Title: Teerelän perhe
Author: Alkio, Santeri, 1862-1930
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Teerelän perhe" ***


TEERELÄN PERHE

Kirj.

Santeri Alkio



Vaasassa, 1911.
Sanomalehti Osuuskunta Ilkka r.l.



ENSIMÄINEN AIKAKAUSI



I.


Yhdeksännentoista vuosisadan 60-luvulla ei Suhjalan kylässä olevaan
Teerelän taloon päässyt parempaa tietä kuin karjaportin kautta. Ja jos
sattui olemaan sateinen sää, kun piti talossa käydä, oli parhainta jo
portilla suoria housunlahkeet saapasvarsien suojaan, sillä
karjatarhassa vajosi arveluttavan syvälle lokaan. Kun vihdoin oli
päässyt keskipihalle, missä oli kovempi alusta, sopi ruveta pyyhkimään
saappaitaan olkitukolla ja tarkastamaan taloa.

Asuinrivi seisoi vastapäätä porttia, laadultaan tuota aikuisempaa
suomalaista mallia, sittenkuin savupirtit ovat jo maamme pohjoisemmissa
osissa käytännöstä kadonneet. Rakennuksessa oli kummassakin päässä iso
suoja, joista toinen asuintupa ja toinen niin kutsuttu suutupa, eli
käytännöllisemmässä merkityksessä pitohuone; keskellä oli porstua,
johon portailta tultiin, ja tämän vastaisella puolella kamari.
Tupa-rakennuksella, samoin kuin useilla ulkohuoneillakin oli
tuohi-katto, jossa päällimäisenä makasivat paksut malat ja kivet,
tehden vastarintaa tuulelle, joka aina tahtoi mukaansa repiä ja raastaa
tuohensirpaleita. Sadetta vastaan ei maloilla ja kivillä ollut mitään
sanomista, sillä se olisi ollut tuohien asia; mutta ne olivat jo vanhat
ja rikkinäiset, joten vesi sai esteettömästi tippua lävistä ja
halkeamista välikaton multaan.

Ulkorakennuksia oli koko joukko ja jokainen suoja rakennettu ihan
toisista riippumattomaksi tahi erilleen, joten oli saatu kartanoon
melkoinen määrä kapeita solia ja huonekujia, erittäin käytännöllisiä
lasten piilosilla-oloa varten. Muuten sopi lasten, jos vaan uskalsivat,
pistäytyä piiloon huoneisiinkin, sillä niihin oli aivan helppo pääsy,
koska useat olivat ovettomina, ja niissäkin, joissa ovi sattui olemaan,
oli se tavallisesti rempallaan, eikä sopinut kiinni. Tunkio oli
keskellä pihaa ja näytti aikovan venyä aina tuvan rappusiin saakka.

       *       *       *       *       *

Kevät oli taistelunsa talven kanssa taistellut ja oli voittanut.

Etelä-Pohjanmaan tasangoilla aaltoili viheriäinen tähkämeri, ja tiet,
jotka vielä joku viikko sitten viruivat liassa ja loassa, pölisivät nyt
kuin myllärin takki.

Heluntaipyhät olivat kulumassa ja kukin vietti juhlaa omalla tavallaan,
pääpiirteissä kuitenkin seuraten paikkakunnan yleisiä tapoja.

Kolmantena heluntaipäivänä aikaisin aamulla hääri Teerelän
karjatarhassa kaksi tyttöä; molemmat lypsivät lehmiä ja hyräilivät.

"Menetkö kisalle [tanssiin], Maija?" kysyi toinen tytöistä, noustessaan
ylös lypsämästä ja kaataen maidon erääseen suurempaan astiaan.

Tyttö joka puhui, oli soma, ennemmin pitkä kuin lyhyt, vereväntuore,
kirkassilmäinen; keltaisen ruskeat hiukset roikkuivat pitkinä
palmikkoina aina vyötäisiä alemmaksi. Pukuna punaraitainen hame, tumma
liivi, valkeat paidanhihat ja pieksut.

Tämä oli Teerelän tytär Johanna.

"Olen aikonut mennä, naapurin Kaisa ja Helvi tulevat myös. Tulethan
sinäkin Johanna?" Tämä oli nuori, naurava palvelustyttö.

"Enpähän tiedä -- kukapa tuolla minusta välittäneekään".

Johanna oli istunut toista lehmää lypsämään ja puski päätänsä sen
kupeesen.

"Sinustako välittänee, oh hoh! -- Älä puhu tuollaisia Johanna".

"En tule; olen päättänyt tästälähin pysyä semmoisista kotona".

"Ks, ks, tottahan tuon nyt kissa kuulee, vai kotona pysyä! -- No mitä
varten?"

"Eipä juuri mitään muuta varten, kun toivoisin vaan saavani paremman
rauhan ämmiltä".

"Sinä nyt vasta olet joutava! Mitä nuoren tytön tarvitsee huolia,
vaikka ämmät mitä soittaisivat. -- Hei luulia! Kun vaan pojat tykkää,
niin kyllä ne ämmät sivuhun lykkää". Maija nousi ylös ja, kaadettuansa
maidon kiulustaan isompaan astiaan, pyörähti tanssimaan laulaen:

    "Tuloo ne syksyn pimiät yöt
    ja poijat on vahtien alla,
    kun ämmät on penkillä kontillansa
    ja leuka on akkunalla.

    Voi kun tuonkin joen yli
    olis juoruämmistä silta,
    niin siit' olis minun heilallani
    kulku joka ilta".

"Sinä nyt vasta olet harakka".

Johanna nauroi, mutta se ei ollut oikein raikasta, jotain synkkää ja
surullista oli siihen sekautunut, jonka vuoksi nauru loppuikin pian.
Maija huomasi tuon ja herkesi tanssimasta sekä istuutui uudestaan
lypsämään. Vähän ajan kuluttua lausui hän Johannaan katsahtaen:

"Mutta ämmäin lorujen tähdenkö sinä, Johanna, olet noin surullinen?
Kylläpä olet hassu!"

Toinen ikäänkuin säpsähti ja puoleksi hymyillen sanoi:

"Enhän minä nyt mitään sure, enkä ole tavallista surullisempi, mutta ei
minulla vaan ole niin iloinen luonto kuin sinulla".

"Kyllähän sitä ehtii vanhanakin murehtia, kun saa juopon miehen ja
muuta sellaista, mutta nuorena pitää olla iloinen kuin kolmen markan
hevonen. Jos sinä Johanna suret sitä, että isäs ja veljes juovat, niin
olet hupsu! -- Mitä sinun tarvitsee heistä huolia. Katsot itsellesi
miehen, joka ei ryyppää".

"Etkö muista vanhaa sanantapaa, ettei mies olekkaan hyllyltä otettava?"

"Muistanpa hyvinkin, mutta pitää katsoa eteensä. Lähde nyt kisalle,
siellä sopii katsella itsellensä heilu, hihi!... Lähdetkö?"

"Sinä olet vasta!" -- Ja Johannakin taas nauroi. Vähän ajan kuluttua
virkkoi:

"Ei minun sovi senkään tähden lähteä, kun isä ja veljeni ovat poissa;
täytyyhän jonkun kotonakin pysyä".

"Pannaan ovi lukkoon. Jos miehet sillä aikaa tulevat, niin menkööt
takaisin kylälle, missä tähänkin asti ovat olleet".

"Sitä en uskalla tehdä. Jos isäni tulee humala-päissään kotiin,
niin --" Johanna pudisti päätänsä. Maija ei enää kehoittanut, sillä hän
ties mitä Johanna tarkoitti, vaikka ei hän lausettaankaan päättänyt.

Kylän kujalta alkoi nyt kuulua kovaa rattaiden pärinää ja juoppojen
kirkuvaa laulua.

Tytöt herkesivät lypsämästä ja kuultelivat.

"Villen ääni", virkkoi Johanna.

"Niin on, ja Heikki myös. Kyllä ne siellä nyt tulevat". Maija katsahti
Johannaan, mutta tämä painoi taas päänsä lehmän kupeesen.

"Kun saisi edes lypsetyksi". Ja Maija alkoi Johannan esimerkkiä
seuraten rivakasti toimeen.

Pian ryntäsi vaahtoava hevonen portista pihaan; se tahtoi kompastua
tarhassa makaaviin puihin ja liekoihin, mutta semmoisissa tapauksissa
tervehtivät suitsenperät oikein tuntuvasti lautasia. Ajajan käsi ohjasi
elukan tallin seinään, johon se, voimatta vauhtiaan hillitä, kurahtaen
töytäsi yhteen myttyyn, vaan työntyi siitä heti vapisten takaisin.

Rattailla istui neljä miestä, jotka hoilasivat ja horjuivat. Jokainen,
joka heidät näki, kummasteli vaan, etteivät vierähtäneet hevosen
jalkoihin tai rattaanpyöriin.

"Helluman pitää, sanoi poika vainaja!" Hän oli Teerelän nuorempi poika
Ville, joka näin huusi, ja läimäytti suitsenohjaksilla hevosen selkään.
Villen vieressä istui hänen vanhempi veljensä Heikki, sekä takaperin
rattailla kaksi vierasta poikaa.

Kaikki kolme alkoivat yrittää rattailta maahan, mutta Ville se istui
vaan ja kuritti hevosta, joka hädissään aikoi kiivetä ylös
tallinseinustaa.

"Älä nyt sitä hevosta niin revi! -- eihän tässä pääse maahankaan".

Heikki pani matkaan kaiken voimansa ja keinonsa, päästäkseen rattailta
pois, mutta se näytti kovin vaikealta.

Vieraat pojat seisoivat jo pihassa ja pilkkasivat Heikin
kykenemättömyyttä.

"Oletpa aika pätkässä, heheh he!"

"Yhtä paljonhan ryypätty on".

"No mene siitä", ja Ville tuuppasi Heikkiä, joka jo istui
rattaanaisalla jalat ulospäin.

Heikki tupsahti maahan.

"Sinäkö lempo sysit!" -- Heikki aikoi nuhdella Villeä, mutta nähtyään,
että pääsi nyt seisomaan, jätti aikomuksensa siihen ja alkoi hieroa
sovintoa jalkainsa kanssa, jotka kumpanenkin olisivat menneet
mieluisasti erihaaroille.

Ville istui vielä rattailla, ja rääkkäsi hevosta. "Ääh, hevonen! --
siinä on huppaa, siinä! -- (tuntuva tempaus suitsista) -- Hei! --
sojaa! -- (lyönti) -- hip! -- ooh! -- (huimaus ohjaksilla) --
sojaa! -- --"

"Anna hevosen olla, pössöö! [Haukkumanimi, joka tarkoittaa samaa kuin:
hullu, tyhmä, hupsu.]

"Etkö ole mielestäsi saanut sitä jo kyllin rääkätä! -- Hellitä paikalla
suitsista!" huusi Johanna tarhasta.

"Siinä on hevonen, -- hei!"

"Kuuletko? -- -- anna olla sen hevosen repimättä!"

Ville ei ottanut tuota kuullakseen, vaan jatkoi yhä samalla tavalla.
Hevonen kompastui vapisten polvilleen, vaan pian täytyi sen nousta
seisomaan.

Heikki oli sillä välin saanut toimeen jalkainsa kanssa semmoisen
sovinnon, että ne, vaikkapa vastahakoisestikin, kulkivat tupaanpäin.
Niin alkoi mies kaahia lahoille portaille, joissa oli siellä täällä
ajan jyrsimiä reikiä, kansilaudat kallistelivat jalan alla, ja oli
niiltä vaarassa pudota portaiden alle. Heikki ei muistanut olla
tarpeeksi varova, siispä olikin seuraus, että hän erään laudan
kallistuessa kaatui.

"Oi!" j.n.e. huudahti hän ja rupesi panettelemaan lautaa, joka ei
ymmärrä paikallaan pysyä.

Vieraat pojat seisoivat pihalla ja nauroivat veljesten touhulle.

"Hoi -- noh! Tu -- tulkaa tupaan -- te harrin penikat!" huusi Heikki,
kun oli taas jalkeille päässyt.

"Kyllä tullaan! Kurk --- kurkku on niin saakelin kuiva kun kuivettuneen
sammakon".

"Hei hurransaa -- hei hurransaa!" -- lauloi Heikki ja meni tupaan.

Yhä kamppaili hevonen Villen käsissä. Johanna ei voinut tuota enään
katsella, vaan tuli juosten paikalle.

"Jätä hevonen minulle ja mene tupaan siitä!"

Johanna tavotteli käteensä ohjaksia hevosen leuan alta.

Hevonen teki äkkinäisen ryntäyksen takaperin; se luuli ehkä, että
Johannakin rupeaa Villelle liittolaiseksi, -- mutta tuon tempauksen
seurauksia oli, että Ville kadotti tasapainonsa ja tipahti rattailta
hevosen jalkoihin. Nyt tuli läsnäolijoille hätä, sillä olisihan hevonen
voinut kostonsa toimittaa, kun mies sen jaloissa kieri. -- Mutta sepä
vetikin vaan takajalkansa likemmäksi päätään ja odotti kärsivällisenä
siksi, että Ville pääsi jalkeille.

"S----na, jos polki mun koipeni mäsäksi!" Ville aikoi taasen tarttua
ohjaksiin, jotka temmellyksessä olivat hänen kädestään kirvonneet.

"Älä ota enään suitsiin, kuulitko Ville! Näethän, että se on jo kyllä
väsyksissä ja pelkää niin että vapisee. Päästä irti!"

Johanna tempoeli suitsia Villeltä.

"Viisaspa se hevonen olikin, kun vältti, ettei polkenut. Tule nyt jo
tupaan ja jätä hevonen siihen", kehoitteli toinen vieraista pojista, ja
tarttui Villen käsivarteen.

"Se on hevonen, se! -- mutta itse minä sen kiinni panen -- mitä ämmät!"
Ville työntäsi sisartaan ja alkoi nyt tamuta riimunvartta seinässä
olevaan renkaaseen.

"Pane vaan, mutta älä rääkkää sitä enää".

Sen sanottuaan meni Johanna takaisin lehmäin luo.

Aikaa voittaen ehtivät pojat pihasta vihdoin tupaankin menemään. Siellä
oli Heikki jo perusteellisen kiroilemisen perästä löytänyt vihdoinkin
kaappinsa avaimet sekä nostanut viinapullon ja tupakkapöntön pöytään.
Villekin meni saman seinäkaapin luo ja kopeloitsi sieltä jotain, mutta
ei näyttänyt löytävän. Hän kynsäsi jo korvansataustaa ja huusi
Heikille, tuijottaen pöydällä olevaa viinapulloa:

"Ethän sinä ole vaan minun pulloani ottanut?"

"Mikä pakko minun on sun pulloas ottaa, kun on kyllä itsellänikin. Hae
paremmin".

"Ihan tuohon paikkaan minä sen panin, ja nyt ei sitä ole siinä. -- --
Kuka on sen vienyt?"

"Isä on sen taitanut ottaa", Heikki sanoi välinpitämättömästi.

Villeä kiukutti asia kovin.

"Jos se äijä-känttyrä on ottanut, niin häneltä kiristän sen ulos,
vaikka kärvennetyn nahan sisältä!"

Toiset ryyppäsivät vaan, eivätkä välittäneet Villen pauhaamisesta
mitään; he tuskin sitä huomasivatkaan, tavallisuutensa vuoksi.

"Tule ryyppäämään ryyppys, älä siinä turhia pauhaa", sanoi Heikki.

"Turhiako? Entä kun olis oma pullos viety, etköhän itse pauhaisi?"

Ville meni ryyppäämään ja hyvää se näytti tekevän hänen pöyhistyneelle
luonnolleen.

Silläaikaa käveli Heikki kaapin luo ja löysi täysinäisen viinapullon
sen ylimmäiseltä lautaselta.

"Tuossahan sun omasi, sinä sokko! -- niinhän sinä haet kuin sokea
vasikka -- heh, ota pullos!"

Ville otti, ja katsellen sitä, sanoi:

"Tämä on minun, mutta mistä sinä sen nyt otit? Olit sen kätkenyt".

"Minulla on muutakin tointa, ei vaan sinun pullojasi piilotella mutta
sinä olet sokko".

"Sanotko että minä olen sokko? Vai sokko, sanoppa se vielä kerran!"

Toinen vieraista pojista sekaantui myöskin nyt asiaan.

"Älkäähän nyt tappelemaan ruvetko te, jotka aina olette olleet rakkaat
veljekset; tuo Ville se pullos ja kaada ryyppyjä".

"Niin kun sanottu, kaada ryyppyjä miehille, äläkä siinä turhista
mölise", kehoitti Heikki.

"Saaman pitää keittoruokaa, mutta itseni mä jonkin hyvästä pidän".

Iloista oli poikain elämä nyt, sen saattaa hyvin ymmärtää. Haasteltiin
tappeluista ja moni-seikkaisista juopporetkistä. Jokainen oli tapellut,
ainakin sanoi tapelleensa, kaikkien niiden miesten kanssa, joista tässä
puhe tuli, ja tietysti voittanut. Nimismies-parkakin oli monasti
pudistettu maahan kuin tyhjä säkki. Luonto ja kurssi nousi näitä
muistellessa.

Johannakin tuli jo tupaan ja rupesi keittopuuhiin. Maija oli lähtenyt
lehmiä viemään.

"Tiedätkö Johanna, missä se äijä lienee?" kysyi Heikki, ottaessaan
hiiltä piippuunsa.

"En sinuakaan tietäisi, jollet siinä olisi".

"Johanna, katso sitä hevosta, seisooko se pihalla!" huusi Ville pöydän
päästä.

"Katso itse!" Johanna meni ulos ja viskasi oven lujasti kiinni.

"Pentele, kun sinä olet..." huusi Ville perään. Vähän ajan kuluttua
jatkoi hän:

"Missähän se isävaari nyt häärää, kun ei tuvalle kuulu, taitaa hänellä
nyt olla hyvä viinapaikka".

"Minä häntä äsken kysyin Johannalta, mutta se ei ollut tietävinään --
viisasteli vain; -- selkäänsä tarvitsis koko kakara", tuumaili Heikki
ja Villekin oli samaa mieltä.

"Ja aikakädestä! On niin kovin olevinansa".

"Häh? Johannaako kurittaa meinaatte, te viinatratin penikat? Mitäs nämä
kädet silloin tekisivät?" kyseli toinen vieraista tylsästi nyrkkejään
katsellen. "Teitä nämä löisivät ... niin vietävästi".

"Mitä sanot?" ihmetteli Heikki, -- "sinäkö tulisit Johannan puolesta?
Ei hän sinun apuasi tarvitsekaan, hänellä on luonto kun korento".
Heikki nauraa virnisti: "Vai meinaat sinä vävyksi! -- Mutta minä
vakuutan, vaikka olenkin sisareni veli, -- että kyllä sinä Paavo-parka
sen naisen kynsissä tarkenet, jos hänet otat".

"Heikki! Pöllö! -- Vieraiden ihmisten kuullen rupeaa sisartansa
panettelemaan!" hätyytti Ville.

"He heh!" nauroi Heikki.

"Leikkiähän on tämä puhe kokomatkan, -- vaikka se on sellaista".

"Sisarenne on ihminen, mutta mitä lienette itse, juopporenttuja", intti
Paavo.

Toiset eivät enään tätä huomanneet. Ville kährästi piippunsa kanssa
takan luona ja Heikki etsiskeli silakanpäitä pöytälaatikosta, sillä
häntä oli ruvennut kovin hiukomaan. Kun niitä löytyi, ryntäsivät kaikki
kaukalolle, mutta Paavon silmät alkoivat painua umpeen.

Porstuasta alkoi kuulua epätasaista kävelemistä ja kummallista mölinää.

Pojat lakkasivat puremasta ja muljottivat himmeillä silmillään ovea
kohti: se avautui ja sisään astui omituinen naurettava ryhmä. Johanna
ja Maija tulivat, yht'aikaa vetäen ja kantaen pahoin juopunutta miestä,
jonka omilla jaloilla ei tässä tilaisuudessa näyttänyt olevan mitään
sen suurempaa merkitystä, kun että ne permantoa harrasivat. Miehen
hampaat kirisivät yhteen, ja karkealla kurkkuäänellä puristi hän niiden
välistä kirouksia ja valoja. "Kylläpä se äijä taas on vetänyt
pääntäyden".

"Voi sikaa!"

Näin arvostelivat pojat isäänsä, sillä sehän oli Teerelän Matti, jota
tytöt laahasivat.

"Tulkaa auttamaan, että se saadaan sänkyyn", pyysi Johanna veljiään,
kun turhan kokeen jälkeen huomasi omansa ja Maijan voimat siihen
riittämättömiksi. Pojilla ei kuitenkaan näyttänyt enää olevan kovin
suuria voimavaroja lainattavaksi.

"It-te -- minä -- krr -- ol-en rr -- tap-pelus -- mies! -- --" Niin
karisi ukko, kun tytöt häntä kokivat saada sänkyyn.

"Tule nyt, edes sinä Ville", pyysi Johanna.

"Ompa teillä vähä voimaa", arveli Ville, mutta meni kuitenkin.

"Krr -- Antakaa minun olla -- p--leen (hik) ku -- (hik) -- kuvaaset".

"Älä soita, (hik) kiitä (hik) kun nos -- (hik) tamme sänkyyn -- hik
hik --". Villeäkin rupesi nikottamaan.

"Hornr--" pani ukko, kun vihdoinkin pääsi vuoteelle.

"-- Tuolle ei anna vanhuuskaan mieltä", paneskeli Ville, käydessään
pöytäpenkille istumaan.

Johannan kasvoilla oli katkera ilme.

"Jaakon-Katristako sinä Maija isän löysit?" kysäsi Johanna.

"Niin. Sattui niin sopivasti, -- mutta jos hän kuulee!" epäili Maija
keskeyttäen alotettua kertomustaan.

"Hän nukkuu jo".

"Kun tulin lehmiä viemästä, niin vastaani tuli Tervahaudan Juha, aika
humalassa. Ajattelin kohta, että tuo on ehkä viettänyt yönsä meidän
isännän kanssa, ja niinpä kysyinkin häneltä. -- 'Mitä sanot?' -- kysyi
Juha minulta ja töllötti päälleni ympyriäisillä silmillään. Minä
selitin, että kyselen Teerelän isäntää. 'Jassoo, sitä vanhaa Masaa,
sitä puukkojunkkaria meinaat! -- Noo kyllä se toimellinen mies on, --
mutta juo ja tappelee, niin kuin ... samoin kuin minäkin. Mutta ei se
tätä Jukkaa voita -- --'. Minä kysyin taas, josko hän tietää, missä
Teerelän isäntä nyt on. 'Jaa'a, yhdessä on ryypätty koko yö; sillä
Teerelän vanhalla Masalla oli kovasti viinaa, ja Jaakon-Katrilla
-- -- --.' Jassoo, minä sanoin, hän on sitten Jaakon-Katrissa. Minä jätin
Juhan siihen loruamaan ja menin Jaakon-Katriin. -- Isäntä oli juuri
hankkeessa kotiin lähteä, vaikka ei se olisi voinut yksin päästä. Minä
otin käsikynkkään ja niin tultiin tänttäränttää".

Miehet olivat jo kaikki uutuneet ja kuorsasivat lujasti. Vieraista
pojista makasi toinen penkillä, ja se, jota oli Paavoksi sanottu, oli
vierähtänyt lattiaan, missä makasi suu vaahdossa.

Heikki nukkui pöydäntakana purematon silakka puoliksi suusta ulkona.

Ville oli pistäytynyt ulos ja istuutunut portaille, siinä muka
vilpoitellakseen. Kun hän oli huomannut, että hevonen oli pois
korjattu, oli siitä Johannalle ensin aika tavalla remunnut ja
haukkunut. Mutta aurinko loimotti kaikessa kuumuudessaan ja vaivutti
miehen rappusille nauttimaan kovin kaivattua helluntailepoa.

Kun Maija meni kisalle jäi Johanna yksin, sukankudin hupulaisena,
tupaan kuultelemaan makaavain kuorsauksia. Synkkä oli nuoren tytön
mieli. Ihana kevätaurinko ei sitä voinut valaista. Isän ja veljien
juoppous painoi lyijyraskaana. Mikään valopilkku ei luvannut
huojennusta. Tulevaisuus sarasti harmaana kuin rankkasateinen
syyspäivä. Kovin oli sukankudinkin yksitoikkoinen toveri. Ehkä ulkona
sentään olis hauskempi. Siellä ei kuorsaus kiusaa eikä tuvan
juopuneista täyttynyt raskas ilma paina...

Villen ohi Johanna hiipii, käy tuvan taustalle, missä nurmi jo on
noussut, keltakukka katselee ja vanha pihlaja lehtiä tekee... Sydän
huojentuu, suu hymyyn käy, kun vaeltava mieliala tulee aurinkoisemmille
maille ja pysähtyy _poikaan_, jota sydämeni ikävöitsee. -- -- --

Iltapuolella pojat heräsivät, ensimmäisenä Ville, siitä, että kärpänen
oli häntä poskelle purrut ja saanut tuskasta parkasemaan. Tultuaan
tuntoonsa, meni tupaan, sai tehdä oikein riihen tappajain työn, ennen
kun toiset edes silmiänsä hieromaan rupesivat. Heikki oli kaikista
uneliain, sillä toiset heräsivät niin paljon ennen, että ehtivät
nauramaan tämän silakalle, jonka häntä yhä oli ulkona hampaista.
Vihdoin hänkin torkosi syljeskelemään, sillä silakka oli jättänyt
suuhun kovin ilkeän maun.

"Mutta mikä päivä nyt oikein on?" oli Heikin ensimmäinen kysymys, kun
oli saanut vedellä huuhdotuksi ilkeän maun suustansa.

"Häh, etkö sinä enää sitäkään muista?" sanoi toinen vieraista pojista,
mutta ei ollut luultavasti itsekään oikein varma asiasta.

"Nythän on heluntain kisapäivä", virkkoi Ville, joka paraiten näytti
olevan tajullaan.

"Niin, niin oikein, heluntai-maanantai -- niin aivan", ääntelivät
toiset ja Ville rupesi taas pulloa tutkimaan.

"Tanhulassa on kisakin", tiesi Paavo.

"Niin, lähdetään sinne!"

"Aika kierua!"

"Hiisi kun me nukuttiin kauan!"

"Ryypätään ensin ja mennään sitte".

"Ka, kun ei Johanna ole mennyt kisalle!" -- ihmetteli Paavo.

"En ole viitsinyt, mitäpäs tuolla".

"Vai mitäkö! -- Ethän ole körttiläiseksi tullut? hehheh!"

"Olisko siitä sinulle jotain haittaa?"

"Aina vähin, he heh!"

"Ei vähääkään".

"Joko tekin riitelette? -- Lähdetään nyt kisalle, kello jo käy viittä".
Tämä Villen ilmoitus pani toiset liikkeelle.

"Johanna, pane meille vähän ruokaa, että saa haukata, ei taitta kovin
pian tulla", kehoitti Heikki. Mutta Johanna heitti vihaisen katseen
veljeensä eikä liikahtanutkaan käskyä täyttääksensä.

"Kuulkaa! Poikain huutoa".

"Ja pärinää!"

Kaikki hörhistivät korviansa. Räiske ja jytinä, jota vallaton
huutaminen säesti, kuului kujalta.

"Ne ajavat pihaan. Lähdetään katsomaan!"

Villen kehoitusta seurasivat kaikki, astellen miehissä tulleita vastaan
ottamaan.

Johannan katse synkistyi ja koneentapaisesti kallistui hän
uuninikkunaan, nähdäksensä hänkin keitä tulossa oli.

"Lompit!"

Niin rähisi toinen vasta tulleista, joita oli kaksi. Komea ori pysähtyi
huohottaen tallin eteen. Huutaja jatkoi:

"Kotonako te vaan? Tulkaa rattaille ja kisalle. Siellä tapellaan.
Meidän kyläläiset tahtovat olla takavoitolla, kun Remppulan ja
Pamppulan kyläläiset ovat yksistä puolin. Ja te vain kotona".

Ajaja käänsi jo hevosensa.

"Mitä sanot? Meidän kyläisetkö selkäänsä ottavat, herra siunatkoon!"

"Niin, niin, lähtekää!"

Teerelän veljekset rupesivat elämään.

"Malmarini! Pannunvarteni! Pistoolini! Puukkoni!" kiljahtelivat
viskaten tuvassa kaikki sikin sokin.

"Mitä -- mitä -- mikä nyt on?" kyseli Johanna kauhistuneena katsellen
veljiensä raivoa.

Veljekset eivät muuta ehtineet, kuin kiroillen etsiä tappeluaseitaan.

"Mikä niitä nyt taas riivaa?" Kysymykseensä vastaustakaan odottamatta
riensi Johanna ulos, missä luuli saavansa asiasta paremman selvän.
Saikin siellä kuulla. Tuli takaisin tupaan.

"Armollinen Jumala", vaikeroitsi hän, -- "minkä kaltaisia villipetoja
te olette! Miksi syöksette tappeluun kuin koirat? -- Pysykää hyvät
ihmiset kotona. Minä aavistan jotain onnettomuutta... Voi, älkää menkö!
-- Ville, sinä, joka olet vielä niin nuorikin, älä mene! -- Heikki --".

"Älä sinä. Voitko sanoa Teerelän poikain ikänä paenneen? -- Irti
minusta, kakara!" melusi Heikki ja kiiruhti ulos.

"Veljeni rakas, pysy kotona ja vältä vaaraa". Johanna piteli
käsivarresta Villeä, joka nyt todellakin näytti kahden vaiheilla
epäröivän.

"Tule joutuun Ville!" kuului Heikin ääni ulkoa.

Ville seisoi. Johannan toivo kasvoi. Hänen äänensä oli rukoilevainen,
kun hän pyysi:

"Ville-kulta, kuule minua enempi kuin Heikkiä, älä mene..."

"Ville pelkää!" kuuluttiin pihalla sanottavan.

"Se on valhe! Pois!" Nuorukainen riuhtasi itsensä sisarensa
pitelemisestä ja syöksi kiroten ulos.

"Mene sitten!" Johanna katkerana huusi, "ja tappele niin, että
kerrankin saisit kylläksesi, verikoira!" Istuutui penkille tuskasta
valittaen.

"Jumala taivaallinen!" hän vaikeroitsi, "kuinka häjyjä ovat nuo
veljeni! Mikä pakko heidän olisi suotta rynnätä tappeluun, johon ei ole
vähääkään syytä? Tuo Heikki se on oikein piru ihmisen haamussa, aina se
houkuttelee Villenkin, joka nytkin olisi jäänyt kotiin ilman hänettä.
Isä kuitenkin nukkuu. Ei suinkaan hänkään muuten olisi saattanut kotiin
jäädä. -- Voi voi tätä meidän koti-elämää! Ei se ole ihme jos ihmiset
siitä niin paljo puhuvat, kun se on tämmöistä". Johanna tyrskähti
itkuun ja jatkoi: "Voi täti, rakas täti! Miksi ette pitänyt minua
luonanne vielä, kun laskitte tänne! Olisin saanut olla tädin luona,
olisin saanut edes arvoni pitää, mutta nyt... Kaikki he juovat kuin
siat ja tämä talo menee ennen pitkää. Ihme oli että se äiti-vainaja sai
tämän pystyssä pysymään. Siihen asti, kun hän eli, tultiin toimeen
joten kuten, vaikka isä joi. Näissä kymmenessä vuodessa kuin äiti on
ollut kuolleena, on talo päivä päivältä yhä hurjemmin kulkenut
perikatoa kohti. Mihin tässä jouduttaneekaan, kun miehet eivät tee
muuta kuin juovat".

Tytön äänekäs vaikerrus lakkasi, mutta sen sijaan vaipui hän painavaan
tylsyyden tilaan.

Johanna oli äitinsä kuoleman jälkeen ollut kasvattina tätinsä luona,
kunnes pääsi ripille pari vuotta takaperin ja tuli kotiin hoitamaan
lankeevaa taloutta. Tällä ajalla oli hän jo saanut monta itkua itkeä,
monta kovaa kokea. Nuoren tytön sieluun vaikutti varsinkin se
katkeroittavasti, että kyläjuoruissa hänet usein seotettiin mukaan, kun
puhuttiin Teerelän talon rappeutuvasta elämästä. Nuori mieli olisi
odottanut lohduttavaa nostattamista, mutta sai usein vain
pahantahtoista painostusta kokea. -- --

Heikki oli jo istunut rattaille, kun Ville tuli tuvasta ja kiroten
selvitti syyn viipymiseensä.

"Mutta mihin ovat joutuneet meidän vieraamme?" kysyi hän.

"Tietysti menivät matkoihinsa", nauroi Siipelän Kalle, Siipelän talon
poika Suhjalan kylästä.

"Minä näytin heille vähän malmin-nuppia, silloin hivuttelivat huonetten
takapuolille", sanoi Kuppilan Iikka, Teerelän naapurin poika.

"Pelkuri-parkoja! Niitä olis pitänyt jo äsken hieroa, kun olivat
tuvassa, mutta kun emme tienneet, että taas ovat välit pahentuneet
pamppulaisten kanssa", paneskeli Teerelän Heikki.

Kaikki olivat nyt sovittautuneet pienelle kärryn-lavalle.

"Hevonen!" karjasi Kuppilan Iikka oriilleen, joka korskuen ja maata
kuopien oli jo kauan levottomasti lähtöä odottanut. Ori hyppäsi pystyyn
ja lähti nuolena kylän lävitse maantielle. Hurja meno pyörrytti
entisestään kohmelossa olevat miehet täyteen humalaan. Kauas kuului
heidän huutonsa. Jykeviä tervapamppuja heiluttivat he ilmassa, niillä
uhaten melkein jokaista vastaan tulevaa.

Ihmiset väistyivät peläten maantieltä ojaan, heikoimmat pelloille
saakka.



II.


Kisa Remppulan kylän Tanhulassa kiehui jo puolipäivän aikoina
ylimmillään. Kaksi pelimannia istui kisatuvan pöydän päässä, toinen
viulunjousta tuhansin kiemuroin tanssitti ja loihti esiin polskat ja
valssit, mitkä tenhoten nuorison tempasivat kaikki iloiseen pyörivään
hälläkkään. Huiluniekka puhalsi posket pullollaan klarinettia, kohotti
tunnelmaa, lisäsi riemua, antoi hyppelylle repäisevämmän luonteen.
Kauas kuului tämä peli. Kylän kujilla tapasi se kulkijain korvia pannen
jalat tanssitahtia tavottelemaan. Soitto loihti koko kylän täyteen
kisaa. Vanhat kuultelivat kaukaa ja vaelsivat kisamuistoissaan, nuoret
menivät lähelle ja heittäysivät iloisen telmeen pyörteisiin.

Ahkerasti siinä tanssittiin, vuorotellen polskaa ja valssia. Vaan kun
pelimannit rupesivat katrillia soittamaan, silloin tuli toisille
huoahdus-aika, ja tämän kunnia-arvoisen tanssin mestarilliset taitajat
astuivat esiin näyttämään jalka-tempullisia ihmetöitä.

Mutta Remppulan kyläläisillä oli nyt, kun heidän kylässään kisa oli,
muutakin tekemistä, ei vaan tanssia. Tytöt puuhasivat tulisijan
ympärillä, porisuttaen kahvipannuissa mustaa ohrakahvia. Kun keitos oli
valmiiksi saatu, mentiin urkkimaan ja nykkimään kukin tuttujansa
kisatuvasta asuintupaan, missä kestitys toimitettiin. Joku rikkaampi
talontytär jo tarjosi oikein kahvia tutuilleen, mutta se oli ylen
harvinaista.

Tapa vaati että samankyläläiset menivät yhdessä joukossa kisalle.
Sisään tultua mentiin kylän-rinki. Niinpä tehtiin tälläkin kisalla.
Remppulan poikain velvollisuus oli pidättää nyt jokaisen "kyläringin"
paikoilleen seisomaan, ja ne pojista, jotka itsensä jonakin pitivät,
menivät piirin sisään tarjoilemaan tutuille ja tuntemattomille
viinaryypyt. Vaikka tämä tarjoomistapa näin tasapuoliselta näytti, oli
siinäkin tutuilla kuitenkin etusija, sillä niille työnnettiin pullo
useammat kerrat kehoituksella: "No ryyppää paremmin". "Ota hyvä ryyppy,
vähemmästä tuntuu" j.n.e. Ei tuttaville tarjoileminen kuitenkaan vielä
tähänkään loppunut, sillä kaiken päivää kävelivät Remppulan pojat pullo
taskussa ja nyhjäsivät tuo tuostakin yhden ja toisen nurkan taakse,
missä yhä uudelleen ja taas uudelleen uudistettiin: "No ryyppää
paremmin".

Tämän kestitsemisen seuraukset eivät kauan pysyneet salassa, sillä kuta
illemmalle aika kului, sitä jyskyisemmäksi kävi tanssi. Nurkissa
seisojatkin unohtivat taitamattomuutensa ja antautuivat innolla
voimakkaisiin polskan pyörteisiin.

Illan lähestyessä alkoi kisaelämä saada vihdoin juopuneitten
metelöimisestä pelottavan luonteen. Moni nuorimies hyppeli jo
irvillähampain, tapaili pyöriessään kyynäspäillään vihamiestään. Mitään
kiihkoa taltuttavia väliaikoja ei enää pidetty sillä pelimannit olivat
jo juovuksissa ja vetivät yhteen jaksoon kiehtovia polskiaan.

Yht'äkkiä kuului pistoolinlaukaus. Paikalla vedettiin esiin useita
tervapamppuja. Hirveä kiljunta himmensi pelinäänen. Pakokauhu valtasi
tytöt ja osan pojistakin. Pelimannit pakenivat avonaisesta ikkunasta,
hekin. Ikkunain taakse kertyi ulos paennut joukko uteliaana sisään
kurkistelemaan.

Tappelu oli näin alkanut. Useita kylän isännistä oli jo alusta pitäin
määrätty pitämään kisalle poliisivahtia. Ne kokivatkin voimainsa mukaan
eroittaa tappelijoita. Mutta heidän lukunsa oli vähäinen, ja saivatpa
onneansa kiittää, jos eheällä nahalla pääsivät pois temmellyksestä.

Pojat tempoivat tuppiaan, kun eivät muistaneet, että puukot jo
aamupäivällä tarkastuksessa pois korjattiin. Jollekulle oli kuitenkin
onnistunut säilyttää puukkonsa ja niiden kanssa he nyt telmivät, aivan
kuin verenhimoiset pedot, katsomatta keneen sattuu.

Toiset pyllyilivät kimputtain lattialla taistellen käsivoimin, nyrkein
ja jaloin.

Leikki rupesi käymään niin kuumaksi, että useat katsoivat hyväksi
ajoissa poistua, saatuansa kuhmuja ja useassa tapauksessa vertavuotavia
haavoja. Pari urosta kannettiin jo pyörtyneinä ulos, sillä ystävät
huolehtivat, vaikka kuumakin oli, kaatuneet pois jaloista.

Sen verran, mitä tuosta hurjasta riehusta sai selvää, voi huomata,
että Pamppulan- ja Remppulan-kyläiset olivat yksistä puolin
Suhjalan-kyläisiä vastassa.

Kylästä oli vihdoin saatu kokoon miehiä, jotka tappelun kuumimmillaan
ollessa ehtivät paikalle rauhottamaan.

Tästä syystä syntyi tappelunmenossa se käänne, että pojat, jotka
huomasivat heidän tointansa häirittävän, rupesivat kaikin, ikäänkuin
yksistä puolin antamaan selkään kylän järjestysmiehille. Meteli näytti
käyvän yhä sotkuisemmaksi, mutta rauhantekijäin puoli alkoi olla
voitolla, jonka seurauksia sekin oli, että poikia tuon tuostakin
pistettiin porstuaan, ja vieläpä isällisellä kädellä kuritettiin
uppiniskaisimpia. Viime mainitut riehuivat pihalla naisväen keskellä,
koettaen siellä edes huudollaan tuhoja tehdä, ja saaden yltyä vaan
siitä, että naisväki koetti heitä rauhottaa. Piha oli ihmisiä täynnä,
joista osa kirosi ja kiljui, toinen rukoili, pyyteli; tytöt
kehoittelivat kotiin lähtemään.

Erinäistä huomiota tappelun melskeessä herätti eräs varteva
nuorukainen, nimeltään Moonu, kotoisin Pamppulan kylästä.

Raivoisana riehui hän ja pieksi ympärilleen mitä vaan ylettyville
sattui, ei säästänyt muita eikä itseään. Aseet oli häneltä jo kuitenkin
saatu pois ryöstetyiksi niin ettei hän paljailla nyrkeillään, vaikka ne
jykevät olivatkin, saanut kovin suuria aikaan.

Rupesivat tappelijat kuitenkin väsymään, ja rauha luultiin olevan
likellä. Mutta silloin juuri, kun tämä toivo oli toteutumaisillaan,
ajoi Kuppilan Iikka kuormansa pihaan.

Pihassa olijat vetäytyivät seinuksille ja tekivät tulioille laveata
tilaa.

Iikka paukutteli tervapiiskalla oriinsa lautasia ja pakoitti sen suoraa
päätä ryntäämään portaille.

"Teerelän pojat!" huudahdeltiin,

"Näitä vielä tarvittiin! -- Mitä tästä vielä tulee!" suhistiin.

Kuin kissa hiiren niskaan, lensi Ville tappelupaikalle, toiset perässä.

"Hurskus murskus!" Ville huusi, ja hypähti huoneen kynnykseltä puoli
lattiaan.

Suhjalan kyläläisiltä pääsi riemun kiljuva karjunta; vastapuolelta yhtä
lannistumatonna vastattiin. Nekin tappelijoista, jotka jo olivat
vetäytyneet pois, tunkivat nyt uudelleen sisään puoluettaan auttamaan.
Moninkertaisella raivolla uudistui tappelu. Seinät jyskyivät ja paksut
lattiapalkit notkuivat hirveän temmellyksen alla.

Kylästä tuodut rauhantekijätkin sekautuivat osalta tappeluun, sillä
eivätpä mielineet heittää kostamatta iskuja, joita rauhaa rakentaissaan
saivat.

Näin oli petomainen riehunta taas uudessa vauhdissa, kun tieltäpäin
tuli pihaan juosten verevä nuorukainen.

"Täälläpä elämää on; kutka siellä tappelevat?" hän kysyi, seisahtuen
siihen joukkoon, joka tirkisteli ikkunasta tappeluhuoneeseen.

"Niitä on tuvan täydeltä, veljesi Moonukin", vastattiin.

"Saakoon nyt kerrankin köniinsä!" arveli nuorukainen naurussa suin, ja
ryhtyi toisten seurassa huoneeseen kurkistelemaan.

"Katsokaa Moonua!" huudahti joku.

"Voi pöllöä! Pitääköhän mun mennä ottamaan hänet pois sieltä", arveli
vasta tullut.

"Älä, Joonas! -- olisitpa hassu. -- Anna hullutella", huusi joku
tytöistä ja koko joukko yhtyi häneen.

"Älä mene", sanoi muuan mieskin.

Mutta Joonas, -- se oli nuorukaisen nimi -- oli jo menossa sisään.

"En viitsi", sanoi hän, "nähdä, että hän tuolla tavalla pölläilee".

Estelemisen huutoon yhtyivät kaikki tytöt, mutta ilman toivottua
seurausta.

"Antakaa mennä", sanoi taas muuan mies-katsoja, "saadaan nähdä kuinka
hän poikia pöllyttää".

"Mennään ikkunasta katsomaan, mitä hän tekee!"

Joonas seisahtui silmänräpäykseksi kisahuoneen kynnykselle.
Silmäiltyään ympäri huonetta, äkkäsi pian veljensä. Voimakkailla
käsillään alkoi hän miehiä sivuille päin viskoa ja, näin itselleen
tietä raivattuaan, pääsi pian Moonun luokse. Hän tarttui takaa päin
viime mainitun kaulukseen, sanoen:

"Nyt mennään".

Mutta Moonu, joka ei mielinyt veljeänsä seurata, rupesi tekemään
vastarintaa. Kuitenkin näytti Joonas pääsevän voitolle. Ovelle takaisin
ei kuitenkaan ollut niin helppo enää päästä, Joonaskin alkoi saada
paukauksia usealta taholta.

Hänen täytyi heittää, irti Moonun kauluksesta ja ruveta oikein toden
perään pyrkimään pois tappelijain keskeltä.

Rauhan rakentajista ei ollut enään suuria tietoja, toiset olivat
paenneet verissäpäin pois ja toiset sekautuneet itsekin tappeluun. Vaan
apua ei Joonas näyttänyt kaipaavankaan, sillä pian oli hän saanut taas
tiensä auki raivatuksi, ja olisi voinut pistäytyä ulos. Mutta hän ei
tahtonut sittenkään jättää Moonua, vaan tahtoi, hinnalla millä hyvänsä,
viedä tämänkin pois. Moonu oli silloin sekaantunut sarvista yhteen
Teerelän Heikin kanssa.

"Päästäkää irti, surkeat!" Joonas työnsi Heikkiä ja Moonua toisistaan
erilleen. Pian se onnistuikin, ja sitten ovesta ulos pyrkimään. Vaan
tuskin oli hän astunut kynnykselle, pitäen oikealla kädellä kiinni
Moonusta, kun hän vasemmassa käsivarressaan tunsi kipeän pistoksen.
Tämä oli jo liikaa! Salaman sukkeluudella kääntyi Joonas katsomaan
taaksensa, ja ehti paraiksi näkemään miten Teerelän Heikki pisti puukon
taskuunsa.

Junkkari aikoi kadota joukkoon, mutta ei sitä ehtinyt, ennenkuin sai jo
semmoisen paukauksen Joonaan nyrkistä, että tupertui pyörtyneenä
lattiaan seinän viereen. Joonas vaaleni, luuli ensin miehen henkensä
heittäneen, mutta havaitsi kohta, että tämä liikahteli. Juuri silloin
juoksi huoneesta hänen sivutsensa mies huutaen:

"Oi -- oi -- oi! Teerelän Ville löi puukolla -- hän murhasi minun!"
Mies kaatui portaille ja parvi kokoutui hänen ympärilleen; siihen jäi
Joonaskin.

Siunauksia, avuksihuutoja, itkua.

Tappelu oli murhasanoman levittyä laannut.

Nimismieskin saapui paikalle; kuoleva oli jo silloin vetänyt viimeisen
henkäyksensä. Hiljaisuus, jota vähän aikaa takaperin olisi ollut vaikea
mielessäkään kuvitella, vallitsi.

"Onko tullut murha?" kysyi nimismies.

"On", kuului useita vastauksia.

Nimismies astui kiireesti portaille. Hänen muassaan tulleet miehet
seurasivat.

"Kuka on murhaaja?" kysyi hän katseltuaan kuollutta.

Jotain suhistiin, mutta selvää vastausta ei kuulunut.

"Kuka on tehnyt murhan?" Nimismiehen ääni oli nyt jo tiukempi.

Joka taholta kuului epäröivää suhinaa; korvaan sattui useasti nimi:
"Teerelän Ville".

Nimismies tunsi nimen. Tiesi nyt myöskin, kuka oli murhan tekijä.

Varmana tästä ja perustaen kysymyksen kuulemiinsa kuiskauksiin, kysyi
hän:

"No missä hän on?"

"Tuolla porstuassa!" vastattiin useasta suusta, ja jokainen näytti
olevan täydellisesti selvillä, kenestä oli kysymys.

Nimismies astui porstuaan ja viittasi miehilleen, jotka seurasivat
perässä.

Teerelän Ville oli koko ajan seisonut porstuassa, hiljaa tuijottaen
portaille. Vaan kun nimismies astui jalkansa kynnyksen yli, loikkasi
Ville suutupaan ja näytti aikovan paeta avonaisen ikkunan kautta, mutta
useita rivakoita käsiä tarttui samassa hänen niskaansa.

"Mitä minusta tahdotte?" kyseli tuikeasti kiinniotettu, riuhtoen
irralle päästäkseen.

"Hiljaa!" Nimismies oli totinen. Villekin vaikeni. Ruununpalvelija otti
taskustaan parin käsirautoja. Ville vaaleni yhä.

"Tänne kätesi" kuului komento.

"Mitä varten? En minä ole mitään tehnyt!"

"Miksi pakoon aijot sinä kurja, jollei mikään omaatuntoasi paina?"

"Mutta minä en ole syyllinen". Villen ääni oli hätäinen ja värisevä.

Nimismiehen ääni oli vakavan juhlallinen, kun hän lausui, luoden
silmäyksen ympärillä oleviin:

"Se, joka teistä voi sanoa, että tämä on syytön tuohon murhaan,
nostakoon ylös kätensä!"

Jokaisen silmät lensivät uteliaasti ympäri huonetta, vaan yhtäkään
kättä ei näkynyt ilmassa.

Sanaakaan enään lausumatta, otti nimismies Villen kädet ja kytki ne.
Ville ei vastustellut.

"No viekää mihin tahdotte, ei tämä poika pelkää. Mutta murhaa en ole
tehnyt".

Ville koetti saada äänensä röyhkeämmäksi, mutta turhaan; -- se tuli
kuin maan alta, vienosti koleana ja värisevänä.

Nimismies kääntyi poispäin.

Jokaisen huomio oli tähän saakka ollut niin kiintyneenä edellisiin
tapauksiin, että nyt vasta huomattiin Heikki, joka nurkassa voihkasi.
Nimismies astui otsa rypyssä sinne.

"Kuka on sinua lyönyt, -- missä on haavasi?" nimismies uteli.

Heikki käänsi vaivalla itseänsä ja viittasi kädellään Niemelän
Joonaasen, joka sanatonna seisoi taampana.

"Tuo", sanoi lyöty.

Nimismies katsoi osotettuun suuntaan.

"Häh -- mitä -- Joonasko?" hän kysyi ilmeisesti kummastuneena.

"Nii-in".

"Missä on sitten sinun haavasi?"

Heikki osoitti takaraivoaan. Sitä tutkittiin, vaan haavaa ei siellä
ollut; ainoastaan iso kuhmu.

"Kuinka sinäkin, Joonas, teet tämmöisiä töitä ja tuletkaan tämmöisiin
paikkoihin? Sinusta olen luullut toki parempaa".

Sana ei tahtonut kulkea Joonaan suusta, kun hän sitä yritti. Kuitenkin
se vihdoin onnistui niin, että hän selvitti mitä varten oli tullut ja
mitä varten oli Heikkiä lyönyt.

Heikin iskemä haava oli hyvin pieni, mutta se vuosi verta, vaikka sitä
oli koetettu huivilla ympäri sitoa, ja se todisti puhujan puolesta.
Moniaat näkijät todistivat selityksen oikeaksi. Mutta olipa niitäkin,
jotka väittivät Joonaan syyttä tappeluun ryhtyneen. Väittely oli
syntymäisillään, mutta nimismies sen lopetti murinaan.

"Kuinkahan lieneekin", virkkoi nimismies vihdoin, "tämä asia täytyy
tulla tarkemmin tutkituksi. -- Joonas tulkoon vankivartijan luo".
Harmaana kasvoiltaan kuulteli Joonas käskyä. Monen kasvoilla kuvastui
hämmästys, sillä vähimmän kaikista olivat he Joonaan kiinnijoutumista
osanneet aavistaa.

"Pannaanko minut rautoihin?" kysyi Joonas kumealla äänellä, ja astui
nimismiehen eteen.

"Ei vielä ainakaan".

Kysyjä siirtyi näköjään kiitollisena sivulle.

Viimeisten tapausten aikana olivat tappelijat osanneet paeta paikalta
niin tyyni, ettei ollut enää jälellä kuin muutamia. Vaan kun ei
niidenkään päälle kuulunut mitään erinäistä syytöstä, jäivät he
nimismieheltä rauhaan. Tyttöjä sekä kylästä kokoontuneita akkoja ja
ukkoja oli paljon paikalla.

"Kumma ettei täällä ole tehty useampia murhia!" ihmetteli nimismies kun
hänelle kerrottiin tappelusta.

"Kummapa kyllä, mutta pahimmilta saatiin jo päivällä puukot pois, eikä
niitä enää ollut kuin viimeksi tulleilla".

"Eikö kukaan muu saanut puukonhaavoja, kuin Joonas ja murhattu?"

"Saivat kyllä, monet, mutta ne olivat itse niin syyllisiä tappeluun,
että katsoivat kentiesi paremmaksi pitää ne hyvänään, kuin ruveta
ilmoittelemaan".

Nimismies toimitti väen hajalle ja käski jonkun viemään murhatun
leikkaushuoneelle.

Pidätetyitä lähti hän miehineen viemään vankikulettajalle.



III.


Jäätyään yksin kotiin, kului Johannalta aika hitaanlaisesti. Isä nukkui
koko päivän ja ainoastaan joitakuita kyläläisiä sattui pikimältään
pistäytymään. Johanna kutoi sukkaa ja mietiskeli. Toisinaan, kun ei
isäkään sattunut kuorsaamaan, oli tyttö nukahtamaisillaan, mutta
silloin hän meni ulos, huuhtoi kaivo-vedellä kasvonsa ja tuli
virkeämmäksi.

Johanna oli juuri kasvojensa pesun päättänyt, istunut uunipenkille ja
alkanut rivakasti kutoa sukkaansa punaista raitaa, kun ovi avautui ja
sisään astui vaivalloisesti liikkuva vanha eukko, jota kylän kesken
nimitettiin Saaraleenaksi.

Tuskin oli Saaraleena saanut oven sen verran raolleen, että siitä sopi
pään sisään pistää ja nähdä Johannan, kun jo alkoi:

-- "Siunatkoon! -- pitääkö mun uskoa silmiäni, että Johanna olis pois
kisalta. -- Totta totisesti, mitähän nyt pojat sanovat, kun ei tuo
lintujalka ole siellä valssaamas. -- Kyllä Siipelän Kallella ja
Kuppilan Iikalla on ikävä! Tiedän sen varmaan, koska ovat monta kertaa
pyytäneet mun -- mutta mitäs tuosta puhun. -- Kylläpä sinä jo
ymmärrätkin. -- Mutta on siellä vaan monella muullakin kaipausta.
Kehutaan, että Niemelän Joonaskin meinaa, mutta sitä en minä ikänä
usko... Köyhä! Millä se komiain korvalle, sellaisten kuin Kuppilan
Iikka ja Tammiston Samppa? -- Noo, johan sekin nyt mies miehenänsä
menee ja sanotaan, että sillä on rahaakin neljä tuhatta markkaa. Mutta
pian se raha on mennyt, kuin ei ole taloa niin kun tälläkin Kuppilan
Iikalla ... puoli manttaalia, lapsi! -- Se on jo koto se, johon sopii
emännäksi mennä. Kyllähän Kuppilas on Miinakin, tytär-Miina, mutta sen
isäntä suoraa rahalla, kun on kyllä sitä". -- Saaraleena levitti
käsiänsä. "Sen vain sanon sulle: 'valitse parahin puska, kun on kyllä
valikoiman varaa!' -- No Maija on kisalla? Se on tietty, missäs kauha
on muualla kun padas. On sekin laitaa, kun piikaleppana on kisalla ja
tyttären täytyy olla kotona. -- Mutta sellaisiahan ne ovat tämän
aikaiset piiat. En minä koskaan lähtenyt, jos tytär kotona oli, e-en!
Sen verran häpyä mulla oli".

Nyt vasta tuli aikaa Johannalle jotain vastata, sillä muori alkoi
kaivaa nuuskarasiaansa.

"En minä halunnutkaan kisalle, käskin Maijan vain mennä, hänen teki
mielensä". Mutta Johanna puhui kuuroille korville, sillä muorin kaikki
aistit olivat kiinnitetyt omiin asioihinsa.

"Noh -- noh -- mitä -- missä -- missä --?" äännähteli hän, kun monista,
kaikenlaisella kamalla täytetyistä taskuistaan etsiskeli tuohista
ystäväänsä, eikä tavannut sitä.

"Mutta -- voi tyrä sekänä! Missä juuttahilla on nuuskatoosani?"
Saaraleenan hätä oli sydämellinen. Uskollinen toveri, lääkäri,
lohduttaja, ruoka ja juoma; kaikkein näiden sijassa on köyhällä
vaimolla nuuskarasia. Nyt pelkäsi Saaraleena sen kadottaneensa.

"Oletteko kadottanut?"

"Älä puhu, lapsikulta! Tulispa siinä vahinko. -- Mutta tu -- tuolla se
pahahenki nyt vihdoinkin on! -- Tule nyt sieltä käsiin, nokkani on
tyhjä kun pesty kastrulli. -- Kas niin, ota nyt vastaan kuonokulta mitä
tässä tarjotaan! Ota Johanna sinäkin, se on oikein kanvertilla
kryydättyä, ja siellä on 'tunkkapöönäkin'".

"Vai on tunkkapöönäkin, mikä se on?"

"Se on ympyräinen niinkuin papu; -- kaiva sormellasi sieltä toosasta,
kyllä sen löydät".

"Ka, niin on; -- sepä on!"

"Mitä sinä siitä Maijasta tykkäät, onko se hyvä piika?"

"En minä hänestä ainakaan mitään moiti".

"Joo'o, mutta kamala se on, kun kisalle menee, eikä tytär".

"Eihän se mitään ole".

Saaraleenan silmät vilistelivät nyt jo viililautasilla ja hän alkoi:

"Teillä on paljo särvintä, mutta eihän ole kummakaan, teillä on hyviä
lehmiä ja hoidetaan hyvin. -- Sisar-Tiina sanoi, että Teereläs on niin
hyvää piimää, ettei koko kyläs semmoista, niinkuin tervaa, niin
toimitti sisar-Tiina. Mä sanoinkin jotta tarvittispa sitä saada
maistaa. -- No Heikki ja Ville ovat tietysti kisalla. Kumma kun eivät
ne jo ole akkoihin sekaantuneet, vaikka en minä tiedä jos ovat jo
yrkämiehinä. Minä niin vähä kuulen ihmisten asioita, en tiedä niin
mitänä -- en mitänä, -- mitäpäs minä tietäsinkään, -- kukapas
tämmöiselle semmoisia puhuisi". Saaraleena huiskutteli ruumistansa ja
näytti tuntevan itsensä hyvin hyljätyksi samalla, kun taas antoi
silmäinsä vilistää pitkin viilipyttyriviä.

"Kukahan huolisi semmoisista juopporateista, kun veljeni ovat".

"Se vasikka elää, joka juo. -- Mutta kuinkas isä vaari jaksaa? Eipä
häntäkään kotona näy". Saaraleena tirkisteli salavihkaan myyrän
silmillään sänkyyn ja taas hyllykaapin päälle jossa oli erillaisia
ruokapyttyjä.

"Makaa". Johanna näytti jo alkavan tuskastua uteliaasen vieraasensa.

"Joo'o, vanhat tarvitsevat lepoa. Kun minäkin menen kylästä mökille,
niin täytyy panna aina vähäksi aikaa levolle sänkyyn. Olen jo ruvennut
väsymään. -- Olisko sinulla Johanna kaljaa? Antaisit mulle vähän juoda,
kurkkuani niin kuivaa".

Johanna otti tuopin pöydältä ja antoi muorin käteen. Kova näytti jano
olevankin, sillä Saaraleena veteli aika siemauksia.

"Uh huh huh, kuinka mä kovin join. Sepä nyt vasta oli hyvää kaljaa,
oikein juhlajuomaa. -- Tuhansia kiitoksia, Johanna-kulta".

"Oliko edes kyllä? Minä menen lisää laskemaan", keskeytti Johanna, kun
sai käteensä tyhjän tuopin.

"Ei ei, sitä oli kyllä. Älä mene ainakaan minua varten laskemaan. Mutta
jos sinulla on piimää, niin pane sitä vähä tuonne leiliini. Täytyy jo
ruveta kotiinpäin hankkimaan". Johanna sai leilin käteensä, ja muori
jatkoi: "Niinkuin äsken sanoin, ota vaan mieheksesi Kuppilan Iikka,
niin et kauppaas kadu!"

Mummo olisi kentiesi vielä jatkanut, mutta hän keskeytyi siitä, että
Maija tuli suurella kiireellä tupaan.

"Lakatkaa jo noista hullutuksistanne!" käski Johanna kun kuuli Maijan
tulevan.

Maija oli hätääntynyt ja palavissaan.

"Voi hyvä Jumala!" hän huusi ovesta tultuaan, "voi Johanna parka, mitä
nyt on tapahtunut! -- voi, voi! Älä nyt sentään kovin pelästy -- --"
Maija istui hohuuttaen penkille. Johanna jäi hämmästyneenä leili
kädessä seisomaan keskilattialle ja Saaraleena repi huivia korvainsa
päältä, että paremmin kuulisi.

"Mitä, mitä on tapahtunut?"

"Ville on tehnyt murhan".

"Murhan!" äännähti Johanna ja leili putosi kädestä lattiaan.

Muori oli kiintynyt tarkastelemaan Maijaa. "Voi armahda, voi armahda,
voi armahda!" huokaili hän ja huiskutteli hartaasti ruumistaan. "Ja
nyt joutuu poikaparka kiinni, voi laupias isä!"

"Ja kenenkä on hän...?" änkytti Johanna kasvoiltaan vaaleana.

Maija mainitsi murhatun nimen.

"Missä on Heikki?"

"Niin, -- Heikkiä on lyöty, häntä tuodaan pian kotiin".

Tämä sanoma Heikistä ei juuri näyttänyt erityisesti Johannaan
vaikuttavan, eikä hän edes kysynyt, kuka oli Heikkiä lyönyt.
Kuvapatsaan tapaisena seisoi hän tuijottaen Maijaan.

"Laupias Jumala!" hän huudahti, "mitähän hirmuja se viina vielä
saattaakaan matkaan tässä kurjassa talossa..." Hän tyrskähti itkuun ja
peitti kasvonsa esiliinallaan.

"Lapsi-parka, kyllä sulla on suruja, mutta pane nyt piimää sinne minun
leiliini, että pääsisin -- ka tuollako se leili onkin, lattiassa? Mitä
varten sinä sen sinne heitit? -- Voi kummaa! Entä ei ole kuitenkaan
mennyt rikki", pani Saaraleena ja tarkasteli vanhaa likaista leiliänsä.

Johanna rupesi nyt kiireesti liikkumaan, ikäänkuin jotain etsien.

