Title: Ensimäinen seikkailuni
Author: Wolzogen, Ernst von, 1855-1934
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ensimäinen seikkailuni" ***


ENSIMÄINEN SEIKKAILUNI

Kirj.

Ernst von Wolzogen


Suomennos.



Jyväskylässä,
Jyväskylän kirjapainossa,
1894.



Olin äsken suorittanut ylioppilastutkinnon, olin yhdeksäntoista
vuotias, elomielinen, vielä hiukan kaino nuorukainen. Puolen tusinaa
hienoja, tuskin vielä näkyviä untuvia taimi nenäsiipieni alla.
Vartaloni oli pitkä ja solakka. Nenäliinaani koristi seitsenkärkinen
kruunu. Täyteläinen kukkaro pullisti taskuani. Näin varustettuna tein
ensimäisen itsenäisen matkani ja olin jo useita kuukausia katsellut,
mitä Englannissa on katsottavaa. Saksalaisella "kuutamoparoonilla" --
käyttääkseni julkeaa sanaa, jota lordi Beaconsfield kerran kuuluu
käyttäneen -- ei tosin ole paljon sanomista portterin ja lammaspaistien
luvatussa maassa, mutta siitä huolimatta kohousin minä omissa
silmissäni loistavuuden, ylhäisen ikävyyden ja milloin erinomaisen
vanhan, valkoisen sherryviinin, milloin taasen kuivan samppanjan
parissa seurustellessani siihen määrään, jotta mielestäni olin täysin
kypsynyt mies, kun aloin viettää loppu-aikaani Albionin ylpeällä
saarella. Tuo onneton, poikamainen ujous vain ei tahtonut päästää minua
kahleistaan, varsinkaan ei, kun satuin olemaan toisen ja usein
kauniimman sukupuolen seurassa; se oli, tuo ujous, takertunut kiinni
vihreään nuoruuteeni, ja minun täytyi se tunnustaa häpeäksi itselleni.
Tosin osasin tehdä aivan moitteettomia kumarruksia, suudella vanhempien
ylhäisten naisten silkkivanttuisia käsiä sekä, jos mahdollista, olla
kaatamatta kastaketta kauniin pöytätoverini hameelle, mutta en ollut
onnistunut saamaan aikaan ainoatakaan pientä rakkauden seikkailua,
vaikkakin olin antanut milloin tämän, milloin tuon kaunottaren lukea
ihmettelevistä silmistäni yhdeksäntoista vuotisen sydämeni hellimpiä
tunteita. Oi, kuinka monta huokausta olikaan heidän kylmäkiskoisuutensa
maksanut minulle! Saksasta olin salaa hankkinut mukaani "ihmettä
tekevää partapalsamia", ja sitä olin ahkerasti käyttänyt antaakseni
parempaa vauhtia luonnon kasvamisvoimalle; mutta eihän kukaan
kummaksune, että minä viimein heitin kadulle koko palsamisotkun, kun
neljäntoista päivän ahkeran käyttämisen jälkeen peilini sanoi, etteivät
viikseni olleet edistyneet tuota tuskin näkyvää alkua edemmäksi.

Viimeisen päiväni Lontoossa olin päättänyt viettää oikein
herrastavalla, minulla kun ei ollut enään mitään tehtävää. Kukkarossani
oli vielä muutamia kultarahoja, ja niiden ajattelin antaa mennä oikein
hauskalla tavalla.

Mutta kun olin pari tuntia kuleksinut edestakaisin Cityn katuja ja
katsellut puotien akkunoissa olevia koristetavaroita sekä sillä välin
vaivannut päätäni ajattelemalla, mihin ryhtyisin herättääkseni oikein
suurta huomiota, olin myös saanut selville, että tällaisten tuumien
toteuttamiseen minun kaltaiseni tavattoman nuori ja kokematon mies
tarvitsi taitavaa johtausta.

Silloin sattui ilmoitus silmiini: "Kristallipalatsi, Sydenham:
Kansantajuinen konsertti." Mitä, jos lähtisin sinne? Olivathan nuo
maanantai-soittajaiset niin kuuluisat! Sanottu, tehty. Maanalainen
rautatie vei minut vähän ajan kuluessa tuohon tavattoman suureen
konserttisaliin.

Ah, Beethoven!

Tuttujen, rakkaiden äänien soidessa unohdin itseni ja kaikki, vieläpä
surun, jonka näkymättömät viikseni saattoivat minulle, ja turhat
kokeeni herättää huomiota.

Ja ihastukseni kohoomiseksi huomasin orkesterissa vanhan tutun ystäväni
Kalle Ferdinand Müllerin, hänen, joka oli opettanut minua, mitenkä
korvia vihlovia ääniä saadaan, kun hivutetaan jännitettyjä
hevosenjouhia niinikään jännitettyjä, oikein hienoksi punottuja
lampaansuolia vastaan -- eli toisin sanoen: monivuotisen opettajani
viulun soitossa. Hän oli kymmenen tahi kaksitoista vuotta minua
vanhempi, hauska ja iloinen mies, jonka kanssa aina olin elänyt toverin
kannalla. Ihastuin sentähden tavattomasti, kun äkkiarvaamatta näin
hänen, ja ensimäisellä välilomalla kiiruhdin hänen luokseen.

