Title: Valkoisia kanervakukkia
Author: Roos, Mathilda, 1852-1908
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Valkoisia kanervakukkia" ***


VALKOISIA KANERVAKUKKIA

Kirj.

Mathilda Roos


Suomensi Aune Krohn


Helsingissä 1908,
Raittiuden Ystävät.
Raittiuskansan Kirjapaino Osakeyhtiö.



    _Anna Roosille
    pienten ja sorrettujen lämminsydämiselle
    puoltajalle
                 omistaa tämän kirjan
                 hänen sisarensa._



ENSIMMÄINEN OSA.



I.


    Mi naisenvienoa ihmisessä, on
    vapahdus maailman ja tulosoitto
    veljestymisen valtakunnan.

                     _v. Heidenstam_.

Aivan ylhäällä, missä kuusimetsä loppuu, levittää kanervakangas vuoren
laelle hienokukkaisen jättiläismattonsa. Kanervaa, kanervaa, pelkkää
kanervaa, niin kauas kuin silmä kantaa; pehmoisin aaltoviivoin se
vyörtää laineitaan eteenpäin -- heleänpunaisena, sinipunervana,
ruskeahkona -- aina taivaan rannoille saakka, missä taivas ja maa
sulauvat toisiinsa.

Hiljaisuus ja yksinäisyys ovat siellä valtiaina, varsinkin yön
saapuessa, auringon vaipuessa, pimeän pudistaessa yltään avaran
vaippansa nummen verhoksi ja tähtien tuikkiessa taivaan tummalta
holvikatolta.

Tarina kertoo, että kauan sitten entisaikoina vaelsi illalla poikki
nummen muuan nainen, joka sydämensä kätkössä kantoi rakkauden ja surun
raskasta salaisuutta. Ja mihin hänen kyynelensä nummelle valahtivat,
sieltä haihtui punaväri, ja kanerva kalpeni valkoiseksi -- valkoiseksi
kuin suuren surun riemu ja suuren rakkauden tuska.

Vielä nytkin ovat kyynelten jäljet tallella; etäällä poljetuista
poluista pistää vielä kanervakankaasta näkyviin pieniä valkoisia
mättäitä -- aivan kuin lumpeita punahohtoisilla laineilla.

Sellainen on valkoisten kanervakukkain satu -- valkokanervan, joka
piiloutuu niin arkana, niin syvälle, ettei maankiertäjä sitä löydä.
Sellainen on satu rakkaudesta ja surusta, jonka ohi ihmiset näkemättä
astuvat, mutta jonka lumivalkeaan hohteeseen kätkeyy ihanin kimallus
elämän suuren tulileimuisen nummen kauneutta.



II.


Nuori nainen kulki nopein, tarmokkain askelin kahden pellon välistä
pientaretta.

Oli aamu ja kesäkuun loppupäivät. Luonto uhkui keskikesän voimaa.
Ruislaihon latvat aaltoilivat vienossa aamutuulessa, valot ja varjot
liukuivat sen yli kuin pitkin merenpintaa, ja keskeltä korsien
sinervää välkettä loistivat unikot, ruiskukat ja päivänkakkarat
räikeähohteisina. Nautinnonhimon pyörryttämät ja huumaamat kimalaiset
ja mehiläiset olivat suin päin kukkiin vajonneita. Korkealla ilmassa,
taivaan kimaltavaan sineen häipyneenä lenteli leivo suuria kierroksia,
ja sen liverrys tuntui lähtevän povesta, joka oli haljeta
kevätriemusta. Silloin tällöin kajahtivat niityiltä käen satumaiset
kukahdukset, ja metsän helmassa pitivät linnut juhannuslaulajaisiaan.
Peipposet ja uunilinnut visertelivät kilpaa, huudellen ja vastaten
puusta toiseen, laulurastaan hivelevät sävelet kohosivat arkoina
varhaisena aamuhetkenä, ja vielä arempana soi metsän syvyydestä
kyyhkysen valittava kuherrus. Kaikessa oli elämää, kuohuvaa,
ylivuotavaa kesänelämää, riemun, kaihon, kaipauksen kylläistä.

Aika ajoin nuori nainen pysähtyi ja katsahti ympärilleen. Silloin
vetäytyi hymy hänen huulilleen, ja totisia, ruskeanharmaita silmiä --
niissä oli terän ympärillä kullankeltainen hohde -- välähdytti
lapsellinen ihastus. Luonto -- oi luonto, mikä verraton ystävä se oli!
Miten se viihdytti ja hyväili, kun elämän taakka raskaana painoi
mieltä!

Pientareesta erottuaan ja ojan yli maantielle hypättyään hän pysähtyi
ja vakoili pohjoista kohti; tässä tienristeyksessä hän oli luvannut
kohdata erään, hänen kanssaan mennäkseen tervehdyksille pieneen
mökkiin, joka sijaitsi jonkun matkan päässä, aivan metsänreunassa.
Mutta vielä ei ketään näkynyt. Hän rypisti hieman tummia kulmakarvojaan
ja puristi vielä lujemmin kiinni pienen päättäväisen suunsa. Ollen itse
järjestyksen ihminen, yksi niistä, joiden elämässä miltei jok'ainoa
silmänräpäys oli työn täyttämä, hän ei mielellään odottanut.

Hän istuutui kuitenkin kivelle tienristeykseen ja päätti niin
hyödyllisesti kuin suinkin käyttää tätä pakollista lomahetkeä, se on,
harjottautua suvaitsevaisuuteen ja kärsivällisyyteen.

Viimein oli hänestä tätä harjottautumista, jos kohta siitä ei ollutkaan
vielä mitään tulosta nähtävissä, kestänyt kyllin kauan. Hän nousi
kiivaasti ja liikahti aivan kuin olisi aikonut kääntyä kotiinpäin.
"Eikö ole ainoatakaan järjestystä rakastavaa ja sanansa pitävää
ihmistä, kun ei hänkään..." hän ajatteli, päättävin askelin tietä
eteenpäin painaltaessaan.

Kiivaat liikkeet ja suun nyreä ilme eivät olleet hänelle eduksi. Häneen
ilmestyi jotain vanhaa, vaikkei hän vielä ollut kolmeakymmentä; pisti
heti silmään, että pieni hento vartalo oli jo työstä ja elämän
taisteluista käynyt kumaraksi, ja että suupielissä oli jyrkkiä ryppyjä,
mitä ei voitu huomata äsken, kun hän astui joustavasti ja ulkonäön
pienet puutteellisuudet häipyivät kauniitten silmäin aurinkoiseen
välkkeeseen.

Muutaman askelen kuljettuaan hän tapasi kaksi pientä tyttöä, jotka kori
käsivarrella tulivat metsästä. He seisahtuivat heti, niijasivat
yht'aikaa aivan yhtä syvään, juuri kuin olisivat valaneet kahta pientä
kynttilää, ja katsahtivat vastaantulijaan harras ihailu ilmeessään.

Nyt katosi nyreä piirre kokonaan nuoren naisen kasvoilta, ja silmäin
päivänpaiste murtautui jälleen esiin. --

-- Päivää, pienokaiset! hän sanoi ja taputti pikku tyttöjen poskea,
oletteko menossa mansikoita poimimaan?

-- Me olemme jo poimineet, selitti toinen tyttösistä, ojentaen koriansa
ja näyttäen muutamia pieniä rahkiloita, joita oli sen pohjalla.

-- Ja nyt menemme toiseen hyvään mansikkapaikkaan, lisäsi toinen.

-- Niin, mutta älkää poimiko rahkiloita, vaan kypsiä marjoja,
semmoisia, jotka ovat aivan punaisia, ymmärrättekö, huomautti neiti.

-- Se on tietty, vakuuttivat pikku tytöt, uudelleen niijaten ja
katsellen neitiä entisellä hartaalla ihailulla, mutta ne eivät ole
vielä punaisia!

Neiti naurahti.

-- No niin, sitten ne pitää jättää poimimatta...

-- Emme me uskalla, pojat vievät ne...

Neiti nauroi taas; viimeistä huomautusta ei käynyt epääminen.

-- No, antakaa poikain poimia rahkilot! sanoi hän ja tarttui
veitikkamaisesti toista tytöistä päähän. Menkää te syvemmälle metsään
ja nähkää hiukan vaivaa, niin kyllä löydätte kypsiä marjoja.

Hän nyykäytti päätään tyttösille, jotka vielä kerran niijattuaan
tyytyväisinä jatkoivat matkaansa.

Kansakoulunopettajatar -- hän se oli -- astui myös eteenpäin ja kääntyi
polulle, joka vei metsämökkiin.

"Menen kai yksin", hän ajatteli hieman uhkamielisesti. "Ingrid kyllä
iloitsee minut tavatessaan ... mutta nyt en tosiaankaan pane kortta
ristiin asian vuoksi -- toisen kerran hän jo mutkailee."

Äkkiä hän pysähtyi, oikaisi kumaraa selkäänsä ja kuunteli, hienon punan
levitessä poskille. Hän oli kuulevinaan, että joku tuli nopein askelin
hänen jäljessään, ja hän käännähti äkkinäisesti. Aivan oikein, sieltä
hän tuli, hän, joka oli odotuttanut itseään niin kauan! Nyreä ilme
katosi hänen kasvoiltaan, ja silmistä säteili veitikkamainen hymyily,
kun hän lapsellisen taitamattomin liikkein meni nuorta miestä vastaan,
joka nopeasti lähestyi ja leikillisen huolestuneen näköisenä otti hatun
päästään.

-- Luuletteko, pastori, minulla olevan paljon aikaa käytettävänä, niin
että aiotte ottaa tavaksenne antaa minun odottaa puolen tuntia?
huudahti tyttö edes tervehtimättä nuorta miestä. Mutta äänen sävy oli
niin ystävällinen ja katse niin lämmin, että pistävän kysymyksen kärki
kokonaan taittui.

-- Oi, en, oi, en, vastasi pastori, noudattain tytön leikillistä
sävyä, päinvastoin on minusta jokainen hetki teille kallis, siksi
ovatkin minuutit polttaneet kuin tuli minua. Mutta mitä tehdä?
Puhelinsoittoja ... vaimoja ... poikia ... jotka asettuivat tielleni,
niin pian kuin olin lähdössä. Voitteko kuitenkin antaa viipymiseni
anteeksi?

Hän kumartui tyttöä kohden -- hän oli pitkä, tyttö pieni -- ja katseli
häneen silmillään, vaaleansinisillä kuin taivas, kirkkailla ja
avonaisilla kuin se. Tyttö loi katseensa maahan, tunteellinen suu
värähti, ja pitkät, kapeat sormet tempoivat hieman hermostuneesti
röijyn nappeja.

-- Tietysti annan anteeksi, pastori, hän vastasi teeskennellyn
välinpitämättömästi, en tosiaan tiedä, miten toisinkaan tekisin...

-- En tiedä minäkään, vastasi pastori hymyillen. Tyly välttämättömyys
kylläkin, kun ihmisten, joilla on vähän aikaa ja paljon tehtävää,
täytyy suvaita toistensa heikkoutta ajanmääräyksiin nähden...

Ja he nauroivat molemmat, yhdessä kulkiessaan ylöspäin pientä polkua,
joka aurinkoisen kukkaniityn yli johti mökille.



III.


Pieni ja hauska oli tupa, jonne pastori Martinin ja Gertrud Björkin
retki oli suunnattu. Punaiseksi siveltynä, valkoisin reunalaudoin se
kohosi Ljungbergin rinteellä näköalanaan lakeus. Sen ympärillä
oli pienoinen maakaista karviaismarjapensaineen, kukkineen,
perunanvarsineen. Kauniiden riippakoivujen oksat keinuivat
sammalpeittoisen katon yllä.

Tuvan omisti Lotta Stål, "kalaasi-Lotta" nimeltään, sillä hänen
toimenaan oli kulkea laittamassa ruokaa pitäjän pidoissa ja
juhlatilaisuuksissa. Miten vanha Lotta oikeastaan oli, ei tietänyt
kukaan, tuskin hän itsekään, mutta kaikki tällöin elossa olevat olivat
niin pitkältä kuin muistivat syöneet Lotan ruokaa, kun "nuorten piti
yhteen" ja "vanhain piti multaan".

Tuvan oli Lotta perinyt veljeltään, joka kuoli lapsetonna, ja siinä oli
yksi huone ja keittiö alakerrassa ja kaksi pientä ullakkohuonetta
ylisillä. Alakerrassa asuivat Lotta itse ja Ingrid Medin, rampa nuori
tyttö, jonka terveyden kostea koulutalo oli turmellut, ja josta kunta
maksoi Lotalle vuosittain pienen, hyvin pienen rahamäärän.

Ullakolla asuivat Emelie Lager, pitäjän kätilö, ja Josefina Asp, joka
esiintyi pitojen emäntänä kaikissa kesteissä, joissa Lotta laittoi
ruokaa. Sen ohessa elätti Josefina Asp itseään ompelemalla
talonpoikaisemäntien päällysnuttuja, ja mikäli hän ei ollut pidoissa,
kuului hänen koneensa kömpelö ja raskas surina läpi koko talon.

Lotta Stål oli pieni kuivettunut eukko, jonka ruumis suuresti muistutti
vinokasvuista vaivaiskoivua. Yhtä suuressa määrin muistuttivat kasvot
-- punakat, kuivat ja ryppyiset -- pakkasen panemaa puolukkaa. Pienet
silmät, jotka aina olivat tulehduksissa lieden kuumuudesta, myhäilivät
viisaina Ja ystävällisinä kurttuisista kasvoista.

Lotta oli muutoinkuin elävä aikakirja, tunsi jok'ikisen, nuoret ja
vanhat, koko pitäjän, ja mikä vielä ihmeempää, hän osasi arvostella
kaikkien sydämet ja ajatukset. Ei kukaan jäänyt ilman Lotan
käytöstodistusta, ja eipä se todistus ollut vailla arvoaan, niin
taikavoimaisesti vaikuttivat Lotan puheet, kun hän esiintyi pidoissa
tai silloin tällöin kulki taloissa opettamassa naisväelle "uusia" äidin
ja äidinäidin aikaisia kutomamalleja.

Lotta Stål ei ollut koskaan kärsinyt oman kehnouden tunnon tuskaa. Hän
oli tyytyväinen, eikä ainoastaan osaansa, vaan yhtä paljon omaan
itseensä. "Nähkääs" oli hänen tapana sanoa, tyytyväisesti silmää
vilkuttain, "eiväthän pitäjäläiset ilman minua voi olla... Onhan sitä
hiukan tietoa ihmisellä, tuota ... ja onhan sitä tullut oltua vähän
ulkona maailmassa, tuota..." Muutoin olikin Lotta oikeassa, ettei
paikkakunta tullut toimeen ilman häntä. Hänen pieni hupainen olentonsa
merkitsi paikkakunnan ulkomuodossa samaa kuin syylä tai ryppy
rakkaissa, tutuissa kasvoissa; olisi oikein kaivattu tuota pikku
ilonaihetta, jos se olisi joutunut pois.

Sitä paitsi oli Lotan laita niinkuin kuuluisan kaimansa Lotta Svärdin:
"Jos sieti naurua hiukkasen, toki arvoa enemmin..." Sillä Lotan
hullunkurisuuden takana sykki sydän, joka ei koskaan sallinut hänen
mennä sielun tai ruumiin hätään apua pyytävän ohi. Kyllä pitovieraat
saivat odottaa, jos köyhä vaivainen sattui Lotan tielle, ensin oli
häntä autettava, vaikkapa itse Hövekan Petter olisi odottanut.
"Lukeehan ihminen raamattuaan", -- arveli Lotta -- "ja onhan sitä toki
niin paljon mieltä ihmisen päässä, ettei mene laupiaan samarialaisen
ohi..."

Lotalle sattui joskus suuren puhetulvansa vuoksi, että ajatukset saivat
noin heittää kuperikeikkaa aivoissa, ja niin hän jakoi osanottoansa
laupiaalle samarialaiselle ryövärien haavottaman asemesta.

Kiltimmän ja ystävällisemmän ihmisen luo kuin Lotta ei siis Ingrid
Medin olisi voinut osua. Lotta häntä hoiteli, hieroi häntä
omatekoisilla voiteilla eikä ollenkaan ottanut huomioon, ettei kunnan
avustus riittänyt muuhun kuin niukkaan, kehnoon ravintoon.

Yhdessä kohdassa vain Lotta oli ankara ja vaativa Ingridiä kohtaan:
nuori tyttö ei saanut tuoda esiin minkäänlaisia "uudenaikaisia"
aatteita yhtä vähän jumaluusopin kuin keittotaidon alalta. Lotta ei
sietänyt "armeijalaisia" tuvassaan, eikä Ingrid ikinä saanut
luulotella, että kukaan paremmin osasi laittaa "klassia" tai "oikeita
marenkeja" kuin Lotta.

Tänä aamuna astui Lotta innokkaana pitkin tupaa, pyyhki useat kerrat
tomua samasta paikasta ja antoi sillä välin suumyllynsä jauhaa:

-- Nähkääs, sanovat, että sillä on suuret lahjat, sanovat, mutta ettei
se ole oikeassa suhteessa kirkkoon. Kelpo mies se kuuluu olevan, mutta
ne sanovat, että se arvelee ihmisen kadotukseen joutuvan, jos juo
sormustimen verran kaljaa...

-- Mutta mistä te, Lotta, sen kaiken tiedätte, vastahan hän tänne on
tullut? ihmetteli Ingrid lempeästi.

-- Lapsi, lapsi, vastasi Lotta nyreästi, kyllähän ihminen tietää mitä
sanoo, ei sitä vielä olla niin pois tolalta ... onhan sitä oltu
ihmisissä... Nuoren pastorin on juuri niinkuin sanoin, jaa! Nähkääs, en
minä juoruja kanna ... osan olen kuullut Svanin Karolinalta ja osan
Emelie Lagerilta, ja osan kuulin "toisella korvalla", kun olin
pappilassa. Kelpo mies se kuuluu olevan, mutta sen uskontunnustukseen
ei ole luottamista...

Ingrid hymyili, mutta ei sen enempää väittänyt vastaan, mikä, sen hän
tiesi, olisi ollutkin aivan hyödytöntä.

-- Rakas Lotta, sanoi hän sen sijaan hieman arasti, luulen, että
röijynnauhani on huonosti solmittu, en saa sitä tasaiseksi...

Ja hän koetti vetää nauhaa rammoilla sormillaan, mutta ne vaipuivat
voimattomina.

Lotta laski tomurievun kädestään ja ontui Ingridin vuoteen luo. Hän
kulki pienin raskain askelin, ja joka askelelta huojahtivat sekä pää
että vartalo.

-- Nähkääs, nyt olet sorja, tyttöseni, sanoi hän, sitoessaan Ingridin
nauhan "kelpo" nauharuusuksi, aina pitää olla järjestystä kaikessa,
suuressa ja pienessä.

-- Kiitos, rakas Lotta, sanoi Ingrid ja nyykäytti päätään,
ystävällisesti hymyten. Hän olisi niin mielellään pyytänyt pientä
peilinpalasta, joka oli pöydällä, tai kysynyt, oliko palmikkokin
"sorja", mutta ei uskaltanut. Hän vältti niin paljon kuin taisi
hyödyttömiä kysymyksiä ja pyyntöjä. Niitä, jotka täytyi lukea
välttämättömiin, oli silti yllin kyllin.

Ja Ingrid huokasi, mutta ei raskaasti tai katkerasti, siihen hän tunsi
itsensä -- varsinkin tänään -- liian onnelliseksi.

Hänen suuret, tummasamettiset madonnansilmänsä loistivat lempeän
haaveellisina kalpeista kasvoista, jotka olivat vielä kauniit niinkuin
silloin, kun Ingrid kahdeksan vuotta sitten tuli paikkakunnalle,
yhdeksäntoistavuotiaana, kauniina, säteilevänä tyttönä ja asettui
asumaan pieneen kosteaan koulutaloon, joka riisti häneltä terveyden ja
voimat, kunnes hänestä tuli tällainen avuton raajarikko. Silloin hän
oli vain nauranut ystäväinsä varotuksia; terve ja voimakas kuin oli,
mieleltään huoleton kuin leivonen, ei hänen mielestään merkinnyt
mitään, että sääriä ja käsivarsia pakotti öisin, että lattiaveto
kylmetti jalat -- päivin, kun hän oli liikkeessä ja kiinni työssään,
voi hän sen sijaan sitä paremmin. Vasta kun eräänä keväänä hänen
jäsenensä paisuivat, ja hän ei enää voinut liikkua, hän pelästyi.
Silloin jätti hän kouluneuvostolle anomuksen talon korjaamisesta, sai
sen luvatuksi, korjauksen taas siirretyksi ja unohdetuksikin, sai
useampia reumaattisen kuumeen kohtauksia, pääsi kunnan kustannuksella
ottamaan kolmannen luokan kylpyjä halvassa kylpypaikassa ja päätyi
vihdoin täydellisesti raajarikkona Lotta Stålin tupaan.

Täällä hän oli elänyt elämänsä tuskaisimmat hetket -- mutta myös sen
suloisimmat. Täällä oli hän taistellut veriin asti; mutta nyt oli
taistelu päättynyt, ja kauniilla nuorilla kasvoilla kuvastui rauhaa,
iloa ja lempeää haaveellisuutta, joka loi häneen suloisen madonnakuvan
kaltaisuutta.

Tänään olikin kaikki niin valoisaa ja kaunista! Avonaisen ikkunan
kautta hän oli tuntevinaan luonnon koko kesäisen ihanuuden. Hän kuuli
leivosen liverrykset, tunsi kukkaniittyjen tuoksut, silloin tällöin
tunkeutui hänen vuoteelleen asti lastenäänien ja lastennaurun sorina.
Niin iloiselta ja riemukkaalta se kuului -- se toi hänelle hänen
ensimmäisen kouluaikansa tunnelmia -- miten hän oli rakastanut
pienokaisia -- kuinka leikkinyt heidän kanssaan -- ja kuinka he
puolestaan olivat hänestä pitäneet...

Hän hymyili -- niin kaunis, aurinkoinen muisto! Ja hän tiesi, etteivät
kauniit muistot koskaan kuole. Parhaan, minkä elämä antoi, me panemme
talteen, sen otamme mukaan silloin, kun ainiaaksi jätämme surut ja
pettymykset ja kivut ja kyynelet...

Samassa koputettiin ovelle, ja ennenkuin Lotta ehti sanomaan: "astukaa
sisään", oli se jo avattu, ja Gertrud Björkin ystävälliset kasvot
näkyivät oviaukossa. Hänen takanaan seisoi nuori mies, pitkä, solakka
vartalo mustaan papintakkiin verhottuna, vaaleakiharaiset hiukset
ylöspäin sitaistuina ja hienot kasvojenpiirteet kuvastuneina jyrkästi
taivasta vasten, joka vilahti esiin ovesta. Kauan jälkeenpäin muisti
Ingrid, miten valoisan vaikutelman hän hänestä silloin sai.

-- Päivää, Lotta, päivää, pikku Ingrid! sanoi Gertrud, taputtain mummoa
olalle, ja astui Ingridin luo, jonka kättä hän lämpimästi puristi.
Kuinka voit tänään ... pastorimme on mukanani, kuten näet -- -- Toivon,
että teistä kahdesta tulee oikein hyvät ystävät.

Keveä puna kohosi hänen poskilleen, ja hän nauroi hieman hämillään.
Hänestä itsestään tuntui, että hän oli puhunut tyhmästi. Hän tahtoi
olla luonnollinen ja leikkisä, mutta hän tunsi itsensä sen sijaan
raskasliikkeiseksi ja sidotuksi.

-- Päivää, neiti, sanoi pastori, ja hänen äänensä kuului levolliselta
ja mieluisalta Gertrudin levottoman puheen jälkeen, olen iloinen
päästessäni tuttavuuteenne. Neiti Björk on niin paljon kertonut teistä,
ja tiedän, että minulla on niin paljon teiltä opittavaa. Saanko
istuutua tähän hetkeksi?

-- Oi, niin kernaasti! vastasi Ingrid ja katsoi ihmetellen pastoriin.
Ensi kerranko hän todella näki tämän miehen? Hänet valtasi omituinen
tunne siitä, että hän näkikin nyt vanhan ystävän, että hän joskus
ennen, ehkäpä toisessa olemistilassa, oli kuullut tuon äänen ja nähnyt
nuo vaaleansiniset, lempeästi läpitunkevat silmät.

Pastori otti tuolin ja istuutui Ingridin vuoteen luo.

-- Niin, neiti, hän jatkoi, tällä kertaa en tule saarnaamaan, olen
onnellinen, että kerran saan olla äänetön kuuntelija ja sen sijaan
kuulla toisen saarnaavan minulle.

-- Voi, te erehdytte, pastori, vastasi Ingrid ujosti, mitä minä raukka
voisin sanoa?

-- Enemmän kuin aavistatte. Itseäni usein rasittaa sairaus tai
heikkous, ja niin kuin koetankin kärsivällisesti alistua Herran
tahtoon, on minussa nuriseva kapinanhenki, jota en koskaan voi voittaa.
Mutta kuinka voitte te parhaassa nuoruudenijässä näin maata kuukausi
kuukaudelta, niin, vuosi vuodelta, ettekä koskaan valita, aina olette
ystävällisen, iloisen näköinen?

-- Miten te tiedätte, etten valita? kysyi Ingrid hymyillen.

-- Sen näen teistä. Sitä paitsi...

-- Se on tosi, totinen tosi, puuttui Lotta innokkaana puheeseen. Ei
Ingrid koskaan nurise... Ingrid on aina iloinen ja kiitollinen, ei ole
maailmassa toista kiltimpää tyttöä...

-- Se johtuu siitä, että säästän nurinan itseäni ja -- Jumalaa varten,
sanoi Ingrid, hiukan leikillisesti hymyten.

-- Mutta hän ottaa sen pois, eikö totta? sanoi pastori.

-- Niin ... niin, niinkuin ei kukaan muu, kuiskasi Ingrid säteilevin
silmin, hän luo sieluun hiljaisuutta, aivan kuin silloin, kun hän sanoi
Genetsaretin aalloille: "hiljaa, vaietkaa!" Menneisyyden ääniä -- noita
entisiä ääniä, jotka joskus tahtovat kohota -- -- nurinaa -- --
katkeruutta -- -- niitä hän käskee: "vaietkaa, vaietkaa" --
rakastavasti puhellen.

-- Ja ne tottelevat häntä aina?

-- Aina -- lopuksi. Mutta oli aika, jolloin ne eivät totelleet...

Ja hän katsoi eteensä uneksivin silmin, aivan kuin olisi äkkiä näky
kohonnut etäisyyden syvyydestä.

-- On siis ollut aika, jolloin -- jolloin ette ollut kuin nyt? sanoi
pastori matalalla äänellä.

-- Oi niin! huudahti Ingrid vilkkaammin. Kun tulin tälle
paikkakunnalle, olin yhdeksäntoistavuotias; olin niin iloinen ja terve
ja voimakas kuin suinkin, ja työtäni ja lapsiani rakastin, niin, itse
elämääkin. Minusta oli kaikki hauskaa, pidin kaikista ihmisistä.
Kyllähän ymmärrätte, pastori, että tuntui vaikealta pari vuotta yli
kahdenkymmenen ikäisenä kadottaa kykynsä käyttää jäseniään ja tulla
hyödyttömäksi olennoksi, juuri kun oli halua niin paljon toimimaan. Ja
ymmärrättehän senkin, pastori, että vaikea oli antaa anteeksi niille,
jotka olivat siihen syypäät? Eiväthän he tahallaan sitä tehneet; mutta
olin niin hartaasti pyytänyt saada taloa korjatuksi ja ainakin uutta
permantoa, vaan siitä ei tullut mitään -- ennenkuin oli myöhäistä...

-- Mutta nyt olette antanut anteeksi...

-- Oi niin, täydelleen. Sydämessäni ei ole enää mitään katkeruutta. Sen
on Jeesus ottanut pois...

-- Hän on siis teille opettanut anteeksiannon ja ilon salaisuuden?

-- Niin, hän... Ken sitten? Ei löydy ketään toista, joka voi sielun
kapinoimisen tukehuttaa. Opin hänet tuntemaan, en vain maailman
Vapahtajana -- sellaisena tunsin hänet ensin -- vaan _omanani_,
ystävänäni, armaanani, ylkänäni, joka sai koko sydämeni. Uusin mielin
luin hänen elämästään, ja minut valtasi rakkaus, jonka rinnalla kaikki
muu vaaleni. Ajattelin: hänen elämänsä oli vain tuskaa, miksi pyytäisin
minä onnea? Aloin ymmärtää noiden ihmeellisten sanain merkityksen:
"täyttää, mitä Kristuksen kärsimisestä puuttuu". Niin, ihmeelliset ovat
ne sanat, paljon täytyy kärsiä ne käsittääkseen. Kuvailin mielessäni,
että sen vuoksi, että minä sain niin suuren kärsimyksen\ kantaakseni,
säästyi joku toinen, jonkun toisen kuorma kävi keveämmäksi, ja se
ajatus oli niin kaunis. Sitten luin kerran "Pyhäin sielujen elämää",
tuota ihanaa kirjaa, tiedättehän, ja silloin valtasi minut halu olla
heidän kaltaisensa. Mitä olin tähän asti kärsinyt? On kärsittävä veriin
asti. -- Ja minä rukoilin Jeesusta tekemään vaivani kaksinkertaisiksi
-- ja rakkaudessaan ottamaan kivut pois joltakulta kärsivältä. Ja
kärsimykseni kävivät minulle rakkaiksi ja suloisiksi, sillä ne
muistuttivat minua hänestä... Oi, olen elänyt sanomattoman ilon hetkiä
-- jolloin oma itseni on häipynyt pois, jolloin olen vaipunut
tuskineni, kaikkineni hänen rakkautensa elämään! Kielin ei voi kertoa,
mitä silloin olen tuntenut, se ei kuulu aikaan, vaan ijäisyyteen,
jolloin kokonaan sulaumme häneen!...

Hän ei enää puhunut pastorille; auvossa hurmauksessa hän kuiskaili
ajatuksiaan itsekseen. Hänen kasvonsa olivat kuin kirkastuneet, hän oli
kuin yksi pyhistä, joista oli puhunut, säteilevine silmineen, hienoine,
hivuttuneine piirteineen, joille sisäinen valo näytti luovan
hohdettaan.

Pastori huokasi syvään, ja katkaisi juhlallisen hiljaisuuden, joka oli
seurannut Ingridin sanoja.

-- Kiitos, neiti, hän kuiskasi, ja hänestä tuntui oma äänensä kovalta
ja sorahtavalta nuoren tytön ihmeellisen hivelevän äänensävyn rinnalla,
niin, olette oikeassa, se, joka kärsii teidän laillanne, hän "täyttää
Kristuksen kärsimisen mittaa". Sillä siten puhaltaa ihminen vireille
hänen rakkautensa liekin, milloin se on sammumaisillaan penseistä,
kapinallisista, nurisevista mielistä. Hänen avullaan tahdon tästä
lähtien -- teidät nähtyäni -- kantaa omaa suruntaakkaani toisin kuin
ennen.

Hän laski kätensä tytön pienelle, valkealle, riutuneelle kädelle,
puristi sitä ja katsoi häntä kostein silmin.

Gertrud nousi ja meni ikkunan luo. Kyynelet kihosivat hänelle silmiin,
hän nojasi päätään ruutua vasten, ja katse seurasi välinpitämättömyyden
sekaisella innolla pääskysiä, jotka kiisivät edes takaisin
kirkkaansinisessä ilmassa.

-- Gertrud, kuului Ingridin lempeä ääni, tiedätkö, onko Karin tullut
kotiin?

Gertrud pyyhkäsi nopeasti kyynelensä ja käännähti.

-- Ei, ei vielä, hän vastasi ja tuli Ingridin luo, hän viipyy koulun
alkamiseen asti.

-- Karin Blom on pikkukoulun opettajatar, seuraajani, sanoi Ingrid,
kääntyen pastorin puoleen, Gertrud ja minä olemme niin levottomia hänen
tähtensä. Hän on juuri äskettäin kadottanut äitinsä, joka asui hänen
kanssaan, ja pieni koulutalo on niin yksinäisellä paikalla. Hän on
hellämielinen ja tunteellinen, tyttö rukka, ja suree niin syvästi
äitiänsä. Jumala häntä auttakoon, hänen tulee olemaan vaikea palata
tyhjään pikku kotiin.

-- Asuuko hän samassa kosteassa huoneessa, joka turmeli teidän
terveytenne, neiti? ihmetteli pastori.

-- Asuu, mutta se on korjattu, niin ettei se ole nyt niin kylmä. Mutta
talo on niin autiossa seudussa -- minun suhteeni ei sillä ollut väliä,
sillä minä en koskaan pelännyt, vaikka kyllähän minun oli pari kertaa
käydä pahoin. Mutta Karin on peloissaan; kun syksy saapuu ja illat
pimenevät, en tiedä, mikä hänen tulee neuvoksi nyt, kun äiti on poissa.

-- Eikö hän voi saada ketään kanssansa asumaan?

-- Niin, me aioimme koettaa hankkia hänelle palvelustytön, sanoi
Gertrud, mutta hän sanoo mieluimmin olevansa yksin suruineen. Pikku
tyttö parka!

Samassa kuului ovelta koputus, ja leikillisen järeä ääni kysyi: "saako
tulla sisään?"

-- Olkaa hyvä! vastasi Lotta tyytyväisenä, kompuroiden ovelle ja
avaten.

-- No mutta, katsokaapas, Hanna Myhre! hän huudahti, kun oviaukkoon
ilmestyi pitkä, laiha olento: rinta sisäänpainunut ja selkä kumara,
tukka vaalea, harva ja kireälle vedetty, ja piirteet ankarat, joita
kuitenkin lievensi viisaskatseinen, alakuloinen silmäpari.

-- Lapsi, lapsi! jatkoi Lotta ja taputti Hannan käsivartta, ylemmäs hän
ei ylettänyt, mikä tuuli nyt puhaltaa, koska sinä tulet näille maille?

-- Ajattelin hiukan pistäytyä teitä katsomassa, ennenkuin koulu alkaa,
sanoi Hanna, ottaen hatun päästään ja silittäin molemmin käsin jo
ennestään sileäksi su'ittua tukkaansa, mutta täällähän on isosia
vieraita, näemmä.

-- Vain Gertrud ja pastori Martin, sanoi Lotta, tunnethan sinä pastori
Martinin?

-- Tottahan me toisemme tunnemme, vastasi Hanna nauraen, kursailematta
ojentaen pastorille kättä, olemme jo yhdessä kurittaneet pahankurisia
poikia ja läksyttäneet leväperäistä isää. Niin että kyllä me toisemme
tunnemme.

Hän nauroi taas, istuutui tuolille ja laski molemmat kätensä levälleen
polvillensa. Pastori tervehti ystävällisesti, mutta näytti hieman
hämilliseltä. Mielessään hän vertaili Hannaa ja noita kahta muuta
opettajatarta, Gertrudia ja Ingridiä, eivätkä ne vertailut olleet
Hannalle edullisia. Mutta Hanna ei antanut häiritä itseään.
Kursailematta hän jatkoi puhettaan, edes panematta huomioon pastorin
läsnäoloa.

-- Tiedättekö mitä, tytöt, hän sanoi ja katsoi vuoroin Lottaa,
Gertrudia ja Ingridiä, minä olen niin hyvällä mielellä, etten pitkään
aikaan ole ollut niin tyytyväinen elämään.

-- Soo-o! Sepä todellakin tavaton tunnustus, sanoi Gertrud hymyillen,
Hanna ei juuri muutoin ole optimisti...

-- En, mutta tänään olen. Ja tiedättekö miksi? Niin, nyt saatte kuulla!
Olen tavannut ihmisen, oikean ihmisen!...

-- Mutta, rakas Hanna, ihmisiähän me kaikki olemme.

-- No tietysti, kaikki tyyni, kirkkoherrat ja apulaiset ja urkurit --
vieläpä olemme imettäväisiä, lämminverisiä luurankoisia, jotka
hengittävät keuhkoilla ja synnyttävät eläviä sikiöitä -- voi voi,
ihmisiä on paljon, mutta yhtä harvinainen on _ihminen_. Nyt saatte
kuulla, tytöt!

Hän nimitti kuulijoitaan yhä "tytöiksi" ja katseli sillä välin milloin
pastoria, milloin Lottaa ja molempia opettajattaria.

-- Niin, minun piti Wettingejä tervehtimään ja suuntasin silloin
kulkuni vuoren poikki Stupet'in ohi. Kaksikymmentä vuotta olen samaa
tietä kulkenut eikä minun ole koskaan juolahtanut mieleeni pysähtyä
katsomaan outoa, rajua Stupet'ia -- omista ajatuksistani on minulla
ollut kyllin, enkä ole paljoa huomannut ympäristöäni. Mutta eilen
illalla lensi minuun vallan kumma halu päästä alas luolaan katsomaan,
olisiko se vielä kaltaisensa sitte lapsuusaikain, oliko "noitakivi"
vielä paikoillaan, kuuluiko siitä laulua auringon laskettua, putosiko
vesipisaroita "kirnuun" yhtä surullisesti soinnahtain kuin silloin, kun
tuolla syvyydessä loiskuttelin ja etsin sileiksi hiotuneita kiviä.
Tuntui mahdottomalta, että kaikki olisi ollut samanlaista, kun itse
olin niin muuttunut. Niin sitten aloin, vanha pässinpää, kavuta
alaspäin, ja kyllä kohta sain varman vakuutuksen siitä, etteivät yksin
mieli ja sydän olleet muuttuneet vuosien kuluessa, vaan myös jalat ja
kädet. Sillä kesken kaikkea istuinkin kallionlohkareella enkä päässyt
ylös- enkä alaspäin. Liu'uin ja liu'uin, mutta se ei auttanut, kiinni
kuin kiinni. Tämäpä hupaista, ajattelin, tässä kai saan istua koko yön
taivaan ja maan välillä. Silloin, voitteko ajatella, saan, aivan kuin
kertomuskirjoissa, nähdä nuoren miehen tulevan käyden juuri Stupet'in
yläpuolella. Halloo! huudan minä, mutta itsekseni ajattelin: voi, jospa
olisin kaunis tyttö, yhdeksäntoista kevättä harteillani, silloin ei
minun tarvitsisi olla levoton hengestäni niinkuin nyt! Nuori mies oli
kuitenkin hätäni huomannut, kiipeää heti luokseni, nostaa kohteliaasti
hattuaan ja sanoo: "saanko luvan auttaa." "Senpä juuri saattekin
tehdä", vastasin minä ja ojensin hänelle kursailematta käteni. "Voi",
ajattelin sillä välin, "jospa käteni ei olisi noin kurttuinen ja laiha,
silloin voisin olla varmempi kuin nyt, ettei hän päästä sitä irti ja
anna minun vierähtää syvyyteen!" Mahdoin olla kurja katsella, sillä
näin, kuinka nuorukaisen suupielissä värähti, ja kuinka silmistä loisti
pidätetty nauru, kun hän laahasi minut ylös. "Kiitoksia paljon", sanoin
minä lopuksi, kun tunsin lujaa maata jalkain alla, "te tulitte kuin
pelastava enkeli. Nimenne, jos rohkenen kysyä?" "Nimeni on Gösta
Scheffer", hän sanoi kohteliaasti ja kohotti taas hattuaan, "olen
iloinen, että taisin auttaa." Sanoin hänelle halvan nimeni, ja niin
saattoi hän minua nummen poikki Wettingien luo asti. Puhelimme koko
pitkältä, en muista mitä. Mutta, nähkääs, tytöt, se oli ihminen, se!
Sillä nuorta miestä, joka on kohtelias ja ystävällinen vanhalle,
rumalle, huonosti puetulle naiselle, häntä sanon muitta mutkitta
ihmiseksi. Ja sellaisia ei tosiaan ole paljon.

-- Nyt täytyy minun sittenkin puolustaa sukupuoltani, keskeytti pastori
Martin hieman kiivaasti, uskon, että teette vääryyttä tuomitessanne
useimmat meistä epäkohteliaiksi ja sydämettömiksi...

-- Voi rakas herra pastori, puhun kokemuksesta, monivuotisesta,
surullisesta kokemuksesta. Herrat eivät yleensä ole kohteliaita vanhoja
rumia naisia kohtaan, sekä rovastit että kirkkoherrat ja apulaiset
siihen luettuina. Siitä asiasta ei enempää, kuten vanhan rehtori Pradon
oli tapana sanoa.

-- Kukahan se nuori herra oli? huomautti Ingrid.

-- Kirkkoherran uusi kotiopettaja, joka oli saapunut samana aamuna. Se
kiltti poika kertoi koko joukon pappilasta, avoin ja suora hän oli kuin
isoäidin yömyssy. Minä olin enemmänkin "silotettu", minä; en sanonut,
mitä olisi pitänyt: kun tulette kaupunkiin, herra, niin toimittakaa
itsellenne hiukan verran ylimääräisiä varoja eväslaukkuunne, muutoin
saatte kiristää nälkävyötä monta kertaa, ennenkuin pappilan jätätte.
Aijai, sitä ei minun olisi pitänyt sanoa kunnianarvoisan pappissäädyn
läsnäollessa! Mutta mitä kuulenkaan, kahvikuppien kilinääkö?

Ja hän kääntyi Lottaan päin, joka tuli kahvitarjottimineen, jonka
asetti pöydälle Ingridin vuoteen luo.

-- Oikeaan osuit, Hannaseni, vastasi Lotta tyytyväisenä, nyt juomme
kahvia. Hyvää kahvia se on, hienointa, mitä oli puodissa! Pitäkää nyt
hyvänänne kaikki! Korput ovat äsken leivottuja Bromanska vainajan
ohjeen mukaan, yhtä paljon ruista ja vehnää ja kahdeksalla killingillä
pomeranssinkuoria!

-- Kiitos, rakas Lotta! sanoi Hanna, taputtaen Lottaa olalle ja
siirtäen tuolinsa lähemmä pöytää. Tottakai teillekin, pastori, käy
laatuun ottaa osaa hupaisiin kahvikekkereihin? lisäsi hän hiukan
kiusottavasti.

-- Kiitos, neiti Myhre, vastasi pastori kohteliaasti kumartain, mutta
vahinko kyllä, en tohdi koskaan juoda kahvia.

-- Ettekö? Sepä ikävää! Kaikki todelliset naiset ja kaikki kiltit
miehet pitävät kahvista.

-- Sitten en ole "kiltti", ja siinä olette kyllä oikeassa. Mutta
eiköhän tuo erikoisesti naisellinen piirre kuulune niihin, joita
johonkin määrin pitäisi vaimentaa?

-- Voi, pitäisi kyllä, rakas pastori, vastasi Hanna, huolestuneena
pudistaen päätään, tietysti pitäisi meidän taistella kahvihimoamme
vastaan, meidän, joilla kuitenkin on niin paljon riemunaiheita, niin
paljon tilaisuutta huviin ja ilonpitoon, tietysti meidän pitäisi. Mutta
oi, liha on heikko! Vai kuinka, Inga pieni, sinä, joka makaat
vuoteeseesi sidottuna, sinullahan on kai niin paljon muuta hauskaa
elämässä, että sinun pitäisi luopua syntisestä rakkaudestasi
kahvitilkkaa kohtaan?

Ingrid pudisti päätään ja nauroi väkinäisesti. Hannan pila ei ollut
hänelle mieleen, mutta hän piti hänestä liiaksi vastustaakseen.

-- Luulen neiti Medinin omaavan sisäistä iloa, joka tekee hänet
riippumattomaksi ulkonaisesta, pisti pastori väliin soveltumattoman
juhlallisella äänellä.

-- On Hannallakin, huudahti Ingrid, vaikka hän...

-- Ta, ta, ta, keskeytti Hanna, siitä ei puhuta. Nyt juomme kahvia. Ja
hävetköön, ken ei ole tyytyväinen, kun Lotta tulee kaatamaan ruskeaa
nektaria pienestä kolmijalkapannustaan.

Hän ojensi kuppinsa ja nyykäytti Lotalle, joka kaasi kahvia kuppeihin,
samalla yhä puhellen "Bromanskan" leipomaohjeesta.

Pastori tunsi itsensä äkkiä alakuloiseksi. Hän huomasi, että hän
juhlallisine huomautuksineen oli helähyttänyt esille väärän äänen,
äänen joka sorahti sitä kodikasta, ystävällistä tunnelmaa vasten, jota
kahvilemu, lusikkain kalina ja Lotan tyrkytykset levittivät pikku
tupaan.

-- No, sitten kai minun täytyy tilkkanen ottaa päästäkseni
"häpeämästä", hän sanoi hyväntahtoisesti ja ojensi kuppinsa Lotalle.

-- Katsokaas, se oli oikein, sanoi Lotta tyytyväisesti, ja Hanna
nyykytti pari kertaa päätään totisen ja hyväksyvän näköisenä, aivan
kuin hän olisi mielessään korottanut pastorin arvosanoja.

Pastori hörppi kahviansa; se oli vastoin Lotan vastakkaisia vakuutuksia
hyvin kehnoa, ja pastori tiesi, että hän juotuaan voisi pahoin. Mutta
nyt ei ollut muuta neuvoa kuin pysyä tyynenä; hän nieleksi siis ja
valmistautui kärsivällisesti kohtaamaan epämieluisia seurauksia, jotka
häntä odottivat.

Saattoi maksaakin vaivan alistua pieneen pahoinvointiin, jottei
häiritsisi hetken hauskuutta. Hanna Myhre oli oikeassa: eivät he juuri
olleet iloista rikkaita, nämä vähäiset, hiljaiset, kärsivälliset
työntekijät, nämä ahkerat työmehiläiset, jotka ihmisten kiitoksetta,
vailla suosion kannustinta, velvollisuudentarkkoina rakensivat tiedon
ja valistuksen suurta kekoa. Miten lapsellisen vallattomiksi he olivat
äkkiä muuttuneet, miten hyväntahtoisen tyytyväisinä loistivat kasvot!
Vieläpä kauniit kalpeat madonnankasvot vuoteellaan näyttivät
vallattoman onnellisilta, ja nauru kaikui iloisesti huulilta, kun Hanna
Myhre kertoi hupaisia juttujaan tai pisti väliin hullunkurisuuksiaan.
Elämänilo, jonka työ, kieltäymykset ja kärsimykset olivat heiltä
riistäneet, puhkesi esiin, ja ilman että kukaan heistä sitä sen enempää
mietiskeli, lisäsi sitä kauniin nuoren miehen läsnäolo.

Ja hellän, miettivän Nils Martinin mielen valtasi äkkiä tunne siitä,
miten liikuttavia olivat nuo pienet ilonkukkaset, joita poimittiin
auringonpaahtaman, tomuisen maantien varsilta.

-- Pitäkää hyvänänne, pitäkää hyvänänne! sanoi Lotta lakkaamatta ja
tyrkytti ja tarjosi, kunnes ei ollut enää kahvia pannussa eikä leipää
suurikukkaisessa lakkakiiltoisessa leipäkorissa, jonka Lotta kerran
monta vuotta sitten oli saanut lahjaksi Björnbodan armo vainajalta.

-- No, tyttöset, nyt on juotu aivan liiaksi kahvia ja puhuttu ihan
liian paljon, huudahti Hanna, lyöden kädet polviinsa. Vai kuinka, mitä
arvelette, pastori? Eikö ole jo aika antautua elämän vakavuuksiin?

Pastori veti hymyillen esiin kellonsa.

-- Mitä näen! huudahti hän pelästyneenä, kello on jo yksi! Niin, olen
istunut liian kauan...

Ja hän nousi nopeasti ja jätti hyvästi.

-- Saan kai tulla takaisin jolloin kulloin? hän sanoi matalalla
äänellä, seisoessaan Ingridin vuoteen ääressä ja pitäessään hänen
kättään omassaan, eikö niin?

-- Oi kiitos, kiitos, niin usein kuin vain haluatte, pastori --
minullehan on niin rakasta, että joku tahtoo tulla luokseni...

Ja hän katsoi arasti ja onnellisesti hymyten nuoren miehen kasvoihin.

Hän puristi tytön kättä, otti jäähyväiset muilta tuvassa olijoilta ja
astui nopein askelin ovesta.

Hänen mentyään syntyi muutamaksi silmänräpäykseksi syvä hiljaisuus,
jolloin kuului vain Lotan kuppien ja vatien kalinaa, joita hän heti
ryhtyi pesemään.

-- Miten uusi pastorimme on kiltti, sanoi viimein Ingrid, sano, eikö
sinustakin, Hanna?

Hanna nyykäytti päätään, puristi huulensa yhteen ja vastasi lyhyesti:
o-on! Sitten hän lisäsi:

-- Perussävel on hänellä kaunis, sen kuulin jo toispäivänä. Katsokaas,
tytöt, pitää aina kuulostaa ihmisten perussäveltä, ja sen kuulee
tavallisesti aina parhain ensi kohtaamisessa. Jos se kajahtaa rumalta,
voi jäljestäpäin tulla joukko kauniita lirityksiä, mutta me vain aina
palaamme ensimmäiseen takaisin ja huomaamme, että se oli oikea. Ja niin
myös päinvastoin. Kyllähän pastorissa on paljon, jonka soisin pois --
ei hän käsitä elämän vaatimuksia eikä ihmissielun kehitystä -- mutta
perussävel -- perussävel, voi, se kuului kuitenkin niin kauniina
toispäivänä, kun hän istui Kristin Wettingin tuvassa ja lohdutti häntä
hänen juopon miehensä ja poikatolvanansa vuoksi.

Nuorista tytöistä ei kampikaan vastannut Hannan puheisiin. Gertrud
kuunteli niitä kuin unessa, ja aivan kuin näkynä, jonka kesäpäivän
ihanuus, häikäisevä auringonkulta sulki kehyksiinsä, oli hän näkevinään
hienopiirteisen, lempeästi sinisilmäisen nuoren miehen seisomassa
Kristin Wettingin vieressä, lohduttaen häntä hänen elämänsä
kurjuudessa.

Sitten hän tempautui irti unelmista, sanoi jäähyväiset Lotalle ja
Ingridille ja jätti Hanna Myhren seurassa Lotan tuvan.



IV.


Nils Henrik Martin oli vain muutamia kuukausia sitten tullut
paikkakunnalle. Ja hän oli tullut täynnä hehkuvaa halua julistaa
Jumalan sanaa voimalla sellaisella, että se tempasi sielut arkielämän
aherruksesta ijäisyyden aamun ihanuuteen. Hän oli tullut päättäneenä
unohtaa itsensä, omat surut ja kärsimykset ja haaveelliset mietiskelyt,
kokonaan antautuakseen hoitoonsa uskotuille ihmissieluille.
Rautatievaunussa istuessaan matkalla tännepäin hän oli ajatellut: "ei
tule löytymään seurakuntaa, jolla olisi ollut uskollisempi paimen kuin
minä; tahdon kulkea Mestarin jälkiä, vaatettaa alastomia, käydä
sairaitten luona, ottaa köyhiä majaani, tahdon luopua kaikista
vaatimuksista -- haihduttaa itsekkään, vaativan itseni Jeesuksen
rakkauteen." Ja hänen ajatuksensa kulkivat jonkinlaisina juhlamielisinä
rytmeinä, joita junan kohina säesti, ja jotka paisuivat riemukkaaksi
ylistyslauluksi, kun yö saapui ja tähdet tuikahtivat esiin.

Sittemmin ajatukset kulkivat paljon pienempinä aaltoina, niin, voipa
sattua, että ne vaipuivat levottomuuden ja epäilyn syviin notkoihin.
Täällä oli niin paljon kaikenlaista, jota hän ei hyväksynyt, ja hän,
hiljaisine, sisäänpäin kääntyneine olemuksineen, miellyttävine
liikkeineen, lempeine katseineen osasi kyllä paheksia, kiivaasti,
sovitteluitta, kuin nyreä lapsi, niin että vaaleansiniset silmät
salamoivat ja matala ääni värisi. Eivät häntä liioin miellyttäneet
pappila ja sen asukkaat; sekä sisäistä että ulkonaista oli paljon, joka
loukkasi hänen herkkää mieltään. Mutta sitten tuli hän Gertrud Björkin
tuttavaksi, ja tämä, monine harrastuksineen, lämpimine osanottoineen
ihmisiä kohtaan, ikäänkuin kannusti hänen masentuneita ajatuksiaan. Ne
nousivat taas, pudistivat yltään hentomielisyyden ja epäilyksen ja
alkoivat uudelleen entisen haaveksivan retkensä ihanteen korkeuksia
kohti.

Gertrud juuri oli myös ensimmäisenä puhunut hänelle Ingrid Medinistä,
hän oli väräjävin äänin ja silmät harmia säihkyen kertonut hänen
surullisen tarinansa ja viimein vienyt nuoren papin "kalaasi-Lotan"
tupaan.

Ja kun hän nyt tuli sieltä ja ripein askelin kulki tietään, katosivat
kaikki muut aamupäivän antamat vaikutelmat ja yksi ainoa jäi jäljelle:
nuori kärsivä nainen kauniine tummine silmineen ja ihmeellisine
madonnankasvoineen. Kuin ilmestys, kuin kultapohjainen maalaus
taivaansinisin värein hän kohosi hänen sisäisen silmänsä eteen, ja hän
vaipui katselemiseen yhtä intoisena kuin tavallisesti hartaushetkiinsä.

Kulkiessa kirkastuivat hänen kasvonsa yhä enemmän ja enemmän tunteista,
jotka hänet täyttivät. Ylöspäin suunnattu katse ei enää tuntunut
huomaavan ympäröiviä esineitä, käynti kävi keveäksi ja nopeaksi, hän
kulki kuin se, joka ei enää tunne maata jalkainsa alla, sillä hän
vaeltaa kohti näkymätöntä päämäärää.

Hänen tiensä vei vuoren rinteellä kasvavan metsän halki. Tiheinä
kohosivat kuuset molemmin puolin tietä; niiden tummasta vihreydestä
vilahti silloin tällöin koivun vaalea välke. Toisin paikoin harveni
metsä, siellä täällä se avautui pieniksi niittytilkoiksi, täynnä
lemuisia keskikesänkukkia, jotka jo odottivat viikatetta. Kuusien
latvain väliltä loisti syvänsininen kesätaivas, ja auringon kulta valui
räikeänä ja kimaltavana, siilautuen juovina ja pilkkuina kuusien ja
risukkojen tummuuden lomitse. Kaikki lepäsi kuin keskipäivän kuumuuden
raukaisemana; mutta silloin tällöin rasahdutti neulasia ja kuivia
lehtiä oravan hypähdys, kuului toisinaan koivun latvasta varisten ja
harakkain raaunta ja nauru, uunilintu helähytti muutamia vilkkaita ja
soinnukkaita liverryksiä, mutta vaikeni jälleen; metsän syvyydestä
kaikuivat heikkoina ja salaperäisen raskasmielisinä, kuin kutsuva
kaipaus, laulurastaan vienot sävelet, ja kaukaa etäisyydestä saapui
korvaan kirkonkellon sammuva soitto. Joku vaelsi viimeistä retkeään;
kuoleman juhlaa vietettiin jossain keskellä elämän suurta, riemuitsevaa
yltäkylläisyyttä.

Nils Martinista oli kuin olisi hänen tiensä johtanut pyhäkön läpi,
missä ajatukset ja tunteet suitsutussavuna kohosivat korkeuteen. Hän ei
ollut ikinä tuntenut itseään niin autuaan riemun täyttämäksi, hän,
jolle kuitenkin innostuksen ja sielunhurmauksen suloiset salaisuudet
olivat niin tuttuja. Hän olisi tahtonut polvistua elämän -- ijäisyyden
-- Jumalan eteen ja vuodattaa sielunsa palvomiseen. Jotain oli
tapahtunut tänään, jotain, joka antoi siivet, antoi ihastuksen hurmaa
kaikelle, sisäiselle ja ulkopuoliselle.

-- Kiitän sinua, Jumala, hän kuiskaa itsekseen, nuoruuteni unelma on
herännyt eloon -- puhdas neitsyt, jonka mielikuvituksissani niin usein
olen nähnyt, on ilmaantunut minulle. Olen löytänyt kauan etsimäni:
pyhitetyn sielun, joka kokonaan lepää sinussa, sinun tahdossasi.

Ja kun hän kulkee, miettii ja uneksii, nousee hänen mieleensä toinen
kuva. Myös nuori nainen, hento ja kalpea ja henkikirkas, niin että
odotat vain sisäisen elämän valkeana liekkinä leimahtavan, joka nousee
korkeuteen. Sanomattomia rukouksia huokuu hänen huuliltaan, rukouksia,
joista kuuluu sielun kuiskiva puhe taivaalliselle yljälle. Hennon,
värisevän tytön vieressä seisoo mies, hänen kätensä ovat ristissä ja
silmät juovat tytön sanoja ja katseita hartaasti kuin janoinen
ajattelija juo suuren totuuden kirkkautta. Heidän sydäntensä väliä
kulkee vienojen tunteiden virta, joka ajan loppuun ja ijäisyyden ääriin
asti yhdistää heidät toisiinsa. Ei ole siinä maallista intohimoa, on
vain kaksi toisiinsa sulauvaa liekkiä, kaksi sielua, jotka kietovat
toisensa syleilyyn, palaen taivaallisessa rakkaudenhehkussa.

Näky on Nils Martinin nuoruudenunelma: Kristina Stumbelenilainen ja
Petrus de Dacia, joiden rakkaus on yliaistillista hekumaa ja aistien
tuskaa. Hänestä tuntua, että tämä ihana uni nyt soljuu todellisuudeksi;
hän on nähnyt olennon, joka on pannut koko hänen sisimpänsä
värähtelemään, tavannut sen, joka aina on kulkenut hänen rinnallaan ja
kuitenkin ollut kaukana kuin kangastus vetten pinnalla, ja hän tuntee
itsensä auvoisaksi ja hämmentyneeksi elämän ihmeen edessä. Näin, vain
näin hän tahtoisi rakastaa, kohdata Jumalan ajatukset rakastetussa --
nähdä pyhän sielun, joka lepää Jumalassa, jonka tahto sydänyönkin
pimeydessä sulauu Hänen tahtoonsa. Maallista onnea ei Nils Martin ole
koskaan pyytänyt; se kuva, jota hän on kantanut sielunsa sisimmässä, on
ollut kaunis, mutta aina tuskantäysi. Hän ei tiedä miksi, mutta hänen
elämänsä pyhäkön, nuoruuden juhlahetkien yllä on aina levännyt
surumielisyyden hämärä. Ja juuri siitä hän on tuntenut salaista onnea.
Mutta hän tietää, ettei kukaan, kukaan maailmassa sitä ymmärrä.

Taas hän ajattelee Petrus de Dacian ja pienen Kristina Stumbelenilaisen
suloista tarinaa. Mutta Kristinalla on suuret tummat silmät, ja hän
makaa kehnoon vuoteeseen kahlehdittuna pienessä ruotsalaisessa
torpassa, ja Petrus de Dacia on nuori pappi, jolla on vaaleansiniset,
haaveksivat silmät ja otsallansa miettivän poimun tuskanleima.



V.


Rouva Henningson seisoi unelmiin vaipuneena vanhan, ruskeaksi maalatun
piirongin edessä pappilan vasemmanpuolisessa ullakkosuojassa.

Mitä rouva ajatteli, ei ollut helppo arvata; kasvoissa oli huolestunut
ilme, ja levoton katse siirtyi edes takaisin kahden kynttiläjalan
väliä, jotka olivat ruskealla piirongilla. Sen toki uskalsi otaksua,
ettei ainakaan huoneen esteettinen järjestely ollut hänen mietiskelynsä
esineenä, sillä epäkodikkaampaa vierashuonetta olisi saanut etsiä. Karu
järjestys oli sen vallitsevin piirre; läpeensä haalistuneissa, äsken
pestyissä ikkunaverhoissa ja käsiliinassa, joka riippui keltaisen
pesukaapin vierellä -- sen kansi oli haljennut -- näkyi useampia
parsimisia ja niiden ympärillä pieniä, rouvan sormien aiheuttamia
ryppyjä. Jollei olisi ollut kaunis näköala ikkunasta, jonka alla lakeus
levisi levollisen majesteetillisena, ja jollei ilta-aurinko olisi
heittänyt heleänkeltaista valoa, joka juuri sillä hetkellä lankesi
huoneeseen, olisi siellä vallinnut tuskaisan viihtymättömyyden tunne;
mutta mikä voi olla rumaa ja kylmää, kun auringonlaskun satuloiste sen
ympärille kutoutuu? Varma on, että jos nuori mies, jolle huone oli
aiottu, olisi tällä hetkellä astunut sisään, hän ei olisi huomannut
epäparisia, kömpelöitä huonekaluja, hän olisi kiiruhtanut ikkunan luo
ja huoaten ja hymyten syventynyt ulkopuolisen kauniin taulun
katselemiseen. Täältä näki jopa yhdeksänkin kirkon ojentavan
suippotornejaan kohti korkeutta, ja ilma oli tänä iltana niin puhdas ja
kirkas, että kaukaiselta selänteeltä, joka rajotti aaltoviivaista
tasankoa ja sen viljapeltoja ja tuoksuvia apilaniittyjä, siinti silmään
vuorijärven sinervä kimallus.

Kaikesta tästä ei papinrouva huomannut mitään. Ei hän sitäkään
huomannut, kuinka rumilta hänen kalunsa näyttivät suuriruusuisia
seinäpapereita vasten. Hänestä päinvastoin oli koko huoneella aistikas,
yksinkertainen ja vankkatekoinen sisustus. Miten paljon vaivaa hän
olikaan nähnyt, miten monta unetonta yötä viettänyt järjestääkseen
kaiken samalla kauniisti ja säästäväisesti. Mutta hän tiesi
onnistuneensa ja oli siitä ylpeä. Ystäväin joukossa ei ollut
ainoatakaan, jota hän ei sitkeällä, hypnoottisella tarmollaan olisi
pakottanut ihailemaan pappilan laitoksia.

Sama kauneuden vastainen järjestys kuin huonetta leimasi itse
papinrouvaakin. Hän oli hyvin pitkä ja laiha; niin pian kuin hän
liikutti päätään, näkyivät kaulajänteet, ja säännölliset kasvot
pyöreine ruskeine silmineen olivat niin lihaksettomat, että nahka oli
kuin pingotettu poskien ja otsan yli. Joku kylän velikullista olikin
verrannut rouvaa Faraon laihoihin lehmiin ja kirkkoherraa lihaviin.

-- Ei, sanoi rouva Henningson viimein puoliääneen, huoaisten ja
helpottuneen näköisenä, aivan kuin päätöksen tehtyä -- ei, panen sen
sijaan lampun. Hän saattaisi olla samaa maata kuin Samuelson, joten on
paras olla varuillaan!

Ja maisteri Samuelsonin muisto ja kaikki heidän välisensä kiistat
kohosivat hirvittävän elävinä rouva Henningsonin muutoin sangen hitaan
mielikuvituksen eteen. Mitä olivat auttaneet kaikki hänen
hienotunteiset viittauksensa ja varotuksensa? Eivät niin mitään.
Itsepintaisena kuin mäyräkoiranpentu oli maisteri yön toisensa jälkeen
maannut lukien kello yhteen, kahteen ja tuhlannut kynttilöitä ja öljyä,
niin että rouvaa sitä ajatellessa puistatti. Ei auttanut sekään, että
rouva silloin tällöin "unohti" täyttää lampun; silloin meni Samuelson
aivan kursailematta saliin ja otti kynttilät pianon jalustoista. Niin,
hänpä oli oikea helmi! Jospa tämä olisi saanut paremman kasvatuksen!

Näiden muistojen vahvistettua häntä päätöksessään, otti rouva
Henningson jalustat kynttilöineen, meni alakertaan astiakaappinsa luo,
haki esiin vanhan lampun, jonka huolellisesti puhdisti ja täytti ja
asetti sitten maisterin huoneeseen ruskealle piirongille.

Samassa sammui juuri viimeinen auringonsäde ikkunalaudalta, ja huoneen
autio arkisuus esiintyi räikeänä kalpeanharmaassa iltahämärässä.

Mutta sitäkään ei rouva Henningson huomannut; hän nyykäytti
tyytyväisesti lampulleen, heitti vielä silmäyksen pitkin huonetta ja
läksi alas keittiöön.

-- Vispilöi kunnolla perunajauhoja kermamaitoon, Sofi, niin se pysyy
koossa, sanoi hän keittäjättärelleen, joka valmisti illallista.

Mutta sillä välin kuin rouva Henningsonia työ piti keittiön puolella,
hiipi muuan nuori tyttö ullakolle, avasi vierashuoneen oven ja tirkisti
sisään.

-- Huh, huudahti hän halveksivasti ja polki jalkaansa, miltä täällä
näyttää! _Lamppu_ piirongilla, uutimet lyhyet kuin lyhyiksi käyneet
hameet, ei kukkaakaan -- äiti muori on kaltaisensa!

Ja hän paiskasi oven kiinni ja meni puutarhaan.

-- Minkälainen hän mahtaa olla, hän ajatteli, poimien vihkosen resedaa
ja krassia -- jospa hän olisi pirteä ja hauska ja uudenaikuinen.
Täällähän ihan tukehtuu vanhain tekokukkain keskellä! Tra-la-la,
tra-la-la!

Hän lopetti synkät mietteensä iloiseen rallitukseen, juoksi
huoneeseensa, otti kukkalasin, järjesti kukat siihen ja pani sen
vierassuojaan.

Kas noin! hän ajatteli, asettain hymyillen päänsä kallelleen ja
siristäen silmiään nähdäkseen, miltä kukat näyttivät seinää vasten --
nyt tuli tänne jo pikkuinen kodikkuuden vilahdus. Mies parka, häntä
pitänee kai kohdella ihmisiksi, vaikka hän on kotiopettaja!

Hän nauroi, muutti kukat toiseen paikkaan, siirsi hiukan huonekaluja,
tarkasti taas työtään ja meni sitten pois, keveästi huoaisten.

-- Miten ikävä sentään katsoa kaikkea yhdeltä ainoalta näkökannalta:
taloudelliselta, hän ajatteli. Mieluummin tahdon tuhlata, tuhlata,
tuhlata niin, että jään puille paljaille!

Ja taas hän päästi iloisen rallituksen, tarttuen kaiteeseen kiinni ja
miltei heittäen itsensä alas portaita.

Heti sen jälkeen kello soi, kovaäänisesti kuin vellikello, ja papin
perhe kokoontui saliin illalliselle, jonka muodostivat puuro ja
"kermamaito". Rouva puhui aina "kermamaidosta" eikä vain maidosta, ja
hän oli niin kauan hypnotisoinut perheen jäseniä tällä lausetavalla,
että he olivat kokonaan luopuneet vallankumouksellisista ajatuksistaan,
vaikka hyvin tiesivät, miten huomattavaa osaa perunajauhot keittiössä
näyttelivät.

Illallisen jälkeen piti pappi rukouksen, ja silloin palvelustytöt ja
rengit saivat tulla sisään ja istua ovensuussa.

Kello yhdeksän erottiin, ja kello kymmenen oli tavallisesti pappila jo
hiljainen. Vain kirkkoherra valvoi kirjojensa ja paperiensa ääressä
puoliyöhön ja kauemminkin.

Mutta kello kuusi seuraavana aamuna oli Anders, renki, tallissa
valjastamassa Bruntea huonompien eteen pappilan kaksista rattaista ja
ajoi sitten asemalle uutta kotiopettajaa, maisteri Gösta Schefferiä,
noutamaan. Ja pari tuntia myöhemmin tulla lönkytti Brunte pappilaan
johtavaa haapakujaa, ja rattailta hyppäsi kookas nuori mies,
kellertävätukkainen, valkoverinen ja kukoistava, avoimet, tummat silmät
katselivat suorasti ja uteliaasti ympärilleen. Mutta kun hänen odottava
katseensa ei kohdannut ketään, otti hän itse matkalaukkunsa, jonka
Anders oli laskenut porstuan permannolle, ja meni sisään.

Samassa hyökkäsi kaksi poikaa esiin ja miltei ryntäsivät hänen
kimppuunsa temmatakseen hänen matkalaukkunsa.

-- Päästä irti, huusi toinen, ja toinen tempoili ja löi, lakkaamatta
huutaen: "minä tulin ensin!"

-- Päivää, pojat, sanoi Gösta Scheffer ja koetti hillitä toivorikasten
nuorukaisten tarmoa, te olette kai oppilaani, vai mitä?

Mutta ei kumpikaan vastannut. Viimeisen valtavan tempauksen perästä
syöksyivät molemmat ullakon portaita ylös, ja Gösta piti sopivimpana
seurata.

Onnellisesti huoneeseensa perille päässeenä joutui Gösta tulevain
oppilastensa, Perin ja Svanten, lähempään tuttavuuteen, jotka heti
osottautuivat tuttavallisiksi ja uteliaiksi hänen matkalaukkunsa
sisältöön nähden, niin että hänen viimein täytyi ajaa heidät pois
ehtiäkseen pukeutua aamiaiseksi.

Sillä välin hän katsoi uteliaasti ympärilleen huoneessa. "Hyvin
yksinkertaista ja vaatimatonta", hän ajatteli, "kyllä minun
kunnianarvoisuuteni saa hiukan verran jäseniään taivuttaa, jos mieli
_tuohon_ sänkyyn mahtua. Mutta miten kauniita kukkia!"

Ja hän painoi mielihyvällä kasvonsa lemuaviin kukkiin.

-- Varmaan on papinrouva hieno ja runollinen luonne, hän
jatkoi ajatuksiaan, miten kuitenkin pikkuasiat voivat tuoda
kodikkuudentunnetta!

Kun Gösta tuli aamiaiselle, oli perhe jo koossa ruokahuoneessa. Pöydän
äärimmäisessä päässä seisoi nuori tyttö, joka kiinnitti häneen suuret,
tummat, tutkivat silmänsä. Gösta tunsi punastuvansa tuon katseen
kohdatessaan. Miten kaunis oli tuo nuori tyttö -- sellainen iho,
sellainen vartalo -- hän ennätti sen kaiken nähdä kirkkoherran
juhlallisesti esittäissä: "maisteri Scheffer -- vaimoni -- tyttäreni
Estrid -- tätini, neiti Bodin -- Per ja Svante -- maisterin tulevat
oppilaat." Viimeiset sanat nostivat hymyn papin kasvoille ja
karkottivat niiden synkän juhlallisuuden. Gösta kumarsi kohteliaasti
kaikille suunnille, mutta ajatteli sillä välin vain kauniita ruskeita
silmiä ja yhdisti ne ajatuksissaan kukkavihkoon vierashuoneessa. Jospa
hän olisikin... Kokonainen parvi mieluisia mahdollisuuksia oli hänestä
tällä hetkellä sohahtavinaan läpi huoneen kuin hivelevät kesätuulet, ja
hän tunsi äkkiä rintansa laajenevan läikkyvästä nuoruudenilosta.

Juhlallisesti istuuduttiin aterialle. Gösta vilkuili alati kauniiseen
nuoreen tyttöön, mutta tämä ei näyttänyt enää häntä huomaavan; hienot
kulmakarvat olivat vetäytyneet ryppyyn, ja katseeseen oli tullut nyreä
ilme.

Sillä välin tapahtui tarjoilu saman juhlallisen mielialan vallitessa.
Per ja Svante istuivat suorina ja liikkumatta neljän kirkkaan,
kiiltävän silmän, teräväin säteitten lailla, seuratessa puurovadin
kiertoa pöydän ympäri. "Hyvin kasvatettuja poikia", ajatteli Gösta ja
siveli tyytyväisenä viiksiään, "heidän kanssaan ei tule olemaan vaikea
lukea. Mutta miten juhlallinen perhe -- ja kaunis mustasilmä -- eikö
hän koskaan puhu?"

Kirkkoherra otti eteensä mahtavan annoksen puuroa ja kaatoi saman
verran "kermamaitoa" lautaselle. Mutta juuri pistettyään lusikan
suuhunsa, hän laski sen kiivaasti pois ja kääntyi vaimoonsa.

-- Mitä tämä on? Puurohan on pohjaanpalanutta! Ja hänen kasvoilleen
ilmestyi nyreä ja huolestunut ilme, aivan kuin hän olisi keksinyt
vajauksen kirkonkassassa. Estrid nykähytti halveksivasti olkapäitään.
Sen hän heti oli huomannut -- pohjaanpalanutta puuroa ja perunajauhoja
maidossa -- niin, ei ollut vaikea pysyä totisena moisen aamiaisen
ajalla.

Rouva Henningson punastui ja maisteli puuroa tuntijan ilme kasvoissaan.

-- Niin, tosiaankin, se on hiukan pohjaanpalanutta, sitä ei juuri
koskaan tapahdu.

Kevyt rykäisy kuului siltä puolelta pöytää, missä Estrid istui,
rykäisy, jonka voi tulkita miten tahtoi.

-- Suokaa anteeksi, maisteri, jatkoi rouva, ja puna paloi hänen
poskillaan kahdeksi punaiseksi, kuumaksi pilkuksi.

-- Oi, ei mitään -- minun on yhdentekevä, vastasi Gösta ja mätti
kohteliaasti pohjaanpalanutta puuroa suuhunsa.

-- Niin, täytyy alistua, toisteli kirkkoherra synkällä, ärtyisellä
äänellä.

Hänen ruokahalunsa ei kuitenkaan ollut tullut häirityksi; hän, niinkuin
koko perhe, söi kauan ja painokkaasti ja miltei rikkomattomassa
äänettömyydessä. Ainoa, joka hyljeksi puuroa, oli papin täti, vanha
neiti Bodin, pieni kuivettunut eukko, joka oli puettuna pitsimyssyyn ja
kirjavaan saaliin 1800-luvun alkupuolen mallia; hän odotti, kunnes
kahvi tarjottiin, muun vuoksi ei hänen mielestään hänen maksanut vaivaa
avata hampaatonta, vapisevaa suutaan. "Mikä ikävä perhe!" ajatteli
Gösta, joka oli tottunut iloiseen puheluun kotonaan äidin ja siskon
seurassa, "miten täällä kestän?"

Äkkiä katkaisi nauru hiljaisuuden. Gösta säpsähti. Kuka nauroi noin
rääkkyvän epämiellyttävästi? Ja hänestä tuntui kuin olisi jotain
hienoa, ilmavaa, haaveellista, joka oli maannut kätkössä suppoon
lasketuin siivin, nopeasti liihotellut ylöspäin ja kadonnut haikeasti
suhahtain avoimesta ikkunasta. Hän tuli äkkiä niin alakuloiseksi, aivan
kuin olisi joku hänet pettänyt.

-- Mitä naurat, Estrid? kysyi äiti äreästi.

-- Oi, huomasin vain jotain hassunkurista.

Jälleen säpsähti Gösta, ja taas tuntui hänestä, että jokin hieno ja
kaunis poistui huoneesta ja hävisi avaruuteen. Hän ei enää nähnyt
Estridin kauneutta; karkea, rääkkyvä ääni oli riistänyt silmiltä
loiston ja kasvoilta hienouden.

-- Joko on tuotava sellaiset huomiot ilmi tai vaiettava, sanoi rouva
Henningson äskeisellä äreällä tavallaan.

-- Niin, ajattelinkin "tuoda ilmi", sanoi Estrid, matkien äidin
äänensävyä. Ettekö ole huomanneet, että isä, ja maisteri ovat toistensa
näköiset?

Göstan ja kirkkoherran silmät kohtasivat, ja samassa pisti heitä
molempia syvän vastenmielisyyden tunne. Molemmat näkivät kohta
yhtäläisyyden: säännölliset piirteet, tummansiniset, kaunismuotoiset
silmät ja täyteläinen, piirteiltään epämääräinen suu. Mutta Göstalle ei
tuottanut iloa kuvastella itseään papin ihramahassa, kaljussa päässä ja
munkkimaisen pyöreissä kasvoissa, ja mitä kirkkoherraan tulee, tunsi
hän nähdessään tuon pirteän, kauniin nuoren miehen, jonka yhtäläisyyden
hänen itsensä kanssa hän jo oli huomannut, tuskanpistoksen, jonka hän
vaivalla tukehutti muutamiin leikkisanoihin.

-- Pidän velvollisuutenani selittää teille, maisteri, että kerran olin
yhtä solakka kuin te. Niin että nyt tiedätte, mikä kohtalo teitä
odottaa.

Ja hän vilkutti veitikkamaisesti silmää ja katseli nauraen ympärilleen,
sillä välin kuin Gösta jäykästi hymyili ja kohteliaasti myöntäen
kumarsi.

-- Niin, sanoi rouva Henningson muutaman silmänräpäyksen vaitiolon
perästä, tänään tuskin maksaa vaivaa alottaa opetusta. Te, maisteri,
olette kai väsynyt ja uninen pitkän yömatkan jälkeen, luulisin?

-- En vähintäkään, vastasi Gösta hämmästyneenä, tarvitaan kyllä
pitempiaikaista valvomista kuin tämä minun voimiani tyhjentämään.

-- No niin, mutta onhan aina suloista levätä ensimmäisenä päivänä ja
hiukan perehtyä oloihin. Ja sitä paitsi ovat pojat saaneet luvan kitkeä
mansikkamaan tänään.

-- Jaha, siitä kohtaa kai kenkä puristikin, huomautti kirkkoherra
nauraen. Poikien pitää olla tänään puutarharenkeinä, ja siksi täytyy
maisterin olla väsynyt. Sellainen naislogiikka on tuttua kyllä.

Heleä puna lennähti rouvan kasvojen yli ja jätti jälkeensä tavallisen
pienen polttavan pilkun; mutta hän hillitsi itsensä ja peitti
hämilläolonsa kuivalla naurulla.

Kävi kuitenkin niinkuin rouva oli määrännyt, maisteri sai koko päiväksi
aikansa käytettäväkseen, sai järjestellä vaatteitaan ja kirjojaan,
kävellä puutarhassa ja ympäristössä, sillä välin kuin Per ja Svante
olivat puutarhasarkoihin hautauneina ja virkistivät itseään silloin
tällöin puolikypsillä mansikoilla ja karviaismarjarahkiloilla.

Kun Gösta päivällisaikaan palasi kävelyretkeltä, tapasi hän Estridin.
Hän tunsi kasvojensa värin vaihtuvan nuoren tytön nähdessään; heinäkuun
heleässä valossa tämä oli häikäisevän kaunis suurine silmineen, ja iho
oli niin pehmeä ja lämpimän helakka kuin aamuaurinko. Mutta samassa kun
hän aukaisi suunsa, oli Göstasta kuin olisi tytön kauneus lennähtänyt
pois, ja hänen edessään oli vain korea nukke.

-- Arvatkaapa, maisteri, mitä kirjaa olen lukenut? huudahti tyttö ja
piti kirjansa takasivua nuoren miehen edessä.

-- En, mahdotonta. Enhän tunne ollenkaan kirjallista makuanne, neiti...

-- Sanokaa minulle, jatkoi Estrid, pistäen kirjansa kainaloonsa
ja kääntyen kotiin Göstan mukana, mikä on mielipiteenne
uusmaltusianismista?

-- Mitenkä sanoitte, neiti? Gösta tuijotti häneen muutaman sekunnin ja
purskahti sitten äänekkääseen nauruun.

-- Mitä nauratte?

-- Teitä -- tai oikeastaan kysymystänne.

-- Minusta siinä ei ole mitään naurettavaa, sanoi Estrid rääkkyvimmällä
äänellään. Eikö teillä ole sitten mitään mielipidettä niin tärkeästä
kansallistaloudellisesta kysymyksestä?

-- Ei, en ole siihen tutustunut. Minulla on vain yksi mielipide: se,
ettei se sovellu seitsentoistavuotiaille tytöille.

Estrid pysähtyi äkkinäisesti ja mittasi Göstaa kiireestä kantapäähän,
lähettäen pitkän halveksivan katseen kauniista silmistään.

-- Vai niin, olette sitä maata! Mikä onnettomuus! Että pitikin saada
yksi vanhoillinen pölkkypää lisää taloon! Oletteko sitten verdandisti,
maisteri?

-- En, en sitäkään. Olen enemmän huvitettu Heimdal yhdistyksestä.

-- Niinkö --

-- Te, neiti, olette siis toista "maata" kuin ympäristönne?

-- Niin olen. Minulla ja vanhemmillani on eri mielipiteet miltei
kaikesta. Ja miksi ei niin olisi? Siksi, että sattuma on tehnyt minut
sellaisen miehen lapseksi, jonka ammattinsa vuoksi täytyy riippua
kiinni joukosta homehtuneita opinkappaleita...

-- No, no -- ei ole tarpeen puhua sopimattomia, vaikka onkin uuden ajan
nuori nainen...

-- Rakastan totuutta, totuus on jumalani. Totuutta kaikessa --
ajatuksissa, puheissa, töissä, kaikessa, kaikessa. Mutta se juuri on
niin usein ihmisistä sopimatonta. Pitää valehdella hiukan kiltisti ja
ystävällisesti, silloin ollaan herttaisia ja rakastettavia.

-- Keneltä, neiti, olette saanut kaiken viisautenne?

-- Oh, kaikenmoisilta! Kirjani ovat olleet opettajiani. Tulkaa,
maisteri, niin saatte nähdä kirjastoni.

Ja hän veti Göstan huoneeseensa, asettui kirjakaapin eteen ja sanoi
sitä osottain:

-- Tuossa näette, maisteri, kaikki ne kaivot, joista olen saanut
viisauteni, kuten sanoitte.

Gösta heitti silmäyksen kirjojen nimityksiin. Mikä kokoelma! Eipä ihme,
että se oli synnyttänyt sotkun lukijan seitsentoistavuotiaissa
aivoissa.

-- Tässä on lempikirjani, sanoi tyttö, osottaen erään kirjan selkää,
jossa oli tunnettu kirjailijanimi, se on opettanut minulle, että armas
isä ja äiti nukkuvat suloista unta, ajan liitäessä heiltä pois. Äiti,
hän ei osaa oikeastaan muuta sanoa kuin: "kas niin, älä nyt taas
lörpötä tyhmyyksiäsi, Estrid!" Tahdotteko, maisteri, niin lyömme vetoa,
että hän ennen iltaa ainakin pari kertaa on sanonut niin? Lyömmekö
vetoa suklaatikakusta?

-- Kernaasti, vastasi Gösta nauraen. Pikku kaunotar oli todella
erikoinen rohkeine ajatushyppyineen.

-- Mutta parasta suklaatia, mitä löytyy, huomautti Estrid
veitikkamaisesti, sitä tavallisesti ostan, kun minulla nimittäin on
rahaa. Mutta rahaa ei minulla ole miltei koskaan, sillä äiti on niin
kitsas. Voi, jospa olisin vapaa, -- vapaa elämään elämää!

-- Miten sitten eläisitte?

-- Eläisin todellisuudeksi kaiken, mitä minussa on! huudahti Estrid, ja
hänen kasvonsa kävivät äkkiä totisiksi kuin vanhan professorin,
katsokaas, maisteri, individualismi on yksi peruslaeistani. Voiko tehdä
mitään typerämpää kuin asettaa järkkymättömäksi yhdenlainen siveys,
yhdenlainen avioliitto j.n.e. Jokaisen tulee muodostaa elämänsä oman
sisimpänsä mukaiseksi, mikä toisesta on oikein, on toiselle väärää.
Isästä esim. on synti tehdä työtä sunnuntaina, ja minusta on aivan
hullua laiskotella kokonainen päivä, ja niin ikävä päivä vielä kuin
sunnuntai! No, miksi kahlehtisimme ja kiusaisimme toisiamme? Ei,
vapaasti, vapaasti tulee elää. Vapautta ja vastuunalaisuutta! Ihanat
sanat! Oi, rakastan Ibseniä! Ajatelkaapa jotain niin ihanaa kuin Hedda
Gabler! Elää vapaudessa -- kuolla kauneudessa -- niin juuri, maisteri!

Hän pyörähti ympäri ja nauroi samalla sekä lapsekkaasti että
kyynillisesti.

-- Ja minusta on Hedda Gabler niin harvinaisen arkiaikainen olento!
huomautti Gösta kiusottavasti.

Estrid asettui seisomaan käsivarret ristissä ja tarkasteli Göstaa.

-- Huh, miten olette vanhanaikainen, maisteri -- suorastaan homeinen.
Mikä onnettomuus! Minä kun luulin saavamme tulevaisuudenmiehen taloon!
Minullahan ei ole koskaan ketään, kenen kanssa ajatuksia vaihtaa. Jospa
tietäisitte, miten yksin olen tällä paikkakunnalla pelkkine
mustatakkisineen ja raittiuslampaineen. Voi kuinka ikävää! Mutta --
sitä ei voi auttaa. Olkaa kuitenkin hyvä ja pitäkää itse vaaria, kun
äidiltä pääsee ainainen kertosäkeensä -- minä silloin rykäsen näin. Ja
älkää unohtako suklaatikakkua, hyvä maisteri!

Göstan ei tuntunut hyvältä Estridistä erottuaan. Nuoren tytön kauniit
värit ja silmät häikäisivät häntä, mutta samalla tämä oli hänelle
suuressa määrin vastenmielinen. "Hän ärsyttää minua", hän ajatteli, "en
voi olla häneen katsomatta, ja kun katson, kiusottaa hän minua. Olen
kuin ihminen, jolla on sekä kylmä että kuuma, ja joka ei tiedä,
riisuako vai pukeako. Puh! Ihanaa on päästä alkuun huomenna. Olen
iloinen, että pojat ovat oppilaitani eikä hän."

Päivällinen kului jäykästi ja juhlallisesti. Pappi yksin oikeastaan
piti yllä puhetta, samalla koetellen nuorten kärsivällisyyttä hitaalla
syönnillään. Mutta päivällisen jälkeen päästi Estrid puhetulvansa
valloilleen, tarjosi seoksen eri kirjailijain vallankumouksellisia
aatteita ja onnistui todella vähän ajan kuluttua houkuttelemaan esiin
rouva Henningsonin tavanmukaisen, lyhyen, harmistuneen: "Kas niin,
Estrid, älä nyt lörpötä tyhmyyksiäsi!"

-- Mitä minä sanoin! kuiskasi Estrid Göstalle. Sitten hän nauroi
ääneen, taputti käsiään ja juoksi rallattain huoneesta.

-- Sellainen hupakko, sanoi rouva Henningson hiukan vaivaantuneesti.
Mutta kunhan opitte tuntemaan hänet, maisteri -- loistava pää hänellä
on -- ja mitä kaikkea hän tietää; kuvailen mielessäni, että teillä
kahdella tulee olemaan paljon puhuttavaa.

Maisteri vastasi jotain epämääräistä, ja rouva meni Sofinsa luokse
keittiöön.

Yöllä ei Gösta tahtonut saada unta; kerta toisensa perästä hän heräsi,
ja silloin oli Estridin kuva hänen edessään, niin tenhoavan kauniina,
niin tuskallisen valtaavana kuin kuumehoure. Hän heittäytyi
levottomasti edes takaisin vuoteellaan ja kaipasi aamun vapauttavaa,
järkevää tunnelmaa. Nuoren tytön kauneus oli tehnyt häneen niin
syvän vaikutuksen, että hänelle tuotti miltei tuskaa tuntea hänet
samalla vastenmieliseksi. Tytössähän ei ollut minkäänlaista
sadunhohdetta, ja kuitenkin täytyi hänen ajatella ritaria, joka tapasi
keijukaiskuningattaren metsässä eikä enää löytänyt mielenrauhaa. "Mutta
pikku noidasta pääsen kyllä voitolle", hän ajatteli, "niin, hyvä on,
että saan alkaa työnteon. Jumala varjelkoon kauan toimetonna
kulkemasta!"

Seuraavana päivänä hän meni heti aamiaisen jälkeen niin sanottuun
kouluhuoneeseen, itäiseen päätykamariin, joka oli ullakon toisessa
päässä. Se oli yhtä kehnosti sisustettu kuin hänenkin huoneensa; vanha
huojuva pöytä oli keskellä lattiaa ja sen ympärillä muutamia tuoleja
opettajaa ja oppilaita varten. Gösta järjesti sen niin hyvin kuin
taisi, otti esiin kirjoja ja karttoja ja ripusti rihvelitaulun
seinälle. "Tuleepa oikein olemaan hauska lukea noiden kilttien poikain
kanssa", hän ajatteli sillä välin tyytyväisenä, "ne näyttävät niin
kelvollisilta ja hyvin kasvatetuilta -- niin, kirkkoherra ja hänen
rouvansa osaavat kyllä pitää puoliaan..."

Samassa hän kuuli hirveää kolinaa ja huutoa ullakolta, ja Per ja Svante
syöksyivät sisään, heittäytyen tuoleilleen.

Gösta rypisti kulmakarvojaan ja katsoi paheksuvasti toivorikkaita
oppilaitaan.

-- No, no, rakkaat pojat!

Vastaukseksi kuului naurunpihinää ja tahdikasta jalkain töminää.

-- Emme me aio antaa maisterin meitä "mustata", sanoi Per, ja
sukkeluutta seurasi raikuva nauru.

Gösta niin hämmästyi "hyvin kasvatettujen" poikain hävyttömyyttä, ettei
hän ensin tullut antaneeksi sanaa sanasta. Olivatko todella nämä
lorvanat samat hyvätapaiset pojat, joiden hän eilen päivällis- ja
aamiaispöydässä näki istuvan kuin kaksi kynttilää?

-- Mitä tyhmyyttä tämä on! hän huudahti viimein, ottaen poikia niskasta
ja ravistaen, vastatkaa kohteliaasti, senkin nulikat, ja sitten alamme!

Mutta ei kumpikaan pojista näyttänyt vähintäkään välittävän hänen
huomautuksestaan. Per otti kynäveitsen ja alkoi leikata kuvioita
pöytälautaan, ja Svante katseli tarkkaavasti veljen mestariteoksia.

-- Mitä tämä on? toisti Gösta vielä harmistuneempana, ettekö kuule,
mitä sanon? Pane pois veitsi, Per! Svante, istu suorana! Nyt alamme!

Mutta Per jatkoi kaivertamistaan ja Svante katselemistaan, hiljaa ja
halveksivasti nauraa pihertäin.

-- Sepä nyt oli...

Gösta polkasi jalkaa ja kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan. Minne hän oli
tullut? Pappila kunnioituksen ja totisuuden sädekehän ympäröimä, ja
lapset oikeita villikissoja! Kyllä hän oli ollut tekemisissä
vallattomain poikain kanssa, ja olihan hänelläkin muistoja omasta
myrsky- ja kiihkokaudestaan kouluaikana, mutta tämä meni yli kaikkien
rajain.

-- Kuulkaapa, pojat, hän sanoi ja ponnisti kasvoihinsa vaikuttavimman
ilmeensä, jollette nyt kolmannesta sanasta lakkaa leikistänne, ilmotan
asian vanhemmillenne...

-- Ilmottakaa vain, vastasi Per ja kaiversi yhä pöytälautaa, niin
saatte nähdä, mitä tapahtuu...

-- Tapahtuu -- sattuu -- kohtaa -- täyttyy -- toteutuu -- toisteli
Svante kiusottaen, kuuletteko, maisteri, miten sanarikas minä olen!

Nyt loppui Göstan kärsivällisyys.

-- Odottakaa, niin saatte nähdä, ettekö sittenkin ole tavanneet minussa
vahvempaanne!

Hän nousi kiivaasti ja meni ovelle, jonka pani lukkoon. Sitten tapahtui
tuntuva, huutojen ja potkujen säestämä kuritus, joka päättyi parin
tunnin opiskeluun muitta onnettomuuksitta, kuin että mustepullo kaatui,
ja että Per leikkasi sormeensa veitsellä, josta hän ei millään
luopunut. Seuraava päivä oli kuitenkin vielä pahempi. Svante alkoi
heittää kuperikeikkaa keskellä tuntia, ja Per uhkasi hypätä ikkunasta,
jollei saisi edelleen kaivertaa rikki pöytää. Gösta ei ollut mielestään
ikinä tavannut moisia telmyreitä; pari päivää vielä koetettuaan heitä
kesyttää, hän päätti puhua poikain vanhemmille, ja, jollei se auttaisi,
lähteä koko pappilasta.

