Title: Kertomuksia
Author: Benedictsson, Victoria, 1850-1888
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kertomuksia" ***


KERTOMUKSIA

Kirj.

Ernst Ahlgren [Victoria Benedictsson]



Otava, Helsinki, 1893.



SISÄLLYS:

 Tarina nenäliinasta.
 Fairbrookin kapakoitsija.
 Odotushuoneessa.
 Cedergren pitää illallisen tänään.
 Kolho.
 Toivomus.
 Rautatievaunussa.
 Kolme.
 Ludde.
 Eri haaroilta:
    I. Toripäivän jälkeen.
   II. Ramlösasta.
  III. Nummella.
   IV. Malmö'stä.
    V. Väentuvassa.
 Höytytuhkaa.
 Elämään kyllästynyt.
 Pimeästä.
 Tanssijaisdaamin elämäkerta.



Tarina nenäliinasta.


Oli keskusteltu viimeisten sanomalehtien uutisista,
viljanhinnoista ja edellisen viikon kuntakokouksesta; nyt siirtyi puhe
valtiopäivämieheemme. Herrat maistelivat totiansa ja mieliala kävi
iloisemmaksi. Keskustelua ei enää kuivuus haitannut, ja puhelun
höysteeksi kerrottiin pieniä juttuja.

"Ensi kerran kun hänet näin", sanoi ruununvouti, "ei hän vielä ollut
päässyt valtiopäivämieheksi, mutta tulemaisillaan hän oli. Oltiin
ratsumestarin luona päivällisillä, ja Per oli myös, -- -- -- hänen
asemansa kunnassa -- tietysti. No, olimme sattuneet saman korttipöydän
ääreen. Hyvästi hän pelasi, eikä miehestä ollut mitään sanomista,
paitsi talonpoikainen ylpeys, joka kuulti läpi. Keikarimainen notaario
Ben oli sattunut samaan pöytään ja tunsi nähtävästi olonsa hieman
tukalaksi, vaikka koetti olla sitä näyttämättä -- tietysti. Mutta
parhaallaan kun siinä istuimme, otti Per esiin nenäliinansa, hitaasti
ja arvokkaasti.

"Kokoonkääritty se oli ja latistettu ja silitetty kuin oikea
kirkkonenäliina, ja Per avasi sen kerros kerrokseltaan, ikäänkuin
hänellä olisi ollut käännettävinä lehdet jossain kullatussa
naistenvirsikirjassa, ja joka kerran kun hän käännälti, kuului rapina
ympäri koko huoneen. Nenäliinaa oli _tärkätty_".

Ruununvouti heittäytyi taapäin tuolissaan, ja toiset yhtyivät äänessä
hänen hiljaiseen, hillittyyn nauruunsa.

"Se oli _siihen_ aikaan", huomautti joku herroista, "nyt ei kenenkään
tarvitse luulla, että Assarson kulettaisi mukanansa tärkättyjä
nenäliinoja". Ja sitte otettiin taas siemaus. Mieleni teki hetkeksi
pois savusta ja viinanhajusta. Menin ulos puistoon ja aloin astuskella
edes ja takaisin yhtä sen suoraa käytävää. Ajattelin tuota juttua, ja
siinä ajatellessani aloinkin katsella sitä aivan eri kannalta, sillä
minä tunsin miehen ja hänen kotinsa. Lasten pieninä ollessa olin usein
siellä ollut; me olimme samanikäisiä; he ja minä. Mutta koko sinä
aikana, jonka olin ollut poissa paikkakunnalta, en ollut kuullut
puhuttavan Per Assarsonista, joskus vaan olin hänen nimensä jossain
sanomalehdessä nähnyt. Nyt heräsivät muistot.

Mutta hänen elämäänsä en nyt ajatellut, vaan toisen, josta ei kenkään
puhunut: hänen vaimonsa.

Häntä ei koskaan nähty ulkopuolella kotoa, hän ei seurustellut
kenenkään kanssa ja ylipäänsä harvoin muistettiin, että häntä oli
olemassakaan. Tuo tärkätty nenäliina muistutti hänet mieleeni.

Hän oli vanhaa talonpoikaissukua ja kasvatettu vanhanaikuiseen tapaan,
raamatun, rukin ja kangaspuiden ääressä. Hänen kanssaan oli Per 23
vuoden ijässä mennyt naimisiin ja päässyt siten varakkaaksi; muutoin
oli vaimo muutamia vuosia miestään vanhempi, kuten usein sattuu rahvaan
seassa. Per tuli hänen jumalakseen, mutta hän jumaloitsi miestänsä
hiljaisuudessa, ja hänen jumaloitsemisensa oli työtä, -- vapaaehtoista,
uutteraa työtä. Harvoin olen tavannut ketään niin harvapuheista kuin
hän, mutta hän ei koskaan ollut tyly, näytti vaan niin kiintyneeltä
siihen, mitä hänellä sattui olemaan tehtävänä. Luulen, että hänellä ei
ollut ainoatakaan ajatusta muuta varten kuin miestään ja talouttaan.
Hän oli enemmän kuin miehensä palvelija; hän tuntui olevan miehensä
ruumistunut tahto. Jokainen sana, minkä mies sanoi, oli hänestä kuin
käsky. Mutta hänen käytöksessään ei ollut hituistakaan teeskenneltyä
nöyristelemistä. Se ei ollut alistuvaisuutta, ei uhraavaisuutta, ei
mitään, jota voisi nimittää niillä korusanoilla, joita hienostuneet
säätyluokat käyttävät. Tämänlaista ei tapaa missään muualla kuin
puoleksikehittyneissä luonnonlapsissa, ja kielessä ei ole sanaa, joka
sitä merkitseisi. Se on omituisuus, jonka saa nähdä useammassa kuin
yhdessä talonpoikaisvaimossa, ja joka tässä naisessa vaan tavallista
selvemmin oli huomattavissa.

Kaikki hänen luonnolliset vaistonsa ja sielunkykynsä olivat
suuntautuneet yhtä ainoata asiaa kohti: hän tahtoi olla hyödyksi. Ja
keskuksena kaikessa oli hänen miehensä, -- "isä", kuten hän häntä
nimitti. Tämä käsitys levisi koko talonväkeen, se tarttui lapsiin,
tarttuipa palkollisiinkin.

Harvoin mies hänelle puhui tulevaisuudentuumistaan, mutta mitä tänään
oli tehtävä ja mitä huomenna, sen vaimo aina tiesi. Eikä hän koskaan
mitään unhottanut. Ei koskaan sattunut, että, miehen tullessa
pukeutumaan jotain kokousta tai kutsua varten, vaatteet eivät olisi
olleet esillä harjattuina ja kaikki järjestyksessä.

Hän ei näyttänyt koskaan miehensä hankkeisin ryhtyvän, ja kuitenkin on
arvaamatonta, kuinka paljon tämä harvapuheinen nainen tietämättään on
vaikuttanut hänen elämäänsä ja kehitykseensä, pelkästään sillä, että
aina teki sen, minkä piti velvollisuutenaan. Tuo ylivalta, josta ei
kukaan hänen kanssaan kiistellyt, tuo tyyni levollisuus, tuo tottumus
nähdä kaikki käyvän kuin kellon koneisto, oli painanut leimansa
mieheen. Juuri nämä olosuhteet olivat muodostaneet hänelle sen
luonteen, mikä hänellä oli.

Hänen esiintymisessään ilmaantui levollinen turvallisuus, jonka oli
synnyttänyt tunne siitä, että kotona hänen ylivaltansa ehdottomasti
tunnustettiin. Hänen levollisuutensa kaikissa ulkonaisissa
ristiriitaisuuksissa johtui siitä, että hänen kotonaan ei koskaan
tarvinnut pelätä erimielisyyksiä ja riitoja. Jo tuota ajattelemisenkin
täytyi levolta tuntua. Ei voinut tulla kysymykseenkään, että hän olisi
heikkohermoiseksi tullut.

Nykyaikaiset teoriat tuskin olisivat tunnustaneet tuota avioliitoksi
korkeammassa merkityksessä, mutta varmaa on, että tuo suhde -- niin
vapaa lörpötyksestä ja romantisuudesta -- oli raitis ja turmeltumaton,
ja että se sai tuon miehen liikkeisin sellaisen vapauden ja voiman,
joka muissa olosuhteissa olisi ollut mahdoton. Saihan hän nähdä itsensä
ikäänkuin kaksinkertaisena! Sillä vaimo ymmärsi häntä aina, kun vaan
kysymyksessä oli hänen tahtonsa täyttäminen; jokin salainen vaisto
tuntui korvaavan sen, mitä älystä puuttui. Eikä koskaan tullut
kysymykseen minkätähden. "Per sen niin tahtoi", siinä oli kyllä.

Miehen ollessa valtiopäivillä piti hän huolta talosta, valppaana kuin
vahtikoira. Ei miehen koskaan tarvinnut vähintäkään epäillä, tulivatko
hänen käskynsä noudatetuksi vaiko eivät.

Siten oli tuo nainen tehnyt työtä ja nähnyt vaivaa vuoden toisensa
perästä. Kauvan olivat he jo yhdessä eläneet. Jos he johonkin muuhun
säätyluokkaan olisivat kuuluneet, niin olisi heillä vietetty
hopeahäitä, maljoja juotu ja hurraata huudettu. Tässä sitä ei tarvittu;
ketä varten tuo komedia olisi ollut?

Hän on nyt vanha ja kumarassa, ulkomuodostaan väliäpitämätön, mutta
työssään sitkeä. Mies on vielä pulska ja voimissaan, juuri parhaassa
ijässään. Ei kukaan, joka heidät yhdessä näkee, voisi luulla heitä
mieheksi ja vaimoksi.

Vaimo on kansannainen, huivipäinen ja tavoiltaan yksinkertainen. Mies
ei ole enää talonpoika, hän on etevä valtiopäivämies herra Assarson;
mutta noiden kahden välillä on yhdysside, joka on yhtä luja kuin se,
minkä runollisesti kiihoitetut tunteet voivat solmita, sillä vaikka he
eivät koskaan ole sitä mietiskelleet, tietävät he molemmat, että he
eivät tulisi toimeen ilman toistaan. Suhteesen, joka on niin
yksinkertainen kuin heidän, ei mahdu mitkään epäilykset, ei mitkään
pelot.

Jo aikoja sitte on Bolla muori oppinut sen, mitä tarvitaan herrasmiehen
pukuun, mutta minun mielestäni oli jotain liikuttavaa tuossa hänen
yksinkertaisuudessaankin, kun hän tärkkäsi nenäliinan Perille. Hänelle
ei mikään voinut tulla kyllin hyvää.

Ja tuo mitätön seikka, jolle niin makeasti naurettiin, se herätti
minussa melkein kunnioitusta. Se puhui yhdestä noista unhotetuista
olennoista, joiden elämäntyö usein niin runsaita satoja tuottaa, mutta
joita ei koskaan ikuista pöyhkeilevät muistosanat.

1885.



Fairbrookin kapakoitsija.


Tom Millner oli ollut kunnian mies. Mutta nyt oli hän kuollut, ja
tänään oli hän saatettava viimeiseen yösijaansa, hautakappeliin, missä
hänen arkkunsa oli pidettävä itse hautajaispäivään asti.

Tom Millner oli Fairbrookin ensimmäinen kapakoitsija, ja hän tuli sinne
samaan aikaan kuin ensimmäiset rautatientyömiehet, silloin kun
Fairbrook vielä oli vähäpätöinen kylä vaan. Hän tuli sinne omilla
jaloillaan ja selässään viinalekkeri, jota hän kantoi piikkosäkissä.
Silloin oli Tom äsken täyttänyt kaksikymmentä kolme vuotta. Siihen
päivään asti hän oli ollut vaan tallirenkinä eräässä kapakassa, mutta
hänellä oli "älyä".

Anniskelupaikkanaan hänellä oli eräs huonoimpia tupia, minkä hän sai
hyyrätä melkein ilmaiseksi, mutta siinä tuvassa ruvettiin kilvan
käymään, kuten loistavimmassa salongissa; monelta sydän lämpeni jo
tuota tupaa ajatellessaan.

Ja Fairbrook kasvoi, kohosi pienestä rautatienasemasta suureksi ja
kukoistavaksi kauppalaksi, jossa harjoitettiin kauppaa ja ammatteja.
Tom Millnerin huoneisto kasvoi myös. Se oli niin sanoakseni Fairbrookin
sydän, sen koko elämän keskus; se imi itseensä joka haaralta ikäänkuin
haaroittuneen suoniverkon kautta, ja siitä virtaili taas ulos lämpöä ja
eloa uhkumalla; se välitti kaikkea, järjesteli kaikkea. Se tyhjentyi ja
täyttyi säännöllisin tykähdyksin, täyttyi iltapäivällä ja tyhjentyi
yöllä, kun vartija toitotti kahtatoista.

Kun Fairbrook oli kasvanut kauppalaksi, oli Tomin talo kasvanut
komeaksi hotelliksi. Kaikki oli tasaisesti edistynyt ja Tom Millner oli
nyt Fairbrookin rikkain mies. Mutta ei kenkään hänen onneaan
kadehtinut.

Mikäli Fairbrookin pojat vaan muistivat, oli heidän hartain toivonsa
ollut päästä siihen ikään, jolloin heidät pidettäisiin sen arvoisena,
että saisivat astua pappa Millnerin kynnyksen yli. Seitsemästoista
vuosi oli tavallisin rikkaiden ihmisten pojille. Köyhien saivat usein
odottaa paljoa kauemmin, niin, siksi kun heidän omasta työansiostaan
jouti puoleen pulloon olutta. Mutta juhlahetki se oli kaikille, kun
ensi kerran saivat astua sisään noista jykevistä ovista ja mennä tuon
pitkän tiskin luo tilaustaan tekemään. Ja kaikissa näkyi tuo
hermostunut huolettomuus, joka tahtoi saada ihmisiä siihen luuloon,
että he olivat tuon tehneet sata kertaa ennen. Ja kaikki otti yhtä
ystävällisesti vastaan tuo suuri, lämmin sydän.

Tällä tavoin oli Tom Millneristä tullut Fairbrookiin jonkinmoinen
patriarkka, jota kaikki muut rakastivat paitsi aviovaimot. Kenties
hänen oma vaimonsa kuitenkin oli poikkeus, sillä Tom oli hyvä puoliso
ja hyvä isä. Joka kerran kun hän oli humalassa -- ja humalassa hän oli
kerran aamu- ja kerran iltapäivällä -- vannoi hän, että hänen rouvansa
oli hienoin rouva koko Fairbrookissa ja että hän itse oli rouvansa
siksi kohottanut alhaisesta ravintolanpiiasta; ja mitä lapsiin tulee,
ei hän koskaan voinut heitä nähdä pistämättä vanhan tapansa mukaan
kättänsä oikeanpuoliseen housuntaskuun, missä lantit olivat.

Tom oli ystävällismielinen mies, joka mielellään tarjosi -- ainakin
ensimmäiset lasit. Ja paljon hänestä pidettiinkin. Moni vaimo oli hänen
tähtensä vuodattanut kyyneleitä kuni katkerimmasta luulevaisuudesta,
sillä viekkaalla pienellä silmäniskulla hän sai aikaan paljon enemmän
kuin vaimo kaikilla rukouksillaan.

Tom Millnerin asema oli turvallisempi kuin minkään hallitsijan maan
päällä. Mutta niin paljon kuin hänestä pidettiinkin, oli hänellä
kuitenkin kadehtijoitakin. Ja monet näistä nauroivat ilkkuen, kun
goodtemplarismi alkoi saada vauhtia Fairbrookissa. Nyt se Tom Millner
saa nähdä!

Mutta hän tunsi ihmisluonnon ja nauroi vastaan, -- tiesi kyllä, että
hän saisi viimeiseksi nauraa; ei ollut tuosta asiasta vähääkään
huolissaan. Siksi saattoi hän seisoa rappusillaan ja katsella
goodtemplarien huviretkiä niin hyvänsävyisen näköisenä kuin olisi hän
katsellut kalojen kisaa sätkässä. Saivat kyllä hänestä nähden huvitella
aikansa, kyllä hän tiesi miten heille sittenkin oli käypä. Ja kun hän
kerran paloviinakorttelin maksuksi sai goodtemplarimerkin rahan
asemesta, ei hän suinkaan tuosta petoksesta suuttunut, ei edes maksajaa
siitä huomauttanut, meni vaan sisään ja näytteli tuota pientä pyöreää
kalua vakinaisille vierailleen, jotka iloitsivat hänen kanssaan tuosta
rahasta. Tom Millner ylpeili siitä, kuin olisi se ollut jokin metalji.
Se oli enemmänkin; se oli todistus siitä, että hän oli oikeassa; olihan
hän sanonut heille koko ajan, että nuo kujeet eivät kauan kestäisi. Hän
tunsi ihmisluonnon.

Ei koskaan ryhdytty Fairbrookissa mihinkään suurempaan yritykseen,
jossa Tom Millner ei olisi mukana ollut, sillä hänellähän ne pääomat
olivat. Auttavainen hän oli, ja niinhyvin ilossa kuin murheessa oli
hänellä osaaottavainen sana ystävilleen, ynnä lasi ja sikari. Ja aina
ne kotiin lähtiessään olivat iloisempia kuin hänen luokseen tullessaan.

Niin, se oli siunattu talo, tuo Tom Millnerin. Ainoastaan naidut naiset
eivät voineet sitä käsittää; ne kirosivat sitä kaikki.

Tom Millneriin eivät olleet tarttuneet nykyajan aatteet
yhdenvertaisuudesta ja muusta semmoisesta. Järjestys piti olla
kaikessa, jokaisen oli pysyttävä paikallaan. Hänen laitoksensa oli
järjestetty näiden perusaatteiden mukaan.

Aivan tallin vieressä oli kapakan näköinen välikkö, jossa myötiin
sikunaryyppyjä lasittain. Sinne tuli kalastajia ja rahtimiehiä,
kaikkein köyhintä lajia, kuleksijoita ja kerjäläisiä, jotka
saivat ryyppyyn vaihtaa kerjäämänsä leipäkannikat, sinne tuli
positiivinsoittaja ruskeaksi paahtuneen eukkonsa kanssa, sinne tuli
hevoshuijareja ja tattarilaisjoukkioita, jotka eivät saattaneet olla
kunniallisten ihmisten seurassa, ja kun ne eivät enää voineet jäädä
retjottamaan välikön puupenkeille, oli tallissa aina kaksi suurta,
tyhjää hinkaloa, joissa oli kylläksi olkia makuusijaksi heille.

Sitte oli siellä suuri huoneisto alakerrassa, jossa Tom melkein aina
oleskeli, ja jossa hänen rouvansa -- hän ei koskaan sanonut vaimoni --
seisoi tiskin takana kädet lanteilla ja kultasormuksia sormissa, --
oikeita kultasormuksia, joissa oli puhtaita timantteja.

Täällä, pienien pöytien ääressä pitkin ikkunoita, tahi sisemmissä
sivuhuoneissa, istuivat kylän porvarit ja ryypiskelivät totia ja
punssia. Toti oli paikkakuntalaisten mielijuoma.

Täällä pohdittiin päivän kuulumiset, täällä sovittiin kaupoista
ja juotiin harjakkaita, täällä laskettiin äänet tuleviin
pitäjänkokouksiin, tänne tulivat kaikki uutiset, täällä luettiin kaikki
sanomalehdet, täällä taisteltiin valtiollisen vakaumuksensa puolesta,
täällä pommitettiin toisiaan todisteilla taikka hätätilassa
totilaseilla. Ruoka tuli harvoin kysymykseen. Olihan jokaisella ruokaa
kotonaan. Mitä hittoa sitä olisi ruoalla tehnyt!

Ei, jos sitä tahtoi, niin sai mennä yhdet raput ylöspäin. Siellä oli
ruokasali, juhlakerros ja vierashuoneita. Täällä oli enemmän
vaihtelevaisuutta, -- ei tiettyjä vakinaisia vieraita, joilla oli omat
paikat ja jotka tunsivat talon tavat yhtä hyvin kuin omat taskunsa.
Täällä oli joskus huoneen täydeltä väkeä, ja joskus aivan tyhjää. Tänne
tulivat joskus paikkakunnan tilanomistajat samppanjahumalaa saamaan,
niin, sattuipa kerran niinkin, että kaksi emansipeerattua rouvaa tuli
miestensä mukana tuonne yläkertaan illallista syömään, suureksi
kauhuksi Fairbrookin kunniallisille rouville, jotka ennen olisivat
antaneet paistaa itsensä elävältä kuin menneet ravintolaan istumaan.

Sinne tuli koko joukkoja rikkaita talonpojanpoikia valittujensa
seurassa, joille viiniä tarjosivat. Markkinapäivinä saattoi
heidän iloinen melunsa kuulua kadulle asti. Täällä myös kaikki
kauppamatkailijat asuntoa pitivät, kun he, kuten heinäsirkat,
etsiskelivät maata; täällä he näyttelivät tavaroitaan pienille
ostonhaluisille puotineideille ja pitivät vireillä heidän kauppahaluaan
Tom Millnerin hienoimmalla rypäleenmehulla.

Tänne kokoontuivat lopuksi kaikki ne aviomiehet, jotka olivat
streikanneet siitä syystä, että talousrahat eivät ruvenneet riittämään,
taikka että lattioiden peseminen kesti liian kauan, taikka että
keskustelu puolison kanssa sai jonkun ikävän käänteen.

Jälkisäkeenä heidän kiivaimmissa kapinapuheissaan oli aina tämä: "sitte
syön iltaseni hotellissa". Se naula se veti. Ja kun se ei kerran
auttanut, niin silloin ei auttanut mikään. Kaikissa tapauksissa saihan
hyvän illallisen ja tiesihän näyttäneensä, että oli herra talossaan.

Joka ilta oli noin neljä, viisi herraa siellä illallista syömässä, mikä
osoitti, että kapinanhenki oli saanut erittäin suuren vallan
Fairbrookin miehissä.

Mutta nyt olivat -- kuten sanottu -- Tom Millnerin päivät päättyneet.
Elämänsä viime aikoina oli hän aivan hämmennyksissä. Hän istui
nurkassa, katsoi kieroon nenälatvansa sivu ulospistettyyn kieleensä.
Sen päälle oli pudonnut karvoja, hän sanoi ja tahtoi poimia ne pois.
Hänellä ei ollut aikaa puhua kenenkään kanssa kuin hyvin niukasti vaan.
Silloin tällöin hän jonkun sanan sanoi ja katsahti ylös punasuonisilla
silmillään, samalla kertaa totisena ja hajamielisenä, ikäänkuin häntä
olisi hyvin haitannut se, että häntä työssään häirittiin. Ja sitte hän
taas jatkoi vyyhteämistään. Hän veti esiin pitkiä karvoja -- kuten
näytti -- hän katseli niitä, hän piti niitä päivänvaloa vasten ja
mittasi niiden pituutta, hän katsoi niiden jälkeen, kun ne lattialle
painuivat, ja kaiken tuon hän teki niin luonnollisesti, että
katsojankin teki mieli uskomaan noitten karvojen olemassaoloa. Hän
irvisteli niin pahasti, hän veti pois kasvonsa, joissa näkyi sellaiset
inhon värähdykset, että olisi voinut vannoa, että hän todellakin tunsi
noiden karvojen kutkutuksen ulospistetyssä kielessään.

Kun hän vihdoin muutamien päivien perästä pääsi noista karvoista, alkoi
hän kulkea ympäri lattiaa ja keräillä silmäneuloja. Hän taivutti paksua
ruumistaan niin, että luuli hänen selkänsä katkeavan. Hän hypisteli
neuloja suurilla tylppäisillä sormillaan, neulat eivät tarttuneet, ja
hän hypisteli taas; hän oli aivan väsymätön, ja hän nauroi hupsua
nauruaan joka kerran, kuin luuli saaneensa jonkun.

Niin, ja lopulla hän sitte kuoli. Ja nyt hän oli kannettava pois.
Suuret hautajaiset tulivat olemaan muutamia päiviä myöhemmin, kun oli
ennätetty järjestää kaikki niin juhlalliseksi kuin mahdollista. Tänään
oli vaan hänen kaikkein parhaimpia ystäviään mukana kulkemassa, ja
ainoastaan sentähden, ett'ei arkku olisi yksin kulkemassa. Muutoin ei
ollut mukana lukkaria eikä pappia, eikä kellojakaan soitettu. Tuo
kaikki kuului hautajaispäivän ohjelmaan, ja silloin oli koko Fairbrook
osoittava kunnioitusta Tom Millnerin muistolle.

Oli tuulinen talvipäivä, satoi ja lumi oli likaista. Siksi eivät ukot
olleet pukeutuneet korkeihin hattuihin, vaan turkkeihin ja
talvilakkeihin.

Oli iltapäivä, kun he lähtivät, ja aurinko oli juuri laskenut. Lumi loi
kylmän ja harmahtavan valon kaikkeen. Omituinen näky se oli, kun tuo
pieni joukko vanhoja miehiä kulki pitkin tietä hitaasti liukuvan reen
jälessä. Ne olivat kuin joukko suuria kömpelöitä eläimiä, jotka päät
painuneina seurasivat kuollutta toveria, jota kuletettiin pois.

Kun arkku oli pantu kappeliin, palasi tuo pieni joukko surutaloon
kestittäväksi. Totia, punssia ja sikareja tarjottiin yhdessä
suuremmista sivuhuoneista alakerrassa.

Siellä tuoksusi lämmin, hieno konjakki. Yksi ja toinen sytytti
sikarinsa. Jotkut puhelivat, mutta niin hiljaa, kuin olisivat omia
ääniään pelänneet, toiset istuivat ääneti, tuijottaen eteensä tylsin
katsein. Vanhat totiveteraanit eivät olleet totituulella.

Rikas räätäli kurpisti kerran toisensa perästä silmänluomiansa
päästäkseen kyyneleistään. Ukko Pebblestone istui ja piteli totilasiaan
molemmin käsin, kiikuttaen samalla yläruumistaan edes ja takaisin.
Kaikissa noissa kasvoissa oli jotain yhtäläistä. Se oli velttous,
pullakkuus, punasensinervä väri ja paisuneet nenät. Mutta tämän lisäksi
oli vielä tullut jotain muuta, jota jokainen koetti salata, ja joka oli
syynä siihen, ett'ei kenenkään katse uskaltanut toisen katsetta
kohdata. Se oli jotain mykkään, hämmästyneesen kysymykseen vivahtavaa;
se oli eläimen tyhjämielinen kuolemanpelko.

He olivat juoneet hautajaisissa, pelanneet korttia hautajaisissa,
hyrränneet surutaloissa kuin lämmenneet kärpäset; sillä muiden kuolema,
mitä se heihin koski! Mutta tämä oli enemmän kuin surutalo ja
hautajaiset; suuri raskas käsi oli iskenyt heidän keskelleen; Tom --
heidän seuransa sydän -- oli saanut "seurata mukana". Ja se käsi oli
iskevä uudestaan, ja oli osuva, sen he tunsivat nyt.

Tom Millnerin kuolema oli enne heille kaikille.

Sellainen seura! Ne olivat Fairbrookin alkuasukkaita. Parikymmenisen
vuotta takaperin olivat he kaikki toimeliaita liikemiehiä taikka kelpo
käsityöläisiä. Nyt olivat enimmät heistä kapitalisteja, jotka eivät
enää liikettä hoitaneet, vaan pitivät huolettomia vanhojapäiviä oman
mielensä mukaan.

"Ei, totta tosiaankin", sanoi ukko Pebblestone vihdoin ja nousi ylös,
"ei totta tosiaankin ... ei tämä vetele. Tuntuu kuin olisi tulppa
kulkussani. En saa mitään alas... Kun ajattelee tätä kuolemantapausta!
Hän ei ollut enempää kuin kuudenkymmenen vuoden vanha, neljää vuotta
nuorempi minua. Ja me näimme hänet kaikki tässä huoneessa juuri
kuukausi takaperin, terveenä ja ripsaana, ja lystikkäin ja pirtein hän
oli meistä kaikista", -- tässä niisti puhuja nenäänsä ja muutamasta
nurkasta kuului nyyhkäys -- "mutta niin se on: sitä tietä meidän
kaikkein on mentävä; tänään terveenä, huomenna kuolleena...
Fairbrookista ei enää tule sitä, mitä se on ollut -- ei koskaan enää!

"Saatte nähdä ja sanoa mun sanoneeni! -- Jos emme tienneet, mikä mies
Tom Millner oli, niin saamme nyt sen tietää... Minä en voi, minä en
voi." -- Hän katsoi totilasiinsa ja pudisti isoa päätänsä. -- "Tämä on
enemmän kuin tavalliset hautajaiset, tuntuu kuin olisi itsensä kirstuun
pannut. Nyt minä menen kotiin; te muut saatte tehdä miten tahdotte."

Ne, jotka olivat istumassa, nousivat. Kaikista tuntui, kuten ukko
Pebblestonesta, että jotain oli mennyt sijoiltaan, joka ei koskaan
voinut entiselleen tulla; siksi heidän mieltään painoi, siksi eivät
pakinat, jotka itsestään olivat rauenneet, enää voineet vauhtiin
päästä. He ottivat lakkinsa, heittäen toisiinsa arkoja silmäyksiä; sitä
salaista pelkoa, joka hiipi heidän keskellään, ei kukaan uskaltanut
mainitakaan, se vaan piilotteli tyhjissä alakuloisissa mielissä.

Ja ääneti he lähtivät sieltä.

Niin kauan kun Tom vielä eli, oli kaikkialla vallinnut tottumuksesta
syntynyt turvallisuus; he olivat tunteneet itsensä levollisiksi,
tapahtuipa sitte vaikka mitä. Mutta nyt tuntui kuin jokin sulku olisi
auennut, nyt tuntui kuin uusi aika murtautuisi heidän päällensä ja
huuhtoisi pois sekä heidät että sen, mikä heihin kuului -- uusi aika,
jota he eivät voineet ymmärtää.

1886.



Odotushuoneessa.


Ei hänellä ollut tohtorinvaltuuskirjaa, tuolla meidän tohtorinnallamme,
mutta kauan ja menestyksellä hän oli tointaan harjoittanut, ja se
olikin meidän -- hänen sairastensa -- mielestä paras valtuuskirja.

Minä olin ensiksi tulleita, mutta kun siellä rouvamme luona jo oli
ihmisiä, istuuduin odotushuoneesen aikaani odottamaan. Istahdin hänen
vastaanottohuoneensa oven viereen, ja toisella puolellani oli vilvakka
ikkuna, jonka koristeena oli kaksi riviä ruukkukasveja, korkeita ja
reheviä, sillä eukko oli aimo kukkienviljelijä.

Huone oli pitkä ja kapea, rivi tuoleja oli yhdellä seinällä ja toisella
vanhanaikuinen sohva. Vähitellen tulivat sairaat, yksi kerrallaan;
outoja he olivat täällä, sen näki heidän epäröivistä katseistaan, kun
he hiipien tulivat ovesta, hiljaisina ja juhlallisina kuin kirkkoon.
Jokainen istuutui odottamaan vuoroansa. Köyhiä raukkoja ne näkyivät
kaikki olevan, niin että maaseutulainen näytti koko mahtavalta tässä
seurassa. Tuo tuntui niin oudolta ja omituiselta. Luulenpa, että nautin
siitä.

Eräs maalaisukko tuli liikaten pöhöttyneellä jalallaan, ja
vanhanpuoleinen apumuija sormi siteessä, ja sitte eräs renki, ja sitte
poika ja sitte vielä vanha ämmä, käsivarrellaan kori, josta hän ei
näkynyt voivan luopua. Ja kaikki he istuivat pitkin seiniä anovaisen ja
alakuloisen näköisinä.

Sitte, hetken perästä, tuli keski-ikäinen mies. Hän ei ollut noiden
toisten näköinen. Vahva, leveäharteinen työmies, siististi ja
huolellisesti puettu. Koko hänen ulkomuotonsa ilmaisi hyvää
toimeentuloa. Hän tervehti, astui sitte yli lattian ja istuutui sohvaan
minua vastapäätä. Rehellisiltä näyttivät hänen kasvonsa ja lujuutta ne
myös ilmaisivat. Mutta näkyi, että hän tuskaa tunsi. Kasvot olivat
kalpeat, ankarat. Harvoin olen nähnyt sen selvempää tahdonvoiman ja
itsensähillitsemisen ilmettä. Yhä uudestaan katsahdin noihin kylmiin
kasvoihin, joissa näkyi sinervä parransänki. Tuossa miehessä näytti
luonnetta olevan. Sitte ovi taaskin avautui. Sisääntulija oli aivan
nuori tyttö, päällään muuttunut leninki ja ohut pieni saali.
Käsivarttaan hän siteessä kantoi. Mahtoi olla kuusitoistavuotias, iho
oli sileä ja kasvot soikeamuotoiset. Hän tervehti, istuutui sitte
työmiehen viereen sohvaan ja katseli ympärilleen läsnäolijoihin,
ikäänkuin säälimistä pyytäen, heiluttaen samalla kipeätä kättään
toisella, ikään kuin tuo kipeä käsi olisi ollut vaikeroiva lapsi.

Mutta itsekullakin näkyi olevan kylläksi omasta vaivastaan.

Tuska veti tytön otsalle hienoja ryppyjä, hän katseli taas ympärilleen
puoleksi arkana ja puoleksi halukkaana tuttavuutta tekemään. Ujolta hän
ei suinkaan näyttänyt, mutta sitä vaan näytti pelkäävän, ett'eivät
kenties hänestä välittäisi.

"Koskee niin käteeni", sanoi hän hiljaa, ikäänkuin ilmaan vaan, niin
että ken tahtoi, se sai tarttua hänen sanoihinsa ja siitä puhelun
alkaa.

Minun säälivä katseeni oli hänelle ainoa vastaukseni. Toiset eivät
näyttäneet kuulevan eikä näkevän. Hän istui hetkisen ääneti,
hermostuneena, levottomana. Tuo kaupunkilaislapsi ei ollut niitä, jotka
ovat tottuneet vaiti olemaan.

"Oletteko loukannut kätenne?" lausui hän yht'äkkiä työmiehen puoleen
kääntyen.

"Olen."

"Jossain koneessa?"

"Niin."

"Särkyikö pahasti?"

"Musertui."

"Nyt äskettäinkö?"

"Eilen."

Mies puhui lyhyesti, tylysti, kuten polisitutkinnossa. Hiki nousi hänen
otsaansa, hän otti taskustaan huolellisesti käärityn nenäliinan ja
pyyhkäsi sillä kasvojansa. Käsi, joka siniruutuista liinaa piteli, oli
leveä ja työhön tottunut, mutta ei karkea eikä rumamuotoinen, kuten
maatyön tekijällä.

Tyttö pudisti päätään, pehmeät huulet värähtelivät.

"Koskee niin käteeni", kuiskasi hän taas, hiljaa, valittaen, kuten
hemmoteltu, mutta kärsiväinen lapsi.

Hän ei ole kaunis, siksi eivät kasvonpiirteet ja värit ole kyllin
selvät. -- Ei mitään muuta kuin piirteiden pehmeys ja lisäksi jokin
omituinen viehätys!

Ne houkuttelevat ja vetävät puoleensa, nuo kalpea-ihoiset kasvot, ne
ovat kuin kirja, jota ei vielä ole lukenut, jota vasta arvaellen ja
oudoksuen ajattelee. Minä istun ja kuvittelen mielessäni hänen kotonsa,
tiedänhän niin hyvin, minkälainen se on, -- ja hänen elämänsä, hänen
tulevaisuutensa. Tuo vanha tavallinen kohtalo -- tietysti. Hän on yksi
tuhannesta.

Katselen hänen kättään, jolla hän toista tukee ja yhä vielä hiljaa
heiluttaa, kuten nukutettavaa, sairasta lasta. Tuo paljas käsi on
kaunismuotoinen, sormet hienot ja suippeat, sille on hansikas jäänyt
yhtä oudoksi kuin kova työkin, se ei milloinkaan vedessä huljuele, ei
pese astioita eikä lattioita, eikä vaatteita. Hänessä on jotain, mikä
muistuttaa villivarsaa, mutta sellaista, joka on säveä ja lauha
luonnoltaan. Kasvanti-aikanaan on hän juoksennellut kujilla ja
leikkinyt toisten lasten kanssa, ja ollut hiukan vallaton, mutta ei
koskaan paha. Äidiltään hän on saanut ruokaa, ja kakkuihin ja
karamelleihin on hän kerjäämällä rahaa hankkinut. Isää hän ei ole
koskaan ajatellut.

Mutta nyt hän on ripillä käynyt, ja hänen on täytynyt mennä tuota
tavallista tietä -- tehtaasen. Ja sitte yhä edelleen, myöskin
tavallista tietä, sillä hän on niin sievä ja pehmoinen ja hieno; ei hän
sitä voi mitenkään välttää. Kun kerran kuulee tuon mielittelevän pikku
äänen, niin ei voi olla huomiotaan häneen kiinnittämättä. "Iloista"
elämää -- siis -- muutamia vuosia, säädytöntä elämää, sitte hätää ja
kurjuutta, ja viimein hauta köyhien hautausmaalla. Siten on kaikki
loppunut, ja tuo elämä mennyt jälkeä jättämättä, kuten tuhannet muut.

Jospa tuohon ajatukseen toki vielä mahtuisi _kenties_!

Joku hieno, kaunispukuinen herra, hieno herra, johon hän katsoo kuin
mihin jumalaan vaan, -- se tulee aluksi. Hieno herra, jolla on varaa
viskaella pois leikkikalujaan...

Tyttö katsahtaa ympärilleen ikäänkuin rukoillen, ja silmät käyvät
kosteiksi.

"Voi, kun tahtoisin -- eivätkö ne jo voi mennä pois tuolta sisästä! --
voi kättäni, kättäni!" -- Sama pehmeä, valittava kuiskaus, minkä
kärsimättömyys tekee värähteleväksi.

Oi -- lapsi -- pelastusta ei sinulle ole! Koko sinun olennossasi on
jotain puoleensa vetävää, jotain säännötöntä oman onnensa nojaan
heitettyä, jotain omituisesti viehättävää löyhyyttä. Kuinka sinua vielä
kädestä käteen heitellään, kaarna parka!

"Mikä teidän kädessänne on?" kysäsin minä.

Oikein kiitolliselta hän näytti, kun ei tarvinnut enää vaitioloa
jatkaa, tuo pieni suu ei suinkaan ollut tottunut kiinni olemaan.

"Litistin sormeni poikki", hän vastasi.

"Poikki? -- aivan poikki?"

"Niin, se riippui irti, ja rouva sen sitte pois leikkasi heti kun tänne
tulin. Toiset sormet vahingoittuivat myös, mutta toivon saavani pitää
ne."

"Miten kauan siitä on?"

"Kuukausi. Minä käyn täällä joka päivä, mutta nyt koskee enemmän kuin
silloin alussa."

Taaskin hänen huulensa vapisivat valitusta pidättäessä.

"Mitenkä se niin kävi?"

"Pistin käteni liian kauas, ja siten se joutui koneesen."

"Missä se tapahtui? Jossain tehtaassa?"

"Kehruutehtaassa." -- Hän katsahti minuun melkein nuhtelevasti.
Olisihan minun pitänyt se tietää. Missä sitte, joll'ei kehruutehtaassa!

"Eikö hirveästi silloin koskenut?"

"Ei; ei se tuntunutkaan. Mutta minä vaan niin kauheasti säikähdin.
Tartuin vasemmalla kädelläni siihen ja tempasin sen irti. Kerrassaan
sen ulos kiskasin, ja jos en niin olisi tehnyt, niin olisi koko
käsivarteni voinut mennä, sillä konetta ei voi heti seisauttaa."

Hän oli hetkisen ääneti, mutta kun minä en mitään vastannut, jatkoi
hän:

"Kehruumestari torui minua siitä, ett'en paremmin itseäni varonut,
sillä nyt saa tehdas maksaa minun edestäni, kunnes paranen. Mutta
itsellenihän siitä suurin vahinko on, kun sormeni menetän."

Hän katsoi minuun ikäänkuin kysyen, eikö hän ollut oikeassa, ja minä
myönsin hänen olevan.

"Kehruumestari toruu aina, kun joku sattuu itseään loukkaamaan,
ikäänkuin se ei olisi itsekullekin parasta, jos vaan ymmärtäisi itseään
varoa."

Taas seurasi hetken äänettömyys, ennenkuin hän jatkoi:

"Hän luulee, että työväki on vaan jotain koneisiin kuuluvaa. Hän on
paha -- se kehruumestari -- ei kukaan työläisistä häntä kärsi. Kaikki
ne sanovat, että pois se on sieltä saatava ja kohta."

Syvällä tytön silmissä näkyi jotain synkkää ja uhkaavaa, jotain
vihamielistä ja kapinallista. Mutta sitte huulet taas värähtivät, ja
tuska voitti muut tunteet. "Voi kättäni, kättäni!" hän vaikeroi.

"Pakottaako sitä niin?"

"Niin, viime aikoina se on ollut niin pahana. Rouva jo on pelännyt,
että siihen tulisi kuolemanvihat. Hän melkein katui, että oli minut
hoidettavakseen ottanut, mutta nyt se toki taas on parempi."

Nyt aukesi vastaanottohuoneen ovi ja sairaat tulivat ulos. Oli minun
vuoroni. Mutta tehtaantyttö nousi ylös ja katsoi rukoillen minuun.

"Voi, jos saisin nyt mennä! Tahtoisin niin", hän sanoi ja lisäsi
tuttavallisemmin kuiskaten, kun hän jo vieressäni oven luona seisoi:
"tahtoisin, ja samalla pelkään, sillä kauheasti se koskee, kun hän sitä
liikuttaa."

Hän hymyili surumielisesti ja samalla kuitenkin niin veitikkamaisesti,
ja tuolla tavoin hymyillessään hän melkein älykkäältä näytti. Minä
aukasin oven ja laskin hänet sisään.

1886.



Cedergren pitää illallisen tänään.


Cedergren oli medikofiilari. Varsin nuorena oli hän siksi päässyt,
tuskin oli hän silloin vielä yksikolmatta vuotta täyttänyt, mutta
sittehän hänellä olikin aikaa hiukan hengähtää tuon rasituksen jälkeen,
niin arveli isä ja äitikin. Ja nyt hän oli ollut medikofiilarina
kymmenen vuotta.

Kauhea kiire oli hänellä aamusilla -- kello alkoi olla kymmenen.
Passarivaimo -- se ruoja -- oli vaan pannut vuoteen kokoon ja sitte
juossut tiehensä kaikesta; ja miltä siellä nyt näytti! Paksulti pölyä
huonekaluissa ja kirjoissa. Ja kirjapöly se se on pahinta, mitä olla
voi, sillä kun sitä vähänkin vaan liikuttaa, niin pistää se nenään kuin
pippuri. Cedergren ei sitä koskaan liikuttanutkaan, se oli hänen
perus-ohjeitaan, mutta tällä kertaa täytyi hänen tehdä poikkeus, sillä
hän odotti äitiään. Saattoihan eukko astua sisään minä hetkenä hyvänsä,
olihan juna jo tullut.

"Voi sitä akkaa, sitä akkaa!" -- passarivaimoa tietysti -- olisihan
tuolla voinut olla älyä pyyhkiä huonekalut, ennenkuin pökälti
Akselgreniin portteria hakemaan, eihän tässä vielä hengenhätää ollut.
Mutta minkä sille nyt mahtoi? Cedergren pyyhälti pölyt tuokiossa, sai
näet yöpaidan käsiinsä. Hyi hitto, tuota kirjapölyä! Aivan kuin
pippuri, hyi saakeli! Hänen täytyi aivastella. Ja kaikki tyhjät
putelit, eihän niitä voinut jättää tuohon esille kyltiksi, ei toki.

Hän katsoi neuvotonna ympärilleen. Sängyn alle, niin.

Kiireesti hän keräili pullot, se meni kuin tanssi. Olisi luullut hänen
olevan oikein emännöitsemistuulella, sellaista kiirettä hän piti.
Kasvot hehkuivat, ei ilosta -- ei vielä -- ei, voimienponnistuksen
tähden vaan, sillä Cedergren oli iso ja paksu, eikä se niinkään helppoa
ole, kun täytyy ryömiä polvillaan ja kyynäspäillään ja työnnellä
putelia sängyn alle.

"Katsoppas liittolaista", mutisi hän suureen partaansa, sillä sänky
olikin liian matala, niin ett'eivät putelit mahtuneet pystyyn sen alle,
ja kun hän ne pitkälleen pani, vierivät ne sieltä takaisin. Mutta
silloin sai hän sängyn alta käsiinsä parin vanhoja saappaita, jotka hän
pani putelien eteen; se keino auttoi.

Cedergren nousi ylös läähättäen ja pyyhki punaista naamaansa. Sitte hän
taas katsoi ympärilleen. No, nythän kaikki oli varsin hyvästi. Hän
viskasi yöpaidan sängynpeitteen alle. Mutta hiisi sentään, miten
alastomalta ja ikävältä huone sittenkin näytti, näin päiväsilmissä.

Se oli sitä harmillisempaa, kun hän juuri oli kotiin kirjoittanut ja
pyytänyt kassanlisäystä, sanoen syyksi sen, että hänen nyt, kun jo oli
kandidaatiksi pääsemäisillään, täytyi hiukan hienompaa asumusta pitää.
Niin paljon hienoja tovereja kävi hänen luonaan, eikähän sitä voinut
rentaleenkaan tavoin asua. Ja mitä se eukko sanoisi ukolle, jos hän
tämän huoneen näkisi? Sillä vakoilemaan hän oli tullut, se oli varmaa.

Yht'äkkiä pälkähti hänelle päähän uusi ajatus, ja hän juoksi
käytävän poikki vastapäätä asuvan naapurinsa luo. Tämä, noin
yhdenkolmattavuotias vaaleakiharainen nuorukainen, istui jo työssään.

"Kuuleppas, pikku klassiko, lainaapas minulle huonettasi tästä hetkestä
kello seitsemään saakka iltasella; se tahtoo sanoa: vaihda kanssani",
sanoi hän, kiireesti pannen kätensä kirjojen päälle, jotka hujan hajan
olivat pöydällä tuon nuoremman toverin edessä.

Tämä ei mitään vastannut, katsoi vaan häneen.

"Ymmärräthän, että minun huoneeni on niin hiivatin huonosti kalustettu,
ja sinähän asut kuin prinssi, niin ovat sisaresi sinusta huolta
pitäneet", hän loi katseen ympärilleen kaikkiin tyynyihin, liinoihin ja
päällystimiin, jotka huonetta somistivat. "Mutta kun antanet, niin anna
paikalla", lisäsi hän, "minä odotan vieraita."

Toinen katsoi häneen epäilevin, veitikkamaisin silmin.

"No, olkoon menneeksi!" huudahti hän iloisesti ja hyppäsi seisaalleen,
"mutta silloin saat auttaa minua näiden kampsujen kuletuksessa." Hän
osoitti kirjoja.

Tuokiossa medikofiilari ne kokoon hamuili, ja sitte mentiin aika kyytiä
hänen omaan huoneesensa, jossa lasti pöydälle purettiin.

"Muista nyt vaan, ett'et erehdy ja luule kotosi tuolla olevan,
ennenkuin kello seitsemän tänä iltana", varoitti vanhempi toveri.

"Oh, ole huoletta, Falstaff", vastasi toveri nauraen. Hän istui jo
pöydän ääressä ja järjesteli kirjojaan.

"Jopa oli aikakin", ajatteli Falstaff-Cedergren, sillä hän kuuli
hitaita, raskaita askelia rappusissa.

Hän avasi toverin hauskan pikku huoneen oven ja meni sitte edelleen
pitkin käytävää äitiään vastaanottamaan.

Eukko hengähti syvään, kun oli rappusista päässyt, ja poika meni
iloisesti häntä vastaan.

"Tervetultua, äitiseni", hän sanoi ja otti osan hänen matkakapineistaan
kannettavakseen, "suothan anteeksi, ett'en tullut junalle sinua
vastaanottamaan, minulla ei todellakaan ollut aikaa."

"Paljon enemmän minua ilahuttaa, että pidät huolen työstäsi", vastasi
äiti läähättäen kulkiessaan hänen jälessään pitkin käytävää. Ovella
Cedergren seisattui ja viittasi kädessään olevalla piratilla äitiä
sisään astumaan.

"Oi, miten hauskaa sulla täällä on!" huudahti äiti sisään tultuaan ja
katseli ympärilleen iloisesti hämmästyneenä; iloissaan hän ei muistanut
muhviakaan kädestään heittää.

Cedergren heitti äidin matkalaukun ja saalin tuolille ja sulki oven.
Sitte hän otti äidiltä muhvin ja alkoi auaista hänen vanhaa, kulunutta
talvikappaansa.

"Voi, älähän toki, älähän", sanoi eukko, aivan hämillään niin suuresta
kohteliaisuudesta.

Pieni tanakka mummo hän oli, kasvoiltaan lapsellisen lauhkea, yksi
noita hyvää suopia olentoja, jotka aina katselevat elämää sen
parhaimmalta puolelta, niin paljon kuin he sen surkeudesta puhuvatkin.
Poika hänestä todella pitikin -- _tavallaan_.

Hän auttoi äitiä kappaa riisuessa, ja paljon siinä olikin vaivaa, sillä
hihat olivat ahtaat.

"Tarvitseisitpa uuden", sanoi hän.

"Niin, arveleppas! isä tahtoo, että ostaisin itselleni kaikkein
pulskinta lajia", sanoi äiti riisuen päältään villaliivin ja virkatun
saalin, "sain häneltä viisikymmentä kruunua."

Hän kääntyi ja katsoi poikaa kasvoihin oikein nauttiakseen hänen
hämmästyksestään.

"No, ukkohan oli antelias", sanoi hän hymyillen ja vetäsi hiukan
pöytää, niin että äiti pääsi sohvaan.

"Oliko kylmä matkalla?" hän kysyi, kun äiti oli istuutunut.

"No, kyllähän tuo oli kylmä", äiti vastasi, "mutta siinäpä tuo meni.
Mutta menomatkallahan minulla jo on uusi, lämmin kappani." Hän iloitsi
kuin lapsi tuota ajatellessaan.

"Mutta, kultaseni, mistä olet tämän saanut?" huudahti hän ja katsoi
virkattua pöytäliinaa.

"Eräistä arpajaisista sen äskettäin voitin", vastasi poika, ja hänen
luontevasta äänestään huomasi, että hän oli harjaantunut
"veistelemään".

"Ja tämän hienon sohvatyynyn?"

"Sen eräältä tyttötuttavaltani sain."

Äiti vilkasi häneen.

"Tosiaankin komea lahja; on se maksamaan tullut, ja on siinä työtä
ollut."

Poika ei vastannut, seisoi vaan ääneti kirjoituspöydän luona ja
puhdisteli kynsiään kynäveitsellä.

"Mutta tarvitseehan äiti toki kahvikupin lämmikkeekseen", sanoi hän
äkkiä, "juoksen alas talonväen luo sitä pyytämään."

"Voi, kiitoksia", sanoi äiti ja näytti oikein kiitolliselta.

Kun Cedergren oli sulkenut oven jälkeensä, ei eukko voinut vastustaa
pientä naisellista uteliaisuuttaan; hän nousi ja meni pöydän luo
katsomaan hänen kirjoituskalujaan ja mitä muuta siellä oli. Hänestä
näytti siellä olevan niin paljon sieviä pikkukaluja, sellaisia, joita
ei koskaan tule itse ostaneeksi, ja sitte siellä oli -- muutamien
sanomalehtien alle pistettynä -- pieni korko-ompeluksella koristettu
kirjesalkku. Tuopa antoi eukolle miettimistä. Hän aukaisi sen. Toisen
kannen sisuspuoleen oli sirosti kirjoitettu:

    "Oi, pikku Amor, mua auta,
    Ja Hilma verkkoihini saata."

Aha! Nyt hän ymmärsi.

Askeleita kuului käytävästä, ja nopeasti hän heitti sanomalehdet
takaisin kirjesalkun päälle ja koetti näyttää niin viattomalta, kuin
suinkin mahdollista.

Poika tuli sisään. He istuutuivat taas sohvaan ja alkoivat puhella
kotiseudusta.

Äiti istui ja odotti vaan saadakseen kuulla jotain tuosta
salaisuudesta, mutta eipä siitä tullut sanaakaan, ja hän tunsi itsensä
hiukan pettyneeksi.

Tuotiinpa sitten kahvi, piikatyttö sen sisään kantoi, mutta Cedergren
hänet jo ovella käännytti ja otti itse tarjottimen. Hän pani sen
pöydälle ja alkoi tarjoella, hän osasi olla oivallinen isäntä, kun vaan
tahtoi, kohtelias ja huomaavainen. Äiti silmäili häntä äidillisellä
ylpeydellä ja ihastuksella. Pulskalta hän tosiaankin näytti, olisipa
häntä voinut luulla vallan valmiiksi tohtoriksi tai professoriksi.

