Title: Uusi aika - Romaani
Author: Alkio, Santeri, 1862-1930
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Uusi aika - Romaani" ***


UUSI AIKA

Kirj.

Santeri Alkio


WSOY, Porvoo, 1914.



ENSIMÄINEN OSA.



I.


Jokirannan nuorisoseura oli koko kesän ahkerasti voimistellut ja
urheillut. Aikaisesta keväästä alkaen nähtiin nuoria miehiä ja poikasia
joka ikinen päivä juoksuharjoituksissa puolialastomina. Toisinaan
hypittiin korkeushyppyä ja kolmiloikkaa ja riideltiin vahvasti, milloin
senti-, milloin millimetreistä. Myöhemmin kesällä liittyivät tytöt
mukaan. Sitte se vasta alkoi!

Vanhat ihmiset nurisivat. Tämä nyt vasta koko lopun tekee! Niitä ei saa
koskaan käsissään pidetyksi. Ennen, kun ne aivan hyppelivät, väsyivät
edes joskus ja vetivät sitten uupuneita raajojaan kotiinpäin. Jos
niille puhui jotain silloin, painoivat silmänsä alas eivätkä
puolustautuneet, Mutta nyt on pahaisimmallakin aina sana valmiina.
Urheillaan, muka! Se on "terveellistä"! Koko maailmassa urheillaan,
kehuvat. Mene ja tiedä mikä siitä lopuksi tulee. Työväkeä niistä
vain ei tule.

Niin sanoivat vanhat.

Nuorisoseuran talo oli saanut koko suven olla jotenkin autiona. Silloin
tällöin iltasilla kokoonnuttiin sinne tanssimaan, kun satoi. Talo oli
uudenpuoleinen, vähäläntä rakennus. Ikkunoista oli useita puhki.
Ulko-ovesta oli lukko ollut rikki koko kesän. Toisinaan sai se
retkottaa avoinna, toisinaan taas puulla tuettuna seista. Sisällä oli
kevätkesästä yritetty pitää lattia lakaistuna niin kuin ennenkin, mutta
kesänpäälle se jo jäi, sitten kun kerran, jolloin oveen oli laitettu
uusi lukko, pojat olivat murtautuneet ikkunasta sisään. Siitä ensin
sanailtiin, toisten mielestä kun sellainen vallattomuus oli hävytöntä.
Mutta moite ei saanut yleistä kannatusta. Ne jotka tahtoivat
sisäänmurtautuneita nuhdeltaviksi eivätkä saaneet seuraa sitä tekemään,
suuttuivat. Yksi heistä meni näyttämölle ja potki vihoissaan siellä
rikki pari pensas kulissia, jotka oli viime talvena maalarilla
teetetty. Pian ilmestyi myöskin viime talvena ostettuun esirippuun
suuri puukonhaava ja ulko-oven uusi lukko särkyi uudelleen. Seuran
talolla näytti menevän joka kerta kun siellä joku kävi jotain rikki.
Mutta kukaan ei parantanut. Kun tuolista meni poikki jalka, ei kukaan
viitsinyt sitä ottaa kotiinsa korjatakseen. Mutta moni sitä potkasi,
kunnes toinenkin jalka särkyi. Vasta syyspuoleen, kun seurahuonetta
kerran siivottiin, vietiin tuolirauska rikkatunkiolle. Siellä oli jo
ennestään koko joukko seuran kalustoa risana ja rampana.

Se tuli siitä, kun kaikki jäsenet olivat niin reippaita ja väkeviä.
Mikä oli pitäjän mestari, mikä piirin mestari, kuka yllötteli Suomen
mestariksi. Mutta seuran kokousta ei oltu voitu saada kunnollisesti
toimeen koko kesänä. Kerran oli yritetty, mutta sinne ei tullut muita
kuin kirjuri ja esimies, -- sitten kun ehtivät. Jälemmin tästäkin
kokousyrityksestä oli vähältä tulla riita, ne toiset jäsenet kun
väittivät, ettei kenellekään ollut kokouksesta annettu mitään tietoa.
Siitä sanailtaessa havaittiin, että johtokunnan kokous oli ollut vasta
lauantai-iltana ja seuraavana päivänä jo piti olla seuran kokous. Mutta
sihteeri ei ollut ehtinyt kenellekään mitään tietoja antaa, varsinkaan
kun johtokunnan kokouksen jälkeen oli ollut kohta painiharjoitus viikon
päästä tulevaa pitäjän mestaruutta koskevaa kilpailua varten. Eihän
sille sellaiselle kukaan osannut mitään.

Kesäjuhlan ohjelmaan ei oltu saatu muuta kuin urheilua. Näytelmä oli
jäänyt sen vuoksi, että kaksi pääosaa tuotiin takaisin toimikunnan
puheenjohtajalle kaksi päivää ennen juhlaa. Toisen toi eräs tyttö sen
tähden, että hänen äitinsä piti mennä ripille samana pyhänä kuin
juhlakin oli, eikä tytön sopinut silloin sellaisiin. Toinen tuotiin sen
vuoksi, ettei asianomainen ollut viitsinyt lukea. Puhujia oli pyydetty
useitakin, oman pitäjän kappalaisesta erääseen sosialidemokratiseen
suutariin asti, joka joskus puhui kasvatuskysymyksistäkin, vaikka
olikin ammatiltaan puoluepuhuja. Pastori oli kerran luvannut tulla
puhumaan nuorisoseuraan, vaikka ymmärsikin vanhempain ihmisten
sellaisesta voivan pahastua. Mutta hänpä aikoi puhua siihen tapaan,
ettei seurahuoneesta ja sen hommista jäisi kiveä kiven päälle. Sittehän
saisivat vanhemmat nähdä mikä mies hän on. Mutta hänen ei sopinut tulla
kesäjuhlaan, sillä muistamatta nuorisolle antamaansa lupausta oli hän
samaksi ajaksi lupautunut raamatunselitystä pitämään aivan toiselle
taholle. Ja sinne hänen nyt toki täytyi mennä ennemmin kuin
nuorisoseuran juhlaan. Hän tulisi jollain toisella kertaa, kun sattuu.
Suutari olisi kyllä ollut muuten valmis, mutta kun sattuivat vaalit
samana kesänä, täytyi hänen olla tuona nuorisoseuran juhlapäivänäkin
virallisessa toimituksessaan. Sillä jos hän olisi sen laiminlyönyt,
olisivat toverit pian antaneet nuuskaa, häntä kun muutenkin jo
epäiltiin porvarien hännystelemisestä sen vuoksi, että joskus puhui
nuorisoseurassa.

Kaikesta tästä huolimasta juhla pidettiin. Eikä moni huomannut edes
kaivata sieltä mitään puhujaa. Mitäpä siitä!

Kesä oli siten kulunut koko hupaisesti. Moniaat seuran nuoremman polven
jäsenistöstä olivat erittäin tyytyväisiä, nimittäin ne, jotka erään
sukkelan kuljeksijan avulla olivat päässeet korpiviinanmakuun. Ensin
olivat nämä viime keväänä ripille päässeet ottaneet mieheltä pullon
hullutellakseen, mutta sittemmin jo teki mieli. Kun vähän vanhemmat
tytöt havaitsivat pojat juovuksissa suutansa repimässä, nuhtelivat he
ja haukkuivat. Hävetkää toki, sanoivat, nuoret kakarat, kun
kehtaattekin, eivätkä edes vanhemmat pojat ryyppää!

Mutta pojat kasvoivat omissa silmissään. Muodostivat joukkonsa ja
tekivät pilaa kaikesta. Mitä urheilukaan on ryyppäämisen rinnalla!

Joku sai ensinnä vanhan revolverin, toinen toi kohta kaupungista uuden.
Siten se alkoi tämän nuorimman joukon itsekasvatus, kun tulivat
pimeämmät yöt. He ryyppäsivät, huusivat ja ammuskelivat ja tahtoivat
herättää huomiota. Kyräilivät kun näkivät urheilijoita ja repivät
suutaan kaikille joitten nuorisoseurassa olivat kuulleet joskus lukevan
tai puhuvan; he olisivat mielellänsä antaneet selkään kaikille
sellaisille. Ja syksyä varten poikaset jo tekivät suunnitelmiaan.

Jokirannan vanhempi väki oli ihmeissään. Vuosikausiin ei heistä ollut
juuri kukaan jalallaan astunut nuorisoseuratalolle. Sinne meno koski
maineeseen. Kaikki tämä nuorison pahentuminen oli heistä kuitenkin
sieltä kotoisin. Joku arveli jo että seurahuone olisi paras polttaa,
kyllä ne sitten itsestään paranisivat. Mutta toiset sillekin
ehdotukselle vain hymähtelivät.

Näin saavuttiin syyskuulle. Nuorisoseuran vuosikokous kutsuttiin
kokoon. Sinne tuli väkeä koko lailla. Kokousta varten oli jotain
ohjelmaakin, m.m. esimiehen, Erkin Samelin puhe. Hän loi katsauksen
kuluneeseen vuoteen. Valitti että toiminta on joutunut niin rappiolle,
kun ei kukaan täyttänyt lupaamiaan velvollisuuksia. Hänen mielestään
oli seura nuorisoseuran irvikuva. Eikä parannusta tule ennen, ennenkuin
jäsenten kunniantunto nousee...

Hänen puhuessaan kuului toisesta huoneesta kovaäänistä puhelua, naurua
ja vihellyksiä. Jotkut parit keskustelivat kokoushuoneessakin. Melkein
toisilla puolilla oli lakit päissään.

Sihteeri, Kuhilasmäen Mikko, astuu pöydän ääreen. Hänellä pitäisi olla
vuosikertomus, mutta ei ole joutanut kirjoittamaan, selittää. --
Valehtelet! ajattelee moni, hymy huulillaan. -- Mutta mitäs sellaisesta
toiminnasta vuosikertomusta tehtäisiinkään, puhuu Mikko. -- Et sinä ole
ollut muita parempi, ajattelevat monet. Muuan ottaa tulta
paperossiinsa, eräs ryhmä lähtee etupenkeistä kovaäänisesti rähisten
sivuhuoneeseen. Sihteeri istuu, ottaa lyijykynän uudestaan käteensä,
katselee sitä ääneti. Hän on täyttänyt velvollisuutensa.

-- Onkohan tilit? kysyy puheenjohtaja Koivusen Vihtorilta, julkisesti.

-- Kyllä ne on, mutta jäsenmaksuja ei ole ehditty kantaa, ilmoittaa
Vihtori.

-- Onko ne tarkastettu?

-- Ei niitä ole tarkastettu, kun...

Ja seura päättää, että jäsenmaksut pitää ensin kantaa ja sitten
tarkastaa tilit.

Tulevat vaalit.

Ehdotetaan entistä esimiestä. Hän ei suostu millään. Ei häntä tosin
moni pyydäkään, sillä puhevuoroja käyttää vain pari, kolme. Sitte
ehdotetaan muita, mutta ne sanovat eroavansa seurasta ijäksi, niin
toinen kuin toinenkin, jos heidät valitaan.

Kokous on aivan neuvotonna. Siitä ikkunasta, josta kesällä on sisään
kulettu, puhaltelee kolea syksyinen tuuli ja uhkaa sammuttaa
savuttuneen ja tomuttuneen lampunlasin läpi himmeästi loistavan valon.
Kokoushuoneessa vallitsee kiusallinen hiljaisuus, aivan kuin kuolema
olisi sinne astunut.

Silloin kuuluu etäisestä pimeästä nurkasta kirkas ääni:

-- Jos te haluatte, kyllä minä rupean!

Kokousväki kääntyy kohahtaen sinnepäin. Nurkka on hyvin hämärä.

-- Minä olen tämän kylän uusi kansakoulunopettaja. Tulin tänne eilen,
Ette suinkaan te minua tunne. Mutta jos te rohkenette luottaa minuun,
niin koetan ruveta nuorisoseuranne esimieheksi, koska teillä näyttää
olevan esimiespula.



II.


Opettaja astui pimennosta ja läheni etualaa kohti. Hän oli
lyhyenpuoleinen, tanakka noin 28-ikäinen mies. Kaikki häntä selkänsä
taakse katsoivat oudostellen. Ei kukaan virkkanut mitään, katsottiin
vain.

-- Minun nimeni on Väinö Kanteleinen, sanoi opettaja pysähtyen
keskilattialle, ja ajattelin että voisin koettaa. Mutta olenhan minä
teille aivan tuntematon, niin että taitaa olla sopimatonta. Ehkä
sittenkin valitsette jonkun muun.

Kokous alkoi sipistä ja kuiskia. Esimies pöydän takana oli tavalliseen
tapaansa neuvotonna. Eräät tytöt jo tirskuivatkin, arvatenkin kuitenkin
aivan toisille, omille asioilleen, sillä heistä oli kokoukseen nyt
tullut väliaika. Muuan nuori mies, joka oli ollut jo tullessa
Kanteleisen seurana, kuiskutteli tämän kanssa. Pyysi sitte puhevuoroa
ja sanoi:

-- Tietysti me valitsemme opettaja Kanteleisen mielihyvällä seuramme
esimieheksi.

-- Joo. Valitaan! kuului ääniä joukosta.

Puheenjohtajakin jo löysi sanan:

-- Me olemme kiitollisia, jos opettaja rupeaa seuran esimieheksi.

Sitä tietä meni asia. Ei vaadittu suljetuita lippuja. Kukaan ei
vastustanut julkisesti opettajan vaalia, mutta muutamain ovipuolella
hiljaista melua pitävien silmäilyistä saattoi päättää, että he
epäilivät valitun sopivaisuutta.

Kun muutkin vaalit oli suoritettu, pidettiin väliaika, jolloin poikia
parvittain hyöri uuden esimiehen ympärillä. Kirkkaammassa valossa
hän näyttikin oikein hauskalta mieheltä. Heti voi nähdä, että
hän oli urheilija ja sen hän sanoikin, jolloin kaikki urheilijat
ammattitoveruudella tunkivat lähemmäksi ja puhuivat tuttavallisemmin.
Kanteleisella oli ruskeat, nauravat silmät, terävät huulet, hieman
kähärä tukka. Ja nyt kun hän toisten parvessa seisoi ja jutteli miltei
kaikkien kanssa yht'aikaa, tuntui joistakuista aivan kuin mies olisi
kasvanutkin siitä, mihin hänen mittansa ulottui äsken pimeässä
loukossa.

Hälinä oli iloista. Seuran jäsenet ylistivät joka nurkassa uutta
opettajaa.

-- Se on hauska!

-- Näyttää sopivalta.

-- Ei ole tyhjänpäiväinen herra...

-- Sellainen hieno joka ei tiedä itsekään mikä hän on...

-- Saattepa nähdä, pojat, että nyt tulee seurasta seura...

-- Mutta nyt pitää meidänkin ruveta oikein miehistelemään.

-- Tietysti!

Kanteleiselta oli sillä aikaa kiusattu lupaus, että hän pitää puheen
nyt jo tänä iltana. Kun uudestaan kokoonnuttiin, astui hän ensi kerran
Jokirannan nuoriseuratuvan puhujapulpetin taakse.

Kokousväessä vallitsi niin tavaton uteliaisuus, että ilman
hyssyttämistä syntyi vaikeneva hiljaisuus.

-- Teistä epäilemättä tuntuu sangen omituiselta menettelyni, kun
tarjouduin seuranne puheenjohtajaksi. Senpä vuoksi selitänkin
ensimäisenä miksi olen näin tehnyt.

Niin alkoi Kanteleinen selittää. Hän on aikaisimmasta nuoruudestaan
elänyt mukana kotikylänsä nuorisoseurassa. Jo ennakolta oli tuotu
tietoja siitä, että täällä on nuorisoseuran elämä muistutuksen alaista.
Heti kun hän oli saapunut kylään, olivat jotkut vanhemmat ihmiset
puhuneet seurasta pahaa. Mutta hän ymmärtää, että jos antautuu täällä
nuorisoseuran tuomitsijain joukkoon ja alkaa katsella nuorisoseuran
elämää vain heidän kanssaan arvostelijana, joutuu pian nuorison
vihoihin. Hänen asiansa vaati kuitenkin, että saa nuorten keskuudessa
nauttia luottamusta ja toveruutta. Joskin siitä seuraisi, että vanhempi
väki katseleisi epäluulolla, ei hän sitä pidä niinkään pahana. Eihän
hän kuitenkaan voi kasvatustehtävässään vanhoja ihmisiä kasvattaa! Jos
taas nuoriso suvaitsee, että hän opettajana antautuu heidän mukaansa ja
asettuu vuorovaikutukseen heidän kanssaan, tuottaa se hänelle enempi
iloa. Hän tahtoo asettua nuorison riviin, taistelemaan nuorison
itsekasvatusharrastusten puolesta.

Mutta hän on nuori, niin kuin tässä muutkin. Hän ei ole mikään
malli-ihminen. Samoin kuin hän on lyhyt ja pikkuinen varreltaan, samoin
on hän kaikissa suhteissa. Sen vuoksi hän ajattelee että kasvetaan
yhdessä.

Mihin suuntaan hän sitä ajatteli, siitäkin hän tahtoi jo puhua.

Kun me kasvatamme itseämme, pitää ottaa huomioon kaksi pääasiaa:
ruumiillinen ja henkinen kasvatus. Kumpaisessakin suhteessa pitää olla
joku järjellinen menettelytapa. Sitä nuorisoseurojen tulisi etsiä.
Mutta etsimisen sijassa eksytään usein kuluttamaan aikaansa joutavissa
asioissa, joista ei sielu enempää kuin ruumiskaan veny eikä vanu, ei
kasva eikä parane. Monasti huononee vain!

Nyt pitäisi yhdessä koettaa etsiä molemmissa suhteissa hyviä keinoja.
Se on kaikkien yhteinen etu.

On niin nurinkurista, kun nuoretkin ihmiset hyveen tiellä pyrittäessä
poikkeavat niin usein kesken kaikkea puheitten tielle -- huvittelemaan!
Se tulee siitä, että hyve tehdään ikäväksi. Mutta minä luulen, sanoi
Kanteleinen, että hyve yleensä pitäisi kyetä saamaan hauskaksikin, kun
vain ymmärretään asia oikein. Meidän nuorten on opittava vain kaikissa
elämän edesottamisissamme panemaan rinnakkain syyn ja seurauksen laki.
Silloin aina havaitsemme ruumista tahi sielua vahingoittavan
hetkenhuvin lopputilin _ikäväksi_, mutta henkiseen hyveeseen ja
ruumiilliseen hyvinvointiin pyrkimyksen tulokset _iloa tuottaviksi_.

Meidän tulee opetella urheilemaan, voimistelemaan ja henkisiä voimiamme
kasvattamaan luonnollisesti. Päämääränämme ei saa olla halpa-arvoiset
kilpapalkinnot, vaan sielun ja ruumiin sopusuhtainen, täyteläistä
elämäniloa tuottava ilontunne.

Tästä nuorisoseurasta puhuvat tuolla kylässä pahaa. Minä en tiedä onko
siinä perää. Mutta jos onkin, niin saattaa hyvin ymmärtää, että siihen
ovat olleet syynä jotkut hairahdukset, joita nyt koetamme korjata. Me
olemme kyllä kaikin hyvin nuoria ja elämää kokemattomia. Mutta kun
eivät vanhemmat ja taitavammat jouda meitä opastelemaan, meidän on
yritettävä itse, yksitellen ja joukolla.

Kun hän lopetti, räjähti nuoriso innostuneisiin kättentaputuksiin.
Huomasi selvästi että uusi opettaja oli löytänyt sydämiin.

Kun kokous oli lopussa, havaitsi Kanteleinen tottuneella silmällään
helposti, että oli kysymys penkkien läjäämisestä ja tanssista, mutta
että ne arkailevat häntä ja näyttävät odottavan poislähtemään. Hän meni
entisen puheenjohtajan luo:

-- Tanssistako siinä on kysymys? kysyi.

-- Niin, ne tahtovat aina tanssia, mutta minä meinasin ettei tällä
kertaa, nyt kun...

-- Mitä joutavia! huudahti Kanteleinen. Eivät ne ymmärtäisi kuitenkaan
vielä tätä äkkinäisen muutoksen syytä muuksi kuin minun persoonani
arkailemiseksi. Ja sitä kaikkein vähimmän saa tulla kysymykseen. Antaa
niille vapauden nyt, mutta selitetään vastedes asiaa.

Puheenjohtaja meni toisten johtomiesten luo. Vähän aikaa kuiskittua
julisti:

Pyöritään nyt yksi tunti!

Joutuin kuului napinaa ajan lyhyydestä, mutta samalla hyväksyviä ääniä.
Penkit lyötiin läjään ja tanssi alkoi entisen sihteerin soittaessa
hanuria.

Uuden johtokunnan toimivuosi alkoi kohta. Sovittuaan niiden kanssa
johtokunnan kokouksesta, joka pidettäisiin kansakoululla, kiersi
Kanteleinen parin tytön kanssa valssin, katseli vielä hetkisen ja lähti
kotiinsa koululle.

Hänen mentyään oli nuorisoseuratalolla kuhinaa. Melkein kaikki siellä
innottelivat. Opettaja Kanteleinen oli voittanut heidät. Useimmat
tekivät pyhiä lupauksia, että nyt sitä vasta aletaan kun saatiin
tuollainen esimies.



III.


Pari päivää jälkeenpäin oli kansakoulu-johtokunnan kokous. Kun asiat
oli käsitelty, istuivat miehet vielä paikoillaan jutellakseen uuden
opettajan kanssa. Miehet olivat tulleet hiukan tavallista
puheliaammiksi heti kun saatiin virallinen kokous loppumaan ja
havaittiin ettei opettajalla ollut mitään uudistusvaatimuksia. Se oli
tehnyt hyvän vaikutuksen. Johtokunta oli tottunut siihen, että joka
kokouksessa vaadittiin aina jotain. Ja jollei sitä heti täytetty,
nuruttiin. Ukot puolestaan olivat tottuneet myöskin melkein urheilemaan
ja kilpailemaan sillä, kuka kieroimmin osasi vastustaa entisiä
opettajia, jotka olivat olleet hyvin lyhytaikaisia. Niin oli
johtokunnan tehtävä muodostunut sen jäsenten mielestä jonkunlaiseksi
puhujaklubiksi, jossa oli sitä mukavampi olla, mitä enempi tuli suuta
soitetuksi opettajan vaatimuksia vastustettaessa.

Nyt oli kaikki sellainen harrastus rauennut. Miehet olivat jotenkin
yllätettyinä. Johtokunnanjäsen, eläkemies Tuomas Varamäki oli jo
ahkeraan syleksinyt pikkusylkiään oikealle ja vasemmalle osoittaen
siten sellaisia hermostuksen merkkejä, jotka aina ennustivat
hyökkäystä. Kaksi muuta miestä, johtokunnan puheenjohtaja, isäntä
Peltonen ja jäsen, nahkuri Sarvinen, vaikenivat ja katsahtivat
hämillään toisiaan. He olivat nuorempia miehiä ja usein Varamäen kanssa
erimielisiä.

Opettaja Kanteleinen jutteli vilkkaasti iloiseen, keveään tapaansa
erästä seikkailua, mikä hänellä oli äsken ollut, kun muuan torppari oli
aikonut metsässä hänet vangita luultuna karkurirosvona, mutta lopuksi
torpparin pikku tyttö, joka käy pientenlasten koulua, oli sattunut
tulemaan sinne mökin taakse metsään ja vapauttanut opettajan vantteran
miehen käsistä. Kesken tätä kertomusta oli Varamäki jo pari kertaa
sanonut "Tuota..." ja yrittänyt katkaisemaan. Mutta opettajakin jutteli
niin hyvällä vauhdilla, ettei toisen onnistunut pidättää. Vihdoin, kun
hän lopetti, sylkäsi Varamäki taas ja virkkoi:

-- Tuota ... tuota, onko opettaja ollut tuolla seurahuoneella, tuota?

Katsoi tiukasti silmiin suu nuhtelevassa hymyssä.

-- Olen.

-- Tuota, tuota, ei se sovi. Varamäki väänsi päätä, vaihtoi polvea ja
sylkäsi.

-- Tuota, ei, ei se sovi.

Kanteleista huvitti esityksen näytelmällinen puoli. Nauraen hän kysyi:

-- Miksei?

-- Ei! Ei se sovi opettajalle. Ja onko opettaja hypellytkin?

-- Se Varamäki taas laskee leikkiä, se on sellainen koiransilmä,
lauhdutti Peltonen, kuitenkin hämillään katsellen pieksusaapastensa
varsia. Sarvinen sanoi vakavana:

-- Antakaa nyt olla, Varamäki, joutavain.

-- Mitä varten? Enkö minä ole johtokunnanjäsen yhtä hyvin kuin sinäkin,
häh? Tottapa minä saan opettajalle neuvoa ja sanoa mikä meidän kylillä
sopii? Hän katsoi tiukasti Sarvisen silmiin. Tämäkin jo ärähti:

-- No ei sitä virkaansa nyt niin perinpohjin tarvitse ... ottaa. Hänen
teki mielensä sanoa: tarvitse antaa päähänsä nousta; vältti kuitenkin
sen.

Mutta nyt ehätti opettaja väliin, ennenkuin Varamäki ehti vastata.

-- Kyllä se on oikein että Varamäki puhuu suunsa puhtaaksi, en minä
sitä paheksu.

-- Niin, sitä minäkin! En minä pahalla, hyvä tarkoitus mulla on... Kun
näyttää näin mukava opettaja olevan, niin minä sanon mikä on kylän
mielipide. Siihen nuorisoseuraan ei teidän, -- elikkä sun, sinä olet
niin paljo nuorempi mies kuin minä, etten minä viitsi teititellä, -- ei
sun sovi sinne mennä. Ei täällä kutkaan vanhemmat kristillismieliset
ihmiset siellä käy. Se on saatanan kirkko.

Varamäki pysähtyi ja jäi odottamaan vastausta.

-- Kyllä minä menen sinne, sanoi Kanteleinen rauhallisesti ja katsoi
silmiin Varamäkeä. Tämä joutui ilmeisesti hämille. Hän oli odottanut
nuorelta opettajalta kiihkeitä vastaväitteitä seuran puolustukseksi.

-- Kuinka sinä, tuota? ... yritti Varamäki.

-- Kunko te kerran kiellätte? hymyili Kanteleinen.

-- Niin... Vaikka ei nyt senkään tähden, mutta... Pitääkö opettaja sen
sitte sopivana, että hän hyppelee niiden kanssa siellä?

-- Sanon vain, että minä en pidä syntinä pyörähtää teidän tyttärenne
kanssa lattialla, mutta sen pidän syntinä, jos te kiellätte minua
opettamasta lapsillenne nuorisoseuratalolla samaa mitä täällä
kansakoulussakin opetan. Eikä siinä sitäpaitsi ole mitään järkeä, siinä
kiellossa.

-- Mitä siellä opetetaan, sellaisess' helvetiss'!

-- Lasketteko te lapsianne sinne?

-- En. Mutta millä ne pitää, kun kaikki muut ovat siellä?

-- Siis ne ovat siellä? tiukkasi Kanteleinen.

-- Ovat, myönsi Varamäki huoaten.

-- Minä myös olen! huudahti Kanteleinen iloisesti nauraen. Ja sanonpa
teille rehellisesti syynkin. Minä olen nuori, en viihdy aina teidän
vanhain miesten joukossa. Herra en ole, enkä etsi herrasväen
luokkaseuraa. Kylän nuoret ovat ikätovereitani. Luonto vetää minua
heidän joukkoonsa. En mene sinne tanssimaan työkseni, vaan
seuratarpeeni ohella tarjoon heille niitä tietoja mitä minulla on
ammattiani varten...

-- Niin, niin, mutta mitä tästä sanoo kylä? Luuletko kylän sellaista
kärsivän, että opettaja...

-- Luulen. Kylä ei vielä tiedä mitä tarkoitan.

-- Kyllä se tietää!

-- Ei. Ja sitten, jos kylä ei halua minunlaistani opettajaa, menen
pois. Minä en aijo olla niitä, jotka riidalla ovat talossa.

-- Ei, ei pidä niin pöyhkeillä, nuoren miehen, ei sitä tiedä vielä...

Mutta nyt sekautuivat juttuun Peltonen ja Sarvinen, hilliten uhkaavan
riidan. Kun he lähtivät pois, seurasi Varamäki mukana kiihtyneenä ja
puhkuen.

Samana iltana myöhemmin piti koululla olla nuorisoseuran johtokunnan
kokous. Kansakoulujohtokunnan mentyä lähti Kanteleinen ulos
rauhoittaakseen äsken hieman kuohahtanutta mieltään.

Ulkona nousi kuu. Maa oli ensi roudassa. Koulun puistossa humisi
hiljainen tuuli, heilutellen hiukan lehtensä varistaneita puitten
alastomia oksia. Ilma tuntui niin raikkaalle. Kanteleisen mieli
kirkastui pian.

-- Juuri nämä tällaisethan ne ovat itsekasvattajan loukkauskiviä! hän
ääneen huudahti. Lyöt varpaasi vanhan ukon ennakkoluuloihin ja suutut,
se on tappio!... Hillitset itsesi, mutta älä luovu vakaumuksestasi, se
on voitto.

Kanteleinen kävi tiellepäin.

-- Se on omituista, että minun täytyy sittenkin pitää tuosta äijästä.
Siinä on vakaumuksen mies, oikein sitä vanhaa juurta, virkkoi hän.

-- Jos vain olisin voinut olla hillitympi. Mutta se poikamaisuus
paljastuu kuin synti.

Hiukan etäämmältä alkoi kuulua vilkasta nuorten miesten puhelua.
Nuorisoseuran johtokunta oli tulossa.



IV.


Kanteleinen astui vieraittensa kanssa kamariin ja nauroi kun ei ollut
edes kaikille tuolia. Sytytettyään lamppuun tulen, luki hän vieraat ja
tuolit. Vieraita oli kuusi, tuoleja neljä. Pojat valtasi tuolien
valloittamispuuska. Ilman jäivät vain Koivusen Vihtori ja Varamäen
Sohvi. Kanteleinen oli mennyt keittiön puolelle ja toi sieltä kahta
tuolia. Koulusalista löytyi vielä yksi. Siten olivat kaikki saaneet
istuimen. Sillä välin oli Kuhilasmäen Mikko jo ruotaissut itsensä
Kanteleisen vuoteeseen, joka houkuttelevana tarjosi hänelle
luohaamistilaisuutta. Piehtaroi siinä ja kerskasi toisille onnestaan.
Ovenraosta keittiön puolelta tirkisteli vanha talousmuori nurjin
silmäyksin sänkyyn. Kanteleinen oli hämillään ja pelkäsi että muori
alkaa murista. Mutta keittiönovi painui kiinni. Kuhilasmäen Mikkokin
nousi istumaan ja rauhoittui piehtaroimisestaan.

Sievä syksyinen kuutamoilma oli nuoriin tehnyt reipastuttavan
vaikutuksen. Epäilemättä oli sitä avustamassa ollut opettaja
Kanteleinen, joka tuli tiellä oikein vastaanottamaan ja kohteli kuin
vanhoja tovereita. Heillä oli näinä päivinä, mitkä olivat kuluneet
nuorisoseuran kokouksesta, ollut Kanteleinen alituisena ajatuksien
aiheena. Ennen, kun oli ollut määrä saapua joihinkin johtokunnan tai
toimikunnan kokouksiin, oli se useimmista tuntunut niin väsyttävältä ja
ikävältä, että niistä aina mieluummin jäätiin pois. Niinpä ei ollutkaan
vuosikausiin saatu johtokuntaakaan täysilukuisena koolle. Mutta tällä
kertaa ei tullut kellekään mieleenkään että nyt malttaisi jäädä
tulematta. Päinvastoin kokousta odotettiin kuin huveja. Kanteleisessa
oli ollut niin paljon puoleensavetävää ja sytyttävää, jonkalaisesta
kylän nuoret eivät ennestään tienneet mitään.

No niin. Siinä sitä nyt istuttiin oikein kansakoulun kamarissa ja
opettaja mukana. Juttu oli aluksi hyvin tavallista nuorten ihmisten
puhelua, jossa sanasutkaukset, hilpeä leikki ja vilpitön luottamus
toistensa loukkaantumattomuuteen antavat nuorten seuraelämälle sen
sisällökkään ja luontevan hengen.

Tähän nuorisoseuran johtokuntaan kuuluivat:

_Erkin Sameli_. Nuorisoseuran entinen puheenjohtaja. Raitis. Urheilija
ja piirin painimestari. Ei ollut huomattavammin innostunut
aatteellisiin harrastuksiin.

_Kuhilasmäen Mikko_. Seuran entinen sihteeri. Omaa humoristisia
taipumuksia. Lausuu runoja. Haisee viinalle toisinaan, varsinkin
silloin kun näyttelee. Hänen mielestään ryyppy häntä ikään kuin rasvaa.
Mutta kaikki toverit sanovat että hän tekee aina silloin itsensä
naurettavaksi.

_Koivusen Vihtori_. Seuran entinen rahastonhoitaja. Hiljainen
aatteen mies. Lukee paljon. On perusteellisesti syventynyt
nuorisoseura-aatteeseen. Luonteeltaan hidas ja aina syrjässä.

_Sepän Kustaa_. Hyvin nuori, pitkä ja hoikka poika. Omaa
näyttelijätaipumuksia ja ajattelee hiljoilleen pyrkiä mukaan johonkin
turneeseen. Lahjoistaan itsetietoinen. Suuttuu helposti. Hänen sanaansa
ja lupauksiinsa ei voi aina luottaa.

_Varamäen Sohvi_. Kansakoulujohtokunnan jäsenen tytär. Nuori,
hiljainen, kaino tyttö, jolla on hyvin kauniit hymyilevät silmät ja
keltaiset pitkät palmikot. Sohvista saa heti hyvinkasvatetun
vaikutuksen. Ja omantunnon tarkasti hän ilmaisee seuran heikkoja puolia
Kanteleiselle, kun havaitsee että joku pojista aikoo niitä peitellä.
Tämä ei kuitenkaan millään tavalla tee sitä vaikutusta, kuin tyttö
tahtoisi uuden opettajan edessä edustautua, vaan kaikessa on
jonkunlainen arkatuntoisen sisällisen pakon aiheuttama leima.

_Juurikkalan Elli_. Muutamia vuosia Sohvia vanhempi, iso tyttö. Rohkea
katse ja puhelias luonne. Taistelun ihminen. Vahva pitämään nuorison
puolta kaikkia hyökkääjiä vastaan.

Ensimäinen tunti, sitte kun päästiin juttelemaan nuorisoseuran
asioista, kului pelkkään yleiskeskusteluun. Kukin vuorostaan koetti
tehdä käsityksensä ja luonteensa mukaan selkoa kylän oloista ja
nuorisoseuran elämästä. Kanteleinen kyseli, toiset vastailivat. Oli
muuten oikein merkillistä miten vilpittömällä harrastuksella useimmat
tänä iltana olivat asiaan kiintyneet. Tuntui aivan siltä kuin olisi
joku suurlakon vanhaa kumoova ja uusia toiveita herättävä tuuli
puhaltanut läpi koko johtokunnan. Niissäkin, joissa aatteellinen
valistusharrastus oli ennen ollut vain pintapuolinen lippumerkki,
tuntui ajatus nyt liikkuvan syvemmällä. Ikään kuin heidän sieluissaan
olisi näiden päivien kuluessa avautunut kauan sulettuna olleita
salakammioita, joissa elivät ne parhaat vaikutelmat ja ajatukset mitä
he olivat saaneet luetuista kirjoista, nuorisoseurapuheista ja
esitelmistä sekä toverielämästä.

Kun vihdoin ryhdyttiin käytännöllisesti suunnittelemaan ja järjestämään
vastaista työtä, tunsi jokainen olevansa innostunut. Luottamus asiansa
mahdollisuuteen ja menestykseen oli keskustelun kuluessa kasvanut,
samalla kuin työn tärkeys oli selvinnyt. Kevyt keskustelutapa, joka
alussa pyrki anastamaan ylivallan, oli itsestään muuttunut vakavaksi,
ja nuorten johtokunnan jäsenten katseista loisti kiihtynyt innostus.

Itse Kanteleinen oli elementissään.

-- Me koetamme! Jollei tällainen joukko nuoria ihmisiä kykene saamaan
eläväksi nuorisoseuraansa, jossa itsekasvatus-innostus valtaa mielet,
sepä on aivan ihmeellistä!

Nuorisoseuran varapuheenjohtajaksi valittiin entinen esimies Erkin
Sameli. Eikä hän enää ollenkaan kieltäytynyt. Päin vastoin näytti siltä
kuin olisi Sameli ottanut sen kunnia-asiaksi.

Sihteeriksi valittiin Juurikkalan Elli, joka vähän vastusteltuaan
suostui. Entistä sihteeriä ei ehdottanut kukaan. Vaikka ei siitä ollut
mitään julkisesti puhuttu, tunsi jokainen tähän epäluottamukseen olevan
varsinaisena syynä sen, että Kuhilasmäen Mikko silloin tällöin haisi
viinalle, sekä että hän ei ollut viitsinyt viime vuodelta laatia
kertomusta. Mikkoon koski epäluottamus. Hän tuli vaiteliaaksi ja
humoristinen tuuli laski. Toiset huomasivat sen ja jotkut olivat
mielissään siitä että oli edes huomannut. Ehkä viisastuu.

Rahastonhoitajaksi valittiin yksimielisesti uudelleen Koivusen Vihtori.

Sitten käytiin asioihin.

-- Ensinnä täytyy saada loppuun hoidetuksi viimevuoden asiat, virkkoi
Kanteleinen. Meillähän ei ollut vuosikertomusta vuosikokouksessa. Se on
nyt viipymättä saatava, sillä sen vaatii hyvä järjestys. Pääseurallekin
on siitä ote ja tilastotiedot lähetettävä, muuten jäämme pois
toveriseurojen joukosta pääseuran vuosikertomuksessa. Ja se olisi
rumaa, eikä siihen ole mitään todellista syytä. Minä ehdotan, että
entinen sihteeri tekee vuosikertomuksen tällä viikolla, että saamme sen
esittää seuran ensi kokoukselle.

-- Mikon pitää laittaa! sanoi Elli.

-- Laita itse! tokasi Mikko nyrpeissään.

-- Hoo! Mikä pakko minulla siihen on?

-- Miskan se tehtävä on, todisti Kustaa. Tee vain, poika. Häpeänkin
tähden minä ainakin...

Nauroi.

-- En minä jouda, intti Mikko, joka oli kokonaan menettänyt äskeisen
iloisen tuulensa. Enkä taida, en jo.

-- Älä nyt tyhjää änkkää, sanoi Koivusen Vihtori hiljaiseen tapaansa.
Minullakin on jäsenmaksujen keräys puolinaisena, mutta sen toimitan
loppuun nyt vaikka millä tavoin.

Aikansa kuunneltuaan tätä kinaa, sanoi Kanteleinen:

-- Kyllähän se Mikon tehtävä on. (Hymyili). Nyt on tiistai. Kyllähän
sinä voit sen saada valmiiksi ensi sunnuntaihin?

Mikko oli vähän aikaa vaiti.

-- Koetetaan, sanoi sitten.

-- Noh! huudahti Kanteleinen. Se asia on sitä myöten valmis. Ja Vihtori
panee kohta kireän matkaan jäsenmaksujen kannossa.

-- Panen, lupasi Vihtori.

Ryhdyttiin suunnittelemaan seuraavaa kokousta ja sitä varten ohjelmaa.
Se saatiin muodostumaan verrattain pian sen mukaan kuin Kanteleinen
ehdotti. Ohjelma tuli olemaan:

Esitelmä maalaisnuorukaisen harrastuksista nykyaikana, pitää opettaja
Kanteleinen; Lausuntoa, Kuhilasmäen Mikko; Voimistelunäytös Erkin
Samelin johdolla; Lukukappale Hiltyn "Onni"-teoksesta, Varamäen Sohvi;
keskustelukysymys: "Miksi nuorisoseuravelvollisuuksien täyttäminen
tuntuu monesta niin hankalalta?" alustaa Koivusen Vihtori.

Ennen oli kokousten ilmoittaminen ollut hyvin huolimatonta. Nyt
päätettiin painattaa ilmoituslippuja ja määrättiin kaikki paikat,
joihin ilmoituslippuja piti naulattaman tai liisteröitämän, sekä niiden
huoltajat.

Kanteleinen oli eilen oikein varta vasten käynyt seurahuoneella
tarkastamassa. Hän ehdotti nyt, että johtokunta suun sanan lausumatta
menisi seurahuoneelle yhdeksi päiväksi korjaamaan pahimmin
risaantuneita paikkoja, hieman järjestämään ja siistimään. Hän sanoi
tuonnempana ehdottavansa, että seuran jäsenet saapuisivat sinne
isommalla joukolla töihin, mutta sitä varten valmistaa hän ehdotuksen
sitte kun ehtii nyt vähän enempi perehtyä asioihin.

Toiset innostuivat tähän kohta. Ainoastaan Mikko veti esteeksi
vuosikertomuksensa. Mutta kun Kanteleinen ilmoitti että tuo päivätyö
tehtäisiin vasta tulevalla viikolla ja Sepän Kustaa sanoi ettei sodassa
yhtä miestä kaivata, sanoi jo Mikkokin ettei hänellä tulevalla viikolla
mitään esteitä ole.

Vielä otti Kanteleinen puheeksi seuran arkiston. Siitä ei kukaan
tietänyt mitään. Asia päätettiin ottaa ensi kokouksessa puheeksi ja
velvoittaa kaikki seuran jäsenet, joilla vain jotain seuran papereita
on, tuomaan ne nykyiselle esimiehelle.

Kotiopintoja ja kotiseutututkimusta varten Kanteleinen vielä kertoi
suunnitelmiaan, mutta sanoi niihin palaavansa lähitulevaisuudessa,
samalla kuin valmistetaan nuorisoseuralle kokotalvinen työsuunnitelma.

Kello oli jo 11 yöllä kun nuorisoseuran johtokunta vihdoin hankkiusi
lähtemään. Kuhilasmäen Mikkokin oli jo saanut paremman tuulensa
takaisin, joten koko parvessa vallitsi hilpeä nousuhenki. Vakavain
asiain kiinteä käsittely oli alkanut lopulta käydä siihen
tottumattomille raskaaksi. Mutta sen korvasi nyt monin kerroin hyvä
tunne siitä, että oli saatu taas nuorisoseuratyö vakavasti jaloilleen.
Jokainen oli ennen parhaimpina hetkinään, kun seuran asiat luisuivat
kenenkään apuun tulematta alemmaksi, sydämessään valittanut, voimatta
omasta puolestaan mitään. Nyt tuntui kuin olisivat yhtäkkiä nuo
valittavat huokaukset tulleet kuulluiksi. Samalla kuin itseluottamus
nousi, kohosi toverihenkikin lamautuneesta tilastaan. Yhtäkaikkisuuden
sumut alkoivat hälvetä. Suuri joukko elämänkysymyksiä ja asioita astui
esiin tärkeinä ja osanottoa vaativina. Suhde koko elämään tuntui
muuttuneelta. Oma asema oli tullut tärkeämmäksi, yhteisten harrastusten
toteuttaminen oli alkanut näyttää mahdollisemmalta.

Kuu paistoi täyteläisenä tummansinisellä taivaanlaella, joka kuun
lähiympäristössä sai omituisen kellertävän hohteen. Laajan kylän
mäkien, talojen ja etäämmältä häämöttävien metsien rajapiirteet
kuvastuivat kulkijoille kirkkaassa yövalaistuksessa. Kylän nuorille ei
siinä ollut mitään uutta, heille se oli kaikki tuttua, vanhaa. Mutta
Kanteleisen mielikuvituksessa, jonka äskeisen kokouksen vilkkaus oli
saanut elämään suuren hetken, kuvastuivat näissä kuun luomissa
varjoissa runolliset maailmanrannat, joiden sisässä hän oli löytänyt
suuriarvoisen elämäntehtävän.

Ja hän tahtoi _tehdä_ sen...!



V.


Jokirannan kansakoululla eivät opettajat olleet tahtoneet oikein
viihtyä, joten ne vaihtuivat sangen usein, mikä minkäkinlaisten syiden
ahdistamina.

Yhden kohtalo oli tämä. Hän riitaantui kyläläisten kanssa siitä, kun
piti auki koulun ikkunoita talvella ja siten kulutti paljon puita.
Johtokunta hermostui, varsinkin kun opettajan järjestelmään sitä paitsi
kuului, ettei lapsia laskettu aamusin kouluhuoneisiin ennen kuin 15
minuttia ennen lukujen alkamista. Lapset jotka tulivat pitempienkin
matkojen takaa koululle, joka oli yksinäisellä paikalla, eivät
arvanneet tulla niin minutilleen. Ne saivat talvipakkasessa värjöttää
kuistilla, kun muuta eteistä ei ollut. Ovella syntyi järjestäjäin ja
sisäänpyrkijäin kesken monasti suurijyryinen mellakka. Opettajan täytyi
usein rynnätä hillitsemään, jolloin hän ripitti lapsia huudittomuudesta
ja selitti seminaarijärjestystä. Näillä ripitystunneilla sai hän kovan
yskän ja ryki sitten oppilaiden kanssa kilpaa, jolloin joskus lankesi
syyttämään kyläläisiä huonosta kasvattamisesta. Koulun yskä sai
kyläkunnan ensin pohtimaan asiaa, sitte johtokunnan. Ja kun tultiin
kevätpuolelle, haki opettaja toiseen paikkaan ja pääsi.

Eräs toinen oli ollut taas niin hiljainen ja itseensä sulkeutunut mies,
että kyläläiset, jotka yleensä, kuten syrjäkyläiset ainakin, olivat
puheliaita, epäilivät toisinaan, ettei opettaja osaa ollenkaan puhua,
mörähdellä vain. Suhteet muodostuivat pian sellaisiksi, että kyläläiset
rupesivat tekemään hänestä pilaa takanapäin. Ja kun hän oli vaatimaton,
sävyisä ja arka mies, meni hänkin pois. Sitä kyläläiset valittivat,
sillä häntä pidettiin hyvänä opettajana.

Kolmas oli ollut kiivas saarnamies. Mutta kun kylällä ei ollut hänen
uskonsisariaan kuin kymmenkunta, muodostuivat näiden kokoukset koulun
kamarissa sellaisiksi yksityisiksi hartaushetkiksi, joista kyläläisten
mielikuvitus loi heidän omaksi pohdittavakseen mitä miellyttävimpiä
juorujuttuja. Johtokunnan täytyi taas sekaantua asiaan. Pidettiin
istunnoita ja tutkinnoita, joiden tuloksena oli uusia juorujuttuja.
Mitään ei todistettu. Mutta kun opettajaa ei saatu muuten
syynalaiseksi, ruvettiin syyttämään häntä vääräoppisuudesta. Niin
saatiin asiaan sekautumaan pappi ja tarkastaja. Opettaja ehti sillä
välin hakea muualle ja johtokunta antoi hyvän todistuksen, jotta vain
pääsisi hänestä.

Kanteleisen edellinen opettaja oli ollut hyvin "alhainen",
keski-ikäinen mies, jolla oli hieman kirjava entisyys. Hän piti
poskessaan lanskaa ja pikanellaa sekä esiintyi rikkinäisissä housuissa.
Ensimäinen asia, josta kyläläiset rupesivat keskenään opettajastaan
riitelemään, olivat juuri nämä opettajan housut ja tupakka-tukupussit.
Toisten mielestä tämä kansanomaisuus teki hänet yhdeksi opettajakunnan
ensimäisiä alallaan. Kun hänen puheensa siihen lisäksi olivat vielä
hyvin koristelemattomia ja jokapäiväisiä, oli hän ihastuneitten
mielestä juuri sellainen, minkälainen tällaisen metsäloukon
talonpoikaismukulain koulumestarin tulee ollakin.

Mutta kylässä oli toisia, joitten mielestä tämä ei ollut juuri mikään
opettaja. He olisivat vaatineet opettajalta, että hänellä pitää olla
eheät housut ja ettei hänen suupielestään saisi juosta tupakankura,
joshan nyt suussaan tahtoikin pitää tupakkaa. Hänen puhetapojaan
myöskin moittivat ja sanoivat että opettaja yritti osotella jätkiä.

Opettaja olisi kyllä, kaikesta huolimatta, jäänyt kauemmaksikin. Mutta
kerran sattui tarkastaja koululle juuri kun opettaja lukittujen ovien
takana erään johtokunnanjäsenen kanssa kurkutti paloviinapulloa.
Tarkastaja oli yksitotinen mies, niin että opettajalle, joka oli
virassaan väliaikainen, tuli taas paikanmuutto murehiksi.

Kanteleinen sai aivan ensiaikoina monen ihmisen kertomusten kautta
tutustua koulun entisten opettajain historiaan. Kukin kuvaili asiat
aina siinä värissä mihin puolueeseen oli milloinkin kuulunut.

Uusi opettaja havaitsi pian olevansa kyläläisten jännittävän
uteliaisuuden esineenä. Ihmiset katselivat kysyvinä, puhuttelivat
arasti; mitään erikoisempaa kohteliaisuutta ei osotettu, mutta ei
vihamielisyyttäkään. Ani harva oli pistäytynyt koululla tutustumassa.
Mikä katsoi silmiin tiukasti, kuka kuunteli jokaista opettajan suusta
tulevaa sanaa hermostuneella tarkkuudella. Kamarissa ne silmäilivät
ympärilleen huonekaluja, kirjoja ja seinille ripustettuja opettajan
omia piirtämiä tauluja, sekä ulkona peräilivät huoneiden ovia, aitoja
ja muuta, aivan kuin niistä kaikista etsien kuvaa opettajan luonteesta.

Pidettyään pari viikkoa pientenlasten koulua ja ehdittyään
lastenkin kautta hieman tutustua kyläkuntaan, tunsi opettaja itsessään
heräävän halun käydä joka talossa ja mökissä tutustumassa. Näillä
tutustumisretkillään sai hän pian havaita, että täällä oli monissa
ihmisissä n.s. luontaista sivistysvihaa, joka persoonia valikoimatta
kohdistui kaikkiin, jotka olivat tahi olivat olleet edes jonkunlaisessa
tekemisessä muun kuin ruumiillisen työn kanssa. He pitivät kansakoulua
ristinä, jonka huipuksi oli asetettu milloin vähemmän, milloin enemmän
siedettävä opettaja-virkamies. Toisissa taas oli missä enemmän, missä
vähemmän uinuvassa tilassa tiedonhalua, joka epäröiden ja harhaillen,
asiallisen opastuksen puutteessa, ikään kuin kiersi milloin mitäkin
satunnaisesti tapaamaansa tukisauvaa. Mutta näiden lisäksi oli
todellisesti edistysmielisiä ihmisiä, joissa heti löysi henkistä
sukulaisuutta. Näiltä retkiltään kotiin palatessaan tunsi Kanteleinen
nuoressa sydämessään monasti ahdistavaa tuskaa. Hänelle kävi
pian selväksi, että opettajain yhtämyötäinen vaihteleminen ja
epäonnistuminen oli täällä luonut valistustyölle vaikeasti voitettavia
ennakkoluuloja. Päästyään milloin minkäkin kyläläisen kanssa puheisiin,
teki hän melkein aina sen havainnon, että ihminen täällä oli aina
alussa ikäänkuin kovan kuoren sisässä. Ne olivat harvasanaisia,
vältteleviä, juroja, -- mutta useimmat ottivat tarkan vaarin jokaisesta
Kanteleisen sanasta, silmäyksestä ja ajatuksesta. Tuntui siltä kuin he
olisivat odottaneet keskustelusta vastausta kysymykseen: ystävä vai
vihollinen?