Hän meni siis eräänä aamuna heti aamiaisen jälkeen kirkkoherran
huoneeseen, tämän vielä istuessa kirjotuspöytänsä ääressä sanomalehdet
edessään ja sikaria polttaen. Gösta teki selkoa poikain käytöksestä,
ihmetteli, oliko tarkotus, että he saisivat elää täydessä
kurittomuudessa, sekä sanoi, ettei tahtonut jatkaa lukemista, mikäli
kirkkoherra ei käyttänyt asiassa isän valtaansa.

Kirkkoherra laski pois sikarin, rypisti kulmakarvojaan ja tarkasteli
Göstaa nyreästi.

-- Se, mitä kerroitte, maisteri, hämmästyttää ja surettaa minua, hän
sanoi viimein. En ole koskaan ennen kuullut poikiani valitettavan.
Mutta tietysti rankaisen heitä mitä ankarimmin heidän kehnosta
käytöksestään.

Kirkkoherra ojensi kauniin valkoisen kätensä, painoi sähkönappulaa ja
antoi sisään tulleelle palvelijattarelle käskyn noutaa Per ja Svante.

Parin minuutin kuluttua pojat tulivat, suorina kuin kynttilät tai
nuoret asevelvolliset, niinkuin he aina olivat isän läsnäollessa.

-- Kuulkaa, nuoret herrat, sanoi kirkkoherra ja katseli heitä puoliksi
suljetuin silmin, opettajanne syyttää teitä tottelemattomuudesta ja
epäkohteliaisuudesta. Mitä on teillä siihen vastattavana?

Per ja Svante heittivät nopean silmäyksen toisiinsa, sitten katselivat
halveksivasti hymyillen Göstaa; mutta ei kumpikaan vastannut.

-- Kehotan teitä olemaan kohteliaita ja tottelevia, niinkuin teitä
kotonanne on opetettu, jatkoi kirkkoherra ja otti poikia korvasta; kas
niin, menkää nyt tunnille ja käyttäytykää niin, ettei maisterin enää
ole syytä valittaa teistä.

Pojat menivät tiehensä, puolitukahtuneina nauruun, ja kirkkoherra
kääntyi Göstaan entisen totisena ja nyreänä:

-- Toistan, mitä äsken sanoin, että ensi kerran kuulen poikiani
valitettavan, ja toivon, että tämä perinpohjainen oikaisu on jäävä myös
viimeiseksi. Näkemiin, herra maisteri!

Gösta teki lyhyen kumarruksen ja jätti huoneen mitään vastaamatta;
mutta sydämessään hän yhtyi kirkkoherran toivomuksiin, joskin toisista
syistä.

Ainoa voitto Göstan valituksista oli kuitenkin se, että hän lähinnä
seuraavana aikana sai nähdä kirkkoherran tavallista juhlallisempana ja
rouvan tavallista tylympänä.

-- Olen kuullut, että teistä, maisteri, lapsemme ovat pahantapaisia,
toisteli rouva Henningson, pari kertaa terävästi katsoen Göstaa, enkä
voi muuta sanoa, kuin että se on kauhean ikävä asia. Hämmästyttävää se
myös on; ei kukaan ole koskaan heitä valittanut; ei edes maisteri
Samuelsonilla, joka oli ilkein ja halpamielisin ihminen, minkä tunnen,
ollut koskaan mitään sanottavaa pojista. Mutta tietysti, koska te niin
arvelette, maisteri...

-- Älkää välittäkö, maisteri, kuiskasi Estrid lohduttain, koko pitäjä
tietää, miten ilkeitä Per ja Svante ovat, mutta äiti muori on niin
hassunaikaisen heikko poikiensa suhteen. Jos ne pojat olisivat minun,
niin saisittepa, maisteri, nähdä!

Mitään muutosta ei tapahtunut poikain käytöksessä, niinkuin jo on
mainittu. Oppitunnit muistuttivat yhä taistelutannerta, mutta miten
oli, alkoi Göstaa vähitellen jossain määrin huvittaa mitellä voimiaan
molempain nuorukaisten kanssa, ja kun hän ei tahtonut saattaa äitiään
levottomaksi, päätti hän sietää oloaan kesän loppuun.

Mutta hän ei viihtynyt lainkaan. Kaikki pappilassa, Estridin
vallattomasta mielittelystä alkain, jonka suhteen hän ei voinut olla
niin tunteeton kuin olisi halunnut, vanhan neiti Bodinin uteliaaseen
loruamiseen asti, oli niin toista, kuin mihin hän oli tottunut
kotonaan. Sunnuntaisin hän tavallisesti seurasi papin perhettä
kirkkoon, istui siellä selkä suorana paraimmissa penkeissä rouvan ja
Estridin vieressä, jotka molemmat olivat uudenaikaisia ja komeita kuin
kaksi pääkaupunkilaista, kuunteli virrenveisuuta ja kirkkoherran
saarnaa. Ja kun hän noita kauniita sanoja, saarnan sirosti
pyöristettyjä jaksoja, syviä, juhlallisella vakavuudella lausuttuja
rakkauden ja sovituksen totuuksia kuunteli, heräsi hänessä
kapinanhenki, ja hieno suu vetäytyi pilkalliseen hymyyn. Hänen oli
mahdotonta keksiä mitään yhteyttä näiden kaunopuheisuuden kukkien ja
sen itsekkään itsevaltiaan välillä, jonka hän näki arkipäivin. Ja kun
hän tuli kotiin, ja virsien ja saarnan muisto sekaantui Estridin
nauruun ja pilkkaan kirkossakäynnistä, tuntui hänestä pappila
tyhjemmältä ja autiommalta kuin koskaan.

Hän alkoi kaivata -- melkein lapsellisen kiihkeästi kaivata pikku
kotia, missä hän ja äiti ja sisar monta vuotta olivat karkottaneet
surut kauas rakkaudella, joka heidät liitti toisiinsa.

Sillä suruja heillä oli ollut -- monta ja vaikeaa ja erilaista. Gösta
oli vain kahden vuoden vanha, kun isä, nuori etevä sotilas, kuoli ja
jätti vaimonsa yksin ja köyhänä kahden pienen lapsen hoivaksi. Usein
oli näyttänyt synkältä pikku perheessä, joka raahusti eteenpäin
täysihoitolaisia pitämällä, ompelulla ja muulla huonosti palkatulla
työllä, mutta rakkauden ja ilomielisyyden henget puhalsivat pois
alakuloisuuden ja tekivät raskaasta, vaivalloisesta arkielämästä
ainaisen juhlapäivän. Nyt oli kirkastunut; Göstan sisarella oli
pankissa paikka, ja hän itse toivoi parissa vuodessa suorittavansa
tohtorintutkintonsa ja sitten seisovansa omia jaloin.

Tämä odotettu tapaus oli hänen ajatustensa esineenä, kun hän kauniina
kesä-iltana työnsä lopetettuaan käveli vuoren ympäri johtavaa tietä.
Auringolla oli vielä pieni matka taivaanrantaan, mutta sen hehku oli jo
hillittyä, varjot alkoivat lakeudella pidetä, illan hiljaisuuden tulo
tuntui. Gösta kulki kevein, nopein askelin; silloin tällöin hän
pysähtyi, ojensihe, työnsi hattua silmiltään ja katseli valoisaan,
pilvettömään avaruuteen. Niin, suloista olisi tuntea itsensä
riippumattomaksi, omata varma paikka määrättyine palkkoineen, kyetä
auttamaan äitiä, kun tämä olisi vanha ja väsynyt, äitiä, joka oli
uhrannut niin paljon lastensa tähden -- ja sitten päästä näistä
kesäansioista, jotka toden totta olivat kaikkea muuta kuin hauskoja.
Gösta vihelteli ilosta ajatellessaan tulevaisuuden näköalaa, joka
aukeni hänen mielikuvituksensa eteen.

Hänen siinä kulkiessaan ja vihellellessään ja kävelykeppiänsä edes
takaisin heilutellessaan, hän tapasi nuoren surupukuisen tytön, joka
tuli maantietä vastakkaiselta taholta. Miellyttävästi kipinöitsevä
tunne valahti hänen lävitseen, hän tunsi tällä hetkellä erikoisen
mielellään kohtaavansa nuoren kauniin tytön.

Mutta kun hän tuli lähemmä ja kykeni erottamaan tytön piirteet, nousi
hänen mieleensä vallan toisia ajatuksia. Miten kalpea tyttö parka oli,
niin surulliselta hän näytti tänä hymyävänä kesä-iltana! Kun he olivat
kulkeneet toistensa ohi, kääntyi Gösta ja katseli hänen jälkeensä.
Tyttö liikkui keveästi ja leijaillen, hän oli miltei kuin näky mustine
pukuineen, joka piirtyi terävästi vaaleahohtoista väripohjaa vasten.
Gösta seisoi liikkumatta ja katseli, kuinka hänen hieno, pieni
olentonsa liukui lakeutta, pieneni pienenemistään ja katosi viimein
kaukaisuuteen.

Tuntemattoman tytön kohtaaminen oli antanut hänen ajatuksilleen toisen
suunnan. Hänestä oli kuin hän äkkiä jostain etäältä olisi kuullut
hyväileviä surusäveliä, jotka kulkivat läpi ilman ja saivat illan
hiljaisuuden värähtelemään vienoa kaihomielisyyttä. Miten kaunista oli
kaikki tämän ihmeellisen, mystillisen tunnelman helmassa -- nyt vaipui
aurinko vuoriketjun taa -- yhä korkeammalle kohosi vuoren harja yli
loistavan auringonkehrän -- nyt näkyi enää vain hehkuvan punainen
juova, nyt sekin katosi, ja värikisat läntisen ja itäisen
vuoriselänteen välillä alkoivat... Tuolla leimusi mahtava Ljungberg
purppurahohteisena, ja värikaikuna vastasivat siihen Månbergin
orvokinsiniset ja punervanruskeat varjoleikit -- Månbergin, tuon
kummallisen vuoren, joka satumaisena ja salaperäisenä kuin sfinksi
lepäsi tasangolla, kuun valossa, illan ja aamun hämyssä ja kesäauringon
hehkuvassa kuumuudessa. Nyt välähti kuin hopeakimallus kaukaa etelästä:
Kvitteråsin kirkas vuorijärvi vilahti hetkeksi näkyviin ja peittyi taas
iltahämärän sinervään huntuun.

Ja lakeus, avara, ihmeellinen lakeus, joka levisi kaikkiin
suuntiin, äärettömänä kuin elämä monine kauniine, salaisine
mahdollisuuksineen!...

Jälleen kohosi hänen ajatuksiinsa nuori, surupukuinen tyttö. Hän
muistutti Göstaa hänen sisarestaan Elmasta -- pieni, hento ja hellä
kuin tämäkin -- siksi kenties oli hänen näkemisensä Göstan kahlehtinut.
Lapsi parka, pieni yksinäinen kulkija parka...



VI.


Nuori tyttö oli nimeltään Karin Blom ja oli paikkakunnan pikkukoulun
opettajatar. Hänen pieni koulutalonsa kohosi Ljungbergin rinteellä,
puolen penikulman päässä pappilasta, jonne hän oli nyt menossa viemään
rouva Henningsonille työtä, jonka oli valmistanut loma-ajallaan. Arka
ja ujo kuin oli, ei hän tohtinut katsoa Göstaan heidän kohdatessaan,
mutta hän oli kuitenkin kiinnittänyt huomiota häneen, nähnyt, että hän
oli pitkä ja komea, kasvot vilkkaat ja kauniit, ja hän oli ajatellut:
"voi, miten mahtaa olla onnellista olla noin voimakas ja rohkea ja
säteilevä -- -- tuntuu kuin ei surulla koskaan oikein olisi valtaa
sellaisten ihmisten yli..." Sitten hän oli huoaissut syvään ja
kiiruhtanut askeleitaan, ei siksi, että hänen olisi ollut kiire tai
että hän halusi päästä perille pappilaan, vaan siksi, että
levottomuuden ja tuskan tunne, joka oli häntä vaivannut sitte äidin
kuoleman, äkkiä ikäänkuin paisui ja uhkasi puhjeta kyyneleiksi.

Pappilan ulkopuolella, suuren jalavan alla, makasi Estrid riippumatossa
ja luki; hänen poskiaan poltti, ja suurten, mustien silmäin katse,
jonka hän silloin tällöin kohotti lehdeltä, antaen sen liidellä
avaruutta, loisti kiihkeänä.

Samassa hän huomasi Karin Blomin mustapukuisen olennon tämän tullessa
pihaan. "Sellainen pikku raukka", hän ajatteli, ja hänen lävitseen
livahti halveksivan säälin tunne, säälittivät nuoren opettajattaren
kalpeat kasvot ja arat liikkeet.

-- Iltaa, sanoi hän ja vastasi Karinin tervehdykseen alentuvalla
päännyökkäyksellä, äiti on sisällä, luultavasti haette häntä.

Ja hän syventyi taas Nietzscheen, sillä välin kuin Karin, epäröiden
lausuttuaan: "Niin, etsin rouva Henningsonia", lähti taloon.

Estridin alentuva tervehdys oli lennättänyt hänen poskilleen kepeän
punan; arka ja herkkä, varaton ja yksinäinen kuin oli, vaivasi häntä
aina luulo, että ihmiset katsoivat häntä olkain yli ja halveksivat. Ei
auttanut, että hän usein sai kokea päinvastaista, että hänen hieno
ulkomuotonsa ja miellyttävä käytöksensä yleensä herättivät ihmisten
mieltymystä; hänessä eli myötäsyntyisenä irtijuurittamaton ujouden
tunne, se oli saanut alkunsa jo hänen levätessään äitinsä sydämen alla
ja tajuttomissa aamu-unelmissansa kuunnellessaan unettomain öiden
tuskan ja häpeän nyyhkeitä.

Hitaasti hän kulki porstuaan ja katseli epäröiden ympärilleen.
Odottaisiko hän -- menisikö edemmä?... Onneksi aukeni samassa ovi, ja
rouva Henningson tuli kiireisenä ja puuhakkaana, ilmiselvästi
taloushuolia täynnä. Karinin näkeminen ei tuntunut olevan hänelle
mieluinen yllätys.

-- Kas, neiti Blom, hän sanoi silminnähtävästi ponnistain ääntänsä
ystävälliseksi, sepä ikävä, en tarkota teidän tuloanne, neiti -- hän
nauroi räkättäin aivan kuin Estrid -- vaan sitä, että meillä on juuri
tänä iltana niin paljon hommaa, en voi edes pyytää teitä sisään.

-- Vai niin, ei ele tarpeenkaan, vastasi Karin lyhyesti, tulin vain
tuomaan tätä työtä, jonka olen teille ommellut, rouva Henningson.

Rouva Henningson kävi hermostuneeksi, hän hermostui aina, milloin
vainusi rahamenoja, paitsi kun oli kysymyksessä Estridin puvut
ja hänen omansa. Silloin pisti esiin hänen suuri sielullinen
epäjohdonmukaisuutensa; silloin hän saattoi antaa kymmenkruunusten
mennä menojaan silmääkään rävähyttämättä, hän, joka muutoin pani
merkille joka ören.

-- Vai niin ... niin, hän sanoi kohteliaasti ja otti työn nuoren tytön
käsistä, onko teidän hyvin kiire, neiti -- muutoin voisimme ehkä jonkun
toisen kerran...? Marjapata kiehuu juuri keittiössä.

-- Tietysti voin tulla toiste, jos niin haluatte, rouva Henningson,
sanoi Karin innokkaasti ja aikoi ottaa työnsä.

-- Oi ei, ei millään muotoa, ei millään muotoa, älkää nyt kiivastuko,
rakas neiti, kysyähän aina sopii -- antakaapa minun sitä katsella.

Ja hän kieritti auki työn, käänteli sitä joka puolelle ja tutki joka
pistosta arvostelevan näköisenä.

-- Niin -- mutta, neiti, te olette ommellut väärää juovaa pitkin, hän
sanoi viimein.

Karin punastui taas.

-- Te sanoitte itse, rouva Henningson, että oli ommeltava näin, hän
väitti hiljaisesti.

-- Ei, rakas lapsi, sanoi rouva ja taputti Karinin poskea miltei
häijyllä kädenliikkeellä, niin _en_ sanonut. Minä sanoin, että oli
ommeltava pitkin tätä juovaa -- _tätä juovaa_!

Ja hän piti työtä koholla ja puolusti innokkaasti väitettään vastoin
nuorta tyttöä.

Karin kuunteli ääneti, hän tiesi ommelleensa aivan rouvan tilauksen
mukaisesti -- mutta eihän hyödyttänyt väittää vastaan!

-- Niin, olen kai sitten ymmärtänyt teidät väärin, hän sanoi viimein
matalalla äänellä, minun pitänee ommella uudestaan...

-- Ei. ei, huudahti rouva Henningson, tietysti ei! Ei voi tulla
kysymykseenkään, että niin väärin käyttäisin aikaanne ja voimianne,
neiti! Ei, ei, ei, onhan työ sievästi tehty, ja minä voin asettaa
ompeluksen toiseen suuntaan -- näin, käyhän se laatuun.

Rouvan ääneen tuli äkkiä jotain miltei vallattoman iloista, hänen
puhellen kääriessään kokoon koruompeluksen ja suojelevasti
nyykäyttäessään Karinille. Hän, rouva Henningson, tiesi kyllä, miten
kallisarvoinen työ oli työntekijälle, eikä hän mistään hinnasta olisi
tahtonut...

-- Mutta ehkä me hiukan alennamme hintaa, hän jatkoi hienotunteisesti
ja veitikkamaisesti hymyillen, tavallisesti annan kruunun kappaleelta,
mutta tässähän on pieni virhe, minun täytyy liittää uusi reunusta
vasempaan laitaan -- ja siitähän syntyy lisämenoja -- ehkä siksi
tyydytte 80 öreen, neiti?

Karin loi nopeasti silmänsä maahan ja punastui, hän tuskin tiesi miksi;
mutta hänestä tuntui melkein kuin olisi häntä hävettänyt rouva
Henningsonin vuoksi.

-- Tyydyttekö siihen, neiti? kysyi rouva kursailematta ja kääri paperin
painokkaasti ompeluksen ympärille.

-- Tietysti, vastasi Karin lyhyesti ja kiivaasti.

-- No niin --

Rouva meni huoneeseensa hakemaan maksua.

-- Kas tässä, neiti hyvä, hän sanoi tullessaan, viisi kertaa kahdeksan
on neljäkymmentä, siis neljä kruunua.

Ja hän laski rahat hitaasti ja pannen painoa joka sanaan, aivan kuin
hän olisi siten halunnut luulotella niiden arvon kohonneen.

-- Kiitos, sanoi Karin lyhyesti ja pisti kruunut kukkaroonsa. Ne
kertoivat monen tunnin päivittäisestä työstä parin viikon aikana.

-- Kiitos, kiitos, toisti papinrouva omasta anteliaisuudestaan
liikutettuna ja taputti Karinia olkapäälle. Niin, niin pian kuin
ilmestyy jotain uutta, olen muistava teitä, neiti. Hyvää yötä! Olen
pahoillani, etten voi pyytää teitä jäämään teelle, neiti, mutta
niinkuin sanoin, meillä on työtä korvia myöten.

Karin ei vastannut, hän vain jätti hyvästi ja kiiruhti pois rouvan
seuraamana, jolla oli omat syynsä tulla ulos samalla kertaa, mieluinten
ennättää nuoren tytön edellekin.

Ulkona he tapasivat Göstan, joka palasi kävelyltään. Tämä pysähtyi,
tervehti rouvaa ja lausui joitakin kohteliaita huomautuksia illan
ihanuudesta, joihin rouvan oli pakko vastata.

-- Tahdotteko esittää minut, rouva Henningson, hän sanoi sitten sekä
kiusottaakseen rouvaa että myös todellisesta halusta päästä tutuksi
nuoren tytön kanssa, jonka hän kohta tunsi "nummen vaeltajaksi".

Rouva katsoi syrinkarin Göstaan persoonallisesti loukkaantuneen
näköisenä, mutta hän ei voinut olla mainitsematta Göstan ja Karinin
nimeä -- niin lyhyesti ja epäkohteliaasti kuin uskalsi.

Sitä kohteliaammin kumarsi Gösta, ojentaen kätensä nuorelle tytölle.

-- Me tapasimme kai äsken, hän sanoi ystävällisesti ja veitikkamaisesti
hymyillen, olitte kai, neiti, kuten minäkin, kaunista auringonlaskua
ihailemassa.

Karin hymyili hämillään, hänen huulensa avautuivat puoliksi epäselvään
myöntymykseen, ja hän kumarsi päätään. Sillä välin hän ajatteli: "miten
hyvältä ja iloiselta hän näyttää! Mitenkähän olisi tuntea jotain
sellaista itsessään, uskaltaa puhua ihmisten kanssa ja rohjeta uskoa,
etteivät he meitä halveksi? En ymmärrä sitä -- elämä mahtaa silloin
olla helppoa."

Ja hän katsahti Göstaan omituisen kysyvin, anovin katsein; katsetta ei
Gösta ymmärtänyt, mutta se piti kauan perästäpäin hänen mieltään
liikkeessä. Ei, kaunis ei nuori tyttö ollut kalpeine kasvoineen ja
pitkulaisine, verhottuine silmineen, mutta hän oli enemmän, hän oli
ilmava kuin liituvärimaalaus, kepeä ja arkaliikkeinen kuin
päiväkorento, häntä ympäröi mystillisyys, hänen silmissään oli
"kaksoiskatse", toinen, joka näki ulkonaiset esineet, ja toinen sen
takana, joka oli täynnä miettivää ajatusta ja unelmia.

Hieno- ja kalpeakasvoisen, hentojäsenisen nuoren tytön koko olemuksessa
oli niin paljon säätyläistä, että ehdottomasti tuli kysyneeksi: "ken
hän on, kutka ovat hänen vanhempansa?"

Kohtaloa olikin hänen menneisyydessään, kohtalo häntä odotti
tulevaisuudessa. Niin, hän oli omituinen pikku olento; juuri sellaisena
kuin Gösta oli nähnyt hänet illan ja nummen salaperäisyyden
ympäröimänä, sellaisena hän myös hänen muistiinsa kohosi, kuin maalaus,
pehmein hillityin värein. Ja hänestä tuntui sillä hetkellä, ettei
häikäisevän kaunista, loistavasilmäistä Estridiä enää ollut hänelle
olemassa. Mistä tuo säe johtuikaan hänen mieleensä:

    "sun huuliesi hymy sieluni vangitsi"?

Niin, tytön hymyily oli ihmeen kaunis; sekin muistutti hänelle hänen
sisartaan Elmaa. Hänen oli tullut tavaksi, niin pian kuin joku nuori
tyttö häntä miellytti -- ja se tapahtui usein -- huomata yhtäläisyyksiä
tämän ja sisaren välillä. Rakas pikku Elma -- miten hän kaipasi kotiin,
miten paljon hänellä oli kertomista äidille ja sisarelle, ja miten
paljon hekin olivat keränneet leikin ja puheen ja avomielisen haastelun
aiheita!

Ja Gösta vuoroin lauloi ja vihelteli, ajatellen, miten hauska oli
jälleen tavata äitiä ja sisarta, ja miten hupaisiksi muodostuisivat
hänen iltakävelynsä, jos hän tutustuisi pieneen suloiseen pikkukoulun
opettajattareen ja saisi hänet seurakseen.

Mutta Karin oli, jätettyään jäykät jäähyväiset papinrouvalle ja
Estridille, lähtenyt pappilasta ja kulkenut maantielle. Hän tunsi
itsensä niin alakuloiseksi ja surulliseksi, eikä hän kuitenkaan voinut
olla hymyilemättä, niin, jopa naurahtamatta pariin kertaan. Papinrouvan
hommat lehtimajan luona eivät olleet päässeet häneltä huomaamatta; hän
oli nähnyt, että teepöytä oli sinne katettu, ja että rouva Henningson
kiiruhti sinne, asettui lehtimajan suulle ja levitteli niin paljon kuin
mahdollista itseänsä verhotakseen pöydän Karinin mennessä pihan poikki.
Miten rakastettava ja vieraanvarainen pappila! Mutta matkan joutuessa
sammui hymy hänen huuliltaan, ja pitkulaisten silmäin salaperäiseen
"kaksoiskatseeseen" tuli tumma, katkera ilme.

-- Etteivät voineet tarjota minulle edes kupillista teetä, olenhan
kulkenut lähes penikulman pienen kurjan nälkäpalkan tähden, ja heillä
oli pöytä katettuna eivätkä kutsuneet minua levähtämään. Oi, miten
ilkeitä, sydämettömiä ihmisiä, Jumala kerran...

Hän hillitsi äkkiä ajatuskulkunsa, ja kova piirre pehmeni..

-- Katkera, uhkamielinen, kapinoiva sydän, etkö koskaan taivu! Oi, jos
olen näin kova ja paha, en saa enää tavata äitiä. _Hän_ oli antanut
kaikille anteeksi, ja hän sanoi, että ainoa tie rauhaan on
anteeksiannon -- kaikille on anteeksi annettava -- kaikille. Oi jospa
voisin, jospa voisin olla tuntematta elämää ja ihmisten pistoksia.
Tuota nuorta herraa -- miten ystävällinen ja herttainen hän oli --
häntä tahdon ajatella; onkohan hänen äitinsä elossa -- voi, ei ole
silloin vaikea olla iloinen -- minäkin olisin, jos minulla vain olisi
joku, jota rakastaa, joku, joka olisi minun. Mutta onhan minulla
pienokaiseni, voi, heille tahdon koettaa elää niinkuin Gertrud; jospa
vain voisin.

Mutta kuta lähemmä kotia hän tuli, sitä hitaammiksi kävivät askelet,
sitä surullisemmiksi ajatukset. Auringonlaskun rusko oli vaihtunut
elokuun-illan hämäräksi; taivaanrannalla viipyi vielä heleänpunainen
juova, mutta tähti toisensa jälkeen tuikahti haaleaan avaruuteen, joka
korkeana ja äärettömänä kaartui lakeuden yli. Oli tullut se hetki
päivästä, jolloin ajatukset käyvät suuriksi ja vapaiksi, mutta myös
sanomattoman alakuloisiksi, aivan kuin kahlehtisi niitä kaikki se
kaiho, joka päivän ja yön kättä lyödessä luonnon povesta nousee.

Rinteellä, suuren vuoren varjossa, hiukan matkaa maantiestä, joka
pyyhkäisee siitä ohi kaupunkia kohti, kohosi pieni koulutalo
yksinäisenä ja synkkänä. Naapureita ei ollut lainkaan. Metsä reunusti
taloa kolmelta puolen, mutta neljänneltä oli ihana näköala yli seudun,
ja suoraan vastapäätä pientä porstuaa näkyi kaukaa salaperäinen
satuvuori -- Månberg, tasangolla lepäävä sfinksi; elokuun kuutamon
punakellertävän, lämpimän hohteen valaisemana se antoi koko seudulle
oudon, troopillisen leiman.

Sellaisina iltoina oli kaunista koulutalolla; tenhoisaa oli istua
portailla ja nähdä kirkkojen tornihuippujen ojentautuvan avaruutta
kohti ja kuulla juhla-aaton kellojen sävelten värähdellen liitävän
seudun yli ja seurata illan ihmeellistä värileikkiä pitkin vuoria ja
lakeutta.

Mutta synkkä, sanomattoman synkkä ja kaihomielinen saattoi tämä ihana,
yksinäinen luonto myös olla; ihmissydämen sykintää kaipasi kuulla,
rakasta ääntä halusi korva kuunnella, kun metsän tummuus ja vuoren
salaperäiset äänet ja yön suuri yksinäisyys alkoivat pelottavan
haastelunsa.

Pieni talo oli, niinkuin sielläpäin sanottiin, "valettu", se on, se oli
rakennettu vierinkivistä, joita oli runsaasti saatavana näillä seuduin,
ja liitetty kokoon savella ja sitten kalkittu päältäpäin. Siinä oli
kouluhuone porstuan toisella puolen ja toisella opettajattaren kaksi
pientä suojaa: keittiö ja makuukamari. Täällä oli lattiaveto turmellut
Ingrid Medinin nuoren terveen ruumiin. Nyt oli pantu levyn palasia
rakojen kohdalle, ja kouluneuvosto oli toimittanut kylmimmän ulkoseinän
laudotetuksi. Mutta kyllä saattoi tapahtua vieläkin, että kun
marraskuun tuulet vinkuivat, niin pullistuivat seinäverhot edes
takaisin sohvan yläpuolella, jolla opettajatar nukkui.

Täällä oli Karin Blom kuitenkin asunut äitinensä kaksi vuotta ja
köyhyydestä ja kieltäymyksistä huolimatta ollut onnellinen työstään,
onnellinen äidinsydämestä, mihin paeta, kun elämä ja ihmiset
kiusasivat. Mutta nyt hän oli yksin, nyt ei ollut ketään, jonka luo
mennä. Äiti lepäsi kaukana kirkkomaalla, eikä Karinilla ollut varaa
palvelustytön pitämiseen, oli ilmankin vaikea tulla toimeen vain
kolmensadan kruunun vuotuisella palkalla.

Miten kumman teräviltä ja pelottavilta kuuluvat kaikki äänet, kun yksin
ja alakuloisina tulemme tyhjään kotiin! Miten kovasti avain raksahti
lukossaan, Karinin avatessa ovensa, miten oudosti kaappi poukahti,
kuinka Karin säpsähti, kun kissa jymähti lattialle uunilta ja naukuen
tuli häntä vastaan. Hän huokasi, kumartui ja silitti pari kertaa sen
selkää. "Pikku Mirri parka", hän kuiskasi niin valittaen, kuin olisi
silittänyt omaa sairasta sydäntään eikä tyytyväisenä kehräävää kissaa.

Jos hän olisi ollut onnellinen, jos hänellä olisi ollut äitinsä vielä
elossa, olisivat he molemmat nyt istuneet porstuaan yhdessä katsomaan
illan ihanuutta, nähneet, kuinka uudenkuun kehrä ilmavana ja kimaltavan
kirkkaana loisti vuoren yllä, kuin olisi se näkymättömästä rihmasta
riippunut avaruudessa, ja kuunnelleet ruisrääkän yksitoikkoista ääntä
ja kaislakertun salaperäisiä säveliä pienen sisäjärven rannoilta. Mutta
nyt hän pelkäsi kaikkea tätä kauneutta, josta hän niin usein oli
nauttinut käsi äidin kädessä, pää painettuna hänen rintaansa vasten.
Hän ei tahtonut mitään nähdä, mieluinten ei mitään ajatellakaan. Itku
nousi kurkkuun, kaipaus sydämeen, ja hänen täytyi molemmat tukehuttaa.

Hän sytytti tulen lieteen ja pani teeveden kiehumaan, ja sillä välin
hän lakkaamatta lauloi iloisia, vallattomia laulusia. Tra-la-la,
tra-la-la, kajahti kylmä, sortunut ääni niin omituisen viiltävästi ja
värittömästi. Itsepintaisesti hän piti päätään ikkunasta poispäin
käännettynä, otti esiin teekupin ja vähän leipää kulmakaapista ja
katseli tarkoin, mitä hänellä oli kädessään. Mutta kuutamo ja valoisa
vuori ja kalpeat, tuikkivat tähdet houkuttelivat ja vetivät puoleensa
hänen ajatuksiaan, aivan kuin hän olisi kaivannut rakkaitten sävelten
kaikua, mutta ei olisi tohtinut niitä kuunnella sen vuoksi, että ne
olisivat sielussa myrskyn herättäneet.

Mutta äkkiä oli, kuin olisi viulunkieli poikki särähtänyt; laulu
katkesi kiivaasti omituiseen ääneen, joka oli kuin huutoa ja
itkua. Tyttö parka ei kyennyt enää taistelemaan, hän hellitti
arkiaskareistaan, joihin oli suonenvedontapaisesti tarttunut, ja
antautui kokonaan rajuun, esiinmurtautuvaan mielenliikutukseensa. Hän
vaipui tuolille ikkunan luo -- äidin tuolille, jolla tämän oli tapana
istua kuutamossa -- nojasi leukaansa käsiinsä, ja kyynelten vieriessä
poskia, ruumiin värähdellessä nyyhkytyksistä, istui tunnin toisensa
jälkeen ja silmäili yötaivasta alakuloisesti kaipaavin katsein.

    Mieron tie on riemuton...
    Kera valkojoutsenten
    Sinun luokses mielein on,

hän toisteli moneen kertaan -- niin -- niin -- mieron tie on riemuton
-- miten voivat sanat niin heijastaa sielun yksinäisyyttä?

Ja hänen tuskansa ja kaipauksensa kasvoi rajattomaksi, äärettömäksi.
Ja kuta syvemmälle hän siihen vaipui, valtasi hänet suloinen
vapautuksentunne. Kaikki pieni haihtui, kaikki, mikä oli kiusannut ja
vaivannut, papinrouvan epäystävällisyys, Estridin ylimielisyys; hänestä
tuntui kuin olisi hän seisonut ijäisyyden edessä, sen ihme sulki hänet
syliinsä niin outona, niin voimakkaana, että hän tuskin tiesi, riemuako
vaiko tuskaa hän tunsi. "Äiti, äiti!" hän nyyhki ja ojensi molemmat
kätensä, kasvojen vääntyessä kiihottuneeseen hymyyn. "Tule, tule --
tule tähdistä, vie minut luoksesi!"

Äkkiä hän kääntyi kiivaasti: hän oli pimeydessä näkevinään näyn, äiti
oli seisovinaan pöydän luona, juuri sellaisena kuin milloin hän
järjesti aamiais- ja illallisateriaa. Mutta näky katosi heti, kun hän
sitä tarkasteli, ja huone jäi tyhjäksi ja pimeäksi ja autioksi.

Karin nousi; tuska oli tehnyt kasvot jäykiksi ja koviksi. Hän sytytti
tulen, veti alas kaihtimen ja kävi levolle.

Mutta kesti kauan, ennenkuin hän nukkui. Aamuun asti, kauan sen jälkeen
kuin maalaistalojen kukko oli kiekaissut ja auringon ensi säde
pilkistänyt vuorenharjujen takaa, kuului yksinäiseltä vuoteelta
huokauksia ja puoliksitukahtuneita nyyhkytyksiä.



VII.


Kesä lähestyi loppuaan. Kanervakangas tummeni, marjat loistivat
pihlajoiden latvoissa, ja varjot vuoren juurella -- varjot, jotka jo
silloin sinne levisivät, kun aurinko vielä tulena paloi yli koko
taivaanrannan -- kävivät pimeiksi ja pelottaviksi syyskesän iltoina.
Metsä oli hiljainen, ja hiljainen oli lakeuden yli kaartuva avaruus;
kevään elämästä, järvet ja vuoret, pensaat ja puut täyttävästä
riemuisasta laulusta kuului vain silloin tällöin heikko jälkikaiku,
murhemielinen sävel, arka viserrys. Leivo, jonka liverrystä vielä
heinäkuussa oli saatu kuulla, oli poissa, kurjet ja sorsat olivat
suurin parvin kiitäneet etelään, lakeuden lampareista ei enää kuulunut
taivaanvuohen soinnahduksia eikä kaislakertun alakuloisia säveliä. Ja
teeret ja metsot ja muut metsän pysyvät asukkaat olivat jo ammoin
lopettaneet lemmenleikkinsä ja miettivät pimeinä syys-iltoina nyt
alkavaa elämän vakavuutta. Vain kotivarpunen visersi yhtä iloisesti
kuin tavallisesti, ja kirkontornien naakat kirkuivat ja räkättivät,
odottain kylmän ja myrskyn tuloa, ennenkuin luopuivat ylhäisestä
asemastaan.

Gösta ja Karin olivat kesän kuluessa useita kertoja tavanneet pappilan
ja koulutalon välisellä tiellä. Kohtaamisesta sopimatta he olivat
molemmat salaisesti toivoneet tapaavansa, jos sovittivat niin, että
kulkivat tietä juuri auringonlaskun aikaan -- ja heidän laskunsa
pitivät tavallisesti paikkansa. Karinin tuttavuus oli jälleen luonut
Göstan mieleen sopusointuista iloisuutta, joka oli hänen oikea
luontonsa, mutta jonka hänen ikävystymisensä pappilaan ja Estridin
kiusottavan kylmä ja levottomasti kiihottava olento oli saanut
teloiltaan. Hän oli onnellinen Karinin tuttavuudesta; hänen seurassaan
Gösta saattoi olla oma itsensä, samanlainen kuin äidin ja sisaren, se
on, puhua, kertoa ja filosofoida ja tuntea kuulijan ymmärtäneen hänet,
mikä ei koskaan tapahtunut pappilassa. Sen ihmiset puhuivat toista
kieltä kuin hän; he pitivät toisiaan, molemmin puolin, ahdasmielisinä.

Toisin oli Karinin; hän oli pieni "nykyajan nainen", hän oli perehtynyt
kaikenmoisiin kysymyksiin, ainakin hän aina kuunteli huvitettuna Göstan
kertomia ja kehitteli viisaita mietteitään puheenaiheen johdosta.

Oikeastaan vain Gösta puhui, ja tyttö kuunteli hieno puna poskillaan,
kohottaen katseensa puhujan kauniisiin, vilkkaisiin kasvoihin. Mutta
sitä ei Gösta itse huomannut: "niin älykäs tyttö", hän ajatteli monta
kertaa, yksinäisyydessä muistellessaan heidän keskustelujaan, "on
tosiaan hauska puhella hänen kanssaan. Hän on toden totta ollut kuin
keitaana tässä aineellisuuden ja arkisuuden erämaassa." Eikä hän niin
väärässä ollutkaan; oli hauska puhua Karinille, sillä tämä ymmärsi,
mikä ehkä onkin suurempi ja ainakin harvinaisempi taito kuin
puhuminen, tuo taito seurata, kuunnella, eikä vain pintapuolisesti,
hajamielisesti, vaan koko sielulla, niin että se houkuttelee esiin
puhujasta hänen hienoimpansa, sisimpänsä, ilman että tämä itse sitä
huomaa.

Mutta saattoi tapahtua, että kun Karin tuli kotiin ja leuka käteen
painettuna istui ikkunan luona, tuijottaen taivasta ja kuunnellen
heidän, Göstan ja hänen, keskustelujensa jälkikaikua, hän tunsi
pienoisen pettymyksen jäähdyttävän mieltään. "Miten hän puhui äidistään
ja sisarestaan", hän ajatteli, ja pienen lempeän Karinin kovetti äkkiä
heräävä arvostelun henki -- "miksi täytyy minun aina olla vaiti, miksi
en minä voi puhua omastani, minun tunteistani, minun... Minullahan on
ollut niin paljon tunteita -- ja niin paljon ajatuksia -- ja niin
paljon kärsimystä -- en koskaan voi kertoa siitä -- kuuntelen vain
muita. Kuuntelen elämää -- mutta kuljen kuin uneksiva, enkä voi mitään
sanoa."

Ja hetkinä, jolloin hän oli katkera ja epäluuloinen itseään kohtaan,
hän veti esiin sisimmästään kaikki kätkemänsä synkät muistot,
pettymykset ja rauenneet toiveet, ihmisten aikoja sitten singahuttamat
epäystävälliset sanat, sydämettömyyden, jolla häntä oli kohdeltu.
"Hänkin katsoo sinua olkainsa takaa, hän, niinkuin kaikki toiset, sinä
olet köyhä, tietämätön pikkukoulun opettajatar, sinä olet avioton
lapsi, isätön, äiditön, yksin maailmassa -- miten luuletkaan, että hän,
joka on niin hieno, niin kaunis, niin sivistynyt, välittäisi sinusta
sen enempää kuin pienestä muurahaisesta, jonka hän tiellään tapaa ja
polkee kuoliaaksi. Jos sanallakaan mainitsisin hänelle itsestäni ja
kaikista kärsimyksistäni ja taisteluistani, hän kyllästyisi ja
kääntäisi minulle selkänsä."

Mutta sitten tapahtui, että kun he muutamia päiviä sen jälkeen
tapasivat, niin Gösta sanoi heidän tervehdittyään:

-- Oikein häpeän, että viimeksi puhuin niin paljon itsestäni ja omista
oloistani. Mutta katsokaas, on nyt kerta kaikkiaan niin, että kun
pääsen puhumaan äidistä ja siskosta, niin joudun kiusaukseen puhua
koskaan lopettamatta, kun nimittäin huomaan saaneeni ystävällisen ja
huvitetun kuulijan -- ja sellainen olitte te, ainakin tuntui minusta
siltä. Vai ehkä olittekin vain kohtelias ja katsoitte sormien läpi
parantumatonta lörpöttelijää?

Ja hän katseli tyttöä, huulilla veitikkamainen ja voitonvarma hymyily,
joka puhui kokonaan toista kuin viimeiset sanat.

-- Ei -- ei -- Karin vastasi innokkaasti ja totisesti. Hän tunsi miltei
pistoksen omassatunnossaan, kun hän ajatteli todella olleensa hiukan
pahoillaan Göstalle.

Gösta tarttui hänen käteensä, puristi sitä ja sanoi hiljaisesti:

-- Ymmärrättekö, että harvoin, hyvin harvoin noin avonaisesti puhun
jonkun kanssa, kuin tosiaan teidän kanssanne puhuin?

Ja hän loi Kariniin katseen, joka sai tämän värisemään -- riemustako
vai tuskasta, Karin ei tietänyt itsekään.

-- Elävätkö vanhempanne? Gösta kysyi hetken vaitiolon jälkeen ja päästi
irti hänen kätensä.

-- Äitini on kuollut, vastasi Karin lyhyesti.

-- Oi -- vai niin, äidin kadottaminen mahtaa olla hirmuista -- en
tiedä, kuinka sen surun kestäisin. Entä isänne, elääkö hän?

-- Ei, oli Karinin lyhyt vastaus.

Syntyi hetkeksi viileä, hämillinen vaitiolo heidän keskensä.

-- Ei! huudahti Karin kiivaasti, en voi valehdella. En tiedä, elääkö
isäni vai onko kuollut, -- en ole koskaan häntä tuntenut -- en edes
tiedä hänen nimeään.

Hän ei punastunut sitä sanoessaan; mutta katse synkistyi, ja hän
puristi huulensa yhteen ylpeässä tuskassaan. Mutta Göstan kasvoille
lennähti puna, ja silmät kostuivat mielenliikutuksesta.

-- Ah, antakaa anteeksi, hän kuiskasi epävarmasti, ei minun
tarkotukseni ollut...

-- Ei teidän tarvitse pyytää anteeksi. Ei se ole mitään sellaista, jota
häpeisin. Rakas äiti parkani oli onneton, jalo nainen, joka -- Mutta
hän ei koskaan maininnut sen nimeä, joka hänet teki onnettomaksi -- en
koskaan saa tietää, ketä minun on kiittäminen elämästä -- mikäli siitä
kiittää tulee -- lisäsi hän vielä matalammin.

Gösta ei tietänyt, mitä sanoa tai tehdä. Hän tunsi itsensä kömpelöksi
ja saamattomaksi tämän kätketyn tuskan ehdottoman purkauksen edessä. Ja
kuitenkin oli hänestä kuin olisi rinta tahtonut haljeta osanotosta ja
lohdutuksen halusta.

-- Toivoisin, hän sanoi epäröiden, tahtoisin -- että oppisitte
tuntemaan äitini -- häneltä saisitte rakkautta.

-- Ei, keskeytti Karin, sitä en voisi -- äitini kuolemasta on kulunut
vain puoli vuotta -- haava on liian verinen -- ehkäpä tulee muutos --
mutta nyt -- jo sellaisen äidin näkeminen kuin teidän...

Ja hänen äänensä värähti, ja hän katsoi Göstaan suurten kyynelten
sumentamin silmin.

Gösta halusi tarttua hänen käteensä, mutta tyttö veti sen pois arasti
ja tuskallisesti hymyillen.

Siitä päivästä asti punoutui ikäänkuin joukko hienoja lankoja Karinin
ja Göstan välille, ja tapahtui usein, että näitä näkymättömiä lankoja
pitkin ajatukset lentelivät edes takaisin, pappilasta pieneen
koulutaloon vuoren rinteellä ja sieltä taas pappilaan.

Ja Karinin sydänsynkeyteen valahti onnenaavistusten hohde, kalpea ja
vieno kuin idän ensimmäinen koitteenväreily, mutta myös kielin
kertomaton suloisessa, värähtelevässä kaipuussaan. Hänen elämänsä
kiusanhenget, epäilys ja masentumus, väistyivät -- ehkä ne vain
piiloutuivat, sitten sitä lujemmin kiinni tarttuakseen -- mutta hän ei
niitä enää nähnyt, hän alkoi taas hymyillä, hän alkoi sietää katsella
tähtitaivasta ja illan kauneutta ja kuun hivelevää loistetta lakeudella
tuntematta sielua tukahuttavaa tuskaa ja kaihoa.

Ja kun kirkkoherra, joka tyytyväisyydekseen oli huomannut, että hänen
pojille ensi tunnin jälkeen antamansa ojennus oli kantanut Göstan
hyväksi hyviä hedelmiä opettajan ja oppilasten verrattain rauhallisen
suhteen muodossa, kysyi ensinmainitulta, halusiko hän tulla takaisin
seuraavana kesänä loppuun suorittamaan menestyksellä alettua työtään,
vastasi Gösta myöntävästi, mitä hän ei olisi tehnyt, jollei kaukana
metsänrinteessä olisi asunut pieni, hieno, kalpea tyttö, jonka tie niin
usein johti pappilaan päin.

Ja kun Gösta eräänä aamuna istui kirkkoherran kuluneilla, huojuvilla
rattailla vanhan Brunten vetämänä, jossa vain silloin oli jonkinmoista
eloisuutta huomattavissa, milloin se pelästyi maitoastioita tai tiellä
makaavia paperipalasia, tunsi hän mielensä täyttyvän pelkillä iloisilla
ja toivorikkailla ajatuksilla: valoisilla muistoilla kuluneesta ajasta,
kärsimättömällä kaipuulla tavata taas äitiä ja sisarta ja puoliksi
epäselvillä tulevaisuudenunelmilla, jotka lähinnä pyörivät seuraavan
kesän ja sen kirjeen ympärillä, jonka hän aikoi kirjottaa Karinille
heti kotiin saavuttuaan.

Syksyn mukana sattui kaikenlaisia muutoksia. Per ja Svante lähtivät
kaupunkiin ja alkoivat koulunkäyntinsä; Estrid matkusti ulkomaille
täydentääkseen kieli- ja maalaustaitoaan; kirkkoherra rouvineen ja Sofi
neitsyt olivat yksin, ja rouva voi kaikilla tahoilla supistaa ja
säästää. Rouva olikin parhaimmalla tuulellaan, hän oli tyytyväinen
kuluneeseen kesään, tyytyväinen Göstaan, joka ei ollut tuhlannut
lamppuöljyä öisin eikä liioin vaatinut minkäänlaisia lisäaterioita,
niinkuin maisteri Samuelsson, kauhea muistaa, oli uskaltanut tehdä,
pyytäen saada panna talteen muutamia korppuja ja kaataa itselleen
lasillisen "kermamaitoa" aamupäiväksi. Hänen oli sitä paitsi onnistunut
keksiä halpa täyshoitola Astridille, ja pojat asuivat miltei ilmaiseksi
erään hänen vanhan naimattoman tätinsä luona.

Kaikki oli siis hyvin, jollei vain hänen miehensä olisi ollut niin
synkällä mielellä. Mutta miten alakuloiselta ja surulliselta hän
näyttikään lasten lähdettyä! Mitä hautoi tuo omituinen mies mielessään,
eikö hänellä ollut kaikkea hyvää, mitä ihminen voi toivoa? Ja
papinrouva saattoi istua salavihkaa tarkastamassa miehensä
tummansinisiä silmiä, jotka niin synkkinä ja hajamielisinä katselivat
silmälasiensa takaa, huoata ja kiittää Jumalaa, ettei hän, rouva,
ainakaan luonut itselleen luuloteltuja murheita. Mutta sellainen oli
mies ollut heidän naimisestaan alkaen -- rouva ei ollut oikeastaan
koskaan häntä ymmärtänyt. Eikä hän liioin paljon miettinyt miestänsä,
vaistomaisesti hän oli sitä mieltä, että tuo synkkä, juhlallinen
totisuus oli papinkauhtanan ja -kauluksien yhteydessä, jotka hän
velvollisuudentarkasti ja huolellisesti asetti kuntoon miehelleen. Kun
kesä lähestyi loppuaan, avattiin myös kansa- ja pikkukoulut jälleen,
toinen toisensa perästä. Salit tuulotettiin ja pestiin, penkit tai
koulupöydät järjestettiin tasaisiin riveihin, oppikirjat otettiin
esiin, ja tuvista ja torpista tulivat lapset käyden, usein yli puolen
penikulman päästä, pienet eväsnyytit kädessä tai reppu selässä.

Ei ollut Gertrud Björk koskaan niin kaivannut rakkaita lapsiaan kuin
tänä syksynä. Hän kaipasi määrättyä, säännöllistä työtä, pieniä,
tuttuja kasvoja, niin, jopa taisteluita ja yhteentörmäyksiä, jotka
muodostivat välttämättömän osan hänen työstään.

Kello puoli yhdeksän oli opetuksen määrä alkaa, ja juuri sitä ennen
tulivat lapset, niijaillen tai kumarrellen "opettajalle", kolistelivat
puukenkiään, puhuivat, kuiskivat ja tyrkkivät toisiaan, irrottivat
repun tai panivat pois eväskopan, jossa säilyttivät kirjojaan
voileipäin, silavan, pannukakun tai kaiken sen seurassa, mitä äiti oli
suvainnut antaa heille, panivat ruuan kaappiin ja asettuivat kukin
pöytänsä ääreen. Sitten sijottui Gertrud opettajapöydän taa ja antoi
katseensa kulkea pientä joukkoaan.

Tuolla istuivat hänen molemmat poikansa, Eskil Svan ja Sverker Wetting,
hymyillen ystävällisesti ja tyytyväisinä hänelle. Tuolla taas Hans ja
Jakob Ollonqvist, vastaten varmasti: "täällä", kun heidän nimensä
huudettiin. He olivat molemmat niitä lapsia, jotka kotoaan ovat imeneet
itseensä sen määrätyn käsitystavan, että muka koululle on kunniaa
heidän käynnistään, ja heidän "täällä" sanastaan kuului selvästi, miten
paljon painoa ja merkitystä he panivat siihen, että tällä kertaa olivat
kunnollisesti läsnä rasvainen oppikirja kädessä ja eväskoppa hyvässä
kunnossa. Gertrud siirtyi edemmäs: Britta Håf ... Lena Hodenius? Pienet
kiiltävän punaiset tytönkasvot hymyilivät häntä vastaan, lämmittivät
hänen sydäntään. Bartolomeus ja Hilarion Tingbom? Ei, ei kumpikaan
ollut läsnä, eikä liioin Anna Hjärpe, pieni tyttö, joka Gertrudin oli
niin monta kertaa itse täytynyt noutaa huolimattomasta kodista.

-- No, sanoi Gertrud ja kääntyi Britta Håfin puoleen, tiedätkö, miksei
Anna Hjärpe ole tänään läsnä? Etkö pilkistänyt sinne ohi mennessäsi?

-- Pilkistin kyllä, vastasi Britta ja liikutti tärkeän näköisenä
huuliaan ja silmiään, mutta sen äiti sanoi, ettei sillä ole, mitä
jalkaan panna, ja että näytti tulevan paha ilma.

Gertrud nauroi. Aurinko paistoi säteilevän kauniina, ja tuuli puhalsi
raikkaana lakeudella.

-- No, Eskil, oletko kuullut Bartolomeuksesta ja Hilarionista mitään?

-- Niin, rouva Tingbom sanoi vain: "ne tulevat tuossa tuokiossa", kun
tirkistin sisään.

Gertrud teki muistiinpanojaan, jatkoi nimien huutoa ja alkoi sitten
opetuksen rukouksella ja virrellä.

-- Niin, rakkaat lapset, nyt alamme jälleen lukukauden, sanoi Gertrud
ja nyykäytti ystävällisesti oppilailleen, näyttäkääpä, että olette
ahkeria ja tottelevaisia, niin että minulla on teistä kunniaa ja
vanhemmillanne iloa ja ennen kaikkea -- että Jumala mielisuosiolla
katsoo teitä.

Lapset hymyilivät toivehikkaasti, kukaan ei epäillyt voivansa täyttää
"opettajan" vaatimuksia, ja heti oli opetus täydessä vauhdissa.
Kysymykset ja vastaukset, laskento ja kirjotus seurasivat toinen
toistaan aamiaistuntiin asti puolen kymmenen ja yhdentoista välillä.
Silloin tölmäsivät lapset ulko-ilmaan, ja huuto ja nauru, johon silloin
tällöin sekaantui enemmän tai vähemmän kiivasta toraa, kaikui
koulupihalta, sillä välin kuin Gertrud aukaisi koulusalin ikkunat ja
tuulotti seuraavan tunnin varalta.

Kello kolme loppui koulu, ja lapset saivat mennä kotiin, vieden
muassaan pienen, vasta saavutetun tietoaarteensa. Varma on, että
monenkin aarre oli kurjan pieni. Lena Hodenius oli monivuotisessa
järkähtämättömässä itsepintaisuudessaan arvellut, että Faraon lihavat
"pähkinät" [1] söivät laihat; ja Britta Håf piti yhtä itsepäisesti
kiinni käsityksestään, että "sanan kuulijat" ja "sanan tekijät" [2]
ovat käsitteitä, jotka pahemmitta seurauksitta voi sekottaa toisiinsa.
Mutta monet lapset olivat tarkkaavasti kuunnelleet "opettajan"
selityksiä ja menivät kotiin, mielessään himmeä aavistus, että
kuitenkin oli hauska jotain oppia siitä, mitä maailmassa on tapahtunut
ja tapahtuu.

    [1] Ruotsalainen sana "nötter", jota pikku tyttö erehdyksestä
    käytti, ei näet ole "nöt" (= nauta) sanan monikko, vaan merkitsee
    "pähkinät".

    [2] Ruotsalaiset sanat "hörare" (kuulija) ja "görare" (tekijä)
    muistuttavat näet äänteellisesti paljon toisistaan.
    Suoment. muistutus.

Eskil Svanilla ja Sverker Wettingillä oli yhteinen koulutie; heidän
kotinsa olivat idässä päin, ja poikain oli tapana liittyä toisiinsa,
kun nimittäin Sverkerillä oli "hyvät päivänsä" ja hän kunnollisesti
tuli kouluun. Eskil ei laiminlyönyt koskaan; hän oli "kantapoika",
pieni tukipylväs, jota kaikki tietämättään ihailivat, johon he
katsoivat ylös ja useastikin kadehtivat. Sillä tunnettua oli, että
Eskil oli "opettajan" oikea käsi, joka, niin pian kuin tämä apua
tarvitsi, aina oli valmiina häntä avustamaan, ja ettei kukaan pojista
niin nauttinut hänen luottamustaan kuin Eskil. Hänen sukunsa oli
muutoin pitäjän rikkaimpia ja arvossa pidetyimpiä; hänen isänsä,
talollinen Svan, vanhaa sotilasperhettä, oli jäykkä ja varma mies,
suntio ja kouluneuvoston jäsen. Ei ollut suotavaa millään lailla joutua
huonoihin väleihin hänen kanssaan; silloinkin kun hän oli parhaimmalla
tuulellaan, tunsi jokainen itsessään hänen syväin, harmaiden silmäinsä
ja kapeiden, pitkien, tiukasti suljettujen huultensa vaikutusvoiman.
Svan oli laajalti matkustanut mies; hän oli ansainnut rahoja
metsänostoilla, oli käynyt pääkaupungissa, nähnyt "leijonamäen"
leijonan, ostanut itselleen talon ja kaikissa suhteissa hyvin hoitanut
omaisuuttaan ja omaisiaan. Hänen vaimonsa, Karolina, oli hiljainen,
vaitelias nainen, säännöllisissä piirteissään itsepintaisen
alistuvaisuuden ja sitkeän vastarinnan ilme. Sitä paitsi hän oli
korkeakirkollinen, huokaili paljon ja puhui paljon ajan pahuudesta.

Sverker, poika parka, eli aivan toisenlaisissa oloissa. Sekä isä että
veli olivat tunnettuja juoppoja, ja koti synkkä ja rutiköyhä. Hyvän ja
pahan välinen taistelu heijastuikin hänen kasvonpiirteissään; katse oli
aristava ja tuijottava; mutta joskus, kun joku "opettajan" sanoista
osui hänen hellään kohtaansa, tuli silmiin liikuttavan hyvä ilme,
kyynelet puhkesivat esiin, ja nyrpeille kasvoille, karkeatekoisille
leukapielille levisi lempeä hymy. Ei kukaan liioin kyennytkään niin
kiintymään kuin Sverker, kun hän oli valoisalla mielellä; ei mikään
ollut hänestä vaivalloista, kun oli kysymyksessä Gertrudin
ilahduttaminen, niin, hän olisi tahtonut antaa henkensä tämän puolesta,
jos niiksi olisi tullut. Mutta vielä enemmän rakkautta kuin hän antoi,
hän sai; yhtenä Gertrudin monista elämän päämääristä oli pelastaa
Sverker juoppouden kirouksesta, ja hänen oli onnistunut saada hänet
liittymään pieneen "Kanervakukka" nimiseen raittiusyhdistykseen, jonka
nuoriso, Eskil Svan etunenässään, oli äskettäin perustanut.

Tästä yhdistyksestä Eskil ja Sverker puhuivat, yhdessä
koulusta tullessaan. Eskil pani puheeseensa hiljaista, kerättyä
kaunopuheisuutta; huomattiin, että hän oli kouluneuvoston jäsenen ja
suntion poika.

-- Katsos, kun taistelemme suuren päämäärän puolesta, emme saa pysähtyä
puolitiehen, _koko_ Ruotsin kansan täytyy lakata juomasta. Ja sitten
pitää meidän saada paljon hyviä kirjoja kirjastoomme -- se on mitä
tärkeintä -- _tärkeintä kaikista_.

Ja hän rypisti kulmakarvojaan ja löi vahvistukseksi käsiään yhteen.

-- Kotona ei saa mitään rauhaa, vastasi Sverker nyreästi,
silmännähtävästi välittämättä kirjaston vaurastumisesta -- sanovat
minua raukaksi, joka riipun opettajan hameenliepeissä.

-- Entäpä sitten? vastasi Eskil ja kohotti ylpeästi pellavaista,
sileäksi kammattua, teräväpiirteistä päätään, sellaista pitänee kai
kärsiä. Eivät isä ja äitikään harrasta raittiutta, sanovat kaikkea
sellaista farisealaisuudeksi. Mutta minä pidän puoliani, minä, ja isä
ja minä väittelemme, niin että ilma soi. Ja nyt on isä niin vihainen,
kun pikku Johannes on mennyt "Kanervakukkaan". "Tuollaiset räkänenät
puhuvat ehdottomuudesta!" hän sanoo. "Opi ensin aapisesi, senkin
nulikka!" hän sanoo. Mutta pikku Johannes pitää parempia saarnoja, usko
pois! Niin pian kuin hän näkee juopuneen, ryntää hän hänen kimppuunsa
ja sanoo: "älä juo, älä juo, turmelet itsesi!" Niin sitä pitää,
Sverker!

Hän nyykäytti vakuudeksi ja katseli toveria sinisine, rohkeamielisine
silmineen.

-- Niin, täytynee koettaa kestää, myönsi Sverker, mutta kun näkee sekä
isän että veljen, ja äidin, joka niin surkeasti valittaa, niin ei ole
niin haluakaan taistella kurjuutta vastaan.

-- Aja pois semmoiset ajatukset, Sverker, huudahti Eskil ja ravisti
toveria olkapäästä, sinä olet kuin kana tuulella, eilenhän olit niin
varma.

-- Niin, pää menee pyörälle, kun ihminen on sellaisen isän lapsi kuin
minä, vastasi toveri katkerasti -- kun kuulen opettajan puhuvan,
silloin tuntuu minusta, että kaikki on niin selvää, ja ettei taistelua
saa jättää kesken; mutta kun tulen kotiin -- August aikoo lähteä
Amerikkaan, ja Jumala tiesi, eikö se lienekin parasta.

-- Pyh, lorua! Mitä hän Amerikassa? Eikö Ruotsissakin ole maata
viljellä? Ei, kuulehan, Sverker, pelkuri on se, joka noin kurjasti
pakenee; mutta paeta paloviinaa ja olutta ei ole pelkurimaista, sano
sinä niille niin, kun tekevät hyökkäyksiään. Ja voit sanoa senkin,
ettemme me lapset ole yksin taistelemassa, meillä on monta rinnallamme,
oppineet herrat ja professorit, kaikki pitävät puheita alkoholin
turmiosta, niin voit sanoa niille, jotka toisin puhuvat. Etkö muista,
mitä neiti luki, kun "Kanervakukka" viimeksi oli koossa?

-- Muistan, vastasi Sverker kirkastuen, se oli hirveän tanakkaa.

-- Niin no, pidä se vain mielessäsi, sanoi toveri rohkaisevasti, kun
taistellaan suuren asian puolesta, niin...

He olivat tulleet tienristeykseen, missä heidän oli erottava, Sverker
painuakseen polulle, joka johti pieneen köyhään kotiin nummella, Eskil
jatkaakseen matkaansa maantietä pitkin lakeudelle komeaan, punaiseksi
siveltyyn talonpoikaistaloon, joka oli hänen syntymäkotinsa. Molemmat
pojat nyykyttivät toisilleen: Eskil kulki varmoin, levollisin askelin
ja Sverker lönkytti raskaasti ja huojuen tietänsä.

Iltapäivällä läksi Gertrud hämärissä ottamaan selkoa Bartolomeus ja
Hilarion Tingbomista ja Anna Hjärpestä, noista kolmesta, jotka olivat
laiminlyöneet kouluun tulonsa. Oli kaunis syys-ilta. Raikas tuuli
puhalsi lakeuden poikki, taivas hehkui tulipunaisena auringon
laskiessa, sen valo leimusi pitkin kanervakangasta ja loisti
räikeähohteisena koivuilla ja pihlajoilla, joiden vaihtelevien värien
rinnalla kuuset esiintyivät tavallistakin tummempina. Silloin tällöin
kuului hämärtyvästä avaruudesta ääniä, aivan kuin torventorahduksia:
kurjet kiisivät suurissa parvin yli kumpujen ja niittyjen.

"Kesä on mennyt," ajatteli Gertrud kaiholla, "kurki lentää etelään."

Kun Gertrud oli kulkenut kappaleen matkaa, hän tapaakin etsimänsä,
suutari Timeon Tingbomin, pienen kaljupäisen miehen terävin nenin ja
pienin vaalein silmin, jotka hyvin harvoin katsoivat ihmisiä suoraan.
Muutoin oli tämä puettu, kuin herrasmies, rintaliinaan, ja kädessä oli
hänellä pieni keppi, jota hän keveästi heilutteli. Hän ei antanut
Gertrudille aikaa puhumiseen; heti tervehdittyään hän huudahti,
ajamatonta leukaansa sivellen:

-- Mainiota, että tapasin teidät, neiti! Kuljen juuri ja spankuleeraan
yhtä asiaa, jota teidän pitää auttaa minua vullpuurtaamaan. Luulevat
voivansa kohdella ihmistä kuin mitäkin. Tekevät kaikin tavoin
oikeamieliselle ja siivolle miehelle elämisen mahdottomaksi, korottavat
kaikki hinnat ja imevät ihmiset putipuhtaiksi. Eivätkä häpeä samalla
puhua raittiudesta kaikenpuolisesta! Nyt, ja tässä nosti Timeon Tingbom
keppinsä harmaankalpealle nenälleen, nyt ovat rohjenneet korottaa myös
paloviinan hintaa; kukapa tietää, huomenna jo korottanevat oluen ja
kaljan ja muiden ruokatavarain? Niin, minä vain kysyn. Nyt olemme me,
kunnon kansalaiset, jotka olemme oikeuden puolta, päättäneet yhtyä
lakkoon. Mitä sanotte ehdotuksestani, neiti?

-- Mitä, lakkoon, mitä vastaan, ketä vastaan?

-- Paloviinan hinnan korottajia vastaan, tiemmä. Jos te, neiti, joka
olette kirjotustaitoinen, laatisitte sen jotenkuten näin kuuluvaksi:
"me allekirjottaneet sitoudumme, niin kauan kuin hävittömät hinnat ovat
voimassa, olemaan juomatta tilkkaakaan paloviinaa", jotain siihen
tapaan; niin, neiti, te tiedätte parhain, miten pitää olla, muutamia
kauniita pikku koukeroita, niin että se joltain kuuluu.

-- Ei, kuulkaapa, Tingbom, keskeytti Gertrud naurunhaluisena ja
harmistuneena, ette te nyt ole oikealla tolalla. Miten minä yhtyisin
mihinkään sellaiseen, minä, joka tahdon, ettei kukaan ihminen koskaan
maistaisi viinaa.

-- Niin, katsokaas, neiti, se on hullutusta, sanoi Tingbom ja
heilahutti kättään Gertrudiin päin, viina ja olut ovat tuotteita, jotka
esiintyvät kaikkien sivistyneiden kansain kehityksessä ja
valtiotaloudessa. Mutta pitää ottaa kohtuullinen hinta tavarasta.

-- Ei puhuta enää tästä, Tingbom, te tunnette liian hyvin mielipiteeni.
Sen sijaan olkaa hyvä ja vastatkaa kysymykseeni: miksi eivät lapset
tulleet kouluun tänään?

Tingbom siveli yhä terävää leukaansa ja antoi harhailevan katseensa
liidellä avaruutta.

-- Siihen kysymykseen saa eukko vastata, hän sanoi lyhyesti, hänen
asiansa on pitää lapset työssä, minulla on kyllin perheen elättäjänä ja
kunnallismiehenä. Kahdelle kakaralle annoin jo selkään tänään, enempää
ei minulta voi vaatia. Niin häijyjä kuin ne ovat, pitäisi pitäjän
tuntea velvollisuudekseen huolehtia heistä.

Tingbom loi Gertrudiin nopean, vilkuilevan katseen ja silmäili taas
avaruuteen.

-- Tehän tiedätte, että teidän _täytyy_ toimittaa lapsenne kouluun,
tiedätte kyllä, mikä muutoin seuraa, Tingbom.

Tingbom ei kuunnellut.

-- Niin, äidin asia on pitää heitä työssä, hän toisti, minulla ei
kunnallismiehenä ole aikaa.

-- Parempi olisi, jos omistaisitte vähemmän aikaa yleisiin asioihin ja
enemmän perheellenne, Tingbom.

Tingbom katseli kulmainsa alta ja heitti Gertrudiin halveksivan, kieron
katseen.

-- Niin te puhutte, neiti, kun olette sitä niin sanottua heikompaa
sukupuolta, mutta jolla pitäisi olla toinenkin arvonimi, hän sanoi, ja
ääni vapisi suuttumuksesta. "Naisen tukka on pitkä ja ajatus lyhyt",
sanoo vanhan Eddan kirjottaja, ja se mies tiesi, mitä kirjotti, ei hän
kirjottanut mitään asrakaaneja ja solvauksia, niinkuin nykyiset
ihmiset, olkoot ne pippejä tai pappeja. Olen halpa mies, neiti, mutta
olen petakooki, ja tiedän yhtä ja toista, enkä aio antaa kenenkään,
olipa se kuka tahansa arkipuseerata itseäni, että nyt sen tiedätte.

-- Älkäämme enää kiistelkö, Tingbom, sanoi Gertrud, mutta koska
harrastatte tietoja, niin pitäisi teidän lähettää lapsenne kouluun.

Tingbom teki juhlallisesti torjuvan liikkeen.

-- Ei kukaan voi vaatia minulta enempää, olen isänä tehnyt kaiken
voitavani. Olen lyönyt nulikoita, niin että käteni on minulle sekä
ihmisenä että suutarina kelpaamaton. Mutta pitäjä laiminlyö
velvollisuutensa. Tottakai sitä varten ovat kuritushuoneet ja laitokset
ja turvakodit olemassa, että ne pitäisivät huolta pahantapaisista ja
laiminlyödyistä -- hm -- rikollisista lapsista.

-- Ettekö häpeä noin puhua lapsistanne!

-- Häpeä! huudahti Tingbom, jolle tämä sana oli aivan outo käsite. En,
mutta nulikkain, heidän tulisi hävetä kaikkea sitä surua, jota
tuottavat minulle. Mutta ne _eivät_ häpeä; hyvää iltaa, neiti.

Ja Tingbom tervehti kohteliaasti ja jätti Gertrudin.

Tämä kulki eteenpäin Lekbroån suureen kartanoon päin, joka oli noin
neljännespenikulman päässä Ljungbergistä, ja jonka muonamiehet ja
torpparit kansoittivat Gertrudin koulun lapsillaan. Puolitiessä,
keskellä lakeutta ilman ainoatakaan puuta tai pensasta koristeenaan,
oli suutari Tingbomin tupa aivan maantien laidassa.

Gertrud astui ripeästi tupaan, missä "eukko" juuri pesi permantoa.

-- Päivää, rouva Tingbom, sanoi Gertrud välittämättä rouva Tingbomin
vastatervehdyksen nyreästä äänensävystä, mistä syystä ei yksikään
lapsista ollut koulussa tänään?

Rouva Tingbom naurahti lyhyesti, saamattomasti ja viekkaasti.

-- Minäkö sen tiedän, hän vastasi huolettomasti, käskinhän minä niiden
mennä, mutta --

Loppua ei lauseeseen kuulunut tai hukkui se kuuruuharjan rapinaan, sen
hangatessa permantoa.

-- Ja missä ne nyt ovat kaikki tyyni? Bartolomeus ja Hilarion?

-- Niin, he ovat karanneet, he.

-- _Karanneet_?

-- Ovat niinkin, vastasi rouva Tingbom sellaisella äänellä, kuin olisi
karkaaminen ollut luonnollisin asia maailmassa, minä lähetin heidät
puolukkaan eilen, ja sitten he eivät koko päivänä tulleet kotiin.
Meninhän minä metsään ja huusin heitä, mutta ei sieltä tietenkään
tullut mitään vastausta. No, sitten läksin luonnollisesti kotiin ja
panin maate, näetsen, mutta tuo vesa tuossa -- hän osotti pientä
likaista tyttöä, joka istui tuolilla sääriään heilutellen -- sanoo,
että ne tulivat pikimältä kotiin yöllä ja varastivat leipäkakun
kaapista. Siitä pitäin ei heitä ole nähty. Niin, kyllä ne
kuritushuoneeseen lopulta joutuvat, koskei pitäjä ole huolinut tehdä
velvollisuuttaan ja pitää heistä huolta.

Hän nauroi jälleen saamatonta, viekasta nauruaan, kastoi harjaa
vesisoikossa ja hankasi taas pari kertaa voimakkaasti.

-- Mutta, rakas rouva Tingbom, pitäisihän teidän toki miettiä _omaa_
velvollisuuttanne.

-- Kun on sellainen lauma kuin minulla, ja yksi vesa toistaan pahempi,
niin on pitäjän velvollisuus pitää heistä huolta, intti rouva Tingbom.

-- Jollette huomenna toimita lapsia kouluun, ilmotan asian
tarkastusmiehelle, sanoi Gertrud ankarasti.

-- Mielellänne saatte sen tehdä, neiti. Emmehän me voi sen enempää kuin
lyödä lapset sinisiksi ja keltaisiksi, ja niin teemmekin joka päivä.

Gertrud huokasi. Pari minuuttia hän seisoi ääneti, katsellen pitkin
pientä huonetta, missä uutimet riippuivat vinossa ja rikkinäisinä, ja
missä kaikki, rouva Tingbomista itsestään alkaen lihavaan,
likaisenvalkoiseen kissaan asti, kantoi hoitamattomuuden ja
epäsiisteyden leimaa. Kamarin takana oli Tingbomin työhuone, tyhjänä
niinkuin tavallisesti. Tingbom oli ollut niin hienosti puettu, kun
Gertrud hänet tapasi metsässä; varmaankin hän oli menossa johonkin
kokoukseen tai aikoi jollain toisella lailla palvella yleisiä asioita,
niinkuin hänellä oli tapana sanoa, niin pian kuin oli poissa kotoa,
silloinkin kun hän pujahti "Luffin kapakkaan" ja puolipöhnässä tuli
kotiin aamupuolella yötä. Mutta ei maksanut vaivaa sen kauemmin
muistuttaa rouva Tingbomia hänen laiminlyödyistä velvollisuuksistaan,
hän kyllä sittenkin oli pysyvä aina mielipiteessään, että muka pitäjä
oli syypää eikä hän. Gertrud nousi, rouva Tingbom siirsi vesisoikon ja
ryhtyi käsiksi huoneen jäljellä olevaan likaiseen puoleen, ja Gertrud
läksi pois sanottuaan lyhyesti "hyvää iltaa", saaden yhtä lyhyen
vastauksen.

Pari päivää kului, eivätkä Bartolomeus ja Hilarion tulleet kouluun.
Vain tyttö, Jakobina, ilmestyi, huolimattomana ja virnistelevänä,
täynnä pahoja tapoja ja kaikenmoisia juttuja, joita hän hiipi kertomaan
tovereille väliajoilla. Tunnin ajalla hän huvittelihe muussa
pahanteossa: kieritteli paperipallosia, piirusti penkkeihin j.n.e.
Gertrud kehotti useampaan kertaan häntä istumaan hiljaa, mutta kun ei
mikään auttanut, sai hän käskyn tulla opettajapöydän eteen, käsky, jota
hän hitaasti ja kankeasti totteli.

-- Tiedätkö, mikä on uppiniskaisuutesi seuraus? kysyi Gertrud ja koetti
tavottaa tytön uhkamielistä, harhaavaa katsetta. Mutta vastausta ei
kuulunut, vain viekasta naurunpihinää.

Silloin tarttui Gertrud häntä käsivarteen, löi viivottimella sormille
ja sanoi ankarasti:

-- Tottelemattomuudesta ja kihokyntisyydestä saavat sormet lyönnin.

Tyttö puristi huulensa yhteen, mutta ei päästänyt valituksen ääntäkään.
Sitten hän meni paikalleen, mutisten: "senkin vanha apina".

Seuraavana päivänä oli Jakobina vielä uppiniskaisempi ja
pahatapaisempi. Hän silmäili tovereitaan ilkkuvin katsein ja alkoi taas
piirtää penkkiin: jälleen nuhde ja kutsu opettajapöydän eteen.

-- Jollet muuta käytöstäsi, seuraa taas kuritus, sanoi Gertrud
ankarasti.

Silloin kiinnitti Jakobina silmänsä Gertrudiin ja sanoi tuikeasti:

-- Äiti sanoo, että opettaja on tullut opettamaan eikä lyömään meitä.

Gertrud tunsi vuoroin kalpenevansa ja punastuvansa. Penkkiriveistä
kuului sieltä täältä tukahutettua naurua, ja pieni punatukkainen
Jakobina heitteli voitonriemuisia katseita ympärilleen.

Ja opettajattaren valtasi voimattomuuden tunne; hän olisi tahtonut
juosta tiehensä, piiloutua jonnekin, itkeä kuin rääkätty lapsi. Oi
miten nämä ihmiset olivat häntä kiusanneet lukukausi lukukaudelta!
Mutta hän hillitsi itsensä, näytti niin tyyneltä ja kylmältä kuin ei
mitään olisi tapahtunut; sitten hän astui Jakobinan luo ja vei hänet
huoneesta pois pimeään komeroon.

-- Seiso tuossa, kunnes olet kiltti ja pyydät anteeksi, hän sanoi
lyhyesti.

Ja Jakobina sai seisoa koko aamupäivän, mutta kun hän sieltä tuli, oli
hän lauhkea ja häpeissään kuin koira, jota on kuritettu.

Seuraavana päivänä ei hän eivätkä veljet tulleet kouluun. Iltapuolella
tuli suutari itse ja ilmotti huolestuneen juhlallisena, että hänen
kahdeksasta lapsestaan kolme, Hilarion, Bartolomeus ja Jakobina, olivat
kadonneet, ettei hän enää voinut tehdä mitään heidän kasvattamisekseen,
vaan toivoi pitäjän ottavan heidät huostaansa ja sijottavan heidät
turvakotiin. "Hilarion on varastanut revolverini", hän lopetti
kertomuksensa, "kaipasin sitä eilen, kun minun piti mennä variksia
ampumaan; no, hyväksi lopuksi hän tietysti ampuu veljen revolverilla,
se on selvä, ja sittenhän hän kelvannee hienompaan ojennuslaitokseen.
Mutta kyllä olisi oikeampaa ja enemmän nykyajan metootien mukaista, jos
kunta ryhtyisi asiaan ja ajoissa estäisi veljesmurhan." Tingbom siveli
leukaansa, teki intomielisen liikkeen kädellään ja loi Gertrudiin
voitonriemuisen katseen.

Niin, Gertrud myönsi, että tosin olisi koetettava estää jotain niin
kauheaa tapahtumasta. Mutta hän epäili, eikö Tingbom arvostellut
poikiensa "kelpaavaisuutta" liian suureksi; he olivat molemmat itse
asiassa siivoja, joskin villiintyneitä poikia, ja Gertrud rohkeni
viitata siihen, että vanhemmat itse ajoivat heidät kuin kerjäläiset
ovestaan pakottaakseen pitäjää ottamaan heidät huostaansa, siten
päästäkseen lasten kasvatuksen vaivoista ja kustannuksista. Mutta
näistä sanoista pöyhistyi Tingbomin ylpeys kuin riikinkukonpyrstö.
Tiesikö opettajatar, mitä oli ruokkia -- _ruokkia_, kasvattaa ja
laahata eteenpäin maailmassa -- _laahata eteenpäin_ kahdeksaa, sanoo
kahdeksaa lasta, kaikki terveitä sielulta ja ruumiilta? Tiesikö
opettajatar, mitä oli raastaa ja uurastaa koko elämänsä elättääkseen --
_elättääkseen_ kymmentä, sanoo kymmentä henkeä, kaikki terveitä ja
ehjäjäsenisiä ja ruokahaluisia. Tiesikö opettajatar, mitä oli olla
samalla sekä kunnallismies että pedagoogi ja ... tutkia valtiotaloutta
ja harrastaa yleishyvää?

Ei, Gertrud myönsi, että kaikkia näitä erilaisia elämäntehtäviä oli
vaikea yhdistää, ja hän ihmetteli taas, eiköhän Tingbom olisi tehnyt
viisaammin, jos olisi omistanut vähemmän aikaa "yleishyvälle" ja
enemmän lapsilleen.

-- Vai niin, te moititte minua siitä, että olen kunnallismies? Mutta
minäpä arvelen, ettei kukaan ole tehnyt lastensa puolesta enemmän kuin
minä. Hölläkätinen en ole ollut, miten minua sikaneeraattekin, selkään
ovat nulikat saaneet, ja nyt olisi pitäjän...

-- Kas niin, Tingbom, nyt ei minulla todella ole enää aikaa --

-- Vai niin, teillä ei ole aikaa kuunnella huolestuneen isän esityksiä.
No, sitten sulkeudun nöyrimmästi suosioonne. Olen muutoin kuullut,
että koulun on tuettava kotia. Mutta, kuten sanotte, jollei teillä,
neiti, ole aikaa halpaa miestä varten, joka huolehtii lastensa
tulevaisuudesta, niin -- Jumalan haltuun, neiti, sulkeudun nöyrimmästi
suosioonne.

Niin sitten Tingbom kumarsi ja poistui vihellellen ja heiluttain ja
huiskuttain keppiä sormiensa välissä.

Tätä Tingbomin ja Gertrudin taistelua jatkui pitkin koko lukukautta;
lapset jäivät pois koulusta, milloin toinen, milloin toinen; Gertrud
muistutti ja ilmotti viimein asian tarkastusmiehelle. Mutta ei sekään
auttanut; Tingbomin perhe oli yhtä mahdoton. Toisten silmissä
nimittäin; omissansa he olivat viisaita ja luonteenlujia ihmisiä, jotka
eivät väistyneet ja jotka viimein saavuttivat tarkoitustensa määrän.

Hilarion, Bartolomeus ja Jakobina ilmotettiin joksikin aikaa
otettaviksi pitäjän turvakotiin.

Nyt oli Tingbomin perhe tyytyväinen, monivuotinen, sitkeä pyrkimys oli
lopulta johtanut päämäärään.

Tämän iloisen mielialan tulos oli pian ilmenevä käytännössä, sillä kun
oli lukukauden lopettajaiset, tulivat nuo kolme Tingbomilaista, niin
tyytyväisinä ja siististi puettuina, kuin olisivat jok'ikinen saaneet
korkeimman arvolauseen ahkeruudestaan ja hyvästä käytöksestään. Mutta
ilo ei ollut pitkä-ikäinen; he olivat viime kuukausina kokonaan
laiminlyöneet koulunkäyntinsä, ja kun Gertrud nyt näki heidän
kursailematta asettuvan toverien joukkoon, kohosivat vastenmielisyys ja
suuttumus hänelle päähän, ja hän ajoi heidät pois.

Itkien tulivat lapset kotiin ja kertoivat nyyhkien ja kirkuen opettajan
lyöneen heitä ja ajaneen pois. Rouva Tingbom purskahti itkuun, hänkin,
mutta suutarin vaaleansiniset silmät säihkyivät kuin kylmä teräs, hän
löi nyrkkinsä pöytään, niin että naskalit ja neulat hyppäsivät kohoksi,
ja huusi:

-- Sitä hän saa katua koko elinikänsä!



VIII.


Aina siitä asti kuin Nils Martin keväällä tuli pitäjään, ei hän ollut
tavannut ketään, jota kohtaan hän olisi tuntenut sellaista kiintymystä
-- toverillista, avomielistä kiintymystä, ilman erotiikan sivumakua --
kuin Gertrud Björkiä kohtaan. Nuori opettajatar samalla sekä
aatteellisine että käytännöllisesti järkevine maailmankatsomuksineen
oli vaikuttanut häneen omituisen rauhottavasti ja voimistuttavasti. Ei
hän vielä koskaan ollut puhunut kenenkään kanssa niin avomielisesti, ei
koskaan tuntenut itseään niin sopusointuiseksi, niin levolliseksi, ei
ollut koskaan hänen parhain ja rikkain itsensä niin päässyt
oikeuksiinsa kuin Gertrudin seurassa. Ilman että hän itsekään huomasi
miten, muodostui heidän suhteensa vähitellen sellaiseksi, että hän
sälytti Gertrudin harteille sielunsa rauhattomuuden, mietiskelynsä ja
hermostuneen ärtyisyytensä taakan, Gertrudin koskaan antamatta hänelle
pienintäkään kiveä kannettavaksi.

He tapasivat usein, molemmat tunsivat itsensä yksinäisiksi ja
väärinymmärretyiksi, eikä heidän ollut vaikea keksiä sopivia
kohtaamisen aiheita. Gertrudille oli uutta tavata ihminen, joka
kuunteli hänen suunnitelmiaan nuorisokirjaston järjestämisestä,
raittiusyhdistyksen perustamisesta, kokouksien pitämisestä vanhemmille
y.m. ja oli niistä huvitettu. Tähän asti oli hän aina ehdotuksistaan
puhuessaan saanut kylmyyttä ja epäluuloa osakseen johtavien
henkilöitten puolelta; kouluneuvosto piti häntä miltei anarkistina, ja
pienet vaatimattomat ompelukokoukset, joita hän talvi-illoin pani
toimeen kodissaan, ja joihin otti osaa kahdeksan, kymmenen
talonpoikaisvaimoa, olivat antaneet aihetta huhuun, että hän muka
koetti levittää "harhaoppeja".

Mutta nyt oli Nils Martin tullut, tuoden muassaan myötätunnon ja
ymmärtämyksen tuulahduksen; hän oli antanut useita hyviä kirjoja
kirjastoon ja pari kertaa puhunut ompelukokouksissa, joka ei voinut
olla muutamain silmissä heti luomatta vissiä "harhaopin" epäluuloista
tunnelmaa hänen ympärilleen.

-- Ettekö tulisi, pastori, luokseni tiistaina puhumaan jostain
isänmaallisesta aiheesta? kysyi Gertrud eräänä sunnuntaina, kun hän
jumalanpalveluksen jälkeen tapasi Nilsin kirkon edustalla.

-- Mielelläni, tämä vastasi, onko teillä joku erityinen aihe
ehdotettavana?

-- On, ettekö kuvaisi esim. Engelbrektiä ja tämä aihe lähtökohtananne
siirtyisi meidän aikaamme, sen edesvastuuseen ja uhrautumisen
vaatimuksiin? Koettaisin saada niin paljon nuoria kokoon kuin suinkin.
Heitä huvittavat aina tosihistorialliset kuvaukset -- sitten, kun
harrastus on viritetty, on persoonallisen sovituksen aika. Voi,
kansamme on ravistettava hereille, sekä nuoret että vanhat. Oi,
välinpitämättömyyttä, uneliasta ihmetystä, jota kaikkialla kohtaamme,
kun tulee puhe isänmaasta, sen onnesta ja onnettomuudesta -- miten olen
siitä kärsinyt!

Hän katsahti nopeasti Nilsiin, kauniit tummat silmät täynnä kyyneliä,
ja pudisti surullisesti päätään.

-- Olette oikeassa, vastasi Nils Martin, tämä välinpitämättömyys on
hirmuinen -- eikä sitä karkota muu kuin suuri, kansallinen hätä.
Välistä tuntuu isänmaanrakkautta mainitessa kuin kajahtaisi huutomme
avaruuteen saamatta muuta vastausta kuin omat ajatuksemme.

-- Niin, lisäsi Gertrud, on melkein kuin häpeä puhua
isänmaanrakkaudesta, on kuin ajattelisivat monet ihmiset, ettei se,
joka lämpimästi rakastaa omaa maataan, voi rakastaa myös muiden
maiden asukkaita. Joku kirjailija on sanonut, että vasta rakastettuamme
_yhtä_ syvästi ja voimakkaasti, voimme sitten rakastaa monia.
Uskon sen todeksi. Ensin koti -- vanhemmat, siskot; se joka on ollut
heihin syvästi kiintynyt, hän rakastaa myös syvästi maataan -- ne
kuuluvat yhteen -- ja siitä rakkaudesta pulppuaa sitten rakkaus
_kaikkeen_ Jumalan luomaan. Surkuttelen niitä, jotka eivät ymmärrä
isänmaanrakkautta. Oi, minusta tuntuu, että tahtoisin suudella näitä
kiviä, syleillä näitä puita -- kuolla tämän ihanan, kauniin maan
puolesta, jonka vuoksi niin moni jalo isänmaan poika on vuodattanut
verensä! Se rakkaus on voimakas kuin meren kaipuu -- kodinkaipuu --
ijäisyyskaipuu.  Hän katsoi uneksien eteensä; he olivat jo jättäneet
taakseen kirkkomaan ja kirkkoväen ja kulkivat yksin vuoren alitse
johtavaa tietä. Heidän edessään lepäsi avara lakeus. Keskipäivän
aurinko paistoi sen pehmeälle, äsken levinneelle lumipeitteelle; ilma
oli häikäisevän kirkas, talojen ja vuorenhuippujen varjot lankesivat
terävänä sinertäin, ja kirkonkellot helähtelivät mahtavina
ijäisyyssointuina avaruuden halki. Gertrud tunsi sanomattomain
tunteiden laajentavan sydäntään; eivät ne olleet vain tyhjiä sanoja,
hän olisi todella tänä hetkenä voinut kuolla ihanan maansa puolesta.

-- Tahtoisin kertoa nuorille, mitä olen uhrannut pikku tyttösestä
alkain, jolla tuskin oli penniäkään, jatkoi Gertrud innokkaasti,
kertoisin heille, että tuskin on ollut sitä isänmaallista yhdistystä,
jonka jäsen en minä, varaton tyttö, olisi ollut.

Hän punastui äkillisesti kuin olisi hävennyt sanojaan. Ehkä Nils Martin
luuli hänen tahtovan kerskata?

-- Niin, tehän ymmärrätte, hän lisäsi anteeksi pyytäin, ettei
tarkotukseni ollut kiittää itseäni.

-- Ei, ei, tiedän sen, keskeytti nuori pappi ja katseli hymyillen hänen
kiihtyneisiin kasvoihinsa, minä vain ihmettelen, miten saatte rahanne
riittämään kaikkeen, mihin otatte osaa. Mitä minuun tulee --

Hän lopetti lauseensa kevyeen olkapäiden kohautukseen ja huokaukseen.

-- Niinkö, vastasi Gertrud ja katseli häntä veitikkamaisesti ja
lapsellisen ujosti, minun ei kai pitäisi siitä puhua -- mutta on niin
hauska kerran jutella todellisen isänmaanystävän kanssa -- olen aina
ollut niin yksin ajatuksineni ja tunteineni. -- Niin, tiedättekö, mitä
esim. tein viime vuonna? Minun _täytyi_ saada kokoon rahoja,
sanomalehdissä oli ollut valtava kehotus meille naisille uhrata
voitavamme maan puolustukseen, ja minulla ei tosiaankaan ollut, mitä
antaa, mitä uhrata. Ajattelin ja tuumin, ja viimein keksin keinon.
Kolmeksi kuukaudeksi panin toimeen nälkäkuurin, s.o. laskin tarkoin,
paljonko munanvalkuaista ja muuta sellaista ruumiini tarvitsi, jotta ei
kärsisi pahempia vaurioita, ja sitten söin mahdollisimman vähän, juuri
niin paljon, että henki pysyi. Tänä paastoaikana sain kolmekymmentä
kruunua talousrahoistani säästetyksi. Sitten keksin sen, että öisin
ompelin pieniä ompelulaukkuja, jotka möin, saaden kaksikymmentä öreä
voittoa kappaleelta. Pienet laukkuni herättivät mieltymystä
paikkakunnalla, jokaisen eukon piti saada ompelulaukkunsa, ja niin
ansaitsin noin kaksikymmentä kruunua -- yhteensä viisikymmentä, jotka
lähetin puolustusyhdistykselle. Mutta kun tämä "kieltäymysviikko" oli
lopussa, näytin kyllä hiukan rasittuneelta. Toinnuin kuitenkin hyvin
pian, aloin nukkua ja syödä tavalliseen tapaan, ja pian olin
entiselläni.

Nils katsoi häntä ihailevin silmin. Sellaista puuta pitäisi Ruotsin
kaikkien tytärten olla -- silloin se oli maista onnellisin ja ihanin.

-- Niin, se oli kelpo teko, hän sanoi ääneen, mutta -- sellaista voivat
tehdä vain vahvat ja terveet ihmiset.

-- Olette oikeassa. Minulla on todella rautainen terveys. Se on ollut
rikkauteni. Jollei minulla sitä olisi ollut -- ja hän katsahti ylös
alakuloisesti hymyten -- olisin aikoja sitten sortunut, niin paljon
kuin olen elämässäni tehnyt työtä ja kieltäytynyt aina lapsuudesta
asti.

Nils huokasi.

-- Mahtaa olla ihanaa tuntea omaavansa sellaista sielun ja ruumiin
voimaa kuin teillä on. Miten helppo on silloin elämä! Siitä, jonka aina
täytyy luovia väsymyksen ja pahoinvoinnin pikku karien ja murtumuksen
ja taudin suurten kalliopaatteen väliä, tuntuu teidän puheenne miltei
sadulta.

Gertrudia halutti tarttua hänen käteensä ja kuiskata ystävällisiä,
rakastavia sanoja. Mutta hän ei voinut mitään sanoa, vain katsoa häntä
kyyneleisin silmin.

-- Kyllä te tulette täällä terveemmäksi, hän mutisi viimein hämillään.

-- Kenties, vastasi Nils Martin lyhyesti. Mutta nyt puhutaan
tiistaista. Siis pieni, isänmaallinen esitelmä?

Heidän sovittuaan aiheesta ja ajasta ja ehdotettuaan toisilleen sopivia
kuulijoita, sanoi Nils hyvästi ja lähti kappalaisen asuntoonsa,
Gertrudin jatkaessa matkaansa kotiin.

Niin tuli tiistai.