"En ehdi, en ehdi nyt, -- oi! tulkaa toiste Saaraleena, niin minä annan
teille piimää, mutta nyt en ehdi, minä menen katsomaan sinne tappelu
paikalle -- --"

"Mutta Johanna! Mitä sinä teet siellä? Heikki tuodaan pian kotiin ja
Ville viedään vankivartijan luo, ja muuten on enin osa jo lähtenyt
sieltä pois", selitti Maija.

"Mutta murhatun tahtoisin nähdä, että oikein veljeni tuntisin. Mitä
Ville sanoi kun kiinni pantiin?"

"Mitä hän sitten sanoi ... kerskaili vaan".

"Ja vielä kerskaili! -- Voi hirmua, kun aavistukseni kävi toteen! --
Miksi juuri pitää minun sukukuntani olla tämmöistä?"

Johanna riensi ulos.

Saaraleena oli myöskin jo pois lähdössä.

"Tuopa nyt vasta on riivattu tuulihattu, kun oli vähällä särkeä hyvän,
Matti vainajan tekemän leilini. Ei Teerelän juopoista olisi ainakaan
ainoakaan kyennyt semmoista sijaan tekemään. Se meidän vainaja olikin
hyvä tekomies; pappilan rouvakin osti kerran kolme hänen tekemäänsä
askia, ja kehui niitä. -- -- -- Tämäpä nyt vasta on konstia, kun
viivyttää ja odotuttaa ihmistä täällä koko päivän, eikä sitten annakaan
piimää, muutama trulli! Lähtee vaan. -- Mutta oma syyni, olisihan minun
pitänyt jo tullessanikin tietää kuinka täällä käy, aina täällä
tapellaan. Täytyy nyt jo mennä, niin kauan kun edes pääsee eheällä
nahalla".

Näin haasteli muori itsekseen, mutta kuitenkin niin kovalla äänellä,
että Maijakin sen taisi kuulla. Sitte alkoi liikata pois.

Maija huokaili vaatteita muuttaessaan ja lähti ulos, luultavasti
lehmiä noutamaan.

Vähän aikaa sen jälkeen heräsi isäntä-ukkokin pitkällisestä unestaan.
Hän oihkasi pari kertaa sängyssään, sillä helteisen ilman vuoksi oli
hyvin palava. Raotti vähän etehitten syrjää, ja äyhkäsi karkealla
äänellä:

"Juotavaa!"

Vastaukseksi ei kuulunut muuta kuin kärpästen surinaa, joista parvi
etehitten avattua lensi julkeasti ukon nenälle.

"Sooh!" pani ukko ja pyyhkäsi pois.

"Onko ketään siellä?" huusi hän ja kurkisteli pitemmälle sängystä.

Ei vastausta kuulunut.

"No ovatko ne hiiden kattilassa joka sorkka?" hän sitten myrisi, ja
alkoi kömpiä lattialle. Asteli pöydän luo ja tirkisteli juotava
tuoppiin joka vielä oli äskeiseltään tyhjänä; se lennätettiin nyt
takapenkille, niin että kaksi rannetta katkesi. Oviloukossa seisoi
vesikorvo. Täytyihän ukon nyt veteen tyytyä, kun ei kuitenkaan
viitsinyt mennä kellarista kaljaa laskemaan. Vaan vesinappo oli poissa.
Väsyttävää oli etsiminen, täytyi ottaa tuon tyhjän puutuopin
takapenkiltä, johon se äsken heitettiin.

"Niinpä sekin vuotaa kun kassi, menivätkö ne vanteet nyt poikki?
Löyhiäpä ne olivatkin!" paneskeli ukko, kun vesi norona juoksi
uurteista lattiaan. Sammutettuaan janonsa, heitti hän tuopin
pöydälle. --

Pihalta rupesi kuulumaan ihmisääniä.

"Ketähän sieltä on tulossa? Lienevätköhän poikia, vai onko Tervahaudan
Juha liikkeellä? -- Onkohan tuolla pullossa vielä viinaa?" Näin
itsekseen haastellen, asteli kaappinsa luo. Vaan tyhjänä oli joka ainoa
pullo. Useammista koki hän kallistaa suuhunsa, jos sattuisi jotain
valumaan, mutta kaikki turhaan.

"Kaikki on tyhjänä, ei niin tippaakaan. -- Taitaa olla parasta, että
menen uudestaan sänkyyn, koska niin rasittaa ja painaa", puheli
kömpiessään vuoteelle. Sitten veti hän esiripun tiukasti kiinni ja
rojahti selälleen puhkuen ja ähkyen.

Rähinätä, jonka ukko sattui pihalta kuulemaan, pitivät Heikin
saattajat. Johanna oli tullut näiden vastaan, vaan palannut siitä
takaisin, kun oli kuullut, että murhattu ja murhaaja olivat jo sieltä
kukin paikoilleen korjatut.

Äänettömänä ja sanaakaan virkkaamatta kulki Johanna rattaiden sivulla,
joissa Heikkiä kotiin kuletettiin.

Heikki makasi rattailla ja vilkasi toisinaan arasti sisartaan, sillä
hän luuli huomaavansa, että tämä liian tarkoin hänen menetyksiään piti
silmällä.

"Kuka sinua on lyönyt?" kysyi Johanna.

Heikki katsahti ilkeästi Johannaan.

"Niemelän Joonas".

Johanna näytti joutuvan hämille.

Heikin olisi tehnyt mieli katsoa Johannan kasvoihin, mutta tämä oli ne
toisaalle kääntänyt.

"Oih!" oihkasi Heikki.

Johanna oli taasen saanut sisällisen riehunsa osaksi asettumaan. Taasen
katseli hän veljeänsä ja pudisti päätänsä.

"Niin kipeä ei hän ole kuin hän tahtoo luulotella, vanha
teeskentelijä", mutisi Johanna.

Kun oli päästy Teerelän pihalle, kannettiin Heikki tupaan.

"Oih, oih!" valitti tämä.

"Oletko tosiaankin niin huono, ettet kykene itse tupaan menemään?"
kysäsi Johanna, ja pieni ilveily näytäikse suun sopissa.

Heikki purasi huultansa, mutta ei vastannut mitään.

Johannan silmät iskivät kiukkua. Hän valmisti kuitenkin sijaa
ovisänkyyn, kun ei tahtonut vieraitten nähden ja kuullen ruveta
paljastamaan veljensä luultua halpamielisyyttä.

"Oih, voih!" pani Heikki kun laskettiin vuoteelle, ja oli vaipuvinaan
kokonaan uuvuksiin.

Peräsängyn esiripun raosta tirkisteli kaksi silmää, ja tirkistelijä
murisi hiljaa itsekseen:

"Mitä onko tuo nyt saanut rykäänsä? Sepä sattui kohdalle!"

Heikin tuojat lähtivät pois ja Johanna pistäysi ulos.

Silloin, yhtä aikaa, tempaistiin molempain vuodetten esivaate syrjään.
Isä ja poika silmäilivät toisiaan.

Kun tätä katselemista oli hetkinen kestänyt, virkkoi isä, ikäänkuin
paremman puheen puutessa:

"Onko sinua lyöty, vai mikä sinun on?"

"On", kuului vähän ajan kuluttua murahtava vastaus.

"Kuka?"

"Tiedättehän, ettei niitä miehiä kasva joka mättäällä, jotka tätä
poikaa lyömään kelpaavat".

"Kuitenkin lie se nyt kuitenki joku ollut, joka siihen on kyennyt!"

"Niemelän Joonas", laski Heikki hammasten välistä. Sitten käänsi
kasvonsa seinään päin, ikäänkuin merkiksi, ettei hän enään halunnut
jatkaa puhetta siitä aineesta.

Mutta ukolla oli vielä kysyttävää.

"Missä Ville on? Toivoakseni ei hänen ole asiat yhtä huonosti kuin
sinun, sillä hänessä luulen löytyvän kuitenkin miehen vastusta".

"Liiaksikin".

"Mitä sanot?"

"Sanon, että hänessä on miehen vastusta liiaksikin!" Poika matki isänsä
äänen painoa.

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Sitä, että hän istuu vankivartijan luona murhasta".

"Mitä sanoit?!" kiljasi ukko, mutta ylöskavahtaminen sängystä sekä
hämmästys kasvoilla merkitsivät, että hän oli oikein kuullut.

Johanna tuli samassa sisään, hänelle huusi ukko vastaan:

"Johanna! Onko totta mitä Heikki sanoo, että Ville on tehnyt murhan?"

"Kuuluupa olevan".

Johannan ääni oli valittava, ja itku, joka jo ulkona oli vuotanut,
puhkesi nyt entistä katkerampana. Tyttö vaipui penkille istumaan.

Saamainsa tietojen nojalla kertoi Johanna isällensä tämän tapauksen
erityis-seikkoja.

Ukko raivosi, riehui kuin hurja hullu, tahtoi musertaa ja rikki raastaa
kaikki mitä saatavilla oli.

"Hevonen kotiin!" hän Johannalle huusi, "minä tahdon mennä Villen luo!"

Johanna lähti vapisten hevosta noutamaan.

"Helvetti, minkälaisia heikkohenkisiä ne ovat, -- kun yhdestä puukon
pistosta heittävät henkensä! -- Ja semmoisten tähden täytyy nuoren
pojan ottaa raudat jalkoihinsa. -- Mutta se onkin mies, joka rautoja
kantaa, eikä se, joka lautoihin pannaan, -- -- -- Oli se sentähden
liian nuori, tuo poika, rautoja helistelemään -- toista olisi, jos ne
minun jaloissani -- minäpä niitä osaisin kantaakin, koska kaksi kertaa
olen jo siinä koulussa ollut. -- -- Minä oikeastaan olen luotukin
linnaa varten, -- minä olen itse tappelumies, minä! Kuka on kuullut
minun milloinkaan aristavan! -- Mutta tuo poika, se saattaa ruveta pian
urajamaan ja sitten kaikki lörppöhuulet häntä äikistelemään! -- Mutta
sitä en minä kärsi, en! Ennen tahdon mennä poikani kanssa Siperiaan!"

Näin raivosi ukko ja viskoi kaikki eteensä sattuvat huonekalut, ynnä
muut, nurinniskoin.

Poikakin, joka ovisängyssä makasi ja katseli isänsä raivoamista, pysyi
siellä ääneti, sillä vaikka tottunut tuommoiseen, oli tämä raivoaminen
kuitenkin outoa entiseen verraten. Heikki ymmärsi, että se oli -- isän
rakkautta.

"Niinhän mellastatte kuin hullu", Heikki vihdoin virkkoi.

"Kitas kiinni, sinä jäneksen poika, jota jokainen nulikka helposti
kurittamaan kelpaa!"

Heikki kirasi hampaita ja kääntyi muristen seinään.

Johanna tuli tupaan ja ilmoitti tuoneensa hevosen.

"Pane, Johanna, se valjaisiin". Ukon ääni oli lempeä, melkein itkevä.

Tytär loi kummastuneen katseen isäänsä, ja lähti täyttämään tämän
käskyn.

"Löytyyköhän minunkin isässäni ihmisellisiä tunteita, vai mitä merkitsi
tuo ääni?" mietiskeli Johanna asettaessaan hevosta aisoihin.

Tuvassa puuhaili ukko lähtöä. Hän meni vielä, kun jo muuten oli valmis,
kaapin luo, otti sieltä pari tyhjää pulloa, sekä puheli itsekseen:

"Täytyyhän sille viedä edes viinaryyppy lohdutukseksi, mutta näissä
pulloissa ei ole mitään. -- Lieneeköhän sillä Jaakon Kaisalla?
Melkeimpä luulen, ettei sen viina lopu ikänä. Tuolla Kuppilan
syytinkiäijällä sitä varmaan on, se keittää sitä luvallisilla ja
luvattomilla ajoilla. -- Rahaa ei ole kun puolen tuopin hinta, mutta
antakoon toisen puolen velaksi".

Pullot taskuun pistettyään, meni hän ulos.

Sanaakaan Johannalle virkkaamatta, otti ukko suitset käteensä ja istui
rattaille. Pelokkaasti vavahteli hevonen, hänen kosketellessaan
suitsia.

Tomu pölisi kujasta ja peitti paksuun pilveensä ajajan ja hevosen.

Johanna huomasi pullon isänsä lakkarissa ja näki miten tämä kujalta
poikkesi Kuppilan pihaan. Käsittäen helposti, mitä asiaa sinne oli,
pääsi huokaus rinnastaan ja hän puhkesi hiljaa sanomaan:

"Sitä viinaa taas! Kun ei sitä maailmassa olisikaan, niin minunkin
isäni ja veljeni voisivat olla ihmisiä --".



IV.


Kummastukseksensa näki Johanna tupaan tullessaan, että Heikki oli
noussut vuoteeltaan, ja etsiskeli pöytälaatikoista ja kaapeista ruokaa
suuhunsa.

"Joko se äijä meni?" kysyi Heikki, nähtävästi hämillään. Sillä hän
aavisti, että Johanna kummasteli hänen pikaista parantumistaan.

"Jo", vastasi Johanna, katsellen todellakin kummastuksella veljeänsä.

"Mitä siinä töllöttelet? Laita että saan syödä!" hurisi sairas jotenkin
terveesti.

"Eikö se saa vähän kummastuttaa, kun sinä niin heikosta lyödystä tulit
noin pian terveeksi?"

Johanna puhui ivallisella äänellä.

"Terveeksi! -- Kuka sanoo, että minä olen terve? Mutta täytyyhän
yrittää edes syödä, jos ei mieli nälkään kuolla".

"Mutta eikö vähän niinkuin kaivele omaatuntoasi, kun sinun tähtesi
täytyy toisen istua vankeudessa, eikä sinulla luullakseni ole
kirpunkipua, ainakaan enää huomenna?"

"Vai niin. Sinä tahtoisit, ettei kenenkään, joka minua lyö, tarvitseisi
saada siitä mitään rangaistusta. -- On siinäkin sisaren luontoa, on! --
Luulet kai saavasi Niemelän Joonaan mieheksesi, epatto! Mutta sitäpä
luullakseni saatkin odottaa, tunteehan sinun ilkeän luontosi jo kaikki
ihmiset. -- Jos on minulla luontoa, niin on sinulla kahta hirveämpi --"

"Hillitsehän jo suus, kelvoton! Ja sano milloinka olen ajatellut
saavani Niemelän Joonasta valehtelija! -- Jospa jolloinkin olisinkin
sitä ajatellut, niin tiedänhän, että semmoiset toiveet olisivat turhia,
kun sinä ja Ville olette hurjalla elämällänne saattaneet koko perheen
ja talon perikatoon. -- Joonas on kunnon mies, eikä luultavasti halua
milloinkaan semmoisen miehen langoksi kuin sinä olet --".

"Kas kas kas! Ottipa luontoon, niin kuin pitikin, mutta --"

"Salata en tahdo sinultakaan, että surkuttelen Joonasta, joka ei ole
milloinkaan ennen tappeluihin sekautunut, kun hänen täytyy nyt istua
raudat jaloissa semmoisen miehen tähden, joka ei muuta osaakaan, kuin
juoda ja tapella --"

"Etkö sinä tuki nyt jo suutasi!" huusi Heikki ja ryntäsi sisartaan
kohti. Mutta tämä nähtyään, että vihuri lähestyy, pakeni ulos kovalla
vauhdilla ja löi oven perässään kiinni. Portailla tölmäsi hän yhteen
sisään pyrkivän nimismiehen kanssa. Kumpaseltakin pääsi huudahdus.

Heikki, joka aikoi rynnätä sisarensa perään, kuuli jo, kun hän oli
tuvan kynnyksellä, että Johanna sattui portailla jonkun kanssa yhteen.
Sen johdosta teki hän viisaan päätöksen: veti oven kiinni ja meni
sänkyyn vällyjen alle odottamaan mitä tuleva oli.

Hämmästyneinä tuosta aavistamattomasta yhteentörmäyksestä, ponnahtivat
Johanna sekä nimismies takaperin.

"Mitä elämää te täällä pidätte?" kysyi viimemainittu vihdoin.

Johanna ei vastannut mitään, vaan astui häpeissään silmät alaspäin
luotuina tupaan; nimismies seurasi jälestä.

"Käykää istumaan", kehoitti Johanna matalalla äänellä.

Vieras seurasi kehoitusta ja istahti penkille. Johanna katseli
ikkunasta ulos; hyrähti vihdoin itkuun.

Nimismies katseli sääliväisesti tyttöä, ja kysyi:

"Kenenkä edellä sinä äsken ulos juoksit?"

Johanna katsahti epäröiden ovisänkyyn päin. Kyselijä seurasi Johannan
silmäin kulkua ja kysäsi vihdoin:

"Missä Heikki on?"

"Tuolla", vastasi Johanna matalalla äänellä, ja viittasi kädellään
sänkyä kohti.

"Onko hän hyvin heikko?"

"En minä tiedä".

Nimismies astui vuoteen luo, raotti esirippua ja kysyi:

"Kuinka sinä nyt voit?"

Heikki makasi kasvot seinäänpäin käännettyinä ja oli nukkuvinaan.

"Onko täällä huoneessa ketään muita?" kysyi taas nimismies Johannaan
kääntyen.

"Ei", vastasi tämä,

"Heikin edelläkö sinä äsken ulos juoksit?"

Johanna tyrskähti taasen itkemään ja peitti kasvonsa esiliinallaan.

"Jos sinä menisit vähäksi aikaa ulos, meillä olisi Heikin kanssa kahden
kesken puhuttavaa".

Johanna lähti ja otti lypsin-astiat mukaansa, sillä Maija jo kuului
ajavan lehmiä tarhaan.

"Kuinka sinä voit?" kysyi nimismies taas, päästyään Heikin kanssa
kahdenkesken. Kysymys koski kuuroja korvia.

"Kuuletko sinä!" Tämä lausuttiin jo kiivaanlaisesti, ja Heikki sai
luultavasti tuntuvan töytäyksen kylkeensä, koska kiljasi sairaan
äänellä:

"Ai-ai!"

Nimismiehen silmät iskivät tulta, mutta hän hillitsi kiukkunsa ja
jatkoi kyselemistään ivaillen:

"Vai niin, koskiko se noin? Oletko siis hyvin kipeä?"

"Minä olen aivan kuin rikki piiskattu".

Heikki käännähtihe nyt jo lattialle päin.

"Sait luullakseni oikein lämpimän saunan?" jatkoi nimismies.

"Olihan sitä siinä".

"Voitko nousta ylös?"

"Vaivalla kyllä".

"Koetappa nyt nousta, jos voit".

Heikki väänsi itsensä nähtävällä vaivalla sängynlaidalle ja valitteli
kyljessään olevaa kovaa pistosta.

"Oih oh oh!"

"Todellakin näytät kipeältä".

"Oih! niin olen. -- Kyllä se oli kolahdus".

Heikki valitteli kipeällä äänellä yhteen jaksoon. Nimismies alkoi
taasen puhua:

"Oikeastaan tulinkin tänne puhumaan kanssasi tämän päiväisistä
tapahtumista, ja kysymään sinulta josko sinä vaadit pidettäväksi
Niemelän Joonasta vankeudessa?"

Potilas veti syvään henkeänsä, sillä hänessä näytti elävän se toivo,
ettei tuo odottamaton vieras ollut huomannut häntä, kun hän sisarensa
perään kipaisi. Ottaen vielä entistä kituvamman muodon ja äänen, hän
virkkoi:

"Te näette itse, hyvä nimismies, kuinka minä o-ai! kun taas pisti --
olen heikko. Voiko jättää semmoisen työn rankaisematta?"

Nimismiehen poskilihakset nouseskelivat. Vähän ajan kuluttua hän äkkiä
kysyi:

"Kuka se oli, joka äsken tuota tyttöä takaa ajoi, kun minä tänne
tulin?"

Sairas kavahti, vilkasi nimismiestä hätäisesti:

"Mitä tyttöä takaa ajoi?"

"Sitä tietysti, joka tässä oli. Oliko se sisaresi, vai?"

"Taisipa olla, mutta en minä tiedä kuka häntä olisi takaa ajanut",
jutteli Heikki viattoman näköisenä.

"Sinä tietysti, kun ei täällä muita ole".

"Minäkö? -- Jumalan tähden! Kuinka minä nyt ketään kelpaisin takaa
ajamaan?"

"Mutta kukas se sitten oli?"

"En tiedä, herra vallesmanni, minä olen nukkunut vähän, enkä siis tiedä
mitä täällä on tapahtunut".

"Minun siis täytyy kysyä sisareltasi!"

"Ei, älkää tehkö sitä kunnioitettava nimismies. Sisareni on ilkeä
ihminen, ja saattaisi valehdella minun päälleni".

"Mutta minä tahdon selvän, ja pian!"

"Voi! -- olisinkohan ollut houreessa -- ja --?"

"Ja sitten juossut sisaresi perässä".

"Niin --".

"Oletko usein houreessa?"

"Olen hyvin usein, näin kipeänä ollessani, -- oih!"

"Ja luulet siis nytkin olleesi houreessa?"

"Niin, -- en tiedä, josko olisin ollut --"

"Täytyy kysyä sisareltasi".

"Hyvä kunnioitettava vallesmanni, hän valehtelee".

"Entäs, jos sinä valehtelet?"

"En minä -- -- kuinka minä näin kipeänä".

"Kurja heittiö!" karjasi nimismies täydessä raivossa ja hapuili
poveansa kädellään.

"Sinä tunnustat siis, että sinussa oli alkusyy siihen, että Niemelän
Joonas sekaantui tappeluun ja että sinä löit häntä puukolla?" sanoi
nimismies hohuuttaen ja pisti kasakanpiiskan takkinsa hihaan.

"Tun-nus-tan korkeasti kun-nioitettava -- nimismies", hynkkäsi Heikki,
seisoen nöyränä nimismiehen edessä lattialla.

"Sinä menet myöskin huomenna työhön, etkä enään ruikuttele
olemattomasta kivustasi?"

"Menen", lupasi toinen, vilkaisten pelokkaasti kurittajansa
takinhihasta vähän näkyvää piiskan vartta.

"Minä lasken siis Joonaan vankeudesta, jossa hän on tämän päivän saanut
olla, suoraan sanoen, sinun konnuutesi takia".

"Päästäkää vain. Mutta kyllä hänkin jouti vähän saada, kyllä siinä niin
paljo syytä oli, oli jo".

"Sinä siis tahdot että ruvetaan prosessaamaan?"

"Enhän minä, mutta, antaisitte hänellekin vähä..."

"Tätäkö?" kysyi nimismies ja osoitti sormellaan pamppua.

"Niin meinaan".

"Se on minun asiani. Mutta sinä kai et tästä asiasta enää virka?"

"Enhän minä, jos te nyt niin tahdotte... Minä en ole pitkävihainen".

"Hyvä! Mene nyt siis makaamaan pohmelo pois päästäsi, että huomenna
kykenet työhön, kun minä kentiesi tulen katsoman".

Heikki alkoi heti täyttää nimismiehen käskyjä, laskeutumalla takaisin
vuoteelle, todellakin nyt ruumiin puolesta sen verran sairaana, että
täytyi muutamia paikkoja vähän aristaa.

Nimismies lähti. Kun hän astui pihan yli, näki Johanna hänet tarhasta,
missä oli. Tytön mielessä välähti ajatus, eikö hänen pitäisi mennä ja
sanoa totuus, ettei se Heikki niin kipeä ole... Sydäntä kouristi tieto
että Joonas istui vankikulettajalla tuon lurjuksen takia... Mutta jos
nimismies aavistaa, että Joonas ja minä... Ei! En mene. --

Nimismies katsahti pihan yli mennessään karjatarhaan Johannaa: "Kaunis
tyttö!" ajatteli hän, "kuinkahan tullee toimeen noiden petojen kanssa?
Vai lieneekö saman luontoinen kuin miehetkin tässä talossa? Kasvonsa
näyttävät sävyisiltä". Nimismies nyökkäsi sivumennessään Johannalle,
joka ei sitä kuitenkaan huomannut, taikka ei ainakaan vastannut.



V.


Sinä iltana oli monella likiseutulaisella asiaa pitäjään
vankikulettajan taloon uusia vankeja katsomaan. Tämän päiväinen tapaus
ei kuitenkaan ollut niin tavaton, eikä murhamiehen näkeminen siihen
aikaan niin harvinainen, että sen vuoksi olisi sinne niin riennetty,
päinvastoin olivat semmoiset tapaukset hyvin jokapäiväisiä; mutta
uusien vankien katsominen oli tullut niin yleiseksi tavaksi, että sinne
mentiin niinkuin kirkkoon, ainoastaan tavan vuoksi. Tietysti oli
jollakulla erityisiä syitäkin.

Sinne oli saapunut useita Teerelän Villen "vanhoja ystäviä" ja tuoneet
kukin taskumattinsa muassaan. Näistä sai Ville auttavaa helpotusta
sydämensä surulle, joka alussa tahtoi kokonaan lannistaa hänen uhmaavan
luontonsa. Ville alkoi pian juopua ja rupesi tanssimaan ja hyppimään
hurjana ympäri huonetta, kerskuen urotyöstään. Lähelle sattuvia hän
ylpeästi sysi ja näytti olevan siihen aikaan koko talon herrana.
Kahleitaan pudisteli hän yhteen jaksoon ja ihanteli niiden heleätä
soittoa.

Joonas istui synkkämielisenä loukossaan. Joku ystävä, Joonasta itseään
vähän vanhempi mies, istui hänen vieressään ja koki saada lohduttamalla
häntä vähän iloisemmalle tuulelle.

"Älä nyt sentään niin kovin sure, en minä luule sen niin vaarallista
olevan", kuului ystävä sanovan.

"Niin luulen minäkin", Joonas vastasi alakuloisesti, "mutta se on
kuitenkin varmaa, että hän kantaa lujasti päälleni, ja minun täytynee
jonkun ajan istua linnassa".

"Vaan mitäs tuosta suret, jos täytyykin jonkun aikaa ruunun leipää
syödä, kun tietää kuitenkin, että siitä pian loppu tulee; toista se on
Villen, joka varmaan saa täyden pasman vuosia, eikä hän ensinkään näytä
surulliselta".

"Mutta hänellä onkin toinen luonto kuin minulla; hän pitää kunnianansa
saada kuulua murhamiesten joukkoon vaan minua hirmustuttaa kun
ajattelen, että minunkin pitää semmoiseen seuraan".

"Onhan se vaikeata rehelliselle ja aralle luonteelle, mutta täytyy
kantaa miehen tavalla kohtalonsa taakkaa ja kylläpä siihen vähittäin
tottuukin".

"En minä voi milloinkaan tähän tottua ja Jumala minua siitä
varjelkoonkin!"

"No niin, mutta niin paljon täytyy siihen kuitenkin suostua, ettet
siellä oloajalla kuoliaaksi itseäsi murehdi".

"Taitaapa niin olla, mutta vaikeaksi se kuitenkin käy".

Puhe keskeytyi nyt, sillä kumpasenkin huomio kääntyi ulos, kun pihaan
ajoi Teerelän isäntä. Hänen rattaansa jyskyivät kovaäänisesti pihan
kiviä vasten ja sen kuulivat jo muutkin tuvassa olijat.

"Siellä tulee isäsi!" huudettiin Villelle.

"Niin siellä tulee Teerelän isäntä!"

"Jopa tulee vanha Masakin!"

"Kas äijää!" virkkoi Ville, katsoen myöskin ikkunasta pihalle, -- "entä
hänkin tulee. Katsokaapas te siinä, jotka paremmin näette, kommottaako
povessa viinapullo, -- haa, luulen minä ettei se tyhjin käsin tule, se
poika!"

"Hänen housujensa lakkari kommottaa, niin kuin ainakin. Kas sitä!
Sieltä välkähti pullonsuu kun ukko tarkasti korkkia, ja poves on toinen
pullo. Kas vaan kuinka on varaa". Näin haasteli muuan Villen ystävä.

"Ha haa!" nauroi Ville. "Ukko on silloin aina tavallisenansa kun pullo
lakkaria kommottaa, ja silloin on hän tavatonna kun lakkari on tyhjänä.
Ei se tule huonosti poikaansa katsomaan. Mutta onpa hän jo itsekin pari
kertaa heluja kannellut, se äijä".

Ville istui pöydän edessä olevalla penkillä ja lauloi:

    "Kakolamäki on komea taloo,
    Vaikk'ei se tänne näjy,
    Siell! on monen likan henttu
    Ja monen mamman vävy".

Poika lauloi vielä kun isä astui tupaan.

"Se on oikein, poika! Onpa vielä vähän jälellä karskia luontoasi!"
sanoi ukko tullessaan tupaan.

Kaikki läsnä olevat odottivat ukon tulevan sisään hurjana ja
kiroilevana, mutta suureksi kummastuksekseen näkivät he hänen menevän
hiljaisesti vangin luo istumaan, ja tuijottavan sanaakaan virkkaamatta
tämän rautoihin. Tuo hiljainen käytös kummastutti kaikkia, enimmin
Villeä, joka ivaten sanoi:

"Mitä nyt tuossa niin surullisena arvelette?"

Ikäänkuin horroksista kavahtaen, huudahti ukko:

"Kun niin nolosti löit, että siitä kohta elämä-ikuinen reisu tulee!"

Villeä vähän hämmästytti ukon lause, sillä hän oli pitänyt melkein
varmana, että vanhus tulisi hänen töitään ylistelemään ja kehumaan, --
ukko tulikin moittivana ja nuhtelevana.

Nuorukaisen otsa synkistyi ja suuremmalla vakavuudella, kuin hänessä
tähän asti oli huomattu, hän virkkoi:

"Nuhteitten kanssako tänne tulette? Se nyt on jo myöhäistä ja turhaa;
antakaa pikemmin ryyppy jos teillä on".

"Oikeastaan en tahdokaan nuhdella sinua, sillä mies lyö ja miestä
lyödään. Lyön minäkin kun paikalle passaa ja lujasti lyönkin. --
Viinaako kysyt? Oleman pitää, enhän muuten olisikaan Teerelän Masa",
puhui ukko ja nosti pullon taskusta pöydälle.

Nyt tuli pöytäpenkille istumaan muuan juopunut vetelys, jonka suu oli
monessa vintturassa. Hän tarjosi kättä Teerelän ukolle, ja sammalsi:

"Ky-kylläpä tuotkin p-pojallesi lohdutusta oikeaan aikaan, va-vanha
veli".

"Mitä, oletko täällä sinäkin? Kai tekee mieles viinaa? Tule nyt, niin
saat tilkan suuhusi".

"Tiedät sen itsestäsikin, vanha juoppo". Vetelys lähestyi jo pöydällä
olevaa viinapulloa.

"Pahuus vieköön!" kirkui toinen, "sinunko siitä, aivan alkamattomasta
pullosta pitää ensimmäisenä kostuttaa mädänneitä huuliasi! Ventta holl!
minä ensin. -- Äh! Hyvää se keittää ainetta, se Kuppilan Simuna. -- No
Ville! ota nyt kulaus tuosta, äläkä hiidessä vaan minulle suruasi
näytä".

Ville otti pullon ja nieli siitä useita kulauksia.

"No maistuuko?" kyseli ukko.

"Väkevää on", tunnusti Ville.

"He heh! Minä takaan Simunan, että kun siltä saa sitä paremman tapin
takaista, niin tuntuu se miehessä, sen takaan", jutteli isä. "No tule
nyt sinäkin Jussi saamaan paikalle".

Jussi tuli irvistellen, asetti pullon huulillen ja rupesi juomaan.

Teerelän ukolle tuli hätä käteen, kun näki, mitä luikoa viinansa
klunkahdellen solui alas toisen kulkusta. Hän tarttui kiinni pulloon ja
veti sitä pois juojan huulilta, riidellen.

"Tänne pottuni! -- Vai sinä sen kaikki joisit! -- Stop! sanon minä, ja
nyt ei enään tippaakaan sinun suuhusi".

Se toinen maiskutteli huuliansa ja näytti ikävällä katselevan pulloa,
joka vietiin pois.

Isä ja poika kallistivat ahkerasti pulloa, ja tulipa useat läsnä
olioistakin tuon tuostakin ryypyn saamaan.

Ville lauleli, ja näytti olevan tavattoman iloisella tuulella.

"Saakelin hurja luonto tuolla pojalla!" myhäili isäukko.

"On, ei häntä näy huolet painavan", kehui joku ryypyn toivossa.

"Saakelin vahinko vain, että noin nuorella ijällä pitää niin pitkälle
reissulle", arveli toinen.

"Niin se on", myönsi Teerelän ukko. "Mun pistää vihakseni kun niin
nolotteli! Toista olis, jos minä sinne olisin menevä, minä, vanha
kanto, josta ei kenellekään olisi mitään kaipausta".

    "Mitäs minä muuta kun laulelen vaan,
    Näin hurjanlainen poika,
    Kun ei mull' ole kotoa
    Eikä kultaa suremassa".

"No älä nyt, ... koto sulla on yhtä hyvä kuin monella muullakin",
nuhteli isäukko.

"Se on kumma, ettet sinä ole jo ketäkään saanut tapetuksi, vaikka et
elämänijässäsi olekaan muuta tehnyt kun tapellut", sanoi muuan, joka ei
ollut mielestään saanut kyllä usein Teerelän ukon viinapullosta
maistella.

"Mitä sanot, sinä lökäpöksy? tahtoisitko tapella, vai mitä?" Matti ukko
kavahti vihaisena penkiltä.

"Mikä lökäpöksy? Mikä sika? Sanoppas se toisen kerran, sinä Teerelän
retu-Matti!"

"Sinä sika! Tahdotko tapella vai mitä mötköttelet?"

Vähällä oli tappelu syntyä, mutta miehet kokivat asettaa Teereläisen
äkeätä mieltä ja tuo riitaveli johdatettiin pois koko talosta.
Edellinen kuitenkin vielä hyvän aikaa hyppi ja kerskaili sekä piti
puhetta siitä, joka oli pois, pakoon, lähtenyt heti kun hän, karhu, oli
ylös kavahtanut.

Niemelän Joonas istui vielä yhtä hiljaisena loukossaan, ja nyt vasta
huomasi Teerelän ukko hänet.

"No Joonas!" huudahti hän ja kävi tämän luo. "Kuinka, oletko sinäkin
täällä? Mitä sinä olet tehnyt? Otappas täältä kulaus, heh!"

"Enpä juuri välitä kulauksesta", Joonas vastasi synkästi.

"Etkö välitä? Ota vaan, äläkä ylpeile. Mutta sano nyt jo ketä sinä olet
löylyttänyt, taikka mitä varten sinua on tänne tuotu?"

Joonas maistoi viinaa. "Ettekö te sitten tiedä ketä minä olen lyönyt?
Eikö poikanne Heikki ole jo kotiin tullut?"

"Ryökäle, sitä en muistanutkaan! -- Entä se Heikki voivotteli siellä
sängyssä, että häntä on Niemelän Joonas lyönyt. Mutta minä en ymmärrä
mitä sinua sentähden tänne on tuotu".

"Sitä en minä tiedä myöskään. -- Oliko Heikki hyvin heikko?"

"Joutavia! Se on turhaa meidän Heikin tähden tuossa noin murheellisena
istua. Nouse ylös ja ryyppää tästä Villen mukana. Katso eipä hänkään
sure, vaikka luultavasti on pitempi reisu edessä kuin sinulla. Hei
poika! ylös tänne ryyppäämään Villen kanssa! Te olette molemmat aika
poikia, kunnon poikia!" Ja ukko koki innoissaan vetää Joonasta penkiltä
pöydän luo.

"En lähde, ei minun haluta viinaa", vastusti Joonas jäykästi.

"Älä nyt vastustele, poika, tule!"

"En".

"Antakaa olla, älkää haastako riidanpäälle", esteli Ville, joka ei
näyttänyt yhtä suosiollisella mielellä kuin isä, odottavan Joonasta
pullovieraaksi, sillä hänellä oli jotain vanhoja sakkoja muistissa.
Ukko kuitenkin repi yhä Joonasta takin rintapielestä, vaatien häntä
lähtemään pöydän luo. Mutta Joonas piti hyvästi paikkansa ja vakuutti
usein tuskastuneena: "Päästäkää irti, minä en huoli viinastanne, johan
ryyppäsin".

Sillä välin ryypiskeli Ville toisten tovereinsa kanssa pöydän luona.

Muuan iäkäs ruotimummo istui oviloukossa katsellen miesten elämää, ja
virkkoi huoaten:

"Voi tuota hirmuista elämää, kun murhaajaa vaan ylistetään ja
surkutellaan, eikä kukaan näy muistavan sitä onnetonta, joka jo
vaeltelee ijankaikkisuudessa, jonka tuon hirviön puukko hänelle avasi!
-- Voi hurjia ihmisraukkoja, kun ovat hirmuisempia kuin metsän pedot.
-- Oih voih tätä maailmaa! Loppu on käsissä, loppu on käsissä, kaikki
tunnustähdet ja merkit siihen viittaavat -- ho hoi!" -- Mummo ei
kuitenkaan uskaltanut ajatuksiaan muiden kuultavaksi ilmoittaa.

"Vallesmanni tulee!" virkkoi joku, joka katseli ikkunasta pihaan.

Tuo sanoma toimitti jokaiselle huoneessa olialle ainakin pienempää
huolta ja puuhaa. Teerelän vaarikin jätti Joonaan rauhaan, hokien: "No
kun et tule, niin ole tulematta". Sitten meni hän poikansa luo ja
kuiskasi korvaan: "Ole rohkea vaan, äläkä hämmästele kun vallesmanni
tänne tulee, älä säiky, saakelin poika!"

Kaikkein huomio kääntyi nyt oveenpäin, kun kuultiin nimismiehen
tulevan. Tupaan astuessaan tervehti hän tuikeasti pöydän ympärillä
istuville miehille. Miehet sivaltelivat lakkeja päästänsä ja
etsiskelivät sopia syrjäpaikkoja.

"Missä isäntä on?" nimismies kysyi.

"Ei häntä ole nyt kotona", vastattiin joka taholta, ja sitten ryittiin.

"Kukas täällä on, joka pitää huolta vangeista?"

Vähään aikaan ei kuulunut mitään vastausta. Näytti siltä kuin olisi
joka mies halunnut sanoa: "minä" -- siinä kun he nimismiestä
töllistelivät. Mutta emäntä, joka istui takkakivellä lapsi sylissä,
sanoi vihdoin:

"Minä niitä nyt olen tässä katsastanut, kun ei ole isäntä kotona; mutta
hän tulee pian".

Nimismies väänsi päätänsä.

"Oletteko te mikään vanginvartia!" Sitten kääntyi hän pöytään päin ja
sanoi miehille, jotka siinä noloina ja nyt todellakin hiljaisina
istuivat.

"Teillä ei luullakseni ole täällä mitään tekemistä, jonka tähden on
parasta, että menette kukin kotiinne".

Miehet näyttivät vastahakoisilta tottelemaan tuota käskyä; varmaankin
ajattelivat he jotain oikeudestaan, olla missä tahtoo. -- He eivät
kuitenkaan ruvenneet vastustamaan ruununpalveliata, vaan rupesivat
hiljalleen hinkkailemaan ovea kohti.

"Pitääkö minunkin mennä?" kysäsi Teerelän isäntä, joka kuitenkin näytti
otaksuvan hänellä olevan etuoikeuden olla huoneessa.

Nimismies ei vastannut, vaan loi tuikean katseen kysyjään.

"Menkää ulos!" ärjäistiin, kun joitakuita miehiä vielä töllisteli
sisällä, näyttäen olevan toivossa saada jäädä. Penkillä oli istunut
pari selväpäistä miestä, ja nekin nousivat nyt ylös, poislähteäkseen.

"En minä teitä käske, jotka näytätte olevan selvällä päällä, vaan noita
juoppoja", sanoi nimismies näille. Ne istuivat takaisin penkille.

"Häh, pitääkös munkin mennä?" uudisti Teerelän isäntä kysymyksensä.

"Teette kuinka tahdotte -- -- ettepä taida saada enään kovin useasti
olla poikanne parissa".

Tämä oli asianomaiselle tyydyttävä vastaus, ja hän rupesi piippua
lataamaan. Sitten meni hän nimismiehen luo ja paksuja savukiehkuroita
puhallellen alkoi jutella:

"Poikani on vähän kovakourainen, samoin kuin minä itsekin. -- Kuuluu
lyöneen vähän liian lujasti, -- taitaa olla pitkällainen reisu edessä?
-- Minua vähän surettaa, -- olisin suonut itse olevani poikani sijassa.
-- Näin vanhana ei olisi enään lukua missä aikansa viettäisi, -- mutta
kun nuoren pojan pitää sinne mennä, niin sapettaa sentähden, kun ne
ovat sellaisia heikkohenkisiä, että niin pienestä haavasta kuolevat".

"Älkää lörpötelkö", keskeytti nimismies äreästi. "Murhattu on murhattu,
eikä se siitä enään eläväksi tule, vaikka kuinka poikaanne
puollustaisitte. Ajatelkaa vähän kuinka katala työ tuo on, kun
katkaisee toisen elämän parhaassa iässä! Jos osaatte ajatella, niin
ajatelkaa kuinka hirmuista tuo on!"

Ukko etääntyi nimismiehestä, hokien: "no niin". -- Mutta sen enempää ei
siitä tullut.

Nyt vihdoinkin meni nimismies Joonaan luo.

"Kuinkas täällä sinun aikasi kuluu?" kysyi hän.

"Meneehän tuo niinkuin märkä palaa", vastasi Joonas hiljaa.

"Kuka on sinun kiinni pannut?"

"Vankivartia".

Nimismies kävi emännältä ottamassa kimpun kahleitten avaimia. Huoneessa
oli jotenkin hiljaista, jota ainoastaan Teerelän ukko tahtoi
lorinoillaan häiritä. Kaikki odottivat uteliaisuudella, mitä nimismies
avaimilla tekisi. "Se kytkee vangit seinään", kuiskasi joku, ja sitä
näytti aavistavan Joonaskin. Katkerasti hymyten sanoi hän kolkolla
painuneella äänellä, kun nimismies häntä lähestyi:

"Panetteko minun vielä seinään kiinni? Kyllä ilman sitäkin täällä
pysyisin. -- Onko pahatekoni todellakin niin hirmuinen, että epäillään
minun karkaamistani? Jos niin on, niin viekää minut heti linnaan, ettei
tarvitsisi täällä tuttuin ja ystäväin keskellä kärsiä".

"So, so! älähän nyt niin hätäile, -- minä lasken sinut vapaaksi".

Taas hämmästyi Joonas, mutta nyt perin toisella tavalla. --

"Tuota", sekaantui Teerelän vaarikin taasen puheesen, -- "tuota noin,
sen meidän Heikinkö tähden tämä Joonas on kiinni? Mitä lempoa! Kyllä
meidän Heikki tarvitsisi semmoisia löylytyksiä joka päivä. Ei se
kannata semmoisista asioista miestä kiinni panna; laskekaa irti vaan".

"Niinkö tekin arvelette?" kysyi nimismies naurahtaen.

Tuosta naurahtamisesta tuli ukko niin hyvilleen, että kessutteli, kädet
housuintaskuissa, hyvin lähelle nimismiestä.

"Niin, laskekaa irti vaan. -- Saakeli soikoon! kyllä niin paljon pian
tulee toista koskemaan joka mies".

Äkäisillä silmäyksillä katsahteli Ville isäänsä, nimismiestä ja
Joonasta. "Olisipa tuota nyt vähän aikaa saanut tehdä seuraa", hän
ajatteli. Sillä tuossa kun hän istui ja katseli miten nimismies väänsi
auki kahleitten lukon, ei hän voinut olla tuntematta kateutta
mielessään, kun näki toista vapaaksi laskettavan. Ja vaikka hän
ylvästellen kerskaili hurjuudestaan, niin huomasi kuitenkin
käytöksestä, että hänkin tunsi vapauden autuaallisuuden, vankeuden
kurjuuteen verrattuna. Hän oli nojautunut pöytää vasten ja pää lepäsi
käsien nojassa. Siitä näki hän, vaikka ei ollut katselevinaankaan,
miten kahleet hellitettiin Joonaan jalasta ja heitettiin loukkoon.
Ville tunsi että olisi voinut syleillä nimismiestä, jos tämä olisi vaan
voinut samoin loukkoon heittää hänenkin kahleensa. Tuota hän nyt
mietti, koska siihen oli tilaisuutta, kun ei enään juopuneita tovereita
ympärillä rähissyt. Kohtalonvarjot levisivät hänen ympärilleen synkkinä
ja poistamattomina.

Ukko oli nukahtanut pöytäpenkille, ja kuorsasi siinä, vaahtopursuja
suupielessä.

"Niin, nyt lasken sinun kotiisi", sanoi nimismies Joonaalle,
heitettyään kahleet nurkkaan. "Minä kävin Teerelän Heikin luona ja sain
tietää, ettei hän ole saanutkaan mitään vaarallisempaa vammaa.
Kuitenkin saat kiittää häntä siitä, ettei hän vaadi enään mitään
kannetta sinun päällesi nostettavaksi. Varo itseäsi toiste tappeluun
menemästä, sillä minä tiedän, että sinulla on luja käsi, joka saattaa
pian aavistamattasi tuottaa itsellesi turmion".

"Minä menin sinne ainoastaan hakemaan pois veljeäni, enkä ensinkään
tappelunhalussa; vaan ne alkoivat ahdistaa niin, että minun täytyi
vähän puollustaa itseäni".

"Niin, niin, minä tiedän sen; sepä syy sinun nyt juuri vapaaksi
auttoikin".

"En minä ymmärrä, kuinka voisin teitä kyllin kiittää --".

Joonas hapuili nimismiehen kättä.

"Ei mitään kiittämistä. Mene nyt vaan kotiasi, ja pidä tämä tapaus
varoituksena koko elämäsi aikana". He pudistivat toisensa kättä.

"Kyllä, kyllä, -- hyvästi nyt vaan ja kiitoksia".

Joonas lähti keveillä askeleilla ja keveällä sydämellä.

Ville kavahti kuin syvästä unesta, kun nimismies Joonaan lähdettyä
astui hänen luoksensa ja lausui:

"Mitäs mietit?"

"Enpähän juuri mitään", vastasi Ville, karttaen niitä silmäyksiä, jotka
häntä ahdistivat.

"Joko alkaa selvitä työsi kauheus omissakin silmissäsi?" uteli
nimismies.

"En minä ole ensimäinen, enkä viimeinen, joka on murhan tehnyt, enkä
minä ole yksin syypää, kyllä muutkin löivät sitä, vaikka ei niiden
päälle voi kukaan todistaa".

"Etkö kammoksu edessäsi olevaa retkeä?"

"En. Hurja luonto ei vähistä surkeile!"

"Vai niin; sinä olet erinomaisen raaka niin nuoreksi".

"Tottapa olen tullut sukuuni; -- isäni makaa tuossa niinkuin sika, ja
hänen isänsä veli on murhasta mestattu".

Nimismies nyökytti päätänsä ja poistui. Ville laski taas päänsä
käsiensä nojaan. Oltuaan vähän aikaa siinä asemassa putosi pari suurta
kyynelpisaraa pöydänkannelle. "Voi nuoruuttani, voi nuoruuttani!" hän
huokasi raskaasti. Nousi ylös ja rupesi kävelemään lattialla
edestakaisin.

Kaikki vieraat olivat jo silloin menneet, paitsi ruotimummoa, joka
istui vielä pakallaan, ja Teerelän ukkoa, joka penkillä nukkui.

"Jokohan rupeaa joltakin tuntumaan?" mutisi ruotimummo, kun näki Villen
kasvoista, että hänellä oli jotain sisällistä tuskaa.

Ville painoi kädellään polttavaa rintaansa ja lauloi:

    "Linnan klasin kalterilla
    Mä seison suruissani,
    Siinä mä vuodatan kyyneleeni
    Ja muistelen ystävääni".



VI.


Oli sunnuntai-ilta vuosi jälkeen edellisen tapauksen. Suhjalan kylän
nuoriso riensi suurissa joukoissa Tönkkälänmäelle, joka on kappale
matkaa kylästä pohjoiseen päin, maantien varrella oleva matalainen
mäkitöyry. Mäkeä ympäröitsee metsä, joka sekin puolestaan tekee tuon
paikan viehättäväksi leikkien kodiksi. Usein kokoutui sinne
naapurikyläinkin nuorisoa, kun poikain välillä rauha vallitsi. Sattuipa
toisinaan, että välirauha tuli juuri siellä rikotuksi ja leikit
loppuivat hirmuisiin verilöylyihin.

Joukkojen matka Tönkkälän mäelle oli hauska ja remuava. Pojat kun
latelivat sukkeluuksia, tytöt lauloivat ja nauroivat.

"Ruvetaan leskisille! Tule sinä, Iikka, mun parikseni", huudahti
pienisilmäinen, punaposkinen, Kuppilan Miina veljelleen, joka nyt --
kumma kyllä -- selväpäisenä oli joukossa.

"Älä kilju", sanoi veli jurosti. Mikähän luulee olevansa tuokin!
Kyllähän minä saan muitakin. "Johanna tulee", tuiski Miina ja meni
Teerelän Johannan luo, joka Maijan vieressä seisoi vähän muista
erillään.

"Ota poikia".

"Ohoh! Vai et sinäkään. Kiitoksia paljo. Menen yksin".

"Minä tulen", ilmoitti Teerelän Heikki ja kömpi esiin muitten takaa.
Hänkin nyt ihan vesipäällä.

"Tule jos tahdot, mutta en minä pyydä enään ketään".

Nyt oli jo yksi pari leskisenjuoksuun valmiina, ja eipä ollutkaan se
huonoimpia. Teerelän Heikki oli komea poika; mitta oli enemmän lyhyt
kuin pitkä, posket täysikuun muotoiset, tukka ruskea ja kiehkurainen.
Miina oli hieman pitempi kuin Heikki; vilkkuvat pienet silmät, leveät
punaiset posket ja ijältään likempänä kolmea- kuin kahtakymmentä.

"No tulkaa sieltä, mitä venyttelette!" huusi Teerelän Heikki,
seisoessaan juoksuunvalmiina Miinan vieressä tiellä.

"Siinä on nuortaparia, on jo!" ilkkui joku toverinsa korvaan.

Monien hankkimisien ja kursastelujen perästä oli vihdoin kokoutunut
useita paria leskisenjuoksuun. Kun oli vielä saatu leski, alkoi
kilpailu.

Teerelän Maijakin oli jo käynyt joukkoon, vaan Johanna seisoi yksinänsä
entisellä paikallaan. Häntä ei ollut kukaan saanut pariksensa
houkutelluksi, vaikka moni oli pyytänyt.

Iloinen meteli alkoi pian kuulua kauas ympäristössä.

Jörömielinen Kuppilan Iikka ei ollut myöskään vielä ottanut osaa
toisten leikkiin, vaan usein silmäili hän Teerelän Johannaa, joka istui
kivellä ja katseli kilpailua. Yleinen innostus sai vihdoin Iikassakin
niin vallan, että hän ikäänkuin haltioissaan hyppäsi Johannan eteen
sanoen:

"Lähdetään mekin jo!"

Mutta nolostuen loi poika silmänsä maahan kun Johanna hymyillen
vastasi:

"Mitä turhia, emmeköhän me vaan katsele tästä".

"Niinkö meinaat? Tulehan nyt edes yksi kerta, tule!" Ja Iikka uskalsi
jo vetää Johannan kädestä.

"En minä nyt viitsi tulla".

Silloin juuri kaivattiin leskeä joukosta.

"Ole sitte tulematta", sanoi Iikka ja juoksi rivin etupäähän:

"Minä tulen leskeksi!"

"Saitko nokkaasi?" irvisteli joku Iikalle. Iikka ei vastannut, vaan
alkoi kipaista juoksevan parin jälkeen.

Nuorison joukkoon tulvi eri kylistä yhä uutta väkeä. Ilo ja melu kasvoi
sitä myöten. Leskisen-juoksu ei enää jokaista huvittanut. Senpä vuoksi
keräytyikin valtaisen leveä piiri erääsen sileään kohtaan kentällä,
jossa alkoi n.s. "hevosen vaihto". Mutta kaikki eivät siihenkään
leikkiin osaa ottaneet. Samalle kivelle kun Johannakin, oli keräytynyt
useita tyttöjä. Johanna haasteli innokkaasti vieressään istuvan tytön
kanssa. Se oli Niemelän Mari, kertomuksessa ennen mainitun Joonaan
sedän tytär.

Vihdoin he huomasivat, että toiset tytöt uteliaasti heidän rupatuksiaan
kuultelivat, vaikka ne olivat vain hyvin jokapäiväisiä. Silloin
kuiskasi Mari Johannalle:

"Mennään kävelemään tuonne haarapihlajan luo, jos et sinäkään halua
riehumaan mennä".

Johanna suostuikin heti. Niin läksivät he toisiaan käsikynkästä
hoivaten.

"Onpa niillä makea väli", kuiskattiin heidän selkänsä takana.

"No miks'ei, kun Niemelän Joonas on nyt ruvennut kulkemaan tuolla
Johannalla. Täytyyhän siinä henkenä olla", toinen arveli.

"Kyllähän Joonas muuallakin kulkee, johan tuo nyt tiettään!" kolmas
nenää heittäen ylvästeli.

"Kuppilan Miinalla Joonas kulkee".

"Niin toki! Mutta Johanna näyttää nyt aikovan Niemelän Maijan avulla
päästä väliin. Ei tainnut tapahtua".

"Niinpä se kuuluu kuin kateen puheelta", joku ilkkuen pisti.

"Mikä?"

"En ainakaan minä!"

"Enkä minä!"

"Mitä minä kadehtisin?"

Näin taas kilpaa.

"No kyllähän Johanna ihmiseksi kelpaa siinä kun moni muukin".

"Kelpaa kyllä mutta minä vain sanoin että..."

Ja niin jatkui kina.

Johanna ja Mari olivat jo ehtineet heistä hyvään matkaan.

"Missähän meidän Joonas nyt lienee, kun ei ole tänne tullut?" sanoi
Mari ikäänkuin sivumennen, vaan katsahti samassa veitikkamaisesti
Johannaan. Tämä taasen loi katseensa hätimitten Mariin ja hänestä samaa
kyytiä maahan.

"Ha ha haa!" kuului Marin raikas nauru. Johanna oli hämillään ja
punastunut.

"Älä suutu, vaikka naurankin", pyysi Mari.

"Mitä siitä suuttuisin", nauroi Johanna itsekin.

"Kävikö Joonas viime yönä?"

"Ei sanota".

Taas nauroivat molemmat.

"Sano vaan!" kiihotti Mari.

"Mihin sinä sillä tiedolla sitten menisit?"

"Oletko kuullut, minkälaista jyräkkää jo pidetään Joonaasta ja
sinusta?" kysyi Mari.

"Olen vähän. Mutta mitä sinä olet kuullut?"

"Ei se mitään hauskaa ainakaan ole!"

"Sen hyvin ymmärtää".

"Mitä ne sellaiset kertomalla paranevat?"

"Ei kyllä, mutta joutaapa kuulla".

"No se Saaraleena..."

"Minä arvaan".

"Eräänäkin päivänä se oli tullut ja ruvennut äidilleni huutamaan siitä,
kun Joonas kulkee sinun luonasi, vaikka olisi kyllä tilaisuutta päästä
Kuppilaankin. 'Kuppilan Miina kelpaisi ottaa', niin oli hän alkanut --
'sillä on rahaa niin, ettei ääriänsä tiedä, ja sitten niin hyvä
työihminen, että pois siitä pitää olla; 'edestä kengäs ja takaa
raudas', niin kun sanotaan. Mutta mitä tuo Teerelän holotuunen! --
Makaa mollottaa liki puolta päivää, niin että piika saa aina yksin
kaikki askareet tehdä, kun mampsu vasta ylös nousee. Sitten ei se jouda
muuta kuin koristuksiansa skrympätä ja skrumpata ja naamaansa sminkata.
Ja niin paha luonto kuin sillä on! Kerrankin kun olin pyytämäs siltä
pientä piimätilkkaa -- se oli juuri silloin kun se Ville murhan teki --
niin se hyväkäs oli juuri panemaisillaan leiliini, kun ensin oli
aikansa viekoitellut mua, että menisin häntä kauppaamaan Kuppilan
Iikalle. Mutta kun sai kuulla, että teidän Joonas oli lyönyt
Heikkiä...' Voi Johanna, en ilkiä enään", keskeytti Mari.

"Jatka vaan!" sanoi Johanna, katkera ilme suupielissä.

"Kyllähän minä sen tiedän että tämä on valhetta joka sana", vakuutti
Mari, ja jatkoi taas:

"Niin -- hän sanoi, että sinä tulit niin kauheaan raivoon, että
viskasit leilin lattiaan. Ja vielä vakuutti, ettet sinä paljon siitä
huolinut, vaikka Ville oli murhan tehnyt, vaan että sinä Joonaaseen
vaan raivostuit, kun se oli veljeäsi lyönyt. Sitten oli vielä sinusta
arvellut, että 'kyllä se on kaunis nähdä, mutta karvas maistella'.
-- -- Kuppilan Miinaa oli kovasti kehunut äidilleni, ja käskenyt
sanomaan kaikki Joonaalle.

"Kun äiti rupesi näitä kertomaan minulle ja Joonaalle, niin me
räjähdimme nauramaan. Äiti oli alussa olevinaan vähän totinen, mutta
nauramaan hänkin rupesi. Joonas ei viitsinyt kuulla loppuun asti, vaan
pisti itsensä ovesta pihalle. On sitä sitten muutkin paasanneet, vaan
mitähän noista tarvitsee huolia".

"Mitäpä niistä kyllä huoliikaan", virkkoi Johanna. "Mutta yhtäkaikki
kummastelen sitä suurta huolta, jota ihmiset ovat ruvenneet minusta
pitämään. Tuo Saaraleena onkin minulle oikea painajainen, hän on viekas
piru ihmisen haamussa. Joonaasta on hän jo ehtinyt meidän kylillä monta
kielikelloa panna soimaan. No häntä en kummastelekaan, sillä eihän
hänellä ja hänen kaltaisillansa ole muuta tointakaan. Mutta niitä on
monta muuta. Eikö Nevaluhdan emäntä ole ollut jo siellä näistä asioista
rähisemässä? Hän tuli erään kerran minun vastaani ja alkoi kertoa
kuinka Kuppilan Miina oli antanut vasikannahan Niemelän Joonaalle, ja
panetteli Joonasta niin kauheasti. Hän oli kyllä viisas, ettei
virkannut mitään tietävänsä minun ja Joonaan suhteista, mutta kyllä
minä yskän ymmärsin".

"Ha hah! se on hupaista kuulla, kuinka ne asiat kulkevat. Ei tosin
Nevaluhdan emäntä ole itse ollut meillä, mutta se puolihupsu ruotiämmä
teidän kylästä, on ollut, ja hänen suustansa pääsi sanoja, joista nyt
voin päättää, että hän oli Nevaluhdan emännän lähettämä".

"Kumma kumma, että ruotiämmäkin --"

Johanna kertoi nyt Saaraleenan piimänhakureisun oikeassa valossa. Mari
selitti arvanneensa kyllä kuinka se on ollut. Sitte alkoi Mari udella
miksi ei Johanna enää tanssi.

"Koeta nyt mennä omaan itseesi", sanoi Johanna vakaasti. "Jos sinusta
ihmiset niin paljon murehtisivat ja kieliä kantaisivat, niin menisitkö
yhtähyvin ilomielellä heidän joukkoonsa? Sinä itse tiedät paremmin kuin
minä, kuinka useat noista tytöistä ovat olleet minulle vihollisia aina
lapsuudestani saakka. Silloin jo kun äitini kuoli ja minut vietiin
tätini luo, katselivat naapurin tytöt minua usein karsaasti ja
haukkuivat, mutta me olimme sentään toisinaan hyvässäkin sovussa. Vaan
nyt, kun minä tulin tätini luota kotiin, luulin ensinnä, että vanhat
eripuraisuudet olivat unhotetut. Pian huomasin kuitenkin, että olin
toivossani pettynyt, kun aloin kuulla kaikellaisia juttuja kylästä,
joita he olivat minusta laatineet. Olen siis päättänyt olla kokonaan
pois heidän seurastaan. Mutta toisinaan tulee yksinolo niin ikäväksi
niinkuin tänäkin ehtoona, ja silloin tulee lähdetyksi edes syrjästä
katsomaan toisten huvia".

"Kyllähän puheessasi on perää", myönsi Mari, näyttäen osanottavaiselta
ystävänsä suruun.

"Mutta sanoppas nyt, hyvä Mari, jos taidat eli tiedät, mikä on minussa
niin hirveätä ja vihanalaista, jonka tähden muutamain ihmisten täytyy
niin alituiseen kieliä kantaa?" Johanna oli nöyrtyneen, melkeinpä
rukoilevan näköinen tätä sanoessaan.

"En minä sitä nyt tiedä niin tarkkaan sanoa, yksi puhuu yhtä, toinen
toista, mutta --"

"Mutta mitä? Aioit kai sanoa, että enin osa sanoo minua ylpeäksi?
Niinkö?"

"Tiesitpä sen. Niin he sanovat, ettei sinun kanssani sovi yksikään
ihminen, kun olet niin ylpeä ja turski. Minä olen kyllä sanonut, että
he valehtelevat, mutta --"

"Älä koeta väittääkään heitä vastaan. Minä olen ylpeä -- ja sille en
voi mitään", alkoi Johanna ja hänen äänensä värähteli.

Hän jatkoi: "Älä pahaksu, jos minun vielä tässä täytyy toisintaa
äskeisen historiani. Sinä tiedät, kuinka kaikki ihmiset ovat minua
lapsuudestani saakka kohdelleet. Isäni on ollut juomari, molemmat
veljeni samoin ja sen lisäksi on tuskin yhtäkään tappelua tapahtunut
pitäjäässä, niin ettei joku heistä olisi ollut siihen osallisena.