Samalla kun Kanteleinen pääsi selville tästä havainnosta, pani hän
merkille, että nämä olivat sangen älykkäitä ihmisiä sekä että he olivat
siitä itsetietoisia.

Kaikkialla tavattavat kyläennakkoluulot olivat vahvasti kehittyneet.
Vanhemmat ihmiset olivat niiden oikeudesta hyvin vakuutettuja.
Nuoremmista taas muutamat eturivin kulkijat olivat yhtä jyrkästi
vakuutettuja useiden kyläennakkoluulojen luonnottomuudesta ja
epäoikeudellisuudesta. Siitä aiheutuikin vanhan ja nuoren polven välien
jyrkin ristiriita.

Esimerkiksi Jokirannan kylä oli ylimuistoisista ajoista ollut rikkauden
maineessa. Se oli nostattanut kaikkien kyläläisten rintaa, oli kyseessä
sitte ruotivaivainen tahi perinnöillään asuva talollinen. Rikkaus oli
kyllä, varsinkin oli ollut, tosiasia. Sitä oli polvesta polveen
peritty, saatu muualta tuotujen rikkaitten vaimojen kautta ja nyt viime
vuosikymmenillä metsiä myömällä lisätty. Mutta nykyään se asetettiin
kaiken edistystoiminnan esteeksi. Kun oli Jokirannan talosta, ei
tarvinnut mitään muuta olla, eikä mistään välittää, kyllä tuli elämässä
toimeen. Jos oli puhe kansakoulun läpikäymisestä, nuorison
maatalouskouluihin tahi kansanopistoon menemisestä, aina oli vanhemman
polven vastustuksen perussävelenä, ettei Jokirannan kyläläisten ole
ennenkään tarvinnut elämäntaidon apua ja rikastumiskeinoja muualta
etsiä. Täällä ne on taittu polvesta polveen, ominsa on tultu toimeen,
on ollut vähin muillekin antaa.

Myöskin oli heillä se käsitys, että Jokirannan kylä on hyvin siivo
kylä. Kylän maineesta oltiin arkoja, joten, jos joku yritti
huononpuoleisella elämänmenolla sitä vahingoittaa, koko kylä oli
yksistä puolin tällaisia yrityksiä vastustamassa.

Kiertäessään iltasin kylillä, pistäysi Kanteleinen milloin talollisten,
milloin mökkiläisten tupiin. Ensimältä teki sen havainnon, että
vastaanotto melkein kaikkialla oli juroa ja kylmää. Mutta jatkaessa se
muuttui vähitellen. Saattoi tapahtua, että talonväki katseli kulmainsa
alta, kun tuo hieman herrahtava uusi opettaja jonain iltana astui
tupaan, kun oli kaikki arkikunnossa. Mutta se lientyi pian, ihmiset
pääsivät "herra"-orjuudesta, mikäli tieto uudesta opettajasta levisi
hänen edellään. Moniaissa tuvissa otettiin jo vastaan kuin vanhaa
tuttua, naurettiin, sanottiin tervetulleeksi, puhuttiin korotetulla
äänellä ja tarjottiin pyyhkäisty tuoli. Istuin asetettiin lähelle
takkavalkeata jos oli ilta, ja lähelle ikkunaa jos sattui vielä
päivänvaloa. Kamari ei ollut joka talossa sellaisessa kunnossa, että
sinne olisi sopinut viedä. Mutta sen moni emäntä ilmoitti
peittelemättä, aivan kuin pienellä uhmalla, samalla kuin käski kahvia
juomaan tuvanpöydän nurkalle ja sanoi isännälle:

-- Tule sinäkin, kaadoin sullekin.

Kaikki eivät antaneet kahvia. Aluksi se näytti johtuvan
välinpitämättömyydestä, kuten Kanteleinen arvaili. Mutta sitten hän
havaitsi, että oli perheitä, joissa ei kahvia juotu ollenkaan. Ne
arkailivat nähtävästi alussa uusia tapojaan, mutta jo vihdoin rupesi
tulemaan -- voileipä ja maitolasi. Siitä sitte juteltiin monessa
talossa: oli tuumattu vähentää kahvinjuontia, se kun on ulkomaista ja
tulee niin kalliiksi. Kanteleinen huomasi yhä useammin ihmeekseen, että
monetkin, joiden oli vielä äsken luullut olevan häntä vanhoillisempia,
mennä porhalsivat hänen edellään! Hänhän ei ollut ehtinyt vielä tulla
kahvista ehdottomasti raittiiksi, mutta ajatellut hän sitä oli. Nämä
olivat myöskin ajatelleet, ja samalla toteuttaneet sen. Kyläläisten
esimerkki ajoi hänet itsensäkin kotona toteuttamaan kahviraittiutta.
Vieraissa käydessään piti hän asian vielä avoinna, juodakseen siellä
missä tarjotaan, jottei tarvitsisi loukata ketään.

Kerran tuli tästä puhe ukko Varamäen pikkutuvassa. Sohvi oli keittänyt
kahvit ja tarjosi Kanteleiselle ja isälleen. Ukko oli vahva
tupakkamies, poltti ja piti poskessaan. Mutta viinasta oli hän raitis.

Kun nyt Sohvi tarjosi kahvia, sanoi Kanteleinen:

-- Olenkin ollut muutamia viikkoja kotona ilman kahvia.

-- Ja kylässäkö juot? tokasi ukko.

-- Olen juonut, missä on tarjottu, etten loukkaisi.

Ukon suu meni tuttuun kiusoittelevaan hymyyn:

-- Ryyppäätkö viinaakin missä vain tarjotaan, ettet loukkaisi?

-- En ... en toki!

-- Mutta miksi sitten kahvin suhteen olet arempi?

Kanteleinen joi juuri kahvia ja tunsi joutuvansa omituisesti hämille,
sillä hän ei todellakaan voinut selittää miksi.

Ukko Varamäki asetti piipun takalle tupakkapönttöön, purki mällin ja
asetti sen sanomalehtitilkulle muurinotsikolle odottamaan. Sylki sitä
varten asetettuun vesikuppiin ja otti kahvia.

-- Minä olen ollut 25 vuotta raitis viinasta. Ja kun lopetin kerran, en
ottanut missään. Minun mielestäni nuorten pitääkin opetella olemaan
raittiita kahvista, varsinkin kun on opettaja ja muiden esimerkki.

-- Voi tuota isää, harmitteli Sohvi.

-- Mitä? Tottahan minä nyt teille nuorille saan sanoa mitä ajattelen.
Vai onko se niin tyhmää, häh?

-- Kaukana siitä, vakuutti Kanteleinen.

-- Sitä minäkin, totesi ukko, laski kupit kädestään ja kokosi
tukupussinsa uudestaan poskeensa.



VI.


Tarkastus nuorisoseuratalolla oli toimitettu. Kanteleisen ohjelma oli
valmis: Kaikki työkuntoiset miehet seurahuoneelle iltakökkiin panemaan
taloa asuttavaan kuntoon!

Kyllä siitä moni pelästyi. Yksin johtokunnan jäsenetkin kävivät
harvapuheisiksi.

Tänne seurahuoneelleko oikein puutöihin? Ilman palkkaa iltansa
kuluttamaan täällä, kun toiset laiskoina saavat olla missä haluavat...
Ja sitte tulevat tänne pyhinä ja särkevät kohta kaikki, niin ettei
siitä ole yhtään mitään hyvää...

Mielikuvitukset elivät. Siellä vilahteli lukemattomia hupaisempia
illanviettotapoja houkuttelevina ja lumoavina kuin kevätpurot.

Mitä oli niiden rinnalla seurahuone, jossa piti tehdä työtä! Sehän oli
sulaa järjettömyyttä, kun ei kerran ollut mitään pakkoa.

Olisi toista, jos kaikki tulisivat. Mutta ne eivät tule. Eivätkä pysty!
Kuinka sitä sitte muutamat tulisivat ilman palkkaa?

Mutta Kanteleinen jatkoi rauhallisena esittelyään:

-- Näin syksyiset työpäivät loppuvat tavallisesti aikaiseen ja meille
jäävät pitkät illat... Kokoonnumme parina iltana viikossa, nähdäksemme
mille maistuu puunhaju ja työnhuvi siellä, missä moni on ennen vain
hypellyt ja voimistellut.

Puhuuko se oikein totta? Miehen silmä on saanut kiinteän tuikkeen,
äänessä karahtaa omituinen käskijän sävel...

Pojat kummastelevat ja katsovat vielä uudestaan Kanteleista. Joku alkaa
jo ihmettelystään tauota. Se voisi kenties olla mahdollista? Voisi
siinä olla hauskaakin sille joka osaa...

Kanteleinen sanoo, että seurahuoneen lämmitysvehkeet on ensin
kuntoonpantava. Hän kutsuu kylän muurarin, näkyypä se olevan mukava
mies.

Todellakin! Muurilaitoksia katseltiin joukolla. Mahtaako muurari vaatia
paljonkin näiden kuntoonpanosta?

-- Noo, ei niinkään paljoa kuin mahdollinen tulipalo veisi, jos
sellainen...

Ja sitten ne penkit! Ei ollut ennen tullut huomatuksikaan, miten ikävän
näköisiä ne olivat. Totta kyllä, että ne alkuaankin oli tehty vain
hätävaraksi, silloin kun seurahuone laitettiin. Sillä välin on niitä
säästämättä pidelty, niin kuin pidetään sellaista, josta ei ole mitään
lukua. Tästä kaikesta oli niihin jäänyt monta merkkiä. Sitä paitsi oli
luonto puolestaan niitä pidellyt, vedellyt kaltoiksi ja ontuviksi.

Tuolien ja pöytien laita oli sama. Tuoleja oli aikoinaan ostettu kaksi
tusinaa, mutta nyt niistä oli vain kuusi sellaisessa kunnossa, että
pysyivät omin neuvoin pystössä ja kaksi sillä tavoin, että niiden
jalkoja oli vahvistettu saharivun kappaleilla.

Pöydistä yksi seisoi puhtaasti omin neuvoin, mutta toisen katkaistu
jalantynkkä nojasi mukavasti kulmapenkkiin ja kolmas lepäsi näyttämön
nurkassa piilossa, vaivojansa sentään huutamatta.

Seinillä riippui joitakuita kehyksettömiä, tomuisia kuvatauluja.
Ikkuna-uutimet oli kekseliäästi solmiteltu tarkoituksella saada revityt
ja liatut kohdat peittymään solmujen sisään. Näyttämö oli kuin sodan
jäleltä, ikäänkuin olisi vihollinen siellä majaillut ja lähtenyt sitte
äkkinäisen yllätyksen humalassa. -- --

-- Eivät ne taida tulla tänne, virkkoi vihdoin Kuhilasmäen Mikko,
jonka silmäin eteen ehdotettu työ kohosi voittamattomana ja
mielikuvituksellisena jättiläisyrityksenä. Eipä sillä, ettei hänkin
olisi pitänyt sitä tarpeellisena! Oikeinhan tässä todella sai hävetä,
mutta ... kun eivät ne kuitenkaan tule.

-- Niin noh, tuleehan niitä aina joitakuita, kuten sinä ja minä ja...

Pisteleekö se? Mikko vilautti kysyvänä. Mutta Kanteleinen katseli
rauhallisesti ja varmana hymyillen, kun Mikon vakoileva katse arkana
pakeni.

-- Eivät ne kaikki tällaisiin töihin pystykään, virkahti Koivusen
Vihtori ja katsoi tuijotellen Kuhilasmäen Mikkoon, ikään kuin jotain
tarkoittaen.

-- On niitä sellaisiakin jotka pystyvät, murahti Erkin Sameli.

Sepän Kustaa vihelteli hieman syrjässä mestarillisesti erään
näytelmäkappaleen laulua, ottamatta osaa neuvotteluun. Se ei kuulunut
hänelle, koska häntä ei ollut tällä viime kerralla luotu puumieheksi.

Asia päätettiin. Tahi oikeammin, sen päätti Kanteleinen johon yhtyivät
Koivusen Vihtori ja Erkin Sameli. Seurahuoneelle kerättäisiin muutamia
höyläpenkkejä koulusta ja kylältä ja aineksia pyydettäisiin
talollisilta.

Vähää myöhemmin alkoi nuorisoseuratalolta parina iltana viikossa kuulua
iloisesti laulava höylänääni, kirveen pauke ja sahan sihisevä rauske.

Ensi kerroilla kun poikia kutsuttiin tuli todella, kuten oli
ennustettukin, muutamia vain. Mutta pian sai harrastus käänteen.
Kylässä heräsi tämän nuorisoseuratalolla tapahtuneen työnvaihdoksen
johdosta tavaton uteliaisuus. Kolmantena iltana kun nikkaroitiin tuli
sinne niin paljo väkeä, ettei jalka tahtonut jakaapua. Suurin osa ei
kuitenkaan tahtonut ajatellakaan muuta työtä kuin poltella paperossia
ja kädet taskuissa istua päältäkatsojina. Toiset taas tahtoivat
töikseen tyrkkiä ja vääntää toisten tyhjäntoimittajain kera.

Kanteleisen täytyi ottaa komentava ryhti. Kukaan ei saanut polttaa eikä
ollenkaan riehua ja vääntää. Työtä tarjottiin kaikille. Ken ei muuta
voinut, sai käydä kylästä aineksia keräilemässä. Niskoittelijat
alkoivat näyttää luontoaan. He olivat täällä aina saaneet olla vapaina
eivätkä aikoisi nytkään ketään ujostella. Jos joku meinaisi sellaista,
niin he pian suuttuisivat. Eivätkä he ainakaan tätä opettaja-poikasta
viitsisi pakosta totella.

Kun tämä ajatustapa alkoi puhjeta teoiksi ja sanoiksi, nostivat
työssäahertavat heti sotaäänen ja ilmoittivat kohlivin sanoin menevänsä
omavelkaiseen takuuseen siitä, mitä opettaja oli sanonut. Ja joka ei
usko, sille asia kyllä todistetaan. Tämä vaikutti, että rähinäpojat
puikkivat tiehensä, mutta toisia, jotka olivat hiljaisina katselleet,
ryhtyi töihin.

Ilta illalta kasvoi työinto. Moni poika pyyhkiessään hikeä otsaltaan
nauroi, että hän hikoilee aivan kuin hyppylattialla. Monen työtaito oli
heikko, mutta opettajan innokas ohjaus heitä rohkaisi siihen määrään,
että syntyi oikein tosiyrityksiä.

Kanteleinen oli laatinut piirustuksia pöytiä, tuoleja ja penkkejä
varten, kaikki suoraa, lujaa mallia. Mitä enemmän työ edistyi ja
onnistumisen mahdollisuus alkoi näyttää varmalta, sitä suurempi työnilo
valtasi mielet. Iltasin ei tahdottu ehtiä ollenkaan poislähteä. Mutta
Kanteleisen täytyi katsoa, etteivät saisi kylässä ruveta valittamaan
sitä, että seurahuoneella rehkitään yöt, niin ettei sitte aamulla tahdo
jaloilleen saada.

Poikain työillat nuorisoseuratalolla alkoivat pian herättää kylässä
yleistä huomiota. Tuntui kuin koko Jokirannan yleinen mielipide olisi
tämän johdosta värähtänyt. Mitähän ne nyt oikein siellä meinaavat?
kysyttiin ja tirkistettiin, kun pimeän läpi loisti ikkunoista tuli,
kuului työnpauke, vihellys ja joskus laulukin.

-- Mitäkö? joku otti vastatakseen. Pahojatekojaan paikkaavat. Ovat
särkeneet penkkinsä ja pöytänsä, niitä ne nyt uusivat. Hän oli ollut
katsomassa.

-- Saadakseen sitte taas särkeä.

-- Ei ne niitä enää särje, kun itse tekevät, vakuutti joku toinen.

-- Tämä uusi opettaja kuuluu olevan mukava. Se niitä nyt komentaa.

-- Kuuluu olevankin vain torpan poika.

-- Ilmankos... Ei suinkaan se sinne renkien ja Jussien joukkoon
menisikään, jos olis korkeampia säätyjä.

-- Mitä mahtaa siitäkin koulunpidosta tulla, kun opettaja
poikajoukoiss' kaiket illat häärää?

-- Anna sen häärätä! sanoi edellinen. Ei se hulluinta ole, jos se nuo
klopikat saa paremmille tolille kuin mitä ne tässä ovat olleet.

-- Enhän minä, toinen oli valmis peruuttamaan. Hän oli sanonut vain.

Kylä odotti melkein henkeä vetämättä. Oltiin niin ymmällä, ettei tietty
oikein, pitikö niitä ruveta kehumaan vai haukkumaan. Mutta varmuuden
vuoksi talolliset antoivat lautoja ja koivuja. Oli jotain olemassa,
joka vakuutti mieliin että oli parempi antaa kuin kieltää. Varsinkin
kun muutkin antoivat. Jokirannassa oli jotain sulamistilassa. Sitä ei
kukaan huomannut. Se tuli niin valmistamatta. Seurahuoneella kohosi
mieliala ilta illan jälkeen. Höylä sai yhä laulavamman äänen, ja
kuusipuun kuiva pihkanhaju täytti tuvan aivan kuin parikymmentä vuotta
takaperin iltasin, kun vielä oikein puhdetöitä tehtiin. Vanhatkin
miehet tulivat jo sieraimiinsa vetämään. Se tuntui niin tutulta ja
somalta. Kun kävelivät seurahuoneelta kotiinsa, puhuivat he entisistä
ajoista...



VII.


Työiltojen jatkuessa kasvoi osanottajain innostus yhtä myötään. Heitä
oli kaikkiaan hyvä joukko toistakymmentä. Koivusen Vihtori oli
vanhastaan tunnettu puumieheksi. Hän teki pöytää, Varamäen Iikka
apulaisenaan. Tämä Iikka oli 17-vuotias poika, renkinä Varamäen
nuorella isännällä. Poika oli tekijäsukua. Oli todellakin somaa katsoa,
miten tämä pari teki työtä yhdessä. Vihtorilla aina vakaa, juro katse,
täynnä itsetietoista sisällistä vakaumusta, joka kaikki pyöri tämän
työn ympärillä. Karvalakki oli miehellä syvällä päässä, aivan kuin
periaatteen vuoksi sekin, vaikka hiki tippuikin usein pitkin
poskipäitä. Iikan lakki lensi usein alotettaessa ensitöiksi naulalle ja
silmistä loisti kirkas, hieman vallaton mieli. Näiden silmien loiste
sai aina sisäisesti nauttivan, tarkkaavasti hymyilevän ilmeen,
kun poika sattui pysähtymään työssään ja katselemaan muutamaa
vuotta vanhempaa toveriaan, jolta hänen mielestään työ kävi niin
puhtaasti. Heillä näytti olevan hyvät välit. Iikka oli kohottanut
Vihtorin esikuvakseen. Tämän puheet otti hän opikseen samoin kuin
työntekotaidonkin. Se ei kuitenkaan voinut hillitä vallattoman iloista
nuorta poikaa joskus nauramasta, kun sattui huomio kiintymään toverin
syvälle päähän painettuun lakkiin, jonka alta kaksi älykästä silmää
vaivoin saattoi nähdä ja hiki virtaili valtoinaan.

-- Pane se lakki pois, kun sä niin hikoilet, kehotti Iikka joskus.

Toinen silloin sysäsi karvalakkia hieman peremmälle, mutta ei
aikonutkaan ottaa pois, ei myöskään sanonut mitään.

Vihtori taas toisinaan pysähtyi katselemaan nuoremman toverinsa
höylänlykkäystä, puukon käyttelyä ja kirvesveistosta. Silloin voi hänen
totisista silmistään näkyä hymyä ja joutui odottamaan että siellä
kielen päällä pyörivä kehumasana putoaisi. Välistä sellainen sana jo
livahtikin, mutta useimmiten jotenkin kynityssä ja laihdutetussa
asussa. Se saattoi muodostua matkalla pikkuohjeeksikin. Mutta silti
ymmärsi Iikan herkkä korva äänensävystä esikuvansa kehuvan ajatuksen.
Poika vilautti silmiään, tunsi olevansa kiitoksesta hämillään, mutta
kätki sen visusti heräävän kunnianhimonsa taimitarhaan. Tällaisessa
tapauksessa aiheutui usein työkalun tarkastus.

-- Tuo höylä ei vie puhtaasti! Hän katsoi asiantuntijan tarkkuudella
höylänterää, löi sen irti, etsi hiomakiveä vanhan, tottuneen nikkarin
vakavalla, hätäilemättömällä tavalla. Sillä aikaa Vihtori alotti taas
työnsä. Näin jatkui illasta toiseen. Joskus Iikka suoraan kehäsi
Vihtoria. Silloin tämä ärähti.

Myöskin Erkin Sameli oli tekomies. Hän oli ottanut urakakseen muutamia
tuoleja. Toverina oli hänelläkin nuorempi poika, jonka osa rajoittui
aluksi sarvihöylän vetoon ja vähäarvoisempiin avustuksiin. Työ
heiltäkin sujui hyvin. Sameli oli havainnut, että pojalla oli
taipumuksia, mutta ettei hän ollut saanut tähän saakka mitään
alkuopastusta. Hän rupesi tämän havaittuaan ohjaamaan työtoveriaan,
Niilo Mikkonen oli tämän pojan nimi. Hänen rohkeutensa ja
itseluottamuksensa alkoivat nousta innostuksen kera. Kun oli
muutamia iltoja oltu koossa, alkoi Niilo olla aina ensimäisenä
nuorisoseuratalolla, vaikka hän asui muutamain kilometrien päässä kylän
etäisimmässä kolkassa. Tämä herätti jo toisten ikätoverien huomiota.
Miten se niin aikaiseen ehtiikin? he toisiltaan kyselivät. Muuan pari
juoruili takanapäin, että kun ei Niilon tarvinnut muka tehdä kotona
juuri mitään, hän jouti hyvin. Heidän piti tehdä enemmän, uskottelivat.
Ei tässä ollut perää. Mutta se oli totta, että Niilon kotona ei ollut
höyläpenkki ollut kunnossa niinä vuosina, joina Niilo olisi voinut sen
ääressä yritellä. Hän oli sen nähnyt solan orsilla rujona ja jalatonna.
Poika ei ollut koskaan siihen kiinnittänyt mitään huomiota. Mutta nyt
oli hänen sielussaan jotain herännyt. Höyläpenkki veti puoleensa aivan
kuin viulukin, jota hän oli viimeaikoina opetellut soittamaan. Ja kun
höylä alkoi ottaa eheitä lastuja, valmistumassa oleva tuolinjalka saada
määrätyitä muotoja, juuri sellaisia kuin tahdottiin, kuin hän itse
tahtoi, valtasi pojan yllättävä, kuohuva iloisen tyydytyksen tunne,
aivan kuin olisi jotain hyvin valtaavaa intohimoa kutkutellut. Se häntä
seurahuoneelle veti niin aikaisin.

Erkin Samelin luonne oli sellainen, että hän kaipasi aina hieman
kehumisia, säilyttääkseen kykynsä innostua. Niilo ei ymmärtänyt tätä.
Mutta hän kehuskeli Samelia sisällisen tunteensa kuohuvasta
vaatimuksesta, hyvässä uskossa, ilman vähintäkään vilppiä. Se teki
Samelille hyvää. Hän innostui opastamaan toveriaan suurella halulla ja
ohjasi hänet viipymättä tekemään vaativampiakin töitä. Oli todellinen
nautinto nähdä tätä paria. Siinä oli yhteishenki saanut oikein
persoonalliset muodot.

Kuhilasmäen Mikko oli ollut kahtena iltana mukana, mutta sitten jäänyt
pois. Hän ei osannut mitään täällä tehdä ja tunsi itsensä liian
ylpeäksi ja vanhaksi harjoittelemaan. Jotkut laskivat hänestä hieman
pilaa, mutta pian sai hän jäädä rauhaan, toveripiirin ulkopuolelle.
Eikä häntä muistettu moneen viikkoon, ennen kuin hänen nimensä taas
pujahti esiin muutaman ikävän juorujutun yhteydessä, joka ilmeisesti
yritti Mikkoa aivan liioitellen mustata.

Sitä vastoin Sepän Kustaa oli etsinyt työtä toisten seurassa. Hän
tunnusti rehellisesti ettei hänestä ole puusepäksi, eikä ikänä tule
olemaan, mutta hän tekisi ja maalailisi kulisseja, jos se sopisi. Ja se
sopi. Kanteleinen itse ryhtyi Kustaata apuamaan kehysten kokoamisessa.
Kustaa ompeli paikat rikkinäisiin kaukaisiin ja alotti maalauksen.
Hänellä oli tähän työhön vanhaa tottumusta, sen toiset pojat tiesivät
ja Kanteleinenkin nyt näki. Maalattiin metsäkulisseja. Kanteleinen teki
Kustaalle selkoa perspektiiviopista.

Kustaa veteli kankaalle perusviivoja. Hän ei ollut koskaan ennen
kuullut mitään perspektiiviopista. Mutta hän sovellutti sitä heti.

-- Näinkö?

Kanteleisen täytyi ihmetellen tunnustaa, että tässä kulissimaalarissa
oli niin valtaava annos todellista taiteilijaa, että...

-- Katsokaahan! huusi hän paukkuvaan, sihisevään ja hälisevään saliin.
Päät kääntyivät näyttämölle päin. Kanteleinen asetti rinnan kaksi
metsäkulissia ja näytti lampulla. Kustaa, silmäkulmat tiukasti rypyssä,
kiirehti vielä sudillaan parantelemaan eräitä kohtia, hokien hämillään:

-- Ei ne ... ei ne vielä...

-- Onko hyvä? huusi Kanteleinen katsojille.

Joku alkoi taputtaa käsiä ja toiset yhtyivät siihen niin välittömästi,
että itse arkatuntoinen Kustaa näytti tuntevan sen vilpittömyyden.

-- Mitäs ne tyhjää...

Hän yritti nauraa, mutta se ei onnistunut. Sitte hän koetti viheltää
"Laps' Suomen", jota viime aikoina oli paljon laulettu, mutta huulet
värisivät. Hän oli hämillään. Ennen, kun häntä oli kehuttu, ei se ollut
vaikuttanut tällä tavalla.

Taputus höyläpenkkien ääressä oli laannut ja huomio taas kiintynyt
kullakin omiin töihinsä. Näyttämöaukon vieressä seisoi muuan mökinmies
ja kädet housuntaskuissa tuijotteli Kustaan maalaamia puun kuvia. Hänen
vieressään seisoi pari pientä poikaa sama lumouksen ihmettelevä ilme
silmissä.



VIII.


Alussa olivat pojat ehdottaneet, ettei Kanteleinen itse ryhtyisi
töihin, pitäisi vain huolen johdosta. Siihen hän ensin oli
taipunutkin, varsinkin kun oli niin paljon ohjattavaa sekä juoksi yhtä
myötään katsomaväkeä, joka tarvitsi selittäjää, puhetoverin tai
järjestyksenpitäjää. Mutta pian hän kyllästyi tähän. Sellainen tuntui
liian paljon johtajan, poliisimiehen tai tyhjäntoimittajan osalta. Jo
muutaman illan kokeiltuaan hän oli havaitsevinaan, että se uhkasi
rikkoa toverisuhteita. Moni, joka täällä teki työtä, oli arka ja
epäluuloinen. Vielä enempi oli siihen taipumusta monella katsomassa
kävijällä. Kanteleinen tiesi vanhasta kokemuksesta kotikylältä, että
toverisuhde pysyy aina lujana niin kauan kuin tehdään samallaista
työtä, mutta pyrkii heti jäähtymään ja joutumaan kieroon, kun toinen
alkaa töikseen lukea ja asua huoneessa, toisen liikkuessa
ruumiillisissa askareissa ulkona. Suhteeseen ilmestyy ikään kuin joku
hämäräksi tekevä valonhimmentäjä, toverielämä käy harvasanaisemmaksi,
ajatukset alkavat kulkea eri teitä.

Ja jos ne, nämä pojat, täälläkin alkavat tehdä ajatuksilleen sellaisia
omia, uusia polkuja, joille ne eivät ota minua mukaansa, niin minä jään
yksin "perään katsomaan" kun ne pillastuvat ja jättävät...

Siihen ei hän suostu!

Kanteleinen toimitti koululta seurahuoneelle höyläpenkin ruvetakseen
tekemään puheenjohtajakoroketta ja pulpettia.

Apulaisekseen keksi hän Peltosen rengin, Juhon. Tämä oli 30:ssä oleva
nuorimies, jolla oli hyvän työmiehen maine, mutta joka viime vuosina
oli ruvennut ryypiskelemään, usein muutamien isäntämiesten joukossa.
Juhokin oli tullut eräänä iltana katsomaan. Kanteleinen tunsi miehen
kykyjä siitä, kun oli nähnyt hänet Peltosella korjaavan rikkoutunutta
reenketaraa.

Kun Kanteleinen rupesi houkuttelemaan Juhoa kanssaan töihin, tapahtui
se aluksi tuttavallisen leikin varjossa. Juho vastusteli sillä, ettei
hän osaa ja että pitää hoitaa hevosia kotona. Kanteleinen havaitsi
pian, ettei vastustus ollut aivan ehdottoman jyrkkää. Jostain syystä
teki hänen mielensä saada Juho mukaan. Kävikin jo kysymässä itseltään
isännältä, sallisiko tämä rengin tulla seurahuoneelle iltapuhdetöihin.
On hieman vaikea sanoa, mitä kansakoulujohtokunnan esimies tästä
ajatteli, mutta suostumuksensa hän antoi ja lupasi, että hevoset hän
kyllä hoitaa itse niinä parina iltana viikossa, mitkä Juho höyläilee
seurahuoneella.

Näin tuli Juho mukaan. Kanteleinen huomasi heti saaneensa erikoisen
työtoverin.

Nuoren opettajan lempiaineita seminaarissa olivat olleet puutyöt.
Päästötodistukseensakin oli niistä saanut 10. Sama innostus eli yhä.
Hän oli laittanut oikein komean pulpettipiirustuksen. Kun hän näytti
sitä Juholle, epäili tämä että se olisi liian suuritöinen, ja lausui
sen aivan kuin urakkamies, epäilemättäkään ettei sitä saataisi kuntoon,
jos vain olisi aikaa. Kanteleinen lohdutti sillä, että jos Juhon aika
kävisi täpäräksi, hän voisi jatkaa yksin. Siihen Juho taas sanoi, että
jos sitä kerran ruvetaan tekemään, niin valmiiksi asti se tehdään
yhdessä; hän ei ole orja, vaikka on renki; jos isäntä niin vähällä
väsyy hevosten hoitelemiseen ja alkaa ikävöidä häntä iltasin pitkin
penkkiä lojumaan, niin odottakoon. Mies tuntui alkavan lämmitä.

-- Miksi eivät isännät laita kelvollisia työkaluja, että sais edes puun
valkoiseksi!

Juho katseli tätä sanoessaan Kanteleisen pitkäähöylää, jonka tämä oli
tehnyt kesätöikseen. Höyläpenkillä oli muitakin uusia työkaluja. Rengin
silmissä alkoi jotain elää, aivan kuin kauan uinuneet vaistot olisivat
ruvenneet toimimaan, herättäen miehen sielussa uusia tahi harvinaisia
ilonväreitä. Tuo katse siirtyi työkaluista lautavarastoon, jota
Kanteleinen asioikseen hitaasti, valikoiden liikutteli.

Milloin lie takkikin jo lentänyt Juhon päältä. Kanteleinen havaitsi sen
vasta kun mies jo käsitteli lautoja, rivakoin, itsetietoisin ottein.
Oli todella soma katsoa. Jokainen silmänisku, äännähdys, ruumiinliike,
ote -- kaikki kuvastivat toimimaan ruvennutta rajua työnhalua, joka
etsi tyydytystään. Äskeinen, hieman hidasteleva, venyttelevä,
kaksimielinen "ollako vai ei" oli miehen jättänyt.

Siinä oli 30-vuotias talonpojanrenki, jolla kylässäkin kyllä oli
kuuluisan työmiehen maine. Hän oli nuorempana ollut taloissa, joissa
olivat jonkullaiset puusepän työkalutkin, ja oppinut niitä luontaisten
lahjojensa avulla käyttelemään. Mutta nyt jo moniaina vuosina oli hän
palvellut renkinä sellaisissa taloissa, joissa ei ollut edes
höyläpenkkiä. Silloin ei ollut illoiksi muutakaan tehtävää. Pitkät
puhteet venyttiin pitkin raheja tai istuskeltiin naapureissa
juttuamassa. Halu katosi siihenkin mitä olisi mahdollisesti voinut
tehdä vaillinaisilla työkaluilla. Kun sitte alkoi kylässä liikkua
viinankauppaajia ja Juhokin sattui silloin tällöin ryyppyseuroihin,
korvasi tästä johtuva toimeliaisuus uusine huveineen pitkien syys- ja
talvipuhteiden työttömyydestä johtuvat ikävyydet.

Niin olivat Juhossa parin, kolmen vuoden kuluessa kasityöhalut
uinahtaneet. Hän ei enää usein niitä edes muistellut. Mutta nyt,
jouduttuaan kosketuksiin "tuon miehen", opettajan kanssa, hän oli
joutunut omituiseen innostuksen tilaan. Tässä verrattomia työkaluja,
hänen käytettävikseen! Työ, arvokkaampi kuin ne, joita hän oli ennen
yritellyt, Samalla kuin innostus nousemistaan nousi, tuntui kuin
nuorempana joskus elävästi tunnettu mielihalu, jota oli niin hartaasti
aikoinaan nuoruuden utukuvista selvitellyt, olisi nyt odottamatta
tipahtanut selviönä kuin taivaasta, siihen käsin kosketeltavaksi...

Mutta tämän ihmeellisen ilontunnon pohjalla pysyi vaikutusvaltaisena
eräs ikävä muisto, joka kalvoi mieltä. Hän oli kerran, kun Kanteleinen
oli pitänyt puhetta, päissään viheltänyt ja rähissyt tuolla toisessa
huoneessa, aivan tarkoituksella tehdäkseen kiusaa. Sinne oli tultu
suhdittamaan, mutta hän kiihtyi vain. Ja siinä ympärillä oli ollut
parvi nuoria poikasia, jotka häntä yllyttivät. Vihdoin oli tullut
Kanteleinen ja pyytämällä pyytänyt olemaan hiljaa. Silloin hän tunsi
kiusanteosta niin suurta iloa, että heti kun opettaja sulki oven alkoi
hän uudestaan Peltosen pikkuoriin tavalla hurjasti kiljua. Pojat
pitivät häntä mestarinaan ja nauroivat katketakseen. Hän oli niihin
aikoihin kuullut uudesta opettajasta niin paljon kaikellaista, että
hänen mielestään kuului asiaan, että kylän paras renki näyttää sille,
mikä on kylän yleinen mielipide, ja ettei hän omasta puolestaankaan
aijo kaikellaisia herraspoikasia totella eikä lakitella.

Ja nyt se sama mies seisoo tuossa, aivan lähellä. He rupeavat tekemään
yhdessä työtä, samaa työtä, yhteisillä työkaluilla. Yht'äkkiä kuohahtaa
aivan kuin joku sielun pohjasakkakerros. Hän elää silloisessa
mielentilassa muutaman silmänräpäyksen. On jo melkein ääneen
pääsemäisillään: "Piruakohan se tuo mies oikein meinaa?" Silloin katsoo
hän kulmiensa alta Kanteleista sivulta päin. --

Kanteleinen oli seurannut työtoverinsa alkuvalmisiuksia. Havaittuaan
millä mielenkiinnolla tämä kävi kiinni, vavahti Kanteleisen nuori
opettajasydän. Jo ennen oli hän pitänyt tästä miehestä, huolimatta
siitä, että se oli päissään ilkeä. Nyt hänen havaintonsa varmistuivat.
Seuratessaan miten Juho ensin tarkasteli höyliä, sitten tempasi
lautakasaa, sitten ... oli hän huomaavinaan, tahi ainakin kuvitteli
sitä, miten sisäinen, kauan uinaillut luonteentarmo yht'äkkiä tuossa
miehessä heräsi ja alkoi toimia. Se pani _heittelemään_ kaikkea mikä
käsiin sattui, höyliä ja lautoja. Juho nousi Kanteleisen silmissä aivan
huomaamatta. Hän löysi itsensä yht'äkkiä ajattelemasta uutta työnjakoa,
aivan tasa-arvoista, jossa kumpainenkaan ei ole mestari. Samalla
vallitsi joku salainen tunne siitä, että tuo mies on nopeampi, rajumpi,
aikaansaavampi, joskin hän itse taas mahtanee osata hieman enemmän ja
hienommin. --

Kanteleisen silmä sattuu Juhon silmäterään juuri silloin kun tämä
kulmiensa alta katsoen tutkii: "Piruakohan se tuo mies oikein meinaa?"

Kanteleisen totinen katse saa hymyä. Hän ei lue Juhon silmäniskun
sisältöä, vaan äskeisen oman ajatuksensa jatkona kysäsee:

-- Osaatko kiillottaa?

-- En minä...

Se tuli epämääräisesti. Kanteleinen jäi siihen käsitykseen, ettei Juho
ole aivan vieras sillekään taidolle.

Yht'äkkiä kohotti Juho katseensa lautaläjästä, mihin se äsken oli
arkana paennut, astui askeleen Kanteleista kohti ja kysyi:

-- Kuinka opettaja arvelee...

Kysymys koski jotain osaa työstä. Äänessä oli jo luottava, vilpitön
kaiku.

-- Sano Väinöksi vaan, Juhoksihan minäkin sinua...

Juhon suu meni nauruun ja silmäkulmassa vilahti taas jonkinlainen
epäilyksen piirre. Mutta se haihtui sieltä, kun Kanteleinen ryhtyi
selitellen antamaan vastausta työtoverinsa äskeiseen kysymykseen.



IX.


Puhdetöiden jatkuessa nuorisoseuratalolla alkoi siellä käydä kylän
isäntäväkeä vakinaisina katsojina. Joskus tuli vaimoväkeäkin.
Ensikerroilla ne sanoivat tulleensa katsomaan mitä täällä tehdään.
Mutta sitten miehet rupesivat juttelemaan että täällä käydään
huviksensa. Kehuivat että on oikein hupa katsella kun työ noin käy.
Vihdoin joku lausui ajatuksenaan, että opettajan pitäisi oikein
vasituisesti ruveta opettamaan puutöitä noille muillekin kylän
"klopikoille", kun eivät ne enää osaa mitään. Asiaa pohdittiin vahvasti
penkkikeskusteluissa talvipuhdeiltoina. Seurahuoneelta ei ollut tähän
ehdotukseen vielä saatu mitään varmaa vastausta, mutta kylän
kauppapuodista alettiin kysellä höylänteriä, puraita, vintilöitä,
sahoja, puuviiloja y.m. Kauppias sai varustaa tätä laatua tavaroita
aivan uuden varaston. Vanhat höyläpenkit vedettiin esiin heinien alta
tai otettiin alas ulkosuojain orsilta ja tuotiin tupiin. Niitä
tarvitsivat enimmäkseen hyvin nuoret, nuorukaisiksi kypsyvät pojat ja
kansakouluoppilaat, jotka tahtoivat kotona jatkaa käsitöitään.
Sellaisissa oli puutyöinnostus puhjennut mukaansa tempaavalla
vauhdilla.

Seurahuonella alkoivat työt valmistua. Talo oli täynnä sirosti
valmistettuja penkkejä ja tuoleja. Puheenjohtajakoroke pöytineen
herätti suoranaista ihailua. Ravintolan tarjoilupöytä ja muut pöydät,
keittiö mukavine raheineen ja hyllyineen, nekin olivat kuin itseä
varten tehtyjä. Juhlasaliin oli rakennettu niinikään aivan uudet
voimistelutelineet. Kaikki oli saatu toimeen uhraamatta juuri ensinkään
rahaa.

Sinä iltana, jolloin lattia lopullisesti lakaistiin, katselivat seuran
jäsenet työtä, minkä tehneet olivat, ja tunsivat iloa siitä. Niiden
ilontunne, jotka olivat aineksia keränneet ja vetäneet, oli yhtä suuri
ja täyteläinen kuin niidenkin, jotka olivat tehneet, joku tuli
sanoneeksi sitäkin, että miltä mahtaisi tuntua, jos joku potkisi tai
muuten tahallaan särkisi nyt jotain tästä mikä kauniissa, valkoisessa
valmiudessaan paikoillaan aivan kuin ihailuaan odotti. Sellaiselle
ihmiselle antaisi aivan ehdottomasti selkään, tunnustettiin. Pojilla ei
koko iltana ollut mitään muuta puheenaihetta. Kukin selitti omaa
työtään, miten oli minkäkin osan tehnyt, miten voittanut halkioimet,
oksat, kierot ja kaikki muut alkavan puusepän vastukset. Toisiaan
kuunneltiin asianymmärryksellä ja halulla, kehuttiin ja sanottiin
vikapaikoista ettei millä ole mitään merkitystä.

Sitä oli oikein hupa nähdä, kuinka sydämensä pohjasta he kaikesta tästä
iloitsivat.

Talo oli nyt todellakin asutun näköinen. Ei yksikään paikka enää ollut
rempallaan. Jos sellainen olisi onnistuttu keksimään jostain piilosta,
olisivat kaikki hyökänneet sen kimppuun. Kotiinpäin olevaa väkeä oli
yltäkyllin. Ei edes niitä vanhoja likaisia ja repaleisia tauluja ollut
enää seinillä. Oli osteltu uusia tauluja, jotka esittivät
historiallisia ja kansallisia aiheita. Niihin oli lyöty leveitä,
uljaita, yksinkertaisia raameja, jotka seinällä näyttivät oikein
komeilta.

Ilta oli jo kulunut myöhäiseksi, mutta poislähtöä ei kukaan näyttänyt
ajattelevankaan. Se johtui siitä, että pojat tiesivät odottaa tyttöjä,
joiden piti tuoda koko talon kaikkiin ikkunoihin uudet, itse kutomansa
ikkunaverhot ja pöytäliinat. Kangaspuut olivat olleet sitä varten
vireissä pitkin talvea Juurikkalan muorin kamarissa. Elli oli saanut
aikaan, että hänen äitinsä äiti salli kangaspuitten olla kamarissaan,
jossa valiojoukko kutomataitoisia kylän tyttöjä vuoropäivin kävi
kutomassa. Elli itse oli kuuluisa kankuri. Moni tyttö oli kyllä hieman
arkaillen suostunut kutomaan kartiinivaatetta, mutta Elli oli mennyt
heille persoonalliseen takuuseen, ettei kangas sotkeudu, hän kun oli
aina saatavilla ja valmis avustamaan jos sattui vahinko. Niin pääsi
kutominen vauhtiin. Tytöt pyrkivät kilpaa vuorolleen. Juurikkalan muori
iloitsi koko sydämestään, kun sai nuorta, rattoisaa seuraa. Pari kertaa
päivässä hän "päivämiehensä" kahvitti ohrakahvillaan, joskus pisti
voileivänkin.

Oli helmikuu. Ulkona hallitsi pakkanen, mutta seurahuoneella oli
valoisaa ja lämmintä. Pojat alkoivat jo odottaa tyttöjä ikkuna- ja
pöytäverhoineen.

Silloin astui sisään kylän maalari. Hän oli pieni, keski-ikäinen mies,
tihrusilmä, suupielessä karipaltti, jonka pesä oli puoliksi palanut.
Mies oli aina ollut nuorisoseuralle vihamielinen. Tuskin lie ennen koko
talossa käynyt. Toisinaan oli haukkunut seuraa Jumalan sanan valossa,
toisinaan hän kiukutteli opettajan raittiuspuheitten johdosta, joista
kylällä miesten kesken juttuja kävi. Hän tuli ja mitään puhumatta
katseli ympärilleen. Pojat vaikenivat, silmissä utelias odotus.

-- Tuota, virkkoi maalari vihdoin, saako näitä maalata?

Katsoi syrjittäin tihrusilmillään valkeita esineitä ja vuoroin yhtä ja
toista noista pojista. Katse pysähtyi vihdoin Kanteleiseen.

Siihen ei kukaan vastannut. Maalari nähtävästi tajusi mistä oli kysymys
ja jatkoi:

-- Se vain tuo Piilomäen porvari käski tulla kysymään, että jos niitä
saa maalata. Se lupasi itse maksaa maalit ja palkan.

Sylki.

-- Huh, hoh!

Ilonhuudahdus kävi läpi joukon.

-- Tottahan sellaisilla ehdoilla!

Siihen tapaan huudettiin monesta suusta.

Sitte ruvettiin imehtimään Palomäen porvaria. Mieliala kohosi yhä tämän
uuden lahjan johdosta. Sehän oli uusi tunnustus heidän työllensä.
Maalarinkin silmät tuntuivat, mikäli niitä saattoi ymmärtää,
leppyisämmiltä. Taikka taisi se vaikutelma lähteä siitä, että ennestään
tuttu äänen piinaava pinnistys oli laskenut viritystään.

Kyllä maalari saisi tulla milloin vain haluaa. Piti muuten heti valita
Piilomäen porvarille kiittäjät. Toiset kuitenkin arvelivat että sen
sopii jättää siksi kun työ on valmis ja että seuran kokouksessa ne
tulee valita.

Mutta nyt kolisivat ulkona seinustaa vasten tyttöjen sukset, kuului
jalkain töminää, ja naurua, iloisia ääniä ja supatusta.

Sepän Kustaa oli juuri äskeisen ilon päälle puhaltamaisillaan
jumalanluomallaan tonava-valssia, mutta hänkin hiljeni vaikenevaan,
huulten välistä hiljaa huokailevaan odotukseen.



X.


Koko tämän illan oli Kanteleinen iloisena riehunut. Tavallisissa
oloissa hiljainen ja hillitty ääni oli nyt kohoillut ja mieli pysynyt
korkeassa jännityksessä.

Kun tyttöparven kuhina alkoi eteisestä kuulua, järjesti opettaja pojat
salissa kunniatervehdykseen kahden puolen ovea. Sen auetessa kajahti
laulu:

    "Terve ystävä sä, tänne suojahamme,
    Terve liittohon nyt nuorien!
    Edistys, valistus, siinä ohjelmamme,
    Sekä rakkaus pohjana sen."

Tytöt pysähtyivät hämillään ovelle. Astuivat kuitenkin opettajan
rohkaisevia viittauksia noudattaen saliin. Heitä oli 5. Kukoistavilla
kasvoilla pakkasen purema helakkuus punersi raikkaana kuin keväinen
aamu. Poikain äänet yhä kohosivat ja silmiin ilmestyi hehkua, joka
ikään kuin heijasti takaisin tyttöjen jo nauravista silmistä.

Laulu jatkui:

    "Palvellaksemme Suomea, kansaa sen
    Ja sen toiveitakin ilolla,
    Oomme yhtynnä liittohon nuoruuden;
    Lippu liehukoon korkealla!"

Maalari oli seisahtunut tulipesän eteen, tuijotellen ihmeissään nuorten
parvea ja kuunnellen sytyttävää laulua. Miehen suupieleen ilmestyi
kummasteleva, myhäilyä muistuttava vivahdus. Sepän Kustaan kirkas
tenori sai maalarin huomion vihdoin kokonaan kiintymään aivan kuin hän
olisi muistellut jotain hämärää tahi kuunnellut jotain hyvin kaukaista.
Silmä tuijotti Kustaan silmiin. Piipunperien kaivu jäi puolitiehen,
maalari ainoastaan näytti kuuntelevan ja muistelevan. Otsallekin jo
nousee elämää ... ja poskipäihin. Silmissä ei enää vilahtele paatuneen
häjynkurisuuden leima, niistä pyrkii esiin yhä kirkastuva hymy. --

Tytöt ovat laskeneet vaatekantamuksensa pöydälle. Vilkas juttelu on
alkanut juosta. Siinä oli Juurikkalan Elli, Varamäen Sohvi, Palomäen
Lempi, Sepän Maiju ja Koivusen Liisa. Tyttöjen töitä pojat kilvan
levittelevät ja kehuvat. Tytöt taas maksavat tutkimalla ja kehumalla
poikain töitä. Rupatus käy vilkkaana porinana. Mutta kun asia nyt oli
saanut sen käänteen, että talolla ruvettiin maalaamaan, katsottiin
yksimielisesti viisaammaksi viedä vaatteet pois talolta siksi kun
maalaus olisi toimitettu.

Tytöt olivat hieman ottaneet vaatetta päältään, kun salissa oli lämmin.
Kanteleisen katse kulki, hänen sitä itse huomaamattaan, Sohvin mukana.
Tytön valtaava, keltaisenruskea tukka roikkui kahtena palmikkona pitkin
selkää. Kummallista, ajatteli Kanteleinen, miten kaksi tuollaista
palmikkoa voi pukea tytön vartaloa! Onpa, onpa!...

Tyttö ei tietänyt ollenkaan olevansa tarkastelun alaisena. Hänen
kasvonsa joutuivat kääntymään niin, että Kanteleinen hieman vavahti...

Opettaja jo pelästyy, että kun ei vain kukaan huomaisi... Mutta juuri
silloin käy Sohvi yli lattian. Kas, miten hänen pieksujalkansa nousee
kuin pontimen työntämänä! Tyttö kohoo varpailleen joka askelella,
astunta ja vartalon notkahdus muistuttavat tanssia. --

-- Minä tässä, yrittää maalari saada ääntään kuuluviin.

-- Mitä, maalari? kysyy pari, kolme yht'aikaa.

-- Olen vain yrittänyt muistella yhtä laulua, jota me tapasimme laulaa
siihen aikaan ja jonka laulamisesta meitä kerran sakotettiinkin, mutta
en minä vain muista miten se alkoi.

Maalari näytti todella ponnistelevan muistiaan. Parvi kokoutui maalarin
ympärille.

-- Koettakaa nyt muistella.

-- Se oli se Akselin ja Hildan laulu ... eikö teistä kukaan?

-- Akselin ja Hildan, muistelevat jotkut. Mutta kukaan ei ole kuullut.

Maalari on käynyt puheliaammaksi.

