senttiin, oli nokimainen iho, ei suorastaan musta, vaan vanhan noen
värinen, villava tukka, pitkät käsivarret, ulkoneva vatsa,
karvapeitteinen ruumis täynnä tatuointien ja hautajaistilaisuuksissa
leikattujen haavojen arpia. Oli hirvittävää katsella heidän muodottomia
kasvojaan, suunnatonta suutaan, litteätä ja poskille painunutta
nenäänsä, ulkonevaa alaleukaansa, josta valkoiset eteenpäin työntyvät
hampaat pistivät esiin. Milloinkaan ei ollut nähty näin eläinten
näköisiä ihmisolentoja.

-- Robert ei erehtynyt, majuri sanoi, -- ne ovat apinoita, --
puhdasverisiä, olkoon niin, -- mutta apinoita kuitenkin.

-- MacNabbs, lady Helena huomautti, -- myöntäisittekö siis niiden
olevan oikeassa, jotka metsästävät näitä kuin petoeläimiä? Nämä
raukathan ovat ihmisiä.

-- Ihmisiäkö! MacNabbs huudahti. -- Korkeintaan ihmisen ja orangutangin
välimuotoja! Ja jos vielä mittaisin heidän kasvokulmansa, se olisi yhtä
terävä kuin apinan!

MacNabbs oli tässä suhteessa oikeassa; australialaisen alkuasukkaan
kasvojen kulma on hyvin terävä ja jokseenkin samanlainen kuin
orangutangin eli noin kuusikymmentä tai kuusikymmentäkaksi astetta.
Niinpä ei herra de Rienzi esittänytkään aivan syyttä näitä olentoja
luokiteltaviksi eri rotuun, jota hän nimitti "pithecomorpheiksi", siis
apinanmuotoisiksi ihmisiksi.

Mutta lady Helena oli vielä oikeammassa kuin MacNabbs katsoessaan näitä
ihmisasteikon alimmalla portaalla olevia alkuasukkaita kuitenkin
sielulla varustetuiksi olennoiksi. Eläimen ja australialaisen välillä
on se ylipääsemätön kuilu, joka erottaa lajit. Pascal on sanonut aivan
oikein, että ihminen ei missään ole eläin. Tosin hän yhtä viisaasti
lisää: -- eikä enkelikään.

Tällä kertaa kuitenkin lady Helena ja Mary Grant kumosivat jälkimmäisen
puolen suuren ajattelijan väittämästä. Molemmat laupiaat naiset olivat
astuneet maahan vankkureista; he ojensivat hyväätarkoittavaa kättä
näille kurjille olennoille; tarjosivat heille ruokaa, jota villit
ahmivat inhottavan ahnaasti. Alkuasukkaat taisivat sitäkin enemmän
luulla lady Helenaa joksikin jumalaksi, kun heidän uskontonsa mukaan
valkoiset ovat entisiä mustia, kuolemansa jälkeen valkoisiksi
muuttuneita.

Naiset varsinkin herättivät lady Helenan ja Mary Grantin sääliä. Mikään
ei ole verrattavissa australialaisnaisen oloon; tyly luonto ei ole
antanut hänelle vähäisintäkään viehkeyden vivahdusta; hän on väkisin
viety orjatar, joka ei ole saanut muuta häälahjaa kuin "waddien",
isäntänsä kädessä aina pysyvän kepin iskuja. Siitä hetkestä alkaen,
ennenaikaisesti ja äkkiä vanhentuneena, hänen taakkanaan on kaikki
kulkurielämän raskaat vaivat: hänen on kannettava kaislakääröön
kiedottujen lapsiensa ohella kalastus- ja metsästysvälineitä ynnä
"phormium tenax"-varastoja, josta hän valmistaa verkkoja. Hänen täytyy
hankkia elintarvikkeet perheelleen; hän metsästää sisiliskoja,
pussirottia ja käärmeitä puiden latvoihin saakka; hän pienii
polttopuut; hän kiskoo tuohta telttaan; hän on sanalla sanoen työjuhta,
joka ei tunne lepoa, ja syö vasta isäntänsä jälkeen niitä huonoja
jätteitä, joita tämä ei enää huoli.

Muutamat näistä raukoista, jotka kenties eivät pitkään aikaan olleet
saaneet ravintoa, koettivat juuri houkutella luokseen lintuja
tarjoamalla niille jyviä.

He makasivat polttavassa maassa pitkällään liikkumattomina, kuin
kuolleina, tuntikausia odotellen, että joku ymmärtämätön lintu tulisi
heidän kätensä ulottuville! Pitemmälle heidän kekseliäisyytensä ei
ansapyynnin alalla ulottunut, ja täytyy olla australialainen lintu
joutuakseen mokomaan ansaan.

Matkustajien anteliaisuuden kesyttäminä villit kerääntyivät vähitellen
heidän ympärilleen, ja silloin täytyi pitää varansa heidän ilmeistä
varasteluhaluaan vastaan. He puhuivat viheltelevää, kieltä
maiskuttelevaa murretta. Se muistutti eläinten ääntelyä. Kuitenkin
heidän äänessään oli usein myös hellästi hyväileviä äänteitä; sana
"noki, noki" toistui tuon tuostakin, ja eleet tekivät sen helposti
ymmärrettäväksi. Se merkitsi "antakaa" ja kohdistui matkustajien
pienimpiinkin esineihin. Olbinettilla oli täysi työ puolustaessaan
tavaravarastoa ja varsinkin retkikunnan ruokavaroja.

Nälkiintyneet raukat loivat vankkureihin huolestuttavia katseita ja
näyttivät teräviä hampaitaan, jotka kukaties olivat pureksineet
ihmislihaa. Useimmat australialaiset heimot eivät tosin ole ihmissyöjiä
rauhan aikana, mutta vain muutamat villit kieltäytyvät ahmimasta
voitetun vihollisen lihaa.

Helenan pyynnöstä Glenarvan käski kuitenkin jaella jonkin verran
ruokavaroja. Villit ymmärsivät hänen aikomuksensa ja riemastuivat
tavalla, joka olisi liikuttanut tunteettomintakin sydäntä. He
kiljahtelivat niin kuin villipedot, kun vartija tuo niille
jokapäiväistä annosta. Myöntämättä majurin olevan oikeassa ei
kuitenkaan voinut kieltää, että tämä rotu oli lähellä eläintä.

Olbinett oli kohteliaana miehenä luullut olevan oikein ensin antaa
naisille. Mutta nämä olentoraukat eivät uskaltaneet syödä ennen
pelottavia isäntiään, jotka syöksyivät korppujen ja kuivatun lihan
kimppuun kuin saaliin ikään.

Ajatellessaan isänsä olevan yhtä raakojen villien vankina Mary Grant
tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä. Hän kuvitteli, kuinka suuresti
Harry Grantin kaltaisen miehen täytyi kärsiä näiden vaeltavien heimojen
orjana, puutteen, nälän ja huonon kohtelun uhrina.

John Mangles, joka levottomana tarkkaili häntä, arvasi, mitä ajatuksia
hänen sydämensä oli täynnä, ja ehätti ennen pyyntöä puhuttelemaan
_Britannian_ perämiestä.

-- Ayrton, hän sanoi, -- tällaistenko villien kynsistä te pääsitte
pakenemaan?

-- Niin, kapteeni, Ayrton vastasi. -- Kaikki sisämaan heimot ovat
samanlaisia. Mutta täällä te näette vain kourallisen heitä, kun sitä
vastoin Darlingin rannoilla on väkirikkaita heimoja, joiden
päälliköillä on pelottava valta.

-- Mutta, John Mangles kysyi, -- mitä eurooppalainen voi tehdä näiden
villien keskuudessa?

-- Mitä minäkin tein, Ayrton vastasi, -- hän metsästää, kalastaa heidän
kanssaan, ottaa osaa heidän taisteluihinsa; kuten jo olen teille
sanonut, häntä kohdellaan sen mukaan mitä hän tekee, ja jos hän on
älykäs ja uskalias mies, hän saa heimossa huomattavan aseman.

-- Mutta joutuuko hän olemaan vankina? Mary Grant kysyi.

-- Joutuu, ja vartioituna, Ayrton vahvisti, -- vieläpä sillä tavoin,
ettei hän voi astua askeltakaan yöllä eikä päivällä.

-- Mutta teidän kumminkin onnistui karata, Ayrton, lausui majuri, joka
tuli mukaan keskusteluun.

-- Niin onnistui, herra MacNabbs, kun sattui taistelu minun heimoni ja
erään naapuriheimon välillä. Minä onnistuin. Hyvä juttu, enkä sitä
pahoittele. Mutta jos se täytyisi tehdä uudelleen, niin luulenpa, että
valitsisin ikuisen orjuuden ennen kuin ne kärsimykset, joita minun
täytyi kestää samotessani sisämaan erämaiden halki. Jumala varjelkoon
kapteeni Grantia yrittämästä sellaista pelastusta!

-- Niin tosiaan, John Mangles vastasi, -- toivokaamme, miss Mary, että
isänne on pysynyt alkuasukasheimon luona. Silloin löydämme hänen
jälkensä helpommin kuin jos hän harhailisi mantereen metsissä.

-- Toivotteko te siis yhä? neito kysyi.

-- Toivon toki, neiti Mary, näkeväni teidät kerran onnellisena Jumalan
avulla.

Mary Grant saattoi kiittää nuorta kapteenia vain kyyneleisellä
katseellaan.

Tämän keskustelun aikana oli villien kesken syntynyt tavatonta
liikettä; he kiljahtelivat hirvittävästi, juoksivat eri suuntiin,
huitoivat käsiänsä ja näyttivät olevan hurjan raivon vallassa.

Glenarvan ei tiennyt, mitä he tarkoittivat, kun majuri kysyi
Ayrtonilta:

-- Kun te olette kauan aikaa elänyt australialaisten parissa, niin
ymmärrätte varmaan näidenkin kieltä?

-- Enpä juuri, perämies vastasi, -- sillä murteita on yhtä monta kuin
heimojakin. Mutta arvelisin, että nämä villit haluavat kiitollisuuden
osoitukseksi esittää taistelunäytöksen hänen jalosukuisuudelleen.

Se oli todellakin tämän metelin syynä. Ilman enempiä valmisteluja
villit hyökkäsivät toistensa kimppuun näköjään niin raivokkaasti, että
ellei asiaa ennakolta olisi tiedetty, olisi kamppailua voinut luulla
todelliseksi. Mutta australialaiset ovatkin tutkimusmatkailijoiden
kertoman mukaan mainioita näyttelijöitä, ja ainakin tässä tilaisuudessa
he osoittivat erinomaista taitoa.

Heidän hyökkäys- ja puolustusaseinaan oli eräänlainen puinen sotanuija,
jolla voi puhkaista paksummankin kallon, omalaatuinen tomahawk, hyvin
kova teräväksi hiottu kivi, sitkeällä kumilla kahden kepin väliin
kiinnitetty. Tässä kirveessä on kolmimetrinen varsi; kamala sota-ase
samalla kuin hyödyllinen työkalu, jolla voi lyödä poikki oksia tai
päitä, iskeä miestä tai puuta, aina tarpeen mukaan.

Näitä aseita heristeltiin hurjasti käsissä, kauheasti kiljuen
taistelijat syöksyivät toistensa niskaan; toisia kaatui kuolleina
maahan, toisten hihkuessa voitonhuutoja. Kuin pahanhengen riivaamina
kannustivat naiset, varsinkin vanhemmat, miehiä taisteluun, syöksyivät
muka kuolleina makaavien kimppuun ja olivat raatelevinaan niitä niin
hurjasti, ettei se olisi ollut raakamaisempaa todellisuudessakaan. Joka
hetki lady Helena pelkäsi leikin muuttuvan todelliseksi taisteluksi.
Lapset, jotka olivat ottaneet osaa taisteluun, jatkoivatkin sitä
täydellä todella. Pikku pojat ja tytöt, joista varsinkin jälkimmäiset
olivat raivokkaita, mukiloivat toisiaan aika lailla.

Taistelunäytöstä oli kestänyt jo kymmenen minuuttia, kun taistelijat
äkkiä pysähtyivät. Aseet putosivat heidän käsistään. Syvä hiljaisuus
seurasi rajua meteliä. Villit jäivät liikkumattomiksi viimeisiin
asentoihinsa kuin kuvaelmanäytöksen henkilöt.

Olisi voinut luulla heidän kivettyneen.

Mikä oli tämän muutoksen syy, ja mistä äkkiä johtui tämä jähmettyminen
paikalleen? Se saatiin pian tietää.

Tällä hetkellä tuli näkyviin parvi papukaijoja kumipuiden latvojen
tasalla. Linnut täyttivät ilman kirkunallaan ja näyttivät monikirjavine
höyhenineen lentävältä taivaankaarelta. Tämä kirkas lintupilvi oli
keskeyttänyt taistelun. Sitä seurasi sotaa hyödyllisempi linnustus.

Eräs villeistä otti punaiseksi maalatun, omituisen muotoisen aseen,
jätti yhä liikkumattomina pysyvät toverinsa ja hiipi puiden ja
pensaiden välitse lintuparvea kohti. Ei kuulunut pienintäkään ääntä
hänen ryömiessään, hän ei kahauttanut lehteä, ei kolauttanut kiveä. Hän
liikkui kuin varjo.

Kun villi oli saapunut sopivan välimatkan päähän, hän heitti aseensa
vaakasuoraan, vain puoli metriä maasta. Ase lensi reilut kymmenen
metriä; sitten se äkkiä, mihinkään koskettamatta, kohosi suorassa
kulmassa kolmenkymmenen metrin korkeuteen, tappoi kymmenkunta lintua,
käännähti ja palasi heittäjänsä jalkoihin. Glenarvan ja hänen
kumppaninsa hämmästyivät; he eivät olleet uskoa silmiään.

-- Se on bumerangi! Ayrton sanoi.

-- Bumerangi, Paganel huudahti, -- australialainen bumerangi!

Ja niin kuin lapsi hän juoksi sieppaamaan tuon kummallisen aseen, --
nähdäkseen, mitä se sisälsi.

Olisi tosiaan voinut luulla, että jokin laite sen sisällä, äkkiä
lauennut jousi, muutti sen suuntaa. Mutta niin ei ollut laita!

Bumerangi oli yksinkertaisesti 75-100 senttimetrin pituinen,
käyristetty, kova puunkappale. Se oli keskeltä noin 7,5 sentin
paksuinen ja molemmista päistä terävä. Sen kovera puoli oli painettu
noin sentin verran sisäänpäin, ja kuperalla puolella oli kaksi hyvin
terävää reunaa. Se oli yhtä yksinkertaista kuin käsittämätöntä.

-- Tämä siis nyt on se kuuluisa bumerangi! Paganel sanoi tutkittuaan
tarkasti omituista asetta. -- Puunkappale, ei muuta. Minkä vuoksi se
vaakasuoraan kulkiessaan nousee tietyllä hetkellä ilmaan ja palaa
sieltä heittäjänsä käteen? Sitä ongelmaa eivät matkamiehet ja
tietoviisaat ole kyenneet selittämään.

-- Eiköhän syy ole sama, minkä vuoksi vanne määrätyllä tavalla
heitettynä tulee takaisin lähtökohtaansa? John Mangles arveli.

-- Tai pikemminkin, Glenarvan lisäsi, -- sellainen takaisinpäin
suuntautuva ponnahdus kuin iskettäessä biljardipalloa määrättyyn
kohtaan?

-- Ei laisinkaan, Paganel vastasi. -- Niissä molemmissa tapauksissa
on jokin kohta, joka muuttaa liikkeen suunnan; vanteelle maa,
biljardipallolle valli. Mutta tässä ei sellaista ole, bumerangi ei
koske maahan, mutta ponnahtaa kuitenkin aika korkealle!

-- No, kuinka te sen selitätte, herra Paganel? lady Helena kysyi.

-- Selittää en osaa, rouva, minä vain totean sen vielä kerran; vaikutus
johtuu ilmeisesti siitä tavasta, kuinka bumerangia heitetään, ja itse
esineen erikoisesta muodosta. Mutta tuo heittotapa on vielä
australilaisten salaisuus.

-- Joka tapauksessa se on hyvin nerokasta ... apinoiden keksimäksi,
lady Helena lisäsi katsahtaen majuriin, joka pudisti päätään
epäuskoisen näköisenä.

Mutta aika kului, ja Glenarvan arveli, ettei sopinut enää viivyttää
matkaa itäänpäin; hän aikoi siis pyytää matkalaisia nousemaan jälleen
vankkureihin, kun eräs villi saapui juoksujalkaa ja sanoi muutamia
sanoja kovin kiihtyneenä.

-- Ah, Ayrton ilmoitti, -- he ovat nähneet kasuaareja!

-- Mitä, onko puhe niiden pyydystämisestä? Glenarvan kysyi.

-- Se pitää nähdä, Paganel huudahti. -- Se on varmaankin
mielenkiintoista! Ehkäpä bumerangia jälleen käytetään.

-- Mitä te arvelette, Ayrton?

-- Ei se kauan kestä, mylord, perämies vastasi.

Villit eivät olleet hukanneet sekuntiakaan. Tilaisuus metsästää
kasuaareja on heille onnenpotku. Heimon ruokavarat olisi siten taattu
moneksi päiväksi. Niinpä pyydystäjät käyttävätkin kaiken taitonsa
saadakseen sellaisen saaliikseen. Mutta kuinka he ilman pyssyä osuvat
ja ilman koiria tavoittavat niin nopean eläimen? Se oli hyvin
jännittävä seikka Paganelin haluamassa näytelmässä.

Emu, eli kypärätön kasuaari, eräs strutsilaji, villien kielellä
"murök", alkaa jo olla harvinainen eläin Australian tasangoilla. Tämän
kookkaan, metrin korkuisen linnun liha on valkoista, ja muistuttaa
suuresti kalkkunan lihaa; sen päässä on sarveismainen levy; silmät ovat
kirkkaan ruskeat, nokka musta ja ylhäältä alas kaareva; varpaissa sillä
on valtavat kynnet; siivet tai oikeammin siiventyngät eivät voi nostaa
sitä lentoon; höyhenet, jotka ovat melkein kuin turkispeite, ovat
tummemmat kaulan ja rinnan kohdalla. Mutta vaikkei se lennä, se osaa
juosta ja voittaisi kilparadalla nopeimmankin hevosen. Sitä ei siis voi
saavuttaa muutoin kuin viekkaudella, ja silloin saakin olla erittäin
viekas.

Niinpä villien päällikön käskystä kymmenkunta miestä asettui riviin
kuin sotilasosasto. Pyyntialueena oli kaunis tasanko, jossa villinä
kasvava indigo teki maan siniseksi kukkasillaan. Matkalaiset
pysähtyivät katselemaan mimoosametsikön reunaan.

Villien lähestyessä kasuaarit, joita oli kuusi, lähtivät pakoon ja
pysähtyivät vasta noin kilometrin päässä levolle. Kun heimon johtaja
oli pannut merkille niiden aseman, hän antoi tovereilleen merkin jäädä
paikalleen. Nämä heittäytyivät pitkäkseen maahan, mutta johtaja otti
laukustaan kaksi taitavasti ommeltua kasuaarinnahkaa ja pukeutui
niihin. Hän piti oikeaa kättä päänsä yläpuolella ja matki eleillään
ravintoa etsivän kasuaarin liikkeitä.

Pyydystäjä hiipi lintuparvea kohti; joskus hän pysähtyi ollen
poimivinaan joitakin jyväsiä; joskus kaapi maata jaloillaan nostaen
ympärilleen pölypilven. Kaikki nämä temput suoritettiin mainiosti. Ei
mikään voinut olla täydellisempää kuin tämä kasuaarin matkiminen. Mies
päästi ilmoille karkeita äännähdyksiä, jotka olisivat pettäneet itse
lintuakin. Ja lopulta niin kävikin. Villi oli pian huolettoman parven
keskellä. Äkkiä hänen käsivartensa heilautteli nuijaa, ja viisi
kasuaaria kuudesta kaatui hänen ympärilleen.

Metsästäjä oli onnistunut; pyynti oli päättynyt.

Nyt Glenarvan, naiset ja muu matkaseura sanoivat jäähyväiset
australialaisille. Nämä eivät näyttäneet tätä eroa pahoittelevan. Ehkä
oli kasuaarimetsästyksen onnistuminen saanut heidät unohtamaan nälkänsä
tyydyttämisen. Heillä ei ollut edes vatsan kiitollisuutta, joka
raakalaisissa ja eläimissä on suurempi kuin sydämen.

Oli miten tahansa, muutamissa suhteissa ei voinut olla ihmettelemättä
heidän älyään ja taitavuuttaan.

-- Nyt, rakas MacNabbs, lady Helena sanoi, -- te kai sentään
myöntänette, että australialaiset eivät ole apinoita?

-- Senkö vuoksi, että he taitavasti matkivat eläinten eleitä? majuri
vastasi. -- Sehän päinvastoin vahvistaisi minun olettamustani.

-- Leikinlasku ei ole vastaus, lady Helena sanoi. -- Minä vaadin,
majuri, teitä peruuttamaan väitteenne.

-- No niin, hyvä serkku, pitänee myöntää tai oikeammin kieltää.
Australialaiset eivät ole apinoita, mutta apinat ovat australialaisia.

-- Mitä ihmettä!

-- Niin, muistakaa mitä neekerit väittävät mielenkiintoisesta
orangutangien rodusta.

-- Mitä he väittävät? lady Helena kysyi.

-- He väittävät, majuri vastasi, -- että apinat ovat mustia kuten
hekin, mutta ilkeämpiä: -- Se ei puhu, ettei tarvitsisi tehdä työtä,
sanoi kateellinen neekeri kesystä orangutangista, jota hänen isäntänsä
elätti ilman aikojaan.