"Mitä näenkään!" huudahti hän. "Pikku paroonipoikani! Ette ole
muuttunut ollenkaan. Istutte vielä kaiketi koulunpenkillä? Vai niin!
Vai jo ylioppilas, siis _mulus_ [Saksan nuorten, vastatehtyjen
ylioppilaiden pilanimi], kuten sanotaan. Kuinka vaimoni ihastuu, kun
saa tutustua teihin, pieni, rakas _mulus_."

Jos joku toinen olisi tällä tavalla puhutellut minua, niin olisin
suuttunut silmittömäksi; mutta nyt -- tunsinhan minä vanhan Kalle
Ferdinand Müllerin. Jos hän joskus pakisi liikoja, niin oli hän
kumminkin reilu mies, johon ei käynyt suuttuminen.

"Oletteko nainut?" huudahdin, keskeyttääkseni hänen solvaisevaa
sanavirtaansa.

"Olen, poikaseni: olen jo kokonaisen vuoden ollut 'yhden vaimon mies.'
Oikein sokuripala vaimoksi!" Samalla heitti hän sormisuukkosen kattoa
kohden. "Mutta teidän täytyy tulla häntä omin silmin katsomaan. Te
olette tänään minun vieraani. Olen satunnaisesti vapaa tän'iltana, ja
nyt sitä oikein eletään, vai kuinka, pikku parooni? Onhan teistä tullut
koko pitkä mies; mutta on sitä hiukan Kaanaata kasvoissanne sittenkin."

"Mitä Kaanaata?"

"No, olihan Kaanaa se maa, jossa maitoa ja hunajaa virtasi -- tarkoitan
oikeastaan maitoa ja verta, punaista ja valkoista -- hahaa! -- Mutta
sehän on yhdentekevä, vai kuinka?"

Minun täytyy tunnustaa, että jonkinmoisella pelvolla ajattelin
yhtymistä hänen vaimonsa kanssa, sillä olihan minulla syytä otaksua,
että tuo vapaa tapa, jolla ystäväni puhutteli minua, alentaisi minua
rouvan silmissä.

Mutta niin pahasti ei toki käynyt.

Müller asui Lontoon lounaisessa esikaupungissa -- olen unhottanut kadun
nimen. Seutu ei ollut ylimyksiä varten eikä myöskään asuinrakennus.
Minun täytyi nousta monia vaivaloisia rappusia, ennenkuin pääsimme
perille.

Huoneessa, johon Kalle Ferdinand käski minun astua, vallitsi suuri
epäjärjestys, mutta itse huonekalut eivät niin huonoja olleet. Näki
kohta, että siinä asui saksalainen, sillä siinä oli kultakala
lasisäiliössään, kanarian lintu häkissään, kukkia akkunoissa ja
koruompeluksilla kaunistettuja patjoja sohvalla ja tuoleilla.
Kaikenlaisia naispukuun kuuluvia vaatteita oli heitetty tuolin
selkämille, pöydällä oli vasu pestäviä vaatteita, ja nuottitelineelle
oli riepuja riipustettu kuivamaan.

Tuon kaiken ilmaisi ensi silmäily minulle, mutta ennenkuin ennätin
likemmin katsella ympärilleni, avattiin ovi ja siitä pisti esiin pää,
joka kumminkin kohta vetäysi takaisin pienellä huudolla.

"Tule ulos vaan, Mimmi!" huusi Kalle Ferdinand; "minulla on seurassani
harvinainen vieras."

"En ole vielä puettu", vastattiin sisähuoneesta.

Kalle Ferdinand meni rouvansa luo tuumimaan päivällisestä, sittenkuin
hän oli minulle pyhästi vakuuttanut, etteivät he minun tähteni näkisi
mitään pienintäkään vaivaa.

"Saatte pitää hyvänänne tavallista ruokaamme, pikku parooni;
korkeintaan neljä ruokalajia ja lasi punaista viiniä -- siinä kaikki,
mitä köyhä taiteilia jaksaa kustantaa."

"No, onhan sitä siinäkin", ajattelin.

Ystäväni oli tuskin etääntynyt toiseen huoneeseen, kun ovi taasen
aukeni ja puolikasvuinen tyttö syöksyi sisään, varmaankin jonkin
takaapäin vaikuttavan voiman erityisellä vauhdilla. Hän tirkisteli
minua vähän aikaa, suu ammollaan, ja houkkamaiseen hymyyn vetäysivät
hänen huulensa, kun hän sopimattomalla kiiruudella alkoi sulloa
yllämainitut vaatekappaleet mukanansa tuotuun vasuun, jota hän sitten
laahasi pitkin lattiaa ulos.