Gertrud antoi hyväilevän katseensa tarkastaa toimenpiteitä, joihin oli
ryhdytty kokouksen varalta. Miten hauskalta ja miellyttävältä koko
hänen huoneensa näytti -- jollei muun niin lämpimän kahvitilkan ja
suloisen takkavalkean ja hyvän leivän takia olisi heidän pitänyt tulla,
kaikkien niiden, joille hän oli antanut pienen "sysäyksen", niinkuin
suutari Tingbomin, Wettingien, Håfien y.m. paikkakunnan perheiden.
Niin, täytyi olla kavala kuin käärme, täytyi käyttää jos jonkinlaisia
syöttejä, jos mieli saada väkeä kokoon ja herättää heidän harrastustaan
sellaisiin outoihin asioihin ja äärimmäisyyksiin kuin isänmaanrakkaus
ja raittius. Hän hymyili, muistellessaan kaikkia käyttämiään pieniä
tepposia huomaamatta kylvääkseen jonkun hyvän siemenen koviin ja
välinpitämättömiin mieliin.

Nyt piti heidän joka tapauksessa tulla, kello oli jo lyönyt kuusi,
kahvipannu porisi, Anna, palvelustyttö, pisti ovesta vaaleakutrisen
päänsä ja kysyi, joko sai kaataa kahvin kuppeihin. Niin, heti, kunhan
vain joku kuului olevan tulossa -- kahvi ei saanut kylmetä.

Ja Gertrud meni ikkunan luo ja katseli tielle. Ei, ei näkynyt yhtään
ihmistä. Hän palasi pöydän luo ja siirsi hermostuneesti kuppeja. Hänen
otsansa vetäytyi syviin ryppyihin silmäkulmain väliltä, ja väsymyksen
ja vanhuuden piirre, joka aina ilmestyi hänen kasvoihinsa hänen
pahastuessaan, alkoi pilkistää esiin. Eikö kukaan tulisikaan, ei edes
pastori?

Mutta samassa kuului porstuasta askelia ja lumisten jalkain
tömistämistä, ja heti sen jälkeen astui sisään Nils Martin, innokkaana
ja hengästyneenä, tapansa mukaan pyydellen anteeksi myöhästymistään.

-- Voi, hyvä pastori, vastasi Gertrud huoaten, ei ole vielä kukaan
tullut, ja minä ilmotin niin monelle, mutta minä aavistan huhuna
levinneen, että täällä muka puhutaan raittiudesta tai jostain muusta
vaarallisesta aineesta, ja enempää ei tarvita.

Hän hymyili alakuloisesti, pyytäen pastoria asettumaan sohvaan ja istui
itse hänen viereensä. Niin he istuivat hetken odottaen ja pitäen
ääneensä pientä pakinaa, sillä välin kuin koulukellon osottaja ennätti
neljännestä yli kuuden paikkeille. Silloin kuului töminää porstuasta ja
heti perästä astuivat sisään herra ja rouva Svan kolmen lapsensa,
Eskilin, Johanneksen ja Marian keralla. Sekä Svan että hänen vaimonsa
olivat juhlallisen näköisiä kuin hautajaisiin menossa; miehen pitkät,
kapeat huulet tuskin aukenivat "hyvää iltaa" sanomaan, ja rouva Svan
kalpeine kasvoineen ja tukahutettuine huokauksineen muistutti suuresti
Faraon "laihoja pähkinöitä", Britta Håfin nimistöä käyttääksemme. Mutta
sitä onnellisemmilta näyttivät lapset, heidän ystävälliset kasvonsa
kevensivät tunnelman painostavaisuutta ja saivat Gertrudin piirteet
loistamaan ilosta.

Niin odotettiin vielä hetkinen, mutta kun ei ketään enää kuulunut,
tuotiin kahvi sisään ja ruvettiin juomaan ja leipää kastamaan. Se vei
aikaa, ja yhä toivoi Gertrud kuulijakunnan lisääntymistä. Mutta kello
oli nyt puoli seitsemän ja Martinin kuulijoina olivat rouva
ja herra Svan, jotka taistelunhaluisen ja synkän näköisinä
odottivat, mitä tuleman piti, mitä vaarallisia "uusmuotisia"
harhaoppeja täällä julistettaisiin. Pastori veti esiin kellonsa
ja vertasi sitä koulukelloon; Gertrudin otsa ja kädet tulivat hikeen
mielenliikutuksesta; hän oli kuvaillut salin täydeksi ja sen sijaan...

Mutta nyt kuului taas ääniä ulkoa ja sisään tuli kirvesmies Håf
vaimoineen ja lapsineen. Tervehdittiin ja juotiin kahvia, vierasten
noudattaessa koko ajan haudanhiljaista äänettömyyttä. Siihen pysähtyi
kokonaan tulijain tulva. Gertrud osotti harvoille kuulijoille paikat,
ja pastori alkoi kertoa lapsille, jotka innostuneina ja tarkkaavasti
kuuntelivat hänen puhettaan.

Vähitellen näyttivät kuulijat hiukan huvitetuilta. Svan veti huulensa
hymyyn, kun pastori kertasi Engelbrektin sanat: "tulen kai jälleen", ja
rouva huokasi pontevammin ja painokkaammin kuin äsken. Niin, siihen
saattoi kyllä yhtyä, isänmaan puolustukseen, vihollisten ampumiseen ja
muuhun sellaiseen. Siihen ei ollut mitään muistuttamista, ei, papin
suusta ei puhunut mikään harhahenki.

Mutta iloinen ja tyytyväinen mieliala, jonka pastorin kertomukset
Ruotsin historiasta olivat luoneet, sai Gertrudin tarttumaan
tilaisuuteen kiinni valaistakseen isänmaanrakkautta toiselta
näkökannalta. Pastorin lopetettua, asettui Gertrud hänen paikalleen ja,
liittyen hänen viimeisiin sanoihinsa, alkoi lämpimin, intoa säteilevin
katsein ja pelosta epävarmoin äänin todistella kuulijoilleen, miten
isänmaanrakkaus ei supistu vain siihen, että puolustamme maatamme
ulkonaisia vihollisia vastaan, siihen kuuluu myös taistelu sisäisiä
vihollisia, -- ja silloin ennen kaikkea juoppoutta vastaan. "Huono
isänmaanystävä on se", hän lopetti esityksensä, "joka ei tahdo siihen
taisteluun yhtyä, joka ei tahdo luopua omasta, sangen epäilyttävästä
nautinnostaan sen sijaan liittyäkseen niiden riveihin, jotka ovat
vapauttamassa maatamme sen pahimmasta vihollisesta, väkijuomista.
Sen taistelun kautta, vain sen, me lopuksi voitamme Ruotsin
ruotsalaisille!"

Mutta nyt muuttui kuulijain tunnelma kokonaan. Håf väänsihe levottomana
edes takaisin tuolillansa. Mitä tarkotti opettajatar tällä? Oliko se
jonkinlainen piikki siitä, että hän, Håf, piti tapanaan ottaa pahalla
ilmalla kohtuudenryypyn, tai siitä, että hän paheksi nulikoita, jotka
eivät vielä tietäneet erottaa sahaa höylästä ja kuitenkin menivät
"raittiusseuraan"? Jäykkänä ja kapeahuulisena istui Svan ja lävisti
Gertrudia niin ivallisin katsein, että se pani punan liekehtimään sinne
tänne opettajattaren kasvoilla. Ja rouva Svan katseli koko ajan
käsiään, joita hän piti ristissä sylissään, ja päästeli niin
säännöllisiä huokauksia, että ne muodostuivat kuin surunvoittoiseksi
säestykseksi Gertrudin puheeseen. Sitähän hän aina oli sanonut neidin
ompelukokouksista. Ei siellä saanut kuulla puhdasta ja selvää Jumalan
sanaa, vaan harhaoppeja ja harhakäsityksiä, jotka tekivät vain lapset
uppiniskaisiksi ja...

Ja rouva Svan huokasi vielä syvemmin ja odotti ristissä käsin ja
alasluoduin katsein, että Gertrud lopettaisi.

Kun se hetki tuli, nousi hän heti, meni Gertrudin luo, ojensi hänelle
kätensä ja sanoi: "hyvästi, neiti Björk", jonka jälkeen muut seurasivat
hänen esimerkkiään. Äänettöminä he sitten läksivät porstuaan, panivat
turkit ylleen ja jättivät koulutalon. Ainoat tyytyväiset olivat lapset,
heidän oli ollut hauska, he olivat saaneet kuulla monta kertomusta,
juoneet kahvia ja kastaneet vehnästä, heidän silmänsä loistivat hyvää
mieltä, ja pikku Johannes huusi innokkaana tahtovansa taistella
kaikkia, kaikkia vastaan, "koko paloviinaa" vastaan. "Hiljaa, hiljaa",
sanoi rouva Svan, sitoen villahuivia hänen kaulaansa, "pikkupoikien
pitää ennen kaikkea oppia olemaan tottelevaisia". Ja rouva Svan läksi
kokouksesta yhä varmemmin uskoen, että Gertrud opetti lapsia
uppiniskaisiksi vanhempia kohtaan ja esivallan käskyjä halveksimaan.
Seuraavana tiistaina oli kuulijakunta vielä harvalukuisempi.
Gertrud oli käynyt Sverkerin ja Edvinin vanhempain ja Tingbomin
luona ja pyytänyt heitä luokseen, pastori puhuisi Amerikasta ja
siirtolaisuudesta, juotaisiin kahvia, laulettaisiin, luettaisiin
j.n.e.; mutta ei kukaan tullut, ei edes Sverker, vaikka oli luvannut.

Aivan kuin tämän poisjäämisen seurauksena tapahtui, ettei Sverker
lähimpinä päivinä lainkaan näyttäytynyt koulussa. Hän tiesi Gertrudin
olevan häneen tyytymätön, koska hän oli rikkonut lupauksensa; sitä
paitsi hän oli tehnyt muutakin pahaa, josta opettajatar oli kieltänyt.
-- Ei, Sverker ei tohtinut katsoa häntä silmiin.

Hän piti niin paljon Gertrudista, hän tahtoi niin mielellään
kuulua hänen "poikainsa" joukkoon, hän tahtoi pysyä lujasti
raittiuslupauksessaan, hän tahtoi kasvaa kelpomieheksi, kristityksi,
joka rakasti Vapahtajaansa ja noudatti hänen käskyjään -- niin,
kaikeksi siksi, mistä opettaja puhui, tahtoi hän niin mielellään
kehittyä, mutta oli niin monta muuta voimaa häntä vetämässä, niin monta
muuta ääntä houkuttain kuiskimassa hänen korvaansa -- ja toisinaan ei
poika parka tietänyt, kuka oli oikeassa, mistä totuus oli etsittävä. --
Ja silloin tuli kiusaaja ja puhui, että neiti oli ankara ja
ulkokullattu, että ihminen vain kerran on nuori, ja että silloin on
otettava tilaisuudesta vaarin ja pidettävä hauskaa lasin ja korttien
ääressä.

Niinkuin tapansa oli käydä laiskottelevain lasten luona heidän
kodeissaan, lähti Gertrud nytkin eräänä iltapäivänä työn päätyttyä
Sverkerin kotiin.

Tämä koti, pieni köyhä torppa, sijaitsi ylhäällä vuorella,
kanervakankaan laidassa. Autiona ja synkkänä se kohosi aivan vuoren
jyrkänteen reunalla; sen takana levisi kanervakangas, joka nyt talvella
oli kuin lumiaavikko, missä myrsky kohotti kiemurtelevia lumipylväitä,
ja missä iltapimeinä pikku tupa himmeine valoineen oli kuin
vartiopaikka, joka osotti vaeltajalle erämaan alkavaksi.

Synkkä ja yksinäinen oli tie torppaan, se kiemurteli puoliksi umpeen
lumittuneena pitkin vuoren rinnettä korkeitten kinosten välillä.
Vaivalloisesti ponnisti Gertrud polkua pitkin ylöspäin vihuri, joka
ensin kohahti yli nummen, sitten törmäsi pienen tuvan ikkunaa vastaan
ja pudisti lunta kuusten oksilta, tuli juuri rinnettä hiipaisten,
tempoi Gertrudin hametta ja löi häntä kylmänä vasten kasvoja. Hän oli
päivän työstä väsynyt, hän olisi halunnut kyyristyä sohvaansa ja levätä
hetken -- mutta hänellä ei ollut aikaa semmoisiin, hänen täytyi tänne
ylä-ilmoihin ottamaan selvää eksyneestä poika parastaan.

Kun hän viimein oli ponnistanut tuvalle asti ja koputti ovea, ei kukaan
vastannut. Hän uudisti koputuksensa, mutta ei kuullut muuta vastausta
kuin myrskyn milloin kumeaa, milloin kimeää ulvontaa nummelta.

Ja kuitenkin hän oli nähnyt valoa ikkunassa -- miksi he eivät
aukaisseet? Hän kiersi hiipien nurkkauksen, nousi varpailleen ja koetti
tirkistää sisään. Uudinten alapuolelle jääneestä rakosesta hän voi
nähdä kokonaan pienen matalan huoneen savuttuneine kattoineen ja
repaleisine seinäpapereineen, joita tuuli heilutti edes takaisin.

Niin, aivan oikein, siellä oli koko perhe koossa, isä, pitkä, laiha
mies, punanenäinen, silmissä uhkamielinen, surullinen ilme, äiti,
puolipukimissa ja likaisena, August, vanhempi veli, joka oli merimies,
mutta tilapäisesti kotona loukkaantuneen jalkansa vuoksi, Sverker, joka
seisoi lieden luona ja auttoi äitiä astiain pesussa, ja Edvin, joka
riiputti itseään pöydällä ja luki katkismusläksyään. Gertrud saattoi
ulvovan myrskyn läpi kuulla hänen kimeän mutinansa: "sillä koska
pakanat, joilla ei lakia ole j.n.e."

Ihmisparat, miten paljon hätää ja suurta kurjuutta!

Gertrud tiesi, ettei Wetting tahtonut liittyä raittiusseuraan, koska
pelkäsi joutuvansa lupauksensa rikkojaksi, mutta että hän taisteli
juomahimoa vastaan, joka periytyneenä kiersi hänen veressään, taisteli
hurjasti, epätoivoisesti, niinkuin hukkuva vedenhädässä. Joskus öisin,
kun himo hänet valtasi, oli hänen tapana herättää koko perhe; vaimon ja
lasten piti laulaa ja lukea perkelettä karkottaakseen, kuten hän sanoi.
Mutta sitten tapahtui, että perkele sentään voitti, himo kävi liian
voimakkaaksi, pari viikkoa kulki Wetting päihtyneenä ja äreänä, niin
että vaimo ja lapset häntä nähdessä vapisivat. Sitten hän taas
tempautui irti ja alkoi hurjan taistelunsa uudelleen. Nyt hänellä
näytti olevan valoisammat aikansa, sillä surullinen ilme esiintyi
hallitsevana hänen kasvoillaan.

Gertrud meni ovelle ja koputti, tällä kertaa kovemmin ja varmemmin. Hän
kuuli äänten hiljenevän hänen koputuksensa jälkeen, luultavasti syntyi
hiljainen neuvottelu siitä, ken mahtoi näin myöhään tulla, ja mikäli
oli syytä avata. Viimein lähestyivät askelet ovea, lukkoa väännettiin,
ja Gertrud kuuli äreän: "astukaa sisään", eivätkä kasvot lainkaan
kirkastuneet, kun tuvan asukkaat näkivät, ken tulija oli. Sverker, joka
oli pahaa aavistanut, oli kadonnut, niin että kun Gertrud tuli
huoneeseen, ei poikaa näkynyt. Mutta Gertrud näki ulkonevan hellamuurin
takaa kappaleen hänen harmaasta takistaan.

-- Hyvää iltaa, sanoi Gertrud ystävällisesti ja istuutui tuolille, jota
ei kukaan hänelle tarjonnut, miten jaksatte? Augustin jalka ei ole
terve, näemmä.

August oikaisi hiukan sairasta jalkaansa, tarkasti sitä ja mutisi
jotain, jonka Gertrud sai tulkita, miten halusi.

-- No, missä on sitten Sverker? jatkoi Gertrud yhtä ystävällisesti, ei
suinkaan hän liene ulkona tässä myrskyssä?

-- Onpa niinkin, vastasi Kristin, miehen sillä välin äreästi
vilkuillessa Gertrudiin, hän on keräämässä muutamia tikkusia kokoon
meille. Sen sanon, neiti, että kun ihminen on köyhä ja on vain kolme
lasta ja yksi niistä kykenemätön liikkumaan, niin tarvitsevat vanhemmat
vähän kynnelle kykeneväin apua.

Gertrud hymyili alakuloisesti. Siinä oli taas sama vanha veisu -- koulu
oli mörkö, hirmuvaltias, joka omia salaisia, itsekkäitä tarkotuksiaan
varten imi lapsista voiman ja riisti vanhemmilta avun, joka oli heille
oikeutta myöten tuleva.

-- Olen pahoillani, että Sverker taas on laiminlyönyt koulun kolmena
päivänä, jatkoi Gertrud, sekä te että hän tiedätte, ettei sellaista
laiminlyöntiä voi jatkua.

-- Niin, hänen täytyy olla kotona auttamassa vanhempia, vastasi
Wettingin muori lyhyesti.

-- No, millä lailla hän sitten on auttanut?

Kristin kääntyi äkkinäisesti lieteen päin ja jäi Gertrudille vastauksen
velkaa. Jos hän olisi sanonut totuuden, olisi hän kertonut, että
Sverkerin "apu" supistui siihen, että tämä oli pelannut korttia
Augustin kanssa ja kuljettanut salaa viinaa kylästä. Mutta hän näytteli
mielemmin edelleen loukkaantuneen äidin osaa ja vaikeni nyreänä.

Gertrud nousi ja meni suoraan uuninnurkkaan, mistä hän, aivan oikein,
löysi Sverkerin kyyristyneenä. Kun poika näki Gertrudin, tuli hän
polttavan punaiseksi, mutta ei uskaltanut kohdata hänen katsettaan,
katselihan vain pari kertaa kulmainsa alta ja seisoi sitten maahan
luoduin silmin, käsivarret riipuksissa, kuin häpeävä, katuva, mutta
uhmaileva syntinen. August, joka istui, kannattaen kipeää jalkaansa
tuolilla ja pitäen keppiä kädessä, katseli häntä pilkallisesti ja sanoi
ivallisesti naurain: "no, Sverker, kyllä nyt korvasi kuumenevat!"

-- Rakas Sverker, sanoi Gertrud ystävällisesti ja laski kätensä pojan
olalle, oletko taas rikkonut raittiuslupauksesi?

-- En, vastasi Sverker, veljen ivan kannustamana, en ole antanut
lupaustani. Te, opettaja, minut siihen pakotitte!

-- Siinä sen kuulitte! huudahti Kristin voitonriemuisesti, sitähän aina
olen sanonut -- väkipakkoa ja tohua ja sellaista -- sitä on koulussa,
mutta mitä lapset oppivat?

-- Ettette häpeä noin puhua, sanoi Gertrud ja kiinnitti läpitunkevat
silmänsä Kristiniin.

Kristin kääntyi häneen taas selin ja oli olevinaan loukkaantunut;
August nauroi, ja Edvin pomisi katkismustaan, ja Wetting itse, joka
tähän asti oli ollut vaiti, löi nyrkkinsä pöytään ja sanoi, silmissä
katse, joka pelotti Gertrudiakin:

-- Opettakaa te, neiti, lapsille piplian historiaa ja katkismusta,
mutta älkää sekottuko siihen, mitä he kotona tekevät, sillä se asia
koskee heidän vanhempiansa eikä teitä!

-- Ei tosin, mutta minun asiani on, että lapset käyvät kunnollisesti
koulua, vastasi Gertrud hiukan epävarmasti. Hän pelkäsi Wettingin
silmäin tummaa, pahaa ennustavaa kiiltoa. Sverker on laiminlyönyt kolme
päivää, ja jollei hän tule huomenna, ilmotan minä asiasta.

-- Sen voitte tehdä, mutta nyt ulos täältä tuossa tuokiossa! Teidät on
palkattu lapsia opettamaan, vaan ei yllyttämään heitä vanhempia
vastaan! huusi Wetting ja astui Gertrudia kohden uhkaavin katsein ja
käsi ojossa.

Mutta samassa juoksi Sverker paikalle ja asettui isän ja Gertrudin
väliin. Kaikki häijyys ja epäluotettavuus oli kasvojen ilmeestä
kadonnut, rakkauden Gertrudiin, joka oli hänen voimakkain, kauniin
tunteensa, olivat isän rajut sanat pulpahuttaneet esiin.

-- Älä, isä, älä tee pahaa neidille! hän huusi. Minä olen ollut
huolimaton, tiedän sen, alan huomenna kunnolla.

Ja hän katseli Gertrudia avoin, suora ilme äsken niin kavalassa
katseessaan.

-- Se on oikein, poikani, vastasi Gertrud ja taputti häntä olalle,
odotan siis sinua. Hyvästi!

Hän puhui hiljaisella äänellä ja taisteli voittaakseen pelkoaan ja
epämieluista tunnetta, joka hänessä tällä hetkellä vallitsi. Kokonaan
se ei hänelle onnistunut; ääni värisi, ja hän kiiruhti askeleitaan, kun
hän Sverkerin saattamana läksi tuvasta.

Sverker kulki hänen mukanaan puolitiehen vuoren rinnettä. Hän ei
puhunut paljon, enimmästä päästä puhui Gertrud; mutta kun he erosivat,
olivat Sverkerin silmät kyynelissä, hellemmät tunteet olivat heränneet,
ja siksi illaksi hän oli terästynyt vastaanottamaan veljen pilkkaa ja
vanhempien toruja.

-- Nyt olen voittanut hänet täksi kertaa, Gertrud ajatteli; mutta kun
hän ennätti kotiin, väsyneenä ja viluisena, tunsi hän itsensä
menestyksestä huolimatta alakuloisemmaksi ja masentuneemmaksi kuin
pitkiin aikoihin. Anna, hänen palvelustyttönsä, oli poissa, huone oli
pimeä, hänen täytyi etsiä tulitikkuja, kaikki kutoutui kylmänharmaan
masentumuksen tunnelmaksi. "Miksi", sanoi hän itsekseen, lamppua
sytyttäessään ja hakiessaan puita laittaakseen valkean uuniin, "miksi
kulutan itseni loppuun näiden ihmisten tähden, jotka eivät koskaan anna
kiitostakaan palkaksi, niin, jotka suorastaan pitävät minua ja koulua
jonkinlaisena vitsauksena? Miksi uhraan aikaa ja rukouksia poika paran
tähden, joka oikeastaan on vähälahjainen ja hyvin vähän miellyttävä, ja
josta ei parhaimmassakaan tapauksessa tule koskaan muuta kuin
keskinkertainen kyky, ryhtyneepä hän mihin tahansa?"

Ja häneen hiipi väsynyttä vastenmielisyyttä kaikkia niitä kohtaan,
joiden välinpitämättömyyttä ja epäluuloa vastaan hän niin monta vuotta
oli oikeastaan tuloksitta taistellut. Hän olisi halunnut puistaa
harteiltaan raskaan, sielua jännittävän työnsä ja paeta kauas pois
ihmisten ilmoilta jonnekin, missä hän saisi levätä ja olla oma itsensä
tarvitsematta elää satojen muiden elämää -- jos sellaista paikkaa
maailmassa olikaan.

Mutta silloin hän äkkiä näki edessään Sverkerin kuvan,
muodottoman olennon ja kasvot karkeine leukapielineen ja riippuvine,
harmaankeltaisine otsatukkineen, joka aina valui silmille. Ja hän näki,
kuinka nuo kasvot kirkastuivat hänen, Gertrudin, puhuessa, hän näki
liikuttavan kiintyneen katseen -- aivan kuin koiran -- jonka poika
häneen loi paremman itsensä herätessä.

Ja silloin hänestä äkkiä oli suurta ja ihmeellistä, että nummen
kovaosainen poika parka oli hänkin ijäisyysolento, jonka poveen mahtui
taivas ja helvetti, ja että hänen, Gertrudin, kutsumuksena --
vaatimattomana, näkymättömänä kuin valkokanervan kukoistus kankaalla --
oli loihtia esiin taivaan piirteet, menestystä kysymättä, ihmisten
kiitosta ja palkkaa pyytämättä.

Ja nämä ajatukset vapauttivat hänen sielunsa masentuneisuuden ikeestä,
väsymys, yksinäisyys ei enää tuntunut, ja kun hän vuodatti sielunsa
Jumalan eteen, kiersivät hänen rukouksensa rakkaiden koululapsien,
varsinkin Sverkerin ympärillä.



IX.


Ei ole milloinkaan marraskuun taivas niin synkkä ja syksynraskas kuin
harmain, repaleisin pilvin kaartuessaan lakeuden yli. Vuorella ulvoo
tuuli pauhaavan voimakkaana, pahanilkisinä lakaisevat vihurit
kuihtunutta kanervikkoa, kuilut ja halkeamat kertaavat sen viheltäviä,
huokaavia ääniä, ja metsän pohjasta vastaa tuskanpelokas kaiku. Mutta
lakeuden yli laskeutuu pimeys raskaana ja harkitsevana kuin ajatus,
joka syvemmälle ja syvemmälle kaivautuu yhäti samaan tuskantäyteen
ongelmaan, ja myrskyn yksitoikkoinen ulvonta on kuin elinkautisen
kärsimyksen alati toistuvaa huokausta. Ei keskeytystä, ei liikettä,
etäisyyteen katoavat vuoret ja kirkontornit, pimeyden tai usvain ja
lumipilvien nieleminä. Ja kun yksin ponnistelet liejuuntuneita teitä,
missä vain harvoin tulee vastaasi rattaat tai yksinäinen kulkija,
silloin tunnet, kuinka lakeuden äärettömyyttä hiipii kaihomielisyyteen,
joka ajatuksillesi laskeuu.

Ja kun myrsky täyttä totta puhkeaa, kun lumi pyörteleikse valkoisina
pylväinä, tai sade vinona pieksee pehmittyneitä peltoja ja niittyjä,
kun keskiyön pimeys tai tähditön hämärä loihtii esiin pelottavia
näkyjä, ja synkät tarinat kohoovat muistiin, silloin on lakeus yhtenä
ainoana suurena kauhuna, kiitäväin varjojen ja vaikeroivain, pakenevain
haamujen lumottuna vilinänä. Silloin avautuu Månberg, ihmevuori
kohtalonraskaine sfinksinpiirteineen, ja sen uumenista astuvat urhot,
jotka siellä ovat nukkuneet rauhattomia aikoja odottain; kuullaan,
kuinka he tahdikkain askelin teitä polkevat, ja aseiden kalske yhtyy
tuulen ulvontaan, joka heidät houkutteli heidän tuhatvuotisesta
unestaan. Silloin heräävät myös lakeuden salaperäiset olennot,
"menninkäiset", pieni häijy kansa pakana-ajoista asti, joka asustaa
maan alla ja hävittää sadon, mutta ei koskaan näyttäydy muille kuin
pahaa hautoville ihmisille ja tulee esiin vain myrskyllä, raju-ilmoilla
ja onnettomuuden aikoina. Silloin kiitää sysimusta hevonen pitkin
nummea Ljungbergin huipulla, ei tiedä kukaan, mistä se tulee ja minne
katoaa, mutta se näyttäytyy vain silloin, kun yö on täynnä kauhuja,
silloin se ilmestyy kuin luonnon sielusta putkahtanut tuskantäysi
ajatus.

Mutta julminta on, kun se, mikä todella elämässä on tapahtunut,
tulee hiipivinä haamuina, laahaten perässään verisiä muistojansa
marraskuunyön pimeydessä, kun huudot ja tuskankirkaisut, jotka kerran
ovat päässeet hätääntyneiden ihmisten huulilta, heräävät taas eloon.
Kuule, kuinka viiltävät vaikerrukset tunkevat läpi tuulen vinkunan!
Kuule, kuinka tyttö raukka huutaa, joka joutui väkivallan uhriksi
torpassa Ulandan metsän laidassa. Hän ei saa rauhaa haudassaan, sillä
viettelijää ei koskaan rangaistus kohdannut, ei yksikään katumuksen
kyynel koskaan sulattanut helvetinjäätä hänen sielustaan. Kuule, kuinka
valittavat ja vaikertavat vanhukset, jotka surmattiin yksinäisessä
mökissään juuri tällaisena yönä! Etkö kuule väkivallantekijäin ja
ryövääjäin askeleita, jotka risahtelevat keskellä yön monia
kauhistuttavia ääniä!

Sellaisena yönä ei ole hyvä olla hento, kaksikymmenvuotias tyttö, jonka
mielikuvitus värisee, ja jonka sydämen suuri suru on haavottanut
veriseksi. Sellaisena yönä ei ole hyvä asua yksin pienessä
koulutalossa, takanaan korkea vuori, ympärillään ryskivä, huokaava
metsä, edessään lakeus kaikkine ihmeellisine kauhuineen.

Sairas sydän ei enää tunne ikävöimistä eikä kaipausta, sillä se on
kuoliaaksi pelästynyt, pelon jääkylmyys on laskeutunut sen kaikille
tunteille ja ajatuksille. Nuori opettajatar istuu kyyristyneenä syvälle
nurkkaan, suojatakseen selkäänsä sanomattomalta kauhulta, joka häntä
ympäröi; hän lukee ja ompelee vuoroin, mutta miten uutterasti hän
pistelleekin neulaansa edes takaisin ja tirkistelee kirjaansa, elää
hänessä oikeastaan vain yksi tunne, johon hän aina uudelleen palautuu:
pelko. On niin ihmeellistä, aivan kuin koko ympäristö eläisi ja silmin
katsoisi; vanha tuoli paukkuu, ja kun hän sinne päin silmänsä kääntää,
on hänestä aivan kuin katsoisi tuoli häntä. Niin, kaikki häntä
katsovat, tuolit, pöytä, vanha seinäkello, joka lyö kaksitoista
lyöntiään, vaikka on vasta yhdeksän aika -- kaikilla on silmät, kaikki
elää -- kaikki pelottaa häntä tänä kamalana, yksinäisenä syys-iltana.

Nyt hän äkkiä kuulee askeleita ulkoa -- väkivallantekijäin --
ryövärien? Ne lähestyvät varmasti, silmänräpäyksessä hän laskee, että
jos vain jalat kantavat, hän ennättää juosta ikkunan luo, särkeä sen ja
syöksyä ulos, sillä välin kuin roistot murtavat oven rikki ja tunkevat
sisään. Sillä hän ei tahdo sortua väkivallan jalkoihin, kuten tuo nuori
tyttö, joka vieläkin huutaa ja valittaa menetettyä elämäänsä -- jos
jotain maailmassa, niin juuri tätä hän kauhistuu. Hän on kuullut siitä
niin monta hirveää tarinaa; mielemmin kuolla -- murskautua -- ruhjoutua
-- mitä tahansa -- ei vain elinijäksi turmeltua -- ei nähdä pedon
himokkaita silmiä itseensä kiinnitettyinä -- ei tuntea pedon
käsivarsien syleilyä.

Mutta askelet katosivat; se oli kai vain mielikuvitusta -- tai myrsky.
Nyt napsahtaa taas tuoli, mitä se on? On kuin tahtoisi äidin vanha
tuoli jotain sanoa. Oi yksinäisyys -- yksinäisyys -- hirvittävä
yksinäisyys!

Kas, nyt kuuluu taas askeleita ulkoa, se on päivänselvää, ei
mielikuvitusta, joku nousee portaita ja tömisyttää porstuan permantoa.
Ja nyt kaksi lyöntiä ovelle; Karinin pelästyneessä mielikuvituksessa,
hänen korvissaan, joihin tuska ja pelko ajavat soivia veriaaltoja,
kajahtavat nuo lyönnit kuin kohtalon kolkutus. "Avaa", sanoo ääni, jota
hän ei lainkaan tunne, ei ihmisellinen, vaan omituisen viiltävä ja
kuiskaava ääni. Haamuko, kummitusko pyrkii sisään, vai elävä olentoko
seisoo oven takana, väkivalta ja häijyys mielessä?

Hän nousee, mutta polvet pettävät, niin että hän on vaipua maahan.
Silmät loistavat kuumeenkiiltoisina kalpeista kasvoista, ja hän
nieleksii ja läähättää saadakseen ilmaa. Nyt jälleen kaksi lyöntiä,
kaksi kovaa, hirmuista lyöntiä, jotka ukkosenjyrinänä kohahtavat läpi
koko talon. Armias, laupias Jumala, Jeesus Kristus, kaikkien
sorrettujen, kaikkien yksinäisten vapahtaja, auta, auta!

Ojennetuin käsin hän horjuu ovelle.

-- Kuka siellä? hän sanoo, ja hän itse luulee kuiskaavansa, mutta sen
sijaan hän huutaakin ääneen, kaiken hätänsä, tuskansa hän antaa puhjeta
tuoksi kysymykseksi.

Silloin hän kuulee läpi myrskyn pauhun ja sydämensä ja aivojensa
meluisan kohinan äänen vastaavan:

-- Avaa, höpäkkö! Minähän täällä olen, Hanna Myhre.

Siinä tuokiossa pelko hänet päästää irti, vapautuksentunne valahtaa
suurena, levollisena, hyväilevänä aaltona läpi koko hänen olentonsa,
hän painaa kättään sydäntä vasten, naurahtaen iloisesti, lapsekkaasti,
ja avaa oven.

-- Hanna, rakkahin Hanna! Oletko ulkona tässä ilmassa?

-- Onko sinulla sijaa yksinäiselle vaeltajalle? kysyi Hanna,
pudistellen itseään, ja pisti vettä valuvan päänsä ovesta sisään.

-- Hanna rakas, miten kiltisti tehty!

-- Kiltisti, mutisi Hanna, riisuen hatun ja päällysnutun, jotka ojensi
Karinille. Ei tässä ole puhetta "kilttiydestä". Minähän kysyn, onko
sinulla sijaa yksinäiselle vaeltajalle?

-- Tietysti sijaa on! huudahti Karin nauraen, otti Hannan vaatteet ja
työnsi esille äidin tuolin, paraimpansa -- istu, rakas Hanna. Uh, miten
hauskaa!

-- Hauskaa, toisti Hanna äskeiseen juroon tapaansa, kohtalaisen hauskaa
olla väsynyt ja viluinen. Kahvipannu tulelle tuossa tuokiossa, tyttö!

-- Heti, heti, huudahti Karin iloisesti ja lennähteli kuin vallaton
lapsi ruokakaapin ja lieden väliä. Kas niin, kohta se kiehahtaa minun
kattaessani pöydän; kunpa minulla vain olisi oikein hyvää leipää. Hanna
kulta, miten oikeastaan olet ulkona tällaisessa koiranilmassa?

-- Minusta on aina ollut hauska taistella myrskyä ja raju-ilmaa vastaan
-- siihen on syynä itsepintainen luontoni, näet, Karin pienokainen,
vastasi Hanna ja nyykäytti Karinille.

Ja Hannan kasvoille valahti äkkiä vieno, veitikkamainen hymy, joka loi
pehmeyttä tylyihin piirteisiin.

-- Voi, Hanna kulta, minun on ihan päinvastoin, vastasi Karin, yhä
hääräillen Hannan ympärillä ja ottaen esiin parhaimpansa pienestä
nurkkakaapistaan, minä niin pelkään myrskyä ja raju-ilmaa ja -- minä
olen sellainen jänis. Etpä usko, Hanna, miten peloissani olin äsken,
myrsky niin rynnisteli --

-- Sen kyllä uskon, mutisi Hanna.

-- Ja sitten niin ilostuin, kun kuulin sinun äänesi.

-- Sen kyllä uskon, toisti Hanna.

-- No, Hannaseni, nyt juomme kahvia, ja sitten valmistan sinulle
vuoteen. Saat pikku äidin parhaat raidit. Ääni värähteli, ja silmät
kostuivat, kun hän katsoi Hannaan. Hän ei voinut vielä liikutuksetta
mainita äidin nimeä ja muistella onnenaikaa, jolloin hänellä oli, kelle
tuhlata lämpimän naisensydämensä tunteita.

-- Sepä ihanaa! huudahti Hanna, tarttuen yhteen kupeista, ja ojensi sen
Karinin eteen, joka tuli höyryävine pannuineen lieden luota, täysi
kuppi, tyttö, noin, -- ääriä myöten.

-- Mutta pitäähän jäädä tilaa kermallekin!

-- Sitten perästäpäin, ensin pieni kulaus pelkkää kahvia. Ah, niin
suloista!

Ja hän kasteli kahvissa pari sokeripalaa ja tyhjensi kuppinsa pohjaa
myöten, jonka jälkeen Karin taas sai sen täyttää.

Sitten istuutui Karin Hannan viereen ja kaasi itselleen. Sillä välin
hän puheli ja nauroi; pieniin kalpeisiin kasvoihin oli ilmestynyt
väriä, silmät heloittivat lapsellista iloa, kukaan ei olisi tuntenut
häntä vapisevaksi, tuskan täyttämäksi olennoksi, joka äsken horjui
ovelle.

Niin he istuivat jutellen ja ajatuksia vaihtaen, myrskyn yhäti ulvoessa
ja tähdettömän marraskuunyön päästäessä hurjain, ihmeellisten tarujensa
henget vuorille ja tasangoille valloilleen. Mutta nyt ei tuossa
kaikessa enää kauhu väijynyt; nyt oli kaikki tyyni vain tenhoavaa ja
salaperäistä, nyt saattoi väristä, ei kauhusta, vaan pikemminkin
mielihyvästä, kun "menninkäisten" räkitys kuului vuoren alta. Nyt voi
itkeäkin Ulandan Lena parkaa ajatellessa, mutta toisin tavoin --
säälistä, hänen vuoksensa -- ei jäisestä pelosta. Ah, miten helppo on
kuorma kantaa, kun on kaksi kantamassa; miten hirveä on yksinäisyys,
miten kauhistava!

-- Hanna, rakas Hanna, sanoi Karin, kun tunnelma oli käynyt
tuttavallisemmaksi, sano, eikö sinusta yksinäisyys ole tuntunut
vaikealta?

-- Ei koskaan, vastasi Hanna jurosti.

-- Miten se on mahdollista? jatkoi Karin, pannen päänsä kallelleen ja
katsellen eteensä alakuloisesti miettivin katsein. Aina äidin
kuolemasta asti on elämä painostanut minua kuin painajainen. Ja sinä,
sinä olet elänyt yksin niin monta vuotta.

-- Niinpä niin, aivan yksin noin kaksikymmentäkolme vuotta.

-- Oi Hanna, Hanna!

Ja nuorta tyttöä puistatti värähdys.

-- Sano, Hanna, -- etkö koskaan, koskaan ole ketään rakastanut?

Karin punastui. Hän tunsi itsekin kysymyksensä sopimattomuuden, mutta
hetki niin kiihotti sellaisiin.

-- En koskaan, -- en ikinä.

-- Ja olet ollut onnellinen?

-- No niin -- miten kuten -- kohtuullista onnea.

-- Tarkotan, Hanna, etkö ole koskaan ikävöinyt muuta onnea kuin...

-- En -- en ole koskaan ikävöinyt -- en koskaan. Ja hetken päästä hän
sanoi hiljaa: -- Olen vain kaivannut.

-- Hanna! -- Olet siis...

Ja mielenkiinto ja osanotto pani Karinin silmät loistamaan.

-- Kerron sinulle, mitä tarkotan, lapsi, vastasi Hanna äkkinäisen ja
syvän totisena; rakkaus on sitä, että ihmiset rakastavat toisiaan ja
ovat uskollisia läpi elämän ja kautta kuoleman, sillä rakkaus on onnea
ja ehjyyttä ja sopusointua; mutta jos toinen pettää, silloin ei ole
enää rakkautta, ei edes ikävöimistä, silloin on vain surua ja kaipausta
ja muuta sellaista tyhmää.

Hannan ääni siirtyi äkkiä tavalliseen puolijuroon, puolileikilliseen
sävyynsä, samalla kun hän torjuvin liikkein ojensi kättänsä Karinia
kohti.

-- Voi, rakas Hanna kulta, huudahti Karin äkkiä ja tarttui Hannan
vastahakoiseen käteen, minun olisi pitänyt ymmärtää.

Ja hänen lempeät tähtisilmänsä tulivat täyteen kyyneliä.

-- Ymmärtää; niin, ehkäpä -- sellainenhan on kohtalon tavallinen
kulku -- meidän kohdallamme -- vietelty tai hyljätty -- ne ovat
arkitarinoita. -- Kas, niinhän on asian laita, ettei kukaan tule
nuoremmaksi ja kauniimmaksi vuosien vieriessä. -- En ainakaan minä. --
Harteilleni kerääntyi kaksikymmentäkahdeksan vuotta -- ja
kansakoulunopettajat saavat kyllä laskea palvelusvuotensa
kaksinkertaisina -- No, hänen rakkautensa, luullakseni, sammui --
sairastuipa hän erääseen tautiinkin -- ja silloin särjin sopimuksen.

-- Hanna -- Hanna -- sinäkö särjit?

-- Niin, se oli sukkela tauti, johon miehet usein sairastuvat, usko
pois, Karin. Hän rupesi haluamaan rahaa, s.o. tyttöä, jolla oli rahaa,
siinä hänen tautinsa. No, enhän minä tahtonut lisätä kiviä hänen
tautikuormaansa; siksi sanoin, että hän oli vapaa, ja hän otti kyynelin
ja kiitoksin tarjouksen vastaan. Sitten tietysti minä olin purkanut
kihlauksen -- ja niinhän asia olikin -- kirjaimenmukaisesti. Niin, ja
sitten hän nai ikävöimisensä esineen.

Hanna pysähtyi ja silmäili eteensä syvin, synkin katsein, rypistettyjen
kulmainsa alta.

-- Oletko sittemmin koskaan häntä tavannut? ihmetteli Karin, epäröiden.

-- Pikku Karin, vastasi Hanna, ja hänen äänensä muuttui hyväilevän
lempeäksi, hänen silitellessään kädellään edes takaisin Karinin poskea,
ei puhuta enää tästä asiasta, joka on jo aikoja kuollut ja haudattu.
Niin paljon voin kuitenkin sanoa, että hän on päässyt korkealle
maailmassa, hän on ylhäinen ja mahtava herra, minä olen köyhä ja
halveksittu, mutta kuitenkin olen mielemmin köyhän Hanna Myhren
asemassa kuin hänen. Ja vielä lisäksi: kun tapaamme toisemme Herran
tuomioistuimen edessä, olen kohtaava hänet katkeruudetta ja sanova
hänelle, että olen unohtanut ja antanut anteeksi.

Hänen kasvojensa tylyt piirteet saivat jälleen kauniin, valoisan
ilmeensä, tuskaisa, terävä hymy levisi huulille, ja ankarat siniset
silmät kiilsivät kosteina.

-- Oi Hanna, Hanna, se on suurta, kuiskasi Karin ja kumartui ikäänkuin
palvoen Hannan käden yli, minä en koskaan voisi antaa anteeksi.

-- Antaisit, lapsi, antaisit, sinä et tiedä, mitä elämä -- ihmeellinen
elämä -- voi opettaa, tai oikeammin, mitä Jumala opettaa meille
elämänkoulussa. Siellä hän pehmittää vaskiotsat ja taivuttaa
rautaniskat ja -- mikä ihmeellisintä kaikista -- katkerin suru muuttuu
Hänen kädessään suurimmaksi voitoksi. Mitä olisi minusta tullut, jollei
minulla olisi ollut surua, joka johti minut elämän ja rakkauden
arvoituksen eteen -- jollei minulla olisi ollut kärsimystä, joka
pakotti ryömimään, niin, Karin, _ryömimään_ -- sillä liian ylpeä olin
käydäkseni -- ristin juurelle anteeksiantoa kerjäämään.

-- Voiko suru selittää elämän arvoituksen? ihmetteli Karin pitkin
uneksuvin katsein.

-- Ei, ei, ei selittää -- ei mikään voi arvoitusta selittää --
ihmeellisemmäksi, suuremmaksi se käy, kuta lähemmä päämäärää ennätämme.
Rakkaan Welhavenin keralla sanon:

    ti alt mer mit Hjerte banker

    af usigelige Tanker
    ved den store Livets Gaade.

    [Sillä yhä kiivaammin sykähyttävät sydäntäni sanomattomat
    ajatukset elämän suuren arvoituksen vuoksi.]

Ei koskaan, sen voin sanoa, Karin, ole elämä minusta ollut niin
ihmeellinen kuin nyt, kun näen päivän alkavan painua mailleen. Yhden
vain tiedän: kärsimys minut opetti elämän suuruutta ymmärtämään.

-- Täytyykö kaikkien kärsiä? kysyi Karin vapisevin äänin.

-- Niinpä luulisin, pikku Karin, vain kärsinyt osaa rakastaa.

-- Mutta äsken sanoit...

-- Ei, ei, en puhu _siitä_ rakkaudesta -- se on vain unelmia, jotka
syntyvät ja katoovat kuin taivaan pilvet. Ei, lapsi, vaan siitä
rakkaudesta, jonka opimme tuntemaan, kun makaamme maassa ristin
juurella ja kerjäämme sen salaisuutta ymmärtääksemme. Hän, joka rakasti
enemmän kuin kukaan muu kuolevainen, kärsi myös enemmän. Ei meillä ole
osaa hänen rakkauteensa, jollemme ota osaa hänen kärsimykseensä.

-- Voi Hanna, Hanna, kuiskasi Karin, siirtyen lähemmä Hannaa ja pannen
päänsä hänen olalleen, pelkään niin kärsimystä -- olen niin väsynyt
siihen -- kaipaan niin rajusti -- onnea -- iloa -- rakkautta...

Ja hänen huulensa avautuivat säteilevään, kiihkeään hymyyn.

Hanna ei vastannut, hän vain silitti kädellään Karinin poskea, hiljaa
mutisten: "lapsi parka!"

Mutta Karin ei kuullut; hän kuunteli hajamielisenä Hannan sanoja, ja
kiihkeä, ikävöivä hymy viipyi yhä hänen huulillaan.

Hetken perästä hän nousi ja alkoi järjestellä yötä varten. Oli
myöhäistä, Hannan ja Karinin tuttavallinen puhe vaikeni, ja he
paneutuivat levolle. Ja pian nukkuivat molemmat naiset rauhallisesti,
myrskystä huolimatta, joka yhä kiisi yli lakeuden ja vinkui tuvan
nurkissa.

Talvikuukaudet ennen joulua kuluivat jotakuinkin siedettävinä Kariniin
nähden. Hanna Myhreen oli tarttunut omituinen tapa juuri pahimpina
myrskypäivinä tulla käyden vuoren poikki, pyytäen yösijaa Karinilta.
Hänestä oli niin hauskaa lähteä myrskyyn, hän sanoi, kuuntelemaan
kaikkia ihmeellisiä ääniä, jotka myrskystä puhuvat, ja katsomaan
luonnon taistelua; mutta sitten tapahtui hänelle useimmiten, että hän
väsyikin eikä jaksanut kulkea pitkää kotimatkaa, vaan koputti Karinin
ovea. Joskus valtasi myös Gertrudin sama kummallinen halu päästä
myrskyyn ja raju-ilmaan. Voi sattua, että hän juuri niinä päivinä,
jolloin hän oli enin tehnyt työtä ja tunsi itsensä oikein
kuolemanväsyneeksi, niin että kohtuullisinta olisi ollut, jos hän mitä
pikimmiten olisi kiiruhtanut vuoteeseen, sen sijaan pani hatun ja
päällysnutun ylleen ja ponnisteli lumikinosten läpi, vasten vihuria,
pienelle tuvalle, missä Karin istui yksin lamppunsa ääressä, seuranaan
vain omat arat, pelokkaat, surulliset ajatuksensa.

Mutta sitten tapahtui, että Hanna Myhre sairastui tammikuun
puolivälissä, juuri kun Gertrudilla oli niin paljon tehtävää, etteivät
edes pahimmat vihurit kyenneet houkuttelemaan häntä ulos iltasin.
Karinille alkoi yksinäisyyden aika; Hanna makasi sairaalassa, Gertrud
oli niin kiinni työssään ja näytti niin väsyneeltä ja rasittuneelta,
että olisi uskonut hänenkin joutuvan samaan paikkaan; ja kirkkoherran
luo, missä Karin muutoin ei koskaan viihtynyt, oli häntä pyydetty vain
kahdeksi sunnuntai-iltapäiväksi kahville. Talonpojat ja torpparit,
joiden lapsia hän luetti, lähettivät hänelle joskus "tuomisia" ja
kutsuivat luokseen. Muutoin hänellä ei ollut, kenen kanssa seurustella,
paitsi lapsiansa ja kirjojaan.

Oli myöhäinen tammikuun-ilta. Kaupungissa oli ollut markkinat;
aamupäivällä olivat talonpojat tulleet ajaen, elukat hyppimässä rekien
perässä, ja torilla, koulutalot pohjoispuolella, kaupungin toisessa
ulkolaidassa, mistä lakeus alkoi, olivat, niinkuin tavallisesti
tällaisissa tilaisuuksissa, enemmän tai vähemmän loppuun ajetut
hevoskonit, väkijuomain piristäminä, tehneet temppujansa tai juosseet
mäkeä ylös ja alas, vakuuttaakseen kaupanhierojia voimastaan ja
vilkkaudestaan. Markkinoilla oli tuimasti oteltu; kaupat tehtiin
mieluimmiten väkijuomain avulla, tingittiin ja huijailtiin myöhään
iltaan, ja kun talonpojat ajoivat kotiin, suuremmassa tai vähemmässä
määrin petettyinä tai pettäneinä, saivat hevoset yleensä juosta omin
valloin, miten halusivat, ja jalan käyvä osa markkinaväestä sai enemmän
vaistoaan kuin tajuntaansa kiittää siitä, etteivät valinneet
ensimmäistä lumikinosta yösijakseen.

Yksin istui Karin tuvassaan pienen kirjotuspöytänsä ääressä ja
valmistautui seuraavan päivän tuntia varten. Mutta vain murto-osasen
mielenkiinnostaan hän kykeni työhönsä kiinnittämään. Milloin lentelivät
ajatukset kuin pelästynyt lintuparvi lakeudelle, ihmetellen, mitä
kamalaa ulvontaa sieltä kuului, tai seisahtuisivatko räyhäävät miehet
hänen tuvallensa, kääntyisivätkö syrjäpolulle ja tulisivat ikkunan luo,
pelästyttäin hänet kuoliaaksi siihen lyömällä. Milloin ne taas
surullisina ja kaihoisina painuivat menneisiin aikoihin, aikoihin,
jolloin äiti hääräili tuvassa, Karinin istuessa lukemassa; milloin taas
arkoina ja haaveksien kiertelivät muuatta kaunista kesämuistoa...

Markkinaväen rähinä alkoi nyt tauota; silloin tällöin kiisi reki
ohitse, joku ääni karjasi, sekottuen kulkusten kilinään, jonka soitto
vähitellen sammui etäisyyteen. Mutta yö kävi yhä äänettömämmäksi;
lopuksi lakkasi kaikki melu, suuri hiljaisuus laskeutui lakeudelle, ei
yksikään ihminen enää häirinnyt tähtiyön majesteetillistä rauhaa.

Karin oli laskenut alas kaihtimen ja tukkinut tarkoin joka raon,
etteivät ohikulkijat näkisi valoa hänen tuvastaan. Nyt, kun kaikki oli
hiljennyt, pani hän pois kirjansa, meni ikkunan luo ja veti ylös
kaihtimen, liikkumatta hän seisoi hetken ja katseli taivasta ja suurta
lakeutta, joka lumivalkoisena loisti tähtien valossa.

Sitten hän jälleen veti alas kaihtimen, istuutui pöydän ääreen ja luki
raamattua, niinkuin hänen ja äidin aina oli tapana yhdessä tehdä, ja
aikoi sitten valmistua levolle menemään. Äkkiä hän säpsähti räyhäävää
ääntä, joka ilkeästi viilsi halki yön syvän hiljaisuuden. Hän kävi
kuolemankalpeaksi ja seisoi hetken liikkumattomana kuunnellen, kampa
pitkissä, avatuissa hiuksissaan. Nyt loittoni raaka ääni, kuului
kumeana, pahanilkisenä murinana, nyt se häipyi yhä enemmän. Hän huoahti
helpotuksesta; mutta samassa hän kuulee toiselta taholta juuri saman
raa'an äänen kaiun. Kaksi ääntä huutelee ja vastaa toisilleen; nyt ne
lähestyvät, niitä tuntuu olevan useampia, nauru ja kiroukset sekottuvat
toisiinsa. Varmaankin joukko päihtyneitä miehiä, jotka hoippuivat sinne
tänne ja huusivat toisilleen. Kas niin, nyt ne viimeinkin läksivät
edemmä, huuto ja rähinä siirtyi poispäin pitkin maantietä, heikkeni,
kuoli pois.

Mutta mitä tämä on? Hän kuuli selvästi askelia ja kuiskausta juuri
ikkunansa alta. Nyt ne vaikenivat, mutta itse hiljaisuus täyttää hänet
jäätävällä vavistuksella. Mikä on tulossa, mistä ne neuvottelivat
tuolla ulkona? Ne eivät ole menneet, siitä hän on varma, ne seisovat
vielä ikkunan alla. Hän puhaltaa nopeasti valkean sammuksiin ja hiipii
tirkistämään kaihtimen lomasta.

Mutta silloin hän kuulee ruudun helähdyksen ja samassa hän, pimeydestä
huolimatta, huomaa, että kierrekaihdin pullistuu sisäänpäin. Kauhun
jähmettämänä hän tuijottaa kaihtimeen. Joku tempoo ja repii sitä, kylmä
ilmavirta tulvaa huoneeseen, hän kuulee jälleen käheät, kuiskivat
miesäänet. Nyt temmataan kaihdin irti ja se putoo räiskähtäin
permantoon. Pari kättä ojentuu rikkilyödystä ruudusta ja kopeloi
ikkunanhakoja, pörröisen pään ääriviivat vilahtavat pimeydestä
näkyviin. "Peto", tuo hirvittävä, jota hän koko elämänsä on pelännyt!
Hän näkee sen silmäin himosta hehkuvan, hän ymmärtää hetkensä tulleen,
nyt määrätään hänen tuhokohtalonsa, ei ole apua, ei pelastusta. Ja
hänet valtaa sama ihmeellinen, kivettävä tunne kuin sen, joka on
pyörtymäisillään. "Minun täytyy luisua, ei ole apua, minä olen
hukassa."

Liikkumatta hän seisoo ja tuijottaa ikkunaan, jota kömpelöt kädet
haparoivat, kirousten ja tyhjänpäiväisten sanain tunkeutuessa
huoneeseen. Tuossa näkyy vielä yksi pää, laupias Jumala, neljä
pedonsilmää polttaatuu häneen, neljä käsivartta on syleilevä häntä,
häpäisevä. Laupias oikeuden Jumala, älä anna sen tapahtua, herpaise
heidän kätensä, tee ihme, pelasta, vapahda! Äiti, äiti!

Pimeä yö-ilma lainehtii veripunaisin aalloin hänen ympärillään, ohimot
ja sydän lyövät raskaita, kumeita vasaraniskujaan, jäsenet ovat
lyijynraskaat ja kylmät, hän ei voi liikahtaa, permanto väistyy jalkain
alta, seinät keinuvat ylös, alas, veltosti hän ojentaa toisen
käsivartensa ja huojuu pari askelta eteenpäin.

Samassa hypähtää toinen väkivallantekijöistä avonaisesta ikkunasta
sisään, ja toinen seuraa heti perässä.

-- Tulta! rähisevät he vuorotellen ja höystävät käskyjään kirouksin ja
sadatuksin. Toinen raapaisee tulta ja valaisee Karinia. Raaka, himokas
nauru puhkeaa molempain huulilta. Toinen tarttuu kynttiläjalkaan ja
sytyttää tulen, sen heikko valo valaisee huonetta ja kalpeaa, vapisevaa
tyttöä, joka liikkumatonna seisoo heidän edessään.

-- Sinä...! Ja taas korahtaa joukko siivottomia, kiroilevia sanoja läpi
yön hiljaisuuden, ja toinen miehistä hoippuu ojennetuin käsivarsin
Karinia kohden.

Silloin koskettaa laupeuden enkeli hänen otsaansa, ja ajatukset sen
takana huumaantuvat, veripunaiset aallot lysähtävät kokoon hänen
silmäinsä edestä, tulee yö hänen sisässään ja ulkopuolellaan. Hän ei
tiedä enää, mitä tapahtuu, siinä maatessaan pitkänään lattialla,
rääkättynä ja raiskattuna, kylmän talvi-ilman jäädyttäessä hänen hentoa
ruumistaan. Yön kauhuja ei ole enää hänelle olemassa, niinkuin ei tiedä
elämän kauhuista se, joka ikuista unta nukkuu.

Kun hän viimein herää, kohtaa hänen etsivä katseensa ensimmäiseksi
tutut, ystävälliset kasvot, jotka kyynelsilmin katsovat häntä. Tuska ja
kauhu, joka pyrkii tunkeutumaan läpi tajuttomuuden usvain, saa
taka-iskun; hän tuntee itsensä äkkiä miltei onnelliseksi, kyyneleisten
silmäin katse on täynnä rakkautta -- mitä sitten muusta kärsimyksestä?

-- Hanna, rakas Hanna, hän kuiskaa puolisammuvin äänin ja kietoo
kätensä Hanna Myhren kaulaan, älä mene, jää, jää, minä pelkään, ja hän
nojaa päätään Hannan rintaa vasten ja tuntee samaa ääretöntä lepoa ja
turvallisuutta kuin äidin sylissä.

Pari kuukautta sai Karin maata sairaalassa, missä Hanna Myhre oli
toipumassa keuhkokuumeestaan, jonka oli itselleen hankkinut pakkasessa
ja myrskyssä vuorella kävellessään. Pari kuukautta hän sai taistella
vaivain ja tuskantunteen kourissa, mutta hän ei valittanut koskaan,
ja kun hän näki Hanna Myhren laihan olennon siniharmaassa
sairaalapuvussaan tulevan vuoteensa luo, kun hän sai pitää tämän kättä
omassaan ja kuulla hänen tutun, ystävällisen, lohduttavan äänensä,
silloin lennähti onnenhymy hänen hivuttuneille piirteilleen.

Niin he taistelivat yhdessä pahimmat taistelut, ja kun Karin viimein
läksi sairaalasta, voivat lääkärit sanoa, että miten vaikeasti hän
olikin vahingoittunut, ei hän ollut tulevaisuudessa kärsivä mitään
haittaa siitä. Ja tämä kirvotti raskaan taakan koko pitäjän sydämeltä,
jos yleensä voi otaksua pitäjällä sydäntä olevan. Tapahtumahan oli
kauhea, mutta roistojen perille oli mahdoton päästä -- Karin ei
itsekään tietänyt, minkä näköiset he olivat -- ilmenihän siinä
vallan ihmeellisesti Jumalan suojeleva käsi, ettei Karin ollut
tulevaisuuteensa katsoen saanut mitään vahinkoa j.n.e. Niin, jopa
siellä täällä alettiin kysyä, eikö koko tapaus liene ollut vilkkaan
mielikuvituksen keksimä. Rouva Henningson uskoi "syvimmässä
salaisuudessa" ystävilleen, ettei hän puolestaan uskonut moisia
kauheuksia. Neiti Blom oli luultavasti itse, vetäessään alas kaihtimen,
särkenyt ruudun ja sitten pyörtynyt pelästyksestä. Tietysti ei hän
tahtonut puhua Karinista halventain, mutta muutamista naisista on
mieluista tehdä itsensä mielenkiintoa herättäviksi; olihan jokainen
kuollut kerrottavan, mitä hullutuksia hysteeriset naiset keksivät.

Ja papinrouvan "salaisuudet" levisivät pitkin pitäjää ja muodostuivat
niille, joissa tapaus oli synnyttänyt surua ja levottomuutta, niin
runsaaksi lohdutuksen lähteeksi, että kaikki aikeet tehdä jotain
opettajatar raukan tulevaisuuden turvaamiseksi siihen vähitellen hiljaa
ja huomaamatta hukkuivat.



X.


Oli kylmä maaliskuunpäivä. Lumi oli poissa, mutta maa lepäsi vielä
jäisen kivikovana, tuuli puhalteli ahneena lakeuden poikki, ja
sinivuokot, jotka jo alkoivat paisuttaa nuppujaan vuoren rinteillä,
sulkeutuivat taas yrmeinä. Harakkaparvi lensi kömpelösti ilman halki,
laskeutui peltosaroille, joista toiset olivat vaaleanvihreitä, toiset
mustia, hyppeli piennarta pitkin ja siirtyi räkättäin edemmä.

Kirkkoherra Henningson istui taaksepäin nojauneena mukavien
ajoneuvojensa toisessa kulmauksessa, niiden nopeasti vieriessä
yksinäistä tietä ja hevosen kavioiden kapseen kovana jymistessä
jäätynyttä maata vasten.

Kirkkoherra ei tavallisestikaan ollut iloisen näköinen, mutta tänään
oli otsan ryppy syvempi kuin muulloin, ja tummansiniset silmät
katselivat synkkinä silmälasien takaa. Ajatuksissaan hän kertasi
kuluneen vuoden tapahtumat, ja kuta pitemmälle hän tarkasteluissaan
ennätti, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että hajaannuksen ja
laittomuuden henki oli seurakunnassa päässyt hirvittävään valtaan.

Kun hän viisitoista vuotta sitten tuli tänne, oli hänen tahtonsa, hänen
persoonallinen panoksensa seurakuntaelämään jotain merkinnyt;
vähitellen oli jouduttu siihen, että kaikkien tahdon tuli päästä
kuuluviin, piammiten tunsi jokainen olevansa kutsuttu saarnaamaan,
kokouksia johtamaan, oppijärjestelmiä muodostamaan ja lakeja laatimaan,
kokonaan subjektiivisia lakeja, jotka riippuivat kunkin tilapäisistä
mielijohteista. Sivistystä, opintoja, kokemusta, kaikkea sellaista
pidettiin yhä enemmän ylellisyytenä, yläluokan matkatavarana, joka oli
paras muitta mutkitta hyljätä. Mihin jouduttaisiinkaan, jos
jatkettaisiin tähän surettavaan suuntaan; mitä oli tuleva kansasta,
jonka kaikki jäsenet luulevat olevansa luodut johtamaan eikä
tottelemaan; toinen huutaa mustaa valkeaksi, toinen valkeaa mustaksi,
ja jokainen on mielestään oikeassa hulluine väitteineen? Tosiaan,
sellainen kansa seisoo, jollei juuri perikatonsa partaalla, niin
kuitenkin hyvin lähellä sitä.

Näiden ajatusten häilyessä hänen mielessään, ne olivat vähitellen
keskittyneet yhteen henkilöön, jota hän tosin piti siksi vähäpätöisenä,
ettei tälle ollut sen suurempaa arvoa annettava, mutta jota hän itse
asiassa oli koko ajan ajatellut aivan kuin lihallistuneena laittomuuden
henkenä, jota hän niin ankarasti tuomitsi. Tämä henkilö oli Gertrud
Björk, kansakoulunopettajatar, tuo uhkamielinen, omavaltainen tyttö,
joka tutustutti koululapset aivan heidän käsityskykynsä ulkopuolelle
jääviin asioihin ja aito naisellisessa johdonmukaisuuden puutteessaan
antautui pohtimaan yhteiskunnallisia kysymyksiä, joilla ei ollut mitään
tekemistä opettajatoimen kanssa.

Oli aika, jolloin hän ja Gertrud olivat sangen hyviä ystäviä, silloin,
kun opettajatar ensin tuli pitäjään nuorena, tarmokkaana naisena,
intoa ja elämänharrastusta hehkuvana, niin toisenlaisena kuin
kirkkoherran seurustelupiirin arkiaikaiset, mitättömät naiset. Ilman
että he, hän yhtä vähän kuin Gertrud, itse huomasivat, syntyi heidän
välilleen jonkinlainen henkinen yhteys, joka ilmeni mieluisana ja
mielenkiintoisena seurusteluna ja ajatustenvaihtona. Gertrudin rakkaus
koululaisiinsa, hänen kykynsä tunkeutua jokaisen erilaiseen luonteeseen
ja elämänoloihin, hänen tarmokkaat pyrkimyksensä yhteistyöhön kotien
kanssa, ja ennen kaikkea hänen selvästi erikoinen persoonallisuutensa
herätti papin mielenkiintoa, sai esiin hänen parhaimpansa, sytytti
elämää turtuneeseen nuoruudenintoon ja elämänhaluun. Eipä puuttunut,
ettei pitäjällä, tietysti kaikella kunnioituksella, laskettu pientä
pilaa siitä, miten mieltynyt kirkkoherra oli Gertrud Björkiin. Hänelle
oli tullut tavaksi asettaa Gertrud esikuvaksi, ylistää häntä
kaikkialla, kotona ja vieraissa, ja Gertrud puolestaan kiitti Jumalaa
hyvästä suhteesta, joka vallitsi hänen ja kouluneuvoston puheenjohtajan
välillä.

Mutta hiljaa ja salakavalasti rikkoontui tämä ystävyys. Niin kauan kuin
Gertrudin etevämmyys ei pyrkinyt oikeuksiinsa kirkkoherran
kustannuksella, kävi kaikki hyvin; ihailtiin toisiaan molemminpuolin,
sopivan välimatkan päästä. Mutta ensimmäinen ristiriita jo särki hiukan
keskinäistä ymmärtämystä, ja kun kirkkoherra persoonallisesti tutustui
Gertrudin selväpiirteiseen luonteeseen ja hänen lahjakkuutensa
etevämmyyteen, luhistui nopeasti kerran niin hyvä suhde, kunnes ei
siitä enää ollut muuta jäljellä kuin ohut, ulkonainen kuorikiilto, joka
huonosti peitti epäsointuja ja kihnauksia, julkisen taistelun
edeltäjiä.

Tätä kaikkea kirkkoherra ajatteli, kun hän kylmänä maaliskuunpäivänä
kulki tietä pitkin parhaissa vaunuissaan, pappilan parhaan hevosen
vetämänä. Mutta hänen ajatuksensa eivät vastanneet todellisuutta; hän
oli kuohuksissaan siitä, että oli niin erehtynyt Gertrudin suhteen,
siitä, että tämä nuori nainen, josta hän oli uskonut niin paljon hyvää,
itse asiassa oli itsevaltainen juonittelija, johon ei milloinkaan
voinut luottaa, ja jonka riidanhaluinen luonne ja uudistuskiihko uhkasi
todellisena vaarana koko pitäjää. Kuinka monasti Gertrud oli uhmannut
hänen tahtoaan ja toivomuksiaan, kuinka itsepintainen hän oli esim.
ollut vaatiessaan uusia koulutarpeita, kalliita ja aivan hyödyttömiä,
kun pitäjän rasitukset ilmankin olivat suuret. Miten paljon haaveiluja
oli vuoden kuluessa pujahtanut hänen opetukseensa; tuskin kului
kuukauttakaan, ettei hänellä ollut uusia ehdotuksia varalla: kirjasto,
vanhempain kokouksia, veistoa, ruuanlaittoa, ja, Jumala ties, mitä;
oivallisia asioita itsessään, mutta turmiollisia siksi, että oli
sekotettu niin epäterveesti yhteen sellainen lauma harrastuksia,
etteivät mitkään lapsenaivot niitä kyenneet vastaanottamaan ja
sulattamaan. Ja sitten raittiuskysymys, joka esiintyi hänessä melkein
vimmana, jolla hän kiusasi jopa kuus-, seitsenvuotiaita, vaikkeivät
nämä tietysti koko asiasta ymmärtäneet sanaakaan! Tämä jännittyneisyys,
tämä farisealaisuus, tämä alituinen, väsyttävä puuhaaminen nuorten
suhteen, jotka eivät tietysti voineet ymmärtää, että oli synti, jos
heidän raitis, uuttera isänsä joi lasillisen olutta janoonsa; tämä
typerä kainalosauvoihin nojauminen, sen sijaan että olisi opetettu
ihmiset käymään, kehitetty voimakkaita, rohkeita luonteita, jotka ilman
raittiuslupauksia voivat arvostella, mitä sietävät, mitä eivät. Ja
kirkkoherra sai itsensä oikein kuumaksi, siinä istuessaan ja
ajatellessaan, mitä kaikkea pahaa ja mitä ikävyyksiä Gertrud oli
aikaansaanut päästyään pitäjän kansakoulunopettajattaren toimeen. Kun
hän tuli kotiin, hämmästytti häntä samalla sekä mieluisasti että
epämieluisasti seuraava kirje:

    _Kirkkoherralle ja kouluneuvoston puheenjohtajalle!_

    Täten saan ilmottaa teille, arvoisa kirkkoherra, Ljungbergin
    koulunopettajan Björkin suhteista. En vain minä hänestä valita,
    vaan on 50 paria vanhempia, joiden kanssa minä olen puhunut,
    jotka ovat huolissaan.

    Hän ei opeta lapsia lukemaan, vaan kuiskataan kaikilla tahoilla,
    kuinka juonikas ja äreä hän on lapsia kohtaan, ei vain meidän
    lapsia, vaan kaikki, joiden kanssa olen puhunut, kantavat hänelle
    kaunaa. Minulla on tosiasioita valitusten tueksi, sillä 100 ihmistä
    voi ne todistaa oikeiksi.

    Pyydän, ettei kirkkoherra neiti Björkin ilmotusten vuoksi näe
    vaivaa toimittaa kuritushuonetta lapsillemme, eivät ne ole
    tehneet mitään pahaa, kaikki, jotka ne tuntevat, kiittävät,
    että ne ovat ystävällisiä ja kilttejä, eivät ne liioin ole
    uppiniskaisia meille vanhemmille, vaan jos joku sietäisi
    nuhteita uppiniskaisuudesta, niin juuri opettaja. Rohkenin
    mennä hänen luokseen ja kehottaa häntä opettamaan lapsia
    lukemaan, ja silloin hän äkämystyi niin, että on häpeä sanoa.
    Mutta kyllä on niin, kuin yleisö kuiskaa, että neiti Björkillä
    on niin paljon muuta hommaa, joka ei yhtään koske koulua,
    kesäkursseille hänen on tapa matkustaa ja raittiuskokouksiin
    myös ja lapset saavat lukea niin hyvin kuin osaavat, ja lähettää
    lapset asioille keskellä tuntia. Minulla on tosiasioita tueksi,
    monet lapset voivat todistaa, kuinka saavat juosta itsensä
    näännyksiin neiti Björkin asioita. Parasta olisi jos neiti Björk
    saisi kaikki lapset laitokseen, josta hän aina puhuu, ja saisi
    sentään koko palkan. Mieluisinta olisi, jos pääsisimme koko
    opettajasta, ennenkuin hän pelottaa vanhemmat ja lapset järjiltään
    kuritushuoneillaan. Tästä lähin valittavat useammat.

                                                Kunnioittaen:

                                               _Timeon Tingbom_.

Kun kirkkoherra oli tämän kirjeen lukenut, vetäytyi hänen otsansa
huolestuneisiin kurttuihin, ja suun ympärille levisi alakuloisen
tyytyväisyyden ilme. Hän pani pois silmälasinsa, silitti päätään ja
huokasi syvään. Niin, tämä kirje yksinkertaisessa naiivisuudessaan
vahvisti juuri sitä, mitä hän -- ja moni muu hänen kerallaan -- oli
ajatellut. Tyytymättömyys Gertrudiin oli silminnähtävästi levinnyt koko
väestöön -- monipuuhaisuus, josta pappi niin terävästi oli häntä
moittinut, oli tehnyt hänet kelpaamattomaksi pikkuvelvollisuuksia
täyttämään -- lasten lukeminen tuli laiminlyödyksi -- että hän rohkeni
lähettää lapset keskellä tuntia omille yksityisasioilleen -- sehän
saattoi ihan mieltä kuohuttaa! Ei niin käsittäin, ettei pappi olisi
nähnyt suutari Tingbomin tiedonantojen epäluotettavuutta, kaukana
siitä, tietysti ne olivat liioteltuja; mutta ne yhtyivät niin
täydelleen sekä papin omiin mielipiteisiin Gertrudista että siihen
moitteeseen, jota hän oli usealta taholta kuullut, niin että hänellä
oli mielestään syytä kyllä panna niihin huomiota. Niin, hän tuli
viimein, yhtä ja toista myöten ja vastaan mietittyään, siihen
johtopäätökseen, että hänen oli kouluneuvoston lähimmässä, pian
pidettävässä kokouksessa esitettävä asia jäsenille ja tiedusteltava
heidän mielipidettään, mikäli ei jo olisi aika antaa neiti Björkille
varotusta.

Viikkoa myöhemmin kokoontui kouluneuvosto varsinaiseen
kokoukseen pitäjäntuvalle. Pöydän luona ihan salin perällä istui
kirkkoherra itseoikeutettuna puheenjohtajana, penkillä hänen
edessään muut kouluneuvoston jäsenet, joiden kaikkien tuli olla
"kansanvalistusharrastuksistaan tunnettuja miehiä": talollinen Svan,
pehtori Kahl, ijäkäs, äreä vanhapoika, opettaja Folkeson, kirvesmies
Håf y.m. Sitten kun kirkkoherra tavanmukaisesti oli toivottanut
läsnäolijat tervetulleiksi, alkoi hän esittää asioita. Ensimmäinen
kysymys koski neiti Björkin pyyntöä saada uusia opetusvälineitä, tällä
kertaa n.s. "helmitaulun", jonka kustannukset nousivat noin kolmeen
kruunuun viiteenkymmeneen öreen.

Pappi esitti asian huolestuneen ja juhlallisen näköisenä. Lopetettuaan
hän laski paperin kädestään ja katseli läsnäolijoita.

-- Hyvät herrat, mitä teillä on vastattavana neiti Björkin pyyntöön?

Kahl nousi: "herra puheenjohtaja". Kirkkoherra kumarsi päätään, ja Kahl
jatkoi:

-- Ajattelin vain kysyä, tuleeko väestö siitä paremmaksi, että joka
kouluneuvoston kokouksessa pyydetään kalliita ja tarpeettomia
opetusvälineitä?

Pappi huokasi ja pudisti päätään.

-- Ei, valitettavasti, pikemmin voisi sanoa huonommaksi.

Talollinen Svan nousi ja sanoi:

-- Herra puheenjohtaja! Pitäjää rasittavat ilmankin suuret menot. Me
olemme korjanneet kirkonkaton.

-- Niin, mutta siitä on, näetsen, kymmenen vuotta, mutisi kirvesmies
Håf ja raapi korvallistaan.

-- Me olemme korjanneet kirkonkaton, jatkoi Svan, ääntään korottaen, me
olemme rakentaneet koulutalon ja laittaneet uusia teitä. Minusta tuntuu
olevan aika ruveta vähän säästämään.

-- Tahtooko vielä joku lausua mielipiteensä? kysyi puheenjohtaja ja
katseli pitkin salia.

Ei kukaan vastannut.

-- Suostuuko kouluneuvosto neiti Björkin anomukseen saada uusia
opetusvälineitä?

-- Ei.

-- Hylkääkö kouluneuvosto hänen esityksensä?

-- Hyljätään.

Vasaranisku vahvisti hylkäyksen, ja siirryttiin muihin asioihin,
sellaisiin kuin sairaan kansakoulunopettajattaren Hanna Myhren
virkavapaus, opettaja Carlsonin huoneidenkorjaus j.n.e.

Puheenjohtaja käytti näissä otteluissa suuressa määrin
puolueettomuuttaan, niin, hän jopa osottautui toisinaan sangen
välinpitämättömäksikin, mihin oli syynä muuan ajatus, joka
yksinomaisesti kiinnitti hänen mieltään. Hän antoi ukkojen kiistellä
Carl Carlsonin kattotiileistä, Hanna Myhren keuhkokatarrista ja Gertrud
Björkin rikkinäisistä seinäpapereista; vasta kun kaikki nämä kysymykset
oli ratkaistu, kun Carlsonille oli luvattu uusi katto, ja Kahl oli
toimittanut niin, että Gertrud sai pitää rikkinäiset seinäpaperinsa,
vilkastuivat rovastin kasvot, ja hän alotti alakuloisen tyytyväisin
ilmein:

-- Niin, se mitä minulla nyt lopuksi on teille, hyvät herrat,
esitettävänä, on sen pahempi kaikkea muuta kuin mieluista laatua. Olen
jo kauan huomannut, että tyytymättömyys vallitsee opettajatar Gertrud
Björkiä kohtaan, ja minun täytyy surulla tunnustaa, että, miten suuria
ansioita hänellä lieneekin, hän on tehnyt itsensä yhteen ja toiseen
syypääksi, mikä varmaan sietäisi pienen muistutuksen. Varsinkin on
häntä soimattu monipuuhaisuudesta, josta on ollut seurauksena,
ettei hän ole tyydyttävällä tavalla voinut pitää huolta lasten
opetuksesta. Vähemmän sopivalla tavalla on hän käyttänyt hyväkseen
opettajanasemaansa; niinpä hän esimerkiksi on tunnin aikana lähettänyt
lapset omille yksityisasioilleen. Valituksia ovat tehneet useammat
vanhemmat. Niin sain esim. eilen kirjeen huolestuneelta isältä, jonka
lapset valitettavasti kyllä kaivannevat ymmärtäväisempää huolenpitoa,
kuin mitä neiti Björk näyttää heille omistavan.

Ja kirkkoherra luki hiukan lausetapoja lievennellen ja kieltä
parannellen Timeonin kirjeen. Sen tehtyään hän pani kirjeen pöydälle,
silitti sitä kädellään ja sanoi, läsnäolijoita silmäillen:

-- Hyvät herrat, pyydän teitä lausumaan ajatuksenne esittämäni
kysymyksen johdosta.

Pitkänä ja suorana kohosi Svan penkistään. Hänen kapeat huulensa olivat
kuin vaakasuora repeämä poskien välillä, ja harmaansiniset silmät
näyttivät painuneen tavallista syvemmälle ulkonevain kulmakarvain alle.

-- Pyydän yhtyä valituksiin opettajatar Björkista. Sen sijaan että
pysyisi lestissään, hän puuhaa muita asioita, jotka eivät häntä
koske...

-- Ehkä tahdotte lähemmin määrätä, Svan, mitä aloja tarkotatte? kysyi
puheenjohtaja lempein äänin.

-- Niin, tarkotan _kursseja_, vastasi Svan jyrkästi ja pannen
ylenkatseellista painoa viimeksimainittuun sanaan, kursseja, joita
oppineet, epäkäytännölliset ihmiset panevat toimeen tehdäkseen kansaa
uppiniskaiseksi ja tyytymättömäksi. Tohtorit ja professorit näyttävät
suurista tauluista, minkä näköisiä ovat sydän ja munaskuut ja maksa,
kun ihminen on ottanut päivällisryyppynsä, ja sitten pitää pölkkypää
opettajatar saman esitelmän sydämestä ja munaskuista lapsivekaroille ja
tekee heidät uppiniskaisiksi vanhempia vastaan. Mitä tapahtui
tässä vast'ikään? Poikanulikkani sanoo minulle, kun otin pienen
kohtuudenryypyn: "isä, sinun täytyy lakata juomasta heikon veljesi
takia!" Onko mokomaa kuultu nokinenäisen poikanulikan suusta! Mitä?
Pitääkö minun luopua ryypystäni siksi, että muiden vatsa on huonossa
kunnossa? Mitä minua liikuttavat Erik Andersonin suolet? Pitäköön itse
niistä huolta, enkä minä rupea siitä hyvästä ulkokullatuksi
goodtemplariksi, että hän otti kymmenen ryyppyä kahden sijasta. Eikö
muka kristityn vapaus oikeuttaisi minua juomaan, mitä siedän, ja
ottamaan päivällisryyppyä, niinkuin tekivät isät ja iso-isät ennen
minua ja voivat hyvin polvesta polveen?

Svan istuutui, vielä suorempana ja kapeahuulisempana kuin ennen, ja
puheenjohtaja nyykäytti päätään alakuloisesti hymyten.

-- Onko jollakulla vielä jotain sanottavana asiasta?

Pehtori Kahl nousi:

-- Tahdon huomauttaa, ettei hän suinkaan opeta puhdasta oppia. Hän
antaa esim. lasten oppia pitkiä kappaleita raamatusta, mutta laiminlyö
kokonaan kysymykset: "mitä se on?" jotka minä osasin lapsena ulkoa
oikein ja nurin, jos niiksi tuli.

-- Hm -- hm -- sanoi kirkkoherra, päätään pudistain, mikä yhtä hyvin
saattoi tarkottaa Kahlin kuin Gertrudin opetusmenetelmää. Hyvät herrat,
tahtooko joku teistä vielä...

Ja hän silmäili ympärilleen kysyvin katsein.

-- Ei hänessä ole tointa eikä taitoa, sanoi Svan ja nousi. Hän ottaa
lähettääkseen lapset kesken opetuksen kääröjä ja kirjeitä viemään.
Sellaista emme siedä, kun palkkaamme ihmisen lapsiamme opettamaan.

-- Niin, mutisi pappi, sama henki: omavaltaisuuden, itsekylläisyyden
henki -- se esiintyy niin suuressa kuin pienessä.

Mutta nyt oli kirvesmies Håfista, Brittan isästä, aika sanoa sana
puolustukseksi.

-- Niin, kyllähän on totta, mitä herrat sanovat, että yrmeä ja tyrnä
hän on, mutta hyvä ja ystävällinen ihminen hän on silti, se on varma.
Kun minun muijani oli tässä kipeänä, ei kukaan niin meitä auttanut
hädässämme kuin juuri neiti Björk, aina hän tuli meille, ja aina hän
toi jotain -- ja --

-- Niin, kyllä hän hyvä on, keskeytti kirkkoherra järjestyksestä
poikkeamalla, kyllä hän on kelpoluontoinen, kunnon ihminen hän on --
sitä ei kukaan tahdo kieltää. Mutta juuri sellaiset helposti joutuvat
harhateille, ja heitä pitää koettaa johtaa taas oikeille poluille. Mitä
te sitä paitsi, hyvät herrat, olette esiintuoneet, on aivan yhtä
pitävää tämän kirjeen kanssa -- kirkkoherra laski kätensä raskaasti
Timeon Tingbomin kirjeelle -- ja muutoin useiden muidenkin
asianomaisten, joiden arvostelua olen pyytänyt. Varotus lienee siis
paikoillaan, ja vakava toivoni on, että hän sen jälkeen parantaa
tapansa. Ehdotan siis, että kansakoulunopettajatar Gertrud
Björkille annetaan varotus monipuuhaisuudesta ja seurakuntaelämän
hajaannuttamisesta, varsinkin nuorten keskuudessa, ja että tämä päätös
pannaan pöytäkirjaan. Suostutaanko siihen, hyvät herrat?

Yksimielinen: "suostutaan" oli vastauksena kirkkoherran kysymykseen,
jonka jälkeen vasara jymähti.

Kun sitten oli vielä esitetty ja käsitelty muutamia kouluneuvoston
kysymyksiä ja valittu sopivat henkilöt pöytäkirjan tarkastajiksi,
hajotti puheenjohtaja kokouksen, ja kukin läksi kotiinsa, tyytyväisenä
päivän toimiin.

Seuraavana päivänä kutsuttiin Gertrud kirkkoherran luo, joka
juhlallisin, mutta isällisen lempein äänin ilmotti hänelle
kouluneuvoston päättämän ja laatiman varotuksen monipuuhaisuudesta ja
seurakuntaelämän hajaannuttamisesta.

Gertrud kuunteli kalpeana ja ääneti, pienoisen pilkallisen hymyn
leikkiessä huulilla. Seurakuntaelämän hajaannuttamisesta! Tarkotettiin
kai hänen pieniä tiistaikokouksiaan ompelemisineen, kahvinjuonteineen,
isänmaallisine esitelmineen, raittiuspuheineen. Monipuuhaisuus! Se
johtui siitä, että hän seurasi ajan kysymyksiä ja käytti loma-aikansa
lisätietojen keräämiseen.

Katkeruus kuohahti hänessä, mutta hän hillitsi itsensä ja istui yhä
liikkumattomana maahan luoduin katsein ja kädet ristissä sylissä.

-- Niin, sanoi pappi, lopetettuaan, ja taputti Gertrudia olalle yhä
isällisesti lempeän näköisenä, toivon, että tämä pikku varotus
vaikuttaa hyvää. Tietysti te tarkotatte hyvää "monipuuhaisuudellanne",
neiti, epäilemättä vilpitön, mutta mieletön into ajaa teitä tekemään
propagandaa raittiusliikkeen puolesta, joka, paha kyllä, useimmiten
synnyttää fariseuksia, fariseuksia, jotka lyövät rintoihinsa, arvellen
kaiken vanhurskauden täytetyksi, jolleivät juo olutta, tai lupauksensa
rikkojia, jotka toisena päivänä sitovat sininauhan napinläpeensä,
toisena sen kiskaisevat pois.

-- Se ei ole totta! huudahti Gertrud kiivaasti ja katsahti ylös,
päinvastoin vahvistuu ja kehittyy luonne pahan tuntemisesta, kansan
täytyy oppia tuntemaan väkijuomain vaarat, ihmisten täytyy tukea
toisiaan taistelussa...

Kirkkoherra teki halveksuvan viittauksen kädellään.

-- Erehdystä, erehdystä, pikku neiti. Likipitäin samaa olisi sanoa:
ihmisten on opittava tuntemaan sähkön vaarat ja tuettava toisiaan
taistelussa sitä vastaan. Kaikessa voi piillä vaara, ei pidä vain
väärinkäyttää -- on käytettävä voimia oikealla tavalla. Koko ehdoton
raittiusliike farisealaisine vaatimuksineen on kerran luhistuva
mahdottomuutena, suorastaan loukkaavana hyökkäyksenä persoonallista
vapautta vastaan.

Gertrudin silmät välähtelivät, ja huulten pilkallinen hymy muuttui
teräväksi ja halveksivaksi. Hän tunsi, ettei hänen olisi tullut lausua
niitä sanoja, jotka kohosivat hänen mieleensä, hän oli kuulevinaankin
varottavan äänen korvissaan: "vaikene, vaikene!" Mutta varottavaa
ääntä tottelematta hän huudahti kiivaasti ja ylenkatseellisesti:

-- Tuossa kaikessa piilee vain kieltäymisen halun puute, ei tahdota
mistään luopua auttaakseen; vain itsekkyys vastustaa maamme suurta,
mahtavaa raittiusliikettä!

Kirkkoherra karisteli kurkkuaan. Hän kävi tulipunaiseksi otsaa myöten,
niin että oli kuin olisivat hiusjuuret sähisseet kuumuudesta.

-- Neiti Björk, te unohdatte itsenne, hän sanoi terävällä,
juhlallisella äänenpainolla, unohdatte puhuvanne vanhalle miehelle ja
Herran palvelijalle.

Gertrudkin punastui. Hän huomasi, että oli ollut äkkipikainen, ja että
hänen siis tuli pyytää anteeksi. Mutta hän taisteli kovan taistelun,
ennenkuin sai suustaan:

-- Siinä tapauksessa pyydän, että annatte anteeksi --

-- Tietysti, tietysti, keskeytti kirkkoherra alentuvaan, juhlalliseen
tapaansa. Kehottaahan Herra meitä antamaan anteeksi, ei yhden, vaan
monta kertaa, mitä tahansa veljemme tai sisaremme meitä vastaan ovat
rikkoneet. Tunnustan, että esiintymistapanne, neiti, sekä suututti että
suretti minua. On kiusallista nähdä, ettei se, jonka tulisi johtaa
nuorisoa ja olla esimerkkinä ja esikuvana, voi ohjata omaa mieltään;
mutta, kuten sanottu, kun vika on tunnustettu ja anteeksi pyydetty, on
se myös jaloista sydämistä pois pyyhitty. Sallikaa minun kuitenkin,
ennenkuin eroamme, liittää saamaanne julkiseen varotukseen toinen,
yksityisluontoinen. En tosin epäile, että voi löytyä pätevä syy
moninaisiin toimiinne, neiti, mutta -- tunnen ihmissydämen kavaluuden
ja varotan teitä, neiti: tutkikaa itseänne, eivätkö ylpeys ja
kunnianhimo näyttele sangen suurta osaa teidän näköjään niin
uhrautuvassa toiminnassanne. Te haluatte jotain merkitä, haluatte, että
teistä puhutaan ja teitä ihaillaan, ihmisten kiitos ja ylistys on niin
houkuttava. Mutta muistakaa, ettei Jumala ole asettanut teitä
saarnaamaan eikä esiintymään sellaisten asioiden puoltajana -- suokaa
anteeksi, puhun totuuden peittelemätöntä kieltä -- joita ette lainkaan
käsitä. Teidän tehtävänne, neiti, on opettaa lapsia, se on suuri ja
ihana, joskin vaatimaton kutsumus, täyttäkää se ilolla ja innolla,
tehkää siitä parastanne ja jättäkää raittiusliike ja saarnavirka
niille, jotka Jumala on siihen kutsunut. Olkaa uskollinen vähässä:
siten parhain pysytte Herran mielisuosiossa!

Näin sanoen kirkkoherra nousi ja nyykäytti päätään merkiksi, että
keskustelu oli päättynyt. Gertrud nousi hänkin, kumarsi samoin päätään
ja poistui posket yhtä kalpeina, kun ne äsken olivat olleet punaiset.

Ulos tultuaan hän kiiruhti niin nopeasti eteenpäin, kuin olisi tahtonut
juosta sitä kiusallista vaikutelmaa pakoon, jonka pappilassa oli
saanut. Miten väärin, miten kavalaa kaikki, valkaistu hauta oli tuo
juhlallinen varotus, kaunis ja kiiltävä muodoltaan ja sisältä täynnä
kuolleitten luita! Toden totta, hänellä oli syytä kuohahtaa, hän teki
oikein vastatessaan niinkuin vastasi. Hän katui katkerasti
anteeksipyyntöään, hän oli tehnyt tyhmästi, vain jaloilta ja suurilta
luonteilta voi pyytää anteeksi, pikkumaisille antaa tuollainen pyyntö
vain aseet käteen nöyryyttää muita ja riemuita voitostaan.

Hän tiesi niin hyvin, miten kirkkoherra oli käyttävä tätä asetta, hän
tiesi, että kulovalkeana oli kulkeva pitkin pitäjää tieto, että
kansakoulunopettajatar Björk oli saanut kouluneuvostolta varotuksen, ja
että hän oli vastannut kirkkoherralle niin hävyttömästi, että hänen eli
täytynyt pyytää anteeksi. Niin, niin kertoisi koko pitäjä, ja
kirkkoherra hymyilisi juhlallista, alakuloista hymyään ja
puhuisi vapaakirkollisesta kurittomuudesta ja kristillisestä
suvaitsevaisuudesta ja velvollisuuden laiminlyömisestä, ja rouva
Henningson siristäisi mustia silmiään ja lavertelisi juttuja, jotka
Timeon Tingbom hänelle kokoon keittää. Ja ihmiset uskoisivat kaikki, ei
auttaisi se, että hän, Gertrud, uhrasi aikaa, voimia ja rakkautta
lapsilleen, että hän tahtoi pelastaa heidät juoppoudesta ja turmiosta,
hän oli joka tapauksessa huono opettaja, uhkamielinen, uppiniskainen
nainen, joka oli niin hairahtunut, että hänen täytyi nöyrtyä
rukoilemaan.

Ja hänen eteenpäin samotessaan ja näiden kuvitteluiden ajellessa hänen
aivoissaan, hän kävi kovaksi, katkeraksi ja kapinoivaksi. "Mitä
hyödyttää kaikki tyyni?" hän ajatteli. "Panet itsesi alttiiksi,
ponnistat öin päivin, ja kiittämättömyyttä, väärinymmärrystä, kateutta
kohtaat kaikkialla, ja juuri ne, joiden tulisi tukea ja auttaa, joiden
tulisi ymmärtää toisten pyrkimyksiä, ne juuri tekevät voitavansa
katkeroittaakseen toisen elämän. Oi jos voisin jättää, irtautua..." Ja
hänen sielussaan kajahti kaikuna profeetan epätoivo: "jo on kyllin,
ota, Herra, sieluni!"