-- Niin kaunista laulua on harvoin, virkkoi hän. Ja se vallesmanni
kehtas meitä sakottaa siitä, kun kerran Mikkeli-yönä oikein
sydämestämme sitä vedimme.

-- Eikö maalari muista yhtään?

-- Paikka paikoin. Siinä oli, niinkin, että:

    "Akseli sekä Hilda,
    Hänen morsiamensa,
    Kauniina kesäyönä
    He rakkaudestansa
    Puhuivat, muistutellen
    Muinoista onnea."

Maalari tavoittelee kauan vaiennutta ja ruostunutta säveltä. Nuoret
ympärillä vaikenevat jännittyen odotukseen.

Maalari jatkaa:

    "Ikävä, vaan myös hauska
    Se yö oli Hildalle,
    Hän armastansa lempi,
    Nojas sen rinnalle,
    Hän surussansa lauloi
    Ja huoliin huokaili:
    Hyvästi kauniit lehdot,
    Hyvästi rakkaani."

Vanhan miehen äänessä värähti toisinaan ikään kuin kaukainen kaiku
Mikkeli-yön laulusta 40 vuotta sitten. Kuuli aivan hyvin, että hän oli
ollut aikansa laulumies. Nuorten uteliaisuus kasvoi.

-- Sen Hildan isä lähti Kaliforniaan eikä tahtonut antaa tytärtään
Akselille, joka oli köyhä. Ja se Hilda lauloi sitte, että:

    "Pois täältä Pohjolasta
    Isäni tahtoopi,
    Hän Kaliforniahan
    Huomenna lähteepi.
    Hän viepi minut muassaan
    Ja meidät erottaa,
    Sä hänen mielestänsä
    Oot halpa arvokas."

-- En muista enää. Maalari ravisti päätään.

-- Ja siitäkö sakotettiin? kysyi Kanteleinen.

-- Niin. Se oli siihen aikaan se huuto-sakko. Jos lauloi vaikka mitä
yöllä klo 9 jälkeen illalla tai ennen klo 4 aamulla, niin sakottivat
ne. Vaikka tämäkin oli painettu viisu, istuin minäkin siitä neljä
vuorokautta vesikopiss'. Ja meitä oli 9 näitä Jokirannan poikia. Eikä
me sillä kertaa oltu edes yhtään ryypätty, ei sen merkkiäkään! Mutta se
vallesmanni ja ne toiset hyvät, jotka sen joukoss' olivat, ne olivat
juovuksiss', ja...

-- Ja te saitte huuto-sakon?

-- No nekös!

       *       *       *       *       *

Kanteleinen hiihtelee kotiinsa yksin. Ajatukset elävät voimakkaasti
illan muistoissa ja mielikuvissa. Siellä oli ollut hauskaa. Illan
mittaan oli mielialassa tuntunut niin omituinen nousuliike. Maailmassa
näytti sittekin olevan jotain, joka pani asioita ainakin joskus
kulkemaan mielen mukaan.

Hänen ympärillään hyöri hyviä ihmisiä. Mistä johtui tämä vaihdos?
Muutamia kuukausia takaperin tuossa samassa salissa oli aivan
toisenlainen mielialan viritys. Mikä sen näin oli vaihettanut?

Hän kummasteli. Ajatellessaan havaitsi, että koko kylä oli muuttunut.
Arkana vilahti mielessä: oliko hän siihen vaikuttanut? Mutta ei
vastannut siihen ehdottoman myöntävästi. Olihan hän yrittänyt, mutta
vähä oli tullut tehtyä, eivätkä ne hänen puheensakaan...

Ehkä se tämä höyläileminen? Mutta miten sekään? Olisiko siinä ehkä se
vanha jokirantalaisten puutyö-harrastus herännyt uuteen eloon?

Siinä kiersi ja kaarsi kaiken ympärillä tietoisuus siitä, että jos ei
hän tänne sattunut, samoin ne vielä nukkuisivat kuin viime vuonnakin.
Niille maille tultua täyttää sydämen kuohahtava ilo. Tukeva sääri
ponnahtaa voimakkaammin, pakkasen huurre syleilee tutummin ja
elämäntaivaan ranta punertaa.

Kanteleinen saapuu kotiinsa. Muori tulee avaamaan ovea ja murisee
itsekseen. Nuori opettaja ei ole kuulevinaan, vaan hiipii kantapäitään
hilliten huoneeseensa.

Sytyttää tulen.

Siinä pöydällä ovat oppilaitten kirjoitusvihot korjausta varten. Hän
siirtää ne konemaisesti eteensä. Avaa yhden, tekee muutamia korjauksia.

Unohtaa kuitenkin kohta itsensä ja jää tuijottamaan lampunruuviin,
omituinen, sisäänpäin kääntynyt hymy huulten ympärillä. Silmät
tirkistävät, aivan kuin todellakin tarkastaen lampunruuvia, mutta
vähitellen niiden ilme muuttuu.

Armastava, hellä kaiho ja edelleen sisäänpäin kääntynyt hymy...

-- Sohvi Kanteleinen, jupisee, ja suu menee leveämpään nauruun.

Muori ohahtaa toisella puolen seinää. Kanteleinen palaa tajuntaansa.
Hieman ravistellen, aivan kuin vapautuakseen mielentilastaan, juo hän
lasillisen kylmää vettä, tempaa vihkoläjän eteensä, etsii kynän ja
ryhtyy työhön.



XI.


Usein kun Kanteleinen talven tullen astui kouluun ja alotti päivätyönsä
muisti hän sen hetken kun oli lähtenyt seminaariin. Miksi juuri se
elämänkohta niin mieleen muistui, ei hän saattanut ymmärtää. Oliko se
sen vuoksi, että ensi kokemukset koulussa eivät vastanneetkaan
odotuksia? Vaikka kuinka koetti innostuttaa itseään uskomaan, elämään
siitä uskosta, että hänellä nyt oli suoritettavanaan jaloin
elämäntehtävä minkä ihminen voi koskaan valita, sittenkin painosti aina
aamusin. Kun otti virsikirjan käteensä etsiäkseen virren ja istui
urkuharmonin eteen soittoa varten, nousi merkillinen vastenmielisyyden
tunne ja peitti mielialan. Silloin, juuri siinä hetkessä se aina
tapahtui: ajatus palasi Kanteleisten torpan pellolle. Mieleen muistui
eräs elokuun ilta. Väinö oli äestänyt ja vaonnut ruispellot, jotka
isäukko kylvi. Kun hän ajoi vanhan liinukan tallin eteen, ajatteli hän
koko ajan yhä sitä, että se oli viimeinen kerta kun hän äesti ja kynti
liinukalla Kanteleisten peltoa. Viimeinen kertako? Siihen liinukka
huokasi syvään ja pitkään, samalla kun hän päästi valjaita. Viimeinen
kertako?

Häneltä oli päässyt itku. Oli suudellut liinukkaa, ja liinukka oli
haistellut häntä ja höplännyt hänen poskeaan ja katsonut totisilla,
viisailla silmillään. Kun Väinö oli taluttanut hevosen umpiaitaan ja
vapauttanut suitsista, oli liinukka hirnahtanut ja katsonut
surullisesti, aivan kun olisi tahtonut sanoa: minä jään.

Umpiaidasta tuvalle oli tullut päivällä kylvyyn pellon piennarta.
Hänestä tuntui silloin siltä kuin tuo pelto ajattelisi hänen lähtöään,
kuin sen piennar koskisi paljaaseen, sille pienestä asti tuttuun
jalkaan pehmeämmin, hyväilevämmin kuin milloinkaan ennen ja kuiskisi
samaa kuin liinukka: minä jään.

Ja tuvanpäädyllä suuri kivi, joka oli kierrettävä kun umpiaidasta
tultiin pellonpiennarta, kivi, joka hiiskumatta kupeillaan kantoi
muistot monen sukupolven nuorimpain ikäkausien urheiluista ja pienten
varpaitten kiipeilyistä, -- kivikin tuntui sanovan: minä jään.

Kaikki tämä vaikutti sen, että seminaariin lähtö sillä hetkellä näytti
aivan kuin rikolliselta. Se jäi mieleen.

Mutta torpassa oli paljo lapsia, eikä se voinut tarjota Väinölle mitään
elinaikaista olinpaikkaa. Kun veli ja sisar, jotka olivat Amerikassa,
olivat tarjonneet rahat jos Väinö menee seminaariin, oli mentävä,
varsinkin kun omakin halu veti.

Oli hän senkin jälkeen joka kesä kyntänyt ja äestänyt Kanteleisten
torpan maita. Mielialan apeus oli silloin usein haihtunut. Seminaari
ja pelto olivat sopineet. Pelto oli monta kertaa hymyillyt
päivälakkosessa: tulitpa! Liinukka oli höristellen tervehtinyt:
tulitpa! Kivi oli vakaasti tarjonnut kylkeään kiivettäväksi: tule vain!

Asia oli näin sovittu.

Mutta täällä koululla se tuli uudelleen mieleen, nyt joka aamu.

Jos virsi meni hyvin, kun lapset lauloivat sydämestään, haihtui kaiho
jo virrenlaulun aikana. Heidän laulussaan soi silloin kuin pellon ääni:
tulitpa, tulitpa!

Siinä oli vastaanottavaa odotusta. Muokkaajan sielu alkoi elää pellon
kera, ottaa vastaan sen vaikutelmia.

Kun lapset lauloivat kirkkaasti, tuntui paistavan kirkas päivä ja
ympärillä oli suloisen lämmintä, vaikka ulkona porotti pakkanen nurkkia
paukutellen. Kanteleinen hymyili jo rukousta lukiessaan ja hänen
sydämessään paloi elämän tuli.

Mutta jos lapset olivat huolimattomia, eivät laulaneet vaan
vehkeilivät, silloin peitti raskas pilvi opettajan sielun. Vähitellen
tuli hän sen suhteen varovaiseksi ja koetti opetella pilven tuloa
vastustamaan. Mutta sellainen tottumus edistyi hitaasti.

Joululoman mentyä alkoi kokemus jo vähitellen avustaa. Opettaja oppi
tuntemaan oppilaansa ja heidän tapansa. Siinä olivat hänelle
erinomaisena apuna viime syksynä tekemänsä kiertomatkat kodeissa sekä
parhaillaan jatkuvat työillat nuorisoseuratalolla. Jokaisen lapsen
perhesuhteet tuntiessaan voi hän helpommin tutustua lapsiin.

Eivätkä ne yleensä olleet pahoja lapsia, heissä vain elivät kotien
vallitsevat katsantotavat ja harrastukset. Kotien lamautunut,
haluton, elämään kyllästynyt henki esiintyi lapsissa yleisenä
välinpitämättömyytenä kotiluvuista ja opettajan kunnioituksen
puutteena. Erikoistapauksissa ilmeni muutamissa pojissa röyhkeyttä,
toisissa villiä vallattomuutta.

Mutta opettaja tuli pian huomaamaan, että näissä lapsissa oli paljo
hyvin lahjakkaita. Yleisesti vallitsevassa kotikasvatuksen puutteessa
tätä luhjakkaisuutta tuntui olevan vaikea saada ohjatuksi hyödylliseen
toimintaan.

Jo seminaarissa oli Kanteleinen innostunut vastustamaan ruumiillista
koulukuritusta. Hän ei voinut päästä siitä ajatuksesta, että sillä
useimmissa tapauksissa vain vahingoitetaan kasvatin ja kasvattajan
välistä suhdetta. Kuritus voi saavuttaa hyviä tuloksia vasta sitten,
kun kurittajan ja kuritettavan välillä vallitsee hyvä persoonallinen
suhde. Mutta useimmiten on oppilaan ja opettajan välinen elämä tähän
liian vieras ja virallinen, jolloin ruumiillinen kuritus voi toiselta
puolen olla vain hermostuneen kiukunpurkaus ja toiselta puolen
vaikuttaa paatumusta ja vihaa nostattavasti.

Kasvattaja alkoi Kanteleisessa yhä enemmän toimia, tottumattomuuden
ensi vaikeudet kiihottivat siihen. Tehtävä alkoi innostaa. Hän keksi,
teki ja kokeili joka päivä jotain erikoista. Erittäin oli hänestä kuri,
järjestys tärkeätä siksi, että se vaikuttaa syvimmin koko elämään.
Saada heidät tottumaan järjestykseen, täsmällisyyteen, siinä koko
heidän elämänsä menestyksen, tulevan yhteiskunnallisen uudistuksen ja
yhteistoiminnan onnistumisen avain! hän väitti. Mutta mikä keino siinä
paraiten auttaa? siinä kysymys joka nuorelle opettajalle oli
toistaiseksi selvittämätön.

       *       *       *       *       *

Koululla oli päivän mittaan sattunut kaikellaista pientä harmia.
Oppilas, jonka nimi oli Elias, oli vihdoin saanut kärsimyksen maljan
kukkuroilleen. Kun opettaja kirjoitti taululle jotain, oli Elias
lähtenyt käytävälle kävelemään opettajaa matkien. Kääntyessään
näki opettaja pojan toimessa. Toiset sillä aikaa tirskuivat, toiset
osoittivat pelkoa havaitessaan opettajaa katsovan Eliasta, joka
tietämättä, että opettaja jo oli kääntynyt, yhä jatkoi. Kun
Elias vihdoin huomasi, että opettaja katsoi, havahtui hän
matkima-asennostaan, mutta suu vääntyi kurilliseen nauruun, ja pitkin
harppauksin astui hän paikalleen. Samaa oppilasta oli eilenkin nurkassa
seisottamalla rangaistu. Opettajan veri kiehui. Hänen luontonsa käski
hyökkäämään, se aivan kuin ajoi pojan kimppuun. Elias istui
paikoillaan, leuka rintaa vasten ja luimisteli milloin sivuilleen,
milloin opettajaan, kasvoilla edelleen pilkkahymy. Opettaja oli kalpea
kasvoiltaan, niistä oli veri paennut. Hän tuijotti Eliakseen katsein,
joista voi ilmiselvästi lukea hyökkäysajatuksen. Hänen nyrkkinsä
puristuivat. Luokalla vallitsi kuolonhiljaisuus. Ei kukaan enää
tirskunut, moni ei kuuluvasti hengittänytkään. Eliaksen katse oli
lopullisesti pysähtynyt tuijottamaan erääseen lyijykynällä vintilöityyn
loveen pulpetin kannessa.

Koulusalissa vallitsi jännittävä pelko.

Hyökkään ... hyökkään ... hyökkään! uhkasi opettajan koko olemus.

Muuan pieni ensi luokan tyttö pillahti itkemään. Silloin havahtui
opettaja.

Tavaton suuttumus oli hänet vähäksi aikaa jähmetyttänyt niin, ettei hän
voinut huomata minkäänlaista ajatuksen toimintaa itsessään. Pikkutytön
itku herätti ajatuksen. Ensimäinen tunne oli silloin syvä sääli lasta
kohtaan, joka nähtävästi pelkäsi häntä ilman mitään aihetta. Opettaja
joutui hämilleen. Hänestä tuntui siltä kuin olisi tehnyt näitä
viattomia lapsia kohtaan suuren vääryyden ja samalla paljastanut heille
heikkoutensa. Astuen itkevän pikku tytön luo, tarttui hän tämän alas
painuneeseen otsaan, kohotti hellästi päätä ja hoki:

-- Älä itke ... älä viitsi itkeä Maiju ... no johan nyt...

Kun pikku tyttö lakkasi itkemästä, oli opettajakin saavuttanut
itsehillintänsä ja asettui luokan eteen.

Eliakselle ei hän sanonut sanaakaan, ei muutenkaan puhunut kohtauksesta
mitään. Tuntia jatkettiin siitä, mihin äsken oli pysähdytty.

Mutta päivällä, kun muut laskettiin päivälliselle, sanoi opettaja
kaikkein kuullen:

-- Elias jää tänne minun luokseni.

Elias tuli kahden vaiheilla. Toiseltapuolen kiihotti valtaava uhma:
tehköön mitä tahtoo! Mutta tämän tunneilmiön kanssa kilpaili pelko: jos
se sanoo isälle!

Isä oli kiivas mies.

Jos se tulee sinne kotiin itse kantelemaan?

Pelokkaasti sivuilleen pälyen astui poika opettajan huoneeseen.

Mutta opettaja puhutteli kuin parasta ystäväänsä, ei sanaakaan siitä
päivällisestä. Kutsui kanssansa syömään. Puhui Eliaksen elämästä ja
tulevaisuudesta. Pojalla oli suuri taipumus käsitöihin. Neuvoteltiin
miten sitä taitoa parhaiten voitaisiin kehittää ja tehdä siitä
Eliakselle elättävä ammatti. Kun päivän lopputunnit oli istuttu
koulussa, kutsui opettaja taas Eliaksen luokseen. Keskustelu jatkui
samaan tapaan. Puhuttiin myöskin Eliaksen kodista, vanhemmista,
sisaruksista, toimeentulosta. Ilta alkoi myöhästyä ja poika käydä
levottomaksi, miten tässä käy, pääseekö ollenkaan kotiin? Mikä on tämän
kaiken alla? Että uhkaamassa olisi jotain hyvin pahaa, sitä hän alkoi
aavistaa mitä myöhemmälle ilta kului. Joskus pyrki jo pillahtamaan
itku.

Mutta vihdoin opettaja läksi itse saattamaan noin 2 kilometrin matkassa
olevalle kotimökille.

Meille se tulee, meille ... meille tulee, ajatteli Elias sydänkurkussa
koko matkan, hiihtäessään opettajan jälessä samaa latua. Mitä
lähemmäksi kotoa tultiin, sitä yllättävämmin nousi pelko, joka paisui
nyt kauhuksi ajatellessa tuiman isän raivoa, kun hän opettajan
syyttäessä tempaa hänet tukasta ... ja panee tuomaan vitsat, ja...

Opettaja pysähtyi muutaman kymmenen sylen päähän mökiltä.

-- Nyt minä voinkin palata, sanoi, ojentaen oikein kätensä. Hyvästi,
Elias!

Poika tarttui siihen vantuskädellä hämillään ja epäröiden. Muisti
samalla että eräissä tapauksissa on lakkikin otettava päästä; koetti
tehdä senkin ja vielä katsoa opettajaa silmiin.

Jätettyään Eliaksen palasi opettaja sivukierroksia hiihdellen
kotiinpäin, kaiken aikaa ajatellen Eliasta ja aprikoiden: voiko hänet
tällä tavoin voittaa?

Alakuloisuuden jätteet haihtuivat mielestä nopeasti. Kun raikas
talvinen ilma virtasi keuhkoihin puhdistaen ja keventäen, samalla
kohosi mieliala voittavana ja varmana. Ulkonaiset seikat saivat peittyä
talvi-illan hämärään, sisäisten näköalojen laajetessa ja Eliaksen
jäähyväiskatseen yhä kirkkaampana säteillessä.



XII.


Kun nuorisoseuran talo saatiin uuteen kuntoon, odotettiin tapahtuvan
ihmeitä. Mitä ihmeitä, ei kukaan osannut sanoa, mutta kaikki, jotka
nuorisoseuraelämässä olivat mukana, odottivat jotain. Puhdetyö-innostus
oli ollut niin yllättävä ja yllyttävä. Saattoi odottaa mitä tahansa.

Kun ruvettiin pitämään kokouksia ja iltamia, havaitsi moni, joka
ihmeitä tapahtuvaksi oli odottanut, pettyneensä. Miten pettyneensä, oli
vaikea selittää. Yleensä oli vain odotettu erinomaista innostusta, ja
kun ei niin tapahtunutkaan, alkoivat monet kohta lamautua.

Kanteleinen pani parastaan. Teki itse suunnattomasti työtä, piti
puheita, johti harjoituksia, oli mukana, jakoi tehtäviä. Mutta vain
harvat täyttivät henkiset tehtävänsä ilolla. Jotenkuten ne useimmat
suorittivat, mutta kaikessa esiintymisessä oli aina niin valtaavana
merkillinen, ylivoimainen lamaus, painostava väsymys. Into oli poissa.

Urheilijat ja voimistelijat sitä paitsi vetivät omaa köyttään. Ne eivät
usein, eräitä poikkeuksia lukematta, tulleet nuorisoseuran kokouksiin,
mutta järjestivät omia harjoituksiaan ja iltamiaan. Alkoi olla ainaista
kinaa vuoroista. Urheilijat eivät tahtoneet tuloistaan antaa
nuorisoseuralle mitään. Urheiluseura vetikin useimpia puoleensa. Vaikka
Kanteleinen oli urheilija, täytyi hänen, jakaessaan oikeutta
nuorisoseuran ja urheilijain kesken, usein asettua riidoissa
nuorisoseuran puolelle. Siten menetti hän erään joukon luottamuksen. Se
kolmas ryhmä, jonka yhteisharrastukset ja juoksut sattuivat
tavallisesti yölliseen aikaan, alkoi taas julkisemmin juopotella,
oltuaan muutamia kuukausia ihmisten lailla. Ensin juopoteltiin salaa.
Mutta mikäli riitaisuudet nuorisoseuran ja urheilijain kesken kävivät
julkisemmiksi, sikäli hekin esiintyivät julkeammin. Heilläkin oli
oikeutensa, muka.

Urheilijat väittivät, etteivät nuorisoseurat anna mitään arvoa ruumiin
kehitykselle ja sanoivat, että aina on terveessä ruumiissa ollut terve
sielu. Kuka ei tätä tunnusta, on vanhoillinen, taantumuksellinen ja
elämää ymmärtämätön. Kanteleinen sen ymmärtää, mutta itsekkäisyys ja
kunnianhimo estää häntä tunnustamasta tätä, varsinkin kun on ottanut
nuorisoseuran urakalla hengissä pitääkseen. Tätä ajatusta edusti
johtavimmin Kuhilasmäen Mikko, josta nyt oli tullut urheilijain
johtomies.

Koivusen Vihtori taisteli lujimpana miehenä nuorisoseuran henkisten
harrastusten puolesta. Hän puhui paljo henkisestä voimistelusta, johon
ruumiillisen työn tekijöillä ei ole tilaisuutta muualla kuin
nuorisoseurassa. Ruumiillista voimistelua taas he saavat työssä joka
päivä. Kun ruumiillisen työn raatajat eivät viljele ajatuskykyänsä kuin
sen verran, että kiinnijoutumatta pääsee kulkemaan ja oppii tekemään
työtä niin kuin ennenkin maailmassa on tehty, siten tulee heistä kyllä
maailman voimakoneita, joita viisaammat veivaavat. Mutta heistä ei tule
koskaan ihmisiä, jotka kilpailevat taidossa, ajattelussa ja johdossa.

Niin he kiistelivät. Kanteleinen piti yhtä myötään esitelmiä, koettaen
saada keskinäistä ymmärrystä aikaan. Mutta yleensä näyttivät
ponnistukset turhilta.

Kyläkunnan isäntäväki suhtautui asiaan aivan levollisesti. He eivät
olleet nuorisoseuralta oppineet koskaan mitään odottamaan. Jos heidän
mielenkiintonsa jollain puolella oli, kannatti se urheilijoita. Niinpä
kokoonnuttiin monasti miehissä katsomaan painimista ja innostuttiin.

Tämän ohessa tutustui Kanteleinen yhä enemmän Jokirannan kyläkunnan
sieluelämään ja havaitsi että siinä vallitsi mitä mieltäkiinnittävin
murroskausi. Kylässä oli ennen hallinnut voimakas yhteishenki
vanhanaikaisella, patriarkaalisella pohjalla. Sen elämänsisältönä oli
ollut usko Jokirannan kyläkunnan rikkauteen ja etevyyteen. Tämä usko
oli tehnyt onnelliseksi kyläkunnan vaivaiset ja kerjäläisetkin. Nekin
tunsivat omistavansa osan kyläkunnan hyvyyden iloista.

Tällainen usko antoi erittäinkin jokaiselle talolliselle silloin selvän
elämäntehtävän: koettaa rikastua hieman, saada lapsensa naitetuksi
hyvin ja päästä sen toimitettuaan eläkkeelle. Sellaisissa
harrastuksissa eli miespolvi toisensa jälkeen, iloitsi jos voitti, suri
jos joutui tappiolle. Mutta kukaan ei langennut koskaan epätoivoon,
sillä kyläkunta oli kuin suuri perhe, josta ei kenenkään tarvinnut
leivän nälässä hautaan mennä. Vaikka oli köyhäkin, oli hyvä olla, kun
oli Jokirannasta.

Mutta viime aikoina oli kaikki muuttunut. Kyläkunnan rikkaus oli
ikäänkuin hajonnut pieniin murto-osiin. Osakkaat olivat näiden
jako-osuuksien haltijoina käyneet levottomiksi, itsekkäiksi, omaan
läjäänsä yrittäviksi, takanapäin vehkeileviksi. Se hajoitti
yhteishengen. Ensin oli innostuttu, mutta pian kaikki lamautui ja
tuntui luonnottomalta. Ei mikään enää tahtonut oikein onnistua. Kukin
koetti ajatella ja ajatella, mutta väsyi ja hermostui pian, aivan kuin
lintu, jolla on liian pienet siivet. Moni kokeili keinottelijana, mutta
useimmat epäonnistuivat ja väsyivät, kun toiset taitavammat aina heitä
puijasivat.

Kerran talvella tuli Kanteleinen nuoren Varamäen kera Piilomäen
puodista. Talot olivat siinä kahden puolen tietä. Mihin vei tie vielä
vanhanaikaisen porttirakennuksen läpi pihaan, missä taas oli
porttirakennus hävitetty ja kartanon muokkaus uuteen järjestykseen
alotettu. Kaikkialla näkyi vanhan varallisuuden pohjaleima, mutta sen
rinnalla vallitsevan rappeutumisen ja elämänpysähdyksen lahjomattomat
merkit.

-- Kuule, virkkoi Kanteleinen, mikä tätä kylää oikein vaivaa?

Varamäki seisahtui vastapäätä ja katsoi silmiin.

-- Minä sanon sulle, kuule, mikä tätä kylää vaivaa, mutta älä sinä sano
heille sitä kellekään. Ne vain suuttuvat, eivätkä usko. Tätä kylää
vaivaa köyhyys. Toiset ovat jo köyhiä ja toiset pelkäävät köyhtyvänsä,
se niitä vain vaivaa.

Kotiin mennessään ajatteli Kanteleinen asiaa koko matkan. Sittemmin oli
nuori Varamäki vielä puhunut Kyläsuosta, joka alkaa aivan kylän
laidasta, ja sanonut että siellä se on Jokirannan uuden elämän ja
rikkauden aarnihauta. Mutta ne eivät vielä tunne sen taikasanaa. Eikä
hänkään tiedä koska ne heräävät ja tulevat tuntemaan sen.

Tuota samaa oli joskus Varamäen ukko sanonut. Mutta ihmiset pitivät
hänen uskoaan höpinänä.

Kanieleinen ajatteli nuorta Varamäkeä. Mahtoiko hänellä olla jotain
vakavampaa siinä uskonsa alla? Mies oli hieman erikoinen,
teräväsanainen ja toimeenpaneva. Mutta hän tahtoi toisinaan kurottaa
liian näkyvästi toisten päiden yli ja katsoa sieltä.



XIII.


Kanteleinen on käynyt illastamassa kotonaan, mutta palannut suksien
kera uudelleen ulos. Sillä välin on noussutkin kuu. Se valaisee nyt
laajoja lumikenttiä tuonne metsää kohti ja Kyläsuolle, joka loistelee
omituisessa valaistuksessa kuin merenselkä, synnyttäen kaihoa ja ikävää
saada katsoa mitä siellä on. Ja kylän talot, ne jotka ovat ryhmässä
kahden puolen raittia ja ne jotka häämöttävät etäämmältä, ne ovat kuin
pieniä varustuksia, joihin ei pakkasella ole lupa suosiolla tulla.

Taivaanlaki on niin häikäisevän kuulakka, että kuuvalon kellahtava väri
loistaa kuin sinertävän autereen takaa.

Hän laskee suksilla alas vainiolle.

-- Tämäpä vasta!

Kanteleinen katsoo ihaillen ympärilleen. Suksi liukuu kepeästi. Keuhkot
laajenevat, sinne tunkeutuu raikasta ilmaa tulvien. Iloinen, hymyävä
ilme hiihtäjän kasvoilla laajenee.

Pakkanen pyrkii kolmannelle kymmenelle.

Hiihtäjä suuntaa latunsa yli joen, nousee toisella puolen Varamäen
pihaan. Nuori emäntä tulee navetasta ja tapaa tulijan.

-- Ka! Tuleeko opettaja meille ... meidän tupaan, vai isänkö tupaan?

Hän sanoo isäksi miehensä isää.

-- Iltaa, emäntä! En minä nyt teille tule, kiitos vain. Käyn katsomassa
vaaria, sanoo Kanteleinen ja hyppää suksilta kättä tarjoten.

Emännän hymy sanoo: Vaariapa sinä katsotkin! Mutta ääneen hän virkkaa:

-- Iltaa! Älä nyt, mun ovat käteni lapasiss' ja ne ovat likomärät.

-- Ei sillä ole väliä.

-- Eikö? Kastelee kätensä, niin kylmettyy kun on näin pakkanen.

-- Ei kylmety, veri on vielä nuorta ja kuumaa.

-- Johan se on kuumaa.

Emännällä on hillitty, eheästi sointuva metalliääni, joka hivelee
korvaa. Sille ilmeisesti antaa joku ystävällinen tunnelma ymmärrettävän
sävyn, kun hän Kanteleisen kättä puristaessaan virkkaa:

-- Sohvikin on vielä navetass', mutta kohtahan se...

Vallattomuuden puuskassa riehahtaa toinen:

-- Minä menen sinne!

Navetasta kuuluu heikosti tytön laulu, ja kun Kanteleinen kiertää erään
nurkan, vilkkaa jo tuli ikkunasta.

       *       *       *       *       *

Ukko tulee portaissa emäntää vastaan.

-- Kuka se oli, jonka kanssa sinä?

-- Puhuinko?

-- Puhuit, niin?

-- Opettaja.

Ukko ryähtää omituisen tekoyskän, osaamatta siinä hetkessä määritellä,
tahtooko hän sillä tällä kertaa merkitä hyvää vai pahaa tuultaan.

-- Menikö se meidän tupaan?

-- Na-avettaan se... Emäntä tuntuu nauravan.

Ukko sähähtää nyt jo vihaisesti. Tekee mieli heittää miniälle kiivas
sana, mutta kun on sitä ennenkin tähän asti välttänyt, ei nytkään,
ehtii ajatella ja röhisee vain pahanmielensä puhkuen pakkaseen.

Vähätuvan porrasvieressä ovat Kanteleisen sukset. Vaari ottaa käteensä
ja katselee tuntijan silmällä. Hänkin on suksimestari viime talvesta
saakka. Silloin, näet, teki sukset Sohville ja itselleen. Ne seisovat
tuvannurkkaa vasten pystyssä, ukon ovat kaksi desimetriä pitemmät kuin
tyttären.

Verratessaan nyt Kanteleisen suksia omiinsa, ajattelee hän, että ne
muistuttavat enemmän alkuperäistä lautaa ne hänen suksensa kuin
Kanteleisen. Mutta onpa käynyt koulut ... ja hän ei ole ikinä nähnyt
tehtävän suksia... Terva hänen ja Sohvin suksissa on parempi ... ja
sehän on pääasia.

Ukkoa hieman piinaa tekemiensä suksien kömpelyys, jos sattuu
katsahtamaan vielä... Mutta tulkoon tekemään kilpaa astioita!

Vanhuksen mieliala jo alkaa kohota. Jos ottaisi rankaläjältä uudet
suksivärkit ja tekisi? ajattelee. Aikaa on kyllä.

-- Liikaakin!

Hän oleilee vielä pihassa ja alkaa muistella miksi hän oli äsken
pahalla tuulella. Muistaa yht'äkkiä.

-- Lempoako se siellä navetass'? Navettakartanolta kuuluu ääniä:

-- En minä, kuule, jaksa sua seurata ... mun sukseni ovat niin kankeat
ja raskaat...

-- A-haa! Ukko kihisee itsekseen.

-- Saat mun sukseni, lupaa Kanteleinen.

-- Mun ... mun ... vai sun, jumal'auta! Vai ka-kankeat...

Ukko painaa oman suksensa kärkeä jäätikköön. Helähtäen menee se poikki.
Vanhus säpsähtää.

-- Ka-ah! Perhana...

Hän tempaa katkenneet palaset ja pakenee niine hyvineen tupaan, sillä
navetasta kuulutaan tultavan.

Aivan pian tuleekin Sohvi. Korjaa maidon, ilmoittaa että hän aikoo
vähän hiihtelemään. Isä laskee mumisevan, äreän äänen.

-- Tehkää nyt, isä, ristivalkea, niin minä keitän puuron kun tulen.

Taas ukko mumisee. Hän ei itsekään ymmärrä miks'ei saa sanotuksi sitä,
vaikka pistää niin vihaksi.

-- On niin ihana kuutamo, selittää tytär, aivan kuin aikoen isää
innostuttaa.

Ukko joutuu sanomaan aivan sitä, mitä vähimmin harmittelee:

-- Ne sukset ovat niin huonot.

-- Kyllä minä niillä...

Silloin jo tytär pujahtaa ulos. Äijä jää harmittelemaan, että kun ei
ilkeyksissään saanut edes kysyneeksi, että kuka siellä nyt on, jolla on
sellainen perhananmoinen vetovoima, että vetää kuin magneetti?

Mutta vasta kun on yksin jäänyt ja ruvennut sahailemaan
ristivalkeapuita, alkaa yksinäisyydentunne kiduttaa. Mielessä rupeaa
askartelemaan ajatus, että ne siinä kuhertelevat todenpäältä ja hänet
aijotaan jättää yksin. Veri alkaa kuohua päähän päin ja tekee mieli
noitua sahalle joka ilkeästi kiljuu puuliuskassa. Ajattelee jo
puuronkeittoa, kahvinkeittoa, lehmäksenhoitoa, huoneen siivousta,
vuoteentasoitusta...

... Ja tulee vain kuin konna ja ... toinen menee kuin noiduttu perään,
tphyi!

Hän on joskus ennen ajatellut tätä mahdolliseksi, eikä ole siitä
suuttunut. Mutta nyt hän suorastaan vihaa Kanteleista, joka aivan
ilmeisesti, eläviin silmiin, aikoo viedä häneltä tyttären jota hän...

Ukko hyrskähtää voimakkaasti ja kyyneleet tulevat silmiin. Rakkaus
tyttäreen on suurempi kuin miksi hän vähemmän vaaran hetkellä oli sitä
ajatellutkaan.

Porstuasta kuuluu kopinaa. Tupaan astuu Kuhilasmäen Mikko.

-- Iltaa, sanoo.

-- Iltaa, vastaa vaari, mutta ei käske istumaan.

-- Joko Sohvi on mennyt?

-- Mihinkä?

-- Piti vain harjoituksiin, selittää Mikko. --

-- Mennyt se on.

-- Siell' on nyt kylmä.

-- Paleleeko?

-- Korvia vähän.

-- Ei sellainen mies mihinkään kelpaa.

-- Kyllä ne jokaisen korvat, kun on kylmä.

-- Kahdenkymmenen vanhana korvat palelee! puhuu ukko pilkallisimmalla
äänellään. Ja napukka korvilla! Olette te, jumaliste, miehenalkuja,
olette jo, tpho!

Mikko sytyttelee paperossia.

-- Paperossiako poltat?

-- Paperossia. Mikon äänessä alkaa jo olla uhmaa.

-- Tpho, tpho! syleksii ukko.

-- Pitää mennä, ilmoittaa Mikko.

-- Tpho, sylkee ukko. Mieli tekee sanoa: no mene nyt, mutta ei sano.

-- Hyvästi, jättelee Mikko.

Sovittaessaan puita takkaan, sanoo ukko, kun ovi jo painuu kiinni:

-- Hyvästi.

Tuli alkaa palaa. Vaari istuu tuolille, panee mällin poskeensa ja
virkkaa hymähtäen katkerasti:

-- On se sekin tyttären pyydystäjä!

Perään mumisee jotain.

Mutta kun tuli alkaa kirkkaasti palaa, lientyy silmistä vähitellen
katkeroittunut ilme. Hän katsoo tuijottaen loimuun, huulet yhteen
puristettuina, kasvoilla hyljätyn surumielinen tunnelma.

       *       *       *       *       *

He hiihtelivät kylän takana Kyläsuolla. Sen aava valkea lakeus loisteli
kuun kuuleassa hohteessa. Äänetön, ihana vaikeneminen, jota hieman
särki kahden suksiparin vitkainen siirteleminen toisensa edelle ja
sompasauvain vikisevä kosketus hangen pintaan. Pienet, matalakasvuiset
pensaat ja männyt seisoivat raskaissa lumipukimissaan kahdenpuolen
vähän ajettua talvitietä. Ne näyttivät kuin erämaan asujilta, jotka
hiljaisena yöhetkenä ovat tulleet hyrmyistään luonnon salaperäisiä
eläjiä varten valmistettuihin juhliin. Ihminen saattaa nähdä vain sen,
mitä silmäin edessä on. Mutta juhlaväki seisoo juhlallisena, jäykkänä,
ohikulkijaa kuulematta, näkemättä. Se joko näki, kuuli, tahi odotti
jotain suurta, salaperäistä tai majesteetillista. Tämä odotus loi
voittavan tunnelman koko luontoon, täytti maan ja ilman, ja Kyläsuon
talvehtivasta lakeudesta hamaan korkeuteen, missä kuu ja tähdet
seisoivat paikoillaan juhla-asemissaan.

Hiihtäjäin keskustelu oli melkein loppunut. Eikä se alunpitäen muuta
ollutkaan kuin kuherrusta, jossa jokainen sana ja äännähdys tulkitsee
vain lemmen ihanaa elämää. Pakkanen oli yhä kiihtynyt ja suksikeli
käynyt kiinteämmäksi. Mutta hiihtäjillä ei ole vilu, eikä kiire.
Kanteleinen hiihtää Sohvin lautasuksilla, ja ne ovat hyvin hyvät. Sohvi
hiihtää Kanteleisen suksilla, mutta ei ajattele niitä.

He ovat jo kääntyneet takaisin. Kylän talojen ikkunoista vilkkuvat
valot. Täältä huurteiselta suolta katsoen tuntuu kuin katse ulottaisi
elämästä toiseen. Täällä kaikki niin pyhäistä, salaperäistä,
tunnelmallista, siellä kylässä arki, jokapäiväisyys, pikkumaisuus...

Hiljaisuus ei ole enää rikkomaton. Kuuluu reen kitinää, hevostenjalkain
kapsetta ja kulkusten helinää läheiseltä tieltä. Kylässä vinkuu
kaivonvintti. Etäällä hiihtää muuan hiihtäjä samanne päin kuin hekin,
suksen kihnaus ja somman kitinä kuuluvat, kun pysähtyy kuuntelemaan.
Kaikki tämä rikkoo talvisen suolakeuden tunnelmaa ja antaa sille hieman
salaperäistä eloa. Hentonen lempi puikkelehtii arkana taistellen
karkoittavia arkivaikutuksia vastaan.

Yhtäkkiä näyttää se hiihtäjä, jonka somman kitinää äsken vaieten
kuunneltiin, pyrkivän kohti. Kuin sopimuksesta syntyy kiihkeä into
paeta. Nyt havaitsee Kanteleinen taas, kenen sukset hänellä ovat, Sohvi
tekee saman havainnon. Jälkimmäinen kysyy, että miten niillä pääsee,
toinen vakuuttaa: hyvin!

Jo on hiihdetty suolta vainiolle, tasaiselle, kovalle tielle. Oistetaan
Erkkilän pihan läpi vesipolun viereistä latua jokeen. Mutta
jokirinteessä Sohvi kaatui. Siinä saavuttaa takaa-ajajakin, Kuhilasmäen
Mikko.

-- Ka Mikko? virkkaa Kanteleinen, äänessä hieno häminvivahdus.

Mikko puolittain pysähtyy, näyttäen olevan kahden vaiheilla, mennäkö
ohi vai ei.

Sohvi oli jo selviytynyt ilman vahinkoa. Mikko lipuu hiljoilleen
edelleen.

-- Mennään yhdessä, kun on sama matka! kehottaa Kanteleinen.

Sohvi huudahtaa hieman säikähtyneenä:

-- Vo-ii! Nyt piti olla näytelmäharjoitus... Olitko sinä, Mikko?

-- Olin, kuuluu Mikon ääni syyttävänä viiden sylen matkasta. Ja muutama
henkäys jälemmin: -- Mutta kun ei ollut sinuakaan, niin ei siitä tullut
mitään.

Hämillään voihkaa Sohvi:

-- Voi kun minä unohdin!

Sillä aikaa oli Mikko alkanut kiirehtiä ja voittanut jo pitkän
välimatkan.

Kanteleinen kuiski:

-- Oliko se minun syyni?

Tyttö ei vastannut, voihkasi vain. Mutta itselleen jo puoliksi
anteeksiantaen katsoi toista silmiin siinä kun he pysähtyivät
hyvästelemään.

       *       *       *       *       *

Kun Sohvi tuli tupaan havaitsi hän kohta, että isä oli laittanut
puurovesipannun takalle riutuvan ristivalkean raunioille. Vesi kiehua
porisi. Tytär loi vakoilevan silmäyksen isään, joka pöytätuolilla
istuen, poskia kämmeniin nojaten tuprutteli. Luuli havaitsevansa, ettei
vaari ollut yrmytuulella. Se riehautti täyteen loimuun hänen loistavan
mielialansa, joka purkausi iloiseen huudahdukseen:

-- Onpa isäkulta pannut puuroveden kiehumaan!

Sohvi heitteli päältään vaatteita. Ukko sylkäsi:

-- Tphy!

Sohvi loi vielä vakoilevan katseen. Olisi ollut parempi jos ukko olisi
puhunut. Oli ollut aina parempi silloin kun hän oli puhunut, kuin
silloin kun hän ei puhunut. Varsinkin kun sylki...

-- Joko nyt saatiin kyllikseen? virkkoi vihdoin.

-- Ei toki, isäkulta. Siellä olis nyt vaikka koko yön!

Sohvi säpsähti itsekin riemuaan.

Vaari vaihtoi toisen polven, käänsi mällin toiseen poskeen, aikoi
laskea uudelleen poskipäät kämmenien varaan. Mutta joku levottomuutta
herättävä ajatus teki pahaa...

Ryhtyessään keittämään katsoi tytär taas tarkemmin, että mitä se isä
ähkyy? Isän raskasmielisyys oli nyt jo niin silmäänpistävä, että Sohvin
täytyi kysyä:

-- Mikä teidän on, isä?

Vaari nousi ja kävi yli lattian ovelle päin.

-- Mitäs sinä siitä...

Meni ulos.

Äänessä oli katkeruuden ja samalla sovittavan alistumisen surullinen
vivahdus.

Tytär alkoi ymmärtää. Hänen rinnassaan nousi hellä, lämmin tunnelma,
joka hyökkäsi sitä äskeistä iloa vastaan. Siitä syntyi kumma
taistelu...

Kun vaari palasi ulkoa, tapasi hän tyttärensä ääneen itkemästä.

Vanhuksen mieli meni hyväksi, mutta hän ei sanonut sitä.



XIV.


Saatuaan suhteensa Sohvin kanssa selväksi, tuntui Kanteleisesta kauan
aikaa siltä, kuin millään muulla asialla ei olisikaan niin suurta
väliä. Hän ajatteli enimmäkseen Sohvia ja itseään, rakkauttaan, tulevaa
kodin järjestelyä ja muita siihen kuuluvia asioita. Joskus itseltään
kysyi: onko tämä luonnollista? Ja joku aivan viivyttelemättä aina
vastasi, että se on luonnollista. Kylä näytti käyvän myöskin yhä
itsepintaisemmaksi ja ihmiset itsekkäämmiksi. Hänelle asetettiin
kaikellaisia velvollisuuksia, mutta kukaan ei ajatellutkaan edes
suurkiitosta.

Eikä hän siitäkään ... mutta täytyi ruveta aikaansa käyttämään oikein.

Oikein! ajatteli hän. Se on oikea sana. Hänelle tulee nyt perhe. Pitää
ruveta ajattelemaan ja tekemään työtä sen hyväksi. Pitää lakata
tuhlaamasta aikaa, pitää ruveta käyttämään sitä oikein, s.o. omaksi
hyödykseen.

Tästä teki mieli jo silloin tällöin haastellakin, erityisesti
sellaisten kanssa, jotka eivät olleet koskaan olleet mukana
yhteistyössä maailmanparannuspuuhissa. Kanteleisesta tuntui ikään kuin
ne olisivat paremmin kyenneet ymmärtämään tätä hänen nykyistä
sieluntilaansa, kuin entiset toverit. Eikä hän siinä pettynytkään.
Kaikki sellaiset hyväksyivät hänen menettelynsä. Varsinkin
kansakoulujohtokunnan esimiestä lähemmäksi tunsi tällä uudella
elämänkäsityksellään pääsevänsä.

Mutta kun ensi puuskaus oli mennyt ohi, avautui mieli usein entisille
elämänparannushaaveille. Eikä voinut välttää sitä, että joskus heräsi
omantunnon tuskan tapainen mieliala. Silloin tarvitsi jotain
todistuksia ja tukea voidakseen puolustaa nykyisyyttään. Aivan kuin
kohtalon sallimana esiintyikin eräitä ikäviä kokemuksia nuorison
piirissä.

Olihan hänellä nuorten luottamus, niitä poikkeuksia lukematta. Mutta
juuri ne poikkeukset pyrkivät nyt asustamaan mielessä. Jostain syystä
näytti näet, kuin poikkeusten lukumäärä olisi kasvanut.

Nuorista monet, ihmisluonteen omituisen kierouden vaikutuksesta, olivat
alkaneet takana päin pilkallisesti nälväillä Kanteleista, ilman että
sillä oli vakavampaa tarkoitusta ja huolimatta siitä, että he häntä
kunnioittivatkin. Tämän kanssa rinnan nousi toisissa nuorissa, joilla
ei ollut taipumusta nälväilemiseen, halu näyttää kaikkialla kuinka
tuttuja he ovat opettajan kanssa. Nämä tuttavuuden osoitukset menivät
toisinaan poikamaisuuksiin; jotka nyt alkoivat pistää Kanteleista
vihaksi.

Hän oli jo ennen kokenut kaikkea tätä, mutta sitä vastoin että olisi
loukkaantunut oli hän monasti tuntenut siitä tyydytystä ja iloa, koska
käsitti kaikki vain poikain ystävyyden ja vilpittömyyden merkeiksi. Se
oli hänen mielestään jonkunlainen saavutettu voitto. Ennen oli
kouluaikana kotikylillä syvästi kärsinyt, kun entiset paimentoverit
siellä olivat alkaneet vieroa. Tästä oli hän saanut syvän vihan
säätyrajoitusta vastaan, koska havaitsi siinä ilmenevän sellaisen
alkua.

Mutta nyt, tässä nykyisessä mielentilassa, kaikki tällainen tuttavuus
pyrki loukkaamaan. Siinä oli hänen mielestään aina liiaksi velvoittava
luonne. Se johdonmukaisesti ikään kuin oikeutti ajattelemaan, että tuon
entisen leikkimisen, elämällä kaikenlaisten poikaviikarien kera, sen
pitäisi nyt loppua. Mielessä oli vielä eräs epäilys, joka tuki tätä:
jos ne alkavat kohdella Sohvia myöhemminkin, heidän naimisiin mentyään,
entisellä toveruudella, sitä ei hän sietäisi. Tämä ajatus kasvoi sieltä
muiden seasta toisia ylemmäksi. Sitä piti hän niin luonnollisena ja
oikeutettuna, että aluksi ei noussut edes mitään vastustavia
epäilyksiä. Sohvi oli heidän joukostaan ja nousi nyt ylemmäksi...
Ylemmäksikö? pysähtyi hän ajattelemaan. Ylemmäksi! jatkui, ja
jonkunlainen omanarvon tunnon raju ponnistus tuntui sydänalassa. Hän
pelkäsi, ettei niillä ole älyä antaa Sohville hänen uutta arvoaan,
mutta siihen hän ne pakottaisi nousemalla itse naimisiin mentyään
hänelle virkansa ja oppinsa perusteella kuuluvaan yhteiskunnalliseen
arvoasemaan...

Tätä kesti muutamia aikoja. Sittemmin alkoi sisässä nousta joku, joka
rupesi näitä ajatuksia arvostelemaan. Ensin se väitti, ettei poikain
tuttavallisuudessa ole ollenkaan mitään pahaa, päin vastoin se on
heikäläisen vilpittömän ja ennakkoluulottoman toveruuden merkki. Ne
tuntevat ylpeyttä siitä, että ovat niin lähellä opettajaa,
koulunkäynyttä, sivistynyttä miestä, herraa. Se on arvonantoa. Joskin
tämä pukeutuu toisinaan omituisiin, joskus ehkä rivoihinkin muotoihin,
on sillä hyvin arvokas sisältö... Tämänkö hän nyt heittäisi? Ruvettuaan
pääsemään nuorta väkeä lähelle, nytkö mies jo alkaisi heitä inhota,
kaikota kauemmaksi? Herrain puolelle! ilkkui itselleen.

Kanteleinen pyrki hermostumaan. Mikä minun on? kyseli hän itseltään
kuin kipeä.

Samalla aikaa kuin rakkaus tuotti täyteläistä iloa, vainusi tämä uusi
ristiriita joka käänteessä.

-- Onko minusta tulemassa hullu vai herra? kyseli hän tuskastuneena
itseltään. Mistä ennen iloitsin, sen olemassaololla minä nyt mieltäni
kiusaan!

Hän alkoi tutkia syitä omiensa ja poikien mielentilojen
ristiriitaisuuksiin. Mistä se johtuu, että tänään innostuu tähän,
viikon päästä sen hylkää ja innostuu päinvastaiseen? Mistä se johtuu,
että ihmiset osoittavat toisessa tapauksessa suurta arvonantoa sille,
jolle toisessa tapauksessa nauretaan? Tuskin oli hänelle selvinnyt
jälkimäinen kysymys, kun jo piskahti mieleen:

-- Silloin kun minä, juuri minä, alan puhella toisen ihmisen kanssa
poissaolevasta henkilöstä, silloin sielussani lähtee liikkeelle, alkaa
toimia kummallisia, vieraita voimia. Ne ikään kuin erittelevät
puheenaolevan ihmisen, kääntävät päin joko hänen naurettavan,
ylenkatsottavan tahi vihattavan puolensa. Minä joudun aina, ainakin
jossain määrin, tämän merkillisen vaikutuksen valtaan. Myöskin
puhetoverini käy samoin. Poissaolevasta, oli se ystävä tahi muu, mutta
varsinkin ystävästä puhumme paljon sellaista, jota ei ikänä hänen
läsnäollessaan puhuttaisi...