Hän oli hyvin huolellisesti puettu, ja pulska vartalo hänellä oli:
pitkä, harteva ja lihavahko. Parta oli tuuhea, kiherä ja hyväksi
kammattu, tukka tumma ja kiiltävä, mutta niskapuolella jo näkyi nouseva
kuu. Kasvot olivat melkein kauniit, mutta silmät pienet ja hieman --
mitenkä sen sanoisikaan -- hieman liiaksi vapaat ilmeeltään eivätkä
kuitenkaan rehelliset; pistävän ruskeat ja kylmät. Nämät silmät ne
saattoivat ihmisiä siihen luuloon, että hän _voisi_ saada aikaan
suurtakin, jos hän vaan _tahtoisi_. Hänessä oli jotain mahtipontista,
mikä heti mieliin vaikutti, mutta olipa epäilijöitä, jotka vakuuttivat,
että tuo johtui vaan hänen ylenmääräisestä itsekkäisyydestään.

Isä oli värjärinä maalla. Omalla ja vaimonsa työllä oli hän hankkinut
itselleen varoja, jotka kuitenkin olivat melkoisesti vähenneet pojan
kallisten opintojen tähden. Ja nyt he alkoivat tulla vanhoiksi. Mutta
olihan hän heidän ylpeytensä, heidän ainoa suuri toivonsa. Kaikki
ihmiset sanoivat, että hänellä oli hyvä pää, ja kun niin paljon rahoja
hänen tähtensä kulutettiin, niin pitihän siitä aikanaan jotain tulla.
Tosinhan hänen tutkintonsa viipyi, mutta "Albert lukee _perinpohjin_
sen, minkä hän lukee", niin oli vanhuksilla tapana sanoa, kun tuo asia
puheeksi tuli, "eikä hän suinkaan mihinkään _tavalliseen_ tutkintoon
tyydy".

Kun he nyt siinä niin tuttavallisesti istuivat ja kahviaan
ryypiskelivät, ei äiti enää voinut malttaa mieltänsä, vaan uskalsi
tehdä pienen koetuksen.

"Se tyttö, jolta tyynyn sait, Hilmako se on nimeltään?" hän kysyi.

Poika näytti kummastuneelta.

"Mitenkä, äiti, sitä voit luulla?" kysyi hän tylysti; näytti siltä,
ett'ei äidin kysymys ollut hänelle mieleen.

"Tulin vaan niin ajatelleeksi", vastasi äiti hämillään.

"Mutta miten sinulle sellaista mieleen meni? Millä perusteella?"

"Voi, ei minkäänlaisella perusteella", vastasi hän pelästyneenä, sillä
hän tiesi, ett'ei Albert koskaan kärsinyt sitä, että hänen asioihinsa
sekaannuttiin. Tuo umpimielisyys loukkasi äitiä, mutta ei hän mitenkään
enää uskaltanut enempää kysellä. Sitä paitsi tuntui hänestä, ikäänkuin
hän olisi tehnyt pojalleen jotain vääryyttä sillä, että koetti hänen
salaisuuttaan urkkia ja hänet valtasi tuskallinen halu hyvittää häntä.

Kun he olivat kotvasen puhelleet joutavista asioista, kysyi hän, eikö
poika tahtoisi tulla hänen kanssaan kaupungille, hänellä oli pieniä
asioita toimitettavia, ja pitihän hänen myös ostaa tuo kappa.

Niin, saattoihan hän lähteä, tuumasi poika.

Hän meni päällystakkiaan noutamaan, ja sillä aikaa pani eukko
päällensä.

Kun poika tuli häntä noutamaan, pulskaan päällystakkiinsa puettuna ja
komeaa hienoa kävelykeppiään kädessään heilutellen, ei äiti voinut olla
heittämättä ihailevaa silmäystä häneen. Kuinka hienolta tuo kaikki
näytti, mustasta kiiltävästä hatusta aina pehmeisin hansikkoihin
saakka. Pulskalta hän sentään näytti, hänen poikansa.

"Hyvä isä, ethän, äiti, voi mennä kaupungille tuolla
päällysvaatteella?" sanoi poika äkkiä ja katseli eukkoa likemmältä.

"Uuttahan minä ostamaan menen", muistutti äiti hädissään ja punastui.

"No, kyllä jo olikin aika", vastasi poika. Häntä oikein ahdisti
ajatellessa, että joku hänen tovereistaan saattaisi kohdata häntä --
tuon kapan seurassa.

He menivät kuitenkin ulos ja astuivat pitkin katua; äiti edellä
jalkakadulla ja poika jälessä, molemmat jokseenkin harvapuheisina.

"Olenpa muutoin melkein arvellut, että -- -- --" sanoi äiti epäröiden,
ja kääntyi poikaansa päin, joka tuli lähemmä voidakseen kuulla, mitä
äiti aikoi sanoa.

"Mitä?" sanoi hän, voimatta arvata hänen ajatuksenjuoksuaan. "Tässähän
on päällysvaatemakasiini."

Äiti seisahtui, katsoi häneen ja sanoi:

"Arvelin, että jos päällysvaatteeni ei olisi niin huono, ett'ei sitä
enää jonkun aikaa voisi pitää, niin voisit sinä saada rahat; sanoithan,
että -- -- --"

"Tietysti sinun pitää ostaa uusi kappa, äiti, kun rahat olet sitä
varten saanut", sanoi hän laimeasti.

"Niin, mutta jos nyt -- -- -- Katsohan, enkö todellakaan voi tätä
pitää?"

Eukko katsoi poikaan niin luottavaisesti ja lämpimästi, ikäänkuin se
olisi hänelle suuri palvelus, jos poika myöntäisi, että kappaa saattoi
vielä pitää.

"Kyllähän se on vanhan näköinen", sanoi hän vitkastellen, "mutta
muutoinhan tuollaisissa asioissa itsekukin voi tehdä oman mielensä
mukaan."

"Niin, mutta sinun mielestäsi?"

"Sinun pitää tehdä aivan oman mielesi mukaan", vastasi hän; mutta
sydämmessään hän häpesi hirveästi.

"No, sitte annan sinulle rahat", sanoi äiti, tehden nopean päätöksen ja
vanhat kasvot kirkastuivat sydämmellisestä ilosta.

Hän meni päällysvaatemakasiinin ohitse, ja poika seurasi jälissä kuin
märkä koira.

"Se on kerrassaan liian paljon", mutisi hän, "ja mitä isä sanoo?"

Mutta äiti vaan nauroi, raikkaasti ja herttaisesti. Hän tunsi itsensä
niin onnelliseksi, kuin hänellä oli jotain, mitä antaa poika
armaalleen. Voiko mikään olla liian paljon _hänelle_!

"Älä siitä ole milläsikään, poikaseni", sanoi hän iloisesti, "kyllä
minä isälle puhun; luota vaan minuun." Hänen käyntinsä oli yht'äkkiä
käynyt reippaammaksi. Poika astui hänen jälessään puhelematta, ja kun
äiti kävi ostamassa pienet ostoksensa, astuskeli hän ulkona ja odotti.
Sitte he kävelivät yliopistotalon ympäri; eihän sitä mitenkään voinut
kotiin matkustaa sitä näkemättä. Tuon kierroksen tehtyään he kääntyivät
takaisin, ja kun he jälleen olivat tuossa pienessä lainatussa
huoneessa, päästi poika salaa helpoituksen huokauksen. Se kappa, se
kappa!

"Luulenpa, että tuotamme tänne päivällistä", hän sanoi, "niin en mene
muuanne syömään tänään."

"Voi, miten olet kiltti!" sanoi äiti kiitollisena, "siten on paljon
kodikkaampaa, ja saammepa vielä olla aivan yksin."

Poika lainasi pöytäkalut isäntäväeltä, ja sitte he yhdessä kattoivat
pöydän.

"Kuten konsanaankin poikamiehen luona", sanoi poika hilpeästi, sillä
häneen oli tarttunut äidin päiväpaistemieliala, ja hän oli mitä
herttaisimmalla tuulella. Ja hänpä olikin herra, joka saattoi olla
herttainen, kun vaan milloin tahtoi.

Päivällisen jälkeen hän loikoi sohvalla ja poltteli sikaria, sitten he
taas kahvikupin ääressä juttelivat, ja ennenkuin he kerkisivät sitä
ajatellakaan, oli jo aika mennä asemalle.

Kun eukko nousi jäähyväisiä sanomaan, täytyi hänen oikein taistella
liikutustaan vastaan. "Ken tietää, milloin vasta näemme toisemme!"
aatteli hän itsekseen, ja hän tuli arvelleeksi, että tämä kenties oli
viimeinen kerta. Se niin usein johtuu mieleen sille, joka on vanha.

Hän pudisti kovasti poikansa kättä, mutta ei sanonut mitään. Suudella
häntä hän ei uskaltanut; se ei olisi ollut hänelle mieleen.

"Jumala sinua suojatkoon ja kaikkia töitäsi", sanoi hän ja kääntyi
nopeasti ottaakseen päällysvaatteensa. Tuo vanha kappa oli varsin
vaikea päälle saada, varsinkin liivin ja saalin päälle, mutta poika
häntä auttoi.

"Oletpa käynyt lihavaksi", virkkoi hän.

"Olenpa tainnut käydä", vastasi äiti, kääntyi sitte ja pisti
viisikymmenkruunuisen pojan povitaskuun, ystävällisesti päätään
nyökäyttäen.

"Kiitoksia, äiti, kiitoksia", sanoi poika, ja jotain tosi hellyyden
tapaista välähti hänen silmissään.

Jo alkoi hyvin hämärtää, kun he asemalle menivät.

"Pistäydyn ostamassa muutamia sikareja", sanoi poika kiireesti, kun he
kääntyivät eräässä kulmassa, "osta piletti ja mitä tarvitset, minä
tulen perästä."

Hän juoksi sikarimyymälään, ja samassa kulki kolme herraa äidin sivu
jalkakadulla, puhellen ja nauraen aivan ääneen. Ne nähtävästi myös
olivat asemalle menossa.

Kun eukko oli saanut paikkansa kolmannen luokan vaunussa korien ja
myttyjen väliin, tuli poika juosten häntä etsimään. Hän löysikin, sillä
äiti istui oven luona ja tähysteli häntä. He puristivat toistensa
kättä, konduktöri tuli ja merkitsi piletit, ja sitte ovi paiskattiin
kiinni. Vielä saattoi äiti nähdä poikansa, hän seisoi juuri erään
lyhdyn kohdalla, kädet päällystakin taskuissa, ja hieno kävelykeppi
pisti esiin suoraan pitkin käsivartta. Hän puistalti itseään; ilma oli
kylmä ja hän toivoi, että juna lähtisi.

Ja heti se lähtikin liikkeelle.

Juna ratisi ja tärisi, kynttilöiden liekit lipisivät puolihämärässä
vaunussa. Eukko pani kätensä ristiin muhvin sisässä ja ajatteli armasta
poikaansa. Nyt hänellä oli sydämmensalaisuus, nyt hän ajatteli omaa
kotia ja nyt hän varmaankin tulisi tutkintonsa suorittamaan. Ja sitte
hän rukoili Jumalalta hänelle onnea, muisti myös rukouksessaan hänen
valittuansa, tuota tuntematonta Hilmaa -- tuon vastaleivotun
ylioppilaan pikku kuusitoistavuotiasta mielitiettyä.

Mutta myöhemmin iltasella seisoi kaksi ylioppilasta
rautatienhotellin käytävässä päällystakkeja päällensä panemassa, pois
lähtemäisillään. Viereisestä huoneesta kuului lasien kilinää ja kovia
naurunpurskahduksia. Toinen nuorista miehistä rupesi kuuntelemaan. Hän
tunsi yhden noista äänistä; se oli erään ylioppilaspiireissä hyvin
tunnetun "virujan" ja huvitusministerin.

"Mikä niillä siellä on?" sanoi hän toverilleen, "kuuluu, että Pelle
Ström on elementissään."

"Cedergrenhän se pitää illallisen tänään", vastasi toinen ja sytytti
sikarinsa.

1885.



Kolho.


Jos milloin sattuu näkemään oikein hullunkurisen, oikein omituisen
vanhan herran, jota muistellessa sitte aina suu hymyyn vetäytyy, niin
saa olla jokseenkin varma siitä, että se on joku vanhapoika. Tällainen
vanhapoika on myös lehtori Darell. Ja jos kerran on hänet nähnyt, ei
häntä hevillä unhota.

Aivan maksun edestä kannattaisi häntä katsella, kun hän tallustelee
Isoakatua alaspäin leveillä nelikulmaisilla jaloillaan, joka askeleella
jalkapohjaansa näyttäen. Aina on sama vauhti hänen kulussaan, aina
keppi oikeassa kädessään ja vasen käsi selän päällä juuri vyötäyksen
kohdalla, peukalo piilossa toisten sormien alla. Tuo käsi on näöltään
kuin kurikka. Kun sen näkee kaukana kadun alapäässä hiljakseen
eteenpäin keinuvan omistajansa selkälaudalla, ei tarvitse koskaan
pelätä erehtyvänsä henkilön suhteen, ja huoletta saa ruveta huutamaan
"herra lehtori, herra lehtori".

Jos niin huudetaan, niin hän seisattuu, tekee koko käännöksen isolla
ruumiillaan ja katsoo, kuka häntä huusi. Joko hän kuvittelee
mielessään, ett'ei hänellä ole niveltä kaulassa, taikka hänellä ei
todellakaan ole, sillä hän kääntää aina koko ruumiinsa, kun hän tahtoo
jotain katsoa. Että huuto "herra lehtori" voisi tarkoittaa jotain
toista henkilöä, se ei hänelle koskaan päähän pälkähdä. Hän on
kaupungin omaisuutta yhtä paljon kuin raatihuone, suuri kävelypaikka ja
harmaiden munkkien mäki. Tervehtiä hän saa alinomaa, ja siitä hän
suoriutuu kohottamalla keppinsä nupin hattunsa laitaan. Nähdä sen
enempää vaivaa tervehdyksen tähden, se ei hänelle olisi soveliasta,
sillä hän on kolho. Ja siitä hän on ylpeä.

Ukko on pulskan näköinen, luultavasti kymmenen prosenttia paremman
näköinen kuin nuorena ollessaan, mutta kauniista hän on kaukana. Nuoret
tytöt nimittävät häntä keskenään "babiaaniksi", ennenkun ovat tulleet
tuttavaksi hänen kanssaan; sitten he sanovat aina "Hampus sedäksi".

Joskus epäillään hänellä kosintatuumia olevan, mutta luultavasti
silloin erehdytään. Sattuupa, että joku rohkeimmista tytöistä kysäsee
häneltä, miksi hän ei ole mennyt naimisiin. Silloin hän tyttöä korvasta
nipistää -- ei suinkaan hellästi -- ja sanoo julman näköisenä: "ei ne
asiat ole tällaista vanhaa kolhoa varten, ymmärrätkö -- tyttölepakko".

Jos sanotaan jotain, mikä ei häntä miellytä tahi mikä hänestä on tyhmää
ja typerää, silloin hänellä on aivan oma tapansa, jolla hän
paheksumisensa tahi halveksimisensa ilmaisee. "Höh!" hän vaan sanoo. Se
on jotain naurun, rykäisemisen ja värveitten sekaista. Hänen koko
ruumiinsa silloin nytkähtää, ikäänkuin jotain salaista rihmaa
vetäistäisi; suu irvistää pilkallisesti ja toinen olkapää kohoaa
pystyyn. Sitte ukko taas on aivan entisen näköinen.

Hänen kasvonsa ovat pitkähköt. Nenästä ylähuuleen on hirmuinen matka.
Näyttää siltä, kuin suu olisi saanut paikkansa aivan leuvan alapäässä.
Ja hiukset on vedetty esiin korvallisille kahdeksi sileäksi kammatuksi
koukuksi; ne ovat vaaleat, eivätkä vielä ole harmaantuneet.
Silinterihattu on aina niskassa. Ei kukaan ihminen ole koskaan nähnyt
sen kohdallaan olevan.

Lehtori on niin säntillinen ja säännöllinen tavoissaan, että hän on
sananlaskuksi tullut. Kello yhdeksän hän lähtee aamukävelylleen; aina
samaa tietä, ulos Itäisen tullin sivu ja sitte takaisin. Kello viisi
hän menee sisarensa luo, joka on leski ja laajalti kuulu hyvästä
kahvistaan. Hän viipyy siellä aina tunnin, ei enempää eikä vähempää.
Illoin on hän useimmiten kutsuttu jonnekin viiraansa pelaamaan. Hän on
mainio viiranpelaaja.

Isollakadulla on eräässä vanhassa talossa pieni hauska myymälä, jossa
yhä on huoneen täydeltä ihmisiä. Siellä vasta puhelua ja hälinää on,
sillä kaikki ovat vanhoja tuttuja: ostajat ja kauppias, puotipalvelijat
ja nuoret tytöt, jotka tulevat ostamaan sieltä virkkuuneulan ja
rupattelemaan hetkisen talon tyttärien kanssa. Se on kodikas puoti,
joka näkyy kaikkia ihmisiä puoleensa vetävän.

Siellä on aina tapana kello viiden aikaan katsoa kadulle ja sanoa: "nyt
lehtori meni". Se merkitsee: nyt on kahvinjuontiaika. Ja toinen
toisensa perästä hiipivät myöjät puodista saadakseen kahvia pieneltä
ämmätylleröltä, joka pöydän ääressä sitä tarjoilee. Jos puodissa sattuu
kiire olemaan niin että mummo odotella saa, niin saattaa tapahtua, että
hän itse pilkistää puodin ovelta ja sanoo varovasti ryäisten: "kuulkaa
-- eikö kenkään teistä ole nähnyt lehtorin sivu astuvan?"

Koko kaupunki on ruvennut käyttämään tuota sukkeluutta ja sanomaan "nyt
lehtori meni" silloin, kuin tarkoittavat, että "nyt on kahvi pöydässä".

Lehtorilla on paljon omaisuutta, ja kauan siitä jo on, kuin hän
koulussa virkaansa toimitti. Pojat häntä nimittävät milloin oinaaksi,
milloin gorillaksi, milloin möröksi.

Nyt hän elää koroistaan ja panee rahoja säästöön joka vuosi. "Ei kukaan
tarvitse niitä odotella", hän sanoo, "koulu tulee ne saamaan kaikki".

Hänen kirjastonsa on kerrassaan oivallinen: kirjakauppiaalla ei ole
koko kaupungissa sellaista ostajaa kuin hän. Nuoruutensa aikoina on hän
runoja kirjoitellut ja onpa kerran saanut kehoitusta Ruotsin
akademialtakin; mutta siitä hän ei koskaan puhu. Hän lukee kaikki,
mitä vaan tulee uutta painosta, ja säälimättä hän arvostelee.
Kirjallisuudesta puhuminen on hauskinta, mitä hän tietää, kun vaan ei
ole viiranpeluuaika. Koko kaupunki pitää häntä orakelina. Silloin
tällöin hän istuutuu kirjoittamaan jonkun arvostelun kaupungin enimmän
arvossa pidettyyn sanomalehteen. -- Kaupungissa on kolme sanomalehteä.
Tämän saattaa mainita, niinkuin ennen maailmassa annettiin tieto
väkiluvusta.

Kun lehtori istuutuu kirjoittamaan, siirrältää hän ensin ylös _toisen_
takinhihansa ja sitte toisen; sitte ojentaa hän käsivarsiaan,
koukistetuin kyynäspäin, ikäänkuin tunnustellakseen, olisiko
mahdollista, että takki repeäisi selkäpuolelta, sillä siinä
tapauksessahan olisi sama, repesipä se ennemmin tahi myöhemmin. Kun
lehtori huomaa, että hän saa tuon asian suhteen huoletta olla, kastaa
hän kynän ja alkaa kirjoittaa -- ilman silmälasia. Niitä hän ei koskaan
käytä, "_ei koskaan_", sanoo hän painolla. Siinä väitöksessään hän
pysyy. "Sisareni on seitsentä vuotta nuorempi minua ja on pitänyt
silmälasia kymmenen vuotta." Aina hän sanoo nämä samat sanat,
vuosinumeron vaan joka uutenavuotena muuttaa.

Lehtori istuu suorana kirjoittaessaan, -- hyvin suorana ja nokka
pystyssä, ikäänkuin paperi häntä inhottaisi. Katse kulkee suoraan nenää
pitkin ja kohtaa musertavan halveksivasti tuota onnetonta paperia,
samalla kuin lehtorin suuri käsi kiireesti sitä täyttää terävillä
kirjaimilla, jotka tekevät rivit tulitikuilla piirrettyjen risuaitojen
näköisiksi.

Nämä arvostelut pitää lehtori velvollisuutenaan. Jospa nuo nuoret
kirjailijat vaan ottaisivat opikseen viisaan sanan, niin saisivathan
nähdä! Mutta jos eivät tahdo, niin eihän siihen mitä voi. Ovathan
ainakin saaneet kuulla.

Hän vetää leukansa sisäänpäin ja työntää huulensa pitkälle. Ken hänet
näkee, sen täytyy luulla, että hän katsoo omaa suutansa eikä paperia.

"Sisareni" ei saa koskaan lukea hänen teoksiaan käsikirjoituksina. Se
olisi liian suuri kunnia; olisihan se melkein kuin neuvon kysymystä.
Mutta jokaisen sanomalehdennumeron, jossa on jotain hänen kädestään
lähtenyttä, ottaa hän taskuunsa, kun hän sisarensa luo menee. --
Sisarella itsellään on tuo sanomalehti, mutta se ei haittaa; ja hän
lukee sen aina aamukahvia juodessaan, mutta sekään ei haittaa. -- "Luen
sinulle tämän", hän sanoo ja vetää sanomalehden taskustaan, "ethän sinä
voi itse silmälasitta lukea", ja sitte hän lukee. Sanomalehden hän
pitää etäällä itsestään, niin etäällä kuin vaan saattaa. Hän lukee
kovalla äänellä. vakavana ja erehtymättä ainoassakaan sanassa. Kuuluisi
se vaikka kirkossa, kun hän lukee.

"Sisareni" häntä ihailee aivan hirveästi. Hän luulee, että hän olisi
voinut olla yhtenä "niistä kahdeksastatoista", _jos hän vaan olisi
tahtonut_. Mutta sitä hän ei koskaan uskalla veljen kuullen sanoa.

Veli myös ihailee häntä. "Hän on viisain ja parhain nainen koko
maailmassa", selittää hän -- kun sisar ei ole sitä kuulemassa.
Sisarelle itselleen hän sanoo: "höh! -- sinä olet niin tyhmä,
Kristina".

Kristina on raatimiehen leski, lapseton ja hyvin varakas. Hän tahtoisi
mielellään testamentata omaisuutensa johonkin, kuten "Hampus veli",
mutta hän ei tiedä oikein mihinkä, ja Hampus veli ei tahdo kuulla
puhuttavan koko asiasta.

"Seitsemän vuotta nuorempi kuin minä! -- sinä olet niin tyhmä,
Kristina."

       *       *       *       *       *

Joulu oli aivan lähellä. Päivät olivat lyhyet, ja kun ilma oli
pilvinen, saattoi hämärä tulla jo kolmen seudussa...

Kristina rouvan isossa arkihuoneessa oli kahvi pöydällä -- pyylevä
pullo, joka oli huolellisesti kopsaansa peitetty pienellä virkatulla,
koruompeluksilla ja punaisilla tupsuilla koristetulla peitteellä.
Pieni kahvipöytä näytti niin kodikkaalta valkeine liinoineen,
hopea-astioineen ja vastaleivottuine, kiiltävine vaaleanruskeine
kakkuineen. Lamppu oli jo sytytetty, ja Kristina rouva istui isossa
nojatuolissaan, jalat jakkaralla, sukankudin kädessään ja pienoinen
koira polvillaan. Siitä koirasta oli suurta harmia lehtorille. Ei hän
milloinkaan sitä muuksi nimittänyt kuin "sen vietäväksi elukaksi" tahi
"rakiksi" -- mikä tietysti ei voinut muuta kuin loukata mainitun rakin
emäntää. Mutta koiralla itsellään oli niin vähän hienotuntoisuutta,
että se tuosta kaikesta huolimatta varsin mielellään oleskeli lehtorin
jaloissa kahvinjuontiaikana, koska tuolla ankaralla herralla oli tapana
salaa pistää sokeripaloja hänelle. Ennenkuin eteisen ovikello
helähtikään, istui rakki jo korvat pystyssä, sillä se tunsi askeleet,
jotka kuuluivat rappusista. Mutta kello oli tuskin sivu puoli viidestä,
siksi makasi pikku Pyre aivan levollisena.

Nuori tyttö seisoi kahvipöydän ääressä, jolle nyt oli pantu kolme
kuppia kahden asemesta.

"Kyllä, täti, sitä ei voi auttaa", sanoi hän innokkaasti, "teidän
täytyy antaa minun tehdä se."

"Ei, lapseni, se ei käy laatuun."

"Käypi, jos vaan ette estä minua."

"Mutta voithan ymmärtää, että..."

"Ei, minä tahdon kuulla sen itse."

"Sinä olet pieni itsepäinen kummitus."

"Sen minä tiedän."

"Mutta kuinka minä voin?"

"Kunhan vaan unhotatte, että minä olen täällä."

"Mutta Hampus veli suuttuu, kun hän saa sen tietää."

"Emme toki ole niin tyhmiä, että menisimme siitä puhumaan." Hän näytti
niin houkuttelevalta kuin pikku noita.

"Mutta minusta se ei ole oikein."

"Oikein? Miten tuo pikku täti sanoo! Lieneehän toki oikein ottaa selko
totuudesta."

"Eikä myöskään ole hyvä tietää, mitä Hampus veljelle johtuu mieleen
sanoa. Hän kenties saattaa sinut pahoille mielin."

"Niin, siinäpä se on! Olittepa, täti, kuitenkin aikonut peittelemällä
hänen sanansa mulle kertoa. Ettekä ole niin aivan varma siitä, että hän
minulle samat sanat vasten naamaa sanoisi. Siitähän näkyy, että olen
aivan oikeassa. Voi -- rakas, kiltti, kulta täti!"

"Mutta..."

"Kas niin. Nyt se on päätetty." Hän otti kerkeästi yhden
kahvikuppipareista, ja vei sen lähimmäiseen huoneesen, jossa oli pimeä.

"Aivan onnettomaksi tulen Hampuksen tähden", vaikeroi rouva.

"Vielä mitä! Hän ei saa koskaan tästä mitään tietää."

"Mutta minä joudun niin hämilleni, ett'en voi puhua."

"Kyllä, alottakaa vaan, niin kyllä se menee", kehoitti kiusanhenki ja
pisti päänsä ovesta nähdäkseen, miten paljon kello oli. Tytöllä oli
hienohipiäiset kasvot, terävä nenä, pieni suu, naurunhaluiset silmät ja
lyhyeksi leikattu kastanjanruskea tukka.

"Pysykäähän nyt lujana, täti", kuului viimeinen varoitus, ja tyttö veti
hiljaa oven kiinni jälkeensä.

Vanha rouva huokasi ja Pyre alkoi heristää korviansa.

Kristina rouva oli hämmästyttävässä määrin veljensä näköinen. Mutta jos
veli oli kolho, niin oli sisar itse sirous. Hänen myssynsä näytti
siltä, kuin se olisi vasta ompelijalta tuotu, hänen kätensä olivat
pienet ja sormuksilla koristetut, liikkeensä sirosti tasaiset,
puhetapansa hiljainen, pehmeä ja hieman teeskennelty.

Juuri kuin helähdys kuului eteisestä, hyppäsi Pyre lattialle, ja
Kristina rouva meni avaamaan ovea vieraalleen.

Pyre juoksenteli kahvipöydän ja oven välillä, nuuskien ilmaa ja korvat
pystyssä. Hänestä oli joutavaa mennä eteiseen, kun hän kuitenkin tiesi,
ken siellä oli. Sisään saattoi kuulla, kuinka lehtori pyyhki jalkojaan
mattoon ja hieroi käsiään. Sitten ovi aukeni ja veli ja sisar astuivat
sisään.

Aluksi tuli tavalliset puheet ilmasta ja tuulesta. Pyre juoksenteli
vieraan jalkojen ympärillä ja katsoi häneen ystävällisin katsein,
samoin kuin me muut kuolevaiset saatamme katsella tuttavaa vanhaa
tornia, jonka jälleen näkeminen meitä ilahuttaa.

Istuuduttiin ja juotiin kahvi. Keskusteltiin minkä mistäkin joutavista
asioista, jotka Kristina rouva aina puheeksi otti.

"Hampus, minulla on jotain, jota tahtoisin kysyä sinulta", sanoi hän
vihdoin, kun he olivat nousseet kahvipöydästä ja asettuneet
tavallisille paikoilleen.

"Mitä se olisi?"

"Niin, se on eräästä nuoresta tytöstä."

"Mikäs sillä on?"

"Hänellä on sellainen taipumus tulla kirjailijaksi."

"Kirjailijaksi! Tähän päivään saakka olemme tässä kaupungissa toki
naiskirjailijoista säästyneet."

"Hän ei olekaan kaupungista, hän vaan talveksi tänne jää. Se on Sonja
Högberg, sinä tunnet kyllä hänen isänsä, kapteenin."

"Anna hänen matkustaa kotiinsa takaisin, mitä pikemmin sen parempi."

"Kas niin, älähän nyt ole tuommoinen. Hänellä tosiaankin on taipumusta,
sen sanovat kaikki ihmiset. Mutta nyt on hän vielä liian nuori; hänellä
ei ole aineita."

"Taipumusta kirjailemiseen, vaan ei aineita. Miten hiton tavalla sitte
hänen taipumuksensa näyttäytyy. Sinä tarkoitat, että hän osaa
kirjoittaa ruotsia. Mutta siitä, sen sanon sulle, siitä hänen on koulua
kiittäminen. Siinä on koko asia. Te vanhemmat, jotka olitte ylpeät, jos
kykenitte kyhäämään kirjeen sulhasellenne, te pidätte sitä kauheana
ihmetyönä, kun tuollainen tytöntolvana voi lasketella paperille sivun
toisensa perästä. Mutta, näetkös, ei siihen muu ole syynä kuin
ainekirjoitus. Sen verran taipumusta kirjailemiseen on jok'ikisellä
koulupojalla ollut aina maailman luomisesta asti, ymmärrätkö. Mutta
_ne_ voivat sen kestää, vaan sitä eivät voi naiset. Siinä on koko
erotus. Heti kun naiset vaan saavat rahtusenkaan tietää, pitää niiden
saada se näkyisälle, muuten niiltä henki lähtee... Taipumusta, mutta ei
aineita? Enpä, hitto vieköön, ole moista ennen kuullut. Missä sitte
taipumus ilmaantuu, joll'ei juuri siinä, että on aineita?"

Lehtori oli hypännyt seisaalleen. Viimeisiä sanoja sanoessaan hän
niiasi ja ojensi kätensä, polvet koukussa. Sitte hän teki koko
käännöksen ja alkoi kävellä edestakaisin.

"Saattaahan olla kuvailukykyä", muistutti sisar.

"Höh! -- kun ei ole mitä kuvailla."

Kristina sisko ei ollut huomaavinaankaan tuota tokaisua.

"Tässä olisi pari pätkää, jotka hän on kirjoittanut ja joiden
lukemiseen sinulta ei mene pitkää aikaa", hän siirsi pöydän yli häntä
kohden muutamia paperilehtiä, "lue nämä ja sano sitte, mitä arvelet;
hän panee niin paljon arvoa sinun arvosteluusi."

"Arvoa? Vai niin, tietysti! Mutta vaikka Jumala itse astuisi alas ja
pyytäisi hänen tekemään hyvin ja jättämään moiset hommat, niin
kirjoittaisi hän sittenkin. Panee arvoa? Höh!"

"Hampus kulta, älä nyt noin kiivastu. Hänhän vaan tahtoo kuulla sinun
neuvoasi."

"Se on: että hän tulee järkeensä ja hoitaa jotain -- käsillään,
ymmärräthän." Hän pani pöydälle kaksi tavattoman suurta kämmentä,
ikäänkuin selvemmäksi tehdäkseen, mitä hän tarkotti. Hän oli istuutunut
kahdenreisin tuolille sisartaan vastapäätä ja täysin valmiina
taisteluun kaiken maailman sinisukkia vastaan, jos niin tarvittaisiin.

"Mutta Hampus!" Se kuului lempeästi nuhtelevalta ja tarkoitti herättää
hänessä hänen parempaa luontoansa. Mutta se ei ollut enää mahdollista;
hän oli kerrassaan raivotuulelle tullut.

"Enkö minä itsekin seiso sorvauspöytäni ääressä jok'ikinen päivä! Ja
enkö ole tehnyt tuoleja ja jakkaroita, ja voilusikoita ja
lihakurikoita, ja kerinpuita ja keräkuppeja, ja puuhuhmareita ja
kipsiteosten jalanteita kaikille kaupungin naisille?"

Hänen naamansa punotti aivan hiusmartoon saakka ja hän huusi, niin että
olisi voinut unikeotkin herättää.

"Mutta ethän vaatine, että hänenlaisensa hieno tyttö rupeaisi
nikkariksi tai sorvariksi?" Tämä sanottiin lempeällä äänellä, mutta
niin pidättävin katsein, että niiden olisi pitänyt leijonaakin hillitä.
Mutta tässä meni kaikki turhaan.

"Vai niin! hän on liian hieno kajotakseen mihinkään, luulen ma. Muutoin
on maailmassa sellaistakin, jota nimitetään sukkien parsimiseksi ja
hutun keittämiseksi, ja jota pidetään hyvin soveliaana naistyönä. Miksi
hän ei koeta hyödyksi olla?"

"Voi, tiedätkö, hän niin mielellään tahtoisi työtä, mutta hänen
vanhempansa..." Kristina rouva siirrälti salaa paperiarkit vieläkin
likemmä tuota julmistunutta tiikeriä. Tämä ei niihin katsahtanutkaan.

"Meidän kirjallisuutemmeko on velvollinen siitä kärsimään, että hänen
vanhempansa ovat sikoja ja hän itse hanhi?"

Lehtori asettui seisomaan hajalle säärin sisarensa eteen ja vetosi
hänen oikeudentuntoonsa.

"Niin, hänen hermostonsa on -- kuinka sanoisinkaan? -- niin, hiukan
ärtynyt. Hän luulee itse, että ajatustyö olisi hyödyllistä."

"Vai niin, onko hän heikkohermoinenkin? Sitä vaan puuttui! Ja kaiken
tuon siunatun heikkohermoisuutensa hän sitte aikoo purkaa
kirjallisuuteemme? Mutta se on -- kaikella kunnioituksella sanoen --
valhe, jos vaan haukkumiset häneen pystyvät. Annahan vaan saan hänet
käsiini, niin kyllä minä hänelle totuuden sanon, sanon sen sillä
lailla, ett'eivät hänen herttaiset pikku hermonsa koskaan ole moista
kuulleet. Heikkohermoinen? Seitsentoistavuotias tyttö. Hyi saakeli!"

Hän meni ja sylkäs; sylkiastiaan.

"Mutta, Hampus, minä oikein häpeän sinun tähtesi." -- Se oli tosiaankin
totta, tällä kertaa, mutta hän oli kuullut sen niin monesti muulloin,
jolloin se ei ollut niin puustavin mukaan tarkoitettu.

"Niin, vähemmästäkin voi hulluksi tulla", jatkoi hän; "siinä on yksi
hermoineen, ja siinä on toinen, ja kaikki paneutuvat ne sitte ulvomaan
ihmisten korvat lumeesen. Siten ne sanovat maailman asemilleen
vääntävänsä. _Minä_ tahtoisin heidät _asemilleen_ vääntää, ja sillä
tavalla, että kyllä muistaisivat."

"Mitä tähän tyttöön tulee, niin hän juuri tahtoisi saada opetusta
sinulta, ja sinä mainioine opetustapoinesi..."

"Opetusta?" huudahti Hampus ja syöksähti ylös, ikäänkuin hän olisi
käärmeenpesään polaissut.

"Niin, ruotsinkielessä", kuului varsin tyyni vastaus.

"Ei, _siihen_ kauppaan tässä ei ruveta! Juoskoon ja koivetkoon niin
kauas, kuin tietä..."

Lehtori vaikeni äkisti. Sisemmän huoneen ovesta tuli masentunut olento,
nyyhkien ja nenäliina silmillä. Lehtori hämmästyi ja oli hiljaa kuin
hiiri. Olento seisoi ja nojautui ovea vasten; hienona, haprakkana ja
kauniina kuin oikea posliini.

"Se on kaikki aivan oikein, minkä lehtori sanoi -- minä tunnen sen niin
selvästi. -- Vo-o-o-i! -- Minusta itsestänikin on niin hirveätä, kun
minun pitää olla sellainen hyödytön olento... Tahtoisin niin mielelläni
tehdä työtä, mutta en tiedä minne kääntyä. -- Tahtoisin niin mielelläni
tehdä jotain hyötyä maailmassa, -- vo-o-o-i -- kun puhun siitä isälle
ja äidille, sanovat he, että ne ovat vaan tyhjiä houreita ja että minä
vaan olen olevinani. Mutta tuntuu niin kauhealta, kun näkee kaikilla
muilla ihmisillä olevan tekemistä kylläkseen, ja kun itsellään ei ole
vähintäkään, minkä vuoksi eläisi. -- Minne vaan joutunenkin, kaikkialla
olen liikaa... Miksikä sitte tällainen onneton olento on syntynytkään
maailmaan?"

Tyttö heittäysi tuolille oven viereen, peitti kasvonsa käsiinsä ja
nyyhkytti, niin että luuli hänen siihen katkeavan. Hän oli puhunut
pehmeällä ja murtuneella äänellä, joka olisi saanut kivisydämmenkin
heltymään.

"Sinä olet aina niin kova." Vanha rouva loi hyvin moittivan katseen
veljeensä ja meni noutamaan lasillista vettä.

Lehtorista tuntui, kuin olisi hän ollut pahin pahantekijä; mutta
sellainen, jonka katumus on aivan murtanut. Hän ei ollut milloinkaan
voinut katsella kyyneleitä. Tuntui, kuin joka pisara olisi pudonnut
hänen omalletunnolleen, polttaen kuin sula vaha.

Hän ei mitään virkkanut, käveli vaan edestakaisin lattialla.

Rouva viipyi kauan, tyttö yhä vaan istui kumarruksissaan tuolillaan ja
nyyhkytti sydäntä vihlovasti. Vihdoin lehtori otti muutamia pitkiä
päättäväisiä askeleita lattian poikki ja seisattui tytön eteen. Hän
rykäsi pari kertaa, mutta tyttö ei katsahtanut ylös.

"Minä -- hm -- minä" --

Enempää ei tuntunut tulevan. Pahoin kohdellulla lapsella vavahteli koko
ruumis nyyhkytyksiä pidättäessä, ikäänkuin tuo kovasydämminen hirviö
olisi tahtonut lyödä häntä.

"En juuri niin pahoin tarkoittanut, kuin sanoin -- hm" -- sai hän
vihdoin kiireesti sanotuksi. Ja heti hän taas rupesi kävelemään,
odottamatta, minkä vaikutuksen hänen sanansa voisivat tehdä, ja
ikäänkuin peloissaan siitä, mitä oli sanonut.

Mutta mitään vaikutusta ei ollut huomattavissa. Kristina rouva tuli
sisään vesilasineen, kohotti tyttöä kummarruksista ja antoi hänen
juoda. Veljeensä hän heitti musertavan halveksivan katseen.

Lehtori koetti olla tuiman näköinen ja käveli edestakaisin kovin
askelin. Ei hän niitä ollut, jotka ensi hädässä antautuvat!

"Olenhan aina sanonut, että sinun onneton kiivautesi ikävyyksiä
tuottaisi. Katso nyt, mitä olet aikaan saanut."

"Mistä hiidestä minä tiesin, että..."

"Lopeta nyt jo kiroukset ja karkeat puheesi", sanoi Kristina rouva
erinomaisen arvokkaasti. Hän seisoi ja silitteli nuoren tytön hiuksia
niin suojelevaisen näköisenä, kuin olisi hän ajatellut: minun ruumiini
yli on sen astuttava, joka mielii sinua vahingoittaa.

Lehtori näytti julmistuneelta.

Ja näin julman näköisenä hän seisattui molempain naisten eteen. Tyttö
ei uskaltanut silmiään nostaa tuota suurta raudankovaa miestä kohti.
Mies katsoi hänen kyyneleisiä kasvojaan ja rypisti kulmakarvojaan,
pullisti huulensa ja väänteli naamaansa milloin minkin näköiseksi.

"Minä olen vanha kolho", sanoi hän.

"E-e-ei, sitä te ette suinkaan ole", kuului nyyhkytysten välistä
samalla kun asianomainen pyyhki kasvojansa hyvin huolellisesti,
"aivanhan se oli oma syyni. Minä pidän niin paljon to-o-o-hotuudesta."

Näytti jo tulevaa uusi rankkasade, sillä tyttö nosti taas nenäliinan
silmilleen, mutia lehtori pidätti häntä tavattoman ystävällisen
näköisenä; hän taputti tyttöä olalle, ja kasvonsa kirkastuivat äkkiä.

"Odottakaa, odottakaahan, -- aivan varmaan minä keinon keksin", sanoi
hän ja pani suuren etusormensa suurelle nenälleen.

Sonja katsoi häneen iloisesti odottaen, ja kyyneleet lakkasivat aivan
itsestään. Jos lehtori vaan keinon keksisi, niin kyllä hän silloin
suoriutuisi kertoelmineen! Lehtori katsoi häneen ikäänkuin nauttiakseen
hänen ilostaan, kun tuo suuri keksintö tulisi ilmoitetuksi.

"Olen ajatellut ... olen ajatellut, että", sanoi hän hiljaa ja
salamielisesti, ikäänkuin olisi ollut puhe jostain salaliitosta, "minun
puunsahaajallani on viisi lasta ja akka -- niin köyhiä, että tuskin
kuulevat -- ja ne ne vasta vaatteenkuluttajia ovat, ne lapset;
ruvetkaapas neulomaan sukkia niille. Ja ommelkaa niille myös, kyllä ne
jaksavat vaatetta kuluttaa."

1886.



Toivomus.


Sisemmässä huoneessa istui kamreeri selkä kenossa nahkalla
päällystetyssä ruuvituolissaan ja silmäili Berlingsken aamunumeroa;
ulommassa istua kökötti konttoristi kolmijalallaan sääret allaan ja
kyynäspäät pöydällä. Selkä kyyryssä, melkein menehtymäisillään ikävään,
hän siinä istui ja pureskeli alakuloisesti kynsiään.

Ei ollut mitään tehtävää tänään muuta kuin pysyä paikallaan ja odottaa.

Sisemmästä huoneesta kuului seinäkellon tikitys sekä silloin tällöin
sanomalehden rapina, kun sitä käännettiin; muuta ei mitään.

Mutta nyt kuului koputus. Konttoristi ojensi selkänsä, kastoi nopeasti
kynän ja katsoi oveen päin. joka aukeni hiljaa ja sieltä pisti pää
esiin.

"Anteeksi", sanoi välttelijäs ääni kummallisella murteella, johon
kätkeytyi muistoja kaikista kolmesta skandinaavilaisesta kielestä ja
parista muusta lisäksi.

"Käykää sisään."

Vieras oli avannut oven niin varovasti, kuin olisi huone ollut täynnä
pikku porsaita, jotka joka hetki olisivat valmiit ulos livahtamaan --
ja konttoristin kehoittaessa hyppäsi tulokas sisään niin ketterästi,
kuin olisi hän karttanut potkua ulkoa päin. Hän sulki oven jälkeensä
niin kiiruusti, ett'ei pieninkään hiiri olisi voinut päästä läpi.
Sitten seisoi hän hetken paikallaan, katseli ympärilleen ja hipasi
kädellään päälakeaan, joka oli jokseenkin kalju.

Toisessa kädessään hänellä oli pehmeä huopahattu. Hän oli puettu
vanhaan ympyriäiseksi leikattuun viittaan, joka italialaiseen tai
espanjalaiseen tapaan oli heitetty vartalon ympäri ja yli olkapään.

Hänen ikänsä suhteen ei ulkomuodosta voinut mitään päättää tahi ainakin
sai arvaella sekä sinne että tänne, sillä noissa kasvoissa oli jotain,
joka ei koskaan ollut nuorta eikä koskaan voinut vanheta, jotain
vilkasta, valpasta, uteliasta ja viatonta kuni lapsen kasvoissa. Otsa
oli leveä ja korkea, tasainen ja kiiltävä, kuin olisi sitä rasvalla
hierottu. Pieni hiustukku kasvoi päälaella, keskellä kiiltävää
paljautta. Muutamia harvoja partakarvoja oli leukaa peittämässä ja
ujoudesta vinoksi venynyt hymyily paljasti rivin tasaisia
vahankeltaisia hampaita.

"Sallitaanko?" sanoi hän kummallisella sekamurteellaan ja sivautti
hattuaan toiseen huoneesen päin.

"Tehkää hyvin", vastasi konttoristi kastaen kynänsä vielä kerran ja
kiinnitti vakavana katseensa tyhjään paperiarkkiin, joka oli hänen
edessään. -- Hän oli nuori mies, pystytukkainen ja muljosilmäinen,
hiukset olivat vaaleanharmaat väriltään ja silmät muistuttivat
linnunsilmiä, suu oli sinertävä ja näytti valmiilta salaa irvistelemään
kaikelle, mikä oli ulkopuolella noiden pienten numeroarvojen
jokapäiväistä näköpiiriä. Hän istua kyyrötti pulpetin takana ja myhäili
sillä aikaa, kun tuo kummallinen olento kulki huoneen läpi, ja hän
heitti kieron silmäyksen ovesta voidakseen nähdä, kuinka esimies
ottaisi vastaan tuommoista.

"Hyvää päivää, Keippel", sanoi kamreeri, ja ojensi kapean, luisen
kätensä sisääntulijaa kohden. Esimiehen kasvoja ei nuori konttoristi
voinut nähdä, mutta ääni kuului ystävälliseltä.

Muukalaisen kiiltävä naama kirkastui ja siinä kuvastui jotain koiran
kysyväisestä älykkäisyydestä, kun hän katseli ystäväänsä, tilimiestä.

"Häiritsenkö sinua?" sanoi hän, luiskahtaen "sinä" sanan yli niin
keveästi kuin mahdollista, jonkinmoisella kunnioittavalla
varovaisuudella.

"Et vähintäkään. Käy istumaan tuonne sohvaan." Isäntä osoitti kädellään
vanhaa nahkalla päällystettyä huonekalua vastakkaisella seinällä,
melkein hänen selkänsä takana. Ja vieras seurasi neuvoa, heitti
espanjalaisen viittansa sohvan käsinojalle, pani hattunsa päälle ja
istuutui itse kulmaan niiden viereen, hykertäen pieniä harmaanruskeita
käsiään niin sanomattoman tyytyväisen ja nauttivaisen näköisenä.

"Täällä on lämmin ja hyvä", sanoi hän.

"Niin. Mitenkä sinä elelet nykyään?" kysyi kamreeri vanhan tuttavan
tavalla.

"Kiitoksia. No -- niinkuin tavallisesti."

"Aina vaan asiat entisellään?"

"Nii-in -- -- -- ei suinkaan ne muuksi muutu."

"Et mahda saada mitään myydyksi -- kuten tavallisesti?"

"Ee-en, sellaista kuin minä maalaan, ei kukaan tahdo ostaa."

Kamreeri naurahti kuullessaan tuon huolettoman tunnustuksen.

"Näytätpä olevan iloinen ja tyytyväinen kuitenkin."

"Niin. Ei _minulla_ ole mitään huolehtimista."

"Eikö silloinkaan, kun hyyry on maksettava? Asutko vielä entisessä
paikassasi?"

"A-sun", kasvoista välähti leikillisyys -- "enhän minä siitä pääse."

"Miksi et?"

"Olenhan hänelle velkaa -- isännälle."

"Oletko hänelle velkaa?"

"Niin, katsos se oli sillä lailla, että minä olin velkaa hänelle
kuusikymmentä kruunua, tiedäthän, minä olin ollut sairas ja silloin oli
hän antanut rahoja puolestani, ja vähitellen oli niitä kertynyt
kuusikymmentä kruunua."

"Oliko niitä kertynyt niin paljon", sanoi pankkimies, kätkien
veitikkamaisen hyväluontoisen hymyn vaaleisiin viiksiinsä.

"Niin niitä oli", vastasi vieras, ollen niin huvitettu siitä, että sai
puhua jonkun kanssa omista asioistaan, ett'ei tullut epäilleeksikään,
että toinen saattoi ivalla kummastella tuon summan suuruutta. "Minä
olin tullut hänelle velkaa kuusikymmentä kruunua, mutta sitten
piirustelin minä muutamia pölkkyjä ja sain rahat kokoon; ja kun minä ne
sitte toin, sanoi hän: kiitos! Tässä on kolmekymmentä kruunua hyyryä
edelliseltä kuukaudelta ja kolmekymmentä kruunua edeltäkäsin tältä.
Sillä toisella velalla ei ole kiirettä."

"Maksatko sinä kolmekymmentä kruunua siitä hökkelistä?"

"Maksan."

"Sehän on kerrassaan liian kallista?"

"Niin se onkin."

"Mutta minkä ihmeen tähden sinä et muuta pois?"

"Enhän minä miten voi hänen luotaan muuttaa, kun aina olen maksanut
hyyryn edeltäkäsin", sanoi hän sellaisella äänellä, kuin olisi kamreeri
ottanut puheeksi hulluimman mahdottomuuden.

"Mutta jos sinä maksat kolmekymmentä kruunua sellaisesta huoneesta,
jollaisen voit muualta saada viidellätoista yhtä hyvin -- tuleehan se
sinulle liian kalliiksi ajan pitkään."

"Niin, mutta jos minä muutan, niin pitää hän minun tavarani."

"Mitä tavaroita sinulla on?"

"Näithän sinä, kun olit luonani", vastasi maalari, liikuttavan
hämillään hellyydestään, jota häpesi näyttää.

"Nuo vanhat romut! Joka paikkaanko sinä ne mukanasi kuletat?"

"Ne ovat oikein harvinaisia kaluja -- ja aivan alkuperäisiä. Se vanha
madonnankuva esim. -- muistatko sitä? Minä vakuutan, että se on
viidenneltätoista vuosisadalta."

"Niin, ei suinkaan voi kuljetella mukanaan kaikkia vanhoja madonnia
viidenneltätoista vuosisadalta. Niistähän on hirveä haitta..."

Puhelu keskeytyi tähän, sillä kaksi vanhaa invaliidia, joilla oli
sotilaan ryhti, ilmestyi konttorin ovelle.

Kamreeri katsoi kelloaan.

"Niin, nyt tänne tulee ihmisiä. Meillä on eläkkeenjakelu tänään."

"Ehkä minä menen?"

Viidenneltätoista vuosisadalta olevan madonnankuvan omistaja nousi
seisaalleen näyttääkseen, kuinka valmis hän oli pois lähtemään.

"Ei, jää vaan, jos sinua haluttaa."

Kyllä, kyllä häntä halutti, mutta hän pelkäsi, että hän näyttäisi
jollain lailla hullunkuriselta.

"Voinko istua tässä?" kysyi hän varmuuden vuoksi.

"Voit, aivan ujostelematta."

"Kiitos, kiitos."

Näiden sanojen aikana oli saapunut vielä pari vanhaa invaliidia; ja
konttorikoneisto pääsi liikkeeseen. Kamreeri laski ja maksoi,
konttoristi kirjoitti ja vanhat ruutiukot ottivat jokainen summansa,
kiittivät sotilasomaisella arvokkaisuudella ja menivät tiehensä
katsomatta oikealle tai vasemmalle. Vastatulleet istuivat tuoleilla
ympäri seiniä, jäykkinä ja liikahtamatta, tuijottaen suoraan eteensä ja
odottaen vuoroansa.

Ei kukaan uskaltanut mennä nahkasohvaan istumaan, jossa tuo kummallinen
vekkuli istui yksin ja nautti. Hänen silmänsä seurasivat ahnaalla
tarkkaavaisuudella noita enemmän tai vähemmän raajarikkoisia ukkoja ja
ajatuksissaan piirusti hän heidän kuvansa joka ikisen. Ne olivat niin
soveliaita kuvattaviksi. Ja mitä enemmän laastaroituja, vinoja ja
rujoja he olivat, sitä enemmän kiihtyi Keippelin ihastus.

Hän istui siinä koko ajan hiljaa kuin hiiri, ja nautti. Ja kun
senpäiväinen maksuaika oli loppunut ja kirjat olivat päätettävät, ei
hän voinut kauemmin hillitä ihastustaan. Hän nousi paikaltaan, tuli
pulpetin luo pienin, varovaisin askelin ja seisahtui, nojaten sen
toiseen kulmaan.

"Kuuleppas -- mikä joukko! Kaikkein oivallisimmat lajiansa. Saan
todellakin kiittää sinua paljon, niin, saanpa toden perästä."

"Oh, ei mitään kiittämistä", hymyili kamreeri suopeasti.

"Kyllä! On kauan siitä, kuin olen nähnyt jotain niin -- niin todellakin
sopivaa kuvattavaksi!"

"Vai niin,"

"Niin. Sellaiset ukot! Sellaiset ukot! Näitkö sen, jolla ei ollut
jalkoja ja jota toisten täytyi auttaa?"

