Title: Keltaruusu - Kertomus Unkarin tasangolta
Author: Jókai, Mór, 1825-1904
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Keltaruusu - Kertomus Unkarin tasangolta" ***


KELTARUUSU

Kertomus Unkarin tasangolta

Kirj.

MAURI JÓKAI

Suomennos ["Sárga rózsa"] Niilo E. Wainio



Otava, Helsinki, 1911.



MAURI JÓKAI


Mauri Jókai eli _Jókai Mór_ (s. 1825, k. 1904) on Petöfin rinnalla
Unkarin suosituin kirjailija ja samalla etevin ja tuotteliain. Hänen
kynästään on lähtenyt kaksikymmentäviisi laajempaa romaania, seitsemän
näytelmää ja enemmän kuin kolmesataa novellia. Hämmästyttävän
kirjailijatoimintansa ohella hän, ollen mainio puhuja, on
valtiopäivämiehenä ottanut huomattavalla tavalla osaa valtiolliseenkin
elämään.

Jókain teosten suuri ansio on, että ne ovat todella unkarilaisia.
Useimpien romaaniensa ja novelliensa aiheet hän on ottanut Unkarin
yhteiskunnallisesta elämästä tai historiasta, ja jo senkin tähden niitä
tulevaisuudessakin aina luetaan Unkarissa. Muita ansioita ovat hänen
verrattoman rikas mielikuvituksensa, jossa suhteessa häntä ei voita
kukaan unkarilainen kirjailija, sekä hänen kertomatapansa
taiteellisuus. Niin keveästi, niin monin kääntein, sukkeluuksin, sillä
huumorilla ja lumoavalla tunnelmallisuudella kuin hän ei kukaan muu
osaa kertoa. Tässä kohden maailmankirjallisuudessakin harva kertoja
pystyy kilpailemaan hänen kanssaan.

Hänen toimintansa suurisuuntaisuus on verraton Unkarin
kirjallisuudessa. Hänen kuvitusvoimansa on ehtymätön; hänen
myöhäisemmissäkin, vanhoilla päivillään kirjoittamissaan romaaneissa on
hyvin eteviä, kuten esim. "Keltaruusu" (_Sárga rózsa_, 1893) ja "Yrjö
Munkki" (_Fráter György_, 1893), hänen ehkä paras historiallinen
romaaninsa.

Jókai on ulkomaillakin hyvin tunnettu. Saksaksi ovat kaikki hänen
teoksensa käännetyt, ja monta hänen romaaneistaan on sitäpaitsi
ilmestynyt englannin, ranskan, italian, suomen (esim. "Unkarilainen
nábob", "Zoltán Kárpáthy", "Uusi tilanhaltija"), puolan, tshekin,
venäjän, slovakin, kroatian, serbian, ruotsin, tanskan, hollannin,
rumenian, kreikan ja turkin kielellä. Hän on yksi niitä, jotka
tuottavat ulkomailla enimmin kunniaa Unkarin kansalle.



I.


Siihen aikaan ei vielä rautatie viiltänyt Hortobágyin seutua; ei ollut
rautatietä koko Unkarin Alamaalla. Eikä Hortobágyin jokeakaan oltu
perattu; vanhanaikainen vesimylly hauskasti käydä huristeli pienessä
joessa, ja ruoikossa kelpasi saukon elää.

Aamulla varhain päivän sarastaessa nuori ratsumies nelistää pitkin
Zámin tasankoa eli pustaa, joka on tuolla puolen Hortobágyin jokea, jos
näet ottaa Debreczenin kaupungin maailman keskipisteeksi. Mistä mies
tulee? Minne on matka? Sitä ei voi tietää. Pustalla ei ole tietä eikä
polkua; rattaiden ja hevosten jäljet pian umpeen peittää kasvava ruoho.
Silmänkantamiin ei näy muuta kuin ruohoa; ei puuta, ei edes kaivonvipua
tai paimenmajaa ole häiritsemässä tämän viheriän erämaan yksitoikkoista
majesteetillisuutta. Hevonen juoksee vaistoansa noudattaen. Ratsastaja
näyttää nukkuvan, koska pää nyökkyy hervottomasti, ja vartalokin
heilahtelee satulassa, mutta kuitenkin mies selässä pysyy, niin kauan
kuin jalustimet eivät petä.

Hän mahtaa olla karjapaimen, koska paidan hihansuut ovat rannetta
myöten: avonaiset hihat näet olisivat haitalliset sarvikarjaa
paimentaessa. Liivi on sininen, housut mustat, samoin päällysviittakin,
joka on silkkilanka-kukkasilla koristeltu; edestä suurella solkiha'alla
kiinnitettynä riippuu se levällään hartioilla. Vasemmassa kädessä
höllälle päästetyt ohjat, oikean käden ranteelle kierrettynä
ratsupiiska, satulannupissa pitkä, lyijypäinen palikka.

Väljän pystölierisen hatun reunaan on pistetty keltainen ruusu.

Kun hevonen rupeaa nostelemaan päätänsä ja ravistelee hetuleista
satulavaippaa, niin nukkuva ratsastaja hetkeksi herää horroksestaan.
Ensimmäiseksi hän tarttuu hattuunsa koetellen onko ruusu vielä
tallella. Sitten hän ottaa hatun päästä, ruveten erittäin halukkaasti
haistelemaan tuota keltaista ruusua (vaikkei siinä olekkaan
minkäänlaista tuoksua), sitten nostaa hän taas hatun päähänsä toiselle
korvalliselle, kaula mahtavasti kenossa. Melkein näyttää siltä, kuin
mies luulisi voivansa vielä nähdä ruusun päässään olevan hatun
reunalta.

Nyt hän alkaa hyräillä lempilauluansa; ehkäpä paremmin valveilla siten
pysyykin.

    "Kun ei näin likellä tuo krouvi oisi!
    Sen viini huonompaakin olla voisi.
    Kultaa kannu kaunokainen,
    siksi viivyin, ihanainen
    enkelini, luonas myöhään."

Mutta pian painuu pää taas alas ja mies torkkuu kuten äskenkin.

Kovemmasta nytkähdyksestä kerran taas toinnuttuaan huomasi hän
pelästyen, että keltainen ruusu olikin kadonnut hatun reunasta.

Ei muuta neuvoksi kuin kääntää hevonen ja samaa tietä takaisin etsimään
sitä ruohikosta. Mutta paljon siinä nyt kasvaa kaikenlaisia keltaisia
kukkia, vastikään on auennut hanhikki, laukka ja vesililjat. Kuitenkin
löytää hän viimein niidenkin seasta pudonneen ruusunsa, jonka jälleen
asettaa hatun reunaan, ruveten uudelleen laulamaan äskeistä nuottiansa:

    "Puutarhass' omenapuu kukoistaapi,
    sen taajat kukat aivan varjostaapi
    kauniin pikku neilikkaisen.
    Mistä löydän armahaisen?
    Häntä vainen, häntä vainen etsin."

Taasenkin hän nukkuu ja pudottaa ruusunsa toisen kerran. Nyt samoin
kuin äsken etsimään kadonnutta. Tällä kertaa hän sen löysi rehevästi
kukoistavan ohdakeryhmän punaisten kukkaterttujen keskeltä. Äkeissään
hän saappaankoroilla ihan mäsäksi tahtoi tallata nuo ohdakkeet! Kaikki
ne vielä uskaltavatkin hänen ruusuansa hyväillä!

Sitten hän taasen astuu satulaan.

Jos mies olisi taikauskoinen, niin ei hän enää kolmatta kertaa
hattuunsa pistäisi tuota keltaista ruusua. Jos hän osaisi lintujen
kieltä, niin hän ymmärtäisi, mitä nuo sadat leivoset visertävät, jotka
auringon nousua tervehtien liitelevät tuolla ylhäällä ilmassa melkein
silmin näkemättömissä. Nekin sanoisivat hänelle: "Älä pistä, älä pistä
sinne keltaruusuasi." -- Mutta Hortobágyin mies on paksupäinen; ei hän
ole arkaileva eikä taikauskoinen.

Mutta hän oli jo kuhnaillut liian kauan -- ruusua etsiessään; -- ehkäpä
kauemmin ruusua ansaitessaan. Hänen pitäisi olla perillä Zámin pustan
paimenmajalla siksi, kun karjaa juotetaan ensimmäistä kertaa, Taikka
rupeaa isäntä kiroilemaan.

Mutta kiroilkoon. Jolla kerran on tällainen keltainen ruusu hatun
reunassa, hän ei pelkää isäntääkään.

Hevosen hirnunta hänet jo sai aivan hereilleen. Laukki oli havainnut
toisen ratsastajan tulevan vastaan. Tuo ruuni oli sen vanhoja tuttavia;
sitä se jo kaukaa tervehti.

Ruunilla ratsastaja on hevospaimen. Sen näkee jo noista avaroista,
liehuvista paidanhihoista, tulppaaninkukilla koristetusta valkoisesta
päällysviitasta ja olalla riippuvasta suopungista, mutta eritoten
siitä, ettei satula ole vatsavyöllä hevoseen kiinnitetty, vaan on pantu
irralleen selkään.

Samoin kuin hevoset niin ratsastajatkin tuntevat jo kaukaa toinen
toisensa; kumpikin jouduttaa hevosensa juoksua, kun vastatuksin
tullaan.

Molemmilla on oikeat perimagyarilaiset kasvoinpiirteet, vaikka
toisiinsa verraten hyvinkin erilaiset. Tuon näköisiä mahtoivat olla
muinaiset magyarit samotessaan tänne Aasiasta.

Karjapaimen on hartiakas, vanttera, paksuniskainen, tanakka mies,
kasvot pulleat, posket punaiset; vartalo, suu ja silmät osoittavat
uljuutta, pienet viikset ovat pystössä päin, kastanjanruskea tukka
pyöreäksi leikattu, silmät ruskeat, ensi katsannolta melkein viheriään
vivahtavat.

Hevospaimen taasen on solakkavartaloinen, hartiat ja kupeet hyvin
kehittyneet, rintakehä mahtavan pyöreä; kasvot väriltään melkein
kullatun pronssin karvaiset, soikeat; tummat viikset ylöspäin
kierretyt; sysimusta tukka valuu luonnollisissa suortuvissa hartioille.

Hevoset tervehtivät toisiansa hirnaisten. Hevospaimen ensin tervehtii
kumppaniansa.

-- Hyvää päivää, toveri. Varhainpa oletkin herännyt! Ehket olekkaan
nukkunut?

-- Jumal' antakoon, kumppani. Olipa nukuttaja ja herättäjäkin.

-- Mistä päin nyt ollaan tulossa?

-- Tuolta Mátan pustalta päin, kävin hevostohtorissa.

-- Hevostohtorissako? Tapa pois sitten laukkisi.

-- Minkätähden hänet tappaisin?

-- Sentähden, että on päästänyt hevostohtorin kaakin edellensä: puoli
tuntia sitten näin hevostohtorin kiesseissään mennä lönkkäävän Mátan
paimenmajaa kohden.

-- Älä sinä siitä huoli. Lampurin harmaa aasikin sinun ruunisi helposti
voittaa.

-- Kas vaan, mikä kaunis keltaruusu sinulla onkin hatussasi.

-- Onpa sillä ansaitsijansakin.

-- No, älköön vain kauppaansa katuko se, joka sen on ansainnut.

Näin sanoen hevospaimen nosti uhkaavasti nyrkkiä, jotta avara
paidanhiha luisui olkapäähän asti paljastaen päivänpaahtaman jäntevän
käsivarren.

Kumpikin kannusti hevostansa ja karahutti tiehensä.



II.


Karjapaimen suuntasi kulkunsa majaa kohden. Zámin kummut ja sen pieni
akaasiametsä alkoivat häämöttää taivaanrannalta ja niiden välistä tuo
tuttu kaivonvipu. Mutta sinne on vieläkin hyvä matka. Paimen otti
hatustansa tuon petollisen ruusun, kääri sen huolellisesti punaiseen
nenäliinaansa sekä pisti mytyn viitan hihaan, jonka suu oli umpeen
sidottu.

Hevospaimen taasen muutti suuntaa, ohjaten ratsuansa sinne, missä
avaralla tasaisella pustalla maata myöten hiipivä kuulakka usva osoitti
Hortobágyin joen kulkua; hän riensi hakemaan sitä pensasta, missä tuo
keltaruusu oli kasvanut.

Koko Hortobágyissa oli näet vain yksi keltaruusupensas, ja se oli
majatalon isännän puutarhassa. Jonkun vieraan sanottiin tuoneen sen
sinne Belgiasta. Se oli ihmeellinen pensas, kukki kaiken kesää, alkoi
helluntain aikana ja oli nuppuja täynnä vielä adventtiin asti. Ruusut
ihan kullankellertävät, lemu enemmän muskatelliviinin kuin ruusunlemun
kaltainen. Voi, kuinka monen päähän on mennyt tuo lemu, kun on sitä
ruusua haistelemaan ruvennut!

Siitä sai "Keltaruusun" nimen se tyttökin, joka tuosta pensaasta kukkia
poimi, -- ei toki aina itselleen.

Ei ole tietoa, mistä vanha krouvari oli tuon tytönkin saanut; ei
hänellä ainakaan ollut koskaan vaimoa ollut. Joku oli kai hänet sinne
unohtanut. Pidettiin hyvänä ja elätettiin, niin kasvoi lapsesta kaunis
ja sorea ruusunen. Kasvot eivät olleet punaiset, kuten toisten
tyttöjen, vaan läpikuultavan kellertävät. Ei se kuitenkaan ollut
kivulloisuuden väriä, sillä sen alta hohti ilmi elämä, ja hänen
hymyillessään näytti melkein siltä, kuin olisi se lieskaa ottanut. Ja
tuo nauruun luotu suu hymyävine ja veitikkamaisine pielineen sopi
vallan mainiosti noihin suuriin tummansinisiin silmiin, joiden väriä
oli oikeastaan mahdoton ratkaista, olivatko ne mustat tai siniset,
sillä niihin katsoessaan unohti aivan olemassaolonkin. Hiukset olivat
myöskin mustat, palmikoidut keltaisen nauhan kanssa yhteen suureen
palmikkoon. Itsestään ne olivat kiharaiset, ei niitä tarvinnut
keinotekoisesti kuitteniomenain nesteellä kiharoida, kuten toiset tytöt
tekevät.

[Kuittenipensas (_Cydonia vulgaris_) kasvaa yleisesti Etelä-Euroopassa.
Siementen farmakologinen nimi: _semina cydonicae_. Suom.]

Voi, kuinka monta laulua hän osasi! Ja niin kauniisti hän osasi laulaa,
kun vain tahtoi. Ollen hyvillä mielin hän lauleli, pahoillansakin
ollessaan hän hyräili; eri laulun eri tilaisuuksiin. Maalaistyttö ei
tule laulamatta aikaan: hyräillessä sujuu työ helpommin, kuluu aika,
lyhenee tie.

Jo aikaisin päivän koittaessa kuuluu laulun liverrys hänen kitkiessään
rikkaruohoja puutarhassa.

Ukko krouvari ei enää piittaa anniskelusta. Vierasten palveleminen on
uskottu kokonaan tytölle; hän se antaa viiniä, laittaa ruokaa ja pitää
huolta laskuista. Ukko vain vartioitsee mehiläisiä; niillä on nyt juuri
parveilemisen aika.

Jo kuuluu kavioitten töminää pihalta, koirat haukkuvat, mutta niiden
äänestä päättäen on tuttu tulossa taloon, haukunnallaan vain häntä
tervehtivät.

-- Klaara! Meneppäs! Etkö kuule? Koirat haukkuvat, tulee vieraita.
Palvele heitä säntillisesti.

Tyttö päästää kitkiessä ylös kurotun kirjavan hameensa, ottaa kengät
jalkaan, pesee kätensä puutarhakannussa, kuivaa ne päällimmäiseen
esiliinaan, jonka riisuu yltänsä, sillä sen alla on puhdas
kaksikaistainen esiliina, jonka vyössä riippuvat talousavaimet.
Kirjavan huivin hän otti päästään, nuolaisi kämmentään ja silitti sillä
ohimoille hiuksia, ja vielä taittoi hän yhden ruusun tuosta
ikikukkijasta pensaasta sekä pisti sen rintaansa.

-- Joko taas tuota ruusupensasta revit? Entä jos se onkin vain joku
poliisi?

Mitä tietää tuo sana "vain"? -- Eiköhän poliisinkin virkalakkiin ruusu
sovi? Vai eikö olisi sitä ansainnut? Poliisipa kullaksi kelpaisi!

Mutta ei se ollutkaan mikään poliisimies, jonka neito tapasi
vierashuoneen pitkän pöydän päässä istumassa, vaan hevospaimenista
sorjin: Santeri Decsi.

Hevospaimen jymäyttää pöydällä olevan tyhjän pullon pohjalla kovasti
pöytään ja huudahtaa äreän juhlallisesti tytölle: "Tuo viiniä!"

-- Santeri Decsi! Kotiako tullut? Santeri. Rakas. Kulta.

-- Tuo viiniä, kuten sanoin! -- ärähtää mies ja poispäin kääntyen nojaa
päätään nyrkkien varaan.

-- Niinkö sinä sanot hyvää huomenta, näin pitkän ajan perästä?

Nyt mies havahtaa. Osaa hän olla kohteliaskin, ottaa hatun päästänsä ja
lausuu laskien sen pöydälle:

-- Hyvää huomenta, neiti!

-- Vai niin! -- virkahtaa tyttö, pistäen punaista kielenpäätä suustaan,
ja poistuu ynseästi olkapäitä kohauttaen viinikammioon laskemaan
viiniä, jonka hän heti tuo miehen eteen. Sitten hän lisää heltyneenä:

-- Miksi sanoit minua neidiksi?

-- Sentähden että olet neiti.

-- Niin olin ennenkin, mutta et ole niin sanonut.

-- Se oli silloin, -- se oli toista.

-- No, tuossa on viinisi. Pitääkö vielä mitä?

-- Kiitoksia. Ehkä sitten.

Neito harmissaan maiskahutti kieltä ja istui hänen viereensä penkin
päähän.

Mies nosti suulleen täysinäisen pullon eikä laskenut sitä luotaan,
ennenkuin oli juonut pohjaan. Sen tehtyään hän viskasi pullon huoneen
tiilikiviseen lattiaan, jotta se meni tuhansiksi palasiksi.

-- Miksi särjit pullon? -- kysyi neito sävyisästi.

-- Sentähden ettei toinen saisi juoda siitä minun jälkeeni.

Näin sanoen hän löi mahtavasti pöytään kolme "koirankieltä", joiksi
kansa nimittää kymmenen kreutserin paperirahaa. -- Kaksi viinistä, yksi
pullosta.

Tyttö rupesi nöyrästi luudalla lakaisemaan lattialta lasinsirpaleita.
Sen tehtyään hän, tietäen tavat, nouti viinikammiosta toisen pullon ja
asetti sen vieraan eteen.

Taasen hän istuutui miehen viereen koettaen katsoa häntä silmiin.

Itsepintaisesti vieras vain veti hattua silmilleen.

Nytpä tyttö äkkiä sieppasi hatun miehen päästä ja alkoi sovitella tuota
keltaruusua, jonka irroitti hiuksistansa, hatun silkkinauhan taakse.

Mies huomasi sen ja tempasi heti hattunsa neidon kädestä.

-- Säästä vain ruususi ansiollisemmalle!

-- Santeri! Tahdotko kiusata minua itkemään?

-- Sekin olisi viekkautta sinulta. Samoin kuin hyväilysikin. -- Eikö
Laczan Franssi jo tänä aamuna vienyt hatussaan ruusuasi?

Neito ei punastunut, kasvot kävivät vain kelmeämmiksi.

-- Santeri! Kautta Jumalan nimen vannon, etten...

Mies ei antanut hänen jatkaa, vaan painoi äkisti kätensä neidon suulle.

-- Älä höpise Herran nimeä vääryyteen! Entä mistä ovat nuo kultarenkaat
korviisi tulleet?

Neito purskahti nauruun.

-- Sinä paksupää! Nämähän ovat sinun itse tuomasi hopeiset
korvarenkaat; annoin vain kultasepän Ujvárosissa ne kullata.

Nyt mies tarttui neidon kumpaankin käteen ja lausui hänelle lempeästi
ja vakaasti:

-- Rakas Klaara! En sano enää sinua neidiksi. Pyydän vain kauniisti:
älä valehtele minulle. En inhoa mitään niinkuin valhetta. Sanotaan,
että koira pettää. Mutta koira ei valehtele. Toisin se haukkuu, kun
varas nurkissa hiipii, toisin isännän tullessa; se vonkuu aavistaessaan
vaaraa, mutta koskaan se ei hauku petollisella mielellä. Koira on
rehellinen. Mutta ihminen osaa valehdella. Sitä voisi sanoa
haukunnaksi. Minä en ole siihen milloinkaan mieltynyt. Ei minun kieleni
käänny valheeseen. Ja kuinka sellainen puhe sitten sopisi miehen
viiksille! Ilkeätä on kuulla partasuun uroon valetta laskettelevan
poikajunkkarin lailla, joka pelkää selkänahkaansa. Kun menneenä syksynä
täällä oli asevelvollisten kutsunta, niin piti meidänkin sinne
pustalta. Kaupunkilaiset tahtoivat pitää meidät paimenet karjojansa ja
hevosiansa hoitamassa, meikäläisillä kun on vaikea työ, jottei saisi
miehiä vähentää. Jo ennakolta oli kutsuntatoimiston jäsenten kämmeniä
rasvattu. Välskärit kuiskailivat meidän korviimme, että koettaisimme
keksiä joitakin ruumiinvikoja, jotta julistettaisiin kelpaamattomaksi,
"kruununraakiksi", näetsen. Laczan Franssikin ryhtyi juoneen. Valehteli
olevansa niin kuuro kuin musta maa, ei muka kuullut ollenkaan torven
ääntä. Häpeän silmät täyteen hänen tähtensä. Mies päästettiin kotia,
vaikka hänellä on niin hyvä kuulo, että hän yön pimeässä kuulee
elukkain ammumisesta, onko vieras eläin tullut karjaan vai kaipaako
lehmä kadonnutta vasikkaansa. Mutta osasipa junkkari valehdella! -- Kun
sitten tuli minun vuoroni ja välskäri minua tutki ja tarkasti, niin oli
hän saavinaan selville, että sydämeni sykki epätasaisesti. -- "No, jos
se ei syki tasaisesti", sanoin, "niin se ei ole sydämen vika, vaan tuon
keltaisen ruusuni Hortobágyin krouvin luona!" -- Herrat vain
väittelivät, että asia on niinkuin tohtori sanoo: minulla on
sydämenväljennys. -- "Mutta ei minun sydämeni ole väljä! Ei sinne mahdu
muuta kuin yksi ainokainen pikku tyttönen! Ei minussa ole ikinä mitään
vikaa eikä virhettä." -- Minä kelpasin kuin kelpasinkin sotamieheksi.
-- Mutta siksipä pidettiinkin miestä arvossa, ei leikattu edes
tukkaani; lähetettiin Mezöhegyesin tammakartanoon sotahevosten
paimeneksi. -- Puolen vuoden päästä arvoisat kaupungin isät maksoivat
puolestani tuhannen floriinin lunnaat, jotta saivat minut takaisin
omaan tammakartanoon, missä minua kovasti kaivattiin. Nuo tuhat
floriinia minä pian korvaan palveluksellani, eikä ole tarvinnut valheen
kengillä kulkea kuten tuon toisen.

Tyttö koetti vetää ja irroittaa kättänsä miehen kourista sekä kääntää
leikiksi koko asian.

-- Oletpa, Santeri kulta, oppinut oikein koreasti saarnaamaan tuolla
keisarin leivässä. Tuollaisella puheenlahjalla kelpaa vaikka papiksi
Balmaz-Ujvárosiin.

-- Älä ilveile! Kyllä minä tiedän, mitä sinulla on mielessä. Nainen on
heikko olento, ei hänellä ole muuta asetta kuin viekkaus. Muuten hän
pian joutuisi kiikkiin. Jäniksellä on nopsat sääret, linnulla siivet,
mutta naisella ei muuta kuin viekas kieli. -- Mutta näethän, että minä
en koskaan tahdo tehdä heikommalle pahaa. Minun puolestani saa jänis
jäädä pensaaseensa rauhaan, lintu pesäänsä; en minä heitä säikäytä. En
myöskään loukkaa naista, joka puhuu totta, pahalla sanalla, en kierolla
katseellakaan. Mutta jos sinä rupeat minulle valehtelemaan, niin minä
arvostelen sinua aivan kuin olisit nuo puhtaat, kauniit kalpeat poskesi
maalannut wieniläisillä roska-aineilla. -- Katsoppas tuota ruusua
kädessäsi. Se ei ole vielä oikein auennutkaan, mutta jos minä sitä alan
kuumalla henkäykselläni lämmittää, niin aukeaa lehti toisen perästä.
Ole sinä minun keltaruusuni, avaa sielusi ja sydämesi minulle! Vaikka
mitä minulle tunnustaisit, en suutu sinulle, joskin kohta sydämeni
pakahtuisi.

-- Ja mitä minulle siitä antaisit?

-- Mitä sydämestäni jäljelle jäisi.

Tyttö tunsi tavat; aamuisin haukkaa aron paimen viinin päälle
pippurilla höystettyä silavaa vehnäsen kera. Hän asetti sentähden
vieraalle syötävää. Ja kylläpä se kelpasikin. Saapasvarrestansa mies
sieppasi kirkkaan, terävän puukon, sillä leikkasi hän viipaleen
vehnäleipää ja silavaa sekä rupesi eineelle.

Avoimesta ovesta tuli talon halli sisään ja lähestyi vinhasti häntää
heiluttaen vierasta, hieroi ensin päätänsä miehen polvia vasten,
asettui sitten maahan hänen eteensä katsoen häntä silmiin, haukahti
kerran ja päästi sitten suuren, ystävällisen haukotuksen.

-- Bodrikin sinut tuntee.

-- Koira onkin uskollinen, mutta tyttö unohtaa.

-- Voi Santeri, Santeri, kuinka pahoin teit, kun et voinut tuota pientä
valhetta sanoa, niin ei sinua olisi viety sotahevosten paimeneksi
Mezöhegyesiin! Ei ole hyvä jättää tyttöä yksin; ei ole hyvä antaa
seljapensaan kasvaa yli aidan, kun se kukkii, taikka iskevät vieraat
siihen silmänsä ja vievät sen kukkia.

Jo jäi vieraan suusta pala puolitiehen hänen tämän kuullessaan. Hän
heitti sen koiralle; sille kelpasi.

-- Oikeinpa sanoit.

-- Tunnethan tuon laulun: "Neitosta jos sade uhkaa kuuroillansa, poika
peittämään on valmis turkillansa."

-- Osaanpa siihen lisääkin: "Neito hiljallensa hiipi pojan luoksi;
sydän sinne veti korjan turkin vuoksi." -- Pois, koira! Sinäkin siinä
heilutat häntääsi jokaiselle, jonka näet silavaa syövän.

Hevonen alkoi ulkona hirnahdella. Neito poistui ulos, mutta palasi
hetkisen kuluttua jälleen.

-- Missä kävit?

-- Vein hevosesi talliin.

-- Kuka sinun sitä käski?

-- Niinhän olen aina ennenkin tehnyt.

-- Mutta nyt ovat toiset tavat. Lähden tästä pian.

-- Etkö enää haukkaa? Eikö maistu silava ja vehnäleipä? Vai oletko
keisarin muonalla tottunut parempaan? Odotappas. Kohta tuon toista.

Nyt tyttö avasi seinäkaapin oven ja otti sieltä esille kananpaistia.
Tiesi sen olevan paimenpoikain lempiruokia, tuollaisen kylmän
kananpaistin.

-- Kenen jätteitä lie tuokin? -- kysäisi mies ivallisesti.

-- Turhia kyselet; ole järkevä nyt. Majatalossa käy vieraita. Sille
laitan kananpaistia, joka vain maksaa.

-- Täällä on siis käynyt herroja viime yönä?

-- Niin kävi; kaksi herraa Wienistä, kaksi Debreczenistä. Istuivat
ylhäällä pari tuntia yli puoliyön; sitten menivät matkoihinsa. Jollet
usko, niin täällä on vierastenkirja, siellä heidän nimensä seisoo.

-- Kyllä uskon.

Paimen rupesi syömään mieliruokaansa.

Talon iso harmaja kissa oli tähän asti nuoleskellut itseänsä uunin
pankolla, mutta nyt kai tuli jotain mieleen, koska se nousi seisomaan,
ojentelihe selkä kaaressa, hyppäsi sitten alas ja meni vieraan luo,
mitteli hetken etukäpälillään pitkin saapasvartta, paksultako tulee
lunta ensi talvena, viimein hyppäsi syliin, hieroi päätänsä vieraan
käsiä vasten ja rupesi nuolemaan sormenpäitä, sitten laskeutui syliin
maata ja alkoi kehrätä.

-- Näetkös? Kissakin sinua hyväilee.