Tämä kysymysten sarja oli jo ennenkin mielessä vilahdellut, mutta se
oli pysytellyt etäämmällä. Se ei ollut häirinnyt, vaikka olikin
puhuttu poissaolevista ystävistä ja hedelmöitetty seuraelämää
mielihyväntunteella, mikä johtui siitä, kun saatiin valittaa ja tutkia
poissaolevan heikkouksia ja antaa niille joko surkuttelua tai naurua
aiheuttavia lisävivahduksia. Joskus oli se aivan kuin hymyten
ohimennessään nyhjässyt omaatuntoa, mutta sitte taas aivan kuin
kehottavasti silmää iskien päätä nyökyttänyt. Nyt alkoi kysymys koko
laajuudessaan siirtyä etualalle. Ollessaan ihmisten seurassa teki hän
tarkkoja havaintoja. Keksi, että ihmisten virheiden, todellisten tahi
oletettujen, käsitteleminen ja huomaaminen ihmeteltävällä tavalla
kiihotti melkein kaikkia ihmisiä, joiden kanssa joutui tekemisiin. Tämä
huomio oli siksi erittäin yllättävä, kun ei ollut ennen juuri ensinkään
tullut asiaan huomiotaan kiinnittäneeksi. Kaikkialla oli parjaavalla
puheella mielihyvän tunnetta synnyttävä voima. Toinenkin omituisuus
kiinnitti mieltä: keskustelijat pääsivät aivan kuin toisiaan
lähemmäksi, aivan kuin heidän ystävyytensä olisi vahvasti hyötynyt ja
kasvanut siitä että poissaolevaa parjattiin.

Mikäs tämän oikein tekee? johtui hän kysymään itseltään. Onko ihminen
yleensä niin ilkeä, että hän tuntee mielihyvää toisen ihmisen
parjauksesta ja todellisestakin lankeemuksesta? Vai aiheutuuko
nautinnontapainen tunne siitä, että sillä hetkellä luulee löytäneensä
ihmissuvun yleisen mätäpesän ja tuntee vilpitöntä parantamishalua?

Mutta miksi "minä" olen silloin syyllisyydentuntoinen; vain
arvostelijan asemassa?

... Kenties huomioidenteko toisessa ihmisessä on sittenkin alkeellinen,
johtava askel tekemään havaintoja itsessään? Ehkä tuo kummallisesti
kiihottava, luontoperäinen nautinnontunne ei sittenkään ole vain ilkeä,
vain paheen synnyttämä kasvannainen, vaan jumalainen lahja, jota meidän
nykyisellä kehitysasteellamme vielä käytetään erehdyksessä aivan
väärin?... Vast'edes, kun ehditään korkeampaan aikakauteen, voi juuri
tästä ristiriidasta kehittyä eräänlainen surun ja ilon yhteensovitus...
Siinä toisella puolen seisoisi ihminen omien silmiensä edessä
aineskasana, raakaleena, jolla ei ole mitään kerskattavaa Jumalan
edessä? Nöyrä alamaisuudentunne pakottaisi etsimään ystäviä,
taistelutovereita, matkakumppaneja kaikista ihmisistä, joitten kanssa
ikinä sattuisi kosketuksiin... Mutta jo silloin ihminen minässään
tuntisi oman voimansa ja siitä pursuvana, ikään kuin yllyttävänä,
pakottavana, kannustavana suuren luomiskutsumuksensa: "_Minun_" on
tästä luomisen raaka-aineesta tehtävä Jumalan kuvaa tavoitteleva
ihminen. Sitä Jumalan tahdon kaltaisuutta tavoitteleva, mikä nyt jo
parhailla hetkilläni sielussani säteilee, mutta heti langetessani
taasen häipyy hämärän verhoon...

Tätä ajatellessaan pilkkoi Kanteleinen puita. Hänen sielussaan säteili
kirkastunut kuva ihmisen päämäärästä. Ja kun sen rinnalla katseli
äskeistä itseään kokoilemassa puuta-heinää allensa voidakseen kohota
itsekkäässä rakkaudenhuumauksessa Sohvin kera muiden yläpuolelle,
hävetti häntä.

... Onko Jumala minut nähnyt tässä tilassa? ajatteli hän vavahtaen
hävyntunnossa.

-- On! kuului sisässä joku sanovan. Kanteleinen häpesi yhä syvemmin.
Hänellä ei ollut usein tapana rukoilla. Mutta kun sieluntuska nousi
joskus huippuja kohti, silloin tuli se pakoksi. Nytkin pysähtyi saha,
kädet kävivät ristiin, kohosivat taivasta kohti, ja sielusta kohosi
syvän katumuksen ja häpeäntunteen pakottamana äänetön rukous...

Ja aivan kuin hänen itsensä sitä huomaamatta virtasi syvä voimantunto
ja elämänilo mieleen. Taas veti elämänvirta koko voimallaan
ihmismereen, taisteluihin, toverielämään niiden kera, joille ei kukaan
elämää opeta, jotka keräävät käsityksiä, tottumuksia ja ihanteita
matkan varrelta, mitä milloinkin sattuu, mikä milloinkin miellyttää,
ilman tarkoitusta, kaikki sattuman varassa...

Taas tuntui syvästi siltä, kuin vain siellä olisi hänelle luvallista
elää, kuin vain siellä olisi arvokasta, syvää elämää ... kuin vain
siellä voisi ikävöivän mielikuvituksen silmien eteen joskus
vilahdukselta avautua ihmiselämän kirkastettuja päämääriä...

-- Sillä kas, virkkoi hän, ne ovat usein niin lähellä, me elämme
päämääriemme keskellä aivan usein, mutta harhaan johtavat mielikuvat
vievät ikävöintimme sieltä pois!

Elias, joka oli järjestäjänä, tuli hyppien ja laulaen puuvajaan.
Säpsähti lauluaan, kun tapasi opettajan mietteissään nojaamasta
saharenkkuun. Kanteleinen hymähti ja alotti uudelleen sahauksen, yhtyen
siinä silmänräpäyksessä hänelle tavattomalla iloisella hilpeydellä
Eliaksen lauluun. Aivan kuin opettajan mieliala olisi tarttunut
poikaan, voitti tämäkin häminsä heti ja kävi jatkamaan laulua. Ensin
ääni arkuudesta vavahteli, mutta kohta se alkoi asettua tottelemaan. Ja
puuvajassa kajahteli:

    "Ihminen minne, minnekkä hän,
    Ihminen minne, minnekkä hän,
    Minnekkä rientää ihmisen henki. Tiedätkö sen?"



XV.


-- Poikasissa alkaa herätä arvosteluvaistoja, virkahti Kanteleinen, kun
eräänä kesäiltana istuivat Sepän Kustaan kanssa koulun puutarhassa
nojaten selkiään suuriin koivuihin. -- Eivät ne sillä mitään erittäin
pahaa tarkoita, vaikka ne nälvivät. Eihän koiranpenikkakaan tarkoita
pahaa, kun se kasvaville hampailleen etsii leikitellen purema-aihetta.

Hän nauroi iloisen vallattomasti, niin että valkeat hampaat välkkyivät
tummaksi päivettyneestä naamasta ja auringonpaahtamat paljaat hartiat
nytkyivät.

Kustaa katseli kysyvästi Kanteleista. Hän ei oikein ymmärtänyt tätä
luonnetta. Mutta yht'äkkiä vilahti mielessä: onhan hänellä itsellä
hyvätuloinen virka ja ... oma tyttö tiedossa. Hätäkö on miehen nauraa!
Ei tarvitse huolia mistään, kun tietää että kyläkunta kuitenkin pitää
hänestä... Se on tuokin vain yhtä lajia kopeutta...

Kustaan mielestä oli tämä selviö. Mutta se ei rahtuakaan rauhoittanut
häntä hänen oman elämänkysymyksensä suhteen, joka viime aikoina oli
alkanut käydä ylivoimaiseksi. Oikeastaan hän oli tänä iltana tullutkin
puhelemaan siitä.

Kustaa oli saanut äskettäin eräältä kiertävältä teatteriseurueelta
kutsun tulla heidän mukaansa kesällä koenäyttelijäksi. Hän olisi ollut
valmis heti lähtemään, mutta vanhemmat olivat vahvasti vastaan. Heillä
oli pienenpuoleinen talo, jonka maita isä viljeli sepäntoimensa ohella.
Kun isä oli kesät talvet pajassa, oli maanviljelystöiden suoritus
enimmäkseen Kustaan, emännän ja parin nuoremman siskon varassa.
Nuorempi veli oli vielä niin pieni, ettei kelvannut kuin vaivoin
paimeneksi.

Kustaata oli jo pari, kolme vuotta, siitä asti kun isä hankki maatalon
ja hän tuli enempi työskentelemään sen asumisessa, aina hiljaisesti
kiusannut se ajatus, että hänen täytyy tehdä työtä aivan muiden
ihmisten hyväksi. Eikä siinä kyllä. Pahemmin vielä vaivasi se ajatus,
että hänen täytyy uhrata aikansa joutavaan tonkimiseen, sellaiseen,
jota voivat tehdä kaikellaiset tusinaihmisetkin, vieläpä sellaisetkin
joita menee kolmetoista tusinaan, mutta sillä aikaa hänen taiteelliset
lahjansa menevät hukkaan.

Sepän Kustaa uskoi taiteelliseen elämänkutsumukseensa paljoa varmemmin
kuin Jumalaan. Hänen taiteelliset lahjansahan olivat tosiasia.
Lukemattomat asianymmärtäjäin kehumiset ja katselijain kättentaputukset
näytäntöjen jälkeen olivat ulkonaisena, puolueettomana todistuksena
hänen omalle tietoisuudelleen, joka olisi ollut selvä ilman
todistuksiakin.

Mutta silloinpa hänen kova kohtalonsa punoikin taas ansan: hänen isänsä
pitikin hankkia maata juuri silloin kun hänen olisi pitänyt noudattaa
omaa kutsumustaan!

Usein, kun hän asteli pellolla äkeen jälessä tahi tiellä lantakuorman
keralla, hautui mielessä draamanaihe. Siinä oli päähenkilönä suuri
taiteilijakyky, joka vain odotti tilaisuutta hurmatakseen maailman
mestaruudellaan. Mutta hän oli kahleilla kytkettynä lantakuormaan, kuin
Prometheus kallioon. Kytkemisen oli toimittanut taiteilijakyvyn oma
isä, omin tekemin kahlein, sillä isä oli seppä. Isä, joka ei ollenkaan
tajunnut pojan lahjoja, piti tätä vain laiskana. Sen vuoksi kytki hän
pojan kahleilla maatöihinsä, pitääkseen hänet ilmaiseksi orjanaan
raatamassa leipää ja särvintä yhä lisääntyvälle sisar- ja veliparvelle.
Loppukohtauksessa piti esiintymän erään kuuluisan teatterinjohtajan,
joka jostain on saanut vihiä orjuudenkahleissa oijentelevasta nerosta.
Hän tulee, katkoo tulisessa suuttumuksessa kahleet. Loppukohtaus oli
ajateltu hyvin suureksi.

Tämä aihe oli tuottanut hänelle kärsimystensä keskellä monta ylvästä,
sisäisesti nautintorikasta hetkeä. --

Tässä hän oli äsken tehnyt Kanteleiselle selkoa aikeestaan liittyä
kiertävään turneeseen vaikkapa ilman isän lupaa. Kanteleinen oli sitä
vastustanut. Puhelut olivat, varsinkin Kustaan puolelta, saaneet jo
silloin tällöin särmikkäitä vivahduksia.

-- Mutta minkä järjen nimessä sinä vastustat sitä, että minä saisin
etsiä itselleni lahjojeni ja taipumusteni mukaista tehtävää? kysyi
Kustaa tiukasti.

Kanteleinen hieman viivytteli vastaustaan.

-- Sen vuoksi, sanoi, että taiteelliset taipumuksesi tuskin riittävät
tekemään sinusta edes huomattua näyttelijää.

-- Sitä en minä ole ajatellutkaan...

-- Oletpa!

Kustaa säpsähti ja katsahti satutettuna Kanteleisen silmiin.

Kanteleinen pureksi hampaissaan heinänkortta, silmäkulmat olivat
arvostelevissa kurtuissa. Alkoi sanoa:

-- Tulla jäseneksi kiertäviin teatteriseurueisiin ei ole minusta --
mutta _vain minusta_, huomaa se -- mikään kadehdittava elämänura. En
sano, ettei niissä voisi olla kelpo ihmisiä, jopa nerojakin. Mutta kun
tyhjäntoimittajia on enimmin, tekee heidän seuransa kelpo ihmisistä ja
neroistakin usein kaltaisiaan.

Kustaa näytti painavasti harkitsevan. Virkkoi vähän ajan kuluttua:

-- Mutta ... tästä voisi saada sellaisen käsityksen, että kiertäminen,
varsinkin maaseudulla, kasvattaa teatteriseurueissa tyhjäntoimittajia.
Sitä vastoin suurissa, seisovissa kaupunkiteattereissa nämä vaarat
voitaisiin välttää. Kuitenkin olet itse monta kertaa sanonut, että
kaupunkilaisteattereissa, nimenomaan suurissa teattereissa, ei taide
voi lähestyä kansaa, varsinkaan maalaiskansaa... Että taide niissä
pääkaupunkilaistuu, ulkomaalaistuu, lakkaa kansaa ymmärtämästä, elää
vain rahamaailmaa ja porvarielämän mielitekoja varten...

-- Niin! Mutta millä tavoin esimerkiksi sinä nyt korjaisit tätä asiaa?
Sinä lähdet peltoa, äestä, lantakuormaa, isää, äitiä ja siskojasi
pakoon, saadaksesi _näytellä_. Mitä sinä näyttelet? Itseäsi, veljeni!
Neroasi, josta olet tehnyt itsellesi salaisen epäjumalan, jota ainoata
sinä palvelet. Saadaksesi oikein mielinmäärin palvella tätä
epäjumalaasi, lähdet pakoon maalta, siskoryhmäsi keskuudesta, isäsi
kodista...

Sanoppa nyt: mitä sinä tällaisena, niin sanoakseni elämänpakolaisena
tulet meille täällä kotikylässä ja ihmiskunnalle siellä maailmalla
opettamaan?

Kustaan suu meni hymyyn. Oli vaikea tietää, oliko kasvoille asettunut
ilme pilkallinen vaiko nolostunut. Hän ei vielä vastannut, kun
Kanteleinen jo jatkoi:

-- Niin kauan kuin pysyt kotonasi, tärkeässä työssäsi, kotonasi, jossa
olemiseen on tilaisuutta, jopa pakottavia syitä, ja näyttelet kotikylän
seurahuoneella, tuotat sinä lahjoillasi koko kyläkunnalle taiteellista
nautintoa ja iloa. Me tyydymme sinun taiteeseesi! Mutta me emme katsele
sinun esityksiäsi näyttelijän esityksinä, vaan lahjakkaan, hyvän
ystävämme, Sepän Kustaan, joka seurahuoneemme näyttämöllä esittää
elämänsä suurta ikävää...

Mutta kun sinä tulet takaisin _kiertävänä näyttelijänä_, silloin me
katselemme täälläkin vain itseänsä näyttelevää näyttelijää, joka
tavoittelee taituruutta ansaitakseen ihmisten kiitosta, tai rahaa,
ostaakseen elämäniloja sisällisesti tyhjän elämänsä iloittamiseksi.

Kanteleisen äänessä oli jo hermostunut sävy. Kustaa yhä vaikeni, mutta
hymy huulilla oli vaihtunut hermostuneisuuden merkkeihin. Ääni värähti
suuttumuksesta, kun hän sanoi:

-- Sitä kelpaa puhua sellaisen miehen, jolla on itsellä hyvä virka,
hyvät tulot, ja... Mutta ne sellaiset eivät voi ottaa huomioonsa
meikäläisen asemaa, ei parhaatkaan... Ja siksi sitä voi puhua noinkin.

-- Sano vielä: ja eläke tiedossa, ja kysy: miksi et sinä saisi käyttää
omaksi eduksesi lahjojasi ja taipumuksiasi samoin kuin minäkin.

-- No niinkin! Ja miksi et sinä jäänyt kotiisi maanviljelijäksi, vaan
lähdit seminaariin?

-- Aivan oikein! Vastaan suoraan: sinusta en usko tulevan suurta
taiteilijaa, ja ala-asteille jääminen tällä alalla on raskas
elämänkohtalo. Tämän pitäisi riittää sinulle selvittämään jo kaikki.
Mutta vastaan kysymyksiisi: Minä lähdin kotitorpastani sen vuoksi, että
meitä oli 5 veljestä. Torppa tulee muutaman vuoden kuluttua taloon.
Minua ei siinä pidättänyt mikään. Menin seminaariin, kun minulle
tarjottiin koulurahat. Tulin tänne opettajaksi, kun kutsuttiin. Tämän
kaiken pitäisi oleman yksinkertaista, selvää ja puolustettavaa, jota
sinun asiasi ei ole. Tähän lisäksi sanon vielä: maata en ole jättänyt.
Siihen vetää minua veri!

Kanteleisen silmät iskivät tulta:

-- Minä menen maan luokse takaisin, kunhan tässä ehdin... Saat nähdä.

Vähän aikaa olivat kumpainenkin vaiti. Vihdoin Kustaa sanoi hiljaa:

-- Minä vihaan maatyötä ja ... maata.

Kanteleinen hypisteli kädessään koivunlehvää ja katsoi tarkkaavaisesti
Kustaata silmiin. Heittäen pois kaiken äskeisen uhman, kysyi hän
alakuloisella äänellä:

-- Mutta mistä se johtuu?

Kustaan mieli kuohahteli yhä, kun vastasi:

-- Siitä, että minusta on tehty maatyön orja.

-- Maatyön orja...

-- _Maatyön orja!_ Luuletko että minun isäni haluaisi pitää minua
maatyössä ihanteen vuoksi päivääkään, ellei minun orjatyöni hedelmä
häntä rikastuttaisi?

He katselivat kauan toisiaan silmästä silmään puhumatta mitään.

Kanieleisen mielessä askaroi taas kysymys: mikä tämän kylän on? Nuoren
Varamäen vastaus muistui mieleen, mutta sillä ei tuntunut olevan tässä
tapauksessa mitään arvoa. Tässä ei ollut kysymys köyhyydestä, vaan
elämästä, elämän mahdollisuudesta. Sellaisen elämän, joka ei riipu
ainoastaan leivästä, vaan enempi ajatuksista, keskinäisestä toistensa
ymmärtämisestä, sellaisesta joka synnyttäisi suuria, elähyttäviä,
elämää hedelmöittäviä ajatuksia...

Hyvästellessä tarttui hän lämpimästi Kustaan käteen ja sanoi:

-- No, sinä taidat lähteä?

-- En tiedä.

-- Tee minun puolestani niin kuin parhaaksi näet. Ystäviähän olemme
silti.

-- Varmasti, vakuutti Kustaa puristaessaan Kanteleisen kättä.



XVI.


Kesä kului niin ja näin, aivan niin kuin kuluu kesä, kun ei ole
varsinaista tehtävää ja kaikki siirtyy tulevaisuuteen. Ensin keväänä
oli Kanteleinen jonkun verran raivannut koulun ketoutunutta
puutarhamaata, kylvänyt siihen perunoita, punajuuria, lanttuja j.n.e.
Sittemmin oli hän käynyt yleisessä kansakoulukokouksessa ja eräillä
laulujuhlilla. Palannut kotiin hyvin väsyneenä. Yritti sen jälkeen
saada toimeen nuorisoseuran kesäjuhlan ja saikin. Mutta kyllä siinä oli
ponnistusta. Seuratoiminnan parikuukautinen loma oli vaikuttanut kovin
uuvuttavasti. Kun juhla oli juhlittu, päätettiin antaa seuran levähtää
syksyyn asti ja alottaa silloin taas uudestaan.

Tämä lepo ei Kanteleista tehnyt levolliseksi. Näytti yleensä siltä kuin
seuraan olisi nyt joku näkymätön vainooja hiipinyt, sillä sen voimia
heikonnettiin yhtä myötään. Erkin Sameli meni Amerikkaan. Se koski sekä
Kanteleiseen että seuraan. Vaikka ei Sameli ollutkaan mikään
korvaamaton nero seuran elämään nähden, vaikutti hänen lähtönsä
Kanteleiseen masentavasti. Olihan Sameli kuitenkin aina ollut vilpitön
ja vakaa.

... Miksi hän lähti? kyseli ja tutki Kanteleinen itseltään.

Sameli oli varakkaana pidetyn talon ainoa miehen tehtäviin kykenevä
poika. Kotiin jäi ainoastaan lapsia ja kaksi täysikasvuista sisarta,
joista toinen sairaaloinen. Äiti oli myöskin kitulias, hintelä,
läpikuultava ihminen. Isä kyllä parhaillaan oleva hyvä työmies.

-- Minkä tähden? kysyi Kanteleinen lämpimästi, kun Sameli tuli hänelle
hyvästiä sanomaan. Matkaan lähtevä painoi päänsä alas, ei katsonut
silmiin kun vastasi:

-- Niitä on aina syitä.

Haastattelija ei udellut. Sameli lähti selittämättä sen enempää.

Mutta Kanteleiselle jäi tästä kohtauksesta omituinen vastenmielisyyden
tunne. Vanhain toverusten suhteeseen oli jäänyt himmeä kohta,
umpikuljuinen paikka, jonka läpi ei nähnyt. Samelin syyt eivät
saattaneet olla aivan selvät. Hänen lähdössään täytyi olla jotain
järjetöntä tahi kivuliasta.

Kun oli kulunut muutama päivä lähdöstä, kävi Kanteleinen Erkkilässä
haastattamassa vanhempia, jotka luuli tapaavansa surun murtamina ja
pojan tekoa ankarasti tuomitsevina.

Isäntä oli vilkasluontoisempi kuin poika, joka oli tullut enempi
äitiinsä, perinyt osan tämän salamyhkäisyydestä. Erkkilä oli hyvin
mielissään, kun opettaja tuli. Rupesi juttelemaan hyvin avomielisesti
pojan lähdöstä, kun tiesi hänen ja opettajan olleen läheisiä ystäviä.

Riitaa ei heillä ollut Samelin kanssa ollut koskaan. Hänen mielestään
heidän talossaan olisi ollut ruokaa ja työtä, kun olisi vain viitsinyt
tehdä.

-- Mutia se laiskaantui siellä nuorisoseurass', selitti isäntä, suu
touhuavassa hymyssä ja aivan kuin ei olisi siitä niin suuria
välittänytkään. -- Sehän on luonnollista, näytti mies ajattelevan, kun
ne sivistyvät, silloin nämä arkityönhalut niiltä menevät...

-- Se ei ajatellut enää muuta kuin painimista, sen jälkeen kun voitti
nekin isot väkevät siellä pitäjällä ja pääsi koko pitäjän mestariksi.

Isäntä ja opettaja istuivat kamarissa vastakkaisissa pöydänpäissä.
Siellä pauhasi kärpäsmiljoona aivan kuin mylvivä härkä ja haisi pitkiä
vuosikausia nurkissa lahonnut lika.

Kertoja hymyili:

-- Sitä se ajatteli ja harjoitti... Ja siellähän ne Amerikass'
ansaitsevat ne väkevät painijat oikein jumalattomasti...

-- Niin, sekaantui syrjästä kivuliaalla äänellä äiti, -- kun se meinas,
jotta ne hänen lahjansa ovat siihen painimiseen ... kuinka sitte lie?

Kanteleinen luuli keksineensä syyn Samelin todelliseen lähtöön. Sitä
selitti vielä enempi silmäys talon tupaan, tarhapihaan, kartanolle
yleensä. Siellä oli kaikkialla niin tavattoman likaista, ettei Sameliin
kohdistuva syytteleminen tahtonut enää mitenkään pitää ryhtiään.
Päinvastoin alkoi pilkistää hieman valoa Samelin viimeaikaiseen,
kasvaneeseen umpimielisyyteen. Poika lienee jo kauan kärsinyt tästä
liasta ja lopuksi löytänyt pakotien Amerikkaan.

-- Kyllä sillä saakurilla on hyvä voima, sillä meidän Samelilla, kehui
edelleen isä, ikään kuin muistellen. Olihan hän ollut monasti
katsomassa painia, vaikka muuten ei juuri missään kokouksissa käynyt.

-- Jos sattuu, niin kyllä se siellä rahoja tienaa, kuvaili edelleen,
opettajaa silmiin katsoen, aivan kuin lohduttaen.

-- Noo, niin se sanoi, että ei suinkaan hän siellä tähän oikoiseen
työhön rupea, auttoi äiti tunnelmaa, valittavalla äänellään jatkaen
miehensä ajatusta.

Isä paransi edelleen:

-- Tässäkin on näitä lapsia. Jos onnestaisi nyt tämän vanhimman ansaita
muutama tuhat talonlunastusta varten, niin...

Kanteleinen tuijotti tätä äitiä kipeisiin silmiin. Hänestä tuntui
siltä, kuin sieltä olisi tirkistellyt Jokirannan kyläkuntahengetär
avutonna ja vapautusta rukoillen.



XVII.


Kerran tuli Mikkosen isäntä opettajan puheille. Tämä oli harvinainen
vieras. Hän muutenkin ani harvoin liikkui kodin ulkopuolella muualla
kuin kirkossa ja puodissa. Talohan oli hieman syrjässä kylän
keskuksesta.

Mikkonen ajoi polkupyörällä. Onneksi sattui tapaamaan opettajan kotoa.
Näytti olevan aluksi hieman hämillään, kun ei tietänyt oikein kuinka
asiansa alottaisi. Pääsi vihdoin sopivasti puheen alkuun. Kehui
tulleensa puhumaan Niilosta, pojastaan, se kun aikoi teollisuuskouluun
ja sitä tietä rakennusmestariksi. Hän ei tahtoisi mitenkään estää
muuten, mutta kun heillä olis niin hyvä talo, josta kyllä sais
elinkeinonsa, kun vain olis riittävästi työvoimaa. Tähän saakka on hän
pannut voimansa etupäässä karjatalouteen, emäntä samoin. Ja kaikki on
mennyt hyvin. Nyt oli hän suunnitellut uutisviljelyksiä, osittain
laajanpuoleisiakin. Oli pitänyt silmällä siinä pojankin miehistymistä.
Mutta silloin tuleekin tämä poika ja sanoo, että hän aikoo
rakennusmestarikouluun. Se särkee hänen suunnitelmansa, koko hänen
elämänsä. Ja häntä suututtaa niin että...

Heillä on kyllä nuorempia poikia, mutta kestää vielä monta vuotta ennen
kuin niistä tulee apua. Pahin on kuitenkin se, jos joutuu niistäkin
turhaan odottamaan ... jos tulee niillekin sama mieli kuin tällekin,
niin mitäs turvaa isä voi niihin panna? Eihän niiden tulevaisuudesta
mitään tiedä eikä osaa niitä varten mitään maan asumisia suunnitella.
Tämä tekee hänet niin toivottomaksi. Juuri kun hän nyt on alkanut
päästä asumisessaan hieman alkuun, tulee tämä vanhin poika ja lyö
maahan kaikki. Jos saisikin kelvollista palkkatyöväkeä, voisi vielä
onnensa nojaan koettaa, mutta sitä ei saa. Kaikkihan ne nyt lähtevät ja
menevät, mikä minnekin, mutta pois vain Jokirannalta ... onneansa
koettamaan, muka!...

Sitte tulevat takaisin ne, joille maailmanrannantie nousee pystöön...
Tulevat rampoina ja rujoina, elätä sitte vain, kotimaa ja kotikylä...
Silloin on siivet laukussa ja Jokirannan leipä hyvää purra...

Mikkosen puhe sai kiihtyessään katkeruuden sävyn, jota ei siinä alussa
sellaisenaan huomannut. Saattoi havaita, että kauan hautuneet ajatukset
vuosivat, kun niille kerran vapaus suotiin, vuosivat vuolaampina kuin
kenties asianomainen oli ajatellutkaan.

Hän oli pitkä ja hoikka mies, joitakuita vuosia päälle neljänkymmenen.
Tukka ja parta olivat hoitamattomat, joten mies näytti huomattavasti
villiltä. Huuliparran ja korvahiukset oli auringonpaahde valaissut
miltei lumivalkeiksi. Kasvot tummanruskeat, ahavoittuneet, työn
leimaamat. Mustat silmät, jotka rauhan aikana tekivät uneksivan,
haaveilevan vaikutuksen, paloivat sisäisen sodan aikana rauhattomasti.
Yhteenpuristuneet huulet ja väkevä leuka vaikuttivat uhkaavasti.

Miehellä oli ilmeisesti sydänsuru.

Hän heilutti jalkaa toisen polven päällä, nojasi poskea kämmenpäähän
ja tuijotteli.

Kanteleinen oli kaiken aikaa kuunnellut. Ei vieläkään hän ollut täysin
selvillä siitä, mihin Mikkonen tahtoi tulla.

Yht'äkkiä virkkoi mies taas:

-- Siellä se poika sen sai päähänsä, kun niitä seurahuoneen penkkejä
tehtiin.

Äänessä oli tällä kertaa ärsyttävä sävy. Silmäin tuikea, säkenöivä
tuijotus suuntautui tuomitsevana opettajaan.

Kanteleinen hieman säpsähti.

-- Kuinka? kysyi hän, saadakseen selville, tarkoitettiinko todellakin
häntä syyttää.

-- Niin, siellä se sen sai päähänsä!

Mikkonen puhui jo huutavalla äänellä, jossa nyt olivat kaikki syytteen
vivahdukset.

Kanteleinen ei suuttunut. Hän otaksui kohta, että tässä on joku
väärinkäsitys. Niin alkoi hän asiallisesti puolustautua. Oli
tarkoitettu nuorison ja kylän parasta. Oli annettu niille hieman
käsityöopetusta samalla kun ... ja eihän sen pitäisi olla
maanviljelijälle vahingoksi?

-- Vahingoksi se on! kirkui Mikkonen, vaihtaen polvea ja iskien
sotaiset silmänsä opettajaan. -- Ammattimaanviljelijälle on vahingoksi
kaikki sivukonstit! Siinä on niin paljo työtä... Siitä ei ehdi
mihinkään ... eikä tarvitse ehtiä! Mitä ne sitte hyödyttävät ne muut
hommat? Pyhänä kirkoss' ja arkina pellolla, siinä on maamiehen
liikkuma-ala!

Kanteleisen oli vaikea olla. Mies siis todellakin syyttää häntä siitä,
että poikansa on saanut hieman käsityöopetusta. Mies on nähtävästi
asiaa kauan harkinnut ja lopuksi päättänyt lähteä purkamaan mielensä
hänelle.

Syytöksen edessä tunsi opettaja syvästi syyttömyytensä ja miestä
kohtaan alkoi herätä säälintunne, sillä hänen valituksessaan
suunnitelmiensa rikkoutumisesta oli perää. Sitä ikävämmältä tuntui
asia, kun tämä oli niitä harvoja isäntiä kylässä, joilla oli
suunnitelmia, jotka ajattelivat ja tekivät jotain muutakin kuin olivat
epätoivoisia. Kanteleinen otaksui olevansa juuri heidän miehiään
itsekin. Ainahan hän koetti kiinnittää nuorison mieliä kotikontuun ja
maanviljelykseen ... sehän oli alkanut olla hänen syvin ajatuksensa!
Melkein joka esitelmässään puhui hän siitä.

Mutta tämä Mikkonen eli itse melkein erakkoelämää. Hänelle tuli hyvin
usein yhteensattumia kylän muiden miesten kanssa. Miestä pidettiin
hävyttömyyteen asti oman edun katsojana, -- muisteli Kanteleinen.

Vaikea oli löytää sanoja, tässä kun oli niin suuri väärinkäsitys. Sen
vuoksi joutuikin Kanteleinen sanomaan hyvin tavallista ja
jokapäiväistä. Käsityöopetusta on Niilolle annettu hyvässä
tarkoituksessa ja Niilolla on käsitöihin taipumusta. Maamiehelle on se
taito toisen käden arvoinen. Hän pitää valitettavana jos Niilo puuhaa
pois kotoa, mutta häntä, Kanteleista, ei siitä saa syyttää. Hän
tahtoisi koko sydämestään kiinnittää nuorison mieltä maahan ja aikoo
itsekin, kun tässä vain ehtii. Hänhän rakastaa maata ja maanviljelystä.
Mikkosen suu oli ilvehymyssä.

-- Se on sitä herrain maahenkeä, sanoi.

Jo pyrki nostattamaan Kanteleisen luontoa. Mies ensin häntä syyttää ja
loukkaa törkeästi ja sitten pilkkaa! Hiusmarto alkoi punoittaa ja
päässä kiehua. Silmä tuijottaa tuolilla istuvaa miestä aivan kuin
aikeessa iskeä kiinni.

Silloin alottaa Mikkonen uudessa, rauhallisessa äänilajissa, aivan kuin
uuden luvun:

-- Minä tulin sitä varten, että eikö opettaja voisi puhua sille
Niilolle ja estää häntä menemästä? Se poika uskoo opettajaa enempi kuin
muita, ja...

Äänensävy oli sovintoa etsivä ja pyytävä.

Kanteleinen huomasi heti muutoksen. Ja vaikka hän siitä ilostui, ei
mielenkuohunsa vuoksi voinut estää tulemasta:

-- Mitäs minä... Tehän syytätte juuri minua poikanne harhaan
johtamisesta?

Mikkonen vastasi varmalla äänellä:

-- Ja pyydän nyt teitä johtamaan poikaa jälleen takaisin isänsä
helmaan.

Loppusanoissa oli hellä ja rukoileva sävel. Kun Kanteleinen nyt
katsahti vieraaseensa, tirkistelivät tämän mustat silmät kuopistaan
häneen kysyvinä. Miehen leuka nojasi rintaan ja silmät tuijottivat yli
kulmain. Kanteleisen itsehillintäkyky alkoi palata. Hänen vieraansa
merkillisen lumoava katse piti ikäänkuin raollaan sielun ovea, jonka
hän sanoillaan oli äsken laskenut lukosta. Mikkosen yhteenpuristuneet
huulet näyttivät sanovan: Katso, minä olen luottamuksesta sinuun
avannut itseni sinulle... Mutta minä olen valmis jälleen sulkeutumaan,
jos...



XVIII.


Niilo Mikkonen ja Kanteleinen sattuivat aivan pian tapaamaan toisiaan,
omituista kyllä, eräänä sunnuntaina kirkkotarhassa. Niilo istui siellä
suuren pihlajan alla, vastassaan hattupäinen tyttö. Kanteleinen osui
siihen aivan sattumalta ja aikoi kulkea tervehtien ohitse, mutta Niilo
puhutteli. Kun Kanteleinen läheni, esitteli Niilo tytön: neiti
Joenpolvi, kirkonkylän leipurin sukulainen, hiljattain tullut tänne
vierailemaan. Tyttö oli vahvasti Niilon näköinen, melkein kuin sisar;
muuten ehkä viittä vuotta Niiloa vanhempi.

Kanteleinen pani ensi silmäyksellä merkille, että neiti Joenpolven
katseella oli omituinen imeytymisvoima. Häneenkin se imeytyi, aivan
kuin valokuvatakseen. Ennen kuin oli istunut seurassa viittä minuuttia,
tiesi jo, että näiden nuorten välillä oli rakkaussuhde, jossa pojan
lämpömäärä tavoitteli korkeita huippuja, -- mutta tyttö yritteli jo
hakkailla häntä, Kanteleista.

Yhdessä mentiin kirkkoon ja yhdessä palattiin sieltä. Neiti Joenpolvi
kutsui tuttaviaan leipurin luokse, mutta Kanteleinen esteli, koska
hänellä oli kotikiire. Niilo olisi hyvin joutanut ja kernaasti
mennytkin. Mutta Kanteleinen suositteli yhteen matkaan ja sai vihdoin
taipumaan.

Matkalla meni puhe itsestään Niilon koulutuumiin. Poika alkoi niistä
jutella. Kun hän tuntee itsessään suurempaa vetoa teollisuus- kuin
maanviljelysalalle, niin ajattelee, että jokaisen ihmisen on seurattava
kutsumustaan. Onhan hänellä hyvä koti, mutta isä on niin nuori mies,
ettei hän anna pojalle itsenäistä maanviljelystä ainakaan viiteentoista
vuoteen. Hänen taas on mahdotonta ajatella jäävänsä niin kauaksi ilman
omaa, itsenäisiä tehtävää... Joutuisi vanhaksi mieheksi saakka olemaan
niin kuin lasten kirjoissa.

Hymyillen hämillään, sydän kurkussa:

-- Ja mihin siinä vaimonsakin panee, jos niin kuin sattuisi sekin
tulemaan otettua.

Nauroi ja katsoi mitä Kanteleinen mahtaa ajatella.

He polkivat rinnakkain pyöriään. Kanteleinen sattui katsomaan Niilon
silmiin ja kysymään suu naurussa:

-- Sulla taitaa jo olla katsottuna?

-- Ei-ei! kielsi Niilo.

-- Näytti vain, niin kuin olisit ollut tuon neiti Joenpolven lähellä.

-- Ei-ei!

Kiusaaja nauroi:

-- Mutta kyllä sinä hänestä tykkäät.

Niilo punastui:

-- Noo...

Ja hymyili onnesta.

       *       *       *       *       *

Myöhemmin matkan varrella rupesivat he puhumaan maanviljelyksestä.
Kanteleinen sanoi asiaa viime aikoina paljonpuoleisesti ajatelleensa.

-- Se on niin omituista, sanoi hän eräässä välissä, että me,
nykyaikainen nouseva polvi, niin minä kuin muutkin, tunnemme niin
herkästi sen käteisen rahan vetovoiman. Kun maamies ei saa rahaa ennen
kuin hänen työnsä hedelmä kypsyy maasta kauppaan laskettavaksi, sen
tähden vierotaan maamiehen suuriarvoista ammattia.

-- Niin se on, sekin. Ja sitte siinä talonpoikaiselämässä on tähän
aikaan jotain niin masentavaa.

Kanteleinen rupesi kuvaamaan maanviljelysammatin merkitystä.
Maanviljelijä on Luojan oikea käsi. Hänen kätensä kautta antaa luonto
hedelmän, josta kaikki elävät, pukee viljellyn maan ihaniksi
puutarhoiksi, koettaa kiinnittää luonnosta pakoon karannutta ihmistä
takaisin luontoon...

Mutta häntä itseä alkoi tympäistä tämä tuhansia kertoja matkittu juttu.
Se tuntui tässä aivan kuin salonkikohteliaisuudella, joka käy
tottumattomalle pian perin tympäiseväksi, mutta salonkisankarille,
jonka huulten läpi kaiken päivää virtaa koreutta, jota ei kukaan
ajattelekaan muuksi kuin tyhjänpäiväiseksi ajankuluksi, sellaiselle se
voi muuttua suosiontavoittelu- ja leipäpuheeksi. Tässähän oli rinnalla
nuori mies, jota olisi pitänyt kyetä vakuuttamaan. Hän oli luvannut
Mikkoselle koettaa parastaan. Mutta mitä enemmän hän asiata ajatteli,
sitä syvemmin tunsi, että tässä tarvitaan jotain muuta kuin
korupuheita. Sillä poika oli itsenäinen, voimakas luonne, joka aikoi
menestyä elämässä.

He sivuuttivat erään suutarin asunnon. Mökki oli muutaman kapanalan
maapalstalla ja ympärillä kaunis puisto. Kumpaisessakin heräsi
yht'aikaa halu pistäytyä tuvassa, sillä suutari, vaikka olikin jo
vanhemmalla puolen ikäänsä, kävi usein nuorisoseuran kokouksissa ja oli
heidän tuttavansa.

Suutari Heino loikoi puutarhassaan. Hän ihastui vieraiden tulosta,
sillä oli ollut eilisestä saakka kovin katkeralla mielellä ja toivoi
nyt saavansa hieman lohdutusta. Aiheena kärsimykseen oli ollut se, että
isäntä, jonka maasta mökintila oli ollut vuokrattuna, oli eilen taasen
karsinut suuria oksia hänen puistaan, kun oksat ulottuivat hieman talon
maan päälle ja kalvehtivat sitä. Suutari sanoi, ettei hän olisi
tapauksesta niin suuria välittänytkään, ellei tämän puiston raastaminen
olisi muodostunut jo yhtämittaiseksi, pari kertaa vuodessa tapahtuvaksi
hävitysretkeksi. Mutta siitä asti kuin nykyinen isäntä on tätä maata
omistanut -- hän oli ostanut tilan kolmisen vuotta takaperin -- on hän
joka kevät ja nyt jo kesälläkin käynyt karsimassa hänen rajallaan
olevia puita, milloinkaan ennakolta puhumatta puiden omistajalle
sanaakaan. Seuraus onkin ollut, että nyt on jo kaksi pihlajaa melkein
kuivunut, ja suutari luuletteli, että niille on tehty muutakin
vahinkoa kuivaamisen tarkoituksessa. Hän myönsi, että isännällä on
muistuttamisen syytä, kun oksat ulottuvat hänen maalleen. Hän olisi
valmis mielellään korvaamaan vahingon, jos häneltä sitä vaadittaisiin.
Mutta kun maanomistaja on ottanut tavakseen raastaa oksia hänen
rakkaista kotipuistaan melkein joka kerta kun ohi käy, tuntuu kuin
seisoisi tässä ryövärien keskellä jotka uhkaavat hävityksellä ja
masennuksella. Hän on tällä paikalla asunut pienestä pojasta ja itse
istuttanut useimmat puut. Hän rakastaa tätä kontua niin ettei sanoa
osaa. Kun näitä puita revitään, tuntuu se hänen ruumiissaan ja
sielussaan. Hänet valtaa sellainen nöyryyttävä, masentava
orpoudentunne, että...

Liikutus keskeytti hänen puheensa.

Nyt vasta oli hän oikein joutunut ajattelemaan, mille mahtaakaan tuntua
vanhasta torpparista, joka on nuoruudessaan raatanut sulalle maansa
kylmään korpeen ja viljellyt niitä parhaan ikänsä, kun hänet sitte
vanhana työnnetään konnultaan mierontielle...

Suutarin kuvaus oli niin elävää ja sydämellistä, että yhteen aikaan
kimalsi kyynel jokaisen silmissä. Hän kertoi jo ajatelleensa tarjota
myötäväksi mökkinsä voidakseen etsiä jonkun sellaisen paikan, jonka
jaksaisi pikku varoillaan lunastaa omakseen. Mutta ... tämä paikka on
käynyt hänelle niin rakkaaksi, että eroaminen siitä tuntuu aivan kuin
lähtisi mieroon, josta ei enää koskaan löydä kotoiselle tuoksahtavaa
levähdyspaikkaa...



XIX.


Niilon herkkään mieleen oli suutarin kertomus vaikuttanut syvästi. Jo
pitkän ajan oli hän kertomusta seuratessaan ajatellut kotitalonsa
torppareita. Heillä oli kaksi torpparia ja pari mökkiläistä, joista
varsinkin torppareita isä aikoi häätää, odottaen vain aikaa. Toinen
torppareista oli jo vanha mies, torppaa viljellyt jo nykyisen isännän
isän aikana. Tämä puhuu melkein joka näkemällä häädöstä. Hänen
puheissaan voi havaita suurta levottomuutta, vaikka ukko saattoi sen
kätkeä juromielisyytensä suojiin. Mutta vasta nyt alkoi Niilo ymmärtää,
mitä tuon vanhuksen mielessä mahtoi liikkua.

Torpan nimi oli Kivinotko. Ukon pojista oli kaksi ollut talossa
pikkurenkeinä aina rippikouluun asti. Sitten eivät enää olleet jääneet.
Niilo oli kuullut isänsä usein vihoittelevan, kun ei saanut Kivinotkon
poikia pysymään renkeinä. Joskus lie uhkauksiakin lausunut. Pojat
olivat menneet mailta matkoihinsa. Joskus vain pistäysivät vanhuksia
tapaamassa.

Niilo ajatteli Kivinotkon vaaria ja muoria. Jos isä ajaa ne kodistaan
sitte kun kontrahtiaika loppuu, mihin he menevät?

Mielikuvitus kehittyi hyvää vauhtia. Niilo oli niin monta sataa
talvi-iltaa vääntänyt Kivinotkon tuvassa niiden nuorimman pojan kanssa;
siellä oli ollut hauskaa ja hyvä olla. Vaari oli ollut kuin oma ja
muorilla oli poikia nuhdellessaankin suu hymyssä. Kivinotkon kotoinen
tunnelma nousi niin valtavana, että mieliala painui unelmoimaan. Jos ne
ajetaan pois, ei mitään muuta niillä ole elämisen ehtona kuin
vaivaishoito... Mutta vanhat vaivaishoitolaiset annetaan urakalle
sellaisille, jotka niiden hoidosta yrittävät ansaita. Niilo tunsi
hyvin, miten eräässä heidän maallaan olevassa mökissä hoidettiin
muuatta vanhaa, sairasta muoria. Häntä puistatti. Kerrankin oli nähnyt,
nurkan takaa salaa, miten muori porrasten luona syö paljaita,
kuorimattomia perunoita puukaukalosta ja tuvasta kuuluu mökin akan
vinkuva ääni. Akka kiroilee ensin hieman hiljemmin, mutta vinkuu sitte:
-- On se rikasten Jumalakin ... kun tuollaisia lahoja pakottaa vielä
elättämähän ja täss' olis kyllä tekemistä itsensä kanss'...

Vanhuksen hampaaton suu mutustaa perunoita hädänkiireessä, aivan kuin
varkain ja peläten että nyt tulee se vinkuvaääninen ottamaan puuvadin
pois... Herra Jumala kuinka sillä onkin nälkä! Sitte sattuu
onnettomuus, menee peruna väärään kurkkuun. Vanhus alkaa kyökätä ja
kallistuu porraskivelle kylelleen. Se toinen tulee tuvasta kuin vihuri.
Katsoo, tuijottaa.

-- Joko se nyt? mutisee.

Mutta auttamaan ei vanhusta käy, vaan painautuu takaisin tupaan ja
vetää oven perässään kiinni.

Sillä kertaa ei muori kuollut, mutta kuva säilyi Niilon mielessä
kaameana ja pelottavana. Nyt hän ei päässyt mihinkään siitä, että
mielikuvitus asetti Kivinotkon muorin siihen porraskivelle ja se siinä
valitti:

-- Voi sitä Mikkosen isäntää kun ajoi meidät maantielle... Voi Jumala
sitä Mikkosen isäntää kun pani meidät maantielle... Voi, voi, voi...

Sitte hänellä on peruna kurkussa ja tuvasta tulee akka ja kiroilee.

Kylmä hiki alkoi virtailla pitkin selkää. Kun suutari Heino ja opettaja
Kanteleinen juttelivat, voi Niilo enään ainoastaan hyvin hämärästi
seurata. Hänen sielussaan vallitsi suuri myrsky.

... Minäkö kyntäisin heidän entisiä maitaan? Kyntäisin ja kylväisin ja
leikkaisin ja jyviä kokoisin ja hyvin voisin niistä, aivan kuin
rehellisesti saadusta omaisuudesta iloitsisin isäni kanssa ja
rikastuisin, kuu meidänkin molemmat torpparit ajettaisiin maanpakoon?
Meillä ei olisi enää mökkiläisiäkään naapureina... Kaikin ne
elinaikansa kantaisivat meille vihaa, isälleni ja minulle ja äidille ja
siskoille ... ja me olisimme maallamme heidän piirittäminään kuin
vihatut pahantekijät.

... Se olisi kirottua elämää, ajatteli hän. Siinä samassa meni mieleen
neiti Joenpolvi. Tuskallisten mielikuvain yli yritti nousta autuas
tunnelma ja sijoittaa heidät Mikkosen porstuakamariin nuorena
pariskuntana. Mutta se särkyi heti siihen että Kivinotkon vaari veti
tuttuja pieksusaappaitaan ohi Mikkosen tarhaportin, selkä oli tutussa
köyryssään niin ikään, mutta silmässä oli vihainen isku ja hampaaton
suu oli rumasti väärällään, aivan kuin aikeissa purra hammasta, ja hän
pui nyrkkiä taloon päin.

... Ei ikänä siihen taloon! ei ikänä ... ei ikänä! Hän etsisi paikkansa
vaikka maan ääristä ja rupeisi sosialistiksi ja... Neiti Joenpolvi
seurasi mukana taas näillä mielikuvituksen uhmaretkillä, ja ahdistus
tuntui hieman vapauttavan.

Toiset juttelivat juuri suutari Heinon pojasta, joka oli
rakennusmestari, ja se sai Niilon huomion hieman enemmän kiintymään
heidän jutteluunsa. Suutari kertoi että hänen poikaansa oli tänä kesänä
kohdellut kova onni. Ensin teki urakoitsija, jonka palveluksessa poika
oli, vararikon, ja asiat kiertyivät niin, että poika jäi ilman
puolentoista kuukauden palkkaa. Sitte otti poika omiin nimiinsä pikku
urakan, mutta miehet, jotka olivat lupautuneet töihin, tekivät lakon ja
julistivat työmaan lakkotilaan. Heino kertoi tästä kaikesta hyvin
surullisella äänellä. Lopuksi jouduttiin filosofoimaan siitä, miten
merkilliseksi on aika tullut, kun ei enää mikään kannata.

Kotimatkalla sukeutui Niilon ja Kanteleisen keskustelu Niilon
koulupuuhaan. Kanteleinen kertoi Mikkosen käynnistä luonaan ja ilmoitti
minkä tehtävän Mikkonen oli hänelle uskonut. Poika ihmetteli, mutta
samalla nousi omanarvontunto. Hän ei ollut juuri koskaan havainnut
sellaista itsetunnon nousuvirtaa itsessään.

Äskeinen sisällisten ristiriitojen myrsky oli hieman tauonnut. Siltä
pohjalta tämä itsetunto nyt nousi kuin tuliteränä, uutena uskona, joka
murtaa vuoria.

... Isäkin siis todella pitää minusta! Se oli niin iloinen havainto
tämän kaiken keskellä, että oikein pyrki nauru.

Tässä, hieman hermostuneessa ilonhuumauksessa pääsi Niilon suusta
sanoja, joista Kanteleinen voi päättää, että neiti Joenpolven kanssa
oli jo ollut puhetta kihlauksesta ja että teollisuuskoulu-ajatus oli
kotoisin neiti Joenpolvesta.

Kanteleisen oli hieman vaikea pidätellä hymyään, näissä ajatuksissa kun
oli hänen mielestään niin harkitsematonta lapsellisuutta ja kiihkeätä
älyttömyyttä. Keskustellessaan hän havaitsi ilokseen, että isän halu
pidättää poika kotona oli tehnyt Niiloon hyvän vaikutuksen. Ne vain
eivät näy voineen keskenään jutella ja selvitellä asioita. Niilon
herkkämielisyys antoi hyviä toiveita siitä, että isän halu tulisi
täytetyksi.

Lähestyttäessä Mikkosen taloa hyppäsi Kanteleinen pyörältään. Niilo
teki samoin.