"Näin."

"Niin. Ne vasta ovat ihmisiä! -- Mutta nyt kai minun pitää lähteä?"

"Täällä ei suljeta, ennenkuin kello 3, ja jos sinua huvittaa
pakinoiminen, niin..."

"Huvittaa kyllä. Olen tullut niin hyvälle tuulelle."

"Pelkästään noiden katselemisesta?"

"Niin. Harvoin tosiaan saa sellaista nykyään nähdä. Mutta sellaista
minä tahtoisin maalata."

"Niin, vanhoja ne ovat, mutta ei kukaan heistä ole viidenneltätoista
vuosisadalta", suottaili kamreeri.

"Häh!" -- Vieraalla oli vaikea saada selville, minkälaista muotoa hänen
oli pidettävä.

"Ja sinähän ihailet vaan vanhoja madonnia ja pyhimyksiä?"

"Niin -- hä -- se on tietty -- -- etupäässä..."

Hän meni takaisin ja istuutui paikalleen nahkasohvan toiseen nurkkaan,
jonka jälkeen hän jatkoi:

"Ikävää on, kun ei ole voinut syntyä oikealla ajalla."

"Milloinka oli oikea aika? Viidennellätoista vuosisadalla?"

"Niin. Kun oli oikeita, todellisia munkkeja, jotka voivat istua
rauhassa, ja maalailla luostareissaan."

Kamreeri illisteli veitikkamaisesti silmillään: "Ei suinkaan _sinulla_
olisi ollut halua tulla munkiksi?"

"Olisi, Jumala sen tietää, että minulla olisi ollut!" -- Hän sanoi sen
niin tuntehikkaasti ja niin vakuutettuna, että se tuntui kerrassaan
hullunkuriselta. "Minä kerran koetinkin -- tuolla alhaalla Italiassa."

"Munkiksiko ruveta?"

"Niin. Mutta ne eivät minusta huolineet."

"Eivätkö?"

"Eivät. Mutta minä kadun, ett'en kysynyt, saisinko ruveta sellaiseksi
-- -- miksi sitä nyt taas sanotaan -- -- maallikkoveljeksi, minä
luulen, ne sitä sanovat."

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Niin, sellaista, joka kynii kanoja ja lakaisee lattioita ja harjaa
saappaita ja pesee astioita."

"Sittenhän et koskaan saisi aikaa maalaamiseen."

"Ee-en, mutta sitte _olisi_ elatus!"

"Luuletko, että olisit siihen tyytyväinen?"

"Josko olisin! -- -- Ja sitte voisi kenties saada maalata heille jonkun
alttaritaulun silloin tällöin. -- Sen olen kerran tehnyt -- -- siitä
hyvästä, että elättivät minua ilmaiseksi jonkun ajan."

"Ilmaiseksi? No niin; ei se tainnut heille niin kauhean kalliiksi
tulla. Kuinka paljon sinä oikeastaan tarvitset elääksesi?"

"Niin, jos minulla vaan olisi kaksisataa kruunua vuodessa -- oikein
varmaa, noin vaan ilman mutkitta, ikäänkuin jonkinmoisena eläkkeenä,
ymmärräthän. Ajatteleppas, kuinka silloin voisi elää!"

Hänen silmänsä saivat vilkkaamman loisteen, kun hän puhui tuosta
unelmasta, ja silminnähtävästi hän nautti kuvaillessaan sitä
mielessään, antautumatta siltä turhaan toivoon sen toteuttamisesta.

"Luuletko todellakin, että voisit elää kahdellasadalla kruunulla
vuodessa?"

Kamreeri oli juuri päästämäisillään ilmoille suopean hilpeytensä, jonka
hänessä ehdottomasti herätti ajatus siitä, miltä tuntuisi elää kahdella
sadalla kruunulla vuodessa, kun hän tuli luoneeksi silmäyksen ulompaan
huoneeseen ja sai nähdä konttoristin kasvot, jotka kurkistivat pulpetin
takaa vallan niskantaittavassa asennossa ja punaisina ponnistuksista ja
irvistelemisestä. -- Kamreeri kävi äkkiä vakavaksi. Konttoristi oli
äskettäin pyytänyt palkankoroitusta, ja hänellä oli 1,000 kruunua
vuodessa.

Sillä välin oli Keippel jo vastaamassa hänen kysymykseensä:

"Maalla, kyllä! Etkö luule, että olen saanut elää paljon vähemmälläkin
välistä. -- Tietysti voisi _jonkun_ kerran saada maksun jostain
taulusta... Mutta aatteleppas! Jos nyt tietäisi olevan jotain aivan
varmaa, tekipä sitte työtä taikka ei -- vallan ilmaiseksi...
Ajatteleppas vaan sitä!"

"Eikö sinulla koskaan ole ollut mitään apua?"

"On, on kyllä, mutta siitä on niin monta vuotta, että minä tuskin sitä
muistan. Oli minulla, kun kävin akademian läpi -- -- ja sehän meni
vauhdilla. Ei siellä tarvitse ikuisesti istua! Ja minä olin vasta
seitsentoistavuotinen, kun pääsin läpi. Ja näetkös, kun pääsee ulos ja
pääsee katselemaan kaikkea tuota vanhaa, niin tuntuu, kuin pääsisi
suorastaan taivaanvaltakuntaan... En minä _tahtonut_ kotiin enkä minä
_voinutkaan_ tulla kotiin, sillä rahaahan minulla ei ole koskaan
ollut ... ja kun minä olin ollut poissa niin monta monituista vuotta,
niin olivathan ne unohtaneet minut kerrassaan siellä kotona."

"No niin -- tulithan sinä kuitenkin lopulta kotiin."

"Tulin", sanoi maalari: suopea hymy levisi hänen kasvoilleen, "mutta
siihenhän olivat erityiset syyt."

"Mitkä sitte?"

Maalari näytti yhä edelleen yhtä teeskentelemättömän iloiselta, kun hän
jatkoi:

"Niin, näet sen, minun piti tulla hulluinhuoneeseen; ja siksi minut
lähetettiin kotiin."

"Hulluinhuoneeseen?"

"Niin kyllä. Kalloni ei ollut oikein selvä, sanottiin. Ja minulla on
veli -- jota minä muutoin en tunne -- mutta hän oli kustantanut minut
sinne -- kolmeksi kuukaudeksi."

Kamreerin ääni kuului syvästi vakavalta, kun hän kysyi: "Kuinka se oli
mahdollista, että sinä tulit mielenvikaiseksi?"

Mutta toinen piti yhä edelleen koko asiaa hyvin vähäpätöisenä.

"Oh, sade kai siihen syynä oli ja vilustuminen ja nälkä ja muu
sellainen -- ja sitäpaitsi on se suvussa. Ja kyllä minä hiukan
hassahtanut olinkin, sillä minä en ollenkaan muista, kuinka tulin
kotiin."

"Olitko kauan parannuslaitoksessa?"

"Kolme kuukautta vaan. Sen pitemmältä ei minun puolestani oltu
maksettu. Ja sitte sanottiin, ett'en juuri ollut muita ihmisiä
hullumpi. Ja niin minut kirjoitettiin ulos siitä laitoksesta."

"Noo-o, miltä se tuntui?"

"Ikävältä!"

"Kuinka niin? Etkö ollut iloinen siitä, että pääsit vapaaksi?"

"Mitä siitä oli iloitsemista? Sellaista aikaa en koskaan enää saa. Oh,
muistan, kun heräsin siellä kopissa -- tuntui, kuin olisin maannut sata
vuotta... Katselin ympärilleni... Huone oli pieni ja seinät olivat
matrasseilla peitetyt ja ikkuna oli korkealla, ja ristikot edessä --
sinne ei voinut päästä sisään sadepisarakaan, taikka kylmä
tuulenhengähdys -- ja siellä oli ruokaa, ajatteleppas! -- ruokaa oli
siellä, kun heräsin -- tarvitsin vaan ojentaa käteni ja ottaa... Niin,
sellaista aikaa en koskaan enää saa!"

"Istuitko koko ajan siinä kopissa?"

"En toki! Sain käyskennellä huoneissa ja ulkona puutarhassakin, jossa
oli vanhoja saksanpähkinäpuita ja korkea lauta-aita ympärillä. Ja
siellä oli muita hulluja, joiden kanssa saattoi seurustella, oikein
oivallisia ja hauskoja ihmisiä, aivan hyvin mukiin meneviä, kun vaan
saivat olla rauhassa, mutta siellä se tohtori vaan puuhaili -- tietysti
-- lämpimiä kylpyjä ja suihkukylpyä ja muuta semmoista... No, eipä
sillä, että se olisi minua harmittanut; minulla oli mainio olo kaikin
puolin, mutta sitte hän alkoi hokea, että minä olin terve ja että minun
ei tarvinnut olla siellä kauempaa. -- Minä tietysti tekeydyin vähän
nurinpäiseksi välistä, mutta se ei auttanut. Ulos heidän piti minut
saada... Ei, se se vasta oli laitos, sanon minä", jatkoi hän, ikäänkuin
hän ei koskaan voisi saada kylläänsä sen paikan ylistelemisestä.
"Tuskin oli kello kerinnyt lyödä, kun jo ruoka oli pöydällä -- ei siinä
tarvinnut huolehtia eikä tehdä hituistakaan työtä sen tähden. Ja minä
tiesin, että veljeni oli maksanut minun puolestani kolmelta
kuukaudelta, ja tiesin, että siihen asti ne eivät voineet sitä minulta
ottaa."

Hän vaikeni, vaipuen noihin suloisiin muistoihinsa.

"Sitte olen pari kertaa koettanut uudestaan päästä sinne", jatkoi hän
hetken päästä, "mutta se on ollut vallan mahdotonta. Sanovat, että en
ole kylliksi hupsu ~~ en likimainkaan."

Hän nauroi viekkaasti ja leikillisesti, hyvin huomattavasti itseään
ivaten.

"Koettaisit sen sijaan päästä jonkin kuvalehden toimitukseen -- sinä,
joka piirrät niin hyvin."

"Äh", sanoi hän irvistäen, "sinne ei koskaan mahdu. Sieltä aina pois
laitetaan. Ei, jos vaan olisi kaksisataa kruunua vuodessa, niin saisi
asua maalla ja maalata, mitä tahtoisi... Niin, se tahtoo sanoa ei
_täällä_", lisäsi hän, varovaisesti rajottaen lausettaan.

"Eikö Tanska sinua miellytä?"

"Ei. Nyt minä tunnen itseni vieraaksi täällä. Ja sitäpaitsihan täällä
ei koskaan oikein lämpene..."

Tässä hän taas pysähtyi, ikäänkuin hän olisi sanonut jotain liian
sopimatonta ja rohkeata. Näytti siltä, kuin olisi hänen mielensä tehnyt
lisäämään: "Mutta täällä sisällä on muuten oikein hyvä ja lämmin."

Hän alkoi asettaa päällensä vanhaa viittaansa ja otti hatun käteensä.

"Paljon kiitoksia tästä." Hän pudisti kamreerin kättä ja meni pois
ulomman huoneen kautta, kumartaen kohtelijaasti konttoristille.

Kohta sen jälkeen tuli tämä sisään kamreerin luo, muutamia paperia
kädessään.

"Onko tämä oikein?" kysyi hän.

Kamreeri silmäili paperit läpi.

"On kyllä. Aivan oikein."

Nuori mies viipyi vielä, ikäänkuin epäillen, uskaltaisiko hän vaiko ei.

"Oliko se herra hupsu", sai hän vihdoin sanotuksi.

"Ei, sitä hän ei suinkaan ole. Hiukan kummallinen hän on. Se on
taidokas mies, mutta yksi niitä, jotka eivät koskaan pääse eteenpäin
maailmassa."

"Onko hänellä..." Konttoristi oli vallan ladattu kysymyksillä, mutta ei
uskaltanut päästää niitä esiin.

"Niin hänellä on kykyä, mutta se on aivan yksipuolista. Hän on
syventynyt _omaansa_, joka kuuluu toiseen aikaan eikä meidän. Vanhoihin
Rafaelin aikaisempiin aikoihin ja muuhun semmoiseen. Häntä pidettiin
kerran lupaavana, mutta sitte hänet unohdettiin, ja nyt ei kukaan häntä
kysy."

Konttoristi meni ulos huoneesta miettiväisen näköisenä. Hän ei ollut
käsittänyt hitustakaan.

1888.



Rautatievaunussa.


Pehmeänä peitti lumipeite maata, tiheitä hiuteita tuli tanssien
alas, ja välistä kiiti tuuliaispää ketojen yli tuprutellen lunta
mennessään. Junat liukuivat hiljaa asemalle, vilkas oli liike
sähkösanomatoimistossa, ja kiiruhtavia ratapalvelijoita kiiteli edes ja
takaisin kiskojen yli. Jokaisen kasvoista saattoi huomata, että jotain
tavatonta oli tapahtumaisillaan: näytti tulevan lunta esteeksi asti, ja
nyt oli joulunaatto.

Nuori, komeaan talvipukuun puettu tyttö kiiruhti eräälle sivuratojen
junista. Hänellä oli pieni matkalaukku kädessään ja hän näytti hyvin
levottomalta.

"Neiden olisi parempi jäädä tänne yöksi", sanoi konduktöri, joka jo oli
tarttunut oveen sitä sulkeakseen.

"Se on mahdotonta, olen aivan yksin, enkä tunne ainoatakaan ihmistä
täällä." Hän hyppäsi ylös vaunuun ja konduktöri paiskasi oven kiinni.
Neliskulmaisessa, pehmeäsohvaisessa vaunussa, joka oli näöltään kuin
pienoissalonki, istui yksinäinen herra. Hän nousi ja tervehti iloisesti
ja tuttavasti. Nuori tyttö punastui kovin, vastasi mitättömillä
puheenparsilla hänen vilkkaisiin sanoihinsa, koetti salata
hämmennystään teeskennellyllä luontevuudella ja vetäytyi sitte pieneen
tyhjään naisten vaunuun, syyttäen väsymystään. Oikean syyn saattoi
kuitenkin liiankin hyvin huomata: hänestä tuntui tukalalta tuo
välttämätön kahdenkeskenolo, ja helpoittavalta tuntui saada sulkea ovi
ja jäädä yksin sydämmentykytyksineen. Herra heittäytyi sohvalle
harmistuneen näköisenä, juna vihelsi ja pääsi muutamien nytkäyksien
perästä liikkeelle.

Kello ei ollut paljoa yli neljän, mutta hämärässä vaunussa oli jo
täytynyt sytyttää lamppu, ja sen häälyvässä valossa vaipui nuori mies
noihin tylsiin mietteisiin, jotka tuntuvat olevan omituisia
rautatiematkoille.

Koko matkan oli hän pysynyt iloisena, mutta nyt oli hän yht'äkkiä
joutunut pahalle tuulelle.

Odotellessaan hän oli uneksinut tuosta notkeasta, hentojäsenisestä
pikku olennosta, hän oli ikävöinyt niin kiihkeästi, että pikajuna oli
hänestä tuntunut matelevan kuin simpukka, ja nyt, kuin tyttö oli häntä
niin lähellä, nyt oli tuo äskeinen mieli-ala kuni pois puhallettu. Hän
oli Tukholmasta lähtiessään varmasti päättänyt, että nyt sen piti
tapahtua, mutta hän ei ollut ajatellutkaan, että heidän kesken
tarvittaisiin kosimista tai muita mutkia. Sormusten vaihtamiset ja muut
semmoiset, senhän he tekisivät ainoastaan muiden ihmisten tähden. Mutta
ei sitävarten sanoja tarvittu, että he toisensa ymmärtäisivät. Senhän
he jo olivat tehneet aikoja, aikoja sitten. -- Niin, siten hänestä oli
tuntunut tunti sitte, ja nyt -- nyt tuntui siltä, kuin kaikki maailman
sanat eivät riittäisi poistamaan sitä vieraantumisen tunnetta, minkä
sekunnin ajan teeskentely oli heidän välilleen synnyttänyt.

Ja tuolla sisällä istui tyttö, ja kaikki hänen ajatuksensa kiertelivät
yhtenä ainoana hurjana sekasotkuna. Hänen ainoa selvä ajatuksensa oli
hätä siitä, mitä ihmiset sanoisivat, jos näkisivät, että hän ja tuo
herra koko illan olivat matkustaneet yksin tyhjässä rautatievaunussa.
Joka asemalla vapisi hän, peläten, että siellä sattuisi olemaan joku
tuttu, sillä hän tunsi, että koko hänen ulkomuodossaan oli jotain, joka
häntä syyttäisi, poskilla hehkui punaisia täpliä, ja jos hänen tänä
hetkenä olisi täytynyt puhua, niin olisi hänen äänensä ollut puoleksi
tukehtunut ja hengästynyt.

Myrsky oli kiihtynyt. Näytti siltä, kuin juna tunkeutuisi eteenpäin
paksun, valkean savun läpi. Hän oli vallan epätoivoissaan siitä, ett'ei
ollut joutunut ensimäiseen junaan.

Aamusella oli ollut oikein kaunis ilma, ja lumi, joka nyt tuprueli kuin
hietapilvi erämaassa, oli silloin kepeänä ja tasaisena tasankoa
peittänyt. Hän kuuli höyryhevon läähättävän ja maata polkevan, tultiin
pehmeään luminietokseen, se kävi yhä pehmeämmäksi ja pehmeämmäksi,
lumiaura ei enää voinut pyyhkästä tieltä lumiläjiä. Pelko pani hänen
sydämmensä yhä kovemmin sykkimään. Ulkona ei näkynyt muuta kuin tuo
tupruava hieno lumipilvi. Nyt juna peräytyi, kimeä vihellys ja sitte
eteenpäin taas! Luonnottomasti kiihottunein henkäyksin läähätti höyry,
se kuului hermostuneelta, rasitetulta, sitte laimenivat nuo
hengähdykset, ja pitenivät pitkiksi huokauksiksi. Yht'äkkiä kaikki
hiljeni -- aivan haudanhiljaiseksi. Ei nytkähdystäkään enää, ei
ääntäkään; joku vihuri vaan välistä lennätti lunta ikkunaruutuja
vastaan, niin että ne karahtivat. Hän alkoi pelätä. Tämä ei ollut
leikkiä, tämä oli pahinta kaikesta.

Pitemmälti miettimättä tempasi hän oven auki. Hän seisoi sen kapeassa
aukeamassa, aivan kalmankalpeana.

"Lumeen tartuttu?" Se oli kaikki, minkä hän sai sanotuksi.

"Siltä näyttää." Nuori mies pamautti ikkunan alas ja huusi konduktöriä.

"Luminietoksessa ollaan", vastasi tämä kysymykseen.

"Saanko tulla ulos?"

Ovi avattiin ja matkustaja tuli ulos tarkastelemaan paikkaa. Vähän ajan
päästä tuli hän takaisin.

"Emme pääse hievahtamaankaan paikaltamme", sanoi hän, "veturi on mennyt
rikki, mies lähetetään jalkaisin takaisin asemalle, josta lähetetään
sähkösanoma Eslöfiin, että lähettäisivät sieltä toisen veturin. Saamme
luultavasti istua tässä koko yön, kello on nyt seitsemän."

"Koko yön!" toisti tyttö kauhistuen.

Matkatoveri pyysi, ett'ei hän olisi pahoillaan, sanoi tahtovansa mennä
etsimään jotain talonpoikaistaloa, ja lupasi koettaa saada kaikki asiat
niin hyvälle kannalle, kuin mahdollista, kunhan vaan hän ei olisi
pahoillaan. Oltuaan poissa jokseenkin kauan, tuli hän takaisin. Hän
tapasi tytön istumassa sohvannurkassa, hattunsa oli hän pannut ylös
verkolle, ja oli niin kalpea, että hän melkein pelkäsi raukan
pyörtyvän.

"Pimeä siellä on, ja tuulee kauheasti, ja lumikinokset ovat niin syvät,
että polviin asti niihin uppoaa", kertoi hän; "on täällä talo lähellä,
mutta sinne ette voi mennä, sillä lumi on liian syvä, ja sitäpaitsi
istuu muutamia miehiä siellä tuvassa korttia pelaamassa. Te vaan
säikähtyisitte. Ei siis jää muuta neuvoksi, kuin jäädä vaunuun
istumaan, niin tekevät toiset. Onhan täällä rauhaisaa ja lämmintä, ei
meillä mitään hätää ole."

"Sitten ei muuta neuvoa ole, kuin tyytyä kohtaloonsa", sanoi tyttö
soinnuttomalla äänellä. Hän painoi ristiinliitetyt kätensä toista
polveansa vasten, asento ja kasvojenilme osoittivat jähmettynyttä
epätoivoa, ja hän ei voinut edes itkeä. Sen, joka hänet sellaisena
näki, täytyi luulla raskaan, auttamattoman onnettomuuden häntä
kohdanneen.

Nuori mies katsahti ympärilleen, pitkä oli väli toiseen sohvaan, ja hän
tunsi aivan selvästi, että hänen pitäisi istua vastapäätä häntä ja
jokseenkin lähellä. Hän vetäisi sentähden esiin matkalaukkunsa, asetti
sen pystyyn ja istuutui sen päälle.

"Onko tämä' todellakin niin vaarallista?" sanoi hän. "Saattaa kyllä
tuntua kuivalta viettää joulunaattoa täällä salolla, mutta luulenpa,
että voimme tehdä olomme varsin siedettäväksi, jos vaan otamme asiat
sellaisina, kuin ne ovat, emmekä siitä huoli, minkälaisia niiden
pitäisi olla. Emme parhaalla tahdollammekaan voi täältä päästä. Ja
sillä hyvä."

"Mutta mitä ne siellä kotona arvelevat?" Hänen pelästynyt katseensa
lisäsi: "ja mitä ihmiset sanovat?"

Mies ymmärsi. Mutta jos maailmassa oli jotain, jota hän kaikesta
sielustaan inhosi, niin se oli orjallinen tavan noudattaminen;
sentähden kävi hänen mielensä tuskallisen katkeraksi nähdessään
tuollaista tuskaa hänen mielestään niin mitättömän asian tähden. Hän
tiesi, että tyttö lupautuisi hänelle vaimoksi, minä hetkenä hän vaan
sitä pyytäisi, ja tuossa hän nyt istui murtuneena, ikäänkuin tyhjäksi
rauenneena ainoastaan sentähden, että hänet oli jätetty hänen kanssaan
kahden kesken, ilman tavanmukaisia seurakumppaneja. Hän tiesi, että
tytössä oli luonnetta, tiesi, että hän ei ollut tyhjä, eikä
pintapuolinen, tiesi, että hänellä oli sellainen pieni rehellinen,
rohkea tahto -- kaikessa, mikä ei tähän kuulunut. Mutta mitä se auttoi,
ett'ei hänellä ollut tuota pelkurimaisuutta luonnostaan, vaan että se
oli häneen juurtunut turhantarkan kasvatuksen kautta, kun tuo
pelkurimaisuus saattoi levitä hänen sisälliseen olentoonsa, kuten
öljytahra leviää kallisarvoiseen vaatteeseen. Tuo vilkuileminen muiden
arvosteluun, tuo sairaanomainen pelko se vaikuttaisi turmelevasti koko
hänen yksilöisyyteensä, se tukahduttaisi heidän yhdyselämänsä onnen,
tulisi heille alituiseksi kiistanaineeksi; niin se saattaisi hänet
vielä häntä halveksimaan, sen hän nyt tunsi. Ja kuinka heikko olikaan
tuo rakkaus, joka niin vallan vastustelematta antoi tavanmukaisen
sopivaisuuden sääntöjen itseään vallita! Tuhannet pienet taimet, jotka
turhaan olivat koettaneet tunkeutua päivänpaisteeseen ja keväimeen,
kylmäisivät kuoliaaksi.

Surumielisesti ihaillen hän istui ja katsoi noita pyöreähköjä pieniä
kasvoja, tuota notkeaa vartaloa, noita käsiä, joiden pehmeät, veltot
liikkeet saattoivat kerrassaan hurmata hänet, ainoat kädet maailmassa,
joita hänen oli haluttanut suudella, ainoat kädet, joita hän ei ollut
voinut koskaan nähdä, tuntematta aavistuksessa niiden hentoja
hyväilyjä. Hän tunsi taikauskoisen varmasti, että nämä tunnit
langettaisivat tuomion koko heidän tulevan elämänsä yli. Ja tyttö, hän
ei voinut mitään muuta ajatella, kuin tuon kahdenkesken olon
sopimattomuutta!

Mies kumartui eteenpäin, silmissään lämpimämpi loiste:

"Eikö se sitte ole minkään arvoista, että me niin pitkän ajan päästä
taas näemme toisemme, että vihdoinkin olemme saaneet häiritsemättä
puhua, vihdoinkin saamme olla aivan kahden, aivan vapaat -- me kaksi,
ilman mitään häiritsemistä ulkoapäin? Eikö se ole mitään, että on näin
kauan ikävöinyt ja niin kiihkeästi, ja että sitte vihdoinkin -- --"

Hän pysähtyi. Taas oli tytön kasvoissa jotain, joka jäähdytti häntä,
synnyttäen hänessä omituisen pistävän vastenmielisyyden tunteen. Tyttö
istui ja katsoi alaspäin. Hänestä tuntui, että hän istui ja odotti
varsinaista kosintaa -- kylmänä ja teeskentelevänä vielä odottaen
jonkinmoista velkasitoumusta häneltä. Niin pian kun hän olisi sanonut
tuon sitovan sanan, olisi tyttö muuttunut, kuni taikasauvan
kosketuksesta, mutta ei ennen. Sillä hän oli liian hyvin kasvatettu
antaakseen sanaakaan, silmäystäkään, ilman täydellistä vakuutta. Taas
oli mies näkevinään kuvan heidän tulevasta avioliitostaan. Hän,
vaimona, tulisi aina olemaan vastaanottava, passiivinen. Tyynesti -- ja
kuten oikeudenmukaista omaisuuttaan -- ottaisi hän vastaan hänen
työnsä, hänen huolenpitonsa, hänen lämpimimmät tunteensa, koko hänen
pyrintönsä. Ja mitä hän vastalahjaksi antaisi? Laimean rakkautensa,
jota aina olisi rajoittamassa se, mikä "on tapana". Heidän välillään ei
olisi mitään heille omituista, mitään vapaata -- ainoastaan tuo kulunut
jokapäiväisyys. Ei! Hän ei olisi sanova sitä sanaa, jota hän odotti.

"Anna", hän sanoi päättävästi ja nousi seisaalleen, "nyt sinun on
valitseminen joko se, mikä on ulkopuolella sinua, tai se, joka kuuluu
omaan olentoosi. Minun ei sovi jäädä tänne, siksi menen. Niinhän sinä
tahdot? Eikö ole mitään enempää, jota tahtoisit sanoa ennenkuin
erotaan, kuin se, mikä nyt on sanottu?"

Tytön katse pysyi maahan luotuna, ja puna nousi hitaasti hänen
poskilleen. Mies oli puhunut niin omituisella äänellä, ja sitte oli
tuo pieni _sinä_, joka ei perustunut molemminpuoliseen sopimukseen.
Tytön suonet tykkivät hurjimmalla vauhdilla, samalla kuin mitä
turhanpäiväisimmät varovaisuuden ajatukset kiitivät hänen aivojensa
läpi. Saattoiko tätä pitää kosintana? Olikohan liian pitkälle mentyä,
jos hänkin puolestaan sinuttelisi? jokohan hän sillä liian selvästi
tunteensa näyttäisi?

Mies naurahti, kovasti ja katkerasti. "Olkoon vaali eduksenne", sanoi
hän, "minä lähden vaihtamaan paikkaa jonkun kolmannessa luokassa
matkustavan naishenkilön kanssa, niin että voitte toivoa häneltä
todistusta siitä, ett'ette ole käyttäytynyt millään lailla
sopimattomasti."

Hän kumarsi poislähteäkseen, ja tyttö tunsi veren sydämmeensä
syöksähtävän, ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan. Salaman
kirkkaudella selvisi hänelle, että tämä oli koetus, jossa hänen täytyi
kestää taikka sortua -- että tämä oli eroaminen, ja ainiaaksi. Tätä
ajatellessa tuntui hänestä, kuin maailma olisi murskaksi mennyt hänen
jalkojensa alla.

"Birger!"

Miten kiihkeän hellältä kuuluikaan tuo epävarma, tukahdutettu
huudahdus! Mies kääntyi ovella. Tyttö oli noussut seisoalleen, silmät
suurina ja tuijottavina, ja koko hänen ruumiinsa ja sielunsa näytti
yhtyneen tuohon ainoaan katseeseen; kaikki, mikä oli ollut sidottuna,
virtasi vapautettuna ja lämpimänä häntä vastaan.

Mies seisoi aivan hiljaa. Ainoastaan hänen kasvojensa ilme muuttui,
loisti äärettömästä helpoituksesta, säteili sisällisestä valosta --
tuosta entisestä luottavaisesta rakkaudesta. Siis oli tytön
persoonallisuus ollut kyllin vahva murtautumaan luonnottomuuden ja
teeskentelyn läpi, siis oli se tullut, jota hän oli uneksinut -- ilman
sanoitta!

Tyttö astui häntä kohden hänen vielä hiljaa seisoessaan, ja kun hän oli
tullut häntä aivan lähelle, nosti hän kätensä tuolla pehmeällä,
veltolla tavalla, jota hän niin rakasti; ja hän laski ne hänen
olkapäilleen.

"Tahdotko antaa minulle anteeksi?" Se oli kaikki, mitä hän sanoi. Ja
mies ei vastannut. Hän otti tytön molemmat kädet, nosti ne olkapäiltään
ja pani ne vastakkain, hän puristi ne omien käsiensä väliin, ikäänkuin
olisi tahtonut puristaa ne vallan olemattomiksi; ja kääntämättä
rakastunutta katsettaan hänen katseestaan, nosti hän nuo kädet
huulilleen ja suuteli niitä juuri niin, kuin hän aina oli toivonut.

1885.



Kolme.


Tuolla ulkona vinkui tuuli nurkissa, tuprahutti silloin tällöin lunta
ylös ja löi sitä ruutua vasten niin, että kurahti kuten heittäessä
pieniä kiviä tahi hiekkaa.

Turvevasussa istui Lalla, vanha katekismo polvillaan, mutta hän ei
lukenut, istui vaan ja tuijotti hiilokseen, joka kyti suuren
perunapadan alla, silloin tällöin työnnältäen sinertävän liekin, joka
pehmeänä ja herkkänä kierteli mustissa turpeissa. Niukka oli valo, mikä
lähti varjoksettomasta seinälampusta, jonka liian korkealle väännetystä
sydämmestä lakkaamatta kohosi kiemurteleva savujuova ylös lakea kohti,
mutta etäämpänä varjossa liikkui punaisia heijastuksia kirkkaiksi
hangatuissa kupariastioissa.

Lalla oli noin kymmenvuotinen pentu, laiharuumiinen, -- pelkkää luuta
ja nahkaa.

Hänellä oli kesakoita naamassa, suuri suu ja posket kuopalla. Kasvot
olivat vakavat, näytti siltä, kuin ne eivät koskaan voisi nauraa,
vanhat ämmänkasvot, jotka tekivät hänet vaihdokkaan näköiseksi. Kaikki
tässä liian väleen kasvaneessa olennossa oli rumaa, paitsi pari
läpikuultavan harmaata silmää suurine terineen ja mustat kulmakarvat,
jotka näyttivät niin oudoilta, kuin olisivat ne olleet hiilellä
vedetyt. Mikä nämä peikonkasvot teki vielä kummemman näköisiksi, oli
suorrukkeinen tuhkanharmaa tukka, joka ainoastaan latvoissaan oli
hiukan kellertävä, ja joka oli epätasaista ja lyhyttä, kuin vanhan
mummon, ja sidottu niskaan pieneksi palmikoksi mustalla
villalanganpätkällä.

Lalla oli niitä, joiden syntymisen voisi lukea "kovan onnen
kohtauksiin", ja hänestä oli aina tuntunut siltä, kuin hänellä ei olisi
ollut oikeutta olla olemassa maailmassa. Hän tiesi, että hän aina oli
tiellä, mutta hän koetti sovittaa sen sillä, että oli hiljaa ja ääneti
eikä koskaan mitään melua pitänyt.

Leikkitovereja hänellä ei ollut ketään siinä pihassa, työtä hänellä
myöskään ei ollut mitään, hän kun oli vielä niin pieni. Ja kouluun
oli liian pitkä matka. Mutta piiat opettivat häntä lukemaan
piplianhistoriaa ja katekismoa. Muuten hän sai lukea, mitä vaan tahtoi:
sanomalehdenpalasia, joita hän löysi, tahi lauluja ja tarinoita, joita
palvelusväki toi mukanaan toripäiviltä. Ja kun sadut olivat lopussa,
sepitteli hän ne uudestaan omassa päässään; se saattoi tapahtua niin
hiljaa, siitä ei kenellekään ihmiselle ollut haittaa.

Siinä hän nyt istui katekismo polvillaan, heilutellen kapeita sääriään,
kuluneet puutallukat jalassa, ja katsoa tuijotti tuleen tahi mustaan
seinään perunapadan taa. Siitä padasta saattoi, samoin kuin höyrykin,
nousta mitä kauniin prinssessa, ja sillä saattoi olla sauva kädessä,
jolla se löisi kolmasti tuohon mustaan takanaan olevaan seinään, ja
seinä avautuisi, ja siellä sisällä olisi suuri linna valoisine
saleineen, ja Lalla näkisi, kuinka siellä sisällä hohtaisi hopeat ja
sametit ja kallisarvoiset kynttilät, ja prinssessa saattoi ottaa häntä
kädestä, ja he astuisivat linnaan, ja musta seinä sulkeutuisi heidän
jälkeensä, ja -- -- --

Askeleita kuului etehisestä ja joku kopisteli lunta jaloistaan.
Tietysti se oli Niilo, joka tuli kotiin metsänhakkuulta salolta. Lalla
kuuli hänen puhuvan siellä ulkona Bertan kanssa, ja nyt hän tulisi
sisään.

Lalla piti Niitosta. Ensiksikin sen tähden, että Berta hänestä piti ja
tuli vielä ystävällisemmäksi ja kiltimmäksi, kun Niilo oli saapuvilla.
Ja sitte piti hän hänestä sen vuoksi, että hän aina oli iloinen. Kun ei
isäntä eikä emäntä olleet tuvassa, saattoi hän keksiä kaikenmoisia
ilveitä, tehdä kaksi ukkoa päähineestä, pistää sormensa niihin ja pitää
niitä siten pystyssä, kumarrutella niitä vastakkain, saada ne
nyökkäilemään ja tekemään kaikenmoisia lystiä temppuja, ja hän osasi
puhua niiden molempien puolesta, eri äänellä kumpaisenkin, ja hän osasi
riidellä ja laulella ja minkä mitäkin, aivan niinkuin ukot olisivat
sitä tehneet, ja sekä rengit että piiat nauroivat niin, että olivat
tikehtyä. Kylkiin koski niin kummallisesti, kun täytyi koettaa olla
hiljaa, niin, niitä pakotti niin, että aivan teki mieli huutamaan, eikä
ollut muuta neuvoa kuin painaa suutaan molemmin käsin; mutta silloin
oli kaikista lystin.

Toripäiviltä toi Niilo aina jotain tuomisia Bertalle, ja usein sai
Lalla karamellin tai uuden tarinan. Aina tultiin iloiseksi, kun Niilo
palasi; tuntui, kuin olisi ollut tiesi mitä hyvää odotettavissa.

Nyt hän tuli ovesta sisään ja piti sitä auki Bertalle, joka tuli
jälestä molempine maitokiuluineen, jotka hän kolisten pani kyökin
pöydälle. Hän katsahti Lallaan ja myhäili; ja Niilo katsoi myös
Lallaan. Hänellä oli pieni voipytty kainalossa; siinä pytyssä oli
hänellä ollut eväsruokansa.

Mitähän heillä oli mielessä? He näyttivät niin veitikkamaisilta
molemmat, kyllä niillä jotain oli tekeillä. Olikohan niillä mitä
pytyssä?

Lalla tunsi, kuinka hänen korvansa ympäryksiä alkoi varistaa, ja hän ei
tiennyt, minne katsoi. Oli niin hauskaa, niin jännittävää, niin
hätäisen hauskaa.

Jos hänellä oli pytyssä jotain hänelle! Ei -- se ei ollut mahdollista.

Hän häpesi omaa ajatustaan, sitte hän tuli yhä punaisemmaksi, ja hän
huomasi että he iskivät silmää ja nauroivat hänelle. Siksi hän otti
katekismon käteensä ja oli lukevinaan.

Berta varustautui maitoa siivilöimään, mutta katsahteli yhä vaan
Lallaan.

Niilo läjähytti toisella kädellään pyttyä.

"Mitä luulet mulla täällä olevan?"

Nyt tunsi Lalla punastuvansa aivan tummanpunaiseksi, ja poskissa tuntui
tykyttävän. hän vaan loi silmänsä maahan, ikäänkuin häpeissään eikä
vastannut.

"No?" kehoitti Niilo.

"En tiedä."

Lalla kuiskasi sen hyvin hiljaa, ja ohut pieni ruumis kääntelihe ja
vääntelihe neuvottomasti.

"Luuletko, että se voi olla sinulle?"

Nyt katsoi tyttö ylös, ja noita silmiä nähdessä ei tiennyt, nauraisiko
vai itkisi, ne olivat niin juhlallisen vakavat, niin vanhamaisen
epäilevät, ja kuitenkin niissä kuvastui kokonainen maailma lapsellisia
odotuksia.

Hän näki, että pytyn yli oli sidottu vanha esiliina. Sen sisässä siis
täytyi olla jotain. Mutta hän oli vielä vaiti. Se _saattoi_ olla pilaa.

"Niin, sinulle se on. Mutta arvaappas, mitä?"

Harmaat silmät välähtivät ilosta, mutta kasvot pysyivät yhä vakavina.

Hän sujuttautui ylös turvevasusta, mutta jäi seisomaan lieden ääreen.

Berta oli alkanut siivilöidä maitoa. Niilo meni pitkän kyökinpöydän luo
ja asetti pytyn sinne.

"No -- etkö tahdo tulla katsomaan?"

Lalla viskasi katekismon turvekopsaan ja tuli pöydän luo.

"Ei, arvaahan ensin!"

Niilo piti molemmilla käsillään kiinni esiliinaa, joka kupsahteli ylös
ja alas mitä kummallisimmalla tavalla.

"En voi," vastasi kuiskaava ääni, joka värähteli mielenliikutuksesta.
Mustavarjoiset silmät kyyneltyivät, kyyneltyivät odotuksesta, ilosta --
pelosta, että hänestä kenties pilkkaa tehtiin.

Renki katsoi alas noihin juhlallisiin kasvoihin sydämmellisesti
hymyillen. Hän oli nauttinut kyllikseen tuosta sieluntaistelusta ja
päästi esiliinan pytystä.

Lalla ei tiennyt, mitä hän teki, mutta hän pani kätensä ristiin, kuten
ruokalukua lukiessa.

Pytyn pohjassa istui olento, jonka näkeminen täytti tämän yksinäisen
pikku sydämmen sanomattomimmalla hellyydellä ja ilolla. Hän seisoi yhä
kädet ristissä ja katsoi vaan. Ei hän koskaan ollut voinut ajatellakaan
sellaista! Se oli niin ihmeellistä, ett'ei hän koskaan ollut moista
mielessäänkään kuvaillut.

Tuo hieno pieni pää, leveä otsa ja sametinsileä turpa. Nuo suuret
silmät, mustat kuin katajan-marjat ja kiiltävämmät niitä -- suuret ja
kiiltävät -- ja tuo tuuhea häntä, pehmeämpi kuin kaikkein
pitkäkarvaisimman koiran; ja nuo pienet korvat, joihin tupsut eivät
vielä olleet kasvaneet.

Hänen ristiin liittyneet kätensä puristuivat kovasti toisiaan vasten.

Jos se olisi hänen! Jos! -- -- --

Hän tiesi -- hän tunsi ikäänkuin vaistomaisesti -- että tämä oli orava.
Mutta se ei ollut noin vaan orava ylipäätään. Sillä jos se oli hänen
-- -- -- niin, jos se oli hänen -- -- --

"Kurre", sanoi hän pehmoisesti. Hän tiesi, että se ei voinut olla
nimeltään muu kuin Kurre.

Kurre! Hänen Kurrensa!

Sillä oli mitä herttaisimmat nikamaiset pienet kädet, koukkusormiset
kuin vanhan ämmän. Hän olisi tahtonut nauraa ja itkeä ja hypätä kohoksi
ja huutaa ihastuksesta. Mutta hän seisoi hiljaa ja katsoi vaan, jäykin
silmin, joita peitti kiiltävä kyynelverho, ja punoittavin poskin,
joihin kaikki tunteet näyttivät lämpönsä ajavan.

"Tahdotko sinä sen?" sanoi Niilo.

Lalla ei vastannut, hän ei kyennyt kiittämään, mutta hän katsoi ylös
noihin tuulen punaisiksi pieksämiin kasvoihin, jotka hymyilivät
hänelle. Ja Niilo ymmärsi.

Berta seisoi maitopyttyjensä luona ja myhäili.

Niilo hieralti Lallan liinanharmaata päätä ja niin oli kaupat tehty.
Lallalla oli orava. Orava, joka oli aivan hänen omansa.

Pieni vekkuli oli sidottu rievulla pytyn toiseen korvaan, kuten
kahlekoira, niin että voi liikkua vapaasti säilytyspaikassaan. Ja hän
näkyi siinä olevan kuin kotonaan. Hän nosti turpansa pystyyn vähän
liian uteliaasti ja liikutteli turpakarvojaan. Sitten hän alkoi
ujostelematta kuopustella pytyn pohjaa, heiskaroiden tyhjien
pähkinänkuorien seassa, kunnes löysi täyden pähkinän; kopeana istuutui
hän sitä pyörittelemään ja tarkastelemaan sitä kaikilta puolin. Kun se
oli tehty, ryhtyi hän työhön ja alkoi nakertaa koloa.

Ja Kurren nakerrellessa kertoi Niilo, kuinka hän oli löytänyt tuon
pikku junkkarin, saanut hänet kiinni ja majoittanut hänet pyttyyn.

"Vinnillä on rikkinäinen lintuhäkki; siinähän voit sitä pitää."

"Kiitoksia", kuiskasi tyttö.

"Berta, lähdetkö lyhtyä näyttämään, niin voimme mennä heti sitä
noutamaan", sanoi Niilo.

Ja Berta oli hyvin valmis lähtemään.

Kun he olivat menneet, kapusi Lalla kyynäspäilleen pöydälle, kurotti
kaulaansa ja katseli vielä tarkemmin omaisuuttaan. Hän tuskin uskalsi
uskoa, että tämä oikein elävä pikku olento oli hänen, aivan hänen
omansa.

Tämä oli enemmän kuin sadut, sillä saduissa ei ollut koskaan mitään
todellista, ja tätä hän voi aivan käsin koskettaa. Kuinka se mahtoi
olla hieno ja sileä. Vielä hienompi kuin kissanpojat. Ja sitte se oli
hänen.

Ei kukaan sitä hukuttaisi. Kissanpoikia hukutetaan, mutta ei oravia.

Hän seisoi siinä kuitenkin niin kivettyneen vakavana kaikessa ilossaan.
Sillä tämä oli niin uskomatonta. Hän oli niin hätäisen iloinen. Tämä
oli liikaa. Se ei ikinä voinut päättyä hyvin. -- -- -- Oi! Mutta jos se
voisi! -- -- -- Jos hän voisi saada sen pitää!

Tavallisella juhlallisuudellaan ojensi hän etusormensa ja silitti
koetellen oravan otsaa, pystykorvien keskiväliltä.

Kurre kirkasi vihaisesti heikolla pienellä äänellään ja siirtyi
nopeasti syrjään, närkästyneenä sellaisesta tunkeilevaisuudesta. Hän
oli saanut pähkinäkuoren keskeltä halki, viskannut sen pois, ja syödä
mutusteli nyt sydäntä, pyöritellen sitä aika lailla, kuin olisi hän
oikea pikku sorvaustaituri.

Lalla oli tuntenut, että se oli hieno, -- hienompi kuin hienoin silkki.
Ja lämmin.

Miltähän tuntuisi silittää sen selkää. Hän pisti hitaasti kätensä
pyttyyn ja koetti suorittaa tuon tempun. Mutta Kurre käännähti vielä,
yhtä nopeasti kuin ensi kerrallakin, ja kieltäytyi närkästyneellä
pienellä huudahduksella kaikesta tuollaisesta tuttavallisuudesta.

Kuinka kevyt ja ketterä se oli! Voi kun saisi ottaa sen syliinsä ja
silittää sitä!

Lalla pisti vielä kerran alas kätensä ja tarttui sen koko pikku
olentoon. Mutta vaikka se oli pieni, tiesi se kuitenkin olla isäntä
talossaan, kumartui ja puri tyttöä sormeen, ja tyttö veti häpeissään
kätensä pois, ikäänkuin hän olisi saanut ansaitun ojennuksen. Siitä ei
tarvinnut olla puhettakaan, kumpi heistä kahdesta tulisi ottamaan
isäntävallan.

Lalla tyytyi nyt katselemaan, ja tämän Kurre suvaitsi sallia, alkoi
vielä kerran etsiskellä pähkinäkuorten seasta, mutta ei löytynyt
mitään. Hän katsahti ylös emäntäänsä, hiukan vaativaisesti, mutta kun
tyttö ei yrittänytkään mitään hänelle antamaan, pudisteli hän itseään,
niin että kaikki pähkinänkuoret lensivät syrjään, kyyristäytyi aivan
kerälle, veti häntänsä korvien yli ja alkoi laittautua maata.

Lalla ei ollut koskaan itsestään ketään suudellut, ei koskaan muita
kuin kissanpoikia. Mutta tuota oravaa häntä halutti suudella, --
halutti niin hirveästi! Ei se kuitenkaan koskaan tulisi sitä sallimaan.
Sen hän kyllä tiesi. Siksi hän vaan seisoi ja katseli.

Kurre makasi -- makasi niin makeasti. Aivanhan tuosta saattoi hulluksi
tulla, niin herttainen hän oli.

       *       *       *       *       *

Lallan ensimmäisenä ajatuksena seuraavana aamuna oli Kurre. Se oli
sijoitettu siihen rikkinäiseen häkkiin, ja esiliina oli sidottu reijän
yli.

Äiti -- ei Lallan äiti, sillä Lalla ei tiennyt mitään vanhemmistaan,
vaan talonemäntä -- äiti oli sanonut, että häkki saisi olla yhdessä
tuvan nurkassa.

Ja siellä se oli...

Kurre oli jo valveilla. Hän tanssiskeli yhdessä häkin nurkassa edes ja
takaisin samassa paikassa -- jonkinmoista yksinkarkeloa.

Aamiaista syödessä istui hänen onnellinen omistajansa ja vilkkuili vaan
aarteesensa päin, ja tämä yhä jatkoi tanssiaan...

"Vai olet sinä saanut oravan", sanoi iso-isä.

"Iso-isä" ei ollut Lallan iso-isä. Lalla ei tiennyt, kenelle vanhus
oikeastaan oli iso-isä, mutta kaikki siinä talossa nimittivät häntä
siksi, ja Lalla muiden mukaan.

Mies oli ollut korpraali. Lalla ei oikein tiennyt, mitä se merkitsi,
mutta hän tiesi, että sentähden oli hänellä niin suuret, harmaat
viikset.

Ukolla oli oma kamarinsa ja hyllynsä, jossa oli vanhoja kirjoja, ja
toinen hylly, jossa oli vanhoja tupakkapiippuja. Lalla tuli joskus
sinne, sillä ukko häntä mielellään piti siellä ja antoi hänen
myllöstellä muutamia laatikkoja, joissa oli vanhaa rautaromua, ja
antoipa hän sokeriakin.

Oikeastaan Lalla pelkäsi iso-isää. Se oli niin kookas ja harteva, ja
tuntui, kuin pieni talo olisi käyskennellyt tuvassa, kun hän sisään
tuli. Ja sitte hän niin usein siveli leukaansa, ja se oli täynnä
lyhyttä harmaata parransänkeä, joka kahisi, kun hän sitä pyyhälteli, ja
Lallan karmi sisua aina sitä kuullessaan. Ja sitte sirahteli häneltä
aina tupakanmehua suupielistä, ja kun hän puhui, kuului aina siltä,
kuin hän sylkäisisi heti, ja sitä Lalla pelkäsi.

Niin -- ja sitte hän pelkäsi, että iso-isä ottaisi hänet polvelleen,
sillä ukko haisi väkevältä. Ja sitte oli ukolla pitkävillainen
lammasnahkaturkki, harmaalla saralla päällystetty, ja se haisi kuin
koira märällä säällä. Ja sitte hävetti häntä se, että ukko niin usein
meni kaappiinsa ja joi eräästä pullosta, sillä sille ihmiset nauroivat.
Ja sitte häntä hävetti se, että ukko illoin oli niin punainen
poskiltaan ja pakisi niin paljon.

Mutta muutoin oli iso-isä kiltti. Ja välistä -- varsinkin kun isäntä ja
emäntä olivat poissa -- saattoi hän kertoa hauskoja tarinoita
"Harmaasta kilistä" tahi "Rikkaasta Pekasta ja köyhästä Pekasta". Ja
välistä lauloi hän myös lauluja, -- kauniita lauluja, niinkuin "Immyt
ihanainen hän aamukirkkoon käy" ja muuta semmoista; mutta silloin
Lallaa hävetti myös. Sillä ääni kuului vallan särkyneeltä, eikä laulu
yhtään tuntunut sujuvan, ja Lalla istui kuin neuloilla, peläten, että
ukko huomaisi, kuinka kurjalta tuo hänestä kuului.

Mutta laulut hän oppi.

Oli ainoastaan yksi, jota hän mielellään kuuli iso-isän laulavan, ja se
alkoi:

    "Neljä hiirtä tanssissa käy,
    Ja koko maailma häilyy." --

Sitä hän saattoi kuunnella vaikka kuinka usein. Hänestä oli hauskaa
kuulla laulettavan noista hiiristä, ja se kuului niin surumieliseltä ja
kauniilta, että silloin hän aina tahtoi polvella istua, ja hänen
tietämättään miksi, alkoivat kyyneleet tippua ja hän kätki kasvonsa
sadesäähajuiseen sarkaturkkiin ja istui aivan hiljaa.

Kaiken tämän osasi Lalla nyt ulkoa, niin pieni kuin hän olikin. Hän
tiesi tarkalleen, kuinka iso-isä puhuisi, kun hänen poskensa tulivat
punaisiksi, ja hän tiesi, minkä näköinen hän olisi huomenna, kun hän
laihana ja viluisena tuli aamiaispöytään syömään silliä ja perunoita
kohmettunein käsin, kuten nyt.

Mutta Kurre, se oli jotain toisenlaista kuin kaikki muu. Se oli jotain,
josta saattoi olla _oikein_ iloinen, ja joka ei hävettänyt, kuten
iso-isän laulutaito.

Kurre oli väsynyt tanssintaansa, kiipesi häkin kylkeä pitkin ja tonki
turvallaan ylisidottua esiliinaa päästäkseen ulos. Hänen mielestään
piti siellä olla joku heikko kohta. Ja sellainen siellä olikin, sillä
vaate näkyi jo toiselta puolelta alkavan irtautua.

Lallan sydän hyppäsi kurkkuun. Ei kukaan voinut arvata niitä
onnettomuuksia, jotka tapahtuisivat, jos tuo rakas hirviö pääsisi irti.
Hän oli jo huomannut, että Kurre ei ollut niitä, joita helposti saa
järkeensä.

Vihdoinkin noustiin pöydästä, rengit ottivat lakkinsa ja piiat
raivasivat pöytää.

"Niilo", kuiskasi Lalla oven luona, painaen vasemmalla kädellään alas
Kurren pientä vastahakoista päätä, "se tunkeutuu minulta ulos."'

"Siihen on laudanpää lyötävä", vastasi Niilo.

"Voi, tee se! Tee se!" kuiskasi Lalla taas, niin hartaasti kuin olisi
hän rukoillut henkensä puolesta.

"Minulla ei ole aikaa, ennenkuin päivällisaikaan. Mutta sano
iso-isälle."

Iso-isälle! Sitä hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan!

Kaikki olivat nyt lähteneet tuvasta, ja iso-isä oli myös mennyt
kamariinsa.

Kurren oli onnistunut saada niin suuri reikä, että hänen päänsä oli
melkein ulkona. Lalla painoi sen taas takaisin, tukki reiän niin hyvin
kuin voi ja juoksi sitte iso-isän luo, joka oli valmis auttamaan ja
heti meni pihalle etsimään laudanpäätä.

Lalla kiiruhti jälleen sisään, mutta jo oli onnettomuus tapahtunut.
"Äiti" seisoi yksin keskellä lattiaa, huiskien käsillään ja päästäen
kovia huutoja. Lalla näki heti kauhistuen, mikä oli hätänä. Kurre oli
tunkeutunut ulos ja tanssi nyt kuin mikähän pikku pirulainen emännän
selässä, ilkkuen kurkistellen hänen kasvoihinsa milloin toiselta
milloin toiselta puolen, kutkuttaen häntä kuin vimmattu tällä
rytmillisellä sotatanssillaan. Hän osoitti mitä pirullisinta mieletöntä
iloa, nosti korvansa jäykkinä pystyyn, tuijotti suurilla silmillään ja
antoi jalkojensa käydä kuin rumpupalikat.