-- Enhän minä kysy kissalta, kenen sylissä hän eilen kehräsi? -- Mutta
mitä maksaa nyt tämä herkku?

-- Sinulle ei mitään. Sen on jo toinen maksanut. Mutta minne nyt niin
kova kiire?

-- Pitää viedä kirje Mátan pustalle tohtorille.

-- Häntä et ainakaan tapaa kotoa, sillä aamulla jo kolmen aikana hän
meni tästä ohi kysellen vieraita herroja. Saatuansa tietää, että ne jo
olivat menneet, lähti hän hyssyttämään perästä kiesseillänsä Zámin
pustalle. Wienin herrat olivat tulleet karjaa ostamaan Debreczenin
herroilta. Toinen oli erään mähriläisen kreivin isännöitsijä, joka
aikoo sinne viedä meidän Alamaan karjarotua levitettäväksi; toinen oli
jokin saksalainen kuvamaalari. Minutkin hän piirsi kirjaansa ja samoin
karjapaimenen.

-- Siis on karjapaimenkin käynyt täällä?

-- Tietysti. Hän oli saattamassa herroja Hortobágyin pustan kautta
Zámin paimenmajalle.

-- Mutta sepä kumma, että karjapaimen läksi täältä tuntia myöhemmin
kuin nuo herrat, joita hänen piti neuvoa Zámin paimenmajalle.

-- No-no! Osaatpa tutkia kuin tuomari! Hän tuli sanomaan minulle
jäähyväiset. Hän näet lähtee ainaiseksi näiltä seuduilta, tuskin täällä
ikinä enää hänen silmiänsä nähdään.

Tämän lauseen todenperäisyyttä todisti kirkas kyynelpisara neidon
silmässä, vaikka hän kyllä koetti sitä salata.

Eikä paimen suuttunut tuosta kyynelestä. Olihan se ainakin vilpitön.
Käänsi vain päänsä toisaalle, jottei olisi näkemässä, miten neito
kuivasi silmiään. Pisti sitten suuhun pienen piippunysänsä. Piippu
suussa tietää suukkojen kieltoa.

-- Minne kauas tuo karjapaimen sitten on lähdössä?

-- Hänet viedään Mähriin isäntäpaimeneksi sille karjalle, joka tänään
sinne valitaan Zámin pustalla. Siellä hän saa kuusisataa floriinia
palkkaa, asunnon kivitalossa sekä muonan. Siellä hän elää herroiksi.
Arvonsa nousee varmaan, sillä unkarilaista karjaa ei osaa hoitaa muu
kuin unkarilainen paimen.

-- Etkö sinä mene Franssille isäntäpaimenen emännäksi?

-- Tiedäthän sinä häijy sen, etten mene. Menisin, jollen olisi sidottu
tähän pustaan -- ja sinuun. Tiedät sinä sen, että vain sinua oikein
rakastan. Olen sinun orjasi.

-- Se ei ole niinkään, vaikka niin sanot. Sinä tiedät myös sen, että
palajaa se mies, jonka sinun silmäsi ovat saaneet hullaantumaan, vaikka
valtamerten takaa. Sinä olet antanut hänelle jotain, jotta hänen täytyy
sinua muistella. Olet ommellut hänen paitaansa yhden hiuskarvasi; siitä
sinä häntä vedät puoleesi, vaikka hän olisi tähtien tuolla puolen.
Niinpä teit minullekin! Kun ammuit silmistäsi nuolen minun silmiini,
niin tulin tähtesi hulluksi.

-- Enkö minä sitten ole ollut kylliksi hullu sinun perääsi? Kysyinkö
minä, mitä minusta tulee? Kutsuinko minä sinua tinaa valamaan
jouluaattona? Enkö säilyttänyt sinun silkkihuiviasi, vaikket edes
sanonut, oliko se kihlahuivi? Hännystelinkö minä perässäsi, kun sinä
Ujvárosin markkinoilla tanssit toisten tyttöjen kanssa, kun hakkailit
kiemailevia nuorikkoja?

-- Kun vain et olisi tuota keltaista ruusua pistänyt hänen hattuunsa!

-- Onhan tässä toinen samanmoinen; kun vain annat tänne hattusi, niin
se on heti siinä.

-- Ei! Tahdon sen ruusun, jonka annoit karjapaimenelle. Enkä ennen
herkeä, ennenkuin sen käsiini saan.

Neito laski kätensä ristiin ja rupesi pyytelemään:

-- Santeri! Kultani! Älä puhu noin. Minä en tahtoisi, että te
joutuisitte kahakkaan minun tähteni! Minun tähteni! Yhden keltaruusun
tähden!

-- Sitä ei voi välttää, jos kerran yhteen tullaan. Joko hän minut,
taikka minä hänet. Toinen tai toinen kaatuu.

-- Puhutko nyt täyttä totta? Etkö sanonut jo, ettet ole minulle
suuttunut.

-- En sinulle. Nainen ei voi sille mitään, että hänellä on huono
muisti, mutta miehellä pitää olla parempi.

-- Niin totta kuin Jumala on, en ole sinua koskaan unhottanut.

-- Niin kai, kuten lauletaankin: "Toisen istuin sylissä, toinen oli
mielessä." Mutta sinun ei pidä sanoa, että olen paha mies. En tullut
sinua torumaan. Tulin vain sanomaan, että vielä elän enkä ole kuollut.
Kai iloitsisit, jos olisin kuollut.

-- Santeri, tahdotko että vien ruokaneuvot pois?

-- Ruokaneuvot? Te naiset ette pysy koskaan asiassa. Kun joudutte
kiikkiin, niin ostatte vehnästä juutalaiselta, kastelette sitä kuumaan
kahviin ja syötte.

-- Nytpä muistui jotain mieleeni! Kun ensi kerran sinut tapasin, niin
me leikittiin "kaivoon pudonnutta". -- "Kuka saa nostaa ylös?" --
"Santeri Decsi." Silloinhan sinä tulit minua vetämään.

-- Jospa olisin silloin tiennyt, etten saanutkaan vetää sinua
itselleni! Voi, se oli silloin! Ei silloin vielä laulettu edes
"Dorozsman myllyn" laulua.

-- Onko sinulla uusia lauluja? kysäisi nyt neito. Hän istui hyvin
likelle miestä penkille. -- Laulappas nyt minulle, että minäkin
oppisin.

Silloin jo ollaan puolitiessä sovintoon, kun saa pojan laulamaan uutta
laulua.

Santeri nojautui seinään, nosti toisen käden hatun reunaan ja toisen
laski pöydälle sekä alkoi surunvoittoisella nuotilla, joka hyvin
sopikin laulun sisältöön, seuraavasti:

    "Eipä tunnu tuuli; seisoo Dorozsman nyt myllynen.
    Minne menit, kunne kuljit, armas, rakas kultanen?
    Uskotonna, uskotonna toisen kanssa maailmaan; --
    senpätähden, senpätähden jäi se mylly seisomaan."

Tämä on yksi noita pustalla syntyneitä lauluja, joita tuuli kuljettaa
seudusta seutuun kuten vuohensilmän terälehtiä.

Tyttö koetti laulaa perässä samaa säveltä. Pian hän sen korviinsa
saikin; ja missä kävi väärään, siinä poika auttoi. Koetettiin vielä
toinenkin kerta; sitten laulettiin yhdessä, kunnes kävi virheettömästi.
Kun tästä oli suoriuduttu, niin suudeltiin; se oli päätös.

Mutta nyt pisti Santeri taas suuhun tuon savinysänsä, juuri kun Klaara
vielä lauloi loppusäveltä.

-- Mitä sinä taas tuolla rumalla piipulla teet suussasi? -- kysäisi
tyttö nyreissään.

-- Itsekin olen niin ruma.

-- Se onkin totta. Ruma, kauhean ruma olet. Tuollainen mies ei kelpaisi
värttinäksikään, tuskin pönkäksi oven taa.

Ja tyttö kädellään tuuppasi häntä kylkeen.

-- Mitäs siinä sitten häärit ympärilläni?

-- Minäkö? Mitä minä sinusta? Semmoisia olisi kaupan vaikka
tusinoittain, mutta minä en huoli. Hullu olin, sokea olin, kun sinuun
miellyin. Sellaisia miehiä kuin sinä saan minä joka sormelleni kaksi.

Neito väitteli niin vilkkaasti, että sai jo Bodrinkin väärään luuloon.
Halli luuli emäntänsä olevan todenteolla suuttunut tuolle pahalle
miehelle, hyppäsi pystyyn ja rupesi äreästi haukkumaan.

Tästäpä neito remahti hillittömään nauruun.

Mutta mieheltä ei tullut naurua itseltä eikä se liioin tytöstä häneen
tarttunut. Istui vain siinä vakavana, hampaissa olevaa piippua
imeskellen. Mutta savua ei tullut. Ei siinä ollut tupakkaakaan.

Mutta nyt rupesi tyttö häntä hyväilemään.

-- Noin! Noin! Armahaiseni! Tiedätkö, kuinka olet kaunis? Millään
muotoa et saakkaan kauneuttasi turmella nauruun remahtamalla. Nuo
kirkkaat silmäsi vain menisivät sirriin, punahuulesi kävisivät
levälleen, jos rupeaisit nauramaan; siihen sinun kauneutesi katoaisi.

-- En minä kauneuden tähden Debreczenistä palkkaa nosta.

-- Mutta minulle se kelpaa. Enkö ole hyvin maksanut? Vai tahdotko
enemmän?

-- Siinä on jo niin paljon, että on riittänyt toisellekin.

-- Joko taas tuolla nuotilla? Yhden keltaruusun tähden. Viitsitkin
kadehtia kumppaniasi. Leipätoveria. Ei hän parka ole syyllinen. Kun
kaupungin herrain rupeaa mieli tekemään ruusuja, niin he saavat
valikoidakkin; heille taritaan valkoisia, punaisia, keltaisia,
ihonvärisiä ja monen muun värisiä ruusuja. Tunnethan tuon laulun:
"Talonpojan tautia vain talontyttö parantaa."

-- Ja vielä pidät hänen puoltansa?

-- Kumman on syy? Neitonen hyräilee ja poika ymmärtää sen.

-- Vielä otat syyn päällesi?

-- Lupasithan antaa anteeksi.

-- Sanani pidän.

-- Siis rakastat.

-- Sitten.

-- Tuo "sitten" tietää paljon. -- Nytkin sinua rakastan.

-- Niinkö lemmit kuten näytät?

Nyt mies nousi pöydän takaa seisoalle ja pisti piippunsa hatun leveän
nauhan taa. Sitten hän kiersi kätensä neidon kaulaan ja alkoi puhua,
katsoen häntä silmiin.

-- Tiedäthän, lintuseni, että vilustumista on kahta lajia: sitä seuraa
joko kuume tai viluttaminen. Kuumetauti on tuimempi, vilutauti
pitkällisempi. Kahta lajia on rakkauskin. Se kuuma on kiihkeämpi, se
kylmä kestävämpi. Toinen haihtuu, toinen palajaa ja pysyy. -- Mutta en
puhu korulauseita, vaan sanon suoraan. Minä olen syyllinen. Jollen minä
olisi hengittänyt keltaruusun päälle, niin sen nuppu ei olisi auennut,
eikä toinen myöskään olisi saanut sen tuoksua haistaa, eivätkä
ampiaiset ja toukat olisi sitä keksineet. Nyt alan rakastaa sinua
toisella lailla, käyn luonasi uskollisesti kuin kolmipäiväinen horkka.
Ja kun kerran pääsen isäntäpaimeneksi, niin mennään yhdessä pappilaan.
Ja sitten eletään yhdessä uskollisesti. Mutta jos sitä ennen tapaan
jonkun toisen sinua mielittelemässä, niin minä, jumal'auta, lyön sen
pääkallon mäsäksi, vaikka hän olisi oman isäni lempipoika. Tässä
käteni.

Santeri ojensi kätensä tytölle. Tämä vastasi siten, että riisui
korvistansa nuo kultarenkaat ja pisti ne pojan kouraan.

-- Pidä vain; sanoithan niiden olevan minun ostamani hopeiset, jotka
olet antanut kullata. Uskon sanasi.

Tyttö ripusti renkaat taas korviinsa, ja niiden keralla palasi sydämeen
takaisin mikä siellä oli asunutkin.

Hänelle ei ollut mieleen tuollainen kolmipäiväisen horkan lailla
ilmenevä lempi. Hän oli tottunut kuumempaan.

Pisti jotain päähän. Riisui viitan pojan selästä ja vei sen
viinikammioon, kuten on tapana ottaa pantti sellaisilta, joilla ei ole
millä maksaa.

-- Älä pidä kiirettä. Ehditään sitä vielä. Ei tohtori kerkiä kotia
ennenkuin puolenpäivän aikana, sillä hänen pitää siellä ensin tarkastaa
myydyt elukat ja kirjoittaa niille terveyspassit. Tapaisit vain vanhan
emännöitsijän siellä kotona. Olethan täällä hyvässä säilyssä, ei sinun
täällä vilu tule. Ei liioin sade vaivaa, eikä kullan kyyneleet. Katso,
kuinka sait minut puheillasi hyvälle tuulelle. Sitä riittää nyt koko
päiväksi.

-- Ja jotta huomaisit, miten kauan olen miettinyt, mitä nyt olen
sinulle puhunut, niin toin sinulle lahjan. Siellä se on viitan hihassa;
mene ja hae sieltä.

Siinä viitanhihassa oli monenmoista: tulukset, taulaa, tupakkamassi,
rahakukkaro; vihdoin löysi tyttö sieltä muutakin. Se oli kääritty
silkkipaperiin. Avattuansa käärön keksi hän hiuskamman, oikein
keltaisesta kilpikonnankuoresta tehdyn.

Tytön kasvot ilosta sädehtivät, kun hän tämän näki.

-- Minulleko tämän toit?

-- Kellekäs muulle?

Kun maalaistyttö käärii palmikkonsa kammalle, niin se tietää, että
hänellä on sulhanen eikä hän ole enää "jokaisen hyvä". Sille ei enää
sovi laulun lause: "enpä tiedä, kenen kulta lienen".

Hän astui peilin eteen ja kääri hiuksensa nutturaan, kampa siteeksi.

Näin hän oli vain vielä kauniimpi.

-- Etkö nytkään tule suutelemaan?

Itse jo tarjosi suukkoa, ojensipa käsivartensakin. Poika viittasi vain
kieltävästi.

-- Sitten vasta, kun tulee lämmin. Nyt minun on vilu.

Tytön silmäkulmat kävivät kurttuun. Tuo kielto hävetti. Sydän kiehahti.

Hän koetti olla miellyttävän ja lempeän näköinen, vaikka kiukku ja
lempi yhä kiivaammin alkoivat sydämessä kiehua. Kiukku lemmen tähden.

-- Laulelenko lempilauluasi sillä aikaa kuin paistan kalaa?

-- En piittaa.

Tyttö poistui tulisijan ääreen. Kala-astiasta hän otti yhden noita
Hortobágyin aimo kouria, perkasi sen, viilti puukolla viiluja selkään,
ripotti päälle vähän suolaa ja pippuria, pisti sitten kalan
rautahaarukkaan hiilille paistumaan. Tätä tehdessään hän alkoi laulaa
heleällä äänellä:

    "Emäntä! Nyt kalaa meille paistakaa!
    Viiniänne pöytään oitis laittakaa!
    Piikojanne kutsukaatte passaamaan!
    Santarmin jos näätte, tulkaa sanomaan!"

Tämäkin on yksi noita omituisia, viehättäviä pustan lauluja, joiden
säveltä kuullessaan melkein on näkevinään edessänsä tuon äärettömän
tasangon kangastuksineen. Siitä on kuulevinansa paimenhuilun kaihoisia
säveliä ja luikun ääniä.

"Santarmin jos näätte, tulkaa sanomaan!"...

Tämä on betyári-elämän runollisuutta.

[Betyáriksi (lue: betjaar) sanoo unkarilainen pustilla kuljeksivia
varkaan- ja rosvonsekaisia irtolaisia. Suom.]

Kun kala oli kypsynyt, toi tyttö sen vieraalleen.

Ei sitä ollut tapana lautaselta syödä. Haarukka käteen ja
linkkuveitsellä leikkaamaan kalaa siitä. Niin se maistuu.

Ja parhain tyttö varmaan osoittaa vilpitöntä rakkauttaan, kun paistaa
kalaa kullallensa.

Ihastuneena neito katselee, kuinka halulla vieraansa haukkaa hänen
paistamaansa kalaa, sormiansa nuollen.

Sitten hän laulaa hänen korvaansa toisenkin värsyn laulusta:

    "Peljästynyt piika syöksyy sisähän:
    Santarmitten aseet näin jo välkkyvän. --
    Silloin betyárveikko karkaa ratsulleen,
    karahuttaa avaralle pustalleen."

Kerran ennen oli poika yhdessä tytön kanssa laulanut tätä laulua ja
silloin lausuessaan sanoja: "karahuttaa avaralle pustalleen" heittänyt
lakkinsa kattoon ja nyrkillä pöytään lyönyt. Nyt hän ei ollut
millänsäkään.

-- No -- joko halveksit lempilauluasikin? Eikö sekään enää kelpaa?

-- Vielä mitä? En minä ole mikään betyári. Ei minulla ole mitään
tekemistä varkaitten kanssa. Santarmit ovat kelpo miehiä. Tekevät
velvollisuutensa. Betyáriveikko komentelee piikoja passailemaan
itseänsä, mutta kun näkee santarmin hatuntöyhdön häämöttävän, niin
pois, pois! Pitää jättää kalat, uunit, emännät siihen paikkaan; onpa
siinä ylvästelemistä, kun pitää avaralle pustalle karkuun lähteä. Kurja
roisto!

-- Voi, miten olet muuttunut, sittenkuin pääsit keisarin leipään!

-- En minä ole muuttunut, säät ne muuttuvat. Eivät turkitkaan siltä
muutu, vaikka ne nurin kääntää. "Turkit turkkeina pysyy."

-- Mutta kuulehan nyt, voiko kukaan kultastansa pahemmin loukata kuin
sinä tuolla iänikuisella sananlaskullasi: "turkit turkkeina pysyy".

-- Kun en osaa parempaa. Ehkäpä nuo Debreczenin herrat ja mähriläiset,
jotka täällä viime yönä mellastivat, osasivat sinua hauskuuttaa
paremmilla.

-- Osasivat niinkin! Ne eivät istua jöröttäneet kuten sinä, niinkuin
mikä pyhäinkuva. Eritoten se maalari oli aika veitikka. Olisi vain
saanut olla rahtusta pitempi mieheksi. Ulottui vain minun olkapäihini.

-- Joko te mittasilla olitte?

-- Oltiin! Opetin häntä myöskin csárdásta tanssimaan. Hyppeli kuin
kahden kuukauden vuona kedolla.

-- Entäs karjapaimen! -- Katseliko hän vain, miten saksalainen maalari
hyppeli sinun kanssasi? Kun ei taittanut niskaasi.

-- Kaikkia vielä. Joivat keskenänsä veljenmaljan.

-- Mitä minä huolin. Tuo viiniä! Mutta parempaa kuin tämä karvas.
Täytyy vielä päästää yksi vanha kulunut sananlasku: "Kala on kirottu
kolmannessa vedessä."

-- Tämä oli jo hävyttömyyttä! Onko minun viinini -- vettä?

-- Anna tänne pullo, jossa on sinetti korkin päällä!

Santeri Decsille oli turmioksi, kun sinetti-pulloa pyysi. Tuollaista
kaupungista tuotua pulloa, jossa on espanjalainen sinetti, kyljessä
sinipunainen, kultakirjaimilla varustettu paperi. Herroille sellaisia.
Ei suinkaan niitä siellä keisarin ruuassa...

Klaaran sydän kovasti sykähteli, kun hän meni alas kellariin hakemaan
tuota herroja varten pidettyä viiniä.

Muistui mieleen, miten kerran talossa oli käynyt vanha
kortteihin-katsoja mustalaisakka, jolle hän oli antanut muutamia
vaaterepaleita ennustuksen palkkioksi. Kiitollisuuttaan osoittaakseen
tämä silloin oli antanut hänelle ystävällisen neuvon:

"Jos kultasi sydän joskus alkaa kylmetä, jos tahdot saada sen taas
tuleen syttymään, niin sinun ei tarvitse muuta, kuin annat vain hänelle
sitruunaviiniä, mihin liotat juurta, jota sanotaan 'peukalopojaksi'.
Siitä hänen rakkautensa on kiihtyvä niin, että hän tulee luoksesi
vaikka läpi seinän."

Tytön johtui mieleen, että tuota sopisi nyt koettaa. "Peukalopoika" on
kätkettynä tuonne piirongin laatikkoon.

Se on ihan ihmisen näköinen tuo juuri, iso pää, runko, raajat, kaikki
mustat väriltänsä.

Ennen muinoin kulki monta satua tuosta juuresta.

Luultiin, että tuo juuri, kun sitä maasta vedetään, nostaa sellaisen
porun, jotta ihminen kuolee siihen, jonkatähden annettiin koirain
kiskoa sitä ylös, kasvi näet sidottiin koiran häntään kiinni. Sanotaan
Kirken tällä juurella hurmanneen Odysseuksen miehet turmiolliseen
lempeen.

Tuota "peukalopoikaa" nimittävät apteekkarit, jotka sitä valmistavat
lääkettä, nimellä: _atropa mandragora_ (velhojuuri).

Mistä tyttö saattoi tietää, että se olikin myrkkyä?



III.


Varhain aamulla läksivät Hortobágyin majatalossa yötä olleet vieraat
herrat matkaan.

Hortobágyin majatalo ei ole, vaikka sitä krouviksi sanotaan, mikään
olkikattoinen huuhkajanpesä, kuten maalari oli luullut, vaan
sievännäköinen rakennus tiilikivestä, pärekatto, sisässä mukavia
vieraskamareita, oikea herraskeittiö ja kellari. Olisi kelvannut mihin
kaupunkiin hyvänsä. Kukkivan puutarhan alapuolella juoksi hiljoillensa
Hortobágyin joki, rannat kaislalla ja pajuilla reunustetut. Maantie
kulkee läheltä yli joen, mihin on rakennettu mahtava, yhdeksän
kiviarkun päällä lepäävä silta. Debreczenin kaupunkilaiset väittävät,
että silta on tullut niin vankka sentähden, että rakennukseen
käytettyyn saviruukkiin on sekoitettu maitoa; mutta heidän vihamiehensä
taas tietävät, että ruukkiin on sekoitettu Debreczenin huonoista
rypäleistä tehtyä viiniä, siitä se muka on niin sitkeästi pitäväksi
tullut.

Varhaiseen matkaanlähtöön oli sekä ihanteellinen että käytöllinen syy.
Tuosta ensinmainitusta maalari iloitsi jo ennakolta, toivoi näet
saavansa nähdä auringon nousun pustalla, josta näystä oudolla, joka
sitä ei ennen ole saanut silmin nähdä, ei ole aavistustakaan.
Käytöllinen syy oli se, että ostettavat lehmät saattoi vain varhain
aamulla erottaa laumasta. Sopii muistaa, että Mátan paimenmajan
seutuvilla on noin tuhatviisisataa elukkaa yhdessä laumassa. Näin
kevätkesästä useimmilla lehmillä vielä on vasikka. Jos paimenet aamulla
varhain, ennenkuin vasikat ovat käyneet imemässä, menevät laumasta
ottamaan pois valittujen lehmien vasikat ja vievät ne erilleen, niin
näiden emät seuraavat perässä itsestänsä. Vieraan ja väkivaltaisen
paimenen nuo puolivillit elukat varmaan puskisivat kuoliaaksi, ne kun
eivät koskaan näe muita ihmisiä kuin omat paimenensa. Näihin ne taas
ovat tottuneet.

Istuen keveillä rattailla läksivät siis vieraat herrat Hortobágyin
pustan äärimmäisille, tuntemattomille tienoille, missä pustan asujatkin
tarvitsevat usein opasta. Molemmat Debreczenistä kotoisin olevat
ajomiehet sentään tunsivat seudun ilman opastakin. Karjapaimenen, joka
oli sitä varten lähetetty heitä vastaan, he jättivät majataloon
huvittelemaan. Hän lupasi saavuttaa heidät, kun paimenmajalle päästään.

Tuo saksalainen oli kuuluisa maisemamaalari Wienistä, paljon maailmaa
nähnyt mies; toinen herroista taasen oli erään mähriläisen
suurviljelijän, kreivi Engelshortin tallimestari. Olisi tosin ollut
järkevämpää lähettää tallimestarin sijasta jokin taloudenhoitaja, joka
olisi ymmärtänyt jotain sarvikarjasta, sillä hevosmiehet ajattelevat
vain hevosia, mutta tämä mies oli sentähden toisia kreivin virkamiehiä
soveliaampi tälle matkalle, että hän osasi unkarinkieltä.
Rakuunaluutnanttina ollessaan oli hän paljon majaillut Unkarissa;
siellä unkarittarilta hän oli näiden kieltä oppinut. Seuralaisikseen
oli hän nyt saanut kaksi ajajaa herraltansa, vantteria poikia, kumpikin
revolverilla varustettuna.

Debreczenin herroista oli toinen kaupungin komisarjus, toinen eräs sen
arvoisia porvareita, jonka karjasta nyt piti valittaman nuo
neljäkolmatta siitoslehmää ynnä aimo sonni.

Matkaan lähdettäissä kumotti vielä puolikuu taivaalla ja kiilsivät
kirkkaammat tähdet; idän kulmalla näkyi jo sentään pieni päivän
kajastus.

Debreczenin porvari selitteli maalarille, että tuota tähteä tuolla
ylhäällä sanotaan "pakolaisten tähdeksi"; "köyhäin poikain" eli
betyárien on tapa katsoa sen puoleen, kun huokaavat: "Jumal'
auttakoon", niin eivät joudu kiinni karjanvarkaudesta.

Maalari oli haltioissaan selityksestä: "Oikea Shakespearen ajatus!"

Vielä mahtavamman vaikutuksen teki häneen tuon äärettömän pustan näky,
kun puolen tunnin päästä rattailla ajaen sinne tultiin, missä ei näe
muuta kuin taivaan ja ruohomeren. Ei linnun lento, ei haikaran asunto
häiritse tätä majesteetillista yksitoikkoisuutta.

-- Mikä tunnelma! Mikä väriyhteys! Mikä jalo vastakohtien sopusointu!
-- ihanteli taiteen edustaja.

-- Vielä nyt kelpaa, -- tuumi porvari, -- kun eivät ole paarmat eivätkä
hyttyset liikkeellä.

-- Tuota raitista nurmikkoa ja noita keitaita!

-- Lätäköiksi niitä meidän puolessa sanotaan.

Nyt alkoi kuulua ilmasta leivosen ihanaa liverrystä.

-- Suurenmoista! Mainiota! Voi noita leivosia!

-- Ne ovat vielä laihoja, mutta annas kun tulee leikkuun aika.

Vähitellen alkaa päivä kajastaa. Taivas on ensin ruusunpunainen, mutta
muuttuu vähitellen kullankellertäväksi: taivaanrannalta tuikkaa vielä
päivän edelläkävijä, kointähti; kasteisessa ruohikossa näkyy häilyvä
taivaankaaren värinen loiste ja ihmisten varjot. Nelivaljakot kiitävät
nopeasti pitkin ääretöntä ruohotasankoa vetäen kaksia kevyitä rattaita.
Taivaanrannalta alkaa häämöttää jotakin tummaa; se on istutettua
metsää, ensimmäinen akaasiametsän alue puuttomalla pustalla, ja nyt
näkyy jo kaukaa yksinäisiä kumpujakin.

-- Nuo tuolla ovat Zámin tataarilaiskumpuja, -- selitti Debreczenin
porvari.-- Siellä on muinoin maailmassa ollut kylä, jonka tataarit ovat
hävittäneet. Kirkon rauniot vielä näkyvät ruohikosta. Paljon ihmisluita
kaivavat koirat ilmi noista kummuista myyriä etsiskellessään.

-- Entä mikäs Golgata tuolla on?

-- Ei se mikään Golgata ole, vaan vinttikaivon vipu sieltä näkyy.
Ollaan jo lähellä paimenmajaa.

Akaasiametsän laidassa levähdettiin. Välipuheen mukaan piti tässä
tavattaman eläinlääkäri, joka omalla hevosellansa oli tulossa Mátan
pustalta päin.

Sillä aikaa maalari piirteli luonnoksia albumiinsa, joutuen yhdestä
innostuksesta toiseen. "Mitä teemoja! Mitä motiiveja!"

Matkakumppani tavantakaa kieltelee häntä kuvaamasta noita kirottuja
ohdakkeita; ennemmin toki edes tuon sorean akaasiapuun.

Vihdoin näkyivät tohtorin kiessit sivultapäin.

Tohtori ei edes astu alas, vaan huutaa istualta herroille hyvää
huomenta, lisäten: "Joudutaan, joudutaan, ennenkuin aurinko nousee!"