UPPORIKKAAT KARJANOMISTAJAT.


Vietettyään rauhallisen yön 146° 15' pituusasteen kohdalla matkailijat
jatkoivat 6. päivänä tammikuuta kello seitsemän aamulla retkeään laajan
pirikunnan poikki. He kulkivat yhä auringonnousua kohti, ja heidän
askeltensa jäljet ulottuivat suorana viivana lakeudella. Kaksi kertaa
he tapasivat pohjoiseen kulkeneiden karjankasvattajien jälkiä, ja
silloin nämä eri jäljet olisivat sekaantuneet, ellei Glenarvanin
hevonen olisi jättänyt maahan kahdesta apilastaan tunnettua Black
Pointin merkkiä.

Tasankoa uursivat siellä täällä mutkittelevat, puksipensaiden
reunustamat joet, joissa oli toisinaan vettä mutta ei aina. Ne alkoivat
Buffalo Ranges-nimisen horisontin reunaan aaltomaisena piirtyvän
keskikorkean vuorijonon rinteiltä.

Illalla päätettiin yöpyä sinne. Ayrton hoputti valjakkoaan, ja juhdat
olivat silloin hiukan väsyneitä noin viidenkymmenen kilometrin
päivämatkan jälkeen. Teltta pystytettiin suurten puiden alle; kun oli
jo hyvin myöhä, illallinen syötiin nopeasti. Sellaisen päivämatkan
jälkeen ajateltiin enemmän nukkumista kuin syömistä.

Paganel, jolla oli ensimmäinen vahtivuoro, ei pannut maata, vaan
paremmin valveilla pysyäkseen käveli pyssy olalla edestakaisin pitkin
leiriä.

Vaikka ei ollut kuutamoa, yö oli melkein valoisa etelän tähtisikermien
tuikkeesta. Tiedemies luki mielihyvin tätä taivaan aina avointa, suurta
ja sen tuntevalle niin mielenkiintoista kirjaa. Uinuvan luonnon syvää
hiljaisuutta ei keskeyttänyt muu kuin hevosten jalkoihin sidottujen
liekojen rahina.

Paganel antautui siis tähtitieteellisiin mietteisiinsä ja oli enemmän
kiinnostunut taivaan kuin maan asioista, kun kaukainen ääni herätti
hänet ajatuksistaan.

Hän kuunteli tarkasti ja oli suureksi hämmästyksekseen kuulevinaan
pianonsoittoa. Muutamat korkeat ja matalat soinnut väreilivät hänen
korvaansa saakka.

Hän ei voinut erehtyä.

-- Piano erämaassa! Paganel mutisi. -- Sitä en ikinä myönnä todeksi.

Se oli todella kovin outoa ja Paganel uskoi mieluummin, että jokin
omituinen Australian lintu jäljitteli Pleyel- tai Erard-pianon sointuja
kuten toiset jäljittelevät kellon raksutusta ja tahkon sihinää.

Mutta silloin kuului ilmassa puhdas ääni. Pianonsoittajaan yhtyi
laulaja. Paganel kuunteli tahtomatta uskoa korviaan. Mutta muutaman
sekunnin kuluttua hänen oli pakko myöntää, että hänen korviinsa kuului
ihana sävelmä. Se oli "_Il mio tesoro tanto_", oopperasta _Don Juan_.

-- Hemmetti! ajatteli Paganel, -- niin merkillisiä kuin Australian
linnut ovatkin ja vaikka ne olisivat maailman musikaalisimpia
papukaijoja, eivät ne voi laulaa Mozartia!

Sitten hän kuunteli loppuun saakka mestarin suurenmoisen sävellyksen.
Tämän sulavan, kuulakkaassa yössä kaikuvan sävelmän vaikutus oli sanoin
kuvaamaton. Paganel oli kauan aikaa sanomattoman hurmion vallassa;
sitten ääni vaikeni, ja kaikki oli jälleen hiljaa.

Kun Wilson tuli vapauttamaan Paganelia, hän tapasi tämän syviin
mietteisiin vaipuneena. Paganel ei sanonut mitään matruusille; hän
päätti ilmoittaa merkillisen havaintonsa vasta huomenna Glenarvanille
ja meni telttaan nukkumaan.

Seuraavana aamuna odottamaton koirien haukunta herätti koko seurueen.
Glenarvan nousi heti. Kaksi komeaa, korkeajalkaista pointteria,
englantilaisen lintukoirarodun verratonta edustajaa, juoksenteli
metsikön reunassa. Matkalaisten lähestyessä ne peräytyivät puiden
suojaan haukkuen kiivaammin.

-- Tässä erämaassa on siis jokin siirtola, Glenarvan sanoi, -- ja
metsästäjiä, sillä nämähän ovat jahtikoiria.

Paganel avasi jo suunsa kertoakseen viimeöiset havaintonsa, kun
paikalle ilmestyi kaksi nuorta miestä ratsastaen kahdella komealla
rotuhevosella, todellisilla "huntereilla".

Molemmat siroa metsästyspukua käyttävät herrat pysähtyivät nähdessään
pienen, mustalaistapaan leiriytyneen joukkion. He näyttivät aprikoivan,
mitä aseellisten miesten läsnäolo tällä paikkakunnalla oikeastaan
merkitsi, kun huomasivat vankkureista juuri nousevat naiset.

Silloin he astuivat ratsailta alas ja tulivat näitä kohti lakki
kourassa.

Lordi Glenarvan meni heitä vastaan ja ilmoitti vieraana nimensä ja
arvonsa. Nuoret miehet kumarsivat, ja heistä vanhempi sanoi:

-- Mylord, nämä naiset, teidän seuralaisenne ja te, tahdotteko suoda
meille sen kunnian, että levähtäisitte meidän asunnossamme?

-- Hyvät herrat...? Glenarvan sanoi.

-- Michel ja Sandy Patterson, Hottam-aseman omistajat. Te olette jo
talon tiluksilla eikä sinne ole edes puolen kilometrin matkaa.

-- Hyvät herrat, Glenarvan vastasi, -- en tahtoisi väärinkäyttää niin
kohteliaasti tarjoamaanne vieraanvaraisuutta...

-- Mylord, Michel Patterson huomautti, -- suostumalla saatatte vain
kiitollisuudenvelkaan erakkoparat, jotka olisivat perin onnellisia
saadessaan tarjota teille, mitä erämaassa on mahdollista.

Glenarvan kumarsi suostumuksen merkiksi.

-- Hyvä herra, Paganel sanoi silloin kääntyen Michel Pattersonin
puoleen, -- olenko liian utelias, jos kysyn, tekö eilen illalla
lauloitte jumalaisen Mozartin aarian?

-- Minä, hyvä herra, vastaus kuului, -- ja veljeni Sandy säesti minua.

-- Jaha, Paganel jatkoi, -- ottakaa siinä tapauksessa vastaan vilpitön
kiitos ranskalaiselta, tämän musiikin innokkaalta ihailijalta.

Paganel ojensi kätensä nuorelle herrasmiehelle, joka tarttui siihen
erittäin herttaisesti. Sitten Michel Patterson osoitti oikeanpuolista
tietä, jota myöten oli mentävä. Hevoset jätettiin Ayrtonin ja
matruusien hoitoon.

Molempien nuorten miesten opastamina matkailijat lähtivät puhellen ja
ihmetellen Hottam-aseman kartanoon.

Se oli tosiaan suurenmoinen tila, englantilaisten puistojen ankaraan
tyyliin järjestetty. Suunnattomia, aidattuja niittyjä aukeni
silmänkantamattomiin. Siellä oli laitumella tuhansia nautoja, miljoonia
lampaita. Suuri joukko paimenia ja vielä enemmän koiria oli tätä
meluavaa armeijaa vartioimassa. Mylvinään ja määkynään sekaantui
koirien haukunta ja ruoskien äänekästä mäiskettä.

Idässä katse pysähtyi myrtti- ja kumipuu-rajaan, jota hallitsi
Hottam-vuoren valtava huippu yli kahdentuhannen metrin korkuisena.
Pitkiä, ikivihreiden puiden reunustamia kujia ulottui säteittäin joka
suuntaan. Siellä täällä oli tiheitä "grass-tree"-rykelmiä, kolmen
metrin korkuisia kääpiöpalmuja muistuttavia pensaita, jotka
peittyivät kapeiden ja pitkien lehtiensä verhoon. Ilma oli täynnä
laakeriminttujen, joiden valkoiset kukkakimput juuri olivat parhaassa
kukoistuksessaan, mitä hienointa tuoksua.

Näiden kotimaisten puiden viehättäviin ryhmiin liittyi eurooppalaisesta
ilmastosta tänne siirrettyjä kasveja. Persikka-, päärynä-, omena-,
viikuna- ja appelsiinipuita, jopa tammiakin, saivat matkalaiset täällä
mielikseen katsella; jos he eivät vielä kovin kummastelleet, että
olivat joutuneet kotimaansa puiden siimekseen, he ällistyivät ainakin
nähdessään oksien lomissa lenteleviä lintuja, silkkihöyhenisiä
atlaslintuja ja muita ikään kuin puoliksi kultaan, puoliksi mustaan
samettiin puettuja siivekkäitä.

Muiden muassa he nyt saivat ensimmäistä kertaa ihailla "menurea". Se on
lyyralintu, jonka pyrstö muistuttaa Orfeuksen kaunista soitinta. Se
pakeni puumaisten sanajalkojen väliin, ja kun sen pyrstö kosketti
oksia, teki melkein mieli kummastella, ettei kuulunut niitä
sulosointuja, joista Amfion innostui rakentamaan uudelleen Theban
muurit. Paganel olisi tahtonut soitella sillä.

Mutta lordi Glenarvan ei tyytynyt vain ihailemaan tämän Australian
erämaahan loihditun keitaan lumoavia ihmeitä. Hän kuunteli nuorten
herrojen kertomusta. Englannissa, sen sivistyneellä maaseudulla, olisi
taloon astunut vieras heti aluksi ilmoittanut isännälleen, mistä oli
tulossa ja minne menossa. Mutta täällä katsoivat Michel ja Sandy
Patterson herkän hienotunteisina velvollisuudekseen ilmoittaa
matkalaisille, keiden vieraina he olivat. Niinpä he kertoivat
tarinansa.

Se oli sama kuin kaikkien niiden nuorten, älykkäiden ja yritteliäiden
englantilaisten, jotka eivät katso rikkauden vapauttavan työnteosta.
Michel ja Sandy Patterson olivat lontoolaisen pankkiirin poikia. Kun he
olivat tulleet parinkymmenen vuoden ikään, perheen päämies oli sanonut
heille: -- Tässä on miljoonia, nuoret miehet. Menkää johonkin
kaukaiseen siirtokuntaan; perustakaa siellä jokin hyödyllinen yritys;
oppikaa työssä tuntemaan elämää. Jos onnistutte, sen parempi. Jos
yrityksenne ei menesty, ei ole väliä. Me emme sure miljoonia, jotka
ovat tehneet teistä miehiä. Nuoret miehet tottelivat. He valitsivat
australialaisen Victorian maakunnan kylvääkseen sinne isän antamat
rahat, eikä heidän tarvinnut sitä katua. Kolmen vuoden kuluttua oli
maatila kukoistavassa kunnossa.

Victorian, Uuden Etelä-Walesin ja Etelä-Australian maakunnissa
lasketaan olevan yli kolmetuhatta asemaa; toisia näistä johtavat karjaa
kasvattavat squatterit, toisia muut uudisviljelijät, joiden
pääelinkeinona on maanviljelys. Näiden nuorten englantilaisten tuloon
saakka oli suurin tämänlaatuisista tiloista erään Jamesonin. Sen
pinta-ala oli sata neliökilometriä kahdenkymmenenviiden kilometrin
matkalla Darlingin lisäjoen Paroon rannalla.

Nyt oli Hottamin asema ylittänyt sen sekä laajuuden että tuotannon
puolesta. Sen isännät olivat samalla kertaa sekä karjanhoitajia että
maanviljelijöitä. He hoitivat valtavaa tilaansa harvinaisen taitavasti
ja, mikä vielä vaikeampaa, tavattoman tarmokkaasti.

Tämä asema sijaitsi pitkän matkan päässä kaupungeista, Murrayn melkein
asumattomien erämaiden keskellä. Se täytti 146° 48' ja 147° välisen
alueen, toisin sanoen kahdenkymmenenkahden kilometrin pituisen ja
levyisen alan Buffalo Rangesin ja Mount Hottamin välillä. Tämän laajan
neliön pohjoiskulmissa kohosi vasemmalla Mount Aberdeen ja oikealla
High-Barvenin kukkula. Kauniita ja kiemurtelevia puroja ei puuttunut:
ne olivat Murrayhin pohjoisessa yhtyvän Owenin joen lisäjokia ja
poukamia. Niinpä täällä menestyivät karjanhoito ja maanviljelys
yhtälailla. Neljätuhatta hehtaaria järkiperäiseen vuoroviljelykseen
palstoitettua maata antoi ulkomaisten tuotteiden ohella kotimaista
satoa, ja miljoonittain eläimiä oli lihomassa vihannilla laitumilla.
Hottam-aseman tuotteet olivatkin korkeassa kurssissa Castlemainen ja
Melbournen markkinoilla.

Kun Michel ja Sandy Patterson olivat saaneet kerrotuksi nämä piirteet
yritteliäästä toiminnastaan, näkyi asuinrakennus erään casuarina-kujan
päässä.

Se oli viehättävä, puusta ja tiilistä rakennettu talo
emerophilis-puistikon keskellä, siroa sveitsiläistä huvilatyyliä ja
kiinalaisin lyhdyin koristettu kuistikko ympäröi koko rakennusta kuin
muinaisajan impluvium. Ikkunoiden edessä oli monivärisiä, ikään
kuin kukkivia kaihtimia. Ei mikään voisi olla viehkeämmän ja
houkuttelevamman näköistä, mutta ei myöskään mukavampaa. Nurmikoilla ja
metsiköissä lähistöllä nähtiin pronssisia kynttilänjalkoja, joissa oli
sirot lyhdyt; illan tullessa valaistiin koko puisto valkoisella
kaasuliekillä pienestä säiliöstä, joka oli tuuheiden puumaisten
saniaisten peitossa.

Muuten ei näkynyt ulkohuoneita, talleja tai vajoja, ei mitään
maanviljelykseen viittaavaa. Kaikki nämä lisärakennukset -- kokonainen
kylä, jossa oli yli kaksikymmentä vajaa ja taloa -- sijaitsivat puolen
kilometrin päässä, pienen laakson pohjalla. Sähkölangat pitivät yllä
jatkuvaa yhteyttä tämän kylän ja isäntien asunnon välillä. Kaukana
kaikesta melusta jälkimmäinen peittyi ulkomaisten puiden metsikköön.

Pian oltiin casuarina-kujan päässä. Pieni, solisevan puron yli
rakennettu, siro rautasilta lisäsi eristetyn puiston vaikutelmaa.
Astuttiin toiselle puolelle. Juhlallisen näköinen vouti saapui
tulijoita vastaan; talon ovet avattiin, ja Hottam-aseman vieraat
astuivat tiili- ja kukkakuoren alaisiin komeisiin huoneisiin.

Taiteellisen ja uhkean elämän koko loisto avautui heidän silmiensä
eteen. Eteisestä, jonka koristeiden aiheet oli otettu kilparata- ja
metsästysaloilta, tultiin suureen, viisi-ikkunaiseen saliin. Piano,
jonka kansi oli täynnä klassisia ja uusia nuotteja, taulutelineet
alulle pantuine maalauksineen, marmoriveistokset jalustoineen,
flaamilaisten mestarien taulut seinillä, upeat matot, jalalle niin
suloiset kuin paksu ruoho, hilpeät gobeliinit viehkeistä mytologisista
aiheista, antiikkinen lamppu katossa, kallisarvoiset fajanssiesineet,
hienot ja aistikkaat korut, tuhannet arvokkaat pikkuesineet, joita oli
hämmästyttävä nähdä australialaisessa asunnossa, olivat todistamassa
taiteiden ja mukavuudenhalun onnistuneinta yhtymää. Kaikkea, mikä
saattoi lieventää vapaaehtoisen maanpaon vaivoja, kaikkea, mikä oli
omiaan palauttamaan mieleen eurooppalaisten olojen muiston, oli tässä
tarumaisessa salissa. Olisi luullut olevansa jossakin Ranskan tai
Englannin linnassa.

Viiden ikkunan kaihtimet päästivät hienon kudoksen läpi kuistikon
puolihämärän jo vaimentamaa valoa. Lady Helena ihastui astuessaan tähän
huoneeseen. Tältä puolelta rakennusta oli näköala laajaan laäksoon,
joka ulottui idässä kohoavien vuorten juurelle saakka. Niittyjen ja
metsiköiden vuorottelu, siellä täällä laajoja lakeuksia, sirosti
pyöristyneiden kukkuloiden kokonaisuus, maaperän vaihteleva korkeus
tarjosi sanoin kuvaamattoman kauniin näkymän.

Mitään muuta seutua ei olisi voinut verrata siihen, ei edes kuuluisaa
Paratiisilaaksoa Telemarkin Norjanpuoleisella rajalla.

Tämä laaja, suuriin varjo- ja valoläikkiin jaettu näköala muutti joka
hetki muotoaan auringon oikkujen mukaan. Mielikuvitus ei voinut keksiä
mitään enempää, ja ihana näky tyydytti katseen kaikki mielihalut.

Tällä välin talon vouti oli Sandy Pattersonin käskystä valmistanut
aamiaisen, ja ennen kuin neljännestunti oli kulunut heidän
saapumisestaan, istuivat matkalaiset uhkeasti katetun pöydän ympärillä.
Ruokien ja viinien laatu oli verraton; mutta eniten miellytti kaiken
tämän ylenpalttisuuden keskellä nuorten karjankasvattajien ilo siitä,
että saivat kattonsa alla tarjota tätä loistavaa vieraanvaraisuutta.

He saivat pian tietää retkikunnan tarkoituksen ja kuuntelivat hartaasti
kertomusta Glenarvanin etsiskelystä, antoivatpa vielä hyviä toiveita
kapteeni Grantin lapsille.

-- Harry Grant, Michel sanoi, -- on ilmeisesti joutunut alkuasukkaiden
käsiin, koska häntä ei ole näkynyt rannikon asutuksilla. Hän tiesi
tarkasti asemansa, kuten asiakirja todistaa, ja kun hän ei ole saapunut
mihinkään englantilaiseen siirtolaan, hänen on täytynyt heti maihin
päästessään joutua villien vangiksi.

-- Juuri niin tapahtui hänen perämiehelleen Ayrtonille, John Mangles
sanoi.

-- Mutta te, herrat, lady Helena kysyi, -- ettekö te ole milloinkaan
kuulleet puhuttavan _Britannian_ haaksirikosta?

-- Emme milloinkaan, rouva, Michel vastasi.

-- Minkälaisen kohtelun on kapteeni Grant teidän luullaksenne saanut
australialaisten vankina?

-- Australialaiset eivät ole julmia, rouva, nuori karjankasvattaja
vastasi, -- ja neiti Grant voi olla huoleton siinä suhteessa. Heidän
luonteensa lempeydestä on useita esimerkkejä, ja moni eurooppalainen on
kauan aikaa asunut heidän parissaan voimatta milloinkaan valittaa
heidän julmuuttaan.

-- King muiden muassa, Paganel sanoi, -- ainoa Burken retkikunnasta
eloonjäänyt.

-- Ei ainoastaan se rohkea retkeilijä, Sandy huomautti, -- vaan myös
eräs englantilainen sotamies, nimeltään Buckley, joka karattuaan vuonna
1803 Port Philipin rannikolle joutui alkuasukkaiden vangiksi ja eli
kolmekymmentäkolme vuotta heidän parissaan.

-- Ja sittemmin, Michel Patterson lisäsi, -- eräs _Ausiralasianin_
viimeisiä numeroita kertoo, että muuan Morrill on äskettäin palannut
maanmiestensä pariin kuusitoista vuotta kestäneen orjuuden jälkeen.
Kapteenin on luultavasti käynyt samoin kuin hänen, sillä hän joutui
_Peruviennen_ haaksirikon johdosta 1846 alkuasukkaiden vangiksi, ja he
veivät hänet sisämaahan. Niinpä luulen, että voitte olla hyvässä
toivossa.

Nämä sanat herättivät suurta iloa nuoren karjankasvattajan kuulijoissa.
Ne sopivat yhteen Paganelin ja Ayrtonin jo ennen antamien tietojen
kanssa.

Kun naiset olivat nousseet pöydästä, puheltiin karanneista
rikollisista. Squatterit tunsivat Camden-sillan tapahtuman, mutta
karkulaisjoukko ei herättänyt heissä levottomuutta, sillä sellaiset
pahantekijät eivät uskaltaisi hyökätä aseman kimppuun, jonka
henkilökuntaan kuului toista sataa miestä. Sitä paitsi oli luultavaa,
että he eivät painuisi Murrayn erämaihin, missä heillä ei ollut mitään
tekemistä, eikä Uuden Etelä-Walesin puolelle, jonka tiet ovat hyvin
vartioituja. Se oli myös Ayrtonin mielipide.

Lordi Glenarvan ei voinut kieltäytyä viipymästä koko tätä päivää
rakastettavien isäntiensä vieraana Hottam-asemalla. Se oli kahdentoista
tunnin viivytys, josta aiheutui kahdentoista tunnin lepo; hevoset ja
juhdat saivat omaksi edukseen virkistyä aseman mukavissa talleissa.

Niinpä asia oli sovittu, ja molemmat nuoret miehet laativat vierailleen
päivän ohjelman, johon innostuneina suostuttiin.

