Title: Marianne-rouva - Romaani
Author: Benedictsson, Victoria, 1850-1888
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Marianne-rouva - Romaani" ***


MARIANNE-ROUVA

Romaani


Kirj.

ERNST AHLGREN [Victoria Benedictsson]


Suomentanut Auk. Dahlberg


Porissa,
Axel Bergbomin kirjapainossa,
1890.



1.


Pienen ruokahuoneen ovi aukeni ja Marianne astui sisään.

Äiti istui kyökki-käsiliina polvilla ja kiskoi kuoria äsken kaltatuista
manteleista.

"Äiti, minä olen saanut sellaisen ihmeellisen kirjeen", sanoi Marianne
ja asettui pöydän ääreen.

"Minkä johdosta sitten?"

"Lukekaa itse." Hän antoi kirjeen, rouva Björk pyyhkäisi käsiään, otti
sen ja rupesi lukemaan. Marianne istahti toiselle puolen pöytää
odottamaan.

    "Neiti!

    Koska minua eivät miellytä pitkät johdatukset, kysyn minä
    lyhykäisesti: tahdotteko tulla vaimokseni. Minä kyllä käsitän,
    että sellaiseen kysymykseen voi olla vaikea vastata noin
    äkkipikaa, varsinkin kun niin vähän minua vasta tunnette.
    Minä en odotakkaan, että te nyt paikalla vastaisitte myöntymällä.
    Mutta jos te mielestänne ette koskaan voi muuten vastata, kuin
    en, niin ei luonnollisesti mikään estä teitä sitä paikalla
    lausumasta. Jos sitä vastoin aikaa voittaen luulette voivanne
    minusta enemmän pitää, kuin nyt, niin on parasta, että tulemme
    tuttaviksi mitä pikemmin sitä parempi, ja pyydän siinä tapauksessa
    saada käydä tervehtimässä teidän vanhempianne. Minä pyydän,
    ettette ole millännekään tämän kirjeen kuivakiskoisuudesta. Se
    johtuu siitä, etten tahdo lausua sanaakaan enemmän kuin täytyy,
    sillä jos tarjoumukseni hylkäätte, on sitä parempi meille
    molemmille, mitä vähemmän tästä asiasta on puhuttu.

    Pikaista vastausta pyydetään.

                                             Kunnioittavaisesti:
                                              _Börje Olsson_."

"Olsson? -- Minä en tunne edes nimeä", sanoi äiti ajatuksissaan pitäen
kirjettä kädessään ja katsellen Mariannea.

"Hän on maanviljelijä, ja minä tapasin hänet Hallstorpin pappilassa,
kun olin siellä viime suvena."

"Minä en ole kuullut sinun koskaan häntä mainitsevankaan. Minkälainen
mies hän on?"

"Niin, tiedättekös äiti, sitä tuskin voin sanoa; minä muistan häntä
aivan vähä. Hän on nuori -- kuusi-seitsemän-kolmatta ehkä täyttänyt --
hyvin hiljainen, ja noin niinkuin ihmiset yleensä."

"Onko hän niiltä seuduin?"

"Ei, ei juuri. Hän oli tullut junalla, oikeastaan jollain asialla,
luullakseni, vaan hänellä oli tapana aina jäädä päivälliselle."

"Sitten?"

"Niin, herra jumala, enhän minä tunnekkaan sitä ihmistä!"

"Osoitetaanko hänelle mitään kunnioitusta?"

"Sen kyllä luulen. Hänestä pidettiin paljon pappilassa. Minä luulin
melkein toivottavan häntä vävypojaksi sinne."

"Vai niin", sanoi rouva Björk päästen selville. Asian niin ollen hänen
tarjoumuksensa ei varmaankaan ole ylönkatsottava, ajatteli hän.
"Eikökän ole parasta, että menemme isän luokse?"

"Kyllä kai."

Marianne nousi. Rouva Björk pani varovasti kyökki-käsiliinan kokoon ja
asetti sen pöydälle. Marianne kulki edellä ison, kauniin huoneiston
läpitse. Äiti tuli perässä vaappuvin askelinensa. Isä istui
kirjoituspöytänsä ääressä selkä oveen päin, kun he tulivat sisään.

Hänestä näkyi ainoastaan harmaa yönuttu ja laineen tapainen, hyvin
harmaahtava takaraiva, joka oli varsin kauniisti muodostunut.
Vaan kuullessaan oven aukeavan, kääntyi hän puoleksi ympäri
kirjoitustuolinsa rautaruuvilla. Hänellä oli säännölliset kasvot,
sileäksi ajeltu leuka, jossa oli pieni kuoppa ja joka oli jäänyt
syvälle harmaakähäräisten poskipartojen väliin, joita raudanharmaat
viikset yhdistivät. Tuuheat, tummat kulmakarvat pistivät omituisella
tavalla silmään harmaiden hiuksien ja suurien, kosteiden sinisilmien
rinnalla. Koko miehessä näkyi olevan jotain huolellisesti hoidettua ja
hyvin säilynyttä, ja kasvojen kaikki juovat kertoivat syntyneensä
alituisesta hymyilemisestä, eikä suinkaan huolista.

"No mitä nyt?" sanoi hän jörömäisen ääntä teeskennellen, "rahaa, rahaa,
rahaa!"

Hän huitoi molemmilla isoilla käsillään ilmaa. Hänen äänensä tuntui
kuin se olisi aina täynnä salaista naurua, joka pian tulisi kuuluville.

"Ei, tänään ei tarvita rahaa", vastasi rouva Björk, siirtyen
kirjoituspöydän kulman ohitse tuolille istumaan, "vaan lueppas tämä
kirje, jonka Marianne on saanut."

Isä otti kirjeen ja luki.

"Kuka Olsson tämä on?" kysyi hän lopetettuaan.

"Niin, minä tuskin tiedän; minä luulen, että hän on jossain paikassa,
jonka nimi on Tomtö", vastasi Marianne.

Isä päästi pitkän salaperäisen vihellyksen.

"_Sekö_ Olsson!" sanoi hän, ikäänkuin peläten jonkun kuulevan, "sitten
on hän rikas."

"Sen kyllä luulen", vastasi Marianne aivan levollisena, "tunnetteko
hänet isä?"

"Niin, se tahtoo sanoa, kun hän osti tilan, kuulin minä hänen maksaneen
ostosummasta suurimman osan puhtaassa rahassa. Hän lienee pitänyt sitä
nyt noin vuoden. Kuuluu olevan kelpo mies. Hän on ollut Munckebyssä
pehtoorina -- vai se hän onkin! No, mitä vastaat, tipuseni?"

"Isäkulta, minä en ollenkaan tiedä mitä vastaisin", sanoi Marianne
pistäen huulensa ulospäin vähäiselle tötterölle. joka oli hänelle
omituista ja liiallisesti hemmoitellun lapsen tapaista. Hänellä oli
pieni sun ja jokseenkin turpeat huulet.

"Parasta on, että saat asiata ajatella. Minä hankin hänestä likempiä
tietoja."

"Tee niin, isäkultaseni", sanoi Marianne silittäen kädellään muutamia
kertoja ympäri isän pyöreätä niskaa, kuin olisi hän tahtonut sorvata
sitä vielä pyöreämmäksi.

       *       *       *       *       *

Jo seuraavana päivänä oli kamreeri Björk hankkinut kaikki tarpeelliset
tiedot ja tullut niiden johdosta sangen tyytyväiseksi. Börje Olssonin
naimatarjous oli hyvin edullinen, sitä ei voinut epäillä.

Kamreeri Björk oli saanut tietonsa aivan varmoista lähteistä.
Neuvoteltuaan ensin vaimonsa kanssa, meni tämä Mariannen luokse. Oli
jokseenkin myöhä, vaan Marianne ei ollut vielä alkanut riisua
vaatteitaan, vaan istui ja luki kirjoituspöytänsä ääressä lampun
valossa. Äiti oli kokonaan liikutettu ja hänen poskillaan heloitteli
pienet punaiset valkeat.

"Niin, Marianne, nyt saat kirjoittaa hänelle, jos tahdot. Isällä on jo
ihan varmat tiedot, hän on hyvä mies, kelpo mies, ja hän on hyvin
varakas."

"Mutta hän on talonpojan poika."

"Oh, se ei tee mitään, kyllä hän sen vuoksi voi olla hyvinkin sievä."

"Niin, mutta sukulaiset? -- -- -- No niin, eihän mitään päätetä
ennenkuin isä ja äiti ovat häntä puhutelleet. Sitte saamme kuulla."

"Kirjoita nyt, että hän tulee sunnuntaiksi, minä hankin neljä
ruokalajia päivälliseksi."

Toivotettuaan suudelmalla toisilleen hyvää yötä, lähti äiti pois.

Marianne otti esille soman pienen kirjepaperin, johon hänen nimensä oli
painettu ja kirjoitti:

    "Herra Patruuni Olsson, Tomtö.

    Kiitos kirjeestä. Toistaiseksi en voi mitään vastata muuta,
    kuin että vanhempani lausuvat sydämestään teidän tervetulleeksi
    tänne sunnuntaiksi. Kaikesta muusta päättäköön tulevaisuus.

                                                    M. B----."

Nyt oli tiistai. Jo tuorstaina sai hän vastauksen.

    "Neiti!

    Kiitoksia kirjeestänne, vielä enemmän kiitoksia niistä toiveista,
    joita se loi tulevaisuuteeni, vaan niistä ei nyt sanaakaan. Minä
    en ollenkaan tahdo, että te jonkun hätäellyn lupauksen kautta
    tulisitte sidotuksi. Että tuntisitte itsenne aivan vapaaksi
    päätöstä tehdessänne, en tahdo tähän kirjeeseen kirjoittaa 'sinä',
    vaikka luonnolliselta tuntuukin, että niin tekisin. Älkää,
    Marianne, mitä tahansa minusta arvelettekin, luulko, että minä
    yhdellä ainoalla sanalla tahtoisin houkutella teitä vaimokseni.
    -- Vapaasta tahdostanne minun, taikka muutoin ei ollenkaan!

    Ja nyt yksi seikka sulkumerkeissä. Älkää koskaan kirjoittako
    'patruuni' minun kirjeisiini. Minä kammon kaikkia arvonimiä,
    ja tätä enemmän kuin muita. Kirjoittakaa maanviljelijä taikka
    vaan lyhykäisesti herra.

    Tuntunee ehkä hyvin omituiselta, että kirjoitan nyt pitkän kirjeen,
    vaikka kohta tapaamme toisemme, vaan asia on niin, että minun on
    vaikea välistä ilmaista puheessa ajatukseni ja tunnen helpotusta,
    kun sen sijaan saan ne kirjoittaa.

    Tämä on jäännös talonpoikaista ujoutta, josta minä kyllä toivon
    pääseväni. Toistaiseksi minussa sitä on kuitenkin. Ja nyt löytyy
    muutamia seikkoja, jotka teidän pitäisi tietämän ennenkuin
    päätätte. Minun ulkonaisesta asemastani voitte kyllä saada tietoja
    toiselta taholta, vaan minun sisällistä tai varsinaista ihmistäni,
    jonka tunteminen teille kuitenkin täytyy olla kaikkein tärkein
    asia, voitte tuskin muiden kautta oppia tuntemaan, sillä tarkkaa
    tehtäissä minulla ei ole ollenkaan ystäviä; minä tarkoitan oikein
    luotettavia ystäviä, muutoin on niitä minulla kuten muillakin.

    Tahdon kertoa teille itsestäni ja koettaa olla vilpitön.

    Minun vanhempani olivat talonpoikia. Isäni on kuollut, vaan äitini
    elää, minulla on ainoastaan yksi veli, vanhempi kuin minä,
    luultavasti hän on vanhaan kansan tapaan perinyt minun isäni
    aseman. Äiti on ottanut osuutensa vanhasta omaisuudesta. Hän olisi
    kyllä mieluummin muuttanut minun kanssani, sillä minä luullakseni
    olen hänen rakkain lapsensa, vaan hän ei sentään hennonut luopua
    paikasta, jossa hän oli asunut koko elinaikansa. Vanhat ihmiset
    ovat kuin talokissoja, he vaihtavat mieluummin isäntiä kuin kotia.
    Äiti elääkin aivan itsekseen eikä hänen tarvitse olla veljeni eikä
    kälyni kanssa suuremmassa yhteydessä kuin itse tahtoo.

    Opintoja en ole saanut koskaan harjoittaa, isäni mielestä oli
    se tarpeetonta, ehkä olikin siihen katsoen, joksi minulla oli
    aikomus, sillä maanmieheksi olin minä päättänyt ruveta joka
    tapauksessa. Semmoinen taipumus oikein istuu sen ruumiissa,
    joka kuten minäkin, on sukeutunut mieheksi maanviljelystoimien
    keskellä. Ellen saa kylvää ja niittää, ellei minulla ole lehmiä
    ja hevosia, en tunne elävänikään. Kyllähän minä olen ajatellut
    muitakin pyrintöjä maailmassa löytyvän, vaan samassa olen tuntenut,
    että _minä_ olen syntynyt maata viljelemään. Minuun nähden ei
    voinut muu puheeksi tulla. Ennen renki, jos niin tarvittaisiin,
    kuin oppinein professori. Sillä kaiken täytyy täällä maailmassa
    olla oikealla paikallaan, muutoin ei mennä hyvästi eteenpäin.

    Minä en siis koskaan ole käynyt alkeiskoulua, en koskaan oleskellut
    yliopistossa; kyläkoulu, kansanopisto ja maanviljelysopisto, --
    niissä on minun opintojeni määrä! En tätä sano valittaakseni.
    Onhan meillä yltäkyllin kirjanoppineita. Isä oli vallan oikeassa.
    Vaan huolimatta taipumuksestani maanviljelyyn olen minä sangen
    tiedonhaluinen, minussa hehkuu himo saavuttaa tietoja, jotka
    voisivat tehdä minusta monipuolisemmin kehittyneen ihmisen kuin
    minä olen, ja jos te kirjoitukseni johdosta pidätte minua töykeänä,
    pyydän teitä sentään uskomaan, ettei minun sisällinen ihmiseni
    ole raaka.

    Äitini ja minun kesken vallinnut sydämellinen väli on minuun
    varmaan paljon vaikuttanut. Sanotaanpa, että ken on ollut hyvä
    poikana, hänestä tulee kunnollinen aviomieskin.

    Vaan eihän maksa vaivaa puhua! Minusta on perin mahdotonta keksiä
    oikeita sanoja. Sitä paitse on minussa jotakin, joka tahtoisi
    tunkeutua esiin, vaan jota minä nyt vielä vähän aikaa pidän
    aisoissa. Minä olen käytännöllinen mies enkä salli mielikuvitukseni
    liehua kaikkialla perässäni.

    Hyvästi vähäksi aikaa!

                                                  _B. O._"

Marianne oli saanut kirjeen juuri puolisen jälestä, kun hän oli
nojollaan romaani polvilla lepotuolissa kammarissaan nauttien pientä
päivällislepoa. Hän oli sysännyt kirjan syrjään kirjettä lukeakseen, ja
päästyään loppuun jäi hän hiljaa paikoilleen tähystellen uneksivin
katsein ulos avaruuteen. Tunne todellisesta romaanista levisi hänen
mielikuvitukseensa kuin lämmin sumu. Tämä kosintakirje kädessään, häät
takanaan. -- olihan hänellä oikeus uneksia.

Hänessä oli omituisesti sekoittunut terve ymmärrys ja liiaksi
jännitetty tunteellisuus. Vaikka tilaisuutta olisi useinkin ollut, ei
hän koskaan ollut antautunut viattomaankaan rakkaus-seikkaan
osalliseksi, sillä hän joka silmänräpäys muisti, että semmoisesta
hänelle itselleen tulisi harmia ja etteivät tytöt koskaan voineet olla
tarpeeksi varovaisia. Viekkaasti kuin koronkiskuri koetti hän
houkutella ihailijoiltansa niin monta näytettä heidän tunteestaan kuin
mahdollista. Hänellä oli ihmeteltävä taito kiskoa naiselliselle
suloudelle näitä veroja, jommoisina olivat serenaadit, kukkavihkot,
onnittelu-sähkösanomat, rekiretket ja monet muut, vaan koskaan ei hän
antanut mitään takaisin. Hän oli ystävällinen ja liehakko ja keikailija
juuri siihen hienoon määrään, että se pidettiin hyvään käytökseen
kuuluvana. Hän ei millään muotoa ollut mikään lemmetön kaunotar, vaan
hän ei koskaan unohtanut oivallista kasvatustansa.

Hän taisi nauttia silmäyksestä, kädenpuristuksesta, tanssista, johon
tanssittaja osasi hänen kokonaan kiinnittää, ja huolimatta jokseenkin
täyteläisestä vartalostaan tanssi hän niin keveästi, pehmeästi,
viehättävästi, ettei yksikään tyttö kaupungissa vetänyt vertoja
hänelle. Tehtiinpä oikea väkirynnäkkö hänen järjestelmänsä johdosta
tanssijaisissa. Vaan koskaan ei kukaan voinut tietää, tokko hän edes
huomasi näitä suosionosoituksia, jotka aina näyttivät häneen yhtä vähän
vaikuttavan eivätkä koskaan saattaneet häntä ilmaisemaan vihaa eikä
tunnetta toiselta puolen.

Vaan omassa mielessään liitti hän nämät salaiset riemuvoitot kaikkiin
muihin, huomattavampiin. Ne sanoivat hänelle, että vaikkei hän
ollutkaan kaunis -- jonka hän aina tunnusti naispuolisille ystävilleen
-- niin oli hänellä ainakin kykyä miehiä arvostelemaan, jolla on
sanottu äärettömän paljon enempi. Hän tiesi aivan hyvästi, mikä se oli,
joka teki tämän magneettisen vaikutuksen toiseen sukupuoleen. Hänen
vaatetuksensa edistivät aina joitakuita ominaisuuksia hänen
ulkomuodossaan. Itsensä vaatettaminen oli hänestä suloinen taide, ja
hän osasi sovittaa kuosin oman makunsa mukaan.

Eikä vähän vaadittukaan keksintökykyä, kun tahtoi olla aina uusi, aina
huomiota herättävä.

Tanssijaisten jälkeinen päivä oli hänestä suuremman arvoinen kuin itse
tanssijaiset. Silloin oli hän aina väsyksissä, ja äiti piti hänestä
kahta hellempää huolta. Hän taisi silloin loikoa tunnista tuntiin
lepotuolissaan pää nojautuneena sen selkälautaa vastaan ja silmät
kiinni, vajonneena suloiseen nautintoon ja voipumiseen, komea huone
ympärillänsä. -- Äiti pani hänen tanssipukunsa korjuuseen ennenkuin
Marianne nousi, sillä tätä aina iletti nähdä sitä, sanoi hän.
Ainoastaan viuhkansa hän tahtoi pitää esillä. Oli sanomattoman suloista
pitää sitä sormiensa välissä, kun muistinsa eleli uudestaan illan
tapauksissa. Kuinka hauskaa oli puolittain nukkuen levätä siinä ihailun
ja ikävöimisen ilmakerroksessa, jonka hän vielä tunsi itseänsä
ympäröivän ja jota hän muun ilman muassa luuli täysin keuhkoin
hengittävänsä, niinkuin kuihtuneiden ruusujen tuoksua! Silmäys,
kosketus, joku mitättömyys voi asettaa hänet sellaiseen mielentilaan
koko päiväksi, jolloin äidin lemmelliset kädet häntä armastelivat ja
hän oli väsynyt ja tyytyväinen.

Hieman tämmöiseltä tuntui hänestä nytkin, vaikkei mieliala
tullut muistoista, vaan tulevaisuuden unelmista. Hän ajatteli
mielikuvituksissaan sitä vaikutusta, jonka hän mahtoi tehdä tähän
mieheen, johon hän itse niin vähän oli kiinnittänyt huomiotansa, että
tuskin muisti hänen muotoansa. Hän tunsi heidän välillänsä olevan
suuren erilaisuuden; se rajoitteli hänen luulotelmiansa. Hän koetti
kuvailla tätä miestä mieleensä. Hän luuli hänen luonnossaan olevan
jotain väkivaltaista, joka piileskeli tuon tyynen pinnan alla.
Tämmöinen huima vallattomuus, josta hän uneksi, -- siinä oli jotakin,
joka kutkutti hänen kasvihuoneessa puhjennutta naisellisuuttansa, kun
ajatteli olevansa semmoisen, melkein raa'an luonteen rakastama. Se oli
vähän satumaista ja lumoavata sekä herätti uteliaisuuden miettimään
miten olisi, jos olisi tahdottomana, suojattomana annettu alttiiksi
sellaiselle miehelle. Tätä juuri Marianne uneksi. Hänellä oli määrätön
himo tulla rakastetuksi ei ainoastaan ihmisenä eikä myöskään naisena,
vaan melkein lapsena, joka vastustamatta antaa kuljettaa itseänsä
vaikka mihin. Hyväilyillänsä kesyttää jonkun Loordi Rochesterin
julmuuden, -- siitä olisi hänen päänsä voinut joutua pyörälle. Siitä
nautti hän, kuin olisi hän laskenut mäkeä ja tuntenut samassa
kauhistavaa väristystä. Mariannen kaltaiset luonteet osaavat tätä
arvostella.

Jos Börje Olsson olisi ollut köyhä, ei Mariannen mieleen koskaan
olisi juolahtanutkaan häntä ajatella, silloin olisi hän aivan
yksinkertaisesti saanut vaipua mitättömyyteen. Vaan isä oli varmasta
lähteestä saanut tietää, että kalunkirjoitus isävainajan jälkeen oli
tehnyt vähän enemmän kuin kaksisataatuhatta kruunua, ja niinä kahtena
vuotena, joina Börje oli hoitanut perintöänsä, ei se suinkaan ollut
vähentynyt. Ja raha antoi voimaa ja vapautta. Börje Olsson voi kyllä
mennä naimisiin ja viedä vaimonsa kotiinsa, ja jokapäiväiseltä
näyttävän avioliiton helmoissa saattoi kyllä löytyä joku Rochester
pehmeiden käsivarsien kesytettäväksi.



2.


Syyskuun päivä oli rankka ja kylmä, vettä virtaili kaduille ja solisi
kaikista katon vesijohdattimista alas. Oli vallan päätä kysynyt, kuinka
aamupäivällä olisi päästy pojista ja perheeseen yhdistetyistä
vuokralaisista, vaan heidät saatiin menemään kirkkoon. Vähän yli
kymmenen piti Börjen tulla.

Jokainen tunsi olevansa vähän levoton. Äiti oli ryhtynyt kaikkiin
toimenpiteisiin päivällistä varten ja käveli nyt juhlapuvussa huoneesta
huoneeseen. Isä lipsutteli korvat hörhöllään ympäri huonettansa,
valmiina aukaisemaan, pienimmänkin kilinän kuultuansa. Marianne
astuskeli edestakaisin pitkin vierashuoneen mattoa kädet selän takana
ja katsellen pieniä jalkojansa, joissa oli tummanpunaiset atlassikengät
suurine rosetteineen. Niiden anturat olivat niin ohuet, että jalka voi
esteettömästi ja pehmeästi taipua jokaisella askeleella. Hänellä oli
kapeat, hienosti muodostuneet jalat, joita ei koskaan tarvinnut
likistää, jotta olisivat pieniltä näyttäneet, ja jotka -- niinkuin
kädetkin -- eivät näyttäneet olevan oikeassa suhteessa muuhun
ruumiiseen, joka nuorelle tytölle oli jokseenkin kookas.

Tottumus hiljaa tuuditella vyötäisiänsä, taaksepäin nojautuva niska ja
lyhyt kaula loivat hänen esiytymiseensä jonkinlaista pehmeätä
vallattomuutta, joka tarttui muistiin ja saattoi mieleensä palauttamaan
hänen persoonaansa. Kukaan ei voinut häntä ajatella, muistamatta tätä
luonteen mukaista käyntiä, joka oli laiskehtiva, nautinnouhimoinen joka
liikkeessään.

Hänen tukkansa oli pieni, pehmeä ja kullanpaistavainen. Se oli koottu
korkealle päälaelle kreikkalaiseen solmuun, joten hiusten raja niskassa
jäi paljaaksi. Muutamat vallattomat suortuvat muodostivat seppeleen
hänen otsallensa ja kaulaansa; ne olivat niin lyhyitä kammattaviksi ja
olivat hentoja kuin hieno untuva.

Hän tunsi olevansa liikutettu, mutta ei tuntenut vastenmielisyyttä.
Viime päivinä oli asiaa pohdittu joka puolelta, ja mitä enemmän sitä
pohdittiin, sitä enemmän saatiin syytä Mariannen myöntymiseen. Koko
suvun tädit ja perheenisät pitivät hulluutena päästää mitään semmoista
pois käsistään, ja Marianne tuli tarkemmin perehtyneeksi isänsä
rahalliseen kantaan, kuin hän koskaan oli ollut.

Kaikki viittasi siis kihlaukseen.

Kaikki tyyni oli koetettu pitää salassa Mariannen veljiltä, vaan
jollain tutkimattomalla tavalla näkyi heidätkin yleinen mielenjännitys
vallanneen, vieläpä palvelustytötkin kyökissä aavistivat jotain
tavatonta olevan tekeillä.

Hermoja koetteli se pitkäveteisyys, jolla minuutit kuluivat, ja
yksitoikkoisesti solisi sade kadulla. Marianne käyskenteli ja
ihmetteli, mitä hänen pitäisi sanoman ja mitä Börjen pitäisi sanoman.
Hän oli mieleensä kuvaillut kaikki jo edeltäpäin, vaikka hän tiesi,
että todellisuus tulisi vallan toisenlaiseksi.

Soitettiin. Hän säpsähti. Nyt oli hetki tullut!

Hän kuuli isänsä äänen eteisestä, sillä kaikki ovet huoneistossa olivat
auki. Ja hän kuuli toisen äänen, jota ei tuntenut -- se oli matala
miesääni -- eteisen ovessa kuului askeleita, jotka sitten lähestyivät
huoneen kautta.

Vieras teki kumarruksen ja lähestyi sitten Mariannea, tulevan
appivaarinsa seuraamana, joka kävellessään koetti pitää kurissa
tyytyväistä hymyänsä.

Odotus ja uteliaisuus oli niin teroittanut Mariannen silmät, että hän
yhdessä sekunnissa oli päässyt koko persoonan perille kaikkine
erityiskohtineen.

Puku oli moitteeton, vaan käynnissä ja ryhdissä oli jotakin maalaista,
-- jotain raskasta ja jäykkää.

Hän ojensi Mariannelle kätensä ja tervehti häntä kuin tavallista vanhaa
tuttavaa. Hänessä oli vakavuutta, joka vaikutti toisiin.

Istuttiin ja ruvettiin puhumaan tuulesta ja ilmasta. Välistä näytti
hymy tahtovan päästä leikkimään kosijan kasvoilla; hän näkyi selvästi
pitävän asemaa ilveellisenä. vaan pysyi toki totisena. Appivaari oli
nähtävästi enemmän hämillään kuin hän.

Kaikki asiaankuuluvat olivat olevinaan, kuin ei olisi mitään tavatonta
tekeillä. Marianne istui ja teki havainnoita tulevaisesta sulhostaan.
Vaikea oli saada selville, pitikö häntä rumana vai ei. Hänellä oli
tuuhea musta täysiparta, jota ei luultavasti ollut koskaan leikattu:
mustat kiillottomat hiukset, jotka kähertyivät ohauksien kohdalla;
tasainen auringon paahtama iho ja lyhyt suora nenä. Ei mitään tavatonta
löytynyt hänen muodossaan, ja se voi helposti haihtua mielestä. Sitten
oli hänellä vaaleat, harmaat silmät, jotka tummasta ihosta ja lyhyiden
mustien kulmakarvojen alta kummallisella tavalla pistivät näkyviin.
Silmät olivat tyynet, tarkkaavaiset, niin että ne vaivatta ja helposti
näyttivät voivan tunkeutua pohjaan asti kaikessa. Silmäkulmissa oli
hänellä pieniä ryppyjä, jotka saattoivat silmät helposti näyttämään
kujeellisilta.

Kun rouva Björk oli tullut sisään ja puhuttu kaikenlaista, sai isäntä
äkisti tärkeän kirjoituksen valmistettavaksi, jonka tähden hän anteeksi
pyydettyään lähti hetkeksi pois. Heti sen jälestä kutsui joku emäntää
talouden toimiin, ja nuoret jäivät yksikseen.

Tukala äänettömyys tuli pariksi silmänräpäykseksi.

"Noh?" sanoi mies.

"Niin, mitä minun pitäisi sanoa?"

Marianne istui vähän matkan päässä ison akkunan vieressä salin
nurkassa. Börje meni nyt hänen luokseen, niin että he joutuivat
istumaan vallan vastapäätä toisiansa ja olivat molemmat täydessä päivän
valossa.

"Niin kauvan kun asia on tällä kannalla ei meistä ikänä tule kuitenkaan
tuttavia," sanoi Börje, "sillä, jos me yksinämme rupeamme
seurustelemaan, saavat ihmiset vettä myllyynsä, ja jos toisia on aina
meidän kerallamme, emme koskaan pääse toisiamme lähemmäksi. Silloin
täytyy meidän, kuten nytkin, katsella toisiamme ja puhua kaikkea
mahdollista tyhjää, jota emme edes omilla ajatuksillamme viitsi
seurata."

Tämä nyt ei tuntunut ollenkaan siltä rajulta intohimolta, josta
Marianne oli uneksinut, vaan tämä oli maltillista tyyneyttä, joka teki
miellyttävän vaikutuksen.

"Kyllähän se on totta," lausui Marianne ja hypisteli kädet polvilla
viheriätä lehteä, jonka hän oli nyäissyt jostakin ruukkukasvista.

"Niin, ja tärkeintähän on meille tulla sellaisiksi ystäviksi, että
voimme näyttää toisillemme, minkälaisia olemme, ja että luottamus ja
vilpittömyys voisi syntyä välillemme."

Oli omituista kuulla hänen puhuvan. Ääni ei ollut erittäin sointuva ja
hän puhui harvaan ja johdonmukaisesti, omituista oli se, että Mariannen
mielestä tämä ääni ei ollut vieras; hän luuli sen kuulleensa monta,
monta kertaa ja oppineensa siitä pitämään. Kaikki oli siten
vallan toisin kuin hän oli odottanut, -- ei mitään kiihottavaa
mielenliikutusta, ei mitään jännitystä eikä sydämen tykytystä.

Äänettömyyden kestäessä oli Börje istunut häntä katsellen, ja nyt loi
hänkin silmänsä ylös, ja he katselivat toisiansa silmiin, vaan Marianne
ei vastannut, loi vaan silmänsä punehtumatta taas alas.

"Eiköhän olisi sentähden parempi, että nyt jo menisimme kihloihin?
Koska ei ole ollut mitään rakkaushistoriaa eikä muutakaan välillämme,
on luullakseni parasta alkaa siitä syrjästä."

Marianne loi silmänsä ylös melkein pelästyneenä.

"Niin niin," sanoi Börje vakavan leikillisesti, "kyllä semmoinenkin
tulee, vaan kaiken täytyy saada kasvaa ja itää itsestään, eipähän liene
vallan tärkeätä, syntyykö se kihlauksen toisella tai toisella
puolella."

Kummallinen ihminen! Nyt veti Marianne suunsa nauruun.

"Asia on niin, että minä haluan saada kaikki selväksi, jotta voisimme
seurustella kuin ihmiset, sillä tämä on vaan paljasta ilveilyä."

Toista vähän suututti kuin toinen voi olla noin levollinen. Oliko
tämmöinen kosimista! Marianne istui ja lykerteli viheriätä lehteä
sormiensa välissä, jotta se tuli aivan pehmeäksi.

"Nyt olen _minä_ puhunut," sanoi Börje suoralla, leikillisellä
tavallansa.

"Minun mielestäni on narrimaista, että me näin vieraina toisillemme
kuin nyt, menemme kihloihin," sanoi Marianne ja lensi tulipunaiseksi
tietämättä minkä tähden.

"Oh, minä ymmärrän!" sanoi toinen äkkiä, ja näytti sitten
silmänräpäyksen etsivän sanoja, "minä ymmärrän vallan hyvästi; vaan
eikö ole parempi ilveillä toisille sen aikaa, kuin että ilveilisimme
keskenämme ja olisimme olevinamme kuin ei olisi naimiskaupoista eikä
muusta siihen suuntaan puhuttukaan?"

"Kyllä, mutta" -- -- --

"Niin sitähän minä tarkoitan, nyt tunnette olevanne arka minua
vastapäätä ollessanne. Se on luonnollista, teidän täytyykin --
sellaisen tytön kuin te. Te ette voi olla ajattelematta, että minun
täytyy olla raaka, koska olen talonpojan poika, ja sentähden pelkäätte
te, ennenkuin lämpimämpi ja täydellisesti yhteinen tunne on syntynyt
välillemme, antaa minulle kihlatun miehen oikeuksia. Eikös ole niin?"

"En tiedä," vastasi Marianne niin hiljaa kuin olisi hän ainoastaan
vetänyt syvään henkeänsä. Kuinka toisin oli hänen oma mielialansa, kuin
hän oli mielessään kuvitellut! Hän tunsi olevansa ujo ja totinen
ikäänkuin hän olisi ollut vallan toisenikäinen. Hän ei koskaan ollut
tuntenut itseänsä niin nuoreksi kuin nyt.

"Vaan sitä sinä et saa ajatella, Marianne," sanoi mies nojautuen
tuolillaan eteenpäin luomatta silmiänsä ylös, "meillä talonpojillakin
voi olla hienotuntoisuutta, vaikka meistä sitä ei uskota."

"Ettehän te ole talonpoika!" Marianne melkein huusi nämät sanat
pelästyksissään.

"En ulkonaisesti, en. Vaan minussa on sitä veressä, tuhannet juuret
sitovat jokaisen entisyyteen. Ja vaikka tulisikin kiilloitetuiksi niin
hienosti kuin joku esine voi tulla, on kuitenkin sydänpuu jälellä, ja
jokaisen mielen pohjukassa löytyy aina jotain perittyä, ehkä jotain
hyvää, vaan kuitenkin jotain erinlaista kuin te."

Hänen äänensä soi sangen tunteellisesti ja Marianne vilkaisi hänen
alaspäin kääntyneisiin kasvoihinsa, hän näki nuot tuuheat, kiillottamat
hiukset. Hän tunsi saavansa halun hyväellen silittää niitä kädellänsä
näyttääkseen ettei pelännyt, tai sanoakseen hänelle ettei saanut olla
vihainen.

"Ja ellei siitä mitään _voi_ tulla," sanoi Börje kuivasti ja melkein
väliä pitämättömästi, "niin on parasta, että saan sen nyt tietää."

Toinen säpsähti. -- Ei mitään voi tulla! Ei, ei se ollut Mariannen
tarkoitus. Se oli melkein samaa, kuin eroaminen jostakin omaisestaan.

"Minun mielestäni on tämä liian hätäistä," huomautti hän.

"Kuten tahdotte," sanoi toinen täydellisesti muuttuneella äänellä ja
nousi. "Onpa neidin vanhemmilla oikein kaunis huoneisto, tähän mieltyy
kohta kun sisään astuu."

Marianne tunsi nöyrtyneensä, perinpohjin tappiolle joutuneensa. Hän
punehtui aina kyyneleisiin saakka, kääritellen tuota viheliäistä pallia
sormiensa välissä.

"Te täällä kaiketi soitatte?" sanoi Börje luoden silmänsä pianoon.

"Niin." vastasi tyttö tuskin kuultavasti.

"Te laulattekin näen mä," jatkoi toinen selaillen jotakin nuottivihkoa,
"olipa vahinko, ettemme saaneet kertaakaan teitä kuulla siellä
Hallstorpissa."

"Ette siinä mitään kadottanut," vastasi Marianne sainealla äänellä,
jonka jälkeen tuli silmänräpäykseksi väliaika. Sateen solina kuului
kadulta ja sen rummusta katon vesijohtimissa. Kirkonmenon loputtua piti
poikien tulla kotiin. Päivällispöytään tulivat sekä he että perheeseen
sijoitetut vuokralaiset. Hän itse näyttäisi huolestuneelta ja
neuvottomalta, kaikki sen huomasivat, katselivat häntä, ihmettelivät ja
lörpöttelivät, eikä hänellä olisi mitään apua tuosta tuossa, joka
varmaankin istuisi levollisena ja vakavana puhuen ilmasta.

Hän heitti kädestään lehden hykertyneet jäännökset, asettui katselemaan
akkunasta ulos, vaan ei nähnyt mitään.

"Viihdyttekö hyvin maalla?" alotti mies uudestaan.

"Ei. sitä ei voi kestää!" huudahti toinen epätoivossaan.

"Minä tarkoitan _tätä_!"

Marianne oli uhkamielin tehnyt käännöksen silmät täynnä kyyneleitä.

"Vai niin. Mitä sitten tahdotte?"

Marianne meni hänen luokseen vallattomasti käydä keijuillen, kuten
aina, jolla aikaa Börje häntä katseli tarkastellen jokaista hänen
liikuntoansa. Tämä käynti juuri voi panna Börjen pään pyörälle; ja nämä
äänettömät, pehmeät askeleet kuin olisi hän käynyt höyhenien päällä!
Börje seisoi hypistellen kellonsa periä, Marianne laski molemmat
kätensä hänen käsivarrelleen. Nyt, näin lähellä seisoessaan, huomasi
hän olevansa Börjeä tuskin päätänsä lyhempi.

"Älkää olko pahoillanne."

Marianne katsoi lapsellisen vilpittömästi hänen silmiinsä.

Kerrassaan haihtui jokainen epäilys, -- Börje näytti kauniilta
mieheltä. Oliko hän nyt talonpoika, tai ei, tahtoiko hän olla
hienotunteinen, tai ei, kiersi hän kuitenkin kätensä Mariannen
vyötäisille, ja pelkäsikö tämä antaa hänelle kihlatun miehen oikeuksia,
tai ei, ja löytyikö heidän välillään mitään yhteistä tunnetta, tai ei,
vaan Marianne ei vetänyt itseänsä pois. Eikä se ollut Börje, joka
suuteli Mariannea, eikä päinvastoin, vaan he suutelivat toisiansa, ja
ilman arvelematta. Sillä sovitetuiksi täytyi heidän tulla mistä
hinnasta hyvänsä. Ja sen tehtyään katselivat he toisiansa silmiin
jokseenkin valmiina nauramaan.

Ja heistä tuntui, kuin olisivat he olleet kihloissa: jo koko
elinaikansa.

"Kuuletko, tuleeko joku?" sanoi mies.

"En tiedä -- niin, jahka ne tulevat kirkosta."

"Onko tämä sinun huoneesi?" Börje katsahti toiseen huoneeseen siteen
kannatteleman ovenvarjostimen alta.

"On."

"Onko sulla sisaruksia?"

"On kolme veljeä."

"Minulla olisi paljon sinulle puhuttavaa, ennenkuin ne toiset tulevat."

"Voimmehan hyvästi mennä minun huoneeseeni."

"Sepä hauskaa, minusta tuntuu kuin olisin jäniksen kaltainen, joka
hakee pensasta," sanoi mies nauraen. "Tarvitaan tottumusta
kihlattunakin olemaan."

Marianne laski kätensä hänen olkapäälleen, ja siten astuivat he hänen
kamariinsa, hän nosti varjostinta ja taivutti päätänsä sivulle ovessa,
että mahtuisivat rinnatusten. Börje seisahtui äkkiä.

"Kaunis huone sinulla onkin!" Hän katseli ympärillensä joka suunnalle.
"näin somaa ei ole minun kotonani."

"Kyllä me siellä saamme hauskaa," sanoi Marianne lohduttaen.

Hän istahti lepotuoliinsa, Börje hajareisin tuolille häntä vastapäätä
pannen käsivartensa sen selkälaudalle, saadakseen katsella häntä oikein
sydämen halusta.

"Kuinkas olikaan, eihän meidän pitänyt pitää niin kiirettä kihlauksen
kanssa?" sanoi Börje voimatta, iloinen kun oli, tukehuttaa pientä
haluansa kiusan tekemiseen.

"Ei yhtään pahoja elkiä, sillä sinä olet vielä liiaksi äsken leivottu
sulhasmies."'

"Kuuleppas, emmekö vaihda huomenna sormuksia? Minä otan kyllä kahleet
hankkiakseni?"

"Niin, niin! Ajatteles, ettei kaupungilla ole vielä yhtään vihiä tästä,
ei pienintäkään. Hei, tästä tulee jumalallista!"

Börje kävi totiseksi.

"Mutta kuitenkin, Marianne, katsele minua oikein ja mieti, luuletko
todellakin voivasi ruveta minusta pitämään."

"Varmaankin rupean minä sinusta pitämään."

Marianne loi ikäänkuin aran katseen hänen kirkkaisiin, harmaisiin
silmiinsä, joiden terät olivat pienet ja ripset mustat. Jotakin oli,
joka häntä veti tämän miehen puoleen, ja samalla piteli häntä hänestä
erillään. Hänen silmissään oli jotain, joka vaati rehellisyyttä.

"Minä kovin pelkään sinun tekevän erehdyksen, sanoi Börje istahtaen
hänen viereensä lepotuolille ja tarttui hänen käsiinsä. _Jos_ sinun
kerran täytyy sanoa ei, niin on meille molemmille parasta, että teet
sen nyt."

"Minä en _voi_ kieltää," vastasi Marianne ikäänkuin olisi pelännyt omia
sanojansa.

"Jos sinä nyt kieltäisit, niin minä luonnollisesti kuitenkin menisin
naimisiin jonkun toisen kanssa; minä en usko onnetonta rakkautta
löytyvän. Mutta minä en aina ole näin tyyni, ja sitten -- -- --
vastaisuudessa -- -- -- ei ole varmaa, että voit päästä minusta niin
helposti erillesi kuin nyt. Ja mennä naimisiin, näetkös -- -- --
olethan varmaankin tehnyt siitä oikein selvän itsellesi -- -- -- ei,
minä tahdoin sanoa, jos sinä tunnet pienintäkään vastenmielisyyttä
minua kohtaan nyt, niin en luule siitä aikaa voittaenkaan pääseväsi,
vaan se tulee aina pahemmaksi ja pahemmaksi. Minä olen sen nähnyt. Ja
jollet sinä vapaasta tahdostasi ja mielestäsi suostu -- -- -- ei, minä
tarkoitan, ellet tunne itseäsi iloiseksi -- niin, sinä ymmärrät, niin
älä luule minkään maailmassa voivan palkita, mitä puuttuu. -- Omasta
tahdostasi, Marianne! Muutoin en minä tahdo."

Börje oli päästänyt hänen kätensä ja veti rohkealla, kuvaavalla
liikkeellä käsivartensa pois itse siitä tietämättä. Hänen silmiinsä
ilmaantui todellakin halua sulkea tuo tyttö syliinsä ja viedä mukanaan,
vaan se ei ollut hehkuvaa intohimoa, josta Marianne oli uneksinut, vaan
samalla kertaa sekä vilpasta että viettelevää. Ja Marianne teki juuri
kuin toinen oli tahtonutkin, hän kiersi molemmat käsivartensa hänen
kaulaansa, ja he suutelivat toisiansa.

"Ja nyt," sanoi Börje, "nyt on vaan meidän vilpitön tahtomme
kysymyksessä. Tulkoon nyt, mitä tahansa. Asia on nyt päätetty."

Kuin molemmin puoleisesta suostumuksesta nousivat kumpikin tuolilta, ja
rupesivat yhdessä kävelemään edestakaisin huoneessa. Börjen kasvot
olivat kuin muuttuneet, tuo avonainen, miehekäs sielun lauhkeus, joka
niistä loisti, teki ne melkein kauniiksi. Marianne tunsi syvimmän
luottamuksen sitovan itsensä tuohon mieheen, jonka yksinkertaisessa
teeskentelemättömässä olennossa oli jotakin, joka taikavoimalla ympäröi
parasta, mikä oli hänen sydämessään. Hänestä ei ollut koskaan tuntunut
näin hyvältä, ja sentähden ei hän koskaan ollut tuntenut itseänsä niin
onnelliseksi kuin nyt.

Elämä kangasteli heidän edessään kuin avara, aamuruskon valaisema
maisema, ja he olivat nyt juuri niitä, joidenka todellisuudessa piti
alkaman matkaansa. Ei ollut mitään sivutarkoitusta, jota toinen olisi
salannut toiselta, ja silmä katsoi silmään selkeästi ja lämpimästi,
kuin olisi siellä auringon valaisema syvänne, jossa sielu voi sieluun
sulautua. Heillä ei ollut vielä koko maailmassa muuta kuin toinen
toisensa, vielä ei ollut mitään vierasta tunkeutunut saastuttaen heidän
välillensä, vielä vallitsi tuo yksinkertainen luonnollisuus, että he
olivat yksi ihmispari.

Heidän ei vielä tarvinnut hyväilyillä pitää onnea kiinni, sillä itse
oleminen tuntui nautinnolta, -- elämän suuri, raitis ilo, että oli
olemassa, että sitä jatkui tulevaisuuteen, että sitä kesti. Ja tämä
suuri ilo kumpusi kuin salainen puro heidän sanojensa ohessa, kuinka
tyyneitä ja vähän sisältäviä ne olivatkin, katsoen siihen, mitä silmäys
tiesi kertoa.

Sitten kuului askeleita viereisestä huoneesta. Kuin sattumalta kävi
rouva Björk oven ohitse, hän loi hätäisen silmäyksen kamariin ja
vetäytyi takaisin kuin ei olisi nähnyt mitään.

"Sinun vanhempasi," sanoi Börje seisahtuen ja varjo oli
lankeamaisillaan hänen kasvoillensa.

Ajatella kaikkea, ja tämmöisenä hetkenä. Ja sitten kihlasormukset ja
kihlausilmoitus ja kihlauslahjat!

Börje putosi päistikkaa tähän aineellisuuteen matkaltaan taivaaseen ja
hän rupesi jo hikoilemaan. Hän seisoi neuvotonna. Eeva sai nyt jo ottaa
Aatamiansa kädestä, ja noudattaen vanhoja sääntöjänsä ojensi hän
hänelle iloisesti sivistyksen hedelmiä.

"Niin, tule," sanoi hän.

Ja Börje seurasi.



3.


Sinä päivänä ei voinut tapahtua mitään julkista kihlausta, sillä
sormuksia ei voitu saada, ennenkuin seuraavana päivänä, vaikka Börje
olikin mennyt appensa ja anoppinsa luota suoraan kultasepälle. Vaan kun
sen niin pian piti tulla julkisuuteen, niin ei huolittu pitää niin
vallan salassa asiata. Ilmoitus oli jo lähetetty painoon.

Kun kaksi vanhinta poikaa käytyään aamupäivä-tervehdyksillä toveriensa
luona, tulivat kotiin, kohtasivat he sentähden etehisessä äidin, joka
tahtoi sopivasti ilmoittaa heille tuon ihmeellisen tapauksen.

"Hys," sanoi hän, kun pojat hälisten ja nauraen astuivat sisään,
"Marianne on kihloissa, ja sulhanen on tuolla sisällä."

"No saakeli soikoon!" lausuttiin eri äänillä sillä aikaa kuin
ylioppilaslakkeja ja nuttuja ripusteltiin naulaan.

"Kuinka tämä on tapahtunut?" Kysymyksen teki vanhin, joka oli kookas
valkeaverinen nuori mies vähän semmoisia lyhyitä valkeita
hiushaitukoita ylähuulessa, joista aikaa voittaen piti tulla viikset.

"Niin, Marianne sai kirjeen tässä muutama päivä sitten, ja nyt on mies
säännöllisesti kosinut."

"Niin, me huomasimme jotakin olevan tekeillä," sanoi nuorempi, joka oli
vaalea nuori mies ja jonka tumma tuuhea tukka oli leikattu lyhyeksi,
"mutta senhän piti oleman niin hirmuisen salaista."

Samassa lensi ovi auki ulkoapäin ja kuusitoista vuotinen poika ryntäsi
sisään, huopahattu päässä ja keppi kädessä.

"Mistä täällä valtiopäiviä pidetään?" huudahti hän ja hämmästyi
nähtyään kaikkien kasvot totisina.

"Marianne on kihloissa," ilmoitti nuorempi ylioppilas.

"Puh -- se oli kumminkin sitä!" huudahti viimeksi tullut päästäen
vihellyksen ja heittäen päällysvaatteensa naulaan sekä lausui: "tekihän
Marianne siinä viisaasti."

"Onko hänellä mitään?" vanhin puhui.

"Rikas," sanoi äiti kunnioittavaisella äänellä.

"Hih!" riemuitsi nuorin ja otti tanssiaskeleen. Hänellä oli vaalea,
lyhyt pystytukka. Lihavine pyöreine kasvoineen, kapeine kauloineen
näytti hän puoleksi höyhentyneeltä linnun poikaselta.

"Mitä miehiä hän on?" kysyi tummaverinen.

"Hän on maanviljelijä," vastasi äiti matalalla äänellä, ikäänkuin
peläten jonkun kuulevan.

"Mitä Marianne _semmoisen_ kanssa. Hän, joka on niin sievä," äyhkäisi
koulupoika.

"Sinä olet tyhmä," nuhteli Kaarle; hän oli se valkeanverinen.

"Semmoista _sinäkin_ puhut -- puupää -- navettapässi!" huusi nuorin.

"Vaiti!" sanoi äiti komentavalla äänellä, kuin jos häntä aina
toteltaisiin, joka harvoin tapahtui.

"Hän jää tietysti päivälliselle meille?" kysyi Kaarle, joka ajatteli
vaan lankoansa eikä ollut milläänkään kunnianimistä, joita veli oli
anteliaasti jaellut.

"Se on luonnollista," sanoi äiti, "hän jää tänne tietysti koko
päiväksi."

"Mitäs isä sanoo?" kysyi tummatukkainen poika.

"Isä on hyvin iloinen."

"Onko hän todellakin niin rikas?"

"Enemmän kuin satatuhatta kruunua."

"Eihän tämä vaan ole -- poika seisahtui ennenkuin lopetti --
petkutusta?"

"Ei suinkaan. Isä on hankkinut aivan varmat tiedot."

"Hyvä! se oli edes jotakin."

"Jotainko? Olihan se hirmuinen talonpoika-saalis Mariannelle, luulen
minä," sanoi vanhin, kun kaikin kolmisin poistuivat päivälliselle
valmistautumaan. Äiti meni jälleen kyökkiin. Hän tahtoi itse kaikesta
pitää huolta.

Vierashuoneessa istuivat Marianne, sulhanen ja kamreeri Björk itse.
Aika oli juuri vähää ennen päivällistä, ja ettei aivan paljo annettaisi
salaisuutta ilmi, oli äskenkihlattujen täytynyt jättää turvapaikkansa,
Mariannen huone. He olivat jo saaneet asiaan kuuluvat syleilyt ja
liikutetut silmäykset osakseen, vaan vielä tuntui kolkolta, niin että
selkääkin saattoi karmia.

"Eikö sinusta ole tuntunut tyhjältä, asua näin kauvan vallan yksinäsi
siellä Tomtössä?" sanoi kamreeri.

Marianne istui sohvan päässä ja Börje hänen vieressään tuolilla, he
koettivat olla ketään loukkaamatta, pitämällä toisiansa huomaamattaan
kädestä kiinni.

"Ei, enpä voi sanoa, ennenkuin näin Mariannen, ei siellä tuntunut
tyhjältä. Minulla olikin ihan tarpeeksi tekemistä ja ajattelemista, --
kun saa käsiinsä niin suuren ja huonosti hoidetun omaisuuden."

"Niin kai, mutta se oli varmaankin sangen edullinen kauppa?"

"Siksi se tulee aikaa voittain, vaan siihen tarvitaan suurta
liikepääomaa ja paljo työtä. Mutta kyllä sentään toimeen tullaan."

"Millä sinä huvittelet itseäsi, kun olet joutilaana?" sanoi Marianne
aivan hiljaa, ettei tämä sinä olisi ulottunut tarpeettomiin korviin.
Pitihän käyttäytyä sopivasti. Tällä syrjäisellä, salaisella
kysymyksellä oli vielä oma viehättävä tarkoituksensa.

"Noo, minä lueskelen."

"Mitä sinä lueskelet?"

"Enimmäkseen sanomalehtiä."

"Onko sulla niitä paljon?" kysyi appivaari.

"Eteläruotsalainen, Skoonen iltalehti, Tukholman Päivälehti ja Päivän
Uutiset."

"Oletko hupsu! Mitä niin monella sanomalla teet?" sanoi kamreeri.

"Minä pidän vaaria, puhuvatko ne kaikki samaa", sanoi Börje
jonkinlaisella kuivalla leikkipuheella.

"Ehkä sinä pidät niitä jatkokertomuksien tähden?" sanoi Marianne.

"Niitä minä en koskaan lue."

Nyt aukeni ovi ja keski-ikäinen nainen astui sisään mustaan silkkiin
puettuna. Hänellä oli iso, terävä nenä, jota hän työnsi edellänsä kuin
kokkapuuta. Hän käveli niin kankeasti, kuin olisi hänellä ollut pyörät
kenkien alla ja hän olisi työntänyt toista jalkaansa aina kerrassaan
eteenpäin.

Kaikki nousivat seisomaan ja isäntä esitteli: "Patruuni Olsson --
vapaaherratar Stjernklo."

Börje lensi tulipunaiseksi kuullessaan "patruuni"-nimen.

Tuo mustiin puettu nainen kävi istumaan saman sohvan toiseen päähän,
jonka toisessa päässä Marianne istui, ja kamreeri käänsi heti tuolinsa
aloittaakseen keskustelua. Vapaaherratar vastaili lyhyillä,
katkonaisilla lauseilla, joiden loputtua hän aina nyrpisti suunsa, niin
että nenä esiintyi täydessä luisevuudessaan.

"Luetteko, herra Olsson, koskaan romaaneja?" sanoi Marianne.

"Harvoin, minulla ei ole aikaa."

Mariannen veljet tulivat huoneeseen, heidät esiteltiin ja he katselivat
uteliain silmin lankoansa.

Muuan nuori tyttö, pari poikaa ja joku nuori konttoristi tuli vielä
lisäksi, ja sitten mentiin syömään, vapaaherratar kävi edellä,
kokkapuullansa osoittain tietä toisille.

Rouva Björk oli pannut parastansa pöydän kattamisessa ja kaikessa.
Häntä halutti suuresti kaikella tavalla huomauttaa vävypojalle, että
Marianne oli hieno tyttö, että tämä oli oivallisesta perheestä ja että
Marianne osoitti Börjelle suuren kunnian suostuessaan hänelle vaimoksi.
Palvelustyttö seisoi ruokahuoneen ovella kuin henkivartija, ja
tottuneesti kuin juhlamestari osoitti isäntä paikan vieraallensa
emännän sivulle; vastapäätä isännän vieressä, istua törrötti
vapaaherratar suorana ja jäykkänä kuin sotalippu. Kamreeri kaatoi
viinaa laseihin ja nosti omaansa katsoen Börjeen.

"Anteeksi, minä en ryyppää."

Isäntä hämmästyi. Ei suinkaan hän ikinä ollut goodtemplari!

"No, ehdottomasti raitisko?" sanoi hän ilmaisematta vähääkään
vastenmielisestä hämmästyksestään.

"En juuri, vaan ruotsalaisen jumala-juoman vihollinen."

"No, me sitten", sanoi isäntä nyykäyttäen konttoristille ja kahdelle
vanhemmalle pojalleen, jotka seurasivat hänen esimerkkiänsä.

Kamreeri oli tullut oikein huonolle tuulelle. Silka veden ihminen,
raittiusapostoli; olipa sentään synti Marianneen nähden. Mutta mies oli
kuitenkin liian hyvä hyljättäväksi. Kunpahan hän ei vaan olisi vielä
kirjatoukkakin!

Näitä salaa ajateltaissa, vallitsi vilkas keskustelu. Rouva Björk oli
eloisa ja vilkas, häneltä ei koskaan uupunut keskusteluaineita ja
hänellä oli ajatukset ja silmät kaikessa mukana. Hänen emäntänä ollessa
ei ollut vaaraa, että jonkun tarpeita olisi laimin lyöty tai että
jotakuta olisi huonosti palveltu. Börje hänestä piti ja luulipa heistä
pian tulevan tuttavat. Mihin hän vaan ryhtyi, pienimmässäkin asiassa,
osoitti emäntä käytännöllistä kätevyyttä, joka Börjeä miellytti.

Vastapäätä itseään näki Börje vapaaherrattaren vieressä Mariannen, joka
ei voinut syödä melkein mitään, vaan näytti ainoastaan sievältä ja
iloiselta. Börje ei voinut olla vertaamatta häntä vanhempaan veljeen,
heillä oli hämmästyttävän yhtäläiset kasvojen juonteet, vaan heidän
esiytymisessään oli niin suuri ero kuin yöllä ja päivällä. Börje ei
voinut olla silloin tällöin katselematta tulevaa lankoansa. Hän ei
ollut koskaan nähnyt kenenkään ihmisen ponnistavan sillä tavalla
ruumiinsa ja sielunsa voimia ruokaansa syödessään. Niistä
pilkallisista, puoleksi halveksivista katseista, joita tuo tumma veli
välistä loi häneen, ei hän nähtävästi osannut olla yhtään millänsäkään.
Se ruoan paljous, jonka hän söi, ei Börjeä kummastuttanut, sillä tällä
oli itselläkin hyvä ruokahalu, mutta hän ihmetteli niitä ahnaita
silmäyksiä, joilla toinen tutkisteli ruokavatia, ennenkuin voi tehdä
päätöksensä; siinä ilmautui ahneus semmoinen, kuin olisi hänen
ajallinen ja ijankaikkinen onnensa riippunut herkullisimman palan
onnellisesta löytämisestä; hänellä oli tapana kumartua tuolillaan
koukistaen kokoon leveätä vartaloansa päästäkseen likemmäksi
lautaistansa; hänen sielunsa näytti paenneen hänen silmistään, kun hän
pureskeli; kastia hotki hän vallan tavattomasti, samoin hillokurkkuja
sekä päärynöitä. Hän oli keikarimainen ja hieno, hänen kaulahuivinsa
oli loistavan sininen ja siihen oli pistetty valetimantilla varustettu
neula, hänellä oli suuret leveät kädet, hienot ja valkoiset, kuin eivät
ne koskaan olisi nähneet aurinkoa, hänen vaatteensa olivat
kuosinmukaisinta kangasta ja kaareilivat kuin sorvattuina hänen
kauniin, jokseenkin lihavan vartalonsa ympäri. Mutta kuitenkaan ei
koskaan ollut Börje tullut ajatelleeksi, että syönti -- hopeahaarukasta
ja hienoimmasta damastiliinasta huolimatta, -- voi tuntua inhottavalta.
Ja vallan itsestään johtui hänen mieleensä vertailu. Hän ajatteli
karkeita ja kömpelöitä työmiehiä kotonaan. Kuinka vähän ne huolivatkin
koreudesta ja vaikka tuskin tunsivat veistä ja haarukkaa, oli heillä
kuitenkin tapana istua pöydässä niin tyynesti ja arvokkaasti, kuin
isänsäkin, -- hitaasti leikata palasensa saranaveitsellään ja viedä se
siivosti suuhunsa. Ellei syönyt kohtuullisesti, huomaamattansa,
luultiin häneltä vallan täydellisesti puuttuvan inhimillisyyttä. Hän
oli usein sille nauranut. Nyt ymmärsi hän, mistä heidän tapansa oli
saanut alkunsa. Päällysvoidetta käytetään hyvin monella eri tavalla.

Nuorin veljistä näytti olevan vehkeilijä ja koirankurinen. Useammin
kuin kerran täytyi äidin ankarasti katsahtaa siihen päähän pöytää,
jossa hän istui, jolla silmäyksellä ei äiti kuitenkaan muuta saanut
aikaan, kuin että poika sangen toimessaan milloin nyökäytti äidille
päätänsä, milloin lähetti pienen huomaamattoman lentomuiskun hänelle.
Kaikki muut poikanuijat kallistelivat päätänsä hänen puoleensa, jolla
näytti olevan loppumaton varasto kouluhistorioita tarjottavana heille
ruoan höysteeksi. Sen ohessa kilisteli hän miesmäisesti lasiansa kuin
vanha tottunut krouvikuningas ja pyysi lisää olutta. Hän näytti
erinomaisen hauskalta pyöreine päineen, hoikkine kauloineen ja elävine
silmineen. Siitä pojasta voi Börje ruveta pitämään joka tapauksessa.
Linnun-naamoineen ja koulupojan lauseineen oli hän verrattoman
ilveellinen.

Toinen veljeksistä järjestyksessä piti siivoa keskustelua yllä
naapurinsa konttoristin kanssa. Koko hänen pieni persoonansa oli niin
hyvin hoidettu, kuin suinkin voi ajatella, vaan hänellä ei ollut, kuten
veljellä, kelluttimia, rintaneulaa eikä loistavaa kaulahuivia, ja hänen
vaatteensa olivat tummaa kangasta.

Isäntä tunsi vähän levottomuutta nostaessaan viinilasiansa ja
katsoessaan Börjeen, joka äärettömäksi helpotukseksi hänelle tarttui
siihen ja joi. Kas noin, ehkä hän vielä oli viinintuntijakin! Eipä
voinut koskaan niin tarkkaan tietää. Tuommoiset rikkaat talonpojat
-- -- Vaan tervehtivä silmäys lasin yläpuolella ja käden hieno
taivuttaminen -- ne puuttuivat. Juotuaan asetti hän lasin luotaan
yksinkertaisesti, kuin olisi hän juonut kulauksen vettä. Olipa sentään
puutteita hänen kasvatuksessaan. Mutta ei hätää mitään, tuohon kyllä
apu keksittäisiin, kun hän ei vaan ollut ehdoton raittiusmies. Se olisi
ollut vallan häpeällistä.

Iloisuus pöydässä tuli vilkkaammaksi. Kaikki oli yhtenä nimien
lausumisena ja lasien kilinänä.

"Isä, onko tämä samaa lajia, kuin meillä oli tässä muutama päivä
sitten?" sanoi nuorin ylioppilaista viiniä maistellen.

"Ei, tämä on otettu kaupasta Samson ja Borg."

"Tämä on koko joukon parempata."

Isä nyökkäsi päätänsä vahvistukseksi mielihyvillään poikansa hienosta
mausta. _Siitähän_ voi jotakin tulla aikaa voittaen.

Huuhdinkupista piti vielä tuleman koetuskivi perheen uudelle jäsenelle.
Kamreerin ajatukset häälyivät kauhistuksen ja vahingonilon välillä, jos
Börje olisi juonut veden. Sitä hän ei tehnyt, vaan kamreeri huomasi,
kuinka hän viipyi hetkisen tarkastaakseen toisia.

Tyhmempihän sitä voi olla.

Puolisen jälkeen käytiin vierashuoneeseen istumaan ja vasta myöhään
illallisen jälkeen jäi Börje yksinään perheen keralle. Jokainen veti
helpottavan hengähdyksen, kun viimeinen liuska vapaaherrattaren
länninkiä katosi oven ulkopuolelle. Ojennettiin sääriä, oikaistiin
selkää, noustiin kävelemään laattialle, aivan uusi tyytyväisyys oli
laskeutunut kaikkien kasvoille.

"Qvod bonum, faustum felixqve sit!"[1] huusi nuorin ja ojensi siunaten
käsiänsä mennen jälkeen.

"Vaiti, hän voisi kuulla", sanoi Kaarle.

"Vaikkei hän sitä ymmärräkkään! Nyt sinä olit taas tyhmä."

"Hiljaa pojat, saatte tupakkia", sanoi Waltteri, hän, jolla oli tumma
tukka.

"Äiti, eikö sinulla ole lasia mietoa, hyvää viiniä?" sanoi kamreeri,
"pitäähän meidän poikiemme juoda veljenmaljaa toistensa kanssa.
Kuuluthan sinäkin nyt niiden joukkoon, oma rakas Börjeni."

Puhuteltu vastasi myöntävästi kumartaen päätänsä. Ja rouva Björk lähti
tuomaan, mitä oli pyydetty.

"Äiti, kakku taikka appelsiini --." Marianne kallisti päätänsä ja
ojensi kättään tehden rukoilevan liikkeen.

"Älä kerjää, Marianne, vaan jos sen teet, niin kerjää vähän mullekin!"
huusi Hakvin.

"Tuo herra on valmis uhraamaan ruumiinsa ja sielunsa leivoksien ja
sikaarien edestä", selitti Waltteri.

"Juuri kuin olisit itse mikään muonan halveksija!"

"En minä ainakaan polta kasakkaa."

"Oletko _minun_ nähnyt kasakkaa polttavan?" riehui Hakvin vallan
tulipunaisena tämmöisestä loukkauksesta.

"Eipä se ole paljoa parempaa ollut."

"Voi olla yhtä hyvää kuin se, että sinä poltat kahdenkymmenenviiden
äyrin sikaaria, joita kiusaat tovereiltasi etkä ikänä maksa takaisin",
ärisi Hakvin. Hän oli niin ilkeä, ettei huolinut siitäkään arasta
seikasta, että uusi lanko oli saapuvilla.

"Hiljaa, poikaseni, muutoin et saa mitään makeisista", sanoi isä
hyväntahtoisesti.

"Ah" -- Hakvin vetäytyi nurkkaan kuin muriseva koira.

"Odotetaanpas vaan kunnes äiti tulee, kyllä hän sitten on iloinen, kun
saa ryömiä taas esille", sanoi isä nauraen ja laski kätensä kummankin
vanhemman veljen olkapäälle. "Katsoppas Börje, nämä kaksi piskuista
tulivat yht'aikaa ylioppilaaksi viime kevännä. Eivätkö ne ole
aikapoikia? Kaarle on kahdenkymmenen ja Waltteri yhdeksäntoista
vuotias. Meidän lapsemme ovat syntyneet kaikki vallan yhdessä rypeessä.
He ovat kaikki tyyni yhtä vanhoja melkein. Ei vaan, _ei_ Hakvin, hän on
vaan kuusioista vuotias, vaan ensi kesänäpä ehkä hänkin hankkii valkean
lakin itselleen."

"Vai niin", sanoi Börje välinpitämättömästi.

"Nii-iin, kyllä hänessä on pontta, vaikka mieli kuohuukin sangen usein
väliä reunojensa ylitse."

Kamreeri löi Kaarlea olkapäähän.

"Tässä on lääkärin alku, ja tuosta tummatukkaisesta tulee lakimies.
Näinä päivinä lähtevät he täältä Lundiin. Kenenkäs kanssa tuo pieni
sitten saa jankuttaa?"

Tuo pieneksi kutsuttu oli jo ennättänyt muuttua hyväksi. Hän halasi
isää kaulasta ja he rupesivat kävelemään edestakaisin laattialla.

"Marianne, kuules, tuo vapaaherratar lienee oikea ylimys", sanoi Börje.

"Hänen isänsä oli nahkuri ja hänen nimensä oli Eskilsson. Hän oli
hirmuisen rikas ja parooni oli hirmuisen köyhä, siinä on koko historia
ennen häitä. Kun on nähnyt hänen kasvonsa, tietää myöskin häiden
jälkeisen historian. Parooni raukka -- hän sitten pääsi siitä vihdoin
ja viimein ja se oli vallan hyvä hänelle, sillä hänellä ei ollut liian
hauskaa. Hän sai ristineen ajella vaunujen jälessä."

"Minä olisin antanut hänen mennä maailman loppuun saakka vaunuineen,
vaan en itse suinkaan olisi seurannut", sanoi Börje.

"Parooni voi kuitenkin vallan hyvin, hän _söi_ itsensä kuoliaaksi",
sanoi Waltteri katsahtaen ilkeästi Kaarleen.

"Hän söi suuren osan vaimonsakin rahoja", lisäsi isä.

"Mutta eikö häntä mahda olla ikävä pitää luonaan?"

"Ei suinkaan, hänellä on vielä kylläksi varoja maksaa kaksi kertaa niin
paljon kuin muut vuokralaiset", vastasi kamreeri, "hän on paras
äidillämme."

"Näetkös, Marianne", sanoi Börje hiljaa ja kumartui eteenpäin, "minä
olen vakuutettu siitä, että jollei hänen nimensä olisi ollut Eskilsson
eikä hänen isänsä olisi ollut nahkuri, niin ei hän läheskään olisi niin
kopea kuin nyt."

"Kuinka niin?"

"Onnen kohottamien kanssa käypi siten usein. Senpätähden minäkin olen
niin peloissani."

"Minkätähden sitten?"

Börje ei vastannut, katseli vaan häntä kasvoihin ilkamoiden. Hän ei
tahtonut lausua lempisanaansa: -- talonpoika.

Ja samassa tuli rouva Björk tuoden viiniä ja appelsiinejä.

Vähän ajan perästä sanoi Börje jäähyväiset ja lähti ravintolaan, jossa
hän asui.

Hänen mentyään katselivat perheen jäsenet kysyvin katsein toisiansa.

"Noh, oletko tyytyväinen Marianne?" kysyi Kaarle.

Marianne seisoi pöydän vieressä ja hypisteli ajatuksiinsa vaipuneena
kirjailtua pöytäliinaa.

"Tietysti, eihän minun muutoin olisi tarvinnut suostua. -- Etkö pidä
hänestä?" lausui hän kääntyen Waltteriin, joka oli perheen ennustava
tietomies.

"Kyllä maar, näyttääpä hän siivolta." Äänessä oli jotain myöntyväistä.
Marianne tiesi veljensä pitävän parempana jotakuta tieteellisesti
sivistynyttä miestä tai ainakin jotakuta, jolla olisi ollut
toisenlainen käytöstapa. Marianne tunsi hieman nöyryytystä, eikä Börje
ollut hänestä enää sama kuin aamupäivällä. Hän ei voinut olla asiata
ajattelematta toisten kannalta.

"Minä pidän hänestä oikein paljon, se on varmaa," sanoi rouva Björk,
"eihän se mitään tee, vaikkei hän olekkaan keikailija, kyllä hän sen
vuoksi voi olla hyvä."

"Ja kyllä hän sievistää itseänsä, siihen hänellä on varoja," sanoi
Kaarle.

"Minä taas olen vakuutettu, että hän on oleva hyvä meidän pikku
Marianneamme kohtaan," sanoi isä.

"Ja ajatelkaamme kuinka sinun luonasi saamme syödä maamansikoita
sokurikerman kanssa!" sanoi Hakvin ja nyhkäisi Mariannea kylkeen.



4.


Oli seuraavana päivänä. Aamulehdessä oli ilmoitus; niin pian kuin
Börje tuli, vaihdettiin sormuksia, ja aamiaisen jälestä juotiin lasit.
Sitten meni kukin suunnalleen, ja kihlatut jäivät yksikseen. Ja
puolipäivä-junassa piti Börjen lähtemän. Hän ei voinut olla kauvemmin
poissa kotoansa.

Marianne oli nojallaan lepotuolissaan; hänen edessään istui Börje
ratsastaen tuolillansa. Viimeksi mainittu näytti iloiselta ja
voimakkaalta ja nuortealta; nuo kaksi olivat oikeita vastakohtia.
Toisella oli kaikessa jälkiä alituisesta ulkona olemisesta; toinen oli
samalla turpeavartaloinen ja voimaton.

Mariannea voi ajatella mietona ja pehmeänä, kuin olisi tuossa ollut
vaan joutsenen höyheniä, mutta ei koskaan enempääkään, ei koskaan
pirteätä elämää suonissa, ei koskaan voiman lämmintä punaa poskilla.
Hänen silmissään kimalteli nyt kuitenkin himmeä loiste, kun hän tuossa
oli nojallaan ja katseli noita auringon paahtamia kasvoja.

Hän ei olisi koskaan tahtonut kenellekään tunnustaa, että sulho hänen
mielestään nyt näytti kauniilta, hän ei olisi koskaan tahtonut myöntää
rakastuneensa tähän yksinkertaiseen tyynimieliseen ihmiseen, jolla hän
tiesi ei olevan hienoja kasvonpiirteitä ja jonka käytöksessä hän tiesi
voivan ilmestyä hienoa kömpelyyttä. Mitä hän toisille voi myöntää, oli
siinä, että hän "piti hänestä," "piti arvossa" häntä. Sillä jos
Marianne olisi nimittänyt tunnettaan sulhoansa kohtaan, niin olisi
siihen pitänyt tulla myös vähä armoittelua, hänen hyvä aistinsa ei
saanut kärsiä siitä, että hän olisi sanonut sulhoansa moitteettomaksi
mieheksi Tämmöistä hän tunsi heti kun oli sulhonsa kanssa toisten läsnä
ollessa, vaan kun he olivat kahden kesken, oli tuo kaikki kadonnutta.
Silloin katseli hän häntä omilla silmillään, muutoin toisten. Ja
jokainen puutteellisuus hänessä synnytti Mariannessa kärsimyksen
tunteen.

Sentähden oli hän nyt kaksinkertaisesti onnellinen tuossa loikoessaan
paksu kihlasormus kädessä ja katsellessaan noita rehellisiä,
luotettavia kasvoja. Tosin oli hänellä vaaleat silmät, vaan kuinka
ystävälliset ja kirkkaat! Ja kuinka pehmeä oli hänen nuorekas,
taajakiharainen partansa! Hän oli saanut luvan polttaa sikaria täällä
itse kaikkein pyhimmässä. Hän veteli silloin tällöin hiljaisia haikuja,
muutoin piteli hän sikaria sormiensa välissä. Kuinka vahva oli tuo
käsi! Ruskea, vallan nahkaruskea täysinäisine suonineen. Marianne
ojensi ujosti kättänsä ja silitti sitä. Tuossa pienessä liikkeessä oli
niin paljo arkaa ujoutta, ettei Börje voinut olla sitä hymyilemättä.

"Niin, ei se ulkopuolelta ole karkea," sanoi hän, ikäänkuin
tyydyttääkseen Mariannen uteliaisuutta, "vaan sisäpuolelta se on kova."
Börje käänsi kätensä.

Marianne veti sen luoksensa aina vaan nojollaan kuten ennenkin. Hän
olisi toivonut aina vaan olevan kuten nytkin, ja ettei tarvitsisi muita
ihmisiä maailmassa löytyäkään, kuin he kahden. Silloin! -- -- -- Hänen
silmänsä välkähtivät ja Börje huomasi sen.

"Mitä sinä ajattelit?" kysyi hän. Mutta toinen ei tahtonut sitä sanoa
ja vastasi siis:

"Sinä sanoit kirjeessäsi, ettei sinulla ole yhtään ystäviä."

"Oh, eihän sitä saa ymmärtää niin vallan sananmukaisesti. Minä
tarkoitin, ettei minulla ole oikein luotettavaa ystävää nyt, josta
pitäisin, kuten välistä tapahtuu."

"Onko sulla ollut sellainen ystävä?"

"On."

Börjen kasvoille ilmautui lempeä ja salaperäinen hymy, silmät näyttävät
katselevan sisäänpäin, kuin olisi hän ajatellut mennyttä onnea ja
päiväpaistetta.

"Kerro minulle hänestä," sanoi Marianne kuten lapsi, joka pyytää kuulla
jotain matkaseikkailua tai satua. Hän tunsi heränneen rakkauden
määrätöntä halua saada, -- kysellä, ilman että mitään jätettiin pois.

Börje veti savupilven sikaaristaan.

"Se oli melkein enemmän kuin tavallinen ystävyys," sanoi hän, "se oli
luullakseni samaa minulle, mitä ensimmäinen rakkauden ailahdus on
toisille pojille. Ihmeelliseltä tuntuu sitä nyt muistella. Tiedätkös,
olen kuin olenkin täyttänyt kuusikolmatta, mutta siitä huolimatta
tunnen melkein veden silmissäni, kun sitä aikaa ajattelen. Me
olimme tovereita pikkukoulussa, hän ja minä, me olimme myöskin
vierus-tovereita isommassa koulussa, heti kun tulin sinne. Hän oli
minua vuotta nuorempi. Ja sitten oli hänellä semmoinen lukuhalu, että
hän pantiin kouluun Lundiin, kun oli kahdentoista vanha."

"Mikä poika hän oli?"

"Hän oli äpärä. Hänen äitinsä oli palvelustyttö jossakin
herraskartanossa, en tiedä missä, ja Pauli itse asui mummonsa luona,
joka oli köyhän loisen leski ja asui vallan lähellä meidän taloamme.
Hyvän päänsä oli hän varmaankin perinyt isältään, joka oli muuan nuori
ylioppilas ja oli ollut vähän aikaa talossa kotiopettajana."

Marianne lensi tulipunaiseksi. Hän häpesi sulhasensa tähden, koska tämä
oli hänen läheisyydessään puhunut sopimattomasta asiasta.

Börje oli puhunut tyynesti kuin maailman viattomimmasta seikasta, vaan
nähtyään Mariannen alakuloisuuden, koska ei tämä enää uskaltanut
katsahtaa ylös, punehtui hänkin. Lämmin väri nousi auringon paahtaman
ruskean alle, ja levisi hänen hienoihoiselle otsalleen, sillä hän
huomasi toisen olevan häpeissään hänen tähtensä.

Olihan hän puhunut täydellä luottamuksella. Pitihän Mariannen tulla
hänen vaimokseen, eikä sitäpaitsi hänen vertaistensa silmissä ollut
mitään loukkaavaa, vaikka puhuikin äpärälapsista.

Kiusallisen äänettömyyden jälestä jatkoi Börje sellaisella kiireellä
kertomustansa, kuin olisi hän tahtonut saattaa toista unhottamaan, mitä
oli tullut sanotuksi.

"Pauli ei ollut talonpojan lapsen näköinen. Hän oli näköjään kuin tyttö
pojan vaatteissa. Toisilla pojilla oli aina tapana pilkata häntä
kysymällä, oliko hänen kasvonsa olleet litistymässä kahden laudan
välissä. Hän oli vaalea ja hoikka, kapeakasvoinen. ja hänellä oli
suuret ruskeat silmät. Hän ei ollut koskaan oikein terve. Luulempa
melkein, että tämä juuri veti minua häneen."

"Kuinka niin?"

"Niin näetkös, sillä kun me toiset olimme ulkona leikkitantereella ja
melusimme, niin istui hän melkein aina jossakin nurkassa ja oli
viluissaan; minä luulen melkein, että hän paleli keskellä kesää. Ja
sitten voi hän keksiä semmoisia pieniä hauskoja leikkejä itselleen. Hän
leikkeli eläimiä ja muuta kaunista nähtävää lantuista ja perunoista,
hän rakenteli pieniä sieviä puutarhoja hiekkaan, kerran oli hän tehnyt
pienen auran, joka ei ollut kuin puolen korttelin pituinen, ja se
vallan hurmasi minua. Ja tuota kaikkea minä ihailin.

"Välistä tulivat isot pojat sotkemaan hänen puutarhaansa tai rikkomaan
hänen lelujansa, ja silloin tappelin minä niiden kanssa. Minun
mielestäni oli hauska tapella. Ja siten tuli tavaksi, että minä ja
Pauli leikimme yhdessä, joten hänellä oli aina joku, joka suojeli, mitä
hän oli pannut järjestykseen. Ja minä olin ylpeä hänen puolestaan. Minä
näin, että hän oli sukkelampi kuin muut pojat. Meillä oli hyvä matka
kouluun; hän ja minä kuljimme aina yhdessä. Ja äiti varusti aina minun
eväskorini niin, että sieltä liikeni joku pieni pala Paulillekin, sillä
hänen mummonsa oli köyhä, eikä hän koskaan ollut niin hyvissä oloissa
kuin minä. -- Sillä tavalla se kävi.

"Jos tietäisit, milloin tahansa ajattelen häntä, kun hän oli pieni,
näen minä hänen aina puettuna pieneen, mustaan samettimekkoon, jonka
hän oli saanut herraskartanosta ja joka hänellä oli ensiaikoina
pikkukoulua käydessämme. Hän näytti minun mielestäni prinssiltä, minun
mielestäni oli hän paljoa ylhäisempi kuin minä ja minä kuvailin aina
mielessäni jonkun tulevan häntä ottamaan viedäkseen hänet suureen
komeuteen. Kuinka minä muistan sitä samettimekkoa! Se oli viimein
kulunut, jotta siinä näkyi pieniä ympyriäisiä pilkkuja harmaahtavan
pumpulikudoksen päällä -- ja se oli vallan kiiltävä hihan suista ja
kyynäspäistä. -- Niin näetkös, kun hän sitten oli kahdentoista vuotias,
panivat pappi ja koulumestari toimeen rahankeräyksen hänelle ja sitten
pantiin päivätöitä, ja hän pääsi Lundiin kouluun. Kuinka minä itkin!
Minä tahdoin myöskin mennä opiskelemaan. Äiti olisi kyllä päästänyt,
vaan isä ei suostunut millään ehdolla. Hän oli antamaisillaan minua
selkään, kun en tahtonut olla vaiti asiasta, ja viimein siitä ei enää
hiiskuttu. Niin, siihen aikaan en vielä ollut niin Pauliin ihastunut,
kuin sitten. Se oli silloin, kun me molemmat olimme varttuneet ja hän
oleskeli loma-ajat kotona. Hän oli pitkä ja huojuva silloin, hänen
olennossaan oli pehmeyttä, kuin olisi hän ollut nainen, ja sitten oli
niin omituista puhua hänen kanssansa. Sieluineen ja ruumiineen oli hän
antautunut opintoihinsa, ja hän puhui aina niin, että kaikki tuli
selväksi, kun hän vaan siitä puhui, minä oikein jumaloin häntä. Kerran
tuli hän hyväksi ystäväksi erään tuttavansa kanssa, joka oli ylioppilas
ja kotiopettaja paroonin perheessä. Ja sinne meni Pauli häntä usein
tervehtimään. Minä luulin tulevani hupsuksi sinä suvena. Minä taisin
maata ja itkeä yöt läpeensä, sentähden että ajattelin hänen
ylönkatsovan minua tietämättömyyteni tähden, ja sentähden että minä
mielettömästi kadehdin hänen uutta ystäväänsä, jolla oli, mitä minä
kaipasin. Ja kuinka minä luin sinä kesänä!"

Börje vaikeni, vajonneena menneisyyteen.

"No, kuinka kävi?" sanoi Marianne.

"Kuten aina käy. Minä rauhoituin. Mutta me olimme kirjevaihdossa kauvan
aikaa -- useita vuosia."

"Etkö nyt koskaan ajattele häntä?"

"Kyllä, välistä ihmettelen missä hän mahtaa olla."

"Etkö tiedä sitä?"

"En, niin se on eri historia. Vaan koska olen edellisen kertonut, voin
tämänkin kertoa. Vähää ennen kuin Pauli pääsi ylioppilaaksi kuoli hänen
mummonsa ja hänen äitinsä muutti tämän pieneen asuntoon, joka
siivottiin ja tuli oikein sieväksi, ainakin sisältä, sillä Paulin äiti
oli kelpo ihminen ja ansaitsi paljon ihmisten kankaita kutomalla. Mutta
kuinka olikaan, oli Pauli Lundissa ahtaissa oloissa. Hänen oli välistä
ikävä, ja silloin kirjoitti hän minulle pitkiä kirjeitä. Minä olin
silloin kansanopistossa. Hän ihaili kaikkea hienoa ja kaunista, hän oli
murheissaan, kun täytyi asua sellaisessa pienessä hökkelissä, kuin
hänellä oli. Hänen mieltänsä kaivoi nähdessään tovereinsa ylvästelevän
rahoillaan, vaikkei hän saanut syödä edes vatsaansa täyteen. Hienolta
hän aina näytti. Yhden ainoan kerran kävin häntä tervehtimässä. Vaan
muutoin en tahtonut mennäkään Lundiin; eihän hänellä, joka oli
ylioppilas, voinut olla hauskaa kävellä minun kanssani. Kelpo mies oli
hän ja oli juuri suorittamaisillaan kandidaatti-tutkinnon. Silloin
keikahti hän naimisiin ja matkusti ulkomaille."

"Vai meni hän naimisiin!"

"Niin. Hän oli vaan yhdenkolmatta vuotias. Hän nai rikkaan vanhanpiian,
joka häneen oli ihastunut. Sitten on kulunut joku neljä vuotta."

"Eikö hänestä koskaan kuulu mitään?"

"Ei. Hänen äitinsä kuoli pari vuotta sitten, Paulilla oli tapana
lähettää hänelle rahoja, niin kauvan kuin äiti eli, vaan nyt ei hänellä
ole ketään, kelle kirjoittaisi."

"Missä luulet hänen oleskelevan?" kysyi Marianne, joka alkoi tulla
uteliaaksi.

"En voi tietää. Ainakaan Ruotsissa ei hän ole ollut sitten, kun lähti."

"Luuletko koskaan enää näkeväsi häntä?"

Heidät keskeytti rouva Björk, joka astui sisään salaisesti
kurkistettuaan, ettei tullut häiritsemään mitään arkatunteista
kohtausta kahden kesken.

"Börje, onko se sinun täyttä tottasi, että matkustat
puolipäivä-junalla?" sanoi hän.

"On, äiti hyvä, se on aivan välttämätöntä. Minä en voi viipyä. Ja minä
toivon, ettei viivy kauvan, ennenkuin minun ei enää tarvitse lähteä
pois Mariannen luota, minä tarkoitan ennenkuin hän on kotonani
Tomtössä. Vai kuinka?" Hän kumartui alas ja katseli Mariannea, joka ei
vastannut. Tästä ei ollut niin suloista puhua häistä kuin kihlauksesta.

"Niin, minun pienet kyyhkyläiseni," sanoi rouva Björk iloisena kuten
aina, "minun on todellakin mieleni paha, että täytyy häiritä teitä,
vaan minä teen sen vallan käytännöllisistä syistä, joiden johdosta
minun anoppimuorina täytyy tiedustella Börjen mieltä. Niin esim.,
milloin olette ajatellut häät pidettäviksi?"

"Minä soisin mielelläni pidettävän ne Marraskuussa," vastasi Börje,
"vaan en ole kysynyt Mariannelta."

"No, mitä sanot?" Äiti kääntyi tyttäreensä.

"Siitä saavat äiti ja Börje keskustella," vastasi tytär hieman
väsyneenä ja alakuloisena, vaan hän pienessä alakuloisuudessaan halusi
ainoastaan muiskua, ulospäin pistettyihin huuliinsa ja otsalleen, jossa
näkyi semmoisia, jotka olivat ryppyjä olevinaan.

"Ei, lapsikulta; se ei ollenkaan sovi," sanoi äiti päättävästi, "kyllä
sinunkin täytyy sanoa tahtosi, senhän voit ymmärtää."

"No siis, Marraskuun lopussa."

"Minulla ei todellakaan ole paljoa aikaa käytettävänä," sanoi rouva,
"ja sentähden täytyy minun tiedustella sinulta, Börje, mitä sinulla on
talouden alalla ja mitä ei."

"Ah, äiti hyvä, minulla on luullakseni kaikki, mitä tarvitaan, ja mitä
puuttuu, voin hankkia; älkää niiden tähden ruvetko aivojanne
vaivaamaan. Äitini on hankkinut minulle sänky- ja liinavaatteita niin
runsaasti, että tuskin tiedän mihin enemmän sovittaisin, jos niitä
vielä tulisi lisää."

Rouva Björk siunasi sydämmessään tuota talonpoikaisvaimoa, sillä hän
tunsi liian hyvästi miehensä raha-asiat, että olisi voinut
pöyristyksettä ajatella näitä kaikkia menoja ja kuinka olisi
mahdollista lainata rahoja niihin kaikkiin.

"Kaksi huonetta ovat ilman kaluja," lisäsi Börje, "vaan ne panen minä
kuntoon heti, kun Marianne on käynyt siellä ja lausunut ajatuksensa
asiasta ja esineistä. Milloin saan teitä odottaa sinne?" Hän kääntyi
puoleksi Marianneen ja puoleksi anoppiinsa.

"Ah, se oli totta!" huudahti Marianne, "neljäntoista päivän perästä
olen minä nuodetyttönä erään serkkuni häissä. Silloinhan on selvää,
että sinut kutsutaan minun parikseni. Muista se."

Börjen kasvot näyttivät hullunkurisesti närkästyneiltä.

"Mitä hittoa se noita ihmisiä koskee, jos minä olen kihloissa sun
kanssasi!"

"Kyllä, se koskee koko sivistynyttä maailmaa, ethän sinä olisi muutoin
ilmoittanut sanomalehdessä. Ja se merkitsee niin paljo, että sinä olet
nyt hyvä ja esiinnyt loistavasti, kuuletkos!"

Leikkipuheessa oli enemmän totta, kuin äänestä olisi luullut. Marianne
oli salaa peloissaan, kuinka vapaasti hän voisi käyttäytyä tällaisessa
juhlatilaisuudessa. Jonkinlaisella tuskalla laski hän lukua mielessään,
oliko Börje nuorin morsiuspojista, jolloin hänen olisi täytynyt pitää
puhe nuodetytöille, vaan kaikeksi onneksi oli morsiamen veli nuorempi.

"Sinun täytyy varmaankin olla valkoisissa," sanoi Börje, "minä olen
varma, että semmoinen puku sopii sinulle tavattoman hyvin. Sinun
muotosi tuntuu, kuin sopisi sille ainoastaan harso ja pitsit."

"Oh, sinä vekkuli! Sinulla on tapana tarkastella naisten pukuja!"
huudahti Marianne iloisesti hämmästyen, ja hänen silmissään leimahti
niin, ettei Börje ollut semmoista ennen nähnyt.

"Niin," sanoi hän, "se on totta. Minä katselen mielelläni hienosti
vaatetettuja naisia, minä en koskaan voi päättää, mitä heillä on yllä,
mutta minä tiedän aina, onko se kaunista vai ei. Ja häissä ovat valkeat
länningit minun mielestäni kauniita, se on niin puhdasta ja juhlallista
mielestäni ja sopii oikein hyvin semmoiseen tilaisuuteen. Aivan valkea
puku ja nuoret viattomat kasvot -- ne ovat jotain nuorta, jotain
hurskasta, eikä kuitenkaan tarvitse turmella iloaan sillä, että näin
vaatetettu menisi luostariin."

Hän nauroi vähäsen, ikäänkuin ujostellen omia sanojansa.

Rouva Björk katsahti häneen vähän kummastuneena. Ehkei hän sentään
ollut niin sivistymätön, kuin luultiin.

"He aikovat menetellä meidän aikaisella tavalla, että kaikki
juhlallisuudet tapahtuvat ennen häitä, sillä nuori pari lähtee matkalle
kohta vihinnän jälkeen," sanoi Marianne. "Minun valkeata hamettani sinä
et siis saa nähdä, ennenkuin vasta lopussa. Ensimmäinen ja komein
pääjuhlallisuus on tanssijaiset majuri Follmerin luona. Ne ovat, kuten
olen kuullut, ensi keskiviikosta kahdeksan päivän kuluttua. Siihen saa
oikein ponnistaa neroansa ... sehän onkin jokaisen rouvaksi aikovan
velvollisuus! Niin, niin, minä luulen kyllä saavani kokoon jotakin,
jota voi näyttää. Huomenna valitsen kankaan. Sinistä, kuules! Eikö
niin?"

"Kyllä, sininen on kaunista tuon vaalean tukan rinnalla," ja Börje
katseillaan silitteli hänen hiuksiansa.

"Ja sinä et saa vilaustakaan nähdä minusta, ennenkuin perillä. Et --
kuuletkos sinä!"

"Vai niin, sinä tahdot huikaista silmäni!... Vai sinistä? ja sitten
pitäisi sulla oleman hopeata. Oletkos nähnyt eräänlaisia rannerenkaita
muinaispohjolaiseen tapaan, hopeaisia kullattuine korkoteoksineen ...
tiedäthän? -- ja niihin on sovitettu tahkotuita teräsnauloja."

Äiti ja tytär olivat ihastuksissaan. Tiesipähän jotakin! Voi toki,
kuinka helpottavan huokauksen keralla heidän kaikki ennakkoluulonsa
pakenivat! Hän ei ollut, kun kaikki pääsi ympäri, läheskään semmoinen
moukka, kuin he olivat pelänneet.

"Ah, ne ovat kauniita!" huudahti Marianne mielissään.

Börje ei puhunut mitään, hän vaan nauroi.



S.


Vasta Börjen lähdettyä, tuli tapaus oikein selville.