-- Sinä saat heittää pois sen teollisuuskouluhaaveen, sanoi Kanteleinen
ja katsoi hymähtäen toveriinsa.

Näki että Niilon oli vaikea vastata niin tai näin.

-- Kun se isä oliskin vähän toisellainen, pääsi häneltä.

-- Sinuako kohtaan vai miten?

-- Sitäkin ... taitaisi se aina mennä muuten, mutta jos se alkaa häätää
niitä torppareita, niin...

Pojalta pääsi itku.

-- Täällä ei ilkee sitte enää silmitellä.

Hän kiinnitti aran, tunteellisen katseensa Kanteleiseen, ikään kuin
apua anoen.

Ei, siilien oli keksittävä esteitä! Mikkosen isäntää pitää ottaa
lujille siitä. Olisipa sekin, jos nyt juuri hän, yksi kylän etevimpiä
talousmiehiä, alkaisi häätää maallaan asuvia. Hän, Kanteleinen, sanoo
kyllä suorat sanat.

Niilo epäili, ettei se hyödytä mitään. Mutta Kanteleinen oli saanut
kiinni innostuksestaan eikä häntä voinut mikään estää yrittämästä.

-- Mennään juttelemaan isäsi kanssa!

Niilo katsoi kysyen, aivan kuin päässään aprikoiden, mahtaisiko se
käydä laatuun.

-- Mennään vain, äänsi vihdoin kaksimielisenä.

-- Minä olen saanut isältäsi tehtävän tuoda sinut hänen helmaansa. Nyt
vien sinut. Pannaan ehdot.

-- Mennään! Niilo huudahti, aivan kuin asia nyt vasta olisi selvinnyt.

       *       *       *       *       *

Sinä iltana sai Mikkonen poikansa ja Mikkosen maalla asujat uudet
kontrahtinsa.

Kolmen viikon kuluttua meni neiti Joenpolvi kihloihin erään kirkonkylän
kauppa-apulaisen kanssa.



XX.


Polvella toisensa jälkeen oli Kyläsuolta ihanimmat lapsuudenmuistonsa.
Se antoi marjoja ja kanervain lemua. Mutta sitte kun tultiin
vanhemmiksi eikä enää käyty marjassa, rupesi suo tuntumaan joutavalta
ja vastenmieliseltä. Se ei antanut täysikasvuisille mitään. Sen
reunamilla oli yksi ja toinen aikojen kuluessa yrittänyt viljelystyötä.
Mutta kun rahkaa oli toista syltä paksulta ja sitä yritettiin
polttamalla kuluttaa kyynärälaskulla, siirtyi miespolvi toisensa
jälkeen hautaan, poltettuaan osansa Kyläsuon reunamia, pääsemättä silti
sopivaan, hedelmälliseen korkeuteen. Kyläsuo oli vielä huononlaista
palamaan. Piti olla niin perin valitut ilmat, vesi kun asusti
suosammalen kukassa, ilkkui ja uhmasi siitä viljelijän palvelukseen
antautunutta tulista elementtiä.

Aikojen kuluessa oli jo parikin kertaa yritetty Kyläsuon läpi suurta
viemäriä joidenkin entisajan viljelysurhojen toimesta. Mutta kylä väsyi
ja riitaantui aina vaikeuksien eteen tultaessa. Oja jäi silloin aina
kesken ja umpeen painuessaan hautasi suohon kuohahtaneen innostuksen
sataiset työpäivät ja hikipisarat odottamaan maahengen heräämisen
kultaista aamusarastusta.

Noin kymmenkunta vuotta takaperin oli Kyläsuolle puuhattu oikein
virallisten tointen avulla tarkastus. Muuan laskuoja, joka kiersi
osaltaan Kyläsuon reunoja, kiinnitti silloin kylän edistysmiesten
huomiota. Etupäässä liikkuivat Piilomäen porvari ja Varamäki. Piilomäen
porvarilla oli maatalokin ja häntä pidettiin hyvänpuoleisena
asumamiehenä. He luulivat, että johtamalla tähän ojaan pari sivuojaa
eräästä keitaan tapaisesta keskeltä suota iso ala suosta joutuisi
kuivaustilaan. Mutta useimmat osakkaat olivat elämänsä varrella
tottuneet siihen käsitykseen että kaikki, jotka olivat yrittäneet
Kyläsuota viljelykselle, olivat joutuneet narreiksi ja naurettaviksi,
pantuaan siihen rahansa, jota ei enää mitenkään takaisin saatu. Eikä
tämä uusikaan yritys ollut sen kummempi. Heistä oli vain naurettavan
lapsellista se, että oli voitu niin pian unohtaa edellisten polvien
ikävät kokemukset. Mutta suututtavaa oli se, että nyt vielä oikein
kruunun voimalla aijottiin pakottaa järkevämpiä rajanaapureitakin
samaan hulluuteen!

Tosin viimeaikoina olivat sanomalehdet alkaneet kirjoittaa rahkasoiden
uusista viljelystavoista, mutta ne olivat niitä kamarijuttuja, joita ei
vakava maamies usko. Kukaan kylän isännistä ei tosin ollut käynyt
koskaan itse katselemassa uudenaikaisemmilla suonviljelyksillä, kun
eivät olleet sattuneet kulkemaan eikä aloksesta viitsinyt lähteä
joutaville huvimatkoille; mutta asian tiesi kokemuksesta ilman
näkemättäkin. Olihan heillä jokaisella Kyläsuon reunaa sen verran
viljelyksellä, että sen luonteen tunsi. Varamäki ja Piilomäen porvari
saatiin lannistetuksi taas silläkin kertaa. Siihen vaikutti suureksi
osaksi sekin, että Varamäki jo silloin ajatteli talonsa jättämistä
pojalleen ja Piilomäki suunnitteli myymistä.

Mutta Varamäen nuori isäntä oli kerran sattunut
maanviljelysretkeilijäin joukkoon, jotka tarkastelivat suonviljelyksiä
eräällä ulkokunnan pikkutilalla. Siinä oli saavutettu aivan
ihmetuloksia samallaisella maalla kuin Kyläsuo.

Siltä retkeltään tuli nuori Varamäki suonviljelysinnostuksen
tartuttamana. Ensimäinen mies, jolle hän kertoi havaintonsa, oli hänen
oma isänsä.

Sillä kertaa olisi pitänyt olla näkemässä Varamäkeä. Ukon
vaaleansiniset silmät säihkyivät ja melkein koko mällinsä hän syleksi
vesilaatikkoon, niin hermostuneen innostunut mies oli.

-- Enkö minä ole sitä sanonut! -- Kas sitä! No en minä sentään sillä
lailla panisi, tuota, mutta ... se ei kannata. Mutta se, kas kun ovat
huomanneet...

Näin huudahteli vanhentunut suoviljelyksen unelmoitsija poikansa
kertomuksen kestäessä.

Tässä keskustelussa kiintyi havainto siihen huomiota herättävään
elämänsähköön, joka virtaili näiden miesten välillä. Vanha mies, jo
vuosia elänyt syrjässä, vähässätuvassa eläkkeellä, elämäntyönsä
varsinaisesti päättäneenä, tunsi yhtäkkiä että eräs ihanne, joka oli
toimivana elänyt hänen sielussaan vuosikymmeniä, sitten peittynyt ja
häipynyt toteutumattomana, nyt oli toteutumistaan varten nousemassa
uudelleen näköpiiriin. Tämä tietoisuuteen yhtäkkiä ilmestynyt havainto
vaikutti niin valtavana, että sydän pampatti, veri kuohahteli ja
voimantunto kohosi aivan kuin uusiin miehuudentöihin. Se oli jotain
samallaista kuin tiedemiehen tunne silloin, kun hän havaitsee
elinaikaisten tutkimustensa olevan vihdoinkin johtamassa kirkastettuun
lopputulokseen, onnelliseen ratkaisuun. Mutta tätä Kyläsuon entistä
tutkijaa ja viljelyksen yrittäjää lämmitti samalla aivan välittömästi
iloinen tietoisuus siitä, että hänen suonviljelysaavistuksensa
toteutumisen kertojana seisoi tuossa hänen oma, ainoa poikansa, jota
liikutti ja innosti nyt aivan sama ajatus kuin häntä aikoinaan. Moneen
kertaan uudisti vaari: -- Niin, noh, pane toimeen Kyläsuolla. Siinä on
tilaa!

-- Koetan minä, vakuutti poika, nyykäyttäen päätä lujasti niin että
väkevä leuka kosketti melkein rintaa.

Ojista vaari oli jyrkästi eri mieltä, sen hän erotti kohta. Nuori
isäntä näet kertoi uudenaikaisista mataloista suo-ojista, joita
retkeilyllä oli nähnyt ja kuullut puolustettavan. Vaari oli taas aivan
ratkaisevasti syvien ojien mies. Suon lannoitusta ja viljelemistä ilman
polttoa hän ajatteli ja kuunteli, tehden joissakin kohdissa lieviä
vastaväitteitä, usein myöntäen mahdollisuudet.

Siitä oli nyt kulunut muutamia vuosia ja Varamäen suonviljelykset
Kyläsuon reunassa olivat joka vuosi laajentuneet. Vanha isäntä oli
siellä melkein aina mukana. Kilpaa poikansa kanssa oli hän ruvennut
lukemaan suonviljelyskirjallisuutta. Näin pantiin yhteen vanhan miehen
kokemus, molempain into ja asianharrastus, yhteinen tieto ja äly. Tämän
yhteistyön kautta saavutettiin erinomaisia tuloksia. Viime suvena oli
jo käynyt pari retkikuntaakin Varamäen suonviljelyksillä.

Mutta suurin osa omankyläisiä kiersi julkisesti tätä viljelyspaikkaa.
Salaisesti, valoisina kesäöinä jotkut joskus siellä pistäysivät. Kun
tällaisia miehiä sattui yhteen, puhuivat he pilkallisesti ja käyttäen
laskutaitoaan osoittivat selvillä numeroilla miten paljo kallista
työtä, savenajoa ja kalliita lantoja tuo viljelys kysyy, joten sen
täytyy tuottaa puhdasta tappiota.

Varamäellä taas olivat omat tilikirjansa, jotka näyttivät toista.
Kokemus oli lyhytaikaista, mutta se oli innostavaa. Hän odotti vain
aikaa, milloin voisi osoittaa kyläkunnalle suuren suunnitelman koko
Kyläsuon viljelykseen laittamisesta.

Piilomäen porvari ei ollut vielä myönyt taloaan. Mies oli ruvennut
sitävastoin saamaan päähänsä osuustoiminnallisia aatteita, jonka vuoksi
suunnitteli kaupan lopettamista ja maatalon pitämistä. Mikään
varsinainen uudistuksenmies ei hän enää ollut, sillä paras aika oli
elettynä. Mutta hänen maansa olivat vuoroviljelyksessä, ja siinä
suhteessa oli hän Jokirannan viljelyksen harvoja edistysmiehiä.
Toistaiseksi ei hänen vuoroviljelyksensä kuitenkaan vaikuttanut
kyläkunnan miehiin esimerkillisesti, sillä hänen otaksuttiin pitävän
sitä yllä kaupasta saamillaan rahoilla. Hätäkö sellaisten on!

Kolmas huomattava maatalousmies oli Mikkonen. Hänen erikoisalanaan oli
karjatalous. Muuten oli sattunut niin sopivasti, että tässä emäntä ja
isäntä olivat molemmat innostuneet samaan talousalaan. Heillä oli
hyvänpuoleisia luonnonniittyjä ja hakamaata. Mutta karjatalous vei
itsestään myöskin heinänviljelykseen. Muutamassa vuodessa oli Mikkosen
maidon vienti meijeriin kohonnut ensimäiselle sijalle koko kylässä.
Siellä oli kuitenkin puolta isompiakin taloja. Sellainen saavutus
innosti.

       *       *       *       *       *

Näiden ihmisten kanssa seurustellessaan tunsi Kanteleinen aina
omituisesti elähyttäviä vaikutelmia. Sen sijaan sai useista toisista
taloista palata hyvin lamautuneena. Niissä ei juuri koskaan puhuttu
maanviljelyksestä. Sivuansiot olivat hyvin halutuita. Varsinkin
asiamiestoimet, joilla voi ansaita vähän rahaa, olivat mieluisia. Sillä
aikaa sai maa hoitaa melkein yksin itseään ja antaa satoa sen verran,
minkä luonto sopivain ilmain vallitessa milloinkin omasta alotteestaan
saattoi antaa.

Moni talollinen uneksi ja odotti, itsekään tietämättä mitä, tai ketä.
Odottaja ei näihin luonnon asioihin pyrkinyt itsetietoisena viljelijänä
sekaantumaan. Hän suoritti maamiestehtävänsä kuin papin "taksvärkkäri":
teki nurkuen päivätyönsä, suunnitteli aina päässään karkutuumia ja
vaivasi mieltään ainoalla mielenkiintoisella kysymyksellä: Mistähän
sais rahaa?



XXI.


Tuli taas syksy. Koulu alotti työnsä verrattain pienellä
oppilasmäärällä. Opettaja kummasteli, eikä arvannut syytä tähän.
Kyseltyään asiaa vanhemmilta tuli siihen käsitykseen, että ilmiön
vaikutti kyläkuntahengen yleislamaus. Mikä selitti tarkemmin syyksi
sen, että lapsia tarvittiin kotitöihin, kun ei aijottu ottaa talveksi
palvelijoita. Kuka oli mielestänsä saanut niin heikon vuoden, ettei
jaksanut maksaa lasten koulumenoja. Mäkitupalaiset pelkäsivät
työnpuutetta. Joidenkuiden mukulat eivät olleet tahtoneet itse tulla
kouluun, eikä viitsitty pakottaa ... omahan heidän on asiansa. Eräät
sanoivat, että oli meinattu kyllä, mutta niinpä se jäi, kun ei tullut
ajalliseksi. Lopuksi oli niitä, jotka eivät esittäneet mitään syitä,
sekä sellaisia, jotka suu naurussa, jonkunlaisella itsetietoisella
tyydytyksen tunteella selittivät, ettei uskota koulusta olevan mitään
hyötyä talonpoikaisten ja mäkitupalaisväen lapsille. Tämän perässä
seurasi se vanha juttu: kyllähän ne työtä oppivat ja osaavat tehdä
ilman kouluakin ja ... "mikä lie syynä, pikemmin niinkuin parempia
työntekijöitä tahtoo tulla niistä, jotka eivät ole kansakoulua
käyneet". Tähän innostuttavaan väitteeseen filosofoitiin lisiä. Ne
tulevat jo kansakoulussakin melkein liian viisaiksi, niin viisaiksi,
ettei se suuri järki ja taito enää mahdu eikä asetu askaroimaan näissä
mullantonkimis-asioissa. Lueteltiin esimerkkejä omalta kylältä ja
pitäjäältä, miten monikin, joka oli ollut etevä kansakoulussa, sekä
monet, jotka olivat käyneet vielä kansanopiston, olivat tulleet
vastahakoisiksi näihin talonpoikaisiin töihin. He nyt olivat tuumineet,
että jos koettaisi osan mukuloistaan jättää vähän vähemmälle
koulunkäynnille. Saahan myöhemmin nähdä, tarttuuko niihinkin se sama
liikkuma ja herrastelutauti kuin toisiinkin. Mutta ei luulisi --
arvailtiin -- kun eivät osaa muuta kuin tätä oikoista rongottamista, että
niillä on niinkään vientiä. Kun niiden järki pysyy kohtuuden rajoissa
eivätkä osaa niin näppärästi kaikkia viisauksia, niin eivät kelpaa
maailmalle...

Se oli heistäkin tietysti eri asia, jos aikoi lapsiansa jollekin muulle
alalle kuin näihin kotoisiin maanviljelyshommiin... Mutta kun heillä ei
aijottu, niin jääköön nyt kokeeksi koulusta pois.

Kanteleinen joutui näitä väitteitä punnitsemaan nyt aivan uudessa, oman
kokemuksen valossa. Häneen ei ollut vielä päässyt juurtumaan niin
vakaantunut usko koulun ehdottomasti oikeaan vaikutukseen, että hän
olisi voinut edes useimmille näille arvostelijoille välinpitämättömästi
nauraa. Päin vastoin kansan arvostelu voimakkaasti painoi häntä.

Tutustuttuaan näinä vuosina jokseenkin perinpohjin Jokirannan
kyläkuntasielun elämänilmiöihin, tunsi hän nyt kuin näillä
arvosteluilla olisi ollut jonkunverran asiallista pohjaa. Esimerkiksi
nuorisoseuran pojista oli moni lähtenyt etsimään toisenlaisia töitä
kuin maatyöt, ja monihan niistä oli kylän lahjakkaimpia.

Mutta missä on tämän perussyy? Onko se siinä, että oppi luonnostaan
vieroittaa maatöistä, vai siinäkö, ettei maanviljelystyö nykyhetkellä
ja varsinkaan tässä kyläkunnassa kykene tyydyttämään kyllin hyvin
sivistyneessä nuorisossa sitä, jota voisi nimittää työsieluksi?

... Onko maanviljelystyöllä nykyhetkellä ehkä liian alhaiset
vaatimukset, niin ettei se voi enää herättää nuorissa sitä palkinnon
toivoa, elämänilon-uskovaista odotusta, minkä tämä työ teki ennen?
Työiloa?

... Ehkä tämän rinnalla vaikuttaa toisena tekijänä herännyt
vapaudentunne? Kotikylään sitovat siteet on kehitys katkonut. Ennen ei
nuorilla ollut kotikylän ulkopuolella mitään mahdollisuuksia saada
toisellaisia ansiotöitä, eipä juuri ollenkaan töitä. Oltiin koko lailla
kotipaikkaan sidotuita. Kotikunnan ulkopuolella uhkasi nälkä. Joskin
maa tuotti usein katovuosia, oli kuitenkin turvallisinta pysyä kotona
tahi renkinä niillä ehdoilla mitkä tarjottiin.

... Silloin oli ulkomaailma suljettu tällaisilta pojilta. Nyt niille
ovat tiet avoimina kaikkialle. Nuoret juoksevat intomielin
maailmanrannalla uteliaisuuden yllyttäminä, elämänuran ja sopivan työn
etsiminen asiana. Sydämet ovat täynnä levotonta odotusta, uusien olojen
synnyttämää innostusta ... aivan kuin 2-vuotias, joka päästyään
pihaveräjästä lähtee lujan uskon ja itseluottamuksen varustuksissa
raaputtamaan tavoittaakseen taivaslaella kiiluvaa tähteä.

... Mutta mitä tuovat nämä vapaudet meille? Mitä ne vaikuttavat
Jokirannan kyläkuntaelämään? Juokseeko kaikki kansakoulun käynyt
nuoriso käsistä? Jääkö tänne vain tietämätöntä nuorisoa, niitä, jotka
eivät uskalla lähteä, joilta isät sulkevat väkivalloin kehityksen tien?
Niihinkö pitää perustaa tämän laajan maanviljelys-kyläkunnan
tulevaisuuden turva?

Niihin, jotka eivät saa edes kansakoulua?...

Hän oli juuri tulossa Pikku-Passista. Siellä oli teräväkielinen isäntä.
Hieman jo tuskastuneena tämän arveluihin, oli Kanteleinen sanonut, että
jos koulun työstä sillä tavalla ajatellaan, niin hänen työnsä tuottaa
tälle kyläkunnalle suurta vahinkoa.

-- Minähän tässä juuri olen se mies, joka opettajana availen lapsille
uusia näköaloja, herätän heissä ikävän sellaisiin olojen uudistuksiin,
joille ei kotikylässä nykyään ole tyydytysmahdollisuuksia?

Pikku-Passi oli imenyt piippuaan ja kysynyt, vastaamatta opettajan
purkaukseen:

-- Kyllä koulukin hyvä on, älkää nyt, mutta... Pitääkö sen nyt
ehdottomasti tehdä tämä maatyö vastenmieliseksi? Ajattelen vain että
eikö voisi opettaa niinkin että se tulisi mieluisaksi? Minä en häntä
ymmärrä.

Kanteleinen oli juuri ajatellut:

Maanviljelyksen etu ja menestys siis vaatisi koulujen hävittämistä!

Mutta tuota ajatusta ei hän aluksikaan ottanut vakavasti. Pikku-Passin
kysymys vei hänet uudestaan asialliselle pohjalle.

-- Niin ... siinähän se on koko kysymyksen ydin: millä tavalla opettaa,
mitä opettaa?

-- Niin, niin, sitä minäkin! Kyllä koulu hyvä on, mutta ... kun vain
tietäis mitä opettaa, jutteli Pikku-Passi, aivan kuin sovitellen ja
lauhdutellen kiihtynyttä opettajaa.



XXII.


Viime hetkessä, vielä jutellessa Pikku-Passin kanssa, pujahti
Kanteleisen mieleen vanhoillisuuden arvoitus.

... Siinä on jotain saman tapaista kiihotusta kuin esimerkiksi villin
kumouksellisuuden huimuudessa. Pikku Passinkin silmät paloivat äsken
juuri silloin kun mies jyrkimmin arvosteli kouluja. Näki, että se
tuli sielusta. Mutta sitte lopulta, kun mies rupesi sovittelemaan, veti
jo verhon oikean ajatuksen yli.

... Vakaumuksella ei vanhoillisuudessakaan saata olla niin tärkeä
tehtävä kuin itsekkäisyyden kutkuttavalla tunteella, ajatteli hän.

... Taistella vanhan puolesta! kas siinä ajatus, joka panee esimerkiksi
Erkkilän isännän silmät loistamaan, joskus myöskin ukko Varamäen.
Mieleen meni monta muuta isäntää ja mökkiläistä, varsinkin vanhimpia.
Kun ne puhuivat vanhasta Jokirannasta, sellaisenaan kuin se oli ollut
ennen, meni monasti kyynel silmään. Silloin oli sydän mukana.
Menneisyys nousi muistojen hetkillä kuin ihana, harsoon kääritty
unelma. Näillä hetkillä nuo vanhenevat, karkeat miehet usein puhuessaan
tapasivat niin hienon-tunteellisia sanoja ja äänenpainoja, että
kuulijankin sydän värähti. Joskus saattoi joutua vaistomaisesti
kysäsemään itseltään: niinkö lyhykäinen aika onkin vasta kulunut siitä
kun Paratiisista lähdettiin?

Mutta nämä entisyysmuistelmain kauniit vivahdukset loivatkin akkojen
sielunelämään uutta valaistusta. Ennen olikin näihin sieluihin
kurkistettu vain raakuuden loimuavassa, intohimoisessa valossa. Silloin
näyttää kaikki niin perin toisellaiselta. Mutta nyt! Heidän
elämänilonsa melkein kaikki lähteet olivat siellä menneisyydessä. Tänne
vanhuuteen oli seurannut mukana vain tupakka, viina, naapuririidat, yhä
tiukemmaksi käyvä taloudellinen ahdinko. Ja tulevaisuus seisoi edessä
kuin vaivalloinen mäkitie, jota piti nousta raskasta kuormaa raahaten,
saaden toisinaan kiirehtivän piiskaniskun, sillä aikaa kun muut elivät
helposti ja saivat huvitellakin.

... Ainoan ilonheijastuksen toi tähän raahustamiseen uskonelämä. Se
yhtyy jossain etäällä lapsuudenmuistoihin... Sinne saattaa tuijotella
silmänsä sokeiksi ja näkee kuitenkin hämärtävien kyynelten läpi...
Siellä taivas ja maa sulavat yhteen, kuin etäisellä järviulapalla tahi
merellä. Toisinaan on vaikea erottaa, mikä kuuluu maahan, kaukaisiin
lapsuudenmuistoihin, mikä taivaaseen, tulevaisuuden tähtitarhaiseen
päämäärään... Mutta sen erottaa, tuntee aina selvästi, että matka käy
yhä vaivalloisemmaksi, ilotilat harvinaisemmiksi, elämä ympärillä
vieraammaksi...

... Se on vanhan kohtalo, ajatteli Kanteleinen syvällä osanotolla.
Suuri osa vanhenevasta polvesta elää tätä maallista, nykyistä elämää
aivan muukalaistunnossa. Esimerkiksi samalla tavalla kuin
Amerikassakävijä elää siirtolaiselämää. Viime mainittujen matkan
päämääränä on kuitenkin Suomi. Se antaa heidän vaellukselleen
maallis-ihanteellisen tulevaisuuden-valaistuksen. Mutta näillä ukoilla,
jotka ovat elämänsä uurastaneet samoissa kylissä, heillä ei sellaista
elävöittävää, kiihottavaa yllytintä ole. He vaeltavat loppuaan kohti
aivan kuin sumussa.

... Sillä välin rientää aika ohitse. Se tempaa mukaansa nuorta väkeä,
jota vanhain ajatustapa ei rahtuakaan houkuttele pysähtymään heidän
seuraansa. Niin menee heidän käsistään oma sukuhedelmänsäkin.

... Ja luonto heidän ympärillään nukkuu. He omistavat maan ja antavat
sen uinua viljelemätönnä aivan kuin saituri, joka säilyttää rahojaan
kirstunpohjalla, uskaltamatta niitä lainata elämää synnyttävään
liikkeeseen...

-- _Tällaiseen_ elämään tyytyväistä nuorisoa olisi koulun mahdoton
kasvattaakaan, -- se olisi rikos! huudahti Kanteleinen, ja tunnolta
vyöryi raskas paino.

Ajattelu jatkui.

... Mutta eikö koulu voisi luoda maanviljelijälle maallista ihannetta,
jonka voima ja keskus olisi maan hedelmöittämisessä? Liikemiehellä
on kiihottimena yritteliäisyytensä ja rikastumismahdollisuus,
sosialidemokratisella työmiehellä mahtava luokka-yhteistuntonsa ja
virkamiehellä ylennystoiveensa, mutta vanhoillisella maamiehellä ei ole
mitään ponnistavaa kiihotinta.

... Ja kuitenkin, mitä elämää ja elämän edellytyksiä lupaakaan maa
tulevaisuuden viljelijälle!...

Kanteleisen ajatus pysähtyi nuoreen Varamäkeen ja hieno valoviiru alkoi
pilkistää hänen mielikuviinsa.

... Siinähän on esimerkin mies! Hänellä on maallinen ihanne: Kyläsuo.
Ja vielä peritty ihanne. He molemmat ajattelevat Kyläsuota kuin
tiedemies tutkimusaihettaan, -- ja uskovat siihen.

-- _Uskovat_!

... Se onkin pääasia.

Mikkosen navetta tuli tähän täydennykseksi. Siihen taloon tuotti karja
todellakin elämäniloa...

... He tuntevat että heillä on maailmassa tehtävä, jota voi edistää.

-- _Edistää_!... Tuntea voivansa edistyä, siinähän elämäntaian
salaisuus...

Kanteleinen johtui miettimään miten yleinen joukkomielipide kehittyy,
ottaa uusia, yllättäviä suuntia, innostuu ja valloittaa. Muisteli
suurlakon aikoja. Silloin meni suuret määrät vanhentuneita
joukkokäsitteitä nurin, eivätkä ole sittemmin nousseet.

... Uudet uskonnolliset suunnat valloittavat joskus aivan lyhyessä
hetkessä kokonaisia kyläkuntia. Se on kyllä tunnetta vain. Mutta
sittenkin saa älykin osansa vaikutelmista.

-- Osuustoiminta on kokonaan älyn kysymys, mutta mihin se tulee ilman
suurta joukkotunnetta?

Hän ajatteli muita yhtymiä, taloudellisia ja yhteiskunnallisia. Tunsi
sonniyhdistyksiä, maamiesseuroja, puima- ja turvepehkuosuuskuntia,
osuuskassoja, meijeriosuuskuntia, osuuskauppoja. Vaikeastihan ne monet
toimivat, mutta toiset hyvin... Siinä oli kuitenkin jotain siitä, mikä
tulevaisuudessa tulee hallitsemaan, johtamaan, innostamaan
ihmisjoukkoja, antamaan heidän tuntea edistyvänsä joukolla. Kymmenen
vuotta aikaisemmin olivat nämä suureksi osaksi tulevaisuudenunelmia,
nämäkin.

Jokirannalla oltiin vain hieman jälellä.

-- Mutta kuka on velvollinen? kysyi hän itseltään ajatellen Jokirannan
mukaanjoudattamista.

Joku sisässä kuiskasi taasen:

-- Sinä!

Hän tunsi ruumiissaan vienoa väristystä. Tuo ääni oli jo vanha tuttu,
säälimätön. Mutta samalla helähti siinä evankelinen lupaus
elämänilosta, joka on velvollisuuden mukaisesti täytetyn työn
suuriarvoinen hedelmä.

Mielessä vilahti kirkastava ajatus: minä olen opettajana samassa
asemassa kuin he maamiehinä! He eivät osaa saada maasta parasta
hedelmää. -- Osaanko minä sitä saada nuorisosta?

... Kuinka minä heitä moitin?

Ahdisti. Sama vertailu oli jossain muodossa ennenkin ollut mielessä
painostamassa. Silloin oli joku sisäinen ääni joskus kuiskannut mieleen
pakoajatuksen: etsi joku kirkonkylän koulu, jossa ovat edistyneemmät
olot ja useampia opettajia, siis helpompaa! Tämä kiusaus ei ollut vielä
kuitenkaan päässyt koskaan valtaavaksi siksi, että hän oli iloisempina
hetkinään aina jyrkästi tuominnut opettajistossa tuon salokyliä
kiertävän pakolaisuuden.

-- Kykenenkö? Uskallanko? Pakenenko?

Ahdistus oli taas niin valtava, että hän lankesi polvilleen huoneensa
lattialle.

Kun Kanteleinen hikeä tippuen nousi, oli hänellä jo mielessä hieman
epämääräinen kuva siitä, miten taasen alottaisi. Pakoa ei hän enää
ajatellut.

Hän meni ulos. Oli leppoisa syyskuun iltahämärä. Kävellessä koulun
tiellä muistui mieleen se iltahetki, jolloin nuorisoseuran johtokunta
oli ensi kertaa koululla koossa. Hän muisti, miten sielua täyttävä
tunne silloin omisti Jokirannalla suuren elämäntehtävän. Tälle
muistelmalle Kanteleinen ensin hymähti, mutta sitte se jo vahvisti
häntä äsken ajattelemiaan suunnitelmia tarkastellessa.

-- Miksei täällä yhtä hyvin kuin muualla!

Tänä syksynä oli koulun maasta osa aurattu. Sitä oli siinä kahden
puolen tietä 2 hehtaarin ala. Koko alue oli ollut usean opettajan
aikana koskematta. Koululla ei ollut monena kesänä ollut asukasta
ollenkaan. Maasta oli korjattu minkä se itsestään antoi heikkoa heinää.
Aurattu maa nosti taas vanhan, tällä kertaa aivan uuden ja vahvan
kotiseututunnelman. Kanteleinen hyppäsi pellonpientareelle.

... Tämä nyt on hänen maatansa...

-- Sepä on omituista, virkkoi hän ääneen. Tämä tekee ihmiseen nyt aivan
toisen vaikutuksen kuin silloin, jolloin vain niittomiehenä niitystä
sianvillaa keritsi.

Kanteleinen oli menossa tapaamaan morsiantaan. Heidän piti viettää
häitä muutamain viikkojen kuluttua.

Mies asteli jalan, kun polkupyörä oli unohtunut kotiin. Ajatusten
keskipisteeseen sai taasen morsian. Tämän-iltaiset rikkaat mielikuvat
ja ajatukset liittyivät tytön ympärille kuin säteet. Lopultakin hän oli
kaiken keskipiste taas. Ajatusten ahdistava luonne helpotti. Sen sijaan
nyt monet uudesti muodostuneet mielikuvat innostivat. Kesken kaikkea
selvisi aivan kuin sumusta:

-- Olen mies!

Tämä tuli yhteydessä sen ajatuksen kanssa, joka selitteli: olet kohta
nainut mies... Kesken tietä hän pysähtyi.

-- Mies! kertasi hän nousevalla itsetunnolla. Uhkuva voima ikään kuin
pakotti tekemään muutamia voimistusliikkeitä. Tuntui hetkisen siltä,
kuin siinä olisi ollut lapsi, hyvin vallaton lapsi, joka ei tiedä mihin
käyttää ylenmäärin pursuvia voimiaan.

Nyt hän taas oli onnellinen. Ajatusten ympäröimä ilmakehä sisälsi
suunnattomat määrät ihanteita, joiden tavoitteluun nämä runsaat
voimamäärät pyrkivät.

Eivätkä kylän ukotkaan näyttäneet enää niin mahdottomilta. Muistelipa
nyt ketä tahansa heistä, aina löysi miehestä jotain säilyttämisen
arvoista, persoonallista.

Eikä hän enää pitkään aikaan ollut muistanut, että äsken jo taas
poismuutto-mielikuvatkin vieraina kävivät. Hän ajatteli vain elämää,
Jokirannan kylän elämää, ja omaa elämäänsä joka sisälsi niin paljon
tekemätöntä työtä...



TOINEN OSA.



I.


Siitä on kulunut neljä vuotta.

Jokirannan kylässä on paljo muuttunut.

Ei kukaan oikein varmaan tiennyt miten ja mistä kaikki sai alkunsa.
Mutta ennen kuin ruvettiin pysymään oikein jaloillaan, tapahtui monta
kuperkeikkaa. Kylän ikivanha myllylahko ensin hajosi riitaisuuden
vuoksi ja kosken sai vähin hyvin eräs pienehkö puuliikkeen
harjoittaja. Sen jälkeen hajosi turvepehkuosuuskunta, etupäässä sen
vuoksi että eräänä kesänä tuli runsaasti olkitavaraa, eivätkä osakkaat
muutenkaan tahtoneet sinä vuotena löytää sopivia ja kyllin joutilaita
päiviä turpeen nostoa varten. Puimaosuuskunta pysyi pystyssä niin
kauan, kunnes sattui niin ikävästi että koneistossa tarvittiin
ennakkolaskujen mukaan 200 markan korjaukset, -- vaikka viime vuonnakin
oli korjattu 59 markan edestä. Silloin katsottiin olevan viisainta,
että kukin pui itse. Varsinkin ne, joilla vielä oli hävittämättä vanhat
puimavälineet, katsoivat viisaimmaksi palata niihin; koska tämä verotus
näin kasvoi. Syyksi selitettiin kyllä koneen huolimaton hoito ja
arvelivat puoltajat asiaa voitavan vastaisuudessa korvata paremmalla
hoidolla, mutta siihenkään ei ollut luottamista. Tämän jälkeen meni
myttyyn Rahkonevan tieasia. Sinne olivat jotkut ruvenneet puuhaamaan
tietä, kun Rahkonevan reunoille oli alkanut ilmestyä pieniä
uutisviljelyksiä, joista saatiin hyviä satoja. Mutta kun enemmistö ei
luullut ikänä tarvitsevansa tietä eikä vähemmistön innostus ollut niin
suuri, että olisi jaksettu ajaa asia läpi, raukesi sekin yritys.

Ja siten moni muu.

       *       *       *       *       *

Mutta viime talvena oli nuorisoseuran talolla luentokurssit.
Esitelmiä pidettiin etupäässä suon viljelyksestä, karjanhoidosta,
osuustoiminnasta, kesannon muokkauksesta ja nuoren väen kasvatuksesta.
Nämä luentokurssit kestivät viikon ja näyttivät lopulta muodostuvan
käännekohdaksi Jokirannan kyläkunnan historiassa. Tämän saattoi havaita
jo luentokurssien aikana. Kuulijain lukumäärä lisääntyi joka päivä.
Kylän yhteishenki aivan ilmeisesti heräsi näinä päivinä ja alkoi
hengitellä. Se huokui jo melkein joka miehen sanoista, kun
keskusteltiin luentojen johdosta, tai väliaikoina. Miehet olivat aivan
kuin suurlakon satuttamia. Heidän ajatustapansa näyttivät tehneen
vallankumouksen, ja itsensä tapasivat he aivan kuin unesta heränneinä
innottelemasta sellaisten asiain johdosta, joita ennen olivat joko
pilkanneet tai ylönkatsoneet.

Ensimäisenä otti tämä innostus hoiviinsa Kyläsuon viemäriajatuksen.
Varamäen suurenmoiset suonviljelysyritykset olivat valmistaneet
esimerkillään maaperän sille mitä nyt tuli tapahtumaan. Kyläkunnan
miehet olivat taistelleet sitkeästi ja urhollisesti omia silmiään ja
järkeään vastaan, ennen syrjästä katsellessaan Varamäen saavutuksia.
Menestyksellä olivatkin he pitäneet paikkansa, niin lukemattomat kuin
olivatkin ne epäilykset, jotka heidän vastustushaluaan vainosivat.
Saattoi tapahtua, että oma poika tai renki puhui Varamäen
suonviljelyksistä ja ihmetteli, etteivät muut koettaneet samoin, --
silloin häätyi isäntä puolustautumaan sillä, että kyllähän hänkin sen
ymmärtää, mutta... Mitä "muttan" takana oli, sitä ei useinkaan saatu
tietää, vaikka se pelasti nuorten silmissä niin monen isännän
ammattitietoisuuden maineen.

Luentokursseilla nämä jo luhislelevat muurit vihdoin näyttivät
jaottuvan ja valloittajajoukot tulvahtivat sisään.

Erittäin merkittävä oli eräs päivä, jolloin maanviljelysseuran
neuvoja-agronoomi luennoitsi nimenomaan Kyläsuosta ja sen
viljelysmahdollisuuksista. Tästä luennosta muutamat asianharrastajat jo
edeltäpäin osasivat odottaa jotain erikoista. Sen vuoksi oli
edellispäivinä jo ilmoitettu kuulijoille tunti, milloin Kyläsuosta
puhutaan, että tietäisivät tulla kaikki, jotka olivat Kyläsuon suhteen
uteliaita. Ja niitä oli odottamattoman paljo. Tuli miehiä pitäjältäkin.
Kyläkunnan väestö oli nuorisoseuran talolla kynnen kannattamaan. Kaiken
ikäistä, kaikista valtiollisista ja uskonnollisista puolueista oli
väkeä suunnattomasti liikkeellä.

Jo seurahuoneelle tultaessa tiellä synnytti tämä joukkojen paljous
kohottavan, juhlallisen mielialan. Siinä ei havainnut tuota
pikkumaista, toisten vikoja vartioivaa, niillä ilkkuvaa sävyä, joka on
kaiken lahkolais-joukkoutumisen tunnusmerkkejä. Porvari ja sosialisti
tekivät toiselleen hyvänpäivän, ilman että omistusoikeus ja luokkarajat
näyttivät juuri sillä hetkellä kiusoittelevan mieliä. Uskonasioissa eri
tavalla ajattelevat olivat tavoittaneet hekin iloisen ilmeen silmiinsä;
säälittelevää, oman autuuden tunnosta ylvästelevää, toisten syntejä
ristinään kantavaa joukkoa ei näkynyt.

Kaikki katsoivat toisiaan kuin pitkältä matkalta tullut ystävä ystävää:
tuten, hymyillen ja onnitellen. Näistä katseista hohti yleisesti: --
Ka! Oletpa sinäkin... Sepä hauskaa ... hauskaa... Mennäänpä
kuuntelemaan yhdessä...

Jos jotain joukkomielialaa voisi tähän verrata, löytäisi sen tunnelman
entisaikaisista, suurista talonpoikaishäistä siinä hetkessä kun väkeä
enin kokoontuu, papinhakija ajaa pihaan ja edeskäyvät seisovat
porraskatoksessa paitahihasillaan maljoineen ja leipäkorineen...

Esitelmä sisälsi kaksi puolta. Toinen oli Kyläsuon taloudellisesta,
toinen sen yhteiskunnallissiveellisestä merkityksestä.

Taloudellisen puolen suuret ääriviivat merkittiin: 600 hehtaaria
parhainta viljelyskelpoista rahkasuota; ensin suuri pääviemäri
muutamine tarpeellisine haaroineen kysyisi noin 20-25,000 markkaa.
Sarkaojituksesta, kuokkimisesta, lannoituksesta ja tuotannosta voitiin
esittää verrattain tarkkoja numeroita, jotka kaikki olivat Varamäen
Antin kirjoista poimituita.

... 600 hehtaaria, laskivat isännät itsekseen. Paljonko maata siitä
tulisi heidän manttaalilleen? Ja paljonko rahaa se ensin kysyisi?

Samalla he yhä jännittyivät kuuntelemaan agronomia, joka merkillisellä
henkevyydellä puhui suosta, joka povessaan kätkee tämän kyläkunnan koko
tulevaisuuden. Moni, joka jo oli propsimetsänsäkin myönyt ja sen
jälkeen mielikuvineen hiipinyt erämaiksi muutetuilla metsämaillaan kuin
hyypiä hävitetyssä kaupungissa, kiintyi puhujan ajatusjuoksuun kuin
tuhlaajapoika, jolle isän kasvot taas kääntyvät päin hymyävinä, armoa
ja uutta elämää lupaavina.

Kylän isäntämiesten jännittynyt ajattelu synnytti yleisössä välittömän
vaikutuksen. Kaikki tämä sähkötti puhujaa. Hän sai kokea aivan kuin
Pyhänhengen vuodatuksen. Sielu pulppusi uusia mielikuvia ja ajatuksia,
ääni saavutti satuttavaisuuden ja soinnun, silmä loiston, liikkeet
hallitsemiskyvyn ja tenhoavaisuuden, joiden kautta sadat silmät, korvat
ja sielut lumottuina ottivat vastaan.

Puhuja oli agronomi Peltomies, keski-ikäinen, tavallisissa oloissa
juro. Mutta silmissä oli syvää elämää.

Kun puhuja oli päässyt taloudellisesta puolesta, alkoi
yhteiskunnallinen ja siveellinen. Nyt ripisteli hän suolaa. Kylää on jo
vuosikausia painanut hiljaa kiduttava avuttomuuden tila. Keski-ikäiset
ihmiset ovat tunteneet vanhenevansa nopeasti ja nuoriso on hiljaisena
virtana juossut pois. Kaikkeen tähän on ollut syynä verenvähyys
kyläkunnan taloudellisissa suonissa. Täällä on kyllä ollut vanha,
varakas pohja, mutta se heikontuu nopeasti. Usea talo on tästä syystä
muuttanut omistajaa. Kylässä on aina ollut hyvin toimeentulevaa
työväkeä, mökkiläisiä ja torppareita, mutta näidenkin keskuudessa on
köyhtyminen, hajoaminen ja häviö ilmeinen tosiasia. Tästä johtuu se
elämän ristiriita, joka synnyttää puutteen, tyytymättömyyden,
epätoivon, katkeramielisyyden...

-- Me olemme syöneet vanhat varastot, ja uudet ovat lukitussa,
lumotussa linnassa ... maassa, Kyläsuossa...

-- Halvautuneina avuttomuudentunnosta olemme lakanneet tekemästä työtä
ja puristamme kourassamme viimeistä seteliä, kellä sellainen on. Toiset
varustaudumme sitä viekkaudella viekoittelemaan tahi väkivalloin
ryöstämään...

Sillä meidän aivomme eivät nykyään luo työtä, ne eivät iloitse
työstä... Ne pelkäävät maata, kaiken olevaisen äitiä ja elättäjää...

Me, nykyinen polvi, emme tunne maata, sen elähyttävää voimaa, ja siksi
vainoo meidän elämänlähteistä etääntyneitä ajatuksiamme kuoleman ota...

Mutta jos saamme tänne uutta työtä, joka avaa tilaisuutta nuorelle
toimeliaisuudelle, siirtää ajatukset tästä loppumattomasta
kituuttamisesta, tuottaa leipää, vahvistaa uskoa elämään, avaa meidän
järkemme ymmärtämään kuinka hyvin täällä Jokirannan kylässä voisi
kaikilla olla, jos vain tämä lamauttava uneliaisuus, taloudellinen ja
yhteiskunnallinen tekosairaus loppuisi...

-- Ajatelkaamme nyt vain aluksi tätä: 600 hehtaaria maailman parasta
rahkasuota kylänlaidassa odottaa hedelmineen vain kyläkunnan miesjoukon
työtä! Se odottaa että te rupeatte aukomaan maan povea ja korjaamaan
riistaa, että te rupeatte viljelemään Kyläsuota.

Hän kuvaili, miten herännyt toimeliaisuus sittemmin levenee kylän
jokaiseen sopukkaan ja hedelmöittää tähänastisessa viljelyksen
puutteessa nukahtaneen maan; miten maan hedelmällisyys taas valtaavasti
uudistaa ihmisen alakuloisen mielen ja täyttää sen uskolla elämän
hyödyllisyyteen; miten tämä nousu keskeyttää sen häviön virran joka vie
nuorisoa pois kylästä ja pysäyttää keski-ikäisten jokirantalaisten
ennenaikaisen vanhentumisen...



II.


Varamäen Antti istui salin sivupenkillä ja kuunteli, tiukasti
arvosteleva ilme kasvoissa. Nämä kasvot olivat terävät ja laihat. Ikää
miehellä oli noin 35 vuotta. Joskus vilahti tarkkaavan kuuntelun ohessa
silmistä pilkallinen iva, mutta yleisleimana saattoi havaita kehittyvän
itsetietoisuuden ylpeän ilmeen, joka näytti tahtovan sanoa: minähän
tätä olen monta kertaa sanonut; minulle on tämä kaikki vanhaa tuttua;
minulta hän on tuonkin kuullut...

Varamäen ukko istui etupenkissä ja eli. Puri ahnaasti mälliä, vaihtoi
levottomasti toista ja toista jalkaa ristiin polvelle, lävisti puhujaa
silmin, aivan kuin imien jokaisen sanan ja ajatuksen. Toisinaan väkevä
leuka, jossa törrötti pitkä parransänki, värisi hermostuneesti. Silloin
vaari aina katsoi jonkun tutun miehen kasvoihin ja hymyili, aivan kuin
olisi tahtonut sanoa: kuulitko?

Aivan siinä vaarin lähellä istui Piilomäen porvari, hieman lihava mies,
nojaten leukaa kämmenpäähän. Näissä kasvoissa vallitsi syvä vakavuus,
tarkkaava kuuntelemisen ilme, aivan kuin hän olisi erikseen harkinnut
ja punninnut jokaista sanaa.

Tungos oli huoneessa synnyttänyt hiottavan kuumuuden. Pari
ikkunapuolikasta pantiin äsken auki ja niistä nyt virtaili raittiimpaa
ilmaa. Toisen ikkunan avasi, niin kuin ainakin talonväkeen kuuluvana,
sen vieressä istuva Koivusen Vihtori. Hän istui aatoksissaan, lakki
kädessä ja vieressä vaimonsa Elli, omaa sukua Juurikkala, elonilmeisin
silmin. Vihtorin pää oli luonnostaan hieman kallellaan ja viisaissa
silmissä yhä tuo omituinen, viivyttelevä, punnitseva, hidasteleva ilme.
Ken sattui tähän pariin huomiotaan kiinnittämään, ei voinut olla
tekemättä sitä havaintoa, että tässä "yhtiössä" vaimo aivan ilmeisesti
toimi liikkeelle panevana voimana, mutta mies, kerran liikkeelle
pantuna, toimi sitten sekä voimana että ohjaajana ja vaimo sai toimia
hänen käskyjensä mukaan. Vihtorin silmäkulma oli solmussa, kun hän
puhetta kuunnellen näytti katkeamatta harkitsevan sen ajatusjuoksua.

Peltonen, hieman lihoneena, istui emäntänsä vieressä keski-salissa.
Miehen kasvoista ei voinut havaita mitään erikoisilmettä, muuta kuin
ehkä ajatuksen: kuuma ... hitto kun on kuuma ... eikö se jo pian
lopeta? Vetistävät silmät katselivat sivuille, aivan kuin etsien
vahvistusta omille ajatuksille. Emäntä äsken hieman torkahti ja koettaa
nyt taistella uutta torkahdusta vastaan, jottei isännän valvovan silmän
tarvitsisi uudestaan...

Heidän takanaan istuu Sepän Kustaa erään tytön kera. Paljon he
juttelevat esitelmän kestäessä, mutta eivät silti paljoa häiritse.
Heillä on niin hauskaa toistensa kanssa.

Kanteleinen istuu eräällä sivupenkillä vaimoineen. Vieressä Mikkosen
Niilo tekee esitelmästä muistiinpanoja sanomalehteä varten. Niilon koko
huomio on asiassa. Vuorotellen katsoo hän luennoitsijaa, vuorotellen
yleisöä, aivan kuin erikseen tutkien muutamien kasvojen ilmeitä.

Itse Mikkonen istuu perimmäisellä penkillä oven vieressä, kädet
rinnalla ristissä, harva parta painettuna rintaan, ja tähtäilee
puhujaa. Silmistä, joista ainakin voi aavistaa ajatusten suuntaa,
saattoi selvittää jonkullaisen itseään syyttävän omantunnon kysymyksen:
olenkohan minä erehtynyt?

Pikku-Passin pää on olkapäiden väliin painuneena, mälli lepää, silmät
tuijottavat puhujaa.

Yleisössä vallitsi kokonaisuudessaan niin kiintynyt ja jännittynyt
mieliala, että vain hyvin harva haukotus tai mun väsymyksen ilmaus sitä
särki. Mitä pitemmälle puhuja ehti, sitä selvemmät yhteenkuuluvaisuuden
merkit ilmestyivät. Kyläkunnan sielu ikään kuin hetkiseksi vapautui
noista sadoista yksityispyyteistä, jotka aikojen kuluessa olivat
itäneet ja kasvaneet näissä ihmismielissä omien oikkujensa
mukaan. Kyläkunnan sielu näytti nyt vähitellen uudestaan syntyvän,
hiljakseen eroavan yksityisistä ja kokoavan itseään. Ihmiset
vapautuivat persoonaetujen tavoittelusta ja lakkasivat ajattelemasta
niitä eroitettuina naapurien eduista. Sitte rupesi oma etu rinnastumaan
naapurien edun kanssa ja ne näyttivät sopivan yhteen kuin
pariskunta ... että oli oikein sopivaa. Puhuja sai vapaan puhevallan:
jos puhut hyvää, puhu! Jopa on aikakin... Tässä on turhaan aikaansa
kulutettu... Tähän entiseen oloon on väsynyt...

... Mutta jopa nyt, jos Kyläsuosta alkaisi nousta sillälailla leipää ja
rahaa!

Agronomin ehdittyä puheessaan kyläkunnan rappeutumista ennustavaan
rippisaarnaansa, havahtuivat useat. Korviaan heristellen he nostivat
päitään. Ilme monissa kasvoissa muuttui sekavaksi, kielteiseksi. Mitä
se nyt? näyttivät kyselevän. Äläs! Ethän sinä tunne niitä asioita...
Tämä kylä on aina ollut rikas ja hyvinvoipa... Lorujapa puhuu ... pilaa
pian koko asiansa...