Nyt olin taasen jätetty yksin ja hyvin pitkäksi aikaa, jonka kuluessa
tulin yhä enemmän vakuutetuksi vatsani tyhjyydestä. Jos minulla vain
olisi ollut leipää muassani, niin olisin voinut syödä koko kultakalan
raa'altansa.

Vihdoin palasi Kalle Ferdinand, tällä kertaa taluttaen kädestä
rouvaansa. Tämä oli pieni, suloinen olento. Jo ensi silmäilyltä
huomasin ilokseni, että Mimmi Müller tosin oli paria vuotta minua
vanhempi, mutta ainakin yhtä "keltanen" kuin minä itse. Tämä tieto
kohotti minua omissa silmissäni siihen määrään, että saatoin pienen
rouvan edessä esiintyä täydellisen kavalieerin varmuudella.

"Mimmi kulta, salli minun esittää sinulle hyvän ystäväni, parooni von
Wallroden. Herra parooni -- minun vaimoni."

Olin hyvin iloinen siitä, ettei hän minua nimittänyt "pieneksi
paroonipojaksi" eikä "mulukseksi." Tein oikein keikarimaisen
kumarruksen ja sanoin:

"Armollinen rouva, olen sangen ihastunut, että onnellinen sattumus on
antanut minulle tilaisuuden tehdä tuttavuutta teidän kanssanne."

Tämähän oli varsin kauniisti sanottu, ja minä punastuin
tyytyväisyydestä korulauseeseeni. Uudella kumarruksella tartuin rouvan
jäntterään, vastapestyyn käteen ja painoin siihen kenties vähän
liiaksikin pontevan suudelman. Pienestä kädestä lähti hyvälle
haiskahtavaa helppohintaisen mantelisaippuan hajua.

Olenpa melkein varma siitä, ettei pientä, lihavanlaista, valkoveristä
rouvaa kukaan tätä ennen ollut puhutellut "armolliseksi" ja ettei
kukaan näin ollut suudellut hänen käsiänsä, sillä hän punastui vielä
enemmän kuin minä ja sopersi:

"Hyvin ystävällisesti, herra parooni. Se ilahuttaa minuakin suuresti."

Kalle Ferdinand Müller näytti oikein juhlalliselta meidän nerokkaan
keskustelumme aikana ja rupesi sitten pyytämään anteeksi, että puolisen
valmistukset tulisivat olemaan vastukselliset hänen korkeasti
kunnioitetulle vieraalleen; heidän asuntonsa oli, sanoi hän, niin
pieni, että se huone, jossa nyt olimme, sai tehdä vierashuoneen,
työhuoneen ja ruokahuoneen virkaa.

Kohta sen jälkeen tuli tuo puolikasvuinen, irnuva tyttö kattamaan
pöytää. Huolimatta vaativasta vatsastani koetin minä saada alkuun
oikeen vireää keskustelua, mutta varsin huonolla menestyksellä. Pieni
Mimmi rouva, näetsen, ei ollenkaan ottanut kuullakseen, mitä minä
puhuin. Miltei koko huomionsa oli hän kääntänyt äälään tytön puoleen,
ja yhtä mittaa hyppäsi hän hänen luokseen, milloin auttamaan, milloin
ohjaamaan. Rouvan levottomuus näkyi tarttuneen myöskin Kalle
Ferdinandiin -- ainakin oli hänen ajatuskykynsä niin arveluttavalla
tavalla pysähtynyt, ettei hän kymmentä sekuntia voinut tyynesti katsoa
eteensä.

Vihdoin tuotiin liemi pöydälle. Sen kantoi rouva Müller itse, hän kun
varmaan pelkäsi että palvelustyttö jo kynnyksellä kompastuisi ja
pudottaisi maahan koko astian.

Luimme ruokarukouksen. Tämä kaunis kotimainen tapa herätti minussa
toivoa, että nyt saisin myöskin kotimaata muistuttavaa lientä. Kuinka
minä odotin ensimäistä lusikallista! Kunpa vain ei liemi olisi mitään
kaljakeittoa. Hyi! Ei, jotakin ruskeanväristä vetelää siinä oli
talrikillani. Oi pyhä Sankt Florian! Kuinka se poltti suussani! Oli
kuin olisi ollut sievettä kielelläni. Uskalsin heittää silmänluonnin
emäntään. Hänkin nyrpisti suutaan ja hänen siniset silmänsä kiiluivat,
kuin olisivat olleet täynnä kyyneliä. Kalle Ferdinand -- hän
sitävastoin ahmasi oikein kuoleman ylenkatseella rapuskaansa ja koetti
puoleksi palaneesta kurkustaan saada puserretuksi: "Ah, tämä maistuu
hyvältä!"

"Ehta englantilaista!" sopersin minä, hämilläni ja rykien. "Olette,
näemmä, rouvaseni, perinpohjin tutustunut englantilaiseen
keittotaiteeseen."