Puolenpäivän aikaan tömisteli seitsemän voimakasta metsästyshevosta
päärakennuksen portilla. Naisille varattu siro "break", jonka eteen
oli valjastettu neljä hevosta, antoi ajajalle tilaisuuden näyttää
taitoaan nelivaljakon ohjauksessa. Erinomaisilla metsästyspyssyillä
varustettuina nousivat herrat satulaan, palvelijoiden ratsastaessa
edellä, ja nelistivät vaunujen vierellä, pointterijoukon hilpeästi
haukahdellessa pitkin pensaikkoja.

Neljän tunnin ajan samosi ratsuseurue pitkin käytäviä ja teitä tässä
puistossa, joka oli suuri kuin joku Saksan pikku ruhtinaskunta.
Reuss-Schleitz tai Saksi-Koburg-Gotha olisivat mahtuneet sinne
kokonaan. Vaikka ei tavattu juurikaan asukkaita, siellä vilisi sen
sijaan lampaita. Mitä riistaan tuli, niin kokonainen ajomiesarmeija ei
olisi voinut ajaa sitä enempää metsästäjien pyssynkantaman päähän. Pian
kuuluikin sarja metsien ja laitumien rauhallisia vieraita pelottelevia
paukauksia. Nuori Robert teki ihmeitä majuri MacNabbsin rinnalla.
Rohkea poika oli aina etunenässä ja ensimmäisenä tulessa, sisarensa
varoitteluista huolimatta.

Mutta John Mangles otti hänet valvontaansa, ja Mary Grant rauhoittui
jälleen.

Tämän metsästyksen aikana kaadettiin useita tälle maalle tyypillisiä
eläimiä, joita Paganel siihen saakka tunsi vain nimeltä: muiden muassa
"wombat" ja "bandicoot".

Wombat on ruohonsyöjä, joka kaivaa käytäviä niin kuin mäyrä; se on
lampaan kokoinen, ja sen liha on erinomaista.

Bandicoot on eräänlainen pussieläin, joka voisi kilpailla
eurooppalaisen ketun kanssa ja antaa sille opetusta kanatarhojen
ryöstössä. Tämän ulkomuodoltaan jokseenkin epämiellyttävän,
puolimetrisen eläimen ampui Paganel, joka metsästäjän itserakkautta
tuntien piti sitä viehättävänä. -- Ihastuttava eläin, hän sanoi.

Muiden huomattavien eläinten joukossa oli Robertin taitavasti ampuma
"dasyure", eräänlainen pieni kettu, jonka valkopilkkuinen musta turkki
on näädännahan veroinen, sekä pari pussirottaa, jotka piileksivät
suurten puiden tiheässä lehvistössä.

Mutta mielenkiintoisin kaikista näistä urotöistä oli kieltämättä
kengurun metsästys. Kello neljän tienoilla alkoivat koirat ahdistaa
näiden ihmeellisten pussieläinten laumaa. Poikaset pakenivat kiireesti
emänsä pussiin, ja koko joukko lähti jonossa pakoon. Kummallista oli
nähdä kengurujen tavattomia loikkauksia, jolloin etujalkoja kahta
vertaa pitemmät takajalat ponnahtelivat kuin jouset. Pakenevan lauman
kärjessä loikki puolentoista metrin korkuinen koiras, suurenmoinen
"macropus giganteus"-lajin edustaja, "vanha mies", kuten uudisasukkaat
sanovat.

Takaa-ajoa jatkettiin innokkaasti seitsemän tai kahdeksan kilometriä.
Kengurut eivät väsyneet, ja koirat, jotka syystä pelkäsivät niiden
voimakasta, teräväkyntistä käpälää, eivät uskaltaneet lähestyä niitä.
Vihdoin juoksu alkoi kuitenkin rasittaa, lauma pysähtyi, ja "vanha
mies" nojautui puunrunkoa vasten valmiina puolustautumaan. Eräs liikaa
innostunut koira sattui kompastumaan sen lähellä. Seuraavassa
silmänräpäyksessä lensi onneton pointteri ilmaan ja putosi maahan
maha revittynä. Koko koiraparvi ei olisi kyennyt pitämään puoliaan
näitä voimakkaita pussielämiä vastaan. Tarvittiin siis lopuksi
pyssynlaukauksia, ja vain luodit saattoivat kaataa tämän jyhkeän
eläimen.

Tällä hetkellä Robert oli vähällä joutua varomattomuutensa uhriksi.
Päästäkseen varmaan tähtäyspaikkaan hän lähestyi kengurua niin lähelle,
että se hyppäsi vastaan.

Robert kaatui; kajahti huuto. Ajoneuvoilla seisten Mary Grant ojensi
käsiään veljeään kohti kauhistuksesta mykistyneenä ja miltei
sokaistuneena. Ei kukaan uskaltanut ampua eläintä, sillä luoti olisi
voinut osua myös lapseen.

Mutta metsästyspuukko kourassa John Mangles syöksyi äkkiä kengurua
kohti omaa henkeään ajattelematta ja iski eläintä sydämeen. Kenguru
kaatui, ja Robert nousi maasta haavoittumattomana. Seuraavassa
silmänräpäyksessä hän oli sisarensa sylissä.

-- Kiitos, herra John, kiitos! Mary Grant sanoi ja ojensi kätensä
nuorelle kapteenille.

-- Minähän lupasin vastata hänestä, John Mangles huomautti tarttuen
neidon vapisevaan käteen.

Tämä tapaus päätti metsästyksen. Kengurulauma oli hajaantunut
johtajansa kaaduttua, ja saalis vietiin kartanoon. Kello oli silloin
kuusi illalla. Suurenmoinen päivällinen odotti metsästäjiä. Ruokalajien
joukossa oli australialaiseen tapaan kengurunhännistä valmistettua
lientä, josta tuli aterian huippukohta.

Jälkiruoan, jäätelöiden ja virvoitusjuomien jälkeen siirryttiin saliin.
Ilta omistettiin musiikille. Lady Helena oli hyvä pianonsoittaja ja
antoi karjanomistajien nauttia tästä taidosta. Michel ja Sandy
Patterson lauloivat erinomaisen kauniisti kappaleita Gounodin, Victor
Massén, Félicien Davidin, jopa Richard Wagnerinkin, monen mielestä
suurenmoisen neron, uusimmista sävellyksistä.

Kello yksitoista tarjottiin teetä; se oli valmistettu niin
verrattomasti kuin vain englantilaiset osaavat. Mutta kun Paganel oli
pyytänyt saada maistaa australialaista teetä, hänelle tuotiin
pikimustaa nestettä, litra vettä, jossa puoli naulaa teetä oli kiehunut
neljä tuntia. Paganelin suu vääntyi, mutta hän vakuutti juoman olevan
erinomaista.

Puoliyön aikaan saatettiin vieraat ilmaviin ja mukaviin makuusuojiin,
joissa he vielä näkivät unta päivän nautinnoista.

Varhain seuraavana aamuna he lausuivat nuorille karjanomistajille
jäähyväiset. Kiiteltiin ja luvattiin tavata jälleen Euroopassa,
Malcolmin linnassa. Sitten vankkurit lähtivät liikkeelle, kääntyivät
Hottam-vuoren juuren ympäri, ja pian oli kartano kadonnut matkalaisten
silmistä kuin hetkellinen ilmestys. Vielä viiden tunnin ajan polki
heidän hevosensa jalka aseman aluetta.

Vasta kello yhdeksän aikaan päästiin viimeisen aitauksen läpi, ja
seurue eteni Victorian maakunnan melkein tuntemattomia tienoita pitkin.



AUSTRALIAN ALPIT.


Kaakossa tien katkaisi valtava vuoriharjanne. Se oli Australian
alppijono, joka kuin suunnattomana linnoituksena säännöttömine
vallituksineen on parin tuhannen kilometrin pituinen ja tavoittelee
pilviä yli tuhannen metrin korkeudella.

Pilvinen ilma ei päästänyt lämpöä maahan kuin tiheän sumuverhon läpi.
Kuumuus ei siis haitannut, mutta kulku oli hankalaa maaperällä, joka
oli jo hyvin epätasaista. Täällä maa alkoi kohoilla yhä useammin.
Siellä täällä näkyi vihantien kumipuiden peittämiä kukkuloita.
Kauempana nämä kuhmut nousivat yhä korkeammiksi, suurten alppien
ensimmäisiksi portaiksi. Piti edetä yhä ylemmäs, ja se tuntui hyvinkin
juhtien ponnistuksissa, ja ikeet natisivat raskaiden vankkurien
painosta; eläimet läähättivät kovasti, ja niiden polvitaipeiden
lihakset pingoittuivat melkein katketakseen. Ajoneuvojen palkit
narskuivat odottamattomista kolauksista, joita Ayrton ei voinut
välttää, niin taitava kuin olikin. Naiset alistuivat nauraen
kohtaloonsa.

John Mangles molempine matruuseineen ratsasti muutamia satoja askelia
edellä valitsemassa sopivia teitä tai paremmin sanoen "salmia", sillä
kaikki nämä maaperän kumpareet olivat kuin kareja, joiden välistä
vankkurit hakivat parasta kanavaa. Heidän oli pakko suorastaan kuin
luovia vaikeakulkuisilla vesillä.

Tehtävä oli vaikea, usein vaarallinenkin, ja monta kertaa täytyi
Wilsonin kirveen raivata tietä tiheiden pensaikkojen läpi. Savinen ja
kostea maa livetti jalkaa. Tietä pitensivät ne tuhannet mutkat, joita
täytyi tehdä ylipääsemättömien esteiden, korkeiden graniittikallioiden,
syvien kuilujen ja epäilyttävien lätäköiden vuoksi. Iltaan mennessä oli
siksi päästy tuskin puolta astetta eteenpäin. Leiriydyttiin alppien
juurella pienen Cobongra-joen rannalla, erään vähäisen aukeaman
laidalla; siellä kasvoi reilun metrin korkuisia pensaita, joiden
kirkkaanpunaiset lehdet hivelivät silmää.

-- Meidän on hankala päästä eteenpäin, Glenarvan sanoi silmäillen
vuorijonoa, jonka piirteet jo häipyivät illan pimeyteen. -- Alpit!
Siinä nimi, joka antaa ajattelemista.

-- Siitä saa sentään tinkiä, rakas Glenarvan, Paganel huomautti. --
Älkää luulko, että teillä on aivan täydellinen Sveitsi edessänne.
Australiassa on kyllä Grampian-vuori, Pyreneitä, Alppeja, Sinivuoria
kuten Euroopassa ja Amerikassa, mutta pienoiskoossa. Se todistaa vain,
että maantieteilijän mielikuvitus ei ole rajaton tai että nimistä on
puutetta.

-- Siis nämä Australian alpit...? lady Helena kysyi.

-- Ovat taskuun mahtuvia vuoria, Paganel vastasi. -- Me kuljemme niiden
yli miltei huomaamatta.

-- Puhukaa omasta puolestanne! majuri sanoi. -- Vain hajamielinen mies
voi kulkea vuorten yli sitä huomaamatta.

-- Hajamielinen! Paganel huudahti. -- Enhän minä enää ole hajamielinen!
Minä vetoan naisiin. Enkö ole pitänyt lupaustani siitä saakka, kun
astuin maihin? Olenko ollut kertaakaan hajamielinen? Voiko minua
moittia ainoastakaan hairahduksesta?

-- Ei ainoastakaan, herra Paganel, Mary Grant vastasi. -- Te olette nyt
niin moitteeton kuin mies voi olla.

-- Liiankin mallikelpoinen, lady Helena lisäsi nauraen.

-- Teidän hajamielisyytenne puuskat sopivat teille hyvin.

-- Eikö totta, rouva? Paganel vastasi. -- Kun minussa ei enää ole
mitään virhettä, olen kuin kaikki muutkin ihmiset. Toivon siis ennen
pitkää tekeväni jonkun tyhmyyden, jolle saatte herttaisesti nauraa.
Nähkääs, ellen hairahdu, niin en mielestäni täytä kutsumustani.

Huolimatta luottavaisen maantieteilijän vakuutuksista pääsi joukko vain
perin vaivalloisesti kulkemaan alppien solissa seuraavana eli 9.
päivänä tammikuuta. Täytyi ajaa onnella, uskaltautua ahtaisiin ja
syviin rotkoihin, jotka saattoivat päättyä umpikujaan.

Ayrton olisi epäilemättä joutunut pahaan pulaan, ellei tunnin matkan
jälkeen odottamatta olisi erään vuoripolun varrella nähty ravintolaa,
kurjaa "tapia".

-- Totisesti! Paganel huudahti, -- tuon kapakan isäntä ei voine koota
omaisuuksia tällaisessa seudussa! Mihin tuotakin tarvittanee?

-- Antamaan meille reitistämme niitä tietoja, joita tarvitsemme,
Glenarvan vastasi. -- Menkäämme sisään.

Ayrtonin saattamana Glenarvan astui ravintolan kynnyksen yli.
_Bush-Innin_ -- se nimi oli ravintolan kyltissä -- isäntä oli
karkeatekoinen, tympäisevän näköinen mies, joka nähtävästi itse oli
kapakkansa viinaksien ahkerin käyttäjä. Tuskinpa tänne koskaan poikkesi
muita kuin joku matkalla oleva karjankasvattaja tai karjankuljettaja.

Hän vastaili nyreän näköisenä kysymyksiin. Mutta se riitti kuitenkin
antamaan Ayrtonille varmuuden siitä, minnepäin oli kuljettava.
Glenarvan korvasi muutamalla kruunulla kapakanisännän vaivat ja oli
juuri lähdössä ulos, kun eräs seinään kiinnitetty ilmoitus herätti
hänen huomiotansa.

Se oli siirtomaapoliisin tiedonanto, joka ilmoitti vankien karanneen
Perthistä ja julisti palkinnon Ben Joycen päästä. Sata puntaa sille,
joka toimittaisi hänet kiinni.

-- Se lurjus sietäisi joutua hirteen, Glenarvan sanoi perämiehelle.

-- Ja varsinkin vangiksi! Ayrton vastasi. -- Sata puntaa! Onpa se
summa! Hän ei ole sen arvoinen.

-- Ravintolanisäntä, Glenarvan lisäsi, -- ei minussa myöskään herätä
luottamusta, kyltistä huolimatta.

-- Eikä minussa, Ayrton vastasi.

Glenarvan ja perämies palasivat vankkurien luo, ja sitten lähdettiin
etenemään sinnepäin, missä Lucknowin tie päättyy. Siellä kiemurteli
kapea sola, joka meni viistoon vuoren yli. Noustiin yhä ylöspäin.

Se oli hankala reitti, ja monta kertaa saivat naiset ja heidän
seuralaisensa astua maahan. Täytyi auttaa raskaita vankkureita pyöristä
työntämällä, usein pidätellä niitä vaarallisissa ahteissa, riisua
juhdat valjaista, kun käänteet olivat liian jyrkkiä, ja panna kiiloja
alle, milloin ajoneuvot uhkasivat liukua taaksepäin; monesti täytyi
Ayrtonin myös saada avukseen hevosia, vaikka nämä jo olivat väsyneitä
ponnisteltuaan ylöspain.

Joko tästä pitkällisestä rasituksesta tai jostakin muusta syystä
menetettiin yksi hevosista tämän päivän kuluessa. Se kaatui äkkiä ilman
mitään oireita. Se oli Mulradyn hevonen, ja kun sen isäntä yritti sitä
nostaa, se oli kuollut.

Ayrton tuli tutkimaan maassa makaavaa eläintä eikä näyttänyt ymmärtävän
syytä sen äkkikuolemaan.

-- Siltä on varmaankin jokin suoni revennyt, Glenarvan arveli.

-- Ilmeisesti, Ayrton myönsi.

-- Ota minun hevoseni, Mulrady, Glenarvan lisäsi, -- minä menen lady
Helenan seuraan vankkureihin.

Mulrady teki niin, ja joukko jatkoi vaivalloista nousuaan jätettyään
hevosenraadon korppien saaliiksi.

Australian alppijono ei ole kovin leveä; juurelta noin neljätoista
kilometriä. Jos Ayrtonin valitsema reitti siis vei itärinteelle,
voitiin kahdessa vuorokaudessa päästä sen yli; siitä mereen saakka ei
sitten enää ollut ylipääsemättömiä esteitä eikä hankalaa tietä.

Tammikuun 10. päivänä matkailijat saapuivat tiensä korkeimmalle
kohdalle, noin kuudensadan metrin korkeuteen. He olivat tällöin
aukealla ylätasangolla, josta levisi laaja näköala. Pohjoisessa kimalsi
Omeo-järven tyyni pinta vesilintuineen, ja sen sivulla näkyivät
Murrayn laajat tasangot. Etelässä olivat Gippslandin vehreät
ruohikot, sen kultapitoiset kentät, korkeat aarnioseutuja muistuttavat
metsät. Luonto oli siellä vielä tuotteidensa, vesiensä juoksun,
hakkaamattomien metsiensä herrana, eivätkä silloin vielä harvalukuiset
karjankasvattajat uskaltaneet käydä sen kimppuun. Tämä alppijono näytti
erottavan kaksi aluetta, joista toinen oli säilyttänyt villiytensä.
Aurinko laski juuri ja punertavien pilvien läpi tunkevat säteet loivat
eloisampaa väriä Murrayn piirikuntaan. Gippsland sitä vastoin häipyi
epämääräiseen hämärään vuorenhuippujen takana, niin että olisi voinut
sanoa varjon peittäneen koko alppientakaisen seudun ennenaikaiseen
yöhön. Tämä vastakohta herätti molempien näin erotettujen seutujen
välisissä katsojissa syvän tunnelman, kun he silmäilivät sitä melkein
tuntematonta aluetta, jonka läpi heidän nyt oli matkattava Victorian
maakunnan rajalle saakka.

Yö vietettiin harjanteen aukeamalla, ja seuraavana aamuna aloitettiin
laskeutuminen, joka sujui verrattain nopeasti. Tavattoman rankka
raesade yllätti retkeläiset ja pakotti heidät etsimään suojaa
kallioiden alta. Raskaat pilvet eivät syytäneet vain rakeita, vaan
kämmenenlevyisiä jääkappaleita. Lingollakaan ei niihin olisi voinut
saada enemmän voimaa, ja monet isot mustelmat opettivat Paganelille ja
Robertille, että niiden iskuja oli paras välttää. Vankkurit
vaurioituivat monesta kohtaa, ja harva katto olisi kestänyt näiden
terävien jääkappaleiden pommitusta; muutamat niistä iskeytyivät puiden
runkojen sisään. Täytyi siis odottaa tämän tavattoman ryöpyn
päättymistä, ellei tahtonut tulla kivitetyksi. Rajuilmaa kesti noin
tunnin, minkä jälkeen matkue taas jatkoi taivaltaan kallioiden rinteitä
pitkin, jotka vielä olivat äskeisten rakeiden jäljiltä liukkaat.

Illan suussa pahoin kolhiutuneet ja eri kohdilta vaurioituneet
vankkurit kulkivat yhä vielä tukevina puupyörillään alppien viimeisiä
rinteitä suurten yksinäisten kuusien välissä. Sola päättyi Gippslandin
tasangoille; alppien yli oli päästy onnellisesti, ja nyt ryhdyttiin
tavallisiin leiriytymispuuhiin.

Aamunkoitteessa 12. päivänä tammikuuta jatkettiin matkaa yhtä
innokkaasti. Jokainen ikävöi pääsyä Tyynenmeren rannalle, juuri sille
kohtaa, jossa _Britannia_ oli murskautunut. Ainoastaan siellä saattoi
menestystä toivoen jälleen ryhtyä etsimään haaksirikkoisten jälkiä,
mutta ei Gippslandin erämaassa. Ayrton kehottikin lordi Glenarvania
lähettämään käskyn _Duncanille_ saapua rannikolle, jotta kaikki
mahdolliset apuneuvot olisivat käytettävinä tiedustelujen tekemiseksi.
Hänen mielestään pitäisi kulkea Lucknowista Melbourneen johtavaa tietä;
myöhemmin se kävisi vaikeaksi, sillä suoraa yhteyttä pääkaupunkiin ei
ollut.

Nämä Ayrtonin neuvot tuntuivat hyviltä, ja Paganel pyysi kiinnittämään
niihin huomiota. Hän arveli myös, että _Duncanista_ olisi suurta hyötyä
näissä oloissa, ja lisäsi, että kun kerran olisi menty Lucknowin tien
poikki, ei enää voitaisi päästä kosketuksiin Melbournen kanssa.

Glenarvan oli kahden vaiheella ja olisi ehkä lähettänyt tuon käskyn,
jonka Ayrton erikoisesti tarjoutui viemään perille, ellei majuri olisi
ankarasti vastustanut tätä päätöstä. Hän huomautti, että Ayrtonin
läsnäolo oli retkikunnalle välttämätön, kun hän tunsi tienoot lähellä
rannikkoa, ja jos sattumalta jouduttaisiin Harry Grantin jäljille, hän
paremmin kuin kukaan muu pystyisi niitä seuraamaan, ja vihdoin, että
hän yksin saattoi näyttää paikan, missä _Britannia_ oli tuhoutunut.

MacNabbs ehdotti siis matkaa jatkettavan suunnitelmia muuttumatta ja
sai kannattajakseen John Manglesin, joka oli samaa mieltä. Huomauttipa
nuori kapteeni, että lordin käsky olisi helpompi viedä _Duncanille_
Twofold-lahdesta kuin sanansaattajan mukana, jonka oli samottava
neljäsataa kilometriä miltei asumattomia maita. Tämä mielipide voitti,
ja niin päätettiin ryhtyä toimiin Twofold-lahdelle saavuttua. Majuri
tarkkaili Ayrtonia, joka tuntui hänestä jokseenkin pettyneeltä; mutta
hän ei puhunut huomioistaan mitään, vaan piti tapansa mukaan ne omina
tietoinaan.