Hän oli kulkenut niin kiivaasti ja ajatellut niin hurjia, myrskyisiä
ajatuksia, että hän lopulta aivan uupuneena vaipui kivelle metsäpolun
laitaan. "Ota, Herra, sieluni", hän toisti ja ojensi ristittyjä
käsiään. "Eihän siitä ole mitään hyötyä, kaikki epäonnistuu, lapset
eivät tule kouluun, vanhemmat ovat epäluuloisia, kouluneuvosto tahtoo
saada minut viralta, kirkkoherra vihaa minua, en voi enää taistella
näitä vaikeuksia vastaan, jo on kyllin, jo on kyllin, Herra --"

Mutta hänen siinä istuessaan metsän yksinäisyydessä, katkeruuden ja
epätoivon kyynelten virratessa poskia, asettui vähitellen hänen
sielunsa myrsky, ja hän alkoi kuunnella sydämestään nousevia uusia
ääniä.

Kunnianhimoa -- huomionhalua, halua olla jotain, halua saada ihmisten
kiitosta? Jos olikin kirkkoherra oikeassa sanoessaan, että sellaiset
tunteet olivat hänen innokkaan toimintansa kannustajina? Jos olikin
hänet, jota Gertrud piti niin matalana, jonka jumalanpelkoa hän sanoi
ulkokultaisuudeksi, ja jonka siveellisiä käsityksiä hän niin
ylimielisenä halveksi, Jumala valinnut sanomaan Gertrudille, totuutta?
Mikä nöyryytys, musertava, ääretön nöyryytys!

Ja kuitenkin hän tunsi tällä hetkellä, että niin oli. Jumala oli
valinnut kirkkoherra Henningsonin sormellaan osottamaan mätähaavaa
siinä elämässä, josta hän itse, Gertrud, oli ollut niin farisealaisen
ylpeä! Niin, farisealaisen ylpeä! Koko hänen elämänsä oli ollut
kiihkeää pyrkimystä kehittymään täydelliseksi, toimimaan oikein,
antautumaan alttiiksi rakastavin ja uhrautuvin mielin  --
vastalahjanaan toisten kiitos ja rakkaus! Siksi hän oli tuntenut
itsensä niin muserretuksi, kun ihmisten suosio ja lasten rakkaus oli
häneltä riistetty.

-- Minä olen hyljätty, arvoton, hän ajatteli, minä, joka äsken sanoin
kirkkoherraa valkaistuksi haudaksi, mitä olen itse? Olen todella saanut
nähdä selvemmin kuin koskaan, miten koko sisin itseni on täynnä
kuolleitten luita: ylpeyttä, kunnianhimoa, närkkyyttä -- Olenko
hetkeäkään ajatellut lapsiani, tuntenut _heidän_ vuokseen surua
epäonnistumisestani?

-- En, olen vain kierrellyt oman itseni ympärillä -- voi, aivan
vastakkaisesti olen menetellyt Fénélonin sanoihin nähden: "uskollisena
kutsumukselleni, menestyksestä huolehtimatta". Minä olen vain ajatellut
menestystä -- olen tehtävääni arvoton, lasten edessä arvoton, on
parasta, että ainiaaksi luovun -- sydämeni kiusauksesta en koskaan
vapaudu -- parasta etsiä jotain vaatimattomampaa -- kätkeytyä --
piiloutua kaikkien silmistä.

Mutta päästyään näin pitkälle sairaalloisissa itsesyytöksissään, hänen
parempi itsensä nousi, ja ääni hänen sisimmästään huusi: Ei! -- ei,
nämä ovat pahain voimain vaikutuksia -- tämä on kiusausta
toivottomuuteen, johon en lankea. Hän on oikeassa, olen etsinyt omaa
kunniaani, olen pyrkinyt rakastetuksi ja ihailluksi; mutta ei edes
nöyryyttävä tietoisuus tästä voi estää minua, niin kauan kuin elän,
sillä paikalla, jonka Jumala minulle antoi, taistelemasta hänen
valtakuntansa tulemisen puolesta! Väisty, saatana, älä kiusaa minua
niin kavalin asein. Olen heikko, kelvoton taistelija, sen tiedän, mutta
viimeiseen asti olen taisteleva!

Hän nousi kiivaasti ja kiiruhti eteenpäin. Silmät säihkyivät, ja miltei
voitonriemuinen hymy levisi hänen kasvoilleen. Suuttumus ja katkeruus,
jotka keskustelu kirkkoherran kanssa oli hänessä kuohuttanut pinnalle,
olivat kadonneet, hän tunsi itsensä kevyeksi ja vapaaksi, nöyryytyksen
ja itsensätutkistelun tulessa puhdistuneeksi. Kun hän lähestyi kotia,
oli jo hämärä, pilvet, jotka riippuivat vuoren yllä, olivat jo
tavallista aikaisemmin kietoneet koulutalon nurkat hämyn peittoon.
Portaitten juurella seisoi pieni vanttera olento nyytti kädessä;
liikkumatta, miltei jurona hän seisoi, kuin koira, joka odottaa
herraansa, ja joka on päättänyt pysyä alallaan, kunnes tämä saapuu.

-- Sverker! huudahti Gertrud, ja koko hänen kasvonsa välähtivät ilosta.
Juron, ruman pojan nähdessään, oli Gertrudin niinkuin sen, joka kulkee
raskain ajatuksin ja äkkiä huomaa kevätkukkasen.

-- Rakas, rakas Sverker, hän sanoi, vetäen pojan luokseen ja pannen
kätensä hänen päälaelleen, sinä tahdot siis taas tulla -- tahdot
yrittää, alkaa taistelusi uudelleen, tahdot olla hyvä ja tottelevainen
poika?

-- Tahdon.

Ja pojan sanoessa tämän sanan puhkesi hänen parhain itsensä kauniiksi
ja kirkkaaksi katseeksi pieniin, syvälle painuneisiin silmiin.

-- Voi Sverker, teet minut niin iloiseksi, niin onnelliseksi. Rakas
lapsi, Gertrud jatkoi, ja loppuun taisteltua sielun kamppausta
seurannut vapauden ja riemun tunne vuodatti hänen sanoihinsa
innostuksen voimaa, seuraa aina sitä ääntä, joka nyt sinussa puhuu. Luo
katseesi suureen päämäärään, Sverker -- miten ulkonaiset ja sisäiset
kiusaukset sinua houkuttelevatkin, älä usko niitä, pakene, kiinnitä
silmäsi ainoaan pysyvään, ainoaan toteen: Jumalan rakkauteen,
sellaisena kuin se ilmeni Jeesuksessa Kristuksessa. Tahdothan kuulua
niihin joukkoihin, jotka taistelevat, taistelevat Jumalan valtakunnan
puolesta, oikeuden ja totuuden tulla, tahdothan, Sverker?

-- Tahdon.

Ja taas puhkesi kaunis, lempeä ilme katseeseen, jonka hän kohotti
Gertrudiin.

He läksivät nyt sisään, Gertrud edellä, Sverker aivan hänen
kintereillään kuin alakuloinen, uskollinen villakoira. Gertrud sytytti
lampun, teki valkean lieteen ja asetti kahvipannun tulelle.

-- Tässä on kakku, äiti leipoi sen teille, neiti, sanoi Sverker ja
ojensi kömpelösti lautasta, joka oli kääritty ristikkäiseen
kaulaliinaan.

-- Kiitos, vastasi Gertrud, ystävällisesti nyykyttäin. Hän tiesi, mitä
tuollaiset pienet kunniatervehdykset merkitsivät: sovitusuhria tai
avunpyynnön valmisteluja tai myös molempia. -- Olipa äitisi kiltti. Ja
miten voitte? Miten on veljesi jalan?

-- Oh, se on vähän sukelanmoinen, vastasi Sverker ja nuhisti nenäänsä,
niinkuin hänen aina oli tapana tehdä; se on musta polveen asti.

-- Jumala varjelkoon, huudahti Gertrud pelästyneenä, mitä sanot, poika,
onko jalka musta?

-- Onko se sitten jotain vaarallista? ihmetteli Sverker.

-- On, tietysti on. Onko hänellä ollut vaivoja?

-- On kyllä, eilen hän huusi enimmäkseen koko päivän -- ja sitten
musteni jalka.

-- Oi niin hirmuista! Nyt ovat asiat aivan hullusti, poika. Miksi ette
kutsuneet lääkäriä?

-- Niin, näetsen, me aioimme kyllä, mutta sitten tahdoimme odottaa
katsoaksemme, eikö kipu hellittäisi. Illan suussa hän tuli vähän
paremmaksi, ja tänään hän on huutanut vain pari kertaa, niin että kyllä
kai se ohi menee.

-- Niin kyllä, pikemmin ja perinpohjaisemmin kuin luulettekaan. Mutta
huomenna varhain täytyy teidän saada lääkäri luoksenne.

-- Niin, mutta me ajattelimme pyytää teitä olemaan hyvä ja tulemaan,
neiti. August sanoo tahtovansa tavata teitä.

-- Se ei estä tohtorin tuloa. Mutta me lähdemme sinne huomisaamuna
varhain. Voit olla yötä täällä keittiössä, Sverker, niin lähdemme
vuorta kapuamaan kohta auringonnoususta.

He joivat kahvia yhdessä ja laskeutuivat sitten levolle. Mutta Gertrud
rukoili ensin hartaasti oman sielunsa, Sverkerin sielun, nummella
makaavan sairas paran ja kaikkien niiden puolesta, joilla on tuskaa ja
kärsimystä. Ja hän tunsi niin ihmeellistä vapautumista kaikista
näivettyneistä tunteista, jotka hänen keskusteltuaan kirkkoherran
kanssa olivat häntä raadelleet.



XI.


Pienessä tuvassa nummella olivat kipu, vaivat ja levottomuus turtuneet,
ja rauha laskeunut kiusaantuneisiin jäseniin ja väsyneisiin mieliin.
Kaikki nukkuivat. Isäukko oli uinahtanut raskasmielisestä
viinatuskastaan, August ei enää tuntenut kipua jalassaan, jota
kylmänvihat kalvoivat, äiti ja Edvin kuorsasivat vuoteessa, missä
molemmat makasivat vierekkäin. Kylmässä huoneessa oli pimeää; uutimen
raosta loi niukkaa valoaan puolikuu, joka kirkkaana ja pikkuisena
loisti korkealta taivaalta.

Mutta heti keskiyön mentyä kuului vihlova huuto Wettingin sängystä.
Ukko -- hän ei ollut vielä viittäkymmentä, mutta tukka oli harmaa ja
silmät kuoppiinsa painuneet kuin vanhuksen -- ukko nousi istualleen
vuoteellaan, tömähytti kovasti jalkansa permantoon ja huusi:

-- Herätkää -- herätkää! Nyt on saatana irti taas. Valoa, äiti, että
saamme katsoa paholaista silmiin. Joudu! Hän lähenee lähenemistään. --
Ettekö näe, miten häijyt hänen silmänsä ovat -- kamalimmat pimeässä.
Joudu -- joudu!

Kristin Wetting heittäytyi puolipökerryksissä vuoteesta, raapasi tulta
tikulla ja sytytti pulloon asetetun kynttilän, joka oli pöydällä
ikkunan luona. August ja Edvin heräsivät myös isän huutoon ja
katselivat puoli-unisina ja pelästyneinä ympärilleen.

-- No, nyt se taas alkaa, mutisi August, ei edes viimeisenä yönä ole
rauhaa.

-- Rukoilkaa -- rukoilkaa! huusi Wetting, pannen kätensä ristiin ja
katsoen tuskaisin silmin vuoroin vaimoaan, vuoroin lapsiaan, rukoilkaa
kaikki, että minä pelastuisin! Ettekö kuule, rukoilkaa -- rukoile,
poika, ylös, laiskuri, etkö kuule, rukoile isäsi puolesta.

Ja hän tarttui Edvinin käsivarteen ja paiskasi hänet sängystä
permannolle.

Unenkohmelossa ja hämillään, unesta hoippuen, tuijotti poika parka
tyhmänkysyvin katsein isään.

-- Etkö kuule, nulikka, rukoile! huusi tämä ja häristi kädellään
poikaa.

Väristen kylmästä sekä pelosta alkoi poika pomista: "Herra, lasten
ystävä" j.n.e.

-- Lisää -- lisää! huusi isä, ja poika jatkoi, yhä väristen ja
unenpökerryksissä:

-- "Enkeli kotoa vartioi" j.n.e.

Sillä välin oli Kristin heittänyt ylleen saalin ja seisoi nyt siinä:
jalat pistivät kuin kaksi tikkua esiin likaisen paidan alta, ja harmaa,
kampaamaton tukka ympäröi kuin sammaleinen risukko laihoja, kellertävän
kalpeita kasvoja.

-- Rakas ukkoseni, hän alkoi vavisten, mutta Wetting keskeytti hänet
käskevästi karjaisten:

-- Rukoile, Kristin, sanon minä sinulle! Tuolla -- tuolla, ja hänen
värisevä kätensä osotti vanhaa kulmakaappia, tuolla on saatana piilossa
-- rukoile, että voitamme hänet.

Kapeat tikut liikkuivat pienin kompastelevin askelin kaappia kohden.
Kristin aukaisi kaapinoven, ja hänen laihat sormensa puristuivat
viekottelevan pullon ympärille.

-- Särjemme sen, ukko, hän sanoi äkillisestä mielijohteesta, emme anna
sen olla täällä sinua kiusaukseen johtamassa.

-- Ei! huudahti Wetting tuskaisesti, kuka mieleesi sen saatanan
ajatuksen johti? Ei se auta -- voiman pitää tulla sisästäpäin -- niin
sanovat kaikki, jotka ymmärtävät asian.

-- Rakas ukkoseni, väitti Kristin väsyneesti, ettet ole jo oppinut
ymmärtämään, ettei sisästäpäin mitään voimaa tule.

-- Ja miksi ei? huudahti ukko ja väänsi käsiään, niin että suuret
punasiniset rustot rutisivat, miksi ei tule voimaa sisästäpäin, miksi,
miksi? Muistatko katovuotta, Kristin? ja hänen katseensa kävi
kauaskatsovaksi ja ääni helläksi ja itkuiseksi, muistatko, kuinka...

-- Niin, niin, keskeytti vaimo, siitä olet puhunut satoja kertoja,
mutta ei hätä siitä vähentynyt, että sinä juomaan ratkesit,
päinvastoin.

-- Mutta minä unohdin sen, Kristin! huusi mies ja ojenteli ristittyjä
käsiään, unohdin sen, unohdin kaiken, ja se oli ihanaa. Tuli mieleen
niin onnellisia ajatuksia kesken kurjuuden -- unohdin nälän ja
köyhyyden, siksi aloin juoda, näetkös, Kristin.

-- Niin, tiedän -- tiedän.

-- Ja niin on nytkin, jatkoi mies -- rukoile, rukoile -- en ole koskaan
viihtynyt tässä kurjassa tuvassa -- rukoile -- rukoile -- autiolla
nummella -- oi Herra Jumala, rukoile puolestani, lapsi -- kaukana
ihmisistä -- niin autiota, yksinäistä -- rukoile, rukoile, että Jumala
tekee ihmeen -- rukoile, että hän tekee tuvan katon korkeammaksi -- se
tukehuttaa minut -- tupa on niin matala -- rukoile, että hän poistaa
kivut ja vaivat -- rukoile, kuuletko, poika, rukoile.

-- Jumala, tee ihme, pomisi poika, joka juuri oli jälleen
vaipumaisillaan uneen ja pökerryksissään lennähti pystyyn isän
sanoista, tee tuvan katto korkeammaksi -- tee kipuja ja vaivoja...

-- Isä, kuului nyt Augustin ääni nurkkasängystä, tule tänne vähän,
sanon jotain, joka vie tuskat yhdellä iskulla.

Sairas siirsi peiton pois, tarttui toisella kädellään jalkaansa ja
ojensi sen isää kohden.

-- Katsokaa, isä, miten minun on käynyt. Lakatkaa te valittamasta -- on
aika minun valmistautua viimeiselle matkalle -- ja ajattelisin, ettei
ole liikoja vaadittu, jos saan silloin vähän apua isältäni...

Ukko nosti päätään ja heitti aran katseen Augustiin. Mutta kun hän
jalan näki, pääsi häneltä huuto, ja hän karkasi pystyyn. Jalka oli
kamala katsella, sinervän musta, kurttuinen kuin vanha, mädännyt
puunoksa. Kylmänvihat ulottuivat kauas yli polven.

-- Jumala armahtakoon, poika! huudahti Wetting, Kristinin ja Edvinin
itkun säestäessä hänen sanojaan, tämähän menee aivan päin honkaa,
meidän täytyy saada lääkäri, vaikkapa vain keskellä yötäkin.

Ukko oli yht'äkkiä selvä; hän tuli Augustin luo, tarttui varovasti
jalkaan, veti peiton sen päälle ja pudisti päätään.

-- Ei se auta -- minä heti paikalla haen tohtorin.

Ja hänen katseensa etsi takkia ja housuja.

-- Liian myöhään, rakas isä, vastasi August, lyhyesti nauraen, minua
eivät auta lääkärit, kuolema on jo jalassa, se nousee nousemistaan,
kohta se ennättää sydämeen, ja silloin se murtuu.

-- Oi Herra Jumala, Herra Jumala! huudahti ukko, rukoilkaamme --
rukoilkaamme. August lapseni -- August lapseni! Rukoilkaa, rukoilkaa --
anna meille syntimme anteeksi -- anna meille jokapäiväinen leipämme,
älä johdata meitä kiusaukseen. -- Eukko, etkö kuule, että poika on
kuolemaisillaan, rukoile -- rukoile. Poika hoi! Ota esimerkkiä isästäsi
ja veljestäsi. -- Jollei Auqust olisi ollut juovuksissa, ei hän olisi
taittanut jalkaansa ja nyt makaisi tuossa kuin särjetty ruoko, jota ei
kukaan voi auttaa. -- Niin -- _yksi -- yksi_ voi auttaa -- eikö jossain
puhuta särjetystä ruovosta -- sano, eukko, muistatko, miten se oli --
särjettyä ruokoa...

Mutta kukaan ei auttanut häntä; vaimo vain nyyhkytti, ja Edvin oli
kaatunut sänkyyn ja nukahtanut. Wettingin kasvoihin tuli tuskaisen
etsimisen ilme, niinkuin sen, joka on eksynyt tieltä myrskyssä ja
pimeydessä.

-- Särjettyä ruokoa -- särjettyä ruokoa, hän mutisi pariin kertaan ja
väänteli käsiään, eikö kukaan osaa sanoa, miten se oli?

August huokasi syvään ja ähkyen ja käänsi kasvonsa seinään päin.

-- Ole vaiti, isä, ja levätään hetkinen. Äiti, anna siemaus vettä.
Muuta en enää maista. Minusta tuli raitis lopultakin.

Hän naurahti, lyhyttä, katkeraa nauruaan, äidin tukiessa hänen päätään
ja kaataessa vesitilkan kuiville, kuumille huulille.

Hiljaa mutisten ryömi ukko vuoteeseen. Hän mietti yhä salaperäisten
sanain jatkoa; hän tiesi, että jatko oli olemassa, hän kaipasi sitä
nääntyvänä -- miksei kukaan voinut hänelle sitä sanoa?

Kristin laskeutui myös levolle, mutta kynttilä sai pullossaan palaa, ja
aina silloin tällöin nousi vaimo ja kostutti Augustin huulia vedellä.

Päivänkoitteessa nukahtivat kaikki, kuolevakin, ja kynttilänpätkä
sammui pullosta. Pistävä katku levisi pieneen ummehtuneeseen
huoneeseen, johon aamuaurinko sattui, valaisten kalpeita,
kiusaantuneita kasvoja.

Askelet ulkoa ja lukon koperoiminen saivat Kristinin kavahtamaan
pystyyn unestaan ja nousemaan. Sverker tuli opettajattaren keralla.

-- Hyvänen aika, huudahti Kristin ja paiskasi hameen ylleen -- tekö,
neiti -- -- se nyt oli aivan...

Mutta Wetting jäi liikkumatonna sänkyyn makaamaan ja kiinnitti
Gertrudiin pitkän, läpitunkevan katseensa. Huulet liikkuivat hiljaa, ja
hymy lennähti kasvojen yli. Nyt hän tiesi saavansa kuulla noiden
ihmeellisten sanain jatkon.

-- Päivää, rakkaat ystävät, sanoi Gertrud ja nyykäytti päätään tuvan
asukkaille, miten voitte tänään? Augustin jalan ei ole hyvin laita,
kuulin minä --

Hän meni vuoteen luo ja ojensi kätensä, johon sairas veltosti tarttui.

-- Miten on, August?

-- Hyvin, vastasi tämä, tai ainakin kohta on kaikki hyvin. Muutaman
tunnin päästä, luullakseni, on kipu tauonnut.

Augustin välinpitämätön ääni näytti liikuttavan ukkoa, sillä hän nousi
nopeasti, vetäen housujaan, ja tuli pojan luo.

-- August lapseni, hän kuiskasi levottomin, harhaavin katsein, rukoile
-- rukoile -- rakas neiti -- rukoilkaa hänen puolestaan -- meidän
kaikkien puolesta -- me olemme kaikki särkyneitä -- kuinka se olikaan?
-- Särjettyä ruokoa -- miten se oli? -- Olen unohtanut jatkon.

Ja hän katsoi Gertrudiin, katse kerjäävänä.

-- "Särjettyä ruokoa ei Hän muserra ja suitsevaista sydäntä Hän ei
sammuta", -- sanoi Gertrud juhlallisesti.

-- Niin se eli -- nyt muistan kaikki, huudahti ukko ja hänen kasvonsa
kirkastuivat, on toivoa sinua varten -- minua varten -- meitä kaikkia.
-- Mutta rukoilla sinun täytyy -- rukoile -- rukoile henkesi edestä.

-- Mitä minä rukoilen? kuiskasi August aroin, pelokkain äänin.

-- Rukoile kuolematonta sielua -- ijäistä elämää -- rukoile -- rukoile,
August lapseni -- Hän, joka on luvannut, ettei hän murra särjettyä
ruokoa, hän on kuuleva -- rukoile, rukoile...

Ja juoppouteen vajonneeseen mies parkaan tuli äkkiä jotain suuremmoista
ja juhlallista, hänen siinä seisoessaan lujasti ristiin puristetuin
käsin ja ylöspäin luoduin, sumein katsein, johon äkkiä puhkesi
ijäisyyskaipuu.

Gertrud lankesi polvilleen ja alkoi ääneen rukoilla.

-- Jeesus Kristus -- ole kanssamme tänä hetkenä -- tee se, mikä meistä
näyttää ihmeeltä -- pyyhi pois synnit -- anna anteeksi rakkautesi
tähden -- sytytä uutta elämää kärsimyksen voimattomuuteen -- kuoleman
pimeyteen -- sinun edessäsi ei ole suurta eikä pientä -- suuria eikä
pieniä ihmiskohtaloita ei ole olemassa sinulle, sinä ainoa hellä,
rakastava -- sinä aina laupias, ota tämä haparoiva sielu -- nämä
haparoivat sielut ja sytytä heihin uutta ijäistä elämää rakkautesi
ihmeellisestä liekistä.

Kalpeana ja liikkumattomana makasi August, pelästynyt, ihmettelevä
katse kiinnitettynä Gertrudiin. Vuoteen ympärillä seisoivat vanhemmat
ja siskot, aina silloin tällöin nyyhkyttämällä toistaen Gertrudin
sanoja. Ulkona oli aurinko noussut ja sirotti aamukultaansa nummelle,
jokunen sädekimppu valahti myös sisään tomuisen ikkunan läpi ja valaisi
kuolevan vääntyneitä piirteitä, likaista vuodetta, puutetta ja
köyhyyttä, jotka niin räikeinä pistivät silmään kirkkaassa
aamunkoitteessa. "Ijäinen elämä", "kuolematon sielu". Sanat kaikuivat
kuin mahtava kellojensoitto kaukaisista avaruuksista. -- Mutta kuin sen
kaikuna soivat hapuilevassa, kuoleman kouristamassa sydän parassa
ihanat, salaperäiset sanat: "särjettyä ruokoa en minä murra,
suitsevaista sydäntä en sammuta". --

Tähän ajatukseen, jota koriseva, puolisammunut ääni kangertain lausui,
nukkui kuoleva vaivoista, köyhyydestä, kiusauksista. Rajut väristykset
puistattivat hänen ruumistaan, kasvot vääntyivät, hän haparoi käsillään
ilmaa, ikäänkuin taistellen hirveän tuskan kourissa. Hetkinen kovaa
hengenahdistusta, viimeisten elonilmausten kamppailu, sitten oli kaikki
hiljaista, ja kuoleman rauha tuli, liittyen ikäänkuin lempeäksi
loppusoinnuksi hädän, synnin ja katumuksen lyhyeeseen, sydäntä
viiltävään satuun.

-- August lapseni, August lapseni, huudahti Kristin, vaipuen polvilleen
ja painaen itkien kasvonsa pojan ruumista vasten. Tänä hetkenä muisti
hän äkkiä hetken, jonka oli ennättänyt unohtaa elämän raadannassa,
kevään ja rakkauden iloisen hetken, jolloin hän ensi kerran laski
esikoisensa rinnoilleen. Hän nyt makasi tuossa jäykkänä ja kalpeana,
hän, pikku August -- joka oli hänen rintojaan imenyt -- jota hän niin
monta kertaa oli kantanut nummen poikki. -- Oi Herra Jumala -- Herra
Jumala!

Ja äidin viiltävä tuskanhuuto halkaisi mahtavana köyhyyden ja
raatamisen harmaan arkitunnelman. -- Hän itki pientä Augustiaan,
niinkuin hän olisi vielä ollut äitinsä kaunis, viaton lapsi, ja äiti
itse rohkea nuori nainen, joka voimakaskäsivartinen, lämminsydäminen
kuin oli, odotti niin paljon elämästä.

Aurinko oli nyt noussut korkealle yli taivaanrannan; nummen suuri
hiljaisuus alkoi särkyä äänistä ja liikkeestä; lehtokurppaparvi lensi
suhisten kanervikon yli ja katosi metsänlaitaan; kaukaa tuli hevosia
nelistäin, niiden mustat varjokuvat piirtyivät selvinä kirkasta
taivasta vasten; yksitoikkoisesti viheltävä ääni viilsi halki
avaruuden: joitakuita rantasipejä lensi aivan pitkin vedenpintaa
pienellä järvellä vuoren etelärinteellä. Päivä, meluisa, uuttera
työpäivä lähestyi, elämän todellisuus karkotti yön juhlallisen
tunnelman.

Gertrud auttoi väkeä kantamaan ruumiin liiteriin ja jätti sitten
jäähyväiset, luvaten tulla taas hautajaispäivänä "laulamaan ruumista
ulos". Hän antoi tämän lupauksen toista lupausta vastaan: ettei mitään
väkijuomia saisi olla hautajaisjuhlassa. Wetting ojensi juhlallisesti
kätensä ja vannoi, ettei talossa saanut olla tippaakaan väkeviä, niin
kauan koin pojan ruumis oli maan päällä, eikä senjälkeenkään, jos
Jumala tahtoi kuulla hänen rukouksensa ja antaa voimaa vastustaa
kiusausta. Kristin ei ollut yhtä valmis luopumaan ajatuksesta, ettei
olisi väkijuomia. Hän vihasi "väkeviä", jotka olivat hänen elämänsä
kurjuuteen syypäät, mutta hän ei kuitenkaan voinut tyytyä ajatukseen,
että ukot veisivät kirkolle ruumiin, sitä ennen ottamatta vähän
"tuimaa" nahkoihinsa. Ei olisi oikein kunnialliset hautajaiset muutoin,
hän arveli, ja sanottakoon August parasta mitä tahansa, mutta
kunnialliset hautajaiset hänen tuli saada.

-- Rakas Kristin, kyllä me parhain "kunnioitamme" Augustia siten, että
hänen hautajaisensa ovat kaiken kaikkiaan raittiit, väitti Gertrud.

-- Raittiit, tietysti, emmehän muuta ole ajatelleetkaan. Mutta eihän
silti täytyne olla ehdoton, vastasi eukko nyrpeänä.

-- Täytyy, sanon minä, akka! huudahti Wetting ja löi kätensä pöytään,
nyt olen voittanut saatanan, pois pullot, ei yhtäkään saa jäädä.

-- Tottakai voi meillä olla pisara lääkkeeksi, väitti vaimo jurosti.

-- Ei, sanon minä, ei pisaraakaan, kas niin, pois kaikki
perkeleenkojeet!

Ja hän otti kaksi pulloa kulmakaapista ja singahutti ne ulos vuorta
vasten, niin että lasisirut ja olut lentelivät.

-- No, nyt se on selvänä! Ei pisaraakaan pidä täällä oleman Augustin
kunniapäivänä.

Ja niine lupauksineen ja tietoineen jätti Gertrud Wettingin perheen.

Pieni torppa vuorella sai nyt jonkun aikaa olla koko kylän huomion
esineenä. Sillä olipa väki miten köyhää tahansa, oli paikkakunnan tapa,
että kuollutta kunnioitettiin ja ruumis vietiin hautaan prameudella ja
komeudella.

-- Näetsen, sanoi Lotta Stål, joka aina tällaisissa tilaisuuksissa oli
päähenkilönä, ei ihmisillä ole niin usein varaa pitää hauskaa, siksi
pitää olla vähän niinkuin kunnollista, kunnollista, kun vanhat pannaan
hautaan ja nuoret liittyvät yhteen.

Heti kuolemantapauksen jälkeen ilmestyi myös Lotta torppaan. Nyytti
kädessä hän ontui mäkeä ylös, tärkeän ja juhlallisen näköisenä,
tietäen, että hänestä riippui, voitiinko seuraavana sunnuntaina
kirkolla sanoa, oliko päivä ollut Wettingeille kunniaksi vai ei. Ja
siinä oli paljon ajattelemista, pitkin päätä pitämistä, uskokaa pois.
Ruumis piti vaatettaa, kuolinhuone koristaa, "tuomiset" tarkastaa ja
laskea, oli ruuat, oli pöydän kattaukset, kirkkomatka y.m. Ja Lotan
puolukkapää heilui vartensa nenässä, ja pikku silmät vilkuivat ja
hymyilivät, kun hän tervehti Kristin Wettingiä, joka hiljaa nyyhkytti
ja ahkeraan pyyhkieli silmiään esiliinan nurkkaan.

-- Hyvä ystävä, älä nyt ihan murru ja sorru, arveli Lotta lohduttain,
eipä tiedä, olisiko hänestä teille ollut koskaan mitään iloa.

Siihen ei Kristin voinut mitään vastaan väittää. Jumala tietää, että
näihin asti oli August ollut surunlapsi, eikä ollut juuri luultavaa,
että hän olisi koskaan muuksi muuttunut.

-- Lapsi, lapsi, jatkoi Lotta, nyt pidän minä huolta, näetkös, nyt on
minun päiväni -- nyt on minun päiväni, näetkös -- sinun ei pidä
ajatella mitään eikä huolehtia mistään, sillä kyllä minä pidän
virastani vaarin. Katsotaanpas -- täytyy vähän laskea, näetkös -- vähän
laskea. Tulee monta vierasta, näetkös, ja tulevathan sitä paitsi kaikki
Hövekalaiset, eikä ole missään semmoisia ahmatteja...

"Hövekalaiset" olivat Kristin Wettingin lähimmät sukulaiset, enot ja
serkut, ja hänen täytyi tunnustaa, että Lotan käsitys heidän
ruokahalustaan oli oikea. Voi, miten monasti hän oli saanut kurittaa ja
masentaa omaa haluaan hyviin ruokiin, kunnes se oli kutistunut ihan
yksinkertaiseksi toivoksi syödä kyliänsä.

-- No, jatkoi Lotta, tottunein käsin järjestäen tilapäisesti siistittyä
keittiötä, onko jo tuotu tuomisia?

-- On, Håfit juustokakkuja ja Tingbomit muutamia leivospahasia.

Lotta naurahti ylenkatseellisesti.

-- No, niillä ei pitkälle päästä. Mokomia ihmisiä, aina kaltaisiaan
niin häissä kuin hautajaisissa. Lasketaanpas nyt vähän -- lasketaan
vähän.

-- Voileivoksia Östergårdista Svaneilta -- kelpo voileivoksia ne
tavallisesti lähettävät -- sitten Emelie Lagerin oikeita
pursorinkilöitä -- ihan ehtaa -- sitten Hövekan muorin sokerikakku ja
Krökesan Heddan ostonamuset. Sitten tuodaan koululta täytettyjä
leivoksia, se on nyt jotain kunnollista -- kunnollista. -- Nyt
lasketaan hiukan -- lasketaan hiukan.

Ja Lotta nojasi pientä hytkyvää päätään kättä vasten ja vilkuili
syvämietteisesti Kristiniin, sillä välin mielessään luoden silmäyksen
talon koko asemaan. Ääneen hän ei enää mitään puhunut, tärkeimpiä ja
ratkaisevimpia toimenpiteitään hän ei muille ilmaissut.

-- Näetsen, kaiken pitää olla omaan laatuunsa, laatuunsa, hän sanoi,
merkitsevästi nyykäyttäen Kristinille, joka syvästi tunsi halpuutensa
"kalaasi-Lotan" suuren kokemuksen edessä. On mulla taitoni tallella,
tiedän minä vähän, miten herrasväessä eletään, usko pois.

Näin sanoen otti Lotta esiin salaperäisen, läkkisen koneen, jota hän
tarkoin ja hellästi pyyhkieli, ja asetti sen sitten hyllylle.

-- Se on "klassia" varten, näetkös, sitä laitamme
hautajaispäivällisiin, hän sanoi ja nyykäytti rohkaisevasti
Kristinille.

-- No eipä vaan, niinkö hienoa, ihmetteli tämä hämillään.

-- Se on jotain kunnollista, selitti Lotta, jotain kunnollista -- kyllä
tässä tiedetään, mitä tuodaan, ja "klassia" käyttävät sekä ylhäiset
että alhaiset.

Pitojen keittäjättären moniin tehtäviin kuului myös ruumiin pukeminen
ja kirstun koristaminen. Mitkä terveydenhoidon viholliset tämän tavan
ovat keksineet, on hyödytöntä tutkia, yhtäkaikki, tapa oli olemassa, ja
Lotan eläessä ei kukaan olisi rohjennut sitä ruveta muuttamaan. Niin
pian kuin oli suorittanut tarpeelliset valmistelut keittiössä, hän
kiiruhti Wettingin muorin seuraamana kuolinhuoneeseen ja siirtyi
joustavasti miellyttävästä puuhastaan kakkujen ja jäätelökoneitten
parissa synkempään ja epämiellyttävämpään toimeensa liiterissä. Tosin
häntä värisytti, kun hän sai nähdä Augustin kamalan muodottomaksi
käyneen, jo kalmanhajuisen ruumiin, mutta hän hillitsi itsensä ja
pakotti kasvoihinsa tilaisuuteen sopivan ilmeen. Huolestuneina ja
synkkinä kurtistuivat kasvojen rypyt, silmät vilkuilivat kuin
levottoman kanan, eikä itse Wettingin muorikaan olisi voinut sen
syvemmin ja tuskaisemmin huoata.

-- Oi Herra Jumala -- rakas taivaallinen Isä, miten pahannäköiseksi on
mennyt...

Arvelematta hän ryhtyi kuitenkin työhönsä, Kristinin avustamana. Hän
pesi ja kampasi ruumiin, puki sen puhtaaseen paitaan, pani sen ylle
kovetetun "yönutun", ja hetken päästä makasi August valmiiksi puettuna
arkussaan sypressinoksa sinertävänkalpeassa kädessä ja toinen
samanlainen pää- ja jalkopuolessa.

-- Näetsen, sanoi Lotta, "eksressi" on vähän niinkuin juhlallinen.
Kyllä tiedän, että se sopii hyvin kuolleille ja haudoille, on niinkuin
vähän kunnollista, kunnollista, kun annetaan tuollainen oksa mukaan
hautaan.

Iltapuolella tulivat koululapset ja koristivat kuolinhuoneen vihreillä
oksilla ja valkoisilla lakanoilla, hajottivat kuusenhakoja ja
pystyttivät pieniä latvastaan katkaistuja kuusia pitkin tietä, jota
hautajaissaaton oli määrä kulkea kirkolle.

Edellisinä päivinä ennen hautajaisia tulivat naapurit ja ystävät
tuomisineen. Juustokakkuja, sokerikakkuja, "ostonamusia", leivoksia,
täytettyjä tai ilman täytettä y.m. tulvaili pikku keittiö täyteen, niin
että se oli kuin oikea varastohuone. Sen lisäksi pöytä huojui lihan,
silavan ja juustojen painosta, jotka Kristin oli saanut lahjaksi
Svanilta ja muilta rikkailta talollisilta. Ei ollut talo koskaan ollut
niin hyvin varustettu kuin Augustin "kunniapäivänä". Lotta hymyili ja
nyykytteli päätään, niijaili ja kursaili, kaikki oli käynyt hänen
"laskujaan" myöten, tulisi oikein kunnolliset hautajaiset, joita ei
tarvinnut hävetä, se oli varma.

Kirkkaana nousi aurinko hautajaispäivänä. Nummen ja metsän ja lakeuden
oli runsas kevätsade pessyt puhtaaksi, ilma oli niin häikäisevän
kirkas, että silmä oli näkevinään korret, jotka pistivät esiin
peltosaroista Månbergin juurella, jonka reunat terävinä kuvastuivat
kylmänsinistä taustaansa vasten.

Jo kello kahdeksan aamulla tulivat vieraat. He saapuivat miltei
kaikki yht'aikaa: Svan vaimoineen, joiden torpparina Wetting
oli, Tingbomilaiset, Emelie Lager, kätilö, sekä useita muita
"toisenpuolisia": Hövekan väki, Wettingin muorin sukulaiset, ja
Krökesan Hedda, muuan hänen nuoruudenystävänsä. Josefina Asp,
"pito-emäntä", joka oli kuitenkin tullut aikaisemmin, lausui nyt
vieraat tervetulleiksi ja kursaili heidän edessään, arvoa ja
yhteiskunta-asemaa myöten. Kristin itse istui vain penkillä, vastasi
vierasten tervehdykseen, huokasi ja pyyhki silmiään kokoonkäärittyyn
nenäliinaansa. Sekin kuului hää- ja hautajaistapoihin, ettei talon
emäntä itse saanut mistään huolehtia, vaan jätti kaikki juhlamenot ja
hommat pitojen emännän ja keittäjättären asiaksi.

Syvän hiljaisuuden vallitessa, jota ainoastaan jalkojen rapina ja
naisten huokaukset keskeyttivät, kokoontuivat nyt vieraat ja
istuutuivat kukin paikalleen, joka heille kerta kaikkiaan määrättyä
arvojärjestystä noudattain osotettiin. Kaikki kursailivat toisiaan:
"ei, rakas ystävä, ole niin hyvä" -- "enhän nyt minä" -- "eihän toki",
kuuli lakkaamatta muijain toisilleen puhelevan; mutta voi sitä, joka
olisi pitänyt moiset kohteliaisuudet totena, voi Krökesan Heddaa, jos
hän olisi astunut askeltakaan ennen rouva Tingbomia, voi rouva
Tingbomia, jos hän olisi rouva Svanin edellä mennyt! Mitään sellaista
ei kuitenkaan tapahtunut, kaikki tiesivät asemansa, kohteliaisuus vain
vaati kursailua, ja kun se oli suoritettu, asettuivat kaikki
paikoilleen, ja katseet rupesivat ikävöimään kahvitarjotinta.

Mutta se viipyi.

Asianlaita oli nimittäin niin, ettei Hövekan Petter, Wettingin muorin
veli, vielä ollut tullut, eikä ollut Josefina Aspin yhtä vähän kuin
Lotankaan mielestä sopivaa alkaa kahvinjuontia ennen hänen tuloaan.
Neljännes toisensa jälkeen vieri, vieraat istuivat eteensä tuijottain,
mutta kahvia vain ei näkynyt. Viimein rohkaisi Kristin mielensä, läksi
keittiöön, missä Lotta seisoi lieden luona, ja kysyi kuiskaten:

-- Eikö voisi tuoda kahvia nyt? Odotus alkaa käydä pitkälliseksi.

Lotta kääntyi ja silmäili Kristiniä paheksuvin ja hämmästynein katsein.
Sellaisiin sekaantumisiin ei Lotta ollut tottunut, eikä hän niitä
sietänytkään.

-- Lapsi, lapsi, hän sanoi ja säesti jokaista sanaa ruumistaan hiukan
huojuttamalla, mitä siihen asiaan tulee, niin ole hyvä äläkä sekaannu
-- ei kukaan ole vielä puuttumat minun asioihini -- minä määrään -- nyt
on minun päiväni -- se tulee, milloin tulee -- kuolleen eno ei ole
vielä tullut -- me odotamme häntä.

Ja siihen täytyi Kristinin tyytyä; vielä neljänneksen saivat hän ja
vieraat odottaa ja tirkistellä kahvin tuloa, vasta kun Hövekan Petter
oli saapunut, se tuotiin sisään ja juotiin suurella mielihalulla,
huolimatta siitä, että Lotta oli valinnut runsaista tuomisista
kehnoimmat kakut. "Näetsen", oli hän uskonut Kristinille, "ei nyt ole
niin väliä, kun miehetkin ovat muassa, parhaat säästän myöhemmäksi, kun
miehet ovat kirkossa, ja me naisväki istumme kotona suremassa".

Kahvin jälkeen tarjottiin maitoa ja korppuja ja n.s. "jätelihaa",
salaperäistä ruokalajia, joka oli valmistettu vanhoista tähteistä, ja
jota Lotta piti kyllin hyvänä näin aamutuimaan, mutta jota Svanin muori
ei voinut syödä, ja jonka Krökesan Hedda, kun Lotta kääntyi selin,
heitti taaksensa nurkkaan. Lotta hyvin pahastui, kun ei Svanin muori
pannut oikeaa "väärtiä" hänen ruokaansa. "Näetsen, näetsen", hän
kuiskasi keittiössä Josefina Aspille, "ylpeys käy lankeemuksen edellä
-- Karolina Svan on aina ollut niin ylpeä naamastaan, ja pitänyt
itseään muita parempana -- sen minä tiedän varmasti, että
hienoimmissakin hautajaisissa on jäteliha kelvannut. Kun Axelin Stina
Riåsta piti haudattaman, ja se oli sellainen suru, että mies oli ihan
järjiltään ja väänteli käsiään ja vaan itki, niin söi hän kuitenkin
jätelihaa halusta, sanon minä."

Mutta vaunujen eteen oli jo hevoset valjastettu, ja ne odottivat
miehiä, joiden piti viedä ruumis kirkolle; naiset jäivät kotiin, vain
suurissa hautajaisissa he seurasivat saaton mukana.

-- Olkaa hyvä, neiti, ja lukekaa ulos ruumis, kuiskasi Kristin
Gertrudille ja antoi hänelle avatun virsikirjan. Tahtoisimme, että
olisitte hyvä ja lukisitte tämän, hän jatkoi ja osotti numero 492:ta,
sillä meistä se on niin kaunis ja sopiva -- "Jo vaietkoot
valitusäänet".

Gertrud koetti panna vastaan, hänestä ei nimittäin tämä virsi ollut
oikein "tilaisuuteen sopiva". Mutta Kristin ei hellittänyt, juuri se
virsi piti "opettajan" lukea, hän, Kristin, oli sen valinnut, koska se
oli niin kaunis ja siinä oli kolmetoista värssyä, oli vähän niinkuin
kunnollista ja kunniallista, kun oli niin monta värssyäkin. Gertrudin
täytyi siis täyttää hänen toivonsa; syvän hiljaisuuden vallitessa
vaelsivat hautajaisvieraat kuolinhuoneeseen, minne oli sytytetty neljä
kynttilää, kaksi molemmin puolin arkkua, ja asettuivat sitten,
väistellen ja kursaillen, kuolleen ympärille, jonka jälkeen Gertrud
rukoili lyhyen rukouksen ja luki kolmetoista virrenvärssyään. Yhtä ja
toista oli hänen vaikea saada suustaan; sanat takertuivat kurkkuun, kun
hänen piti sanoa: "Täss' uskossa eronnehelle" juoppouteen vajonneesta
poika parasta. Mutta sitten hän ajatteli, että sen, mikä totuudesta
puuttui, sai Jumalan laupeus täyttää, ja se, mikä hiipaisi
naurettavuuden rajaa, sai peittyä kyyneliin, kyyneliin äidin silmistä,
jotka ahnaasti ahmien riippuivat lukijan huulissa kiinni.

Nyt seurasi juhlallinen hetki: kirstu oli kannettava ulos ja saattue
järjestettävä. Kevättuuli tempoi Lotan ohuita harmaankeltaisia
hiussuortuvia, kun hän, köyryselkäisenä ja pientä päätään huojuttain,
seisoi katsomassa, että kaikki tuli oikeaan järjestykseen. Saattueeseen
kuului neljät ajoneuvot; ensin oli kärryt, joissa oli haudalle pantava
risti. Se oli suuri, valkoinen ja äskenmaalattu ja pani takana seisovat
ruumisvaunujen hevoset hypähtelemään ja korviaan levottomasti
heristämään. Ristiä, johon oli kaiverrettu pienin, ahtaalle kasatuin
kirjaimin: "August Wetting, rakastettu, kaivattu", ja jonka ympärillä
riippui tekokukista sidottu seppele, kannatti Edvin Sverkerin
avustamana, joka samalla oli ajajana. Heidän takanaan istui kaksi muuta
poikaa, nuorison "huomattavimmat": Eskil Svan ja Hövekan Petterin
vanhin.

Svan kunnioitti torppariaan lainaamalla vaunut ja hevoset kirstua
varten. Neljä sukulaista kantoi arkun ulos, asettivat sen vaunuille,
ajaja istuutui kirstun päälle ja tempasi lujasti ohjaksista. Hevoset
kävivät levottomammiksi, risti pelotti niitä, niin että ajajalla oli
täysi työ niitä hillitessä.

Nyt oli saattue järjestynyt, ja kärryt vierivät mäkeä alas pienten
taittolatvaisten kuusten välillä, jotka tietä reunustivat. Ensin
mentiin tavallista kulkua, mutta sitten vauhti lisääntyi; päristen
tuijottivat Svanin varsahevoset valkoista ristiä, niiden sieraimet
laajenivat ja korvat heristyivät, välistä ne läksivät nelistämään, ja
viimein mentiin puoli laukkaa kirkolle. Ihmiset, jotka vastaan tulivat,
pysähtyivät ja ällistelivät hämmästyneinä; eivät he koskaan eläissään
olleet nähneet ruumissaaton sellaista jumalatonta vauhtia mennä
rämistävän.

Mutta tuvassa istui naisväki pitkin seiniä, liikkumatta, kädet ristissä
helmassa. Silloin tällöin kuului kuiskaus, nenäntuhistusta tai lihavain
kärpästen surinaa, jotka kevätaurinko oli herättänyt talvi-unesta;
muutoin vallitsi hiljaisuus, jossa kahvikuppien kalina kuului selvänä
keittiöstä, tunnelmaa keventäin. Krökesan Hedda pyyhkieli suutaan ja
laajensi sieraimiaan. Hän ymmärsi kahvin laadun, ja keittiöstä tuleva
lemu ilmaisi, että Lotta nyt oli ottanut käytäntöön puodin hienoimman
kahvilajin. Ohhoh, nämäpä olivat hautajaiset, joita kelpasi kadehtia.
Nyt tuli Lotta kuppeineen, kermoineen ja sokerineen, Josefina Asp
asetti pöydälle kaksi koria täynnä mitä hienointa pikkuleipää, ja
lopuksi tuotiin sisään juuri kiillotettu, höyryävä kahvipannu.

-- Olkaa hyvät -- pitäkää hyvänänne! tyrkyttivät Lotta ja Josefina
vuorotellen, kaataen kuppeihin ruskeata juomaa. Muijat nousivat,
katselivat toisiinsa, suoristivat hameitaan ja siirtyivät hitaasti
pöydän luo. "Pitäkää hyvänänne -- olkaa hyvät" kuului lakkaamatta ja
tarmokkaasti Lotan ja Josefinan ääni, samalla kun he rohkaisevasti
nyykyttelivät oikealle ja vasemmalle. Nyt alotti Svanin muori, Hövekan
Petterin Lisa ja "opettaja" seurasivat esimerkkiä, lusikat kalisivat,
kahvinlemu levisi väkevänä ja suloisena tupaan, muijat ottivat
lautasensa kukkuroilleen leipää, puhaltelivat kahvia, kastoivat
vehnästään, imivät sokeripaloja ja pyyhkivät tyytyväisinä suutaan
kokoon käärittyyn nenäliinaan. "Kiitoksia paljon" -- "olkaa hyvä,
pitäkää hyvänänne -- vielä yksi kapillinen" -- "kiitos, kiitos, se nyt
on ihan liikaa", kuului lomatusten, ja kakkuvadin kukkura luhistui
luhistumistaan, ja kahvipannu täytettiin kerta toisensa perästä
uudelleen keittiössä. Tunnelma kävi rattoisaksi, kuiskailtiin ja
juteltiin, luettiin raamatunlauseita ja virrenvärssyjä kahvitilkkojen
välillä. Puhuttiin kuolleesta, miten "huomattava" hän oli lapsena,
urhea ja korea katsella. Kristin Wetting huokasi, rauskutti
sokeripalaansa ja kertoi aina luulleensa, että Augustista tulee
metsästäjä tai "inspehtuor", sillä ei hän ollut kuin seitsenvuotias,
kun jo ampui harakoita, niin että silmiä huikasi. Voi minun poikaani,
minun poikaani! Sitten hän kuvasi hänen viimeisiä elinpäiviään
ja -tuntejaan, hänen vaikeita vaivojaan, hänen mustunutta jalkaansa,
kaikkea, mitä hän oli puhunut. Ja niin kärsivällinen oli poika parka,
hän vain valitti hiljakseen: "ai, ai, äiti", sanoi. Eikä hän mitään
väkeviä tahtonut kuolinvuoteellaan, eipä vain, ei pisaraakaan. "Anna
vettä, äiti", kuiskasi viimeisillään. "Nyt minä olen raitis, äiti", ja
"Jumala suokoon, etten olisi muuta juonut kuin vettä", niin, ne olivat
hänen viimeiset sanansa. Niin raitis ja kunnollinen hänestä lopulta
tuli. Ja niin hartaasti hän rukoili Jumalaa: "suitsevaa sydäntä älä
sammuta äläkä särjettyä ruokoa murra" -- Poikani, poikani, kyllä Jumala
kuuli rukouksesi, kyllä sielusi on pelastettu.

Ja muijat hänen ympärillään huokailivat ja nyyhkyttivät, ja kahvi valui
pannuntorvesta, ja Lotta pisti aina väliin: olkaa hyvä -- olkaa hyvä!

Viimein asettui Lottakin ja joi hyvällä omallatunnolla kaikki neljä
kuppiaan. Sen ohessa parpatti hänen kielensä, ja pää nytkyi innokkaana
ja tärkeänä. Alkain kuiskimalla kertoa Augustin kuolinvaatetuksesta ja
Kristinin surusta ja omista lohdutusyrityksistään, hän siirtyi muihin
samanlaisiin tapauksiin, kuvaili tapaturmia, jalankatkeamia,
halvauskohtauksia ja vatsanvaivoja, joita oli omin silmin nähnyt pitkän
elämänsä varrella.

Muijat nyykyttelivät päätään, surkeilivat ja värisivät; kakut ja
sokeripalat rouskuivat enemmän tai vähemmän hampaattomissa suissa, ja
hyvä kahvi maistui kahta paremmalta kurjuuden kuvat silmäin edessä.
"Ohhoh, ei voi kyllin kiittää Jumalaa, niin kauan kuin on ehjät
jäsenet", huokasi Krökesan Hedda, "Jumala tiesi, kuinka kauan ne saa
pitää?"

Nyt kääntyi keskustelu yleisiin asioihin, tarinoitiin vanhoja juttuja,
kerrattiin sanoja, joita oli lausuttu kuolinvuoteilla kolme-,
neljäkymmentä vuotta sitten, ja jotka alituisesti toistettuina, puhujan
mielikuvituksesta huomaamattomasti vuotaneine lisäyksineen, lopulta
olivat piirtyneet kansan tietoisuuteen kuin kivikirjotus, joka
muuttumattomana siirtyi perintönä polvesta polveen.

-- Niin, kyllä minä hyvin muistan, kun Petterin isä meni pois, sanoi
Krökesan Hedda, katsokaas, sillä oli keuhkotulehdus sekä keuhkoissa
että vatsassa, sanoi tohtori, siihen se kuoli. Sillä _yhden_ sellaisen
sairauden voi läpäistä, sanoi tohtori, mutta ei kahta, Se oli kauhean
kipeä, se ihmisparka. "Anna minulle henkeä, Hedda, anna henkeä", hän
huusi. Mutta enhän minä sille raukalle voinut henkeä antaa.

-- Ei niin, kun loppuu, niin loppuu.

-- Ruumis palaa maahan, josta se on tullut, ja henki Jumalan luo, joka
sen antoi, pujahutti Karolina Svan juhlallisesti väliin.

Kristin huokasi, meni ikkunan luo ja tuijotti tielle.

-- Missähän ne nyt ovat? Ehkä Öjevikin mäellä.

-- Ohoh, hyvä ystävä, täytyyhän ruumista kuljettaa kirkolle ihmisiksi
eikä laukkaa ajaen, eivät ne ole voineet ennättää kuin vasta Krökeniin.

-- Krökeniin? Kyllä Svanin varsahevoset jo siitä ohi ovat.

Kristin huokasi taas, ja hänen silmänsä katselivat yhä uneksien
ikkunasta, hän ei enää ajatellut arkkua ja saattuetta, hän ajatteli
Augustinsa sielua: miten hänen nyt mahtoi olla? Ah, kyllä Herra varmaan
oli armahtava, _hän_ kyllä oli säästävä suitsevaista sydäntä.

-- Lukekaa meille jotain, neiti, hän sanoi ja kääntyi Gertrudiin,
ihminen kaipaa niin kuulla vähän Jumalan sanaa, kun lapsi on
viimeisellä matkallaan.

Nyt tuli tupaan kuolemanhiljaisuus, ristityin käsin istuivat muijat ja
kuuntelivat hartaasti, kun Gertrud luki kappaleen raamatusta ja rukoili
vainajan sielun puolesta.

Juuri kun Gertrud sanoi aamen, tuli pieni lintu, napahutti pari kertaa
ruutua ja lensi heti pois. Kaikki säpsähtivät, Kristinin kasvot
kalpenivat. Augustin vapautunut sielu toi jäähyväistervehdyksen,
samalla hetkellä, kun ruumis laskettiin multaan! Nyt hän ei enää
epäillyt poikansa pelastusta, ilonkyynelet virtasivat hänen poskiaan,
ja hän kohotti kiitollisena ristiin liitetyt kätensä.

-- Ajatelkaas, mikä armo tapahtui Kristin Wettiugille, kuiskasi Lotta
keittiössä, no, se nyt on sanottava, että tosi on sana: Jumala korottaa
nöyrät.

Heti oltiin kuitenkin taas vajottu maallisiin hommiin. Tottunein käsin
kattoivat Lotta ja Josefina päivällispöydän hevosenkengän muotoon,
paikkakunnan tavan mukaan. Kapeita lautoja kannattavia pukkeja
asetettiin sen eteen istumasijoiksi. Keskellä pöytää oli krokaani, se
oli "ruumiin enon", rikkaan Hövekan Petterin, lahja, joka oli tilattu
kaupungin sokerileipurilta. Krokaanin huipussa oli suuri "A", jonka
latvassa oli avosiipinen paperienkeli. Se oli olevinaan kuolemanenkeli,
joka sulki vainajan rauhansa suojiin.

Sitten asetettiin lautanen kunkin paikan kohdalle, joukko
voileipäruokia ja mahtava voikulho, ja niin oli kaikki valmiina
kirkkoväen tulla.

Heitä ei tarvinnutkaan odottaa; tuskin oli Lotta pannut viimeisen
voilautasen pöydälle, kun kuului kärryjen vyörinää mäestä, ja muutama
minuutti sen jälkeen astuivat kirkkomatkalaiset toinen toisensa jälkeen
sisään. Hiljaisina ja juhlallisina he tervehtivät kotona olijoita kättä
antain ja lyhyesti kumartain; Wetting näytti tavallistakin
kokoonlysähtäneemmältä ja kurjemmalta, kylmä tuuli oli sinistänyt hänen
kasvonsa, ja silmät olivat itkusta punaiset. Svan oli ainoa, joka
jotain sanoi. "Terveisiä muorille pojaltanne", hän sanoi, puristain
Kristinin kättä, "nyt hän nukkuu haudassaan, ja Herran siunauksen on
tomu saanut". -- Kiitos, kiitos, vastasi Kristin arasti ja niijasi,
kiitoksia paljon poikani puolesta.

Nyt alkoi tarjoilu. Tavanmukaista, ankaraa arvojärjestystä noudattain,
naisille ensin, miehille sitten, kannettiin vieraille tarjoksi
tuumanpaksuisia leipäviipaleita, joille he sitten levittivät voita ja
toimittivat itselleen silliä, makkaraa tai muita leikkeleitä. Tämä eli
ensimmäinen voileipäpöytä. Kun se oli korjattu, tuotiin uusia ruokia,
ja n.s. toinen voileipäpöytä tyhjennettiin yhtä juhlallisesti. Sitten
istuuduttiin pöydän ääreen, missä toinen ruoka seurasi toistaan.
Lihalientä voileivoksien keralla -- se tarjottiin kupeista ilman
lautasta, jottei olisi pestäviä kerääntynyt -- lihamöykkyjä, suolattua
lampaanlihaa, ruususoppaa, juustokakkuja, hentasia ja lopuksi "klass"
ja krokaani. Kokonaista yhdeksän juustokakkua oli pöydällä, ja
vieraiden täytyi ottaa pala kustakin, pidettiin näet loukkauksena
antajaa kohtaan, jos joku jäi maistamatta, ja jokainen piti tarkkaa
vaaria omasta juustokakustaan. Samoin sokerikakuista ja leivoksista.
Suuria kasoja ladottiin päivällisvieraitten viereen, kasoja, jotka
vähitellen tukittiin ristikkäisiin kaulaliinoihin, niin että jokainen
vieras vei hautajaistalosta runsaat tuomiset.

Päivällisen jälkeen auttoivat eukot Lottaa ja Josefinaa pöydän
korjaamisessa ja astiain pesussa, ja ukot kerääntyivät jonnekin tuvan
nurkkaan ja puhuivat tammain hinnoista, kevättouvosta, markkinoista
j.n.e.

"Niin, kyllä nyt tulee rehusta puute tänä vuonna", sanoi Svan; vaikka
niin hän sanoi aina keväisin, ettei esiintyisi suurisuisena, ennenkuin
tiedettiin, miten kävisi. "Niin", vastasi Hövekan Petter; "kun vaan
kevät lämpenisi, että saa laskea elukat varhain ulos. Tietäähän sen,
ettei kukaan tahdo myydä härkiään ennen kevätkylvöä, mutta kyllä niitä
käy hankalaksi ruokkia".

Timeon Tingbom oli oikealla hautajaistuulella ja näki kaikki mustana.
Hankala ruokkia! Jos kellä oli syytä niin sanoa, niin toki hänellä,
jolla oli kahdeksan lasta elätettävänä. Ei ollut liioin mitään toivoa
saada heitä "laitokseen"; ne kävivät kiltisti koulua, kuluttivat
vaatetta, ahmivat ruokaa, mutta eivät muutoin antaneet mitään
tyytymättömyyden aihetta. "Onnellinen August", filosofoi Tingbom. "sinä
pääsit raatamasta ja ahertamasta ja saat levätä mullassa rauhassa. Kun
ihmisen, niinkuin minun, pitää kestää vuosikausia elämän kirjavalla
niinimatolla..."

-- Älkää nyt, Tingbom, sillä lailla pilkatko, keskeytti Svan ankarasti,
kiittäkää sen sijaan Herraa, niin kauan kuin armonaikaa kestää ja
kaikilla on tilaisuus katua ja parantua.

-- Armonaikaa! huudahti Tingbom ja aikoi heittää Svaniin halveksivan
silmäyksen. Mutta sitten hän muisti kaikki ne kengät ja puolipohjaukset
ja korkojen korjaukset, jotka Svan vuosittain tilasi ja heti maksoi
käteisellä rahalla, ja hän muutti kohta liukkaasti esitystapaansa.
"Armonaika", niin, siitähän meidän pappi aina puhuu, hän jatkoi,
tietäen aina varmasti saavansa kuulijoita, kun hän näin iski
pappissäätyyn, niin että onhan sitä asiaa aina tullut ajateltua. Mutta,
nähkääs, ei hänellä saarnalahjaa ole, se on varma, mihin hän muutoin
kelvanneekin. Paperia hän käyttää saarnastuolissa, niin että kahisee
ympärillä, ja kun hän sanoo aamenensa, on niinkuin olisi ihminen saanut
nahkoihinsa vetisiä perunoita. Ei, kunnia ja kiitos olkoon saarnaaja
Söderinin, joka oli täällä Laurinpäivän aikaan, se oli mies, se, joka
aina piti paikkansa! Sellaiset lahjat! Kuulitteko häntä? Hän puhui
niin, että luut rutisivat, ja ihmiset itkivät ihan korvon täydeltä. Ja
sitä herätystä, mikä siitä syntyi! Kolmekymmentä sielua pelastui ihan
yhdellä iskulla! Jaa-a, se oli mies, jolla oli mieltä päässä ja
hengellisiä rivileekioita!

Ukot pudistivat päitään, ja Lotta, joka kuuli hänen pärpätyksensä
keittiöön, hypähteli harmista.

-- Senkin mörökölli Tingbom! Puhuu korvosta, vaikka tietää, että jo
lusikkaankin mahtuu kaksikymmentä pisaraa. Hölyn pölyä! Pötyä se on, ei
siihen ole luottamista! Näetsen, pitää olla oppia, oppia sanaa
julistaakseen, se on niinkuin kunnon perusta, mutta Jumala meitä
varjelkoon moisista armeijalaisista, jotka eivät osaa isämeitää eikä
Herran siunausta kunnolla lukea!

Josefina Asp nyykäytti hyväksyvästi; hän oli kaikissa suhteissa
Lotan vastakohta, suuri ja lihava, ujo ja hiljainen, mutta
maallikkosaarnoista he olivat samaa mieltä. Kirkkoa oli kannatettava,
oppineitten, eikä suutarien ja räätälien, tuli sanaa julistaa.

Kankeasti ja hitaasti kului iltapäivä; eukot vilkuilivat unisina
toisiinsa, nyykäyttelivät silloin tällöin, haukottelivat ja huokasivat.
Rouva Svan puhui hiukan ajan pahuudesta, Svan luki harvakseen ja
juhlallisesti erään hartauskirjotuksen.

Tingbom alkoi kuorsata, niin että naapurin täytyi häntä survaista
kylkeen pelastaakseen hänelle Svanin tilaukset, piiput ja tupakkamällit
otettiin esiin, Svanin suuri kullattu nuuskarasia kiersi ukkojen
kesken. Kello yhdeksän aikaan juotiin taas kahvia, ristikkäiset
kaulahuivit, joihin tuomiset kätkettiin, tukittiin niin täyteen, että
ne tuskin saattoi sitoa nyytiksi juustokakkupalojen, rinkiläin ja
krokaanikappalten ympärille, ja lopuksi vieraat nousivat ja sanoivat
hyvästi. "Kiitos paljon tuomisista", sanoivat Wetting ja hänen vaimonsa
jokaiselle kätellessä.

Mutta kun vieraat ennättivät mäelle, tuli Josefina Asp heidän
perässään, niijasi ja sanoi juhlallisesti:

-- He kysyvät, ettekö tule huomenna aamupäivällä heitä vielä katsomaan?

-- Eihän toki -- meitä on jo niin kestitty -- eihän toki, se on liikaa,
kuului joka taholta.

Josefina toisti kuitenkin pitomenojen mukaisesti kysymyksen, ja
vastaukset olivat nyt hiukan suostuvampia. "No, kiitos sitten vaan,
mutta kyllä se on liikaa, aivan liikaa."

Seuraavana päivänä tulivat kuitenkin kylän muijat, joivat kahvia ja
söivät piparjuurilihaa aamiaiseksi. "Näetsen", kuiskasi Lotta
Kristinille, "eivät ne nyt ole enää niin hienosuisia, että kyllä tänään
lämmitettykin liha kelpaa." Tunnelma oli hyvin rattoisa, juteltiin
näistä "huomattavista" hautajaisista, kudottiin ja rauskutettiin
sokeripaloja. Vasta päivällisaikaan erottiin ja kiitettiin ja
kosteltiin kaikesta kestityksestä. Mutta pitkin viikkoa oli pieni tupa
kuin mikäkin kestikievaritalo; Lotta hallitsi yhä keittiössä, ja ukkoja
ja mummoja tuli kahvia särpimään ja kuulemaan kaikesta siitä
ihmeellisestä, mitä näinä päivinä oli torpassa tapahtunut. Ja
sunnuntaina kirkolla jäi yleiseksi arvosteluksi, että Wettingien
hautajaiset olivat olleet kunnolliset, ja ettei kukaan voinut toivoa
sen suuremmalla kunnialla tulevansa haudatuksi kuin August Wetting.
Väkeviä ei ollut liioin käytetty, ei vähintäkään; olihan sentään
kaunista, että Wetting, vanha patajuoppo, pysyi niin raittiina pojan
juhlapäivänä.

Seuraavana viikkona hautajaisten jälkeen ei liioin voitu sanoa, että
Wettingiä oli nähty muuten kuin selvänä päästään ja ripeänä töissään.
Hän teki päivätyönsä Svanille ja ennätti sentään kaivaa omaa pientä
peltotilkkuaan. Kristin itki onnenkyyneliä ja ajatteli: "August
taivaassaan puhuu hyvää hänen puolestansa." Sverker kävi kunnolla
koulua, katseli Gertrudia suoraan silmiin, tuli erityisittä
kehotuksitta tiistaikokoukseen ja kuunteli tarkkaavana Gertrudin ja
pastori Malinin esitelmiä. Kaikki osotti, että veljen kuolema oli
tehnyt häneen syvän vaikutuksen, ja että hän viimeinkin oli hyvillä
teillä. Gertrud iloitsi ja kiitti Jumalaa -- koulutyökin sujui
tavattoman hyvin, lapset olivat kiltit ja tottelevaiset, oli kuin olisi
hyvä tuulahdus puhaltanut nuorten keskuudessa.

Mutta sitten eräänä päivänä -- noin kolme viikkoa hautajaisten jälkeen
-- tuli Sverker myöhään kouluun, ja kun Gertrud häntä siitä nuhteli, ei
hän vastannut, vaan mutisti suutaan ja katseli kulmainsa alta.
Seuraavana päivänä hän jäi kokonaan pois; kun vielä oli kulunut pari
päivää eikä Sverkeriä kuulunut, ymmärsi Gertrud, että jokin oli
hullusti, ja lähti nummelle ottamaan selkoa Sverkeristä.

Hän tuli perille hämärissä, ja himmeästi valaistusta ikkunasta hän näki
kohta, miten oli asiain laita. "Väkevät" olivat taas löytäneet tiensä
tänne. Wetting ja pari hautajaisvierasta istuivat pöydän luona pullo ja
lasi edessään, Sverker seisoi vieressä, katseli kulmainsa alta, ja
hänen kasvonsa vääntyivät aina silloin tällöin naurunirvistykseen.

Miten raa'alta ja kyynilliseltä hän näytti: kyömyniskainen, vanttera
olento, jonka pienet terävät silmät tirkistivät ulkonevan otsaluun alta
Ja miten liikuttavan kaunis ja uskollinen voi hänen katseensa olla, kun
hyvät aikeet ja päätökset olivat hänessä vallalla! Gertrud huokasi
syvästi ja raskaasti. Hetken aikaa hän viipyi ikkunan luona,
kurottautui varpailleen ylettääkseen tarpeeksi korkealle ja katseli
likaisen lasin läpi inhottavaa kohtausta tuvassa. Wettingin
silmät paloivat outo-ilmeisinä, samalla sekä tuskaisina että
nautinnonhimoisina. Joka kerta, kun lasit toisiinsa kilahtivat, kuului
milloin typerää naurunpihinää, milloin raakaa, terävää hohotusta. Yksi
miehistä veti taskustaan muutamia rasvaisia kortteja; silloin
välähtelivät Sverkerin silmät uteliaisuudesta, ja hän kumartui
halukkaana kortteja katsomaan. Kristin istui nurkassa paikaten
vaatteita haikuavan öljylampun valossa, pikku Edvin piti sormiaan
korvissa ja luki ääneen katkismusläksyään; Gertrud saattoi ulos asti
kuulla lapsellisen, pomisevan äänen: "Rakasta Herraa Jumalaasi kaikesta
sydämestäsi" j.n.e. sekaantuvan miesten nauruun ja kirouksiin. Kaikki
oli ennallaan, aivan sellaista, mitä hän niin monta kertaa ennen oli
nähnyt tässä kodissa, kun väkijuomaperkele oli irti.

Vielä kerran väsyneesti, masentuneesti huoasten, hän kääntyi ja läksi
mäkeä alas.



XII.


Oli Maarianpäivä.

Vanha mies tuli maantietä Östergårdin suureen talonpoikaistaloon, jonka
Svan vaimoineen omisti. Ukon selässä oli pussi, kädessä kiiltäväksi
kulunut keppi, johon hän raskaasti nojausi. Köyhä ja kurja oli vanhus,
vaatteet riippuivat repaleina hänen yllään, selkä eli koukkuinen kuin
onkivapa kalan nykäistessä, ja kasvot syvine uurteineen muistuttivat
äsken kynnettyä peltoa. Eivät ne liioin väriltään siitä eronneet,
mustat ja likaiset ne olivat, kuin olisi ukko noussut suoraan
maakuopasta. Mutta vanhain kasvojen silmät olivat kuin kynnetyn pellon
yli valahtavaa päivänpaistetta; ne hymysivät kuin ystävällisen,
onnellisen lapsen silmät, ei köyhyys, ei yksinäisyys eikä nälkä, ei
mikään voinut sammuttaa kurttuisista piirteistä tätä ihmeellistä
auringonvälkettä.

Oli kevättä ilmassa, vaikka päivä oli pimeä ja pilvinen ja maan kaikkia
voimia vielä kahlehti jää ja kylmä. Mutta ojat porisivat jään alla, ja
kenen korva kuunteli kaipauksen kiihkeydellä, hän kuuli avaran lakeuden
yli ikävöivän, salaperäisen suhinan käyvän -- muuttolintujen tulon
enteen.

Östergårdin pihalla oli kaivo vintteineen, jonka varsi vinona viivana
piirtyi maaliskuun harmaata taivasta vasten. Kaivosta oli vuotanut
vettä maahan, muodostaen suuria jääpahkuroita, kovia, yrmeitä ja
epäystävällisiä, aivan kuin ei kevätaurinko koskaan niille mitään
mahtaisi. Epäystävällisinä ne myös asettuivat ukko paran tielle, joka
vain vaivoin pääsi kompuroimaan yli liukkaan, jäisen pihan. Kun hän
ennätti lähelle sisäänkäytävää, hyökkäsi häntä vastaan koira, pieni
sukupuuton talonpoikaiskoira, ja päästi pitkän, häijynilkisen ulvonnan.
Sitten se nuuski ukkoa, nosti kapean kuononsa ilmaan ja antoi taas
kuulla halveksivaa, taistelunhaluista ulvontaansa.

-- Vaiti, koiraseni, vaiti, sanoi ukko ja koetti taputtaa koiraa, joka
vastasi hänen ystävällisyyteensä iskemällä hampaansa repaleisiin
housuihin, älä hauku köyhää miestä, joka ei tahdo mitään pahaa --
vaiti, vaiti, koiraseni.

Mutta koira haukkui yhä häijymmin kutsuakseen talonväkeä apuun
taisteluunsa epäilyttävää ukkoa vastaan.

Samassa tuli kaksi pientä lasta, Johannes ja Maria, juosten.

-- Olle Bull, Olle Bull! he huusivat vuorotellen, päivää, Olle Bull,
kuinka hauskaa, nyt saamme kuulla satuja! Eikö niin, Olle Bull?

Pieni koira rauhottui ja masensi ulvontansa kumeaksi murinaksi, läksi
haistelemaan rikkatunkiota ja jätti vaarallisen vieraan rauhaan.

-- Tule sisään, tule, Olle Bull, tule! huusivat lapset ja tahtoivat
kiskoa vanhuksen sisään, mutta tämä pudisti päätään ja hymyili.

-- Ei, rakkaat lapset, ei vielä, ensin täytyy minun tehdä työtä, sitten
syödä, ja sitten vasta on tarinain aika.

Ja hän nyykäytti lapsille ja näytti niin ihmeellisen ystävälliseltä ja
veitikkamaiselta kuin satujen hyvä noitaukko itse.

Sitten hän meni keittiön ovelle, jäljissään Johannes ja Maria, jotka
satunälkäisinä ja innokkaina tarkoin seurasivat hänen liikkeitään.

Keittiössä istuivat renki ja piika päivällistä syömässä; Olle Bull
koperoi tupaan, tervehti ja hymyili ystävällistä hymyään.

Renki ja piika katselivat toisiaan ja naurahtivat. Piialla oli suuri
lihapala suussa, hän nyykäytti päätään, jatkoi pureksimistaan ja
nieleksimistään ja sanoi sitten ottaen vadista taas uuden palan:

-- Päivää, Olle Bull, vai olette te taas näillä mailla? Tähän ei
suinkaan ylen ystävälliseen tervehdykseen vastasi Olle Bull vain
säveästi:

-- Onko teillä työtä minulle?

Taas katsoivat renki ja piika toisiinsa ja virnistelivät.

-- Älkää naurako, rakkaat lapset, älkää naurako, sanoi Olle Bull
vapisevin äänin, ja varjo lennähti ystävällisille kasvoille, kirjotettu
on: "joka ei työtä tahdo tehdä, ei hänen syömänkään pidä". Antakaa
Herran tähden vähän työtä ja sitten palkaksi hitunen ruokaa.

-- Menkää sitten puuliiteriin, sanoi renki ja pyyhkäsi suutaan
kädenselällä, tyytyväisenä ja kylläisenä, mäellä on puita, sahatkaa ne
poikki, niin saatte sitten muutaman suupalan työn palkaksi.

-- Kiitos, kiitos! toisteli Olle Bull, ja nyt säteilivät jälleen
kurttuiset kasvot, hänen koperoidessaan pihan yli liiteriin, missä hän
hitaasti ja kömpelösti sahasi poikki puita. Sen tehtyään hän hengähti
pari kertaa ja läksi pihan poikki keittiöön työnsä palkkaa saamaan.

Ei ainoakaan paikkakuntalaisista tietänyt, kuka Olle Bull oli, mistä
hän oli tullut tai minkä perusteella hän kantoi kopeaa nimeään. Joskus
menneinä aikoina hän oli ilmestynyt paikkakunnalle, milloin hän oli
siellä, milloin täällä herraskartanoissa ja talonpoikaistuvissa,
milloin taas hän katosi jäljettömiin, aivan kuin hän olisi jonkun aikaa
maannut talvi-unta. Eikä liioin kukaan välittänyt tiedustella hänen
menneisyyttään. Hän oli muitta mutkitta paikkakunnan yhteistä
omaisuutta, josta kerran tulevaisuudessa oli jäävä tarina puolittain
yliluonnollisesta olennosta, joka oli metsän pimennosta tullut, missä
menninkäiset ja peikot olivat hänen kehtonsa äärellä kummeina
seisoneet. Sillä metsän lumo ja sadun ihme loisti hänen pienistä,
tuikkivista silmistään ja kaikui hänen hiljaisesta, salaperäisestä
naurustaan. Siksi pienokaiset niin hänestä pitivät, siksi he
riemastuivat, kun rääsyinen, likainen vanhus tuli, tuo ihmeellinen
uneksija, joka kulki suuren ihmisvirran äärtä ja puoliksi arkana ja
kummastellen, puoliksi säälivästi hymyillen kuunteli sen levotonta
kohinaa. --

Kun Olle Bull palasi keittiöön, oli piika lopettanut syömisensä ja pesi
juuri astioita.

Olle Bull istui nöyrästi pöydän päähän ja kertoi kuiskaten, että nyt
olivat puut hakatut ja hän itse työn perästä nälissään.

Piika nauroi, työnsi esiin lautasen, jolla oli luita ja silakoita, ja
sanoi ystävällisesti:

-- Siin' on, syökää, Olle Bull!

Olle Bull katsahti alakuloisesti ruoka-annokseensa. Sitten risti hän
kätensä, söi silakat ja kalusi läpikeitetyistä luista niin paljon lihaa
kuin irti sai. Sitten ei ollut muuta tehtävää kuin pyyhkiä ja nuoleksia
suuta. Kun se ei auttanut, alkoi hän hiljakseen naurahdella.

-- Mitä nauratte? ihmetteli piika.

-- No, katsokaas -- minä vain kerroin niin hauskan jutun tässä tuonnoin
Lars Andersin tuvassa.

-- Millaisen? kysyi piika uteliaasti.

-- Niin, olipa muuan muija puoloja poimimassa metsässä. Jopa näkee
maassa edessään ihmeellisen esineen. -- "Jumala varjelkoon, mikä se
on?" sanoo ja kumartuu sitä ottamaan. Se oli hieno ja siisti ja ihka
uusi laastarilappu. "Jumala varjelkoon", sanoo muija, "en nyt maar
tohtoria kiitä, kun jalkani paransi. Jumala suokoon, että taas
kirvelisivät, kun löysin niin komean laastarilapun!" Piika pärskähti
nauruun, otti lihapalan ruokasäiliöstä ja heitti sen Olle Bullin
kulhoon.

-- No, onko vielä juttuja? Sellainen eukko, onkos mokomaa kuultu --
ha-ha-ha!

Olle Bull nielasi ahnaasti hyvän lihapalasen, pyyhkäsi suutaan ja
jatkoi silmät loistain:

-- Niin, tiedän minä jutun Olof Olsonista ja Per Personista. Olivat
olleet yhdessä markkinoilla ja tehneet huonot kaupat ja nukkuivat
sitten samassa huoneessa kestikievarissa. Sydänyöstä nousee Olof
istualleen vuoteessaan ja lyö kädellään peittoa. "Sepä nyt oli" -- hän
mutisee katkerana -- "kuuleks Per, etkö lainaa mulle kymmentä riksiä
parempiin aikoihin asti? Kuuletko sinä, nukutko?" "Minä nukun", vastaa
Per levollisesti, ja siihen vastaukseen Olof tyytyi ja kömpi
vuoteeseensa.

-- Pässinpää, huudahti piika, vielä äänekkäämmin nauraen, ja pani Olle
Bullin eteen lautasellisen mehulientä.

Nyt tuli Svanin muori keittiöön silittääkseen hienouksiaan, niin kauan
kuin oli tulta liedessä.

-- Päivää, Olle Bull, hän sanoi, tapansa mukaan alakuloisesti hymyten,
oletteko täällä taas?

Niin, Olle Bullin oli mahdoton sitä tosiasiaa kieltää, että hän todella
istui rikkaan Svanin muorin keittiössä. Hän nyykäytti päätään
vakuudeksi ja tervehti tavalliseen ilomieliseen tapaansa.

-- Mitenkä nyt voitte? kysyi Karolina ja koetti silitysrautaa --
huonosti ja kurjasti, kuten aina?

Olle Bull myönsi epäröimättä tämänkin asian.

-- Niin, pahassa ja syntisessä maailmassa elämme, Olle hyvä, jatkoi
Karolina, varmoin käsin antaen raudan liukua hienoa kaulahuivia, Jumala
auttakoon, miten paljon syntiä ja kurjuutta on joka puolella.

Olle Bull pudisti päätään ja hymyili keksimättä sopivaa vastausta. Ei
ollut kenelläkään enemmän syytä kuin hänellä pitää maailmaa kurjana;
mutta hän oli nyt kerta kaikkiaan parantumaton optimisti, jonka
päivänpaisteluonne itsepintaisesti pani hänet näkemään elämän
kirkastetussa valossa.

-- Niin, paras on valvoa ja rukoilla, jatkoi Svanin muori,
tyytymättömänä Olle Bullin huolettomaan hymyyn, suuremmaksi yhä vaiva
kasvaa, eikä kukaan tiedä, milloin tuomio ja hävitys on meidän kaikkien
päämme päällä.

Nyt huomasi Olle Bull, ettei Svanin muorin tuvassa sopinut ottaa elämää
niin kevyesti kuin hän sen otti. Hän huokasi, rypisti kasvonsa
kurttuihin ja alkoi laulella matalalla, särkyneellä äänellä:

    "Mies vanha tietä vaeltaa,
    maasta maahan kulkee hän,
    lumivalkoisna tukka tuivertaa,
    käsi vapisee kerjääjän.
    Mut syli on avoin ja pohjaton:
    hätä, murhe nimensä on.

    "Jumal' auttakoon meitä armossaan,
    kun vanhuksen kohtaamme.
    Sinä, Jeesus, meitä voit auttaa vaan,
    joka kuolitkin eestämme.
    Hätä, murhe niin raskas, raskas on,
    vaan voimasi rajaton!"

Rämeät sävelet sammuivat hiljaisuuteen. Olle Bull istui tuijottain
eteensä ja huokasi pari kertaa surullista lauluaan. Hän oli sen itse
sepittänyt monta vuotta sitten, jolloin pieni runoilijankipinä, joka ei
koskaan päässyt tuleksi leimahtamaan, ei jättänyt häntä rauhaan, vaan
teki hänet työhön kelpaamattomaksi ja ajoi kulkuriksi.

-- Niin, se on totta, Olle Bull, sanoi Karolina, hyväksyvästi hymyten,
niin on, juuri niin. Hätä ja murhe on raskas; mitä tulisi meistä ilman
Herran Jeesuksen apua? Ja yhä pahemmaksi käy. Jumala meitä auttakoon
viimeisten aikain ahdistuksissa. Britta sinä! Pane kahvi tulelle! Ukko
voi kaivata jotain lämmittävää näin maaliskuunkylmässä. Tulkaa, Olle
Bull, tulkaa istumaan lähemmä valkeaa!

Mutta Olle Bull risti kätensä ja ajatteli: "Kiitos, Jumala, kaikista
lahjoistasi! Miten minun kävisikään, jos olisin tavallinen pöllöpää.
Alimpana pöydän päässä olisin saanut istua ja syödä pilaantuneita
silakoita ja kaluta kuivia luita. Nyt minua kunnioitetaan, saan lihat
ja sopat ja kahvit. Jumalalle kiitos järjen lahjasta ja muista
lahjoista!"

Nyt tulivat Johannes ja Maria juosten ja huusivat:

-- Rakas Olle Bull, kerro meille menninkäisistä!

-- Hiljaa, lapset, hiljaa! varotti Svanin muori. Sepä nyt ihme, miten
vallattomiksi ja villeiksi lapset kävivät aina, kun Olle Bull tuli!

Mutta lapset asettuivat Olle Bullin eteen, katselivat häntä uteliaasti
silmiin ja huusivat yhä: "kerro, kerro!"

-- Niin, alkoi Olle Bull, ja hänen satusilmänsä loistivat yhtä
halukkaina kuin lasten, entisaikaan hallitsi täällä lakeudella pieni
häijy, ilkeä kansa, nimeltä menninkäiset. Pakanakansaa ne olivat,
täynnä noituutta ja kavaluutta, ja kun kristityt ihmiset rupesivat
tänne muuttamaan, syntyi suuria taisteluita heidän ja menninkäisten
välillä. Niin, siitä on kerrottu historiassa, niin että siitä saatte
molemmat, Johannes ja Maria, lukea, kunhan kasvatte. Niin, heidät
sitten lopuksi karkotettiin luoliin ja maakuoppiin, ja siellä he
vieläkin elävät. Sieltä he koettavat vahingoittaa ihmistä niin paljon
kuin voivat, turmelevat pellon oraat ja tekevät yöt kolkoiksi ja
kamaloiksi räkityksellään. Ihmeellisiä temppuja he osaavat myös tehdä
-- kerran muuan menninkäinen veti ison Måns Månsonin kuoppaansa ja
opetti häntä valmistamaan viljasta viinaa leivän asemesta. Måns Månson
perusti tänne ensimmäisen kapakan, ja sinä yönä, jolloin kapakka
avattiin, jymisi maa, ja vuorenrinteestä kuului semmoinen räkitys, että
ihan kammotti.

-- Mutta eivätkö ne koskaan tule esiin -- oikein niin, että voisi
nähdä? ihmettelivät lapset, pelosta ja ihastuksesta vavisten -- ne
menninkäiset -- menninkäiskansa!

-- Tulevat, katovuosina ja pahoina aikoina ne tulevat esiin, ja pahat
ja häijyt ihmiset ja sellaiset, joita kiusaus kalvaa, voivat nähdä ne!

-- Oletko sinä koskaan nähnyt, Olle Bull?

-- Olen, vastasi ukko ja tuijotti eteensä miettivin katsein, kerran,
yhden ainoan kerran. Se tapahtui katovuonna kolmekymmentä vuotta
sitten, jolloin nälkä vei köyhän kansan kirkkomaan kuoppaan, ja
suurtilalliset teurastivat elukoita kuin kärpäsiä. Vain Bullingin
patruuna eli pulskasti, sillä hän möi viljaa korkeisiin hintoihin. Sinä
vuonna näin menninkäiset joulukuun kuudennen iltana, uudenkuun aikana.
Kuljin tietä Bullingin ja Markevikin välillä, ja olin niin nälissäni,
että sydämeni oli kiveksi muuttunut! "Antakaa leipää -- antakaa
leipää!" huusi ääni sisässäni, mutta Herra Jumala ei kuullut huutoani,
sillä en anonut oikealla mielellä. Silloin näin koko menninkäiskansan
tulevan tietä pitkin naurain ja räkittäin ja hypäten, aivan kuin
harmaat tontut. Tuperruin ojaan, sillä nälkä ja pelästys oli tehnyt
minut heikoksi, ja minä näin niiden kulkevan edelleen; viimein ne
olivat pieniä, niin pieniä, että näyttivät vain matojoukolta,
kieriskellessään maan sisään. Sinä yönä paloi Bullingin kartano
poroksi; ei kukaan tiedä, kuka sen sytytti, ei kukaan saa sitä
tietääkään, ennenkuin tuomiopäivänä, jolloin oikeammat tuomiot
langetetaan; mutta varma on, että sinä yönä liikkui maan päällä paljon
pahaa ja moni kiusaava ajatus.

-- Häijyt, ilkeät menninkäiset! huudahti Johannes ja pudisti pientä
nyrkkiään ilmassa, miksi ne saavat elää? Tapetaan ne, Olle Bull!

-- Voi lapsi, niitä on vaikea tappaa, ne ovat kovia ja sitkeähenkisiä.

-- Saavatko ne sitten aina elää?

-- Eivät, niin sanovat hyvät ihmiset: ikuisen kevään maasta hävitetään
ainiaaksi menninkäiset, pimeyden häijyt henget.

-- Missä on ikuisen kevään maa? ihmetteli pikku Maria.

Olle Bull pani kätensä ristiin, ja silmissä välkkyi haaveellinen
loiste.

-- Lakeuden tuolla puolen, pienokaiset, lakeuden ja vuorten ja metsäin
takana.

-- Millaista siellä on?

-- En tiedä -- en tiedä -- vain yhden asian tiedän --

-- Minkä sitten?

-- Ettei Olle Bull siellä enää ole likainen eikä repaleinen, vaan käy
hienoissa herrasvaatteissa, että se on maa, missä maitoa ja hunajaa
virtaa, ja Jumala itse on vanhurskasten aurinkona ja valona.

Johannes ja Maria seisoivat ääneti ja katsoivat miettien Olle Bullia,
jonka koko kasvot loistivat ja sädehtivät. Sitten heidät taas valtasi
satunälkä, ja he huusivat innokkaina kilpaa: "kerro vielä -- kerro
vielä, Olle Bull!"

-- Niin, pienokaiset, sanoi Olle Bull ystävällisesti, oletteko
kuulleet, miten tänään ovat ilmassa torvet törähdelleet?

-- Emme -- emme -- missä?

-- Näin ne toitottivat.

Ja Olle Bull pani molemmat kätensä suun eteen ja huusi:

-- Tututuu -- tu -- tuu!

Lapset katselivat toisiaan ja nauroivat.

-- Vielä, Olle Bull, vielä?

Olle Bull uudisti temppunsa, ja lapset nauroivat vielä äänekkäämmin.

-- Hiljaa, hiljaa, sanoi äiti ja kääntyi, älkää naurako kuin harakat!

Svanin muori huokasi, sylkäsi silitysrautaan koettaakseen, vieläkö se
sähisi, antoi sen liukua vaatekappaletta ja huokasi taas.

-- No, tiedättekö, kuka niin toitottaa? jatkoi Olle Bull, tottelevasti
alentaen äänensä kuiskaukseksi.

-- Emme, vastasivat lapset uteliaina.

-- Kurjet niin huutavat: kevät on tullut, tututuu, kevät on tullut!

-- Niin, mutta eihän kevät ole tullut --

Svanin muori hymyili kalpeaa, hyväksyvää hymyä ja katsahti harmaisiin
pilviin; ne tuntuivat olevan täyteen ladotut raskaita lumikasoja, jotka
vain halusivat vyöryä yli maan, Ah niin, pitkältä oli todella
kevääseen, ennenkuin tulisi aurinko ja lämmittäisi vetiset pellot ja
niityt.

-- Kyllä nyt kevät on, rakkaat lapset, sanoi Olle Bull ja nyykäytti
vakuudeksi, tänään on, näet, Maarianpäivä; Jan Jansonin keittiössä
paistettiin vohveleita, sain kolme kaunista vohvelia, sokeria oli
niille sirotettu. Niin, varmaa vaan on, että nyt on kevät tullut. Ja
tiedättekö, mitä tänä iltana tapahtuu?

-- Emme.

-- Tänä iltana tulee kurki luoksenne ja tuo valoa vuoteeseenne --
laittautukaa vain varhain nukkumaan, sillä hän tulee juuri illan
hämärtyessä.

-- Mistä sen tiedät, Olle Bull?

-- Sain kuulla sen metsässä talvella. Tie oli liukas, niin että
luiskahdin kumoon. Kun siinä äreänä makasin, pahotellen pitkää talvea,
joka imee kurjista raukoista lämpimän ja voimat kuiviin, kuulin pienen
linnun puussa visertelevän: "tirlit -- nyt on kurki kotimatkalla ja
hänen siipiensä alla on paljon valoa, jonka hän panee pienten lasten
sänkyyn." Niin että kyllä nyt on kevät, oikea kevät, vaikk'ei siltä
vielä näytä.

Olle Bull nauroi, ja kasvojen jok'ikinen kurttu kimmelsi kuin kostea
vako auringonpaisteessa, kun hän siirteli katsettaan edes takaisin
Johanneksen ja Marian välillä. Ja lapset nauroivat vastaan ja
taputtivat käsiään ja huusivat: "nyt on kevät -- nyt on kevät -- tänä
iltana tulee kurki ja kantaa valoa sänkyihin."

Mutta Svanin muori pudisti päätään, hymyili raskasmielistä hymyään ja
sanoi:

-- Ei ole kevät, rakkaat lapset, huomenna on talvi, pilvet riippuvat
niin alhaalla Ljungbergin yllä ja reumatti olkaluissani ennustaa lunta.

Ei kuitenkaan kumpikaan lapsista kuunnellut äidin "pahoja" ennustuksia.
Sadun lumous oli heidät vallannut: taivas Ljungbergin huipun yllä
sinerti, ilma suhisi, kurjen siipein alta tulvi valoa ja välkettä --
oli Maarianpäivä -- he tahtoivat vohveleita, niinkuin Jan Jansonilla
oli -- vohveleita ja sokeria -- he tahtoivat sänkyyn, mutta ei nukkua
-- vain maata valveillaan ja katsella, kuinka kurki tuli lentäen ja
kevään suuri ihme tapahtui.

Maaliskuun hämärässä, kun aurinko laski vuoren taa ja kultajuova
kimalsi säröisten pilvien lomasta, jätti Olle Bull talon,
kyömyselkäinen, kompuroiva olento pieneni pienenemistään
kiemurtelevalla tiellä ja katosi viimein mustana pilkkuna etäisyyteen.