"Sentähden ovat kaikki ihmiset ruvenneet kammoamaan kaikkea, mikä vaan
on Teerelästä. Minä olen tottunut kuulemaan pilkka- ja haukkumasanoja
koko sukukunnastani. Tosin on usea ihminen minua säälien kohdellut ja
ilman sitä olisinkin joutunut hukkaan. Siunattu oli se aika kun sain
olla tätini luona, sillä minä olin jo unohtamaisillani sen katkeruuden,
jota pienempänä sain kokea. Mutta kun tulin täysikasvaneena kotiini
takaisin, huomasin, että naapurit minua ulkonaisesti kohtelivat
ystävällisemmin kuin ennen, vaan sain pian huomata, että heidän
kohtelunsa oli vilpillinen. Samat ihmiset, jotka olivat olevinaan minun
parhaita ystäviäni ja puhuivat paljasta mettä omain korvaini kuullen,
olivat heti selkänsä käännettyä valaneet karvasta myrkkyä maineeseni.
Toiset ystävät kantavat näitä taas lämpiminä-leipinä minun tietooni.
Jospa he tyytyisivätkin tähän, mutta he panettelevat useasti minullekin
kunniallisia ihmisiä ja kertovat taasen toisaalla, että minä se
olinkin, joka panettelin! Tästä syystä on minulle kasvanut ikään
kuin epäluulo ja inho ihmisiä kohtaan erittäinkin niitä, jotka
kielenpieksijöiksi jo entuudestaan tunnen. Heidän seuraansa tahdon
väistää. Siitä syystä minua sanotaan ylpeäksi. Siihen en voi mitään,
josko käytökseni on oikea tai väärä, mutta minua on kokemus
lapsuudestani saakka opettanut ja kasvattanut semmoiseksi kuin nyt
olen!"

"Pidätkö minunkin epäluotettavana ystävänä?" kysäsi Mari hiljaa ja
näyttäen siltä kun ystävänsä suru olisi häneenkin koskenut.

"En Mari, sillä enhän siinä tapauksessa asioitani sinulle näin
kertoisikaan".

Mari katsahti kiitollisesti Johannan silmiin, sillä hänelle teki hyvää
ystävän luottamuksenosoitus. He olivat istahtaneet vierekkäin eräälle
mättäälle ja pitivät kiinni toistensa kädestä.

"Mutta emmeköhän lähde jo takaisin Tönkkälän mäelle?" Johanna henkäsi
syvään tämän sanottuaan, ikäänkuin olisi puhaltanut ja karkoittanut
itsestään pois kaikki surulliset ajatukset.

Ystävänsä huomasi tuon.

"Lähdetään vaan!" huudahti hän, iloisesti hypähtäen ylös, "mutta sinun
pitää ottaa osaa tanssiin ja unohtaa kaikki surut tuuleen". Mari
pyöritti nauraen toveriaan kädestä ympäri.

"Sinä nyt olet, kun Jehu juhlana". Johanna nauroi jo vähän
iloisemmasti.

"Lupaatko hypellä?"

"Jos sinäkin, niin kentiesi --"

"No olkoon menneeksi!"

He lähtivät.

"Tuleekohan teidän Ville enään ikänä takaisin vankeudesta?" kysyi Mari,
kun olivat vähän aikaa puhumatta astuneet.

"Jumala ties! En minä usko ainakaan, että hän tulee", huokasi Johanna.
"Kaksitoista vuotta on pitkä aika".

"Niin on", myönsi Mari.

Tytöt saapuivat keskustellen takaisin mäelle, missä kuohuva tanssipiiri
oli kasvanut moninkertaiseksi. Ison piirin sisällä pyörivät aina kaksi
ja kolme paria, yhtä aikaa, pitäen kiinni sylitysten toisistaan. Pojat
polkivat voimakkaasti hiekkaista pölyävää tannerta, melkein ilmassa
lennättäen ketteräjalkaisempia tyttöjä. Laulu raikui kauas etäisyyteen
ja linnut, jotka leposijansa olivat valinneet likeisten puitten
oksille, pakenivat syvemmälle metsään, kirkuen ja piipattaen.

Erinäistä huomiota tuossa riemuitsevassa piirissä herätti eräs
pienenlainen suutari, joka näytti jo olevan miehenijässä. Hänellä oli
vähän etukymäräinen vartalo ja nyppyläinen naama. Suutari riehui piirin
jokaisella nurkalla, kaapaten väliin yhden, väliin toisen käsiinsä, ja
vieden riehuviin tanssinpyörteisiin. Kaikille tanssikumppaneille oli
hänellä sopiva laulunpätkä. Hän näytti olevan kaikkein suosittu;
jokainen, jolla vaan oli aikaa, katseli nauraen hänen hupaisia
liikkeitään. Useat tanssijat laulaa loilottivat hänen nuottinsa mukaan,
vaikka eivät monet laulujen sanoja osanneetkaan.

Tuossa kaappaa hän ringin ulkopuolelta uneliaan näköisen pojan, ja
laulaa tanssiessaan:

    "Älä sinä pelimanni primputtele,
    Vaan pela pa pa Pakmannin valssi.
    Tule sinä väärä-sääri lötköttelhön
    Mun kanssani loikan tanssi!"

Poika pääsi vapaaksi ja pakeni. Vaan suutari sai kahden tytön käsistä
kiinni, pyöritti niitä ja lauloi:

    "Hai jui lauloi Kalle poika ja
    Mamma se lauloi lelle.
    Mistäs tuli se rakkaus
    Kun meitill' oli ennen?"

"Hoi suutari! Emme ole menneet vielä yhtäkään polskaa", huusi eräs
tyttö.

Suutari oli heti valmis ja alkoi:

    "Kuinkas teitin passaa? Näin nyt meitin passaa.
    Kuinkas teitin passaa? Näin nyt meitin passaa.
    Minä isännäksi, sinä emännäksi,
    Parhaltainen toisen passariksi".

Nyt ei hän huomannut sopivaa kumppania, niin tanssi yksin ja lauloi:

    "Vanha loikka ja uusi loikka
    Ja kaksipa mull' on loikkaa;
    Toiselta sain minä rukkaset
    Ja ensimmäist' ei ookkaan".

Niemelän Joonaskin oli jo ehtinyt Tönkkälän mäelle. Hän oli ahkera
tanssija ja seudun tyttöjen mielipoika. Ei hänellä ollut vähääkän
tilaisuutta nurkissa seista, vaan yksi toisensa perään veti hänet
kainaloonsa.

Mari oli saanut Johannan kanssansa piiritanssiin. Toiset tytöt tämän
nähtyään iskivät silmää ja kuiskivat toisilleen: "Ahah! Kun näki, että
Joonaskin on".

Sattumuksestako vai miten lienee Joonas kulkeentunut sille puolelle
piiriä, missä Mari ja Johanna pyöriskelivät. Kun Mari huomasi Joonaan,
sivui hän tämän itsensä ja Johannan kanssa "rinkipolskaan". Monen
naapurin suu vetäysi merkitsevään hymyyn. Johanna käänsi punastuvat
kasvonsa alaspäin ja näyttipä Joonaankin vähä hämi voittavan. Iloinen
suutarimme sattui vierimään niille seuduin, työntäysi samaan piiriin ja
lauloi:

    "Älä sinä kultani toisa käänny,
    Kun minä sormia knippaan.
    Huomenna tuon minä sormuksen
    Ja sitten ma pappilaan lippaan".

Joonas oli jo häminsä voittanut ja naurahteli. Vaan Johanna kävi sen
johdosta entistä punaisemmaksi. Ympärillä olevat tytöt tuijottivat
ilvehtien, vaan useain sydäntä likempänä näytti olevan kateus kuin
pila. Kun Johanna huomasi, että heistä ilvettä tehtiin, tahtoi hän
vetäytyä syrjään silloin, kun Marikin heistä erosi. Vaan Joonaspa ei
laskenutkaan. Ylpeästi silmäillen naurahtelevia tyttöjä pyöritti hän
Johannaa rivakasti yhden tanssin ja lauloi:

    "Kultani kanssa mä tanssin
    Maantien veräjällä,
    Juttuämmiltä kieliä leikkaan
    Kolmella penningillä".

Suutari oli myös tyttöjen ivan huomannut ja päätti toimittaa siitä
pienen koston. Ottaen tanssimaan Kuppilan Miinan ja erään toisen,
joiden hän oli huomannut tirskuvan ja kuiskuttelevan, lauloi hän:

    "Ja vanha loikka se naurahteli
    Vaikka suru oli sydämmellä,
    Kun ensi yötä uuden kullan
    Makasin kainalolla".

Laulu sattui Miinaan, sillä olihan hän Joonaan entinen kulta. Nenäänsä
viuvotellen ja punastellen poistui hän heti piirin ulkopuolelle ja
toverinsa, jonka kanssa hän äsken oli toisia ivannut, nauroi nyt
hänellä itselleen ja jäi piiriin.

Joonas tanssitti yhä vieläkin Johannaa, joka jo oli häminsä uhalla
voittanut ja voitostansa ylpeillen piti uljaasti päätänsä pystyssä,
kieppuessaan kultansa kainalossa. Ivailijain nauru katosi ja heidän
silmäniskunsa muodostui hölmömäiseksi töllistelemiseksi. Joonas huomasi
sen ja hymyili sydämessään ajatellen: "jaa'a, se vasta nauraa, joka
viimeiseksi nauraa!" Vaan heti silloin laski hän Johannan hyppelystä,
välttäen täten liikanaisuuksiin menemistä ja omistaen voiton oikealla
hetkellä. Vilahdukselta katsahtivat he toisiaan ja erosivat.

Joonas sekaantui heti toisten kanssa tanssiin. Johanna aikoi astua ulos
piirin sisästä, mutta eräs poika tempasi hänet. Johanna kieppasi
takaisin vastustelematta pyörteisiin. Niin jatkui pitkän tovin: toinen
otti toinen jätti. Elämä hymyili taas kerran. Jäätä suli, tuskaa
haihtui, tulevaisuudentoiveet aukoivat terälehtiään. Ja aivan kuin
äskeinen pikku uhma olisi sulattanut monien sydämmiä, sai Johanna
tuntea ystävällisiä kädenpuserruksia ja lämmintä osanottoa. Hän tunsi
että nuorison myötätunto oli nyt hänen puolellaan. Se se elämää antoi!
Ihmiset eivät olekaan niin pahoja kuin hetkittäin näyttää...

Yö oli jo hyvinkin puolessa, kun vasta alkoi nuorisolle kotiin lähtö
mieleen johtua. Kaikki eivät kuitenkaan raatsineet yhtä aikaa
sittenkään poislähteä, vaan vähitellen, niinkuin oli tultukin.
Tönkkälänmäki jäi taasen hiljaiseksi. Metsän pikkuasukkaat saivat
rauhaisesti uinahtaa, kuin laulavat äänet häipyivät kyliin.



VII.


Joonas ja veljensä Moonu olivat isänsä kuoltua olleet kasvatettavina
setänsä talossa Niemelässä. Pojilta oli äiti kuollut vielä aikasemmin.
Perintörahoja oli jäänyt niin, että kumpasenkin osuus teki nyt 4,000
markan tienoille. Tahi oikeastaan Joonalla oli rahoja sen verta, mutta
Moonu oli huilaillut perintönsä aivan vähiin.

Äsken kerrotun tapauksen jälkeen saivat juorut Joonaan ja Johannan
suhteista valtaavan vauhdin. Ne kietautuivat monimutkaisiksi ja
sekaviksi, sillä kukin lisäili siihen mitä toiselta kuuli. Aika olikin
oikein juorujen kukoistuksen aikakausi. Ihmisten mielenkiinto tarttui
herkästi kaikkeen jokapäiväisestä poikkeavaan. Sellaista harvoin
sattui. Mutta milloin sattui, silloin myöskin tilaisuutta hyväkseen
käytettiin.

Joonas oli jonkun kerran käynyt Kuppilan Miinan lutissa. Tämä oli siitä
heti innostunut pitämään Joonasta sulhasenaan. Miina oli rikas. Luuli
saavansa Joonaksen, jos vain itse haluaa. Ja hän halusi. Mutta nyt
tulikin kylään yht'äkkiä Johanna. Tempaa Miinalta sulhasen. Teerelän
tytär! Sehän oli häväistystä. Köyhä, melkein vieras kylässä, talo
huonossa maineessa ja velkainen. Kuinka olisi mahdollista että Niemelän
Joonas sellaisen vaihtokaupan tekisi? Sitä ei Miina tajunnut, eivätkä
useat muutkaan. Ne jotka tajusivat, nauroivat. Mutta Johanna sai monta
itkua itkeä, kun hänelle toiset kyläjuoruja kulettivat. Niemelän
emännälle saakka jo kontittajat kävivät Joonaksen hulluutta
valittamassa. Mutta tämä oli hiljainen ihminen, eikä sekautunut asiaan.

Suurempaa toimeliaisuutta kuin kukaan toinen, osoitti kuitenkin
Nevaluhdan emäntä, Kuppilan Miinan täti, oikeastaan kuin äiti, syystä,
että sisarensa Kuppilan emäntä oli jo kuollut. Täti oli toivonut
risti-äidin hellyydellä Niemelän Joonaasta sisarensa tyttärelle
kunnollista elämänkumppalia. Tämä vilpitön toivo näyttikin jo yhtenä
aikana lupaavan toteutua. Mutta siihen toivo sitten suli ja täti sai
sisarentyttären kelvollisesta naittamisesta uutta huolta. Niin helpolla
ei hän jo apajassa ollutta sulhasmiestä aikonut laskea. Senpä vuoksi
olivat nyt hyvät neuvot tarpeen.

Kiireesti toimitti emäntä eräänä aamuna askareensa ja valmistautui
kylään, tapaamaan ystäviään, n.k. Saaraleenaa, paria emäntää y.m. Oli
juuri aikeessa lähteä, kun Saaraleena astui tupaan.

"Ka Saaraleena!" äännähti ihastuen emäntä itsekseen, "hänpä tulee kuin
kutsuttu. Minä koetan mitä hänen liukas kielensä voi vaikuttaa asian
hyväksi".

Saaraleena tuli vaivaloisesti liikkuen, ja alkoi jo puoli ovessa
hoihkata:

"Hoh, herranen aika! Mihinkä emäntä on menossa, kun noin on
pyhäpohakas? Hyväpä teidän on vielä tuo siniraitainen hameenne! --
Mutta tottahan ne hyvänä pysyvät, kun on monta, ettei tarvitse aina
yhtä ja samaa hametta pitää. -- Toista se on köyhäin".

"Tulkaahan istumaan, Saaraleena".

"Tulin minäkin vaivainen juuri pahimmaksi teitä viivyttämään; mutta
pianhan mun asiani on ajettuna. -- Minä ajattelin pyytää emännältä
pientä villatukkoa neuloilla vaihtaa. -- Talvi tulee ja pitäis vähän
laittaa uusia lapoja sukkiin. -- Ho hoi! Köyhällä kurjalla on aina ne
köyhyyden tuskat, niin on, niin on".

"Ottakaa nyt tästä ensinnä voileipää; tuos kupis on piimää, saatte vähä
haukata. -- Minä sillä aikaa katson villoja, -- Mutta mitä sieltä
kylästä päin nyt kuuluu?"

"Kiitoksia. Jäs'kosthon, kuinka tuo emäntä on aina köyhälle hyvä!
-- No eipähän kylästä nyt tiedä muuta, mutta sitä nyt koko mailma
puhuu ja ihmettelee, kun Niemelän Joonas on ruvennut sitä Teerelän
tytär-hyväkästä hännystelemään. Niin on. Sanovat että niin on.
Merkillistä".

"Hyvin suotu! Mitä siitä puhutaan?"

"Onhan siinä puhumista, emäntäkulta! Kun poika on niin pössöö ja lakkaa
kulkemasta Kuppilan Miinalla; -- ja sitte sellaiseen rottalaan. Eikö
siinä ole puhumista, eikö jo?"

"Kuppilan Miina hänelle antoi vasikan-nahan!"

Saaraleena lyö käsiään yhteen.

"Kuule! Vai Miina se vasikan-nahan onkin antanut! Ja kylällä puhutaan,
että Joonas on antanut. -- No valehdellaan sitä vähemmäskin asias, jopa
hyvinkin. Niin tehdään. Joo".

"Se on sillä tavalla, että kun Joonas oli yhden kerran käynyt siellä
Teereläs, ja tuli sitten taas Miinan luttiin, niin Miina sanoo, että
hän pisti vasikan-nahat kouraan. -- Mutta sepä on hävytöntä, kun ne
ihmiset sen siihenlaihin ovat laittaneet, että Joonas olisi eron
tehnyt. -- Eihän vain ole Teerelän Johannan laittama touhu?"

"Mutta ainakin! Varmaani" Saaraleena löi käsiänsä yhteen.

"Pitäispä kiusalla laittaa Joonaan ja Miinan kaupat uusituksi kun niin
valehia laitetaan. Vaikka kyllähän Miina on vastahakoinen niin, etten
tiedä saisinko tuota myöntymään". Emäntää kutkutti nauru.

"Kuulkaas emäntä! Minä kävin tässä joku aika takaperin, kun jo
puhuttiin, ettei Joonas enää kule Kuppilan Miinalla -- niin minä kävin
Niemeläs, mutta en tavannut Joonasta kotoa, vaan emännälle minä sanoin,
että neuvokaa nyt sitä poikaa, ettei se suotta itseänsä heitä semmoisen
kiusauksen pesään kun Teerelään, ja jotta se avaisi silmänsä ja
katselis tarkemmin sitä 'flikkaa', eikä antaisi itseänsä ulkonäön
narrata. -- Minä sanoin, jotta kyllä se on kaunis nähdä, mutta karvas
maistella! -- niin minä sanoin".

"No ei se nyt sen puolesta, ettei Miina miestä saa --"

"Johan mä sen tiedän!" keskeytti Saaraleena. Emäntä jatkoi:

"-- Mutta koska ne sen nyt kerran ovat niin laittaneet ja tällänneet,
että Joonaan puolesta on ero tullut, niin saisipa se asia tulla
uusituksi, että ne näkisivät kenellä ohjat ovat, näkisivät jo. -- Onko
Saaraleena kuullut, että sen Teerelän tyttären pitäisi ruvenneen
ryyppimään?"

"Kaikkea vielä, hyvät ihmiset!" Saaraleena taas paukautti käsiä
polviinsa. "En ole tuota kuullut! Onko se mahdollista, kun on niin
panski ja ylpeä?"

"Kummalta se kuuluu, enkä minäkään tahdo sitä uskoa; mutta voihan
sukutauti tarttua".

"Niin niin, -- sukutauti --".

"Niin, sukutauti -- Mutta älkää nyt vaan muualla sanoko mun suuhuni
tätä, liekö tosikaan".

"Taikkama sitä sanoisin! -- Luultaisiin pian teitä tämän huudon
nostajaksi".

"Vaikka en usko itsekään".

"Niin todesta! -- Mutta Niemelän emäntäkään ei ainakaan tiedä vielä
tästä mitään".

"Mitä Niemelän emäntä silloin sanoi teille kun olitte siellä?"

"Kyllä se oli mielestäni hyvin murheellinen, mutta se on niin hiljainen
ihminen, ettei siltä saa oikein selkoa, mitä se kulloinkin ajattelee.
Mutta kun se nyt saa tämän kuulla --"

"Älkää nyt vielä sanoko Saaraleena. Saakoon muilta tietää, ei meiltä.
Se voi olla hyvinkin vain ihmisten puhetta. Vähäkö ne puhuvat pahaa".

"Kun te emäntä kulta tietäisitte!" huudahti Saaraleena. "Mutta te ette
tiedä ettekä usko muuta kuin hyvää kaikista ihmisistä. -- Nytkin
riihiaikana on Teereläs menty riihelle vasta, kun muut ihmiset jo ovat
tulleet eineelle. Ja aamusilla, heti kun silmänsä auki saavat,
riitelevät jo sängystä päin ja tappelevatkin usein niin, että väliin
ovat paitasillaan yhdes nipus. Niin se on. Kyllä se on semmoista elämää
siinä talossa, että sylkekää minun silmilleni, jos Joonas siellä tulee
toimeen yhdenkään vuoden, kun se sinne vävyksi menee, -- sen minä
sanon!"

"Onko Saaraleena milloinkaan puhunut Joonaalle itselle?"

"En, kun en ole häntä saanut käsiini. Mutta enköhän minä rupea
asiamieheksi, että siitä parista tulee aikanansa ero? Ja laitan, että
Miinan ja Joonaan kaupat uusitaan. Ne olisivat niin kovin sopiva pari.
Vai kuinka emäntä meinaa?" Saaraleena vakoili myyränsilmillään, minkä
vaikutuksen esitys teki.

"Eiköhän. Taitaisinpa minä saada sen Miinankin suostumaan, jos
viitsisin koettaa", arveli emäntä katsomatta Saaraleenaan.

"Ensi tilassa menen Niemelään!" lupasi Saaraleena.

"Mutta tottahan Saaraleena nyt niin paljo ymmärtää, ett'ette sano, että
teitä on Miinan puolesta pantu kauppoja uusimaan?"

Saaraleena katsoi loukatun omanarvontunnolla: "Luuleeko emäntä että
minä ensikertaa --"

"Niinpä niinkin! Vaan niinkuin sanoin, kyllähän Miina miehiä saa ja
olis jo saanutkin vaikka tusinoittain, mutta ei se kaikista huoli. En
tiedä mikä kumma häntä tuohon Joonaaseen veti. Mutta kun ikänä kuuli,
että poika oli kerran käynyt Teereläs, niin heitti kun heittikin
vasikan-nahat vasten naamaa ja sanoi, ettei hän ole kenenkään
hätävara".

"Se oli oikein! Kuka käski. Rikkahat niitä antaa vasikan-nahkoja, mutta
ei köyhät".

Emäntä meni ulos ja palasi pian takaisin tuoden villoja.

"Tässä on tuota -- ei niistä tarvitse neuloja antaa. Antakaa leilinne
tänne, niin minä panen siihen vähä piimää".

"Tuhansia kiitoksia, emäntä --sys kostohon".

Emäntä otti Saaraleenan leilin ja täytti sen piimällä, vieläpä pisti
leivän ja juustonkin tämän mosseloon.

Toinen lupasi toimittaa asian parhaan taitonsa mukaan ja kosteli
kymmeniä kertoja emännän antimista. Emäntä pyysi vielä, ettei häntä
tuohon asiaan sekoitettaisi.

Saaraleena lähti täynnä intoa. Kun oli vähään matkaan päässyt, puhkesi
hän itsekseen puhumaan: "Jumala suokoon, että nyt saisin tuon asian
tapahtumaan! -- Kyllä tuo emäntä sen maksaisi niin hyvin, ettei olisi
sitten taas vähään aikaan murhetta elannosta. Sitten minä koetan saada
sen Johannan suostumaan Kuppilan Iikkaan, kun se Iikka aina sitä pyytää
ja lupaa viisinkymmenin markoin. -- Ho hoi! eihän tämä toimi ole mitään
syntiä, kun Jumala on sen mulle kerran elinkeinoksi luonut --"

Nevaluhdan emäntä jäi seisomaan keskilattialle, kun Saaraleena lähti.
Hänen kasvonsa loistivat ja solmiellessaan päähuiviansa puheli hän: "Se
oli nyt hyvä, että sain tuon Saaraleenan asialle. Jos kukaan sitä
kunnolla toimittaa, niin se on juuri hän. Kyllä maar tuo Johannan
ryyppimisjuttukin pian leviää, kun sen Saaraleena kerta torveensa sai.
Kun ei se vaan nyt mun suuhuni sitä valehtelisi. -- Käyn nyt samalla
kylällä. Kun mä kerran pahat päähäni panen, niin sepä nyt kumma on jos
ei yhtä tytärtä rahojen mukana naitetuksi saa, vaikk'ei olisi
senkäänvertaa silmiä! Sanon vieläkin kerran, että..."

Emäntä sulki tuvan oven ja lähti sukkaa kutoen hiljaksensa tassuttamaan
kylällepäin.



VIII.


Muutama päivä oli edellisestä kulunut. Hallaa oli maassa, ilma sumuinen
ja keveästi sekautui Teerelän takanpiipusta pölisevä savu siihen.
Kiinni ollut porstuan ovi avautui jo kello 4 aamulla ja Johanna
ilmestyi portaille. Astui luttirakennusta kohti ja alkoi koputtaa
jauhopuodinoveen:

"Maija nouse ylös!" hän huusi. Vastausta ei kuulu. Kolkutus
uudistettiin lujempaa. Maija jo herää ja vastaa. Samat temput
uudistettiin vähän kovemmassa muodossa toisen lutin ovella, missä
renkipoika makasi. Sieltä vaan ei kuulunut mitään vastausta. Johanna
otti kiven ja heitti sen lutinoveen. "Noh!" kuului sieltäkin. Maija
silloin jo tuli lutista ja meni Johannan kanssa tupaan. Siellä rupesi
Johanna herättämään miehiä:

"Isä, kello on kohta 4, nouskaa riihelle!"

"Nooh! ei sinne nyt niin hätää ole", arveli ukko. Nousi kuitenkin
istuvilleen. Johanna taisteli Heikin kanssa: "Nouse riihelle, muiden
riihistä alkaa jo kuulua varttain ääniä".

"Älä nyt ... kyllähän tässä vähemmälläkin", murisi Heikki ja kääntyi
rauhaa etsien seinään.

Isäukko oli jo sillävälin ehtinyt nousta ja puki vaatteita päällensä.
Poikakin oli jo lutista tullut. Puettuaan isäntä otti viinapullon
kaapista, ryyppäsi itse ja tarjosi muillekin. Jokainen ryyppäsi,
Heikkikin, joka vielä oli sängyssä, sai osansa.

Kaikki toiset olisivat jo olleet valmiit lähtemään, mutta Heikillä oli
vasta housut jaloissa. Hän etsiskeli ympäri huonetta muita vaatteitaan,
silmät harastaen ja tukkapörrössä. Johanna käänsi vesipadan tulelle ja
korjasi puut takassa, etteivät poissa oltaissa vierähtäisi lattiaan.

"Lähdetään menemään!" sanoi isäntä, kun näki toisten olevan valmiina.
"Jos me rupeamme tässä Heikkiä odottamaan, niin on puolipäivä ennenkuin
riiheen ehdimme".

He lähtivät. Hyvä puoli-tuntia sen jälkeen Heikki vasta asteli samaa
tietä.

Johanna ei kuitenkaan kauan joutanut riihessä olemaan, sillä hänen
täytyi palata kotiin laittamaan ruokaa ja korjaamaan karja päiväksi
laitumelle. Tuskin oli hän ehtinyt kotiin ja saanut itseään hiukan
puhdistettua, kun Saaraleena astui tupaan.

"Varhainpa Saaraleena nyt on liikkeellä!" sanoi Johanna pyyhkien
pestyjä kasvojaan.

"Täytyy olla, köyhän täytyy olla aamusta aikaisin myöhäiseen iltaan
liikkeellä, jos elää tahtoo".

"Mitä turhia! Ei Saaraleena vielä niin kovin köyhä ja kurja ole; ja jos
kovin vanhaksi elätte, niin kyllähän ruoti elättää".

"Jumala varjele ihmistä ruotiin joutumasta, kyllä siinä ainakin
tarkenee; tottahan Herra korjaakin omansa pois, ennenkuin niin vanhaksi
tulee!"

Johanna ei tähän vastannut mitään, pesi vain astioita.

"Kuules Johanna!" rupesi muori vähän ajan perästä, "mulla olis sulle
asiaa".

"Ja mitä asiaa sitten?" kysyi Johanna naurahtaen ja silmäili
Saaraleena. Tämä lähestyi, pudistaen leikillisesti nyrkkiään ja ollen
hyvin vakava ja hyvän suopa näöltään, hän alkoi:

"Sinä olet hullu, kun pidät Niemelän Joonaan parempana kuin Kuppilan
Iikan, olet jo. Mitä Joonaan rahat ovat Iikan rikkauksiin verrattuna!
-- Ei mun asiaan tule, mutta minä pidän sinusta niin kovin paljo --
sinä olet kun oma lapsi; olet aina ollut hyvä mua kohtaan ja sen tähden
minä sullen niin kovin soisin hyvää, lapsiparka. -- Eipä sulla ole
monta hyvänsuopaa, jos ei mullakaan. Orpo ja köyhä, ne ovat kun
sisaruksia. Ja jos sinä saat kovasydämisen miehen, etkä uskalla enää,
niin kuin ennen, köyhillekään antaa mitään... Köyhäin siunaus auttaa
paljo, -- auttaa se, usko jos tahdot, lapsiparka", ja muori totisesti
itki ja vuodatti kyyneleitäkin.

Johanna katsahti epäluuloisesti muoriin, mutta rupesi kuitenkin häntä
lohduttamaan ja surkuttelemaan.

"Älkää tyhjää itkekö", Johanna kyllästyneenä sanoi. Saaraleena lähestyi
ja laukasi:

"Ota, kuule, Kuppilan Iikka! Sulta ei tule milloinkaan leipä
puuttumaan, sen tiedät ilman mun sanomattanikin".

"Minä olen köyhä, enkä kelpaa niin rikkaan verroille pantavaksi. Tyydyn
vaan köyhempään ja ajattelen, että Jumalalla on enemmän jakamatonta
kuin jaettua tavaraa".

"Älä, lapsikulta, luule sentään, että Jumala tulee tavaroitansa
maasjalkaisin jakamaan. Ei tule, ei. Mutta Jumala siunaa hyville ja
pulskille tytöille rikkaita sulhasia. Niin, niin siunaa. Joo".

Johanna pani pesemänsä astian pois kädestään ja asettui seisomaan
Saaraleenan eteen, asetti kätensä lantioille ja sanoi:

"Saaraleena! tämä asia rupeaa käymään jo liian pitkälle. Kuppilan
Iikasta en huoli, en, vaikka seisois rahatynnyris korvia myöten. Tämä
on viimeinen sanani tästä asiasta!"

Muori hämmästyi niin, että perääntyi askeleen. "Kuinka on kovapäinen ja
omaa etuansa ymmärtämätön!"

"Oma on asiani!"

"Pahahenkikö sinua siihen Joonaasen kiinnittää!? -- Taidat luulla
että se aina pysyy yhtä nuhteettomana ja juomattomana, mutta odota!
Kyllä vielä juo niin kuin muutkin miehet ja kuuluupa nytkin jo
salaisesti -- --"

"Valehtelette läpi kuuman kurkkunne!" huudahti Johanna tulipunaisena
kiukusta.

"Älä kovin huuda! En minä sitä omasta päästäni sano, olen kuullut sitä
paremmilta ihmisiltä kuin sinä ja minä. -- Vai valehtelen minä! Koska
olet mun valheisiini kompastunut?"

"Jo sata kertaa! Ja kehtaatte vielä kysyäkin".

"Opi puhumaan ihmisittäin vanhemmillesi ihmisille! -- Vaikka olenkin
köyhä, ei ole kukaan mun nenäni päälle astunut eikä ikipitkinä päivinä
valheesta soimannut, vaikka olen näin vanhaksi elänyt. Puhtaat --
Jumalan kiitos -- ovat aina jälkeni olleet; eikä kukaan ole ikänä niin
hävyttömästi valehteliaksi soimannut, kun sinä, -- pyyh, yh, yh, yh,
yyh!" ja muori alkoi itkeä kollottaa.

"Älkää itseänne vain puhki itkekö; sanokaa, kuka teille on sanonut,
että Joonas juo, sillä siitä pääsee".

"En minä ole mikään kielten kantaja, enkä sano, kuka sitä mulle kertoi,
mutta valehtelia en silti ole, sen sinun pitää tunnustaa!"

"Jopa kai!" virkkoi Johanna ivallisella totisuudella, ja jatkoi: "Joko
nyt on asianne sanottuna?"

"Sen vaan sanon, ja muista mun sanani, että vielä sunkin kopeutes
maailma masaa. Masaa! Etkä sinä niin hyvää miestä saa kun luulet".

"Hyvästi nyt!" nauroi Johanna ja puuhaeli perunoita pataan.

"Hyvästi, hyvästi! Mutta katua saat, että mua näin kohtelet, häpeemätön
iso-suu! --"

"Minun olisi kai nytkin pitänyt pistää mosseloonne voit, juustot ja
leivät kieltenkantamisenne palkaksi, ja kiittää vielä! No kiitos vaan
tällä kertaa!"

Saaraleena liikkui ulos talosta niin sukkelaan kuin kipeät raajat
suinkin sallivat, puhisi ja mutisi mennessään.

Tiellä sattui Kuppilan Iikka tulemaan vastaan.

"Tuletteko Teerelästä?" kysyi edellä mainittu.

"Tulen, ja sen sanon myös sulle, että heitä hiiteen sen Johannan
meinaaminen! Tottahan niitä nyt on vielä ihmisiäkin. -- Olin vähällä
pääni menettää. -- Entä se nyt vasta on täysi piru".

"No no!" keskeytti Iikka, "olkoon se nyt sillään. -- Älkää te nyt sitä
vain ympäri maailmaa hoilottako, että minä olen teidät pyytänyt
kosimamieheksi".

Iikka meni jo, eikä kuullut Saaraleenan huutelemisia.

"Kyllä minä olinkin tomppeli!" murisi Iikka hammastapurren mennessään,
"kun tuommoisen panin asialleni".

Hän haukkui ja noitui itseään siitäkin, ettei ollut ennen Johannan
kanssa kauppoja tehnyt kuin Joonas ehti.

Saapui riiheen, alkoi siellä hurjasti lyhteitä paukutella ja katkoi
useita varstan-niskoja. Työtoverinsa katselivat häntä kummastellen.

"Pahahenkikö tuota Iikkaa riivaa?" sanoivat, eivätkä osanneet
aavistaakkaan, että poika koetti tällä tavoin haihduttaa rukkasten
tähden polttavaa kiukkua.



IX.


Oli pimeänlainen syysyö. Poikajoukko seisoi erään talon pihassa,
Suhjalan kylässä, vihellellen, haastellen, laulellen ja viluansa
valitellen. Siinä vanhoja tuttaviakin, Kuppilan Iikka, Niemelän Joonas,
Teerelän Heikki ja Pikkusuutari.

Sanasutkaukset olivat pisteleviä ja kaivelevia. Joonasta ei näyttänyt
ollenkaan huvittavan. Kuppilan Iikka vihelteli ja pyörähteli
saappaankorkolla ympäri, ja joku hyppeli natkua. Vähän juovuksissa
näyttivät useat olevan. Muutamat näyttivät salaperäisiä juonia punovan,
koska kuiskuttelivat ja tirskuivat.

Vihdoin Joonas lähti kävelemään tiellepäin, josta ohjasi askeleensa
Teerelää kohti. Kun Joonas oli näkyvistä pois ehtinyt, rupesi Kuppilan
Iikka juoksemaan erään välyysen kautta vainiolle ja ne kaksi poikaa,
joiden kanssa hän oli teikaroinut, seurasivat muassa. Näytti siltä, kun
olisi jostain kujeesta edeltäpäin sovittu. Jälelle jääneet alkoivat
kummastellen toisiltaan kysellä: "mitä tuossa nyt oikein
tarkoitettiin?"

"Kyllä siellä nyt koetetaan", yksi salaperäisesti silmiään vilkuttaen
sanoi.

"Varmaan!" toinen lisäsi.

Vähitellen joka mies hiipi edellämenneiden perään, nähdäkseen mitä
seuraa.

Joonas käveli yksinään vähääkään aavistamatta toisten vehkeitä.
Kiireesti hän astui ja itsekseen mutisi, toisinaan nyrkkiä heristäen.

"Musertaisin kaikki maailman pitkäkieliset ämmät! -- Miksi sekaantuvat
he muiden asioihin? Jos he vallan perättömästi niin kauheasti parjaavat
Johannaa, niin onhan maailma täynnä paljaita piruja! Mahtaneeko olla
Johannakaan vallan viaton? Herra varjele! Kyllä nyt otan selvän, tutkin
ja tunnustelen; minä haen käsiini hänen sydämensä syvimmänkin sopukan.
Ja jos -- _jos_ -- eron teen vaikka sydän vuotais verta! -- Tätikin jo
puhumaan rupesi, ovat hänetkin saanet epäilemään ja se mua paraiten
kaivaakin. -- Sitä juomista ei nyt kukaan usko ... ja kun ne vietävät
valehtelevat -- va-leh-te-le-vat että Johanna itseänsä Iikalle
kosituttaa, jumaliste!

"Joskus sen Saaraleenankin juttujenpää täytyy tulla". Joonas nauroi
omille ajatuksilleen: "Oli se sekin lystiä kun menin kerta sinne
Kuppilaan ja saatoin ajatella Miinaa".

Hän kopeloi taskussaan sormusta:

"Nyt se jää -- jos jää... Täytyy jäädä! Tähän peliin tulee saada
loppu".

Joonas astui muutaman askeleen rauhallisen näköisenä, mutta sitten hän
äkkiä kohotti vimmastuneena nyrkkinsä ja sorisi hampaitten välistä:
"Jos Kuppilan Iikka olisi minua onnellisempi ja Johannan saisi, niin
kummia asioita silloin pitäisi Suhjalasta kuulua!"

Pikkusuutari saavutti nyt juosten Joonaan ja kuiskutti hätääntyneenä:

"Katso eteesi, sinua aiotaan lyödä!"

"Kuka?"

"Kuppilan Iikka ja ne toiset, joidenka kanssa hän oli niin henkenä".

"Nekö? Eikö heidän joukossaan ole muita?"

"Ei".

Joonas nauroi:

"Onpa siinäkin kurittajia!"

"Katso vaan eteesi!" varoitti suutari.

"Missä ne ovat?"

"Luulen, että ne juoksivat Teerelän kartanoon".

"Saisin edes kangen", äänsi Joonas ja koetti tähyellä pimeässä
ympärilleen.

Suutari osotti tien vieressä olevaan aitaan. "Tuoss' on", sanoi Joonas
taittoi siitä seipään, suutari teki samoin. Niin lähdettiin
Teereläänpäin. Kun tultiin kartanolle, alkoi suutari jäädä; kentiesi ei
hänellä ollut aivan varma luottamus kankeensa. Joonas ei odotellut,
eikä kehoittanut, vaan meni. Keskipihalla hän seisahti ja kuunteli.
Huomasi, että lutinoven raosta pilkisti valkea. Mieli kuohuksissa astui
hän likemmäksi lutinrappusia. Seisahtui taas, sillä lutista kuului
melua. Johanna käski kiivaasti:

"Pois, älä tule mun sänkyyni! -- Iikka, kuulitko! Lähden paikalla
tupaan jos tulet".

Iikan ääni kuului aina väliin: "Älä nyt ole niin kovin ... vieläpä
kun... Ka, enhän minä sinua syödä pyydä!"

Sitten oli taasen hiljaista. Joonaan sydän tykytti kiivaasti. -- "Mitä
merkitsee tuo hiljaisuus? Kysymys kävi kuin salama hänen sielunsa
läpitse. Aluksi päätti hän rynnätä väkivallalla sisään, vaan huomasi
heti, että olisi edullisempaa mennä sinne hiljaisesti koputtelemaan,
kentiesi päästäisivät arvelematta sisään. Nousi rappusia lutineteiseen
ja alkoi koputtaa ovelle.

"Pois Iikka! Minä avajan oven!" kuului Johanna sanovan. Vastaukseksi
kuului hiljaista kuisketta vaan.

Joonas pusersi kankeaan niin lujasti, että sormet melkein vajosivat
puunsisään.

"Mene pois siitä!" kuului taas Johanna sanovan. Heti sen jälkeen
napsahti haka ja ovi aukesi. Kaikki sisällä olijat katsoivat
ovellepäin. Kuppilan Iikka seisoi sen vuoteen vieressä, jossa Johanna
makasi; toiset pojat istuivat vaatekirstun kannella. Talikynttilä paloi
tuolilla. Johanna koetti kurkistaa vuoteenetehisen takaa ovelle. Joonas
seisoi oviaukossa muutaman silmänräpäyksen ennenkuin astui sisään.
Sitten, ikäänkuin jonkun äkkinäisen päätöksen tehtyä, hän kiivaasti
astui huoneesen suu onnettomuutta ennustavassa hymyssä. Seipään oli hän
jättänyt oven ulkopuolelle. Kukaan ei puhunut sanakaan. Joonas käveli
pari kertaa edes takaisin lattialla kiivaasti viheltäen. Sivutse
kulkeissaan polki hän tahallaan kirstulla istuvain poikain jaloille. Ne
eivät paheksumistansa ilmoittaneet, vetivät vain nöyrästi töppösensä
syrjään. Näytti siltä, kuin pojat olisivat tällä hetkellä olleet
mieluisammin peninkulman päässä Teerelän lutista. Oli kulunut noin
minuutti siitä kun Joonas luttiin tuli ja Iikka seisoi vielä vuoteen
vieressä. Silloin viimemainittu äkkiä jalallaan potkaisi kynttilän joka
heti sammui. Yksi pistolin laukaus, kirkumisia, kirouksia ja Johannan
hätähuutoja -- kaikkia näitä kuului ankaran töminän ja ryskeen seasta,
joka pimeän tultua lutissa syntyi.

Vaatekirstulla istuneet pojat puikkasivat sellaisella kiireellä, jonka
ainoastaan hätä saa aikaan, lutin ullakkoon ja siitä yhdellä
harppauksella maahan. He seisahtuivat erään nurkan takana, tähdäten
katseensa luttia kohti. Jyry niiden kahden välillä lutissa ei kestänyt
monta minuuttia, kunnes toinen tuli jo rappusista alas semmoisella
vauhdilla, jota mieluummin näkee kuin kokee. Alastuleva päästi
suustansa vihlovia kirouksia ja jäi muutaman henkäyksen ajaksi
makaamaan maahan. Sitten nousi ylös ja koetteli noituen jäseniänsä,
sekä lähti ontuen ja hammastapurren poispäin, uhaten ja panetellen
karanneita kumppaleitaan. Kun hän oli näkyvistä ehtinyt pois, pistäysi
erään liiterin avonaisesta ovesta pihalle useita poikia, joiden
joukossa oli Teerelän Heikki ja suutarikin. Nämät hiljaa toisilleen
kuiskailivat ja nauroivat.

"Saipa pojat löylyn", arveli yksi.

"Sen olis heidän jo pitänyt mennessäänkin tietää", toinen sanoi.

"Se kävi oikein!" nauroi suutari. Kun tämä joukko oli jo mennyt,
tulivat taas piilostaan esiin Kuppilan Iikan pakoon lähteneet
kumppalit.

"Hyi kun minun on vilu", valitti toinen pudistellen itseänsä ja tukkien
käsiänsä housuntaskuihin.

"Niin minunkin", tunnusti toinen, "minnekähän menisimme yöksi?"

"Pahuus, kun mentiinkään tuonne".

"Lähdetään pois, mutta ei mennä enään toisien näkyviin. -- Hyh, kun on
vilu; ja jalkanikin tärähtivät ettei tahdo oikein saattaa astua".

"Samoin minunkin, kun ei vaan olisi nilkkani tilaltaan. -- Mennään
nyt".

Kun Joonas oli Kuppilan Iikasta selvinnyt, palasi hän luttiin ja sulki
oven. Etsi sitte rikkoutuneen kynttilän lattiasta, ja sai siihen
valkean. Johanna istui vavisten vuoteellaan, vaan valkean tultua
nähtyään, että Joonas oli lutissa, hän naurahti ja sanoi:

"Hyi kun minä pelkäsin!"

"Vai pelkäsit!" Joonas hieman naurahtaen vastasi. Sitten istui hän
vaatekirstun kannelle ja veti esiin hopeahelaisen piipun takkinsa
povitaskusta. Piipun pitkänlainen notkovarsi oli pistetty napinläpeen.
Piippu täytettiin punaisista langoista kudotusta kukkarosta ja
sytytettiin kynttilästä. Koko tuon toimituksen kestäessä ei puhuttu
sanaakaan. Johanna vaan väliin käänsi hätäisesti päätänsä ja katsahti
Joonaasen.

"Kuinka sinä nyt noin puhumattomaksi olet tullut?" kysyi Johanna
vihdoin, alakuloisen tunteen valtaamana.

"Puhumattomaksi?" Joonas astui vuoteen viereen ja koki tekeytyä
leikillisen näköiseksi.

"Muuten vaan". Johanna rauhottui kuitenkin nyt. Vähän ajan kuluttua hän
taas sanoi:

"Tuo Iikka on jotenkin hullu!"

"Mitä vasten?"

"Mitä hänen tänne tarvitsisi tulla, niin kuin äskenkin".

"Miksi ei hän tulla saisi?"

"Mitä hän täällä tekee!"

"Kun on kerran tapa".

"Vaikkapa! Mutta äskenkin tuli niinkuin puolimielinen, ja alkoi
vuoteelle pakata".

"Iikkako? Ja etkö sinä häntä laskenut?"

"Vuoteeseniko? Kuinka sinä tuollaisia kyselet? Kuinka minä ketään muita
vuoteeseni laskisin?"

"Kun ketä?"

Johanna naurahti:

"Vissihin sitä".

Joonas rupesi askelillaan mittailemaan lattiata ja näytti olevan vielä
kuohuksissa.

"Käviköhän Iikan huonosti, kun sinä sen heitit?" kysyi Johanna taas.

"En tiedä! Olisko mieles paha?"

Johanna katsahti taas kummastellen Joonasta.

"Mitä minä siitä pahoittelisin; hän olisi jo ennen tuollaista
tarvinnut, kun ei nyt vaan olisi liian kovasti käynyt".

Joonas käveli yhä lattialla ja hyräili jotain laulun nuottia.

"Mutta mikä sinun on Joonas?" kysyi Johanna kohoten istumaan
vuoteellaan.

"Ei mikään! Tekee vaan mieleni mennä löylyttämään koko maailmaa".

"Mitähän tuosta nyt enää, tule makaamaan ja rauhoitu. Minä käyn
katsomassa, onko se edes päässyt jaloillensa, se Iikka".

Joonas katseli tuikeasti, kun tyttö pistäysi ovesta ulos. Samaa perää
tuli hän takaisin.

"Makasiko siellä?"

"Ei, mennyt oli".

"Minun mielestäni ei sinun tarvitsisi hänestä noin suurta huolta
pitää", murisi Joonas.

"Siunatkoon, kuinka olet nyt kummallinen. Enhän minä hänestä muuten
mitään huoli, mutta jos olisi kuollut --"

"Entää sitten?"

"Herra varjele! sinähän olet nyt oikein hirmuinen. Tiedäthän mikä
murhamiehen palkka on?"

Joonas oli taasen istunut kirstunkannelle ja katseli maahan.

"No mutta oletko sinä minullekin vihoissasi Joonas, kun olet noin
kummallinen?" Johanna huudahtaen kysyi.

Ei mitään vastausta kuulunut.

"Vai niin! ja mikä on syynä?"

Nyt Joonas vähän kavahti. Hän nousi ja astui puoleksi
sovitetun- näköisenä Johannan luo ja sanoi:

"Et sinä ole minua vihoittanut, en minä sinulle ole vihoissani
-- -- --"

Äänensä oli kuitenkin omituisen ontelo.

Johannan epäluulo oli nyt myöskin herännyt, eikä sitä voinut yhdellä
vakuutuksella poistaa. Hän vaikeni ja huokaili.

Joonas kysyi Maijaa.

"Naapurissa yötä".

Taas hiljaisuutta.

"Sano nyt vihdoinkin mikä sinua vaivaa? Tuon äskeisen tähden et sinä
olisi tuollainen. Jotain olet kuullut taas, -- jotain parjausjuttuja".

"Niin olenkin!" huudahti Joonas nyt pakotuksesta valittavalla äänellä.

"Enkö minä sitä arvannut. Ja tietysti kaikki tosia". Joonas purkautui:

"Rakas ystäväni! Mitä sanot kaikkeen siihen, jota minä olen kuullut?
Kuka selittää, jos niissä on totta eli ei?"

"Tietysti Saaraleena".

"Älä, älä!"

"Mitä olet kuullut?"

"Mutta jos sinä paheksut kun minä kerron?"

"Mitä minä siitä, tiedänhän sen ennakolta. Kerro jos tahdot,
yhdentekevä minulle". Äänessä oli jo kolkko sävy.

Nyt alkoi Joonas kertoa. Hänellä olikin tuotavana esiin mitä
mustankirjavin joukko hävyttömimpiä juttuja, mitä vaimoväki osaa
naimisenjuoruina yhteenkeittää. Johannan suu vetäysi katkeraan hymyyn,
kun Joonas kertoi hänen juoppoudestaan, laiskuudestaan, rajusta
luonnostaan ja lopuksi siitäkin, että hänen sanotaan kosituttaneen
itseänsä Kuppilan Iikalle, ja ennenkuin pääsi kertomuksensa loppuun,
rupesi Joonas häpeemään kertomustaan. Hän jo katui, että oli
alkanutkaan ja mieli teki jo katkaista ja sanoa, että hän oli vain
leikkiä laskenut. Mutta katse Johannaan esti tekemästä asiaa leikiksi.

"Uskotko niitä?" kysyi Johanna kun Joonas oli lopettanut.

"Uskomisesta ei olisi puhettakaan, jos olisin näitä ainoastaan yhden
taikka kaksi kertaa kuullut, mutta kun alituiseen soitetaan korvaan,
yksi yhtä, toinen toista, niin ei ymmärrä mitä on tekeminen; uskoako
vai olla uskomatta", hätääntyi Joonas vastaamaan.

Nyt oltiin taas vähän aikaa hiljaa. Johannan mieli oli kuohuksissa.
Kooten malttia, jota itku yritti murtamaan, hän vihdoin sanoi:

"Minä huomaan, että sinun sydämeesi on myrkkyä kylvetty; katkerat
epäluulot ovat siellä juurensa ottaneet. Huomaan kyllä, että olet
tullut eroa tekemään. Hyvästi siis! Tarjoo kättä. Etsi itsellesi
elämänkumppali, joka on juttu-ämmäin kanssa paremmassa suosiossa.
Ehkäpä Jumala minustakin huolen pitää".

Johanna ei itkenyt, mutta kasvojen vaalea väri tulkitsi syvää
loukkausta ja kärsimystä.

Joonas oli melkein sanattomaksi hämmästynyt. Rukoilevalla äänellä hän
puolittain änkyttämällä vihdoin sanoi:

"Sitä en tarkoittanut! Eroa en ajatellutkaan. Pyysin vaan sinulta
selvitystä näihin juttuihin. -- Sano vaan yhdelläkin sanalla, ettei
näissä puheissa ole totuutta, niin minä uskon; -- ketäpäs minä muita
uskoisin, jos en sinua?"

"En voi todistaa omasta puolestani. Ja jos sinulla kerran epäluuloa on,
niin se ei sillä katoa, että minä syyttömäksi itseni sanon".

Joonas näytti olevan neuvoton.

"Enhän minä usko niitä, kun sinä vaan sanot sanallakin, että ne ovat
valheita", sanoi hän ja tarttui toisella kädellään Johannan käteen ja
toisella kohotti tämän alas vaipunutta päätä. Johanna loi paljon
sanovasti silmänsä Joonaasen:

"Kutka ovat ne, jotka sinulle ovat näitä asioita kertoneet?" kysyi hän.

Joonas oli hämillään ja näytti muistelevan. Sitten luetteli hän,
ensiksi Saaraleenan ja useita muita kielenpieksijäin arvoisasta
ammattikunnasta.

Joonas alkoi hävetä luetteloaan. Johanna muisti, että useat noista
samoista henkilöistä olivat myös hänelle Joonasta parjanneet. "Mitähän
jos sanoisin sen Joonalle?" ajatteli hän. Ensin hän ajatuksen hylkäsi,
mutta muutti kohta mieltä ja virkkoi:

"Vai niin, et taida tietääkään, että nuo samat henkilöt osaavat
sinustakin rokkaa keittää?"

"Häh? minusta, minustakinko?"

Kiivaus, jota Joonas osoitti kuullessaan, että hänestäkin osataan
kielitellä, huvitti Johannaa, niin että hän naurahti sanoessaan: "Niin,
sinusta itsestäsi".

"Mitä hittoa se on, jota minusta on sinulle valehdeltu?"

Johannaa melkein huvitti tuo miespuolen arka kunniantunto. Hän sanoi
rauhallisesti:

"Mutta sano kuitenkin jotain, jota muistat", keskeytti Joonas.

Johanna kertoi muutamia juoruja.

"Ja tästä et ole minulle mitään puhunut ennen! Kuka on niitä sinulle
sanonut?"

"Saaraleena ja ehkä muutkin".

Joonas oli vimmoissaan.

"Älä nyt tyhjästä" lauhdutteli Johanna. "Mitä tuollaisista huolitaan,
joiden annetaan toisesta korvasta tulla ja toisesta mennä, ja joita ei
vähääkään uskota".

"Etkö ole uskonut?" kysyi Joonas tutkivasti katsellen Johannaa.

"Älä minulta sellaista kyselekään!"

Joonas oli vähän aikaa hyvin miettivän näköinen.

"Anna anteeksi!" pääsi häneltä kuin tulvahtaen. "Minua hävettää. Sinä
osasit antaa juoruille oikean arvon, minä niitä puoleksi uskoin".

"Ei ole mitään anteeksi pyydettävää", vastasi Johanna, "mutta voisitko
sinä entisellä vilpittömyydellä kohdella minua?" Hän silmäili
kiinteästi edessään seisovaa poikaa.

"Älä kysele enää tuollaisia, jos et tahdo kiduttaa minua. Tehkäämme
liitto, ettemme enään milloinkaan tämmöisistä asioista toisillemme
puhu. Saattaisi käydä, että niiden kautta tulis sokaistuksi koko
elämämme onni!"

Joonas hapuili syleilläksensä Johannaa, joka vastustelematta laski
päänsä pojan rinnalle.

"Ja nyt lopuksi", alkoi Joonas lemmenkuiskausten perästä taas
järkevästi puhua, "on ehkä parasta, että ensi sunnuntaiksi toimitamme
itsemme kuulutuksiin".

"Se on sinun tahtosi", vastasi Johanna punastuen kasvoilta.

"Mutta mitähän sinun isäsi sanoo?"

"Hän on niin välinpitämätön, ettei ole milloinkaan minulle sanaakaan
virkannut näistä asioista".

"Huoliikohan hän minusta vävyksensä?"

"Kylläpä meillä tarvitaan miestä. Mutta, taitaa sinun kärsivällisyytesi
tulla koetelluksi?" arveli Johanna surullisesti.

"Aika tuopi uusia neuvoja. Ehkäpä sitä toimeen tullaan, jos ei, niin
onhan sitä tilaa maailmassa".

"Toivokaamme sitä".

"Niin, toivossa on hyvä elää!" säesti Joonas. Hän etsi Johannan käden
ja painoi sormeen kultaisen ja kaksi hopeaista sormusta. Sitten veti
hän povestaan esiin paperimytyn ja pani sen Johannan syliin. Seurasi
sydämmellinen kädenpudistus ja herttaisia naurahduksia. Monen
kursastelemisen perästä aukasi Johanna paperikäärön. Sieltä tuli esiin
kaksi punanukkaista silkkihuivia.

"Voi kun on kauniita!" kehui Johanna.

"Ei ole!" väitti Joonas.

"Ovat ne, liian kauniita minulle".

"Vielä kauniimpia ostan kun kaupunkiin menemme".

"Et saa ostaa!"

Tuohon suuntaan nyt väittely kävi, ja keskustelu iloisempaa laatua
kesti vielä hetkisen aikaa. Äskeisen pienen kinastuksen perästä tuntui
sovinto ja rauha niin herttaiselta. Utukuvat, joita toivova
mielikuvitus tulevaisuudesta loi, näyttivät niin selviltä ja varmoilta.
Uni, joka vihdoin suloiseen vaippaansa heidät kääri, jatkoi valveilla
syntyneiden mielikuvien hupaisaa leikkiä.



X.


Hyvin välinpitämättömästi suostui Teerelän ukko tyttärensä
naimispuuhiin. Lausui kyllä alussa epäilyksiään vävyjen
itsepintaisuudesta, mutta arveli kuitenkin, että taittaanpa sitä nyt
sentään mennä.

Eräänä lauantaina koperoitsi Teerelän väki perunamaalla korjaten
jotenkin runsasta satoa. Heikki oikoi usein kontistuneita raajojaan ja
väänsi piippuunsa kessunruotoja, sen ohessa noituen kalseata syysilmaa.
Toisinaan isäntä terävillä sanoilla muistutti Heikkiä eräästä
pahanilkisestä taudista, jota sanotaan laiskuudeksi. Muistutuksiin
vastaeli Heikki tavalla, jota ei kaikin puolin saata kutsua vanhuksen
kunnioittamiseksi. Mutta ukon muistutuksista oli kuitenkin aina
seurauksena, että Heikki rupesi kiukkumielessä uudestaan penkoamaan
perunatarhaa, toimessaan peittäen toiset puolet juurimukuloista
takaisin maanmultiin.

"H----kö se Johanna tuhrii, kun ei jo tänne tule?" alkoi Heikki kiljua,
kun ei sisarta jo alkanut kuulua.

"Kuka hänen tietää", murisi isä, jatkaen itsekseen: "vai ei tuo tiedä
vielä mitkä puuhat Johannalla ovat".

Piika-Maija, joka oli jo saanut kuulla Johannan aikeista, nauraa
siristeli salamielistä nauruaan.

"Mitä Maija nauraa?" tiuskui Heikki.

"Nauran vaan lämpimikseni".

Näin väitellen vietettiin aikaa Teerelän perunamaalla; yhä sai Heikki
kierteleviä vastauksia ihmetellessään Johannan viipymistä. Poika oli
niin kiukuissaan, että päätti lähteä kotiin sisartansa perunamaalle
hakemaan. Silloin huomasi hän hevosen tulla kiidättävän aika vauhtia
kylästä, perässä närpöläiset vieterit, joissa nainen ja mies istuivat.

"No ketä?" murahti Heikki itsekseen ja tarkkasi näköään, sillä
perunamaa ei ollut aivan maantien vieressä.

"Ka perhana!" pääsi Heikiltä ja suu meni leveään nauruun, kun tunsi
parin.

Maija oli noussut seisomaan ja heilutti nauraen perunakuokkaansa
ilmassa. Ystävyydenosoitus otettiin ilomielin huomioon, tieltä
vastattiin lakkia ja nenäliinaa heiluttaen. Katsahti isäntäkin sinne ja
näytti itsekseen myhähtelevän, mutta alkoi taas jatkaa perunankaivua
suomatta itselleen välilepoa.

"Ka perhanoita, kun menevät lukemaan! -- Mutta pyssyni mun pitää hakea
tänne, että saan niille ampua paukauttaa, niin jotta pompahtaa".

"Sitä nyt vielä", pani isäntä muristen vastaan.

"Tietysti. Enpä tahtoisi nyt olla ampumatta, vaikka saisin
puolituoppia viinaa".

"Niin toki, isäntä!" säesti Maija, "tottapa Heikki nyt saa ampua
sisarensa kunniaksi?"

Jotain epäselvää murinaa kuului vielä isännän tarhalta, mutta Heikki
oli jo silloin kotiinpäin menossa.

Pari, joka närpöläisissä ajellen oli näin suurta huomiota herättänyt
Teerelän perunankaivajissa, oli Johanna ja Joonas, jotka menivät
pappilaan avioliittokuulutusta ottamaan.

Avioliittopuuhat menivät nyt tavallista rataansa. Häävalmistusten ja
puuhain tähden syntyi kiire.

Juorut näiden puuhien johdosta saivat monellaisia uusia alotteita.
Saaraleena kulki nytkin tuulen mukaan. Harvoin ryhtyi hän näihin
aikoihin kenenkään kanssa pakinoimaan Johannasta ja Joonaasta.
Kärsivällisyydellä hän odotteli kuinkapäin asiat alkaisivat kääntyä,
nähdäkseen, minkä puolueen ystävyys hänelle voisi tuottaa useimman
"piimänokan". Nevaluhdan emäntä tahtoi oikein luonnossa näyttää
olevansa Johannan parhain ystävä, sillä kaikkialla, missä vaan siihen
oli tilaisuutta, kiitti hän tuota avioliittoa sopivimmaksi, mitä voi
olla. Niin tavoin toivoi hän voivansa purjehtia taas siivoihmisten
kirjoihin, huolimatta siitä että monet myrkylliset juorut tämän saman
avioliiton suhteen oli langetettu hänen tililleen. Niitä nyt jauhoivat
monet juoruparit pitäjäällä, tietämättä enää niiden alkuperää, mutta
uskoen ja epäillen asianhaarain mukaan.

Päivä päivältä läheni häidenaika ja kiire niiden valmistuksessa
lisääntyi. Vaan eipä tässä valmistuksessa juuri suuresti muut
puuhailletkaan kuin Johanna, ja Joonas puolestaan yhdessä ja toisessa
asiassa häntä siinä autteli.

Pari päivää ennen häiden alkua, tuli kuitenkin Niemelän Mari ja useita
apu-akkoja Teerelään, lattiainpesuja ynnä kaikellaisia muita
valmistustöitä varten.

Häät oli päätetty aloittaa Pyhäinmiestenpäivän jälkeen maanantaina ja
sitte jatkaa kolmena tahi neljänä päivänä, sen mukaan kuin syömä- ja
juomavarat kannattaisivat.

Viikkoa ennen häiden alkua täytyi sulhasmiehen ja morsiamen isän lähteä
retkeilemään pitkin pitäjää häihinkutsumisen toimessa. Tätä kesti
kahtena, kolmena päivänä. Joka talossa mihin kutsujat vaan pistäysivät,
kohdeltiin heitä "miehen tavoin", tarjottiin pulleita viina-ryyppyjä,
leikillisesti vakuuttaen, että "pian tullaan takaisin saamaan". Tästä
oli seurauksena, että ukko oli iltasin aika pönttyrissä ja riitaisella
tuulella. Joonas sitä vastoin pysyi selvänä, joten selviydyttiin vähin
rettelöin.

Toisinaan oli ukko kuitenkin leikilliselläkin hatulla. Eräänä ehtoona
kun hän palasi kutsujaisista, tarttui hän ristissäkäsin istuvan Maijan
käsiin, ja sanoi nauraa höröttäen:

"So Maija, suru pois! Viikko vielä ja sitte hypellään ja ryypätään".
Maija oli kiipeleissä tanssittavan ukon käsissä.



XI.


Hääpäivä tuli. Anivarhaisesta aamusta alkoi liike Teerelän pihassa olla
tavattoman vilkas. Eukkoja kaikenkokoisia ja näköisiä toimiskeli siellä
suurella touhulla häittenvalmistus-askareissa. Tuolla liiterissä oli
kolme muijaa lukuisan lapsilauman kanssa kuorimassa perunoita.