"Kurre! Kurre!" huusi Lalla, mutta siitä se ei ollut millänsäkään.

Silloin syöksi tyttö esiin ja kouristi sitä keskeltä ruumista. Orava
huusi ja puri häntä, -- aivan luuhun saakka, niin hänestä tuntui -- ja
veri vuoti sormesta, mutta hän piti sitä vaan kiinni. Hänellä oli
hämärä aavistus siitä, että emäntä voisi lyödä sen kuolijaaksi.

Emäntä oli vaipunut penkille ja istui siinä läähättäen.

"Minä -- -- puh -- -- minä, joka niin hiiriä pelkään! -- -- Puh, puh
-- -- ennen ottaisin kolme rottaa päälleni tanssimaan, kuin tuon pienen
heittiön. Jos se vaan vielä kerran pääsee irti, niin annan minä
Pajaksen ottaa sen. Sen sinä tiedät."

Pajas, se oli talon koira.

Lalla seisoi ja pisti Kurren takaisin häkkiin, huolimatta hänen
vastustelemisistaan, ja sitte hän taas sitoi esiliinan reijän yli,
vilkaisten epäilevästi, vanhan naisen tavoin, emäntään päin, oliko
tällä mitä pahaa mielessä.

"Ja jos vaan annat sen olla hetkenkään enää tuvassa, niin annan minä
renkien kulettaa sen takaisin metsään, niin saat sitte käydä sen sieltä
hakemassa, jos voit."

Lalla tunsi jähmettynyttä epätoivoa mielettömässä sydämmessään. Hänestä
tuntui, että hän voisi vaeltaa ympäri maailman Kurren kanssa, jos
niikseen tulisi, -- mutta kadottaa hänet? Ei ikinä!

Hän ei virkkanut sanaakaan, mutta otti häkin syliinsä ja lähti mennä
retustamaan sen kanssa, niin että selkä aivan näytti katkeavan. Siten
tuli hän pihalle; kauemmaksi hän ei ensi ponnistuksella jaksanut.
Siellä istuutui hän seinän viereen, asetti häkin viereensä ja itki.
Mutta hän tunsi itsensä niin hyljätyksi, että tuskin kyyneleitäkään
lähti, nyyhkytyksiä vaan.

"Voi minun päiviäni! Mikä nyt on hätänä?" sanoi iso-isä, joka tuli
laudanpäineen ja nauloineen.

Juttu kerrottiin.

"Pyyhi sinä vaan silmäsi; saat pitää sitä minun luonani."

Siten tuli Kurre muuttamaan iso-isän luo.

       *       *       *       *       *

Nyt tuli Lallalle hyvät päivät, ja Kurrelle myös. Kurre oli
herkkusuinen, -- oikein nautinnonhimoinen pikku veitikka. Ja
vaihtelevaisuus oli hänelle mieleen. Kun hänellä oli tarjona jotain
uutta, silloin hän huusi iloissaan, kellonheleällä äänellä, joka sai
hänen hallitsijansa tuntemaan itsensä rikkaaksi kuin joku satujen
prinsessoista.

Manteleja Kurre mielellään söi; ne olivat hänestä kaikkein parasta.
Niille eivät vertoja vetäneet pähkinät eikä terhot. Mutta vaikeaksi
kävi pikku syöttäjälle makupalojen hankkiminen, sillä ne maksoivat
rahaa, ja rahoja ei ollut helppo ansaita.

Lalla paimensi hanhia koko kesän viidestäkymmenestä äyristä, hän juoksi
portteja availemassa saadakseen jonkun lantin, ja kun emäntä tuli
kotiin häistä ja toi makeita kakkusia tuomisiksi, niin ei Lalla koskaan
syönyt niitä, mitkä sai: ne säästettiin Kurrelle. Pikku emäntäisellä
oli siis elatuksen murhetta kultamurunsa tähden. Mutta mitäpä siitä!
Hän oli valmis Kurrensa vuoksi kestämään vaikka mitä. Kurre oli hänen
sydämmensä kuningas, hänen prinssinsä, -- se saattoi tulla hänen
hirmuvaltijaakseen, jos tahtoi.

Lalla pelkäsi häntä, vaikka rakastikin. Sillä nyt, kun Kurre oli tullut
suureksi ja täysikasvuiseksi, nyt se saattoi purra vielä kovemmin kuin
ennen terävillä hakkuurautahampaillaan.

Iso-isän isosta kädestä Kurre piti; se sulkeutui hänen ympärinsä kuin
tilava kotelo; mutta kun Lalla tuli ja tahtoi tarttua häneen pienillä
luisevilla sormillaan, silloin hän vihaisesti painoi päänsä alas ja
puri. Mutta Lalla ei vihaa pitänyt. Kurre tuli yhä kesymmäksi, ja kyllä
se vähitellen oli oppiva hänestä pitämään. -- Soihan hän lemmitylleen
kaikkea hyvää! Ja olihan Kurre niin iloinen joka kerran, kun hän jonkun
suupalan sille vei! Ja olihan se hänen Kurrensa, eikä kukaan voinut
sitä häneltä ottaa pois.

Lallaa seurasi tuo hänen suuri, hiljainen ilonsa, minne hän vaan meni,
ja hän oli vakuutettu siitä, että Kurre oli onnellinen orava.

Niilolla -- joka kaikki konstit osasi -- oli myös tapana matkia oravien
ääntä.

Hän sai kulkustaan sellaisen nauravan, maiskuttavan äänen, jolla hän
sanoi oravien kutsuvan toisiaan metsässä. Ja sen oli Lalla oppinut.

Se olisi jotain Kurrelle! Lalla tahtoi hämmästyttää sitä puhumalla sen
omaa kieltä. -- Eräänä päivänä hän sitte koetti, ja Kurre vastasi, --
vastasi aivan samalla äänellä.

Samassa tuli iso-isä sisään vanhan koulumestarin seurassa, joka välistä
tuli totia juomaan ukon kanssa.

"Sitä sinun ei pidä tehdä", sanoi koulumestari nuhdellen, kun Lalla
toistamiseen loisteli houkutusäänillään, "sehän on syntiä. Silloinhan
se tuntee itsensä vielä yksinäisemmäksi."

Lalla vaikeni äkisti ja katsoi Kurreen. Tämä tömisteli etujalkojansa ja
katsoa tuijotti ulos häkistä. Se ei ollut itsensä kaltainen, se ei
ollut entinen kesy Kurre. Ja sitte se taas äännähti tuon nauravan,
kiihoittavan äännähdyksensä ja nosti päänsä pystyyn metsäneläimen koko
hurjalla ilolla, ja jäi kuuntelemaan vastausta, varmana siitä, että se
tulisi.

Lalla hiipi hiljaa pois huoneesta. Tuo oravan ilo siitä, että tunsi
tuon äänen omakseen, joka ensin oli saanut Lallan niin ylpeäksi, tuotti
hänelle nyt vaan tuskaa. Hän oli pettänyt Kurrensa, saattanut
ikävöimään metsää ja vapautta.

Ja kun vastausta ei tullut, ja kun Lalla vielä ovessa mennessään kuuli
sen maiskuttavan ja kutsuvan ja huutavan heikolla pienellä äänellään,
silloin hänestä tuntui, kuin sydän olisi ollut haljeta. Silloin hän
käsitti, että Kurrelta puuttui jotain. -- Hän tuntee itsensä vielä
yksinäisemmäksi -- oli koulumestari sanonut. Yksinäiseksi? Hänen
Kurrensa! -- -- Yksinäiseksi kaipauksineen, jota ei olisi pitänyt
herättää! Ja siellä hän odotti vielä sykkivin sydämmin, -- odotti
vastausta toiselta oravalta. Ja sitä vastausta ei koskaan tulisi.

Se tuntui niin katkeralta, niin sanomattoman katkeralta. Kurre parka!
Kurre ei ollut onnellinen. Mutta hän tahtoi lohduttaa sitä ja olla niin
hyvä, niin hyvä! Ja lopulta se unhottaisi metsän ja muut oravat, joita
se ei milloinkaan saisi nähdä.

Sitte tuli talvi, ja Lalla oli niin suuri, että hänen täytyi lähteä
kouluun. Nyt hänellä oli vähemmän aikaa leikitellä Kurren kanssa.
Iso-isä ja Kurre tulivat sitä paremmiksi ystäviksi. Nyt Lallalla tuskin
muulloin kuin iltasilla oli aikaa tulla iso-isän huoneeseen, ja silloin
Kurrea jo nukutti, ja jos sitä häiritsi, tuli se kärttyiseksi. Kun
Lalla vaan sille sormeaan osotti, suuttui se. Mutta iso-isä sai tehdä
sille, mitä tahtoi; hän sai pistää sen povelleen, ja panna sitte
turkkinsa napit kiinni, ja siellä saattoi Kurre istua tuntikausia,
aivan kuin kotonaan.

Ja sitte kävi vanha koulumestari aina totia juomassa iso-isän kanssa,
ja nuo kaksi istuivat pöydän ääressä ja pakinoivat, maistelivat aina
laseistaan ja tulivat yhä punaisemmiksi, sillä välin kuin Lalla istui
ääneti nurkassa ja ajatteli Kurrea, omaa Kurreansa, joka kaiken aikaa
istui turkin sisässä ja makasi.

Ja koulumestari nuuskasi tinarasiastaan ja sanoi, että hänestä olisi
pitänyt tulla mainio mies, jos oikeus olisi pysynyt oikeutena, ja että
hän oli kirjoittanut isoja kirjoja, mutta ei koskaan ollut saanut niitä
painetuiksi, ja että vasta hänen kuoltuaan saataisi nähdä, mitä hän oli
ollut.

Ja iso-isä löi pöytään niin, että lasit hyppivät, kirosi ja sanoi:

"Jos olisivat minun lukea antaneet, niin olisi minusta voinut tulla
upseeri!"

Mutta Lalla ei tiennyt, mitä se "upseeri" on; eikä hän siitä
välittänytkään. Hän vaan ajatteli Kurrea, joka istui siellä turkin
alla. Tiesihän, hän että Kurre oli siellä, mutta hän ei voinut sitä
nähdä eikä koskea, ja hän oli mustasukkainen syntisessä pikku
sydämmessään ja arveli, että iso-isä oli ottanut häneltä Kurren.

Hän tuli yhä äänettömämmäksi ja aremmaksi, ja välistä iso-isä jo
aavisti, kuinka asian laita oli.

"_Sinunhan_ se on", sanoi hän silloin, "sehän on _sinun_ oravasi."

Mutta mitä lohdutusta siitä oli? Kurre -- jonka hyväksi hän tahtoi
työtä tehdä ja säästää -- Kurre ei hänestä huolinut, huoli vaan tuosta
vanhasta turkista. Niin, se _makasikin_ iso-isän sängyssä öitä, ja
Lalla vaan sai olla yksin mieliharmineen!

Iso-isä oli vielä entistään ystävällisempi. Eipä ollut vaikeata olla
ystävällinen sen, tuumi Lalla, -- jolla oli Kurre!

Iso-isä koetti kaikin tavoin lähestyä häntä, -- puheli ja kertoi.
Joskus hän sanoi: "nyt olen sepittänyt uuden laulun". Mutta kun hän sen
sitte lauloi, kuului se pahemmalta kuin kaikki muut. Eikä Lalla koskaan
tahtonut istua sylissä.

Kerran jutteli iso-isä, että hänen isänsä ennen häntä oli ollut tämän
talon omistajana, ja hänellä itsellään oli ollut ainoastaan yksi tytär.
Kun tämä meni naimisiin, ottivat hän ja hänen miehensä talon haltuunsa
ja iso-isä sai vapaan hoidon siinä.

Ukko puhui pienistä lapsenlapsistaan, jotka olivat leikkineet hänen
ympärillään ja joista hän niin paljon oli pitänyt. Kun maanviljelys ei
alkanut onnistaa tyttärelle ja hänen miehelleen, olivat he päättäneet
myydä kaikkityyni ja lähteä Amerikaan. Iso-isä ei tahtonut lähteä
mukaan, ja niin olivat he jättäneet hänet vanhalle paikalle, jossa
häntä oli elätettävä, ja nyt hän oli kaikkien "iso-isä". Mutta niitä
pieniä lapsia hän ei koskaan enää saisi nähdä -- suuriahan ne mahtoivat
jo ollakin, -- ja sitte iso-isä itki.

Se ei tuntunut Lallasta miltään; hän vaan tuumi, että iso-isällä oli
Kurre. Ja iso-isä oli hänen mielestään häijy vanha mies.

Sunnuntaisin, kun Lalla oli koulusta vapaa, tahtoi iso-isä häntä
huvitella. Silloin hän otti Kurren häkistä, piteli sitä etukäpälistä
ikäänkuin pienistä käsistä ja tanssitti sitä pöydällä, tahi antoi sen
sukeltaa taskuihinsa tupakkia varastamaan. Ja iso-isä sai tehdä
Kurrelle, mitä tahtoi, ja Kurre oli onnellinen ja kiltti; mutta jos
Lalla sormeaankaan osotti, niin se huusi.

Lalla inhosi iso-isää.

Keväämpänä alkoi iso-isä valittaa, että Kurrella oli ajos ohimon
pielessä, mutta Lalla ei ollut siitä millänsäkään. Harvoin hän nykyään
kävi Kurren ja iso-isän luona: ne saivat itse pitää huolen itsestään.
Eikä hän siitä välittänyt, mitä Kurre söi tai oli syömättä.

Mutta sitten eräänä aamuna kesäkuun alussa tuli iso-isä Lallan luo
tupaan. Lalla istui yksin ja kuori perunoita paistettavaksi.

"Lalla", sanoi ukko ja väänsi kasvonsa moneen irvistykseen, "Lalla, --
Kurre on kuollut."

Nyt Lalla ymmärsi, että ukko itki, ja että hän sentähden niin
irvisteli.

"Hän kuoli tänä yönä", jatkoi ukko. -- "Hän makaa häkissään, -- -- pää
on aivan pöheissä."

Ja ukko nyyhkytti.

Mutta Lalla ei tuntenut säälivänsä ukkoa eikä surevansa Kurrea. Kun
iso-isä kysyi, hautaisivatko he kahden hänet iltapäivällä, vastasi hän
kuitenkin myöntävästi.

Koulun loputtua kohtasi iso-isä Lallaa pihassa.

"Minä olen sepittänyt laulun Kurresta", sanoi hän.

Mutta Lalla ei ollut siitä millänsäkään.

Ja sitte menivät he kahden ja hautasivat Kurren puutarhaan, ja se oli
kääritty valkoiseen nenäliinaan, jonka iso-isä uhrasi...

Lalla ei itkenyt. Hän oli jo päässyt niin pitkälle elämänkokemuksessa,
että hän tiesi sen olevan turhaa. Ja sitte -- -- kolme, siinä on aina
yksi liikaa.

1887.



Ludde.


Kun Ludde oli pienenä ja kävi koltissa ja kun Ludde kasvoi, silloin oli
hän juuri sellainen, kuin hänen mammansa toivoi ja juuri sellainen,
että kaikki muut mammat sanoivat pahankurisille pikku pojilleen, niin
pian kuin ne tekivät tepposiaan: "Katsoppas Luddea! Ludde ei koskaan
tee niin."

Ei, Ludde ei koskaan tehnyt mitään. Kotona hän ei koskaan mylläköinyt,
ei koskaan ollut vallaton eikä koskaan tottelematon. Kun rouvia tuli
hänen äitinsä luo, saattoi hän istua tuntikausia korkeajalkaisella
tuolilla heiluttelematta edes jalkojaan, kuten kaikki muut pienet pojat
tekivät. Ludde istui aivan hiljaa, pyöreäposkinen naama lauhkeasti ja
hyvänsävyisesti hymyilevänä, tosin välistä nukkumaisillaan, mutta aina
yhtä hymyilevänä ja hyvänä, silloinkin kun pää nyökähtäen painui
rinnalle taikka retkahti taaksepäin, ikäänkuin pieni kaula olisi ollut
katketa.

Kun Ludde silloin aukasi vaaleansiniset silmänsä, saattoi hän kyllä
nähdä mammain nykivän toisiaan ja hymyilevän niin ihailevan näköisinä,
että Ludden sydän paisui ilosta, ja hän päätti aina olla yhtä kiltti.

Hänen mammansa oli onnellinen ja ylpeä. Hänellä ei ollut mitään muuta
maailmassa kuin Ludde, mutta tämä poikapa olikin hänen kallein
aarteensa.

Hänellä ei ollut koskaan, ei yöllä eikä päivällä, ainoatakaan ajatusta,
joka ei jollain tavalla koskenut Luddea; ja enimmän hän ajatteli sitä,
kuinka hän voisi varjella poikansa tältä maailmalta ja sen pahuudelta.

Hän oli papin leski, eli eräässä kylässä ja oli kuullut paljon pahaa
kaupungin kouluista. Kansakoulukin tuntui hänestä epäilyttävältä; hän
pelkäsi, että se voisi vahingollisesti vaikuttaa hänen "omaan
Luddeensa", ja siksi hän antoi siivon pastori Vallergrenin ottaa
toimekseen hänen kasvatuksensa. Siivo pastori Vallergren oli kiintynyt
tuohon lapsi kultaan niin arvaamattoman suuressa määrin, että hän antoi
Luddelle opetusta melkein ilmaiseksi.

Kun Ludde oli ripille päässyt, alkoivat maailmanmieliset,
ymmärtämättömät ihmiset puhua, että hänen pitäisi lähteä ulos maailmaan
ryhtyäkseen johonkin tosi työhön elatuksensa hankkimiseksi. Mutta mamma
mietiskeli yöt ja päivät jotain keinoa, miten voisi antaa Ludden
ansaita leipänsä tarvitsematta kuitenkaan laskea häntä luotaan. Huono
seura saattoi muutoin helposti hävittää kaikki, minkä hänen
kasvatuksensa oli aikaansaanut.

Hän otti kaiken leskieläkkeensä säästöpankista, perusti pienen kaupan
ja otti Ludden kauppakumppanikseen.

Kauppa ei käynyt huonosti; säästäväisyys, joka meni melkein
liiallisuuksiin, teki heille mahdolliseksi panna vuosittain jotain
pankkiinkin, ja joka kolmastoista vuosi tuli summa kaksinkertaiseksi
pelkkien korkojensa kautta, seikka, jota Ludden mamma ei koskaan
lakannut pitämästä ihmeenä, erityisenä Jumalan armona, kiltin Ludden
hyväksi. Päästyään neljänkymmenen vuoden ikään, voisi Ludde mennä
naimisiinkin, jos hän valitsisi ymmärtäväisen ja säästäväisen tytön,
jolla ei olisi liian suuria vaatimuksia.

Alussa, kun Ludde oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta, oli hänellä pari
kertaa ollut mielettömiä naimatuumia; ja pari kertaa oli sattunut
olemaan hävyttömiä palvelustyttöjä, jotka olivat virittäneet verkkoja
Ludden alhaisemmille vieteille, mutta hänen äitinsä oli sanomattomaksi
ilokseen aina huomannut sen ajoissa ja onnistunut suojelemaan pojan
kaikista kiusauksista.

Nyt ei ollut sitä palvelustyttöä maailmassa, joka olisi voinut tulla
vaaralliseksi Luddelle, sillä nyt hän tiesi, että hän voisi mennä
naimisiin minä päivänä hyvänsä, kun hän vaan saisi sen toimeen ja kun
vaan löytäisi jonkun, joka soveltuisi hänelle ja jolla ei olisi liian
suuria vaatimuksia. Noin 15 vuotta sitte oli kylässä ollut useampia,
jotka kyllä olisivat voineet soveltua, vaikka ne mahdollisesti olivat
vähän vaativaisempia kuin Ludde ja kumpp. pitivät varojensa mukaisena.
Kuitenkaan ei kukaan ollut tahtonut odottaa niin kauvan, kunnes korko
oli kyllin monta kertaa kasvanut pääoman suuruiseksi. Ne olivat menneet
naimisiin toinen toisensa perästä ja saaneet lapsia, jotka nyt alkoivat
olla naima-ijässä; taikka olivat ne sokeasti heittäytyneet maailmaan,
Ludden suureksi kauhistukseksi, ja hankkineet itselleen työtä omin
neuvoin.

Ludde oli oikein pahoillaan siitä, ett'ei nyt enää ollut ketään
jälellä. Hänestä jo alkoi vähän tuntua siltä, että hän oli
sulkasatoinen ja yksinäinen lintu. Mamma saattoi tuntikaudet istua ja
nukkua nojatuolissaan, ja silmälasit soluivat yhä alemmaksi ohutta,
terävää nenävartta, kunnes ne vihdoin kokonaan tipahtivat hänen
polvilleen. Hän tuli myös yhä säästäväisemmäksi, ja joka ropo kävi
hänelle rakkaammaksi, mitä enemmän pääoma kasvoi; ja Ludden suureksi
murheeksi alkoi ruoka huonontua; usein se oli kypsymätön ja usein
palanut.

Eräänä päivänä, kun perunat taas olivat karisseet veitsellä leikatessa
ja velliä oli ollut mahdoton niellä, vaikka mamma sitä oikein hyväksi
kehui, käytti Ludde hyväkseen mamman puolipäiväettonetta, pujahti
leipuriin ja osti 25 äyrillä vehnäleipää, jonka söi verhonsa takana
puodissaan.

Tämä hänen myönnytyksensä olentonsa luontopuolelle ei jäänyt
seurauksitta: kohta ei mennyt päivääkään, niin ett'ei hän olisi
mässännyt 25 äyrin edestä vehnäleipää, ja olipa päiviä, jolloin se ei
riittänyt hänen himoansa tyydyttämään -- jolloin kokonaista 50 äyriä
meni menojaan. Mutta nämät leipuripuodissa mässäämiset lihottivat häntä
tuntuvasti; ja lopulta hän niiden vaikutuksesta paisui pyöreäksi ja
pulleaksi kuin skoonelainen limppu.

Koska Ludde oli papinpoika, täytyi hänen varovaisesti valita
tuttavansa. Ei ollut sopivaa, että hän seurusteli kylän käsityöläisten
ja nuorempien liikemiesten kanssa. Hänen piti valita seurapiirinsä
säätynsä mukaan, arveli mamma, sillä aina täytyy pysyä pystyssä. Se on
velvollisuus itseään kohtaan.

Mutta tässä kuivassa, köyhässä seudussa ei ollut ketään muita Ludden
säädystä kuin pappi, ja pappilassa pidettiin senkinlaista miestä, kuin
Ludde oli, liian maailmanmielisenä -- joka osoittaa, ett'ei kukaan
koskaan saavuta täydellisyyttä toisten silmissä.

Kylän läheisyydessä oli kuitenkin suurehko maakartano, jonka omistaja
oli noin Ludden ikäinen mies. Hän oli leski ja hänellä oli yksi ainoa
tytär, joka aina aikaisimmasta lapsuudestaan oli viettänyt jonkinmoista
nomadi-elämää erään naimattoman tädin kanssa. Tyttö -- Malvina hän oli
nimeltään -- oli kadottanut äitinsä heti maailmaan tultuaan, ja tuo
täti oli ollut hänelle äidin sijaisena.

Joku aika sitte oli kuitenkin Amor pistänyt nuolensa tuon vanhan neidon
sydämmeen; hän oli mennyt kihloihin erään lesken kanssa, jolla oli
puoli tivua lapsia ja joka helposti arvattavista syistä ei toivonut
itselleen enempää. Siksi täytyi Malvinan raskaalla sydämmellä palata
isän lieden luo.

Hän ei valitettavasti ollut koskaan ollut mikään esikuva, ja täti oli
aina tehnyt minkä vaan voi, pilatakseen häntä. Hänen kasvatuksensa oli
jonkinmoista mosaikkia, hän oli käynyt milloin yhdessä koulussa,
milloin toisessa, tuoden mukanaan uusia kujeita, minne vaan tuli, ja
ahkerasti koettaen oppia ne vanhat, joissa hän ei ennen ollut ollut
mukana.

Maalla hän oli harvoin ollut. Mielessään hän kuvaili maaseutua
etupäässä epämääräiseksi vapauden kotopaikaksi, missä pitäisi sopia
tehdä mitä tahansa saamatta siitä nuhteita.

Oli sunnuntain iltapäivä heti joulun jälkeen. Malvina oli ollut ulkona
kävelemässä ja tuli kotiin kyökin kautta. Hän kuuli ääniä sisältä
arkihuoneesta.

"Ken siellä on?" kysyi hän emännöitsijältä, avaten silmänsä seljälleen.

"Ludde", kuului lakoninen vastaus.

"Ludde? Ken se on?"

"No, nyt minä vasta. Ettekö häntä tunne?"

"En."

"Paikkakunnan ainoa nuori herra, tiedän mä. Koettakaapas häntä
miellyttää", ilvehti vanhus.

Malvina keikahutti niskaansa.

"Hah! Koettaa miellyttää" -- sanoi hän halveksivasti kääntäen selkänsä
ja joi vettä kauhasta, salatakseen punastumistaan.

Paikkakunnan ainoa nuori herra! Oli ainakin mahdollista, että tuo voisi
rakastua häneen. Ja sitä mahdollisuutta ajatellessaan sai Malvina
hirveän sydämmentykytyksen, sillä asiain laita oli niin, että hänellä
oli arka kohta, salainen häpeä peitettävä: hänellä ei ollut koskaan
ollut ihailijaa. Ja hän oli jo täyttämäisillään kuusitoista vuotta!
Hänellä oli aina ollut niin hirveän huono onni. Vanhemmat tytöt olivat
aina kaapanneet kaikki saatavissa olleet kimnasistit ja ylioppilaat, ja
Malvina oli ollut liian ylpeä, tyytyäkseen pikku poikiin.

Hän seisoi ja joi kulauksen toisensa perästä kauhasta, samalla kuin hän
sanomattomaksi harmikseen tunsi, kuinka hänen kasvoissaan tykytti ja
kuinka niitä poltteli, niin että kuumuus tuntui korvan lehtiin saakka.
Hän tajusi hämärästi, että emännöitsijän piti voida nähdä, kuinka
veripunaiset ne olivat, ja että oli joutavaa seisoa siinä selin.

Mitä hän olisikaan antanut, että olisi tänä hetkenä ollut kalpea ja
hoikka, oikein kalpea, niinkuin olisi hän juonut etikkaa kymmenen
vuotta, ja oikein hoikka ja ryhdiltään kuin viivain! Mutta hän tiesi,
että hän oli pyylevä ja pyöreä ja punaposkinen, ja vaikka hän ei olisi
tiennytkään, niin pysyi hän siltä pyylevänä ja punaisena.

"No, koska siellä on vieraita, niin menen minä ulos vähäksi aikaa
vielä", sanoi hän ja asettui kyökin oveen pihalle päin. "Jääkö hän
tänne iltaan saakka?"

"Jää, jää varmaan. Hän on pahin yökyöpeli kuin olla voi, eikä koskaan
tiedä mennä kotiinsa."

Malvina hyppäsi kyökin kynnykseltä alas pihaan. Niin intressantia!
Nuori herra, joka oli yökyöpeli, eikä koskaan tiennyt mennä kotiinsa,
se kai oli jotain hänelle. Häntä kun inhotti se, että hänet ajettiin
sänkyyn kello yhdeksän iltaisin. Hän olisi tahtonut antaa uskomattoman
paljon, saadakseen tietää, mikä mies tuo vieras oli, mutta hän ei
uskaltanut kysyä. Ja minkänäköinen Ludde oli! "Nuori herra", noilla
sanoilla oli kaupungissa vallan omituinen kaiku; Malvinan mielestä ne
merkitsivät jotain keikarimaista ja hienoa. Sadat vaihtelevat ajatukset
lensivät hänen päänsä läpi, kun hän kulki pitkin yksinäistä tietä,
saadakseen poskensa jäähtymään kylmässä talvi-ilmassa. Mutta se ei
onnistunut; hän tunsi kuinka ne hehkuivat. Eikähän se ollut niin
kummaa. Täällä hän vihdoinkin, ensi kerran, saisi koettaa onneaan,
ilman että suuret tytöt olisivat hänellä kilpailijoina.

Sittenkun hän aivan hyödyttä oli kulkenut neljännestunnin ja
hautonutkin kasvojaan lumella ilman muuta seurausta, kuin että ne
tulivat, jos mahdollista, vieläkin kuumemmiksi, juolahti hänelle
vihdoin mieleen, että suurten tyttöjen oli tapana peseytyä lämpimällä
vedellä, milloin olivat palavoissaan -- ja hänen sydämmensä heti
keventyi.

Muutamia minuuttia sen jälkeen oli hän taas kyökissä.

"Minä mielelläni tahtoisin lämmintä vettä Callalleni."

"Tehkää hyvin; tuossa sitä on säiliössä."

Hetken päästä tuli hän sisään arkihuoneeseen ja nopea silmäys lensi
sohvaa kohden, jossa isä ja vieras istuivat, kumpikin kulmassaan.

Hän oli vertaillut kaikkia kenkiään ottaakseen ne, joissa oli
korkeimmat kannat, hän oli koettanut korottua suurimpaan mahdolliseen
pituuteen ja kuristautua pienimpään mahdolliseen leveyteen. Ja tuossa
hän istui -- Ludde! Pyöreä vehnätaikinanaama, kasvojen ilme niin viaton
kuin siilattu maito ja pienet porsaansilmät, joista loisti kokonainen
maailma tyytyväisyyttä; pöhistyneet, punaiset kädet ja paksut,
paisuneet sormet hajallaan polvia vasten.

Malvinaa ei naurattanut; hän olisi tahtonut lyödä jotakin:
emännöitsijää, Luddea tahi ketä tahansa.

"Tyttäreni", esitteli isä huolimattomasti. Ludde nousi ylös ja kumarsi
odottamattoman kohtelijaasti ja Malvina vastasi ylpeästi päätään
nyökäyttäen. Ludden pienistä porsaansilmistä välähti jotain
ihailuntapaista, ja tuo vaikutti sovittavasti nuoren neidin mielialaan.
Hän tunsi heti, että Ludde aina käsittäisi hänen avunsa paremmin kuin
isä ja tuo vanha emännöitsijä.

Herroilla oli pieni totipöytä edessään ja he puhaltelivat savuja
pitkistä piipuistaan. Keskustelu taukosi vähän väliä, ja siinä he
molemmat istuivat, kumpikin nurkassaan, vedellen miettiväisesti pitkiä
savuja. Välistä he kohottivat lasiaan ja sanoivat: "malja!"

Malvina oli kokonaan itsekseen ja omiin mietteihinsä jätettynä. Hän
istui toinen jalka allensa tuolille nostettuna ja tuijotti ulos
pihalle, missä ohut kalvo vetäytyi vesilätäkköjen ylitse. Ludde katseli
häntä yhtä mittaa hiljaisesti maidonhaaleasti hymyillen, jolla tavalla
hän 40 vuotta sitte voitti kaikkien mammojen sydämmet. Hänen nyt
pyöreään naamaansa liian hyvin peittyneet silmät loistivat
mietiskelevästä tyytyväisyydestä, ikäänkuin tää maailma olisi
taivaanvaltakunta ja se, mitä hän nyt katseli, sanomattoman hauskaa ja
ihmeteltävää. Tuo hiljainen arvonanto ei ollut vaikuttamatta Malvinaan.
Hän tunsi itsensä etevämmäksi heistä kahdesta. Hänen ennen niin
tulipunainen värinsä oli haihtunut ja hänen pulskat poskensa eivät enää
olleet enemmän kuin tavallisesti omenanpunaiset. Ludden säveästä
katseesta ei suinkaan tarvinnut punastua.

Sillävälin meni isä ulos tehdäkseen iltakiertonsa pihassa, ja Malvinan
sydän alkoi tykkiä vähän nopeammin. Hän oli lukenut Marlittin romaneja
ja tiesi siis, että neljissäkymmenissä olevat herrat rakastuvat nuoriin
tyttöihin.

Kun vaan Ludde tahtoisi nähdä, että hän ei todellakaan ollut
koulutyttö, vaan että varsin hyvin saattoi häneen rakastua ja kosia
häntä ja saada rukkaset! Ludde oli pannut piipun pois ja liittänyt
sormensa ristiin pyöreän vatsansa yli, jota koristi kultavitjat niin
punaiset, ett'ei edes Malvinakaan niitä kullaksi luullut.

"Voi, nyt siellä jäätää", sanoi Malvina naurahtaen hermostuneesti ja
koulutytön tapaisesti.

"Onko neiti siitä iloinen?" kysyi vehnätaikinamies.

"Olen, sillä sitte saa luistella."

Täten oli puhelu päässyt alkuun. Ludde puheli kuten pienen lapsen
kanssa, jonka leikkien täytyy olla puhelun aineena, mutta samalla hän
näytti koettavan miellyttää, ja hänen käytöksessään oli jotain
kunnioittavaista, joka saattoi Malvinan hyvinkin korkealle
arvostelemaan Ludden _savoir vivre'ä_ ja synnytti hänessä erittäin
suloisen tunteen siitä, että hän oli oikeilla jäljillä.

Vähitellen sai hän sitte ilmaistuksi Luddelle, että hänellä oli kauhean
ikävä tavallisesti, että hän mielellään kävi kutsuissa ja että hänestä
oli hirveän hauskaa ajaa kilpareessä. Ja näitä ilmoitellessaan oli hän
puoleksi olevinaan kyllästynyt daami, joka jo oli saanut kytimät
kyllänsä tämän maailman suloisuuksista, mutta joka ei voinut olla ilman
niitä.

Kun isä tuli sisään, tuntui, kuin hän olisi jälleen kutistunut
koulutytön vähäpätöisyyteensä.

Illallisen jälkeen herrat taas ottivat esille pitkät piippunsa; mutta
todit eivät enää olleet elähyttämässä ja puhelu kävi vielä hitaammin
kuin ennen. Ludden silmät kapenivat pieniksi juoviksi ja viimein ne
sulkeutuivat kokonaan; Ludde nukkui, leuka rintaa vasten, suu hymyssä
ja piippu kädessä, aivan samalla tavalla kuin hänen valveilla
ollessaan. Hän oli näöltään kuin kylläinen ja uninen lapsi, joka
hiljaisesti iloitsee siitä, ett'ei tarvitse mennä maata. Ludde ei
voinut muuta kuin hymyillä; hänhän oli aina ollut mamman kiltti poika.

Mutta Malvina oli äkeissään. Hänen olisi tehnyt mieli antaa tuolle
herralle aika löylyn, niin että hän säpsähtäisi nukuksista ja vetäisisi
pois hymyilynsä, kuten erehdyksestä nostetun lipun; hänen olisi tehnyt
mieli itkeä harmista sellaisen ihmisen tähden, mutta hän ei voinut
tehdä kumpaakaan. Hänen isänsä istui tuossa tyynenä ja levollisena,
veteli savuja piipustaan ja seurasi silmillään kiemuroita, ikäänkuin
hän olisi ollut yksin huoneessa ja ikäänkuin Ludden viaton uni ei olisi
ollut mitään harmittavaa.

Malvina nousi hieman ynseänä, meni pimeään huoneeseen, jonne ovi oli
auki, ja heittäytyi suin päin sohvalle epätoivoissaan tämän maailman
kurjuudesta. -- Sinne nukkui hänkin.

Noin tunti sen jälkeen kuuli hän jalkojen raapinaa arkihuoneesta. Hän
kavahti istualleen ja pyyhki hiukset korviltaan. Hänen oli vähän vaikea
päästä selville, missä hän oli. Silloin hän kuuli hyvänluontoisen äänen
sanovan ikäänkuin hymyn läpi: "Mutta pitäisihän minun sanoa hyvää yötä
neidille."

Malvina meni heti ulos. Häntä ei tosiaankaan saisi kohdella kuin lasta,
joka menee maata ennenkuin suuret, ja joka ei voi pysyä ylhäällä.

Hän tuli ulos ovelle, räpyttäen silmiään tulen valoa vastaan ja hiukset
pörhöllään.

"Hyvää yötä, neiti", sanoi Ludde ja ojensi hänelle kätensä
kohtelijaasti kumartaen. "Kiitoksia oikein hauskasta illasta. Toivon,
että tavataan useammin."

       *       *       *       *       *

Muutamia päiviä kului niin, ett'ei Malvina nähnyt ainoatakaan
ihmisolentoa paitsi isäänsä ja talon palvelusväkeä. Yht'äkkiä johtui
hänelle mieleen että oli jotain, jota hänen välttämättömästi täytyi
käydä ostamassa Ludden puodista, ja hän meni kylään, joka oli noin
kahdenkymmenen minutin matkan päässä hänen isänsä talosta.

Ludde tuli heti esiin piilopaikastaan tiskin takaa, jonne hän
varjoksella oli erottanut itselleen nurkan, johon mahtui nojatuoli ja
pieni pöytä. Tämä oli hänen pyhä paikkansa ja täällä hän vietti
vehnäleipähummailuaan.

Hän hymyili yhtä astetta lämpimämmin ja ystävällisemmin kuin
tavallisesti, kiitti viimeisestä ja mittasi paarrenauhat erittäin
kohteliaalla tavalla.

Sitte hän kysyi, eikö neitiä haluttanut tulla sisään tervehtimään hänen
äitiään. Kyllä, kyllä neitiä halutti. Ludde nosti tiskin luukkua ja
näytti hänelle tien.

Siellä istui kuiva ja keltainen vanha rouva nojatuolissa ja luki
paksua, nitomatonta kirjaa, joka näytti hyvin kuluneelta ja jonka hän
oli kääntänyt nurin, voidakseen pitää lehdet koossa. Vanha rouva pani
kirjansa pöydälle ja silmälasinsa kirjan päälle, meni Malvinaa vastaan,
ojensi hänelle kätensä, niiasi ja sanoi olevansa iloinen, kun sai
tutustua Malvinaan. Ja Malvina tunsi ylpeänä, että tarvitsi vaan tulla
sivistyneitten pariin, tullakseen kohdelluksi kuin täysikasvuinen
nainen. Täällä ei ollut kukaan nähnyt häntä lyhyissä hameissa ...
tuntui oikein suloiselta, kun ei ollut pappaa eikä emännöitsijää
mukana, pappa kun oli niin sietämättömän levollinen, niinkuin ei ketään
muuta ihmistä maailmassa olisikaan, ja emännöitsijä niin hyväluontoisen
pilkallinen, johon ei koskaan kannattanut suuttua.

Vanha rouva näytti olevan hyvin iloissaan Malvinan käynnistä, sanoi,
että täällä maalla ei ollut kenen kanssa seurustella, vaan täytyi vaan
turvautua "kirjastoonsa" -- tätä sanoessaan hän osoitti tuota paksua
kirjaa. Hän nyt niin suuresti rakasti lukemista. -- Niin, sitä
Malvinakin rakasti. Siten heille tuli puheeksi kirjallisuus. Vanha
rouva oli parhaallaan lukemassa Maria Sofia Schwartzia, mutta Malvina
sanoi mieluummin lukevansa Marlittia ja Molly Bavnia.

Sitte pyysi rouva saada tarjota kupin kahvia, ja Malvina sai istuutua
vanhaan vitsatuoliin, jossa oli syvä, istumisesta painunut kuoppa
keskellä. Vanha rouva työnsi itse pallin hänen jalkojensa alle,
ikäänkuin Malvina olisi ollut ylhäinen nainen, jota piti kunnioittaa.

Rouva puhui paljon hitain, sievistellyin lausein; ja Luddea
mainitessaan hän joka kerran sanoi: "poikani Ludvig".

Malvina istui ja nautti. Hän tunsi sanomatonta mielihyvää, hän nojasi
taapäin narisevassa vanhassa vitsatuolissa, kuunteli hiilien rätinää
rautauunissa ja kuunteli ystävällisen tarkkaavaisena rouvan kertomuksia
ja pakinaa siitä, kuinka hän oli ollut nuori ja elänyt kaupungissa ja
ollut tanssijaisissa; ja rouvan äidistä ja hänen äidinäidistään, joka
oli ollut kauppaneuvoksetar ja niin rikas ja hieno ja saanut oman talon
miehensä jälkeen ja ollut niin ankara lapsenlapsilleen. Koko ajan
liikkui hidas mummo huoneessa totutulla varovaisuudella, joka johtui
siitä, että huone oli hyvin kapea ja että kaikki hyllyt ja pöydät ja
kaapit ja ikkunalaudat olivat täynnä vanhoja posliinikaluja: koiria ja
vaaseja ja munia ja säästölippaita, kaikkea, mitä voi kerätä vanhasta
talosta kaunoälytön vanha nainen, joka ei koskaan raski viskata pois
mitään. Mutta tämä kaikki huvitti Malvinaa ja hän seurasi tarkkaavasti
vanhuksen liikkeitä, kun tämä poimi esiin kuppia vanhasta, punaiseksi
maalatusta kaapista, sokeria vinosta ja narisevasta piironginlaatikosta
ja kermaa talletuspaikasta, joka näytti pieneltä, mustalta loukolta,
johon mörkö voisi piiloutua. Malvina vastasi niin järkevästi ja
vakavasti kaikkeen, ja koko ajan tepasteli Ludde ulos ja sisään puodin
ja tuon pienen huoneen väliä, nauttien oudosta hauskuudesta, samalla
kun hän hoiti kauppaansa.

Jo oli hämärä, ennenkuin Malvina ajatteli kotiin lähtöä. Hänellä oli
mitä varmin tunne siitä, ett'ei kukaan hetkeäkään ollut pitänyt häntä
lapsellisena; ja niin mainion hauska oli olla aikaihmisenä ja
passattavana. Vanha rouva tarjoutui katsomaan puotia, että Ludde saisi
saattaa neiden kotiin. Ja Ludde pukeutui.

Kun he tulivat ulos, oli hyvin kylmä, ja pyöränjäljissä oleva jää
pirstautui pieniksi hienoiksi tähdiksi, niinkuin ohut kilisevä lasi
heidän jalkojensa alla.

Se kuului niin lystiltä, ja Malvinalle tuli hirveä halu keksiä jotain
kepposta, mitä hyvänsä. Hän vilkasi nopeasti Luddeen, mutta tämä ei
näyttänyt ollenkaan halukkaalta sellaiseen; hän vaan kulki ja hymyili
hiljaa, tavalliseen tapaansa, ikään kuin juuri tämä olisi parasta
kaikesta, mitä ajatella voi, nimittäin saada näin astua Malvinan
vieressä tiellä. Hän astua juntusti eteenpäin, hitaasti ja tyynesti ja
tanakasti, vatsa ulospäin, ikäänkuin hän olisi kantanut jotain
edessään.

"Ettekö luistele?" kysyi Malvina vihdoin, menetettyään kaiken toivon
voida vietellä Luddea johonkin ilveeseen.

"E-en", sanoi Ludde ja hymyili vielä kirkkaammin kuin muulloin; "mutta
luulen kyllä, että osaan vielä luikua laskea."

       *       *       *       *       *

Oltiin joulun ja uudenvuoden välillä, ja kun ihmiset nyt olivat
ostaneet sekä kalaa että kyntteliä ja riisiryyniä, niin ei Luddella
ollut paljoa tekemistä puodissa. Hän sai loikoa päivät pitkät
nahkasohvallaan, polttaa piippua ja lukea romaaneja, kunnes kirja
pudota puksahti lattialle ja Ludde heräsi.

Malvina oli käynyt ostamassa pientä tavaraa pari kertaa ja molemmilla
kerroilla oli hänet kutsuttu sisään kahville. Mammalta ei ollut jäänyt
huomaamatta, kuinka Ludden mieli oli kiintynyt Malvinaan. Hän näytti
vallan erilaiselta, kun Malvina oli siellä, -- aivan sellaiselta kuin
lapsena ollessaan, kun hän sai uudet vaatteet.

"Mamma", sanoi hän eräänä päivänä (ja hän hymyili niin, että ääntäminen
kävi vallan sammaltavaksi, sillä Luddelta oli pari hammasta poissa),
"eikö mamman mielestä neiti Bökman ole hyvin hauska tyttö?"

Äiti ymmärsi kysymyksen sisimmän merkityksen.

"On, mutta hän on niin nuori", vastasi hän.

"Niin, sepä se", myönsi Ludde sävyisästi. Hänestä tuntui, kuin ei hän
koskaan olisi nähnyt kenenkään olevan nuoren. Tytöllä oli niin punaiset
posket ja niin kiiltävät silmät; kun hän nauroi, niin Luddea
vavahdutti. Hän tunsi kuni surua, kaipausta tai ikävöitsemistä. Hän
tahtoi nauraa niinkuin Malvina, mutta ensi kerran meni hänelle mieleen
että hänen naurunsa kuului niin hullulta ja hän häpesi sitä.

Ludde tiesi varsin hyvin, että hän tahtoi mennä naimisiin Malvinan
kanssa, mutta hän häpesi puhua siitä, yksin äidilleenkin. Malvina
nauroi useammin kuin ennen ja hänen käytöstavassansa huomasi Ludde
jotain keikahtelevaa ja heiskahtelevaa, joka hurmasi häntä, mutta joka
häntä myöskin pelotti. Kun hän tuli heidän pieneen huoneeseensa,
kääntelihe hän niin rivakasti ja liikkui niin varomattomasti, että
Ludde istui koko ajan kuin hehkuvilla hiilillä. Saattaisihan hän
pudottaa jonkun äidin posliinikalleuksista, ja siinä tapauksessa eukko
unohtaisi itsensä ja antaisi tytölle yhden noita läksyjä, jotka Ludde
tunsi liiankin hyvin ja jotka hänestä itsestään olivat tehneet sen
mallimiehen, mikä hän oli.

Tähän asti oli kuitenkin kaikki käynyt onnellisesti.

Uutenavuotena piti rouva mammalla olla tavallinen kestinsä, jolloin hän
kutsumuksellaan kunnioitti kaikkia, jotka vuoden kuluessa olivat
hänelle jotain huomiota osoittaneet. Sinne tuli silloin kylän
ylhäisemmät käsityöläisrouvat -- toiset saivat kauniisti jäädä syrjään,
sillä papin leski ei millään muotoa tahtonut talonpoikaisaineksia
seurapiiriinsä. Muutoin kuului seuraan enimmäkseen miespuolia, muutamia
Ludden parempia kauppatuttavia, jotka joivat totia ja pelasivat
korttia.

Malvina oli istunut kotona koko jouluajan ja oli vähällä itkeä
ikävästä; hän kävi sentähden hyvin iloiseksi, kun kutsumus tuli, ja hän
päätti laittaa itsensä niin kauniiksi kuin mahdollista, että hänet
oikein erottaisi muusta seurasta. Kaksi yötä hän makasi papiljotit
hiuksissa; ja kun hän astui sisään Ludden mamman vieraskamariin, oli
hän näöltään kuin kerubi. Ei saattanut olla epäilystäkään siitä, että
hän oli kaupungin lapsi kaikkien näiden maalaisten joukossa.

Nuorisoa ei siellä ollut ketään muita kuin Malvina; mutta hauskalla
tuulella siellä oltiin ja mieliala oli hilpeä, sillä kahdesti oli
lämmintä kahvia tarjottu ja sitäpaitsi muita herkkuja, niinkuin
karamellia ja "muiskuja" ja omenoita ja pähkinöitä. Sekä mummot että
rouvat ottivat itselleen runsaan varaston, ja sitte kun he lopuksi
olivat juoneet "bischoffia", istuutuivat he pelaamaan "pyrstötähteä"
pähkinöistä. Tämä oli loistokohta. Mutta Malvinalla, joka ei peliä
tuntenut ja jota ei pyydetty siihen mukaan, oli ikävä. Luddella oli
täysi työ isännänvelvollisuuksissaan, joihin hän antautui täydellä
todella. Hän pysytteli enimmäkseen herrojen huoneessa, mistä
tupakkasavun tuoksahduksia tunki naisten luo. Malvina kuuli hänen joka
toinen minutti sanovan "maljanne" ja "ettehän te juo mitään".

Hän näytti aivan unohtaneen, että Malvina oli olemassa, ja mitä
iloisemmaksi rouvat tulivat ja mitä innokkaammin he kiintyivät
"pyrstötähteen", sitä vähemmän he välittivät tytöstä.

Huoneessa oli hyvin kuuma, ja Malvina pujahti saali päässä ulos
saadakseen hiukan raitista ilmaa.

Ulkona oli kirkas kuutamo. Toisessa huoneennurkkauksessa näki hän
hoikan vartalon, joka herätti hänen huomiotaan. Hän meni lähemmä ja
näki, että poika oli puettu herraspukuun ja että hänen huomionsa oli
tarkoin kiinnitetty johonkin, joka tapahtui nurkan takana ja jota hän
siis ei voinut nähdä. Hänen uteliaisuutensa oli kuitenkin herännyt ja
hän hiipi vielä etemmä. Hän huomasi kaksi keskenkasvuista poikaa, jotka
pitkällä papukepillä tavoittelivat jotain, joka oli korkealla
pääsemällä, jonne he nähtävästi eivät voineet ylettyä. He nauraa
kihistelivät; ja kolmas poikanen, joka oli vähän pienempi niitä kahta,
seisoi ja katseli noita temppuja ja näytti niin halukkaalta auttamaan,
jos vaan saisi luvan.

"Pojat! Heittäkää pois!" huusi nurkan luona seisova nuorukainen heti,
kun huomasi Malvinan. Se oli huomattavasti varoitusmerkki, vaikka se
oli olevinaan nuhde.

Malvina oli menehtyä uteliaisuudesta. Tämä oli aivan varmaan jotain
hänen mieleistään, vaikka hän ei voinut arvata, mitä. Herraspukuinen
nuori mies, joka näytti jokseenkin hänen ikäiseltään, pisti kädet
taskuihinsa ja koetti näyttää siltä, kuin olisi hän vaan ulkona
kävelemässä tiellä. Hän kulki aivan Malvinan sivuitse, ja yhdellä
ainoalla silmäyksellä oli tyttö huomannut, että hänessä oli jotain
kaupunkilaisen tapaista, että hänellä oli melkein sotilasmainen suora
ryhti ja että hän oli sievä näöltään. Jos hän nyt antaisi hänen mennä,
ei hän milloinkaan maailmassa saisi tietää, mitä noilla pojilla
oikeastaan oli mielessä -- ja se varmaan oli jotain hauskaa. Hän katsoi
poikaan: arasti, viekkaasti, uteliaasti.

"Mitä...?" Lauseen keskeytti naurahdus, joka muistutti oravan
houkutusääniä. "Mitä ne aikoivat keksiä?"

Jäykkä nuori mies katsoi häneen. Tyttö seisoi siinä niin
naurunhätäisenä ja uteliaana, musta pieni saali, jonka hän oli
heittänyt päähänsä, näytti kätkevän niin paljon poikamaista
pahankurisuutta, kun hän noin sivulle katsoi, pysyen vähän loitompana,
valmiina juoksemaan pakoon taikka purskahtamaan nauruun aina
asianhaarojen mukaan.

Poika näki heti, että hän oli joutunut tekemisiin hengenheimolaisen
kanssa. Sotilasmaista jäykkyyttä lievensi veitikkamainen hymy, joka
tanssi ja hyppi hänen suupielissään.

"Ne olisivat..." hän puhui äänellä, joka ei ollut vielä ennättänyt
päästä murroksesta -- "ne olisivat..." hänen täytyi kumartua ja panna
käsi suunsa eteen, sillä hän purskahti nauruun.

"Mitä ne olisivat?"

Malvina oli tullut yhden aivan pienen askeleen likemmä. Hän katsoi
pojan kasvoihin iloisesti odottavana, hänen silmänsä nauroivat ja hänen
suunsa oli puoleksi auki ollakseen oikein valmiina päästämään naurun
purskahduksen, mutta vielä se oli liian aikaista.

Nuoren miehen, jolla oli äänenmurros, täytyi yskiä ja nieleksiä,
ennenkuin hän taisi hillitä hilpeyttään.

"Niin" -- alotti hän, mutta keskeytti äkkiä. "Neitihän on kestissä
tuolla?"

"Niin. Mutta mitä se tekee?" Ei siinä ollut vähintäkään epäilemistä,
että hän ja tuo poika kuuluivat yhteen tavalla tahi toisella, ja hän
uskalsi mennä vielä askeleen lähemmäksi, niin että he nyt seisoivat
vieretysten. Ja ikäänkuin suostumuksesta vetäytyivät he rakennuksen
varjoon.

"Oletteko sukua heille?" kysyi nuori mies varovasti.

"En suinkaan. Minä olen Peter Dalsgårdin tytär."

"Ah", huudahti kavaljeeri iloissaan.

"Mitä se oli? Kertokaa."

"Niin, ne ovat ... ne ovat panneet ylös sängynuutimen tuolla sisällä."

"Jaha."

"Ne ovat ripustaneet sen keppiin, jonka ovat pistäneet ulos
venttiilistä."

"Ah!" Malvina ei vielä ymmärtänyt mitään.

"Jos nyt voisi osua suoraan kepin päähän, niin..."