Mutta huoneessa, joka sijaitsi vierassuojan takana, siinä kamarissa,
missä oli isän ja äidin aukivedettävä sänky toista seinää vasten,
siellä makasivat vastakkaisella seinällä Johannes ja Maria kyyryksissä
sohvassa ja odottivat sitä, minkä tänä iltana piti tapahtuman. He
olivat rukoilleet äidin johdolla, joka sitten oli mennyt keittiöön, isä
ja Eskil, isoveikko, olivat vielä työssä, lapset makasivat yksinään ja
odottivat silmät selkoselällään, täynnä ikävöimisen hurmausta.

Silloin tällöin he nousivat vuoteessaan istumaan ja kuiskailivat
hiljaisin, salaperäisin äänin. Hiljaa -- nyt kuului jotain ulkoa --
siivet rapisivat kattoa vasten -- nyt -- nyt tuli kurki! Eivätkä he
uskaltaneet hengittää, vaan istuivat liikkumatta, suuret lapsensilmät
täynnä satuhohteista intoa.

Mutta kaikki oli hiljaa ja ennallaan, ei tapahtunut mitään ihmettä;
keittiöstä kuului, miten äiti kolisteli lieden luona, ja isän ääni
kajahti ikkunan takaa, kun hän antoi renkiensä tuntea isännän
tyytymättömyyttään. Mutta satulinnut ja satuvalo viipyivät.

Ulkona haipui päivä haipumistaan, hämärä levisi raskaana yli lakeuden,
isä ja äiti tulivat levolle. Sipp, pieni pihavahti, päästi pari
haukahdusta, jotka kimeinä kajahtivat illan hiljaisuuteen, sitten
sammuivat kaikki äänet, ja yön äänettömyys hiipi tuvannurkkia.

Mutta sen mukana tuli muuan, jota lapset eivät lainkaan kaivanneet,
muuan, jota vastaan he taistelivat tuijottavin, ilmeettömin silmin ja
unisin puhein, jonka silloin tällöin pitkät haukotukset keskeyttivät.
Häijy uni, kun tulit silmäluomia kiskomaan ja suupieliä kutittamaan
juuri nyt, kun tahdoimme niin kernaasti valvoa! Itsepintaisesti he
taistelivat vihollistaan vastaan, mutta ei auttanut; hän kävi yhä
voimakkaammaksi, lyijynraskaana tuntui hänen hengityksensä puhallus
heidän luomillaan. Kuin etäisen pimeyden helmassa uivat huoneen
esineet, isän ja äidin äänet kuuluivat mehiläisten surinalta
kesäpäivänä. Nyt painuivat silmät kiinni -- nyt avautuivat taas --
samassa kulki loistava kimallus halki ilman -- kurki tuli viimeinkin!
Ja tämän ajatuksen keralla sammui heidän tajuntansa, silmäluomet
painuivat syvälle, syvälle yli unisten silmäin, ja he häipyivät unen ja
unelmain maahan.

Mutta nyt tapahtuikin se ihmeellinen, jota he olivat koko illan
odottaneet.

Avaruudesta kajahti kimeä torventorahdus, suuret siivet liehuivat
pimeässä yö-ilmassa, ikkuna avautui taikavoimalla, salaperäisesti, ja
suuri satulintu -- jota ihmiset sanovat kurjeksi, mutta joka oikeastaan
ei muistuta mitään todella olevaa -- lentää huoneeseen. Ja sen mukana
valahtaa kokonainen valovirta; valoa on sillä nokassaan,
auringonsädekimput värähtelevät siipien alta, selässä on tukku
auringonliekkejä, se tulee Etelän mailta, missä kukat loistossaan
komeilevat, missä aallot keinuvat sinervähohteisina.

Samassa tapahtui jotain outoa luonnossa. Purot ja vesiuomat murtavat
jääkahleensa, heittävät ne yltään, syöksyvät alas vuorenrinnettä,
muodostavat koskia ojiin, roiskahtavat yli kivien, kohisten laulain ja
poristen lakeudelle.

Taivasta peittäneet lyijynharmaat pilvet särkyvät -- hattarat riippuvat
avaruudessa keveinä, kimaltavina harsoina, jotka milloin kohoavat,
milloin painuvat, milloin tempautuvat sivulle päin, milloin repeytyvät
rikki. Sitten näkyy äkkiä niiden yläpuolella kapea, tummansininen
juova: se kasvaa kasvamistaan, kosteankiiltoiset pilvet ahtautuvat
yhteen pehmeiksi, valkeiksi villahöytyviksi, jotka yhä pienenevät ja
vaipuvat, aivan kuin tuon tummansinisen juovan puristuksesta,
taivaanrantaa kohti, sulavat sulamistaan ja katoavat. Kuin
taika-iskusta on koko taivas häikäisevän sininen.

Ihmiset kiiruhtavat tuvistaan, varjostavat silmiänsä kädellään ja
katselevat taivaalle. "Kuulkaa, kuinka leivo livertää korkealla ilmassa
-- nyt on kevät tullut!" Koivumetsä verhoutuu vaaleanvihreisiin
harsoihin, räikeänpunaisia käpykukkia puhkee kuusiin, taivaanvuohet ja
sorsat lentävät suhisevin siivin yli kaislikkojen, sirriäinen keinuu
mättäällä, kaislakerttu, alakuloinen mietiskelijä, hakee pesäänsä.
Vuoren etelärinne, joka kylpee kevätauringossa, on kuin sinivalkea
vuokkomatto, niityllä huojuttavat kevätesiköt kultakruunujaan,
satumaisen kauniina lepää vuori, peittyneenä milloin väräjävän siniseen
kevätilmaan, milloin auringonlaskun purppuraväreihin. Metsässä
narskahtaa ja porisee ja ratisee tuhat näkymätöntä, jälleen herännyttä
elämää, havuneulaset lemuavat, kostea sammal on kuin kaikki aistit
huumaavaa kevätjuomaa.

-- Äiti, äiti, huutavat pienokaiset, aamulla herätessään, kurki oli
täällä yöllä! Se toi valoa muassaan -- se tuli tuosta ikkunasta -- ja
siitä se lensi ulos taas -- nyt on kevät -- kevät! Onhan kevät, äiti?

Svanin muori veti ylös sinisen kierrekaihtimen, johon oli kuvattu
valkoinen maisema ja valkoisia ihmisiä, katseli ikkunasta ja pudisti
päätään.

-- Ei, lapset, ei ole kevät. Taivas on yhtä harmaa ja raskas, kuin se
on ollut koko tämän viikon.

-- Se on vain harmaa esirippu, arveli Johannes.

-- Sen takana on kevät, sanoi pikku Maria, ratkaisevasti päätään
nyykyttäin. Sillä kurki jo tuli ja toi valoa.

Mutta päivät vierivät, eikä harmaa esirippu katoa, se näyttää
päinvastoin käyvän yhä paksummaksi, myrsky ulvoo pitkin nummea vuoren
laella, puskuu lakeuden yli ja heittää sateensekaisia lumijoukkoja
ojiin, yli peltojen ja niittyjen. Mutta lapset tietävät sittenkin, että
on kevät; valo, jonka kurki toi, vilkuttaa harmaiden usvain väliltä. Ja
maamies iloitsee, sillä hän kuulee porinaa ja kasvua likaisten,
lokaisten nietosten alta.

Sitten eräänä päivänä ihme tapahtuu; harmaa esirippu kohoaa, ja
kaunis taulu, jonka lapset näkivät Maarianpäivän yönä, muuttuu
todellisuudeksi. Kevät on tullut aurinkoineen, valoineen ja iloineen;
synkät, toivottomat ajatukset se karkottaa; yli vuorten ja metsäin ja
lakeutten se kietoo kauniin unelmansa. Ja ihmismielet uudistuvat --
lapset riemuitsevat -- nuoret tahtovat väkirynnäköllä vallottaa taivaan
ja repiä onnen itselleen -- ja vanhuksia hivelee muistojen auvo.

-- Näetkös, äiti, se oli vain harmaa esirippu! huutaa Johannes.

-- Nyt on kevät -- nyt on kevät! huutaa Maria ja taputtaa käsiään. Ja
pienokaiset laulavat kilpaa lintusten kanssa ja tanssivat ja porisevat
kuin kevätpuroset.

Mutta Svanin muori huokaa katsellessaan hymyävää, uudestisyntynyttä
luontoa. Hänen on, raukan, niin vaikea unohtaa "maailman pahuutta". Hän
ei voi olla ajattelematta, että pian taas harmaa esirippu laskeutuu ja
peittää ihanan taulun.



XIII.


Kalpeana ja riutuneena palasi Karin sairaalasta. Hän tunsi itsensä
elämään väsyneemmäksi kuin koskaan; väristen hän katsoi menneisyyteen,
velttona ja välinpitämättömänä tulevaisuuteen. Eikö hänen elämänsä
ollut lopussa? Eikö hän ollut ainaiseksi tullut murretuksi? Ei mikään
maailmassa voinut häntä parantaa kuin vain jokin, jota ei maan päällä
ollutkaan: suuri onni, suuri rakkaus, joku, joka rakasti häntä niin,
että hän saattoi unohtaa kauhean muistonsa, joka nyt alati häntä
kiusasi ja pelotti. Ja yksinäisyyden ja ikävän hetkinä hän toisinaan
voi puhjeta huutoon: "äiti -- äiti", viiltävään, tuskaisaan, kuin
yksinäisen linnun huuto yössä.

Mutta hän oli palannut pieneen tupaansa ja alkanut väsyttävän työnsä
juuri sinä päivänä, jolloin "harmaa esirippu" kohosi, ja kevät
osottautui elämän ja luonnon valtiaaksi. Ja silloin tapahtui, että
niinkuin kevään voima voitti taistelussa kylmää ja pimeyttä vastaan,
pääsi myös nuoruus hänessä oikeuksiinsa ja voitti surun ja
kuolemanväsymyksen. Hän oli ajatellut, että kaikki muu oli lopussa
paitsi suru, mutta nyt alkoivat hänessä herätä kokonaan toiset
ajatukset ja tunteet, herätä kilpaa vuokkojen kanssa, jotka avasivat
sinisilmänsä rinteessä ikkunain alla. Kalpeisiin poskiin toivat väriä
lakeuden raikkaat tuulet -- toivo, kuihtunut, hävitetty toivo alkoi
taas versoa hänen sydämessään, hän unohti olevansa köyhä, halveksittu,
häväisty, hän unohti kaiken kauniitten unien vuoksi, joita kevätaurinko
hänelle kutoi. Ah, olihan hän vain kaksikymmentäkolme vuotta -- elämä
tarjosi niin paljon mahdollisuuksia -- menneisyyden voi unohtaa -- pois
pyyhkiä -- oudot kohtalot häntä ehkä odottivat. Ja hän alkoi taas
haaveellisesti, kiihkeästi kaivaten kehittää uutta elämänsatua.

Silloin tapahtui, että muuan kuva nousi hänen mieleensä niin eloisan
lämpimänä, että hän punastui oman mielikuvituksensa temmellystä. Oi,
miten hullu hän sentään oli -- mitä huoli hän Karinista, vähäpätöisestä
tyttö parasta. Mutta hän oli niin iloinen, niin säteilevä, aivan kuin
"kevään prinssi", siksi varmaan täytyi Karinin häntä ajatella, nyt, kun
kaikki niin nuorena ja kauniina hymyili hänen ympärillään. Ja kun hän
työnsä lopetettuaan harhaili mäkiä, poimien kukkasia, tai kun hän läksi
vuoren poikki Hanna Myhreä tervehtimään, silloin voi sattua, että hänen
kirkas äänensä yhtyi suureen keväthymniin, joka kohosi metsistä ja
mailta.

Sairaalasta palattuaan oli Karin äkkiä tullut rouva Henningsonin
erikoisen ystävällisyyden esineeksi. Häntä, joka talven kuluessa oli
tuskin pari kertaa käynyt pappilassa, pyydettiin nyt hartaasti sinne
joka sunnuntaiksi. Häntä vaivasi ja ihmetytti tämä äkillinen
hyväntahtoisuus, eikä hän suinkaan kaihon siivin kulkenut, kun hän
sunnuntaisin yksinkertaisessa, mustassa puvussaan lähti pappilaan. Hän
tunsi itsensä niin kiusallisen kehnosti puetuksi ja hämilliseksi
loistavan Estridin rinnalla, joka juuri oli tullut kotiin Pariisista
matkalaukku täynnä komeita pukuja ja puhe höystettynä vieraskielisillä
lausetavoilla, joita Karin ei ymmärtänyt. Hiljaisena ja umpimielisenä
istui nuori opettajatar pöydässä ja katseli Estridin kauneutta ja
kuunteli hänen hienoa puhettaan uteliaisuuden ja kateuden sekaisin
tuntein, jotka kiihottivat mielikuvitusta ja puristivat sydäntä,
niinkuin puristaa katkera ajatus.

Mutta vielä enemmän kuin Estrid, vaivasi häntä rouva Henningsonin
merkillinen hyväntahtoisuus. Ensi kerralla hänen siellä ollessaan,
puhui rouva melkein koko ajan luulosairaudesta ja kääntyi silloin
ehtimiseen Karinin puoleen, vedoten häneen: "eikö niin, pikku neiti?"
Karin ei tietänyt, mitä vastata, mutta hän punastui joka kerta, kun
rouva iski häneen pienet, pyöreät, tummanruskeat silmänsä, ja vieläkin
punaisemmaksi hän kävi, kun rouva samalla salaperäisesti vilkutti
silmää Estridille ja kirkkoherralle. Karin toivoi silloin, että hänellä
olisi ollut rohkeutta kaataa kumoon vesilasi tai läikähyttää
puolahilloa pöytäliinalle, tai jotain muuta hirmuista, vain
kääntääkseen rouvan huomion kiusallisesta punastumisestaan. --

Seuraavana sunnuntaina tarjottiin uusia juttuja ompelijoista, jotka
luulivat ruumiissaan olevan nuppineuloja, naisista, jotka luulottelivat
käärmeen nielleensä j.n.e. Karin istui kuin kivettyneenä: mitä rouva
Henningson tarkotti? Samassa hän huomasi Estridin suuret, mustat silmät
itseensä kiinnitetyiksi, pilkkaa, vahingoniloa loistavina. Nyt ei Karin
punastunut, hän kalpeni mielenliikutuksesta ja oli vähältä pyörtyä.
Niin, täällä voi tosiaan kuvitella saaneensa ruumiinsa täyteen
nuppineuloja -- tai ainakin nuppineulanpistoja, kaikilta tahoilta,
minne kääntyikään! Ei, tänne hän ei enää tahtonut tulla -- mielemmin
istua yksin kehnoine päivällisineen kuin syödä papinrouvan hienoa
ruokaa ja olla kavaloitten neulanpistojen esineenä, joita vastaan ei
voinut puolustautua.

-- Tervetuloa ensi sunnuntaina taas, rakas neiti, sanoi rouva
Henningson hyvästellessään ja hymyili omituista, imelänkatkeraa
hymyään, teidän on hyvä vähän tulla ihmisten joukkoon, yksinäisyys
antaa aihetta niin moniin mietteisiin ja kuvitteluihin.

-- Niin, huomautti Estrid, olkapäitään kohauttaen, la fantaisie, c'est
la folle de la maison!

Rouva Henningson heitti tyttäreensä ihastuneen silmäyksen. Mikä käsitys
ja mikä ihastuttava pariisilaisääntäminen!

Karin puri huultaan eikä vastannut. Hän vain tervehti jäykästi, mikä
toi Estridin hymyyn häijyä terävyyttä. Mutta kun Karin lähti
pappilasta, oli hänen pienissä kalpeissa kasvoissaan kova, katkera
ilme. Oli kuin olisi hänen veressään kiehunut sähisevä kupla; kaikki ne
kerrat, jollain hänet oli työnnetty pappilassa syrjään, häntä
haavotettu, kulkivat äkkiä hänen sielunsa silmäin ohi, ja äänettömässä,
kuohuvassa katkeruudessaan hän puristi pieniä nyrkkejään. Ja niinkuin
aina silloin, kun hän tunsi joutuneensa elämän poljettavaksi, näki hän
tuntemattoman isänsä kuvan ja huusi hänelle samalla sekä
kostonhimoisesti että rakkautta kaivaten: "miksi teit minulle näin --
sinä olet syypää."

Seuraavana sunnuntaina hän ei mennyt kirkkoon, hän ei tahtonut nähdä
pappilalaisia, joita hänen katkeroitunut sydämensä nimitti
ulkokullatuiksi ja farisealaisiksi. Hän istui yksin koko aamupäivän;
sitten hän meni Hanna Myhren luo, jäi sinne yöksi ja tuli vasta
seuraavana aamuna kotiin.

Mutta rouva Henningson ei hellittänyt; niinkuin kaikilla pikkumaisesti
yksinvaltiailla luonteilla oli hänelläkin rajaton epäystävällisyyden
tai tyytymättömyyden sulattamiskyky. Karinin nyreät ilmeet ja kieltävät
vastaukset eivät häntä vaivanneet, hän pyysi tai käski Karinia, miten
tahdotaan sanoa, tulemaan pappilaan, ja ilman että Karin itse ymmärsi,
miksi, pakotti rouvan tahto hänet taas sinne päivällisille värisemään
neulanpistoista, joita oli tulossa.

Mutta tällä kertaa ei kukaan kiinnittänyt huomiota häneen. Rouva
Henningson oli jonkinlaisen tyytyväisyyden hurmauksen vallassa, joka
ilmeni milloin hajamielisyytenä, milloin lyhyenä, aiheettomana nauruna;
kirkkoherra oli tavallista juhlallisemman ja ylhäisemmän näköinen, ja
Estrid sekotti myös tavallista enemmän ranskalaisia lauseparsia
puheeseensa. Vain pojat olivat kaltaisensa: nälkäiset ja ahneet kuten
aina. Päivällisen ajan Estrid enimmiten piti puhetta yllä. Hän kertoi
uutisia, teki pilaa ihmisistä, arvosteli kirjoja ja tauluja ja puhui
koko ajan niin kaikuvalla ja innokkaalla äänellä kuin olisivat kaikki
häntä vastustaneet, sen sijaan että he istuivat hiljaa ja ihaillen.
"Miten voi ihminen tietää noin paljon?" Karin ajatteli, puoliksi
kadehtien, puoliksi ylenkatseellisena, "ja miten voi noin huutaa, kun
ei kukaan ole kuuro?"

Muiden uutisten ohella kerrottiin, että maisteri Scheffer, jonka oli
määrä tulla viikon päästä, oli seuraavaksi syksyksi saanut apurahan.
"Niin, kyllä sillä pojalla päätä on", sanoi Estrid ylimielisenä,
"jolleivät vain hänen mielipiteensä olisi niin vanhanaikaiset." Onneksi
ei kukaan katsonut Karinia; heikko puna, joka Göstan nimeä mainittaessa
nousi hänen poskilleen, häipyi siksi heti hänen tavalliseksi
kalpeudekseen, joka niin räikeästi pisti silmiin Estridin
purppuranpunaisten huulten ja poskien rinnalla.

Seuraavana päivänä, kun Karin tuli postitoimistoon pientä postiaan
hakemaan, jätettiin hänelle kirje, jonka päällekirjotuksessa hän tunsi
Göstan käsialan. Gösta oli kirjottanut pari kertaa talven kuluessa,
viimeksi sen jälkeen, kun Karinin kimppuun oli hyökätty, kirjeen täynnä
myötätuntoista osanottoa, joka ei ylpeintäkään mieltä loukkaa. Niin,
kirje oli tehnyt hänet niin onnelliseksi, se oli tuonut hänelle kuin
tervehdyksen auringon ja ilon mailta, jotka hän vain unelmistaan tunsi,
ja kun hän nyt tämän kirjeen vastaanotti, sykki hänen sydämensä, ja
käsi vapisi sitä avatessa, ja hitaasti käyden tietänsä, hän ahmi sen
sisällön.

-- Päivää, neiti, sanoi Olle Bull, joka tuli vastakkaiselta taholta ja
ystävällisesti nyykäytti lukevalle Karinille, te saatte kai kohta
sulhasen, tiemmä?

Karin nauroi ja punastui ja nyykäytti vastaukseksi.

-- Ei, rakas Olle Bull, ei suinkaan. Sellaiset köyhät, vähäpätöiset
tytöt kuin minä -- johan nyt.

-- Lorua! vastasi Olle Bull ja kopahutti keppiänsä maahan. Ettekö te
ole silmistänne kaunis kuin ruusu? Odottakaa vain, kohta tulee
Blombackan patruuna.

Ja Olle Bull nyykäytti ja iski veitikkamaisesti silmää. Blombackan
patruuna oli ijäkäs vanhapoika, jonka luona Olle Bullin oli joskus
tapana asustaa viikkomääriä yhtämittaa, ja palkaksi tästä
vieraanvaraisuudesta hän kihlasi patruunan kaikkien seudun
naimakuntoisten tyttöjen kanssa. Mutta tähän asti olivat kaikki
kosimayritykset kokonaan epäonnistuneet.

Karin nauroi, ja Olle Bull jatkoi matkaansa, tyytyväisesti hymyillen.
Ettei se ennen ollut juolahtanut hänen mieleensä! Kiltimpää vaimoa kuin
pikkukoulun opettajatar Karin Blom ei patruuna voinut saada, koskei
postineidin tai Gertrud Björkin naimisesta mitään tullut.

Kotiin tultuaan Karin istuutui ikkunan luo ja luki kirjeen vielä
kerran. Se oli aivan lyhyt, sisälsi oikeastaan vain ilmotuksen, että
Gösta viikon perästä tulee pappilaan ja toivoo heidän usein kesällä
toisiaan kohtaavan. Mutta mikä taikavoima piili riveissä? Kuin kukka,
jonka sade ja myrsky on maahan kaatanut, mutta aurinko suudelmallaan
taas kohottaa, niin nousi nuori tyttökin, reippaana ja joustavana, ja
hymyili kohti tulevaisuutta, joka äsken oli hänestä näyttänyt niin
synkältä. Yksinäisyyden kauhut pakenivat, niinkuin pakenevat varjot
tasangolta taivaan kirkastuessa. Leukaansa käteen nojaten hän istui
ikkunan luona ja katseli vuoren yllä leijaavia kultaisia pilviä ja
nautti illan hiljaisuudesta. Se ei enää häntä pelottanut, se oli täynnä
unelmia, jotka häntä ympäröivät kuin ystävälliset, salaperäiset
olennot,

Siitä päivästä alkain hän läksi joka ilta suurelle maantielle, joka
lakeuden poikki vei pappilaan. Hitaasti ja epäröiden hän kulki --
kenties se näytti liian lähentelevältä -- kenties pitäisi hänen kääntyä
takaisin --

Mutta hän ei kääntynyt, tien joka mutkassa hän toivoi kohtaavansa
Göstan, jokaisessa kulkijassa, joka etäältä vilahti silmään, hän toivoi
erottavansa tämän kauniit kasvot ja nuoren, miehekkään vartalon. Ah,
jospa tuo olisi hän -- ah, jospa hän pian tulisi! Läheiseltä niityltä
pyrähti leivo pesästään ja lensi livertäin pilviin. Karinia halutti
seurata mukana, hänen sydämensä kurottautui ylöspäin -- jalka
tuntui niin tanssivan kevyeltä hänen kulkiessaan ensimmäiseen
lemmenkohtaukseensa.

Niin hän sitten tuli eräänä päivänä, aivan sellaisena kuin Karin oli
ajatellut, iloisena, säteilevänä, avomielisenä ja vaaleakutrisena, ihan
kuin "kevään prinssi".

Ja kun Karin hänet näki, ja Gösta jo kaukaa hymyillen nosti lakkiaan,
tapahtui Karinissa omituinen muutos. Arka pikkukoulun opettajatar,
vietellyn ja hyljätyn palvelustytön lapsi, katosi, ja isänveren
ylpeyttä kuohui hänen suonissaan, se sytytti loisteen suuriin, tummiin
silmäteriin ja aukaisi huulet säteilevään hymyyn. Hän ei enää tuntenut
itseään poljetuksi ja sorretuksi, koittavan rakkaudenonnen ensimmäinen
salaperäinen kosketus vapautti hänet itsensäalentamisen painajaisesta,
askelet kävivät joustaviksi ja keveiksi, pieni pää sai toisen ryhdin,
oli kuin olisi hän, sitä itse ymmärtämättä, vaatinut käyttääkseen
persoonallisuutensa oikeuden, oikeuden elää ja olla oma itsensä.

-- Miten suloinen hän on -- miten viehättävä, Gösta ajatteli, kun sai
hänet nähdä, niin kauniiksi hänet tuskin muistin -- hieno ja ilmava
kuin keijukainen -- miten ihmeelliset hiukset!

Ja outo muutos, joka Karinissa oli tapahtunut, heijastui ihailuna
Göstan piirteissä, kun hän tuli tyttöä vastaan ja innokkain liikkein
ojensi tälle kätensä:

-- Terve, neiti! Tämäpä oikea onnenkohtaus tänä ihanana kesä-iltana. --
Saitte toivoakseni kirjeeni?

-- Sain -- kiitos.

Karin puristi puolestaan hänen kättään ja ajatteli samoin kuin Gösta:
"Mutta miten kaunis hän on -- kauniimpi kuin luulinkaan -- niin
valoisa, niin sädehtivä!"

Sen illan perästä he tapasivat miltei joka päivä koulutalon ja pappilan
välisellä tiellä. Joskus he menivät metsään, joskus seurasi Gösta
Karinia tämän pieneen kotiin, istui kuistissa ja puhui ja laski leikkiä
tai piti pieniä esitelmiä tarkkaavasti kuuntelevalle kuulijalleen. Tai
istui hän vaiti ja hymyillen ja nautti Karinin aroista, notkeista
liikkeistä tämän laittaessa tulta ja valmistaessa teetä heille
molemmille. Ei kumpikaan välittänyt muistella sanaa: varovaisuus. Sitä
ei ollut heidän heräävän rakkautensa sanakirjassa. Jo alkoivat huhut
hiiviskellä, jo alkoi panettelu heidän laskuunsa viljellä pieniä
myrkkysieniään, mutta heitä häikäilemättömässä, myrskyävässä
kevätonnessaan vain huvitti uhmata näitä huhuja ja nauraen kertoa niitä
toisilleen. "Ajattelepa, että Lisa kertoo Svanin muorin sanoneen, että
minut erotetaan virasta, syystä että vierainani käy nuoria herroja,
ylioppilaslakki päässä!" sanoi Karin, ylimielisen iloisesti nauraen. Ja
Gösta vastasi samaan tapaan: "Silloin panen pois ylioppilaslakin,
ehkäpä rouva Svanin siveellinen suuttumus sitten asettuu."

Pappilalaisista ei kenelläkään ollut aikaa kiinnittää huomiota Göstaan
ja Kariniin. Gösta sai tulla ja mennä, miten häntä halutti, ilman että
kukaan häntä piti silmällä. Estrid ei enää häneen päin katsellutkaan
muutoin kuin jonkun häijyn huomautuksen tehdäkseen. Hänet näytti
vallanneen jonkinlainen vastenmielisyys Göstaa kohtaan, jonka tämä, nyt
vapautuneena Estridin kauneuden kiusallisesta lumousvoimasta,
rehellisesti maksoi samalla mitalla. Muutoin oli Estridillä muuta
tehtävää kuin panna huomiota Göstaan ja Kariniin; hän oli nimittäin
mennyt kihloihin erään rikkaan perijän kanssa, jonka hän oli oppinut
tuntemaan Sveitsissä, ja hänen kihlauksensa julkaistiin heti Göstan
tultua pappilaan. Koko perhe kulki ylpeyden ja ilon hurmauksen
vallassa, kirkkoherra kylpi raskasmielisessä tyytyväisyydessään, rouva
oli näköjään pakahtua onneensa, ja pojat kulkivat kerskaten tulevan
lankonsa rikkaudesta. Estrid itse otti kaiken: rikkauden, lahjat,
rakkaudenilmaisut, hyvin levollisesti. Eihän se ollut muuta kuin hänen
kauneutensa ja sivistyksensä kohtuudenmukaista kunnioitusta! Oikeastaan
oli sulhanen sekä typerä että tietämätön, mutta hän, Estrid, kyllä
osaisi hänet kasvattaa omain aatteittensa mukaiseksi!

Niin saivat Karin ja Gösta, pappilalaisten asiaan sekaantumatta,
antautua pitkäin, valoisain kevät-iltojen haaveelliseen onneen.
Avomielisyys, joka edellisenä kesänä oli alkanut versoa heidän
välillään, ja jota ero ja suru ja myötätunto olivat kypsyttäneet,
puhkesi nyt täyteen kukkaan. "Minusta on kuin olisin aina tuntenut
teidät, neiti", sanoi Gösta, ihastuneena hymyillen, ja Karin vastasi
samaan tapaan: "minusta olette te, maisteri, kuin veljeni, voin sanoa
teille kaikki, mitä ajattelen." Göstan oli tapana tuoda mukanaan
kirjoja Karinille -- tällä ei ollut varoja niitä ostaa -- sitten hän
joko luki ääneen tai jätti ne tytölle, joka niitä ahmi myöhään yöhön.
Sitten he keskustelivat niistä, ja Karinin vilkas, kehittymätön mieli
imi janoovana kaikki Göstan ajatukset. Miten hän tiesi paljon, ymmärsi
kaiken! Ja kuitenkin sisältyi elämään paljon, jonka hän, Karin, luuli
tuntevansa ja ymmärtävänsä paremmin kuin Gösta. -- Hän oli niin paljon
kärsinyt, Gösta niin vähän, siksi tämä tiedoistaan huolimatta oli niin
lapsellinen. -- Hän tunsi itsensä niin vanhaksi ja edelle
ennättäneeksi, kun he puhuivat elämänsä erilaisista kokemuksista.
Kerran hän kertoi Göstalle äitinsä tarinan. Tämä oli köyhä
palvelustyttö, joka oli tullut vietellyksi ja hyljätyksi, jätetty yksin
itseään ja pienokaistaan elättämään. Gösta puristi kätensä nyrkkiin, ja
hänen iloiset silmänsä säihkyivät tummina. "En käsitä sitä -- kuinka
voi mies niin menetellä -- minusta se on pahempaa kuin murha" -- hän
mutisi.

-- Vaiti, vaiti, sanoi Karin kiihkeästi, älkää sanoko niin, en voi sitä
kuulla -- hän oli kuitenkin isäni.

Gösta katsoi kummastellen hänen kiihtyneisiin kasvoihinsa.

-- Hän -- mikä hän? Ettehän tunne häntä!

-- En, se on totta, Karin vastasi hiljaa, en tunne häntä, en ole edes
koskaan saanut tietää hänen nimeään -- ja kuitenkin -- niin, se on
ihmeellistä, pidän hänestä, joka minut hylkäsi. -- Se on ehkä
heikkoutta -- mutta välistä kaipaan häntä tuskaisesti -- häntä, joka
teki niin paljon pahaa äidille -- jota niin rakastin -- niin, se on
sukkelaa -- ihmissydän on niin monimutkainen.

-- Ettekö tunne mitään katkeruutta häntä kohtaan?

-- Oi tunnen -- hirveää katkeruutta -- aina, kun olen onneton, syytän
häntä -- mutta rakastan sittenkin. Katsokaas, minulla on ollut niin
ihmeellinen tunne siitä, että hän on katunut -- näin hänet kuolevana --
kuulin hänen huutavan äitiä ja minua ja rukoilevan anteeksi. Voi,
olisin antanut anteeksi -- ja äitikin olisi -- jos vain olisin hänet
löytänyt. -- Tiedän hänen kerran olleen kovassa hädässä ja tarvinneen
minua. -- Katsokaas, kun sen tunsin, oli minusta kuin olisin voinut
kerjäten kulkea kaupungista kaupunkiin, talosta taloon, kysyen: missä
on isäni, näyttäkää minulle isäni, hän on yksin ja onneton ja täynnä
omantunnontuskaa! Ah, minunhan pitäisi häntä vihata, ehkä on kurjaa,
etten sitä tee -- mutta minä en vihaa -- siksi, että verisiteet ovat
niin voimakkaat, ja siksi, että hän on niin paljon kärsinyt syntinsä
vuoksi.

-- Miten sen tiedätte?

-- En osaa sanoa. Meissä on ääniä, jotka puhuvat varmemmin kuin kaikki
ulkonainen -- löytyy näkymättömiä siteitä -- tuntemuksia -- joista emme
ikinä pääse irti -- vaikka synti ja suru ja aika ja paikka meitä niistä
erottavat. Olen sentään tuntemattoman isäni tytär -- ja olisin niin
mielelläni rakastanut häntä.

Gösta ei vastannut, hän vain katseli Karinia ihmettelevin, läpitunkevin
katsein, siinä hänen istuissaan portailla, päätä käteen nojaten. Ei,
Karin ei ollut kansanlapsi -- hän oli perinyt enemmän tuntemattoman
isänsä vaistoja ja hienostusta kuin äitinsä, palvelustytön,
alkuperäistä voimaa. Pienet, hienot kädet, ohimojen suoniverkko,
värisevät sieraimet, kaikki tuo hauras, hento ja hieno, joka
kohta oli pistänyt Göstan silmiin, siinä perintö, jonka Karin oli
saanut aseekseen elämän taisteluun. Lapsi parka, niin arka, niin
pehmeä, ja niin armottomasti hyljätty! Göstan valtasi sanomaton
hellyydentunne; hänen oma voimakas, nuori, terve ruumiinsa, hänen urhea
elämänrohkeutensa, joka kuvasi hänelle tulevaisuutta voitokkaiden
taistelujen sarjaksi, täytti hänet verrattuna Karinin turvattomaan
hentouteen, rakkaudella, joka pakotti kyynelet silmiin ja sai hänen
vapisevan kätensä etsimään Karinin kättä.

Karin punastui keveästi, mutta antoi hänen pitää käden.

-- Ei, hän jatkoi, seuraten äskeistä ajatustaan, ei ihminen pääse irti
verisiteistä. Ei hän liioin voi voittaa kohtaloaan. Minunlaisillani
lapsilla, joilla ei ole syntymisen oikeutta, ei liioin ole elämisenkään
-- heille ei oikeastaan ole sijaa -- he ovat leimatut -- leimatut
kärsimään -- sen olen aina tuntenut ja ymmärtänyt.

Ja kyynelharso peitti hänen suruiset, kauas katsovat silmänsä.

-- Ei! huudahti Gösta kiihkeästi ja veti hänet luokseen, te erehdytte
-- sinä erehdyt, rakas tyttöni! Ei ole mitään kohtaloa olemassa --
sillä ei ole mitään, jota ei rakkaus voisi parantaa. Et kanna muuta
leimaa kuin tenhon ja runouden. -- Sinun kaltaistesi täytyy tulla
onnellisiksi, jos rakkaus lie onnea.

Ja hän veti hänet myrskyävässä, nuorekkaassa hurmauksessaan sydäntään
vasten ja painoi huulensa hänen huulilleen.

-- Noin, hän kuiskasi, nyt voitin kohtalon, nyt otin pois "leiman", jos
sitä lie ollutkaan!

Karin ei vastannut; kuin taipuisa kukanvarsi kumartui hänen hento
vartalonsa Göstan käsivarren yli ja vastustamatta hän antautui hänen
hyväiltäväkseen; mutta kun Gösta otti hänen päänsä käsiensä väliin ja
hymyillen katsoi häntä, oli Karin kuolemankalpea, ja silmäluomet
peittivät puoliksi suljettuina katseen hehkun. Oliko hän pyörtynyt?

-- Rakkahin, Gösta kuiskasi levottomasti ja pakotti hänet katsahtamaan
ylös.

-- Ei, ei, mutisi Karin, se tuli vain niin valtavana, niin kuohuvan
voimakkaana. Oletko kuullut ihmisistä, jotka ovat kauan nähneet nälkää
ja kuolevat, kun viimein saavat kyliänsä?

-- Rakkahin -- sinä et saa kuolla, et -- et -- juuri nyt tulee sinun
elää.

-- Niin, nyt olenkin elävä!

Ja Karin oikaisihe ja avasi silmänsä suureksi, rakkautta hohtavaksi
katseeksi, jossa tuntui heijastuvan kokonainen onnenmaailma. Käsi
kädessä, sydän sydäntä vasten he istuivat tunnin toisensa jälkeen ja
puhuivat rakkaudestaan ja tulevaisuudesta ja muodostivat tuhansia
suunnitelmia, jotka hetken auvoisuus peitti satumaiseen hohteeseen.

Niin kuluivat päivät, ja vierivät viikot, ja panettelun myrkkysienet
kasvoivat yhä rehevämmin paikkakunnalla. Ne olivat jo kiertyneet
kehäksi Karinin nimen ympärille; niin pian kuin se mainittiin, muuttui
ihmisten kasvojen ilme, paheksuminen, pilkka, ylenkatse, tuska solui
yli kasvonpiirteitten. Mitä ajatteli tuo varomaton, onneton tyttö,
kelvoton heittiö! Aikoiko hän tuottaa koko pitäjälle sen surun ja
häpeän, että opettajatar, jolla oli nuorison johto käsissään, antautui
vapaaseen rakkaussuhteeseen?

Eräänä päivänä kutsui kiivas ja käskevä virkakirje Karinin kirkkoherran
luo. Hän noudatti kutsua ja tuli määrättyyn aikaan pappilaan. Siellä
hänen oli ensin kuljettava kiirastulen läpi, sillä porstuassa hän
tapasi rouvan ja Estridin, jotka tervehdyksen asemesta soivat hänelle
vain myrkyllisesti pilkallisen katseen. Siitä hän ei kuitenkaan
välittänyt; ylpeä onni, joka täyttää sydämen, kun se tietää omistavansa
suuren rakkauden, pani pään pystyyn, ja hän vastasi Estridin katseeseen
levollisin, halveksivin hymyin, hän, joka muutama viikko sitten olisi
sen painosta maahan vaipunut.

Kun hän tuli kirkkoherran huoneeseen, tuulahti häntä vastaan kylmä
kohteliaisuus. Kirkkoherra ei pyytänyt istumaan, vaan alkoi seisaalta
pitkän nuhdesaarnan, jonka lyhyenä sisältönä oli, että jollei Karin
lopettanut rikollista suhdettaan maisteri Schefferiin, panisi hän
alttiiksi pikkukoulun opettajattaren paikkansa. Sillä sellaisten täytyy
ennen kaikkea viettää moitteetonta elämää.

Karin kuunteli puhetta maahan luoduin katsein. Kun se oli lopussa,
katsahti hän ylös ja silmäili levollisesti kirkkoherraa.

-- Maisteri Scheffer on sulhaseni, vaikkemme vielä ole puhuneet
kihlauksestamme. Ja koska minulla ei ole isää eikä äitiä, tai
muuta kotia kuin pieni huoneeni koulutalolla, en voi olla kohtaamatta
häntä siellä. Ja jos sitä pidetään vikanani, että hän tulee
luokseni, ja että aamulla varhain hetken kuljemme yhdessä, riippuu
se siitä, ettei minulla muulloin ole aikaa. Tämä on minun täytynyt
sanoa puolustuksekseni. Pyydän, että olette hyvä ettekä kerro
kihlauksestamme, joka on vielä salainen.

Kirkkoherra ei vastannut; mutta hän karisteli kurkkuaan niin
epämiellyttävän tarkottavasti, että se ajoi veren Karinin poskiin.
Mutta ei hänkään sanonut mitään; Göstan rakkautta ajatellessaan hän
kävi taas levolliseksi ja voimakkaaksi. Miksi hän vihastuisi, miksi
välittäisi puolustaa itseään -- eikö koko maailma ollut köyhä hänen
tulvivan rikkautensa rinnalla?

-- Toistan sanani, sanoi kirkkoherra viimein ankarasti, te ja maisteri
voitte olla kihloissa, se on teidän yksityisasianne; mutta varovaisuus
on aina tarpeen, varsinkin teidän asemassanne, neiti. Sen, jonka tulee
muita johtaa, täytyy ensin pitää vaaria siitä, että hänen oma
käytöksensä on moitteeton. Siis -- varotan, ja toivon, että tämä on
oleva ensi ja viime kerta.

Kirkkoherra viittasi kädellään, ja Karin läksi pois, lyhyesti
jäähyväisiksi tervehdittyään.

-- Ihmisparat, Karin ajatteli, kiiruhtaessaan kotiin Göstaa tapaamaan,
minunko onneni herättää katkeruutta -- kateutta -- kuinka rumaa --
mutta -- mutta... Jos kaikki ihmiset olisivat niin onnellisia kuin
minä, ei kukaan koskaan sanoisi tai ajattelisi pahaa toisista. Ah,
kuinka hyväksi onni tekee. Tahtoisin sulkea syliini koko maailman --
rouva Henningsoninkin ja Estridin --

Ja hän kiiruhti eteenpäin ylpeänä ja hymyilevänä suuressa
rakkaudenonnessaan.

Oli lauantai-ilta, ja kirkonkellot soivat pyhän alkavaksi. Illan
hiljaisuus kantoi sävelet kauas yli lakeuden kaupunkiin, jonka kellot
vastasivat intoisin, kaihoavin soinnuin. Metsissä, jotka
vuorenrinteillä uneksivat, kaikuivat pyhäkellot kuin vespersoitto
korkeassa pylvästössä, ja nummen syvä, auringonpaahteinen hiljaisuus
vapisi värisevistä ijäisyyssävelistä.

Karin kiiruhti askeliaan; hän ja Gösta olivat päättäneet kohdata
nummella, mutta sitä ennen hän tahtoi ennättää kotiin ja hiukan
järjestää huonettaan. Äkkiä hän pysähtyi ja painoi kättä sydäntään
vasten, otsan tuskaisesti kurtistuessa. "Mikä nyt?" hän ajatteli,
"miksi tekee tämä ääretön kauneus minun pahaa?"

Lintuparvi lensi äkkiä avaruudessa hänen päänsä yli ja katosi
etäisyyteen.

-- Kaipaukseni, rakkauteni, hän jatkoi ajatuksiaan, ne tahtoisivat
avaruuden lentääkseen -- ne pakahduttavat rintani.

Ja hän naurahti -- jotain riemun ja tuskan sekaista pääsi hänen
huuliltaan.

Kotiin päästyään hän siivosi nopeasti koulusalin ja koristi huoneensa
kukilla ja vihreillä oksilla. Minne Gösta tuli, siellä piti olla
koristettua; eikö ollut juhla joka kerta, kun hän astui sisään Karinin
ovesta? Hänen katseensa sattui äidin valokuvaan, joka oli pienellä
kirjotuspöydällä ikkunan luona. Hän otti sen käteensä ja tarkasti sitä,
ja silloin häntä äkkiä hämmästytti, että hän nyt voi katsella sitä
kyynelittä, jotka aina ennen sumensivat hänen silmänsä, kun hän noita
rakastettuja piirteitä silmäili. "Äiti, pikku äiti, tiedätkö, kuinka
onnellinen Karinisi on?" hän kuiskasi ja suuteli valokuvaa, "tiedätkö,
ettei hän enää ole yksin ja halveksittu, vaan rikas ja onnellinen kuin
kuningatar? Sen tiedät varmaan, on kuin silmäsi minulle hymyilisivät,
ja ennen näytit niin surulliselta, kun sinua katselin -- äiti -- rakas
äiti -- kiitos, että synnytit minut tähän ihanaan, kauniiseen elämään!"

Hän suuteli kuvaa vielä kerran ja pani sen paikoilleen. Sitten hän
katseli itseään kuvastimessa, asetti pienen yksinkertaisen hattunsa
niin, että kaunis ruskea tukka parhain näkyi, ja kiiruhti juoksujalkaa
nummelle.

Oi miten ihanaa, miten suurta ja vapaata täällä korkealla! Pehmeinä
laineina aaltoili kanervakangas taivaanrannalle asti, ja noilla
laineilla välkkyi ilta-aurinko, kirjavoiden ne hehkuvanpunaisiksi,
ruskeiksi, orvokinvärisiksi, vaaleavaloisiksi. Ja etäinnä
kaukaisuudessa oli kaikki sinistä -- siniseen harsoon olivat vuoret
kiedotut, kuin siniset silmät kimalsivat vuorijärvet, sinisenä,
äärettömän sinisenä, lännen puolella purppuraväreissä leimuten, kaartui
taivas avaran kanervameren yllä. Ken saattoi pahaa ajatusta ajatella,
alhaista tunnetta elättää tässä suuressa, vapaassa, riemukkaassa
yksinäisyydessä?

Vähän matkaa polusta, jota hän kulki, kasvoi kunnaan juurella
muutamilla mättäillä valkoisia kanervakukkia, jotka hän oli peittänyt,
ettei kukaan muu enää kuin hän itse niitä löytäisi. Hän rakasti
valkoista kanervaa, pientä, arkaa, salaperäistä, puhtaan lumihohtoista
kukkaa -- tänä iltana hän tahtoi kiinnittää jonkun varvun povelleen, ja
kerran, kun hän morsian olisi, kun hän olisi kokonaan Göstan, oli
valkokanerva koristava hänen hiuksiaan.

Mutta kun hän innosta vavisten saapui paikalle, näki hän, että toisen
käsi oli ennättänyt ennen häntä ja taittanut valkoiset varvut. Ei
ainoatakaan ollut jäljellä, tylysti ja raa'asti ne oli kiskottu maasta;
pienet mättäät, jotka ennen niin pehmeinä ja valkoisina kohosivat
punaisen väririkkauden keskestä, näyttivät nyt syksyisen tyhjiltä ja
raastetuilta.

Häneltä pääsi tuskanhuuto, ja kyynelet kihosivat silmiin. "Nyt ei
minusta koskaan tule morsianta!" hän huudahti ehdottomasti, ja silmät,
jotka äsken säteilivät niin valoisina ja iloisina, tummuivat
surullisiksi. Mutta samassa hän näki iltataivasta vasten kuvastuvan
varjokuvan, jonka hän tunsi Göstaksi, ja toivo ja ilo palasivat taas
myrskyisinä aaltoina hänen sydämeensä. "Kuinka voin epäillä -- kuinka
olla toivoton -- hän ei voi pettää -- omistanhan jo hänen rakkautensa."

Ja juosten kiirehtiessään Göstaa vastaan, hän tunsi niin huimaavan
suurta onnea, että se miltei tuntui muuttuvan tuskaksi. "Miksi kaikki
koskee", hän ajatteli, "suru, onni ja kauneus?"

Gösta sulki hänet syliinsä, painoi huolensa hänen huulilleen, ja
käsivarsin kietoen toinen toistaan he kulkivat nummea.

Aurinko oli jo aikoja laskenut kanervameren taa, kun Gösta ja Karin
saapuivat pienelle koulutalolle, missä he istuivat kuistin portaille ja
jatkoivat kuiskivaa, innokasta puhettaan. Kerta kerran perästä he
yrittivät erota, yö oli pitkälle kulunut, ja he tunsivat molemmat,
ettei heidän tullut istua tässä kauemmin yhdessä. Mutta he eivät
voineet -- milloin irrottui Karin arkana ja vavisten Göstan sylistä, ja
tämä häntä pidätti: "Jää, jää, ei koskaan toiste ole luonto eikä elämä
niin ilmaiseva meille salaisuuttaan. Eikö ole kaikki niin juhlallisen
hiljaista, kuin olisi ihmissuku kuollut, ja me kaksi vain jääneet
jäljelle? Mikä kammottavan auvoisa ajatus -- me yksin lemmessämme
rajattoman autiuden helmassa..."

Ja Karin kuunteli väristen hänen ääntään eikä voinut tempautua irti
kädestä, joka häntä syleili.

Milloin taas Gösta tahtoi lähteä, ja Karin katsoi häntä rukoilevin
silmin, joissa kimmelsivät kyynelet ja kuutamo. Ja silloin hänen täytyi
vielä kerran suudellen särkeä nuo ihanat hohtokivet tyttönsä silmistä.

Ah, he olivat molemmat yhtä nuoria ja kokemattomia. Gösta ei ollut
koskaan ennen rakastanut eikä rakastettu ollut. Hän ei ollut koskaan
tuntenut naisen kiintymyksen hurmaavaa voimaa; mitä olivat lapselliset
haaveilut, joiden esineenä hän oli ollut, tämän intohimon rinnalla,
joka oli niin hirvittävän voimakas ja niin hivelevän suloinen? Mutta
hän tunsi myös vaistomaisesti, että hänen täytyi olla heistä vahvempi,
että pienessä, hennossa olennossa hänen rinnallaan piili synkkä
kohtalo, jolta hänen oli suojeltava sekä itseään että Karinia.

Hän nousi nopeasti portailta, puristi tyttöä vielä kerran rintaansa
vasten ja kuiskasi helliä jäähyväissanoja. Sitten hän kiiruhti alas
mäkeä, kääntyi vielä kerran viittoakseen Karinille hyvästiksi ja läksi
sitten levottomin, kiireisin askelin eteenpäin, Karinin jäädessä
portaille hänen jälkeensä katsomaan.

Mutta kun hän ennätti niin pitkälle, että koulutalo oli peitossa, oli
hän äkkiä kuulevinaan Karinin huutavan hänen nimeään tuskasta värisevin
äänin. Hän pysähtyi ja kuunteli -- oliko se mielikuvitusta? Olipa miten
tahansa, hänen täytyi kääntyä katsomaan, oliko hänelle jotain
tapahtunut. Oikeastaan oli väärin, mieltä kuohuttavaa jättää heikko
nainen -- jättää rakastamansa nainen yksin ja avuttomaksi taloon, missä
häntä kerran oli pahoin pidelty, ja missä hän aina oli päällekarkausten
vaarassa. -- Mieltä kuohuttavaa, sydämetöntä -- hänen täytyi kohta
saada hänet täältä pois -- ehkä hänen äitinsä -- ehkä -- niin, jotain
oli tehtävä.

Ja näitä ajatuksia miettien hän kiiruhti taas Karinin luo. Karin seisoi
yhä portailla, niinkuin hänen lähtiessään, ja kun hän näki Göstan,
ojensi hän käsiään, päästäen riemuhuudon.

-- Huusitko minua, rakkahin? kuiskasi Gösta, läähättäin, minusta oli
aivan...

-- En, kuiskasi Karin, en ääneen. Mutta sydämessäni huusin: oi, että
hän olisi täällä -- vain vielä muutaman sekunnin -- ehkä kuulit sen?
Tule, rakkaani -- istu vielä hetkinen täällä -- katso, kuinka kuu
kimaltaa vuoren yllä -- tule, niin tahdon kertoa sinulle sadun tänä
ihanana kesäyönä.

Ja hän hiipi Göstan syliin ja jatkoi kuiskaavin, kiihkein äänin:

-- Kerron sinulle sadun yksinäisestä tyttö parasta -- hän oli
onnettomin, hyljätyin kaikista -- ja nyt hän on niin rikas ja
onnellinen kuin ihminen olla voi. -- Kerron sinulle elämästä, joka oli
autio ja tyhjä kuin erämaa ja nyt on muuttunut pyhäköksi, puutarhaksi,
missä linnut laulavat ja kukat tuoksuavat. Se on kaunis satu -- kun
eroamme, ja sinä matkustat kotiin, niin viet sen kerallasi, se on oleva
päänalusesi levätessäsi ja unelmasi nukkuissasi. -- Oi, Gösta, sinä et
tiedä, mitä olet minulle -- sinä annoit minulle elämän -- minä olin
kuollut -- nyt vasta elän.

Ja hän purskahti väriseviin nyyhkytyksiin, kun Gösta painoi hänet
rintaansa vasten ja peitti hänet hyväilyillään.

-- Suloinen tyttöseni -- kaunis, ihmeellinen päiväkorentoni, jonka
löysin metsäkorvesta -- miksi itket? Miksi olet kuolemankalpea?
Kuutamoko on syypää?

-- En tiedä, Karin kuiskasi, päätään pudistain, tällainen hetki on niin
mahtava -- se valtaa -- se tarttuu sydämeen -- et tiedä, tuskaako se
lie vai riemua -- se on niin sanoin selittämätöntä...

Suurena ja punaisenkeltaisena riippui elokuinen kuu avaruudessa, kuin
vieno valovirta valahti sen kimallus lakeudelle ja peitti Månbergin
salaperäiseen, tenhoisaan hohteeseen. Juuri vuorenharjan yläpuolella
purjehti pieni, valkea, kultareunainen pilvi, hiljaa uneksien,
ikäänkuin ihmetellen yön juhlallista kauneutta. Suolta, ruovistosta,
kuului kaislakertun hillittyjä säveleitä; oli kuin olisivat sen
kevätmuistot vironneet eloon, kuin olisi se syyskesäyönä niitä
kuuntelevalle puolisolleen hymissyt.

Lauhkeat tuulahdukset kulkivat, kuin hyväilyt, läpi ilman; yön kauneus
oli sanomaton. Toistensa syliin suljettuna istuivat nuoret portailla ja
kuuntelivat luonnon suurta, ihanaa runoa, johon yhtyivät heidän
sykkivän sydämensä unelmat.

Silloin kohosi etäisyydestä musta varjo; tuntemattomista syvyyksistä se
tuli hiipien, kavalana se ryömi esiin, missä pimento oli tihein, siellä
se livahteli runkojen välillä. Ja aikaa myöten se kasvoi, ojentui
ylöspäin, niinkuin olisi jättiläinen vuorelta noussut, kunnes se
viimein, pitkänä ja uhkaavana, seisoi rakastavain takana.

Menneisyyden aaveet tulivat kostamaan -- niinkuin menneisyys aina
kostaa.

Aaveita oli monta, kamalia ne olivat. Ne olivat nimeltään yksinäisyyden
kauhut, jotka olivat tuoneet nuoreen sydämeen niin huutavan
rakkaudennälän, että kun sydän kerran sai kyllänsä, sen täytyi kuolla.
Ne olivat nimeltään metsän ja yön raskasmielisyys, joka oli väijynyt
aution tuvan ympärillä, missä tytär nyyhkien itki äitinsä muistoa ja
tuskassaan huusi isän suojaavaa kättä. Ne olivat nimeltään ilottomuus
ja köyhyys ja ihmisten kovuus, joka oli salaa tuonut vereen
uhkamielisen halun tarttua onneen, kun se tuli.

Mutta oli aaveilla muitakin nimiä. Vielä etäisemmästä
etäisyydestä ne tulivat -- hurjia intohimoja ne toivat esi-isäinsä
hyljätylle, turvattomalle jälkeläiselle, esi-isäin, jotka olivat
tyhjentäneet nautinnonpikarin pohjia myöten ja jättäneet perinnöksi
verisalaisuuksia, jotka tulevat ilmi vasta silloin, kun elämän myrskyt
niiden päällitse kohisten kiitävät.

Kaikki nämä aaveet tulivat hiipien sekottaakseen myrkkyä elämän
jaloimpaan nesteeseen, sydämen juhlahetkenä kajahuttaakseen kärsimyksen
ja kuoleman sävelten ensimmäiset kumeat helähdykset.

Mutta ei kumpikaan huomannut varjoa heidän takanaan. Toisiinsa
vaipuneina he näkivät vain kuutamoyön suloisuuden; sydän sydäntä vasten
he lumottuina tuijottivat sfinksivuorta lakeuden päässä. Ei liioin
kumpikaan huomannut, kuinka omituisen terävinä ja kohtalonraskaina
sfinksin piirteet kuvastuivat yön valossa kylpevää taivasta vasten.



XIV.


Eräänä päivänä elokuun lopulla kutsuttiin Gösta Scheffer juhlallisesti
kirkkoherran huoneeseen. Hän aikoi ensin uhmata käskyä, jonka syyn hän
niin hyvin ymmärsi, pakata tavaransa ja muitta mutkitta lähteä talosta.
Mutta tarkemmin ajateltuaan hän muutti päätöksensä; pako antaisi vain
aseet vihollisen käteen. Ensin hän tahtoi ainakin hiukan purkaa
katkeruutta, joka hänessä kuohui.

Göstan astuissa sisään istui kirkkoherra keinutuolissa ja luki
sanomalehtiä; kun hän näki nuoren miehen, laski hän lehden kädestään,
korjasi silmälasejaan ja tarkasti tulijaa, pyytämättä istumaan.

Kalpeana ja synkkänä seisoi Gösta ja kohtasi rohkeasti terävän katseen,
joka tuli silmälasien takaa. Kun äänettömyyttä jatkui, kysyi hän
viimein kumeasti:

-- Mitä teillä on minulle sanottavaa?

-- Kolme kertaa olen varottanut, kaksi kertaa neiti Blomia, kerran
teitä, maisteri. Kehotan teitä nyt jättämään kotini, joka minun,
suoraan sanoen, olisi pitänyt jo aikoja tehdä. Mutta olen tahtonut
menetellä rakastavasti ja hienotunteisesti, koettaen pelastaa,
varottaa. Ja miten olette palkinnut hyvyyteni, sääliväisyyteni?

Gösta ei vastannut, hän puristi huulensa vain lujemmin yhteen, ja
silmäin katseeseen tuli valkohehkuisen raudan vihlovaa kiiltoa.

Kirkkoherra jatkoi, tällä kertaa lempeällä, surullisella äänellä:

-- Teidän suhteenne neiti Blomiin on ollut kotini häpeäksi, niiden
asianomaisten luokkain häpeäksi, joihin te ja hän kuulutte. Häpeää
olette tuottaneet itsellenne, suvullenne ja ystävillenne. Ja
kaksinkertaiseksi kasvaa vikanne sen kautta, että molemmat olette
olleet hentojen sielujen johdattajia, sielujen, joille teidän olisi
kaikessa tullut olla hyvänä esimerkkinä. Oletteko ajatelleet
hairahduksenne hirmuisuutta, kun te, velvollisuuksianne, varovaisuutta,
kainoutta uhmaten, olette valinneet itse koulutalon rauhotetun alueen
lemmenkohtaustenne sijaksi? Toden totta, minusta tuntuu kuin olisi koko
seurakuntani saanut tahran, jota ei voida poistaa.

-- Eikä se ole koskaan poistettavissakaan! huudahti Gösta kiihkeästi.

-- Mitä tarkotatte, nuori mies?

-- Tarkotan, että orvon, hyljätyn tytön elämä yksinäisessä, kosteassa
luolassa, kaukana metsässä -- jota te, kirkkoherra, sanotte
"rauhotetuksi alueeksi" -- on seurakunnalle, teille itsellenne
häpeäpilkku, ja minä olen kyllä huolehtiva siitä, ettei se koskaan
hälvene.

Hän puhui niin rajusti, että viime sanat tulivat huulilta käheänä
korinana.

-- Ja tämäkö kaikki, mitä teillä on vastattavana rakastavaan
nuhteeseeni? Tosiaan, nyt on laittomuuden ja eksymyksen ajat,
jolloin...

-- Ei, keskeytti Gösta, vielä on vähän, se nimittäin, että siveydestäni
pidän itse huolen; tulin opettamaan poikianne, ja sen olenkin
tunnollisesti tehnyt, mutta yksityisasioihini en siedä sekaannuttavan.

Kirkkoherra pudisti päätään ja katseli surullisesti Göstan kalpeita
kasvoja, joissa otsa leimusi punaisina liekkeinä. Hän tunsi
voittaneensa sen mieluisan etuisuuden, jonka toisen kiivaudenpuuska
tarjoo levollisemmalle vastustajalle.

-- Säälin teitä, nuori mies, säälin teitä. Sitä, joka noin alkaa
elämänsä, sitä, joka ottaa vanhemman miehen neuvot ja nuhteet teidän
laillanne, ei odota onnellinen tulevaisuus.

-- Sitä ei teidän tarvitse minulle sanoa! huudahti Gösta,
mielenliikutuksesta vavisten, ei ainakaan tällä hetkellä! Jos teillä
olisi ollut ihmistuntemusta, olisitte ymmärtänyt, että sana "onni" on
nyt minulle vieras -- jos teillä olisi ollut sydän, ette olisi syytänyt
soimauksia ylitseni, vaan sen sijaan sanonut: Jumala teitä auttakoon!
Niin olisitte sanonut, jos teillä olisi ollut ihmistuntemusta ja
sydäntä.

-- Käytöksenne ja esiintymisenne eivät ole sellaisia sanoja voineet
aiheuttaa, huomautti kirkkoherra. Mutta Gösta ei kuunnellut, hän
kääntyi nopeasti, kiiruhti huoneeseensa, veti auki piirongin laatikot,
tyhjensi vaatesäiliön ja paiskasi vaatteet matkalaukkuun.

Göstan sanat olivat sattuneet kirkkoherran sielunelämän arkaan kohtaan.
Niin kauan kuin nuori mies kohteli häntä uhkamielisesti, oli hän
kokonaan kunnianarvoisa prelaatti, joka oli valmis pitämään kuria ja
järjestystä seurakunnassaan; mutta Göstan äänen epätoivoinen sävy,
sanojen taa peittynyt armahduksen huuto, pani kirkkoherran sanomaan
itselleen, että hän oli väärältä puolelta koskettanut onnettoman
nuorukaisen sieluun.

Ja hänen siinä istuissaan ja miettiessään, syntyi hänessä kiusottava
tyytymättömyys, joka vähitellen muuttui raskasmielisyydeksi, joka
säännönmukaisen pappismiehen ulkomuodon takana piili hänen olemuksensa
varsinaisena perussävelenä. Sielun syvyyksiin peittynyt minä, epäröivä,
epäilevä, tunteellinen, kateellinen olento, jota ei kukaan tuntenut,
vaivasi häntä epäselvine ja samalla läpitunkevine kuiskauksineen: "nyt
olit sydämetön, etkä vain sydämetön, vaan epäpsykolooginen,
ahdasmielinen, kuin hölmö takerruit ulkonaisiin tapahtumiin, ottamatta
selkoa vaikuttimista, näkemättä lieventäviä asianhaaroja. -- _Sillä_
tavalla menetät suosion -- kadotat valtasi sielujen yli."  Ja hän
kiemurteli säälintuskan ja ylpeyden kalvavan harmin painon alla, harmin
siitä, että oli erehtynyt, juuri silloin kun oli tahtonut esiintyä
esikuvana ja sielunpaimenena.

Tavallista synkemmältä hän näyttikin, kun hän hetkistä myöhemmin kellon
kutsumana tuli saliin juomaan kahvia omaistensa kanssa. "Huh", ajatteli
Estrid, "aikoneeko isä hukuttaa itsensä -- on kerrassaan luvatonta
pitää tuollaista hautajaisilmettä kuin isä." Rouva päästi pienen
vapauttavan huokauksen, taputti miestään olalle, kaatoi hänen kuppinsa
tavallista täydemmäksi ja otti vielä uuden lajin äsken leivottuja
pikkuleipiään ruokakaapista.

-- Niin, se on surullista, enemmän kuin surullista, mutisi kirkkoherra,
kastaen kahvissa vaimonsa tuoreita pikkuleipiä.

-- Mikä nyt on surullista, ukkoseni? ihmetteli rouva rohkaisevasti,
meillähän on niin paljon, mistä kiittää.

Estrid tukahutti hymyilyn.

-- Isästä on kaikki surullista, jopa iltapäiväkahvin juontikin.

-- Asia on pitemmällä kuin aavistin, jatkoi kirkkoherra, yhä kastellen
leipäänsä, koetin varottaa, hillitä, nuhdella, mutta... Nämä nuoret,
maisteri Scheffer ja Karin Blom, jotka molemmat ovat antautuneet
kalliiseen opettajakutsumukseen ovat käytöksellään häpäisseet niinhyvin
sen kuin itsensä. Siitä näkee, mihin uudet opit vapaasta rakkaudesta
vievät -- perikatoon, henkiseen ja ruumiilliseen, yksilön ja
yhteiskunnan perikatoon.

-- Se ei minua lainkaan kummastuta, isä kulta, huomautti Estrid
kylmästi, minusta on aina tuo tyttö ollut -- niin, suoraan sanoen,
lutka, jo hänen kiemurtavat, epämiellyttävät liikkeensä ja teeskennelty
äänensä -- minua ihan ylenannatti. Minua ei kummastuta, että hänen on
käynyt huonosti -- hänellä oli niin silmiinpistävät taipumukset.

-- Niin, en koskaan pitänyt hänestä, sanoi rouva -- hän oli niin
hysteerinen ja kummallinen, ei lainkaan minun mieleiseni.

-- Ja maisteri oli myös hävytön ylioppilasnulikka, joka luulee voivansa
tehdä mitä tahansa, jatkoi Estrid, ja hänen silmiinsä tuli kiukkuinen
kiilto, on tosiaankin sellaisille oikein, että saavat kuritusta.

-- No, no, pisti kirkkoherra väliin vaivaantuneena Estridin kovista
sanoista, emme saa niin puhua -- kuka tietää, emmekö ehkä itse ole
jossain määrin syypäät -- ehkä emme ole pitäneet Karin Blomista niin
tarkkaa vaaria kuin olisi tullut.

Rouvan poskille kohosi punaiset täplät, ja hänen silmänsä synkistyivät.

-- Mitä siihen tulee, niin pesen tosiaankin käteni. Olen aina ollut
ystävällinen Karin Blomia kohtaan; mutta _hän_ on näyttänyt siltä, kuin
olisi pitänyt pappilaa maailman ikävimpänä paikkana. Olen koettanut
lisätä hänen pieniä tulojaan antamalla hänelle työtä, ja olen maksanut
kelpo lailla; merkitsemisestä, jonka räätälin Lena teki 25:stä örestä
kappale tai, jos niiksi tuli, vähemmästäkin, annoin hänelle jopa 75
öreä. -- Ja koko talven hän on ollut joka sunnuntaiksi kutsuttu tänne.
Niin että siinä suhteessa tunnen itseni lumivalkeaksi.

Ja koska rouva tunsi, ettei ollutkaan niin "lumivalkea", hän puhui
kovalla ja innokkaalla äänellä ja pani painoa joka sanaan.

-- Niin, kyllä teillä on siihen syytäkin, äiti, sanoi Estrid, eihän
häntä huvin vuoksi tänne sunnuntaisin käsketty, vaan pelkästä
armeliaisuudesta. Jumala tietää, ettei ollut haaska nähdä hänen pieniä,
teeskenneltyjä, nyreitä kasvojaan!

Kirkkoherra ei vastannut, ja tästä epämieluisasta aineesta ei sen
enempää puhuttu. Mutta kun Estrid hiukkasta myöhemmin meni huoneeseensa
ja istuutui kirjottamaan sulhaselleen, rikkaalle tehtailijalle, valtasi
hänet ihmeellinen kylmän voitonriemun tunne. Hän ei välittänyt lähemmin
tutkia näitä tuntemuksiaan, hän vain antautui nauttimaan pitkää,
kiusallista, kaikilta aavistamatta jäänyttä tappiota seuranneen koston
makeutta.

Pakattuaan tai, oikeammin sanoen, haalittuaan kokoon matkalaukkunsa
sisällön ja tämän suljettuaan, Gösta huusi palvelustytön luokseen,
antoi hänelle juomarahaa sekä käskyn lähettää hänen tavaransa asemalle.
Sitten hän kiiruhti, pappilalaisille hyvästi jättämättä, Karinin luo.

Kun hän sinne saapui, oli hän pois suunniltaan vihasta ja
mielenliikutuksesta, niin että tuskin voi puhua. Sanat eivät olleet
päästä huulilta, ne pysähtyivät kuristuneeseen kurkkuun ja tulivat
kuuluviin katkonaisina, ähkyvinä ääninä.

-- Siellä he -- he -- istuvat -- hyvin syötettyinä -- suoja-aidat joka
puolella -- ja tuomitsevat -- tuomitsevat -- sitä -- joka --

Karin veti hänet viereensä, hyväili häntä ja painoi hänen kuuman,
leimuvan päänsä rintaansa vasten.

-- Rakkaani, rakkaani, rauhotu, älä huoli -- etkö tiedä, etteivät
ihmiset armahda?

Ja hänen äänensä kaikui niin hivelevänä, niin suloisena väsyneessä
alistuvaisuudessaan, että Göstan sydämen myrsky tyyntyi hiljaiseksi
itkuksi. Karin katseli Göstan väriseviin kasvoihin ja tunsi itsensä
tällä hetkellä niin vanhaksi hänen rinnallaan, aivan kuin äidiksi, joka
viihdyttää hyljättyä, kokematonta lastaan.

Kun Gösta oli hiukan tointunut, oikaisihe hän istumaan, painoi Karinia
rintaansa vasten ja pyyhki nenäliinalla kalpeita, punatäpläisiä
kasvojaan ja paisuneita silmäluomiaan.

-- Kiitos, rakkahani, kiitos, hän kuiskasi, nyt tahdon taas olla mies.
Mutta se tulvahti niin hirmuisena, niin kamalana ylitseni. Papinrouva
ja Estrid eivät tervehtineet minua tänään, ja kirkkoherra... No niin,
sehän on yhdentekevää, olen pudistanut tomun jaloistani, täyttänyt
matkalaukkuni ja matkustan tänään junalla.

Karinilta pääsi huuto, ja hän pyyhkäsi kädellä otsaansa.

-- Matkustatko -- lähdet luotani -- jätät minut?

-- Mitä sinä sitten tahdot minut tekemään -- minun täytyy -- tahdon
kotiin äidin luo kertoakseni hänelle kaikki ja pyytääkseni hänen apuaan
-- hän on ymmärtävä -- antava anteeksi -- hän ei ole työntävä meitä
pois.

-- Ja miten käy minun, kun sinä matkustat? Tiedän, että minut erotetaan
virasta, ehkä heti ajetaan pois. Oi Jumalani -- oi Jumalani --

Ääni oli kyynelten murtama, ja silmät leimahtivat tuskantummina.

-- Rauhotu, rauhotu, kuiskasi Gösta, jos pahin tapahtuisi -- niin eikö
sinulla äitisi kotiseuduilla ole ketään, jonka luo voisit lähteä,
kunnes minä ennätän järjestää asiat?

-- Ei, ei ketään, ei ketään -- minulla ei ole koko maailmassa ketään
paitsi sinua, Karin sanoi ja väänteli pieniä laihoja käsiään.

-- Entä Anstrinin mummo, jonka luona asuit viime vuonna?

-- En voi nyt mennä hänen luokseen, kuiskasi Karin synkkänä, en voi
minnekään mennä, panettelu on ennättänyt kaikkialle ennen minua.

Gösta ei vastannut. Hänen katseensa oli yhtä rakkauden- ja
myötätunnontäysi kuin äsken, ja hän puristi lujasti Karinin kättä;
mutta suun ympärille oli ilmestynyt väsyneen katkeruuden piirre, joka
kertoi, että hänen sielunsa oli niin kärsimyksestä turtunut, ettei hän
enää voinut Karinin tuskia tuntea.

-- Mitä tahdot, että minun pitää sanoa? Gösta vastasi kumeasti, järkeni
on seisahtunut -- olen yhtä onneton ja avuton kuin sinä. Minunkin
edelläni ratsastaa panettelu.

-- Mutta sinä -- sinä -- sinun on toista -- mutta miten käy minun, jos
-- jos -- etkö ole ajatellut tulevaisuutta?

-- Olen, olenhan ajatellut, ajatukseni repaleiksi. Kai joku neuvo tähän
keksitään. Ehkei pahin tapahdukaan -- ehkä ei ole niinkuin luulet --
ehkei sinua ajetakaan pois.

-- Ajetaan -- ajetaan, minun on jo käsketty muuttaa. Eihän _se_ muutoin
ole pahin puoli asiasta -- mutta tulevaisuus -- tulevaisuus.

-- Niin, enhän minä vielä tiedä.

-- Sinun _täytyy_, Gösta.

Hänen lempeään ääneensä ilmestyi jotain mustaa, uhkaavaa.

-- Täytyy? kertasi Gösta poissa suunniltaan, sitä olisi meidän pitänyt
ennemmin ajatella.

Karin säpsähti, aivan kuin olisi hän saanut iskun.

-- Tuntuu -- kuin tahtoisit syyttää minua, hän kuiskasi.

-- En, en syytä sinua, en -- en! Mutta en liioin tahdo, että _sinä_
syytät minua, ja tuossa sanassasi; _täytyy_, piili jotain sellaista.
Tahdon, että ymmärrät minun olevan yhtä onneton ja neuvoton ja kurja
kuin sinä.

He loivat hetkiseksi toisiinsa syvän ja terävän katseen, aivan kuin
olisivat punninneet toistensa tuskaa; sitten Gösta jatkoi:

-- En tahdo kuulla sinun suustasi edes etäisintä kaikua niistä
sanoista, joita täällä päin on minua vastaan singahutettu. Torjun ne
kaikki, tulevat mistä tulevat. Jos pudistaisin harteiltani heikkoutemme
seuraukset, silloin olisi ihmisillä oikeus sanoa minua viettelijäksi.
Mutta nyt otan ne kantaakseni yhtä hyvin kuin sinä, vaivun maahan
niiden painon alla, ja kun vastaan: "en tiedä, mitä meidän en tehtävä",
sanon niin siksi, etten tosiaan tiedä, siksi, että olen epätoivoinen ja
neuvoton, enkä siksi, että aion sinut hyljätä. Tulkoon mitä tulee,
vaikkapa panisin koko elämäni alttiiksi, äitisi kohtaloa et koskaan ole
saava.

Hänen sanojensa vaikutus Kariniin oli ihmeellinen; Karinista tuntui,
että Gösta oli, sitä itse käsittämättä, surmannut hänessä jonkin, ja
raju tuska, joka äsken poltti hänen sieluaan, muuttui äkkiä tunteeksi,
joka oli miltei iloa. Kuin näkynä hän näki vilahduksen kohtalonsa
kehityksestä, nyt hän oli saavuttanut kärsimyksen huipun -- tästä lähin
vei tie alaspäin --

-- Ymmärräthän sinä, Karin rakas, kuiskasi Gösta, vetäen tytön
puoleensa, ja äänen ärtynyt sävy muuttui hyväileväksi, kaikki teen
tähtesi -- en tiedä vain mitä. Yksi ajatus on kuitenkin välähtänyt
mielessäni. Jollei muuta neuvoa ole, jätän kaiken kotoisen, annamme
vihkiä itsemme ja lähdemme Amerikkaan. Me olemme nuoret ja työkykyiset,
kyllä me pääsemme eteenpäin, joskin alku olisi hankala.

Karin katsahti ylös, katkerasti hymyten.

-- Entä äitisi?

Gösta päästi hänet irti ja löi nyrkillään otsaansa.

-- Äitini -- niin, äiti parkani. Se murtaa hänen sydämensä. Kaikkialla
on muureja, joihin pää kolahtaa -- köyhyyttä -- sydämettömyyttä --
suruja ääriä myöten.

Hän vaipui tuolille ja peitti kasvot käsiinsä. Karin seisoi hänen
edessään ja katseli häntä; mutta hänen kasvoissaan oli aivan toinen
ilme kuin äsken; ei katkeruutta, ei vihaa, ei epätoivoa, vaan
kohtalonraskautta. Äkkiä Gösta hypähti pystyyn.

-- Ei, rakkaani! hän huudahti, ja hänen katseensa ilmaisi, että hänen
mielessään oli syntynyt uusia ajatuksia, ei näin -- ei epätoivoa -- ei
tällaisia pieniä kavaloita kuiluja, joita toivottomuus aukaisee
rakastavia sydämiä erottamaan. Kaikki on kirkastuva! Äitini, juuri
äitini on meitä auttava; tiedän, etten ole kenellekään maan päällä
tuottanut sellaista surua kuin hänelle, tiedän hänen surevan. -- Oi
äiti -- äiti! Mutta hän on meitä auttava -- meitä molempia.

Ja hän veti Karinin povelleen ja peitti hänet helliin hyväilyihinsä ja
lohduttaviin sanoihinsa. Ja Karin hymyili vastaan; hänen kasvoilleen
levisi Göstan toivovain sanojen valoisa heijastus. Mutta hänen
sydämessään ajelehtivat mietteet synkkinä ja raskaina, ja syvällä
sielun pohjassa iti jo se mieleenjohtuma, joka äsken oli herännyt eloon
ja kerran oli kasvava ajatukseksi ja teoksi.

Viimein heidän täytyi erota, jotta Gösta ennättäisi junalle. Yhä
uudestaan hän lupasi heti kirjottaa, hän oli järjestävä tulevaisuuden,
kaikki, kaikki oli hän tekevä Karinin vuoksi. Ja Göstan kauniit silmät
olivat täynnä kyyneliä, kun hän puristi tytön rintaansa vasten ja
kuiskasi rakkauden suloisia sanoja hänen korvaansa.

Sitten he jättivät toisilleen hyvästi kyynelsilmäisin hyväilyin. Kun
Gösta oli ennättänyt mäen alapuolelle, hän kääntyi ja viittasi
Karinille. Tuolla hän seisoi kuistissa, niin hentona ja hienona,
molemmat käsivarret ojennettuina Göstaa kohden. Ijäti haihtumattomaksi
kuvaksi polttautui hän Göstan mieleen: suuri, ruskeakiharainen tukka,
joka niin raskaana ja kauniin huolettomasti riippui niskalla, verhotut,
uneksivat silmät, pieni, värisevä suu.

Kyynelten sokaisemana Gösta syöksyi eteenpäin. Milloin ja minkälaisissa
oloissa hän taas oli näkevä sen, joka oli kaikista ihmisistä maan
päällä häntä lähinnä -- sen, jota hänen oli suojeltava, autettava,
kannettava läpi elämän, ja josta hänet nyt syvä kuilu erotti?

Ja nyyhkien hän juoksi tietänsä, ajatusten lakkaamattomassa
kiertokulussa vilistessä hänen aivoissaan.

Sielunpohjia myöten rikkirevittynä, kasvot kyyneltahroissa ja puku
epäjärjestyksessä hän ennätti, juuri kun juna vihelsi lähteäkseen,
heittäytyä vaunuihin mennäkseen kotiin äidin luo ja vihkiäkseen hänet
heidän, Karinin ja hänen, surulliseen salaisuuteen.



XV.


_Karinin kirje Göstalle._

    Kouluneuvosto on osottanut minua kohtaan suurta "laupeutta". Jos
    he olisivat "vanhurskautta" noudattaneet, olisi minut kohta
    ajettu pois; nyt he ovat olleet niin armeliaat ja käskeneet minun
    muuttaa kuukauden päästä, kun uusi opettajatar tulee. Mutta,
    miten minun sitten käy? Palkastani on jäljellä viisitoista
    kruunua. Sen lisäksi omistan sohvani ja tuolini ja piironkini ja
    matkalaukullisen vaatteita. Muuta ei minulla ole. Ja minne lähden?
    Hanna ja Gertrud ovat niin rakkaita minua kohtaan; mutta enhän voi
    asua kummankaan heidän luonaan, en jäädä tänne. Gertrud tahtoo,
    että asuisin hänen tätinsä luona Bergslagenissa, mutta ei hän
    minusta enää sitten huoli. Minne joudun? Ja kerran, kun se
    tapahtuu, mikä on tapahtuva, miten silloin käy? Jätämmekö pienen
    lapsemme, _meidän_ lapsemme, joka on osa sinusta ja minusta, ja
    jota jo rakastan niin, että voisin sen puolesta kuolla, jätämmekö
    sen taivasalle löytölapseksi vai annammeko lastenkotiin, vai mitä
    teemme?

    Mietin yöt ja päivät, niin että aivoni ovat särkeä säpäleiksi,
    mutta en ymmärrä elämää. Minusta on niin ihmeellistä, että yhden
    osaksi on tullut niin paljon kärsimystä, vaikkei hän ole tahtonut
    kenellekään pahaa tai edes matoselle pahaa tehnyt -- köyhyyttä ja
    häpeää ja yksinäisyyttä ja sairautta. Ja kyyneleitä, kyyneleitä,
    kyyneleitä -- olen itkenyt niin paljon, että silmäni kohta ihan
    pilaantuvat. Muistatko, että kerran sanoin: "voi tapahtua, että
    se, joka kauan näkee nälkää ja sitten saa syödäkseen, kuolee
    siitä." Niitä sanoja olen usein ajatellut, ja minusta ne käyvät
    toteen minun suhteeni. Elämä oli minut niin nälistänyt, piinannut,
    kohmettanut, silloin tulit sinä auringonpaistein ja lämmöin ja
    kukin, toit kaiken kauniin ja valoisan, ja onni minut päihdytti,
    kaikki kauneus, joka vastaani tulvi, huumasi minut, minut, joka
    olin tottunut yksinäisyyteen ja köyhyyteen ja kurjuuteen.
    Kiusaantuneet ihmisparat, joita onni kohtaa niin äkkiä -- se
    tuottaa heille kuoleman. Niin, se on niin ihmeellistä, kaikki
    tyyni, en ymmärrä elämää enkä ihmisiä. -- Mietin ja mietin, ja
    kaikki on pimeää. Muistelen laulua, jonka herra Berg ja neiti
    Molin yhdessä lauloivat kirkkoherran luona, "Crusifix" laulua:
    "Käy, surun lapsi, luokseni, käy luokse Armahtajan, oi tule,
    pelkäävä"... Se soveltuu minulle, minä olen surun lapsi, ja minä
    pelkään ja minä itken. Ah, jos saisin lohtua!

    Kirjota minulle pian, rakas Gösta! Auta minua, sano, minne menen,
    mitä teen. Älä ole vihainen pikku Karinillesi siksi, että hän on
    niin avuton ja köyhä ja kurja. Tahtoisin kuolla puolestasi, jos se
    jotain auttaisi -- rakastan sinua -- en kadu. Ei tunnu lainkaan
    siltä, että Jumala on vihainen minulle, vain ihmiset kovat,
    sydämettömät ihmiset. Kirjota pian

                                             Karinillesi.

_Göstan vastaus._

    Rakas tyttöni!

    Minäkin olen miettinyt -- miettinyt, niinkuin miettii se, joka
    seisoo elämänpolun risteyksessä ja kysyy itseltään: mikä on minun
    tieni, tuoko -- tuoko -- tuoko? Olen miettinyt kapinoiden ja
    uhmaten, tuskaisena ja epätoivoisena, mutta en ole saanut
    vastausta. Sitten mietin myös nöyränä ja itseäni tutkien, ja
    silloin minun kävi, niinkuin meidän käynee kaikkien: kun ylpeät,
    itsekkäät äänet vaikenevat ja hiljaisuus laskeuu sisimpäämme,
    silloin kuulemme sen äänen puhuvan, jota voisimme osottaa sanalla:
    "daimon", tai nimittää omaksitunnoksemme tai Jumalan ääneksi,
    erilaisesta maailmankatsannosta riippuen. Minä puolestani
    sanoisin, että se ääni on sen, mikä meissä on jumalallista. Tuo
    ääni on nyt puhunut ja sanonut, mitä tietä minun on kuljettava. Se
    tie on _velvollisuuden_. Se on kova ja kivinen, se vaatii suurta
    alttiiksiantaumista, sitä en kiellä, mutta tiedän, etten muuta
    tietä vei mennä.

    Vastaukseni on viipynyt muutamia päiviä, mutta en ole voinut
    ennemmin kirjottaa. Täytyihän minun ensin puhua äitini kanssa, ja
    meni monta unetonta yötä ja tuskaista päivää, ennenkuin rohkenin
    tunnustaa hänelle kaikki. Tiesin, miten suurta surua hänelle
    tuotin, ja vaaditaan rohkeutta, jotta hennoisimme murehduttaa
    sitä, jota suuresti rakastamme ja kunnioitamme, niinkuin minä
    äitiäni rakastan ja kunnioitan. Nyt olen kuitenkin tunnustanut
    koko suhteemme, mitään en ole salannut, olen antanut hänen luoda
    silmäyksen raskaaseen, yksinäiseen elämääsi, olen osottanut
    hänelle, miten heikko ja hentomielinen hänen poikansa voi olla, ja
    hän -- hän kuunteli tunnustustani, niinkuin vain äiti voi
    kuunnella, hän ymmärsi sydämenkipuni, tuskani ja myös heikkouteni.
    Hän oli jumalallisen armahtavainen, sillä hän käänsi katseensa
    siitä, mikä elämässäni oli raiskattua, ja tarttui siihen, mikä voi
    parantaa ja nostaa, ja näytti minulle tien, joka siihen johtaa.
    Niin, hänen äänensä ja se, mikä minussa on Jumalasta, ne sulavat
    yhdeksi!

    Hän lähettää sinulle tervehdyksensä ja pyytää sanomaan, että hän
    tahtoo ottaa sinut tyttärenään vastaan -- enempää minun ei tarvinne
    sanoa, jotta ymmärtäisit, millainen hän on. Ei nuhteen sanaakaan
    -- vain syvintä, sydämellisintä ymmärtämystä. Oi, rakastettu
    äitini, et ole koskaan silmissäni ollut niin jalo ja ylevä!

    Lähimmästä tulevaisuudestamme olen selvillä. Näin olen ajatellut.
    Pienestä summasta, jonka kaksi vuotta sitten perin tädiltäni
    Gunillalta, on minulla jäljellä viisisataa kruunua. Ne riittävät
    suunnitelmaini toteuttamiseen. Sinulle avautuu heti koti äitini
    luona -- siskoni luopuu huoneestaan ja matkustaa maalle erään
    ystävänsä luo -- me menemme naimisiin niin pian kuin mahdollista
    ja lähdemme sitten Amerikkaan alkaaksemme uutta elämää ihmisten
    kesken, jotka eivät meitä tunne. Täällä tukehuttaisivat meidät
    kaikki puheet -- pahansuovat tai hyväntahtoiset -- jotka
    kutoutuvat nimiemme ympärille. Lopetan opintoni ja antaudun
    käytännölliselle alalle. Olen voimakas enkä pelkää tarttua käsiksi
    mihin tahansa; olen varma siitä, että voin tieni murtaa
    Amerikassa, missä uutteruus ja työkyky niin paljon merkitsevät.

    Tämä on velvollisuuden tie, Karin. Se on kivinen ja raskas; on
    vaikea luopua suvusta ja ystävistä ja elämänurasta ja isänmaasta.
    Monta kovaa taistelua kysyttiin, ennenkuin voin sanoa: niin,
    tahdon sitä astua. Mutta nyt voin sen tehdä -- jopa ilollakin. Ja
    tiedän, että rakkauteni sinuun ja sinun rakkautesi minuun on
    korvaava kaikki uhraukseni.

    Suostuthan ehdotukseeni, rakas tyttöseni? Laittaudu kuntoon ja
    tule -- kirjota tulostasi; olet tapaava äitini sylin avoinna ja
    minun sydämeni ikävöiden sykkivänä. Sitten käy kaikki
    nuolennopeasti, kohta olemme poissa, ja panettelu ja sydämettömyys
    jäävät yhtä makupalaa vaille, minkä ääressä herkutella. Ja kun
    taas suljen sinut syliini, olen unohtava kaikki, mikä minua on
    kiusannut ja rikki raastanut.

                                                 Oma Göstasi.



XVI.


Karin istui ikkunansa ääressä, paikalla missä hän niin usein
yksinäisenä, miettien ja ikävöiden oli istunut. Ikkunalaudalla hänen
edessään oli Göstan kirje; kerran toisensa perästä hän oli sen lukenut,
ja oli kuin olisivat hänen poskensa joka kerralta käyneet entistä
kalpeammiksi ja värisevä tuska yhä lujemmin sulkenut pikku suun.

Velvollisuus! Miksi oli hän valinnut tämän raskaan, kiusaavan sanan?
Joka kerta, kun Karin tapasi sen Göstan kirjeessä, hän värähti; oli
kuin hän olisi kuullut rautakahleen kalisevan, joka oli sitova heidät
toisiinsa ja kihnaava heidät murskaksi painollaan. Eikö Gösta
käsittänyt, että siihen, mistä velvollisuus, pakko, uhraus alkaa,
loppuu rakkaus? Rakkauden siivin lennämme yli suurten vesien, yli
avaran maan, eikä silloin puhuta uhrauksista; sillä kaikki on valoisaa
ja helppoa sille, joka rakastaa. Joka rakastaa, hän sanoo: "en voi elää
ilman sinua." Joka rakastaa, hän sanoo: "enemmän kuin isän, äidin
käsky." Syvimmästi kärsiessäänkin hän tuntee onnea, jos vain rakastettu
on hänen rinnallaan. Autioilla jääkentillä, polttavassa erämaassa --
mitä siitä, missä hän oli -- kunhan hän vain tunsi rakastettunsa käden
omassaan.

Mutta hän -- hän oli puhunut vain velvollisuudesta ja uhrauksesta,
uhrauksesta ja velvollisuudesta kautta koko kirjeen. Itsekkäästi hän
oli laskenut Karinin rakkauden korvaavan hänelle uhraukset. Korvaavan!
Oli kuin olisi hän seisonut vaaka kädessä, lisäillyt hiukan painoa
puolelle ja toiselle ja viimein arvellut vaa'an olevan tasapainossa.

Mutta Karin ei tuntenut katkeruutta häntä kohtaan, ei syyttänyt häntä.
Eikö hänen kirjeessään kuvastunut jalo ja puhdas ajatustapa? Kuvastui
kyllä, kirje oli gentlemanin, ihmisen, joka oli valmis niin suureen
uhraukseen, kuin mies konsa voi naisen tähden tehdä.

Ei, Göstassa ei ollut syytä, syytä ei ollut kenessäkään. Heitä erotti
vain pienoinen, ja kuitenkin niin suuri asia, se, ettei Gösta
rakastanut häntä samoin kuin hän Göstaa.

Hänelle oli Gösta _kaikki kaikessa_; Göstalle oli Karin kuin suloinen
unelma ja raskas kahle, jotain siltä väliltä. Heidän tunteittensa
erilaisuus synnytti hänen kohdallansa traagillisuuden. Ja sen hän
ymmärsi tällä hetkellä niin kiusallisen selvästi -- hän ymmärsi sen, ei
palottelevan ajatuksensa avulla, vaan koko värisevällä, lämpimällä
vaistollaan; hän näki Göstan kohtalon ja omansa, hänen sielunsa ja
omansa, niinkuin kaukonäkijä, hän näki näyn, niin määrätyn,
vastustamattoman, järkähtämättömän.

Ylpeä riemu, jota hän oli tuntenut lyhyissä lemmenunelmissaan, ja joka
oli tehnyt hänen askelensa joustaviksi ja nostanut pään pystyyn, oli
kadonnut kuin häijyn lumouksen kautta, hänen ruumiinsa ja sielunsa
kutistuivat, hän oli taas äitinsä äpärälapsi orjanleima arassa
katseessaan. Nyt hän sen ymmärsi -- kaikki oli ollut mielikuvitusta --
hän ei voinut herättää rakkautta -- ehkäpä sääliä, hellyyttä, mutta
tuota suurta, mahtavaa tunnetta, joka tempaa kaikki kohtalot mukanaan
ja riemuisassa tuskassa katkoo kaikki siteet, sitä hän ei kyennyt
synnyttämään, heikko, vähäpätöinen, perikadon poltinmerkillä leimattu
kuin oli.

Hän luki vielä uudelleen Göstan kirjeen. Hänen sielunsa pimeyteen
valahti heikko valojuova: ehkä hän olikin erehtynyt, kenties, jos hän
tarkoin kuunteli, hänen korvansa kuuli Göstan miehekkään jaloista
sanoista edes kajahduksen hurmauksen sävelistä, joita hän niin kaipasi.

Mutta kun hän pääsi loppuun, peitti varjo vielä synkempänä hänen
kasvojaan.

Sisarelta ei sanaakaan, ei tervehdystä -- luuliko Gösta, ettei hän
ymmärtänyt, mitä sellainen äänettömyys merkitsi? Valehdella ei Gösta
voinut, ei liioin sanoa totuutta. Mutta totuus oli, että sisar, joka
jumaloi veljeään, vihasi sitä naista, jonka vuoksi tuon veljen elämä
oli mennyt piloille, ja joka oli tempaava hänet kodilta ja isänmaalta
ja suvulta ja ystäviltä, _jos_ uhraus tapahtui.

Niin, uhraus oli tapahtuva, mutta ei sillä tavalla kuin Gösta oli
ajatellut.

Ja hänen katseensa sattui "sfinksivuoreen" kaukana lakeudella. Kohtalo
oli hänen edessään, kohtalo, jota ei kukaan voi välttää, kohtalo, jonka
piirteet terävinä ja järkkymättöminä kuvastuvat elämän taustaa vasten.

Hän värähti, mutta samalla hänet valtasi omituinen levollisuus.