Marianne on kihloissa. Ja sitten tulivat kaikki tuumailut. Äiti oli
väsymätön, hän ihmetteli ja kyseli ja punnitsi. Hänen tapansa oli
menetellä aina aivan käytännöllisesti. Hän ihmetteli, minkälaisia
huonekaluja sulhasmiehellä mahtoi olla, minkälaisia sukulaisia, mitä
lahjoja Marianne saisi, kuinka Börje järjestäisi talouskassan, ja
tuhansia muita asioita. Hänen mielestään oli Marianne vallan liiaksi
toimeton ja haluton. Nythän oli jo aika herätä vallan hereilleen, kun
hänellä kohta olisi koto omasta kohden. Tuolla toimeliaalla rouvalla
oli lukemattomia neuvoja annettavana tyttärelleen, vaan väsynein
kasvoin lykkäsi Marianne ne luotansa; tuo kaikki oli hänelle vallan
liiaksi monimutkaista. Hän olisi mieluummin käyskennellyt ympäri ja
ajatellut, vaikka tuskin tiesi mitä. Hänessä itsessään oli jotain
särkynyt, josta hän ei voinut päästä selville, ja hän luuli
tarvitsevansa lepoa. Ollessaan yksin Börjen kanssa, tunsi hän hiljaista
tyytyväisyyttä, ja mieli tuntui niin levolliselta; vaan heti kun eivät
enää olleet kahden kesken, tai kun hän tuli toisten seuraan, oli mielen
tasapaino poissa, ja sen sijaan tunsi hän kalvavaa levottomuutta, jonka
vuoksi hän ei uskaltanut katsoa ihmisiä silmiin samalla tavalla kuin
ennen; se oli jotakin sellaista, kuin hän olisi tuntenut, ollessaan
puettuna epämukaviin vaatteisiin.

Äidin arvelut ja kysymykset kaivelivat auki pieniä, helliä haavoja, ja
juuri sentähden ne vaivasivat häntä; hänellä ei ollut ollenkaan
rohkeutta ottaa niitä harkitakseen. Ainoastaan Börjen kanssa tunsi hän
sitä, kuin olisivat he aina olleet tuttavia, vaan kohta kun Börje oli
poissa hänen silmistään, tuntui sulho oudolta henkilöltä. Mitä taisi
hän silloin vastata kaikkiin näihin kysymyksiin?

Mutta olipa seikkoja, joihin Mariannenkin täytyi ottaa osaa, ja ne
olivat pukukysymyksiä, sillä häät piti oleman Marraskuussa, ja
ompelijaa täytyi ajoissa puhutella. Sitä paitse ei ollut kysymyksessä
ainoastaan hänen omat häänsä, vaan ennen niitä hänen serkkunsa sekä
niihin kuuluvat juhlallisuudet. Isä, jonka sitten ei enää tarvinnut
häneen kulutuksia tehdä, oli antanut hänelle avonaisen valtakirjan,
jota hän käyttikin. nyt hyvällä omallatunnolla, sillä hänkin tiesi,
miten isän kulungit pienenisivät hänen kodon jätettyään.

Samana päivänä, kuin Follmerin tanssijaisten piti tapahtuman, tuli
Börje kaupunkiin. Hän ja Marianne olivat pari kertaa kirjoittaneet
toisilleen, vaan eivät nähneet toisiansa ensimmäisen yhtymisen jälkeen.

Kaksi vanhinta veljestä oli matkustanut Lundiin alkamaan
yliopistollisia lukujansa. Ainoastaan Hakvin oli kotona. Börje
huomautti, että hän oli kanan näköinen, jolla on juuri pahin sulkasato.
Marianne selitti tämän johtuvan siitä, ettei hänellä ollut ketään
torakumppania. Kuinka olikaan, liittyi Hakvin varsin peittelemättä
lankoonsa, joka hiljaisessa ilossaan käyskenteli haarat hajalla ympäri
hiljaisin liikkein, kuin olisi hän pelännyt rikkovansa jotakin. Missä
tahansa Hakvin sukkeluuksineen oli esillä, siellä oli Börje valmiina
säestämässä häntä hyväntahtoisella naurullaan.

Edellisellä kerralla ei oltu ollenkaan jouduttu käymään vieraissa, se
oli nyt tehtävä. Börje oli muassa, mitään muuta vastaan sanomatta, kuin
murtaen suutansa vähän ilveellisesti Mariannelle. Hän ei ollut kömpelö,
vaan ei myös ollenkaan yrittänyt näyttää luontevuutta käytöksessään.
Marianne ei voinut hänestä ylpeillä, vaan hänen ei tarvinnut häntä
hävetäkään.

Börjessä oli jotakin arkaa hienotunteisuutta, joka esti häntä
näyttämästä hyväilyjään, ja Mariannella oli hauskaa, kun sai osoittaa
hänelle pientä mielivaltaa, juuri sentähden, että Börje itse oli niin
sävyisä. Hän siveli poskeansa hänen olkapäähänsä, hän kiersi kätensä
hänen kaulaansa, hän pörrötti hänen tukkaansa, hän tunsi halua suudella
häntä ihan eräiden arvostaan arkojen vanhojenpiikojen nenän edessä,
nähdäkseen ainoastaan, miltä se Börjestä tuntuisi, vaan hän ei sentään
uskaltanut; hän aavisti, että Börje sen panisi pahakseen.

Ennenkuin taas menivät kotia, ehdotteli Börje, että mentäisiin
jalokivien kauppiaalle valitsemaan rannerengasta, jonka hän halusi
lahjoittaa Mariannelle. Kun olivat tulleet kotia, näytteli Marianne
todellisella ihastuksella kokonaista varastoa muinaispohjolaisia
koristuksia, jotka oli Börjeltä saanut. Se kohotti Börjen arvoa.

Puolisen jälkeen saivat kihlatut vihdoinkin hetken istua rauhassa ja
jutella, kunnes oli aika ruveta pukeutumaan.

Oli penikulma matkaa herraskartanoon, ja sinne piti ajettaman hevosilla
ja vaunuilla. Mariannea saatiin odottaa; vanhemmat istuivat jo
vaunuissa, ja Börje seisoi astinlaudan vieressä, kun hän tuli. Börjestä
tuntui, kuin ei Marianne koskaan olisi näyttänyt niin kauniilta hänen
silmissään kuin nyt. Hän oli käärinyt ympärilleen maahan saakka
ulottuvan viitan ja päässään oli hänellä pitseistä ja nauharuusuista
tehty vaaleahko teaatterihuntu. Hän oli pitänyt kiirettä, jonka tähden
hänen poskensa olivat ruvenneet hieman rusottamaan, ja nuo
säännöttömät, pienet kasvot näyttivät sanomattoman viehättäviltä
pehmeässä kehyksessään. Sivumennen pudistivat he toistensa kättä,
Mariannen nojautuessa sulhoonsa vaunuihin noustakseen, ja hieno
parfyymi löyhkähti Börjen ohitse, kuin melkein tuntumaton kukan tuoksu.

Börje istui peräistuimella vastapäätä morsiantaan. Appivaari oli
tahtonut mennä ajajan istuimelle, sillä häntä halutti "ajaa häkissä",
sanoi hän. Alussa juteltiin, vaan vähitellen vaikeni keskustelu. Börjen
päähän johtui paljo omituisia ajatuksia, tuossa puolihämärässä
istuessaan ja katsellessaan Mariannea.

Tämä ei ollut toisten tyttöjen kaltainen, joiden kanssa Börje oli
tottunut seurustelemaan rauhallisissa pappisperheissä ja kelpo
maanviljelijöiden luona. Börje oli ollut monissa tanssijaisissa, joissa
naisilla oli ollut ainoastaan pitkähihaiset villahameet yllä. Vaan tuon
avaran pehmeän viitan alta, jonka sisustettu silkkivuori kääntyi
näkyviin hieman polven kohdalta, pistäytyi esiin Mariannen toinen
käsivarsi; se oli se käsi, jossa hän piteli viuhkaansa, ja pitkän
hansikkaan yläpuolelta pilkoitteli esiin käsivarren hieno iho. Kanteen
ylitse työnnettynä ympäröi Börjen rannerengas tätä hansikasta, joka
laskeutui hienoihin poimuihin ranteessa, vaan ylempänä ympäröi
tasaisesti kaunista käsivartta. Hän ei koskaan uskonut naisilla olevan
samalla kertaa noin pyöreitä ja hienoja käsivarsia, paitse
teaatterissa, ja siellä luuli hän ne olevan jollain tavalla maalattuja.

Niin, tuossa hänellä nyt se oli! Marianne oli joka kohdassa vallan
toisesta maailmasta kotoisin, kuin mihin Börje oli tottunut. Ja tämä
juuri hurmasi häntä.

Börjen intohimoja oli teaatteri ja soitanto. "Se on sielun
viljelemistä," oli hänellä tapana sanoa. Joka kerta kuin taiteilijoita
Tukholmasta kävi Skoonessa, sovitti hän sentähden matkansa kaupunkiin,
ja joka kerta kun hän kävi Kööpenhaminassa, meni hän kuninkaalliseen
teaatteriin. Hän katseli mielellään ranskalaisia puhenäytäntöjä, joissa
naisilla oli pitkät laahustimet, jotka pyörähtelivät heidän
liikkeittensä mukaan, varsinkin suurissa murhenäytelmissä. Sarah
Bernhardtin oli hän nähnyt, ja häntä jumaloitsi hän kunnioituksella,
johon oli sekoittunut ihailua ja kauhistusta; hänestä oli Sarah
Bernhardt kaunis käärme, joka voi lumota ja hävittää. Ja niin olivat
kaikki naiset teaatterissa -- toiset suuremmassa toiset pienemmässä
määrässä; ne olivat hänen muistissaan jotain lumottua, todellisesti
melkein olematonta.

Mutta nyt oli siitä tullut todellisuus, sillä tuossahan -- niin
lähellä, että hän melkein voi siihen käsin tarttua -- istui hän, tuo
ruumiilla varustettu ihanne, jota hän tähän asti oli voinut jumaloida
ainoastaan matkan päästä. Hänet valtasi sama tunne, jonka hän
tavallisesti tunsi teaatterissakin: jonkinlainen kuume veressä, loiston
ja huvituksen himo, kiihottavien nautinnoiden himo, hienouden ja
ylellisyyden himo; -- sanalla sanoen himo kaikkeen, mitä rahalla
voitiin saada.

Sillä rahoja hänellä oli! Hänellä oli mitä nämä haluavat, kaikki nämä,
jotka käyvät hienoissa vaatteissa kohteliaine tapoineen, kaikki nämä,
jotka halveksien katselevat niitä, jotka eivät ole saaneet sivistystä
kuin he. Hän ajatteli sitä riemumielin ja näin tehdessään tunsi hän
kävelevänsä kiusauksen partaalla, jolloin nautinto oli juuri se
väristys, jonka putoamisen pelko vaikutti.

"Marianne! Minä voin antaa sinulle kultaa ja hohtokiviä, jos tahdon,"
-- tulivat äänettömät sanat hänen mieleensä. Ne olivat muodottomia
sanoja, joita tunteet käsittävät, tuntematta vielä niiden kieltä;
hämäriä aavistuksia, jotka liikkuvat tavallisen tuntemisen rajan
ulkopuolella, nostaen häntä -- hänen tietämättään kuinka --
itsetietoisen olemisen seuraavalle portaalle. "Marianne, minä voin
kääriä sinut samettiin, joka hiljaa ja pehmeästi ympäröi sinun kaunista
vartaloasi. Minä voin vaatettaa sinut välkkyvään, kahisevaan silkkiin.
Kuka sanoo minun syntyneen työtä tekemään? Minulla on rahoja, Marianne!
Minä voin elää ja nauttia."

Hän nojautui taaksepäin pehmeisiin vaunutyynyihin, joilla hän ensin oli
istunut suorana ja jäykkänä, ikäänkuin peläten niitten houkuttelevaa
mukavuutta. Hän tunsi kurnivaa nälkää, -- nautinnon nälkää, silmien
nälkää niiden kauneutta etsiessä.

Mitä oli hänen tähtensä suuta soitettu hänen työnraatamisensa,
yksinäisyytensä, itsensä kidutuksen johdosta? Hän katseli Mariannen
kättä. Tämä käsi ei ollut koskaan tarttunut siihen, mitä Börjen oloissa
sanottiin työksi. Vaan se käsi oli luotu rahoja tuhlaamaan, se käsi oli
luotu muiskuja sekä hyväilyjä varten. Luulikohan hän, ettei Börje siitä
tietänyt! Luulikohan hän Börjen olevan tyynen ja maltillisen, sentähden
että tämä siltä näytti? Hän kumartui eteenpäin tietämättänsä ja
kuiskasi: "Marianne!"

Tämä katsahti kysyen häneen, vaan kun hänellä ei ollut mitään
lisättävää, nyökäytti Marianne vaan päätänsä.

Äiti oli vaipunut nurkkaan ja nukkui.

"Vaimoni? Minun vaimoni?" ajatteli hän edelleen, vaunujen vieriessä
tietänsä ja ikkunaruutujen hiljaa helistessä. Tuo sana soi vakavalta
hänen kuvituksessaan, siinä oli jotakin puhdasta ja kunnioitettavaa,
rauhallista, eikä siinä ollut kuumaa kiihkoa. Marianne talonemäntänä
Tomtössä, -- hänen oli vaikea sitä ajatella. Hän luuli melkein
käyttäneensä väkivaltaa häntä kohtaan siinä; se oli sama kuin viedä
hänet maahan, jonne hän ei ensinkään kuulunut. Ja tätä tuumiskellessaan
menivät hänen ajatuksensa uudelle uralle. Jos hän olisi köyhä mies,
olisikohan Marianne silloin suostunut hänen vaimokseen? Tässä
ajatuksien käänteessä tunsi hän toista nälkää kuin äsken, -- tunsi
lämpimän, terveen luonnon nälkää uskollisuutta saavuttaakseen,
ollakseen rakastettu ainoastaan itse tähtensä ja koetellakseen
persoonallisen luotettavuuden pysyväisyyttä. Tiesipä hän liiankin
hyvin, että Marianne oli sanonut "jaa" ainoastaan hänen rahojensa
tähden, että tämä piti hänestä ainoastaan sentähden, että hänellä oli
kädessä voimaa tehdä elämä suloiseksi hänelle, ja koska Marianne tiesi
hänen halusta sen tekevän. Mutta tässä tunsi hän itsensä aivan
köyhäksi, -- hän, joka äsken olisi voinut ostaa maailman.

Hän ojensi esiin ison työhön tottuneen kätensä, hiljaa ja
vaatimattomasti kuin almun anoja. Marianne katsahti taas kysyvästi
häneen, ja huomattuaan hänen tarkoituksensa, veti hän esille toisen
kätensä ja pisti sen Börjen käteen. Börje istui ja painoi kättä aivan
hiljaa Mariannen polvea vastaan katsellen ääneti hänen kasvojansa. Itse
liikkeessä, jolla hän kumartui eteenpäin, ilmautui hienotunteisen
luonteen koko itsetiedoton sulous. Marianne piti sitä jonakin, josta ei
voinut päästä selville, jonakin käsittämättömänä vetovoimana.

Börje ei voinut kysyä, pitikö Marianne hänestä. Sellaiseen kysymykseen
olisi toinen ainoastaan myöntänyt, ja sitä juuri hän ei tahtonut. Börje
olisi toivonut hänen tahtovan silittää häntä poskelle tuolla hienolla
hansikkaalla ja sanovan: "Börje-rukka." Sitä hän parhaiten kaipasi.

Marianne koetti katsella häntä kasvoihin, vaan hämärässä näkyivät
juonteet ainoastaan epäselvinä, eikä hän voinut nähdä muuta kuin Börjen
silmät, jotka kirkkaina olivat luodut häneen. Hänet valtasi jokin, ei
tiennyt mikä, ja antaessaan viuhkan liukua niin alas kuin side ulottui,
kiersi hän oikean käsivartensa Börjen kaulan ympäri. Tämä tunsi sen
niskassaan ja hivutti poskeansa siihen, hän olisi luopunut paljosta,
saadakseen sanoja ristiriitaisten, kummallisien tunteittensa
selvittämiseksi, jotka liikkuivat hänen sydämessään. Mutta hienoon
värähtelevään mielialaan ei sopinut se jokapäiväinen puhe, jota hän oli
oppinut, ja siten täytyi hänen olla ääneti, vaan hän tunsi olevansa
omituisesti sidottu. Pudistettuaan tuota pientä kättä vaipui hän
takaisin soppeensa.

Heti sen jälkeen oltiin perillä. Kun vaunut seisahtuessaan portaiden
eteen vähän heilahtivat, heräsi anoppimuori.

Kun päästiin avaraan etuhuoneeseen, johon päällysvaatteet jätettiin,
auttoi Börje morsiantaan riisumaan vaippaansa, jolla aikaa kätevä
palvelija auttoi rouva Björkiä.

Kun Börje oli saanut naulaan teaatterihunnun, tarttui hän vaippaan,
Marianne putkahti sirosti ulos sen sisältä, kuin perhonen kotelostaan,
ja pyöräytettyään laahustinta jalallaan, asettui hän täysin valmiina
voiton hymy huulilla Börjen eteen.

Tämä jäi seisomaan silmänräpäykseksi tyhjä viitta käsivarrelle, kasvot
tulipunaisina. Oli kiusallista nähdä tuon suuren, voimakkaan miehen
punehtuvan melkein kyyneleisiin saakka, ja Marianne astui oitis korkean
kuvastimen eteen nähdäkseen, oliko puvussaan tullut mitään
epäjärjestykseen, vaan kaikki oli paikoillaan.

Hän oli puettu vaaleansiniseen, isokukilliseen silkkihameeseen, johon
oli sovitettu tummansinistä samettia. Miehusta lyöttäytyi tarkoin
vyötäisiin kuin haarniska. Olkapäillä oli se pyöreä kaulan kohdalta,
vaan takaa ja edestä oli se auki muodostaen alaspäin pitkän suippenevan
huipun. Hihoista ei ollut jälkiäkään. Päinvastoin, kangasta oli siinä
sullottu yhteen, niin että koko olkapää jäi paljaaksi ja näytti
pyöreytensä vielä olkaniveleen yläpuoleltakin. Neulos oli siinä
reunustettu ainoastaan silkkipunoksella, joka oli niin ahdas, että
painui melkein ihon sisään. Olkapään ja kaulan ympärillä ei näkynyt
liinavaatetta hituistakaan, joten katselijasta tuntui, kuin hänellä ei
olisi ollut alusvaatteita ollenkaan hameen alla, vaan että se oli pantu
hänen paljaan ruumiinsa ympärille.

Asia ei paremmaksi tullut, vaikka alushameet kahisivat, vaikka
laahustimen alta pilkoitteli esiin tukittain valkeita reunuksia; täytyi
aina nähdä tuon alastoman kaulan ja paljaat käsivarret, jotka
yhtyessään tuohon tummaan samettiin, näyttivät melkein inhottavan
alastomilta.

Mariannella oli lyhyt kaula ja jokseenkin korkeat olkapäät, vaatetus
teki mahdolliseksi nähdä niiden hienon muodostuksen. Väkisinkin täytyi
tuon kauniin takaraivan pistää silmiin vallattomine hiusten pitimineen,
josta vaaleauntuvainen tukka laskeutui kuin varjo kaulalle, jossa se
hienoni. Hänen kaulansa oli niin pehmeän valkoinen, kuin olisi se
sivelty näkymättömällä valkojauholla; ei missään olisi se paremmin
tullut näkyviin, kuin sametin tummalla pohjalla. Kokonaisuus tuntui
täydelliseltä ja koskemattomalta, kuin suurissa pehmeissä orvonkukissa.

Börjen mielestä oli hän niin kaunis, että henki ei tahtonut hänessä
kulkea. Mutta samassa loukkasi häntä puvun julkeus. Hänestä tuntui,
kuin hänen sisällisin tunne-elämänsä olisi tuotu yleisön nähtäväksi.
Hän tointui äkkiä, mutta häpesi huimaustaan. Ja juuri tätä häpeää
vastaan taisteli hän suurella epätoivolla, sillä siinä oli nöyryytys
hänelle itselleen: se oli todistuksena hänen tottumattomuudestaan
hienon maailman tapoihin. Sentähden hän niin tulisesti punehtui; hän
luuli Mariannen voivan nähdä hänen ajatuksensa.

Vaan tällä ei ollut pienintäkään aavistusta herättämänsä vaikutuksen
laadusta; sentähden oli hänelle mahdotonta käsittää Börjen
alakuloisuutta. Hän luuli Börjen pitävän pukua liian kallisarvoisena,
ja hänen ensimmäinen ajatuksensa oli rauhoittaa sulhoansa.

Börje oli pannut vaipan naulaan ja seisoi nyt aivan hänen vieressään.

"Älä pelästy minun ulkoasuani," kuiskasi hän hyväillen ja kääntyi,
"minä en läheskään maksa niin paljo kuin luulet."

"Rakas Marianne, en minä arvostele sinun pukuasi," sanoi hän.

Ehkä jossakin teaatterissa olisi puku hänen mielestään ollut kaunis,
vaan tässä, -- kun hän seisoi näin lähellä, että näki tarkasti
pienimmänkin väreen ihossa -- nyt se oli hänen mielestään ihan ruma
eikä hän tietänyt minne olisi pannut silmänsä. Mutta hän koetti
pakottaa vastenmielisyyttänsä, hän tahtoi tottua. Mikä ahdasmielinen
raukka hän olisi, jos loukkautuisi siitä, mitä koko maailma piti
sopivana!

Appi ja anoppi olivat jo valmiina, ja Börje tarjosi käsivartensa
morsiamelleen. Hänen kasvoilleen oli ilmautunut melkein tyly totisuus,
joka vallan muutti hänen muotonsa, vaikkei hänellä siitä ollut
aavistustakaan.

Marianne tarvitsi välttämättömästi ystävällisiä ja iloisia kasvoja
ympärillään, ja Börjeen äkkiä tullut totisuus ahdisti häntä.
Hän ei voinut löytää lepoa, ennenkuin näki sulhonsa taas hyvänä.
Tervehdysmenot, puhelu ja tanssipyynnöt saivat kuitenkin aluksi hänen
toiselle tuulelle, niin että hänellä ei ollut paljon aikaa ajatella
sulhoansa. Börje ei varsin mielellään tanssinut, sillä se kävi häneltä
huonosti, vaan sen valssin kestäessä, jonka hän ainoastaan tanssi
morsiamensa kanssa, kuiskasi tämä pienellä hemmoitellun
tyytymättömyydellä ja maikailevin kasvoin hänelle:

"Minä olen vetäytynyt pois toisesta polkasta saadakseni oikein rauhassa
lörpötellä sinun kanssasi, sinä pahanilkinen poikanulikka! Tiedä, että
on suloista olla tuolla kasvihuoneessa, ja niin kauvan kuin toiset
tanssivat, saamme me olla yksinämme. Pidä silloin minua silmällä."

"Kiitos," vastasi toinen lyhyesti, ja he lopettivat.

Valssin loputtua kulki Börje ensin ympäri miesten tupakkahuonetta, vaan
siellä oli tukala olla, sillä hän ei koskaan lyönyt korttia, eikä
tuttavia hänellä ollut melkein ketään. Poltettuaan sikaarinsa loppuun,
pujahti hän sentähden uudestaan tanssisaliin, jossa toki oli jotain
katseltavaa, ja erään akkunan vierestä löysi hän oivallisen nurkan,
josta saattoi nähdä kaikki. Tanssittiin juuri lansiääri-katrillia, ja
hän kiintyi kiintymistään sitä katselemaan. Hän asetti tuolinsa
mukavasti, vetäytyi akkunan varjostimen suojaan ja nojasi kyynäspäänsä
akkunalautaa vasten. Oli niin mieleistä, ajatteli hän, istua siellä
näin yksinään ja kenenkään näkemättä katsella tuota ihmisryhmää. Tämä
häntä juuri miellytti, ja hän seurasi kaikkea uteliain tarkkaavin
silmin. Tanssi kävi luontevasti, varsinkin se katrilli, johon Marianne
otti osaa, ja Börjeä huvitti nähdä, kuinka vuorot johtuivat toisistaan
ja liittyivät toisiinsa, aina ilman mitään epäjärjestystä. Jokainen
pani parastansa, ja paljo joutilaita seisoi oven suussa katselemassa.
Laahustimia pyöräyteltiin kuninkaallisella suloudella ja kumarrukset
olivat sulavia kuin hovimiesten. Kaikki vaikutti Börjeen. Löytyi sangen
paljo hänelle mieluista: valot, kukkaset, tanssipuvut, upseerien
kultareunaiset univormut, vaan ennen kaikkea sotilasmusiikki. Se pani
tahtiin hänen ajatuksensakin kuten tanssivien askeleet. Vaan hänen
mielestään ei tämä kaikki kuitenkaan sopinut hänelle. Hän tunsi aina
olevansa vieras, joka kuului ulkopuolelle. Ei hänen mieleensäkään olisi
voinut juolahtaa ottaa osaa tämmöiseen tanssiin, tai että hän voisi
liikkua samalla tavalla kuin nuo nuoret luutnantit. Vaan tämä oli
hänestä kaunista katsella. Nuo kankeat univormut, jotka tekivät
kantajainsa miehekkäät vartalot siroiksi ja hienokasvuisiksi, sopivat
hyvin yhteen naisten pitkien laahustimien ja alastomien jäsenien
kanssa. Vaan tämä kaikki teki ilman ikäänkuin kuumaksi, uneliaaksi,
huimaavaksi, joka vaikutti kaipausta johonkin, -- johonkin rikkaampaan,
täydellisempään, monipuolisempaan. Hän ajatteli jotakin kaukana,
kaukana, jotakin, jota hän ei ollut koskaan nähnyt, vaan ainoastaan
halunnut: kirkasta, tummansinistä taivasta, mäntyjä ja oliivipuita,
kaikki nämät lämpimän, lämpimän auringon paisteen valaisemina. Kaikki,
mitä Börje oli ainoastaan salaa uskaltanut toivoa, oli suotu Paulille.
Niin oli aina käynyt. Tuntui kuin tällä pienellä köyhällä pojalla
samettimekkoineen olisi Aladdinin lamppu kädessään. Ja missä hän nyt
oli? Kuinka paljon mahtoi hänellä olla havainnoita ja kokemuksia!
Hetkeksi vetäytyi jotain surumielisyyttä Börjen tasaisen, iloisen
luonteen ympärille. Aina piti toisten oleman häntä korkeammalla, aina
piti hänen tuntea itsensä köyhemmäksi kuin muut. Minkätähden? Ja
kaikkia oli hänen sangen vaikeata unohtaa. Mitä hän kerran sai
mieleensä, se juurtui sinne, kuin esimerkiksi Marianne. Kuinka oli hän
ponnistellut unohtaaksensa häntä ennenkuin kirjoitti hänelle
ensimmäisen kirjeen! Vaan se ei ollut hänelle mahdollista. Hän näki
Mariannen edessään satoja kertoja päivässä, hän näki tämän lihavan
vartalon, tämän taaksepäin taipuneen niskan ja tämän lyhyen kaulan. Hän
kaipasi häntä kuin vettä. Tuli aina pahempi ja pahempi olla, kunnes
hänen täytyi kirjoittaa. Eläminen tuntui hänestä mahdottomalta häntä
näkemättä. Ja nyt piti Mariannen tulla hänen omakseen. Koko elämänsä
ijän saisi hän pitää hänet läheisyydessään, nähdä näitä jahnustelevia,
huolimattomia liikkeitä, kuulla hänen vienoa, hyväilevää ääntänsä.

Hän oli joka tapauksessa onnellinen.

Hän istui katsellen Mariannea. Tämän iloa näytti jokin häiritsevän,
näyttipä kuin hän ei olisi huolinut tai ei olisi voinut olla niin
hilpeän iloinen kuin muut nuoret tytöt. Vaan Börjestä oli tämä paljo
kauniimpaa. Hänen mielestään oli kaikki, mitä Marianne teki, kaunista.
Ja nähdessään nyt häntä vähän loitompaa, ei hänen paljaat olkapäänsä
olleet enää niin vastenmielisiä, vaikka selkääkin näkyi hyvin alhaalle
suippenevasta aukosta. Ainoastaan välistä kouristi hänen sydäntänsä,
kun hän näki jonkun silmien katsahtavan näihin pehmeisiin olkapäihin ja
käsivarsiin; vaan se ei ollut mustasukkaisuutta, se oli äkkinäistä
halua, että saisi heittää vaipan hänen ympärilleen, ettei hän olisi
niin alastonna.

Ja samalla liikkui hänessä jotain hämärää, kuin hän haluaisi, että
Marianne voisi jakaa itsensä, niin että olisi Marianne, jonka edessä ei
Börjen tarvitsisi arastella, vaan joka voisi istua hänen vieressään
tuon toisen akkunavarjostimen takana ja jolle hän olisi voinut uskoa
kaikki ajatuksensa, kaikki jota hän ei voinut sanoin selittää. Kun
Marianne oli hänen luonansa, tuntui hänellä olevan äärettömän paljo
hänelle sanomista; vaan kun hän katseli häntä edessänsä ja hän sai
puhua, mitä tahtoi, silloin haihtui kaikki pois, ja hän lörpötteli
paljaita hulluuksia, joista hän ei itse edes väliä pitänyt.

Marianne oli nähnyt Börjen ja antanut siitä tiedon salaperäisellä
vihjauksella. Kun tanssi oli lopussa, tuli Marianne hänen luoksensa ja
he menivät kasvihuoneeseen, joka oli huoneiston peräpäässä. Ilma ulkona
oli lenseä, kostea ja ikäänkuin täynnä kasvien hengitystä. Marianne oli
käärinyt hartioilleen joutsenen untuvilla reunustetun tanssivaipan.

Pyramiidin muotoisen kukkapöydän takana oli pieni sohva. Marianne
heittäytyi siihen, ja Börje istahti hänen viereensä.

"Sinä tulit varmaan pahoille mielin äsken," sanoi Marianne. Hänen
silmänsä kävivät punaisiksi reunoista, ja tuntehikas suu vetäytyi
pieneen hempeään nuhteluun. Hän istui katsellen alaspäin
hypistellessään viuhkansa plyymireunustusta.

Tuossa se Börjellä taas oli, liikkeineen, koko olentoineen; tämä, joka
voi kiertää hänen päänsä vaikka ympäri.

"En minä suuttunut", sanoi Börje matalalla äänellä. Tuntui kuin olisi
hänen verensä pyörryttävän onnen työntämänä syöksähtänyt hänen
sydämmeensä.

"Tunnusta vaan!" Marianne loi silmänsä ylös leikillinen väike silmässä.
Vaan sitten muuttui hän totiseksi, kääntyi ja laski kätensä hänen
olkapäillensä.

"Minä tahdon vaatettaa itseni kauniiksi, että _sinä_ pitäisit minusta,"
sanoi hän ja katse muuttui taas itkeneen näköiseksi.

Börje ei voinut vastata, vaan hän veti Mariannen luoksensa, joka
samassa silmänräpäyksessä heitti kätensä hänen kaulaansa. Tanssivaippa
soljui laattialle, ja kaikki mitä puhuttiin, oli katkonaisia
kuiskauksia.

       *       *       *       *       *

Kun oli pari päivää lepoaikaa tanssijaisten ja itse häiden välillä,
niin oli päätetty, että Marianne äitinensä seuraavana päivänä Börjen
seurassa tulisi katsomaan nuorten kotia. Yhden aikaan piti
matkustettaman. Mutta Marianne vaan makasi ja makasi, ja kun hän
makasi, käveli koko talo varpaillaan ja koko talo puhui kuiskien.
Börjellä ei ollut mitään muuta tehtävää kuin yhä katsoa kelloansa. Kun
se oli yksitoista, kysyi hän anopiltansa kainosti, eikö voitaisi
Mariannea herättää. Vaan tämä rohkea ajatus herätti hämmästystä.

"Marianne-rukka, kyllä hänen täytyi saada maata unensa loppuun!"
sanottiin. Ja Marianne-rukan annettiin maata.

Börje ja appivaari olivat jo suurustaneet kauvan sitten, sillä
kamreerin täytyi mennä konttooriinsa kaupunkiin, ja Börjellä oli aina
tapana nousta aikaisin.

Vihdoin kahdentoista aikaan tuli Marianne kahville. Hän oli sangen
väsyksissä, ja äiti lellitteli häntä kuin olisi hän ollut kapalovauva.

Kahvin juotuaan ja kun hänen huoneensa oli pantu järjestykseen,
heittäytyi hän lepotuoliinsa. Liian väsyksissä kun oli, ei hän tahtonut
puhua, vaan makasi hiljaa pää nojautuneena Börjen olkapäähän, silloin
tällöin ojentaen käsivarsiansa hyväiltäviksi. Suloinen raukeus tuntui
joka jäsenessä ja miellyttävä huumaus; ei ollut mitään levottomuutta,
ei mitään huolta; hänellä tuntui olevan suoja kaikkia elämän melskeitä
vastaan; itse levon tunne oli nautintoa. Hän ummisti silmänsä, ei
liikahuttanut ollenkaan itseänsä enää; hän olisi tahtonut viettää koko
elämänsä tässä häiritsemättömässä levossa. Ja tässä muka oli täysin
luotettava todistus siitä, että hän rakasti Börjeä. Tämä ei ollut
mikään Rochester, vaan todellisuus, oli tulevaisuus paljasta rakkautta,
olipa vielä hän, joka julki julisti salaiset unelmat lainvoimaisiksi.

Börje katseli välistä kelloansa, ajatteli junaa ja kuinka Marianne
ennättäisi tulla valmiiksi. Ja sitten tuli rouva Björk katsomaan
tytärtänsä.

"Ehkei maksa vaivaa, että matkustat tänäpäivänä, pikku tipuseni," sanoi
hän hellästi.

"Niin, voinko odottaa huomiseen?" kysyi Marianne ja katsahti Börjeen
muuttamatta asentoansa.

"En voi. Meillä on koelypsy huomenna aikaisin."

Arveluttava hiljaisuus syntyi

"Voinhan minä matkustaa kotia, ja sinä ja äiti saatte tulla huomenna,"
sanoi Börje.

Ja niin päätettiin.

Marianne tunsi varsinaista kaihoa, kun Börje lähti. Jotakin tuli
kuolleeksi ja kylmäksi, eikä hän tietänyt, millä saisi kulumaan
odotusaikansa; hän ikävöi saada aina olla hänen yhteydessään, joka
hetki. -- Väliajat olivat niin kolkosti vastenmielisiä.

Mitä Börjeen tulee, niin lähti hän sillä tunteella, kuin ei olisi
ollenkaan saanut tavata Mariannea. Hän kyllä voi nähdä hänet edessään,
milloin tahtoi, ja hän tunsi vielä yhtäläisesti janoavansa hänen
läsnäoloansa, vaan lisäksi oli tullut joku tyhjyyden tunne. Hänen
mielestään olisi hänellä pitänyt olla jotain säästössä yhdessäolosta,
jota ei ollut, joka siis näytti hukkuneen. Ehkä se johtui siitä, että
hänen oli niin vaikea pukea ajatuksensa sanoihin, sillä hyväilystä
huolimatta olivat he suorastaan vieraita vielä toisilleen. Vaan kyllä
se haihtui vähitellen häiden jälkeen. He kun oppisivat uskomaan kaikki
toisilleen. Kuinka paljo heillä olisikaan sanomista!

Vaan kotia päästyään ei hänellä ollut enää yhtään aikaa mietiskellä.
Huomiseksi piti kaikki pantaman järjestykseen, että Tomtö miellyttäisi
vieraita.

Hän itse tietysti tuli asemalle vastaan ottamaan. Satoi aikalailla, ja
hän oli jalkapeitteen pannut tarkasti peräistuimen yli, ettei se olisi
kastunut. Pystykauluksin ja kädet taskuissa seisoi hän keskellä
vesiroisketta, kun juna seisahtui asemasillan viereen. Hän näytti niin
tyytyväiseltä, kuin hän olisi ollut ankanpoikanen, joka rankkasadetta
sangen hartaasti on odottanut.

"Onko sulla avovaunut?" sanoi anoppimuori päästyään paraplyymi hatun
päällä odotushuoneeseen. Marianne seisoi niin kaukana kuin mahdollista
ettei olisi tullut märäksi, ja kurotti nauraen huuliansa eteenpäin
suuteloa varten.

Börje melkein säpsähti kysymyksen kuultuaan. Avovaunut? Hänen mieleensä
ei voinut koskaan juolahtaa muiden ajattelevan, että hänellä muuta
olikaan. Olikohan sanoissa salainen muistutus?

"Niin, minulla on avovaunut," vastasi hän nyreissään. Luulivatko he
hänellä. -- talonpojan pojalla -- olevan umpivaunuja ajeltavina.

Mutta hevosistaan oli hän ylpeä ja syystäkin. Niistä ei kuitenkaan
näyttänyt kukaan huolivan, ja se harmitti Börjeä. Kyllä niistä olisi
kannattanut sanasen lausua! Vaan Marianne ei suinkaan semmoista
huomannut. Olipa tämä sentään raskasta, ajatteli Börje. -- Hänen
oivalliset varsansa!

Börje ajoi itse tietysti. Ja niin lähdettiin.

Sade rapisteli paraplyymejä, eikä koko matkalla Marianne eikä äiti
joutuneet muuta ajattelemaan, kuin miten suojelisivat sateelta
itseänsä. Kuitenkin näkivät he seudun olevan paljasta ja aukeata.

"Tästä alkavat minun tilukseni," sanoi Börje ja ojensi piiskaansa.
Naiset tosin katsahtivat ympärilleen, vaan kaikki oli samanlaista kuin
alkumatkakin.

"Ja tuolla on Tomtö." Hän näytti taas. Tie oli kääntynyt, joten valkea
asuinhuoneisto näkyi pilkoittelevan viidakosta.

"Se näyttää hauskalta," sanoi Marianne rauhoittuneemmalla äänellä.

"Niin todellakin," todisti äiti.

"Ja näetkös tuota pitkää ulkonevaa rakennusta? Siellä ylhäällä on
semmoisia hauskoja vinttikamaria, ja sinne olen minä aikonut vielä
rakentaa verannan puutarhaan päin. Sinne tulee oivallisia huoneita
pojille, kun ne suvella tulevat meitä katsomaan."

"Oi, se veranta tulee vallan lumoavaksi siellä!" huudahti Marianne
iloisena.

Jos Börje olisi ollut valtioviisas, ei hän koskaan olisi voinut löytää
mukavampaa keinoa saadakseen mielialan paremmaksi, kuin juuri puhumalla
veljien kesänvietosta, sillä sen johdosta saatiin silmien eteen pitkä
jakso hauskoja tulevaisuuskuvia.

Tie kääntyi taas ja pitkän puistokäytävän läpitse ajettiin taloon.
Sillä oli avara piha, joka melkein yliympäriinsä oli rakennettu, ja
johon istutuksia oli asetettu puoliympyrään asuinhuoneen edustalle,
joka oli vähän korkeammalla kuin maanviljelysrakennukset. Pitkältä
holvatulta kivisillalta, jota myöten ajotie kulki pääovelle, päästiin
portaita myöten tuohon pieneen puoliympyrän muotoiseen kasvitarhaan
Sementistä tehty suoja-aita oli tätä laitosta varjelemassa, ja
kummallakin puolen alasviepiä portaita kohosi kaksi suurta ruukkua
isolehtisine kasvineen. Kaikki oli haravoitu, siivoa ja järjestyksessä,
vaan sateen huuhtelemana näytti synkältä ja ilottomalta.

"Onpa ikävää, kun on tällainen ilma," sanoi Börje tyytymätönnä, "ei
mikään näytä miltään."

Vaunujen jyrinän ja koiran haukunnan kuultuaan tuli renki ottamaan
hevosia. Börje johdatti vieraansa isoon valoisaan etuhuoneeseen,
etehistä ei ollut. Vastapäisestä ovesta tuli sisään muuan vanhan
puoleinen nainen.

"Tässä on emännöitsijäni," sanoi Börje esittelyksi, ja emännöitsijä
niiasi, eikä nähtävästi tietänyt pitikö antaa kättä vai ei. Hänen
kapeat kasvonsa terävine nenineen näyttivät leppeiltä, vaan hänen
vilkkaista silmistään loisti vastustamaton uteliaisuus.

Sukkelasti vilkuen näyttivät nämä silmät katselevan kaikkea mitä oli
uutta nähtävänä: vieraiden kasvoja, tapoja, käytöstä ja pukua, --
pienimpään erikoisseikkaan saakka, -- jolla aikaa avuliaisuus pysyi
aina muuttumatonna hänen kasvoissaan.

"No, mitä sanotte neitsyt hänestä?" sanoi Börje toverillisesti,
"luuletteko, että voin vetää tasaisesti hänen kanssansa?"

"Ei minun sovi sanoa ajatustani." vastasi neitsyt vaatimattomasti,
vaikka tunsikin tulleensa hyvilleen, "mutta kyllähän minä tahtoisin
sanoa _tervetulleet Tomtööhön_, jollei sitä pidettäisi liian rohkeana."

"Kiitos, kiitos," vastasi Marianne sangen ystävällisesti, mutta vähä
huolimattomasti.

Börje avasi oven asuinhuoneeseen ja emännöitsijä palasi keittiöön.

Harvaan kalustetun huoneen kautta tultiin vierassaliin. Äiti ja tytär
katselivat tutkistellen ympärillensä. Tämä huone oli kuin sadat muut
semmoiset, se oli suuri -- sen mukaan kuin kapineita oli tässä avarassa
huoneessa -- vaan siellä ei ollut mitään somaa, ei mitään mukavaa.
Huonekalut olivat tavallisinta laatua ja seisoivat järjestyksessä
pitkin seiniä kukin määrätyllä kohdalla. Mariannen mieltä rupesi
ahdistamaan, eikä äitikään ollut niin puhelias kuin tavallisesti.

"Onhan sinulla jotenkin hauskaa ja mukavaa -- nuorenmiehen asunnoksi,"
sanoi hän.

"Hoo, minun huoneeni, joita on kaksi, ovat etuhuoneen toisella
puolella," vastasi Börje, "minun luonani käy paljo väkeä: renkiä,
työntekijöitä ja sen semmoisia. Vaan tällä puolella pääsee Marianne
niitä kaikkia näkemästä. Tässä on ruokakamari."

"Onhan se tilava ja mukava," lausui anoppi, koska täytyi jotain lausua.

"Niin; äiti on sen järjestänyt," vastasi Börje. Tämä "äiti" tuntui
vastenmieliseltä rouva Björkistä, vaikkei hän tietänyt syytä siihen.

Siellä oli suuria kaappia, leveä ravintosäiliö, kunnollisia
tammikaluja, vaan ei yhtään leikkausteoksia, ei mitään somaa, sanalla
sanoen: kokonaisuus ei näyttänyt miltään.

"Tiedätkös, että äiti on varustanut nämä kaapit meitä varten," lisäsi
Börje kääntyen Marianneen, joka koetti olla muassa ja tyytyväinen.

"Käykö sinun äitisi usein täällä?" kysäisi hän umpimähkään saadakseen
jotain puhetta alkuun.

"Ei, ei hän tosin käy. Minä tahdoin, että hän olisi muuttanut luokseni,
kun sain talon haltuuni, vaan siihen en saanut häntä suostumaan. Hän
hoki aina, että menisin naimisiin sen sijaan, hänen mielestään ei ole
koskaan hyvin, kun anoppi ja miniä asuvat samassa talossa."

"Kuinka niin?" sanoi Marianne. Mutta rouva Björkin silmissä tuon
talonpoikais-eukon arvo nousi.

"Hän sanoo niin," vastasi Börje, kuin tässä olisi jo syytä kyllin.

Kahvipöytä oli jo katettu, ja tässä silmänräpäyksessä tuli emännöitsijä
sisään kannuineen.

"Minä luulen kyllä kahvin maistuvan hyvältä näin hirmuisen rankalla
ilmalla," sanoi Börje vetäen tuolia esille vieraita varten. Istuttiin
ja emännöitsijä poistui, vaan mitään vapaampaa keskustelua ei
tahdottu saada käymään. Kaikki tunsivat ahdistusta, josta ei kukaan
voinut päästä. Molemmilla puolin epäröittiin, oli paljo saatettava
uuteen kuntoon, ja sitä oli vaikea ottaa puheeksi. Börje tunsi
vaistontapaisesti, että häntä aiottiin saada johonkin suostumaan.
Mariannen mielestä oli tämä huone niin autio, että häntä värisytti
täällä asuminen, ja hänen äitinsä istui ja mietti, kuinka parhaiten
voisi ottaa puheeksi uusien huonekalujen hankkimisen. Hän tunsi sangen
vähä vävypoikaansa eikä tiennyt, kävikö laatuun puhua suunsa puhtaaksi
hänen kanssansa.

Hän yskähti, leikki teelusikallaan ja koetti näyttää huolettomalta.

"Koska ei Marianne tarvitse mitään myötäjäisiä, niin onhan
luonnollista, että isä tahtoo ottaa osaa uusien huonekalujen
hankkimiseen ja muuhun semmoiseen," aloitti hän. Ettei Börje käsittäisi
häntä vallan sanojen mukaan, siitä oli hän varma alusta alkaen, ja tämä
oli ainoa keino päästä asiaan näyttämättä liikaa vaativaiselta.

Börje punehtui. Hän tunsi appensa rahallisen kannan, vaan ei uskaltanut
siihen viitata. Sehän voisi loukata.

"Kiitoksia, sitä ei ole ollenkaan tarvis," sanoi hän kahvipöydästä
noustaessa, "niiden huoneiden, jotka jo ovat kalustetut, toivoisin
jäävän entiselleen, vaan täällä on vielä kolme muuta," hän kulki
edelleen huoneiston läpi -- "tämä saa olla Mariannen työhuoneena, eihän
tässä ole ainoatakaan huonekalua, ja tänne voi hän valita oman päänsä
mukaan; minä en tee mitään muistutusta. Ja tässä on makuukamari. En
tännekään ole ostanut mitään kaluja, voidaanhan siitä sitten sopia.
Näetkös -- Marianne -- toinen akkuna aamupäivän puolella ja toinen
suoraan etelään. Eikös tämä huone miellytä sinua?"

"Miellyttää."

"Ja kun me sitten saamme puutarhan oikein järjestykseen ... kas, eikös
tule hauskaa? Vehreätä aina akkunaan asti, ja puisto tuolla perällä!
Eikös ole, kuin asuisi metsässä?"

"Kyllä, onhan tuo kaunis näkyala," sanoi anoppimuori.

"Ja täällä -- toinen syrjähuone -- myöskin suoraan etelään. Näin
valoisa ja raitis! Vaan voimmehan vähän lykätä tuonnemmaksi sen
kalustamista. Eikös niin, Marianne? Onhan hyvä odottaa ja katsoa, mihin
tätä parhaiten tarvitaan." Hänen silmänsä välkähtivät iloisesti, ja
Marianne vetäytyi hämillään taaksepäin.

Tultiin takaisin samaa tietä.

"Tästä, työhuoneestasi, voit nähdä koko pihan, jossa saat nähdä minun
käyvän ulos ja sisälle talleissa ja rehusuojissa ja josta minä voin
nyökätä päätäni sulle joka kerta kun menen akkunan sivu. Tässä tulee
sinulle kaikkein hauskin olla, tästä näet kaikki, mitä tapahtuu ja
aivan vastapäätä näet kasvipenkkejä. Ne ovat suvella täynnä kukkasia,
ja oikein hienoja kukkasia."

Hän oli vallan innostunut, ja tyytyväisyydestä loistivat hänen kasvonsa
hänen puhuessaan.

Sitten mentiin hitaasti takaisin vierashuoneeseen.

"Tuolla seinällä on tilaa piaanolle," jatkoi Börje, "ja sen saat sinä
valita, minä en ymmärrä semmoisia asioita. Eli ehkä tahdot mieluummin
piaanon työhuoneeseesi, vaan minun mielestäni tulee se siten ehkä
ahtaaksi; täällä avarassahan on huokeampi laulaa."

"Niin, niin on."

Keskustelu vaikeni taas. Naiset katselivat permantoa, jossa ei ollut
mattoja, huonekaluja, jotka näyttivät hyvin jyhkeiltä, valkeita
akkunavarjostimia, jotka täydensivät heidän mielestään tämän
poroporvarillisen kokonaisuuden. Börje ei voinut olla huomaamatta tätä
äänetöntä arvostelua. Vaan hän ei puhunut mitään

"Etkö luule voitavan muuttaa näitä kaluja johonkin toiseen huoneeseen,
kun kuitenkin ostat uusia?" aloitti rouva Björk uudestaan,
"vieraishuone tai salonki..."

Hän jätti lauseensa kesken, sillä Börjen kasvoihin ilmautui
jotakin, joka käski hänen olemaan varuillaan. Hän oli varmaan
talonpoikaissaituri, jota täytyi houkutella. Hänen Marianne-rukkansa!
Kyllä hänen olisi vaikeata monta kertaa. Semmoinen kulkee perintönä, ja
kun ei lapsuudessa saada mitään oikeita käsityksiä, niin... Mutta häntä
lohdutti naisen suuri suostuttamiskyky ja taito.

Marianne huomasi Börjen olevan tyytymättömän, hän hiipi hänen
luoksensa, pisti kätensä hänen käsivarrellensa ja rupesi kulkemaan
hänen vieressään. Börje tarttui hänen käteensä, vaan oli yhä ääneti.

Kuinka paljo risteili hänen päässänsä ajatuksia! Jospa hän olisi voinut
puhua, kuten tahtoi! Vaan sitä ei voitu enää auttaa; hänen täytyi
koettaa keksiä sanoja, vaikka kuinkakin kömpelöitä, sillä ellei hän
voinut Mariannelle sanoa mitään kaikesta tästä, niin ei hän koskaan
olisi häntä ymmärtävä. Ei ollut mitään pelastusta: hänen täytyi
koettaa.

"Älä ole vihainen, vaikka tahdonkin kaikki olemaan näin
yksinkertaista," alotti hän. Sen jälkeen hän vaikeni ja jatkoi hetken
ajateltuaan:

"Näetkös, en minä tahdo komeilla ja olla kaikessa kuin hienot ihmiset;
siihen ehkä voisin hankkia rahoja, mutta olenhan minä vaan
maanviljelijä, ja..."

Hän vaikeni taaskin äkkiä. Hän häpesi omaa kykenemättömyyttään.
Minkätähden hän ei voinut puhua, vaikka hän pilkusta pisteeseen tiesi,
mitä tahtoi sanoa! Ja vihoissaan omalle itselleen lähti hän nyt
puheessaan eteenpäin päistikkaa semmoista vauhtia, kuin olisi hän
lukenut kuulutusta.

"Niin, näetkös, useimmat ajattelevat vaan, kuinka saisivat hienoa
ympärilleen, ja kuinka voisivat elää ajanmukaisesti, ja kuinka
heillä olisi yhtä hyvästi kuin sillä, ja sillä. Eikä se käy laatuun
ajan pitkään. Täälläpä he istuvat, minun naapurini, oikealla ja
vasemmalla, velassa korviin saakka. Ja pehtoorilla pitää olla yhtä
hienoa kuin herrasmiehelläkin, ja talonpoika tahtoo yhtä hienoa kuin
säätyhenkilökin, eikä tahdo olla toisesta jälellä, vaan kaikki pitää
oleman niin hienoa, niin ajanmukaista, niin oivallista, ja kaikki
ponnistavat viimeiseen saakka, saadakseen vaan sitä mitä muutkin. Ja
kun ei enää jakseta, niin tulee kalikkamarkkinat ja he alkavat taas
uudestaan velassa ja ylpeydessä ja kurjuudessa. Eikä siitä tule koskaan
mitään muuta, niin kauvan kuin ei mies ole hattunsa arvoinen, eikä elä
varojensa mukaan tai niinkuin häntä haluttaa, kysymättä kuinka toisilla
on tapana. Vieläpä ihmistenkin tähden, näetkös, ei ollenkaan sovi
ympäröidä itseänsä semmoisella ylellisyydellä. He kyllä muutenkin
luulevat erotuksen meidän ja heidän välillä olevan liian suuren. Mutta
kaikista pahin on se, että heitä opetetaan elämään leveämmin kuin varat
myöntävät. He ovat kuin lapset, valmiita apinoitsemaan kaikkea mitä
näkevät. Ympäröimällä itsensä ylellisyydellä vahvistaa jokainen heidän
uskoansa, ettei muka kukaan ihminen voi vapaasta tahdostaan mistään
kieltäytyä. Ja kun ihmiset eivät vähääkään luota vapaaseen tahtoonsa,
-- se juuri on turmiollista. Minun työmiehieni on hyvä olla. Jos
tahtovat säästää, voivat he saada jotakin vanhojen päivien varaksi,
vieläpä lapsilleenkin. Naineet, joilla on perhe elätettävänä, saavat
monesti enemmän kuin naimattomat, sillä näiltä menee kaikki koreihin
vaatteisiin tai juomatavaroihin. Jos minä nyt itse olisin heille
huonona esimerkkinä, kuinka voisin minä vaatia heiltä enemmän
ymmärtäväisyyttä kuin itseltäni? Näetkös, Marianne, juuri sentähden
täytyy minun pysyä vanhoillani."

Marianne oli vaiti. Tämä oli ikävää ja yksipuolista oppia -- tämä --
arveli hän. Mitä tekemistä heillä oli torpparien kanssa!

Börje katsahti häneen sydämellisen lämpimästi. Hän luuli morsiamensa
nyt ymmärtävän häntä. Vaan tämän välinpitämättömät, vähä väsyneet
kasvot rankaisivat hänen intonsa kokonaan. Hän huomasi puhuneensa
tyhjään.

Anoppi oli istunut akkunan luona vähän matkan päässä kuuntelemassa. Nyt
kääntyi hän ja katseli Börjeä neuvova äidillinen hymy huulilla.

"Sinä olet haaveksija Börje," sanoi hän lyhyesti.

Ja Marianne katsahti häneen silmillä, jotka sanoivat kaikki anteeksi
antavansa.

Börjen mieli tuntui kummallisen tyhjältä. Koko hänen sielunsa tuntui
muuttuneen yhdeksi ainoaksi onteloksi. Jospa hän vaan olisi voinut
sanoa Mariannelle kuinka heikko hän todellisuudessa oli, kuinka kaikki
tämä, josta hän tahtoi kieltäytyä, häntä houkutteli ja veti puoleensa!
Jospa Marianne tietäisi, kuinka kovasti hän taisteli sitä vastaan. Hän
oli melkein luullut Mariannen olevan häntä vahvemman ja auttavan häntä
elämään, kuten hän tahtoi, eikä kuten hän välistä tunsi itsensä
kiusatuksi.

"Etkö halua tulla katsomaan minun huoneitani?" sanoi hän päästäkseen
toiseen asiaan. Olihan hän sanonut mitä tahtoi, ja sitten se oli
sanottu. Sitä ei hän aikonut enää toistaa.

He seurasivat häntä etuhuoneen läpitse hänen työhuoneeseensa. Siellä
oli avaraa ja valoista, kaksi paria akkunoita pihalle päin.

"Näetkös, minä voin jotenkin tarkasti valvoa asioita sisälläkin
ollessani", sanoi hän, "maanmiehen täytyy asua aina niin, että hänen
akkunansa ovat pihalle päin."

Morsian ja anoppimuori katselivat ympärillensä. Kaikki oli
järjestyksessä, vaan kaikki tarkoitti enemmän hyötyä kuin hauskuutta.
Kuitenkaan ei puuttunut jonkinlaista komeutta laitoksissa, ja huone oli
miellyttävämpi kuin muut, sentähden että se näytti asutulta.

Vanhanaikaisen sohvan yläpuolella riippui kaksi kaunista
metsästyskivääriä ja laukku, kirjoituspöydän alla oli mustakarvainen
vasikannahka mattona, vaan siinä ei ollut mitään sisustusta eikä
ompelusta. Yhden seinän täytti suuri kirjakaappi; Marianne astui heti
sen luokse. Se sisälti melkein yksinomaan maanviljelyskirjoja,
aikakauslehtiä, historiallisia teoksia ja muuta semmoista. Ei
ainoatakaan romaania.

"Tarvitseeko lukea _näin_ paljon, ennenkuin tulee maanmieheksi," sanoi
Marianne käännähtäen pienellä, vallattomalla liikkeellään.

"Ei, kyliä voi olla ilmankin, ellei ole halua."

Sileäkarvainen lintukoira oli noussut pöydän alta, vasikan nahalta, ja
ojennettuaan kerran miellyttävästi jäseniänsä, tuli se vieraiden
luokse, heiluttaen häntäänsä kummallekin puolen, kuin pehmeätä vapaa.

"Oh, Marianne -- taputa sitä. Se pyytää sitä sinulta," sanoi Börje.
Hänen äänensä soi välistä hyvin kauniisti. Muuten oli se vähän
yksitoikkoinen ja raskas. Marianne kumartui ja taputteli kädellään
koiran päätä.

"Se on kaunis," sanoi hän.

"Hän on ollut paras seuratoverini täällä Tomtössä. Fokki-poikani,
meneppäs rouvaakin tervehtimään... Niin tuolla sisällä on minun
makuuhuoneeni. Se on melkein köyhemmän näköinen kuin tämä, niin että
siellä ei ole mitään nähtävää."

"Kah, sinä pidät kukkasista, näenmä!" huudahti anoppi hyvillä mielin.

"Niin, minä rakastan hupsusti kaikkea, mikä kasvaa", vastasi Börje
iloisesti, "vaikka hävitän rikkaruohoa, on mulle mieluista nähdä se
aikansa kasvavan lihavana. Se näyttää ainakin maassa olevan
elinvoimaa."

"Kuinka tämä puu on kaunis. Onko se joku palmulaji?" sanoi Marianne ja
näytti korkeata kasvia, joka seisoi yksinään pienellä pöydällä.

"Palmuko!" nauroi Börje. "Arvasinhan minä, ettei pieni
kaupunkilaisneiti voisi sen nimeä tietää. Se on vaan hamppu. Mitä
luulet! Eikö se ole kaunis?"

"Tämä on kummallista. Tuoltako hamppu näyttää?"

"Niin," jatkoi Börje vilkkaasti, "kun sen näkee näin kunniassa
ruukussa, ei sen luule olevan niin vähäpätöisen kasvin; tuohan näyttää
vallan komealta. Mutta se onkin kaunis kappale. Tämä on naaraspuoli;
koirashamppu on toisenlainen. Vaan tähän ei koskaan voi kuitenkaan
kasvaa siemeniä, sillä hampussa kasvaa eri sukupuolet eri varsissa, ja
tämähän seisoo aivan yksinään."

"Vai niin se on, siitä en tietänyt." Marianne koetti näyttää
huolettomalta, vaan hän ei tietänyt minne loisi silmänsä. Börjellä oli
sentään hirmuinen tapa puhua kaikesta!

Börje on katsellut häntä suoraan ja vilkkaasti kasvoihin. Vaan nyt
punehtui hän ihan tulipunaiseksi. Pitikö tuo talonpoika sitten hänessä
aina pysymän!

Marianne käveli ympäri huonetta.

"Onko sulla tapana lukea tätä?" sanoi hän laskien kätensä Melinin ison
raamatun kannelle, jossa oli hopeahakaset ja joka oli toisella pienellä
pöydällä.

"Ei. Mutta äidillä on samanlainen," vastasi Börje.

"Senkö vuoksi sitä sitten vaan pidät!" Marianne oli nauramaisillaan
kohti kulkkua.

Börje katsahti häneen luotettavimmilla silmillään.

"Nii-in," sanoi hän pitkään. Hän ei voinut keksiä, mitä siinä oli
omituista. Hänen mielestään oli tämä vallan luonnollista.

Illemmalla, kun rouva Björk -- jonka perheenemännälle kuuluvat toimet
olivat vallanneet -- kulki ympäri ruokakamarissa ja aitoissa neitsyt
Kristiinan kanssa, saivat nuoret olla yksinään.

Marianne oli koettanut asettua niin mukavasti kuin mahdollista
vierashuoneen sohvalle, ja Börje asteli ajatuksissaan edestakaisin
laattialla.

Hänen iloisen luottamuksensa taivaalle oli laskeutunut vähitellen
pilviä, hän oli ruvennut miettimään kihlaustansa. Hän ei
silmänräpäystäkään ajatellut sen purkamista, vaan häntä oli ruvennut
epäilyttämään, että oli sitonut Mariannen. Hän oli mielestään
koronkiskuri, joka rahan tähden oli saanut velallisen valtaansa.

"Marianne, minä ikävöin piaanoa; tahtoisin sinun kuulla laulavan
täällä," sanoi hän äkisti ja arvelematta, "valitse semmoinen heti kun
tulet kaupunkiin."

"Kiitoksia Börje!"

Marianne oli juuri istunut ajatuksissaan kalustellen työhuonettansa,
ylellisesti ja somasti. Siitä oli hän tullut paremmalle tuulelle.

Tumma hämärä vallitsi huoneessa, vaan joka kerta kun Börje kulki
akkunan ohitse, kuvastui hänen voimakas, sopusuhteinen vartalonsa sen
valoisaan taustaan. Se ei ollut mikään vastenmielinen kuva, ja jotenkin
pystyt olkapäät näyttivät kauniiltakin.

"Börje, mitä sinä ajattelet kävellessäsi?" sanoi Marianne vienolla
äänellään.

Börje meni hänen luokseen. "Lapsukainen, minun mielestäni tehdään
syntiä sinua kohtaan. Minä huomaan, ettet sinä oikein viihdy täällä
Tomtössä. Ei sinusta ole hauskaa elää minun luonani; sinun tulee
ikävä."

Börje otti tuolin sohvan luokse ja istahti siihen. Hiljaisuus heidän
ympärillään vaikutti ihmeellisesti mielialaan, -- ja tämmöinen tumma
harso kaiken ympärillä! Marianne pisti kätensä hänen kaulaansa.

"Mutta minä pidän sinusta," vastasi hän.

Börje ei lausunut mitään, istui vaan hiljaa ja ajatteli, mutta
innokkaasti, tutkistellen, kuin onni tai onnettomuus olisi riippunut
hänen sisällisen taistelunsa puhkeamisesta juuri nyt, tässä
silmänräpäyksessä. Hän mietti ja mietti, hän ajatteli mielessään samaa
toiselta ja toiselta puolen. Kuinka voisi syntyä mitään yksimielistä
heidän välilleen, kun he molemmat olivat niin perin pohjin erillaisia?
Kuinka voisi kaksi niin eri luontoa yhdistyä? Oliko ehkä Börjen ajatus,
ohjata hänen taipumuksiansa tai muodostaa niitä oman tahtonsa mukaan?

Ei koskaan, ei koskaan! Hän rakasti Mariannea juuri semmoisena kuin hän
oli kaikkine hienoine tapoineen ja kaikkine, mitä hän ei hyväksynyt,
vaan mikä samalla hurmasi häntä. Ei, ei hän tahtonut häntä toiseksi.
Vaan ei hän myöskään voinut luopua oman elämänsä määrätystä suunnasta.
Ja vaikka hän voisikin siitä luopua, niin hän ei tahtonut. Päinvastoin,
hänen täytyi tahtonsa koko voimalla taistella semmoisia kiusauksia
vastaan: -- Tähdätä vakaumuksellaan toiseen ja elämällään toiseen? Ei,
ei. Ja kuitenkin täytyi tästä päästä. Niin, tie häämöitti. He
jakaisivat valtakuntansa ja eläisivät kumpikin alallaan. Börjen suvun
tuttavuuteen, hänen työhönsä ja koko hänen menneisyyteensä ei Marianne
saisi perehtyä. Marianne saisi olla semmoinen kuin oli. Ja kun he
molemmat olivat nuoria, elämästä iloitsevia ja vapaita, eikö siinä
ollut yhteyttä kylläksi!

Hän oli tehnyt päätöksen, ja hän tunsi kuohuvan nuoruudenilon virtaavan
sielunsa ja ruumiinsa läpi.

"Marianne," huudahti hän aivan äkisti, "sinulla on kirjoja, kukkia ja
soittoa, ja sinun luoksesi tahdon minä tulla oppiakseni nauttimaan
kaikkea ihanaa. Sinä teet pienen nurkkasi taikalinnaksi. Sinä saat
nähdä, että sinun täytyy täällä viihtyä!"



6.


"Marianne, tahdotkos istua tähän?" sanoi Waltteri nousten keinutuolista
Mariannen sisään tullessa.

"Kiitos," vastasi tämä ystävällisesti nyykäyttäen päätänsä ja istahti
tarjotulle sijalle.

Noin viikko oli kulunut serkun häiden jälkeen, ja molemmat veljet
olivat tulleet edellisenä iltana Lundista kotiin ollakseen sunnuntain
kotona. Koko perhe oli koolla, paitse isä, joka oli ulkona. Nyt piti
käytettämän tilaisuutta, että kukin saisi sanoa, mitä hänellä oli
mielessä, sillä perheeseen sijoitetuista vuokralaisista ei ollut ketään
saapuvilla, ja aamupäivällä myöhempään odotettiin Börjeä.

Mariannen perhe oli eräänlainen tasavalta, jossa kaikilla oli
äänestys-oikeus.

"Niin, sitähän mun pitikin sanoa sulle, Marianne," sanoi äiti äänellä,
joka ilmoitti, että hän oli ainoastaan kutsunut tytärtänsä jo alettuun
keskusteluun, "että sinun kaikella muotoa täytyy ottaa selko Börjen ja
hänen sukulaistensa välistä. Onpa sangen kummallista, ettei hän koskaan
mainitse siitä mitään. Teidän pitäisi toki menemän hänen äitiänsä
tervehtimään."

"Oh, rakas äiti, siinä voi minun mielestäni Börje menetellä kuinka itse
tahtoo, eihän minun semmoista tarvitse hänelle esitellä," huomautti
Marianne.

"Niin kyllä, mutta kyllä sinun ajoissa pitäisi hankkia tieto, mikä
siinä on," lausui puolestaan Waltteri, joka käveli edestakaisin
laattialla, "kun hän niin yksipäisesti on siitä puhumatta, voi olla
mahdollista, että hänellä on siihen syytä. Semmoista ei koskaan voi
tietää edeltäpäin, ja jos siinä olisi jotakin, josta sinä vielä saisit
vastenmielisyyttä --"

"Mitä se muuta olisi, kuin että hänen sukulaisensa ovat talonpoikia ja
että hän häpee niitä!" lausui Kaarle, joka makasi sohvalla supi suorana
ja tuprutteli savuja sikaaristaan.

"Siinä arvaat Kalle veli hullusti," sanoi Waltteri, "Börje ei ole se
mies, joka häpeää olla talonpojan poika."

Hakvin oli istunut sanomalehti auki edessään ja nenä siihen painuneena,
nyt laski hän sanoman alemmaksi ja katsahti ylös ulkonevilla,
likinäköisillä linnunsilmillään.

"Äh -- kunpahan hän ei olisi yhtä hieno kuin joku teistä!"

Waltteri seisahtui ja katsahti häneen, nauroi sitten musertavalla
ylenkatseella, kääntyi ja pitkitti kävelyänsä.

"Pidä mielessäsi, ettet vielä ole sitoutunut," jatkoi hän puhuen
Mariannelle, "vaan jos sitten huomaat joutuneesi johonkin
sietämättömään asemaan, niin et voi siitä koskaan päästä."

Hakvin oli kuunnellut häntä taistelua haluavin silmin ja lensi nyt
tulipunaiseksi.

"Sinun pitäisi hävetä -- pitäisipä toki -- kun taas tyrkytät esille
sinun tavallisia ketunkoukkujasi!"

"Onko se ketunkoukku, kun tahtoo katsoa eteensä?"

"Ja Börje on kymmenen prosenttia parempi mies, kuin sinusta tulee
ikänäsi," jatkoi tuo innokas puollustaja.

"Katsoppas tuota kiusankappaletta, joka ei anna kenenkään puhua
sanaakaan rauhassa!" huudahti Waltteri närkästyneenä.

"Niin, kyllähän sinä voisit antaa Waltterin puhua lauseensa loppuun,"
lisäsi äiti kääntyen tuolillaan ja katsellen nuhdellen Hakvinia.

"En suinkaan minä tahdo sekaantua hänen armonsa puheeseen," murisi
Hakvin ja ryhtyi jälleen lukemaan, "pane vaan myllys käymään
uudestaan."

"Minä luulen, että sinä otat asian puheeksi, pikku sisko-rukkani,"
sanoi Waltteri.

"Niin, on kovin kiusallista kaikkea kaivella."

Waltteri hymyili.

"Se on isiltä perittyä, björkiläistä laiskuutta!"

Hän teki pienen vertaavan liikkeen Mariannen ja sohvalla loikovan
tupakoivan veljen välillä.

"Hyvä Waltteri, minä _teen_ sen!"

"Niin, äläkä ole noin pahoillasi, pikku Nanne, minä en siitä enää
puhu."

Syntyi hetken hiljaisuus. Waltteri asteli yhä edestakaisin.

"Äiti," sanoi hän äkkiä, "te saatte todellakin toimittaa niin, että isä
tekee tuon vekselin, josta eilen puhuin."

"Niin, hitto vieköön!" huudahti Kaarle ja nousi sukkelasti istumaan.

"Näin ollen kirjoittaa Kustaa-eno luonnollisesti mielellään alle,"
jatkoi Waltteri samalla tyynellä äänellä, "eikä sitten taida olla
vaikeata saada toista nimeä lisäksi."

"Ehkä Börjekin kirjoittaa," lausui Kaarle.

"Oletko hupsu!" huomautti Waltteri. "Miltä se näyttäisi, jos häntä
pyydettäisiin nyt nimeänsä siihen kirjoittamaan? Ei, ukko-rukka, ei käy
päinsä."

"No sitten saadaan joku toinen."

"Samanlaisen huomautuksen on minulla jo ollut kunnia tehdä."

"Mutta kuulkaapas, pojat, eiköhän kävisi laatuun, että asuisitte
molemmat yhdessä huoneessa. Sehän tulisi aina halvemmaksi."

"Ei, äitiseni, ei käy."

"Miks'ei?"

"Luuletteko voivani lukea, kun tuo tulee laahaten perässään kaikki
tuttavansa?" Waltteri katsahti Kaarleen, joka istui sohvassa tukka
pystyssä takaraivolla kuin uroskyyhkysen harja. "Silloin saisin olla
Lundissa ijankaikkisesti, eikä minulla ole siihen yhtään halua."

"Mutta, Kalle, lueskelethan sinäkin?" Äiti katsoi huolestuneena
vanhinta poikaansa.

"Tottakai p--ru vieköön minä luen!" vastasi tämä harmillisimmassa
unenpöppörössä.

"Huh, Kaarle, kuinka sinä kiroot!" huudahti äiti ja tukki korvansa
käsillään.

"Niin, jos minä luen tai en, niin en ainakaan siedä, että sinun niin
sanotut ystäväsi sotkevat piloille kaikki varpaani, se on varmaa."

"Näyttää kuin ne eivät sinulle sopisi!"

"Ehkä."

"Voitko sanoa seurustelevani muiden kuin hienojen poikien kanssa."

"Hienojenko? Niin, jos sinusta on hienoa, että joku tulee näyttäen
sinettisormusta nyrkissään ja osaa seurustella kyypparien ja
tupakkienkelien kanssa."

"Ei kaikkien ole pakko paljaasta ylpeydestä olla itseensä tyytyväisiä,
kuten suuret hanhenpojat!" Kaarle rupesi näyttämään vihastuneelta
verikoiralta.

"Tarpeetonta on puhua minun yksityisestä asiastani," vastasi Waltteri
ylpeästi.

"Ehkä on myös tarpeetonta puhua, että sinä -- -- --." Kaarle oli
hyökännyt ylös sohvasta. Hänen leveissä kasvoissaan vahvoine
alaleukoineen ja paksuine jurohuulineen näkyi jotain raakaa ja
hävytöntä.

Waltteri oli seisahtunut. Hän kiinnitti jäykän ja läpitunkevan katseen
veljeen, pakottaen hänet vaikenemaan. Sen jälkeen ryhtyi hän taas
keskeytettyyn kävelyynsä, vaan hänen kasvonsa olivat hieman vaaleammat
kuin ennen.

"Uh, tämä oli kauheata jankutusta!" valitti rouva Björk äänellä kuin
tämä olisi jotakin uutta.

"Minua vaan suututtaa, että Waltterin aina pitää soimata kaikkia
toisia," nurisi Kaarle ja heittäytyi jälleen sohvalle.

"Niin, anna sen nyt olla. Sinä et ehkä itsekään tahdo asua minun
kanssani," sanoi Waltteri suopeammin.

"En, en mistään hinnasta."

"Niin, mitä sitten tarvitsee kiistellä? -- -- Noh, Marianne, millä sinä
olet huvitellut Huldan häitten jälkeen?"

"Oi -- ajatteles! -- minä olen valinnut komean piaanon, joka on
lähetetty Tomtöön ja jonka Börje on jo maksanut."

"Toivotan onnea! No, vielä?"

"Minä olen tilannut viehättävimpiä huonekaluja työkamariini ja ostanut
paksuja, kauniita gobelintapeettia. Nyt on vaan kysymyksessä hakea
niihin sopiva matto -- matto koko laattian yli."

"Kyllä, luullakseni sinne tulee hienoa! -- Vaan sanos: saatko mitään
seuraa?"

Marianne näytti huolestuneelta.

"En melkein mitään."

"Sen arvasin."

"Mutta minä saan kirjoja ja nuotteja niin paljon kuin haluttaa, ja
sitten minä matkustan tänne kotia välistä."

"Tietysti -- ja mieux vaut seul que mal accompangné[2] -- mutta kyllä
se sentään on laihaa elämää."

Sanoman takana puhisi Hakvin suuttuneena.

"Laihaako? -- kun hänellä on niin kelpo mies, ja hevosia ja lehmiä,
ja..."

Hakvinin keskeytti heleä nauru, jonka päästi Waltteri ja Marianne.

"Niin, Hakke on kummallinen," sanoi Waltteri sävyisästi, "hän istuu
seitsemännellä luokalla, ja kun kuulee hänen puhuvan, ei koskaan
maailmassa voi käsittää, kuinka hän on päässyt sinne."

"En minä ole itseäni _puhunut_ sinnekään!" Hakke aikoi olla vihainen,
vaan hän tuli vetäneeksi suutaan nauruun, ja sitten oli turhaa jatkaa.
"Mutta jos sinä Marianne menet Börjeä vastaan ottamaan, niin on nyt
aika," sanoi hän sen sijaan.

Marianne katsahti kelloon ja nousi paikalla.

"Noh, kuinka häät pidetään?" kysäisi Waltteri.

"Syödään aamiainen, ja me lähdemme heti."

"Ulkomailleko?"

"Emme -- Tomtööhön."

Puhe taukosi ja Marianne meni panemaan päällysvaatteita ylleen.

Hiljakseen vihellellen ja luontevimmilla askeleillaan meni myös Hakvin
eteiseen, jossa hän täydessä toimessa rupesi etsimään takkiansa.

"Marianne -- hm -- en suinkaan minä saa tulla mukaan?" sanoi hän
viimein odotettuaan turhaan ehdotusta hänen puoleltaan.

"Kyllä, saathan sinä tulla."

Ja niin he lähtivät.

Börje näytti iloiselta ja ihastuneelta astuessaan alas vaunusta, vaan
luonnollisesti ei hän millään hellemmällä tavalla tervehtinyt
morsiantansa; hän kammoi semmoista. Hakvin näytti enemmän säteilevän
ilosta kuin Marianne; hän lörpötteli alinomaa. Börje ja hän tunsivat
tulevansa hyvin toimeen toistensa seurassa. Kun tultiin vastapäätä
tullikamaria, sanoi hän kuitenkin luvanneensa tavata erästä toveriansa,
jonka tähden hän heitti hyvästi ja lähti toiselle suunnalle: hänen
täytyi mielestään olla tarkkatunteinen ja jättää heidät yksikseen.

Marianne oli tarttunut Börjen käsivarteen, ja välttääkseen kivikatuja
lähtivät he kotia kohden tehden pitkän kierroksen kaupungin
kävelypaikan läpitse.

Usein taisi sattua, että Börje oli ääneti pitkät hetket; hän nähtävästi
ei pitänyt keskustelusta väliä, paitse kun hänellä oli jotain
varsinaista sanottavaa. Mariannella oli sentähden aikaa ajatella kuinka
pääsisi alkuun.

Maa oli kostea, siellä täällä oli kellastuneita lehtiä. Ilma oli täynnä
lahoavien lehtien hajua, vaan se oli puhdasta ja kylmää; silloin
tällöin tuulahteli pieniä, raittiita ja tuoreita puuskauksia.

"Mutta kuules, eiköhän meidän pitäisi mennä tervehtimään sinun
äitiäsi?" sanoi Marianne viimein.

Börje katsahti häneen terävästi, tyynesti, kuten hän yksistään osasi.

"Mitä me siellä?" sanoi hän kuivasti.

"Mutta ajattelehan, että meidän pitäisi tulla tuttaviksi."

"Miksikä sitten?"

"Onhan hän sinun äitisi."

"Mutta hän ei ole sinun."

Marianne oli vaiti silmänräpäyksen. Teeskentelemättömyys Börjen
käytöksessä pani hänet kahdelle päälle, ja hän katsahti häneen
rukoillen ja kyynelsilmin, jommoisiksi hänen silmänsä voivat tulla
pienimmästäkin asiasta.

"Mutta Börje, minkätähden et tahdo?"

Börje huomasi häntä pahoittaneensa.

"Sen sanon sinulle," vastasi hän lempeästi, "te kaksi ette ymmärtäisi
toisianne. Te olette niin erinlaisia."

"Mitä tarkoitat?" sanoi Marianne arasti.

Börjen täytyi olla vaiti ison aikaa. Hän ei voinut sanoa, että äiti
pitäisi Mariannea hyödyttömänä korunukkena, hän ei voinut sanoa sen
kaivelevan aina hänen sydänjuuriansa, jos näkisi nämä kaksi -- joista
hän piti enimmin maailmassa -- tapaavan toisensa ainoastaan
herättääkseen joka sanallaan kasvavaa, salaista vastenmielisyyttä
toisiansa kohtaan. Hän ei voinut sanoa, että jos hän näkisi heidät
yhdessä, täytyisi ehkä hänen uskollisuutensa valita heistä toisen.

"Minun äitini on tavallinen talonpoikais-eukko," sanoi hän hiljaa,
"_minä_ pidän hänestä, koska hän on äitini, mutta sinulle
luonnollisesti hän ei voi tulla miksikään."

"Eikö meille siis nyt tule kaikki yhteiseksi?"

Marianne ei ensinkään aavistanut, kuinka hän kiusasi toista.

"Kyllä, kaikki mikä meillä _nyt_ on," vastasi Börje, "mutta kaikki,
mikä on ollutta, ei koskaan voi tulla yhteiseksi, -- minä tarkoitan
sitä aikaa, jolloin emme vielä tunteneet toisiamme; ja siihen kuuluu
äitinikin."

Börjen äänessä oli jotakin, joka kummallisella tavalla liikutti
Mariannea, ja hän katsahti kerran hänen kasvoihinsa. Ei hän ymmärtänyt,
mitä hänessä liikkui, vaan vaistontapaisesti rupesi hän pitämään
hänestä enemmän sentähden.

"Mutta näyttää sangen kummalliselta, että minun täytyy pysyä aivan
vieraana anopilleni," sanoi hän hetken kuluttua.

"Hyvä Marianne, jos ajatellaan miltä mikin näyttää, niin tullaan vaan
raukoiksi." Hänen äänessään oli kärsimättömyyttä.

Marianne tunsi rohkeutensa menneen. Minkätähden häntä aina ahdistettiin
kotona kysymyksillä! Nyt oli hän tuossa yhtä viisaana kuin
alkaessaankin.

"Mutta sinun veljesi --"

"Rakas Marianne -- mitä huolta sinulla on!"

"Mutta ellet sinä tuntisi minun vanhempiani, etkä veljiäni,
etkä -- -- --"

"Kun sinä asut kotona perheessäsi, niin enhän minä voinut olla
tulematta tutuksi heidän kanssaan, vaikka olisin tahtonutkin. Vaan
minun sukulaisteni ja sinun laitasi on vallan toinen. Minun veljeni ja
minä emme ole koskaan sopineet yhteen. Me emme missään ole samaa
mieltä, me olemme kuin vesi ja öljy. Sitäpaitse on hän naimisissa, --
kauhean rikkaissa naimisissa. Ja nyt sanon sulle yhden asian --
Marianne -- ihmisiä löytyy, joista minä pidän, ja toisia, joista minä
en pidä. Ja jos nämä minusta pitäisivätkin, niin en voi heitä sietää
sittekään. Minun kälyäni en ole koskaan voinut kärsiä, ja hän tietää
sen."

Marianne katsoi häneen kummastellen. Oliko tämä tuo sävyisä,
ystävällinen Börje! Hänen mielensä valtasi aavistus, että Börjen luonne
oli pitkävihainen ja se pelotti häntä.

"Onko sinun kälysi tehnyt sinulle mitään pahaa?" kysäisi hän aralla
äänellä.

"Ei. Mutta hän on nauta. Minä en voi kuulla hänen puhuvankaan, en nähdä
hänen käyvän, enkä tulla hänen pariinsa. Hän on tyhmä, -- niin olen
itsekin, ja sen voin siis antaa anteeksi -- mutta hän on ylpeä, ja
sitä -- -- -- sitä -- -- --! Niin, -- ja sitten ei hän ole ollut hyvä
äitiä kohtaan."

Hän veti helpottavan hengähdyksen saatuaan viimeisen sanotuksi, niin
vaikeata oli sitä saada esille.

"Mitä hän sitten on tehnyt äidillesi?"

"Oh, näetkös, ne ovat ainoastaan pikku-asioita -- hullutuksia, joita en
voi luetella. Eikä äiti ole koskaan valittanutkaan. Mutta he ovat
koettaneet kalvaa hänen eläkettään niin paljo kuin mahdollista ja --
niin, sanoja on lausuttu, jotka -- -- --"

Hän katseli kävellessään alas, kun puhui, hänen kasvoilleen oli
ilmautunut ryppyjä ja ne olivat ruvenneet näyttämään vähän vihaisilta,
joten tulivat rumiksi. Äkkiä hillitsi hän itseään.

"Ei äiti sillä ole tehnyt mitään!" sanoi hän pikaisesti, "sillä äidillä
on toimeentulonsa, vaikkei hän saisikaan mitään eläkettä, mutta --
siitä näkyy mieliala; ja sentähden pidän minä heistä sen verran kuin
pidän."

"Mutta häihin heidät luonnollisesti kuitenkin täytyy kutsua?"

"Tietysti. He kyllä tulevatkin, -- tahtovat ehkä näyttää olevansa
hienoa väkeä," sanoi hän harmillisesti, "mutta _äiti_ ei tule, siitä
olen varma."

"Mutta Börje, tuo kuuluu kuin sinä et tahtoisi! Taikka kuinka voit sinä
tietää, ettei hän tule?"

Marianne näytti vallan pelästyneeltä, vaan Börjen kasvoille levisi
kaunis hymy.

"Äiti tekee kaikki mitä häneltä pyydän," sanoi hän matalalla ja
pehmeimmällä äänellään.

Marianne tunsi hirmuisen halun kavahtaa hänen kaulaansa, niin keskellä
kävelypaikkaa kuin olivatkin; sillä kasvot tuommoisina oli Börje niin
kaunis, että --

"Mutta minkätähden sinä et tahdo?" Nyt katseli hän häntä kasvoihin
vallan iloisena ja luottavaisesti.

"Äitini on tavallinen talonpoikaisvaimo. Hänellä ei ole mitään
tekemistä teidän kanssanne. Ei kiitoksia!" Börje näytti taas
ystävälliseltä. Tuo äskeinen oli vaan haihtuva pilvi.

"Mutta juuri sentähden, että sinä niin paljon pidät äidistäsi, voit
arvata, että minäkin mielelläni tahtoisin hänet nähdä."

"Niin joskus, mutta ei nyt. Kas niin kyyhkyseni, nyt emme vaivaa enää
asialla päätämme."

Vihdoin olivat he eteisessä ja saivat tilaisuuden vaihtaa muiskua, jota
he molemmat kävellessään jo olivat pitkän aikaa salaa ikävöineet.

Sitten ei Börjen suvusta enää puhuttu.

Oli eräänlaisia huolia, jotka Mariannelle, heti hänen isoksi tultuaan,
saattoivat kärsimyksiä alituisesti. Ne johtuivat siitä, että hänen
kauneudentuntonsa ei voinut sietää mitään rumaa, ja häntä vaivasi
kaikki, mikä oli puutteellista ja mautonta. Siinä tuli kysymykseen sekä
hänen kotonsa huonekalusto että hänen oma vaatetuksensa.

Mutta samalla hän tiesi, että pieninkin nauhapätkä maksoi rahaa, eikä
hänellä suinkaan ollut mitään tuulesta temmattuja ajatuksia isänsä
rahallisesta kannasta. Hän tiesi kaiken, mitä tahtoi hankkia, tulevan
isältä, -- ostettavan hänen vaivannäöllään. Ja hän ymmärsi, ettei
sellainen taloudenpito voinut menestyä ajan pitkään, sentähden oli
hänestä jo siitä saakka, kun hän rupesi vähän ajattelemaan, tuntunut,
kuin hän kävelisi epäluotettavalla pohjalla. Tulla kihlatuksi jonkun
rikkauden kanssa, oli sentähden samaa, kuin ensi kerran isosta aikaa
vetää vapaasti henkeänsä.

Hän ei tuntenut helpotusta ainoastaan itse tähtensä. Isä oikaisi jo
itseänsä sorean vävypojan turvissa, äiti näki kauvan harkitut
tulevaisuustuumansa täyttyvän, veljet kulkivat uneksien loma-aikoja
maalla, ratsuhevosia, vattupensaita, ja heinäniittyjä. Kaikkien
silmissä loisti sanomaton kiitollisuus Mariannea kohtaan, ja hänen
mielensä uiskenteli sulotuntein siinä epäjumaloivassa hellyydessä,
jonka hän entistä suuremmassa määrässä tunsi itseänsä ympäröivän.

Mariannella ei ollut koskaan ollut rahoja niin viljalta käytettävänä
kuin nyt, vähä enemmän tai vähemmän ei paljoa vaikuttanut asiaan, kun
isän joka tapauksessa piti tehdä laina varustuksiin. Melkein koko
kihlausajan kuului eräästä sivukamarista ompelukoneen ahkera nakutus;
taitava liinaompelija istui siellä työssä päivät pääksytysten.

Marianne itse piti päähuolta kaikesta. Hän oli äidin mielestä
ihastuttava ja sen hän lausui salaa niin monelle kuin kuulla tahtoi.
Hän oli kauniimpikin kuin ennen. Silmien väri oli tullut vakavammaksi,
eloa ja pehmeyttä kaikkiin liikuntoihin. Ja mitä kaikkea somaa hänellä
oli tuhlattavana näihin epälukuisiin ihonuttuihin, aamupukuihin,
makuuvaatteisiin ja mitä ne kaikki olivatkaan! Nauraen ja hyräillen
kulki hän päivät tämmöisessä pitsien, kirjailtujen rimsujen ja hienoksi
silitettyjen reunuksien sekamelskassa.

Joka lauantai-ilta tulivat veljet kotiin, ja sunnuntaisin Börje.
Viimeksi mainittu katseli tätä kauneutta kolmanneksen hyvillään,
kolmanneksen häpeillään ja kolmanneksen vihoissaan, kuten uroskoira
katselee pentua. Mutta veljein puolelta sai Marianne osakseen mitä
vilkkainta osanottoa ja mitä rajattominta ihastelua kaikissa näissä
asioissa.

Perheen naispuolinen seurapiiri tuli vilkkaaseen liikuntoon lähenevien
häiden johdosta, eikä päivääkään mennyt ilman vierailuja. Mariannen
hyvä onni vaikutti yhtä suurta myötätuntoisuutta kuin hänen komeat
kapionsa uteliasta ihastusta.

Waltterille oli sangen hupaista olla läsnä näissä naisvierailuissa, tai
-- vielä hupaisempaa -- onkia viereisessä huoneessa erinomaisempia
sanoja, varsinkin kun hän välistä sai kuulla sitä ja tätä, joka ei
ollut ollenkaan aiottu hänen korviinsa. Hän oli tehnyt sen huomion,
että oli jommoinenkin erotus vanhempien ja nuorempien naisten
ihastuksen välillä.

Aivan nuoret tytöt katselivat asiaa oikein sydämellisen iloiselta
kannalta, ja kiintyivät yksinomaan niihin kauniisiin esineihin, joita
saivat nähdä, ja heidän kaakotuksensa kaikui yhtä raittiisti kuin
koulussakin; viehkeä hymy nousi aina Waltterin somiin kasvonjuonteisiin
heitä kuunnellessaan: "kah Marianne, kuinka se on hirmuisen hienoa!" --
tai "kah tuommoista koruompelua!" -- tai "mikä hurmaavan kaunis
paidanedusta -- katsokaa, tytöt!" -- tai "oi, jospa olisi tuollainen
yöröijy!"

Vanhemmat sitä vastaan, jotka jo olivat tulleet 30 ja 40 välille,
osoittivat tunteellisempaa käsitystä. Toisten mielestä oli Marianne
tulevan ajan marttyyri, toisista oli hän jonkinlainen ihmelapsi -- "ah,
herra Jumala, meneekö tuommoinen lapsi naimisiin!" tai "ajatteles häntä
morsiuspuvussa!" -- tai "niinniin, niinniin, se on tärkeä askel astua!"
-- Vaan näiden kaikkien mielestä oli hänen ympärillään jonkinlainen
sumu. -- _Morsian_ -- itse sanassa tuntui olevan jotain erityistä.

"Hih, hih!" sanoi Hakvin koirankurisella tavallansa, "on juuri kuin
heidän pitäisi nähdä keskiyön auringon nousevan: täytyy olla
varuillaan, koska se ei nouse toista kertaa, jos makaa liiaksi."

Lisäksi tuli näiden vierailujen hyvittelevä puoli, se seikka, että äiti
-- tuntien kodon niin pian kadottavan Mariannen -- antoi koko
hellyytensä tulvia melkein naurettavalla tavalla.

Olisi sietänyt olla vahvempi pää kuin Mariannen, pysyäkseen selvänä
tämän kaiken keskellä. Aamusta iltaan kahlaili hän ympäri näissä
ihailujen osoituksissa, jotka eivät koskaan tahtoneet ottaa
vähetäkseen, ja hän tunsi lopuksi kuin aikoisi hän muuttaa johonkin
taivaalliseen, kirkastettuun olemiseen, jonka ainoa tarkoitus maan
päällä oli tuhlata lempeitä hymyilyjä ympäri käydessään. Täydellä
todella koetti hän tuudittua jonkinlaiseen keinotekoiseen
tietämättömyyteen, saadakseen sitten muutamien jalojen sielujen kanssa
puhtautena ja viattomuutena rukoilla sitä, jota käytännöllinen elämä
olisi väittänyt anteeksi antamattomaksi ajattelemattomuudeksi.

Vaikka Mariannella todellakin oli aavistusta siitä mitä kutsutaan
"naisen tarkoitukseksi," joka hänellä luultavasti oli -- koska hän oli
nainen -- niin siihen ei suinkaan saanut sekoittaa sitä vähäpätöistä ja
jokapäiväistä katsantokantaa, joka käsityksessään avioliitosta antaa
tilaa uutteralle työlle, vieläpä lasten kasvatuksellekin; vaan _jos_
hän ajatteli jotain häiden toiselta puolen, niin oli se vaan jotain
määrätöntä, kuin ahdas hämärä värähtelevien, lemmellisten kuiskauksien
ympärillä, -- jotain Marlittin romaanien ja Knut Ekvallin taulujen
keskivälissä, tai ehkä kummastakin yhteen sulanutta.

Äiti, joka -- kaikessa mikä ei koskenut hänen lastansa -- osoitti
tervettä ymmärrystä, näki tässä kiihotetussa mielialassa ainoastaan
pyhän neitseen kaltaista ihanuutta. Ja tässä häntä mitä hartaimmin tuki
vapaaherratar, jonka erinomaiseksi suosikiksi Marianne yht'äkkiä oli
tullut, ja joka jokaisessa sopivassa tilaisuudessa pudisti hänen
kättänsä, kallisti tunteellisesti päätänsä sivulle, katsoi häntä vedet
silmissä ja lausui venyttäen "saa-aa-daas nähdä" värähtelevällä,
kirkkaalla kurkkuäänellä.

"Aivan kuin pieni karitsa," huomautti Hakvin. Tuo hyvä nainen ei
vähääkään aavistanut, kuinka suuria ilon hetkiä ja naurun honotuksia
hän valmisti Waltterille, sekä täten että vielä enemmän, kun Waltterin
onnistui saada korviinsa muutamia sanoja hänen puheestaan rouva Björkin
kanssa. Hän liikkui yksinomaan korkeammissa piireissä, koska siellä
luultavasti oli yksin sopivaa hänen "säädylleen."

Eräänä päivänä, kun Hakvin tuli vierashuoneeseen, tapasi hän Waltterin
siellä seisomassa kuin kiinninaulattuna, nähtävästi vahtia pitäen.
Hänellä oli sanomalehti kädessä pelastuskeinona, vaan näytti Hakvinille
hartahimpia hiljaisuuden merkkejä. Tämä -- joka ei suinkaan tahtonut
kieltää, kun jotain hauskuutta oli tekeillä -- hiipi veljen viereen, ja
toisesta huoneesta kuului selvään vapaaherrattaren ääni.