Nyt hän ymmärsi. Hän pisti kaksi tyttömäisen laihaa kättä mustan saalin
alle ja liitti ne ristiin ihastuksesta, joka oli niin ylenpalttinen,
ett'ei se voinut päästä ilmoille edes naurun puuskana.

Ilo löydöstään, tuosta nuoresta miehestä, saattoi hänet unhottamaan
kaikki arvelut.

"Odottakaahan", sanoi hän ja pani sormen suullensa. "Niin, ne istuvat
siellä 'pyrstötähteä' pelaamassa."

Hän näytti aikovan juosta sisään.

"Luistelettehan, neiti?"

"Kyllä."

"Saanko tulla huomenna teitä noutamaan?"

"Kyllä."

Hän kiiruhti sisään ollakseen näkemässä, kun teko pantiin toimeen. Hän
iloitsi sanomattomasti kuvaillessaan mielessään, miltä näyttäisi, kun
kangistettu sängynuudin pilvenä tulisi iloisten rouvien päälle.

Itse hän tietysti oli varoillaan, kun laviini laski alas pyrstötähteen.
Siitäpä vasta huuto syntyi ja kaakotus ja ihmetteleminen! Alussa ei
ymmärretty mitään, mutta lopulta selvisi yhdelle terävimmistä rouvista,
että ilkeät pojat kai olivat olleet pelissä ja työntäneet sisään kepin.

Indianiulvonnan kuultuansa oli Ludde yhtä hymyilevänä kuin tavallisesti
tullut katsomaan, mikä oli hätänä, ja talon miespuolisena isäntänä piti
hän velvollisuutenaan esiintyä kostajana. Hän otti puodista pitkän
hevospiiskan ja meni hymyillen tekemään oikeutta.

Hetken päästä tuli hän sisään jälleen. "Siellä ei ollut ketään", sanoi
hän, "ei kerrassaan ketään."

Seuraavana päivänä tuli nuori mies, noin 15 vuotinen, Dalsgårdin
kyökkiin ja kysyi, oliko neiti kotona.

Emännöitsijä vastasi myöntävästi ja pyysi hänen käymään sisään.
Muutamia minuttia sen jälkeen nähtiin nuorten kulkevan pitkin tietä,
kummallakin luistinpari roikkumassa käsivarrella.

Malvina oli jo saanut kuulla, että hänen ritarinsa nimi oli Anders
Walberg, että hän oli seitsemännen luokan alaosastolla ja että hänestä
tulisi luutnantti. Hänen isänsä oli lipunkantaja ja asui virkatalossaan
toisella puolen kylää.

Myllynsulussa oli suuri, oivallinen jää. Siellä jo oli muutamia
puukenkäpoikia, jotka laskivat luikua.

"Minä menen hetkeksi alas jäälle", sanoi Ludde mammalleen, kun oli
nähnyt Malvinan kulkevan ohitse.

Tuolla alhaalla oli nuori Anders Walberg levittänyt viittansa rannalla
olevalle kivimöhkäleelle ja viitalla ja kivimöhkäleellä istui Malvina,
sillä välin kuin tuleva luutnantti oli polvillaan ja pani hänelle
luistimet jalkaan. Oli pureva pakkanen ja hänen kätensä olivat sinisen
ja punaisen kirjavat; ja häntä paleli niin, että sormet värisivät kuin
vanhan juopostuneen miehen; mutta hänen poskensa olivat yhtä säteilevän
lämpimät kuin Malvinan ja molemmat näyttivät he niin iloisilta ja
innostuneilta, kuin koko maailmassa ei olisi ollut mitään muuta, kuin
tuo välkkyvä luistelurata, joka vaan näytti heitä odottavan.

Ludde laski pienen luikosen, että hänet huomattaisiin, mutta Malvina
oli kumartunut alas koetellakseen, olivatko luistimet lujassa.

"Oh! Teitä varmaan kauheasti kylmää", sanoi hän äänellä, joka väräji
ylpeydestä ja ilosta ja monesta muusta seikasta.

"Ei, minua ei kylmä ollenkaan", vastasi kavaljeeri nousten ylös, teki
sitte komean käännöksen pyöräyttääkseen kahdeksikon ja näyttääkseen,
kuinka hyvästi hän osasi luistimilla käyttäidä; sitte ojensi hän
kätensä ja Malvina pani siihen omansa. Luistimet leikkasivat jäätä,
kuin timantti lasia, ja teräs välähti joka kerran, kuin jalka sattui
tekemään käännöksen aurinkoa kohti. Jotain nuorta ja notkeaa ja
raitista oli kaikissa heidän liikkeissään.

Ludde juoksi jäällä: Kops, kops, kops, muutamia askelia ja sitte pitkä
luiku. Hän juoksi varovasti, ett'ei lankeisi ja hänellä olivat molemmat
kädet housuntaskuissa, ett'ei häntä kylmäisi.

Hän huvitteli kuin lapsi ja hymyili juostessaan. Kyllä hän saattoi
vielä mukana olla. Hän oli niin hyvillään luikosistaan. Hän tiesi jo
poikaijästään saakka, että hän laski paremmin kuin muut yhtäikäiset, ja
hän ei tullut ajatelleeksi, että hänen yhtäikäisensä eivät nyt enää
luikua laskeneet. Hän taisi vielä temppunsa...

Luistelijapari oli kääntynyt takaisin ja tuli häntä vastaan.

Kops, kops, kops -- luiku, sanoivat Ludden pienet paksut jalat, ja
kesken mallikelpoisinta luikua otti hän hatun päästään ja tervehti
lankeamatta.

Malvina nyökäytti päätään ja huusi: "kiitoksia eilisestä!" ja sitte
kiiti hän pois koulupoikansa kanssa. Ludde saattoi kuulla heidän
räkättävän puhelunsa, jota välistä keskeytti Malvinan livertelevät,
puoleksi tukahdutetut naurahdukset tahi ilonhuudahdukset -- terävät
pienet äännähdykset, kuin linnun tai oravan. Hän näki Malvinan punaiset
posket, hänen veitikkamaiset silmänsä, ja siinä hiljaa seisoessaan ja
kuullessaan ja nähdessään selveni hänelle yht'äkkiä, mitä se merkitsi,
että hän oli nuori. Ludde ymmärsi, että hän ja Malvina eivät koskaan
voisi tulla yhdenlaisiksi.

Hän laski vielä pari luikua pysyäkseen hämmentymättä, ja hän hymyili,
kuten tavallisesti, kun hän juntusti kotiin päin; mutta sieramien luota
kulki pari juovaa hänen suupieliinsä, ikäänkuin alituinen
hymyileminenkin voisi katkeralta tuntua.

       *       *       *       *       *

Ludde kerkesi vanheta ja harmaantua, ilman että hänen naimistuumistaan
mitään tuli, ja hänen äitinsä koottiin isäinsä tykö, saamatta nähdä
Ludden astuvan pyhään aviosäätyyn. Ja kylään tuli nuorempi kauppias,
joka otti ostajat Luddelta, mutta siitä ei Ludde välittänyt. Hän
saattoi elää kuitenkin, hänellä oli säästöpankinkirja alinomaa
kaksinkertaisiksi kasvavine panoksineen, ja hän oli yksin. Pahinta oli
taloudenhoito ja muu sellainen, sillä Ludde oli lähes 50 vuotta saanut
tottua siihen, että mamma piti huolen kaikesta, niin että hän itse ei
kyennyt pitämään huolta mistään.

Kylässä oli muudan leski, noin Ludden ikäinen. Hän oli monet vuodet
hoitanut erään vanhanpojan taloutta; ja kun tämä kuoli, testamenttasi
hän leskelle talon. Leski teki uskollisesti viimeiseen saakka kauppaa
Ludden puodissa, mutta sanoi hänelle usein kahdenkesken, että hän oli
tyhmä, kun ei lopettanut kauppaansa; olihan hän nyt niin hyvissä
varoissa, ett'ei hänen tarvinnut istua siinä kuin orja ja totella
kelloa. Hän saisi myydä talonsa ja tavaravarastonsa ja ruveta hänen
hyyryläisekseen.

Ludde teki, niinkuin leski oli sanonut. Hänellä ei ollut enää ketään
muuta, jota totella, ja hän ei voinut elää tottelematta jotakuta.

Kummalliselta tuntui alussa vapaana olo; se ei ollut helpotusta: se oli
kaipausta. Kaiken ikänsä oli hän elänyt mamman tahdolla; ja hän ei
ollut tottunut itse tahtomaan. Mutta hän piti emännästään. Se oli aina
ystävällinen eikä riidellyt koskaan, kuten mamma vainaja oli tehnyt,
milloin ei ketään ollut kuulemassa. Ja hän laittoi hyvää ruokaa; ja
Luddella ei mielestään ollut koskaan ollut niin hyvä olla kuin nyt.

Ihmisillä oli tosin yhtä ja toista lörpöteltävää emännöitsijästä ja
vanhuksesta ... siitä, joka oli hänelle talon testamentannut; mutta
Ludde ei voinut ikinä uskoa ... ei, Ludde ei todellakaan voinut ikinä
ajatella, että...

Leski näytti siistiltä ja sievältä eikä Ludde olisi koskaan uskaltanut
olla nenäkäs häntä kohtaan; silloin leski heti suuttuisi, eikä koskaan
voisi antaa hänelle anteeksi.

Ludde _ei_ koskaan ollut nenäkäs; mutta naimisiin he kuitenkin
joutuivat lopulta. Kun leski huomasi, ett'ei Ludde ottanut
lähestyäkseen, lähestyi hän itse. Ja lopuksi kosi hän itse; ja se oli
Ludden mielestä hyvä. Naimisiinhan hänen oli mentävä. Eikä siitä
muutoin olisi mahtanut mitään tulla. Hän ei olisi koskaan niin pitkälle
päässyt; hän ei olisi rohjennut.

1888.



ERI HAAROILTA.



I.

Toripäivän jälkeen.


Toriliike oli loppunut, ja niillä, jotka olivat unehtuneet kylään niin
myöhäksi iltapäiväksi, oli kiire lähtö kotiin.

Pienessä kirjakaupassa, joka enemmän oli kirjatoukan piilopaikan kuin
tavallisen myyntihuoneen näköinen, oli kaupanhoitaja istuutunut
levollisena työhönsä. Hän ei odottanut enää ostajia sinä päivänä.

Mutta kauvan hän ei ollut siinä istunut, ennenkuin keski-ikäinen mies
astui sisään.

Ensi silmäyksellä näki hän, että se oli työmies, että pitkä parta oli
hyvin hoidettu, että kasvoissa oli jotain surumielistä, sekä että
vaatteet olivat kotona kudotut ja tavattoman siistit. Seuraava silmäys
sanoi hänelle, että mies, huolimatta kalpeista kasvoistaan ja
arvokkaasta ryhdistään, oli -- humalassa.

Hän näki sen miehen jäykästä katseesta ja säpsähti sen huomatessaan. Ei
pelosta, vaikka häntä suuresti kauhistuttivat humalaiset ihmiset, vaan
siksi, että tuo havainto tuli niin odottamatta, ja sitäpaitsi eräästä
toisesta syystä, josta hän ei silloin voinut päästä selville.

Inhottavaa on, kun raa'at kasvot paisuvat ja hehkuvat humalan
vaikutuksesta, mutta kun näkee älykkäisyyden taistelevan tuota
hourumaista tylsyyttä vastaan ja sortuvan, kun näkee luonnostaan
sielukkaiden silmien jähmettyvän kiillottomaksi katseeksi, niin tuo on
jotain niin inhoittavaa, niin kauhistavaa sille, joka ei ole siihen
tottunut, että mieli nousee vallan kuohuksiin!

Juuri tätä tunsi kirjakaupan omistaja, katsellessaan ostajaa, joka
kaikesta huolimatta herätti hänen mielenkiintoaan taikka, pikemmin
hänen uteliaisuuttaan; sillä miehen koko ulkonainen olento, jossa
ilmaantui hänen asemalleen tavaton somuus, tuntui sisältävän
vastalauseen tuota tilaa vastaan, jossa hän oli, samaten kuin myöskin
kasvojen ilme, joka vielä humalassakin oli niin maltillinen. Jos ei
olisi nähnyt noita laimakoita silmiä ja liian ventoja polvia, olisi
voinut pitää häntä työmiehen esikuvana.

Hän pyysi pientä lääkärinkirjaa, jota kansa paljon käyttää. Se oli
esillä pöydällä, ja kun hän oli sen saanut, alkoi hän hyvin tarkasti
selailla ja lukea sitä, kuten talonpoikien on tapana kirjoja
ostaessaan. Hän tiesi, että hän oli juonut liiaksi, ja hänen joka
liikkeestään näkyi, että hän koetti sitä salata. Hän tahtoi näyttää,
että hän taisi sekä ajatella että puhua, seisoa ja astua, mutta se
juhlallinen varovaisuus, jolla hän teki nuo konstit, osoitti selvästi,
minkälaista ponnistusta ne vaativat. Tuo kaikki olisi ollut
sanomattoman koomillista, jos vaan mies itsessään ei olisi niin hyvältä
näyttänyt. Mutta sellaisena, kuin asian laita nyt oli, teki se häneen,
joka katsoi, vielä tuskallisemman vaikutuksen. Hän pelkäsi tätä miestä
vähemmän kuin tavallisia juoppoja, mutta se rikos, minkä mies oli
itseään vastaan tehnyt, näytti hänestä suuremmalta.

"Luuletteko, rouva, että tästä kirjasta voi olla mitään hyötyä?" kysyi
hän ja katsoi myyjään.

"En tiedä", vastasi tämä kierrellen, "luulen, että on viisaampaa kysyä
neuvoa lääkäriltä."

"Minä olen mätännyt satoja kruunuja tohtoreille, eikä siitä ole
sittenkään apua lähtenyt", sanoi mies hiukan kärttyisesti.

Nainen oli ääneti ja toivoi, että vieras menisi pois.

"Ei tästä kirjasta mahda suuresti hyötyä", sanoi hän taas, hetken vaiti
oltuaan.

"Kenties ei", myönsi nainen väsyneellä äänellä.

"Mutta kentiesi se on usko, joka auttaa", lisäsi mies, koettaen olla
leikkisä. Juuri kuin hän hymyillen katsoi naiseen, tuli hän ottaneeksi
tahdottoman askeleen sivulle päin. Hän katsoi erääseen peiliin ja
siveli partaansa saadakseen naisen siihen luuloon, että hän oli tehnyt
tuon äkillisen liikkeen tahallaan. Sitte heitti hän naiseen nopean
silmäyksen nähdäkseen, oliko tämä mitään huomannut.

Nainen oli järkähtämättömän vakavan näköinen.

"Ettekö luule, että usko sen tekee?" toisti hän ja asettui pöydän luo,
koettaen vielä kerran saada itsensä vilkkaan näköiseksi.

"Saattaa tehdä", vastasi nainen,

"Arvelen, että usko se auttaa. Minä otan tämän kirjan, olkaa hyvä ja
pankaa se kääröön."

Näitä sanoja sanoessaan otti hän taas askeleen sivulle päin, tointui
kuitenkin heti ja vetäsi liiviänsä, ikäänkuin se olisi ollut vinossa.

Nainen nousi kääriäkseen kirjan paperiin.

"Rouva käy kainalosauvoilla?" sanoi mies kiireesti ja muuttuneella
äänellä.

"Niin", vastasi kaupanhoitaja jörösti. Hänestä tuntui sietämättömältä
keskustella tästä surullisesta asiasta humalaisen miehen kanssa.

"Mikä siihen on ollut syynä?" kysyi mies virkeästi ja vakavammalla
äänellä.

"Tapaturma", vastasi nainen lyhyesti, luoden häneen terävän katseen.

"Vai niin", sanoi mies melkein alakuloisesti, "minä luulin, että
kolotus siihen on syynä ollut, monet tulevat rammoiksi siitäkin. Eikö
rouva voi koskaan tulla terveeksi?"

"En", vastasi hän tylysti.

Mies huomasi sen, pani rahat pöydälle, kumarsi ja meni, heittäen vielä
pitkän silmäyksen sauvoihin.

Kirjakauppias istuutui jälleen työhönsä, mutta puolen tunnin päästä
ilmaantui sama ostaja taas ovelle.

Vastatessaan hänen tervehdykseensä näytti nainen vähän kärsimättömältä.

"Rouva on hyvä ja antaa anteeksi", sanoi hän kohteliaasti, "mutta minä
en ole voinut olla ajattelematta noita kainalosauvoja, ja lopulta minun
täytyi tulla tänne takaisin puhumaan niistä. Minun vaimollani on ollut
kolotus seitsemän vuotta ja nyt hän ei voi liikkua ilman sauvoja; rouva
käy niin hyvin noilla, ja minä ajattelin, että jos voisin hankkia
hänelle -- raukalle -- parin samanlaisia, niin olisi se suuri helpoitus
hänelle. Ettekö luule sitä?"

"Sen kyllä luulen", vastasi nainen katuen äskeistä tylyyttään.

"Ja sitte minä pyytäisin, että saisin oikein katsella niitä, sillä
sellaisia en ole koskaan ennen nähnyt."

Nainen ojensi hänelle toisen sauvoista, ja hän katseli sitä tarkoin.

"Niin, nämä ovat toista kuin minun vaimoraukkani!" sanoi mies ihaillen.
"Mutta hyvin kalliit ne mahtavat olla?"

"Pelkään niin olevan."

"Mutta siitä vähät; sellaiset hänen pitää kuitenkin saada! Antakaa nyt
anteeksi tunkeilevaisuuteni, mutta en voinut olla kysymättä."

"Olen iloinen siitä, että kysyitte", vastasi kirjakauppias hiljaa,
"teitte hyvin, kun ajattelitte sairasta vaimoanne."

"Olen aina häntä ajatellut", sanoi mies teeskentelemättömästi, ja
kyyneleet nousivat hänelle silmiin, "kaikkea on koetettu, mitä
ihmiskyky voi, mutta siitä ei ole apua lähtenyt."

"Surkeata on, kun äidin talossa täytyy olla sairaana", sanoi rouva
katsomatta ylös.

"Kyllä kai", vastasi mies ja pudisti surullisesti päätään, "mutta
ajatelkaapas, rouva, niin huono kuin hän onkin, on vaimoni itse kutonut
nämä vaatteet."

Hellällä ylpeydellä kohotti hän toista takinhihaansa, ja rouva silitti
sitä kädellään.

"Hyvin kaunista vaatetta", sanoi nainen.

Hän näki nyt miehen toisessa valossa, ja rohkaistuna hänen
ystävällisyydestään alkoi mies kertoa -- peittelemättä, kuten
maalaisten on tapana -- vaimon pitkällisestä sairaudesta, omista
koettelemuksistaan, suruistaan ja toiveistaan, ja mitä pitemmälle hän
puheessaan pääsi, sitä enemmän valtasi hänet tunteensa ja muisto siitä,
kuinka hän oli kärsinyt ja tehnyt työtä ja aina koettanut pysytellä
pystyssä. Katse kadotti vähitellen tylsyytensä ja ryhti tuli vakavaksi.
Mutta välistä täytyi hänen koettaa pidättää kyyneleitään, sillä humala
teki hänen mielensä vielä herkäksi.

Sitte hän lähti, jättäen jälkeensä ystävällisen muiston ja selvän
todisteen siitä, kuinka todellinen rakkaus voi ylentää ja jalostaa
kaiken, mikä on sen vaikutuksen alaisena -- humalaisen miehenkin.

1884.



II.

Ramlösasta.


Oli sunnuntai.

Helsingborgin satama lepäsi peilikirkkaana, ja parvekkeelta, jossa
istuimme, oli oivallinen näkyala salmen yli, jonka pinta liikkui
pieninä välkkyvinä aaltoina, terävästi ja nopeasti, niin että silmiä
vihloi. Kauvempana näkyi Tanskan ranta ja Helsingör ynnä uljas
Kroneborg, kaikki tuon keveän, lämpöisen sumun verhossa, joka saattaa
esineet näyttämään samalla niin houkuttelevan läheisiltä ja niin
etäisiltä.

Meitä lähinnä, laiturin vieressä, seisoi tyhjä höyryvenhe, joka oli
runsaasti koristettu lipuilla ja viireillä.

"Mikä nyt on?" kysyin minä ja osotin höyryvenhettä.

"Siinä on tullut tänne eräs tanskalainen työväenyhdistys, joka on
mennyt Ramlösaan huvittelemaan."

Ramlösaan -- jospa menisimme sinne syömään päivällistä?

Sanottu ja tehty. Kirsikkakori ja viiniputeli tyhjennettiin kiiruusti,
ja sitte sitä lähdettiin.

Tie kulki viehättävien kesäasuntojen ja muhkeiden huviloiden välitse,
ja teidän nöyrä palvelijanne keinui eteenpäin kauniissa vaunussa niin
huoletonna, kuin olisi hän voinut ajaa jälkimaailmaan saakka
herttaisten ystävien kustannuksella.

Ensin tietysti suuntasimme askeleemme seurahuoneelle, virvoittaaksemme
maallista majaamme. Siellä juuri oltiinkin päivällistä syömässä, ja
ruokasoitanto pauhasi parhaallaan. Me valitsimme paikkamme niin kauaksi
siitä kuin mahdollista verannalle, josta oivallisesti voi nähdä siellä
vallitsevan vilkkaan elämän. Terveysvedenjuojien hienoimmisto muodostaa
täällä ikäänkuin erityisen maailman, hohtavan kirjavan maailman
salonkihymyineen, uusine kesäpukuineen, iloisine pakinoineen ja
vanhoine juttuineen. Nuoret naiset, jotka siellä lämpöisessä valossa
käyskentelivät viileissä puvuissaan, näyttivät todellakin niin
kukoistavilta, että -- mitä lienevät toivoneetkin löytävänsä
kylpypaikasta -- terveyttä eivät ainakaan tarvinneet sieltä etsiä. Ja
ylt'ympäri, alhaalla kentällä ja ylhäällä kalliolla, seisoi vanhoja
puita, korkeina ja arvokkaina, niinkuin olivat seisseet siellä monta
vuotta, viheriöinä ja auringon valaisemina, sill'aikaa kun allaan
olivat nähneet käyskentelevän ihmispolven ihmispolven jälkeen. Kukkia,
jotka olivat kuihtuneet. Perhoselämää -- katoavaisuutta!

Naapureillemme tanskalaisille on tainnut tulla muodiksi huvitella
kesäiseen aikaan tällä puolen salmea, ja tanskaa kuulikin puhuttavan,
minne vaan kääntyi.

Päivällisen jälkeen lähdimme alas lähteelle, missä vesi kihoaa esiin
jyrkästä ruosteenkarvaisesta kallionseinästä ja nuoret tytöt sitä
tarjoilevat. Yksi niistä oli äskettäin ottanut ensimmäisen palkinnon
muutamassa "kauneuskilpailussa", ja siltä näytti, että hän sen
ansaitsi, sillä hän oli todellakin kaunis, ja valkoinen harsohuivi,
jota niin yleisesti käytetään rahvaan seassa, sopi hänelle mainiosti.

Nyt ei ollut varsinainen juontiaika -- tietysti -- mutta tarjoella he
vaan saivat, sillä vesi oli kylmää ja maistui hyvälle kesälämpimässä.
Tuolla luolassa oli sitä paitsi niin viileätä kuin kellarissa.

Mitä Etretat on parisilaiselle, sitä on Ramlösa monet vuodet ollut
Skånen talonpojalle. Tänne tulee hyvin syötetty tasankolainen
saadaksensa vatsansa muutamia tuumia pienemmäksi ympärykseltään, tänne
tulevat rikkaat tilallisten tyttäret maailman nähtäviksi. Nämä
muodostavat seurapiirin puolestaan, yhtä pöyhkeän ja suletun kuin
muutkin. Mutta tänne lähettävät myös kunnat vaivaishoidon
kustannuksella taudin runtelemat sairaansa, enkä koskaan ole nähnyt
niin monta vertaistani kainalosauvoilla eteenpäin laahautuvan kuin
täällä.

Kuljimme edelleen, ylös niitä jyrkkiä portaita, jotka vievät
"vuorelle", melkoisen korkealle mäelle lähteen toisella puolen. Täällä
vallitsee varsinainen kansanelämä ja tänne maalaiset matkustavat
sunnuntaisin viettääkseen jonkun hauskan hetken. Mäellä olevalla
kentällä oli jo sellainen telme kuin markkinoilla. Karuselli pyöri
musikin soidessa, häränpää sai raskaat iskunsa, ja oman vinkumisensa
säestämänä teki opetettu porsas temppujansa. Mutta vielä kuului kuorma
toisensa perästä ajaa vyöryttelevän pitkin tietä, ja rahvasjoukko
tiheni tihenemistään.

Skånelainen huvittelee mielellään. Työmies raataa kuin juhta koko
viikon, mutta sunnuntaina hän tahtoo korvata vahinkonsa. Silloin
kajahtelee joka metsänrinne harmonikan räikeistä sävelistä, ja tukevat
jalat pyörähtelevät tanssikenttien poljetulla tanterella.

Mutta täällä oli vähän parempaa. Täällä oli aitauksella ympäröitty
rata, suuri alaltaan ja lautalattialla varustettu, vaikka paljaan
taivaan alla. Soittamassa oli vinkuva orkesteri, kolmimiehinen, ja
maksuna oli kymmenen äyriä tanssilta, jonka seikan pitäisi taata radan
omistajalle kauniin puhtaan voiton, sillä tanssihaluisten tungos oli
suuri, ja orkesteri piti kyllä huolta siitä, ett'eivät tanssit tulleet
liian pitkiä. Seisoa ja levätä kesken tanssin ei siis voinut tulla
kysymykseenkään. Tahdottiin tietysti saada rahoistaan täysi arvo ja
tanssittiin, niin että hiki valui. Ennen kaatua kuin helpottaa!

En tiedä mitään, mikä minua niin suuresti huvittaisi, kuin seisoa
hetkisen aikaa katselijana tanssilavan luona; ja moni mahtaa olla samaa
mieltä kuin minä, sillä lavaa ympäröi monet monituiset rivit
katselunhaluisia. Mutta ei se näyttänyt haittaavan tanssijoita. Ja
siinäpä se onkin! Tuo virkistävä -- olinpa vähällä sanoa mieltä
ylentävä -- vaikutus, jota tuntee tuollaisia luonnonlapsia
katsellessaan, johtuu juuri siitä, että ne eivät vähintäkään ajattele
sitä, miltä he näyttävät. He antautuvat hetken nautintoon niin
täydellisesti, että me "kulturi-ihmiset" tuskin voimme sitä
käsittää. Ja se se juuri antaa heidän raa'alle elämänilolleen
sellaisen välittömyyden, joka melkein saattaa meidät kadehtimaan.
Itsensäarvosteleminen -- tuo, että ikäänkuin asetutaan ulkopuolelle
itseään tutkiakseen vierain silmin itseään ja käytöstään -- on jotain
heille vallan tuntematonta. Sivistyneissä säätyluokissa on tuo
arvostelu kitkenyt pois kaikki silmäänpistävät säännöttömyydet ja
antanut yksilöille ulkonaisen yhdenmukaisuuden. Eriäväisyydet tuntuvat
vaan kuni vivahduksina ja ovat syvemmällä, sivistymättömissä ne
ilmaantuvat selvästi ja pinnalla. Niin, ei tarvitse mennä etemmäksi
kuin tanssilavan luo huomatakseen tätä. Yksilöisyyttä ei mikään
rajoita, ettekä löydä kahta paria, jotka tanssivat samalla tapaa.
Täällähän oli päälle päätteeksi tanskalaisia ja ruotsalaisia sekaisin,
mikä teki erilaisuudet vieläkin tuntuvammaksi. Tanskalaisen
työväenyhdistyksen jäsenet olivat aivan väsymättömiä ja erosivat
puheliaisuudellaan ja vilkkaudellaan meidän hitaammista
tasankolaisistamme.

Tanskalaisten "daamien" puvuissa huomasi joskus jonkinmoista loistoa,
jota vastoin kaikkien ruotsalaisten puvut olivat samaa maalaista
kuosia, mutta tyytyväisyys oli yhtä suuri, ja kaikista näki, että he
tahtoivat huvitella koko viikon vaivojen edestä.

Katsokaa tuota naista, hän on vielä nuori, varmaan joku muotiompelija,
sen näkee hänen pukunsa somuudesta, jossa ilmaantuu kaunoaistia,
Harjaantuneet kädet ovat asetelleet nuo reunustukset ja laittaneet tuon
hatun, ja jos hänellä olisi ollut varaa maksaa noille harjaantuneille
käsille, ei hän koskaan olisi tanssinut täällä. Kauniit kasvot,
älykkäiksikin voi niitä sanoa, mutta kalpeat yönvalvomisesta ja työstä.
Hän on seisonut ulkopuolella katselijajoukossa ja kuunnellut soittoa,
siksi kuin halu olla mukana on vallannut hänet. Onhan tämä joutopäivä,
ja hän on vieraassa maassa, ei kukaan hänen kauppatuttavistaan ole
täällä häntä näkemässä. Ja hän tanssii -- mitä se tekee? Huomenna hän
jälleen alkaa työnsä polkumyllyssä, tänään hän tahtoo olla vapaa ja
huvitella.

Kauan, kauan täytyy muistaa tuollaisia kasvoja. Kavaljeri? --
Tavallinen puoliherra, ken häntä ajattelee!

Kas, tuolla tulee uljas pari! Molemmat ovat päättäneet tanssia
parhaiten koko lavalla. Se ei ole ruotsalaista valssia. Tanssittaja
niiaa ja heiluu tasaisesti, sirosti, ja vie vakavasti naistansa. Hän
pitkittää, hiljentämättä hetkeksikään, vaivatta, väsymättä ja
kiirehtimättä; näyttää siltä, kuin voisi hän kestää tuntikausia. Hänen
parinsa on hoikka ja soreavartaloinen; ilokseen heitä katsoo.
Huopahattu, jonka kupeessa on pieni höyhen, soveltuu miehelle
oivallisesti, ja hän on päivettynyt; mikähän hän lienee? Varmaankin
jahtimies jossain tanskalaisessa herrastalossa! Luuletteko, että hän
väsyy! Saattepa nähdä hänen keikkuvan lattialla joka-ikisessä
tanssissa.

Mutta kas tuossa, vielä yksi tanskalainen pari!

Heitä saa osotella, saa puhua heistä, ja me nauramme niin, että tuskin
jaksamme seistä, mutta he eivät näe mitään, eivät kuule, niin he ovat
vaipuneet hetken nautintoon. Heillä ei ole ainoatakaan ajatusta
ympärillään olevaa maailmaa varten, ei vähintäkään aavistusta siitä,
miten auttamattoman naurettavia he ovat. Molemmat ovat nuoria. Tarkan
miettimisen perästä tulee siihen johtopäätökseen, vaikka heiltä
kerrassaan puuttuu kaikkea nuoruuden viehätystä. Nainen on
päivänpaahtama kuin kalankaupustelija, mies kömpelö kuin
keskenkasvuinen koiranpentu. He ovat kaupunkilaisia, sitä ei ole
epäilemistäkään, jostain takakatujen kurjimmista hökkeleistä, yhdeltä
tai toiselta laiteelta, jossa saavat koko vuoden rehmää raskaassa
työssä, ja tämä on heidän suuri juhlansa. Niin -- kaupungin lapsia --
panen vetoa vaikka mitä, että he ovat niitä. Heissä ei ole mitään
tuosta raakuudesta, joka vielä pysyy tuoreena ja terveenä. Ei, heissä
on sairaalloista hempeätuntoisuutta, joka vääntää kaikki väärään, ja
sitä paitsi koomillisuutta, joka sovittaa kaiken tuon vääristelyn.
Mutta mikä itsetunto! Työjuhdat ovat lyöttäytyneet lomailemaan ja
luulevat esiintyvänsä jonkinmoisella loistolla. Molemmat nostavat
nenänsä pystyyn, miehellä on sikari hampaissa ja hatunlieri selässä,
jota hän pitää koukussa. Ja koukussa ovat hänen polvensakin. Nainen
pitää leukansa tanssittajan olkapään yli ja tuijottaa, silmät puoleksi
ummessa, avaruuteen, samalla kun hänen laiha, likaisenruskea kätensä
pitelee suurta, valkoista nenäliinaa, joka liehuu kavaljerin selässä.
Nenäliinan käyttäminen on hänestä suurinta hienoutta. Ja pienillä,
tipsuttavilla askeleilla liukuvat he ympäri tanssilavan. Luulisi heidän
nukkuvan joka minutti, ja välistä pysyvät he samalla paikalla, pyöriä
tipsutellen vaan ympäri. Kärpästen olen nähnyt tanssivan samallaista
tanssia, kun ne ovat pysähtyneet ilmaan kauniina kesäiltana. Ja koko
ajan pitää tanssittaja naisen kättä ojennettuna kuten laivan
kokkapuuta. En koskaan ole nähnyt kahden olennon niin tylsätuntoisesti
kestävän sysäyksiä, sillä ei hetkeksikään kadonnut tuo muuttumaton
onnellisuudenhymy heidän kasvoistaan.

Mutta mitä tämä? Meidän oma kuskimmehan tuolla myös on pyörähtelemässä.
Hänen ryhtinsä on moitteeton, ja hänen kasvoissaan kuvastuu
jonkinmoinen itsetuntoisuus. Tuo ei ole sokeata heittäytymistä huvin
valtaan, tuossa jo on jonkinmoista maltillisuutta, heräävää
itsensäarvostelemista. Sivistys tarttuu.

Ja katsokaa -- tuossa sen jo näemme täysin kehittyneenä! Ruotsalainen
ylioppilas tanssii pikku sisarensa kanssa. Hän hymyilee tanssiessaan
ivallisen näköisenä, että nähtäisiin, että hän tanssii hänen tähtensä,
ei itsensä, että hän ikäänkuin korkealta katsoo halveksien alas tuohon
telmeesen. Hän ei hetkeksikään unohda, että hänellä on katsojia.
Hänelle tämä ei olekaan mitään huvia.

Mutta nyt tuo jo tuntuu liian kirjavalta, ja siihenkin jo kyllästyy.

Nousimme siis jälleen mukaviin vaunuihimme ja ajaa vyöryttelimme
sieltä, pois Ramlösan vanhojen puiden luota, kohti salmea, joka
kimalteli edessämme, ja kohti sen rannalla olevaa ystävällistä, pientä
kaupunkia.

1885.



III.

Nummella.


Hiljaista on täällä kaukana nummella, ei ainoakaan ääni saavuta
korvaanne -- kyllä sentään, tuolta kaukaa tieltä kuuluu jonkun
vaunureman kolina, mutta se etenee etenemistään, ja nyt on taas
hiljaista.

Eivät kaikki kykene käsittämään sellaisen maiseman kauneutta, kuin tämä
on, eivät kaikki voi nauttia tästä luonnon ylevästä levosta. Ja
kuitenkin se vaikuttaa niin valtavasti mieleen.

Se, joka kerran avoimin silmin ja virkein mielin on nähnyt sellaisen
nummimaiseman, joita löytyy Pohjois-Skoonen salomailla, hän ymmärtää,
että voi rakastaa sellaista karua luontoa.

Mutta sitte on sitä täytynyt nähdäkin, ei matkustajan tavoin, joka vaan
matkansa päätä odottaa ja ohimennen luo silmäyksen ympäristöön, eikä
myöskään seurassa, kulettaen mukanaan sovinnaisuuden jäykät muodot ja
mitättömät lörpötykset, vaan yksin kuin nummi ja vapaana kuin se.

Mieleimmin jonain syyskesäpäivänä, kun kanervikko vivahtelee
tummimmasta ruskeasta sametinkaltaiseen vihreään. Kataja kasvaa
rehevinä kimppuina sammalenharmaiden kivien keskellä, ja puolukanvarret
leviävät punertavine marjoineen. Heittäytyy lyhyeen heinikkoon jollekin
mäenrinteelle, jota varjostaa pari eksynyttä koivua, ja silmäilee
seutua!

Kukkuloina ja laaksoina se kohoaa ja laskee, ja kaikkialla on laiha
somermaa pukeutunut samaan rehevään pukuun. Tummat ovat värit, mutta
sitä paremmin ne kuvastuvat sinistä taivasta vasten.

Parin kukkulan välissä kohoaa uljas metsä, ja kaukana jonkun kirkon
huippu.

Ei näy viljelyksen jälkeäkään koko läheisyydessä, ei yhtä inhimillistä
olentoa; mutta alhaalla muutamassa notkossa, johon lähteensilmä on
hiukan ruohoa kasvattanut, kulkee muutamia lehmiä ja hevosia
laitumella; heidän levollisuutensa ja hyvinvointinsa lieventää taulun
kolkkoutta.

Tuolla lailla maatessa, ajatuksiin ja joutilaisuuteen vaipuneena, voi
välistä tuntua, kuin aika olisi seisahtunut kulussaan, ja kaikki se
levottomuus, joka muulloin vie meidät muassaan, yht'äkkiä päästäisi
meidät irti, ja kaikki itsekkäät huolet haihtuisivat, ja tuntisimme
ainoastaan syvää, kaikkivoittavaa iloa siitä, että olemme ihmisiä ja
elämme. Silloin oppii rakastamaan hiljaisuutta ja nummea, silloin
tottuu silmä huomaamaan noita toisiinsa haihtuvia värivivahduksia,
jotka tälle luonnolle ovat niin omituisia, ja jotka sen juuri
tekevätkin kauniiksi.

Piikikkäiden katajapensaiden ja kivisten mättäiden välitse kiertelee
kapea polku, kovaksi poljettuna.

Katsokaa tuota varsaa!

Sellainen pikku veitikka! Kas, kuinka hän piehtaroi ruohokossa ja
ojentelekse päivänpaisteessa, samalla tähystellen meitä
veitikkamaisilla silmillään. Sellainen sametinlienteä turpa -- ja miten
notkeasti kaareva kaula!

Mutta mennään edelleen.

Ette ole kenties koskaan nähneet todellista puutetta? Tahdon näyttää
teille sitä. En tuota "jaloa" köyhyyttä, josta runoilijat ovat
lauleskelleet, vaan kouraantuntuvaa hätää, johon on syynä miehen
juoppous ja naisen typeryys.

Tuon puuryhmän takana näette talon -- sillä se on todellakin talo, tuo
kivihökkeli, ja täällä asuu ihmisiä.

Ei ole nähtävissä puutarhan näköistäkään, ei perunanvarttakaan, ei
ihmisjalan taikka ihmiskäden jälkiäkään, muuta kuin tuo kiertelevä
polku ja tämä asunto.

Harmaasta kivestä tehdyt seinät eivät ole liitetyt, vaan löyhästi
savella sivutut sisäpuolelta, olkikattoa ovat säät ja tuulet repineet,
toinen pääseinä on poissa, ja talossa, jossa ennen on ollut kaksi
huonetta, on nyt ainoastaan yksi, jota voi käyttää. Useat
ikkunanruuduista ovat rikki, ja reiät ovat tukitut harmailla rääsyillä.
Tuntuu, kuin tuo likaisenharmaa väri olisi köyhyyden virkapuku.

Ei maksa vaivaa mennä sisään, sillä sisus on aivan ulkopuolen
kaltainen: multalattia, johon muodostuu vesilätäköitä, milloin sade
tunkee hataran katon läpi, joku sänky tai korju likaisine ryysyineen,
maalaamaton pöytä, kaksi horjuvaa tuolia, kirves, arkku, kaappi ja
kaksi puukenkää, siinä kaikki talonkalut, perheen koko omaisuus, kaikki
sen varat.

Asujamia tuskin saatte nähdä, sillä kesällä ne harvoin ovat kotona
muulloin kuin öillä. Lapset saavat osansa mustaa karkeata leipää,
kenties muutamia kylmiä perunoita, ja jos varallisuus milloin sattuu
olemaan erittäin hyvällä kannalla, niin saavat he vielä piimäntähteitä
jossain saviastiarämässä. Ja sitte he saavat pitää huolta itsestään,
miten vaan parhaaksi näkevät, s.o. vanhemmat lapset hoitavat pienempiä.

Tuolla näette kolme heistä makaavan maassa ja leikkivän. Rumia,
likaisia mukuloita, leveäsuisia ja hoikkasäärisiä. Vanhimmalla heistä
on kauhea arpi toisessa poskessa, mikä rumentaa koko kasvot. Pienenä
oli äiti kerran jättänyt hänet yksin, ja hän oli kaatunut uunia vasten.
Se oli talvella, ja uuni oli kuuma.

Millaiseen elämään kasvavat nämät lapset? Pojat raskaaseen työhön ja
juoppouteen, tytöt siihen, mikä on vielä pahempaa. Mutta heidän
ulkomuotonsa on niin vastenmielinen, että heitä kohtaan tuntee enemmän
inhoa kuin sääliä.

Tuo kaikki kokonaisuudessaan tekee vastenmielisen vaikutuksen. Tuntuu,
kuin meitä itseämme jokin velka painaisi.

Älkää huoliko antaa heille rahoja, sillä siitä ei ole mitään hyötyä.
Joll'ette voi ottaa heitä pois vanhempien luota, niin ei mitään ole
voitettu, emmekä almulla voi vapauttaa itseämme ajattelemasta heidän
tulevaisuuttaan; se ajatus seuraa itsepintaisesti meitä kotomatkalla,
siksi kuin vilkas elämä sen taas haihduttaa mielestämme.

Tulkaa, lähtekäämme!

Tuollahan kohtaamme äidin. Hän on ollut kylässä luutia myymässä, nyt
hän tulee takaisin tuoden muassaan leipää. Raskas, mutta voimakas
vartalo, kasvojen ilme eloton. Ruskeaksi paahtunut, siivoton,
inhoittava.

Hän tuntee minut, ja minun täytyy antaa hänelle jotain, mutta minä
tiedän, että -- -- --

Niin, eikö se ole inhoittavaa, kun ne kumartuvat alas, matelevaisen
nöyränä kättä suudellakseen! Ja tuo heidän luulonsa, että toivoisimme
ja sallisimme moista ulkokullaisuutta, tuntuu samalla sekä
loukkaukselta että uhkaukselta. Hän on nähnyt, että minä joka kerran
tempaan pois käteni, ja kuitenkaan hän ei tahdo minua uskoa, arveleepa
kenties vielä, että minä sen teen ylpeydestä. Ja minä myönnän, että
minua kauhistuttaa jo ajatuksissanikin kuvaillessa noiden huulten
kosketusta. Kenties hänellä vielä on sen verran vaistoa jälellä, että
hän sen tuntee, kenties? Hänen mielihalunsa ja pyrintönsä ovat muutoin
aivan samat kuin eläinten, ei korkeammat eikä rikkaammat, välistä ne
tuntuvat melkein alhaisemmilta.

Älykkäisyydestä ei hänessä näy jälkeäkään, ja jos sitä on ollut, on sen
auttamattomasti hävittänyt se raakuus, mikä vallitsee sellaisessa
kodissa kuin hänen.

Hän on kertonut mulle elämäkertansa peittelemättä, ujostelematta; ja
kun hän muistoonsa johdatti menneet aikansa, näin ensi kerran jotain
sieluntapaista tuon tylsyyden läpi, joka suli kyyneltulvaksi.

Hänen onnettomuutensa alkoi "mesallians'illa". Niin, älkää naurako,
sillä todellakin vallitsee ankara säätyerotus alemmissa säätyluokissa,
ja "aristokrateja olemme me kaikki".

Hänen isänsä oli karjatalonvouti -- hän sanoi sen ylpeydellä -- ja
miehensä vaan halpa työmies, mutta nuori, reipas ja pulska. Ja silloin
oli hän alkanut juoda, mutta hän uskoi voivansa parantaa hänet, meni
naimisiin huolimatta vanhempiensa varotuksista ja nämä sitte vihoissaan
hänet hylkäsivät. Jos mies olisi voittanut paheensa, säästänyt ja
kartuttanut varoja, olisivat he ottaneet hänet jälleen armoihinsa;
mutta nyt kävi kuten tavallisesti: aviomies oli nuorenmiehen kaltainen,
ainoastaan tylympi olennoltaan.

Ennenkuin viikkokausi oli mennyt, oli hän juonut itsensä humalaan,
ennenkuin kuukausi oli kulunut, löi hän vaimoaan, ja yhdessä vuodessa
oli hän myynyt kaikki, mitä vaimolla oli. Nyt he ovat olleet naimisissa
viisitoista vuotta, ja heillä on ollut kolmetoista lasta. Vaimo saa
selkäänsä niin usein, kuin mies on humalassa, ja hän on humalassa niin
usein, kuin hänellä on rahoja. Tämä ei suinkaan tapahdu harvoin, sillä
mies on vankka työntekijä.

Olen kysynyt vaimolta, miksi hän ei ole karannut tuon miehen luota jo
aikoja sitten, ja olen saanut vastaukseksi, että mies on "sävyisin
ihminen maailmassa", kun hän vaan on selvänä -- vahinko vaan, että hän
silloin aina on muualla työssä, niin ett'ei vaimolla mitään hyötyä ole
hänen sävyisyydestään.

Useimmat lapsista ovat kuolleet, ja vaimo näyttää olevan siihen
tyytyväinen. Nälkä ja pieksäminenhän heitä vaan odottikin.

Mutta jättäkäämme tämä kaikki ja menkäämme takaisin nummen poikki.

Se on tullut autiomman näköiseksi nyt, kun aurinko on mailleen
menemäisillään; mutta kaukana töyrämällä seisoo yksinäinen lehmä ja
märehtii hiljaisena ja tyytyväisenä, kuvastuen selvästi iltataivasta
vasten, ikäänkuin kultapohjalle maalattuna.

Minä jätän nyt teidät, kenties ikävystyneenä seuraani, väsyneenä
retkestämme ja suuttuneena taulun rumuudesta, mutta uskokaa minua,
totuus on kuitenkin kauneinta elämässä -- vaikkapa se sitte olisi
kuinkakin ruma.

1883.



IV.

Malmö'stä.


Rattaat odottavat, nouskaa ylös!

Minä tunnen kyytipaikan vaunut ja olen pyytänyt saada nämät, jotka ovat
parhaat, sillä minä mielelläni ajan pulskasti -- milloin en saa astua.

Kuskihan näyttää komealta kultapaarteisessa hatussaan, jossa myös on
kokardi; hän se myös oli, joka sai kunnian kyyditä Sarah Bernhardt'ia,
tämän vieraillessa kaupungissa, ja minusta hän tosiaankin näytti
silloin juhlalliselta, kenties juhlallisemmalta kuin nyt.

Kaikki reilassa. Antaa mennä! Ja me lähdimme ajaa vyöryttelemään
nähdäksemme -- varon kyllä, ett'en sano Malmön merkillisyyksiä, sillä
niistä en minä tiedä mitään sanoa -- tarkoitan vaan seutua, kappalten
ulkopuolta. "Tuo jokin, joka niissä piilee", sitä minä en tunne.

Ajamme kaupungin läpi, alas Eteläkadulle päin ja poikki Kustaa Aadolfin
torin. Malmölaisten teateri ei suinkaan ole kaunis, mutta sitä kai en
uskalla ääneen sanoa: kuski saattaisi kielitellä.

Tässä näemme kanavan, joka muulloin tuoksuaa niin, että sen syytetään
lähettävän punataudin maanvaivaksi koko ympäristöönsä, mutta tänään
siinä ei ole moittimista, eikä siitä mitään hajua lähde.

Ajakaa hiljaa tässä sillalla!

Kas, kuinka kaunista! Varsinkin Davidshalliin päin, missä toinen silta
ojentuu veden yli ja kuvastuu siihen tuuheiden puiden ympäröimänä;
paikka näyttää niin aukealta täältä katsoessa, kun sen perällä näkyy
Rörsjökaupungin leveä bulevardi. Olen nähnyt tuon taulun niin monta
kertaa, mutta en kyllästy näkemään sitä yhä uudelleen. Ja illoin, kun
kaasu on sytytettynä ja sillan lyhdyt kuvastuvat veteen, voisi luulla
olevansa Tukholmassa tai Venetsiassa.

Tuo ainoa paikka, ja sitte se on loppunut. Nyt taas ajetaan aika
vauhtia, aukealla paikalla sijaitsevan alkeisopiston ja Pyhän Paavalin
kirkon ohitse, läpi Rörsjökaupungin leveiden katujen, ja ulos maalle,
somien maatilojen ja sirojen huviloiden välitse.

Ketä asuu näissä huviloissa? Ihmisiä, luulen mä. Rikkaita kauppiaita ja
tehtaanomistajoita. Sanoinhan teille, ett'en tiedä "tuosta, joka siinä
piilee". Olen vaan köyhä kirjakauppias, entinen jalkamatkailija, tuleva
sanomalehden-kirjoittaja, taikka miksi vaan tahdotte minua nimittää, ja
kun minä kerron teille kaikki, minkä tiedän, niin ei teidän pidä
moittia minua siitä, mitä en tiedä.

Nyt ovat huvilat jo jääneet taaksemme, ja näyttää siltä, kuin ajaisimme
suoraan mereen, niin jyrkästi kääntyy tie. Kuinka hyvältä tuntuu tuo
suolainen, raitis tuuli!

Sanotaan, että se, joka on syntynyt meren läheisyydessä, voi tuntea
kummallisen valtaavaa meren ikävää, ja minä voin ajatella, että niin
täytyy olla.

Kotiseudussani saattoi tosin eräältä kunnaalta nähdä Itämeren kuni
kiiltävän vyön taivaan rannalla, mutta sen pinnalla en ollut koskaan
ollut ennen, kuin kerran sain seurata isääni pieneen kalastuspaikkaan
Trelleborgin läheisyydessä.

Kuinka hyvin muistan sen päivän! Me olimme ajaneet sinne alas, isäni ja
minä, ja minä olin ohjastanut.

Hän opetti minua kuskiksi ja oli siitä ylpeä.

Nyt seisoivat hevoset valjaista päästettyinä, pureskellen
vastakuivaneita heiniä ja herkkuisia kauroja. Kuului niin makuisalta
kun heinät ja kaurat narskuivat heidän hampaittensa välissä; melkeinpä
teki mieli kadehtia. Hevoset näyttivät niin tyytyväisiltä, ja aurinko
paistoi heidän kiiltäviin pieniin ruumiisiinsa. Minä heitin käsivarteni
toisen hevosen kaulaan ja suutelin sitä turvan luona olevalle
sametinkaltaiselle täplälle, ja tuntui niin elinlämpöiseltä painaa
poskensa siihen, samalla kuin käsivarteni yhä lujemmin puristautuivat
hevosen kaulaan.

Kaupunkilaislapsi ei voi käsittää, millä hellyydellä pieni metsäläinen
voi kiintyä tuollaiseen eläimeen; mutta isäni hymyili sitä nähdessään,
sillä hevosia, koiria ja urheilua, niitä hän kiihkoisesti rakasti.

"Haluttaako sinua soutelemaan?" kysyi hän, ja minä irtausin hevosesta,
katsoen ylös epätietoisena, puhuiko hän totta vai leikkiä.

"No?" toisti hän.

"Voi, haluttaa", vastasin minä, mutta ainoastaan kuiskaten, sillä
äitini oli -- pelästyksissään isäni uhkarohkeista yrityksistä --
kieltänyt minua veneeseen menemästä.

Mutta mitä mammasta ja kielloista yhdeltä puolen, kun pappa ja
taipumukset ovat toisella!

Tietysti sitä myöntyy; koko erotus on siinä, että myönnytys lausutaan
kuiskaten.

Menimme siis alas rantaa kohden. Siellä seisoi muutamia kalastajia
laittelemassa pyydyksiään, leveitä, kömpelöitä merijätkiä,
ruskeanaamaisia ja keltaisenruskeapartaisia, jonka tyypin tapaa pitkin
koko rannikkoa. Ja sitte tuo sekava tervan, kalan ja hauran haju!
Minulle se oli jotain tavatonta, sillä minä tulin harvoin alas merelle
saakka, ja luulenpa, että katselin sekä silmilläni että korvillani ja
suullanikin. Ja minä näin kaikki. Matalan rannikon, jolla ei ollut
ainoatakaan puuta tai pensasta varjoaan luomassa, hirsivaraston ja
muutamia tervattuja haurakattoisia kalastajanmajoja, hiekan,
jossa seisoin nilkkojani myöten, ja meren -- aavan, tyynen, äärettömän
-- jota tuskin tuulenhengähdyskään röyhelti, ja häikäisevän
auringonpaisteen, joka polttavan kuumana vuodatti säteensä kaikkialle.
Mutta se ei näyttänyt vaivaavan ketään, kaikkein vähimmän minua, sillä
tuo kaikki kokonaisuudessaan oli minulle niin uutta, että sydämeni
lakkasi tykkimästä pelkästä odotuksesta.

Isäni laittoi reilaan yhden venheistä, ja minä näin, että kalastajat
kesken työnsä loivat jonkinmoista huomiota häneen.

"Se venhe ei kestä", sanoi vihdoin yksi heistä, ottaen piippunysän
suustaan ja syläisten kauas.

"Eikö kestä? Kyllä minä vastaan siitä, että se kestää", vastasi isäni,
samalla kun hän nousi venheeseen ja tarttui airoihin. Koira ja minä
kömmimme perästä.