Tuparakennuksen sisällä oli kaikki niin pelottavan juhlallista ja
siistiä. Pitkä pöytä oli peitetty puna- ja viheriä-ruutuisella
tapetilla, jonka päällä olivat kunniasijan saaneet leveäreunainen,
hopeainen viinamalja, sekä tinainen juomatuoppi, pajunvarvuista
palmikoitu kori, missä pieniä juuston ja leivän palasia oli
haukattavaksi "viinan päälle". "Kenkkäreitä" useampia istuskeli
penkeillä vakavan näköisinä hopeahelaisia piippujaan imeskellen. Lieden
ympärillä hyörittiin monellaisissa keittämisen puuhissa; porisipa siinä
kahvipannukin, jota hoiteli Niemelän emäntä, tuon tuostakin mustan
sekavaa lientä hämmentäen päretikulla, jonka sija väliaikoina oli
hampaitten välissä. Eräs toinen hämmenteli hirmuisen suuressa padassa
hernerokkaa. Muuan pari askarteli suuren pärekorin luona, missä
puuvateja, lautasia, kuppeja ja lusikoita oli valtainen joukko. Kaikki
tupaväki oli mitä parhaimmalla tuulella ja heidän kasvonsa loistivat
kiiltävän punakkoina. Mutta tuon tuostakin kuului tuparakennuksen
toisesta päästä viulunkielen vingahduksia ja klarinetin kimakoita
vihellyksiä. Sielläpä tavattiin nuo jo ennestään tutut soittomiehet
Remppulan kisalta soittokoneitaan yhteensoinnuttamassa. Keskellä
lattiata oli tuoleista rakennettu ja roideilla puettu vihkituoli,
seinät peileillä puetut, katossa himmelit pyörimässä, kaikkialla
odottava juhlallinen tunnelma.

Teerelän Heikki ja pari muuta likeistä sukulaispoikaa istuivat
soittoniekkain vieressä ja unohtivat toisinaan piipun imemisenkin; niin
uskollisesti ja hiljaisina he katselivat soittomiesten taiteellisen
tehtävän näkyviä toimituksia. Rupesi vihdoin sävel soimaan yhteen.
Poikain kasvot kirkastuivat, suu vetäysi mieltymystä osottavaan hymyyn,
jalka polki tahtia ja innostuksissaan yhdistyi jo pari heistä
vihellyksellään säestämään soittoa.

Näkyivätpä sävelet jo tungenneen ulommaksikin, sillä ovi avautui ja
hypähdellen tulivat kenkkärit sisään viinamaljoineen, joista nyt
jokainen "kaulaansa kasteli". Kenkkärien perässä tuli isäntä iloisesti
jalkaa tanssin-mukaisesti pökkien. Vielä tuota hupaa täydentämään
juoksi kaksi rivakkaa eukkoa. He sivuivat isännän lattialle ja luikaten
siinä tömistettiin jykevästi ja reilusti piiritanssia.

Mutta kaikki nuo iloiset ilonennustukset saivat pikaisen lopun, kun
Joonas ilmestyi ovelle. Hän ilmoitti Heikille, että olisi aika lähteä
pappia noutamaan. Heikki lähti ulos ja toiset menivät katsomaan kun hän
hevosta valjasti. Soittomiehet vietiin tupaan kahvia juomaan, niin jäi
suutupa vähäksi ajaksi tyhjäksi.

Puolipäivän aikaan rupesi häävieraita joukottain saapumaan.
Likiseutulaiset tulivat jalkaisin, juusto- ja leipä-nyyttyineen sekä
maito-kannuineen; pitkämatkaisempia kyydittiin hevosilla, ja
kyytimiehet saivat oivakestityksen pihalla, kenkkärien maljoista.

Ujostelevat vieraat saatiin vaivoin tupaan, missä yksi kenkkäreistä toi
vastaan viinamaljan, josta vuoronsa tiestä saivat maistaa suuret ja
pienet, sekä haukata juuston- tai leivänpalasen, joita viinakenkkäri
tarjoeli ryypyn päälle. Tämän jälestä kulki toinen tinaisen kaljatuopin
kanssa, tarjoten mehukasta mallasjuomaa. Vastaanoton jälkeen saivat
vieraat mennä istumaan tuvan penkeille, tahi mihin itse halutti,
odottelemaan varsinaista häiden alkamisen aikaa.

Eräällä muijalla oli kova kiire ottaessaan vastaan vieraiden tuomisia,
leipiä, juustoja ja maitoja. Samalle henkilölle oli vielä uskottu
tarkkuutta vaativa juustojen paistamisen toimikin joka kävi seuraavaan
tapaan. Noin parin kyynärän pituisiin lautoihin oli kaiverrettu neljä
talrikinmuotoista syvennystä. Näiden syvennyksien kohdalle laskettiin
juustot, ja nyt nostettiin paistinlautaset uuniin. Siellä kun aikansa
kirisivät ja karisivat, otettiin ne pois, ja kovatkin juustot olivat
muuttuneet pehmeiksi, punaisen täplikkäiksi. Niin olivat ne valmiita
paloteltaviksi ja tarjottaviksi jälkiruokana pöydässä.

Pappikin saapui jo, saatettiin kamariin kahvitettavaksi. Kun hän oli
ehtinyt saada kahvinsa jähdytetyksi ja juoduksi, astui tupaan
täydellisessä papillisessa asussaan ja ilmoitti, että vihkiminen olisi
nyt alotettava. Siitä akat aika vilinällä pihalle juoksemaan ja
käskemään tellanpitäjiä kokoutumaan. Tytöt portailla ja lutin ullakon
alla heti parantelemaan hiuslaitteitaan, päähuiviensa solmuja ja
suorimaan näiden takanurkkia, pojat pihassa ja tallissa käsin
tomuttamaan housunlahkeitaan, nykimään takkinsa rintapieluksia ja
pyyhkimään saappaitaan heinätukoilla. Sitte siistittyinä kaikin sisään.

Kun enin osa vieraista oli jo kokoutunut suutupaan ja seisoivat
ryhmittäin ympäri huonetta -- ainoastaan vihkituolin ympärillä oli
pieni aukko -- silloin tuli sisään morsiuspari ja kirkkoherra.

Kaikkein silmät kääntyivät tulijoita kohden. Huoneessa vallitsi
jotenkin syvä hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan kuiskausten suhina.

Morsian oli puettuna mustaan leninkiin, joka oli kirjaeltu ja
reunusteltu kultanauhoilla. Päässä oli noin jalan korkuinen ruunu, joka
ylt'yleensä kimalteli kullan, hopean- ja peilin palasien heijastavasta
loisteesta; suuri paljous monivärisiä kiehkuraisia kiiltopaperiliuskoja
koristi ruunua yltyleensä. Morsiamen hiukset olivat letitetyt niskaan
ja palmikko kätketty ruunun sisään. Leninginliivit olivat rinnasta auki
ja kaula verhottu helmillä.

Johanna oli pulskea morsian. Vaikka tuo ikivanha morsiuspuku ei ollut
kaunis, vaikutti sen loisteliaisuus ja koristelu kuitenkin ilmeisen
"hallitsevasti". Se kohotti morsiamen päivän kuningattareksi, jota
hääväki kapinoitsematta kumarsi ja palveli.

Joonas oli puettu mustiin verkahousuihin ja liiveihin. Paikkakunnan
tavan mukaan ei ollut takkia päällä, jonkatähden laajat, lumivalkeat
paidanhihat lainehtivat juhlallisessa vapaudessaan. Kaulassa oli
sulhasella koruompeluilla tikattu rintamus. Tasaiseksi leikattu tukka
oli sileäksi kammattu. Sulhasen kookas muhkea vartalo esiytyi
täydellisesti tuossa takittomassa puvussa. Häävieraat katselivat
nuortaparia ihastuksella ja nauttien.

Vihkiminen suoritettiin loppuun tavallisessa järjestyksessä. Sen
päätyttyä katosi nuori pariskunta papin kanssa kamariin, mihin myöskin
ruunurouva jo hyvin etukädessä saapui ja järjesteli yhtä ja toista
epäkuntoon joutunutta kohtaa morsiamen pukimissa.

Vihkituoli vietiin pois häähuoneen lattialta ja ruvettiin ruokapöytiä
sisään kantamaan ja kattamaan. Pöydät peitettiin puhtailla
nukkalakanoilla, kilvan juoksivat tupa-akat ja kenkkärit kantamassa
ruokia pöytiin. Leipäkorit, voilautaset, lusikat, syömälautaset ja
juotavatuopit pian järjestykseen asetettiin. Tuvassa oli pitkät penkit
täynnä riviin asetettuja kukkurapäisiä perunavateja; perunain seassa
lipeäkala uhkeili juhlan etevimpänä herkkuna. Toiset vadit, jotka
sisältivät sakeata hernerokkaa, missä uiskenteli pulskeita sianlihan
kimpaleita, sekä muhkuraisia jauhohiertimiä eli "limpejä", jäivät
penkeille höyryämään ja kuortumaan silläaikaa kun peruna- ja kalavadit
siirtyivät suutuvan pöytiin. Papille ja ruunurouvalle katettiin
kamariin erityinen pöytä, samoin soittomiehille tuvassa, joten
syömävieraat tulivat jaetuksi kolmeen luokkaan. Suuri eroitus ei eri
pöytäin ruoilla sentään ollut, se vaan, että "herrainpöydässä" oli
posliinilautaset ja vanhat, jotenkin jo ajan mustuttamat veitset ja
kahvelit, sekä muiden tavallisempain herkkujen lisäksi kiehutettua
maitoa, jonka sekaan oli vehnäskorppuja paloteltu.

Kiireisen juoksun perästä oli vihdoin saatu kuntoon ruokapöydät
suutuvassa. Samassapa alkoi kuulua eteisestä "Porilaisten marssi". Se
oli kutsumus ruokapöytiin. Odotuksen aiheuttama uneliaisuus katosi
häävieraista, vilkas liike ja puhelu syntyi taas kun ruokapöytiin
alettiin sijoittua.

Ensimäisinä menivät sulhanen ja morsian käsikkäin suutuvan pisimmän
pöydän päähän kunniasijalle. Sinne seurasi heitä Teerelän isäntä
polviansa notkutellen ja hänen jälkeensä Niemelän haltijat; emäntä,
pieni valkea mytty kädessä ja hänen jälessään isäntä, vakainen,
harvapuheinen ukko; sitten Johannan täti miehensä kanssa j.n.e.

Mutta nytpä vasta kenkkäreille ja tupa-akoille alkoi toimialansa
vaikein tehtävä, sillä arvokkaimmista vieraista monet vieraat tahtoivat
ujosti pakkautua pöytäin alimpiin paikkoihin. Mutta auta armias, jos
kenkkärit ja tupa-akat jättivät heidät huomaamatta tuohon "alhaiseen"
tilaan, vaikka he niin mieluisan-näköisinä siinä pullottivat! He eivät
antaneet sellaista koskaan anteeksi.

Näkemisen arvoista oli katsella, miten kenkkärit käsikynkästä vetäen ja
kainaloista kantaen hoitelivat vastahakoisesti potkivia emäntiä ja
syytinkimuoreja pöytäin ylipäihin, ja miten ne naurahdellen ja
mielihyvissään istuivat uusille paikoilleen. Muutamia saatiin kauan
etsiä, ennenkuin niitä löydettiin kartanolta, yksi pari yhdestä toinen
toisesta piilopaikasta.

Kun kaikki vieraat oli vihdoin saatu kunnialla sijoitetuiksi,
kannettiin pöytiin viinapokaalit, joista kukin sai ottaa ruokaryypyt,
ilman määrää ja mittaa. Varsinainen syöminki alkoi. Teräväsokaisten
kapakalain kanssa ei ollut hyvä toimeen tulla, kun ei ollut muuta
syömäasetta kuin lusikka. Tämän tieten olivatkin useat varustaneet
kotoansa taskuunsa saranaveitsen tahi puukon. Oivallisesti sentään
toimeen tultiin sormien ja hampaitten avulla.

Ehtimiseen saivat ruoankantajat lisätä vateihin perunoita ja kaloja,
sillä vieraat tyhjensivät niitä todellisella ruokahalulla.

Kaikki olivat tavattoman hiljaa ja siivosti, sillä pitojen kankea
alkutunnelma ei ollut vielä ehtinyt poistua.

Kun kukin oli saanut tarpeeksensa kalaa ja perunoita, annettiin
"kalaryypyt". Ei se ryyppy kuitenkaan ollut mitään kalaa, vaan viinaa,
vaikka sitä kalaryypyksi sentähden sanottiin, kun se otettiin kalain
painimeksi.

Kalain jälkeen tuotiin hernerokka ja vihdoin jälkiruokana lämpimät
juustonviipaleet.

Kun syöminki loppui, korotti Niemelän isäntä vakaisen juhlallisena
äänensä ja sanoi:

"Taidamme olla kaikin ravitut, niin kiitetään Jumalaa ruoan edestä", ja
heti sen jälkeen alotti virren: "Herraa hyvää kiittäkäät", johon
Teerelän isäntäkin, ollen vanha veisuumies, mukana laulaen yhtyi.
Hääväki kuulteli hiljaisella hartaudella, siellä täällä muutamain
yhtyessä virrenlauluun.

Veisuun tauottua toi ylikenkkäri "morsiusvadin" pöytiin kiertämään.
Nytpä muorit ja tytöt myttyjään hajoittelemaan ja ilmestyi tarjoimelle
anteliaiden käsien panemana tavaraa kaikesta laadusta; siihen ilmestyi
rautaisia ruoka- ja kahvilusikoita, puulusikoita, rahaa, huiveja,
lasituoppeja, sokeriastioita, maittila-astioita, kahvikuppipareja y.m.
Niemelän isäntä pani pienen paperilipun, jossa lupasi lehmän; emäntä
pisti siihen uuden virsikirjan; Teerelän ukko lupasi kaksivuotiaan
varsan; Johannan täti pani raamatun j.n.e.

Kun tämä toimi oli loppunut, alkoi taas kuulua soittoa ja marssin
mukaan saatiin kulkea pois ruokapöydistä. Kiireisellä hopulla
kannettiin ruoan tähteet pois; pöydät läjättiin pihalle ja suutuvassa
alkoi toinen elämä.

Soittoniekat asettuivat mukavasti tuon pikkupöydän taakse, joka taas
oli sisään jätetty, ja sille asetettu juotavatuoppi ja tupakkalaatikko.

Alussa ei tahtonut tanssi oikein sujua, sillä ujous pidätti neitoja
kainosti turvautumaan toistensa taakse sekä poikia askartelemassa
piippujensa kanssa, ikäänkuin tämän varjolla peittäen omaa
saamattomuuttansa. Nuori pariskunta oli vähän aikaa pyörähdellyt
lattialla polskaa, kunnes into vihdoinkin voitti ujouden, ja pari
toisensa jälkeen lyöttäysi mukaan. Hymyillen katseli kirkkoherrakin
hetkisen porstuan ovelta alkavaa riemua.

Morsiusparin tanssittaminen alkoi. Ensimäisenä tulivat Niemelän isäntä
ja emäntä, sen jälkeen Teerelän isäntä erään mäkitupalaisen lesken
kanssa. Kaikuvasti kajahteli suutuvan lattia ukon nappisaappaiden
paukkeesta, jota hän vielä huudahduksillaan säesti. Loppuun päästessään
pisti ukko ylpeillen setelirahan vävynsä kouraan. Sen jälkeen seurasi
Johannan täti, lihava akka, laihanlännän, poskipartaisen miehensä
kanssa. Kepeästi tanssiaksensa kiikutteli täti varpaillaan, mutta
kuitenkin valahti kantapää joka askeleella lattiaan. Mies tanssi
Johannan kanssa, nojaten ruumistansa taaksepäin. Niin he kulkeentuivat
pyöriessään likelle ovea. Erotessaan pudotti täti suustaan kouraansa
kaksi kiiltävää markanrahaa, joista toisen pisti Johannan ja toisen
Joonaan pivoon. Ukkonsa veti housunsa taskusta lihavan nahkamassin,
josta otti kaksi hopearuplaa jotka lahjoitti nuorelle pariskunnalle.
Heidän jälkeensä seurasi muita ukkoja ja akkoja, jotka tanssittamisesta
suoriutuivat uusilla, kiiltävillä viidenkolmattapennin kappaleilla. Kun
pariskunnat olivat kaikki saaneet "nuorenparin" tanssitetuksi, tuli
"tellanpitäjäin" vuoro, joita kerrallaan poika ja tyttö tuotiin esiin,
tavottaen aina sen mukaan, kuinka likeisissä kosinta-suhteissa he
tiedettiin toisiinsa olevan. Esiinvetäjänammattia tässä toimitti
Niemelän Mari, joka kuiskasi jokaisen tellanpitäjän korvaan, koska ja
kenenkä parina kunkin tuli mennä hyppelemään morsiusparin kanssa.

Tellanpitäjäin jälkeen saivat muut nuoret mennä kenen kanssa itse
halusivat morsiushyppyyn. Niin tanssitettiin koko hääväki, kunnes illan
saapuessa oli saatu kaikki loppuun.

Elämänilo oli tällä aikaa jo ehtinyt kohota. Nuoret ja vanhat oli se
temmannut mukaansa. Ei kenenkään haluttanut enään penkillä istua eikä
nurkkiin nojata, vaan enemmän kun siivosti lattialle mahtuikaan,
pakkautui siihen väkeä pyörimään yhtenä riemuitsevana ihmiskeränä.

Viina oli jo ehtinyt omalla tavallaan vaikuttaa kielen kantimiin, puhe
oli käynyt kovaäänisemmäksi ja samalla avonaisemmaksi.

Ilta-ateria syötiin noin klo 10-aikaan. Pääasiana ei nyt näyttänyt
olevan ainoastaan syöminen, niin kuin puolipäivässä, vaan rattoisalla
melulla oli valtaava sijansa.

"Niin täällä ollaan kuin huutokaupas", arveli muuan vakainen ukko.

"Nyt ollaan häis' eikä maahanpaniaisis'!" vastasi vieressä oleva poika
ja viskasi perunan toiselle pöydälle.

Perunoita ja kaikellaisia ruoantähteen-sirpaleita lenteli pöydältä
toiselle, ja vakaisten vanhusten moitteet olivat ikäänkuin
ylistyslauluja ja kehoituksia jatkamaan yhä samaa huvitusta. Tipahtipa
toisinaan voilautanenkin puurovatiin, ja leivänkappale kaljatuoppiin;
kaikki vaan lisäsivät ilon ja riemun yltäkylläisyyttä. Kenkkärit eivät
tuota leppyisesti katselleet. Mutta kun eivät tahtoneet ensimäisinä
tappelua alottaa, sai kaikki mennä yleisen hääilon laskuun.

Niemelän isäntä oli alkuhumalassa hänkin ja tahtoi taas veisata
ruokavirttä, mutta enemmistön mielipide oli sitä vastaan, ja se puoli
voitti. Kiireesti toimitettiin ruokapöydät ulos ja "morsiusringit"
alkoivat.

Pojat asettuivat ympäri huonetta oleville penkeille istumaan ja tytöt
kokoutuivat porstuaan, "paria" itselleen etsiskelemään. Soittoniekat
panivat voimainsa takaa jotain taitonsa loistomarssia.

Nuoripari kynttilät käsissä, astui eteisen ovesta häätupaan ja
alottivat tyttöjenringin ensikierroksen. Kumpasellakin puolella ovea
seisoi kenkkäri viinamaljat kädessään, joista tarjosivat kaikille
morsiusrinkiin tulijoille ryypyt. Parittain tulivat tytöt sisään,
asettuivat astumaan sulhaisen ja morsiamen jälessä. Kaikki olivat tähän
tilaisuuteen valinneet vaaleavärisen vaatteuksen. Useammalla oli
lumivalkea, pellavaliinainen puku, kaulassa monenvärisiä lasihelmiä,
pää huivitonna. Oli joukossa niitäkin, jotka saattoivat jo komeilla
karttuunahameilla ja esiliinoilla ja valkeilla särttinkipuseroilla,
mutta niitä oli vain harvoja.

Korkealle iloisesti hypähdellen ja huikahdellen kulkivat tytöt
juhlakuluntapaisessa piirissä, siksi kunnes viimeinenkin pari oli
siihen ehtinyt. Pojilla ei nyt ollut muuta tointa, kun nauraa ja tehdä
ilvettä tyttöjen kujeista.

Kulku seisautettiin ja kaikki tytöt asettuivat piiriin paikalleen
seisomaan. Nuoripari tanssi yhden polskan piirin keskellä, jonka
jälkeen Joonas erosi pois.

Johannalle alkoi nyt hääpäivän hiottavin työ; hän rupesi tanssittamaan
piirissä olevia tyttöjä, ensinnä yhtä kerrallaan, sitten kahta ja
vihdoin neljää yht'aikaa, niin kauan kunnes jokainen oli tullut kolmeen
kertaan hyppelöitetyksi. Kunkin polskan jälkeen meni hyppelijä viemään
25 penniänsä tarjoimelle, jota eräs nainen piirin keskellä piteli.
Samalla tarjoimella oli useita ryyppylaseja, joita toinen nainen
tyhjäytymisen jälkeen isosta kahvipannusta täytteli punaisella
kahvi-punssilla. Jokainen sai, 25 penniänsä tarjoimelle heitettyään,
ottaa punssilasinsa. Niitä tyhjentäessä tytöt hypähtelivät, hihkuivat,
lauloivat. Mitä useampia ryyppyjä ryypättiin, sitä selvemmin väkevän
punssin vaikutukset alkoivat näkyä niissä tytöissä jotka "ryyppäsivät".

Kolmeen kertaan kiersivät kenkkärien maljatkin piirissä ja
silmin-nähtävästi lisäsivät "voimaa pohjan tyttöin päihin". Pojat
penkeillä nauroivat ja pyytelivät tytöiltä punssiryyppyjä; usea
kainommista kantoikin melkein koskematta osansa pojille, välttäen sillä
tavoin näissä tilaisuuksissa niin tavallisen naisten juopumisen.

Kun morsian oli ehtinyt kaikki piirissä olevat tytöt kolmeen kertaan
tanssittamaan, otettiin ruunun sisästä eräs pienempi, monihaaruinen
ruunun muotoinen kappale, n.s. "kunnian-kruunu". Tämä kunnian-kruunu
kädessä hyppeli Johanna nyt silmät ummessa piirin sisällä ja kosketti
sillä väliin yhden ja väliin toisen tytön otsaa. Tämä pidettiin
jonkunlaisena oraakelimerkkinä, sillä se, jota morsian tässä
tilaisuudessa sattui koskettamaan, tuli varmaan pikapuoliin
morsiameksi.

Kun Johanna oli lakannut yksin-tanssista, alettiin yhteistanssi, joka
sai sangen remuavan luonteen. Useat tytöt silloin jo pakenivat.
Ruvettiin siinä puuhailemaan morsiamen nostamistakin, mutta siitä ei
tullut mitään, sillä Johanna livahti pakoon.

Nyt oli morsius-ringin virallinen puoli loppunut, ja pojat, luottaen
oikeuteensa, alkoivat ajaa tyttöjä ulos rähisemään, että hekin saisivat
rinkinsä alottaa. Ajo onnistuikin täydellisesti, ja pian loiskui rapa
korkealle pihassa, missä hurjimmat tytöt saivat pitkittää vallatonta
menoansa.

Poikainrinki suoritettiin pää-asiassa samalla tavalla kuin tyttöjenkin.
Punssi vain oli väkevämpää ja elämä karkeampaa. Ylpeäluontoisimmat
paiskoivat rikki ryyppylaseja pieniksi ja maksoivat kolmin, neljin
kerroin. Saivat Joonaan nostetuksi, ja kaikuvasti hurraten
kiikuttelivat häntä hyvän aikaa katonrajassa. Sieltä Joonas huusi
viinaa, pojat huusivat viinaa ja viisi kenkkäriä riensi maljoineen
paikalle. Ilonhurjuudessa viskasi Joonas maljallisen viinaa ympärillään
rähisevään poikajoukkoon.

Tähän loppui häiden ensimäinen päivä, sillä aamu läheni lähenemistään.
Tosin oli osa ijäkkäämmistä vieraista jo aikaisemmin kotiin tahi
kortteeriin levolle lähtenyt, mutta rähisi ukkojakin vielä tuolla
tuvanpuolessa viinamaljain ääressä mässäten. Toisia nukkui penkeillä,
sängyissä ja yleensä kaikkialla missä vaan väsymys oli sattunut
saavuttamaan.

Kun soitonäänet suutuvassa vaikenivat ja soittoniekat tomuisina
läksivät leposijojaan etsiskelemään, silloin viimeisetkin ilonpitäjät
katosivat. Häätalo olisi nyt ruvennut näyttämään jotenkin autiolta
muuten, mutta tuvassa viipyivät nuot sitkeät ukot, joille viinamaljan
ääressä aamu valkeni. Sitten vasta, kun vaimoväki uudelleen kokoutui
päivänpuuhia alottelemaan, siirtyivät he vähitellen uupumuksen
voittamina levolle.

Tanssiminen seuraavana päivänä oli jo täydessä vauhdissa, kun talon
isäntä heräsi tuvan sängyssä.

"Joko äijäin rinki on alettu?" kysyi kun silmänsä auki sai.

"Ei vielä", vastattiin.

Se rauhoitti ukkoa, mutta hän kuitenkin meni tanssitupaan hiukset
pystössä kuin kataja-pensaan oksat. Joonas ja Johanna tanssittivat
taasen häävieraita. Morsian oli nyt puettuna valkeaan leninkiin, joka
samoin kuin mustakin oli reunustettu kullan ja hopean värisillä
nauhoilla; päälaella oli tekokukkasista valmistettu seppele, ja
niskasta alas riippui kaksi leveätä silkkinauhaa. Ihastuksella
silmäiltiin Johannaa tuossa puvussa joka oli paljon viehättävämpi kuin
eilinen. Joonas tanssi kotikutoisessa harmaassa puvussa.

Itselleen tietä raivaten tanssivien välitse, pääsi Teerelän ukko
vihdoinkin Joonaan luo, joka paraillaan vimmatusti tanhusi erään pojan
kanssa.

"Stop sanon minä! nyt aletaan äijäin rinki!" sanoi ukko ja pysäytti
tanssijat.

"Joko on kiirettä? -- Mutta mennään ensinnä yksi polska", vastasi
Joonas hilpeästi ja tahtoi ruveta appeansa pyörittämään.

"Mennään vaan", myönsi vaari tolkussaan. "Johanna, tule sinä joukkoon!
Pelaa pelimanni sitä mun polskaani -- hei! kyllä saapas vielä paukkuu
-- hei!" Ja niin ukon saapas paukkuikin, kun hän kerskui.

Voimainsa takaa soittivat soittomiehet erästä vanhaa polskaa.

"Laula pelimanni! hei! hih!" käski ukko ja ryskytti yhä kovemmin.

Viulun soittaja totteli.

    "Pimpali pim pim pim pim
    Pimpali pim pim pim pim
    Pimpili pia puli pampi pampi
    Pim pam pom -- --"

"Kas niin! -- Hih!" huudahteli ukko mielihyvissään. Ympärillä olevat
naurahtelivat ja Johannakin näytti isäänsä tyytyväiseltä ja liehui
mukana polskassa. Kyllästyttyään hyppyyn alkoi ukko etsiä
rahakukkaroansa, mutta sitä ei löytynyt.

"Mihinkä hiiteen olen pannut kukkaroni? -- No maksetaan toiste, -- tule
Joonas, mennään ottamaan ryyppy, minä en ole saanut tänäpäivänä vielä
ollenkaan".

Käsikaulassa lähtivät vävy ja appiukko tupaan.

Kun päivällinen oli noin kello 2 aikaan saatu syödyksi, alettiin heti
"akkain rinki" ja senjälkeen "äijäin rinki", jotka kumpanenkin kävivät
samaan tapaan kuin eiliset tyttöin ja poikain ringitkin, sillä
eroituksella vain, että elämä niissä oli vieläkin rotevampaa.

Akkain-ringissä muijat näyttivät kilpailevan yksi toistansa komeammilla
siihen aikaan kuosissa olevilla helmillä kirjavoiduilla myssyillä.
Morsiamen nostivat he, korvia särkevästi "hurraten", "nuoreksi
vaimoksi". Sitten lähtivät kaikin pitkässä jonossa, toisiensa käsistä
pitäen, naapuritaloihin remuamaan; "huh! hih! hei!" kuului kaikkien
suusta jonkunlaisena tahdin sävellyksenä, jonka mukaan kukin poukahteli
ja taasen massautteli töppösensä rapakkoon. Riemusta remahteli koko
Suhjalan kylä nyt, sillä akkaväki oli taas kerran purkanut selästään
elämän murheet ja antoi ilonsa purkautua vuolaana virtana, jolle
rommipunssi antoi vauhtia ja korkeutta. Kyläkierroltaan palasi
riemuitseva lauma väsähtäneenä.

"Äijät" alottivat pelottavan tanssinsa. Letkutellen ja hypähdellen
kiertelivät miehet lattiata ja Teerelän isäntä kukkona joukossa. Häntä
silmäili ilvehtien poikaparvesta pikkusuutari, ja kuiskaili aina jotain
salaperäisesti toveriensa korviin. Ukko ehti taas piirikierrossa
suutarin kohdalle. Suutansa vääristellen pisti tämä jalkansa ukon
eteen. Tämä kompastui ja olisi varmaan kaatunut, ellei hänen edessään
kulkeva mies olisi ollut tukena. Mutta leikki ei tähän loppunut, vaikka
suutari peloissaan jo vetäytyi tovereittensa takapuolelle.

Teerelän isäntä kirosi kun oli taas saavuttanut jonkummoisen
tasa-painon.

"Kuka se oli, joka pisti kinttunsa eteeni, että olin vähällä kaatua?
Kuka se oli teistä, te naurisnaamat?!"

Pojat alkoivat peräytyä toisaalle, mutta eräs juovuksissa oleva
nallikka meni lauhduttelemaan suuttunutta ukkoa, otti kiinni
takinrinnuksiin ja lörpötteli:

"No noh äijä! Älkäähän turhasta suuttuko, so soh!" Mutta hurjistunut
ukko tarttui lauhdutteliansa tukkaan ja alkoi pöllyttää. Poikaparalle
rupesi tulemaan hätä, sillä vanhat, luisevat kourat tempoivat lujasti.

"En minä -- -- en minä -- suutarin-Jussi se oli, -- ai! -- päästäkää
irti!"

"Suutarin Jussiko?" kiljui vaari, hellittäen vähän helpommalle,
silmillään etsien oikeata syyllistä. Vihdoin äkkäsi suutarin
kyyristelevän toisten takana. Sinne nyt hirmuisena ryntäsi. Mutta
Jussilla oli paljon puolenpitäjiä ja raivostunut kostaja oli pian
sekautunut kurikoitsevan poikajoukon keskelle. Nyt täytyi ukkojenkin jo
seisahtua "juhla-kulustaan" tappelua häiritsemään, sillä se näytti
kasvavan huomiota ansaitsevaksi. Mutta sepä ei ollutkaan niin helpolla
lopetettavissa. Teerelän Heikki oli jo "lapsen rakkauden" koko voimalla
sekautunut temmellykseen isänsä puolesta. Rauhantekijät koettivat
parastaan, mutta vaikealta näytti; saivat he kuitenkin kahdelta
velikullalta riistetyksi puukot, jotka väännettiin poikki seinänraossa.

Naiset huusivat ja vaikeroitsivat. Johanna pyyteli itkien Joonasta,
ettei tämä menisi tappeluun sekautumaan, mutta alkoi näyttää
välttämättömältä hänen osanottonsa, niin vaaralliseksi asema kävi. Hän
meni joukkoon, otti ukkoa kainaloista, toi pois mylläkän keskeltä ja
vei kamariin. Mutta siellä hurjistunut ja juopunut mies tempasi puukon
pöydältä ja iski Joonasta huomaamatta käsivarteen. Joonas painoi ukon
vuoteesen joka kiroillen siellä marisi. Johanna tuli sisään, näki
Joonaan paidanhihan verissä ja alkoi siunata. Mutta Joonas kielsi
olemaan hiljaa ja käski kutsumaan sisään Leimulan Jaakon. Johanna teki
sen.

"Kuule Jaakko, tule ja pitele tätä kiinni vähän aikaa", pyysi Joonas.

Jaakko astui lähemmäksi ja harvakseen kyseli:

"No eikö se siellä nyt pysy? Vai mitä lempoa, onko se jo sinua
haavoittanutkin?"

"Ei ole suuri, älä puhu mitään siitä. Tule nyt vaan tänne".

"Tämäpä nyt on laitaa", arveli Jaakko ja ryhtyi pitelemään ukkoa joka
turhaan ponnisteli vapautuakseen Jaakon karhukämmenistä.

Johanna vaikeroitsi Joonaan haavaa. Paidan hiha oli veristynyt ihan
punaiseksi, mutta haava ei ollut iso. Johanna ei saanut kuitenkaan
verta seisautetuksi.

Kutsuttiin Niemelän isäntä. Hän mutisi tullessaan: "huono alku, huono
alku, poika parka!"

Niemelän emäntä ja Johannan täti olivat jo myöskin tulleet kamariin
Johannan kanssa voivottelemaan.

"Älkäähän turhia voivotelko", kielsi Joonas, "ei haava ole vaarallinen;
mutta koettakaamme pitää salassa tämä asia, sillä se on rumanlainen
maailmalle kuulumaan".

Kaikki lupasivat sen.

Häähuoneessa ruvettiin jo kaipaamaan morsius-paria. Kun Joonas oli
saanut puhtaan paidan yllensä ja kaikki veripilkut olivat vaatteista
poistetut, mentiin jatkamaan tanssia.

Ukko uupui ponnistuksistaan pian ja nukahti.

Niemelän emäntä ja Johannan täti jäivät kamariin toisilleen pahoja
aavistuksiaan kuiskuttelemaan.

Tappelunrytinöitä tapahtui vielä useampiakin, joista yhdelle ja
toiselle jäi tuntuvia muistiaisia.

Joonaan haavasta ei yleisö saanut tietää mitään, mutta sitä kyllä
aavistettiin, ettei kamarissa ollut kaikki oikein parhainpäin
päättynyt.

Seuraavana aamuna, kun ukko heräsi ja hänelle kerrottiin mitä oli
tehnyt, joutui hän aluksi vähän hämilleen. Vaan kun Joonas naurahtaen
vakuutti, ettei haava ollut huomiota ansaitseva ja että sellaisia
sattumuksia kyllä pian voi tapahtua, tuli ukko taas toimeensa, huusi
tuomaan ryyppyä ja arveli: "No ei me Joonaan kanssa semmoisista
pikku-asioista riitele!"

"Ei toki", vakuutti Joonas. Mutta Niemelä ravisteli päätään ja mutisi
hiljaa.

Kolmas ja neljäs hääpäivä kuluivat edellisten tavalla, katkeamattomassa
riemussa jolle pienet tappelukahnaukset antoivat vain nuottia.

Neljännen päivän ehtoopuolella tuli vieraitten huoleksi kotiin lähtö.
Ikävällä ja kaipaavalla mielellä jättivät nuoret häätalon joka oli niin
monen päivän ilot tarjonnut. Vanhat, kyllästyneinä levottomaan
hääelämään, poistuivat jo mielelläänkin omille rauhallisille
porokivilleen.

Mielellään jo nuori parikuntakin otti levon, saadakseen todellisuudessa
ruveta totutteleimaan uusiin oloihinsa. Teerelän isäntä yksin pani
tiukasti häiden lopettamista vastaan, vaatien että niitä pidettäisiin
kokonainen viikko. Mutta kun Joonas lupasi hänelle riittävän määrän
viinaa, että saisi yksin tahi jonkun valitun toverin kanssa jatkaa
vielä nämät viikon kaksi jälellä olevaa päivää, niin äijä murisi, puri
mälliä, käänsi selkänsä ja tyytyi.

Näin päättyivät häät Teerelässä, jättäen jälkeensä muutaman viikon
kestäviä jälkipuheita, joissa ikävät ja hauskat muistot vuorotellen
mieliä jännittivät.



XII.


Pakkanen oli kytkenyt syksyn likaisen rapakon ja talvi tiheillä
lumisateillaan muodostanut Pohjolan lakeat kentät yhdeksi valkeaksi
lumilakeudeksi.

Joulunpyhät monine iloineen ja hupaisuuksineen olivat olleet ja
menneet. Härkäviikkojen yksitoikkoiseen jonotukseen oli alettu taas jo
tottua. Yksin Teerelän Heikkikin rupesi tyytymään, ensin kyllä
yritettyään joulunpyhiä keinotekoisesti jatkaa. Mutta asettuminen
rehtiin oloon oli kuin kunnianasia, ettei Joonas, joka nyt asui talossa
kotivävynä, saisi Heikistä aivan huonoa käsitystä. Kahden miehen he
päivisin metsässä ajoivat, hyvin sopivat ja tulevaisuutta
suunnittelivat.

Joonaan ajat Teerelässä olivat tähän saakka kuluneet jotenkin hyvin.
Appiukko tosin toisinaan juovuspäissään ollessaan puheli yhtä ja
toista, jota eivät puhu ne ihmiset, jotka sovinnollista ja rauhaisaa
elämää rakastavat, mutta vävyn mieli ei semmoisista pitkiksi ajoiksi
loukkaantunut, koska ukko selväpäisenä oli hänelle moitteettoman hyvä.

Joonaan harrastus oli heti alkanut kiintyä talon kohennusyrityksiin.
Siinä täytyi kuitenkin liikkua varoen, ettei tulinen äijä havaitsisi
että vävyllä on tarkoitus tehdä varsinaisia muistutuksia hänen
asumahommistaan.

Ukolla nyt oli semmoinen "vanhaa hyvää" rakastava luonto. Ei hän
saattanut käsittää syytä, minkä tähden esimerkiksi joku uusi työkalu
olisi vanhaa, moni kertaan paikattua ja korjattua parempi. Kun Joonas
jolloinkin sattui ukolle ehdottelemaan jotain korjausta jonkun
epäkuntoon joutuneen paikan suhteen, ei ukolla ollut juuri mitään
vastaamista; sanelihan vaan: "Olishan se niin, mutta tuommoisena on se
ollut minun aikani ja ehkäpä se semmoisenaan nyt vieläkin jonkun aikaa
menee".

Sattui kuitenkin usein, että Joonas itsepintaisesti, enempää lupaa
kysymättä, ryhtyi parannuspuuhiin, jos ne olivat niin pieniä, että hän
sai ne yksin toimitetuiksi. Ukko ei Joonasta semmoisista toimista
suoranaisesti kieltänyt, vaan ei kiittänytkään. Kiitollisuus ei
kuulunut hänen avuihinsa.

Heikin ja Joonaan väliset suhteet olivat jokapäiväistä
suvaitsevaisuutta. Heikki moitiskeli mielessään Joonasta reheväksi,
itsepintaiseksi mieheksi, joka saatuansa nenänsijan talossa, tahtoi
siellä ryhtyä komennonpitoon, vaikka ei hänellä siihen Heikin mielestä,
olisi ollut enempää oikeutta, kuin vuodeksi pestatulla rengillä. Joonas
puolestaan piti Heikkiä pilalle menevänä miehenä, joka jo nyt on niin
laiska ettei tahdo viitsiä korviansa kantaa. Tästä suhteesta seurasi,
etteivät välit olleet veljelliset. Julkiriitoja ei miesten kesken
kuitenkaan vielä ollut puhjennut. Muistutukset toistensa kompastuksista
tehtiin leikin varjossa. Elämä oli siis oloihin katsoen siedettävää ja
Johanna puolestaan toivoi tulevaisuudelta parasta.

Näihin aikoihin palasi pitkiltä merimatkoilta Suhjalan kylään eräs
sieltä syntyisin oleva mies. Hän oli noin viidenkymmenen ijässä,
enimmän osan näistä vuosista elänyt kaukaisilla merimatkoilla.
Meri-Matti oli miehen nimi kylän kesken. Nyt oli hän päättänyt, niin
kuin itse sanoi, jäädä lahoomaan Suhjalan pellonpientareille ja
vanhoillaan lepäämään kotipitäjän vaivaishoidon niskoilla. Tätä
jälkimäistä ei kuitenkaan tarvinnut pitää muuna kuin paljaana
uhkamielisenä leikkinä, sillä olihan Matilla varoja elää vaikka sadan
vuoden ikään. Hän oli nim. ollut yksi noista harvoista merimiehistä,
joille jotakin keräytyy vanhanpäivän varaksi. Sen lisäksi oli hän
matkoillaan paljon kokenut ja saanut tietoja, joista Suhjalan ukot
eivät olleet tietäneet uneksiakaan. Näitä hän sunnuntaipäivinä yhdessä
oltaessa kyläläisilleen jutteli, merimiesten tavallisella
liioittelevaisuudella.

Ammatissaan oli hän kohonnut ala-perämieheksi ja saanut sen ohessa
monta hyödyllistä oppia. Niinpä oli hän oppinut tuon, siihen aikaan
vielä verrattain harvinaisen kirjoitustaidon, joka Suhjalan oloissa
kohotti hänet kylän ensimäiseksi taitomieheksi.

Koska Joonaalla ei ollut muutakaan sunnuntaihuvia oli hän tottunut
pistäytymään Meri-Matin mökkiin. Pian tuli näistä miehistä parhaat
ystävät, ja Matin monista kertomuksista laajenivat Joonaan näköpiirit
aivan uusille aloille. Hänessä rupesi syntymään tiedonhalua. Kaipaava
mielensä alkoi nauttia niistä jutuista joita paljon kokenut ystävänsä
hänelle kertoeli. Tämä olisi ollut hyvinkin opettavainen koulu
Joonaalle, jos vaan opettajalla olisi ollut käytettävänä edes
välttämättömimpiä opetusvälineitä, kuten karttoja, kirjoja y.m. Mutta
niin ei ollut laita, joten opetus monissa kohti jäi vaan hämäräksi
aavistukseksi. Useat kerrat piirusti Matti pöytäänsä liidulla
Suomenmaan kartan. Kovin mutkallisiksi siinä kuvattiin Suomen- ja
Pohjanlahden rannat, vieläpä virran uriakin vedeltiin, ja järviä
kaavaeltiin sekä kaupungit merkittiin liitupisteillä. Mutta aina
ensimäisenä, sitte kun Pohjanlahden ranta oli piirretty, pantiin muhkea
risti kotipitäjän kirkon kohdalle ja Matti vakuutti, että "kirkko
seisoo ihan tuolla paikalla".

Kuten jokainen arvaa, ei tuo kartta ollut oikein kaikin puolin
luotettava; sattui kyllä, että Helsinki joutui Viipurinläänin rajain
sisään, ja Jyväskylä Karjalaan j.n.e. Mutta niin kauas, kuin läänien
rajain tuntemiseen, ei Matti tahtonutkaan oppilastaan Suomen
maantieteessä johdattaa. Siinä kyllä kun hän oppi tietämään, että
erinimisiä paikkakuntia on Suomenmaassa. Muiden maiden ja valtakuntain
karttoja ei Matti yrittänytkään piirtää, mutta sitä enemmän hän niistä
kertoeli.

Puolinaista oli opetus ja puolinainen siis se käsityskin, jonka Joonas
sai maailmanrakennuksesta ja eri kansojen elämästä. Mutta kasvukykyinen
siemen oli kylvetty ja tilaisuutta sen voimaperäisempään kasvattamiseen
alkoi ilmestyä, koska suomalainen kirjallisuus tähän aikaan rupesi
kapaloitaan katkomaan.

Täydellisin ja hyödyllisin oppi mitä Meri-Matti Joonaalle antoi, oli
epäilemättä kirjoituksen taito. Iso, kattoliuskasta valmistettu
kirjoitustaulu oli kaikkina joutilaina väliaikoina Joonaan enimmin
käytetty huvitusvälikappale. Hiukan opittuaan antoi hän mielellään
kirjaimille monimutkallisia muotoja, pitkät ja koukeroiset hännät.
Lyhyessä ajassa oppi hän välttäväksi kirjoitusmieheksi niin, että
hätätilassa jo kirjoitteli velka- ja kauppakirjoja, kuitteja y.m.
kaavain mukaan.

Tämä kaikki olisi Teerelän isännän mielestä ollut vielä hyvinkin mukiin
menevää. Olihan se mukavaa kun vävymies osasi kirjoittaa, jota ei moni
osannut. Mutta ne muut oppimisen touhut, ne olivat hänen mielestään
turhia. Sulalla mielellä ei hän voinut nähdä sitä, että kirjoja
alettiin vetää taloon, jopa kaupunkimatkoilta omiksi ostaa. Kun niiden
kanssa aikaa kulutettiin, se hänen mielestään oli talonpoikaismiehelle
aivan joutavaa jopa ylellistä ajanhukkaa, varsinkin, kun Joonaksella
oli muitakin vanhoista tavoista poikkeavia hienostelemisen oireita,
niin että tuskin edes yhden ryypyn kerrallaan kakisti. Mitä se
sellainen itsensä erotteleminen merinteeraa talonpoikaiselle
miehelle...

Eräänä iltana kun Joonas oli heittänyt pois tavallisen puhdetyönsä,
joka tällä kertaa näytti olevan tuoli, mikä puolitekosena oli asetettu
höyläpenkille huomista odottamaan, istui hän tulisijan ääressä
lukemassa. Honkainen päre paloi pihdissään valaisemassa. Isäntä istui
toisella puolella tulisijaa ja paistoi jalkojansa. Heikki makasi
penkillä ja säesti kuorsauksillaan naisten rukkien hauskaa surinaa.

"Mikä se kirja nyt taas on?" kysyi isäntä pitkän äänettömyyden perästä,
sylki lattiaan ja laski erityisen painon sanalle "taas".

"Tämä on 'Maunulan Matti ja hänen viimeinen markkinaretkensä'", vastasi
Joonas kohottamatta silmiänsä kirjasta.

"Sepä nyt vasta on kirjan nimi. Mitähän asioita siinäkin puhutaan?"

"Tässä vaan puhutaan sen Matin markkinareisuista".

"Hmh. Mitähän siitä semmoisestakin on kirjoittamista? Mitä sekin kirja
on maksanut?"

"Näkyy olevan hinta 5 penniä, mutta ei tämä ole minun. Se on tuon
naapurin pikkurengin joka oli saanut sen hollissa eräältä herralta.
Sama herra kuuluu niitä jaelleen kulkeissaan monelle muullekin".

"Mä arvasin, jotta se on taas jotain herrain kuria. Mitähän hyvää siitä
on, että tavaransa sillä lailla tuhlaa? Mitä siinä sitten oikein
puhutaan?"

"Jos viitsitte kuulla, niin luen".

"Koetas nyt, onhan tässä vielä iltaa". Ukko tirkisteli tuota sanoessaan
seinäkellon mustaan tauluun: viisari osoitti 8:saa.

Joonas alkoi. Kertomus näytti kiihottavan naistenkin uteliaisuutta
siihen määrään, että rukkien surina usein herkesi. Myös ukko kuunteli,
alussa semminkin, hyvin tarkkaavaisesti, pani tuontuostakin "hmh!" ja
toisinaan naurussa suin: "sepä oli aika poika!"

Heikki kuorsasi yhä kovemmin, niin että se alkoi häiritä toisten
kuuntelemista. Ukko jo vihdoin kyllästyi ja sanoi:

"Johanna, herätä tuo kuorsaamasta, joutaisipa sekin kuulla".

Johanna meni, ja vasta monien yritysten perästä sai veljensä sen verran
heräämään, että tämä päätänsä kohottaen kysyi: "Noo -- mikä nyt on?"

"Nouse kuulemaan, kun Joonas lukee mukavaa juttua", käski isä.

"Perhana huolikoon jutuista!" Heikki painoi uneliaan päänsä takaisin
höylän lastuihin.

Mutta eipä ukonkaan silmät tahtoneet oikein kunnollisesti palvelustaan
tehdä; tuon tuostakin alkoi pää nuokahdella, mutta hän kuitenkin kohta
heräsi. Piika se nojasi päätänsä rukinpyörän päälle ja veteli jo
uskollisesti seinähirsiä, Johanna pysyi täydellisemmästi valveilla.

"Vieläkö te kuulette?" kysyi Joonas naurahtaen ja katsahti ukkoon, joka
paraillaan syvästi kumarteli.

"Hojaa, vaikka silmäni ovat ummessa". Hän kohotti päänsä pystyyn.

"Kuulkaa tarkkaan, tämä on pian lopussa". Joonas alkoi uudestaan lukea.

Ukko rupesi pian nuokahtelemaan, mutta toisinaan raotti hän silmiään,
josta näkyi että hän, ehkä jotenkin hämärästi, seurasi kertomuksen
menoa.

Kirja oli loppuun luettu.

"Joko nyt loppui?" kysyi ukko.

"Jo", vastasi Joonas, "mitä nyt kertomuksesta pidätte?"

"Mitähän minä siitä. -- Onhan se mukavasti komppuneerattu. Mutta
mitähän siitä on hyvää, että noita kirjoitetaan? Tietäähän sen jokainen
ihminen, kuinka markkinoilla ollaan, tapellaan siellä tietysti, kun
vähän ryypyksiin tullaan".

"Kertomuksessahan myöskin tahdotaan näyttää, kuinka se Matti
perheinensä joutui viinan tähden perikatoon".

"Kuka käski ryypätä niin hulluuden päähän!"

"Niin, mutta jos ei olisi ollut ollenkaan viinaa, niin ei hänkään olisi
taitanut jouduttaa perhettään mieron tielle".

"Häh? Viinaa ollut! Mitä sinä nyt taas puhut? Mitä viinan siihen on
syytä, jos sitä ryypätään, eihän se itse kurkkuun juokse?"

"Eipä juoksekaan, mutta sittenkin se houkuttelee ihmiset ryyppäämään,
ja on niin tavoin oikein ihmiskunnan vihollinen".

"Pane nyt järveen! Eihän viina ole kun kuollutta ainetta, joka menee
sisään kun sitä ryypätään ja pysyy pullossa kun ei siitä kallisteta".

"Mutta siihen kasvaa himo".

"Mikä himo? jokaisen tekee viinaa mieli kakarasta asti. Mutta kaikki
eivät saa aina silloin kuin mieli tekee, eivätkä kaikki hallahousut
tohdi ryypätä. -- Mutta kyllähän sekin ilo nyt jää vähemmälle, kun
herrat viinankeitonkin talonpojilta vääräälivät. Eikä jukoliste heistä
yksikään kuitenkaan kykene ikänä tässä maailmassa keittämään sellaista
viinaa kun Kuppilan äijä!"

"Mutta eikö meidänkin kylän elämä tässä pienessä ajassa, kun ei ole
enää saatu niin helposti viinaa, ole muuttunut melkoista
rauhallisemmaksi?"

"Mitä rauhallisemmaksi? Siinä on elämää, jossa asutaan. Sanon vielä
kerran, että eihän se ole viinan syy, että sitä juodaan, vaan se on
ihmisten syy, jotka sitä juovat. Eikä tämä juominen ikänä lopu, vaikka
viina kuinka kalliiksi tulisi. Muuta hyötyä ei tuosta muutoksesta ole,
että talonpojat kiellettiin viinaa keittämästä, kuin se, että herrat
nyt saavat kaiken voiton. Mutta minä en ainakaan rahojani kaupunkiin
pane, sen vannon! Kyllä Teerinevan Kustu vielä Teerelän äijän tarpeista
murehen pitää".

"Mutta kun kaikki salapolttimotkin hävitetään, niin kyllä Teerinevan
Kustunkin tuhostus löydetään", sanoi Johanna nauraen.

"Kyllä se poika panee pannunsa siihen puskaan, josta ei löydetä".

"Olisi parhainta", väitti Joonas, "lakata kokonaan ryyppäämästä, niin
ei tarvitsisi turvautua kenenkään salapränniin".

"Mene järveen! Koeta itse olla ryyppäämättä".

"Mitä olen tähän saakka ryypännyt, ei liene ketään vahingoittanut".

"No jo sinunkin olis pitänyt ehtiä minun ikäisteni verroille, niinkuin
tuo Heikki! Vastahan olet maitohuuli poikanullikka".

Johanna ja Joonas nauroivat.

"Niinpä niinkin", sanoi Joonas yhä nauraen, "mutta en ole aikonut
milloinkaan ehtiä teidän verroillenne".

"Soo soo, kiitoksia", virkkoi ukko rauhallisesti ja pureksi mälliään.

Joonas sanoi taas:

"Helsingissä olen kuullut olevan koko joukon miehiä, jotka ovat oikein
valalla luvanneet, etteivät koskaan juo itseänsä juovuksiin".

Ukko päästi tuon kuultuaan hetkottavan naurun. "Onpa siinäkin vala! Ja
sinä varmaan uskot senkin kuin 'kirveen silmään?'"

"Miksi en sitä uskoisi?"

"Totta se kuuluu olevan, -- olen minäkin tuota kuullut", vakuutti
Johanna.

"Älkäät hullutelko! Kyllä ne juovat kuitenkin parempia juomia".

"Ei niin mitään", väitti Joonas.

"Älä nyt luule minua vanhaa, koeteltua miestä, niin hulluksi, että
tuota uskoisin. Sinä voit sen kyllä uskoa ja Johanna myös. Sinä luet
niin paljon, että vielä järkes sekautuu, niinkuin Mörkölän Hermannin
ennen, joka Raamattu kainalos käveli sinne tänne etsien Raamattua,
eikä huomannut, että se oli kainalos. Samoin käy sinun vielä, jollet
lakkaa vähemmälle. -- Mutta eiköhän nyt jo mennä makaamaan, että
huomis-aamunakin jaksettaisiin ylös".

Levolle nyt siirtyivät kaikki. Heikkikin herätettiin riisumaan vaatteet
pois ja muuttamaan ylisänkyyn. Vähän aikaa vielä sängyssä Joonas ja
Johanna kuiskailivat toisilleen äskeisten keskustelujen johdosta, eikä
ukkokaan heti unta saanut; kai hänkin jotain mietiskeli.



XIII.


Oli sunnuntai. Joonas oli tapansa mukaan ollut Meri-Matissa.
Tavallisuuden mukaan oli siellä ollut muitakin miehiä koolla ja aika
oli hupaisesti kulunut. Talvi oli vielä samanlainen katkeamaton
lumi- ja pakkastalvi. Kiireistä puiden ajoa kesti yhä, ja lepopäivinä
oli pidettävä tarkka huoli hevosten ruokinnasta. Tästä syystä
ei Joonas ehtinyt kauan viipyä Matin luona, koska tiesi, että
isäntäukko ainoastaan aniharvoin viitsi talliin mennä ja Heikistä ei
sunnuntaipäivinä näkynyt kotona häntääkään. Johanna oli saattanut antaa
heinätukon, mutta se ei pitkälle riittänyt. Kotiin riensi siis Joonas
ja huomasi aavistuksensa todeksi, sillä tyhjät olivat hevoisten seimet
ja silppuastiat. Hän taputteli hevosten lautasia ja kiitollisina
äänsivät elukat hoitajalleen. Kunnollista silppua ne nyt saivatkin. Sen
jälkeen loi Joonas lannan tarhaan ja lakaisi lattian. Sitten alkoi hän
joutessaan tarkastella tallin parsilattioita, jotka hevosten
terävähokkaisten kenkäin kuluttamina olivat joutuneet kovin
kelvottomaan tilaan.

"Saakeli!" paneskeli hän korvantaustaa kynsiskellen. "Huomispäivänä
korjaisin tuon lattian, kun isäntä ja Heikki menisivät kahden metsään.
-- Mutta ne eivät mene. Kuka tiesi ei Heikki taas tule kotiinkaan. --
Ei moni mies uskaltaisi pitää hevosiaan tuollaisella lattialla. --
Vaari ei kärsi korjauksista puhuttavankaan, niin kauan kuin vähänkin
pääsee retuuttamalla eteenpäin". Hän lähti tallista, sulki oven ja meni
puuliiteriin katselemaan puita, joita oli tallinparsi-lattiaa varten
varustanut. Ne näyttivät häntä tyydyttävän, koska itsekseen sanoi:
"Kyllä niistä tulee lattia, jahkapa vaan saisin aikaa sen tekemiseen!
Täytynee taas kerran pakottaa ukko suostumaan, muuten ei siitä tule
mitään, ennenkuin joku hevosista murtaa jalkansa ja puoskarinpalkat
tulevat paljoa kalliimmaksi, kuin lattia".

Hän katseli uhkeata halkopinoa sekä rankaläjää pihalla, arvellen: "On
noita puita kokoutunutkin, vaikka syksyllä olikin kaikki niin lopussa.
-- Äijä on niidenkin ajoa vastustellut ja olis tahtonut vaan hirsiä
kaupunkiin ajaa, vaan olenpa nähnyt hänenkin toisinaan salaisella
mielihyvällä katselevan tuota halkopinoa". Sitte hän innostui. "Mutta
voi kun saisin tästä talosta edes toisen puolen haltuuni, niin
tahtoisin näyttää kuinka oikein taloa asutaan!" Ikään kuin elähytettynä
tuosta toivosta, meni hän tupaan. Siellä oli kaikki hiljaisen
rauhallista, ainoastaan Johanna oli kotona ja luki hiljaisella
veisaavalla äänellä "Uutta Testamenttia".

"Kauanpa viivyitkin taas Meri-Matissa", virkkoi Johanna raukaisevan
unisesti haukotellen. -- "Kauanpa kylläkin", vastasi Joonas. "En
ymmärrä mikä minua sinne niin erinomaisesti vetää, vaikka hänen
juttunsa ovat jo ennestään tuttuja. Missähän vaari lie?"

Johanna muuttui totiseksi:

"En tiedä. Vähän aikaa sitte lähti tästä kylään. Kun ei vaan olisi taas
joutunut Tervahaudan Juhan joukkoon koska se kuuluu tulleen juovuksissa
kylään".

"Vai niin".

"Se on yksi pahuudenalku, se Tervahaudan Juha! Aina hän tulee tänne
viinapulloinensa ja saa houkutelluksi isänkin juominkiin".

"Hänen salaprännistään ne juopot sitä viinaa niin helposti saavat. Jos
ei sitä olisi, niin kyllä moni ryyppy jäisi ryyppäämättä. Jos panen
pahat päähäni, niin ilmoitan ensi tilassa sen nimismiehelle. On oikein
häpeällistä, jos ei sitä joku tee".

"Älä tee sitä Joonas", Johanna vihdoin virkkoi, "sillä, vaikka
salaisestikin sen teet, niin rupeavat juopot kuitenkin sinua
epäilemään, he tuntevat jo mieli-alasi. Sinä saat niistä semmoisen
vihollisjoukon, joka ennen pitkää kostaa". Ajatus näytti Johannaan
kipeästi koskevan.

"Sitä ei nyt niinkään tarvitse peljätä, turhan vuoksi", lohdutti
Joonas.

"Tarvitseepa, sillä ne miehet tekevät vaikka mitä! Lupaa nyt, ettet
puhu siitä mitään, kyllähän nimismies sen muutenkin tietoonsa saa".

Joonas oli vastahakoinen lupaamaan.

"Olkoonpa nyt sitten tahtosi mukaan", hän myönsi, "mutta jos vaan
Teerinevan Kustu yhä rohkeammaksi tulee, niin en minä sitä viitsi
kärsiä".

Epäselviä ääniä rupesi kuulumaan ulkoa, Tuvanovi paiskattiin selälleen
ja tupaan astuivat Teerelän isäntä ja Tervahaudan Juha.

"Täällä ne ovat poijat Pohjanmaalta, jotka eivät miestä pelkää!" rämisi
Tervahaudan Juha hoippuroidessaan sisään.

"Onpa Joonas kotona", sanoi isäntä jo ovesta tullessaan. "Oletko ollut
tallis? Mene ruokkimaan hevosia. Huomenna pitää taas metsään". Tämä
kaikki tapahtui näytteeksi Tervahaudan Juhalle. Vaarin itsetunto yhä
nousi.

"Minä aivan äsken tein niille silppua", ilmoitti Joonas
nöyränkaltaisesti.

"Vaikka! Mene nyt kun käsken, kyllä ne ovat sen jo syöneet".

Joonas pani taulun pöydälle ja enemmän kärsimättömyydestä kuin käskyä
totellen aikoi mennä talliin, mutta Tervahaudan Juha pidätti häntä
tervehdellen:

"Päivää Joonas! Anna kättä köyhälle, köyhäll' on lämmin käsi".

"Päivää".

"Älä moiti meidän sikaa, vaikka siin' on vähä vikaa!" jatkoi Juha.

"Mitäpäs siitä".

"Kyllä sinä moitit, sinä isottelet, et meikäläisille juuri puhele, et
puhele, et".

"Vai niin". Joonas naurahti ja meni ulos. Vähän aikaa tallissa
seisottuaan ja katsottuaan hevosten syöntiä palasi hän tupaan.

"Naa!" huusi ukko, "oliko hevosten hännät ylös vai alaspäin?" Hän iski
silmää Tervahaudan Juhalle.

"Tuommoisia kysymyksiä tehdään pikkupojille", vastasi Joonas
ulkonaisesti tyynenä, mutta hyppyset pudistivat lujasti rihveliä ja
tauluun tuli syvä vako.

"Häh!" karjui ukko kallistaen korvaansa, vaikka kyllä kuulikin
vastauksen.

Joonas oli vaiti. Mutta Johanna luuli nyt tarpeelliseksi hänen
sekautumisensa asiaan.

"Mitähän siinä taas ilkeilette, olkaahan jolloinkin ihmisittäin".

"Tuki sinä suus; vai en enää saisi puhuakaan".

"Ei tuommoisia nilkun puheita".

"Kuka täs komenteeraa? Sanoppas se!"

"Kukahan se nyt on, joka komenteeraa", matki Johanna. Äijä kääntyi
Joonaaseen:

"Mene valjastamaan tamma, minä lähden tätä Juhaa kyyditsemään".

"Eikö se ole sopimatonta", arveli Joonas. "Tammalla pitää aamulla
lähteä kaukaiseen metsään".

"Kyllä se jaksaa".

"Onko tämä sun kuraatoris?" kysyi Tervahaudan Juha suu ilkeässä
ivankierteessä.

"Ole siinä! Mene vain Joonas asettamaan tamma ja ruoki sitten
paremmin", käski ukko.

"Milläpä niitä sen paremmin ruokitaan, kun ei ole suurusta".

"Joutavia lorinoita! Mene, mene jo!"