"Onpa oikein liikuttavaa nähdä Marianne lumivalkeana ja viattomana,
kuten hän on. Niin, rouva Björk, siinä näkyy, mitä huolellinen kasvatus
saa aikaan, vieläpä meidänkin aikoina. Luulen voivani sanoa, että --
niin morsian kuin hän onkin -- ei hän ajattele mitään! Hänellä on oikea
kyyhkysen mieli. Kuinka minä tulen liikutetuksi kuullessani näitä uusia
periaatteita, että muka nuorien tyttöjen pitäisi tietämän kaikkea
mahdollista, -- lukea anatomiiaa ja mitä ajatella voidaan. Mikä raakuus
ajan hengessä! -- Sepä olisi juuri maukasta näin hyvin kokeneille
nuorille nuorikoille."

"Maukastako? -- Ei poikanuija, meidän vapaaherrattaremme on
tietämättään todellakin sikamainen, ja minun täytyy suojella sinua,
ettet saa kuulla häntä enempää. Se voisi vahingoittaa sinun kyyhkysen
mieltäsi." Waltteri tarttui veljensä päähän ollen häntä suojelevinaan.
Hakvin oli kaatumaisillaan, kun koetti riuhtaista itseänsä irti, rupesi
tirskumaan ja ilmaisi molemmat.

Börjestä oli tämä ja alituinen yhdessäolo Mariannen perheen kanssa
verrattava kiirastuleen. Mutta hänen ainaiset lohdutusajatuksensa
olivat joko: "tämä on sentään sielunviljelemistä," tai myöskin:
"naimisissa se kyllä tasaantuu." Ja siten oli hän aina ystävällinen ja
iloinen, sillä hänen mieleensä ei koskaan voinut juolahtaa näyttää
loukkautuneelta siitä, mitä ei lausuttu huonossa tarkoituksessa,
varsinkin kun häntä persoonallisesti kohdeltiin suurimmalla
tarkkaavaisuudella. Että viattominkin keskustelu häntä voi salaa
kipeästi haavoittaa, siitä ei kukaan huolinut; siitä ei tiedetty.

Monesta ihmisille hyvin tunnetusta seikasta hän ei ollut koskaan
kuullut puhuttavan, ja semmoisia oli sangen monella eri alalla: saattoi
olla kysymyksessä oopperat ja vieraat taiteilijat, muinaiset
maalaustaiteilijat ja hienot viinilajit, tunnetut kirjailijat ja
oikeudet omituisine nimineen. Oli ulkomaalaisia sanoja, joiden
merkityksen hän tunsi, vaan joita hänen huolellisesti täytyi kiertää,
koska hän mahdollisesti olisi lausunut ne väärällä korolla. Eikä hän
mistään hinnasta tahtonut tulla läheisimpiensä salaisen naurun
esineeksi. Useammin kuin kerran huomasi hän kuitenkin, että keskustelua
koetettiin sovittaa hänen kantansa mukaan, että kohtelias appi otti
puheeksi sanomalehtiä ja valtiopäiväkysymyksiä, viljan hintoja ja
maataloutta koskevaa.

Mariannen veljillä oli tapana nimittää kaikkia, jotka eivät olleet
saaneet alkeissivistystä, "housuiksi", ja paljas sana vaikutti Börjeen
kuin olisi häntä lyöty vasten kasvoja, hän tunsi sairaankaltaista
arkuutta kaikkea kohtaan, joka pilkkasi tietämättömyyttä. Hänen nopea
käsityksensä oli aina valmis sanomaan julki, mikä hänessä itsessään oli
puuttuvaista, mutta hän ei kyllin selvästi älynnyt, kuinka suuressa
määrässä se, mitä hän toisissa kadehti, oli tyhjää loistetta. Hän salaa
vainusi itsessään olevan jotakin, jota Marianne häpesi, mutta
hyväsydämisessä perusteellisuudessaan etsi hän syytä aina liiaksi
syvältä.

Hän luotti liiaksi vähäisen somiin vaatteisiin, kalleihin sikaariin,
piukkahansikkaisiin, huolimattomaan jockei-takin käytäntöön,
ratsuopetukseen ja ahtaisiin housuihin. Vaan jos hänelle olisi ollut
tämä selvillä, olisi hän kenties nähnyt niissä paljoa enemmän, joka
häneltä nyt jäi näkemättä.

Jotain oli aina, joka vaikutti, ettei hän koskaan tuntenut
perehtyneensä Mariannen ympäristöön, vaikka hänen onnistuikin siltä
näyttää. Hän oppi pujahtamaan keskusteluun, vaan ainoastaan
koneellisella, melkein poissaolevalla tavalla, ja huolimatta tiheistä
käynneistään jäi ja pysyi hän vieraana uusille sukulaisilleen.

Olipa vieläkin yksi seikka, joka asettui heidän välilleen:

Börje oli kuten useimmat talonpoikaispojat, kasvatuksensa kautta tullut
arvossa pitämään rahaa, joka taipumus rajoittui kunnioitukseen. Hänen
mielestään oli se koottua, lippaaseen pantua työtä, se oli jotakin,
jota ei koskaan tarpeettomasti saanut panna menemään. Ei tullut
kysymykseen, oliko jollakulla enemmän kuin hän itse tarvitsi, ei ollut
puhetta, miksi koottu voisi kasvaa, hänestä tuntui vaan kuin se olisi
uskottua omaisuutta -- tulevan suvun hyväksi -- jota tuhlaamalla
saattaisi onnettomuuden niskoillensa. Se oli polvi polvelta perinnöksi
jäänyttä hankkimisvelvollisuutta, vanhempien lapsiinsa istuttamaa
kauhua, ettei saanut tuhlata Jumalan antimia, jonkinlaista taikauskoa,
sitkeätä ja juurtunutta, jommoisena se aina ilmautuu rahvaassa.

Mariannen perheessä oltiin vallan toista katsantokantaa. Siellä
pidettiin säästäväisyyttä kaikkein parhaimmassa tapauksessa
välttämättömänä pahana huonojen rahasuhteiden vallitessa, vaan muissa
tapauksissa jonakin alhaisena, melkein naurettavana omaisuutena.

Tämä loukkasi Börjeä samalla tavalla, kuin olisi pilkattu uskontoa.

Hänestä tuntui sitä paitse sotivan vallan vasten luontoa, että ihmiset
taisivat tuntea perikadon riippuvan langasta päänsä päällä, eivätkä
kuitenkaan koettaneet sitä torjua. -- Ja hänen kälynsä, -- nämät juuri
varttuneet pojat -- ne olivat nautinnonhimoisia ja huolettomia kuin
pääoman omistajat! Heillä olisi luullut olevan summattoman perinnön
odotettavissa, -- niin ylenkatseellisesti puhuivat he pikkusummista.
Vaan Börje ei arvellut olevansa ollenkaan oikeutettu sekaantumaan tähän
asiaan ja oli sentähden vaiti.

Häät piti pidettämän eräässä hotellissa, sillä perheen huoneistossa ei
ollut yhtään kylliksi tilavaa salia vieraille.

Herra ja rouva Björk olivat mestareita laitoksissaan, ja tässä
tilaisuudessa ei säästetty vaivaa eikä rahaa. Heidän mielestään
palattiin nyt takaisin menneeseen aikakauteen.

       *       *       *       *       *

"Niin, Marianne, nyt olet valmis," sanoi rouva Björk pöyhitellen
silkkihameensa laahustinta ja ottaen muutaman askeleen taaksepäin
saadakseen selville, minkälaisen kokonaisuusvaikutuksen morsiuspuku
synnytti.

Äiti ja tytär katselivat toisiansa silmänräpäyksen. Heidän silmistään
säteili sydämellisin hellyys, vaan kumpikaan ei uskaltanut sanaa lausua
peläten kyyneleiden rupeavan vuotamaan. Ja Mariannen silmät tulivat
niin punaisiksi, kun hän itki. Ei nyt saanut ajatella eroa, vaan
ainoastaan että vieraat olivat koolla tuolla sisällä ja, että se, jos
morsianta sanottaisiin rumaksi, oli melkein yhtä hirmuista, kuin olisi
ollut ruma koko elinaikansa. Sentähden koetti kumpikin näyttää
toisilleen olevansa iloinen; kumpikin tahtoi vahvistaa toista.

"Kas, kuinka siro ja kaunis minun äitini tänään on!" sanoi Marianne
lempeällä äänellä. Ja hänellä olikin syytä niin huudahtaa, sillä
huolimatta yhdeksästäneljättä vuodestaan ja ankaran työteliäästä
elämästään, oli rouva Björkille jäänyt koko joukko nuoruuden
etuoikeuksia. Hänen ihonsa oli vielä raitis ja sileä, melkein tuoreempi
kuin Mariannen, eikä yhdelläkään tytöllä voinut olla kirkkaampia silmiä
kuin hänellä. Tummassa sileäksi kammatussa tukassa ei ollut
pienintäkään harmaata juovaa, ja hänen pieni päähineensä luonnollisine
sulkineen ja syreenin värisine seppeleineen teki oivallisen
vaikutuksen. Hän näytti vallan toiselta seurapuvussa, kuin kotona
kävellessään. Häneen tuli jotain nuorempaa, iloisempaa, sirompaa, eikä
hän näyttänyt niin paksulta mustassa laahushameessaan.

Mariannelle oli suuri nautinto nähdä somina rakkautensa esineitä, ja
siksipä hänen silmänsä mieltymyksellä tarkastelivat tuota pehmeätä
atlassikangasta, joka ympäröi äidin lihavanläntäistä vartaloa. Mutta
kun ne hyväilevällä hellyydellä seisahtuivat noihin tuttuihin
kasvoihin, jotka niin tarkkaan osasivat salata tuskansa ja sallia
ainoastaan ilon loistaa, tahtoi liikutus hänet voittaa. Lapsuuden ja
nuoruuden vuosien muisto tuli hänen mieleensä, ja koko se rakkaus, jota
koto oli täynnä, valtasi hänet vastustamattomalla kiitollisuuden
tunteella. Hän olisi tahtonut puhua tällä hetkellä, hän olisi tahtonut
pyytää anteeksi kaikkia niitä väsyneitä askeleita, jotka äiti hänen
tähtensä oli polkenut, hän olisi tahtonut tunnustaa monet salaiset
itsekkäisyytensä, sovittaa kaikki lapselliset yksipäisyytensä, vaan hän
ei uskaltanut: silloin olisivat kyyneleet tulvineet.

Hän kääntyi, otti nenäliinansa pöydältä vierestään ja painoi silmänsä
siihen pakottaen huulensa hymyilemään.

"Kuuleppas, Börjen veli ja käly kun ovat tulleet!" sanoi äiti sukkelaan
saattaakseen häntä toisiin ajatuksiin.

"Minkälaisia he ovat?" kysäsi Marianne iloissaan avusta.

"Mies on kuin iso patruuna, vaimo on niin paksussa atlashameessa, että
sen luulisi pysyvän pystyssä itsestään. -- -- -- Niin, nyt sanon kai
nuodetytöille?"

"Sanokaa vaan, äitikulta."

Äiti kääntyi ovessa katsahtaakseen viimeisen kerran tytärtään.

Hän ei ollut entisen näköinen: morsiuspuku loi jotain kalseata ja
vakavaa häneen. Valkea se oli päästä jalkoihin, ruumiin mukainen
leukaan saakka, -- hiat pitkät, valkoiset, hansikkaat pitkät,
valkoiset; ainoastaan myrttiseppeleen tumma väri poikkesi tästä
kaikesta sekä hunnun hienosta sumusta.

Nähdä hänen tuossa seisovan jäykkänä ja yksinään tässä suuressa
tummilla väreillä sisustetussa huoneessa kummallisena vastakohtana
valkeassa puvussaan sen hämärälle kokonaisuudelle, -- se tuntui melkein
pelottavan juhlalliselta. Tuossa hän seisoi tien haarassa, naisen
tärkeimmän tienviitan vieressä. Tähän olivat he häntä seuranneet
lemmellisellä huolella, tästä hän lähti eteenpäin, yksinään -- tai ei
ainakaan heidän seurassaan.

Yhden ainoan silmänräpäyksen kesti valtaava liikutus, -- kun ovi
sulkeutui ja äiti seisoi sen ulkopuolella, tukien itseänsä raskaasti
lukkoon; kerran vaan teki kokoontunut tuska, kaiho ja levottomuus
hyökkäyksensä. -- -- -- Puoliso, lapset, palkolliset ja koti! -- oliko
häntä valmistettu näitä velvollisuuksia täyttämään? Ja kuka oli häntä
valmistanut? -- -- -- Yksi ainoa kauhistuttavan vastuunalaisuuden isku;
ja sitten se oli ohitse.

Tulee niin kummallisia ajatuksia tämmöisenä päivänä! Rouva Björk
pyyhkäisi otsaansa ja avasi nuodetyttöjen oven.

Iloisina, kun pääsivät odottamasta, putkahtivat he ulos, salavihkaa
ravistaen harsohameitansa, ja sipsuttelivat korkeakantaisilla
silkkikengillään. Nämä ohuet puvut, paljaat olkapäät ja raitisväriset
kukat vaikuttivat hyvää. Tämmöisen seurueen piti lieventämän vakavaa
juhlallisuutta. Rouva Björk oli iloissaan, kun Marianne oli päättänyt
hankkia nuodetyttöjä itselleen. Kukkavihkoineen ja valkoisine hameineen
tekevät he kokonaisuuden viehättäväksi. Parhaimmalla tuulella palasi
hän juhlasaliin, josta hän oli ainoastaan pariksi minuutiksi
pistäytynyt Mariannea katsomaan, kun ompelijatar oli saanut hänet
valmiiksi puettua.

Mariannesta tuntui hyvältä, kun tytöt astuivat sisään, sillä mieli
siitä kävi iloisemmaksi. He olivat kaikki levottoman iloisia eikä
alallaan istuminen voinut tulla kysymykseenkään; he kävelivät edes
takaisin, kuiskutellen hiljaa toisilleen ja Mariannelle. Käytävästä
kuunneltiin askeleita, ja kenenkään huomaamatta heitti aina joku
katseen kuvastimeen. Sulhanen ja nuodepojat voivat tulla minä
silmänräpäyksenä tahansa.

Oli päätetty, että Börje itse tulisi tuomaan Mariannen.

"Nyt ne tulevat", kuiskattiin. Samassa kuului koputusta ovelta, joka
sitten aukeni.

Syntyi aika hälinä: tervehdittiin, naureskeltiin salaa, vertailtiin
rosettien väriä, ja lopuksi kehittyi pieniä iloisia tervehdyksiä, kun
kukin sai omansa. Vaan tästä ei Marianne huolinut vähääkään; hän oli
oitis astunut Börjeä vastaan.

Börjen tavaton vaaleus häntä ensin tuskautti, vaan annettuaan hänelle
kätensä ja katsottuaan häntä silmiin, näki hän hänen silmistään
kuvastuvan niin syvän ja todellisen ilon, että se häneenkin tarttui ja
poisti häneltä tavalliset ajatukset. Ensi kerran tulivat ulkonaiset
laitokset paljaiksi sivuseikoiksi, ensi kerran eläissään huomasi hän
näiden ulkonaisten siteiden yhdistävän voiman, joiden nyt piti
liittämän heidät yhteen, ei ainoastaan häiden komeudeksi eikä uutuuden
viehätykseksi, vaan ainaiseksi. -- Ainaiseksi? Mikä sana! Vaikea
ymmärtää mahdottomuutena. -- Pois koko iäkseen, pois kotoa ja
sukulaisista, pois yksin hänen kerallaan! -- tuon yksinkertaisen,
vaatimattoman Börje Olssonin keralla.

Vaan hän tunsi lapsen tahdotonta luottamusta katsellessaan näitä
turvallisia, viehättämättömiä kasvoja ja hänen silmiensä kehän täytti
kaksi suurta, lämmintä kyyneltä, joita hän ei tahtonut estää --
lämmintä, nuoskeata kevätpisaraa, jotka olivat tulleet sopimattomaan
aikaan, jolloin ei ollut elinvoimaista maata niitä vastaan ottamassa.

Hän laski kätensä Börjen käsivarrelle, he astuivat hiljaa käytävään, ja
heidän taakseen muodostui jono.

Kun Börjen vihittäessä piti lausuman määrätyt sanat Mariannelle,
tapahtui jotain tavatonta siinä tilaisuudessa, nimittäin että hän
kääntyi ja katsoi nuorta vaimoansa, ei tahdottomasti eikä
juhlallisesti, vaan yksinkertaisesti ja luonnollisesti, kuin he
olisivat olleet omassa huoneessaan, kaukana muista ihmisistä, ja aivan
kahden kesken tehneet tämän sopimuksen. Tuo iloinen turvallisuus Börjen
käytöksessä tarttui Marianneenkin, ja katsoessaan melkein hymyillen
hänen vaaleanharmaisiin silmiinsä, vastasi hän puolestaan tavallisella
hennolla äänellään: "minä Marianne Elisabet Björk, otan sinut, Börje
Olsson."

"Tuommoinen kevytmielisyys oikein liikuttaa," kuiskasi joku
vanhanpuoleinen neiti lähimmälle naapurilleen, "seisoa tuossa ja
virnistellä toisilleen, sen sijaan kuin pitäisi ymmärtämän kääntyä
pappiin. Monissa häissä olen ollut, mutta koskaan en ole nähnyt
kenenkään käyttäytyvän tuolla lailla."

"Niin, minun on koko hartauteni haihtunut," valitti hänen naapurinsa
puolestaan, "sulhanen on hirmuinen ihminen; hän ei liene ikänään nähnyt
häitä ennen."

"Niin Marianne-rukka, minä todellakin pelkään, että hän saa raa'an
jätkän miehekseen."

Vaan nuodetyttöjen rivin päässä seisoi viimeisenä nuori punaposkinen
tyttö valkeissaan, hän katseli nuorta paria ja hänen silmänsä
loistivat. Hän ainakin ymmärsi tämän käsityksen vihkimisestä. Vaan
hänellä ei ollut ketään, kelle olisi kuiskannut.

Kun pappi oli sanonut aamenensa, syntyi onnittelujen hälinä, jolloin
kaikki tunkeutuivat nuoren parin ympärille.

Börjen veli ja käly esiteltiin Mariannelle.

Kasvonjuonteiltaan ja muodoltaan oli veli vähän Börjen näköinen, vaan
tunteellisuus kasvoissa oli aivan toinen, sillä hän näytti itseensä
tyytyväiseltä, pohatalta ja vähän olevinansa olevalta maailmanmieheltä.

Hän ravisti voimakkaasti Mariannen kättä katsellessaan häntä itseensä
luottavalla uteliaisuudella.

"Ja veljenvaimo kun ei ole meitä kunnioittanut ainoallakaan vierailulla
kihlausaikanaan!" sanoi hän.

"Se olikin niin lyhyt, että kiireessä tuskin huomattiin, minne päivät
katosivat," vastasi Marianne.

Vaimolla oli kauniit, vähä karkeat kasvot, vaan hän liikkui kuin
virtahevonen. Hän oli oikein lastissaan kultakoristuksia.

"Onpa ikävää, että meidän häälahjamme tuli niin vähäpätöiseksi," sanoi
hän tyytyväisellä äänellä, joka vivahti vähän alentuvaisuuteen.

"Se on kauniin sokurirasia, minkä nähnyt olen," sanoi Marianne
tavallisella ystävyydellään, "ja sitä kantava kuva sopii oivallisesti
pöytäkalustoon."

"_Sitähän_ me juuri tahdoimmekin," keskeytti käly, "mutta äiti ennätti
meitä ennen!"

Börje seisoi vieressä, oli vaiti ja koetti salata suuttumustaan. Hän
joutui suunniltaan jo kuullessaan tämän pitkäveteisen, ahdistetun
äänen.

Onnittelujen perästä mentiin juhla-aterialle. Luonnollisesti oli viiniä
runsaasti ja maljoja useita. Waltteri piti loistavan, leikillisen
puheen nuodetytöille, joka herätti vilkasta suosiota. Se oli hänen
"maiden-speech'insä,"[3] ja vanhemmat olivat itkemäisillään ylpeydestä,
niin täydellisesti muokattu ja hienonnettu se oli.

Kaarle milloin palveli nuoria tyttöjä kaikkein uljahimmalla
kohteliaisuudella, milloin vetäytyi hän herrojen tiheimpään ryhmään,
jossa hän ahmien mätti suuhunsa, mitä herkullisia ruokia vaan sai
käsiinsä. Hakvin käyskenteli ympäri uudessa hännystakissa, joka näytti
häntä haittaavan. Kerta toisensa perästä hiipi hän Börjen luokse ja
kuiskasi hänelle korvaan jonkun muistutuksen. Heidän välinsä oli aivan
toverillinen, ja Hakvin näytti tänäpäivänä ihailevan Börjeä enemmän
kuin koskaan ennen; hänen silmäyksessään oli oikeata hellyyttä.

Viiden aikaan piti nuoren parin matkustaman, ja vähää ennen vetäytyi
Marianne vaihtamaan morsiuspukuansa tavallisiin matkavaatteisiin.

Silmänräpäys ennen lähtöä kokoontuivat hänen omaisensa erääseen
sivuhuoneeseen sanoakseen jäähyväiset vieraiden häiritsemättä. Isä,
joka koko ajan oli ollut mitä iloisin isäntä, tuli pian toisen
näköiseksi; kuin aivan odottamaton uutinen, vaikutti häneen Mariannen
lähtö. Kerrassaan synkkeni hänen ilonsa, ja kaipaus tuli sijaan.
Hänelle oli mahdotonta pidättää kyyneleitänsä. Kirkkaina ja nopeasti
vierivät ne hänen poskillensa, alas pehmeille, tummanharmaille
viiksille, vääristämättä yhtäkään hänen kasvonsa juonnetta. Hänen
surussaan ei ollut yhtään tuskaa, kyyneleet olivat helposti liikutetun
mielen helposti pudottamia vesipisaroita, semmoisia, jotka itsestään
kuivuvat jälkiä jättämättä.

Hän ei voinut sanaakaan sanoa, hän ainoastaan suuteli Mariannea ja
silitteli hänen tukkaansa suurilla, pehmeillä käsillään.

Puoleksi avoimen oven ulkopuolella seisoi Börje hattu kädessä ja
odotti. Tämä hetki oli hänestä sanomattoman kiusallinen. Nämä kyyneleet
melkein sanoivat häntä rosvoksi, joka aikoi viedä saaliinsa pois.

Kun Marianne syleili äitiänsä, ei hän enää voinut ajatella itsensä
hillitsemistä eikä ollenkaan punaisia silmiä. Vaan äiti siveli häntä
tyynnyttäen olkapäille ja pakotti itsensä hymyilemään. Hän ei itkenyt,
silmät kiilsivät vaan enemmän kuin muutoin ja hän räpytti niitä usein.

"Et saa itkeä lapseni, sinä saat pääsi kovasti kipeäksi," sanoi hän
pehmeimmällä ja karskimmalla äänellään. Marianne tarttui hänen käteensä
ja vei sen intohimoisesti huulilleen; -- tämän pienen, työteliään,
valkoisen käden, joka ei koskaan tullut työstä rumaksi eikä koskaan
sitä pelännyt.

Kaarle pyyhkieli useita kertoja kasvojansa ja näytti sangen
neuvottomalta. Hän oli niin liikutettu -- joko sitten viinistä tai
mielenliikutuksesta -- että silmien valkeus erosi ihon väristä kuin
kaksi värirotua.

Hän vaan suuteli Mariannea tietämättä mitään tilaisuuteen sopivaa
lausetta.

Waltteri oli vaalea ja liikutettu. Hän otti Mariannen käsivarsilleen,
kuin olisi tämä ollut paljoa nuorempi sisar, nosti hänen leukaansa ja
katseli häntä kasvoihin, kuin ei hän saisi nähdä niitä pitkään aikaan.

"Jumala antakoon sinulle onnea, Marianne!" kuiskasi hän hiljaa, kuin
olisi hän hävennyt omia sanojansa.

Hakvin seisoi akkunan vieressä vuodattaen raskaita kyyneleitä. Koko
hänen hännystakilta lainattu arvokkaisuutensa oli kadonnut; hän oli
ainoastaan lapsi, jonka täytyi erota ylpeytensä ja ihailunsa esineestä.
Marianne -- hänen sievä Mariannensa -- lähti pois. Eikä Börje enää
kävisi heillä niin usein kuin ennen, sen tiesi hän. Jos he olisivat
matkustaneet maailman loppuun, eivätkä enää koskaan palanneet, ei
hänestä ero olisi tuntunut vaikeammalta kuin nyt.

Kun Marianne tuli hänen luoksensa, heitti hän molemmat käsivartensa
tämän kaulan ympäri, ja ääni puoleksi tukehtuneena hänen
päällysvaatteeseensa kuiskasi hän:

"Marianne ... Marianne ... ole hyvä Börjelle!"

Liikutettu mieliala voi keveästi heittäytyä toisesta liiallisuudesta
toiseen; niinpä nytkin purskahti Marianne keskellä kyyneleitänsä
nauruun.

"Mitä hän sanoi?" kysyi Waltteri, joka jo taasen oli tyyni ja hillinnyt
itsensä.

Marianne kuivasi silmiänsä, suonenvedontapaiset nyyhkytykset tahtoivat
sekaantua hänen tuntehikkaaseen iloonsa. Hänen täytyi purra
nenäliinaansa voittaakseen naurunpuuskansa.

"Niin, sen pidämme minä ja Hakke salaisuutenamme," vastasi Marianne
silmäillen hyväntahtoisesti nuorinta veljeä, jonka kättä hän pusersi
jäähyväisiksi. Huuteleminen oli mahdotonta: hänen kasvonsa olivat aivan
kyyneleiden vallassa.

"Aika taitaa olla jo vähissä?" sanoi Marianne Börjelle, joka
päällystakki napissa ja nähtävästi vähän levottomana seisoi ja odotti
ulkopuolella.

"Niin se on aina."

Lähdettiin kiireesti odottaville vaunuille. Suuri joukko vieraita
seurasi vartiostona asemalle.

Täällä oli vielä lyhyt erokohtaus, ja sitten olivat mies ja vaimo
yksinään, matkalla kotiaan.

Vaunussa ei ollut ketään muita kuin he, kuiva, vastenmielinen ilma
ympäröi heitä, ja lampun värähtelevä tuli valaisi epäselvästi heidän
kasvojensa juonteet. Marianne nojasi istuessaan päänsä Börjen
olkapäähän, kummallakaan ei ollut halua puhua.

Kun he astuivat junasta kotiasemalle, ravisti Börje itseänsä sekä löi
jalkojansa maahan, kuin olisi hänen oikein varmaan tarvinnut tuntea
kovaa maata allansa.

"Kas niin, Marianne," sanoi hän helpommin, "nyt olemme kohta kotona,"
Hän asetti kätensä Mariannen olkapäille ja vei hänet odotushuoneeseen.
Ennenkuin juna lähti oli Börje itse kantanut ulos Mariannen
matkakirstun, ja sitten istuivat he vaunuissa; Börje levollisena ja
tyynenä ja aina tyytyväisempänä, mitä lähemmäksi tultiin hänen
kotiansa; Marianne ylenannetun viluttavin tuntein. Ilta oli rankka,
tuuli puhalsi läpi luiden ja ytimien.

"Onko sinun vilu, Marianne?"

"Ei."

Börje kääri vaipan paremmin hänen ympärilleen.

Börje ja Marianne istuivat etupuolella. Börje ajoi itse ja renki istui
joutilaana takana. Marianne pelkäsi vaunuissa eikä hän voinut käsittää,
kuinka Börje taisi nähdä tien. Silloin tällöin singahti kipinä hevosten
kavioista.

"Kuinka sinä voit nähdä?"

Börje nauroi

"Eihän ole ollenkaan pimeä. Pelkäätkös?"

"En."

Vaan Mariannen mielestä ajoi Börje hirmuista vauhtia ja lisäksi
kuorsahteli toinen hevonen ja heilutteli päätään aina juostessaan.

"Se tietää, että olemme tervetulleita," sanoi Börje.

Vaan Marianne luuli sen ennustavan pahaa.

Kun he ajoivat piilipuu-käytävää, näkivät he kartanolta punaisen,
loimottavan hohteen.

"Ah katsos! Siellä on tervatynnyreitä." Mutta Mariannea värisytti. Tuo
näytti vallan kamalalta kolkkona, harmaana iltana ja lisäksi luikerteli
kellahtava, kiiriskelevä savu pitkin maata, ja sen povesta vilkahteli
punainen tulenkieli, joka sitten ponnistihe taas huikaisevan kirkkaana
ylöspäin.

"Eikö tuo ole kaunista?" sanoi Börje, "he ovat keksineet sen omasta
päästään."

"On."

He lähenivät nopeasti. Tervatynnyrit olivat asetetut molemmin puolin
ajotietä kartanolle, ja kun hevosten piti mennä niiden välistä,
säikähti toinen, kohosi pystyyn ja tunkeutui toiseen päin. Marianne
tunsi itsensä puolikuolleeksi pelästyksestä.

"Nonoh, noh, noh," puhui Börje rauhoittaen hevosia, jotka näkyivätkin
häntä ymmärtävän. Pelästynyt koukisti vaan kaunista kaulaansa ja tanssi
siten eteenpäin toisen rinnalla.

"Katsoppas, noin viisas!" sanoi Börje lempeästi, "ja se onkin vaan
varsa, jonka minä itse olen opettanut."

Marianne ei voinut vastata. Hän piteli suonenvedontapaisesti kiinni
vasemmalla kädellään vaunujen istuimesta.

Kiviruukkuihin kasvitarhaan vievien portaiden kummallekin puolelle oli
pantu kaksi korkeata tulisoihtua, jotka loimottaen valaisivat koko
rakennuksen ja kivikäytävän, ja joiden valossa kauvempana olevat kuuset
näyttivät vielä mustemmilta ja salaperäisemmiltä. Herkästi värähtelevät
liekit loivat Börjen kasvoihin heleän hohteen ja kuvastuivat hänen
silmiinsä kiiluen kummallisesti.

Takajalat polvistuen ja kavioillaan kolistellen seisahtuivat hevoset.
Kun renki otti ohjakset ja Börje hyppäsi auttamaan Mariannea alas,
heittäytyi tämä melkein hermottomasti vaunuista.

"Pelkäsitkö -- sydänkäpyni?" sanoi Börje nauraen ja asetti hänet
maahan.

"Pelkäsin," kuiskasi toinen vavahtaen.

Muuan koira hyppäsi naurahdellen ja ilosta uikuttaen pystyyn heitä
vastaan, ja emännöitsijä seisoi avonaisessa porstuan ovessa tuon
harhaillen värähtelevän tulen loisteessa, joka lekutellen kuvastui
hänen terävänenäiseen muotoonsa, jota hampaaton, kireä hymy suun
sopissa kaunisti. Mariannen pelästyneessä mielikuvituksessa näytti hän
vankilan vartijattarelta.

"Hyvää iltaa, hyvää iltaa!" huusi hän iloisesti, vaan häveliäästi
varuillaan ja sysi toisella kädellään koiraa syrjään, joka nyt hurjasti
huristen hyökkäsi hänen kimppuunsa, ikäänkuin kertoakseen herransa
olevan jo kotona.

Joka ainoassa akkunassa oli valoa, koko pitkä huonerivi näytti
tuijottavan silmät selällään Mariannea.

"Tämän ovat he itse tehneet, aivan itse päästänsä," sanoi Börje hyvin
hiljaa vaimolleen. Hän tuntui olevan liikutettu ja tyytyväinen.

"Kiitos kyydistä, Ola," huusi hän sen jälkeen rengille ja sitten
menivät he sisään.

Pienessä etuhuoneessa riisuivat he turkkinsa. Kaikki ovet aina
makuukamariin asti olivat selki selällään, ja joka paikkaan oli
sytytetty kynttilöitä ja lamppuja.

Börje hykersi käsiään, hän oikein säteili ilosta.

"Kiitoksia, neitsyt, kiitoksia, kiitoksia! Oikein sielusta saakka tekee
hyvää, kun tulee kotia."

"Ei ollenkaan kestä!" puheli neitsyt iloisesti hyvillään, "eihän tämä
ole juuri niin mitään. Eihän tämän vähempää kukaan voinut panna
toimeen."

Hän kokosi huolellisesti emäntänsä päällysvaatteet kokoon ja kurkisti
ihmetellen tuon pienen vaipan silkkihienoa karvasisustaa vetäessään
sitä yltä pois.

Marianne irroitti hattuneulansa ja pani pienen päähineensä kaiken muun
päälle, jota neitsyt piteli seisoen käsivarrellaan. Sitten koetteli hän
olivatko hiukset joutuneet epäjärjestykseen, jonka jälestä he astuivat
vierashuoneeseen, tähän kolkkoon, jylhään vierashuoneeseen, jota
Marianne kammoi ja joka oli aivan muuttamatta. Kattolamppuun oli pantu
valkea, ja Marianne astui kuvastimen eteen. Hän näki kasvonsa
ainoastaan varjossa, vaan kuitenkin hän näki olevansa vaalea, että
silmät olivat reunoista punaiset. Matka oli ollut hirmuinen.

Kun neitsyt oli saanut turkit etuhuoneessa naulaan järjestykseen, tuli
hän sisään ja veti rullavarjostimet akkunoihin niin että joka akkunasta
kuului tahdinmukainen surina. Katsottuaan pitkään viimeisen kerran
emäntänsä mustan atlashameen selkää, meni hän keittiöön, tehden
itsekseen päätöksiä huomioistaan.

Hän oli siinä erikoisasemassa, joka seuraa valtaa, ja piikojen kanssa
keskusteleminen oli hänen mielestään hänen arvoansa alentavaa.

Vaan iloisuus hänen kasvoistaan katosi hänen ulos mennessään. Ei
sanaakaan -- ei sanaakaan lausunut tuo uusi emäntä hänen kaikesta
vaivastaan, ja kuitenkin oli hän viime aikoina jatkanut päivänsä öillä,
ja kuitenkin tiesi hän, että vaikka etsittäisiin silmä kourassa, niin
ei koko talosta löydettäisi ainoatakaan hämmähäkin verkkoa, ja hän
tiesi, että... Tässä sekaantuivat hänen ajatuksensa katkeriin,
epämääräisiin mietelmiin.

Muuan piika seisoi keittiön ovessa ja kuiskutteli rengin kanssa,
joka oli ollut asemalla. Neitsyt meni heidän ohitsensa lausumatta
ainoatakaan sanaa tai muistutusta. Vaikka emäntä olikin ylpeä ja vaikka
se tuntuikin raskaalta, niin ei se heihin koskenut. Hyvästi voivat he
tuossa seisoa ja kuiskutella, _hänellä_ ei ollut mitään puhumista.

Kun Marianne kääntyi kuvastimesta pois, näki hän Börjen katselevan
häntä jonkinlaisella surumielisellä tunteella.

Börje tiesi vaimonsa mielestä täällä olevan yhtä tyhjää kuin ennenkin,
vaan hän oli myöskin varma, että semmoinen tunne aikaa voittaen
haihtuisi.

"Marianne," sanoi hän ja levollinen tyytyväisyys palasi jälleen hänen
kasvoilleen, "nyt toivon voivani sanoa ja puhua sinulle, vaikka se
olisikin vaan kymmenes osa siitä, mitä ajattelen. Minä sanoisin sinulle
toivovani, että sinä viihtyisit luonani, ja että sinä päivä päivältä
aina pitäisit enemmän meidän Tomtöstämme. Paljon enemmän sanoisin
sinulle, mutta pahinta on, että minun on niin vaikea lausua
ajatuksiani. Ainoa ihminen, jonka kanssa olen voinut puhua maailmassa,
oli Pauli ... niin ja äiti, tietysti. Mutta äidille saa puhua vallan
toisella tavalla: vallan suoraan eikä ollenkaan oikealle eikä
vasemmalle. On paljo ajatuksia, joista ei voida puhua sillä tavalla,
vaan sinä, Marianne -- jolta ei koskaan puutu sanoja, vaikka tahtoisit
mistä puhua, sinä saat minua taluttaa."

Hän katseli Mariannea hymyillen itsellensä pilkkaavaisesti ja
hyväntahtoisesti.

Marianne ei voinut mitään vastata, vaan kiersi käsivartensa hänen
kaulaansa ja tunki kasvonsa hänen takkinsa poimuun kuin kesy
kissanpoikanen lämmintä etsiessään.

Börje olisi toivonut hänen katsovan häntä silmiin ja sanovan, mitä itse
ajatteli. Tätä hän aina ihmetteli. Hänestä tuntui kuin Mariannen
täytyisi aina kulkea omassa maailmassaan, joka oli rikkaampi kuin
hänen, ja hänkin toivoi pääsevänsä sen sisälle. Hän luuli tässä
silmänräpäyksessä omistavansa kaikki, mitä maailmassa hän voi toivoa,
paitse juuri tätä ihmisolentoa, joka niin turvallisesti painoi päätänsä
hänen rintaansa vastaan. Hän tunsi vaistontapaisesti, että Mariannen
nyt piti häntä auttaman. Vaan tämä oli vaiti ja hyväili ainoastaan
hänen kaulaansa pehmeillä käsivarsillaan. Ja Börjellä oli sellainen
luonne, että hän ainoastaan vähäisen hetken taisi viipyä sellaisessa
mielialassa.

"Ei, nyt menemme katselemaan huoneita," sanoi hän iloisesti asettaen
Mariannen käden käsivarrelleen, "tuntuupa vähä kuin olisimme vieraita
toisillemme, vai kuinka? -- jos olemme oikein vilpittömiä."

Marianne nauroi. Tuntui hieman helpottavan, kun Börje otti tuolla
tavalla totuutta sarvista kiinni.

"Niin, -- mutta sehän on hullua," sanoi Marianne.

"Niin, kyllähän se niin on. Minun pitäisi muka nyt olla jonkinlainen
isäntä, ja sehän on takaperoista, kun sinä olet rouva talossa."

Börjen mieltä pahoitti, että Mariannesta tuntui tyhjältä olla
omaisistaan erotettuna. Vaan hänkin tunsi samanlaista painoa
mielessään. He kävelivät kaikkien huoneiden läpi. Kohta kun he
vaikenivat, syntyi semmoinen kummallinen hiljaisuus yliympäri. Börje
tiesi, että niin kauvan kuin he näin yksinään täällä kävelivät, ei
koskaan tulisi eloa tähän kotiin. He eivät ollenkaan voineet sitä
täyttää. Mutta asia paranee, ajatteli hän itsekseen ja katseli vähän
kärsimättömästi tulevaisuuteen. Ja sitten oli hän nauramaisillaan.
Minusta tuntuu juuri kuin tahtoisin, että lapset juhlapuvussa
ottaisivat minua vastaan hääpäivänäni! -- Vaan sitä hän ei voinut
lausua Mariannelle. Se loukkaisi häntä ja hän punehtuisi noin, että
hänen oli kiusallista sitä katsella.

"Mitä sinä myhäilet?" kysyi Marianne.

"Niin, minä vaan ajattelen, ettei tämä käy laatuun, saammehan me niin
hauskaa, kuin vaan itse teemme, eikä yhtään hauskempaa. Tule
vierashuoneeseen, Marianne, ja soita jotakin oikein pontevasti. Ja
vaikka ei meidän talossamme juodakkaan paljon viiniä, niin voimmehan
tehdä poikkeuksen hääpäivänämme."

Börje kutsui viiniä sisään ja "ylioppilaskauraa," ja sitten
istahdettiin vierassaliin. Börje tiesi, että mieltä täytyi vähän
virkistää ja että Marianne antoi tämän velvollisuuden hänen
täytettäväkseen. Hän alkoi ponnistaa iloisuuttansa ja lörpötteli alati.
Ensiksi keikaili Marianne hemmoitellun lapsen alakuloisuudella, vaan
vähitellen viehättyi hän mukaan, ja molempien iloisuus tuli
teeskennellystä luonnolliseksi.

Seuraava päivä oli sunnuntai. Börje oli pistänyt vaatteet yllensä ja
kierrellyt talleissa ja navetoissa saadakseen aamun kulumaan, ja
Marianne makasi vielä, vaikka kello oli vähää vaille yhdeksän.

Börje oli niin kärsimätön, ettei tiennyt mitään keinoa, sillä hän aikoi
Mariannelle tehdä oikein oivallisen ehdotuksen, josta tämä varmaankin
saisi huvia, vaan hän ei tahtonut häntä häiritä.

Viimeisen tunnin puoliskon oli hän vaan käynyt edestakaisin
ruokahuoneessa ja ikävöinyt hänen tulevan. Aamijaispöytä oli niin
houkutteleva, kuin suinkin voi ajatella, ja hiilillä tuoksui kahvi
lämminnä. Oltiinhan jo kaukana aamupäivää, puolipäivä läheni. Kuinka
voi hän maata vielä!

Kauvemmin ei Börje enää voinut hillitä kärsimättömyyttään. Varpaillaan
hiipi hän makuukamarin ovelle ja raotti sitä, kuten hän jo monta kertaa
oli ennen tehnyt, vaan Marianne makasi vielä. Asiata ei _voinut_
auttaa, hänen täytyi puhua hänelle ehdotuksestaan! Ja hän hiipi
Mariannen sängyn viereen ja istahti sen syrjälle makaajan huomaamatta.
Börje oikein loisti ja säteili. Eihän tämmöistä kaunista päivää saanut
kokonaan nukkua!

Hän tarttui Mariannen pieneen käteen, joka oli peiton päällä ja näytti
vielä pehmeämmältä ja kauniimmalta kuin muutoin. Hän nosti sitä ylös ja
puri aivan hiljaa etusormeen, niin että Marianne havahtui. Kaikkein
ensiksi näki herännyt Börjen naurunhaluiset silmät.

"Huh, sinä hirviö, olit pelottamaisillasi minut kuoliaaksi," nauroi hän
kuin hyvä, äsken herännyt lapsi.

"Sinäpä vasta olet hirmuisin unikeko, minkä eläissäni olen nähnyt,"
torui toinen, "minähän olen täällä käynyt kuin tulisilla hiilillä kolme
tuntia ja odottanut sinua ylös."

Marianne ei vastannut mitään, makasi vaan katsellen Börjeä
vallattomasti hymyillen. Ohuet hiukset riippuivat hänen otsallaan
yhdistyen pehmeihin kutriin hänen korviensa ja kaulansa ympärille.

Börje oli onnellinen, niin hurjasti onnellinen. Ja tänä päivänä tahtoi
hän tehdä Tomtön kodikkaaksi Mariannelle; sitten pitäisi ujouden
katooman ja koko elämän muuttuman makianleivänpäiviksi.

Marianne makasi ja katseli ympärilleen. Tämän huoneen oli hän
sisustanut oman makunsa mukaan, täällä oli loistoa ja mukavuutta, jota
hän halusi. Pehmeät matot, kattomaalaukset, marmoorinen pesulaitos,
kaikki ihastutti häntä, ja nyt, täydessä päivän valossa, joka raukeana
tunkeutui sisään varjostimien lävitse, nyt oli hän valmis nauramaan
kotimatkaa ja sen turhamaista tuskaa.

Hän oli molemmin käsin tarttunut Börjen käteen ja leikki sen kanssa.
Hänestä oli sangen hauskaa, kun omansa olivat valkeat ja Börjen
ruskeat. Hänestä oli kaikki hauskaa, Ajatteles, tämä oli hänen oma
kotinsa! Ja kaikki nämät kauheat rahalliset huolet olivat lopussa. Hän
tunsi sanomatonta kiitollisuutta Börjeä kohtaan. Sen suruttoman,
huolettoman elämän, joka nyt alkoi, sai hän häneltä lahjaksi. Ja sitten
tunsi hän vielä jotain lisäksi maatessaan Börjen silmien
päiväpaisteessa. Kenenkään mielestä hän ei nimittäin ollut koskaan
ollut niin kaunis, kuin hän nyt oli Börjen mielestä. Hän katseli
itseänsä hänen silmillään, hän ihaili itseänsä Börjen silmillä.

Hänen miellytyshimonsa rajat olivat laajenneet: kaikki oli luvallista.

"Ei, nouse pian ylös, sinä laiskuri!" sanoi Börje jääden itse istumaan
voimatta vastustaa kiusausta, joka houkutteli hänet levittelemään
Mariannen pieniä, taipuvia sormia kädessään saadakseen niitä oikein
katsella. Oli kaunista katsella tätä pyöreätä rannetta hienon
pitsiompelun ympäröimänä, ja käsivarsiakin saattoi nähdä vähän matkaa
ylöspäin. Tämä maukas liinakomeus lumosi hänet. Marianne tiesi sen, hän
arvasi, kuinka suloiselta hänen täytyi näyttää näiden valkoisten
keveiden pitsien ja koruompeluksien keskellä, jotka äkkiä vaihtuivat
loistavan punaiseen atlaspeittoon, joka teki ihonvärin läpinäkyvän
valkeaksi, kun käsi ja ranne oli sen päällä.

Börje katseli kaikkea uteliaasti ja halukkaasti, hänen entinen
ujoutensa oli poissa.

"Noh, etkö tahdo nousta! Meillä on jotain tehtävää tänään, josta et
vielä tiedä."

"Mitä sitten?" Hän pani silmänsä selälleen, teaatterineron koko
vilpittömyydellä.

"Sitä et saa tietää ennenkuin tulet suurukselle, pidä nyt sentähden
kiirettä."

"Niin, mene sinä vaan."

"Ja jollet sinä kiirehdi, niin minä koputan ovelle."

"Koputa vaan, kas niin!"

Tanssivin askelin jopa hyräillenkin astui Börje ulos sulkien oven
perässään. Hän käveli tuon pienen soman työhuoneen läpi, jossa askeleet
eivät kuuluneet pehmeällä matolla ja jossa äsken sytytetty tuli suhisi
pesässä. Huone oli ollut valmis viikkoa ennen häitä, vaan hän ei ollut
voinut käydä siellä eikä myöskään makuukamarissa. Tämä hienous kaikki
oli loukannut häntä, kuin olisi se ollut jotakin, johon hänellä ei
ollut oikeutta. Vaan nyt se ei hänestä enää siltä tuntunut, ja tultuaan
ruokakamarin kynnykselle kääntyi hän takaisin ja alkoi kävellä pitkin
huonetta odotellessaan Mariannea.

Hänen mielensä ahmi näitä pehmeitä värejä, siveli tätä lämmintä
mukavuutta, nautti tätä naisen kaunistushimoa, joka kaikessa ilmautui
hallitsevana. Tämä ei ollut hänelle enää vierasta, ei enää loukkaavaa,
päinvastoin, se synnytti hänessä vallan uuden omistushalun. Sillä
kaikki oli hänestä ainoastaan lisäys Marianneen, ja Mariannekin oli
hänen.

Kädet selän takana käveli hän edestakaisin kuulematta omia
askeleitansa. Ennen aavistamaton hengellinen ja ruumiillinen vapaus
valtasi hänen, sillä nyt hän tiesi olevansa onnellinen. Eikä se onni
ollut puhjennut minuutiksi, sitten kuihtuakseen, vaan koko elinajaksi,
kukoistaakseen, kehittyäkseen ja kasvaakseen; se onni oli juurtuva,
luova silmukoita tulevien päivien varaksi; se onni oli hänen oman
terveen luontonsa suuri, elinvoimainen onni.

Jotain aivan uutta oli ilmestynyt hänen liikkeisiinsä. Hän ei ollut
enää tuo saamaton Börje Olsson, joka aina tunsi itsensä auttamattomaksi
tultuaan työstään ja jokapäiväisistä toimistaan.

Nyt ei hän ollut mitään muuta kuin äsken nainut nuori aviomies, jolla
tuolla oven toisella puolen oli pieni vaimo valkeisiin puettuna --
pitseissä ja valkea päästä jalkoihin asti -- pieni vaimo, jonka
mielestä hän ei enää ollut ruma eikä kykenemätön eikä saita. Hän oli
tullut uudestaan luoduksi: hän oli semmoinen, jommoisena hän oli
itsensä nähnyt säteilevien suurien silmien kautta, jotka vuorotellen
painuivat kiinni ja laajenivat aina pitkine hienoine ripsineen ja
kyyneleiden jälkiä reunoissaan; -- ne olivat suuret lämpimät naisen
silmät, jotka sanoivat, että Börje Olssonia voi rakastaa.

Ja sentähden ei hän enää tuntenut itseänsä köyhäksi, sentähden ei hän
tuntenut itseänsä vieraaksi tässä huoneessa, sentähden hän ei
hetkeäkään ajatellut eripuraisuutta eikä sovintoehdotuksia, sentähden
hän ainoastaan nautti kulkiessaan ympäri tässä pehmeässä
ylellisyydessä.

Se sopi nyt hänelle. Sillä nyt tahtoi hän tyydyttää elämän
suloisuuksien nälkäänsä, yhtä hyvähän oli, kävikö se hänen omalla tai
Mariannen tavalla.

Uusi mieliala herätti jälleen muiston lapsuuden ystävästä. Börje tunsi
saavuttaneensa jotakin, jota hän oli kadehtinut Paulilta. Hän ei
tietänyt mitä se oli; se oli vaan hämärä tunne siitä, että hän oli
tullut samoille aloille kuin Paulikin.

Mutta tämän kaiken keskelle tunkeusi muuan epämääräinen ajatus: --
muuan yksinkertainen, tummapukuinen vanha vaimo. Hän sysäsi kuvan
syrjään tarpeettomana varoituksena. Hän näki vallan selvästi, ettei
tämä kaikki tekisi häntä huonommaksi, vaan päinvastoin rikkaammaksi,
paremmaksi. Sen hän näyttäisi -- tulevaisuudessa.

Sitten aukeni ovi. Marianne seisoi tuossa.

Hänellä oli yllä valkoinen pitsillä kiehkuroittu aamupuku, johon oli
ommeltu vaaleansinisiä rosetteja, vaaleansiniset atlassitohvelit
joutsenenhöyhenisine reunuksineen ja ihonväriset silkkisukat, -- ei
kenkiä, vaan ohuet, pehmeät pienet tohvelit, jotka vetivät käydessään
laattiata kuin haaremissa. Ja sitten aamuraittiit, vaaleanveriset,
pienet, hyväilevät, rakastuneet kasvot.

Börjen valtasi salamannopea halu sulkea toisten huoneiden ovet,
pitääksensä häntä täällä sisällä piilossa kuin tuntematonta prinsessaa.
Hän pelkäsi viedä häntä semmoisena, kuin hän tavallisesti oli
jokapäiväiseen elämään, kaikkien nähtäväksi. Hän oli kuin Börjen
sydämen salaisuus, hän oli kuin mielikuvitus, jota koetetaan salata
toisilta, sentähden että sitä täytyy uskoa.

Marianne huomasi tuon nopean välkähdyksen hänen silmissään ja se täytti
hänen sydämensä onnellisuudella. Rakastettuna juuri kuten itse tahtoi!
-- kuten nainen, yksinomaan kuten nainen -- tahdottomana,
vastustamattomana esineenä.

"Suurus on odottanut," sanoi Börje. Oli kuin hänen oman äänensä sointu
olisi saattanut hänen entiselleen.

He astuivat ruokahuoneeseen ja istuivat pöytään. Täällä talvipäivän
valossa, näiden jäykkien raskaiden tammikalujen rinnalla, joissa ei
ollut mitään leikkaustyötä, näytti valkea pitsipuku ihmeelliseltä.
Oikein vilutti sitä katsellessa. Ja Börje tunsi tulevansa hämilleen,
jos joku palkollisista olisi tullut sisään. Hän tiesi heidän käsittävän
asian niin, kuin hän olisi istahtanut pöytään kylläkin likelle
paljaalla paidallaan olevata, sekä että tämä loukkaisi heitä kuin
tyhmyys hänen puoleltaan.

Börje piti suuressa arvossa palkollistensa hyvää ajatusta hänestä, hän
ei voinut päästä vastenmielisestä tunteestaan.

Marianne piti asianaan kaataa kahvia kuppeihin.

"No, mitä minun piti saaman tietää?" sanoi hän tarttuen kannuun.

Börje oli ääneti silmänräpäyksen.

"Niin, minä tahdoin, että kutsuisimme muonamiehet vaimoineen tänään
päivällisille meille."

Marianne lakkasi äkkiä kaatamasta ja katsahti häneen kauhistuneena.

"Niin kai," vastasi Marianne ja istahti nähtävästi rauhoittuneena.

"Mielelläni olisin tahtonut kutsua lapset mukaan, vaan heille ei ole
tilaa, niitä on semmoinen siunattu joukko."

Hän loi silmänsä kupistaan hetkeksi.

"Vaan sitten minä ajattelin, että lähettäisimme niille jotakin sen
sijaan."

"Siinä olet tehnyt kiltisti," sanoi Marianne huolimattomasti kiittäen,
ikäänkuin kaikki olisi ollut semmoista, joka ei voinut hänelle kuulua.

"Minä tahtoisin tämän päivän pysyvän muistopäivänä, jolloin sinä tulit
meidän luoksemme."

Marianne tunsi olevansa alakuloinen. Hän ei tietänyt, mitä piti
vastata. Vaan sitten ojensi hän itsensä ja taputti Börjeä kädelle.

"Ja sitten tahtoisin minä mielelläni että sinä olisit jakamassa mitä he
saavat lapsille vietäväksi. Minä autan sinua. Minä tiedän tarkalleen,
kuinka monta mukulaa heillä on. Muuten se ei ole mikään helppo asia:
täytyy muuttaa numeroita hyvin usein."

Marianne oli nauramaisillaan.

"Niin, se on hirveätä," sanoi Börje leikillisesti, "täytyy toivoa sen
muuttuvan, muuten tulvaa niitä maan yli kuin heinäsirkkoja."

"Mihin aikaan ovat päivälliset?"

"Lyönnilleen kello kaksitoista. Oletko silloin vaatteissasi?"

"Olen."

Suuruksen jälkeen oli Börjellä tekemistä laskujen y.m. kanssa, ja
Marianne leikkasi auki parin uusia kirjoja, joiden avulla hän aikoi
saada ensimmäiset päivät kulumaan. Hän istui työhuoneessaan, mukavasti
nojallaan sohvassa jalat jakkaralla.

Häntä häiritsi emännöitsijä, joka sisään tullessaan lausui hyvän
huomenensa sekä ystävällisesti että arvokkaasti. Parasta oli aina olla
alussa varovainen, ajatteli hän. Hän yskähti hiljaa ja omituisesti.

Hän osoitti arkatunteisuuttaan emännälleen tullessaan nyt juuri sisään,
kun Börje oli ulkona. Ei tietysti pitänyt herroja totuttaa pistämään
nenäänsä kaikkiin talouden toimiin. Nuori rouva ei luonnollisesti
voinut vielä olla aivan tottunut semmoisissa asioissa, hänestä täytyi
sentähden olla parasta hoitaa taloudellisia toimia, sill'aikaa kun
herra oli poissa, sillä niiden silmissä voi pian tehdä virheen.

"Niin, minä en ole voinut kysyä teiltä, rouva, edeltäpäin
päivällisruasta, niin että tänään saan tehdä kai puolista siitä, mitä
mulla oli -- -- -- hm -- varmaankin siitä?"

"Hyvä neitsyt, niin saatte aina tehdä; minä en välitä vähääkään, mitä
saamme päivälliseksi."

"Niin, mutta kyllä -- -- --"

"Oh, olettehan te jo tottunut!"

"Niin, mutta -- -- --"

"Enhän minä mistään tiedä!"

"Tulette kai, rouva, sitten katsomaan kellariin ja ruokakamariin?"

"Kyllä kai, mutta eihän kiirettä."

Neitsyt poistui äärettömästi kummastellen ihmeellistä emäntäänsä
sydämessään.

Mariannesta tuntui aika pitkältä Börjen ulkona ollessa, ja kun hänellä
ei enää ollut halua lukea, meni hän pukeutumaan.

"Sinä olet oivallisen näköinen," sanoi Börje hetken perästä sisään
tullessaan. Hän siveli kädellään Mariannen selkää tunnustellen
villakankaan pehmeyttä. Ja hän piti paljon tummista väreistä.

Börje heittäytyi sohvalle ja silmäili sanomalehteä. Marianne istahti
piaanon viereen ja soitteli. Äkkiä hypähti hän pystyyn kuullessaan
jonkun soittokellon malmisen kaiun, niin että katonkannattimet
tärisivät.

"Mitä se on!" huusi hän.

"Päivällisellehän vaan soitetaan."

"Uh, onko se vaan vellikello? Sillä on ruma ääni," sanoi Marianne
pyyhkäisten käsillään ohauksiaan, kuin poistaakseen vastenmielistä
vaikutusta.

Börje piti paljon tuosta kellosta, jonka malminen kaiku kuului kauvaksi
kedolle ja vallan toiselta kuin tavallinen päivälliskello. Hän tuli
melkein loukatuksi.

"Ei, Marianne, ei sillä ole ruma ääni, tule ulos kartanolle, niin saat
kuulla."

Hän otti Mariannea kädestä ja veti hänen ulos kivikäytävälle pitkin
istutuksia.

"Noh, onko se ruma?"

"Ei-i-ei."

"Ah, tiedätkös, minun mielestäni on se sangen kaunis," sanoi Börje
kietoen käsivartensa Mariannen vyötäisille, kuin suojellakseen häntä
tuulelta, "minä ajattelen aina, kuinka paljon hyvää työtä se on jo
soittanut talosta ulos ja taloon. Se on kuin koko talon isäntä. Kun se
soi, täytyy meidän kaikkien totella, minunkin."

He astelivat hitaasti sisään; Börje jatkoi puhettaan vieraskamarissa.

"Se on ollut ennen laivakellona, jonka minä olen ostanut
haaksirikkoisen laivan huutokaupasta." -- Hän asettui akkunan eteen
selkä Marianneen päin. -- "Kaksi miestä oli pudonnut laivasta sinä
yönä, jolloin laiva ajelehti kiinni tuonne Skanörin särkkään."

Tässä seisahtui hän hetkeksi.

"Minun mielestäni on tuossa kellossa jotain juhlallista," jatkoi hän.
"Minä en tiedä kuinka laita on, mutta kun välistä kuulen sen noin
soivan, tuntuu minusta niin omituiselta. Onpa kuin se voisi jotain
kertoa. Ja välistä öisillä, kun tuulee, jotta ryskää nurkissa,
heilauttelee tuuli kieltä kelloon, niin että välistä kuuluu pieniä
kolkkauksia. Silloin maatessani rupean ajattelemaan kaikkia merellä
kulkevia, jotka ovat ulkona ulapalla, kun minä makaan hyvällä
vuoteellani, ja minä ajattelen, miltä mahtaa tuutua, kun sumua on niin
sakeassa etteivät lyhdytkään voi näkyä sen lävitse, vaan kaikki on
pimeätä kuin säkissä niin ettei voi nähdä kättä edessään ja laivakello
kolkahtelee, ja jokainen mies liikkuu henkensä kaupalla. -- -- -- Ja
sitten ajattelen minä niitä kahta, jotka putosivat mereen sinä yönä. Ne
olivat varmaan nuoria rivakoita miehiä kuten minäkin. Ja he ajattelivat
varmaan elävänsä vielä monta vuotta. -- -- -- Tuon kellon äänen he
kuulivat viimeiseksi."

"Huu, Börje, -- minä pelkään pimeätä täällä ainoastaan _tuon_ tähden."

Börje kääntyi kummastuksissaan. Marianne oli tukkinut korvansa
käsillään ja katseli nuhdellen häntä silmäin reunat punaisina.

Börje ei ollut voinut ajatella häntä pelottavansa. Hänen mielestään oli
vaan "vellikello" varsin halpa-arvoinen nimi, ja hän koetti sitä
puolustaa, joka hänelle itselleen oli rakas. Hän oli aivan tietämättään
puhunut vähän kansan huimalla, pimeitä rakastavalla hartaudella, --
sillä, joka on sepittänyt kaikki tonttukertomukset.

"Älä niistä huoli; ne ovat vaan minun omia, tyhmiä ajatuksiani," sanoi
hän.

Marianne oli ääneti, hänen mielensä oli tullut kummalliseksi, hän tunsi
jotakin eilispäivän tuskasta.

"Paneppas esiliina vyöllesi, niin menemme väen luokse," sanoi Börje
äkkiä toimessaan, "nyt ne mahtavat olla täällä."

Marianne meni ja palasi pian vyöllään valkea, pitseillä koristettu
vaatelappu, joka oli olevinansa kyökkiesiliina.

Börje oli ihastunut eräänlaisiin leveisiin, kotikutoisiin ja
kirjavaraitaisiin esiliinoihin. Häntä olisi ilahuttanut, jos
Mariannella olisi ollut semmoinen yllä, sillä se olisi tehnyt hänet
sangen viehkeäksi ja tyynesti kodikkaaksi, juuri hänelle sopivaksi,
vaan hän ei tahtonut siitä mitään puhua. Ei Mariannen pitäisi muuttaa
makuansa hänen mielensä mukaan!

He menivät keittiöön. Siellä oli paljo tilaa, ja hieno höyry henkäili
heitä vastaan, kun he lähestyivät takkaa.

Neitsyen kasvot kirkastuivat. Olipa hyvä, että nyt tulivat, kun
kupari- ja tina-astiat vielä olivat mitä kirkkaimpia ja liuskalaitaiset
paperit olivat vielä kaikilla hyllyillä oikein valkeita ja kauniita.
Hän oli ylpeä, sillä hän tiesi, ettei kauniimpaa keittiötä voisi
löytyä. Ja piiat olivat iloissaan, kun eivät olleet tehneet työtänsä
turhaan.

Marianne katseli ympärilleen. Patoja ja pannuja ja vormuja oli kauheat
joukot. Börje käveli ja myhähteli. Äiti ja hän olivat antaneet
laajentaa ja parantaa keittiön, ruokakamarin ja kaiken semmoisen heti
Börjen saatua talon haltuunsa. Hänen nuori vaimonsa, semmoisen kerran
löydettyään, ei ainakaan saisi mitään syytä valittaa! Ja nyt käveli
semmoinen hänen vieressään.

"Tule Marianne ja kurkistakaaamme väentupaan," sanoi hän. Ja he menivät
sinne.

Pitkä pöytä oli sinne katettu; sen peittona oli ihmeellisen pitkä,
kapea liina, jonka toisessa päässä oli leveä taiteellinen punos,
eräänlainen reunustus, joka paikalla veti puoleensa Mariannen huomion.
Börje huomasi sen.

"Se on aivan vanhanaikaista," sanoi hän hymyillen. "Äiti otti huvikseen
pari tämmöistä liinaa kankaansa päästä. Me käytämme niitä aina jouluna
väelle. Noh, miltä tuntuu?"

Niin, miltä se hänestä tuntuisi! Huone oli pitkä ja iso, penkkiä
seinillä ja pöydän vieressä, ja pöydällä oli suuria limppuja ja
yksinkertaisia sarvilusikoita.

Mitä olisi hänen pitänyt sanoa. Hänestä oli kaikki tyyni kummallisen
vierasta. Vallan karkeata ja kömpelöä.

"Kyllä," sanoi hän vaan. Se voi sopia joka paikkaan.

Joka kerta kun hän sattui kääntämään selkänsä piikoihin, olivat nämä
varuillaan saadakseen häntä katsella. Ja hänen tapansa taivuttaa
niskaansa taaksepäin ja työntää huuliansa eteenpäin mielistelevään,
vähäiseen tyytymättömyyteen, teki hänen heidän silmissään ylpeäksi,
vaikka hän vaan tunsi olevansa ikävässä asemassa. Hän ei ollenkaan
tietänyt, kuinka arvostella tätä kaikkea, tai mitä häneltä vaadittiin,
tai mikä oli soveliainta.

He menivät taas keittiöön, jossa neitsyt ja joku piioista ammensivat
ruokaa suuriin astioihin, niin että höyry tuprusi heidän ympärillään.

"Mutta, Marianne, luullakseni et ole koskaan nähnyt ruokakamaria!"
huudahti Börje, "sanokaa -- neitsyt -- voinhan edes kerran päästä
sisään kaikkein pyhimpään."

Tämä asetti vadin pois kädestään ja juoksi avaamaan ovea. Hän oli aivan
ihastunut nuoreen herraansa. Sepä vasta oli mies! Se oli toista kuin
tuo posliininukke.

Marianne astui tahdottomasti suureen kylmään huoneeseen ja katseli
ympärilleen. Hyllyjä ja ruukkuja kaikki seinät täynnä, kehloja ja
ruusia, hän ei voinut edes ajatella kaikkea, mitä siellä löytyi.

"Ja tästä mennään kellariin," jatkoi Börje innokkaasti nostaen erästä
luukkua laattiassa, "katsoppas, eikö ole mukavata? Eikä sinne tule
koskaan vesi sisään."

Marianne kurkisti alas; mitä muuta hän olisi tehnyt! Mutta hän ei
voinut ymmärtää, mikä Börjeä miellytti kaikessa tässä.

"Kas tuolla ne ovat!" huudahti Börje matalalla äänellä, kun kyökistä
kuului monen kenkäparin tallustusta ja poljentoa, "mutta parasta on
olla heitä tervehtimättä, kunnes ovat syöneet puolista, ja siihen kuluu
aikaa."

"Missä on lasten osa?" huusi hän keittiöön.

Neitsyt tuli sisään tuoden muassaan parin suuria seuloja, jotka olivat
täynnä limppuja, pieniä vormukakkuja sekä medisterimakkaroita. Börje ja
Marianne jakoivat näitä pieniin kasoihin, yhden kullekin lapselle ja
koko joukko kakkuja pantiin päällimmäiseksi. Börje oli iloissaan kuin
pieni poika, hänestä oli nähtävästi tämä tavattoman hauskaa, Marianne
nauroi, vaan hänen oli vaikea osata oikeaan.

"Minä takaan, että ne ihastuvat," sanoi Börje nyhkäisten Mariannea
hieman kylkeen, "sinä saat vaan seisoa nurkassa ja katsella heitä --
mukuloita minä tarkoitan."

Ja sitten rupesi hän laskemaan. "Niilo Ollilla on seitsemän ja Pietari
Laurilla on kolme ja Pietari Heikillä on viisi. Hannes Jepellä on
kaksi," ja sitten hän nauroi.

"Tokko minä tiedän sitä! Minä muistan useimpien nimetkin."

Ja hän kertoi matalalla äänellä pieniä historioita, jotka olivat
tapahtuneet kartanolla, kuin olisi hän istunut koulun penkillä toverin
vieressä ja kenenkään huomaamatta käyttänyt pientä joutohetkeä
lörpöttelemiseen. Mariannenkin houkutteli hän mukaansa, jotta hänkin
innostui, ei niin paljo hänen kertomuksiinsa kuin hänen tapaansa, joka
oli niin vastustamattoman kuivakiskoisesti hauskaa, ja Börje nauroi,
kuin hän olisi tahtonut peittää omaa iloisuuttansa.

"Niin, nyt on oikein," sanoi hän laskettuaan kaikki kasat, "Marna saa
tulla ja kantaa ne sisään!"

Joku piioista tuli sisään, sai käskyn ja vei ruoan asianomaisille
mammoille.

Börje pyysi vähän vettä kyökistä pestäkseen käsiään, vaan Marianne meni
makuukamariin. Kun hän siellä viipyi hetken, tuli joku piioista
pyytämään häntä ulos; väki oli syönyt ja tahtoi kiittää.

Börje puheli seisoen erään jätkän kanssa, kun Marianne tuli.

"Niin, tässä on rouvani," sanoi hän, "ja tämä on päärenkimme, Niilo
Ollinen, ne toiset opit tuntemaan sitten vähitellen, sillä minä tiedän,
ettet kuitenkaan voi muistaa kaikkien nimiä."

"Kiitoksia paljo, rouva," sanoi mies ja ojensi kätensä kumartaen vinoon
ja kömpelösti kuten tottumaton ainakin. Marianne ojensi hänelle kätensä
kuitenkin jonkinlaisella vastenmielisyydellä, hän ei ollut koskaan
ennen ottanut kädestä tämmöistä työmiestä, jonka kädetkin olivat
hirmuisen karkeat.

Hänen jälestään tuli hänen vaimonsa.

"Kiitoksia, rouva," ja hänkin puristi Mariannen kättä tanakasti ja
hätäisesti työhön tottuneella, kovalla pienellä kädellään, ja sitä
tehdessään niiasi hän -- salaman nopeudella -- kuin olisi vieteri
ponnistanut hänet ylöspäin, kun häntä oli ensin painettu alas
laattiaan.

Samalla tavalla meni rivi päästä päähän.

Marianne katsahti alas näihin käsiin. Hän kauhistui niitä kuollakseen.
Toiset olivat ryhmyisiä kuin puun kuori, toiset paksuja ja tunnottomia
kuin anturanahka ja toiset kostean lämpöisiä, niin että hän oli
menehtymäisillään niitä koskettaessaan. Ja hänen täytyi kuitenkin olla
olevinansa, kuin ei se olisi mitään hirveätä. Jollakulla rengillä oli
käsi täynnä suuria, korkeita, harmaita, pinnalta rikkinäisiä syyliä.
Jos nuo tarttuisivat ja hän saisi semmoisia käsiinsä! Hän olisi
kirkaissut alas katsoessaan, vaan hän ei uskaltanut Börjen tähden, joka
seisoi hänen vieressään ja jonka mielestä kaikki oli kuin pitikin. Sitä
paitse huomasi Marianne, että kysymyksessä oli yhtä ankara käytöstapa,
kuin niissäkin piireissä, joissa hän oli kasvanut, vaikka se oli
toisessa muodossa täällä. Eikä hän voinut ruveta vastustamaan kenenkään
ihmisen ajatusta siitä, mikä oli oikea.

Börje huomasi Mariannen olevan sangen tukalassa tilassa, vaan se
ainoastaan huvitti häntä: -- Marianne, joka muutoin oli aivan varma!
Börje olisi nauranut; hän oli niin tyytyväinen.

Mutta kun viimeinen oli mennyt sanoen "kiitos rouva" kauheine
nyrkkineen, oli Mariannen voimat lopussa. Hän oli niin heikkohermoinen,
että hänen koko ruumiinsa vapisi, ja sanaakaan sanomatta meni hän
makuukamariin, jossa hän sukelsi pesuastiaan ja ihan epätoivoissaan
hieroi itseänsä vedellä ja saippualla.

Keittiössä, ihmisten joukossa, jotka olivat kuin sieluttomia eläimiä,
ja kömpelöitä joka liikkeessään, -- tämmöistäkö elämää Börje hänelle
tarjosi! Viimeisinä päivinä oli hänen mielialansa alituisesti
vaihtunut, tullut liikutetuksi ääriä myöten: pieninkin seikka voi panna
hänen kyyneleensä virtaamaan. Ja kuten hyökylaine loiskahti taas
liikutus hänen sydämessään; hän muisti kaikki eiliset: pelästyksen
kotimatkalla, kuinka autiota täällä kaikki oli ensi kerralla käytäessä,
vieraan tunteen, joka piileskeli jokaisen esineen takana tässä talossa
ja valtasi hänet heti, kun Börje ei ollut saapuvilla suojelemassa,
viimeksi nämä tuntemattomat kasvot, oudot tavat -- -- -- ja sitten
nämä kädet, nämä kädet! Niiden kosketus ja muoto vainosi häntä kuin
matelijaeläin, josta ei voi päästä vapaaksi ja jota kohtaan jonkun inho
kasvaa mielettömäksi peloksi.

Hän itki joko harmista tai pelästyksestä, sillä häneltä oli pyydetty
jotain mahdotonta, yliluonnollista.

Börje löysi hänet pienestä työhuoneesta; hän oli ryöminyt sohvan
nurkkaan ja taisteli nyyhkytyksiensä kanssa.

Börje säpsähti, ja hän meni hänen luokseen.

"Armaani -- mikä sinun on?"

"Oh, Börje," hän nousi istumaan sohvalle ja vavahteli inhosta, -- "uh,
semmoisia käsiä!" Hän katsahti omiaan, kuin niissä olisi ollut jälkiä
siitä, mikä oli hänessä herättänyt kammoa.

"Käsiäkö?" toisti Börje kummastellen ja tyytymättömänä, "oliko sinusta
tukalaa tarttua heitä käteen?"

"Rakas Börje, älä suutu. Minä en voi asiata auttaa," sanoi Marianne
rukoillen ja ojensi samassa kätensä lepyttääkseen häntä.

Börje ei tarttunut siihen eikä vastannutkaan. Hän tunsi
vastenmielisyyttä. Tämmöinen tyhjänpäiväinen ruikutteleminen herätti
hänessä ylenkatsetta.

Joka ainoassa tilaisuudessa, jolloin Börje maksoi jotain suurempaa
palkkarahaa, kiitettiin häntä kädenlyönnillä. Ja hän tiesi, mikä
kuolettava loukkaus olisi vetää kätensä takaisin. Hän pani sangen
pahakseen, että Marianne oli tuntenut salaista haluakaan tehdä
semmoista. Hän puhisi harmista.

"Semmoista ei tämän perästä tapahdu," sanoi hän synkästi.

Mikä hullu hän oli ollut, joka oli iloinnut saavansa yhdellä
kädenlyönnillä syntymään ystävällisen välin hänen ja talonväen kanssa.
Börje oli unohtanut, ettei hänen ollut Mariannen, eikä Mariannen ollut
hänen. Vaan hän uudisti erään lupauksen, jonka hän oli tehnyt jo kerran
ennen: toinen ala täytyi löytyä hänen työlleen, toinen hänen
vaimolleen; hän tietäisi jakautua näiden välillä. Hänen ei ollut
Mariannen eikä Mariannea ollut hänen.



7.


Jo seuraavana päivänä sai Börje puhutella vanhaa emännöitsijäänsä. Aina
siitä saakka kun Marianne oli näyttänyt, ettei välittänyt mitään
päivällisruoasta, oli mainittu ylimys hautonut kulkiessaan salaista
tyytymättömyyttä mielessään uuteen asemaansa talossa. Hänen mielestään
oli tämä yhteentöytäys sekä vakavaa että tärkeätä laatua. Olla
emännöitsijä saamatta mennä rouvan luokse kysymään kaikkia asioita, --
sitä piti hän varsin vääränä ja epämääräisenä, niin että hän todella
alkoi ajatella muuttoa puolesta vuodesta, vaikkei hän ollut semmoista
tehnyt kuin yhden ainoan kerran koko elämässään. Hänelle ilmestyi niin
monta selittämätöntä pulmaa ja kysymystä, että kaikki rupesivat
pyörimään hänen päässänsä, varsinkin kun hänellä ei ollut yhtään
luotettavaa ystävää lähellä, sillä mummo Sjöblomin luokse ei hän
päässyt ennenkuin ensi sunnuntaina vasta. Keneltä hän saisi talonrahat,
kenelle hän veisi laskut ja keneltä hän saisi määräyksiä?

Tätä ajatteli hän kauvan ja levottomasti, sillä välttämättömästi
tarvittiin rahoja karkeaan suolaan.

Börje istui huoneessaan ja kirjoitti, kun tämä pieni nainen tuli sisään
tepsien sinisissä villasääryksissään. Hänellä oli pieni punainen liekki
kummallakin poskella paljaasta mielenliikutuksesta.

"Minä kysyisin teiltä, herra, mistä saisin pyytää talousrahoja?" kysyi
hän äänellä, joka oikein värähteli sielun levottomuudesta.

Börje katsahti ylös. Silmänräpäyksessä älysi hän aseman.

"Olipa hyvä, että tulitte," sanoi hän tyynellä, ystävällisellä äänellä,
"minä halusin juuri puhutella teitä."

Hän vaikeni vähä ja ajatteli.

"Näettekös, minun vaimoni on kasvatettu kaupungissa eikä ole ollut
ollenkaan maalla. Hänellä olisi vaan vaivaa, jos menisitte hänen
luokseen, parasta on noudattaa vanhaa tapaa. Minä annan rahoja, ja jos
jotain on, niin tulkaa minun luokseni."

"Voi poloinen päiviäni! Keneltä kysyn minä ruokaa?" puhkesi neitsyt
kauhistuksella puhumaan.

Börje veti iloisesti suutaan nauruun.

"Ettehän ole siitä koskaan ennenkään mitään kysynyt."

"En, mutta kun rouva on talossa!"

"Ei se tee mitään erotusta; hän on hyvillään, kun pääsee kaikesta
siitä."

Neitsyt seisoi ja hivutteli tuolin selkälautaa toisella etusormellaan.
Hänellä oli paljon sydämellä, mutta se ei voinut päästä ulos.

Börje huomasi, että tällä tavalla menetteleminen emännällisissä
velvollisuuksissa oli neitsyn mielestä perin hullua, melkein
ylenkatseellista.

"Minun vaimoni on heikko, hän ei jaksa puuttua sellaisiin asioihin,"
sanoi hän melkein tylysti lopettaakseen kerrassaan kaikki selitykset.

Neitsyt pelästyi, sillä hän kunnioitti suuresti nuorta isäntäänsä, ja
saatuansa kiireesti rahoja suolaan lähti hän huoneesta.

Siitä päivästä oli Marianne vapaa taloudellisista kysymyksistä, hän sai
seurata mieltänsä ja olla kuin jonkunlainen perheeseen yhdistetty
vuokralainen miehensä kodissa.

       *       *       *       *       *

Marianne sanoi Börjelle, että Börje oli hänen ensimmäinen rakkautensa.
Ja hän puhui totta. Sillä kyllä hänellä oli ollut "mielitiettynsä",
vaan niillä ei ollut koskaan ollut todellista elon lämpöä, luottamusta
tai mitään antamista omasta minuudestaan. Se oli ollut vaan
jonkinlaista leikkiä, jonka todellisuus oli ainoastaan sen ankarassa
arvostelemisessa, mikä takauksena tuli hänelle voitoksi vaihtokaupassa.

Mariannen huikentelevaisuus johtui aina hänen lapsuudestaan, siitä
ajasta saakka, jolloin hän vielä oli niin pieni, ettei kukaan ihminen
voinut ruveta epäilemään rakastajataiteilijaksi. Siinä hän ei
koskaan mennyt mielikuvitusta etemmäksi, ja niin irtonainen kuin
rakastamistaito siellä olikin, yhtä arka se oli sanoissaan. Vaikka se
oli viimeiseen asti kiihtynyt romaanien lukemisesta ja seuraelämän
huvituksista, ei hänessä ulkonaisesti huomattu mitään erotusta.
Marianne ei koskaan silmänräpäykseksikään voinut poiketa sopivaisuuden
ankarimmista määräyksistä. Mieluummin olisi hän kuollut, kuin kärsinyt
pilkkuakaan maineessaan.

Solmun tähän kaikkeen suljettuun rakkauteen oli avioliitto avannut. Ja
tämän tähden luuli hän rakastavansa Börjeä.

Hän yhä vielä teki silmukan silmukan perästä siihen romanttisuuden
verkkoon, jonka hän oli kehrännyt kuin kotelon ympärilleen. Ja
todellinen Börje oli yhtä vähän hänen rakastamansa kuin joku muu tietty
henkilö, jonka hän ennen oli ympäröinnyt unelmillaan. Rakkaus oli
saanut ruumiillisen esineen, siinä oli kaikki. Hän ei rakastanut
Börjeä, vaan hänen hyväilyjään. Häntä itseään hän ei edes tuntenut;
hänen ajatustensa juoksu, hänen koko mielensä suunta olivat vallan
vieraat Mariannelle, eikä hän ajatellut ollenkaan edes _päästä_ häntä
tuntemaan. Ja muodostamatta mitään omia ajatuksia antautui hän alkamaan
uutta elämää, eläen vanhoissa unelmissaan uutta todellisuutta ja
vajoten velttoihin menettelytapoihin kuin untuvavuoteelle.

Hän oli onnellinen sen mukaan kuin hän käsitti onnea, ja hän luuli
tämän kestävän koko elämän läpi.

Siinä maailmassa, jossa hän nyt eleskeli päivänsä, ei löytynyt mitään
muuta kuin mitä hän sanoi rakkaudeksi. Jos se sammuisi tai kuluisi
pois, silloin ei olisi mitään, mikä antaisi elämälle sisällystä.
Ehdottomasti ei mitään. Hakkaus oli sekä tarkoitus että välikappale, se
oli kaikki itsensä kautta ja itsensä hyväksi. Mitä tahansa siihen muuta
tunkeutuisi, oli vihollista ja vierasta, ja joka hetki, kun ei Börje
ollut hänen luonansa, oli hänestä vaan odotusaikaa, jonka hän sai
kuluttaa kuinka tahtoi.

Sellainen oli avioliitto hänestä.

"_Rakastaa_ myötä- ja vastoinkäymisessä," sanoi itse kirkko. Ja sillä
sanalla oli hänen mielestään ainoastaan se merkitys, joka sillä oli --
romaaneissa.

Börjen luontoperäinen hienotunteisuus yhdistyneenä hänen päätökseensä
antaa Mariannen seurata omia halujansa saivat aikaan, ettei Börjenkään
menetystavassa esiytynyt mitään, joka olisi Mariannen herättänyt.

Mariannella ei tosin ollut aikomustakaan antautua talouden toimiin, kun
hänessä itsessään ei ollut niihin halua eikä Börjekään sitä vaatinut,
vaan hän oli liian hyvin kasvatettu, että hän olisi paljastanut
työttömyytensä. Olihan hänellä monenlaisia mielenkuvitus-töitä, sekä
nypylöimistä että muuta, jolla hän voi saada ajan kulumaan. Ja hän piti
todellakin itseänsä esimerkillisenä pikku-vaimona.

Yhdessä kohden oli Börje näyttäytynyt taipumattomaksi: Marianne oli,
näet, toivonut saada tehdä tuttavuutta seudun aatelisperheiden kanssa.
Vaan sen Börje jyrkästi kielsi, eikä siinä auttanut pienet kujeetkaan,
joita Marianne oli koettanut.

Börje puolestaan oli käyttänyt koko houkutusvoimaansa saadakseen
Mariannea opettelemaan shakkipelin salaisuuksia, vaan Marianne näytti
joka kerta istahtaessaan shakkilaudan ääreen opetettavaksi niin perin
pohjin onnettomalta, että Börje pian luopui kokeestaan ja tyytyi
vanhaan vastustajaansa, kylän apteekkariin.

Joka sunnuntai-ilta ja välistä keskellä viikkoakin pelasivat he pitkät
hetket, jotka olivat Mariannen kauhuja. Hän oli kuolla ikävyydestä
heitä katsellessaan ja otti sentähden tavaksi istua töinensä selin
heihin.

Mutta shakkipeli oli nyt kerran tullut Börjen intohimoksi, eikä sitä
voinut auttaa. -- "Se on sielun viljelemistä," sanoi hän.

Nyt, kun Mariannen ei tarvinnut lainata kirjoja tuttaviltaan, tai ostaa
niitä kieltämällä itseltään jotakin muuta sen sijaan, vaan taisi
vapaasti tilata niitä Börjen jo muutenkin isolle kirjalaskulle, nyt hän
oikein ahmi romaaneja.

Mutta koskaan hän ei valinnut mitään karkeata eikä säädytöntä. Zolaan
ei hän olisi koskenut pihdeilläkään, ja Strindberg oli hänelle niin
tuntematon kuin olisi hän kirjoittanut kreikkaa; Marianne tiesi hänen
olevan Punaisen Huoneen kirjoittajan, ja siinä oli hänelle kylläksi.

Eivätpä edes "jännittävät" romaanit hänelle maistuneet. Ei,
se olisi ollut jotain naurettavaa, kuten rakastuneiden jankutus
_Molly Bawn'issa_ tai kyyneleihin asti liikuttava, kuten _Cometh up as
a flower_, jossa tunteellisuus oli kääritty uskontoon kuin hautajais-
makeinen surupaperiinsa, Jos paperi häntä miellytti, vaikutti sen
makeinen.

Hän oli houkutellut Börjeä lukemaan hänelle ääneen, että Börje tällä
tavalla olisi tutustunut muutamiin hänen lempikirjoihinsa. Marianne oli
juuri valinnut teoksen "Som ett blomster", josta hän oli tätä varten
hankkinut itselleen ruotsalaisen käännöksen.

Ensimmäiset illat kuluivat hyvästi.

"Vilkas tyttö," sanoi Börje.

Vaan kun Diak lähti matkaansa ja murhe alkoi, silloin nakkasi Börje
kirjan sohvalle sanoen:

"Ei, hyi hitto! Tuota voi naiset lukea, vaan minusta se ei ole mitään."

Tuskin hän oli sanansa lausunut, kun hän katui niitä, suuteli Mariannea
kädelle ja pyysi nauraen anteeksi. Vaan kirjaan hän ei enää koskenut.

Mariannea loukkasi se, että Börje halveksi, mitä hän ihaili, ja hän
kuljeskeli alakuloisena useita päiviä, vaikkei antanut Börjen siitä
huomata mitään.

Jos Mariannen ulkonainen elämä olikin täydellisesti muodostunut
uudeksi, niin oli Börjen laita toisin. Hänen jokapäiväiseen elämäänsä
oli tullut vaan uusia aineksia, siinä kaikki. Hän itse oli vanhoillaan.

Ensi aikoina häiden jälkeen oli hän tosin varastanut itselleen niin
paljon joutoaikaa kuin mahdollista saadakseen olla Mariannen luona,
vaan silloinkin hän lausui nauraen:

"Muista, eukko, että tämä on kuherruskuukautta: tämmöinen laiskuri minä
en tahdo olla elinaikani."

Vaan Marianne luotti pieniin viehätyskeinoihinsa: hän ei halunnut
mitään muutosta.

Talvisin ei Börjellä ollut paljoa puuhaa maanviljelyn alalla; täytyi
ainoastaan jättää esille eläinten rehua, toimittaa viljatilauksia ja
muuta, sekä jokapäiväinen peräänkatsanto. Vaan hän työskenteli usein
kamarissaan, milloin laskujen, milloin muun kanssa.

"Kunpahan minä voisin ymmärtää, minkätähden sinä tuota kaikkea luet,"
huudahti Marianne välistä. Börje luetteli silloin paljo hyödyttömiä
asioita niinkuin: lakiteoksia, laveita selityksiä linnuista ja
hyönteisistä, kemiaa, maanpinnan tutkimuksia ja sen semmoista; tai
myöskin luki hän saksalaisia kirjoja suuren sanakirjan avulla. Ja hän
näkyi tutkivan väsymättömästi, mitä vaan sai käsiinsä. Häiritsemistä
hän ei suorastaan ollenkaan suvainnut.

"Mutta mitä se _hyödyttää_?" puhkesi Marianne välistä puhumaan
kärsimättömästi.

Ja sitten loi Börje silmänsä kirjasta hiukset latvaa myöten pystyssä ja
silmäterät supistuneina ja omituinen hämmennys kasvoissa.

"Siitä oppii jotakin."

"Mutta mitä sinun pitäisi oppia? Sinähän tiedät kaikki mitä
tarvitseekin."

Silloin ainoastaan loi Börje silmänsä Marianneen aina vaan tällä vähän
kylmällä katseella, josta voi huomata puoleensa haalivaa ymmärrystä, ja
sitten hän sanoi:

"Minä tulen heti."

Ja sitten sai Marianne joko mennä tai jäädä? sillä tuolla tavalla oli
mahdotonta Börjen kanssa tulla toimeen.

Marianne huomasi sitä paitse, ettei Börje ollut ollenkaan hyvillään,
kun hän tuli hänen huoneeseensa. Sentähden tottui Marianne odottamaan,
kunnes hän tuli itsestään. Börje oli silloin aina siistinyt itsensä ja
oli vallan toisen näköinen, kuin uudestaan sulatettu. Ja Marianne
istahti hänen polvelleen, pörrötteli hänen tukkansa ja kujeili kuin
vallattomin lapsimukula; hän oli huomannut Börjen siitä pitävän
enimmin. Kaikki mikä kuului hienompaan tapaan, sitä ei Börje
käsittänyt.

Vaan sitten tuli kevät ja sen mukana maanviljelijän kiire; Börje
oleskeli aina ulkona.

Börje ruskettui, niin että kulmakarvoista hiusten juureen jäi
ainoastaan valkea juova, kädet olivat ruskeat; hän oli ruskea syvälle
kaulaan saakka.

Kotia tullessaan oli hän väsyksissä, meni aikaisin maata ja makasi kuin
tukki aamuun asti kello neljään, jolloin hän sukelsi vaatteisiinsa kuin
nurkka olisi palanut. Milloin herätti hän Mariannen loiskutellen vettä
pesuvadissa, milloin mätkien saappaitaan laattiaan. Se oli Mariannen
mielestä hirmuista elämää. Hän oli valmis itkemään, kun ei saanut maata
rauhassa aamuisin.

Ja sitten teki Börje mitä kauvan oli halunnut: hän muutti vanhaan
makuukamariinsa.

Siellä tunsi hän itsensä vapaammaksi, siellä saattoi hän pukea heti
aamulla työvaatteet ja pitkät saappaat jalkaansa, siellä voi hän
muuttaa vaatteita ennenkuin meni Mariannen luokse, eikä täällä
tarvinnut hänen koskaan kävellä hiljaa: hän oli oma herransa.

Marianne puolestaan sai vapaammin maata ja lukea iltasilla, eikä
kynttilän valon tarvinnut vaivata Börjen silmiä.

Kun työteliäs elämä siten yhä enemmän veti Börjen mukaansa ja Marianne
jäi enemmän yksikseen, alkoi hän muistutella pyhänä pidettäviä
merkkipäiviä. Niin tapahtui _silloin_, ja niin tapahtui _silloin_. Hän
oikein epäjumaloitsi heidän ensimmäistä rakkauttaan, toisteli
hyväilysanoja, joita Börje oli keksinyt, himo elää samaa elämää kuin
ennenkin kuihdutti häntä.

Sitten keksi hän pieniä pukukujeita ja keikailemisia saadakseen Börjen
mukaansa, kuitenkin oli kaikessa teeskenneltyä välinpitämättömyyttä. --
"Ei maar meneppäs nyt maata, Börje!" -- ja sitten taas pieniä
lirityksiä piaanolla, sillä Börje piti musiikista, tai jäähyväismuisku,
joka tuli jokseenkin pitkäksi, ja tuhansia pieniä erinlaisia
silmäniskuja. Välistä Börje viipyikin myöhäiseen, vaan välistä sanoi
hän: "ei maar, nyt _täytyy_ minun mennä; huomenna on työpäivä."

Tällä tavalla oli Mariannen jokapäiväiseen elämään tullut pieni
kiihottava epätietoisuus: onnistuiko hänen vietellä Börje viipymään vai
eikö? Nyt voi hän ikäänkuin mitata lumousvoimaansa kellon
minuuttiviisarin mukaan. Viehätyskeinoilla oli pieniä esteitä
voitettavana, ja Mariannen avioliiton romaani oli lumoavampi kuin
koskaan ennen; siihen oli tullut lisäksi, mitä siitä ennen puuttui --
jännitystä.

Vaan tästä kaikesta huolimatta ei hänellä eikä Börjellä ollut mitään
sanottavaa toisilleen. Eihän Marianne voinut kertoa hänelle, kuinka hän
ajatteli pieniä pyydyksiä Börjeä varten, eikä hän voinut puhua
ojituksista eikä tekolannoituksesta. Mitä tiesi hän kalista taikka
fosfoorihappoisesta kalkista, tai mitä Börjen tarvitsi panna
turvemultansa joukkoon?

Kaipasivatkohan he sitä? Kun he suutelivat toisiansa, eivät he
kuitenkaan ajatelleet turvemultaa, ja suutelemisella lausuivat he
paljoa selvemmin ajatuksensa, kuin pitkillä puheilla. Börje tuli kyllä
toimeen ojiensa ja multiensa kanssa, ilman että Mariannen tarvitsi
niistä huolehtia.

Niin tuli suvi.

Kesäkuun alussa tulivat Mariannen veljet. Hakvin oli päässyt
ylioppilaaksi, saanut valkoisen lakin, nenälasit sekä pilkkasanoja
veljiltään.

"Tiedättekö, miltä nuo nenälasit näyttävät?" sanoi Kaarle. "Ne ovat
juuri kuin sellainen lasareetin instrumentti, jolla nipistetään ihosta
pieniä syyliä irti."

Sillä "syylä" oli hyväksytty nimi Hakvinin nenälle. Sen omistaja oli
tietysti aina valmis itkemään Kaarlen keksinnön ilkeyttä. Mutta
Waltteri lohdutti häntä sillä ilahuttavalla totuudella, että Kaarlen
oli ensi kerran elämässään onnistunut pusertaa itsestään joku
sukkeluus.

"Sittepä se tulikin sen mukaan," murisi Hakvin.

Hänestä tuli Börjen alituinen seuralainen; hän hankki itselleen suuren
sauvan, jommoinen Börjelläkin oli, kääri housunlahkeensa saapasvarsien
yläpuolelle ja vaelsi miehekkäästi ympäri maita.

Hänen kunnioituksensa lankoa kohtaan tuli veljien alituisen pilkan
esineeksi, vaan tässä tapauksessa ei se häneen koskenut.