Se kalastaja, joka oli puhunut, seisoi ja katsoi meidän jälkeemme,
hajalla säärin ja kädet lanteilla.

"Pohjaan te menette", huusi hän, kun olimme soutaneet muutamia veneen
pituuksia.

"Vai niin?" vastasi isäni nauraen, "sittehän voit saada sen ansion,
että ongit meidät sieltä."

Ja hän sousi vaan edelleen.

Olen todellakin pahoillani, että minä tämän lupaavan alun jälkeen en
voi sanoa meillä olleen vaaroja tai seikkailuja, joita minä melkein
olin odottanut. Mutta totuus täytyy tunnustaa, niin surkea kuin se
saattaa ollakin -- kaikki kävi onnellisesti.

"Miksi ne sanoivat, että vene menisi rikki?" kysyin minä vihdoin, kun
näin, ett'ei mitään tapahtunut.

"Oh, ne tahtoivat vaan peijata meitä ja luulivat, että me
soudattaisimme itsemme heidän veneissään", vastasi isäni hymyillen.

Peijaamista? Niin, se oli kauhean proosallista, mutta totta se oli. Ei
voi esiintyä matkustavaisena pienessä kalastuspaikassakaan kohtaamatta
tuota sanaa, taikka mikä pahempi on: itse asiaa.

Matkamme päämääränä oli eräs jaala, joka oli ankkurissa kaukana
merellä. Mutta kun isäni oli aimo soutaja ja venhe näytti olevan hyvä,
jouduimme pian sinne. Laskutikkaat ulottuivat alas vedenpintaan, ja
nuori matruusi seista retkotti laivanreunusta vasten, katsellen meitä
ikävystyneellä välinpitämättömyydellä.

"Mitä lastia jaalassa on?" kysyi isäni.

"Ruista."

"Kotoisin?"

"Falsterbosta."

"Kuinka suuri laivue?"

"Neljä miestä."

"Herneitä ja läskiä päivälliseksi?"

"Niin, laskekaa tänne ja tulkaa maistelemaan", vastasi matruusi
nauraen.

"Haluatko?" kysyi isäni, kääntyen puoleeni. Nopeasti kiiti aivojeni
läpi muisto kaikista meriromaneista, jotka olin lukenut, Robinson
Crusoe'sta Punaiseen merisissiin saakka, ja hengessä jo näin meidät
suljettuina kajuuttaan ja täysin purjein kiitävän pitkin valtamerta
tuon Falsterbolaisen laivurin kanssa -- joka tietysti oli "kauhea"
merirosvo. Se oli niin houkuttelevaa, että kylmä väre kulki pitkin
selkääni, mutta samassa näin edessäni äitini huolestuneet ja
hätääntyneet kasvot, jommoisina ne olin usein nähnyt. Yht'äkkiä tulin
jalomieliseksi ja vastasin: "En".

Niin soudimme me sitte takaisin, ja matala vesi oli niin kirkasta, että
saattoi nähdä meren pohjan, kun venhe liukui sen yli; milloin näkyi
hienoa, valkeata hiekkaa, milloin merihaurametsiä, ja sitte me vihdoin
päästimme koiran uimaan veneen perässä, ja se tuli jälestä, puhkien ja
loiskuttaen, kuin pieni höyrylaiva.

Niin, se oli ihastuttava matka! Mutta palatkaamme nykyisyyteen.

Me olemme taas kaupungin sisässä ajeltuamme aivan ympäri sen. Tämä
punainen rakennus, jota kanavat ympäröivät, on linna, linnavankien
residenssi. Tuolla näemme Kuninkaanpuiston, ja tässä olemme taas Kustaa
Aadolfin torilla.

Kenties minun teidän mielestänne pitäisi kertoa jotain
työväenliikkeistä ja muusta semmoisesta, mutta tiedättekö, jos siitä
alkaisin puhua, niin tulisi siitä niin pitkää ja tyhmää, että te vallan
kauhistuisitte. Yhden asian vaan tahdon sanoa, ja se on se, että minä
monena sunnuntai-aamuna noin kuuden seudussa heräsin soittoon, joka
kuului suurelta torilta, ja että goodtemplarit ne silloin lähtivät
jollekin iloiselle metsämatkalle, minun siunausteni seuraamina.

Me jätämme nyt pulskan kuskimme oman onnensa nojaan ja nousemme ylös
toiseen kerrokseen katsellaksemme toria sieltä. Istuudumme tähän
ikkunan luo katsellaksemme hetken vanhoja tuttaviani, "torimatameja".
Saatte uskoa, että olen tuhlannut paljon aikaa tutkiakseni heidän
kauppaansa ja tointansa. He eivät myö ruokatavaroita, ainoastaan
vaatteita, posliinia, leikkikaluja y.m., jotka pannaan näytteille
pöydille ja kojuihin, niin houkuttelevasti kuin mahdollista. Nyt on
heidän makeanleivänpäivänsä, ja he surisevat tuolla alhaalla niin
hilpeästi, ikäänkuin ei koskaan tulisi talvea pieksävine lumineen ja
jäätävine pakkasineen.

Minä olen nähnyt heidän käyskentelevän siellä saaleihin
kääriytyneinä ja kintaat käsissä, aivan sinisiksi paleltuneina, mutta
kärsivällisesti odottaen ostajia. Mutta vielä on, kuten sanoin, heidän
päivänpaisteaikansa, ja näyttääpä vallitsevan oikea perhe-elämä tuolla
alhaalla torilla.

Laatikon päällä, jossa näytteillepannut leikkikalut tavallisesti saavat
yösijansa, istuu keski-ikäinen vaimo ja kutoo pitkää sukkaa. Hänen
kasvonsa ovat päivänpaahtamat, kuten merimiehen, mutta niissä
kuvastuu hyvänluontoinen tyyneys, joka saattaa unohtamaan niiden
kauneudenpuutteen. Näkee, että hänen kätensä ovat työhön tottuneet.
Iltasilla, kun kauppa on loppunut, on se hän, joka työskentelee ja
hommaa miehen ja lasten hyväksi. Hän ei ole köyhä, olkaa varma siitä,
eikä myöskään huolissaan, sen kyllä näkee hänen katsannostaan. Tuo
hyvänsävyinen varmuus hänen olennossaan johtuu tiedosta, että hänkin
puolestaan edistää kodin vaurastumista, ja hänen pukunsa on
yksinkertainen, mutta vahva.

Katsokaa, kuinka hänen kasvonsa kirkastuvat! Voi, se on hänen pieni
tyttärensä, joka tulee tavalliselle aamupäivätervehdykselleen. Ei
mitenkään luulisi noiden kahden kuuluvan yhteen, jollei sitä näkisi
äidin katseesta ja pienokaisen luottavaisuudesta. Hän on puettu
herraslasten tapaan, hänellä on vilkas pieni enkelinpää -- hymyilevä,
kiharainen -- kuopat kasvoissa, sekä hienot pienet käsivarret,
joissa kyynäspään merkkinä on syvennykset. Hänen keikailevasta
vallattomuudestaan huomaa, että hän tietää, kuinka herttainen hän on,
ja että hän on hemmoteltu.

Hän saa käydä kaupungin parhaimmissa kouluissa, hänestä on tuleva
sukunsa ylpeys, täysi herrasneiti, oikea hempukka. Nyt älyämme, miksi
äiti näyttää niin tyytyväiseltä, ikäänkuin ei koskaan talvea tulisi
harmaine taivaineen ja vinhuvine tuulineen. Hän tekee kaikki, minkä
voi, ja luulee sen olevan kylliksi.

Nyt tulla retuuttaa kahvimummo, kori toisessa ja kattila toisessa
kädessä, ja torimatamit keräytyvät hänen ympärilleen saadakseen
virkistyspisaransa. He tulevat pienissä ryhmissä, kolme tai neljä
kerrallaan, sillä mummolla ei ole useampia kuppeja, ja joka kerran
perästä hän kuivaa ne mukanaan olevaan pyyhinliinaan. Hän käsittää
puhtauden hyveen, mutta ei luule vettä tarvittavan. Kaikki käy innolla
ja sellaisella ammattimaisuudella, joka soveltuisi tukkukauppiaalle
hänen konttorissaan, ja sill'aikaa kuin eukon lipeä kieli pohtii
naapuriston uutisia ostajien keralla, laskee hänen tottunut silmänsä
annetut lantit, jotka hän kätevästi soluttaa hameentaskuunsa.

Ja kaiken tämän aikana istuu tuo paljaskäsivartinen tyttötypykkä
tyhjällä laatikolla, pitäen toisessa kädessään suurta kakkua ja
toisella näppärästi nuoleksien sokeria mummon korissa olevista
kahvileivistä; häntä ei kielletä. Hän näkyy olevan kaikkien lemmikki:
koko toriväen ylpeys, heidän tulevaisuudentoivonsa.

Tuolla tulee pitkä kyyryselkäinen mummo, mustaan saaliin kääriytyneenä,
sateenvarjo kädessä ja musta vaate kasvoille käärittynä; hän näyttää
samalla sekä surkealta että hullunkuriselta; ei tiedä, nauraako hälle
vai itkeä. Hartaudella hän nostaa kahvikupin huulillensa, imeksien
pienin nautintorikkain siemauksin tuota höyryävää juomaa; köyhyys on
opettanut häntä ottamaan täyden arvon viisiäyrisestään.

Ainoastaan yksi nuori on koko joukossa. Hän on luultavasti äitinsä
sairauden tahi kuoleman tähden joutunut tuolle paikalle torille ennen
laillista aikaansa. Sen näkeekin, ett'ei äidin käsi ole hänestä huolta
pitämässä, ei ulkonaisesti eikä sisällisesti; hän on luonnonlapsi,
huolimaton puvussaan, huolimaton käytöksessään. Hän juttelee ja nauraa
melkein yhtä mittaa, innokkaasti viittoen ja näyttäen valkoisia
hampaitaan, jotka näyttävät vieläkin valkeammilta päivänpaahtaman ihon
rinnalla. Suortuvia hänen vaaleasta tukastaan valuu kasvoille, kun hän
päätään heittelee, mutta siitä hän ei välitä. Nyt hän aukaisee
tavaralaatikkonsa kannen ja vetää sieltä esille koiranpennun, jolla
siellä on ollut olopaikkansa. Se on signaali.

Tyttö pienoinen töytää alas laatikoltaan, pistäen viimeisen
kakkupalasen suuhunsa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä muodostavat
tyttö, lapsi ja koira leikkivän ryhmän.

Se on loppukuvaelma, sillä nyt esirippu laskeutuu.

1883.



V.

Väentuvassa.


Laajaa tasankoa peittää lumi kuni pehmeä peite, lieventäen kaikki
epätasaisuudet, ja vielä purjehtii suuria höyhenkepeitä hiuteita alas
taivaasta, hiljaa, taukoamatta, ikäänkuin niitä karistelisi maan päälle
tyynet, lemmekkäät kädet.

Tiellä, joka kulkee eteenpäin vanhan haaparivin vieritse, ei näy
ihmisjalan jälkeäkään, ja tuossa unentapaisessa, lumisessa
hiljaisuudessa seisoo yksinäinen maakartano, muiden rakennusten
ympäröimänä ja synkkänä.

Ulkohuoneet ovat tielle päin, mutta luharivin möhkeässä
harmaakivimuurissa on portti, josta pääsee pihaan.

Se on vanha talo. Se on joutunut talonpoikaiskäsistä herraskäsiin,
mutta on saanut säilyttää oman leimansa, jonkinmoisen raskaan
vakavuuden, jäykän, erillään pysyvän vaurauden. Kaikki on aidattua,
teljettyä. Olkikeotkin ovat aitauksen sisässä. Mutta nyt on lumi
laskeunut yli kaikkien erottajien, tasoittaen, sovittaen.

Ja nyt on joulu.

Torppia ei näy, ne ovat kauimpana tiluksen laiteilla: köyhyys ei ole
luotettavin naapuri.

Pakkanen tuskin tuntuukaan, niin tyyni on ilma. Mutta hämärä alkaa
tulla.

Kaikki herrasväenhuoneet ovat puutarhaan päin. Pihaan päin vaan on
väen. Kyökinikkunasta loistaa valo lumelle. Rullakartiineista ei
tietysti ole puhettakaan, ja hikisten ruutujen läpi näkyy hämärästi,
kuinka siellä hääritään lieden ja patojen ääressä.

Ja sitte kuuluu juhla-aaton kellonsoitto tänne kylästä. Se kaikuu niin
juhlallisesti hiljaisessa illassa, ja palvelustytöt niiaavat siellä
sisällä kuiskaten "Jesuksen nimessä". Rengit taas eivät siitä
välitä, ainoastaan Vanha-Olli kohottaa niskapuolelta hiukan
koirannahkalakkiaan, samalla kuin hän toisella kädellä lyö viimeisen
säpin hakkuuvajan ovelle, ennenkuin hän lähtee kotiin. Toiset rengit
tulevat tallista ja ulkohuoneista, toinen toisensa perästä, kaikilla
sama huojuva käynti, jonka saa raskaista puukengistä ja kovasta
savesta.

Piharenki viivähtää hetkisen ja puhelee tallirengin kanssa, antaakseen
Vanhan-Ollin päästä vähän edelle, sillä heillä on sama tie. Heille ei
koskaan juolahtaisi mieleen mennä yhdessä.

Renkipoika, vikkelä ja ruskeasilmäinen veitikka -- seisoo renkien
kamarissa ja sytyttää tallinlyhtyä. Nyt sitä pitää ruveta miehissä
pukeutumaan. Ja puolipäiväläinen tulee hilaten vesiämpäriä, mutta
kompastuu saapasnihtiin ja läjäyttää ämpärin lattiaan, niin että
rautasanka kalisee ja vettä läikähtää yli.

"Mene naimisiin niin kauvan, kuin sulla silmiä on!" huutaa tallipoika.

Puolipäiväläinen vastaukseksi noituu piikoja, jotka ovat vetäneet
esille saapasnihdin, ja kyyditsee sen potkaisten tavalliselle
paikalleen sängyn alle.

Ja sitte tulevat toisetkin sisään, kopisteltuaan lumen puukengistään
korkeaan kynnykseen, sillä lattiahan on lakaistu ja hiekoitettu juhlan
kunniaksi. Huoneessa ei ole tulipesää, mutta se ei haittaa; sillä
pitkät talvi-illat ja kaikki ruokatunnit vietetään väentuvassa, jossa
lämmitetään suurta rautauunia niin, että korvat suhisevat. Seinät ovat
kalkitut, mutta hylkeenrasvalampun savustamat, ja sitä paitsi on
saviseko sieltä täältä potkittu pois, niin että rajakivi tahi ristipuut
pilkistävät esiin. Huonekalusto on yksinkertainen: sivuseinällä kaksi
leveätä sänkyä paksuine pulleine villapatjoineen, toisella sivuseinällä
kaikki kirstut ja lippaat, ja korkealla olevan ikkunan alla itse
loistokohta -- tallirengin pulpetti. Tuoleja ei ole, eikä tarvitakaan;
istutaan kirstuilla.

"Hannu, meneppäs partavettä hakemaan", huutaa tallirenki pojalle, jota
kaikki pitävät passarinaan.

Tämä heittäytyy vatsalleen ja haparoi sänkyjen alla, saa sieltä esiin
vanhan läkkikastrullin ja lähtee sitte aika kyytiä kyökkiin noutamaan
pyydettyä.

Palvelustytöillä on kiire, mutta yksi heistä on hiipinyt nurkkaan,
jossa hän seisoo ja kampautuu, hiukset silmille vedettyinä.

"No, nyt minä vasta, lipsutko sinä liinaa jouluaattona?" huutaa poika,
viitaten hiusten pellavankaltaiseen väriin.

"Ei ole kaikkien pakko pikihattuja pitää", vastasi tyttö ja vilkaisee
hiuksiensa välitse pojan mustaan pörröpäähän, "muutoin taidat sinä olla
kuin entinen poika, joka sanoi: aivan minua säälittää pappi raukka,
jonka pitää sukia itseään joka lauvantai, sillä minä suin tukkani joka
joulunaatto, ja minä tiedän, missä pelissä silloin olen."

Kaikki yhtyvät nauruun. Ei sentähden, että tuo sukkeluus olisi uusi,
vaan sentähden, että kalaa ja puuroa on tulella, ja sentähden, että
joulu on jotain niin erinomaista.

Sitä paitsi on Hannu koko piikajoukon suosikki, jonkinmoinen kerubiini
väentuvassa. Hänessä on jotain tuosta hurjasta lystillisyydestä, joka
tulee siitä, ett'ei koko maailmassa ole niin mitäkään kadotettavaa,
sekä tuollaista liukkautta, jonka synnyttää tottumus olla kaikkien
syntipukkina ja kuitenkin kaikesta suoriutua.

Hannu ei ole etelä skoonelainen. Hän on tullut köyhästä metsäseudusta
pohjoisesta päin ja hänellä on "färsiläisen" kuuma veri.

Hän alotti uransa kerjuupussi selässä ja vaellussauva kädessä, pienenä
palleroisena, joutui sitte huonoimman laadun akrobatiseuraan, joka teki
temppujaan vanhalla matolla maantientomussa. Seurueen mukana tuli hän
taloon, ja isäntä teki pikaisen lopun hänen taiteilija-uralleen
ottamalla hänet palvelukseensa tallipojaksi. Hänen veitikkamaisessa
katseessaan oli jotain, joka synnytti vastustamatonta halua "tehdä
hänestä jotakin".

Mutta se ei ollut niin helppoa.

Kuleksijanelämä houkuttelee selittämättömällä voimalla sitä, joka
kerran on sitä maistanut, ja Hannu oli parahiksi saanut vaatteet
päällensä ja lihaa laihoille luillensa, kun hän jo aivan odottamatta
lähti ulos maailmaan omin neuvoineen "elämään taiteestaan". Kesällä se
kyllä kävi laatuun, mutta kun talvi tuli, tuli Hannu takasin taloon,
viluisena ja nälkääntyneenä, katuvaiset juovat suupielissä ja entinen
veitikkamaisuus silmissä. Ja sitte hänet otettiin armoihin, sai uudet
vaatteet, pääsi isännän suosikiksi ja kaikkien passaajaksi. Ei hänen
työstään juuri puhumista ollut, eikä tarvinnut suuresti hänen
sanoihinsa luottaa, sillä silmänpalvelija hän oli, ketterä käänteissään
ja laiska luonnoltaan.

Ja nyt hän on ollut talossa toista vuotta.

Ei mene sitä päivää, jona ei joku uusi juttu tule liikkeelle hänestä,
taikka joku muu kepponen, joka synnyttää äänekästä paheksumista ja
salaista ihailua. Sillä huolimatta kaikesta pysyy hän suosikkina.

Joulun edellä sai hän esim. kotikutoiset sukat, paksut ja vastapestyt,
niin että lämpimältä tuntui jo niitä katsoessa. Mutta Hannu pitää
mielellään käsirahaa, myi sukat ja kävi paljain jaloin isäntänsä
vanhoissa saappaissa.

"Jalkojani niin varistaa, ett'en tule toimeen", sanoi hän tovereilleen.
Ja kun alkoi tulla kylmä, oli hänellä tosiaankin vaikea tulla toimeen,
mutta ei suinkaan varin tähden. Mutta eipä Hannu siltä valittanut.
Leikkasi vaan peukalot uusista lietsinkintaistaan, niin oli hänellä
mitä oivallisimmat töppöset.

Nyt on partavesi lämmintä, ja hän juoksee ulos kastrullineen, pitäen
lystikseen säärensä väärässä ja varpaat sisäänpäin. Ovessa kääntyy hän
heittäen vallattoman rohkean katseen tyttöihin, jotka palkitsevat häntä
ihailevalla huudahduksella:

"Voi minun päiviäni, kuinka tuo poika on hullu!"

Se, joka on kasvatettu kaupungissa, voi tuskin mielessäänkään kuvailla,
minkälaisia varustuksia joulu vaatii suuremmissa taloissa maalla -- tuo
homma ja rehme päivät pitkät ja monet yötkin viikkomäärin!
Kynttilänkastamista ja teurastusta, klenettien keittämistä ja
leipomista, -- tekemistä aina äärettömiin saakka, mutta ilolla ne
tehdään, sillä sittehän on joulu.

Juhlamieliala, kynttilät ja runsas ateria eivät tunnu miltään
erikoiselta varakkaammalle; hän voi ottaa itselleen joulupäiviä,
milloin tahtoo, hänelle joulu ei ole mitään ikävöitävää. Toista on
orjallisesti raatavan maatyöntekijän, joka koko vuoden on saanut tyytyä
raskaaseen työhön ja halpaan ruokaan. Hänelle on joulu loistava juhla,
tienviitta, jonka mukaan hän täydellä syyllä jakaa ajanlaskunsa.

Tuollainen maakartano, joka sijaitsee kaukana kaupungista ja kaukana
valtatieltä, on väkineen ikäänkuin pieni eri maailma. Eikä koskaan tuo
yhteenliittyminen ole niin huomattava kuin juuri jouluna, jolloin kodin
rajat määrätään tarkemmin kuin muulloin.

Pelkkä sana joulu riittää haihduttamaan huolen, tuon elatuksenhuolen,
joka muulloin väijyy köyhää palkkalaista, jolla koko avarassa
maailmassa ei ole muita varalähteitä kuin vahvat käsivartensa. Jouluna
se on talo, joka maksaa, talo, joka antaa, jouluna ei voi mitään
puuttua, jouluna ei kukaan ole unhotettu, ja joka torpparin tuvassa
syödään sitä valkoista leipää, jota on paistettu talon uunissa. Se se
juuri tekee jouluilon maalla niin täydeksi ja runsaaksi, se, ett'ei
tarvitse ajatella kenenkään sinä iltana kärsivän nälkää, vilua tai
pahaa kohtelua.

Pelto yhdistää työmiehensä yhdeksi kokonaisuudeksi, kuten meri omansa

Kaupungissa taikka kylässä on erilaisia töitä, erilaisia harrastuksia.
Mutta maaseudulla on vaan yksi, ja se on maa. Se vaatii kaiken työn, se
lahjoittaa kaiken varallisuuden ja siihen liittyvät kaikki toiveet. Se
kutoo siteen näiden ihmisten välille, josta he itse eivät tiedä, mutta
se side ei koskaan katkea, siksi jaetaan ilo, niinkuin on jaettu työ,
siksi on joulu maalla suuri ja siunausta tuottava juhla, siksi valtaa
se mielet selittämättömällä voimallaan.

Väentuvassa on kyökkipiika pöytää kattamassa. Sekin käy vallan toisin
kuin tavallisesti.

Muulloin hän heittää lusikat hujan hajan maalaamattomalle pöydälle,
panee leivän piharengin paikan eteen, panee maitopytyn pöydälle, ja
niin on kaikki järjestyksessä. Veitsi on jokaisella taskussaan, kahveli
ei tule koskaan kysymykseenkään.

Mutta tänä iltana katetaan pöytä valkoisella pitsireunaisella liinalla,
jommoisia talonpojat käyttävät, ja mustuneen pölkynpään asemesta, jolla
öljylamppua on pidetty, seisoo nyt pöydällä kirkkaaksihangattu
kynttilänjalka, johon on pantu jättiläishaarakynttilä. Se ei ole vielä
sytytetty, ja Karnalla on vaan valaistuksena päresoihtu, mutta
pöytäliina itse valaisee! Iloisesti hymyillen luo hän katseen noille
mustille seinille, kaikki on niin toisennäköistä kuin muulloin. Ja tänä
iltana pannaan veitsi ja kahveli jokaisen kohdalle. Yhdestä kahvelista
on haara katkennut. Ensin panee hän sen Hannun paikalle, tämä kun on
nuorin ja vähäpätöisin, mutta sitte muuttaa hän mielensä ja työntää sen
Vanhan-Ollin paikalle.

Sitte latjailee hän joulukasat, joihin kuuluu kokonaiset leivät ja
vähän särvintä. Se on talon joululahja, eikä sitä ole aijottu paikalla
syötäväksi. Tavallisimmin lahjoitetaan se sukulaisille, taikka
lahjoittavat rengit sen n.s. "färe-qvenga'lleen", s.o. sille mummolle,
joka maksua vastaan paikkaa ja parsii heille. "Färä" se on
skoonenkielellä.

Nyt ei enään ole muuta tehtävää kuin ottaa suuri puuhaarikka ja täyttää
se oluella. Karna sytyttää kynttilän, sitte seisoo hän hetkisen ja
katselee ympärilleen. Punainen naama loistaa tyytyväisyydestä, ja
kynttilänvalo välkkyy hänen kosteissa silmissään.

Mutta Karna on ruma -- sellainen kömpelö talonpoikaispiika vaan -- ja
hänellä on tallirenkijahnus mielitiettynä tässä palveluksessa.
Edellisessä hänellä tietysti oli toinen.

Jo alkaa kuulua raapimista ja tömistelemistä porstuasta. Rengit ne
siellä tulevat, ja Karna kiiruhtaa ulos kannuineen.

Ensin tulee piharenki säveänä ja juhlallisena, ja tuhjakasti huoahtaen
panee hän lakkinsa tavalliseen koukkuunsa.

Toiset seuraavat hänen esimerkkiänsä, ja sitte istuudutaan ympäri
seiniä kiiltäväksi istutuille puupenkeille odottamaan, kunnes kala on
kiehunut. Silloin tällöin sanoo joku jonkun sanan työstä ja ilmasta,
hiljaa ja hitaasti, sentähden vaan, ettei oltaisi aivan vaiti, jota ei
pidetä säädyllisenä.

Hannu istuu nurkassa uunin vieressä ja koettaa matkia toisten tapoja.
Mutta silloin tapaa hän puolipäiväläisen katseen matkalla hänelle
määrättyä joulukasaa kohden.

"Oletko nälissäsi?" sanoo hän irvistäen ja tuuppaa häntä kylkeen.

Puolipäiväläinen punastuu, mutta painaa kyynäspäänsä polviaan vasten
näyttääkseen oikein välinpitämättömältä, kuten on soveliasta sille,
jolla monet vuodet on ollut joulukakkunsa.

Karna tulee sisään oluthaarikkoineen, ja heti sen jälkeen kannetaan
ruoka sisään: voita ja hienoa leipää, särvinvati ja keitettyä makkaraa,
ja sitte itse pääruokalaji, lipeäkala perunoiden kanssa.

Piharenki Olli nousee ja menee pöydän luo. Se on merkki. Jokainen
istuutuu paikalleen. Olli yksinään pöydän yläpäähän, häntä vastapäätä,
alapäähän, Vanha-Olli, entinen piharenki, nykyään vaan jonkinmoinen
talonkalu.

Yksi paikka on tyhjänä.

Kyökinovelta kuuluu kiihkeästi kuiskailevia ääniä. Siellä on kankuri
Kerttu, joka kursailee eikä tahdo tulla pöytään. Eukko tahtoo olla
vaatimaton: hänkin tahtoo syödä kyökissä. Mutta se tietysti ei voi
käydä laatuun; hänethän on vieraaksi kutsuttu. Hänellä ei ole miestä
eikä lapsia, ja mitä hän yksin istuisi tuvassaan juuri jouluaattona! Ja
nyt sitä kursaillaan niin paljon kuin ennätetään.

Emännöitsijä se sitte asian ratkaisee.

"Nyt me emme enää puhu siitä, sillä tuossa näkee Kerttu paikkansa",
sanoo hän ääntäen sanat teeskennellyn puhtaasti, jolla hän tahtoo
osottaa, että hän on tottunut seurustelemaan "parempien ihmisten"
kanssa.

Ja sitte tulee Kerttu pöytään.

Ei kukaan miehistä huoli katsoa häneen, kun hän istuutuu heidän
joukkoonsa. Kun ei armasteleminen voi kysymykseen tulla, on talonpoika
jäykkä naisia kohtaan, ja "kohteliaisuudesta naisille" ei ole
puhettakaan. He eivät teeskentele, vaan antavat naisväen tulla toiseen
sijaan, vallan luonnollisesti.

Piharenki ottaa eteensä, toiset samaten ja ruvetaan syömään niin
hitaasti, kuin olisi se heille suorastaan vastenmielistä. Hyvä tapa sen
vaatii.

Piharenki ei ole ainoastaan työnjohtaja, juhlallisemmissa
tilaisuuksissa hän sitä paitsi on seremoniamestari. Ja vanhan suunnan
piharengit ne tietävät arvonsa. Olli ei koskaan antaisi anteeksi, jos
joku ei häntä kylliksi kunnioittaisi. Tuossa hän istuu pöydänpäässä,
hyväluontoisena, perin rehellisenä ja tyhmänä. Hän on kuin vanha pässi.
Tylsä kasvojenilme, pitkälti kaareva nenä, lammasmaisesti nyrpistetty
suu ja likaisenkeltainen leukaparta tekevät tuon yhtäläisyyden
silmiinpistäväksi.

He syövät, ikäänkuin tahtoisivat venyttää tämän juhla-aterian
loppumattomiin, niin nautintorikas se on. Kun on päästy puuroon saakka,
alkaa puhelu sujua, ja kun kakut tulevat, on nuorilla vaikea hillitä
hilpeyttään, mutta niin kauan kuin pöydässä istutaan, täytyy malttaa
mieltänsä -- Oili ei kärsisi "kujeita".

Emännöitsijä -- jonka arvo ei salli hänen syödä tuvassa renkien luona
tai kyökissä piikojen luona, ja jonka pelkän herrasmaisuutensa tähden
on pakko syödä jouluruokansa yksin ruokakamarissa -- tulee itse tuomaan
hilloa. Hän on niin armollisen näköinen, että Kerttu uskaltaa lausua
kohteliaisuuden:

"Neitsyen klenetit ovat vallan mainioita."

"Niinkö Kertun mielestä? Tee hyvin ja ota yksi lisää."

"Suuri kiitos, mutta häpeähän se on", sanoo Kerttu säädyllisesti;
"missä neitsyt keittää klenettinsä, kun ne tulevat niin hyvät?"

"Minä ne keitän vaan rasvassa."

"Niin, sitäpä minä! Minä keitän niitä ihrassa, mutta ne eivät tule
likimainkaan niin hyviä."

Emännöitsijä koettaa pidättää hymyä ja lähtee huoneesta.

Yleinen tyytyväisyys vallitsee pöydässä. Vanhan-Ollinkin kasvoihin
varastautuu jotain hymyilyntapaista, joka kerran kuin hänen naapurinsa,
tallipoika, puoleksi kuiskaten sanoa sutkaisee jonkun sukkeluuden.

Omituinen suhde on noiden kahden välillä. Selvää on, että poika ihailee
Ollia, mutta tämä ei ole koskaan häntä huomaavinaan ja käyttäytyy kuni
suurempi koira, joka puoleksi hämillään, puoleksi hyvillään suvaitsee
jonkun pentukoiran pyrkimisiä tuttavuuteensa. Puhua pojalle, se ei
koskaan voinut tulla kysymykseen. Olli ylipäänsä ei puhu koskaan
kenellekään. Hän istuu vaan ääneti ja nyreänä halveksitulla paikallaan,
luisevana ja sitkeänä, seitsemänkymmentä vuotta niskassaan ja tuskin
yhtäkään hiuskarvaa päässään. Ennen se oli hän, joka johti kaikkia,
mutta nyt, kun hänellä ei ole kylliksi voimia kyyristyneessä selässään
eikä enää jaksa käydä etunenässä työssä, nyt on hänet heitetty
romunurkkaan, ja hän eläisi armoilla, joll'ei hän olisi niin kätevä,
että osaa tehdä seinäkelloja oman mallinsa mukaan. Kaikkina näinä
vuosina on piharenki Olli joka päivä saanut suureksi tukaluudekseen
nähdä viralta poispannun edeltäjänsä istuvan häntä vastapäätä pöydässä.
Häntä oikein ahdistaa ukon tyly pilkkahymy ja se säälimätön arvostelu,
joka välähtelee hänen tuuheiden kulmakarvojensa alta. Sentähden hän
inhoaa ja karttaa häntä, he eivät koskaan vaihda sanaakaan keskenään.

Kun ateria on loppunut, ja kun vielä pöydässä istutaan, alkaa Olli
virren. Hänellä ei ole ääntä nimeksikään, mutta hän vaan vetelee
tärähdytellen vanhan kansan tapaan. Toiset laulavat myös.

Virren loputtua kulkevat he hanhenmarssissa arvonsa ja järjestyksensä
mukaan herrasväen huoneisiin.

Olli piharenki ottaa jokaista perheenjäsentä kädestä, tekee vinoimman,
kömpelöimmän kumarruksensa ja sanoo:

"Iloista ja riemuisaa joulua ja kaikkea, mikä on mieluista ja hyvää!"

Toiset tekevät niinkuin hän.

Sitte kun on jälleen päästy tupaan, on joulunaaton virallinen puoli
lopetettu, ja nyt pääsee hilpeys valloilleen. Pöytä tyhjennetään ja
siirretään syrjään, niin että saadaan tilaa tuvassa. Ja sitte alotetaan
leikit.

Niin hitaalta kuin skoonelainen näyttääkin, on hänellä kuitenkin
tyhjentymätön varasto leikillisyyttä ja iloisuutta. Leikit käyvät
iloisesti ja innokkaasti, kengät kolisevat, nauretaan ja melutaan aika
lailla. Sillä enimmäkseen he leikkivät panttileikkejä. Pantit
lunastetaan aimo muiskuilla, kaikki käy niin ujostelematta kuin
mahdollista. Sukkeluuksia ja komppia satelee, toinen toistaan
törkeämpiä; tietää siinä leikissä olevansa. Puolipäiväläinen, joka ei
ollut mukana ruutia keksittäessä, on pahassa pulassa Hannun tähden,
jolla aina ovat naurajat puolellaan. Viimeinen pantti on hänen, ja
Hannu määrää:

"Mene komeroon ja sano Pilatus silmälläsi ja Herodes varpaallasi, mutta
sinun pitää sanoa niin, että se kuuluu."

Puolipäiväläinen mennä löntystää komeroon ja alkaa pitää aika meteliä
puukengillä ja luudilla.

"Pistä sormet silmiisi ja näytä hampaasi, niin tulee tähdenlento",
huutaa Hannu hänen jälkeensä. Ja puolipäiväläinen huutaa:

"Pilatus silmälläsi ja Herodes varpaallasi."

"Kummanko sinä sanoit silmälläsi, ja kummanko varpaallasi? Sillä
minusta tuntui, että sinä sanoit kaikki suullasi", ivaa Hannu ja saa
palkinnokseen kaikuvan naurun.

Hän on päivän sankari. Ja sitte leikkiä jatketaan, Kun kello lyö
kaksitoista, erotaan, ja kohta on talossa hiljaista.

Mutta ulkona sataa lunta niin tyynesti ja tasaisesti, tuumitaan jo ajaa
reellä aamukirkkoon.

1885.



Höytytuhkaa.


Tuli melkein pimeä, joka kerran kun valkea uunissa veti henkeä ja tuli
imeytyi halkojen väliin. Mutta kun se taas ilmi leimahti, alkoivat
kaikki varjot liikkua ja eloa oli joka heijastuksessa. Ryhmän, joka oli
pimeään peittynyt, eroitti nyt selvästi samoinkuin huonekalujen
tummanruskean sametin ja huoneen raskaat uutimet. Kaikki oli niin
värikästä ja niin pehmeätä ja niin runsasta.

Nuorempi sisar loikoi matolla, kyynäspäät vanhemman polvilla, leuka
käsien nojassa ja katse kiintyneenä hänen kasvoihinsa. Tuli valaisi
niitä leimuavalla loisteellaan ja loi niihin lämpimän, kellahtavan
värivivahduksen. Iho oli tumma, hieman kuihtunut, silmät tummanharmaat,
pitkäripsiset ja ruskeahkojen varjojen ympäröimät.

Hän oli puoleksi pitkällään nojatuolissa, nojaten niskaansa sen reunaa
vasten, niin että yläruumiin voimakkaat muodot selvästi esiintyivät.
Ryhdissä ja kasvojenilmeessä oli jotain välinpitämätöntä kuten sillä,
joka on ylenmäärin varma itsestään, -- tuollaista veltostunutta
väsymystä, joka vielä voi olla rakastettava, mutta jolla ei enää ole
mitään, mihin pyrkiä.

Pukimena oli hänellä harmaa aamunuttu, mustalla silkkiplyyssillä
koristeltu. Jalat olivat ristissä tulipesän vaskisella kaiteella, ja
nuori tyttö oli painautunut hänen polveansa vasten, niin että hame oli
syrjään siirtynyt, jättäen näkyviin jalkarinnat ohuine silkkisukkineen
ja somine aamukenkineen, jotka olivat harmaat ja turkiksilla
reunustetut.

Sisarukset istuivat ääneti. Valkea oli vasta sytytetty, puitten välissä
suhisi ja kihisi, siellä täällä näkyi mustunut reuna, jota pitkin tuli
kiiteli ylös ja alas.

"Mitä sinä ajattelet?" sanoi nuorempi vihdoin.

"Minä en ollenkaan ajattele. Minä vaan vaivun jonkinmoiseen nirvanaan,
tunteettomuuden nautintoon. Siltä mahtaa tuntua, kun vanhenee."

"Vanhenee! Uh!"

"Etkö sinä luule silläkin olevan viehätystään?"

Emmy pudisti päätään.

"Onpa niinkin -- täydellinen raukeaminen, välinpitämättömästi ja
laiskasti, kyllähän sen voit ymmärtää", sanoi vanhempi vakuuttaen.
"Pelkästään tämä istuminen valkean ääressä" -- hän sulki silmänsä ja
liikutti kättään edes takaisin ilmassa -- "etkö voi ajatella, kuinka
minä siitä voin nauttia? Kuinka koetan saada kiinni ja pidättää tätä
tunnelmaa? -- En vielä, sillä alussa on valkealla kaikenmoisia oikkuja
ja kujeita, ja jotain kiihoittavaa on siinä, kun parhaallaan hämärässä
istuessaan yht'äkkiä tulee valoon, ennenkuin tietää sitä aavistaakaan,
ja sitte tuo tuli niin ahnaasti leimuaa ja nuoleksii ja syö. Mutta
sitte ... kun halot ovat hajouneet pieniksi hehkuvanpunaisiksi
palasiksi, jotka ratisevat kun niitä hämmentää, ja loistavat niin
kuumasti! Siinä on sellaista omituista voimaa ja eloa. Jokainen pieni
hiili tuntuu elävän ja hengittävän, ne välkkyvät ja leimuavat, ja
niihin muodostuu mitä kummallisimpia kuvia. Ja kun sitte höytytuhka
tulee --! Ensin peittää hienon hieno tomu polttavaa kuumuutta, sitte se
muodostuu höytäleiksi ja hiuteiksi, jotka ovat niin pehmeitä ja
keveitä, että yksi ainoa hengähdys saisi ne pölähtämään ylös, korkealle
ylös; mutta ne ovat hiljaa ja ainoastaan värisevät lämpimässä. Lopuksi
niistä tulee harmaanvalkea peitto, mutta alla elää tuli vielä hiilissä,
kuten aatokset ja tunteet... No, jopa jotakin! Kaikkia sitä tuleekin
ajatelleeksi."

"Se tulee siitä, että olet niin yksin."

"Oletko sinä hullu!" Maria katsoi ylös. "Tiedätkö, miten monta iltaa
olen saanut olla yksin koko talossa? Kolme. Sanoo kolme. Tämä on
neljäs. Ja nyt, jos asia tarkoin otetaan, en olekaan yksin." Hän
kumartui eteenpäin ja hämmenteli valkeata.

"Saattaapa olla yksin, vaikka onkin seuraa."

"Kuinka mahtuu niin paljon viisautta tuollaiseen pikku päähän?"

"Uh, sinä olet niin ... niin ... sinä olet niin kuin olisit puusta."

"Saa nähdä, millaiseksi sinä itse tulet, kun olet ollut naimisissa
jonkun yhdeksän, kymmenen vuotta."

"Minä en koskaan voi tulla sellaiseksi kuin sinä."

"Ethän toki. Sinä et luule, että me kaikki olemme kerran samaa virttä
vetäneet."

"Mutta rakkaus..."

"Voi, säästä minua!"

"Niin, sinä teet pilaa kaikesta, mutta siitä minä en välitä. Minä sanon
sittenkin, että tuntisin itseni äärettömän onnettomaksi, jos John ja
minä kerran voisimme tulla niin välinpitämättömiksi toistemme suhteen
kuin sinä ja Karsten. Mutta se olisikin mahdotonta."

"Jos sinä ja John tulette tekemään toistenne hauskuudeksi puolet siitä
kuin Karsten ja minä, niin voit olla iloinen."

"Kyllä kai! Tehän elätte kumpikin omalla tahollanne."

"Siinäpä se juuri on salaisuus, juuri sentähden onkin meidän
avioliittomme niin onnellinen."

"Sellaista onnea minä en tahdo."

"Et, tietysti. Sinä ja John, te tulette istumaan käsi kädessä
kahdenhengen-sohvassa kuolinpäiväänne saakka. Siitä sitä hauskuutta
riittää."

"Maria, jos et olisi muuta kuin kylmä! Mutta välistä minusta tuntuu,
kuin sinä olisit ilkeä, -- kuin sinulle ilkeys tuottaisi iloa."

"Joko valkea kuin lumi tahi musta kuin sysi, tietysti."

"Niin, sinä naurat! Mutta minä olen kerran nähnyt sinut sellaisena,
ett'en koskaan elämässäni sitä unohda."

"Se kuuluu kamalalta kuin kummitusjuttu! Pikkuruinen ottaa kaikki niin
kiivaasti; niin ei pidä tehdä."

Hänen ääneensä tuli jotain hyväilevää, ja hän veti nuorempaa sisarta
likemmäksi itseään. Tämä heitti, äkillisen hellyyden valtaamana,
käsivartensa hänen kaulaansa ja nojasi päätänsä häntä vasten. Pehmeä,
lämmin verka tuntui niin suloisesti poskea hivelevän.

"Minä pidän sinusta niin paljon, Maiseni", kuiskasi hän arasti, "mutta
juuri silloin, kun sinä joskus satut olemaan ystävällinen minulle,
tulee se taas mieleeni."

"Mikä?"

"Siitä on monta vuotta. Sinä olit kotona käymässä. Isä ja äiti pitivät
suuret kestit sinun tähtesi. Tuli puheeksi, minkätähden Kristofer
Hanson oli matkustanut Brasiliaan. Kummasteltiin, miksi hän niin äkkiä
keskeytti uransa täällä. Joku oli nähnyt hänet, kun hän asemalla sanoi
jäähyväiset vanhemmilleen. Se oli ollut kohtaus, joka olisi voinut
kivenkin hellyttää. Sekä hän että vanhukset olivat yhtä lohduttomia."

"No, mitä sitte?"

"Kun ne siitä kertoivat, käännyit sinä poispäin, ett'ei kukaan näkisi,
kuinka sinua nauratti."

"Mitä joutavia! Eihän siinä ollut mitään naurettavaa."

"Ei. Ei se ollutkaan mitään tavallista naurua; se oli pilkkairvistys,
niin halpamainen, niin vihamielinen, niin ilkkuva..."

"Herra Jumala, kuinka sinä olet liioitteleva!"

"Se oli kovinta, sydämmettömintä, mitä elämässäni olen nähnyt."

"Sinä oletkin nähnyt näkyjä. Minä olin tietysti ikävystynyt noihin
hempeämielisiin kertomuksiin, ja haukotuksesta on sinun
mielikuvituksesi saanut pilkkairvistyksen. Niin saattaa tapahtua
niille, joilla on taipumusta romantisuuteen, mutta sitä ei ole
minulla."

"Minä olen päättänyt ottaa selkoa siitä, mitä oli Kristoferin ja sinun
välilläsi."

"Välinpitämättömyyttä suuressa määrin."

"Tiedät sinä ainakin, ett'ei hän tuntenut itseään välinpitämättömäksi
sinua kohtaan."

"Jos tietäisit, miten typerää tämä lörpötys on!" lausui vanhempi
kärsimättömästi.

"Mutta miksi sinä koetat sotkea pois päivänselvää totuutta? Sinä
tiedät, että hän matkusti epätoivoissaan. Sinä tiedät, että se oli
sinun tähtesi."

"Ennen sanottiin aina, että minä olin vallan riutua onnettomasta
rakkaudesta häneen. Kun menin naimisiin, loppui vihdoinkin se loru, ja
kun hän sitte lähti, saatiin tuo toinen selitys. Siinä on sinulle selvä
totuus... Juoruja, lapsi kulta, ei mitään muuta."

"Mutta sinä olit kihloissa hänen kanssaan."

"En koskaan."

"Olitko sitte antanut hänelle rukkaset?"

"Hän ei koskaan ollut kosinut minua."

Syntyi hetken äänettömyys. Tuli leimusi, niin että huone kävi
valoisaksi, suhahti ylöspäin ja paukahteli välistä puiden pahkoissa.

"Maria, onhan se kerrassaan mahdotonta, ett'ei tyttö näkisi, kun joku
mies hänestä pitää?" sanoi hän.

"Siinä olet oikeassa", vastasi toinen toisella äänellä kuin ennen, "ja
minä tahdonkin sanoa sulle jotain, jota tähän saakka kenties olen ollut
liian turhamainen itsellenikään tunnustamasta. Kristofer puheli
kanssani noin hiukan keikailemalla, niinkuin hän olisi puhellut tusinan
muun tytön kanssa, jos niitä olisi ollut. Mutta me asuimme niin
yksinäisessä paikassa eikä meillä ollut naapureja. Minä koetin
kiehtoutua hänen huomioonsa ja pieniin kohteliaisuuksiinsa, aivan
samoin kuin olisin tehnyt tusinalle muulle nuorelle herralle, jos niitä
olisi ollut. Siinä tosiaankaan ei ollut mitään romaanin aihetta. Mutta
nuorien tyttöjen täytyy saada romaani, saivatpa sen sitte mistä
hyvänsä. Ja minä en ollut muita viisaampi. Siinä on koko juttu! -- Mitä
nuoriin herroihin tulee, niin he eivät tarvitse kääriytyä niin
romantilliseen harsoon. Minä luulen, että Kristofer katseli minua
hyvinkin kylmin silmin."

"Mutta Maria!"

"Niin, tietysti sinusta on tämä herjaavaa puhetta, koskapa itse olet
juuri keskellä romaaniasi. Iloitse sinä siitä, niinkauan kun se on uusi
ja kaunis kuin kihlasormuksesi, mutta elä toki Herran tähden viitsi
kullata vanhaa romua. Minä myönnän, ett'ei minulle olisi ollut
vastenmielistä Kristoferin sydammen valloittaminen; se oli oma onneni,
ett'en onnistunut, ja -- usko minua! -- kyllä hänellä oli pahemmin
pakoittavia syitä keskeyttää uransa täällä kotona, kuin tuollainen
vähäinen mieltymys olisi ollut."

Hän puhui tyynesti, osoittamatta vähintäkään mielenliikutusta, ja
katsoi koko ajan tuleen. Hänen silmänsä olivat puoliummessa vahvan
valon tähden, niin että niistä vaan juova loisti silmäripsien välistä.

"Miksi sinä valehtelet minulle! Olenhan minä itse todistaja siihen,
että hän sinusta piti", huudahti nuorempi nuhtelevasti.

"Sinä?" Siimat aukenivat ja hän katsoi sisareen.

"Niin, minä!"

"Sinähän olit lapsi!"

"Mutta sellainen lapsi, jonka kanssa puhellaan. Ja sinä tiedät, kuinka
paljon minä pidin Kristoferista."

Jotain pakon ja levottomuuden sekaista kuvastui vanhemman kasvoissa.
Hän nousi yht'äkkiä, työnsi sisaren syrjään ja meni ikkunan luo, jonne
valopiiri ei ylettynyt.

Emmy katsoi kummastellen hänen jälkeensä, sitte hän juoksi esiin,
tarttui hänen käsiinsä ja katsoi huolestuneena hänen kasvoihinsa. Ne
olivat rypistyneet kuni tuskasta tai vihasta, mutta siellä oli niin
hämäkkää, että kasvojenpiirteet vaan häämöittivät.

"Etkö sinä sitä tiennyt?"

Ei tullut vastausta. Huulet puristuivat yhteen kuni kovassa
taistelussa.

"Se ei ole totta. Sinä vaan kuvittelet mielessäsi", sanoi hän äkkiä.
Hänen äänensä kuului kalsealta, ja hän sysäsi sisaren luotaan.

Tämä aivan ällistyi. Hän näki, että hän oli koskettanut johonkin, mutta
ei tiennyt mihin. Maria seisoi kasvot käännettyinä puutarhaan päin ja
molemmat kädet ikkunanpieleen nojaten, -- hän ei liikahtanut eikä
sanaakaan lausunut, mutta yönutun verka kohosi ja painui kiivaasta
hengityksestä.

Tuskainen aavistus valtasi nuoremman.

"Maria, suo anteeksi!" Hän hieroi hyväillen päätään sisaren olkapäätä
vasten.

"Mitä minun on anteeksi annettava?" Ääni kuului haaveksivan vienolta.
Ja sitte vallitsi taas hiljaisuus, niin hiljainen, että he saattoivat
kuulla hienon ratinan, kun hiilet vaipuivat kokoon uunissa.

He seisoivat ääneti hetken.

"Tule kertomaan", sanoi Maria.

He menivät takaisin paikoilleen. Emmy laskeutui matolle pää sisaren
polvea vasten, mutta tämä nojasi otsansa kättään vasten, ikäänkuin
saadakseen varjoa silmilleen.

Hämärä peitti pehmeänä ja lämpimänä huoneen; nyt vasta näyttivät hiilet
oikein kiiluvanpunaisilta.

"Sinä taidat suuttua", sanoi Emmy.

"Suuttua? -- oh, kuinka sinä voit luulla!"

"Niin, se oli sinun häissäsi. Minua nukutti ja minä heittäydyin
pitkäkseni naisten toalettihuoneen sohvalle ja vedin pari saalia
peitokseni. Ja siinä parhaallaan maatessani tuli kaksi morsiusneitosta
sinne. Minä tietysti olin makaavinani, eivätkä he minusta sen enempää
piitanneet. He puhuivat Kristoferista. Toinen heistä oli huomannut,
kuinka kalpea hän oli vihkimisen aikana ja että hänen oli täytynyt
nojautua seinää vasten, ikäänkuin maailma olisi mustennut hänen
silmissään. Toinen oli tullut etehiseen aivan hiljaa, siellä oli
hämärä, Kristofer käveli edes takaisin ja väänteli käsiään; tyttö hiipi
pois hänen huomaamattaan. Mutta samalla kuului, kuinka sinä nauroit
siellä sisällä vieraiden luona."

"Nuoret tytöt ne näkevät onnettoman rakkauden joka nurkassa!"

"Niin, mutta sitte minä menin itse ulos verannalle. Se oli sellainen
kolkko syysilta, muistathan, ja minä menin ulos vaan sentähden, että
luulin Kristoferin siellä olevan. Siellä hän olikin, -- istui yksinään
penkillä. Sisällä tanssittiin, ja ovet olivat kiinni, teidät saattoi
nähdä, mutta meillä oli ulkona pimeä. Minä istuin hänen polvellaan ja
painauduin häntä vasten. Oli kylmä, ja hänen päällystakkinsa sai
riittää meille molemmille."

"Ja sitte hän sanoi...?"

"Niin..."

"Ei, ei, älä sano mitään!"

Emmy katsahti nopeasti ylös. Oliko hän taas saattanut hänet pahoilleen?

"Ja hän sanoi sinulle, että hän oli pitänyt minusta?"

Maria oli ottanut kätensä silmiltään, se oli veltosti tuolinkarmilla,
ja hän nojasi niskaansa selkänojaa vasten, niin että himmenevä loiste
valaisi hänen kasvojaan. Katse tuijotti ulos avaruuteen, syvänä ja
loistavana; huulet hymyilivät, vienosti, ikäänkuin salaa. Tuo oli iloa,
liian suurta, voidakseen sanoiksi puhjeta.

Emmy yhä enemmän hämmästyi; tätä hän ei voinut käsittää.

"Tulitko siitä iloiseksi?" sanoi hän vitkastellen.

"Iloiseksi?" Maria hymyili salamielisesti ja lämpimästi. "En tiedä."

"Mutta kuinka sinä voit olla iloinen nyt, -- kun se on liian
myöhäistä?"

"Ah, kunhan minä edes saan ajatella, että olisin voinut antaa myöntävän
vastauksen!"

"Mutta olisitko sinä sitä toivonut?"

"Olisin sen tehnyt; Jumala sen tietää, että olisin sen tehnyt! Kun minä
seisoin morsiuspuvussani, olisi hänen vaan tarvinnut sanoa yksi sana,
ja minä olisin repinyt sen päältäni ja mennyt, mennyt niin köyhänä kuin
olin, mennyt läpi häpeän ja kaiken -- ajattelematta mitään muuta kuin
häntä."

"Ja sinä voit olla iloinen, ett'et sitä tehnyt?"

"Voi lapsi, en tahdo koskea harhaluuloihisi. Se olisi kenties syntiä.
Mutta se -- naimisiin meneminen -- se on vallan toista kuin toisistaan
pitäminen. Kulkea kuhnustaa läpi elämän yhteisessä köyhyydessä, syödä
toistensa leipää ja painaa toisiaan huolillaan, se on toista kuin
muistella toisiaan näin... Oh, kun ajattelen, että olisin voinut mennä
naimisiin hänen kanssaan!"