Mutta toiset antautuivat heti tässäkin mukaan, aivan kuin olisivat
tahtoneet itsetietoisesti sovelluttaa lakia: kaikki, tai ei mitään.
Naapurien mielenosoituksiin, jotka tapahtuivat ruumista suoristamalla,
istuinsijalla siirrähtämällä, jalkaa tai kättä heittämällä, ryähtämällä
tai nenän kautta puhaltamalla, silmänilmettä vaihtamalla, mälliä
toiseen poskeen siirtämällä, tai muuten, vastasivat nämä aivan samoin
liikkein, antaen niille silmillä, hymyn vivahduksin, rykäsemisin tai
katkonaisin sanoin aivan vastakkaisen merkityksen: oikein puhuu ...
turhaa on koristella.

Tätä sotatuulta kesti pari minuuttia; mutta sitten alkoi taasen
rauhoittua. Mikäli rauhoittuminen valtasi alaa, sikäli nousi
pohjalta uusi yleisvaikutelma: sieltä joku aivan kuin työnsi ja
kiihotti tekemään taloudellisen lopputilin entisyyden unettavasta
saamattomuudesta. Tämä kyllä ei enää ollut kaikille uusi ajatus, se oli
silloin tällöin ilmestynyt yhden ja toisen mieleen kotonakin, mutta
varsinkin kylässä silloin kun näki muiden toteuttavan jotain
esimerkillistä. Silloin joku syyllisyydentunne hiiviskeli mielialan
takalistoilla, pyrkien etualalle. Sinne se tavallisesti sai painua;
mutta viime aikoina oli se alkanut palata useammin ja saada
omantunnontuskan tapaisia ominaisuuksia. Aina kun näki, että joku oli
toteuttanut sen, mitä itse oli kauan mielessään hautonut, rupesi
voimaan hiljakseen pahoin.

... Onkohan se sellainen omantunnontuskaa ... vaikka tämä on maallinen
asia?

Monella se kasvoi hiljaa, melutta, vastoin kaikkia toivomuksia kuin
paise.

Työntävä, yllyttävä voimistui yhä. Se toimi jo aivan kuin synnintunnon
herättämä parannuksen halu; tai raittiusvaatimus, joka voimakkaan
raittiusesitelmän aikana kypsyy juopossa; tai tupakkalakkoajatus
silloin kun tulee tupakka-öljyä varresta suuhun ja mieli tekee yhä
tupakkaa.

Peltomieheen puhujana vaikutti tämä kuulijakunnan mieliala sähköisesti.
Hän ei pitkään aikaan tässä ollut enää puhunut itsestään. Hänestä
tuntui hetkittäin aivan kuin olisi toiminut noista sadoista
ponnistelevista aivoista virtaavain ajatusten yhdistäjänä ja lausunut
ilmi niissä ilmeneviä yleisajatuksia, jotka taas tässä kaikki
hyväksyivät.

Esitelmän loputtua oli vähän aikaa hyvin hiljaista. Koko salintäyteinen
ihmisjoukko ikään kuin tuudittelihe eräänlaisen nautintorikkaan
tunnelman varassa. Ei edes käsiä huomattu taputtaa. Vihdoin kuitenkin
joku äkkäsi sen ja kiiruhti korjaamaan erehdyksen. Taputus valtasi heti
koko salin. Vanhatkin miehet taputtivat suu naurussa, ja kurottaen
päitään toisten päiden välitse ja ylitse seurasivat silmin puhujaa,
joka etsi istuinpaikkaa pyyhkien hikeä kasvoilta ja kaulalta, silmissä
uupunut ilme.



III.


Kanteleinen astui puheenjohtajan paikalle.

-- Tahdotaanko keskustelua esitelmän johdosta?

-- Kyllä! huudettiin monelta taholta.

Ensimäisen puhevuoron sai seppä Rautio. Nousi. Järeä, tuiman näköinen
mies. Tapaili sanoja, sillä mies ei ollut koskaan yleisissä kokouksissa
puhunut. Sitä hän vain, että jos nämä puhujan laskut ovat tosia, niin
me Jokirannan maanviljelijät olemme vasikoita... Siirsi mällin toiseen
poskeen ja jatkoi:

-- Ja nyt me vasta rupeamme olemaan aika vasikoita, jos emme nytkään
ryhdy tähän asiaan.

Istuutui jatkaen kiihtyneenä puoliääneen vierustoverilleen. Muutamat
nauroivat. Oma poika Kustaa oli punastunut, hänestä isä oli tehnyt
itsensä naurettavaksi.

Mikkonen sai puhevuoron. Alkoi keinottelusta. Mikkonen muuten puhui
hyvin usein, melkein aina keinottelusta. Ei tahtonut kieltää
esitelmässä lausuttuja arveluita Kyläsuosta, tahtoi vain sanoa, että ne
olivat arveluita, mutta huomiota ansaitsevia arveluita. Yhtä puolta
elämästä ei puhuja ollut kuitenkaan riittävästi valaissut: keinottelua.
Se on keinotteluhimo, kiihko, joka nykyään hallitsee ja hävittää
rehellisen työn hedelmiä. Keinottelun suurvalta ulottuu tänne
Jokirannallekin. Se näkyy paraiten siinä, että kun täällä jotain
yrittää, keinottelija on heti mukana; apuamassa, muka, mutta
tosiasiassa kiskomassa yrityksen hedelmää. Aivan kuin sielunvihollinen.

-- Ala vain yrittää omin neuvoin päästä synneistäsi, aina on
sielunvihollinen notkeana ja valmiina avittamassa. Mutta se kiskoo ja
keplottelee itselleen palkakseen sielun!

Miehen mustista silmistä loisti tuo tuttu kiihko. Ajatus oli
tulikuumana keskittyneenä tähän yhteen ainoaan polttopisteeseen.

-- Sellaista on keinottelu! Minä tunnen tämän paholaisen kuiskaukset
omassa veressäni. Joka ei ole ikänä taistellut syntiä ja
sielunvihollista vastaan --

Hän pysäytti, loi vaanivan, läpitunkevan katseen ympäri salin ja näytti
tavoittelevan häntä katsovain ihmisten silmäteriä.

-- Joka ei ole ikänä taistellut syntiä ja ihmisen sielunvihollista
vastaan, uudisti hän, ei sellainen voi omassa veressään tuntea
sitäkään, miten keinottelija siellä alituiseen vääntää ja kääntää
väärää oikeaksi, uskottaa ja opettaa pyydystämään, vaanimaan,
teeskentelemään, valehtelemaan -- kaikkeen opettaa, saadakseen vain
luvattomalla tavalla hyötyä lähimmäisestään.

Muutamat nuoret tytöt tirskuivat ja pari poikaa teki hiljaa ilvettä,
mutta muuten kuunteli koko salintäyteinen yleisö kärsivällisesti.
Jotkut seurasivat suurella mielenkiinnolla. Varamäen Antti aivan
ilmeisesti kyllästyneenä odotti lopettamista ja näytti pitävän puhetta
lörpötyksenä.

Mutta Mikkonen tuli vihdoin asiaan.

-- Jos, hän sanoi, tämä kylä saa Kyläsuon kuivaksi, niin että siinä
kaikkialla voidaan viljelys alottaa, se on keinottelulle suurin isku
minkä täällä tällä hetkellä voimme antaa. Ja minä kannatan puhujaa.

Mikkosen lausunto jäi siinä suhteessa epäselväksi, mitä hän tarkoitti
sillä, että tahtoi kannattaa puhujaa. Kanteleinen merkitsi itseänsä
varten muistiin Mikkosen lausunnon sisällön. Hänen mielestään kuvastui
siinä erinomaisen elävästi tuon voimakkaan, erikoisen miehen itsenäinen
ajatustapa. Mikkonen oli viime aikoina lukenut Tolstoin kirjoja. Tämä
äskeinen tuntui olevan sieltä koituvaa kajastusta.

Antti Varamäki oli sujuva puhuja. Kertoi kokemuksiaan Kyläsuon
viljelijänä. Hänen esitystavassaan oli jotain ylvästelevää, toisinaan
loukkaavaa, siitä pilkisti liiaksi tietoisuus omista ansioista. Häntä
varustauduttiin aina kuuntelemaan näiden ennakkoluulojen lataamina.

Mutta aivan kuin Varamäki olisi viime hetkessä aavistanut tätä,
lähtikin hän puhumaan toisessa äänilajissa. Hän kehui ensin kylää.
Sanoi sitte, ettei puhuja, jonka kanssa hän oli persoonallinen ystävä,
ollut voinut luonnollisestikaan täysin tuntea Jokirannan kyläläisten
vaikeuksia y.m. Mutta yleispiirteissään oli kuvaus elävää totuutta.

Tämä teki kyläläisiin hyvän vaikutuksen. Varamäkeen kohdistuvat
ennakkoluulot hävisivät kuin voideltuina. Alettuaan tämän jälkeen puhua
Kyläsuosta, vältti hän sellaista kuin "minä sen tiedän, sillä minä olen
sitä kokenut". Niin tempasi hän tämän kyläläisjoukon uudelleen mukaansa
suolle, missä oli jokaiselle niin perin tuttua. Siellähän oli rämmitty
ja samottu siitä saakka kun kukin paitakasakkana marjailuretkille ensi
kertoja kykeni. Ja sitte joka kesä, viime kesänä viimeksi. Haisteltu
suon lemuavat kanerva-, kukkais- ja marjatuoksut, väkevät nevahajut ja
savut. Moni oli suon rantamilla kokeilluilla pienois-kytöviljelyksillä
monta lämpöisenhikistä ja syksysateen alakuloisuuden painostamaa
päivätyötä tehnyt.

... Tottahan nyt Kyläsuo tunnetaan!

Siellä ne olivat eletyt turvepehkuosuuskunnankin autuudentuntoiset
aamutunnit. Sieltä olivat kesäisin aina sankat savut nousseet ja yli
kylän levinneet illan tullen kuin muinoin pilvenvarjot korvessa
israeliitoille. Aina kun silmä kaipasi väljää, kauas näkyvää,
katsoi se Kyläsuolle. Työssä oltaessa sen reunamilla katse liukui aina
pitkin suota, jolla toisin paikoin kasvoi mataloita koivu- ja
mäntyeräkkäitä...

... Tuttu, perin tuttu oli Kyläsuo!

Siellä hyllyi, toisin paikoin kesti...

... Pitkä pohjaan ... leipään!

Iltasin kun aurinko laski suon ääriin, aamusin kun aurinko leikki sen
sinertävissä sumuverhoissa...

Milloin uhkasi sieltä halla, milloin lupasi kirkas pouta... Milloin
kuvastui sinne sopivan näkökulman läpi katsottuna sumuista, autereista,
savusta ja pilvistä komean-jylhiä vuorimaisemia, tai etäisiä, siintäviä
järviulapoita...

Kaikkien katse siellä oli aina viipynyt kuin suuren tuntemattoman
salaperäisissä esikartanoissa.

... Miksi ei sitä tunnettaisi?

Mutta sitä mitä siitä nyt puhuttiin, sitä ei ollut tunnettu. Ja jos
tämä on totta, niin... Jumala siunatkoon Kyläsuota!

Varamäki puhui yhä. Hänen puhuessaan alkoi äsken jännittynyt
mieliala jo hiukan laskeutua. Hänen koskettaessaan tuttuja asioita,
mielikuvat kuitenkin kumpusivat kuin terveen elämänilon elähyttämät
ajatukset silloin, kun sairas ensi kertaa nousee pitkäaikaiselta
tautivuoteeltaan, huomaa jalkojensa taas kantavan, elinvoimansa
uudistuvan ja elämän uusine toiveineen alkavan taas siitä, mihin tauti
tullessaan sen lopetti.

Eräät sellaiset miehet, jotka olivat vain sangen harvoin kuulleet
mitään muita esitelmiä kuin hengellisiä, ne alkoivat vanhimpien naisten
jälkeen ensimäisinä osoittaa väsymyksen merkkejä. Silmiin ilmestyi
toljottava ilme. Leuat lepäsivät hoitamattomina, alas valahtaneina,
antaen omistajainsa kasvoille velton ilmeen. Muutamat vanhat vaimot
olivat jo alkaneet huojuttaa ruumistaan, ja yksinäisiä hartaita
huokauksia alkoi kuulua. Jostain kuului puoliääneen: "-- yksi on
tarpeellinen -- -- ".

Kanteleinen puheenjohtajana havaitsi nämä mielialan laskeutumisen
merkit. Nähtävästi sen huomasi Varamäkikin, sillä hän lopetti
lausuntonsa vahvasti hikoillen. Kanteleinen teki nopean ehdotuksen:
koska paikalla, hänen havaintonsa mukaan, ovat kaikki kylän isännät ja
kaikki tuntuvat olevan yksimielisiä siitä, että Kyläsuon ojittamiseen
on viipymättä ryhdyttävä, hän ehdottaa, että kohta valitaan toimikunta,
joka ryhtyy käytännössä toteuttamaan suurta asiaa.

Vasara nousi.

-- Vastustaako kukaan? Ellei, on tämä päätös kaikkiin läsnäolijoihin
nähden sitova.

Huoneessa on aivan hiljaista.

Vasara putoaa.

Liikahdetaan vapautuneesti, ja useampain miesten kasvoilta loistaa
tyytyväisyys. Ainoastaan muutamia arempia katsellessa näkee niiden
ilmeessä hajamielisen pelästyksen hätääntymismerkit. Muuten yleinen,
kaikki voittava tunnelma tuntuu lujalta ja vakavalta.

... Tämähän on niin yksinkertaista ja selvää! on tunnelma sanovinaan.

Agronomi Peltomies juttelee Mikkosen ja Kanteleisen kera eräässä
nurkassa, ja toisia kuuntelee ympärillä. Hän kertoo aikovansa asettua
asumaan tänne Jokirannalle ... on sitä varten jo talonkaupoissakin
ollut. Hänessä ovat vielä jälellä pitkän esitelmän aiheuttaman
uupumuksen merkit. Äänen värähdellessä hän hiljaa kertoo, syvissä
silmissä onnentuntoinen hymy:

-- Minä olen saanut puhua niin paljo henkisesti kuolleille
ihmisille... Nämä täällä ovat ilmeisesti tähän minunkin asiaani nähden
heräämistilassa... Tässä oli tänä iltana ihmeellinen henki, minä tunsin
sen.

-- Hm.

-- Hm.

-- Minä olen tänään elänyt elämäni suuren hetken, virkkoi hän edelleen
ujosti, aivan kuin samassa katuen, että oli tullut sanotuksi.

... Jos eivät ne ymmärrä? hän ajatteli kohta.

Mutta Kanteleinen tarttui lujasti Peltomiehen käteen, puristi sitä ja
näytti olevan liikutettu. Mikkonen löi olalle ja sanoi, mustilla
silmillään lämpöisesti polttaen Peltomiehen syvää, sinistä katsetta:

-- Mutta sepä olis meidän kylälle erinomaista...

-- Itselleni, itselleni toki erinomaisempaa, kiisti Peltomies hilpeästi
nauraen.



IV.


Muutamana toukokuun iltapuolena loi Kanteleinen ojaa koulun
viljelyslohkolla. Lukukausi ei ollut vielä päättynyt, joten opettajalle
liikeni maatöitä varten vain iltapäivät. Mutta kansakoulun koko
viljelyspalsta näytti nyt olevan hyvässä viljelyskunnossa, siinä
havaitsi perehtyneen viljelyksen jäljet.

Joustavalla vauhdilla pistää Kanteleinen lapiotaan. Hiki virtailee.
Vahvarakenteinen ruumis toimii vaivattomasti. Aivan kuin jokaisella
otteella olisi sama sisäinen vaikutelma kuin tanssilla eräisiin,
voimistelulla, tai urheilulla toisiin. Se käy niin iloatuottavan
keveästi ja ojanluojan kasvoissa väreilee, yhtämyötään vaihdellen,
milloin nauttiva hymyily, milloin työajatuksen kiihottunut intoilu.
Toisinaan hieman pysähtyy, pyyhkii hikeä ja antaa katseensa kulkea yli
pienten viljelysten. Tuossa on pieni niittypalsta. Se on toisen kerran
kasvussa. Sieltä nousee terävänä viheriäinen. Kevät on ollut
kosteanpuoleinen. Se on vaikuttanut ruohokenttiin kuin taikasana.
Vieressä on tuleva turnipsipelto ja sen takana perunakylvölle ajateltu
pikku pelto. Niiden muokkaus on jo alotettu. Ojurin on hauska näitä
ajatella.

Ajattelee, että tämä on nyt melkein samanlaista kuin ennen
seminaarissa, kun pääsi käsiksi oikein innostavaan aineeseen. Ero on
vain siinä, että silloin olivat kirjat ajatusten ja työn synnyttäjiä,
nyt maa, luonto. Mutta vaihdos tuntui tekevän kummallisen elävöittävän
vaikutuksen.

... Kuinka hyvää tämä maa on! Miten siitä elämä huokuu ... miten ajatus
herää kun viljelysaikomuksessa koskettaa maata... Kun maata kääntää, on
kuin kääntäisi tieteellisen kirjan lehteä, mutta tässä tuntuu kuin
olisi itse tiedemies, joka tutkii, toteuttaa, luo uutta, kirjoittaa
luonnonkirjaa...

Maasta oikein huokui elinvoimaa. Päivän lämmin aurinko oli sitä
paahtanut. Nyt ilta-auringon valossa tuntui maa ikään kuin levosta
nauttivan ja hymyilevän.

Yhä elävät ojurin mielikuvat maan mukana. Hän on jo tottunut vaihtamaan
ajatuksia maan kera. Kaikki tämä tuntuu kuin olisi yhteistyössä, kuin
maa olisi ajatteleva olento... Työtoveri on suuri, salaperäinen
jättiläinen, joka ei kuitenkaan vähääkään pelota, vaikka sen voima on
niin suuri.

... Maa... Aivan kuin maa nyt tuossa leveässä, vakaassa,
hätäilemättömässä, juhlallisessa voimallisuudessaan lukisi suuria
lupauksiaan, toinen toistaan satumaisempia...

... Kun vain ihminen ymmärtäisi maan ajatukset... Ojurin mielessä
tuntuu kuin hän ymmärtäisi. Se tuottaa sanomatonta kevät-iloa. Hän
polkee lapiota yhä kiihtyvällä innolla täyttääkseen oman urakkansa
yhteistyössä niin, ettei suuri, salaperäinen saisi aihetta syyttää
häntä laiminlyönnistä.

Koulukartanoa lähempänä ovat puutarhamaat. Navetan seinustaa vasten on
korkea taimilava ja siitä sivulle, pienessä etelään kaltevassa
mäkirinteessä jo muokattu ja osittain kylvetty puutarhamaa.
Koulutalon päädyllä oli muutamia marjapensasrivejä sekä joitakuita
omenapuun-alkuja. Sieltäpäin näkyi myöskin punavalkoinen mehiläispesä.
Taampana koulun puisto, joka yhtyi metsään. Pihassa riippui muutamia
pyykkivaatteita nuoralla kuivamassa.

Rakennukselta päin tulee kävellen Kanteleisen vaimo, Sohvi ja hänen
edellään juoksee 2-vuotias Heikki. Ojuri huomaa tulijat heti kun he
pistäytyvät nurkan takaa tielle. Heilauttaa kättään ja alkaa hymyillä,
mutta jatkaa työtään. Kun tulijat saapuvat lähemmäksi, huutaa isä:

-- Heikkikö? Heikkikö? isän Heikkikö?

Lapsi nostaa silmiään, huomaa isän, laskee riemuhuudon ja lähtee
kipasemaan.

-- Isä ansaitsee lapselle leipää! laskee Sohvi matkan päästä nauraen.
Voi kuule, kuinka sinä hikoilet. Voi rakas... Heikki, Heikki!

Poikanen oli tuuskahtanut suulleen tienviereen aikoessaan suorinta
tietä isän luo. Molemmat vanhemmat riensivät nostamaan. Isä ehti ensin,
sai pojan syliinsä, mutta tämäpä ei suuria isästä välittänyt, sillä
läheisestä ojanreunasta jo veti lapsen huomiota ensimäinen keltakukka
ja sinne hän nyt isän sylistä riuhtoi. Poika sai kukan ja rauhoittui.

-- Katso västäräkkiä, osoitti isä pellolla hyppivää lintua.

-- Vättä ... vättä...

-- Västä, sano västä.

-- Vättä ... vättä...

-- Vättä vättä se poika vain sanoo ... vättä vättä se sanoo ... tuo
mukula... Sohvi-äiti tuhersi nenällään isän sylissä olevan lapsen
rintaa, loruten. Pikku poikanen nauroi sydämestään kun kutkutti.

-- Vättä ... vättä se mukula vain sanoo, uudisti äiti tuhertaen.

Isä taisi suudella hät'hätää molempiakin, kun ei ihmisiä näkynyt
lähiseudulla. Mutta sitte poika jo alkoi pyrkiä pois sylistä,
lähteäkseen västäräkin perään, joka hyppi pellolla pyrstöään
keikutellen ja houkutellen:

-- Tulit ... tulit...

-- Älä laske pellolle, se tahrii itsensä, pyytelee äiti. Mutta isän
tekee kovin mieli nähdä miten se taaputtaa ja vääntää lihavia sääriään
pehmeässä mullassa.

-- Ei se siinä, kuivahkossa mullassa ... eihän mullasta tahriinnu?

Ja poika sai mennä. Jo ensi askelilla pienet sääret sekaantuivat.
Äidinkin täytyi nauraa, vaikka mieltä jo kiusasikin kohta jälestä
seuraava pyykki.

-- Voi, voi, joutui hän voivottelemaan samalla, kun työt muistuivat
mieleen, ja tässä nyt vain näin tulee aikansa kuluttaneeksi.

-- Hetkinen huvillekin, Martta-kulta, lohdutti Väinö ja katsoi
hymyillen silmiin, kun Sohvi jo huolissaan palaamista ajatteli. Moni
tehtävä odotti, kun ei ollut ketään, jota käskeä edestään edes
pikkujuoksuihin.

Heikki taapusti yhä pellolla, vaikka västäräkki jo olikin siirtynyt
etäämmälle, visertäen ja keinutellen nyt taimilavan reunalla ja
jutellen parin tuttavan kera jotka hyppivät ja keikuttivat siinä
lähiseutuvilla.

Kanteleinen alotti uudelleen ojanluonnin. Vaikka Sohvilla oli kiire,
jäi hän ihaillen katselemaan miehensä työskentelyä. Mies tunsi tämän
katseen selkänsä takaa, ja se nostatti riemuisaa kevätkuumetta.
Vaimoonkin vaikutti tämä työnilon nostattava mahti.

-- Ja minä vain tässä laiskana! jatkoi hän ajatustaan ääneen huudahtaen
ja pyörähti etsimään Heikkiä, joka oli muutamaksi silmänräpäykseksi
unohtunut. Heikki oli sillävälin istunut peltoon ja saanut käsiinsä
onkimadon. Äiti juoksi luokse:

"Hyi, hyi!"

Mato viskattiin, ja ennen kuin Heikki huomasikaan, sai hän kiitää taloa
kohti hilpeästi juoksevan äidin sylissä. Isä katseli tätä menoa. Sohvin
liikkeiden viehättävä joustavuus tavoitteli huippuaan tuossa hänen
lapsi sylissä juostessaan. Kun Heikki ehti huomata, että hänet vietiin
pois pellolta, alkoi hän kirkua ja pyrkiä pois juoksevan äidin
sylistä. --

Isä nauroi ja rupesi luomaan ojaa.



V.


Kanteleisen ehdittyä juuri päästä parhaaseen työnvauhtiin tulee
Mikkosen isäntä polkupyörällä. Heitettyään pyörän tienvieressä seisovaa
puuta vasten tulee luokse. Kanteleinen jatkaa ojanluontiaan, Mikkonen
istuu pientareella ja juttelee. Vihdoin Kanteleinen alkaa pyyhkiä
lapiota lähteäkseen vieraan kera sisään. Huomatessaan tämän virkkaa
Mikkonen:

-- Tuota, äläkä nyt, ei mulla ole kiirettä. Tuota, mikäs teillä oli
urakkana täksi illaksi?

-- Urakkanako? Eihän sitä niin määräurakoita, tässä...

-- Onpahan! Minä olen kuullut. Teillä ovat vain nämä iltapäivät näitä
maatöitä varten, kun päivät pitää opettaa... Olenpa varma, että teillä
oli täksikin iltapäiväksi urakka, väitti Mikkonen, tummissa silmissä
tuo omituisen herkkä, aina kiihottumaan valmis ilme.

Kanteleinen nauroi.

-- Noo ... tämän ja tuon ojan tässä ajattelin, mutta eihän tällä vielä
niin kiire ole...

-- On sillä! Mitä me sitä nyt jättäisimme. Onko teillä toista lapiota?
Luodaan urakka ensin täyteen ja sitte vasta lähdetään juttelemaan...
Sitte on niin mukava, aivan kuin olis vatsa täynnä, kun on urakka
voitettu.

Mikkosessa paloi jo hänen kiihkeä innostuksensa. Ja Kanteleisen
vastusteluista huolimatta meni hän pitkin loikka-askelin koululle
saadakseen itselleen lapion. Vähän ajan kuluttua palasi sieltä. Sohvi
oli antanut uuden kihvelin. Kanteleinen vielä joutavoitsi.

-- Älkää tyhjää! kielsi Mikkonen. Heitti takin päältään ja asettui
vastaiselle puolen Kanteleista, toiselle ojanpartaalle reunustamaan.

Niin alettiin kahteen mieheen.

-- Minä tulen teille juttelemaan maailman asioista, jatkaa Mikkonen kun
jo tekevät työtä, ja keskeytän teidät tärkeästä työstä. Eikö ole
silloin parempi, että autan joutessani teitä ensin saamaan loppuun
tälle päivälle aikomanne työn ja sitte vasta jutellaan, häh? Enkö minä
hyvänä naapurina tee tässä oikeutta teille, vai?

Kanteleinen myönsi.

-- Niin se on, uudisti Mikkonen. Katsokaahan! Jos me ihmiset
katsoisimme aina rehellisesti myöskin lähimmäisemme parasta, niin
tällaiset pikkuasiat huomaisimme aina kohta, ennen kuin oma etu ehtii
tukahuttamaan huomiomme ja asettumaan sen eteen. Onko opettaja tätä
huomannut?

Oli, kyllä hän oli huomannut.

-- Niin, kyllä sen huomaa. Ajatelkaa esimerkiksi tätäkin tapausta
tässä: minä tulen tänne omine asioineni ja vien teidät sisään. Työnne
jää puolimoihin juuri silloin kun olette päässyt innostumaan ... minä
vien teidät juttelemaan omistani tai muun maailman asioista. Mutta
teidän ajatuksenne jää tänne ojanluontiin, kun se keskeytetään kesken,
ettekä te voi innostua minun asiaani... Ja se voi olla sellainen että
siihen pitää innostua, jos siitä mieli tulla mitään ... Ja jos ette te
innostu, turhaan menee silloin minunkin iltani... Eikö ole näin?

Olihan se.

Mutta ojanluonti alkoi häiritä puhelua. Mikkonen havaitsi pian, että
vaikka hän oli itse kuuluisa ojuri, sai panna matkaan tavallisen
vauhtinsa pysyäkseen opettajan rinnalla.

... Kas, kas, ajatteli hän muistellen mielessään niitä aikoja, jolloin
oli, Kanteleisen täällä olon ensivuotena, ollut niitä, jotka pitivät
tätä "herraspoikasena", joka laiskuuttaan oli antautunut opettamaan
heidän lapsilleen joutavuuksia.

Mikkonen innostuu. Kilpailuhalu alkaa kiihottaa. Kyllä hän tässä vielä
poikaset voittaa!

... Lapio ei ole hyvä, se kun on noita kihveleitä. Hän luo parhaiten
vanhanaikaisella, puupesäisellä...

Eräässä välissä alkaa Mikkonen jo huomata että Kanteleinen hätii
liiaksi, ojanreuna saa mutkia ja siihen jää korjaamisen varaa. Ei
opettaja enää ehdi tarkoin tavoittaa joka pistoa.

... Niin, minähän olen mestari tähän, ajattelee Mikkonen sisällisellä
tyydytyksellä. Mieli tekee jo muistuttaa Kanteleiselle, mutta jättää
sen kuitenkin.

... Vaan mitäs tässä nyt? huomaa hän yht'äkkiä. Hitaammin vain,
hitaammin, hiukan hitaammin! Se on hyvä ojurikin tuo opettaja, mutta
tottahan minun pitääkin olla parempi! Elämänikäni olen luonut ojia,
enkä ole ikänä antanut toisen voittaa... Kerran kyllä, yhden ainoan
kerran. Mutta ... no, se ei nyt kuulu tähän. Tässä saa tarpeensa
tavallinen mies...

Mikkonen hidastuttaa vauhtia. Pian alkaa Kanteleisen lapio tehdä
tarkempaa, sievempää työtä, reuna alkaa suoristua. Mutta sittenkin on
siinä jotain sellaista pientä, joka vertaillessa Mikkosen valmistamaan
ojanpuolikkaaseen jättää tilaa muistutukselle. Kiireinen vauhti on
heiltä vähäksi aikaa katkaissut puhelun. Mutta se virkoaa taasen kun
työ alkaa sujua pakotonta, iloa tuottavaa kulkuaan.



VI.


Sisään tullessaan molemmat miehet hikoilivat vahvasti. Päällimmäiset
vaatteet heitettiin syrjään ja juotiin kaljaa. Jo ulkona oli Mikkonen
hieman raottanut asiaansa, mutta nyt hän alkoi siitä puhua.

Häntä oli yötä päivää kiusannut Eduskunnan äsken tilattoman väestön
maanhankinta-asiassa tekemä, hylkäävä päätös. Maanvuokraajain kohtalo
oli vuosikausia ollut hänellä painavana mielessään. Aina siitä ajasta
saakka, jolloin oma poikansa oli hänelle valaissut miten kauhea
kansallis-yhteiskunnallinen synti olisi häätää esim. Kivinotkon
torpan vanhoja asukkaita, oli hän melkein yhtämittaa ajatellut
maanvuokraolojen ja pienviljelyksen järjestelyä. Sanomalehdet olivat
asiasta puhuneet ja hän oli niitä lukenut, tulematta paljoakaan
viisaammaksi juuri tässä asiassa. Valtiopäivillä oli riidelty,
puoluepuhujat olivat käyneet asiaa selittämässä. Ne synnyttivät kyllä
uusia ajatuksia, mutta kaikki töksähtivät lopulta yhteen suureen
puskuriin: maan omistukseen. Usein oli asiasta juteltu kylänmiesten ja
varsinkin opettajan kanssa, mutta yhä oli kysymys avoinna.

Omien vuokralaistensa kanssa hän oli jo aikoja sitte asian selvittänyt.
Kaksi torpparia ja kolme mäkitupalaista olivat saaneet uudet
kontrahdit. Niistä sovittaessa ei oltu sanaakaan riidelty, eikä
sittemmin jälkeenpäinkään.

Tarkastellessaan vuokrasuhteita omalla kylällä, oli Mikkonen tehnyt
sen havainnon, että ainakin täällä on aivan lapsellista odottaa
lainsäädännön pakkotoimia, koska suhteet voidaan aivan yksinkertaisesti
ja helposti järjestää muutenkin. Mutta kyläläisten, niin maanomistajain
kuin vuokraajainkin haluttomuus sovitella, se häntä tuskastuttaa.

-- Mitä järkeä on siinä, puhui hän, että minä maanomistajana odotan
pakkolakia säätämään sopimusrajoja minun ja maani vuokraajan välille?
Jos nimittäin pakko tulee, ja se tulee, kun on niin suunnattomasti
ihmisiä, joiden pitäisi viljellä maata ja elää siitä, sekä
suunnattomasti maata, johon viljelijän käsi ei ole ikinä koskettanut,
mutta jota nyt ei viljellä syystä tai toisesta. Nämä maattomat
maamiehet ja viljelemätön maa pitää saattaa yhteen ... siittämään ja
synnyttämään elämää, eikö niin?

-- Varmasti!

-- Tässä tulee pakkolainsäädäntö, ellemme suosiolla asiaa järjestä. Ei
suinkaan Suomen kansan kehitystarve anna töksäyttää itseään siihen,
tahdommeko me vai emmekö tahdo jotain asiaa. Pakkolaki tulee, emme me
voi sitä estää enempää kuin voimme estää kevään tahi syksyn tuloa. Sen
on pakko tulla. Eihän voi eikä saa häätää ihmisiä kodeistaan kymmenin
tuhansin maantielle, tehdä heistä maantien kiertolaisia, yhteiskunnan
hylkyjä vain sen vuoksi, että siitä sattuu olemaan minulle muutaman
markan hyöty eikä ole lakia joka voisi estää minua tätä etuani
käyttämästä? Sehän olisi kirottua työtä! Sitä maata, jossa niin
tehtäisiin, seuraisi Jumalan vanhurskas rangaistus ... ja minä
häviäisin varmasti kymmenin kerroin sen luullun hyödyn, minkä
otaksuisin saavani niistä maatilkuista, joiden viljelijät häätäen
olisin tehnyt tälle maalle uusia vaivaisia, kerjäläisjoukkoja ja
rosvolaumoja, vähentänyt maatyöväkeä ja lisännyt erämaita...

-- Noh, pakkolaki tulee, kun sitä kerran pakko vaatii. Mutta
minkälainen? Onko meidän aikamme jo niin pitkällä että maakysymys on
valmis ratkaistavaksi ikuisiin aikoihin? Tuskin! Kukin polvi viisastuu
ja pitää huolen omasta itsestään. Älkäämme murehtiko mikä heille
sopii... Laskekaamme edistys vain irti meidän aikamme jarruista.
Tulevaisuus kyllä pitää huolen itsestään...

-- Mutta hullukin ymmärtää, että pakkolaki tulee loukkaamaan
omistusoikeutta. Mitäs se loukkaisi! Mistäs se ottaisi turvaa
häädönalaisille? Eikö niin?

Mikkonen tuijotti yli kulmainsa terävästi Kanteleista, joka nojasi
pöytään kämmenpäidensä varassa, paidanrinta avoinna ja kuunteli.

-- Kyllä, hän myönsi, vakuuttavasti ravistaen päätään.

-- No niin. Ja minunko, vapaan talonpojan pitäisi jäädä jouten
odottamaan ja katsomaan päältä kun muut, maatyölle, maan luonnonlaeille
ja maahengelle vieraat ihmiset säätävät lakeja, joiden mukaan minun
pitäisi maamiehenä järjestää elämäni? Hui hai!

Mikkonen päästi helakan mahdottomuuden naurun. Sitte hän huitasi
molemmin käsin:

-- Minä järjestän itse!

Nyt oli Kanteleisenkin silmissä alkanut elää.

-- Ja pääsette huokeammalla ... ja saatte olla riippumaton.

-- Niin.

-- Mutta kaikki eivät voi ottaa asiaa tältä kannalta, muistutti
Kanteleinen.

-- Siinähän se on! Täällä on keinottelija, täällä meidän rinnassamme,
joka sokaisee silmät. Keinottelija! Mikkonen painoi kädellään sydämen
paikkeille ja näytti pää kallellaan tuijottaessaan hieman hassulta.

-- Niin se on, todisti Kanteleinen. Se on keinottelijavaisto, jota nyt
on niin vahvasti kehitetty ja joka johtaa meitä etsimään hyvinvointia
toistemme kustannuksella.

Hän innostui sanoessaan:

-- Mutta ihmiset tulee kasvattaa löytämään ja tuntemaan _yhteisetujen_
jättiläisarvot. Vain se voi hävittää keinottelun ja ohjata siihen
käytetyn neron palvelemaan ihmiskuntaa.

-- Ai-van tot-ta! huudahti Mikkonen.

-- Ja sen näkee, jatkoi Kanteleinen, miten herkkiä ihmiset ovat
vaikutukselle, kun vain sattuu koskettamaan oikeata jännettä. Nyt on
alotettu Kyläsuon viemärityöt, eikä yksikään kylänmiehistä ole enää
pyrkinyt jänistämään joukosta sen jälkeen, kun liittyi joukko sellaisia
miehiä, jotka sitoutuivat viemään asian läpi, huolimatta siitä,
pysyivätkö kaikki mukana vai ei. Saatte nähdä, siitä tulee Jokirannan
siunaus.

Mikkosen huomio ei tälläkään kertaa aivan erikoisesti kiintynyt suohon,
vaikkakin oli itse ollut niiden joukossa jotka sitoutuivat viemään
kuivausasian perille. Hänen omituinen luonteensa etsi nyttemmin aina
uusia ajattelemisen ja harrastuksen aiheita. Niin syventynyt oli hän
nytkin tilattomain ja torpparien elämänkohtaloihin, että varsinaisesti
pysähtymättä suokysymykseen palasi siihen kohta:

-- Mutta mitä me voisimme tehdä tässä meidän kylässämme tilattomain ja
torpparien asian hyväksi? kysyi hän, äänessä sävy joka merkitsi: vain
tämä yksi on tarpeellinen.

Kysymyksellä oli kuitenkin kokonaisuudessaan neuvoa kysyvä tarkoitus,
ja sekin vivahdus soi äänessä.



VII.


Kanteleinen siirtyi työpöytänsä ääreen ja avasi laatikon. Sieltä otti
hän pöydälle mustakantisen vihkon.

-- Tässä minulla on, sanoi hän, hieman tilastoa -- ja suunnitelmia
joita voisi ajatella mahdollisiksi...

-- Sen tiesin, ja siksi tulin utelemaankin, virkahti toinen,
siirrähtäen innostuneena lähemmäksi.

-- Mutta tämä, mitä minä ajattelen, on kaikki niin tavallista ja
yksinkertaista, etteivät ihmiset tähän jaksa innostua... Tässä ei ole
mitään sellaista, mikä niin kuin viisaudellaan häikäisisi.

Mikkonen hymyili ja asettautui mukavaan asentoon sohvankulmaan vaieten
kuultelemaan.

Vihkossa oli aluksi tilastoa. Jokirannan kylässä oli 20 taloa, 21
torppaa, 18 sellaista mäkitupalaisperhettä, jotka pystyisivät hoitamaan
jonkullaisen pienen oman viljelmän, ja 7 sellaista savua, jotka miesten
Amerikassa ollessa tahi jonkun muun syyn vuoksi eivät siihen pystyneet.
Mutta useilla näistä kaikista oli täysi-ikäisiksi varttuvia lapsia,
jotka yhtä myötään, toinen toisensa jälkeen rakentelivat omia pesiään.
Samoin oli talollisilla lapsia, joille eivät kotitilojen maat
riittäneet.

Kanteleinen oli ottanut hieman selkoa noiden 21
torpparin vuokrasuhteista. Niistä oli jo 9 järjestetty uusilla
vuokrasopimuksilla, 4 oli ostettu itsenäisiksi tiloiksi ja 8 oli vielä
järjestämättä. Niissä oli 5, joitten maat isännät tahtoivat haltuunsa
heti kun vain ikänä saavat, ja 3, joista ei ollut kummallakaan puolen
varmaa suunnitelmaa miten ne järjestäisi.

Mäkitupalaisista oli jo 9 sopinut uudesta vuokrasta, 6 oli epävarmana
siitä, kuinka paljo vuokraa korotetaan, sekä 3 sellaista, joiden mökit
pitää siirtää pois. Näistä 18:sta halusivat useimmat saada omaa maata,
mutta sitä olisi pitänyt saada kylästä tahi kylän läheltä. Heistä oli
suurin osa keski-ikäistä ja nuorenpuoleista työväkeä, jotka kävivät
töissä omassa kylässä ja pitäjällä, joskus etäämpänäkin. Monet olivat
käyneet Amerikassa ja palattuaan asettuneet taasen Jokirannan kylään,
eivätkä murtuneen terveytensä vuoksi enää ajatelleet ulkomaille, jos
vain täällä jotenkuten eläisi.

Näiden ihmisten maantarpeen ratkaisemiseksi oli Kanteleinen johtunut
ajattelemaan erästä 10 kilometrin päässä kylästä olevaa kyläkunnan
siirtomaata, Kettumaan niitty- ja metsäpalstoja. Itse oli hän käynyt
Kettumaalla pari kertaa ja havainnut, että siellä oli joka talolla
hyviä maita, jotka, suurin osa vielä luonnontilassa ollen, kasvoivat
hyvästi heinää. Kettumaalla asui ennestään muutamia torppareita, jotka
tulivat hyvästi toimeen. Parilla talolla oli siellä kannattavia
kytöviljelyksiä omine riihineen.

Tänne Kettumaalle ajatteli Kanteleinen nyt mielikuvituksissaan
pienviljelijäsiirtolaa. Sellaisen aikaansaamiseksi oli hänen mielestään
tarvis saada täytetyksi muutamia ehtoja: 1:si että omistajat suostuvat
myymään maansa kohtuushinnasta; 2:si saada rahaa niiden maksamiseksi;
3:ksi saada aikaan hyvä vedenlasku ja 4:ksi kelvollinen tie.

-- Vedenjuoksu sieltä on hyvä ja tie on helppo saada, huomautti
Mikkonen.

-- Niin on. Ja mikäli olen keskustellut isäntien kanssa, ei maitakaan
ole mahdoton saada ostetuksi.

-- Ei pitäisi ... näin kaukaa on niitä melkein mahdoton viljellä.

-- Työpalkkojen ja ajan kallistuessa suorastaan mahdoton. Mutta nyt se
on vielä muutamille talollisille ainoa varma heinämaa. Kun muualta ei
tule, tulee Kettumaalta. Mutta eihän sieltä nyt aluksi tarvitsekaan
kaikkien saada maata. Pääasia on, että saadaan syntymään siirtola,
aluksi 12-15 pikkutilaa. Sitte sopii jatkaa, kun saadaan koe. Mutta
sitten on vielä yksi ehto.

-- Mikä?

-- Vaikein. Se on kysymys siitä, millä saada heidät oppimaan
maanviljelystä niin, että saavat pikkuviljelyksensä kannattavaksi,
_niin että elävät siitä_. Siinä on koko kysymyksen ydin.

Kanteleinen puhui kiihkeästi ja hikoili. Lävistäen nyt vuorostaan
tarkoin kuuntelevaa Mikkosta, kertasi hän:

-- Miten saada nämä viljelykset kannattaviksi? siinä on koko
pienviljelyskysymyksen ydin.

Mikkonen yhä vaikeni ja odotti kysyvänä jatkoa.

-- Sivuansioihin, ulkopuolelle kodin jos sieltä lähtee, silloin pitää
jättää koti ja lähteä maailmalle.

Hän piti lyhyen väliajan ja tuijotti yhä Mikkoseen.

-- Mutta toisen työtä etsivältä maailmankiertäjältä aina varisee
_maahenki_. Pienviljelystila on sellaiselle miehelle risti, varsinkin
mitä etäämmällä se on hyvistä työmarkkinoista. Juuri tästä syystä
pelkäävät ajattelevat miehet lähteä kaukaisiin siirtoloihin.

Mutta sanokaas nyt te, joka olette ammattimies: voidaanko viljelyksen
voimaperäistyttämisen avulla saada meidän maassamme esimerkiksi
kolme kertaa suurempi sato maasta, kuin mitä tavallisessa
talonpoikaisviljelyksessä nyt saadaan?

Mikkonen epäröitsi.

-- Uskotteko siihen? uudisti Kanteleinen.

-- Epäilen, epäilen... Täytyy sanoa että minä epäilen. Kaksinkertaiseen
nyt juuri voisi pakkolannoituksella päästä, mutta ei enempään.

-- Olettehan lukenut Ugglehultin?

-- Olen. Mutta se...

Mikkosen näytti olevan hyvin vaikea löytää sanoja selittääkseen sitä,
että Ugglehultissa oli mahdottomuuksia, että siinä oli jotain
sellaista, jota ei tavallinen ihminen voinut toteuttaa, että siinä oli
jotain yliluonnollista...

-- Mahdotonta? hymyili ja auttoi Kanteleinen.

-- Mahdotonta! Niin.

Mutta Mikkosesta huomasi helposti, ettei hän sentään ollut väitteestään
aivan varma.

Kanteleinen etsi sanomalehtileikkelevihkonsa. Siellä oli liimattuna
muutamia vertailevia satokertomuksia koti- ja ulkomailta. Satojen
tavaton lisääntyminen kaikkialla, missä pienviljelys oli muodostunut
erikoisammatiksi, oli aivan ilmeinen, jopa tavaton.

-- Mutta Suomessa se ei ole näin. Meidän pienviljelyksemme kulkee
vielä yleisesti suurviljelyksen vanavedessä, ja siinä onkin sen
kannattamattomuuden syy, selitti Kanteleinen.

-- Mutta jos se kerran on mahdollista Ruotsissa...

Mikkonen rupesi taas epäilemään aivan kuin silloinkin kerran, kun hän
rupesi kääntymään ja epäilemään omia havaintojaan Kyläsuon suhteen.

-- Minä en rohkene väittää, mutta ammattimiehet väittävät näin, jatkoi
Kanteleinen. Ja seutumme nykyiseen satoon nähden ei yleensä pitäisi
kolmenkertaisen sadon nykyiseen verraten olla mikään mahdottomuus.

Kanteleinen rupesi uudestaan selostamaan tuotantotuloksia. Toinen alkoi
taipua.

-- Mutta! huudahti Kanteleinen. Tämä tosiasia on sittenkin Suomeen
nähden vasta paperilla. Millä saada nämä siirtolaiset, joita aijomme
sijoittaa Kettumaahan, millä saada heidät _uskomaan_, että kaikki
tällainen olisi mahdollista ja totta?

Ja millä vihdoin saada heidät _oppimaan_ ne keinot, nämä uudenaikaisen
maanviljelyksen ammattisalaisuudet, jotka toteutettuina vahvistavat
maa-uskon, täyttävät sen?

Kanteleisen ääni oli kohonnut huutavaksi. Kädet olivat nyrkissä ja
silmät säihkyivät ahdistavaa, kiihtynyttä tuskaa. Tämä kysymys näytti
kokoavan pitkäaikaisen, syvän ajattelun punomat langat vaikeaan
loppusotkuun, jonka edessä nuori mies seisoi selvitystä yrittäen.



VIII.


Emäntä toi karpalomehua.

-- Sinäpä huudat, sanoi Sohvi ikään kuin nuhdellen, tarjotessaan ensin
Mikkoselle. Kun hän kääntyi Kanteleisen puoleen, oli tällä vielä
innostuksesta kädet nyrkissä.

-- Lievitä karpalomehulla, pilaili Sohvi.

Jännitys hellitti. Kädet vapautuivat nyrkeistä, kasvoille nousi hymyävä
ilme.

-- Huusinko minä?

-- Huusit niin kauheasti! Minä jo arvelin että Mikkosen isäntä sua
tukistelee... Eikä miehellä ole mitään hätää, mutta huutaa vain.

Emännän hilpeys tarttuu miehiin ja iloinen leikinlasku saa hetkiseksi
oman vapautensa.

-- Se on tämä miehinen luonto sellainen huutokurkku, että heti kun
kuumenee, niin huutaa, puolusteli Mikkonen.

-- Niin, ja se on sellaista, että kun luontoa kokoutuu sinne
kurkunpäähän pakotuksille, niin huutaa se, selitti Kanteleinen.

-- Johan te...

Mutta Sohvin keskeytti Heikki, joka avonaisesta keittiön ovesta tuli
taaputtaen kissan jälessä hiilihanko kädessä ja hoki:

-- Tis-tis-tis...

Hiilihanko oli nokisesta päästä nuoren miehen kädessä; tämä havainto
lennätti äidin hätään.

Mutta Kanteleisen mielenkiinnon oli niin kokonaan vallannut äskeisen
keskustelun alainen asia, että hän painui kohta siihen takaisin.

-- Mitä hyödyttää antaa maata ihmisille, jotka eivät kykene ... eivät
osaa sitä viljellä? Ne eivät elä maasta.

-- Kyllähän siihen aina oppii, maanviljelykseen, kun siihen vain
käsiksi tarttuu ja on pakko, puolusteli Mikkonen. Kun ei Kanteleinen
kohta sanonut mitään, jatkoi hän vähän ajan kuluttua, tuijottaen taas
kulmiensa alta, kierosti hymyillen:

-- Se maanasujan taitamattomuus on tullut teille, teille, jotka
syrjästä ... syrjästä katsotte, sananlaskuksi. Mutta minä olen itse
koettanut ja minä vakuutan --

Mikkonen piti pienen välihetken, suoristi etusormen Kanteleista kohti
ja jatkoi:

-- Minä vakuutan, että kyllä minäkin sen osaan! Osaan minä. Mutta
keinottelu, _keinottelu_ tekee sen kahdella tavalla mahdottomaksi: minä
olen viljelijänä ja niin useammat meistä, tavoitellut hetken
tarkoitusperiä. Etsimme lyhintä tietä rahan kimppuun. Siitä on
maanviljelysammatille vahinkoa, sillä tämä on keinottelua,
ryöstöviljelystä. Tämä keinotteluvaisto vie meiltä yhteishengenkin.

-- Niinpä niin! keskeytti Kanteleinen. Keinotteluvaisto on yksi,
kenties voimakkain syy, joka estää maanviljelijää syventymästä
ammattiinsa. Mutta sanokaa, millä juurittaa pois tämä taipumus?

Vähän myöhemmin rupesi Kanteleinen juurtajaksain selittämään, mitä hän
puolestaan luuli tässä suhteessa tarpeelliseksi:

-- Esimerkinmiesten pitää käydä esimerkillä edellä. Sellainen
pienviljelys, johon nyt tahdotaan tulla, vaatii menestyäkseen
kehittyneempää maanviljelijää kuin tavallinen talonpoikaisviljelys.
Pikkuviljelijän pitää pienestä maatilkusta kyetä tuottamaan se, mitä
talonpoika laajemmista tiluksistaan. Siinä tarvitaan taitoa.

Hän selitteli edelleen, että pikkuviljelijä ei voi
kannattavaisuuslaskuissaan turvautua myöskään halvalla ostettuun
työvoimaan, josta saisi laskea voittoa. Mutta sen sijaan tulisi hänen
oppia turvautumaan keskinäiseen yhteistoimintaan, jossa jokainen hyötyy
itse liittymän toiminnasta jonkun prosentin ja hyödyttää taas muita.

-- Mutta miten saada tämä sellaiseksi uskonkappaleeksi, joka johtaa
toimintaan?

Edelleen hän selitteli: Sen sijaan, kuin vanhanaikainen
viljelijä korjaa satona sen, minkä maa eräänlaisen pinnankääntelyn
tuloksena antaa, eikä kykene syventymään maan tuotantoehtojen
luonnontieteelliseen luonteeseen, tulee pikkuviljelijällä olla
tiedemiehen tutkimataitoa ja harrastusta, voidakseen ratkoa niitä
esteitä jotka luonnon tuntemattomuus panee tielle.