Australian alppien juurelta leviävät alangot olivat tasaisia
ja loivasti itäänpäin viettäviä. Suuria mimoosien ja eri
kumipuiden rykelmiä oli siellä täällä elävöittämässä yhtämittaista
yksitoikkoisuutta. "Gastrolobium grandiflorum"-pensaat koristivat maata
loistavilla kukillaan. Usein oli kuljettava pienten purojen poikki,
jotka olivat täynnä lyhyttä kaislaa ja kämmekkälajeja. Niiden yli
kahlattiin. Kaukaa pakeni trappi- ja kasuaariparvia retkeläisten
lähestyessä. Pensaiden yli hyppeli kenguruja kuin joustavia
hyppynukkeja; mutta retkikunnan pyssymiehillä ei ollut metsästyshalua,
eivätkä heidän hevosensa olleet lisäjaloittelun tarpeessa.

Seudulla vallitsi rasittava kuumuus; ilmassa oli runsaasti sähköä, ja
sekä ihmiset että eläimet tunsivat sen vaikutuksen. Laahustettiin
suoraan eteenpäin mistään muusta välittämättä, ja hiljaisuuden
keskeyttivät vain Ayrtonin huudot, kun hän hoputti väsynyttä
valjakkoaan.

Keskipäivästä kello kahteen saakka kuljettiin kummallisen saniaismetsän
läpi, joka olisi herättänyt vähemmän väsyneiden vaeltajien ihailua.
Nämä täydessä kukassa olevat puumaiset kasvit olivat jopa kymmenen
metrin korkuisia. Hevoset ja ratsastajat mahtuivat mukavasti niiden
riippuvien oksien alitse, ja joskus kilahti kannus osuessaan puumaiseen
runkoon. Niiden liikkumattoman katoksen alla vallitsi raikkaus, jota
kenenkään mieleen ei juolahtanut moittia. Jacques Paganel päästi
muutamia mielihyvän huokauksia, jotka saivat suuren papukaijaparven
pyrähtämään lentoon pelästyneinä ja rähähtämään huumaavaan meteliin.

Maantieteilijä jatkoi sydämensä pohjasta tulevia riemunhuudahduksia,
kun hänen kumppaninsa äkkiä näkivät hänen horjuvan hevosensa selässä ja
sitten kaatuvan hervottomana maahan. Oliko se huimausta vai vielä
pahempaa, oliko hän pyörtynyt kuuman sään takia? Riennettiin hänen
luokseen.

-- Paganel, Paganel! Mikä teitä vaivaa? Glenarvan huusi.

-- Se vain, ystäväni, että minulla ei enää ole hevosta, Paganel vastasi
irrottautuen jalustimesta.

-- Mitä! Mikä hevoseenne tuli?

-- Se on kuollut, äkkiä kaatunut, niin kuin Mulradyn hevonen!

Glenarvan, John Mangles, ja Wilson tutkivat eläintä. Paganel ei
erehtynyt. Hänen hevosensa oli heittänyt henkensä.

-- Tämähän on omituista, John Mangles sanoi.

-- Perin omituista tosiaankin, majuri mutisi.

Glenarvan ei voinut olla huolestumatta tästä uudesta onnettomuudesta.
Erämaassa sitä ei voinut korvata. Jos joku kulkutauti tappaisi
retkikunnan kaikki hevoset, hänellä olisi vaikeuksia jatkaa matkaa.

Sana "kulkutauti" näytti saavan vahvistusta ennen päivän päättymistä.
Kolmas hevonen, Wilsonin, kaatui kuoliaana maahan ja, mikä ehkä oli
vielä arveluttavampaa, yksi juhdista kuoli äkkiä samalla tavalla.
Kulku- ja vetoneuvot olivat supistuneet kolmeen härkään ja neljään
hevoseen. Asema kävi arveluttavaksi. Ratsunsa menettäneet miehet
saattoivat kyllä marssia jalkaisin. Moni karjankasvattaja oli jo siten
kulkenut näiden autiomaiden halki. Mutta jos täytyisi jättää vankkurit,
kuinka kävisi naisten? Jaksaisivatko he jalkaisin kulkea ne kaksisataa
kilometriä, jotka vielä erottivat heitä Twofold-lahdesta?

John Mangles ja Glenarvan tutkivat perin levottomina jäljellä olevia
hevosia. Ehkäpä uudet onnettomuudet voisi ehkäistä. Tutkimuksessa ei
havaittu minkäänlaisia oireita sairaudesta. Hevoset olivat täysin
terveitä ja kestivät uljaasti matkan rasitukset. Niinpä Glenarvan
toivoi, että tämä omituinen kulkutauti ei vaatisi muita uhreja.

Sama oli Ayrtoninkin ajatus; hänkin myönsi olevansa täysin ymmällä
näistä äkillisistä kuolemantapauksista.

Lähdettiin jälleen matkaan. Vankkurit olivat apuna myös jalkamiehille,
jotka levähtivät niissä vuoron perään. Illalla, kun oli päästy vain
kuusitoista kilometriä, annettiin pysähdysmerkki, leiri pantiin
kuntoon, ja yö kului ilman ikävyyksiä puumaisten saniaisten lehdossa,
missä lenteli suuria, syystä kyllä lentäviksi ketuiksi nimitettyjä
lepakoita.

Seuraava eli 13. päivä tammikuuta oli suotuisa, eikä edellisen päivän
onnettomuudet uusiutuneet. Hevoset ja juhdat tekivät alttiisti
tehtävänsä. Lady Helenan salongissa oli hyvin vilkasta vierailijoiden
suuren lukumäärän vuoksi. Olbinett tarjoili ahkerasti virvokkeita,
jotka kolmenkymmenen asteen kuumuudessa olivatkin tarpeellisia. Puoli
ankkuria skotlantilaista olutta tyhjennettiin kokonaan. Bacley & C:o
julistettiin Ison Britannian suurimmaksi mieheksi, vieläpä paremmaksi
kuin Wellington, joka ei koskaan olisi valmistanut näin hyvää olutta.
Siinä oli hyvä annos skotlantilaisten itserakkautta. Jacques Paganel
joi paljon ja puheli vielä enemmän _de omni re scibili_, kaikista
mahdollisista asioista.

Näin hyvin alkanut päivä näytti myöskin päättyvän onnellisesti. Oli
päästy runsaat kaksikymmentäviisi kilometriä eteenpäin ja taitavasti
suoriuduttu jokseenkin mäkisestä, punamultaisesta maasta. Kaikesta
päättäen saataisiin vielä samana iltana leiriytyä Snowyn melkoisen
leveälle joelle, joka täällä Victorian eteläosassa laskee Tyyneen
valtamereen. Pian piirsivät vankkurien pyörät jälkensä laajoille
tasangoille mustahkoa vesijättömaata, rehevien ruohokasvien ja uusien
gastrolobium-kenttien väliin. Tuli ilta, ja näköpiirissä selvästi
erottautuva sumu osoitti Snowyn uomaa; vielä muutamia kilometriä
kuljettiin reippaalla mielellä. Eräässä mutkassa pienen kunnaan takana
oli metsikkö korkeita puita. Ayrton ohjasi väsyneen valjakkonsa
oikopäätä pimeyteen peittyneiden suurien runkojen väliin ja oli juuri
pääsemässä metsänreunaan kilometrin päässä joesta, kun vankkurit äkkiä
vajosivat pyörien napaa myöten.

-- Huomio! hän huusi perässään tuleville ratsastajille.

-- Mikä nyt on? Glenarvan kysyi.

-- Olemme tarttuneet liejuun, Ayrton vastasi.

Huudoilla ja kepillään hän hoputti juhtia, jotka olivat vajonneet
liejuun polviin asti eivätkä päässeet hievahtamaan.

-- Jäädään tähän, John Mangles sanoi.

-- Se on kai parasta, Ayrton vastasi. -- Huomenna päivänvalossa näemme
paremmin, kuinka tästä päästään.

-- Seis! Glenarvan huusi.

Lyhyen hämärän jälkeen oli tullut pimeä, mutta kuumuus ei vähentynyt
päivänvalon mukana. Ilma oli täynnä tukahduttavia höyryjä. Muutamia
salamoita välähteli taivaanrannalla merkkinä kaukaisesta ukonilmasta.

Yöleiri järjestettiin. Kiinnitarttuneissa vankkureissa tehtiin
makuutilat niin hyvin kuin taidettiin, ja suurten puiden tumma holvi
suojasi miesten telttaa. Ellei sade sekaantuisi peliin, ei kellään
ollut valittamista.

Ayrtonin onnistui vaivoin saada kolme juhtaansa vapautetuksi vetelästä
maasta, johon ne olivat vajonneet jo kupeitaan myöten. Hän pani ne
liekaan yhdessä hevosten kanssa eikä luovuttanut kenellekään muulle
huolenpitoa laidunpaikan valitsemisesta. Hän hoiti tätä tointansa perin
täsmällisesti, ja Glenarvan huomasi hänen tänä iltana olevan vielä
entistä huolellisempi ja kiitti häntä siitä, sillä vetojuhtien
säilyminen oli erittäin tärkeätä.

Tällä välin retkeilijät söivät jokseenkin pikaisen illallisen. Väsymys
ja kuumuus veivät nälän, ja he olivat enemmän levon kuin ravinnon
tarpeessa. Lady Helena ja neiti Grant toivottivat seuralaisilleen hyvää
yötä ja menivät tavallisille makuupaikoilleen. Miehistä astuivat toiset
telttaan; toiset, kukin halunsa mukaan, asettuivat levolle rehevään
ruohikkoon jonkin puun juurelle, mistä tässä terveellisessä ilmastossa
ei ole mitään haittaa.

Vähitellen kaikki vaipuivat syvään uneen. Pimeyttä lisäsivät
vielä paksut, taivasta peittävät pilvet. Ilmassa ei tuntunut
tuulenhenkäystäkään, ja yön hiljaisuuden rikkoi ainoastaan pöllöpääsky,
joka hämmästyttävän täsmällisesti heläytti molliterssin niin kuin
Euroopan surullinen käki.

Noin kello yksitoista majuri heräsi huonosta, raskaasta ja väsyttävästä
unesta. Hänen vielä puoliksi sulkeutuneisiin silmiinsä sattui
epämääräistä valoa, jota levisi suurten puiden alla. Sitä olisi voinut
pitää valkoisena vaippana, joka kimmelteli kuin vesi järvessä, ja
MacNabbs luulikin ensin sen olevan maassa leviävää kuloa.

Hän nousi pystyyn, astui metsään päin ja hämmästyi suuresti
havaitessaan sen olevan aivan luonnollinen ilmiö. Hänen edessään
levisi suunnaton kenttä sieniä, jotka heijastivat fosforimaista valoa.
Näiden salasiittiöiden kiiltävät itiöt loistivat pimeässä melko
voimakkaasti.[10] Majuri, joka ei ollut itsekäs, aikoi herättää
Paganelin, jotta tiedemies saisi omin silminsä tarkastella tätä
ilmiötä, kun eräs toinen seikka esti sen.

Fosforimainen valo valaisi metsää puolen kilometrin laajuudelta, ja
MacNabbs oli näkevinään varjojen liikkuvan nopeasti valaistulla alalla.
Pettivätkö hänen silmänsä? Oliko se näköhäiriö?

MacNabbs laskeutui pitkälleen ja tarkasti tähysteltyään erotti selvästi
useita miehiä, jotka milloin kumartuivat maahan, milloin taas nousivat
ja näyttivät etsivän tuoreita jälkiä.

Oli saatava selville, mitä nämä miehet tahtoivat.

Majuri ei epäröinyt. Herättämättä tovereitaan hän katosi korkeaan
ruohistoon ryömien maassa kuin ruohoaavikoiden intiaanit.



TEATTERITEMPPU.


Yö oli kauhea. Kello kaksi aamulla alkoi rankkasade, jota kesti aamuun
saakka. Teltasta ei ollut riittävää suojaa. Glenarvan ja hänen
toverinsa pakenivat vankkureihin. Nukkua ei voinut, vaan puheltiin
kaikenlaista. Vain majuri, jonka lyhyttä poissaoloa ei kukaan ollut
huomannut, tyytyi kuuntelemaan sanaakaan sanomatta. Hirvittävä
sateenryöppy ei hellittänyt ja nyt pelättiin sen saavan Snowyn
tulvimaan, jolloin liejuun tarttuneet vankkurit joutuisivat vaaraan.
Useita kertoja Mulrady, Ayrton ja John Mangles kävivätkin tutkimassa
veden korkeutta joessa ja palasivat kiireestä kantapäähän märkinä.

Vihdoin valkeni päivä. Sade lakkasi, mutta auringonsäteet eivät
tunkeutuneet paksun pilviverhon läpi. Kaikkialle oli ilmestynyt suuria
sameita lätäköitä. Lionneesta maasta nousi lämmintä höyryä, joka täytti
ilman epäterveellisellä kosteudella.

Glenarvan käänsi huomionsa ensin vankkureihin. Ne olivat hänen
mielestään pääasia. Tutkittiin raskasta ajoneuvoa, joka oli vajonnut
sitkeään saveen keskellä suurta syvennystä. Etuosa oli melkein kokonaan
kadonnut näkyvistä ja takaosa pyörien akseliin saakka. Olisi vaikeata
saada tätä painavaa laitosta nostetuksi. Miesten, hevosten ja juhtien
yhteisvoima tuskin riittäisi.

-- Joka tapauksessa täytyy ruveta heti töihin, John Mangles sanoi. --
Jos tämä savi pääsee kuivahtamaan, käy tilanne vielä vaikeammaksi.

-- Aloitetaan, Ayrton vastasi.

Glenarvan, molemmat matruusit, John Mangles ja Ayrton lähtivät metsään,
missä eläimet olivat olleet yötä.

Se oli synkkä, korkea kumipuumetsikkö; kaikkialla oli kuivuneita puita
pitkien välimatkojen päässä, kolottuja jo vuosisatoja sitten tai
pikemminkin nyljettyjä, kuten korkkipuut korjuun aikana. Yli
viidenkymmenen metrin korkeudessa oli vielä ohut pienten riivittyjen
oksien verkko. Ainoakaan lintu ei tehnyt pesäänsä näihin ilmassa
häilyviin luurankoihin, ainoatakaan lehteä ei lepattanut näillä
kuivilla oksilla, jotka kalisivat kuin luukasa. Mistä valtavasta
tapahtumasta olikaan aiheutunut tämä ilmiö, joka tavataan Australiassa
usein, kun kokonaisia metsiä näyttää joutuneen jonkin kulkutaudin
uhriksi? Sitä ei tiedetä. Vanhimmatkaan alkuasukkaat tai heidän jo
kauan kuoleman lehdoissa makaavat esi-isänsä eivät koskaan ole nähneet
niitä vehreinä.

Glenarvan katseli harmaata taivasta, jota vasten kumipuiden
pienimmätkin oksat selvästi piirtyivät hienoina viiruina. Ayrton
kummasteli, ettei hevosia ja juhtia enää ollut sillä paikalla, mihin
hän oli ne vienyt. Liekaan sidotut eläimet eivät toki voineet liikkua
kauaksi.

Niitä etsittiin metsästä, mutta löytämättä. Hämmästyneenä Ayrton
kääntyi komeiden mimoosien reunustamaa Snowy-jokea kohti. Hän päästeli
huutoja, jotka olivat hyvin tuttuja hänen juhdilleen, mutta nämä eivät
vastanneet. Nyt hän näytti todella levottomalta, ja hänen toverinsa
katsoivat häntä huolestuneina.

Tunti kului turhassa etsiskelyssä, ja Glenarvan aikoi jo palata
vankkurien luo, jotka olivat ainakin puolentoista kilometrin päässä,
kun hänen korvaansa kuului hirnuntaa, ja heti sen jälkeen kuultiin
mylvähdys.

-- Tuolla ne ovat! John Mangles huudahti tunkeutuen korkeiden
gastrolobium-pensaiden väliin, jotka olivat kyllin korkeita kätkeäkseen
kokonaisen eläinlauman.

Glenarvan, Mulrady ja Ayrton riensivät hänen perässään ja olivat pian
yhtä kummissaan kuin hänkin.

Kaksi härkää ja kolme hevosta makasi maassa äkillisesti kuolleina kuten
aikaisemminkin oli sattunut. Raadot olivat jo kylmiä, ja joukko nuoria
korppeja raakkui mimoosien oksilla tähystellen tätä odottamatonta
saalista.

Glenarvan ja hänen ystävänsä katselivat toisiaan, eikä Wilson voinut
pidättää kirousta, joka pääsi hänen huuliltaan.

-- Mitä sille mahtaa, Wilson, sanoi lordi Glenarvan, joka tuskin itse
jaksoi pysyä rauhallisena, -- me emme voi sille mitään. Ottakaa
mukaanne elossa oleva juhta ja hevonen, Ayrton. Niiden on nyt
päästettävä meidät pälkähästä.

-- Elleivät vankkurit olisi juuttuneet kiinni, John Mangles vastasi, --
nämä kaksi eläintä riittäisivät pienin päivämatkoin vetämään ne
rannikolle. Täytyy siis välttämättä saada se kirottu peli irti.

-- Koetetaan, John, Glenarvan vastasi. -- Palatkaamme leirille, jossa
luultavasti jo ollaan levottomia meidän pitkästä poissaolostamme.

Ayrton irrotti juhdan siteet, Mulrady hevosen, ja sitten palattiin
pitkin joen mutkaista rantaa. Puolta tuntia myöhemmin tiesivät Paganel
ja MacNabbs, lady Helena ja neiti Grant, kuinka oli asian laita.

-- Totisesti, majuri tuli lausuneeksi, -- onpa paha juttu, Ayrton, että
te ette kengityttänyt kaikkia hevosiamme Wimerran luona.

-- Miten niin, herra? Ayrton kysyi.

-- Kun kaikista hevosista ainoastaan se, jonka annoitte seppänne
pideltäväksi, on välttänyt yhteisen kohtalon.

-- Se on totta, John Mangles sanoi. -- Se on tosiaan omituinen sattuma.

-- Sattuma eikä mitään muuta, perämies vastasi katsoen kiinteästi
majuriin.

MacNabbs puristi huulensa yhteen kuin olisi halunnut pidättää esiin
pyrkiviä sanoja. Glenarvan, Mangles, lady Helena näyttivät odottavan,
että hän lausuisi ajatuksensa loppuun, mutta majuri vaikeni ja meni
vankkurien luo, joita Ayrton tarkasteli.

-- Mitä hän tarkoitti? Glenarvan kysyi John Manglesilta.

-- En tiedä, nuori kapteeni vastasi. -- MacNabbs on muutenkin sellainen
mies, joka ei jaarittele turhanpäiten.

-- Ehkä hän tuntee jotakin epäluuloa Ayrtonia kohtaan, lady Helena
sanoi.

-- Epäluuloa? Paganel toisti kohauttaen olkapäitään.

-- Mutta miksi? Glenarvan kysyi. -- Luuleeko hän Ayrtonin tappaneen
hevosemme ja juhtamme? Mitä varten? Ayrtonin etuhan on sama kuin
meidän.

-- Sinä olet oikeassa, rakas Edward, lady Helena sanoi, -- ja minä
lisään, että hän matkamme alusta saakka on antanut meille
kieltämättömiä todisteita alttiudestaan.

-- Epäilemättä, John Mangles lausui. -- Mutta mitä merkitsee sitten
majurin huomautus? Minun täytyy ottaa siitä selvä.

-- Luuleeko hän Ayrtonin olevan liitossa karanneiden pahantekijöiden
kanssa? Paganel huudahti varomattomasti.

-- Keiden karanneiden pahantekijöiden? neiti Grant kysyi.

-- Herra Paganel erehtyy, John Mangles vastasi. -- Hän tietää hyvin,
ettei sellaisia ole Victorian maakunnassa.

-- Ah, sehän on totta! myönsi Paganel, joka olisi halunnut saada
sanansa takaisin. -- Missä ajatukseni olivatkaan? Karkulaisiako? Kuka
on koskaan kuullut sellaisista puhuttavan Australiassa? Muuten he
tuskin ovat päässeet maihin, kun jo ovat varsin kunniallista väkeä!
Ilmasto! Tiedättehän, neiti Mary, ilmaston siveellinen vaikutus...

Tiedemiehen kävi samoin kuin vankkureiden -- jäi kiinni yrittäessään
korjata hairahdustaan. Lady Helena katsoi häneen, ja se sai
Paganel-poloisen täysin ymmälle. Mutta kun hän ei tahtonut enempää
nolostuttaa ranskalaista, hän vei neiti Maryn telttaan, missä Olbinett
oli kaikkien taiteen sääntöjen mukaan valmistamassa aamiaista.

-- Minut itseni sietäisi karkottaa, Paganel sanoi surkealla äänellä.

-- Niin minustakin tuntuu, Glenarvan vastasi.

Tämä vastaus sanottiin niin vakavasti, että kelpo maantieteilijä
masentui kokonaan. Glenarvan ja John Mangles menivät vankkurien luo.

Ayrton ja molemmat matruusit olivat parhaillaan yrittämässä kiskoa
niitä ylös syvästä suosta. Härkä ja hevonen, jotka oli valjastettu
rinnakkain, vetivät jäntereidensä koko voimalla; vetohihnat
pingottuivat äärimmilleen, aisat olivat vähällä katketa ponnistuksissa,
Wilson ja Mulrady työnsivät pyöristä Ayrtonin kannustaessa huudoilla ja
kepillä epätasaista paria. Mutta raskaat vankkurit eivät hievahtaneet,
kuivahtanut savi piti niitä kiinni kuin sementissä ikään.