Hetken vielä hyvää kyytiä kuljettuaan saapuu seurue "suuren karjan"
luo.

Tämä on Hortobágyin pustan kuuluisuuksia.

Tuhatviisisataa lehmää yhdessä laumassa ja sen lisäksi vastaava määrä
sonneja.

Koko leiri on vielä makuulla. Nukutaanko? Ei tiedä; sillä ummessa
silmin, pää maahan painuneena lepäävää nautaa ei vielä ole nähty.

-- Tämä vasta on suurenmoista! -- huudahti maalari ihastuksissaan. --
Kokonainen sarvimetsä. Keskellä on yksin seisomassa vanha härkä,
nokipäinen, kyrmyniskanen. Makuupaikka on sysimusta, ympärillä vihanta
nurmi niin kauas kuin silmä kantaa, taustana kuulakka usva, josta
pilkottaa himmeä nuotiotuli etäältä. Tämä pitää ikuistuttaa.

Maalari astuu alas rattailta.

-- Menkää vain toisten mukana, näen jo paimenmajan, löydän sinne sitten
yksinkin.

Heti hän laittaa kuntoon telttatuolinsa, ottaa maalauskapineet esille
ja alkaa harjoitelmakirjaansa, polvia vasten sen asettaen, kuvata
edessään olevaa näkyä ja sen eri värejä. Rattaat vierivät matkoihinsa.

Mutta jo havaitsivat karjaa vartioivat kaksi hallikoiraa tuon oudon
olennon keskellä pustaa ja riensivät kovasti haukkuen häntä kohden.

Maalari ei ollut arkaluontoinen. Nuo koirat sopivatkin vallan mainiosti
väritunnelmaan: valkoinen turkki, musta otsa.

Eikä koira liioin rauhallisesti istuvalle ihmiselle pahaa tee.
Päästyänsä aivan likelle seisahtuivat hallit katsomaan, mikä kumma tuo
oli. Istahtavat aivan eteen ja kurkistelevat uteliaasti albumiin
ikäänkuin tuumaillen: mitä tuo siinä oikein tekee?

Maalaripa nyt teki niille kepposen: maalasi toisen koiran posket
vihreiksi, toisen punaisiksi. Koirat vain tuosta olivat mielissään,
luulivat näet sen olevan paljasta hyväilyä. Mutta kun katsahtivat
toisiinsa ja huomasivat poskien loistavan vihreinä ja punaisina, niin
jo luuli kumpainenkin olevansa tekemisissä vieraan koiran kanssa, ja
nytkös isketään yhteen ja tapellaan oikein riivatusti.

Kaikeksi onneksi joutuu paikalle "kärripoika". Näin nimitetään
nuorempia karjapaimenen alkuja, joiden työnä on käsikärryillä koota ja
vetää kuivettunutta elukansontaa ja turpeita, jotka pustalla ovat
polttoaineina. Sellaisen turvevalkean savu on suloista hajua sekä
ihmisten että eläinten nenään.

Kärripoika syöksyy ase kourassa temmeltävien koirien väliin, jotta ne
irtaantuvat toisistaan, ja ajaa ne matkoihinsa, kärryt aseena. Ei
paimenkoira keppiä pelkää, mutta käsikärryjä se kammoo kovasti.

Kärripoika on pulska nuorukainen, sininen paita yllä ja valkoiset
roimahousut, punaisella langalla koristetut. Toimittaa asiansa
reippaasti. Herrat ovat näet lähettäneet hänet sanomaan, että herra
maalari kiiruhtaisi majalle; siellä on paljon kuvattavia kohtia.

Mutta tuon intresantin laumankuvan luonnos ei ole vielä oikein valmis.

-- Voisitko lykkiä minua noilla kärryilläsi majapaikalle, niin saisit
kaksikymmentä kreutseria hopearahaa?

-- Kyllä, herra. Olen minä kuljettanut näillä kärryillä suurempiakin
mullikoita kuin te. Olkaa hyvä ja istukaa vain.

Tällä lystikkäällä keinolla voitti maalari yhtähaavaa kaksi etua. Pääsi
helposti majalle ja sai sillä aikaa kärryissä istuen päättää
luonnoksensa.

Sillä välin olivat toiset herrat jo ehtineet astua alas rattailta ja
esitellä nuo wieniläiset ostajat isäntäpaimenelle.

Isäntäpaimen on mainittava henkilö pustalla asuvien unkarilaisten
kesken. Pulskan näköinen mies, hiukset jo harmahtavat, ja tuuheat,
kiehkuraiset viikset. Kasvot ovat vaskenruskeat, monessa säässä
paahtuneet, kulmakarvat tuuheat paljosta aurinkoon tuijottamisesta.

Paimenmajalla ymmärretään pustalla oikeastaan kaikkia rakenteita, joita
on laitettu ihmisiä ja eläimiä varten suojaksi tuulta ja myrskyä
vastaan. Tuuli onkin ainoa vihollinen: ei paimen piittaa sateesta,
kylmästä eikä varista, kääntää vain turkkinsa nurin ja hattu
tiukemmasti päähän, niin kyllä kestää. Mutta tuulta vastaan tarvitaan
suojaa, sillä se on ankara herra pustalla. Jos vihuri tapaa karjan
laitumella, eikä saada sitä johdetuksi tuulensuojaan, niin se ajaa sitä
mukanansa aina Tisza-virtaan asti, jollei metsää ennen tule vastaan.
Tuulen suojana on laudoista tehty kolmikulmainen aitaus, jonka varjoon
karja vetäytyy myrskysäällä.

Itse paimenmaja on puusta salvettu pieni hökkeli. Ei se ole aiottukaan
makuuhuoneeksi, ei sinne mahtuisikaan maata. Siellä pidetään vain
vaatteita sekä "unkarilainen kassa", joka on umpeen ommeltu
pikkuvasikan nahka koipinensa, pään puolessa lukko. Siinä säilytetään
tupakka, pippurit ja asiakirjat. Kunkin turkit siellä majassa riippuvat
seinällä naulassaan. Kesällä on viitta, talvella turkit verhona. Yöt
maataan paljaan taivaan alla. Ainoastaan isäntäpaimen makaa majan
katosta ulos pistäytyvän lakan alla, lautapenkki vuoteen alustana; pään
kohdalla on ylempänä seinässä hylly, jolla on paksuja limppuja sekä
puuvateja, joissa on viikon ruokavarat. Näitä tuo emäntä kaupungista
sunnuntaisin iltapäivällä. Isäntäpaimenen vaimo näet asuu kaupungissa.

Majan edustalla on keittiö, ympyriäinen kota, ruo'osta yhteen sidottu,
sisässä tiilistä tehty avonainen tulisija, kattoa ei ole ollenkaan.
Täällä keitetään koukussa riippuvassa padassa lempiruokaa, gulyáslihaa,
sekä jauhopuuroa. Kärripojan tehtävänä on ruuan laittaminen. Suuria
tinalusikoita näkee rivissä keittiön ruokaseinään pistettyinä.

-- Minne paimenen jätitte, herrat? -- kysyy isäntä tulijoilta.

-- Hänellä oli vähän keskinäisiä asioita krouvarin tytön kanssa,
vastasi porvari, jonka nimi oli Sajgató.

-- No, sitten se betyári ei ehdi kotia siksi, kun tulee elukkain
juottamisen aika!

-- Betyári? -- puuttui maalari puheeseen, hänestä kun tuo sana kuului
omituiselta. -- Onko tuo paimen "betyári"?

-- Minä vain piloillani annoin hänelle tuon nimen, -- selitti
isäntäpaimen.

-- Mutta minä tahtoisin saada albumiini oikean betyárin.

-- Täältä ette ainakaan semmoista löydä. Varkaita me emme suosi; jos
joku tänne hairahtuu, niin me annamme hänelle keppiä selkään.

-- Eikö siis Hortobágyin pustalla noita betyáreja olekkaan?

-- Sitä ei voi kieltää. Lampurien joukossa on kyllä varkaita,
sikopaimenista voi tulla rosvoja; saattaapa käydä niinkin, että
hevospaimen tulee hulluksi ja rupeaa betyárina maata kiertämään. Mutta
sitä ei ole tapahtunut miesmuistiin, että karjapaimenesta olisi tullut
varas.

-- Kuinka se on mahdollista?

-- Siitä syystä, että karjapaimen on yhtäpäätä tekemisissä järkeväin,
tasaisten elukkain kanssa. Ei hän mene koskaan edes juominkiin lampurin
taikka sikopaimenen kanssa.

Tallimestarikin puuttui puheeseen:

-- Siis on karjapaimen pustan aristokratiaa.

-- Ymmärrän tuonkin sanan. Niin on asia. Kuten jalosukuisissa herroissa
on paroneja ja kreivejä, niin paimentenkin kesken on hevos- ja
karjapaimenet.

-- Ei siis pustallakaan vallitse yhdenvertaisuus?

-- Ei tule vallitsemaankaan, niin kauan kuin ihmisiä on maan päällä.
Joka kerran on aatelismieheksi syntynyt, hän semmoisena pysyy
talonpoikaisviitassakin. Ei hän mene toisen elukkaa eikä hevosta
varastamaan, vaikka löytäisi sen eksyneenäkin, vaan tuo sen
omistajalleen, jos suinkin voi. Mutta sitä en mene takaamaan, ettei
karjapaimen voi kaupassa panna omiansa sille, joka antaa itsensä
pettää.

-- Onpa sekin yksi aristokraattinen piirre. Hevoskaupoissa ainakin on
herrojenkin tapana toisiansa jutkauttaa.

-- Vielä enemmän karjamarkkinoilla. Ei teidän toki tarvitse pelätä
tuota harmia niin kauan kuin täällä meidän parissa olette, mutta kun
kerran olette elukat täältä vieneet, niin minä en enää niistä vastaa.

-- Kiitämme huomautuksesta.

Tohtori keskeytti nyt keskustelun:

-- Herrat! Tulkaa pois sieltä keittiöstä! Nyt näette auringon nousevan.

Maalari syöksyi esiin kapineinensa uutta kuvaa suunnittelemaan, mutta
joutui ihan ymmälle.

-- Tämähän on kamalaa! Mikä tunnelma! Punasinervää usvaa
taivaanrannalla, maa tummansininen, taivas usvan yläpuolella
kellertävä, ja vielä pitkä pilvenlonka loistaa ruusunkarvaisena
taivaanlaelta. -- Tuollainen purppuran värinen loistokehä päivän nousua
ennustamassa! Hehkuva tulikumpu kohoaa selvän näköpiirin yli. Ei se
ensinkään sädehdi; ihan on tulikuuman raudan näköinen. Siihen saattaa
suoraan katsoa avoimin silmin. Katsokaa, hyvät herrat! Nouseva aurinko
näyttää melkein viisikulmaiselta. Mutta korkeammalle noustuaan se
näyttää taas ikäänkuin munansoikealta. Nyt se kapenee alhaalta ja
levenee yläpuolelta; ihan se on ahosienen muotoinen. No, no! Kas nyt
siitä tuli roomalainen uurna! Omituista! Eihän tuota saata kuvata.
Ahaa! Nyt tuli pilvensuikale eteen. Ihan kuin Amor, silmät huivilla
sidottuina. No, nyt jo taas aivan kuin tuuheapartainen holhoojasetä. --
Ei! Jos minä kuvaan kankaalle tuollaisen kulmikkaan ja parrakkaan
auringon, niin joudun hulluinhuoneeseen.

Maalari viskasi kapineensa maahan.

-- Noilla magyareilla pitää kaikki olla niin ekstra eriskummallista.
Tuossakin nyt näyttävät meille auringonnousua, jonka pitäisi olla
todellista, mutta kuitenkin on ihan mahdotonta! Ei tuo sovi!

Tohtori alkoi selitellä, että tämä muka on samankaltainen optillinen
ihme kuin kangastuskin, sen mukaan kuin eri ilmakerrokset taittavat
auringonsäteet.

-- Se on sittenkin mahdotonta. En usko enää omia silmiäni!

Mutta nouseva aurinko ei enää antaudukkaan töllisteltäväksi. Äskeinen
näky oli vain ilmapiirin synnyttämä harhakuva, mutta kun se todenteolla
rupesi säteitään valamaan, ei siihen saattanut enää kuolevaisen silmä
katsoa rangaistusta saamatta. Ja nyt muuttui äsken ruusunkarvaisena
komeileva taivaankansi kullankellertäväksi ja taivaanrannan rajapiiri
epäselvemmäksi.

Ja nämä auringon ensi säteet nostattivat nyt koko lepäävän leirin; tuo
tuhannenviidensadan lehmän sarvista muodostunut metsä alkoi liikkua.
Kellokashärkä ravisteli kaulassaan riippuvaa suurta kelloa, ja sen
äänestä alkoi pustan kuorolaulu; tuhatviisisataa nautaa alkoi ammua.

-- Suurenmoista! Jumalaista! -- äännähteli taiteilija ihastuneena. --
Tämäpä vasta on oikea wagnerilainen kuoro! Hoboijain, torvien,
bombardonien kilpailu! Mikä uvertyyri! Mikä alkusoitto! Oikea
Götterdämmerungin finaali!

-- Niin kai, -- selitti hänelle herra Sajgató. -- Ne lähtevät nyt
kaivolle. Lehmät kutsuilevat vasikoitansa, sen tähden ne niin ammuvat.

Kolme paimenta lähtee juoksujalassa isolle kaivolle, jonka kehä on
sangen taidokkaasti salvettu, ja nyt laskeutuu kolme vipua yhtaikaa ja
näin ammennetaan vettä suureen ruuheen. Tämä on kovaa työtä, joka tulee
tehtäväksi kolmasti päivässä.

-- Eikö tuota työtä saattaisi toimittaa koneella ja hevosvoimalla? --
kysyi wieniläinen isäntäpaimenelta.

-- Kyllä meillä on koneitakin, kunnioitettava herra; mutta ennen
karjapaimen kiskoo omilla kourillansa kuin koneen edessä hevosta
kiusaa.

Neljännen paimenen toimena on juottamisen aikana etsiä karjasta ne
lehmät, jotka herra Sajgató omistaa. Hän vie joukosta pois näiden
vasikat ja taluttaa ne majan luo. Lehmät silloin itse seuraavat
perässä, ja siten voidaan ne saada suljetuksi erityisen aitauksen
sisälle.

-- Nämä ovat minun lehmiäni, -- virkkaa herra Sajgató wieniläisille.

-- Mutta mistähän tuo paimen teidän elukkanne tunsi tuhatmääräisestä
karjasta? -- kysyi tallimestari. -- Kuinka hän voi tietää, kenen mikin
on?

Isäntäpaimen loi sääliväisen ja halveksivan katseen kysyjään.

-- Oletteko sitten nähnyt maailmassa kahta yhtäläistä nautaa?

-- Minun nähdäkseni ne ovat kaikki yhtäläisiä.

-- Mutta karjapaimenien silmissä ei niinkään.

Muuten oli tallimestari sangen tyytyväinen näihin valittuihin
elukkoihin.

Kärripoika tuli sanomaan, että tähystyspuusta näkee paimenen olevan
tulossa. Sieltä se läheni hyvää vauhtia nelistäen.

-- Turmelee vielä hevosen, junkkari! -- murahti isäntäpaimen. --
Tuleppas vain silmieni eteen, niin kyllä minä sinut opetan.

-- Eihän isäntä vain lyö häntä? -- kyseli tallimestari.

-- En toki. Joka karjapaimenta lyö, sen hän saa tappaa, eikä se muuten
kävisikään. Ja hän on minun paras mieheni. Itse olen hänet kasvattanut.
Se hunsvotti on minun kummipoikani.

-- Ja kuitenkin annatte hänen mennä. Päästätte hänet näiden lehmien
keralla Mähriin.

-- Juuri sentähden, että pidän hänestä enimmin. Minulle ei ole oikein
mieleen pojan kohtalo. On näet joutunut tuon keltanaamaisen tytön
juoniin tuolla Hortobágyin krouvissa. Siitä ei synny hyvää. Tytöllä on
jo vanhempi sulhasmies, muuan hevospaimen. Se on nyt sotaväessä. Mutta
kun se pääsee sieltä vapaaksi, niin nuo kaksi miestä varmaan vielä
ottavat yhteen tuon tytön tähden kuten kaksi kieropäistä sonnia.
Menköön vain pois täältä hyvin kauas; siellä voi hän piankin rakastua
johonkin pulskaan Annaan ja unhottaa koko keltaruusunsa.

Tällä välin eläinlääkäri tutki nuo valitut elukat järjestään ja
kirjoitti lailliset passit. Kärripoika piirsi sitten sinuuperivärillä
elukkojen lanteille ostajan nimimerkin. Karjapaimenet ovat näet kaikki
kirjoitustaitoisia.

Jo kuului hevosen kavioiden töminää. Mies saapui paikalle. Aamutuuli
oli puhaltanut humalan päästä, ja nopea ratsastus oli karkoittanut
unisuuden. Reippaasti hän hyppäsi alas hevosen selästä vähän loitompana
majasta ja talutti ohjista ratsunsa perille.

Isäntäpaimen astui vastaan majan edustalla.

-- No, sinä kylänkulkuri -- yölepakko! Toipa sinut lempo viimein kotia!

Paimen ei puhunut sanaakaan, riisui vain satulan hevosen selästä ja
suitset päästä. Hevonen oli ihan valkoisena vaahdosta lautasilta; hän
hieroi nyt turkin liepeellä vaahdon pois, pyyhki hevosen joka paikasta
ja pani sitten riimun päähän.

-- Missä olet tähän asti mässännyt? Senkin kuvainen! Tulee koko tuntia
myöhemmin kuin herrat, joita olisi pitänyt saattaa tänne. Maankulkuri!

Mies ei vastannut sanaakaan. Hääräili vain hevosensa kanssa. Asetteli
satulaa ja ajoneuvoja nauloihinsa.

Isäntä ärjyi vielä kovempaa, ihan veripunaisina kasvot hohtivat.

-- Etkö vastaakkaan puheeseeni? Vai pitääkö aukaista korviasi?

Nyt paimen virkahti:

-- Tiedäthän, että minä noille puheille olen kuuro.

-- Senkin hirtehinen! En ole tässä sinun pilkattavanasi. Etkö näe, että
on jo selvä päivä?

-- Onko sekin minun syyni, että aurinko on noussut?

Herrat alkoivat nauraa. Isännän vain yltyi kiukku.

-- Kuules, laiskuri! Älä sinä virnistele, taikka tartun niskaasi ja
mankeloitsen sinut kuten vanhan rievun.

-- Siihen on minullakin jotain sanomista.

-- Ei ikänä mitään, vintiö, -- isäntäkin jo remahti nauruun. --
Puhukoon tuon kanssa ihmisten lailla joka taitaa!

Tallimestari luuli osaavansa puhua miehen kanssa ihmisten lailla.

-- Tehän olette aika hevosmies. Kumma, kun ei teitä viety husaariksi.
Mikä mahtoi olla vikana, kun ei teitä kutsunnassa hyväksytty.

Paimen loi kysyjään karsaan katseen. Ei talonpoikaiset pidä
tuollaisista utelemisista.

-- En kelvannut sotamieheksi --kun nenässäni on kaksi reikää.

-- Puhumaan tuolle järkeä! -- murahti isäntä. -- Laita itsesi,
junkkari, juottamaan! Vaan ei! Mitä sanonkaan? Etkö tiedä työtäsi?
Oletko vieläkin pöhnässä? Etkö näe, että lehmät jo ovat karsinassa?
Kukas tuo sonnin?

Ei sonnia tuo karjasta mikä nahjus hyvänsä, miestä siihen tarvitaan.
Laczan Franssi on siihen koko mestari. Silitellen ja mairitellen hän
houkuttelee laumasta mukaansa tuon valitun sonnin, joka kuuluu herra
Sajgatón karjaan, niin koreasti kuin pienen karitsan ja asettaa sen
herrojen eteen. Pulska on elukka, järeä pää, ulospäin kaareutuvat
sarvet, mustat renkaat suurten silmien ympärillä. Sävyisästi se antaa
paimenen raappia pörheätä otsaansa, karkealla kielellään hänen käsiänsä
nuollen.

-- Eläin on vasta kolmastalvinen, -- vakuutti isäntäpaimen.

Maalari käytti tilaisuutta hyväkseen; piirsi taas luonnoksen
sarvipäästä ja sen paimenesta. Noin piti seistä, näin pitää kättä
sarvien kohdalla, komensi hän miestä. Tämä taas el ensinkään ollut
tottunut mallina seisomaan. Se koski hänen kunniaansa.

Kun malli käy kärsimättömäksi, niin on tottuneen maalarin tapa huvittaa
häntä hauskoilla kaskuilla. -- Herrat menivät sillä aikaa katsomaan
karjalaumaa.

-- Sanokaapas, ystäväni, herra paimen, onko totta mitä olen kuullut,
että paimenet osaavat pettää ostajia karjakaupoissa?

-- On se. Nytkin isäntäpaimen herroja peijasi. Sanoi sonnin olevan
kolmas talvisen, mutta nähkääs, herra maalari, eihän sillä ole enää
etuhampaitakaan yläleuassa.

Näin sanoen hän aukaisi sonnin suun näyttääkseen, että puheessa oli
perää.

Maalari taukosi heti piirtelemästä luonnoskirjaansa.

Oikeudentunto on väkevämpi taiteilijan innostustakin.

Hän sulki heti albuminsa, sanoen työn olevan valmiin, ja läksi hakemaan
matkatoveriansa, joka aitauksen luona katseli toisten herrain kanssa
myytäviksi valituita lehmiä. Tälle hän ilmaisi tuon keksimänsä
salaisuuden.

Tuosta jo tallimestarikin kauhistui. Hän avasi kolmen neljän lehmän
suuta.

-- Kuulkaa! Isäntä! Itse huomautitte, että karjapaimenet mielellään
kaupoissa vähän ostajaa pettävät. Minä en anna itseäni pettää. Nämä
valitsemanne elukat ovat kaikki niin vanhoja, ettei yhdelläkään enää
ole yläleuassa etuhampaita.

-- Tuon kaskun kyllä ymmärrän, hyvä herra. Sen luin muutamasta
menneenvuotisesta kalenterista. Narrasivat ranskalais-saksalaisessa
sodassa erästä kenraalia, joka ei tiennyt, että sarvikarjalla ei ole
etuhampaita yläleuassa.

-- Eikö? -- tokaisi tallimestari kovasti kummastellen, ja kun
tohtorikin vielä vakuutti asian niin olevan, niin tuopa vasta hänestä
oli ihmeellistä.

-- Mistäs minä tiedän minkälainen hammasrivi naudalla on? En minä ole
mikään härkäin hammaslääkäri. Hevosten kanssa olen kaiken ikäni
otellut.

Mutta jollekin piti hänen purkaa sappeansa, kun näin oli joutunut
kiikkiin. Ärjäisi maalarille, miksi hän oli tehnyt hänelle tämmöisen
kepposen. Sellaisesta hän pyysi päästä.

Maalari puolestaan oli siksi hienotunteinen, ettei ilmoittanut, miten
paimen oli häntä itseä pettänyt.

Sanelemisesta teki lopun kärripojan kunnioittava ilmoitus, että
aamiainen oli valmis.

Kärripoika on paimenten kokki. Tällä välin oli hän valmistanut
pustalaisten aamiaisen, jauhovelliä. Keittiöstä hän kantoi suuren
vellipadan ulos ja asetti sen kolmijalkaiselle penkille. Herrat
asettuivat ympärille, kukin sai käteensä ison tinalusikan, jolla sai
padasta pistää suuhunsa. Hyväksi kehuivat keittoa. Kun herrat saivat
kyllänsä, tuli isännän ja paimenten vuoro, jotka hyvästi pataa
tyhjensivät. Mitä pohjaan jäi, sen sai poika.

Herra Sajgató sillä aikaa keittiössä valmisti "unkarilaista kahvia".
Sitä on jokainen saanut maistaa, joka on pustalla käynyt. Unkarilainen
kahvi on kuumennettua viiniä, johon pannaan ruskeata sokeria, kanelia
ja ryytineilikoita mausteeksi. Se maistuu mainiosti tuollaisen
varhaisen retkeilyn jälkeen pustalla.

Poika sitten tyhjensi padan, pani siihen jälleen vettä ja asetti
tulelle.

Kun herrat palaavat kävelyltä, niin on gulyáskeitto valmis.

Se vasta on herkkua se.

Franssi on seurueen oppaana näyttämässä herroille pustan
merkillisyyksiä: tuulensuojaa ja aidalla varustettua elukkain
hautuumaata.

-- Nähkääs, kun ennen vanhaan hyvään aikaan elukka kuoli, niin se
jätettiin siihen paikkaan; korpit pian tulivat joukoittain pitämään
raadosta hellää huolta, mutta nyt, kun järjestys vallitsee maassa, on
laki sellainen, että elukan kuolema pitää ilmoittaa tohtorille, joka
tulee sitä tarkastamaan; hän panee kirjaan, mihin tautiin se on
kuollut, ja käskee, että raato on haudattava kaikkinensa maahan. Mutta
meikäläiset pitävät tuhlaamisena panna kuoppaan niin paljon kaunista
lihaa; sentähden me usein viillämme kauniita reisikappaleita niistä,
paloitamme ne pieniksi, kiehautamme vähäsen ja levitämme ne sitten
liinaselle kuivumaan majankatolle auringonpaisteeseen. Sitten kootaan
ne säkkiin. Kun keitetään gulyáslihaa, niin ottaa joka mies kourallisen
tuota kuivattua, paloiteltua lihaa ja heittää yhteiseen pataan.

Maalari katsoi suurin silmin paimeneen ja kääntyi sitten isännän
puoleen.

-- Kuulkaas, isäntä! Onko tuon teidän paimenenne tapana puhua joskus
tottakin?

-- Sangenpa harvoin. Mutta tällä kertaa hän puhui kirkkaan totuuden.

-- Siinä tapauksessa sanon suuret kiitokset teidän liharuuallenne.

-- Ei teidän ollenkaan tarvitse sitä pelätä. Ei siinä ole mitään vikaa.
Tapa on ollut tämmöinen siitä asti, kuin Jumala on tämän Hortobágyin
näin tasaiseksi luonut. Katsokaas noita miehiä! Jok'ainoa on terve ja
voimakas poika. Ja he ovat kaikki raadonlihalla kasvatetut. Herrat
tiedemiehet puhukoot mitä tahansa. Ei magyari niistä piittaa.

Tämän selityksen kuultuaan tallimestari kielsi mähriläisiä ajomiehiänsä
syömästä paimenten lihakeittoa.

-- Mutta kenties tuo veitikka on keksinyt jutun vain pelottaakseen
meitä ruuan äärestä ja saadakseen sitten makeasti nauraa meille. Pianpa
nähdään, syökö tohtori tuota. Hän kai tuntee asian oikean laidan,
puheli maalari toverillensa.

Nyt alkoi taivaan laidassa näkyä kangastus.

Ihanneunelmat toteutuneina!

Taivaanrannalle ilmestyy meri, korkealle kohoavat laineet kiitävät
nopeasti idästä länteen, kummut muodostuvat saariksi, kitukasvuiset
akaasiapuut suuriksi metsiksi. Etäämpänä näkyy jono laitumella käyviä
härkiä. Mereltä näkyy lähenevän haaksia, mutta kun ne saapuvat rantaan,
niin ne muuttuvat hevosiksi. Idän kulmalla on näin auringon noustua
kangastus mahtavinta. Kokonaiset kaupungit ja kylät (Nádudvar,
Nagy-Iván) ilmestyvät ylös ilmaan niin lähelle, että kaukoputkella
saattaa erottaa kadulla rattaat ja hevoset; talojen ja katujen rivit
kuvastuvat ylösalaisin lainehtivassa satumeressä, vaikka nuo paikat
epäselvällä ilmalla ovat alapuolella näköpiiriä.

-- Matkikoon tuota saksalainen, jos taitaa! -- ylvästeli herra Sajgató
ihmettelevälle seurueelle.

Maalari kynsi epätoivoisena tukkaansa.

-- Tuollaista pitää nähdä! Jota ei voi kankaalle kuvata! Mitä tuo on?
-- kyselee hän jokaiselta järjestään.

Isäntäpaimen selittää sen olevan kangastusta.

-- Mitä on tuo "kangastus"?

-- Se on Hortobágyin pustan kangastusta.

Frans Lacza osaa selittää paremmin kuin isäntä.

-- Kangastus on Jumalan ilme, jonka annetaan näkyä sentähden, ettei
paimenten tulisi ikävä päiväkausia pustalla elellessään.

Viimein kääntyi maalari tohtorin puoleen pyytäen, että tämä selittäisi
kangastuksen synnyn.