Hän oli kaikkein ymmärtäväisimmän näköinen, haasteli pöydässä
maanviljelyksestä ja poltti piippua Börjen kamarissa. Hän oli
haravoinut kokoon äärettömän joukon maanviljelyksessä käytettäviä
sanoja, ja puheenparsia, joita hän käytti niin päin seiniä hullusti,
että Börje oli nauruun menehtymäisillään. Vaan Börjellä oli etuoikeus,
Börje sai nauraa. Vaan jos toiset siihen yhtyivät, katsahti Hakvin
heihin ainoastaan ylenkatseellisesti kuin olisi hän sanonut: Niin,
kyllähän Börje on minun mestarini, mutta te toiset, mitä variksia te
olette _minun_ rinnallani!

Ulkona omalla alallaan oli Börje iloisempi ja puheliaampi, kuin hän oli
ollut koskaan kaupungissa käydessään.

Hän oli tullut lihavaksi, ja hänen käytökseensä oli tullut vielä
leveämpi vakavuus kuin ennen.

Mariannen mielestä oli hän tullut aina enemmän jokapäiväiseksi, ja hän
oli melkein mustasukkainen Hakvinin tähden.

"Hän on kuin herneköynnös puukengän kannassa," sanoi Börje itse
nauraen Vaan mielessään oli hän iloinen tälle koirankaltaiselle
uskollisuudelle ja se näkyi kaikessa. Hän etsi Hakvinille parin
pitkävartisia saappaita, joilla hän saisi käydä pellolla mukana, hän
antoi hänelle juurihatun, ettei hänen olisi tarvinnut sateessa kulkea
ylioppilaslakillaan, ja kun Hakvin oli saanut jotain maanviljelyksen
alalta kenkänsä kantoihin, oli Börje aina saapuvilla ilmoittamassa
hänelle siitä.

Illalla eivät he koskaan eronneet ilman että Hakvin sanoi:

"Börje, mitäs me huomiseksi keksitään?"

Ja Börje jutteli hänelle huomispäivän tehtävät.

Tästä "me"-sanasta sai Hakvin sietää lukemattomia kokkapuheita, vaan
hän ei voinut sitä heittää kertaakaan sanomatta.

Maaelämän yksinäisyydessä oli Marianne niin tuudittunut rakkauteensa,
että Börje oli hänen mielestään tullut vallan toisenlaiseksi kuin
ennen. Börjestä oli tullut hänen rakkautensa unelma, ruumiilliseksi
muodostuneena, ja sentähden oli hän näyttänyt hänestä kauniilta. Hän
oli luulotellut itselleen Börjessä olevan kaikki täydellisyydet.

Vaan samalla kun veljet tulivat ikäänkuin talouden jäseniksi, oli kuin
huntu olisi revitty rikki. Marianne ei katsellut enää rakkauttaan
omilla silmillään, vaan _heidän_. Miehensä oli vaan Börje Olsson --
Börje Olsson yksinkertaisesti, eikä mikään satuprinssi eikä
romaaniruhtinas.

Hän tiesi, ettei Waltteri suinkaan olisi huolinut Börjen auringon
polttamasta ihosta eikä hänen kovista käsistään, hän tiesi ettei Kaarle
olisi tahtonut käydä niin vaatetettuna kuin Börje; niin, että Börjen
ihailija Hakvin olisi tuntenut itsensä sangen onnettomaksi, jos hänen
latinan ja kreikan tietonsa olisi voinut pyyhkiä yhtä helposti pois
hänen muististaan kuin hänen laudatuurinsa ylioppilastodistuksesta.

Tämä tunne, että veljet salaa halveksivat Börjeä, teki Mariannen olon
heidän läheisyydessään tuskalliseksi: hän ei uskaltanut näyttäytyä
Börjeä kohtaan semmoisena kuin ennen, ei piitannut niin paljoa hänen
ystävällisistä sanoistaan eikä hyväilyistään, sillä hän ei millään
muotoa tahtonut näyttää omistavansa Börjeä kohtaan samoja tunteita,
kuin tällä oli häntä kohtaan. Hän ei ajatellut sitä, että jos nainen
häpeää rakkauttansa siihen mieheen, jonka vaimoksi hän on antautunut,
niin on tämä todistuksena siitä, ettei hän rakasta miestään
semmoisenaan.

Waltteri on kaltaisensa: täsmällinen ja ahkera, huolellinen ja
säännöllinen.

Hän oli kiinnittänyt riippumaton ulos puistoon, niin että hän voi
harjoittaa opintojansa ja nauttia maailmasta samalla kertaa.

Jonkinlainen kylmyys vallitsi aina hänen ja Börjen välillä, vaan Börje
piti Waltteria arvossa, sentähden että hän todella piti tehtävästään
huolta, ja Waltteri oli tarkkaavainen Börjeä kohtaan, kuin olisi hän
kunnioittanut vanhempaa arvossa pidettyä miestä. Vaikka Börje hyvin
tunsikin sen salaisen halveksimisen, joka Waltterissa oli kaikkia
kohtaan, joilta puuttui yliopistollista sivistystä, niin ei hän
kuitenkaan ollut hänelle pahoillaan sentähden, ja hän arveli itsekseen,
että jos hän olisi saanut saman kasvatuksen, olisi hänen käsityksensä
ollut kentiesi sama.

Vaan Kaarlen kanssa oli laita toinen. Börjessä löytyi lujaa ja vanhaa
sekä myötä- että vastamielisyyttä, eikä hän koskaan ollut voinut
Kaarlea sietää. Tämän koko esiintymisessä oli jotakin, joka pani Börjen
veren kiehumaan. Vaan Kaarlella ei ollut siitä pienintäkään aavistusta.
Sellaista hän ei koskaan huomannut, paitse kun sitä erittäin hänelle
osoitettiin, ja Börje ponnisti kaikki voimansa salatakseen
vastenmielisyyttänsä, jota kuitenkin sadat pikkuseikat ärsyttivät.
Kaarlella oli tapoja, joiden noudattamiseen hän tunsi olevansa
täydellisesti oikeutettu, vaan jotka voivat Börjeä kiusoittaa
sappitautiin saakka. Niinpä esim. taisi hän -- vaikka oli ruumis kuin
jättiläisellä -- maata ja nukkua kello yhteentoista tai puoli
kahteentoista, ja Börje tunsi oikeen luontoansa kääntävän vaan
ajatellessaan tämmöistä luonnotonta laiskuutta. Nähdessään hänet
sentähden siihen aikaan kun väki tuli puoliselle astelevan rappuja alas
vierashuoneesta, sulavasti ojennellen komioita ulottimiansa upouudessa,
somassa, ruumiinmukaisessa trikoopuvussa -- nähdessään hänen tuolla
tulevan kulettaen valkoista kättänsä pitkin kaidepuuta, helkuttimet
heiluen kellonperissä ja unien jäännös nyreillä huulillaan, silloin
juuri tahtoi harmi kuohua reunojensa yli ja hän tunsi halua hyökätä
hänen kimppuunsa, ravistaa häntä olkapäistä ja huutaa hänen korviinsa:
"Kuka maksaa sinun vaatteesi, sinä tyhjäntoimittajan päiväläinen? Sinä
olet loiseläin, syöpäläinen. Kenen työ hankkii sinulle elatuksen? --
sinulle, joka et koskaan ole laskenut rikkaa ristiin suurilla käsilläsi
todellisessa työssä, sinulle joka et koskaan yhtenäkään päivänä ole
ansainnut itse leipääsi!"

Ja kun Börje välistä puolenpäivän jälkeen tuli kotiin oikotietä puiston
läpi, näki hän aina samaa: Kaarlen makaavan selällään nukkuen kirja
auki rinnallaan tai maahan pudonneena.

Jopa Mariannekin, joka -- vaikka makasikin yhdeksään asti, tietysti --
voi ainakin pysyä valveella, kunnes oli taas aika mennä maata, arveli
tämän olevan liian mieletöntä.

"Rakas Kaarle, sinä vallan turmelet itsesi tuolla makaamisella," sanoi
hän eräänä päivänä, "minä vakuutan, että siitä tulee sairaus lopuksi."

"Mitä sinä lörpöttelet! Minä makaan ja luen."

"Etpä sinä lue. Minä olen nähnyt sinun monta kertaa siten makaavan."

"Jos sinä kutsut ihmisiä maalle saadaksesi jonkun toratoverin, niin ei
sinun ainakaan olisi tarvinnut _minua_ kutsua."

"Kaarle sinä!"

"Niin, Marianne. Vaan älä sinä huoli sekaantua semmoisiin asioihin.
Mitä sinä ymmärrät minun opintojani?"

Ja sitten hän jatkoi kuten oli alkanutkin.

Hän oli käydessään nurkunut, ettei ollut mitään seuraa, -- ei yhtään
tyttöjä. Hän käveli ja oli ikävissään, ja juuri sentähden ei hän
tietänyt muuta neuvoa kuin nukkua, sillä se oli hänen yleislääkkeensä
kaikkea vastaan. Vaan kun hän usein kävi asemalla postia noutamassa,
onnistui hänen viimein tulla asemanhoitajan kahden sisaren tuttavaksi;
-- ne olivat nuoria tyttöjä, jotka aina arvelivat nousevansa
arvossa pari prosenttia, kun voivat ilmautua jonkun ylioppilaslakin
seurassa. Siitä päivästä lähtien ei Kaarle enää niin usein maannut
riippumatossaan, olipa välistä poissa koko iltapäivät. Sattuipa eräänä
päivänä, että hän myöhästyi kahviltakin, jonka seikan Waltteri selitti
sangen vakavan laatuiseksi merkiksi. Hän katseli taikauskoisella
halveksimisella semmoista kurjuutta kuin "tyrkytellä itseänsä." Sillä
tavalla tuhlasi vaan aikaa ja teki itsensä naurettavaksi. Hän oli mitä
kohteliain naisia kohtaan sattuessaan heidän tielleen, vaan hän ei
koskaan heitä etsinyt.

Hakvin oli sitä paitse saanut tietää, että Kaarlella oli tapana käydä
eräässä tanssipaikassa lähitienoolla, johon seudun nuorisoa kokoontui
lauantai-iltaisin. Waltteri nyrpisti ylpeästi nenäänsä saatuaan tietoa
veljensä käytöksestä, vaan Kaarle, joka alussa oli vähä hämillään, oli
pian päässyt entiselleen, ja nytpä saatiin kuulla, että hänellä oli
kokonaiset aarteet hullunkurisia kertomuksia kotoisin tanssipaikalta.
Hakvin innostui:

"Luulenpa, että lähden mukaan!"

"Sen annat kauniisti olla tekemättä," sanoi Börje.

"Miksi niin?"

"Se ei sovi ollenkaan sinulle. Jos minä olisin joku renki siellä, niin
en suinkaan neuvoisi hienoja herroja pistämään sinne nenäänsä."

"Mitä se tekisi?"

"Sinnekö menisit irvistelemään kaikkea ja houkuttelemaan tyttöjä pois
heidän säädystään, panemaan ylpeyttä ja teeskentelyä heidän päähänsä.
Ikäänkuin ei rahvas olisi ihmisiä kuin tekin. Jos minä olisin joku
heistä ja mulla olisi morsian siellä, niin eipä se herra, joka tahtoisi
siellä olla mukana, saisi selkäänsä nutun päälle, sen minä tiedän."

"Enpä tahtoisi ketäkään heistä neuvoa koettamaan," sanoi Kaarle ja
ojensi rehevää, hyvin muodostunutta ruumistansa.

Börje nauroi ja katsahti häneen.

"Vähän tiedät, kuinka vedät meille vertoja," sanoi hän.

       *       *       *       *       *

Vähän jälkeen tämän keskustelun sattui, että emännöitsijältä loppui
kotitekoinen vehnäleipä ja kahvin kanssa oli ainoastaan tavallisia
korppuja, jotka olivat ostetut kylän leipurilta. Kaarle oli tullut
kahville, kun toiset jo olivat poistuneet pöydästä, vaan Börje seisoi
vielä kartanolla avonaisen akkunan vieressä puhellen muutamia sanoja
Hakvinille, joka istui ruokahuoneessa. Waltterikin oli vielä sisällä,
vaan Marianne oli jo vetäytynyt takaisin huoneeseensa.

"Talonpoikais-korppuja!" sanoi Kaarle puoliääneen. Hän ei missään
tapauksessa luullut Börjen voivan sitä kuulla. Vaan tämän valppaat
aistimet olivat aina valmiit käsittämään, mitä niiden läheisyyteen
tuli, ja hän oli saanut sanoista selvän. Kiivaasti astui hän akkunan
sivu ja tuli huoneeseen.

Hän oli aivan vaalea, niin paljo kuin saattoi erottaa auringon
paahtamasta ihosta, joka muuttui keltaiseksi ruskeasta.

"Herra lankoni," sanoi hän matalalla äänellä, jota hän koetti tehdä
ivallisen tyyneksi, vaan joka vapisi raivosta, "jos minun vähäisessä
huoneessani on jotain, joka liian paljo on ristiriidassa sinun
elintapojesi kanssa, niin pyydän minä kaikella muotoa, ettet kiusaa
itseäsi minun tähteni täällä-olollasi."

Ei kukaan ollut heistä koskaan kuullut hänen puhuvan tällä tavalla. Tuo
tyynimielinen Börje! Tuntuipa kuin olisivat silmät pyörineet ympäri
vihasta ja huulet vaalenneet parran alla.

"Sinä käsität minua väärin," sanoi Kaarle sangen hämillään, "juuri
sentähdenhän minä sanoin, kun täällä on kaikki niin hyvää ja
oivallista, kuin..."

"Niin, minä käsitän. Ja kun _yhden_ ainoan kerran sattuu olemaan sitä,
johon suuren joukon ihmisiä minun arvostani ja säädystäni täytyy
tyytyä, niin pitää kohta tuo _talonpoika_ syljettämän minulle vasten
kasvoja!"

"Minä en ajatellut sinua. Minä ajattelin vaan korppuja. Kotona on
meillä tapana niitä aina kutsua talonpoikais-korpuiksi."

"Niin Börje, minä olen aivan varma, ettei Kaarle tarkoittanut mitään
pahaa," välitti Waltteri, "vallan helpostihan saattaa tuommoinen sana
tulla suuhun, vaikkei se mitään tarkoitakaan."

"Kyllä, siinä on tarkoitusta. Siinä oli solvaus, joka pistäytyi esiin
noin äkkiarvaamatta, ja tuota solvausta en minä voi kärsiä. Minä ja
väkeni olemme talonpoikia, vaan sitä en häpeä, mutta te -- oppikeikarit
-- te luulette, että kaikki hyleksittävä on nimitettävä meidän
nimellämme, sentähden että se meille voi olla kylläksikin hyvää, ja
sentähden että niin kauvan kuin me panemme suumme säkkiä myöten, niin
kauvan on teillä jotain leikattavaa valtion palvelukseen tultuanne.
Vaan jonakuna kauniina päivänä voimme me ehkä pyytää, että hienotkin
ihmiset kurkistaisivat säkkiinsä, ennenkuin avaavat suunsa liian
ammolleen. Tämä piti minun vaan sanoman."

"Kuinka noin voit suuttua pikkuseikasta, jota ei oltu aiottu
loukkaukseksi?" sanoi Waltteri tyynesti.

Kaarle näytti, kuin hän olisi saanut lihapalan kurkkuunsa. Hän
nieleskeli ja nieleskeli kasvot punaisina ja tuijottaen Börjeen.

"Älä siitä huoli, Waltteri," sanoi Börje, "etkö luule tietäväni, että
jos tarkkaa tehdään, niin olen minä toista rotua kuin sinä, ja minulla
on toinen veri kuin sinulla, vaan sentähden, etten ole vetelehtinyt
missään yliopistossa."

Hän meni.

Vähän ajatteli hän tämän olleen tyhmästi tehdyn, vaan samalla tunsi hän
helpotusta saatuaan puhua suunsa puhtaaksi.

"Hänelläpä on todellakin kummallisia ajatuksia, kuka häntä halveksisi
sentähden ettei hän ole oleskellut yliopistossa!" sanoi Waltteri
Mariannelle, joka seisoi huoneensa kynnyksellä ja oli kuullut kiistan.

Hakvin oli koko ajan ollut ääneti kuin hiiri ja hiipi nyt kartanolle,
kuin olisi hän saanut ämpärillisen vettä niskoilleen. Börjen
viimeisissä sanoissa oli jotakin, jota hän häpesi.

"Niin, mikä maailmassa häneen tuli? Eihän hänellä ole muutoin
tapana esiytyä tuolla tavalla," sanoi Kaarle pitkittäen taasen
kahvinjuontiansa; teossa näyttäen perättömiksi kaikki syytökset
talonpoikaiskorppujen halveksimisesta.

Marianne meni jälleen kamariinsa, vaan hänen mieleensä juolahti lause,
jonka hän oli kuullut kahden piian keskustelusta: "jaa, kun herra ottaa
pahan pään, ei se koskaan malta mieltänsä, ja silloin on samantekevää,
seisooko toinen päällään vai puntillaan; ei siinä auta, vaikka mitä
tekisi."

Illallispöydässä ei Börje näyttänyt sentään olevan suutuksissa. Hän
ainoastaan katsahti Kaarleen vastahakoisesti. Vaan siitä päivästä
lähtien ei ollut koko kesänä kahvin kanssa muuta kuin kyläleipurin
korppuja. Kaarle ei luultavasti ollut ainoa, joka muutoksesta oli
pahoillaan, sillä neitsyt oli mestari leipomataidossa.

Tämä vihastuneen mielen purkaus oli ensimmäinen, jonka Marianne oli
nähnyt miehessään, vaan kun hänen kuten tavallisesti tarvitsi lepyttää,
osoitti hän Börjelle vielä suurempaa hellyyttä. Vaan Börje näytti niin
tyyneltä ja välinpitämättömältä, että Marianne alkoi epäillä, tokko
Börjen rakkaus olikaan oikeata laatua. Börje samoili ympäristössä äsken
kuorittu keppi kourassa Fokki kantapäillä ja Hakvin usein juoksujalassa
sivulla innokkaasti lörpötellen. Sattuipa usein tämmöisissä
tilaisuuksissa, kuin ei Börje olisi muistanutkaan, että pienessä
somassa työhuoneessa häntä istui viehättävä pieni vaimo odottamassa.

Vaikkei olisi mitään syytäkään ollut lepyttää Börjeä, niin ei Mariannen
luonne suinkaan ollut niin vaatimaton, että hän ilman muuta taisi
luopua pienistä rakkausvehkeistä, joita hän kutoi herransa ja miehensä
kanssa. Hänen köynnöksen tapainen hellyytensä ei suinkaan ollut
vähentynyt, vaikka hän koetti sitä salata veljiltä.

Kaksipuolisuus hänen tunteissaan vaikutti hänen käytökseensä
huomattavaa levottomuutta. Hän vartioitsi Börjeä voidakseen kenenkään
huomaamatta lausua hänelle sanan tai hyväilläkseen häntä. Mutta
Börjessä ei näkynyt mitään muutosta eikä hän välittänyt Mariannen
pienistä tempuista, joilla tämä koetti saada muutaman silmänräpäyksen
olla yksinään hänen kanssaan, vaikka Marianne juoksikin monta kertaa
puistoon häntä tapaamaan hänen oikotietä tullessaan.

Mutta Waltteri oli tullut tarkkaavaisemmaksi. Mariannen ja Börjen
välillä oli jotakin, joka teki hänet uteliaaksi, ja hän rupesi heitä
vähän vakoilemaan.

Puistossa oli muuan kiilanmuotoinen ja tiheäpensainen osa, joka
pistäytyi kahden pellon väliin. Paikka oli hyvän matkan päässä siitä,
mihin Mariannen veljet olivat kiinnittäneet riippumattonsa. Tätä tietä
oli Börjellä usein tapana kävellä väen luota tullessaan.

Mariannen istuessa täällä eräänä päivänä pienen luolan pohjukassa, niin
ettei kukaan voinut hänen huomaamattansa mennä ohitse käytävällä, tuli
Waltteri paikalle käyden siitä ohitse.

"Kas, täälläkös sinä istut, pikkusisko!" huudahti hän luolaan
tullessaan.

Hän tiesi kyllä Mariannen täällä istuvan Börjeä odottamassa, vaan
hänellä oli usein halu tehdä pientä kiusaa. Ja sitäpaitse oli hän
äärettömän utelias, hänellä oli vastustamaton halu urkkia kaikki
tietoonsa.

Hän astui luolaan, istahti ja rupesi lörpöttelemään hitaasti ja vaan
aikansa kuluksi teroitellen lyijykynää.

Marianne ja hän juttelivat niitä, näitä joutavia. Marianne toivotti
häntä mielessään pippurien maahan, sillä hän ei ollut nähnyt Börjeä
koko päivänä muualla kuin päivällispöydässä.

Äkkiä nojautui Waltteri eteenpäin ja katsahti veitikkamaisesti ja
tarkkaavasti Mariannea silmiin.

"Marianne," sanoi hän matalalla äänellä, "sanoppas minulle vaan yksi
asia, vaan yksi asia, vaan puhu suusi putisten puhtaaksi: rakastatko
sinä todellakin Börjeä?"

Marianne lensi tulipunaiseksi, kuin olisi hän saatu kiinni jossakin
pahanteossa. Waltteri katseli häntä yhä ikäänkuin peläten yhdenkään
Mariannen kasvonjuonteiden värähdyksen jäävän häneltä huomaamatta.

"Hyvä -- en, mutta minä pidän hänestä," vastasi Marianne katsellen
alaspäin ja leikkien hameensa rosetilla.

"Siinäkö kaikki?" toisti Waltteri.

"Niin, tarvitaankos enempää?" siskon äänessä ilmautui kärsimättömyyttä.

Waltterin huulilla tuntui pyörivän pieni hymy.

"Onpa omituista, kuinka vähän teillä naisilla on tietoa itsestänne,"
sanoi hän nousten, "mutta ehkäpä se onkin meidän onneksemme."

"Mitä tarkoitat!" huudahti Marianne melkein kiivaasti. Veljen äänessä
oli ollut jotain loukkaavata.

Hän vaan naurahti, kuten hänellä oli tapana lyhyesti ja itsekkäästi
sekä lähti menemään.

Juuri tähän aikaan kohtasi Börjeä onnettomuus: hänen
apteekkarinsa lähti seudulta pois syväksi suruksi ja kaipaukseksi
shakkivastustajallensa.

Mariannella oli sydäntä selittää sitä puhtaaksi voitoksi; siten pääsi
hän heitä näkemästä tuolla istumassa nenä riippuen kuvioidensa
yläpuolella ja "näyttäen syvämietteisiltä, ettei muka kukaan tulisi
ajatelleeksi kuinka tyhmää se oli."

Mutta Waltteri, joka oli niitä, jotka tahtovat kaikkea maistella ja
joutuvat kaikkeen, selitti haluavansa kesän jälellä olevaksi osaksi
ruveta apteekkariksi ja opetella pelaamaan. Viidessä minuutissa oppi
hän siirrot, mutta se ei luonnollisesti häntä auttanut; hän joutui
tappiolle joka ainokainen kerta. Mutta sitten ryhtyi hän asiaan
tieteellisesti, hankki itselleen suuren englantilaisen teoksen
shakkipelistä ja pari saksalaista samanlaista. Sittepä sai Börje tietää
kenen kanssa oli tekemisissä, ja sotaonni tuli niin vaihtelevaksi, että
peli koko kuumeentapaisella jännityksellään viehätti heitä molempia.
Börje kunnioitti shakkipeliä suuresti, kuten matematiikkaakin. "Se on
sielun viljelemistä," -- niinhän hänen sananpartensa kuului. Vaan kun
hänellä ei ollut muuta tieteellistä perustusta, kuin minkä sai parista
sangen vajanaisesta shakkikirjasta, koska hän luki ainoastaan saksaa,
vähän vaikeasti sitäkin, eikä hänellä ollut niin paljon aikaa
kehittääkseen taitoansa, täytyi hänen turvautua käytäntöön ja ajatella
suunnitelmia ja salateitä omin päinsä.

Jos Mariannella olisi ollut kymmenes osa Waltterin huomiokykyä
luonteessaan, olisi hänellä ollut paljon huvitusta näiden uusien
pelitoverien katselemisessa.

Heidän ottelunsa tapahtuivat enimmäkseen ulkona luonnon helmassa, sillä
Waltteri piti puhtaana häviönä jokaisen neljän seinän sisällä vietetyn
hetken. Sillä kerran maalle tultuaan tahtoi hän siitä saada hyötyä
vahvistamalla auringolla, raittiilla ilmalla ja ulkona-ololla
ruumiillisia voimiansa.

"Niin, täytä vaan tahtosi, jos siitä edes vähän kostut," sanoi Börje
tavallisesti, sillä Waltteri oli laiha ja vaaleaihoinen. Vaan se oli
hänen ruumiinsa rakennuksessa, että kasvojensa juonteissa oli jotain
voimakasta, jäntevää.

Tämä jäntevyys ei ollut missään selvemmin nähtävänä kuin näissä
hiljaisissa shakkiotteluissa, jotka olivat Hakvinin ja Mariannen
epätoivon hetkiä.

Välistä istuivat he mäen rinteellä, jossa puisto oli tiheintä ja
rauhallisinta, korkeiden kuusien suojassa, jotka seisoivat heidän
ympärillään kuin taaja punaisenruskea pylväsrivi tummanviheriäine,
värähtelevine kattomaalauksineen; sinne, tänne tuikahteli auringon
paiste ja taivaan sini, ja vähän kauvempana yliympäri joka suunnalla
ympäröi heitä lehtimetsän mehevä vehreys. Täällä he istuivat nojautuen
kyynärpäillään karkeata harmaata pöytää vasten unohtaen kaikki muut
paitse omansa ja vihollisensa salatiet. Heitä ympäröitsi pihkahöyryllä
täyttynyt ilma niin ihmeellisen ääneti ja hiljaa, kuin ainoastaan
saattaa tapahtua näin tiheässä kuusistossa, ja heidän jalkojensa alla
oli ikäänkuin karheana, lämpimänä villamattona keltaisia, kuivia
havunneulasia; tuntuipa kuin he olisivat näiden pitkien, äänettömien
taistelujen aikana ensikerran huomanneet olevansa ystäviä toisilleen.
Joku shakkipelin halveksija ehkä tälle naurahtaa, vaan asia oli siten:
he oppivat pitämään toisiansa arvossa. Ja kun he tässä äänettömyydessä
koettivat punnita toinen toisensa vertailevaa aprikoimiskykyä ja
tarkkanäköisyyttä, tulivat he toisiansa lähemmäksi, kuin pitkien,
joutavien keskustelujen avulla. He oppivat vasta hiljaisuudessa
ymmärtämään toisiansa.

Marianne ei käsittänyt muuta kuin ikävyyden, ja kuitenkin olivat nämä
kaksi vallan erinlaisia luonteita.

Börjellä oli pystyt olkapäät, voimalliset kasvot maalaisine juovineen,
jotka ilmaisivat vaivalloista ajatustyötä; hänen nahkaruskeat kätensä
olivat pistetyt karkeaan itsepäiseen tukkaan, jonka olisi luullut itse
heittäneen hatun päästä maahan.

Oivallinen vastakohta tälle raskaalle, työkelpoiselle voimalle oli tuo
nuori vastapelaaja vaaleine kasvoineen, terävine tarkkaavaisine
silmineen, suljettuine huulineen, joiden olisi luullut kuuluvan
kokeneelle miehelle; hänellä oli luonteenmukainen pää, jota peitti
mustan kiiltävät lyhyeksi leikatut hiustyngät. Nuo kapeat luiset kädet,
joihin leuka nojautui, olivat niin hieno- ja valkeaihoiset kuin naisen
kädet, vaan näyttivät rautakourin pitelevän kiinni, mihin tarttuivat.

Vaan ei aina valittu hiljaista kuusi-istutusta taistelupaikaksi, Börjen
lempipaikka oli juuri metsän rinteessä, josta niitty alkoi. Sieltä
saattoi hän nähdä kartanolle sekä sinne käyvälle tielle, ja sinne
räkitti aurinko. Silloin veti Waltteri olkihatun korviinsa saakka,
sillä hän ei tahtonut ruskettua, vaan Börje työnsi hattunsa
takaraivalle, sentähden että hänen oli kuuma ja hän tahtoi, että tuuli
jäähdyttäisi hänen otsaansa; ja niin makasivat he ruohostossa
shakkilauta välillään, Börje melkein aina vatsallaan käsivarret
työnnettyinä kuin paalut maata vasten.

Välistä sattui niin, että Marianne ja Hakvin tulivat sinne tuoden
kahvia Kaarle saattojoukkona perässä kuin jonkinlainen kuorma-aasi. Ja
kun siellä oli sangen hyvä loikoa ja peli oli loppunut, syntyi välistä
pitkä ja hauska keskustelu, jolloin pelaajat jäivät pitkäkseen
vastapäätä toisiansa jutellen vilkkaasti kuin kaksi toveria, sillä
aikaa kuin toiset hääräsivät edestakaisin kahvin ympärillä.

"Ei maar, minä olen päättänyt, etten koskaan mene naimisiin," sanoi
Waltteri erään kerran.

"Ohoh, kyllä sinun mielesi muuttuu, hyvä veikkoni," sanoi Marianne,
joka juuri meni sivuitse.

"Minkätähden sinä et menisi naimisiin?" kysyi Börje loikoen vanhalla
tavallaan ruohostossa, s.t.s. kantapäät ilmassa ja hattu takaraivalla.

"Nii-iin," vastasi Waltteri kuivasti, vaan leikillisellä ivalla, "kun
seitsemän surun ja kahdeksan murheen kautta on onnistunut saamaan
leipäpalan käteensä, niin lieneepä harmillista nähdä, että muut tulevat
sen syömään."

"Muutko? Ketä niillä tarkoitat?"

"Vaimoa ja lapsia, tietääkseni."

"Eipäs, hyi hitto! Vanhat nuoretmiehet kuuluvat maan raateleviin
eläimiin. Ja toiseksi, mitä iloa siitä on, että käy ja harhailee tuolla
yksinään?"

"Niin, näetkös, silloin saattaa olla varaa elää ihmisiksi. Ei, minä en
nai. Katsoppas isää vaan. Kuinka huoletonna hän olisi voinut elää, ja
nyt on hän harmaantunut ainoastaan rahallisten huolien tähden. Nyt on
hän tottunut kuulemaan meidän telmivän ja pauhaavan ympärillään; ellei
hän olisi siihen tottunut, ei hän sitä kaipaisikaan. Joka tapauksessa
on isä tavattoman onnellinen aviomies, aivan poikkeus. Mutta useimmat
syödään vaan elävältä ilman pienintäkään korvausta."

"Niin, en minäkään huoli muijasta!" huudahti Hakvin heittäytyen
ruohostoon.

"Sinä, tahdotko sinäkin tulla suutasi soittamaan?"

"Niin, naisten tähden, ne on niin -- ne on niin -- --." Hän ei vielä
ollut oppinut mitä hänen piti sanoa, mutta hän katsoi korkeasti ylön
naissukukuntaa.

"Sinä, kananpoika, voit olla vaiti," sanoi Waltteri.

Vähää ennen, kuin veljesten piti matkustaman pois, tulivat vanhemmat
Tomtöön. Tämä oli heidän ensimmäinen vierailunsa Mariannen häiden
jälkeen. Heidän oli sangen vaikea päästä.

Äiti tuli sangen hämilleen huomattuaan kuinka Marianne oli kaikkien
talousasioiden ulkopuolella. Hän tunsi sen johdosta kauhistusta, kuin
olisi hän saanut tietää, että tyttärensä oli ylenkatseellisesti
kielletty osaa ottamasta johonkin pyhään juhlamenoon.

"Rakas lapseni, tämä ei ikänä käy laatuun."

Mutta tuo rakas lapsi kumarsi päänsä alas ja pisti huulensa törrölleen.
Näkihän äiti, että kaikki kävi hyvin; ei ollut mitään muistuttamista.

Niin, mutta eihän voinut otaksua, että aina olisi käsissä niin
luotettava emännöitsijä.

Kyllä, mutta voitiinhan niitä saada; rahalla saatiin palkollisia, ei se
ollut vaarallista.

Mutta mitä Börje ajatteli?

Hän ei siitä pitänyt väliä.

Ja eikö hänestä itsestä tuntunut vieraalta olla tässä asemassa? Eikö
hänestä tuntunut, kuin olisi mennyt toisen pöydästä syömään?

Ikävää oli, että äiti torui, ja sentähden ei asia enää tullut puheeksi.

Rouva ei voinut muuta kuin ihailla vävypoikaansa -- hän oli muka kaava
kaikille aviomiehille. Ja kun hänen muka tarvitsi korvata jotain
tyttärensä puolesta, ei hän oikein tietänyt millä tavalla ilmaisisi
niitä ystävällisiä tunteita Börjeä kohtaan, jotka hänen sydämessään
hallitsivat ja kuinka suuressa arvossa hän piti Börjeä.

"Kuinka hyödyllisesti ja työteliäästi sinä osaat elää, Börje, oikein
huvittaa sitä katsella. Etkö koskaan väsy alituisesta työstäsi?"

"Hyvä äiti, tuskinpa voi työksi kutsua, mitä minä teen; hyvin voipa
maanviljelijä elää oikeastaan laiskurin elämää. Saa vaan katsoa että
kaikki tekevät tehtävänsä. Minä melkein häpeän itseäni."

"Mutta Hakvin sanoo sinun itse tarttuvan työhön monta kertaa."

Börje katsahti nauraen käsiinsä, jotka aurinko oli paahtanut, mutta
jotka olivat hyvin hoidetut.

"Niin, mitä se on! Voinhan minä mennä ulos ja auttaa vähäsen
innostuttaakseni tuolla ulkona raatavia tai näyttääkseni, etten pelkää
iskeä kiinni ja että olen yhtä vahva kuin hekin. Mutta minä voin sitten
tulla sisälle ja levätä sohvallani, jos haluttaa, niin ettei siitä ole
mitään puhumista. Toista on raataa aamusta iltaan; se on työntekoa.
Hiljaisuudessa ihailen minä renkiäni."

Rouva Björkille tuli vedet silmiin; Börjen ääni soi niin omituisesti,
siinä oli jotain ystävällisen käden tapaista, joka silittää väsynyttä
päätä, jotain hyväksyvää, joka sanoo: minä tiedän, että olet täyttänyt
tehtäväsi kunnollisesti. Ehkä siinä oli jotakin, jota hän itse
tarvitsi, koska se häntä liikutti.

Appivaari käyskenteli ympäri ja näytti iloiselta, mutta oikeastaan ei
hän hyvin viihtynyt, hän ei sietänyt Börjeä, tuota poroporvarillista
sielua, visukinttua. Pöydässä ei ollut viiniä eikä mitään hauskuutta.

Parhaimmalla tuulella oli hän ulkona Börjen kanssa, kun oltiin
katselemassa peltoja ja avaroita kenttiä tiheine lainehtivine
viljoineen.

"Tuosta tulee rahaa!" sanoi hän tyytyväisenä; hän ymmärsi ainoastaan
sen puolen asiasta.

Viimeistä päivää Tomtössä oltaessa oli sadeilma, ja kun iltapäiväkahvi
oli juotu, sijoituttiin sentähden vierashuoneeseen. Kaikki olivat
siellä paitse Hakvin.

Kun oli vähän aikaa istuttu ääneti, otti kamreeri sikaarin suustaan
lausuen:

"Kuuleppas, Börje, minä tahtoisin puhua pari sanaa sinun kanssasi
asioista."

"Tahdotteko, että menemme minun kamariini."

Appi katsahti ympärilleen. Huoneessa oli vaan hänen omaisiansa,

"Kiitos, ei ole tarvis; voinhan hyvin täälläkin puhua."

Hän oli juuri istuessaan punninnut, olisiko parasta puhua asiasta
Börjen kanssa kahden kesken, tai muiden läsnäollessa. Hän oli päättänyt
menetellä jälkimmäisellä tavalla, sillä keskustelu sen kautta ei saisi
niin tuttavallista muotoa, ja siten olisi helpompi välttää
viisastelevia kysymyksiä. Hän yskähti ja sanoi:

"Minä tahdoin vaan kysyä sinulta, etkö lainaisi minulle jonkun
neljätuhatta kruunua."

Börje, joka oli astellut laattialla edestakaisin, seisahtui.

Waltteri nousi ja lähti ulos.

"Nykyään ei ole mulla ollenkaan irtonaisia rahoja; ne ovat maissa ja
sitoumuksissa."

"No niin, sitten kelpaa sinun nimesi rahojen sijasta."

Tämän lauseen kohteliaisuutta ei Börje ollenkaan älynnyt; hän katseli
sitä yksinomaan sen nurinpuoliselta kannalta.

-- Vai niin, siinäkö nyt oltiin? Hän tiesi, mitä tarkoitettiin. Hän nyt
kaiketi oli se -- tuo rikas vävypoika -- jonka piti auttaman lankojansa
pääsemään maailmaan! Siihen hän kyllä kelpasi. -- Ja sumun tavalla
sukeltivat hänen muistiinsa kaikki pienet ylpeyden osoitukset ja kaikki
tuhlaustavat, joita hän oli nähnyt näissä nuorissa herroissa, ja jotka
häntä sanomattomasti harmittivat ja olivat hänellä tykkänään vieraita.
-- Vai niin, nyt piti heidän kiivetä hänen olkapäilleen päästäksensä
ylös, ja sitten sylkeä häntä silmiin vielä ylemmäksi päästyään. Hän oli
nähnyt semmoista.

"Voisihan ottaa kuoletuslainan jostakin säästöpankista," jatkoi appi,
kun Börje yhä oli ääneti.

"Mutta teillä ei ole vähintäkään syytä lainata rahoja."

"Kyllä syitä on!" Tuo vanha herra ei voinut olla vetämättä suutaan
nauruun kuultuansa noin yksinkertaisen lauseen. "Mutta kyllä sinulla on
hyvä niin sanoa, kun et tunne minun asemaani."

"Minä tunnen sen vallan hyvin voidakseni päättää. Kuoletuslainan,
sanotte. Vaan teillähän on määrätty palkkanne, joka ei voi tulla
suuremmaksi ja joka markasta markkaan kulutetaan joka vuosi. Milläs te
sitten lainaa kuoletatte?"

Börje puhui tyynellä kuivakiskoisuudella, joka tuntui vastenmieliseltä.
Appi oli kiivaasti vastaamaisillaan mutta hillitsi itsensä, ja
ainoastaan tukala hiljaisuus vallitsi muutamia silmänräpäyksiä
huoneessa, kuin olisi siellä lausuttu jotain sopimatonta.

"Mutta todellisuus pitää paikkansa, ja minun täytyy hankkia rahoja
vastatakseni kaksi vekseliä; sitä paitse on minun ensi vuonna
kustannettava kolme ylioppilasta Lundiin."

Börje oli kahdella päällä kulkenut edestakaisin muutaman kerran
huoneessa, kun hän seisahtui.

"Kuuleppas Kaarle, minulla olisi pari sanaa sanottavana isällesi."

Kaarle nousi ylpeästi ja meni kasvot synkkinä matkaansa.

"Sanokaapas, onko todellakin teidän tarkoituksenne niillä tuloillanne,
jotka saatte palovakuutusyhtiöltä ja asioimistoimistostanne, kustantaa
kolme poikaa yliopistoon? Vieläpä kolme sen tapaista poikaa, jommoisia
minun lankoni ovat."

"Mutta, herra Jesus, mitä sinä tahtoisit, että tekisin. Kun Herramme on
antanut jollekulle lapsen, eihän sitä taida työntää juuri kadullekaan!"

"Ei suinkaan. Mutta ei kaikki lapsia saaneet voi tyrkyttää heitä
lukutielle."

"Niin, mutta kun _minun_ poikani nyt ovat sen valinneet!"

"No jos he sen ovat valinneet, niin antakaa heidän sillä kunnostaakin
itseänsä."

"Kyllähän sinä tiedät, ettei siellä kunnosta kukaan itseänsä tyhjin
käsin," muistutti vanha herra närkästyneenä.

"Sitten täytyy kulkea toista tietä."

"Sentähdenkö, ettei isä viitsi panna kahta rikkaa ristiin lapsensa
tähden?"

Börje vavahti näitä sanoja kuullessaan, vaan ei lausunut mitään.

"Ei, tiedätkös, niin kurjan itsekkääksi en vielä ole tullut."

"Minä en tarkoita niin pahaa, kuin ehkä kuuluu," sanoi Börje
lempeämmällä äänellä, "enkä minä puhu niistä, joilla on erinomaiset
lahjat tai vastustamaton halu."

"Mutta minä luulen juuri minun pojillani olevan sekä lahjoja että
halua."

"Niin minäkin luulen -- Waltterilla ja Hakvinilla. Mutta mitä tähän
Kaarleen tulee" -- vaikka henkensä olisi ollut kysymyksessä, ei Börje
olisi voinut olla käyttämättä tätä puoleksi ylenkatseellista lausetta
-- "niin voitteko todellakin uskoa että häntä halu pakottaa opintoja
harjoittamaan? -- minun luullakseni hän lukee saadakseen vaan jotakin
_tietää_? Ja luuletteko hänellä olevan suurempia lahjoja lääkäriksi,
kuin esim. sepäksi tai nahkuriksi?"

"Et suinkaan luule minun antaneen hänen ottaa ylioppilastutkintoa,
tullakseen sepäksi tai nahkuriksi!"

"En -- sillä ei olisi kylläksi kunnioitusta, sillä, näettekös. Vaan
kuinka pian luulette hänen pääsevän lääkäriksi sillä tavalla, jolla hän
nyt hoitaa lukujaan? Ja mitä luulette sen tulevan maksamaan?"

"Puhukaamme Jumalan nimessä muusta asiasta!"

"Kuten tahdotte!"

Syntyi hetken hiljaisuus. Tuon ihmisen kanssa oli pahempi tulla
toimeen, kuin herra Björk koskaan oli uskonut.

Marianne istui ja katseli käsityöhönsä, vaan oli itkemäisillään, rouva
Björk neuloi kuumeentapaisella kiireellä. Hän oli entisensä näköinen,
vaan hänen poskillaan oli kaksi punaista pilkkua.

Börje astui akkunan eteen ja asettui katselemaan, kuinka sade virtaili
ulkona.

"Vaan me eksyimme aineestamme," jatkoi vanhus tukehuttaen
vastenmielisyytensä: "tahdotko antaa minulle nimesi?"

Börje kääntyi, ettei loukkaisi kohteliaisuutta, vaan jäi paikalleen
seisomaan selkä akkunaa kohden.

"Minulla ei ole ollut koskaan tapana mennä takaukseen," sanoi hän
tyynesti, "ja minä en tahtoisi tehdä sitä paitse yhdellä ainoalla
ehdolla, että nimittäin uskotte minulle koko asemanne ja että näen
siinä jonkun mahdollisuuden sitä parantaa."

Kamreeri rupesi rykimään. Hän rypisti kasvojansa silmänräpäyksen,
kuin olisi niihin jotain roiskahtanut. Mikä ääni! Hän aikoi
todellakin anastaa itselleen jonkinlaisen holhoojavallan, tämä
talonpoikaispatruuni, tämä -- -- -- Ei, tämä lähestyi jo hävyttömyyttä.

"Minä tulen kyllä toimeen asemassani, kun pääsen vekseleistä.
Kuoletuslainalla olen autettu."

"Te teette uusia vekseleitä, sillä pojat maksavat liian paljo, ja
velkaa kasvaa joka syrjälle. Ei ole oikein totuttaa pojat saamaan
kaikki lahjaksi ilman pienintäkään vaivaa. He eivät opi tuntemaan työn
eikä rahan arvoa. Ja sitäpaitse on koko menetystapa nurinpuolinen. Te,
joka oikeastaan ette ole tehnyt velkoja, otatte niistä yksin
vastataksenne, näin luonnottoman painon alla täytyy aseman päistikkaa
kukistua, velkojat saavat siitä kärsiä ja varsinaiset velantekijät ovat
vapaita kuin ei asia heitä ollenkaan koskisi, sentähden että he ovat
heittäneet _heidän_ velvollisuutensa _teidän_ niskoillenne. Sillä
tavalla he eivät ikänä opi edes tietämään, mitä puolestaan vastaaminen
onkaan. Vaan opettakaa heitä supistamaan tarpeensa, tekemään työtä ja
vastaamaan omasta puolestaan."

"Supistamaanko tarpeensa? Sinä tarkoitat elämistä puolilla
ruokaosuuksilla tai --"

"Hoh, minä olen kuullut Waltterilla viime lukukautena olleen
parihuoneet hallussaan. Eiköhän sellaiselle pojalle olisi yhdessä
kylläksi!"

"Siihen asiaan ei kenelläkään ole oikeus sekaantua. Waltteri antaa
oppitunteja ja hän itse maksaa vuokran toisesta huoneesta."

"Kyllä hänen tulonsa niistä sentäänkin tarvittaisiin. Niin, ja Kaarle
sitten. Antaako hänkin oppitunteja?"

"Ei."

"Sen kyllä tiesin! Älkää uskoko hänen ryhtyvän työhön, niin kauvan kuin
hän siitä voi jollain tavalla päästä. Sen kimppuun käy hän vasta
sitten, kun ei enää saa hyvää ruokaa ilmaiseksi."

"Mutta et suinkaan tahdo, että hän menisi ojaakaan kaivamaan?"

"Minä tahdon, että hänen pitää ajatella, ettette _voi_ hänestä enää
huolta pitää. Minulla oli tuttava, joka melkein itse hankki
toimeentulonsa Lundissa, ja aina siitä saakka kun hän oli kuudennella
luokalla. Hän oli lisäksi heikko poika, jonka kentiesi olisi tarvinnut
säästää itseänsä."

Börjen ääneen ilmaantui hellyyttä Paulia muistellessaan.

"Muutoin tulen minä näinä päivinä kaupunkiin, joten sitten saamme
asiasta lähemmin puhua," lisäsi Börje.

Jäätyään sen jälestä vähän aikaa yksin Mariannen kanssa, meni hän hänen
luoksensa.

"Älä itke," sanoi hän lempeästi, "tämän täytyi tapahtua ennen taikka
myöhemmin. Te olette eläneet kuin teidän isänne olisi rikas mies, ja
semmoinen kostaa itsensä. Minä olen varma, että hänellä on hirmuinen
velka maksettavana."

"Mutta, Börje, sinun, jolla on hyvästi varoja, sinun pitäisi auttaa
häntä!"

"En koskaan tee silmät kiinni, enkä koskaan sidotuin käsin."

"Mutta, voithan ajatella, että isälle on vastenmielistä tulla sinun
edessäsi vastuunalaiseksi. Ja mitä se sitten olisi, jos osoittaisit
häneen sen verran luottamusta, että kirjoittaisit nimesi; eihän hän
salli sinun mitään kadottaa."

"Marianne, minun asioihini et saa sekaantua."

Ääni oli äkäinen. Ensikerran tunsi Marianne yhteellisyyden puutteen
luettavan hänen syykseen. "Minun" lausuttiin. Marianne oli Börjen
asioiden ulkopuolella, kuten hän oli hänen töittensä ulkopuolella.

Tämä oli nöyryytys, kuin olisi Börje nuhdellut Mariannea varojen
puutteesta, ja hän oli loukannut hänen kaikkein arinta kohtaansa.
Marianne lakkasi paikalla itkemästä, vaan koko iltana ei hän puhunut
Börjelle sanaakaan.

Vieläpä muutamia päiviä omaistensa lähdettyäkin Tomtöstä oli Marianne
nyreissään, eikä tämä näyttänyt vähintäkään vaikuttavan Börjeen.

Marianne oli luullut Börjen tulevan anteeksi pyytämään, vaan sitä ei
kuulunut.

Seuraavana sunnuntaina matkusti Börje kaupunkiin. Marianne tiesi
hänellä olleen isän kanssa jonkinlaisen asioiden tarkastuksen ja
hänessä hehkui kärsimättömyys saada tietää sen seurauksia, vaan Börje
ei siitä mitään puhunut, hän toi terveisiä kotoa ja oli ystävällinen
kuten tavallisesti, vaan hänellä ei näkynyt olevan mitään aavistusta,
että jokin oli epäkunnossa. Ja Marianne oli kuitenkin ikävöinyt pientä
mielenosoitusta. Hän oli ollut siitä varma. Eihän hän ollut viimeisinä
päivinä ollenkaan osoittanut tavallista hyväilemistapaansa. Ja hänestä
oli aivan mahdotonta, ettei Börje kaipaisi niitä hellyyden todistuksia,
jotka olivat tulleet Mariannen jokapäiväiseksi leiväksi.

Marianne oli tuuminut itsekseen, että Börjen tultua kotiin kaupungista
sen piti tapahtuman. Vaan niin ei käynytkään. Hänellä ei ollut
kerrottavana mitään jalomielistä tekoa eikä hän sanonut: "Marianne,
minä en voi elää ilman sinun rakkauttasi."

Börje istahti pöytään ja söi hyvällä ruokahalulla. Marianne istui
ruokaa kaivellen eikä syönyt melkein mitään. Hän luonnollisesti oli
loukattu puoliso, ja sen hän näytttikin mitä taitavimmalla tavalla: hän
pysyi syrjällä, näytti olevansa sydämensä pohjasta loukattu, hymyili
viehättävänä suruissaan, vaan kaikki sai hän turhaan kuluttaa tämän
auttamattoman miehen tähden, joka siitä ei ollut ollenkaan
millänsäkään. Mariannea inhotti, liikutti sellainen välinpitämättömyys.
Vaan pahinta oli, että Marianne vastustamattomasti tunsi tarvitsevansa
rauhantekoa, sekä ettei hän tietänyt millä tavalla menetellen
säilyttäisi sotakunniansa. Börjelle näytti selvästi olevan saman
tekevää, vaikka tämä kestäisi sekä päiviä että viikkoja. Marianne
aprikoi päässään satoja eri hyökkäyskeinoja, hänen täytyi pakottaa
linna antautumaan. Mutta voi, kaiken piti voimattomana ponnahtaman
takaisin, iskettyänsä tähän inhottavaan mielen tyyneyteen. Hänellä
olisi ollut halua itkien parkua ja lyödä jalkojaan permantoon, vaan
silloin olisi hän vaan mennyt tiehensä sanaakaan sanomatta, sen
Marianne kyllä tiesi.

Aterian loputtua nousi Börje ylös, astui akkunan luokse ja rupesi siitä
taas katselemaan kartanolle. Marianne tiesi hänen pian lähtevän taas
toimilleen. Hänen päässänsä suhisi kaikki sekamelskassa. Hän häpesi
nöyrtyä, ja kuitenkin tunsi hän vastustamattomasti kaipaavansa
hyväilyä.

Pehmeillä askeleillaan meni hän kahdella päällä Börjeä kohti. Tämä
seisoi aivan liikkumatonna, vilkaisi vaan vähän sivulle ja katseli
sitten taas kartanolle. Marianne pidätteli henkeänsä ja luuli Börjen
varmaan kuulevan, kuinka hänen sydämensä tykytti. Marianne luuli
menehtyvänsä häpeästä, vaan sentään nosti hän hiljaa käsivartensa ja
laski sen hänen kaulansa ympäri.

Börje ei näyttänyt joutuvan vähääkään hämilleen -- itserakas olento kun
hän oli -- hän kääntyi vaan aivan tyyneesti ja pani kätensä Mariannen
vyötäisille.

"Vai niin, sinä olet nyt kävellyt harmissasi neljä päivää," sanoi hän.
Ja sitten hänen silmänsä nauroivat ja parran alta paistoi koirankurisin
leikillisyys. Marianne tunsi itsensä vallan pieneksi, vallan pieneksi.
Hän tunsi Börjen katselevan häntä kuin pientä naurettavaa matelijaa.
Vaan Börjen täytyi antautua, hän ei voisi vastustaa. Ja sitten pani hän
toisenkin käsivartensa hänen kaulaansa ja viettelevimmällä hymyllään
katseli häntä kasvoihin, ja hän tiesi huuliensa olevan pehmeät ja
hienot. Voiko sitä vastustaa?

"Älä toisella kertaa siitä huoli pikku-muijani, sillä siitä tulee
sinulle vaan kaksinkertaista vaivaa, sillä sinun täytyy ensiksi tehdä
itsesi pahaksi ja sitten taas hyväksi," sanoi Börje vieden pilkaten
kätensä Mariannen kasvojen yli, niin että untuvaiset hiukset
laskeutuivat silmille, josta Mariannen täytyi ne työntää pois kädellään
nähdäkseen. Hän ei tietänyt ollenkaan, mitä sanoa.

"Niin, ja sitten on vaikeata kääntyä, ja kuitenkin sinun täytyy,"
jatkoi Börje nauraen. "Näetkös nyt, että sinun oma asiasi on, jos
kävelet ja olet mökkeissäsi."

Ja koko ajan pelkäsi Marianne, että Börje lähtisi, vaan niin ei
käynytkään, vaan kun Marianne näytti niin viettelevältä, kumartui hän
todellakin alaspäin ja suuteli häntä.

Mariannella oli ollut niinä päivinä, joiden kuluessa hän koetti
juroudellaan taivuttaa Börjeä anteeksi pyytämään, niin ikävä, että oli
tyytyväinen, kun rauha solmittiin millä ehdoilla tahansa. Sillä tässä
asemassa, jossa hänellä ei ollut ainoatakaan ihmistä puhetoverina, kävi
ikävyys sietämättömäksi. Börje ei ollut ainoastaan luopunut siksi aikaa
siitä huvituksesta, joka oli hyväilevän viekastelemisen pienissä
vaihetuksissa, vaan hän oli kaupanpäällisiksi horjumattomalla mielen
tyyneydellä kestänyt tuon kylmäkiskoisuuden paasto- ja koetus-ajan,
johon Marianne oli suvainnut hänen tuomita, sitä juuri eivät Mariannen
voimat kestäneet. Sentähden oli hän iloissaan, kun ei tarvinnut urkkia
mitään isän raha-asioista, joiden johdosta Börje ei ollut lausunut
sanaakaan. Hän tunsi jo yhdestäkin koetuksesta saavansa osakseen vaan
salaisia nöyryytyksiä, jos koki miestään pakottaa, vieläpä samassa
määrin, kuin semmoinen koetus oli Börjeen mitään vaikuttamatta.

Vaan jos Marianne oli rauhan ilossa uneksinut avioliittonsa
ensimmäisten aikojen palaavan, niin tuli hän parissa päivässä
huomaamaan tämän olevan erehdyksen.

Talon hoito, kunnalliset asiat y.m.m. vaativat Börjen ajan niin
tarkkaan, että hän voi olla Mariannen luona ainoastaan ruokahetkensä ja
iltansa, Sitäpaitse täytyi Mariannen jakaa illat kasan sanomalehtien
kanssa. Ja nyt oli hän väsyksissä kuin hinaajahöyry koetettuaan Börjeä
viehättää vanhaan lemmelliseen elämään. Börje söi, makasi, nauroi,
laski pientä pilaa ja hyväili vaimoansa, aina vaan samalla iloisella
tyytyväisyydellä, kuin ei olisi niin mitään maailmassa, jota hän olisi
halunnut. Tämä horjumaton tyytyväisyys kiihotti Mariannea, hän tunsi
alkavansa yhä enemmän halveksia tämmöistä tyytymättömyyden puutetta.
Yksitoikkoisuus tarttui hänen sormiinsa pahemmin kuin liima, päivät
matelivat niin hiljaa kulkuansa, että puolisen ja illan välillä oli
kokonainen ijankaikkisuus, vaan Börje ei huomannut mitään; ei huomannut
heidän asuvan erämaassa ja koko maailman olevan nukkumaisillaan heidän
ympärillään. Päinvastoin, Marianne näki hänen kiiruhtavan paikasta
paikkaan kartanolla keppi kädessä Fokki kantapäillä ja niin pirteässä
toimessa ja hyvillään, kuin olisi hänellä ollut hupaisimpia asioita
päässänsä ajateltavana, vaikka Mariannella oli niin ikävä
loppumattomassa hyppystyössään ja inhottavissa koruneuloksissaan. ettei
tietänyt mihin kääntyä. Tämä kaikki harmitti häntä, kuin olisi se ollut
järjetöntä, kohtuutonta. Jos Börje olisi huomannut kuinka ikävä heidän
välinsä oli, olisi Mariannen ollut vähää helpompi sitä kantaa, vaan hän
oli aina tyytyväinen, aina tyytyväinen. Hänestä näytti tämä kaikki
olevan hauskaa.

Tämä ei voinut olla mitään muuta kuin hämmästyttävää hengen köyhyyttä
ja ahdasmielisyyttä. Hauskaako? Vaikka siihen paikkaan olisi voinut
kuolla!

Mutta Börje ajatteli tietysti, ettei ollut mitään parempaa, kuin
kävellä samoilla pitkävartisilla saappailla yli rapisevien
sänkipeltojen tai kolisevien ajokalujen välissä. Hän ei luullut
elämällä olevan korkeampia tarkoituksia kuin koelypsy ja hevosten
ruokkiminen, ja kun oli kauneudesta kysymys, ei hän tietänyt muuta kuin
kiiltävät karjat ja mainehikkaat hevoset. Hänen silmänsä oikein
loistivat sanoessaan: "Marianne, katsoppas tuota lehmää, katsoppas,
kuinka sirosti muodostunut. Noin pieni hieno pää!" Ja Marianne näki
julmimman, tyhmimmän hirviön, joka mulkoili häneen hirmuisilla
lasisilmillään, jotta hän olisi huutaen pakoon juossut, jollei siitä
olisi seurannut häpeä tulla naurun alaiseksi. Mutta Börje rupesi häntä
inhottamaan, sentähden että hän voi sanoa lehmiä kauniiksi. Marianne
uskalsi tuskin astua ovesta ulos -- niin kovasti kammoi hän jo niitä
tavatakin.

Hän ihmetellen ajatteli, että hän niin kauvan oli ollut huomaamatta
kuinka typerä Börje oli. Ja hän ajatteli suurella sääliväisyydellä omaa
sokeuttansa ensimmältä. Hän oli väärin häntä tuominnut. Hän oli luullut
hänessä olevan enemmän, kuin hänessä olikaan. Vaan nyt oli hän tullut
havaitsemaan hänen sisällisen köyhyytensä. Hän ymmärsi Börjen voivan
elää vuodesta vuoteen tässä yksitoikkoisuudessa siitä masentumatta,
koska hänellä ei ollut muka hänen hienompaa käsitystänsä ja koska hänen
järkensä ei tuntenut niin syvältä kuin Mariannen:

"Mit' elo jalomp' on, sen raskaampi sen tuska."

Marianne oli tullut romaanirakastajan viimeiseen soppeen: hän oli
_yksinään_, häntä _ei ymmärretty_.



8.


Sen kylmäkiskoisuuden ohella, joka oli päässyt itämään Börjen ja
Mariannen välillä, tuli Mariannelle kummallinen tuska lisäksi. Hän
pelkäsi tulevansa vanhaksi. Hän ei ollut sitä koskaan ennen ajatellut.
Vaan nyt, joka kerta kun hän katseli itseänsä kuvastimessa ja hyvillä
mielin tarkasteli kasvojensa juonteita tai oivallisesti täyteläisen
vartalonsa muodostuksia toista toisensa perästä, valtasi riemu koko
hänen sielunsa, sillä hän tunsi olevansa nuori, vaan tämä nautinto oli
kehittynyt ahnaaksi himoksi juurruttaa muistiinsa jokaisen hiukkasen
tästä nuoruudesta tulevien päivien varaksi.

Hän tunsi pelottavan selvästi, että se kauneus, joka vielä raittiina
rehotteli, oli määrätty kuihtumaan; jokainen kulunut päivä vei sitä
mennessään sen loppua lähemmäksi. Kaikki muu oli arvotonta tämän
suuren, kolkon tiedon rinnalla, että nuoruutta voitiin laskea
minuuteissa ja että se pakeni ... pakeni! Hänen oli siltä vielä paljoa
enemmän saatavaa -- kokonaisia rikkauksia vielä. Hän tahtoi valloittaa
niitä -- etsiä niitä, löytää ne! Mistä -- mistä? Ja kuumeentapaisessa
innossaan leimahti hänen mielensä ilmi tuleen vaipuakseen seuraavassa
silmänräpäyksessä entiseen raskaaseen, unettavaan lepoon,
välinpitämättömyyteen.

Kaikki oli nyt vanhaa, ja vaikka hän olisikin elänyt eletyn uudestaan,
ei hän olisi tullut tämän rikkaammaksi.

Aika soljui hänen sormiensa välistä kuin auringon kuivaama hiekka:
pitkään, keskeytymättä, kuolettavan yksitoikkoisesti. Ennen oli hän
ylpeillyt vaan sen johdosta, kuin olisi hän luotu alituisesti nuori
ollakseen, ja vahingonilon hymyllä oli hän katsellut kaikkia niitä,
jotka huolehtien saivat vuosia yli kahdenkymmenen niskoillensa ja
joutuivat siihen ikään, johon ei yksikään nainen toivo pääsevänsä. Nyt
vetäytyi hän itse aina lähemmäksi tuota turmiollista rajaviivaa. Kolme
vuotta -- mitä siinä oli? Ne kuluivat yhtä kauhistavan tasaisesti,
pitkäveteisesti. Ja mitä jäisi hänelle säästöä tästä kalliista,
palkitsemattomasta ajasta? -- Ei mitään! Ei mitään!

Tyhjyyttä täyttääkseen ja tuskaansa vaientaakseen oli Mariannella yksi
ainoa keino: romaanien lukeminen. Mielikuvituksessa eli hän sitä
elämää, jota todellisuus ei suonut hänelle, ja tämä nuori vaatimattoman
hellämielinen nainen, joka eli niin maailmasta erillään, ettei olisi
tahtonut sormellansakaan koskea mitään, jota voitaisiin sanoa
siveettömyydeksi, vaihtoi itse teossa rakastajaa yhtä usein kuin
kirjaakin, sillä hän teki itsensä aina samaksi naispuolisen päähenkilön
kanssa ja ahmi romaanien rakkauskertomusta, kuin lapsi imee
peukaloansa, vaikkei siitä lähtenyt ravintoa, lähti siitä ainakin
lohdutusta jonkinlaista.

Siten istui hän eräänä päivänä alkupuolella Syyskuuta ryömittyänsä ylös
sohvan kulmaan jalat peitossa hameiden alla. Iltapuolen lämmin oli
raskas huoneessa ja heliotroopin tuoksu sekaantui hikiseen ilmaan.

Marianne oli ryhtynyt erääsen lempi-romaaniinsa, jota hän luki toiseen
kertaan. Se sopi sangen hyvästi hänen mielialaansa. Siihen oli oikein
heltyä. Lisäksi vielä oli se niin siveellinen, että sen lukeminen
tuntui puhtaalta hyvältätyöltä ja sen rakkaushistoria saattoi semmoista
nautintoa ja tyytymystä, jota pyhimys saa harjoituksesta. Semmoiseen
ymmärsi Marianne panna arvoa.

Ja hän luuli lukevansa omaa historiaansa:

Dick painaa minua aina lähemmäksi rintaansa. Yötuulonen huokailee. Ehkä
tuudittelee se siivillään jotakin elämästä väsynyttä sielua tuonne
ylitse kaukaiseen, kaukaiseen maahan. Se suutelee nuokkuvia ruusuja,
kuiskailee heidän korviinsa monta haaveksivaa, vienoa satun, joita me
emme huomaa emmekä ymmärrä.

-- "Oi Dick" -- kuiskaan minä -- "minä pyydän Jumalalta saada kuolla.
En koskaan, _en koskaan_ tule enää niin onnelliseksi."

Dickin voimakkaat jäsenet vapisevat.

-- "Älä puhu kuolemasta, armaani!" --

Noin viehättävää kieltä! Yötuulonen tuuditteli, huokaili ja suuteli!
Dickin voimakkaat jäsenet vapisevat! Kaikki tämä hurmasi Mariannea.

Ja edelleen hän kulki -- hän itse aina vaan -- taivaallisen ihanaa oli
vuodattaa kyyneleitä mielikuvituksessa runollisimman eron johdosta. Ja
sitten tuli enkelin kaltaisinta kaikesta: nuori kukka kuihtui
murtuneena, vaan vielä suloisena -- tietysti, ja ainoastaan Dickin
kukka-ajatuksilla täyttämänä, hänen, joka kyllä ryhtyisi jonkun keralla
johonkin rakkauskujeeseen tuolla ylhäällä Isän Jumalan tykönä, kun
täällä on surusta kuollut.

Marianne oli niin kiintynyt historiaan, että hän luuli tuntevansa
kuinka hän itse haihtui sumuksi; niin suuren aatteellisuuden avulla
pitäisi tulla oikein läpinäkyvästi kirkastetuksi, niin oikein että
kivisydän olisi sulanut sen vieressä.

Velkaa, virheitä, vastuunalaisuutta; tekoja ja tekojen seurauksia niitä
siellä ei ollut! Siellä tapasi vaan sallimuksen, kuten ainakin, kun on
kysymyksessä puhdas sankaritar ja surullinen loppu. Ja hän oli
_puhdas_. Vaan hänen miehensä, tuo kömpelö, hyväntapainen...

Mitä ajatuksia nämä olivat?

Hän nosti päätänsä ja katseli ympärilleen huoneessa; hänen silmänsä
näkivät kaikki sumuun kietoutuneena; ne eivät olleet muuhun tottuneet
kuin pieniin mustiin kirjaimiin. Hän ojensi kätensä ylös ja työnsi
hiukset otsaltaan. Siellä sisällä tuntui olevan kuuma, kuin olisi veri
seisahtunut ja ainoastaan noussut päähän. Ja sen ohessa tunsi hän
ahdistavaa vastenmielisyyttä, joka tuntui nuhteelta ja johon oli
yhdistynyt huumaava inhon tunne kuin juopumuksen jälkeen, ja tyhjyys,
ja tyhjyys, -- tyhjyys sielun sisällä, kuin _ei_ elämä enää voisi
jaksaa ryömiä eteenpäin, vaan kaikki kuollut näivetystautiin.

Hän asetti päänsä sohvan selkälaudalle ja antoi kätensä vaipua alas
avonaiselle kirjalle.

Se ei ollut mitään ajattelemista, vaan hänen aivoissaan liikkui
sumukuvia, jotka pyrkivät järjestymään ajatukseksi. Sen keskus
kokonaisuudessaan oli jotain häpeätä. Vaan hän taisteli sitä vastaan.

Mistä hän nuhtelisi itseänsä? Kirja oli hyvä; sen koko henki oli
uskonnollinen. Siellä ei ollut yhtäkään saastaista sanaa, ei
ainoatakaan karkeata ajatusta.

Ei, nyt tiesi hän! Kirjassa ei ollut mitään vikaa. Vaan hän oli väsynyt
elämään, sillä hän oli onneton. Hän tahtoi kuolla kuin kukka, hänkin;
sillä häntä ei ymmärtänyt kukaan. Ei kukaan -- ei kukaan!

Nyyhkytyksettä virtasivat hänen kyyneleensä, virtasivat ainoastaan
työttömyydestä, virtasivat, kun niillä ei ollut muuta tehtävää.

Ei edes vaunujen jyrinä kartanolla voinut häntä havauttaa. Jos
sieltäkin tuli vaan vieraita, ei niistä olisi mitään iloa. Hän vihasi
naapuriensa rouvia; seurustella heidän kanssaan ja olla neuvottomana,
kun pisteliäästi kyseltiin piioista ja kankaista, lehmien lypsystä ja
puutarhan hoidosta, -- se oli vielä pahempaa kuin yksinään ja
ymmärtämättömänä oleminen.

Vaan askeleita kuului lähenevän huoneen läpitse, ruokasalin läpitse --
kiireisiä askeleita. Ovi lensi auki. Hän tuijotteli Börjeen.

Tämän kasvot olivat vaaleat, vaan silmistä loisti ilo ja hämmästys, hän
veti syvään henkeänsä ja tavoitteli sanoja. Viimein sai hän suustaan:

"Pauli on tullut!"

Ääni tuntui notkuvan kokoontuneen riemun painosta.

"_Pauli_," toisti hän itsepäisesti, kun Marianne ei näyttänyt
ymmärtävän.

"Kuka Pauli?"

"Mutta Marianne!" Äänessä oli nuhtelua, kuin olisi Marianne kieltänyt
tuntevansa itse Börjeä. Kuinka oli mahdollista, ettei Marianne iloinnut
tämmöisestä riemusta! Sitä ei Börje voinut ymmärtää.

Marianne oli noussut ylös ja katseli häntä silmät selällään, odottain
selällään. Tuon tyynen ihmisen rajattomassa riemussa oli jotain
tarttuvaista.

"Oletko unohtanut, mitä kerroin sulle Pauli Sandellista?"

"Ahaa, samettimekko!"

"Hän juuri."

Börje sai häntä kädestä kiinni ja veti häntä antamatta hänen
vilaistakaan kuvastimeen, perässään ruokahuoneen läpi vierassaliin.
Marianne tuli nauraen, tukka pörrössä ja vedet silmissä.

Pöydän ääressä seisoi nuori herra, -- tai häntä olisi voinut ehkä sanoa
lapseksi, joka ulkoilmassa oli kasvanut liian nopeasti, niin vähän
miehekästä näkyi hänessä.

"Tässä näet vaimoni."

Marianne tunsi olevansa hämillään. Herra näytti hirmuisen hienolta,
eikä hän _ollut_ lapsi. Marianne oli ainakin hieman huolimattomasti
puettu; ja se oli tyhmästi.

"Tervetuloa. Hyvin tehty tulla meitä katsomaan."

Vieraan käsi tuntui hienolta kuin Mariannenkin; hän kokonaisuudessaan
muistutti vähän sisiliskon pehmeätä hoikkaa ruumista; hänellä oli
pitkät kädet, leveä suu ja puoliavoimet, suuret, loistavat, ruskeat
silmät. Ne tuikkivat päivän valossa kuin kaita säde -- kuin
uiskenteleva tumman ruskea hohde, mustien silmäripsien varjossa.

Hänen kasvonsa olivat vaaleat, sirot, ja niiden pinta näytti
läpinäkyvän hienolta; otsa oli korkea, ja siinä häämöitteli suonia
nahan alta; se oli omituisen paljas, kuten niillä, jotka ovat ruvenneet
tulemaan kaljupäisiksi.

Tukka oli musta ja harva, kammattu otsalle ja lyhyeksi leikattu.
Ylähuulessa oli hienot, kähärät untuvat ja huulet olivat kapeat,
mehunpunaiset, kuin kaksi pitkää pensselin jälkeä.

Hän oli puettu luonnottoman pitkään takkiin, joka oli kiinni aina
leukaan asti, jonka tähden hänen olennossaan ilmautuva heikko, nuortea
voimattomuus pisti vielä enemmän silmiin. Koko mies katosi tähän
takkiin, jonka hihat ulottuivat aina käsien päälle saakka.

"Tuskin voin käsittää, että Börje on nainut." -- Hänellä oli hento
ääni, joka värähteli surulliselta näinkin mitättömässä lauseessa, ja
hänen puheensa murti vähän epävarmasti, joten kaikki mitä hän lausui
vaikutti omituista mieltymystä. -- "Minulla ei ollut pienintäkään
aavistusta hänen naimisestaan kotia tullessani. Hänen äitinsä kertoi
minulle asiasta... Ja minä, jolla tullessani oli jälellä kaikki vanhat
oikeuteni vaatimukset häneen nähden!"

"Oikeuksienneko? Niin, Börje, hän tunnustaa minun hyväkseni."

"Älkää millään muotoa varustauko riitelemään," nauroi vieras, "minä
ehdottelen pientä rauhallista jakoa. Koskaan en minä salli, että te
hänet kokonaan viette minulta."

"Kyllä me katsomme, mitä voimme tehdä."

"Niin, ja rauhan ehtoihin lisään minä. että teidän täytyy niin vähän
kuin mahdollista panna pahaksenne minun tuloani. Sillä kuka tietää
kuinka voisi käydä, jos isovaltias Börje joutuisi johonkuhun
valtiolliseen pieneen ahdistukseen."

"Koukuttelemisia keskellä rauhanhierontaa! Te ette näykkään olevan
mikään valtioviisas!"

"Saadaan nähdä. Niin vähän pahaksenne kuin mahdollista -- siis. Onko
siitä sovittu?"

"Niin paljon hyväksemme kuin mahdollista. Niin." -- He pudistivat
nauraen toistensa käsiä, kun Börje istui ja myhäili mustaan partaansa.

"Onpa kummallista, Pauli; sinä näytät mielestäni nuoremmalta nyt kuin
viimeksi sinut nähdessäni," sanoi hän.

"Niin. Lienen ehkä tietämättäni saanut haltuuni jonkun Idunan
omenan.[4] Ihmiset arvaavat kaksikymmentä, korkeintaan yksikolmatta. --
Minä olen todellakin saanut lahjaksi tämän lapsellisen ulkomuodon."

Hän ummisti silmiänsä, niin että tuo kiiltävä juova tuli vielä
kapeammaksi, ja kummallekin puolen suuta ilmautui kaksi neulan
hienoista juovaa, -- jotka naisessa olisivat merkinneet mennyttä
nuoruutta.

"Äitisi lähetti terveisiä sulle, Börje. Minä menin heti hänen
luoksensa, sillä en voinut tietää, missä sinä olit."

"Missä ... missä sinun vaimosi on?" kysyi Börje.

"Hän kuoli kaksi vuotta sitten."

Syntyi surkuteltava hiljaisuus.

"Sinulla ei ole ollut tapana kirjoittaa kellekään tänne kotiin?"

"Ei äidin kuoltua."

"Etkö ole kirjoittanut ylioppilastovereillesi?"

"En kellekään. Ihminen saa niin erinlaisia pyrintöjä, joudutaan niin
kauvaksi toisista. He eivät olisi ymmärtäneet minua enkä minä heitä."

"Miten sait päähäsi tulla minua katsomaan? Olemmehan mekin kaiketi
joutuneet erillemme toisistamme?" sanoi Börje koettaen salata
tyytyväisyyttä, joka paistoi hänen kasvoistaan; hän tahtoi näyttää
vaatimattomalta.

"Sinun laitasi oli toinen. Meitä ei sido toisiimme sivistyksen
yhteellisyys. Me olemme kasvaneet yhteen jo lapsuudessa. Me olemme
painuneet toinen toisemme katoamattomimpaan muistiin. Ei kumpikaan
meistä voi ajatella menneitä aikoja toista muistamatta. Sitäpaitse on
juuri erinlaisuus meitä pakottanut yhteen; siinä ilmautuu
täydellisentymisen laki, näetkös. Vaan kirjeiden kirjoittaminen ei
olisi korvannut persoonallista tapaamista, sentähden en kirjoittanut.
Vaan monta kertaa olen minä ollut ikävilläni, mutta sinulla ei
luullakseni ole ollut koskaan semmoista." Hänen silmissään välkähti
jotakin, joka niissä näkyi usein: kujeiluako vai hellyyttä, mahdotonta
oli päättää kumpaako.

"Ikävöinytkö? En, en olekkaan. Mutta kyllä minä olen muistanut sinua."

"Et sinä voikkaan ikävöidä. Sinä olet aina tyytyväinen siihen, mitä
sulla on. Ja minusta ei ole hyvää mikään muu, kuin se mitä minulla _ei_
ole."

"Niin kai. Etkä sinä koskaan soimaa muita kuin itseäsi. Minä sanon
sulle, Marianne, älä koskaan usko hänen olevan semmoisen kuin hän
tuossa lavertelee olevansa."

"Olisipa pikemmin syytä sinulla koettaa istuttaa vaimoosi vähän
luottamusta vanhaan ystävääsi, kuin tällä tavalla kylvää eripuraisuutta
alusta alkaen. Hyvä rouva Olsson, vuovatkaa itsellenne vähän
myötätuntoisuutta minua kohtaan, älkääkä huoliko siitä mitä Börje
mahdollisesti näkee hyväksi puhua, sillä nyt -- kun te valitettavasti
olette tullut hänen vaimokseen -- on minulle suorastaan mahdotonta
pitää teitä vieraana. Minusta tuntuu kuin olisitte tullut osalliseksi
meidän välistämme ja kuin minä voisin puhua teille yhtä hyvin _en bon
camarade_[5] kuin hänellekin."

"Minä en ole ollenkaan vieras teille, ja taidanpa melkein sanoa
tunteneeni teidät yhtä kauvan kuin Börjenkin, sillä meidän ensimmäiseen
keskusteluumme otti hän aineen teistä."

Pauli räpäytti ruskeita silmiänsä, kuin olisi auringon valo niitä
huikaissut.

"Niinkö hän teki! -- Vanha Börje, sinä olet aina samanlainen ... voitko
sinä heti ajatella minua?"

Hän ojensi hänelle hienon, pitkänomaisen kätensä, jota Börje pudisti.

"Mitä äiti-eukko teki kun siellä kävit?" sanoi Börje tahtoen vaihtaa
keskusteluainetta.

"Hän itki ja keitti kahvia. Ja sitten sain minä munia ja liikkiötä
puoliseksi. Paikat hyppi ja kiliisi ja kolisi aivan kuin entisinä
aikoina, ja ahmien hengitin minä taas sitä ilmaa, vaikka en minä voinut
syödä paljoa liikkiöstä: maku muuttuu, näetkös. Vaan muuten oli kaikki
kuten ennenkin, tuntui vaan tyhjältä, kun sinä olit pois. Joka hetki
luulin sinun astelevan etehisessä."

"Herra Jumala, niin. Minunkin mielestäni on sanomattoman hauskaa käydä
kotona, sillä äiti asuu vielä vanhalla paikallaan."

"Niin, vaan minun kotonani, äitini pienessä hökkelissä on kaikki
toisin. Uusia ihmisiä... Ja äidin aituuksessa, jonka hän piti aina
semmoisessa siivossa, siellä rehotteli nyt reunoilla nokkosia ja
takkiaisia. -- Naurat ehkä, mutta minun sieluani viilsivät nuo
takkiaiset. Se oli mielestäni melkein pahempaa kuin äitini kuolema."

Börje yskähti, ja yskähti uudestaan, kuin olisi hänen kurkkuunsa jotain
istahtanut. Ehkä _hänenkin_ äitinsä aituuksessa joskus kasvaisi
takkiaisia ja nokkosia ja sitten olisi...

"Minä tahdoin äitiäsi mukaani tänne," jatkoi Pauli, "vaan en saanut
häntä siihen suostumaan millään ehdolla."

Börje lensi tulipunaiseksi kuin olisi keksitty pahaa tekemästä, vaan
hän ei vastannut.

"Muuten oli hänellä kangasta kuteilla. Siinä oli hänen tuttavansa,
sanoi hän, rukki tai kangaspuut. Niissä oli kangasta sulle."

Börjen omatunto näytti aina olevan rauhaton. Hänen ystävänsä katseli
häntä vähän uteliaasti.

"Noh, rouva Olsson, kuinka viihdytte maalla?" sanoi Pauli sukkelasti,
kun huomasi ettei Börjeä miellyttänyt aloitettu aine.

"No niin, noin vaan. Mutta Börje oleskelee paljo ulkona, ja silloin
tuntuu vähä yksitoikkoiselta. On niin hirmuisen hiljaista. Muutoin
viihdyn hyvästi."

"Niin -- kyllähän siihenkin kai väsyy. Vaan viime aikoina olen minä
vallan hassusti ikävöinyt äänettömyyttä ja hiljaisuutta... Siinä
mahtaisi olla paratiisi, ajattelen nyt."

"Sinä et koskaan viihtysi maalla."

"Minäkö! -- Haluaisinpa kävellä munkkiviitassa ja sandaaleissa, jos
vaan löytyisi miellyttävä vanha luostari minua varten; sen pitäisi olla
jonkun pesän, jossa olisi Maarian kuvia ja kapeita käytäviä ja lisäksi
sypressiä kasvava puutarha."

"Niin, sitä et sinä voi saada täällä."

"No mutta hiljaisuutta voin ainakin saada, ja siinäkin on jo jotakin.
Huomaan jo vanhentuvani. Muutama vuosi sitten olisin ajatellut vallan
toisin!"

"Eikä kauvan viivy, ennenkuin ajattelet taas samalla tavalla. Mutta
missä olet ollut nämä viisi vuotta?"

"Kulkenut paikasta paikkaan vuodenaikojen ja ilmojen mukaan. Kesän
Itaaliassa, talven Pariisissa, suven Alpeilla, syksyn Reinillä ja
jäännökset -- niin, ja sitten yhden talven Korsikassa ja yhden
Algier'issa: minun vaimoni oli rintatautinen."

Hän luetteli tätä kuin ulkolukua.

"Lienette nähnyt hyvin paljon!" huudahti Marianne.

"Hoo, maailma on kaltaisensa joka paikasta. Ei siinä ole mitään
erotusta, vaikka alussa luulee."

"Ai ai, te olette kyllästynyt!"

"En suinkaan. Minä olen väsynyt kuulemaan höyryvihellyksiä ja rautatien
merkkejä. Minä tahtoisin elää semmoista elämää kuin esimerkiksi te
täällä, -- kirjoineni ja itseni kanssa. Se mahtaa tuntua ihmeellisen
levolliselta. Minä tahtoisin koettaa, miltä se tuntuu."

"Pidättekö kirjoista?"

"Voin sanoa, että minä elän niistä."

"Sinun pitäisi nyt osaaman koko maailma ulkoa, kun olet niin paljon
lukenut."

"Ohoh, ei ole aikaa mihinkään; elämä on suunnattomasti kasvanut: kun
elää, ei ennätä lukea, ja kun lukee niin ei ennätä elää. Minä olen
koettanut hutiloida molemmin puolin, joka on virhe. -- Joko kokonaan
kirjakoi tai kokonaan ihminen."

"Hölön tölön!"

"Oletteko huomannut, kuinka virkistävästi se vaikuttaa, kun Börje sanoo
tuon 'Hölön tölön!' Se on kuin yksi ainoa vesiryöppy kylmässä kylvyssä,
siitä päästyä täytyy välttämättömästi tulla selville. -- Minä olen
juuri aprikoinut, vieläkö sinulla oli tapana sanoa siten, aivan tuolla
äänellä."

"Minä opin sen sanomaan sinun tähtesi, ja jos sen nyt kuulet uudestaan,
on se oma syysi: -- se on tarpeellista," sanoi Börje leikillisesti.

"Hjaa, minä jään kyllä aina kaltaisekseni! Vaan sinä olet tullut
miehekkäämmäksi. Tahtoisinpa sanoa sinun tulleen Börje Olssonimmaksi
kuin olitkaan... Rouva Olsson, emmekös ole yhtä mieltä että hän on
hyvin kaunis mies?"

Marianne punehtui.

"Luonnollisesti tulee _minun_ sanoa että hän on kaunis. Sehän kuuluu
minun velvollisuuksiini."

"Jos minä olisin nainen, olisin minä sitä mieltä kaikista
velvollisuuksista _huolimatta_."

"Tietysti!"

Börje näytti pitävän näitä sanoja oikeina parjauksina.

Pauli nauroi ja katsahti häneen:

"Tai ehkä kiellät olevasi oikea luonnonmukaisen kasvatuksen perikuva?
Jos minä olisin ennustaja, sanoisin minä tulevaisuuden kuuluvan sinulle
ja sinun vertaisillesi. Jumala, kuinka vahva sinä mahdat olla!"

Hän oli mennyt Börjen luokse ja asettanut kätensä hänen olkapäilleen
koettaen niitä ravistaa.

Börje antoi pidellä itseänsä, kuten kauniin lapsen vallattomuudet
annetaan anteeksi.

"Minä sanon sinulle jotakin, Börje," sanoi Pauli heittäytyen eräälle
tuolille, "ennenkuin tapasin äitisi, oli minulla soma tuuma."

"Mikä sitten?"

"Näetkös, minun mielestäni oli vallan varmaa, että sinä olit ostanut
itsellesi suuren maatalon. Tämä oli yhtä välttämätöntä, kuin parran
tuleminen sinulle. Sinua ei voinut ajatella ilman näitä kahta lisää.
Vaan minä en luullut sinun ennättävän naimisiin vielä. Minä ajattelin
aina: joutavia, hän ei tule valmiiksi."

"No niin, ei suinkaan se tehnyt erotusta, olinko naimisissa vai en?"

"Kyllä, näetkös, minä olin ajatellut pyytää luoksesi asumaan koko
talveksi."

"Sisään!"

"Niin. Tiedätkös, minä olen mielestäni kuin vanha kapsäkki, jota koko
maailman rautateiden ja tullien virkamiehet ovat potkineet; sen täytyy
joko saada olla alallaan tai mennä palasiksi."

"No niin, minkätähden et voi tulla sitten luokseni asumaan, vaikka
olenkin naimisissa?"

Börje hypähti pystyyn tuoliltaan, vaan istahti heti taasen.

"Niinkö luulet! -- Kolmas henki kahden kyyhkyläisen pesässä? Ei, se ei
sovi."

"Kuherrusaikamme on loppunut jo kaavan sitten; me olemme jo vuoden
olleet naimisissa."

Pauli katsahti Marianneen surullisesti ja ilveellisesti.

"Minun puolestani voitte kyllä jäädä," vastasi tämä nauraen.

"Niin kai, niin. Mutta tunkevaiselta minä näytän joka tapauksessa.
Nuorelle miehelle minä sitä vastoin olisin tullut halutuksi
seuratoveriksi... Kuulettehan, että kun onnittelen ystävääni, tulee
siihen joukkoon aina pieni sivuisku itselleni. Eikä Ola Börjen äiti
suinkaan ollenkaan aavistanut, kuinka kovasti hän töyttäsi tätä
kapsäkkiä puhuessaan naimisesta."

"Kas vaan, tepä olette kohtelias!"

"Rouva Olsson, -- löytyy tuskia, jotka tekevät jonkun täydellisesti
kärsimättömäksi... Minä olin luullut voivani ottaa Börjen siitä, mihin
olin hänet jättänyt, ja sillä aikaa olette te kaapannut hänet
haltuunne. Voinko minä siis olla kohtelias?"

"Niin, voittepa sanoa teillä olevan vieläkin yhden syyn jäädä, kun
hänen seuransa huvittavaisuus on lisääntynyt minun tuloni kautta."

"Oivallisesti, Marianne."

"Älkää minua houkutelko: -- minulla ei ole mitään voimaa vastustaa."

"Minä sanon sinulle yhden asian," jatkoi Börje, "meillä on neljä
vierashuonetta, ja ellet sinä niistä pidä, on minulla kaksi suurta
huonetta tuolla alhaalla sivurakennuksessa; ne ovat olleet meijeristin
varalle, vaan kun meillä ei semmoista ole, ovat huoneet joutilaita."

"Minunko kalustettavakseni?" Hänen silmänsä suurenivat.

"Niin, ja tapiseerattavaksesi, jos sinulla on halua siihen."

"Hehei! Ja minä saan laittaa kaikki oman pääni mukaan?"

"Tietysti. Itsehän saat maksaa."

"Oh, maksut! Niistä en mitään huoli. Kunhan vaan viihdyn."

"Kyllä täällä olo tulee hyvin vaikeaksi teille, joka olette tottunut
suuren maailman vaihetuksiin ja huveihin. Te olette tottunut näkemään
teaatteria, kuulemaan musiikkia ja katselemaan taideteoksia. Te saatte
täällä hirmuisen ikävää. Meillä ei ole täällä mitään."

"Minä haluan ainoastaan lepoa, mistään muusta en minä huoli."

Hän puhui kummallisen hiljaa, vallan toisella äänellä, jossa aina oli
ollut koko puheen ajan leikillisyyttä itse surussakin.

Börje katsahti häneen. Hänen koko olennossaan, jos katseli joko
vaaleita kasvoja tai käsien velttoutta eli hänen raukeasti kokoon
painunutta vartaloansa, -- kaikessa ilmautui ylellinen väsymys. Börjen
valtasi sääliväisyys. Hän tiesi, kuinka hyvin Paulin kuumeentapainen
luonne voi jännittää tuota heikkoa ruumista viimeiseen asti,
antaaksensa sen sitten kerrassaan luhistua kokoon, kuten nyt.

"Minä olen iloinen, kun tulit tänne, se tekee luullakseni sinulle
hyvää," sanoi hän yksinkertaisella sydämellisyydellään.

Pauli, joka oli istunut silmät maahan luotuina, katsahti Börjeen, ja
ensi kerran näki Marianne nämä silmät täydellisesti auki. Hän oikein
hämmästyi niitä nähdessään, niin kauniit ne olivat; niiden emalji oli
loistavan sinervä ja niiden väri oli ruskea ja hieno kuin sametti.
Nämä silmät hallitsivat koko tuota hoikkaa ruumista ja noita kapeita
kokoon pusertuneita kasvoja, sellaisia silmiä ei ollut kahdella
tuhannesta. Ja näistä silmistä, jotka muutoin taikamaisesti
tirkistelivät silmäkarvojen välistä kummallisen välinpitämättömällä
tarkkaavaisuudella, -- niistä loisti nyt hartahin innostus, kun hän
melkein lapsellisella reippaudella ojensi toisen kätensä Börjelle ja
toisen Mariannelle.

Itse se suoruus, jolla hän osasi antautua tuollaisen hellemmän
mielialan valtaan, osoitti, kuinka vähän hän oli tottunut ojentamaan
turhaan kättänsä.

"Börje, olinpa kuitenkin unohtanut, kuinka paljon sinusta pidän! Juuri
tännehän minun pitikin tulla."



9.


Heikkohermoisen naisen hehkuvalla innolla ryhtyi Pauli huoneitaan
kalustamaan. Kaikki piti tapahtuman sukkelaan, nyt heti,
silmänräpäyksessä!

Muusta hän ei puhunut, muuta hän ei ajatellut. Hänen tuntui tarvitsevan
oman haluttomuutensa vaivaamana puhaltaa tulta hehkumaan lakkaamatta,
ettei välinpitämättömyys saisi jalansijaa. Hänellä näytti olevan taitoa
hankkia itselleen puuhaamishalua ja jäntevyyttä. Tämä oli samaa kuin
kananpoikia höyryllä hautominen: jos yksikin ainoa jäähtyi, olisi
kaikki haihtuva tyhjiin.

Tapiseeraajia kirjoitettiin kaupungista, huonekaluja osteltiin, ja hän
itse matkusti Kööpenhaminaan hankkimaan, mitä muuta tarvittiin. Ahnaana
kuin lapsi kokosi hän kaikki ympärilleen, mistä hän piti. Kysyttiinpä
koko hänen makunsa ja mielikuvituksensa runsautta kaikkia näitä
reunuksia, varjostimia, tyynyjä ja mattoja asetettaissa paikoilleen,
puhumattakaan kaikista niistä taide-esineistä, joita hän oli koonnut
matkoiltaan.

Näissä toimissaan oli hän itse kohteliaisuus kokonaisuudessaan, ei
ainoastaan isäntäväkeä kohtaan, vaan kaikille, jotka hänen kanssaan
joutuivat tekemisiin. Hän ei ollut vielä kolmea päivää ollut Tomtöössa,
ennenkuin palvelusväki piti häntä epäjumalanansa, josta hän sai kiittää
loppumattomia kohteliaita sanojansa ja juomarahojansa.

"Puhdasta voittoa on päästä kotiin," sanoi hän, "he ovat täällä sangen
vähään tyytyväisiä, oikeinpa huomaa etteivät he täällä ole tottuneet
nylkemään huvimatkailijoita."

Ilveellisen tarkasti piti hän silmällä, ettei Börje eikä Marianne
saaneet nähdä vilaustakaan hänen pesänsä sisäpuolelta, ennenkuin se oli
valmis, sillä hän tahtoi oikein nähdä heidän hämmästystään sekä niin
loistavasti kuin mahdollista näyttää, mitä hän ymmärsi mukavuudella.

Jos voi sanoa Pauli Sandellilla olleen jonkinlaista uskontoa, niin oli
tämä eräänlaisessa sairaanomaisesti kehittyneessä taiteen tuntemisessa.
Sentähden tuskin mikään teos vaikutti häneen niin suuresti kuin
Hamerlingin Ahasveri Roomassa, sillä tätä Neeroa hän ymmärsi.

Kuten monta muutakin uskontoa oli hänenkin loppunut -- sen hengen
sammuttua -- niin että siitä jäi vaan tyhjä kuori sen tunnustajan
käteen.

Pauli ei ollut koskaan voinut rukoilla yksinäisyydessä, ja nyt --
saatuansa kylläksi jumalistaan, nyt halusi hän enemmän kuin koskaan
nähdä toisten niitä rukoilevan. Hän sai siitä ikäänkuin heijastuksen
muinaisesta minuudestaan; -- siinä kaikki, mitä hänellä oli jälellä.

Hänessä oli eräänlainen luontoperäinen ominaisuus, välttämättömyys --
voimatta sentähden kuitenkaan antautua tykkänään millekään asialle --
joksikin ajaksi tukehuttaa luonnollisen epäilemisensä ja antautua
johonkin mielialaan, vaikka tiesikin sen iän lyhyyden. Sentähden täytti
hän kaikki mielitekonsa, ja se innostus, joka hänen näin onnistui saada
aikaan, oli parahiksi niin suuri, että hän sai siitä sen määrän
pontevuutta, kuin hän tarvitsi pystyssä pysyäkseen.