John Mangles käski kastella savea pehmentääkseen sitä, mutta turhaan;
vankkurit eivät hievahtaneetkaan, ja pitkän ponnistelun jälkeen sekä
miehet että eläimet vihdoin lepäsivät. Ellei haluttu hajoittaa
vankkureita kappaleiksi, täytyi lopettaa niiden kiskominen ylös
liejusta. Mutta sellaiseen ei ollut työkaluja.

Ayrton tahtoi kuitenkin kaikesta huolimatta yrittää uudelleen, kun
lordi Glenarvan esti sen.

-- Antaa olla, Ayrton, antaa olla! hän sanoi. -- Meidän täytyy säästää
viimeistä hevostamme ja juhtaamme. Jos meidän on jatkettava matkaamme
jalkaisin, toinen kantaa molempia naisia ja toinen muonavarojamme. Ne
voivat siis vielä tehdä meille suuria palveluksia.

-- Hyvä on, mylord, perämies vastasi ja päästi väsyneet eläimet
valjaista.

-- Nyt, ystäväni, Glenarvan lisäsi, -- palatkaamme leiriin,
harkitkaamme ja tutkikaamme asemaamme, katsokaamme millä puolen on
hyvät, millä huonot toiveet ja tehkäämme sitten päätöksemme.

Hetkistä myöhemmin virkistivät retkeilijät itseään jokseenkin hyvällä
aterialla ja alkoivat keskustella. Jokaista kehotettiin lausumaan
mielipiteensä.

Ensiksi oli täsmällisesti määritettävä leiripaikan sijainti. Paganel,
joka sai sen tehtäväkseen, laati tarkan laskelman. Hänen vakuutuksensa
mukaan retkikunta oli pysähtynyt 37. leveysasteella, 147° 53'
pituusasteen kohdalla, Snowy-joen rannalla.

-- Mikä on Twofold-lahden tarkka pituus? Glenarvan kysyi.

-- Sataviisikymmentä astetta, Paganel vastasi.

-- Ja nämä kaksi astetta seitsemän minuuttia tekevät...?

-- Sataviisikymmentä kilometriä.

-- Ja Melbourneen on...?

-- Vähintään kolmesataakuusikymmentä kilometriä.

-- Hyvä. Kun sijaintimme täten on määritetty, Glenarvan sanoi, -- mitä
on tehtävä? Vastaus oli yksimielinen: piti lähteä rannikolle
viipymättä.

Lady Helena ja Mary Grant lupasivat marssia kahdeksan kilometriä
päivässä. Uljaat naiset olivat valmiit kävelemään jalkapatikassa
Snowy-joelta Twofold-lahdelle.

-- Sinä olet mainio matkatoveri, rakas Helena, lordi Glenarvan sanoi.
-- Mutta onko varmaa, että lahdelle saapuessamme saamme sieltä kaikkea,
mitä tarvitsemme?

-- Epäilemättä, Paganel vastasi. -- Eden on jo monta vuotta ollut
kaupunkina. Sen satamasta on luultavasti hyvät yhteydet Melbournen
kanssa. Oletan, että kuudenkymmenen kilometrin päässä täältä, Delegeten
kunnassa, Victorian rajalla, voimme täydentää retkikunnan ruokavaroja
ja saada kulkuneuvoja.

-- Entä _Duncan_? Ayrton kysyi. -- Ettekö arvelisi hyödylliseksi,
mylord, käskeä sitä saapumaan lahdelle?

-- Mitä te siitä sanotte, John? Glenarvan kysyi.

-- Käsittääkseni teidän ei siinä suhteessa tarvitse pitää kiirettä,
mylord, nuori kapteeni vastasi hetken harkittuaan. -- Ehtiihän
sieltäkin lähettää sanan Tom Austinille ja kutsua hänet rannikolle.

-- Se on totta, Paganel selitti.

-- Huomatkaa, John Mangles jatkoi, -- että me olemme Edenissä neljän
tai viiden päivän kuluttua.

-- Neljän tai viiden päivän! Ayrton sanoi kohottaen päätään. --
Sanokaa, että siihen menee viisitoista tai kaksikymmentä päivää,
kapteeni, ellette tahdo liian myöhään katua erehdystänne.

-- Viisitoista tai kaksikymmentä päivää sataanviiteenkymmeneen
kilometriin! Glenarvan huudahti.

-- Vähintäänkin, mylord. Nyt on kuljettava Victorian vaikea
kulkuisimman osan halki, erämaan läpi, missä karjankasvattajien sanojen
mukaan ei ole mitään; se on metsistynyttä, raivaamatonta aluetta, jonne
ei ole voitu perustaa asemia. Siellä täytyy kulkea eteenpäin kirves tai
soihtu kourassa, ja uskokaa minua: siellä ei kuljeta nopeasti.

Ayrton oli puhunut varmalla äänellä. Paganel, johon luotiin kysyviä
katseita, vahvisti päännyökkäyksellä perämiehen sanat.

-- Minä myönnän nämä vaikeudet, sanoi silloin John Mangles. -- No
olkoon! Viidentoista päivän kuluttua voi mylord lähettää käskynsä
_Duncanille_.

-- Minä lisäisin, Ayrton jatkoi tällöin, -- että suurimmat vaikeudet
eivät johdu tien hankaluuksista. Mutta on päästävä Snowyn yli ja
luultavasti odotettava veden laskemista.

-- Odotettava! nuori kapteeni huudahti. -- Eikö voisi löytää kahlaamoa?

-- Enpä luule, Ayrton vastasi. -- Tänä aamuna etsin sellaista turhaan.
On harvinaista, että joki on niin tulvillaan tähän vuodenaikaan, mutta
se on onnettomuus, jolle minä en mitään mahda.

-- Onko tämä Snowy siis kovin leveä? lady Glenarvan kysyi.

-- Leveä ja syvä, rouva, Ayrton vastasi, -- puolitoista kilometriä
leveä ja vuolasvirtainen. Hyväkään uimari ei voisi vaaratta yrittää sen
yli.

-- Mitä siitä, rakennetaan kanootti, huudahti Robert, joka ei pelännyt
mitään. -- Kaadetaan puu, koverretaan se ja soudetaan yli, siinä
kaikki.

-- Kapteeni Grantin poika ei joudu pulaan! Paganel sanoi.

-- Ja hän on oikeassa, John Mangles vastasi. -- Meidän on lopulta pakko
ryhtyä siihen. Minusta on siis hyödytöntä kuluttaa aikaa turhiin
keskusteluihin.

-- Mitä te siitä ajattelette, Ayrton? Glenarvan kysyi.

-- Minä ajattelen, mylord, että ellemme saa apua, olemme vielä
kuukauden päästä Snowyn rannalla.

-- Onko teillä siis parempaa ehdotusta? John Mangles kysyi hiukan
kärsimättömänä.

-- On se, että _Duncan_ lähtee Melbournesta ja tulee itärannikolle.

-- Aina vain _Duncan!_ Miten sen saapuminen Twofold-lahteen helpottaisi
meidän pääsyämme sinne?

Ayrton mietti pari silmänräpäystä ennen vastaamistaan ja sanoi sitten
vältellen:

-- En minä tahdo tyrkyttää kenellekään mielipidettäni. Ajattelin vain
kaikkien parasta, mutta olen valmis lähtemään, millä hetkellä vain
lordi antaa merkin.

Sitten hän pani käsivarret ristiin rinnalleen.

-- Se ei ole mikään vastaus, Ayrton, Glenarvan huomautti. -- Sanokaa
meille ehdotuksenne, ja me keskustelemme siitä. Mitä te ehdotatte?

Ayrton lausui silloin tyynellä ja varmalla äänellä:

-- Minä ehdotan, että emme lähde seikkailemaan Snowyn tuolle puolen
näin huonoin varustein. Meidän on odotettava apua juuri tässä, ja sitä
voi tuoda meille vain _Duncan_. Leiriytykäämme tänne, missä meiltä ei
puutu ruokavaroja, ja lähteköön yksi meistä viemään Tom Austinille
määräystä pptrjehtia Twofold-lahteen.

Tämä odottamaton ehdotus herätti hiukan hämmästystä, eikä John Mangles
salannut paheksuvansa sitä.

-- Sillä välin, Ayrton jatkoi, -- joko Snowyn vesi laskee, jolloin
voidaan löytää kelvollinen kahlaamo, tai ylitettävä virta kanootilla,
jonka rakentamiseen meillä silloin on aikaa. Siinä, mylord,
suunnitelma, jonka alistan teidän hyväksyttäväksenne.

-- Hyvä, Ayrton, Glenarvan vastasi. -- Teidän suunnitelmanne ansaitsee
vakavaa harkintaa. Sen suurin haitta on, että se aiheuttaa viivytystä,
mutta se säästää suuria vaivoja ja kenties vakavia vaaroja. Mitä
ajattelette siitä, ystäväni?

-- Sanokaa te, MacNabbs, lausui tällöin lady Helena. -- Keskustelun
alusta saakka te olette vain kuunnellut ja olette perin kitsas
puhumaan.

-- Koska kysytte mielipidettäni, majuri vastasi, -- sanon sen teille
empimättä. Ayrton tuntuu minusta puhuneen viisaan ja varovaisen miehen
tavoin, ja minä yhdyn hänen ehdotukseensa.

Tätä vastausta ei juuri ollut odotettu, sillä tähän saakka oli MacNabbs
aina vastustanut Ayrtonin suunnitelmia. Siksi Ayrtonkin vilkaisi
hämmästyneenä majuriin. Paganel, lady Helena ja matruusit olivat hyvin
taipuvia kannattamaan perämiehen ehdotusta. He eivät empineetkään
MacNabbsin sanojen jälkeen.

Glenarvan julisti siis Ayrtonin ehdotuksen periaatteessa hyväksytyksi.

-- Ja nyt, John, hän lisäsi, -- ettekö tekin katso varovaisuuden
vaativan toimimaan näin ja majailemaan tämän joen rannalla kulkuneuvoja
odottamassa?

-- Miksen, John Mangles vastasi, -- kun vain sanansaattajamme voi
päästä Snowyn yli, vaikka me itse emme voi.

Katsahdettiin perämieheen, joka hymyili varmana itsestään.

-- Sanansaattaja ei mene joen yli, hän sanoi.

-- Ahaa! John Mangles huudahti.

-- Hän palaa yksinkertaisesti Lucknowin tielle, joka vie hänet suoraan
Melbourneen.

-- Neljättäsataa kilometriä jalkaisin! nuori kapteeni huomautti.

-- Ratsain, Ayrton vastasi. -- Meillähän on terve hevonen. Se on neljän
päivän asia. Lisätään siihen kaksi päivää _Duncanin_ matkaa varten
lahteen ja vuorokausi leirille paluuta varten, niin sanansaattaja on
viikon kuluttua täällä laivamiesten kanssa.

Majuri hyväksyi päännyökkäyksellä Ayrtonin sanat, mikä ei ollut
herättämättä John Manglesin hämmästystä. Mutta perämiehen ehdotus sai
puolelleen kaikki äänet, eikä sen jälkeen ollut muuta tehtävää kuin
hyvin keksityn suunnitelman toimeenpano.

-- Nyt, ystäväni, Glenarvan sanoi, -- on jäljellä vain sananviejän
valitseminen. En salaa, että tehtävä on vaivalloinen ja vaarallinen.
Kuka uhrautuu kumppaniensa puolesta ja lähtee viemään viestiämme
Melbourneen?

Wilson, Mulrady, John Mangles, Paganel, jopa Robertkin tarjoutuivat
heti. John vaati erityisen hartaasti, että tämä tehtävä uskottaisiin
hänelle. Mutta Ayrton, joka ei vielä ollut puhunut mitään, lausui
silloin:

-- Suvaitkaa, mylord, että minä lähden. Minä olen tottunut näihin
seutuihin. Olen monta kertaa kulkenut pahimmistakin paikoista. Minä
selviydyn siitä, mistä joku toinen ei. Yhteiseen etuun vedoten vaadin
siis oikeutta lähteä Melbourneen. Sana teiltä riittää suosittamaan
minua Tom Austinille, ja kuudessa päivässä otan toimittaakseni
_Duncanin_ Twofold-lahteen.

-- Hyvin puhuttu, Glenarvan vastasi. -- Te olette älykäs ja rohkea
mies, Ayrton, ja te onnistutte.

Perämies oli ilmeisesti sopivampi kuin kukaan muu tähän vaikeaan
tehtävään. Jokainen ymmärsi sen ja suostui. John Mangles teki viimeisen
vastaväitteen sanomalla, että Ayrtonin läsnäolo oli välttämätön
_Britannian_ tai Harry Grantin jälkien löytämistä varten. Mutta majuri
huomautti, että retkikunta jäisi Snowyn rannalle Ayrtonin paluuseen
saakka, ettei ollut puhettakaan tämän tärkeän etsinnän jatkamisesta
ilnaln häntä, joten hänen poissaolonsa ei millään tavoin vahingoittaisi
kapteenin parasta.

-- Niinpä niin, lähtekää, Ayrton, Glenarvan sanoi. -- Pitäkää kiirettä
ja palatkaa Edenin kautta leirillemme Snowyn rannalle.

Tyytyväisyyden välähdys pilkahti perämiehen silmissä. Hän käänsi
päätään, mutta niin vikkelästi kuin hän sen tekikin, oli John Mangles
sen huomannut. Vaistosta, ei muusta, tunsi John epäluulonsa Ayrtonia
kohtaan yltyvän.

Perämies ryhtyi siis matkavalmisteluihin molempien matruusien
auttamana, joista toinen pani kuntoon hänen hevosensa, toinen hänen
eväänsä. Tällä välin Glenarvan kirjoitti Tom Austinille osoitetun
kirjeen.

Hän määräsi _Duncanin_ ensimmäisen perämiehen viipymättä lähtemään
Twofold-lahteen ja suositti hänelle sanantuojaa miehenä, johon voisi
täydellisesti luottaa. Rannikolle saavuttuaan pitäisi Tom Austinin
luovuttaa osa laivan matruuseja Ayrtonin komentoon...

Glenarvan oli ehtinyt kirjeessään tälle kohtaa, kun MacNabbs, joka
seurasi silmillään kynänjälkeä, kysyi omituisella äänellä, kuinka hän
kirjoitti Ayrtonin nimen.

-- Niin kuin se lausutaan, Glenarvan vastasi.

-- Se on erehdys, majuri huomautti tyynesti. -- Se lausutaan Ayrton,
mutta kirjoitetaan Ben Joyce!



ALAND -- ZEALAND.


Ben Joycen nimen mainitseminen vaikutti kuin salamanisku. Ayrton oli
äkkiä kääntynyt. Hänen kädessään oli revolveri. Kuului pamaus.
Glenarvan kaatui luodin iskemänä. Ulkoa kuului pyssynlaukauksia.

John Mangles ja matruusit typertyivät aluksi, mutta yrittivät sitten
syöksyä Ben Joycen kimppuun; rohkea rosvo oli kuitenkin jo kadonnut ja
liittynyt kumipuumetsän reunassa vaanivaan joukkoonsa.

Teltta ei suojannut riittävästi luodeilta. Täytyi peräytyä. Glenarvan
oli haavoittunut vain lievästi ja noussut pystyyn.

-- Vankkureihin! John Mangles huusi ja tarttui lady Helenaan ja Mary
Grantiin, jotka pian olivat suojassa rattaiden paksun kehikon takana.
John, majuri Paganel ja matruusit tarttuivat pyssyihinsä ja
valmistautuivat vastaamaan rosvojen tuleen. Glenarvan ja Robert olivat
menneet naisten luo, ja Olbinett riensi yhteiseen puolustukseen.

Tämä kaikki oli tapahtunut parissa silmänräpäyksessä. John Mangles
tähysti tarkasti metsän reunaa. Pamahdukset olivat äkkiä tauonneet Ben
Joycen saapuessa. Syvä hiljaisuus seurasi rätiseviä laukauksia.
Muutamia valkoisia savukiemuroita leijaili vielä kumipuiden oksien
välissä. Korkeat gastrolobium-töyhdöt olivat liikkumattomia.
Hyökkäyksestä ei enää näkynyt merkkiäkään.

Majuri ja John Mangles tekivät tiedusteluretken suurille puille saakka.
Sieltä oli poistuttu. Näkyi vain paljon askelten jälkiä, ja muutamia
puoliksi palaneita pyssynpanoksia savusi maassa. Varovaisena miehenä
majuri sammutti ne, sillä yksikin kipinä riitti sytyttämään kauhean
kulon tässä kuivassa metsässä.

-- Rosvot ovat poistuneet, John Mangles sanoi.

-- Niin ovat, majuri vastasi, -- ja se huolestuttaa minua. Minusta
olisi parempi nähdä heidät silmästä silmään. Parempi tiikeri avoimella
kentällä kuin käärme ruohikossa. Tutkikaamme vankkurien pensaikot
lähettyviltä.

Majuri ja John tarkastivat lähitienoot. Metsän reunasta Snowyn rantaan
ei tavattu yhtään rosvoa. Ben Joycen joukko näytti häipyneen tiehensä
kuin petolintuparvi. Tämä katoaminen oli liian kummallista, jotta olisi
voitu olla täysin turvallisin mielin. Siksi päätettiin olla varuillaan.
Vankkurit olivat kuin saveen muurattuna linnoituksena leirin
keskuksessa ja kaksi miestä piti vahtia aina tunnin kerrallaan.

Lady Helenan ja Mary Grantin ensimmäisenä huolena oli ollut Glenarvanin
haavan sitominen. Miehensä kaatuessa Ben Joycen luodista oli lady
Helena säikähtyneenä rientänyt hänen luokseen. Sitten uljas nainen oli
malttanut mielensä ja taluttanut Glenarvanin vankkureihin. Siellä
paljastettiin haavoittunut olkapää, ja majuri totesi luodin vain
repineen ihoa aiheuttamatta mitään sisäistä vammaa. Luut tai lihakset
eivät näyttäneet vahingoittuneen. Haava vuoti paljon verta, mutta
Glenarvan liikutteli sormiaan ja kyynärvarttaan ja rauhoitti näin
ystävänsä. Kun side oli valmis, hän ei halunnut, että häneen
kiinnitettäisiin sen enempää huomiota, ja nyt siirryttiin selityksiin.

Ayrton oli äkkiä kääntynyt. Hänen kädessään oli revolveri. Kuului
pamaus...

Retkeilijät, lukuunottamatta Mulradya ja Wilsonia, jotka pitivät vahtia
ulkona, olivat sijoittuneet vankkureihin niin hyvin kuin taisivat.
Majuria pyydettiin puhumaan.

Ennen kertomuksensa aloittamista hän selitti lady Helenalle ne seikat,
joita tämä ei tuntenut, nimittäin erään rosvojoukon karkaamisen
Perthistä, sen ilmestymisen Victorian seuduille ja osallisuuden
rautatieonnettomuuteen. Hän antoi ladylle Seymourissa ostamansa numeron
Australian ja Uuden Seelannin Uutisia ja lisäsi, että poliisi oli
julistanut palkinnon sille, joka ottaisi kiinni Ben Joycen, pelottavan
rosvon, jolle puolentoista vuoden aikana tehdyt rikokset olivat
hankkineet surullista kuuluisuutta.

Mutta kuinka MacNabbs oli tuntenut perämies Ayrtonin Ben Joyceksi?
Siinä oli salaisuus, jonka kaikki pyysivät selittämään, ja majuri
selitti.

Jo alusta alkaen oli MacNabbs vaistomaisesti epäillyt Ayrtonia. Pari
kolme täysin vähäpätöistä seikkaa, perämiehen ja sepän välillä
vaihdettu silmänisku Wimerra-joella, Ayrtonin vastahakoisuus poiketa
kaupunkeihin ja kyliin, hänen itsepintainen pyytelynsä, että _Duncan_
komennettaisiin rannikolle, hänen hoitoonsa uskottujen eläinten outo
kuolema ja yleensä suoruuden puute hänen käytöksessään, kaikki nämä
vähitellen kertyneet ilmiöt olivat herättäneet majurin epäluuloa.

Hän ei kuitenkaan olisi voinut tehdä suoranaista syytöstä ilman
viimeöisiä tapahtumia.

Ruohopensaiden suojassa ryömien MacNabbs saapui epäilyttävien varjojen
luokse, jotka olivat herättäneet hänen huomiotaan vajaan kilometrin
päässä leiriltä. Fosforihohtoiset kasvit loivat himmeätä valoa
pimeyteen.

Kolme miestä tutki maassa tuoreita jälkiä, ja heidän joukossaan
MacNabbs tunsi Black Pointin sepän. -- Ne ne ovat, yksi sanoi. -- Niin
ovat, toinen sanoi, -- tässä on hevosenkengän apila. -- Sama kuin
Wimerrasta saakka. -- Kaikki hevoset ovat kuolleet. -- Myrkkyäkään ei
tarvitse hakea kaukaa. -- Sillä voisi tuhota kokonaisen ratsuväen.
Hyödyllinen kasvi tuo gastrolobium.

-- Sitten he vaikenivat, MacNabbs lisäsi, -- ja poistuivat. Minä en
tiennyt vielä kylliksi. Minä seurasin heitä. Pian alkoi keskustelu
uudelleen: -- Ovela mies, se Ben Joyce, seppä sanoi, -- mainio keksintö
tuo perämiehen haaksirikko! Jos hänen juonensa onnistuu, niin se vasta
on onnenpotku! Saakelin Ayrton! -- Sano Ben Joyce, sillä kyllä hän on
nimensä ansainnut! -- Tällöin roistot poistuivat kumimetsästä. Minä
olin saanut kuulla kaiken, minkä halusinkin, ja palasin leiriin siinä
uskossa, että kaikista rikollisista ei tule kunnon ihmisiä
Australiassa, ellei Paganelilla ole mitään sitä vastaan.