Maanviljelijän aika on tuleva. Hänen pitää kasvaa ja valmistua
kulttuuri-ihmisenä tekemään uutta aikakautta. Maanviljelyksestä pitää
tulla uudestaan suurten, kasvavien kansanjoukkojen elämänlähde, sikäli
kuin teollisuuden ja kaupan väliaikaiset mahdollisuudet joukkojen
elinkeinoina saavuttavat huippunsa. Sen vuoksi täytyy maan
taloudelliset tuotantolähteet saada avautumaan ja maa-kulttuurin kasvaa
kilpailemaan tehdas- ja kauppakulttuurin kanssa... Tämä vaatii ihmiset
kokonaan antautumaan maalle. Rahanhimoisista, rikastumista
tarkoittavista viljelijöistä ei maakulttuuri hyödy, vaan kärsii. Maasta
ja maatyöstä pitää etsiä elämää, ruumiin ja sielun elämää, sopusointua,
elämäniloa, historiallisia päämääriä.

-- Mutta miten nyt saada nämä Jokirannan Kettumaahan muuttajat
hiemankin tähän ajatustapaan perehtymään?

Mikkonen ei vastannut.

-- Luonnotonta olisi vaatia heiltä maanviljelyselämän ydinkysymysten
täydellistä ymmärtämistä. Se olisi aivan samaa kuin vaatia itsekseen
oppinutta viuluniekkaa soittamaan nuottien mukaan ilman opetusta, tahi
jotain toista puhumaan kieliä, joita hän ei ole koskaan opetellut.

-- Se on totta, tunnusti Mikkonen päätä ravistaen.

-- Maatalous on nyt jonkullaisessa ylösnousemuksen tilassa. Se
tarvitsee kasvattajia. Kaikki muu seuraa itsestään.

Kanteleinen käveli lattialla. Ruskeat silmät hehkuivat innosta ja
kähärä tukka kohoili.

Mikkosella oli tapana joskus katsoa peilistä omia silmiään, tutkiakseen
minkä vaikutuksen ne tekivät milloinkin, kiihkoisan vai viisaan.
Kenties siitä johtuikin tuo omituinen silmäin asettelu, jonka toisinaan
huomasi hänen katseessaan. Nyt tämä katse seurasi ihastuneena
Kanteleista.

-- Saako olla lisää karpalomehua? kysyy emäntä toisen huoneen ovelta.

-- Annahan vain!

Heikin ihastunut huhuilu kuului keittiöstä ja samalla äidin pelästynyt
huudahdus. Poika oli pannut tomulapion, luudan ja äitinsä kengän
vesisaaviin sillä aikaa kun äiti kävi toisessa huoneessa. Sille hän nyt
sellaista riemua piti.

-- Tässä on myytävä maakappale koulun maan vieressä, alotti Kanteleinen
kertoa.

Hän aikoo sen ostaa, saadakseen pienviljelijänä koettaa. Jos ei hän
onnistu, eivät onnistu muutkaan, jos onnistuu, onnistuvat muutkin. Hän
aivan yksinkertaisesti ajattelee tehdä opintomatkan Ruotsiin ja
Tanskaan, viipyä Ugglehultissa ja Rösiöllä jonkun aikaa töissä, jos
sopii, voidakseen lähemmin perehtyä niihin.

Tästä oli jo puhuttu agronomi Peltomiehenkin kanssa. Hänelle oli
Kanteleinen lausunut arvelunaan että olisi syytä kenties suorittaa
kotimaassa ensin yksitalvinen maamieskurssi. Mutta Peltomies ei ollut
pitänyt sitä ehdottoman tarpeellisena. Hänestä sen puutteen voi korjata
itseopiskeluilla ja retkeilyillä.

Uutisena sai Mikkonen kuulla että agronomi Peltomieskin oli päättänyt
mennä asumaan Kettumaahan pienviljelijänä, jos vain siirtokuntaan
aluksi tulee edes kymmenen kehityskykyistä miestä.

Talvisin he yhdessä järjestäisivät kansakoulun jatkokurssien tapaan
maanviljelysopiskelua. Kesäisin opiskeluja jatkettaisiin retkeilyillä
etupäässä Jokirantalaisten omilla mailla, vuorotellen kaikkien mailla.
Silloin tehtäisiin havaintoja ja selkoa kunkin viljelyksen
onnistumattomuuden tai onnistumisen syistä.

Tällä tavoin päästäisiin maanviljelysopiskelun alkuun.

Oli jo myöhä. Mikkonen nousi lähteäkseen.

-- Mutta miten tämä toteuttaa? siinä kysymys, virkkoi Kanteleinen.

-- Tämä on ajatus, jota minä nyt haudon, virkahti Mikkonen ja tarjosi
kättä. Pitäessään oikealla kädellään opettajan kädestä, kohotti hän
merkitsevästi vasemman käden etusormea ja siihen tähdäten jatkoi:

-- Siinä on ainakin ajatusta, suurta ajatusta, jos vain...

Hän ei lopettanut, iski vain merkitsevästi silmää.



IX.


Valtaavana, pillisuorana urana halkaisi uusi viemärioja Kyläsuon
silmänkantamattomiin ulottuvaa lakeutta. Tuolla, erään keitaan luona se
teki äkkikäänteen. Tässä taasen, missä eräs työkunta, parikymmentä
miestä nyt piti päivällislepoaan, oli pieni mäentapainen sattunut
keskelle suota. Siitä suunnattiin ojaa etelään, suoraan jokea kohti.
Ojasta nousi suunnattomat määrät rahkaa, suorapaa, liekoja ja kantoja,
varsinkin näillä tienoin, missä suonpinta oli kasvanut korkeammaksi.
Kaikki työnnettiin matkan päähän ojasta. Luiska täytyi olla tavattoman
loiva suon vetelyyden vuoksi. Sittenkin se pyrki monin paikoin
tukkeutumaan jo ennen kuin kaivajat ehtivät siirtyä uudelle alueelle.
Sellaisissa paikoissa umpeenmeno paalutuksilla onnistuneesti estettiin.

Nyt oli sydänkesän aika. Vettä valui silti huomattavasti viemäriin.
Toisin paikoin oli vesi rautaisen kylmää. Mutta sellaiset vastukset
eivät olleet esteitä.

Tänään oli muuan helteinen heinäkuun päivä. Työkunta vietti
päivällislepohetkeään, mikä ruutikuivassa suossa kanervikossa, etsien
varjoa korkealta mättäältä, juurevilta vaivaiskoivupensailta, tai
mataloilta mäntynäreiltä, kuka mäkisaarelman kalvassa, missä muutamia
kuusainpensaita leppien ja haapojen kera kasvoi, tarjoten miellyttävän
leppeätä varjoa tässä paahteessa. Suon tuore ydin, joka valtaavina
ainekasoina virui kahden puolen viemäriä, lemahteli väkevästi tässä
kuumuudessa, levittäen koko seutuun raikkaan tervettä hajua.

Tekeillä olevan viemärin reunamilla oli pohjasta suolle johtavia
lankkuteitä. Työntörattaita, nostokoukkuja, telineitä, väänninkankia,
lapioita, kuokkia, kirveitä y.m. työaseita virui kaikkialla työmaalla
niissä asemissa mihin ne jäivät silloin kuin miehet ottivat
päivällislevon. Mäessä näkyivät olevan porausvehkeetkin vireillään
muutaman tielle sattuneen ison kiven ympärillä.

Miehiä, jotka takeillaan kasvonsa ja kätensä peittäneinä raskaasti
nukkuivat, piirittivät suunnattomat laumat mustansinisiä suokärpäsiä.
Muutamain miesten kädet olivat unissa joutuneet paljaiksi, toisten
kasvotkin, joihin suon ahnaat verenimijät tekivät hyökkäyksiään
julmasti pöristen. Kädet huitoivat vaistomaisesti ja ruumis vääntelehti
levottomasti. Hiki pursusi paljastuneesta ihosta, houkutellen
kärpäslaumoja yhä ahnaammin hyökkäämään.

Mutta loivaluiskainen valtaava viemäri, jonka pohjalla suovesi tumman
ruskeana viiruna kimalteli, teki katsojaan syvän vaikutuksen. Melkein
jokainen katselija, joka ojalle saapui, pysähtyi ensi hetkessä sen
reunalle, aivan kuin jonkun salaperäisen lumoustunnelman valtaamana.
Ojan huomattava suuruus korkeammilla seuduilla jo sellaisenaan,
yht'äkkiä ilmestyneenä tänne suoerämaan sydämeen, oli omiansa
havauttamaan. Se herätti aivan välittömästi samanlaatuisia ajatuksia,
kuin erämaan läpi kulkeva rautatielinja, korkealentoisia ja hämäriä,
epämääräisiä ja mahdollisuuksia laskevia unelmia. Rautatielinja
puhkaisee maailmankululle tien läpi erämaiden, yhdistäen maanosat,
maat, maakunnat, kaupungit ja kylät. Tällainen oja taas, se panee
alulle maan valloituksen. Ihmisen luova tahto laskee tuollaisen ojan
kautta valloittavan miehuusmerkkinsä villiin luontoon. Ja heti alkaa
ojan seutuvilla viljelevä kulttuuri työnsä. Tämänkin viemärin reunoilla
tuntui jo villin luonnon hilliytyvän asettumisen alkumerkkejä. Nuo
valtaavat, pohjasta nostetut ainekasat olivat aivan kuin ensimäinen
tulos alkaneen elämän suuripiirteisestä toiminnasta. Ja sitten tuo
mustanruskea routainen vesi tuolla viemärin pohjassa, vesi, joka
alituiseen tihkui ja lirisi miljoonista suokanavista ja kokoutui
yhteislähtöä varten tuonne luiskan pohjaan, -- se norui, lirisi ja
kurisi kuin rauhattomuudestaan jutellen ja paeten...

Katsojan sielu sai sen vaikutelman että tätä suoelämän valloittavaa ja
karkoittavaa taistelua tulee jatkumaan siksi kunnes koko tämä neva
olisi ojitettu, kuokittu, kynnetty, kylvetty... Ja sitten aina
eteenpäin, ojia luoden, kyntäen, lannoittaen, kylväen, leikaten...
Erämaan valloitus toteutuisi hetki hetkeltä, vuosi vuodelta,
vuosikymmen vuosikymmeneltä, vuosisata vuosisadalta... Valloittajina
olisivat ihmiset, niiden isien jälkipolvet jotka tunsivat tämänkin
nevan vain joutomaana, hylkymaana, jolla ei ollut ihmistä varten mitään
hyödyttävää tarkoitusta ... pisara runoutta vain! Runoutta, mikä
nautittiin auringonvalon, kanervainhajun ja marjain kera. Ei mitään
arkielämän vakavaa, juhlallista todellisuutta varten...

Nyt siltä katoaisi marjain ja kanervain paratiisi-idylli, mutta
sijaan tulisi suuri, valtaava todellisuus, missä maan hallitsijaksi
pyrkivä mies, uuttera, ajatteleva ihminen ottaa peruuttamattoman
valloitus-askeleen luonnonherruuteen, määrätäkseen sen palvelusehtoja.

Se oli aivan toinen vaikutelma kuin jos siinä olisi kaivettu viemärin
sijasta puhdasta kultaa. Kullankaivuu synnyttää aina kullanhimon
tuhansine tätä intohimoa lietsovine, palvelevine vivahduksineen.
Kullankaivuussa sykähtää elämän valtasuoni kuumevivahduksin.
Kaikkialla, mihin tämän kuumeen vaikutus ulottuu, synnyttää se
tartuntaa, elämänvihoja, hermotauteja, nälkää, köyhyyttä ja kirottua
rikkautta.

Mutta tässä suolla, viljelystä edellyttävän suoviemärin reunalla herää
jokaisessa terveessä, pilaantumattomassa mielikuvituksessa merkillinen
omanvoimantunto ja sisäinen elämänilon aavistus.

Nämä työmiehet olivat siihen jo tottuneet. Heiltä oli ensi tunnelma
haihtunut työtunteiden sekaan. Mutta jotain oli jäänyt, jotain, jonka
arvo tuntui pysyvältä: miehet ylpeilivät työnsä arvosta. Se ikään kuin
kohotti heidät tavallista työväkeä ylemmäksi, pani heidän sieluissaan
syntymään sellaisen tunteen. Se oli sitä omituisempaa, kun monet heistä
olivat ennen jo havainneet lamausta mielessään maatyön ala-arvoisuuden
vuoksi. Jotkut olivat jo itsetietoisesti aikoinaan paenneet talonpojan
töitä, ei ainoastaan palkan vähyyden, vaan työn arvottomuuden vuoksi.
Mutta täällä kohottava tunne oli kesän kuluessa ensin hiipinyt mieleen,
sitten vallannut siellä vähitellen pysyvän paikan. Monta heistä tämä
työnarvon tunto nyt hallitsi.

Tilapäiset työnetsijät, jotka viivähtivät vain viikon pari täällä,
eivät voineet saavuttaa tätä mielialaa. Siksipä he melkein
poikkeuksetta menivät pian tiehensä kyllästyneinä ja ikävystyneinä.

Mutta katselija, jolla oli jonkunkaan verran asiaan kuuluvaa
perustunnetta, haltioitui aina kun saapui paikalle.

Kerran Varamäen ukko kuvaili, että hänestä tuntui tässä ojanpartaalla
siltä, kuin Luoja hapuilisi häntä kädestä, osottaisi suota ja
kuiskaisi: sinulle ja sinun siemenelles annan minä tämän maan.

Siitä tuli kiertävä sananparsi.



X.


Erään kuusainpensaan varjossa istui kaksi miestä tupakoiden ja
jutellen. Toinen niistä oli entinen Peltosen renki, Juho, toinen muuan
torpparinpoika, joka oli jo, kuten paidastakin näkyi, ehtinyt käydä
Amerikassa. Juho käytti nimenään sen mökin vanhaa nimeä, johon oli
naimisensa jälkeen asettunut asumaan; se oli Takanperä. Toisen miehen
nimi oli Miettinen.

-- Pieni maapala miehellä, jonka täytyy elää ansiostaan, on vain
vaivaksi, puhui Miettinen. Tuolla Amerikassa, jossa se eläminen käy
aivan rahalla...

-- Kyllä se hyvä on täällä Suomessa, keskeytti Juho. Eihän täällä tule
toimeen ilman lehmää. Ja hiidestäkö otat sille kesälaitumenkin ja
talvielon, ellei ole maata itselläs? Kyllä minä olen koettanut. Mutta
se käy niin aatamille kun ei tahdo saada hinnalla millään.

Miettinen, nähtävästi käsittäen olevansa ymmärryksessä ja kokemuksessa
yläpuolella puhetoveriaan, virkkoi:

-- Kyllähän se aina käy kireämmäksi, mitä tiukemmin kapitalistiset
tuotantotavat ottavat sijansa näin maallakin ja talonpoikaisissa
maanviljelysoloissa. Mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, ettei työmiehen
pikkuhuushollia saa kannattamaan millään, jos siinä harjoittaa
sellaista pikkutuotantoa kuin esimerkiksi pientä karjataloutta.
Perunamaa ja kasvitarha ovat ainoat, jotka...

Takanperä katkaisi nauraen:

-- Mutta etkö sinä nyt ymmärrä, että tällä asialla on eri
mahdollisuudet Suomessa kuin Amerikassa!

-- Sen minä kyllä myönnän ja ymmärrän, tunnusti Miettinen. Ja myönnän
senkin, että täällä voi saada pienemmänkin maanviljelyksen
kannattamaan, jos vain panisi kylläksi siihen työtä ja aikaa, tahi
kapitaalia. Mutta työmiehen täytyy aina tarttua kiinni lähimpään ja
lyhimpään rahansaantimahdollisuuteen. Ei ehdi suunnitella, eikä odottaa
hedelmien kyspymistä.

Juho nousi ja täytti uudestaan piipun. Katsellen viemärille ja laajalle
nevalle ympärilleen, virkkoi:

-- Esimerkiksi tällainen työ. Jos lyhintä tietä aina rahaan pyrkii, ei
tällainen työ kannata niille jotka teettävät, vaan ainoastaan meille,
jotka saamme työstämme rahapalkan joka lauantai.

Miettinen nousi myöskin ja sievistelevään tapaansa puhuen selitti:

-- Tämähän onkin jo suurkapitalistinen yritys. Tässä meidän työvoimamme
siittää kapitalismin kanssa. Me saamme vain, kuin palkkavaimo, rahan
kouraamme. Mutta kapitalisti, joka panee pääomaa ja jaksaa odottaa, jää
työn tulosten omistajaksi, korjaamaan satoja polvesta polveen. Tässähän
juuri kuvastuu se työmiehen lohduton asema. Kun hän on vaimoineen ja
lapsineen syönyt palkkansa, ei työn hedelmästä ole mitään jälellä.
Mutta tässäkin --

Hän viittasi kädellään lakeudelle:

-- Tässäkin tämä suunnaton viljelysalue jää omistavain sukujen haltuun.
Niiden lapset vielä syövät, pukevat ja rikastuvat siitä, että me
kaivoimme viemärin.

-- Niin kyllä, tunnusti Juho, silmässä jo huomattava katkeruuden ilme.
Mutta kun nyt elämä on taistelua, pelkkää luokkataistelua, niin kuin
sinä sanot, tulee meidän taistella saadaksemme kapitaalia. Sulla on
rahaa. Osta talo, niin sinä saavutat osan tästä nevasta. Älä väitäkään,
että sinä säälit niitä, jotka eivät voi tehdä samoin. Et sinä niin jalo
ole. Sano vain rehellisesti, ettet sinä pane rahaasi niin huonosti
kannattavaan yritykseen kuin ovat maanviljelys ja tämä neva. Sinä
mieluummin annat rahasi olla pankissa ja palvella keinottelua. Tunnusta
jos tahdot...

Juho oli kiihtynyt ja nauroi hermostuneesti. Miettinen hymyili ääneti.

-- Ja sen minä sanon! huudahti Juho, että jos siitä vain tulee jotain,
siitä Kettumaan siirtolahommasta, sinne minä menen. Maata minä tahdon,
vaikka olenkin sosialisti.

-- Et ole! Pikkuporvari sinä olet, ilkkui Miettinen.

-- No ... jos sillä tulee pikkuporvariksi, että haluaa viljellä omaa
maata, ja sillä pysyy sosialistina että pankkien välityksellä lainailee
rahojaan suurporvarien koronkiskomista avustaakseen, niin piru ollen,
sama se on...

-- Älä sinä aina suutu, pyyteli Miettinen rauhoittava diplomaatin hymy
huulilla. Katsos, sinä et ymmärrä mikä eroittaa porvarillisuuden ja
sosialidemokratian...

-- Enkä välitäkään. Se ei ole mulle niin vaarallistakaan. Mutta maata
minä tahdon! Annan palttua sellaiselle uskolle, joka köyhille lupaa
taivaat ja maat, mutta toden tullen ei annakaan mitään... Katsos näitä
käsiä. Minä olen elinaikani, aina 7-vuotiaasta asti ollut paimenena ja
renkinä ja tehnyt maatöitä. Ja jos sinä ymmärtäisit kuinka hartaasti
mun tekee mieleni omaa maata, niin... Minä en usko enää ketään!
Puolueet lupaavat ja pettävät. Minä otan maata jos ikänä sitä saan ja
annan palttua koko äänestykselle. Ei siitä mitään tule!

Juho ravisti päätä ja näytti melkein liikutetulta.

Miettinen oli juuri sytyttänyt uuden paperossin, puhalsi nautinnolla
savut ja yhä ylimielisen hymyn leikkiessä huulilla virkkoi:

-- Menisit Amerikkaan. Siellä ne sellaiset runolliset houreet haihtuvat
työmieheltä. Työmiehen ei kannata olla runollinen.

-- En mene, mutta Kettumaalle menen, jos vain...

Juho käänsi jo selkänsä aikoen lähteä työmaalle päin, mutta kääntyi
yhtäkkiä ja julisti kiihtyneenä:

-- Ja sen minä sulle sanon, että jos minä sieltä saan mieleiseni
maapalan, niin vannon, että sen viljeleminen kannattaa. Kuinka ei se
kannattaisi?

Hän katsoi pitkään ja ikään kuin yhä kummissaan kysyen Miettisen
ilkkuvasti hymyilevään, kylmään naamaan. Käänsi sitte selkänsä ja meni
syrjään.

Miettinen katsoi Juhon jälkeen, liikautti pilkallisen tunteen
valtaamana toista suupieltä, silmää ja otsanahkaa.

-- Kello so-oi! kuului työnjohtajan laulava ääni ja kilaus kiviporalla
toiseen.

Se oli vasta ensi soitto, ja Miettinen istahti rauhallisesti.

Käsiä ja päitä alkoi kohoilla suosta kanervaisten mättäiden väleistä ja
mäestä. Miehet jäivät pöperryksissä istumaan, sillä kuumuus oli
paahtanut heidät puolihumalaan.

-- Kello soo-oi! kuului vähän ajan kuluttua uudestaan ja pari iskua
poralla toiseen.

Ensimäiset alkoivat kömpiä jaloilleen, pyyhiskellä nuttujensa nurjalla
puolella kasvojaan ja etsiä kalveista juomaleilejään.

Muuan suuri mies murisi toverilleen:

-- Lyhytpä se lepo taas ... olikin, perusti... Onko se kello vielä?

Vähän pienempi mies pilkkasi:

-- Jos sun nyt antaisi vielä siinä kivenkoloss' nukkua, niin kuoliaaksi
nukkuisit itses. Ei siitä ylellisestä levostakaan. Paa tupakkia suuhus,
nosta housus ja lähde.

Kolmas huuto ei ollut vielä soinut, kun Juho jo oli työntökärryineen
liikkeellä. Miettinen istui silloin mäen reunassa kivellä ja joi,
ivallinen katse hetkisen Juhoa seuraten. Hän sytytti vielä paperossin
ja jäi paikoilleen viipyen muutaman hetken kolmannen soiton jälkeen.

Kun kolmas soitto kuului, oli jo 5-6 miestä töissään, mitkä
ojanpohjassa, mitkä työntökärryjensä kera, mitkä lankkuja
siirtelemässä, mitkä mäessä kivenporauksessa tai mäenkaivuussa.



XI.


Särjettävän kiven kylellä istuu pieni mies ja pitää poraa. Siihen lyö
Iikka, se entinen Varamäen Iikka, joka on lakannut rengittämästä ja
elää nyt vapaana työmiehenä.

-- Lyö! muistuttaa pieni mies.

-- No peijakas, mikä hätä...

-- Lyö vain. Ei se rikki mene, uudistaa pikkumies terävällä, käskevällä
äänellä.

Iikka parantaa vauhtia.

-- Kas sillä lailla!

Pikkumiehen poskesta valuu tummaa tupakanpurua. Joka hermo näyttää
olevan jännitettynä, aivan kuin poranpiteleminen olisi maailman
huoltavaativinta työtä.

Hän on torppari Rotkola, joka maanviljelystoimensa ohessa on
elinaikansa tehnyt kivitöitä. Kuuluisa työmies ruumiinsa pienuudesta
huolimatta. Kivensärkijä-apulaisekseen oli hän itse valinnut Iikan,
sillä hän pitää pojasta ja haluaa opettaa sille kivityön
ammattialkeita.

-- Kas niin, anna tulla vain... Se on hyvä kun työmies taitaa... Ei
tarvitse koskaan hakea työtä... Työ hakee aina sellaista miestä, joka
taitaa ja johonkin kelpaa... Eikä ne kaikki edes viitsi ... eivät
viitsi vaikka taitavatkin... Mitä siitä taidosta sitten on hyötyä? Hmh.
Käykö raskaaksi?

-- Ei.

-- Ka, osaatpa sinä lyödä... Sillä lailla... Lyö vähän harvempaan ettet
väsy... Ei hullun kiirettä ole... Pääasia on että työ käy siivosti...
Se on pääasia.

Näin jatkettiin. Iikankin oli jo ehtinyt vallata onnistumisen innostus
ja työnilo. Rotkolan kehut kävivät hänen työtaidosta ylpeilevään
mieleensä kuin voide. Lyönnin tahdissa oli jotain tanssitahdin sukua.
Hän soitti ja Rotkola piti tahtia.

-- Stop! Nyt toinen reikä. Tule pitämään poraa, minä lyön.

-- Kyllä minä lyön.

-- Noh, tule, tule, konstia se on tämä pitäminenkin. Mutta älä nuljuta.

Rotkola alkoi lyödä, Iikan veri kuumeta. Häntä pelotti että jos se
laskee käsille tuolta olan takaa... Nyt ei Rotkola puhunut. Silmä vain
teräksisenä tähtäsi poranpäätä, suu kävi mälliä purren ja suupielestä
vuosi tupakkapurua.

Kesken kaikkea pysäytti Rotkola tuimat iskunsa. Sanoi:

-- Kuule, ota sinä maata sieltä Kettumaasta, Iikka, et kadu.

-- Tuleeko siitä touhusta? kyseli Iikka.

-- Puhuvat ainakin. Jos tulee, niin ota. Et kadu. Jos ei siitä mitään
tule, ota muualta. Maata miehellä olla pitää. Muuten sitä on aina niin
kuin varpunen ohranpääss'. Ja ihminen tulee laiskaksi, jos ei ole omaa
maata. Olla aina toisen työss', se väsyttää ja nahkaavuttaa.

Rotkola sylki, puri ja sanoi:

-- Minä lähtisin kohta Kettumaahan, mutta kun isäntä jatkoi sen
torpankontrahdin, pysyn siinä. Vähänläntä siinä on maata, mutta minä
alan olla jo vanhakin ja mukulat menevät tiehensä. Minä ja meidän momma
vain jäämme... Tphy! Järsitään lisää kivensyrjästä.

       *       *       *       *       *

Viemärin pohjamudissa kaivellessaan jutteli kaksi nuorta miestä. Heillä
oli vain uimahousuntapaiset laitteet verhonaan, muuten olivat he ihan
alastomia. Ihonpinta oli päivettynyt kuparinruskeaksi. Jaloissa oli
toisella pieksusaappaat, sillä tällä kohtaa oli vesi taas rautaisen
kylmää. Toinen urheili ilman jalkain suojia. Pitempi, Vihtori, oli
Ojantaustan torpan poika Kettumaalta; hänellä ei ollut kenkiäkään.
Lyhyempi oli Peräsen talon poikia, Jaakko-niminen, Jokirannan kylästä.

-- Saatko isältäs rahat? kysyi Vihtori jatkaen keskustelua.

-- En ... mutta täältä.

-- Tuleeko täältä niin paljo säästöön?

-- Ettäkö Amerikkaan pääsee? Eiköhän. Puhelu hieman katkesi.

-- Lähde pois, mukaan, houkutteli Jaakko. Miettinenkin lähtee.

-- Lähteekö Miettinen?

-- Lähtee. Täälläkös se, kun on parempiin rahanansioihin tottunut.

Olivat taas vähän aikaa vaiti.

-- En minä lähde, sanoi Vihtori. Olen ajatellut, että jos sitä
Kettumaatakin nyt ruvetaan asumaan, niin jos sais maapalan itselle. Ja
tällä nevallakin tulee vuosikymmeneksi kuokkuu- ja ojaurakoita.

Vihtori kääntyi kummastellen ja kysyvänä Jaakon puoleen:

-- Sinäkin, talon poika, ja menet.

-- Talon poika, matki Jaakko vähän ajan kuluttua. Mitä siitä nykyaikana
on iloa, vaikka onkin talon poika? Ilman saa tehdä työtä ja aina kärsiä
kitua.

Vihtori ei ruvennut väittelemään, mutta sanoi vähän ajan kuluttua.

-- Tule Kettumaalle. Ota kotitalosi palsta.

-- En minä! Jaakko melkein ärähti. Nälkä siellä kuitenkin tulis. Ei se
maanviljelys kannata enää, jos ei ole sivutuloja. Ja milläs minäkin
niitä...

-- Meinaan minä saada kannattamaan, jos vain...

-- Niin, johan sinä. Mutta talollisilla on niin kamalan suuret ulosteot
ja verot, ettei lempokaan...

-- Rupea sitte torppariksi, jos luulet sen paremmin kannattavan, nauroi
Vihtori.

Jaakko oli hiljainen murjottava luonne. Painuen ääneti työhönsä
lopettaen keskustelun, hän ryhtyi vääntämään muuatta liekoa, joka
sattui tielle poikkiteloin. Pojan silmissä oli raskas, väsynyt ilme ja
hänen heikko, hintelä vartalonsa näytti siinä tuon pitkän,
vahvarakenteisen toverin rinnalla melkein avuttomalta.

Vihtori alkoi viheltää vinhaa polkkaa. Katsoi hetkisen, kädet
lanteilla, jouten, kun Jaakko käpälöi hiljakseen kiroillen lujassa
istuvan liekonsa kera. Avustaakseen tarttui Vihtori kirveeseen ja antoi
muutaman lujan, vapauttavan iskun. Musta suorapa roiski yltympäri.
Jaakko pyyhiskeli lakin perällä rapaa silmistään ja korjasi lieon.

       *       *       *       *       *

Tupalan Tuomas, keski-ikäinen, vankkarakenteinen mies tyhjäsi toisaalla
työntökärrynsä. Havaitsi, että paikka oli hieman näköpiiriltä suojassa.
Työnjohtajaa ei ainakaan näkynyt. Istahti ja sytytti paperossin.
Samalla tuli siihen Roopertti-niminen nuori kulkutyömies, julmasti
vannoen ja kiroillen. Heitti tuskaantuneena aisat käsistään, jätti
rattaat tyhjentämättä ja istahti vannoen käheällä, kuiskaavalla
äänellä:

-- Jumalauta! tätä ei tee sellaisella palkalla muut kuin työnhaluiset.

Sytytti paperossin ja alotti uuden sarjan kirouksia sekä muita
voimasanoja, tumman etutukan roikkuessa silmillä.

-- Tee lakko, virnisteli Tupalan Tuomas, rauhallisena istuen ja
piiputellen.

Nuori mies kohotti suuttuneen katseensa, joka lurkki etutukan alta, ja
rupesi sanomaan:

-- Jos ei täällä olisikaan niin s----n paljo sellaisia työnhaluisia
moukan-piruja, niin levätä saisit sinäkin vapaasti, jottei tarvitsisi
tuo pääkulta pälyä ympäri niin kun pakojäniksen ja korvat panna aina
vaih, vaih, jotta mistä raosta se pomo piskahtaa...



XII.


Kyläsuo, tuo entinen kuollut Kyläsuo, oli todellakin alkanut elää ja
vaikuttaa Jokirannan elämään. Miehet, jotka pitkiin aikoihin eivät
olleet aivoissaan ajatelleet muuta kuin keinoa, miten saisi asumisensa
supistettua niin pienelle kuin ikinä voi, miten saisi talonsa asutuksi
ilman kustannuksia, olivat Kyläsuosta saaneet uuden aatteen. Se
synnytti elämää, kiihotti, teki mielen pirteämmäksi, synnytti uusia
toivomuksia ja pani ajatukset suunnittelemaan jo itse paikan päällä
ojatöiden alottamista omilla palstoillaan. Nämä ajatukset eivät silti
olleet uusia, mutta uutuuden viehätyksen niille antoi toteutumisen
mahdollisuus.

Jo monta vuottahan heidän ajatuksensa olivat askaroineet Kyläsuolla,
johon ne oli aina johtanut harhailemaan Varamäen uutisviljelysten
esimerkki. Mutta silloin ajatukset usein miesjoukoissa työnsivät
työkseen piloja ja kokkapuheita, jotka kaikki tahtoivat kiertää
Varamäkeä kuin humalanköynnös riukuaan. Erkkilä, joka kylän kesken
lyhennettiin Erkiksi, oli asiasta monta sukkeluutta laskenut. Kauimmin
jauhettiin sitä, että tämä kerran kylänkokouksessa, jossa ei Varamäkeä
ollut paikalla, oli sanonut, että Varamäen Antille olisi syytä valita
holhooja, sillä muuten se hukuttaa perintörikkautensa Kyläsuohon.
Silloin oli Pikku-Passi jatkanut:

-- Pannaan sitte sinut holhoojaksi, saat ajaa tunkiosi Varamäen
nevalle. Tottahan peru sitte kasvaa ... tottahan jo, peru.

Miehet olivat nauraneet ja Erkki oli sillä kertaa lopettanut. Hänellä
olikin suuri tunkio, jota ei koskaan ehditty ajaa pellolle. Pikku-Passi
taas oli jo siihen aikaan omalta osaltaan alkanut ojittaa suota
rantakeitaalta ja tunsi tarvetta antaa Erkkiä nokalle.

Mutta tapaus aiheutti kauan kestävän kyläjuorun, joka lopulta vaikutti
hyvin edullisesti suokysymyksen kehitykseen. Mielet alkoivat taipua
viljelysajatukseen.

Kun asiasta sitten talvella tehtiin alote, tuntui jo monilla olevan
kehitys siinä mitassa, että heillä oli aivan kuin kunniantarve kuulua
niihin, jotka ovat jo kauan aikaa ajatelleet että siitä se täytyy tulla
kylän tulevaisuuden voileipämaa.

Nyt kun Kyläsuon valtaviemäreitä avattiin, vaikutti sitä koskeva
ajattelu jo koko talouteen. Aivan kuin silmä ja äly nyt vasta olisivat
alottaneet yhteistyönsä pitkän lepoajan jälkeen, kasvoi sisällinen
levottomuus maallisten asiain menestyksestä monessa rinnassa. Julkisena
merkkinä tästä oli se, että maataloudellisiin esitelmätilaisuuksiin,
joita kylässä talven ja kevään kuluessa suotoimikunnan alotteesta
pidettiin, tulivat kylänmiehet melkein kaikki. Kuuntelijain silmistä
loisti tarkkaava uteliaisuus, ja nyt alettiin jo tehdä kysymyksiä. Sen
sijaan että esitelmistä mentäessä entisaikaan usein laskettiin sattuvaa
pilaa maanviljelysneuvojista, viisaista munista, jotka neuvoivat heitä
kanoja, sen sijaan saattoi asiallinen keskustelu esitelmän johdosta nyt
jatkua vielä kotimatkallakin. Nyt myöskin naurettiin vähemmän ja oltiin
hieman varovaisempia omiin kokemuksiin vedottaessa.

Aivan kuin synnintuska aiheutti tämä taloudellinen heräys levottomuutta
ja haparoimista, joka monasti ilman johtavaa periaatetta hyppäsi tiedon
perässä tahi ryntäsi toteuttamaan mitä päähänpistoa milloinkin, pani
taasen katumaan, kun luuli havaitsevansa teon erehdyksiä.

Viljelysvuorottelu ja lannoituskysymys vaivasivat monen mieltä.
Piilomäen porvari, jolla oli jonkunlainen järjestetty vuoroviljelys,
oli jo parina vuotena saanut olla kylän heräämässä olevain isäntäin
lähimpänä vuoroviljelysneuvojana. Monikaan ei uskaltanut kääntyä
suoraan ammattineuvojain puoleen pelosta, että niiden vaatimukset ovat
niin tavattomia, ettei niitä voi talonpoika toteuttaa. Talonpojalle
riittää, jos hän saa järjestetyksi vuoroviljelyksensä vähän sinnepäin.
Hänen pitää ja täytyy päästä alkuun ilman erikoisempia, tavattomia,
työtä ja varoja kysyviä mullistuksia, yksinkertaisin ja helpoin
keinoin. Mitä ne tavattomat ja erikoiset olivat, joita pelättiin, sitä
ei oikein kukaan osannut täsmälleen sanoa. Mutta se oli jotain
sellaista, tahi juuri sitä, mikä kirjanoppineiden viljelysjärjestelmät
tekee kannattamattomaksi, sitä, mikä kammottaa ja estää agronomeja
rupeamasta elinkeinokseen pikkuviljelijöiksi. Mutta mitä se sitte
perältään oli; sille koki kukin heräävässä mielessään keksiä oman,
näppärän selityksensä.

Ja Piilomäen porvariin alettiin neuvonantajana yhä enempi luottaa;
hänhän oli joka tapauksessa jotain kokenut -- vaikkakin tämän
kokemuksen arvoa suuresti heikonsi se, että mies oli kaupasta saamiaan
varoja kenties voinut käyttää maanviljelyksensä tukeamiseksi.

Osa kylän vaimoväestä seurasi miehiä, mutta osa oli heidän
sieluntilastaan hieman levotonna.

Erään seuratilaisuuden lopussa valitti Pikku-Passin emäntä kiertävälle
saarnamiehelle:

-- Kun ei enää ollenkaan tahdota joutaa sielunsa asioita
ajattelemaan... Niillä miehillä on nyt niin pää täynnä aivan nevarapaa.

Saarnaaja sanoi, että hän olikin kovin kummastellut, kun isäntiä ei
enää ollenkaan näy, eikä Pikku-Passinkaan isäntää, joka aina ennen oli
niin ahkera.

-- Nevarapaa todella, nevarapaa todella, nyökytti saarnaaja
surumielisenä päätään.

Maalarin muori, joka oli lähellä, liittyi mukaan:

-- Meidän isä sanoo, kun nyt niin kovin paljo puhutaan siitä nevasta,
että, -- eihän nyt mistään muusta puhutakaan, -- niin meidän isä sanoo,
että ne tekevät nevasta itsellensä Kristusta.

Kun saarnaaja käänsi lempeät, surunvoittoiset silmänsä muoriin, johtui
tämä ajattelemaan, että kysytään hänen miestään.

-- Tuolla, muori virkkoi ja osoitti sormellaan miestään, aivan kuin
joku olisi kysynyt. Tuolla se on.

Muorin sormi osoitti aitanportaalla istuvaa, kuihtunutta, kyyristynyttä
miestä.

-- Tule tänne, Sameli! huusi muori.

Sameli katsoi väsyneillä, sairaudesta puhuvilla silmillään sinnepäin,
mistä kuului kutsuva ääni.

-- Tule vain, rohkaisi vaimo. Se raukka on niin huono... Vatsa on niin
huono, sisällä ei pysy mikään, loppu lähestyy... Jeesus Kristus
armahda... Tule vain, Sameli!

Useampia naisia oli keräytynyt puhujan ympärille uteliaina ja
odottavina, lempeä, anova hymy loistaen kasvoilla. Ottivat vuorotellen
kädestä, hyvästelivät, kiittelivät ja pyysivät Jumalalta voimia
saarnaajalle. Melkein jokaiselta kysyttiin, että missä mies on, eli
isäntä, riippuen ero siitä, oltiinko talosta vai vähemmän vaativista
oloista. Ja aina täytyi emäntäin näihin uteluihin selittää, ettei
isäntä ollut joutanut, että tahtoo olla niin paljo töitä eikä saa
työväkeä. Useimmat tekivät selostuksensa miehiään puolustavassa
sävyssä, välttäen omasta puolestaan langettamasta heihin Jumalaa
kohtaan tapahtuneen rikoksen varjoakaan. Toiset vaimot kyllä horjuivat
kahden vaiheilla. Mutta saarnaaja oli saanut sopivan, verrannollisen
ajattelunaiheen äskeisestä, ja pyöritteli sitä jo ajatuksissaan
vastaista käyttöä varten. Antaessaan jäähyväisiksi minkä lohdutussanan
millekin, hän, usean kättä puristaessaan virkkoi leikillisesti, aina
miehiä tarkoittaen:

-- Onko hänkin alkanut tehdä itselleen kultaista vasikkaa nevaravasta?

-- Tiedä sitäkään sanoa, virkahti omalla vuorollaan Koivusen Elli,
Vihtorin vaimo. Mutta kun ei Jumala enää tähän aikaan ruoki meitä, jos
eivät jotkut kuoki ja kynnä, niin minä ajattelen, ettei sen
nevaviljelyksen nyt mikään sellainen synti pitäisi oleman.

-- Ei suinkaan, mutta ... kiirehti saarnamies selittämään.

-- Niin mutta minä olen kuullut, kun te olette näiltä akoilta kysellyt
niin kuin salarippinä, että onko meidän miehemme tehneet itsellensä
nevaravasta kultaisen vasikan. Ettekö te sillä meinaa että nevaviljelys
on synti?

Elli-emäntä heitti taisteluhaluisesti päätään.

-- Ei, ei! Minä vain...

Mutta nyt oli maalarinmuori saanut Samelin tulemaan, työnsi syrjään
muita ja vastustelevaa miestään kädestä vetäen hoki:

-- Turhia, turhia ... syntiä puolustaa. Nevalla niiden Kristus on,
isäntäin... Tässä on meidän Sameli.

Hän pani Samelin käden saarnamiehen käteen.



XIII.


Sinäkin iltana olivat kylänmiehet joukolla lähteneet suolle katselemaan
töiden edistymistä. Sieltä palatessaan he kulkivat Varamäen viljelysten
läpi. Siellä kasvoi nytkin eräillä osilla ruista kuin seinää. Heillä
monella oli rintapelloissaan tänä vuotena heikot rukiit. Omituinen
tuska kaiveli monen miehen mieltä. Varamäki ei ollut itse mukana, mutta
Pikku-Passi tunsi tarkoin, miten kukin eri ala oli savettu, mitä
lantalajeja ja minkä verran käytetty, missä poltettu, missä ei j.n.e.
Laskutkin hän tiesi, mitä maksaa muokkaus, lannat ja siemen sekä mitä
tulee sadoksi, jos ei välillä mitään onnettomuutta satu. Pikku-Passi
puhui innolla, aivan kuin omastaan, mutta hän olikin parina vuotena jo
ollut Varamäen innokkain oppilas ja uskonveli. Hänellä oli myöskin jo
muutaman hehtaarin alue ojitettuna, osa kuokittuna ja savettuna, aivan
Varamäen mallin mukaan.

-- Nyt lyön sen rukiiksi, kehui hän omaansa. Käyttekö katsomassa?
Tuossahan se vaan on.

Mutta he eivät tällä kertaa viitsineet, kun olivat väsyneitä, ja hieman
jo ahdisti myöhäinen. Mutta Varamäen suopellonpientareita kierrettiin,
ajattelun ja arvostelun leima katseissa; muutamista katseista näkyi
jotain muutakin.

Mikä mahtava, valtaava näky olikaan tuo jo monihehtaarinen ruisvainio,
joka kohosi suon sydämestä kuin siunaus. Pitkät tähkäpäät painuivat
raskaina alaspäin ja törnevä olki seisoi kuin sirotekoinen
pylväs kannattaen rukiin kultaista terää. Aurinko oli vaipumassa
länteen. Illan ruso loi ihanan, punakuultavan hohteen yli laajan
viljelyslakeuden. Tuossa toisella puolen levisivät kylän ikivanhat
pellot parhaassa kukoistuksessaan. Ne olivat nielleet kymmenien
sukupolvien hien, mutta lahjoittaneet siitä takaisin leivän ja
elämänilon. Nyt oli niiden voiman ulottuvaisuus alkanut rajoittua, eikä
leipää niistä enää riittänyt kaikille. Mutta tässä oli uusi valloitus
alkanut. Uudismaa kilpaili ilosta saada tarjota viljelijälleen kaikki
mahdollisuudet. Tuossa rukiin rinnalla kasvoi kaura, ei yhtä hyvin
menestyneenä kuin ruis, mutta silti kilpaillen kunnialla monen noiden
vanhain viljelysalueiden kauran kera. Ja tässä olivat kaikki vastaisen
parantamisen mahdollisuudet. Vihdoin heinä, timotee, pillisuorana,
tiheänä, ylpeänä se nousi suosta aivan kuin ylimielisesti pilkaten
noita miehiä, joista moni oli jo vuosia köyhyyden käsissä kitunut
yrittämättäkään vapauttaa vilja-aarteitaan Kyläsuon rikaslahjaisesta
povesta.

Miesten ajatus askarteli niin voimakkaasti, että keskustelu rajoittui
pelkkiin huudahduksiin ja ihmettelyyn, kunnes vihdoin lähdettiin
kotiinpäin.

Tultaessa sivuutettiin Mäkitoiskan vainioniitty, joka nyt ensi kertaa,
oltuaan viljanviljelyksellä ennen, kasvoi heinää. Miehet ihmettelemään,
minkä vuoksi heinänkasvu oli niin heikko.

-- Se on vain päästetty heinälle, siitä se johtuu, ilkkui Koivusen
Vihtori, joka ei usein ilkkunut.

-- Suuri tunkio sen tekee, sanoi Pikku-Passi.

-- Hääh?

-- Suuri tunkio ... ei joudeta ajaa pelloille ... se sen tekee.

Toiset alkoivat nauraa, mutta kaikkien nauru ei helähtänyt. Niilläkin
taisi olla suuri tunkio.

Juuri kun miehet tulivat kyläntielle hajotakseen koteihinsa, ilmestyi
siihen kylän maalari muorineen, vasta seurasta tullen. Maalari alkaa
miesten kanssa puhetta tehdä. Muori hokee:

-- Jumalaansa kukin palvelee, Jumalaansa kukin palvelee, jumalaansa
kukin palvelee...

-- Oliko hyvä saarna? kysyi Koivusen Vihtori, jonka rauhaisaa mieltä
muorin yhtämittainen hokeminen siihen määrään kiinnitti, että suu meni
hymyyn ja mieli teki tutkia tarkemmin.

-- O-oli, oli... Kyllä sai kuulla. Mutta kun on nevarapa jumalana...
Mihinkä sinäkin Vihtoriparka ijankaikkisuudess' suus ammotat? Luuletko
nevan siellä kelpaavan? Voi lapsiparka, jos olisit kuullut...

-- Älä nyt ihmisille, suuti maalari suulasta vaimoaan, ponnistaen
viimeisiä voimiaan saadakseen äänensä vihaisesti nuhtelevaksi.

-- Mitä? Enkö minä saa sanoa? Eikö puhuja sanonut, että pidä päälle
sekä sopivalla että sopimattomalla ajalla?

-- Sanokaa vain muori, kyllä se nahka sen pyykin tarvitsee, kehoitti
Pikku-Passi.

-- Ja suakin puhuja kysyi, emännältäs, Passin isäntä. Hyvä paimen etsii
kadonneita lampaitansa. Palaja pois! Oi Herra... Tule Sameli.

Sameli jutteli muiden miesten kanssa.

-- Sameli, Sameli! Varamäen Antti tuli pyörällä.

-- Mikä kokous? alkoi kysellä, ja pysähtyi.

-- Sun ruistas käytiin katsomass', sanoi Pikku-Passi.

-- Vai sitä.

-- Ja nevalla käytiin. Ei ne työt tahdo oikein... Kuumiksi ilmoja
porajavat.

Miehet, jotka jo olivat eri haaroille hajoamassa, pysähtyivät vielä
juttelua jatkamaan. Saivat kuulla, että Varamäki oli jo ollut taas
nevalle ojureita etsimässä.

-- Ka!

Miehet jännittyivät. Se jo taas uusia ojia ja kuokkuja suunnittelee,
vaikka on jo ennestään niin laajat suopellot. Me tässä vain odotamme
viemärin valmistumista ensin, vaikka ei se millään tavalla estä meitä
alottamasta.

... Ka! ajattelee moni ihmeissään, ei muuta.

Varamäki kertoo suonraivaussuunnitelmistaan. Joku siinä ohessa
valittaa, ettei saa miehiä. Kyllä Varamäki oli saanut.

-- Se on kumma, mumisee joku hampaisiinsa, aivan kuin huutokaupan
jälkeen, jolloin joku mieleinen esine menee huutaja-kilpailijalle
vähäpätöisen hinnanlisäyksen vuoksi.

Varamäki on lämminnyt.

-- Siihen aikaan kun minä sain talon, odotin minäkin palkkojen
halpenemista ja sitä, että kyllä työväen on pakko tulla kaupalle. Mutta
ei ole tähän asti tapahtunut kumpaakaan. Ei mun ainakaan muu auttanut
kuin pyytämään täytyi lähteä, jos halusi hyvää työmiestä ja palkka
täytyi jättää sellaisten miesten itseensä määrättäväksi. Eikä se
olekaan väärin. Niin pitääkin olla, ainakin mun mielestäni.

Toiset kuultelevat hymyillen, toiset totisina, useiden ilmeissä
kielteinen sävy.

-- Johan se... Mutta kun saa sellaisenkin työmiehen kuin mulla oli
tässä, alotti Erkki hyvin leveästi kertoa eräästä kulkumiehestä, josta
hän oli saanut kyllikseen.

-- Johan se, matki Varamäki, jolla oli Erkkiä varten vanhoja asioita
hampaankolossa. Hän nojasi pyöräänsä vasten, tuijotti maahan ja
uudisti:

-- Johan se, aina väliin sattuu hyvillekin. Mutta mulla on sellainen
käsitys, -- vaikka ei suinkaan se mun käsitykseni mikään käsitys
olekaan, -- että kun isäntä on liian hyvä työmies, se saa aina huonoja
palkkatyömiehiä. Kuinka sitte lie.

Muutamat nuoremmat miehet nauroivat. Erkki, joka ymmärsi piikin, koetti
ampaista takaisin.

-- Mutta sen mä vain sanon että makaavat ne sunkin renkis, makaavat jo.

-- Kyllä ne saakin maata, en minä ole niistä ikänä mitään ikiliikkujia
yrittänytkään.

Katseli taivaalle.

Toiset yhä nauroivat. Nolostuva Erkki näytti tutkistelevan ja etsivän
sanoja. Mutta leppoisa, hyvänlaatuinen mies kun oli, alkoi kaivaa periä
vain maalarin piipusta ja jupisi itsekseen:

-- Ei niiden perujen kans auta mikään, kun sattuvat olemaan siitä
laista.

-- Isäntä, isäntä. Maalarin muori läheni Varamäkeä. Saarnamies sanoo:
teidän jumalanne on nevarapa...

-- Älä siinä! yritti maalari karjua, mutta entinen ryhti oli poissa.
Miestä rupesi vain kovin yskittämään.

-- Ole sinä, suhditti vaimo.

-- Noo, sanoi Varamäki, siellä meillä on vielä paljonlaisesti vanhoja
perunoita, muori saa hakea, jos tarvitsee.

-- Kiitoksia, aina min' oon teiltä ennenkin saanut.

-- Hmm, niitä on, kun Jumala siunaa nevaravan.

-- Niin, niin, kun Jumala siunaa nevaravan, niin on...

Muori jutteli ja tuijotti Varamäkeen, joka hyppäsi pyörälleen ja
poistui. Samalla toisetkin alkoivat hajota.



XIV.


-- Iitu!

-- Oo!

-- Mihin se Vihtori heittää?

-- Antista tuli härkä.

-- Älä ... eipä, sinä härkä. Mitataan.

Kansakoulun pihamaalla oli iloista hälinää. Parvi kylän miehiä,
nuorempaa ja keski-ikäistäkin polvea, oli kokoontunut kavunheittoon.