"En mene. Tämän kerran kiellän käskynne täyttämisen; huomatkaa itsekin:
matkaa on kolme pitkää virstaa ja ihan tarpeeton, tuollainen mies
joutaa maata kylässä viinan pois päästänsä ja mennä sitte käyden".

Merkillisellä tavalla hillitsi ukko itsensä. Kenties hän pelkäsi, ettei
kuritus auttaisi Joonaan nöyryyttämisyrityksessä. Aivan sievästi
päättikin hän hellittää riidan ja kiertää.

"En pyydäkään sinua, saatan itsekin valjastaa", sanoi lähtien
kiukkuisesti liikkeelle.

"Ottakaa sitten salviaruskia, mutta ei tammaa", Joonas muistutti.

"Se ei tulekaan kysymykseen sinulta", ärjyi isäntä.

Joonas lähti suuttuneena ulos, Johanna seurasi jälessä ja rupesi
kehoittamaan:

"Älä vastustele sitä, anna mennä. Tiedät kyllä kuinka ilkeä hän on,
ilman väkivallatta et saa häntä peräytymään".

"Mutta hän niin rääkkää hevosen".

"Vaikkapa! Ei sinulla ole siitä mitään edesvastausta, rakas ystävä.
Anna hänen vieläkin olla niin kuin tahtoo, --" Johanna teetteli itkua.

"Älähän nyt taas turhia. Menköön minun puolestani mihin tahtoo". Asia
oli sovittu. Toinen meni tupaan toinen talliin.

Isäntä ja Tervahaudan Juha tulivat pihaan. Työreki makasi siinä
kellellään, se käännettiin anturoilleen. Tallin seinustaa vastassa oli
aisoja pystössä, siitä heitettiin yksi pari luokkineen, ränkineen
pihaan.

Talliin meni ukko, siellä Joonas paraillaan hevosia suki. Sanaakaan
puhumatta, vei ukko tamman ulos. Uskomattomalla ketteryydellä puettiin
länget hevosen kaulaan, suitset sen suuhun ja kepittiin kakkula-aisat
vetolenkistä reenjukoon.

"Istu päälle!" käski Teerelän ukko toveriaan.

Toinen sovitti itsensä reen peräpuoleen nojailemaan pankkaan.

"So tamma!" Riuska hevonen riensi portista tielle. Vähää puuttui, ettei
reki käänteessä viskautunut seinään.

"Saapa nähdä, kuinka tuossa polskassa käy", arvaili Joonas,
tirkistellessään tallinoven raosta lähtevien hurjaa menoa.

Kun Joonas tuli tupaan, näki hän heti Johannan silmistä, että tämä oli
itkenyt. Etsi käsiinsä erään kirjan ja alkoi lukea, sen ohessa
salaisesti silmäellen Johannaa, joka tuon tuostakin pyyhkäsi kyyneleen
poskeltaan.

"Älä nyt turhista itke, vaikka äsken vähän kiivastuinkin. En kuitenkaan
viitsi milloinkaan häntä lyömään ruveta", sanoi Joonas.

"Sitä en erittäin epäilekään, onhan sinulla miehen mieli ja voit kärsiä
isäni oikkuja, mutta minun päässäni risteilee monenkaltaisia ajatuksia
siitä, kuinka tässä ruvetaan elämään ja olemaan, jos tuo Heikkikin
todenteolla rupeaa akottumaan. -- Minä epäilen, etten voisi Kuppilan
Miinan kanssa tulla ikinä toimeen saman katon alla".

"Älä huolehdi, aika tuo uusia neuvoja. Tosin minäkin toisinaan mietin,
mihin laitaan tässä elämä rupeaa lyömään, mutta --". Joonaan lause
katkesi. He olivat taas menneet istumaan vierekkäin.

"Mutta -- mitä?" uteli Johanna.

"Aattelen vaan, että kun vaari suostuisi talon jakamiseen ja antaisi
meille toisen ja Heikille toisen puolen. Kun me kunnollisesti
hoitaisimme puolikkaamme, niin tulisi siitä varmaan yhtä hyvä talo
tulojensa puolesta, kuin tämä nyt on kokonaisena". Joonas pudisti
päätään. "On ihme ja kumma kun tämä talous on näinkin kauan pystyssä
pysynyt niin huonolla hoidolla".

"On se ihme, mutta kylläpä se onkin mennyt takaperin. Ei äitini
kuollessa ole ollut velkaa muuta kun sataviiskolmatta ruplaa ja nyt on
jo luullakseni likemmäksi kolmetuhatta markkaa".

"Heikkiä minä erittäin kummastelen, että hän nuorena miehenä viitsii
olla niin tuiki laiska ja talonhoitamisessa huoleton".

"Lastu ei lennä kauas puusta".

"Isäs on kuitenkin vielä vanhoillaankin Heikkiä paljoa miehuullisempi".

Vähän aikaa tämän keskustelun jälkeen tuli Heikki kotiin kahden toverin
kera. Jokainen oli juovuksissa. Heikki aikoi ottaa hevosen ja lähteä
ajolle, mutta Joonas pisti tallinavaimen lakkariinsa eikä laskenut
häntä hevosten pariin. Tästä Heikki raivostui ja aikoi oikeuttaan
pienellä käsikähmällä voittaa. Mutta se päättyi pakoretkeen, jolle
toverit häntä vikkelästi seurasivat.

Oli jo ehtinyt yö tulla. Kaikki muut, paitsi Johanna nukkuivat Teerelän
tuvassa.

"Kuule!" virkkoi hän ja sysäsi Joonasta kylkeen. "Minä luulen, että isä
on tullut, korvaani kuului tamman riimukulkusen helinä".

Joonas kuunteli.

"Kyllä, olen minäkin kuulevinani". Samalla kuului hevosen hirnunta
pihalta, kaksi kertaa peräkkäin.

"Kumma ettei hän jo melua", ihmetteli Joonas.

"Voi Joonas-kulta, etkö sinä menisi sinne katsomaan?" pyysi Johanna.
Joonas ähkyi tyytymättömästi.

"Täytyyhän sinne mennä". Hän nousi, puki vaatteita päällensä, sytytti
talikynttilän vanhassa mustuneessa lyhdyssä ja meni sen kanssa ulos. Yö
oli pimeä ja ilma leudonpuoleinen. Tultuaan tallin luo, näki Joonas,
että hevonen seisoi oven edessä ja nuuski heinäntähteitä maasta.

"Hevonen on täällä", puheli hän itsekseen, "mutta miestä ei näy -- vai
kuinka? On kun onkin! Tuossa se nyt makaa, voi miesrukkaa tuotakin!
Onkohan edes henkeä?"

Ukko makasi reellä vatsallaan. Joonas käänsi kasvot ylöspäin ja laski
korvansa lähelle suuta. Hiljainen koriseva hengitys ilmaisi, että
asianomainen vielä eli. Huomattuan pikaisen avun olevan tarpeellisen,
juoksi Joonas tupaan ja käski Johannan kiireesti ulos. Käskyä ei
tarvinnut kertoa.

"Älä kovin pelkää. Reellä hän tosin nukkuu, mutta ehkä hän siitä
saadaan virkoamaan, kun vaan nostamme tuvan lämpimään", arveli Joonas.

Johannasta ei kuitenkaan ollut suurta apua ukon nostamisessa, vaan
tupaan mies saatiin. Tarkastettiin sitten, josko jäsenissä olisi
kylmetyn vikaa. Sormet olivat vähän epäilyttävän valkoiset. Niitä
hierottiin lumella. Johanna sytytti tulen, lämmittääksensä maitoa, jota
annettaisiin sisään. Kun hieromisen kautta näytti elonvoima alkavan
sormiin palata, lähti Joonas hevosta vihdoinkin korjuunlaittamaan.

"Hevos-parka!" hän itsekseen jutteli päästellessään hevosta valjaista.
"Märkänä kuin uitettu kissa!" Huolellisesti pyyhkieli hän härmistyneen
vaahdon elukan karvasta ja peitteli selän kahdella paksulla loimella.
Silpun hyvästi jauhotettuaan ja vedettyään vesikorvon pois, ettei
hevonen saisi kuumiin sisuksiinsa kylmää vettä juoda, meni hän tupaan.

"Tuletpa paraiksi sisään", sanoi Johanna. "Koettakaamme saada lämmintä
maitoa hänen suuhunsa".

"Kun ei vaan olisi liian kuumaa, että polttaa", epäili Joonas.

"Ei se ole".

"Mutta tämä suu ei pääse auki, tuoppas tukeva lusikka, jolla saan
vääntää hampaat auki".

"Voi sen tähden kumminkin!" Johanna vei lusikan.

"No! Koetapa kaataa tuota lusikan lapaa myöden, kaada hiljaa, että ei
mene syrjään".

"Vielä hiukan paremmin auki".

Monien yrityksien perästä saivat he maitoa vihdoin valumaan ukon
jähmettyneiden leukain välitse, niin että tämä alkoi purkaa kun maitoa
valui henkikurkkuun.

Juopunutta koetettiin nyt saada jalkeille.

"Mikä herran tähden?" kysyi piika, joka oli herännyt ja katseli
kummastellen outoa touhua.

"Käskenkö tulla vähän auttamaan?" kysyi Johanna Joonaalta.

"Tulkoon".

"Tule Hessa vähän meitä auttamaan, koska heräsit. Niinkuin näet, on isä
taas juopumisen kautta kuolemankielissä. Koettaisimme saada häntä vähän
liikkeelle, mutta minä en voi yksin toiselta puolelta kannattaa".

"-- Kun ei saa öitänsä nukkua", murisi Hessa, mutta meni kuitenkin,
siunaillen, Johannan kanssa kannattamaan ukkoa toisesta käsipuolesta.

Vähänajan kuluttua alkoivat terveelliset seuraukset näkyä siten, että
juopunut alkoi jo päästellä suustansa epäselviä ääniä. Jäntereisiin
näytti palaavan paossa ollut elo.

Loppuseuraus näistä yrityksistä oli se, että mies saatettiin jotenkin
hyvillä toiveilla parantumisesta jättää yksikseen makaamaan. Ei
uskallettu kuitenkaan heittää itsekseen, sillä vuoronsa jälkeen kävivät
Joonas ja Johanna tarkastelemassa hänen nukkumisensa luonnetta.

Aamulla oli ukko jo täydellisesti tolkussaan vaan ei kyennyt nousemaan
ylös, sillä ruumista kolotti ja päätä porotti.

Heikkiä ei maanantaiaamuna kuulunut niin aikaisin kotiin, että olisi
ehtinyt metsään. Joonaan täytyikin siis vielä toistaiseksi heittää
kauan aikomansa tallinparsi-lattian teon ja lähteä metsään, kun ei
hevosia kuitenkaan sopinut kokonaista päivää laiskana seisottaa.

Johanna ei saattanut tänä päivänä olla isällensä mainitsematta sitä
yksinkertaista ihmettelyänsä, ettei vanhuuskaan jo anna mieltä hänelle,
vaan aina "kun vaan paikalle sattuu, niin vetää itsensä täyteen kuin
merisieni".

Ukko kärsi sen rauhallisesti. "Kerranko tuollaista nyt sitten miehelle
tapahtuu", arveli vaan. "Teillä oli turhanpäiväistä hätää minun tähteni
-- olisitte antaneet vaan maata sängyssäni, niin kyllä siitä olisin
vironnut. -- En muista yhtään, kuinka olen tullut. Jäikö se Juha kotia,
vai tuliko minua saattamaan? No hama hänestä, kun vaan tuo pää paranis.
Luulenpa melkein, että se on tullut siitä kipeäksi, kun te olette sitä
maitoa kaataneet väärään kurkkuuni. -- Peeveli, kun repii..."

Näin haasteli ukko vuoteellaan. Naiset, jotka tuvassa kehräsivät,
nauroivat salaa.



XIV.


Joonaan opilliset harrastukset eivät pitkiksi ajoiksi jääneet pitäjän
kermaväeltä huomaamatta. Erittäinkin kirjoitustaitonsa hänen mainettaan
levitti. Kummastellen kysyi moni: "Missä hän on kirjoittamaan oppinut?"
Joonasta puhuteltiin kun tavattiin, kyseltiin vointia y.m. Suosion
osoitukset kiihoittivat Joonasta yhä innokkaammin opiskelemaan. Hän
luki kirjoja mitä käsiinsä sai ja harrasti.

Mutta appi-ukon nyreys tuota "riivattua opinhalua" vastaan kasvoi päivä
päivältä ja jopa se toisinaan, erittäinkin viinapäissä ollessa, alkoi
puhjeta julkiripiksi. Tämä oli turkinpippuria Joonaan vapautta
rakastavalle luonnolle. Yhä useammin rupesi hänelle ilmestymään
appelasta eroomistuumia. Ja olihan niitä muitakin syitä. Kovin
pisti hänen vihaksensa, kun naapurit kulkivat melkein kuin
kilvassa muistuttamassa Teerelän isäntää raja-aitain korjauksesta,
siltainteosta, lasku- ja raja-ojain luonnista ynnä lukemattomista
muista yhteistöistä. Ukko vastasi useinkin vahvalla lupauksella,
toisinaan ankaralla väitteellä, ettei työ kuulu hänelle. Valitettavasti
oli hänellä kovin huono muisti, niin että unohti pian lupauksensa.
Kyläläiset muistuttelivat ja hätyyttelivät lupauksista Joonasta, joka
asiaintilasta kärsi ja suututteli, yhä hautoen mielessään miten saisi
isännyyden käsiinsä.

Vihdoin näytti kohtalo itsestänsä johdattelevan aina likemmäksi ja
likemmäksi uudistuksen hetkeä Teerelän perheessä, sillä Heikki oli
todenteolla ruvennut naimispuuhiin. Morsiamensa oli Kuppilan Miina.
Sitkeyttä oli tämän asian aikaan saaminen Heikiltä vaatinut. Monta
kertaa oli Miina antanut hänen tiima-kausia koputella luttinsa ovella
ja palata sittenkin takaisin. Mutta Heikki ei tuommoisista ijäksi
suuttunut, meni viikon tai parin päästä uudestaan koputtelemaan. Jos
hyvin sattui, pääsi taas sisälle. Tällä tavalla kehittyi suhde sille
kannalle, ettei hänen enää koskaan tarvinnut tyhjänpäälle koputella
ovea. Nyt he olivat kihloissa.

Tätäpä nyt kummasteltiin. Keksittiin syyksi, ettei Miina olisi muita
saanutkaan. Lieneekö asia niin ollut, on vaikea tietää. Näiden
kihlattujen välillä oli aivan samallaisia helliä tunteita kuin monen
muunkin kihlatun parin välillä. Miina näytti täydellisesti tyytyvän
Heikkiin ja tämä taas tahtoi oikein teossa näyttää jokaiselle, että hän
oli Kuppilan Miinan sulhanen, sillä hän oleili näihin aikoihin melkein
kokonaan Kuppilassa ja ihmisten jo sopi sanoa: "siinäpä ollaan kovin
touhussa".

Tähän aikaan oli kulumassa toinen talvi siitä, kun Joonas oli Teerelään
tullut. Miesten välillä rupesi useasti olemaan vakaisia keskusteluja
talonkaupoista.

Eräänä ehtoona, kun Teerelän väki oli kaikki tuvassa ja kukin toimitti
askareitansa, Joonas teki korvea, Heikki väänsi vitsaksia, piika
karstasi villoja ja Johanna -- istui lähellä tulisijaa, sylissä
vaatteisiin käärittynä pieni poikanen, joka vasta oli muutamia viikkoja
näillä mailla oleskellut; ukko makaili pöytäpenkillä pöllytellen
paksuja savupilviä vaskihelaisesta piipustaan.

Tavallista harvasanaisempaa oli keskustelu. Kentiesi vaikutti siihen
Joonaan yksitoikkoisuus, sillä hän oli muulloinkin aina tämmöisten
iltakeskustelujen puheenjohtajana. Äkkiä heittäen pois höylän
kädestänsä, istahti Joonas penkille ja alkoi, kyhöstäen tupakkaa
piippuun, jutella:

"Niin miehet". Heikki väänsi vitsaa kiivaammin ja ukko pöllytti
paksumpia savupilviä, sillä he aavistivat mistä aineesta Joonas alkaisi
puhua. Joonas jatkoi: "Ehkä on parhainta, että vihdoinkin rupeamme
tekemään päätöstä siitä asiasta, josta jo kauan olemme keskustelleet,
nimittäin talonkaupasta, sillä minun mielestäni olisi pikainen päätös
kaikkein parahin. Sanokaa nyt vaari, mitä te ajattelette siitä talon
kahtia jakamisesta?"

"En tiedä, mitä hänestä sanoisi", äännähti isäntä. "Mitä se Heikki
siitä arvelee?"

Heikki lakkasi vitsaa vääntämästä ja meni takan luo piippuansa
koputtelemaan. Vähän ajan päästä hänkin sanoi:

"Tiedä, -- kyllähän tämmöiset maatilkut nyt yksikin mies hoitaisi,
mutta --". Lause katkesi.

Joonas otti pulmaksensa:

"Mutta minä arvelen puolestani, että tässä talossa olisi kyllin tointa
ja puuhaa kahdeksikin jaettuna. Olen tarkastellut avarain nevojemme
laatua ja huomannut niiden olevan suureksi osaksi hyvänarvoista
viljelysmaata. Teille", sanoi Joonas isäntään kääntyen, "voisimme
kernaasti maksaa yhteensä paria, kolmea tynnyriä enemmän eläkettä, kuin
talon kokonaisena ollen".

"Niin taitaa olla. Mutta olisitte te saaneet nyt vielä muutaman vuoden
tyytyä..."

"Olisin minäkin toivonut", kiirehti Joonas sanomaan, "mutta meidän
kunkin välisuhteemme ja perheelliset olomme ovat jo osaksi tulleet ja
vielä enemmän tulevat sille kannalle, että kaikin emme voi yhdessä
asua, kun meille kumpasellekin, niin minulle ja Johannalle kuin
Heikillekin rupeaa ilmestymään yksityisiä huolia ja tulevaisen
toimeentulon murheita. Jokainen on vapaampi toimimaan mielensä
mukaisesti, ollessaan isäntänä itsensä ylitse. Sanoppas Heikki, eikö
sinullekin ala ilmestyä tämän kaltaisia mietteitä nyt, kun aiot ennen
pitkää avioliittoa rakentaa?"

Heikki hymähti. "Kyllähän, mutta arvelen vaan, että tässä tulisi kovin
suuret kustannukset, kun täytyisi ruveta toiselle talolle ihan juuresta
saakka uutta kartanoa rakentamaan".

"Jaa'a, se kysyy varoja", säesti ukko.

"Aivan niin", myönsi Joonas, "mutta jos nyt kuitenkin ensin aluksi
koettaisimme varustaa suutuvan asuttavaan kuntoon ja ulkohuoneiden
kanssa koettaisimme tulla jotenkuten toimeen, onhan niitä luvultaan
koko joukko. Ymmärrän kyllä, ettei tämmöinen yhdessäasuminen
ajanpitkään voi käydä laatuun, mutta saammehan sitten päättää, kumpi
meistä jää vanhalle kanta-tilalle asumaan ja kumpi tahtoo uuden
kartanon rakennuksen vaivat päällensä ottaa. Se tietysti, joka tämän
perintökartanon omistajaksi lopullisesti jää, on velvollinen pois
menevälle suorittamaan sen toisesta puolesta kohtuullisen maksun".

Vähän aikaa nyt äänettöminä istuttiin, kukin omalta kannaltaan
puheenaolevaa asiaa aivoissansa aprikoiden. Joonas rykäsi ja alkoi taas
puhua:

"Niin, jos ehdotukseni teidän mielestänne kovin sopimattomalta näyttää,
niin en minä tahdo kehoittaa talon jakamiseen. Kyllä Heikki saa sen
minun puolestani täydellisesti pitää yksin ja minä saatan hankkia
jonkun toisen tilan. Taikka kyllä minäkin otan koko tilan, jos niin
sovitaan, mutta kaikessa tapauksessa annan etu-sijan Heikille. Sopii
myöskin niin, että vaari on vielä isäntänä, koska häntä haluttaa, ja
minä menen hieromaan Riemulan Hermannin kanssa talonkauppaa".

"Ei, ei!" keskeytti ukko melkein huudahtaen, "minä en laske Johannaa
pois. Kuka sitten enää vähänkään minua viitsisi hoivata!" Ukko näytti
kummallisesti heltyneeltä. Joonastakin tuo mielenosoitus liikutti ja
ihmetytti. Hän katsahti hellästi puolisoaan, joka lapsen oli jo kehtoon
laskenut ja itse kangaspuissa vikkelästi sukkulaa liikutti. Joonas
lähti soutamaan lapsenkehtoa.

Heikki katsahti nyreästi isäänsä ja oli juuri sanomaisillaan jotain,
mutta hillitsi itsensä.

"Miksi et sinä sano", puhkesi ukko taas puhumaan Heikille, "miksi et
sano, jos suostut talon jakamiseen, taikka annatko sen kokonaan
Joonalle? -- Minä tunnustan, että toisinaan olen ilkeänluontoinen, niin
ettei kukaan tule kanssani niin toimeen kuin Johanna. Hän yksin voi
kärsiä minua. Heikin tuleva muija on minulle vieras, vaikka kohta onkin
naapurin tytär. Minun puheeni eivät ole aina niin punnituita, vieras
voisi hyvinkin pian minua kärsimään kyllästyä. -- Jos sinä Heikki annat
tämän talon Joonaalle, niin voithan rahalla ostaa itsellesi toisen;
onhan sillä morsiamellasi rahoja nätti summa".

"Näyttää siltä, että minusta jokainen tahtoisi päästä", virkkoi Heikki
katkerasti.

"Älä hulluttele!" huudahti ukko, "etkö ymmärrä, kun sinulle annetaan
ehto --"

"Sinä Heikki", keskeytti Joonas, "ymmärrät tarkoitukseni kokonaan
väärin, taikka ehdollasi tahdot sen siksi vääristää. Mutta jos niin on,
minä en missään tapauksessa muuta ehdota, kuin että sinä jäät taloon ja
minä menen pois".

"Mitä se Heikki siinä nyt turhia, eihän tässä kukaan sinua hylkiä
tahdo. Mutta pannaan nyt kirkko keskelle kylää ja jaetaan talo.
Luulenpa, että siinä sentään olisi teille kummallekin työtä", puhui
ukko kiireesti, peläten että Joonas taas keskeyttäisi häntä.

"Noo tuota, -- eiköhän jätetä nyt huomiseen, että saan vielä miettiä
näitä asioita", ehdotti Heikki jo lauhtuneena.

"Parahinta on, että päätämme sen nyt heti", vastasi Joonas tylysti.
"Olemme niin monasti näistä asioista puhuneet, että minun mielestäni on
jo ollut kyllä mietinnön aikaa. Minä sanon sinulle vielä kerran: ota
sinä talo".

Oli ihmeellistä, että ukko melkein vapisi, kun hän, katsoen Heikkiin,
odotti tältä vastausta.

"Älä ole niin kiivas", sanoi Heikki nuhtelemisen aikomuksessa, "etkö
voi antaa asian päättämisen olla aamuun asti?"

Johanna ei ollut koko keskustelun ajalla ottanut osaa miesten puheesen,
mutta nyt hän sanoi, ikäänkuin Joonaalta kysyen ja ehdottaen: "Mitä
sillä nyt sitten on väliä, jos asian päättäminen jääkin vielä
huomiseen?"

"Olkoonpa vaan. Mutta luonteeni on semmoinen, että mitä kerran rupean
puuhaamaan, sen pitäisi tapahtua pian. -- No huomen aamuna päättäkäämme
asia!"

Ukko huoahti ja alkoi täyttää sammunutta piippuansa.



XV.


Kului yö, tuli päivä, jona oli ainakin osaksi määrättävä Teerelän
perheen vastaisista olosuhteista ja talonomistuksesta. Äänetönnä
käyskeli isäntä tuvassa ja kartanolla. Kentiesi vaelteli mielessä
huonosti eletyt ajat, joiden hedelmiksi tämänkin, aikaisen isännyydestä
eroamisen-pakon, täydellä syyllä voi laskea.

Joonas vyötti korvea.

"Kestävätkö vyöt?" kysyi ukko muun puheen puutteessa.

"Menevätpä ne tuossa", vastasi Joonas, varovaisesti taivuttaessaan
vanteenpäitä solmuun.

"Kauanpa se Heikki viipyy, kello on kohta 8", sanoi ukko. Sitten pisti
hän kessuja suuhunsa ja kokoili niitä siellä kielellään yhdeksi
mälliksi poskeen. Vähän ajan kuluttua karasi kurkkuaan ja virkkoi:

"No ... otathan sinä Joonas haltuusi koko talon, jos Heikki tulee sillä
päällä, että luopuu pois?"

"Olen miettinyt sitä asiaa, ja olen kyllä halukas ottamaan vastaan koko
talon, koska Johannakin on paremmin sitä mieltä. Mutta sitten on vielä
yksi asia: Heikki voisi vaatia hyvin suuren lunastussumman".

Ukko nähtävästi kuohahti:

"Heikillä ei ole yksinään oikeus määrätä talon hintaa, siinä on muilla
yhtä suuri sananvalta!" sanoi hän.

Johanna kaasi kuumaa vettä padasta korveesen.

"Tule viemään kanssani tämä navettaan", sanoi hän Joonaalle. Joonas
meni. Isäntä jäi nyt tupaan yksin mietiskelemään: "Sekös heille vielä
taloansa kaupittelisi! -- mutta jos tuo Johanna pois viedään, niin kuka
tässä emännyyttä hoitaa? -- Kun saisinkin vielä akan... Mutta taidan
olla jo vanhallainen minkäänlaista saamaan. -- Kyllähän tuo Joonas on
kunnon mies, vaikka onkin vähän liian paljo niitä herrain meininkiä, --
parempi mies se on kun Heikki, varmempi syytingin maksajakin. Vaikka
eihän sitä tiedä mikä Heikistäkin tulee, taitaapa kissa kynnet löytää,
kun puuhun pitää. Mutta en minä sen Miinan kanssa tulisi tässä
toimeen, ne söisivät mun ylös..."

Joonaalla ja Johannalla oli keskustelu navetassa:

"Sanoppas nyt Johanna", sanoi Joonas, "mitä minä teen, jos Heikki tulee
Kuppilasta sillä päällä, että luovuttaa talon meille, oletko
täydellisesti tyytyväinen, jos minä sen otan?"

"Rakas ystävä", vastasi Johanna, "minä tiedän, että teet kaikki parahin
päin, kuten ymmärrät. Kyllähän velka tulee puolta suuremmaksi, kun koko
talon otamme, mutta kokonaisesta on tulotkin kahtavertaa suuremmat; ja
tietäähän sitte huoneetkin omiksensa, ettei niistä tarvitse kenenkään
kanssa riidellä".

"Sepä se juuri onkin pykälä! Muuten olen talon kohtuulliseksi hinnaksi
arvellut 7,000; sen enempää en anna. Jos Heikki tarjoaa enemmän, niin
antaa hänen saada. Kyllä me saamme muita tiloja".

"Niin, kyllä seitsemässätuhannessa on jo minunkin mielestäni hintaa".

"On, siitä en mene penniäkään ylentämään. Aluksi en aio tarjota muuta
kun kuutta tuhatta. Mutta tuossahan Heikki jo meneekin tupaan, minä
lähden katsomaan, mitä hän miettii".

"Millekä kannalle Heikki on nyt asian aprikoinut?" kysäsi Joonas
tultuaan tupaan.

"Olenpa miettinyt sitä sinne ja tänne. Sanoppas nyt mitä sinä arvelisit
talon lunastussummaksi?"

"Sano sinä ensin".

"Kuusi tuhatta", äännähti Heikki ja näytti odottavan mitä Joonas
vastasi.

"Juokse järveen, poika!" ukko huudahti, "ihan leikkiähän sinä puhut,
eihän se ole mikään talon hinta".

"Tarjotkoon Joonas enemmän, jos luulee kannattavan".

"Minä tarjoon kuusituhatta neljäsataa", sanoi Joonas vähän aikaa
mietittyään.

Heikki näytti tuosta vähän oudostuvan, sillä hän oli luullut, ettei
Joonas tarjoaisi niin paljoa. Vähän ajan päästä hän kysyi:

"Paljonko sillä isällä on velkoja?"

"Niistäkö tässä nyt ensimäinen kysymys on?" murisi ukko kärtyisesti,
mutta lisäsi kuitenkin: "Kolmentuhannen viiden sadan paikoille,
luulen".

Heikki laski kauan päässänsä ja sanoi sitten:

"Tulisi jäämään Joonaan tarjouksen kautta perinnöksi minulle ja
Johannalle yhteensä vähän vaille kolme tuhatta".

"Entäs Ville?" huomautti Joonas.

Heikki katsahti kysyväisesti ja kummastuneena Joonaasen, vaan ukko
sanoi:

"Niin, Joonas on oikeassa; jättäisitkö sinä Villen kokonaan ilman?
Vaikkapa hän nyt vankeudessa onkin, niin ei tiedä vaikka jolloinkin
perintöänsä tarvitsisi".

"Hm!" pani Heikki. "Kaksitoista vuotta on pitkä aika ja hän, kuka
tiesi, anoo itsensä Siperiaan".

"Tehköönpä sitten kuinka mielii, mutta minä vaadin, että hän saa tasan
periä", väitti ukko.

"Kolmas osa hänen laillisesta osuudestaan hänelle hyvin piisaa!"

"Emmeköhän kuitenkin määrää hänelle laillista osaansa", lausui Joonas.
"Koska on hyvin otaksuttavaa, ettei hän tule sitä perimään, niin mehän
sen lopultakin tulemme saamaan".

"Ettehän viitsikään kovin omakätistä tehdä", sanoi ukko nähtävästi
rauhottuneena Joonaan ehdotuksesta.

Heikki nousi riuskasti ylös penkiltä. "Panetko kuusi tuhatta
viisisataa, niin tuos on käsi!" lausui hän astuen käsi ojennettuna
Joonaan luo.

"Mitäs vaari sanoo, kun me teemme vaan kauppaa niinkun oman tavaramme
kanssa?"

"Minä en enää puhu mitään, kun olen antanut asian teidän haltuunne.
Mutta toisen puolen irtainta tahdon pidättää itselleni, seuratkoon
toinen puoli taloa. Syytingiksi tahdon sen viisi tynnyriä rukiita ja
yhden ohria, niinkun siitä jo on ollut puhetta, sitten kamarin
syytinkihuoneekseni, johon pitää laittaa muuri, päivässä 1 kannu
maitoa, 1 leiviskä voita ja 5 syltä halkoja vuodessa, puoli leiviskää
kuivia kaloja joka jouluksi --"

"Maitoa ei muuta kun tuoppi päivässä talviaikana. Eihän meidän talo ole
ollut milloinkaan iso särpimien puolesta", keskeytti Johanna, joka oli
jo tullut tupaan.

"Puhutaan näistä ehdoista sitten, kun kauppakontrahtia ruvetaan
laatimaan, tottahan niistä aina sovitaan, ja tietysti on kauppa
mytyssä, jos jostain eripuraiseksi ruvetaan", muistutti Joonas.

"No niin, niin", säesti ukko.

"Mutta irtaimesta vaadin sinulta myös korvausta", muistutti Heikki.
"Sitä paitsi otan navetasta nimike-lehmäni ja tallista pikkuruskian,
joka minulle on jo ennen luvattu. Villelle piisatkoon perinnöksi 300".

"Nuot eläimet ovat tietysti omiasi, mutta irtaimesta en suostu sinulle
lupaamani summan päälle mitään maksamaan. Sen Villen osingon suhteen
kysykäämme neuvoa lakimiehiltä, ettemme suinkaan väärin valtaamme
käyttäisi. -- Mutta asiaan! Annatko sinä talosta irtaimen kanssa
enemmän kuin minä?"

"Minä annan kuusi tuhatta viisi sataa!" sanoi Heikki nousten taas
rivakasti seisomaan.

"Minä en myö taloa alle seitsemän tuhannen", ilmoitti ukko.

"Minä lisään Heikin tarjoukseen vielä viisikymmentä markkaa!" huudahti
Joonas, nousten myös ylös.

"Niin te olette kun huutokaupassa", nauroi Johanna.

Heikki epäröitsi: "En minä ainakaan seitsemää tuhatta anna, mutta
viisikymmentä lisään vielä".

Ukko odotti jännityksellä mitä Joonas sanoisi ja näytti tahtovan
ikäänkuin katseellaan kaivaa häneltä vielä korotetun lupauksen, jonka
ylitse ei Heikki menisi.

"Saat talon, minä en enää ylennä lupaustani. Saatte lyödä käden, jos
kolmea tarvitaan, niin tässä on minun". Joonas tarjosi kättä.

Ukko teki liikunnon, ikään kuin aikomuksessa painaa Joonaan kohotetun
käden alas, mutta hän jäi kuitenkin istumaan nähtyänsä, ettei Heikki
ollutkaan yhtä rivakka kättä ojentamaan kun lupaamaan.

Heikki raapi korvansataustaa. "Saakeli tietää! -- tuota -- annatko sinä
sen saman, niin saat ottaa?"

Joonas katsahti isäntään, joka koetti hänelle silmää iskeä. Mutta
edellä mainittu ei ollut sitä ymmärtävinään, vaan sanoi: "Entä jos ei
vaari luovu talosta vähemmällä kun seitsemällä tuhannella, niin --"

"Anna nyt sinä se sama kun Heikki on luvannut, niin ei tiedä vaikka
luopuisin oikeudestani", keskeytti ukko Joonasta.

"En anna enempää, kun sen mitä jo olen luvannut".

"Olkoon sitten, anna kuusi tuhatta viisisataa viisikymmentä; sinä saat
talon, tuos on käteni!" huudahti Heikki, astuen kättä tarjoten Joonaan
luo.

"Menköön sitte syteen eli saveen!" Joonas huudahti. "Tuokaa vaari tekin
kätenne tänne yhteen nippuun".

"Ja kolme kannua viinaa harjallisiksi!" huusi ukko rynnäten penkiltä
kädenlyönti-ryhmään.

"Harjallisista puhutaan sitten, mutta ensinnä täytyy kaupan
kirjallisesti vahvistaa", muistutti Joonas.

"Kyllä nyt jo sopisi jonkun laittaa viinaa hakemaan; eipä sitä enää
tähän aikaan saada niin helposti kun ennen", intti ukko toimessaan.

"Jos saatte jonkun, joka tietää mistä sitä saa, niin lähettäkää
hakemaan", sanoi Joonas, "kyllä minä panen rahaa puolestani. Mutta
eiköhän kaksi kannua piisaisi?"

"Kyllähän sitä saa olla kolme kannuakin, kun kuitenkin haetaan
naapureitakin harjallisille", arveli Heikki.

"Niinhän toki!" säesti ukko.

"Puoli tuoppia olisi paraiksi", pisti Johanna väliin.

Joonas naurahti ja meni kaappinsa luo.

"Tuos' on sitten minun puolestani", sanoi tarjoten ukolle rahaa,
"tuokaa nyt sitten kolme kannua, taitaapa niitä naapureita keräytyä
useampiakin". Heikki antoi myös rahaa.

"Kyllä minä laitan viinaa ja heiluman pitää kun Teerelän Masa
syytingille erkanee!" toimitti ukko puuhaellessaan vaatetta päällensä
kylään lähteäksensä.

"Kuka haetaan kirjoja tekemään? eiköhän Meri-Matti olisi siihen
sopivin?" kysyi Joonas.

"Sehän niitä täällä tähän aikaan enite kirjoittaa", arveli Heikki.

"Kyllähän nimismieskin, mutta Mattia on lyhempi matka hakea. Enköhän
minä lähde noutamaan häntä tänne?"

"Lähde vaan", kehoitti Heikki.

"Lähde vaan", säesti ukko puuhassaan kun sai molempain poikain luvalla
ja rahalla lähteä viinaa hakemaan.

Joonas astui Johannan luo, joka lapsi sylissä istui penkillä. Lapsi oli
vielä niin pieni, ettei se osannut hymyilläkään, mutta sitä enemmän
osasi isä, joka nyt kaikellaisilla kujeilla lähestyi huulinensa lapsen
suuta. "Lapsellani on nyt koti, Jumalan kiitos!" kuiskasi Joonas
tyytyväisyyden loistaessa hänen kasvoiltaan.

Heikki ja vaari olivat jo menneet ulos.

"Onkos sulla, Johanna, vielä kahvia, taitaa pitää sitäkin harjallisiksi
keittää?" kysäsi Joonas.

"Herranen aika, hyvä ystävä! Toithan sinä Kynttelimarkkinoilta naulan
yhteensä kahvia ja sokuria, mihin ne kaikki nyt olisivat ehtineet
kulua".

"No hyvä kun on! Mutta eiköhän minun pidä kiirehtiä, että löydän sen
Matin kotosalta. Vaan missä Maija on kun sinun täytyy jäädä yksin
kotiin?"

"Panin hänet pyytämään sitä Remppulan kupparia rohtimia kehräämään.
Mutta kyllä minä täällä nyt tulen yksinkin toimeen".

Joonas otti turkit naulalta ja pani päällensä.

"Otamme nyt tämän talon onnensa nojaan", hän puhui. "Mutta kyllä tässä
tulee velkaakin tehtäväksi, ennen kun sen saa oikeaan kuntoon. -- Tuon
Kotonevan laitan ensitilassa kuokituksi ja ojituksi ja näytän
kyläläisille, kuinka hyvän maan he ovat antaneet siinä vuosisatoja
viljelemättä maata. Ja tämä kartano huutaa apua".

Heikki tuli nyt tupaan ja Joonaan täytyi lakata juttelemasta.

"Minä menen nyt sinne Meri-Mattiin, mene sinä Heikki tekemään hevosille
silppua", sanoi Joonas.

Näin joutui Teerelän talo uusille haltioilleen. Vanha aika muutti
Matti-ukon kanssa eläkkeelle kamariin. Uusi aika astui pelloille,
niityille, soille ja kartanolle.



TOINEN AIKAKAUSI



XVI.


Kolme vuotta oli kulunut edellä kerrotuista tapauksista.

Teerelä näytti nyt ihan toisenlaiselta, jopa perin toiselta talolta kun
viime näkemämme aikana. Tuparakennus oli saanut lauta-vuorauksen sekä
entisen, vuotavan tuohikaton sijaan uuden, ajan mukaisemman
vuolupäreisen katon. Matti-ukko oli alusta saakka väittänyt tämmöistä
kattoa kelpaamattomaksi, ja iloitsi sydämestänsä, kun lumipyryt
talvella nujuuttivat päreitten huolettomasti laadittujen saumain
välitse välikaton multapermannolle lunta, joka siitä sulaessaan vuosi
vetenä seiniä pitkin alas tupaan, kuvaten takaseinän kirjavat paperit
monimutkallisiin viiruihin ja juontuviin.

"Enkö minä sitä sanonut, ettei päre-katto mihinkään kelpaa", oli
Matti-vaarilla tapana tämän johdosta usein muistuttaa.

Tuvan lahonneet rappuset olivat jo ensimäisenä Joonaan hallitusvuotena
saaneet lämmittää keittopadan mustaa kylkeä ja niiden sijassa oli nyt
uudet istumapenkeillä ja kuistilla varustetut portaat. Vastapäätä
tuparakennusta, missä ennen oli jyväaitta nuokullaan seisonut, oli nyt
uusi pikku-tuparakennus, jossa entinen isäntä vietti syytingillä-olonsa
päiviä. Liitereitä, latoja, ynnä muita ulkohuoneita oli hirsirullain
avulla työnnetty sievään riviin ja kadotettu nuo tilaa vievät välyset.
Huoneiden ovet sopivat kiinni, joten hyvät kylänlasten lymmypaikat
Teerelän kartanolla olivat hävinneet muinaismuistojen joukkoon.
Lantatunkio, joka ennen täytti miltei koko pihan, oli nyt aidattu
määrätyn alansa sisään niin, että se kasvaessaan kohotti vaan uljaasti
höysteistä harjaansa pilviä kohti ollen sekin tavallansa merkkinä talon
ajanmukaisesta vaurastumisesta.

Mutta jotain rikkaruohoa oli aika kylvänyt vävyn ja appiukon välille.
Nuot ennen harvemmin tapahtuneet kiistat olivat muodostuneet usein
leimahtavaksi sanasodan tapaiseksi riidaksi. Sen vaikutti tavallinen
erimielisyys nuoremman ja vanhemman miespolven välillä aikakautensa
tavoista ja mielipiteistä. Joonas, joka kaikessa edusti nykyaikaa, ei
tahtonut enään, kun kerran oli isännäksi päässyt, mukautua mihinkään
appiukkonsa tuumiin. Tämä taas vanhanajan miehenä luuli kaikissa
uudenajan tavoissa ja puuhissa keksivänsä sortoa ja ylenkatsetta
itseänsä kohtaan. Verivihollisiksensa käsitti hän empimättä ne,
jotka vastoin kaikkea järkeä ja oikeutta työskentelivät esim.
kansansivistyksen kohottamiseksi. Näistä syistä oli hän nurja-mielinen
Joonastakin kohtaan. Vaan sitä viime mainittu vielä itsekin lisäili kun
toisinaan hilpeällä mielialalla ollessaan kiusaili appeansa ja tyrkytti
tälle omia mielipiteitään, vaikka tiesi näistä olevan ainoana
seurauksena kiukuttelua ja harmia. Vakavampiin yhteensattumuksiin eivät
kinastelut kuitenkaan olleet johtaneet. Elämä kulki tavallista
rataansa.

Oli muuan talviaamu. Yöllä oli nujuuttanut lunta paksuihin kinoksiin,
Teerelänkin umpinaisella pihalla kaikki käymäpolut tukkoon. Kaksi
renkiä nakkeli tallin seinustalta kumoon kakkula-aisoja ränkineen.
Syrjällään makaavat reet kaadettiin anturoilleen.

"Hyh, kun tuota lunta on taas tullut", äänsi toinen renki, astuessaan
talliin ja koputellessaan lunta jaloistaan.

"Kuinkahan taas pääsee metsässä kulkemaan --" arveli toinen. "Onpa
hevoset jotka kestävät. Hornaa pruuni! Onko silppusi syötynä?"

"Ruskialla on ainakin vielä, jauhotan vaan vähän".

"Samoin täällä ja näyttääpä tammallakin vielä olevan".

He ottivat kumpanenkin kourallisen kauranjauhoja sekä kaksihaaraiset
seotushangot, joilla hämmentelivät jauhot silppujen sekaan.

"Pruunillako se isäntä sanoi kokoukseen menevänsä?" kysyi toinen.

"Niinhän se sanoi".

"Kuuluu olevan taas se kansakoulu-juttukin riideltävänä".

"Niinpä kuuluu".

"Ymmärrätkö sinä, Kustaa, mitä sillä kansakoululla on oikein virkaa?"

"Mitäs minä ... eikä minusta kuitenkaan enää lukemallakaan pappia
tule".

"Minä en tiedä varmaan sanoa, ettei minusta tulisi, kun olis vaan joka
kouluttais".

Toinen katsoi pitkään ja sanoi leveästi nauraen:

"Ha ha haa! kyllä minä muutun hevoseksi, että saan sinun
juustokuormiasi kinkereiltä kotiin vetää silloin, kun sinusta mailmassa
pappi tulee".

"Etkö minua itseäni ottaisi kuormanpäälle?"

"Aina sen mukaan menettelisin sinun kanssas kuinka ruokkisitkin". --

Erään toisen talon renki tuli talliin.

"Mitäs ne miehet nyt haastelevat?" kysyi.

"Eipä erinomaista, puhumme vaan tuosta kansakoulusta, jota nyt
puuhataan, että mitä silla on virkaa".

"Vai siitä tekin..."

"Saa nähdä", alkoi taas toinen Teerelän rengeistä, "kutka niistä nyt
voittavat, kun niidenkin välillä, jotka koulua tahtovat, on jo riita
siitä, mihin se pannaan. Kuuluisivat ottavan omaan kyläänsä jokainen,
vaikka eivät vielä tiedä varmaan, jos saavat ollenkaan. Nämä meidän
paikkaiset tahtoisivat sitä tuonne Kuppilan ylisaliin ja ne toiset
Luhtasaaren kylään, sinne komisarius-vainajan tuparatiin, jossa ennen
pidettiin käräjiä".

"Kyllähän meidänpaikkaiset voittavat", arveli naapurin renki, "täällä
on niin paljon niitä mahti-miehiä, teidänkin isäntä".

"Onhan se, mutta kuuluupa olevan vihamiehiäkin".

"Taitaapa olla. Eilen ehtoolla, kun oli meillä kylänkokous ja siellä
kysyttiin kuka menee kuntakokoukseen, niin teidän isäntä sanoi, että
hän menee. Sitten haettiin Meri-Matti tekemään hänelle kylän puolesta
valtakirjaa, mutta ei siihen kaikki nimeänsä panneet, sanoivat vaan,
että kyllähän se koulu tulee ilman heidän nimettänsäkin. Toiset
arvelivat, että se on aivan turha laitos koko koulu. Oli muutamia,
jotka sanoivat menevänsä itse kokoukseen, mutta oli niitäkin, jotka
panivat puumerkkinsä. Sitten kun teidän isäntä oli tullut jo pois, niin
rupesivat ne muutamat sanomaan, että sen valtakirjan olis pitänyt antaa
Nevaluhdan isännälle, että se olis koettanut vastustaa viimeiseen asti
sitä koulua, mutta toiset arvelivat, että tulee se kuitenkin, niin mitä
siitä on hyvää, että sitä vastustetaan. Nauroivat ja laskivat pilaa,
että parempi sitä on olla voittajain kun tappiolle joutuvain puolella".

Pojat seisoivat kädet syvällä housuntaskuissa ja piiput hampaissa
katsellen hevosten syömistä. Vieras poika lähti. Samassa pistäysi
piika-Leena tallinovelle.

"Tulkaahan te pojat luomaan vähän polkuja pihalle, kun ovat niin
tukossa, ettei kulkemaan pääse!"

"Luo itse! Meidän pitää mennä metsään".

"En minä kaikkiin ehdi", tiuskui Leena, "teillä olis kyllä aikaa siihen
asti kun emäntä ehtii ruoan valmiiksi saada".

"Tuki suus, ärmätti! Talossa on ämmiä kun Vilkkiläs kissoja, luokoon
itse polkuja", kuului tallista.

"No menkää uunille sitte, hyvät tunkion pöngät! Ei teitä saa koskaan
mihinkään, vaikka kuinka pyytäis -- muutamat koninhännän heiluttajat!"
ja Leena juoksi kiukuissaan tupaan, aikoen heti palata lumenluontiin.

Isäntä tuli pihalle.

"Eipä täällä ole vielä polkuja luotu. Ottakaa te, Kustaa ja Antti,
tallista lapiot ja luokaa senverran että edes pääsee kulkemaan, te sen
kyllä ehditte tehdä, ennen kun metsään menette. Paljo nyt onkin tullut
lunta, taitaa olla metsätiet hyvin tukossa. Muistakaa ettette pane
isoja kuormia".

Karsaasti mulkoilivat Antti ja Kustaa nyt, kun käsky tuli siltä
taholta, jota eivät olleet tottuneet vastustamaan.

Isäntä pistäytyi liiteriin, ottaaksensa ulos reen, jolla aikoi
kokoukseen lähteä. Sillä aikaa kun hän siellä viipyi, tulla körötteli
pihaportista muuan upea mies, ajaen silkki-mustalla oriillansa. "Fuli
fuli fuli", vihelteli korkean siperian-nahkaisen turkinkauluksen
sisältä. Ori tepasteli, päätänsä rintapäässä pitäen, mutta näytti
yleensä olevan tyytyväinen isäntänsä ohjaukseen.

"Fuli ... onko isäntä kotona?"

"On, tuolla hän on liiterissä", vastasi Antti. Pojat jäivät ihastellen
katselemaan hevosta.

"Päivää Harjulainen!" huusi Joonas liiteristä, "oletpa lähtenyt
liikkeelle ennen kukonlaulua".

"Päivää, päivää, tpruu... Tuo hevonen ei tahdo seisoa". Harjulainen
puuhaili noustakseen reestä, alinomaa uudistaen vihellyksiään.

Joonas oli tullut hevosen ääreen ja taputteli sen lautaisia.

"Helkkarin kaunis tuo sun oriisi, kiiltää ja loistaa kun
kihlasilkkinen", kehahteli.

"Kyllähän se -- kas kun on lujas tuo riimunvarsi, panisin sen vähä
kiinni. Tottapa sinä lähdet kokoukseen?"

"Lähden tietysti, mutta onhan nyt vielä liian aikaista mennä. Pane se
kiinni. Antti, mene tuomaan heiniä. Tule sinä vaan tupaan piippuun
panemaan, kyllähän pojat katsovat hevostasi".

"Tuota", alkoi Harjulainen, "minä en kauan ehtisi viipyä, sillä minulla
on asioita matkalla toimitettavana; poikkesin tänne vaan sitä varten,
että saat tulla minun kanssani jos haluat".

"Sehän sopii hyvin minulle. Mutta kuules Kustaa, voisitteko te ajaa
kolmea hevosta, niin saisitte ottaa pruuninkin mukaanne metsään? Kun
minä pääsen menemään tämän Harjulaisen kanssa kokoukseen, niin ei
tarvitse hevosta".

"Hojaa! Kyllä pruuni juoksee välillä".

"Hyvä! Ottakaa sitten sekin mukaanne".

Harjulainen oli jo levittänyt loimen huolellisesti hevosensa selkään ja
meni nyt isännän kanssa, portaissa lujasti koputellen lunta
saappaistaan, joiden varrensuu oli siperiannahalla reunustettu.

"Mitä se isäntä sanoi?" kysyi Antti Kustaalta, tullessaan
heinäsylillisen kanssa tallista.

"Sanoi, että saamme ottaa pruuninkin metsään".

"Kuka perhanan vetävä sitä tämmöisellä tukkokelillä ajaa? Ainahan sen
kuormaa saa olla hangesta ylös tonkimas".

"Eiköhän se sentään mene".

"Meneehän se, niin kun menee, mutta sen tiedän varmaan, että monta
kertaa saamme sen kuorman lukea".

"Älä nyt siinä niin kovin kilju, -- enhän minä ole sitä joukkoon
pakoittanut, isäntä se oli, joka käski".

"Olisit saattanut sanoa, ettei se käy päisin".

"Mene itse sitä sanomaan".

"Sais se itsekin tulla metsään, eikä alinomaa kulkea kaikenmailman
kokouksis".

"Peto, kun on korea tuo Harjulaisen ori".

"Tottahan, kun kuuluu niin pupattavan, että kauratkin jauhoilla
höystää".

"Maksaakin se jotakin. Onkohan tuo Harjulainen rikas?"

"Kukapa senkin rikkaudet tietää".

Pikkutuvan porstuanovi avautui ja Matti-paappa tuli ulos.

"Ka äijää, kun sekin jo kukkuu", sanoi Kustaa.

"Kummako se sitten on, katso vaan, ettei jo lähde Rupelaan oikasemaan",
arveli Antti.

"Syömään!" kuului kimakka ääni talon portailta.

"Jahah!" Pojat seurasivat ketterästi kutsumusta.

Tulivat tupaan ja sovittelivat kintaitaan muurinotsikolla olevaan
koukkuun.

"Syömään nyt!" uudisti emäntä äskeisen käskyn, ajaessaan piimää isosta
pytystä puutuoppiin jonka sitten vei pöydälle. Pojat menivät syömään.

"Annas Amalia se lapsi tänne ja mene pesemään kaksi paria kahvikuppia
tuosta hyllyltä, mutta älä särje. -- Mene sinä, Leena, ennen kun rupeat
syömään, hakemaan lammas-riskut navetaan lattialta, niistä sopii
paraimmat eroittaa luutariskuiksi, loput saa polttaa tuossa vesipadan
alla", määräili emäntä palvelijoita, joista Amalia oli 14 ja Leena 22
ikäisiä.

Lapsi rupesi Amalian sylissä itkemään.

"Jo äiti tulee pikku Maijuanta ottamaan -- ten on jo nälkäkin, kun ei
koko aamuna ole taanut mitään tuuhunta -- huu lastani", laverteli
Johanna. Hellästi otti hän lapsen joka oli 6 kuukauden ikäinen tyttö.
Kirkkaat silmät tirkistelivät terävästi ja päätänsä käänteli pieni
sinne ja tänne. "Ui kun pikku luruni on nälkä, kun häjyllä äidillä on
niin kiirettä, ettei ehdi lintuanta ruokkia", haasteli äiti,
painaen uhkuvan nänninsä pienen nälkäisen huulille. Lapsentyttö ei
malttanutkaan vielä lähteä pois, vaan kyyristyi katsomaan miten
hoidettavansa atrioitsi.

"Voo'i kun te taattaa työlä paljo, te pikku Maiju, mutta minä otan ja
valattan Maijulta kaikki tyyni --"

"Yyy", pani lapsi ja työnsi kädellään Amalian pois.

"Pois se lykkää Amalian. -- Mene nyt jo katsomaan, ettei tuo kahvipannu
kiehu maahan. Kyllähän taas saat tämän haltuusi, kun se on saanut
syödä", keskeytti emäntä tytön imartelemisen. Tyttö menikin määrättyyn
toimeensa.

"Ota nyt ja pese nuot kahvikupit ensin ja mene sitte syömään", jatkoi
emäntä käskemistään.

Leena tuli risu-taakan kanssa tupaan.

"Pane siitä niitä tuonne padan alle, mutta katso vaan, ettet kaada sitä
kahvipannua", muistutti emäntä.

Työn tehtyään meni Leena syömään.

Isäntä tuli kamarista ja kysyi pojilta:

"Saattekohan te ajetuksi kolmea hevosta? Jos arvelette, ettei se käy,
niin jättäkää yksi talliin".

"Kyllähän ne menevät", vakuutti Antti ja Kustaa katsoi ivallisesti
häneen. Kun tulivat ulos hevosia valjastamaan, sanoi Kustaa pilkaten:
"Mikset nyt sanonut itse, ettei kolmea hevosta saata ajaa kaksi
miestä?"

"Kukahan sitä viitsii urajamaan ruveta".

"Sepä se, et uskaltanut".

"Olisinpa uskaltanut, jos olisin tahtonut".

"Mutta et tahtonut. En minäkään".

Nyt lähestyi Matti-paappa.

"Eikö isäntä taas tulekaan metsään?" kysyi.

Pojat eivät oikein pitäneet vaarista, jonka tähden Kustaa virnistellen
kysyi:

"Taas. Mitä sillä tarkoitatte?"

"Niin, minä vaan meinaan, mihinkä se menee taas?"

"Eiköhän kokoukseen".

"Kokoukseen! Eikö hän tarvitse sinne hevosta?"

"Menee Harjulaisen reessä".

"Mitä kokoukses nyt on asioita?"

"Se koulu-juttu. -- No joko lähdetään?"

"Jo".

"Oo hevonen! Sido vain pruunin suitset reenpankkaan, niin kyllä se
välillä juoksee". Pojat lähtivät ja ukko palasi omaan tupaansa,
itsekseen jutellen:

"Hmh! Ikään kun eivät nuo nykyajan kakarat osaisi muuten sontaa ajaa ja
suutansa pruukata. Kouluhun, muka. Onhan se kokouksis kulku sopivaa
laiskojen työtä. Sitte aina vierastellahan ja kamaris praatathan, mutta
harvoin vanhalle miehelle ryyppy riittää..."

Ääni värähti harmista.

Hän oli jo ehtinyt tupaansa ja istahti takkakivelle selkäänsä
lämmittämään. Ukon nenänsivussa oli paksu nokipilkku, ikään kun vartta
vasten sormella pyhkäisty, tullut äsken, kun oli perunapannua tulelle
asettanut. Takkia ei ollut yllä, vaan karkeat hurstipaidan hihat
esiintyivät likaisimmassa jokapäiväisyydessään. Housunlahkeet olivat
valkeaksi parkittuin saapasvarsien alla syltyssä.

Istuttuaan takkansa ääreen oli taas juuri alkamaisillaan äskeisen
valitusvirtensä jatkoa nykyajasta, kun ovi kiireesti aukeni ja Amalia
tuli tupaan.

"Emäntä käski tulla lakaisemaan teidän tupanne lattian ja pesemään
astianne", sanoi riuskasti.

"Kyllä minä itsekin", väitti ukko.

"Niin vaan -- tuossako teidän luutanne on? Huonopa se onkin, mutta
taitaapa sillä saada". Amalia lakaisi niin että rikat tuoksuivat kattoa
myöten.

"Älä tuoksuta! Etkö näe, että tomu lentää maitovatiin pöydän alla",
huomautti ukko.

"Kuinka te siellä pidätte maitoa, onhan teillä hylly?"

"Noo on, mutta panin vaan sinne, kun hylly on niin täynnä".

Amalia lähestyi pöytää ottaaksensa sen alta maitopunkin. Mutta tuskin
oli sen saanut käteensä, kun kiljahti:

"Oii-i-i!" Oli vähältä pudottaa maitoastian kädestään lattiaan, vaan
sai sen kuitenkin pannuksi pöydänsyrjälle.

"No mikä nyt on?" kysyi ukko nousten takkakiveltä.

"Siellä on hiiri!" kiljui Amalia.

"Mistä se sinne on mennyt?"

"En tiedä liekö mennyt ilmasta vai maasta, mutta siellä se vaan on, hi,
hi, hi!"

Ukko oli nyt jo saanut käteensä puulusikan, jolla tavotteli kuollutta
hiirtä, joka kermaisena kellutteli maidonpinnalla.

"Thi, thi, thi!" tirskui Amalia, jonka mielestä asia alkoi muuttua yhä
hullunkurisemmaksi.

"Älä siinä tirsku, lemmon lipakko, elikkä mä viskaan tuon pejoonin
vasten naamaasi, niin että muljahtaa!"

Ukko tavotti vihdoin hiiren lusikkaan ja kantoi pihalle. Tyttö ei
ottanut kuitenkaan torelemisesta ojentuakseen, vaan tuo tuostakin
pääsi: "thi, thi, thi!"

"Lakkaatko tirskumasta, kelvoton!"

"Tottahan nyt vähä saa edes nauraa. -- Mutta aiotteko te syödä tuon
maidon?"

"Mitä pahaa siinä sitten on, jos puhdas hiiri siellä on ollutkin?"

"Hyi. En minä ainakaan söisi".

"Ei tiedä, mitä sinäkin vielä syöt".

"En ainakaan semmoista maitoa, johon hiiri on hukkunut. Mutta onko
tuolla teidän pannussanne astiain pesuvettä?"

"Perunoita siellä on. -- Ei sinun tarvitse minun astioitani pestä".

"Mutta kun emäntä käski".

"Käski mitä käski! Laita vaan itses tupaan täältä. Mitä tuollanen
astioita pesee".

"Voi kun teillä on likainen paita. Onhan teillä puhtaampiakin, kun
hiljan pyykissä pestiin?"

"Mene hiiteen, mitä sinun minun paitoihin tulee?"

"Olkaa sitte niin kun tahdotte!" tuiskahti tyttö ja lähti pois, vieden
muassaan aimo kasan rikkoja, joita oli lattiasta lakaissut.

Isäntä ja Harjulainen olivat lähdössä.

"Kuule emäntä", sanoi Joonas, palaten vielä ovesta takaisin tupaan.
"Kun Antti ja Kustaa tulevat kotiin, niin saavat mennä hakkaamaan
tuohon rankaläjälle, jos en minä ehdi siksi kotiin".

"No. Mutta älä nyt kovin kauan viivyttele, tämän pikku Maijun tulee
niin kovatti ikävä". Loppu-osan lausui Johanna sopertaen lapsenkielellä
ja katsoi sylissään makaavaa lasta, joka jokelsi ja nauroi. Tuo oli
isälle niin viehättävä muistutus, että hän meni hymy-huulin pikkunsa
luo, vaati siltä muiskun. Karhea turkinkaulus kutkutti tytön poskea.
Lapsi aristi ja veti suutansa väärään, isä nauroi, äiti tyystytti:

"Oi sitä isää, kun kiusaa pikkuani!"

Joonas seisoi vähän aikaa ajatuksiinsa vaipuneena katsellen lasta.

"Poikamme olis jo neljänvuotias", virkkoi.

"Niinpä olisi, mutta Jumala katsoi paremmaksi kutsua lapsen pois",
sanoi Johanna.

Joonas huokasi mennessään vielä lapselle ja äidille hymyillen.
Miehet olivat jo pihasta lähteneet, kun ukko, päällisettömään
lammasnahkaturkkiin puettuna tuli tuvastaan ja lukitsi oven.

"Paappa lähtee Rupelaan", sanoi Leena, katsoessaan tuvan ikkunasta.

"Siinähän se on vanhaparan ainoa huvi", sanoi Johanna.



XVII.


Vaari kävellälaahusti luudanvarsi sauvanaan umpitukkoon nujuttanutta
kujaa Rupelaan, joka oli toisellapuolen kylää, Heikin ja Miinan uusi
koti.

Rehevästi alkoivat Heikki ja Miina asua velatonta taloansa, mutta
kotona opitut tavat seurasivat Heikkiä varjon tavalla isäntänäkin ja
varttuivat yhä, koska vaimossakaan ei ollut totutuille taipumuksille
voimallista vastakynnen panijaa. Teerelän-ukko piti muuten hyvin paljon
Rupelan elämästä, vaikka usein pani pahoin Heikin laiskuutta. Emäntä
niinikään haukuskeli miehelleen laiskuudesta, mutta Heikki ei näistä
ripityksistä tehnyt itselleen omantunnonasiaa, varsinkaan, kuin
Miinakaan ei ollut mikään työnhullu.

Taloon kotiutuivat siis alusta alkaen kaikki järjestyksenpuutteen
seuraukset.

Työväki, joka piti aina tarkassa muistissa, missä annetaan
puolipäivä-ateria viittä minuttia aikasemmin tai myöhemmin kun muualla
ja missä isäntä menee heinäniitulla ensimäisen laespuolen, tiesi
tarkoin, että aterian aika Rupelassa pidettiin tuntia myöhemmin, kun
useassa muussa talossa, "mutta kyllä sitä siellä sentään jaksaa, kun ei
tarvitse tehdä muuta kun sen verran, että tuppi huiskuu", sanoivat.