"Minä? En, herra parooni. Me otamme ruokamme tässä vieressä olevasta
ravintolasta", sanoi viaton rouva, joka ei osannut valehdella, ja
pyyhki samalla silmiään pienellä battistinenäliinallaan.

"Saanko pyytää lasin vettä", änkötin minä.

"Vettä!" huudahti Kalle Ferdinand; "sitä häpeää ette voi tehdä minulle.
Minulla on oivallista vanhaa Médoc-viiniä, -- sitä teidän täytyy
maistaa."

Hän nousi ja riensi toiseen kammariin.

"Kunpa vaan herra parooni siitä pitäisi", sanoi pieni rouva lempeästi
hymyen. "Mieheni kävi vastikään sitä ostamassa puodista tuolla
alaalla."

"Olette nähneet liika paljon vaivaa minun tähteni."

Samassa palasi Kalle Ferdinand. Riemuiten heilutti hän pulloa ja huusi:

"Ainoastaan korkeasti kunnioitetuille vieraille! Tätä jaloa
rypäle-nestettä lahjoitti minulle kerran Londonderryn markiisi
viisikymmentä pulloa, kun olin soittanut eräässä iltamassa hänen
luonaan -- tietysti 10 punnan setelin ohessa." Hän vilkutti silmiään
rouvallensa, jottei tämä ilmaisisi hänen pientä valettaan, ja rouva loi
hämillään silmänsä toisaalle.

Kalle Ferdinand täytti lasit, ja me joimme rakkaan isänmaamme maljan.

"Ah!" huudahti hän ja mäiski kieltänsä.

"Ah!" jäljittelin minä, mutta sen huudon pusersi vilutaudin kohtaus,
joka jyskytti koko ruumistani. Tämä kummallinen kemiallinen sekasotku
oli varmaankin joskus maailmassa ollut jonkunlaisessa pienessä
tekemisessä oikean viinin kanssa ja siitä saanut hiukan aavistusta
oikean viinin ominaisuuksista; muuten oli se uskollisesti säilyttänyt
luonteensa -- suurempien nakertajien hävitysaineena.

"Tälläistä viiniä ei juoda joka päivä -- vai mitä arvelette, pieni
parooni?"

"Ei -- kaikeksi onneksi!"

Sanat luiskahtivat itsestään suustani; en voinut siihen mitään.

"Mitä -- kaikeksi onneksi?"

"Niin, minä tarkoitan, että siinä tapauksessa tulisimme liian
vaativiksi."

"Juuri niin! Oikein sanottu!" Ja hän täytti taasen lasinsa.

"Kuinka kauan aiotte, herra parooni, viipyä Englannissa?" kysyi
Mimmi-rouva, sekaantuen puheeseemme.

"Lähden kotimatkalle huomenna."

"Huomenna! Mitä sanotte? Ja minä kun myöskin lähden kotiin huomenna?"

"Te, rouva?" huudahdin ihmeissäni. "Te jätätte tänne miehenne?"

"Niin, nähkää", sanoi Kalle Ferdinand, "eivät kaikki pidä semmoisesta
mustalaiselämästä kuin me taiteiliat saamme viettää. Rakas vaimoni
ikävistyy täälläoloaan; varsinkin tekee kieli hänelle haittaa. Ja kun
ammattini ajaa minut usein koko päiväksi pois kodista, niin voitte
ymmärtää, että hän haluaa päästä takaisin Hinterpommerniin. Mimmini on,
näette, kotoisin Hinterpommernista. Hän ei pidä meluisista
huvituksista, muodeista ja muusta semmoisesta. Hän on niin
yksinkertaisesti kasvatettu..."

"Niin", keskeytti häntä hänen aviopuolisonsa miltei nyyhkien. "Ja
nähkää", lisäsi hän, "täällä on kaikki niin kauhean kallista; täytyy
supistaa menojansa mitättömään, eikä saa sittenkään mitään talteen. Ei,
kotiin minä lähden, mammani luo Belgardiin, kunnes Ferdinand on
ansainnut niin paljon, että voi palata Saksaan. Matkustatteko Hampurin
kautta?"

"Matkustan; huomenna puolisen aikaan kello 2 lähden Argolaivalla."

"Argo-laivalla! Sepä hauskaa! Silloinhan saamme tehdä seuraa! Olen niin
kauheasti pelännyt tätä matkaa, ja nyt saan luotettavan matkatoverin!"
-- Kuinka miellyttävästi hän tämän lausui.

"Mutta, Mimmi rakas!" -- Kalle Ferdinand koetti hillitä hänen
ilonpurkauksiaan -- "ethän sinä tiedä, tahtooko herra parooni..."

"Hyvä herra Müller", keskeytin minä häntä intoisesti; "tuntisin
itseni sanomattoman onnelliseksi, jos rouvanne ottaisi minut
matkatoveriksensa, ja varsinkin olisin iloinen, jos jollakin tavalla
voisin olla hänelle hyödyksi -- siinä tapauksessa tietysti, että
osotatte minuun luottamusta..."