-- Minä tunnen vielä vähemmin tuota ilmiötä. Olen sentään lukenut
Flammarionin teoksen ilmakehästä; siinä hän myöskin selittää
kangastuksen eli "fata morgana" ilmiön, joka esiintyy Afrikan
hiekka-aavikoilla, Jäämeren rannikolla, Orinokon seuduilla ja
Sisiliassa. Olen myöskin lukenut Humboldtin kuvauksen fata morganasta,
mutta Hortobágyin kangastuksesta ei tiedemiehillä ole aavistustakaan.
Ja kuitenkin näkee sen täällä jokaisena kuumana ja selkeänä kesäpäivänä
aamusta iltaan. Unkarin suurenmoisia luonnonilmiöitäkin tiedemiehet
halveksivat.

Tohtori tuli hyvälle tuulelle, kun sai tilaisuuden purkaa
katkeruuttansa vierasten kuullen. Mutta hänellä ei ollut enää aikaa
ihannella luonnonilmiöitä, hänen kun oli kiiruhtaminen takaisin Mátan
kylään, missä oli eläinsairaala ja apteekki. Hän lausui jäähyväiset
herroille, nousi kiesseihinsä ja lähti kotimatkalle.

Karjalauma oli vetäytynyt kauas pustalle; paimenet ajoivat sitä yhä
edemmäs. Lähempänä oli tosin ruoho rehevämpää, mutta juuri sentähden
täytyi keväästä ensin syöttää kaukaisemmat, alunaperäiset laitumet,
sillä kun kesällä päivä polttaa siellä nurmen, niin jää multapohjainen,
parempi laidun karjalle. Lauman ja myytäväksi erotetun karjan välillä
olivat jäähyväiset sangen sydämelliset.

"Aivan kuin druidien ja valkyyriain kuoro!"

Tallimestari suoritti nyt asian rahallisen puolen ja teki suunnitelman
paluumatkaa varten. Herra Sajgató sai hinnan myymästään karjasta ihka
uusissa seteleissä, jotka hän muitta mutkitta pisti takkinsa
povitaskuun. Vieras herra katsoi sentään kohtuulliseksi huomauttaa,
että olisi ehkä täällä pustalla parasta varoa rahojansa. Siihen vastasi
porvari oikealla debreczeniläisten hitaisuudella:

-- Hyvä herra! Minua on tosin jonkun kerran eläissäni petetty ja on
minulta joskus varastettu, mutta ei minulta vielä ole varas vienyt eikä
lurjukset ole minua pettäneet, vaan ne ovat olleet kunniallisia
ihmisiä, jotka ovat osanneet pettää ja varastaa.

Ostaja antoi isäntäpaimenelle myöskin juomarahaa.

-- Vielä pari sanaa, kunnioitettava herra, -- lausui nyt isäntä. -- Jos
toiste joskus joudutte lehmiä ostamaan, niin ottakaa mukaan vasikatkin.
Tämä on minun ystävällinen neuvoni.

-- En minä huoli noista huutavista vaivaisista! Pitäisikö vielä
vuokrata rattaat noita varten.

-- Kyllä ne omin neuvoin kulkevat.

-- Mutta viivyttävät kulkua. Joka askeleella seisottavat lehmiä, kun
tahtovat imeä. Ja pääasia tiedänmä onkin, että herttua ei olekkaan tätä
karjaa ostanut tehdäkseen kokeita puhtaalla unkarilaisella rodulla,
vaan sekoittaakseen sitä espanjalaisen rodun kanssa.

-- Se on toinen asia.

Ei siis ollut muuta, kuin lähteä ostettua karjaa viemään uutta kotoa
kohden. Kauppakirja tehtiin ja allekirjoitettiin, komisarius antoi
myötä seuraavalle paimenelle passin. Tämä pisti asiapaperit
eläinlääkärin antamien todistusten kanssa yhteen povitaskuunsa; härän
kaulaan hän ripusti kellon, sitten hän kääri viittansa myttyyn ja sitoi
sen härän sarvien väliin, satuloitsi hevosensa ja astui selkään
sanottuansa jäähyväiset toisille tovereillensa.

Isäntäpaimen antoi hänelle eväspussin, jossa oli silavaa, vehnäleipää
ja sipulia koko viikoksi. Aina Miskolcziin pitäisi riittää. Sitten hän
antoi neuvoja matkalle. Ei ole hyvä kulkea Csegeen päin, sillä siellä
on näin kevätvesien aikana paljon rapaa. Matkalla sopii levähtää tuon
pienen metsikön laidassa. Tisza-virran yli tulee mentäväksi lautalla;
jos vesi on korkealla, on parempi odotella lauttamiehen tuvalla ja
antaa elukoille heiniä kuin joutua niiden kanssa vaaraan.

Sitten hän kehotti kummipoikaa kunnostamaan itseänsä vieraalla maalla.
Ei saa tuottaa Debreczenin kaupungille häpeätä; totella tulee
isäntäväkeä, ei esiintyä ylpeänä, ei unhottaa unkarinkieltä eikä
hyljätä uskoansa; käydä ripillä suurina juhlina, säästää kokoon mitä
ansaitsee; jos menee naimaan, niin pitää vaimoansa hyvänä, antaa
lapsille unkarilaiset nimet, ja kun aika myöten antaa, niin kirjoittaa
muutama rivi kummisedälle, kyllä hän maksaa postirahan.

Täten antaen lähtösiunauksen laski isäntäpaimen kummipoikansa menemään.

Molemmat mähriläiset miehet saivat toimekseen ajaa aitauksesta
päästettyä karjaa matkalle aiottuun suuntaan.

Heti vankeudesta päästyään jok'ikinen elukka luonnollisesti juoksemaan
mikä minnekin, ja kun mähriläiset koettivat niitä kepillä ohjata
oikealle suunnalle, niin ne asettuivat vastarintaan, uhaten puskea;
sitten ne kaikki taas tahtoivat palata takaisin aitaukseen jääneiden
vasikkojensa luo.

-- Mene ja auta noita muukalaisia, -- puhui isäntä paimenelle.

-- Läiskäyttäkää niiden joukkoon tuolla piiskallanne! -- kehotti
maalari.

-- Mitä hittoa! -- murahti paimen; -- siitähän koko karja karkaisi
hujan hajan. Ei ne hevosia ole!

-- Enkö sanonut, että lehmät pitää sitoa parittain sarvista toisiinsa,
-- huuteli tallimestari.

-- Hyvä on, antakaa vain minun haltuuni asia.

Paimen vihelsi kerran, niin jo hyppäsi esille majan takaa pieni
paimenkoira ja rupesi kovasti haukkuen kiertämään hajaantunutta laumaa,
ajoi tuotapikaa taas kokoon erilleen menneet lehmät, vastahakoisia
sääriin puraisten. Ei aikaakaan, niin oli lauma taas koossa ja läksi
hyvässä järjestyksessä liikkeelle kellokkaan perässä. Nyt paimenkin
karahutti karjan perään, kehotellen lehmiä menemään kutakin nimeltänsä
mainitsemalla: "Kultaruusu hei! Kirjo hei! Koriapää hei!" Hän tunsi
kaikki neljäkolmatta nimeltä, ja ne kuuntelivat hänen ääntänsä. Sonnin
nimi oli "Ylpeä".

Näin komennettuna kulki karja tasaisesti edelleen pitkin tasankoa.
Herrat katselivat kauan sen kulkua, kunnes joukkio saapui tuon
lainehtivan satumeren rannalle. Siellä elukat yhtäkkiä kasvoivat
jättiläissuuriksi; ne eivät näyttäneet enää lehmiltä, vaan
jonkinlaisilta mammut-eläimiltä; väri kävi mustaksi, jalat venyivät
kauhean pitkiksi, ja pian ilmestyi kunkin kohdalle ylösalaisin
käännetty lehmänkuva, joka varjona seurasi mukana. Vähitellen
etummaiset lehmät alkoivat hälvetä näkyvistä, ja vihdoin katosivat ne
kaikki, vain nuo ylösalaisin olevat varjokuvat vielä näkyivät, jalat
liikkuen päin taivasta. Paimen, mähriläiset miehet ja koira samoin
näkyivät kulkevan mukana, pää alaspäin. Maalari makasi pitkällänsä,
sätkien käsillään ja jaloillaan.

-- No jos minä tuota rupean kertomaan Wienin taiteilijaklubissa, niin
ne heittävät minut ulos ovesta.

-- Se oli huono merkki. Mutta onpa rahat jo minulla taskussa.

-- Mutta karja ei vielä perillä, murahti isäntäpaimen.

-- Kumma kun ei kukaan kekseliäs mies ole yrittänyt vuokrata tuota
teatteria, -- tuumi tallimestari.

-- Me emme antaisi! -- vakuutti herra Sajgató tuimasti. -- Veisivät
kyllä Wieniin, jos kävisi laatuun, mutta Debreczenin kaupunki kun ei
anna.



IV.


Eläinlääkärin kiessit kulkivat hyvää vauhtia pitkin pustaa. Ei tarvittu
käskyjä eikä piiskaa hevoselle; se osasi jo läksynsä ulkoa. Tohtori
otti esille muistiinpanovihkosensa ja rupesi siihen kirjoittelemaan ja
laskujansa tekemään.

Mutta katsahtaessaan taas kerran eteensä havaitsi hän muutaman
hevospaimenen tulevan täyttä laukkaa ratsastaen vastaansa.

Se oli niin vimmattua juoksua, kuin olisi ollut hulluna sekä mies että
hevonen. Äkkiä käänsi ratsu juoksunsa häntä kohden, mutta sitten se
kyyristyi, kavahti pystyyn ja poikkesi taas syrjään toiselle suunnalle.
Ratsastaja istui selässä, pää takakenossa, selkä kaaressa, pitäen
ohjista kaksin käsin. Hevonen puisteli päätä ja hirnahteli aivan kuin
peloissaan.

Tohtori tarttui heti ohjiin ja piiskaan, koettaen saavuttaa
ratsastajaa.

Päästyänsä lähemmäksi hän tunsi hevosmiehen. Se oli Santeri Decsi.

Tämä näytti tuntevan hänet, koska höllitti ohjia ja päästi hevosensa
juoksemaan tohtoria kohden.

Viisas eläin tuli huohottaen ja pärskyen suoraan tohtorin hevosta
kohden ja saavuttuaan viereen se seisahti itse. Se vavahteli ja
hirnahteli, ikäänkuin olisi tahtonut saada jotain puhutuksi.

Mies vain istui yhä selkä kaaressa, kasvot taivasta kohden; kädet eivät
enää olleet suitsissa, mutta jalat pusersivat tiukasti hevosen kylkiä.

-- Santeri! Kuules, Santeri! -- huusi tohtori.

Mies ei näyttänyt kuulevan puhuttelua, taikka jos kuuli, niin ei
saattanut puhua.

Tohtori hyppäsi alas rattailtaan, meni hevosen luo, tarttui miehen
vyötäisiin ja nosti hänet alas satulasta.

-- Mikä sinua vaivaa, Santeri?

Mies ei vastannut. Suu oli tiukasti kiinni, pää taakse vääntyneenä,
rinta huokui nopeasti, ruumis oli taaksepäin kaaressa. Silmät
tuijottivat kamalasti selkiselällään, niistä näkyi jonkinlainen
hullaantuneen loiste, joka oli sitä kamalampi, kun silmäterät olivat
auenneet luonnottomasti suuriksi.

Lääkäri laski miehen nurmelle maata ja rupesi häntä tutkimaan.

-- Valtimo lyö väliin nopeasti, väliin miltei seisahtuu, silmäterät
ovat väljenneet, leuat ovat suonenvedosta lukossa, vartalo
jäykistyneenä. Tämä mies on saanut myrkkyä. Kasvimyrkytystä tämä on.

Hortobágyin majatalon ja Mátan kylän välisellä lakeudella tohtori
tapasi hevospaimenen. Luultavasti oli tämä matkalla kylään, mutta
myrkky oli ruvennut tiellä vaikuttamaan. Niin kauan kuin hän vielä
tajusi, koetti hän kaiketi kiiruhtaa kylään, mutta kun häntä rupesi
kouristamaan, niin tuimat tuskat ihan tekivät hänet tajuttomaksi, jotta
hän ei tiennyt mitä teki, vaan käsiensä liikkeillä saattoi hevosenkin
hullaantumaan. Siltäkin jo vaahto suusta valui.

Tohtori yritti nostaa hevospaimenta rattaillensa. Mutta mies oli liian
raskas, hän ei jaksanut nostaa häntä niin korkealle.

Mutta häntä ei liioin voinut jättää tänne pustalle, sillä ennenkuin
tohtori ehtisi tuomaan apua, olisivat kotkat ja korpit jo voineet
raadella miehen.

Hevonen katsoi viisaasti tohtoriin; puheen ahjaa vain puuttui. Painoi
päänsä aivan lähelle isäntäänsä ja päästi lyhyen, katkonaisen
hirnahduksen.

-- No, auta sinäkin! -- äännähti tohtori.

Miksei hevonen olisi tuota ymmärtänyt? Pustan ori! Sillähän oli kolme
neljännestä ihmisen sielua! -- Nähdessään tohtorin yrittävän saada
isäntää nostetuksi ylös tarttui se hampaillaan hänen liiviinsä ja nosti
hänet kauniisti maasta. Siten saatiin sairas yhteisin voimin rattaille.

Tohtori sitoi ratsun marhaminnalla kiinni rattaiden perään ja lähti
ajamaan kylää kohden.

Siellä on sairaala ja apteekkikin. Tosin vain hevosia ja lehmikarjaa
varten. Ja tohtori oli itsekin vain eläinlääkäri.

Mutta tällaisessa tapauksessa tulee jokaisen auttaa ken vain taitaa.

Se juuri tässä on kysymys, taitaako hän.

Ensiksi olisi selko saatava, mikä myrkky on tehnyt työtään, strykniini
vaiko belladonna.

Väkevä kahvi ei ainakaan ole vahingoksi.

Heti perille päästyään huusi tohtori renkiänsä ja emännöitsijäänsä.

Kahvi oli valmista; tarvittiin vain ihmisapua, jotta saataisiin sitä
sairaan sisään. Leuat olivat niin lujasti lukossa, jotta puupalikalla
piti avata hampaita sen verran, että sai kahvin kaadetuksi kurkkuun.

-- Pään ympäri kylmiä kääreitä ja vatsalle sinappilaastaria, --
määräili tohtori, ja kun hänellä ei ollut ketään, joka olisi näitä
määräyksiä toimeenpannut, niin hän teki nekin itse. Sillä välin hän
jakeli käskyjä palvelijalleen sekä kirjoitti myöskin kirjettä pöydän
ääressä.

-- Kuuleppas! Ota nyt tarkasti vaarin, mitä sanon. -- Ota kiessit ja
aja joutuin Hortobágyin krouville ja anna tämä kirje sen isännälle. Jos
häntä ei sattuisi itseä olemaan kotona, niin sano suusanallisesti hänen
kuskillensa, että minä käsken hänen heti paikalla valjastaa hevoset
parasten ajopelien eteen ja niin joutuin kuin mahdollista rientää
viemään tätä sinetillä varustettua kirjettä kaupunkiin. Siellä hänen
pitää mennä piirilääkärin luo ja tuoda hänet tänne kylään. Minä olen
näet vain eläinlääkäri, eikä minun ole lupa parantaa muita
luontokappaleita kuin järjettömiä. Kohtaus kaipaa joutuisaa apua.
Tohtori tuo lääkkeetkin mukanansa. Käske myöskin krouvarin tytön antaa
sinulle mukaan kaikki paahdettu kahvi, mitä siellä talossa on. -- Sillä
aikaa, kunnes kaupungista lääkäri ehtii tänne, pitää antaa sairaalle
väkevää kahvia. Koeta nyt vain joutua ja tule pian takaisin.

Renki käsitti asian ja rupesi tekemään lähtöä. Väsynyt kimo ei edes
huoahtaa saanut, kun jo taas piti lähteä lönkkäämään majatalolle.

Neiti oli paraikaa kuistin edustalla viiniköynnöksiä kastelemassa, kun
renki ajoi krouvin eteen.

-- Mikä sinut moisella kiireellä tänne tuopi, Tahvo? -- kysäisi tyttö.

-- Minulla olisi kirje isännälle.

-- Häntä nyt tuskin saa puhutella, sillä hän on paraikaa ajamassa takaa
mehiläisparvea uuteen pesään.

-- Mutta se sisältää käskyn tohtorilta, että pitäisi heti valjastaa
hevoset ja lähteä noutamaan piirilääkäriä kaupungista.

-- Onko sairaita talossa? Kuka siellä on vilustunut?

-- Ei se ole meidän väkeä; tohtori sen tapasi pustalla. Se on
hevospaimen Santeri Decsi.

Tyttö kiljahti kovasti, ja vesikannu putosi kädestä.

-- Santeri? Hänkö sairaana?

-- On niin sairaana, että tahtoo vain kiivetä seiniä ylös ja pureskelee
tuskissaan vuodettansa. Hänet on joku myrkyttänyt.

Tyttö piti ovesta kiinni kaksin käsin, jottei olisi kaatunut maahan.

-- Meidän tohtori ei oikein tiedä, mikä paimenen on tullut, sentähden
käski hän hakea tohtorin kaupungista häntä tutkimaan.

Tyttö höpisi jotakin, josta ei voinut saada selkoa.

-- Päästäkää nyt edes sisään, älkää siinä olko oven suussa, jotta
pääsen isännän puheille.

-- Ettekö tiedä, mikä häntä vaivaa? -- änkytti tyttö.

-- Teille tohtori käski sanoa, että antaisitte minulle kaiken paahdetun
kahvin, mitä teillä talossa on; hän lupasi antaa sitä Santerille sillä
aikaa, kunnes lääkäri saapuu rohtojen kanssa, sillä ei ole oikein
tietoa, minkälaista myrkkyä miesparka on saanut.

Renki riensi hakemaan isäntää.

-- Ei ole tietoa mitä myrkkyä on saanut, -- kuiskasi tyttö itseksensä.
-- Minäpä tiedän! -- Entä jos se olisi hänen surmansa? -- Minä voisin
ilmoittaa sen tohtorille, niin hän heti tietäisi mitä sairaalle pitäisi
antaa.

Hän juoksi kamariinsa, avasi piirongin laatikon ja otti sen pohjalta
esille tuon velhojuuren, joka on ihan ihmisen näköinen. Sen hän pisti
taskuunsa.

Kirottu olkoon, joka antoi tuon huonon neuvon! Kirottu olkoon sekin,
joka sen otti vastaan!

Sitten hän rupesi joutuin paahtamaan kahvia. Kun renki palasi
puutarhasta, missä hänen ensin oli täytynyt auttaa isäntää
mehiläisparven kiinniottamisessa, niin oli tytöllä jo läkkirasia täynnä
paahdettua ja jauhettua kahvia.

-- Antakaa nyt tänne tuo kahvirasianne!

-- Minä tulen mukaasi.

Renki oli viisas mies, äkkäsi asian laidan.

-- Älkää tulko sinne; teidän ei olisi hyvä nähdä Santeri Decsiä
sellaisessa tilassa. Oikein hirvittää nähdä hänen tuskiansa. Eikä
tohtori teitä hänen luoksensa päästäisikään.

-- Tahdon vain puhua tohtorin kanssa.

-- Kukas sillä aikaa on täällä vieraita vastaan ottamassa?

-- Onpa täällä piika ja juoksupoika. Pitäkööt siitä huolen sillä aikaa!

-- Mutta pyytäkää ainakin lupaa arvoisalta isännältä.

-- En pyydäkkään. -- Hän ei kumminkaan päästäisi. -- Pois tieltä nyt
siitä!

Näin sanoen tuuppasi hän syrjään ällistelevän rengin ja syöksyi
pihalle; yhdellä hyppäyksellä hän nousi kiesseihin, tarttui ohjiin ja
piiskaan, läjähytti kerran selkään kimoa, joka lähti juoksemaan niin
kovaa kuin vain jaksoi.

Jäljelle jäänyt renki huuteli läähättäen hänen peräänsä:

-- Neiti! Klaara! Pysähtykää! Älkää hullutelko!

Ja renki juoksemaan perässä, minkä jaksoi. Vasta sillalla hän saavutti
hevosen, kun tämä väsyneenä vastamaassa hiljenti juoksunsa käynniksi;
siinä hän pääsi nousemaan rattaille.

Kimoparan selkä ei ollut moneen herran aikaan saanut tuntea niin monta
piiskaniskua kuin tällä matkalla. Saavuttuansa kylän kumpujen luo se ei
enää jaksanut muuta kuin kävellä.

Tyttö jo malttamatonna hyppäsi alas rattailta ja riensi juosten,
kahvirasia kädessä, apilapellon poikki tohtorin asunnolle.

Läähättäen, hengästyneenä hän saapui perille.

Ikkunasta huomasi tohtori tytön tulevan ja meni häntä vastaan.
Etehisessä hän tapasi hänet.

-- No-no, Klaara! Kuinka te itse tänne?

-- Miten Santeri jaksaa? -- ehätti tyttö kysymään.

-- Santerin on asiat huonosti.

Läpi suljetun oven saattoi tyttö itsekin kuulla sairaan vaikerruksen ja
ähkynän.

-- Mitä on tapahtunut?

-- En tiedä itsekään. En tohdi ruveta häneen.

-- Mutta minä tiedän, mikä häntä vaivaa. Hänelle on annettu juoda
jotain. Eräs häijy tyttö on antanut. Tiedän kuka se olikin. Jotta mies
paremmin häneen rakastuisi, sekoitti hän erästä ainetta hänen
viiniinsä; siitä se kipu tuli. Minä tiedän kuka sen työn teki, tiedänpä
senkin, mitä ainetta se oli.

-- Neiti! Älkää puhuko pahaa! Se on raskas syytös. Se pitää myöskin
näyttää toteen.

-- Täss' on todistus.

Nyt veti tyttö taskustaan esille myrkkyjuuren ja ojensi sen tohtorin
eteen.

-- Ai-ai! -- tohtori kauhistui. -- Tämä on "atropa mandragora". Sehän
on kuolettavaa myrkkyä.

Tyttö nosti molemmat kädet kasvoilleen.

-- Enhän minä tiennyt, että se oli myrkkyä!

-- Klaara! Älä peljätä minua taikka hyppään ulos ikkunasta. Ethän vain
itse ole myrkyttänyt Santeria?

Tyttö nyökkäsi myöntäen.

-- Mitä hittoa sillä tarkoitit?

-- Hän oli niin armoton minua kohtaan; ja eräs mustalaisakka oli
uskotellut minulle, että hän tulee myöntyväisemmäksi, kun liotan tätä
hänelle viiniin.

-- Kas niin vaan! Senkin vietävät naiset! Kuka teidän käskee
seurustella mustalaisakkojen kanssa? Ette käy koulua, niissä opettaja
teitä opettaisi tuntemaan myrkyllisiä kasveja, vaan mustalaisakkojen
opissa te käytte. Nyt olet tehnyt poikasi koreasti myöntyväiseksi!

Kiukuissaan hän sinutteli tyttöä.

-- Kuoleeko se! kysäisi Klaara rukoilevin katsein.

-- Se kyllä olisi omiansa sinulle, että hän kuolisi! Mutta ei se henki
hänestä sentään niin vähällä mene.

-- Hän virkoo siis? -- Tämän lohduttavan sanan kuullessaan tyttö
lankesi tohtorin jalkoihin ja tarttuen hänen käteensä rupesi sitä
innokkaasti suutelemaan.

-- Älä minun kättäni suutele; se on vielä aivan sinappitaikinassa,
huulesi vain paisuvat.

Nyt hän rupesi suutelemaan hänen jalkojansa. Ja kun ei tohtori sallinut
sitäkään, niin hän suuteli hänen askeleittensa jälkiä, noilla
kaunoisilla punahuulillaan suuteli lokaisia jälkiä kivilattialla.

-- Nouskaahan nyt seisomaan ja olkaa järkevästi. Toitteko kahvia? Onko
se paahdettu? Entäs jauhettu? Hyvä on. Siksi kunnes tohtori saapuu,
pitää antaa sitä sairaalle. Olipa hyvä että sanoitte, minkälaista
myrkkyä mies on saanut. Tiedän mikä on siihen lääke. Mutta sen sanon
myöskin teille, senkin hyväinen, että on paras pötkiä paikalla ulos
avaraan maailmaan ja kadota näiltä seuduilta kuulumattomiin, sillä tuo
teidän tekonne on kuolemanrikos. Piirilääkäri antaa asian ilmi, ja sen
tulee varmaan oikeus tutkimaan. Paetkaa siis joutuin tiehenne, ettette
joudu kiinni.

-- Enkä mene! -- vastasi neito, esiliinalla silmiänsä pyyhkien. --
Tässä kaulani, sen saavat katkaista; muuta he eivät voi tehdä. Olen
rikkonut, siitä rangaistakoon, kuten on laki ja oikeus. Mutta täältä en
lähde. Tuo vaikerrus tuolla oven takana sitoo minut tänne lujemmin kuin
mitkään jalkaraudat. Sallikaa, herra tohtori, minä pyydän Jumalan
tähden, sallikaa minun mennä hänen luoksensa hoitamaan häntä,
kastelemaan hänen päätänsä, laittamaan hänen vuodettansa, kuivaamaan
hänen hikoavaa otsaansa.

-- Mitä ajattelettekaan? Ihan minä joutuisin suoraa päätä
hulluinhuoneeseen, jos uskoisin myrkytetyn hoitamisen itse
myrkyttäjälle.

Tytön kasvoihin kuvastui näistä armottomista sanoista ääretön
sisällinen tuska.

-- Siis luulee tohtorikin minut pahaksi ihmiseksi?

Hän katsahti näin sanoessaan syrjään ja havaittuansa ikkunalaudalla
tuon tuomansa myrkkyjuuren, sieppasi sen äkkiä käteensä sekä pisti
pääpuolen suuhunsa, ennenkuin tohtori ehti estämään.

-- No-no, Klaara! Älkää leikitelkö tuolla velhojuurella! Älkää purko
sitä! Heti pois suusta! Antakaa tänne! Ennemmin toki annan teille luvan
mennä sairaan luo. Mutta se on teille kova paikka, sen sanon
edeltäkäsin. Sellaista tuskaa ei saata katsoa heikkohermoiset ihmiset.

-- Kyllä tiedän. Renki kertoi jo matkalla kaikki. Sairasta tuskin
enää muodosta tuntee, siihen määrään on hän muuttunut. Terveisiin
kasvoihin kuuluu olevan ilmestynyt mustelmia; kaunis otsa käynyt
kalmankarvaiseksi, kasvoissa kylmää hikeä; silmät seisovat selällään ja
tuijottavat lasimaisesti kiiltäen, suu on tiukasti kiinni, ja kun sitä
aukaisee, niin tulee ulos vaahtoa, ja sitäpaitsi hän ähkyy ja valittaa,
kiristelee hampaitaan, huitoo käsillään, selkä on aivan jäykkänä
kaaressa, jotta sitä on surkea nähdä ja kuulla. Mutta se olkoon
rangaistuksena minulle! Hänen ähkyntänsä ja valituksensa saavat veitsen
lailla sydäntäni leikata. Jollen saa häntä silmin nähdä ja kuulla häntä
korvillani, niin näen hänet ja kuulen kumminkin aivan kuin seisoisin
hänen ääressänsä.

-- No -- hyvä. Koettakaa siis! Saa nähdä, oletteko kyllin luja.
Kahvineuvot annan nyt teidän haltuunne; saatte keittää väkevää kahvia
minkä ennätätte. Mutta jos rupeatte itkemään, niin lykkään teidät ulos
ovesta.

Näin sanoen tohtori aukaisi oven ja päästi tytön sisään.

Luotuansa katseen vuoteella makaavaan lemmittyynsä tunsi tyttö maailman
mustenevan silmissään. Minkä näköiseksi olikaan tullut pulska mies niin
vähässä ajassa, sen jälkeen kuin hänestä erkani! Sitä oli kauhea nähdä.
Ja kahta kauheampi oli sitä näkyä kestää.

Tohtori kutsui sisään renginkin.

Kahvia laittaessaan tyttö koetti tukahuttaa itkua, ja kun kerran pääsi
nyyhkytys, niin jo tohtori katsahti häneen nuhtelevasti: ei saanut
nyyhkyttää.

Miehet rupesivat levittämään sinappitaikinaa sairaan pohkeille.

-- Tuokaa nyt sitä kahvianne. Pitää kaataa suuhun.

Oli siinä tekemistä. Kaikin voimin saivat miehet pitää kiinni sairaan
käsistä, jottei hän saanut niillä huitoa ympärilleen.

-- No! Klaara! Avatkaa nyt hänen suunsa. Voi, ei se niin vähällä käy!
Pitää pistää tuo taltta hampaitten väliin ja sillä aukaista suuta.
Älkää peljätkö, ei se teitä syö. Taltta on hänen hampaissaan lujasti
kuin hohtimissa.

Tyttö teki niinkuin käskettiin.

-- Kaatakaa nyt kauniisti kahvia suuhun. Kas vaan. Olette
taitava tyttö. Saan suositella teitä armeliaisuussisareksi tai
sairaanhoitajattareksi.

Tytön kasvoista näkyi hymy; mutta sydän oli pakahtua.

-- Kun hän vain ei tuijottaisi noin kamalasti silmillänsä minuun.