Nämä iltayhtymät koululla oli saatu aikaan jo toissa talvena, kun
kansalaisopintolukuja alotettiin. Kokoontumisille annettiin jo silloin
laajempi tehtävä. Muodostettiin nuorisoseuralle kansalaisopintoryhmästä
alaosasto, joka samalla piti keskusteluiltoja, sekä voimisteli ja
urheili. Viime keväänä muutettiin ne arki-illoista sunnuntai-illoiksi.
Silloin lukuopinnot keskeytettiin ja annettiin enemmän sijaa vapaille
urheiluille. Tämä vaihdos kevääntullen toi melkein koko kylän
koulukartanolle sunnuntai-illoin. Ne kadottivat tämän vuoksi
alkuperäisen rattonsa kun oli niin paljo joutilaita, jotka katsoivat
vain. Tämä katselijain suuri luku muutti tilaisuudet enemmän
esiintymis- kuin toveri-huvittelu- ja ruumiinharjoitus-tilaisuuksiksi.
Silloin keksittiin pakko, että jokaisen, joka tuli koulunmäelle ja oli
60 vuotta nuorempi, piti jollain tavoin olla mukana. Siten jäi moni
pois.

Kesäisinkin joskus keskusteltiinkin, kun joku sattui esittämään
sopivan, innostavan aiheen. Viime aikoina oli pohdittu ahkerasti eräitä
kysymyksiä, joilla oli oman kylän elämään syvälti vaikuttava merkitys.
Tärkeimpiä niistä olivat nuorten maanviljelijäin ammattiopetus ja
Kettumaan asutuskysymys. Kumpainenkin koski persoonallisesti tämän
seurapiirin jäseniä. Kaikki olivat maanviljelijöitä, toisilla jo oli
oma maa, tai vuokramaa, toisilla toivo saada maata sen kyläkunnan
yhteistoimenpiteen kautta, jota joku aika oli suunniteltu.

Tänään odotettiin agronomi Peltomiestä saapuvaksi tekemään selkoa
siirtola-asiasta. Hän oli aamusta alkaen jo ollut kylässä. Opettaja
Kanteleisen ja Niilo Mikkosen kanssa olivat he kiertäneet kylää
ottamassa lopullisia sitovia vastauksia maanomistajilta siitä, myövätkö
ja millä hinnalla sarkojaan Kettumaalla. Samalla kävivät he kylän
rahamiesten pakinoilla tarvittavain pääomien saantimahdollisuuksista
tiedustellen.

Pihassa istuskeli tuttuja ja tuntemattomia, vakavan näköisiä työmiehiä
ja hilpeätä, kevyttä nuorisoa. Monien kasvoihin ja olemukseen olivat
työ ja elämäntaistelut painaneet syviä jälkiä. Keski-ijän aurinko oli
jo huippukohtansa ohi kiirinyt ja otsaryppyjen syvänteissä lepäsivät
väistymättömät varjot. Mutta tällä kertaa, oliko se nyt satunnaista,
vai jo vakiintuneempaa, oli miesten silmissä joku juhlallisen
itsetietoisuuden leima. Kavunheittäjiäkin he katselivat totisina, aivan
kuin olisi ollut kysymys tärkeästä työstä. Joskus värähti suu hymyyn
kun heitto sattui hyvin, tai lensi ohi.

Nuorten olemuksen yli levisi parhaan ihmisijän nousukauden verevä,
kuohahteleva elinvoima. Suuri parvi niistä otti osaa kavunheittoon
hilpeällä, lapsuudesta vielä vereksessä muistissa olevalla
vauhdilla. --

-- Kuningas! Yhdeksäntoista!

-- Kas ... luutu putosi kuin taivaasta ja pätkähti ihan kuninkaan
jalkoihin.

-- Pois tieltä!

-- Heitä vaan!

-- Ha-ha-ha-haa...

-- Maattukäpälä. Mutta näin!

-- Joo. Ykkösen mies kaataa.

-- Kuningasta ... noin!

-- Kiittäisit jos kapraalia.

-- Huonoja miehiä ... ka, kuutonen meni.

Peltomies, Kanteleinen ja Niilo Mikkonen tulivat. Kapuaminen hieman
häiriytyi ja pihan syrjäpuolilla istuvat miehet huiskahtivat. Tulijat
menivät sisään. Vähän ajan kuluttua kutsuttiin sinne Varamäki sekä
Koivunen, Takanperä ja pari muuta mökinmiestä.

Kapuamisen innostava jännitys oli jonkun verran häiriytynyt, sillä
useain osanottajain mielenkiinto oli Kettumaa-kysymyksessä. Vihdoin
tultiin ulos. Kanteleisella oli paperi kädessä. Toiset etsivät
istuinpaikkoja, mutta hän rupesi seisoaltaan selostelemaan eräässä
kulmauksessa retken tuloksia. Sinne kertyivät hänen ympärilleen kaikki,
joita asia liikutti. Nuorempi polvi jatkoi kapuamista.

Opettaja Kanteleinen selosti ensinnä kuinka suuri oli niiden luku,
jotka vakavasti aikoivat lähteä Kettumaalle. Niitä oli 16. Mutta 3
niissä oli sellaisia, jotka menevät vain, jos eräitä erikoisehtoja
tulee täytetyksi. Näissä 13:ssa on 4 sellaista joilla on itsellään
rahoja, 8, jotka tarvitsevat koko lunastushinnan lainata, ja agronomi
Peltomies, joka omasta puolestaan ei tätä luottoa tarvitse, mutta käy
mukaan yhteislainaan jos sellainen saadaan. Tämän perusteella oli
tehtykin ehdotus maanosto-osuuskunnan muodostamiseksi. Paitsi
edellämainituita, olisi kylässä ollut vielä pari perhettä, jotka
halusivat maata. Mutta heidän työvoimansa olivat siksi heikot, ettei
heitä voitu suositella siirtolan jäseniksi.

Näistä 15:sta oli 12 sitoutunut suorittamaan ensi talven kuluessa
maataloudelliset kotiopintokurssit ja jatkamaan tulevaisuudessa
tietojen kartuttamista. Kolme osakasta oli vanhoja torppareita, jotka
eivät uskaltaneet ottaa luku-urakkaa, mutta he olivat ennestään
tunnettuja hyviksi maanviljelijöiksi, joten lukuhommat saivat jäädä
vapaehtoisuuden varaan.

Yhdeksästä talosta oli saatu sitova suostumus luovuttaa
Kettumaan-palsta maanosto-osuuskunnalle. Siinä oli kyllä se ikävyys,
että välille jäi kahden talon palstat, joita ei luvattu myödä niin
sopivilla ehdoilla, että ne olisi voinut ostaa.

Mutta jo näiden yhdeksän talon maiden ja metsäin katsottiin
täydellisesti riittävän näille 16:lle uutisviljelijälle. Aikojen
kuluessa ne osuuskunnan maiden väliin jääneetkin palstat toivottiin
saatavan ostaa, kun maata tarvitsevain, pystyväin uutisviljelijäin
lukumäärä lisääntyy. Maalle, joka nyt saatiin ostaa, olisi voinut kyllä
mukavasti sijoittaa kaksikinkymmentä uutistilaa, mutta voitiin ne
järjestää kuuteentoistakin palstaan.

Rahakysymys oli myöskin saatu lopulta järjestetyksi mukavammin kuin
alussa oli uskallettu odottaakaan. Piilomäki, Varamäen ukko ja nahkuri
Sarvinen olivat sitoutuneet lainaamaan yhteisesti tarvittavat rahat
verrattain alhaisella korolla.

Myöskin oli saatu uutisviljelijäin kesken aikaan lopullinen sopimus,
jossa he sitoutuivat alistumaan perustettavan maanosto-osuuskunnan
sääntöjen alle.

Päivä oli määrätty, milloin kaikki asiaan kuuluvat kokoontuvat tänne
koululle asiakirjojen allekirjoittamista varten.

Kun Kanteleinen lopetti, oli soma katsoa sitä miesryhmää, jossa
useimmat olivat itse uutisasukaskandidaatteja. Äskeinen raskas vakavuus
oli hieman häiriytynyt ja siihen oli tullut uusi, hymyhohteinen sävy.
Päät kääntyivät vierustovereihin ja puhelu alkoi, ensin ja
enimmäkseenkin yksityisin harvoin sanoin ja huomautuksin. Mikä mihinkin
kohtaan oli erikoishuomionsa kiinnittänyt ja siitä mainitsi harvoin,
epämääräisin sanoin.

Agronomi Peltomies tuli kättelemään. Hänen ympärilleen kertyi
miesparvi. Jutteli ja kysymyksiin vastaili kuten tavallista hiljaisella
äänellä, suu hyväntahtoisessa hymyssä. Miehet puristivat piiriä hänen
ympärillään yhä tiukemmalle ja kurottivat kaulojaan silmät ahmivasti
tähdättyinä Peltomiehen suuhun. Muutamien harvojen kasvoilla havaitsi
jonkullaisen epävarmuuden tai pelonvivahduksen. Ne olivat niitä, joilla
oli itsellään rahaa panna yritykseen. Uusi edesottaminen oli pelottava.
Jos sattuisikin menemään huonosti ja rahat hukkuisivat yritykseen.
Niillä, joilla ei ollut rahoja, ei ollut tätä murhetta. He eivät
voineet rakastaa toisten rahoja, eikä pelätä niiden häviötä. He
suhtautuivat asiaan kuin ainakin kokeeseen, jossa ei voi menettää
mitään. Mutta sittenkin oli joskus mieliala vavahtanut. Päivittäin
vaihtelevat ajatukset olivat milloin kuvitelleet Kettumaan viljelyksen
erinomaisestikin menestyväksi, milloin taas oli kasautunut eteen
esteitä, vaikeuksia ja vastuksia niin suuria, että mieliala niiden alla
painui alakuloiseksi, epämääräisyys ja pelko yrittivät valtaamaan. Niin
kauan kuitenkin, kun asia oli kysymyksen ja ehdotuksen varassa, oli
aina olemassa avoin pakoportti. Mutta nyt se näytti sulkeutumistaan
sulkeutuvan, hitaasti ja peruuttamattomasti. Se ahdisti muutamia
epämääräisellä ristiriidalla, jäädäkö mukaan, vai lähteäkö pakoon?

Monelle näistä miehistä oli elämä jo näyttänyt vakavankin puolensa.
Nuoruuden unelmat olivat hiljakseen häipyneet ja kaikonneet yhä
etäämmälle, kunnes kokonaan katosivat näköpiiristä, yksi toisensa
jälkeen. Elämän huvivaatimuksia täytyi supistaa äärimmilleen, jopa
niistä kokonaan luopuakin, kun elämän taistelu kävi jokapäiväiseksi
eikä suonut mitään väliaikaa.

Kyllähän Kettumaalla oli keväinen lupaus, mutta se oli sittenkin niin
tuntemattomain vaikeiden taistelujen takana. Talolliset, joilla oli
vanhat, sukupolvien viljelemät perintömaat, olivat jo vuosikymmenen
alituiseen valittaneet, ettei maanviljelys kannata. Se oli vähitellen
muodostunut uskonkappaleeksi jonka voima ajoi jokaisen, ken vain irti
pääsi, maanviljelystöitä pakoon, etsimään rahallisempaa, elättävämpää
ansiota.

Miten se olikaan? Oliko aika nyt muuttanut maanviljelyksen
kannattavaisuuden? Vai oliko usko sen kannattamattomuuteen väärää?
vilahteli miesten mielissä aivan kuin uskonnollisia kysymyksiä
ajatellessa.

Työ ei heitä pelottanut! Mutta korpi, halla, talvi, nälkä...

Eräät nuoret intoilivat. Heidät valtasi kokonaan yhteisaate: yksi
kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Heillä ei ollut niin monia
pettymyksiä. Nuoruudenunelmatkin olivat hyvässä näköpiirissä. Ne
pettymykset, joita oli ollut, ne haihtuivat aatteiden sumuverhojen
taakse... Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta, -- se oli heille uusi
elämänvoima, jonka edessä korpi lakoaa, pakoaa, pehmenee, lämpenee ja
kantaa hedelmää. Se on heidän työnsä hedelmää, ihanteitten hedelmää...
Yhdessä ponnistetaan!

Voima kuohutti mieltä. Yhteisiä koneita ostetaan. Kaivetaan kilpaa
syvälle. Lantaa laitetaan. Yhteisvoimin. Sen pitää mennä!... Ja mikä
voisi estää menemästä?

Ikään kuin hyökylaineina nämä ajatukset loiskuivat mielissä ja
muodostivat poreen agronomi Peltomiehen ympärillä. Agronomin esimerkki,
kun hän lupasi itsekin muuttaa Kettumaahan, nostatti intomieltä ja
rohkaisi epäröiviä. He kyselivät häneltä mitä mikin. Hän selitti
rauhallisesti ja asiallisesti. Ei tehnyt epäilyksiä tyhjiksi ja
aiheettomiksi, mutta osoitti miten epäilyksiä synnyttävät vastukset
ovat voitettavissa. Niin rauhoittui mieliala vitkaan.

Kanteleinen oli mukana seisten tarkoin seurannut keskustelua, itse
siihen monellakaan sanalla puuttumatta. Mutta tällä hetkellä oli
hänelle selvinnyt entistä syvemmin näiden miesten elämäntaistelun syvä
vakavuus.

Heidän elämänsä perustaa kansallisen elämän, ajatteli hän.

... Mitä olemme me, jotka opetamme, myymme, ostamme, puhumme, jos ei
ole näitä, joiden elämä on välittömässä suhteessa isänmaahan, jotka
antavat isänmaalle ja meille elämän, jotka ovat isänmaahan vihityt?
Meidät puhaltaa tuuli kumoon, virta voi kulettaa meidät, vierasmainen
ajatus vieroittaa meidät... Kuin lastu me kellumme kansainvälisyyden
virrassa, itsekään tietämättä mihin...

... Mutta maamies, hän on meidän ankkurimme, meidän isämme ja
äitimme... Ja kuitenkin, kuinka usein me ajattelemme, miten kiitollisia
heidän tulisi olla, jos saavat maapalan raskailla vuokraehdoilla tai
hirveän korkeasta hinnasta ja kalliilla korolla!

... Ja kuitenkin on leipä korvessa raskaan, hyvin raskaan työn
panttina. Mutta juuri tämän työn tuottama sisäinen, siveellinen
palkinto on rauha, _elämän rauha_, jolle nykyinen aikakausi tahtoo
kääntää selkänsä. Siksi on maamiehen sieluelämä outo ja muukalainen
tälle ajalle.

Kanteleinen oli huomaavinaan miten useat miehistä jo lähenivät
Peltomiestä aivan kuin imeytyäkseen häneen kuten oksat runkoon. Niiden
silmissä ja äänissä oli luottavainen, läheinen tunnelma, joka
Kanteleiseen hänen nykyisessä mielentilassaan teki liikuttavan
vaikutuksen. Yhtäkkiä näitä vaikutelmiaan seuloessaan kuuli hän
vierestään hiljaisen, melkein salaperäisen äänen kysyvän:

-- Eikö agronomi pelkää tulla ... meidän kanssamme Kettumaahan?

Hän katsoi kuka se oli. Juho Takanperä. Mies seisoi siinä omasta
puolestaan levollisena, utelias, leikkivä hymy silmissä asetellen
piippuaan ja katsoi Peltomiestä lävistämällä silmiin. Kanteleinen
muisti samassa silmänräpäyksessä, miten omituisen sähköttävästi tuo
sama katse oli vaikuttanut häneen silloin kerran, kun seurahuoneella
alottivat yhdessä puheenjohtajapulpetin tekoa.

Miehet kuulivat kysymyksen. Toiset naurahtivat, toiset hymyilemättä
kääntyivät vastausta odottaen.

-- En, sanoi Peltomies vakuuttavasti, mutta käänsi katseensa kuin
miettien maahan. Kohta hän kuitenkin katsoi taas Juhoon ja saneli
rauhallisesti:

-- Jos minä pelkäisin, miksi minä sinne lähtisin? Pelkäättekö te?

-- En minä pelkää, mitäs minä. Meikäläinen ei ole niin paljoihin
tottunutkaan, mutta...

-- Ei me siellä nälkään kuolla, niin paljo me maantaikoja taidamme,
selitti Peltomies.

-- Tottahan... Ja voimaakin on. Juho kohautti hartioitaan, ja näytti
siltä kuin sama liike olisi kulkenut läpi joukon ja tuottanut iloa.

-- Tunnustan teille, toverit, rehellisesti, sanoi Peltomies, etteihän
minua sinne vedä oman tarpeen aiheuttama leipätaistelu. Helpoimminhan
minä saisin maata täällä rinnalla ja taitaisin virkojakin saada. Mutta
minä haluan oppia teidän mukananne maamiehen konstin, että agronomikin
tulisi toimeen ilman sivutuloja oman maansa tuotteilla. Minä tahtoisin
katkaista sen puheen kärjen, ettei agronomi elä pienviljelijänä. Ja
minä katkaisen sen, jos vain pysyn terveenä.

Kuului useammasta suusta hyväksyvää mutinaa.

-- Minä uskon varmasti että saamme viljelyksemme kannattamaan, kunhan
nyt vain pääsemme muutaman alkuvuoden ylitse.

Tämä herätti miesparvessa iloisen hälinän.

-- Purraan vaikka pettua ensi vuosina!

Kavunheittäjäin lauma oli taasen kasvanut.

-- Kuningasta! kuului Niilo Mikkosen ääni.

-- Tyydy korpraaliin! hillitsi Iikka.

-- Kuningasta minä, tavoitteli seuraava.

-- Pannaan viitonen piispaksi.

-- Sitäkö heittäisit?

Kanteleinen heitti vain ykkösen:

-- Minä tyydyn alempiin.

-- Kun et korkeampia saa! ilkkui Varamäki. Korkeammalle minä...

Puhkesi naurunrähäkkä, sillä Varamäen heitto töksähti syrjään, paksuun
hiekkakasaan.



XV.


Oli taasen tullut syksy ja koulun lukuvuosi alkanut. Oppilaslukumäärä
oli nyt kasvanut niin suureksi, ettei enää voitu kaikkia pyrkijöitä
ottaa vastaan. Koulusta jääneiden lasten vanhemmat kävivät tuhkatiheään
kysymässä, miksi sattui niin, että juuri heidän lapsensa jäi
paikattomaksi. Opettaja koetti väsymättä keksiä lohdutuksia. Parhaiten
vaikutti se, kun luvattiin ensi syksynä toimittaa jo toinenkin
opettaja. Milloin selitettiin lapsen olevan vielä liian nuoren, milloin
kehoitettiin panemaan täksi talveksi vielä kiertokouluun y.m. Ikävästä
sattumasta päästiin ilman suurempia riitoja.

Mutta tähän aikaan huomasi aivan selvästi, miten vakavana
kouluharrastus kyläkunnassa oli herännyt. Ennen oli lasten
kirjoittaminen koulun ensiluokan oppilaiksikin ollut suurimmaksi osaksi
lasten itsensä tehtävä; nyt tulivat äidit hyvin yleisesti mukana. Vielä
pari vuotta takaperin saattoi tapahtua, että kouluun tuli syksyllä niin
hitaasti oppilaita, että vielä monta viikkoa koulun avaamisen jälkeen
täytyi ottaa vastaan uusia tulokkaita. Nyt kaikki ilmoittautuivat
alussa. Jos sattui, että lapsia tarvittiin syystöissä, tulivat äidit
puhumaan opettajalle asiasta.

Tämä vaimoväen käynti koululla oli sekin uusi ilmiö Jokirannalla. He
tulivat sinne hyvin mielellään, etsivät monasti asianportaaksi
pikkusyitä. He pitivät Sohvista koulunemäntänä. Tämä oli osannut ottaa
uuden asemansa hillitysti, pysynyt aivan entisellään, muuttumatta
ollenkaan hienostelevammaksi, kävi usein kylässä, kutsui naisia vuoro
vieraisille. Seuraus oli, että ihmiset pitivät Sohvista, hän kun ei
yrittänyt jättää heitä, vaan pysyi kyläläisenä, sopivana ja mukavana
ihmisenä. Kun naisilla ei muuten ollut aikaa usein koululla käydä,
tulivat koulun avaus- ja lopettajaispäivät sellaisiksi, vasituisiksi
koulullakäynti-päiviksi. Silloin kutsui Sohvi kaikki luokseen, näytteli
Heikkiä, puhuttiin lapsista, juteltiin juttuja ja juotiin kahvia.

Tämä tapahtui naisten puolella. Aivan ilmeisesti sai koulu tämän uuden
naisliikkeen kautta vahvasti vetovoimaa.

Kanteleinen joutui entistä enempi juttelemaan kylän äitiväen kanssa ja
tutustumaan heihin. Ensimäisiä mielenkiintoisia havainnoita oli se,
miten eri lailla äidit puhuivat lapsistaan. Silloin kun toiset
sopivalla häveliäisyydellä kehuivat lapsiaan oikein ihmelapsiksi ja
näyttivät olevan siitä jotenkin vakuutettujakin, toiset miltei jyrkästi
paljastelivat lastensa heikkouksia. Siinä oli monta välivivahdusta.
Mutta kaiken pohjana lopulta sittenkin oli äidinrakkaus. Häntä
ei toimensa ennen ollut näin paljoa johtanut naisten pariin.
Nuorisoseurassakin ja maatalouspuuhissa oli ollut tekemisissä etupäässä
miesväen kanssa. Tästä vaihdoksesta tunsi nyt iloa. Äitiväki tullessaan
koululle avasi hänelle uuden maailman. Erotettuna hetkiseksi kotoisista
talouspuuhista, he täällä ikään kuin antautuivat kasvatukselle. Monta
naissielun hienompaa vivahdusta selvisi näissä keskusteluissa. Sen
sijaan kuin monissa etevissäkin miehissä kasvattajavaistot melkein
kokonaan nukkuivat, olivat ne melkein jokaisessa äidissä hereillä ja
usein levottomina, oli Kanteleinen havaitsevinaan. Hän tapasi
yksinkertaisia äitejä, joilla oli tavattoman syvä käsitys lasten
sieluelämästä. Keskustelu heidän kanssaan kävi niin henkeväksi ja
eläväksi, että sen vaikutus rupesi aivan välittömästi ulottumaan
opetustyöhön. Mutta toisia äitejä oli taas sellaisia, joille lapsen
sielunelämä oli suljettu. Heillä oli kasvatuksesta vain vanhoja
perinnäiskäsityksiä, jossa suhteessa esim. kurituksella ja nuhteella
oli hyvin valtaava osansa. Moniaille oli lapsi luonnostaan se mikä
siitä tuleekin. Kuritus oli ainoa tärkeä ja välttämätön, kyllä Jumala
siunaa vitsan. Mutta sellaiset eivät kuitenkaan mielellään sallineet
opettajan kurittaa. Joku tunne sanoi heille, että vieras kurittaa
väärin.

Huomion kiintyminen äiteihin valaisi Kanteleiselle miten suuri
vaillinaisuus syntyy kasvatukseen sen kautta, etteivät äidit ole
lastensa opetuksen kanssa missään tekemisissä sinä aikana kun ne ovat
kansakoulussa. Useimmat äidit eivät tietojen puutteen vuoksi voi
mitenkään seurata lastensa opetusta. Se synnyttää heissä jonkullaisen
tympäsevän haluttomuudenetunnon koko opetusta kohtaan. Tärkeimmät
aineet, kuten historia ja luonnontiede, ovat monille äideille
turhapäiväistä hölynpölyä, jolle he eivät voi antaa mitään arvoa. Se
johtuu siitä, että ne ovat heille itselleen "suljettu kirja". Kuinka he
voisivat siihen innostua! Joutuapa esim. opettajana kuulemaan
kasvatusopillista esitelmää, jota ei voi ymmärtää eikä seurata muuta
kuin hiukkasen, se ei herätä harrastusta, vaan tympäsee ja vieroittaa.

Ajatellessaan tätä oppimattomien äitien puutetta, kun eivät ne tunne
historiaa ja luonnontiedettä ollenkaan, meni hänelle kerran aivan
sattumalta mieleen, että hän itse oli ollut äitien sieluelämän suhteen
vielä äsken aivan yhtä vieraana. Seminaarissa oli kasvatusoppi- ja
sielutiede-tunneilla siitä joskus ohimennen puhuttu. Tahi oikeammin:
hän oli käsittänyt että se tapahtui ohimennen, koska hän oli ottanut
asian vähemmän tärkeänä. Nyt hänelle selvisikin, että äitien
sieluelämään läheinen perehtyminen on opettajalle hyvin tärkeä asia!

Kanteleisen valtasi nöyrä oppilastunne, aivan sellainen kuin
nälänhetkellä joskus. Mutta ravintoa valmistava pata kiehui tulella:
hänelle oli äitimaailma nyt avattuna ja sielunsa ahmi sieltä ravintona
näitä uusia vaikutelmia.

Taas hän ajatteli: kun minulta on jäänyt tähän asti vähemmän tärkeitten
joukkoon näin suuri asia, kuinka paljon suurempi mahdollisuus onkaan,
että aina kotona pysyviltä äideiltä jää sivuasiaksi hyvinkin suuria
asioita!

... Ajan suurille yhteiskunnallisille ja taloudellisille kysymyksille
ja harrastuksille ovat he vieraita. Mutta niistä on heille puhuttu vain
ohimennen. Heillä ei ole niistä juuri mitään perustietoja. Ja oman
heräämisen hetki ei ole tullut. Nämä ovat heidän ammattinsa
ulkopuolella olevia asioita ... eivätkä he yleensä yritäkään saada
niistä selkoa.

Hänestä näytti, että naisilla pitäisi oleman kasvattajina suuri,
valtaava, välitön vaikutus yhteiskunnallisten edistysesteiden
poistamiseen, joshan vain asia tulisi heidän omakseen, esimerkiksi yhtä
välttämättömänä kuin lasten synnyttäminen.

Niin rupesi hän ajattelemaan erikoistunteja äitejä varten. Ehkä he
tulisivat? Ehkä he lipuisivat hieman lähemmäksi koulua, nykyaikaista
lastensa kasvatusta? Ehkä jotain heille aukeaisi?

Hän koetti kerran. Eikä turhaan. Joukko äitejä tuli. Koululla oli
sisälukutunti. Pienokaisia (oli pientenlasten koulu) oli jo ennakolta
tutustutettu luettavaan kappaleeseen, tehty kysymyksiä ja opetettu
vastaamaan. Tunti tuli niin eläväksi, että äidit tulivat kyynelsilmin
kiittämään. Moni jo kysyi, saisivatko toistekin tulla. Silloin opettaja
selitti, että hän oli ajatellut pyytää vanhempia, erittäin äitejä,
mutta isiäkin milloin niillä on aikaa, niin kuin talvella kyllä on,
tulemaan koululle ja seuraamaan opetusta.

Jottei joka tunnilla olisi kuulijoita, järjestäisi hän määrättyinä
viikonpäivinä tunteja, jolloin vanhemmat voisivat tulla.

Niin järjestettiinkin. Pian havaitsi opettaja, ettei hän ollut turhaan
vedonnut vanhempain kasvattajavaistoihin. Aivan lyhyen ajan kuluttua
rupesivat lapset osaamaan paljon paremmin kotilukunsa.



XVI.


Äidit kokoontuivat hyvin runsaslukuisina koululle kerta viikossa.
Tunnin mentyä oli naisilla aina niin paljo juteltavaa opettajan kanssa
kysymyksistä, jotka kehittyivät mielissä koululla saatujen vaikutusten
johdosta, että lyhyet välitunnit eivät enää tahtoneet riittää. Moni
ajatus sitä paitsi sisälsi jotain uutta, varteenotettavaa, joten niiden
ei saanut antaa mennä vain ilman muistiinpanoa. Pian järjestettiinkin
niin, että oppitunnin jälkeen oli puolentuntia vapaata keskustelua.
Aika korvattiin pitentämällä silloin päivää puolella tunnilla. Lapset
saivat keskustelujen aikana vapaasti leikkiä ulkona.

Muutamien viikkojen kuluessa saattoi monessa naisessa havaita
mielenkiintoisia vaikutelmia. Ennen eivät useat osanneet muuta kuin
ihmettelynsä lausua, eivätkä juuri muussa kuin uskonnossa seurata
opetusta. Nyt jo moniaat saattoivat kertoa havaintojaan tunnilla
tapahtuneen opetuksen johdosta. Tämä johtui yksinkertaisesti siitä,
että nämä olivat ruvenneet seuraamaan lastensa lukuja, muutamat lukien
itsekin ne kappaleet, mitä lapsilla oli milloinkin kotilukuina.

Kuitenkin, kun ensi innostuksen kuohahdus oli mennyt, yritti yksi ja
toinen jäämään pois, valittaen ajan vähyyttä ja töiden paljoutta. Silti
tulivat he kuitenkin useimmiten.

Oli eräitä uskollisia, jotka eivät minkään esteen antaneet vaikuttaa
poisjäämiseensä. Yksi niistä oli Mikkosen emäntä. Hän oli puolivälissä
viidettäkymmentään. Vahvarakenteinen, itsetietoisen näköinen nainen,
jonka silmissä oli kirkas, hyvänsävyinen ilme. Emäntä ei ollut itse
käynyt muuta koulua kuin rippikoulun. Lukemaan oli opettanut isoäiti.
Lapsia oli Mikkosen emännällä 9; 5 poikaa, 4 tytärtä, kaikki elossa.
Lapsilleen sanoi hän antaneensa parhaansa mitä oli ymmärtänyt. Mutta
miehensä ja hän olivat ennen olleet hyvin epäilevällä kannalla
kansakoulun vaikutuksen suhteen, kertoi emäntä kerran. Heistä rupesi,
näet, näyttämään, että kansakoulu vieroitti lapsia ruumiillisesta
talonpojan työstä. Niilosta he siihen käsitykseen tulivat. Niiloa
vanhempi oli tytär, joka ei saanut käydä kansakoulua. Hän oli hyvä
työihminen ja pysyi tyttönäkin hyvin kotona. Kun meni naimisiin,
taloutensa on hoitanut ilman surua. Mutta Niilo sai käydä kansakoulua,
eikä äitinsä ymmärtänyt, minkä tähden se poika sai yhtäkkiä sellaisen
vedon pois kotoa, että aivan aikoi mennä riidalla...

-- Niin, no, opettaja tietää, kuinka se sitte päättyi. Opettaja sai
estetyksi, josta me aina opettajalle olemme kiitoksen velassa.

Sitte ne saivat käydä koulua, mutta yksi jäi väliltä pois, jota ei
ollenkaan koulutettu, kun he isän kanssa epäilivät, että jos se koulu
niiltä vie työntekijän-luonnon...

-- Tähän aikaan kun ne ihmiset niin pehmenevät, eli kuinka mä sen nyt
sanoisin.

Mutta sitte myöhemmin on Niilo muuttunut. Nyt poika käy työhön lujin
ottein ja on niin kuin ei olisi ollutkaan missään koulussa... Hän ensin
ajatteli, että tämäpä nyt kummaa on... Mutta nyt vasta hän on alkanut
ymmärtää poikaa ja koulua, kun on täällä istunut ja kuunnellut...

Emäntä sanoi, että hän oli tähän asti luullut, ettei maailmassa ollut
muuta velvollisuutta siivoihmisellä kuin rukoilla ja tehdä työtä. Mutta
nyt hän ajatteli että oli jotain muutakin.

Sitte hän kertoi esimerkkinä, ettei hän viime syksyyn asti ollut tullut
ollenkaan ajatelleeksi mitä on se "isänmaa". Siitä oli joskus kuullut
puhuttavan, mutta se oli ollut hänen mielestään vieras, kristitylle
pahentava, enemmän sellainen maailmanlasten epäjumalinen asia, josta
olisi parasta pysyä erillään. Hän oli ajatellut, ettei syntisellä
ihmisellä voi olla isänmaata täällä synnin maailmassa muuten kuin
synnissä ... ja että se estää ajattelemasta ja pyrkimästä siihen
oikeaan, ijäiseen isänmaahan. Joskus, kun oli puhuttu, että sosialistit
meinaavat saada ilmaiseksi maata, oli johtunut ajattelemaan talon
maitakin, että ne ovat isänmaata, koska ne ovat hänen isältään perityt.
Silloin oli mieli ollut raskas, että jos ne vääryydellä viedään, niin
mitä Jumala tarkoittaa sillä, että antaa pahain aikomusten menestyä?

Ja kun hän meni äänestämäänkin vaaleissa, oli hänellä pääajatuksena
että pitää puolustaa lakeja ja estää maita joutumasta vihamiesten
käsiin.

Mutta nyt oli hän ensin saanut käsiinsä poikansa Suomen Historian ja
sitte muutamia muita kirjoja. Hänelle oli avautunut aivan uusi maailma.

-- Nyt minun pitää vain tulla tänne kouluun, niin kuin ruokailemaan. Ja
mun pitää lukea ja ajatella... Tämä on aivan kuin toista elämää, jota
minä nyt elän...

Toinen mielenkiintoinen vaimo oli Eliaksen äiti. Hänet oli kouluun
kiinnittänyt poikansa. Tämä poika oli nyt asemamiesharjoittelijana
rautatiellä ja hänestä oli hyvin hyviä toiveita. Äiti oli hänen
puheittensa kautta tullut kiinnittäneeksi huomiota Kanteleiseen. Vaimo
oli hieman löyhämielinen. Hän oli poikansa puheista saanut sen
käsityksen, että tämän menestyksestä tuli olla kiitollinen yksinomaan
Kanteleiselle. Vaimon kiitollisuus oli niin syvä, että se puhkesi hyvin
usein julkisiin tunnustuksiin, jotka pyrkivät häiritsemään. Mutta hänen
vilpittömyytensä oli aivan liikuttava.

Mikkosen emäntä tuli koululle usein hevosella ja ajoi lujasti mennen
tullen. Osa ihmisistä häntä pilkkasi, mutta toiset puolustelivat.
Puolustuksen perussyynä oli toisilla se, että Mikkosen navettahoito oli
kuuluisa. Vaikkakin isäntä sitä harrasti, johti ja teki emäntä siellä
nuoremman polven kera työt.

Heistä tämä antoi emännälle oikeuden hieman huvitella, istua tunnin
viikossa koululla ja ajaa välimatkan hyvällä hevosella. Mutta sitten
oli naisia, jotka jo kehuivat hänen puheitaan ja ymmärtäväisyyttään.
Mikkosen emäntä saattoi sanoa sen, mitä hekin ajattelivat. Miehet
tällaisille puheille usein pyrkivät nauramaan. Heistä eivät naisten
ajatukset ja puheet kannattaneet ollenkaan kyytiä hyvällä hevosella.

Mutta Mikkosen emäntä ajoi hyvällä hevosella. Ja kun toiset kylän akat
rupesivat pitämään häntä kuin johtajanaan, sattui joskus, että emännän
ajaessa kylän läpi joku isäntämies pysähtyi pihallaan, katsoi perään ja
ajatteli aivan nauramatta: Mikkosen emäntä.

Ajatuksessa saattoi olla kateuden vivahdusta.



XVII.


Näin oli koulu vetänyt kyläkunnan huomion opetusasioihin. Miesten
muistot palasivat vuosia sitten vallinneeseen puhdetyöinnostukseen,
silloin kun seurahuone sai uuden sisustuksen.

Elämä Kanteleisen ympärillä oli muodostunut sellaiseksi, että
kyläläisten tullessa hänen kanssaan puheisiin sukeusi keskustelu aina
itsestään kasvatusta, koulua, oppimista tai kyläkunnan elämänuudistusta
koskeviin kysymyksiin.

Itsekin oli hän ajatellut tänä talvena yrittää käsityökursseja. Nyt,
kun miehet siitä ottivat puheeksi, olikin asia samalla ratkaistu. Se
sopikin mainiosti yhteen kansalaisopintosuunnitelman kanssa. Aijottiin
näet lukea jonkullainen maanviljelyskurssi. Agronomi Peltomies oli jo
muuttanut kylään, ja lukujen varsinainen johto tulisi hänelle. Mutta
kaikkia nuoria miehiä ei saisi mitenkään innostumaan lukuihin. Sitä
vastoin olisi monilla halua käsitöihin.

Kun tämä asia tuli yleisen puheen aiheeksi, innostuttiin. Varsinkin
niistä, jotka aikoivat siirtolaisiksi Kettumaalle, ilmaisivat monet
haluavansa ottaa osaa.

Samalla nostivat naiset kysymyksen omasta käsityöopetuksestaan. Niitä
oli hieman vaikeampi järjestää, joten ryhdyttiin neuvotteluihin
kiertävän neuvojan asettamisesta kylään muutamaksi viikoksi.

Paljon kinaa herätti kysymys oliko miesten käsityökurssit järjestettävä
kansakoululle vai seurahuoneelle. Lopulta sai opettaja yksin ratkaista
asian, miten hänen mielestään parhaiten sopi. Ja kun ilmoittautui heti
20 osanottajaa, huomattiin koulun käsityösali pieneksi. Ne oli siis
järjestettävä seurahuoneelle.

Kansalaisopintoja koskevat luennot ja keskustelut sitä vastoin
asetettiin kansakoululle. Niihin ilmottautui heti 25 osanottajaa,
joista 7 naisia.

Käsityökursseilla oli johto tällä kertaa pääasiassa Koivusen Vihtorilla
ja Juho Takanperällä. Kanteleisen työ sitä vastoin kohdistui nyt
kouluun ja kansalaisopintoesitelmiin, kun johdon oli ottanut huolekseen
agronomi Peltomies.

Nuorisoseurakin järjestettiin entistä voimakkaampaan työhön. Sille
tehtiin kokovuotinen työsuunnitelma ja sen toteuttamiseen käytiin
käsiksi.

Toimeliaisuuden henki näytti alkavan pesiytyä tähän kylään.
Nuorisoseura alkoi toimia kilpaa näiden kurssien kanssa, omisti ja
sulatti niiden elähyttävästä vaikutuksesta itseensä. Nuori väki, joka
jo kansakoulussa imi itseensä valistusikävän, toimi valistustyössä kuin
siihen opetettuna. Valistustajunta oli selvinnyt. Juopottelu oli
nuorten keskuudesta maanpakoon ajettu. Elämän nousu oli tullut
ihanteeksi. Joskin monet horjuivat, ei kukaan rohjennut horjumisista ja
lankeemuksista ylpeillä. Nuoret olivat löytäneet kotikylän elämässä
yhtäkkiä viihtymyksen aarteen. Ilo lähti siitä tunnosta, että tämä
elämä tarjosi niin paljo tekemisen arvoista työtä ja samalla matkalla
viehätystä. Aivan kuin peite olisi vedetty syrjään!

Nuorille miehille oli vanhemman väen herääminen avannut mahdollisuudet
toteuttaa toiveitaan. Nyt voitiin keskustella yhteisistä asioista
merkillisellä avomielisyydellä ja keskinäisellä ymmärtämyksellä.
Polvikuntien väliltä oli jotain haihtunut. Kumpaisillakin oli edistys
yhteisenä päämääränä ja keinoista oltiin yhtä mieltä: piti oppia ja
viitsiä.

Nuorten oman tahdon voima kasvoi nopeasti. Se työnsi koko
elämänvoimalla juurensa isien ja äitien herääviin mielialoihin, imi
niistä rakkautta ja kotoista henkeä. Usko elämän menestykseen
Jokirannalla kehittyi ja kasvoi. Kyläsuo, Kettumaa, kansakoulu,
maatalousuudistukset, kansalaisopinnot, karjanhoitokysymykset, kanat,
kaniinit, mehiläiset, -- loppumaton sarja nostattavia toimia,
harrastuksia ja työmaita, joissa kyläkunnan kaikilla jäsenillä,
lapsista harmaapää-vanhuksiin asti oli itsetuntoa kohottava tehtävänsä.
Tämä kirjava sekamelska ei ollut enää hämärä, utuisten mielikuvien
kaaos, vaan kyläkunta-järjessä selvinnyt tosiasia, johon uskottiin.

Kettumaan siirtolakaupat olivat valmiit. Ensimäiset rakensivat jo
asuntojaan. Useimmat maanmyöjät olivat myöskin määränneet saamilleen
rahoille reijän Kyläsuon ojitukseen ja kuokkuuseen. Keskellä talvea
luotiin useilla saroilla ojia. Toiset ryhtyivät saaduilla rahoillaan
ensin muita viljelyksiään uudistamaan. Tuntui tähän aikaan siltä, kuin
ei kukaan olisi ajatellut tehdä näistä rahoista lepääviä pankkipääomia.
Torpparitkin, saatuaan välikirjansa uusituiksi, alkoivat käydä
maanviljelykseen käsiksi tosi tarmolla. Kutka jäivät päivätyöansion
varaan, niillä oli pitkiksi ajoiksi ansiomahdollisuuksia tiedossa.

Se oli voimakas talvi. Esim. nuorisoseuran kuukautiset keskustelut,
lausunto- ja lukuillat muuttuivat tilaisuuksiksi, jotka kiinnittivät jo
vanhainkin mieltä. Niissä luotiin mieliin elämänuskoa, muodosteltiin
elämänsuunnitelmia ja löydettiin tästä kaikesta monta syvän ilon ja
sisäisen riemun hetkeä. Yksinäisyyden ja orpouden tunne hävisi ja
yhteishenki valloitti uusia sydämiä.

Olihan Jokirannan kylässä tietysti edelleenkin niitäkin jotka elivät
vanhassa ajassa, tämän innostuksen piirin ulkopuolella. Mutta he elivät
näihin aikoihin hyvin hiljaista ja huomaamatonta elämää, katsoen
viisaimmaksi kätkeä pelkonsa ja surunsa omiin sydämiinsä.



XVIII.


Talvi oli kulunut. Työkuume alkoi nousta kevään lähenemisen kera.
Muualtapäin alkoi jo kulkea työmiehiä kuulustellen oja-, kuokkuu-, tahi
muita maatöitä. Monet saivatkin.

Maailmalla olleista kylän nuorista miehistä palaili kotiin yksi
toisensa jälkeen. Erkin Sameli oli tullut Amerikasta. Isäntä
suunnitteli luovuttaakseen toisen puolen taloaan Samelille.
Kevät-talvella oli Sameli ahkeraan lueskellut maatalouskurssikirjoja.
Myöskin oli saapunut Sepän Kustaa maailmankierroltaan, jossa hän oli
kokeillut teattereissa, yrittänyt maalarina, mutta epäonnistunut.
Kanteleinen sovitteli tämänkin pojan ja isän välejä, ja toiveita oli
että jyrkkä mies suostuisi antamaan anteeksi tuhlaajapojalleen.
Kanteleiselle oli Kustaa selittänyt alkaneensa epäillä, ettei hänen
"maanvihansa" ollutkaan ikuinen.

Ainoa, joka tänä talvena oli mennyt pois kylästä, oli Kuhilasmäen
Mikko. Hän oli saanut lähikaupungissa renginpaikan, jota kotona
mainittiin makasiinipuukhollarin viraksi; se oli samaa, kuin olla
konttoristi. Hänen isänsä oli kylän vanhimpia ja omavaraisimpia
isäntiä. Poikansa menosta syytti hän kokonaisuudessaan nykyajan
sivistystä, erittäin kansakoulua ja nuorisoseuraa. Eikä uskonut, vaikka
kuka olisi mitä vastaan väittänyt. Ainakin hän itse mielestään oli
tehnyt poikansa hyväksi parhaansa, rikastunut ja pannut rahaa pankkiin.
Oli vahvasti vakuutettu siitä, että tulee se Mikko takaisinkin, kun
nälkiintyy. Sitte hän sanoo sille...

       *       *       *       *       *

Läänin maanviljelysseura oli järjestänyt joukon matkarahoja
pienviljelijäin opintomatkaa varten Tanskaan. Jokirannastakin jotkut
hakivat näitä matkarahoja. Ja kun Jokirannan herääminen oli jo alkanut
kiinnittää erikoista huomiota kotikylän ulkopuolellakin, lankesi kylään
kaksi matkarahaa. Toisen sai Juho Takanperä, toisen Niilo Mikkonen.

Myöskin Kanteleinen oli hakenut. Herätti suurta ihmettelyä, ettei
hänelle annettu. Kylässä oltiin aivan yksimielisiä siitä, että juuri
hänen olisi tullut päästä ennen muita matkaan. Maanviljelysseuran
puolelta pahoiteltiin sattumaa, mutta ohjelma ei ollut sallinut ottaa
huomioon koulunkäyneen virkamiehen hakemusta.

Kanteleinen oli hämillään. Jo pari vuotta oli hän hautonut Ugglehultia
mielessään. Oli ollut aivan varma matkarahasta. Itse oli varannut
lisäksi muutamia satoja. Maankin oli hän ostanut, ajatellen käydä
Ugglehultista ja Rösiöltä oppimassa ensin ja sitte koettaa. Nyt oli
monivuotinen ajatus rauennut. Mieltä painosti.

Mutta eräänä päivänä tuli hänen luokseen kylänmiesten
lähetystö: Pikku-Passi, Koivusen Vihtori ja vanhempi Mikkonen.
Pikku-Passi selitti, että kylänmiesten kesken oli saatu 800
markkaa kokoon opettajan opintomatkaa varten. He tarjoovat
sen nyt siinä tarkoituksessa, että opettaja liittyisi Tanskan
matkueeseen ja palautuessaan pysähtyisi joksikin aikaa Rösiölle ja
Ugglehultiin kädestäpitäen seuraamaan elämää ja töitä niissä.
Pikku-Passi selitti, etteivät he ole tähän puuhaan ryhtyneet missään
hyväntekeväisyystarkoituksessa, vaan yksinomaan pitäen silmällä kylän
etua. He ajattelevat niin, että jos opettaja Kanteleinen saisi edes
jonkun verran varastaa niitä Ruotsin maataikurien taitoja ja panisi
niitä vaikutukseen täällä omalla tilallaan, niin tämä rahamäärä tulee
kasvamaan näin talletettuna paljon suuremman koron kuin säilyttämällä
sen minkälaiseen pankkiin tahansa. Hehän siitä kuitenkin nämä korot
saavat. Kun opettaja vaikuttaa muutenkin niin paljo kyläkunnan
nuorisoon, niin heidän täytyy pitää huolta siitä, että opettajan taito
ja mielipiteet kehittyvät yhä sellaiseen suuntaan kuin he toivovat ja
ettei opettaja pääse tyhjenemään. Tästä syystä ovat he hankkineet
rahoja opettajan matkaa varten. He nyt kysyvät, tahtooko opettaja ottaa
matkarahat vastaan ja lähteä?

Miehet seisoivat opettajan huoneessa vastakkain hänen kanssaan. Asia
tuli aivan yllätyksenä Kanteleiselle. Pikku-Passin puhuessa kiisivät
vaihtelevat tunteet yli Kanteleisen kasvojen. Hänen oli nähtävästi
sangen vaikea hillitä tunteitaan. Viipyi kotvan, ennen kuin vastasi
katkonaisin sanoin:

-- Tämä on minulle ... sellainen ... kunnia ... että...

Hän hytkähti muutaman kerran voimakkaasti ja jatkoi vähän ajan
kuluttua:

-- Minä koetan tehdä parhaani... Teidän suuria toiveitanne en voi
täyttää, mutta minä teen parhaani.

Alkoi helpottaa.

-- Muuta ei pyydetäkään, selitti Mikkonen, joka riensi ensimäisenä
puristamaan opettajan kättä.

Opintomatkalle lähtijöitä oli Jokirannalla nyt siis kolme. Heidän
välilleen syntyi entistä läheisempi suhde. Juholla oli tärkeimpänä
järjestää urakkamiehilleen Kettumaassa sillä aikaa eräitä töitä.
Kanteleinen pani uudella tilallaan toimeen myöskin raivaustöitä.
Niilolla ei ollut näitä huolia, sillä hänellä ei ollut vielä omaa
taloutta. Mutta talonsa järjestelyjen ohella tutkivat miehet kaikin
kirjallisuutta, mikä selvitteli Tanskan ja Ruotsin pienviljelysoloja,
jotta olisi joku pohja, jolle sitte voisi helpommin havaintonsa
rakentaa.

       *       *       *       *       *

On huhtikuun ilta. Mikkosen isäntä soittaa viulua. Kolme nuorinta lasta
häärii lattialla leikkipuuhissa. Emäntä vääntää kirnua. Ulkoa kuuluu
nuoren väen nauravia ääniä.

Kaksi vuotta takaperin kaivoi Mikkonen viulunsa kymmenvuotisesta
kätköstään. Niilon viulunääni oli herättänyt rinnassa ikävän. Hän
puhdisti, liimasi, asetti kielet, laittoi jousen. Ja taas lauloi vanha
viulu! Mitä siitä pitivät muut, siitä ei väliä, mutta oma sielu
sävelten kera joutui ikään kuin keinuvaan tilaan... Aivan kuin olisi
ollut lapsuusaikaisessa keinussa... Vielä enemmänkin! Kun sävel soi yli
elämänhuolten ja pettymysten, ohi arkivastuksien ja vanhenemisen
pilvien, toi sieluun sunnuntaita, silloin sai se aina uuden
vaikutusmahdin.

Sydämestään hän soittaa, tuo tummasilmäinen mies nytkin. Ja kirnunsa
takaa katsoo vaimo, kuultelee suu maireessa, katsoo vuorotellen
soittajaa ja lapsia. Huivi on valunut niskaan, rinnasta on röijy auki.
Punakoilla kasvoilla tihkuu hiki.

Isä on lapsia usein soittonsa mukaan marssittanut. Yksi lapsista
huomauttaa:

-- Mars, mars!

Kaikki innostuvat, järjestyvät, pisimmästä lyhimpään, 7-, 5-,
2-vuotiaaseen.

-- Mart, mart, hokii innokkaana pienin, äidin näköinen poika, ja
kihara, leikkaamaton pellavatukka häilähtelee. Poika sovittelee
töppösiä itsekseen sillä aikaa kuin isä etsii säveltä.

Emäntä alottaa kirkkaalla äänellä:

"Suomi armas synnyinmaamme"

Isäntä yhtyy soittamaan. Lapset lähtevät marssimaan. Äiti laulaa. Isän
into nousee, jo kohoo istuviltaan seisoalleen, jalka polkee tahtia.
Lasten askel käy tasaisemmaksi. Äidin ääni soi heleänä yli
kirnunpauhun:

    "Taas kun uhkaa pilvi musta
    Peittää meidän maat,
    Mistä voimaa, uskallusta,
    Suomalainen saat?
    Luojaas luota, kuolon yöhön
    Viel ei kansas jää;
    Isäin lailla tartu työhön,
    Nosta pystyyn pää!
    Isäin lailla tartu työhön,
    Nosta, nosta pystyyn pää!"

Ovesta astuvat Kanteleinen ja Niilo, hiljaa, aivan kuin kehottaen:
jatkakaa! Mutta emäntä lopettaa. Isäntä vetelee jousellaan vielä,
hellittää kuitenkin kohta ja käy hymyillen tarjoomaan vieraalle kättä.

Pieni, 2-vuotias Matti yksin tallustaa äskeisen tunnelman vallassa ja
laulaa:

"-- notta, notta pyttyyn pää..."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Uusi aika - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.