"Mitä sanottekaan, herra parooni! Me, jotka olemme niin vanhoja
tuttuja!" huudahti Kalle Ferdinand ja oijensi minulle kätensä pöydän
toiselta puolelta. "Te teette minulle oikein suuren palveluksen, jos
olette niin hyvä ja otatte suojelukseenne minun vaimoni. Ette voi
uskoa, kuinka liikuttavan tietämätön hän on kaikissa käytöllisissä
asioissa -- oikein idealisti, kuten kaikki hinterpommernilaiset; ei
aavista edes, miten ajureita, kaupungin palvelioita ja kyypäreitä tulee
kohdella, miten pilettejä hankitaan ja muuta tuonlaista. Ja sitten
oikein ihastuttavan tiedoton maantieteessä. Jos sanotte että Kongo
yhtyy Mississippiin Turkin rajalla, niin uskoo hän sen todeksi."

Tähän tapaan jatkoi Kalle Ferdinand hyvän aikaa, pitämättä mitään lukua
rouvastansa, joka istui siinä punastuneena, häveten ja hämillään. Mitä
minuun tulee, niin yhdeksäntoistavuotinen sydämeni sykki nopeammin ja
miehuullinen rintani paisui jalosta ylpeydestä, kun tulin ajatelleeksi,
että saisin väkevällä kädelläni suojella -- maalla ja merellä -- tätä
ihmeenkaunista valkoveristä, pientä rouvaa ja palkaksi vastaanottaa
ystävällisen silmänluonnin hänen taivaansinisistä silmistään tahi tuta
hänen pienen lapsenkätensä lämpösen puristuksen. Urhoollisin sanoin
vannoin minä ystävälleni Müllerille, että saattaisin hänen kalliimman
aarteensa yli pauhaavan meren hänen anoppinsa syliin.

Kalle Ferdinand tuli liikutetuksi, syleili minua ja huudahti:

"Rakas, pieni parooni! Te vieritätte kiven, niin, oikein myllynkiven
sydämeltäni."

Nyt oli jää murtunut, ja me juttelimme vapaasti, kuten ainakin vanhat
tuttavat, eivätkä edes nuo arveluttavat, ravintolasta tuodut
ravintoaineet voineet häiritä iloisuuttamme. Muuten onnistuin melkein
saamaan vatsani täyteen, sillä lampaanpaisti oli jotakuinkin syötävää.

Minä tietysti en olisi hennonut häiritä ihanan matkatoverini ja hänen
miehensä viimeistä yhdessä-oloa Lontoossa, mutta Kalle Ferdinand tahtoi
välttämättömästi pitää lupauksensa ja huvittaa minua iloisella
illanvietolla -- muka palkinnoksi siitä vaivasta, mitä minulla tulisi
olemaan hänen rouvastansa.

Oli alkanut hämärtää, kuu lähdimme Kalle Ferdinandin asunnosta. Isäni
oli kyllä muinen kuljettanut minua ympäri Lontoossa, mutta niin
perinpohjaisesti ei hän ollut ymmärtänyt suorittaa oppaan tehtäviä kuin
Kalle Ferdinand Müller. Minä katselin kaikkea, mitä Lontoossa oli
katseltavaa, kunnes koko kaupunki katosi usvaan silmieni edessä; mutta
-- kuuluuhan usvakin todellisen Lontoo-kuvaan! Alussa tahtoi ystäväni
suorittaa kaikki maksut, mutta lopulta täytyi hänen, vaikka
vastenmielisesti, jättää isännyyden minulle. Hän oli minulle apuna
tietämättömyydessäni valitsemalla syötävät ja juotavat, eikä hän siinä
hintoja katsonut -- "jotta lontoolaiset saisivat nähdä, ettei
saksalainen parooni ole mikään kurja markansääliä."

Miten minä yömyöhäisellä tulin vuoteeseeni, ei minulla jälestäpäin
ollut himmeintäkään aavistusta. Mutta kun myöhään seuraavana päivänä
raskaspäisenä ja pahoinvoipana heräsin, näin ikäväkseni, että rahani
oli arveluttavaan määrään supistunut ja että minulla juuri oli jälellä
sen verran kuin kotimatkaani tarvitsin. En voinut sentähden toteuttaa
aikomustani ja esiintyä, kallisarvoinen kukkakimppu kädessäni, Mimmin
noutomiehenä.

Aika oli hyvin täpärälle kulunut, kun pysäytin ajopelini
Müller-herrasväen asunnon edustalla, jossa nuo hyvät ihmiset jo puolen
tuntia olivat minua odottaneet. Kadehdittavassa Kalle Ferdinandissa ei
voitu huomata mitään outoa, mutta minua tirkisteli tuo houkkamainen
piikatyttö, joka portissa seisoi, suuri mytty sylissään, kuin olisin
ollut kummitus, eikä suloinen rouvakaan voinut olla huudahtamatta
hämmästyksestä, kun huomasi muutoksen minun kauniissa kasvoissani.
Mutta aika ei myöntänyt mitään selityksiä. Me tervehdimme toisiamme
hät'hätää, sulloimme vaunuihin pikku rouvan lukemattomat matkakapineet
ja sanoimme jäähyväiset.