-- Sekö pahimmin koskee? Silmätkö kauhistuttavat? Sen arvaan kyllä
itsekin.

Sairas sai nyt vähän helpotusta, ehkä auttoi lääke. Tuskallinen ähkynä
hiljeni, ja suonenveto jäsenistä alkoi tauota. Mutta otsa oli tulisen
kuuma vieläkin.

Tohtori neuvoi tyttöä, miten pitää kylmään veteen kastettua liinaa
asettaa sairaan pään ympäri, kuinka kauan saa sen antaa olla ja kuinka
usein sitä pitää muuttaa. Tyttö käsitti neuvot ja totteli.

-- Nyt näen, että teillä on vahva luonto.

Ja seurasipa palkintokin.

Sairas näet jo sulki silmänsä ja herkesi tuijottamasta häneen noilla
suurilla, peljättäväisillä, jäykillä silmillään.

Sitten hän jo avasi itse suunsakin; ei tarvinnut enää väkisin sitä
aukaista.

Ehkä auttoivat nämä joutuin annetut lääkkeet. Tai ehkei myrkkyannos
ollut aivan suuri. Ainakin oli tuska tullut jo paljon helpommaksi, kun
piirilääkäri ehti paikalle. Eläinlääkäri ja piirilääkäri puhuivat
keskenänsä latinaa; tyttö ei heidän keskusteluansa ymmärtänyt, sen vain
vaistomaisesti aavisti, että hänestäkin oli puhetta.

Piirilääkäri määräili yhtä ja toista, kirjoitti sitten reseptin ja
astui heti jälleen rattaille sekä palasi kaupunkiin.

Tullessaan toi hän mukanansa santarmin, joka jäi, kun tohtori läksi.

Heti piirilääkärin mentyä ajoivat pihaan toisetkin rattaat. Näillä tuli
Hortobágyin majatalon isäntä. Kyseli tohtorilta tyttöänsä.

-- Hiljempaa nyt ääntä, arvoisa isäntä. Neiti on viety
tutkimusvankeuteen. Näettekö tuota santarmia?

-- Sen olen aina sanonut, että hulluja ovat tytöt, kun heiltä kerran
järki menee. -- Nyt ei minulla ole mitään tekemistä tästedes hänen
kanssaan.

Näin tuumien hän ajoi takaisin jäykkänä kuten oli tullutkin.



V.


Koko yön valvoi Klaara sairaan luona. Ketään ei hän päästänyt sijaansa
vuoteen ääreen.

Ja hän oli jo valvonut edellisenkin yön.

Mutta ei näin!...

Tämä oli nyt rangaistukseksi...

Tuolilla istuen hän kovan unen rasittamana joskus vähän nukahti, mutta
sairaan ähkyntä sai hänet heti taas hereille. Joka kerta kun hän muutti
kylmää käärettä sairaan päähän, valeli hän myös omat kasvonsa, jotta
pysyisi valveilla.

Kukon ensi kertaa laulaessa sairas nukkui virkistävään uneen. Ruumis
ojentui suoraksi, ja alkoi kuulua selvää kuorsaamista.

Ensimmältä luuli tyttö tämän olevan kuolemanmerkkejä ja pelästyi
kovasti, mutta pian hän tajusi asian oikean laidan, ja mieli muuttui
hyväksi. Tuohan oli oikeaa, reipasta kuorsaamista. Vain terve ihminen
kuorsailee tuolla tapaa. Ja tällä kuorsaamisella on sekin etu, että hän
pysyy paremmin valveilla.

Kun kukko kiekui toista kertaa, oli hän jo nukkunut hyvän aikaa.

Sairas havahti ja päästi kovan haukotuksen.

Jumalan kiitos! Taitaa jo haukotellakin.

Kouristukset olivat loppuneet. Kaikki, jotka ovat saaneet kärsiä
kouristuskohtauksia, tietävät miten tekee hyvää, kun saa niiden
tauottua oikein sydämen pohjasta haukotella.

Tyttö aikoi antaa sairaalle vieläkin kahvia, mutta tämä käänsi päänsä
poispäin ja äännähti: "vettä".

Tyttö koputti ovelle herättäen tohtorin, joka makasi viereisessä
huoneessa, kysyäkseen saako sairaalle antaa vettä, kun se sitä pyytää.

Tohtori nousi ja astui sisään, yönuttu yllä ja tohvelit jalassa,
tahtoen itse nähdä sairasta.

Hän oli tyytyväinen hänen tilaansa.

-- Hyvin ovat asiat. On hyvä merkki, että hänen jo on jano. Saatte
antaa hänen juoda niin paljon kuin hän vain tahtoo.

Sairas joi melkein koko karahviinin. Sen jälkeen hän nukkui aivan
hiljaa.

-- Nukkuu vanhurskasten unta, -- virkkoi tohtori. -- Nyt saatte,
Klaara, mennä itsekin maata; siellä emännöitsijän kamarissa on valmis
vuode. Minä jätän oven tänne auki ja pidän vaaria sairaasta.

Tyttö taas nöyrästi rukoilemaan:

-- Antakaa minun jäädä tänne. Painan pääni pöytää vasten ja nukahdan
siten hetkiseksi.

Hän saikin jäädä.

Kun tyttö heräsi, oli jo kirkas päivä ja varpuset tirskuttelivat
ikkunan alla.

Sairas jo nukkuessaan näki untakin.

Suu oli auki, huulet liikahtivat. Hän naurahti unissaan.

Silmiänsäkin koetti raottaa, mutta se tuntui vielä vaikealta, koska ne
taasen sulkeutuivat. Mutta huulet tuntuivat kuivilta, näytti
janottavan.

-- Annanko vettä? -- kuiskasi tyttö.

-- Anna, -- ehätti sairas, silmät ummessa.

Hän vei hänelle vesiastian.

Mutta ei ollut vielä voimia käsissä sen vertaa, että olisi itse
saattanut nostaa astiata huulillensa, vaan piti juottaa ja nostaa vielä
päätäkin koholle.

Hän oli puolittin nukuksissa koko tämänkin ajan.

Kun pää taas vaipui vuoteelle, alkoi hän hyräillä -- ehkä se oli vain
jatkoa sille nuotille, minkä hän oli jo unissaan alkanut. Se oli
vallaton laulu:

    "Ihana on maailma,
    magyarien neidot ruusunkukkia..."



VI.


Parin päivän kuluttua oli sairas jo jalkeilla. Tuollainen pustalla
kasvanut "rautajätkä" ei kauan sairastele, kun kerran oli taudin
voittanut. Hän kammoo vuodetta. Jo kolmantena päivänä Santeri ilmoitti
tohtorille aikovansa palata tammakartanoon, missä oli palveluksessa.

-- Odotappas hiukkasen, Santeri. Täällä on vielä yksi, jolla olisi
sinulle asiata.

Tämä yksi on tutkijatuomari.

Kolmantena päivänä ilmoituksen tekemisestä tuli virkamies notariuksen
ja santarmin kanssa Mátan kylään laillista tutkimusta toimittamaan.

Syytteenalaista tyttöä oli jo kuulusteltu. Hän oli kertonut suoraan
kaikki, kuten on tapahtunut, ei kieltänyt mitään eikä tuonut esiin
puolustuksekseen muuta kuin sen, että hän rakasti niin paljon Santeria
ja tahtoi, että tämäkin häntä rakastaisi.

Tämä kaikki oli jo pöytäkirjaan merkitty ja allekirjoitettu. Vielä oli
tekemättä myrkynpanijan kuulustaminen yhdessä uhrinsa kanssa, mikä oli
toimitettava heti kun tämä sen verran tointui, että jaloillensa kykeni.

Hevospaimen ei ollut koko sairautensa aikana kertaakaan tohtorin
kuullen maininnut tytön nimeä. Ei ollut tietävinänsäkään, että hän oli
ollut häntä hoitamassa. Ja kun sairas tuli tajuihinsa jälleen, niin ei
tyttö liioin enää näyttäytynyt hänelle.

Vastakuulustelun aluksi tuomari luki julki tytön oman tunnustuksen,
minkä hän uudestaan todisti oikeaksi siitä mitään muuttamatta.

Nyt käskettiin Santeri sisään.

Saliin astuttuaan rupesi hevospaimen näyttelemään kummaa osaa.

Esiintyi niin veijarimaisesti kuin olisi ollut näyttelijän opissa
teatterissa. Kun piirituomari kysyi hänen nimeänsä, niin hän viskasi
vastauksen yli olkansa:

-- Santeri Decsi on kunniallinen nimeni. En ole kellekään pahaa tehnyt.
En ole varkaissa käynyt, jotta tarvitsisi santarmeilla tuoda. Enkä minä
kuulukkaan siviilioikeuteen, sillä olen keisarin sotilaita. Jos
jollakin on tekemistä kanssani ja syytöstä vastaani, niin asetettakoon
minut sotatuomarin eteen, hänelle vastaan.

Tuomari kylmästi käski miestä asettumaan.

-- Hiljaa vain, nuori mies. Ei teitä ole mistään syytetty. Tahdomme
saada tietoja erään teitä koskevan asian valaisemiseksi, sitä
tarkoittaa tämä tutkimus. Sanokaa, milloin olitte viimeksi Hortobágyin
majatalon vierashuoneissa?

-- Sen saatan sanoa ihan täsmälleen, mitäs siinä olisi salaamista?
Mutta ensin pitäisi tuon santarmin poistua selkäni takaa, sillä jos hän
sattuu koskemaan minuun, niin minä kun olen kovin kutiavainen,
saattaisin antaa hänelle päin suuta, jotta...

-- No-no-no! Hiljaa, nuorukainen. Ei santarmi ole teitä vartioimassa.
Sanokaa vain, milloin kävitte viimeksi Klaara neitiä tervehtimässä,
jolloin hän antoi teille viiniä?

-- Siihen kyllä saatan vastata, jahka saan muistini suunnillensa.
Viimeisen kerran kävin Hortobágyin krouvissa mennä vuonna Demetriuksen
päivänä, kun lampureita pestataan; silloin minut vietiin sotamieheksi,
enkä ole sittemmin niillä seuduilla ollut.

-- Santeri! -- huudahti puheeseen tyttö.

-- Santeri olen. Siksi olen ristitty.

Tuomari kysyi:

-- Ettekö kolme päivää sitten ollut Hortobágyin majatalossa, jolloin
isännän tyttö antoi teille viiniä, johon oli liuotettu mandragoraa,
josta te kovasti sairastuitte?

-- En ollut Hortobágyin majatalossa, en ole nähnyt Klaara neitiä, --
siitä on puoli vuotta, kun olen hänen viiniänsä juonut.

-- Santeri! -- Sinä valehtelet. -- Ja minunko tähteni? -- äännähti
tyttö.

Tuomari suuttui.

-- Älkää koettako eksyttää oikeutta kieltämisellänne. Tyttö jo on
tunnustanut koko asian, että hän on antanut teidän juoda mandragoran
juurella myrkytettyä viiniä.

-- Silloin on se tyttö valehdellut.

-- Mutta mitähän syytä hänellä olisi ottaa päällensä tuollaista
rikosta, josta seuraa mitä ankarin rangaistus?

-- Mitäkö syytä! Se on sellainen tyttö, että kun se tulee sille päälle,
niin se ei kuule eikä näe, vaan puhuu aivan omiansa. Siitä Klaara neiti
on vain pahoillansa minuun, että silmämme eivät oikein iske yhteen.
Sentähden hän nyt tässä syyttelee itseänsä, jotta minä häntä säälien
tunnustaisin, kenen toisen neitosen luona olen käynyt sieluani
turmelemassa, sydäntäni lääkitsemässä, joka tyttö sitten antoi minun
juoda tuota huumaavaa juomaa. Sen sanon, jos tahdon, mutta jollen
tahdo, niin voin olla sanomattakin. Se häntä harmittaa, etten ollut
hänen luonansa, etten käynyt sinnepäinkään sotaväestä päästyäni.

Tuosta puheesta tyttö vasta vimmastui.

-- Santeri! Et ole koskaan ennen eläissäsi valehdellut. Mikä sinua nyt
vaivaa? Kun yhdellä ainoalla valheella, jota valmiina sinulle
tyrkytettiin, olisit voinut päästä sotaväestä, niin silloin et osannut
sitä sanoa. Mutta nyt kiellät käyneesi luonani kolme päivää sitten!
Entä kukas toi minulle tämän kamman, joka minulla nytkin on päässäni?

Hevospaimen virkahti pilkallisesti nauraen:

-- Neiti itse parhaiten tietää, mikä ja kuka on syynä siihen, että
hiuksenne ovat kammalle kierretyt.

-- Santeri! Se ei ole totta! Minä en huoli, vaikka minut rikokseni
tähden pantaisiin kaakinpuuhun ja vaikka raippoja saisin. Tässä pääni;
hakattakoon poikki, en huoli. Mutta älä sano sitä, ettet koskaan ole
minusta pitänyt, ettet ole luonani käynyt, sillä se on kuolematakin
katkerampaa kuulla.

Tuomari tuimistui.

-- Tuhat tulimmaista! Lemmenriitanne saatte ratkaista kahdenkesken;
mutta minä tahdon tietää, missä tämä selvä myrkytys on tapahtunut ja
kuka sen työn on tehnyt.

-- Vastaa siihen! -- huudahti tyttö, kasvot leimuavina. -- Anna siihen
vastaus!

-- No, kun niin tiukasti tutkitaan, niin menneeks' olkoon puuristiin!
Voinhan tuon sanoa. Ohatin pustalla tapasin kuljeksivan
mustalaisjoukon. Ihmeen kaunis, hehkusilmä tyttö seisoi teltan
edustalla. Puhutteli minua ja kutsuipa sisäänkin. Siellä paraikaa
paistettiin porsasta. Jäin sinne hetkeksi hauskaa pitämään. Join heidän
viiniänsä. Tunsin heti, että siinä oli jonkinlainen katkera ja outo
maku. Mutta mustalaistytön suukot olivat niin suloiset, että muun
kaiken unohdin.

-- Valhe! Valhe! Valhe! -- huuteli tyttö. -- Nyt olet tuon jutun omasta
päästäsi keksinyt!

Paimen nauroi hurjasti. Nosti oikean käden takaraivolleen, viittaili
ilmaan vasemmalla ja alkoi hyräillä tätä lauluansa:

    "Maailma on ihana,
    mustalaisten tytöt ruusunkukkia!"

Ei tuo juttu ollut nyt vasta keksittyä, vaan jo sinä tuskien yönä,
jolloin "Keltaruusu" oli häntä hoitamassa ja kastelemassa hänen kuumaa
päätänsä. Silloin hän kesken kipujansa ajatteli tätä keinoa uskottoman
lemmittynsä pelastamiseksi.

Tuomari löi suuttuneena nyrkkiä pöytään.

-- Älkää täällä kujeilko!

Nyt paimen kävi vakavan näköiseksi.

-- Kunnioitettava herra tuomari, minä en kujeile. Elävän Jumalan kautta
vannon, että se on kaikki totta, mitä olen puhunut.

Näin lausuen hän nosti pystyyn kolme sormea.

-- Ei! Ei! Älä vanno! -- huusi tyttö. -- Älä saata sieluasi
kadotukseen!

-- Hitto teidät vieköön! Hulluja olette kumpainenkin. -- Tuomari
muodosteli päätöslauselmansa: -- Merkitkää, herra notarius,
pöytäkirjaan paimenen tunnustus mustalaistytöstä, joka siis tulee
syytettäväksi myrkytysrikoksesta. Poliisiviraston toimeksi jääköön
hänen etsintänsä. Te saatte mennä. Kun teitä tarvitaan, niin annetaan
käsky.

Ensin päästettiin tyttö vapaaksi; vähän isällistä nuhdetta hän
tarvitsi, ja sen hän saikin.

Hevospaimenen piti jäädä sisään vielä kuulemaan tunnustuksensa johdosta
laadittua tutkimuspöytäkirjaa sekä sitä allekirjoittamaan.

Tyttö odotti häntä etehisessä. Santerin hevonen seisoi valmiina pihalla
akaasiapuuhun sidottuna.

Paimen meni ulos päästyänsä ensin tohtorin luo kiittämään hyvästä ja
uskollisesta hoidosta.

Tohtori oli myöskin ollut tutkimustilaisuudessa läsnä virallisena
todistajana ja siis kuullut kaikki.

-- No, Santeri! -- virkkoi hän miehelle, kun tämä oli saanut
kiitoksensa sanotuksi; -- olen minä nähnyt teatterissa montakin
näyttelijää, mutta ei yksikään ole betyária näytellyt niin hyvin kuin
sinä.

-- Eikö käynyt mainiosti? -- kysäisi mies vakavana.

-- Sinä olet kunnon poika, Santeri. Hyvin teit. Sano tytölle joskus
hyvä sana, kun hänet tapaat. Hän raukka ei tiennyt pahoin tehneensä.

-- Minä en ole hänelle suuttunut. Jumala siunatkoon teitä, herra
tohtori, kaikesta osoittamastanne hyvyydestä.

Hänen astuessaan ulos rappusille asettui tyttö hänen eteensä ja tarttui
hänen käteensä.

-- Santeri! Mitä teitkään itsellesi? Annoit sielusi kadotukseen! Väärin
vannoit, väärän jutun keksit minut vapauttaaksesi. Kielsit minua
milloinkaan rakastaneesi, vain sentähden että minä pääsisin saamasta
raippoja ja joutumasta kaakinpuuhun. Kuinka saatoit sen tehdä?

-- Se on minun asiani. Sen vain sanon sinulle, että tästä päivästä
lähtien halveksin ja vihaan toista meistä kahdesta. Älä itke. Et sinä
ole se toinen. Minä en enää saata katsoa sinua silmiin, sillä näen
niissä itseni. En ole enää edes tuon sangattoman napin arvoinen, joka
putosi tuossa äsken liivistäni.

Näin sanoen hän hyppäsi hevosen selkään, irroitti sen puusta ja ajaa
karahutti pustalle.

Tyttö katsoi kauan hänen jälkeensä, kunnes silmät kyynelistä ihan
sumenivat. Sitten hän haki maasta tuon pudonneen sangattoman napin ja
pisti sen poveensa talteen.



VII.


Niinpä kävi kuin isäntäpaimen oli arvellut; kun lehmäkarja saapui
Polgárin ylimenopaikalle, niin se ei päässytkään tulvaveden tähden
toiselle rannalle. Tisza-, Sajó- ja Hernád-virrat tulvivat yhtaikaa.
Niin korkealla oli vesi, että jo sillankannen peitti. Lautta oli
vedetty maalle ja sidottu rannalla kasvavaan piilipuuhun kiinni. Samea
tulvavesi kuljetteli mukanaan juurinensa irti revityitä puita. Sorsia,
kuikkia ja telkkiä uiskenteli parvittain tulvavedessä; ne näet eivät
silloin pelkää pyssymiestä.

Sangen harmillista oli, että liike näin tuli seisautetuksi. Herttuan
lehmistä puhumattakaan oli se ikävä asia markkinamiehille, jotka olivat
Debreczenistä ja Ujvárosista matkalla Onodin markkinoille ja joiden
rattaat seisoivat siellä paljaan taivaan alla vesiallikossa, kun miehet
loikoilivat lauttaajan tuvassa.

Frans Lacza tuli heiniä ostamaan karjallensa, osti koko suovan.

-- Täällä saadaan kyyristellä ainakin kolme päivää!

Onni oli onnettomuudessa, että markkinaväen joukossa oli vaimo, joka
rupesi ruokaa valmistamaan. Hänellä oli mukana aimo pata ja tuoretta
sianlihaa. Heti hän rupesi tekemään kauppaa tavarallansa; tilapäinen
keittiö kyhättiin kokoon maissin oljista. Polttopuita ei tarvinnut
ostaa, niitä toi Tisza-virta. Viiniä oli lauttaajalla myydä;
kehnonlaista se oli, mutta meni paremman puutteessa mukiin. Muuten
unkarilainen aina ottaa matkaan lähtiessään mukaan taskumatin ja
ruokapussin.

Kuluipa aika tätenkin tehtäessä tuttavuuksia toisten kanssa.

Debreczeniläinen suutari ja Balmaz-Ujvárosin nahkuri ovat tuttuja
entisestään. Räätäliä joka ihminen muutenkin sanoo "kummisedäksi";
piparkakkujen myyjä vain istuu eri pöydässä, luulee näet olevansa muita
parempi, kun hänellä on punakauluksinen röijy yllä, mutta kuitenkin
sekaantuu hän yhteiseen keskusteluun. Myöhemmin saapui sinne muuan
hevoskauppias, mutta hän sai jäädä seisomaan, kun oli niin juutalaisen
näköinen. Mutta kun karjapaimen astui sisään, niin heti koetettiin
saada hänelle sijaa pöydän ääreen, karjapaimen on näet arvossapidetty
mies kaupunkilaistenkin kesken. Molemmat mähriläiset saivat jäädä ulos
karjaa vartioimaan.

Keskustelu oli tasaista ja hiljaista, kun Pundorin matami ei vielä
ollut saapunut. Mutta kun hän ehtii paikalle, niin ei enää toiset taida
saada sananvuoroa. Hänen rattaansa olivat näet tarttuneet kiinni
liejuiseen tiehen, hän kun matkusti yhdessä lankonsa, puusepän kanssa.
Tämä vei koreiksi maalattuja arkkuja Onodin markkinoille, Pundorin
matami taasen piti yleisön varalla saippuaa ja talikynttilöitä.
Karjapaimenen astuessa tupaan oli se jo niin täynnä tupakansavua, että
tuskin eteensä saattoi nähdä.

-- Kertokaapas, -- jatkoi puhetta suutari kääntyen nahkurin puoleen, --
te kun siellä Ujvárosissa olette lähempänä Hortobágyin majataloa kuin
me, miten se krouvarin tyttö sille hevospaimenelle sai myrkkyä
annetuksi.

Karjapaimenesta tuntui, kuin olisi sydämeen pistoksen saanut.

-- Niin se oli, että kaunis Klaara höysti ketunleivällä lampaanpaistin,
jota hän laittoi Santeri Decsille.

Leivoksien myyjä puuttui puheeseen:

-- Mutta minä olen taas kuullut, että hän antoi Santerille simaan
jotain huumaavaa velhonmyrkkyä.

-- Totta tuo herra sen asian paremmin tietää. Kultavitjatkin on
kellossa! Sieltä Ujvárosista haettiin rykmentin välskäri avaamaan
kuolleen hevospaimenen ruumista, ja hän oli löytänyt sen sisälmyksistä
ketunleipiä. Ne on pantu väkiviinaan. Lakiin ne tuodaan todisteiksi.

-- Jopa se herra sai hevospaimenelta hengenkin. Mutta eihän se
kuollutkaan myrkystä, vaan tuli hulluksi, jotta täytyi viedä mies
Budaan. Siellä saavat otella hänen päänsä kanssa, myrkyn voima näet
meni kovasti päähän.

-- Mitä vielä! Vai vietiin Budaan! Hautaan mies vietiin kuin
vietiinkin. Minun vaimoni kuuli sen itseltä tekokukkien laittajalta,
joka oli Santeri Decsin arkullekin kukkia valmistanut. Pyhäin pariin on
päässyt.

-- No, täällä on Csikmákin rouva, meidän ruuanlaittajamme; hän on
lähtenyt Debreczenistä päivää myöhemmin kuin me. Kutsutaan hänet
sisään, hän varmaan tietää asianlaidan.

Csikmákin rouva kerkesi vain ikkunan takaa lausumaan mielipiteensä; ei
näet uskaltanut jättää kiehuvaa kattilaansa. Hän tiesi, että tuo
myrkytetty hevospaimen jo oli haudattukin; Debreczenin kanttori oli
veisaamassa ja esipappi piti peijaispuheen.

-- Entä miten tytön kävi? -- kuului yhtähaavaa monen suusta.

-- Tyttö karkasi tiehensä. Pakeni kultansa, erään karjapaimenen kanssa,
jonka neuvosta hän oli hevospaimenen myrkyttänyt, ja yhdessä he nyt
paraikaa muodostavat rosvojoukkoa.

Frans Lacza kuunteli tätä kaikkea tyynesti, olematta millänsäkään.

-- Juoruja! Joutavia -- tiuskui leivoksien myyjä. -- Nyt ei Csikmákin
rouva tietänytkään oikein. Tyttö otettiin heti kiinni, pantiin
rautoihin ja vietiin santarmien keskellä linnaan. Minun poikani näki
omin silmin, kun häntä vietiin kaupunginvankilaan.

Karjapaimen kuunteli paikaltaan liikahtamatta.

Nyt tuli sisään suurella töminällä joukon viimeinen, jo ennen mainittu
Pundorin matami. Ensin astui hän itse sisään, heti perässä ajaja ja
sitten lankomies, laahaten perässään suurta matka-arkkua.

-- No, kertokaa nyt heti, matami, miten kävi krouvarin tytön, joka sen
hevospaimenen myrkytti?

-- Kyllä kerron, ystävä-kullat, kun ensin vähän huoahdan. -- Hän
istahti lankonsa suurelle arkulle, ja paras paikka se olikin, sillä
penkit ja tuolit olisivat saattaneet särkyä hänen suunnattoman
ruumiinsa alla.

-- Saatiinko kaunis Klaara kiinni vai pääsikö pakoon?

-- Voi ystäväiseni! Jo hän on saanut tuomionsakin. Kuolemantuomion;
ylihuomenna hänet mestataan. Tänäpänä saapuu mestaaja Szegedistä;
hänelle on saatu asunto "Valkoratsun" ravintolasta, mutta "Härkösessä"
ei hänelle tahdottu millään ehdolla antaa kortteeria, ja se on niin
totta, kuin minä tässä istun. Kuulin sen itse vanginvartijalta, joka
käy luonani kynttilöitä ostamassa.

-- Minkälaisella kuolemalla hänet lopetettaneen?

-- Olisi kyllä ansainnut tulla roviolla poltettavaksi, ja jos vielä
olisi vanha laki, niin kyllä se tehtaisiinkin, mutta nyt vain hakataan
pää poikki. Ja tyttö on sentään vapaata sukua, hänen isänsä ei ole
maaorjana ollut. Sellaisia vain mestataan.

-- Älkäähän nyt, hyvä matami! -- väitteli leivoksien kauppias. -- Eihän
vapaa sukuperä nyt enää meidän päivinä mitään maksa. Kun minä ennen
1848 otin ylleni hopeanappisen päällysviittani, niin minua pidettiin
aivan vapaasyntyisenä, eikä Pestin sillalla koskaan vaadittu minulta
siltarahaa; mutta jos nyt otan ylleni tuon hopeanappisen, niin...

-- Älkää siinä nyt ruikuttako hopeanappistanne! -- puuttui räätäli
hänen puheeseensa. -- Antaa matamin kertoa mitä tietää: mikä oli syynä,
että nuori tyttö meni tuollaista murhaa tekemään?

-- Ai! Sepä vasta onkin asia! Sen yhteydessä on toinenkin murha.
Tuonnoin kävi täällä muuan rikas karjakauppias Mährinmaasta lehmiä
ostamassa. Hänellä oli paljon rahaa mukana. Kaunis Klaara ja hänen
henttunsa, tuo karjapaimen näetsen, yksissä neuvoin murhasivat sen
karjanostajan ja heittivät ruumiin Hortobágyin jokeen. Hevospaimen,
joka myöskin oli mieltynyt tyttöön, sattui näkemään heidän tekonsa.
Sentähden he ensin antoivat hänellekin osan rosvoamistaan rahoista,
mutta myrkyttivät hänet sitten tehdäkseen hänet vaarattomaksi.

-- Eikö tuota karjapaimenta olekkaan otettu kiinni? -- kysäisi suutari
ällistyen.

-- Otettaisiin, jos saataisiin. Mutta se on kadonnut tietymättömiin.
Santarmit ovat liikkeellä häntä pustalta etsimässä. Häntä on jo
julkisesti peräänkuulutettu. Hänen ulkomuotonsa on kaikkien tiettäväksi
ilmoitettu. Itsekin olen sen lukenut. Sata taalaria luvataan
palkinnoksi sille, joka hänet saa kiinni ja tuo elävänä lain kouriin.
Minä kyllä miehen tuntisin!

Jos Frans Laczan sijassa tässä nyt olisi istunut Santeri Decsi, niin
olisi tästä voinut syntyä aika himphamppu. Olihan ihan tarjolla mainio
teatteritemppu. Ei muuta kuin lyödä mäjähyttää lyijypäisellä kepillä
pöytään, työntää tuoli takaa kumoon ja karjaista joukkoon: "Minä olen
sama mies, jonka peräänkuulutetaan! Kuka haluaa nyt ansaita sata
taalaria?"

Koko seura olisi pötkäissyt pakoon, kuka kellariin, kuka uuniin.

Mutta karjapaimenella ei ole sitä luontoa. Hän on tottunut lapsuudesta
järkevään, maltilliseen menettelyyn. Sarvikarjasta hän sen on oppinut.