Eräänä päivänä Syyskuun loppupuolella sanoi Pauli päivällispöydässä:

"Arvoisat läsnä-olijat, kunnioittakaa minua siten, että tänä iltana
kello puoli seitsemän astutte alas minun pieneen pesääni juomaan
lasillisen minun huonejumalieni onneksi."

Kutsumukseen suostuttiin leikkiä laskien, ja kun oli pöydästä
poistuttu, kuiskasi Marianne Börjelle:

"Emmeköhän hämmästytä häntä siten, että esiinnymme juhlapuvussa."

Paulin tarkka korva oli kuullut kuiskauksen. Hän ei ollut kuitenkaan
siitä millänsäkään, kääntyi ainoastaan poispäin vetäen huulensa
pilkallisimpaan hymyynsä. Selvää oli hänestä, että tuo salainen
kiihottaja oli Mariannen kärsimättömyys saada näyttää kuinka hän
ymmärsi pukeutua, ja se keksintö, että kaiken piti käydä pilan muodossa
sekä että Börjekin asiaan suostuisi, oli ainoastaan tekosyy, jolla hän
koetti peittää asian oikean laidan. -- Vai niin, hän tahtoi suurentaa
hänen silmiänsä -- eurooppalaisen! -- Hän oli väliä liiaksi
harjaantunut, ollakseen sitä huomaamatta.

Marianne oli käärinyt ympärilleen avaran kappansa pihan yli mentäessä.
Pimeätä oli ja kävi tuuli, eteenvedettyjen akkunavarjostimien takaa
pilkoitteli valoa.

Heidän päästyään pieneen etehiseen, päästi Marianne kappansa sukkelaan
auki, ja Börjen sitä pannessa naulaan avasi Pauli oven.

Värjättyjen lamppujen valo virtasi heitä kohden ja Pauli oli ottanut
osaa heidän pilaansa ja pukenut itsensä hännystakkiin.

Tervehdittiin teeskenteleväisesti ja sirosti ja naurettiin, kun oli
keksitty kokonaisuudelle näin juhlallinen ulkomuoto.

Marianne oli vaatetettu samaan pukuun, joka hänellä oli ollut Follmerin
tanssijaisissa; ja kun hän sitä sen koommin ei ollut käyttänyt, oli se
täydellisesti kuin uusi. Koska Marianne tiesi, kuinka mainion hyvin se
juuri sopi hänelle, oli hän valinnut tämän puvun; ehkei koko talvena
muutoin olisi tullut muuta tilaisuutta sitä näyttää. Mutta kuinka
olikaan, tuntui kokonaisuus liian paljo naamijaisilmestykseltä ja liian
vähä todelliselta ilolta; Mariannen ei ollut hyvä olla alastomine
käsivarsineen ja paljaine kauloineen. Lisäksi oli Paulin silmäyksessä,
kun se nopeasti tähystellen kulki ylhäältä alas, jotakin, joka tuntui
hänestä yhtä vastenmieliseltä, kuin jääkylmä käsi olisi häntä sivellyt.
Hän tunsi, ettei tältä tuntijasilmältä jäisi näkemättä yhtäkään ainoata
hänen vikaansa. Siinä ei ollut mitään lämpöä, ei mitään armoittelua, ja
hänelle juolahti paikalla mieleen, että hänen olkapäänsä olivat liiaksi
korkeat, hänen ryhtinsä liiaksi vallaton, hampaat pienet ja tummat, iho
liiaksi raukea ja silmät reunoistaan punaiset. Hänen täytyi ajatella
tätä juuri nyt kun hän oli esiytynyt kaunottarena. Hän ei voinut tehdä
ainoatakaan liikettä tuntematta ahdistusta: hänestä tuntui kuin hän
katselisi itse itseänsä jonkun toisen kylmillä, arvostelevilla
silmillä. Vaikka hän näytteli osansa niin hyvin kuin taisi, tiesi hän
kuitenkin koko ajan, ettei saanut matkaan mitään toivottua loistokuvaa.

Pauli sitä vastoin hallitsi koko asemaa. Börje oli myös huoletonna; hän
näytti olevan kaikesta hyvillään.

Tervehdittyä katsottiin huoneita.

Mitä Marianne oli ainoastaan hämärästi aavistanut huonettaan
sisustaessaan, oli täällä pantu täytäntöön. Täällä oli mitä
miellyttävintä hän koskaan oli ajatellut itsellensä, vaan ei mitään
häikäisevää, ei mitään silmiin pistävää; kaikki oli sopusuhteista,
kaikki oli kohtuullista, pyöreätä, sievää.

"Luuletteko minun huonejumalani viihtyvän täällä?" sanoi Pauli
pehmeällä, vienolla äänellään.

"Minä en voi sanoa teille mitään kohteliaisuuksia. Ne olisivat vallan
kömpelöitä tämän kaiken rinnalla. Mutta minä _voin_ nauttia siitä, mikä
on kaunista."

Mariannen käytökseen oli ilmautunut jonkinlaista nöyryyttä, jolla ei
ollut mitään yhteyttä sen tarkoin mietityn vaatimattomuuden kanssa,
joka oli hänen keikailemisensa pääaineksia. Tämä ei ollut vapaaehtoista
arkuutta. Hän tunsi olevansa kummallisen ujo tämän miehen
läheisyydessä. Olipa, kuin tämä väsynyt, välinpitämätön katse olisi
katsonut suoraan hänen sydämeensä ja nähnyt sen kaikki ajatukset.
Niillä ei ollut mitään piilopaikkaa.

Börje ei huomannut mitään. Hän kulki haarat hajalla ympäri tähystellen
kaikkea. Silloin tällöin teki hän jonkun kysymyksen, suoraan ja
ujostelematta. Hän oli aivan varma käytöksessään, yksinkertainen ja
luonnollinen. Marianne omassa pulassaan piti tätä tyyneyttä melkein
suurena ansiona.

Börje ei voinut kylläkseen katsella paria espanjalaista vesimaalausta.

"Tuo on kummallista, tuo on kummallista," sanoi hän ihaillen, "kuka nuo
on piirustanut?"

"Enkö ole sinulle opettanut, ettei väreillä piirusteta," nauroi Pauli.
"Nämähän ovat vesimaalauksia, ja näethän sinä nimetkin."

"Vai niin. Onko hän sama, joka on kirjoittanut matkakertomuksiakin?"

"On."

"Sepä oli hupaista. Mistä olet nuo ostanut?"

"Englannista."

Ja niin kävi pitkin matkaa; Börje tahtoi saada selkoa kaikesta. Ja
Pauli näytti olevan oikein tyytyväinen, kun sai hänelle selittää.
Marianne sitä vastoin ei mitään kysynyt, hän pelkäsi näyttävänsä
tyhmältä ja tietämättömältä.

Muun muassa oli jäljennöksiä kuuluisista veistoteoksista,
roomalaiskuosisista bronssiastioista, sekä joukko ylellisyyskapineita.

"Muistoja matkoiltani."

"Täällä kuljetaan vallan kuin museossa", sanoi Börje, "mahtaa tuntua
ihmeelliseltä, kun on nähnyt niin paljon."

"Oh, enpä tiedä. Olisin toivonut voineeni katsella niitä yhtä
välittömästi kuin sinä; siinä olisi ollut toista nuorteutta!... Missä
tahansa olen ollut, on mulla aina ollut muassani tämä kirottu oma
arvosteluni, joka hävittää kaiken. Vaan itsestään ei pääse koskaan
vapaaksi, kun on kerran saanut itsensä niskaansa... Niin, ja toiseksi
olisin halunnut sinun tervettä muistiasi. -- Rouva Olsson, oletteko
huomannut, minkälainen muisti Börjellä on."

"Niin ... en tiedä. Kyllä luullakseni on se tavattoman hyvä."

"Hyväkö? Siinä on vallan liiaksi vähä sanottu. Jos hänelle jotain
kertoo, on se samaa, kuin piirtäisi sen kivitauluille. Minun muistini
on kuin vesi: -- siihen kuvastuu kaikki eikä siinä pysy mikään."

Kun kaikki oli katseltu, istahdettiin pieneen vastaanotto-huoneeseen,
joka noja- ja lepo-tuoleineen, tyynyineen ja mattoineen oikein
houkutteli levähtämään.

Laseja sekä pulloja oli valmiina pöydällä ja Pauli itse piti huolta
tarjoamisesta.

Börje katseli istuessaan kuinka hän avasi teräslankoja. Noin pienet,
valkeat kädet! Niissä ei olisi luullut olevan voimaa ollenkaan.

Samppanja vaahtosi ja helmeili kirkkaissa pikareissa, jotka nekin
muotonsa puolesta jälittelivät vanhanaikaista kauneudenaistia. Börje
kiintyi erittäin niitä katselemaan. Roomalaisia kemuja esittävässä
taulussa oli hän nähnyt jotain sellaista.

Monivärinen valo, ylellisyys, kummallinen hiljaisuus, joka syntyi kun
puhe vaan hetkeksikin taukosi, -- kaikki teki Börjeen syvän
vaikutuksen. Hän kuvaili olevansa kaukana Tomtöstä. Kokonaisuus oli
hänestä kuin tuntematonta tuoksua, jota hän ahmi keuhkoillansa. Ei ilo,
vaan surumielisyys hänet valtasi.

Pauli seisoi pöydän ääressä ja nojautui toiselle kädellensä sitä
vastaan, nostaen toisella hitaasti lasiansa katsellessaan kohoovien
helmien kimaltelevaa leikkiä siinä.

Lampun valo heijastui kuin iltarusko hänen pieniin, vaaleisiin
kasvoihinsa ohuine huulineen ja ikäänkuin tushinvärisine
kulmakarvoineen.

"Minulla on mielessäni sana, jota sinä, Börje, et luullakseni ymmärrä,"
sanoi hän luomatta silmiään ylös, "ja se sana on _väsymys_. Kuuman
leikkuupäivän perästä, kun sinä olet ollut vaatteissasi kello neljästä
aamulla ja pistellyt lyhteitä aumaan kilpaa renkien kanssa, voi kyllä
sattua, että tunnet olevasi vähän väsyksissä. Et paljo -- tietysti --
mutta vähä. Ja sinä olet heittäytynyt sänkyysi ja nukkunut heti. Kun
sinä sitten heräsit seuraavana aamuna, olit sinä ainoastaan entistäsi
vahvempi. Oliko se väsymystä? -- Se on melkein samaa, kuin mitä täällä
sanotaan tuuliaispäästä, sillä tuuli voi joskus heittäytyä iloiseksi:
nimi on tunnettu, vaan ei asia, sentähden käytetään nimeä väärin. Mitä
sinä kutsut väsymykseksi on tuo suloinen ominaisuus koota uusia voimia,
ei muuta mitään. Se on ihmeteltävin ruumiin ja sielun tasapaino, johon
luonnon mestarikäsi on kaiken sovittanut paikoilleen ja josta tiedolla
ei ole mitään hutiloimisen kautta turmeltu. Kiitä Jumalaasi Börje! --
jos sulla semmoinen on... Kuuleppas, toisenlaista väsymystä on
olemassa; se on meidän vuosisatamme suurena kirouksena -- vainoavana,
hermoja vaivaavana väsymyksenä, joka ei mihinkään lepoon tyydy,
sentähden että se ei _voi_ levätä, -- sentähden että se on sen
ominaisuuden kadottanut. Tantalus taisi siitä puhua, hän niin, ja me
kulttuuri-ihmiset olemme kaikki hänen lapsiansa. Tavoitella, ja
tavoitella tyhjää olemattomuutta, ei ole mitään, niin kauvan kuin
_uskoo_ sen olevan todellisuuden. Vaan tavoitella sitä, kunnes kaikki
jäsenet uupuvat, jännittää viimeistä voimapisaraansa -- kuihtuneinta
jäännöstä, mikä jollakulla on -- ja tavoitella sitä vielä sittenkin,
vaikka päivän selvästi tietää sen olevan tyhjyyttä kaikki tyyni, --
siitä, Börje, siitä kannattaa jotain puhua!... Kun tarvitsee ainoastaan
heittäytyä rannalle nukkumaan, ja vaan nukkumaan, vaan ei voi saada
itseänsä siihen taipumaan, vaan tavoittelee vielä tuota samaa
petollista tyhjyyttä ... heikommin, heikommin, vaan aina samalla
mielettömällä halulla..."

"Sinä puhut hulluja, Pauli."

"Rakas onnellinen luonnon lapsi!" -- Pauli nauroi heleällä äänellä. --
"Jospa tietäisit, kuinka minusta tuntuu hyvältä nähdä sinua! -- Pane
tyytymättömyys kasvoistasi ja ole iloinen. Minä tuon tämän juomauhrin
huonejumalilleni ja rukoilen samalla, että syystä voisin kirjoittaa
oveni yläpuolelle: _tässä lepää_ --"

Hän täytti lasit jotta vaahto kohisi. Malja juotiin.

"Kas noin! Kerranpa sitä avataan sisällisen tunteellisuuden varaläppä",
sanoi Pauli heittäytyen tuolille, "vaan älkää uskoko -- jalo rouva --
että kaikessa on tarkoitusta, mitä minä juttelen, vaikka se tuntuu
hiukan syvämietteiseltä. Börjeä ei siitä tarvitse muistuttaa; hän
tuntee minut."

Börje ei vastannut mitään, ei kieltänyt eikä vahvistanut. Hän istui ja
katseli vaan huonetta ympärillään.

"Pauli, olen ajatellut yhtä asiaa", sanoi hän. "Loistoa ja
ylellisyyttä, ja kaikkea muuta sellaista romua, vihaan minä kaikilla
muilla vaan en kun sitä on sinulla. Kuinkahan sen laita on? Minun
mielestäni on, kuin sinulla olisi suurempia oikeuksia, kuin muilla
ihmisillä. Tämmöiseen", -- hän ojensi kättään, "tämmöiseen näytät sinä
olevan syntynyt."

"Rouva Olsson -- papyrossi, suvaitsetteko? Vai ette. Hauskaa on, kun
naiset tupakoivat. No mutta sinä, Börje? -- Niin, en tiedä kuinka asian
laita on. Minä luulen sen johtuvan siitä ajasta jolloin sinä ensin teit
minun kanssani tuttavuutta: sinä olet tottunut näkemään minua
erinlaisena kuin toisia, köyhempänä tai rikkaampana, kuinka tahtoo
otaksua. Minä luulen samettimekon sen tehneen, sekä minun laihojen
poskieni. Sinä opit suvaitsemaan minua enemmän kuin toisia."

Hänen ruskeat silmänsä saivat kauniin, avonaisen katseen ja hän puhui
sangen matalalla äänellä, kuten aina, kun hän heltyi.

Sitten muutti hän äkkiä puheainetta ja rupesi kertomaan kaikenlaista
matkoiltaan Börjen äärettömäksi huviksi.

Vaan koko ajan katseli hän Mariannea, ei kiusallisesti, ei edes
tarkkaavasti, vaan välinpitämättömästi, kuten joku ajattelematta
katselee taulua istuessaan. Nuo heleän väriset käsivarret ja tuo pyöreä
kaula eivät vaikuttaneet häneen enempää, kuin jos ne olisivat olleet
kivestä. Marianne kirosi sydämessään tätä hametta, joka ei voinut
suojella häntä näiden älykkäiden, kirkkaiden silmien edessä, joista
vilkas ja terävä ymmärrys loisteli, joka pakotti häntä häpeämään niitä
periaatteita, joita hän ei edes tunnustanut omikseen. Hän tunsi
olevansa varsinaisessa ahdistuksessa tietäessään, että Pauli
jonkinlaisella sivuhuvituksella istuessaan katseli, kuinka töin tuskin
Marianne voi näyttää iloiselta.

Tässä silmänräpäyksessä Marianne tunsi kammoa häntä kohtaan.

Alakuloisen mielensä täydellinen salaaminen ei tahtonut olla hänelle
mahdollista, vaan hän ponnisti voimiansa pelastaakseen sillä tavalla
vähäiset pirstaleet siitä itseluottamuksesta, joka hänet oli pettänyt.

Äkkiä kumartui isäntä hänen puoleensa ja hymyn välkkyessä mustien
silmäripsien välistä ojensi hän kättään ja lausui hemmoitellun lapsen
äänellä:

"Saanko pyytää tuota viuhkaa!"

Tämmöisiä kummallisen nopeita ja kuitenkin pehmeitä käänteitä ilmaantui
hänen käytöksessään.

Marianne päästi viuhkan siteestä ja antoi sen hänelle

Pauli oli hetken vaiti katsellen viuhkaa polvillaan ja silitellen sitä
hiljaa hoikilla sormillaan, kuin olisi hän tahtonut tunnon kautta
nauttia plyymireunustuksen pehmeydestä.

"Kuinka kummallisia mielialoja voi johtua tämmöisestä pikkukapineesta,"
sanoi hän matalalla, hyväilevällä äänellään, jolla oli tottelevan
soittokoneen koko hurmaava tunteellisuus, -- "oletteko huomanneet,
kuinka unelman kaltainen ihastus on siinä, että muisto tuo jotakin
mieleen? -- ei niin että ajatellaan jotakin varmaa tai nähdään joku
tapaus, vaan siten että joku kokonaisuus vetäytyy jonkun
mielikuvituksen ohitse. Kierkegaard sanoo: _Muistutteleminen ei
suinkaan ole samaa kuin muistaminen_. Jos minä saan käyttää hänen
lausetapaansa, niin sanoisin itselläni olevan huonon muistin, vaan että
minulla on harvinainen kyky tilaisuuksien mukaan muistutella semmoista,
jonka jo kauvan sitten olen unohtanut... Mutta sanokaapas, eikö juuri
siinä ole ihmeellistä viehätystä?... Tavallisesti vaan joku mitättömyys
sen herättää, -- vieläpä joku paljas tyhjyyskin, vaan joka mielialansa
kautta vie ajattelijan entiseen tunnemaailmaan takaisin, tosin vaan
silmänräpäykseksi, mutta hengen muodossa, -- vapaana kaikesta karkeasta
ja painavasta. Se on ainoastaan tuoksua: varjo olleesta; -- tahtoisinpa
sanoa menneisyyden sielu, sen sisin ajatus... Oletteko sitä
huomanneet?"

Hän vaikeni, vaan ei vastausta odottaen, eikä kukaan vastannutkaan.

"Minulle ovat nämä muistuttelut olevaisia rakkaampia. Kun niitä
vähimmin odotan, niin tulevat ne hiipien; ne liukuvat edelleen, kuin
taikalyhdyn kuvat seinällä, ja silloin tunnen minä jotain hyväilevän
lempeätä. Ajatusta se ei ole, pikemmin on se aistien raskasmielisyyttä.
Se on aivan kummallisesti kudottua siitä, mitä mulla on ollut ja mitä
kaipaan, ylellisyydestä ja puutteesta... Luulenpa sen olevan minulle
suuremman arvoista kuin ilon. Ilossa on liiaksi väliä eri aineksia:
minä en viitsi sitä ollenkaan ottaa vastaan."

Marianne veti henkeänsä syvempään kuin ennen, eikä hän olisi henkensä
hinnastakaan tahtonut luoda silmiänsä ylös. Tuo ääni, tuo ääni!

Semmoista on kuulla tuttua säveltä, tietämättä mistä se on muistiin
tarttunut.

"Ha, ha, ha! Nauraisinpa aika tavalla, jos kohtaisin jonkun, joka
tunteellisuudessa vetäisi minulle vertoja!" -- Hän heitti päätänsä
taaksepäin ja nauroi hiljaista nauruansa, kuten hänen oli tapana.

"Minä olen hullusti rakastunut viuhkoihin," -- hän levitti sen
tottuneella liikkeellä ja katsellen siihen alas, -- "viuhka on
oikeastaan se ainoa, jota minä kadehdin naisilta. Miehen kädessä se ei
koskaan näytä miltään; sen laita on samoin kuin rannerenkaankin: siitä
joutuu narriksi... Kiitoksia... Käsittämätöntä on kuinka paljo älyä voi
piilottaa yhteen viuhkaan; melkein enemmän kuin yhteen päähän --
välistä."

Hän antoi viuhkan takaisin kumartaen kohteliaasti vaan iva
tunteellisissa suun sopissa.

"Koetelkaapas näin omituista pehmeyttä," -- hän siveli kädellään ilmaa
kuin olisi hän siinä tuntenut viuhkavaatetusta, "se muistuttaa minulle
jostakin, jota en enää koskaan näe. Minusta on kuin kuuluisi pari
pehmeitä kenkiä astelevan matolla." -- Hän sulki silmänsä. -- "Vuoden
perästä muistan ehkä tätä iltaa samalla tavalla, minä tarkoitan, vähä
sillä mielialalla, joka nyt on kotelossaan, ja joka vasta todellisuuden
mentyä saa siipensä. Silloin muistan minä tätä pientä pesää." -- Hän
katseli ympärilleen. "Oikeastaan on nyt kaunis ilta. Eikös ole?"

"Hyvin kaunis." Marianne puhui yksitoikkoisesti ja katsellen alas
viuhkaansa. Tämä hänen ujo, vaatimaton käytöksensä loi jotain
lapsellisen nuorta hänen kehittymättömiin kasvonsa juonteisiin; hän oli
nyt melkein kaunis, kun häntä kiusasi tunne, että oli ruma.

"Sinun pitää naida uudestaan, Pauli," sanoi Börje, "johan sitte on
kauvan aikaa kulunut kun sinun vaimosi kuoli, eikä sulla ole siitä
mitään hyötyä, että kuljet kuin mikä jöröjukka ihmisistä erilläsi."

"Minulla ei ole nyt juuri valmista rakkautta."

Tuo oli kuivaa ivaa, joka ei huolinut olla edes pistävä, vaan ilmaisi
ainoastaan haluttomuutta. Mariannesta oli, kuin olisi hän ollut ilkeän
vanhan ukon edessä.

"Täällä kotonakin puhutaan eroamisesta kun sanotaan toiselle
jäähyväiset," sanoi Pauli, kuin ei välillä olisi mitään tullutkaan
lausutuksi, jatkaen edellistä puheainettansa. -- "Oh, mitä se on, kun
erotaan Eslöfvissä ja tavataan ehkä taas Tukholmassa? Tiedetään, että
ainakin _voidaan_ taas tavata, voidaan antaa tietoja toiselle, löytää
toisensa, -- jos tahtoo. Vaan mannermaalla...! Kuten muuttolinnut
jonossa tulevat ne idästä ja lännestä, tuntevat tämän vieraan linnun
sukulaisekseen, tapaavat toisensa kuin pitkän eron jälkeen, ymmärtävät
toisiansa, iloitsevat... Ja kun heitetään hyvästi, ei tiedetä,
nähdäänkö enää koskaan näitä kasvoja tai kuullaanko tätä ääntä, ja
kukin tuntee kuin tuskaa, ensikerralla, -- suurta autiota tyhjyyttä.
Mutta siihen totutaan. Opitaan niin vähitellen sanomaan hyvästi, noin
kun tuolla ulkonakin sanotaan. Ja joka kerta tuntuu se helpommalta.
Kukin huomaa sen niin täytyvän olla, missä elämä on kehittynyt
suureksi."

"Minua se ei miellyttäisi," sanoi Börje.

"Sinä tottuisit siihen, jos eläisit minun elämääni."

"Sitä en tahdo."

Syntyi hetken hiljaisuus. Pauli näytti, kuin olisi hän puhunut
tulematta ymmärretyksi, -- väliä tyytymättömältä, vaan haluttomalta
vaivata itseänsä enää. Äkkiä loi hän silmänsä vilkkaasti ylös:

"Meillä on liian vähän opittu arvossa pitämään flirtatsioonia.

"Mitä sinä tarkoitat flirtatsioonilla?" sanoi Börje.

"Nyt panet minun pussiin: ruotsissa ei ole oikeastaan vastaavaa sanaa."

"Tarkoitatko sinä tyttöjen ympärillä liehumista tai kurttiisia?" sanoi
Börje.

"Hirmuisen raskas sana niin hienolle käsitykselle. Yhtä hyvin voit
ampua kolibrin kanuunalla."

"Se on melkein samaa kuin _hienonnettu kiinni-ottaminen_, se tulee
asiata likemmäksi," sanoi Marianne, joka veti suutansa nauruun. Tässä
oli hän tutulla alalla: naisromaaneissa kyllä tiedettiin, mikä
flirtatsiooni oli.

"Tuo kuuluu niin hitonlaisesti poroporvarilliselta," huomautti Pauli
virnistellen, "mutta antakaapas minulle sana, joka loistaa auringon
paisteessa ja katoaa, joka vastaa jotakin, jota ei koskaan ajatella
ottaa kiinni eikä pitää käsissä." -- Hän piteli kättään yhdessä kohden
ilmassa ravistellen sitä hieman ja katseli pää alaspäin kulmakarvojensa
läpitse, kuin olisi hän tyhjässä avaruudessa keksinyt sen sanan, jota
etsi. -- "Se on samaa kuin älyn etevä leikki sen kanssa, joka peittää
keskinkertaisuuden, se täyttää hetken, tuottamatta sille mitään
raskautta... Se on tyhjyys, joka uudistuu kuitenkin joka silmänräpäys.
Ken ei tiedä mitä flirtatsiooni on, hän ei tunne naisiakaan.

"Minä kutsun sitä kurttiisiksi joka tapauksessa," sanoi Börje
vakavasti.

"Voi, ei, ei, ei! Sinä tahdot tehdä sen kokonaan liian tuntuvaksi ...
käsin kosketeltavaksi. Mutta löytyyhän sitä paljo muutakin, jota sinä
et voi saada käsiisi. Ajatteleppas vaan istuvasi suljettuna suureen,
vallan sysimustaan huoneeseen. Sinä et näe mitään -- ainoastaan mustaa
pimeyttä. Mutta pienimmästä oven raosta voi päästä auringon säde
sisään. Se leijailee tyhjyydessä, ilman jalansijaa. Ja tuo säde vetää
katseen puoleensa. Sinä istut ja tuijottelet siihen. Ja sitten sinä
kerrassaan huomaat tämän sanan! Se tanssii siinä, se laskee ja nousee,
se on ainoastaan auringon tomua -- pölyä -- vaan koskaan et sinä ole
nähnyt niin montaa väriä heijastavaa timanttia, kuin nuo tuossa, siinä
on kokonainen leikkivä maailma. Sinä iloitset siitä, vaan sinä et voi
siihen tarttua kiinni, etkä myöskään luule sen olevan mitään... Se on
ajankulutusta sinun yksinäisyydessäsi, kimalteleva tyhjyys --
flirtatsiooni."

"Semmoisella hienot ihmiset huvittelevat, kun ovat liian hienoja työtä
tehdäkseen. Sillä _ei ole_ mitään arvoa!"

"Sampanjan vaahdolla ei myöskään ole mitään arvoa, eikä sitä kuitenkaan
juoda sen ollessa väljähtynyttä ja kuollutta. Elämä myös tarvitsee
helmiä ja vaahtoa."

"Kyllä niin, hienoja ihmisiä varten." -- Börjen ääni tuntui vihalta ja
pisteliäältä.

"Ohoh. Monta sopimatonta avioliittoa solmitaan, vaan sentähden ettei
tiedetä, että flirtatsiooni on seurahuvitus aivan kuin krokettipeli ja
panttileikit. Niin lempo soikoon! Täällä kotona pannaan kaiken nimeksi
tuo suuri sana _rakkaus_ ja mennään sen vuoksi naimisiin. Tyhmyyksiä!"

"Minkä p--run tähden sitä sitten pitäisi naiman?" Nyt oli Börje
suuttunut.

Pauli kohautti olkapäitänsä kuin pariisilainen: ellet voi pysyä
tyynenä, niin en tahdo puhua sinun kanssasi.

Börjen harmi taisteli hetken sävyisyyden kanssa.

"Niin, sinulle mahtaa se sopia vallan hemmetin hyvästi," sanoi hän
nauraen, "sen kyllä käsitän."

Paulin silmistä loisti koirankurisuus.

"Luonnollista on, että minä sentähden sodinkin sen puolesta."

Marianne olisi tahtonut luoda silmänsä ylös, näyttääkseen Paulia
ymmärtäneensä. Hän oli iloissaan kuin olisi Pauli löytänyt yhden hänen
omista ajatuksistaan ja antanut sille muodon. Vaan hän ei rohjennut: --
hän katseli noin kylmästi, kuin olisi hän sanonut hyvin tietävänsä,
että Marianne oli tahtonut ihastuttaa kahdella valkealla
käsivarrellaan, vaan istui nyt toiveissaan pettyneenä.

"Mutta se tekee jokaisen hengellisesti köyhäksi," sanoi Börje.

"Ei suinkaan. Kukin saa vaihdossa kymmenkertaisesti,
kakskymmenkertaisesti enemmän kuin muuten. Flirtatsiooniin tottumalla
tulevat keskinkertaisimmatkin naiset johonkin määrin miellyttäviksi.
Niin kiihottavaisesti vaikuttaa se sieluelämään. Sinä et voi
uskoa, kuinka valppaaksi tulee näistä pienistä paraati- ja
hyökkäystempuista..."

"Minä en siitä huolikkaan! Sinä rupeat aina leikkiä laskemaan, kun minä
puhun täyttä totta."

"Ei se ollut leikkiä. Annappas nyt kuulua mitä sinulla on vastaan
sanomista!"

"Niin, minä tahdoin vaan sanoa, että kyllä minä ymmärrän, että nuoret
ihmiset maailmaan päästyänsä ovat kuin varsat laitumella: he luulevat
koko elämän olevan leikkiä. Silloin tietysti rakastutaan vähä oikealle
vähä vasemmalle. Tuo on aivan kuin olla pitääkin, sillä ei kellään ole
semmoista onnea, että kaappaisi oikean paikalla, eikä siellä ole
ymmärrystä valita. Jos silloin menee ja tekee sitoumuksen koko elämän
ajaksi, -- olisi se kai tyhmyyttä. Senhän kautta me toki kaikki olemme
kulkeneet, eikä siinä ole mitään hävettävää." -- Hän hymyili ja
silmäili Mariannea. -- "Mutta kun sitten tapaa jonkun, josta voi
oikein pitää, niin silloin pitää käydä kiinni, eikä houria mitään
flirtatsioonia ja mitä kaikkea sinä siinä olet istunut puhumassa. Sillä
jollei niin tee, menettelee samalla tavalla kuin olisi päästänyt
käsistään solmun jossakin köydessä, sitten soljuu se eteenpäin niin
hirmuisen nopeasti, ettei voi pitää varalta kuinka pitkältä sitä vetää.
Ja sitten voi sattua, ettei sellaista solmua enää tulekkaan, josta
voisi pitää kiinni."

"Entäs sitten?"

"Niin, sitten kun on jaellut itsensä tuhansiin pieniin palasiin, ei voi
koskaan enää tulla kokonaiseksi, ja sitten ei _voi_ pitää kenestäkään
oikein, vaikka kuinka mielellään tahtoisi, vaan haluaa aina vaan uutta
ja uutta. Ja joka kerta kun jotain uutta saa, tulee se aina enemmän
entisen kaltaiseksi, ja lopuksi on kaikki tyyni vanhaa. Eikä siitä
huolita, vaikka se heitettäisiin kintuille perässä. Ja sitten ollaan
yksin, ja sitten muka on tuo kaikki kuluttanut ihmisen, joka vaan
ajelehtii sinne tänne kuin ohjaamaton pursi. -- Niin, enhän tiedä,
kuinka tuon lentävän hollantilaisen laita on, vaan minun mielestäni
vivahtaa hän vähä samaan sorttiin. Varo itseäsi vaan, Pauli."

Börje nauroi sangen pilkallisesti ja toinenkin tuli suutansa vetäneeksi
hymyyn katsoessaan noihin vaaleihin, iloisiin silmiin, jotka näyttivät
olevan tyytyväisiä koko maailmaan.

"Niin -- rouva Olsson -- tämmöisiä me olemme: kiistelemme päivästä
päivään ja tulemme siitä aina vaan paremmiksi ystäviksi. -- Mutta älä
luule, että olet todistuksillasi kumonnut mielipiteeni."

Aika oli jo käydä illalliselle.

Marianne, päästyään päärakennukseen, kiirehti huoneeseensa vaihtamaan
tuota vihattua hametta jokapäiväiseen pukuunsa. Hän tunsi erehdyksensä
kautta alentuneensa niin paljo Paulin silmissä, että asian
parantamiseksi tarvittiin pitkiä ponnistuksia, ja niin ankaran
kolauksen sai hänen itseluottamuksensa, että hän melkein
mielikuvituksessaan luuli näkevänsä, kuinka hän vanhentui. Mutta sama
se, Pauli saisi joka tapauksessa katsella häntä toiselta kannalta, kuin
huono-onnisena keikailijana. Sen päätti hän saada aikaan. Pauli saisi
nähdä, ettei vielä tuntenut Marianne Björkiä, joka vielä olisi hänen
pakottava pyytämään mielessään anteeksi tämän illan tähden.

Näitä ajatellessaan oli hän muuttanut pukua. Hän sitoi vyötäisilleen
pienen esiliinan, joka mustan hameen päällä näytti sangen
yksinkertaiselta ja vaatimattomalta. Pauli saisi nähdä koko asian
olleen vaan leikkiä, -- ettei Marianne ollut tahtonut saattaa häntä
hämilleen, ei tavoitellut hänen ihailuaan.

Hän järjesteli hienot hiuksensa, jotka keveinä kuin utu laskeutuivat
hänen otsalleen ja kaulaansa; sitte katsahti hän vielä kerran
kuvastimeen vakautuakseen, että hän sieltä näki nuoret kasvot
lapsellisine juovineen.

Hän saisi nähdä -- tämä kaikkeen kyllästynyt herrasmies! -- ettei
Mariannen tarvinnut virittää ansoja häntä varten sekä ettei Marianne
tietänyt missään pettyneensä.

Sinä iltana oli hän ystävällisempi Börjeä kohtaan, kuin hän oli ollut
moneen aikaan, ja kun Börje myöhemmällä sanoi hänelle hyvää yötä,
pidätti Marianne häntä saadakseen jutella Paulista. Börje tunsi ehkä
paremmin hänet kuin Marianne, vaikkeivät olleet nähneet toisiansa
pitkään aikaan. Ja joka tapauksessa ei hän voinut jättää asiata
silleen: hänen täytyi saada puhua Paulista.

Niin suuresti oli Paulin kummallinen käytös vaikuttanut Marianneen.

"Kuules, Börje, minkälainen hän oikeastaan on? -- Marianne kysyi tätä
niin huolettomasti, kuin vaan saadakseen jostakin puheen ainetta.

"Niin, sen sanon sinulle: hän teeskentelee naisten tähden; ne ovat aina
olleet hupsuja hänestä pitämään, ja siten on hän tullut tuommoiseksi.
Hän ei ole tyytyväinen kauvemmin kuin häntä katsellaan. Mutta se kyllä
menee ohitse, kun hän on tottunut sinuun. Alussa hän luonnollisesti ei
voi pitää aisoissa vanhaa ilveilemistänsä, vaan älä ole siitä
milläsikään, kyllä se haihtuu sitten."



10.


Mariannelta oli puuttunut kaikki halu taloudellisiin toimiin. Hän istui
pöytään, kun se oli katettu, vaan ei huolinut sen kattamisesta enemmän
kuin ruoan laittamisestakaan. Häiritsemätön lepo oli korkeinta, mitä
hän tavotteli, ja hänen ensimmäinen nälkänsä loistoa haalimaan oli
ohitse.

Vaan Paulin huoneessa vietetyn illan perästä alkoi alituinen muutos.
Hänen oman arvonsa tunto oli tullut sangen helläksi kaikkea kohtaan,
joka olisi voinut synnyttää Paulissa huonompaa ajatusta hänestä, ja hän
huomasi olevansa alituisen ja äänettömän arvostelijan läheisyydessä.
Jos hän sentähden huomasi Paulin vaikka kuinkakin salaa pöydässä
pyyhkivän käsiliinallaan jotakin pilkkua lasistaan, tai jos ei
pöytäliina ollut hyväksi mankeloittu, tai lautaset hyvässä
järjestyksessä, koski se häneen kuin olisi hän saanut nuhteen, sillä
hän tiesi, että Pauli semmoisista häntä syyttäisi.

Mariannella oli, kun hän tahtoi olla jollekulle mieliksi, vallan
vastustamaton kyky päästä toisten ihmisten tottumuksien ja tapojen
perille, ja kun hän nyt kiihkeästi halusi päästä arvoon Paulin
silmissä, ei kauvan viipynyt, ennenkuin hän oli vakoillut tietoonsa
hänen pienimmänkin heikon puolensa.

Marianne tuli tarkkaavaiseksi ja täsmälliseksi, hänen silmänsä rupesi
huomaamaan, mikä voi enentää hauskuutta, eikä mikään hänen kokeistaan
sitä edistääkseen jäänyt palkitsematta, sillä vaikkei Pauli kiittänyt
koskaan sanallakaan, tunsi hän hyvityksen yhtä selvästi, kuin olisi
Pauli kiittänyt häntä jokaisesta pienestä tarkkaavaisuudesta.

Pitkät hetket näki hän Paulin istuvan jonkun isolehtisen kasvin
varjossa tai tähystelevän syksyisen kukkavihkon meheviä värejä, kuin
olisi hän niistä ahminut ravintoa kirkkaisiin puoliavoimiin silmiinsä.

Hänen sieramensa suurenivat herkullisen päivällis-pöydän lähellä, eikä
hänestä ollut yhdentekevää minkälaisesta kupista hän ryypiskeli
kahvinsa tai mistä lasista hän otti kulauksen vettä. Varomaton kolina
pöydässä voi saattaa hänet huonolle tuulelle, jopa ärsyttää hänen
hermojansakin, niin että hän väänteli jäseniänsä, ja kaunis valaistus
Mariannen pienessä huoneessa voi muuttaa niin tykkänään hänen
mielialansa, kuin olisi hän ollut toinen ihminen. Hän oli tunteellinen
kuin kaasuliekki ja hänen hienoksi muodostunut taipumuksensa
ulkonaiseen hyvinvointiin näkyi pienessä ja suuressa. Sentähden tunsi
hän lepoa Mariannen hiljaisessa huolenpidossa; tämä täytti ennakolta
kaikki hänen toiveensa ja poisti kaiken, mikä olisi herättänyt
vastenmielisyyttä. Pauli oli tästä kiitollinen, ja välistä hänen
käytöksensä Mariannea kohtaan muistutti sairaan lapsen ärtyisätä
mieltä.

Naisromaanit olivat joutuneet vallan epäsuosioon, lieneekö se sitten
ollut seurauksena Paulin säälimättömästä arvostelusta, tai ettei hän
niitä enää tarvinnut. Jos hän joskus luki, oli hänellä aina
ranskalaisia kirjoja, joita hän lainasi Paulilta, niinkuin Bourget,
Baudelaire, Maupassant ja Flaubert. Pauli oli ottanut kehittääksensä
hänen kirjallista aistiansa, jonka hän huomasi olevan kaiken arvostelun
alapuolella. Mariannen luonteen taipuvaisuus näkyi tässäkin, eikä Pauli
olisi koskaan voinut ajatella etevämpää oppilasta.

Kun Börjellä oli paljon ulkotoimia, saivat Pauli ja Marianne useimmiten
olla kahden kesken toinen toisensa seurassa, ja kun ensimmäinen
kylmyys, joka oli Mariannen mielessä ollut Paulin huoneen
vihkimyspäivän illasta saakka, oli taasen haihtunut, tuli heidän
välinsä tyyneksi ja avomieliseksi. Heidän mielialoissaan ja
tunteittensa elämässä oli paljo yhtäläisyyttä; Paulin oli vaan aina
enemmän kehittynyt kuin Mariannen. Heistä oli sentähden hupaista istua
ja vertailla ajatuksiaan, irroittaa niitä omasta itsestään, lausua
niitä kuultavaksi ja punnita niitä keskenään. Mariannesta, joka
asioiden miettimisessä ei vetänyt Paulille vertoja, oli tämmöinen
ajatuksien irroitteleminen ja toisen tutkittavaksi antaminen, oikein
kiihdyttävää mielityötä.

Börjen mieleen ei koskaan juolahtanut olla mustasukkainen, eikä hänellä
siihen ollutkaan mitään syytä, sillä Marianne liittyi häntä lähemmäksi
kuin koskaan ennen. Hänen hellyyden tarpeensa näytti tulleen
kaksinkertaiseksi, vaan hänen luonteensa samalla kertaa raittiimmaksi.
Börjen mielestä oli tämä seurauksena siitä, ettei Marianne enää
oleskellut niin yksikseen. ja hän oli iloissaan Paulin tulosta. Se
arkuus, joka Mariannea oli vaivannut veljiensä läsnäollessa tunteitaan
osoittaessaan, oli kadonnut jäljettömästi Paulin seurassa, sillä tämä
ei ainoastaan pitänyt Börjeä arvossa, vaan sen ohessa häntä jollain
tavalla ihaili; -- se ilmautui lapsellisessa kummastelemisessa, joka
loppui hartauteen ja jolle hän itse oli valmis nauramaan. Hän tunsi
oikeata ylpeyttä ystävänsä puolesta, melkein kuin hänellä olisi ollut
osaa hänestä, ja hänen suuri ilonsa oli näyttää Mariannelle, kuinka
helposti Börje jaksoi nostaa suurimpiakin painoja; eikä Börjekään ollut
vallan tunnoton tälle mairittelevalle tarkkaavaisuudelle, sillä hän ei
ollut aivan vähäisen olevinaan ruumiinsa voimien puolesta, joilla hänen
oli tapana innostuttaa työmiehiänsä. Sitä paitse ihaili nyt Marianne,
koska Paulikin niin teki, montaa seikkaa, jotka hänestä ennen olivat
näyttäneet kömpelyyksiltä. Sekä hän että Börje tunsivat huojennusta,
kun heidän yhteiselämäänsä oli tullut liikkuvampaa ainesta, ja Paulista
tuli heille tuo hyvää vaikuttava johtaja, jonka toimi tavallisesti
lapsilla on kodissa, jotka pienellä ajattelemattomuudellaan ja
vaihtelevan mielensä avulla poistavat puutumuksen kodista. Börje
tunsikin, ettei Pauli voinut poistua jättämättä tyhjää aukkoa
jälkeensä, joka seikka vieläkin lisäsi hänen mielihyväänsä.

Mariannen pieni työkamari oli tullut heidän lempipaikakseen varsinkin
Börjen ollessa ulkotoimillaan, sillä hän taas viihtyi parhaiten
suuressa vierashuoneessa noiden jäykkien huonekalujen keskellä.

Pauli ja Marianne olivat muuttaneet kaikki huonekalut toiseen
asentoon jälkimmäisen kamarissa; Pauli oli sinne lahjoittanut joukon
taide-esineitä kaunistukseksi, ja Marianne oli antanut muuttaa
piaanonsa sinne. Pauli sanoi huoneen kokonaisuudessaan näyttävän
jalokivisen rintaneulan samettikotelolta, vaan Börje kutsui sitä
tapernaakeliksi.

Täällä istuivat Pauli ja Marianne tuntikausia, keskustellen matalilla
äänillään Mariannella koruompelus käsissä. Juuri näillä hetkillä oli
Paulin päähän pistänyt kutsua puhetoveriaan _Marianne-rouvaksi_. Börje
oli kerran ehdotellut, että he joisivat sinänmaljan, vaan siitä ei
ollut tullut mitään.

_Sinä_ voi kukin olla koko maailman kanssa, vaan _Marianne-rouva_ -- --
niin lausui ainoastaan yksi: se oli erityinen etuoikeus. Kun Pauli sitä
lausui pehmeällä äänellään, olisi sanan voinut luulla olevan toista
kauniimpaa kieltä. Mariannella oli oikea nautinto sen kuuleminen.

Kun talvi tuli lumineen ja pakkasineen, liittyi tuo pieni perhe
likemmin toisiinsa, vaikka Börjellä oli luonnollisesti välistä
ulkotoimiakin. Hämärässä teki hän kiertokulkunsa tallien ja ylisten
kautta eikä tullut sisään koskaan, ennenkuin lamppu oli sytytetty.

Paulin ja Mariannen häntä odottaessaan harjoittivat he
tulenpalvelemistaan, joksi Börje kutsui sitä, s.o. he istuivat uunin
ääressä valkeata vartioitsemassa Mariannen huoneessa.

Molemmat olivat viluisia ja molemmat tahtoivat lämmintä. Sitä paitse
oli sanomattoman rauhallista ja miellyttävää istua ja haastella puoli
pimeässä.

Kun valkea oli palanut loppuun, sai Pauli polttaa parin turkkilaisia
sikaariansa, sillä Marianne ei voinut koskaan väsyä katselemaan tuota
pientä tulipilkkua, joka eli ja hengitti tuossa pimeässä niin herkän
taiteellisesti kuin sensitiiva,[6] luoden välistä punakeltaisen hohteen
noille hienoille, vaaleille kasvoille.

Pauli istahti usein piaanon ääreen. Hän osasi pikkukappaleita koko
joukon ulkoa. Useimmat oli hän harjoitellut ainoastaan korvansa mukaan,
ja nämät säveleet olivat kuin pujoteltuina hänen muistelmiinsa. Eli
pikemmin tulivat ne hänen kertomuksiensa piirroksiksi. Hän soitteli
kaikenlaista: italialaisia kansanlauluja; kaduilla ja maanteillä
rallateltuja rekilauluja; mustalaistansseja käsirummun ja kilkuttimien
hälinällä höystettyinä; saksalaisia kansanlauluja tai surisevia
säkkipillin säveleitä.

Marianne istui silloin aina pienessä sohvassa lähellä häntä, ja kun
Pauli oli lopettanut kertomuksensa -- jonka hän aina teki tapansa
mukaan vilkkaaksi ja vaihtelevaksi -- tuntui Mariannesta kuin hämy
olisi ollut ainoastaan viitta, jonka Pauli oli heittänyt hänen
ympärilleen kuljettaessaan häntä pitkin huumaavia, pimeitä käytäviä,
kunnes hän äkkiä veti peitteen pois ja Marianne näki tämän kirjavan
elämän edessään muutamia minuutteja, -- sillä tavalla eli hän Paulin
menneisyyttä. Se tuntui aivan salaperäiseltä, kummalliselta.

Näissä hämykeskusteluissa ilmautui Paulin luonne alkuperäisessä
yksinkertaisuudessaan, johon ei sekautunut mitään kyllästyneen ivaa,
jolla hän muutoin sonnusti itsensä, joka kerta kun luuli jonkun
tulevan häntä liian lähelle. Ja kun hän tällä tavalla avasi oman
umpimielisyytensä, sai hän ihmeteltävän voiman vetää kuulijan mukaansa.
Vaikutus ei suinkaan ollut sanoissa, vaan äänen sävyssä ja hänen koko
olentonsa hienoudessa. Mitä hän siten kertoi, sai muodon ja kauneuden
kuin näkisi sen kirkkaassa auringon valossa ja kuin se tarttuisi
muistiin ainiaaksi.

Marianne istui aina hiljaa kuunnellen. Jos hän joskus teki kysymyksen,
tapahtui se vaan siitä pelosta, kun luuli Paulin muuten lopettavan.

Mitä he siten puhuivat hämärässä, kun kasvojen juonteita ei erottanut
ja äänikin värähteli toisenlaisesti, -- siitä ei koskaan puhuttu
päivällä mitään. Korkeintaan voitiin siihen koskea noin sivumennen,
viitata hienosti johonkin kohtaan hämykeskustelussa, joka nyt oli
muuttunut jonkinlaiseksi yhteiseksi omaisuudeksi heille, vaan silloin
ei tarvittu muuta kuin joku sananen tai leikillinen silmäys, jolloin
heti toinen ymmärsi toisensa.

Pauli, joka soveliaalla päällä ollessaan osasi uskomattoman keveästi
johtaa keskustelua kokonaan kehenkään koskematta, puhui näinä hämyn
hetkinä melkein yksinomaa itsestään. Mariannen käytös houkutteli
siihen. Selittämättömän myötätuntoisesti vaikutti Pauliin nähdä hänet
tuossa istuvan ja kuuntelevan -- tyynenä, miettiväisenä, näyttäen kuin
olisi hänellä äärettömän paljon sanottavaa, vaan että kuuntelemisen
halu oli niin suuri, ettei hän sanallakaan tahtonut kertomusta häiritä.
Sellaisen keskustelun loputtua tunsi aina tulleensa ymmärretyksi. Täten
tuli tavaksi Paulille ja Mariannelle, että edellinen alituisesti oli
keskustelun johtavana puolena. Vaan kun Pauli katseli Mariannen
tarkkaavaisiin silmiin, tuntui hänestä aina kuin tämäkin puhuisi vaikka
oli ääneti ja kuin hän tietäisi kaikki, mitä Mariannella oli sanomista.

"Marianne-rouva," sanoi Pauli eräänä iltana kun he tapansa mukaan
istuivat tulen loisteessa, "minusta on äärettömän paljoa helpompi puhua
naisen kuin miehen kanssa. Naisilla on sielun notkeutta, jonka avulla
he aivan toisella tavalla kuin miehet voivat seurata jonkun ajatuksen
juoksua. Heidän pehmeän, oikullisen sieluelämänsä voi vetää niin
lähelle itseänsä kuin haluaa, ilman ponnistusta, tuntematta ahdistusta,
naisen ajatus pujahtaa niin nopeasti ja helposti toisen mielentiloihin,
ettei koskaan tarvitse nähdä vaivaa sen mukana pysymisestä.
Yksinäisyyden koko viehättäväisyys suurenee, kun todellisuudessa _ei
olekkaan_ yksinään. Naisissa ei ole sitä arvostelun kuivakiskoisuutta,
jota minä kammon; sentähden minä rakastan niitä."

"Onpa ihme, jos tämä kuivuuden puute on muuta kuin laiskuutta," vastasi
Marianne naurusuin, "ainakin on _minun_ mielestäni mukavampaa olla
muassa kuin arvostella."

"Ei hätää! Se on suloista joka tapauksessa. Mutta" -- hän kumartui
lähemmäksi -- "oletteko huomannut, ettei koskaan puhuta vapaasti sen
kanssa, joka on ulkonaisesti lähellä jotakin toista? Estettä siinä
kuitenkin on, että he rajoittamalla jonkun liikkeitä, tekevät
mahdottomaksi sekä lähestymisen että poistumisen. Niin, ja sitä paitse:
-- tunnin vilpittömänä oleminen, silmänräpäyksen, kuukauden, sen kyllä
voi silla edellytyksellä, että paluumatka on tiedossa, mutta
ainaiseksi? Ei. Sillä kaiken vilpittömyyden pohjalla on salainen tunne
siitä, että minun pyrintöni tänä päivänä voi olla ristiriidassa
huomispäivän pyrintöjen kanssa, --- muisto siitä, että se joka eilen
oli uutta ja tuoretta, on tänään vanhaa ja turmeltunutta... Ei. ei,
minä vakuutan teille, ettei se ole ollenkaan niin loukkaavaa kuin voisi
luulla, se on päinvastoin jotakin, josta meillä kaikilla on aavistusta.
Mutta sangen harvat rohkenevat katsoa ihmisluonteen nurjalle puolen ja
ottaa selvän, mitä siellä on, sentähden ei puhuta semmoisesta. Ja mistä
taas ei ole totuttu puhumaan, se tuntuu kammottavalta. Jos te nyt,
Marianne-rouva, olette pimeänpelko, niin lopetan."

Hän puhui hyväilevimmällä äänellään, valittaen kuin hellitelty lapsi,
ja kuitenkin vähä ivallisesti.

"En. jatkakaa," lausui Marianne.

"Tahtoisin, että tulisitte näkemään _minkätähden_ ollaan enimmin
umpimielisiä niitä kohtaan, jotka ovat meitä lähinnä. Että asian laita
niin on, sen olette huomannut monta kertaa ja tiedätte sen siis olevan
tosiasian. Minä etsin vaan syitä. Jos ummistatte silmänne sitä
katselemasta, ette sillä voi tehdä olevaista olemattomaksi; se pysyy,
jos tahdotte, eli ette. Mutta muistakaa, että minä puhun ainoastaan
_siteistä_ -- ulkonaisista siteistä -- ja siitä omituisesta asian
laidasta, että niille annetaan enimmin, joihin ei olla sidottuja...
Niin, näettekös, aatteellisuuden kannattajat uskokoot mitä tahtovat
sielujen yhteellisyydestä ja sen semmoisesta, vaan totuus kuitenkin on,
ettei koskaan päästä niin lähelle toista ihmistä, ei koskaan tulla niin
_yhdeksi_ hänen kanssansa, että edes hämärin, muodostumaton ajatus
kieltää kaiken mahdollisuuden vastaiseen teeskentelyyn. Ja siinä se on!
Sille, joka aina seuraa toista, paljastaa tämä toinen vastahakoisimmin
itsensä, sillä hän tietää tapahtuvan asioita, joita tahtoo salata, tai
olosuhteita, joiden johdosta hän mielellään lakaisee menneisyyden
jäljet umpeen. Se, jolle kerran on antanut täyden luottamuksensa, voi
semmoisissa tapauksissa tulla säälimättömäksi kurissa-pitäjäksi, ei
ainoastaan toisen tekoihin, vaan jopa hänen salaisimpiin
periaatteisiinsakin nähden; hänelle on annettu ase kaivaa se ulos
toisen sydämestä, mitä toinen tahtoo salata itseänsä varten. Ne, jotka
ovat minuun persoonallisessa suhteessa -- minä tarkoitan ulkonaisessa
-- ne ovat ainoastaan pidettävät minun vastapelaajinani. Jos minulla on
halu näyttää korttini jollekulle, niin --, en suinkaan siksi valitse
ketään heistä! Ei, siihen valitaan asiaan kuulumaton henkilö. Ja
luottamus-asiat uskotaan vieraalle. Erotaan -- ja sanottu on kuin
tuulelle kuiskattu. Silloin ollaan vapaita, kuin ei mitään olisi
koskaan sanottu, ja kun kääntyy toiselle puolelle, on yhtä tuntematon
kuin ennenkin. Tämän tuntee vaisto. Ja vaisto on hyvän joukon viisaampi
kuin ymmärryksemme."

"Oh, te olette epäilijä, te ette usko mitään."

"Kyllä, Marianne-rouva, minä uskon sitä, mikä on minun silmieni edessä
tai käsissäni. Minulla on usko, että voi siirtää vuoria, -- vaan se on
_silmänräpäyksen_ uskoa. Sillä ei ole mitään tulevaisuutta eikä mitään
ijankaikkisuuttakaan... Marianne-rouva, voisinko minä tämmöisenä
asettaa koko elämäni teidän eteenne, ellei minulla olisi hyvää uskoa?
Vaan kukaan ihminen ei toivo näkevänsä entisiä omia ajatuksiansa tai
muinaista minuuttansa. Se juuri vaikuttaa tonttupelkoa... Ja minä
pelkään hirmuisesti tonttuja."

Hänen lauseessaan oli jotain, mikä vaivasi Mariannea, eikä hän siis
vastannut.

"Kuten nyt minun vaimonikin," jatkoi toinen, "minä olisin _voinut_
uskoa hänelle kaikki: minä tiesin, ettei hän koskaan olisi minua väärin
ymmärtänyt, minä olin varma hänen vaitiolevaisuudestaan ja hän oli
vallan liiaksi hienotunteinen urkkiakseen koskaan mitään -- ja
sentäänkin! Minä en sanonut hänelle koskaan mitään itsestäni, vaikkapa
tiesinkin, kuinka suuresti hän sitä halusi, ja että hän olisi antanut
elämänsä semmoisesta luottamuksesta, jommoisen minä voin osoittaa
vieraalle!"

Viimeiset sanat oikein kiduttivat Mariannea. Hän oli aina karttanut,
ettei mainitsisi hänen vaimoansa. Hän tiesi Paulin myöneen itsensä
rahoista, ja se oli hänen mielestään häpeäpilkku, jonka olemassa olosta
hän ei tahtonut muistuttaa häntä eikä itseänsä. Sentähden poistui hän
joka kerta kun Pauli lähestyi sitä ainetta. Niin oli hän tehnyt monta
kertaa; Pauli oli sen huomannut ja tämä hellätuntoisuus loukkasi häntä
kuin itsepäinen välinpitämättömyys. Hänen täytyi siitä päästä. Se
vaivasi hänen hermojansa, kuin aina täytyi kiertää tätä kohtaa kuin
lumouskehää.

"Marianne-rouva, olisin toivonut, että olisitte ollut vaimoni tuttava,"
sanoi hän ja seisahtui puheessaan tahallaan niin pitkäksi ajaksi, että
toisen olisi pitänyt vastata. Vaan Marianne oli vielä ääneti.

Pauli suuttui.

"Enpä tiedä, minkälaisia kummallisia ajatuksia teillä on minun
avioliitostani!" huudahti Pauli kiihkoissaan, "minkätähden ette uskalla
puhua siitä?"

Mariannelle tuli polttavan kuuma, vaan hämärä oli jo siksi pimentynyt,
että se peitti hänen punehtumisensa.

"Minä en tiennyt teillä olevan siitä mitään puhumista," sanoi hän
matalasti, "enhän minä ole teitä estänyt."

Pauli oli vaiti silmänräpäyksen.

"Minulle on kiusaksi," sanoi hän arasti, "tämä: _tähän asti saat mennä,
vaan et etemmäksi_. Luuletteko siinä olleen mitään häpäisevää minulle."
Marianne istui matalalla tuolilla uunin edessä ja Pauli hänen
vieressään nojaten kasvojaan hänen käsiinsä ja ruumis veltosti
vaipuneena nojatuolin selkälautaa vastaan. Joka kerta kun Marianne
katsahti sivulle päin, näki hän piirteet Paulin olkapäästä ja tumman
eteenpäin kumarassa olevan pään. Pauli istui ääneti, kuin ei hänellä
olisi enää mitään sanottavaa, ja liikahtamatta jäsentänsäkään. Marianne
nojautui taaksepäin ja katseli häntä kauvan hänen siitä huolimatta.
Joka ainoa tämän olennon piirre oli niin hieno ja siro, vallan
erinlainen, mitä Marianne oli nähnyt ennen; ei löytynyt ainoatakaan
kohtaa tässä ruumiissa, joka ei olisi tehnyt häneen kummallisesti
houkuttelevaa, salaperäistä vaikutusta, johon samalla sekautui
tyhjyyttä ja ikävää, tuskaa, josta hän ei tahtonut päästä vapaaksi.
Itse Paulin välinpitämättömyys vaikutti tämän kaiken. Joka ainoassa
liikkeessä oli jotakin, joka sanoi, ettei hänen tarvinnut ajatella,
miltä se näyttäisi, sekä ettei sen kauneus tehnyt hänelle mitään iloa.

Vaikka Marianne olisi kuinka vähä kumartunut sivulle, olisi hän voinut
pyyhkäistä poskeansa Paulin takin hihaan. Hän luuli jo tuntevansa sen
hienon, pehmeän kankaan koskettavan hiuksiansa. Vaan hän ainoastaan
luuli niin paljaan läheisyyden takia, jota lisäsi hieno papyrossin
tuoksu, joka vielä tuntui vaikka valkea jo oli sammunut. -- Oi, jospa
Marianne olisi voinut tarttua tähän käsivarteen, painaa kasvonsa siihen
ja nyyhkyttää niin sydäntä särkevällä äänellä, kuin häntä halutti!
Sillä häpeällistä _oli_, että Pauli oli myynyt itsensä, häpeällistä
_oli_ elää avioliittoa vanhan, ruman naisen kanssa ... kärsiä hänen
hyväilyjänsä. Se oli niin liikuttavan luonnotonta, että Marianne oli
huutamaisillaan tuskasta sitä ajatellessaan. Se oli niin kunniatonta,
alentavaista, että hän olisi itkenyt verikyyneleltä, jos niillä olisi
voinut pestä Paulin puhtaaksi. -- Ah, jospa hän olisi saanut päästää
valittavan tuskanhuutonsa ilmoille niin raivoisana kuin tahtoi, painaen
kasvojansa lujasti tuon miehen olkapäähän, tunnustaen pimeässä kuinka
häpesi -- häpesi, että Pauli oli voinut elää yhdessä semmoisen naisen
kanssa!

Hän kääntyi poispäin pannen kätensä ristiin polvensa ympärille,
väkivoimalla estääkseen aikomuksensa tapahtumista.

"Te olisitte pitänyt hänestä minun tähteni, ellette hänen itsensäkään
vuoksi," sanoi Pauli taas; "hän oli niin hyvä."

Marianne kiristi hampaitansa, ettei olisi huutanut: -- "mutta hän oli
ruma ja vanha!"

Hän vihasi Paulia. Hän vihasi tätä naista; sillä hän kärsi tuskaa
heidän kumpaisenkin tähden, ja se oli sanomattoman katkerata. Minkä
tähden Pauli otti näitä puheeksi, vaikkei _hän_ tahtonut niitä
ajatella!

Tuntui kuin Pauli itse äänettömyydestä olisi arvannut hänen
ajatuksensa.

"Jos siinä olisi ollut jotain häpeällistä minulle, luuletteko, että
silloin olisin pyytänyt teiltä saada tästä puhua?"

Hänen äänensä oli matala, ja sen sävyssä ei ilmaantunut ainoastaan
hillittyä kärsimättömyyttä, vaan jotain muutakin: sovitusta siihen,
mitä Marianne oli saanut kärsiä tuona iltana hänen huoneessaan.

"Kertokaa," sanoi hän tukahutetulla, yksitoikkoisella äänellä. Hän
pelkäsi äänensä ilmaisevan hänen mielensä liikutuksen. Ja tulihan
hämärän perästä aina kirkas päivä.

Pauli muutti asentoansa, otti kätensä kasvoiltaan ja antoi sen vaipua
polvelleen.

"Nyt, kun häntä ei ole, nyt on hänellä aivan toinen merkitys minun
silmissäni," aloitti hän, "nyt tuntuu kuin koko hänen elämänsä olisi
levitettynä eteeni, tuon kummallisen läpihohtavan loisteen valaisemana,
jolla aurinko laskiessaan valaa maiseman. Te tiedätte, kuinka tulimme
tuttaviksi. Hän oli vuokralla samassa perheessä kuin minäkin ja me
tapasimme joka päivä toisemme. Toinen sai -- siitä huolimattaankin --
tietoa toisen oloista, kuten aina käy taloudessa, jossa monilukuiset
jäsenet ovat kaikki hyviä kielikelloja ja toiset uteliaita. Minä olin
köyhä ylioppilas, vaivainen, joka nautin almuja, kuten herrasmies
semmoisia nauttii, tunnustellen toisella kädellään tyhjää kukkaroansa
ja toisellaan arastelevaa arvokkaisuuttansa ja punniten niitä
keskenään. Jos köyhänä olemisellaan tarkoittaa välttämättömän
sietämistä, niin en minä ole koskaan nähnyt köyhyyttä oikeassa
karvassaan. Mutta jos sillä tarkoitetaan sitä, että välttämättömän
hinnaksi pitää pantata jokaisen säikeen nuoruudestaan, kiduttaa
kuoliaaksi jokaisen mahdollisuuden aivoissaan; jos sillä tarkoitetaan
hyvien töiden vastaan ottamista, jotka maksettiin liehakoivalla
kiitollisuudella, -- siinä tapauksessa olin köyhä; ja jos siliä
tarkoitetaan sitä, että sallii satojen nöyryytyksien haavoittaa ristiin
rastiin sydämensä mitään tuskia näyttämättä kasvoillaan, siinä olin
köyhä ja olen semmoinen ollut niin kauvan kuin muistaa voin. Minä olin
sekasikiö, suvuton, jolla ei maailmassa ollut mitään jalansijaa. Minä
kuuluin syntymäni kautta yhteiskunnan alimpaan luokkaan -- jonka paljas
olemassaolokin on häpeällistä -- lahjojeni kautta olin määrätty
sivistyksen aatelistoon. Ellei äitini olisi niin kovasti työtä tehnyt,
olisi lapsuuteni koti ollut köyhäinhuoneessa ja kunta olisi saanut
pitää huolen toimeentulostani. Tiedättekö, mitä on, Marianne-rouva,
tulla huutokaupassa myödyksi vähimmän 'vaativalle'?... Mutta kuitenkin!
Jos minä olin niitä, jotka tyytyvät taistelemaan leipäpalasensa edestä
ja ovat kärsivällisiä sen saatuaan. Minulla ei ollut voimia siihen.
Minä vaadin enemmän, enemmän! Lapsuudestani saakka himoitsin minä
kaunista. Oh, Marianne-rouva, kuinka kummallista on katsella kulunutta
elämäänsä, katsella sitä, kuin seisoisi jollain korkealla paikalla,
jonka reunalta on laaja näköala silmien edessä yliympäri -- kauvas,
kauvas ... kaiken taakse, niin ettei näy aukkoja syyn ja vaikutuksen
välillä, vaan kaikki on selvää ja luonnollista, johdonmukaista,
korkeimman viisauden yhteen sommittelemaa: -- tapausten järkähtämätöntä
ajatusoppia! Kuinka kummallista on liikkua oman itsensä ulkopuolella,
näyttää sormellaan noita kaikkia katkelmia, sovittaa niitä yhteen ja
sanoa: minä olen tämä. Oletteko koskaan ajatellut, kuinka ihmeellistä
on _käsittää_ sitä? Eläminen on sitten melkein tarpeetonta."

"Kuinka niin voitte sanoa!"

"Nähkäas, siitä pääsette selville etempänä. Alkakaamme siitä, mitä
syntyessäni sain! Selvästi näen, että sen täytyi kasvaa, kuten siitä on
tullutkin oma hauras lajinsa, totellen siemenessä asuvaa lakia, sillä
itulehdistäkin voidaan sanoa mihin sukuun kasvi kuuluu. Mikä isäni oli?
Päänsä piloille lukenut kirjatoukka, joka ei ruumiinsa voimia mihinkään
käyttänyt. Hänestä olisi tullut professori, sanottiin -- jos olisi
elänyt. Ha, ha, ha! Niin, mutta hän ei _voinut_ elää... Jumalalliseksi
päästään tällä: _olisi tullut_."

Hän luuli Mariannen liikkeessä huomanneensa vastenmielisyyttä.

"Ei, älkää nyt tästä loukkaantuko," sanoi hän innokkaasti, "täytyyhän
minun kerran puhua tästä, sillä teidän täytyy tuntea minut, täytyy
tietää minkätähden olen tämmöinen, enkä voi toiseksi tulla.
Katselkaapas nyt, kuin paloittelisin tutkittavan kasvin teidän
silmäinne eteen, ja te saatte nähdä, että minun välttämättömästi
täytyi tulla juuri siksi, mikä olen. Puhutaan vapaudesta,
vastuunalaisuudesta. Hoh, lasten moraalia!... Isäni sitten. Hän oli
köyhän komministerin poika ja oli tullut kotiopettajaksi tuohon
rikkaaseen aatelisperheeseen. Köyhyydessä kasvoi hän, monien
sisaruksiensa kerällä. Hän ei nähnyt ympärillään muuta kuin työtä ja
elatuksen murhetta. Muuta ei tietysti maailmassa löytynytkään. Lukea ja
kieltäytyä, kieltäytyä ja lukea -- siinä koko hänen elämänsä, ja
lopuksi hän olisi kai saanut jonkun toimen, kun ei ennen helpottanut.
Sitten hän pääsi maailmaan. -- Kuinka ylellisyys mahtoi loistaa hänen
silmiinsä, kutkuttaa hänen aistiansa, tunkea hänen joka huokosensa
läpi. Palkollisen muodossa -- hännystakkia ja kumarruksia joka
päivällispöydässä, vaatimaton paikka alimmassa päässä pöytää,
huomaamatta kadehtia, huomaamatta ihailla, aina varuillaan. Ajatelkaa
tämän herrastalon kutkuttelevaa komeutta, tätä ylimyselämää
mies-palvelijoineen ja käskyläisineen. ja tämän rinnalla alastonta
puutetta, johon hän oli tuomittu palaamaan. Ajatelkaa hänen ikäväänsä,
hänen tyytymättömyyttänsä. Kuinka raatelevia ääniä täytyi sekaantua
hänen jokaiseen mielialaansa. Ja tähän kaikkeen oli hänellä läksyjen
märehtijän terveys ja komministeritalon ruoalla elätetty ruumis. Mitä
piti minun saaman perinnöksi? Kolmenkolmatta vanhana hän kuoli. --
Talossa oli nuori tytär, sen tiedän, minä olen nähnyt hänen vanhempana
ja naimisissa, ja hän oli kaunis vieläkin. Minua kummastuttaisi, ellei
isäni olisi rakastunut häneen; pitihän kaiken häntä siihen
yllyttämän... Ken tietää. Hengellisesti olen minä hänen poikansa -- ken
tiesi, -- ruumiillisesti tuli äidikseni piikaneiti."

Marianne ei voinut pimeän tähden nähdä hänen kasvojansa, vaan äänestä
tuntui, että hän hymyili.

"Ja kun nyt ajattelette tätä kaikkea tapahtuneena, niin tiedätte mistä
olen perinyt tämän himokkaan rakkauden hienouteen, tämän mielipuolen
nälän kauneuteen, joka ei koskaan sammu. Isältä perittyä -- ei muuta
mitään!... Tahdon voimaa sen varsinaisessa merkityksessä ei minulla ole
ollut koskaan, sitä tahdon voimaa nimittäin, joka tunkee vuoren läpi ja
kumoaa esteet. Vaan minun luonteeni oli kohtaloni. Se himoitsi, mitä
minun koko olentoni ponnisti vastaan, himoitsi jokaisella
tuntohermolla, jokaisella huokosella -- samaa eri muodossa, vaan aina
samaa: -- hienoutta. Minussa oli jo vaisto, ennenkuin tiesin, mitä
hienous onkaan, vieläpä ennen kuin olin nähnytkään mitään sinne päin.
Minulla oli pieni musta samettimekko, jota koko koulu näytti
sormellaan, vaan minä vavahdin onnesta, kun poskeni kosketti tuota
hienoa kangasta; minä suutelin sitä salaa... Tuntuu aivan kummalliselta
puhua siitä nyt. Onpa aivan kuin koko tuo vanha tunnemaailma eläisi
minussa vielä entisine pikku-katkeruuksineen; ja kuitenkin on siitä
niin kauvan jo kulunut; minun ei pitäisi sitä enää muistamankaan. --
_Te_ ette koskaan ollut niin perin köyhä, Marianne-rouva; te ette
myöskään tiedä mitä ulkopuolella seisominen tahtoo sanoa. Te ette
koskaan seisonut yksinänne kylmällä, pimeällä kadulla ja katsellut
valaistuja ikkunoita nähdäksenne varjoja liikkuvan edestakaisin. Te
ette koskaan ollut niiden onnettomien joukossa, jotka oman halunsa
kiihottamana seisovat tyhjin käsin tieteen portaalla, ulkopuolella sitä
maailmaa, jonne tietävät kuuluvansa -- seisovat siinä hyljättyinä ja
voivat äänettömyydessään ulvoa rajusti ja kamalasti kuin nälkiintynyt
susi. Ah, Marianne-rouva, semmoinen kuluttaa elinvoimia, eikä kukaan
tiedä, mitä sellaiset ihmiset saavat maksaa kasvojensa sileinä ja
tyytyväisinä pitämisestä! -- Vaan minä en ainoastaan himonnut
ulkonaista loistoa, mutta sisällistäkin: sivistystä, aistikkaisuutta,
nerollista, -- kaikkea, mikä voi kohottaa jonkun rahvasta ylemmäksi.
Minä ihailin taiteilijoita, tiedemiehiä, kirjailijoita, kunnioitin
heitä kuin jumalia, mutta en hiljaisessa hartaudessa, vaan
mielettömimmässä himossa päästä heidän vertaisiksensa. Millä keinoin?
Siitä en ollut selvillä. En muuten mitenkään, kuin etten tahtonut olla
rahvaan kaltainen, joka seisoo edustalla ja töllistelee. Minulla ei
ollut keskusta. Minulla oli halua kaikkeen, vaan voimani olivat
hajallaan kaikkialla. Minulla ei ollut hyvää päätä, älkää sitä koskaan
uskoko, vaan minä olin aina etevä toverieni joukossa, sillä minä ahmin
kirjanoppia hillittömällä himolla, mitä suinkin sain käsiini, kun vaan
siten tiesin enempi vähän kuin muut, ja juuri tällä keinolla --
kirjaviisaudella -- piti minun saavuttaman tarkoitukseni.
Minä olin yksikolmatta täyttänyt ja olin suorittamaisillani
kandidaattitutkintoni.

"Silloin tapasin tämän naisen.

"Kaikki ihmiset puhuivat perinnöstä. Siitä kulki kertomuksia kaikissa
sanomalehdissä. Ihmeteltiin, kuinka hän voisi kestää tätä ääretöntä
onnea. Kahden henkilön aivan odottamaton kuolema oli saattanut hänet
erään puolihupsun sukulaisvanhuksen ainoaksi perilliseksi, ja tämä
vanhus oli elänyt jo niin kauvan, että häntä pidettiin kuolemattomana.
Hän oli aina ollut holhottina, ei koskaan voinut mitään hävittää, eikä
koskaan tehdä mitään testamenttia.

"Tämän naisen piti saada kaikki tyyni.

"Ihmeellinen oli se luonnon oikku, joka teki _hänestä_ rikkaan! Hänen
näytti luonto määränneen varta vasten tyynesti kestämään köyhyyttä ja
kieltäymyksiä. Minä en ole koskaan nähnyt mitään niin vaatimatonta ja
hiljaista. Jo seitsemästätoista vuodestaan oli hän kiertänyt
kotiopettajattarena vieraissa perheissä. Ja ajatella häntä sitten
suuren rikkauden omistajana! Minusta tuntui kuin ei hän itsekään
uskaltaisi pitää sitä totena tai kuin se pelottaisi häntä. Me olimme
kaikin uteliaita kun häntä odotettiin taloon. Vaan hän oli ujo,
sävyisä, sanomattoman kohtelias kaikkia, -- erittäinkin palkollisia
kohtaan. Hänellä näytti aina olevan mielessä auttaa jotakuta tai
säästää jotakuta. Hänellä oli kosijoita joka sormella -- tietysti.
Luulen hänen antaneen rukkaset jokaiselle niin nöyränä kuin syntiänsä
katuva. Hän ei voinut ollenkaan sietää hyväilyjä; ne kiusasivat häntä.
Koko hänen nuoruutensa oli ollut kaikkea muuta kuin hyväilyjä.

"Minuun, joka ulkonaisesti olin kuumaverinen ja kiihkoisa, teki hänen
tyyni, ystävällinen käytöksensä sanomattoman hyvän vaikutuksen. Hänen
paljaassa läsnä-olossaan oli jotain mielen lepoa, ja meidän välillemme
syntyi jonkinlainen ystävyys. Pian huomasin tulleeni hänelle
välttämättömäksi, ja että minun tarvitsi vaan ojentaa kättäni
ottaakseni tuon omaisuuden, jonka arvoa hän ei näkynyt käsittävän.
Jospa tietäisitte, minkälaisessa kuumeessa olin!... Ajatelkaa vaan, --
että minun tarvitsisi ainoastaan ojentaa käteni, kaapatakseni kaikki,
mitä olin himoinnut. Vapaana! -- vapaana näistä leipämurheista, näistä
alentavaisista leipämurheista! -- vapaana heittäytymään elämän kaikkiin
nautinnoihin, vapaana valitsemaan tiet, keinot ja tarkoitusperät. Oh,
Marianne-rouva, te ette tiedä, mitä riemu on. Te ette ole ollut koskaan
niin kiduttavassa onnettomuudessa kuin minä. Ettekä te myöskään ole
juonut itseänne janoiseksi kuin minä, -- joka ahmin silloin täysin,
virkistävin kulauksin!"

Hän oli puhunut pontevammin kuin muutoin, hänen äänensä tuli
täysinäiseksi ja vartalo suoristui. Sitten vaipui hän takaisin tuoliin
vetäen pitkään, huoahtaen henkeänsä ja sanoen:

"Minä olen elänyt, Marianne-rouva, enkä kadu eläneeni."

Syntyi semmoinen haudan hiljaisuus, että hiipuessaan kokoon luhistuvan
hiilustan rapina kuului pesästä.

"Vaan isältä saatua voimaani en voinut käyttää vekseleihin," aloitti
hän taasen tavallisella, välinpitämättömällä äänellään, "ja nuo
vaivalla hankitut opinnot... Niihin! Sillä ponnistaminen ja opinnot, --
siinä oli koko _isäni_ historia ja minun on vaan jatkoa siihen.

"Ehkä kummastelette, kun en perinyt mitään äidiltäni?... Hoh, eihän
hänen terveytensä voinut ravita isäpuolen ytimetöntä heikkoutta.
Tunne-elämää oli kaikessa ja ruumiillista vastustusvoimaa ei missään.
Ei; vaan te voitte nähdä äitiäni siinä, että rakastan -- en, minä
ihailen -- kaikkea, mikä on kestävää ja elinvoimaista. Minun
kunnioitukseni Börjeä kohtaan -- siinä on minun äitini!... Ja ajatelkaa
sitten mikä veti hänen voimakasta luonnettansa sen vastakohtaan:
isääni. Hänen rakkautensa hienouteen, tietysti, -- siihen, joka oli
häntä ylempänä, sivistykseen. Me ihmiset olemme ainoastaan itikoita; ja
henkinen kehitys on se liekki, joka korventaa meidän siipemme."

Hän vaikeni ja näytti unohtaneen, mitä tahtoi lausua.

"Vaan teidän vaimonne?" muistutti Marianne. Edellisen kuultuaan ei hän
enää pelännyt. Ehkei hän ollutkaan vanha eikä ruma.

"Niin, aivan oikein!" huudahti Pauli vilkkaasti, "sen olin unohtanut.
Hän oli yhdeksänkolmatta vanha, kun tutustuimme. Minä en ole koskaan
pitänyt häntä kauniina, vaan ei hän rumakaan ollut. Hänen kasvonsa
olivat noita pulmallisia välimuotoja, jotka eivät ole vanhoja eivätkä
nuoria, eivät vaalean- eivätkä tumman-verisiä. Niiden, jotka ainoastaan
hät'hätää olivat hänet tavanneet, mahtoi olla mahdoton tuntea häntä
toisella kerralla. Hänessä ei ollut mitään muistettavaa, ei mitään
mieleen tarttuvaa, josta häntä olisi voinut heti tuntea. Ei mitään
muuta, kuin pari kirkkaita, viattomia lapsensilmiä. Hän oli ehkä
yksinkertainen, vaan se oli tuota hyväsydämistä yksinkertaisuutta, joka
samalla kertaa liikuttaa ja naurattaa. Jos sille nauroi, niin voi sitä
tuskin tehdä kyyneleettömin silmin, eikä hän suuttunut siitä koskaan.
Hän vaati perin vähäisen ja saadustaan oli hän äärettömän kiitollinen.
Minussa oli kaikki, kaikki hänen mielestään. Hän jumaloitsi minua.
Minkätähden, sitä en tiedä. Vaan kaiken sen lajitellun varaston
hellyyttä, kaiken sen aran rakkauden, jonka hän kulkiessaan oli pannut
säästöön nuoruudessaan, sen tuhlasi hän minuun, ei koskaan kiihkeästi,
ei koskaan tyrkyttäen, vaan aina sävyisästi, kuin olisi hän aina
pelännyt minun suuttuvan -- kun hän oli niin hyvä."

Vielä kerran pidätti hän hymyilyänsä; Marianne taisi kuulla sen
äänestä.

"Ihmiset, jotka näkivät meidän yhdessä, luulivat häntä aivan minun
vanhemmaksi sisarekseni, eikä hän huolinut oikaista heidän
erehdystänsä. Hän kärsi, vaan hän oli ihmeteltävän pitkämielinen ja
pelkäsi saattavansa minulle vastenmielisyyttä... Ah, Marianne-rouva,
nyt -- jälestäpäin -- tunnen minä kalvavaa soimausta siitä, kuinka minä
inhosin tätä hyvyyttä, tätä kärsivällisyyttä. Kuinka kipeästi se koski
minuun, kuinka minä olisin tahtonut potkaista häntä kuin koiraa,
saadakseni häntä vaan suuttumaan, päästäkseni tästä alamaisuudesta.
Marianne-rouva, -- minä vihasin tätä naista niin, kuin koskaan olen
vihannut ketään ihmistä maan päällä. Minä olisin ravistanut häntä
olkapäistä ja huutanut: nouse vastustamaan minua! Vaan hän ei olisi
niin tehnyt... Ja kuitenkin hän välistä vähä miellytti minua. Me
kulttuuri-ihmiset olemme kummallisen huikentelevaisia. Me, jotka olemme
oppineet ajattelemaan sääntöjen mukaan, me sekoitamme oleellisuuden
ulkopuolella olevaan, tuhannet ristiriitaiset mielialat ajelevat meitä,
ja mitä enemmän me opimme niitä selittämään, sitä enemmän ne meitä
hallitsevat. Hän -- Matilda -- tiesi sen, hän tiesi minkä
silmänräpäyksen minä olin täydellinen orja. Niin tyhmää naista ei
löydy, ettei rakkaus tekisi häntä viekkaaksi, kymmentä miestä
viekkaammaksi, kun hän kerran on saanut avaimen meidän luonteemme
epäjohdonmukaisuuksien kamariin. Matilda tiesi minun vihaavan häntä,
hänen täytyi se huomata lukemattomista seikoista. Hän tiesi minun
mielipuolen mustasukkaisuudella salaavan häneltä kaikki ajatukseni ja
taipumukseni, tuumani ja toiveeni. Vaan hän oli kuin käärme: hän
vakoili tietoonsa minun tarkoitukseni, luki kirjojani, voitti
puolelleen ystäväni ja varasti itselleen minun katsantokantani. Ja mitä
enemmän minä huomasin hänen tahtovan hiipiä minun sydämeeni, sitä
enemmän minä vihasin. Kun kohteliaasti, kuten aina, ja ystävällisesti
keskustelimme, oli meillä alituinen riita. Vaan hän löysi minun hellän
kohtani: tuon määrättömän himon kauneuteen, ei luonnon, vaan hienouden
kauneuteen. Hänessä itsessään ei ollut ollenkaan taipumusta
ylellisyyteen, vaan hänellä oli taiteilijan silmä. Minä en ole koskaan
kellään ihmisellä nähnyt semmoista väriaistia kuin hänellä. Hän osasi
koota niitä ympärilleen lapsellisen yksinkertaisesti, vaan koskaan
erehtymättä. Eikä ainoastaan sitä, vaan hänen ohuissa läpinäkyvissä
käsissään luuli olevan ylenluonnollisen tunteellisuuden. Kaikesta, mitä
hänen käsiinsä tuli, osasi hän valita juuri sen, mikä minua miellytti.
Hän osasi omituisesti järjestää kukkasia! ... sijoittaa kalut ympäri
huonetta ... ympäröidä niitä sametilla ja villavaatteilla, sijoittaa
tyynyjä ja mattoja tarpeellisen huolimattomasti ... oh, hän osasi
lahjoa minun silmäni, saattaa aistini horjumaan, hän eli ainoastaan
kiusatakseen minua kaikella, mitä minä jumaloin ja hän teeskenteli
rakastavansa! -- Jospa hän olisi voinut voittaa nöyryytensä, olisin
minä rakastanut häntä kuin hullu, niin pitkälle oli hän päässyt!

"Ja lisäksi oli hän heikko, hän oli niin heikko, että elämä oli hänessä
ainoastaan pieni lekotteleva liekki, vaan hän ei hellittänyt. Hän ei
ajatellut kuolemaa, ei tuskia, -- ei muuta mitään kuin minua. Ja hän
tiesi kuolevansa; luuletteko sen mitään häneen vaikuttaneen? Hän ei
olisi sittenkään hellittänyt minusta. Oh, minä muistan kuin eilisen
päivän sen hetken, jolloin hän sanoi minulle jäähyväiset. Hän oli
kärsinyt hirmuisimpia tuskia yöllä, vaan aamulla lepäsi hän taas
sohvallaan. Minä olin erään huvimatkailija-seuran kanssa päättänyt
retkeillä vuorille kahdeksaksi tai kymmeneksi päiväksi, ja hän oli
minua innokkaasti siihen kehottanut. Oltiin Montreuxissa, Sen aamun
minä aina muistan. Minä astuin sisään balkongilta, joka antoi laaksoon
päin; ovet olivat auki, auringonpaiste ja kesätuuli hyväilivät ihmistä
joka puolelta, -- oh, Marianne-rouva, kevät oli, sinertävätä heijasteli
kaikkialla, kukat olivat juuri puhjenneet, ne täyttivät ilman
tuoksuillaan, tuntui kuin olisi maannut koko elämänsä ja nyt vasta
avannut silmänsä. Minä seisoin selkä oveenpäin sisäpuolella oven
suussa. Auringon valoa virtaili huoneeseen, jonkinlainen loiste näkyi
olevan noilla vaaleilla kasvoilla päähän vaipuneine, läpitunkevine
silmineen, tässä näyssä oli kirkkautta, vaan myöskin sitä sielun
terävyyttä, jota kärsimykset synnyttävät. Tuo hento olento lepäsi
tuossa rehevien värien keskellä, tai pikemmin: se makasi niiden päällä
kuin tyhjä, voimaton vaatekappale, -- ja tästä kaikesta pisti silmiin
nuo viisaat, tarkkaavaiset kasvot. Tuntui perin toisenlaiselta kuin
muutoin. Oli tyyni. Inhimilliset intohimot näyttivät puhdistaneen
yksinkertaisuuden ja sitte poistuneen. Olinko minä koskaan tuntenut
tätä vaimoa? Minä en tietänyt mitä tahdoin; liikutus valtasi minut.
Silloin nosti hän hentoa, kuolonkarvaista kättänsä, minä värisen
vieläkin muistellessani tätä hiljaista väsynyttä liikettä. Hän tiesi
pian kuolevansa! 'Ei lähemmäksi,' sanoi hän ja hymyili minulle niin
etten ole koskaan kenenkään ihmisen nähnyt niin hymyilevän. Hän makasi
hiljaa ja katseli pitkään minua, kuin olisi hän _hengittänyt_
keuhkoihinsa minun olentoani suurien silmiensä kautta, -- ainaiseksi
sulkenut sen näihin syviin, suuriin silmäteriinsä. Ahdistavia
kyyneleitä kokoontui kurkkuuni -- oh, Marianne-rouva, minä tahdoin
heittäytyä polvilleni tämän vuoteen viereen ja huutaa mielipuolisia
sanoja! Mutta silloin hymyili hän vaan noin hiljaa, armollisesti, kuin
olisin minä ollut hullunkurinen lapsi. 'Pauli, seurasi odottaa, en minä
eikä tohtori tarvitse sinua.'

"Ja minä horjuin ulos, en tiennyt mitä tein. Ja -- voitteko uskoa? --
tunnin perästä olin tuon kaikki tyyni unohtanut ja luulin löytäväni
hänet entisellään takaisin tullessani. Minä ajattelin tuon olleen vaan
hänen tavallisia oikkujansa. Kun minä tulin takaisin, oli kaikki
ohitse. Kirstu ja kaikki oli hankittu. Hän oli kuollut seuraavana
päivänä.

"'Älä katso minua, älä lähesty minua,' oli hän kirjoittanut
paperilapulle. Siinä oli kaikki tyyni. Tuossa seisoessani tuo köyhä
lappu kädessäni, huoneessa, jossa olin nähnyt hänen ... oh, hän tiesi,
mitä teki! ... silloin valtasi minut menehdyttävä, kamala tyhjyys kuin
olisi hän ollut kaikki minulle. Ja tämä sieluton huone, tyhjä,
silmäontelo, painui minun mieleeni kuvaksi, joka seuraa minua aina,
aina. Hän tiesi sen! Hän tiesi pakottavansa minua; -- että minä _nyt_
kaikella omallani olisin tahtonut ostaa takaisin mitä olin hyljännyt,
-- että minä _nyt_ sitä halusin, sentähden että nyt oli liian
myöhäistä!"... Pauli vaikeni hetkeksi, kuin olisi hän nihkiväsyksissä.

"Minä olen kokenut rakkautta kaikissa muodoissa," lausui hän melkein
vasten tahtoansa, "minä olen ryöstänyt sydämen rinnasta ja mennyt
menoani, vaan en koskaan ole tuntenut tätä toivotonta tyhjyyttä... Oh,
Marianne-rouva, minä rakastin häntä!"

Hän heittäytyi taaksepäin pannen kätensä tuolin selkä-laudalle ja
kätkien kasvonsa niihin, ja Marianne luuli kuulevansa puoleksi
tukahutetuita, valittavia nyyhkytyksiä.

Sitte nousi Pauli hiljaa ylös; Marianne kuuli hänen käyvän huoneen
läpitse ja oven pantavan kiinni; eteisen oven avain helähti vähäsen, ja
sitten oli kaikki hiljaa, -- hiljaa ja pimeätä.

Sinä iltana ei Börjellä ollut shakkitoveria.



11.


Kun Pauli ja Marianne seuraavana päivänä tapasivat toisensa,
arastelivat he toisiansa ja toisen silmät kääntyivät aina munalle, kun
toinen sattui häneen katsahtamaan.

Ensi iltana sanoi Pauli kirjoittavansa kirjeitä ja olevansa sentähden
pakotettu istumaan huoneessaan, kunnes Börje oli sisällä ja lamppu
pantu palamaan, vaan vähitellen rupesi kaikki käymään vanhaa rataansa
ja nuo pitkät hämykeskustelut alkoivat uudestaan. Alussa oli Paulin
käytöksessä jonkinlaista kankeutta, kuin olisi hän tahtonut supistaa
omaa avomielisyyttänsä, vaan kun Marianne sen huomasi ja antoi
haastelon kulkea vähäpätöisissä seikoissa, haihtui se itsestään.

Paulia kummastutti suuresti, ettei Marianne ollenkaan tuntenut Börjen
menneitä vaiheita eikä hänen perhesuhteitansa. Kerran sanoi hän tätä
ihmettelevänsä, ja varsinkin että Marianne oli niin tuiki tuntematon
anopistaan.

"Minä luulen, ettei Börjekään koskaan ajattele äitiänsä," vastasi
Marianne huolettomasti.

Paulin silmät suurenivat.

"Hän kirjoittaa äidilleen joka viikko."

"Se ei ole mahdollista!"

"Niin on hän aina tehnyt heti sen perästä kun erosivat."

"Kuinka voi semmoista käsittää? Mistäpä he kirjoittaisivat? Minä
kirjoitan kotiini joka neljästoista päivä, ja olen halkaisemaisillani
otsani, kun tuumin mistä kirjoittaisin. Ei täällä tapahdu koskaan
mitään."

"Kun kaksi ihmistä ovat niin sydämellisessä yhteydessä toistensa
kanssa, kuin Börje ja hänen äitinsä, on heillä aina puhumista."

"Mutta onhan hän tavallinen talonpoikaisvaimo!"

"Tavallinenko? Sitä en tiedä. Mutta hän on sangen kelpo ihminen. Börje
on äitinsä ihka elävänä."

Oltiin hetki vaiti; aine ei miellyttänyt Mariannea.

"Te ette taida sitäkään tietää, että isä joi?" sanoi Pauli äkkiä.

"En."

"Näettekös, hän joi, ja hän oli hirmuisen raaka ja törkeä. Hänen
juomahimonsa eneni vuosi vuodelta. Viime aikoina oli äiti melkein
yksinomaisesti johtamassa väkeä ja taloa ja lapsia -- kaikkea! Mies
käveli kuin puolihullu. Ja hän oli ennen ollut ahkera, kelpo mies...
Tiedättekö mitä, Börje inhoaa luullakseni väkeviä juomia niin paljon
isänsä tähden, hän pelkää perineensä halun niihin."

Marianne säpsähti.

"Uskotteko sitä?"

Sangen hämmästyttävää oli siinä ajatuksessa, että tuolla tyynellä
Börjellä olisi mitään sisällisiä riitoja taisteltavana; sellaista
mahdollisuutta ei Marianne ollut koskaan ajatellut.

"Minä olen varma siitä. Minä olen huomannut sen monta kertaa. Hän vihaa
sitä niin sydämestään, sentähden että hänen himonsa on niin raju.
Sitäpaitse ei hänellä ole kiusaukseksi ainoastaan se, että
maisteleminen on nautintoa; vaan hän saa siitä muutakin. Tiedättehän
kuinka vaikea hänen on ilmaista ajatuksiansa? -- Niin. Vaan kun hän on
saanut muutamia lasia, sitte saisitte kuulla! Hän ei tule päihinsä --
hänenlaisensa mies sietäisi äärettömästi -- vaan hänen luonteensa
muuttuu, hän tulee iloiseksi ja avomieliseksi. Hän saa sujuvan kielen,
joka häneen katsoen on aivan merkillistä. Kuinka hauskaa mahtaa hänestä
itsestään olla tämmöinen vapaa mieliala ja hyvillään olo! Ja siinä
juuri on kiusaus.

"Mutta siinä tapauksessa minä en ymmärrä..."