"Olethan niin hyvä, rakas parooni" -- Soo? Olimme siis juoneet
veljenmaljaakin edellisenä iltana -- "ja maksat vaimoni puolesta, mitä
on matkalla maksettavaa. Hän ei ollenkaan osaa käsitellä rahoja. Mutta
kirjoita muistiin kaikki ja anna hänelle sitten lasku. Ei mitään
lahjaksi, ymmärrät. -- Onnellista matkaa, poikani; saata nyt rakas
vaimoni kunnolla hänen vanhaan kotiinsa. Rehelliset kasvosi sanovat
minulle, ettet matkalla kovin rakastu häneen."

Sitten syleili ja suuteli Kalle Ferdinand vaimoansa ja auttoi häntä
ylös vaunuihin. Tyttö oijensi hänelle mytyn. Lopulta konttasin minäkin
vaunuihin, ja sitten lähdettiin.

"Mutta, rouvaseni, etteköhän antaisi minun pitää tuota suurta myttyä?"
pyysin kohteliaasti.

"En, kiitoksia paljon." Ja hän painoi myttyä rintaansa vastaan. "Minä
en voi luopua hänestä."

"Hänestä?"

"Niin, tässähän makaa pienoseni."

"Pienosenne? Onko teillä pienonen?"

"On, ja hänen nimensä on Ferdinand eli Fumps -- se on lyhempi.
Puhuinhan teille eilen..."

Minulla ei ollut aavistusta puolestakaan, mitä oli edellisenä päivänä
puhuttu, ja hämmästykseni siitä, mikä nyt tuli tietooni, ei sentähden
ollut ensinkään teeskennelty.

"Katsokaa kuinka makeasti hän nukkuu, pieni enkeli!" -- Nuori äiti
avasi hiukan mytyn toista päätä. Mutta kun minä kumarruin ihaillakseni
nukkuvaa enkeliä, puskivat vaunut kiveä vastaan, ja minun nokkani puski
pikku Fumpsin nokkaa vastaan.

Onnettomuus, jonka tällä tavalla sain aikaan, oli kauhistuttava. Pikku
Müller kiljasi kuin ärsytetty jalopeura -- ja minä olin ärsyttänyt
häntä! Mimmi-äiti heitti minuun niin vihaisia silmäyksiä kuin hänen
silmänsä kykenivät lennättämään, ja minä istuin murtuneena ja
surullisena nurkassani, välittämättä mitään siitä, että vakkoja ja
vasuja putoeli etu-istuimelta toinen toisensa jälkeen syliini. Pyörät
tärisivät ja jyskivät, akkunaruudut helisivät, ulkona pauhaili
maailmakaupungin melu, vaunujen sisällä lasketteli taiteilialapsi
kostonvirsiä -- ja oivallisena kumukoppana näille kaikille äänille
olivat aivoparkani. Olin varma siitä, etten hengissä pääsisi näistä
ajopeleistä; suljin silmäni ja pistin etusormet korviini. Se ei
auttanut mitään; päätäni jyhmäsi vielä pahemmin. Ja minä kun olin
kuvaillut itselleni, miten herttaista olisi olla tämän suloisen naisen
matkatoverina, seisoa hänen kanssaan laivan reelingin vieressä,
katsella auringon laskua ja sitten pakoittaa häntä kuulemaan minun
lyyrillisiä runoelmiani! Voi, voi! Kuka, kuka on hävittänyt sinua,
kaunis maailmani? Sen olet tehnyt sinä, Ferdinand Müller nuorempi, sinä
Fumps! Lastenmurhajutuissa pitäisi aina otettaman lukuun lieventäviä
asianhaaroja.

Lopulta eivät hermoni voineet kestää tavatonta jännitystä. Voitin kun
voitinkin luonnollisen kainouteni ja huusin, minkä jaksoin, saadakseni
rintalapsen huudolta ääneni kuuluviin:

"Mutta hyvä rouva Müller, antakaa hänen toki saada vähän ruokaa! Minä
katson sillaikaa toisaalle."

"Ei, hän on oppinut syömään tuttia", vastasi kaunottareni; "mutta enhän
sitä voi täällä vaunuissa lämmittää."

"Antakaa hänelle mitä tahansa", huusin minä.

"No, odottakaahan, minä laitan hänelle sutin, vaikka se sotii
periaatteitani vastaan."

Toisissa olosuhteissa olisi varmaan ollut sangen hupaista kuulla
lapsellisen pikkurouvan puhuvan periaatteistaan, mutta nyt, kun hän
laski syliini lapsen, siksi aikaa kuin hän kääri sokuripalasen puhtaan
nenäliinasen kulmaan, siten tehdäksensä niin sanotun sutin eli tutin,
nyt...