Kysäisi vain kyynäspää pöydän nojassa matamilta:

-- Tuntisiko matami todellakin tuon virallisen kuulutuksen johdolla sen
karjapaimenen?

-- Jottako tuntisinko häntä? Miksen tuntisi? Monta kertaa on hän käynyt
luonani saippuata ostamassa.

Nyt katsoi hevoskauppiaskin parhaaksi puhua tietonsa

-- Mutta kuulkaas, matami hyvä, mitä karjapaimen saippualla tekee?
Heillähän on kaikilla siniset paidat ja housut, jotka eivät saippuata
kaipaa, vaan rasvassa ne pojat liinavaatteensa keittävät.

-- No olipa tuokin jotain olevinaan! Kaikkia pitää kuulla! Eikö
saippuaa käytetäkkään muuhun kuin pesuun, vai kuinka? Vai eivätkö
karjapaimenet ajakkaan partaansa? Pitääkö karjapaimen sellaista pitkää
partaa kuin mikäkin juutalainen kaupustelija?

Koko seura remahti nauramaan nolatulle viisastelijalle.

-- Minuako tarkoititte? -- ärähteli hevosmies.

Karjapaimen kysäisi taas tyynellä äänellä saippuamatamilta:

-- Tiedättekö tuon rikollisen paimenen nimeä?

-- Miksen tietäisi. Mutta kun ei tule nyt kielelleni. Tiedän sen yhtä
hyvin kuin oman sikiöni. Nimi on juuri kielen päässä, mutta...

-- Eikös se ole Laczan Franssi?

-- Niin, niin on! Laczan Franssi se on, hitto vieköön! Nyt jo muistan.
Ehkä tekin tunnette miehen?

Mutta paimen ei nytkään ilmoittanut, että tunsi tuon miehen yhtä hyvin
kuin oman isänsä ainokaisen pojan, vaan kopisti levollisena piippunsa
perät kouraan, pani pesään uutta tupakkaa, nousi seisomaan, laskien
tukevan keppinsä tuolin nojalle merkiksi, että se on häntä varten,
jottei kenkään muu menisi siihen istumaan, ja astui sytytettyään
piippunsa pöydällä palavasta ainoasta kynttilästä ulos vierastuvasta.

Sisään jääneet rupesivat tuomaan julki hänestä tekemiänsä havaintoja.

-- Tuota miestä näkyi jokin raskas kuorma painavan.

-- Ei hänen katsantonsa minuakaan miellyttänyt.

-- Ehkäpä tiesi mies jotain hevospaimenen murhaamisesta.

Hevoskauppias taasenkin onnettomuudekseen puuttui toisten keskusteluun:

-- Arvoisat herrat ja naiset! Tahdon vain nöyrimmästi julkilausua itse
tekemiäni havaintoja. Eilen iltapäivällä kävin Ohatin pustalla hevosia
ostamassa ja näin siellä tuon kuolleeksi ja myrkytetyksi mainitun
Santeri Decsin niin raittiina ja terveenä kuin eheä omena; itse hän oli
suopungilla ottamassa kiinni myytäviä hevosia laumasta. Se on niin
totta kuin elän.

-- Katsoppas sitäkin sen vietävää! Aikoo tässä vielä meitä eksyttää
valheillaan, -- murisi suuttuneena koko seura. Mutta kyllä hän siitä
saikin. Ei muuta kuin niskasta kiinni ja hyvää kyytiä ulos tuvasta.

Näin ulos heitettynä tämä matkamies pihalla rähjääntynyttä hattuansa
laitellen mökötteli itsekseen, tehden tapauksesta johtopäätöksiä:

-- Miksi minulle tämä? Mitä juutalainen totuudella?

Karjapaimen taasen meni laumansa luo ja käski mähriläisten miesten
vuorostansa mennä juomatupaan ottamaan myöskin viinilasin. Siellä on
hänen tuolinsa vapaana, se jonka nojassa hänen keppinsä on; sillä aikaa
lupasi hän vartioida karjaa.

Tällä välin otti hän kedolta palan "orvonturvetta" ja kätki sen
päällysviittansa hihaan.

Mitä hän sillä tarkoitti?



VIII.


Hyvä on, ettei kukaan tiedä -- paitsi hortobágyilaiset -- mitä se
"orvonturve" oikeastaan on, jota kedolta kootaan. -- Se vain on varmaa,
ettei se mikään kukkanen ole. -- Se on pustan paimenten ainoa
polttoaine.

Mieleen tässä johtuu kertomus, miten muuan unkarilainen tilanhaltija,
kun oli pakko vapaussodan jälkeen paeta ulkomaille, valitsi
piilopaikakseen vapaan Sveitsin, mutta kun hän ei voinut tottua noihin
suunnattoman korkeihin vuoriin, niin hän usein kesällä sulkeutui
huoneeseensa, otti esille palan tuota orvonturvetta, jota hän oli
koonnut karjalaitumelta, sekä sytytti sen tulisijassa palamaan. Silloin
hän silmät ummessa sen hajua tunnustellen oli mielikuvituksissaan
olevinansa Unkarin Alamaan tasangolla karjalaumojen ja kellokkaiden
keskellä uneksien sitä, mitä hänen sielunsa himosi...

Kun "orvonturpeen" savulla oli niin hurmaava vaikutus sellaiseen
hienonenäiseen ihmiseen, niin sitä uskottavampi on se tapaus, jonka
pian tulen kertomaan.

Kaksi päivää olivat matkustajat jo saaneet viipyä Polgárin
ylimenopaikalla; mutta kolmannen vastaisena yönä noin puoliyön
tienoissa lauttaaja toi sen ilosanoman odottaville, joilta oli jo
lopussa sekä kärsivällisyys että elintarpeet, että virta oli hyvästi
laskenut. Huomisaamuna varmaan pääsee ylitse, lauttaa pannaan jo
kuntoon.

Kiireimmiten riensivät ne, jotka kulkivat rattailla, työntämään
ajoneuvojansa lautalle, ihan toistensa viereen; sitten vasta
talutettiin hevoset.

Sen jälkeen tuli sarvikarjan vuoro. Nekin mahtuivat, kun hyvin
ahtaaseen pantiin.

Viimeiseksi talutettiin lautalle sonni, yleisö kun sitä pelkäsi.
Jäljellä oli vain karjapaimen hevosensa kanssa.

Molemmat mähriläiset saivat sijan rattaiden ja lehmien välissä.

Mutta ei vielä varsin päästy matkaan, sillä virran yli pingotettu
vetotouvi oli liian kireällä, niin että siihen tuskin ulottui; piti
odottaa kunnes se auringonpaisteessa vähän kuivuisi ja höllentyisi.
Kovasti se jo ainakin höyrysi.

Jotta odotusaika paremmin kuluisi, hyväksyttiin karjapaimenen esitys,
että laitettaisiin kalakeittoa. Ei ollut enää ihmisillä muuta syötävää.
Olihan pata lautalla, ja kaloja oli kyllin. Lapioilla toivat
lauttamiehet käsin kiduksista kiinni ottamiansa kaloja lätäköistä,
minne tulvavesi oli niitä jättänyt, lihavia toutaimia, monnia ja
lohenmullojakin. Pian ne perattiin, leikeltiin palasiksi ja pistettiin
pataan kiehumaan.

Tähän asti meni kaikki mukiin, mutta nyt oli kysymys, kellä oli vielä
jäljellä "turkinpippuria".

Näitähän on jokaisella kunnon unkarilaisella aina mukana eväspussissa,
mutta kun on tässä kolme päivää oltu odotuksissa, niin ei ole ihme, jos
pippurit ovat kaikilta loppuun kuluneet. Eikä ilman niitä kalakeitto
maistu miltään!

-- No minulla on, -- vastasi karjapaimen ja otti viittansa hihasta
esiin puurasian. Näyttääpä olevan varovainen ja tarkka mies, on
säästänyt pippurinsa viimeiseen tarpeeseen ja saattaa nyt tehdä hyvän
työn koko matkustavalle yleisölle.

Mutta pata oli tulella lautan toisessa päässä. Karjapaimenen täytyi
sentähden astua pitkin lautan parrasta päästäkseen sen luo, elukat kun
olivat välissä. Eikä kukaan liioin mielellänsä anna pippurirasiataan
toisten käsiin.

Sillä aikaa kuin lauttaaja-isäntä höysteli padassa kiehuvia kaloja
noilla pippurilla -- joita muutamat tiedemiehet sanovat myrkyllisiksi,
vaikka on olemassa niinkin karskia kansoja, jotka niitä saattavat
syödä, -- paimen salaa pisti "orvonturvetta" tuleen padan alle.

-- Kuinka tuo kalakeitto tuntuukin käryiseltä ja pohjaanpalaneelta! --
huomautti suutari hetken perästä.

-- Se ei enää tunnu vain, se jo haisee siltä! -- oikaisi räätäli.

Mutta vielä enemmän turpeen väkevä savu meni elukkain nenään. Ensin
sonni alkoi käydä levottomaksi. Turpa pystyssä se ravisteli kaulassaan
riippuvaa kelloa ja ammahteli ehtimiseen; sitten se painoi päänsä alas,
häntä nousi ilmaan, ja elukka rupesi kauheasti mylvimään. Ja nyt
lehmätkin, aivan kun kiiliäistä pakoon, levottomasti hyppelemään ja
ammumaan toistensa selkään yritellen; kaikki pyrkivät ne lautan
laidalle.

-- Jeesus Maaria! Pyhä Anna! Me hukumme! -- äännähteli lihava
saippuamatami.

-- Istukaa vain te matami lautan toiselle partaalle, niin se kyllä
tulee tasapainoon! -- pilaili suutari.

Mutta pila pois! Miesten oli lujasti tarttuminen vetotouviin voidakseen
pitää lauttaa tasapainossa, sen toinen parras kun arveluttavasti läheni
veden pintaa.

Nyt sonni mylvähti kerran tuimasti ja hyppäsi aika harppauksella
lautalta veteen. Eikä aikaakaan, niin hyppelivät kaikki neljäkolmatta
lehmää perässä virtaan.

Lautta kulki silloin jo keskivirrassa.

Elukat uivat takaisin rannalle, mistä oli tultukin.

Molemmat mähriläiset huutelivat lauttamiehille, että pitää palata
takaisin heti paikalla karanneita elukoita hakemaan.

-- Mitä hittoa! Ei takaisin! -- huutelivat markkinamiehet. -- Meidän
pitää päästä ylitse. Muutenkin jo markkinoilta myöhästytään.

-- Älkää yhtään haikailko, pojat, -- virkkoi aivan tyynenä karjapaimen.
-- Kyllä minä pian eläimet palautan.

Näin sanoen hän hyppäsi ratsunsa selkään, kannusti sitä kerran ja antoi
sen hypätä laidan yli virtaan.

-- Pian paimen ne saavuttaa! Ei pidä yhtään pelätä! lohdutteli suutari
epätoivoisia Mährin miehiä.

Mutta toista mieltä oli rannalle jäänyt hevoskauppias, jolla ei enää
ollut hevosille tilaa lautalla ja joka ei itsekään tahtonut antaa niitä
vaaraan toisten elukkojen joukkoon.

-- Te ette ikinä enää tuota karjaa saa nähdä! Kyllä se nyt on mennyttä!
-- huuteli hän rannalta lautalla meneville.

-- Mitä se Pilatuksen pyöveli siellä taas puhuu? -- Suutari ihan
suuttui. -- Olisi tässä siansääri, niin heittäisin sillä niskaan.

Karja ui viistoon suuntaan Hortobágyin puoleista rantaa kohden ja nousi
matalalle päästyänsä kauniisti maalle. Paimen jäi jälkipuoleen.
Sarvikarja pääsee vedessä eteenpäin paremmin kuin hevonen.

Saavuttuansa rannalle paimen irroitti kaulastaan pitkän piiskansa ja
läimäytti sillä kovasti muutamia kertoja.

-- Ahaa! Jo se rupeaa niitä palauttamaan! -- puhelivat nyt
markkinamiehet mähriläisiä lohduttaen.

Mutta piiskan läimäykset vain pelottavat sarvikarjan nopeampaan
juoksuun.

Tämä lehmien lautalla tekemä kepponen antoi matkustajille aihetta
laajaan ajatustenvaihtoon. Lauttamiehet vakuuttivat, ettei tämä
suinkaan ollut ensimmäistä kertaa. Usein Hortobágyista tuodut elukat
saavat sen sisun, että tuntiessaan lautan liikkuvan vedessä yhtäkkiä
hullaantuvat, hyppäävät veteen, uivat rannalle ja karkaavat takaisin
pustalle.

-- Ihmisessäkin on isänmaanrakkautta, -- vakuutteli vehnästenmyyjä,
joka oli lukenut paljon kirjoja ja tullut niistä tuon taudin tuntemaan.

-- Niin kai! -- selitti saippuakauppias, -- lehmät karkasivat kotia,
kun heidän vasikkansa jäivät sinne. Siinä tehtiin väärin, kun vietiin
emät pois vasikoittensa luota.

-- Toista minä tuumaan, -- virkkoi suutari, joka jo virkansakin
puolesta oli epäileväinen. -- Olen usein kuullut, että viekkaat
betyárit tahtoessaan hajoittaa laumaa pistävät rasvaa piippuunsa
tupakan sekaan. Kun nauta tuntee nenässään tuon hajun, niin se
villiintyy ja lähtee karkaamaan tiehensä. Paimen junkkari silloin
helposti saattaa siepata laumasta jonkun hiehon tai mullikan. Olin
äsken juuri tuollaista hajua tuntevinani.

-- Ettekä kuitenkaan lähtenyt karkuun. -- Tälle sanallekos vasta
naurettiin.

-- Varroppas, räätäli! Kunhan vain tästä päästään rantaan.

Mutta nuo molemmat mähriläiset eivät pitäneet tuota karjan kepposen
selittelemistä ensinkään naurun asiana, vaan nostivat sellaisen ulinan
ja vaikerruksen kuin tappiolle joutunut mustalainen.

Vanha lauttaaja osasi vähän slovakin kieltä ja lohdutteli heitä.

-- Ei pidä ulista, vieraat. Nje stjekát! Ei karjapaimen teidän
lehmiänne varasta. Se on rehellinen mies. Onhan hänellä hatussa iso
messinkilevy, johon on piirretty kirjaimet D.V., ja ne eivät merkitse
sanoja "Dugd el, Vedd el", pistä piiloon, vie pois, vaan nimeä
"Debreczen Városa", Debreczenin kaupunki. Ei se tohdi lehminensä pakoon
karata. Kun me palajamme takaisin, niin on jo koko karja koossa
rannalla odottamassa. Kyllä paimen ne palauttaa. Menihän koiransakin
mukaan pois lautalta. Kun toisen kerran elukat tuodaan lautalle, niin
pitää vain sitoa lehmät parittain sarvista yhteen ja kytkeä sonni
kiinni tuohon rautarenkaaseen, niin kyllä tästä ylitse päästään.
Lauttaraha vain pitää suorittaa toiseen kertaan.

... Kului hyvinkin puolitoista tuntia, ennenkuin lautta pääsi toiseen
rantaan ja ennenkuin se tyhjeni, taasen täyttyi ja ehti takaisin
toiselle puolelle.

Mähriläiset juoksivat heti kummulla sijaitsevan lauttaajatalon luo
laumaa etsimään.

Mutta sitä ei näkynyt missään.

Hevoskauppias tiesi sanoa, että nuo villit eläimet olivat täyttä
laukkaa juosseet tuonne arolle päin, perässä paimen sekä hänen
koiransa, ja pian kadonneet tuonne piilipuiden taa. Ne eivät olleet
kulkeneet maantietä, vaan juosseet myötätuuleen, sarvet päin maata ja
häntä ilmassa, ihan kuin kiiliäistä pakoon.

Muuan myöhästynyt savenvalaja, joka kuorminensa tuli Ujvárosin
puolesta, tiesi kertoa tavanneensa Hortobágyin tuolla puolen
sarvikarjalauman, joka mylvien juoksi Zámin kumpuja kohden, perässä
ratsumies koirinensa. Hortobágyin joki kun tuli vastaan, niin ne
syöksyivät veteen, ja sitten katosivat näkyvistä korkeaan kaislikkoon
sekä karja että ratsumies.

Lauttaaja-isäntä kääntyi mähriläisten puoleen, jotka suu auki miestä
kuuntelivat, sanoen: -- Nyt on ulisemisen syytä, miehet!



IX.


Ohatin pusta on "koreiden tammojen" laidunmaa. Paimenmajalta pustan
keskeltä katsoen taivaanrantaan asti näkee vain hevosia syömässä
laitumella. Siellä niitä on kaiken värisiä, joita mainita saattaa,
ruskeita, harmaita, mustia, laukkia, voikkoja, kimoja, päistärikköjä,
raudikkoja, suotia, jopa valkoisiakin, jonka värisiä nuoret hevoset
harvoin ovat. Kai tuon monivärisyyden tähden juuri näitä hevosia
sanottiin "koreaksi tammastoksi".

Kaikki Debreczenin kaupungin tammat täällä ovat yhdessä varsoinensa.
Niitä ei pidetä koskaan tallissa, ei talvellakaan; lauman
lisääntymisestä vain isäntäpaimen tekee vuosittain tiliä.

Täältä ovat kotoisin ne hyvät arohevoset, joita tullaan kaukaakin
ostamaan. Kaikki hevoset näet eivät kelpaa hiekkaisille aroteille;
vuorihevonen seisahtuu, kun pitää alamaan maanteitä kulkea.

Hevoset ovat laitumella eri ryhmissä, kukin johtajaoriinsa ympärillä,
ahkerasti syöden. Hevonen syö aina. Oppineet miehet sanovat Jupiterin
kironneen hevosen, kun Minerva oli sen luonut, että sen pitää aina
syömän eikä ikinä ravituksi tuleman.

Neljä viisi paimenta hoitaa ratsunsa selästä tuota satakuntaa hevosta,
pitkäsiimaisella piiskalla palauttaen niitä, jotka tahtovat pyrkiä
erilleen.

Täällä on muuten kaikki samalla tavalla laitettu kuin sarvikarjan
paimentenkin luona, samanlainen paimenmaja, keittiö, tuulensuoja ja
vipukaivo. Mutta täällä ei tarvita kärripoikaa, ei orvonturvetta eikä
paimenkoiria, sillä hevonen ei kärsi koiransukua lähellään, ei sutta
eikä hallia, vaan potkii sen kuoliaaksi, kun likelle tulee.

Puolenpäivän aikana alkavat eri tahoilla syövät hevoset vetääntyä
suuren kaivon läheisyyteen.

Kahdet rattaat näkyvät lähenevän paimenmajaa tuolta Hortobágyin
sillalta päin.

Isäntäpaimen, tanakka, hartiakas ja luiseva ukko, katseli tulijoita,
kädet silmillä päivänvarjostimina, tunsi tulokkaat jo kaukaa heidän --
hevosistaan.

-- Se on herra Mikael Kádár, ja toinen on hevoskauppias Pelikán. --
Heti kun kalenteriini katsahdin, niin arvasin, että he tänään tulevat.

-- Vai seisoo se teidän kalenterissanne? -- kysäisi Santeri paimen
kiusoitellen.

-- Seisoo se. Siinä Csáthyn kalenterissa seisoo kaikki. Ensi pyhästä
alkavat Onodin eläinmarkkinat; sinne pitää Pelikánin saada hevosia.

Tämähän oli selvä asia. Tultiin siis hevosia ostamaan. Herra Mikael
Kádár on myyjä, Samuel Pelikán on ostaja.

Herra Mikael Kádárin me varmaankin jokainen tunnemme. Pyöreäkasvoinen
pulska mies, sievät viikset, suu aina hymyssä ja keskiruumis erittäin
pullea; tavallisesti on hänellä aina yllä nyöritakki, kannukset
saappaissa, pyöreä, pystyreunainen hattu päässä, hoikka keppi kädessä,
nuppina puusta leikattu linnunpää. Hänen hevosiansa on tuo ryhmä tuolla
lätäkön reunalla, ruskea ori etummaisena.

Samuel Pelikán taasen on laihakasvuinen mies, kauhean käyrä nenä,
pitkät viikset ja parta, selkä ja sääret hiukan koukussa alinomaisesta
hevosten tarkastelemisesta. Suuri leveälierinen huopahattu, kurjensulka
kyljessä, on hänellä päässään, kirjava liivi ja lyhyt takki yllä ja
housut saapasvarsiin pistettyinä, iso sikarikotelo takin sivutaskussa,
ja kädessä pitkä ratsupiiska.

Astuttuaan alas rattailta tulivat herrat kävellen paimenmajalle, missä
isäntäpaimen oli heitä vastaanottamassa. Kun oli hänen kanssaan muutama
sana vaihdettu, antoi hän miehillensä tarpeelliset käskyt, ja sitten
lähdettiin hevosia katsomaan.

Kaksi paimenta ajoi ratsain edellään mahtavilla piiskan läimäyksillä
sitä hevoslaumaa, jonka seassa herra Kádárinkin omat olivat. Siinä oli
noin pari sataa hurjaa hevosta, joihin ei vielä ikinä ollut ihmiskäsi
koskenut.

Kun paimenet pitkässä kaareutuvassa rivissä ajoivat edellänsä
hevosparvea herrojen nähtäväksi, niin kauppias huomautti maassa
seisovalle kolmannelle paimenelle yhtä nelistävää ruskeata, joka häntä
miellytti.

-- Tuosta minä pidän.

Nyt Santeri Decsi heitti yltään viitan ja takin, otti käteensä valmiin
suopungin, vasemman käden ympäri sen pään kiertäen, ja meni täyttä
laukkaa kohti tulevaa hevoslaumaa vastaan. Salaman nopeudella hän
heitti suoraksi suopungin valittua hevosta kohden, rengas osui
täsmälleen eläimen kaulaan, jotta se alkoi sitä kuristaa. Hirnuen
kiitivät toiset hevoset edelleen, mutta kiinni saadun täytyi jäädä. Se
pärskyi, nousi pystyyn, pyrki pakoon, mutta turhaan. Mies seisoi kuin
olisi ollut vaskesta valettuna, pitäen kiinni suopungin päästä. Avarat
paidanhihat luisuivat ylös olkapäihin, käsivarret olivat tukevat kuin
muinaiskreikkalaisten ja -roomalaisten sirkustaiteilijain. Molemmin
käsin hän veti yhä lähemmäksi vastaan pinnistävää hurjaa hevosta, ei
auttanut mikään, ihan viereen piti sen tulla. Silmät jo olivat
pulleina, sieraimet selällään, hengitys raskaasti ähkyvä. Nyt kiersi
paimen kätensä hellästi hevosen kaulaan, kuiski jotain sen korvaan,
otti suopungin silmukan pois kaulasta, ja nyt tuo hurja eläin muuttui
lauhkeaksi kuin lammas, helposti sai jo panna päitset päähän. Heti
sidottiin se marhaminnalla hevoskauppiaan rattaisiin: suolaisella
leivällä tämä kiiruhti kestitsemään uhriansa.

Tämä voimannäyte uudistettiin kolmasti; Santeri ei heittänyt harhaan
kertaakaan. Vasta neljännellä kerralla kävi niin, että silmus oli liian
avara ja siitä syystä meni aivan kiinni otetun tamman rinnuksiin asti,
jotta se, kuin ei tuntenut kuristusta, ei antautunutkaan aivan vähällä,
vaan rupesi hyppelemään ja vastaan vintturoimaan, vetäen suopungissa
paimenta perässään hyvän matkan. Mutta sai hän kuitenkin siitä viimein
voiton ja talutti kiinni otetun hevosen herrojen luo.

-- Tämäpäs on hauskempaa kuin karambol-peli kapakassa! -- virkkoi
Samuel Pelikán kääntyen herra Kádáriin.

-- Ei hänellä muuta työtä olekkaan, -- vastasi kunnon porvari.

Hevoskauppias otti taskusta sikarikotelonsa ja tarjosi paimenellekin.

Santeri otti sikarin, iski tuluksilla tulta ja tuprutteli pian mahtavia
savuja.

Nuo neljä hevosta sidottiin ostajan rattaisiin. Kaksi perään, kolmas
istuimen kohdalle ja neljäs valjaissa olevan oheen.

-- Te olette vasta väkevä mies, -- jatkoi vielä herra Pelikán,
sytyttäen sikariansa Santerin sikarista.

-- Mitä, kun juuri on sairastamasta päässyt ... murahti vanha
isäntäpaimen.

-- En minä ole sairastanut! -- väitti Santeri, pää ynseästi pystyssä.

-- Lempoko sinua sitten vaivasi? -- Kolme vuorokautta mies makasi
tuolla Mátan lasareetissa.

-- Ei olekkaan mies lasareetissa maannut! Sehän on vain hevosia varten.

-- Mitä siellä sitten teit?

-- Pätkässä olin, jotta piisasi, jos tietää tahdotte.

Isäntäukko siveli viiksiänsä ja murahti tyytyväisenä pahoitellen:

-- Tuollaisia veitikoita ne ovat! Milloinkaan eivät ilmaise, miten
hullusti heidän on käynyt.

Nyt tuli maksun suoritus.

Kahdeksansataa floriinia sovittiin hinnaksi noista neljästä hevosesta.

Herra Pelikán otti esiin povitaskusta ison nahkalompakon, josta hän
paperitukun seasta otti esille yhden. Ei siellä ollut ainoatakaan
seteliä, vaan paljaita sileitä vekseleitä, sekä tyhjiä että täytettyjä.

-- Minä en koskaan kuljeta mukanani rahaa, vaan vekseleitä, puhui
kauppias. Näitä ei kukaan viitsi minulta rosvota, varas vain joutuisi
pahaan pulaan. Näillä minä maksan.

-- Ja minä hyväksyn, -- vastasi herra Kádár. -- Herra Pelikánin vekseli
on puhdasta rahaa.

Hänellä oli kirjoitusneuvotkin mukana. Housuntaskussa ruuvikantinen
tolppo ja saapasvarressa kynänvarsi.

-- Pian saadaan tästä kirjoituspöytäkin, -- virkkoi Pelikán. -- Tuokaa,
paimen, tänne hevosenne, olkaa niin hyvä.

Santerin hevosen satulan päällä saattoi helposti täyttää vekselin
tyhjät kohdat. Paimen katseli tarkasti herrain työtä.

Eikä vain paimen tullut katsomaan, vaan hevosetkin. Nuo samat hurjat
hevoset, joita oli neljästi takaa ajettu ja joiden joukosta oli
suopungilla neljä otettu kiinni, kerääntyivät kuin uteliaat lapset
ilman vähintäkään pelkoa miesten ympärille. Muuan raudikko laski päänsä
ihan hevoskauppiaan hartialle, hänen hommiansa kummastellen. Ei kukaan
noista tietysti ollut ennen nähnyt vekseliä tehtävän.

Toiset katsojat olivat vaiti, mutta Santeri Decsi rohkeni tehdä yhden
kysymyksen.

-- Minkätähden kirjoitettiin tuohon paperiin kahdeksansataa kaksitoista
floriinia ja 18 kreutseriä, kun hevosten hinta oli tasan
kahdeksansataa?

-- Se on nähkääs sillä tapaa, että minä olen velkapää suorittamaan
summan käteisellä rahalla. Nyt kirjoittaa herra Kádár nimensä vekselin
takapuolelle ja vie sen huomenna heti pankkiin. Siellä maksetaan
hänelle siitä kahdeksansataa floriinia, kun ensin vedetään pois korko
12 fl. 18 kr.; vasta kolmen kuukauden perästä minä suoritan summan
pankkiin ja viljelen rahoja sen ajan.

-- Mutta jollette maksakkaan silloin pankkiin!

-- Silloin ottaa herra Kádár minulta rahat lain voimalla. Ja minulla on
luottoa.

-- Nyt ymmärrän. Sellainen siis on se vekseli.

-- Ettekö koskaan ole ennen vekseliä nähnyt?

Santeri päästi aika naurun. Puhdas hammasrivi kiilsi veitikkamaisesti
hänen nauraessaan.

-- Mitä hevospaimen vekselillä!

-- Mutta totta puhuen: teidän toverinne Frans Lacza on enemmän
herrastapoja oppinut; hän tietää, mihin vekseli kelpaa, vaikka onkin
vain karjapaimen. Minun hallussani on täällä paraikaa yksi sellainen
pitkä paperi häneltä; otan sen esille nähdä, jos tahdotte.

Hevoskauppias etsi sen paperiensa joukosta ja ojensi sen Santerin
silmien eteen, antoipa käteenkin. Kymmenen floriinin vekseli se oli.
Paimen kysäisi ällistyen:

-- Miten te, herra Pelikán, olette karjapaimenen tullut tuntemaan?
Eihän hän lehmänkauppoja tee.

-- En minä olekkaan tätä saanut, vaan vaimoni. Minun vaimollani on
näetsen pieni kultasepänliike, jota hän hoitaa omin päinsä ja johon
minä en juuri ollenkaan puutu. Pari kuukautta sitten tuli hänen
luokseen arvoisa Frans Lacza tuoden kullattavaksi pari hopeaista
korvarengasta perineen; hyvin olikin määrä kullata.