"No minä selitän: siinä on jotakin tahdotonta, aprikoimatonta, ja Börje
tahtoo tietää, mitä tekee... Minä olen nähnyt hänet sellaisen illan
jälkeisenä päivänä -- äänettömänä, umpimielisenä, melkein synkkänä.
Minä olen nähnyt, kuinka harmi paisutteli hänen suoniansa, kuinka hän
häpesi olleensa toisenlainen kuin tavallisesti. Hän luuli kaikkien
ihmisten ajattelevan, että oli ollut liiaksi iloissaan, ettei Börje
vallan tarkkaan ollut selvillä sanoistaan. Kuinka tarkasti hän näytti
kaikki muistavansa! Minä en ole koskaan nähnyt kenenkään ihmisen
tarvitsevan semmoista oman vastuunalaisuutensa tuntemista. Lisäksi
vielä -- hän on tietoisuutensa kautta omien taipumuksiensa määrääjä, ja
sitä juuri minä ihailen hänessä."

Marianne katseli häntä vähän kummastellen. Hänestä tuntui hulluudelta,
että Pauli olisi voinut ihailla Börjeä.

"Herranen aika -- luuletteko vaan hänen ruumiillisen voimansa niin
vaikuttavan minuun! Me miehet emme ollenkaan ole siihen niin
taipuvaisia kuin te, naiset. Vai luuletteko hänen tyyneytensä olevan
perittyä? Ei suinkaan. Börje ei ole perinyt ainoastaan äitinsä
ymmärrystä, vaan myöskin suuren joukon isänsä raakuutta. Osata hallita
sitä niinkuin hän tekee -- siinä ilmautuu hengen aatelisuus. Vai
luuletteko hänen saaneen hienotunteisuutensa vallan lahjaksi? Pyh.
suututtakaapas hänet, niin saatte nähdä, kuinka hänen täytyy taistella
sisunsa kanssa, ettei suorastaan iskisi nyrkillään. Totta on,
että hän harvoin suuttuu, sillä hänessä on jonkinlaista raskautta,
hitautta, joka häntä pidättää, vaan _kun_ hän vihdoin suuttuu,
kyllä hän sen muistaa. Hänen vihansa on yhtä sitkeä ja yksipuinen,
kuin hänen uskollisuutensa on valmis antamaan anteeksi. Minä pidän
sellaisista luonteista. Ne vaikuttavat kunnollisuudellaan omituisen
miellyttävästi... Mitä ette esimerkiksi luulisi hänen minulle antavan
anteeksi? Oh, hän on pohjaltaan tuommoinen suuri, hyvä, kunniallinen
lapsi! -- Minä saisin tehdä armosta syntiä kauvan -- kauvan."

Hän vaikeni ja hymyili hiljaa itsekseen.

"Omituista on joka tapauksessa kuinka vähä te tunnette häntä. Minä olen
huomannut sen lukemattomista sivuseikoista. Te ette ollenkaan tiedä,
mihin hän kelpaa. Te pidätte aivan yksinkertaisesti hänet
mitättömyytenä."

"Mutta, hyvä herra Sandell, mitäpä hän sitten muuta on!"

Pauli tuprahutti savupilven suustaan.

"Mutta semmoinen hän ei ollenkaan ole!" huudahti hän kiivaasti kuin
sairas, "oikeastaan on hänellä parempi pää kuin minulla. Ja
ajatelkaapas tätä kestävyyttä! Te ette ehkä usko hänen olevan
kunnianhimoisen? Ehkä ette. Vaan hän on vallan toisella tavalla
kunnianhimoinen kuin minä. Hän ei tahdo erota rahvaasta. Päinvastoin;
hänen paikkansa on tuon paljouden keskellä. Hän on yksi niitä
väkipyöriä, joiden tärkeyttä me toiset hyvin halusta ylönkatsomme,
sentähden, ettei niitä näy tuon yleensä tyynen pinnan alta. Minä
luulen, ettei hän itsekään ole sitä huomannut. Hän aivan tietämättään
ja sisällisestä harrastuksesta pyrkii eteenpäin. Mutta odottakaas, niin
saatte nähdä, mikä mies hänestä tulee paikkakunnalleen! Minä olen
maalla kasvanut ja osaan pitää silmällä semmoista. Sellaiset luonteet
kuin hänen voivat kuvastua koko seudussa. Ettekö jo nyt huomaa, kuinka
häntä etsitään?"

"Kuinka te liioittelette hirmuisesti!... Vaikka täällä juoksee vaan
muutamia talonpoikaisukkoja häntä kyselemässä! -- Ha, ha, ha!"

"Ei maar, Marianne-rouva, tässä kohden en liioittele. Minä en tahdo
sanoa, että Börje kohottaa itsensä mihinkään valtiolliseen
merkitykseen, vaan että hänestä tulee yksi niitä _itsenäisiä miehiä_,
joiden sana painaa paljo vaakalaudalla joka kerta kun kysytään rahvaan
myötätuntoisuutta, siitä voitte olla varma. Eikä meidän ruokarikkaassa
maassamme viljellä viidensadan tynnyrin alaista maata Börjen tavalla,
ellei ole varmoja, toimekkaita suunnitelmia johtamassa. Ajatelkaas
näitä kaikkia ihmisiä, jotka hänestä riippuvat! Ja kaikkihan menee
tasaisesti kuin kellossa. Jos minä olisin nainen, pitäisin kunnianani
seisoa sellaisen miehen rinnalla ja seurata hänen kehittymistänsä."

Marianne näytti neuvottomalta. Hän ei koskaan ollut hyvillään,
kun Pauli kiitti Börjeä noin liiallisesti. Se tuntui hänestä
nuhtelemiselta. Pauli sen kyllä huomasi, vaan ei ollut millänsäkään;
hänestä oli hauskaa puhua.

"Börje ei juuri ole ystävällinen," jatkoi hän heittäytyen taas
tuoliinsa selkänojolleen, "en voi olla nauramatta ajatellessani...
Nähkääs, siihen aikaan kuin hänellä oli rahaa eikä mulla ollut yhtään,
sattui välistä että hän joskus auttoi minua, vaan kun minä sitten
tahdoin kiittää häntä, niin hän omalla tavallaan käänsi minulle
kylkipuolensa ja lopetti kaikki kiitosvirret sanoen niin äreästi hm,
ettei kukaan sitä voinut osoitella. _Old fellow_,[7] minä muistan sen
kuin eilisen tapauksen!"

Tätä kuullessaan oli Marianne tulemaisillaan oikein mustasukkaiseksi,
hänen mielestään piti Pauli enemmän Börjestä kuin hänestä.

Illallisen jälkeiset hetket kuluivat melkein aina molempien ystävien
shakkitaisteluissa. Marianne ei ottanut puheeksi, kuinka typerältä se
näytti eikä hän myöskään jättänyt heitä yksikseen. Päinvastoin istui
hän aina sohvassa Börjen vieressä katsellen halukkain silmin sotaonnen
vaihetuksia.

"Tuo pikku hirviö tahtoo istua oppimassa, kunnes hänkin osaa tehdä
matin minusta," sanoi Börje, "mutta älähän huoli."

Enimmäkseen ei hän ajatellut Mariannea eikä muuta päästyään pelin
alkuun. Kädet tuuheaan tukkaan pistettyinä ja shakkilautaan tuijottaen
voi hän istua kokonaisen neljännestunnin ja tuumia tehtävää siirtoa
punniten sen kaikkia seurauksia. Vaan hän oli liiaksi tottunut vanhan
apteekkarin yksinkertaiseen menetystapaan, ja uuden vastapelaajan
monipuolisuus piti hänen ponnistuksiansa pilkkanansa.

Pauli Sandell ei ollut mikään intohimoinen pelaaja; hän oli siitä saanut
kyllänsä, -- hän älysi aseman yhdellä silmäyksellä, oli heti valmis
siirtämään eikä hänen koskaan tarvinnut olla levoton pelitoverinsa
suunnitelmista, jotka hän näki päivän selvinä edessään. Vaan hän ei
koskaan näyttänyt kärsimättömyyttä, kun Börje aprikoi.

"Sinä takerrut omiin laskuihisi, niin että unohdat minun," sanoi hän
vaan sääliväisesti hymyillen, kun Börje varovaisuudestaan huolimatta
siirsi hullusti:

"Mutta minä _teen_ sinusta matin, hitto minut vieköön, jollen minä tee
sinusta mattia!" lupasi Börje järkähtämättömimmällä sitkeydellänsä.

Ja sitten istui Pauli taas yhtä kärsivällisenä selkänojollaan
tuolissaan, seuraten silmillään Mariannen käsiä tämän valmistaissa
jotain koruompelusta tai muuta.

Olipa ilta hiukka jälkeen joulun. Börje istui sohvassa kyynäspäät
pöytää vasten, pää käsien välissä ja katse shakkilaudassa; hänen
vieressään istui Marianne hypistellen työtänsä ja häntä vastapäätä
Pauli nojaten huolimattomasti sivulle päin tuolissaan toinen käsi sen
selkälaudalla toinen hänen otsallaan; päätään taivutti hän taakse päin,
niin että valo ei sopinut hänen silmiinsä. Kattolamppu valaisi
kirkkaasti ja heleästi koko seuraa. Kukaan ei puhunut mitään. Börje
istui ja ajatteli.

Pauli poltteli turkkilaista papyrossiansa, pitkään ja nauttien sen
täysinäisiä savupilviä. Silloin tällöin nosti hän kättänsä, otti
papyrossin sormiensa väliin ja puhalsi savun mehupunaisten, puoleksi
avoimien huuliensa välistä ulos sangen hienona, sinertävänä
sumusäteenä. Hänellä ei ollut mitään muuta tehtävää kuin katsella
Mariannea.

Marianne oli tottunut katsomaan häntä silmiin; se ei ollut hänelle enää
vaikeata. Välistä suhahti papyrossin tuoksu hänen sivuitsensa keveästi
kuin hengähdys. Hänestä oli se suloista. Sen kautta tuli Paulin
läheisyys sangen sopusointuiseksi sen ilman kanssa, jota Marianne
hengitti, saattoi sen aivan käteen tuntuvaksi, kietoi hänet kaikki
käsittävään, huumaavaan onneen.

Kerran loi hän silmänsä ylös, nopeasti kuin salavihkaa, kun Pauli teki
siirtonsa. Hän tarkasti hänen kätensä liikettä, -- tuon hienon
musiikki-käden, joka oli siro ja jäntevä kaikessa laihuudessaankin.
Kasvoihin uskalsi hän harvoin katsoa, -- vaan kädet -- niitä hän oikein
jumaloitsi.

Sitten nojautui hän sohvan päätyä vastaan taas työ polvillaan ja silmät
alaspäin luotuna. Mitään miettimättä istui hän leikitellen
sormustimellaan, johon hän työnsi sormensa ja vetäisi taas pois, jotta
napsahdus kuului joka kerta. Ja hänen kasvoilleen heijastui hänen
sisällinen mielialansa. Nyt saattoi aika pysyä paikallaan. Nyt ei ollut
mitään toivottavaa, ei mitään puuttunut, halu ei mihinkään pyrkinyt.
Nyt ei ollut mitään tulevaisuutta, ei menneisyyttä, -- ei mitään muuta
kuin tämä ainoa, joka hävitti kaiken muun, kaiken muun. Olisi ollut
pyhyyden loukkaus ajatella nyt muuta aikaa kuin tätä. Ei muuta ollut
kuin tämä nyt. Silmänräpäys! Hän ymmärsi nyt Paulia paremmin kuin
koskaan ennen. Ja mitä oli koko maailma sen rinnalla, että Pauli istui
tuossa häntä vastapäätä, -- että hän voi nähdä hänet huomenna,
ylihuomenna, joka päivä! Siinä oli kylläksi, enemmän kuin kylläksi!

Äänettömyydessä ... sanojen häiritsemättä... Oi, juuri tämän tähden
piti hän Paulista; tämän tähden, joka vaikutti Pauliin naisen
sävyisyyden, tämän _noli me tangere_![8] Marianne tunsi aina, kuin
vetäytyisi Pauli säikähdyksestä takaisin, jos hän häntä olisi koskenut.
Kun Pauli tarttui hänen käteensä, teki hän sen hieman vastenmielisesti,
pehmeästi, keveästi -- hyväillen, että tuskin tunsi hänen kättänsä
omassaan. Siinä ilmautui sellaista epävarmuutta, tunteellisuutta, kuin
olisi yksi ainoa sieluelämän värähdys voinut saada matkaan
sähkötärähdyksen.

"Sitä sanotaan rakkaudeksi ja sen johdosta mennään naimisiin," kaikui
hänen korvissaan Paulin kerran lausumat sanat... Rakkaudestako? Oh, tuo
sana oli liian kömpelö ja karkea. Tälle _ei löytynyt_ mitään nimeä.

Hän loi hitaasti ylös silmänsä, jotka hän koetti pitää tyyneinä. Vaan
sitä tehdessään kohtasi hän tiellä toisen silmäyksen, joka siinä jo oli
ollut kauvan; hän näki vangitsevan, kahlehtivan katseen ruskeista,
pitkäripsisistä silmistä, joissa päivän terä uiskenteli kuin kahden
tushiviivan välissä, -- hän näki puoliavoimet silmät, jotka suurenivat
ja ahmaisivat hänen katseensa, kuten elohopea-murunen ahmaisee toisen.

Tuo oli tapahtunut ilman pienintäkään liikettä, ilman mitään vaihetusta
kasvojen juonteissa. Hän tunsi tukehuttavan, hurmaavan pelästyksen,
kuin olisi hän kävellyt salaista rikollista tietä, tunnustanut mitään
sanomatta, lahjoittanut mitään antamatta. Olisipa hän kääntänyt
silmänsäkin muualle, vaan ei voinut, Pauli piteli niitä paikoillaan
väkisin, pakotti koko hänen olentonsa ajautumaan niihin nähtäviksi.
Marianne tunsi vastustusvoiman katoovan silmistään, kuinka ne
syvenivät, rupesivat hehkumaan, tulivat intohimoisiksi kuten Paulinkin.

Siinä sekä menehtyi että menehdytti; ei ollut aikaa eikä paikkaa.

Kun Paulin piti tehdä taas siirron ja sentähden irroitti silmänsä
Mariannesta, kääntyi tämän katse pois horjuen, kuin pitkästä syleilystä
huumautuneena.

Marianne istui liikkumatta samassa asemassa ja katseli joutilasta työtä
polvillaan. Tuntiessaan taas Paulin katseen kiintyvän häneen, tunkeutui
veri hitaasti hänen poskilleen ja levisi kuin tykyttävä lämpö ihon
alle, -- se oli häpeän polttava, tulipunainen väri.

Mitä hän oli tehnyt! Ajatus teki hänet rammaksi, voimattomaksi. Mitä
hän oli tehnyt? Mitä pitäisi Paulin luulla?

Hän ei kertaakaan sinä iltana uskaltanut katsahtaa Pauliin, ei edes kun
antoi hänelle kättä sanoakseen hyvää yötä.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä esiytyi Pauli kuin ei mitään olisi tapahtunut heidän
välillään. Hän oli aivan entisensä kaltainen, istui lämpiävän uunin
edessä Mariannen luona, puhui kuten tavallisesti, ei innokkaammin eikä
kylmemmin. Vaan Marianne oli muuttunut: hän oli äänetön, hämillään,
eikä uskaltanut nostaa silmiään. Hänen äänensäkin oli tullut vallan
ihmeellisen araksi ja hävyttömäksi.

Shakkipelin aikana istui hän tapansa mukaan Börjen vieressä, vaan ei
katsonut ylös, ja neuloi kiivaasti. Häntä ei tuntunut olevankaan.

Pauli huomasi hänen silmäluomensa olevan punareunaisia kuin kyyneleiden
ahdistaessa.

Kului vieläkin päivä eikä asian laita muuttunut. Marianne pysyi
alakuloisesti syrjällä: Börjelle sanoi hän sen olevan vaan päänsärkyä.
Pauli koetti häntä hauskuuttaa, vaan hän ei siitä huolinut. Mitä piti
Paulin ajatteleman? Marianne ajatteli ainoastaan tätä; -- hän tunsi
naisellisuuden kuolettavaa häpyä, kun oli paljastanut itsensä. Hänen
täytyi tavalla tai toisella näyttää Paulille hänen erehdyksensä, ettei
hänen katseensa ollut niin mitään merkinnyt...

"Marianne!"

Tämä ei ollut luullut hänen tulevan, oli jo niin myöhä, että valkea oli
pääsemäisillään.

"Marianne, minkä tähden kartatte minua?"

Pauli oli tullut aivan odottamatta, kuulumatta. Ääni oli kiireellinen,
hengästyksissä, kuin kiivaan käynnin perästä. Marianne pelästyi niin
hänen suoraa kysymystään ja äkillistä tuloansa, ettei tahtonut saada
henkeänsä kulkemaan. Sydän tykytti niin lujaa, että hän vasta muutaman
sekunnin päästä voi vastata.

"En minä teitä karta."

"Älkäämme riidelkö sanasta. En minä tarkoita, että te menette pois
minun tieltäni. Vaan tiedättehän, että vältätte minua."

Hän heittäytyi tuolille katsellen Mariannea, kuin olisi hän odottanut
häneltä anteeksi pyyntöä. Vaan tämä ei vastannut, katseli vaan alas
istuessaan.

"Onko teillä oikeus kohdella minua tällä tavalla?" jatkoi Pauli
kiivaasti. "Olenko koskaan pahoittanut mielenne, olenko pelottanut
teitä raakuudellani? Onko teillä pienintäkään syytä olla minulle
vihoissanne?"

Hän oli epäilemättä loukattu, joka vaati hyvitystä.

"Sanokaa, Marianne, olenko näistä mitään tehnyt." -- Hänen äänensä oli
kireä, nuhtelevan katkera.

"Saatte ajatella sitä sitten, kun minä en enää ole täällä; minä en
tahdo olla teille vaivaksi."

Hän nousi kiivaasti.

Marianne säpsähti; mitään ajattelematta kaappasi hän hänen kätensä
seisahduttaakseen hänet.

"Antakaa anteeksi, Pauli, älkää olko vihoissanne! Ah -- antakaa
anteeksi mulle!" Ja tietämättä mitä teki, pudisti hän otsaansa Paulin
kättä vastaan.

Pauli istahti ja tarttui hänen käsiinsä, tyynesti kuin hyväntahtoinen
ystävä.

"Kiitoksia niistä sanoista, Marianne, ja annetaan nyt kaikki olla
entisellään. Älkää pelätkö minua."

Hän puhui ystävällisesti hyväillen, kuin olisi hän ollut joku hirmuinen
herra ja toinen pieni lapsi.

Marianne oli sangen iloinen ja liikutettu; säteilevin silmin katsahti
hän Pauliin.

"Minä en teitä pelkää, minä olen..."

"Vaiti; ei sanaakaan!" Hän hillitsi Mariannea pelottaen leikillisesti
häntä ja laski hänen kätensä irti.

Marianne punehtui, puraisi huultansa ja hymyili alakuloisesti.

"On asioita, joista ei koskaan puhuta, Marianne ... Marianne-_rouva_."

Hänen äänestään soi nuoruuden ailahteleva ilo, matalasti, pehmeästi.
Nuo kiiltävät sisiliskon silmät sädehtivät ja loistivat kuin
lämpimimmässä auringonpaisteessa.

Marianne oli kokonaan onnellinen. Tokkohan maailmassa mitään muuta
löytyikään kuin tämä, jota ei kumpikaan saanut lausua ja jonka he
molemmat tunsivat paremmin kuin puhuttuansa siitä kuinka paljon
tahansa!

Hän istahti kädet ristissä ja kasvot tulen loisteessa hehkuen. Pauli
kumartui eteenpäin ja katsahti häneen; hän vaan hymyili kääntämättä
silmiään valkeasta.

Omituista kuitenkin oli, kuinka kaksi viimeistä päivää oli häneen
vaikuttanut! Kasvoihin oli ilmautunut kokonaan toisenlainen sielun
elämä, juonteisiin oli tullut enemmän elävyyttä. Ja nyt älysi Pauli,
kuinka kummallisesti tämä hento olento voi viehättää. Siinä ilmautui
pehmeyttä, lämpöä, jotakin, johon voi kätkeytyä, nojautua, jopa
vajotakin. -- Oh, naisilla on tämmöinen kyky, joka kehittyy -- kautta.

Pauli alkoi haastella puoliääneen vähäpätöisistä asioista. Kaikki oli
entisellään, kumpikin vaan hengitti nopeammin ja puhui hiljemmin.

Kun Börje oli tullut sisään pitivät he kumpikin seuraa hänelle, ja
vaihtoivat tuskin sanaakaan toisilleen; siinä ilmaantui jonkinlaista
vapaata välinpitämättömyyttä. Marianne oli melkein ujo, ja se kaunisti
häntä. Pauli piti istuessaan häntä mielellään silmällä, vaan otti
shakkipeliin tavallista tarkemmin osaa.

Noustiin; oli jo aika sanoa hyvää yötä. Börje meni uunin eteen
sytyttämään sammunutta sikaariansa.

Pauli ojensi kätensä Mariannelle, kuten hän teki joka ilta, ja tämä
laski kätensä siihen -- lämpimän, pehmeän -- kuin olisi sen mukana
seurannut tykyttävä sydän. Pauli katseli häntä omituisesti hymyillen,
sillä hänen kätensä, jota hän piti omassaan, tuntui pidättelevän henkeä
ja odottavan. Marianne katsahti taas Paulin silmiin, jotka taas
laajenivat, suurina tummanruskeina, sillä aikaa kuin hänen kätensä
tulisesti ja hyväillen ikäänkuin pujottelihe Mariannen käden ympäri;
kovempaan, aina kovempaan. Katse vajosi katseesen, ja vaikkeivät he
liikuttaneet jäsentänsäkään, tuntui kuin olisi Pauli sulkenut Mariannen
syliinsä ja hitaasti, hurmauksesta vavahdellen vienyt huulensa hänen
huulilleen, antaaksensa niiden olla siinä kauvan -- kauvan.

Marianne poistui horjuvin askelin ja sekavin tuntein.

       *       *       *       *       *

Siitä päivästä lähtien oli joku salainen suhde heidän välillään
olemassa. He tosin eivät tehneet itseänsä syypäiksi mihinkään tekoihin,
jollei semmoisiksi lueta äänettömiä käden puristuksia eikä puhuvia
silmäniskuja, jotka toimittivat sähkösanoman tehtävää. Ei koskaan
puhuttu heidän kesken sanaakaan rakkaudesta. Äänettömällä kielellään
osasivat he puhua kaikki, mitä tahtoivat. Ja he olivat toisiensa
hirmuhaltijoita. Pauli vaani aina jotain salaisuutta, jota hän luuli
Mariannen häneltä peittelevän. Ei se ollut mustasukkaisuutta eikä
epäluuloa, hän olisi muka tullut vaan äärettömän iloiseksi, jos olisi
voinut hämmästyttää häntä pienellä ennen tapahtuneella rakkausjutulla.
Hänellä oli tapana mennä asemalle postia hoitamaan ja hänen suurin
ilonsa oli lukea Mariannen kirjeet ennenkuin tämä itse sai niitä avata;
tässä menetteli hän uhkarohkealla itsekkäisyydellä aina Mariannen
läsnäollessa ja lupaa kysymättä.

Mariannea huvitti hänen häveliäisyytensä puute, jota hän koetteli
kostaa puolestaan.

Kun Paulia oli kutsuttu vieraisiin -- joka muuten tapahtui usein --
esitteli hän välistä, ettei hän menisi. Hän katseli hartaasti Paulia
intohimoisesti ja vedet silmissä, jotka pyysivät ja rukoilivat,
hyväilivät kuin kaksi pehmeätä käsivartta; ja Pauli taisi valehdella,
sepittää pitkiä historioita, joutua väen kanssa tekemisiin -- mitä
tahansa -- saadakseen jäädä kotiin, kun Marianne sitä vaan tahtoi.

Tämä kaikki oli niin mukiin menevää, niin vähäpätöistä, ettei Marianne
ollenkaan tuntenut tunnon vaivoja siitä, ja Börjeä kohtaan oli hän
ystävällisempi kuin ennen koskaan ikäänkuin ollakseen herättämättä
hänessä mitään epäluuloja. Sydämessään kiitti hän Börjeä. kun sai olla
vapaana kaikista epäluuloista ja pitikin hänestä sen vuoksi. Hänen
suhteensa Pauliin ei ollut hänessä herättänyt pienintäkään
vastenmielisyyttä eikä inhoa Börjeä kohtaan, pikemmin päinvastoin,
sillä hänen tunne-elämänsä oli luonnottomasti kiihtynyt.

Börjelle oli siis tuskin mahdollista huomata mitä noiden kahden välillä
oli olemassa, varsinkin kun he olivat arkoja kuin peltopyyt. Ainoastaan
silloin, kun oltiin turvassa, hiipivät heidän silmäyksensä esiin kuin
sovittuun kohtaukseen.

Ensiaikoina oli Marianne ujo ja hiljainen, joka seikka teki koko hänen
olentonsa nuorekkaaksi, melkein lapselliseksi. Osaksi pelkäsi hän
saattavansa Paulille mielipahaa olemalla liiaksi miellyttävä, osaksi
pelkäsi hän lapsellisesti Börjeä. Vaan jälkimmäiseen nähden rauhoittui
hän pian, opittuansa huomaamaan, kuinka lujasti hän voi luottaa Paulin
valppaaseen varovaisuuteen. Hän oli ehkä epäillyt vähän tämän
vaitioloa, vaan se epäilys haihtui pian, sillä tuhansissa
pikkuseikoissa havaitsi hän, kuinka lujasti Pauliin voi luottaa. Pauli
Sandell oli liiaksi kokenut tällaisissa asioissa, ettei olisi tietänyt
mikä kaikkivaltias taikasauva on vaiti oleminen, kun kysytään naisen
suosiota. Hän oli nähnyt jo useamman kuin yhden linnoituksen antautuvan
tämän yksinkertaisen muurinsärkijän edessä.

Jos Marianne oli astumaisillaan liiaksi pitkälle, oli aina Pauli se,
joka häntä pidätti.

Kun Marianne jälestä päin oli tullut vakaumukseen kaikilta
puolin, rupesi hän noudattamaan -- jos niin voisi sanoa --
hyökkäysjärjestelmää; hän harjoitti menestyksellä eräänlaista
naamioittua keikailemista, aina niin kavalassa muodossa, ettei Börje
olisi vaan mitään huomannut.

Hänellä oli tyhjentymätön keksimiskyky.

Välistä sattui, että Börjenkin täytyi mennä Paulin mukana herrojen
kekkereihin, ja silloin istui Marianne aina ylhäällä odotellen, vaikka
he olisivat tulleet kuinka myöhään kotia. Ja molemmat herrat, jotka
halusivat istua hetkisen ennen maata menoa, astuivat silloin hänen
työhuoneeseensa. Nämä yökeskustelut tulivat sitten aina omituisen
viehättäviksi, kaikesta teeskentelystä vapaiksi. Ne olivat Mariannen
hurmaushetkiä.

Muutos Mariannessa ei voinut pysyä salassa Börjeltä. Marianne ei ollut
enää niin taipuvainen lihomaan kuin ennen, vartalo oli sirompi, käynti
reippaampi, liikkeet keveitä. Iho oli tullut värikkäämmäksi ja silmät
suurine terineen tummemmiksi. Kaikki tämä ilahutti häntä.

"Enkö tietänyt, että viihtyisit maalla, kun vaan tottuisit ensiksi!"
huudahti Börje ylpeästi, "ja kun sinä opit harrastamaan kaikkea, niin
saat nähdä!"

Myöskin Mariannen shakkipeliin osoittama tarkkuus oli hänestä hyvä
merkki.

"Odotappas vaan," sanoi hän ja nyhkäisi häntä salavihkaa kylkeen,
"kyllä halu tulee pian. Sinä et siitä tiedäkkään ennenkuin se tulee."

Marianne nauroi näille ennustuksille. Hän osasi nauraa kaikelle. Mitä
hän huoli tulevaisuudesta! -- kun vaan ei Pauli tahtonut lähteä
matkalle. Hänen elämänsä suuri romaani saisi kestää vielä kauvan.
Kuinka kauvan -- sitä hän ei tahtonut ajatella. Mutta mitä muistoja
kokosi hän siitä itselleen! Kukkasia, joita Pauli oli hänelle antanut;
paperin lappuja, jotka Pauli oli täyteen raapustellut hienolla,
komealla käsialallaan; nenäliinan, josta hän oli reväissyt kaistaleen
Paulin loukkaantuneeseen sormeen -- kaikkea mahdollista. Siitä tulisi
muka kokonainen kokoelma.

Hän toivoi noin epämääräisesti, ettei Pauli olisi ollut niin vallan
varovainen eikä tarkkatuntoinen; hän olisi tahtonut hänen lausumaan
muistoon pantavan sanan, josta olisi todellakin voinut kiinni pitää,
kun kaikki muu oli muuttunut ja savun tavalla haihtunut tuuleen.

Paulin mielestä oli tämä ainoastaan pieni novelli, tuollainen
herkullinen ranskalainen. Hän ei nähnyt tässä suurta elämän kuvaa.
Hänen käsityksensä mukaan naisluonteesta piti Mariannen pudota kuin
tuleentuneen omenan puusta hänen käsivarrelleen -- aikanaan. Vaan hänen
oma asiansa oli ottaa vastaan tai väistyä alta pois.

Toistaiseksi oli hän ainoastaan utelias. Olihan aina jotain huomioon
otettavaa. Erotus Mariannen ja toisten naisten välillä oli sama kuin
erotus sen ja sen romaanin välillä, jommoisia olivat esim. _Sapho_ ja
_Une page d'amour_, _Cruelle énigme_ ja _Madame Bovary_.

Hän olisi ollut tyytyväinen, jos Mariannen luonne olisi ollut
alkuperäisempi, mutta täytyihän nyt tyytyä ihmisiin semmoisina kuin ne
olivat.

Hänestä oli hupaista ajan viettoa kävellä ja punnita mielessään
Mariannen häneen tekemiä vaikutuksia, kuinka hän toisena päivänä
saattoi tuntea kiusausta vetämään Mariannen luoksensa, jossa
tapauksessa hän muka puolustaisi itseänsä sillä, että kukin saa vastata
teoistansa ja ettei hän, vaan Marianne oli kietoutunut pauloihin, sekä
kuinka hänet toisena päivänä valtasi semmoinen jalomielisyys, että hän
melkein järkähtämättömästi oli päättänyt lähteä Tomtöstä, estääkseen
näytelmää pitemmälle jatkumasta. Mutta pohjalta oli hänen luonteensa
yhtä kevytmielinen kuin Mariannenkin, ja kun hänen kiihkonsa jonkun
kerran riehahti, laimistui se pian. Hänestä oli mukavinta liukua päätä
pahkain eteenpäin ja antaa sitte keikahtaa mille puolelle hyvänsä.

Sattuipa eräänä iltana, että Börje ja hän kahdentoista aikaan tulivat
kotiin jostain peliseurasta. Koko talo oli vaipunut unen helmoihin,
kaikkialla oli pimeä paitsi Mariannen työhuoneessa, josta tuli
pilkoitteli varjostimien välistä.

"Lapsi-rukka, kun on istunut odottamassa meitä näin kauvan", sanoi
Börje.

Marianne oli kuullut heidän tulevan ja avasi etehisen oven, ennenkuin
he ennättivät kolkuttaakaan. Hänen puvustaan päättäen oli hän jo
maannut ja nukkunut, sillä hän oli tuskin puoleksi vaatteissaan. Hänen
toisessa kädessään oli lamppu ja toisella piteli hän koossa mustaa
suurta huivia, jonka hän oli käärinyt päänsä ja hartioittensa ympärille
ja joka viljavin poimuin laskeutui hänen alushameellensa.

"Mahtaa olla myöhäinen", muistutti hän väsyneellä ja tyytymättömällä
äänellä.

Tuuli puuskahti sisään ja oli sammuttamaisillaan lampun, jonka liekki
venähti kuin pitkä kieleke koko lasin läpi. Börje sulki oven kiireesti,
sillä Marianne näytti olevan ohuissa vaatteissa. Tuo musta hame
laskeutui veltosti ja syvin laskoksin nilkkojen ja jalkojen ympäri,
kuin ei olisi hänellä ollut muuta alusvaatetta. Tämän tähden näytti hän
pitkältä ja huojuvalta, sekä ruumiin piirteistä sai hämärän
aavistuksen.

Kun herrat riisuivat päällysvaatteitansa, seisoi Marianne ja piteli
lamppua, Hänen käsivartensa oli paljas, sillä huivin alla oli hänellä
ainoastaan yöryijy, jonka puolipitkät hihat olivat vetäytyneet
ylöspäin, jonkatähden hän niin tarkasti pitelikin vaatetta ympärillänsä
vapaalla kädellään.

Pauli katsahti häneen. Ei mistään voinut päättää tämän olevan
keikailemista. Marianne oli totinen, melkein kylmän näköinen. Hän
muistutti vähän kreikkalaista veistokuvaa.

Vai niin, sitäkö hän tahtoi! Paulin täytyi purra huuleensa voidakseen
olla nauramatta, hänestä oli Marianne samalla kertaa tunnottoman kavala
ja auttamattoman lapsellinen.

Sisään mentäissä sai Pauli kuiskatuksi hänen korvaansa:

"Vai niin, tämä esittelee kaiketi Pygmalionia[9] ja Galatheaa! Minä
tahdon hengenkin kuvapatsaaseeni. Rukoilenko jumalia?"

Marianne katsahti totisesti häneen mitään vastaamatta. Hänen paljas
kätensä ja alaston ranteensa näyttivät sanomattoman pyöreiltä ja
valkeilta tuon tumman kashimiirin pohjalla, jonka viljavia poimuja hän
piteli koossa rinnallaan. Ja nyt taisi Pauli myöntää hänen olevan
oikeassa: tähän käsivarteen voi hurmaantua.

Oli niin myöhä, että Pauli saattoi viivähtää ainoastaan sangen vähän
aikaa. Marianne oli istahtanut uunin varjoon syrjälle; herrat kävelivät
edestakaisin laattialla haastellen.

Kun Pauli sanoi hyvää yötä ja tarttui Mariannen käteen, kuljetti hän
nopeasti kättänsä ranteen yläpuolelle silmänräpäykseksi tarttuakseen
polttavan tulisesti tähän viileään, pehmeään naiskäsivarteen.

Marianne katsahti häneen ainoastaan kummastellen ja
välinpitämättömästi, _niin_ välinpitämättömästi, että Pauli luuli
pettyneensä silmänräpäykseksi.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna näkyi Paulin vallanneen joku levottomuus. Hän oli
aamulla saanut kirjeen, jonka johdosta hänen täytyi lähteä matkalle
joksikin ajaksi asioitansa valvomaan. Marianne oli vaalennut sen
kuultuaan. Pauli oli siitä aivan varma.

Täksikin illaksi olivat miehet kutsutut peliseuraan, vaan kun Börjellä
oli puuhaa väen kanssa, pääsivät he vasta myöhempään lähtemään. Pauli
pukeutui aikaisin saadakseen viettää tavallisen hämyhetken Mariannen
luona. Hän ei istahtanut, vaan käveli edestakaisin laattialla.

"Marianne", sanoi hän äkkiä ja seisahtui hänen eteensä, "kun nyt lähden
matkalle, täytyy minun ajatella kuinka vietän kesäni ja tulevan
vuoden."

Marianne istui lämpiävän uunin edessä tavallisella paikallaan. Hän ei
vastannut. Vaan Pauli näki hänen painavan päätänsä rinnoilleen
alakuloisena.

"Sano mulle kuinka tahdot," pitkitti hän, "minä tahdon, että sinä itse
määräisit."

"En!" sanoi Marianne hätäisesti; Paulin äänessä oli ollut jotain
pelottavaa.

"Sen täytyy sinun kuitenkin tehdä ennemmin tai myöhemmin."

"Minä en voi. Tee kuten tahdot." Hän kuiskasi vastauksen niin arasti,
ettei se ollut teeskentelyä. Hän ei uskaltanut ottaa vastuuta
niskoillensa.

Pauli istahti häntä vastapäätä ja kumartui vähä eteenpäin.

"Sinä olit sangen kaunis eilen illalla," sanoi hän.

Mariannen sydän tykytti, että hän oli tukehtumaisillaan.

"Ehkä muka et siitä tietänyt?" sanoi hän ja aikoi nauraa.

Tuo loukkasi Mariannea, joka kavahti pystyyn poistuakseen.

"Ei, odotappas!" sanoi Pauli ja tarttui hänen käsiinsä. "Varmaankin
valvot tänä iltana? Tee niin. Minä tahdon sinulta itseltäsi tietää,
jäänkö tänne vai en. Aprikoi asiata ja anna mulle vastaus, ennenkuin
eroamme."

Hän irroitti hänen kätensä ja läheni ovea, sillä hän kuuli Börjen
tulevan.

Kun he illalla myöhään tulivat kotiin, paloi lamppu kuten tavallista
vierashuoneessa, vaan etehisen ovi oli kiinni ja aukeni vasta monen
kolkutuksen perästä; muuan piika oli tullut avaamaan.

"Rouva oli hyvin uninen," sanoi hän.

"Onko hän pannut maata?" kysäsi Börje.

"En tiedä. Hän pyysi vaan minua pitämään varalta, jos itse sattuisi
nukkumaan."

"Me astumme kuitenkin hetkeksi hänen työhuoneesensa, sillä minä näen
lampun siellä palavan," sanoi Börje.

Piika sanoi hyvää yötä ja poistui. Herrat riisuutuivat ja astuivat
sisään.

Huoneessa ei näkynyt ketään. Olisikohan Marianne todellakin mennyt
makuulle?... Ei, se ei ollut mahdollista. Olihan Pauli pyytänyt. --
Ensiksi äkkäsi Börje hänet; hän nykäsi Paulia käsivarresta ja näytti
leikillisesti sormellaan sohvalle. Jalat pallilla ja kasvot tyynyjen
väliin kätkettyinä makasi Marianne ja nukkui.

Börje hiipi hänen luokseen, Pauli perässä.

"Lapsukainen! Nyt olemme taas luonasi."

Marianne nousi istumaan, tuijotti valoon ja työnsi vallattomat hiukset
jälleen korvansa taakse -- veltosti, vapaasti -- kuin olisi hän luullut
olevansa yksin huoneessa. Sitten katsahti hän toisiin tajuttomasti,
tiedottomasti, yhä vaan tuijotellen valkeaan pienillä vaaleanvärisillä
silmillään. Hän ei käsittänyt, mistä kysymys oli. Häntä olisi tehnyt
mieli suudella kymmenen, kakskymmentä kertaa, ennenkuin hän olisi
päässyt hereille; hän hurmasi auttamattomasti.

"Oh, _tekö_ siinä olettekin!" puhkesi hän päästen viimein selville,
"kuka päästi teidät sisään?"

"Karna."

"Ha, ha, ha! Minäpä vasta olen mies valvomaan! Sen kyllä arvasin ...
vaan kaksi yötä perätysten, kyllä se on liiaksi mieletöntä. Tänä iltana
en todellakaan voi lörpötellä teidän kanssanne."

"Minä lähden ensimmäisessä aamujunassa, joten täytyy nyt heittää
hyvästi," sanoi Pauli ja ojensi kätensä hänelle.

Marianne oli ehdottomasti välinpitämätön.

"Minä seuraan teitä aina portaille asti, koska nyt on niin juhlallinen
hetki," sanoi hän ja asetti lampun niin, että se valaisi etehiseen, kun
ovi avattiin.

"Nyt muistan -- Börje -- minulta on loppunut sikaarit, etkö lainaisi
mulle muutamia, kunnes tulen takaisin kotia taas?" sanoi Pauli
seisoessaan etuhuoneessa ja pannen päällysnuttuaan ylleen.

"Halusta vallan," vastasi Börje ja meni kamariinsa. Hän jätti oven
raolleen, ja toiset voivat nähdä hänen sytyttävän kynttilän ja astuvan
sitten makuusuojaansa.

Marianne seisoi ihan Paulin takana. Tämän käsivarsi kiertyi pehmeästi
hänen vyötäisilleen. He seisoivat täydellisessä varjossa oven aukosta
huoneuksen puolella.

"Marianne", kuiskasi Pauli vetäen häntä hellästi itseensä lujasti
kiinni, "tulenko tänne takaisin ja jäänkö sitte tänne?"

Marianne oli niin kuumeentapaisesti onnellinen ja arka, ettei voinut
saada sanaa suustaan. Vaan hän ei voinut vastustaa haluansa painaa
poskensa tuota olkapäätä vastaan tuohon rauhalliseen soppeen
päällystakin sisäpuolelle, joka oli vetäytynyt taaksepäin. Kerrankin
sai sivellä tätä hienoa, pehmeätä kangasta!

"Meillä on aikaa yksi ainoa silmänräpäys," kuiskasi Pauli tähystellen
tuota kapeata valojuovaa Börjen ovesta.

"Minä _tahtoisin_ sanoa, ettet enää tulisi," vastasi Marianne.

"Vaan sinä et voi!"

"Jumala, minä kuolen pelosta," kuiskahti Marianne vapisevalla ja
puoleksi tukehtuneella äänellä. Tämä oli samalla kertaa jännittävää ja
häpeällistä, suloista ja inhottavaa.

"Rauhoitu," sanoi Pauli, "minulla on pantterin korvat eikä sinun
tarvitse pelätä mitään vaaraa. Haa, jumalat! Nuori ei ole kuin kerran
elämässään."

Hän kumartui ja suuteli Mariannea juuri korvan taakse hiusten rajaan
kaulalle. Hänen lämmin hengähdyksensä tuntui kuin vavahdus koko
Mariannen ruumiissa jalkoihin saakka.

"Ah, -- _prenez garde, chérie_!"[10] Hän sysäsi hänet rivakasti
syrjään, jotta hän tuli seisomaan huoneen avoimessa ovessa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä tuli Börje sikaarit muassa. Molemmat
ystävät ravistivat toisensa kättä ja Pauli pujahti ulos. Marianne
asettui Börjen viereen, joka piti ovea vielä auki, hän laski kätensä
tämän olkapäälle ja katseli menevää.

Kuu oli täysinäinen ja valaisi kirkkaasti kuusien yläpuolella. Hän näki
tuon hoikan, notkean olennon astelevan nopein askelin pihaa alaspäin
pitkän, mustan varjonsa seuraamana. Jäätyneeseen maahan valeli kuu
kylmää, sinertävää hohdettansa -- siinä oli jotakin typi tyhjää,
autiota, sydämetöntä.

Hän vavahti ja astui sisään.



12.


Huhtikuun loppu oli kulumassa ja Pauli oli ollut poissa kuusi viikkoa.

Marianne istui akkunan ääressä työhuoneessaan ja neuloi.

Hänen kasvonsa olivat muuttuneet. Huulet olivat vetäytyneet kireämmälle
ja juonteisiin oli ilmautunut lujuutta.

Silloin tällöin katsahti hän kartanolle, yli tuon äsken siivotun
istutuksen, jonka mustasta maasta kukan taimet pilkistelivät esiin.
Akkunan edustalla oli varjo, vaan kauvemmaksi paistoi vielä iltapäivän
aurinko lehdettömissä pensaissa, joiden kaikki risuiset oksat
kimaltelivat keltaisen ja vihreän vaiheella, ja joista toiset olivat
suorat, ja toisia oli punaiset ja kiilloitetut vavat kannattamassa
auringon valossa.

Hän katsahti siihen välinpitämättömästi, kylmän totisena ja näkyi
kuuntelevan.

Kartanolla oli niin hiljaa, kuin kaikki ihmiset olisivat kuolleet
sukupuuttoon, kahlekoira vaan helisteli rautojansa. Kaikki kiire ja
elämä oli vetäytynyt pellolle ja pysyi siellä iltaan saakka.

Hän oli kuullut oikein; vaunut olivat todellakin kolisseet. Olikohan
siellä Börje, joka nyt jo tuli takaisin viiden junassa? Ei; hän
tietysti tulisi asemalta jalkaisin. Kaikki hevoset olivat kiireessä
työssä.

Ah -- siellä tuli Pauli!

Niin. Nyt näki Marianne hänet. Hän tuli hollikyydillä ja ajoi suoraan
huoneidensa edustalle. Marianne näki hänen iloisen, vakoilevan
katseensa kääntyvän akkunaan, vaan hän oli noussut ja vetäytynyt sen
varjostimen taakse, ettei häntä Pauli olisi huomannut.

Tämä oli poissa ollessaan useasti kirjoittanut Börjelle, ja Marianne
tiesi hänen tulevan, vaan hän ei ollut viimeisessä kirjeessään voinut
määrätä tulo-päiväänsä eikä millä junalla tulisi.

Hän näki kyytimiehen kantavan matkakapineita huoneeseen ja ajavan
sitten pois. Heti sen jälkeen asteli Pauli itse pihan poikki iloisesti,
odottavin kasvoin. Hän näytti terveemmältä kuin lähteissään.

Marianne vetäytyi jälleen seinään kiinni pidellen varjostinta salaa
vähän sivulla ja seuraten jännitetyin katsein hänen liikkeitänsä. Hänen
silmissään oli jotain pelkoa ja vihaa.

Pauli astui portaita ylös. Marianne kuuli hänen käyntinsä etehisestä.
Siellä kuului ovi käyvän huoneeseen, tuolta kuuluivat hänen askeleensa
etuhuoneesta; ne olivat pikaisia ja keveitä kuin nuoren tytön.

Marianne seisoi paikallaan akkunan vieressä nojaten kädellään pientä
pöytää vasten. Heidän katseensa sattuivat yhteen.

Kuinka nuo ruskeat silmät laajenivat ja välkähtivät!

"Marianne!"

Pauli seisahtui oven aukkoon, ja hänen hoikka vartalonsa näkyi seisovan
ikäänkuin kehyksissä. Mariannen sydäntä kouristi kuullessaan tuon
sointuvan puheen. Hän oli unohtanut tuon kummallisen äänen soinnun;
monta vuotta tuntui jo kuluneen, sittenkuin hän oli sen viimeksi
kuullut.

Ja sitten tuli Pauli häntä kohden ojentaen käsiään sydämellisen
ystävällisesti. Hän oli pitkä ja hoikka, vähän siron vavan kaltainen:
ja hänen ihonsa oli niin tasainen, hänen tukkansa niin musta ja hänen
silmänsä niin hellät, että...

"Marianne!"

Paulin täytyi herättää hänet tästä jäykistyneestä kummastuksesta,
hyväillä hänet uudestaan elämään juuri äänensä säveleillä.

Hymyillen ja varpaillaan hiipi hän kaksi viimeistä askelta.

"Voitko uskoa -- Marianne -- minä olen ollut ikävissäni."

Pauli näytti uskovan hänelle jotain riemua herättävää, ihanaa. Ja
olihan siinä sitäkin -- tämä -- että hän _taisi_ vielä ikävöidä.

Sitten teki hän nopean kysyvän liikkeen muihin huoneisiin päin. Tokko
siellä oli ketään!

"Ei, ei siellä ketään ole." vastasi Marianne.

Ääni oli vieras, soinnuton. Pauli ei ollut sitä koskaan kuullut.

Kiivaasti astahti Pauli pari askelta takaisin ja katseli häntä.
Kerrassaan huomasi hän hänen laihtuneen, iho ei enää ollut niin terve,
ja että hän näytti vanhemmalta. Paulin kasvot selkenivät ja hänen
silmänsä täyttyivät kyyneleistä.

"Luulitko, etten tulisi enää?... Oi lapsi! -- oletko ollut levoton
tähteni?"

Paulin tunteellinen ääni värisi yht'aikaa ilosta ja hellyydestä.

Marianne ei olisi saanut sanaa suustaan, vaikka hänen henkensä olisi
ollut kysymyksessä; hänen kurkkunsa kuristui kokoon.

"Vaan nyt saat olla levollinen ja iloinen. Minä viivyn täällä kauvan,
kaavan."

Hän tarttui Mariannen käsiin, eikä Marianne ollut koskaan nähnyt häntä
niin kauniina kuin nyt. Muodollisesti ei hän ollut kaunis eikä vahva,
vaan hän oli soma, kuin siro matelijaeläin auringon paisteessa. Hänen
kirkkaat silmänsä tuikahtelivat, hänen ohuet huulensa olivat kuin kaksi
pitkää siveltimen jälkeä ja hänen leukaansa varjosti kähärät
parranhaituvat.

"Rakastettu, miten on laitasi? Olen ehkä pelottanut sinun!"

Hän laski kätensä Mariannen olkapäiden ympärille ja katsahti
tuskallisesti häntä kasvoihin, joissa väri vaihtui.

Marianne irroitti hänen käsivartensa ja lykkäsi sen pois luotaan. Hän
koetti puhua, vaan ei voinut; nojautui vaan raskaasti pöytää vasten.

"Sinä olet kipeä... Ah, Marianne, miten on laitasi?"

"En, en minä kipeä ole, älkää te siitä huoliko?"

"_Te_?!"

Kummastusta ja harmia ilmautui yht'aikaa hänen äänessään.

"Mitä tämä tahtoo sanoa?" Hänen kasvonsa olivat kylmät, pieni terävä
poimu näkyi kulmakarvojen välistä.

"Minä olen leikkinyt vaarallista, sopimatonta leikkiä. Sen täytyy olla
lopussa."

"Hoo -- Marianne minä _luulen_ sen olleen enemmän kuin leikkiä."

Pauli seisoi aivan hiljaa nojautuen kädellään erään hyllyn reunaa
vastaan ja katseli tutkivin, käskevin silmin Mariannea.

"Joka tapauksessa täytyy sen olla lopussa." -- Sanat tuntuivat enemmän
huokaukselta kuin yksityisten kirjainten lausumiselta.

"Minkätähden?"

Hänen matala äänensä oli terävä ja hänen tunteelliset sieramensa reunat
liikkuivat suonenvedon tapaisesti.

"Se oli väärin, --- rikollista."

"Loruja!" Pauli keikautti päätään taaksepäin kuin olisi hän sillä
liikkeellä tahtonut tehdä tyhjäksi toisen väitteen.

"Minä en sano, että vika oli teissä; se oli ehkä minussa itsessäni,"
sanoi Marianne heikosti, luoden silmänsä Paulin kasvoista pöytään,
jonka vieressä hän seisoi.

Pauli ei vastannut mitään, hän katseli lakkaamatta Mariannea harmin ja
inhon hänen mielessään kasvaessa.

"Ja sitten tahdon pyytää teitä lähtemään pois täältä," lisäsi tämä
nostamatta silmiään.

"Lähtemäänkö?"

"Niin, -- sekä ettette koskaan palaisi takaisin." -- Ääni oli alentunut
melkein kuulumattomaksi kuiskaukseksi, niin suuresti hän pelkäsi lausua
näitä sanoja. Ja nyt täytyi hänen yhden ainoan kerran arasti katsahtaa
ylös.

Paulin sieraimet suurenivat; hän oli vaalea, hänen ruskeat silmänsä
tuijottivat Mariannen kasvoihin ja hän hengitti lyhyesti ja kiivaasti.

"Mitä sinä sanot!"

Marianne seisoi kuin kuolemaan tuomittu. Hän tunsi hänen raivonsa, vaan
ei uskaltanut enää sitä katsella.

"Puhu! Mitä tarkoitat?"

Hänen vihaansa sekaantui niin paljo turvatonta tuskaa, että se tuntui
kaksinkerroin ahdistavalta.

"Antakaa mulle anteeksi," sanoi Marianne nöyrästi ja hänen huulensa
vapisivat kuin kyyneleiden lähetessä; "minä en voi asiata auttaa."

"Mutta voithan sanoa minkätähden..."

"Sentähden, etten koskaan voi sitä puolustaa. Ole armollinen ja lähde!"

Paulin silmät tulivat reunoista punaisiksi, joten ne rupesivat
näyttämään vielä suuremmilta. Hänen huulensa aukenivat puoleksi, vaan
hän ainoastaan katseli Mariannea.

Tuska rupesi tätä ahdistamaan. Hän huomasi selvästi Paulin sanomattoman
mielenliikutuksen, jota hän oli haavoittanut niin säälimättä.

"Jumalan tähden sanokaa, että lähdette ja annatte minulle anteeksi!" --
Ajattelematta mitä teki ojensi hän kätensä Paulia kohden, -- hartaasti
rukoillen, vaan tämä ei tarttunut siihen.

"Anteeksiko? Anteeksiko?" huudahti hän ja oli nauramaisillaan; vaan
samassa vääntyivät hänen kasvonsa, niin että hän näytti alkavan itkeä.

Marianne pani kätensä ristiin ja painoi niitä silmilleen. Ah, tämä oli
hirmuista -- hirmuista!

"Nyt tiedän!" sanoi Pauli päästäen helpottavan hengähdyksen, "Börje on
ruvennut epäilemään jotakin?"

"Ei ole."

"Mutta, Marianne!"

"Teidän _täytyy_ lähteä. Minä saatan tahtoni perille. Maksakoon mitä
tahtonsa, vaan sen _täytyy_ tapahtua. Se on häpeällistä! Se on
kunniatonta! -- Minä olen toisen vaimo."

Nyt naurahti Pauli, kimakasti, tahdottomasti, kuin suuttunut nainen:

"Ja siitä ette ole ennen tietänyt kuin nyt?"

"Niin, pilkatkaa minua, pilkatkaa minua niin paljo kuin tahdotte. Se ei
vaikuta mitään, kun vaan lähdette."

Pelkuruus Mariannen kasvoista oli kadonnut. Hän oli liikutettu, vaan
myöskin päättäväinen.

"Kyllämar, antakaa kuulua vaan! Mitä Börje on sanonut? Minä tapasin
hänet Eslövissä, vaan ei hänessä näkynyt mitään erinomaista."

"Mitä hänessä sitten piti näkymän?" Vaisto varjella itseänsä pakotti
Mariannen panemaan ääneensä vähän ylpeyttä.

Paulin silmäterät näkyivät laajenevan. Ne tuntuivat polttavan
silmälautoja ja sen kautta tekevän näiden reunat punaisiksi, ja hänen
suunsa sopissa värähti noiden neulahienojen juovien ympärillä ilkeä
myhä.

"Vai niin, nyt ajatellaan puhua hienompaan torveen! Vaan muistakaa --
rouva Olsson -- että niinkuin metsään huhuillaan niin se vastaa, ja jos
te rupeatte käyttämään loukkauksia, niin minä vastaan myös semmoisilla.
Olkaa siitä varma!"

Marianne tunsi leviävän kylmyyden poskillaan ja hän vapisi kuin
vilusta. Tämä samalla kertaa siivo ja hillitön raivo pelästytti häntä.

"Minä en tahdo teitä loukata," sanoi hän niin vakavasti kuin voi, "minä
tahdon vaan sanoa teille, että viimeisen illan tapauksen perästä on
meille molemmille parasta, ettemme enää näe toisiamme."

Pauli tunsi sokeata himoa loukata häntä, antaa hänelle kuolettavan
iskun. Hän taisteli yhtä aikaa sekä tuskaa että nöyryytystä vastaan.

"Viimeisen illan!" toisti hän. "Minkä tapauksen? Minkä? Minkä? Minkä?"

"Te unohditte itsenne, ja sentähden on parasta, että me eroamme."

"Minäkö unohdin itseni? Oh, Eeva, sinäpä olet hyvä! Minä otin omenan,
jota tarjosit minulle ... ja nyt kuullaan että minä olen unohtanut
itseni! Entäs sinä itse?"

"Sanokaamme että _me_ unohdimme itsemme. Se ei ollenkaan muuta asiaa."

"Hohhoo, minä ymmärrän. Te vedätte hunnun ylitse. Te pesette kätenne.
Te lakaisette ovenne edustan. _Minä_ muka olin -- raaka, miesluonne --
joka olin varomaton. Niinhän sen pitääkin olla? Ja heittämällä minut
ovesta, pääsette itse vapaaksi? Te asetutte pyhimysjalustalle. Te
kunnioitatte itseänne... Vaan minulla on teille ensin jotain
sanottavaa."

Marianne painui akkunaa vastaan taaksepäin käsi akkunalaudalla. Paulin
kasvoissa oli jotakin, joka pani hänet menehtymään häpeästä.

"Te ymmärrätte minua väärin," änkytti hän, "enhän minä teitä ollenkaan
soimaa. Minä vaan pyydän että lähdette huomenna matkalle, ja että
sanotte tämän Börjelle, heti kun hän tulee."

"Niin kai. Ja onko sellainen muutto päistikkaa minun mieleiseni tai ei,
siitä te tietysti ette huoli. Tarpeellista on ainoastaan, ettei teidän
tarvitse olla levoton. Luonnollisesti!... Ja minä suostun. --
Kunnioitusta naisille!"

"Ettekö voi nähdä kuinka kauhea on tuskani? Mitä hyötyä teillä on tästä
kidutuksesta?"

"Ei ole vaarallista. Naisten pikkusyntien katumus ei tule pitkäksi
koskaan. Omantunnon tuska ajetaan vaan johonkuhun syntisäkkiin, joka
sitten potkitaan jaloista pois ja itse ollaan Jumalan puhtaimpia
enkeliä... Minä olen varma teistä. Te näytte tietävän, kuinka sen pitää
tapahtua."

Jota enemmän hän yllytti itseänsä, sitä vaaleammaksi hän tuli ja sitä
matalammiksi tulivat hänen sanansa ja hän puhui nopeasti jonkinlaisella
hienonnetulla vihan vimmalla.

"Minä olen ollut sokea," mutisi Marianne puoleksi tukahutetulla
äänellä, "mitä muuta minun kärsimykseni on kuin seuraus tästä
turmiollisesta leikistä, jota ei _saa_ leikkiä!... Mitä antaisinkaan
jos saisin sen tekemättömäksi!... Taivaan Jumala, kuinka se on
hirmuista! Minkätähden tahdotte tehdä sitä pahemmaksi?"

"Te pidätte oivallisesti puolenne," sanoi Pauli hymyillen ilkeän
ivallisesti, "vaan minä tiedän mistä kenkä puristaa. Te pelkäätte vaan,
että minä puhuisin Börjelle jotakin tai jollekulle muulle. Ainoa mikä
naisia pidättää on: -- _pelko_. Vaan se on sangen hyvä tukipuu."

Marianne oli painanut nenäliinan huulilleen, vaan hän ei itkenyt.

"Vaikka kuinka minua häpäisisitte, niin minä sittenkin pakotan teidät
lähtemään."

"Te pelkäätte enemmän kuin moni muu. Vahinko vaan, että teette sen
myöhänlaiseen! Poislähdöstä voimme puhua sitten, vaan ensin on minulla
teille jotain sanottavaa, jonka voitte kuulla sukupuolenne puolesta.
Sillä me olemme saaneet kuulla puhuttavan varsin liian kauvan naisten
siveellisestä paremmuudesta, ja lienee hetken vaatimaa, heittää pieni
tutkisteleva silmäys tuohon paremmuuteen."

Hän oli hillinnyt kiivautensa; hän seisoi nyt asettaen jalkansa
eteenpäin ja nojaten molemmat kätensä taaksensa hyllyyn vartalon
yläpuoli vähä eteenpäin kumarassa. Hänen äänensä muuttui
huolimattomaksi seuraääneksi ja hän katseli Mariannea silmät puoleksi
auki; niiden pilkallinen loiste välkähteli esiin, kuin kahden tumman
tushipiirteen välistä ja ne näyttivät vielä vähä punertavilta.

"Missä siis nämä hyvetäydellisyydet ovat olemassa, joille te näin
kovin laillisen patentin olette hankkinut, ja joihin meidän miesten
tulisi luoda silmämme pyhällä ihastuksella? -- Muistakaa sanojani,
Marianne-rouva, sillä totuutta saa harvoin kuulla ja sietää se tulla
varteen otetuksi. Se on siinä, että _sopivaisuus_ on pannut teidän
puolustuslaitoksenne kuntoon, ja että hyvettä on pelotettu ruumiiseenne
mestauskoneilla. Pelkurimaisuus -- kas siinä on koko teidän
siveellisyytenne!... Mutta _te_ valehtelette, ja _me_ valehtelemme, ja
me kaikki olemme uskovanamme teidän oivallisuutenne -- ja me kaikki
olemme kerran kyllä uskoneetkin sitä olevan olemassa. Vaan minä en
enää. Minä en!... Vai etteköhän te tee kaikkea mitä voitte
herättääksenne meissä kaikkea, mistä te itse olette kulkevinanne
putisten puhtaina? Te naiset kutkutatte meitä suuhun ruohon korrella ja
huudatte meidän raakuuttamme, jos meidän suumme sopet liikahtelevat.
Vai mitä on keikaileminen? Mitä ovat tanssipuvut? Mitä ovat tilapäiset
yövaatetukset alastomin käsivarsin ja mustin päällystyksin?"

Hän kumartui vielä enemmän eteenpäin ja katseli Mariannea ilkeästi
hymyillen. Tämä vetäytyi taaksepäin, kuin olisi hän polttanut häntä.
Mariannen silmiin oli ilmestynyt hurja pelästys, joka kiihotti Paulia
jatkamaan.

"Noh, kuinka sitten oli laita tuon siveellisen paremmuuden kanssa?
Jollei se olisi ainoastaan päällysmaalia, niin minkätähden tarvitsisi
äitien vahtia tyttäriänsä? Eikö koko tarkastusjärjestelmä osoita, ettei
edes tuomion pelko ole kylläksi; sillä vaikkei tyttömukula ole suurempi
kuin minun keppini, tietää hän mitä hänellä on odotettavana, jos
tavataan harhateiltä."

"Lähdettekö pois?" -- Marianne ei näkynyt muuta voivan ajatella kuin
tätä ainoata.

"Mikä tuska! Ja kuitenkin olisitte te tahtonut jatkaa, jos olisitte
uskaltanut." Paulin kiiltävät silmät välkähtelivät ruokottomasti.

"Te olette raukka!" huusi Marianne.

"Ai, ai; älkää olko liian rohkea. Älkää unohtako, että se voisi olla
vaarallista. Sillä meidän välillämme on sentään löytynyt jotakin? Ei
juuri teoissa eikä sanoissa -- Jumala varjelkoon! -- vaan sittenkin ...
Marianne-rouva? Paljon voidaan puhua ilman sanoja. Enkä minä suinkaan
saa koskaan kellekään puhua, kuinka kauniit silmät teillä on?"

Kiivas mielenliikutus ajoi veren Mariannen poskille, joihin ilmaantui
juovia ja punaisia kohtia, kuin ruoskimisen jälkeen.

"Ja te" -- pääsi hänen huuliltaan -- "oletteko koskaan menetellyt
huonommin kuin tässä? Ja onko kukaan kohdellut teitä sen tähden niin,
kuin te nyt kohtelette minua!"

"Huonomminko? Siitä voi olla eri mieliä. Naiset liikkuvat varovasti,
rajoitetuissa lauseissa. Ja te muiden perässä. Sillä te olette liian
kylmäverinen... Olenko menetellyt pahemmin kuin te? Haa! Taidatteko
sanoa minulle, kuinka voi mitata ja punnita sitä, mitä antaa omasta
tunne-elämästään? -- Huonomminko?... Jos te olisitte rakastanut minua
kädet kaulassani ja huulet huulillani, silloin olisi se _teistä_ ollut
pahempaa, sentähden että se oli vaarallisempaa, mutta _minä_ olisin
pitänyt sitä parempana, sillä se olisi ollut luonnollisempaa. Tämä tapa
oli meitä lähempänä, sentähden että me molemmat keinottelemme. Siltä
kuuluu totuus. Mutta teeskennellä, valehdella, viekastella, minulle,
miehellenne, niin -- omassa sydämessänne... No niin! Ja kun sitten
ylpeilette hyveistänne ja sanotte, että _minä_ olen tehnyt pahemmin ...
ha, ha, ha; niin, te saatte antaa anteeksi, mutta kaikkein vähimmässä
tapauksessa on se naurettavaa. Miksi te naiset sitä sanotte? Teillä on
teidän oma sanakirjanne, miksikä sanotaan siellä sellaista sielun
riettautta? Sanokaa!... Oh, te fariseukset! Minä tahtoisin naulata
teidät kaakinpuuhun!"

Hän puristi hienon, laihan kätensä nyrkkiin ja ravisti sitä purren
hampaitansa. Se ei ollut voiman vihaa, vaan heikkouden jännitettyä
intohimoa, joka kuohui reunojensa yli.

"_Jos_ te olisitte parempia kuin me! _Jos_ te olisitte parempia!"
Uhkamielin kohotti hän tätä laihaa kättä, joka sitten hervottomana
putosi hänen sivulleen.

Marianne oli heittäytynyt suureen nojatuoliin akkunan viereen. Kaikki,
mikä oli häntä pitänyt pystyssä, oli pettänyt ja rauennut tyhjiin
Paulin syytöksistä. Ei sanaakaan enää löytynyt vastaukseksi. Marianne
ei enää huolinut salata eikä estää liikutustaan: kyyneleet syöksyivät
hänen poskilleen. Hänellä oli ainoastaan yksi ajatus: jos olisi voinut
kuolla kaikesta tästä häpeästä.

Pauli säpsähti ja katseli häntä. Hänessä liikkui uusia tunteita.
Tässä itkussa oli jotain niin toivottomasti ylenannettua, niin
vastustamattomasti murrettua, että se häneen vaikutti.

Hän kumartui eteenpäin ja katseli häntä, tarkkaavaisesti, hartaasti.
Hänestä tuntui, kuin olisi saanut valtaansa jonkun avuttoman, joka
tuossa makasi verissään ja masennettuna.

Hän astui pienen akkunapöydän ympäri, katsellen aina yhtä levottomasti
Mariannea.

"Marianne?" sanoi hän kuin kahdella päällä ja laski toisen kätensä
hänen kätensä päälle, joka rentona lepäsi hänen polvellaan.

Marianne ei katsahtanut häneen, pusersi vaan nenäliinaa kädessään ja
painoi sitä huulilleen, jotka värisivät.

Kääntämättä silmiään Mariannen kasvoista vaipui Pauli eräälle
jakkaralle, joka oli Mariannen jalkojen edessä. Hän tuntui kerrassaan
saaneen toiset kasvot, niin täydellisesti kuvastui niissä osanotto ja
sääliväisyys.

"Marianne, minkä tähden piti sinun pakottaman minua sellaiseen mielen
purkaukseen?" sanoi hän pitkään, "minä en voi olla häveliäs kun minua
loukataan. Sinä et tiedä mitä kärsin. Jos sinä olisit lausunut yhden
ainoan ystävällisen sanan, olisin minä ollut aseeton. Ja kuinka voimme
nyt tätä unohtaa, -- sinä ja minä? Älä itke noin -- rakastettu -- sydän
tahtoo haljeta."

Marianne teki liikkeen pois päin, vaan ei saanut nyyhkytyksiltään
mitään puhutuksi.

"Ei, anna minun puhua, anna minun sovittaa. Se ainoastaan voi tehdä
meille hyvää... Ei, älä keskeytä minua! Anna minun puhua! Saat nähdä,
että ymmärrän sinua, vaikka nyt et sitä usko. -- Jos sinä vaan voisit
käsittää semmoista luonnetta kuin minun! Kuinka minä voin laahata
maassa, mitä minulle on rakkainta maailmassa. Jospa tietäisit, mikä
onneton raukka minä olen!... Oh ei -- Marianne. -- Nyt tahdon
ainoastaan puhua. Älä kiellä sitä minulta. Sitä ainoastaan minä pyydän
sinulta."

Hän puhui hyväilevän lapsen äänellä, niin lepertelevän pehmeästi, niin
avonaisen luottavasti. Ei ollut mitään muuta tehtävää kuin sulkea
silmänsä ja kuunnella.

"Matkalla tänne olin niin iloinen, niin vallan toisella mielellä, etten
pitkään aikaan ole semmoista tuntenut. Minä olin tuntenut itsessäni
jonkunlaisen virkistyksen koko ajan kuin olin poissa. Ja mitä tahansa
näin, ajattelin aina mielessäni: tästä minä puhun Mariannelle. Ja
näetkös, mikä minua enimmin kaikista ilahutti -- minä ikävöin tänne
takaisin. En ainoastaan väsymyksestä sitä tehnyt, vaan kuin täällä
jokin olisi antanut minulle terveyttä ja voimia taas; minä ikävöin
rauhallista elämää, Börjeä, meidän pitkiä hämypuheitamme, shakkipeliä,
-- kaikkea! Ja lisäksi olin kuvitellut mieleeni sinun iloasi, kun
saisit nähdä minut taasen. Minä iloitsin siitä kulkiessani. Oh,
Marianne, mitä lähemmäksi tulin Tomtöa, sitä selvemmin huomasin kuinka
suurenarvoinen tämä koti on minulle. Kuinka minä olin kiintynyt sinuun
ja Börjeen."

Hän oli vaiti silmänräpäyksen.

"Ja sitten kohtelit sinä minua jäykästi, kylmästi. Ei iloa missään
kasvon juonteessa, ei sanaakaan tervetulleiksi. Ja sitten tämä
vihattava _te_, joka viilsi minun mieltäni käsittämättömän katkerasti.
Voithan ajatella -- Marianne, -- voithan ajatella kuinka minä
kiivastuin. Ja sitten sain minä tämän mielettömän halun kostaa, kuten
välistä käy, sekä tuoda ilmoille kaikki kärsimiseni. Minä en ajatellut
sinua, minä ajattelin ainoastaan itseäni. Ja lisäksi olin minä väärässä
ja sokea. Ja minä ammuin sinuun myrkyllisiä nuolia, joista nyt antaisin
paljon, jos en koskaan olisi niitä lausunut... Nyt olen malttanut
mieleni. Nyt voin ajatella tyyneesti. Vaan minä tuskin muistan, mitä
lausuin. Minä tein niin kiivaudessa. Unohda se -- rakastettu -- unohda
se! -- Ajattele vaan, että minä ymmärrän sinua, että minä nyt näen
sinun ajatusjuoksusi, kuin se olisi levitetty eteeni hienona ja
puhtaana. Ja minä pidän sinua kaksinkertaisessa arvossa --
tuhatkertaisessa -- tämän sävyisyytesi tähden, jota minä ainoastaan
käsitin väärin. Minä voin seurata sinun ajatuksiasi poissaoloni aikana.
Minä tiedän, kuinka semmoiselle hellätunteisuudelle kuin sinulla on,
tuntuu vastenmieliseltä -- jotenkin rumalta ja karkealta, että meidän
kesken on ollut semmoista puhetta. Ja ehkä olet pelännyt minun
palaamistani. Sinä olet luullut minun vetoavan oikeuksiin pakottaakseni
sinun ottamaan minua vastaan. Ja sinä olet ehkä tuntenut nuhtelua
Börjeä ajatellessasi; pitänyt petoksena häntä kohtaan tätä
silmänräpäyksen malttamattomuutta. Ja sitten ymmärsin minä sinua niin
hirmuisen väärin! Sitten hyökkäsin päällesi haukkumasanoilla! Sitten
näytin sinulle yhden semmoisista poroporvariluonteista, joiden tähden
sieluelämän kaikkein hienoimmat sievistykset ovat kadotetut! -- Vaan
älä tuomitse minua. Älä vielä minua tuomitse! Minä ymmärrän nämät
kaikki okaan hienoiset liikutukset, eikä sinun mielessäsi löydy
ainoatakaan tunteen vilahdusta, jota minä tahtoisin loukaten kohdella.
Ei, sinä olet vapaa, Marianne! Näetkös sitä! -- minä en pidätä sinua
sormellanikaan, minä en tahdo hiuksen vertaa houkutella sinua
poikkeamaan tieltäsi, minä en tahdo tunkeutua teidän välillenne.
Älkäämme puhuko sanaakaan. Ei puheilla eikä katseilla. Olkaamme
ainoastaan lähellä toisiamme. Oh, Marianne -- vaatimaton, hiljainen
Marianneni -- nyt ymmärrän sinua, eikö totta? Minä en ennen koskaan ole
osoittanut oikeutta sinua kohtaan ennenkuin nyt. Siitä oli jo sangen
kauvan, kun minä viimeksi näin totuutta, ettei minussa ollut mitään
muuta kuin epäilystä jälellä... Et voi ajatella, kuinka nöyrästi minä
polvistun sinun kyyneleesi nähdessäni, kuinka ne polttavat minun
sieluani pohjaa myöten, et myöskään, kuinka kiitollinen minä olen
niiden tähden. Ne ovat päästäneet minut jonkinlaisesta lumouksesta.
Minä näen sinut ja minä näen itseni. Minä olen saanut kuin valoa
ympärilleni."

Marianne nyyhkytti rajusti, vetotaudin tapaisesti. Tämä hellyys sai
hänen kyyneleensä virtaamaan viljavammin, kuin mitkään katkerimmatkaan
syytökset.

"Älkää puhuko niin... Jumalan tähden älkää puhuko."

"Puhun, Marianne, nyt täytyy minun puhua. Eikä sitten enää ollenkaan."

"Se oli väärin ... se oli väärin ... se oli..."

Sanat hukkuivat nyyhkytyksiin.

Pauli kiinnitti katseensa häneen tuskallisesti kummastellen. Hän ei
ollut koskaan kuullut kenenkään ihmisen noin itkevän. Tuo ei ollut
heikkohermoisuutta, vaan se oli niin sydäntä raatelevaa tuskaa, kuin
olisi se tullut hänen olentonsa juurista.

"Minkätähden et ollenkaan anna lohduttaa itseäsi?" aloitti Pauli
houkutellen, "mitä pahaa olemme tehneet? -- Onko tämä todellista
katumusta ja itseäsi kiusaamista?"

"On, on, on!"

Hän värisi kylmästä lausuessaan:

"Sinun mielenliikutuksesi on liiallinen. Olemme olleet suoramielisempiä
keskenämme, kuin sinä monta kertaa olet ollut veljiesi kanssa? Ja ehkä
tämä _sinä_, jota käytän, ei ole paikallaan; vaan onhan Börje itse
meitä siihen kehottanut. Voinhan sen jättääkin. Eihän ole vähintäkään,
josta meidän tarvitsisi nuhdella itseämme... Kas niin, pyhkikää
silmänne Marianne-rouva. Ajatelkaamme että nämät olivat pahoja unelmia,
te ja minä, olkoon kaikki mennyttä."

"Mutta Börjelle valehteleminen!"

"Emmehän me ole hänelle valehdelleet, vielä vähemmin teemme sitä tästä
lähtien."

"Minun mielestäni on jokainen hänelle lausumani sana valhetta."

"Se tulee mielikuvituksen sairaudesta."

"Ei! Ja teidän täytyy lähteä pois."

Sanat lausuttiin voimallisesti, päättävästi, kuin olisi hän äkkiä
muistanut jotakin unohtunutta asiaa.

Pauli nousi. Nuhteleva suru kasvoissa katseli hän Mariannea. Mitä hänen
piti sanoa? Tämä ei näyttänyt kiihtyneeltä intohimolta, jota olisi
käynyt hyväilyillä tyynnyttäminen. Päinvastoin; siinä oli jotain
lujuutta.

Hän ei tahtonut vastata. Hän tiesi kuinka Marianne sen käsittäisi.

Tämän nyyhkytykset hiljenivät, ja hän kuivasi silmänsä, jotka olivat
pöhöttyneet sekä itkeentyneet.

Hän katsahti Pauliin.

"Tämä ei ole oikku", sanoi hän, "minä olen kauvan, kauvan ollut siitä
selvillä, että minun piti sanoa se teille heti tultuanne."

Pauli tunsi piston sydämessään. Jättää Tomtö! Heittäytyä taasen
maailmaan, hän ei tiennyt minne! Häntä värisytti ajatellessaan vieraita
ihmisiä. Vaan hän ei uskaltanut sitä vielä lausua pelosta, että
sanoillaan jouduttaisi päätöstä.

Mariannekaan ei lausunut mitään. Hän kieritteli huolellisesti
nenäliinastansa pienen pallin ja pyyhkäisi sillä vielä viimeisen kerran
kasvojansa. Mielen purkaus näytti tehneen hänelle hyvää. Tässä oli siis
jotakin, joka jo kauvan oli kaivellut hänen mieltänsä.

Pauli mietti silmänräpäyksen.

Sitten ilmautui äkkiä toivottomuus hänen kasvoihinsa, ja hän heittäytyi
velttona tyhjään tuoliin toiselle puolen akkunapöytää.

"Onko se todellista totta, että ajatte minut pois?"

Marianne ei vastannut mitään. Vaan hän näytti nyt tyyneltä.

"Minä huomaan, että teille taitaa olla parasta, että minä lähden pois,"
jatkoi Pauli, "mutta ettekö te sitten ole ajatellut _minua_ yhtään?"

Ei vieläkään vastausta. Ja Marianne karttoi hänen silmäystään kuin
olisi pelännyt rupeavansa horjumaan.

Pauli nojasi molemmat käsivartensa pöytään, ja pehmeästi, kuten hän
taisi, nojautui hän eteenpäin Mariannea kohden. Hänen äänensä oli niin
matala, että hän kuului ainoastaan hengittävän sanansa esiin
tarvitsematta puhua niitä.

"Minä olin vallan väsymyksestä toivoton Tomtöön tullessani. Eli ehkä se
ei ollut väsymystä, se oli ehkä kyllästystä, tai tyhjyyttä, en tiedä.
Minä olin saanut jotain joko liian paljon tai liian vähän. Minä en
tuntenut olevani toisten ihmisten kaltainen. Koko maailma oli
sanomattoman sairas, kurja. Jospa kaikki olisi tahtonut kuolla, vajota
näkymättömiin kuin sumu -- minäkin -- ikuiseen unhotukseen, uneen,
lepoon! Siinä oli ainoa toivoni. Minua iletti nähdä, kuinka ihmiset
voivat kestää elämistä... Elämistä, -- joka oli kulunut ihan
inhottavaksi!... Mutta täällä oli jotakin, tässä terveellisessä
yksitoikkoisuudessa, josta hitaasti sain uusia voimia, sain elämisen
mahdollisuuden. Tuntui, kuin päivä päivältä olisin alkanut saada
takaisin näkövoimaa, jonka olin kadottanut, tuntui, kuin huomaamattani
olisin hengittänyt itseeni elämisen halua, jota en ollut tuntenut
pitkiin vuosiin. Minä tunsin levon tunnetta, jonka luulin _minulta_ jo
kauvan aikaa sitten kuolleen. Minä en käsittänyt tätä kaikkea,
ennenkuin täältä poissa ollessani ja tänne takaisin ikävöidessäni. Ah
-- Marianne-rouva -- eihän tämä ole mikään hotelli, jossa täytyy lukea
matkalaukkunsa; tämä on koti. Tiedättekö, mitä se tahtoo sanoa? Täällä
ikäänkuin rauha lepää jokaisen huonekalun patjalla, siihen voi
ikäänkuin nojata päänsä ja levätä, -- vaan levätä. Oi, Marianne-rouva,
te ette tahdo sysätä minua luotanne! Te tahdotte antaa minun elää.
Tahdottehan antaa minun hiipiä täällä ympäri kuin varjon, täällä,
teidän kodissanne. Minä en pyydä mitään muuta. Minä väistyn tieltänne
kuin koira, teidän tarvitsee vaan viitata, ja se poistuu. Mutta olkaa
ystävällinen, kuten olette ollutkin; hiljainen kuin ensi aikoinakin,
laupias, kuin minä olisin sairas-raukka. Ettehän aja minua pois,
Marianne-rouva?"

Mariannen rinta aaltoili äänettömistä hengenvedoista. Tuntui, kuin
olisi Pauli kerjännyt sydäntä rinnasta. Hätäisinä, hartaina tulivat
sanat:

"Minä en ole koskaan ennen rukoillut. En tiedä, kuinka sen nyt voin
tehdä. Minä rukoilen kuin äiti lapsensa edestä: tässä ei ole mitään
nöyryytystä, ei mitään ylpeyttä, ainoastaan tämä, joka ei saa kuolla...
Minussa on jotakin, jonka edestä minä rukoilen. Marianne-rouva, nyt
ette aja minua pois!"

Tuo ääni olisi sulattanut jäätä, saanut mahdottoman mahdolliseksi. Ja
hän katseli Mariannea ihmeellisen vakavin silmin, jotka olivat hienot
kuin sametti.

"Ja sittenkin täytyy sen tapahtua."

Pauli katsoi häneen, ihmetellen, tutkistellen. Sitten vaipui hän
takaisin syvemmälle tuoliin ja rupesi tuumimaan. Tässä kaikessa mahtoi
piillä salainen perussyy, jota hän ei vielä älynnyt.

Hän katsahti äkisti ylös.

"Pidättekö sitä välttämättömänä?" kysyi hän suurella painolla.

Mariannen poskille levisi puna hitaasti, kun hän pakotti itsensä
rohkeasti katsomaan Paulin silmiin.

"Pidän, minä pidän sen välttämättömänä."

Marianne huokasi helpottavasti. Nyt oli myrsky ohitse. Nyt oli asia
päätetty. Nyt sai hän jäädä yksinään.

"Käsittäkää minua oikein," lisäsi hän heti, "minä en valita eroa. Se on
ainoastaan muistoa tuosta ... tuosta ... jota ei voi saada muuttumaan.
Minä olisin toivonut saada näyttää teille, että ... etten ehkä ole niin
huono kuin luulette. Olisin toivonut, ettei minun olisi tarvinnut
tuntea tätä --"

Hän ei voinut jatkaa. Hänen huulensa alkoivat vapista, ja hän väänteli
hermosairaan tavalla nenäliinaansa.

Pauli ei huolinut hänen viimeisistä sanoistaan.

"Minulle se on raskasta," sanoi hän, "vaan minä ymmärrän, ettei se
teistä voi siltä tuntua. Teille on oleminen sangen rikasta. _Kuinka_
rikasta, en ehkä edes voi käsittää. -- Mutta päätetty on: minä lähden
huomenna matkalle... Minä olen kai ainoa pilkku ... minä tarkoitan,
ainoa pilven pilkku... Ah, Marianne-rouva, niin kauvan kuin maa seisoo,
täytyy löytyä niitä, jotka ovat tuomitut köyhyyteen. _Minä_ olen
kerjäläinen... Raha, mitä se on?" -- Hän nosti käsiään kuin olisi hän
punninnut kultaansa niissä. Ja sitten teki hän liikkeen, kuin olisi
viskannut ne luotaan.

Ne olivat hänestä liian keveitä.

"Antakaa minulle anteeksi," sanoi hän lempeästi, "jos ei minua olisi
ollut, kuinkahan onnelliseksi te nyt tuntisitte itsenne! Minä ymmärrän
sangen hyvästi, että se, -- etten minä voi lähteä viemättä mukanani
aavistusta siitä, joka nyt tekee elämän teille vielä tärkeämmäksi -- on
oleva ikäänkuin saastuttavana tuskana. Minä tiedän, että itse minun
olemiseni täytyy tuntua kiusalliselta -- nyt. Jos voisitte,
pyyhkäisisitte minut pois, jäljettömästi kuin olemattoman: koko minun
olentoni, vaikutukseni, minun itseni. -- Jos voisitte. Minä ymmärrän
tämän. Se on sangen inhimillistä. Mutta minä olin ainoastaan varjo,
joka nyt vetäytyy pois. Sentähden voitte ojentaa minulle kätenne."

Hän puhui teeskentelemättä, kuten tavallisesti heitetään hyvästi koko
elinajaksi.

Marianne ojensi hänelle kätensä ja koetti hymyillä, vaikka kyyneleet
täyttivät hänen silmänsä.

"Asian laita on nyt kuten aina ennenkin: minä en älyä, minkä arvoinen
joku on ollut minulle, ennenkuin on liian myöhäistä," sanoi hän. --
"Minun ei tarvitse pyytää teitä unohtamaan minua; te teette sen niin
pian kuin mahdollista."

Hän kumarsi. Hänen kasvoillaan väreili ehkä viimeisen kerran
tyhjänpäiväisen turhuuden ja elämään väsyneen ivan kajastus.

Ja sitten astui hän huoneesta.

       *       *       *       *       *

Kun Börje illalla tuli kotiin, ei hän vähää kummastellut, kuultuaan
Paulin aikovan lähteä pois jo seuraavana päivänä, ja aivan täyttä totta
puuhailevan matkavarustuksissa.

"Ethän siitä mitään puhunut, kun Eslövissä tapasimme toisemme," sanoi
hän.

"Ei siinä ollut mielestäni mitään puhumista, ennenkuin olimme päässeet
kotiin," vastasi Pauli huoletonna.

"Täisinhän toki arvata, että kun taas pääsit ulos hiukan, niin sinun
muuttolinnun-luonteesi heräisi uudelleen. Vaan muuten näytit hyvästi
täällä viihtyvän."

Börje oli illallisen jälkeen seurannut Paulia pihan poikki tämän
huoneisiin, puhuakseen niitä näitä matkavarustuksia tehtäissä. Pitihän
heidän näin pian erooman. Börjen näytti olevan ikävä.

"Kenen nyt saan shakkitoverikseni?" sanoi hän.

"Ei hätää; rouvasi voi siihen pian oppia."

Tavallisella toimeliaisuudellaan auttoi Börje, missä vaan taisi.

"Otatko nuokin mukaasi?" sanoi hän osoittaen vaatteita, jotka olivat
mätetyt kasaan laattialle.

"Kyllä ne viedään; en tiedä, missä nekin sijansa saavat," sanoi Pauli
läähättäen ja heittäytyi nihki väsyksissä tuolille istumaan.

"Kyllähän näille paikka saadaan; mutta mihin tämä kaikki muu pannaan?"
kysyi Börje katsellen ympäri huonetta.

"Minä annan tapiseerajan panna ne kaikki kokoon ja lähettää perässäni
Tukholmaan."

Börje seisoi kumartuneena kirstun ylitse ja sulloi sinne vaatekappaleen
toisensa perästä, hitaasti ja hyvään järjestykseen kasvot punaisina
työstä aina hiusten rajaan saakka.

"Jospa voisin käsittää mikä Marianneen on tullut," sanoi hän äkkiä
oikaisten itsensä ja asettaen jalkansa yhteen.

"Kuinka niin?"

"Niin näetkös. Minä ajattelin sinun lähteissäsi: nyt tulee Mariannen
ikävä. Vaan sitä ei näkynyt. Hän oli niin iloinen, etten koskaan ole
nähnyt häntä iloisempana. Hän leperteli ja naureskeli ja katseli
kukkiansa ja puuhaili päivät puhki, ja hämärissä tulin minä sisään
tavallista aikaisemmin, sillä minusta oli syntiä antaa hänen istua
yksinään. Ja sitten hän soitteli minulle... Nyt minä olen Pauli ja sinä
olet minä, sanoi hän. -- Sillä hän soitteli sinun pätkiäsi. -- Suloista
oli, tiedätkös, nähdä hänet viihtyvän aivan yksinään. Ennen hänen ei
koskaan ollut yksin hauska olla. Se oli vallan mahdotonta. -- Nyt pidät
kuitenkin Tomtöstä, eikö niin! sanoin minä -- niin nyt minä pidän
siitä, sanoi hän. Ja sitten osasi hän olla niin hyvä... Hm. Et voi
uskoa minkälainen hän voi olla, kun hän vaan tahtoo. Ei oikein tahdo
tietää, mitä tekee, kun hän oikein kiltiksi rupeaa... Mutta onhan
muuten vaan jonnin joutavaa siitä puhua. Sellaisen huomaa parhaiten
kokemuksesta... Ja ajatteleppas! Se kävi juuri kuin olisin kääntänyt
kättä. Hän näytti niin syvämietteiseltä, kuin olisi hän tutkinut
kaikkea aina maan keskipistettä myöten. Minä kysyin häneltä syytä
siihen. Ei se ollut mitään, sanoi hän. Minä luulin hänen saaneen ikäviä
kirjeitä kotoansa. Vaan hän väitti, ettei ollut saanut. Minä ajattelin:
ehkä se on huonoa tuulta, joka pian menee matkoihinsa. Vaan se tuli
pahemmaksi eikä paremmaksi. Minä näin hänen silmistään, että hän
itkeskeli päivillä; vaan älä luule, että minä voin urkkia häneltä syytä
siihen! Eikä hän tullut iloisemmaksi, vaikka sai tietää sinunkin
tulevan kotiin, joten se ei suinkaan ollut ikävyyttä. Minä kehoitin
häntä menemään kaupunkiin huvitteleimaan. Mutta äläs vielä, siihen hän
ei suostunut."

Hän katsoi kysellen Pauliin.

"Kun on kivulloinen, niin saattaa tulla noin huonolle tuulelle,"
vastasi tämä.

"Niin, mutta hän sanoo, ettei hän ole kipeä, ja nyt en minä voi muuta
ajatella, kuin että minä olen tehnyt hänelle jotakin pahaa. Enkä minä
todellakaan tiedä yhtään mitään."

"Kyllä se haihtuu taasen."

"Niin, kyllä kai. Ja semmoisiahan ne naiset kai ovatkin. Mutta ei sitä
vaan ole helppo ymmärtää."

Hän alkoi katsella ympärilleen, oliko huoneessa vielä jotain
kokoonpantavaa.

Pauli nousi ja alkoi astella ympäri huonetta. Muassa menevät esineet
olivat jo järjestyksessä, ja huone oli taas erinomaisen sievä ja soma
kuin ei mitään olisi tapahtunut.

"Börje," sanoi Pauli ja laski kätensä lapsuutensa ystävän olkapäälle,
"lopeta nyt jo puuhasi. Jos mitään unohtuu, saan ne jälestäpäin... Vaan
katsoppas ympärillesi... Katso! ... eikö täällä ole kaunista?"

Kattolampun hämärä valo heijastui hänen kapeihin kasvoihinsa, joiden
posket olivat vaaleat ja ohuet silmät ikäänkuin nälästä suurentuneet.

Hänessä oli jotain vallan hervotonta ja loppuun kulunutta nyt, kun ei
mikään mielenliikutus luonut eloa juonteisiin. Ja hänen silmiensä alla
oli paksu, tumma, sinertävä juova.

Vaan sitten hän hymyili ja ikäänkuin hohde levisi hänen tunteellisten
kasvojensa yli. Hän ojensi kättään, kuin olisi hän hyväillen tahtonut
vetää luoksensa kaiken ympärillään olevan kauneuden. Ja hänen silmänsä
loistivat katsellessaan näitä pehmeitä silkkivärejä, näitä hienoja,
viehättäviä vesimaalauksia, näitä raskaspoimuisia verhoja.

"Enpä osaa selittää tämmöisenä hetkenä minussa vallitsevaa
tunnetta," sanoi hän. "Minä tahtoisin voida nostaa käteni ja lausua
elinsuonilleni, kaatuvalle sululle, kuluvalle paloaineelle,
huomispäivälle: seis!... Kaiken pitäisi yhdellä ainoalla taikalyönnillä
pysähtyä, tulla vuosisadaksi muuttumattomaksi: -- jokaisen
hienoimmankin varjon, jok'ainoan luikahtelevan väreen. Nyt on kauneutta
ainoastaan ääretön kaiho. Sen nimi on katoovaisuus!"

"Mutta katoovaisuus on myöskin elämää, sillä kaikki tulee uudestaan
luoduksi, ja kaikki kaipaa uudistusta. Mitä maailmassa pitäisi
tehdäkään, jos kaikki pysyisi paikallaan. Eihän silloin olisi mitään
tehtävää; silloin ei maksaisi vaivaa elääkään."

"Ha, ha, ha! Eikö maksaisi! Luuletko nyt sitten maksavan?"

"Hölön tölön!"

Pauli hymyili silmänräpäyksen -- hän kuuli taas tuon vanhan äänen,
juuri saman vanhan äänen! -- Hän asteli taas huoneen kertaalleen ja
katseli kaikkea, kuin sanoisi hän jäähyväiset pitkäksi aikaa.

"Ei, raskasta _on_, niin kummallisen raskasta!" huudahti hän ja
seisahtui äkkiä.

Börje katseli häneen. Hän tunsi halua hyvitellen silittää noita mustia
hiuksia, kuten hän välistä teki Fokkikoiralleen. Mutta sehän näyttäisi
liian takaperoiselta. Hänhän oli mies! Hänen täytyi kaiketi pitää
ymmärrystänsä aisoissa.

"Minkätähden sinä sitten lähdet matkalle?" sanoi hän kuivasti.

"En minä _sitä_ tarkoittanut! Mutta koko maailma tuntuu tyhjältä, minä
itse olen mielestäni tyhjä, kaikki tyyni on kuin paljasta kurjuutta."
-- Hän heittäytyi tuolille nojaten käsivartensa ja päänsä pöytään.

"Börje," sanoi hän sen jälkeen ja loi epätoivoiset silmänsä ylös
häneen, "tämä on kauheata -- tämä -- olla vallan ehdottomasti ilman
halua, ilman pyrintöjä. Minä haluan välistä, että varsinainen
onnettomuus kohtaisi minua, vaan mistäpähän semmoinen tulisi? Kaikki on
tyhjää. Maailmassa ei löydy yhtään mitään, josta minä huolisin. Kun
olin köyhä, himoitsin vaan päästä rikkaaksi, jolloin luulin voivani
tulla onnelliseksi. Vaan nyt en huoli siitäkään. Kaikkialla on sama
lakeus. Minun pääni on niin tyhjä, että sen voisi rutistaa näin kokoon
löytämättä sieltä mitään." -- Hän oikaisi laihan kätensä ja teki
liikkeen ilmassa, kuin olisi hän hitaasti rutistanut rikki jotakin.