Oman mitättömyyden, ennakolta määrätyn perikadon helmasta oli kasvanut
suuri, vapauttava ajatus. Nyt, nyt hän tiesi myös, mitä tietä hänen oli
kuljettava. Täytyi tapahtua uhraus, siinä oli Gösta oikeassa, mutta ei
hän, vaan Karin oli uhrattava. Hän oli päivänpaisteen lapsi, joka oli
voittoisana kulkeva elämän läpi; Karin oli "laps' sydänyön", äpäränä
syntynyt, kyynelten tervehtimä, huokausten ruokkima -- hän oli
uhrattava, se oli vain oikein ja johdonmukaista. Hetken oli hän
hiipaisten koskettanut rakastettunsa valoisaa elämää ja varkain vienyt
häneltä aurinkoa -- nyt erosivat radat, hän kulki edelleen kaunista
tietään, ja hänen surunsa oli oleva vain kuin kastepisaroita kukilla,
jotka hänen tietään kattoivat. Ja Karin palasi takaisin pimeyteensä.
Ei, ei pimeyteen -- lepoon ja rauhaan -- ijäiseen rauhaan.

Ei hän ollut Göstan tiellä tikkuna oleva, ei pilaava hänen elämäänsä,
ei katkaiseva hänen uraansa, ei tuottava hänelle raskaita, huolekkaita
päiviä. Ei, hän, hänen pimeytensä ei saanut päästä Göstan valoisaan
elämään. "Sinä rakkahin, sinä rakkahin -- sinä annoit minulle
aurinkoisen päivän, täyden, ihanan. Kiittäen annan siksi sinulle oman
elämäni --"

Ja hänen kasvonsa vääntyivät nyyhkivään, sädehtivään hymyyn, ja hän
ojensi kätensä kuin uudestaan tavottaakseen kiinni kauniin
päivänpaistemuistonsa.

Sitten hän nousi, suuteli Göstan kirjettä ja kätki sen vaatteittensa
alle povelleen, istuutui sitten kirjotuspöydän ääreen ja kirjotti:

    "Älä sure, rakkaani, älä ajattele tuottaneesi minulle kuolemaa,
    ei, sinä annoit elämän, sillä sinä annoit rakkautta, ja rakkaus on
    elämää, muu ei olekaan elämää kuin rakkaus. Ihmiset, julmat
    ihmiset, jotka antoivat minun istua yksin ja peloissani pienessä
    tuvassa ja nauroivat tuskaani ja sanoivat minua luulosairaaksi,
    kun kimppuuni karattiin ja minua rääkättiin, he minut tappoivat,
    et sinä. Ja ihmiset, jotka eivät mitään ymmärrä, jotka eivät
    tiedä, mitä on olla orpo, he minut tappoivat, et sinä. Ja he
    tulevat minua tuomitsemaan, he kieltävät minulta haudan, missä
    levätä, siksi haen itse haudan, jonka vain Jumala ja minä
    tunnemme. Ei kajahda siellä yksikään tyly sana itsemurhaajasta,
    siellä on rauhaa, vain tuuli laulaa hautalaulujaan. Ja siellä
    nukun levollisena ylösnousemuksen aamuun asti -- nukun sinun
    ajatuksesi ja sinun unelmasi sydämessäni. Vain ne otan myötä,
    kaikki muu on unohtunut -- ijäiseksi.

    "Katso, rakkaani, kun ihminen on tehnyt tilinsä elämän kanssa,
    silloin muuttuu kaikki niin toisenlaiseksi, paljon, mikä oli
    himmeää, kirkastuu. Menneisyys haihtuu, ja vain muutamat suuret,
    valoisat muistot tuikahtavat esiin, aivan niinkuin yön tähdet
    välkkyvät lakeuden yllä. Ja silloin saamme 'näkevän' silmän.
    Näemme tulevaisuusnäkyjä. Olisin turmellut elämäsi, Gösta; vetänyt
    sinut kerallani synkkään kohtalooni, köyhyys ja kurjuus olisi
    osamme ollut. Ja sinusta, sinusta tulee suuri mies, sen näen,
    suuri, oppinut ja hyvä mies, jonka sanoja ihmiset kuuntelevat.
    Silloin muistat pieniä ja halveksittuja ja autat heitä heidän
    oikeuksiinsa. Silloin muistat pikku Karinin surullista kohtaloa;
    ja jos petät, silloin tulen luoksesi unessa ja kuiskaan: muistatko
    -- muistatko Karinin kamalia, yksinäisiä öitä kosteassa pikku
    tuvassa, muistatko hänen tuskaansa illan pimetessä, kun askelten
    ääniä kuului ulkoa; muistatko, kuinka hän makasi sairaalassa,
    raiskattuna ja rääkättynä, muistatko, kuinka hän näki nälkää, kun
    pennit eivät riittäneet? Nyt hän on saanut rauhan, mutta on niin
    monta, joiden elämä on yhtä vaikea kuin hänen; taistele, puhu
    heidän puolestaan, älä hellitä ihmisistä, ennenkuin heidän
    sydämensä heltyy meitä kohtaan, meitä, köyhiä pieniä
    opettajattaria, joita ei kukaan ajattele. Ja sinä olet voittava
    ihmiset, mitä sinä tahdot, sen he tekevät, sillä otsallasi on
    voitonmerkki -- sinä olet 'kevään prinssi', ja mistä sinä kuljet,
    sieltä jäät sulavat, sulaa lumi ja kylmyys ihmismielistä
    ja -sydämistä.

    "Tämä on testamenttini; siksi kuolen. Enkä ole elänyt turhaan, jos
    muistoni voi sytyttää sydämesi hehkumaan kaikille kärsiville -- oi
    Gösta, heitä on niin paljon.

    "Jää hyvästi, sinä, jota niin sanomattomasti rakastan! Kuolen
    levollisena, varmana siitä, että Jumala armahtaa ja antaa anteeksi
    Jeesuksen Kristuksen tähden. Oi, hän on nähnyt yksinäisten hetkieni
    tuskat, hän tietää, ettei minulle ole maan päällä sijaa elääkseni.
    Hyvää yötä! Älä koeta etsiä minua, ei kukaan ole minua löytävä.
    Pimeydestä tulin, tuntematon oli isäni, riihessä epätoivoinen äiti
    minut synnytti -- pimeyteen katoan, niin kuuluu laki. Hyvää yötä,
    rakkaani! En tahdo voida irrottua kynästä, minusta on kuin
    pitäisin sinua sylissäni ja sanoillani hyväilisin. Suloista oli
    elää lyhyt hetkinen sinun kauttasi, mutta suloista on kuollakin
    puolestasi. Muista nämä sanat, muista tehneesi erään kokonaan
    onnelliseksi.

                                                    "Karinisi."

Kun Karin oli sinetillä sulkenut kirjeen Göstalle, kirjotti hän toisen
Hanna Myhrelle ja pani edellisen sen sisään. Kirjeensä Hannalle hän
jätti kirjotuspöydälleen, sulki sen lakalla ja käytti sormustinta
sinettinään. Sitten hän hiukan järjesti huonettaan, tarkasti, etteivät
laatikot olleet epäjärjestyksessä, ja irrotti pienen hopeakellonsa,
jota hän kantoi nyöriin kiinnitettynä kaulassaan. Sitten hän otti
äitinsä valokuvan ja pani sen Göstan kirjeen viereen ja lähti huoneesta
taakseen katsomatta. Avaimen hän kätki tavalliseen paikkaansa maton
alle, mutta koulusalin oven hän jätti auki.

Nopein askelin hän kiiruhti nummelle. Oli pilvinen lokakuunilta;
kanervameren loisto oli sammunut, kesäauringon kärventäminä, tuulen
piekseminä makasivat mättäät ja kummut ruskeanharmaina ja risuisina.
Raskaana ja tummanharmaana kaartui taivaankansi nummen yllä, vain
lännessä näkyi taivaanrannalla valojuova, joka loisti syvänkeltaisena,
täynnä sanomatonta kaihoa.

Mutta hän, joka kiirehtäin kulki nummea, ei huomannut lainkaan tuota
kaikkea; hän oli jo kuuro ja sokea elämään nähden; kaukaa hän kuuli
mahtavia ääniä, jotka kutsuivat...

Vasta kun hän ennätti kunnaan luo, mistä hän kerran turhaan etsi
valkoisia kanervakukkiaan ja lapsekkaan epätoivoisena huudahti:
"minusta ei koskaan tule morsianta", vasta silloin hän pysähtyi. Hän
muisti sen nyt, nähdessään pienen, raastetun mättään, ja hän hymyili
hymyä, joka sulautui keltaisen iltaruskon kaihomielisyyteen.

Sitten hän kiiruhti askeliaan; hento olento pieneni pienenemistään
kiemurtavalla polulla, kunnes se viimein katosi illan pimeyteen, joka
verkalleen laskeusi nummelle.



XVII.


Läntisen taivaan valojuova oli yön kuluessa laajennut, pilvet olivat
kohonneet, hajoutuneet ja viimein väistyneet suurten, syvänsinisten
kaistojen tieltä. Aurinko ja kuu taistelivat aamunkoitteessa keskenään;
mutta viimein aurinko voitti, pitkinä, untuvaisina juovina pilvet
purjehtivat pois, ja yli lakeuden niitettyjen peltosarkojen kaartui
avaruus kirkkaana ja syksyisen kylmänä, täynnä säteilevän
päivänpaisteen hohdetta.

Torppien, muonamiesten ja puolen penikulman päässä Ljungbergistä
sijaitsevan suuren tehtaan työmiesten pienokaiset varustautuivat
kouluun lähtemään. Milloin hätyytti äiti lapsia: "kas niin joutukaa
nyt, mitä siinä vetelehditte, myöhään vielä tulette!" Milloin taas
huusivat lapset, jotka oli lähetetty perunamaalle: "äiti, äiti, nyt
meidän täytyy lopettaa -- opettaja vihastuu, jos myöhästymme." "Kyllä
te vielä lukemaan ennätätte oppia, se on varma -- kas niin, tuon korin
pitää olla täynnä -- pitäähän olla jotain hyötyä ihmisellä kuudesta
vesasta, jotka on maailmaan saattanut, tiemmä!"

Ja perunat vyörivat ja lapset vaikeroivat ja äiti torui, kunnes
taalaalaiskello, joka toi varottavan puolituntisensa, lähetti tuvasta
muistutuksensa. Silloin saivat perunat vieriä kaiken maailman tietä,
lapset ryntäsivät tupaan, sieppasivat pienet nyyttinsä kirjoineen ja
eväslaukkunsa ja lähtivät kouluun.

Tänään oli niin kaunista joka puolella! Kaikki kimmelsi ja loisti
auringonpaisteessa, ja metsässä tuntui niin hyvä kostean mullan haju.
Ja kuinka paljon sieniä oli noussut maasta yöllä, ja niin koreoita!
Katsokaas, tuollahan oli koko "Kantarellin perhe", josta neiti oli
lukenut lapsille eräänä päivänä, se oli hauskinta, mitä he ikinä olivat
kuulleet! Nyt piti heidän ottaa selkoa heistä kaikista, isästä,
äidistä, Kallesta ja pikku siskosta! Tuollahan olikin Kalle, pieni
kantarellinulikka ja näytti niin nyreältä ja häijyltä. "Hyi, Kalle
Kantarell, kun löit pikku siskoasi, kyllä me sinulle kyytiä annamme!"
Ja he kiskaisivat pienen rauhallisen kantarellisienen maasta ja
heittivät sen korkealle ilmaan, kirkuen ja riemuiten.

Ei, nyt oli lähdettävä eteenpäin! Mutta katsokaas, miten komeita
puoloja -- muutama kahmalollinen piti niitäkin saada. -- Ja pienet
ahnaat kädet kopeloivat risukossa, vanhempain lasten korottaessa
varottavan äänensä: "tullaan myöhään, neiti niin suuttuu, niin kovasti
suuttuu." Silloin jätettiin puolukkamaa, ja pienet jalat luiskahtelivat
ja lätisivät märillä, liukkailla metsäpoluilla tai lakeuden yli
vievällä savisella maantiellä, ja pienet lastenäänet helähtelivät ja
räkittivät lintujen asemesta, jotka olivat siirtyneet etelämmäksi tai
istuivat vaiti ja uneksien pesissään, odottaen talven vaivoja ja
vastuksia.

Niin tulivat varhaisena aamuhetkenä kansanlapset idästä ja lännestä,
pohjoisesta ja etelästä, tulivat pieninä poika- ja tyttöparvina, toiset
iloisina ja vallattomina, täynnä elämänhalua ja kurittomuutta, toiset
vaiteliaina ja miettien elämän vakavuutta "piplianhistorian ja
katkismuksen" vaikeaoppisten kysymysten ja vastausten muodossa.

Koulun ympäristö oli tänään niin omituisen hiljainen, "opettajaa" ei
näkynyt, ovi oli kiinni, ikkunat kiinni, jotka aina muulloin olivat
avoimet. No, sepä sukkelaa, oliko "opettaja" mennyt tiehensä,
vai eikö heillä tänään ollenkaan ollut oppitunteja? Helpotuksen
huokaus oli kohota niiden rinnasta, jotka eivät olleet selvillä
katkismuskysymyksistä; mutta hiljaisuus ja suljetut ovet tekivät niin
ahdistavan vaikutuksen, että kaikilta jäi huokaus kesken. Ajatelkaas,
jos neiti olikin sairas, koska häntä ei näkynyt!

Yksi pojista nousi portaita ja väänsi lukkoa. Se aukeni, samoin
koulusalin lukko. Hiukan epäröiden ja pelokkaina he menivät sisään,
panivat nyyttinsä eväslaukkukaappiin, istuutuivat paikoilleen ja
odottivat.

Kärsivällisinä he istuivat neljänneksen, puhellen ja nauraa tirskuttain
saadakseen ajan kulumaan, vetivät toisiaan palmikosta ja hihoista
j.n.e., mutta neitiä ei vain kuulunut.

Huh, tämäpä kävi liian ikäväksi! Jotain hauskaa piti keksiä, koska
neiti niin kauan viipyi. Pojat juoksivat pihalle, jotkut tytöistä
seurasivat; muutamat tytöt jäivät paikoilleen ja kuiskailivat
pelokkaasti: "neiti on varmaan sairas, emmekö mene häntä katsomaan?"

Lapset kävivät pihalla yhä vallattomammiksi. Pojat kieriskelivät sikin
sokin, ja tytöt kiisivät heidän välitseen. Kaikki muodostui lupapäivän
tapaiseksi; aurinko nousi yhä korkeammalle, syksyn raikas ilma sai
pikku posket punottamaan kuin omenat, tämäpä oli toista kuin istua
antamassa vastauksia, joita ei oikeastaan osannut antaa! Miten kiltti
neiti oli, kun antoi luvan, varmaankin siksi, että oli niin kaunis
ilma, nyt voitiin mennä metsään puoloja poimimaan ja sieppaamaan kiinni
koko Kantarellin perhe. Hihhei, niin hauskaa!

Mutta koulusaliin jääneet pikku tytöt, ne, jotka osasivat katkismuksen
vastaukset, kuiskailivat yhä innokkaammin ja yhä tärkeämmän näköisinä
keskenään: "Hän on varmaan sairas -- mennään katsomaan -- tulkaa,
kolkutetaan ovea."

Käsikädessä hiipivät nyt kaikki kolme pikku tyttöä hiljaisin askelin
porstuan kautta Karinin huoneelle ja koputtivat varovasti ovea.
Seitsemän kertaa he koputtivat, viimeisellä kerralla jymisytti ovea
kolme käsiparia, mutta kukaan ei vastannut. Silloin huomasi yksi heistä
pienen kohopaikan räsymatossa, joka oli oven edessä. "Siinä on varmaan
avain, hän on mennyt pois!"

Mennyt pois, ilmottamatta heille, etteivät tulisi! Nuo kolme pikku
tyttöä katsoivat ihmetellen toisiinsa. Ei neiti ollut koskaan ennen
niin tehnyt! "Minä luulen, että hän on kuollut," kuiskasi lopuksi yksi
heistä, joka oli pessimismiin taipuva, "emmekö tirkistä sisään, ehkä
hän makaa siellä kuolleena. Muutamat kuolevat nukkuissaan, mummu sanoi
niin."

Ja hän otti esiin avaimen, avasi ja astui sisään.

-- Hui, emme me uskalla, sanoivat toiset ja tulivat innokkaina ja
uteliaina perässä.

Varpain he hiipivät sohvan luo, tutkivat sen yltä ja alta, mutta siihen
ei ollut edes tehty vuodetta, ja opettajaa ei näkynyt missään.
Pessimisti kurkisti tarkoin kaikkialle, kaappiin, piirongin alle, mutta
turhaan. Viimein katsahti hän kirjotuspöytään; pöydällä oli sinetillä
suljettu kirje. Hän otti sen käteensä ja tavasi ääneen ja selvästi:

    Neiti Hanna Myhre!

               Omakätisesti.

Omakätisesti! Niin kummallinen sana! Mitähän se merkitsi? Sitäkö ehkä,
että opettaja oli matkustanut pois? Omakätisesti! Kuulkaas, minäpä
tiedän, mitä se merkitsee!

-- Mitä sitten?

-- No, tietysti sitä, että hän aikoo jotain saada käsiinsä --
omakätisesti, ymmärrättekös.

Toiset kaksi katsoivat harkitsevina sananselittäjää

-- Ehkä -- mutta mitä sitten?

-- Nyt minä tiedän! huudahti voitonriemuisena yksi heistä, joka oli
optimismiin taipuva, hän on mennyt markkinoille, tiemmä!

-- Ei, sanoi pessimisti, hän on taittanut kätensä -- vaari sanoi, että
vanhoille se niin helposti tapahtuu -- viedään kirje neiti Myhrelle,
niin saamme kuulla, mitä hän sanoo.

Sanottu, tehty. Nuo kolme järkevää menivät ulos telmivän lapsilauman
luo, kertoivat, mitä olivat löytäneet opettajan huoneesta ja ilmottivat
päättäneensä mennä kirjeineen neiti Myhren luo. Kaikista se oli hyvä
ehdotus, leikki jätettiin kesken, ja koko parvi läksi vuorta kapuamaan.

Nuo kolme olivat retken johtajina; pessimisti puristi kirjettä lujasti
käsissään. Silloin tällöin pysähdyttiin; nummen houkutukset: lintu,
joka lennähti yli mättäiden, kaukana nelistävä hevonen, paimenpoikain
huudot, ne vaimensivat hetkeksi uteliaisuuden, joka olisi tahtonut
tietää, mitä tuo salaperäinen sana: "omakätisesti" oikeastaan merkitsi.
Kun oltiin puolitiessä, niin oltiin saavuttu varsinaisen kanervakankaan
päähän. Vuoren luonne muuttui nyt, kuusi- ja lehtimetsäin sijasta,
jotka peittivät itäisen rinteen, näki täällä vain suuria
liuskakivilohkareita, halkeamia ja kuiluja, joissa syksyn tulvavesi
koskina kuohui, lumivalkeana mustaa liusketta vasten. Vesi oli
oikeastaan omituisesta, pienestä järvestä peräisin, jonka nimenä oli
Stupet eli Stupsjö. Pystysuorina laskeusivat kalliot, ja syvyydessä
kimalteli pieni tumma lampi kuin sadun jättiläissilmä, joka
salaperäisin katsein houkuttaa ja viekottaa. Stupetin rannalle piti
pienokaisten mielestänsä seisahtua hetkeksi huvittelemaan. Syvyyden
jättiläissilmä samentui veteen heitetyistä kivistä; loiske herätti
ympäröiväin kallioitten kaiun. "Miten se soi", kuiskattiin, ja uusi
kivisade vyöryi rapisten syvyyteen.

-- Hah, miten se on musta, huudahti pieni pessimisti ja tuijotti, ahnas
ihmetys katseessaan, jättiläissilmään; ajatelkaas, jos putoisimme
sinne!

-- Silloin emme ikinä pääsisi sieltä, huusi joku pojista
voitonriemuisena.

-- Pääsisimmepä, kiipeäisimme tuosta, ja tuosta, ja tuosta, sanoi
toinen.

-- Ei, emme me voisi, sanoi pessimisti, ei kukaan pääse koskaan
Stupetista takaisin.

-- Mistä sinä sen tiedät? ihmetteli poika epäluuloisesti ja uteliaana.

-- Stupet pitää, minkä se saa, jatkoi tyttö, ääntään alentaen ja
katsellen ympärilleen tyytyväisin, kauhuisin katsein, se imee, imee, ja
kaikki, jotka se saa, jäävät sen pohjiin tuomiopäivään asti. -- Silloin
ne nousevat ylä-ilmoihin takaisin, sillä silloin pitää kaikkien
tuomittaviksi ja todistamaan.

Lapset seisoivat hetken vaiti ja tuijottivat syvyyteen.

-- Mistä sinä sen kaiken? kysyi viimein muuan heistä hieman hämillään.

-- Olle Bull kertoi.

-- O-o!

Hyväksymisen ja ihmettelyn sorina kävi kautta pienokaisparven. Olle
Bull oli niin sanonut, no niin, se oli vallan toinen asia. Ja taas
katsottiin syvyyteen, ja selkää karmi sadun tuttu, suloinen väristys.
Varmuuden vuoksi heitettiin vielä suuri kivi syvyyteen, kiven sai
Stupet mielellään pitää hallussaan tuomiopäivään asti!

Mutta silloin tapahtui jotain kummallista. Juuri kiven vaipuissa
pohjaan ja ratisevan kaiun kuollessa kallioihin, nousi vesisuihku
korkeuteen, aina kallion reunaan asti, ja kun aurinko siihen sattui,
loisti se niin kumman punaisena, kuin olisi ollut veren värjäämä.

Pienokaiset kirkaisivat pelästyksestä ja juoksivat, minkä jaloistaan
pääsivät, pois Stupetin rannalta, sillä välin kuin salaperäinen
vesisade väristen vaipui syvyyteen.



XVIII.


Hanna Myhre oli juuri lopettamaisillaan päivän opetuksen, kun Karin
Blomin pikkukoululaiset ilmestyivät pihalle.

Hannalle, joka katseli ikkunasta, tuotti tuo muutoin niin hupaisa näky
heti outoa ahdistusta; oppilaisiin se vaikutti sitä sähköisemmästi.
"Toisenpuolelaiset ovat täällä, niillä on lupa", kulki kateellinen ja
utelias kuiskaus pitkin penkkirivejä.

-- Hiljaa! jyrisi Hanna, teidän ei tarvitse yhtään sekaantua siihen,
mitä ulkona tapahtuu!

Ja hän jatkoi levollisesti opetustaan, kunnes tunti oli lopussa ja
lapset panneet pois tavaransa.

Sitten hän meni ulos uteliasten lastensilmäin seuraamana.

-- Mitä tämä on? Miksi olette täällä? Eikö teillä ole tuntia?

-- Neiti ei ollut siellä, vastasivat jotkut pelokkaat äänet.

Hanna kalpeni, niin että hänen poskiensa ja otsansa ruskettumat olivat
kuin kahvipilkkuja valkealla pöytäliinalla.

-- Mitä? Ei ollut siellä? Mitä se tietää? hän kysyi järeästi ja
käheällä äänellä.

-- Kun tulimme kouluun oli se tyhjä. Odotimme hetken, mutta hän ei
tullut. -- Otimme hänen avaimensa ja etsimme kaikkialta, mutta häntä ei
löytynyt. -- Koko tunnin etsimme. -- Sitten löysimme tämän kirjeen
pöydältä.

He antoivat Karinin sinetillä suljetun kirjeen.

-- Antakaa tänne, kuiskasi Hanna värisevin äänin ja meni koulutaloon.

Lapset katsoivat ällistyneinä toisiinsa. Miten sukkelanmoista oli
kaikki tänään! Ja minkä näköinen oli neiti Myhre, suuttui niin kovasti
kirjeestä!

-- En tahtoisi nyt olla neidin sijassa, sanoi pessimisti nenäviisaasti.

-- Oi Jumala, anna voimaa, anna voimaa! kuiskasi Hanna, istuutuen
tuolille ja vapisevin käsin murtaen kirjeen auki. Sillä hän tiesi
edeltäpäin sen sisällön.

Lopetettuaan lukemisen, hän istui pitkän aikaa kasvot käsiin
kätkettyinä, ja ruumista vavahduttivat kyynelettömät nyyhkytykset.
Talonnurkkausta myöten kiipesi pieniä jalkoja, ja uteliaat lapsensilmät
tuijottivat pelästyneinä huoneessa näkemäänsä näkyyn.

Viimein Hanna nousi. Katkera tuska puristi kapeita huulia yhteen, ja
siniharmaat silmät olivat täynnä kyyneliä.

-- Kuka on syypää? hän sanoi murtuneella äänellä. Ehkäpä me kaikki
täydellisen rakkauden silmäin edessä.

Hän meni lasten luo ja kehotti heitä kutakin lähtemään kotiin.

-- Neiti ei tule enää koskaan takaisin, hän sanoi juhlallisesti,
hänelle on tapahtunut onnettomuus, muuta en voi sanoa, sillä enempää en
itsekään tiedä. Menen papin luo ilmottamaan tapahtumasta. Menkää te
hiljaa ja kiltisti kotiin, niin saatte sitten tietää, milloin koulu
alkaa.

Hiljaisina ja pelästyneinä lapset tuijottivat Hannan liikutettuihin
kasvoihin, ja pienimmistä tyttösistä kaksi alkoi nyyhkiä.

-- Menkää kotiin, lapset, toisti Hanna lempeämmin, jääkää hyvästi.
Menkää hiljaa ja kiltisti, menkää äänettömästi yli nummen, niinkuin
kulkisitte haudan ylitse.

Hannan ääni särkyi kyyneliin, ja hän ajoi pienokaiset kokoon parveksi
ja lähetti heidät pois.

Lapset katsoivat yhä ihmetellen neitiin, eivät he käsittäneet hänen
tarkotustaan, mutta se, joka talvi-illan takkavalkean ääressä oli
kuullut äitinsä laulavan vaikeroivaa kansanlaulua, hän tunsi nyt
mielensä aivan sellaiseksi kuin silloin.

Hiljaa ja nolona lähti pieni joukko kotimatkalle.

Mutta hetken kuljettuaan, näkivät lapset linnun, joka suhisten pyrähti
pakoon mättäältä. Pienokaiset seisahtuivat ja huusivat: "kas, lintu,
lintu!" Nyt tuli toinen, kolmas, nyt lensi kokonainen lintuparvi
metsään päin. Lasten kasvot kirkastuivat, he unohtivat kulkea hiljaa,
nauraen he juoksivat yli mättäiden.

Pian sen jälkeen he näkivät paimen-Pellen lampaineen. Nyt katosi
viimeinenkin pelästyksen varjo heidän kasvoiltaan, nyt pääsivät jalat
kokonaan ikeestään irti. "Pelle, Pelle!" he huusivat yhteen ääneen,
"hoi, Pelle, halloo, Pelle!"

Ja hypellen, laulain, lörpötellen temmelsi lapsilauma huolettoman
elämäniloisena yli tietymättömän haudan.

Mutta kun Hanna Myhre oli jäänyt yksin, puki hän hatun ja nutun ylleen,
sulki koulun ja läksi pappilaan. Hänen oli kuljettava puoli
peninkulmaa, ja hän tuli perille vasta iltapuolella, jolloin hänet
vastaanotti tieto, että kirkkoherra lepäsi huoneessaan eikä saanut
tulla häirityksi.

-- Ei auta, vastasi Hanna, minun täytyy heti tavata häntä.

Palvelustyttö tuijotti hämmästyneenä pitkään opettajattareen, joka
vinoine nuttuineen ja kuluneine huopahattuineen ei lainkaan ollut niitä
ihmisiä, joihin on pantava huomiota. Jolleivät vain hänen silmänsä
olisi olleet niin terävät -- mutta nehän ihan katsoivat toisen läpi!

-- Niin, jatkoi Hanna, elämässä on asioita, jotka eivät siedä
viivytystä, vaikka olisi kysymys itse papin päivällisunesta. Olkaa
hyvä, menkää heti herättämään kirkkoherraa, muutoin teen sen itse.

-- Vai niin -- niin vai -- vastasi palvelustyttö ja meni isäntänsä
ovelle ja koputti epäröiden.

-- Mikä nyt? kysyi nyrpeä ääni.

-- Täällä on muuan vaimo-ihminen, joka tahtoo sisään, sillä olisi
tärkeää asiaa, selitti palvelustyttö äskeiseen epäröivään tapaansa.

Sisältä kuului epäselvää mutinaa, palvelustyttö jouduttautui pois
näkyvistä, ja ovi avautui järeään: "Olkaa hyvä!"

Hanna meni sisään ja sulki oven jälkeensä. Kirkkoherra säpsähti, ja
kasvojen väsyneeseen kalpeuteen ilmestyi punertava vivahdus.

Kaksikymmentäneljä vuotta sitten seisoivat nämä kaksi vastatusten,
polttavin, liikutetuin katsein tuijottaen toistensa sieluihin
jäähyväishetkenä. Kirkkoherra oli silloin nuori mies, pitkä ja solakka,
piirteet hienot ja silmät tummat ja samettimaiset. Hanna oli pitkä
hänkin, solakka ja hoikka, iho raikas ja lämpöinen, ja silmissä, joita
jo silloin oli vaikea kohdata sen, kenen omatunto ei ollut puhdas, oli
syvä orvokin väri. Mutta siihen aikaan saattoivat nuo viisaat ja
läpitunkevat silmät näyttää lempeiltäkin, niin lempeiltä ja
haaveellisilta, kuin olisi tuolla sydämen pohjissa päilynyt kokonainen
meri naisenrakkautta ammennettavaksi.

Sellaisena oli kirkkoherra nuoruudenpäivinä hänet nähnyt; ei ollut
kukaan luonut häneen sellaista rakkauden katsetta kuin tämä nainen,
joka nyt seisoi kylmänä ja jäykkänä ja läpitunkevin katseinensa pakotti
hänet arasti katsomaan sivulle.

Mutta kohta hän taas pääsi omaksi herrakseen. Nuo muistot olivat niin
etäisiä, hän oli jo aikoja tehnyt tilinsä niiden kanssa, ne eivät
saaneet enää tulla esiin tällä hetkellä, jolloin heidän täytyi seisoa
vastatusten, hän itse arvokkaana pappina, Hanna vaatimattomana
kansakoulunopettajattarena, joka tuli hänen luokseen jollekin asialle.
Sellainen oli elämän kulku -- sydämetön, käsittämätönkin joskus, mutta
mahdoton järkyttää.

-- Mikä teidät -- hän kysyi arvokkaasti.

Hanna katsoi häntä yhä kylmästi ja levollisesti silmiin.

-- Kuinka olet sinä, Rikard Henningson, hoitanut niitä sieluja, jotka
Jumala huostaasi uskoi? hän kysyi viimein, ja pidätetty mielenliikutus
teki äänen kumeaksi.

Kirkkoherra säpsähti, mutta ei vastannut. Tuttavallinen sinä-sana
Hannan kysymyksessä sattui häneen lähinnä. Hanna toisti kysymyksensä
samanmuotoisena.

-- Olen koettanut heitä hoitaa, vastasi kirkkoherra viimein kylmästi ja
epävarmasti.

-- Et, sinä et ole edes koettanut. Tulin vaatimaan sinulta erään
hukkaan menneen, ei -- hän keskeytti ja kohotti ristityt kätensä -- ei,
ei hukkaan menneen, Jumala on ihmisiä laupiaampi -- mutta erään
kärsimysten merellä haaksirikkoontuneen henkeä -- Karin Blom on eilen
tehnyt itsemurhan.

Kirkkoherra peräytyi askelen, ja väri hänen kasvoillaan vaihtui.

-- Se ei ole mahdollista, hän änkytti, puhuin hänen kanssaan joku aika
sitten, ystävällisesti -- rohkaisevasti -- tarjosin apuani -- minä --
minä --

-- Se tuli liian myöhään, se, niinkuin kaikki muu. Sinä, te, niin ehkä
me kaikki olemme usuttaneet hänet kuolemaan. Kuka rohkenee pestä
kätensä? Kuka voi sanoa kyllin rakkautta antaneensa? Kuinka voit sinä
-- kuinka te -- kuinka voimme me antaa lapsiparan asua yksin autiossa
koulutalossa, missä hän sai pelätä itsensä kuoliaaksi, missä häntä
rääkättiin, missä hän taisteli ylivoimaisia kiusauksia vastaan ja
viimein usutettiin kuolemaan? Jumala auttakoon meitä kaikkia, koko
seurakuntaa, kouluneuvostoa ja pappia, ja antakoon meille anteeksi.
Sinulle ennen kaikkea, Rikard Henningson, sinulle, joka olisit voinut
avata kotisi, olisit voinut tukea ja auttaa häntä hänen vaikeassa
asemassaan, mutta joka laiminlöit velvollisuutesi. Jumala sinua
auttakoon.

-- Te saatte tehdä muut vastuunalaiseksi siitä, mitä on tapahtunut,
eikä minua, neiti Myhre, vastasi kirkkoherra epävarmalla äänellä ja
kohtaamatta Hannan katsetta -- minäkin voin tosin olla syypää
puolestani, kuten äsken sanoitte; kuka uskaltaa väittää rakastaneensa
_kyllin_? Mutta tehän tiedätte, että valtio ja kunta määräävät
kansakoulunopettajain elinehdot.

-- Tiedän sen. Mutta tiedän myös, että kouluneuvostollakin ja sen
puheenjohtajalla on sana joukkoon sanottavana. Sitä paitsi, jos Karin
olisi saanut kodin ja suojan sinun ja vaimosi turvissa, jos olisitte
kohdelleet häntä rakkaudella, niin -- Mutta en tahdo syyttää sinua sen
enempää, omantuntosi tuomio -- Jumalan tuomio on kyllin. Mutta
tahtoisin olla mies -- tai nainen -- jolla olisi kynä ja sana
vallassaan, ja tahtoisin huutaa yli koko maan: Katso, katso, kuinka
sinä, Ruotsin kansa, kohtelet niitä, joiden käsissä on lastesi
kasvatus! Kurjissa, kosteissa tuvissa annatte meidän asua,
yksinäisyyteen ja kiusauksiin jätätte meidät. Terveinä, voimakkaina,
nuorina ryhdymme työhömme ja toivomme niin paljon elämästä ja uskomme
niin hyvää ihmisistä. Ja miten meidän käy? Tuossa makaa yksi
raajarikkona -- tuossa toinen vapaaehtoisesti etsii kuolemaa -- tuolla
muuan väkivalloin raiskataan yön pimeydessä -- ei kukaan kuule
hätähuutoja, tupa on kaukana ihmisasunnoista -- tuolla taistelee toinen
tuntikausia kunniansa pelastaakseen, ja voittonsa palkaksi hän on
antanut terveytensä ja nuoruudenilonsa. -- Tuolla sortuu muuan
köyhyyteen, hänellä on vanha äiti elätettävänään, ja noiden molempain
naisten elämiseen täytyy 350:n tai 400:n kruunun riittää. Tuossa
toinen, joka on saanut keuhkotaudin vetoisessa ja kosteassa
koulutalossa. Ah, jos kaikki pienet koulutalot voisivat kertoa
surullisen tarinansa köyhyydestä, yksinäisyydestä ja pelosta, niin
siitä kasvaisi hätähuuto, joka kajahtaisi yli maan ja herättäisi ne,
jotka nyt nukkuvat turvallista unta tätä ajatuksenarvoista asiaa
näkemättä!

Juuri kun Hanna leimuvin silmin ja käsi koholla singahutti nämä sanat,
avautui ovi kiivaasti, ja rouva Henningson astui sisään. Hän oli
kuullut Hannan kovan äänen ja kiiruhti sisään osaksi uteliaisuudesta,
osaksi levottomuudesta.

-- Mikä nyt -- mitä on tapahtunut?

Ja hänen pyöreät, mustat silmänsä lentelivät kysyvinä kirkkoherran ja
Hannan väliä.

-- Neiti Myhre on tullut tuomaan meille sitä surullista sanomaa, että
Karin Blom, tyttö parka, on tehnyt itsemurhan, sanoi kirkkoherra
lyhyesti.

Ja mielenliikutus, jota hän ei itse huomannut tai käsittänyt, muutti
äkkiä hänen piirteensä -- niissä heijastui jotain Hanna Myhren
syyttävästä ilmeestä, kun hän puhui vaimolleen.

Punaiset täplät rouvan poskipäillä kävivät mielenliikutuksesta
keltaisen sinipunerviksi, ja kaula korahti, kun hän vastasi:

-- Oo -- niin surullista -- kuka olisi voinut sellaista ajatella --
siitä ei ole kauan, kun puhuin hänen kanssaan -- tapani mukaan
ystävällisesti ja rohkaisevasti.

Hanna hymyili hymyä, joka sai rouvan keltaisen sinipunervat täplät taas
punaisiksi, ja kirkkoherra kääntyi nopeasti poispäin. Miksi vaimot aina
käyttivätkin samoja lausetapoja kuin heidän miehensä!

-- Niin, sanoi Hanna, nyt ei minulla ole muuta sanottavaa. Olen
kertonut, mitä Karin raukka kirjotti minulle; nyt saavat pappi ja
kouluneuvosto tarttua asiaan. Hyvästi!

Hän teki lyhyen kumarruksen rouvalle ja kirkkoherralle ja jätti
huoneen. Mutta kasvoihin oli tullut pehmeä, liikutettu ilme.

Juuri hänen mennessään, kohtasi hänen katseensa kirkkoherran katseen,
ja hän näki silloin noiden silmäin pohjassa synkkää epätoivoa, joka
pani hänen läpitsensä valahtamaan jotain, joka oli miltei kuin iloa.
"Hän kärsii", hän ajatteli, "silloin hän ei ole vielä aivan hukassa".

Tavallisin, pitkin askelinsa hän kiiruhti eteenpäin vuorta ylös. Miten
kamalalta nummi näytti -- oli kuin olisi pimeys lainehtinut sen
päällitse mustina aaltoina, joiden syvyys kätki kauhua ja kuolemaa
helmassaan. -- Silloin tällöin hän oli kuulevinaan hillittyä,
vaikeroivaa huutoa, joka kulki kuin eksyneen linnun kirkaus yli mustain
aaltojen.

Pelko, niin outo hänen voimakkaalle luonteelleen, jonka tunnesäikeet
olivat lujasti yhteenpunotut, hiipi häneen, kun hän, niin nopeaan kuin
jaloistaan pääsi, kiiruhti poikki nummen. Harhailiko ehkä Karinin
henkiruumis rauhatonna täällä -- tapaisiko hän jonakin tällaisena
iltana vainajan ja saisi häneltä tietää viimeisten elonhetkien
salaisuuden, jonka nyt vain nummi ja yö ja yksinäisyys tunsivat?

Rauhatonna? Miksi oli se sana hänen mieleensä juohtunut?

Niin -- niin -- onhan synti, raskas synti surmata itsensä -- väistyä
paikaltaan -- pettää se tehtävä, jonka Jumala meille jokaiselle antoi
pyhässä taistelussaan. --

Mutta eikö Karin ollut tullut ajetuksi kuolemaan, niinkuin hätyytetty
eläin? Eihän hän ollut _ottanut_, sammuttanut elämää itsestänsä, eikö
hän pikemminkin ollut antanut sitä pois, uhrautuvasti rakastain? --
Jumalan kiitos, tässä ei kenenkään tarvinnut tuomita. -- Jumalan
kiitos, että voitiin jättää lapsi parka laupeuden käsiin, jonka
syvyyttä ja leveyttä ja laajuutta ei ihmisajatus aavista!

Ja Hanna Myhren sielu ojentui äärettömällä rakkaudella kuollutta
ystävää kohden, ja rukoillen se kutsui rauhaa hänen tuntemattoman
hautansa yli laskeumaan.

       *       *       *       *       *

Karinia ei koskaan löydetty. Hän ehkä nukkuu salaperäisen järven
syvyydessä, mistä ei kukaan palaa, ennenkuin tuomiopäivänä, jolloin
kaikki kätkössä piilevä tulee esiin todistamaan ja syyttämään.

Mutta vanha koulutalo oli vaatinut uhreja kyllin. Ei kukaan pannut
vastaan, kun kirkkoherra, kouluneuvoston puheenjohtajana, esitti
ehdotuksen uuden rakentamiseksi, joka ei olisi niin kaukana
ihmisasunnoista kuin entinen.

Nyt seisoo tämä suljettuna ja hyljättynä. Kauan se on sellaiseksi
jäävä, lahoova ja luhistuva, vieriväin vuotten kutoessa sen
kallistuvain seinäin ympärille tuskaansa ja yksinäisyyteensä murtuneen
sydämen synkkää tarua.



TOINEN OSA.



I.


Kirkon läheisyydessä kasvoi vanha tammi. Se oli lakeudella ainoa
laatuaan, vain Ljungbergin rinnemetsissä vilahtivat tammen
kullanvihreät, nyhermäiset lehdet leppäin ja koivujen väliltä.

Mutta vanha puu seisoi yksinäisenä ja ylpeänä -- kuin suuri ajatus.
Mistä se oli peräisin; kuka oli kerran pistänyt pienen terhon multaan;
miten se sai voimaa kasvaakseen, versoakseen, uhmatakseen lakeuden
myrskyjä ja kuumuutta, sillä välin kuin sukupolvi väistyi toisen
tieltä, ihmiskohtalot vaihtuivat, ja metsät raiskattiin, ja kuuset
kuivuivat kesäauringon paahteessa? Tarina kertoo, että puu oli
"siunattu"; siitä johtui sen ihmeellinen elinvoima.

Nyt se oli kyhmyinen ja tummanruskea, rungoltaan paksu ja kurtistunut.
Oksat koukistuivat kuin luuvalon kalvamat sormet. Myöhään keväällä, kun
vuori jo kylpi kevätvihreyden aalloissa, oli tammi paljas, aivan kuin
se olisi ollut äänettömässä, äreässä taistelussa aurinkoa vastaan, joka
halusi herättää eloa sen kuiviin oksiin. Mutta vuosi vuodelta kävi
aurinko voittoisammaksi, mustista kyhmyistä putkahti pieniä
kullanvihreitä lehtinuppuja, jotka kasvoivat ja paisuivat, ja vihreys
tunkeutui esiin, niinkuin nuoruudenajatukset tunkeutuvat esiin
sydämestä, joka ei voi vanheta. Ja pian oli tammi taas niin vihreä,
nuori ja kaunis, että tuntui kuin se olisi hymyillyt, ujostellen
keväistä ihanuuttaan.

Mutta ei vanha tammi ollut ainoastaan lakeuden asukkaiden silmänilona;
jo monta vuotta se oli ollut paikaltaan siirtämätön sanansaattaja, joka
ohikulkijalle kertoi, mitä paikkakunnalla oli tapahtunut tai tapahtuva.
Kuuluutettiinpa karannutta vankia, olipa joku kadottanut käsineensä,
olivatpa kysymyksessä kokoukset tai esitelmät, niin naulattiin aina
ilmotus siitä vanhan tammen leveään selkään. Sopiva paikka sillä
olikin, juuri tienristeyksessä se seisoi, ja ihmiset olivat tottuneet
käymään sen luo katsomaan, mitä vanhalla, sitkeän uskollisella
palvelijalla oli julistettavana.

Eräänä toukokuunaamuna, juuri kun kyhmyisissä oksissa näkyi pienten
iloisten lehtinuppujen ensimmäiset elonmerkit, seisoi talollinen Lars
Svan otsa rypyssä lukemassa tammeen naulattua ilmotusta. Hän luki sen
tarkoin kahteen kertaan, ja joka kerralta ilmestyi uusi, syvä kurttu
otsaan. Sitten hän kääntyi äkkinäisesti ja lähti kotiin.

Keittiön pöytä seisoi katettuna hänen astuissaan tupaan. Eskil oli
ulkona töissä ja pienemmät lapset koulussa, renki ja piika olivat
tulossa pellolta. Karolina mätti puuron padasta, ja sitten istuttiin
syömään. Ei kukaan katkaissut äänettömyyttä, lusikat kalisivat, renki
särpi ruokaansa, Karolina huokaili tapansa mukaan, ja kärpäset
surisivat auringon kuumentamilla ikkunaruuduilla, muutoin oli tuvassa
aivan hiljaista.

Viimein sanoi Svan järeällä äänellä, työntäen luotaan tyhjän lautasen:

-- Nyt ovat fariseukset ja kirjanoppineet taas liikkeellä.

-- Kutka? ihmetteli vaimo kysyvin katsein, ja renki silmäili kulmainsa
alta isäntää ja otti uuden puuroannoksen.

-- Raittiusväki. Fariseukset, jotka sitovat raskaita ja sietämättömiä
taakkoja ihmisten kannettavaksi. Vapaakirkollisten huoneustossa
pidetään suuri raittiuskokous, ovat haalineet tänne puhujan
Tukholmasta, hieno ja ylhäinen oli nimi. Herrasväkikin, mukamas,
nykyjään harrastaa raittiutta! Pastori Martin ja neiti Björk ovat koko
homman takana, se on selvä.

Svan nousi ja survasi tuolin kiivaasti pöydän alle. Järein äänin ja
otsa rypyssä hän kiitti Jumalaa ruuasta ja meni sitten toimiinsa
pihalle. Vaimo kuuli, miten ärtynyt hän oli; Svan, jonka äänessä
tavallisesti eläimiä puhutellessa oli niin pehmeä sointu, karjui nyt
niille kovasti ja epäystävällisesti. Svanin muori huokasi raskaasti:
kun ei jo Jumalan henki voittanut Svanin pahaa luontoa! Mitä vaikeita
onnettomuuksia täytyikään Herran lähettää masentaakseen hänen
hillittömän ylpeytensä?

Hänen omalta kannaltaan katsottuna oli Svanilla kuitenkin syytä tuntea
kiihtymystä olojen johdosta, sillä oli todella suuria tekeillä
paikkakunnan raittiusväen keskuudessa. Siemenet, joita pastori Martin
ja Gertrud Björk olivat kylväneet lasten ja nuorten mieliin, olivat
versoneet ja kantaneet hedelmää. Gertrud ei hellittänyt pojistaan, ei
edes sittenkään vielä, kun he olivat päässeet koulusta ja lähteneet
maailmalle. Hän kävi heidän luonaan heidän kodeissaan, hän oli
kirjevaihdossa heidän kanssaan, ja hän saattoi olla vallan varma siitä,
että jos he ruumiin- tai sielunhätään joutuivat, he kyllä tulivat
vanhan opettajansa luo uskomaan hänelle huolensa. Sillä tavoin hän voi
pysyttää vireillä koulussa antamiaan vaikutelmia; hän sai myös ilolla
nähdä, miten "Kanervakukka", pieni raittiusyhdistys, jonka Eskil Svan
ja muutamat muut Gertrudin koulupojista olivat panneet alulle, sai yhä
runsaammin paikkakunnan nuorisoa jäsenikseen. Ei ollut enää tavatonta,
että vanhat pujahtivat, nyreinä ja äreinä, kapakkaan, samalla kuin
nuoret menivät kokouksiin, missä pidettiin historiallisia tai
terveysopillisia esitelmiä eikä koskaan juotu muuta kuin kahvia ja
teetä.

Nuorison päivä oli koittanut vanhojen huomaamatta ja nuorten
itsensäkään sitä käsittämättä. Äänettömästi ja yksimielisesti he olivat
keräytyneet uusien ihanteiden ympärille; taistelemassa ei ollut enää
vain halveksittu vähemmistö -- kokonainen sotalauma helähytti kilpeänsä
ja kutsui taisteluun -- taisteluun maan pahinta vihollista, kotien
raiskaajaa, ilon surmaa, väkijuomia, vastaan. Mahtavana aaltona vyöryi
raittiusliike paikkakunnan yli. Niinkuin monessa muussa Ruotsin
seudussa oli lakeudenkin tupasissa entisaikoina juotu oikein
"miesvoimalla", ja nouseva polvi oli saanut perinnöksi synnin
seuraukset: oudon, salaperäisen elämäntuskan poveensa ja selittämätöntä
heikkoutta velttoihin jäseniinsä, jotka oli luotu auran kurkeen ja
lapion varteen. Mutta nyt olivat nuoret heränneet, nousseet karistamaan
yltään vihatun perinnön. Kapakkaan, missä isät ja iso-isät olivat
tuhlanneet voimansa, saaden hellät äidinsilmät itkemään, he eivät
koskaan enää mene! Pois kapakka -- pois vanha, kolkko pesä, jonka
nurkkiin piiloutui niin monta kamalaa salaisuutta -- siinä alkaneen
taistelun sotahuuto!

Niin, pois kapakka! Vuosikausia se oli ollut tuossa tien vieressä, jota
kaikkien tuli kulkea, kun palasivat työstään pellolta tai tehtaalta tai
vuoren kalkkikivilouhokselta. Lämpimänä ja houkuttelevana se oli
avannut ovensa lumen tuiskutessa, kun tasangon tuuli oli kohmettanut
ihmiset. Se näytti niin viileältä ja viekottavalta, kun aurinko paahtoi
ihmisten päälakea ja janoinen kieli tarttui kitalakeen. Kuka voi
vastustaa haluansa astua sisään ruumiillisia vaivojaan lievittämään ja
valoisampaa maailmankatsomusta hankkimaan? Ei ainakaan tämän seudun
kansa; se joi kuin suppiloon, ja kapakoitsija Luft rikastui.

Kapakoitsija Luft vanhempi nimittäin. Hänen aikanaan oli kapakan
loistokausi. Silloin, kun hän seisoi kauppapöytänsä takana, ahneesti
laskien kolikoitaan ja anteliaasti täyttäen viinatuopit, silloin istui
siellä iso-isä ryypiskelemässä ja uneksi ja näki valoisia näkyjä
usvassa, joka levisi silmäin eteen, sillä välin kuin iso-äiti ja
lapset kotona nälkää nähden elää kituuttivat läpi katovuotten ja
pettuleipätalvien. Hänen aikanaan isä pujahti kauppapöydän taa pieneen
huoneeseen, kapakoitsijan ruuvatessa puuluukut ikkunain eteen ja
punertavanaamaisen juomaveikon paiskatessa rasvaiset kortit pöytään.
Hänen aikoinaan iso veikko ensi kerran maistoi väkijuomia,
pahantunteesta väristen, heränneen himon nostama hymy huulilla.
Sellaista oli hänen aikoinaan. -- Ah, talon aikakirja -- pienen
likaisen talon kylätien varrella -- sisälsi niin monta ihmeellistä,
koreaa kummitusjuttua, niin paljon keveitä, tanssivia ajatuksia, niin
paljon hurjia, kiitäviä ajatuksia -- niin paljon tukahutettua,
murtunutta ja särkynyttä! Jos voisimme nähdä kaiken, jos se voisi
jähmettyä muotoihin silmäimme eteen, olisi se kuin virvatulten hurja,
harhaileva karkelo suolla syyspimeässä.

Kun kapakoitsija Luft vanhempi kuoli, peri hänen poikansa
kapakkaliikkeen. Mutta tämä ei ollut toimen mies, ei ainakaan oman
ammattinsa alalla. Hän oli luotu joksikin muuksi eikä kapakoitsijaksi,
hänellä oli taiteellisia taipumuksia, hän maalasi tauluja, joita
myytiin markkinoilla, ja antoi sillä välin liikkeen mennä omia
menojaan. "Luffin kapakassa", niinkuin sitä nimitettiin, käytiin tosin
yhtä ahkeraan kuin ennen, mutta omistaja ei enää laskenut kolikoitaan,
ja seurauksena oli, että vadista virtasi enemmän olutta ja paloviinaa
kuin rahoja tuli kassaan.

Silloin teki kapakoitsija jotain, mikä olikin viisainta hänenlaisensa
miehen asemassa: hän nai nuorenpuoleisen lesken, joka oli soma
ulkomuodoltaan, kavala ja käytännöllinen ja omisti rahoja pankissa. Nyt
tuli toinen "ilma" liikkeeseen. [Sanaleikki -- nimi "Luft" on näet
suomeksi "ilma". Suom. muistutus.] Rouva otti uuden järjestelmän
käytäntöön ja korjautti talon; vanha, kitisevä kauppakilpi otettiin
pois ja sen sijaan kirjotettiin oven yläpuolelle suurin, siroin
kirjaimin: "kahvila". Sali näytti siistiltä ja hauskalta; rouva tarjosi
hyviä aamiaisia olueineen ja viinoineen, ja kalkkilouhoksen työmiehet,
rautatieläiset, talolliset ja torpparit kävivät ahkerasti kapakassa,
söivät pienen aamiaisensa, joivat kapakkapöydän luona ja hiipivät pois
muutamia pulloja kätkössä takin alla. Mutta järjestys oli hyvä ja
tarkka, täsmälleen kello kymmenen iltaisin suljettiin, ja se, joka
rähisi, heitettiin ulos. Kaikki oli niin aivan toisin kuin vanhoina
hyvinä aikoina, jolloin "Luffin kapakassa" saatiin räyhätä ja juoda ja
pelata korttia niin kauan kuin halutti. Rouva piti ankarasti kiinni
"järjestelmästä"; hän ei voinut kyllin paheksuvasti vastustaa kaikkea
juoppoutta ja kohtuuttomuutta. Mutta eihän silti tarvinnut riistää
kansalta kaikkea viatonta iloa ja tehdä ihmisistä happamia ja järeitä,
niinkuin raittiusväki yritti!

Luffin kapakka oli jossain määrin miltei seudun ylpeytenä. Se näytti
niin komealta ja siivolta tuossa heti vuoren juurella: auringonpaiste
tulvi yli äskenmaalattujen seinäin, sali oli niin avara, ja
kauppapöydän takana seisoi korea, lihava rouva.

Mutta kaikista näistä edistysaskelista huolimatta, pysyi tosiasiana,
ettei kansa ollut koskaan niin paljon juonut kuin rouva Luftin
hallinnon aikana. "Järjestelmä" ei auttanut vähintäkään, se vain
määräsi väkijuomavirran kulun, toi "luoteen" väestön ja "vuoksen"
Luftin kukkaroon, hankki rouva Luftille kallisarvoiset oviverhot ja
hänen salinsa kaluihin kauniin päällisen, mutta muuta se ei saanut
aikaan.

Vasta aivan viime aikoina, kun raittiusliike alkoi levitä kasvavan
nuorison keskuuteen, oli muutos tapahtunut. Ei niin, ettei Luftin
herrasväki yhä olisi ollut hyvässä taloudellisessa asemassa, eikä
niinkään, että rouva Luftin olisi tarvinnut tuntea omantunnonpistoksia
ostettuaan itselleen ja tyttärilleen silkkipuserot ja vast'ikään
tuotettuaan saliinsa kauniin soittokoneen; mutta huolettavia enteitä
olivat sittenkin nuorukaisparvet, jotka ylenkatseellisesti
kulkivat hänen "kahvilansa" ohi ja menivät sen sijaan tee- ja
sitruunamehukokouksiinsa. Niinkuin eläin jo kaukaa vainuaa vaaran, niin
rouva Luftkin. Ja sillä välin kuin Luft maalaili pinaatinvihreitä
maisemiaan uhraamatta ajatustakaan raittiusväen töihin ja toimiin,
tutki terävä-älyinen rouva ajan merkkejä ja näki niistä, ettei ollut
kaukana se hetki, jolloin pohja hänen ja hänen perheensä jalkain alla
alkaisi horjua.

Pikemmin kuin hän luulikaan, tapahtui hyökkäys. Ensimmäisen kerran hän
sai siitä huomautuksen eräänä lauantai-iltana, kun Marie, muuan hänen
tarjoilijattaristaan, kertoi erään ravintolavieraan puhuneen, kuinka
edellisenä iltana oli ollut raittiuskokous, jossa neiti Björk ja
pastori Martin olivat pitäneet puheita, ja missä nuori Svan oli niin
mahtavasti singahuttanut sanat: "pois Luffin kapakka!" että kaikki
kuulijat alkoivat taputtaa käsiään.

Siitä hetkestä alkain ei rouva Luftilla ollut öin eikä päivin rauhaa.
Hän mietti ja vapisi, hän vakoili ja teki laskujaan! Pois Luffin
kapakka! Mikä hävyttömyys! Sekö oli kiitos siitä kaikesta, mitä hän oli
tehnyt, siitä, että hän oli pannut kuntoon vanhan hökkelin ja muuttanut
sen hienoksi kahvilaksi, missä ei herrojenkaan tarvinnut hävetä syödä
aamiaista, ja missä "järjestelmää" aina tunnollisesti noudatettiin?
Mutta sellaisia olivat ihmiset, kiittämättömiä ja sydämettömiä; hän oli
todella ollut hupsu toivoessaan palkkaa tekemästään hyvästä.

Nyt oli kuitenkin valmistuttava vihollista kohtaamaan. Rouva Luft laati
siis sotasuunnitelmansa -- omin päin, ei hänen päähänsä edes
hetkeksikään pälkähtänyt kysyä neuvoa Luftilta, tämä oli nyt kerta
kaikkiaan tekeytynyt mahdottomaksi kaikkeen muuhun paitsi markkinakuvia
maalaamaan.

Niin sitten tapahtui, että rouva Luft eräänä päivänä pukeutui
paraimpiinsa, mustaan samettiröijyyn ja summattoman suureen hattuun,
jossa oli sulat edessä ja takana. Kylän kansa kääntyi taakseen ja
katseli hänen jälkeensä, kun hän purjehti eteenpäin. Hän olikin komea
katsoa; samettiröijy kiertyi tiukasti voimakkaan vartalon ympärille, ja
suuret mustat silmät loistivat, kuin olisi hän ne kiillottanut Timeon
Tingbomin paraalla kiillotusmusteella, joka maksoi kaksikymmentäviisi
öreä purnukalta.

Rouva Luft suuntasi askelensa pappilaan, vietiin papin huoneeseen
ja otettiin ystävällisesti vastaan. Läähättäen, vähemmän
mielenliikutuksesta kuin tiukalle vedettyjen kureliiviensä vuoksi, hän
istuutui tuolille, jonka kirkkoherra ystävällisesti hymyten hänelle
tarjosi, ja alkoi heti puhua onnettomuudesta, joka uhkasi häntä ja
hänen lapsiaan. Kyynelet tulvivat hänen silmiinsä ja vierivät,
hikipisaroihin sekaantuen, poskille, hänen kuvaillessaan, mitä kaikkea
hän vuosien kuluessa oli tehnyt väestön siveellisen kannan
kohottamiseksi, ja miten nyt, salaa, viekkaasti ja kavalasti,
koetettiin riistää häneltä anniskeluoikeus. Hän puhui myös lastensa
tulevaisuudesta, miten pimeältä se näytti, jos häneltä riistettiin
kunniallinen toimi, jonka avulla hän tähän asti oli heitä elättänyt.
Kirkkoherra tuli liikutetuksi -- hän tuli yleensä niin helposti
liikutetuksi -- ja nuo kiiltävät, mustat silmät vaikuttivat häneen
hypnoottisesti. "Luottakaa minuun, rouva Luft, luottakaa minuun", hän
sanoi ja puristi rouvan kättä silmät kosteina, "en mitään niin syvästi
paheksu kuin raittiusintoilijain puuhia. Olen tekevä kaiken voitavani
auttaakseni teitä taistelussa salakapakoimisen uudistumista vastaan."

Kirkkoherra hymyili omille sanoilleen, puristi vielä kerran rouva
Luftin kättä, ja onnellisena ja säteilevänä lähti tämä pappilasta.

Seuraavana päivänä pukeutui rouva Luft samaan juhlapukuun ja meni
tapaamaan paikkakunnan tuomaria, herrastuomari Jaksanderia, joka asui
neljännespenikulman päässä pappilasta ja oli jo monta vuotta ollut
perheen hyvä ystävä ja ahkera vieras. Herrastuomari oli ikäpuoli
vanhapoika, itsevaltainen ja jyrkkä, mutta suopea kohtuudenmiehiä
kohtaan eikä suinkaan tunteeton rouva Luftin ulkonaisen olemuksen
sulojen suhteen. Hän puristi rouva Luftin kättä tämän puhuessa, taputti
hänen käsivarttaan ja lupasi, niinkuin pappikin, tehdä voitavansa rouva
Luftin taloudellisen aseman ja väestön siveellisen tilan hyväksi.

Onnekkaana ja voitonriemuisena lähti kapakoitsijan rouva herrastuomari
Jaksanderin luota. Mikä verraton mies! Ei pitänyt itseään liian hyvänä
kuuntelemaan äiti paran valituksia, ja niin oikeudentuntoinen ja viisas
ja kansan parasta ymmärtävä! Sepä oli toista kuin nuo raittiuslampaat,
jotka tahtoivat kaiken ilon surmata ja saattaa häviöön kunnialliset
kahvilaliikkeenharjottajat, salakapakoimista edistääkseen! Nyt hän oli
hankkinut itselleen kaksi mahtavaa suosijaa ja liittolaista, papin ja
tuomarin. Hän tunsi itsensä levolliseksi ja turvalliseksi -- rääkkykööt
nyt pikkuvarikset niin paljon kuin heitä halutti -- tällaisissa
tapauksissa eivät Eskil Svan ja hänen vertaisensa lopullisesti
ratkaisseet asiata, vaan ne, joilla valta oli. Rauhallisena ja
tyytyväisenä autokraatisen maailmankatsomuksensa turvissa hän kiiruhti
kotiin, silmäillen luottavasti tulevaisuuteen.

Osottautui kuitenkin, että rouva Luftilla oli ollut väärä käsitys
oloista. Ei vähemmistö, eivät ne, joilla "valta oli", tulleetkaan
näyttelemään pääosaa lähestyvässä taistelussa, vaan "pikkuvarikset".

Se, joka on nähnyt metsänpalon, se, joka on nähnyt tulileimun hyppivän
oksalta oksalle, nähnyt liekin sytyttävän toisen, hän tietää samalla,
miten herätys, henkinen liike käy läpi kansankerrosten. Mahtavasti
kohisten kiitää virta eteenpäin; paikoin se valtaa kaikkein mielet ja
kuumentaa ne valkohehkuun asti, paikoin se kohtaa sielunmaita, joihin
ei innostuksen lämpö pysty. Silloin syntyy taistelu -- tuli tahtoo
eteenpäin, sen täytyy eteenpäin, mutta kylmä ja kosteus, sade ja usva
sitä estävät, se lysähtää kokoon, se kiertyy mustiksi liikehtiviksi
aalloiksi, se savuaa, tukahtumatta kohoo taas ja leviää
leimuvahohteisena.

Niin myös kulki raittiusliike yli seudun, sillä välin
kuin Timeon Tingbom istui rouva Luftin kapakan salissa, söi
voileipiään, joi puolipullosiaan, pyyhkieli viiksiään, piti puheita
kansantaloudellisesta väkiviinanhukasta ja mustasi Gertrud Björkin ja
pastori Martinin mainetta. Niin kuohui innostus nuorissa sydämissä,
sillä välin kuin kirkkoherra Henningson ja herrastuomari Jaksander
istuivat pappilan verannalla vastakkain punssipöydän ääressä ja
puhuivat ajan monista huonoista enteistä.

Suuri kokous pidettiin vapaakirkollisten huoneustossa, joka oli juuri
"Luffin kapakan" takana vuoren puolella. Rouva Luftille oli suotu ilo
katsella, kuinka kansa sinne tulvasi hänen ikkunainsa ohitse. "Senkin
apinat", hän ajatteli halveksivasti, "matkia niiden pitää toisiaan.
Siksi sinne mennään, että siellä on hieno herra puhumassa, mukamas."
Aivan väärässä hän ei ollutkaan näin pahansuovasti tulkitessaan
ihmisten heikkouksia. Moni meni kokoukseen vain tunnetun nimen, etevän
puhujan houkuttelemana. Se syy oli kirkkoherrankin sinne johtanut. Hän
istui aivan lähellä puhujalavaa ja hymyili miltei alituiseen, ei
pilkallisesti, vaan ystävällisesti ja säälivästi, niinkuin isä hymyilee
vallattomain lastensa leikkiä.

Vastapäätä häntä istui Gertrud kalpeana ja liikutettuna, mutta,
kuten aina, hillittynä. Pastori Martin seisoi lavalla ja vaihtoi
kuiskaten puhujan kanssa joitakuita sanoja. Salin etualalla olivat
"Kanervakukkalaiset;" pää pään vieressä, nuorine, innokkaasti
tähystävine kasvoineen he täyttivät penkit lähinnä lavaa. Siellä istui
Eskil Svan, nyt pitkäksi, komeaksi nuorukaiseksi kasvaneena,
miehekkäänä ja totisena hienoissa mustissa vaatteissaan; lähellä häntä
oli Sverker Wetting, kehnona pukunaan kuluneet rippivaatteensa,
kumaraselkäisenä ja leveäharteisena; mutta alakuloisten, syvälle
painuneitten silmäin katse oli avoin ja kertoi rajuista taisteluista ja
vaivalla saavutetusta, hauraasta voitosta. Sverker ei ollut enää
pienessä kodissaan, missä köyhyys Wettingin juoppouden ja
kivulloisuuden vuoksi alati majaili; hän oli työssä kalkkilouhoksella
vuoren toisella puolen ja asui sikäläisten ihmisten luona, mutta oli
nyt tullut ottamaan osaa kokoukseen.

Oli siellä vielä useampiakin Gertrudin entisiä koululaisia: Bartolomeus
ja Hilarion Tingbom, jotka koko lapsuutensa olivat huojuneet
kuritushuoneen, raittius- ja herätyskokousten välillä, pikku Britta
Håf, jolle vasta käytäntö selvitti "sanan tekijäin ja kuulijain"
erotuksen, ja monet muut heidän lisäkseen.

Heti nuorison takana, isän ja äidin välissä, istuivat Johannes ja Maria
Svan, kumpikin onnellinen hymy huulilla.

Svan itse näytti synkältä ja nyreältä; mieluinten hän olisi ollut
menemättä kokoukseen; mutta kun Karolina sanoi, että se herättäisi
pahennusta, jos lapset saisivat mennä yksin, sai se riittää tekosyyksi,
jonka varjoon hän peitti harmistuneen uteliaisuutensa saada kuulla
tunnettua kaupunkilaista puhujaa.

Salissa ei ollut ainoakaan sija tyhjänä, kun tämä astui lavalle ja
alkoi esitelmänsä. Hän kääntyi enimmäkseen nuorten puoleen; heille hän
kuvasi väkijuomain historiaa, heidän harteilleen hän laski taistelun
raskaan taakan, heidän käsiinsä hän antoi voittoon johtavat aseet.
"Teihin, nuoret, me luotamme, teille jokaiselle me, vanhat soturit,
tahtoisimme lausua kuningas Kaarle IX:nnen sanat Kustaa Adolfista: ille
faciet, s.o. hän sen tekee. Me vanhat olemme olleet uranaukaisijoita,
vaivalla ja otsamme hiessä, masentumuksen ja tappioiden, pilkan ja
ylenkatseen kohtaamina olemme tietä raivanneet; te, nuoret, olette työn
päättävät voiman ja toivon merkin johdolla. Nyt on teidän päivänne,
voiton päivä koittamassa! Nyt vasta, kun Ruotsin nuoriso on herännyt
tietoisuuteen väkijuomain kirouksesta ja antaa avuksi taisteluun
turmeltumattoman voimansa, iloisen rohkeutensa, nyt uskallamme toivoa
menestystä. Meidän vanhain, meidän täytyy ennemmin tai myöhemmin
vetäytyä syrjään, käsivartemme, vaikkei sydämemme, pettää. Te, nuoret,
te kasvatte; aamunkoitteesta te saatte siirtyä nousseen auringon
leimuvaan punerrukseen, ihmiset kuuntelevat teitä, uskovat teitä,
niinkuin aina pettyneenkin, väsyneen, musertuneen vielä toki täytyy
antautua kevään valon ja ihanuuden valtaan. Muistakaa, nuoret, se,
muistakaa, mihin velvottaa se ylevä asema, mikä teillä on elämässä."

Niin hän puhui, ja hänen tummat, säteilevät silmänsä kulkivat
kehottavina pitkin kaikkia noita nuoria kasvoja, joiden katse riippui
hänen sanoissaan.

Tummana paloi puna Eskil Svanin kauniilla kasvoilla: profiili oli
suora, ja pellavaiset hiukset valuivat raskaana suortuvana otsalle.
Hänen ruiskukansiniset silmänsä loistivat ja kimalsivat kyynelten
takaa, joita lakkaamatta niihin kihosi. Hänen mielensä oli tällä
hetkellä kuin nuoren aseenkantajan, joka polvistuin, nöyrän ylpeänä
ottaa vastaan ritarilyönnin. Kaikki, mitä "neiti" oli puhunut hänelle
hänen lapsena ollessaan, kaikki neuvot ja opetukset, jotka tämä oli
kylvänyt hänen sieluunsa, orastivat nyt täynnä kihisevää, kuohuvaa
elämää. Niin, valon ritari oli hänestä tuleva, kuolemaan saakka hän oli
taisteleva totuuden ja puhtauden puolesta Jumalan valtakunnan tulla;
kaikin voiminsa hän oli taisteleva pahoja voimia vastaan, jotka olivat
niin monta rakastetun isänmaan kotia hävittäneet ja niin monen naisen
silmät saaneet itkemään. Hän tunsi itsensä niin riemuisan onnelliseksi
tänä hetkenä, niin nuoreksi ja voimakkaaksi, ja kuitenkin oli hänestä
kuin olisi hän voinut ääneen nyyhkyttää, niin hehkui ja kuohui hänen
henkensä. "Auta, Jumala", hän huusi sisimmästään, "auta minua, Jumala!"

Silloin kohtasivat hänen silmänsä Gertrudin katseen. Tämä hymyili
hänelle ja nyykäytti pari kertaa päätään, aivan kuin hän olisi lukenut
Eskilin nuoren sydämen ajatukset. Eskilkin hymyili puolestaan, ja puna
kohosi leimuvana otsaa tavotellen.

Puhujan vaiettua ja astuttua lavalta, kulki liikutuksen hyrsky läpi
salin, ja sadat nuoret, voimakkaat kädet kohosivat raikuviin
taputuksiin, vastustajain äänettöminä ja synkkinä vetäytyessä syrjään
tai lähtiessä salista. Vain kirkkoherra säilytti leppoisan, säälivän
hymynsä. Hän astui puhujan luo, puristi hänen kättään ja lausui
muutaman kohteliaan sanan muodoltaan niin etevästä esitelmästä. Ei
kukaan ollut voiva sanoa, että kirkkoherra antoi jonkinlaisen
puolueellisuuden houkutella itseään olemaan epäkohtelias kuuluisaa
vierasta kohtaan, joka pistäytyi hänen seurakunnassaan. Tulihan ihmisen
sitä paitsi koettaa nähdä paras puoli kaikesta; niinkuin joka mitalissa
on kaksi puolta, niin sisältyy harhaanmenneeseen intoiluunkin totuuden
jyväsiä j.n.e.

Syntyi lyhyt keskustelu; useat puhujat lausuivat mielipiteensä, muiden
muassa Eskil Svan, joka ensi kerran esiintyi julkisesti. Ulkonaisesti
hän oli levollinen ja hillitty, mutta Gertrud, joka hänet niin hyvin
tunsi, huomasi hänen silmäinsä tummasta loisteesta ja kuuli hänen
muutoin eloisan äänensä kumeasta soinnusta, miten peloissaan ja
mielenkuohuinen hän oli. Hän iloitsi kuitenkin Eskilin arvokkaasta
esiintymisestä, ja hänen tekemänsä ehdotus: että pitäjän lähimpänä
silmämääränä oli oleva työskennellä kapakan poistamiseksi, sai lyhyen
keskustelun jälkeen yksimielisen hyväksymisen osakseen. Vastustajat
vaikenivat, tai hukkui heidän "ei" sanansa nuorison meluisiin
hyvähuutoihin.

Kokous loppui siihen päätökseen, että yleisen kansanäänestyksen kautta
oli saatava kuuluviin kansan tahto kapakkaliikkeen pysyttämisen tai
lopettamisen suhteen.

Sitten erottiin; pitkin teitä ja polkuja vaelsivat ihmiset kotiin päin;
useimmat tunsivat, että jotain suurta ja hyvää oli tänä iltana saatu
aikaan, mutta että vielä suurempia oli lähimmässä tulevaisuudessa
odotettavana.



II.


Sinä iltana ei talollinen Svan puhunut sanaakaan vaimolleen ja
lapsilleen. Ei liioin kukaan heistä uskaltanut sanoa mitään; hiljaisina
he istuivat pöydän ympärillä ja söivät illallistaan, silloin tällöin
heittäen aran, kysyvän katseen toisiinsa; kun isä oli tuollaisella
tuulella, tuntui ilma niin tuskallisen painostavalta aivan kuin
ukkosilman edellä. Hän vastasi vain hampaitten välistä mutisten, kun
lapset sanoivat hyvää-yötä, ja Karolinan varalta oli hänellä vain
äreä vastaus, kun tämä, heidän laskeuduttuaan levolle leveään
aukivedettävään sänkyynsä, toivotti hänelle hyvää yötä ja levollista
unta. Mutta pöytä- ja iltarukouksen hän toimitti tavallisella
painokkuudella. Ääneen ja pontevasti hän luki: "vaikka minä antaisin
ruumiini poltettavaksi, ja minulla olisi usko, joka vuoret siirtää,
mutta ei olisi rakkautta, ei se minua hyödyttäisi".

Seuraavana päivänä näyttivät hänen kasvojensa rypyt vielä syvemmiltä ja
synkemmiltä, ja hänen teräksensiniset silmänsä olivat ulkonevan
otsaluun varjossa kuin kaksi myrskypilveä vuorenharjaa kiertämässä.
Innokkaammin kuin koskaan hän hoiti toimiaan, kulki pitkin peltoja,
piti huolta, että aura kunnolla iski kosteaan multaan, korjasi
särkyneen vinttaustangon, sahasi puita ja kantoi ne itse keittiöön ja
pesutupaan, missä Karolina ja palvelustyttö par'aikaa kevätpesua
pesivät.

Kahden aikaan tulivat kaikki keittiöön syömään päivällistä, renki,
piika, Eskil ja pikkusiskot, joilla tänään oli lupa koulusta. Pöytä oli
katettu; vadista, jossa oli perunoita ja koljia, nousi pitkiä
höyrypyörteitä, jotka suloisesti kutittivat työntekijäin nenää. Svan
risti kätensä ja siunasi ruuan niin jyrisevällä äänellä, että
kuuntelijain sydänpohja vavahti. Jumala suokoon, että vain
ennättäisimme pistää hyvät ruuat poskeemme, ennenkuin isännän viha
puhkeaa! Renki ja piika ahmivat niin nopeaan ja paljon kuin voivat ja
vilkuilivat sillä välin varovasti isäntäänsä; mutta Eskil saattoi
tuskin palaakaan niellä, hänhän tiesi mistä syystä ja keneen isä oli
tyytymätön.

-- Äiti, sanoi Svan äkkiä, pane pöydälle olutpuolikko, minua janottaa
peltotyön jälkeen.

Ei kukaan vastannut, renki ja piika pelästyivät käskystä niin, että he
suin päin upposivat lautasiinsa päästäkseen näkemästä, ja Karolina
tuijotti hämmästyneenä herraansa ja mieheensä. Mitä kummia tämä
merkitsi? Svan ei nykyään enää koskaan maistanut "väkeviä", paitsi
juhlatilaisuuksissa, ristijäisissä, häissä ja hautajaisissa. -- Hän ei
edes tietänyt, oliko olutta lainkaan kotona.

-- Etkö kuule, mitä sanon, vaimo! toisti Svan, anna tänne puolikko,
minua janottaa työn perästä.

Renki nuoleksi suutaan, hänkin tunsi itsensä janoiseksi, pahemmin kuin
koskaan, kun kuuli puhuttavan "puolikoista". Mutta mistä nyt tänään
tuulee? Ei hän ollut koskaan Svanin kodissa saanut pisaraakaan
"väkeviä", ja nytkö juuri hän joutuisi kiusaukseen, kun oli vähällä
ruveta raittiiksi?

Karolina nousi, meni ruokasäiliöön ja tuli muutaman sekunnin päästä
kädessä olutpuolikko, jonka hän asetti pöydälle miehen viereen.

-- No, ja missä on korkkiruuvi, uppiniskainen vaimo?

Karolinan täytyi taas pyydettyä hakemaan.

Svan avasi nyt pullon ja kaatoi olutta laseihin itselleen ja Eskilille.
Renki ei saanut pisaraakaan, miten halukkaasti hän suutaan
nuoleksikaan.

-- Juo, poika! sanoi Svan ilkeä ivanvirnistys kapeilla huulillaan, juo,
se karkasee työn jälkeen.

Näin sanoen hän tyhjensi oman lasinsa, puhkui ja maiskutti
teeskennellysti ja laski lasin rämisyttäin pöydälle.

-- No, etkö juo? hän jatkoi ja tarkasti Eskiliä, joka istui kalpeana ja
liikkumatta.

-- Älä nyt, isä, kiusaa poikaa, tiedäthän sinä, ettei hän koskaan
maista väkeviä, huomautti Karolina pelokkaana.

-- Mutta minä hänet siihen opetan, minä! huudahti Svan ja löi nyrkkinsä
pöytään, minä opetan hänet mestaroimaan isäänsä ja pöyhkeilemään
siittäjäänsä vastaan, niinkuin raittiuslampaat tahtovat heitä tekemään.
Mitä isäsi tekee, sen voit sinäkin tehdä, poika; koko elinikäni olen
ollut kunniallinen, kelpo mies, jota ei kukaan ole voinut moittia,
Jumalan käskyt olen pitänyt, Herran tietä kulkenut hamasta
nuoruudestani, eikä sinun tarvitse olla minua parempi. Kun talollinen
Svan sanoo: juo! niin sinä juot, ettäs tiedät!

-- En juo, isä, te tiedätte hyvin, ettei olut eikä viina koskaan ole
pääsevä huulteni yli, vastasi Eskil levollisesti ja varmasti ja loi
isäänsä katseen, joka ihmeellisen sinisenä ja kimaltavana loisti
kalpeista kasvoista.

-- Rakas isä! pyysi pikku Johannes ja risti kätensä, älä opeta veikkoa
juomaan, hän turmeltuu, hän turmeltuu!

Nyt kuohahti isän viha yli laitojensa.

-- Ylpeys hänet turmelee, poika! hän huusi ja löi nyrkkinsä pöytään,
ylpeys ja farisealaisuus, jotka ovat synneistä pahimmat, sillä ne
turmelevat koko sydämen. Se, joka on kelvollinen ja pitää Jumalan
mielessään, ei _koskaan_ juo liikoja, ja joka ei taas sellainen ole,
häntä ei auta ulkonainen paikkaileminen ja parsiminen. Sisältäpäin,
lapset, pitää sen lähteä, omasta vakaumuksesta eikä raittiuslampaitten
käskystä. Nyt sinä juot, poika! Kunnioita isääsi ja äitiäsi, ja kun
isäsi, jossa et koskaan ole nähnyt muuta kuin hyvää, sanoo jotain,
pitää sinun tietää huutia ja totella!

-- En, vaikka tappaisitte, isä! Teillä on oma uskonne, minäkin pidän
kiinni _omastani_, niin kauan kuin puhua voin.

Svan hymyili ylenkatseellista pilkkahymyä. -- Omastasi? Opettajasi,
tulisi sinun sanoa, jos totta puhut. Hän sinuun on ajanut kaiken
ulkokultaisuutesi ja ylpeytesi. Mutta nyt siitä tulee loppu, tiedä se!
Vain hyvää esimerkkiä olet nähnyt kotonasi, ei sinun tarvitse kulkea
toisia teitä kuin isäsi ja iso-isäsi ovat ennen sinua kunniallisina ja
jumalaapelkäävinä kulkeneet.

-- Te tiedätte, isä, etten ole juomatta itseni tähden, en ylpeydestä
enkä kerskailunhalusta, vaan kaikkia heikkoja auttaakseni.

-- Sepä se! keskeytti Svan voitonriemuisena. Heikkoja auttaaksesi!
Tuhmaa kerskausta, poika! Luuletko, että se, joka ei itse pysy
pystyssä, sillä tulee autetuksi, että muut häntä tukevat? Ehei,
sisältäpäin pitää voiman lähteä, meistä itsestämme, ei muista! Anna
niiden tupertua, jotka eivät voi seisoa, siten teet heille vain
palveluksen. Sillä ennemmin tai myöhemmin he sittenkin hoipertuvat
kumoon, ja silloin ei heistä tarvitse tulla lupauksensa rikkojaa.

-- Ja lupaukseni rikkojaksi tahdotte juuri nyt minut tehdä, isä?
huudahti Eskil, katkerasti hymyten, tiedättehän, että olen luvannut
olla koskaan maistamatta väkeviä?

-- Siitä lupauksesta päästän sinut! huusi Svan yhä kiihtyneempänä, et
ole vielä täysikäinen, nulikka olet, jolla ei vielä ole korvantaustat
kuivana, sinulla ei ole oikeutta tehdä sitoumuksia ilman vanhempain
suostumusta. Ja nyt tehdään loppu kaikesta kerskailusta ja
tottelemattomuudesta. Minä olen isäntä, ja minä näytän teille kaikille,
että täällä eivät muut lait vallitse, kuin isän, iso-isän ja omat
säätämäni. Juo lasista, johon isäsi sinulle kaasi, äläkä sitten enää
minun kuulteni puhu ulkokultaisista raittiusmetkuista.

Eskil ei liikahtanut. Hän oli noussut, seisoi aivan kuolemankalpeana ja
tuijotti isäänsä rohkeasti silmiin. Renki ja piika olivat kuin
pelokkaat kissat hiipineet ovelle, mihin pysähtyivät ja salavihkaa
katselivat ihmeellistä kohtausta. Karolina pani kätensä ristiin ja
huojutteli itseään vaikeroiden edestakaisin, ja pikku Johannes uudisti
aina vähän päästä, aivan kuin laulun kertoa toistaen: "isä, isä, älä
opeta häntä juomaan, hän turmeltuu!"

-- No, miten käy?

Isä ja poika katsoivat toisiinsa, katseessa sama raudanluja
tahdonvoima. "En koskaan anna myöten", sanoi Eskilin suuri sininen
lapsenkatse. "Taivu tai murru" salamoivat isän syvät, tummansiniset
silmät.

Nyt tarttui Svan Eskiliä niskaan toisella kädellään, otti toiseen
olutlasin ja painoi sen pojan yhteenpuristettuja huulia vasten.

-- Näin tehdään pahantapaisille lapsille, jotka eivät tottele.

Hän rimpuili ja rimpuili, äiti ja pienokaiset huusivat, palvelusväki
seisoi vavisten, silmät seljällään. Eskil kiemurteli ja vääntelihe
päästäkseen irti, mutta isä ei päästänyt, hän pakotti pojan huulet
aukenemaan, olut kuohui hänen päälleen, juosten pitkin suuta ja nenää
alas kaulalle ja poskille. Hänen silmänsä veristyivät, ja hän nieleksi
ilmaa kuin tukahtumaisillaan.

-- Apua, apua! huusi äiti poissa suunniltaan, turmelet pojan -- Svan --
Jumala auttakoon -- anna hänen olla.

Ja lapset ja palvelijat yhtyivät häneen itkien ja huutaen.

Mutta Svan ei järkkynyt, hän oli päästänyt irti rajut intohimonsa, ja
nyt hän ei voinut niistä irrottua. Monivuotinen kuohuva viha tulvi
tällä hetkellä esiin hänen sisimmästään.

-- Päästän hänet ylpeyden perkeleen pauloista, Karolina! hän huusi ja
kaasi yhä olutta Eskilin suulle ja nenälle. Hänen pitää oppia, ettei
pyri luulemaan itseään vanhempiaan paremmaksi vain siksi, että kantaa
sininauhaa rinnassaan. Kas niin, hän jatkoi, pannen tyhjän lasin
pöydälle, ja lennätti puolitukahtuneen, ryvettyneen nuorukaisen ovelle,
mene nyt työhön ja muista oppia, minkä sait isältäsi, ja älköön minun
korvani enää koskaan kuulko tässä kodissa raittiuslörpötyksen ja
raittiustekopyhyyden inahdustakaan!

Eskil ei vastannut; hän läähötti, tulipunaisena häpeästä ja surusta hän
läksi ulos ja tarttui heti työhön pellolla. Mutta silloin lankesi hänen
sieluunsa suuri ajatuksen siemen: hän jättää isänkodin, hän pakenee
sitä tyttöä, johon hänen sydämensä oli kiintynyt, hän omistaa koko
elämänsä synnin kukistamiseen. Ei hän ollut koskaan, niinkuin nyt,
huomannut, miten kietova ja vaarallinen sen valta oli. Ja samalla kun
hän tunsi nöyryytettynä aivan maahan vaipuvansa hän samalla tunsi,
kuin olisi hänen sielunsa kohoutunut, liitänyt Jumalan luo palavin
rukouksin: "tee minusta soturi, joka rohkenee taistella ja kaatua sinun
valtakuntasi taistelussa!"

Koko päivän painoivat katkerat ja tuskalliset ajatukset Svanin kotia.
Isäntä ja muut perheenjäsenet eivät vaihtaneet sanaakaan, ja jos
jälkimäisillä oli jotain toisilleen sanottavaa, puhuivat he matalalla
äänellä ja kuiskien kuin talossa, missä kuolema on käynyt.

Karolina ei huoannut tänään; hän oli ihmeellisen äänetön ja hiljainen,
vain pari kertaa kuului tukahutettu nyyhkytys lieden luota tai
ompelukoneen äärestä, missä hän ahkerana ahersi.

Yö tuli, ja ihmiset sanoivat toisilleen lyhyesti ja arasti hyvää-yötä.
Ensi kerran ei talossa luettu iltarukousta. Svan viipyi pellolla
myöhään iltaan, hän pysytteli tahallaan poissa, sillä hän ei tahtonut
ketään tavata, ja Karolina oli niin poissa tasapainostaan, niin täynnä
tutkivia ajatuksia ja sitä paitsi liian ujo miehen asemesta lukeakseen
tavanmukaisen luvun raamatusta. Hän jätti kuitenkin pihanpuoleisen oven
auki ja laskeutui sitten lapsineen levolle.

Päivän työstä ja levottomuudesta väsyneenä hän nukkui rukouksiinsa,
jotka kohosivat hänen sydämestään, hänen siinä maatessaan pimeässä,
kädet ristissä rinnalla. Useita tunteja hän nukkui työläisnaisen
levollista, unelmatonta unta eikä huomannut, kuinka ovi hiljaa aukeni
ja sulkeutui, ja Svan riisuutui, paneutuen hänen vierelleen.

Äkkiä hän heräsi outoihin, kamaliin, ähkiviin ääniin. Mikä nyt? Hänestä
ne tuntuivat tulevan kaukaa, kaukaa, lakeuden toiselta puolen;
murhattiinko joku, vai hyökättiinkö taas jonkun tyttö paran kimppuun,
vai mitä se oli, mitä se oli? Hänen uniset aivonsa ahersivat
tuskalloisesti, sillä välin kuin ääni hänen mielestään yhä läheni, ja
kun hän viimein kokonaan heräsi, huomasi hän, että Svan makasi ähkien
hänen rinnallaan. Oi, hyvä Jumala, niitä kauheita huokauksia! Kyllä hän
oli monta kertaa eläissään huoannut, mutta tuohan kuului ihan siltä,
kuin sydän olisi haljennut ja huokaukset tulleet tuosta murtuneesta
sydämestä.

-- Isä, mikä nyt, mitä on tapahtunut? hän kuiskasi ja koetti tarttua
miehen käteen, sinähän olet ihan järjiltäsi -- oi, laupias Jumala, mikä
sinun on, sinä olet märkä kuin uitettu!

Hän silitteli kädellään Svanin otsaa, se oli märkä raskaista kylmistä
vesipisaroista, ja hampaat, joiden välitse ähkinä lakkaamatta pusertui,
kalisivat tuskallisesti vastakkain.

-- Sano, Herran nimessä, oletko sairas?

Silloin kääntyi Svan häneen päin ja kuiskasi, sanoihinsa kompastellen:

-- Olin helvetissä, Karolina, näin hornan kauhut silmäini edessä --
Jumala itse johti minut sinne -- en tahtonut, mutta hän laahasi minut
kerallaan ja sanoi vihastunein äänin: "katso!" -- Ja minä katsoin --

-- Mitä sinä näit? kysyi vaimo tuskasta ja uteliaisuudesta vavisten.

-- Ei sitä voi kertoa -- se oli kielin kertomatonta. Vain yhden asian
sanon.

Ja hänen äänensä kuului aivan kuin sammuvalta, kun hän lisäsi:

-- Minä näin, Karolina, että koko elämäni on ollut tähän asti syntiä --
syntiä -- syntiä! Oi, Herra Jumala, mikä näky! Olenko armon saanut,
kuulunko valittujen joukkoon, että näin puhut minulle unen ihmeiden
kautta? Toisenkin näyn näin, jonka kieleni on kertova, vaan ei nyt --
toiste sen kerron, vaikka maa altani revetköön ja minut häpeään ja
nöyryytykseen haudatkoon. Oi, Herra Jumala -- syntiä -- syntiä --
syntiä!

Hän lysähti ähkien kokoon ja vaikeni. Vavisten vaimo makasi hänen
vierellään -- mitä näkyjä oli mies nähnyt, mitä sanoja kuullut? Hän oli
sydänpohjia myöten pelästyksissään Svanin kummallisista puheista; oli
kuin olisivat helvetin kauhut kuiskineet ja suhisseet pimeistä
nurkista, ja kuin pelokas lapsi hän risti kätensä ja huusi ja rukoili
vuoroin raamatunlauseita, virren- ja rukouksenpätkiä.

Samalla hän tunsi onnenväristystä; niinkuin mies, hänkin kyseli:
olemmeko löytäneet armon, olemmeko valittuja, kun niin suuria ja
hirvittäviä asioita meille ilmotetaan? Yöllä oli Jumala johtanut hänen
miehensä hornan partaalle, synnintunnustukseen ja katumukseen --
toisena yönä hän ehkä näytti hänelle taivaan ihmeet. Ja silloin
selviäisi suuri arvotus, hän, Karolina Svan, saisi nähdä, mitä hänen
tuskainen, levoton sielunsa aina oli halunnut, aina siitä asti, kun hän
oli pieni lapsi: vilahduksen Herran kunnian kirkkaudesta. -- Karolina
vapisi ilosta, miehensä rinnalla maatessaan, ja uskalsi tuskin
hengittää pelosta, ettei häiritsisi häntä.

Svan itse makasi liikkumatta, Karolina kuiskasi pari kertaa hänen
nimensä, mutta kun hän ei vastannut, luuli hän hänen vaipuneen uneen.
Mutta mies oli hereillä koko yön ja katseli silmät selällään pimeyteen,
joka alkoi valjeta aamunkoitoksi. Silloin hän nousi, pukeutui ja läksi
vainiolle.

Hänessä oli tapahtunut outo muutos. Kului useita päiviä, eikä hän
puhutellut vaimoa eikä lapsia, ei hän liioin pitänyt yhteistä rukousta,
mikä muutoin oli hänen tapansa aamuin ja illoin. Hän oli kuin itseensä
vajonnut; hänen luonteeseensa kuului mystillisyyden piirre, jonka niin
usein tapaa yhtyneenä itsevaltaiseen ja suljettuun luonteeseen, ja
mullistus, joka hänessä oli tapahtunut, oli kohottanut hänet
jonkinlaiseen hurmauksentilaan; hänen oma sisäinen murtumuksensa ja
riemu, jota hän tunsi sieluansa koskettaneita jumalallisia voimia
nähden, huumasi häntä. Niin hän kulki kodissaan hajamielin ja uneksien,
kuin näkyjen näkijä; hänen huulensa olivat käyneet vielä kapeammiksi,
silmät olivat painuneet sisään, ja valkuainen, joka näkyi leveänä
mustain silmäteräin alta, sai katseen kiiltämään oudoin loistein.

Elämä talossa kulki tavallista kulkuaan; pellot kynnettiin, jyvät
heitettiin multaan kuolemaan, Svan tarkasti pilvien kulkua, pudisti
päätään ja ennusti kuivuutta, kun hän tarvitsi sadetta, ja päinvastoin,
ja hänen vaimonsa huokaili noita ennustuksia, aivan kuin ennen;
keittiön pöytä katettiin, kahvipannu porisi liedellä, lapset kävivät
koulua, Sipp haukkui äreästi ja käheästi kulkijoita, jotka menivät
Östergårdin ohi -- kaikki oli niinkuin tavallisesti.