"Mikä materialismi!"

"Tahi päinvastoin... Mutta sanoppa, Emmy, miksi et ole minulle tätä
koskaan ennen sanonut kuin nyt?"

"Minä ajattelin aina tuota pilkkahymyä. Minä pelkäsin sinua, ja minä
pidin Kristoferista. Mutta kuinka saattaa sinulla olla iloa siitä, että
hän sinusta piti, kun sinä kuitenkin menit toiselle naimisiin?"

Maria istui ja katsoi alas, silitellen Emmyn pieniä käsiä omilla
suurillaan.

"Etkö voi sitä käsittää," sanoi hän, "miltä tuntuu ajatellessa, että
kaikki tämä -- joka mulla on muistossa -- ei ole valheellista, ei ole
sisällystä vailla, vaan että siinä oli totta, vaikkapa kuinkakin
vähän?"

"Mutta jos se olisi rakkautta..."

"Älä joutavia! Sinä, joka olet kihloissa, uskot tietysti vielä
sellaista, mutta minä en. Se kuuluu niihin juttuihin, joita kerrotaan
pienille kilteille tytöille, ja joissa vaan on se vika, ett'eivät ne
koskaan ole tosia. Rakkautta? Ei! Se, minkä minä tunnen, on vaan
tunnelma, -- jotain hienoa ja haihtuvaa, ikäänkuin tuulen tuoma tuoksu,
joka muistuttaa nuoruudesta ja kesäisestä ajasta. Mutta sitä te nuoret
ette ymmärrä. Se vaan on meitä vanhoja varten."

Harmaanvalkea, ohut, väräjävä kalvo oli vetäytynyt hiilien yli, ja
loiste, joka uunista levisi, oli niin himmeä, että kasvojenpiirteitä
tuskin saattoi eroittaa ja niiden ilmettä ainoastaan aavistaa.
Sentähden valtasi heidät molemmat hämärän houkutteleva vapaus, jolloin
sanat helposti sujuvat ja ääni, vallan tietämättä, vaihtelee,
vivahtelee ja väreilee.

"Miksi sitä kieltäisin?" jatkoi Maria lauhkeasti. "Kenties minä
rakastin häntä, ja kenties se ei ole ollenkaan oikea sana. Minä tiedän
vaan, että se ennen on tuntunut häpeältä, ja ett'ei se nyt enää siltä
tunnu."

"Häpeältä?"

"Niin. On vääryyksiä, joita on häpeällisempi kärsiä kuin tehdä. Ja
vääryyden hän teki minulle, -- siinä, ett'ei hän koskaan antanut minun
päästä selville siitä, mitä hän ajatteli. Se puolinaisuus tuli
synniksi, joka lopulta sai minut häntä kammoksumaan kuin kiusanhenkeä.
Sillä päivät ja yöt ahdisti minua se ainoa ajatus: olinko minä jotain
hänelle, vai oliko se kaikki leikkiä. Minä kartoin häntä, mutta hän
minut aina etsi. Siitä ei ruvennut tulemaan minkäänlaista loppua. Hänen
käytöksensä oli niin epäselvää, että tuntui siltä, kuin tahtoisi hän
vaan houkutella minut esiin ja sitte vetäytyä takaisin. Ja minä olin
liian ylpeä antautuakseni _sellaiseen_. -- Nainen rakastuneena mieheen,
joka ei hänestä huoli. Huu, ei! -- Siksi tuli minustakin kuin arvoitus;
hän ei koskaan tiennyt, mitä hänen oli minusta ajateltava."

"Siinäpä se on! Nyt minä ymmärrän. Hän sanoi, että naiset sellaiset
kuin sinä ovat maan kirouksena ja että, jos hän tietäisi minun tulevan
sinun kaltaiseksi, niin hän heittäisi minut luotaan kuten myrkyllisen
eläimen ja polkisi päälleni."

"Vaiti, Emma!"

Hiilet kiiluivat himmeästi tuhkaverhonsa alta. Huoneessa oli aivan
pimeä.

"Jos sinä nyt hänet kerran tapaisit, mitenkä sinä silloin...?"

Maria ei vastannut; mutta hän kumartui alas ja suuteli Emmyn sileäksi
kammattua tukkaa.

1885.



Elämään kyllästynyt.


Keskellä vanhaa pyökkimetsää oli tumma, syvä metsälampi; kiiltävänä ja
liikkumatonna se kuvasti puiden latvat, samalla kun suuret
vaaleanvihreät lumpeenlehdet imeytyivät sen pintaan, pitkin rantoja,
missä kaislat kasvoivat ja olivat jo siemenellä.

Aurinko paistoi lehväkaarrokseen ja teki sen läpikuultavan vihreäksi,
mutta ei ainoakaan säde läpi päässyt, tuskin ruohonkorttakaan kasvoi
maassa, joka tuntui hyllyvän jalan alla -- pehmeänä kuivien lehtien ja
oksien peitossa, suojassa kesän kuivuudelta.

Ilma oli viileä ja puiden tuoksua täynnä; milloin joku lintu
liverryksen helähytti, kaikui se korkeiden, hoikkien puiden välitse
kauas, kauas. Metsäkauris pilkisti esiin pyökki- ja pähkinäpensaikosta,
mutta katosi hiljaa taas. Ja sitten kaikki oli yhtä hiljaista kuin
ennenkin.

Mutta kaukana metsäpolulla liikkui jotakin, se lähestyi hitaasti, se
ikäänkuin kasvoi esiin puiden varjoista ja muodostui naisolennoksi,
joka jäykkänä asteli eteenpäin, melkein liikkeittä, ikäänkuin liukuen
pitkin polkua.

Hänen kasvonsa olivat jäykät, niinkuin hänen käyntinsä, ne olivat
umpinaiset ja näyttivät kuoleman surun jäytämiltä. Kasvoista
näkyi, että ne ennen olivat olleet kauniit, nyt ne olivat vaan
selväpiirteiset; iho oli harmahtavan kalpea, ja silmien alla oli
ruskeahkot varjot unettomien öiden jäleltä. Vartalo oli hoikka,
laihtunut, mutta olkapäät vielä pyöreät.

Hänellä ei ollut hattua päässä, ja sileäksi kammattu tukka oli kääritty
päälaelle kreikkalaiseksi solmuksi, kiiltävällä värillään merkiten
niskan rajapiirteet. Ainoastaan ohimoilla häämöitti muutamia
hopeanharmaita hiuksia tummien välistä yksinäisinä säikeinä.

Hän kulki pää alaspäin, raskaissa mietteissä, hidastelevin askelin,
ikäänkuin kiiruhtamista peläten. Sitte hän äkkiä pysähtyi ja katsoi
ylös, -- antoi katseensa sujua yli seudun, yli tumman metsäjärven,
puiden runkojen välitse, kauas pois, missä kaikki piirteet sulivat
yhteen vihreänsiniseksi valoksi. Tummissa silmissä olivat intohimot
hiiltyneet mustaksi kolkkoudeksi, tyyni ja synkkä oli katse, joka
tutkien katseli kaikkea, ikäänkuin mitaten sen arvottomuutta; kylmä,
kova katse, johon auringon valo ei voinut lämmön vilahdustakaan
sytyttää.

Kuollut epätoivo kuvastui suljettujen huulten ympärillä, ja kädet
puristuivat ristiin valtaavan tuskan pakosta; katseesen tuli etsivä
ilme, äänetön pelastuksen-huuto; sitte se taas tuli levolliseksi, ja se
liiti kaiken yli, mitä täällä eli ja kasvoi, katsellen sitä kuni jotain
ainiaaksi vierasta, ja vaipui sitte taas itseensä hengeltä tuomitun
vaikeasti saavutetulla levollisuudella.

Nainen asteli edelleen, hitaasti ja mietteissään kuten ennenkin. Veden
reunalla, jossa maa alkoi viettää, hän seisahtui ja nojautui puuta
vasten, joka kallistui veden yli. Hän oli niin itseensä vaipunut,
ett'ei huomannut pienten lapsenjalkojen tallustelemista. Ikäänkuin
ilmisaatu pahantekijä hän säpsähti, kun heikko, pieni ääni lausui:

"Täti."

Hän kääntyi hitaasti, peittääkseen teeskennellyllä tyyneydellään
pelästystään.

"Mitä tahdot?" Tummat silmät kiintyivät pienokaiseen niin
tunteettomasti, kuin olisi hän ollut matelija, jonka hän sormellaan
olisi voinut pois näpähyttää.

"En mitään", vastasi poika.

Täti katsoi häiritsevään pienokaiseen niin moittivasti, että tämä
nähtävästi joutui hämille. Hän kesti katseen voimatta siihen vastata,
istuutui tiheään ruohokkoon, joka rannanvieremällä kasvoi, ja katsoi
alas veteen vanhamaisen totisena.

"Ken sinut tänne lähetti?"

Kalpeissa naisenkasvoissa värähteli harmi suljetun suun pielissä, ja ne
värähdykset vivahtivat ilkeyden katkeraan hymyyn. Vartioittu katsoi
vartijaansa itsepintaisesti kuin se, joka voi odottaa. Vihdoin tämän
vieraan olennon läsnäolo kävi hänelle liian sietämättömäksi; hän
kääntyi ja läksi astumaan sisemmä metsään. Pienokainen nousi, juoksi
pari askelta, ennättääkseen mukaan ja kulki sitte hänen rinnallaan
häiritsemättä häntä sanallakaan ja häneen katsomattakaan.

Nainen kulki, ikäänkuin poikaa ei olisi ollutkaan, viitsimättä häneen
katsahtaakaan ja huolimatta vähääkään hänen kompastelevista pikku
jaloistaan.

Viimein hän katsoi poikaan.

"Eikö ala väsyttää?"

"Ei, minä kyllä saatan mukana kulkea."

Poika sanoi sen, ikäänkuin se suuri palvelus, minkä hän tiesi tädille
tekevänsä, tuottaisi hänelle niin suurta mielihyvää, ett'ei hän voisi
väsymystä tuntea.

Polun vieressä oli puoleksi lahonnut puupenkki, nainen istuutui sille,
ja poika heittäytyi maahan.

"Jos sinua haluttaa, niin saat kyllä juosta pois leikkimään."

"Kiitoksia, mielelläni jään tänne."

Mahdotonta oli sanoa pojalle, että hän oli haitaksi, sanat eivät
ottaneet suusta lähteäkseen. Lapsen suhteen hän ei voinut olla niin
väliäpitämätön kuin hän olisi aikaihmisen suhteen ollut.

Hänen täytyi alistua. Syntyi pitkä äänettömyys. Kun pienokainenkin yhä
vaan oli hiljaa, tuli nainen uteliaaksi, hänestä tuntui, että poika oli
hiipinyt pois, ja että hän oli yksin. Tuon iloisen aavistuksen
valtaamana hän kääntyi katsomaan, mutta poikanen oli siinä, hän oli
pitkällään maassa ja näytti kokonaan kiinnittäneen huomionsa johonkin
tehtävään. Nainen kumartui eteenpäin. Pyökinterhon kuoresta oli poika
tehnyt pienet ajopelit, joita hän veti eteenpäin sormennenillänsä,
pitäen terhon kantaa aisana ja pieniä multapaakkuja kuormana. Hän
kuletti niitä muutamien punaisen- ja mustankirjavien muurahaisten
välitse ja ajoi väliin huvikseen niiden yli, niin että ne kierivät
maassa, taikka ajeli hän niitä niin, että niiden jalat liikkuivat kuin
rummunpalikat, taikka hän kiiti kilpaa niiden kanssa ja ajoi ohitse.
Näytti siltä, että hän voisi leikkiään pitkittää kuinka kauan tahansa,
eikä pitänyt häntä silmällä.

Hän nousi hiljaa, niin ett'ei hame kahahtanutkaan, ja suuntasi jäykän,
hiljaisen käyntinsä sisemmälle metsään. Hän ei uskaltanut edes
jälelleen katsoa, peläten, että hänen katseensakin voisi pojan huomion
puoleensa vetää. Vasta kun hän oli pitkän matkaa kulkenut ja kääntyi
muutamien pensaiden taa, täytyi hänen kääntyä tullakseen vakuutetuksi,
ett'ei poika ollut häntä seurannut. Hän näki pojan vähän matkan päässä
samalla tiellä, jota hän itse oli kulkenut, pää alaspäin hän kulki ja
vuoleskeli puupalikkaa; hän ei ollut häntä silmistään päästänyt.

Yht'äkkiä hänestä tuntui, kuin olisi tuo pieni olento niin äärettömän
paljon voimakkaampi häntä itseään; hän tunsi itsensä väsyneeksi ja
uupuneeksi ja heittäytyi maahan, nojaten selkänsä puun juurta vasten.

Pienoinen jatkoi hiljaista astuntaansa, yhä vaan puikkoaan vuollen.
Nainen katseli hänen pieniä laihoja sääriään, jotka liikkuivat
eteenpäin, tummansiniseen trikoohon puettuina. Jonkinmoisella tylsällä
huomaamiskyvyllä hän koneentapaisesti tajusi, että poika pani oikean
jalan sisäänpäin, huolimattomasti heilauttaen jalkaansa joka
askeleella. Hän katseli pientä, hentoa, eteenpäin kumartunutta,
sinirantuiseen merimiespaitaan puettua olentoa, ja sitte kohosi hänen
katseensa lapsenkasvoihin, joita pehmeä huopahattu varjosti.

Poika oli kokonaan kiintynyt työhönsä, ja hänen hienoissa kalpeissa
kasvoissaan kuvastui täydellinen levollisuus. Hetkiseksi valtasi hänet
taikauskoinen pelästys: se ei ollut mikään tavallinen lapsi, se tuntui
olevan lähetetty jostain hänelle tuntemattomasta maailmasta. Heti hän
toki tointui ja käsitti, että pelästys oli vaan hänen sairaan
mielialansa tuottama. Sehän oli vaan lapsellisen huolettomuuden
mielentyyneyttä, jota hän näki.

Kun pienokainen tuli häntä likelle, laskeutui hän polvilleen ruohokkoon
ja jatkoi vuolemistaan katsomatta ylös.

"Einar."

Poika käänsi kaksi kirkasta kysyväistä silmää häntä kohden ja herkesi
työstään.

"Miksi minua seuraat?"

"Äiti on käskenyt."

Kalpeat kasvot vääntyivät katkeruudesta ja nöyryytyksestä. --
Vartioidaan kuin tavallista mielenvikaista! -- Hän laski kätensä
valtasuonelleen. -- Hullut, kun eivät voineet käsittää, että tämä oli
tyyni, kylmä päätös! Mateliaiset! Toukat! kun saattoivat laahata
edelleen elämän suurta tyhjyyttä, -- laahata ja laahata heittämättä
sitä päältään! Ja sitte vielä toisten vapautta loukata! Inhon ja
kyllästyksen ilme tuli hetkeksi hänen kasvoihinsa.

"Miten äiti sanoi?"

Poika antoi taas puikon ja veitsen vaipua voidakseen häneen katsoa.

"Äiti sanoi, että täti on kipeä, ja että minun ei pitäisi lähteä tädin
luota, siksi että täti ehkä jotain tahtoisi."

Hän puhui hitaasti ja silminnähtävästi koettaen sanasta sanaan muistaa
kaikki ja hän yhä vaan katsoi häneen ikäänkuin tutkiakseen, oliko täti
oikein ymmärtänyt ja tiesikö, että hän puhui totta.

"En minä tahdo mitään", oli tyly vastaus.

"Ei se mitään tee, saatan minä sittenkin tänne jäädä", vastasi lapsi,
mielissään siitä, että saattoi hyödyksi olla.

"Etkö tahdo juosta takaisin tuonne penkin luo, jossa sinulla pikku
vaunusi oli?"

"En, nyt koetan keksiä jotain muuta."

Nainen istui hetken tuskallisen hiljaisena, ikäänkuin kahlehdittuna,
sillä välin kuin pienokainen toimeliaasti puuhaeli lehtineen ja
puikkoineen. Hänestä tuntui, että hän vihasi poikaa. Mutta hän ei
voinut olla katselematta noita hienoja pieniä jäseniä ja hentoja
kasvonpiirteitä, joissa leikkiessäkin näkyi tuo vanhamainen
miettiväisyys.

Nainen nousi.

"Sinä väsyt varmaan, kun niin paljot kävelemme, saat jäädä tänne
leikkimään."

"Kiitoksia; varsin hyvin saatan astua; minä voin astua niin kauas, kuin
vaan tahdotte."

Hän oli jo jalkeilla, valmiina tallustelemaan eteenpäin.

Nainen ymmärsi, ett'ei hän pääsisi hyvää tarkoittavasta
kiusanhengestään ennenkuin illaksi, ja ett'ei ollut muuta neuvoa kuin
tehdä aika niin siedettäväksi kuin mahdollista. Kun hän oli selvillä
siitä, että hänen täytyi odottaa, tuntui hänestä vastenmielisyytensä
pienokaista kohtaan osaksi haihtuneen. Poika juoksi hänen vieressään
epätasaisin askelin, ja auttaakseen häntä vakavammin kulkemaan ojensi
hän kätensä pojalle. Tämä heti pisti kätösensä siihen, ja sitten
kulkivat he vieretysten äänetönnä.

Oli, ikäänkuin jonkinmoinen turvallisuuden tunne olisi virrannut läpi
hänen olentonsa tuosta pienestä kätösestä, ja luottavaisuus, joka ei
voinut käsittää haitaksi olemisen mahdollisuuttakaan, liikutti häntä.
Mikä salainen vaikutin se oli, joka saattoi tämän lapsen kestämään
hänen luonaan niin kärsivällisesti?

Hän ajatteli, kuinka väsyneet nuo pienet jalat mahtoivat olla, istuutui
sentähden eräälle penkille ja nosti äänetönnä pienokaisen viereensä.
Hän jäi siihen istumaan jalat riipuksissa ja näytti aikaihmiseltä, joka
hämillään tuntee, että pitäisi keskustelua voimassa pitää.

"Säälitkö sinä minua, kun minä olen kipeä, -- kuten äiti sanoo?" kysyi
täti.

"Säälin", kuului ujo vastaus.

"Oletko itse ollut kipeänä?"

"Kyllä, kerran minä olin kipeänä. Se oli silloin, kun tohtori aina kävi
luonani."

Nyt oli poika vallan iloissaan, kun oli saanut puheluaineen.

"Piditkö sinä tohtorista?"

"Pidin; mutta kyllä minä häntä pelkäsinkin."

"Miksi pelkäsit? Oliko hän paha sinulle?"

"Ei, mutta minua niin pelotti se rauta."

"Mikä rauta?"

"Hän pisti minua pitkällä raudalla tähän." Pienokainen osoitti mekkonsa
toista puolta.

"Raudalla!"

"Niin. Minulla" --- hän pysähtyi ponnistaen muistiansa ja voidakseen
lausua sanat oikein -- "_minulla oli vettä keuhkopussissa_."

Hän katsahti kysyvästi ylös nähdäkseen, oliko täti ymmärtänyt sen
mutkikkaan seikan.

Hän oli näkevinään pojan makaavan tautivuoteella puettuna pitkään,
valkeaan yöpaitaansa; hänen oma elonpelkonsa mittasi tuon pienen
sydammen avutonta hätää, hän näki suuret kummastelevat lapsensilmät,
näki niissä pelästyneen alistumisen ja vastustelemattoman
nöyrtymisen...

Hänen mieltään kirveli, kuten lämpimiä lihaksia kirvelee jääkylmän
veitsenterän koskiessa, ja elämään väsyneet silmät vetäytyivät umpeen
päästäkseen enempää näkemästä.

Ääneti olivat taas molemmat ja istuivat hiljaa penkillä.

"Etkö sinä koskaan leiki veikkojesi ja siskojesi kanssa?" alkoi täti
uudestaan.

"En."

"Etkö sinä heistä pidä?"

Hän epäröi ensin.

"En."

"Miksi et?"

Poika mietti hetkisen, voidakseen oikein totuudenmukaisesti vastata.

"Ne ovat niin kovakouraisia", sanoi hän ja katsahti naisen kasvoihin,
ikäänkuin saadakseen selville, voisiko tuo selitys tyydyttää.

Hänen seuraajansa ei vastannut; hänen kulmakarvojensa väliin ilmestyi
pari ryppyä ikäänkuin tuskasta. Yht'äkkiä hän ymmärsi, kuinka
yksinäinen hän oli, tuo pikku poika, kuinka kokonaan itsekseen jätetty,
hän, jonka täytyi pelätä veljien ja siskojen leikkejä.

"Täti."

Täti katsoi häneen, hän istua kyyrötti penkillä, köyryselkäisenä kuin
pieni apina.

"Mitä sinä tahdot?"

"Ettekö, täti, luule, että kohta on päivällisen aika?"

Hän sanoi sen hyvin hiljaa, häpeissään siitä, että nälkä hänet siihen
muistutukseen pakoitti.

"Niin, kyllä se jo mahtaa olla."

He nousivat molemmat ja läksivät astumaan päärakennusta kohti.

Kun tuo omituinen pari tuli ruokasaliin, oli soppa jo pöydällä.

"Olipa hyvä, että tulitte; olin jo lähettänyt palvelijan teitä
etsimään", sanoi rouva, "kaikki nämä nälkäiset vatsat eivät voineet
kauemmin odottaa." Hän seisoi pöydän päässä ja katseli ympärilleen
meluavia lapsia, jotka tuohensa luo rientäessään kiireissään toisiansa
tuuppaelivat.

"Äiti, eikö isä tule päivälliseksi kotiin?" huusi kimakka tytönääni.

"Ei. Ei ennenkuin huomenna."

"No, sitte minä saan istua hänen paikallaan!" kuului kolmiäänisesti,
toinen ääni toistaan kovemmin huutaen.

"Jokainen pysyköön tavallisella paikallaan -- tehkää niin hyvin -- eikä
mitään melua."

Äidin ankara ääni sai heti melun taukoomaan.

"Suo anteeksi, Ottilia kulta, näille minun mellastelijoilleni", sanoi
hän kääntyen vieraan puoleen, "saanko pyytää sinua istumaan?"

Puhuteltu istuutui jäykästi. Jotain vihamielistä oli hänen katseessaan,
ja hän koetti olla katsomatta kälyynsä.

Tämä oli nähtävästi jo hyvän matkaa sivu kolmestakymmenestä, mutta
hänen täyteliäisissä punakoissa poskissaan ja reippaassa kasvojensa
ilmeessä oli jotain niin nuorekasta ja elonkuntoista.

"Te varmaan teitte pitkän kävelyretken?" sanoi hän ja katsahti
vieraaseensa, samalla kuin hän itse istuutui paikalleen. Hänellä oli
viisaat, kokeneet silmät, joiden pohjalta hyväntahtoisuus loisti.

"Niin, paljon me kävelimme", oli jörö vastaus.

"No, onko Einar voinut olla tädille miksikään hyödyksi?" jatkoi rouva
sellaisella hilpeällä rohkeudella, joka ikäänkuin tahtoo
_pakoittamalla_ poistaa toisen apean mielialan.

Kysymys tehtiin näennäisesti Einarille, joka ei vastannut, katsoi vaan
lautaseensa niin vaatimattoman näköisenä, että selvästi näkyi, miten
tyytyväinen hän oli itseensä.

Täti oli myös vaiti; ja ohuitten huulten ympärillä näkyi jotain
vihantapaista. Hän vilkasi nopeasti ylös ja istui sitte yhtä kylmänä ja
jäykkänä taas. Mutta sydämmessä kuohahteli harmi ja uhka.

Luuliko hän -- tuo jäntterä, punakka nainen, joka ei koskaan ollut
tuntenut, mitä merkitsee tuska ja hätä ja tyhjyys ja kyllästys --
luuliko hän kömpelöllä viekkaudellaan voivansa estää sitä mikä täytyi
tapahtua? Tunsiko hän jo nyt voitonriemua siksi, että lapsen läsnäolo
oli viivyttänyt teon tekemistä? Oh, tuota tyhmyyden sydämmettömyyttä,
ett'ei suoda ihmisen edes kuolla!... Ja tuo nainen luuli itseään
viisaaksi ja hyväksi, kaikki ihmiset luulivat häntä siksi! -- Tyhmä,
ainoastaan tyhmä!

"Ethän vaan liene ollut tädille haitaksi, Einar?" sanoi äiti luoden
pienokaiseen katseen, jonka hän teki melkein moittivaksi. Hän oli
päättänyt pakoittaa tuosta paatuneesta uppiniskaisesta jotakin
vastausta.

Jotkut lapsista nauraa hykertivät ja nykivät toisiansa; Einar punastui,
ja hänen ylpeytensä hälveni vähitellen ja hän tunsi masentuvansa. Hän
oli nähtävästi ollut niin varma kiitoksesta, ja nyt tulikin sen sijaan
toisten lasten pilkka ja äidin nuhde!

"Einar ja minä viihdymme hyvin yhdessä. Vai kuinka?" -- Laiha, hiukan
vapiseva käsivarsi laskeusi Einarin hartioille, ja hän katsoi ylös
kalpeihin kasvoihin, jotka häntä kohden kumartuivat, samalla kun kaksi
kummallista silmää katsoi hänen silmiinsä, -- kaksi synkänsurullista
tummaa silmää, joissa oli jotain terävää, joka äkkiä muuttui lempeäksi.

Pienokainen ei voinut vastata. Hän katsahti samalla arasti ja
luottavasti noihin kalpeihin kasvoihin, ja sitte hän heitti silmäyksen
toisiin lapsiin. Siinä ne nyt saivat nähdä, että täti mielellään häntä
muassaan piti!

"Mielelläni pidän Einarin mukanani", lisäsi täti ja veti pois
käsivartensa. Hänen sairas mielensä riemahteli ilkkuen. Hän tuolla ei
tarvinnut luulla, että hänen pakkokeinonsa millään lailla haittasivat.

Siten Einar ja täti seurustelivat keskenään koko sen päivän ja mitä
parhaimmassa sovussa. Vihdoinkin tuli ilta.

Täti seisoi yksin huoneensa ikkunassa, mietteissään kulkien saman
labyrintin läpi, jossa hänen aatoksensa olivat kulkeneet itsensä
sairaiksi ja väsyneiksi satoja ja tuhansia kertoja ennenkin.

Silloin koputettiin ovelle.

"Käykää sisään."

Hänen täytyi käyttää koko itsensähillitsemisvoimaa, ett'ei hänen
äänensä ilmaiseisi, kuinka tuo häiritseminen häntä suututti. Se oli
tietysti vaan käsky illalliselle. Hän katsoi välinpitämättömästi
taaksensa.

Mutta se olikin pienokainen. Hän seisoi ja piteli kiinni oven lukosta
ja hänen täytyi kurottaa kättään, voidakseen siitä pitää; niin pieni
hän oli.

"Äiti kysyy, eikö Nilla saa muuttaa minun sänkyäni tänne tädin
huoneesen?" sanoi hän.

Lapsensilmät olivat niin luottavaisesti häneen kiintyneet, hän oli niin
varma siitä, että ehdoitus ilahuttaisi tätiä, ja se täytti koko hänen
mielensä. Täti tahtoi pusertaa esiin _ei_ sanan, mutta sitä työnsi
takaisin ikäänkuin joku salaperäinen voima ja siitä tuli "saa".

Iloissaan kuten lapset ainakin, kun saavat maata uudessa huoneessa,
juoksi poika käytävää pitkin ja huusi:

"Minä saan, minä saan! Nilla, minä saan maata siellä!"

Mutta hän, joka seisoi ja kuuli nuo sanat, hän puristi huulensa yhteen,
ja harmi kuohahteli yhä kauheammin katkerassa mielessä.

... Uhalla, uhallakin hän oli näyttävä heille... Ah! Eikö se sitte ole
ensimäinen kaikista inhimillisistä oikeuksista: oikeus saada kuolla!

Sitte tuli kutsumus illalliselle, ja hän meni pöytään. He olivat vaan
kahden, hän ja käly; lapset olivat syöneet ennemmin. He söivät ääneti
ja enimmäkseen vaan näön vuoksi. Käly oli niin kummallisen leppeä,
hänen muutoin niin reipas käytöstapansa oli nyt kuin hillittyä. Kun
noustiin ja ruvettiin sanomaan toisilleen hyvää yötä, astui hän
vieraansa luo.

"Ottilia", sanoi hän hiljaa, "sinä olet vihoissasi minulle. En minä
tahdo sinua pakoittaa. Jos et _voi_ kestää, niin olet vapaa. Sinua ei
vartioida."

Hän -- jota Ottiliaksi sanottiin -- seisoi jo käsi oven lukossa, hän
pysähtyi ja katsoi puhujan kasvoihin kummastellen ja epäillen. Enempää
ei sanottu, he vaan katsoivat toisiinsa, silmästä silmään; ja nuo kaksi
lujaa katsetta, jotka toisensa kohtasivat, ne sanoivat enemmän kuin
kysymykset ja vastaukset ja pitkät selitykset.

"En minä tahtonut, että Einarista olisi sinulle _pakkoa_. Hyvää minä
tarkoitin." -- Vaaleaverinen se oli, joka taas puhui. -- "Kun kellä on
seitsemän, niin onhan silloin varaa luopua _yhdestä_." Noita viimeisiä
sanoja lausuessaan hänen huulillensa tuli hieno hymy, joka antoi
sanoille jonkinmoisen kaksinaismerkityksen, näytti niin erilaiselta
kuin jokapäiväiset kasvon piirteet ja antoi niille sisäisen hyvyyden ja
älykkäisyyden loisteen.

"Olen tehnyt sinulle vääryyttä", sanoi umpimielisesti ja
vastahakoisesti tumma.

"Sen tiedän."

Ottilian kasvoihin tuli ensin tutkiva kysymys, sitte se hiljaa muuttui
etevämmyyden äänettömäksi halveksimiseksi. Eihän näkynyt maksavan
vaivaa sanoa, mitä hän oli aikonut.

"Hyvää yötä", hän vaan sanoi ja ojensi kätensä.

Käly piti sitä kiinni ja katsoi varmasti häneen.

"Minä uskon, että elämä voi tuntua kylläksi raskaalta, että haluttaa
kuolla, olematta mielenvikainen", sanoi hän.

Syvällä olevat silmät välähtivät, vihamielisyys niissä laimeni, ja
umpimielisyys suli kiitollisuudeksi. Nythän sitä häpeää ei enää ollut:
häntä ei pidetty hulluna!

Kylmä käsi sai viimeisen puristuksen toiselta, jossa tuntui olevan
elonlämpöä ja voimaa.

"Tee, kuin tahdot; -- olen aina sinua ymmärtävä. Mutta suutele
poikaani, eläkä häntä säikähdytä."

He katsoivat toisiaan luottavaisesti silmiin, ovi sulkeutui, ja hän --
joka kuolla tahtoi -- seisoi yksin käytävässä.

-- Suutele poikaani eläkä häntä säikähdytä, -- kaikui hänen mielessään.
Kuinka äidillisesti ääni oli värähdellyt! Siinä ilmaantui äidin koko
hellyys; niin, mutta jotain enemmän...

Työskentelevä ajatus, jolla oli tapana mietiskellä kaikkea, takeltui
siihen äänenväreesen... Siinä oli ollut enemmän kuin hellyyttä; siinä
oli rohkeutta. Jotain siitä seikkailevasta rohkeudesta, joka pelaa
paljosta, uskoo onneensa ja voittaa; jotain, joka oli sukua hänen
omalle luonnonlaadulleen, sillä eroituksella vaan, että hän oli pannut
kaikki yhdelle kortille ja oli kadottanut.

Ja tätä ajatellessaan tuli hän makuuhuoneeseensa, jossa poika makasi.
Hän astui hiljaa huoneen läpi, ett'ei herättäisi häntä, ja sitte hän
asettui seisomaan ikkunan kohdalle, vähän sisemmä huoneeseen ja katsoi
ulos. Kuunvalo loi matolle kepeitä varjoja kartiinien läpinäkyvistä
kuvista, samalla kun molemmin puolin olevat raskaat, tummat
poimu-uutimet tekivät kalpean valon vielä kylmemmäksi ja
haaveellisemmaksi; kaikessa oli jotain aaveentapaista, mikä vaikutti
vienon väristyksen, joka hiipi pitkin selkää ja nosti hiuksia ikäänkuin
näkymättömin käsin.

Olisiko tämä pelkoa?... Kyllä varmaan. Mutta hän tiesi, että hän sen
voittaisi. Ja hän seisoi siinä kauan, jotta kaikki levolle menisivät.

Hän kääriytyi persialaiseen yönuttuunsa niin huolimattomasti, kuin
kerjäläinen kääriytyy ryysyihinsä, heitti jalkineensa ja pisti jalkansa
karvasisuksisiin aamukenkiin, joiden askeleet eivät kuuluisi;
senjälkeen hän hitaasti meni ovelle päin. Nyt saattoi olla oikea aika:
kaikki talossa oli hiljaa.

"Täti", kuului kuiskaus lapsen sängystä, kun hän hiipi sen ohitse.

Hän pysähtyi ja viivähti, hän tuskin tiesi, oliko hän kuullut oikein.
Ei, se oli vaan hänen kiihtynyt mielikuvituksensa. Hänhän makasi -- tuo
pienokainen.

Hän astui edelleen.

"Täti ... minne te menette?" kuului sieltä värisevästi ja arasti.

"Pelkäätkö?"

"Pelkään. Pelkään olla yksin."

"Tulen minä takaisin, makaa vaan hiljaa."

"Täti, tulettehan kohta?"

"Tulen."

Poika veti peitteen päänsä yli, ja nainen katosi kuulumattomin askelin
huoneesta.

Oli sanottu, että hän saisi tehdä tahtonsa mukaan.

Tietysti oli siten vaan koetettu rauhoittaa häntä! Viime hetkessä häntä
kuitenkin vartioitaisiin. Mutta kenties hän voisi hiipiä pakoon.

Käytävissä oli pimeä, niin pimeä, että täytyi tuntea vanha rakennus
niin hyvin kuin hän, jos mieli päästä sattumatta mihinkään kohti, mutta
hän hapuili hiljaa eteenpäin, sulkien joskus silmänsä, ikäänkuin hänen
silloin olisi ollut helpompi löytää.

Rappusissa oli valoisampaa, korkean ikkunan kohdalla, mutta sitte tuli
taas pimeä keskikäytävä alhaalla. Ei yhtä ihmistä kuulunut koko
talossa; kaikki oli niin kuollutta, kuin olisi hän kulkenut muinaiselta
ajalta jääneiden tyhjien huoneiden läpi. Kohta joutui hän portin luo,
haparoi ja löysi lukon. Hän oli varma siitä, että se oli kiinni, mutta
hän väännälti ja se aukesi, raskas ovi kääntyi hiljaa saranoillaan, ja
hän oli vapaa.

Kynnyksen luona hän seisahti, pidättäen porttia toisella kädellään,
ett'ei se läimähtäisi.

Pimeään tottuneet silmät laajenivat, kun valkeahko valo tulvasi niihin,
ja sitte ne vaistomaisesti kohottautuivat kohden yön hiljaista
taivasta, mistä kuu täysikasvuisen pyöreänä loi maahan lainattua
hohdettaan, tehden kaikki esineet niin salaperäisen, ruumiittoman
näköisiksi ja luoden niistä muodottomia varjoja.

Juhlallinen rauha vallitsi kaikkialla, ja taivas himmeine tähtineen
tuntui ainoalta ikuiselta äärettömyydeltä. Hänestä tuntui, kuin olisi
hän maannut maan alla monet, monet vuodet, -- mustan, raskaan maan
alla, siksi kun hän oli unhottanut, että sen päällä saattoi olla
sellainen valoisa, ihana yö.

Hänen keuhkonsa ahmivat ilmaa, joka oli kasteen viileyttämä ja tyyni,
ilman vienointakaan tuulahdusta, lauhkea päivän helteen jäleltä, täynnä
kukkien tuoksua ja heinien himentä. Hänen silmänsä nauttivat
himmentyneestä valosta, hänen sieramensa laajentuivat, ja hän kuunteli
-- öisellä tarkkakuuloisuudella -- kaikkia ääniä, joita hän voi
eroittaa: sirkkojen terävä-äänistä kirskuntaa, ruisrääkän
yksitoikkoista rääkkymistä niityltä ja kaukaa suolta korpisammakon
alakuloista kurnutusta. Mutta ei mitään ihmisääntä eikä ihmisaskelta,
ei mitään, joka olisi muistuttanut maan tyytymättömistä, hävittävistä,
ristiriitaisista vallitsijoista. Elämää oli pensaissa ja korsissa,
elämää kaikkialla -- tuota tiedotonta, itävää, mietteetöntä elämää,
jossa ei aatoksia ole. Elämänhalua, elämännautintoa, elämäntaistelua.
Mutta elämään kyllästystä? Ei missään. Öisten äänien joukossa ei ollut
_yhtäkään_, joka olisi räikeästi toisten sointuun yhtynyt, ne huusivat
kaikki: elää! elää! elää!

Ei ollut sanaa, ei aatosta, joka sen kaiken mittaisi; oli vaan tunne
niin laaja ja suuri, että se syleili kaikkea mikä eli; oli vaan
kasvi-elämän siunattu rauha, joka jäähdyttävän balsamin lailla
laskeutui murtuneelle mielelle.

Kalpeiden huulten ympärykset värähtelivät, kun jäykistyneet lihakset
alkoivat pehmetä, ja laiha, ohut käsi pyyhkäsi otsaa, jonka öinen ilma
oli jäähdyttänyt.

Ja sitte kaikui muistossa: "Täti, minä pelkään olla yksin".

Siellä hän makasi, tuolla ylhäällä, ja kuunteli askeleita, peläten
kummituksia ja pimeätä ja mörköjä. Turhaan hän oli kuunteleva, kunnes
pelkoonsa nukkuisi, ja huomenna hän sitte kyseleisi ja tiedusteleisi
jotakin, josta aikuiset häveten ja inhoten eivät sanaakaan virkkaisi.

Koneentapaisesti ja epäröiden hän kääntyi takaisin.

Kuulumattomasti sulki hän portin ja meni pimeiden käytävien ja puoleksi
valoisien rappusien kautta takaisin nurkkakamariin katsoakseen,
makasiko poika.

Hän laskeutui polvilleen sängyn viereen.

"Einar", kuiskasi hän niin vienosti ja hiljaa, ett'ei poika mitenkään
voinut siitä herätä.

Vastausta ei tullut, mutta kaksi hentoa, pientä käsivartta kietoutui
hiljaa hänen niskaansa ja hienotukkainen pää painautui hänen kaulaansa
vasten. Pidätetyt nyyhkytykset syöksähtivät äkkiä esiin, ja hän tunsi
koko tuon pienen ruumiin värähtelevän puisteluttavasta itkusta, niin
avutonna ja epätoivoisena, että se vihloi sydäntä kuni omantunnontuska.

Eikö hänen tuskansa ollut yhtä todellinen, yhtä valtaava kuin
aikaihmistenkin? Eikö se syntynyt -- kuten hänen omansakin --
yksinäisyyden kolkosta, elottomasta tyhjyydestä, kaikkeen ylettyvästä,
onttosilmäisestä tyhjyydestä, joka tuijotti häntä kohtaan koko
olemisesta, jokaisesta hänen tulevaisuudenaatoksestaan? Eivätkö he
olleet kaksi hylkyolentoa, hän ja poika? Tuo sairas pienokainen, joka
ei sietänyt toisten lasten töykkimisiä, ja hän, joka oli murtunut siitä
ainoasta kolauksesta, jonka elämä oli hänelle antanut.

Poika yhä vaan painautui häntä vasten, hänen kuiskaellessaan
lohduttavia, katkonaisia sanoja hänen korvaansa ja silitellessään
kädellään hänen niskaansa; pojan hengitys tuntui pehmeän villaleningin
läpi, ja hänen kyynelensä kastelivat vaatteen, niin että yhä täytyi
sitä nenäliinalla pyyhkiä.

Hänen käsivartensa alkoi väsyä, mutta vielä sittenkin, kun hän pään
painosta saattoi huomata pojan jo nukkuneen, jäi hän entiseen asemaansa
polvilleen hänen sänkynsä viereen. Ilma hänen ympärillään täyttyi pojan
hengityksestä, uni toi lämpöä hentoihin jäseniin, ja hänen hiuksistaan
lähti omituisen raitis tuoksu, kuten emän puhtaaksi nuolemasta pikku
koiranpennusta. Hän painoi huulensa noihin hienoihin hiuksiin pojan
heräämättä.

Lapsi! -- Tulevaisuus...

Suuren miehen elämäntyö kenties ... toisten onni ja onnettomuus...?
Tätäkö ne äidit tuntevat? Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt sitä ennen.
Ei koskaan ennen, kuin hän piti tuota rauhaisaa, turvallista unta
sylissään. Kaikki jääkerrokset murtuivat, rintaa ja päätä poltteli, ja
sitte syöksähti esiin -- suolaisten, lauhduttavien, kuumien kyynelten
virta; tuska pääsi valloilleen, ja sielun jähmetystila oli poissa.

Hän nyyhkytti, ikäänkuin sydän olisi ollut haljeta, ja pienokainen
makasi tasaisesti hengittäen. Tuntui, kuin olisi hänellä ollut vaan
tämä pienokainen koko maailmassa. Vaan tämä pienokainen? Jokin, jota
rakastaa ja jonka puolesta toivoa -- kun kaikki oli häneltä itseltään
lopussa.

Hän nousi, ja silloin hän muisti sanat:

"Kun kellä on seitsemän, niin onhan silloin varaa luopua _yhdestä_."

Sitenkö se oli ymmärrettävä?

Mikä lahja! -- Mikä ruhtinaallinen, keisarillinen lahja!

1887.



Pimeästä.


Huoneessa oli hämärä. Kaupungin pääkaduilta kuului elämän levottomuus,
ja se liittyi kuni säestys sisässä vallitsevaan kuolonraskaaseen
hiljaisuuteen. Korkean rautauunin ristikon läpi loi hiilivalkea
hohteensa tekemättä mitään valoisaksi, luoden vaan rajoitetun valon
vaaleaveristen miehenkasvojen alaosaan, jotka ympäröivässä pimeässä
näyttivät ikäänkuin sisältäpäin valaistuilta, -- hehkuvasta,
läpikuultavan punaisesta metallista muodostetuilta.

Mies istui eteenpäin kumartuneena tuolillaan, kädet ristissä polvien
välissä, ja hänen katseensa tuijotti tuleen. Hänen vartalonsa
rajapiirteet melkein hävisivät pimeään.

Poimuverhojen suojaamassa nurkassa uunin vieressä oli pimeä mustempaa
kuin muualla, ja sieltä ei eroittanut mitään. Kaikki oli kadonnut
luomavarjon ammottavaan kitaan. Mutta kidasta häämöitti esiin jotain,
joka -- siellä, mihin valon haimenkin sattui -- näytti olevan pitkä
nojatuoli, ja herkkätuntoisen ihmisen hermot olisivat päänalustalta,
kolosilmäisestä pimeydestä tunteneet terävän katseen sekä väijyvän,
luonnottomasti kehittyneen kuulon.

"Minun aivoissani on kipeä kohta", sanoi ääni pimeästä, puhuen
hitaasti, surumielisen yksitoikkoisesti ja alttoäänen soinnulla. "Se
syntyi jo lapsena ollessani, ja se se on, joka on kasvanut. Kaikki,
mikä on loukannut ja painanut minua, on kääntänyt kärkensä tuohon
ainoaan kohtaan; nyt on luupeite pehmennyt ja vastustus murtunut."

Mies ei liikahtanut, mutta hänen syvässä olevat, viisaat silmänsä
katsoivat sääliväisesti pimeään, josta ääni tuli.

"Tuntuu, kuin olisin elänyt sata vuotta", jatkoi se, "ja nyt olen minä
vaan tyhjä kuori sen ympärillä, mikä on elänyt, -- onsi kuin vanha
halava. Minusta tuntuu, että olen nähnyt sukupolvia tulevan ja menevän,
olen nähnyt ihmisiä syntyvän ja katoavan, olen joutunut suhteisiin,
jotka ovat olleet täynnä mehua kuin nuoret keväiset vesat, mutta ne
ovat kaikki rauenneet tyhjiin kuten kylmänneet kukkaisvarret
syysmyöhällä. Keväät ja talvet ovat toisiaan seuranneet, ja ihmiset
katselevat minua ja sanovat, että minä en ole niin vanha kuin
vanhimmat. Mutta minä tiedän, että olen elänyt kuin sata vuotta. Ja
kuitenkaan ei minusta koskaan, koskaan tullut sitä, mitä minä tahdoin."

Kuni kuollut aine täytti hiljaisuus taas huoneen, ja elämän hälinä
yritti turhaan päästä kuuluviin, se painui takaisin ja hiljeni
vienonnetuksi säestykseksi kuten ennen.

"Isäni ei vihannut naisia", kuului taas tuo yksitoikkoinen soinnuton
ääni lausuvan, "se oli sitäkin pahempaa: hän halveksi heitä. Äitini oli
karannut ulkomaille erään tenorin kanssa ja sitte mennyt teateriin.
Minä kasvoin isäni luona; olin juuri vieroitettu, kun jäimme yksin, hän
ja minä.

"Niinkauvan kuin olin niin pieni, en hänen silmissään ollut kumpaakaan
sukupuolta, en hänestä juuri ollut koiranpentua kummempi. Mutta minä
olin luuta hänen luustaan ja lihaa hänen lihastaan -- se on hänen
omaisuutensa -- ja hän tarvitsi jotain lämpöistä ja pehmeää, joka voi
painautua häntä vasten; hän tarvitsi elävää olentoa saapuvillaan, joka
saattoi karkoittaa yksinäisyyden.

"Hän pelkäsi yksinäisyyttä -- isä --, sillä kun hän oli yksin, tuli
hänelle mieleen muita houreita -- pistää pyssynpiippu suuhun, taikka
solmita nuora kaulaan -- mustia houreita, jotka samalla houkuttelevat
ja pusertavat tuskanhien. Ei mikään lämmitä niin pehmeästi kuin
lapsenruumis, ei mikään niin rauhoita kuin pulleat pienet käsivarret,
eikä mikään tuo niin unista vapaata lepoa kuin lapsen hengitys.
Sentähden piti isä Niinaa seuranaan, sentähden hän makasi käsivarret
kiertyneenä tuon pienen olennon ympäri, sentähden hän syödessään antoi
hänen istua pöydän päässä kuin vakavan naisen, sentähden ratsasteli hän
tiluksillaan tyttö mukanaan hevosen lavalla istumassa. Ja sentähden
epäjumaloitsi Niina isäänsä. Hän oli pieni silloin kolttitöpykkään
puettu; ei poika eikä tyttö, lapsi lyllerö vaan! -- Mutta Niina kasvoi.
Ja hänelle tuli hieno kaula ja pitkät käsivarret, hänelle tuli suu,
josta varisi hampaita, hänelle tuli kysyvät, kummastelevat silmät. Ja
sitte näki hänen isänsä, että hän oli tyttö."

Ääni vaikeni hetkeksi ja mies kumartui eteenpäin hämmentämään hiiliä,
niin että hehku taas kirkastui.

"Oi, minä olin niin pieni, kun minulle selveni, mitä hänellä oli minua
vastaan; minä olin niin pieni, ett'en käsitä, kuinka minulle oli
mahdollista ymmärtää se.

"Leikkitovereita ei minulla ollut, hoitajani oli vanha ja kärttyinen,
ja kaikki hellyys, mikä minussa oli, lankesi isäni osalle. Lapsilla on
vaisto, joka opettaa heitä lukemaan sitä, mitä liikkuu aikuisten
sielussa, ja joka tuskin koskaan saattaa heitä väärin lukemaan. Ja
lasten surut ovat yhtä todellisia kuin aikaihmisten, -- kyllin syviä
jättääkseen jälkiä koko elämän ajaksi.

"Minä olin isäni kaltainen: reipas ja ravakka kuin hän, raskasmielinen
ja helläluontoinen kuten hän; herkkä lehahtelemaan liialliseen
hilpeyteen, herkkä vaipumaan alakuloiseen epätoivoon. Kummako sitte,
että hän piti minusta!

"Kun olin noin kuuden tai kahdeksan vuotinen, aloimme me yhdessä
näytellä komediiaamme -- lastennäytelmää; että minä olin se, miksi hän
minut toivoi: poika. Minä ratsastin hänen kanssaan omalla pienellä
hevosellani, minä otin poikien tapoja ja opettelin viheltämään, minä
harjoittelin ruumiinvoimiani, ja kiroilinkin hiukkasen ollakseni
hänelle mieleen."

Puhuja pysähtyi ja tuntui muistuttelevan jotakin.

"En tiedä varmaan, milloinka sen ensi kerran huomasin, tuon halveksivan
vihan ja inhon ilmeen, joka sittemmin niin usein ilmautui isäni
kasvoihin ja ääneen, mutta luulen, että se oli eräänä kertana, joka
erityisesti painui mieleeni. Me olimme ulkona ratsastelemassa ja olimme
antaneet hevosten juosta aika ravia. Isäni oli kiihkeä ja kuumentunut,
hänen silmänsä mustat ja hänen sieramensa suuret. Kun hän oli sen
näköinen, tiesin, ett'ei hän kammonut mitään. Me tulimme leveän
ojanteen tai kanavan luo ja isäni karahutti sen yli, hän käänsi
hevosensa ja odotti nähdäkseen minun tekevän saman tempun. Minun
hevoseni oli pieni, en tiedä, oliko se sen syy vai minun, mutta se ei
ottanut hypätäkseen; se seisattui ojanteen reunalle. Silloin käännälti
isä hevosensa -- minä voin nähdä sen käännähdyksen vielä tänä päivänä!
-- ja yhdellä ainoalla ponnahduksella lensi eläin kanavan yli hypäten
niin voimakkaasti ja notkeasti kuin vinttikoira. Niskaani karmi aina
hiusten juuriin saakka, kun isäni tarttui käsivarteeni, katsoi tuimasti
silmiini ja sanoi: _sinä pelkäät!_ Sitte hän ei sanonut sanaakaan enää
ja hän heitti irti käsivarteni, ikäänkuin hän olisi hävennyt sitä, että
hän niin väkivaltaisesti oli minuun koskenut. Hänen katseensa vaan
sivahti minun ja hevosen ylitse. Minä olin puettu melkein kuin poika ja
ratsastin miestensatulassa, mutta satulan kaarella oli minun
tummansininen pikku hameeni -- --

"Silloin minä näin sen hänen silmistään, tuon, mikä murti minut, mikä
siitä lähtien on painanut minua maahan, ei, ei painanut minua, vaan
saattanut minut vaipumaan kokoon kuten tyhjä riepu vaipuu maahan, --
omasta tyhjyydestään.

"Minä en saanut sanaakaan selitykseksi, enkä myöskään sanonut
sanaakaan. Hän vaan läimähytti hevostaan ratsuruoskallaan ja ajaa
karahdutti pois, jättäen minut siihen istumaan. Minä tunsin salaisella
vaistollani, että hän ei halveksinut minua sentähden, että pelkäsin,
vaan siksi, että minulla oli oikeus pelätä. Eihän minusta koskaan
voinut tulla muuta kuin -- -- -- kuin yksi niistä, joille
pelkurimaisuus on hyve!"

Ääni vaikeni, siksi että se oli ruvennut värähtelemään kiihkosta, --
värähtelemään niin syväsointuisesti kuin violonsellin kielet.

"Tämä ei ollut ainoa, se vaan oli se, mikä antoi ensimmäisen kolhauksen
siihen kohtaan, joka sitte alkoi arastella jokaista kosketusta.

"Talossamme oli paimenpoika, reipas, kaunis poika, jokseenkin minun
ikäiseni. Jo hyvin pienestä pitäen oli isäni huvikseen antanut minun
koetella käsivoimia tuon pojan kanssa. Ilokseni aina ponnistin
viimeisiäkin voimiani ja ylpeilinpä aika lailla siitä, että melkein
aina pääsin voittajaksi. Mutta eräänä päivänä huomasin asian oikean
laidan. Minä heitin hänet irti ja punaistuin veripunaiseksi, ikäänkuin
minua olisi lyöty. Minä katsoin häneen katkeran raivostuneena: sinä
valehtelet -- sinä olet vahvempi minua!

"Ja minä menin pois, vallan masentuneena siitä, että olin antanut
pettää itseäni niin kauvan, että olin armolahjana vastaanottanut nuo
helposti ostetut voitot, jotka vastustajani oli lahjoittanut minulle,
siksi ett'en ollut niinkään vahva, että minun voittamistani olisi
voinut pitää kunniana.

"Näistä kahdesta jutusta saat avaimen koko elämääni.

"Ratsastusretket jäivät vähitellen ja samoin kaikki muukin. Me emme
voineet leikkiä kauvempaa, että minä olin poika. Minä muutuin
vaitelijaaksi ja hiljaiseksi, ja ihmiset katsoivat kummastellen
alakuloista lasta, joka ei koskaan osannut hymyillä. Mutta isäni
työhuoneessa oli minulla yhä vieläkin mieliolopaikkani. Olin valinnut
itselleni huomaamattoman paikan: vanhan paloviinalippaaan nurkassa
kaapin ja seinän välissä. Isä vaipui vielä mustiin houreisinsa, kun hän
vaan jäi yksin. Minä olin hänelle jonkunlaisena suojana niitä vastaan;
enkä minä koskaan häntä häirinnyt.