Ihmiset tiesivät myöskin että Miina pussitti jyviä, kahviin ja
vehnäsiin niitä vaihtaen. Heikki huomasi kyllä, että jyvät aitan
laareista kuluivat ja arvasi että emäntä niitä pussitti. Siitä hän
toisinaan Miinaa nuhteli, mutta tämä kyllä osasi puoliansa pitää. Mitä
Heikin siihen tuli mitä kukin omansa kanssa teki. Sanoi että: "Kylläpä
sunkin suus hyvän maistaa, maistaa jo. Mikset anna rahaa, että saisin
sillä ostaa". Heikki kyllä koetti puollustautua, mutta jäi
aseettomaksi. Sillä totta puhuen hänenkin mielestänsä oli korppukahvi
hyvää, ja rahaa ei tahtonut aina olla, niin että...

Vaan johan se Teerelän vaari meni Rupelan tupaan. Siellä oli kaikki
aamuaskareet vielä puolitiessä, astioita ja maitopyttyjä seisoi huiskin
haiskin lattialla. Heikki istui puolipukeissa takkakivellä, emäntä
seisoi hajanaisin hiuksin toisella puolella ja seotti höystöä perunain
sekaan; renki väänsi reenjukoa lattialla ja lapsi itki kätkyessä.

"Mene siitä vähän katsomaan poikaa", sanoi emäntä, kätensä selällä
työntäen isäntää hartioista.

"Mene itse, en minä tarkene kun kävin juuri ulkona ja on niin kylmä".

"Aina sinä olet yhtä viluinen. Etkö näe, etten minä pääse ennen kun
saan perunat vatiin. Mene sinä Janne liikuttamaan kehtoa". Janne jätti
reenjuon tekemisen ja meni lapsen luo.

"Eikö nyt jo pitäisi metsään lähteä?" kysyi Teerelän-ukko tupaan
tullessaan.

"Kuka hullu tämmöisen nujun jälkeen. Minä sanoin Jannelle, ettei
tarvitse mennä, ennen kun vähän ehtivät ajamaan tiet auki. Minä en
viitsi mennä ollenkaan tänä päivänä. -- Emäntä, menehän katsomaan, kun
tuo poika niin huutaa".

"Älä poraja, älä, älä, pau, pau", pauhasi Janne hurjasti heiluttaen
kehtoa.

"Kuinka se Annikkakin näin kauan siellä navetas viipyy?" tuskaili
emäntä, mutta meni kuitenkin kehdon luo ja tarjosi lapselle rintaa.
Nähtävästi oli pikku Matin hyvin nälkä, sillä hän tempoi nyt ahnaasti,
tuotuostakin mielihyvissään äännähdellen.

"Mitä ne paapan poikaa kiusaavat", hyvitteli vaari, lähestyen kehtoa.
Poika, joka oli noin vuoden vanha, luikautti vähän syrjästä isoisäänsä
ja naurahti, mutta alkoi taas uudestaan imeä. Vaari myhäili hartaasti
ja katseli poikaa.

Annikka tuli navetasta.

"Tuo navetanovi on niin huono, ettei se pidä enää yhtään lämmintä,
lehmät kuolevat viluun", sanoi hän nurjalla äänellä ja viskeli astioita
lattialla.

"Minä olen siitä jo monta monituista kertaa puhunut isännälle, että sen
pitäisi tehdä uuden, mutta eipä siitä tule mitään", yhtyi emäntä.

"Kukahan täs kaikkiin ehtii. Kyllä minä olen siitä jo puhunut
nikkarille, mutta eipä se ole joutanut", puolusteli isäntä.

"Menkää nyt itse metsään, niin kyllä minä oven teen tänä päivänä",
ehdotteli Janne.

"Kissa viitsii!" Isäntä siirtyi yhä lähemmäksi valkeata.

"Menehän nyt, pahapa sekin on, jos lehmäin on vilu", kehoitti vaari.

"Ei niiden nyt niin ole vilu. Kyllähän minä saisin itsekin tehdyksi
yhden navetanoven, kun vaan tulis aijai! -- ai piru! Liivini selkämystä
palaa!" huudahti Heikki ja ryntäsi takkakiveltä, kopeloiden käsillään
selkäpuoltaan.

"Ha, ha, haa!" nauroi emäntä, "entä sinä nyt vasta olet tuhkimus.
Kuinka mones tuo liivi nyt olikaan, jonka poltit?"

"Kun on ruskea kuin kettu", ihmetteli Heikki katsellessaan ja
käännellessään liivin takapuolta, "ja tuohon jo ehti reikäkin,
saakeli!"

"Eihän paidanselkä edes palanut? -- Pane jo Annikka ne perunat vatiin",
käski emäntä.

Janne oli jo saanut reenjuon valmiiksi. Annikka asetti ruoan pöytään ja
niin käytiin syömään. Emäntä kuitenkin ensinnä täytti kahvipannun,
jonka aamuinen sisällys oli jo aikaisemmin ehditty tyhjentää.

Syömästä päästyä sanoi isäntä:

"Mene nyt Janne sinä metsään, ei suinkaan se navetanovi taida
kuitenkaan tulla tänä päivänä tehdyksi".

"Saako Janne yksin ajetuksi molempia hevosia?" kysyi ukko.

"Hoja, se on monasti ollut yksin", vakuutti isäntä.

Janne näytti aikovan sanoa jotain, mutta jätti sen kuitenkin tekemättä
ja meni muristen ulos.

"Meidän isäntämies se meni taas kokoukseen", virkkoi ukko vähänajan
kuluttua.

"Hänestä on tullut ahkera kokousmies. -- Mistähän nyt on kokous?" kysyi
Heikki.

"Siitä kansakoulusta, eihän se muusta enää tiedä puhuakaan kun siitä".

"Se on helvetinmoista touhua", tohahti Heikki. "Minä en ainakaan pane
kortta ristiin sen tähden, enkä lapsiani sinne milloinkaan. Kylläpä
sitä käskis, jos kaikki kimeenienkin kakarat koulutettaisiin, kuka sitä
sitten työtä tekis, saakuri vieköön! Mun pistää tuo asia oikein
vihakseni".

"Samaa minä olen sanonut", säesti ukko. "Se meidän hyvä ei nykyään
muusta taas tiedäkään, kun aivan koulusta. Koulu sill' on aina suus.
Tuli multakin raanaamaan puumerkkiä, mutta en minä pannut. Mä sanoin
oikein suoraan totuuden, sanoin, ettei sellaisia puuhata muuta kun
komeuksissansa, ja että niiden kautta tulee vaan semmoisia maksuja,
ettei lopulla piisaa piikivetkään. Kyllä Joonas vähän oukkamustui, kun
minä hänelle tämän selitin".

"Aina se Joonas tulee vaan mahtavammaksi ja mahtavammaksi".

"Niin kovin. Se on niin niiden komiain ystävä".

"Hmh! -- Mutta pitäis sinne kokoukseen mennä edes jolloinkin, ettei ne
saisi aina niitä asioita menemään niin kovin oman mielensä mukaan".

"Menehän nyt kerrankin. Olisithan edes vastaanäänestämäs, jos ei muuta
tulekaan puhutuksi".

"Tiedä tuota, taitaa olla parasta, etten pistä lusikkaani siihen
puuroon ... melkein parasta pysyä kotona".

"Ei sitä siltä tarvitsisi tapanansa pitää, vaikka tämän kerran
meniskin, kun on tuollainen asia".

"En viitsi", päätti Heikki, ja sovitteli itseänsä takkakivelle.

"Menet uudestaan polttamaan itsesi", huusi emäntä. -- "Laita vällyt
selkääsi, muuten ehkä siinäkin kylmetyt".

"Ala nyt tekemään sitä navetanovea", kehoitti ukko.

"Pitäis sen tehdä, kun olis höyläpenkki tuvas".

"Pianhan sen hakee".

"Laita emäntä se kahvi valmiiksi, että tässä tulisi vähän kuraassia ja
intoa, tuota..."

"Minä luulen, että sinusta on tullut niin laiska, että osaat oikein
miehen tavalla isännänpäiviä pitää", kiusasi ukko nauraen.

"Se on niin laiska kun pitkäkin", emäntä puoleksi leikillään valitti.

"Hulluhan se isäntänä ollessaan itsensä työllä tappaa", puollusteli
Heikki, suuttumatta toisten härnäilystä.

"Jopa jopa", paneskeli ukko.

Annikka pesi kiivaasti astioita, niin että vettä ruiskahteli lattialle.

"Älä pirskota sitä vettä, vallanhan se nyt jo virtaa yli lattian",
torui emäntä.

"Kun tämä askare kestää taas puolipäivään saakka", tiuskaili Annikka ja
hieroi astioita niin että risut lentelivät pesimestä.

Teerelän ukko alkoi hankkiutua kotiin, mutta emäntä esteli:

"Älkäähän nyt paappa olko kiireessä, tämä kahvi on heti valmista",
sanoi ja pudotti sikuria pannuun.

"Ei täs nyt olisi lukua kahvista".

"Istukaahan nyt, aina sitä paremmin tarkenee mennä kun saa lämpösen..."

Ukko jäi odottamaan ja rupesi joutessansa vieläkin paluamaan Heikkiä
navetanoven tekoon. Mutta tekemättä se ainakin siltä päivältä jäi.



XVIII.


Jo aikaisesta aamusta alkaen isäntämiehiä kokoutui kirkonkylään
kokousta varten. Kaikkein harvinaisimmat ja välinpitämättömimmätkin
taas olivat mukana, varustettuina pontevilla ja pisteliäillä
koulunvastustuspuheilla.

Koulukysymys oli jo ennen ollut useita kertoja kuntakokouksessa esillä,
mutta vastustajain puolue oli sen aina saanut tapetuksi. Tämä kokous
toivottiin tulevan ratkaisevaksi: niin toivoivat koulun puolustajat,
sillä he olivat, puolittain salassa koulun vastustajilta, puuhailleet
valtakirjoja ja keränneet puumerkkejä niiltä, jotka eivät olleet niin
innokkaita koulun suosioita, että viitsivät kokoukseen mennä. Voittoa
toivoivat myös koulun vastustajat. Vaikka ei heillä monellakaan ollut
valtakirjaa muiden puolesta äänestämään, olivat he sen sijaan
kokoontuneet oikein miehissä, lyömään viimeisen, oikein musertavan
iskun, joka kerrassaan pois pyhkäisisi, kuten tuulispää, kaikki
riivatut koulu-unelmat muutamain haaveksivain puoliherrain aivoista.
Moni mies oli tänä aamuna noussut koura lujassa nyrkissä ja lujasti
päättäneenä ennemmin tapella, kun toisen puoluelaisille voittoa
hellittää.

Olipa joukossa semmoisiakin, jotka olivat varustaneet taskuihinsa
pannunvarsia y.m. kovia lyömäaseita aikoen niitä käyttää sanojensa
vahvistukseksi, jos asianhaarat siihen suuntaan kääntyisivät. Kun
puheenjohtaja ja pöytäkirjuri olivat paikalle ehtineet ja menneet
kokoushuoneesen, alkoivat ympäristöllä jo kauan seisoskelleet miehet
rynnätä heidän peräänsä. Vähää puuttui, ettei syntynyt ahdinko. Jotkut
saivat pieniä maistiaisia tunkeutumismehakasta ja kopistelivat lattiaan
pakottavia varpaitaan, joiden päälle oli raudoitetulla saappaan
kannalla astuttu. Kukin koetti nyt huoneessa sovittautua niin
edulliselle paikalle, kun voi.

Kirkkoherrakin tuli kokoukseen. Jotkut ottivat lakit päästänsä, toiset
kyräilivät, eivätkä lakitelleet. Yhä tulvasi miehiä sisään, jossa
vallitsi kova möyhy ja röyhy. Paksu tupakansavu kierteli harmaana
katonlaessa ja lattia peittyi nopeasti tupakansylestä.

Esimies, nuorenlainen, jäntevä mies, nousi seisomaan.

"Olkaa nyt hiljaa!" hän huusi niin, että kajahti ja paukautti jalallaan
lattiaan.

"Hilja nyt! Kuulkaa mitä sanotaan. Hs. Soh, soh", suhisi miesjoukko.
Vähitellen tyystyivät äänet, jotenkin hyvä hiljaisuus saatiin aikaan.

Esimies luki kokouksen kuulutuksen, jossa oli ensimmäisenä kansakoulun
perustamiskysymys.

"Eiköhän olisi ollut viisainta jättää sitä koulukysymystä viimeiseksi
ja ottaa ensin muita asioita?" kuiskasi Teerelän Joonas esimiehelle.

"Sitä minäkin ajattelen", arveli pappi.

"Minä päinvastoin arvelen, että ne ehtivät toisten kysymysten ajalla
tulla yhä riitaisemmalle tuulelle", sanoi esimies. Kirjuri oli samaa
mieltä.

"Ehkä se niin on, esitä vaan", myöntyi Joonas ja pappi nyökäytti
päätänsä.

Esimies huusi taas:

"Otetaan nyt ensimmäisenä tämä kansakoulukysymys".

Useat koulun ystävistä hymähtivät ja katsahtivat kuin hämillään
ympärilleen.

Yksi vastustajista sai kiini äänenpäästä:

"Päätettiinhän se jo viime kerralla, ettei sitä oteta enää
kysymykseenkään ennenkuin kahden vuoden kuluttua".

Sitten seurasi:

"Hiiteen semmoiset kysymykset!"

"Koulu on tarpeellinen, sanon minä".

"Minä en ainakaan suostu!"

"Suunne kiini ja kuulkaa kun sanon!"

"Meidän lapsemme valittavat meidän ylitsemme, jos emme anna heille
parempaa kouluopetusta, kuin olemme itse saaneet".

"Anna raippoja, kyllä oppivat, eivätkä vanhana valita, ja se on sitte
tosi".

"Saman minä sanon. Kurita mukulas niin etteivät silmillesi lennä!"

"Kouluttakoon itse itsensä, niin tässä mekin olemme tehneet".

"Sinäkin ...! aika ja tämä menet pääedellä kaivoon. Suotko mukuloistas
tulevan tapojes seuraajoita?"

"Joka luulee koulua tarvitsevansa, laittakoon itse".

"Sen vallan minäkin annan jokaiselle, mutta itse en penniäkään maksa,
en jumal'auta!"

"Älkää niin huutako".

"Pankaa h----ttiin koko kysymys!"

"Suus kiini, sinäkin moukka. Koulu pitää tulla, vaikka..."

"Hiljaa!"

"Mitä vasten? Sinäkö yksin saat vaan huutaa?"

"Otetaan miehet kysymys viinaprännistä, se olis tarpeellisempi ja varma
hyöty kunnalle".

"Niin, siitä olis tuloja, mutta menojahan nämä johtomiehet vain
rustaavatkin".

"Puhukaa vähä järjellisemmin, eikä tuommoisia luontokappaleen
mielipiteitä".

"Ne huutavat, mitä vaan sylki suuhun tuo".

"Hiljaa! Kirkkoherra tahtoo puhua", huusi esimies paukottaen taasen
jalkaansa lattiaan.

"Olkaahan nyt vähän..." avustivat muutamat esimiestä.

"Puhukoon kirkos!"

"Samat sanat. Me täällä vain puhumme, me pitäjäänmiehet, jotka
maksammekin".

"Puhu pukille, sanoi Saunamatti papille. Paljokohan sunkin manttalistas
maksetaan? Mä lupaan täs vierastenmiesten aikana maksaa elämäikäni sun
manttalis puolesta koulumaksot".

"Siinä on kyllä kun maksat omas. Kylänmiesten tujen varas sinä nytkin
seisot".

Näin melusivat vielä raivokkaammat, mutta hiljaisemmalla äänellä.

"Rauhoittukaahan nyt vähän, ja antakaa kirkkoherran puhua", pyysi
esimies. Vihdoin saatiin jonkullainen hiljaisuus aikaan.

"Hyvät seurakunnan miehet", alotti pappi. "Mielipahalla olen kuullut,
että teistä, jotka aina olette olleet viisaita ja neuvokkaita
kokouksissanne, tällä kertaa enin osa noin kiven kovaan vastustaa
oppilaitoksen perustamista kuntaamme. Tahtoisin nyt muutamalla sanalla
kumota teidän mietteitänne tässä asiassa".

"Turha vaiva!" kuului oviloukosta.

"Pidätkö soukempaa suuta, taikka minä --!" kuului joku hillitymmällä
äänellä heti sen perästä uhkaavan. Sähinää alkoi taas nousta, mutta kun
toiset yhtä mittaa huusivat: "hiljaa! Olkaahan hiljaa!" taukosi se
vähitellen.

Kirkkoherra jatkoi puhettaan:

"Olkaa nyt vähän kärsivälliset ja kuulkaa! Te arvelette, että teidän
lapsenne tulevat koulunkäymättöminä yhtä hyvin toimeen, kuin te itsekin
olette tulleet, mutta siinä kovin erehdytte. Huomaattehan, että aika
muuttuu aina, mitä vanhemmaksi se tulee ja ihmisten tietysti täytyy
muuttua ajanmukaisiksi. -- Olkaa nyt muudan minuutti hiljaa, ja kuulkaa
mitä sanon. Entiseen aikaan, kun sodat alinomaa riehuivat maassamme,
täytyi jokaisen jo lapsuudestaan harjaantua verinäytelmäin kamalaan
toimeen. Heti kun kynnelle kykenivät, vaati velvollisuus nuorukaiset
kalpaan tarttumaan hallitsijan ja isänmaan edestä. Käsitätte hyvin,
ettei semmoisina aikoina voinut koulunkäynti ja sivistystyö tulla
kysymykseenkään, sillä niinä pieninä väliaikoina, kun sodanmelskeet
olivat seisahduksissa, oli jokaisella kyllin työtä ja puuhaa hävitetyn
maan uudelleen kunnostamisessa ja jokapäiväisen leivän hankkimisessa.
Vihdoin, kun maamme joutui Venäjän yhteyteen, loppuivat nämät veriset
taistelut. Uudenajan miehet koettivat voimainsa mukaan elvyttää eloon
kansamme nukkuvia henkisiä voimia. Isämme ymmärsivät kyllä hyväksensä
käyttää niitä aineellisia etuja, joita rauha tarjosi, vaan kaikki
katselivat ikään kuin kaiholla niitä toimia, joilla koetettiin
paremmalle kannalle saattaa heidän henkisiä pyrinnöitänsä. Kansa oli
tottunut raakaan elämään, eikä tahtonut ollenkaan perehtyä uudenajan
vaatimiin olosuhteisiin.

"Kun eivät miehet enää saaneet tilaisuutta julkisilla sotatantereilla
ulkonaista vihollista vastaan tyydyttää taistelunhimoisen luontonsa
vaatimuksia, tappelivat he keskenänsä ja vuodattivat kun sattui
lähimäisen naapurinsakin verta. Ymmärtämättömyydessään antoivat he
urhomaineen julmimmille tappelioille ja murhamiehille. Meidän täytyy
sydämestämme anteeksi antaa heille tämän vian ja erhetyksen, sillä se
ei ollut heidän oma syynsä, että he ajanjaksoissa olivat semmoisiksi
hirviöiksi muuttuneet, vaan se oli huonon hallituksen syy, joka oli
vaan hyväksensä käyttänyt esi-isäimme ruumiinvoimia ja maineesen
tullutta urhoutta, kulettaen heitä alinomaisissa sodissa, näin ryöstäen
heiltä kaiken tilaisuuden henkiseen viljelykseen. Suuri puute oli
myöskin johtavista henkilöistä, jotka olisivat heille tietä viitanneet
kansallisen kehityksen kunniaa kohden. Silloin ei myöskään kukaan
syrjästäkatsoja huomannut moittia kansamme sivistysoloja, sillä kaikki
meidän huonot puolemme peittyivät sotatantereilla ansaitun kunnian
loisteesen. Mutta nyt ovat asiat meillä jo toisin. Ulkomaalaiset, jotka
ennen olivat seuranneet kansamme sotaisia toimia, ovat alkaneet
tarkastella, mitä me rauhan aikana toimitamme. Tämä tarkastus, hyvät
ystävät, on tuottanut meille häpeätä, sillä he ovat nähneet, ettemme me
rauhantoimissa kykene juuri ollenkaan edistymään, muihin kansoihin
verraten. Naurua ja parjausta ovat heidän sanomalehtensä meistä
sisältäneet. Tämä on vaikuttanut, että kansamme etevimmät miehet ovat
suurella alttiudella ja isänmaanrakkaudella käyneet viittomaan meille
tietä, jonka kautta voimme rauhan aikoina edistyä ja vaurastua
henkisesti ja saavuttaa kansallista arvoa muiden Europan kansojen
rinnalla. Luulen, ettei teiltäkään ole jäänyt huomaamatta,
kuinka osa kansastamme on jo alkanut astua tätä viitattua tietä,
toimittamalla kuntiinsa kansakouluja, jotka ovat tämän tien ensimäiset
uudistustoimet. Kansakouluja perustetaan toinen toisensa jälkeen. Tästä
päättäen ei voi kovin pitkiä aikoja kulua, ennen kun näitä laitoksia
perustetaan joka kuntaan ja se kunta, joka tämmöistä laitosta vaille
jää, tulee ehdottomasti joutumaan naapuriensa pilkan alaiseksi. --
Hyvät kuntalaiseni! Minä vetoon teidän kunniantuntoonne, teidän, jotka
ette milloinkaan ennenkään ole tahtoneet missään tapauksessa jäädä
naapurikuntalaisistanne jälelle, te ette suinkaan tässäkään asiassa
tahdo niin tehdä. Huomatkaa vielä: se ei ole yksin kansallinen kunnia,
joka vaatii teitä koulua perustamaan, vaan se on lasten vanhempina ja
isinä tarpeen vaatima toimenpide, sillä lastenne onni ja tulevaisuus
pakoittavat teitä siihen. Soisittehan jokainen mielellänne, että se
prosentti vähenisi, joka kuntamme nuorukaisista vuosittain kätketään
vankimuurien sisään ja vieläpä viedään elämäijäkseen riutumaan Siperian
kolkkoihin kaivantoihin. Ainoa keino, millä paheet saadaan poistumaan,
on sivistys. Vaan sen siemeniä ei voi kansanlasten sekaan mikään muu
niin kylvää, kuin kansakoulu. Suokaa hyvää lapsillenne! Älkää kitsaasti
säästäkö niitä verrattain pieniä summia, joilla voitte koululaitoksen
perustaa ja samalla antaa lapsillenne siunatun tulevaisuuden toivon".

Kirkkoherra huoahti ja istui hänelle tarjotulle tuolille. Puhe näytti
kuulioihin vaikuttaneen niin, että vielä kotvan sen tauottuakin
huoneessa vallitsi hiljaisuus. Hetkisen näytti siltä, kuin useat vasta
nyt olisivat joutuneet ajattelemaan, mistä oikein oli kysymys.

"Mitä nyt sanotte?" kysyi esimies äänettömyyden katkaisten ja jatkoi:
"Toivoakseni on arvoisan kirkkoherramme puhe valaissut monen
käsitystä".

"Tottahan jokainen nyt jo käsittää, kuinka tarpeellinen koulu meillä
olisi", arveli joku koulun puollustajista.

"Minä ainakin suostun ja annan puumerkkini siihen", sanoi toinen.

Näytti jo melkein siltä, että vastustajain suut oli saatu täysin
tukituksi, sillä he seisoivat juroina paikoillaan, lattiaan
töllistellen niinkuin häpeään joutuneet ainakin. Esimiehen suu vetäysi
tämän havannon tehtyään hymyyn. Hän katsahti likellä istuvaan Teerelän
Joonaasen, joka myöskin, kentiesi samasta syystä, hymyili.

"Näyttää siltä, ettei vastustajoita enää olekaan. Asia lie silloin
päätetty pöytäkirjaan pantavaksi?" puuttui Teerelän Joonas puhumaan.

"Kai tässä on niin tehtävä", sanoi esimies ja tarkasteli kysyväisenä
joukkoa.

"Minä en ainakaan suostu", virkkoi arastaen muuan lähellä oleva. Mutta
hänkin, hämmästyen rohkeuttansa, yritti heti kätkeytymään toisten
taakse.

"Minä en myöskään!" kuului jo vähän rohkeampi ääni.

"Minulla ei ole mitään kouluun pantaviakaan, enkä siis maksa
penniäkään!" lupasi kolmas.

"Enkä minä. Perustakaa jos tahdotte".

"Aina olen ollut turhanpäiväisiä vastaan ja niin olen tänäkin päivänä".

"Mutta tämä ei ole mikään turhanpäiväinen asia. Kuinka sinä niin
puhut?"

"Älä saarnaa, et sinä ole muita viisaampi, et jo".

"Mutta älkää nyt taas noin pauhatko, puhukaa järjellisesti,
ihmisittäin".

"Olkaa hiljaa ja puhutaan järjellisesti!" huusi esimies.

"Kuka tässä nyt sitte puhuu järjettömästi?"

"Meitä ne meinaavat, mutta itse puhuvat aiva mahdottomia. Päätetään nyt
vain, jotta ei sitä koulua laiteta, niin siihen ne puheet lakkaavat,
eikä riidellä turhia".

"Mitä tässä puheet auttaa, ruvetaan äänestämään, muuten ei siitä
kuitenkaan selvää tule".

"Olkaa nyt hiljempaa ja ruvetaan äänestämään", huusi taas esimies.

"Minä en ainakaan suostu!" kuului vielä oviloukosta".

"Niin äänestykseenkö et suostu?" kysyi esimies ivaten.

"Ei, mutta kouluun".

"Mutta miehet, otan vielä puheeksi äskeisen ehdotukseni. Eikö se
sittekin olisi viisas tuuma jotta ruvettaisiin puuhaamaan sitä
viinapränniä pitäjääsen? Ei tarvitsisi kauas vetää jyviänsä ja
prännistä tulis trankkia joka on niin mainiota elukoille --" alkoi
äskeinen viinapolttimonsuosija.

"Lopeta nyt, siitä ei ole kysymys tällä kertaa", keskeytti esimies.

"Miksei siitä puhua saa? Saapa hyvinkin, tiedänmä".

"Suu kiinni!" ärjyi esimies. "Etkö kuule, ettei siitä ole kysymys nyt".

"Mutta sepä merkillistä on jos ei siitä kysymys ole, kun minä kysyn?"

Möyhinä oli taas ehtinyt paisua niin valtaavaksi, ettei juuri mitään
erikseen eroittanut.

Esimies viittasi Teerelän Joonaan luoksensa. "Kuinka lukuisasti olette
teidän päässä kuntaa saaneet nimiä valtakirjoihinne?" kysyi.

"Niitä on koko lailla ja meidän puoluelaiset näyttävät täälläkin olevan
niin kuin kasvamaan päin. Pelkäätkö äänestystä?"

"Pelkään".

"Mutta minä luulen, että vastustajat ovat olleet niin varmat
voitostansa, ettei ainakaan monella ole valtakirjoja. Meidän kylästä
olemme ainoastaan minä ja Nevaluhta kokouksessa, mutta minulla on
valtakirja".

"No syteen taikka saveen, minä annan äänestää, vai mitä kirkkoherra
arvelee?"

"Mitä?"

"Eiköhän ole parahinta äänestää?"

"Ehkä on", vastasi kirkkoherra lyhyesti.

"Mutta kuiskutuksia ja salavehkeitä ei saa kokouksessa käyttää!"
huudettiin oviloukossa.

Esimies puri huultaan, mutta ei katsonut hyväksi mitään vastata.

"No tuota, miks' ei sitä äänestystä nyt panna alkuun?" kuului taas.

"Parasta on, että ruvetaan syömään, taitaa tämä kestää kauan", kuului
vielä.

Esimies nousi seisomaan ja oli juuri aikeessa sanoa jotain, vaan
Teerelän Joonas astui hänen luoksensa ja kysyi:

"Suotko minun puhua muutaman sanan?"

"Mielelläni, tee se!"

"Miehet, tämä asia on nyt neljännen kerran kokouksessa, sillä -- --"
alotti hän.

"Ainakin kymmenennen kerran", kirkaistiin oviloukossa.

Joonas jatkoi:

"-- -- Ja ennen kun sitä nyt vihdoinkin ruvetaan lopullisesti
äänestyksellä ratkaisemaan, niin pyydän muistuttaa teitä vielä kerran
kirkkoherran puheesta, että lastenne tähden ette hylkäisi tätä
koulupuuhaa. Ettekö itse muista hyvällä niitä aikoja, kun piennä
paitaressuna saitte jotain oppia? Kun vanhemmat pojat opettivat teittä,
esimerkiksi tekemään värisauvoja ja ojamudasta savipiippuja; tuohesta
tanatorvia ja pajusta piiparia, puhaltamaan paimenensarvella 'suutarin
Jussia', tekemään lehmiraipan päähän pieniä jäneksen huulia y.m.? Eikö
se ollut hupaista, kun saavutitte jonkullaista kätevyyttä toverienne
rinnalla? Jokainen muistaa, kuinka suuressa arvossa pidettiin niitä
poikia, jotka osasivat nimensä kirjoittaa. Nuo edellä luettelemani
esimerkit ovat todella hyvin vähäpätöisiä ja ne opit itse merkityksessä
hyödyttivät näennäisesti ainoastaan lapsena ollessa. Mutta ei tarvitse
olla erittäin tarkkanäköinen huomataksensa, että moni jo noissa
vähäpätöisissä harjoituksissa oppi toisia kätevämmäksi puukon
käyttämisessä, josta heille on hyötyä koko elämänsä ajaksi. Vaan ne,
jotka jo poikasena jonkun syyn tähden jäivät tovereitansa kehnommiksi,
ovat koko elämänsä ajan pysyneet sillä asteella. On kummaa, että niin
epäluulolla kohtelette kansakoulua, kun itsekin olette nähneet, 'ettei
oppi ojaan kaada, tieto miestä tieltä työnnä, taito syrjähän syseä'.
Kyllä se on myönnettävä, että kun jotain uusia puuhia ja tapoja tulee,
niin niitä on ensinnä tarkoin punnittava ja tutkittava, sekä saatava
luotettavat takaukset niiden kelvollisuudesta, ennen kun niitä
hyväksytään. Mutta se nyt pitäisi selvinneen jo jokaiselle
talonpoikaiselle miehelle, että meidän taitamattomuutemme ja
kykenemättömyytemme vuoksi herravalta maassa niin suuri on. Ei ne meitä
voita lapiolla, eikä kirvestöis, mutta asiainhoidon ne pitävät niin
kauan kun emme me tiedä muuta keinoa valtamme säilyttämiseksi kuin
peljätä oppia ja viisastumista. Miettikää tarkoin ennen kun
äänestätte". Joonas poistui.

Joukosta kuului sekaisin hyväksymisen ja pilkansähinää.

"Minä olen sen asian pannut jo seitsemän kertaa pääni ympäri ja vastaan
minä kuitenkin äänestän!" kuului taas ovinurkasta.

"Sama täältä!" kirkasi toinen.

"Hävetkäähän suutanne!" suhditti kolmas.

"Olkaa nyt hiljaa, aletaan äänestys", suhditti esimies.

"Noh!" kuului muutamia pilkallisia ääniä.

"Jollei siellä oviloukos pidetä soukempaa suuta, niin ... täältä on
reikä pihalle".

Oviloukossa hiljeni melu sähinäksi.

Äänestys alkoi.

"Remppulan kylä, Ällän talo, Matti Pekanpoika?" huusi esimies.

"Minä vastustan koko koulua!"

"Joka tahtoo vastustaa koulua, huutakoon ainoastaan: vastustan, ja
jotka kannattavat koulua, huutakoot: suostun". Näin selitti esimies ja
sitten jatkoi hän taas äänestystä:

"Jaakko Heikinpoika?"

"Vastustan".

"Hermanni Iisakinpoika?"

"Suostun".

"Iisakki Iisakinpoika?"

"Suostun".

"Heikki Tuomaanpoika?"

"Turha vaiva kysyäkään. Tiedättehän, että minä olen aina turhia
vastaan".

Näin mentiin läpitse Remppulan kylää, josta kuitenkin suurin osa
vastusti koulua.

"Luhtasaaren kylästä, Tuomas Simunanpoika?"

Huudettu tunki väkijoukosta esiin.

"Minulla olis täällä valtakirja useain kyläläisteni puolesta", sanoi
hän kaivaessaan povestaan paperin. Jännityksellä odotettiin, mihin
puolueesen hän äänestäisi, sillä kukaan ei oikein varmuudella sitä
osannut edeltäkäsin aavistaa. Kuitenkin oli vastustuspuolueella yleensä
suurempi toivo.

Esimies tarkasti valtakirjaa.

"Tässä valtakirjassa on viidentoista talokkaan nimet ja puumerkit ja
kaksi todistajaa on sen oikeaksi todistaneet". Puhuessaan rypisti
esimies otsaansa, sillä hän pelkäsi miehen äänestävän vastustajain
puolelle.

Teerelän Joonas iski silmää Tuomas Simunanpojalle. Tämä näytti
käsittävän sen tarkoituksen, sillä hän nyökkäsi myöntävästi päätänsä.

"No kumpaanko puolueesen Tuomas Simunanpoika nyt äänestää?" kysyi
esimies.

Monet silmät olivat tällä hetkellä tähdättyinä Tuomaasen.

"Minä suostun", kuului vastaus, hiljainen mutta vakava. Tämä näytti
vaikuttavan kuulioihin eri tavalla, toisten suu vetäysi hymyyn ja
toisten kasvot venyivät pitkiksi.

"Montako ääntä?" Kysymyksen tekijöitä oli monta.

Teerelän Joonas astui lähemmäksi pöytää.

"Luulen, että niitä on yhteensä 387, vai kuinka?" hän kysyi.

"Joonas on jo edeltäkäsin tietänyt tämän laskea", virkkoi esimies

"Oikein!" virkkoi kirjuri, "kolmesataa kahdeksankymmentä seitsemän".

Tuomas Simunanpoika sai monta nurjaa, vaan myöskin monta kiitollista
katsetta.

"Onko muita Luhtasaaren kylästä itse äänestämässä?" jatkoi esimies.

"On!" kuului parilta kolmelta taholta.

Nämä kaikki äänestivät vastaan.

Tuli esiin Suhjalan kylä.

Teerelän Joonas toi valtakirjansa, Nevaluhdan isäntä pyrki lähemmäksi
pöytää.

"Kumpaan puoleen Joonas Teerelä äänestää?"

"Vastustaa se", irvisteli joku.

"Suostun", ilmoitti Joonas.

"Mutta sinun valtakirjasi ei valtuuta sinua äänestämään sillä tavoin",
kuului likeltä Nevaluhdan isännän kimakka väite.

Vähemmästäkin olisi kaikkein huomio sinne päin kääntynyt.

"Kaiketi Teereläinen saa tämän valtakirjan nojalla äänestää niiden
isäntäin puolesta, jotka siihen ovat nimensä ja puumerkkinsä panneet",
selitti esimies.

Kirkkoherra katseli valtakirjaa.

"Kyllä se on avonainen", todisti hän.

"Oli meillä siellä ainakin puhetta, ettei saa äänestää muuta kuin
vastaan", väitti Nevaluhta.

"Mutta valtakirjassa ei puhuta mitään siitä puheesta", muistutti
esimies.

"Kun se on unohtunut sieltä pois, niin saan ehkä äänestää mieleni
mukaan?" nauroi Joonas.

Naurettiin.

Nevaluhta poistui muristen taanamaksi.

Joonaan valtakirja luettiin vielä kerran kaikkein kuultavaksi ja niin
hyväksyttiin.

Meteliä alkoi taas syntyä, mutta se taukosi, kun äänestys uudestaan
pääsi vauhtiin.

Katkeroita nurinoita kuului vastustajain puolelta. Useat
välinpitämättömimmistä vastustajista tekivät viisaan yölepakon tavalla
ja pistäysivät suosijain puolelle, koska niiden voitto alkoi näyttää
varmemmalta. Pisteliäitä huomautuksia sateli kahdenpuolen.

Äänestys oli vihdoin loppunut. Kirjuri laski tuloksen. Jännittävä
hiljaisuus vallitsi, miehet vain kuiskailivat ja hoitelivat piippujaan.

Esimies luki tuloksen:

"Koulu-puolueen äänet tekevät 1813 ja vastustajain äänet 1462. Siis on
koulu-puolue voittanut 351 äänen enemmistöllä".

"Kuinka se niin päättyi, olihan meidän puolelaisia paljon enemmän?"

"Voipi olla teitä enemmän, mutta näin on äänestys tapahtunut", lausui
esimies.

"Kaiketi tämä nyt tulee kokouksen päätökseksi ja on siis pöytäkirjaan
pantava?" kysyi kirjuri.

"Niin tietysti", sanoivat esimies ja kirkkoherra yht'aikaa.

"Mutta minä Iisakki Iisakinpoika panen vastalauseeni!" kuului taas
joukosta.

"Pane vaan, ei se mitään auta".

"Samoin minä, Samuli Johanneksenpoika, panen vastalauseeni".

"Ja minä!"

"Ei, velikullat, ei teidän vastalauseenne tässä enää mitään auta".

"Mitähän sinäkin puhut. Vastalauseen panen minäkin, Mikki Mikinpoika".

"Pane, pane".

Vastalauseet merkittiin pöytäkirjaan.

Kokous oli loppunut. Väittelijät olivat jo kotiinsa menneet.

"Mahtavatkohan ne valittaa?" kysyi kirkkoherra esimieheltä.

"Sitä en usko", arveli tämä, "ne eivät saa niin paljoa toimeen".

"Niin minäkin arvelen", virkkoi Teerelän Joonas, "se tulisi heille
maksamaan useita markkoja ja jos he alkaisivat tappiolle käydä, niin
olis se heidän maksettavansa, ja se pelko estää valittamasta".

"Olen varma, etteivät he saisikaan tätä päätöstä kumoon", arveli
kirjuri.

Toiset yhtyivät samaan käsitykseen.

"Meillä on syytä kiittää kirkkoherraa täällä äsken pitämänne puheen
johdosta", lausui Teerelän Joonas sitten; kun oltiin poislähdössä,
"sillä ilman sitä en tiedä kuinka olis asiamme käynyt. Minä huomasin,
että aivan moni sen puheen johdosta muutti mielensä ja äänesti koulun
puolelle". Toiset yhtyivät lausuttuun kiitokseen.

"Ei mitään kiittämistä, onhan se minulle yhtä läheinen velvollisuus
kuin teillekin. Kiitos itsellenne. Vaan hyvästi nyt! Älkää lannistuko
innossanne, ennenkuin olette saaneet asian loppuun ajetuksi", puheli
kirkkoherra ja lähti. -- -- --

Kun Teerelän Joonas oli Harjulaisen kanssa ehtinyt koti-pihalle, vaati
hän kyytimiehensä vielä sisään panemaan piippuun.

Ukko sattui näkemään pikkutupansa ikkunasta miesten tulon.

"Pitäispä mennä katsomaan, kuinka hyvästi nuo ovat saaneet nenäänsä
-- -- vieläkö haluttaa kouluja punteerata", paneskeli hän ja lähti
talontupaan. Tuskin oli ehtinyt takkakivelle, kun Leena, tuntien vaarin
koulumielialan, virnistellen virkkoi:

"Nyt, paappa, on saatu koulu".

"Soo'o, pannaanko sinuakin?"

Kaikki purskahtivat nauramaan, ja Leena joutui vähä hämille.

"Menisin kyllä, kun vaan olis joka kouluttais. Eikö paappa kouluta?"
nauroi Leena.

Ukko painui lujemmin nojaamaan takanpielustaa vasten.

"No taitaapa siitäkin pitäjäs huolen pitää", sanoi.

"Isä, isä!" huudahti emäntä, "miksi niin katkerasti? Ei tämän mailman
aikaan tulla enää toimeen niin oppimattomina kuin --"

"Älä toimita", keskeytti ukko. "Ei sitä meidän pitäjääsen koulua tule
ikänä, ei jo".

"Voi tuota isää!" nauroi emäntä. "Kyllä koulu nyt tulee, isä-kulta,
vastustajat ovat joutuneet äänestykses tappiolle".

"Älä narraa".

"Tuo paappa ei usko vaikka mitä sanottaisiin", hekotti Amalia.

"So, so, ole sinä vaiti", nuhteli emäntä.

Joonas ja Harjulainen tulivat kamarista, viime mainittu kotiin
lähdössä.

"No paappa", huudahti Joonas iloisesti, kamarin ovesta tupaan
tullessaan: "nyt vihdoinkin saatiin koulu lupaan".

Ukko oli juuri ulosmenossa ja vastasi:

"Sitäpä nyt jokainen huutaa ja soittaa kun hepo kelloa". Meni.

"Mikä sitä nyt taas oli suututtanut?" kysyi Joonas kummastellen.

"Se koulujuttu; me siitä hänelle jo täällä kerroimme", vastasi emäntä.

"Jaa, jaa". Joonas meni pihalle Harjulaisen lähtöä katsomaan.

Vielä samana iltana juoksi ukko Rupelaan.

"Kun et sinäkään mennyt sinne kokoukseen", pauhasi jo ovessa,
silmäillen Heikkiä. -- "Nyt ne ovat äänestyksellä voittaneet!"

"Kutka?" kysyi Heikki.

"Kutka? Ne kouluherrat".

"Onko? Sepä oli kun ei sinne tullut mennyksi, tuota, sepä oli vasta..."

"Aina te olettekin yhtä vetelöitä, olisitte veli-Iikan kanssa menneet,
niin olisihan äänenne jotain vaikuttanut", mässäsi emäntä.

"Niin kyllä, mutta ei se nyt enää katumalla parane. -- Ja kyllähän minä
sen voin maksaa siinä kun muutkin", Heikki itseänsä lohdutteli.

"Niin, mikäpä siinä nyt muu auttaakaan, kun maksaminen ja antaminen
vaikka puolen purrusta palastansa ja vaikka talonsa, jos edusmiehet
katsovat hyväksi".

"Ei ne nyt taas taloa, mitä te niitä rämpänäisiä aina", suhditti
Heikki.

Näin vaikeroitsi ukko. Hänen maailmankatsomuksensa oli saanut kolauksen
jota ei mikään lohdutus näyttänyt jaksavan sovittaa.



XIX.


Raskaalla mielellä paneutui ukko levolle sinä ehtoona, noituen kaikkia
koulu-puolueen miehiä, ankarimmin omaa vävyänsä. Ähkyi ja käänteli
vuoteellaan kyljeltä toiselle, kunnes uni vihdoin valloitti.

Vähän aikaa oli hän jo kuorssannut, kunnes joku alkoi tuntuvasti
jyskyttää porstuanovea. Ukko oli kuitenkin jo niin syvässä unessa,
ettei heti ensimäisiä paukauksia kuullut.

"Hoi äijä! Avaa ovi! -- Mikä saakeli sinusta on tuommoisen unikeon
tehnyt? -- Hoi! -- Täällä on Tervahaudan Jukka!"

"Pahahenkikö siellä mellastaa?" kavahti ukko kun heräsi.

"Hoi Masa, unikeko, hoi!" kuului portailta.

Ukko hyppäsi sängystä.

"Tuo Tervahaudan Jussiko se..." hän virkkoi ja meni porstuaan.
Kiusanteonhalussa kysyi ulkona jyryävältä:

"Kuka siellä sillä lailla mellastaa?"

"-- Kukahan täällä nyt... Avaa ovi, vai mitä meinaat?"

"Kuka sinä olet?"

"No voi, voi! Tahdotko, että halkaisen tuon ovesi, niinkuin ruudun ja
näytän naamani?"

"Sano nimes".

"No minä".

"Kuka minä?"

"Voi s----na! etkö sinä Tervahaudan Jukkaa tunne, muutama".

"Sinäkö se ... äänes on niin muuttunut..."

"Muuttunut. Valehtelet, mikä sen olis muuttanut. Sun korvas muuttunut
on, on jo. Ja mun käsiäni palelee niinkuin kerjäläisen korvia.
Päästähän tupaan, että saan pistää ne hetkeksi hiilille", höpötti Juha,
kun ei tahtonut tuvanovea löytää.

"Mene, mene. Siinä ovi on".

Tupaan päästyään pisti Juha kouransa lämpimään poroon. Mattipaappa
puuhasi tulta tervaksisen päreen päähän.

"Missä sinun on kintaas kun kätes kylmetytät?"

"Kintaas? Älä leveile, ei sitä kaikille ole Jumala syytinkiä siunannut,
niin kun sulle".

Päre syttyi ja asetettiin tiilikivien rakoon muurin pilarissa. Ukkokin
istui takalle, sillä häntäkin vilutti.

"Onhan niitä kintahia muillakin, ei vain syytinkiläisillä".

"Huu, kun tekee hyvää tämä lämmin", äänteli Juha, pudistellen
ruumistaan.

"Missä sinä olet nyt kulkenut?"

"Missä? Tulin teille".

"Sinua ei ole näkynyt pitkään aikaan".

Juha veti taskustaan viinapullon. Teerelän ukko haukotteli ja
pudistelihe sisällisestä mielihyvästä.

"Ota". Juha tarjosi pullon toiselle, kun ensin oli itse ryypännyt.

"Saako tässä vielä ryypyn? Sitäpä viljaa enää harvoin näkee", paneskeli
ukko ja ryyppäsi. Juha katseli hymyssä-suin toista.

"Mistä olet saanut? Tämä on puskaviinaa, otan vieläkin ryypyn".

"Kyllä se saa, joka saa, mutta ei kaikki saa. -- Ryyppää paremmin".

Ukko otti uudestaan.

"Se on puskaviinaa", vakuutti äijä uudestaan. "Kuka sitä nyt taas tohtii
polttaa?"

Salaperäisesti silmiänsä vilkuttaen ja päätänsä nytkyttäen alkoi Juha
kohmeloäänellä laulaa:

    "Kaksipa hankkii kauroja,
    Kolmas mallasjauhoja,
    Neljäs pannunhattuja,
    Viides viinanappoja".

Talon tuvassa oli haltiaväki heti alussa kuullut jyräkän, jota
Tervahaudan Juha pihatuvan ovella piti. Joonas oli noussut kuullakseen
paremmin ja tunteakseen mellastajan äänen. Pian hän sen tunsikin, ja
palasi välinpitämättömänä takaisin vuoteelle. Mutta vähän aikaa
maattuaan ja mietittyään, sanoi hän Johannalle:

"Minäpä nousenkin ja menen paapan ikkunan alle kuultelemaan vähän, mitä
ne puhuvat".

"Mitä sinä huolit heistä, älä mene!" esteli Johanna.

"Leikin päälle menen sinne. Olen kuullut pieniä, hiljaisia huhuja, että
taas on laitettu tuonne jonnekin metsänsydämeen salapolttimo. -- Minä
luulen, että tuo juoppo, jos kukaan, tietää sen eikä hän saata olla
sitä meidän vaarille sanomatta".

"Eiköhän ole perätöntä. Olisivatko ne uskaltaneet, kun viimetalvena
hävitettiin se, mikä niillä oli", arveli Johanna.

"En minä tuossa väsy, jos käynkin".

"Pane turkit yllesi".

Joonas puki ja hiipi hiljaa vaarintuvan ikkunan alle, laski korvansa
likelle jäätynyttä ruutua.

Siellä jatkui laulu:

    "Viina se juosta lirittää,
    Kun valkian ala virittää;
    Talvella tai suvella,
    Mettäs kuusen juurella".

Laulu loppui ja sitte kuului vaarin ääni:

"Sinä olet aina yksi ja sama, vanhuuskaan ei anna mieltä".

"Mitä mieltä?"

"Niin vain, kun mellastat".

"Ja etkö sinä?"

"Ei nytkään ole kokonaiseen kuukauteen ollut viinanmärkää suussani.
Mitä sitä silloin mellastaa, mitä jo. Annas vielä vähä".

Juha antoi pullon.

"Ota nyt pitkä ryyppy, kyllä nyt on mistä saadaan".

"Kaupungista ei sitä tahdo saadakaan kun niin harvoin. Mutta sano nyt
jo, mistä olet tätä saanut? Mitä tuossa kieräilet".

"Tiedä uskallanko --. Saattaisi tulla tuon teidän isännän korville".

"Piruko sen sinne... Luuletko, että minä semmoisia hänelle toimitan?"

Juhan oli paha sanoa, paha sanomatta olla. Vihdoin ilmoitti:

"Teerinevan Kustun pränni on taas kunnos".

"Hoo! Kuinkahan mies on uskaltanut, vaikka viime talvena sai semmoisen
seljällisen".

"Se on nyt paremmas paikas. Mullakin on osaa".

"Kaikkea sinäkin keität, tervaa ja viinaa".

"Hojaa! Kukin keittää mitä taitaa. Ja meitä onkin nyt koko komppaniia".

"Missä teidän pränninne on?"

"Ei tahdo uskaltaa sanoa, tulee pian tiedoksi".

"Tottahan sen minulle uskallat sanoa?"

"Ei, mutta maistetaan nyt taas".

"Kun pohjolainen maistaa, niin pohja paistaa!"

Ryypyt siinä otettiinkin ja Teerelän vaari kehui viina hyväksi.

"Taidatpa sinä osata pitää suus kiinni, jos sanon?" alotti Juha.

"Tietysti, mitäs minä sellaisia".

Juha alkoi:

"Se on Korpiahon keskellä Varissaares. Eikös ole sopiva paikka? Siellä
ei käy kukaan ihminen talvisaikanakaan, se on kuin linna aavan meren
keskellä. Vai tiedätkö sinä sitä paikkaa?"

"Varissaartako? Tottahan minä... Mistä kautta te sinne kuljette?"

"Närhiniityn talvitietä, aina Remppulankyläisten Sammakkolaaksoille,
sieltä kierrämme Pahkalammikon ympäri ja vasta Kujalan tukkimetsän
päästä, siitä jossa metsä on likinnä saarta, menemme saareen".

"Onpa se mutkallinen tie!"

"On se. Mutta senpä vuoksi ei sinne asiaan kuulumaton osajakaan. Ja
sieltä näkee laajalle ympäristöön. Meillä on ladatut pyssyt aina
valmiina ja yksi vahdis. Tulla sinne sitte, tulla jo".

"Niinpä se on kun ryövärinluola! Pitäisipä sinne päästä".

"Jaksaisitko kävellä?"

"Eikö tuota nyt siinä tiedos että sais vielä kerta maistaa syntisellä
suullansa lämmintä viinan-väkeä".

"Jaa'a, taitaa olla aikaa jo siitä, kun olet saanut kuumaa viinaa".

"On siitä, on kulunut aikaa. En sitte ole maistanut viinapannun-hatun
välistä tupruavaa höyryä, kun Kuppilan vaari vainaja keitti".

"Sekin äijä kuoli viime talvena. Mainio viinankeittäjä".

"Kyllä se konstin taisi. Annatko vielä potustas?"

Molemmat ryyppäsivät ja Teerelän vaarinkin silmät rupesivat jo
juopuneen tavoin mulkoilemaan. Juha alkoi muuttua hiljaiseksi.

"Sano nyt, saanko seurata sinua Varessaareen? Kovin tekee mieleni",
uteli vaari.

"Sinua kaivataan kotona".

"No siitä pian... Minä vain sanon kun tulen takaisin, että olen ollut
Kivistön vanhan Iisakki-vaarin kestis. Ne uskovat kyllä, me olemme,
Iisakki ja minä, olleet aina hyvät tutut".

"Mutta --, no tule jos tahdot. Menen tästä, kun kerkeän, Jaakon-Katriin
yöksi. Tavotetaan aamulla siellä. Voisimme muuten kyllä lähteä täältä
yhdes, mutta kun ne näkevät minun sinun seurassas, niin taitavat ruveta
epäilemään. -- Ota nyt".

"Hyvinpä se jo on kulahtanut. Äh, perun siivo viinaa. -- Siitä tulee
hauska reisu".

"Saisit sinä, joka olet talon syytinkikrapa, maksaa mulle puolen
tynnyriä rukiita, kun sinut vien sinne. Siellä saa elää niinkuin pellos
-- kuin Keisari valtakunnassaan! Se on siivo mies, se Teerinevan Kustu.
Ei se ole mikään tyhjänpäiväinen. Silmiänsä ei ole pessyt, eikä
päätänsä kammannut kahteen kuukauteen. Se lempo on musta kuin neekeri".
-- -- --

Joonas oli seisonut ikkunan alla ja kuullut tarpeeksensa. Vilun
ahdistamana hän lähti tupaan.

"Kuulitko mitään? Tavataan sanoa, ett'ei kuuntelian mieli ole koskaan
parantunut", kiusasi Johanna, kun Joonas tuli tupaan.

"Ole hiljaa, saadaan jänis. Mulla on tarkat tiedot uudesta prännistä".

"Todellako? -- Minä oikein pelkään mitä siitä taas seuraa".

"Älä huoli, kyllä minä asiani vastaan!"

Pitkään aikaan ei uni tahtonut ummistaa Joonaan silmiä, sillä päässä
risteili monenkaltaisia ehdoituksia Varessaaren viinapolttimon
hävittämiseksi. -- -- --

"Hoppaa tippaa! -- Muistathan Jussi, että näis kouris oli ennen voimaa,
eikä se ole vieläkään lopus. Tuntuuko mitään?"

Näin melusi Teerelän vaari, joka jo oli ehtimässä juopumuksen
suuriäänisimmälle huipulle.

"Älä hiides! Niinhän sinä puristat kuin viilapenkki", ruikutti Juha.

"Onhan minus vielä hyvä pala entistä Teerelän Mattia, onko?"

"On, on. Sulla on hyvä syytingin maksaja. Siitä se tärmä johtuu".

"Mennään talontupaan, minä tahdon näyttää sille Joonalle, mistä
Taavetti on olutta ostanut, hih!"

"Älä, älä veikkonen, en minä ainakaan..."

"Tule jos tahdot, vanha jänis, mutta minä menen, minä! Se maitoleuka
luulee jo olevansa mies, mutta nyt saa koittaa! Tuletko?"

"En, en, en! Päästä irti".

"Jää siihen urvelo, minä menen. Hailala railala rollol rallal -- ja
puukolla lyötiin lujaa --"

Räyhäten meni vaari talontuvan rappusille ja alkoi aseellaan tuntuvasti
paukutella portaiden kaidepuihin ja oveen, haukkuen ja noituen.

"Tuo on hullu!" mutisi Tervahaudan Juha ja pötki kartanolta pakoon.

"-- Tule nyt, sivistynyt, koettamaan, hoi! -- Nyt saa tulla vaikka
vielä tulis isäskin haudasta auttamaan! -- Kuulitko s----nan
kouluhullu! -- Tule nyt, saat koittaa! --" kaikui kartanolla
hiljaisessa yössä. -- -- --

Joonas oli jo lähdössä.

"Älä mene, Joonas, älä mene! Anna minä menen. Kyllä minä saan hänet
rauhassa viedyksi tupaansa. -- Voi sitä vanhaparkaa, kun se on hullu!
-- Älä mene", pyyteli Johanna.

"Olehan rauhassa, en minä hänelle mitään vahinkoa tee, mutta ei hän saa
ovea särkeä", sanoi Joonas.

Portailta kuului:

"Tule nyt komiaan tuttu jos uskallat! Minä näytän sulle
lahtarinkurssin, sinä koulukerjäläinen" -- --

"Menkää nyt isäntä ja näyttäkää sille oikein", kehoitti renki, joka
unestaan oli herännyt.

Joonas oli lähdössä.

"Oi, voi, älä mene, päästä minua, kyllä minä hänet saan asettumaan",
pyyteli Johanna. Mutta lapsi samassa heräsi, ja alkoi itkeä. Äidin
täytyi ensin sitä tuuditella, ennen kuin pääsi ulos. Sillä aikaa meni
Joonas jo porstuaan. Johannan hätä oli suuri. Sopimatonta oli lapsen
kanssa rientää kylmään porstuaan ja sopimatonta sitä itkevänä
sänkyynkin jättää.

"Voi Jesus!" huusi hän. "Menkää te, hyvät miehet, sieltä sängystä,
katsomaan tuonne ulos, etteivät ne -- so lastani, so --"

"Älä nyt Johanna turhia huuda, ei tässä mitään hätää ole, se meni jo
tiehensä", sanoi Joonas, tullen takaisin tupaan.

Meluava appivaari olikin jo poistunut portailta. Tervahaudan Juhaa hän
huutaen ja kiroten tuvastaan ja kartanolta etsi, mutta ei löytänyt.

"Kuinka se nyt kuitenkin lähti?" kysyi Johanna.

"Tottapa kyllästyi, kun ei saanut minua käsiinsä".

"Mutta kuule nyt, sen ääni kuului jo portilta, se lähtee kylään. Minä
nakkaan vähän vaatetta päälleni ja menen hoitamaan hänet tupaansa,
ettei se pääse mitään hullutuksia tekemään kylällä".

"Ei, pysy tuvas, et saa mennä; olkoon ja eläköön mielensä mukaan".

Tämän lausui Joonas painolla, jota ei Johannalla ollut uskallusta
vastustaa.



XX.


Kolme hevosta, kunkin reessä kaksi miestä, juoksi lakean Närhiniityn
läpikäyvää talvitietä.

Tyyni hiljaisuus vallitsi Närhiniityn lumilakeudella, sillä päivänkaimo
alkoi vasta hämärtää ja metsäajajat eivät olleet vielä tielle ehtineet.

Edellisessä reessä keskusteltiin vilkkaasti matalalla äänellä.

"Oletko varma, että täydellisesti tien tunnet?" kysyi nimismies
Teerelän Joonaalta, sillä ne olivat edellisessä reessä ajajat.

"Tunnenhan minä, mutta meidän ei loppumatkassa sovikaan tietä seurata,
vaan täytyy kaartaen kulkea metsän läpi, mistä vaan luulemme
salaisimmin pääsevämme Varessaareen", vastasi Joonas.

"Mutta entäs hevoset? Niillä ei sovi joka rotkosta ajaa".

"Ne täytyy jättää metsään siihen saakka, kun niillä pääsemme menemään,
ja jatkaa tietä jalkaisin".

"Kuinka pitkä sinne vielä lie?"

"Noin pari virstaa siihen, johon hevoset saamme jättää".

"Sinä et siis tiedä, ketä siellä on muita kun Teerinevan Kustu".

"En, kun en saanut sen Juhan puheesta mitään selvää. Minä luulen
kuitenkin, ettei niitä ole kovin monta, eikä keittolaitoskaan liene
kaseva, koska se on vasta niin alkeella".

"Hm".

Joonas nykäsi suitsista ja hevonen alkoi vinhasti kiitää kohti vastassa
olevaa tukkimetsää. Kun sinne oli päästy, huonontui tie, reki
kallisteli ja hyppi poukamissa sekä kivien ja kantojen yli. Tie
huonontui yhä huonontumistaan siihen määrään, ettei hevosten enää
lopulta sopinut antaa juostakaan, vaan täytyi pidättää hiljalleen
kävelemään.

Vihdoin seisautti Joonas hevosen ja virkkoi: "Tähän on meidän nyt
parahinta jättää hevoset ja lähteä rompimaan tuon mäenkaulan ylitse,
siitä ei ole enää kuin pari pyssynkantamaa Varessaareen".

"No noustaan sitten reestä", myöntyi nimismies ja rupesi kömpimään
seisoalleen.

Toiset tekivät samoin. Hevoset sidottiin puihin kiinni ja heitettiin
heiniä eteen. Turkkinsa jätti jokainen rekeen, sillä metsässä oli lunta
paksulta. Joukko oli aseilla varustettu, kahdella oli pitkät
luotipyssyt, toisilla pistooleja ja melkein jokaisella kirves.

Vaikeanpuolinen oli matka paksussa lumessa, kovin höyrysivät miesten
kasvot, kun vihdoin seisahtivat lakean ahon laitaan.

"Kas tuossa", virkkoi Joonas ja viittasi kädellään ahon keskellä olevaa
tuuheametsäistä saarta, "se on Varessaari".

"Näettekö heikkoa savupilveä, joka nousee saaren tuonpuolisesta
syrjästä?" kysyi joku toinen, osoittaen kädellään suuntaa.

"Totisesti", myönsi susivouti, varjostaen kädellään silmiään.

Toisetkin luulivat ensinnä savua näkevänsä, mutta se haihtui pian.

"Luulen, että meidän on tästä parahin ruveta oikaisemaan", alkoi
Teerelän Joonas sanoa, "sillä jos tuo oli savua, jota nähtiin, niin on
niiden tuhostus saaren tuon puolisella syrjällä. Metsä näyttää tällä
puolella olevan tiheä ja me voimme sen varjossa päästä, ken tiesi,
huomaamatta paikalle".

"Mutta jos ne pitävät vahtia", huomautti joku.

"Sitä on mahdoton tietää. Meidän on nyt kuitenkin koettaminen, ja
lienee parahinta, että kohta lähdemme astumaan", päätti nimismies.

Niinpä lähdettiinkin kohti vaaranalaista paikkaa. Jokainen tarkasteli,
ikäänkuin salavinkaan, ampuma-aseitaan, josko ne olivat reilassa ja
tarpeen tullessa valmiit käytettäviksi. Vaikka miesjoukko tuossa oli
oikein rotevaa laatua, voi kuitenkin useain kasvoista ja menetyksistä
huomata, että he ottivat asian vakavalta kannalta. Jokaisen silmät
olivat kuin tähystin, alinomaa tähdättyinä saaren kukkulaa kohti. Kuta
lähemmäksi pyssynkannon matkalle he lähestyivät, sitä kiinteämmäksi
kävi tähystys. He olivat jo jotenkin likellä saarta, kun nimismies
hiljaa virkkoi:

"Lähdetään miehet juoksemaan, sillä meitä ei ole huomattu. Minä päätän
sen siitä, että jos he olisivat meidät nähneet, niin varmaankin
olisivat jo lyijyllä tervehtineet".

Kaikin voimin ruvettiin nyt kipaisemaan, vaan matka ei kovin nopeasti
joutunut, sillä paksu lumi teki tuntuvaa estettä. Saaren reunassa
pysähtyivät he vähäksi aikaa huoahtamaan ja kuivaamaan pisaroivaa
otsaansa.

"Lähdetään kulkemaan linjassa yli tämän mäen, mutta varovaisesti ja
hiljaa".

"Lähdetään heti", sanoi Joonas, ottaen pistoolin käteensä. "Olemmehan
nyt jo kylläksi levähtäneet".