Majuri vaikeni.

Hänen kumppaninsa miettivät äänettöminä.

-- Niinpä, Glenarvan sanoi suuttumuksesta kalpeana, -- Ayrton on tuonut
meidät tänne saakka rosvotakseen ja murhatakseen meidät.

-- Aivan, majuri vastasi.

-- Ja Wimerrasta asti hänen joukkonsa seurasi meidän jälkiämme ja
vakoili meitä otollista tilaisuutta väijyen?

-- Aivan.

-- Mutta eikö se lurjus sitten olekaan _Britannian_ matruusi? Onko hän
siis varastanut Ayrton-nimensä ja laivapassinsa?

Katseet kääntyivät MacNabbsin puoleen, jonka mieleen näiden kysymysten
oli täytynyt juolahtaa.

-- Kaikki on vielä hämärän peitossa, hän vastasi aina tyynellä
äänellään, -- mutta käsittääkseni miehen nimi todellakin on Ayrton. Ben
Joyce on hänen rosvonimensä. Kiistämättä hän tuntee Harry Grantin ja on
ollut _Britannian_ toisena perämiehenä. Nämä seikat, jotka Ayrtonin
kertomat tarkat yksityiskohdat jo ovat todistaneet, vahvistaa lisäksi
teille mainitsemani rosvojen keskustelu. Älkäämme siis eksykö turhiin
olettamuksiin, vaan pitäkäämme varmana, että Ben Joyce on Ayrton, kuten
Ayrton on Ben Joyce, siis _Britannian_ matruusi, josta on tullut
rosvojoukon päällikkö.

MacNabbsin selitys hyväksyttiin keskustelutta.

-- Nyt, Glenarvan lausui, -- selittäkää, kuinka ja miksi Harry Grantin
perämies on Australiassa.

-- Kuinkako? Sitä en tiedä, MacNabbs vastasi, -- eikä poliisi näy
tietävän asiasta sen enempää kuin minäkään. Miksi? Sitä on minun
mahdoton sanoa. Se jää tulevaisuuden selitettäväksi.

-- Poliisi ei tiedä edes, että Ayrton ja Ben Joyce on sama henkilö,
John Mangles huomautti.

-- Te olette oikeassa, John, majuri vastasi, -- mutta se tieto olisi
omiaan helpottamaan etsiskelyä.

-- Näin ollen, lady Helena sanoi, -- tuo onneton oli tunkeutunut Paddy
O'Mooren farmille jossakin rikollisessa tarkoituksessa?

-- Niin, epäilemättä, MacNabbs vastasi. -- Hän valmisti jotakin juonta
irlantilaista vastaan, kun hänelle tarjoutui parempi tilaisuus. Sattuma
toi meidät paikalle. Hän kuuli Glenarvanin kertomuksen, pullopostin
haaksirikosta, ja käytti rohkeana miehenä sitä heti hyväkseen.
Päätettiin lähteä retkelle maitse. Wimerrassa hän ilmoitti aikeensa
yhdelle miehistään, Black Pointin sepälle, ja toimi niin, että jälkemme
saattoi helposti tuntea. Hänen joukkonsa on seurannut meitä.
Myrkkykasvin avulla hänen onnistui vähitellen tappaa vetojuhtamme ja
hevosemme. Sitten, kun katsoi hetken koittaneen, hän ajoi vankkurimme
Snowyn suohon, jotta hänen johtamansa rosvolauma voisi hyökätä
kimppuumme.

Ben Joycen asia oli selvitetty. Majuri oli paljastanut hänen
menneisyytensä ja osoittanut hänen olevan rohkea ja pelottava
pahantekijä. Hänen selvästi todistetut aikeensa vaativat Glenarvanin
puolelta mitä suurinta valppautta. Onneksi paljastettua rosvoa sai
pelätä vähemmän kuin kavaltajaa.

Mutta tästä selvästä tilanteesta koitui raskaat seuraukset. Kukaan ei
ollut vielä ajatellut niitä. Ainoastaan Mary Grant sivuutti kaiken
tämän keskustelun menneisyydestä ja ajatteli tulevaisuutta. John
Mangles oli ensimmäinen, joka huomasi hänen kalpeutensa ja epätoivonsa.
Hän ymmärsi, mitä neidon mielessä liikkui.

-- Neiti Grant! hän huudahti. -- Te itkette!

-- Mitä sinä itket, lapseni? lady Helena kysyi.

-- Isäni! Voi, hyvä rouva, isäni! neito vastasi.

Hän ei voinut jatkaa. Mutta asia valkeni äkkiä jokaiselle. Ymmärrettiin
Maryn suru, minkä vuoksi hänen silmänsä kyyneltyivät, miksi hänen
isänsä nimi nousi sydämestä huulille.

Ayrtonin petoksen paljastuminen tuhosi toiveet. Saadakseen Glenarvanin
petetyksi mukaansa oli roisto keksinyt haaksirikkojuttunsa. MacNabbsin
kuulemassa keskustelussa olivat rosvot sen selvästi sanoneet.
_Britannia_ ei ollut ikinä murskautunut Twofold-lahden kallioihin!
Harry Grant ei ollut ikinä noussut maihin Australian mantereelle!

Toista kertaa oli asiakirjan erheellinen tulkinta johtanut _Britannian_
etsijät väärille jäljille!

Tätä ja molempien lasten surua ajatellen olivat kaikki alakuloisen
äänettöminä. Kukapa enää olisi voinut löytää lohdutuksen sanaa? Robert
itki sisarensa sylissä. Paganel mutisi kiukkuisella äänellä:

-- Ah, kirottu asiakirja! Voitpa kerskua panneesi näin monen kunnon
ihmisen pään pahasti pyörälle!

Ja kunnon maantieteilijä mukiloi raivoissaan otsaansa ja oli vähällä
halkaista sen.

Glenarvan lähti Mulradyn ja Wilsonin luo, jotka olivat vahdissa
ulkopuolella. Metsänreunan ja joen välisellä tasangolla vallitsi syvä
hiljaisuus. Suuret liikkumattomat pilvet näyttivät murskautuvan
toisiinsa taivaalla. Tässä painostavassa ilmassa, syvässä horroksessa,
olisi pieninkin rasahdus kuultu tarkasti, mutta mitään ei kuulunut. Ben
Joycen ja hänen joukkonsa oli täytynyt vetäytyä jokseenkin kauaksi,
sillä lintuparvet, jotka leikkivät puiden alimmilla oksilla, muutamat
kengurut, jotka rauhassa pureksivat nuoria vesoja, eurus-pari, joiden
päät luottavasti pistivät esiin suurten pensaiden lomasta, todistivat,
että ihmisen läsnäolo ei häirinnyt erämaan rauhaa.

-- Yhteen tuntiin ette siis ole nähneet tai kuulleet mitään? Glenarvan
kysyi matruuseiltaan.

-- Emme, mylord, Wilson vastasi. -- Rosvojen täytyy olla täältä monen
kilometrin päässä.

-- Heitä ei nähtävästi ole ollut kyllin monta voidakseen hyökätä meidän
kimppuumme, Mulrady lisäsi. -- Tuo Ben Joyce on kai halunnut pestata
muutamia kaltaisiaan roistoja alppien juurella harhailevien lurjuksien
joukosta.

-- Se on luultavaa, Mulrady, Glenarvan vastasi. -- Ne roistot ovat
pelkureita. He tietävät meidän olevan aseistettuja, hyvin aseistettuja
sittenkin. Ehkäpä he odottavat yötä aloittaakseen hyökkäyksensä. Päivän
laskettua täytyy olla kahta vertaa valppaampia. Kun vain voisimme
päästä tältä soiselta tasangolta ja jatkaa matkaamme rannikkoa kohti!
Mutta tulviva virta katkaisee tien. Jos voisin saada lautan, joka veisi
meidät toiselle rannalle, maksaisin siitä sen painon kultaa!

-- Miksei mylord käske meitä rakentamaan lauttaa? Wilson kysyi. --
Puistahan ei ole puutetta.

-- Ei, Wilson, Glenarvan vastasi, -- Snowy ei ole tavallinen joki, se
on ylipääsemätön koski.

Tällä hetkellä John Mangles, majuri ja Paganel saapuivat Glenarvanin
luo. He olivat juuri olleet tarkastamassa Snowya. Viime sateiden
paisuttama vesi oli vielä paljon korkeammalla kuin tavallisesti. Näin
oli syntynyt Amerikan koskia muistuttava kuohuva tulva. Oli mahdotonta
antautua sen kohiseville laineille ja valtavaan vyöryyn, jossa tuhannet
pyörteet aukoivat kuiluun.

John Mangles selitti ylityksen olevan mahdotonta.

-- Mutta, hän lisäsi, -- ei tännekään auta jäädä mitään yrittämättä.
Se, mitä aiottiin tehdä ennen Ayrtonin kavallusta, on vielä tärkeämpää
nyt jälkeenpäin.

-- Mitä ehdotat, John? Glenarvan kysyi.

-- Minä ehdotan, että apua on saatava, ja koska ei päästä
Twofold-lahdelle, täytyy mennä Melbourneen. Meillä on vielä yksi
hevonen. Antakaa se minulle, mylord, ja minä lähden Melbourneen.

-- Mutta se on vaarallinen yritys, John, Glenarvan sanoi. --
Puhumattakaan yli kolmensadan kilometrin matkasta tuntemattoman maan
halki ovat polut ja tie epäilemättä Ben Joycen kumppaneiden vartioimia.

-- Tiedän sen, mylord, mutta tiedän myös, että tämä tilanne ei voi
jatkua. Ayrton vaati vain kahdeksan päivää tuodakseen tänne _Duncanin_
miehet. Minä aion olla Snowyn rannalla jälleen kuudessa päivässä! No
niin, mitä käskette, mylord?

-- Ennen kuin Glenarvan lausuu sanansa, Paganel puuttui puheeseen, --
on minun tehtävä eräs huomautus. Melbourneen on kyllä lähdettävä, mutta
siihen vaaraan ei John Mangles saa antautua. Hän on _Duncanin_ kapteeni
eikä sen vuoksi saa uhrautua. Minä lähden hänen sijastaan.

-- Hyvin puhuttu, majuri huomautti. -- Mutta miksi juuri te, Paganel?

-- Eikö siis meitä lasketakaan mukaan? huudahtivat Mulrady ja Wilson.

-- Ja luuletteko te, MacNabbs jatkoi, -- että minä pelkään kolmensadan
kilometrin matkaa hevosen selässä?

-- Ystäväni, Glenarvan sanoi, -- arpa ratkaiskoon, kenen meistä on
lähdettävä Melbourneen. Paganel, kirjoittakaa meidän nimemme...

-- Ei ainakaan teidän, mylord, John Mangles sanoi.

-- Ja miksei? Glenarvan kysyi.

-- Kuinka voisitte erota lady Helenasta, eikä haavannekaan vielä ole
ummessa!

-- Glenarvan, Paganel sanoi, -- te ette voi jättää retkikuntaa.

-- Ei, majuri vahvisti. -- Teidän paikkanne on täällä, Edward, teidän
ei sovi lähteä.

-- Retki on vaarallinen, Glenarvan vastasi, -- enkä minä luovuta
osuuttani muille. Kirjoittakaa, Paganel, minun nimeni toverieni nimien
joukkoon, ja suokoon taivas, että se avataan ensimmäisenä.

Tähän tahtoon oli taipuminen. Glenarvanin nimi kirjoitettiin muiden
joukkoon. Ryhdyttiin vetämään, ja arpa osui Mulradyyn. Uljas matruusi
hurrasi mielihyvästä.

-- Mylord, minä olen valmis lähtemään, hän sanoi.

Glenarvan puristi Mulradyn kättä. Sitten hän palasi vankkurien luo
jättäen majurille ja John Manglesille leirin vartioinnin.

Lady Helenalle ilmoitettiin heti, että oli päätetty lähettää sananviejä
Melbourneen ja kenet arpa siihen oli määrännyt. Hän lausui Mulradylle
sanoja, jotka syöpyivät uljaan matruusin sydämeen. Tiedettiin, että hän
oli urhea, älykäs, voimakas, uupumaton, eikä arpa olisikaan voinut
tehdä parempaa valintaa.

Mulradyn lähtö määrättiin kello kahdeksaksi, illan lyhyen hämärän
jälkeen. Wilson otti varustaakseen hevosen. Hän päätti vaihtaa sen
kengän, joka sillä oli vasemmassa takajalassa, ja panna sijalle yhden
yöllä kuolleiden hevosten kengistä. Rosvot eivät silloin voisi
tunnistaa Mulradyn jälkiä ja seurata häntä, sillä heillä ei ollut
hevosia.

Wilsonin ollessa näissä puuhissa, Glenarvan valmisti Tom Austinille
lähetettävää kirjettä; mutta hänen haavoitettu olkansa häiritsi häntä,
ja hän pyysi Paganelia kirjoittamaan puolestaan. Tiedemies oli vaipunut
miettimään jotakin eikä näyttänyt huomaavan, mitä hänen ympärillään
tapahtui. Täytyy tunnustaa, että Paganel keskellä tätä peräkkäisten
onnettomuuksien sarjaa mietti vain väärintulkittua asiakirjaa. Hän
käänteli sanoja löytääkseen niistä uuden ajatuksen ja oli syventynyt
tulkinnan onkaloihin.

Niinpä hän ei kuullut Glenarvanin pyyntöä, vaan se täytyi uudistaa.

-- Jaha, hyvä on, Paganel vastasi, -- minä olen valmis. Ja vielä
puhuessaan Paganel otti konemaisesti muistikirjansa esiin. Repäisi
siitä puhtaan lehden ja asettui kynä kädessä kirjoittamaan. Glenarvan
alkoi sanella seuraavia ohjeita:

-- Käsky Tom Austinille lähteä merelle viipymättä ja tuoda _Duncan_...

Paganel kirjoitti viime mainitun sanan, kun hänen katseensa sattumalta
osui Australian ja Uuden Seelannin Uutiset lehden numeroon, joka oli
pudonnut maahan. Lehti oli niin taitettu, että sen nimestä näkyi vain
kaksi viimeistä tavua. Paganelin kynä pysähtyi, ja hän näytti kokonaan
unohtaneen Glenarvanin, kirjeen ja sanelun.

-- No, Paganel? Glenarvan kysyi.

-- Ah! maantieteilijä huudahti.

-- Mikä teidän on? majuri kysyi.

-- Ei mikään, ei mikään! Paganel vastasi.

Sitten hän mutisi matalammalla äänellä: -- _Aland, aland, aland!_

Hän oli noussut pystyyn ja siepannut sanomalehden. Hän puristi sitä
koettaen pidättää sanoja, jotka pyrkivät hänen huulilleen. Lady Helena,
Mary, Robert ja Glenarvan katselivat häntä ymmärtämättä mitään tästä
selittämättömästä kohtauksesta.

Paganel näytti äkkiä tulleen hulluksi. Mutta tätä kiihtymystä ei
kestänyt kauan. Hän tyyntyi vähitellen; ilo, joka loisti hänen
katseestaan, sammui; hän istui paikalleen ja sanoi tyynellä äänellä:

-- Olen käytettävissänne, mylord, milloin tahdotte. Glenarvan ryhtyi
jatkamaan kirjeen sanelua, joka tuli lopullisesti tähän muotoon:

-- Käsky Tom Austinille lähteä merelle viipymättä ja tuoda _Duncan_ 37.
leveysasteelle Australian itärannikolle...

-- Australianko? Paganel kysyi. -- Niinpä niin, Australian!

Sitten hän lopetti kirjeen ja ojensi sen Glenarvanin
allekirjoitettavaksi. Tämä, jota veres haava häiritsi, suoritti tämän
muodollisuuden niin hyvin kuin taisi. Kirje suljettiin ja sinetöitiin.
Paganel, jonka käsi vielä vapisi liikutuksesta, kirjoitti seuraavan
osoitteen:

        Tom Austin,
    _Duncanin_ perämies,
        Melbourne.

Sitten hän lähti vankkureista levitellen käsiään ja toistellen näitä
käsittämättömiä sanoja: -- Aland! Aland! Zealand!_



NELJÄN PÄIVÄN TUSKA.


Loppupäivä kului mitään erikoista tapahtumatta. Mulradyn
lähtövalmistelut suoritettiin loppuun. Uljas matruusi oli onnellinen
voidessaan tällä tavoin osoittaa uskollisuuttaan lordi Glenarvanille.

Paganel oli jälleen tyyntynyt ja muuttunut entisekseen. Hänen katseensa
osoitti tosin vielä, että jokin asia askarrutti häntä ankarasti, mutta
hän näytti päättäneen pitää sen salassa. Hänellä oli epäilemättä
pätevät syyt menettelyynsä, sillä majuri kuuli hänen toistelevan näitä
sanoja, kuin itsensä kanssa kamppaillen:

-- Ei, ei! He eivät uskoisi minua! Ja mitä se muuten hyödyttäisi? On
liian myöhäistä!

Tehtyään tämän päätöksen hän ryhtyi antamaan Mulradylle tarpeellisia
ohjeita Melbournen matkaa varten ja piirsi hänelle matkareitin aivan
kuin hänellä olisi ollut kartta silmiensä edessä. Kaikki ruokoaavikon
polut yhtyivät Lucknowin tiehen. Kuljettuaan suoraan etelään rannikolle
saakka tämä tie teki jyrkän käänteen Melbournea kohti. Piti yhä vain
ratsastaa sitä pitkin eikä yrittää oikaista tuntemattomien seutujen
halki.

Mikään ei siis ollut yksinkertaisempaa. Mulrady ei voinut eksyä.

Mitä vaaroihin tuli, niitä ei ollut enää muutamien kilometrien päässä
leiriltä, jonka lähettyvillä Ben Joycen joukkoineen täytyi piileskellä.
Päästyään heidän ohitseen Mulrady lupasi ripeästi jättää rosvot
jälkeensä ja suorittaa tärkeän tehtävänsä hyvään loppuun.

Kello kuusi syötiin yhteinen ateria. Oli rankkasade. Teltta ei antanut
riittävää suojaa, ja kaikki olivat kiivenneet vankkureihin. Se oli
muuten turvallinen paikka. Savi piti sitä lujasti kiinni maassa, johon
se oli juuttunut kuin linna perustalleen. Asevarastoa oli seitsemän
pyssyä ja seitsemän revolveria, ja linna saattoi kestää pitkän
piirityksen, sillä ampumavaroja tai elintarvikkeita ei puuttunut.
Kuuden päivän kuluttua ankkuroisi _Duncan_ Twofold-lahteen.
Kaksikymmentäneljä tuntia myöhemmin saapuisi sen miehistö Snowyn
toiselle rannalle, ja ellei joen yli vielä pääsisi, rosvojen ainakin
olisi pakko peräytyä suurempien voimien tieltä. Mutta ennen kaikkea
Mulradyn täytyi onnistua vaarallisessa yrityksessään.

Kello kahdeksan oli tullut hyvin pimeä. Oli lähdön hetki. Hevonen
tuotiin esiin. Sen jalkoihin oli varovaisuuden vuoksi kääritty
liinakangasta, ettei askeleita kuuluisi. Hevonen näytti väsyneeltä, ja
kuitenkin kaikkien menestys riippui sen jalkojen varmuudesta ja
voimasta.

Majuri neuvoi Mulradya säästämään sitä heti kun hän oli rosvojen
ulottumattomissa. Parempi oli kulkea hiukan hitaammin, mutta päästä
varmasti perille.

John Mangles antoi matruusilleen revolverin, jonka oli erittäin
huolellisesti ladannut. Se oli pelottava ase miehen kädessä, joka ei
vapise, sillä kuusi muutamassa sekunnissa ammuttua laukausta aukaisi
helposti pahantekijöiden tukkiman tien.

Mulrady nousi satulaan.

-- Tässä on kirje, jonka annat Tom Austinille, Glenarvan sanoi hänelle.
-- Hän ei saa hukata tuntiakaan. Lähteköön Twofold-lahteen, ja ellei
hän tapaa meitä siellä, jos näet emme ole päässeet Snowyn yli, tulkoon
viipymättä meidän luoksemme. Lähde nyt, kunnon poikani, ja Jumala sinua
suojelkoon!

Glenarvan, lady Helena, Mary Grant, kaikki puristivat Mulradyn kättä.
Tämä lähtö pimeässä ja sateisessa yössä vaaralliselle retkelle erämaan
tuntemattomien äärettömyyksien halki olisi vaikuttanut vähemmän
karaistuun mieleen kuin Mulradyn.

-- Hyvästi, mylord, hän sanoi tyynellä äänellä ja katosi pian
metsänreunaa kulkevaa polkua pitkin.

Tällä hetkellä kävi rajuilma kahta ankarammaksi. Kumipuiden korkeat
oksat kalisivat pimeässä kolealla äänellä. Saattoi kuulla kuivien
oksien putoilevan märkään maahan. Moni jättiläispuu, joka oli
elinvoimaton, mutta oli tähän saakka pysynyt pystyssä, kaatui näissä
myrskyvihureissa. Tuuli vonkui puiden natinaa äänekkäämmin ja sekoitti
kauheat huokauksensa Snowyn kohinaan. Suuret pilvet, joita se ajoi
itäänpäin, painuivat maahan saakka kuin usvariekaleet. Synkkä pimeys
lisäsi vielä yön kamaluutta.

Mulradyn lähdettyä retkeläiset kömpivät vankkureihin. Lady Helena ja
Mary Grant, Glenarvan ja Paganel olivat etummaisessa osastossa, joka
oli tiiviisti suljettu. Toisessa olivat Olbinett, Wilson ja Robert
saaneet riittävän suojapaikan. Majuri ja John Mangles pitivät vartiota
ulkona.