Nämä sanat olivat Santerille kuin ampiaisen pistos.

-- Hopeaiset korvarenkaat?

-- Aivan niin. Kaunista filigraanityötä. Kymmenen floriinia oli määrä
maksaa kultauksesta. Hän saikin ne kullattuina takaisin. Ei varmaankaan
itse niitä käytä. Rahaa miehellä ei ollut, mutta tämän vekselin antoi;
Demetriuksen päiväksi on määrä maksaa.

-- Tuo vekselikö?

Oudosti tuijottivat Santerin silmät, sieraimet värähtelivät; kasvot
vääntyivät niin kummallisen näköisiksi, että olisi luullut hänen
nauravan, mutta vekseli hänen kädessään vapisi. Eikä hän antanut sitä
takaisin; lujasti piti hän sitä kädessänsä.

-- Koska tuo vekseli teitä niin miellyttää, niin minä annan sen teille
juomarahan sijaan, -- puhui herra Pelikán saaden jalomielisen
päähänpiston.

-- Mutta hyvä herra! Tämä on liian paljon juomarahaksi. Kymmenen
floriinia.

-- Tietysti on kymmenen floriinia teille iso summa. Enkä minä liioin
ole sellainen pölkkypää, että heittelisin kymmeniä floriineja
juomarahaksi joka hevoskaupassa, mutta totta puhuen haluan jollain
lailla päästä tuosta vekselistä, kuten muinainen suutari
viinitarhastansa.

-- Olisiko siinä jotain petoskauppaa?

-- Ei siinä mitään petosta ole. Asia on aivan täyttä totta. Antakaas,
minä selitän; olkaa hyvä, katsokaa tänne. Tuossa seisoo: Herra Frans
Lacza. Alla seisoo hänen asuinpaikkansa ja sitten "maksettava". --
Kumpaankin kohtaan olisi pitänyt kirjoittaa: Debreczenissä. --
Mutta minun vaimoni, se tuhma akka, onkin kirjoittanut siihen:
"Hortobágyissa". -- Tämä kyllä on totta. -- Herra Frans Lacza asuu
Hortobágyissa. Mutta olisi akka edes kirjoittanut Hortobágyin
majatalon, tiedän missä se on, mutta nyt pitäisi minun, tämä vekseli
kädessä, kulkea häntä Hortobágyista etsimässä kukatiesi kuinka monella
paimenmajalla ja voisivat koirat vielä repiä housunikin. -- Voi kuinka
paljon riitaa on tästä asiasta syntynyt minun ja vaimoni välillä! Nyt
voin ainakin sanoa myyneeni vekselin sadan prosentin voitolla eikä
meidän enää tarvitse sen tähden kiistellä. Ottakaa pois vaan. Te kyllä
osaatte karjapaimenelta ottaa nuo kymmenen floriinia, sillä tehän ette
pelkää häntä itseään ettekä hänen koiraansa.

-- Kiitoksia, herra. Paljon kiitoksia.

Paimen taittoi vekselin kaksinkerroin ja pisti sen povitaskuunsa.

-- Hän on oleva suuresti kiitollinen tuon kymmenen floriinin juomarahan
tähden, -- kuiskasi Mikael Kádár isäntäpaimenelle. -- Jalomielinen teko
kantaa hyviä hedelmiä.

Herra Mikael Kádár viljeli paljon sanomalehtiä, hänelle tuli _Vasárnapi
Ujság_ ja _Politikai Ujdonságok_, ja siksi hän puhui niin valituin
sanoin.

-- Ei se ilo lähde varsin siitäkään, -- murahti isäntäpaimen. --
Santeri kyllä tietää, että Frans Lacza on edullisen paikan saatuaan
muuttanut Mähriin viime perjantaina; ei hän ikinä enää näe miestä eikä
noita kymmentä floriinia. Siitä hän vain on hyvillään, että on selvillä
noiden korvarenkaiden asiassa. Tässä jutussa on näet tytönpuolikin.

Herra Kádár nosti keppinsä linnunpään suulleen.

-- Hoo! Tämä on aivan toinen asia.

-- Tuo poika on, tiedättekös, minun kummipoikani. Minä pidän hänestä
paljon. Ei kukaan niin hyvin hoida hevosia kuin tuo poika. Kaikin
mokomin minä tahdoinkin saada hänet vapaaksi sotaväestä. Tuo toinen,
Franssi näetten, on taasen lankoni, karjapaimenen kummipoika. Sekin
olisi kelpo mies. Molemmat voisivat olla hyviä tovereita, jollei
lempo tai joku muu pahahenki olisi pannut heidän väliinsä tuota
keltanaamaista tyttöä. Nyt ne tuon hetaleen tähden toisensa vaikka
elävältä söisivät. Hyväksi onneksi keksi lankomies sen keinon, että
lähetti Franssin Mährinmaalle isäntäpaimeneksi eräälle herttualle.
Siten voipi rauha taas palata Hortobágyiin.

-- No sepä oli sukkelampi keino kuin Kolumbuksen munan kirvoittaminen
Ariadnen langasta.

Santeri huomasi tästä hiljaisesta keskustelusta, että hänestä oli puhe.
Toisten puheiden kuunteleminen ei ole magyarilaisen luonteen mukaista.
Hän astui sentähden syrjään. Rupesi ajamaan hevosia juottopaikalle,
minne jo oli muutamia joukkioita kokoontunut. Siellä oli kyllä
tekemistä. Viisi oli paimenta, kolme kaivonvipua, tuhatviisikymmentä
hevosta. Kunkin paimenen piti painaa kaksisataakymmenen kertaa vipu
alas, täyttää sanko, nostaa se ylös ja kaataa ruuheen. Tämä on heille
jokapäiväistä leikkiä -- ja tapahtuu se kolmasti päivässä. Ei heidän
tarvitse liikkumisen puutetta valittaa.

Ei Santerin muodosta voinut ensinkään havaita mitä hänellä oli
mielessä. Oli vain hyvällä tuulella, jopa tavallista paremmalla.
Vihelteli ja lauleli kaiken päivää. Avara pusta kaikui hänen
lempilaulustansa:

    "Rahaa ei oo miekkosella,
    kulkee kuudella orhisella;
    joka hepo hempeäinen,
    vaikk' on poika äpäräinen."

Jo lauleli toinen ja kolmaskin paimen hänen perässänsä samaa nuottia;
se kaikui yli koko Ohatin pustan. Seuraavana päivänä oli hän yhtä
hyvällä tuulella aamusta iltaan, niin että häneen soveltui sananlasku:
On niin hyvällä päällä, kuin tuntisi tuhon tulevan.

Auringon laskiessa johdettiin hevoset yösijoillensa kaikki majan
läheisyyteen, missä ne pysyvät yhdessä aamuun asti.

Renkipoika sillä aikaa toi selässään ison kantamuksen kuivia ruo'on
pillejä lähellä olevasta ruoikosta. Niistä hevospaimenet tekevät
iltaisin nuotion, jonka ääressä lämmittävät iltaruokaansa.
Hevospaimenten illallinen on aivan toista lajia kuin karjapaimenten. Ei
puhettakaan eksyneestä porsaasta tai lampaasta, joista teattereissa
puhutaan; sikalaumat ja lammasjoukot paimennetaan kaukana täältä
tuolla puolen Hortobágyin jokea, niin että hevospaimenella olisi
päivän matka käydessään sieltä puhaltamassa porsaan tai lampaan. Eikä
täällä viljellä raadonlihaa, josta karjapaimen tuonnoin mainitsi.
Isäntäpaimenen emäntä kaupungista laittaa tänne ruuan koko viikoksi. Se
on aimo ruokaa, sen ääreen kelpaa kenen hyvänsä istua: Silavaa etikan
kanssa, -- Velliä, -- Verimakkaraa, -- Kaalia, -- Likkiötä. Kaikki
viisi paimenta syövät yhdessä isännän kanssa, eikä renkipoikakaan jää
osattomaksi.

Hevonen ei menettele auringon laskettua sarvikarjan tavalla, joka
illalla juotettua laskeutuu taajoissa ryhmissä maata ja rupee
märehtimään. Hevonen ei ole niin tyyniluontoinen, vaan se syö yölläkin,
kun vain on kuutamo; ruoho kelpaa silloinkin sille.

Santeri on vieläkin mainion hyvällä tuulella. Illallisella nuotion
ääressä oltaessa hän kysyy isännältä:

-- Sanokaapas, hyvä kummisetä, mikä on syynä siihen, että hevonen
saattaa syödä kaiken päivää eikä herkeä yölläkään. Vaikka koko kenttä
olisi hedelmäleivoksia täynnä, niin ei minua haluttaisi olla aina
syömisen touhussa.

Isäntäukko nakkasi vielä ruokoja sammuvaan tuleen.

-- Kerron teille siitä tarinan, mutta älkää vain naurako. Se on
vanha asia. Kerrottiin niihin aikoihin, jolloin teinit kävivät
kolmikulmaisissa hatuissa. Eräältä sellaiselta mustekouralta minä sen
kuulin; hänen sielunsa saa siitä kärsiä, jos hän ei puhunut totta. --
Eli näet kerran kuuluisa pyhimys, jonka nimi oli Martti, -- elää hän
vieläkin, vaikkei käy Hortobágyissa.-- Sitten oli juuri täällä
Hortobágyissa kuningas, jota sanottiin Hevos-Marotiksi. Tämän nimen hän
peri siitä, että sai viekkaudella anastetuksi Pyhältä Martilta sen
ihmehevosen, jolla tämä kulki ympäri maailmaa. Kerran näet tuli pyhä
Martti hänelle vieraaksi, ja tuo hevonen vietiin kuninkaan talliin. --
Kun Pyhä Martti sitten tahtoi lähteä aikaisin aamulla matkaan, niin hän
sanoi kuninkaalle: "Anna tänne hevoseni, minun pitää lähteä." Kuningas
vastasi: "Ei nyt sovi, hevonen paraikaa syö." -- Pyhä Martti odotti
puoleenpäivään, sitten vaati hän taas hevostansa. -- "Nyt ette ainakaan
voi lähteä", puhui kuningas, "sillä hevonen syö juuri nyt". -- Pyhä
Martti odotti päivän laskuun ja rupesi taas kuninkaalta vaatimaan
hevostansa. "En tosiaankaan voi nyt sitä laskea, hevosenne syö nytkin",
vastasi kuningas. -- Silloin suuttui Pyhä Martti, heitti kirjansa
maahan ja kirosi sekä kuninkaan että hevosensa. "Sinun nimeesi hevonen
tarttukoon älköönkä siitä ikinä irti pääskö, ja hevonen olkoon kirottu,
syököön kaiken päivää, mutta älköön koskaan kylläänsä saako." Siitä
asti hevonen ei koskaan saa kylläänsä syödäkseen, vaikka on laitumella
päiväkaudet. -- Minulle on sanottu, että joka ei usko, olkoon
uskomatta.

Paimenet kiittivät isäntää sadun kerronnasta. Sitten meni kukin
etsimään hevostansa ja poistui hiljaiseen tähtiyöhön, jokainen oman
laumansa luokse.



X.


Oli ihana ja lämmin kevätpäivän ilta; taivaalta ei tahtonut iltarusko
malttaa lähteä, ennenkuin yö sen verhosi hienoiseen usvapeitteeseen,
joka nousi ja levisi taivaanrannalle.

Uusikuu näkyi jo tuolta Zámin kummun kohdalta, ja sen yläpuolella
säteili lempiväisten tähti, tuo varhain nouseva, myöhään laskeva
kointähti.

Hevospaimen katsoi itselleen laumansa lähellä yösijan, riisui ratsunsa
selästä satulan loiminensa, otti suitset päästä ja asetti ne maahan
pystyyn asetetun kepin nenään. Loimi pantiin satulan päälle, siitä tuli
päänalus, ja viitta peitoksi, niin oli makuusija valmis.

Mutta ennenkuin hän meni maata, lohkoili hän illallisesta jääneen
leivän palasiksi ja antoi ne kädestänsä hevoselleen.

-- Nyt saat sinäkin mennä haukkaamaan ruohoa, Ilo heponi. Sinäpä et
pidäkkään päiväkausia syömisen virkaa kuten toiset hevoset. Sinä saat
aina olla satula selässä. Ja herrat vielä tahtoisivat, että sinun
kaiken päivää liikkeellä oltuasi pitäisi joutua koneen eteen nostamaan
kaivosta vettä! Sitä saavat odottaa. Luulevatko he hevostakin ihmisen
kaltaiseksi koiraksi?

Hän pyyhki liehuvalla paidanhihalla hellästi hevosensa silmät.

-- No, mene nyt etsimään hyvää ruohoa syödäksesi, mutta älä joudu liian
kauas; kun kuu laskee ja tuo kirkas tähti katoaa, niin saat tulla
takaisin. Katsos, minä en sido sinua liekaan, kuten karjapaimen, en
kytke sinua kuten moukat. Siinä on kyllä, kun huudan aamulla: "hoi, Ilo
heponi!" niin sinä heti olet paikalla.

Ymmärsikö eläin? Miksei olisi ymmärtänyt. Päästyänsä vapaaksi satulasta
ja suitsista teki hevonen aimo hyppäyksen, ojenteli sitten
takaraajojansa, rupesi piehtaroimaan, kääntyen selällään ainakin
kolmasti koivet päin taivasta; sitten se nousi nopeaan taasen
jaloillensa, pudisteli, hirnahteli ja rupesi halukkaasti haukkaamaan
rehevää ruohoa, pitkällä hännällään yöhyönteisiä luotansa karkoitellen.

Hevospaimen loikoili pitkällään siinä makuusijallansa viheriällä
nurmella.

Mikä mainio vuode! Patjana koko laaja pusta ja telttana tähtitaivaan
kansi.

On jo yö. Mutta maa ei pahan lapsen lailla tahdo vielä nukkua. Eikä se
unta saisikaan. Kuuluu kaikenlaisia ääniä vielä. Kaikki on niin
salaperäistä. Ei tänne kuulu kirkonkellojen ääni kaupungista eikä
koirain haukunta karjapaimenten majan luota, sieltä on tänne siksi
pitkä matka. Läheisessä ruoikossa rääkyy ruo'onpäristäjä ihan kuin joku
aavehenki; soiden satakieli, suovarpunen tirskuttaa, ja tuhannet
sammakot säestävät; Hortobágyin myllyn yksitoikkoinen kalkutus
kuuluu sekaan. Ylhäältä ilmasta huokuu hiljaista hyminää,
jäähyväisvaikerrusta, hanhet ja kurjet siellä lentävät säännöllisissä
parvissa; niitä töintuskin näkee, vaikka onkin kirkas tähtitaivas.
Taaja hyttysparvi vielä survoo edestakaisin ilmassa, senkin ääni tuntuu
kaukaiselta aavesoitolta. Välistä kuuluu myöskin hevosen hirnuntaa.

Ennen sinun on tullut hyvin uni, paimen parka; kun pääsi satulaan
varaan laskit, niin heti nukuit; mutta miksi nyt valvot tummansinistä
taivasta katsellen ja puhutellen tähtösiä, kuten kummisetäsi on sinua
opettanut? Tuolla keskellä taivaan kantta on "Pohjantähti", joka ei
milloinkaan liiku paikaltaan; tuolla on "Paimenpari", tuo väriään
vaihteleva on "Orvonsilmä". Tämä kirkas tähti taivaanrannalla on
"Viikatetähti", ja tuo kirkkaampi taasen "Pakolaisen lamppu". Nuo kolme
tuolla ovat "Kolmen kuninkaan tähdet", -- yhdessä sarjassa on
"Seitsentähtinen", ja tuo, joka pian katoaa usvan taa, on "Taivaan
ikkuna".

Mitä tähtien katseleminen häntä auttaa, kun ei kumminkaan taida niiden
kanssa puhella? Outo, raskas taakka painaa hänen sydäntänsä; hänen
sielussaan tuntuu olevan kamala, verta vuotava haava! Ehkä helpottaisi,
jos voisi jollekin ilmaista sydänsurunsa ja valitella vaivaansa. Mutta
tämä pusta on yhtä tyhjä kuin se on suurikin.

Tuo kirkas tähti laski, kuu oli myöskin jo katoamassa, hevonen heitti
syöntinsä ja palasi isäntänsä luo. Tuli hiljaa astellen, ikäänkuin
peläten hänet herättävänsä, ja kaulaa ojentaen tutki, pää alhaalla,
nukkuiko isäntä vai eikö.

-- Tule vain, heponi. En nuku vielä.

Nyt hevonen hirnahti iloisesti ja laskeutui itsekin nurmelle ihan
isäntänsä viereen.

Paimen nousi vuoteeltaan istualle, laskien kasvonsa kätten varaan.

Hänellä oli siis olento, jonka kanssa voi puhella. Älykäs eläin

-- Katsos, rakas Ilo heponi. Sellainen on tyttö. Päältä kultaa, sisältä
hopeaa. Totta puhuessaan on puoli valhetta, valheessaan taasen puoli
totta... Ei sitä opi kukaan oikein käsittämään... Sinä tiedät, kuinka
paljon rakastin häntä... Monta kertaa kannustin kylkiäsi verille asti,
jotta pikemmin hänen luoksensa pääsisin... Monta kertaa jätin sinut
seisomaan hänen porttinsa edustalle, lumituiskuun, lokaan, tuimaan
säähän tai paahtavaan auringonpaisteeseen, niin, sinut juuri, rakas,
hyvä heponi. En sinua silloin muistanut, vaan yksin häntä.

Hevonen näytti sangen älykkäältä ja miettiväiseltä. -- Miksei hän tuota
muistaisi? Niinhän se oli.

-- Tiedät senkin, kuinka suuresti hän rakasti minua... Asetteli ruusuja
korviesi taa, palmikoi nauhoilla harjasi, syötteli kädestänsä sinua
sokerileivoksilla... Monta kertaa hän vedätti meidät takaisin
syleilyllään, kun minä jo istuin satulassa. Usein hän halaili sinunkin
kaulaasi, jotta vain saisi meidät jäämään.

Hevonen äännähteli vastaukseksi hiljaa: hhmm... Kyllä hän niin teki.

-- Mutta sitten se kirottu veitikka tuli sinne ja varasti puolen hänen
sydämestänsä. Olisi edes vienyt sen kokonaan! Olisi pitänyt sen sitten
myöskin! Jospa olisi vienyt hänet mukanaan kauas maailmaan, niin ei hän
olisi jäänyt tänne puolittain onneksi, puolittain kiroukseksi.

Hevonen varmaan koetti häntä lohduttaa, koska laski päänsä isännän
polvelle. Suruissaan paimen murahti:

-- Taivaan kirouksen saakoon ilkityöstä, joka toisen ruusun itsellensä
ryöstää! Sillä jos mä itse häntä lyömään lähden, varmaan äitinsäkin
itkee työnsä tähden.

Hevonen alkoi piestä vihaisesti hännällänsä maata; isännän kiukku
tarttui häneen.

-- Mutta mitenkä minä häntä voisin lyömään lähteä? Onhan mies paennut
muille maille. Et ole sinäkään noidanratsu, jotta kautta maiden voisit
minua ruveta lennättelemään, pysyt vain koreasti täällä lohduttamassa
minua sydänsurussani.

Ei hevonen voinut tätä asiaa muuksi muuttaa. Tyytymystänsä kovaan
kohtaloon se osoitti siten, että laskeutui ihan pitkälleen nurmikolle
kaula ojossa.

Paimen ei antanut hevosen vielä ruveta nukkumaan, hänellä oli vielä
puhumista.

Maiskaus huulilla, ihan suukon kaltainen, sai pian hevosen pystyyn.

-- Älä nuku... En nuku minäkään... Tulee vielä sekin aika, jolloin
maata saadaan... Ollaan yhdessä niin kauan... Sinä et saa koskaan enää
jättää isäntääsi... Enkä minä luopuisi sinusta, vaikka saisin sinun
suuruisesi ko'on kultaa hinnaksesi... Sinä yksin olet omani, olet
uskollinen... Kyllä minä tiedän, miten sinä autoit tohtoria nostamaan
minua maasta tarttuen hampaillasi liivini rinnuksiin, kun makasin
pustalla kuoleman kielissä ja korpit jo ympärilläni liitelivät. --
Muistatko sitä? Näin tartuit liiviini!... Aimo elukkani... Älä pelkää,
että enää mennään yli Hortobágyin sillan, ei enää poiketa Hortobágyin
krouviin!... Vannon tässä kautta tähtitaivaan, etten ikinä, sinä
ilmoisna ikänä astu yli sen talon kynnyksen, missä tuo tyttö asuu!...
Älkööt nuo tähdet enää minulle tuikkiko, jos sanani syön...

Tämän valan kuullessaan hevonenkin nousi etujaloilleen, istui maassa
kuten koirain on tapana.

-- Älä sentään pelkää, että me tänne jäädään vanhenemaan, -- jatkoi
paimen. -- Emme jää ainaiseksi tätä tasankoa astelemaan... Pienenä
poikasena näin kauniitten kolmiväristen lippujen liehuvan -- niiden
perässä pulskeita husaareja... Kadehdin keitä... Näin sitten noiden
husaarien kaatuvan maahan haavoitettuina ja kauniitten lippujen
joutuvan lokaan kaikkien tallattaviksi... Ei noin saa asiat jäädä!...
Vielä tulee päivä, jolloin vanhat liput otetaan kätköstään ja me
nuoret, reippaat pojat marssimme perässä antamaan selkään noille
häijyille kasakoille... Silloin sinä tulet mukaan, hyvä heponi, kun
kuullaan sotatorven ääni.

Hevonen karkasi pystyyn, ikäänkuin olisi jo kuullut sotatorven äänen,
ja rupesi etujaloillaan kuopimaan maata, harja vinhasti nousten ja pää
pystyssä sekä kovasti hirnuen hiljaiseen yöhön. Toiset hevoset heti
vastasivat sen hirnuntaan.

-- Siellä sitten saadaan tämä asia päätteeseen!... Siellä paranee
surumme, ei se itkulla ainakaan tule paremmaksi. Ei minun henkeni saa
mennä uskottoman tytön myrkkyjuoman eikä vielä myrkyllisempäin
suukkojen kautta, vaan kunnon vihollisen miekan terään. Ja kun minä
makaan verissäni sotatantereella, niin sinä jäät luokseni vartioimaan
minua, kunnes tullaan hautaan viemään.

Ja ikäänkuin aikoen koetella hevosensa uskollisuutta oli paimen nyt
kuolevinaan, heittäytyi pitkälleen maahan oikaisten jäykästi
käsivartensa pitkin nurmea. Hevonen katsoi häntä hetkisen, mutta
nähdessään, ettei isäntä liikahtanutkaan, astui se korvat luisussa
hänen luokseen alkaen turvallaan koskettaa häntä olkapäähän. Mutta kun
ei paimen sittenkään antanut elonmerkkiä, alkoi hevonen juosta tömistää
yltympäri. Mutta kun ei hän kavioiden töminäänkään herännyt, rupesi
hevonen nostamaan häntä viitan kauluksesta hampaillaan ylös istumaan,
kunnes paimen lopettaen leikin aukaisi silmänsä ja syleili molemmin
käsin hevosensa kaulaa.

-- Sinä olet ainoa uskollinen ystäväni.

Ja hevonen ihan nauramaan rupesi; ylähuuli nousi, jotta kiiltävä
hammasrivi näkyi, ja sitten se alkoi iloansa osoittaen hypellä ja
koikkelehtaa pikkuvarsan lailla, kun koko kuolemantapaus olikin vain
leikkiä. Viimein se itsekin laskeutui pitkälleen maahan. Nyt oli sen
vuoro jatkaa leikkiä, nyt se oli kuolevinaan.

Paimen alkoi puhutella sitä, maiskahuttaa huulillaan, mutta hevonen ei
liikahtanut.

Paimen laski päänsä hevosen kaulalle, se oli hänelle hyvänä tyynynä.
Ratsu kohotti päätään, havaitsi isäntänsä nukkuvan ja oli hiljaa.
Siihen jäivätkin molemmat lepäämään...

Hevonen alkoi kuulla pustalta kaukaisia ääniä, mutta ei vieläkään
liikahtanut.

Kaikuvalla hirnunnalla herätti se ensin isäntänsä.

Paimen kavahti pystyyn leposijaltaan. Sitten nousi hevonenkin.

Aamu alkoi jo sarastaa, taivaanranta kellerti idän kulmalta.

Kaukaa usvasta häämötti kohti juoksevan hevosen haamu. Sen selässä ei
ollut ratsastajaa. Paimenen hevonenkin sen huomasi.

Se on jokin karkulainen. Päässyt irti joltakin paimenmajalta. Keväisin
niiden tulee ikävä aina yksin elää siellä lehmien ja härkien
valtakunnassa, jonkatähden ne vapaaksi lieasta päästyään vaistonsa
johdolla karkaavat lähimpään tammastoon. Siellä ne joutuvat kahakkaan
tammojansa pelkääväin oriitten kanssa, jotka kahakat useimmiten
päättyvät jälkimmäisten tappioksi, nämä kun eivät ole kengässä.

Hevospaimenen pitää sentähden saada kiinni tuo karkulainen ori.

Äkkiä satula hevosen selkään, suopunki valmiiksi käsivarrelle ja nyt
vastaanottamaan vierasta tulokasta.

Mutta ei sen kiinniottamiseen tällä kertaa suopunkia tarvittu.
Saavuttuaan lähemmäksi se suuntasi kulkunsa suoraan hevospaimenta
kohden ja päästi iloisen hirnahduksen, johon paimenen ori samaten
vastasi. Ne olivat vanhoja tuttuja.

-- Mitä kummia tämä on? -- murahti paimen. -- Ihan tuo on samannäköinen
kuin Franssin laukki. Kuinka on hänen Mährinmatkansa laita?

Vielä enemmän hän kummasteli, kun hevoset yhteen tultuansa kohtelivat
toisiansa niin ystävällisesti kuin suinkin ja rupesivat toistensa
kaulaa hyväilemään.

Tuo on tosiaankin Franssin laukki. Onhan sen lanteella nimimerkki F.L.
Ja vielä paremmaksi vakuudeksi vieressä vanha, toisen hevosen potkusta
syntynyt arpi.

Hevosen mukana laahasi liekaköysi ja sen päässä maasta irtaantunut
palikka.

-- Kuinka sinä laukki olet Hortobágyiin tullut?

Hevonen antoi helposti ottaa itsensä lieasta kiinni.

-- Kuinka olet päässyt takaisin? Missä on isäntäsi? -- puheli
hevospaimen.

Mutta ori ei puuttunut puheisiin hänen kanssaan, ei ymmärtänyt häntä.
Mitäpä tuollainen hevonen ihmisen puheesta ymmärsikään, kun nautojen
seurassa oli kaiken ikänsä ollut?

Hevospaimen talutti kiinni ottamansa ratsun lähellä olevaan aitaukseen
ja sulki veräjän.

Sitten hän meni ilmoittamaan asiasta isäntäpaimenelle.

Päivän noustessa taivaalle saatiin selvä tästä salaisuudesta.

Zámin pustalta tuli juosten, läähättäen kärripoika. Ei ollut edes
lakkia päässä, ilman oli lähtenyt juoksemaan.

Jo kaukaa hän tunsi Santeri Decsin ja kiiruhti suoraan hänen luoksensa.

-- ... huomenta, Santeri setä! Eikö laukkia ole täällä nähty?

-- On kyllä. Kuinka sen olette irti päästäneet?

-- Ihan se oli kierona. Hirnuili kaiken päivää. Kun minun piti sitä
sukia, niin se pieksi minua silmiin hännällänsä; yöllä se sai liekansa
irti, ja siitä asti olen minä saanut juosta sen perässä.

-- Entä minne sen isäntä on joutunut?

-- Se nukkuu vielä; kovin oli väsynyt kiivaasta ajosta.

-- Minkälaisesta ajosta?

-- Niin, se tapahtui kolme päivää sitten. Eikö Santeri setä ole sitä
vielä kuullut? Polgárin lautalla hullaantuivat lehmät, jotka se Mährin
herra oli ostanut; kaiketi näkivät jonkun aaveen, pelästyivät ja
hyppäsivät jok'ikinen veteen lautalta ja karkasivat suoraa päätä kotia
Zámin majalle; paimen ei kyennyt niitä enää palauttamaan, vaan tuli
itsekin niiden kanssa takaisin.

-- Frans Lacza on siis nyt kotona?

-- Mutta vähällä oli, ettei isäntäpaimen lyönyt häntä kuoliaaksi. En
ole vielä ikinä kuullut isännän niin koreasti kiroilevan kuin silloin
karjalauman illan suussa majalle saapuessa, perässä Franssi setä.
Vaahto vain valui hänen hevosestansa. Ja sonnin sieraimista tuli veri.
Siinäkös saatiin kuulla hirtehisistä ja lurjuksista! Kolmasti isäntä jo
kohotti keppiäkin, mutta ilmassa se vain suhahti, ei sentään ruvennut
sillä lyömään.