"Mutta, rouva Müller, myttyhän on aivan kostea!" huudahdin
hämmästyneenä; "lapsiparka on hikoillut kauheasti."

"Oh, se ei tee mitään", vastasi Mimmi-rouva välinpitämättömästi, "niin
on aina laita pienten lasten."

Suti auttoi ja me pääsimme kuulemasta pikku Ferdinandin kirkunaa aina
Blackwellin höyrylaivasillalle asti, johon vaunuilla-kulkumme noin
kahden tunnin matkan jälkeen päättyi. Siinä kohtasi minua toinen
onnettomuus tänä onnettomana päivänä. Purkaessani vaunujen runsasta
sisällystä liukui jotakin vasujen välistä ja -- siinä makasi tuhansissa
palasissa kivikadulla Fumpsin suuri maitopullo.

"Oi, mitä olette tehnyt?" huudahti rouva Müller seuraten silmillään
valkoista virtaa, joka katukivien lomitse haki itselleen tien Themsiin.
"Nythän täytyy pikku poikaraukkani kuolla nälkään, sillä höyrylaivalla
varmaankaan ei saa maitoa."

Ja hän purskahti itkuun.

"Tyyntykää, hyvä rouva Müller", koetin minä lohduttaa; "laivoissa on
usein lehmiä, niin, niitä on aina, luulen minä. Kiirehtikää nyt; laiva
on kohta valmis lähtemään."

Me riensimme laivaan oikein yhdennellätoista tunnilla, sillä kymmenen
minuutin perästä lähtisi laiva, ilmoitti muuan matruuseista.

"Olkaa hyvä ja kuulustelkaa, onko lehmiä laivassa", pyysi Mimmi-rouva
juuri kun olin aikeessa, pieni matkareppu kädessäni, mennä alas
kojuuni. Heitin repun kädestäni ja kiiruhdin välikannelle, jossa
tavallisesti on elukkojen paikka postilaivoissa. Moniääninen mylviminen
kohtasi sieltä korviani. Syvä, huojentava huokaus pääsi rinnastani.
Kuusi oikein pulskaa lehmää... Mitä? Enkö pettynyt? En -- en pettynyt!
Siinä oli härkiä, ihan vain härkiä, kuusi härkää!

En uskaltanut kertoa tätä masentavaa uutista matkatoveriraukalleni.
Riensin hypäten rantaportaita maalle ja olin vähällä töytätä kumoon
kultanauhalakkista herraa, laivan kapteenia. Hän mumisi jotakin
kirouksen tapaista, mutta minä en siitä välittänyt.

"Antakaa laivan viivähtää muutamia silmänräpäyksiä, herra kapteeni;
tulen paikalla takaisin."

Ja samassa ryntäsin eteenpäin.

Mutta mistä saada maitoa tässä tulisessa kiireessä? Vastapäätä
rantaportaita oli kolme pientä kurjaa myymälää: lumppupuoti, jonka oven
ulkopuolella riippui pari vanhoja housuja, purutupakka-, tervaharja- ja
köysipuoti sekä eräs "stillhouse_." En tiedä mistä syystä, mutta tähän
viimeksimainittuun samosin ja huusin hengästyneenä:

"Maitoa, maitoa, antakaa minulle heti vähän maitoa!"

Puotimies tirkisteli minua, suu ammollaan; hän ei uskonut korviansa.
Varmaan luuli hän minua mielipuoleksi. Ja kun vielä kiivaammasti
uudistin pyyntöäni, näytti hän minulle tupakasta mustuneita hampaitaan
ja purskahti kaikuvaan nauruun. Mutta sitten avasi hän viereiseen
huoneeseen vievän oven ja huusi:

"Tule tänne, Susanna, täällä on nuori herra, joka tahtoo kulauksen
maitoa."

Ja nyt samosi laiha naishenkilö luokseni, mittaili minua vihasta
säihkyvillä silmillä kiireestä kantapäähän ja lausui sitten kimeällä
äänellä mielipiteenänsä, että minä epäilemättä olin inhottava
"_abstainer_", yksi noita kurjia kirottuja "maistamattomia", jotka
pilkkaavat kristittyjä ihmisiä ja tekevät häiriötä heille heidän
luvallisessa ammatissaan. Hänen miehensä sylkäsi tämän saarnan
kestäessä käsiinsä ja näytti haluavansa passittaa minua ulos puodista.
Tuosta kaikesta huolimatta uskalsin vedota Susannan naisellisiin
tunteisiin ja ilmoitin tulisimmassa kiireessä meidän surullisen
asemamme. Ja toden totta -- tuon laihan luurankoisen naisen rinnassa
tykytti lämmin ja jalo sydän. Susanna otti pitkän harppauksen, ryntäsi
viereiseen huoneeseen ja toi sieltä maitopytyn.