"Sinun pitäisi naida," sanoi Börje.

"Olenhan sitäkin koettanut."

"Sinulla pitäisi olla lapsia."

"Ettäkö näkisin niiden tulevan itseni kaltaisiksi? Luuletko _minun_
lapsieni voivan iloita elämästä!"

"Onko tuo pessimismiä tai pahimman uskomista?" sanoi Börje aivan
vakavasti, vaan johonkin määrin uteliaana.

"On, se on pessimismiä," vastasi Pauli sävyisesti ja alakuloisesti.

"Niin, minä olen kyllä siitä lukenut, vaan en ole sitä oikeastaan
koskaan nähnyt" -- Hän nähtävästi piti keskustelua sangen
opettavaisena. -- "Minä olen melkein luullut sen johdosta pidettävän
liian paljo melua, vaan ehkä sitä kuitenkin löytyy."

Viimeisen lauseensa aikana oli Börje uudestaan katsellut ympärilleen
laattialle ja huomasi todellakin sukkaparin, joka oli pudonnut kirstun
taakse.

"Kyllä, Börje, löytyyhän sitä kaikenlaista," sanoi Pauli, "vaan
_sinusta_ ei luullakseni tule pessimistiä."

"Enpä taida siitä välittää."

"Eivätkä sinun lapsesikaan."

Börjelle tulivat vedet silmiin ja hän punehtui suuresti.

"Jos minulla edes olisi muutama!" sanoi hän matalasti ja kumartui
pistämään sukkia kirstun kannen alle, "mutta niitä en taida saada
koskaan."

Hän yski hyvin kuultavasti, käännähti sitten ja alkoi tarkastella
erästä taulua.

Pauli katseli jotenkin liikutettuna tätä leveätä selkää.

"Oikeastaan on kummallista ajatella kuinka sinusta ja minusta on voinut
tulla ystävät," sanoi hän.

"Minä olen aina tarvinnut jonkun, josta pidän," vastasi Börje ja hänen
täytyi vielä ryäistä pari kertaa saadakseen äänensä oikein selväksi.

       *       *       *       *       *

Aamiainen syötiin seuraavana päivänä kiireesti, pakollisesti ja
alakuloisin mielin, kuten useimmiten on laita, kun ruoka, aikataulu ja
jonkun lämpimämmät tunteet yhtä suuressa määrässä tahtovat vaatia
jonkun henkilön huomiota.

Eron hetki oli myöskin, kuten semmoiset tavallisesti; käsiä
ravisteltiin ystävällisesti ja salaa pelättiin myöhästyttävän tai
unohdettavan jotakin, jota tarvittiin käsillä.

Aamu oli kylmä ja rankka. Pauli tunsi itsensä haluttomaksi ja
heikkohermoiseksi.

"Hyvästi; Marianne-rouva," sanoi hän viimeisen kerran portailla, "ja
kiitoksia..."

Hän kääntyi äkkiä ja kiirehti vaunuihin. Piiska mäjähti, hattu kohosi
ja kahlekoira haukahti unisesti. Vaunut kääntyivät pihatieltä, ja
jälelle jääneet näkivät ainoastaan harmaan sumun, joka ympäröi kaikkea.
He kääntyivät ääneti ja menivät kukin toimilleen.

Romaani oli loppunut, sen sankari kadonnut.



13.


Börje meni väen luokse ja Marianne palasi yksin sisään. Ruokasalissa
oli piika pöytää korjaamassa. Marianne meni omaan huoneeseensa ja sulki
oven mennessään.

Nyt sai hän levossa ajatella.

Niin kauvan kuin hän vielä oli epätietoinen siitä, täyttäisikö Pauli
hänen vaatimuksensa ja matkustaisi pois, oli hän ollut niin kiihkeässä
ja levottomassa tilassa, ettei voinut mitään muuta ajatella. Hänet oli
vallannut yksi ainoa päähän pistänyt ajatus: Paulin täytyi matkustaa
pois.

Ja nyt oli hän matkustanut.

Marianne astui akkunan luokse, heittäytyi tuolille ja katseli
koneellisesti kartanolle, jäykkänä ja mistään välittämättä.

Sumu oli hajonnut, vaan kevätpäivä oli niin pilvinen, ettei auringon
säteiltä ollut toivoakaan päästä tuon harmaan kerroksen läpi
tunkeutumaan. Raskaana kaareili taivas, ja kuollut hiljaisuus vallitsi
kaikkialla. Silloin tällöin ainoastaan kävi pieni tuulen puuska
alastomien pensaiden läpi, ravistain niitä, jotta ne näyttivät
värisevän vilusta.

Ja saman kylmän, raskaan mielialan tunsi Mariannekin itsessään.

Koko tällä ajalla ei hän ollut muuta tuntenut kuin mielipuolen pelkoa,
kun tapaisi Paulin, häpeätä, kun täytyisi katsoa häntä silmiin. Nyt oli
se mennyttä, kestettyä. Vaan oliko hän iloisempi sentähden.

Hän tunsi pettyneensä, kuin pitkän unen nähtyään. Poissa olivat kaikki
unelmat, jotka usvana olivat kaikkea ympäröinneet, ja jälellä oli
ainoastaan säälimätön todellisuus. Tällaiselta, näin alastomalta, näin
kaikesta runollisuudesta paljaalta ei ollut elämä koskaan näyttänyt.
Hän tunsi olevansa erämaassa yksin Börjen kanssa; toisen kerran hän
tunsi jo samaa, vaan ennen hän ei ollut voinut mitata sen laajuutta.
Nyt tuntui se hitaasti levitteleivän hänen silmiensä eteen, --
harmaana, kylmänä aamunkoittona, -- ja toinen esine toisensa perästä,
jokapäiväisenä, tavallisena, ilman mitään mielikuvituksen
salaperäisyyttä.

Hän ei enää ollut Marianne, romaanien Marianne, unelmien ihastuttava
olento, naisarvoitus, poikkeusihminen; hän, joka oli luotu ainoastaan
rakastamaan ja rakastettuna olemaan. Hän oli aivan yksinkertaisesti
vaimo, jonka piti tuleman äidiksi, kuten muutkin sadattuhannet vaimot.
Vaan hän oli vaimo, joka oli kavaltanut lapsensa, ennenkuin se oli
syntynytkään, ruokkinut sitä elämällään armastellessaan vierasta miestä
silmäyksillään.

Se tuntui niin luonnottomalta, niin vastenmieliseltä, että hän tunsi
inhoa itseänsä kohtaan, kuin olisi hän herännyt riettaissa mässingeissä
vietetyn yön perästä.

Katumusta hän kyllä oli tuntenut ennenkin, tai hän oli luullut ainakin
sitä tuntevansa, ja silloin oli se häntä joko varmasti nuhdellut
huikentelevaisuudesta tai sydämettömyydestä, tai saattanut hänelle,
kuin kalvava epäluulo, selittämättömän tyhjyyden tunteen tai
epämääräisen tuskan. Silloin oli se tullut hyökäten ja kiivaasti, vaan
omin voimin oli hän saanut sen vaikenemaan tai sysätyksi syrjälle, kun
hän ponnisti tahtoansa. Ja sillä oli aina mukana jotain hyväilevää,
kaihokasta; se oli tuskaa, johon mielihyvä oli yhdistetty.

Vaan tämä oli toista.

Hänestä tuntui kuin olisi raaka käsi ravistanut häntä olkapäistä ja
kuin hän olisi herännyt ainoastaan nähdäkseen häpeätä ympärillään. Ja
nyt seisoi hän tuossa tuijotellen itseänsä tuntien mielessään kaikkea
sitä kammoa, jolla hän ennen oli katsellut sitä, mikä oli alhaista ja
likaista. Siinä, josta hän nuhteli itseänsä, ei ollut edes mitään
voimakasta eikä suurenmoista, siinä oli ainoastaan jonnin joutavaa,
rumaa -- epämääräistä kuin eläinten menettelyä.

Nainen hänen asemassaan, ja alentuu sillä tavalla katselemaan vierasta
miestä! Se ei ollut rikos; ei vuotava haava eikä sovitusta kaipaava,
erehdys. Se ei ollut mitään muuta kuin mädännyt pilkku hänen
elämässään, mädännyt pilkku, jota eivät muut saaneet nähdä, vaan jota
hän alati kuljetti mukanaan.

Ei kukaan häntä syyttäisi, ei kukaan vaatisi hänelle rangaistusta sen
johdosta. Tämä oli vaan hänen oma asiansa. Se oli hänen pieni arka
salaisuutensa. Se oli vaan äänetön oikeuden palvelija, joka suu
pilkallisessa hymyssä asetti hänet maahan tuolta pyhimyksen istuimelta,
jolla hän luuli istuvansa.

Nyt voi hän puhua hyveestä ja sydämen puhtaudesta!

Ja kun lapsi syntyisi, silloin saisi hän katsella taaksensa tätä pientä
liehakoimista, joka asettuisi hänen ja sen väliin kuin irvistelevän
eläimen kasvot. Hän ei voisi koskaan ajatella sitä aikaa muistamatta,
että... Oh! Se oli niin inhottavaa, niin tunnotonta kuin itsensä
vihaaminen.

Äidin pyhä kutsumus! Ha, ha! Voiko sitä sanoa pyhäksi? Niin. Ja lisäksi
tämmöiset silmäniskut, nuo pöyristyttävät kädenannot toiselle? Ahmia
tällä tavalla hänen katseitaan! Tuo muisku, joka oli tuntunut
jokaisessa hänen olentonsa sopukassa, nämä tuumitut miellyttämistemput,
nämät salaiset toivomukset...

Hän oli tulemaisillaan hulluksi. Mitä olisi hän tahtonut tehdäkään,
voidakseen pestä pois tämän itsestään. Ja kaikki tuo oli mahdotonta.
Tuo saastainen tunne-elämä oli laskeutunut kuin auer hänen ympärilleen
ja muuttunut kuolleeksi, raskaaksi vastenmielisyydeksi Börjeä kohtaan.
Minkätähden? Niin, sitä hän tuskin tiesi. Hän tunsi sisällisen,
lahjomattoman velvollisuuden pakottavan häntä Börjeä nyt rakastamaan,
heidän lapsensa tähden. Oli sangen luonnotonta olla sitä tekemättä, ja
sentähden kammoi hän Börjeä.

Hän nousi, avasi ruokasalin oven; siellä ei ollut nyt ketään, joten hän
alkoi kävellä huoneessa edestakaisin, sillä häntä ahdisti sisällinen
kylmyys, joka lyijyn kaltaisena ytimenä täytti hänen jokaisen
jäsenensä. Sohvalla makaamisesta ei olisi ollut mitään hyötyä, vaikka
hänestä olisikin hellää huolta pidetty, tuo kuristava tuntuminen kurkun
ympärillä olisi siitä tullut vaan pahemmaksi.

Hänen kasvonsa eivät enää olleet niin lienteän vaaleat kuin ennen,
niihin oli ilmautunut harmaahtava väri, joka vielä selvemmin osoitti,
kuinka hän oli laihtunut, ja kireä juova oli ilmautunut hänen suunsa
ympärille. Entinen maikailevaisuus oli hänen tunteestaan nyt kadonnut,
sijaan oli tullut itsensä tutkisteleminen, joka vivahti vähä
kukistuneen kauppamiehen tulokatsaukseen. Se katsaus tähtäsi eteenpäin,
sillä takana ei ollut mitään tarkastamista ansaitsevaa.

Hän tunsi ensikerran selvästi, että hänen itsensä oli vastaaminen
omista töistänsä. Koska tämä vastuunalaisuus oli taantumisena aina
pyhitykseksi kehittyneestä tunteellisuudesta, oli se heittäymäisillään
toiseen yksipuolisuuteen. Hänestä näytti ainoalta pelastuskeinolta
karaistu sydämensä jokaista hellempää tunnetta vastaan. Tässä hänen
hengellisesti lailliseksi tulemisessaan ei löytynyt vähääkään iloa, ei
vapaata hengenvetoa, ei ainoaakaan toivon sädettä; lohduttamattominta
kurjuutta oli vaan odotettavissa. Hän oli elänyt lainalla, -- kirjoista
saadulla lainalla, lainaamalla toisten elämänkäsityksestä, toisten
arveluista hänestä, toisten erhetyksistä, toisten heikkouksista. Mitä
hänellä oli, jota voi sanoa omakseen, jota varten hän olisi elänyt.

Vihamielinen katkeruus valtasi hänen mielensä, sentähden että hän tässä
taistelussa oli jätetty näin ypö yksinään. Hän kärsi, ja ensimmäisen
kerran voimatta valittaa.

Minkätähden ei jo lapsuudessa opita, että mitättömimmänkin teon
seuraukset voivat lyöttäytyä kuin vitsakset meidän omien jäsentemme
ympärille? Ettei kukaan voi punnita toisen tunteita, määrätäkseen mikä
on oikea? Että henkielämässä löytyy salainen oikeus, jolla on
käytettävänä kaikki kidutuskoneet? Minkätähden katumusta sanotaan
jonkinlaiseksi puhdistuksen välikappaleeksi, johon milloin tahansa
saattaa turvautua, -- minkätähden ei koskaan uskalleta asettaa esiin
peruuttamatonta, kun kaikki sen saattama katumus on näin täydellisesti
voimatonta? Minkätähden niin ei tehdä? Mahdottoman mahdotonta on
poistaa pienintä lausuttua sanaa, luotua katsetta, tehtyä
mitättömyyttä! Minkätähden ei meille opeteta, että me seisomme niin
aseettomina tyhjyyttä vastaan, kuin mennyttäkin, kuin tapahtunutta
seuraavaa tuomiota vastaan.

No -- niin. Ehkä semmoisesta oli hänelle puhuttu. Vaan tyhjin
sanoin ... tyhjin sanoin! Elämä opettaa meitä toisella tavalla.

Käveleminen tuntui hyvältä; ruumiillinen väsymys näytti tuovan
helpotusta. Edestakaisin hän käveli, edestakaisin.

Kaikissa vastoinkäymisissään oli hän tottunut turvautumaan toisiin:
isään, äitiin, veljiin ja täteihin, kaikki olivat olleet valmiita
sovittamaan Mariannen puolesta, kun hän oli jollain tavalla pahoin
menetellyt. Silloin tarvitsi vaan asianhaarojen mukaan käyttää sopivia
keinoja: kyyneleitä ja hymyilyjä, rukouksia, hyväilyjä.

Tässä ne eivät mitään auttaneet. Ei kukaan voinut häntä auttaa. Ei
kukaan voinut pyyhkiä pois tuota mädännyttä pientä pilkkua eikä tehdä
sitä terveeksi jälleen.

Ulkonaiset seikat olivat pelastaneet hänet joutumasta siksi, mitä
maailma kutsuu avioliiton rikkojaksi... Ulkonaisetko? -- Siinä juuri
oli nöyryytys. -- Ulkonaiset seikat, eli toisin sanoin sattumus. Ei
mikään hänen tahdossaan, vaan ainoastaan sattumus oli saanut päättää,
että lapsen piti saada hänen miehensä piirteet.

Vaan hänessä oli jotakin, joka ei tuominnut ulkonaisten olojen, eikä
sattuman mukaan. Ja tästä tuomiosta ei hän voinut vedota kehenkään.
Niin, hänen sisällinen ihmisensä härnäsi häntä vielä silläkin tiedolla,
että hänen kärsittävänsä tuskat olivat toisten mielestä paljasta
joutavaa, niin, naurettavaakin. Eihän hän ollut mitään rikkonut.

Eikö mitään?

Miksi te naiset sanotte sellaista sielun riettautta? oli Pauli sanonut.
Mariamme ei sitä tietänyt. Sellaisesta ei kukaan nainen ollut hänelle
puhunut. Hän ei myöskään voinut uskoa sitä kellekään.

Vaan Mariannesta oli se täyttä totta. Hän tunsi olevansa pulassa, josta
täytyi omin voimin koettaa päästä. Minkätähden, mitä tarkoitusta
varten, siitä hän ei ollut selvillä, hänellä ei ollut valtaa sitä
tiedustella, se oli hänen käsityksensä ulkopuolella.

Hän tunsi olevansa selvillä ainoastaan siitä, että se vapaus
vastuunalaisuudesta, jota hän oli saanut nauttia, oli nyt lopussa.
Sillä eihän hänelle ollut miksikään hyödyksi pitää sitä Paulin
yksityisenä asiana, kuinka pitkälle tämä tahtoisikin matkustaa, ja
itseänsä asian ulkopuolella, kuin olisi hän joku tahdoton esine.
Ensimmäisen kerran arvosteli hän itseänsä perin pohjin toimivana,
tahtovana ihmisenä, sillä ensimmäisen kerran kärsi hän tuskaa semmoisen
teon tähden, jota hän ei koskaan voinut peruuttaa.

Tämän huomatessaan joutui hän luonnollisesti ajattelemaan, mitä hänen
nyt oli tehtävä; hän tiesi itsellänsä olevan velvollisuuksia, joiden
täyttämisestä ei lähtenyt vähääkään iloa, että hänen tuli puhua ja
toimia samalla jokapäiväisellä tavalla kuin sadattuhannet vaimot ennen
häntä hänen tilassaan.

Börje ei vielä tietänyt mitään. Jos asia olisi tullut ennemmin
kysymykseen, olisi Marianne ujostellut puhua hänen kanssaan
semmoisesta, vaan nyt oli se hänestä yhden tekevää.

He tapasivat toisensa vasta päivällispöydässä; syönti ei sujunut
iloisesti. Börje näytti kaipaavan Paulia, ja sitäpaitse oli häntä
loukannut se umpimielisyys, jota Marianne oli häntä kohtaan osoittanut
viime aikoina. Hän oli kuitenkin ehkä huolissaan isänsä asioista! Börje
ei tahtonut tunkeutua hänen luottamukseensa eikä tehdä hänelle mieliksi
rahoja lainaamalla.

Aterian loputtua astui Marianne akkunan luokse ja rupesi siitä ulos
katselemaan. Juuri kun Börje aikoi mennä hänen sivuitsensa, kääntyi
hän.

"Börje."

Puhuteltu katsahti häneen. Mariannen kasvoissa kuvastui ikäänkuin
arvokas vakavuus.

"Tahdoitko sinä mitään?" Börje meni hänen luokseen.

Silmiään ylös luomatta sanoi Marianne matalalla, yksitoikkoisella
äänellä sanottavansa.

Börje katseli häntä hartaasti.

"Onko niin ... onko niin todellakin laitasi?" sanoi hän.

"On."

Kun Börje pudisti hänen kättään ikäänkuin kiittääkseen, koetti Marianne
hymyillä sekä vilkasi ylös miestänsä silmiin, jonka jälestä hänen
katseensa kuitenkin heti kääntyi arasti sivulle päin. Börjen ilo oli
outoa Mariannesta, ja vaikutti, että Marianne tunsi itsensä
sanomattoman köyhäksi. Hänen mielestään ei löytynyt mitään muuta kuin
kuollut tunteettomuus.

Mariannen välinpitämättömyys koski Börjeen, joka päästi hänen kätensä
ja lähti huoneesta. Hän pani pahakseen, että Marianne saattoi olla
tästä nyreissään. Tässä oli nyt muka luonnollinen selitys hänen
mielialansa raskauteen. Hän ajatteli siis vaan ikävän ajan olevan
hänelle tulossa! _Sitäkö_ hän nyt saattoi ajatella! Oh, noin
lapsellista itsekkäisyyttä! -- Harmillinen tyytymättömyys valtasi
Börjen mielen. Hän ei olisi nyt juuri sietänyt Mariannen läsnäoloa.

Marianne jäi paikoilleen akkunan ääreen Börjen mentyä. Hän oli
huomannut Börjen tyytymättömyyden, ja vaisto sanoi hänelle syyn siihen.
Hänen olisi pitänyt tietämän jo edeltäpäinkin, että Börje selittäisi
hänen käänteensä sillä tavalla, ja hänen olisi pitänyt ehkäistä
selityksen kääntymästä pahaan suuntaan. Olihan hän yksin maailmassa
Börjen kanssa, oli riippuvainen hänestä, liian uhkamielistä oli joutua
hänen mielipahansa esineeksi. Hän oli äkisti tullut tuntemaan Börjen
aseman uudelta kannalta, sentähden että hänen oma asemansa oli tullut
toiseksi. Se Börje, jonka jumaloimisen hän ennen oli vähä
ylenkatseellisesti antanut itseänsä miellyttää, oli nyt hänen herransa.
Heidän välillään oleva side tuntui nyt vasta oikein todellisesti
kiintyneen, niin ettei yhtään turvapaikkaa löytynyt, ja hän tunsi
jonkinlaista voitetun orjan vihaa. Sillä nyt oli hän Börjen.
Ainaiseksi.

Hänessä ei tällä haavaa liikkunut muuta kuin halu pitää päänsä
pystyssä, salata Börjeltä mielialansa ja säilyttää valtansa häneen;
muuta ei ollut enää jäljellä. Hänen täytyi Börjestä haihduttaa se ikävä
tunne, joka mielessä hän oli lähtenyt.

Ennen illallista tuli Börje hänen työhuoneeseensa. Vuotta oli jo niin
paljo kulunut, ettei uuni lämminnyt hämärissä, vaan näin illan suussa
ei käynyt heikon valon vuoksi työtäkään tekeminen. Marianne oli
sentähden sysännyt syrjään virkkauksensa ja istui nyt suuressa tuolissa
akkunan luona kädet helmassa ajatuksiinsa vaipuneena.

Börje nyökäytti hieman päätänsä ja asettui pienen ompelupöydän toiselle
puolelle.

"Marianne," aloitti hän, "tyhmä on se, jonka on niin vaikea puhua kuin
minun. Seikka on minulle ollut monta kertaa kiusaksi, vaan nyt entistä
enemmän. Kuinka voi selittää ihmisille ajatuksensa ja tunteensa, jollei
osaa niistä puhua? Minä olen monta kertaa sinun kanssasi ollessani
huomannut sen epäkohdan, että ... etten ole oppinut esittämään
ajatuksiani. Minä olen kuin mykkä. Sellaiseksi tulee minua ympäröivistä
oloista, ellei ole voimaa muodostaa niitä toisenlaisiksi. Ei rohkene
ujoudeltaan olla muista eroavainen. Eikä lisäksi kukaan ihminen voi
kuvailla mieleensä, kuinka suuresti minä inhoan omaa ääntäni, se on
vieras itsellenikin, minä en tunne sen ainoatakaan värähdystä."

Marianne katseli häntä vähä kummastellen.

"Sinun sanasi soveltuvat minuun paremmin kuin luuletkaan," sanoi hän.

"Oh, kyllä sinä _voisit_ puhua, jos sinä tahtoisit."

Marianne tunsi nuhteen todeksi.

"Ei," sanoi hän, "minä osaan keveästi johtaa keskustelua, joka seikka
johtuu minun saamastani kasvatuksesta -- näetkös -- ihminen tottuu
puhumaan mitä muut tahtovat. Ajatuksia ei ole ollenkaan. Mistä niitä
saataisiinkaan. Ei, Börje; en minä ole puhumatta nurjamielisyyden
tähden."

Hänen sanoissaan oli samalla kertaa jotain teeskentelemätöntä ja
suoraa, ja jotain, joka herätti Börjessä epäluuloa. Marianne ei ollut
entisensä kaltainen.

"Minä olen tuuminut sinne ja tänne tänä iltapäivänä," sanoi Börje,
"minä luulen, että tämmöinen päivä on suuremman arvoinen kuin koko
vuosi. Tuleehan suhde meidän välillämme toiseksi kuin se ennen on
ollut. Ennen oli kylläksi, kun saimme sanoa toisiamme omiksemme. Vaan
nyt meidän tarvitsee jotakuta muutakin ajatella kuin itseämme,
Marianne."

Mariannesta tuntui vastenmieliseltä, kuin sysättäisi hänet nyt
valtaistuimelta ja toinen asetettaisiin hänen sijaansa. Börjen äänessä
oli jotakin, josta hän sai sen käsityksen.

"Ennen näetkös, jos lankaan ilmautui pikkunen nyppylä, tarvittiin vaan
muisku sopivalla ajalla," -- Börje hymyili -- "ja sitten oli kaikki
taas paikallaan. Enempää ei tarvittu. Ja taitaahan se ollakin kylläksi,
kun ollaan rakastuneita, vaan minä ihmettelen, jos siinä ... hm ...jos
siinä nyt enää on kylläksi meille."

Hän kuljetti etusormeansa edestakaisin pitkän pöydän syrjää seuraten
sitä tarkasti silmillään.

"Näetkös," Börje yhä pitkitti puhetta, "toiselta puolen olen minä tosin
niin hupsusti rakastunut sinuun, etten tiedä, mitä tahtoisin, vaan
toiselta puolen tunnen minä sinua yhtä vähä kuin sinä päivänä, jolloin
ensiksi toisemme tapasimme. Niin -- tiedätkös -- kun minä nyt näin
puhun sinulle, -- tunnen minä itseni niin ujoksi, kuin puhuisin liian
suoraan jollekulle vieraalle ihmiselle."

Marianne vavahti jonkinlaisesta kauhistuksen tunteesta. Mitä, jos Börje
vieraantuisi hänestä!

"Sentähden päätin minä tänäpänä koettaa puhua, niin ettei meidän,
joilla on niin paljon yhteistä, enää sovi olla niin vieraita
toisillemme. Vaan sinun täytyy auttaa minua. Minä olen pässin pää; minä
en koskaan voi kunnollisesti esittää sanottavaani."

Marianne ojensi kätensä ja puristi Börjen kättä, vaan sitten häpesi
hän, kuin olisi tehnyt jonkun petoksen, ja veti kätensä pois. Börje
jatkoi:

"Sinä et ole viime aikoina puhunut niinkään paljon kuin tavallisesti,
ja sinä olet näyttänyt vaivaavan päätäsi jollain asialla. Minulle et
ole mitään sanonut, enkä minä ole tahtonut kysyä sinulta, vaan en
tiedä, onko se oikein, että menettelemme tällä tavalla."

Juuri tähän suuntaan tahtoi Marianne kääntää puheen ja lausui sentähden
toimessaan:

"Niin; juuri siitä tahtoisin mielelläni puhua kanssasi. Minä kaduin
suuresti, etten maininnut sinulle siitä mitään puolisen aikana."

"Sinun ei tarvitse siitä mitään puhua," sanoi Börje äänellä, jonka
koetti tehdä niin vähä nyreäksi kuin mahdollista, "minä arvaan, että
sinä olet ajatellut sitä suurta vastusta ja vaivaa, jota tästä saat,
mutta..."

"En, en," keskeytti. Marianne, "sinä erehdyt siinä. Minä olen ollut
kipeä, en muuta mitään, ja se on vaikuttanut luonteeseeni."

"Mutta sinä sanoit, että..."

"Minun pahoinvointini oli niin epämääräistä, etten luullut maksavan
vaivaa siitä puhua. Mutta sitä se kuitenkin oli."

Börje katsahti epäillen häneen.

"Sentähden aioin minä sanoa sinulle, ettei sinun tietysti tarvitse olla
huolissasi _hänen_ tähtensä. Me hankimme imettäjän, eikä sinun ole
pakko ottaa pienintäkään huolta niskoillesi lapsen tähden, kun et
tahdo."

Äänessä ei ilmautunut hellyyttä; siinä oli vastenmielisyyttä, jota hän
turhaan koetti salata.

"Ei!" huudahti Marianne kiivaasti. "minä en koskaan huoli imettäjästä,
minä tahdon itse imettää."

Hänen mielessään oli näiden sanojen aikana herännyt uusi, tähän asti
kokonaan outo tunne, voima, joka sysäsi syrjään kaikki sivuajatukset:
äidin vaisto puollustaa lastansa.

"Etkö sinä tahdo?" kysyi Börje kummastellen.

"En. En koskaan!"

Mariannen posket olivat ruvenneet heloittamaan ja hänen silmänsä
säkenöivät.

"Mutta minä luulin..."

"Sinä et saa -- Börje! Sinä et saa koskaan enää ottaa asiata puheeksi."

Hänessä herännyt, uusi tunne pyyhkäisi silmänräpäykseksi pois kaiken
muun: kylmät tuumailut, rikoksen tunteen, -- kaikki.

"Mutta enhän minä halua mitään enemmän," sanoi Börje melkein heltyen,
"minä vaan en voinut sietää sitä ajatusta, ettei hän syystä tai
toisesta olisi sinulle tervetullut."

"Jos en voi olla tasainen enkä iloinen luonteeltani, niin sinä et saa
sitä selittää miltään semmoiselta kannalta," sanoi hän.

"Rakas Marianne!" sanoi Börje ainoastaan, vaan hänen äänessään oli niin
paljo sydämellisyyttä, että se viilsi Mariannen mieltä, sillä hän tiesi
lisänneensä viimeiset sanat ainoastaan saadakseen puheen toiselle
tolalle.

"Ajatteles, että sinun tarvitsisi sanoa minulle mitään tällaista!"
lisäsi Börje itseänsä nuhdellen ja asettui Mariannen viereen sekä
silitti hiljaa hänen hiuksiansa. "Luulet ehkä minun olevan karkean
luonnostani, joka en voi ymmärtää sinua. Mutta ei niin ole laita. Tämä
johtui vaan minun suuresta ilostani, joka teki sinun alakuloisuutesi
silmissäsi sitä suuremmaksi... En, en minä ymmärrä sinua väärin. En
minä tahdo, että sinä pitäisit minua raakana." -- Börje kumartui ja
suuteli Mariannea otsaan -- "ja vielä pahempaa olisi, jos _hänen_
täytyisi luulla minusta sitä. Sinun pitää sentähden kasvattaa minua,
kun aikaa vielä on. Tosin on minun suhteeni paljon laiminlyöty, mutta
minä tahdon olla sangen oppivainen."

Hän katseli Mariannea puoleksi surullisesti puoleksi koirankurisesti.
Hänessä ilmautui nyt jotain vallan käsittämättömän miellyttävää, vaan
Marianne melkein halveksi itseänsä, että hän semmoista voi hänessä
huomata. Hän inhosi omaa aistiansa. Milloin toinen, milloin toinen!
Eikö hän ollut sangen huikentelevainen.

Syyllisyyden tunne painoi häntä taasen kuin raskas, luonnoton taakka.

Mitä olisi hän tahtonut antaakaan, jos olisi luottamuksen tunteella
voinut kallistaa päänsä Börjen rintaa vasten, vieläpä vaikkei tuntenut
häntä rakastavansakaan! Vaan nythän oli tullut jotain lisää, joka
liitti heitä yhteen.

Minkätähden, _minkätähden_ hän ei ollut huomannut jakamista
mahdottomaksi!

       *       *       *       *       *

Tasaisesti, yksitoikkoisesti kuluivat sitten päivät, jolloin Marianne
enimmäkseen sai olla yksinään ajatuksineen.

Börjen työinto oli suurempi kuin koskaan ennen.

He puhelivat toisilleen enemmän kuin heillä oli ollut tapana, vaan
siihen ponnisteltiin vähän voimia kummaltakin puolen, jonkatähden he
tunsivat itsensä ujoiksi kuin kaksi vierasta henkilöä, jotka ovat
jätetyt seurustelemaan toistensa kanssa kahden kesken, vakkeivät he ole
ollenkaan tuttavia.

Marianne kohteli Börjeä toisin kuin ennen. Hänen keikailemisestaan ei
enää näkynyt jälkiäkään, ja sijaan oli tullut melkein nöyrä arkuus. Hän
pelkäsi Börjen hyväilyjä. Ne muistuttivat aina aaveentapaisesti Paulia
ja saattoivat hänen ajattelemaan, että hän kylmäverisesti täydensi sen
petoksen, jonka alkuna oli ollut ainoastaan ajattelemattomuus.

Tämmöinen syrjällä-pysyminen vaikutti häneen itseensä ihmeellisesti.
Börjen olento voitti sen kautta alaa hänen silmissään. Käännettä
seurannut vastenmielisyys häntä kohtaan oli Mariannesta kadonnut; mikä
häntä nyt pidätti Börjeä lähestymästä, oli jonkinlainen kelvottomuuden
tunne sekä sen ohessa jotain muuta, jonka hän nyt vasta oli huomannut
oman luontonsa pohjalla, -- se oli jotain saastaista, törkeätä, joka
Paulia ajatellessa pisti vielä selvemmin näkyviin. Minkälainen nainen
hän olikaan? Kysymys värisytti häntä. Naisromaanien jumalallinen
moraali oli lakannut häneen soveltumasta. Hänessä itsessään oli toista,
joka ei antanut perää: _yhden_ rakastaminen ja hänelle kuuluminen.

Kulunut elämä oli hänestä ollut niin hajanaista, että hän mielestään
voi vasta pitkän koettelemuksen perästä tulla todelliseksi ihmiseksi.
Pauli oli mielensä katkeruudessa päästänyt suustaan sanoja, jotka
olivat tarttuneet Mariannen muistiin kuin terävät väkäset. Hän tunsi
joka päivä peittelevänsä saalista, joka milloin tahansa saattoi
pilkahtaa näkyville.

Aika meni tyyntä, tasaista menoaan. Tuli suvi, jolloin Börje ehdotteli,
että Marianne kutsuisi jonkun veljistään maalle luokseen loma-ajaksi.
Vaan ihmeekseen sai hän Mariannelta jyrkästi kieltävän vastauksen. Hän
oli ruvennut omaisiansa arastelemaan. Hänen nykyisessä tilassaan oli
muka jotain hävettävää.

Hänen omaisensa huomasivat hänen vetäytyvän syrjälle heistä ja pitivät
sitä kylmyytenä; kirjeet tulivat molemmin puolin aina harvinaisemmiksi
ja tyhjänpäiväisemmiksi.

Börje oli tyytyväisempi maailmassaan kuin ennen koskaan, ja ainoan
huolensa puki hän tavallisesti näihin sanoihin: "minä lyön vaikka pääni
kallioon siitä, että meidän Herramme ainoastaan kiusalla tekee lapsesta
tytön, sillä minun on kerrassaan ihan mahdotonta ajatella muuta kuin
poikaa."

Hirmuisen kärsimättömyytensä uskoi hän sitä paitse Mariannellekin;
tämähän kesti kokonaisen ijankaikkisuuden.

Hän houkutteli Mariannen usein mukaansa pelloille ja niityille, ja tätä
rupesikin huvittamaan tuommoinen samoileminen ympäristössä, ilma ja
liikunto vaikutti hyvää ja hän rupesi näyttämään terveemmältä. Vaikka
hän hartaasti tahtoikin tehdä jonkinlaista katumusta ja sovittaa
kulunutta pitkällä paastoomisella, tunsi hän kuitenkin itsessään
terveen ja voimakkaan elämänilon rupeavan itämään, ja se kasvoi ja
kehittyi vastoin hänen tahtoansakin. Välistä täytyi hänen oikein
pakottaa itseänsä ajattelemaan mennyttä, niin helposti rupesi se
haihtumaan mielestä. Vaan täydellistä lepoa ei menneisyyden muisto
hänelle koskaan tahtonut suoda. Kun hän vähimmin oli varuillaan,
saattoi joku pikkuseikka herättää kaikki vanhat syytökset häntä vastaan
uuteen liekkiin, ja silloin täytyi hänen nuhdella itseänsä entistä
ankarammin. Semmoisia nuhteita ei hän saattanut kärsiä. Ne koettelivat
hänen voimiansa, ne kiduttivat häntä, sentähden että ne olivat
erottavana muurina hänen ja Börjen välillä.

Eloton, laiskehtiva välinpitämättömyys oli poissa.

Börje oli koko suven matkustanut kaupungissa säännöllisesti kaksi
kertaa viikossa. Marianne ei ollenkaan voinut ymmärtää syytä siihen.
"Illalla palaan kotio," vastasi hän, Börje lähti aina ensimmäisessä
aamujunassa ja tuli puolenpäivän jälestä takaisin.

Marianne ei tavallisesti noussut niin aikaisin makuulta, jonkatähden
jäähyväiset lausuttiin aina illalla, vaan eräänä aamuna Elokuun
lopussa, juuri kun Börje oli astumaisillaan vaunuihin, tuli Marianne
valmiiksi puettuna portaille.

He nyökäyttivät päätään toisilleen, ja Marianne jäi portaille
katselemaan kummastellen kuin äsken herännyt lapsi. Taivas oli selkeä
ja vaaleansininen, ilma vielä viileätä ja ihmeellisen puhdasta
hengittää sekä voimakasta kuin suven ravitsemaa. Marianne luuli joka
hengenvedossa ahmivansa oman nuoruutensa tunnetta. Hän loi silmänsä
alas. Kaikkialla valoi aurinko sädehtivää hohdettansa, jok'ainoa oksa,
jok'ainoa pieni kastehelminen ruohonkorsi loisteli ja kimalteli.

"Börje," lausui hän hämillään henkeään pidätellen, "kuinka ihanalta
tuntuu tänä päivänä! Nytpä vasta ilma on!"

"Tämmöistä on ollut joka aamuna tämän viikon kuluessa," vastasi Börje
levollisesti kuten aina. Ja sitten katseli hän Mariannea. Hänestä oli
hauskaa, kun Marianne oli noussut näin aikaisin ylös, sillä Börje ei
voinut kärsiä aamu-uinailemisia.

Ja tuossa seisoessaan ja Mariannea katsellessaan luuli hän hänessä
näkevänsä jotain aivan uutta, jonkinlaisen muutoksen, jota ei ennen
ollut huomannut. Poskille oli tullut raittiimpi puna ja silmät niin
heleän sinertäviksi kuin lapsilla.

Börje seisoi kivikäytävällä ja Marianne likellä hänen vieressään
portailla. Hän tarttui Mariannen käsiin ja veti niitä luoksensa, joten
tämä tuli nojautumaan hänen rintaansa vastaan.

"Marianne," kuiskasi Börje, ikäänkuin häveten omaa ihastustaan, "eikö
eläminen ole suurta ja arvokasta? Me tunnemme elämän tykkivän
jok'ainoassa suonessamme, näemme sen tässä ympärillämme kaikkialla
luonnossa. Tahtoisin kahdeksan keuhkoa hengittääkseni, neljä paria
silmiä nähdäkseni, kahdeksan kättä työtä tehdäkseni, sellaisia
nimittäin kuin minulla on. Minä tahtoisin ulottua sanomattoman pitkälle
ja jaksaa sanomattoman paljon... Ah, Marianne!"

Börje irroitti hänet itsestään, ja hän loi silmänsä Börjeen. Olihan
hänen kasvoissaan aivan samaa mitä ilmassa ja aamussakin! Marianne ei
tietänyt, mikä niissä viehätti. Aurinko päilyili hänen silmissään, suvi
rehotteli parhaallaan noilla hymyilevillä, lyhyen ja kiillottoman
parran ympäröimillä huulilla. Hänen rumuutensa tuli kauniiksi,
kauniimmaksi kuin kauneus. Mariannea hurmasi katsella näitä
kansanomaisia juonteita, joissa itse tyyneys oli asumassa, hän ihaili
tuota hartevaa vartaloa ja pyöreätä selkää. Sillä tässä kaikessa
ilmautui jotain kokonaista, jotain järkähtämätöntä, raskasta, jäykkää
voimaa, jotain rehevää, kuten kesän luovassa kyvyssä.

Hän heittäytyi hetken tunteen valtaan, pujotti käsivartensa Börjen
kaulaan ja suuteli häntä. Börje painoi häntä rintaansa vasten, kallisti
hänen päätänsä sivulle ja painoi huulensa hänen korvansa taakse
paljaaseen kohtaan juuri utuisten hiusten alapuolelle.

Marianne kirkaisi ja astui askeleen taaksepäin. Hän oli tullut
kuolonkalpeaksi ja jäi seisomaan Börjeä tuijotellen.

Hän näytti nähneen aaveen.

"Marianne, mikä sun on?"

"Ei mikään. Minä pelästyin."

"Mitä sinä pelästyit?"

"En tiedä."

"Ethän liene kipeä? Jeesus, kuinka vaalea sinä olet! Mitä se on?" Börje
astui portaalle.

"Ei, Börje, älä koske minuun!" huusi hän kiivaasti, "äläkä suutele
minua koskaan siihen paikkaan, älä koskaan _siihen_ paikkaan!"

Marianne vavahti ja sitten pelästyi hän omia sanojansa. Tokkohan Börje
saisi mitään syytä epäluuloon? -- "En tiedä kuinka on laitani, ehkä
kuitenkin voin huonosti," lisäsi hän tyynemmin ja pyyhkäisi kädellään
otsaansa sekä horjui huoneeseen.

Börje tahtoi jäädä kotiin, jos sairauden kohtaus sattuisi tulemaan
uudestaan, vaan Marianne rauhoitti hänet pian, saattoi häntä uudestaan
vaunujen luo, ja Börje lähti.

Yksin jäätyään ei Marianne mennyt sisään, vaan istui portaalle ja itki
kasvot käsiin peitettyinä, kuin sydän olisi tahtonut haljeta. Ja kun
oli itkenyt itsensä väsyksiin ja kyyneleet olivat lakanneet itsestään
vuotamasta, meni hän hitaasti huoneeseensa alkamaan työtänsä.

Mitä tästä kaikesta vihdoin tulisi? Eivätkö nuo ajatusaaveet heittäisi
häntä koskaan rauhaan? Eikö ollut mahdollista tulla puhtaaksi tästä,
joka tuntui valheelta? Pitikö sen aina seisoman näkymättömänä muurina
heidän välillään, tämän, jota hänen täytyi salata mieheltään.

Yksi keino oli: -- totuus. Sanoa hänelle kaikki, seuraisi siitä sitten
mitä tahansa. Mutta semmoinenhan olisi mieletöntä. Hän olisi häpeästä
tukehtunut. Ja -- sitäpaitse -- mitä hänellä oli kerrottavaa? Eihän
siinä ollut mitään puhumista.

Eikö mitään?

Ja kuitenkin pysyisi tämä aina heidän välillään. Hän halveksisi aina
itseään. Hänen kaksipuolisuutensa Börjeä kohtaan... Milloin toinen
milloin toinen! Mikä hän sitten itse oli? Kevytmielinen nainen, joka
ensin oli uskoton miehelleen, ja sitten taas uskoton tuolle toiselle.
Mitä lohdutusta siinä oli, ettei asia ollut päättynyt rikokselliseen
tekoon, kun alhaisuuden tunnusmerkki oli poltettu hänen omaan
olentoonsa!

Alkuperäinen itsensä inhoaminen valtasi hänet uudestaan: paha oli
parantumaton. Asia ei tullut siitä paremmaksi, vaikka se vaikutti
ainoastaan hänen mielikuvitukseensa, kun ei hän koskaan voinut päästä
siitä vapaaksi. Minkätähden piti hänen saaman elämäänsä tämän mädänneen
pilkun? Eikö hänen pitänyt silmänräpäystäkään saaman tuntea täydellistä
onnea tämän ainoan pilkun tähden?

       *       *       *       *       *

Kun Marianne oli saanut kestää vähä todellista sielun taistelua, oli
hän oppinut panemaan arvoa työnteolle. Hän neuloi itse vaatteet
piskuistansa varten, joka toimi antoikin hänelle kylliksi tekemistä.

Kun hän tarkasteli varastoja lapsenkamarissa ja äärettömän tyytyväisenä
sovitteli kasaan pientä paitatusinaa, jonka hän juuri oli saanut
valmiiksi, silloin hän melkein häpesi omaa lapsellista iloaan, jota
tunsi kättensä töitä katsellessaan. Sentähden täytyi hänen pitää se
yksinään. Ei ollut ketään, joka näki tai ihaili hänen huolellisen
kärsivällisyytensä teoksia, vaan suloista oli, kun tiesi itse kaikki
tehneensä; kaikki -- kaikki!

Lopuksi piti kaikki tyynyt täytettämän höyhenillä, johon toimeen hänen
täytyi ottaa emännöitsijä avukseen. Tämä osoitti toimessa niin suurta,
vaikka ujostelevaakin harrastusta, kun sai hänkin puolestaan vetää
kortensa pienokaisen vastaanotto-varustuksiin, että Marianne sai suuren
halun näyttää hänelle kaikki tyyni. Hän varmaankin osaisi antaa
semmoiselle arvoa.

Kun viimeinen tyyny oli valmis ja Marianne pannut taas yltänsä vanhan
pumpulihameen, johon hän oli pukeutunut höyhenien tähden, sanoi hän
arasti:

"Minä olen neulonut koko joukon vaatteita. Ehkä teitä haluttaa nähdä
niitä?"

"Vallan sydämeni pohjasta," vastasi Tiina-neitsyt äänellä, joka
värähteli liikutuksesta ja innosta.

He astuivat siis yhdessä lapsenkamariin, joka nyt oli kalustettu, ja
Marianne veti esiin laatikon toisensa jälkeen ja levitteli niiden
varastoja.

Neitsyt oli ihastuksissaan. Hän tutki neuloksia ja pitsejä
tuntijasilmällä; kaikki oli mestarillisesti valmistettua ja ihailu
nuorta emäntäänsä kohtaan valtasi hänet kokonaan.

Päästiin puheisiin. Jää suli.

"On minullakin ollut pikkunen," sanoi neitsyt ja pyyhkäisi silmiään
puhtaaseen pumpuli-esiliinaansa, "vaan hän kuoli, kun oli vasta kolmen
vuoden vanha."

"Vai niin!" Marianne katseli häntä säälien. Hän ei ollenkaan muistanut
siinä olevan mitään erinomaista, että neitsyllä oli lapsi ollut, ja
kumpikin tunsi, että heillä oli jotain yhteistä. Sangen hauskaa oli
puhua kaikesta tästä naiselle, ja neitsyt, joka oli jo hyvin vanha ja
kokenut näissä asioissa, antoi monta hyvää neuvoa. Äitinsä luona oli
Marianne tuntenut itsensä viimeksi kaupungissa käydessään niin ujoksi,
että hän suoraan ja kylmästi oli keskeyttänyt kaikki haastelut
tämmöisistä asioista, vaikka äiti olisi niitä kosketellut kuinka
varovasti tahansa. Neitsyn kanssa oli laita aivan toinen. Hän
ymmärsi asian aivan yksinkertaisesti ja luonnollisesti: kaikki
oli kuin pitikin, eikä siinä ollut mitään, jota olisi tarvinnut
hävetä, eikä mitään, jota olisi tullut kiertää varjontapaisella
tarkkatuntoisuudella. Ja kuitenkin oli hänen puhelutavassaan
eräänlaista alkuperäistä hienoutta, joka Mariannea kummastutti.
Sydämellinen yhdysside oli syntynyt tuon vankan työmiehen ja Mariannen
välille. He olivat naisia molemmat ja heidän välilleen jäi tästä
lähtien jonkinlainen salainen sopimus.

Marianne tunsi saaneensa ystävän elinajakseen. -- Näin pienestä
hinnasta!

Tämä uusi tuttavuus teki nuoren emännän olon vilkkaammaksi ja
kodikkaammaksi. Tomtön jokapäiväinen elämä näytti hänelle uuden
puolensa.

Lukemattomia olivat ne pienet huolenpidot ja tarkkaavaisuudet, joita
neitsyt siitä päivin rupesi osoittamaan häntä kohtaan. Hän näkyi jo
kauvan odottaneen jotakuta hellyytensä esineeksi. Säästyneen
sydämellisyyden ilmaläpät olivat auenneet.

Jumala sai armahtaa sitä, joka nyt veti siitä nuorasta, ettei Marianne
muka mitään hyötyä talossa tehnyt, johon lauseeseen neitsytkin aina
ennen oli liittänyt hartaat vahvistus-huokauksensa.

Marianne tunsi lapsen tavoin luottavansa tähän riuskaan, työteliääseen
vaimoon, jolla näytti olevan horjumaton tahto kokoonkuivaneessa
ruumiissaan. Hän ei näkynyt koskaan muuta maailmassa ajattelevankaan
kuin työtä.

Marianne tuli nyt usein keittiöön, -- hän tuli sinne tuttavallisen
uteliaisuuden ajamana ja rupesi siellä ennen pitkää varsin hyvin
viihtymään. Ruoanlaittamista ei hän koskaan olisi luullut niin
monimutkaiseksi. Ja kuinka tarkkaa huolenpitoa tarvittiinkaan,
ennenkuin Tomtön suurenmoinen maatalous kaikkine pikkutoimineen tuli
hyvin hoidetuksi! Marianne ihmetteli, ettei koskaan mitään unohdettu
sivupuuhista, jotka kuuluivat tämän suuren kellorakennuksen
kunnolliseen käymiseen.

"Ettekö ole koskaan unohtanut ruokkia kanoja?" kysyi Marianne kerran
seisoessaan neitsyn vieressä ja katsellen, kuinka tämä ravitsi koko
kukon vaimolaa keittiön jäännöksillä.

"Unohtanutko?" huudahti neitsyt kummastellen suuresti kysymystä,
"jestan poo, en maar, nelijalkaisia täytyy hoitaa kuten ihmisiäkin!"

Ja niin oli asiat joka taholla. Mitä hän ennen oli päivästä päivään
katsellut halveksivalla välinpitämättömyydellä, rupesi nyt kerrassaan
näyttämään jollain tavalla hupaiselta. Todellisuus tuhansine
pikkuseikkoineen tunkeutui näkyviin: semmoiseen hänellä ei ennen ollut
yhtään taipumusta. Suorastaan mitättömät asiat herättivät hänessä uusia
ajatuksia ja uusia tunteita, jotka vaikuttivat aivan toisella tavalla
kuin kirjojen mielenpurkaukset.

Kun ei vaan tätä olisi ollut hänen ja Börjen välillä! Tätä, josta hän
ei voinut päästä.

Hänen teki monta kertaa suuresti mieli yhtyä Börjen iloiseen ääneen ja
lörpötellä kaikesta eikä mistään vaan sen vuoksi, että tunsi olevansa
iloinen. Vaan siihen tuli lisäksi arka ajatus, jonka hän salasi, ja
sitten oli rohkeus poissa. Jos Börje voisi saada jotain aihetta
epäluuloon...!

Marianne tiesi, kuinka Börjen kasvot tulivat synkiksi, kuinka sen
lyhytpiirteiset juovat muuttuivat koviksi ja vihaisiksi; niihin
ilmautui tuimuus, joka herätti pelkoa useammassa kuin yhdessä
miehuullisessa työjätkässä. Hän tiesi, kuinka Börje kammoi kavaluutta,
kuinka hän sitten olisi häntä kammonutkaan, jos olisi tietänyt...!

Jos Marianne tunsikin arkuutta Börjen seurassa, oli hänestä sitä
vastoin omituista nautintoa istua akkunassa ja katsella, kuinka hän
ohjasi ihmisiä ja hevosia karjarakennuksien luona, tai käveli rivakoin
maamiesaskelinsa pihan poikki niin toimessaan, ettei hän joutunut
Marianneen kertaakaan katsahtamaan eikä häntä muistelemaan.

Börjen mieleen ei ollut koskaan juolahtanut, että häntä voi kukaan
ihailla. Ulkonaisesta asustaan piti hän tarkkaa huolta, vaan pantuaan
harjat ja kamman pois kädestään, ei hän enää muotoansa ajatellut.
Vaatteisiinsa sopi hän hyvästi ja näytti olevan luotu asemaansa. Hän
oli toisenlainen tuolla ulkona kuin sisällä huoneessa. -- Hänen
jokaisessa liikkeessään oli riuskaa varmuutta, hänen äänensä kuului
pitkän matkan päähän, vaan ei tuntunut koskaan huutamiselta; voimien
sopusuhteellisuus astui näkyviin kaikessa mihin hän ryhtyi. Niin oli
hänen käyntinsäkin laita. Se ei ollut millään tavalla kaunista, vaan
hänen olisi luullut käyvän väsymättä vaikka kuinka kauvan.

Börje piti usein puhetta siitä, ettei hän kuulunut herrassäätyyn, vaan
oli talonpoika. Vaan hänen käytöksessään väkeä kohtaan tai pikemmin
heidän käytöksessään häntä kohtaan oli jotakin, jota Marianne
kummasteli. Hän ei ollut sitä koskaan ennen ajatellut. Vaikkei Börje
koskaan pelännyt tarttua kiinni, kun miestä tarvittiin ja vaikkei hän
ketään näkynyt pitävän itseänsä huonompana, niin ei koskaan ilmestynyt
toveruuden eikä tasa-arvoisuuden tapaistakaan hänen eikä työmiesten
välille. Itse se seikka, että hän piti heitä arvossa, vaikutti
suurempaa kunnioitusta takaisin. Se pisti silmiin jo niinkin pienessä
asiassa kuin tervehtimisessä. Hän ei koskaan vastannut pään
nyökkäyksellä hänestä riippuvien tervehdykseen, -- vaan aina lakki
kädessä, kohteliaasti, arvokkaasti, mitään alentuvaisuutta
osoittamatta.

Uppiniskaisuus Börjeä kohtaan...! Se ei Mariannen mielestä voinut
kenenkään mieleen edes juolahtaa. Hänen omassa huolettomuudessaan jo
oli se varmuus, että tiesi itseänsä toteltavan, sokeasti toteltavan.

Tuo Börje, jonka Marianne näki tuolla ulkona, oli aivan toinen kuin se
nöyrä, kömpelömäinen kosija, jonka hän oli ottanut miehekseen.

Kun hän katseli Börjeä tuolla tavoin, tuntui hänen vaatimattomuutensa
Mariannesta olevan melkein kuin ivallisesti mukailtu Marianne itse.

Jota enemmän hän tunsi pitävänsä Börjestä, sitä aremmaksi hän tuli
häntä kohtaan: hän ei tuntenut häntä.

Marianne oli pimeän pelko, jommoinen hän oli ollut jo lapsuudestaan
asti, ja kotona oli tätä heikkoutta kaikella tavalla hellitelty.

Eräänä yönä myöhään syksyllä heräsi Marianne kummalliseen huminaan,
josta voi erottaa kuin heikkoja kellon kolkkauksia. Hän havahtui äkisti
unestaan ja kuunteli. Muuta ei kuulunut kuin myrsky, joka kohisi
etäällä, tuli lähemmäksi, vinkui alastomissa puissa tuolla ulkona,
rapisteli niiden kuivia lehtiä ja lennätti erään puunliisteen akkunan
ruutua vastaan. Oli niin pimeä, ettei hän nähnyt kättä edessään; ei
edes akkuna-aukkoja erottanut. Tätä myrskyä! Hän ei muistanut koskaan
kuulleensa mitään näin kummallista. Nyt vaikeni tuuli suhahtaen
helpottavasti; kaikki tuntui pidättävän henkeänsä. Sitten raju
tuulenpuuska, joka vinkuen ja vonkuen syöksyi alas savupiippuihin; ja
kohisten ryntäsi sen jälestä taas suuri ja valtava myrsky tasangon yli,
sulloi itsensä kokoon puiston rinteessä kuin eteenpäin kömpivä hirviö,
ja ponnahti sitten akkunan ruutuja vastaan hajoten siitä joka suunnalle
läähättäen raskaine huokauksinensa.

Tuska valtasi Mariannen. Hän ei voinut päästä ihmisten luokse, ellei
juossut kahden huoneen läpitse, jota hän ei uskaltanut tehdä. Pimeys
ammotteli hänen ympärillään ja hirsisalvokset narisivat hänen päänsä
yläpuolella, kuin vahvat kourat olisivat tarttuneet taloon
ravistaaksensa sen nurin. Ja mitä tuo kolina oli, jonka hän oli
kuullut? Hiljaa ... tuolta se kuului taasen! Kolkkaus. joka kuului
taasen! Kolkkaus, joka kuului kuin äärettömän kaukaa ja joka tuntui
kulkevan myrskyn mukana lähemmäksi. Oh -- kello! Laivakello tuolla
ulkona! Hän olisi kirkaissut, vaan pelkäsi aaveita... Tuo kello, sehän
oli soittanut sielumessua kahdelle laivasta pudonneelle miehelle
tämmöisenä yönä! -- "Tuon kellon ääni oli viimeinen, jonka he
kuulivat," kuuluivat Börjen sanat hänen muistossaan. Ja kaikki vanhat
imettäjien sadut alkoivat kulkea hänen aivojensa läpi, hän luuli koko
huoneen kiikkuvan kuin laineiden heittelemänä, hän luuli kasvoillensa
roiskahtaneen kylmää vettä, hän kuuli laahustelevia askeleita
laattialta, hänen oma pelkonsa teki hänen ihan houkkioksi, ja kun hän
aamulla vihdoin vaipui uneen, oli hän kuollakseen väsynyt.

Aamiaisella näytti hän sairaalta ja Börje huomasi sen.

"Minä pelkäsin viime yönä," vastasi Marianne hänen kysymykseensä.

"Mitä sinä pelkäsit?"

"Tuo on hirmuinen kello. Minä pelkään sitä, ja se kuului yöllä."

Börje katsahti häneen.

"Semmoisen pelon täytyy sinun voittaa," sanoi hän kuivasti.

Marianne oli melkein toivonut, että hän tarjoutuisi ottamaan kellon
pois paikaltaan.

"Tuommoista synnyntäpelkoa en minä luule voitettavan," sanoi Marianne.

"Synnynnäistäkö!" sanoi Börje melkein ylenkatseellisesti, "ei, teillä
naisilla on tapana myöntää joka asiassa. Etkö luule löytyvän miehiä,
joita tuommoinen synnynnäinen pelkuruus vaivaa? Vaan he taistelevat
sitä vastaan, kunnes se häviää; ja naiset voisivat tehdä samalla
tavalla."

Marianne huomasi sekä pettyneensä että nöyrtyneensä. Hän oli odottanut
myötätuntoisuutta ja sääliä, vaan kävi toisin! Hän ei puhunut enää
mitään syötäessä.

Börje huomasi hänen alakuloisuutensa ja noustuaan pöydästä meni hän
hänen luokseen, kun hän vielä istui paikallaan. Hän veti tuolin
itselleen ja istahti niin, että heidän täytyi katsella toisiansa
suoraan kasvoihin.

"Näetkös, Marianne," sanoi hän, "yhtä asiaa minä en voi koskaan sietää;
ja siihen kuuluvat kaikki ruikuttelemiset ja turhat luulot.
Vakaatahtoinen ihminen heittää semmoiset rikkaläjään. -- Minun
vaimoniko on pimeän pelko! Siitä saisin minä hävetä sinun tähtesi,
Marianne. Ethän sinä tahdo minua sen johdosta mitään tekemään? Sinä
voitat sen luonnollisesti? Eihän sinun tarkoituksesi ollut, että minä
esittelisin jonkun muutoksen sentähden? Sano!"

Marianne olisi tahtonut vajota maahan häpeästä. Tämmöistä halveksivaa
ääntä ei hän ollut odottanut kuulevansa. Hänessä syntyi päätös.

Börjen ei pitänyt enää koskaan saada kuulla hänen pelkäävän pimeässä.

Sinä syksynä oli paljo myrskyisiä öitä ja kun Marianne kerran oli
pelästynyt ja tullut sentähden varkuksi, niin useasti herätti hänet
laivakellon kaukaa kuuluvat, aaveen tapaiset kolkkaukset. Vaan hän
taisteli urhoollisesti sitä taikauskoa vastaan, joka näytti
sekautuneen hänen vereensäkin, vaikka hänen ymmärryksensä oli siitä
vapaa.

Vähitellen voitti hän kapinalliset hermonsa, ja tämä pieni, hiljainen
voitto oli kuin ensimmäinen oras, jonka hänen luonteensa uinaileva,
tyyni ja rauhallinen kestävyys oli saanut kasvamaan. Hänen siitä
tuntemansa ylpeys, ettei enää pelännyt, olikin suuri. Hän taisi nyt
maata ja uhkamielin tuijotella pimeätä kuin voitettua vihollista.



14.


Poika oli syntynyt kolme päivää sitten. Marianne makasi liikkumattomana
tyynyillä; hän oli juuri kammattu ja untuvanhienoiset hiukset
varjostivat keveästi otsaa. Hänen silmänsä olivat kääntyneet akkunaa
kohden, josta hän taisi nähdä puistoon sen pienen valoaukon kautta,
jonka varjostimet jättivät vapaaksi. Oli päästy Marraskuun alkuun ja
ensimmäinen lumi putoili maahan. Se leijaili suurin kitein ja laskeutui
äänettömästi puihin ja pensaisiin, kattoi maan kuin ohuella
höyhenpeitteellä, tasoitti kaikki syrjät, verhosi kaikki epätasaisuudet
ja muodosti kaikkialle nuorteita, täyteläisiä lainejuovia.
Sulosointuinen lepo oli koko luonnossa; joulun ja aamusaarnan mieliala
tuntui kaikkialla.

Marianne makasi hiljaa ja katseli vaan. Hän rakasti tätä pehmeätä
lunta, joka hiljaa putoellen laskeutui maahan; hän rakasti tuota
puistoa ulkona jäätyneine, valkopukuisine puineen; hän rakasti kaikkea
olemista, sillä hänen sydämensä täytti syvä, salainen onni.

Hän käänsi silmänsä uunia kohden, jossa eukot puuhailivat pienokaisen
ympärillä.

"Hyvä rouva Landen, onko hän jo valmis?" sanoi Marianne.

"On, nyt on hän hieno kuin prinssi. Katsokaas, mamma, kuinka kaunis
minä olen!"

"Hän ei saa koskaan sanoa mamma, hänen täytyy sanoa _äiti_," vastasi
Marianne, joka ajatteli Börjeä.

"Kuinka käskette vaan, äitikulta."

Tiina-neitsyt tuli esille, juuri kun toinen oli panemaisillaan
pienokaisen vuoteellensa.

"Älkää. odottakaapas! Antakaas ma nostan ensin," sanoi hän hartaasti ja
täydellisesti.

Armollisin kasvoin antoi rouva lapsen hänelle.

"Mikä käärö, mikä käärö!" toisteli Tiina-neitsyt autuaassa
ihastuksessa.

"Pitäähän siinä jo vähä ollakin, joka painaa kolmetoista naulaa!"
vastasi rouva Landen niin huomattavalla ylpeydellä, kuin olisivat nuo
kolmetoista naulaa olleet kokonaan hänen ansiostaan.

"_Minun_ painoi vaan yhdeksän," sanoi neitsyt ja niisti nenäänsä
esiliinaansa.

"Jaa, siinä nähdään erotus," huomautti rouva Landen toimessaan. Häneen
ei koskenut sanoissa ilmautuva surumielisyys.

Marianne hymyili hiljaisella tyytyväisyydellä molempien eukkojen
lörpötyksille.

Poika oli hänen -- hänen omansa, -- eikä kukaan voinut sitä ottaa
häneltä pois.

Sitten laskettiin hän pienelle vuoteellensa Mariannen viereen.

"On kaikkein parasta, rouva, jos vähäisen nukahdatte ennen
puoltapäivää, nyt meidän täytyy lähteä," sanoi rouva Landen, jonka
jälkeen molemmat hiipivät ulos tyytyväisyydestä loistaen. Koko talossa
vallitsi juhlallinen mieliala.

"Minä en voi maata!" huusi Marianne heidän jälkeensä.

"Olkaa vaan hyvin yhdessä kohden ja pusertakaa silmänne kiinni, niin
uni kyllä tulee."

Ja ovi meni lukkoon.

Marianne pani kätensä yhteen peiton päälle ja tähysteli ulos tyhjään
avaruuteen, jossa lumi leijailemistaan leijaili akkunan ja tumman
metsikön välillä.

Kummalliset tunteet valtasivat hänen mielensä sysien ja ympäröiden
toisiansa kuin valon säteet liikkuvassa veden pinnassa. Varjoja ei
tuntunut löytyvän, vaan ainoastaan kuvastuvia, hienoja välkähdyksiä,
valopilkkuja -- ilman pysyväisyyttä ja johdonmukaisuutta --
valopilkkuja ja onnen tähtösiä.

Oli varsin ihmeellistä ajatella häntä, joka makasi tuossa pienellä
vuoteellaan, häntä, joka oli hänen poikansa. Elämä tuntui saaneen
toisen merkityksen, oli laajentunut, sulosointuisempi, vaan sen
velvollisuudet olivat myös kasvaneet. Nyt tarvittiin voimaa ja
hellyyttä, -- hänelle. Ja tienviitat seisoivat vakavina.

Oi riemua, kun hän kasvaisi pieneksi lylleröiseksi poikanuijaksi, ja
hän saisi puristaa häntä niin kovasti -- niin kovasti käsivarsiinsa,
että...!

Marianne pisti kätensä untuva-polstarilta alas tuolle pienelle
vuoteelle, koskettaakseen kädellään tuohon pieneen lämpimään päähän,
joka oli hento kuin linnun poikanen.

Niin hän oli onnellinen. Kokonainen ihmishenkihän tuossa uinahteli,
vallan kokonainen, suuri ihmishenki. Kuinka kummallista!...

Ja hänen silmänsä painuivat kiinni. Hän tunsi väsymyksessään suloisen
levon tunteen ja voimien kasvavan.

Ja hän nukkui.

Kun hän sitten nukkuneena ja voimistuneena uudestaan loi silmänsä auki,
näki hän nuo rauhalliset lämpimät silmät, joista hän viime aikoina oli
oppinut pitämään.

Börje istui sängyn laidalla.

"Minä en koskaan tietänyt, että minun pikkueukkoni olisi näin
oivallinen vaimo," sanoi hän, "rouva Landen sanoo sinun olevan vallan
ihmeellisen terveen ja vahvan. Hän on vallan tyytyväinen sinuun."

Marianne hymyili. Hän tiesi sen olevan totta.

"Sinä et voi uskoa, mitä päiviä nämät viimeiset ovat olleet!" jatkoi
Börje. "Minä olen kulkenut ympäri itku kurkussa ja ollut valmis
nauramaan kaikille. Minä olen ruvennut oikein sairastamaan puhetautia.
Näin taivaallisen iloinnen en ole ollut elämässäni koskaan. Ajatteles
-- että siitä sentäänkin tuli poika!... Kuules nyt, eihän liene
vahingollista jos minä soitan suutani korvasi näin täyteen? Näytäthän
sinä vallan terveeltä."

"Onhan sinua sangen hauska kuunnella!"

"Minä olen saanut kirjeen äidiltäni. Hän lähettää sinulle ja tuolle
pojalle terveisiä. Puhuinhan minä sinulle, että lähetin hänelle
sähkösanoman? Se oli ensimmäinen sähkösanoma, jonka hän on saanut
eläissään. Ajatteles hän mahtoi tulla iloiseksi! Hänen Börjellänsä
poika! Niin, sen saatte uskoa; -- minä tunnen hänet. Johan sinä sait
onnittelu-sähkösanoman vanhemmiltasi ja veljiltäsi? Totta kai. Olinhan
minä itse niitä näyttämässä täällä. Pää menee oikein pyörälle paljaasta
ilosta. Tuo kir ... tuo siunattu rouva Landen ei edes vielä tahtonut
antaa minun puhua; vaikkei se olisi ehkä ollut vaarallista. Sano...
Kirjoitanko Paulille. Onhan minulla hänen osoitteensa. Ei sentähden,
että hän käsittäisi kuinka hauskaa sillä voi olla, jolla on poika; vaan
minä kirjoitan hänelle joka tapauksessa. Vanha Pauli Sandell!... Ja
sitten tulee äitini tietysti ristijäisiin -- luonnollisesti. Ajatteles,
hän ei ole koskaan nähnyt sinua! Minä olen melkein iloinen ettette ole
ennen olleet tuttavia, ja että sinä viime aikoina olet ruvennut osaa
ottamaan talouden hoitoon, siitä äiti paljon pitää. Kuules -- eikö
sinulla ole semmoisia suuria, raitaisia esiliinoja? Minä olen semmoisia
aina ihaillut. Ei -- se on totta -- tiedänhän, ettei sinulla ole yhtään
niitä, vaan äidiltä saat semmoisia, hän kutoo niitä itse. Ne ovat
vallan kauniita, kauniimpaa ei saa nähdäkään, -- semmoisia tummia,
pehmeitä värejä... Ei, Marianne, ethän vaan tule kipeäksi?"

"En ollenkaan; jatka sinä vaan."

"Onpa vallan, kuin kieleni olisi päässyt kantimistaan. Se on tapahtunut
pojan tähden. Jeesus, kuinka minä olen iloinen! Sinä et voi koskaan
uskoa, kuinka kovasti minä olen häntä ikävöinnyt! Ja sitten koetin minä
puhua itsekseni, etten ottaisi mieltäni pahaksi, vaikka hänestä tulisi
tyttö. Hän saa tulla, miksikä ikänä hän vaan tahtoo maailmassa,
tiedätkös! Minä en pakota häntä vähääkään. Ja jos hän tahtoo lukea,
niin ei tule koskaan kysymykseen, mitä se maksaa. Marianne, ajatteles
vaan, kun me olemme saaneet hänen! Minä en ole koskaan uskaltanut sanoa
sinulle, kuinka tyhjältä minusta on tuntunut: minä en luullut meidän
koskaan saavan yhtään. Kun minä parantelin tilaa, tai istutin metsää,
tai tein tulevaisuuden suunnitelmia -- mitä vaan -- olin minä aina vaan
puoleksi iloinen; enhän tietänyt, kuka alkaisi siitä, mihin minä
lopetan."

Uskollisuudesta loistava silmäpari saattoi hänen taas iloiseksi.

"Marianne, sinä olet mielestäni tullut hyvin kauniiksi. Sinun
kasvoissasi on jotakin aivan uutta. Mitä se on? Enkä minä enää tunne
itseäni niin vieraaksi sinun edessäsi kuin ennen välistä."

"Oh, Börje, siirry vähä. Kas niin."

Börje oli istunut vuoteen jalkopäässä, vaan siirtyi nyt ylemmäksi
pitkin vuoteen laitaa, niin että he tulivat varsin lähelle toisiansa,
jotta Marianne saattoi ottaa Börjeä kädestä. Marianne naurahti
tyytyväisenä, ja makasi sitten alallaan katsellen vaan miestänsä.

Börje katseli ihmetellen Mariannea. Hän oli kuin toinen ihminen; siksi
oli hän tullut noin vähitellen, vaan sitä ei hän ollut ennen niin
selvästi huomannut, kuin nyt. Kasvojen vaaleudesta huolimatta oli
entinen velttous hänestä kadonnut, muuttunut nuoruutta uhkuvaksi
verevyydeksi.

Marianne tunsi olevansa levollinen ja iloinen. Hän oli nyt selvillä
itsestään. Börje eikä kukaan muu! Mennyt ei voinut koskaan enää palata.
_Yhtä_ hän tahtoi rakastaa ja hänelle kuulua. Hän hymyili tälle
ainoalle. Riemullisen suloista oli tuntea itsensä kokonaiseksi ja
jakamattomaksi. Tässä kokonaistunteessa ei ollut mitään sairautta eikä
hermoja vaivaavaa, ei mitään tyhjiä ivakuvia eikä epäpuhdasta
mielikuvittelua. _Hän_ tuossa oli todellisuus, käsiin tuntuva
näkyväisyys, leveine, vahvoine hartioineen, joita saattoi syleillä
terveen, elinvoimaisen viehätyksen valtaamana.

"Börje!"

Hän kumartui alas ja suuteli Mariannea, joka hyväillen kuin lapsi pani
kätensä hänen jykevälle kaulalleen. Sitten olivat he taas entisessä
asennossaan.

"Tämä on syntyä toisen kerran," sanoi Börje. "Ihanaa on eläminen tästä
lähtien nyt, -- näetkös, -- vaimo! Mutta sanoppas, ethän pane
pahaksesi, jos minä tahdon että minun eikä sinun äitisi vie lapsen
kastettavaksi?"

"Sinä saat tehdä juuri kuin itse tahdot."

"Ja sitten... Mutta onpa se ihmeellistä, kuinka sinä olet muuttunut! Se
ei suinkaan ole luulettelemista."

"Niin sinäkin olet, tai ehkä minä vaan niin luulen," vastasi Marianne
melkein ihaillen. Ja sitten he taas olivat vaiti.

Mariannen mieleen juolahti äkkiä, ettei oikeastaan Börjen ruumiillinen
voima ollut se, joka vaikutti myötätuntoisuutta häntä kohtaan, vaan
että se oli jotain aivan toista, jotain silmissä, itse kasvon
piirteissä; ja hänestä olisi saanut saman käsityksen, vaikka hänellä
olisi ollut Paulin siro vartalokin. Marianne tunsi yhä enemmän
kiintyvänsä tähän, jota hän ei koskaan ollut oppinut ymmärtämään,
Börjen ominaisluonteeseen eli individualiteettiin. Ja juuri nyt, kun
hän lörpötteli noin avonaisesti, melkein lapsellisesti, alkoi hän
aavistaa, mitä salakäytäviä tässä näkyvästi niin yksinkertaisessa
luonteessa mahtoi ollakaan, joita hänen olisi tullut tuntea. Mitä
Marianne tiesi! Paljo voi asua noiden harmaiden silmien ja mustien
kulmakarvojen takana. Hän oli pahoillaan, ettei koskaan ennen ollut
tuntenut halua tunkeutua hänen ajatuksiinsa, että Börjen elämä olisi
tullut hänenkin elämäkseen.

Tätä ei voinut sanoilla selittää. Marianne lepäsi vaan pidellen Börjen
kättä omissaan: hän tunsi salaisen halun nostaa se huulilleen, vaan
jätti sen tekemättä. Väärin olisi, ajatteli hän, että nainen suutelee
miehen kättä.

Mariannen nopeasti katsahtaessa Börjeä kasvoihin, kun loi silmänsä ylös
hänen kädestään, juolahti Börjen mieleen vaiston tapainen, kutkutteleva
ilo, -- ehkä tunne omasta voimastaan.

       *       *       *       *       *

Kun Marianne oli ollut ylhäällä muutamia päiviä ja tunsi itsensä
täydellisesti tointuneeksi, otettiin ristijäiset täydellä todella
puheeksi.

Hän ja Börje istuivat Mariannen työkamarissa, Börje akkunan luona ja
Marianne pienessä lepotuolissa likellä hänen vieressään, vaan
peremmällä huonetta.

"Marianne," sanoi hän, "yhden asian olen minä saanut päähäni: pojan
täytyy saada nimekseen Pauli."

Marianne tunsi veitsen piston rinnassaan, ja hänen kasvonsa kylmenivät.
Börjen täytyi välttämättömästi huomata, kuinka hän vaaleni.

"Eiköhän olisi parasta antaa hänelle sinun isäsi nimi?" sanoi hän
arasti.

"Ei. Minä en pitänyt isästäni."

Mariannella ei ollut enää rohkeutta kysyä, eikö pojalle sopisi jonkun
hänen omaisensa nimi.

"Paulista olen minä aina pitänyt," lisäsi Börje, "en niin paljon
semmoisena kuin hän nyt on, vaan semmoisena kuin hän oli. Siinä on
elämäni kauniin muisto. Kuka tietää, mitä minusta olisi tullut, ellei
minulla olisi häntä ollut! -- häntä ja äitiä."

Hän oli varmaankin nähnyt Mariannen vaaleuden, sillä hän katseli häneen
kummastellen.

Mariannen valtasi pelko, että Börje voisi jotain aavistaa. Rajusti
taisteli hän silmänräpäyksen. Ei, nyt kestäköön tai kaatukoon, vaan
rehellisyys esiin! Muuten olisi heidän välilleen ainaiseksi jäänyt
valhetta ja petosta.

"Börje, se ei ole mahdollista, että hän kastetaan Pauliksi."

"Miks'ei?"

Tuo ääni ei sietänyt vastaan sanomista.

"Minun ja hänen välillään on ollut jotakin, josta sinä et tiedä."

"Ollutko?"

"Niin, Pauli ja minä..." Hänen huulensa tavoittelivat turhaan sanoja.

Börjen katse muuttui teräväksi ja kovaksi, se tuijotti silmänräpäyksen
Mariannea kasvoihin, ja sitten muuttui se tyyneksi, tylyksi,
käsittämättömän tyyneksi.

"Jatka, mitä aioit sanoa," sanoi hän niin luonnottoman jäykästi, kuin
olisi pelännyt huuliaan liikuttamalla ilmaisevansa sisällisen
liikutuksensa, "eihän se tietysti voi millään muotoa koskea pojan
nimeen. Miten Paulin laita oli?"

"Siinä oli jotakin ... tai oikeammin, siinä oli tuskin mitään, vaan se
ei ollut vallan oikein. Minä olisin toivonut, etten koskaan olisi
nähnyt häntä, ettei hän koskaan olisi tullut tänne."

"Tuota ei kukaan ihminen voi ymmärtää. Tarkoitatko, että olit
rakastunut häneen."

Ääni oli tyly, katse aivan kummallisen malttavainen, tutkisteleva.

"Meidän välillämme oli jonkinlaista salaista käsitystä."

"_Molempienko_? Pauli siis myös tiesi asiasta!"

"Tiesi."

"Kuinka se alkoi?"

"Kun te pelasitte shakkia."

"Me! Hän ja minä?"

"Niin."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Meillä oli tapana istua ja katsella toisiamme."

"Vai niin, eihän siitä liene mitään puhumista."

"Kyllä; me olimme oppineet ikäänkuin puhumaan sillä tavalla."

"Kun minä istuin vieressä?"

Marianne tahtoi sanoa "niin", mutta ääni tuntui sammuneen.

Börje vaan katseli häneen. Hän tunsi sen, vaan ei voinut luoda silmiään
ylös.

"Ellen olisi tätä hirmuisesti katunut, en sitä olisi nyt ottanut
puheeksi."

Hän pani kätensä ristiin polvelleen ja antoi päänsä painua alas. Vaikka
Börjellä olisi ollut valta elämän ja kuoleman yli, ei Mariannesta olisi
olo tuntunut tämmöiseltä.

"Niin, niin. jatka vaan, hyvä on."

Hän puhui kuin kysymyksessä olisi ollut pitkällinen leikkaus, jonka
kestämiseen hän tarvitsi koko itsensä hillitsemisen.

"Meillä oli tapana tarttua toistemme käteen."

"Käteenkö?"

"Salaisessa tarkoituksessa tai noin... Sen ajatteleminen on kovin
inhottavaa!"

"Niin, niin, lisää, lisää!"

"Ja sinä iltana, jolloin hän matkusti, suuteli hän minua."

"Silloinko, kun matkusti?"

"Niin, eteisessä, kun sinä olit sikaaria noutamassa."

"Ja sinä annoit sen tapahtua -- tietysti -- sinä halusit sitä."

Ei ollut, mitä vastata, syyllisyyden tunne vaan runteli hirmuisesti.

"No? Ja sitten?"

"Ja hän tuli takaisin, kun minä olin Eslövissä."

Marianneen tuijotti katse niin läpitunkevan terävä, ettei hän koko
elämässään ollut unhottava sitä. Hän olisi tahtonut päästää
tuskanhuudon, vaan hänen kauhistuksensa sen tukahutti.

"Kun hän tuli takaisin, tiesin minä tämän" -- hän osoitti piskuiseen --
"ja minä sanoin, että hänen pitää lähteä pois." Marianne puhui äänellä,
jota hän ei edes itse tuntenut omakseen.

"Pauli ja sinä!... Kun Pauli ja sinä voitte tehdä semmoista ... kun
sinä voit istua siinä ja sanoa, että olette liehakoinneet vallan nenäni
edessä, mihin voin minä luottaa --? Voiko uskoa naista, joka kertoo
semmoista?"

Marianne kaappasi tuolin nojapuusta kiinni, sillä hetkeksi musteni
kaikki hänen silmissään.

"Minä olen puhunut totta, ja sanonut koko totuuden," änkytti hän kuin
unissaan.

"Minä kuulen mieluimmin kaikki, eikä sinun tarvitse peljätä," sanoi
Börje. "minä en tee mitään vihapäässä. Sinä olisit voinut olla joko
alkamatta tai sanoa kaikki."

Hän oli kääntynyt ja katseli nyt istuviltaan akkunasta ulos toinen käsi
sen laudalla. Hän oli tullut keltaisen vaaleaksi päivettyneen ihonsa
tähden. Marianne ei voinut nähdä hänen kasvojaan, vaan ainoastaan hänen
toisen poskensa, joka oli kummallisesti vuodan värinen sekä lyhyen,
mustanruskean parran ohuen varjostuksen, ja kuitenkin voi täydellisesti
ajatella miltä hänen kasvonsa näyttivät, -- väsyneiltä, ilottomilta,
hillityiltä -- niiden läpitunkemakin tylyys herätti pelkoa, joka
kaivautui luihin ja ytimiin asti. Lepyttää nyt tätä mieltä, saada nyt
lämpöä noihin juonteisiin. -- siihen vaadittiin ihmetöitä.

"Minä olen kertonut sinulle kaikki," sanoi Marianne murtuneesti ja
soinnuttomasti.

Börje oli vaiti, eikä toisella ollut mitään lisättävää. Vaikka hän
olisi mitä lausunut, ei se olisi mitään vaikuttanut; sentähden istuikin
Marianne jäykkänä ja liikkumattomana tajuttomassa epätoivossa.

"Minä en ymmärrä, mitä tuossa oli minulle uskomista, ellei siinä ollut
enempää."

"Se oli meidän välillämme kuin valheena tai petoksena."

"Suuria sanoja!"

"Minä tahdon saada sen poistetuksi mistä hinnasta hyvänsä."

"Poisko?" Nyt naurahti Börje, lyhyesti, kuivasti, jonka jälkeen hänen
kasvonsa tulivat taas entiselleen.

Tätä tunnotonta kylmyyttä oli hirmuista kestää. Se teki Mariannen
rammaksi. Hän olisi tahtonut heittäytyä miehensä jalkoihin, kerjätä
armoa, vaan ei uskaltanut; Börje olisi häntä vielä enemmän
ylönkatsonut.

"Eiköhän olisi syytä ollut olla ennemmin vaiti? Tuollainen on niin
tavattoman yksityistä laatua, ettei siitä juuri ole muiden
kuultavaksi."

"Minun täytyi se sanoa. En voinut sitä salata!"

"Tuntuuko nyt paremmalta sitten?"

Jos Börje olisi vetänyt Mariannen piinapenkille, ei tämä olisi tuntenut
suurempia tuskia kuin nyt. Hän nousi ja horjui peremmälle huonetta;
Börje ei kääntynyt; Marianne tunsi samaa tarvetta muuttaa paikkaa kuin
kuoleman tautia sairastava eläin. Hän asettui silmänräpäykseksi uunin
viereen nojaten käsivarrellaan sitä vastaan. Sitten kumartui hän pöytää
vastaan painaen otsansa siihen. Ei ollut mitään lepoa eikä helpotusta.
Ei vähääkään hyödyttänyt, jos olisi koettanut asiata lievittää! Hän
nousi taas, meni takaisin entiselle paikalleen ja istui äänetönnä
entiseen asemaansa.

"Minkätähden olisin sanonut mitään, ellen olisi sanonut kaikkea?"
lausui hän raskaasti ja ponnettomasti.

"Harvoinpa naiset sanovat kaikkea."

"Börje, ei minulla ole ainoatakaan hengenvetoa, jota tahtoisin sinulta
salata!"

Hän oli yhä vaiti ja Marianne näki yhä vaan hänen toisen poskensa.

Jospa hän edes olisi saanut katsoa häntä silmiin, nähdä tämän
jäykistyneen muodon purkautuvan, vaikka millä tavalla, vaan ei tätä, ei
tätä! Hän pani kätensä Börjen käsivarrelle.

"Uskotko minua, Börje?"

"Marianne -- ei yhtään kujeilemisia nyt!"

Börje kääntyi yhdeksi ainoaksi silmänräpäykseksi. Mariannen vapiseva
käsi oli poistettava hänen käsivarreltaan. Arkana kuin rikoksellinen
veti Marianne sen pois. Ja sitten istui hän hiljaa sanaakaan enää
lausumatta.

Rintakehää tuntui pakottavan kokoon hänen sydämensä ympärille,
tukehuttaen, kiristäen, kuolettaen. Se oli sellaista tuskaa, ettei ääni
eikä valitus sitä kyennyt ilmoittamaan.

Hän nousi, astui vesikarahvin luokse ja joi lasin vettä; tuli sitten
taas entiselle paikalleen.

"Minkätähden et lähtenyt Paulin kanssa? Minkätähden sinä jäit
luokseni?"

Marianne olisi voinut puhua tälle poskelle ja tälle niskalle, jos olisi
tahtonut, vaan hänellä ei ollut mitään sanottavaa. Minkätähden hän ei
lähtenyt Paulin mukana, oli Börje sanonut. Sentähden, etteivät he
koskaan olleet rakastaneet toisiansa. Ja jos he eivät olisi koskaan
rakastaneet toisiansa, minkätähden he sitten olivat katselleet toisiaan
ja pudistelleet toistensa käsiä -- tulisesti, salaisesti, vapisuttavin
tuntein? Sentähden että hän sydämessään oli se, minä Börje häntä
pitikin: kevytmielinen nainen.

Mutta eikö sitten ollut yhtään armoa! -- hänelle, joka näin katkerasti
katui.

"Börje ... _katso_ minuun, Börje!"

"En nyt."

Äänessä oli kylmää inhoa, ei vihaa. Marianne oli liian alhainen hänen
harminsa esineeksi.

"Eikö tämä koskaan, koskaan voi tulla sovitetuksi?"

"Anna minulle aikaa."

Sanat lausuttiin niin jäykästi ja kylmästi ja tunteettomasti, että
pienimmänkin toivon kipinän täytyi sammua ikuisiksi ajoiksi niitä
kuullessa. Ja kuitenkin täytyi tätä kestää, kärsiä. Kyyneleitä ei
kuulunut, kurkun ympärystää tuntui vaan kivistävän, kiristävän. Hän
istui hiljaa tuolillaan ja väänteli käsiään.

Hän ei uskaltanut enää puhua. Mitä hän olisi sanonut? Hän rakasti
Börjeä. Sentähden oli Börjen kädessä kuin valta, elämän ja kuoleman
ylitse.

Äänettömyyttä kesti kauvan. Mariannen mielestä olisi sitä saanut kestää
kuinka kauvan hyvänsä. Hän oli hengellisesti rampautunut kiveksi. Ei
ajatuskykyä eikä tunteita ollut enää. Kaikki oli kokoontunut yhteen
ainoaan suureen, kuolleeseen toivottomuuteen.

Koneen tapaisesti istui hän Börjeä katsellen. Jokainen ryppy tämän
vaatteissa, jokainen pikkuseikka hänen olennossaan painui terävästi
hänen mieleensä. Koko hänen elämänsä oli pyyhkäisty pois; muuta
silmänräpäystä ei ollut kuin nykyinen. Menneisyys, tulevaisuus --
kaikki oli poissa. Hän ja Börje, -- mitään muuta ei löytynyt.

Hän katseli Börjen vasenta kättä, joka näytti leveältä housujen tumman
värin pohjalla; hän katseli oikeata, joka sormet koossa lepäsi akkunan
laudalla velttona ja levollisena. Hän katseli käsiranteen sisäpuolta,
jossa suonet risteilivät ja jossa suoni tykytti nahan alla kohoten ja
laskien kuin pienen vasaran naputuksesta. Tämä suoni ainoastaan näytti
elävän tässä jäykistyneessä liikkumattomuudessa, siihen tuijotti
Mariannenkin katse, kuten tajuton ihminen tylsästi ja yksinkertaisella
ilolla katselee kaikkea liikkuvaista. Tähän kimmoavaan suoneen näkyi
kaikki jälelle jäänyt lämpö kokoontuneen, kaikki muu oli kylmää ja
kuollutta. Se yksin todisti tunteiden raivoa, jota vaan äänettömyys
hillitsi. Vaan Marianne istui ja tuijotti siihen mitään ajattelematta.
Hän tunsi kuin tulisi hän tästä mielipuoleksi, vaan ei välittänyt
siitä.

Sitten nousi Börje, vaan ei kääntynyt häneen. Ja sanaakaan enää
sanomatta astui hän ulos huoneesta.

Marianne nousi myös ikäänkuin mennäkseen; vaan hän seisahtui äkkiä,
toinen käsi harasi tuolin selkälautaan ja toista painoi hän rintaansa,
jossa tuska tuntui. Hän ei tiennyt mitään, ei ajatellut mitään, vaan
hänen sielussaan syntyi vaivalloisesti jonkinlaista mykkää, muodotonta
tajuntaa, joka pyrki johonkin, koetti päästä selville ja kiintyä
asioiden kulkuun.

Börje? ... Börje!... Hän oli saattanut itsensä hänen ylenkatseensa
alaiseksi, katkaissut itseltään tien hänen sydämeensä. Hän oli toiminut
houreissaan, hän eli unta.

Hän oli rikkonut sitä ainoata ihmistä vastaan maailmassa, jota hän
rakasti, ja nyt ei asia voisi enää koskaan tulla hyväksi.

Kuului askeleita, -- hyvin kaukaa kuin sumusta.

"Kuinka on? Olette kipeä, rouva. Vai onko jotain tapahtumaisillaan.
Olkaa varuillanne, rouva; jos te saatte harmia, niin saa tuo piskuinen
siitä kärsiä."

-- Tuo piskuinenko? --

Marianne tuijotti rouva Landen'iin ymmärtämättömänä.

"Tahdotteko vettä? Juokaa!"

Marianne vei lasin syrjään kädellään.

-- Tuo piskuinen? -- Nyt ymmärsi hän. Niin, hän tahtoi mennä sen
luokse. Börjen poika, Börjen ja hänen.

Kuin unissakävijä hiipi hän laattian poikki makuukamarin ovelle.
Kynnyksellä kääntyi hän. Kasvot olivat tunteettomat, vähä ankarat.
Häntä olisi voinut tuskin tuntea.

"Minä tahdon olla yksinäni."

Näin tyynesti ja kylmästi! Hän kääntyi taas ja pani oven kiinni
perässään.

"Laupias Jumala, mikä rouvaa vaivaa?" höpisi rouva Landen ja kiiruhti
keittiöön neuvottelemaan emännöitsijän kanssa.

Sen huoneen oven sisäpuolella, jossa hänen lapsensa nukkui, seisoi
Marianne, nojautuen oven lukkoon ja tuijotellen eteensä mitään
näkemättä.

Tämäkö siis oli rakastamista? Tämä, kärsiä näin pohjattomasti! ...
tämäkö?

Niin, niin, niin. Ja isku oli lyönyt. Tuska, se on elämä, -- tuska,
joka käy yli inhimillisten voimien... Ellei Börje antaisi koskaan
anteeksi, ei unohtaisi koskaan, ei rakastaisi häntä enää koskaan!

Minkätähden -- täytyy elää, minkätähden ihminen syntyy? -- kun olo on
näin sanomattoman katkeraa.

Horjuvin askelin kuin kuumetautinen meni hän vuoteen luoksi ja
laskeutui siihen polvilleen. Hän pani kätensä ristiin ja painoi otsansa
niitä vasten.

Hän makasi, hänen poikansa. Hän makasi tuossa -- hän, -- jonka tuli
olla hänen ainoa lohdutuksensa, hän, joka oli oleva hänen koko
voimansa.

Syleillen levitti hän käsivartensa lapsen pienen vuoteen ympäri, ja
sydämen täytti lämmittävä aalto. Nyyhkytys puhkesi ja kyyneleet
alkoivat juosta pitkin hänen poskiansa. Ja hän itki, itki niin
hillittömästi kuin lohduton lapsi, -- itki kunnes ei ollut yhtään
kyyneltä enää jälellä, ja kunnes hän ei tuntenut muuta kuin hervotonta
väsymystä.

Sitten hän nousi ja pesi kasvonsa.

       *       *       *       *       *

Kun itse murros oli ohitse, taisi Marianne ajatella tyynesti. Vaan
mahdotonta oli hänen arvata, miten Börje menettelisi tapahtuneen
johdosta. Hän tunsi häntä liiaksi vähän. Hänen täytyi odottaa.

Hänen tunteihinsa vetoamisella ei olisi mitään saatu aikaan. Tyyneyttä
ja kestävyyttä vaan tarvittiin.

Mariannea itseä kummastutti, ettei hän tuntenut silmänräpäystäkään
katumusta puhuneensa, vaikka Börje olikin huomattavan välinpitämätön
hänen rehellisyydestään. Jos Mariannen nyt onnistuisi voittaa hänet
uudestaan, ei olisi mitään pelkoa tulevaisuudesta, ei mitään
sala-ajatusta omassa sydämessä.

Ennen illallista tuli Börje sisään. Marianne istui makuukamarissa
lamppu pienellä pöydällä ja neuloi. Hän oli vaalea ja hänen silmänsä
punareunaiset, vaan hän näytti tyytyväiseltä.

"Marianne," aloitti hän ja istahti, "minä olen punninnut sanojasi."

Marianne loi silmänsä ylös työstään.