Liikkeelle lähdettiinkin. Puollustusaseet pidettiin joka silmänräpäys
käytettävinä. Vähäinenkin rasahdus, joka jonkun jalan rioon sattuessa
syntyi, sai jokaisen kasvot siihen suuntaan kääntymään. Kulku
koetettiin suunnata sitä paikkaa kohti, mistä äsken oli huomattu savu
nousevan. Miehet olivat jännityksissä; silmillään koettivat he tähdätä
paksujen pensastojen läpitse. Ei ollut aikaa eikä lupaa äänekkäästi
voivottelemaan, vaikka jalka toisinaan putkahti syvään, lumen
peittämään rotkoon.

Oli jo ehditty saaressa olevan mäen korkeimmalle töyrälle ja
seisahduttiin siihen. Yhä lisääntyi varovaisuus.

Katseltiin ympärille sinne tänne, mutta mitään outoa ei näkynyt eikä
kuulunut.

"Minä menen tuolta kummun päältä katsomaan, sieltä näkee vähän
edemmäksi", lausui susivouti, kädellään viitaten mainitsemaansa kumpua.

"Lähdetään kaikin, mitäpäs tässäkään on tekemistä", virkkoi nimismies.

Susivouti oli erittäin halukas pääsemään kummun päälle, ja kiirehti
muiden edelle. Tuskin oli toivomaansa paikkaan ehtinyt, niin hän,
ikäänkuin suolapatsaaksi muuttuneena pysähtyi. Toiset miehet
seisahtuivat myöskin kummastuneina, vaikka eivät juuri yhtä suuressa
määrässä kuin susiherra.

Mutta kylläpä viimemainitulla olikin syytä hämmästykseen, sillä kummun
vastainen reuna oli äkkijyrkkä kuin seinä, ja sen alapuolelta alkoi
paljon käyty ja paksulla rankkimassalla peitetty tie.

Aivan samassa, kun susivouti nämät asutuksen merkit huomasi, alkoi ihan
hänen jalkainsa alta kuulua loilotus. Jyrkänteen kupeesta aukesi
jonkullainen ovi, josta tuli ulos mies kantaen rankkisankoa.

Hän lauloi:

    "Viinaa täällä keitethän,
    Ja vällyillä klasit peitethän.
    -- Voi tulimmainen helvetti! --"

Siihen loppui laulu. Sanko putosi maahan ja rankki roiskui miehen jo
entisestäänkin saman aineen tahraamille kengille ja pöksyille. Syy
hänen suureen hämmästykseensä oli siinä, että äkkäsi vähässä matkassa
sivullapäin seisovan kaksi miestä.

Hänelle johtui kentiesi mieleen haulikkonsa, koska pyörähti ja näytti
aikovan palata takaisin tuohon kotaan. Mutta käännähtäessään takaisin,
kohtasivat hänen silmänsä katon päällä seisovan susivoudin, joka
vaiston-tapaisesti ojensi pistoolinsa.

Miehen huulilta pääsi toinen sydämellinen kirous. Ikäänkuin pontimen
avulla kierähti hän takaperin ja näytti olevan aikeessa mikein kukon
harppauksilla ruveta lennättämään teerienpoluille. Mutta sekin oli jo
liian myöhäistä, sillä joku toinen oli häntä ketterämpi ottamaan tuon
tässä tilassa niin tarpeellisen hypyn. Se oli Teerelän Joonas, joka
miehen takapuolella kuusten suojassa oli päässyt hiipimään aivan
lähelle ja aimo harppauksella töpsäytti nyt itsensä kiljahtavan
rankkimestarin viereen, sekä tarttui lujalla kouralla tämän kaulukseen.

Joonas hengähti ensinnä syvään, ikäänkuin suuresta jännityksestä
päässeenä, ja sanoi sitte leikillisesti, vaikka ääni hieman vavahteli:

"Päivää Kustaa. Onko kiire?"

"Kas se!" huusi susivouti korkealta asemaltaan. "Minä juuri aioin
loikauttaa täältä maahan, mutta tuo Teereläinen ehti ennen". Sitten
alkoi hän varovasti laskeutua alas, mutta sydän vielä leiskahteli
melkein kuuluvasti, sillä mies oli pelkuri.

Joukko kokoontui nyt kiinni saadun miehen ympärille. Nimismies katseli
kummastellen hänen paksulla rankkikerroksella maalattua pukuaan, sekä
karvaista ja likaista naamaansa. Toisetkin miehet kummastelivat vaikka
ei tuommoinen virka-asu ollut heille kovin harvinainen nähtävä, kun
muistivat joku aika sitten lakkautettua kotipolton aikakautta.

"Vai niin sinä laulelet, että viinaa täällä keitethän", virkkoi
nimismies.

"Älä nyt niin kiirehdi", nuhteli Joonas pidettäväänsä, joka nähtyään,
että miehiä yhä tunkeutui metsästä, koetti riuhtoa irti päästäkseen
pakoon.

"Tässäkö on asuntos? Onpa osannut rakentaa mukavaan paikkaan. Taitaa
olla lämmin", puheli nimismies käyden kodanovea kohti.

"Yksinkö se Kustaa täällä oleskelee?" tutkaili muudan.

Salapolttaja seisoi hammasta purren paikallaan Joonaan pitelemänä ja
tuijotti eteensä sanaakaan virkkamatta.

"Vie meitä nyt tupaasi", kehoitti Joonas.

Mies ei liikahtanut. Joonas työnsi häntä kauluksesta:

"Käy vaan, älä ujostele", sanoi, ja työnsi miestä edellään.

Toiset olivat jo sillä aikaa menneet sisään ja katselivat toimettomina
ja täynnä kummastusta tuon maahan kaivetun viinakeittolan kummallista
sisustaa. Sen kolme seinää ja katto olivat maasta tehdyt ja varatut
aidaksilla ja puilla, etteivät vierymään päässeet. Etuseinä oli siten
kyhätty, että oli pantu vierekkäin pystyyn hoikkia hirsiä ja näiden
päälle ulkopuolelle ladottu paksut kerrokset nurmi-mättäitä.

Kuten vieraat heti sisääntullessaan saivat huomata, oli siellä lämmin.
Kodan peräpuolella oli kiviläjä, joka toimitti tulisijan virkaa. Nytkin
siinä viinapannu kihisi täydessä käytännössä, vaikka tuli juuri tällä
hetkellä oli lopussa ja punainen hiilusta vaan levitti kotaan himmeätä
valoa. Katossa oli pieni aukko, josta liika savu sai kulkea ilmoille.
Kun susivouti äkkäsi aukon, huudahti hän:

"Tuon reiän näin jo isoon matkaan äsken, kun tänne katolle kaahin ja
pisti jo juoni päähäni, että mitähän, jos heitän itseni tuosta alas.
Mutta sitte huomasin sen liian pieneksi. -- Kyllä olis tämä luullut
vanhan Erkin tulevan tupaansa, kun minä olisin tuosta mätkähtänyt,
heh".

"Olisitpa itsekin taitanut vähän oukkamustua, kun olisit lentänyt
kiehuvaan sikunapataan", ivaili joku miehistä.

Nimismies otti päreen, joita kodassa kyllä löytyi, ja sytytti sen pään
hiiloksesta, voidakseen valkean avulla paremmin tutkia asumuksen
sisustaa.

"Hyh, hyh", pani hän ja piti nenäliinaa sieramiensa edessä. "Kylläpä
haisee".

Samaa rupesivat toisetkin moittimaan ja pitelemään kintailla neniään.

"Tämäpä on asunto", ihmeteltiin. Kun päre oli syttynyt, alkoi nimismies
sen valossa tarkastella ympärilleen. Siinä nähtiin nyt useankokoisia
tynnereitä ja astioita, jossa oli juurta eli viinanainetta. Leilejä
ynnä monellaista muuta kelpaamatonta oli myös.

"Onpa, saakelisoita, niillä ollut viljaa kokolailla haaskattavana!"
huudahti Joonas nähdessään tuon paljouden happanemassa olevaa
"jumalanviljaa".

"On", myönsi nimismies päätä ravistaen.

"Kyllä vaan siitä tulis monta kannua", naureskeli susivouti.

"Uusia tynnyreitäkin niillä on", ihmetteli muuan.

Nimismies kääntyi Teerinevan Kustun puoleen, valaisten pärevalkealla
tämän tahraista naamaa.

"Mitä varten sinä tämmöistä tointa harjoitat?" kysyi. "Etkö sinä muulla
tavalla voi itseäsi elättää?"

Kustu tuijotti lattiaan.

"Vastaa", käski nimismies.

"Mitä minä vastaan?" murahti Kustu.

"Etkö tiedä mitä vastaat?" uudisti toinen.

"En, ei mulla ole siihen mitään vastaamista".

"Etkö viime talvena jo saanut kylliksesi sakkoja ja... Vai luulitko nyt
paremmin voivasi minun silmiäni välttää?"

"Luulin", naurahti Kustu ynseästi.

"Yksinkö sinä asut täällä, vai onko kumppaleita?"

"Yksin".

"Etköhän valehtele?"

Kustu mulautteli vihaisesti ympärillä seisoviin, vaan ei vastannut.

"Mitähän tässä turhaan aikaa kulutamme", sanoi nimismies. "Ottakaa
miehet ja lyökää kirveellä poikki vanteet noista astioista".

Miehet tekivät työtä käskettyä.

"Mitä, vieläkö sillä Erkillä on pistooli kädes -- pelkäätkö?" ivaili
susivouti.

Erkki pisti hämillään pistoolin taskuunsa.

Kirvesmiehet hyökkäsivät ensinnä suurimman astian kimppuun. Toinen
toisensa jälkeen lensivät lukuisat vanteet paukahtaen poikki. Kukaan ei
huomannut edeltäkäsin aavistaa seurauksia kun astian viimeinen vanne
katkeaisi.

"Huu!" Se paukahti susivoudin iskusta. Sakea happamus ryvötti
likimäiset ylt'yleensä ja tulvahti etäämpänä seisovain jaloille, mutta
pysähtyi kuitenkin permannon keskellä olevaan notkelmaan.

Naurettiin ja laskettiin leikkiä ymmärtämättömyydestä, kun ei annettu
astiain olla niin kauan hajottamatta, että olisi saatu keittokalut
lumihangelle.

Toisenlaisessa tilaisuudessa olisi Kustua varmaankin naurattanut, nyt
hän näytti olevan kuin kivimöhkäle, joka leikkiväin lasten päälle aikoo
jyrkänteen reunalta pudota, jahka vaan joku tuuppaisi alkuun. Muuan
miehistä lähetettiin nyt hevosia noutamaan.

Toisten tynnyrien vannetten katkominen jätettiin siksi kun keittokalut
saatiin ulos. Valmista viinaakin oli kaksi isoa pystypäätä, ne täytyi
lainmukaisesti tyhjätä lattiaan, niin mielellään kuin moni
läsnäolevista olisikin halunnut panna ryypyt parempiin suihin. Kustu
murjotti loukossa silmälläpidon alaisena, puri mälliä ja syleksi
joskus.

"Lähde ulos, sinäkin", käski Teerelän Joonas Kustua, kun ruvettiin
varustautumaan poislähtöön. Tämä nousi.

Kaikki miehet eivät olisi kuitenkaan aivan halusta siirtyneet
lämpimästä suojasta kylmään pakkaseen hevosia odottelemaan, sillä
heidän haistimensa eivät suurta hätää tehneet. Jotkut miehet puhuivat
hyvin vähä ja näyttelivät niin syrjäistä osaa kuin mahdollista, sillä
heitä jo pelotti Kustun kosto.

Nimismies rupesi ensimäisenä konttaamaan ovesta, mutta tuskin oli
pistänyt päänsä ulos, kun seisahtui ja alkoi tarkasti kuunnella.
Jälessä tulevan täytyi myöskin pysähtyä.

"Menkää, menkää, pian nyt vanteet kätkee, paukkuu ja naskuu kuin
pääsiäisyönä", lasketteli susivouti.

"Hiljaa", sähisi nimismies.

"Hiljaa, hiljaa!" toistivat toiset.

"Häh? mitä sanotte? Kuinka ette mene?"

"Ole hiljaa!" murisi nimismies. Nyt vasta vouti käsitti, että joku syy
taisi olla tuohon vitkasteluun.

Nimismiehen sai noin tarkkaavaiseksi metsästäpäin kuuluva laulu, joka
lähestyi niin että jo saattoi sanojakin eroittaa, vaikka laulaja
käyttikin hiljaista ääntä.

    "Kun lumi paksu on mettässä,
    Niin viinapannu on puskassa,
    Lautamiehet pätkässä
    Ja faltesmannit tuskassa".

Viimeistä säettä laulaessaan tuli mies pyssyineen näkyviin. Hän oli jo
ehtinyt aivan likelle, kun vasta näytti huomaavan lumella olevat
viinapannut. Yhtä hämmästyneenä kuin äskeinen rankinkantajakin,
seisahti hän ja töllisteli tuota kummaa. Sitten heitti hän silmäyksensä
kodanovelle ja kumartui alaspäin paremmin nähdäkseen. Luultavasti
näkikin jo kylläksensä, sillä samassa silmänräpäyksessä kun kumartui,
ponnahti ylös ja alkoi paeta samaa tietä, jota oli tullutkin.

Muutamat miehet ryntäsivät takaa-ajamaan. Mutta pakeneva juoksi kuin
jänes, jättäen pian vainoojansa.

"Se oli koko saakeli menemään tuo mies", sanoivat miehet kun palasivat
tyhjin käsin.

"Sillä näytti olevan oikein seitsemänpeninkulman saappaat, mutta
huonoja te olitte, kun ette kiini saaneet", moitti susivouti.

Hevosia ei tarvinnut kovin kauan odottaa, sillä tie, jota myöten ne
tuotiin, ei ollut järin pitkä. Kun viinankeittokalut sitten olivat
rekeen asetetut, lähdettiin liikkeelle. Teerinevan Kustun täytyi
seurata muassa.

"Mitäs nyt tuumit, kun tehtaasi on noin mylleröity?" kysyi nimismies
matkaan lähdettyä. Kustu sylki ja sanoi:

"Kyllähän semmoista on nähty".

"Minkämoista?"

"Semmoista".

"Jahah. Aiotko vielä uuden laittaa?"

"Arvatenkin, jos sattuu".

"Mutta eikö pistänyt vähän niinkuin vihaksesi, kun yrityksesi tällä
tavalla...?" kyseli joku.

"Kyllä minä sen ymmärsin, että se kerran ilmi tulee".

"Mutta etkö millään tavalla voi muuten elättää itseäs, kuin tällä
tavalla?"

"Tiedä. Onko tämä sen pahee kun muutkaan elinkeinot. Kelpaa se viina
kelle tahansa ja kenen keittämä tahansa".

"Niin mutta kun laki kieltää".

Siihen ei Kustu katsonut maksavan vaivaa vastata.

Joku äsken juosseista kysyi:

"Mutta sano nyt, eikö se ollut sinun kumppaneitasi, joka äsken aikoi
sinne tulla?"

"Mistä minä tiedän, en minä häntä nähnyt".

"Hänellä oli pyssy ja musta karvalakki", muistutti joku.

"Vai niin", vastasi Kustu.

"Etkö siitä merkistä tunne?"

"Niin mistä merkistä?"

"Lakista ja pyssystä".

"Monella miehellä on pyssy ja musta karvalakki".

Naurettiin.

"Onko tämä ammattisi ollut tuottava; oletko voinut sillä tavalla
elättää vaimosi ja lapsesi?" kyseli nimismies.

"Eivätköhän ne elä".

"Mutta elätätkö sinä niitä?"

"Tiedä -- kuka heitä elättää".

"Tottahan sen tiedät", nimismies arveli.

"Niin minkä?"

"Sen kuka vaimosi ja lapsesi elättää".

"En tiedä".

"Etkö tiedä, mistä he leipää saavat?"

"Akka leipoo".

"Mutta mistä hän saa ainetta?"

"Noo, väliin yhdestä, väliin toisesta paikasta; eivätpä ne tahdo aina
samat antaa".

"Mistä esimerkiksi hän on saanut viljaa?"

"Noo, olen minäkin antanut".

"Mistäs muualta?"

"Ole tullut kysyneeksi".

Nimismies naurahti.

"Koetappas laulaa, esimerkiksi sitä laulua, jota äsken lauloit".

"Mitäs te semmoisista".

"Kuulisin mielelläni".

"En minä viitsi kaikkien pilana..."

Toiset miehet nauraa kitkuttivat.

Kun oli päästy ajotielle sai Kustu istua nimismiehen rekeen, poikittain
nenäpuoleen. Kotimatkalle lähdettiin pakenevan tavoin, koska toivottiin
päivän aikana sinne ehdittävän. Tuotuostakin ahdisteli nimismies
Kustaata kysymyksillään, mutta sai yhä lyhempiä ja kierempiä
vastauksia.

       *       *       *       *       *

Viime yönä tapasimme Teerelän syytinkivaarin kiroilemassa ja
kolkuttelemassa talontuvan ovella. Kun hän siitä lähti, huomasi hän,
ettei Tervahaudan Juha ollutkaan enää hänen tuvassaan. Sitä täytyi
lähteä etsimään.

Melkein suoraa päätä meni etsijä Jaakon-Katrin luo, sillä hän
muisteli Juhan luvanneen mennä sinne yöksi. Sielläpä kohtasivatkin
veikkoset toisensa, vaikka Juha tuli vasta Teerelän ukon jälkeen.
Viimemainittukin yöpyi sinne, sillä vanha kun oli, eivät voimansa
riittäneet koko yötä remuta.

Aamulla muistui Teerelän vaarille heti mieleen eilinen päätös lähteä
Varessaareen. Mielensä hänen sinne tekikin, mutta kovin pakotti päätä.
Ensinnä täytyi saada kulauksen porottavaan aamutuimaan. Mutta mistä,
sitä ei ukossa ollut miestä tietämään, sillä ei Katrillakaan näihin
aikoihin ollut sitä tavaraa, kuten akka itse vakuutti.

Tätä tuumaili vaari päätänsä puserrellen ja ilmoittipa jo Juhallekin
huolensa.

"Eiköhän tuo Katri kuitenkin ... koeta vielä puhutella häntä", ehdotti
Juha.

Ja vaari puhutteli:

"Etkö sinä nyt hyvä ihminen tiedä neuvoa, kun oikein mun pääni halkee".

"Käskee juoda, taitamaton. Vanha viinamies ja juo kun... Millä sitä
sitte vaihtaiskaan, jos jollakin oliskin? Ei ne anna velaksi".

Vaari kirvotti solkivyönsä tuppineen:

"Tottapa tällä saa puolituoppia? Pantiksi tarkoitan tätä, tuota. Minä
sen sitte lunastan kun rahaa saan".

Katri otti vyön, pisti esiliinansa alle ja meni. Viiden minuutin
kuluttua oli puolentuopin pullo viinaa Matti-vaarin tutisevassa
kädessä. Ryypättiin kolmisin aamutuimaan, jonka jälkeen miehet
suoriusivat matkalle Varessaarta kohti.

Eräässä mäenpoukamassa ehdotti Teerelän vaari, että vähän
levähdettäisiin. Toinen suostui siihen ja niin kellahdettiin istumaan
kiven päälle, jonka luminen peitto oli sujuvana pehmitteenä.

"Mutta jos joku tulee vastaamme ja kysyy mihin me menemme, niin mitä
sanomme?" kysyi Teerelän vaari.

Juha kopeloitsi taskustaan suuren vihkon jäneksenpauloja ja sanoi:
"Jäneksen pauloja kokemaan ja viemään".

"Taitavat uskoa", myönsi vaari ja iski tulta piippuunsa.

"Huonoa taulaapa sulla on", sanoi Juha katsellen miten toisen tulta
säkenöivät iskut turhaan raukesivat.

"Kyllä tämä syttyy, kun..." vakuutti toinen. Ja samassa taula
syttyikin. Tupakat saatiin palamaan, otettiin ryypyt ja lähdettiin.

Tie, jota he nyt kulkivat, oli mutkallinen. Sen kahden puolen kasvoi
tiheä metsä. Juhaa riemastutti niin se toivo, että taas pian pääsee
armaan viinapannunsa partaalle, että ei voinut olla lauluun
ratkeamatta, jota kumppalinsakin hiljalleen säestämään yhtyi. Laulu
innostutti siihen määrään, että ukot laskivat käsivartensa toistensa
kaulalle. Kulku ei tahtonut oikein hyvin käydä laatuun, sillä jalat
tahtoivat sotkua tehdä. He lauloivat:

    "Faltesmannit vanhatkin,
    Lautamiehet laiskatkin,
    Kulkevat pitkin mettiä
    Viinateoksia ettivät --"

"Kuule! eikö täältä tulla hevosella?" kysyi Juha, laaten laulamasta.
Vaari ei ehtinyt vielä vastaamaankaan, kun jo tienmutkasta ilmestyi
heidän eteensä Varessaaresta tuleva joukko.

"Katso p----", äännähti Juha.

"Keitäs ne... Meidän tamma! -- Faltes ... no voi!"

"Päivää. Mihinkä ne miehet nyt?" kyseli Joonas pidättäen hevosensa
vastaantulevain luo.

"Lähdettiin vaan", yritti vaari.

Mutta Juha selitti tolkussaan:

"Jäniksenpauloille, vien tämän äijänkin, jotta ei se takkakivelle aivan
kuivetu, tuota..."

Teerinevan Kustu, joka tähän saakka oli istunut selin, kääntyi
katsomaan kun kuuli Juhan äänen. Viimemainittu näytti joutuvan hämille
ja tirkisteli tarkemmin jälkimäiseen rekeen. Nähtyään siellä
viinapannun, oli mieheltä vähällä päästä huudahdus. Hilliten itsensä
hän sylkäsi ja sanoi:

"Onko siellä viinapannu, vai?"

"Onko tuttu?" irvisteli susivouti.

"Tuttuko? Hui hai! Minä olen säilynyt niin, etten ole nähnyt
viinapannua sitte kun Kuppilan äijävainajan köllis".

"Eihän se Juha sellaisia".

"Ei, en minä".

"Eikö se meidän vaari lähde kotiin?" kysyi Joonas.

"En minä vielä. Menen tämän Juhan mukana pauloille", vaari selitti.

"Eikö lie täällä huonoja jänesmaita, vai kuinka?" kysyi nimismies.

"Noo, eihän ne niin hääviäkään", sanoi Juha.

"Eikö miehet ole tuttavia?" kysyi nimismies naurahtaen ja viittasi
Juhaan ja Kustaasen. Juha vastasi heti vilkkaasti:

"Hojaa, kyllä me toisemme tunnemme. Mistä siinä nyt tullaan?"

"Jänestämästä".

"Soo'o. -- Mutta mistä on taasen löydetty viinapannuja, koska niitäkin
näkyy olevan. Onko Kustaa tietänyt viisata prännin?" kyseli Juha
toimessaan.

"On, Kustaa sen kävi osoittamas", todisti Joonas.

"Aina ne vain uskaltavat laittaa niitä pränniä. Mutta emmeköhän me,
vaari, lähde menemään, että ehditään illalla kotiin", puheli Juha
siivolla tavalla ja lähti astumaan.

"Tulkaa vaari kotiin, mitä tuolla teette", kehoitti Joonas, ajaessaan
hevosen liikkeelle.

Ukko ei vastannut enää, vaan alkoi astuskella Juhan perässä.

Tervahaudan Juha kirosi, kun toiset olivat menneet. Hän tuijotti
neuvotonna kumppalinsa silmiin.

"Älä muuta! Mutta mikähän tuon oli jo ilmiantanut?" tuumaili vaari.

"Minä pahoin epäilen --"

"Ketä, eli mitä epäilet?"

"Että se on jollain tavalla tullut tuon Joonaan tietoon".

"Oliskohan niin? Kyllä minä hyvin uskon, että se, se..." ja ukko väänsi
päätä, "että se... Mutta mistä se olis saanut tietää?"

Molemmat seisoivat mietteissään ja harmistuneina, päästäen tuo
tuostakin kiukkua ilmaisevan huudahduksen.

"Minultakin meni ... kun laitoin jyviä sinne", vaikeroitsi Juha.
"Jos -- jos tuo Kustu vetää vielä kanssansa vastaamaan, niin".

"En minä ymmärrä... Kun heille itselleenkin kyllä kelpaa ryyppy. Mitä
lempoa siitä nyt sitte on hyötyä, tuollaisesta kiusanteosta, mitä jo",
ihmetteli ja paneskeli vaari.

"Siellä oli niin pirusti valmista viinaakin ja tuos se nyt meni. Niis
pystypäis oli viinaa, näitkö niitä susivoudin rees?"

"Oikeinko täynnä viinaa?" kysyi vaari vesi kielellä.

"Melkein täynnä. Ei mutta anna nyt ryyppy ja palataan kylään".

Teerelän vaari kaivoi pullon povestaan. Ryypättiin ja pantiin piippuun.
Kun he vihdoin lähtivät kylää kohti astumaan sanoi Juha:

"Oikein multa pyytää itku".

"Häjy munkin on mieleni", sanoi Teerelän vaari astellen Juhan perässä
jäljestä jälkeen.



XXI.


Pian saivat Teerelän miehet, niin ukko kuin Joonaskin, haaston
välikäräjiin todistamaan viinanpoltosta, josta syytettiin Teerinevan
Kustua ja Tervahaudan Juhaa. Ukko oli ihmeissään kun häntäkin
vaadittiin todistamaan asiassa, josta ei sanonut mitään tietävänsä.

Talontuvassa ukko yhä harvemmin kävi. Silloin kun lautamies oikeuteen
haastoi kävi hän siellä.

"Mitähän varten ne minuakin sinne vaativat, enkä minä tiedä koko asiaan
mitään", sanoi. Joonasta kylmäsi tuon kuultuaan. Aikoneeko tuo
valehdella? mietti. Mutta lohduttautui heti sillä, että ukon olisi
pakko valan perästä sanoa totuus.

"Tottahan jotain tiedätte, kun kerran teitä on haastettu?" kiusasi
Johanna.

"Mitä minä tiedän? En enempää kuin sinäkään. Taidat sinä tietää
enemmän", vastusti ukko omituisesti huutamalla.

Johannan oli jo suu auki sanoa, että miksette te tiedä sitä, mitä
Tervahaudan Juha teille jutteli. Mutta taas hän ajatteli: "Mitähän
tuota härnään. Kyllähän oikeudessa täytyy sanoa, mitä tietää".

Sitä ei sopinut ukolle myöskään ilmoittaa, että Joonas oli ollut
ikkunan alla urkkimassa, sillä se jotenkin hävetti.

Johanna kerran sanoi Joonaalle:

"Oletko vakuutettu, että tuo isä oli silloin selvällä päällä, kun
Tervahaudan Juha hänelle kertoi olevansa osallinen siihen
viinapolttimoon? Entä jos ei hän muista sitä. Pitäisi kysyä varmuuden
vuoksi".

"Kyllä hän sen muistaa, ei hän ollut silloin vielä ollenkaan päissänsä.
Kieräilee vaan eikä tahdo sanoa tietoansa ennen kun lain edes", arveli
Joonas.

"Mutta eikö olisi parahinta puhua hänelle siitä? Tulishan
todistuksennekin paremmin yhtäpitäviksi".

"Kyllähän noin vanha mies jo tietää mitä puhuu".

"Olkoon sitten", Johanna alakuloisena vastasi.

"Älä nyt sitä sure, kyllä hän sen asian varmaan muistaa yhtä hyvin,
kuin minäkin", jatkoi Joonas lohduttaen. "Tahtoo vaan olla niin viisas,
ettei ilmoita ennen kun oikeudes tietojaan ja siinä hän tekeekin
oikein".

"Joskopahan niin olis, kun ei vaan rupeaisi sotkemaan --"

"Se on hänen oma asiansa, eikä todistajaan saa kukaan vaikuttaa; sen
vaan pitää puhua, mitä tietää itse".

Silleen jäi asia käräjiin asti.

Kuppilan ylikerrassa käräjiä istuttiin. Asianomaiset, joilla juttuja
oli ratkaistavana, alkoivat jo aikaisin tulla paikalle.

Teerelän vaari lähti jo klo 8 ajoissa. Käräjäpaikallakin vielä
ihmetteli, kun häntä oli käsketty tänne, vaikka ei tietänyt asiaan tuon
taivaallista.

Tuomari oli noussut aikaisin ja kävi jo odotustuvassa tiedustelemassa
lautamiesten asuntopaikkoja. Iso aika niitä saatiin odotella, sillä he
olivat tottuneet siihen että tuomari makasi myöhäälle. Vähitellen
kuitenkin yksi ja toinen saapui ja istunto voitiin alottaa.

Oikeushuoneen ovi aukeni, huutaja pisti puolen ruumistaan odotustuvan
puolelle ja huusi komentavalla äänellä:

"Kustaa Hedviikinpoika Teerineva ja Juha Sakariaksenpoika Trii, tulkaa
sisään!" Molemmat sivuivat lakit päistään, sukivat sormillaan pörhöisiä
hiuksiaan ja menivät saliin.

Ovi suljettiin heti ja ulkopuolelle jääneet koettivat laskea korvansa
ovenrakojen kohdalle, kuullakseen, mitä puhuttiin.

Kului vähän aikaa. Huutaja ilmestyi taasen ovenrakoon, ja kutsui kaikki
todistajat, jonka jälkeen ovi suljettiin.

Todistajina olivat Teerelän Joonas, susivouti ja Teerelän vaari. Pian
oli Teerinevan Kustu syylliseksi todistettu.

Tervahaudan Juhan syyllisyyttä ei ollut vielä kukaan todistanut taikka
oikeammin, hänestä ei ollut vielä ollut kysymystäkään. Ensinnä sai
susivouti puhua. Hän ei tietänyt mitään.

Teerelän vaari sai mennä todistamaan. "Mitä te tiedätte tähän asiaan?"
kysyi tuomari.

"Korkeasti kunnioitettava oikeus", sanoi Teerelän vaari ja kumarsi
syvään. "Minä en tiedä tähän asiaan mitään ja koko kylä sen tietää
todistaa, etten minä hilja-aikoina ole kulkenutkaan missään, että
olisin semmoisia kuullutkaan. Mutta herra vallesmanni on varmaankin
erehtynyt ja luullut minun tästä jotain tietävän, kun me tämän
Tervahaudan Ju-- tuota, piti sanomani, Juha Triin kans yhdes satuimme
tulemaan häntä vastaan, silloin kun tämä viinapränni oli löydetty. --
Niin minä en tiedä mitään". Vaari puhui harvinaisen kiireesti, aivan
kuin hätääntynyt.

"Eikö mitään?" kysyi tuomari.

"Ei mitään, korkeasti kunnioitettava oikeus".

Sai mennä. Joonas kutsuttiin sisään. Todisti.

"Korkeasti kunnioitettava oikeus! Sen päivän edellisenä yönä, kun tämä
viinapolttimo käytiin hävittämässä, kuulin minä, kun tämä Juha Trii
kolkutti appeni ovella. Minä tunsin Juha Triin äänen. Kun olin vähin
kuullut huhuja, että taas pitäisi oleman salapolttimo näillä mailla,
arvelin, että kenties tämä Juha siitä jotain tietäisi ja alkaisi
apelleni kertoa. Minä pukeuduin ja menin ikkunan taa kuultelmaan heidän
puhettansa --"

"Hän puhuu vihasta, hän todistaa vainosta!" huusi ja keskeytti
Juha Trii.

"Hiljaa!" ärjäsi tuomari.

"-- Minä kuulin, kun tämä Juha Trii kertoi appiukolleni muun muassa,
että tämä Kustaa Teerineva on taas laittanut sala--"

"Se on vihapuhetta", keskeytti syytetty.

"Hiljaa!" ärjyi tuomari.

Joonas jatkoi:

"-- Niin, että tämä Kustaa on taas laittanut polttimon Varessaareen.
Itsellänsä kertoi tämä Juha Trii olevan myös osuuden siihen, ja muuta
en tiedä hänen päällensä todistaa".

Teerelän ukko kutsuttiin nyt uudestaan sisään, kerrottiin Joonaan
todistuksen sisältö ja tiukattiin selitystä.

"Mi-minä olin sil-silloin juo-juovuksis, kun tämä Juha oli minun
luonani ja --"

Kylmä hiki pisaroitsi vaarin vaalealla otsalla monien silmäparien häntä
tutkien tarkastellessa.

"Mutta minä pyydän vielä huomauttaa, korkea oikeus, että Joonas Teerelä
puhuu vihasta", keskeytti Juha Trii.

"No se on näytettävä toteen, jos syytöksessänne pysytte", sanoi
tuomari.

"En minä tiedä mistä hän on minulle vihassa, mutta vihaa se, sen
tiedän".

Tuomarin huomio oli taas kääntynyt Teerelän vaariin.

"Juovuksissako sanoitte olleenne silloin, kun tämä Juha Trii oli yöllä
luonanne ja kertoi tästä puheena olevasta salapolttimosta?" kysyi hän.
Vaari ei ensin näyttänyt havaitsevan että tuomarin kysymys koski häntä,
mutta kun joku siitä huomautti, kavahti hän kuin unesta ja vastasi
kysymykseen, jonka kyllä oli kuullut:

"Niin, juovuksis minä, olin pahoin".

"Ettekö muista vähääkään, mitä Juha Trii puhui?"

"En, en yhtään, tuota".

"Oliko hän juovuksissa?" kysyi tuomari Tervahaudan Juhalta.

"Oli!" vastasi Juha empimättä.

"Joonas Teerelä, oliko hän juovuksissa?"

"Sitä en voisi vannoa", vastasi Joonas vitkaan, ja hänenkin otsaltaan
tippui kylmä hiki.

Tuomari oli synkeän näköinen,

"Matti Matinpoika Teerelä saapi tulevissa käräjissä vastata
juopumuksesta. Saatte mennä kaikki ulos", sanoi ja silmät olivat taas
kiintyneinä Teerelän vaariin.

Vastaajat ja todistajat lähtivät. Teerelän vaari näytti aikovan sanoa
jotain, mutta kieli ei tehnyt palvelustaan. Horjuen seurasi hän toisia.
Tuomari pudisti päätään kun ovi suljettiin.

"Lähdetään kotiin", sanoi Joonas ukolle porstuassa. Puhuteltu ei
vastannut sanaakaan, loi vaan vävyynsä kummallisen käsittämättömän
silmäyksen.

"Tulkaa" uudisti Joonas ja tarttui käsipuoleen.

Ukko lähti, mutta riisti kätensä irti. Sanaakaan eivät he matkalla
toisilleen puhuneet.

Kului vähän aikaa. Teerelän Joonaskin oli jo ehtinyt takaisin
Kuppilaan. Taas aukeni tuo suljettu oikeussalin ovi ja asianomaiset
kutsuttiin sisään tuomiota kuulemaan.

Teerinevan Kustu tuomittiin toisen kerran viinanpoltosta sakkoon.

Tervahaudan Juhaa ei voitu yhden todistajan todistuksen nojalla tuomita
syylliseksi, mutta nimismies huusi asian toisiin käräjiin, luvaten
hankkia uusia todistajia.

Eräs kohta pöytäkirjassa oli näin kuuluva:

"Eläkemies Matti Matinpoika Teerelä ei tietänyt tähän asiaan mitään,
vaikka talokas Joonas Teerelä oli kuullut syytetyn, Juha Triin, edellä
mainitulle kertovan olevansa osallinen Kustaa Teerinevan
viinapolttimoon. -- Matti Matinpoika Teerelä tunnusti olleensa
juovuksissa ja teki sen syyksi muistamattomuuteensa".

Oli saman päivän ilta. Teerelän vaari makasi hiljaisena tuijottaen
vuoteen lakeen.

Johanna pudisteli ja tomutti hänen huonettaan ja silmistä tipahteli
tuo'tuostakin kyynelpisaroita.

"Tuntuuko pistos helpottavan?" kysyi Johanna lähestyessään vuodetta.

"Vähäsen. Sydänalaani pakottaa niin kamalasti. -- Kumma, kun ihminen
niin äkkiä tulee kipeäksi", puhui vaari.

"Ettekö halua syödä?"

"En".

Johanna istui vuoteen viereen tuolille. Hänen kieleltään pyrki kysymys:
"Teittekö väärän valan?" Mutta Joonas oli ankarasti kieltänyt siitä
sanaakaan puhumasta. Johannaa puistatti. "Tuo tuossa oli hänen isänsä.
Miksi ei Joonas antanut edeltäkäsin ilmoittaa, että hänkin tiesi --?
Kentiesi olikin isä silloin juovuksis, eikä muista asiaa? Siinä
tapauksessa hän ei olisikaan väärin vannonut! -- Kysynköhän? -- Ei
uskalla, kun Joonas kielsi. -- Kumma että hän noin kipeäksi ... ja
sydämessään sanoo olevan pistoksen. Varmaan puhui isä vasten tietoansa,
jonka tähden tuommoiset seuraukset. Voi hirmuista! Voi Jumalani,
Jumalani..."

Johanna poistui talontupaan tuskasta valittaen ja käski Amalian vaarin
puolelle.

Kun Joonas tuli kotiin, kuuli hän vaarin olevan edelleen vuoteessa.

"Kovinhan se koski. Oletko puhunut siitä asiasta hänelle?" kysyi
vaimoltaan.

"En, sanoithan etten saa mitään kysellä".

"Se oli sinulta oikein".

"Sydäntäni pakottaa, niinkuin olisin itse semmoisen työn tehnyt",
valitti Johanna.

"Sama on minun. Tunnen itseni puolittain syylliseksi, kun en antanut
vaarille ennen tietoa siitä, että olin siellä ikkunan alla
kuultelemas".

Johannan teki mieli muistuttaa, että "mahdoit seurata minun neuvoani",
mutta asia ei olisi sillä parantunut. Joonas sanoi taas:

"En luullut hänen sentään vielä olevan noin kurjan".

"En minäkään. En tullut edes ajatelleeksi koko väärää valaa. Sitä vaan
pelkäsin, että jos hän oli silloin juovuksis, niin ei muista mitä Juha
puhui".

"Juovuksissa ei hän ollut", sanoi Joonas.

"Eipä saattanut olla", myönsi Johanna ja kysyi: "Aiotko mennä isän
luo?"

"Kyllä menisin, mutta mitä minä hänelle sanon?"

"Koeta kysyä, mitä hän ajattelee kamalasta työstään".

"Sitä en tee! Ajattelin tosin päivällä kun häntä kotiin toin, että minä
hänen nyt oikein... Mutta nyt olen asiaa paremmin ajatellut. Mikä
oikeus minulla on häneltä salarippiä vaatia? Sovittakoon Jumalansa.
Mutta minun omaatuntoani vaivaa, kun en tullut hänen kanssansa
puhuneeksi ennen kun käräjään menin".

"Mene nyt kuitenkin häntä katsomaan".

Joonas seurasi kehoitusta ja lähti. Kun tuli vaarin tupaan, viittasi
hän Amalian menemään pois ja istui itse rahille vuoteen viereen. Ukko
makasi kasvot seinään päin käännettyinä ja näytti nukkuvan. Joonas oli
vähän aikaa ääneti. Toinen ei itseään liikauttanut.

Ei mitään vastausta kuulunut.

"Nukutteko te?" uudisti Joonas.

Ei mitään vastausta.

Joonas kosketti kädellään vaarin käsivartta ja uudisti vielä kerran:

"Nukutteko te?"

Niin kuin seinä, pysyi puhuteltu vastaamatta.

"Voi sitä sydäntä, sitä sydäntä", huokasi Joonas ja meni pois.

Kohta kun ovi oli kiini paukahtanut, käännähti vaari ja murahti.

"Salakuuntelija...! Mutta odota... Ai ai!"

Pistos alkoi uudelleen.



XXI.


Johannalle oli ukko sairautensa ensipäivänä lausunut arvelun että
huomenna hän jo nousee jaloilleen. Mutta tauti lujitti vain. Se
muodostui yhä vaikeammaksi. Vaari ei ollut juuri koskaan sairastanut.
Sen vuoksi tuntui tämä vielä oudommalle.

Levottomuus lisääntyi mikäli päivät kuluivat. Kuoleman-uhkakin nousi.
Sitä ei Teerelän vaari ollut vielä ajatellut koskaan.

Kuolema? Olisko se mahdollista? Kuulinkohan minä että se Juha sanoi...?

Jumala siunatkoon! Minä en luullut hänen sillä sitä tarkoittavan...

Kuinkahan minä ... mahdoinko minä olla selvänä? Se Juha sanoi ... ja
tuomari kysyi ... ja minä sanoin...

Jesus, olikohan se oikein oikea väärä vala? Mitähän siitä pappi
mahtais...?

Teerelän Matille pappi...! Minä en ole ikänä sitä ajatellut...
Mahtaneeko tuo kuinka kysellä?

Kamalaa kun hiottaa ja pistää ... ja päätä porottaa ... ja jalkoja
painaa raskaasti.

Juha sanoi... Mutta olinko minä selvällä? Kuulinko minä sen? Jos sen
papinkin, mutta jos tästä vielä paranee niin se olis vain turha vaiva.

Sais hiukan nukahtaa...

Väärä vala ... vala ... väärä vala ... huh huh kun hiottaa...

Oi Jumala! Tämäkö nyt on omantunnon tuskaa? Minkähänlaista olis
puhutella pappia...

Kerran Johanna kuuli tämän vaikerruksen.

"Mitä, haluaisitteko pappia?" kysyi hän ja lähestyi. Sairas säpsähti.

"Häh?" kysyi neuvottoman näköisenä.

"Pappiako haluaisitte puhutella?"

"Kuulitko sinä? En häntä nyt tiedä -- luullakseni vähän horajankin".

"Mutta, isäkulta, suokaa nyt, että haetaan pappi! -- Ajatelkaa: entä
jos kuolema lähestyy?"

"Ei sitä nyt tiedä vielä ruveta hätäilemään, jos ei kuolema tulekaan".

"Voi, Jumala olkoon sielullenne armollinen, kun olette niin paatunut!
Mikä häpeä se on, jos syntinen ihminen murehtii aikanansa tulevaista
tilaansa, ennen kun on myöhäistä. Jumala on itse sanonut, että hän
tahtoo hävetä myös niitä tuomiopäivänä, jotka mailmassa ovat häntä
hävenneet. Isäparka, kun olette paatunut!"

"Älä nyt huuda".

"Minä käsken jonkun mennä pappia hakemaan".

"Olkoon nyt edes huomiseen".

"Ei, kun te kerran haluatte, niin se pitää tapahtuman jo tänä päivänä!"

Johanna kiirehti ulos.

"Ei! -- ei! -- huomenna vaata! Kuuletko Johanna! Minä olen jo parempi.
Voih!" Ukko painui uupuneena sängynpohjaan.

Joonas lähti heti, sillä hän toivoi appensa mieli-alan muuttuvan
toisellaiseksi ja luuli papin voivan siihen vaikuttaa.

Kirkkoherran tullessa oli Teerelään jo kokoutunut useita kylänmummoja
katsomaan sairaan ripitystä. Mutta pappi tiesi jo edeltäkäsin,
minkälainen henkilö hänellä oli ripitettävänä ja siitä syystä pyysi
jäädä kahdenkesken sairaan kanssa.

Mummot lähtivät pahoilla mielin, kun eivät saaneet kuulla kuinka
Teerelän paappa pappia vastaa, tuo vanha syntinen ja jumalaton.

"Kuinka täällä voidaan?" kysyi rovasti, kun oli jäänyt kahdenkesken.

"Noo, siinäpähän se, -- minä tulin niin kipeäksi yht'äkkiä, että ...
kyllä se oli vilustumisen tähden".

Kauan -- tavattoman kauan viipyi sielunpaimen kadonnen lampaan tykönä.
Kukaan ei tiedä, mitä siellä keskusteltiin. Mutta, kun kirkkoherra
vihdoin tuli ja meni talontupaan, oli hän hyvin totinen ja kiireissään,
niin että emäntä tuskin sai hänelle kaksi kahvikuppia tupatuksi.

Matkalla pappilaan kysyi Joonas:

"Minun ei tule asiaan mitään, mutta kysyn kuitenkin: mitä piditte
sairaan mieli-alasta?"

"Pahoin elänyt ihminen", huokasi pappi. Sitten jatkoi:

"Jos se rupeaa vielä minua kaipaamaan, niin tule hakemaan".

"Mielelläni", vastasi Joonas, vaan katsahti kirkkoherraan, ikään kuin
aikoen kysyä: "mitenkä ripitys tapahtui?"

Kirkkoherra käsitti Joonaan tarkotuksen:

"Minä en voinut antaa hänelle herran ehtoollista. Toivon, että hän
katuu".



XXIII.


Teerelässä kävi ukon sairauden aikana paljon vaimoväkeä sairasta
katsomassa, etenkin sitten kun alkoi liikkua huhu, että Matti-paapassa
oli tapahtunut muutos: synti oli alkanut näyttää synnille, entinen
elämä oli ruvennut tuntumaan karvaalle. Niin pitkälle kuin sinne
taaksepäin katsoikin, näki vain pahojatöitä ja syntiä. Ja sitte kaiken
huippuna väärä vala -- josta ei edes vielä kertaakaan ollut uskaltanut
kenenkään kanssa puhua.

Kirkkoherran käynnin jälkeen näytti ukon sielunelämään avautuneen tämä
uusi ura. Johanna sen ensinnä tarkalla vaistollaan huomasi. Isä, näet,
silloin tällöin kyseli häneltä uskonasioita. Kerrankin tuli puhe näin
alkuun:

"Onko sulla kiirettä, Johanna?"

"Kuinka niin?" kysyi Johanna ja pysähtyi lattianlakaisussa.

"Minä vaan".

"Mitä?"

"Luuletko että minä olen kuolemansairas ... että minä, tuota..."

Johanna tuli viereen.

"Jumala yksin sen tietää, isä rakas. Mutta kuinka teidän sielunne..."

"Sitä minä ajattelinkin".

"Isä rakas..."

"Mahtaako näin suurelle syntiselle olla..."

Johanna rupesi itkemään. Vaari ei liikutukseltaan voinut jatkaa.

"Kun minä olen niin huono neuvoja, kokematon sellaiseen..."

"Niinhän sinä ... eikä sulla ole paljo syntiäkään... Sinähän olet..."

"Älkää isä rakas sanoko. Kaikin olemme syntisiä, vikapäitä Jumalan
edes. Mutta niinhän aina sanotaan että Jumalan armo ulettuu kaikille".

"Luuletko että minunlaisellenikin... Mitä arvelet?"

"Minä uskon varmasti sen, rakas isä! Vaikka teidän syntinne veriruskeat
olisivat ne pitää lumivalkeiksi puhdistettaman, sanotaan".

"Lumivalkeaksi ... lumivalkeaksi..." mumisi vanhus ja kädet rinnan
päällä ristissä tirkisteli vuoteen kattoon.

Tuli muuan laestadiolainen ukko, vaarin ikätoveri. Sairas kävi
iloiseksi, ojensi kätensä vieraalle ja pyysi istumaan sängyn viereen.
Johanna poistui talonpuolelle ja jätti vanhat kahdenkesken.

Tämän jälkeen alkoi laestadiolaisia yksi toisensa jälkeen käydä sairaan
luona ja kylä tiesi pian kertoa että Teerelän paapasta oli tehty
"hihhuli".

Joonas oli ankarasti kirkollinen. Karsain silmin katseli hän kaikkia
lahkolaisilmiöitä, varsinkin laestadiolaisuutta. Usein oli hän
koettanut väittelyä näiden kanssa, mutta ei tullut puoleen. Jäi
sittemmin vain tuomitsevalle kannalle.

Kun laestadiolaiset nyt alkoivat tiheämmin käydä vaarin luona, teki
Joonaan mieli sulkea heiltä ovi. Hän tunsi ikään kuin jotain rikkovansa
yhteiskuntajärjestystä, kirkkoa, kirkkoherraa ja Jumalaa vastaan, jos
sallisi ukon käännytyksen jatkua ilman vastaanpanoa. Asema oli kovin
kiusallinen. Vaikea oli nostaa julkista taisteluakin sairaan sielusta,
varsinkin kun hän tunsi itsensä kylmäksi ja saamattomaksi muuhun kuin
järkiperäiseen väittelyyn.

Jonkun aikaa sairastettuaan alkoi ukko parantua. Jo monennen kerran
tarjousi Joonas hakemaan pappia, mutta ukko kielsi. Joonasta harmitti.
Kaikesta näkyi että muutos oli ukossa tapahtumassa. Hän ei enää ollut
vävylleen yhtä töykeä vaan koetti tavotella ystävällisyyttäkin, mikäli
se oli mahdollista vanhalle, paatuneelle miehelle. Joonas ihmetteli
tuon havattuaan. Joskus hän jo yritti keskusteluakin uskonasioista,
mutta siihen osoitti vaari aina tympeätä vastenmielisyyttä.

Laestadiolaisia kävi yhä useammin sairaan luona. Aina kuin heitä tuli
elähtyi ukko aivan huomattavasti. Keskustelut näiden kävijäin kanssa
olivat ensimmältä salaisia, mutta muuttuivat vähitellen julkisemmiksi.
Uteliaisuudella seurasi Johanna, joka useammin oli tilaisuudessa niitä
kuunnella, mihin suuntaan ukon puhelut menevät. Pian saikin hän
havaita, että vaari oli jo vakaumuksensa löytänyt. Hänestä oli tullut
laestadiolainen.

Joonaalla oli tämän johdosta aluksi raskas mieli, eikä Johannakaan
iloinnut. Kun isästä olisi tullut "uskovainen", kun hän olisi halunnut
pappia, silloin olisi nuorten mieli ollut hyvä.

Ukko oli jo alkanut vähin jalkeillakin olla ja kylässä liikkua.
Äskeisten vastenmielisyyksien vaikutelmia oli aika jo huuhtonut
mennessään ja kaikki alkoi taas kulkea tavallista menoaan.

Eräänä ehtoona kun Joonas ja Johanna istuivat kamarissa, alkoi kuulua
kovaäänistä puhetta tuvasta.

"Leena on palannut hihhuli-seurasta ja kuuluu siellä toisille sitä
kertovan", sanoi Johanna.

Joonas lähti tupaan, missä paraillaan kovaäänisesti naurettiin.

"Mikä nyt?" kysyi hän.

Leena otti puhuakseen:

"Minä tässä vaan kerron, että äsken, kun minä menin seuraan, niin
meidän paappa meni edelläni ja kohtas tiellä Tervahaudan Juhan, joka
näytti olevan vähä juovuksis. 'No etkö sinäkin jo palaja syntisiltä
retkiltäs ja rupea kuolemaasi ajattelemaan?' kysyi meidän paappa. 'Joo,
niin olen täs meinannut', sanoi Juha. Paappa otti sen leikiksi, mutta
yhdes ne seuraan tulivat. Nyt minä sitte oikein näin meidänkin paapan
ottavan synninpäästön, niin että nyt saatte uskoa hänen olevan hihhuli.
Kohta, kun meidän paappa tuli pois pöydän äärestä, meni sinne
Tervahaudan Juha. Meitä oli loukos iso joukko suruttomia, jotka heti
rupesima nauramaan. Mutta se Juha meni vain hyvin totisen näköisenä
pöydän ääreen ja pyysi nöyrällä äänellä synninpäästöä. No ei muuta, kun
kädet Juhan pään päälle ja siunattiin niin, niin kalliisti. Toiset ne
hyppelit lattialla ja huusit: Mutta tuskin oli Juha saanut vähän
suunvuoroa, niin se rupesi puhumaan kaikellaisia hullutuksia. Voi
herra, kun me rupesimme nauramaan --"

"No ole nyt jo vaiti! Siellä te kuljette pilkaten ja rähisten. Mitähän
luulette siitä olevan hyötyä itsellenne? Parasta on, että pysyy
tästälähin kotona", nuhteli Joonas. Toiset edelleen nauroivat. Leena
luuli ettei isännällä niin vakava totuus ollutkaan nuhdellessaan ja
alkoi jatkaa kertomustaan:

"Se Juha sanoi, jotta --"

"Enkö minä sanonut, ettei sanaakaan enään siitä asiasta! Kukin on itse
omia asioitaan likinnä. Minä en kärsi ylellistä pilkan tekoa
kenestäkään, kaikis on vähän vikaa. -- Onpa kuin mieskin, Tervahaudan
Juha, jonka sukkeluuksille nauretaan".

Isäntä pistäysi kamariin. Niin tarkkaan kuuliaisuuteen olivat palveliat
tottuneet, etteivät enään kuiskauksillakaan koettaneet jatkaa äskeistä
puhetta.



XXIV.


Eräänä aamuna oli Joonas kärtyisellä tuulella. Johanna kysyi:

"Mikä sinulla nyt on?"

"Eipä juuri ... on vain niin ikävää, kun pitäis lähteä
kuntakokoukseenkin ja metsään. Kun pojat menevät yksin sinne, niin ne
eivät valikoi vähääkään, pilstovat ja hakkaavat haloiksi kauniimmat ja
riukeimmat puut. Kokoukseskin tarvittis olla, kun se kansakoulujuttu on
tullut päätettynä ja nyt on kysymys mihin toimiin ryhdytään sen
toimeenpanemisen vuoksi, valitaan johtokunta ja päätetään mihin koulu
asetetaan. Nyt en tiedä kumpaanko menen, metsään vai kokoukseen?"

"Ja onhan siellä se ruotivaivaisen asiakin, kun pannaan tähän
meidän ruotiin Mikki-vainajan sijaan uusi. Kyllä sinun täytyy
mennä Saaraleenaa puolustamaan, että se tulee tähän pääsemään".

"Saaraleenasta minä viis' huolin! Ei se ole meitä kohtaan itseänsä niin
käyttänytkään, että minä olisin velvollinen häntä puolustamaan".

"Ethän sinä muistele niitä ämmäparan vanhoja syntejä, ethän jo. Se kävi
täällä eräänä päivänä ja pyysi niin hartaasti minun puhumaan sinulle,
että sinä puolustaisit hänen ruotiin pääsemistänsä, ja minä lupasin.
Arveli, että hän tulee vielä itse sinulle puhumaan, mutta kun hän
näytti niin huonolta, niin minä lupasin, että kyllä sinä sen toimitat,
ettei hänen tarvitse itseänsä mäeltä tänne uudelleen vaivata. Kyllä
sinun pitää mennä ja auttaa sitä akkaparkaa vähän".

"Miks'ei pyydä Nevaluhdan puolustaa itseänsä. Nehän hänen ystäviään
ovat".

"Mitä Nevaluhta".

"Ei minun tahdo millään tavalla sopia mennä, pitäis aivan
välttämättömästi päästä metsään".

"Koeta vakuuttaa miehille, etteivät saa hakata muita kuin huonoimpia
puita tänäpäivänä ja mene itse huomenna".

"Kyllähän se niin on tehtävä, ei se muuten sovi. En minä juuri halusta
jättäisi koulu-asiaa vieläkään oman onnensa nojaan".

"Mutta lupaa nyt se, että autat Saaraleenaa, sillä hän on käynyt niin
huonoksi, ettei voi enää mitenkään elättää itseänsä ja muutenkin häntä
pitäis kylän elättää, jos ei ruotiinkaan pääse".

"Noo, älä nyt. Eikö se Tonttu Sannakin ole vaalis?"

"Se saattaa vielä itsensä elätellä, kun on vaan tahtoa. Eihän hän voi
tulla kysymykseenkään Saaraleenan edellä, ei jo".

Harmistuneena sanoi Joonas: "On suorastaan kiusallista joutua kaikkien
asianajajaksi. Saat haaskata puolet aikaasi yhteisiin asioihin ja
sittekin haukut palkaksesi. Tekee monasti mieli heittää hiiteen kaikki
ja vetäytyä yksinomaan kotipuuhiin, kun eivät ne asiat näytä
hitustakaan paranevan vaikka kuinka koittais".

Johanna ilmaisi myötätuntoisella ääntelemisellä osanottonsa. -- -- --

Jälkeen puolisen palasi Joonas parin kokous-toverin kanssa.

Toinen vieraista oli paksuniskainen kihlakunnan lautamies, toinen
Nenälän isäntä, muuten tavallinen talonpoika vain.

Vieraat jäivät ovilukkoon luudalla jalkojaan pyhkimään, kun Joonas meni
kamariin ja huusi sieltä:

"Tulkaa miehet tänne!"

Vielä pari kertaa sai hän käskynsä uudistaa, kunnes vieraat vihdoinkin
hitaasti astuivat kynnyksen yli.

"Tulkaa, tulkaa", kehoitteli Joonas, "ottakaa pälssyjä päältänne ja
istukaa. Pankaa piippuun". Joonas nosti tupakkalaatikon pöydälle
samassa viitaten piippuhyllylle, missä puoli tusinaa uusia piippuja
notko-varsineen seisoivat kenaavassa, mukavassa selkänojassaan.

Vieraat ryhtyivät piippuja lataamaan.

"Oikein pakkanen", paneskeli Joonas käsiänsä hieroen.

"On, on oikein", todistivat toiset, piippujen jo savutessa.

"Ottakaahan edes vähäksi aikaa turkit pois", kehoitti Joonas.

Miehet estelivät ilmoittaen, että pitää pian lähteä.

Joonas pöyhähti:

"No eihän teillä sellainen hätä ole. Pidetään nyt pienet kemut sen
päälle, kun saatiin voitto vihdoinkin. Pälssyt pois! Helkkurin hyvin
kannattaakin nyt ottaa pari kaapsua harjallisiksi. Saakuri mikä rymäkkä
siellä olikin!"

Miehet eivät kuitenkaan uskaltaneet Teerelän kamaria niin kodikseen
ottaa, että vaatetta päältään olisivat vähentäneet, vaan vakuuttivat
vahvasti, että "kylläpä sitä nyt näinkin istuu".

Sillä aikaa laittoi emäntä tuvassa kahvipannua tulelle, pistäysi sitten
kamariin asioita kuulemaan.

"Pääsikö Saaraleena ruotiin?" kysyi.

"Pääsi se, huomenna saa tulla alkamaan meiltä vuoroansa. Toimita nyt
sille tieto".

"Olipa se asia, kun akka sai leivän", myhäili emäntä.

Isäntä oli jo piirongista siirtänyt rommipotun pöydälle ja etsi nyt
paraillaan ryypynmittaa, mutta ei löytänyt ennen kuin emäntä tuli
avuksi.

"Koulu nyt saatiin", ilmoitti lautamies emäntään katsoen.

"Vai saatiin nyt, -- olipa se. Mutta kylläpä teillä on ollut siitä
vaivaakin".

"Joo, kyllä siitä on saanut monta vaivaa nähdä", myönsi lautamies ja
Nenälä sanoi: "Niin on, niin".

Joonas kukkuroitsi ryypynkupit rommilla ja rupesi sitten puhettaan
leikillä höystäen kehoittamaan toisia ottamaan.

"Morjens nyt! Tulkaa ottamaan täältä pieni prukosti".

"Mitäs täs nyt", esteli Nenäläinen ja lautamies arveli, että se on
liikaa, mutta Joonas tuumaili, että eihän yksi ryyppy ole vielä hyvä
alkukaan.

Emäntä oli juuri tasoitellut sängynpeittoa, kun häneltä pääsi
huudahdus.

"Herrajee!"

Ja niin hän riensi tulista vauhtia tupaan. Siellä kiehuva kahvi ryntäsi
pannusta takkakivelle pitäen armotonta melua.

Miehetkin tirkistelivät tupaan ja istuivat sitte enempiä kehoituksia
odottamatta pöydän viereen.

"Huhtikuu!"

"Kippis!"

"Sama täältä!"

Kun lasit oli pari kertaa tyhjennetty, näyttivät lautamies ja
Nenäläinen tuntevan itsensä ikään kuin tutummiksi. Eroituksen huomasi
yksin lautamiehen sylkemisessäkin, sillä levollisesti hän trissasi
pikanella-sylkiä uusille karvamatoille, sen sijaan kun hän äsken ei
sylkenyt ollenkaan. Nenäläinen ei viitsinyt piipun kaivamista varten,
enempää kun lautamieskään, nousta ylös periä tulipesään viemään, vaan
kengän-nenään piippujaan kopistelivat joten tuhkat saivat vapaasti
lattiaan levitä.

Kun emäntä vihdoin kahvia toi, tehtiin plöröä. Turkit olivat silloin jo
auenneet, Nenäläisen lakki painunut hieman takaraivolle ja lautamies
trissasi yhä tiheämpään. Keskustelukin oli jo vilkastunut. Toisiaan
kehuivat mairitellen:

"Se oli sinun ansios, kun koulu saatiin tänne", kehui lautamies
Joonaalle.

"Mitäs se mun ansioni oli. Ei hyttysen ääni taivaaseen kuulu. Teidän
äänenne siinä jotain merkitsi, se auttoi".

"Niin, mutta minä tarkoitan sun puhettas. Sä puhuit saamarin hyvin".

"Siitä ne viis huolineet olisivat".

"Kyllä ne huolivat", todisti Nenäläinen ja lautamies vakuutti lujasti:
"Joo'o". Mutta samassa rupesi lautamiehen alla oleva tuoli
arvelluttavasti naskumaan, sillä hän yritti keikutella. Tuoli otettiin
tarkastettavaksi, se oli haljennut pienain kohdalta. Kummasteltiin
sitten, kuinka tuo ainoa kiskottamaton tuoli oli sattunutkin
lautamiehelle, kun kaikki toiset oli jo ennen raudotetut.

"Kummaa!" ihmetteli lautamies, "kun minä en tahdo muistaa. Kotona
melkein aina istun soutulas ja sitte en muista muuta, kun keikottelen,
niinkuin nytkin, heh! Ei tämä ole ensikerta, kun tuolin särjin. --
Kumma, ettei Teerelä ole jo itselleen soutulaa laittanut. Sehän nyt on
uudenaikainen ja mukava".

"Eipä ole tullut laitetuksi".

"Ja meilläkin on", ilmoitti Nenälän isäntä.

"Lisätkää voimaa!" kehoitti Joonas puhetta muuttaen.

"Panehan itsekin, minä luulen, ettet ole pannut ollenkaan", sanoi
lautamies pulloon tarttuen.

"Ei se pane", todisti Nenäläinen.

"Kyllä minä -- pankaa nyt te vaan; minä käyn ulkona".

Joonas meni. Lautamies teki hyvää "punssia" ja Nenäläinen aivan
esimerkin mukaan.

"Miestä, kun ei uskalla kotonansakaan maistaa, saati sitte kyläs",
paneskeli lautamies.

"Hm, sellainen on turhaa", sanoi toinen.

"Pannaan sen kuppiin!"