-- Entä mitä Franssi siihen sanoi?

-- Ei muuta kuin että hän ei voinut sille mitään, että elukat
hullaantuivat. -- "Olit varmaan tehnyt jotain velhonvehkeitä, senkin
hirtehinen!" -- sanoi isäntä. "Mitä varten minä sellaisia olisin
tehnyt?" -- "Sitä varten, kun ensin itse hullaannuit; kaiketi on tuo
keltaruusu antanut sinullekin jotain taikajuomaa kuten Santeri
Decsillekin!" -- Sitten he rupesivat puhumaan teistä, Santeri setä,
mutta sitä en minä saanut kuulla, sillä minä sain korvapuustin ja minut
ajettiin pois kuuntelemasta. Sanottiin, ettei ne puheet olleet minua
varten.

-- Vai puhuttiin minustakin? Ja keltaruususta?

-- En minä tiedä, mikä kapine tuo keltaruusu on. Sen vain tiedän, että
kun viime perjantaina piti lähteä viemään noita lehmiä, niin Franssi
setä eväspussia majalta noutaessaan otti viittansa hihasta esille
kirjavan huivin, jossa oli säilyssä keltainen ruusu; sitä hän kauan
haisteli ja painoipa sitä suullensakin, luulin hänen jo aikovan sen
syödä. Sitten hän veti ulos hattunsa vuorin ja kätki sen keltaruusun
sinne sekä pani hatun taas päähänsä. Taisi olla jokin taikakapine.

Hevospaimen sivalsi kepillään edessään olevaa tulikukkaa, niin että se
katkenneena lennähti kauas arolle.

-- Mitä pahaa tuo kukka on teille tehnyt?

-- Ei se isku sitä tarkoittanut...

-- Mitenkäs sen asian nyt käy? -- kysäisi hevospaimen sitten
poikaselta.

-- Mähriläiset miehet saapuivat eilen jalkapatikassa. Isännän kanssa
sitten asia selvitettiin. Nyt on aikomus viedä lehmät Tisza-Fürediin
päin, tällä kertaa mukana vasikatkin. Sillalta ne eivät ainakaan rupea
alas hyppimään. Sanotaan niiden karanneen kotia vasikoittensa tähden.
Mutta Laczan Franssi vain naurelee partaansa.

-- Ja lähteekö Laczan Franssi vieläkin niiden mukaan?

-- Kaiketi, koska isäntä siihen häntä yhtäpäätä kehottaa. Mutta
paimenelle ei tahdo lähdöstä mitään syntyä. Väittelee, että karjan
pitää saada joku päivä levätä ankaran juoksun perästä; itsekin hän
makaa kaiket päivät kuin puupölkky. Ei olekkaan leikintekoa ratsastaa
yhtämittaa sellaista kyytiä Polgárin lauttauspaikalta Zámin
paimenmajalle. Kaksi päivää antoi isäntä hänelle lepoaikaa.

-- Kaksi? Vai kaksi? Se on liian paljon!

-- En minä tiedä.

-- Mutta minä tiedän. Siitä voi hänelle tulla pitempikin lepoaika.

-- Voi, minun täytyy rientää, jotta laukki on kotona siksi, kun hän
nousee. Kun näet isäntä haukkuu paimenta, niin tämä vuorostaan sättii
minua. Mutta annappas, kun kerran itse pääsen paimeneksi, niin osaan
minäkin kärripojalle antaa selkään. Hyvästi, Santeri setä.

-- Hyvästi on jo.

Poikanen hyppäsi laukin selkään, tarttui liekanuoraan ja alkoi
paljailla kantapäillään potkia hevosen kylkiin. -- Mutta laukki ei
olisi millään ehdolla vielä tahtonut täältä lähteä, useat kerrat se
pyörähti takaisin, pyrkien aina vain toisten hevosten luo. Vihdoin tuli
paimen pojalle avuksi, otti pitkän piiskansa, sivalsi sillä kerran
hyvästi reisille ja läimäytti vielä perään pari kolme kertaa. Silloin
hevonen, pää rintaan painuneena, lähti laukkaaman pustalle suoraa päätä
eteenpäin; pojalla oli täysi työ pysyä selässä pitämällä lujasti
harjasta kiinni.

Hevospaimen oli nyt selvillä tehtävästänsä.

-- Ja vie myöskin Frans Laczalle terveisiä Santeri Decsiltä, -- huusi
hän pois kiitävälle pojalle, mutta tuskinpa tämä enää kuuli koko asiaa.



XI.


Seuraavana päivänä meni hevospaimen majalle ja sanoi isännälle:

-- Minulla olisi vähän asioita, setä: pyytäisin täksi iltapuoleksi
vapautta. Illalla palajan takaisin.

-- Saat mennä, mutta sillä ehdolla, ettet mene Hortobágyin krouviin. --
Kai ymmärrät mitä tarkoitan?

-- Kautta kunniani vakuutan, etten jalallani astu Hortobágyin krouviin.

-- Tiedän, että sanassasi pysyt.

Paimen jätti sanomatta sen mahdollisuuden, että voisi joutua sinne
"lakanassa".

Oli paahtavan kuuma iltapäivä, kun hän läksi matkaan; taivas oli
juustonheran karvainen, ilma täynnä auerta. Kangastus oli erittäin
leikkisällä tuulella. Pikkulinnut olivat laskeutuneet maahan, ei
yksikään viserrellyt ilmassa. Sitä vilkkaampia olivat paarmat, kärpäset
ja muut herhiläiset. Hevonen asteli sangen haluttomasti, tavantakaa kun
piti joko takajaloilla taikka päällä heristellä luotansa noita
kiukkuisia hiiden lintuja. Kuitenkaan se ei eksynyt suunnalta, vaikka
ohjat olivatkin aivan höllällä miehen kädessä. Ihminenkin tunsi myrskyn
olevan tulossa.

Jo saavuttiin Hortobágyin sillalle, tuolle maanmainiolle rakennukselle.

-- Ohoo! -- havahti hevospaimen. -- Siitä ei mennä, heponi. Tiedäthän,
että olen tähtitaivaan kautta luvannut olla menemättä Hortobágyin
sillan yli.

Mutta hän ei ollut luvannut olla menemättä yli Hortobágyin joen.

Hän ohjasi sentähden hevosensa myllyn alapuolelle, missä vesi oli
matalampi, ja rupesi kahlaamaan ylitse. Vähän piti ratsun uidakin,
mutta mitäs siitä; pian liinaiset roimahousut kuivuvat paahtavassa
auringonpaisteessa.

Hän antoi hevosensa juosta Hortobágyin majataloa kohden.

Jopa ratsukin läksi nopeampaan juoksuun iloisesti hirnahtaen.

Majatalon pihalta kuului vastaukseksi samanlainen hirnahdus. Siellä jo
seisoi akaasiapuuhun sidottuna toveri -- laukki näet.

Oikeastaan ei pihaa voi ottaa lukuun Hortobágyin krouvista puhuessa,
sillä kedolla, joka on majatalon, tallin ja vaunuvajan edustalla, ei
ole minkäänlaista aitausta, vaikka sitä muuten pidetään pihamaana ja
siellä on puiden alla pöytä, sivulla pitkä penkki; sielläkin on
vieraiden tapana istuskella kurkkua kastelemassa.

Hevospaimen hyppäsi alas ratsunsa selästä ja sitoi sen akaasiapuuhun --
ei sentään samaan kuin mihin laukki oli sidottuna.

Pari muutakin luppakorvaa ratsua seisoi syvissä mietteissä tuolla
puutarhan aitauksen varjossa, yritellen haukata aidan takana kasvavasta
pensaasta, johon eivät kuitenkaan ulottuneet. Miehet istuivat tuolla
akaasiapuun alla juomapöydässä, nytkin tässä paahtavassa helteessä yllä
nurin käännetyt turkit. Näin ne vain auringon säteiltä varjostavat. He
maistelivat halpaa hapanviiniä vihreistä laseista ja loilottelivat
jotain pitkäveteistä paimenlaulua, jossa ei ollut äärtä eikä päätä.
Lampureita olivat kumpainenkin. Aasi heillä oli ratsuna.

Santeri istui penkin alapäähän laskien visaisen keppinsä pöydälle ja
katseli, miten nuo kirkkaat pilvet taivaalla paisuivat ja maa taasen
muuttui niiden kohdalta melkein tummansiniseksi. Eräässä kohden kohosi
keltainen patsas, se oli itse tuulispää. Lampurit laulelivat
yhtämittaa:

    "Kun ryypiskelee lampuri,
    aasinsa harmaa sureepi;
    jo heitä, aasi, surus tuo,
    pian mennään jälleen lauman luo."

Hevospaimen kyllästyi jo tuohon jokellukseen ja ärähti:

-- Kyllä nyt, Tahvo, olisi paras jo heittää tuo
jerusalem-betlehem-nuotti ja nousta aasin selkään sekä lähteä
lönkkäämään lauman luo, muuten voivat turkkisi kastua pahoin.

-- Kas, kuinka Santeri Decsi on tänään kierolla tuulella.

-- Voinpa kiertää vielä nahkaasikin, jos siinä kauemmin mukiset! --
tiuskaisi hevospaimen kiertäen paidanhihansa ylös. -- Nyt saa pian kuka
hyvänsä, joka vain tielle sattuu.

Lampurit kuiskailivat jotain keskenään. He tiesivät pustan säännön,
että hevospaimenen istuessa pöytään sai lampuri vain lupaa pyydettyään
jäädä istua kyyräilemään, mutta kun sanottiin: "saat mennä", niin oli
paras poistua matkoihinsa.

Toinen heistä koputti pullon pohjalla pöytään.

-- Maksetaan pois! Tulee paha sää.

Majatalosta riensi koputuksen kuultuaan ulos krouvarin tyttö.

Ei ollut hevospaimenta ensin näkevinänsäkään, hääräili vain lampurien
kanssa, teki laskun viineistä, antoi "koirankielistä" takaisin muutamia
kuparirahoja sekä pyyhki vielä pöydältä paimenten kaatamat viinin
tähteet.

Miehet astuivat aasiensa selkään ja alkoivat taasen, kun pääsivät niin
kauas, ettei enää ollut mitään vaaraa, laulaa äskeistä nuottia
uhkamielin loilotellen:

    "Kuus koiraa suden jäljissä,
    kaks paimentani vieressä,
    mä itse astun keskellä
    ja aasi harmaa perässä."

Vasta noiden lampurien mentyä puhutteli tyttö hevospaimenta.

-- Ethän edes sano, että on pilvessä, kultaseni!

-- Santeri Decsi minun on nimeni, -- murahti äreästi paimen.

-- Hyvä on, armollinen herra. Pyydän anteeksi, jos loukkasin! Ettekö
suvaitse astua sisään vierashuoneeseen?

-- Kiitoksia. Kelpaa täällä ulkonakin istua.

-- Sisällähän olisi arvollenne sopivaa seuraakin.

-- Tiedän. Näen sen hevosesta. Kyllä hän tulee pian tänne minun
puheilleni.

-- Entä mitä suvaitsette käskeä? Tuonko viiniä? Punaista vai valkoista?

-- En juo viiniä. Tuokaa tänne pullo-olutta.

Pulloihin pantua olutta ei käy niinkään helposti myrkyttäminen, sillä
se kuohahtaa ulos, jos äkisti vetää suulta korkin.

Tyttö ymmärsikin sen moitteeksi, mutta nieli katkeran mielensä. Ei
aikaakaan, niin hän palasi tuoden pullon olutta; sen hän asetti vieraan
eteen.

Paimen tähän ärjäisi kopeasti:

-- Olenko minä mikään räätälinsälli, että minulle tuot olutpulloja
yksitellen?

-- No, älkäähän nyt! Älkää vain suuttuko, kunnianarvoisa herra. Kyllä
minä lisää tuon.

Ja hän toikin koko taakan pulloja, asetti miehen eteen kuusi yhteen
riviin.

-- Hyvä on nyt!

-- Vedänkö korkit?

-- Kiitos, osaan tehdä sen itsekin.

Näin sanoen hän otti käteensä ensimmäisen pullon, löi sen kaulan pöydän
syrjää vastaan poikki sekä kaatoi kuohuvaa olutta suureen juomalasiin.

Olut tulee tosin täten kalliimmaksi, kun pitää maksaa myöskin pullon
hinta, mutta "herra se on herra helvetissäkin".

Kaula kenossa poistui tyttö, kengät keikailevasti ja korskasti
narisivat. Kultarenkaat korvissa heilahtelivat. Hiukset olivat taasen
irrallaan, kampaa ei näkynyt, palmikko niskassa heilui pitkine
nauhoineen. "Niin minä, koska sinäkin."

Hevospaimen särpi olutta hiljalleen, yksikseen. Tyttö lauleli
portailta: "Jos mun tietoin tietäisit: kultani jos tuntisit, sinäkin jo
itkisit..." Neljäs säe joutui jo oven taa.

Kun tyttö tuli ulos toisen kerran, oli pöydällä jo kolme tyhjää pulloa,
kaula katkaistuna. Hän kokosi ne ynnä lasinsirpaleet esiliinaansa.

Ja juotuansa nuo kolme pulloa oli mies jo toisella tuulella. Kun tyttö
siinä hääräili hänen ympärillään, niin hän kietaisi käsivartensa hänen
vyötäisilleen.

Tyttö ei tuosta turhia kainostellut.

-- No? Jokohan uskaltaa sinutella? -- kysäisi hän mieheltä.

-- Niin nyt kuin ennenkin. Mitäs siis aiot sanoa?

-- Kysyitkö jotain?

-- Miksi olet itkenein silmin?

-- Se on pelkästä ilosta. Olen saanut kosijan.

-- Kenen?

-- Se on Vervölgyin vanha krouvari. Leskimies. Paljon sillä on rahaa.

-- Ja hänelle menet?

-- Miksen menisi, kun kerran kelpaan? Päästä minut!

-- _Valehtelet, kotia karkaat; äidin syliin pyydät ja hänellekin
valehtelet._

Sitten hän päästi tytön menemään.

-- Juotko vielä olutta?

-- Juon kai.

-- Tulet humalaan paljosta oluesta.

-- Sitä minun juuri nyt onkin tarvis. Se sisäistä tultani heikentää.
Anna tuolle toiselle väkevää viiniä, jotta lämpiäisi. Siten tullaan
yhdenmukaisiksi.

Tuolle toiselle ei tyttö varmaankaan ollut sanonut, että toinen on
täällä ulkona.

Hevospaimen tuli hänelle avuksi. Alkoi laulella sitä pilkkalaulua,
jolla karjapaimenia suututetaan.

Hänellä oli kaunis ja vahva ääni; sen tunsi koko Hortobágyin seutu.

    "Karjaa hoidan, haukkuu siksi
    toiset sorkkakapteeniksi;
    rengit siellä
    rapatiellä,
    minä sängyn herra vielä."

Hyvin osattu! Ei vielä nuotin päähän ehtinyt, niin tuo toinen astui
ulos juomatuvasta ihan kuin käskettynä. Karjapaimenella oli toisessa
kädessä pullo punaista viiniä, lasi ylösalaisin sen kaulalla, ja
toisessa kädessä visainen palikkakeppinsä. Pullon hän asetti pöydän
toiseen päähän hevospaimenta vastapäätä, kepin toisen kepin viereen, ja
itse hän istui pöytään vastapäätä kumppaniansa.

Kumpikaan ei puhunut luotua sanaa, ei siinä liioin tervehditty,
nyökättiin vain päätä; kumpikin ymmärsi asian.

-- Vai olet jo palannut matkaltasi, toveri? -- kysäisi hevospaimen.

-- Pian sitä taas jatkankin, jos haluttaa.

-- Lähdet siis Mähriin?

-- Lähden, jos en tule toiselle päälle.

Nyt otettiin siemaus.

Hetken perästä kysyi taasen hevospaimen:

-- Tällä kertaa kai viet vaimonkin sinne mukanasi?

-- Mistä minä sen nyt ottaisin?

-- Ota oma äitisi.

-- Ei se heittäisi kaupusteluansa, vaikka saisi koko Mährin.

Taas otettiin kulaus.

-- Joko siis olet äidillesi sanonut jäähyväiset?

-- Jo olen.

-- Joko olet isäntäsi kanssa kaikki välit suorittanut?

-- Olen niinkin.

-- Etkö ole kellekään enää velkaa?

-- Kaikkia kummia sinä kyseletkin. En ole velkaa papillekaan! Mitä
sinun siihen tulee!

Hevospaimen ravisti päätä ja katkaisi sitten taas yhdeltä olutpullolta
kaulan. Aikoi kaataa siitä kumppanillekin. Tämä laski kieltävästi
kätensä lasin suulle.

-- Olueni ei siis kelpaa sinulle?

-- Pidän kiinni vanhasta säännöstä: "Oluesta viinihin -- kelpaa
ainakin; viinist' oluehen vaan -- sit' ei milloinkaan."

Hevospaimen tyhjensi itse pullonsa, jonka jälkeen hän rupesi
viisastelemaan; siihen oluenjuonti näet aina johtaa.

-- Kuules, kumppani, ei mikään maailmassa ole niin rumaa kuin
valehteleminen. Kerran olen eläissäni valehdellut, enkä sitäkään tehnyt
omaksi edukseni. Ja vielä nytkin se painaa tunnollani. -- Lampurit
valehdelkoot, mutta ei se sovi hevosmiehille. Lampurien esi-isäkin
kulki valheen kengillä. Patriarkka Jaakob petti omaa appeansa
kirjavilla vasikoilla, valehteli siis hänelle, petti oman isänsä Esaun
kintailla, valehteli siis hänellekin. Ei ihmekään, jos kaikki hänen
jälkeläisensä, jotka vain lampaita paimentavat, harjoittavat valhetta.
Lampurille se sopii, mutta ei karjapaimenelle.

Kumppani remahti kaikuvaan nauruun.

-- Kas vaan, sinustapa olisi tullut hyvä saarnamies! Osaat saarnata
kuin paavin legaatti Balmaz-Ujvárosissa helluntaina.

-- Hm, veikko! Ei olisi sinulle hätää tehnyt, vaikka minusta olisikin
tullut saarnamies, mutta paljoa pahempi seikka olisi sinulle, jos
minusta olisi tullut kelpo viskaalikin. Sanoit äsken, ettet ole
kellekään enää velkaa edes kreutserin arvoa.

-- En niin kellekään.

-- _Onko se täyttä totta?_

-- _On, täyttä totta._

-- Entä mitä tämä olisi? Katso tätä pitkää paperia! Tunnetko sitä?

Näin sanoen hän veti esiin taskustansa tuonnoin saamansa vekselin ja
ojensi sen kumppaninsa eteen.

Karjapaimenen kasvot lensivät äkkiä punaisiksi kiukusta ja häpeästä.

-- Kuinka se on sinun käsiisi tullut? -- ärähti hän vihaisesti, hypäten
ylös sijaltansa.

-- Aivan rehellisiä teitä. Istu vain rauhassa, veikko. Älä siinä
hyppele. -- En minä rupea tutkimaan, saarnaan vain. -- Se kunnon mies,
jolle olet antanut maksuksi tämän vekselin, kävi tuonnoin ostamassa
hevosia meidän laumasta ja maksoi niiden hinnan vekselillä. Minä
silloin kysäisin: mikä se vekseli on? Hän sen selitti, sanoi minulle,
kuten tiedät mitä vekselillä tehdään, ja näytti silloin minulle tätä
sinun kirjoittamaasi, valittaen siitä jotain puuttuvan: siinä näet ei
ollut mainittuna missä se oli maksettava tarkemmin kuin vain
Hortobágyissa, ja se on laaja pusta. Sentähden minä nyt asetan tämän
vekselin sinun eteesi, jotta korjaisit tuon puutteellisuuden.
Hevossaksa ei saa sanoa, että Hortobágyissa ovat hevosmiehet häntä
pettäneet! Kirjoita tuohon entisten sanojen: "maksettava Hortobágyissa"
lisäksi: "_Majatalon pihalla_"!

Toveri puhui toiselle niin lempeästi, että tämä joutui ihan ymmälle.
Luuli jo, ettei olekkaan tässä muusta puhe kuin hevos- ja
karjapaimenten hyvästä luotosta.

-- Hyvä! Sen kyllä voin tehdä, koska niin tahdot.

Koputettiin pöytään, Klaara tuli ulos. Kurkisti ensin oven suusta.
Suuri oli hänen hämmästyksensä, kun näki miesten verisen tappelun
sijasta rauhallisesti keskustelevan. "Tuokaa, hyvä Klaara, meille
mustetta ja kynä."

Kaupunginkomisarjuksen huoneesta hän toi heille kirjoitusneuvot.

Tyttö jäi katsomaan. -- Mitä ne miehet niillä tekevät?

Hevospaimen osoitti sormellansa, mihin kohtaan kumppanin piti
kirjoittaa.

-- "Maksettava Hortobágyissa." -- Tähän asti on oikein. "Majatalon
pihalla." Se pitää olla perään.

-- Minkä tähden juuri pihalla?

-- Sentähden, ettei se voi olla toisin.

Sillä aikaa lähestyi rajuilma lähestymistään. Kiivaat tuulispäät
kävivät edellä peittäen maan ja taivaan paksuihin tomupilviin.
Kalatiirat lentelivät levottomina Hortobágyin joen kohdalla, pääskyset
ja varpusparvet riensivät katosten suojaan. Pustalta kuului kovaa
kohinaa.

-- Ettekö astu sisään? -- kehotteli tyttö paimenia.

-- Ei pääse. Meillä on täällä asioita, -- vastasi hevospaimen.

Kun kumppani oli saanut kirjoituksensa valmiiksi, otti Santeri kynän
hänen kädestään, käänsi vekselin toisin puolin ja kirjoitti sen selkään
oman nimensä somilla säännöllisillä kirjaimilla.

-- Mitä varten sinä sinne oman nimesi piirsit?-- kysäisi karjapaimen
uteliaana.

-- Se on sitä varten, että kun tämän vekselin maksuaika tulee, niin
minä suoritan nuo kymmenen floriinia, etkä sinä.

-- Ja minkätähden sinä menisit ne maksamaan minun puolestani.

-- Sen tähden, että se on _minun velkani_!-- vastasi hevospaimen
nousten seisoalle ja sysäten hatun takaraivolle. Silloin hänen silmänsä
iskivät tulta.

Nyt karjapaimen kävi kalpeaksi. Nyt vasta hän tiesi mitä oli tulossa.

Tyttö ei ymmärtänyt mitään koko kirjoittamisista eikä myöskään tästä
sananvaihdosta.

Hän pudisti päätänsä. Kummia nuo miehet! -- Hänen korvissaan kilisivät
kullatut korvarenkaat perineen. -- "Niistä on puhe, Keltaruusu! Sinusta
juuri on puhe!"

Hevospaimen taittoi kauniisti laskokselle vekselin ja antoi sen tytölle
sanoen vakavasti ja ystävällisesti:

-- Pyydän, olkaa Klaara hyvä ja pankaa tämä vekseli talteenne. Kun
hevoskauppias Pelikán palajaa Onodin markkinoilta ja luultavasti
poikkeaa tänne syömään, niin antakaa se hänelle. Sanokaa, että me
molemmat sen lähetämme. Vanhat leipätoverit Frans Lacza ja Santeri
Decsi. Sanokaa hänelle puolestamme suuret kiitokset. Toinen meistä on
aikanansa maksava. Kumpi maksaa, se saadaan pian nähdä.

Tyttö kohautti olkapäätä. Kummia otuksia nuo! Eivät edes käy toistensa
tukkaan kiinni. Yhdessä vain kirjoittelevat nimiänsä.

Hän otti kirjoituskapineet ja vei ne takaisin sinne, mistä oli ne
ottanutkin.

Miehet jäivät pihalle kahdenkesken.



XII.


Levollisena hevospaimen kaatoi viimeisen oluen lasiinsa. Samaten
karjapaimen tyhjensi viinipullonsa lasiin.

Miehet kilistelivät.

"Maljasi!" -- Juotiin pois yhdellä siemauksella.

Nyt alkoi hevospaimen puhua kyynäspäät pöydän varassa.

-- Eiköhän tämä Hortobágyin pusta sentään ole sangen suuri, vai mitä
mietit, veikko?

-- On se todellakin suuri pusta.

-- Luulen, ettei se pusta, jolla Mooses antoi juutalaisten kierrellä
neljäkymmentä vuotta, taitanut olla tätä suurempi.

-- Sinä sen parhaiten tiedät. Sinähän niitä raamatun kertomuksia
tutkit.

-- Mutta vaikka tämä Hortobágyin pusta onkin näin suuri, niin ei se
sentään ole niin avara, että _me molemmat siihen hyvin mahtuisimme!_

-- Sitä sanon minäkin.

-- _No, laajennetaan sitä hieman!_

Nyt ottivat miehet pöydältä keppinsä. -- Molemmat hyvää nuorta tammea,
tyvipäässä aimo lyijyinen nuppi.

Kumpikin poistui hevosensa luo.

Ratsumiehet eivät tappele jalkaisin.

Kun tyttö palasi takaisin talosta, niin molemmat miehet jo istuivat
satulassa.

Ei kumpikaan nyt puhunut hänelle luotua sanaa, ääneti vain käänsivät
selkänsä toinen toiselleen ja poistuivat eri suuntaan aivan kuin
tulossa olevaa rajuilmaa pakoon.

Mutta heidän poistuttuaan noin kaksisataa askelta toisistaan katsahti
kumpikin taaksensa ja pyöräytti yhtähaavaa hevosensa takaisin.

Nyt palikka _toisesta päästä_ käteen ja molemmat miehet kannustamaan
ratsujansa, niin että nämä laukaten syöksyivät toisiaan vastaan. --
Tämä oli kaksintaistelua pustalla.

Se ei ole niinkään helppoa kuin päältä katsoen luulisi! Taitoa pitää
olla tappeluun hevosen selästä miekallakin, joka myöskin hyvin
osuessaan jakelee aimo haavoja; mutta kun on aseena lyijypäinen
palikka, niin pitää iskeä sangen taitavasti istuessaan vihamiestä
vastaan kiitävän hevosen selässä. Ei siinä väistellä eikä syrjään päätä
käännetä iskun edestä. Isku sinne, toinen tänne. Mies se, ken paremmin
osaa.

Paimenet joutuessaan kepin kantamiin iskivät yhtäkkiä palikallaan
toinen toistansa päähän, ja samalla syöksyivät hevoset toistensa
ohitse.

Santeri horjahti satulassa saamastansa iskusta, päätä huimasi; mutta
pian hän taas oli pystyssä päin ja asetti hattua entiselleen.
Varmaankaan ei palikan nuppi ollut oikein osunut takaraivoon, vaan oli
sivahtanut ohitse.

Mutta hänen iskunsa oli osunut sitä paremmin. Palikan lyijypää oli
sattunut vastustajan pääkallon kylkeen; sivu edellä kaatui hän
satulasta pitkälleen maahan.

Nyt käänsi voittaja hevosensa takaisin ja alkoi piestä kaatunutta
vastustajaansa minkä jaksoi. Näin oli maan tapa.

Koska se on hyvitystä, niin annetaanpa sitten hyvin.

Entä jos hienot herrasmiehet ottaisivat tuon kaksintaistelumuodon
tavakseen, niin kylläpä ne heidän ottelunsa hieman harvenisivat!

Tämän tehtyään Santeri keppinsä nenällä nosti kaatuneen kilpailijansa
hatun maasta, tempasi irti vuorin ja löysi sieltä lakastuneen keltaisen
ruusun, jonka viskasi ilmaan ja löi sitten sitä kepillään, niin että
lehdet hajalle lentelivät kuten perhoset tuulen mukana.

Krouvin ovelta katseli tyttö kaiken aikaa kaksintaistelua.

Salama jo löi maahan tuolla myllyn luona. Rajuilma teki tuloa! Taivas
jyrähteli ja myrsky vonkui.

-- Enkö minä sitä sanonut? -- huudahti hevospaimen ratsunsa selästä
tytölle, voittamaansa vastustajaan viitaten. -- Nyt saat viedä hänet
sisään ja hoitaa häntä! Nyt hän jäi sinulle!

-- Huomaa, -- vastasi tyttö, -- jos hän olisi voittanut sinut, niin
minä olisin asettunut päällesi ja estänyt häntä lyömästä sinua. Olisit
tullut havaitsemaan, että minä rakastan todellisesti vain sinua.

Hevospaimen kannusti vain ratsuansa ja lähti ajamaan vasten lähenevää
myrskyä. Tuli raju sadekuuro, rakeita seassa, salamat leimahtivat
tavantakaa. Tyttö katseli ratsastajaa, kunnes tämä katosi myrskyn
pimeyteen. Jokunen kerta, kun salaman leimaus rankkasadetta valaisi,
häämötti vielä hänen haamunsa, mutta vihdoin sekin ihan katosi
näkyvistä.

Ehkä olikin tämä viimeinen kerta, kun hän sai sitä miestä nähdä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Keltaruusu - Kertomus Unkarin tasangolta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.