Mutta suuressa, ihmeellisessä maassa, jonka rajoja ei kukaan ole
merkinnyt, jonka laajuutta ei kukaan ole mitannut, maassa, joka piilee
kätkössä elämän touhun ja puuhan alla, siellä haparoivat sielut kukin
yksinäistä, hämärää polkuaan eteenpäin kohti suurta usvapeittoista
päämäärää.



III.


Lämmin, säteilevä toukokuunpäivä. Risteyksen vanhassa tammessa
liikehtivät mahtavina kevään voimat; kyhmyiset oksat ikäänkuin
paukahtelivat, kaarna halkeili, aivan kuin olisi puun sisuksissa
pursuva kevätelämä laajentanut runkoa. Hienoja, kiiltäviä lehtiä
putkahti kaikkialta esiin; ne loistivat kullanvärisinä auringossa, ne
huojuivat, hauraina ja kurttuisina kuin vastasyntyneen kätöset.
Tiheämmäksi, yhä tiheämmäksi kutoi kevät luonnon valoisaa, ilmavaa
pukua, innokkaammin, yhä innokkaammin päivänsäteet suutelivat pois
nyreyden ja vanhuudenajatukset, ijäkkään tammen sydän riemuitsi elämän
ihanuudesta, se oli nähdä kuin synkät kasvot, jotka rakkauden hyväily
kirkastaa.

Mutta ei vain kevätriemu tammen sydäntä paisuttanut. Satavuotias, joka
oli nähnyt ihmisaaltojen kohoovan ja laskevan, pirskahtavan korkeuteen
ja kuollen vaipuvan syvyyteen, satavuotias, joka oli kuullut lakeuden
jymähtelevän ratsastajaparvien askelten alla ja vuorten kajahtelevan
sotahuudoista ja aseittenkalskeesta, hän kuuli tänään uuden ajan
sotahuudon, hän kuuli näkymättömiä kilpiä helähytettävän, hän tunsi
ilmassa mahtavain taistelujen pauhua. Ihmisjoukkoja vaelsi tietä
pitkin, heidän kasvonsa olivat valoisat ja säteilevät, valoisat,
kevääniloiset heidän pukunsa. Pojat ja tytöt kulkivat rinnan, milloin
pitivät toisiaan kädestä, milloin leikkien heilahuttelivat käsivarsiaan
ja katsoivat toisiaan hymyten silmiin. Silloin kohosi laulu heidän
huulilleen; raikkaina ja iloisina, rohkeina ja reippaina tulvivat
sävelet läpi puhtaan ilman, kun nuori parvi ripeässä tahdissa vaelsi
kirkkoa kohti. Omituinen oli heidän sotalaulunsa, eivät olleet lakeuden
tuulet milloinkaan kuulleet niin intoisan riemuitsevia säveliä,
ei ollut maa koskaan kajahdellut niin keveistä, joustavista
sotilasaskelista. Kuulkaa, mitä laulavat nuo uhkamieliset, voitonvarmat
nuoret:

    "Läpi ilmojen kohina käypi,
    yhä lähemmä ennättäypi,
    vavahtaa maakin alla
    tuhanten askelten.
    Nyt saapuvat Ruotsin nuoret,
    rivit vankkana niinkuin vuoret!
    Koitteessa vuossadan taistoon
    he käyvät vapauden!"

Mahtavarytmisenä kohoo laulu avaruuteen, ja väestö vaeltaa pohjasta
ja etelästä, idästä ja lännestä ohi vanhan tammen, ohi kirkon
käräjätuvalle, missä tänään ylimääräisessä kunnankokouksessa kansa on
lopullisesti ratkaiseva, tahtooko se pitää vanhan juomapesän vai ei.

Niin pitkälle ovat raittiusystävät saaneet asiat, lakkaamatta
taistellen. Tämä on ensi voitto: kansa on itse, mies mieheltä, jokainen
äänillään, määräävä pitäjän tulevaisuuden.

On sunnuntaiaamupäivä; jumalanpalvelus on lopussa, kellojensoitto
haipuu etäisyyteen, kirkon ympärillä on hiljaista ja yksinäistä,
kirkkomaalla seisoo äsken umpeenluodun haudan luona surupukuinen
nainen, hän ei ota osaa taisteluun, hän uneksii kaipauksensa
ijäisyysunia, sillävälin kuin ihmiset, jotka vielä tuntevat
elämänvoiman suonissansa kuohuvan, ottelevat kuumasti sen puolesta,
mitä uskovat ja tahtovat. Mutta hautausmaan lehmuksissa linnut
visertävät ääneen, koko ilma kaikuu niiden kevätriemusta.

Käräjätuvassa ei ole ainoatakaan tyhjää sijaa; avoimesta ovesta saapuu
lakkaamatta uusia osanottajia, miehiä ja naisia, lapsia ja vanhuksia
sekaisin. Nyt on joka penkki täynnä, joka tuoli käytännössä, käytävä
täyttyy seisojilla, alempana, oven luona, ahtaantuvat ihmiset
likekkäin. Omituinen hiljaisuus vallitsee joukossa, heidät kaikki on
vallannut jokin, he tuskin tietävät, mikä: hetken vakavuus, ihmetys,
uteliaisuus. Kaikkialla näkee vieraita kasvoja, tai sellaisia, joita ei
ole vuosikausiin nähty, kuihtuneita vanhuksenkasvoja, jotka herättävät
jo ijäkästen miesten mielessä eloon lapsuudenmuistoja, olentoja, jotka
ovat työnsä ääressä kumariksi käyneet kaukana nummen salomailla, mihin
ihmisten ajatus ja vielä harvemmin heidän jalkansa osuu.

Kaukaa, kaikilta suunnilta ovat nämä ihmiset tulleet, jotka äkkiä
heräten ovat kuulleet sotahuudon. Miksi he juuri nyt heräsivät, kun
heitä niin usein ennen oli kutsuttu, mutta he yhä nukkuivat? Siksi he
heräsivät, että huuto kajahti nyt hopeatorvesta, nuorison
voitonvarmasta, uhkamielisen voimakkaasta sydämestä. Penikulmain
laajuisten metsäin halki, yli avarain lakeutten kajahti huuto:
"herätkää, nyt on meidän päivämme, nuorison, toivon, uskon päivä!
Tulkaa taisteluun ja voittakaa merkkimme johdolla!" Ja veltot, väsyneet
vanhat kuulivat huudon, he ymmärsivät sen, he avasivat raukeat silmänsä
ja tunsivat, että unen aika oli mennyt.

Niin he tulivat kokoukseen, jokainen muistojensa taakkaa kantaen,
jokaisella mielessään synkkiä tarinoita isästä tai iso-isästä, veljestä
tai naapureista, pojistaan tai sukulaisistaan. Ja kun he lähtevät
tuvastansa, kun lähtevät metsistä tai vuorilta ja tasangoilta, missä
heidän elämänsä vaatimattomana on vierinyt, ja tulevat ihmisten
joukkoon, silloin nuo tarinat loistavat niin oudon terävästi
raskasmielisesti sisäänpäin kääntyneistä katseista, ja totiset kasvot
käyvät entistäkin totisemmiksi. He tuntevat itsensä aroiksi ja
hyljätyiksi ja kuitenkin niin rohkeiksi ja voimakkaiksi, tietoisina
kärsimyksistä, joita juuri heidän osakseen on tullut. Jokainen, olipa
miten halpa tahansa, tuntee tällä hetkellä arvonsa, hän tietää äänensä
jotain merkitsevän tänään, ja hän tuntee kiihkeää halua viimeinkin
puhua julki ja ilmottaa asioita, jotka oli kätketty syvälle, syvälle
häpeän peittoon.

Tuossa tulee kyyryinen, hoippuva ukko, hän on kolme penikulmaa
kävellyttänyt pakottavaa jalkaansa, sillä muistot isästä, joka joi
itsensä kuoliaaksi, ja pojasta, joka kulki iso-isän jälkiä, ovat
antaneet hänelle yliluonnolliset voimat. Muistot vilkastuttavat hänen
askeleitaan; hänen eteenpäin kompuroidessaan, nakuttaa hänen
sydämessään muuan ajatus, aivan kuin herättäjäkello: "jälkeentulevaiset
pääsevät kärsimästä meidän kärsimyksiämme." Hänellä on vain pari ääntä,
mutta ne hän tahtoo itse antaa kokouksessa. Ja kaikki hänen
ajatuksensa, kaikki mielikuvat kerääntyvät yhden ainoan
jättiläismäisen, mahtavan "ei" sanan ympärille, jonka hän on
singahuttava kapakkaa vastaan.

Tuossa tulee vanha vaimo kaulahuivi pään ympäri kiedottuna ja
kokoontaitettu nenäliina kädessä. Hän läähättää ja huokailee ja etsii
katseellaan paikkaa; tiukkaa oli ollut käydä pitkää matkaa, mutta mies
oli sairaana, ja niin täytyi vaimon viimein lähteä luovuttamaan äänet
"kunnalle". Hän on varmasti vakuutettu, että jollei näitä ääniä anneta,
jää "Luffin kapakka" paikoilleen; ja vaikka tie olisi ollut kaksi
vertaa pitempi ja ilma kaksin verroin lämpimämpi kuin tänään, olisi
hänen täytynyt sittenkin kokoukseen, se oli varma, se. Ja hän huoahtaa,
levittää kyynäspäänsä, tunkeutuu eteenpäin pitkin käytävää ja etsii
tarmokkaasti paikkaa, kunnes Eskil Svan nousee, ja vaimo tyytyväisenä
ja huokuen asettuu hänen paikalleen, sillä välin kuin ukko pakottavine
jalkoineen kärsivällisesti yhä seisoo oven suussa.

Tuolta tulee komea talonpoika, ryhdiltään levollisena ja arvokkaana,
puettuna hienoon, pitkään verkatakkiin. Hän ei ole ikinä maistanut
viinaa eikä olutta, hän on rikas ja arvossa pidetty, mutta jokainen
tietää, miksi Hövekan Petterin kasvot ovat nyt niin hirvittävän
totiset. Kaikki ymmärtävät, että Wettingien synkkä kohtalo kohoaa hänen
muistiinsa. Kaikki tietävät, että hänellä itselläänkin on ollut
tuhlaajapoika, vaikkei kukaan ole tohtinut koskaan puhua siitä hänen
kanssaan. Kaikki tietävät, että hän vihaa viinaa, vihaa kapakkaa, ja
että hän nyt on tullut, monien ääntensä, mahtavan vaikutusvaltansa
avulla sen maahan luhistaakseen.

Niin tulee rikkaita talonpoikia, pikkutilallisia, köyhiä vuokraajia ja
torppareita, työmiehiä, muonamiehiä, sikin sokin -- kaikilla on sana
sanottavana kapakan pysyttämisestä tai poistamisesta.

Äkkiä liikehtii koko sali; kuiskailun humina käy yli penkkirivien,
sitten se vaimenee, ja hiljaisuus käy äskeistäkin syvemmäksi. Kuka on
tullut sisään ja kulkee horjuen käytävää, missä ihmiset vaistomaisesti
antavat hänelle sijaa, aivan kuin ruhtinaalle tai ruttosaastaiselle?
Kuolemako vai synti aikoo vierailla kokouksessa? Vainajako on noussut
haudastaan tarinoimaan menneitten aikain monia kamalia satuja? Kuumina
ja tuijottavina loistavat silmät syvistä kuopistaan, katse suuntautuu
liikkumattomana suoraan eteenpäin, aivan kuin se olisi takertunut
kiinni ajatukseen, joka vuosikausia, öin, päivin, valveilla ja unessa
on vainonnut aivoja. Kasvot ovat tuhkanharmaat, ohimoita ja poskipieliä
kattaa kireänä ryppyinen iho, pörröisinä ja harvoina riippuvat
hiustupsut ja parranhaivenet. Muuan nuori talonpoika nousee, arasti
tarjoten hoippuvalle istuinpaikan; sanaa sanomatta vaipuu tämä
penkille, lysähtää kokoon kuin märkä riepu ja istuu liikkumatta,
nojaten leukaansa keppiä vasten ja antaen järkkymättömän katseensa
tuijottaa avaruuteen.

Ken hän on? Vanhukset tutkivat häntä terävästi, nuoret katselevat häntä
aran uteliaina tai aavistelevasti väristen. Eiköhän hän ollut
väkijuomain tuhoama raukka, luihin ja ytimiin tunkeva raittiussaarna?

Mutta yli Hövekan Petterin ylpeitten kasvojen, joiden otsa on niin
leveä ja alahuuli niin ulkoneva, lennähtää vuoroin puna ja kalpeus. Hän
tunsi aaveen, se oli Wetting, hänen sisarensa Kristinen mies, juoppo
raukka, joka oli tuottanut häpeää rikkaalle ja mahtavalle
talonpoikaissuvulle. Viisi vuotta, aina siitä asti kuin August kuoli,
on hän maannut vuoteen omana, toinen kylki halvattuna, jäsenet
vapisevina kuin aaveita säikkyneen, puhua koristen käheästi kuin vanha
kello, kun se on seisahtumaisillaan. Mistä hän on saanut voimaa nousta
tänne tullakseen? Hövekan Petterin suuri alahuuli vavahtaa, häntä
itkettää, itkettää Wettingin tähden, itkettää, sillä juopon näkeminen
herättää hänen katkerimmat muistonsa eloon. Mutta hän on liian ylpeä
liikutustaan näyttääkseen -- siksi pysyvät kasvot järeinä ja kovina,
siksi kohoo pää ja puristuu nyrkki, samalla kuin sisäinen ääni huutaa:
"pois kapakka, pois kurjuus, joka on tuottanut surua ja häpeää
kunnialliselle vanhalle suvulle!"

Mutta toinenkin on tuntenut Wettingin, toinen isoinen isäntä: Lars
Eskilinpoika Svan. Hän käy vielä kalpeammaksi kuin Hövekan Petter,
hänen katseensa ei voi irrottua Wettingin kamaloista kasvoista, ja hän
alkaa käydä häiritseväksi, niin että vaimo varottaen survasee häntä
kylkeen:

-- Rakas ukkoseni, ole nyt vaiti.

-- Minusta tuntuu kuin olisin taas nähnyt unta, sanoo Svan matalalla,
salaperäisellä äänellä.

Nyt ryhdyttiin kuitenkin panemaan kokousta alkuun. Puheenjohtaja,
varatuomari Jaksander, otti kelpo nuuskauksen nuuskarasiastaan, ojensi
sen naapureilleen, niisti nenäänsä kirjavan nenäliinansa kulmaan ja
istuutui sitten tuomarinistuimelle. Hän käänteli huolettomasti muutamia
paperilehtiä, nyykäytti nauraen ja suostuvasti lautamiehen varovaan
kuiskaukseen ja ryhtyi sitten pitkästi ja objektiivisesti tekemään
selkoa väkijuomataistelun kulusta näillä seuduin ja tämän ylimääräisen
kokouksen kokoonkutsumisen syistä.

Sitten alkoi ottelu. Ensimmäisenä puhui kirkkoherra Henningson.
Innostuneesti ja runollisesti hän kuvasi omaa ja puoluelaistensa
suhdetta tähän suureen kysymykseen. "Pohjalta on meillä sama tarkotus:
ihmiskunnan vapautus synnistä ja alennuksesta, ero meidän kohtuuden
miesten ja ehdottomain välillä on vain taistelu tavassa, tavassa, miten
tämä päämäärä on saavutettava. Emme nimittäin mitään niin pelkää kuin
sitä, että kasvattaisimme fariseuksia, rakentaisimme valkoiseksi
kalkittuja hautoja, jotka sisältä ovat täynnä kuolleitten luita. Ja me
pelkäämme, että se tie, jolle te, rakkaat ystävät, niin hyvää kuin
tarkottanettekin, olette painuneet, juuri johtaa äsken mainittuihin
surullisiin tuloksiin. Sen sijaan, että jokaisen tekomme tulee olla
siveellisesti vapaan tahdon päätösten ilmausta -- sen näemme jo
luomisesta, jolloin oli tehtävä _vapaa_, eikä yhdistysten ja lupausten
painostama valinta hyvän ja pahan välillä, luonnollisesti ainoa
valinta, jolla on siveellistä arvoa -- sanon, sen sijaan, että
raittius, tai oikeastaan ehdottomuus olisi vapaan tahdon valinnan
tulos, tekevät ehdottomat siitä pakkotuotteen, jonka siveellinen arvo
on sangen epäiltävä. Sen sijaan että ihmisen tulee muuttua
siveellisesti puhtaaksi ja voimakkaaksi luonteeksi katumuksen ja
parannuksen kautta, saatuaan jumalallisen armon Kristuksessa, luo
raittiuskäsky jonkinlaisen orjahallituksen, jonka vallan alaisina
muutoin kokonaan kääntymättömät ihmiset hypnotisoidaan kieltäyviksi
määrätyn asian suhteen, ja jonka kautta kasvatetaan itsevanhurskautta,
itseensä tyytyväisyyttä, josta voi olla mitä turmiollisimmat seuraukset
koko luonteeseen nähden. Ehdoton tai ei-ehdoton, siitä on kysymys, muu
kaikki on vähemmän kuin tyhjän arvoista. Siten turmeltuu vähitellen
sisäinen voimamme, meistä tulee kuohilaita eikä miehiä, ja
kristillisen, pyhitetyn luonteen sijasta, joka omasta halustaan -- tai
oikeammin sanoen, armon vaikutuksesta -- luopuu kaikesta, mitä se pitää
vahingollisena tai syntisenä, astuu veltto farisealaisuus, joka
ehdottomuudessa näkee pelastuksen ja autuuden ja langettaa ankaria
tuomioita toisin ajattelevista. Vapautemme Kristuksessa kadotamme
ihmiskäskyjen orjina. Jumala varjelkoon meitä kaikkia hienosta,
vaarallisesta hengen myrkystä, joka kätkeyy tuohon näennäisesti niin
hyvää tarkottavaan ehdottomuuden liikkeeseen."

Kirkkoherran puhe teki syvän vaikutuksen kaikkiin samanmielisiin.
Vapautemme Kristuksessa, ah niin, sehän tahdottiin niin häikäilemättä
riistää näillä kaikilla sietämättömillä käskyillä! Rouva Luft, joka
istui vastapäätä kirkkoherraa, kalpeat kasvot hikipisarain peitossa,
jotka vierivät raskaina ja sitkeinä kuin pihka pitkin vaalevaa
puunrunkoa, tunsi sekä rauhottuneensa että rakentuneensa. Juuri niin
oli hänkin monta kertaa ajatellut; vaikkeihan hän voinut ajatuksiaan
niin kauniisti ilmi tuoda kuin kirkkoherra. Varatuomari Jaksander otti
mahtavan nuuskauksen, nyykäytti hyväksyvästi päätään ja mietti
mielessään, miten suuresti hän siveellisesti turmeltuisikaan, jos hän,
ehdottomain julistuksia seuraten, teeskennellen kieltäytyisi siitä
viattomasta huvista, jota tuotti lasillinen punssia iltapäivin hänen
vanhan ystävänsä Henningsonin seurassa.

Kirkkoherran jälkeen oli pastori Martin pyytänyt puheenvuoroa. Hän ei
vastannut mitään edellisen puhujan sanoihin, hän kuvasi vain
paikkakunnan raittiustaistelua, sellaisena kuin hän sen käsitti, kuvasi
sen ensi alkua, vastarintaa, jota se oli kohdannut ja jonka se oli
voittanut j.n.e. Tällöin viipyi hän kauimmin Gertrudin toiminnassa
lasten ja nuorten kesken, kertoi, kuinka Gertrud kymmenen vuotta
sitten, saaden osakseen pilkkaa ja vastustusta, niin, jopa vainoa, oli
kylvänyt lasten sydämeen raittiustyön ensi siemenet, jotka nyt olivat
nousseet oraalle, kuinka hän oli perustanut pienen "Kanervakukka"
yhdistyksen, jossa aluksi oli jäseninä viisi koululaista, ja johon nyt
kuului yli sata jäsentä pitäjän voimakkainta ja parhainta nuorisoa.

Kalpeana, maahan luoduin silmin istui Gertrud kuunnellen hänen
sanojaan. Miten hyvää ne tekivät, miten hyväili häntä Nils Martinin
äänen lämmin, kiitollinen sävy, hänen katseensa kostea kiilto, katseen,
jonka Gertrud toisinaan arasti ja nopeasti kohtasi. Ja samalla vaivasi
häntä pastorin puhe niin omituisesti, hän olisi tahtonut keskeyttää --
ah, jospa hän ei vain olisi sanonut sitä -- ja sitä! Hän huomasi,
kuinka pilkallinen ilme kimalsi kirkkoherran silmissä, samalla kuin suu
säilytti järkähtämättömästi arvokkaan sävynsä, ja häntä puistatti
vastenmielisyys. Hän tiesi, että hänen työnsä julkinen kehuminen oli
vain tekevä kirkkoherran mielialan yhä nurjemmaksi sekä sitä että häntä
itseään kohtaan persoonallisesti. Ja entisessäkin oli kyllin.

-- Niin, pitäjällä on tosiaan syytä olla kiitollinen neiti Björkille,
_jos_ hän on tehnyt kaiken, minkä pastori nyt on sanonut hänen
työkseen, saneli kirkkoherra, pastori Martinin lopetettua, tehden
jonkinlaisen isällisesti ritarillisen kädenliikkeen Gertrudiin päin.

-- Mutta mitä tulee hänen pastorin esittämiin "todistuksiinsa" asiassa,
kaikkiin noihin juttuihin, kuinka hän muka on nähnyt lasten menevän
kapakkaan, kuinka vanhempain oli tapana anastaa salaa rahoja j.n.e.,
j.n.e., niin pitäisi minun mielestäni näin vakavassa ottelussa kuin
tämä välttää kaikkea, mikä edes vivahtaakin juoruiluun.

Nils Martinin kasvot leimahtivat punaisiksi, ja hänen vaaleansiniset
silmänsä säkenöivät.

-- Rohkenen panna vastalauseen sitä vastaan, että tosiasioita, joita
tuodaan esiin todistuksina epäillyn ja vastustetun liikkeen
välttämättömyydestä, pidetään juoruiluna.

-- Hyvä, vastasi kirkkoherra ylenkatseellisen levollisena, mutta
varokaamme liian kiinteästi tähän taisteluun liittämästä naisia, joiden
ymmärrys, sen pahempi, on hyvin lyhyt. Hoitakoot he hiljaisesti ja
uskollisesti tehtäviään, ja ratkaiskaamme me miehet suuret yleiset
kysymykset, jotka tosiaan ovat tarpeeksi raskaat meidänkin
voimakkaammille harteillemme ja karaistuneemmalle mielellemme. Siis --

Ja hän jatkoi vielä hetken samaan tapaan, ja hänen katseensa suuntausi
lempeänä ja isällisen varottavana kokouksen naisjäseniin.

Nyt kohosi hitaasti pitkä, mahtava olento etumaisilta sijoilta. Salissa
syntyi haudanhiljaisuus; nytpä saatiin kuulla! "Luffilaisten",
Tingbomin, varatuomarin, nimismiehen, kirkkoherran, y.m. ehdottomuuden
vastustajain kasvoille levisi tyytyväinen ilme, ja he istuivat korvat
hörössä. Hän oli mahtava mies, jolla oli monta ääntä, ja hän oli
"järkeväin" puolella, sen tiesi jokainen!

-- Talollisella Svanilla on puheenvuoro!

Svan seisoi hetken vaiti ja katseli eteensä verhotuin, sisäänpäin
kääntynein katsein, jollainen se oli ollut siitä yöstä lähtein, kun
hänen ähkyvät tuskanhuutonsa herättivät hänen vaimonsa. Sitten hän
alotti matalalla äänellä, joka terävänä korkeni joka lauseen lopulla:

-- Minulle on tapahtunut suuri armo, minulle on ilmotettu suuria
totuuksia. Öisissä näyissä on Herra osottanut minulle syntini ja
puhunut minulle: "Svan, sinä olet rikkonut suurimman käskyn, sinä olet
ollut rakkaudeton mies, joka et ole osottanut rakkautta veljillesi."

-- Niin Herra vei minut hornan syvyyteen ja minä näin siellä kalpean ja
spitaalisen miehen vaivoissaan vääntelevän. Tunsin hänet ja kysyin:
"kuinka olet tänne joutunut?" "Kiitos, Svan, että toimitit minut tänne.
Joka on niin heikko, ettei voi omin neuvoin seisoa, hän kaatukoon --
muistatko niitä sanoja?" "Muistan", vastasin minä, ja hampaani
kalisivat tuskasta. "Niin, minä kaaduin, minä", sanoo mies, "ei kukaan
ojentanut kättään, kaikki arvelivat niinkuin sinäkin, että tuollaiset
raukat saavat mielellään kaatua. Kiitos, ystävä!" Ja mies nauroi niin,
että helvetin sopet ja sokkelot vavahtelivat. Silloin ymmärsin, miksi
minut oli tänne syvyyteen paiskattu, ja etten koskaan ollut sieltä
ihmisten ilmoille pääsevä, jollei mies, jonka olin turmellut, myös
päässyt. Ja minä aloin huutaa ja kirkua: "anna meille velkamme
anteeksi!" Ja kun heräsin, olin toinen ihminen, vapahdettu syntinen,
joka tunnustaa raskaasti rikkoneensa rakkaudenkäskyä vastaan. Tuolla
istuu mies! hän jatkoi ja osotti Wettingin kokoonlysähtänyttä olentoa.
Tuota veljeä en tahtonut tukea, tuollaisia heikkoja astioita
halveksuin, siksi Herra minut nöyryytti ja musersi. Ja nyt huudan sen
sijaan: pois kapakka veli Wettingin ja muiden heikkojen veljien tähden!

Läpi salin kulki liikutuksen hyrsky. Vaimot nyyhkyttivät ja
pyyhkielivät silmiään; jotkut nuoret taputtivat käsiään; kirkkoherra ja
Jaksander vaihtoivat katseita; jälkimäinen peitti kirjavalla
nenäliinalla kasvonsa kätkeäkseen hymyn. Ihmeellistä, että näissä
käytännöllisissä, voitonhimoisissa, itsevaltaisissa talonpojissa niin
usein sai nähdä suorastaan narrimaisen mystillisyyden vilahduksia!

Mutta Svan ei kiinnittänyt huomiota siihen, mitä ympärillä tapahtui.
Hän istui vaiti, pää kumarassa ja katse kiinni permannossa. Tunnustus,
jonka hän oli tehnyt oli vaatinut suuren uhrin hänen ylpeydeltään, ja
vaikka hänen sydämensä sykkikin ilosta, tunsi hän itsensä väsyneeksi ja
sisimmässään murtuneeksi.

Äkkiä nousi Wetting kesken urkuri-opettajan valtavia salakapakoimisen
kuvauksia, kuinka muka hänen isänsä nuoruudessa jok'ainoa talonpoika
petti valtiota j.n.e. Luurankomainen olento pistihe kiemurrellen esiin,
horjui kuin poikki hakattava puu.

-- Pois! hän huusi ja hapuili kädellään -- -- pois!

Hän näytti haluavan sanoa enemmän, kurkku työskenteli, niin että laihan
kaulan jänteet pingottuivat ja ojentuivat, mutta hän ei saanut enempää
sanotuksi. Hän vaipui raskaasti penkille, ja katseen kiilto sammui.
Mutta hän oli saanut lausutuksi ajatuksen, joka kuin heijastuksena
hänen elämänsä monista taisteluista ja tappioista vielä väreili hänen
tympeissä aivoissaan ja antoi hänelle voimaa nousta vuoteeltaan ja
tulla kokoukseen.

Tämän keskeytyksen jälkeen siirtyi ottelu yhä enemmän ja enemmän yli
kokouksen säännöllisten rajain; vaimo, joka oli äänestämässä sairaan
miehensä puolesta, ja jonka mielestä jo alkoi olla aika siirtyä
puheista toimiin, nousi, niijasi varatuomarille ja sanoi:

-- Pyydän nöyrimmästi, herra tuomari, että saisimme antaa äänemme.

-- Heti, heti, eukkoseni, heti. Me vaan... Talollisella Petter
Petterinpojalla Hövekasta on puheenvuoro.

Hövekan Petter nousi. Vieritti suurta alahuultaan liikahuttamalla
tupakkamällin toisesta suupielestä toiseen ja puhui hetken aikaa
arvokkaalla äänellä kapakkaa ja "järjestelmää" vastaan. Hänen jälkeensä
esiintyi muuan hänen vastustajansa, puhuen yhtä arvokkaana raittiutta
vastaan, nimittäen sitä perkeleen sokaisukeinoksi, ja lausui lopuksi
sen omituisen mielipiteen, että hän mieluummin muka näkisi lastensa
tulevan juopuneina kapakasta, kuin olevan raittiusmielisiä tekopyhiä;
se tie _voisi_ kuitenkin johtaa syntien katumiseen ja siten
pelastukseen, kun sitä vastoin ehdottomat eivät mielestään tarvinneet
pelastusta lainkaan ja niin _kuitenkin_ joutuivat kadotukseen.

Tähän ei ollut kellään mitään vastattavaa; raittiuden puoltajat
joutuivat inhimillisen heikkoutensa uhreiksi: nauroivat vastustajain
tyhmyyttä; ja ei-raittiusmielisetkään eivät pitäneet itselleen
edullisena taputtaa käsiään viimeiselle puhujalle.

Kun vielä pari väritöntä lausuntoa oli annettu, oli ilmottautuneiden
puhujain pitkä luettelo läpikäyty, ja juhlallinen hetki, jolloin
äänestämisen kapakkaa vastaan tai sen puolesta tuli alkaa, lähestyi.
Varatuomari, joka viimeisen puolitunnin oli näyttänyt veltolta,
tempautui pirteäksi, piti pienen alustavan puheen, kuiskasi pari sanaa
naapureilleen, rapisutti papereita, karisti kurkkuaan, sylkäsi,
niisti nenäänsä ja huusi viimein, syvän hiljaisuuden vallitessa
kuulijakunnassa, ensimmäisen nimen.

Lyhyt "ei" oli vastauksena esiinhuutoon. Nyt tuli taas nimi ja "ei".
Nimismiehen kynä rapisi paperia vasten hänen kirjottaessaan nimiä; se
olikin ainoa ääni, mikä huoneessa kuului, lukuunottamatta yhä nopeampia
kysymyksiä ja vastauksia. Vaihtelevin äänilajein ne pisartelivat,
kaikki nuo pikku sanat, joiden oli määrä päättää pitäjän ja väestön
tulevaisuudesta. Milloin ne lausuttiin terävästi ja voimakkaasti,
milloin ne tulivat heikkoina ja koristen vanhoilta, sopertavilta
huulilta. Milloin helähti niistä nuoruuden täyteläinen, varma sointu,
milloin taas julkisuuteen tottumaton naisen suu arasti ilmaisi, minkä
ajatus voimakkaasti oli suunnitellut. Kirkkoherran kovaan "jaa" sanaan
vastasi Svanin ja Hövekan Petterin vielä itsevaltaisempi "ei". Heti sen
jälkeen luettiin Gertrudin nimi; välittömästi, kuin näkymättömän voiman
vetämänä hän kääntyi pappiin ja katseli tätä, kaksi kertaa kiihkeästi
ja pontevasti toistaen: "ei -- ei!" Epämieluisa tuntemus, katumus
värähti puistatuksena hänen lävitseen; miksi hän sen liikkeen teki,
miksi hän noin katsoi kirkkoherraan? Oli kuin olisivat he tähdänneet
toisiinsa paljastetuin miekoin, niin teräviksi hän tunsi sekä
kirkkoherran katseen että omansa. Ja hänestä tuntui kuin olisi hänen
sieluunsa syntynyt haava, ei kirkkoherran terävän katseen iskemänä,
vaan alhaisen voitonriemuisen kostontunteen, joka hänessä itsessään
kuohahti. -- Kuin unessa hän kuuli äänten vihman ympärillään. Lotta
Stålin pieni terävä ääni näpähytti käheästi: "jaa!" Lotta piti kiinni
raittiudesta, "järjestelmästä", mutta ei millään muotoa tahtonut
"poistaa" kestien pienoista kohtuudenryyppyä. Hanna Myhren jyrisevä
altto päästi kuuluviin voimakkaan "ei" sanan, ja Emelie Lager ja
Josefina Asp kuiskasivat arasti: "jaa". He olivat molemmat ankaran
kirkollisia, heistä soti kerrassaan seurakuntakuria vastaan äänestää
vastoin papin ja sielunpaimenen mielipiteitä.

Pari tuntia kesti äänestystä; lämpö kohosi salissa yhä suuremmaksi,
tympeä ilma, levottomuus ja mielenliikutus kuumetti kasvot, ja silmät
paloivat uteliaasta innosta.

Ulkona alkoi keskipäivän kirkkaus sammua, auringonsäteet lankesivat
vinoina, ja varjot ryömivät vuoren juurelle. Tupasissa ja taloissa
istuivat vaimot odottain pata tulella ja päivällispöytä katettuna; ei
ollut heidän muistiinsa ollut niin pitkää kunnankokousta.

Äkkiä kuului remuavaa sorinaa käräjätuvalta, se kasvoi kasvamistaan,
yksityisiä huutoja kuului maantielle asti, ovet avattiin, ihmiset
virtasivat ulos, kaikkien piirteissä oli liikutuksen ilme, ilo leikki
vanhain kasvojen uurteissa, kyynelet kimalsivat nuorissa, säteilevissä
katseissa. "Eläköön, eläköön!" huusivat iloiset äänet, hatut ja
nenäliinat viuhtoivat ilmassa. "_Hän_ auttoi kuitenkin", sanoo vanha
sairasjalka mies ja ristii kätensä, "kiitetty olkoon Hänen nimensä!"
"Nyt on seutumme vapauden tyyssija!" huutaa Eskil Svan ja heilahuttaa
lakkiaan päänsä päällä. Ja punastuen kohtaa hänen katseensa tyttösen
ruskean silmäparin, joka koko ajan on etsinyt Eskilin katsetta, mutta
arasti kääntyy pois, kun etsimänsä tapasi.

Iloiset, onnelliset ihmiset kiiruhtivat koteihinsa kertomaan suurena
uutisena, että kylän kapakka, joka niin kauan on ollut väestön elämää
myrkyttämässä, on tänä siunattuna kevätpäivänä äänestetty pois suurella
äänten enemmistöllä.

Sunnuntairauha ja pyhäpäivänilo vallitsee koko pitäjässä. Ei koskaan,
siltä tuntuu kotiin kulkevista ihmisistä, ei koskaan ole ilma
välkkynyt niin läpikuultavan sinisenä Ljungbergin huipulla, ei
koskaan ole avaruus ollut korkeampi tai leivon sävelet leijailleet
niin laajoja kaaria. Kuule, miten pikku laulaja visertää, se on
näkymättömäksi häipynyt ilman sineen, piiloon kuin sydämen syvimmät
riemunhelkähdykset. Aavana, loppumattomana leviää lakeus; on kuin se
tänään olisi suurempi kuin konsanaan, ääriä vailla kuin rakkauden
ajatukset. Vuoret ovat kuin siirtyneet kauemmaksi, on kuin keinuisivat
niiden pehmeät aaltoviivat rytmeinä, kuin kajahtaisi riemunsävel
huipulta toiselle.

Kaikki on onnea ja toivoa ja voitoniloa, ilmassa helähtelevät nuoruuden
ja kevään fanfaarit. Siltä ainakin tuntuu niistä kahdesta, jotka
suurelta tieltä ovat pujahtaneet polulle, vuoren juurelle, missä he
käsi kädessä viivyttelevät niin kauan kuin kotona odottavalta isältä ja
äidiltä suinkin uskaltavat. Hetken tunnelma palaa jalona huumeena
nuorukaisen sydämessä, hän on unohtanut kaikki päätöksensä välttää
Brittaa, uhrata oma onnensa ja vain työskennellä Jumalan viinimäessä,
hän on unohtanut kaiken tänä kevätriemun siunattuna hetkenä, joka on
vallannut koko hänen sielunsa. Hän on niin nuori, niin riemuitsevan
onnellinen. Hänen ruiskukkasilmänsä kimaltavat, väreilevän katseen
etsiessä rinnalla astelevaa tyttöä, ja ennenkuin hän on ennättänyt
tointua, on hän tunnustanut rakkautensa ja kysynyt, tahtooko Britta
olla hänen sydämensä ystävä. Ja Britta punastuu yhä syvemmin ja luo
maahan katseensa, huulten hiljaa liikahtaessa. Eskil ei kuule, mitä hän
sanoo, mutta Brittan ujona säteilevästä hymystä hän ymmärtää sen
suostumukseksi. Niin hän sen olisi joka tapauksessa ymmärtänyt,
vastasipa tyttö miten tahansa, näyttipä miltä tahansa; sillä jo ammoin
ilmaisivat Brittan ruskeat, lempeät silmät hänen nuoren sydämensä
salaisuuden. Silloin kietoo Eskil kätensä tyttönsä uumille ja kuiskaa:

-- Britta sinä! Se ennustaa hyvää tulevaisuutemme varalta, että
vannoimme uskollisuutta tänä päivänä!

Ja Brittan koko kasvot, silmät, huulet ja pienet kuopat poskissa ja
silmäin kohdalla hymyilevät vastaan, kun hän puristaa Eskilin vankkaa
työkämmentä yhtä tanakalla, ruskealla pikku kourallaan.

Nyt he ovat laskeuneet metsäpolulta kylätielle, missä ihmisiä
virtailee, missä nuoriso seisoo parvissa rattoisaa iloa pitäen, missä
Ruotsin lippu liehuu kevätilmassa täynnä ylpeätä ja riemuisaa
tunnelmaa.

Ja Eskil herää äkkiä huumeestaan ja tuntee itsensä niin hämilliseksi ja
nöyryytetyksi. Missä on raittiussaarnaaja, missä Jumalan valtakunnan
voimakas soturi? Hänestä on tullut tavallinen rakastunut nuorukainen,
joka uneksii pienestä tuvasta ja peltotilkusta ja tyttösen kauniista
ruskeista silmistä. Mutta sitä ei voi auttaa -- voimakkaampi kärsittyä
nöyryytystä on nuoruudenilo, joka täyttää hänen sydämensä. Ja hän
puristaa taas Brittan kättä, niin kovasti, että pienet jänteiset sormet
rusahtavat, ja he yhtyvät muihin nuoriin ja liittyvät lauluun:

    "Nyt saapuvat Ruotsin nuoret,
    rivit vankkana niinkuin vuoret,
    Koitteessa vuossadan taistoon
    he käyvät vapauden!"

Tällä lakeudella on muinaisina aikoina suoritettu mahtavia taisteluita
kamppailevien valtojen välillä, ja isänmaan kunniaksi ja pelastukseksi
on saavutettu ylpeitä voittoja. Mutta ei koskaan ole taisteltu
tärkeämpää taistelua, ei kauniimpaa voittoa saatu kuin sinä päivänä,
jolloin nuorison usko ja innostus voitti kovat, kohmettuneet,
epätoivoiset mielet, aivan kuin raikkaat silmukat elinvoimaisina ja
voittoisina lopuksikin putkahtavat vanhan tammen kuivuneesta rungosta.

Mutta ne, jotka kulkivat side silmillä, ne, jotka eivät olleet
uskaltaneet tarttua lapion varteen kapakan maahan sortamiseksi, ne ovat
nyreinä ja pahantuulisina vetäytyneet kukin omiin oloihinsa päästäkseen
kuulemasta kyläläisten melua, päästäkseen näkemästä sinikeltaisia
lippuja, jotka liehuvat ilmassa elämän kevätiloa.

Pappilassa istui varatuomari Jaksander ja tuumaili kirkkoherran keralla
pitäjän pimeää tulevaisuutta.

-- Tästä seuraa sisäinen, salainen turmelus, sanoi kirkkoherra
synkästi, turmelus, joka muutaman vuosikymmenen viertyä on kokonaan
myrkyttänyt kansan henkisen elämän.

-- Tietysti. Ennen pitkää on salakapakoiminen täydessä kukoistuksessa
paikkakunnalla. Tietysti, niinhän aina käy. Kolmekymmentä vuotta olen
tulkinnut lakia itsepintaisille talonpojille eri osissa Ruotsin
maaseutua, enkä vielä koskaan ole nähnyt, etteivät tällaiset
väkivaltaiset sekaantumiset persoonalliseen vapauteen olisi saaneet
aikaan katalaa taantumusta. Miten kävi Rydalin pitäjässä, missä minä
nuoruudessani istuin käräjiä vanhan Hallstenin keralla. Jumal'auta,
raittiuskiihkoilijat saivat tahtonsa läpi, kapakka suljettiin,
rukoushuoneet avattiin, heränneet lauloivat virsiä aamusta iltaan, ja
kansa oli juoda itsensä kuoliaaksi salakapakkapesissä. Ei ole
milloinkaan sattunut niin monta rikostapausta kuin juuri kapakan
sulkemisen aikoina. No, sen sanon, emme me, ukko Hällsten ja minä,
juuri siunanneet raittiusprofeetoita siihen aikaan!

Kirkkoherra pudisti päätään, ja molemmat herrat istuutuivat pelaamaan
lautaa johtaakseen synkät ajatuksensa muille aloille.

Herra ja rouva Luft eivät puhuneet paljoa keskenään loppupäivänä.
Syötyään yhdessä päivällistä -- lapset olivat täyshoidossa kaupungissa,
missä kävivät alkeiskoulua -- kulkivat he kumpikin itsekseen synkkine
mietteineen. Herra Luft tunsi iloisen "taiteilija-ajan" nyt
loppuneeksi, nyt hän taas sai tarttua käsiksi käytännöllisen työn
aherrukseen, joka ei lainkaan ollut "hänen alansa". Rouva Luft istui
"salissa" ja tuijotti eteensä katsein, joka ei suinkaan ollut vähemmän
synkkä kuin kirkkoherran. Mitä voi tehdä? Ei mitään. Vain kärsiä ja
vaieta ja yrittää toisaalla.

Huoaten hän nousi, laskeusi alas portaita, jotka narisivat hänen
raskaitten askeltensa alla, ja astui kapakkaan. Siellä näytti hauskalta
ja miellyttävältä, pöydillä oli valkeat vahakankaat, tiskillä kaunis
kukkavihko ja tarjoilijattarella valkea, puhdas esiliina edessä. Kuinka
saattoivat ihmiset, jos heissä oli kipenekään totuutta tallella,
väittää tätä hauskaa paikkaa paheen tyyssijaksi?

Erään pöydän luona istui Timeon Tingbom, söi voileipää ja valutti
itseensä toisen olutpuolikon toisensa perästä.

-- No, sepä jotakin! hän huudahti, rouva Luftin nähdessään, sepä
jotakin, sanon minä! Tässä istuu kunnon ihminen ja kostuttaa hiukan
suupalojaan. Mutta, hyvänen aika, se on syntiä, ruuan pitää rutikuivana
vatsaan, tai mene ja lipitä sokerivettä ja kahvia koko päivä, niinkuin
Björki "kultamuruineen". Jaa-a, sepä jotakin! Ja sitten pakotetaan
kunnialliset ihmiset perustamaan salakapakoita yleisöä tyydyttääkseen!
Ja sellaisia sanotaan uskonnollisiksi! Jah, se on siivoa
kansantaloutta, tiemmä! Hyi, suutari!

Hän löi kätensä pöytään, niin että sali kajahti.

-- Ja ketä on meidän kiittäminen tästä? Jaha, Björkiä, Björkiä, ei
ketään muuta. Tingbom levähytti kätensä sivulle, kaikki kymmenen sormea
harallaan. Eikös hän ole kulkenut ja kulkenut ja ollut ynseä lapsille,
kunnes ne raukat ovat tulleet pyörälle päästä? Mutta onko hän
kertaakaan ajatellut heidän tulevaisuuttaan? Niin totta kuin elän, niin
eikös olekin vain Björkin syy, ettei kunta ole ottanut hoitoonsa
lapsiani ja pannut niitä laitoksiin, johon he kyllä ansiosta olisivat
kelvanneet? Se on kovaa, rouva Luft, se on kovaa, kun on kahdeksan
lasta, joita on kunniallisesti elättänyt. Eihän hänellä ole ollut
ainoatakaan, mokomallakin pörriäisellä, mutta sellaiset asettuvat
kuitenkin toisten tuomareiksi ja yllyttävät lapsia ja opettavat ne
tottelemattomiksi sekä vanhemmilleen että esivallalle. Pois hänen pitää
täältä, sen hän on ansainnut, niin totta kuin olen Timeon Tingbom!
Kahdeksan lasta, rouva Luft, se ei ole leikin asia, se, siinä on
kysytty työtä ja kieltäymisiä ihan maahan sortumiseen asti. Ja sen olen
rehellisesti tehnyt, rouva Luft, monta monituista kertaa olen maahan
sortunut, monta monituista kertaa! Ja näin on minua palkittu!

Hän haarotti taas kaikki kymmenen sormeaan rouva Luftia kohti ja
katseli häntä pontevan kysyvästi.

Rouva Luft ei tosin voinut huomata mitään yhteyttä päivän tapahtuman ja
Tingbomin lastensa hyväksi uhraaman työn välillä, mutta hän lausui
kuitenkin hänelle ylimalkaisin sanoin osanottonsa.

-- Niin, tietysti, niin, tietysti! sanoi Tingbom, sitähän olen aina
sanonut. Pois sen ylpeän letukan pitäisi asrakaaneineen ja
solvauksineen!

Ja hän näpähytti ylenkatseellisesti sormiaan, ja katseeseen ilmestyi
kavalaa vihaa.

-- Ettekö haluaisi, Tingbom, hiukan pistäytyä meillä? kysyi rouva Luft.
Ukko kyllä mielellään juttelisi vähän asiasta.

Tingbomin kasvot kirkastuivat, hän nousi, oikoi jäseniään, horjui
pariin kertaan, ennenkuin saavutti tasapainon, ja seurasi sitten rouva
Luftia yläkertaan.

Täällä he istuivat myöhään yöhön, kuiskaillen, kertoillen ja tuumien.
Tingbom lörpötti ja puheli niinkuin tavallisesti, rouva Luft oli täynnä
suuttumusta, mutta ei kukaan raivonnut niinkuin laiska, kelvoton
kapakoitsija itse.

-- Vahinkoeläin hän on! hän huusi ehtimiseen, ja hänen typerät,
mulkoilevat silmänsä säkenöivät, sitä mieltä olen aina ollut,
tappelupukari, joka tahtoo itse kirkkoherraakin hallita! Jos hän tänne
jää, saa jok'ikinen kunnon ihminen tehdä vararikon!

-- No, no, rauhotu, ukkoseni.

-- Rauhotu! Miksi pitäisi minun rauhottua, eikö minulla ole oikeus
raivostua, kun...

-- On, on -- arvelin vain sinun itsesi vuoksi -- voit sairastua, jos...

-- Lorua, se on yhdentekevää, vararikko tästä tulee kuitenkin... Mutta
hänet pitää leimata...

-- Jaa-a, niin pitää.

Ja jonkinlaisen sielullisen välttämättömyyden perustalla, joka vaatii,
että raivon hetkinä, jonka syvimpiä syvyyksiä ei voi tarkoin rajoin
määrätä, on valittava joku uhri vimman purkimeksi, suuntautui
vähitellen kaikki kiihko ja kostonhalu Gertrud Björkiin, sen taistelun
alkajaan, joka oli niin surullisesti päättynyt "Luffin kapakan"
ystäville. Herätettiin hänestä henkiin juttuja, jotka olivat kolmen
ennakkoluulottoman mielikuvituksen värittämiä. Tapahtumat, jotka olivat
sattuneet kymmenen, kaksikymmentä vuotta ennen Gertrudin paikkakunnalle
tuloa, kaivettiin esiin, lisäiltiin epävarmoja piirteitä, ihmiset ja
asiayhteys järjesteltiin pitämättä lukua kuivasta todellisuudesta.
Kertojat kiihottivat toinen toistaan, kilpailivat uhrinsa
kaikinpuolisessa mustaamisessa, puhuivat poskensa polttaviksi jalossa
suuttumuksessaan nuorison viekottelemisesta tottelemattomuuteen ja
laittomuuteen. Niin, kauniita aikoja! Ajatelkaas, että hän heitti
katkismuksen ikkunasta pihalle, kun ei Bartolomeus Tingbom tahtonut
oppia ulkoa hänen vanhaa raittiusesitelmäänsä! Sen oli Bartolomeus itse
nähnyt ja itse kertonut, ja hän ei valehdellut, se oli varma, ei
yksikään Timeon Tingbomin lapsista valehdellut, mitä vikoja heissä
muuten olikin, mutta rehellisiä ja totuudellisia he olivat, siihen
olivat vanhemmat otsansa hiessä heidät kasvattaneet. Tai että hän pani
lapset perunoitaan maasta nostamaan, sen sijaan että olisi opettanut
heitä lukemaan, josta hän maksunkin kunnalta sai! Tai että hän keskellä
tuntia lähetti heidät monen penikulman päähän rakkaudenkirjeineen.
Siivoja juttuja! Ja sellaista piti siedettämän! Sellaista ihmistä, joka
kehottaa lapsia pahaan, riistää heidät kodeistaan ja ajaa
epäsiveellisiin yhdistyksiin! Sillä ei suinkaan kukaan uskonut, että
oli laita menoa noissa "Kanervakukan" kokouksissa, missä pojat ja tytöt
olivat yhdessä illoin keskenään mellastamassa? Ohhoh, kyllä sen
jokainen tiesi, miten silloin kävi -- todella siistiä juttuja
kerrottiin "Björkistä" ja "hänen pojistaan"!

Yhä kirpeämmäksi juoruiluhalusta kävi puhe, päät painuivat vastakkain,
ja kuiskivat äänet kaivoivat esiin toisen jutun toisensa perästä. --
Niin, tietysti se oli niin -- ettei tuota jo ennen ymmärretty --
ajatelkaas, sellainen teeskentelijä -- niin jumalinen oli aina
olevinaan ja olikin niin kavala! Jaa-a, ne ne osaavat, ne heränneet!

Mutta pois hänen piti, se oli vain oikeus ja kohtuus. -- Eihän nuoriso
toki saanut turmeltua ajallisesti ja ijankaikkisesti?

Kun Timeon Tingbom aamupuoleen lähti "Luffin kapakasta", oli hänellä
muassaan kolme kirjettä, jotka oli kirjotettu väännetyllä, varmalla
naisen käsialalla. Kaksi hän pisti kirjelaatikkoon postin ohi
mennessään, kolmannen hän vei kotiin, piilotti työpöytänsä laatikkoon
ja pisti avaimen taskuunsa.



IV.


Työhuoneessaan vastapäätä koulusalia, porstuan toisella puolella, istui
Gertrud Björk lukemassa kirjotuspöytänsä ääressä, kun hänen pieni
palvelustyttönsä, entinen oppilas, toi hänelle postin: sanomalehden ja
kaksi kirjettä.

Heitettyään silmäyksen sanomalehden pääkirjotuksiin, aukaisi Gertrud
toisen kirjeistä. Se oli eräältä ystävältä, joka oli seurannut hänen
taisteluitaan täkäläisen väestön keskuudessa ja nyt toivotti onnea
raittiusväen saavuttaman voiton johdosta. Hän luki kirjeen hymy
huulillaan; se oli niin lämpimästi ja rakastavasti kirjotettu, että se
oikein lämmitti hänen sydäntään.

Sitten hän kiskaisi auki toisen kirjeen, ja hänen tuijottaessaan
kirjekuorta ja outoa, vierasta käsialaa, rypistyivät hänen
kulmakarvansa, ja synkkä, epäluuloinen ilme seurasi lämmintä hymyä.
Mieluinten hän olisi heittänyt pois koko kirjelmän, polttanut sen
lukematta, niin epämieluisasti se häneen vaikutti; mutta uteliaisuuden
ja uhkamielisyyden sekainen tunne pakotti hänet silmäämään sen läpi.
Lukiessa vaihtui väri alinomaa hänen poskillaan; milloin hän punastui
otsaa myöten, milloin kalpeni valkeaksi kuin palttina. Kun hän oli
päässyt loppuun, vaipuivat kädet helmaan ja puoliksi tukahtunut
tuskanhuuto tunki huulilta.

Määrätön viha kuohui hänessä ja kiiri värjyvänä tulenliekkinä läpi koko
olennon. Hänen luonteensa koko intohimoisuus, jota hän rautaisella
tahdollaan hallitsi, purkausi esiin hirvittävän solvauksen pakottamana,
joka nimettömässä kirjeessä oli singahutettu häntä vastaan. "Kostoa!"
kajahti hänen vavahtelevista sydänsyvyyksistään, kuin petolinnun
kirkaisu, "kostoa, oikeutta!"

Mielenliikutuksen voittamana hän lysähti kokoon ja kätki kasvot
käsiinsä. Miten se oli mahdollista? Eikö hän ollut lukenut väärin?
löytyikö todella niin halpoja, kataloita ihmisiä?

Ja hän alkoi miettiä kaikkea, mitä oli toiminut paikkakunnalle
tultuaan, korottaen itseään, kuten loukatun vanhurskauden on tapana.
Hänhän oli elänyt vain lapsiaan varten, öin, päivin kantanut heitä
sydämellään, koettanut opettaa rakkautta ja totuutta, taistellut,
kärsinyt, iloinnut heidän kanssaan. Kuka oli alkanut ja perille vienyt
raittiusliikkeen? Hän. Kuka oli taistellut itselleen kouluhuoneuston
korjaukset, kuka oli kirjaston koonnut, josta nyt koko pitäjällä oli
iloa, kuka oli hankkinut avustusta köyhille koululapsille? Hän, hän.
Velttoutta, välinpitämättömyyttä, sydämettömyyttä vastaan hän oli
taistellut, taistellut itsensä ennen aikojaan vanhaksi ja väsyneeksi,
taistellut, kunnes sydän vuoti verta haavoista, joita ei kukaan nähnyt.

Ja nyt, kun hän niin monta vuotta uutterasti oli työskennellyt
rakkauden palveluksessa, nyt singahutettiin häntä vastaan hirmuisin
solvaus, mikä ihmistä voi kohdata. Mitä auttoi hänen viattomuutensa,
varjo oli kuitenkin langennut hänen nimeensä; hänen elämänsä
puhtaimman, parhaimman oli tämä raaka loukkaus tahrannut, hän ei voisi
enää koskaan, sen hän tiesi, tuntea itseään iloiseksi ja vapaaksi
niinkuin ennen rakkaitten lastensa parissa.

Hän vaikeroi tuskasta, kuohuvan vihan nostaessa kostonhuutojaan hänen
sisimmästään.

Kuka roisto oli uskaltanut solvata häntä? "Me" oli kirjeessä -- "me" --
siis heitä oli monta.

Hänen kiihottunut mielikuvituksensa lensi toisesta kuvasta toiseen.
Tingbomko? Ei, kirje ei ollut hänen käsialaansa, sen Gertrud tunsi
liian hyvin, jotta miehen olisi onnistunut sitä vääristellä. Hänen
ajatuksensa liukuivat epäluuloisina ja arkoina yli kokonaisen
nimisarjan, mutta jättivät ne heti sikseen. Yhteen hän vain uudestaan
ja uudestaan pysähtyi.

Ei, se ei ollut mahdollista; miten halpaa, kurjaa edes päästää
sieluunsa moista ajatusta! Itsevaltainen, epähieno, kova hän saattoi
olla, mutta ei alhainen, ei, ei, ei tällä tavalla, halpamielinen tosin,
pikkumainen -- mutta ei näin, ei näin.

Ja hän koetti väkivalloin karkottaa kunnianarvoisen, ryhdikkään miehen
kuvaa, miehen, jonka liikkeet olivat juhlalliset, silmät tummat ja
levottomat ja suu alakuloinen, aistillinen. Ei, ei, oli hulluutta,
häpeämätöntä ajatella jotain sellaista! Herran palvelija, sivistynyt
mies -- mies -- joka...

Mutta miten hän väittelikään itsensä kanssa, tunkeutui tuo kuva
lakkaamatta hänen tajuntaansa. Sielunsa syvyyksistä, jonne hän sen
painoi, näki hän sen vilahtavan esiin ja kohoovan, aivan niinkuin
pimeän käytävän pohjista näemme valon välkähtävän ja olennon lähenevän,
jonka aavepiirteet vähitellen kauhistuin tunnemme.

Juuri hänhän vihasi Gertrudia, vainosi häntä, työskenteli saadakseen
hänet pois paikkakunnalta. Ja Gertrud muisti väristen kiihkoisan
katseen, joka oli hänet lävistänyt, kun hän kunnan kokouksessa lausui
"ei" sanansa.

Tämä luulo, josta hän ei voinut päästä irti, ja jonka elättämistä hän
samalla piti syntinä, vaivasi häntä yhtä suuressa määrin kuin itse
kirje. Hän tarttui kirjeeseen ja luki sen vielä kerran läpi, hitaasti
ja tutkivasti. Hänen raju mielenliikutuksensa alkoi tyyntyä. Kostoa!
Hulluuttahan oli edes ajatella tuota sanaa! "Minun on kosto", sanoo
Herra. "Oi Jumala, anna anteeksi kaikki katkerat, kovat ajatukseni ja
opeta minua edes tavaamaan rukoustasi: niinkuin mekin velvollisillemme
anteeksi annamme!" Ja hän purskahti itkuun, syvään, hiljaiseen itkuun,
jonka aikana viha vaipui, ja sydämen tuska sen sijaan kasvoi suureksi
ja kirveleväksi. Hänestä tuntui kuin ei hän koskaan enää voisi
hetkenkään iloa nauttia; velvollisuutta, velvollisuutta -- kaikki oli
velvollisuutta, sen hän oli täyttävä viimeiseen asti, mutta ilon lähde
oli häneltä auttamattomasti myrkytetty.

Hän nousi, repi rikki kirjeen, heitti sen uuniin ja sytytti palaset
tuleen. Hän katseli tarkoin, että joka palanen mustui liekin
nuolennasta; hänestä tuntui, että hän helpommin voi unohtaa
vastenmieliset sanat, kun ei niitä enää ollut paperilla.

Juuri kun hän oli nähnyt viimeisen palasen hiipuvan tuhaksi,
koputettiin ovea.

Koputuksen hän hyvin tunsi, mutta hän ei voinut enää lausua, kuten
tavallisesti, iloista, avonaista: "sisään!" Äkillinen puna lennähti
hänen kasvoilleen, ja kun se taas yhtä äkkinäisesti haihtui, oli hän
punareunaisine, surullisine silmineen, jotka teräväloisteisina
pilkottivat tuhkanharmaista kasvoista, kuin vanha, sairas nainen.

Hitaasti hän kulki ovelle ja avasi sen. Kynnyksellä seisoi Eskil Svan;
Gertrudin nähtyään, kiskasi hän lakin päästään, oikaisihe ja teki
sotilasmaisesti moitteettoman kumarruksen. Hän oli vast'ikään
suorittanut asevelvollisuutensa, ja sotilasmainen tapa suoristaida ei
ollut vielä hänestä lähtenyt.

-- Vai niin, sinäkö, Eskil? Hyvää iltaa -- tulehan sisään. -- Gertrud
nyykäytti päätään, kääntyi nopeasti ja alkoi hääräillä innokkaasti ja
saamattomasti; hän pelkäsi Eskilin näkevän hänen liikutetut kasvonsa.

Nuorukainen tuli sisään, sulki oven jälkeensä ja astui muutaman askelen
eteenpäin, odottain Gertrudin pyytävän häntä istumaan. Mutta sellaista
kehotusta ei kuulunut; Gertrud käänsi hänelle selkänsä ja järjesteli
hermostuneesti kirjotuspöytäänsä.

-- No, rakas Eskil, sanoi hän viimein, mitä kuuluu? Mehän emme ole
tavanneet kokouksen jälkeen. Uskonpa sinulla olleen onnenpäivät! Ja
ajattelepa, isäsi! Siitä näet, että Jumala kuulee rukoukset, jos vain
rukoilemme uskoen emmekä väsy.

Hän puhui innokkaasti ja katkonaisesti, ei oikein tietänyt mitä sanoa.
Sillä pitkin matkaa hän ajatteli lakkaamatta noita inhottavia sanoja,
jotka hän luuli uunissa tuhonneensa. Mutta ne istuivatkin esiin
selvempinä kuin konsanaan; hän tahtoi ne karkottaa, mutta ne kohosivat
leimuvin korkokirjaimin hänen muistinsa pohjalta. Mitä, jos Eskilkin
oli jotain kuullut, jos myrkyllisiä huhuja oli levitetty lastenkin
kesken! Ja miksikä ei! Se, joka ne oli keksinyt, oli kyllä tarpeeksi
suuri roisto tähdätäkseen arimpaan kohtaan. Mutta _sitä_ hän, Gertrud,
ei ollut kestävä. Ilman lastensa kunnioitusta ja rakkautta hän ei
voinut elää! Hän vilkasi Eskiliin. Ei, tämä ei ollut kaltaisensa.
Jotakin hän oli kuullut, jotain oli tapahtunut! Eskil näytti olevan
hämillään, sormieli lakkiaan eikä tuntunut tietävän, mitä sanoa.

-- Niin, onhan sellainen iloksi aina, hän sanoi lopuksi kömpelösti.

Gertrud ei vastannut; hän koetti tointua, koota ajatuksensa arvokkaasti
kohdatakseen sen, minkä tuleman piti. Ei kiivaasti -- ei vihaan syttyen
-- levollisesti -- levollisesti.

-- No, rakas poikani, hän jatkoi, ja ääni tuli äkkiä entiselleen, sen
järeä sointu katosi, ja hän puhui ystävällisesti ja lempeästi, kuten
tavallisesti, mitä sinulla nyt on kerrottavaa, näytät niin tärkeän
näköiseltä, istuhan, niin saamme puhella.

Eskil punastui, istuutui tuolin reunalle ja katseli maahan. Niin,
paljon oli hänellä kerrottavana, paljon hän oli ajatellut ja kokenut
näinä päivinä ja olisi siitä mielellään puhunut "opettajalle". Hän ei
vain tietänyt oikein, mistä päästä alkaa.

-- Aiotteko tänä iltana ulos, neiti? kysyi hän viimein jyrkästi.

Gertrud näytti hämmästyneeltä ja epäluuloiselta.

-- Miksi sitä kysyt?

-- Oh, minä olen vain jotain kuullut, Eskil vastasi, pyörittäin lakkia
sormiensa välissä.

-- Mitä olet kuullut? kysyi Gertrud jyrkästi ja rauhallisesti, mutta
sydän löi kuin väkivasara hänen rinnassaan.

-- Niin, nähkääs, asia on niin, että minä kuulin sen kauppiaalta, joka
ostaa äidin palttinan, tiedättehän, neiti, ja hän sanoi kuulleensa sen
Wettingeiltä, ja nämä taas olivat kuulleet siitä kapakan edustalla.

-- Mitä he olivat kuulleet?

-- Niin, he olivat kuulleet, että täällä pitäjässä on syntynyt juuri
kuin salaliitto teitä vastaan, neiti. Se työskentelee saadakseen teidät
pois tuon raittiusasian ja paljon muun vuoksi, mitä olette täällä
toiminut. Timeon Tingbom on tainnut sanoa "leimaavansa" teidät, ja
Sverker, jonka tapasin tänä aamuna, pyysi minua varottamaan teitä,
sillä ne aikovat asettua väijyksiin tänne metsään, kun te iltaisin
menette ulos.

Gertrud huokasi helpotuksesta ja hymyili. Tuntui niin suloiselta kuulla
pojan ystävällistä, huolestunutta ääntä. Hänen korviinsa ei siis vielä
ollut ennättänyt mitään juoruja, jotka olisivat vähentäneet hänen
kunnioitustaan hänen vanhaa opettajaansa kohtaan. Jumalan kiitos!

-- En pelkää, poikani, hän vastasi. Jumala on suojaava minua pahuuden
kätyreiltä. Oletko unohtanut 91:sen psalmin: "Joka Korkeimman
varjeluksessa istuu ja Kaikkivaltiaan varjossa oleskelee..."

Eskil ei vastannut, vaan katseli miettivänä lakkiansa, jota hän yhä
pyöritteli kädessään.

-- Menettekö ulos tänä iltana, neiti? hän toisti itsepintaisesti.

-- Menen, vastasi Gertrud, olen luvannut viedä Ollen Stinalle
kamferttiöljyä. Niin pian kuin olen vihkojen korjauksen lopettanut,
lähden.

-- Saanko jäädä tänne ja seurata sitten teitä? kysyi Eskil ujosti.

Gertrudin ensimmäinen mielijohde oli vastata: "kiitos, poikani, istuhan
niin kauan kuin lopetan tämän." Mutta seuraavassa hetkessä hän muisti
nimettömän kirjeen syytökset, ja hän vastasi sen sijaan niin
levollisesti kuin saattoi:

-- Ei ole tarpeen, Eskil! Kiitos vain, mutta en pelkää vähintäkään.

Hän tunsi valehtelevansa, tunsi, että hän päinvastoin oli hyvinkin
peloissaan; että Eskilin salaperäinen viittaus oli pannut hänen
mielikuvituksensa kiusalliseen liikkeeseen.

-- Mutta minä tiedän heidän aikovan teille pahaa, neiti! huudahti Eskil
kiivaasti, tiedän, että Tingbom ja muutamat muut möröt väijyvät
metsässä pelottaakseen teitä.

Gertrudin poskiin ja kaulalle kohosi valkeita, nyppyläisiä täpliä, ja
hänen yövalvonnasta ja itkusta punettuneet silmänsä loistivat aivan
kuin verisinä. Niinkuin useimmat yksinäiset naiset hän kantoi syvinnä
povessaan salaista pelkoa, pelkoa, että hänen kimppuunsa hyökätään,
häntä rääkätään, raiskataan. Karin Blomin ja muiden nuorten naisten
kohtalo kohosi kiusallisen selvänä hänen mielikuvitukseensa, hän miltei
tuskalloisesti peräytyi sitä. Mutta huolimatta puistatuksesta, joka
miltei pani hampaat kalisemaan, hän ei menettänyt malttiaan eikä
päästänyt mielestänsä päätöstä olla Eskilin nähden mistään
välittämättä.

-- Ne ovat pelkkiä juttuja, rakas lapsi, hän sanoi jyrkästi, ethän
sitäpaitsi voi seurata minua joka ilta, ja se kai voi tapahtua yhtä
hyvin huomenna kuin tänään.

-- Sitä on sitten aikaa ajatella, arveli Eskil, minä _tiedän_, että ne
väijyvät teitä, ja pyydän kauniisti saada seurata.

-- Ei, poikani, siihen en voi suostua, vastasi Gertrud matalalla
äänellä ja päättävästi.

Eskilin uskolliset siniset silmät katsoivat ihmetellen. Hän ei
käsittänyt, mikä neitiin oli tullut; tämä oli miltei epäystävällinen,
niin lyhyttä oli hänen puheensa.

-- Pyydän niin hartaasti saada seurata, intti hän.

Katkeruuden hyrsky kuohahti Gertrudissa ja työnsi kyynelet hänen
silmiinsä. Hän ei voinut sanoa Eskilille syytä, miksi hän ei tahtonut
tätä seuraansa, hän ei voinut paljastaa nuorukaiselle koko häntä
vastaan suunnatun vainon kataluutta, hän ei voinut Eskilin läsnäollessa
mainita syytöstä, joka häntä hävetti niin, että hän sitä ajatellessakin
punastui. Sen sijaan hänen täytyi karkottaa rakas poikansa, nähdä hänen
poistuvan, juuri kun hän niin mielellään halusi hänen suojelustaan,
hänen täytyi haavottaa hänen hyvää, uskollista sydäntään. Mutta se oli
välttämätöntä -- sitä ei voinut auttaa.

-- Kas niin, Eskil, älä nyt turhia! hän sanoi nauraen, kyynelten hänen
tietämättään valuessa punettuneita poskia pitkin, minulla ei ole aikaa
pitempiin puheisiin, poikani. Nyt saat mennä -- hyvästi. Minun täytyy
jouduttaa työtäni.

Ja hän työnsi Eskilin ovesta, nyykäyttäin hänelle päätään ja naurahtain
teennäisesti ja ilmeettömästi.

Eskil ei vastannut. Hän kumarsi ja silmäili rakasta neitiään
surullisin, ihmettelevin katsein, poistuen hitaasti. Gertrud seisoi yhä
ovella ja kuuli hänen askeleittensa kapinan kuolevan etäisyyteen.
Silloin kohosi pelko äkkiä aaveena hänen takanaan. Hän kääntyi ja meni
huoneeseensa; hänelle tuotti sanomatonta helpotusta kuulla pienen
palvelustyttönsä keittiössä kalistelevan astioita, hän ei ollut
ainakaan aivan yksin, vaikkapa hänen seuranaan olikin vain pieni
lapsimainen tyttönen. Hänen ajatuksensa lensivät taas Karin Blomiin --
miten sydämetöntä, tunnotonta jättää nuori nainen noin yksikseen! Ehkä
hän ei ollut koskaan niinkuin tänä hetkenä, oman kärsimyksen
painostaissa, ymmärtänyt koko sen rikoksen kantavuutta, jonka
yhteiskunta oli tehnyt pikkukoulun opettajatar parkaa vastaan. Ah,
meidän täytyy itse tuntea yksinäisyyden ja pelokkaan tuskan kauhut,
jotta sydämemme valtaisi jalon harmin voimaa synnyttävä myötätunto! Ja
hänen ajatuksensa lensivät yhä laajemmalle, autioitten seutujen,
synkkäin korpien pieniin koulutaloihin, missä nuoret naiset elävät
elämäänsä yön ja yksinäisyyden kauhuja salaisesti peljäten. -- Oi
Jumala, auta meitä kaikkia pieniä ja ylönkatsottuja, hiljaisten, silmän
näkemättömäin taistelujen taistelijoita!

Hän istuutui kirjotuspöytänsä ääreen ja koetti tehdä työtä, mutta mieli
oli liian rikki revelty. Hän näki alati edessään Eskilin kummastelevan
katseen; se oli kuin luota karkotetun uskollisen koiran äänetön
vetoaminen. Gertrud painoi päänsä käsiinsä ja purskahti itkuun. Rakas
poikansa, sydämensä lapsi, joka oli aina tuottanut hänelle vain iloa,
oli hänen täytynyt karkottaa pois, kun hän tuli hänen luokseen hellänä
ja rakastavana kuin poika äitinsä luo. Terävämpää tikaria eivät he
olisi koskaan voineet terottaa hänen veristävää sydäntään varten, nuo
kurjat, jotka häntä vainosivat.

Neljännes neljänneksen perästä vieri, ja suru ja tuska ja epäröiminen
ja pelko ajoivat toisiaan takaa hänen sielussaan kuin myrskytaivaan
pilvet. Olisiko hän sittenkin menemättä Per Ollen Stinan luo tänä
iltana -- ehkä oli paras olla uhmaamatta -- voisihan hän mennä
seuraavana aamuna varhain? -- Mutta hän oli luvannut. Stina makasi
vaivoissaan ja kaipasi lievitystä, ehkä muodostuisi yö hänelle
vaikeaksikin, jollei hän saisi mitään voidetta. -- Ottaisiko hän Marien
mukaansa? -- Kaksin on aina parempi kuin yksin, vaikka toisena olisi
vain kuudentoistavuotias tyttö, joka on meitä itseämmekin pelokkaampi
-- voihan joka tapauksessa edes hiukan puhella, päästä kuulemasta omia
askeleitaan ja oman sydämen kolkutusta. -- Ja miten lieneekään,
väkivallantekijät eivät ole niin häikäilemättömiä kohdatessaan kaksi
naista kuin yhden.

Niin, parasta oli ottaa Marie mukaan. -- Mutta sitten hän tuli
katsoneeksi kelloa; se oli yli yhdeksän, Marie oli kalvetustautinen ja
ilta-uninen, hänen oli noustava varhain, hän tarvitsi unta. Mitä apua
hänellä sitä paitsi saattoi olla yksinkertaisesta tyttö parasta? Joko
he pitelisivät häntäkin pahoin, tai hän juoksisi kirkuen tiehensä. Ei,
parasta oli mennä yksin. -- Samassa hän kuuli keittiöstä tuttuja ääniä.
Hän hymyili kesken huoliaan: Marie oli jo paneutunut levolle ja
kuorsasi äänekkäästi! Miten hän hennoisi herättää tytön? Ei, olkoon
sinänsä.

Hän järjesti kirjotuspöytänsä, otti esiin lääkepullon ja hiukan ruokaa,
jotka hän pani verkkolaukkuun, pani hatun päähänsä, heitti saalin
hartioilleen ja läksi ripeästi ulos laukku käsivarrella.

Toukokuinen ilta oli kirkas ja kesäisen lauha. Oratuomet tien varsilla,
jota hän kulki, olivat täpösen täynnä valkoisia kukkia, jotka
valoisassa iltahämyssä loistivat aavemaisen hohtavina. Taivaan sininen
kaarikatto kalpeni kalpenemistaan kevätyön lähenevässä hämärässä.
Satumaisina ja salaperäisinä kohosivat vuoret taivaanrannasta kuin
ikivanhat jättiläiset, joiden silmä ei koskaan ummistu, jotka valvovat,
muistojen varjot mielessä väikkyen, sillä välin kuin avara lakeus
monine ihmisasuntoineen, lakeus, jonka auringon kuumentamassa mullassa
kuohuva voima kihisee, lepää kuin väsyneenä ja uneen vaipuneena,
värähtäin elämänkaipuusta, kun muuttolintujen suhina sohahtaa läpi
avaruuksien.

Nopein askelin ja jyskyttävin sydämin kiiruhti Gertrud eteenpäin. Illan
ihanuus saavutti hänet vain kuin etäinen kaunis sävel, joka silloin,
tällöin tunki hänen levottomain ajatustensa lomaan. Niin kauan oli
laatuun käyvää, kun hän kulki avonaista tietä, mistä näki vapaasti yli
lakeuden; täällä ei ollut varjoja eikä metsikön kahinaa häntä
pelottamassa, ja kaukaisten ihmisasuntojen näkeminen oli luovinaan
hänen kiihottuneeseen mielikuvitukseensa jonkinlaisen seuran tunteen.
Mutta hänellä oli myös metsäpalsta kuljettavana, ennenkuin saapui Per
Ollen tuvalle; sitä hän pelkäsi, siellä häntä väijyttiin -- jos Eskilin
epäluulo oli perusteltu.

Nyt oli vain muutaman metrin matka sinne -- pensaikko kävi tiheämmäksi,
siellä täällä kohosi uhkaava kuusi tien vierellä. -- Hän kuvitteli
kiiruhtavansa askeliaan, sillä hän kulki nopeasti ja levottomasti,
mutta itse asiassa hän liikkui viivähdellen, pienin tihein askelin.

-- Oi, Jumala, hän kuiskasi sisimmässään, vapauta minut tästä hirveästä
pelosta -- ota pois tuska -- mitä pystyvät ihmiset tekemään -- mitä
sillä väliä, jos he pahoin pitelevät -- raiskaavat, murhaavat?
Kuolematon sieluni on vapaa -- sen voit vain sinä ottaa. -- Vapauta,
minut pelosta -- salli minun löytää leponi kasvoisi kirkkaudessa!

Nyt hän oli tullut metsänreunaan, kuusien tumma holvi avautui hänelle.
Sydän jyskytti kurkussa asti, kädet peitti jääkylmä kosteus, mutta hän
astui rohkeasti tiheään metsään, missä tuntemattomat vaarat häntä
väijyivät, hän kulki varmoin, päättävin askelin, lakkaamatta toistaen
sanoja: "Korkeimman varjeluksessa" -- "Kaikkivaltiaan varjossa".

Puolitiehen päästyään, hän äkkiä kuuli toiselta puolen kimeän
vihellyksen, joka terävänä halkaisi illan hiljaisuuden. Sydän hypähti
hänen rinnassaan, ja oli kuin ruumista olisivat tuhannet silmäneulat
pistelleet. Hän pysähtyi ja katseli ympärilleen hämmentynein katsein,
kauhua täynnä. Nyt kuului yhtä terävä vihellys toiselta puolen.
Omituinen hervottomuuden tunne levisi hänen jäseniinsä, hän seisoi
liikahtamatta, odottain miltei levollisesti, että juopuneita miehiä
hyökkäisi metsästä hänen kimppuunsa.

Mutta ei tullut ketään, eikä vihellyskään uudistunut; metsän
äänettömyyttä häiritsi vain kyyhkysen kujerrus tai laulurastaan
uneksivat sävelet. Gertrud tempautui irti herpoutumisestaan ja läksi
eteenpäin. Mutta polvet eivät kantaneet ja jalat tuntuivat
lyijynraskailta; hänen täytyi pysähtyä ja istua kivelle hetkeksi
levähtämään.

Sitten hän nousi ja kiiruhti metsästä niin nopeasti kuin suinkin.

Neljänneksen kuluttua hän oli perillä, ja siellä häntä odotti palkka
hänen rakastavasta rohkeudestaan. Sängyssä makasi Stina tuskasta
vaikertain; Gertrudin nähdessään hän puhkesi ilonkyyneliin.

-- Hyvänen aika, Jumala teitä siunatkoon! Ihanhan on kuin Jumalan
enkeli tulisi auttamaan minua Betesdan lammikolle! Ai -- ai -- ai!

-- Onko teidän niin vaikea, Stina kulta? kysyi Gertrud osaaottavasti.

Vaimo yhä voivotteli, ja Gertrud nosti peitteen pois ja tarkasti
jalkaa.

-- Ei siinä mitään näy, sitä vain särkee ja särkee, valitti Stina.

Gertrud hieroi sairasta jalkaa, pani kääreitä, korjasi vuodetta, puheli
Per Ollen kanssa, luki sairaalle ja rukoili. Mutta koko ajan hän
ajatteli palausmatkaansa metsän läpi. Hän kuuli tuskanpelon herkeämättä
suhahtelevan kiihtyneessä mielikuvituksessaan kuin ijäti vaikenematon
omantunnonsoimaus.

Sanottuaan jäähyväiset väelle ja ennätettyään mäen alle, joka johti
torpasta metsään, hän pysähtyi hetkeksi epäröiden. Ehkä hänen kuitenkin
tulisi pyytää Per Ollea seurakseen, ehkä oli Jumalan kiusaamista kulkea
näin yksin tuntemattomia vaaroja kohden?

-- Ei! hän huudahti, puhuen ääneen pelkonsa vaientaakseen, ei, Jumala
on suojaava. Käynee kuinka käynee, olen hänen kädessään. Mitä
tapahtuneekin, vaikkapa pahinkin, on hän kanssani. "Jos tuonelaan
vuoteeni rakentaisin, katso, sielläkin olet sinä." Miksi peljätä? Mitä
voivat ihmiset sielulleni?

Ja silmänräpäyksessä katosi kaikki pelko kuin haihtuva kipu. Suuri
levollisuus laskeusi hänen ylitseen, askelet muuttuivat oudon keveiksi,
maa ei tuntunut jalkain alla, kun hän nopeasti asteli kapeaa
metsäpolkua. Hänen sielunsa täytti hiljainen, autuas hurmaus; riemuiten
hän kuiskasi: "sinä käyt jalopeuran ja kyykäärmeen päällä ja tallaat
nuoren jalopeuran ja lohikäärmeen."

Ei mikään häirinnyt hänen kulkuaan; metsä oli hiljainen ja juhlallinen
kuin pyhäkkö, ja kevään vienot lemut kohosivat puiden väliltä kuin
suitsutussavu Herran alttarilta. Mutta kun hän läheni tietä, kuuli hän
kahinaa pensaikosta ja kohta sen jälkeen hän näki jonkin, olentoko lie
ollut vai varjo, salamannopeasti soluvan pitkin metsänlaitaa ja
katoavan kuusten väliin.

Hän painoi kätensä sydäntä vasten, joka taas alkoi jyskyttää. Eskil oli
siis ollut oikeassa -- niin pitkälle oli vaino mennyt -- palkaksi hänen
työstään juoppoutta ja siveettömyyttä vastaan, palkaksi siitä, että hän
tahtoi kasvattaa koululaisensa kunnollisiksi, hurskaiksi ihmisiksi,
väijyttiin häntä. Mutta mitä ihmeellistä siinä oli? Tuliko oppilaan
olla opettajaansa suurempi? Eikö kaikkia totuuden taistelijoita oltu
pilkattu, vainottu, kivitetty, miksei siis _häntäkin_? Voi miten pieni,
miten itsekäs hän sentään pohjalta oli pelkoineen, tunnustuksen ja
kiitollisuuden vaatimuksineen!

Kotia lähestyessään hän hämmästyksekseen näki Eskilin istuvan
koulutalon portailla ja nousevan pystyyn hänen tullessaan.

-- Mitä tämä on, Eskil? hän huudahti samalla liikutetuin ja
tyytymättömin katsein, miksi istut täällä?

-- Niin, neiti, saatte luvan antaa anteeksi, mutta en voinut muuta,
sanoi nuorukainen hämillään, parasta lienee minun tunnustaa olleeni
tottelematon ja seuranneeni teitä etäältä. Kuulin kyllä nuo ilkeät
vihellykset, useampia roistoja oli liikkeellä tänä iltana teitä
pelottaakseen, tiemmä. Enempää eivät ehtineet. Häijyjä ihmisiä, mutta
aika jäniksiä myös.

-- Eskil rakas, jatkoi Gertrud entisellä, samalla kertaa sekä
paheksuvalla että hellällä äänellään, kiitos, poikani, teit
rakastavasti minua noin ajatellessasi. Mutta näethän, Jumala suojaa
minua! Nyt sinun täytyy luvata, ettet uudista tätä.

Hän hymyili ja taputti ystävällisesti Eskilin käsivartta.

-- Täytynee koettaa luvata, koska niin tahdotte. Mutta saatte suoda
anteeksi, että aion hiukan pitää niinkuin silmällä noiden roistojen
aikeita.

-- Niin, kiitos, poikani! Nyt saat kuitenkin lähteä kotiin. -- Kello on
yli kymmenen -- se ei käy laatuun. Hyvästi, rakas Eskil. -- Ja vielä
kerran kiitos.

-- Niin, nähkääs, minulla on muutakin puhuttavaa teille, sanoi Eskil,
maahan katsoen ja punastuen.

-- Ei nyt, rakas Eskil, vastasi Gertrud innokkaasti, on liian
myöhäistä, minä olen väsynyt, ja -- mutta tule sunnuntaina
jumalanpalveluksen jälkeen, niin juttelemme.

Gertrud nyykäytti ystävällisesti ja meni sisään.

Hän tunsi itsensä äkkiä niin hellämieliseksi, niin lapsellisen
onnelliseksi pojastaan, että kyynelet kihosivat hänelle silmiin. Sitä
ei voinut kerta kaikkiaan auttaa, olipa hän miten voimakas, miten urhea
tahansa yksinään taistellessaan, sykki kuitenkin hänen povessaan naisen
lämmin sydän, joka kaipasi hellyyttä ja rakkautta.



V.


Koko pappila oli ylösalaisin pantu Estridin lähestyväin häiden vuoksi.
Rouva itse oli ensimmäinen työnteossa; hänet oli vallannut
puhdistamisinto, joka joskus vaivaa perheenäitejä suurten perhejuhlain
edellä. Punaiset täplät poskilla ja ruskeat silmät innosta loistain hän
juoksenteli ullakon ja kellarin väliä, vainoten jok'ainoaa
tomuhiukkasta, joka hänen tielleen sattui, sen samean päähänpiston
ajamana, että hän muka tyttärensä onnen vuoksi ponnisteli.

Estrid itse ei ottanut puuhiin osaa. Niin paljon kuin mahdollista hän
pysytteli niistä erillään, lupasi mielessään itselleen, ettei uusissa
oloissaan koskaan yhdistäisi "suursiivouksen" ja "perheonnen"
käsitteitä, istui muutoin enimmäkseen huoneessaan, luki, kirjotti ja
katseli silloin tällöin sulhasen lähettämiä lahjoja. Silloin painui
hänen kasvoihinsa ylenkatseellinen ilme. Lahjat olivat herättäneet
hämmästystä ja ihastusta koko pappilassa; pojat olivat kerskuneet
niistä koulutovereilleen, palvelustyttöjen herännyt halu oli tuottanut
heille levottomia unia, papinrouva oli punastunut ja vavissut, kun
kalliit kivet otettiin esiin silkkipapereistaan, ja vanha Lina täti oli
joka lahjalta yhä syvemmin niijannut Estridin sulhaselle. Vain Estrid
jäi koskemattomaksi. Hänessä eli puoliksi läpinäkyvä ajatus, joka ei
antanut hänelle rauhaa: "hän ei voi maksaa kyllin suurta hintaa!"
Arvostelevasti hän oli tarkastellut jalokivirintaneulaa, joka
toalettipöydällä kimalsi siniseltä samettipohjaltaan, ja sitten
halveksivasti huudahtanut: "vain ruusutimantteja!" Ja rouva Henningson
oli katsellut häntä ihastunein silmin. Kuinka se tyttö kaikki ymmärsi!
Niin, jos joku sopi rikkaaksi nuoreksi rouvaksi, niin toki Estrid.
Jumalan kiitos, hän oli saanut hyvän kasvatuksen! Mutta kyllä oli hänen
aika mennä naimisiin. Yli kolme vuotta hän oli antanut sulhasparkansa
huokailla ja kerjäten pyytää häntä määräämään hääpäivää; hyvä oli, että
hän sen viimeinkin oli tehnyt!

Kirkkoherra oli tavallista rakkaammalla ja alakuloisemmalla mielellä.
Väsyttävät häävalmistukset sattuivat samaan aikaan kuin yhtä väsyttävät
raittiustaistelut, niin ettei hänellä ollut rauhaa kotona eikä muualla.
Sitä paitsi oli hänen sydänvikansa taas huomauttanut olemassaolostaan,
hänellä oli ollut useampia kohtauksia, hän oli käynyt pari kertaa
lääkärin luona, mikä aina synkisti hänen mielensä. Estridin tavalla
hänkin sulkeutui omaan huoneeseensa, sillä välin kuin kuuruuharjat ja
tomurievut raivosivat muussa asunnossa.

Niin hän istui eräänä iltapäivänä kiikkutuolissaan kolme päivää
ylimääräisen kunnankokouksen jälkeen ja tuumi pitäjän huolettavia
oloja. Ei ollut tulevaisuus koskaan näyttänyt niin synkältä ja
epäselvältä kuin nyt. Hänen mielikuvitukseensa heijastuneina kasvoivat
nuoret voimat, jotka nyt syvyyksistä kohosivat, uhkaaviksi olennoiksi,
jotka täyttivät hänet kiihkeällä vastenmielisyydellä ja samalla
herättivät hänessä jonkinlaista uteliasta, levotonta kaipuuta. Hän
tunsi tällä hetkellä olevansa yksinäinen mies, kauhistavan yksinäinen.
Hänestä tuntui kuin olisi aika uusine ajatuksineen, uusine päämäärineen
livahtanut hänen luotaan ja pilkaten uhmannut hänen yrityksiään sitä
seurata.

Tämän kamalan kilpajuoksun hän näki ruumiillistuneena Gertrud
Björkissä, joka häikäilemättä puuhasi kiihottaakseen nuorisoa
halveksimaan kaikkea olemassa olevaa, kirkkoa, vanhempain valtaa, ja
ennen kaikkea häntä, pappia, johtajaa, opettajaa.

Yhä synkempänä kuvastuu hänen silmiinsä tulevaisuus, Kirkko tyhjä --
salakapakoiminen kukoistaa kuin myrkkysienet -- nuoriso villiintynyttä,
antautuen salaisten himojen valtaan vapaakirkollisten myöhäisissä,
öisissä kokouksissa -- hajaannusta -- hämmennystä -- laittomuutta --
rakkaudettomuutta. -- Oi Jumala, armahda onnetonta seurakuntaasi --
onnetonta Ruotsin kansaa! Herätä isien henki, kurin, vanhurskauden,
tottelevaisuuden henki!

Ja hänen vastenmielisyydentunteensa Gertrudia kohtaan muuttuu pyhäksi
vihaksi; epätoivon painajainen, joka on häntä hallinnut, katoaa,
kyynelet nousevat hänen silmiinsä, hän tuntee itsensä voimakkaaksi ja
vapaaksi ryhtymään taisteluun ajan pahuutta vastaan.

Juuri kun hän oli päässyt tähän mielialaan, koputti palvelustyttö ovea
ja toi postin. Hän vilkaisi sanomalehtiin ja luki kirjeensä muuttumaton
ilme kasvoilla. Mutta äkkiä hän rypisti kulmakarvojaan ja heitti pois
kirjeen, jota par'aikaa luki. Hän oli tuntenut Timeon Tingbomin tyylin:
"Emme tahdo sellaista opettajaa, joka ei mitään opeta lapsille, meitä
on monta valittajaa, minulla on todisteita siitä." Inhon ilme painui
hänen kasvoihinsa, häntä äkämöitti, että syytöksiä Gertrudia vastaan
teki sellainen kurja mato kuin Tingbom.

Niin, se suututti häntä siihen määrin, että hän äkkiä tempautui irti
ajatuksistaan, nousi, läksi talliin, antoi valjastaa hevosen kärryjensä
eteen ja matkusti virka-asioilleen, joilta palasi vasta illalla
myöhään.

Mutta kun hän tuli kotiin, odotti häntä toinen kirje; käsiala oli
väännelty, mutta kaunis, ja kieli jotenkin hyvää. "Korkeastioppinut
herra kirkkoherra!" oli siinä, "vaikea on kirjottaa siitä, mistä
kirjotan, mutta velvollisuus ennen kaikkea. Näinä synnin ja turmeluksen
viimeisinä aikoina, jolloin perkele hiipii ympäri..." ja sitten seurasi
joukko syytöksiä Gertrudia vastaan, täynnä salaperäisiä viittauksia,
jotka jättivät paljon sijaa arvaamiselle. "Huhuja kulkee pitkin pitäjää
-- huolestuneet vanhemmat eivät enää uskalla lähettää lapsiaan kouluun;
heidän nimessään, arvoisa kirkkoherra, rukoilemme me, että kääntäisitte
huomionne siihen, mitä on tekeillä. Onhan siitä esimerkkejä, kuinka
näiden näennäisesti niin kauniiden olojen alla piilee syntiä ja
paheita", j.n.e., j.n.e.

Jos kirkkoherra olisi nähnyt itsensä kuvastimessa tätä kirjettä
lukiessaan, hän olisi pelästynyt välähdystä, joka tuikahti hänen
silmäinsä pohjasta. Mutta hän ei katsellut kuvastimeen, vaan antoi sen
sijaan kasvojensa vetäytyä huolestuneisiin ryppyihin ja alakuloisen
murheen himmentää silmiensä loisteen. Hän laski kirjeen kädestään ja
alkoi astella edes takaisin lattialla, kädet selän takana ja katse
permannossa kiinni.

-- Mieltä kuohuttavaa, hirmuista, että sellaisia syytöksiä voidaan
tehdä, hän ajatteli, mutta mitä tarkottaa oikeastaan tuo viimeinen --
mitä?

Äkkiä hän löi otsaansa, hermostunut, levoton hymy ilmestyi piirteisiin,
hän kiiruhti kirjotuspöydän luo ja luki kirjeen vielä kerran.

-- Tietysti -- tietysti, hän mutisi, ja kasvot vääntyivät
mielenliikutuksesta, etten ole sitä ennen ajatellut -- en huomannut --
en ymmärtänyt -- tuota luonnotonta, kiihtynyttä suhdetta -- tuota
epätervettä, hypnootista vaikutusta, mikä hänellä on nuoriin! Mutta
kenpä voisikaan ajatella -- kenpä sellaista mielessään kuvitella...?

Ja hän muistaa äkkiä jotain, minkä oli huomannut kunnankokouksessa,
jotain, joka oli kiusallisesti häneen vaikuttanut. Hän muistaa
nähneensä, kuinka Gertrudin ja Eskilin silmät yhtyivät pitkään
keskinäisen ymmärtämyksen katseeseen, ja kuinka silloin väri molempain
poskilla vaihtui. Hän muistaa, kuinka omituinen loukatun vanhurskauden
pyhän vihan tunne silloin kulki hänen sielunsa läpi. Nyt -- surullista
ajatella -- hän ymmärsi miksi.