Yhdessä kaadettiin Joonaan kuppi rommia täyteen ja naurettiin. Kun
Joonas tuli, maistoi hän heti, arvasi mitä oli tehty, eikä juonut.
Toiset naureskelivat ja naljailivat siitä koko illan.

Istuntoa jatkui. Pullon pohja alkoi paistaa. Vieraiden kiire poistui.
Uusi pullo tuli sijaan. -- -- --

Myöhemmällä pani lautamies pitkäkseen lattialle, ja Nenäläinen kävi
lähentelemisissään ja syleily-yrityksissään yhä vetelämmäksi.

Silloin Joonas rupesi toimittamaan vieraitaan kotimatkalle. Lautamies
puolittain kannettiin, Nenäläisen käydessä ominvalloin perässä
naureskellen ja pilkkaa laskien.

Teerelän vaari näki tämän touhun.

"Tuollainen minäkin ennen olin", itsekseen virkkoi.

Tuskin olivat vieraat pihasta lähteneet ja Joonas jo kerran ehtinyt
pelkäämään, että siinä kaadutaan, kun Kuppilan palvelustyttö tuli
siihen.

"Meidän isäntä pyysi teidän tulla kohta meille", sanoi tyttö.

"Vai niin, mikäs nyt? Minä menen kohta".

Hän meni.



XXV.


Hyvin hauskaa on, tammipakkasen nurkissa naskuessa, istua lämpimällä
porokivellä selkäänsä lämmitellen. Tämän oli Rupelan Heikki huomannut
myöskin ja siitäpä hänet nytkin tapaamme harmaan mirrin vieressä
istumasta ja katselemasta kädessään olevaa ruununverolappua. Tuon
tuostakin raapasee kynsi korvantaustaa ja hiljainen selittämätön murina
kuuluu.

"Niin, kynsi nyt päätäs. Olisit voinut olla ostamatta kirkkoreen, jonka
kuitenkin heti uutena juovuksissa särit, niin olis nyt rahaa
veronmaksuun", sanoi emäntä nakellen nenäänsä, polki rukkia ja väänsi
tukevaa hurstinkudetta.

"Vai niin, sinäkö estit sitä ostamasta -- jopa kyllä! Kuka se oli, joka
sanoi: 'hae isältä rahaa lisäksi', kuka jo?"

"Täytyihän mun kun näin, kuinka kovin sun teki sitä mieles".

"Älä valehtele! En minä olisi lopulla halunnut koko rekeä, mutta kun
sinä tahdoit".

"Mutta kylläpä sä kehtaat valehdella! En minä puhunut aluksi reen
ostoon mitään, kun mies tuli sitä kauppaamaan".

"Niin noh! Kyllähän minä alussa rupesin kaupasta puhumaan, mutta en
ollenkaan sillä aikomuksella, että ostaisin. Tarjosin piloillani 70
markkaa, kun se 85:ttä pyysi".

"Ja sitte ostit, kun mies möi sillä".

"Kun sinä käskit, muuten en olisi sitä ostanut. Mutta mitäs tuosta nyt
puhutaan; rekeä tarvittiin, kun vanhan reenrauta oli poikki, eikä ollut
seppää saatavilla. Eikä tuosta yhdestä reenostosta nyt talo häviä.
Toista se on, kun sinä vedätät aitasta kaikki jyvät kahvien, ryynien ja
nisujen pantiksi, siitä hävitään".

"Joko taas siitäkin! Eikö sulle itselles maistu kahvi ja ryynipuuro
yhtä hyvältä kuin mullekin? Kyllä sinä ainakin osas saat siitä
viljasta. Ja kaikkiko jyvät minä sillä tavalla panen menemään? Eikö
mitään syödäkään? Ja viethän aina, kun kaupungis käyt, tynnyrin ja
puolitoista, kerrallaan. Mitä sinä niistä kotiin tuot? Sanoppas!"

"Rahaa, ja -- --"

"Joo'o, rahaa se Heikki tuo! Entäs vielä?"

"No viinaa, mutta kyllä sinä siitäkin osas saat. Ja tuodaan sieltä aina
kaikenmoisia muitakin tarpeita, joita tarvitaan, mutta en minä
milloinkaan aja omaisuuttani mihinkään turhiin".

"Soo, soo, -- etkö milloinkaan rahataskuaskaan hävitä?"

"Älä kiusaa! Ei se nyt niin usein tapahdu, että siitä aina kannattaa
puhua. Muistele vaan ja tee tiliä, kuinka monta makkaraa ja juustoa
olet heittänyt Saaraleenan reppuun, pussinjuoksuttamisen palkaksi".

"Miks'et vie heti riihestä saatuas kaikkia jyviä kaupunkiin, etten minä
saisi pussittaa?"

"Mitä sitten syötäisiin?"

"Kas, nyt puhui pussiin! Äsken sanoi, että minä ne kaikki pussitan ja
nyt niitä jo kuluu syömälläkin, ha haa! Sinä olet hyvin tarkka,
nahjusparkani, huomaamaan mitä puhut".

"Älä hauku, muutama! Kyllä minä tiedän, kuka talosta enimmän osan
tuhlaa ja tiedän myöskin, mitä puhun".

"Se tuhlaa, jolla on! Ei sulla ole ollut mitään".

"Aina sinä sen rikkautes vedät, mutta kyllä olet sen jo monikertaan
syönyt ja pussittanut. Sen sanon vaan, että kahvipannun lyön
kuudentuuman rautanaulalla seinään".

"Lyö vaan! Sittepähän saadaan nähdä, kuka ensimäisenä irti kiskoo".

"Sen teen huomispäivänä".

"Tee kohta".

"Ei, huomenna vasta. Nyt menen kylään".

"Kuppilasta verorahaa hakemaan".

"Mitä sun siihen tulee? Itse mä asiani vastaan".

"Ei mitään, mutta mene nyt kerrankin hakemaan rahaa Teerelän paapalta".

"Älä pistele".

"Mitä pistelemistä se on?"

Heikki lähti ulos. Hetkisen kumpanenkin kinaansa maisteli, mutta
tavallisuuden mukaan pian unohtivat.

Kuppilan isäntä oli tasapuolisimpia vanhoillaanolijoita. Hän ei esim.
kansakoulua vastustanut, vaan pikemmin puollusti. Teerelän Joonasta
piti hän kunnon miehenä ja heistä oli tullutkin jonkullaiset ystävät.
Vävynsä asumapuuhia katseli hän sitävastoin vihaisin silmin ja usein
muistuttelikin tälle huolimattomuuden ja laiskuuden suurista virheistä.

Tähän aikaan oli Kuppilan isäntä sairastanut rintatautia ja arveltiin,
ettei hän enää kauan voi elää. Tuosta Rupelan Heikki jo monasti
sydämessään piti iloa, sillä appensa kuoleman jälkeen tiesi hän
saavansa periä kelpo omaisuuden.

Kuppilaan tultuaan tällä kertaa ilmoitti Heikki asiansa vasta hyvin
pitkien venyttelemisien perästä. Sen kuultuaan, mietiskeli appi-ukko
ensinnä vähän aikaa synkän näköisenä ja lähetti sitten Teerelän
Joonasta noutamaan.

Kun Joonas tuli, nojaili Kuppilan isäntä vuoteen laidalla, hyvin kipeän
näköisenä.

Rupelan Heikki istui tuolilla ja imi vahvasti vaskihelaista piippuaan.

"Hyvää ehtoota", tervehti Joonas tullessaan.

"Jumal'antakoon", äännähti sairas.

"Iltaa", murahti Heikki, neuvottoman näköisenä mulauttaen.

"Pane piippuun ja käy istumaan", kehoitti isäntä. Joonas totteli.

Siinä juteltiin nyt kaikellaista, mutta Heikki otti osaa keskusteluun
hyvin vähä.

Hetkisen kuluttua nousi Kuppilan isäntä heikkovoimasen tavalla ylös
sängystä ja käveli huoneen nurkassa olevan vanhanaikuisen kaapin luo,
avasi sen oven ja veti esiin laatikon, joka näytti olevan täynnä
papereita. Ison aikaa selailtuansa, löysi hän vihdoin erään käärön,
jonka luuli oikeaksi.

"Katsoppas Joonas, ovatko nämä velkakirjat tämän vävymiehen? Minä
luulen, että ne ovat, mutta en ole oikein varma", sanoi isäntä,
ojentaen käärön Joonaalle.

Heikki rykäsi ja alkoi silmäillen lukea kattolautoja.

"Kyllä nämät näkyvät olevan", ilmoitti Joonas vähän ajan kuluttua, kun
suurella vaivalla oli saanut selvän huonosti kirjoitetuista papereista.

"Onhan niitä seitsemän?" kysyi sairas taas.

"Joo", vastasi Joonas.

Isäntä pani laatikon pois ja oven kiinni sekä kävi vuoteelle istumaan.

"Ota ja laske, mitä ne tekevät yhteen summaan korkoineen", käski.

"Jos minulla on edes lyijykynä? On se, näemmä", sanoi.

Joonas alkoi laskea. Toiset miehet olivat silläaikaa hyvin hiljaa,
Heikki piiputteli ja kakasi kurkkuaan silloin tällöin.

Laskeminen kesti kauan.

Vihdoin nousi Joonas ja rupesi piippuun panemaan.

"Joko nyt laskit?" kysyi Kuppilan isäntä.

"Jo".

Heikki liikahti levottomasti istuimellaan.

"Nämät tekevät yhteensä korkoineen tuhat yksisataa kolmekymmentäkaksi
markkaa ja kahdeksantoista penniä", sanoi Joonas.

"Vai jo se on niin paljo", äännähti Heikki, imi muutaman savun ja sanoi
sitte: "Se velka se kasvaa kuin synti. Minä aioin jo viime syksynä sitä
lyhentää, mutta en ole malttanut myödä jyviä, kun ne ovat niin alhaises
hinnas. Ja eipä se appivaari taida niin kipeästi rahoja tarvitakaan,
sitäkin olen meinannut". Hän vähän naurahti ja raapasi korvajuurtaan.
"Pitää sitä ruveta lyhentelemään", sanoi ja muljautti sivuilleen.

"Joo'o", äänsi Joonas. Mutta hän tiesi aivan hyvin, että Heikki puhui
sellaista jota ei ajatellut.

Puheenainetta alkoi puuttua. Joonaalle kävi äänettömyys tuskalliseksi.

"No Kuppilan isäntä", virkkoi vihdoin, tarttuen puheaineesen, joka
sattumalta mieleensä muistui, "hyyräättekö nyt ylikerran kansakoululle?
Tämänpäiväises kokoukses päätettiin asettaa koulu meidän kylään, tänne
teidän saliin, koska olette sen luvannut hyyrätä. Huomenna tullaan
siitä kauppoja hieromaan".

"Hoo, vai jo se koulu nyt vihdoinkin ... noo, en minä sitä nyt
vastaankaan juuri ole".

"Paljonko vaatisitte hyyryjä?"

"Saadaanpa nyt nähdä, kuinka mä hänen mietin". Ukko puheli
vastahakoisesti ja näytti muuta ajattelevan.

"Kyllä sitte tulee tähän taloon elämää, niin ettette saa öitänne
nukkua", innostui Heikki omalta kannaltaan kuvaamaan.

"Lapset kulkevat koulus ainoastaan päivällä, eivätkä yöllä. Yököt öisin
lentelevät, päivin piilossa pysyvät; lapset päivin oppimassa, öisin
unta ottamassa". Joonas lainasi tilaisuuteen sopivan vastauksensa
Länkelän Ensimäisestä Lukukirjasta.

Taas seurasi äänettömyys.

Joonas alkoi huomata, että hänen läsnäolonsa oli liikaa, jonkatähden
lähti pois, jäähyväisiä sanoen.

Heikki oli jo vähän pelännyt, että appensa panisi Joonaan kirjottamaan
velkakirjaa siitä summasta, jota hän tällä kertaa oli lainaksi
pyytänyt. Tilansa paljon helpottui, kun Joonas pani kamarin oven
jälkeensä kiini. Puhe ei tahtonut sittenkään alkuun päästä, jonkatähden
kamarissa vallitsi tyven hiljaisuus, jota ainoastaan pesävalkean rätinä
hiukan häiritsi.

"Mikähän siihen on ollut syynä, että velkasi ovat vaan enentyneet?"
virkahti appi vihdoin ja silmäili vävyään.

Tämä teki neuvottomia liikkeitä.

"En tiedä, tahtoo olla niin huonot ajat, että --"

"Sinun ei sovi aikoja syyttää, ei ne sen parempia ennenkään olleet.
Katso tuota lankoas, katso jo. Hänelle jäi iso velka silloin, kun talon
sai ja ihmiset sanovat, että on jo kelpolailla sitä maksanut".

"Hänellä on parempi talo kuin minulla", tuumaili Heikki.

"Turhia loruja!" väitti sairas ja nousi kiivaasti sängyltä. "Turhia
loruja, sanon minä! Rupelas elettiin ennen helposti ja isäntävainaja ci
milloinkaan ollut rahanpuuttees. Mutta te tuhlaatte ja jakelette
omaisuutenne laukkuryssille ja porvareille koristuksia ja muita
turhuuksia ostaessanne. Helvettiin semmoinen elämä! Teistä tulee ennen
pitkää maantien kerjäläisiä".

Ukko oli lähestynyt pöytää ja kokoili siitä äskenmainituita
velkakirjoja.

"Tuota", yritti Heikki sanoa, "akka se on, joka tuhlaa".

"Akka!" matki toinen. "Minä tiedän kyllä, että hänellä on hyvä taipumus
siihen, mutta koska olet sinä koettanut järjellisillä keinoilla
vastustaa hänen turhamaisuuttaan? Luulenpa, että et milloinkaan, vaan
riitelette ja soimaatte toisianne ja sen ohessa harjaannutte yhä
pahemmaksi tuohon vikaan. Toinen paha vika vaivaa myös sinua samoin
kuin ämmääsikin ja se on laiskuus. Luulenpa, että ette ole kumpanenkaan
tehnyt kunnon päivätyötä sen jälkeen, kun Rupelaan menitte. Häpeä
sellaisille laiskureille! Ilmaiseksi saitte talon ja nyt jo tuommoinen
velka".

Heikki kuulteli vaieten.

Tuli räiskyi vielä pesässä ja lattialle lenteli kuumia poukkoja.
Kuppilan isäntä katsahti tuleen päin ja näytti tekevän äkkinäisen
päätöksen. Hän pudisti kädessään olevat velkakirjat myttyyn, lähestyi
uunia ja viskasi paperit sinne. Tuli poltti ne ahnaasti, ikään kuin
peläten, että niitä voitaisiin vielä pois temmata. Mustana kartena ne
pysyivät jonkun hetken haamullaan ja hajosivat hitaasti, juuri kuin
varmana siitä, ettei heitä enään semmoisina voida käyttää. Appi loi
vävyynsä halveksivan katseen samalla nähdäkseen, minkälaisen
vaikutuksen hänen työnsä toiseen teki.

Vaikka Heikki oli kaiken aikaa kiinteästi katsovinaan lattiaan, seurasi
hän kuitenkin tarkalla silmällä ukon liikkeitä. Nähtyään, että paperit
viskattiin pesään, liikahti hän, mutta asettui kohta entiseen
asemaansa, kun huomasi, että toinen loi katseensa häneen.

"No siellä ne nyt ovat", sanoi appivaari ja näytti olevan valmis
vastaanottamaan Heikin kiitoksia. Heikki kohotti hitaasti päätänsä.

"Velkakirjat, -- missä?" kysyi hän venyttäen ääntänsä ja ollen
olevinaan, aivan kun ei olisi koko asiasta mitään tietänyt.

"Pesässä! Minä poltin ne".

"Mitä varten te ne poltitte?" kysyi Heikki, nyt vasta näyttäen jotain
kummastuksen oireita.

Taisi jo katumus välähtää Kuppilan isännän mielessä, mutta sitä ei hän
tahtonut toiselle näyttää, vaan päätti koettaa kurittaa
kiittämättömyyttä sananruoskalla.

"Minä ajattelin", alkoi hän tyynellä äänellä puhua, "että taidatpa sinä
vastakin ehtiä tekemään maksettavia velkoja, kun tästä minun pääni
kaatuu jos nimittäin sinä ikänä kykenetkään velkoja maksamaan, jota
kovin epäilen".

"Sitäkö varten te nyt nuo velkakirjat poltitte, että saisitte noin
haukkua?" kysyi Heikki.

"Häpeä, kun kehtaat tuommoisia puhua, vaikka nyt taasen lahjoitin
sinulle kaksitoistasataa markkaa. Saisitpa olla edes hiukan kiitollinen
sen edestä".

"Eihän se ollut täyteen kaksitoistasataa?"

"Eikö? No minä annan sen täyteen, että saat verorahan. Minua hävettää,
jos vävyltäni otetaan elukoita takavarikkoon ruununverorästistä". Ukko
meni kaappinsa luo ja toi sieltä kahdennentoistasadan täyteen.

"Heh, tuos' on".

Heikki otti rahat.

"No, kiitoksia paljon nyt ensiksi", sanoi hän, "kyllä minä maksusta
murheen pidän, kun täs nyt ehdin vähän alkuun pääsemään. Minulle tulee
keväällä iso tervahautakin".

Heikki näkyi aikovan sovittaa riitaa lupauksilla.

"Mitä sinä maksusta turhia lörpöttelet, kun tiedät, ettei sitä nyt enää
vaaditakaan ja itsekin olet varma siitä, ettet koskaan tule niitä
maksamaan. -- Iikalle ei tästä asiasta tarvitse mitään puhua, kyllä
hänkin tulee talosta osansa saamaan. -- Mutta mene nyt jo! Tottahan
jotain työtä on kotonas, -- kun olet kokopäivän kylässä. Minuakin
rupeaa jo niin väsyttämään, että täytyy mennä sänkyyn".

"Kiitoksia paljo nyt", murahti Heikki ja lähti. Ukko ei tietänyt
varmaan kiittikö vävy lahjan vaiko haukkumisen edestä, tuskin tiesi
Heikki sitä itsekään.

"Kyllä siitä parista tulee ennen pitkää maantien kerjäläisiä, mutta
eläessäni en anna heille enää penniäkään -- muutamat kiittämättömät
laiskat!" mietiskeli appiukko yksin jäätyään.

Heikki käveli hyvin rivakasti kotiinsa päin.

"P----n äijää, kun kehtas haukkua", murisi itsekseen. "Mutta se oli
saakelin kumma, kun se ne velkakirjat poltti! -- Vaikka ei se nyt
paljon ollut, että hän sen teki, kyllä Iikka enemmän saanut on kun
meidän ämmä! Kumma se vaan oli, kun se kitupiikki, tuota... Mitä se
mahtoi sillä kuriitella kun Joonaan sinne laittoi; kun kerta polttaa
meinas niin mitä lempoa niistä laskea? Mutta se taisi vain pelätä,
ettei polttaisi muiden velkakirjoja, kun ei se osaa, äijäpaha, yhtään
kirjotusta, ei enempää kun täs minäkään. -- Jos täs pahat päähäni
panen, niin saa poika mennä kouluun kun kasvaa, niin että tällaisis
asiois edes toimeen tulee...

"Nyt olen velaton mies! Ämmä saa keittää kahvipannun harjallisiksi, ja
-- peru kun olis vähä viinaakin!"

       *       *       *       *       *

Kotiin tultuaan pistäysi Joonas kamariin, missä Johanna oli jo
puhdistanut äskeisiä jälkiä sen verran, kun sitä näin lyhyessä ajassa
ehti.

Lankomiehen raha-asiain tila oli saattanut Joonaan miettimään
omiansakin. Hän alkoi selailla muistikirjaansa, sekä tehdä numeroita
pienelle paperilapulle.

Johanna tuli lapsi sylissään sisään. Pienoinen kykeni jo omin voimin
epävarmoja askeleitakin ottamaan. Johanna istuutui pöydän viereen ja
otti käteensä sanomalehden. Tyttö alkoi sitä heti vaatia.

"Ei, ei, isä piiskaa!" varoitteli äiti.

"Ä-- --ä-ä-ä" huusi tyttö, yhä vakinaisemmin vaatien sanomalehteä.

"Ei, ei!" vakuutti äiti, pitäen lehteä niin kaukana, kun käsi ulettui.

Joonas lopetti laskentonsa ja katseli hymyillen riitelijöitä.

"Eikö äiti anna Maijan lukea? Tule isälle!" kehoitti Joonas tyttöä,
kohottaen käsiään lasta kohden. Maija päästi raikuvan ilohuudon ja
alkoi pyrkiä isän syliin. Hänen tahtonsa täytettiin heti. Mutta
sanomalehti ei sittenkään unhotuksiin jäänyt, vaan pieni itsepintainen
kirkui ja kurotti yhä käsiään sitä kohti.

"No no! Maiju repii sen, poppaa!" puheli isä. Äiti nauroi.

"Kas täällä!" huomautti isä ja antoi tytölle taskukellonsa, pitäen itse
peristä kiinni. Nyt unohtui sanomalehti, tyttö sai tarpeeksi tekemistä
kellosta.

"Mitä sinä nyt laskit?" kysyi Johanna.

"Enpä juuri mitään. -- Ai, ai, tyttö, sinä lyöt kelloni mäsäksi"

Äiti nauroi; tyttö nauroi myös ja heilutti kelloa.

"Älä vaan lyö rikki!" varoitti äiti.

"Ää-ää-ääte!"

"Sinne se nyt taas tahtoo", sanoi isä, kun tyttö rupesi sylistä pois
pyrkimään.

"Ääte", matki äiti ja otti lapsen.

"Pidä kiinni niistä vitjoista, ettei se lyö kelloa rikki", varoitti
Joonas.

Tyttönen oli taas tyytyväinen, päästyään äidin syliin ja näytti
unohtavan kaikki ympärillä olevat, askaroidessaan kellon kanssa.

"Mitä siellä Kuppilas nyt oli asiaa?" kysyi Johanna.

"Arvaapas!"

"Mitä sitten?"

"Minua haettiin laskemaan korkoja veljes velkakirjoista".

"Kuule! Oliko paljokin velkoja?"

"Niitä oli korkoineen lähes kaksitoista sataa. Isonlainen summa, tehty
niin lyhyes ajas, eikä ole sillä mitään päällepäin näkyvää tullut".

"Voi ihmeellistä! Talon saivat ilmaseksi tavaroineen". Kumpanenkin
näytti miettiväiseltä. Kotvan kuluttua sanoi Joonas:

"Kun tulin kotiin, aloin laskea, millä kannalla ovat omat asiamme.
Sillä minä oikein todella hämmästyin Heikin velan suuruutta".

"No paljonko?"

"Minä vaan laskinkin, kuinka paljon olen saanut maksetuksi velkaa".

"Kuinka paljon, en minä ainakaan muista?"

"Eihän sitä ole niin paljon tullut maksetuksi, kun olis muuten sopinut
ja tarvinnut, -- ainoastaan vähän toista tuhatta markkaa ja korot.
Mutta meiltä on nyt myös mennyt niin paljon kartanon korjauksiin ja
muihin asumisiin, että ehkä tulevaisuudes, kun ei enään ole niin suuria
menoja, saamme vähän joutuisammin velkaa maksetuksi. Ei sitä nyt
sentään enää olekaan kuin vähän kolmattatuhatta".

"Kyllähän me sen maksetuksi saamme, kun ei vaan enene niinkuin Heikin
ja Miinan".

Kääntäen puhetta toisaalle, virkkoi Joonas nololla äänellä:

"Jopa olet saanut tämän huoneen siivotuksi".

"Vähän; mutta ei lattia lähdekään ilman pesemättä, eikä loimetkaan".

Joonas hyhkyi ja kuulteli hämillään. Johanna jatkoi:

"Kyllä tuokin on mies, kun kehtaa vetää itsensä niinkuin rakko. Ja
tuommoinen lautamieheksikin pannaan".

"Mistäpä niitä toisenmoisia saadaan. Kaikki isännät osaavat punssia
tehdä", arveli Joonas.

"Sivistyneitä mukamas", möhisi Johanna, "ja sinä kun annoit vielä
toisen pullon, kun yhden olivat tyhjentäneet".

"Mikäs auttoi! Eihän sitä viitsinyt muuten olla".

"Mitä juopoista tarvitsee huolia. Olisit vaan antanut olla ilman ja
istua niinkauan kun olis hyvättänyt; tottapa joskus olisivat pois
menneet".

"Kuka sitä semmoista viitsii".

"Miks'ei", nauroi Johanna, mutta siinä oli jo helpottavampi sävy.
Joonas virkkoi:

"Kun ei sitä viinaa tarvitsisikaan tuoda tuttavia varten, niin en ikänä
toisi. Itse en sitä kaipaisi, mutta kun sitä täytyy pitää seuraa".

"Mitä tuollaisestakin seurasta on iloa, kun nuokin olivat?" nauroi
Johanna.

"No ei mitään", sanoi Joonas pitkään ääntänsä venyttäen ja happamesti
hymyillen. "Mutta jos ei niiden viinasuolta täytä, niin ne haukkuvat".

"Onhan se sinne päin", myönsi Johanna. "Kun isäni ennen, ja niinkuin
köyhemmät nytkin vielä, ryyppäävät paljasta paloviinaa, niin sanotaan
kohta, että ne ovat juoppoja. Nyt nuo 'komiat' ovat ruvenneet taitamaan
valmistaa 'punssia' kahvista ja rommista, niin se muka ei olekaan enää
häpeällistä juomista, vaan jotain siistimpää. Mutta sama sika se on
juoppo, josko se juopuu paloviinalta, rommilta tai konjakilta".

"Niin onkin. Se on ihmeellistä kuinka se meidän vaari on voinut niin
lakata ryyppäämästä. Ei hihhulien kirkkokuri ainakaan siinä mene
liikoihin, kun ne vaativat ehdotonta luopumista viinasta. Ei meidän
paapankaan jumalisuus olisi muuten ainakaan pennin arvoinen".

"Niin, varkaan vala ja juopuneen jumalanpalvelus ovat yhtäläiset. Mutta
tottahan uskostansa saakin voimaa".

"Hm", pani Joonas syvissä mietteissä. Sitte hän jatkoi vitkaan: "Siihen
väkevänpuoleen menee meiltäkin paljo rahaa vuodes. Kun senkin panis
velan eteen, niin aina lyhenis".

"Tottahan lyhenis!"

"Kun minä pääsisin kuntalaisteni keskuudes niin hyvään arvoon, etteivät
he paheksuisi, jos en aina tänne tultaissa olisikaan viinapullo kouras,
niin minä heti muuttaisin sen tavan. Mutta jos minä nyt rupeaisin niin
tekemään, etten antaisi ryyppyjä, niin varmaankin alkaisivat minua
sanoa kitsaaksi, tikkukynneksi, täinnylkijäksi ja miksi hyvänsä,
vieläpä hihhuliksikin. Kadottaisin monta hyvää ystävää, joista en halua
luopua".

Johanna sanoi:

"Enhän minä nyt muuten tuosta niin paljoa välitä, jos annatkin muille,
kun et vaan rupea itse kovin..."

"Jumala varjelkoon!" huudahti Joonas.

Tyttö alkoi lattiaan pyrkiä, jonka vuoksi keskustelu loppui, kun
molemmat vanhemmat alkoivat sen kanssa leikkiä laskea.



XXVI.


Eräänä sunnuntaiaamuna tuli Teerelän sanomalehtien joukossa kirje
vaarille.

Joonas käänteli ja tutkisteli sitä kaikin puolin, arvaillen mistä se
tuli.

"Mistäpäin kirje on tullut?" kysyi Johanna, joka juuri tuli tupaan ja
uteliaana otti pöydältä käteensä Uuden Suomettaren.

"Se on vaarille", sanoi Joonas.

Nyt vasta tuli Johanna kirjeen suhteen uteliaammaksi. "Vaarille?" kysyi
hän huudahtaen ja meni katsomaan kirjettä.

"Oliskohan Villeltä?" arveli vähän ajan kuluttua.

"Varmaan!" päätti Joonaskin nyt, "mene sinä viemään sitä isälles".

"Etkö sinä? Mene nyt", ehdotti Johanna.

"En minä oikein ... hän on niin kummallinen, se ukko, ettei puhu
minulle juuri mitään. En tiedä tuleeko se jostain sitkeästä
sydän-vihasta, vai mistä. Sillä vaikka hän nyt on olevinaan
herännytkin, niin yhtä hyvin hän karttaa ja kammoo minua, ikään kuin
syntiä, enkä minä luulisi hänelle mitään pahaa tehneeni, josta olisin
tuommoista kohtelua ansainnut", Joonas kiihtyneenä puhui.

Johanna kuunteli harmistuneena. Näytti siltä, että hän aikoi sanoa
jotain, mutta jätti sen kuitenkin tekemättä. Joonaan odottavista
katseista voi myös huomata, että hän luuli Johannan jotain sanovan, kun
sitä ei tullut, jatkoi hän:

"Etkö sinä tiedä, mikä on syynä isäukkos kummalliseen käytökseen minua
kohtaan? Jos hän ensiaikoina vihas minua pyrintöjeni tähden, niin miksi
hän nyt vieläkin sen tekee, kun kyllä näkee, etten minä taloa niiden
kautta häviöön saata? Vieraan kaltainen väli hänen kanssansa myrkyttää
koko elämäni ja sitä pidän naapurienkin silmissä suurena häpeänä, kun
he kyllä näkevät, että meidän välimme on kaikkea muuta, paitsi
ystävällinen. Olen monasti koettanut saada hänen kanssansa jostain
asioista keskustella, mutta aina hän välttää ja pakenee".

"Minä luulen, että hän pelkää sinua", arveli Johanna.

"Pelkää!" huudahti Joonas. "Miksi? Olenhan nyt, erittäin viime aikoina,
ollut hänelle niinkuin... Ja mitä entisiin riitoihin tulee, niin ne
ovat jo ainakin minun puolestani aikoja sitten unohdetut. Ei, se on
mahdotonta että hän minua pelkää. Mutta jotain heillä on minua vastaan,
niin ukolla, kun Heikilläkin. Heikki on tuskin kaksi kertaa avannut
meidän tuvanovea sen jälkeen, kun muuttivat Rupelaan".

Johanna sanoi:

"Mene nyt sinä isän tupaan ja koeta ruveta puhumaan hänelle näistä
asioista. Sovintoa riitaisten välille ei tule milloinkaan, jos ei
toinen alistu niin paljoa, että rupeaa toiselle sitä ehdottamaan".

"Olet oikeassa", tunnusti Joonas, "mutta kyllä minä olen siitä varma,
etten saa puheisiini ukolta minkäänlaista vastausta". Vähän aikaa vaiti
oltuaan jatkoi vielä:

"Taitaa hän vihata vielä sen käräjäasian tähden. -- Mutta jos niin on,
niin sitten ei hänen heräämisellään ole ainakaan perustusta", Joonas
arveli.

Joku tuli ulkoa ja ilmoitti, että Rupelan isäntä meni vaarin tupaan.

"Mutta minä menen nyt sinne", sanoi Joonas, "en ole pitkään aikaan
saanut tavata heitä yht'aikaa".

Hän lähti. Monen kaltaisia mietteitä risteili päässä, miehen mennessä
appensa tupaa kohti. Kun hän astui sisään, näytti jonkullainen hämminki
valtaavan Heikin ja ukon.

"Hyvää päivää", sanoi Joonas.

"Jumal'antakoon", sanoi ukko ja hivutteli sormiensa nenillä pöytää,
jonka vieressä istui.

"Päivää", murahti Heikkikin ja tirkisteli ikkunasta ulos.

"Tässä olis teille kirje", lausui Joonas antaen kirjeen ukolle, joka
vitkaan otti sen ja katseli sitä kummastellen.

"Mistähän se tulee?" kysyi.

Joonas oli istunut penkille.

"En tiedä", viime mainittu vastasi, "avatkaa nyt se, että saadaan
nähdä".

Ukko näytti hetkisen mietiskelevän. Kentiesi arveli hän, josko antaisi
kirjeen Joonaalle luettavaksi, taikka lähtisikö muualle ottamaan siitä
selkoa. Pian hän kuitenkin teki päätöksensä.

"Tuos on", sanoi, ojentaen kirjeen Joonaalle. "Lue sinä, en minä siitä
kuitenkaan mitään ymmärrä".

Heikki oli koko ajan istunut hiljaa ja enimmäkseen tirkistellyt
ikkunasta ulos. Nyt hän äkkiä kopeloitsi lakkaristaan piippunsa ja
tulppasi sen täyteen navetantakaisia isänsä tuohipöntöstä.

Joonas repi kuoren auki ja katsahti ensimmäisenä kirjeen alla olevaa
nimeä.

Toiset odottivat uteliaasti, saadakseen kuulla, mistä kirje tuli.

"Tämä on Villeltä", virkkoi Joonas.

"Hoo!" äännähti ukko. "No mitä se nyt kirjoittaa?"

"Vai saa sieltä Kakolastakin kirjeitä lähettää", ihmetteli Heikki.

"Onko se itse sen kirjoittanut, vai taitaakohan se?" kyseli ukko.

"En luule, että hän itse on tätä kirjoittanut, tuskinpa hän osaa".

Joonas luki:

  "Tässä lähestyn teitä minun isäni näillä muutamilla rariilla
  ja tietä annan minun elämästäni, että se käy hyvin pitkäksi
  täs kolkos kivimuuris ja sentähren olen anonut itteni Siperiaan,
  sillä minä meinasin, jotta siälä ei ole niin paha olla kun
  täällä. Ja minä meinasin, että jos sieltä kotoa sopis mullen
  vähä rahaa lährättää. Minä olen kuullut toisilta fangiilta,
  jotta siälä kotona on asiat aivan toisin päin muuttunut, kun ne
  silloon oli, kun minä tänne lährin. Olen kuullut, että Niemelän
  Joonas on sisarella miehenä, ja jotta se on nyt koko taloos
  isäntänä, ja että te isä oletta syytingillä. Minä en tohri
  toivoakaan, että minua varten olis talon lunastukses pantu
  mitään rahaa kasvolle, eli minulle mitään perintörahaa määrätty,
  mutta minä rukoilen nöyrimmästi, että panisitta nyt minulle eres
  vähän rahaa, kun pitää kuukauren päästä lähteä matkustamaan
  Siperiaa kohti. Ja nyt jättelen teidän hyvästi iäksi, teidän
  isä ja sisar ja sen mies ja velii Heikin. Voikaa hyvin toivoo
  kolkossa vankeudessa oleva poikanne

                                        Vilhelmi Teerelä".

Tämän jälkeen oli kirjeessä osoite, jonka mukaan piti rahat ja
vastineen lähettää.

Kun kirje oli luettu, istuivat kaikki kolme vähän aikaa hiljaa, kukin
kannaltaan sen asiallista sisältöä miettien.

"Vai Siperiaan nyt on itsensä anonut", lausui Heikki, yhä ahkerammin
piippuaan imeskellen. Joonas käänteli kirjettä kädessään, ikäänkuin
jotain luettavaa siitä vielä etsien. Ukko oli laskenut molemmat
kyynäspäänsä polviaan vasten ja nojasi päätään käsiinsä, Joonas
tarkasteli häntä salavihkaisilla silmäyksillä ja näytti odottavan, että
ukko rupeaisi jotain puhumaan. Vihdoin nosti viime mainittu päätänsä ja
kasvonsa näyttivät vaaleanharmailta.

Joonas huomasi sen.

"Hänellä on sentään sydän", ajatteli Joonas, eikä katkaissut vieläkään
hiljaisuutta, vaan odotti, että ukko rupeaisi puhumaan.

"Mistähän hänelle nyt sitten lähetettäisiin rahaa?" sanoi ukko viimein
ponnistetulla äänellä ja näyttäen todellakin epätietoiselta, mistä
noita rahoja pitäisi saada. Samassa vierähti silmästä helmeilevä pisara
poskelle, mutta likainen luiseva kämmen sen siitä heti korjasi.

Joonas oli kummastuksissaan vanhuksen mielen liikutuksesta, mutta
närkästyi hieman tämän kysymyksestä rahojen suhteen.

"Mistäkö rahoja?" virkahti hän tavallista korkeammalla äänellä. "Eihän
se ole teidän asianne murehtia siitä, mistä hänelle rahoja pannaan, se
on minun velvollisuuteni; olenhan hänelle velkaa hänen kokonaisen
perintö-osuutensa".

Ikäänkuin kavahtaen väärin tehneensä, sanoi ukko:

"No niin, mutta onkos sinullakaan nyt rahoja varalla tätä tarvetta
varten?"

"Jollei ole, niin täytyy hankkia; se on minun velvollisuuteni".

"Ei niitä tarvitse hänelle kaikkia lähettää, juo se ne kumminkin",
tuumaili Heikki.

Ukko ja Joonas iskivät häneen yht'aikaa tuikean silmäyksen, mutta
Heikki se istui vaan huolettomana, kädet taskuissa ja yksitoikkoisena
luki lattianrakoja.

"Koska hän sitte saa perintönsä, jollei nyt? Siperiasta ei hän enää
milloinkaan tule sitä pyytämään", lausui Joonas.

Ensikerran tämän kohtauksen ajalla katseli ukko nyt pitemmältä vävyään,
ja noiden harjaksen tapaisten ripsien alta loisti kiitollisuus, vaikka
muuten ei ollutkaan niin helppo lukea tunteita niistä silmistä.

"Kyllä kaksisataa markkaa liiaksikin riittäisi sille juomarahoiksi",
tuumaili Heikki taas hyvin totisen näköisenä ja pullautti ilmaan
kiehkuran harmaata kessun-savua.

"No kenellä olisi sitten sydäntä omavaltaisesti omistaa hänen
perintönsä, joka nykyään nousee 800 markkaan?" kysyi Joonas.

"Kylläpä meitä on perijöitä", arveli Heikki viattomasti hymyillen.

"Se on ihan sopimatonta ja laitonta", sanoi Joonas päätänsä ravistaen,
"että me menemme häntä elävänä itsevaltaisesti perimään, silloin kun
hän kentiesi hyvinkin kipeästi itse omaisuutensa tarvitsee; se olisi
ikään kuin Juudaksen kauppaa, vai mitä vaari arvelee?"

"Kyllä se niin on", vastasi tämä totisesti.

"Mutta yhtä hyvin", jatkoi Joonas puhetta, "koska ei hän näytä
ollenkaan tietävän, että hänellä on täällä kasvamassa niinkin iso
rahasumma, niin minä ehdotan, että lähetämme hänelle nyt aluksi vaan
pienemmän summan, vaikkapa sen kaksisataa markkaa, ja ilmoitamme
rehellisesti hänelle kuinka suuri hänen perintönsä on. Vaatikoon hän
sitten, jos tahtoo, koko summan itselleen lähettämään; kyllä kuukaudes
on vielä niin paljo aikaa, että kirjeet ehtivät edestakaisin kulkemaan.
Jos hän sitte lupaa lopun omaisuudestaan meille perinnöksi, niin
saatamme sen hyvällä omallatunnolla jakaa; taikka jos hän sen vaatii
itselleen lähettämään, niin on se lain ja oikeuden kannalta katsoen
hänen käteensä toimitettava viimeiseen ropoon asti".

Joonas odotti, että Heikki tuohon jotain vastaisi, mutta niin ei
tapahtunut. Ukko ei myöskään virkannut sanaakaan, vaan istui hiljaa ja
silmäili toisinaan salavihkaa Joonasta, sekä näytti olevan tunteiden
vallassa.

Ei Joonas huomannut appensa mielenliikutusta. Senpä vuoksi hän tältä
kysyi:

"Mitä arvelette?"

"Minä arvelen, että kyllä se niin on tehtävä kun sinä sanot", vastasi
ukko.

Seurasi vähän aikaa kestävä äänettömyys, jonka ajalla Joonas rupesi
miettimään, että nyt olisi ehkä sopiva aika raottaa sitä vieraaksi
tekevää sulkua, joka häntä ja noita toisia eroitti.

"Hyvät ystävät", alkoi hän sanoa, "minulle rupeaa käymään kovin
rasittavaksi tämä tämmöinen olo ja elämä, kun me, jotka olemme niin
läheisiä, olemme kuin vieraita toisillemme". Heikki ja vaari
liikahtivat hiukan levottomasti.

Joonas jatkoi:

"Mieleni on paha kun näen usein, kuinka te molemmat kartatte minua.
Vaarikin käy niin harvoin meillä, Heikistä puhumattakaan. Minä ainakin
luulisin, että joka ihmisellä on halua käydä joskus istahtamaan ja
entisiä aikoja muistelemaan syntymäkotinsa penkeillä. Vaikka ei Niemelä
mun syntymäkotini olekkaan, käyn usein siellä ja olen aina sieltä
palattuani, ikäänkuin vuotta nuorempi. Muuten on kyläläisilläkin meistä
hyvin paljon puhuttavaa tämänkin asian tähden. Meidän pitäis saada tämä
jollain tavoin korjatuksi".

Heikki rykäsi ja sanoi:

"Etpä sinäkään ole käynyt meillä, niin en minä ole viitsinyt tulla
teille".

"Sehän on aivan toinen asia, käydä kyläs taikka entises kodis. Jos vaan
sinä olisit useammin tullut meille, niin kyllähän minäkin puolestani
olisin voinut..." Joonas vastasi.

"Taitaapa olla", myönsi Heikki, "mutta minä olen ajatellut, että kun
sinä olet ruvennut niiden komiain ystäväksi, niin et taida enää paljoa
tämmöisistä huolia. Sen vuoksi en ole pakannut joukkoon. Lienenkö sitte
väärin käsittänyt".

"Komiain ystäväksi", matki Joonas. "Älä sinä puhu aina niin
pistelemällä. Eihän meillä ole kumpasellakaan oikeus määrätä
toisellemme, kenenkä kans saamme seurustella, eli ketä pitää
ystävänämme".

"Enpähän minä niin paljoa ystävistä välitäkään, vähä niistä on hyötyä".

"Etkö siis tahdo kanssani sovintoon käydä?"

"Miks'ei, en suinkaan minä vihata pyydä, enkä ole vihannut tähänkään
asti".

Joonas rupesi nyt puhumaan ukolle:

"Eikö meidänkin sopisi...?" kysyi.

Ukko lepäsi vielä käsiensä nojaan kyyristyneenä.

Vastausta ei kuulunut. Vävy luuli tuon äänettömyyden vielä
vihollisuuden osoitukseksi ja hämmästyi.

"Mutta sanokaa, mistä syystä olette niin äänetön ja vastaamaton?" kysyi
Joonas melkein huudahtaen ja siirtyi lähemmäksi ukkoa. Nyt nosti
viimemainittu päänsä. Kaikki merkit todistivat, että hän oli itsensä
kanssa taistellut kovan taistelun. Peläten, että toiset hänen
liikutuksensa huomaisivat, kiirehti hän sanomaan:

"Muistin tuossa Villeä ja ajattelin kuinka kurjas tilas se mahtaa
olla". Mutta omituisesta hätäilemisestä voi huomata, että tuossa tuli
pieni, vaikka hyvin peitetty hätävalhe.

Hajamielisenä katsahti vanhus ympärilleen. Joonas huomasi kyllä ukon
häiriön, ja uskoi täydellisesti sen syntyneen tämän itse selittämästä
syystä. Katsoen velvollisuudekseen osoittaa jollain tavalla
osanottavaisuuttaan, sanoi Joonas:

"Kyllä se tosiaankin on hirmuinen kohtalo, kun ihmisen täytyy koko
elämänsä viettää vankeudes".

Taas seurasi äänettömyys.

"Niin, mitä sanotte äskeiseen kysymykseeni?" Joonas kysyi puolittain
nöyrästi ja vaateliaasti.

Ukko havahti kuin horroksista.

"Ei minulla tietääkseni ole sinulle mitään vihaa, mutta ... en tiedä
kuinka sitä on tullut niin olluksi", vastasi hämillään.

"No, jollei siinä muuta ole, niin lyökäämme sovinnonkättä ja eletään
ystävinä tästälähin!" lausui Joonas innokkaasti, ojentaen kättä ukolle.
Viimemainittu otti vastaan tarjotun käden ja koki hymyillä, mutta se
kävi väkinäisesti. Epäileväisesti ja hiljaa hän sanoi:

"Annatko sinä minulle anteeksi kaikki, mitä olen sinua vastaan
rikkonut?" Loppulauseessa sortui ääni.

"Kaikki!" vakuutti Joonas huudahtaen. Hän jatkoi vielä: "Olkoon tämä
kätteleminen nyt välillämme ikuisen sovinnon solmuna. Koettakaamme
ymmärtää toisiamme tästälähin".

"Noo, johan se niin on", sanoi ukko, nähtävästi vain sanoakseen jotain.
Mutta ajatus kierteli muilla aloilla ja kielen päällä näytti pyörivän
vielä tärkeätä sanottavaa, -- niin tärkeätä, että sen ajatteleminen
häntä oikein vapisutti. Vaan katsahdettuaan Heikkiin ja huomattuaan,
että tämä uteliaisuudella häntä tarkasteli, pudistelihe hän ikäänkuin
vilussa ja samassa näytti tuo kieleltä ulos pyrkivä sana kadonneen.

Joonas tuskin huomasi tätä. Hän astui nyt Heikin luo.

"Ja me Heikki, lyökäämme veljesten kättä!" tarjosi hän.

"Noo -- lyödään vaan, en minä joukaan tahdo riidellä, en jo", vastasi
Heikki, tapansa mukaan hyvin vitkaan tarttuen Joonaan käteen.

Ukko katseli myhäillen, sanaakaan virkkaamatta langosten käden lyöntiä,
mutta vaikea oli noista ryppyisistä kasvoista huomata, josko se oli
täydellisen onnen ja tyytyväisyyden hymyilyä, vaiko jotain muuta.

Joonas oli iloisella tuulella.

"Mennään nyt meidän tupaan ja juodaan pienet harjalliset", ehdotteli
hän naurahdellen.

Heikkikin oli toisellainen kuin ennen.

"Mitäpäs tässä nyt", esteli hän, "minun pitäisi jo mennä, kohta on
keski kirkon-aika".

"Ei meidän tarvitse kirkon-aikaa meidänkään tuvas millään
jumalattomuudella viettää; tämä itsestään on jo Jumalan mielen jälkeen
oikein, että veljekset keskenänsä sovinnossa asuvat", selitti Joonas.

"Samahan tuo on, mennään vaan, onhan siitä jo aikaa kulunut kun teillä
kävin.

"Senpä vuoksi! Mutta mikä siihen on ollut syynä kun olet niin visusti
pysynyt pois?"

"Niinpä sitä on vieraannuttu. Olen myös luullut, että sinä kannat
jotain vihaa minua kohtaan ja, niin kun äsken jo sanoin, sulla on niin
paljo niitä isoja tuttuja, että..."

Joonas nauroi.

"Kylläpä sulla on ollut luuloja! Mutta pankaa nyt paappa vaatetta
päällenne ja tulkaa mukaan".

Melkein vihaisesti ärähti ukko:

"En minä tule. Jumala varjelkoon minua enään viinaa ryyppäämästä!"

Heikki purskahti vallattomasti nauramaan:

"Ha ha haa, vanha juoppo!"

Merkillinen ilme kasvoilla katsahti isä polkkaansa.

"So, so!" varoitti Joonas, "älä pilkkaa isääs. -- Tulkaa vaan vaari,
eihän meidän ole pakko ryypätä. Juodaan kahvia".

Ukko mietiskeli.

"Jos tuota sitte..." sanoi ja lähti.

Heikki hohotteli vielä:

"Ha, ha, kylläpä se olis maailman kumma, jos te kuolemaanne asti
pysyisitte ryyppäämätönnä --"

"Älä nyt kovin -- taidatpa sinäkin tulla vielä huomaamaan, mihin se
sinua vie".

Kun ukko tuon lausui, olivat miehet jo tupaan menossa. Joonas ja Heikki
astuivat edellä vierekkäin. Kun viime mainittu kuuli isänsä lauseen ja
huokauksen, sanoi hän pilkaten:

"Kylläpä rakkaat veljet antavat synnin päästön, jos joskus rikkookin".
Hän pisti kielensä suusta ja katsoi veitikkamaisesti Joonaasen,
ikäänkuin toivoen tältä kannatusta ilveelleen.

"Te saatte kärsiä vainoa ja pilkkaa omilta lapsiltannekin minun
tähteni", mutisi ukko itsekseen aivan yksinkertaisesti ja rauhallisena.

Joonas katsahti nuhtelevaisesti Heikkiin. Viimemainittu, joka nyt
todella näytti olevan mielissään lankonsa ystävyydestä, ei näin hevin
tahtonut sitä kadottaa, vaan poistaen ivan huuliltaan, pisti piipun
hampaisiinsa, rykäsi ja alkoi katsella ylös, oliko taivas pilvessä.

Kun miehet astuivat tupaan, oltiin siellä hiukan ällistyksissään. Ukko
ja Heikki olivat hämillään ja käyttäytyivät ihan vieraan tavoin, juuri
siitä syystä, että he aavistivat talonväen pitävän heidän tuloaan
omituisena. Pelastuakseen renkien tutkivista silmäyksistä pujahtivat he
mielellään kamariin.

Joonas palasi vähän ajan kuluttua sieltä tupaan ja sanoi Johannalle:

"Keitä nyt kahvia".

Iloisesti vastasi Johanna:

"Tietysti. Mutta mistä se kirje tuli?"

"Ka kun en lähtenyt huomata sanoa, -- se tuli Villeltä. Tule itse
katsomaan".

Joonas palasi miesten luo. Heikki oli jo hyvin siellä perehtynyt ja
katseli seinillä olevia kuvia. Joonaan tultua kysäsi hän:

"No, ensi viikollako se kansakoulu nyt alkaa?"

"Niin, ensi viikolla".

"Saatiin se tänne meidän kylään".

"Saatiin se vihdoinkin".

"Kyllä sinne nyt maksaakin vähän mielummin, kun tulee omaan kylään.

"Niinkö luulet?" nauroi Joonas.

"Niin minä luulen; näkeehän edes mitä siellä tehdään ja mihin rahojansa
panee", tuumaili Heikki.

"Onpa tuo niinkin", myönsi Joonas.

Vaarikin sekautui puheesen:

"Kyllähän se koulu muuten olis kun ei siellä opetettaisi lapsille niin
paljon kaikkia turhanpäisiä mailman viisauksia", hän tuumaili.

Heikin teki mieli ivata, mutta ei Joonaan tähden uskaltanut. Joonaalla
oli taasen halu ruveta järjellisesti ukkoa vastustamaan. Mutta katsoen
velvollisuudekseen pysyttää äskeistä sovintoa voimassa niin paljo kun
mahdollista, jätti hän ukon mietteineen rauhaan.

Johanna tuli ja alkoi lukea Villeltä tullutta kirjettä. Nähtyään, että
veli oli anonut itsensä Siperiaan, valahti kyynel poskelle. "Vai
Siperiaan se veli raukka..." Sisar itki.

Ukko näki, miten Johannan sydäntä liikutti.

Hänen kyynäspäänsä vaipuivat taas polvia vasten ja kasvot peittyivät
käsiin. Joonas muuttui entistä totisemmaksi. Mutta Heikki sanoi:

"Mitä siitä surraan, työmies on palkkansa ansainnut".

"Niin, niin, mutta hän on kuitenkin meidän veljemme!" muistutti
Johanna.

"Noo, vaikka", intti Heikki, mutta jätti sitte siihen.

Kirkonaika oli jo hetkestä ohi mennyt, kun Heikki vasta lähti kotiinsa
Teerelästä, vakuuttaen Joonaalle, että tämän pitäisi ehtoommalla tulla
heille.

Vaari pysyi koko ajan jotenkin harvapuheisena. Omaan tupaansa mentyään
istahti raskaasti pöydän viereen tuolille ja voihkasi:

"Oi jumala, kun ei tuo asia mielestäni katoa, se ikään kuin polttaa
sydänalustaani. Nyt olin juuri tunnustamaisillani sen Joonaalle, mutta
oli tuo Heikkikin ja se ei ymmärrä mitään... Minä en saa muuten rauhaa,
ei tunnu auttavan veljienkään anteeksianto, ei... Jumala yksin tietää
kuinka se mua vaivaa..."

       *       *       *       *       *

"Minun on nyt niinkuin suuri taakka hartioiltani poistettu", lausui
Joonas, jäätyään Johannan kanssa kahden kesken kamariin. "On ollut niin
ikävää kun vihamiehinä on täytynyt toisiaan kohdella näin läheisten. --
Mutta se vaari näytti niin hiljaiselta ja surulliselta, etten ymmärrä
mikä hänen oli; taisivat ne Villen terveiset koskea".

"Varmaankin", arveli Johanna. Mutta taas näyttäysi hänessä tuo
kummallinen salaperäisyys, jota Joonas oli hänessä jo joskus ennenkin
huomannut, ukosta keskusteltaessa.

"Mitä sinulla on salattavana?" kysyi Joonas

Johanna vähän säikähti.

"Salattavaa!" huudahti vikkelästi.

"Niin, sinä näytät semmoiselta kun olis sinulla joku asia sydämmelläs",
vakuutti Joonas.

Johanna oli hetkisen vaiti, sanoi sitten.

"Minä tiedän sen asian, mutta isä on kieltänyt sinulle sanomasta. Älä
viitsi sitä udella. Kyllä hän sen sanoo vielä sinullekin".

"Mikähän erinomainen asia se on?" ihmetteli Joonas.

"Kyllä sinä sen vielä tietää saat. Kumma, ettet osaa sitä jo aavistaa".



XXVII.


Vihdoinkin alkaa aikakausien välinen taistelu kertomuskentällämme
asettua ja myrskyävät intohimot löytää uomansa. Minkä kuohuva elämä on
tuominnut väistymään, se aikansa taisteltuaan hiljaa ja meluttomasti
vaipuu lepomättäälleen. Mikä elää, sitä vie vauhti eteenpäin mielessä
ainainen edistymisen halu.

Kansakoulu, josta monta katkeraa ja myrkyllistä ajatusta oli
kylänmiesten kesken lausuttu, oli vihdoinkin alottanut toimensa.
Oppilaita siellä oli runsaasti. Monet, jotka olivat kiivaimmin vastaan
taistelleet, antoivat poikainsa mennä kouluun ja lakkasivat siksi
ajaksi siitä pahaa puhumasta. Toiset kyllä jatkoivat pilkkojaan ja
vihojaan, mutta nyt enempi suukovun yllyttäminä, kuin todellisesta
taisteluhalusta.

Koulu sellaisenaan toi uutta elämää kylään. Iltasin ilmestyi
takkapieliin joka talossa koululukujaan lukevia lapsia, jotka ajan
tavan mukaan kovaäänisesti täyttivät tuvat lukumelullaan. Omien lasten
lisäksi olivat etäisemmät koululaiset sijoitettuina asumaan
koulukylään. Siten useissa taloissa oli 5-6 kortteerimiestä. Yhden osan
illasta ne lukivat. Mutta runsas joutoaika pitkinä puhteina riitti
hyvin muuhunkin, kylänjuoksuun, myöhemmin illalla tupaleikkiin.
Talvi-iltoina kuului kylän raiteilla raikas-ääninen lapsimelu. Sieltä
se makuuajan lähestyessä siirtyi tupiin. Miesväki puhdetyönsä silloin
työnsi syrjään ja juttu koulupoikien kanssa alkoi. Moni nuori mies
näinä iltoina kivitaululla kirjottelemaan oppi koulupoikien opastamana.
Sadunkerronta oli koulun kera kylässä uudistunut, sillä pitäjään eri
puolilta tulleet pojat toivat uusia mukanaan. Näinä iltapuhteina niiden
juttelu luisti. Se kävi laatuun naisten kehrätessäkin. Ja kun vihdoin
makuulle käytiin ja tulet sammuivat, vielä silloin sai joku uuden
satunsa alkaa. Herkin korvin vuoteissaan sitä kuuntelivat miehet ja
naiset, kunnes yksi ja toinen kuorsaten ilmoitti lakanneensa
seuraamasta.

Ne olivat tuoneet mukanaan kylään uutta ja miellyttävää, nuo
koululapset. Vaikka joskus tekivät "pahaakin", ei Suhjalan kylässä
yleensä koulua vastaan vihaa haudottu. Koululla edelleen oli monta
periaatteellista vastustajaa, mutta vilkas lapsielämä näissä koulun
luomissa uusissa muodoissa heitäkin ikään kuin pehmitti.

Teerelän perheessä olivat suhteet sitten viime sovintoillan pysyneet
hyvinä. Vaari ja Heikki kävivät tiheästi Teerelän tuvassa ja Joonaskin
koetti pitää huolta vastavuoroista. Sovinto näytti muodostuneen
vakavaksi kahden puolen.

Heikki ja Miina jatkoivat kyllä kotoisia taisteluitaan. Mutta niitä
paeten Heikki sangen usein pistäysi Teerelään. Vaimoansa vastaan piti
hän, tämän syyttämistuulelle joutuessa, jonkullaisena puollustuksena
sitä, että häh kävi Teerelässä ja oli Joonaksen kanssa väleissä.

Sanoaksemme senkin: Saaraleena oli päässyt ruotiin johon oli pyrkinyt.
Nyt hän kaikkialla kehui Teerelän Johannaa parhaaksi emännäksi mitä
Suhjalassa oli. Kutka muistivat entisiä, ne nauroivat, mutta myönsivät
monet toki Saaraleenan puheessa perää olevan.

Villeltä oli tullut heti vastaus ja kiitos rahakirjeestä. Oli pyytänyt
lähettämään vielä 200 markkaa, joten hän saisi puolen perintö-osastaan.
Loput testamenttasi tasan veljen ja sisaren lapsille, "muistoksi
onnettomasta enosta ja sedästä joka viinan ja hurjan luonnon tähden
joutui elävänä haudatuksi", kuten kirjeessä sanottiin. Hänen pyyntönsä
lisä-rahalähetykseen nähden oli heti täytetty. Mutta vaari sairasti
usein ja vanheni nopeasti. Hän oli entisestään enää varjo vain. Poissa
oli luonteen tulinen kiukku, poissa terhakka väittelyhalu. Kumaraan
painui niska, hitaammaksi kävi askel. Vähä hän puhui, usein istui ja
suurta virsikirjaa luki, virrenvärssyjä ja raamatunlauseita laususkeli.

Tämän ohella tuntui siltä, kuin hän olisi päivä päivältä siirtynyt
lähemmäksi Joonasta. Melkein aina kun tupaan tuli, isäntää kysyi. Mutta
kun puheisille sattui, kävi vaiteliaaksi toisinaan, toisinaan taasen
asettui kuin lapsen kannalle... -- -- --

Oli muuan ilta. Joonas palasi pari päivää kestäneeltä matkalta. Heti
tupaan tultuaan sai kuulla, että vaari oli sairastunut vuoteenomaksi ja
oli useita kertoja häntä kysellyt. Joonas meni pihatupaan.

"Jopa olet tullut!" huudahti Johanna, joka oli vaarin tuvassa, eikä
tiennyt Joonaan kotiin saapumisesta.

"Johan viivyinkin kokolailla", vastasi Joonas ja astui vuodetta kohti.

Ukko jo raotti esirippua.

"Olet vihdoinkin tullut", sanoi hän.

"Noin kipeäksikö nyt olette...?" kysyi Joonas.

"Niin olen, minä olen nyt kovin kipeä".

"Jokohan kuolema lähestyy?"

"Tiedä, hyvin tämä nyt kummalta näyttää, ei taida kuolemakaan enää
kaukana..."

"Eipä sitä tiedä", sanoi Joonas ja istui.

Oli vähän aikaa hiljaista. Ukko veti usein henkäyksiä niinkuin olisi
aikonut jotain sanoa. Käänsi vihdoin päänsä äkkiä Joonaasen päin ja
ojensi kättä.

"Joonas", sanoi, "anna mulle kätes".

Johanna aikoi lähteä huoneesta, vaan isänsä kielsi:

"Älä mene Johanna, ole vaan täällä. Kyllä sinä tiedät jo entisestään
tämän asian".

Ukko hengitti raskaasti ja rupesi sitten puhumaan.

"Oi hyvä mies. Nyt vasta saatan sinulle ilmoittaa, että minä -- silloin
kun tiedät, tein tahallani -- väärän valan, sen Tervahaudan Juhan
puolesta. -- Minä kyllä muistin kaikki, mitä hän yöllä minulle kertoi,
mutta sokeuteni saattoi minun semmoiseen työhön. Minä en osannut
aavistaa näitä -- seurauksia. Ja kun minä vielä rupesin väittämään,
että sinä valehtelit!" -- Hän pudisti kovasti Joonaan kättä. "Voitko
antaa minulle ikänä anteeksi tätä rikosta? Sinä yksin tiedät kuinka
ehdollinen se oli. Kaikki muut ihmiset luulevat, että minä olin silloin
niin juovuksis, etten voinut muistaa koko asiaa. Annatko anteeksi?"
Ukko katsoi rukoilevin silmin Joonasta.

Tämä oli kummastunut ja liikutettu.

"Annan kaikesta sydämestäni, mutta sopikaa siitä asiasta Jumalan
kanssa". Joonaan silmissä kiilui kyyneliä.

"Jumalan anteeksiannosta olen varma, kun vaan sinä ... sillä veljeni
ovat minulle monasti vakuuttaneet ja nyt, kun sinä sen vielä vakuutat,
niin saan rauhan. -- Ja sinä annat?"

"Varmasti".

"Sitten on rauha tunnollani..." Ukko pani kädet ristiin rinnalleen ja
lepäsi kauan silmät ummessa.

"Kiitos että vapautit". Vanhus katsoi Joonasta kirkkain silmin ja
hymyili.

Johannakin pyyhki kyyneliä silmistään.

"Enkö saa noutaa pappia luoksenne?" kysyi Joonas.

"Älä huoli siitä. Täällä on monta kristiveljeä, jotka voivat lohduttaa,
jos hätään tulen. Mutta nyt on minun sydämelläni lepo, täydellinen
lepo. Minun on niin hyvä olla, hyvä..."

Johanna aikoi sanoa jotain kehoittaakseen pappia hakemaan, mutta
silmäyksellään kielsi miehensä häntä puhumasta.

"Hyvä olla ... hyvä..."

Nuoret katselivat kyyneleet silmissä vanhusta, jonka huulet yhä
kertosivat sitä samaa ja raottuneista silmistä tirkisteli onnellinen
hymy.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Teerelän perhe" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.