"Hän oli hieno seuramies, sukkela ja hiukan pistelijäs. Usein tuli
vieraita hänen luokseen, yksi tai pari hänen ystäviään, ja sitte he
pakinoivat totilasin ääressä. Usein tosin unhotettiin minun läsnäoloni
ja minä kuulin asioita, joita minun ei olisi pitänyt kuulla. Isä oli,
kuten melkein kaikki synkkämieliset henkilöt, niin kiintynyt omiin
ajatuksiinsa, ett'ei hän tullut ajatelleeksi muita; ja hän purki näissä
puheluissa peittelemättä ilmoille naistenhalveksimisensa. Minä, jolla
ei ollut äitiä, ei ainoatakaan ihmisolentoa, josta pitää, paitsi tuo
synkkämielinen pessimisti, jota minä jumaloitsin -- minä opin näistä
keskusteluista, mitä muut naiset eivät opi koko elämässään: minä opin
ymmärtämään miesten ajatuksenjuoksun, minä opin eroittamaan jokaisen
säälin tai halveksumisen vivahduksen, joka voi kätkeytyä kiitteleviin
tai ihaileviin sanoihin. Minussa heräsi vähitellen tunne, että olin
yhtä koko sukupuoleni kanssa, ja että, mikä sitä koski, koski minuakin;
ja jokaista myrkyllistä ja salaista hyökkäystä kuullessani kärsin
salaisesti, niinkuin se olisi tarkoittanut minua yksinäni.

"Kun olin kolmentoista vanha, sain äitipuolen. Hän oli kaunotar, ei
komeita, kuningattaren kaltaisia, vaan sieviä, vastustamattomia. Hän
oli pehmoinen kuin kaniini, hänellä oli niin pienet kädet, että hän
käytti lastenhansikkaita, hän hymyili aina, milloin hän ei itkenyt --
ja kun hän hymyili, oli hänellä kuopat poskissa ja näkyi pienet valkeat
hampaat, jotka kiiltivät kuin simpukankuori. Hän oli pelkkää leppeyttä
ja rakastumista ja hänellä ei ollut yhtä ajatusta päässään.

"Isani tahtoi näytellä hänen kauneuttaan; viisautta hän ei koskaan
ollut odottanutkaan. Hän valitsi hänelle puvut, sillä itsellään ei
äitipuolellani ollut kauneudenaistia, ja hän matkusteli hänen kanssaan
tanssijaisissa. Kun hän synnytti hänelle ensimmäisen pojan, ammuttiin
vanhoilla linnankanuunoilla siitä ilosta, viini vuoti virtoina
janoisiin kulkkuihin -- koko tila oli jalkeella ottamassa osaa iloon.
Tätä toistettiin sitte joka tahi joka toinen vuosi: samaa
kestitsemistä, samaa juhlailua. Kun se oli päättynyt, otti joku toinen
pienokaisen huostaansa, ja äiti matkusteli taas tanssijaisissa.

"Hän ei ollut hyvä eikä paha, tuo uusi äiti; hän oli vaan sievä. Hän
oli näöltään kuin lapsi ja hän tiesi, että hänen piti lapselliselta
näyttää, mitä yksinkertaisemmalta, sen parempi. Se sopi hänelle niin
hyvin.

"Minulle hän ei koskaan ollut paha, mutta hän karttoi minua, ja tuntui
siltä, kuin minä olisin ollut häntä vanhempi sentähden, ett'en koskaan
ollut iloinen ja puhelijas. Sitäpaitsi häpesivät he minun
kömpelömäisyyttäni ja tyhmyyttäni; minä sain kotiopettajattaren ja
minua pidettiin piilossa niin paljon kuin mahdollista. Minä olin vielä
enemmän yksinäni kuin ennen; mutta siitä tarkkeni silmäni. Minä en
kadehtinut äitipuoltani: minä tunsin isäni liian hyvin. Minä taisin
selittää jokaisen ilmeen hänen kasvoissaan ja jokaisen vivahduksen
hänen äänessään. Minulta ei jäänyt huomaamatta, mikä ääretön
halveksiminen kätkeytyi kaikkeen hänen suositteluunsa. Hänen
myöntyväisyytensäkin oli halveksimista. Vaimon tekemä vääryys ei häntä
suututtanut, sillä hän ei ollut koskaan ajatellutkaan, että hänellä
olisi sen verran ymmärrystä, että hän ei olisi kohtuuton. Hän saattoi
myöntyä hänen oikkuihinsa hymyillen ja suudellen hänen kättään, taikka
hän teki vastoin hänen toivomustaan samalla lailla hymyillen ja samaten
suudellen hänen kättään.

"Isän suvaitsevaisuus teki hänet lopulta suuriluuloiseksi; hän alkoi
hälpättää, jutella lavealti asioista, joita hän ei ymmärtänyt, ja
puhella tyhmyyksiä. Isä vaan nauroi vähin ja antoi hänen olla; eihän
kaunista naista kohtaan saanut niin ankara olla.

"Mutta minusta tuntui siltä, kuin tuo kaikki, kaikki olisi minun
osalleni tullut. Kaikki se, mitä hän ei edes tuntenutkaan, kaivautui
sairaaseen mieleeni. Minä olin oppinut katselemaan isän silmillä, minä
näin miehen näkökannalta, minkä arvoinen nainen on -- -- inhoittavaa,
inhoittavaa, yhtä onnettomuutta syntymästä aikain! -- Minä olin
mielestäni kuin ruohtunut koira. Silloin syntyi minussa tuo nöyryys,
joka on minun luonteeni häpeämerkki ja parantumaton vika. Oi, sitä
paikkaa aivoissani! kuinka se kävi helläksi ja pehmeäksi, niin että
joka kärki saattoi tunkea sisään! Mikä käsityskyky minulla oli, kun oli
kysymyksessä tuo ainoa asia: ymmärtää se, mikä kanssasisarilleni oli
käsittämätöntä kuin lintujen laulu.

"Minä en ole koskaan ollut nuori, tuskin minä olen ollut lapsi."

Syntyi hetken hiljaisuus. Mies istui yhä edelleen kumarruksissa ja
tuijotti miettiväisenä hiiliin.

"Minä en voi käsittää tuollaista tunteiden voimaa lapsessa", sanoi hän
hiljaa. "Ja minä arvelen, että etköhän sinä vähän liioittele -- nyt,
jälkeenpäin."

"Kenties liioittelen; mutta se tulee siitä, että kaikki on liittoutunut
haavoittamaan tuota paikkaa. Minä tahdon sinun ymmärtämään tätä. Ja jos
toiste elämässäsi tapaat naisen, jota myöskin painaa samallainen
nöyryys kuin minua -- tuo nöyryys, jota sinä aina olet koettanut
selittää olemattomaksi ja jota sinun on ollut vaikea uskoa -- niin voit
silloin käsittää, että siihen on syynä _häpeä_ -- häpeä olla nainen.

"Sinun silmissäsi minä en ole ollut mies enkä nainen, ainoastaan elävä
olento; ja siksi sinä saatoit ruveta ystäväkseni! Jos minä olisin sinun
silmissäsi ollut nainen, niin olisit sinäkin minua halveksinut."

Mies siirsi tuolinsa hiilistä tulevan loisteen kohdalta, lähemmä
nojatuolia; ja pimeästä hän nosti esiin hienon sairaanlaihan käden,
jonka hän hiljaa painoi huulilleen, sanaakaan sanomatta. Nainen ymmärsi
tarkoituksen ja kiitti häntä silittäen hiukan hänen kädenselkäänsä,
ennenkuin hän veti omansa takaisin.

Sitte jatkoi hän taas kertomustaan surumielisellä, murtuneella
äänellään.

"Minä tulin ulos maailmaan ja minä katselin naisia juuri niin, kuin isä
oli minua opettanut. Minun näköni oli kehittynyt luonnottoman tarkaksi;
ei ainoakaan virhe, ei ainoakaan vika jäänyt minulta huomaamatta.
Pelkurimaisuuden, viekkauden, turhanpäiväisyyden ... kaikki pienet
halpamaiset ominaisuudet huomasin minä naisissa olevan niin paljon
suuremmassa määrässä vallalla kuin miehissä. Minä en ollut sokea
tarkastellessani miesten vikoja; mutta itse vioissa oli useimmiten
jotain luonteenomaista; ei tuota vetistä, veretöntä tyhjää niinkuin
naisissa. Miehissä arvostellaan kelvollisuutta, työkykyä,
toimeliaisuutta, totuudenrakkautta, rehellisyyttä! naisille ei tämä
kaikki ole mitään verrattuna tuohon ainoaan: soveliaisuuden tarkkaan
noudattamiseen. Väheneekö miehen kunniallisuus siitä, että hänellä on
yksi tai toinen lemmensynti omallatunnollaan? Ei. Mutta naiselle se on
kaikki.

"Ja syy ei ole miehissä -- kuten on sanottu -- vaan naisissa itsessään,
heidän pelkurimaisuudessaan, heidän luonteenpuutteessaan. Naisten
itsensä mielestä on ulkonainen kunniallisuus -- ulkonäkö -- kaikki.
Heidän siveytensä ei ole heidän luonteessaan, se on päälläpäin kuten
merkki kotieläimissä. Siitä tuo yhteisyys koko sukupuolen kanssa, joka
heittää edesvastuun _yhden_ naisen teoista kaikkien niskoille. Häntä ei
pidetä yksilönä; hän on vaan osa sukupuolestaan. Kuinka suuresti minä
sitä olen saanut kokea. Minusta tuntui, ikäänkuin kaikkien muiden viat
painaisivat minua yksin, ikäänkuin minun nöyryyteni olisi sovintouhri
kaikkien muiden naisten typerästä, sokeasta itserakkaudesta,
vallanhimosta tahi itsekkäisyydestä! Aivoissani oli tuo kipeä kohta, ja
kaikki ainekset, mitä elämä mulle antoi, menivät ravinnoksi tuolle
ainoalle kohdalle. -- -- --

"Isäni ei tahtonut, että minusta tulisi vanha neito, ja siksi hän
naitti minut. Minä tiesin, että ainoa keino naisella päästä korkeampaan
yhteiskunnalliseen arvoon oli mennä miehelle, joka kohoaa. Minä menin
naimisiin ja kohosin -- kohosin antaen rakkauden osoitteita miehelle,
joka minusta oli inhakampi kuin mateleva, monijalkainen toukka. Minä
olin kaunis siihen aikaan -- -- siitä on jo kauvan. -- Olla kaunis ja
nuori, se on ainoa, mikä ei ole häpeä naiselle. Mieheni oli
kunnianhimoinen ja pyrki eteenpäin; ja eteenpäin päästäkseen tarvitsi
hän toisia, ainakin yhtä toista, ja tuo yksi kävi meillä usein. Hän oli
meidän ystävämme, liikkui kotimme ulkopuolella mieheni seurassa ja
kodissamme piti hän seuraa minulle. Minä pidin hänestä; jokapäiväinen
elämäni oli alituista maskeraadia, ett'en näyttäisi _kuinka paljon_.
Mieheni oli iloinen -- niinhän sitä sanotaan. Ja kahdessa vuodessa
ennättää kyllästyä naiseen. Eräänä päivänä tuli tuo 'toinen' ja tahtoi
antaa minulle lahjan, lahjan niin kallisarvoisen, että sulhanen tuskin
valitsee sellaista morsiamelleen.

"Minä sanoin ei ja sanoin sen kauhistuen. Minä olin raivoissani ja
loukkasin antajaa.

"Mieheni sai sen kuulla kiertoteitä. Ja tiedätkö, mitä hän teki? Hän
kouristi käsivarttani ja sanoi: sinä loukkaat häntä kiellollasi. Ota
vastaan. Sinulla on oikeus sanoa, että olet saanut sen multa!

"Siten kävi, että minä saatoin päälleni sen häpeän, että minusta tuli
miehestään eronnut vaimo. Minä en voinut sietää, että minua pidettiin
kauppatavarana, että minua kaupusteltiin kuin kulunutta leninkiä.
Sentähden sain häpeän -- häpeän olla miehettömänä vaimona.

"Kaikki on häpeätä naiselle, sillä hän ei ole mitään kohdastaan, hän on
vaan osa sukupuolestaan. Minä työskentelin miesten joukossa ja he
sanoivat minua sukupuolettomaksi ja pilkkasivat kylmyyttäni. Melkeinpä
itsekin luulin, että olin neutri, ja sekin oli häpeä. Minä pelkäsin,
että partakarvoja kasvaisi leukaani, ja että miehet niitä pilkkaisivat.
Mutta sitte tunsin eräänä päivänä, että olin nainen, sillä minä
rakastin.

"Tuntui siltä, kuin koko elämä olisi kulkenut vettyneitä tallattuja
teitä sumeassa talvi-ilmassa näkemättä koskaan kevättä ja toivomatta
koskaan sitä näkevänsä -- -- ja että sitte jonakuna päivänä näkisi
auringon tulevan näkyviin ja huomaisi, että kaikki on taiminut ja
itänyt märässä sumussa, että nyt alkaa vihannoitseminen ja kukkia
puhkeaa -- -- paisteessa päivän, päivän!

"Olisin tahtonut antaa henkeni voidakseni tulla hänen ystäväkseen,
mutta siksi en voinut tulla -- ainoastaan hänen ystävättärekseen...
Kuule, miten ilkeältä tuo sana sointuu: hänen ystävättärensä! Häpeätä
ja epäluuloja takeltuu siihen!"

"Puhuminen käy sinulle vaivaksi", sanoi mies ja hänen äänessään väräji
rajaton hellä osanottavaisuus. Hän otti vielä kerran hänen kätensä ja
suuteli sitä hiljaa, melkein nöyrästi, sanaakaan sanomatta.

"Oh, anna minun kerran puhua suuni puhtaaksi", jatkoi hän. "Minä olen
ollut vaiti vuoden toisensa perästä, vuosikymmenen toisensa perästä,
sukupolven sukupolven perästä, niin tuntuu minusta -- ja nyt tuntuu
siltä, kuin minä olisin koko naissuku. Minä olen vanha kuin Ahasverus
ja minun hartioitani painaa koko suvun syntivelka. Minä tunnen sen
naisen hermoilla ja katselen sitä miehen silmillä.

"Sinä tiedät, mitä minä olin hänen käsissään. Hän paljasti
aivoni nähdäkseen, mitenkä ne toimivat, hän kaiveli sisuksiani
leikkely-veitsellään rikastuttaakseen tietojaan ihmisestä, ja hän
reviskeli sydäntäni -- kuten pahankurinen lapsi -- ainoastaan
sentähden, että hän näki sen sykkivän. Ja kun ei enää ollut ainoatakaan
tuskaa, jota minä olisin voinut kärsiä kuolematta, -- heitti hän minut
pois. Ei sentähden, että minä häntä kohtaan olisin ollut huono tai
ilkeä taikka valhettelevainen taikka puolinainen taikka pelkurimainen
taikka kaksimielinen -- sillä minulla ei ollut ainoatakaan näistä
ominaisuuksista! Vaan ainoastaan sentähden, että minä olin nainen. En
ystävä, ystävätär vaan!"

Hän vaikeni, ja tuntui, kuin tuskallinen värähdys olisi käynyt läpi
pimeän huoneen.

Vihdoin hän sanoi samalla yksitoikkoisen soinnuttomalla äänellä
ainoastaan yhtä pientä vivahdusta alempaa: "Nainen on paaria, joka ei
koskaan voi kohota syntysäädystään. Se, että olen nainen, on ollut
elämäni kirous.

"Minulla ei koskaan ole ollut äitiä, isäni kadotin, ennenkuin hän
kuoli, ja minulla ei ole poikaa..."

Hänen puheensa päättyi kyynelettömään vaikeroimiseen. Huoneessa oli
pimeä. Miehen kasvoja ei enää eroittanut -- -- -- ja hänellä ei ollut
mitä vastata.

1888.



Tanssijaisdaamin elämäkerta.


Minä muistan hänet ensiksi siltä ajalta, jolloin olin lapsi, ja tuntien
kaikkialla olevani tiellä luikahtelin nurkasta nurkkaan kuin kesy mutta
arka pikku jäniksenpoika. Hän oli paha minulle jokapäiväisessä
elämässä, kun hänellä oli ikävä; mutta kun hän laittoi matkalaukkuansa
lähtiessään kaupunkiin tanssiaisiin taikka ulkomaanmatkalle isänsä
kanssa, silloin hän aina oli hyvä. Sellaisena minä hänet oikeastaan
muistan.

Kun ajattelen tuota aikaa, josta jo on niin monta, monta vuotta,
huomaan, että on etupäässä kaksi tapausta, jotka ovat painuneet
mieleeni. Heti kun vaan ajattelen häntä nuorena, tulevat aina nuo samat
kaksi kuvaa sisällisen silmäni eteen.

Toisella kertaa näen hänet täydessä hommassa matkalaukkuaan
täyttämässä; hänellä on kiire ja hän puhelee. Kuinka vanha hän lie
ollut? Kaksikymmentäkuusi vuotta, luullakseni. Iho on verevä ja sileä,
hienovärinen ja tasainen vaihteissaan kuten norsunluumaalaus taikka
vaaleanpunainen orjanruusunkukka. Minä en ole koskaan nähnyt sellaista
ihoa.

Pyöreät, mutta luonnottoman kapeat sormet ruusunvärisine,
läpikuultavine kynsineen, jotka ovat täynnä pieniä kummallisia valkeita
pilkkuja, käärivät silkkinauhoja ja sullovat pieniä tölkkiä ja
pulverirasioita matka-arkkuun.

Minä astun varpaillani hänen jälessään ja uskallan tuskin hengittää;
minä tiedän, että vähinkin kolina tai kömpelömäisyys voi saattaa minut
epäsuosioon, että tuossa valkeassa otsassa on kaksi terävää ryppyä,
jotka ovat ikäänkuin neulankärjellä piirretyt tussiviivan kaltaisten
kulmakarvojen välille, jotka ovat liian kapeat, liian keveät ja liian
omituiset voidakseen olla muuta kuin luonnon työtä; minä tiedän, että
nuo kirkkaansiniset silmät suurine terineen ja lyhyine, sysimustine
ripsineen ovat ankarammat kuin kaikki ne nuhteet, jotka olen saanut
nuhteista rikkaassa elämässäni; ja minä tiedän, että lyhyt uloskäsky:
"mene!" ei siedä mihinkään vetoamista.

Miksi hän on hyvällä tuulella, sitä minä en aavista. Ei kukaan ole
koskaan puhunut minulle siitä taikka muusta, mutta kokemus on minulle
opettanut, että hän on hyvällä tuulella matkalaukkuaan laittaessaan,
niin kauan, kun vaan ei ole viimeiset minuutit käsissä eikä pelkoa
myöhästymisestä, sillä silloin voi salama iskeä keneen hyvänsä. -- Hän
ei paljoa henkilöön katso: talon ankara isäntä saa sellaisina hetkinä
samaa kokea kuin se, jonka ainoana tehtävänä elämässä näyttää olevan
haukkumisten kuunteleminen.

Olen seisonut kynnyksellä, kun ovi on ollut auki hänen huoneeseensa,
johon ei kukaan koko talossa uskalla mennä ilman erityistä lupaa. Olen
ottanut aran askeleen taapäin joka kerran, kuin hänen katseensa on
sattunut minuun. -- Olen tehnyt sen lapsellisesta kekseliäästä
viekkaudesta, sentähden että minä tiesin tuollaisen nöyryyden
vaikuttavan häneen. Mateleminen ei häntä koskaan loukkaa. Saisi
heittäytyä nenälleen hänen jalkojensa juureen ja suudella hänen
hameensa helmaa, eikä se tuntuisi hänestä loukkaukselta.

Viekkauteni on onnistunut ja minä olen saanut tulla sisään.

Siellä on ääretön joukko ihanuuksia nähtävänä, nyt kun hän poimii
laatikoistaan ja rasioistaan laukkuun pannakseen. Ja kääriessään
paperia niiden ympärille, kaikkien noiden kappalten, joita naisellinen
komeus tarvitsee, juttelee hän. Kaikella on historiansa: osoitelipuilla
hänen matka-arkuissaan, viuhkalla, joka on tehty sirosti leikellystä
luusta ja jossa on hänen nimimerkkinsä, pienellä piirustuksella hänen
hattulippaansa kannessa -- taiteilijan tekoa, jonka nimen sittemmin
kyllä olen oppinut tuntemaan, mutta jonka silloin ensi kerran kuulin --
kaikki nuo olivat minulle kuvia elämästä, jota luulin suureksi ja
rikkaaksi ja onnelliseksi. Kaikkia näitä kukkaterttuja, tupsuja,
hattuja ja pitsejä tuntui ympäröivän tuulahdus sellaisesta maailmasta,
johon minä en koskaan ollut silmäystäkään heittänyt; ja minä katselin
suurin, kummastunein lapsensilmin häntä, joka niin levollisena saattoi
kuleksia saksalaisten kylpypaikkojen suurissa hotelleissa ja sujuvasti
puhua kieliä, joiden ensimmäisiä alkeita minä juuri paraikaa päähäni
paukuttelin.

Toinen kerta, josta hänet muistan, on eräs ilta. Tanssijaispuku on
levällään hänen omassa huoneessaan ja peilin edessä äitinsä
sänkykamarissa seisoo hän ja asettelee ylös kiiltävää mustaa tukkaansa.
Hänellä on päällään harsohameet ja valkea alusliivi, olkapäät ja
käsivarret ovat paljaat. Ja millaiset käsivarret! En milloinkaan ole
nähnyt niin valkoista, hienoa ja sileää hipiää. Mutta matalassa otsassa
kulmakarvojen välillä näkyvät nuo neulanhienot, terävät juovat. Hän on
ruvennut pukeutumaan liian myöhään ja hänen äkäisyytensä lähettelee
leimauksia ja rakeita kaikkien päälle, jotka tulevat hänen
läheisyyteensä.

Minä istua kyyrötän jakkaralla suuren vanhan piirongin ja talonemännän
imperiaalisängyn välissä; olen niin hiljaa kuin hiiri, minun katseeni
eivät erkane noista käsivarsista, jotka minä näen ensi kerran. Minä
ymmärrän, että tuo olento on kuin kaksi eri ihmistä: jäykkä, kova
nainen, joka on koko talon kauhu, ja sitte toinen se, joka muistoksi
lyhytaikaisesta tuttavuudesta sai taiteilijan kädestä lähteneen
piirustuksen. Häntä minä en ole koskaan nähnyt. Hänen valkea pukunsa
pannaan kohoisena vaatevasuun ja palvelustyttö vie sen vaunuihin; mutta
juormut hienojen peilissä kuvastuvien kulmakarvojen välillä tulevat
aina terävämmiksi ja terävämmiksi ja suu laskettelee tuhlaillen
haukkumasanoja.

Hänellä oli tapana itse sanoa, että häntä sanottiin kauniiksi. Minä en
voinut sitä käsittää. Minusta oli mieluisinta, kun hän seisoi selin,
niin että kainostelematta sain katsella hänen paljaita, valkoisia
käsivarsiaan, joissa oli kuopat kyynäspään kohdalla, taikka
hienokarvaista kaulaa, siltä kohdalta, missä tumma niskatukka kähertyi
ja varjostui alaspäin kahtena tummana kielekkeenä.

Hänen kasvojansa minä inhosin.

       *       *       *       *       *

Sängyn ja piirongin välinen nurkka oli minun lempisijani; siellä tunsi
olevansa niin suloisessa turvassa kaikilta kohtalon käänteiltä. Tässä
suuressa, raittiissa sänkykamarissa, jossa aina oli niin puhdasta ja
viileää hengittää, pidettiin melkein aina perheneuvottelut -- ja
silloin minä aina asetin niin, että sain olla mukana.

Talon hallitsijatar, tuo kauniskäsivartinen, halveksi minua liian
syvästi, välittääkseen minun läsnäolostani; hänelle oli vallan
yhdentekevää, mitä minä kuulin ja mitä en, kunhan vaan en mennyt hänen
tielleen. Ja hänen vanhempansa arvelivat aina, ett'en minä mitään
ymmärtänyt.

Mutta mitä en heti ymmärtänyt, se kätkeytyi muistooni; ja elämä on
antanut minulle selityksen kaikkeen, mikä silloin oli pelkkiä
arvoituksia.

Kuinka monta naimatarjousta onkaan se sänkykamari nähnyt hyljättävän!
Kuinka monesta kunnon miehestä siellä on puhuttu kuin rääsystä
sentähden, että hänen varansa olivat liian pienet taikka hänen jalkansa
liian suuret. Taikka siksi, että hänen leveä leukansa teki kasvot
sieluttoman näköisiksi. Minä tulin siihen johtopäätökseen, että
jokaisen naisen, joka itseään kunnioittaa, pitäisi kohdella miehiä
tuolla lailla. Minusta alkoi tuntua hirveältä häpeältä se, että joku
nainen voisi antaa myöntävän vastauksen kosintaan. Tulin varmasti
vakuutetuksi siitä, että mikään muu ei ollut hienoa kuin kieltävästi
vastaaminen, samaten kuin jotain herkkua toistamiseen tarjottaessa.
Ylpeys sen vaati, vaikkapa sitte kirvelikin, vaikkapa saattaisi hetken
kiusauksessakin olla.

Minulle ei koskaan juolahtanut mieleen, että olivathan naidut rouvat
kuitenkin lopulta vastanneet myöntävästi.

Suuresti sentähden kummastuin, kuin eräänä päivänä näin
tanssijaisdaamini epäröivän.

Se kuului hänen periaatteisiinsa -- ja nämä olivat lujat kuin muurit --
ett'ei hän koskaan antanut kenenkään miehen sanoa asiaansa hänelle
suoraan. Tuo lumikaunotar olisi pitänyt sitä liian suurena
suosionosoitteena, jos hän persoonallisesti olisi alentunut
kuuntelemaan rakkaudentunnustusta. Mitään niin mahdottoman siveää, niin
luonnottoman, yli-inhimillisen tapojanoudattavaa kuin hän en ole
sittemmin koskaan tielläni kohdannut. Hän oli kuin täydellisimmän
nuhteettomuuden perikuva. Kaikkien kosimisten _täytyi_ käydä hänen
isänsä kautta. Hienotunteisimmat hänen ihailijoistaan vetäytyivät ennen
pois, kuin kulkivat sitä tietä. Mutta rajattomasti hän halveksi niitä
naisia, jotka saattoivat laskea leikkiä ja nauraa, sallia jonkun vapaan
sanan ja kentiespä vastata kädenpuristukseenkin. Hänen kielensä
leikkeli kunnian ja siveyden hänen kanssasisariltaan yhtä helposti,
kuin hänen kätensä panivat ylös tuon mustan kiiltävän tukan hänen
päälaelleen.

Viimeksi ilmoitettu kosija oli mielistellyt yhtä hänen ystävistään
taikka -- hänen puheensa mukaan -- ystävä oli virittänyt paulansa tuon
miehen eteen. Eräissä häissä oli hän kuitenkin rakastunut
lumikaunottareen, ja siitä hetkestä alkain oli hän kaikella tavalla
koettanut lähestyä häntä. Se oli ilmiselvää ihailua, ja ainoastaan
suurimmalla tylyydellä oli hän voinut pidättää hänen puoleksi lausuttua
tunnustustaan.

Nyt seisoi isä tuossa avonainen kirje kädessä. Tuo mies pyysi saada
jossakin kohdata isää, jota hän tuskin tunsi. Tarkoitus oli selvä.

"Mitä minä vastaan?" kysyi isä.

"Niinkuin pappa tahtoo", vastasi hän, eikä vähintäkään muutosta näkynyt
noissa kylmissä kovissa kasvoissa.

"Eikö sinulla ole mitään häntä vastaan?"

"Ei. Pappa saa päättää."

Siinä kaikki, mitä sanottiin. Personoidulla nuhteettomuudella ei ollut
mitään muuta lisättävää; hän meni huoneeseensa jatkaakseen sen uuden
historiallisen teoksen lukemista, jonka hän oli saanut.

Mutta minulta oli sydän pakahtua. Bella menisi naimisiin -- menisi
kenties naimisiin! Se oli uskomatonta. Kuinka jännitetty mieleni oli.
Saataisiin kenties häät taloon, viinineen, torttuineen ja konvehtineen.
Ja hänen kylmät, tarkkaavaiset silmänsä, joilta ei koskaan jäänyt
huomaamatta ainoakaan pieni kuje, katsoisivat muihin kuin meihin. Bella
joutuisi pois! Bella _saattoi_ vastata myöntävästi!

Minä kuljin koko päivän kuin huumauksissa. Sitte tuli isä kotiin
kohtauksestaan ja heti alettiin perheneuvottelu. Minä olin laittautunut
nurkkaani sillä aikaa, kun hän riisui turkin päältään. Ja sitte he
tulivat sänkykamariin.

Isä näytti samalla juhlalliselta, arvokkaalta ja neuvottomalta, kuten
aina, milloin hän odotti toria tyttäreltään.

"No, mitä pappa vastasi?"

"Minä sanoin ei."

"Vai niin."

Ei ainoakaan lihas liikahtanut noissa kivettyneissä kasvoissa, joita
kaikki sanoivat kauniiksi.

Isä näytti nyt vaan neuvottomalta, kun huomasi, ett'ei hän saanutkaan
toria.

"Hän viittasi vähän siihen, ett'ei hän voisi elää yhtä ylellisesti,
kuin mihin sinä olet tottunut, joll'ei hän saisi odottaa jotain
lisäkettä minulta. Kuului siltä, kuin olisi hän tahtonut tiedustella
varallisuussuhteitani..."

Vanhalta mieheltä näytti värähdyttävän käsiä sekä noita
pitkiä kömpelöitä jalkoja, mikä minusta siiloin tuntui vallan
selittämättömältä. Minä en käsittänyt, mikä oli syynä hänen
vihastumiseensa. Minulla ei silloin ollut aavistustakaan, miltä tuntuu,
kun raha-asiat ovat salaisesti huonolla kannalla ja kun siitä
muistutetaan.

Tyttären terävät kulmakarvat kohosivat hetkiseksi, ikäänkuin hän olisi
tahtonut sanoa: minä ymmärrän!

"Minä sanoin hänelle silloin", jatkoi vanhus, "että jos hän tahtoi
asiasta tehdä raha-asian, niin ei minulla ollut muuta vastattavaa kuin
ei."

"Se oli oikein; kiitoksia, pappa", sanoi jääkuningatar; ja siinä
katseessa, jonka hän loi vanhukseen, olin minä näkevinäni jotain säälin
tai hellyyden tapaista.

Isä värisi vielä tuntuvammin.

"Sinä ... sinä voit tehdä sen uudestaan, jos tahdot", lausui hän
tuskallisesti. "Vielä voi kirjoittaa; ei se ole liian myöhäistä."

"Ei, minä en tahdo tehdä sitä uudestaan."

Hän kääntyi ja meni omaan huoneeseensa. Hän oli jäykkä ja kylmä kuten
aina. Mutta minusta näytti, että hän oli hieman kalpeampi kuin
tavallisesti.

Pari kuukautta sen jälkeen vietti kosija häitään hänen ystävänsä
kanssa.

       *       *       *       *       *

On olentoja, jotka ovat tulleet maailmaan kätkien itsessään yhden
ainoan intohimon siemenen: halun tuntea ihmisiä ja ihmiskohtaloita.
Koeta jollekulle heistä antaa mitä tietoa hyvänsä, mikä ei koske
ihmisyksilöitä -- se jää kuolleeksi ijäti. Mutta anna jonkun nimen
suhahtaa hänen korvansa ohi jossain satunnaisessa puhelussa, ja hän
kätkee sen muistoonsa. Ja vuosikausia sen jälkeen voi muita irtonaisia
piirteitä tulla lisäksi, tulla aivan sattumalta. Mutta vaikka hän ei
koskaan ajattele ja mietiskele sitä, keräytyy kaikki pikkupiirteet
hänen muistossaan tämän nimen ympärille, ja lopulta näkee hän jo selvät
kasvot. Ja elämä voi useampia kertoja viedä hänet yhteen näiden
kasvojen kanssa, taikka niiden ohitse ja vähitellen kasvaa näistä
kasvoista kokonainen elävä ihminen. Ja tämä ihminen on kohtalo, joka
kerran liitää maan yli kuten pilvi taivaalla ja joka ei koskaan tule
takaisin aivan samanmuotoisena.

Sillä tapaa satuin sivuamaan sitä miestä, joka kerran pyysi
tanssijaiskuningattareni kättä ja oli saada myöntävän vastauksen.
Vuosia kului ja minä opin tuntemaan hänet itsensä, hänen kotinsa, hänen
vaimonsa, hänen lapsensa; minä näin hänet jokapäiväisessä elämässään,
jossa vasta oppiikin ihmisen tuntemaan perinpohjin.

Minä muistin tuon pienen kosintakohtauksen, mutta sillä ei näyttänyt
olevan mitään merkitystä hänen elämässään. Minä luulin, että hänen
tunteensa oli ollut hetken oikku ja että hän nyt oli unohtanut tuon
kaiken jo aikoja sitten. Luulinpa niinkin, että hän oli iloinen niistä
rukkasista, jotka oli saanut, sillä vaikka olin melkein kokonaan
kadottanut näkyvistäni tuon entisen kaunottaren, tiesin kuitenkin, että
hänen mielenlaatunsa oli pahentunut vuosia myöten ja että hän nyt oli
koko ympäristönsä kauhu.

Tämä mies tuntui kovalta ja kylmältä kuten se nainen, jota hän oli
tavoittanut; mutta sinä pantsarina, jona tuolla naisella oli ollut
"säännönmukaisuus", oli tällä miehellä uskonto ja velvollisuus. Hän
kuului ankaraan lahkokuntaan, joka hylkäsi kaikki maalliset huvit ja
jonka vaatimukset itseänsä ja muita kohtaan menivät säälimättömyyteen
saakka.

En koskaan ole nähnyt ihmistä niin yksinäistä kuin tämä mies, hän tunsi
yksinäisyytensä ja hän kärsi siitä. Hän kaipasi äärettömästi hellyyttä
ja häneltä puuttui kokonaan kykyä saavuttaa sitä.

Umpimielisten ihmisten halu lähestyä toisiaan saattoi hänet, huolimatta
suuresta iän erosta, vähitellen lähestymään minua jonkinmoisella
kylmällä ystävyydellä.

Minä tunsin niin paljon hänen elämästään, että hän tuskin arveli
maksavan vaivaa peittää loppuakaan. Hänen oli tapana puhua kaikesta,
varsinaisesti uskomatta asioitaan minulle, ikäänkuin minä tietäisin
kaikki jo entisestään.

Hänen vaimonsa oli hänelle täydellinen vastakohta: hyvä kaikkia
kohtaan, siksi että hän ei osannut olla paha, veltto ja huolimaton.
Kunhan hän vaan pääsi kuulemasta nuhteita, oli hän onnellinen; halu
liittyä johonkin ihmiseen läheisemmin kuin kaikki muut häneen oli
hänelle aivan vieras, Hän oli kuin älytön pieni kotikoira, joka
heiluttaa häntäänsä kaikille, ilman eroitusta, siksi että potku on
potku, tulipa se mistä päin hyvänsä.

Heidän avioliittonsa oli niin rikas lapsista ja niin köyhä onnesta,
että heidän kotinsa oli täydellinen lastenkasvatuslaitos, ilman
vähintäkään valoa tai päivänpaistetta tai mielen ylennystä.

Isän suruksi tuli lapsia toisensa perään maailmaan, ja kaikilla oli
äidin paksut kasvonjuonteet ja äidin tylsä, haluton mieli.

Itsessään oli miehessä tuota virkeää, väsymätöntä pontevuutta, joka
ikäänkuin ahnaana ja nälkäisenä tahtoo ryhtyä kaikkeen, omistaa kaikki.
Hän tahtoi kiihoittaa poikiaan ja tyttäriään saavuttamaan päämääriä,
joihin hän ei itse voinut päästä.

Hän työskenteli yli-inhimillisellä kestäväisyydellä hankkiakseen varoja
heidän kasvattamiseensa, hän tahtoi heidän kauttansa, kuten ojanteiden,
johtaa tietoa ja oppia taloonsa, mutta kaikki teki tyhjäksi se
velttous, joka hitaasti levisi laajemma ja syvemmä koko taloon. Näytti
siltä, kuin pitäisi jonkun ihmeen tapahtua, ett'ei se valtaisi miestä
itseäänkin.

Elämän edeltäpäin arvaamattomat hyrskyt heittivät minut taas kauvas
pois, ja hänkin jäi näkyvistäni, kuten ennen oli jäänyt Bella. Vasta
monen vuoden kuluttua näin Bellan jälleen. Me asuimme samassa
hotellissa, johon molemmat aioimme jäädä yöksi, ja hän näytti olevan
iloinen nähdessään minut. Olinhan minä ihminen, jonka kanssa hän
saattoi puhua menneistä päivistä. Hän tuntui nyt olevan hyvin yksin.
Hänen vanhempansa olivat kuolleet ja hänen kauneutensa oli mennyt. Hän
vietti huolekasta elämää, hän oli köyhä ja tottumaton tulemaan toimeen
omalla työllään.

Minä olin läpimatkalla ja luulin saavani viettää muutamia oikein ikäviä
tunteja siinä jäykässä maaseutukaupungissa, ennenkuin tulisi makuuaika.
Olin sentähden mielissäni, kun sain nähdä vieraat kasvot teepöytäni
ääressä, vaikka ne eivät herättäneetkään pelkkiä hauskoja muistoja.

Hän näytti unohtaneen erotuksen ijässämme ja entiset suhteet; minä olin
nyt hänen vertaisensa ja hänellä oli tarve kerran puhua suunsa
puhtaaksi. Siten uskoi hän minulle salaisuutensa, jota en kysellyt,
mutta joka antoi minulle kummallisen lisäyksen tietoihini ihmisluonnon
nureista puolista -- niistä puolista, joiden olemassaoloa ei kukaan
oikea jäsen moitteettomien yhdyskunnassa tahdo myöntää.

Kas tässä, mitä hän kertoi:

Entinen kosija seurusteli erään Bellan serkun kanssa, jonka kodissa
Bella isänsä kuoleman jälkeen oli saanut turvapaikan joksikin ajaksi.
Bella ja tuo entinen kosija olivat alusta pitäen kohdelleet toisiaan
kuin tavalliset vanhat tuttavat. Kerran kun serkku vietti
syntymäpäiviään loistavasti ja juhlallisesti -- siellä oli musiikit,
värilyhdyt ja paljon vieraita -- oli Bella kävellyt puutarhassa
puhellen vanhan ihailijansa kanssa. He olivat tulleet syrjäiselle
käytävälle ja siellä oli hän äkkiä kysynyt Bellalta, oliko hän
edeltäpäin käskenyt isäänsä antamaan kieltävän vastauksen hänen
naimatarjoukseensa. Ja kun Bella sanoi hänelle, että asian laita ei
ollut niin, oli hän puhjennut kiihkeisiin sanoihin ja sanonut, että tuo
väärinkäsitys oli ollut parantamaton onnettomuus heille molemmille. Hän
oli selittänyt, että hän pelkästä suuttumuksesta ja loukatusta
ylpeydestä -- näyttääkseen hänelle välinpitämättömyyttään -- oli nainut
nykyisen vaimonsa. Hän oli sanonut Bellalle, ett'ei hän koskaan ollut
voittanut tunnettaan ja että hän Bellan kanssa -- ainoastaan Bellan
kanssa -- olisi ollut onnellisin mies maan päällä. Ja huolimatta Bellan
vastustuksista oli hän vetänyt hänet vasten rintaansa ja vaatinut häntä
sanomaan, että hänkin oli pitänyt hänestä, ett'ei hänkään ollut
unhottanut.

Tuo kaikki oli tullut niin odottamatta ja niin valtavasti; se oli ensi
kerran, kun joku mies häntä kohtaan unohti, mitä järjestys ja hyvä tapa
vaati. Se oli ensi kerran, kun tuo ennen niin ihailtu tanssijaisdaami
kuuli rakkaudentunnustuksen -- ja se tuli, sittekun kauneus oli mennyt,
onnen mahdollisuus kuollut; sen teki nainut mies, yhdeksän lapsen isä.

Minä katsoin ylös häneen hämmästyneenä; hän käveli edestakaisin
lattialla ja kertoi. Ja siinä hänen kertoessaan tuntui, kuin olisi koko
kohtaus eletty minun silmieni edessä. Hänellä oli aina ollut se lahja,
että hän taisi kertoa vilkkaasti, tuoden ilmi kaikki vivahdukset
mielialansa mukaan, ja silloin hänen kasvoissaan ei ollut tuota jäykkää
ilmettä, joka teki ne muulloin niin kylmän näköisiksi.

Olin näkevinäni tuon vakavan uskonvimmaisen miehen intohimonsa
valtaamana; tuon kummallisen kaksinais-ihmisen, askeetin, jolla oli
suuri lapsilauma; lämminverisen, kylmän egoistin, joka aina oli
halajanut voida sulaa rakkaudesta toista olentoa kohtaan, pehmetä ja
olla onnellinen.

Minä näin puiden latvat tummina kohoavan heidän päänsä yli ja
kuvastuvan vaaleaa kevättaivasta vastaan ja lehtien välitse
välkähtelevän kaukaa valon noista monivärisistä lyhdyistä.

Minä kuulin tuon kovan äänen ikäänkuin suonenvedontapaisesti päästävän
ilmoille nuo vastoin hänen tahtoaan esiin tunkeutuvat sanat ... samalla
kuin torvisoiton sävelet kaikuivat kaukaa valssitahdissa kartanosta,
jossa tanssittiin. Ja minä ymmärsin hänet -- tuon kaksinaisihmisen --
askeetin.

Bella ei puhunut minulle, siinä astuessaan. Hän ei halunnut kuulla
keskeytyksiä ja sekaannuksia. Hän puhui saattaakseen ilmoille kaikkea
sitä, jota hän niin kauan oli kantanut sydämessään. Minä olin vaan
arvoton välikappale, ja se oli vaan sattuma, että hän valitsi juuri
minut uskotukseen. Hän kertoi edelleen: Seuraavana päivänä oli mies
tullut serkun huoneeseen, kalpeana ja riutuneen näköisenä. Näytti
siltä, kuin hänen luvaton rakkautensa olisi ollut synti vasta nyt,
ilmoille päästyään, ja uskonnollisessa kiihkossaan tahtoi hän, että he
kumpikin omalla tavallaan sovittaisivat rikoksensa jollain salaisella
katumuksenharjoituksella. Hän oli, sittemmin häntä tavatessaan,
pelästyttänyt häntä orjallisella munkkiuskollaan yhtä paljon kuin ennen
rakkaudenpuheillaan; Bella oli pelännyt hänen kenties menettävän
järkensä ja oli kiiruusti lähtenyt pois niiltä seuduin näkemättä häntä
enää koskaan.

Hän luuli, että synkät, liialliset uskonnonmietiskelyt ynnä katumus ja
yhä lisääntyvät taloudelliset huolet olivat täydellisesti murtaneet
hänet. Kuukausi sen jälkeen oli hän sairastunut aivokuumeesen, joka
muutamia päiviä kestäneen lakkaamattoman hourailun jälkeen lopetti
hänen elämänsä.

Se, että jotain sellaista kuin tuo kohtaus puutarhassa oli voinut
tapahtua, oli ikäänkuin järkähyttänyt Bellan tavalliselta tolaltaan.
Sen ankaran käsityksen mukaan, joka hänellä oli sopivaisuudesta, ja
siitä, mikä naiselle käy laatuun, oli häneen tullut jonkinmoinen tahra
siitä, että mies ylipäänsä oli _uskaltanut_ sellaista; ja kun se oli
nainut mies, niin oli se hänen silmissään rikos. Hän tunsi ikäänkuin
tarvitsevansa saada torjua päältään kaiken epäilyksen siitä, että hän
mitenkään olisi osallinen tuohon rikokseen. Hän ei ollut enää niin
varma itsestään, ei enää niin varma moitteettomuudestaan; ja hän oli
alkanut hämärästi aavistaa, että maailma oikeastaan ei ollut niin
kiiltävä -- eikä voinut olla niin kiiltävä -- kuin hän ennen
likipääsemättömyydessään oli luullut.

       *       *       *       *       *

Taisi olla noin neljä vuotta sen jälkeen, kun minä taas näin entistä
ihailemaani, vaikka pelkäämääni hirmuvaltijatarta.

Se, minkä näin, saattoi minut melkein pelkäämään elämää, pelkäämään
ihmisiä, pelkäämään itseäni. Se on niin kamalaa, kun kaiken täytyy
murtua, rappeutua, tulla tyhjäksi, kun köyhyys, sairaus ja vuodet
voivat niin täydellisesti hävittää sen, mikä kerran oli nuorta ja
raitista ja hurmasi silmäämme. Minut valtasi tuska, ikäänkuin olisin
aaveen nähnyt. Ihminen rappiotilassaan on hirvittävin kaikista
varoituksista; ja minua pöyristytti, kun näin tuon olennon, joka kerran
oli ollut niin ihailtu, jumaloitu ja kunnioitettu. Minusta tuntui,
kuin elämän toivoton viisaus olisi huutanut minulle: taantumista,
taantumista, taantumista! Ja minut valtasi kova ahdistus ajatellessani,
kuinka me elää rehjustamme kurjimmassakin ja alentavimmassakin
muodossa ... ja että sitä pidetään parempana, luvallisempana kuin
kuolla, ennenkuin kaikki häviää.

Koditonna kuljeskellessani oli kotinani se paikka, minkä milloinkin
olin joksikin viikoksi asuinpaikakseni valinnut, ja minun luokseni tuli
tuo koditon olento. Hämmästyen hänet näin ja peläten ojensin hänelle
käteni.

Meidän kaunis, ylpeä Bellamme, joka kylmillä hymyilyilläsi olit
voittanut niin monen miehen rakkauden, viskataksesi sen pois
lähestymättömässä, järkähtämättömässä majesteetillisuudessasi -- sinäkö
se olit!

Yli viidenkymmenen vuoden oli hän elänyt, ja kauneudesta ei hänessä
näkynyt jälkeäkään, ainoastaan leuvan ja nenän muoto oli säilynyt
vuosien vaikutukselta, mutta suora nenä oli punainen ja leuka pisti
liiaksi esiin sentähden, että kaikki hampaat olivat lähteneet. Otsassa,
jossa ennen ainoastaan kaksi neulanhienoa juovaa tuskin huomattavasti
ilmaisi kiivaan mielenlaadun vaihteluja, siinä nähtiin nyt terävien
liikkuvien ryppyjen muodostamissa ruuduissa ja rannuissa koristelematon
kertomus lemmettömästä, itsekkäästä elämästä ja katkeran, vihaisen
mielen kaikista sisällisistä hävityksistä.

Hän oli matkustanut junalla ja haisi väkeviltä juomilta, kun hän tuli.
Hän oli laiha, ruskeaksi paahtunut ja kurttuinen. Leuka näytti olevan
sidottu kaulaan kahdella nahkan alla kulkevalla suonenjänteellä.

Inho ja sääli taistelivat mielessäni. Oli niin inhoittavaa nähdä -- ja
niin raskasta ajatella, kuinka hän askel askelelta, melkein vastoin
tahtoaan, oli mennyt alaspäin, siihen, missä hän nyt oli.

Minä annoin kattaa pöydän hänelle ja hän söi niin halukkaasti, niin
hillitsemättömän ahnaasti, että siitä huomasi kunnollisesti laitetun
ruoan olevan hänelle harvinaista.

Kun hän alkoi lämmetä ja kyllästyä, näytti siltä, kuin alkoholin
vaikutukset olisivat vähenneet; hän tuli ainoastaan puhelijaaksi. Ja
paljon hänellä oli kerrottavaa.

Mitä enemmän hän puhui ja mitä enemmän hän tuli vakuutetuksi siitä,
että minä kuuntelin tarkkaavasti, sitä enemmän katosi tuo entinen ylpeä
jäykkyys, joka oli ikäänkuin jalostanut kaikki, mitä hän oli sanonut ja
tehnyt, niin että hän saattoi olla tyly ja ilkeä, tuntumatta koskaan
raakamaiselta. Nyt oli hän saanut uuden puhetavan; huomasi hyvin, että
hänen oli täytynyt liittyä seurapiiriin, joka oli monta porrasta
alemmista kerroksista, ja että hän tottumuksesta oli oppinut puhumaan
samaa kieltä kuin hänen ympäristönsä. Kaikki varovaisuus oli poissa.
Minä sain sen käsityksen, että hän puhui, ei niinkuin edellisellä
kerralla tunnelmansa valtaamana, vaan että hän voisi puhua siitä
milloin tahansa ja kenelle tahansa, joka vaan tahtoi häntä kuunnella ja
joka sattui hänen eteensä.

Hän kertoi vuokranneensa huoneen pienestä kylästä, joka oli muutaman
peninkulman päässä sieltä. Hän ei ollut tiennyt, minne hän tiensä
suuntaisi; hänellä oli aikomus perustaa pieni kauppa, mutta vielä ei
siitä ollut tullut mitään. Hän mainitsi sen henkilön nimen, joka oli
hänen vuokra-antajansa, ja minä tunsin hänet varsin hyvin ulkonäöltään
entisiltä ajoilta. Minä olin nähnyt hänen vilahtavan ohitseni silloin
tällöin vuosien kuluessa.

Hän oli oluenlaskija ja hänen punainen harmaanvalkean tukan ympäröimä
naamansa oli ikäänkuin kylttinä hänen kaupalleen.

Tämä mies tahtoi naida hänet, kertoi hän, mutta koska hän oli leskimies
ja pari lapsista olivat täysi-ikäisiä, oli hänellä vaikea saada kaikki
selväksi pesänkirjoitusta ja perinnönjakoa varten. Heidän täytyi
sentähden odottaa tuota tuonnemmaksi. Ukko oli kumminkin hyvin hyvä
hänelle, hänen ei tarvinnut maksaa vuokraa, hän sai turvetta uuniinsa
ja olutta niin paljon, kuin vaan tahtoi juoda.

"Ymmärräthän -- kunnollista ruokaa ei minulla ole varaa ostaa, eikähän
se maksa vaivaa valmistaa yhdelle hengelle."

Raukka! Mitenkähän hän osaisikaan valmistaa ruokaa. Hän katsoi arasti
minuun ja näytti niin selvästi tuntevan alennuksensa, että sydäntäni
vihlasi.

"Onko sinusta ... hyvin tyhmää, että minä -- vanha ihminen -- menen
naimisiin?" kysyi hän. "Mutta eihän minulla ole, millä elää. Kaksi
tuhatta kruunua -- se on koko pääomani -- ja yhä vanhemmaksi tulen. Hän
tulee hyvin toimeen -- minä saan palvelijan, joka hoitaa kyökkiä, minä
en tarvitse enää nousta ylös lämmittämättömässä huoneessa talvella enkä
itse keittää kahviani, en tarvitse kantaa puita ja vettä... Onko
sinusta se hyvin tyhmää?"

"Ei", vastasin minä, tuntien kulkussani kummallisen kuristuksen. Mitäpä
tässä hyödytti viisasteleminen. Kaikki teoriiat murenisivat kuitenkin
murskaksi tämän olennon itsensäsäilyttämisvietin alle -- elämän oman
järkähtämättömän vaatimuksen.

Mutta minä ihmettelin, mikä jäännös hänen vanhasta lumousvoimastaan se
oli, joka oli saanut tuon vanhan oluenpanijan tarjoamaan hänelle kodon
siitä hinnasta, että hän tulisi hänen vaimokseen.

Hän istui hiljaa ja ääneti pöydän ääressä ja ryypiskeli kahviaan; ja
minä katselin häntä. Kuinka tuon ylpeän mielen kuitenkin on täytynyt
kärsiä, alentuessaan aste asteelta! Mistä löytääkään naisen, joka on
kyllin voimakas kestämään sairautta, köyhyyttä, vanhuutta ja
työttömyyttä, tarttumatta siihen käteen, joka hänelle ojennetaan.

Tuo entinen tanssijaisdaami, jolla oli ollut niin monta valittavana, ja
joka oli hyljännyt niin monta tarjousta siksi, että kosija ei ollut
kylliksi rikas, taikka siksi, ett'ei hän tahtonut myydä itseänsä --
mistä minä sen tiedän! -- hän oli nyt antava pois surkeat jäännökset
siitä, mitä hän oli ollut -- ostaakseen sillä itselleen kurjan
elatuksen.

Ja ne harvat, joiden korville tieto tästä halvasta naimisesta oli
tuleva, kohottaisivat olkapäitään halveksien ja inhoten, sillä tämän
vanhan kuihtuneen naisen morsiusvuoteen ympärille ei siroiteltu mitään
sovittavia kukkia.

Ja kuitenkin ... kuitenkin...

Kaunis, ylpeä Bella, noinko sinulle piti lopulta käymän!

1888.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.