"Minä luulen, ettei sinulla ollut yhtään aavistusta siitä, mitä niiden
täytyi vaikuttaa minuun. Kummallista on, ettet sitä älynnyt."

Hän vaikeni, mutta Mariannella ei ollut mitään muistuttamista.
Kysymyksessä oli _hänen_ tunteensa, _hänen_ käsityksensä, eikä
Mariannen.

"Minä en epäile sinua enemmästä kuin itse olen sanonut. Mutta kun sinun
tunteesi minua kohtaan ovat tulleet sellaisiksi, olisi ollut paremmin
tehty lopettaa."

Mariannen valtasi taas ahdistava tuska. Eihän hän voinut sanoa, ettei
Pauli koskaan ollut hänestä suuremman arvoinen kuin Börje.

"Nyt olemme me sidotut toisiimme _hänen_ tähtensä" -- hän osoitti
pientä vuodetta, -- "meidän täytyy katsoa kuinka pääsemme tästä niin
helposti kuin mahdollista."

Mariannen katseeseen ilmautui jonkinlaista kiitollisuutta.

"Mutta minä tunnen itseni; minä olen sitkeämielinen ja aikaa kysyy,
ennenkuin tämän voitan. Sentähden pyydän sulta yhtä asiaa: -- ettet
kiiruhda minua."

Marianne tunsi rohkeutensa alenevan.

"Älä koita minua voittaa ystävyydellä äläkä semmoisella. Se herättäisi
minussa inhoa vaan. Minä olen kun olenkin nyt semmoinen. Anna minun
mennä, kunnes voin tulla itsestäni. Ja ole rehellinen minua kohtaan.
Nyt olen minä varuillani. Nyt olet itse saattanut minut epäilemään, nyt
en minä taas voi päästä siitä ensi hopussa. Sinä olet kokonaan
toisenlainen kuin olin ajatellut. Minä olen vallan perin pohjin
erehtynyt. Mutta ehkä se vielä voi muuttua hyväksi. Kun vaan annat
minulle aikaa."

Hän katsahti Marianneen, kuin olisi hän tahtonut katsoa hänen sielunsa
pohjaan saakka.

Tämä ymmärsi hänet. Hän ei tahtonut suvaita minkäänlaisia
lähenemisiä hänen puoleltaan; hän ei tahtonut sietää minkäänlaisia
hyväilykohtauksia. Sanalla sanoen: hän vaati itsensä hillitsemistä, --
hän, joka oli ulkonaisesti näin täydellisen tyyni.

"Sinun ei tarvitse pelätä puhua minulle; minä en koskaan ole kiivastuva
enkä sinua loukkaava, mutta ystävällinen minä en voi olla. Ja onhan
sinulla hän tuossa." -- Hän katsahti taas vuoteelle.

"Niin, Börje, levollinen saat olla."

"Ja sitten tahtoisin koko joukon seikkoja tietääkseni. Minä tahdon
saada asian niin selville, kuin olisin nähnyt sen omin silmin."

"Sinun tarvitsee vaan kysyä."

"Sillä sinun ei tarvitse uskoa, että minä sen unohdan. Minä en unohda
koskaan mitään."

"Minä tiedän sen."

"Etkä sinä saa elää siinä uskossa, että minä tulen entiseni
kaltaiseksi. Siksi en koskaan enää tule. Minä olen ollut tyhmä ja
herkkäuskoinen. Minä olen ollut narri, jota kuka hyvänsä on voinut
vetää nenästä. Sentähden tuli kiusaus sinulle liian suureksi."

"Minä tyydyn sinuun semmoisena kuin voit olla."

"Ja sitten et voi olla varma, että sinun kärsivällisyytesi auttaa ja
pitää itseäsi sentähden onnettomana, ettei niin käykään. Minuun on
ilmestynyt jotakin, jota minä tuskin itse tunsin. Minä olen vallan
sokeasti luottanut sinuun, -- minä olen pitänyt _hänet_ sanomattoman
rakkaana. Tällainen jättää jäljen ihmiseen, eikä kukaan voi päättää
miksikä se tulee. Minä olen vasta kahdeksankolmatta vanha, ja minulla
on pitkä matka taas kuljettavana."

"Minä en rakenna mitään tuulentupia."

"Alusta on taasen alkaminen, Marianne, -- me olemme kuin kaksi
toisiimme yhdistettyä vankia."

"Asiata ei voi auttaa."

"Ja tuo pysyy meidän välillämme?"

"Ikuisesti."



15.


Börje oli puhunut totta: alusta oli uudestaan alkaminen. Molemmat
olivat muuttuneet, ja siitä näkyi jälkiä koko Tomtön elämässä. Börjen
äiti ei tullut ristijäisiin. Rouva Björk tuli lapsen sylikummiksi.
Kaikki oli jäykän juhlallista eikä muutos Mariannessa voinut jäädä
hänen omaisiltaan huomaamatta. Hän näytti tyytyväiseltä, vaan hänen
koko käytökseensä oli ilmautunut vakavaa lujuutta, jota hänessä ei
ennen oltu nähty.

"Semmoista rouvan arvo vaikuttaa," sanoi Waltteri.

Börje oli tyyni ja kohtelias, ehkä vähä kohteliaampi kuin ennen, vaan
myöskin umpimielisempi. Hakvinia kohtaan oli hän ystävällinen, vaan
hyvänluontoinen puheliaisuus oli kadonnut. Puolisojen välissä ei ollut
mitään arkuutta; pikemmin jonkinlaista epäystävällistä rehellisyyttä.
Börje oli kysellyt Mariannelta hänen ja Paulin väliä ristiin ja rastiin
kaikella mahdollisella tavalla, ja Marianne vastasi hänelle aina
jonkinlaisella säälimättömällä, tunteettomalla suoruudella.

Börje kyseli häneltä kaikkea: missä Pauli seisoi ja missä Marianne
seisoi, mitä hän oli sanonut ja mitä Marianne oli siihen vastannut. Hän
kysyi lyhyesti ja varmasti, tyytyi aina vastaukseen, kun se vaan oli
asiallinen. Hän ei ollenkaan arkaillut liikkua aineessa, ja pian tiesi
hän kaikki niin tyyni, kuin olisi hän nähnyt itse kaikki.

Hänen levoton työteliäisyytensä oli kasvanut. Hänellä ei nähtävästi
ollut paljon aikaa ajatella Paulia eikä Mariannea eikä menneisyyttä.
Hän tuli sisään hetkeksi joka päivä poikaa katsomaan, vaan muuten
tapasi hän Mariannen ainoastaan pöydässä.

Jos hänen luokseen tuli joku, otti hän hänet vastaan omissa
huoneissaan, joten Marianne jäi aivan syrjälle.

Ellei tällä nyt olisi ollut Tiina-neitsyt, olisi elämä tuntunut
kaksinkerroin raskaammalta. Emännöitsijästä oli tullut Mariannen oikea
käsi.

Marianne tiesi, kuinka suuressa arvossa Börje piti käytännöllistä
kelvollisuutta, ja hän oli päättänyt tulla käytännölliseksi.
Mariannella oli päivässä tuskin minuuttiakaan lepoaikaa, ja mitä
enemmän hän tunkeutui maatalouden salaisuuksiin, sitä halukkaammaksi
hän tuli. Tavallaan saattoi jo tämäkin hänen Börjeä lähemmäksi. Ennen
oli Börjen aina täytynyt kääntyä emännöitsijäänsä, vaan jos nyt
tarvittiin jotain ylimääräistä, neuvottelua tai muuta semmoista,
saattoi hän sanoa siitä yhtä hyvin Mariannelle, jolloin hän sai olla
varma asian tulevan säntilleen niin toimitetuksi kuin hän halusi,
vieläpä ilman tarpeettomia kysymyksiä tai ilman tarpeetonta puuhaa.
Börje tahtoi niin, ja siinä oli kylliksi.

Börje ei aavistanut tai ei ehkä piitannut mitään siitä, kuinka Marianne
sydämessään riemuitsi joka kerta saatuaan jotain yhteistä Börjen kanssa
toimittaa. Vaan hänen uskollisuutensa huomasi Börje ja käytti sitä, kun
tarve vaati.

Ainoastaan kerran meni Marianne innossaan liian pitkälle. Oli Joulun
aika ja hän oli -- ajatellen Börjen sitä haluavan -- jakanut runsaita
ruoka- ja vaate-lahjoja muonamiehille ja heidän lapsilleen. Tämän oli
hän tehnyt omin päinsä Börjen mieltä ajatellen. Vaan kun hän kertoi
hänelle teostaan, pani Börje sen pahakseen.

"Ei lahjoja," sanoi hän tylysti, "matelemista ja säätyerotusta on
meillä kylläksi ennestäänkin. Anna niiden tehdä työtä ja maksa heille
hyvästi, niin ei heillä ole mitään kiittämistä; sillä tavalla tulette
toimeen sekä sinä että he parhaiten ajan mittaan. Ohjakset kireellä, ei
ollenkaan armeliaisuuden toimia, ja ankara oikeuden tunto, -- siinä on
minun mielestäni isännän laki."

Marianne ei vastannut mitään ja piti tarkasti varalta, ettei näyttänyt
alakuloisuuttansa Börjen tyytymättömyyden johdosta. Vaan hän pani hänen
sanansa muistiin.

Hänen täytyi voittaa Börje, ja hänellä oli hyvästi aikaa -- niin
hyvästi, että kylvö ennätti kasvaa ja kypsyä. Hänen ei tarvinnut
hoputtaa.

Kerran piti hänen saapua päämääräänsä.

Ja olihan hänellä paksu pikkupoikansa, joka kasvoi jok'ainoa päivä, ja
josta hän oli niin ylpeä kuin olisi hän itse veistellyt hänen pyöreät,
pienet jäsenensä. Koko talon väki olisi voinut mennä tuleen, jos olisi
tarvinnut todistaa, että hän oli kauniin lapsi mikä löytyi, -- Börje
myös, vaikka hän aina hymyili ylenkatseellisesti, kun toiset sitä
sanoivat. Hän vakuutti, verrattomalla miehuudella, että jokainen talon
muonamies olisi voinut näyttää omistavansa yhtä kauniita lapsia, joka
olikin paljoa suurempi totuus kuin tuo hyvä Börje ikänä uskoikaan.

Poika oli hänen näköisensä, niin hänen näköisensä, että herra Börjen
täytyi itsekin se huomata. Ja hän loisteli tyytyväisyydestä omaa
kuvaansa katsellessaan.

Koko talon elämä oli muuttunut pikkupojan vähä vaurastuttua. Hänestä
oli tullut yhdistävä piste herrasväen ja palkollisten kesken; löytyi
joku, jolle sai nauraa ja leperrellä. Piiat kilvoittelivat kunniasta
saada kantaa häntä. He olivat vahvoja, nuoria, kelpo naisia, jotka
jaksoivat nostaa ja kiikuttaa ja heitellä poikaa varmoilla työhön
tottuneilla kourillaan kuinka korkealle tahansa. He näkyivät oikein
himoinneen jotain tällaista pientä olentoa, johon taisi tuhlata
voimallisen hyväntahtoisuutensa. Marianne katseli kummastellen, kuinka
suuresti he kaikki lapsia rakastivat. Kun hän oli tyttö, hän oikein
kauhistui lapsia; ne olivat hänen mielestään ainoastaan ilkeitä
pikkueläviä, joihin ei voinut koskea, jos suinkin voi niistä muuten
päästä.

Kuinka varsin toisenlainen oli näiden ihmisten todellinen luonne!
Marianne tunsi sen tarttuvan itseensä. Hän rupesi tarkastelemaan
kaikkea ympärillään, ja siihen kiintyi hän enemmän kuin mihinkään
runolliseen pilvimaailmaan.

Kun hän nyt katsahti kuvastimeen ja näki hienot, pienet kasvot
nuorteine juovineen -- jotka ikäänkuin olivat luodut hyväiltäviksi --
silloin hän ei enää koskaan ikävällä ajatellut, että nämät kasvot
vanhentuisivat. Silmiin oli tullut toinen loiste, joka -- niin kauvan
kuin se oli olemassa -- kyllä riittäisi levittämään hohdettaan
kaikkialle.

Hänen vaatetustapansakin oli muuttunut. Itsevaltainen erikoisuus
vaatteissa oli vaihdettu taloudelliseen järjestykseen, ja hän käveli
aina leveissä, raitaisissa esiliinoissa, joista Börje piti.

Hän tunsi itsensä kummallisen rikkaaksi nyt, kun hän ainoastaan pyrki
voittamaan itsellensä takaisin, mitä oli kadottanut. Onni ei tuntunut
olevan itse omistamisessa, vaan arvossapitämisen taidossa. Ja se
laajeni.

Kun kevät tuli, tunsi hän kuin mehua olisi noussut hänen omaankin
olentoonsa, hän tunsi halua koettelemaan voimiansa jonkin kanssa ja hän
tarkasteli työtä itselleen.

Eräänä päivänä, kun hän oli mennyt puistoon nähdäkseen, eikö Börje
tulisi jo pellolta kotiin, jolloin hän voisi "sattumalta" hänet tavata,
oli hän mennyt etäälle talosta ja kiivennyt korkealle kiviaidalle
nähdäkseen oikein laajalta kenttiä ympärillänsä. Päivä paistoi ja
puolisen hetki oli juuri käsissä; hän seisoi käsi silmien yläpuolella
voidakseen katsella. Seudussa oli vielä jotain vierasta hänelle. Vaan
tämä kaikkihan oli Börjen maailma, hänen oikea elementtinsä, ja
sentähden tahtoi Marianne siihen tutustua.

Hän tähysteli yli tasankojen, jotka tuolla höyrysivät auringon paisteen
lämmittäminä. Neljällä suunnalla oli uutiskyntöjä ja näiden välissä
aina vaaleanvehreitä ruis- ja nisu-peltoja: vaan kaikkialla oli
rikkautta, työtä, toiveita.

Hän oli kerran kuullut Börjen sanovan, ettei hän voisi koskaan viihtyä
kaukana sisämaassa, vaikka siellä olisi kuinkakin kaunista; hän
ikävöitsisi aina takaisin rumille, tasaisille lakeuksillensa, lihaville
syöttömailleen ja meheville niityilleen. Hän ikävöitsisi meren
läheisyyteen, hän oli nähnyt merta jokaiselta kummulta kotiseudussaan.
Nyt oli hän muuttanut sieltä sisemmälle, vaan tuolla, missä taivas ja
maa sulivat yhteen, näköpiirin reunassa, tuolla loisteli hieno viiru,
puhtaana kuin välkähtelevän veitsen terä. Siellä oli meri. Marianne
taisi nähdä sen tuossa seisoessaan korkealla aidalla.

Tuuli täytti hänen keuhkonsa, vikevä, tuima kevättuuli. Hän tunsi
itsensä kestäväksi ja nuoreksi; hän alkoi ymmärtää, että tätä kaikkea
voi oppia rakastamaan.

Börjeä ei näkynyt, hän laskeutui sentähden alas ja lähti kotia kohden.

Yöllä oli satanut, vaan maa oli imenyt veden sisäänsä kuin kostea
sieni, jalkojen alla tuntui pehmeätä puunkuorta, silloin tällöin
räiskähti pieni oksa. Ilma oli penseätä puiden suojassa, ja sakea
kuusien tuoksu ympäröi kuin sumu ihmistä.

Siten tuli hän Börjen uutisviljelysten reunaan. Tämän metsän oli Börje
istuttanut. Kuinka se oli kasvanut! Hän ei voinut enää nähdä pienien
puiden yli -- kuten ensi vuotena Tomtöön tullessaan -- hän näki vaan
niiden latvoja. Rakennuksien punaiset sivut ja tervatut lastukatot
kohosivat niiden yläpuolelle, ja pohjoissyrjällä kohosi sinitaivaalle
kellon jalka.

Nyt soitettiin työstä. Kummallista, itse kello, jonka karkea ääni
kaikui kauvas tasangoille, oli tullut hänelle rakkaaksi!

Kuusikymmentä ihmisolentoa saivat talosta ravintonsa.
Kuusikymmentä? Siinä oli paljo. Ja kaikkia muistutti kello ajasta ja
velvollisuuksista. Täytyipä tuon äänen sointua omituisesti noiden
kaikkien korvissa, painua heidän muistiinsa, pujotteleida heidän
muistoihinsa ja mielikuvituksiinsa? Hän ajatteli ensimmäistä päivää
tässä kodissa, jolloin Börje tahtoi valmistaa juhlahetken koko talolle.

Talolleko? Alussa oli Marianne käsittänyt sillä sanalla vaan
rakennuksia kivitetyn pihan ympärillä. Nyt oli se laajentunut. Nyt oli
se hänen kuten Börjenkin mielestä kuudenkymmenen ymmärtäväisen olennon
työkoneisto, jota johti yksi ainoa tahto -- Börjen.

Hän melkein säpsähti, kun Börje seisoi erään polun kulmassa aivan hänen
edessään; hän oli tullut toiselta suunnalta.

"Ah, oletko sinä siellä!" sanoi hän. "Niin, ilma oli sangen kaunis, ja
minä luulin tekevän hyvää tulla vähä jaloittelemaan."

He kävelivät ääneti sillan yli suureksi aiottuun, vaan huonosti
hoidettuun puutarhaan, joka näytti melkein puoleksi valmiilta
puupellolta.

Börje oli sanonut, että hän, saatuansa loppuun uutisviljelyksen
ryhtyisi puutarhan kimppuun; ennen hänellä ei ollut aikaa siihen.

Marianne katseli kävellessään niityn yli, joka alkoi pajurantaisen joen
toiselta puolen. Kuinka kaunis puutarha tähän tulisi! Joki virtasi ihan
sen keskitse.

Hän oli kulkenut pari askelta Börjen edellä, joka häntä katseli
jonkinlainen vastenmielisyys silmissä. Niin oli aina laita, kun hän ei
luullut kenenkään sitä näkevän. Mariannen yllä oli tumma, kotikutoinen
puku raitaisine esiliinoineen ja päänsä ympärille oli hän käärinyt
tummanpunaisen, ison huivin.

Hän kääntyi äkkiä ja huomasi Börjen katseen.

"Kuuleppas, etkö luule minun voivan ottaa tätä puutarhaa hoitooni?"
sanoi hän.

"Siinä tarvitaan rahaa eikä minulla nyt juuri satu olemaan semmoisia
puutarhan varalle."

"Onhan minulla kuusisataa säästöpankki-kirjassani."

"No niin, kuinka tahdot, -- mutta --"

Hän aikoi sanoa olevansa varma siitä, että Marianne menettelisi
tyhmästi semmoisessa asiassa, jota hän ei ymmärtänyt, vaan hän jätti
sen sanomatta. Ehkä hänellä olisi aikaa kurkistaa sinnekin välistä,
ettei aivan hullusti kävisi.

"Jahah, voinhan minä kirjoittaa jonkun vanhan puutarhurin tänne sieltä
kotoa, hän saa tulla auttamaan sinua, jos tahdot."

"Kirjoita jo tänään."

"Vaan sinä väsyt pian siihen."

Mariannen teki mieli purra hammasta viimeisiä sanoja kuullessaan, niin
halveksivainen oli Börjen ääni hänen tietämättäänkin, vaan Marianne ei
sitä ollut huomaavinaankaan.

"Sinä kirjoitat siis?" sanoi hän.

"Kirjoitan."

Ja puutarhuri tuli. Hän oli harvapuheinen vanha ukko Börjen
kotiseudusta.

Marianne ja ukko työskentelivät nyt yhdessä, tai oikeammin sanottu
edellinen tuli jälkimmäisen oppilaaksi. Ja ukko sai kunniata
Mariannesta.

Puutarhurille tuli kunnianasiaksi osoittaa Börjelle, kuinka tämä oli
erehtynyt pitäessään Mariannea niin perin kelvottomana tähän työhön.

Joka päivä meni Marianne puutarhaan tuon tylyn näköisen ukon kanssa
kokonainen joukko muonaeukkoja muassa, jotka Börje oli antanut hänelle
avuksi nähtyään asiasta tulevan täyttä totta. Ukko Per Persson ei
voinut olla pitämättä pienestä innokkaasta rouvasta, joka niin halusta
kuunteli kaikkea hänen viisauttaan, ja vähitellen tutustuivat he
toisiinsa.

"Mitä pidätte, rouva, anoppimuoristanne?" sanoi hän eräänä päivänä, kun
Marianne hänen vieressään istutteli neilikoita kukkasarkaan.

Mariannen koko kasvot punehtuivat, kun hän vastasi: "minä en ole
koskaan nähnyt häntä."

"Oletteko..."

Ukko nielasi hämmästyksensä ja huudahduksensa. Hän huomasi, että tässä
täytyi olla jotakin. Ja sitten syntyi pitkä äänettömyys.

Nuo viattomat sanat jäivät okaiden tavalla Mariannen mieleen. Kuinka
pitkältä vielä oli, ennenkuin Börje oli voitettu! Tuo näköjään hyvä
yhteiselämä, joka oli heidän välillään, ei häntä lohduttanut. Se oli
kuin tyhjä kuori, jonka alla piileskeli vielä Börjen pitkämielinen
katkeruus; ja jos hän hyväilikin Mariannea, niin tapahtui se ilman
sydämellisyyttä.

Hän oli hänen vaimonsa, sentähden oli hän sidottu häneen. Siinä kaikki!
Börjen mielestä olisi hän yhtä hyvin voinut olla vieras nainen.

       *       *       *       *       *

Kun suvityöt olivat loppuneet, matkusti Börje kaupungissa kolme kertaa
kahden sijasta. Nämät "toimet" herättivät Mariannessa kuumeen tapaisen
uteliaisuuden. Mitä hänellä mahtoi olla mielessä? Marianne ei voinut
häneltä tiedustella, koska hän osaksi olisi saanut erehtymättä samoja
vastauksia ja osaksi koska ei Börjeä mikään enemmän suututtanut kuin
yksinäisyys.

Marianne oli huomannut, ettei Börje koskaan ollut hyvillään, kun hän
tuli hänen työhuoneeseensa. Marianne ehkä juuri sentähden halusi sinne
sitä hartaammin. Kun Börje oli poissa, oli hänellä tapana hiipiä sinne.
Hän tutkisteli hänen papereitaan ja selaili hänen kirjojaan. Vaan
Börjellä oli harmittava tapa panna lukon taakse kaikki ja ottaa avaimet
suulta pois: Marianne ei löytänyt koskaan mitään, josta olisi saanut
tietoja. Ja hän tunsi ainoastaan sitä selvemmin, kuinka täydellisesti
hän oli vailla kaikkia hänen elämänsä haluja koskevia tietoja.

Eräänä päivänä avattuaan turhan päiten kirjan, sai hän silmiinsä
selityksen muurahaisten elintavasta ja se huvitti häntä; hän ei voinut
lopettaa. Se jännitti mieltä paljoa enemmän kuin joku romaani. Ja hän
istui kyynäspäät kirjoituspöydällä ja sormet niin leveällään päälaella
kuin mahdollista. Hän luki, kuinka muurahaiset ikäänkuin lypsävät
lehtisyöpäläisiä ja kuinka heillä on varsinaisia orjia ja kaikkea
semmoista. Varmaankin oli Börje jo kauvan tuon tietänyt, vaan ei
koskaan ollut mitään siitä hänelle maininnut. Börje tiesi kuitenkin
sangen paljo. Oh, kuinka opettavaista se oli! Semmoista tahtoi hänkin
oppia noiden ilkeiden romaanien sijaan, ja kun Torsten tulisi niin
isoksi, että hän ymmärtäisi asioita, niin kertoisi hän hänelle...

Ja sitten luki hän taasen. Hän oli niin kiintynyt kirjaansa, ettei
tietänyt, ennenkuin ovi aukeni, ja hän oli niin innoissaan, ettei edes
joutunut hämilleen.

"Börje, -- kuinka tämä on hupaista!" huudahti hän tulevalle.

Puhuteltu ei enää näyttänyt tyytyväiseltä.

"Mitä sinä luet?" sanoi hän tullen katsomaan, "vai Darwinia! Kuinka
olet saanut sen käsiisi?"

"Hyllyltäsi."

"Saat viedä sen mukaasi, jos se sinua huvittaa."

"Kiitos."

Marianne nousi haluttomasti ja häpeillään; Börje tahtoi nähtävästi
päästä hänestä. Kirjan otti hän mukaansa, vaan se oli kadottanut
suurimman osan miellyttävyydestään.

Kukin tällainen pieni epäystävällisyys sai Mariannen alakuloiseksi
sillä kertaa, vaan kiihotti häntä sittemmin kaksinkertaisiin
ponnistuksiin! Vaikka hän käyttäisi siihen kaksikymmentä vuotta, täytyi
hänen kuitenkin onnistua; Börjen piti nähdä, ettei Marianne ollut
ollenkaan semmoinen kuin hän luuli.

Kun puutarhassa istutukset kasvoivat ja kostuivat, ja kun suvi toi
pitkät päivänsä, hankki Marianne itselleen uutta tehtävää. _Hänen_ ei
todellakaan tarvinnut pelätä, että joku vakoili häntä! Vasta
syksymmällä Börje eräänä päivänä työtuvan ohitse mennessään, jossa
kangaspuut olivat, luuli äkkiarvaamatta nähneensä Mariannen niissä
istumassa. Tuopa oli kummallinen näköhairaus, ajatteli hän, ja astui
askeleen taaksepäin, ettei näkyisi, ja kurkisti sitten sisään. Niin,
siellä oli Marianne! Näin suuresti ei Börje Olsson ollut koskaan
elämässään ällistynyt. Mariannen sukkula suhahteli, polkuset nousivat
ja laskivat ja luha mätkähteli niin varmasti, että se täytti isännän
sydämen oikein hupsun tapaisella ihastuksella. Vaikka äiti itse olisi
tuossa ollut, ei kutominen olisi voinut käydä tahdikkaammin. Kuinka
sitkeästi hän oli mahtanut työskennellä! Ensin tuli Börje sangen
iloiseksi, vaan sitten tulivat taas kaikki vanhat harmilliset
ajatukset. Hän oli oppinut kutomaan juuri kuin häntä miellyttääkseen!
Pyh! Päähän pisto. Hän halusi jotain vaihetusta. Eikä nyt ollut muuta
tarjona.

Hän ei millään muotoa tahtonut Mariannelle näyttää tällä kertaa itseään
ja hiipi sentähden pois samaa tietä kuin oli tullutkin. Vaan hän ei
kuitenkaan voinut olla olematta vähä utelias. Kuka oli hänelle tätä
opettanut? Kuinka voi olla hänellä näin paljon kärsivällisyyttä. Ja kun
hän käyskenteli pitkin peltojaan, sattui välistä, että hän luuli
näkevänsä Mariannen kuten silloinkin salaa posket heleän punaisina
ponnistuksesta, voimakkaana, hiukset vähä epäjärjestyksessä ja katse
niin jäykästi kiintyneenä työhön käsissään, kuin olisi maailman onni
riippunut työn hyväksi tulemisesta.

Hän ihmetteli, mitä äitinsä olisi ajatellut, jos olisi nähnyt Mariannen
tuossa tilaisuudessa. Siitä juuri olisi äiti pitänyt. Huomaamattaan
tuli hänen käytöksensä vähä leppeämmäksi. Marianne huomasi pienen
muutoksen, vaan ei ollut siitä millänsäkään olevinaan. "Kaikki tulee
aikanaan," sanoi puutarhuri Per Persson, ja Marianne oli ottanut
viisaudensanan häneltä perinnöksi. Asia kyllä muuttuisi, kun hän vaan
panisi aikaa odotukseen.

Eräänä päivänä, jolloin Börje oli näyttänyt olevan tavattoman hyvällä
tuulella, tuli Marianne hänen huoneeseensa tuomaan Darwinin teosta
takaisin hyllylle.

Börje istui kirjoituspöytänsä ääressä ja luki kirjettä, jonka oli äsken
avannut.

"Tämä on äidiltä," sanoi hän.

"Kuinka hän jaksaa?" Marianne tuli hänen luokseen, pani kätensä hänen
niskansa ympärille ja kumartui eteenpäin.

Börje kääräisi kirjeen kokoon.

"Enhän minä olisi lukenut," sanoi Marianne vetäytyen loukattuna pois.

"Äiti kirjoittaa huonosti. _Minulle_ on se yhdentekevä, mutta..."

Marianne astui ovesta ulos ja sulki sen mennessään. Ah, tällä tavalla
rangaistiin häntä tuhansilla, tuhansilla pienillä pistoilla. Hän oli
muka siksi huono, että kun kysymyksessä oli ilo saada oppia tuntemaan
hänen äitiänsä, ei hän olisi muuta kuin tutkinut oikokirjoitusta.

Börjen äiti, niin, Börjen äiti! Tässä oli pahin pulma. Siinä huomasi
Marianne itsellänsä olevan kilpailijan. Tämä äiti, jonka silmäin eteen
hän ei ollut kelvollinen astumaan! Tekihän Börje kaikki, pitääksensä
heitä erillään toisistaan. Börje kävi usein katsomassa vanhaa kotiaan,
kuinka usein, sitä ei Marianne voinut tietää; hänhän matkusteli niin
paljo ja kirjoitti sitä paitsi joka viikko. Mistä? Minkälainen oli tämä
vaimo? Mistä johtui hänen valtansa pojan yli? Missä kohden oli Marianne
niin huono hänen rinnallaan?

Sattuma auttoi Mariannea. Vihdoinkin eräänä päivänä, kun Börjen aivan
odottamatta täytyi matkustaa eräälle asialle, löysi hän aletun kirjeen
äidille; se oli pistetty Börjen imupaperilehtien väliin. Marianne ei
hetkeäkään arvellut, hän luki. Alussa tehtiin selvää kaikesta talossa
tehdystä työstä; Marianne sai kuulla, kuinka hyvästi äidille oli kaikki
selitetty, Börje kertoi niin vähäpätöistä kuin: yksi lehmä oli
kantanut, niin ja niin paljon saatiin viimeisestä koelypsystä ja niin
poispäin. Vaan sitten tuli lause, joka täytti Mariannen melkein
kauhistuksella: Minun täytyy ajatella, mistä saisin kelvollisen voudin
ensi vuodeksi. Ensimmäinen renki on kyllä hyvä, kun itse voin olla
perään katsomassa, vaan hän ei voi hankkia tarpeellista arvossapitoa
itselleen väen silmissä, vaikka onkin rehellinen kuin kulta. Ei millään
tavalla sopisi jättää hänelle koko hoitoa, kun itse lähden ulkomaille.
Jos te, äiti, siis tiedätte jonkun, joka --

Kirje oli katkaistu tähän.

"Kun minä lähden ulkomaille --." Börje ... ulkomaille! Minkätähden?
Koska? Ja siitä hän ei ollut koskaan puhunut! Pää tahtoi mennä
pyörälle. Mitä tarkoitettiin?

Marianne pelkäsi Börjen tulevan, pani sentähden kirjeen paikalleen ja
hiipi huoneesta pois.

Börje ulkomaille! Kuinka salaperäistä ja käsittämätöntä!

Marianne ei voinut kysyä häneltä. Silloin ilmaisisi hän vakoilemisensa
ja tämä olisi liian paljo uskallettua. Ei, ainoa keino nyt kuten
ennenkin oli: voittaa hänet. Vaan kuinka pimeältä näytti! Oh Börje,
Börje! Mitä kauvemmaksi hän erkaantui Mariannesta, sitä rakkaammaksi
hän tuli tälle. Vaikka rohkeus kuinka horjuisi, ei hän luopuisi
taistelusta. Hän pakottaisi Börjen itseänsä kunnioittamaan, hänelle
mielensä lausumaan, häneen luottamaan. Hänestä täytyi tulla sellainen
vaimo, että voi asettua hänen äitinsä rinnalle, jolla nyt näytti olevan
kaikki, kaikki.

Hänen täytyi voittaa Börjen luottamus. Kuinka? Tuhansilla pikku
keinoilla. Börjen täytyi viimein huomata, että hänen vaimonsa ansaitsi
hänen luottamuksensa.

Juuri kun Marianne oli makuukamarissa pikkupoikansa luona tällaisiin
ajatuksiin vaipuneena, avasi Börje oven.

"Marianne, saanko puhua kanssasi?"

Marianne astui työhuoneeseensa.

Börje näytti melkein alakuloiselta.

"Kuuleppas," aloitti hän äänellä, jossa oli vähä entistä
ystävällisyyttä, "lautamies Antti Trulsson on luonani tuolla; meidän
täytyy tarkastaa eräitä papereita. Minä pyydän häntä illalliselle. Minä
en halusta vaivaisi sinua vieraillani, -- sinä olet hyvin vähä tottunut
meidän seuraamme ... hm ... maan-ihmisiin, mutta -- näetkös -- minä en
voi tätä kestää, ei ole hyvä, että he aina tapaavat vaan minut. Se
näyttää heistä kummalliselta. Ja toiseksi osaa vaimo levittää
ympärilleen semmoista vallan toista hauskuutta ... tehdä kaikki
pyöreäksi, näetkös, ymmärräthän sinä? Sanalla sanoen: minä olisin
sinulle kiitollinen, jos auttaisit minua tässä... Tottuisit täkäläisiin
ihmisiin ja meidän elämäämme."

Marianne tuli niin iloiseksi, että sydän lennähti kurkkuun.

"Rakas Börje, eihän siihen tarvita mitään erityisiä etuliverryksiä!
Käske sinä vaan."

"Niin näetkös, sitten tahtoisin sanoa sinulle -- hm --" hän näytti yhä
noin alakuloiselta -- "ettet luulisi voitavan tämmöistä ukkoa kohdella
millään alentuvaisuudella tai huolimattomasti, hän on yhtä tottunut
kohteliaisuuksiin kuin joku herroista ... niin, ymmärräthän, olisin
hyvilläni, jos hän lähtisi täältä hyvät ajatukset sinusta mukana. Mutta
ole vaan luonnollinen, aivan luonnollinen. Minä pidän sitä miestä
suuressa arvossa."

"Minä olen iloissani tästä. Ja jätä sinäkin tuo väärä tarkkatuntoisuus,
että muka minua tulee pitää kaikesta erillä, ikäänkuin ei se minua
huvittaisi."

Börje ei ollut huomaavinaan viimeisiä sanoja.

"Ei, kun kerran miehellä on koti, niin..." Lauseen jäännöstä ei
kuulunut ja Börje palasi vieraansa luokse.

Vasta illallispöydässä tapasivat he taas toisiansa. Marianne tutustui
pian talonpoikaisukon kanssa ja hän rupesi pitämään hänestä. Hän oli
suora ja hyväntahtoinen, kuten useimmat hänen säädyssään, ja levollinen
leikillisyys piileskeli hänen joka sanassaan.

Börje oli hänen suuri lemmikkinsä.

"Teillä, rouva, on mies, niin teillä on _mies_ --" ukko löi kädellään
ilmaa voimatta löytää sopivaa sanaa kaikille niille oivallisuuksille,
joita hän tarkoitti.

"Niin, eipä hän ole hullumpia," vastasi Marianne nauraen.

"Minun täytyy vaan yhdessä asiassa olla eri mieltä hänen kanssaan --
häntä nähkääs ei saa kulauttamaan ryyppyä!" nauroi ukko.

"Ei yhdellä voi olla kaikkia täydellisyyksiä," vastasi Marianne.

Hän ei katsonut Börjeen, vaan taisi kuitenkin huomata, että sanat
olivat hänelle kiusaksi. Hän muisti jotakin Paulin sanoneen tätä
koskevaa Börjen menneisyydestä.

Oh, kuinka hän piti hänestä! Jospa olisi voinut kietoa käsivartensa
hänen kaulaansa ja sanoa sen hänelle.

Ei, levollinen -- levollinen vaan.

Lautamiehen mentyä tuli Börje taas Mariannen luokse.

"Kiitoksia, Marianne," sanoi hän, "sinä olit oivallinen; ukko vallan
hurmautui sinuun. Etkä sinä voi koskaan uskoa kuinka kunnon mies hän on
ja niin perehtynyt kaikille aloille! Hänestä saa paljon oppia, hän on
sangen ymmärtäväinen kaikessa, mikä koskee kunnallisia asioita ja
semmoista. Ja onhan se hauskaa, kun kaikki, jotka käyvät täällä, voivat
kotonaan kertoa, kuinka hyvä vaimo minulla on, vaikka hän onkin
kaupungin lapsia."

Marianne laski kätensä Börjen käsivarrelle, he seisoivat akkunan
vieressä hämärässä.

"Minä vaan haluaisin, että sinä panisit mun useammin koetukselle,"
sanoi Marianne ujosti.

Börje oli hetken vaiti, sitten sanoi hän äkkiä: "Kuinka sinä olet
voinut opetella kutomaan kangasta?"

Marianne oli vastaamaisillaan sen olevan hauskaa, vaan hän malttoi
mielensä ja lausui suoran totuuden.

"Minä luulin sinun tulevan hyvillesi, jos osaisin kutoa."

Börje oli muutamia minuutteja vaiti.

"Minä en olisi sitä sinusta koskaan uskonut. Etkä sinä ole siitä
puhunut mitään."

Nyt oli Mariannen vuoro olla ääneti, vaan molemmat tunsivat tulleensa
toisiansa vähä lähemmäksi. Marianne vaivasi päätään tuolla
ulkomaanmatkalla, vaan sitä hän ei ollenkaan voinut puheeksi ottaa.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä sai Börje kirjeen Mariannen isältä. Asioita oli
mahdoton enää pitää pystyssä. Ensi sunnuntaina piti kokoonnuttaman
yhteiseen neuvotteluun.

Börje tahtoi näyttää kirjeen Mariannelle, joka oli työtavassa, josta
hän hänet löysi. Mariannen posket punoittivat työn lämmöstä ja hän tuli
vielä punaisemmaksi, kun Börje tuli.

Tämä istahti erään penkin päähän Mariannen lukiessa kirjettä vielä
istuen kangaspuissa.

"Me tietysti menemme?" sanoi Börje.

"Vaan älä nyt koeta minuun vaikuttaa."

"Ole siitä huoleti. Ymmärräthän sinä asiat paremmin kuin minä."

Syntyi äänettömyys -- Börje istui ja mietti.

"Börje," sanoi Marianne äkkiä ja hypisteli syöstävällään loimia,
"sinulla on jokapäiväiset vaatteet äitisi kutomaa. Etkö kerran
tahtoisi...?"

Hän lopetti lauseensa katsoen vaan rukoillen Börjeen.

Börje katseli kangasta ja sitten taas Mariannea. Tuo mahtoi kysyä
paljon työtä tuolta hienolta kaupunkilaisnaiselta. -- Ja herra Jumala
kuinka hän näytti sievältä posket hienossa punassa ja hiukset
epäjärjestyksessä!

"Neitsyt sanoo minun saavan tästä kunniaa, sinä voit hyvästi näyttää
sitä äidillesi."

Eihän tuota voinut vastustaa. Siinä hyväiltiin samalla kertaa ylpeyttä
ja vallantunnetta.

"Niin, Marianne, minä käytän sitä."

Börje veti Mariannen luoksensa, tämä pujotteli ujosti kätensä hänen
kaulaansa, ja he suutelivat toisiansa.

Voitto läheni.

"Sunnuntaina ensimmäisessä junassa, siis?"

"Minä olen valmis."

Börje meni.

Mariannen veljet olivat tulleet kotiin Lundista, ja suuressa
vastaanotto-salissa muodostui oikein säännöllinen perheneuvottelu.

Börje ei tahtonut mitään tehdä. Marianneen luotiin puoltelevia
katseita.

"Börjen on mahdotonta; hän puuhaa uutisviljelyä eikä hänellä ole
joutilaita rahoja."

Börje voi töin tuskin pidättää nauruansa. Tämä lisäys tuntui niin
hullunkuriselta.

Mutta mitä Börje sitten tahtoisi tehtäväksi.

"Panna pesä pantiksi ja tarjota sopimusta," vastasi Börje.

Mutta sehän oli pettämistä! Noh, jos muita maksukeinoja oli, niin sai
niitä hyvästi käyttää hänen puolestaan.

Isän oli parasta tehdä, kuten Börje tahtoi, arveli Marianne; hän muka
ymmärsi asian paremmin kuin joku muu.

Vanhus nielasi pienen, tyttärelle aiotun kirouksen; mitä hän sekoitti
itseänsä asioihin, joita hän ei ymmärtänyt.

Lopuksi ajoi Börje kuitenkin tahtonsa perille.

Hän tarttui asioihin tavallisella innollansa, todisti, selitti,
määräili. Hän ja appi poistuivat perheen piiristä eivätkä tulleet
ennenkuin puoliselle.

Kahvin jälkeen, kun perheen velkojat olivat menneet, kokoonnuttiin taas
saliin ja otettiin puheeksi poikien tulevaisuus.

"Minun täytyy lopettaa lukuni," sanoi Hakvin, "minä en tahdo isää
rasittaa huolilla minun tähteni."

Isä seisoi nurkassa. Hän veti henkeä kuuluvasti nenänsä kautta. Hän
tunsi itsensä kuin murtuneeksi; tuo vävypoika oli masentanut hänet. Hän
ei tuntenut olevansa isäntä omassa huoneessaan. Hän oli onneton,
ahdinkoon joutunut vanhus.

Börje oli kävellyt edestakasin laattialla. Hän seisahtui kuullessaan
Hakvinin sanat:

"Sinäkö lopettaisit lukusi? _Sinä_, jolla on noin hyvä pää ja halu!
Minä olen pitänyt sinusta huolta, sen saat uskoa. -- Ei, sinä saat
lukea, vaikka minun täytyisi suorittaa siitä jok'ainoan äyrin. Minä
tiedän, mitä se tahtoo sanoa, että..."

Ääni katkesi. Hän kääntyi harmistuneena kantapäällään ja rykäisi tuiman
näköisenä. Eihän kukaan saanut luulla hänen itkeä tillittävän.

"Hakvin saa lukea, jos tahtoo," lisäsi hän lujalla varmuudella, "minä
otan siitä vastatakseni."

Hän sai joka taholta kiitoslauseita, jotka hän karisti ympäriltään,
kuin koira veden turkistaan.

"Waltterilla ei ole nyt mitään hätää," sanoi hän päästäkseen aineesta,
"onhan hän saanut niin hyvän toimen."

"Niin, ja hän on niin käytännöllinen," liitti isä katsellen ihaillen
poikaansa. Oli hänellä toki jotain iloa elämästä!

"Ja _minä_ olen aikonut ruveta maanviljelijäksi," sanoi Kaarle salaisen
painavasti, kuin olisi hän tuossa istunut arvaamattomat aarteet
taskussa, joista ei kellään ollut aavistustakaan.

"Sinä!" huudahti Börje. "Siihen tarvitaan rahaa ja kelvollisuutta."

"Sen minä tiedän."

"Mutta Kaarle..." Isä aikoi panna vastalauseensa.

"Minä ... hm -- minä --" Kaarle ojensi kookkaan ruumiinsa -- "minä aion
mennä naimaan."

Hän oli nähtävästi koko ajan pitänyt mielessään tätä salaisuutta
odottaen ainoastaan parasta tilaisuutta antaakseen sen räjähtää kuin
pommin keskelle kokousta, jotta se tekisi parhaimman vaikutuksen. Suuri
hälinä syntyikin huudahduksista ja kysymyksistä. Kun oli vähä
tyynnytty, jatkoi Kaarle jotenkin levollisena.

"Me tulemme kaksinkerroin sukulaisiksi, Börje; hän on sinun veljesi
vaimon sisar."

Börje oli vähällä ruveta kohti kulkkuansa nauramaan, vaan hän hillitsi
itseänsä ja katsoi Marianneen.

"Kolmenkymmenen vuotias ja pitkä kuin korpikuusi," sanoi hän puoleksi
hiljaa.

"Mutta, Kaarle sinä! Älä tee niin?" huudahti Marianne pelästyneenä.

"Minäkö en tekisi!" äyhkäsi Kaarle. Voitiinko häntä pitää niin tyhmänä,
että seisoisi oman onnensa tiellä!

"No niin, sopiipa se ehkä hyvästikin," sanoi Börje matalalla äänellä,
"hän osaa laittaa hyvää ruokaa; se avu on koko suvulla."

"Rakas Kaarle, älä tee niin!" rukoili Marianne.

"Sieluni kautta, minä teen sen, nyt olen sen kuullut!" Kaarle oli
veripunainen, sillä hän häpesi morsiamensa ikää eikä kuitenkaan voinut
luopua tämän rahoista.

"Ole huoleti, Marianne. Elleivät nuo kaksi ole luodut toisilleen, niin
en minä tahdo olla yhden nuuskahyppysellisen arvoinen," lohdutti Börje.

"Mutta sinähän olet hupsu. Tuommoinen poika! -- Kaksikolmatta vuotta!"

"Minä olen ainakin laillisessa iässä, niin ettei kukaan voi estää
minua." -- Hän katseli uhkamielin ympärilleen.

"Niinpä nauti sinä laillisuudestasi niin kauvan kuin se sinulla on,"
sanoi Börje. "Mutta jos tahdotte, isä, niin mennään nyt kaupunkiin
selvittämään tuota, josta aamupäivällä puhuimme."

"Mennään vaan," sanoi isä valmiina. "Ja sinä, Kaarle, voit hyvästi
asiata ajatella, ennenkuin levität purjeen."

"Hm," sanoi Kaarle tylysti.

Börje ja isä lähtivät. Illemmalla tuli jälkimmäinen yksin kotiin.
Börjellä oli asioita toimitettavana kaupungissa. Perhe kokoontui suuren
pöydän ympärille, jolle oli asetettu malja hedelmiä täynnä. Kun
kaikista oli jotakuinkin tultu päätökseen, tuli Björkin perheluonne
esiin, iloinen haastelo pääsi alkuun.

"Voisitpa todellakin avata jonkun viinipullon, äiti," sanoi perheen
isäntä sulavimmalla äänellään; hän oli alkanut tointua Börjen
saattamista vastuksista, "jos velkojat saavat tuon pullon tai eivät,
niin pysyvät he jokseenkin yhtä lihavina."

Mariannesta oli omituista istua taas tämän perheen keskuudessa, jossa
hän niin kauvan oli elänyt ja joka nyt tuntui hänestä sangen vieraalta,
vaikka kaikki oli entisellään. Pojat vaan olivat tulleet vähä
miehekkäämmiksi ja isä enemmän harmaisiinsa.

Kaikki tunsivat helpotusta, kun Börje oli ottanut käsiinsä sekavat
asiat; hänessä oli kyllä miestä niitä selvittämään.

Kaarlen naimapuuhat pantiin pöydälle toistaiseksi ja puheltiin
huolettomina jokapäiväisistä asioista, iloittiin yhdessäolosta ja
levollisesta turvallisuudesta.

Vaan rouva Björk tarttui kaiken kesken Mariannen toiseen käteen ja
katseli sitä.

"Mutta lapsi, mitä sinä toimitat?"

"Uh, vallanhan te minun säikäytitte, äiti!" sanoi Marianne nauraen.
"Minun kätenikö vaan olikin kysymyksessä! Kyllähän ne on aurinko
polttanut, vaan ne ovat kauniit joka tapauksessa."

Hän asetti ne pöydälle levittäen sormensa kaikkien nähtäväksi.

"Tuommoista itserakkautta!" huomautti Waltteri, "ja kuinka sieviltä ne
tahansa näyttävätkin, nuo pienet käpälät, niin kyllä niiden sietäisi
olla vähä valkoisemmat."

Marianne hymyili yksipäisellä ilolla: hän oli varma, että Börje piti
enemmän tämmöisistä käsistä.

"Minä olen puutarhuri," sanoi hän ylpeästi vetäen kätensä pois, "ja kun
on kiire, niin ei viitsi ottaa hansikkaita ylleen."

Kaarle istui lukien jotain sanomalehteä.

"Kuuleppas, Marianne, tuo herra Sandell, joka viime vuonna oli talvea
teillä, -- mikä hänen ristinimensä oli?"

"Pauli."

"Lue tuosta." -- Hän antoi hänelle sanoman osoittaen pientä uutista.

Marianne luki.

"Tänään saapuneen sähkösanoman mukaan on muuan Skoonesta tänne
asettunut Pauli Sandell viime yönä kuollut häkään. Mitään syytä ei ole
ajatella itsemurhan tapahtuneen."

Marianne antoi sanoman takaisin luettuaan vielä kerran uutisen. Hän
istui aivan hiljaa.

Pauli kuollut. Sangen kummallista! Vaan suuresti se ei häneen
vaikuttanut. Hän ei tuntenut mitään surua, tuskin hän kummastelikaan.
Hänen mielestään oli Pauli kuollut jo kaksikymmentä vuotta sitten. Vaan
mitä Börje tästä arveleisi?

Kun tämä tuli kotiin vei Marianne hänet syrjälle.

"Oletko lukenut sanomalehtiä tänään?"

"En, ei ole ollut aikaa."

Marianne tarttui hänen toiseen käteensä.

"Pauli on kuollut," sanoi hän hyvin matalasti.

Molemmat olivat vaiti. Börje pusersi niin kovasti Mariannen kättä, että
tämä oli huutamaisillaan. Tällä syrjällä huonetta oli hämärä, joten hän
ei voinut nähdä Börjen kasvoja.

"Parasta oli se", lausui hän pitkän äänettömyyden jälkeen. Ja sitten
katseli hän terävästi Mariannea.

Muuta lausumatta palasivat he toisten luokse.

"Luulenpa tehneeni hyvän päivätyön tänään, joten te, isä, voitte antaa
mulle lasin viiniä," sanoi Börje.

Kun hän ja Marianne olivat sanoneet hyvää yötä toisilleen, jäi Waltteri
hetkeksi toisten luokse.

"En tiedä, miten Mariannen laita lienee," sanoi äiti, "hänessä on nyt
jotain epähienoa. Häntä tuskin tunteekaan enää. Ajatteles vaan asettua
ilman muuta miehensä kanssa isää vastaan. Sitä en olisi koskaan
odottanut. Tuo on niin syvää talonpoikamaisuutta, tuo tuommoinen, että
mies ja vaimo vetävät aina yhtä köyttä oikeassa ja väärässä asiassa."

Rouva Björk unohti, että hänessä itsessään oli samaa
talonpoikamaisuutta.

"Niin, hän tulee aina enemmän Börjen kaltaiseksi. Tämä on nyt oikeata
avioliitto-mielipidettä. Vaan eihän häntä sovi moittia: semmoinen
tarttuu."

Sitten lausui hänkin suudellen äidille hyvää yötä ja poistui.



16.


Kun Börje ja Marianne seuraavana päivänä olivat tulleet kotiin ja
Marianne, käytyään katsomassa pientä poikaansa, seisoi etukamarissa
järjestäen hieman tukkaansa peilin edessä, tuli Börje sisään avaamaton
kirje kädessään. Hän pyrki näyttämään rauhalliselta, mutta kasvot
olivat kovin vääristyneet mielenliikutuksesta.

-- Tuo juttu Paulista oli vain erehdys tai sanomalehtiankka; tässä on
kirje häneltä.

Hän antoi Mariannelle kirjeen. Siinä oli todellakin Paulin käsialaa ja
päällekirjoitus hänelle. Börje oli jo menossa huoneesensa.

-- Börje!

-- Mitä tahdot?

-- Tätä kirjettä en avaa minä itse.

-- Roskaa! Hän nauroi ja liukui ulos ovesta.

Marianne kiiruhti Börjen jälkeen tämän huoneeseen. Hänen sydämensä
hakkasi rajusti. Ilme Börjen kasvoilla oli saanut hänet täysin pois
tasapainosta. Voisiko hän nyt hetkeksikään epäillä menettää kaiken,
mitä hän oli onnistunut voittamaan itselleen?

Marianne oli kalpea ja tarttui Börjeä käsivarresta kiinni, puhuen
vaimealla, kiihkeällä äänellä.

-- Ei, Börje, tätä et saa tehdä! Sellaisesta menettelystä tulee
loukkaus. Enkö ole halunnut kaikessa osoittaa olevani avoin? Nyt et voi
työntää pois sitä avoimuutta, et voi käyttäytyä ikäänkuin minä
haluaisin kätkeä jotain omaan laskuuni. Koko elämäni halusin laskea
eteesi, jos vain voin. Sinä et saa työntää pois luottamustani -- Börje!
Et sysätä minua syrjään kerta toisensa jälkeen. Lue kirje. Mitä ikinä
se sisältääkin, se ei ole mitään, jota haluan salata sinulta.

-- Mutta älä sitten ota asiaa niin juhlavasti!

Marianne käveli ikkunan ääreen, hän yritti rauhoittua. Hän tunsi
kiihkeää halua saada häneltä juuri nyt edes yhden ystävällisen sanan.
Mutta hän odottaisi. Kuinka kauan, ah, kuinka kauan!

Börje seisoi vielä hetken päättämättömänä kirje kädessään, sitten hän
meni kirjoituspöydän ääreen, otti veitsen ja leikkasi sen auki.

Hän istuutui ja luki kirjeen lausumatta sanaakaan. Marianne seisoi
hiljaa ikkunan vieressä tuijottaen suoraan eteensä. Hän ei välittänyt
rahtuakaan siitä, mitä Pauli saattaisi kirjoittaa. Luultavasti vain
selityksen väärän lehti-ilmoituksen syntyyn.

-- Lue, sanoi Börje hyvin hiljaa. Hän oli noussut ylös ja meni
sisempään huoneeseensa, jonka oven hän sulki jäljessään.

Marianne käveli pöydän luo ja istuutui sille paikalle, jonka Börje oli
jättänyt.

    "Rouva Marianne!

    En kirjoita teille yksin, kirjoitan teille molemmille, mutta
    halusin kuulla sen vanhan nimen vielä kerran -- muinaisen nimen!
    -- Toistin sen hiljaa samalla kun kirjoitin.

    Se ei voi vahingoittaa teitä, ei teitä eikä Börjeä. Kun nämä sanat
    saavuttavat teidät, ei Pauli Sandellia enää ole.

    En kuole onnettomasta rakkaudesta, en myöskään toista tuota nimeä
    unohdetun erotiikan vuoksi. Se hyväilee vain korvaani; se on kuin
    puoliksi unohdettu laulu, joka tulee mieleen, kun silmät suljetaan
    ja tulee nukkua.

    Olen väsynyt. Käyn maata enkä enää koskaan nouse ylös. En kaipaa
    ketään. Eikä kukaan tule suremaan minua. En lopeta erhettynyttä
    elämää, vaan tyhjää.

    En ollut koskaan kokonainen, en koskaan välitön, minulla oli aina
    työtä koota lisää voimia. Olen nauttinut, kykenin nauttimaan.
    Minä nautin vielä nytkin -- ihmeellinen rauhan tunne. En ole
    epätoivoinen; olen surullisen iloinen. Mitään en kadu, mitään en
    valita; olen olosuhteiden tuote, niiden antama käyttövoima on
    loppu. Olen soittorasia, josta veto loppuu ja joka vaikenee
    kesken kappalettaan viipyvin, kuolevin sävelin. Mikähän ohjasi
    soittorasiaa niin, että se sai kyynelehtiviä kappaleita!

    Olen hauras, olen heikko. Minun olisi pitänyt olla nainen. Ehkä
    silloin olisin voinut rakastaa ja tulla onnelliseksi...

    Halusin laskea pääni jollekin polvelle, halusin tuntea hyväilevän
    käden tukassani, halusin, että kasvot kumartuisivat alas ja että
    rakastava ääni voisi kuiskata: nuku, lapsi raukka! Juuri siksi
    kirjoitan. Kirjoitan kuin raukka, suuria kyyneleitä silmissäni,
    niin että tuskin näen kirjaintakaan.

    Börje, olen aina ollut lapsi. Hemmoteltu, turhamainen lapsi,
    lapsen vaihtelevaisella luonteella, sen hellyyden tarpeella,
    ehkä myös sen sydämettömyydellä. Mutta jos olen pitänyt jostain
    ihmisestä, niin olen pitänyt sinusta. Et saa nyt olla suuttunut
    minuun. Kerran sinä voit ymmärtää minua, ja silloin tulet sinä
    ainoastaan ajattelemaan: Pauli parka! Ei mitään muuta. Sillä
    sinä olet terve ja voimakas, sinä tulet elämään. Taidat ottaa
    itsellesi osan koottua, todellisuuspohjaista onnea, joka ei leiki
    sateenkaaren väreissä, mutta joka ei myöskään säry. Minä olen
    elänyt sitä elämää, joka soveltui minulle ja luonnolleni. En
    haluaisi vaihtaa, jos voisin sen nyt tehdä. Mutta iloitsen sinun
    puolestasi, toivon sinulle hyvää. Toivon sinulle kaikkea mikä on
    onnea, ja sinä voit sen saavuttaa.

    Vanha Börje! Eroamme nyt. Vanha toveri! Se on niin ihmeellistä.
    Tuntuu aivan siltä, kuin en voisi pakottaa itseäni lopettamaan.
    On kuin takertuisin kiinni elämään, kuin lapsi äitinsä hameeseen;
    puristaudun sitä vasten. On kuin pelkäisin pimeyttä. Sitä en saa
    tehdä, sillä ilman pimeyttä ei rauhaa eikä myöskään lepoa.

    Olen väsynyt, Börje. -- Oi, toivon että kaikki olisi jo ohi!

    Kenenkään ei tule epäillä mitään. Minun piti tarjota suurehkot
    päivälliset huomenna. Kaikki on tilattu, maksettu etukäteen.
    Miten sen kanssa tehdään? Heidän pitäisi tulla vieraiksi joka
    tapauksessa, kilistää laseja ja juoda kunniakseni, mutta siihen
    ei heillä ole rohkeutta.

    Tuossa on morfiinijauhe ja valkea räiskyy uunissa -- laulaa
    minulle viimeisen laulun. Miksi en lopeta? Kynä liukuu paperin yli,
    ikäänkuin tahtoisi se varastaa sekunnin sekunnin jälkeen suurelta,
    hiljaiselta odottavalta: -- kuolemalta. Rauhallinen ystäväni.
    Viimeiseni. Myöskin paras -- kun rakastaa häntä.

    Ei, nyt soitan. Palvelijahenki vie kirjeen kirjelaatikkoon, ja minä
    jään yksin suuren synkän -- vaikenijan -- kanssa.

    Olen ajatellut tätä kauan, ah, et tiedäkään, kuinka kauan!

    Olen ollut kelvoton elämään: samalla kertaa liian epäileväinen ja
    tunteellinen.

    Nyt haluan nukkua.

                                         Teidän viimeiseen asti

                                              Pauli Sandell."

Hän ajatteli Börjeä, ei Paulia. Pauli oli kuollut. Paulia ei ollut
hänelle. Maailmassa ei ollut mitään muuta kuin Börje.

Hän meni ovelle ja avasi sen. Börje istui sängynreunalla kädet
yöpöydällä kasvot painettuna sitä vasten. Hän itki. Börje itki.

Hänen sydämensä täyttyi tuskalla, tarpeella lohduttaa, kaikesta siitä
olla hyvä, mitä nainen voi tuntea. Börje oli surullinen -- Börje!

Hän kumartui alas, kohosi polvilleen, hän pujotti hiljaa kätensä Börjen
kämmenten yli.

-- Börje? -- Ääni kuulosti niin aralta ja lempeältä, se oli niin
rukoilevan nöyrä.

-- Lapsi, anna minun olla rauhassa.

Siinä kaikki. Hän lähtisi pois. Börje itki, ja tämä ajoi kuitenkin
hänet pois!

Nenäliina painettuna kasvojaan vasten jätti hän huoneen. Börjen suru
oli liian pyhä. Kaikki mihin Marianne koski tuli maalliseksi. Hänen
täytyi purra nenäliinaa mennessään ulomman huoneen läpi voidakseen
tukahduttaa nyyhkytyksiään.

Kirje jäi Börjen pöydälle.

Hän piti Börjestä kaikesta huolimatta. Piti hänestä tuolla sitkeällä,
uskollisella sydämellä; tuolla pitkämielisellä, leppymättömällä...

Oi Börje, Börje!



17.

Aika kului, -- tasoitteli, suostutteli, muodosti uudestaan.

Börjen suru sai olla rauhassa, kuten hän itse tahtoi: se laskettiin
hautaan, katosi. Ja kaikki palasi vanhalle uralleen. -- Ei kukaan
muistellut enää kuollutta.

Vaan vaikka Marianne joutui tappiolle yhdeksänyhdeksättä kertaa, oli
hän valmis koettamaan sadannen. Jokainen häviö saattoi hänet vaan
varmemmaksi asiassaan. Hänen lujuuteensa ilmestyi terästä ja hän oppi
ajattelemaan.

Suora tie ei näyttänyt parhaalta: hän muutti sotatapaa.

Börje oli -- Marianne ei tiennyt mistä syystä -- ruvennut entistä
ahkerammin seurustelemaan naapuriensa kanssa. Hän ei ollut enää niin
jäykkä, ei umpimielinen, hän oli oppinut jokseenkin keveästi lausumaan
sanottavansa.

Marianne käytti hänen muutostaan hyväkseen. Hän ei ryhtynyt häneen
itseensä, vaan hänen ystäviinsä. Rakastettavampaa emäntää ei voitu
löytää. Vanhat talonpoikaisukot ja hyväntahtoiset maanpatruunat, --
kaikki pitivät he tuosta riuskasta, ystävällisestä rouva Olssonista. Ja
Börje sai kuulla kiitosta hänestä kaikilla mahdollisilla rinta- ja
kurkku-äänillä.

Ne ennakkoluulot, joita oli pidetty tuota kaupunkilaisnaista kohtaan,
katosivat kuin sumu. Hän taisi lausua sanasen sekä maataloudesta että
puutarhan hoidosta, hän oli tarkkaavainen ja opinhaluinen, puhtaaksi
huvikseen selitti hänelle jotakin; ja ruokalaitoksistaan alkoi hän jo
tulla vallan kuuluisaksi. Hänen tiedettiin olevan kaikessa osallisena.

Börje Olsson oli ollut viisaampi kuin oli luultukaan. Hän oli hankkinut
noin kelpo vaimon itselleen. Kuka olisi tuota vaimoa luullut
sellaiseksi!

Tämä kiihotti Mariannea. Hän sai jonkinlaisen vallan Börjen yli, ja hän
huomasi Börjen häntä ihailevan.

Hän täytti hänen toiveensa jo ennakolta -- ja Börje rupesi hänen
rinnallaan itse näyttämään melkein huolimattomalta.

Kun Börje tuli hänen luokseen, oli hän iloinen ja leikillinen, kohteli
häntä hyväntahtoisella huolimattomuudella ja osoitti olevansa niin
täydellisesti toimiinsa kiintynyt kuin hänkin omiinsa, ja että hän oli
alallaan täydellisesti yhtä kelvollinen kuin hänkin alallaan. Ei yhtään
ruikutuksia! Mariannesta ei ollut tullut mikään vähäinen pilkkakirves.

Hänen sinipohjaisissa lapsensilmissään taisi välkähtää vallaton
koirankurisuus, ja hänen nauruunsa oli tullut sointu, jota siinä ei
koskaan oltu kuultu.

Poikansa kanssa oli hän vallan huimapäinen. Tämä osasi nyt kävellä
papertaa ympäri pyöreillä säärillään pienessä lyhyessä koltissaan ja
oli paksu kuin pölkyn pää. Marianne leikki hänen kanssaan niin, ettei
sillä ollut mitään rajaa. Ja he hyväilivät, nauroivat ja kirkuivat,
tukka pörrössä, posket punaisina ja hiki hatussa! Poika oli vahva kuin
karhu.

"Minä tulen mustasukkaiseksi tuon nuijan tähden," sanoi Börje.

"Se on sulle oikein; minä olen näin kauvan jo ollut kateissani sinun
ukkojesi tähden."

"Sinä! -- Sinä vedät ne puolellesi toisen toisensa perästä. Tomtö ...
Tomtö on herttaisin paikka mikä löytyy. Sellainen järjestys, niin
kodikas hauskuus, sellainen vaimo! -- Niin nyt soitetaan."

"Ei ihminen viitsi aina olla kaikkeen osaa ottamatta." -- Marianne veti
suutaan ivalliseen nauruun ja osoitti pienellä liikkeellä hänen
nenäänsä.

"Ei, sillä _ihminen_ on ruvennut niin hirmuisesti puuhaamaan viime
aikoina," kiusoitti hän.

"Puuhaamaanko? Kas vaan, sanoppas se kerran vielä, jos uskallat!" --
Marianne oli saanut kiinni hänen molemmista korvalehdistään.

"Päästä sinä pikkupeto!"

"Armosta, mutta ei ollenkaan pakosta. Minä keitän keisarisoppaa sinun
herrojesi päivälliseksi sunnuntaiksi, sentähden täytyy minun mennä."
Hän pani ilvehtien parin purpuranpunaisia huulia törrölleen, irroitti
kätensä ja juoksi keittiöön.

Sellaista oli jokapäiväinen ruoka. Marianne kosti näin Börjelle, kun
tämä ei puhunut mitään ulkomaan matkastaan, jonka tähden Mariannen
uteliaisuus oli koetuksella.

Pelko oli vallan kadonnut. Pilkkakirves oli kurkistanut Börjen
kortteihin. Hänen ei koskaan olisi tarvinnut luulla, että Marianne
vähääkään arasteli käydä hänen kamarissaan. Jos hänellä oli jotakin
sanottavaa, astui hän rohkeasti sisään. Jos Börje siitä tuli nyreäksi,
nauroi Marianne koirankurisilla silmillään, kuin olisi hän sanonut:
"vanha jöröjukka!" Ja sitten Börje häpesi.

Mariannella ei ollut yhtään häveliäisyyttä.

"Mitä, luetko sinä Englannin kieltä?" huudahti Marianne eräänä päivänä
vallan huolimattomasti löydettyään _Progress and Poverty'n_ miehensä
pöydältä, ennenkuin tämä oli ennättänyt pistää sen piiloon.

Börje lensi niin tulipunaiseksi, että kuka hyvänsä olisi häntä
säälinyt, vaan ei Marianne.

"No kuinkas käy?" kysyi Marianne yhtä huolimattomasti.

"Hyvin."

Enempää ei toinen saanut tietää. Vaan hän oli kyllä hankkiva siitä
selvän; vaikka hän kaivaisi asian pihdeillä ilmoille!

Sunnuntaina, jolloin Börjellä oli ollut mainitut herrojen päivälliset
ja he olivat saattaneet viimeiset vieraat ulos, jäivät he molemmat
seisomaan portaille. Kevättä oli jo kulunut ja illan valo rupesi
hämärtymään; ilma oli tyyni ja rauhallinen ja äsken puhjennut koivu
levitteli tuoksuaan.

Marianne kääntyi ja katseli Börjeä, vaan ei puhunut mitään.

Tämä seisoi hiljaa, eikä Marianne voinut päästä sisään menemättä hänen
sivuitsensa.

Sitten kääntyi hän vielä kerran ja katseli; hänen mielestään olisi
Börje nyt voinut puhua. Vaan tämä pujotti ainoastaan käsivartensa hänen
vyötäisilleen ja suuteli häntä.

Marianne seisoi silmät alas luotuina.

"Minkätähden sinä et tahtonut tulla valtiopäivämieheksi?" sanoi
Marianne lopuksi kääntymättä.

"Mistä sinä sen olet saanut tietää?"

"Per Olsson sanoi siitä olleen kysymyksen, vaan että sinä kieltäyit,
ettet muka tahtonut."

Börje ei sanonut mitään.

Marianne luuli tukehtuvansa harmiin. Eikö hän ollut tullut toiseksi
ihmiseksi, eikö hän ollut arvannut miehensä ajatuksia, eikö hän
ollut pitänyt korkeimpana kunnianaan päästä hänen urholliseksi
työtoveriksensa, -- ja siitä huolimatta taisi hän tuossa seista
törröttää ääneti, hengeti! Eikö tuo ollut inhottavaa! Ja päivänä
tämmöisenä! Marianne tiesi täyttäneensä hyvin tehtävänsä. Hän tiesi
Börjen olevan hyvillään. Eikä hän kuitenkaan lausunut mitään! Marianne
oli vähällä itkeä harmista.

Marianne kääntyi kolmannen ja viimeisen kerran, katsoen pitkään ja
sangen uhkaavasti.

Silloin purskahti Börje nauramaan.

"Mitä sinä tahdoit tietää?" vastasi hän.

Kauvemmin ei voinut kestää. Marianne heitti kätensä hänen kaulaansa ja
painoi nenänsä liitteäksi Börjen takin rinnustaa vasten.

"Kaikki," vastasi hän.

"Sinähän tiedät jo. Nuo toitottavat sinulle kaikki korviisi."

"Niin, etkä _sinä_ voi mitään puhua!"

"Kyllä lörpötystä on muutenkin kyllältä. Siihen ei tarvitse mitään
arvoa panna, vaan siihen, että todella saadaan jotain aikaan."

Marianne nosti päätänsä ja katseli miestänsä kauvan silmiin.

"Minä käsitän enemmän kuin luulet," sanoi hän sitten pitkään.

"Mitä tarkoitat?"

"Kunnianhimoa -- Börje."

Tämän kasvot synkistyivät. Siitä hän ei kärsinyt kuulla puhuttavan.
Sitten katseli hän vaimoansa, vakavasti, terävästi, kuin hän joskus
teki.

"Vaikka on lyötykin rahaksi, ei sillä ole sanottu, että tahtoo
semmoisena olla," sanoi hän tylysti.

"Kun Torsten tulee suureksi, ja kun _hän_ tuntee samaa, jota _sinä
nyt_, silloin ymmärtää hän, että myös vaimolle voi puhua, minä
tarkoitan _minulle_."

Mariannen kasvot olivat vaalenneet, hän tunkeusi miehensä ohitse
etehiseen. Tämä tarttui hänen käteensä pidättäen häntä.

"Marianne, mitä tämä on?"

"Se on, että minä olen sovittanut enemmän kuin kylläksi. Se on, että
minä olen osoittanut, etten ole ajattelematonta korutavaraa. Se on,
että minä olen pitänyt sinusta niin paljon, että olisin voinut mennä
vaikka tuleen ja veteen sinun edestäsi ja ettet sinä kuitenkaan,
kuitenkaan koskaan ole pitänyt minua itsesi arvoisena."

"Mutta mikä sinun on?"

"Etkö sinä käsitä, että kun nainen pitää niin rajattoman paljon
jostakin miehestä kuin minä sinusta, niin tulee viimein hetki, jolloin
tämän miehen täytyy tunnustaa nähneensä, minkä arvoinen tämä nainen on,
tai vetäytyy hän muuten tuuma tuumalta syrjälle, -- ja tulee lopuksi
yhtä umpimieliseksi kuin mieskin."

"Umpimielinen? -- minäkö? -- sinua kohtaan!"

"Oh Börje, _mitä_ olen minä saanut yhteistä nauttia sinun kanssasi?
Minkätähden olet minun pitänyt erillä äidistäsi?"

"Äidistänikö?"

"Niin. -- Minkätähden en minä saa pitää siitä, mistä sinäkin?
Minkätähden en saa elää sinun elämääsi, ajatella sinun ajatuksiasi ja
toivoa sinun toiveitasi? Minkätähden työnnät minut luotasi nyt, kun
minä ihailen sinua enemmän kuin nuo kaikki toiset!"

"Mutta ethän tiedä mitä sanot! Ihailla? Minua!"

"Luuletko mun sokeaksi?" -- Marianne sanoi tämän hiljaa, melkein
pilkallisesti. Sillä nyt oli voitto saavutettu ja tuo intohimoinen
mielenpurkaus mennyt.

"Marianne --," sanoi Börje pitkän vaitiolon jälkeen, "tuntuu kuin minä
olisin toinen ja sinä olisit toinen ihminen, kuin ensi kerran
tavatessamme."

"Niin, sillä sinä olit hyvin tyhmä, Börje, ja minä olin vielä paljoa
tyhmempi," vastasi Marianne rakastettavalla suoruudella.

       *       *       *       *       *

Koko viikon oli niin kiirettä, että he tuskin ennättivät vaihtaa sanaa
keskenään. Pojalle piti saataman uudet vaatteet, puutarha perattaman,
peltosaven-ajo pantaman alkuun ja kaikki laitettaman sille kannalle,
että he voivat olla poissa muutamia päiviä.

He eivät matkustaneet junalla, vaan omilla hevosilla ja vaunuilla. Ilma
oli kaunis, ja siten kulettiin kuten tahdottiin.

Matka oli ollut herttainen, -- ylös aamulla aikaisin, ruokakori hyvästi
varustettu, ja heti äsken lehdistyneessä pyökkimetsässä.

Nyt oli tultu Börjen kotiseutuun. Hän tunsi kaikki tiet ja jokaisen
talon ja selitti kaikki Mariannelle. Tapansa mukaan ajoi hän itse, ja
Marianne istui hänen vieressään. Torsten istui äidin polvelle nojautuen
tähän; hän oli nukkunut.

Mariannen mieli oli kummallinen, melkein juhlallinen. Ja Börje oli itse
puheliaisuus. Hän huomautti Mariannelle sukuröykkiöitä, joita oli neljä
aina yhdessä rypeessä, hän näytteli vuorenhalennaisia, joista meri
pilkoitteli, hän käski hänet syvään hengittämään, että tuntisi rehevää,
voimakasta ilmaa, -- Börjen kotiseudun ilmaa.

"Pian olemme perillä, Marianne."

"Mitähän äiti minusta pitää!"

Marianne ei enää sanonut _sinun_ äitisi. Börje huomasi sen, katsahti
häneen ja hymyili.

"Äiti osaa sekä nähdä että kuulla."

"Oh, Börje, minä pelkään kuitenkin, -- sinun tähtesi." -- Hän siveli
poskeansa Börjen olkapäähän.

"Sinä!"

Paljon tunnusti tämä yksi ainoa huudahdus.

"Tuolla asui Paulin äiti," sanoi Börje ja näytti pientä huonetta
tien vieressä hiljentäen vähä hevosien vauhtia. Paulin muistoon
yhdistyneestä vastenmielisyydestä ei ollut enää mitään jälellä. Se oli
hävinnyt, -- poissa. Todellisuus oli sen syrjäyttänyt.

"Ja tuo pieni talo punaisine seinineen, puitten takana, näetkös --
tuolla noin -- se on minun kotoni. Tuo valkea talo tuolla kauvempana on
veljeni. -- Kuinka olen iloinen, kun sinä olet täällä minun kanssani."

Marianne irroitti ainoastaan toisen kätensä ja pisti sen miehensä
käsivarrelle, ikäänkuin pitääksensä häntä oikein kiinni.

"Minä takaan, että äiti odottaa," sanoi hän, "ahaa -- tuollapa hän
onkin!"

Vaunut kääntyivät matalasta portista sisään ja seisahtuivat oven eteen.

Yhdellä ainoalla silmäyksellä oli Marianne tarkastanut vieraan, joka
tuossa seisoi auringon valossa ja kotikutoisissa vaatteissa suurine,
raitaisine esiliinoineen.

Börje ihka elävänä! Torstenista tuli isänsä äidin näköinen, eihän siis
muuta voinut kuin pitää hänestä!

Tämän molemminpuolisen tutkistelevan silmäyksen perästä hymyilivät
molemmat naiset toisilleen, ennenkuin edes ennättivät tervehtiäkään.

Börje hyppäsi maahan ja auttoi Mariannea alas, joka vielä piteli
nukkuvaa poikaansa käsivarsillaan. Ja sitten seisoivat nuo kaksi
kilpailijaa silmä vasten silmää, yhteisen suuren, lämpimän luottamuksen
yhdistäminä.

He olivat sen ymmärtäneet, lukeneet sen toisiensa silmistä. Siinä ei
tarvittu yhtään sanoja.

"Suudelkaa _häntä_ ensin," sanoi Marianne katsoen poikaansa. Hänessä
oli taikauskoinen luulo, että yhdysside tulisi siten vielä vahvemmaksi.
Ja mummo suuteli tuota pientä, sulki sitten sekä hänen että Mariannen
vahvoihin, oivallisiin käsivarsiinsa ja työnsi heidät oven
sisäpuolelle.

"Noh?" sanoi Börje hänelle riemuitsevin silmin. Hän seisahtui
silmänräpäykseksi kynnykselle sitä sanoakseen, hän ei voinut odottaa.

"Erinomainen ihminen," vastasi äiti ja pyyhkäisi esiliinansa kulmalla
jotain silmistään, "etpä ainakaan liian aikaisin antanut minun häntä
nähdä."

Hänen äänessään oli aivan Börjen nyreätä hyväntahtoisuutta.

"Hyväksi on teille ollut, että olette saaneet ikävöidä toisianne näin
kauvan," sanoi Börje tehden pientä poikamaista kiusaa.

"Niin kai, kyllä kai niin! -- Minä olisin voinut kuolla sillä ajalla,
en saanut nähdä häntä, enkä poikaakaan."

"Vai niin, te olette ollut kärsimätön, äiti! -- Eimaar, te elätte vielä
monta vuotta ja näette vielä paljon, ennenkuin kuolette."

"Minä en kuitenkaan voi nähdä mitään rakkaampaa. Kas niin, käykää
sisään nyt!"

Äiti työnsi hänet tupaan pienen, siivon etehisen kautta.

"Parasta lienee antaa pikkuisen maata, kunnes herää itsestään," sanoi
hän Mariannelle, "minä olen tämän sisäkamarin varustanut teitä varten.
Minä olen tehnyt vuoteen pikkuiselle vaatekoriini; minä luulen sen
olevan kylläksi suuren."

Börje seisahtui tupaan ja molemmat naiset astuivat yhdessä
sisähuoneesen, jossa Marianne laski perillisensä tälle määrätylle
vuoteelle, joka huomattiin olevan vallan parahultainen.

"Ah, äiti, eikö Börje ollut hyvin paha, kun antoi meidän odottaa näin
kauvan, ennenkuin saimme nähdä toisemme?" sanoi Marianne tarttuen
anoppimuorinsa käsiin ja katsoen suoraan rehellisiin Börje-silmiin.

"Hänpä lie parhain tietänyt, mikä oli hyvä."

Äidillisen ylpeyden mielestä oli Börje kaikkitietäväinen ja
kaikkiviisas kuin itse sallimus.

Börjestä oli päivä herttainen. Hän riippui kiinni kotona jokaisessa
pikkuseikassa luonteensa koko yksipäisellä rakkaudella, joka vanhaa ja
totuttua piti aina lemmellisessä muistossa. Hänestä oli hupaista
kuljettaa Mariannea kaikkialla, näyttää hänelle kaikkea ja kertoa
hänelle kaikesta: lapsuudestaan, äidistään, heidän jokapäiväisestä
elämästään, Paulista; hevosista, joilla hän oli ajanut, koirista,
joista hän oli pitänyt. Kävely tuntui oikein pyhiinvaellus-matkalta. Ja
Marianne oppi tällä tarkastusretkellä tuntemaan hänen menneisyytensä,
-- itse "alku-Börjen," kuten hän nauraen miestänsä kutsui tässä
tilaisuudessa -- paremmin kuin jos Börje olisi kokonaisia päiviä
kuluttanut kertomiseen.

Ja äiti ruokki heitä skoonelaisilla, tukevilla ruokalajeilla, oluttakin
oli hän ennättänyt panna, vaikka se vielä maistui vähä liian nuorelta.

"Jestan poo! äiti luulee varmaankin joulun olevan kaksi kertaa tänä
vuonna," sanoi Börje nauraen pöytään istuessaan.

"Ei minulla ole mitään joulua ollut viimeisenä kahtena vuonna," sanoi
äiti. Sydämellisin lämpö piileskeli hänen tylyäänisessä vastauksessaan.
Hän mahtoi suuresti kaivata poikaansa näinä jouluina.

"Mutta tänä vuonna tulette meille," sanoi Börje.

"Sen teen, jos Jumala suo ja te sen tahdotte."

Hän tunsi itsensä vielä vähä ujoksi Mariannen läsnäollessa, vaikka hän
paljonkin hänestä piti. Salaisesti hymyillen huomasi Börje, että äiti
aina karttoi Mariannen nimeä eikä kutsunut häntä sinuksi.

Mutta sellainen kyllä menisi ohitse! Börje oli niin iloinen -- niin
sydämellisen iloinen. Äiti ja Marianne ... sitä kelpasi istua ja
katsella.

Marianne arveli, ettei äidin tarvitsisi asua näin yksinään, näin
kaukana Börjestä; voisihan hän muuttaa heidän luokseen, jossa Paulin
sija vielä oli tyhjänä.

"Siunatkoon, lapsi, sitä en koskaan tahdo!" vastasi vanhus melkein
pelästyneenä, "nuoret osaavat kyllä pesää rakentaa yhtä hyvin kuin
vanhatkin, vaan he rakentavat semmoisen, joka _heille_ sopii, ja vanhat
tekevät parhaiten, kun pysyvät paikallaan."

Puolisen jälestä kulkivat Marianne ja Börje ympäri tupaa, jolla aikaa
isoäiti istui ja ravitsi silmiään katselemalla oikein sydämen halusta
pojanpoikaansa, joka käydä lylleröitsi ympäriinsä upo uudessa
koltissaan.

"Ja katsos! Tässä on raamattu, jonka kaltainen Börjelläkin on," huudahti
Marianne iloisesti. "Kuinka hyvästi muistan, kun ensikerran kävin
Tomtössä! Minä kysyin, oliko hänellä tapana lukea sitä. 'Ei,' sanoi
hän, '_mutta äidillä on yhtäläinen_'."

Melkein huomaamaton hymy vetäytyi äidin kasvoille; hän ymmärsi
poikaansa.

"Niin, tuo on minun sauvani ja jalkojeni valo," sanoi hän sitten
vakavasti, "minulla ei ole koskaan ollut parempaa turvaa." -- Sitten
katsahti hän Marianneen. -- "Vaan minusta on saman tekevää, mitä te
uskotte," lisän hän, "sillä meidän Herramme antaa teille kyllä sen
uskon, jota te tarvitsette. Hän ymmärtää asian paremmin kuin minä."

Tässä karkeassa, hyväntahtoisessa suoruudessa oli jotakin, joka
Mariannea miellytti enemmän kuin kaikki hyväilyt. Siinä ilmautui
vankkuutta, luottavaisuutta -- ihan kaikkea.

Kun illalla erottiin, saattoi vanhus vieraansa heidän makuusuojaansa.
Pikkuinen uinahteli aivan makeasti korissaan.

"Niin, nukkukaa nyt tekin hyvästi," sanoi hän. "Minä olen tehnyt
pehmeän vuoteen sinulle, rakas poikani. Harvoinpa sinua täällä saa
nähdä!"

"Ja häntä!"

"Niin; hauskaa oli nähdä teitä."

Börje asetti kätensä eräälle vanhalle pulpetille.

"Tässä, Marianne," sanoi hän, "tässä on minun muinainen minuuteni;
tässä säilyttää äiti kaikki minun kirjeeni.

"Niin, vallan totta!" huudahti vanhus ja pisti kätensä taskuunsa, "minä
olen ajatellut ... minä olen ajatellut, että Mariannea" -- nimi ei
tahtonut tulla hänen huuliltaan, -- "minä tarkoitan, että häntä
huvittaisi lukea sinun kirjeitäsi. Minä olen ne pannut järjestykseen
numeron jälkeen." Hän veti avaimen esiin, jonka antoi Börjelle.

Marianne ei voinut mitään sanoa. Tämmöinen menettely poikansa vaimoa
kohtaan oli niin liikuttavan hienotunteinen, että Mariannella ei ollut
sanaakaan sen varalle. Tätä oli ajatellut tuo sivistymätön
talonpoikaisvaimo, -- ajatellut ihan itsestään!

He puristivat toisiensa käsiä. Ei yhtään tarpeettomia hellyyden
osoituksia! Sellaiset eivät Börjen äitiä miellyttäneet, vaan he olivat
ymmärtäneet toisensa, ja tässä oli se side, joka ei ollut katkeava.

Kun Marianne oli jäänyt yksin Börjen kanssa, meni hän hänen luokseen.

"Börje, kuinka _voit_ sinä pitää minua kaikesta tästä erilläni ja
luulla sen olevan parasta?"

"Se oli hyödyllistä."

"Mutta semmoista umpimielisyyttä!"

"Semmoinen on minun luonteeni."

"Kaikkiako kohtaan?"

Marianne hymyili vähä. Yksi poikkeus oli ollut, -- hän, joka nuo
kirjeet oli saanut.

"Minusta on ollut hauskaa nähdä sinua täällä, -- tässä vanhassa
keskuudessa, josta minä paljon pidän," sanoi hän, "sen täytyi sulaa
yhteen nykyisen kanssa. Ja nyt se on tehty, rotko on täytetty. Tule
istumaan, Marianne. Minä olen hävennyt olla se kuin olen, nyt ei ole
laita enään niin."

Hän talutti Mariannea vanhanaikaisilla patjoilla päällystetylle
seinärahille istumaan, vaan tämä ottikin pienen jakkaran ja asettui
vastapäätä miestänsä. Hän taisi näin paremmin katsella Börjeä kasvoihin
istuessaan kyynäspäät tämän polvilla ja nojaten leukaansa käsiä vasten.

"Kun on antanut parhaan, niin ei tarvitse säästää pikkumurusia," sanoi
Marianne hymyillen, "kun olemme nyt puheisiin päässeet, niin sano
mulle, mitä sinä teit kaupungissa niin usein; minä olen ollut hirmuisen
utelias."

Börje punehtui ensin, vaan rohkaisi sitten mielensä.

"Minä olen lukenut kieliä," sanoi hän. "Huh, eipä se käynyt vallan
voimien ylitse. Mutta kuinka minä pelkäsin sinun saavan siitä tietoa."

"Miksikä sitten?"

"Olihan ikäänkuin häpeällistä alkaa minun ijälläni vielä koulupojan
tavoin; ja sitten minä pelkäsin, etten onnistuisi."

"Sinun sydämesi on ylpeä -- kuules! Se juuri tekee sinun niin
umpimieliseksi. Sinä pelkäät, että sinun tarvitsee antaa perää
jollekulle."

"Ehkä. -- Minä olen aina luullut olevani nöyrä. Minä olen aina ollut
valmis tunnustamaan toisten etevämmyyttä; mutta minä olen asettunut
sitä vastaan," sanoi hän miettien. "Sinä väitit eräänä iltana minun
olevan kunnianhimoisen; minä olen sitä sittemmin ajatellut. En tiedä,
onko se totta. Vaan sen tiedän, että minullakin on pyrintöjä ja että
minäkin tahtoisin saada -- niin, en tahdo sanoa _valtaa_, sillä en minä
tahdo tulla huomatuksi, -- mutta minä tahtoisin tuota, jonka avulla voi
ikäänkuin ojentaa kättänsä ja tuntea niissä ohjakset. Sitä ehkä
kutsutaan vaikutukseksi. Minä tunnen vaan kuin tahtoisin tämän käteni
olemaan vahvan, -- jäykän ja vahvan. Tahdon tuntea, etten ole tullut
maailmaan saamatta mitään aikaan. Minä tahdon _kokonaan_ täyttää
minulle uskotun paikan, vaan minä en halua mitään muuta. Jos sitä
kutsut kunnianhimoksi, niin olen kunnianhimoinen."

"Ja se on jo hyvin vanhaa," jatkoi Börje tyynesti, "se on aina pyrkinyt
eteenpäin. Vaan minä en ole ollut vapaa. Isä piteli rahoja, ja hänellä
oli valta. Minun sisuni kuohuu, kun häntä ajattelen. Onko kellään
oikeutta kukistaa ihmistä sillä tavalla ja pidättää häntä edistymästä,
kuin hän teki minulle! -- Ja niin on laita ollut -- ahdistusta aina.
Tuo tapaus viimeksi Paulin kanssa puhalsi tulen enemmän hehkumaan.
Sillä silloin täytyi minun koko voimallani ryhtyä jonkun kimppuun,
etten olisi tullut vallan hupsuksi. Minulla ei saanut olla aikaa tuntea
mitään. Täytyi vaan vaientaa sydämensä ääntä, pitää ajatuksensa
jänteessä, katsoa eteensä eikä taaksensa. Tuo kokonaan, tuo -- eitä
jotain semmoista saattoi tapahtua, -- että minä olisin paljas nolla,
tyhjyys, siinä oli nöyryytys semmoinen, että minä olisin voinut... Se
oli potkaus, josta päästäkseni minun täytyi hankkia itselleni hyvitystä
vaikka millä hinnalla! Sinä et voi uskoa, kuinka sellainen voi minua
kiihottaa! Se on kuin oas, kuin kirveltävä tunne minun rinnassani, se
ei anna minulle rauhaa yöllä eikä päivällä, vaan ajaa minua työhön.
Kuinka toisenlainen Börje minä olen kuin se, jonka kanssa sinä olit
yhdessä kaksi vuotta sitten! Ihmeellistä on nytkin katsella taaksensa.
Ja ulkonaisesti, ehkei kuitenkaan näy mitään erotusta. -- Mutta
kirjeissä tuolla on koko kehityshistoria. Äiti on samaa puuta kuin
minäkin; hän on ymmärtänyt minua."

Marianne tunsi piston sydämessään. Niin, kuinka vaiherikas tämä kehitys
mahtoi olla, arvasi hän nyt katsellessaan noita viisaita kasvoja joissa
ankara hillitsemisvoima ja sitkeä into kuvastui joko juonteessa.

"_Yhtä_ ainoata en ole koskaan sanonut äidille. En koskaan selittänyt."

Syntyi äänettömyys.

"Sinä olit sanomaisillasi jotakin ennen, jonka johdosta olit kahdella
päällä," sanoi Marianne.

"Niin minä tahdon vastata erääseen toiseen kysymykseesi, jonka myös
teit eräänä iltana: minkätähden kielsin heitä äänestämästä minua
valtiopäivämieheksi. Niin, -- näetkös -- minä en ole valmis vielä. Minä
en tahdo eritä tasaisesta työstäni. En nyt. Tilaa on kehitettävä.
Taloudellisen kantani pitää olla sellaisen, ettei se estä minua, ja
sitten ... ja sitten täytyy minun nähdä vähän enemmän maailmaa. Sille
ihmiselle, joka ei ole saanut muita tietoja kuin mitä hänen ikäänkuin
keksillä on täytynyt haalia itselleen ilman toisten apua, ja jonka
kehitys ihmisenä on suurimmaksi osaksi kirjaviisautta, sille ovat
mielestäni matkat suurena oikotienä sivistykseen. Minussa on
vastustamaton tiedonhalu. Minä olen aina kadehtinut Paulia. Minä tahdon
myös päästä näkemään. Vaan minä katselen luullakseni toisilla silmillä
kuin hän, ja minulla luullakseni on toisenlainen säästö kotiin
tullessani kuin hänellä. Tahdotko tulla mukaan -- Marianne? Tahdotko
jakaa kanssani? Tahdotko, että olemme kahden kaikessa? -- kahden
katselemme ja käsitämme ja tuomitsemme ja luemme, -- kahden autamme
toisiamme kaikissa?"

Vastausta ei tarvittu. Mariannen kädet olivat vaipuneet Börjen polville
ja olivat ristissä siinä. Hänen silmänsä tähystelivät ulos avaruuteen,
kuin olisi hän siellä nähnyt pitkän, aavan tulevaisuusmaiseman.

Iloja ja suruja oli tuleva toisensa perästä vaihdellen, onnen rauhaa ja
kovia aikoja. Sen hän nyt tiesi. Hänen elämänsä näyttäisi kuin
muidenkin ihmisten; ei romantilliselta eikä satumaiselta, vaan
todelliselta ja jokapäiväiseltä. Mutta Börje oli hänelle niin rakas,
että hän olisi voinut laskeutua polvilleen hänen eteensä; olisi voinut
painaa hänen käsiään silmilleen tuntiessaan itsensä ylenmäärin
onnelliseksi hänen omanaan; hänen, ilon auringon paisteessa tai pimeinä
hetkinä, hänen suuressa ja pienessä, -- aina, kun he vaan rakastivat
toisiansa.



VIITESELITYKSET:


[1] Mitä hyvää, miellyttävää ja onnellista on.

[2] Paremmin voi yksinään kuin huonossa seurassa.

[3] Englantilainen nimitys neitosten kunniaksi pidetylle puheelle.
Suom. muist.

[4] Iduna oli nuoruuden jumalatar pohj. jum.-tarustossa; hänellä oli
kultaisia omenoita, jotka tekivät jumalat ikuisesti nuoriksi. Suom.
muist.

[5] Hyvänä ystävänä.

[6] _Sensitiva_ on kasvin nimi, joka vetää lehtensä kokoon, kun sitä
koskee. Suom. muist.

[7] Vanha toveri.

[8] Älä koske minuun; erään kasvin nimi. Suom. muist.

[9] Pygmalion oli sadun mukaan Kypron kuningas ja sen ohessa taitava
kuvanveistäjä; hän teki, kun ei löytänyt ketään mieleistään tyttöä,
naisen kuvan norsunluusta ja rakastui siihen niin, että pyysi sille
henkeä rakkauden jumalalta Venukselta, joka hänen pyyntönsä täyttikin,
jonka jälkeen hän otti tytön puolisokseen. Suom. muist.

[10] Olkaa varuillanne, armaani!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Marianne-rouva - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.