Se oli välttämätön varotoimi, sillä rosvojen hyökkäys oli helppo ja
siis mahdollinen.

Molemmat uskolliset vartijat suorittivat siis vartiopalvelustaan ja
kestivät filosofisen tyynesti ne viimat, joilla yö pieksi heidän
kasvojansa. He koettivat nähdä salahyökkäyksille otollisen pimeyden
läpi, sillä korva ei voinut erottaa mitään myrskyn pauhinan, tuulen
vinkunan, oksien rätinän, puiden runkojen kaatumisen ja ryöppyävän
veden kohinan vuoksi.

Silloin tällöin sattui kuitenkin tyynempiä hetkiä. Tuuli vaikeni kuin
henkeä vetääkseen. Snowy yksin kohisi liikkumattomien kaislojen ja
synkän kumipuumetsän välissä. Hiljaisuus tuntui näinä tyyninä hetkinä
syvemmältä. Majuri ja John Mangles kuuntelivat silloin tarkkaavasti.

Erään tällaisen keskeytyksen aikana kuului kimeä vihellys. John Mangles
riensi majurin luo.

-- Kuulitteko? hän kysyi tältä.

-- Kuulin, MacNabbs sanoi. -- Oliko se ihminen vai eläin?

-- Ihminen, John Mangles vastasi.

Sitten molemmat kuuntelivat. Äkkiä kuului selittämätön vihellys
uudelleen, ja siihen oli vastauksena jotakin laukauksen tapaista, mutta
kovin epäselvästi, sillä myrsky pauhasi silloin uudella raivolla.
MacNabbs ja John Mangles eivät kuulleet toistensa puhetta. He menivät
vankkurien taakse tuulensuojaan.

Tällä hetkellä avautui vankkurien nahkakuomu, ja Glenarvan tuli
molempien kumppaniensa luokse. Hän oli kuullut samoin kuin hekin tuon
kauhean vihellyksen ja pamahduksen, jonka kaiku oli tuntunut vaunujen
kuomussa.

-- Millä suunnalla? hän kysyi.

-- Tuolla, John sanoi osoittaen pimeää polkua siellä päin, minne
Mulrady oli mennyt.

-- Kuinka kaukana?

-- Tuuli kantoi, John Mangles vastasi. -- Sen täytyi tulla ainakin
kilometrin päästä.

-- Lähtekäämme, Glenarvan sanoi heittäen pyssyn olalleen.

-- Ei lähdetä, majuri vastasi. -- Se on ansa, jolla meitä houkutellaan
pois vankkurien luota.

-- Entä jos Mulrady on kaatunut roistojen luodeista, Glenarvan sanoi
tarttuen MacNabbsin käteen.

-- Sen saamme tietää huomenna, majuri vastasi kylmästi päätettyään
estää Glenarvania tekemästä hyödytöntä virhettä.

-- Te ette saa lähteä leiristä, mylord, John sanoi, -- minä menen
yksin.

-- Ettekä mene, MacNabbs sanoi tarmokkaasti. -- Tahdotteko siis, että
meidät tapetaan yksitellen, heikennetään voimiamme, kunnes olemme
noiden roistojen armoilla? Jos Mulrady on joutunut heidän uhrikseen,
sellaista onnettomuutta emme saa lisätä toisella. Mulrady on lähtenyt
arvan määräämänä. Jos arpa olisi osunut minuun hänen sijastaan, niin
olisin lähtenyt kuten hänkin, mutta en olisi pyytänyt enkä odottanut
mitään apua.

Estettyään Glenarvania ja John Manglesia majuri oli kaikin puolin
oikeassa. Olisi ollut mieletöntä ja lisäksi hyödytöntä kiirehtiä
matruusin luo, juosta tässä pimeässä yössä piileksivien rosvojen eteen.
Glenarvanin pienessä joukossa ei ollut niin monta miestä, että niitä
olisi voitu vielä uhrata.

Glenarvan ei kuitenkaan näyttänyt haluavan hyväksyä näitä syitä. Hän
puristi asettaan. Hän asteli edestakaisin vankkurien ympäri kuunnellen
parhaansa mukaan. Hän koetti läpäistä katseellaan tämän kauhean
pimeyden. Häntä kidutti ajatus, että yhteen hänen mieheensä oli
sattunut tappava luoti, että mies oli avuton ja huusi turhaan niitä,
joiden vuoksi hän oli uhrautunut. MacNabbs ei tiennyt onnistuisiko
hänen estää Glenarvania vai aikoiko tämä hyvän sydämensä kannustamana
heittäytyä Ben Joycen luotien eteen.

-- Edward, hän sanoi, -- rauhoittukaa. Kuulkaa ystävän puhetta.
Ajatelkaa lady Helenaa, Mary Grantia, kaikkia, jotka jäävät tänne! Ja
minne te sitten aiotte mennä? Mistä löytäisitte Mulradyn? Hänen
kimppuunsa on hyökätty ehkä kilometrin päässä täältä. Missäpäin? Mitä
polkua menette?

Tällä hetkellä ja kuin vastaukseksi majurin puheeseen kuului
epätoivoinen huuto.

-- Kuunnelkaa! Glenarvan sanoi.

Huuto kuului samalta suunnalta, missä laukaus oli pamahtanut, alle
puolen kilometrin päästä. Glenarvan työnsi MacNabbsin luotaan ja oli jo
menossa pitkin polkua, kun noin kolmensadan askelen päässä vankkureista
kuului uusi huuto:

-- Apuun, apuun!

Se oli valittava ja epätoivoinen ääni. John Mangles ja majuri riensivät
sitä kohti.

Muutaman hetken kuluttua he huomasivat pensaikon laidassa ihmisolennon,
joka ryömi eteenpäin ja huokaili valittavasti.

Se oli haavoittunut Mulrady, kuoleman kielissä, ja kun hänen
kumppaninsa nostivat hänet maasta, he tunsivat kätensä kastuvan
verestä.

Satoi kahta kauheammin, ja tuuli ulvoi kuivien puiden oksissa. Keskellä
rajuilman puuskia Glenarvan, majuri ja John Mangles kantoivat Mulradya.

Heidän saapuessaan nousivat kaikki. Paganel, Robert, Wilson,
Olbinett lähtivät vankkureista, ja lady Helena luovutti huoneensa
Mulrady-paralle. Majuri riisui matruusin takin, joka tihkui verta ja
vettä. Hän paljasti haavan. Onneton oli saanut oikeaan kylkeensä
tikariniskun.

MacNabbs sitoi hänet huolellisesti. Hän ei osannut sanoa, oliko ase
vioittanut tärkeitä elimiä. Haavasta pulppusi helakanpunainen ja
epätasainen verivirta; haavoittuneen kalpeus ja voimattomuus todisti,
että häneen oli pahasti sattunut.

Majuri pani haavan päälle, jonka hän ensin pesi raikkaalla vedellä,
suuren taulapalasen, sitten pehmeätä liinanöyhtää ja kiinnitti ne
siteellä. Hän sai verenvuodon tyrehtymään. Mulrady pantiin lepäämään
haavakylki ylöspäin, pää ja rinta korkealla, ja lady Helena sai hänet
juomaan muutamia kulauksia vettä.

Neljännestunnin kuluttua siihen saakka alallaan maannut haavoittunut
liikahti. Hän raotti silmiään. Hänen huulensa mutisivat hajanaisia
sanoja, ja pannessaan korvansa lähelle hänen suutaan majuri kuuli hänen
toistavan:

-- Mylord ... kirje ... Ben Joyce...

Majuri toisti nämä sanat ja katsoi kumppaneihinsa. Mitä Mulrady halusi
sanoa? Ben Joyce oli hyökännyt matruusin kimppuun, mutta minkä vuoksi?
Pelkästään pysähdyttääkseen hänet, estääkseen häntä saapumasta
_Duncanille?_ Tuo kirje...

Glenarvan tutki Mulradyn taskut. Tom Austinille osoitettua kirjettä ei
enää ollut niissä!

Yö kului tuskallisessa levottomuudessa. Pelättiin joka hetki, että
haavoittunut kuolisi. Hän oli ankarassa kuumeessa. Lady Helena ja Mary
Grant pysyivät hänen luonaan uskollisina hoitajina. Milloinkaan
potilasta ei ole hoidettu huolellisemmin eikä sääliväisemmin käsin.

Päivä koitti. Sade oli lakannut. Suuria pilviä vyöryi vielä taivaan
syvyyksissä. Maa oli täynnä katkenneita oksia. Vesiryöppyjen liottama
savi oli vajottanut vielä lisää. Vankkureihin pääsy kävi hankalaksi,
mutta ne eivät voineet upota enää syvemmälle.

John Mangles, Paganel ja Glenarvan lähtivät päivänkoitteessa
tiedusteluretkelle leirin ympäristöön. He astelivat pitkin polkua,
jossa vielä näkyi veripilkkuja. Ben Joycesta ja hänen joukostaan ei
näkynyt jälkeäkään. He etenivät sinne asti, missä hyökkäys oli
tapahtunut. Siellä lojui maassa kaksi Mulradyn luotien kaatamaa miestä.
Toinen oli Black Pointin seppä. Hänen kuoleman kouristamat kasvonsa
olivat kauhistuttavat.

Glenarvan ei jatkanut tiedusteluaan kauemmaksi. Varovaisuus kielsi
menemästä kovin pitkälle. Hän palasi siis vankkurien luo syvästi
huolissaan vaikeasta tilanteesta.

-- Toisen sanansaattajan lähettämistä Melbourneen ei voi ajatella, hän
sanoi.

-- Täytyy kuitenkin uskaltaa, mylord, John Mangles vastasi, -- ja minä
yritän päästä läpi, vaikka se ei matruusilleni onnistunut.

-- Ei, John. Sinulla ei ole edes hevosta, joka kantaisi sinua
kolmesataa kilometriä.

Mulradyn hevonen, ainoa jäljellä ollut, ei tosiaankaan ollut palannut.
Oliko se kaatunut murhaajien luodeista? Harhailiko se eksyneenä
erämaassa? Olivatko rosvot saaneet sen käsiinsä?

-- Mitä tapahtuneekin, Glenarvan sanoi, -- me emme enää eroa. Odotetaan
viikko tai kaksi, kunnes Snowyn vesi laskee tavalliselle tasolleen. Me
pääsemme lyhyin päivämatkoin silloin Twofold-lahdelle ja lähetämme
varmempaa tietä _Duncanille_ käskyn saapua rannikolle.

-- Se on ainoa keino, Paganel lausui.

-- Niinpä, ystäväni, Glenarvan toisti, -- nyt ei enää erota. Kukaan ei
voi lähteä yksin rosvojen valtaamaan erämaahan. Jumala pelastakoon vain
matruusiparkamme ja suojelkoon meitä itseämme!

Glenarvan oli oikeassa molemmissa asioissa; ensinnäkin kieltämällä
kaikki uhkayritykset ja toiseksi päättämällä odottaa kärsivällisesti
Snowyn rannalla ylitysmahdollisuutta. Hän oli vain noin viidenkymmenen
kilometrin päässä Delegetesta, Uuden Etelä-Walesin ensimmäisestä
rajakaupungista, josta oli saatavissa kulkuneuvoja Twofold-lahdelle.
Sieltä hän sähköttäisi Melbourneen _Duncania_ koskevat ohjeet.

Nämä toimenpiteet olivat viisaita, mutta niihin ryhdyttiin myöhään.
Ellei Glenarvan olisi lähettänyt Mulradya retkelle, mitä onnettomuuksia
olisikaan vältetty, puhumattakaan matruusin murhasta! Leirille
palatessaan hän tapasi toverinsa paremmalla tuulella. He näyttivät
jälleen optimistisilta.

-- Hän voi paremmin! Hän voi paremmin! Robert huusi juosten lordi
Glenarvanin luo.

-- Mulradyko?

-- Niin, Edward, lady Helena vastasi. -- On tapahtunut käänne. Majuri
on rauhallisempi. Matruusimme jää eloon.

-- Missä MacNabbs on?

-- Hänen luonaan. Mulrady on halunnut puhua hänen kanssaan. Heitä ei
saa häiritä.

Tunti sitten oli haavoittunut todella toipunut tajuttomuudestaan, ja
kuume oli laskenut. Heti kun Mulradyn taju ja puhekyky palautui, hän
pyysi tavata Glenarvania tai tämän poissaollessa majuria. Nähdessään
hänen olevan niin heikkona MacNabbs halusi kieltää kaiken keskustelun;
mutta Mulrady oli niin itsepintainen, että majurin täytyi mukautua.

Keskustelua oli kestänyt jo muutaman minuutin, kun Glenarvan palasi.
Täytyi siis vain odottaa MacNabbsin kertomusta.

Pian avautuikin vankkurien kuomu, ja majuri ilmestyi esiin. Hän tuli
ystäviensä luo kumipuun juurelle, mihin teltta oli pystytetty. Hänen
tavallisesti niin tyynet kasvonsa osoittivat hänen ajattelevan
ankarasti. Kun hänen katseensa sattuivat lady Helenaan ja nuoreen
neitoon, niistä näkyi säälivää surua.

Glenarvan tiedusteli, miten asianlaita oli, ja majuri kertoi seuraavaa:

Lähdettyään leiriltä Mulrady oli ratsastanut Paganelin neuvomaa polkua.
Hän kulki niin nopeasti kuin yön pimeys salli. Arvionsa mukaan hän oli
päässyt kolme kilometriä, kun joukko miehiä -- hänen luullakseen viisi
-- juoksi hänen hevosensa eteen. Hevonen kavahti pystyyn. Mulrady
tempasi revolverinsa ja ampui. Hänestä näytti, että kaksi rosvoista
kaatui. Laukausten valossa hän tunsi Ben Joycen. Mutta siinä olikin
kaikki. Hän ei ehtinyt ampua asettaan tyhjäksi. Ankara isku osui
oikeaan kylkeen ja hän putosi maahan.

Hän ei kuitenkaan vielä ollut menettänyt tajuntaansa. Murhamiehet
luulivat hänen kuolleen. Hän tunsi, että hänen taskujaan kopeloitiin.
Sitten joku sanoi: -- Minulla on se kirje. -- Anna tänne, Ben Joyce
vastasi, -- ja nyt on _Duncan_ meidän!

Tällä kohtaa MacNabbsin kertomusta Glenarvan ei voinut olla
huudahtamatta.

MacNabbs kertoi edelleen:

-- Ottakaa te muut hevonen kiinni! Ben Joyce jatkoi. -- Kahden päivän
kuluttua olen _Duncanin_ kannella, kuuden Twofold-lahdella. Siellä on
sovittu paikka. Mylordin joukko on silloin vielä kiinni Snowyn soissa.
Menkää joen yli Kemple-pierin siltaa myöten aina rannikolle asti ja
odottakaa minua. Minä keksin kyllä keinon saada teidät laivalle. Niin
pian kuin sen miehistö on meressä, me hallitsemme _Duncanin_ omistajina
Intian valtamereltä. -- Eläköön Ben Joyce! huusivat rosvot. Mulradyn
hevonen tuotiin paikalle, Joyce lähti nelistämään Lucknowin tietä, ja
hänen miehensä kääntyivät kaakkoon Snowy-joelle. Vaikka Mulrady oli
pahoin haavoittunut, hänellä oli voimaa ryömiä kolmensadan askelen
päähän leiristä, missä tapasimme hänet melkein kuolleena. Siinä
Mulradyn kertomus. Te ymmärrätte nyt, minkä vuoksi uljas matruusi
tahtoi välttämättä puhua.

Nämä tiedot pelästyttivät Glenarvanin ja hänen kumppaninsa.

-- Merirosvoja! Merirosvoja! Glenarvan huudahti. -- Minun miehistöni
murhataan! _Duncan_ noiden rosvojen käsissä!

-- Niin, sillä Ben Joyce yllättää laivan, majuri vastasi, -- ja
silloin...

-- Hyvä on! Meidän on ehdittävä rannikolle ennen noita roistoja!
Paganel sanoi.

-- Kuinka pääsemme Snowyn yli? Wilson kysyi.

-- Samoin kuin hekin, Glenarvan vastasi. -- He menevät Kemple-pierin
siltaa myöten, samoin mekin.

-- Entä Mulrady, kuinka hänen käy? lady Helena kysyi.

-- Hänet kannetaan. Vuorotellen. Voinko jättää miehistöni
puolustautumatta Ben Joycen joukon valtaan?

Snowyn ylitys Kemple-pierin siltaa myöten oli mahdollinen, mutta
arveluttava. Rosvot saattoivat asettua sillalle sitä puolustamaan.
Heitä olisi ainakin kolmekymmentä seitsemää vastaan! Mutta on olemassa
hetkiä, jolloin ei käy laskeminen lukumäärää, vaan on joka tapauksessa
mentävä eteenpäin.

-- Mylord, sanoi silloin John Mangles, -- ennen kuin panemme kaiken
viimeisen kortin varaan, ennen kuin lähdemme siltaa kohti, on paras
mennä tutkimaan se. Minä otan sen tehdäkseni.

-- Minä tulen mukaan, John, Paganel lausui.

Esitys hyväksyttiin, ja John Mangles ja Paganel valmistautuivat
lähtemään heti. Heidän piti edetä pitkin Snowyn rantaa siihen saakka,
missä tulisivat Ben Joycen ilmoittamalle paikalle, ja ennen kaikkea
välttää näyttäytymästä rosvoille, joita epäilemättä liikkui rannalla.

Elintarvikkein varustettuina ja hyvin aseistettuina lähtivät rohkeat
miehet retkelle ja katosivat pian rannan korkeiden kaislojen sekaan.

Heitä odotettiin koko päivä. Iltaan mennessä he eivät vielä olleet
palanneet. Alettiin pelätä pahinta.

Vihdoin kello yhdentoista seuduilla Wilson ilmoitti heidän palaavan.
Paganel ja John Mangles olivat aivan näännyksissä kuudentoista
kilometrin vaelluksesta.

-- Silta? Onko sitä? Glenarvan kysyi rientäen heitä vastaan.

-- On, liaanisilta, John Mangles sanoi. -- Rosvot ovat siitä tosiaan
menneet yli. Mutta...

-- Mutta...? Glenarvan kysyi aavistaen uutta onnettomuutta.

-- He ovat polttaneet sillan perässään! Paganel vastasi.



EDEN.


Nyt ei ollut epätoivon, vaan toiminnan aika. Kun Kemple-pierin silta
oli hävitetty, täytyi päästä Snowy-joen yli millä muulla keinolla
tahansa ja ehtiä ennen Ben Joycen joukkoa Twofold-lahden rannalle.
Niinpä aikaa ei tuhlattukaan turhiin puheisiin, vaan seuraavana eli 16.
päivänä tammikuuta lähtivät John Mangles ja Glenarvan tutkimaan jokea
valmistellakseen ylitystä.

Sateen paisuttama kuohuva vesi ei laskenut. Se kohisi hirveänä koskena.
Sen uhmaaminen oli syöksymistä kuoleman kitaan. Glenarvan seisoi
liikkumatta, käsivarret ristissä, pää painuneena.

-- Tahdotteko, että koetan päästä toiselle rannalle uimalla? John
Mangles kysyi.

-- En, John, Glenarvan vastasi pidättäen kädellään rohkeata nuorta
miestä, -- odottakaamme!

Ja molemmat palasivat leirille. Päivä kului suuressa levottomuudessa.
Kymmenen kertaa Glenarvan kävi uudelleen Snowyn rannalla. Hän koetti
keksiä jotakin rohkeata keinoa päästä virran yli. Mutta turhaan. Jos
sen uomassa olisi virrannut sulaa laavaa, ei ylimeno olisi ollut
mahdottomampi.

Näiden pitkien hukkaan menneiden tuntien aikana lady Helena hoiti
majurin neuvojen mukaan Mulradya mitä huolellisemmin. Matruusi tunsi
virkoavansa elämään. MacNabbs vakuutti, että mikään tärkeä elin ei
ollut vioittunut. Suuri verenvuoto riitti selittämään potilaan
heikkouden. Niinpä kun verenvuoto oli tyrehtynyt ja haava sidottu,
tarvittiin vain aikaa ja lepoa hänen täydelliseksi paranemisekseen.
Lady Helena oli vaatinut, että sairas edelleen makaisi vankkurien
ensimmäisessä osastossa. Mulrady oli siitä melkein häpeissään. Hänen
suurin huolensa oli ajatus, että hänen tilansa saattaisi viivästyttää
Glenarvania, ja hänelle täytyi luvata, että hänet jätettäisiin leiriin
Wilsonin hoitoon, jos Snowyn ylitys kävisi mahdolliseksi.

Paha kyllä, tämä ylimeno ei ollut mahdollista sinä eikä seuraavana,
tammikuun 17. päivänä. Se sai Glenarvanin epätoivoiseksi. Lady
Helena ja majuri yrittivät turhaan rauhoittaa häntä, kehottaa
kärsivällisyyteen. Kärsivällisyyteen, kun ehkä tällä hetkellä Ben Joyce
saapuisi laivan kannelle, kun _Duncan_ nosti ankkurinsa ja lisäsi
höyryä rientääkseen tälle turmionrannalle ja joka hetki toi sitä
lähemmäksi tuhoa!

John Mangles tunsi sydämessään samaa tuskaa kuin Glenarvan. Niinpä
haluten kaikin mokomin ylittää virta hän rakensi kanootin
australialaisten malliin suurista kumipuunkuoren palasista. Nämä perin
kevyet liuskat oli sidottu yhteen puuvanteilla; siitä tuli kovin hauras
vene.