Hän ei enää epäröinyt; kamala selvyys oli tänä hetkenä valaissut
sameita ja salaperäisiä oloja. Puoliksi unohtuneet muistot sukelsivat
esiin, kummalliset huhut, epäselvät viittaukset putkahtivat esiin nekin
ja liittyivät kokonaiseksi, selväksi kuvaksi, joka ei jättänyt
epäröimisille tilaa. Asema oli hänelle nyt selvä, ja sen vakavuus oli
niin valtava, että hikipisarat kihosivat hänen otsalleen, samalla kuin
tyytyväinen ilme silloin tällöin vilahti hänen katseessaan.

Oikeutettu oli siis ollut hänen selittämätön vastenmielisyytensä
Gertrud Björkiä, koko tuota teeskenneltyä, ulkonaista kuntoa,
nöyryydenpuutetta, etevämmyyden, erinomaisuuden pyydystämistä kohtaan,
joka jätti sisimmät sydänsyvyydet tutkimatta ja kuria vaille.

Mutta mitä oli nyt tehtävä? Totta tosiaan, nyt oli saavutettava
käärmeen viekkautta, josta raamattu puhuu. Ei äkkipikaisuutta -- ei
varomattomuutta -- ei ankaraa tuomiota todistamattomain syytösten
pohjalla. -- Kirkkoherra taittoi kokoon molemmat kirjeet ja pisti ne
kirjotuspöydän laatikkoon, jolloin hän hiukan päätänsä kohauttain
ajatteli, että nimettömät kirjeet ovat katalia välikappaleita, joita ei
yksikään gentlemani koskaan käytä hyökkäysaseinaan. Ei, tässä oli
varovasti kuulusteltava ja tutkittava, siksi kunnes sisäiset, sitovat
johtopäätökset olivat saaneet ilmeisistä tosiasioista vahvistuksensa.

Seuraavana päivänä kirkkoherra kutsui luoksensa Gertrudin vanhimmat
koululapset ja teki heille muutamia kysymyksiä, joihin he kummastuneina
ja hämmästyneinä vastailivat myöntäin ja kieltäin, kuinka kulloinkin
mieleen juohtui -- Juuri kun kuulustelu oli lopussa ja lapset menneet,
tuli posti, tuoden vielä uuden nimettömän kirjeen, samansisältöisen
kuin edelliset ja "huolestuneiden isien" allekirjottaman. Kirkkoherra
pudisti päätään, yhdisti lasten todistukset kirjeen syytöksiin, ja yhä
voimakkaammaksi kasvoi hänessä sillä välin ajatus, että nimettömät
kirjeet ovat kurjia aseita, joita ei yksikään gentlemani käytä.

Koko viikon kirkkoherra taisteli muuatta kiusausta vastaan, joka hänet
sitten lauantaiaamuna voitti. Hän lähetti nimittäin sanan Timeon
Tingbomille, pyytäen tätä saapumaan silloin ja silloin pappilaan.

Timeon tuli ilomielin, lakki vinossa, ja terävissä, keltaisenkalpeissa
kasvoissa pilkotti huolestunut ymmärtämys kirkkoherraa kohtaan, vaikka
se kuitenkin kohta katosi tämän valtavan etevämmyyden edessä. Timeon
seisahtui, kuten tavallisesti, ovensuuhun, raappasi jalallaan ja
ihmetteli itsekseen, olisiko kirkkoherralla puolipohjain pano vai
korkojen korjausko, vai ehkäpä suorastaan kenkäin tilaus asiana.

Timeonin näitä miettiessä, taisteli kirkkoherra taas muuatta kiusausta
vastaan, joka hänet jälleen voitti. Hän otti esiin nuo kolme nimetöntä
kirjettä, ojensi niitä suutariin päin ja kysyi:

-- Tiedättekö, Tingbom, kuka nämä on kirjottanut?

Tingbom katseli kirjeitä, vilkasi sitten kirkkoherraan ja vastasi,
vahakeltaisten kasvojensa värin vaihtumatta, silmissä luotettavin
ilmeensä:

-- En, arvoisa kirkkoherra! Saantiili mies ei ole tekemisissä
tuollaisten häväistyskirjotusten kanssa.

-- Miten te tiedätte, että ne ovat "häväistyskirjotuksia", kun ette ole
niitä lukenut? kysyi kirkkoherra ivallisesti.

Tingbom oli hämmentymäisillään, mutta toipui heti, nielasi, rykäsi ja
sanoi rohkeasti:

-- Otaksun niitä sellaisiksi, koska te, kirkkoherra, ette tiedä, mistä
ne ovat kotoisin.

Kirkkoherra tunsi itsensä hieman laudalta lyödyksi, mutta hän ei
antanut perään, hän etsi ensin tulleen kirjeen, ojensi sitä taas
Tingbomiin päin ja toisti kysymyksensä:

-- Ettekö te siis todellakaan ole kirjottanut tätä, Tingbom?

-- En, arvoisa kirkkoherra, vastasi Tingbom vielä levollisemmin ja
luotettavammin.

Kirkkoherra kääntyi, heitti kirjeet kirjotuspöydän laatikkoon ja kulki
sitten kerran läpi huoneen.

-- No, Tingbom, sanoi hän sitten ja pysähtyi suutarin eteen, mitenkäs
on nykyjään lastenne laita? Käyvätkö ne kunnolla koulua?

-- Eivät, eivät ne käy lainkaan koulua, otin ne pois.

-- Mitä se merkitsee? Tiedättehän...

-- Se merkitsee sitä, keskeytti suutari kunnioitusta puuttuvasti,
etteivät kunnialliset ja viisaat vanhemmat voi pitää lapsiaan koulussa
huhujen vuoksi, joita en pitäjällä liikkeessä neiti Björkistä.

-- Vai niin? Mitä huhuja? ihmetteli kirkkoherra, huolettoman
alentuvasti hymyillen, en ole niistä kuullut.

-- Vai ette -- Niin...

Ja nyt laukesivat suutarin kielen siteet. Tulvehtivalla innolla hän
kuvasi koulun turmelusta Gertrudin ajalla, kuinka lapset saivat lukea
raittiuskirjotuksia katkismuksen ja raamatun asemesta. "Ja mitä hyötyä
siitä on, arvoisa kirkkoherra? Vetoan koko konsistoriumiin, mitä
hengellistä siunausta voi heillä olla raittiuskirjotuksista hädän ja
surun hetkinä?" Sitten hän kuvasi "Kanervakukan" turmelevaa vaikutusta
nuorison siveyteen. "Yhteen-, kahteentoista, niin jopa kahteen, kolmeen
öisin ne ovat yhdessä, pojat ja tytöt, ja sen nyt tietää jokainen,
miten käyttäydytään, kun eri sukupuolet ovat yhdessä noin
sopimattomalla ajalla." Ja lopuksi hän teki samanlaisia inhottavia
viittauksia, joita oli kirjeissäkin.

Kirkkoherra tunsi polttavaa halua potkaista pienen kirkuvan suutarin
ulos, jonka katse kipinöitsi terävänä kuin hänen nenänsä, mutta siitä
huolimatta hän halukkaasti kuunteli puhetta.

-- Niin, tuo oli myös kirjeessä, keskeytti hän viimein, niin että nyt
ymmärrän teidän valehdelleen minulle.

-- Valehdelleen! huudahti Tingbom, panematta huomiota kirkkoherran
ajatusjuoksuun, te voitte itse kysyä pätevämmiltä kuin minä, eivätkö
ole asiat niinkuin sanon. Kysykää herra ja rouva Luftilta, jotka ovat
ottaneet lapsensa koulusta pois ja panneet ne kaupungin alkeiskouluun!
Kysykää Svaneilta -- ottakaa selvä opettajan suhteesta Eskil Svaniin.
Minä sanon teille jotain -- ja hän tuli aivan tuttavallisesti
kirkkoherran kirjotuspöydän luo asti ja jymähytti siihen nyrkkinsä --
on todisteita siitä, että hänellä ja Eskilillä oli lemmenkohtaus
koululla kello yksitoista illalla. Minä ja kaksi muuta asianymmärtävää
henkilöä näimme sen itse -- näimme, kuinka he seisoivat kuhertelemassa
ja tassua paiskaamassa koulun edustalla myöhään yöhön. -- Omin silmin
sen näimme.

Ja suutari vetäytyi taaksepäin ja osotti juhlallisesti pieniä teräviä
silmiään, jotka näyttivät katseen katalaa myrkyllisyyttä aivan
käpristyvän.

-- No, no, ajatelkaapa vähän, mitä syytöksiä tässä laskettelette!
huomautti pappi ankarasti. Mutta häntä ahdisti yhä äskeinen halunsa
potkaista Tingbom ulos ovesta ja sama tarve tyydyttää kiusallista
uteliaisuuttaan.

-- Laskettelen! Vaikka se olisi viime sanani, arvoisa kirkkoherra! Ne
katselivat toisiaan kuin kyyhkyspari ja puristelivat toistensa kättä
aivan talon nurkalla, kun minä ja pari ystävääni palasimme kotiin
päivätöistä. Silloin ne vetäytyivät nurkan taa --ja mitä sitten
tapahtui, sitä minun ei tarvinne mainita tässä pyhässä paikassa, herra
kirkkoherra!

Näin sanoen Tingbom peräytyi vielä kauemmas ja kumarsi kirkkoherralle
levitetyin sylin ja ujosti maahan luoduin katsein.

Kirkkoherrasta tuntui kuin olisi oksennus kohonnut hänelle
kurkkuun. Kaikki oli tänä hetkenä niin kurjaa: lörpöttävä suutari,
velvollisuutensa unohtanut opettaja, hän itse, joka tässä seisoi
kuuntelemassa myrkyllisen kielen juoruja. Huoaten hän käänsi suutarille
selkänsä ja seisoi hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena:

-- Hyvä, hän sanoi viimein ja astui Tingbomin luo, kuulen, että
pitäjässä on suuri puolue neiti Björkin vastustajana. Olen tarkoin ja
omantunnonmukaisesti ottava selkoa, onko niissä häpeällisissä huhuissa
todella jotain perää, joita hänestä levitetään, vai onko kaikki tyhjää
panettelua, johtuen siitä, ettei hän todellakaan ole mikään miellyttävä
henkilö. Mutta siksi kunnes saan selkoa tästä, täytyy minun pyytää
teitä kohta lähettämään lapsenne kouluun.

Tingbom pani käden sydämelleen.

-- Anteeksi, arvoisa kirkkoherra, mutta huolestunut isä -- sen jälkeen,
mitä olen nähnyt --

-- Kas niin, älkää lorutko enää! Huomenna lähetätte lapset kouluun. Ja
nyt, hyvästi! Minä olen, kuten sanoin, tarkoin tutkiva, mikä on totta
ja mikä juorua.

Näin sanoen pappi nyykäytti päätään ja viittasi ovea kohti, niin ettei
sitä voinut väärinkäsittää. Timeon kumarsi, raappasi jalallaan ja
totteli verkalleen kehotusta. "Niin vai, anteeksi, anteeksi", hän
mutisi sillä välin. Mutta ripaan tartuttuaan, hän äkkiä kääntyi ja
sanoi uudelleen rohkaistuneena:

-- Anteeksi, arvoisa kirkkoherra, mutta ehkä on jotain korjattavaa,
esimerkiksi uusia korkoja pantava?

-- Kiitos, ei ole nyt tällä kertaa, vastasi pappi lyhyesti.

-- Niin vai, anteeksi, toisti Tingbom, poistuen vielä kerran
kumarrettuaan, iloissaan siitä, ettei ollut jättänyt Gertrud Björkin
asiaa ainakaan ystävän käsiin.

Tingbomin mentyä istui kirkkoherra kauan syviin ajatuksiin vaipuneena
ja punnitsi puolesta ja vastaan kaikkea, mitä hän näinä päivinä oli
kuullut. Tosin ei lähde, josta hän oli tietonsa Gertrudista ammentanut,
ollut juuri kirkkaimpia, niin, olisipa voinut sanoa, että se oli sangen
samea, mutta toiselta puolen -- vox populi, vox Dei -- kansan ääni,
Jumalan ääni -- se luottamuksen puute Gertrudia kohtaan, jota hän oli
tavannut lasten vanhemmissa, oli hyvin painava seikka. Niin, tässä oli
"something rotten", siitä ei ollut epäilystä, olipa se mitä tahansa.

Yhden asian hän päätti aivan välttämättömäksi: hänen velvollisuutensa
oli tarkoin kuulustella ja tutkia asiaa. Tiesihän hän synnin vallan
hirvittäväksi -- olihan vast'ikään muissa osissa maata nähty surullisia
esimerkkejä siitä, miten paljon siveellistä kehnoutta voi kätkeytyä
ulkonaisen n.s. pyhyyden varjoon. Kirkkoherraa puistatti sitä
ajatellessa, ja hän tunsi edesvastuunsa yhä raskaampana ja raskaampana.

Hän nousi, huokasi ja kohenteli silmälasejaan. Hän oli niin kauan
kiihottanut itseään synkin, intoilevin epäluuloin, että hän lopuksi oli
päässyt jonkinlaiseen levolliseen, tyytyväiseen koetellun
sielunhoitajan tunnelmaan, seurakunnan paimenen, jonka täytyy ottaa
selkoa eksyneestä laumastaan. Tällainen oli hänen mielentilansa, kun
hän läksi omiensa pariin, missä kyyneltyen kuunteli Estridiä, joka
lauloi tuntehikkaan laulun Ingasta, nuoresta tytöstä, joka kuin siipeen
ammuttu lintu vaipuu aaltoihin vainoojiaan pakoon -- laski leikkiä Iina
tädin kanssa ja luki lopuksi iltarukouksen, jolloin palvelustytöt
tulivat sisään ja istuutuivat ovensuuhun, sillä välin kuin rouva
Henningson, jolla ei ollut aikaa luopua työstään, jäi keittiöön
kierittelemään häärinkilöitä ja pikkuleipiä.

Vielä muutamia päiviä punnitsi kirkkoherra tunnollisesti mielessään
asemaa ja oloja ja kulki tuvasta tupaan keräilemässä syytöksenaineksia
Gertrudia vastaan. Soveliaita aineksia ei ollutkaan vaikea löytää,
sillä hän kävi ainoastaan niiden luona, jotka olivat hänen puolellaan
raittiusasiassa, ja niillä oli aina jotain nurisemista "opettajaa"
vastaan. Milloin hän oli lyönyt lapsia viivottimella, milloin
kehottanut heitä jättämään kirkkoonmenon ja tulemaan sen sijaan
tiistaikokouksiin, jolloin hän "saarnasi", j.n.e. Kirkkoherra kuunteli
huolestuneen näköisenä, joskus hän uskalsi tehdä samansuuntaisia
viittauksia, jollaisia nimettömät kirjeet ja Timeon Tingbomin juorut
olivat sisältäneet, mutta niitä ei koskaan ymmärretty. Silloin huokasi
hän vielä syvemmin; niin, sellaiset asiat kuuluvat "saatanan
syvyyksiin", jotka ihminen voi haudata aina sielunsa salaisimpiin
sopukkoihin.

Hän kutsui nyt kokoon kouluneuvoston ja esitti Gertrudin asian. Lyhyin,
voimakkain, alakuloisuutta henkivin sanoin hän kuvasi opettajan asemaa
ja luonnetta, kosketti hienosti nimettömiä syytöksiä, puhui "vissistä
pingoitetusta, kiihottuneesta suhteesta nuoriin, joiden tunne-elämää
vaarallisena kehittymisaikana juuri päin vastoin on pidettävä kurissa
ja hillittävä", ja kehotti sitten kokoontuneita lausumaan
mielipiteensä. Mitä oli tehtävä? Neiti Björk oli muutama vuosi sitten
saanut varotuksen monipuuhaisuudesta ja kiihotuksesta. Tämä varotus,
joka oli pantu pöytäkirjaan, oli osottautunut aivan hedelmättömäksi,
hänen suhteensa lapsiin ja kouluneuvostoon oli käynyt pikemmin vielä
häikäilemättömämmäksi ja itsevaltaisemmaksi. Mitä oli siis tehtävä näin
huolestuttavain asianhaarain vallitessa? Kouluneuvostolla on valta
tällaisissa tapauksissa erottaa opettaja virastaan; eiköhän
kouluneuvoston tulisi uudistaa varotustansa terävämmässä muodossa, s.o.
julistaa lopullinen vaatimuksensa ja sitten käyttää oikeuttaan ja
valtaansa.

Syntyi lyhyt ja innokas neuvottelu.

-- Emme tahdo häntä, sanoi patruuna Kahl, ijäkäs vanhapoika, joka ei
ollut koskaan käynyt koululla, ja jonka mielestä lapset olivat vain
vanhain ihmisten vaivoina, hän ei opeta puhdasta ja selvää Jumalan
sanaa. Hän opettaa, että maailma luotiin miljoonien vuosien kuluessa,
ja sana sanoo, että taivas ja maa syntyivät tyhjästä kuudessa päivässä.
Hän matkustaa kesäkursseihin jok'ikinen vuosi ja saa sieltä
harhaoppeja, joilla hän sitten tekee nuorison onnettomaksi ja hävittää
heidän lapsenuskonsa ja kiihottaa heitä kirkkoa, Jumalaa ja esivaltaa
vastaan -- emme tahdo häntä.

Talollinen Svan ei sanonut mitään. Tärisyttävän herätyksensä
pakottamana hän oli voittanut vihansa raittiusliikettä kohtaan, mutta
sydämensä lujinta solmua ei hänessä ollut miestä irrottamaan:
itsevaltiaan vaistomaista vastenmielisyyttä häntä itseään voimakkaampaa
luonnetta kohtaan. Juoppouteen vajonneille kurjille juomareille oli
Herran henki kehottanut häntä rakastain ojentamaan auttavan käden,
mutta saarnaava ja itsepäinen naisväki -- ei, heistähän oli Herra itse
lausunut sanassaan tuomionsa.

Hän istui aivan vaiti, tuo jäykkä talonpoika, taistellen heikkoa ääntä
vastaan, joka hänen sydämessään puhui toista kieltä, antoi
silmäluomiensa painua syvemmälle, yhä syvemmälle katseen verhoksi ja
puristi yhä lujemmin yhteen pitkät kapeat huulensa. Hän kuunteli
äänetönnä, miten syytöskirja Gertrudia vastaan laadittiin, kuinka
puheenjohtaja kohta kohdalta sen tarkisti ja tunnollisesti muutteli
sanamuotoa sekä sitten liikutettuna kiitti toisia heidän auliudestaan
tässä asiassa, joka häneen, pappiin, oli koskenut kovemmin kuin sanoin
voi selittää -- hän näki puhujan tässä kohdassa kyyneltyvän, niin että
tämän täytyi irrottaa silmälasinsa ja huolellisesti pyyhkiä niitä. Hän
kuuli viimein kirkkoherran sanovan: "olemmeko siis yksimieliset siitä,
että jos tätä varotusta, kun se rakkaudella ja kehottavasti esiin
tuodaan, ei oteta vastaan nöyrästi, vaan niinkuin tähänastiset
varotukset, uhkamielisesti ja itsetyytyväisesti, ryhdymme toimiin ja
otamme sen askelen, joka olkoonpa se kuinka tuskallinen tahansa, on
minun vakaumukseni mukaan koituva koko pitäjän hyväksi, ja, mikä vielä
tärkeämpää, oleva varottavana esimerkkinä kansakoulunopettajain, Jumala
paratkoon, suurelle joukolle, joka neiti Björkin tavoin on
väärinkäsittänyt asemansa nuorison johtajana?" Hän kuuli, kuinka
yksimielinen "olemme", johon heikko "ei" ja paheksuva mutina tukahtui,
vastasi kysymykseen ja aiheutti sitten ratkaisevan kynänrapinan
syytöskirjelmäpaperilla. Jäykkäniska talonpoika kuuli tuon kaiken, ja
huulet kävivät yhä kapeammiksi ja ohuemmiksi, katse vajosi yhä syvemmä
raskaitten silmäluomien taa.

Seuraavana päivänä kutsuttiin Gertrud kirkkoherran luo, joka
isällisellä, hyväntahtoisella saarnaäänellä luki hänelle kouluneuvoston
syytöskirjelmän.

Kun hän oli lopettanut, vastasi Gertrud lyhyesti ja levollisesti:

-- Minä en voi huomata, miten omaatuntoani tutkinenkin, itseäni
syypääksi "monipuuhaisuuteen" tai "kiihotukseen", siis en voi muuta
kuin torjua luotani kouluneuvoston varotukset.

-- Tiedättekö, neiti Björk, mihin se johtaa? Tiedättekö, kuinka käy
sille, joka toisen kerran osottautuu uppiniskaiseksi kouluneuvoston
varotuksiin nähden? kysyi pappi, tällä kertaa isällisen ankarasti.

Gertrud ei vastannut.

-- Ettekö ole mitään oppinut, neiti, niinä vuosina, jotka ovat
vierineet siitä, kun teitä ensimmäisen kerran varotettiin samanlaisista
huonoista tavoista kuin nyt? Ettekö tiedä, minkä rikoksen se tekee,
joka uhkamielisesti ja itsetyytyväisenä vastaa esimiehensä rakastaviin
varotuksiin?

Gertrud pudisti päätään, ja mutta ei nytkään vastannut.

-- Silloin, neiti Björk, jatkoi kirkkoherra, kohottaen päätään ja
ojentaen toisen kätensä Gertrudia kohden, ei meillä ole mitään enää
toisillemme sanottavana. Olen puhunut suuni puhtaaksi. Dixi et salvavi
animam meam. Tahdon vain muistuttaa eräästä koulusääntöjen kohdasta.
Kouluneuvostolla on oikeus, tapahtuneen, kouluneuvoston pöytäkirjaan
otetun, tuloksettomaksi huomatun varotuksen jälkeen erottaa opettaja
virasta ja palkkaa saamasta. Sitten tuomiokapituli ja kunink.
majesteetti ratkaisevat asian. Nyt on teitä varotettu _kaksi_ kertaa,
ja molemmilla kerroilla olette uhkamielin ja ylenkatseellisesti
vastaanottanut varotuksen. Kouluneuvosto on tehnyt lopullisen
vaatimuksensa ja ryhtyy täst'edes toimiin.

-- Sitä ei voi auttaa, vastasi Gertrud, kalpeana ja vavisten, jos minut
erotetaan siksi, että olen koettanut kasvattaa lapsiani raittiuteen ja
jumalanpelkoon, niin tahdon mielelläni kärsiä vainoa. Niin, tahdon
iloita siitä, että olen kyllin arvokas kärsimään Mestarini lailla
totuuden puolesta.

-- Pyydän, ettette sekota pyhiä nimiä ja pyhiä suhteita asiaan, jonka
perusta on kaikkea muuta kuin pyhä. Ja nyt, hyvästi. Olen viimeiseen
asti varottanut ja nuhdellut. Hitunen nöyryyttä, hitunen naisen
hiljaista mieltä olisi riistänyt aseet käsistämme, mutta mikäli nyt
huomaan, ei meillä tulevaisuudessakaan ole muuta odotettavana kuin
itsepintaisuutta ja jatkuvaa, itsepäistä pysymistä periaatteissa, jotka
meistä ovat hyljättäviä. Lasten vuoksi, varottavan esimerkin
antaaksemme, täytyy meidän ryhtyä toimiin. Hyvästi.

Kirkkoherra viittasi kädellään, ja Gertrud poistui hitaasti.

Tuska, levottomuus, lähestyvän ratkaisun pelko ja samalla kärsimyksen
tuoma nautinto, joka jännittää ihmisen kaikki voimat toisten tylyyttä
ja elämän tuskaa uhittelemaan, täyttivät vääryyttä kärsineen sielun.
Hänen kulunut elämänsä avautui hänen eteensä räikeävaloisina tauluina.
Toinen näky ajoi toistaan takaa, hän näki itsensä lapsena, nuorena
tyttönä, naisena, aina työtä, taistelua, kieltäymystä. Hän näki itsensä
koulussa lastensa parissa. Miten hän oli heitä rakastanut, seurannut
jokaista heistä rakastavin rukouksin!

Ja nyt -- pois ajettu, hyljätty kelvottomana, velvollisuutensa
unohtaneena opettajana! Poltinmerkillä leimattu koko pitäjän silmissä,
niin, koko Ruotsin!

Se oli katkeraa, hirvittävän katkeraa. Hänen silmänsä tulvehtivat
täyteen kyyneleitä, ei lievittäviä, vaan teräviä, kirveleviä, pistäviä,
kun hän kiiruhti tietään eteenpäin, ja hänen särkönäisestä sydämestään
kohosi palava rukous, pyytäen apua tulevain päiväin varalta, joiden
suru ja häpeä ja köyhyys häntä uhkasi.



VI.


Kello kuuden aikana lauantai-iltana oli Gertrud saanut kirkkoherralta
varotuksensa.

Kun Gertrud oli mennyt ja kirkkoherra jäänyt yksin, hän istui hetken
liikkumatta, ristityt kädet lepäsivät kirjotuspöydän reunaa vasten.
Silloin liukui alakuloinen tyytyväisyyden hymy hänen kasvojensa yli, ja
hän nyykäytti pari kertaa hyväksyvästi päätään. Sitten hän nousi
kiivaasti ja pyyhkäsi hermostuneesti kädellään otsaansa.

Ei, ei, hänellä ei ollut mitään, mistä itseään moittia, hän ei voinut
toisin menetellä. Tosin oli totta, että Gertrud oli hänelle
vastenmielinen -- niinkuin kaikki naiset, jotka vastoin sanaa astuvat
sen hiljaisen, pyhitetyn työkentän rajain yli, jonka Jumala itse on
heikompaa astiaa varten määrännyt -- mutta tässä tapauksessa hän ei
ollut antanut persoonallisten tunteittensa itseään johtaa. Häntä olivat
johtaneet pelkästään objektiiviset näkökohdat, huoli seurakunnan
hyvästä, pelko, että laittomuuden ja sen mukana rakkaudettomuuden henki
pääsisi siihen lammaslaumaan, jonka paimen hän oli. Ja mitä noihin
häpeällisiin syytöksiin tulee, joita salaa oli Gertrudiin kohdistettu,
ei hän ollut niihin edes viitannut kouluneuvostossa, vaan
hienotunteisesti heittänyt harson koko jutun yli. Kuinka suuri osa
siitä oli totta, se joutui kerran Jumalan tuomittavaksi; _hän_ tiesi
vain, että Gertrud oli opettajaksi sopimaton ja vaikutti pahaa
nuorisoon, hän oli varottanut, nuhdellut, koettanut johtaa oikealle
tielle, mutta turhaan. Tapahtuipa nyt mitä tahansa oli hänellä täysi
syy pestä kätensä.

Häneltä pääsi syvä, miltei ähkyvä huokaus, kun hän ajatuksissaan
suoritti tuon käsien pesun. Ahdistava alakuloisuus, suuri väsymys
valtasi hänet äkkiä pistävänä kipuna. Pois, pois, huusi ääni hänen
sydämessään, pois kaikesta tästä kinasta, näistä kihnauksista ihmisten
kanssa, joihin virka hänet väkisten johti! Pois täältä valoisiin
avaruuksiin -- rukouksen taivaansiniseen, puhtaaseen ilmaan, missä
ajatukset kiitävät ylöspäin kuin kauniin kesäaamun pääskyt -- ylös
ihanteen korkeuksiin, missä kaikki kurjat ääriviivat ovat häipyneet
tukahuttavan, matalan maan usviin.

Oli lauantai-ilta, ja kirkkoherra istuutui kirjotuspöytänsä ääreen
seuraavan päivän saarnaa valmistamaan. Silloin tällöin hän nousi ja
kulki kerran läpi huoneen, kädet selän takana ja pää milloin pystyssä,
milloin painuneena. Vähitellen tasottuivat kasvojen synkät piirteet, ja
sopusoinnun ja ilon ilme levisi niiden yli. Yhä kirkkaampina tulvivat
ajatukset ja kuvat, kuin helmet helminauhassa vaihtui toinen
ajatusjakso toiseen, sileäpintaisena ja hiottuna, hänen sisimmästään
kohosi uskonnollisen runollinen tuulahdus ja kietoutui lemuavana
suitsutuksena sanain ympärille. Pian hän oli unohtanut todellisuuden;
Jumalan majesteettisuus, ijäisyyden suuruus, sovituksen salaisuus,
rakkauden ylevyys -- kaikki nuo uskonnon mysteeriot täyttivät hänen
sielunsa urkujen huminalla, ja hän kirjotti ja ajatteli korkean,
tunnekuohuisen henki-innostuksen valtaamana. Toisinaan nousi silmiin
kyyneleitä, ja äsken kalpeiden poskien väri muuttui lämpimäksi.

Saarnan lopetettuaan hän laskeutui polvilleen ja rukoili, kasvot käsiin
kätkettyinä, rukoili, että voisi olla laumansa oikea paimen, voimakas,
milloin voimaa tarvittiin, ja rakastava, niin että voisi palsamia
vuodattaa haavoihin, jotka hänen itsensä täytyi iskeä.

Hänen oli vaikea saada unta sinä yönä, tavallista vaikeampi. Ajatukset
ja kuvat ponnistelivat päästäkseen suitsutuksen läpi, jolla hän niin
mielellään ympäröi itsestään luomansa ihannekuvan. Hän näki Hanna
Myhren vilahtavan ohitseen, hintelän vartalon, viisaat, syvät silmät.
Mutta hän torjui ne kohta pois. Ei, ei, en voinut toisin menetellä.
Kuinka monen täytyy uhrata itsensä, onnensa, niin, toisten onni
korkeampain tarkotusten tähden? Minusta ei olisi tullut sitä, mikä
olen, en olisi voinut sitä hyvää saada aikaan, mitä nyt olen voinut
Jumalan avulla, jollen, huonojen raha-asiain painostamana, olisi
purkanut suhdettamme. Sanoin hänelle rehellisesti syyn, vetosin hänen
jaloimpiin tunteisiinsa, -- jollei hän ymmärtänyt, että elämässä on
tilaisuuksia, jolloin ihmisen on uhrattava sydämensä vaatimukset --
niin, silloin on hän syypää, enkä minä, silloin oli hän liian pieni sen
päämäärän rinnalla, jonka hänelle osotin. -- Ja tunsin mitä syvintä
kunnioitusta valitsemaani vaimoa kohtaan.

Hän pysähtyi sanaan: "syvintä" ja toisti sen pariin kertaan
innostuneesti yön hiljaisuudessa, aivan kuin hän olisi seisonut
saarnastuolissa. Toisia muistoja, toisia kuvia pyrki tunkeutumaan
esiin, mutta hän taisteli tarmokkaasti, ettei olisi joutunut niiden
valtaan. "Ei, ei, ei -- niin täytyy tapahtua -- seurakuntakuria on
ylläpidettävä -- yksi paimen, yksi lauma -- ei ole kysymys henkilöstä,
vaan periaatteesta -- jalomielisesti käännän katseeni inhottavista
syytöksistä -- en arvostele vanhan sananlaskun tapaan, joka sanoo: 'ei
savua tuletta', on ilmankin niin paljon uhkamielisyyttä, laittomuutta,
laiminlyöntiä -- ei, ei, minulla ei ole, mistä itseäni moittia."

Äkkiä syntyi kamala, tuskainen alakuloisuus, jota hän pelkäsi enemmän
kuin mitään muuta, se tarttui häntä sydämeen ja kurkkuun, niin että hän
oli tuntevinaan knolemantuskan esimakua. Taas kohosi hänen kiihkeä
huutonsa: "pois, pois kaikesta tästä halpamaisuudesta, pois rukouksen
vapaisiin korkeuksiin, missä sielu saa huoahtaa kaiken tämän
tukahtumisen perästä!" Yhä kiivaammaksi kävi taistelu hänen todellisen
itsensä ja ihannekuvan: vakavan, ylevän, itsekieltäyvän papin välillä.
Yhä innokkaammin jatkui piilosillaoloa, jota hän oli koko elämänsä ajan
leikkinyt oman itsensä keralla -- yhä hiljeni hiljenemistään värisevä,
arka ääni, joka pyrki kohoamaan sielun tummista syvyyksistä.

Vasta aamupuoleen hän vaipui raskaaseen, horroksentapaiseen uneen,
josta hän heräsi vielä entistään väsyneempänä ja nyreämpänä.

Mutta kun hän tuli kirkkoon ja näki penkkirivit tavallista täydempinä,
ja kun hän kuuli vanhat, tutut virret, silloin tapahtui hänessä
äkkinäinen käänne. Tunnelmain ja muistojen tenhovoima valtasi hänet ja
pani sielun väräjämään, niinkuin tuuliharpun kielet väräjävät vihurin
niitä hiipaistessa. Hänen silmänsä olivat kosteat, kun hän seisoi
alttarin luona kädet ristiin pantuina ja katse korkeuteen kohonneena;
ja kun hän nousi saarnastuoliin, valtasi hänet kaunopuheisuus, ja hän
puhui niin sydämiin käypiä, herättäviä sanoja, että ihmiset kirkossa
itkivät ja värähtelivät juhlallisista tuomiopäivän tunteista. "Emme
koskaan", niin ajatteli moni talonpoika, "ole kuulleet papin pitävän
niin ytimekästä saarnaa."

Kun hän lähti kirkosta ja hitain askelin ja arvokasryhtisenä, asteli
lyhyttä tiepätkäänsä kohti kotiaan, oli hänen mielensä niin
ihmeellinen, täynnä suloista liikutusta. Kiusalliset muistot olivat
vaienneet, sielu tuntui vapautuneelta, ja pyhää nautintoa tuntien hän
salli äskeisen kirkko- ja saarnastuolitunnelmansa kääriytyä
ympärilleen.

Päivällistä syötyään ja juotuaan kahvia perheensä keskuudessa, hän
läksi huoneeseensa hetkiseksi lepäämään. Äkkiä hän tunsi ankaraa
pahoinvointia, ja sydän tärähti. "Mikä nyt?" ajatteli hän, ja hänen
kasvoihinsa ilmestyi ärtynyt, levoton ilme, "joko se taas alkaa
hangoitella? Olenhan tuntenut itseni niin reippaaksi koko päivän."

Hän avasi kaapin, otti esiin pullon ja kaasi siitä hermostuneesti
lusikallisen kurkkuunsa. Hän tunsi kohta virkistyvänsä, kasvot
muuttuivat jälleen levollisiksi ja liikkeet majesteetillisen hitaiksi;
hän työnsi silmälasit otsalleen ja luki arvostelevan näköisenä läpi
syytökset Gertrudia vastaan. "Hyvä", hän ajatteli, "kun asia on
ratkaistu, tahdon puhua vielä kerran hänen kanssaan rakastavasti ja
kehottavasti. Jos hän silloin nöyrtyy, koetan järjestää hänen
tulevaisuutensa. Jollei -- tuomitkoon Jumala, minä en voi enempää."

Hän laskeutui hetkeksi lepäämään, istuutui sitten kirjotuspöydän ääreen
toimittaakseen erään tärkeän kirjeen. Silloin valtasi hänet sama
kiihkeä pahoinvointi kuin äsken, ja sydän taas tärähti. Hän kävi
tuskaisen levottomaksi, hän tunsi tarvetta tavata jotakuta, nähdä
jotkut kasvot, kuulla jonkun ääntä. "Menen omieni luo", hän ajatteli,
nousi ja kulki horjuen ovelle.

Hänen huoneensa ja salin välillä oli käytävä, jonka ikkuna oli pihalle
päin. Ikkuna oli aivan pieni, pikemmin kuin luukku ja ihan ylhäällä,
nyt se oli auki, ja pienestä lävestä näkyi palanen iltataivasta ja
kalpeana tuikkiva tähti.

Pappi pysähtyi ja loi tuskaisen, verhotun katseensa ikkunasta ulos.
Miksi tuntui kaikki äkkiä niin kummalta, aivan kuin hän ei olisi tuota
kaikkea ennen nähnyt -- tai ei enää ollut näkevä? Hän kääntyi ja
tuijotti huoneeseensa. Katse solui yli esineiden, ja hänen tietämättään
se viipyi sitkeästi muutamissa. Vaimon muotokuva -- niin, tuossa se
riippui -- sohvan yläpuolella -- juuri tuon näköinen hän oli ollut
heidän ensi kertaa kohdatessaan -- kaunis -- tummasilmäinen -- hän
tunsi mitä syvintä kunnioitusta ja ihailua häntä kohtaan -- mitä
_syvintä_. -- Hanna Myhre -- köyhä kansakoulunopettajatar -- niin, oli
hänellä hänenkin kuvansa -- mutta se oli kai hyvässä kätkössä -- hyvään
talteen pistetty...

Puolitukehtunut huuto purkausi hänen huuliltaan; hän tunsi iskun käyvän
läpi sydämensä, niin terävänä, kuin olisi tylsä veitsi häntä revellyt.
Samassa hän tunsi jotain raskasta taskussaan, se oli kuin kivi;
olisikohan hän ajatuksissaan pannut paperipuristimensa sinne? Hän
haparoi kädellään taskua, mutta ei löydä mitään. Kummallista, tuska käy
yhä raskaammaksi, niin raskaaksi, että kirkkoherra kallistuu ja horjuu.
Hän ojentaa kätensä tukea saadakseen, mutta hosuu tyhjää ilmaa. Kivi
tuntuu hänen taskussaan kasvavan kauhistuttavan suureksi, se vetää
hänet maahan, hän kaatuu lattialle, mutta sekin antaa myöten, ja hän
vaipuu syvälle -- syvälle, ja sumu peittää silmät, tuhannet kellot
soivat ja kumisevat hänen korvissaan.

Kuolemanko pimeys -- kuolemanko kellot kutsuvat tuomiolle ja tilille?
Tämäkö oli kaiken loppu -- kaiken pyrkimyksen, kaikkien erehdysten,
kaiken taistelun?

Mutta tänä viimeisenä silmänräpäyksenä, kahden maailman välisellä
kynnyksellä, tapahtui hänelle se, mikä kerran on tapahtuva meille
kaikille: hän näki itsensä. Hänen sielunsa syvyydet avautuivat, kuin
halkeamat maan järkkyessä, ja ijäisyyden valon ensi välähdyksessä hän
näki itsensä, ei sitä ihannekuvaa, jonka hän oli valheista muodostanut,
vaan todellisen, sisimmän itsensä, sen hämärät, tukahutetut pyyteet ja
vaikuttimet. Hän näki, mitä ei ollut koskaan ennen nähnyt: totuuden.
Hän näki, kuinka hän petti nuoruutensa rakastetun; hän näki, kuinka
vastenmielinen oli hänelle aina ollut se nainen, jota hän kuvitteli
niin "syvästi" kunnioittavansa, hän näki, miten vaimon pikkumaisuus oli
turmellut hänen parhaimman itsensä, sen, jonka Hanna Myhren suuri, hyvä
sydän olisi nostanut kukalle; hän näki, miksi hän tahtoi ajaa pois
Gertrud Björkin, näki halpamaisen kateutensa, raukkamaisen
itsevaltiutensa, joka oli kaiken sen pohjalla, mitä hän oli sanonut
muka sielunpaimenen huolenpidoksi laumastansa.

Kaiken tämän ja paljon muuta hän näki, ei järjestyksessä, niinkuin se
esiintyy kerrottuna, vaan salamannopeasti, yhteen ijäissyyssekuntiin
ahdettuna. Ja hänen vaipuessaan yhä syvemmä, syvemmä ja elämän
häipyessä pois hänen sammuvan katseensa näkyvistä, kajahti
sinikalpeilta huulilta heikosti, ähkyen: "Jumala, armahda minua
syntistä." --

Kun hänen vaimonsa hetkistä myöhemmin löysi hänet, käytävässä
makaamasta, oli hän jo kuollut.

Kasvoilla oli ihmeellinen ilme: rajatonta tuskaa -- mutta samalla
nöyrää rauhaa, jota niissä hänen eläissänsä ei koskaan ollut.



VII.


Kirkosta oli Eskil Svan vanhempainsa ja siskojensa seurassa mennyt
kotiin, syönyt päivällistä ja sitten kiiruhtanut Gertrudin luo
puhuakseen hetkisen tämän kanssa, niinkuin opettaja oli luvannut.

Hän kulki nopein askelin, haluten hartaasti tavata Gertrudia, Hänellä
oli paljon kerrottavana, monta neuvoa pyydettävänä. Pitkin paikkakuntaa
hän oli kuullut puhuttavan opettajaa vasten tähdätyistä juonista, ja
hän ja ystävänsä, Gertrudin entiset koululaiset, olivat pitäneet monta
salaista kokousta vastaliiton muodostamiseksi. Näiden kokousten
tuloksena oli kirjelmä kunink. majesteetille; Eskil oli sen laatinut ja
koko pitäjän raittiusmielinen nuoriso oli sen allekirjottanut.
Kirjelmässä he hartaasti ja liikuttavasti pyysivät, ettei nuorisolta
ryöstettäisi neiti Björkin "uskollista tukea ja äidillistä rakkautta,
mikä aina oli tullut heidän osakseen." Eskil kantoi kirjelmää
taskussaan: hän olisi mielellään näyttänyt sen Gertrudille ja pyytänyt
hänen neuvojaan sanamuodon suhteen; mutta hänestä tuntui oikeammalta,
ettei Gertrud tietänyt koko hommasta. Ehkä hän sen kokonaan kieltäisi!
Ei, olkoon kirjelmä sitten mielemmin sellaisenaan -- kuningas oli kyllä
ymmärtävä heidän sydämensä ajatukset.

Kun Eskil koputti Gertrudin ovea, tuli tämä itse aukaisemaan ja otti
hänet, kuten ennenkin, rakastavasti hymyillen vastaan. Mutta hän näytti
niin väsyneeltä ja vanhalta ja kärsivältä, että Eskilin sydäntä
vihlasi. "Sellaiseksi hän on tullut meidän tähtemme", hän ajatteli, ja
kiintymyksen ja rakkauden aalto hulmahti hänen rintaansa.

-- No, rakas Eskil, sanoi Gertrud hymyillen, pyydettyään häntä
istumaan, mitä sinulla on kerrottavana?

-- Niin, neiti, alotti Eskil epävarmasti, kyllä kai te ymmärrätte, että
sitä tulee kuulleeksi yhtä ja toista siitä, mitä on tekeillä teitä
vastaan, neiti.

-- Ei -- ei -- rakas Eskil, emme me nyt siitä puhu, sanoi Gertrud ja
teki torjuvan liikkeen kädellään -- sinustahan meidän nyt oli määrä
puhua. Sinulla on jotain tunnustettavana vanhalle opettajallesi, sen
tiedän.

Eskil punastui kuin tyttö ja katsoi rukoillen Gertrudiin.

-- Autanko sinua, Eskil? jatkoi Gertrud hiukan veitikkamaisesti.

-- Niin, neiti rakas, auttakaa! pyysi Eskil, lähettäen suuren
lapsenkatseen sinisilmistään.

-- Sinä olet päästänyt elämän kevätriemun sydämeesi, Eskil. Sinä olet
puhunut eräälle tyttöselle, kuinka rakas hän on sinulle, ja hän on
sanonut samaa sinulle?

Eskil painoi päänsä alas ja kuiskasi, poski vielä polttavampana ja
silmä sinertävämpänä:

-- Niin, neiti -- Britta Håf --

-- Olen sen jo aikoja huomannut ja odottanut luottamustasi. Olen
odottanut samaa Brittasta, ja kyllä se tapahtuukin, vaikka ujous on
tähän asti häntä estänyt puhumasta. Pikku Britta! Sinä saat hyvän,
kelpo morsiamen, Eskil. Nyt tahdon sydämestäni onnitella sinua ja
rukoilla Jumalaa siunaamaan liittoanne.

Hän tarttui nuorukaisen molempiin käsiin ja puristi niitä äidillisen
hellästi; silmiin tulvehti kyyneleitä. Eskil ei voinut sanoa sanaakaan;
hän nieleksi ja punastui ja kumarteli vuorotellen.

-- Olettehan jo kauan toisistanne pitäneet, Eskil?

-- Olemme, neiti, monta vuotta kuljin yhä häntä ajatellen, mutta --

-- Mutta et sanonut mitään?

-- En, oli niin paljon muitakin ajatuksia. En aikonutkaan koskaan puhua
mitään.

-- No, miten se sitten tapahtui?

-- Niin, neiti, oletteko tuntenut, miten sukkelalta tuntuu, kun ihminen
on oikein iloinen, niin oikein sydämen pohjasta iloinen, ihan niinkuin
leivo laulaisi rinnassa? On niin hyvä vaietaksesi, kun olet totinen ja
surullinen, silloin oikein mielelläsi pidät ajatuksiasi kätkössä ja
haudot niitä. Mutta tulepa oikein iloiseksi, niin jopa tahtovat kaikki
ajatukset ja salaisuudet ilmi! Niin minun kävi, neiti! Oli se
sunnuntai, jolloin "Luffin kapakka" äänestettiin kumoon, en ole
eläissäni ollut niin onnellinen kuin silloin; minusta koko elämä lauloi
ympärilläni, ja minä lauloin mukana. Ja silloin, neiti, tapasin
Brittan, enkä tuota tiedä, miten lie käynyt, mutta emme monta askelta
olleet kulkeneet, ennenkuin jo olin ilmaissut hänelle kaikki, kuinka
rakas hän on minulle, ja kysynyt, tahtoiko hän olla oma ystäväni.

-- Ja Britta ei sanonut suinkaan: "en"? kysyi Gertrud hymyillen.

-- Ei hän vastannut juuri mitään, neiti, sanoi Eskil nauraen ja
punastuen, sillä ei hän ole juuri puhelias, se minun tyttöni. Mutta hän
puristi kättäni ja katsoi minuun niin kauniisti korein silminsä, etten
sitä ikinä unohda. Niin kihlauduimme Jumalan kasvoin edessä, mutta ei
kukaan muu ihminen sitä vielä tiedä paitsi te, neiti. Ja nyt minä vain
olen epävarma yhdestä seikasta: luuletteko, että olen pettänyt?
Tiedätte ajatukseni, tiedätte, että aioin lähetyssaarnaajaksi tai
raittiuspuhujaksi, tahdoin taistella Jumalan ja hänen valtakuntansa
tulemisen puolesta; luuletteko, että voin sen sittenkin tehdä, vaikka
rakastan tyttöäni ja rakennan tuvan ja laadin kodin omalle ystävälleni?

-- Voit, rakas Eskil, sen uskon varmasti! vastasi Gertrud liikutettuna.
Rakkaus on aina pyhä, se on Jumalasta lähtöisin, ja vain silloin, jos
me itse sen lokaan vedämme, se voi karkottaa Jumalan sydämestämme.
Puhdas maallinen rakkaus vie lähemmä Jumalaa, Eskil. Mutta sen tulee
olla puhdas ja totinen, jotta se sopisi sydämeesi jumalallisen
rakkauden rinnalle asumaan. Sinun tulee ottaa rakastettusi Jumalan
kädestä -- sinun täytyy ajatella: hän tai ei kukaan, sinun täytyy
tuntea, että yhdytte ainaiseksi. Ja sellainen onkin kai tunteesi,
Eskil?

-- Niin, neiti, vastasi Eskil ja silmäili Gertrudia uskollisin,
lämpimin katsein, juuri sellainen on tunteeni. En voi kenestäkään
toisesta tytöstä pitää kuin Brittasta, enkä ole muista koskaan
välittänytkään. Ja jollemme olisi Jumalan kasvoin edessä kihlautuneet,
neiti, niin ei siitä olisi mitään tullutkaan, senkin tiedän.

-- Silloin luulen, rakas Eskil, rohkenevani sanoa, että Jumala on
siunaava liittonne, ja että te molemmat yhdessä, miten Jumala
kohtalonne muodostaneekin, olette taistelevat hänen valtakuntansa
tulemiseksi.

-- Niin, niinhän se on! huudahti nuorukainen, pannen kätensä ristiin,
ja koko hänen kasvonsa loistivat onnesta. Juuri niin olen monasti
itselleni sanonut, mutta se ei ole minulle niin selväksi käynyt kuin
nyt, kun te, neiti, sen sanotte. Sepä sukkelaa, joskus on Britta ollut
kuin kiusauksena, loukkauskivenä tielläni, mutta nyt olen siitä vapaa,
nyt tiedän, että rakkaus, sellainen kuin meidän, on Jumalasta, kiitos,
rakas, rakas neiti! Jokin on täällä ollut kuin kahlehdittuna -- hän
osotti sydäntään -- en tiedä, kuka tai mikä sitä on kahleissa pitänyt,
mutta nyt olen vapaa ja onnellinen.

Hän tarttui Gertrudin toiseen käteen ja puristi voimakkaasti ja
hellästi sitä omissansa, Gertrudin silittäessä toisella kädellään hänen
tukkaansa ja kuiskatessa:

-- Jumala sinua siunatkoon, Eskil, ja pientä Britta kultaa, molempia
rakkaita lapsiani! Jumala liittoanne siunatkoon nyt ja ijäisiin
aikoihin!

Kiivas kolkutus ruutua vasten keskeytti heidät. He säpsähtivät molemmat
samaa ajatusta ja katsahtivat hämmästyneinä ensin ikkunaan, sitten
toisiinsa. Mitä se oli? Miten oudon kamalana ja synkeänä sattui koputus
keskelle valoisaa tunnelmaa, joka täytti heidän sydämensä!

Gertrud aikoi kiiruhtaa ikkunan luo, mutta Eskil hänet siitä esti
kiivaasti tarttumalla häntä käsivarteen ja juoksi edellä. Ajatus, että
Gertrudia vainottiin, kohosi epäselvänä hänen aivoihinsa. Kuka tietää
-- ehkä oli ikkunan takana Tingbom tai joku "Luffilaisista", aikoen
heittää Gertrudia kivellä?

Mutta tultuaan ikkunan luo, hän sen sijaan näki Lotta Stålin pienet
pyöreät kasvot, innokkaina, punaisina ja ryppyisinä, kuten aina.

-- Koputin pikkasen ohi juostessani! hän huusi Eskilille ja Gertrudille,
joka tuli esiin ja avasi ikkunan, oletteko kuulleet, mitä on
tapahtunut?

-- Emme, mitä sitten?

-- Kirkkoherra on kuollut.

Gertrud peräytyi ja kalpeni.

-- Mahdotonta, hän kuiskasi, hänhän juuri saarnasi. Eskil oli häntä
kuulemassa tunti sitten.

-- Niin täällä käy, tänään kukoistaa, huomenna kuihtuu! filosofeerasi
Lotta. Emelie Lager sai käskyn tulla tuossa tuokiossa suonta lyömään,
mutta kun hän oli puolitiessä, tuli poika vastaan ja sanoi, että kaikki
oli lopussa, ja sitten se hölmö kääntyi kotiin eikä mennyt ottamaan
asiasta selkoa. Nyt olen menossa pappilaan, ehkä ne tarvitsevat,
raukat, apua, ja silloin on Lotta Stål hyvä olemassa.

Lotta nyykäytti merkitsevästi ja sitoi kaulaliinansa lujempaan solmuun
leuan alle. Hänen ilmeessään taistelivat epätasaista taisteluaan
kunnioittava suru ja tyytyväisyys kaikkeen siihen mieltäkiinnittävään,
joka häntä odotti.

-- Niin, hyvästi nyt. Pistäyn kai vähän täällä kotimatkalla, jos on
jotain kerrottavaa.

Hän nyykäytti taas päätään ja kiiruhti mäkeä alas; kohta muuttui hänen
pieni kumara, ontuva olemuksensa vähäiseksi liikkuvaksi pisteeksi
maantielle.

Gertrud ja Eskil seisoivat hetken vaiti ikkunan luona, kun Lotta oli
lähtenyt. "Jumalan tuomio", kuiskasi ääni Gertrudin sydämessä; mutta
hän vaiensi sen, hartaasti rukoillen: "Jumala, armahda hänen sieluaan!"
Eskilin silmät leimahtivat, ja mielenliikutus kalvensi posket. "Jumalan
tuomio", hän mutisi, ja kuin voitonriemun välähdys lennähti hänen
kasvojensa yli.

-- Eskil, älä sano niin -- huudahti Gertrud, pelästyen tuota
lapsensielun vielä uinuvista syvyyksistä tuikahtanutta väläystä, se
sana on samalla sinun tuomiosi. Mitä tiedämme me Jumalan tuomioista?
Emme mitään, ennenkuin ne kohdistuvat meihin itseemme. -- -- Rukoile,
Eskil, rukoilkaamme sen sijaan sielun puolesta, joka kenties kulki
harhaan -- mutta joka ehkä etsii taas kotiaan.

Eskil katsoi maahan eikä vastannut. Hän ei tahtonut näyttää
Gertrudille, ettei hän voinut irrottua ajattelemasta, että juuri Jumala
oli tarttunut asiaan ja musertanut vihollisen, _hänen_ vihollisensa,
jota Eskil rakasti enemmän kuin isää ja äitiä.

-- Nyt saamme ainakin pitää neitimme! hän huudahti hetken vaiti
oltuaan, nyt on vaino lopussa, nyt pelkäävät muut ja hiipivät kauniisti
toistensa taa, sen saatte nähdä, neiti. Mutta eipä se olisi käynyt
heille niinkään helpoksi. Me olimme mekin tehneet sotasuunnitelmamme
heitä vastaan.

Hän purskahti nauruun, pienoiseen, nuorekkaaseen, tirskuvaan nauruun,
jonka Gertrudin totinen katse kohta vaiensi.

-- Mitä suunnitelmia olette tehneet, Eskil?

-- Oh, se on täällä, vastasi Eskil ja löi kädellään taskuaan, olemme
kirjottaneet kuninkaalle ja pyytäneet saada pitää teidät, sillä me
olimme kuulleet, että oli puuhattu teitä erotettavaksi; mutta nythän se
on tarpeeton. Jumala itse on tuominnut -- niin, sehän on totta,
minunhan ei pidä niin sanoa -- mutta joka tapauksessa ei meidän
tarvitse enää asiasta huolehtia.

-- Rakkaat, rakkaat poikani!

Gertrud puristi lämpimästi Eskilin kättä ja katseli häntä kyyneleisin,
kiitollisin silmin. Oli kuin olisi auringonsäde äkkiä lämmittänyt hänen
viluista, väsynyttä mieltään. Ah, miten ihmeellistä valoa voi hitunen
rakkautta, hitunen kiintymystä, hitunen iloa luoda elämän pimeyteen!

Eskil oli oikeassa, kirkkoherran kuolema lopetti vainon Gertrudia
vastaan. Juorut ja häväistykset lakkasivat vähittäin, ja lähimmässä
kouluneuvoston kokouksessa, jossa pastori Martin johti puhetta, pantiin
pöytäkirjaan, että syytöskirjelmä koulunopettajatar Gertrud Björkiä
vastaan oli peruutettu.

Mutta pappilassa muuttui häämarssi kuolinvirsiksi, ja vaaleat
häävaatteet vaihtuivat mustaan surupukuun. Ja tietä, jota morsiusväen
oli ollut määrä kulkea, vaelsi sen sijaan pitkä, synkkä saattue
kirkkomaalle kuoleman juhlaa viettämään. Puheita pidettiin, lauluja
laulettiin, multa putoili ja arkku laskettiin hitaasti ja juhlallisesti
maan poveen. Sitten jätettiin kuollut yksin, ja jokainen meni kotiinsa,
ja ijäisyyssyvyyksien kohina haihtui elämän arkiaikaisiin puuhiin ja
huoliin.

Mutta kun kesäyö laskeutui, ja hautuumaan hiljaisuus suli vienoksi,
korvia hiveleväksi requiem-hyminäksi, istui umpeenluodun haudan
partaalla yksinäinen nainen ja mietti elämän ja kuoleman ja rakkauden
arvotusta. Tunnin toisensa jälkeen hän istui hautakummulla, pitkä,
hintelä vartalo kyyryssä, harmahtava pää laihaa, jänteistä kättä vasten
nojauneena, ja tummansininen, syvä silmäpari tuijotti unelmain ja
muistojen maailmaan.

Kun hän oli mennyt ja aamuruskon ensi säde hehkui vuorenhuipulla,
lepäsi hautakummulla pieni valkoinen kanervakimppu.



VIII.


Loppusyksyn ilta-aurinko valaisi Lotan pientä tupaa ja sai ikkunan
välähtelemään kuin metsänlaidassa vilkkuvan silmän. Riippakoivu tuvan
luona kiikutti hiljaa hienoja, lehdettömiä oksiaan, kuusista ja
männyistä kuului kumeaa, valittavaa suhinaa, joka häipyi metsän
syvyyteen. Avaran lakeuden yllä, joka lepäsi vuoren juurella, kulkivat
pilvet kulkuansa, milloin raskaina, yhteen läjääntyneinä joukkoina,
milloin pehmeiksi harsoiksi sulauneina, jotka hajoten kiertyivät
vuorenselänteiden ympärille, milloin hehkuvina kuin Alppein huiput
ilta-auringon loisteessa, milloin kellervän hohteen peittäminä, joka
sytytti koko seudun salaperäiseen satutunnelmaan.

Keltaisenpunainen säde valahti Lotan ikkunasta sisään, kulki vienosti
yli permannon vuoteelle asti, missä rampa tyttö makasi, aivan samoin
kuin sinä päivänä neljä vuotta sitten, jolloin Gertrud toi pastori
Martinin hänen luokseen. Säde leikki hänen valkealla otsallaan, loi
loistetta haaveksiviin madonnansilmiin ja kietoi kultahohdetta tummiin
hiuksiin. Sairas parka oli entisellään, vuodet eivät olleet riistäneet
rahtuakaan hänen kauneudestaan, kärsimyksestä huolimatta viipyi nuoruus
hienoissa, kalpeissa kasvoissa.

Lotta hääräili pitkin huonetta. Hän oli ollut pitäjällä "ruumista
käärimässä" ja oli parhaalla puhelutuulella. Kieli parpatti kuin
kurikka myllykoskella, kun lakeuden muijat ovat kevätpesussa.

-- Niin, nepä olivat oikein "surulliset" hautajaiset, hän sanoi ja
lausui sanan "surulliset" sellaisella äänellä, kuin olisivat
hautajaiset yleensä iloisia tilaisuuksia, tietäähän sitä aina vähän,
näetsen, mitä takanakin piilee, vaikkei siitä puhukaan. Luulevat, näet,
että se raukka oli itse -- -- Ruumiin äiti itki niin hartaasti, ettei
ollut kuivaa paikkaa kasvoissa. Muutoin ne olivat kunnon hautajaiset,
ei sovi muuta sanoa, oikein kunnolliset. Tuomisia joka puolelta.
Gertrud Björkin leivokset olivat oivallisia -- oivallisia! Lotta
nyykäytti ja toisti sanan, äänessä niin täyteläs ja painokas sävy, että
se aivan tyydyttävästi kiivaili kaikkea sitä hyvää, manteleita, sokeria
y.m., mitä leivosten täytteenä oli ollut.

Sitä paitsi tiesi Lotta koko joukon pitäjän juttuja. Kirkkoherra
Henningsonilta oli jäänyt niin jumalattomasti rahaa, että sekä leski
että lapset olivat nyt varakasta väkeä. Estrid oli tehnyt eron
rikkaasta tehtailijastaan, mutta koska jo oli kuulutettu, täytyy hänen
vedota kuninkaaseen tai "konstitoriumiin" eroa saadakseen, Lotta ei
tietänyt kumpaanko. Sitten oli hänen määrä lähteä ulkomaille, siitäkään
ei Lotta tietänyt, minne, mutta hirmuisen kauas vaan, lukemaan ja
tulemaan oppineeksi ja muuta sellaista. Niinkuin se ei muka kotonakin
kävisi päinsä! Tingbomin nuorin lapsi oli taas karannut, Jumala tiesi,
miten sen asian laita oikein oli, kummalliselta se vain näytti, että
isä jok'ikinen vuosi sanoi lasten karanneen ja alituisesti ahdisti
kuntaa ottamaan niistä vaaria.

Nyt oli Lotta saanut huoneen järjestetyksi, pannut pois
hautajaisvaatteensa, pukeutunut arkipukuun ja kertonut uutisensa
Ingridille. Hän huokasi tyytyväisenä, otti kahvimyllynsä ja istuutui
jauhamaan, säröisellä äänellään alottaen virren, jonka oli juuri
kuullut hautajaisissa'

"Eijaa, mun sielun' toivoss' iloitseepi."

Koputus keskeytti hänet.

-- Sisään! huusi Lotta, kääntäen kasvonsa tyytyväisesti hymyten oveen
päin -- astukaa sisään!

Ovi avautui, ja Gertrud Björk seisoi kynnyksellä.

-- Gertrud, rakkahin, miten hauskaa, että tulit! huudahti Ingrid ja
ojensi käsivartensa kohti tulijaa.

-- Niin, sepä oli oikein hauska, toisti Lotta, hyväntahtoinen hymy
huulilla, nyt panen kahvipannun tulelle, hetken päästä on kahvi valmis
-- kas niin, en koskaan kiehuta kahvia kauan -- sen opin lautamiehen
emännältä ennen vanhaan, kun kaksikymmenvuotiaana olin hänellä
palveluksessa, ja hän ymmärsi asiansa, se on vissi! Mitäs nykyaikaiset
ymmärtävät? Ei edes osata kahvipapuakaan paahtaa! Istu Gertrud, istu!
Nytpä saamme kuulla, tiedätkö mitään uutta pappilasta. Ajatteles, että
se Henningson oli niin rikas! Lapsi, lapsi, jatkoi Lotta ja asetti
tyynyn Ingridin selän taa ja pani hänet oikein mukavaan asentoon, nyt
pidetään oikein hauskaa takkavalkean ja kahvin ääressä. Kas niin -- on
oikein vähän kolkkoa näin syys-illoin, kun puut laulavat
tuvannurkkauksessa.

Kun kahvi oli juotu ja oli hetkinen juteltu, lähti Lotta yläkertaan
Emelie Lagerin luo, joka juuri kuului tulevan kotiin toimistaan, ja
jolla tavallisesti aina oli uutisia kerrottavana. Gertrud ja Ingrid
jäivät siis yksin.

Gertrud istui hetken vaiti, pitäen Ingridin kättä omassaan ja kuunteli
uneksien puiden suhinaa ja takkavalkean räiskynää. Sitten hän taas
alkoi puhua ja kertoi Ingridille kaikesta, mitä oli näinä viime
kuukausina kokenut. Mutta koko ajan hän tunsi aikoneensa puhua aivan
jostain muusta. Sitten syntyi muutaman silmänräpäyksen vaitiolo. Ingrid
istui liikahtamatta ja tuijotti miettivänä tuleen suurin, verhotuin
silminsä. Hän olisi niin mielellään kysynyt erästä asiaa Gertrudilta,
vaan ei uskaltanut.

-- Tiedätkö, Ingrid, sanoi Gertrud viimein jyrkästi, sanovat pastori
Martinin pääsevän kirkkoherran seuraajaksi. Keräävät par'aikaa nimiä
kuninkaalle menevään anomuskirjaan, pyytävät, että hänet kutsuttaisiin
vaalisaarnaajaksi.

Ingridin väri vaihtui nopeasti; Gertrud ei voinut nähdä, valoako lie
ollut vai varjoa.

-- Sepä hauska kuulla, sanoi Ingrid hiljaa, luulen, että parempaa emme
voisi saada.

Taas äänettömyys.

-- Ingrid, sano, eikö hän enää koskaan käy luonasi? Gertrud pelästyi
omaa kysymystään; hän oli nytkin aikonut sanoa jotain muuta, mutta nuo
sanat tulivat kuin itsestään.

-- Ei, ei koskaan, kuiskasi Ingrid, ja huulet alkoivat väristä, ei
kahteen viime vuoteen.

Jälleen hiljaista.

-- Koskeeko se sinuun, Ingrid? jatkoi Gertrud, ja hänestä tuntui
itsestänsä, että hän oli epähieno ja häikäilemätön, aivan kuin olisi
polkenut kukkia.

Ingrid ei heti vastannut.

-- Ei puhuta siitä, hän kuiskasi viimein vastahakoisesti, sellaisesta
ei pidä puhua, se koskee aina. Vaikka nyt on vaikein ohi -- se oli
hirmuista -- minun on täytynyt uudelleen taistella taisteluni
voidakseni antaa anteeksi -- ei hänelle, oi ei, tiesinhän _hänenkin_
kärsivän, tiesin, että hän -- ei -- vaan niille, jotka minusta tekivät
raajarikon -- olisinhan muutoin ollut maailman onnellisin ihminen, niin
iloinen ja terve ja voimakas kuin olin tänne tullessani -- mutta sehän
on yhdentekevää, _olen_ antanut anteeksi -- en tunne enää katkeruutta
-- kaikki on hyvin -- sillä kaikki on tullut Isäni kädestä.

Hänen kasvoihinsa palasi taas lempeä, säteilevä ilme, joka oli hänelle
niin ominainen. Kauniit madonnansilmät hymyilivät -- onnellista,
salaperäistä hymyä kyynelten lomitse.

-- Ingrid, sanoi Gertrud hetken päästä, minun täytyy kysyä sinulta
jotain. Suo anteeksi, jos kysymykseni on epähieno. Jumala tietää, ettei
tarkotukseni ole loukata -- Jumala tietää, miksi kysyn. Sano, pikku
Ingrid, oletko kärsinyt -- niinkuin kärsii se, jonka luota rakastettu
poistuu?

Vastausta ei tullut heti. Ingrid katsoi Gertrudia ihmetellen, hieman
nuhtelevasti. Miksi noin repiä auki sellaista, minkä tuli levätä
hiljaisessa kätkössään, uniin vaipuneena? Mutta Gertrudin äänessä oli
jotain, joka pakotti vastaamaan.

-- Niin, niin olen kärsinyt. Nyt en enää kärsi. Mutta en koskaan lakkaa
häntä rakastamasta. Tiedänhän, että kerran tapaamme -- siellä, missä en
enää ole raajarikko -- ja silloin --

Hänen säteilevä katseensa lopetti lemmentarinan, joka
puolitukahutettuna värisi sanoissa.

Gertrud ei vastannut; hän vain siveli kädellään Ingridin päätä, ja
kaihoisa hymy hiipi hänen huulilleen.

Hetken päästä he alkoivat puhua muista asioista; sitten tuli Lotta
Emelie Lagerin luota kertomaan saamiaan uutisia, kaatoi "lisätipan" ja
pakotti molemmat tytöt juomaan.

Kun se kaikki oli suoritettu, nousi Gertrud ja jätti hyvästi.

-- Lapsi, lapsi, sanoi Lotta ja katseli Gertrudia äidillisen
huolestuneesti, olet käynyt niin kurjaksi ja vanhaksi, sinun täytyy
hankkia vähän lihaa luittesi verhoksi. Muutoin ei sinusta tule kaunista
morsianta.

Gertrud pudisti hymyillen päätään.

-- _Minun_ sulhaseni ei kauneutta kaipaa. Hyvästi Lotta, hyvästi, pikku
Ingrid! Nuku hyvin, Jumala sinua siunatkoon!

Hän nyykäytti vielä kerran päätään, kynnyksellä seisoessaan; sitten hän
katosi suljetun oven taa.

Nopein askelin Gertrud kiiruhti tietä pitkin. Raskaat, kiitävät
iltapilvet olivat hajonneet aivan äkkiä, niinkuin joskus lakeudella
tapahtuu, missä tuuli ajelee niitä sinne tänne ja kaukaiset
vuoriselänteet ne ikäänkuin nielaisevat. Syyssynkässä avaruudessa
riippuivat tähdet hohtavan kirkkaina; Vegan sinervä valo säkenöi ja
värisi tumman kaarikaton huipulta, Jupiter loisti suurena tulipisarana
kuusenoksalla, kuin kalpea, leimuava topaasi tuikki Capella läntisellä
taivaalla. Tähtikirjailut, valousvat, heikot, vaaleat valovärähdykset
kutoivat ijäisyyskangastaan taivaan holvin peitoksi. Aivan lehdettömäin
koivujen latvassa keinui uudenkuun kehrä, kiiltävänä ja teräväksi
hiottuna, viileän ilta-ilman helmassa. Tietä, jota Gertrud kulki,
peittivät ylt'yleensä kuihtuneet lehdet; lehtien kahina askelten alla,
putoilevain lehtien vieno suhina kajahti hillittynä surunvaikerruksena
syksyn mahtavasta symfoniasta.

Mutta Gertrud ei huomannut mitään; ajatukset kulkivat suurina ja
kantavina hänen sielussaan, hänet oli vallannut mielijohde, joka vei
toimintaan, niin kauan kuin hän vielä oli sen lumouksen alainen,
ennenkuin harkinta ja arkuus teki hänestä pelkurin.

Hän kiiruhti yhä enemmän askeliaan, kulki pappilan ohi kappalaisen
asuntoa kohti. Kun hän oli päässyt niin lähelle, että hän saattoi nähdä
pikku talon, joka korkeitten puittensa suojustamana oli kuin kukkavihko
keskellä lakeutta, hän ymmärsi, ettei kukaan ollut kotona, koska kaikki
ikkunat, paitsi keittiön, olivat pimeät.

Hänen askelensa muuttuivat hitaiksi ja vavahteleviksi; tunne, joka
samalla oli sekä pettymystä että kuin vapautusta, värähti hänen
lävitseen. Siis ei tänä iltana -- mutta niin pian kuin hänen oli
mahdollista häntä tavata.

Nyt hän äkkiä huomasi, miten majesteetillisen suloinen syksy-ilta oli
miljoonine tähtineen, jotka lakeuden yllä tuikkivat. Kuohuvat,
levottomat ajatukset vaipuivat -- hän kuuli sielustaan vain yön ja
tähtitaivaan ja ijäisyyden syviä säveliä.

Silloin hän näki tiellä varjon, joka liikkui häntä kohden. Sydän
sykähti hänen povessaan -- se oli hän, pastori Martin -- hän oli
menossa kotiin -- Gertrud tiesi sen, vaikkei hän vielä voinut piirteitä
erottaa. -- Siis sittenkin jo tänä iltana!

Hän kulki viipyvin askelin, sillä välin kuin etäinen varjo kasvoi
kasvamistaan tiellä ja läheni häntä.

Yli neljä vuotta olivat Gertrud ja pastori Martin taistelleet saman
päämäärän puolesta, tukeneet toisiaan taisteluissa, eläneet samassa
henkisessä ilmapiirissä. Gertrud oli ollut syvänä, sisäisenä
ponnistimena, joka oli vienyt työtä eteenpäin, Nils Martin oli
seurannut, hänen intonsa syttämänä, hänen luottamuksensa kannattamana.
Mutta niinkuin avioliitossa voimakasluonteinen vaimo, synnynnäisen
vaistonsa ohjaamana, antaa heikon miehensä luulla johtavansa, niin oli
myös Gertrudin ja pastori Martinin suhteen laita. Ei ollut Nils Martin
koskaan käsittänyt, että Gertrud oli heidän yhteisen työnsä
voimakkaana, syttävänä aineksena, eikä Gertrud sitä itsekään ollut
käsittänyt. Nils Martin näki hänessä kelpo auttajan viinimäen työssä,
uskollisen toverin, puhtaan, jalon naisen, ja vuosien vieriessä oli
hänessä kypsynyt luulo, että Gertrud Björk oli se vaimo, jonka Jumala
oli hänelle määrännyt, se "apu", joksi Jumala ajan aamuna loi naisen
miehelle. Hänkin oli tehnyt päätöksen, päätöksen pyytää Gertrudia
vaimokseen.

Mutta vaikeitta taisteluitta ei tämä päätös ollut syntynyt. Hän ei
rakastanut Gertrudia, ei edes häntä kaivannut, hän vain luuli, että
Jumala oli aikonut Gertrudin hänen vaimokseen, ja ettei Gertrudin
lailla kukaan voisi tukea häntä hänen taistelussaan Jumalan valtakunnan
kasvamiseksi. Ja sehän oli hänen elämänsä suuri päämäärä; kaiken muun,
sydämen haaveksivat pyyteet, suloiset unelmat kalpeasta madonnanpäästä,
jota hän povellaan silittäisi ja jonka piirteistä hän suutelisi pois
kärsimyksen, hän oli käärinyt unhon kuolinvaippaan ja laskenut
muistojen hautaan.

Kaikkea tätä Nils Martin ajatteli tänä syys-iltana, kun hän pitäjällä
käytyään vaelsi kohti pientä yksinäistä kappalaiskotiaan. Ja kun hän
silloin äkkiä näki sen naisen, joka äsken juuri oli väikkynyt hänen
mielikuvituksessaan, tulevan vastaansa tiellä, keskellä illan
juhlallista hiljaisuutta, silloin tulvahti sydän niin lämpimäksi,
hänestä tuntui, että elon ihme oli hänen edessään, Jumala itse oli
puhunut; hän ei enää epäröinyt. Eikö Gertrud tullut aivan kuin Rebekka
Eleasaria vastaan, ei rakkaudenhehkun, ei haaveilun, vaan palavan
uskonrukouksen morsiamena?

Jollei tähtien tuike ja kuutamo olisi ollut niin häikäisevä, ja jollei
mielenliikutus olisi samentanut Gertrudin katsetta, olisi hän
huomannut, kuinka liikutettu pastori oli. Mutta nyt hän ei huomannut
mitään; hän oli niin omissa ajatuksissaan, ja niinkuin Nils Martinista
oli tämä kohtaaminen hänestäkin Jumalan lähettämä merkki.

He tervehtivät toisiaan, molemmat hämillään. Pastori kysyi, saisiko hän
kääntyä seuraamaan Gertrudia kappaleen matkaa, Gertrud suostui, ja he
kulkivat hetken vaiti vierekkäin. Viimein pastori pysähtyi, tarttui
Gertrudin käteen ja sanoi hiljaa:

-- Sallitteko minun käyttää tätä ihmeellistä tapaamista tehdäkseni
teille kysymyksen, joka kauan on ollut mielessäni?

Gertrudin valtimo värähti, verivirta syöksyi päähän niin kiivaasti,
että silmissä miltei punersi. Mitä oli nyt tapahtuva? Hänestä tuntui
äkkiä, että kaikki muuttui niin oudon epätodelliseksi; satuyö,
satukuutamo kietoutui hänen ympärilleen, hän itse muuttui kokonaan
toiseksi, nuoreksi, keveäaskeliseksi tytöksi, jonka sydän on yhtä
täynnä kevät-unelmia kuin toukokuunaamu on täynnä päivänpaistetta ja
lintujen laulua.

-- Gertrud, sanoi Nils Martin ja otti hänen kätensä omiinsa, Jumalan
edessä, joka on kuullut kaikki rukoukseni, ennenkuin otin tämän vakavan
askelen, kysyn minä, tahdotteko tulla vaimokseni, siksi "avuksi",
joksi Jumala antoi naisen meille miehille, tahdotteko ruveta
seurakuntalaisteni hyväksi ja rakastavaksi äidiksi?

Oli kuin olisi raesade langennut Gertrudin versoviin kevät-unelmiin;
hän muuttui äkkiä kylmäksi, järkeväksi ja arvostelevaksi. Nuo sanat,
joissa olisi voinut piillä elämän suurin onni, tuottivat vain tuskaa.
Ei vain siksi, että hän ymmärsi, ettei Nils Martin häntä rakastanut;
mutta hänestä tuntui, että tämä niin kurjasti kutistui hänen
silmissään. Ei, se ei saanut tapahtua, hän ei tahtonut nähdä häntä
pieneksi käpristyneenä, kadottaa hänet Gertrud saattoi, jos niiksi
tuli, mutta ei nähdä hänen pienuuttaan.

-- Kiitän teitä, pastori, tarjouksestanne, hän vastasi ja vetäisi
kätensä pois Nilsin kädestä, sitä keveästi puristain -- suuri kunniahan
se on minulle, aina olen sitä kiitollisesti muistava. Mutta sittenkin
minun täytyy hyljätä tarjouksenne.

Pastori Martin hämmästyi niin, ettei hän kyennyt vastaamaan, tuijotti
vain Gertrudiin. Hän oli ollut niin varma asiastaan, ettei hän ollut
edes ottanut lukuun sitä, että Gertrud voisi olla suostumatta.

-- Se surettaa minua, hän sanoi viimein, alakuloisessa äänessään
hitunen tyytymättömyyttä, luulin omaavani teidän kiintymyksenne,
niinkuin te minun.

Gertrud punastui, kiihkeä vastaus poltti huulia, mutta hän hillitsi
itsensä ja vastasi levollisesti:

-- Olkaamme vilpittömiä! Ette pyydä nyt minun kiintymystäni -- minun --
minun rakkauttani -- te tahdotte kelpo vaimon, seurakunnallenne hyvän
äidin, siksi käännytte minun puoleeni.

-- Ja entä jos niin olisi? kysyi Martin ihmeissään. Tarvitseeko
kiintymyksen siltä puuttua, vaikka pidänkin teitä ennen muita
papinrouvan vakavaan tehtävään sopivana?

-- Ei, mutta te olette unohtanut yhden seikan, pastori Martin, kaikkein
tärkeimmän.

-- Ja minkä sitten -- minkä?

-- Te unohditte sydämen vaatimukset.

Martin pudisti päätään.

-- En ymmärrä teitä, hän mutisi.

-- Ah, kyllä ymmärrätte, te tiedätte kyllä, että sydämen vaatimukset
ovat ensi sijassa, lähinnä omantunnon vaatimuksia; niitä vastaan olitte
rikkoa. Sydämenne on toisen oma. Sydämenne ei ole minun, se on muualla.

Hänen sanansa herättivät Nilsissä kiivasta liikutusta.

-- Miten voitte olla noin kova, neiti Björk! hän huudahti, kuinka noin
häikäilemättä voitte koskettaa haavaa, jota vuosikausia olen koettanut
umpeen kasvattaa?

-- Siksi, että minusta olette erehtynyt. Siksi, että minusta juuri sen
kautta olette rikkonut sekä omaanne että erään toisen oikeutta antaa
sydämien puhua.

-- Tiedättekö, mitä sanotte? Tiedättekö, mitä tarkotan? huudahti Nils
kiihkeästi, ja hänen vaaleansiniset silmänsä leimahtivat pimeässä.
Kuinka hän voisi tulla omakseni?

-- Ah, miten vähän te ymmärrätte, keskeytti Gertrud, ja huulille painui
väsynyt, kaihomielinen hymy. Ettekö tiedäkään, mikä on elämän suurin
voima? Ei se, mikä on näkyvissä -- ei teot ja toimet, vaan se, mikä
piilee sisimmässämme. Ettekö tiedä, että on ihmisiä, jotka ovat tehneet
työtä ja toimineet, koonneet rahoja ja pitäneet puheita ja rakentaneet
taloja, ja kuitenkaan ei heistä ole enempää jälkeä jäänyt kuin ilman
halki kiitävästä linnusta? Ja ettekö tiedä, että on ihmisiä, jotka ovat
eläneet maailman touhusta erillään, maanneet sairaina vuoteellaan ja
kuitenkin vieneet ihmiskuntaa kappaleen matkaa eteenpäin sisäisen
voimansa varassa? _Hän_ on niitä. --

He pysähtyivät ja katselivat toisiaan kauan silmiin.

Sitten vaipui Nils Martin kivelle tien viereen ja istui pitkän aikaa
liikkumattomana, kasvot käsiin peitettyinä. Kun hän katsahti ylös, oli
hänen kasvojensa ilme muuttunut, kyynelet väreilivät silmissä, ja hän
ojensi ristiin liitetyt kätensä miltei lapsellisen nöyrästi.

-- Puhukaa vielä, Gertrud, hän kuiskasi, osottakaa tietä!

-- Niin, vastasi Gertrud, uhrautumisen nautinnon innostamana, hänestä
on tuleva vaimonne. Hänen sielussaan on lakkaamatta kuohuva rukouksen,
uskon ja rakkauden lähde, sen lähteen vesi on oleva koko seurakunnan
kostukkeena. Siunaus on tuleva -- hiljaa ja huomaamatta, niinkuin
maasta taimi kasteyönä putkahtaa -- ette tiedä, mistä se tulee -- hänen
rukouksensa sen tuovat. Te tunnette voimakkaampana tarttuvanne työhön,
voimakkaampana käyvänne sairaiden ja kärsiväin luo, ette tiedä miksi --
hänen rukouksensa, hänen rikas henkielämänsä sen vaikuttaa. -- Mitäpä
siitä, että hän on sairas eikä voi jaloillaan käydä? Kohti suurempaa,
ihanampaa aarretta, kuin pyhitetty ihmissielu, ei voi kukaan kurkottua!

Gertrudin kasvot olivat kuin kirkastetut, ne loistivat kyynelin ja
hymyilyin. Hän oli kuin ulkopuolella, niin, yläpuolella oman itsensä,
hän kuuli oman äänensä, omat sanansa, mutta hänestä tuntui, ettei hän
itse puhunut, vaan mahtava henki häntä siihen pakotti. Ja hänet oli
vallannut niin raju liikutus, että hän olisi tahtonut huutaa,
kirkaista, tuskastako vai onnesta, sitä hän ei tietänyt.

-- Kiitos, kuiskasi Nils, ja tarttui hänen käteensä, te olette
oikeassa. Minä olin sameakatseinen, pelkuri, ahdas. Te olette antanut
minun katsoa yli aavain avaruutten. Te olette nöyryyttänyt minut ja
samalla kohottanut. Kiitos, mitä nyt teitte minun tähteni, sitä en
koskaan unohda.

-- Kiitos, kertasi Gertrud, ja Nilsin puhuessa hänestä tuntui kuin
olisi hän äkkiä huimaavista korkeuksista pudonnut maahan, väsyneenä ja
apeilla mielin, täynnä pieniä, sairaita ajatuksia. Hyvää yötä siis.
Jumala siunatkoon teitä -- ja häntä. Minun täytyy kotiin. On jo myöhä.

Hän puristi Nilsin kättä, kumarsi päätään, kiiruhti nopeasti eteenpäin
eikä ollut huomaavinaan Nilsin yritystä pidättää häntä. Ja siinä
kulkiessa muuttuivat hänen kasvonsa yhä synkemmiksi ja otsa painui
ryppyihin, kuin olisivat ajatukset kietoutuneet sen takana koviksi,
sotkeutuneiksi solmuiksi.

Yhä raskaammiksi kävivät askelet, yhä kumarammaksi selkä.
Mutta ulkoinen lysähtäminen oli vain heikkona ilmauksena siitä
kuolemanväsymyksestä, elämään kyllääntymisestä, joka taka-iskuna häntä
kohtasi innostuksen synnyttämän mielenliikutuksen jälkeen. Haparoiden
hän etsi ajatuksilleen tukikohtaa, mutta ei löytänyt; kuin häkkiin
suljetut linnut ne siipiään räpytellen koettivat vapautua surun ja
tuskan vankilasta, mutta turhaan.

Miksi hän oli näin menetellyt? Ja vielä hirveämpää kysyä -- miksei hän
tuntenut lainkaan iloa siitä, että oli tehnyt oikein? "Jumalani,
Jumalani, sinunhan äänesi kuulin? Vai erehdyinkö elämäni tärkeimpänä
hetkenä?"

Tuo ajatus oli niin sietämätön, niin aution kamala, että se oli hänet
kaataa. Polvet eivät kantaneet, ja ellottava tuska kohosi kurkkuun.

Onnen vaatimukset! Miksi tuo sana suurena ja kohisevana juuri nyt
ennätti hänen korviinsa? Eikö juuri tuossa sanassa piillyt syvä
ja viisas salaisuus? Eikö juuri hän itse ollut kiihtyneessä
mielentilassaan ampunut yli maalin, tähtimaailmoihin, missä kuolevainen
nääntyy? Eikö hän ollut _itse_ loukannut sydämen oikeutta, _oman_
sydämensä? Eikö juuri hänessä ollut niitä voimia, jotka olisivat Nilsin
rakkauden pakottamalla pakottaneet esiin ja siten luoneen heidän
molempain elämän rikkaaksi ja ihanaksi? Ja hän -- tuo toinen -- olihan
hän jo onnellinen -- kaipasiko hän enää muuta syvän, hiljaisen Jumalan
rauhansa rinnalla?

Niin, hän oli erehtynyt -- mutta hän ei tuntenut katumusta, ei halunnut
mitään muuttaa, hän tunsi vain tympeää, kuluttavaa tuskaa jonkin
vuoksi, joka oli auttamattomasti menetetty.

Hän oli kuulevinaan kaukaa mahtavaa kuminaa. Nuoruus, pettyneine
unelmineen, lapsellisine toiveineen, kansakoulunopettajattarenkin
vaatimattomassa olemuksessa piilevä runollisuus, vaipui hautaan.

Sitten syntyi kaamea hiljaisuus, kamala yksinäisyys hänen rintaansa,
sielun keskiyö laskeusi. Ja hänen eteenpäin haparoidessaan pääsi hänen
huuliltaan vaikeroiva valitus: "Jumalani, Jumalani, miksi minut
hylkäsit?" -- -- --

Kotiin tultuaan hän heittäysi voimattomana vuoteelle, koko ruumis
vapisi, hän ei jaksanut enää pidättäytyä. Vähitellen turtui ankara
tuska, ajatukset kävivät sekaviksi, hän vaipui keveään uneen. Sitä
kesti vain muutaman silmänräpäyksen, mutta sillä välin hän ennätti
nähdä unen tai näyn, hän ei tietänyt kummanko.

Hän oli kulkevinaan vuorta ylös, ja kuta kauemmas hän kulki, sitä
korkeammaksi ja jyrkemmäksi muuttui vuori. Mutta näkymätön käsi pakotti
häntä eteenpäin, samalla kuin juuri sama käsi lakkaamatta kohotti
vuorta korkeammaksi. Koko ajan hän kuuli äänen, joka, kuin kellon
helähdykset, rytmeinä keinuen kaikui hänen korvissaan: "korkeimmalle
huipulle -- korkeimmalle huipulle". Hän laahautui eteenpäin, väsyneenä
ja läähättäen, näkymättömän käden ja salaperäisen äänen pakottamana.
Nyt avartui äkkiä näköala; hänen sydämensä sykähti ilosta ja
kaipauksesta, sillä hän ymmärsi lähestyvänsä päämäärää, vavisten hän
kiirehti askeliaan, avaruus avautui eteen suurena, sinertävänä merenä
-- ja mahtava ääni kaikui yhä kehottavampana ja juhlallisempana.

Silloin hajosi uni, näky suli valo-usvaksi, äänen kaiku eteni, hän
heräsi ja avasi silmänsä. Hänen katseessaan viipyi vielä tuo sinervä
hohde, hän näki sen kalpenevan ja haihtuvan huoneen pimeyteen, samalla
kuin viimeinen värisevä ääni sammui hänen korvistaan.

Mutta riemun ja vapauden tunne karkotti keskiyönpimeyden hänen
sielustaan. Tänä hetkenä hänestä tuntui, että hänen elämänsä arvotus
oli ratkaistu, hän oli nähnyt jyrkän, vaivalloisen tien, mutta myös
korkeimpain huippujen valon: sielun puhtauden, heijastuksen Jumalan
kasvoista.

       *       *       *       *       *

Vuosi sen jälkeen muutti Nils Martin vastanimitettynä kirkkoherrana
pappilaan vaimonsa Ingrid Medinin, halvatun kansakoulunopettajattaren
kanssa, joka monet vuodet oli maannut sairaana Lotta Stålin pienessä
tuvassa. Hän ei koskaan katunut, että oli ollut kyllin rohkea ja kyllin
nöyrä antaakseen itseään voimakkaamman vaikuttaa siihen hetkeen,
jolloin hänen elämänsä kohtalo ratkaistiin. Sillä Ingrid oli, kuten
Gertrud oli sanonut, syvänä, hiljaisena siunauksen lähteenä seurakunnan
elämässä. Hänen huoneeseensa, missä hän sairastuoliinsa kahlehdittuna
istui vuosi vuodelta, nuoruudenkukoistuksen haihtuessa ja keski-ijän
syysvalon kalventaessa kauniit madonnankasvot, sinne tulivat sairaat ja
köyhät, surulliset ja huolenpainamat, ja kaikille oli hänellä antaa
kärsimyksissä kypsyneen sielun lohdutusta. Ja yksinäisen sairaskammion
rikkaasta rukouselämästä virtasi hengellisiä voimia, jotka tuntuivat
kaikissa, ilman että he ehkä tiesivätkään niiden lähdettä.

Nils Martin oli onnellinen; hänen sielunsa oli saavuttanut rauhan ja
sopusoinnun. Kaiken, mitä yhteiskunta oli rikkonut tuota nuorta naista
kohtaan, riistäessään häneltä terveyden ja nuoruuden ja elämänilon, sen
Nils sai sovittaa häntä väsymättä, rakastavasti hoitaen.

Ystävällinen, hauska pappila oli myös Gertrud Björkin kotina. Syvä,
haaveksiva rakkaus, jota hän kerran tunsi pastori Martinia kohtaan,
ilmi lausumaton rakkaus, jota ei edes tämä itse aavistanut, vaihtui
vähitellen lämpimäksi ystävyydeksi, joka yhä kiinteämmin liitti heidät
yhteen työssä Jumalan valtakunnan tulemiseksi.



IX.


Syys-iltana, kun kanerva hehkui punaisena päivän sammuissa, vaelsi
yksinäinen mies poikki nummen. Hän kulki kuin muistojen etsijä tai
muistojen vetämä, milloin sinne, milloin tuonne, hitain askelin, pää
painuksissa.

Hän oli vielä nuori mies; kasvojen väsyneen ilmeen oli suru eikä ikä
uurtanut. Piirteet olivat pehmeäviivaiset, huulet ja silmät näyttivät
hymyämään luoduilta; synkkyys, joka ne nyt kattoi, ei ollut niissä
luontainen, suuri, parantumaton elämänmurhe oli sen niihin vajottanut.

Yhä eteenpäin hän kulkee, ajatuksiinsa vaipuneena. Silloin tällöin hän
silmäilee ympärilleen ja nyykäyttää hiljaa päätään herääville
muistoille. Läpi illan hiljaisuuden hän kuulee etäisen vesiputouksen
heikon, sorisevan humun; tuota ääntä kohti hän kulkee, se paisuu, hän
tuntee sen sävelet, ne ovat kuin murhevirsi keskellä lakeuden suurta
äänettömyyttä.

Nyt hän on perillä, Stupetin vesi kohisee pyörteinä; kuin lumottuna hän
seisoo, tuijottain syvyyden mustaan jättiläissilmään. Siitä kohoaa
näkyjä, ääniä, ja ne kaikki sanovat: "muistatko -- muistatko?"

Nyt loistaa lännen taivas leimuavan punaisena, ja koko kanervameri
kuvasteleikse sen hohteessa. Pikku kumpujen harjat hehkuvat, ja
sinipunervia varjoja laskeuu notkelmiin. Vieraan silmä näkee tuon
kauneuden, ja nuoruusmuistot valtaavat suonenvedontapaisella voimalla
hänen sielunsa. Suu kouristuu, ja silmät puhkeavat täyteen kuumia,
kirpeitä kyyneliä.

Silloin hän huomaa Stupetin vieremällä mättään, valkoista kanervaa
kasvavan, joka hohtaa vienona laskevan auringon väreissä. Ja hänestä on
kuin saisi syvyyden ääni sanoiksi ja kuiskaisi tutusti: "muistatko
yksinäisyyteni? Muistatko kaiken kärsimykseni? Muistatko, miksi kuolin?
Muistatko, että sinun piti kasvaa suureksi ja rakkaudesta rikkaaksi ja
taistella kaikkien hyljättyjen ja sorrettujen, Karin rukkasi köyhäin
pikku siskojen puolesta? Muistatko? -- muistatko?"

Ja vieras hymyilee, ei nuoruuden kevätriemuista hymyä, vaan niinkuin
hymyillään ajatusta, joka on omin sydänverin synnytetty, ja jonka
toteuttamiseksi ihminen antaa elämänsä.

Mutta valkokanerva, tuskanleimaisen rakkauden kukka, kimmeltää yhä
vienontuvassa lumihohteessaan, kun vieras hitain askelin poistuu
nummelta elämän työhön ja taisteluun.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Valkoisia kanervakukkia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.