Kapteeni ja matruusi koettivat tätä kanoottia seuraavan päivän
kuluessa. He tekivät kaikki, mitä notkeus, voima, taito ja rohkeus voi.
Mutta heti kun he olivat joutuneet virtaan, alus kaatui, ja he olivat
vähällä saada maksaa hengellään uskaliaan yrityksensä. Vene katosi
virran pyörteisiin. John Mangles ja Wilson eivät olleet ehtineet kulkea
edes reilua kymmentä metriä sateen ja sulaneen lumen paisuttamassa
virrassa, jonka leveys nyt oli yli puolitoista kilometriä.

Samoin kuluivat 19. ja 20. päivä tammikuuta, eikä tilanne muuttunut.
Majuri ja Glenarvan tekivät pitkiä matkoja joen rantaa ylöspäin
löytämättä kahlaamoa. Kaikkialla sama tulviva virta, sama kuohuva
koski. Australian alppien koko etelärinteen vesimäärät kerääntyivät
tähän ainoaan uomaan.

_Duncanin_ pelastamisen toivosta täytyi luopua. Viisi päivää oli
kulunut Ben Joycen lähdöstä. Laiva oli luultavasti tällä hetkellä
rannikolla ja rosvojen käsissä!

Nykyinen tilanne ei kuitenkaan voinut kestää kauan. Satunnaiset tulvat
menevät pian ohi juuri ankaruutensa vuoksi. Aamulla 21. päivänä
tammikuuta totesikin Paganel, että vedenkorkeus alkoi vähetä. Hän
ilmoitti havaintonsa Glenarvanille.

-- Mitä väliä sillä nyt on? Glenarvan vastasi. -- Se on liian
myöhäistä.

-- Mutta silti emme voi jäädä tänne, majuri huomautti.

-- Tosiaan, John Mangles sanoi. -- Huomenna ehkä ylitys on jo
mahdollinen.

-- Entä pelastaako se onnettoman miehistöni? Glenarvan huudahti.

-- Kuunnelkaa, mylord, John Mangles vastasi. -- Minä tunnen Tom
Austinin. Hänen on ollut määrä täyttää teidän käskynne ja lähteä niin
pian kuin mahdollista. Mutta kuka tietää, oliko _Duncan_ valmis, oliko
sen vauriot korjattu Ben Joycen saapuessa Melbourneen? Entä jos laiva
ei ole voinut lähteä merelle, jos on tapahtunut päivän, kahden
myöhästyminen?

-- Sinä olet oikeasssa, John! Glenarvan vastasi. -- Täytyy päästä
Twofold-lahdelle. Me olemme vain viidenkymmenen kilometrin päässä
Delegetestä!

-- Aivan, Paganel sanoi, -- ja sieltä saamme nopeita kulkuneuvoja. Kuka
tietää, emmekö ehdi ajoissa ehkäisemään onnettomuuden?

-- Lähdetään! Glenarvan huudahti.

John Mangles ja Wilson ryhtyivät heti rakentamaan suurta lauttaa.
Kokemus oli osoittanut, että kaarnan palat eivät voineet kestää virran
voimaa. John kaatoi siis kumipuita, joista rakennettiin kömpelö, mutta
tukeva lautta. Se oli pitkällinen työ, ja päivä kului, ennen kuin se
saatiin valmiiksi. Lautta valmistui vasta seuraavana päivänä.

Silloin oli Snowyn vesi tuntuvasti laskenut. Koski oli muuttunut
virraksi, mutta kuitenkin vuolaaksi. Mutta suuntaamalla viistoon, sitä
määrätyissä rajoissa apuna käyttäen toivoi John päästävän toiselle
rannalle.

Kello puoli yksi mentiin lautalle ja kukin otti mukaansa
elintarvikkeita kahdeksi päiväksi. Jäännös samoin kuin vankkurit ja
teltta jätettiin. Mulrady oli niin voimistunut, että hänet voitiin
siirtää; hänen paranemisensa edistyi nopeasti.

Kello yhden aikaan oli kukin paikallaan lautalla, joka oli sidottu
kiinni rantaan. John Mangles oli järjestänyt aluksen oikealle puolelle
Wilsonin hoidettavaksi jonkinlaisen airontapaisen, jonka oli määrä
pitää lautan pois virrasta, ja hillitä sen ajelehtimista. Itse seisoi
hän perässä arvellen voivansa ohjata ison perämelan avulla. Lady Helena
ja Mary Grant olivat lautan keskellä Mulradyn luona, Glenarvan, majuri,
Paganel ja Robert heidän ympärillään valmiina auttamaan.

-- Onko selvä, Wilson? John Mangles kysyi matruusiltaan.

-- On, kapteeni, Wilson vastasi tarttuen airoonsa voimakkaalla kädellä.

-- Ole varuillasi ja pidä meidät pois virrasta.

John Mangles irrotti lautan ja survaisi sen Snowyn aalloille. Kaikki
sujui hyvin noin parisenkymmentä metriä. Wilson yritti estää lauttaa
joutumasta virtaan. Mutta pian olivat pyörteet temmanneet lautan, joka
kääntyi ympäri airon tai peräsimen voimatta pitää sitä oikeassa
suunnassa. Ponnistuksistaan huolimatta Wilson ja John Mangles olivat
heti täysin päinvastaisessa asennossa kuin piti, mikä teki airojen
käyttämisen mahdottomaksi.

Täytyi alistua kohtaloon. Ei ollut mitään keinoa suoristaa lautan
kieppuvaa kulkua. Se pyöri ympäri huimaavaa vauhtia ja meni virran
mukana. John Mangles seisoi kalpeana hampaitaan purren ja katseli
kuohuvaa vettä.

Tällä välin oli lautta saapunut keskelle Snowya. Se oli silloin noin
kilometrin verran alempana lähtökohtaansa. Siellä virta oli tavattoman
väkevä, ja kun se rikkoi pyörteet, lautta hiukan vakavoitui.

John ja Wilson tarttuivat airoihinsa, ja heidän onnistui suunnata
alusta viistoon. Seurauksena oli, että päästiin lähemmäksi vasenta
rantaa. Ei oltu siitä enää kuin vajaan sadan metrin päässä, kun
Wilsonin airo äkkiä katkesi. Lautta, jossa ei enää ollut voimaa, joutui
virran valtaan. John yritti estää sitä melansa katkeamisen uhalla.
Wilson, jonka kädet olivat verillä, riensi auttamaan häntä.

Vihdoin yritys onnistui, ja yli puoli tuntia kestäneen matkan jälkeen
lautta törmäsi jyrkkään rantaan. Tärähdys oli ankara, tukit
irtautuivat, köydet katkesivat, vesi tuli kohisten sisälle. Matkustajat
ehtivät vain tarttua kiinni rannan pensaisiin ja siepata mukaansa
Mulradyn ja puoliksi kastuneet naiset. Lyhyesti sanoen, kaikki
pelastuivat, mutta suurin osa eväitä ja aseet, majurin kivääriä
lukuunottamatta, menivät menojaan lautan rippeiden mukana.

Joen yli oli päästy. Retkikunta oli jokseenkin ilman varusteita
viidenkymmenen kilometrin päässä Delegetestä, keskellä Victorian
maakunnan rajan tuntemattomia erämaita. Siellä ei ole uudisasukkaita
eikä karjankasvattajia, sillä tämä seutu on asumatonta, lukuunottamatta
ehkä julmia ja rosvoilevia varkaita.

Päätettiin viipymättä lähteä eteenpäin. Mulrady huomasi hyvin olevansa
esteenä; hän pyysi saada vaikkapa yksikseen jäädä odottamaan apua
Delegetestä.

Glenarvan ei suostunut. Hän ei voinut ehtiä Delegeteen ennen kolmea
päivää ja rannikolle ennen viittä, siis vasta 26. päivänä tammikuuta.
Ja _Duncan_ oli 16. päivänä lähtenyt Melbournesta. Mitäpä hänelle nyt
merkitsi muutaman tunnin viivytys?

-- Ei, ystäväni, hän sanoi. -- Minä en jätä ketään. Tehkäämme paarit,
ja me kannamme sinua vuoron perään.

Paarit tehtiin kumipuun oksista, ja Mulrady sijoitettiin niihin, tahtoi
tai ei. Glenarvan halusi olla ensimmäisenä kantamassa matruusiansa. Hän
tarttui paareihin yhdestä päästä, Wilson toisesta, ja niin lähdettiin
taivaltamaan.

Mikä surkea näky ja kuinka huonosti olikaan päättynyt tämä niin hyvin
alkanut retki! Ei oltu enää etsimässsä Harry Grantia. Tämä mannermaa,
jossa hän ei ollut eikä koskaan käynytkään, uhkasi tuhota hänen
etsijänsä. Ja kun hänen rohkeat maanmiehensä saapuisivat Australian
rannalle, he eivät tapaisi siellä edes _Duncania_ päästäkseen takaisin
isänmaahansa!

Ensimmäinen päivä marssittiin äänettöminä ja vaivalloisesti. Joka
kymmenes minuutti vaihdettiin paarien kantajia. Kaikki matruusin
toverit alistuivat nurkumatta tähän vaivaan, jota ankara kuumuus vielä
suurensi.

Iltaan mennessä oli päästy ainoastaan kahdeksan kilometriä ja
leiriydyttiin erääseen kumipuulehtoon. Haaksirikosta pelastuneet muonan
jäännökset syötiin ilta-ateriaksi. Tästedes oli luotettava vain majurin
pyssyyn.

Yö oli huono. Alkoi sataa. Aika tuntui pitkältä päivännousuun.
Lähdettiin taas liikkeelle. Majuri ei saanut tilaisuutta ampua
ainoatakaan laukausta. Tämä surkea seutu oli erämaatakin autiompi, kun
ei ollut edes eläimiä.

Onneksi Robert löysi trapinpesän ja siinä kymmenkunta suurta munaa,
jotka Olbinett kypsensi kuumassa tuhkassa. Tämä sekä hiukkanen erään
rotkon pohjalta löydettyä paisuruohoa oli koko aamiainen 22. päivänä
tammikuuta.

Kulku kävi nyt tavattoman hankalaksi. Hietakentillä kasvoi
"spinifexiä", piikkistä ruohoa, jota Melbournessa sanotaan
piikkisiaksi. Se repi vaatteet rikki ja sääret verille. Uljaat naiset
eivät kuitenkaan valittaneet; he kävelivät urheasti esimerkkiä antaen
ja rohkaisten toinen toistaan sanalla tai katseella.

Illalla pysähdyttiin Bulla-Bulla-vuoren juurelle Jungalla-puron
reunalle. Illallinen olisi ollut laiha, ellei MacNabbs olisi vihdoin
saanut ammutuksi suurta rottaa, jonka tieteellinen nimi on "mus
conditor" ja joka on ravintorikas. Olbinett paistoi sen, ja se olisi
maistunut mainettaan vielä paremmalta, jos se olisi ollut lampaan
kokoinen. Piti kuitenkin tyytyä. Se kalvettiin luita myöten.

Tammikuun 23. päivänä retkeilijät lähtivät taipaleelle väsyneinä, mutta
yhä tarmokkaina. Kierrettyään vuorenjuuren he vaelsivat pitkien
kenttien yli, joiden ruoho tuntui olevan valaskalanpartaa, sotkuista
piikkivyyhteä, teräväpiikkistä ryteikköä, missä tietä täytyi raivata
milloin kirveellä, milloin tulella.

Tänä aamuna ei ollut puhettakaan aamiaisesta. Ei mikään voinut olla
hedelmättömämpää kuin tämä kvartsiliuskeita täynnä oleva seutu. Nälän
ohella myös jano alkoi vaivata ankarasti, ja polttava kuumuus lisäsi
sen tuskaa. Glenarvan seurueineen ei päässyt etenemään kilometriäkään
tunnissa; ja jos tätä veden ja ravinnon puutetta jatkuisi iltaan, he
kaatuisivat kesken matkan enää nousematta.

Mutta kun ihmiseltä puuttuu kaikki, kun hän katsoo olevansa täysin
avuton, kun hän ajattelee hetkensä tulleen, silloin ilmestyy
kaitselmuksen käsi.

Juotavaa tarjosivat kannukasvit, mainiota nestettä täynnä olevat
pikarintapaiset, joita riippui korallimaisten pensaiden oksilla. Kaikki
virkistivät itseään ja tunsivat elpyvänsä.

Ruoka oli samaa, joka elättää alkuasukkaita, kun riistaa, hyönteisiä ja
käärmeitä ei ole. Paganel löysi erään puron kuivuneesta uomasta kasvin,
jonka erinomaisia ominaisuuksia muuan hänen toverinsa
Maantieteellisessä seurassa oli hänelle usein kuvannut.

Se oli "nardu", marsileaceae-heimoon kuuluva salasiittiö, sama, joka
pitensi Burken ja Kingin elämää sisämaan autiomailla. Sen apilaa
muistuttavien lehtien alla oli kuivia itiöitä. Nämä pavun kokoiset
itiöt rikottiin kahden kiven välissä, ja niistä saatiin jonkinlaista
jauhoa. Siitä tehtiin karheata leipää, joka tyynnytti nälän tuskan.
Olbinett keräsi sitä ison joukon, joten ravinto oli turvattu useaksi
päiväksi.

Seuraavana eli 24. päivänä Mulrady käveli osan matkaa itse. Hänen
haavansa oli kokonaan arpeutunut. Delegeten kaupunki oli vain
kuudentoista kilometrin päässä, ja illalla leiriydyttiin 149°
pituusasteen kohdalla Uuden Etelä-Walesin rajalla.

Jo muutaman tunnin oli satanut läpitunkevaa vihmasadetta. Ei olisi
ollut mitään suojaa, ellei John Mangles olisi sattumalta löytänyt
hyljättyä ja heikkokuntoista halonhakkaajahökkeliä. Täytyi siis tyytyä
tähän kurjaan, oksista ja oljista tehtyyn kojuun. Wilson halusi
sytyttää tulen paistaakseen narduleipää ja keräsi maasta kuivia risuja.
Mutta kun ne piti sytyttää, se ei onnistunut. Niiden sisältämä suuri
alunamäärä teki ne palamattomiksi. Ne olivat sitä palamatonta puuta,
jonka Paganel oli maininnut merkillisessä luettelossaan Australian
tuotteista.

Täytyi siis olla ilman tulta ja samoin ilman leipää ja nukkua märissä
vaatteissa, korkeissa puissa piileksivien naurulintujen ikään kuin
pilkatessa onnettomia matkustajia.

Glenarvan oli kuitenkin lähellä kärsimystensä loppua. Nyt olikin jo
aika. Molemmat nuoret naiset ponnistelivat sankarillisesti, mutta
heidän voimansa vähenivät joka tunti. He laahustivat, he eivät enää
kävelleet.

Seuraavana päivänä noustiin auringon sarastaessa. Kello yksitoista tuli
näkyviin Delegete Wellesleyn kreivikunnassa, kahdeksankymmenen
kilometrin päässä Twofoldista.

Siellä saatiin pian kulkuneuvot. Ja tuntiessaan olevansa niin lähellä
rantaa Glenarvan alkoi jälleen toivoa. Jos _Duncan_ oli hiukankin
myöhästynyt, ehkäpä hän ehtisi perille ennen sen tuloa. Vuorokauden
kuluttua hän olisi lahden rannalla!

Virkistävän aterian jälkeen lähtivät retkeläiset viiden vireän hevosen
vetämissä postivaunuissa Delegetestä.

Ruhtinaallisen juomarahan toivossa innostuneina ajajat antoivat
vaunujen mennä hyvää tietä pitkin huimaa vauhtia. He eivät käyttäneet
kuin pari minuuttia hevosten vaihtoon joka kuudentoista kilometrin
päässä. Tuntui kuin Glenarvan olisi saanut heihin samaa intoa, joka
hänessä itsessään hehkui.

Koko päivä kiidettiin näin kymmenen kilometriä tunnissa, koko yö
samoin.

Seuraavana päivänä auringon noustessa maininkien kohina ilmoitti Tyynen
valtameren olevan lähellä. Täytyi ajaa lahden ympäri, jotta päästiin
37. asteen kohdalle, juuri sille paikalle, missä Tom Austinin oli määrä
odottaa retkeläisten saapumista.

Kun meri näkyi, kaikkien katseet kääntyivät ulapalle tähystellen
horisonttia. Oliko kaitselmuksen ihmeellisestä sattumasta _Duncan_
siellä purjehtien pitkin rannikkoa, kuten taannoin Cap Corrientesin
kohdalla Argentiinan rannikolla?

Ei nähty mitään. Taivas ja vesi yhtyivät näköpiirin rajalla. Ei
ainoatakaan purjetta valtameren pinnalla.

Yksi toivo oli vielä jäljellä. Kenties Tom Austin oli katsonut olevan
syytä laskea ankkuriin Twofold-lahteen, sillä meri aaltoili hurjasti
eikä alus voi tällaisilla rannikoilla tuntea oloaan turvalliseksi.

-- Edeniin! Glenarvan määräsi.

Vaunut kääntyivät heti oikealla pitkin lahden rantaa kiertävää tietä,
kahdeksan kilometrin päässä sijaitsevaa pientä Edenin kaupunkia kohti.

Ajajat pysäyttivät lähelle majakkkaa, joka on sataman suulla.
Ulkosatamassa oli muutamia laivoja ankkurissa, mutta yhdenkään mastossa
ei liehunut Malcolmin lippu.

Glenarvan, John Mangles, Paganel astuivat ajoneuvoista maahan ja
menivät tulliin, tiedustellen virkamiehiltä viime päivinä saapuneita
laivoja. Yhtään laivaa ei ollut saapunut satamaan viikon kuluessa.

-- Ehkei hän ole lainkaan lähtenyt! huudahti Glenarvan, joka
ihmissydämessä helposti tapahtuvasta käänteestä ei tahtonut enää
antautua epätoivoon. -- Kenties olemme saapuneet ennen häntä!

John Mangles pudisti päätään. Hän tunsi Tom Austinin. Hänen ensimmäinen
perämiehensä ei koskaan olisi vitkastellut kymmentä päivää, kun käsky
oli selvä.

-- Minä tahdon tietää, kuinka on asianlaita, Glenarvan sanoi. --
Varmuus on aina epävarmuutta parempi.

Neljännestuntia myöhemmin oli lähetetty sähkösanoma Melbournen
laivanvarustajien esimiehelle. Sitten retkeläiset lähtivät
_Victoria_-hotelliin. Kello kaksi tuotiin lordi Glenarvanille
sähkösanoma. Se oli kirjoitettu seuraavaan muotoon:

    "Lordi Glenarvan, Eden, Twofold Bay

    _Duncan_ lähtenyt 18. päivänä tätä kuuta tuntemattomaan
    suuntaan.

                                           J. Andrew."

Sähkösanoma putosi Glenarvanin käsistä.

Ei epäilystäkään! Kunniallinen skotlantilainen huvipursi oli Ben Joycen
käsissä merirosvolaivana.

Näin päättyi tämä niin suotuisin entein alkanut retki Australian halki.
Kapteeni Grantin ja haaksirikkoisten jäljet näyttivät olevan
auttamattomasti kadonneet; tämä epäonnistuminen oli maksanut kokonaisen
laivaväen hengen; lordi Glenarvan oli joutunut tappiolle taistelussaan,
ja tämän urhean etsijän, jota yhteen liittoutuneet luonnonvoimat eivät
olleet voineet pysähdyttää aavikoilla, oli ihmisten kataluus voittanut
Australian mantereella.



VIITESELITYKSET:


[1] Venuksen kulku auringonkehrän editse tapahtui 1769. Tämä
harvinainen ilmiö oli tähtitieteellisesti perin mielenkiintoinen; sen
avulla saatettiin näet tarkoin määritellä auringon ja maan välinen
etäisyys.

[2] Tavattoman ankaria, Intian valtamerellä puhaltavia tuulia. Niiden
suunta ei ole pysyvä, vaan vaihtelee vuodenaikojen mukaan, ja
tavallisesti ne ovat kesällä päinvastaisia kuin talvella.

[3] Ilmapuntarin normaalikorkeus on 760 millimetriä

[4] Lasissa on kemiallista seosta, joka muuttaa muotoaan tuulen suunnan
ja ilmakehän sähkövarauksen mukaan.

[5] Merilaki kieltääkin kapteenia käyttämästä tätä epätoivoista keinoa,
jos toinen alus on tulossa sen perässä samaa reittiä myöten.

[6] Jacques Paganel tapasikin Stuartin Skotlantiin palattuaan, mutta
ei saanut kauan nauttia tämän kuuluisan retkeilijän seurasta. Stuart
kuoli 5. päivänä kesäkuuta 1866 eräässä vaatimattomassa talossa
Nottingham-Hillissä.

[7] Toline, vietävä Echucaan, rautatiekantaja Jeffries Smithin
huostassa. Rahti maksettu.

[8] On kuitenkin mahdollista, että siirtolaiset ovat erehtyneet.
Kultaa sisältävät kerrostumat eivät todellisuudessa ole läheskään
tyhjentyneet. Viimeisten tietojen mukaan Australiasta arvioidaan
Victorian ja Uuden Walesin kultakentät viideksi miljoonaksi
hehtaariksi; kultasuonia sisältävän kvartsin painon arvioidaan olevan
suunnilleen 20.650 _miljardia_ kiloa, ja niiden tyhjentämiseksi
nykyisillä työvälineillä tarvittaisiin satatuhatta työmiestä
kolmensadan vuoden aikana. Rahassa arvioidaan Australian sisältämä
kultamäärä 664 miljardiksi 250 miljoonaksi frangiksi.

[9] Norfolkin saari on Australian itäpuolella; sinne hallitus siirtää
rikoksen uusijoita ja parantumattomiksi katsottuja karkotusvankeja
erikoisvalvontaan.

[10] Tämän ilmiön huomasi jo Drummond Australiassa sienissä, jotka
näyttävät kuuluvan _Agaricus olearicus_-heimoon.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kapteeni Grantia etsimässä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.