Mutta minulla ei ollut astiaa ja -- samassa vihelsi "Argo" lähtöä.
Susanna ei kumminkaan ollut neuvoton. Kiireesti sieppasi hän hyllyltä
tyhjän viinapullon ja täytti sen maidolla. Minä heitin markan tiskille,
ryntäsin ulos ja tulin rantaportaille juuri samassa, kun niitä
hinattiin laivaan.

"Pidättäkää, pidättäkää!" huusin täyttä kurkkuani, mutta "Argo"
asettausi hiljalleen liikkeelle. En huolinut varoittavista äänistä;
tein aimo hyppäyksen. Se onnistui, ja Ferdinand Müller nuoremman kallis
henki oli pelastettu.

Kapteeni seisoi komentajasillalla ja katseli voimistelunäytettäni.
Mutta mitä mahtoikaan hän ajatella ihmisestä, joka juuri lähdön hetkenä
vielä kerran jättää laivan, hankkiakseen itselleen -- pullon viinaa!
Onneksi minulle oli hänellä yltäkyllin tekemistä tuolla sillallaan,
muuten kaiketi hän ei olisi jättänyt tätä asiaa siihen ylönkatsovaan
silmäykseen, jonka hän minuun heitti.

Valkoverisen matkatoverini tapasin samalta paikalta, johon olin hänet
jättänyt, kun menin härkien luo. Mimmi rouva istui siinä kumarassa
matka-arkkuni päällä onnettomuuden oikein ihastuttavana kuvana,
ympärillään kolmetoista vasua, vakkaa ja myttyä, ja koetti, vaikka
turhaan, keinuttamalla ja laulamalla saada herännyttä leijonaa
vaikenemaan. Hän itki liikutuksesta, kun minä kerroin hänelle kuinka
hurjasti olin juossut Pontiuksesta Pilatuksen luo, se on: härkien tyköä
Susannan tykö, ja hän kiitti minua niin ihmeen kauniilla kostealla
silmäyksellä, että minä ihan kokonaan unohdin kaikki kärsimiseni ja
tuskani ja aloin toivoa mitä parainta lähimmästä tulevaisuudesta.

"Se on kumminkin liiaksi rasittanut teitä, hyvä herra parooni. Te
olette oikein surkean näköinen."

"Oh, se ei merkitse mitään. Raitis meri-ilma minua kyllä virkistää."

Hän oli asettanut äänellä varustetun mytyn polvensa päälle ja oijensi
kätensä ottamaan maitopullon, jonka minä kiireesti hänelle luovutin.

"Kuinka hyvä te olette!" sanoi hän suloisen miellyttävällä äänellä.
"Minä en saata teitä kylläksi kiittää. Onhan maito aivan tuoretta? --
Hyi, ptsyi!... Mitä tämä on? Sehän haisee inhottavan pahalta --
paloviinalta!"

Hänen äänensä oli kadottanut koko joukon suloudestaan.

"Se on hyvin mahdollista, hyvä rouva, että joskus on jotakin semmoista
pullossa ollut", sopersin minä vastaukseksi ja sitten lisäsin: "mutta
tiedättehän että väkiviinatilkkanen on hyvä vatsalle, olletikin
matkoilla. Minä olen täysin vakuutettu siitä, että se vaikuttaa varsin
terveellisesti pienokaiseenne, jos maidolla on makua siitä, mitä on
ollut pullossa."

Pikku Ferdinand, toisin Fumps, oli nyt saanut näkyviinsä pullon ja
osotti vireillä käsien ja jalkojen liikkeillä haluavansa tehdä sen
likempää tuttavuutta. Stevartin ystävällisellä avulla sain minä
Mimmi-rouvan, nuoren herra Müllerin ja heidän lukuisat kamssunsa
kuljetetuksi naissalonkiin. Väsyneenä ja ruhjouneena hoipertelin
viimein omaan hyttiini, kiipesin ylivuoteeseen ja vaivuin melkein
paikalla mitä syvimpään uneen.

Mutta kuvitteluvoimani oli vireillä. Kauhea unennäkö vaivasi minua.
Sekaisin siinä hyörivät nuo kuusi härkää, Ferdinand Müller,
liikanimellä Fumps, ja Susanna rouva, _the still housen_ emäntä, kunnes
tuima kapteeni esiintyi, asetti pääni pölkylle ja alkoi kauhean
suurella, viinapullon muotoisella moukarilla takoa onnetonta kalloani.
Mitä jyrinää siinä oli. Vihdoin heräsin, ja -- tuo tahdin mukainen
jyrisevä ääni ei ollutkaan mikään tyhjä mielenkuvitus; minun korvani
humisivat ja päätäni pakotti, jotta olin vähällä uskoa sen vielä olevan
noiden moukari-iskujen alaisimena. Tahdoin huutaa, mutta sain vain
puserretuksi esiin muutamia ähkyviä ääniä. Minusta oli kuin olisi joku
istunut vatsassani, pistänyt käsivartensa kurkkutorveeni ja koettanut
sisältäpäin kuristaa minua. Koetin avata silmäni, mutta siinä oli kohta
joku painamassa peukaloillaan silmälautojani. Jopa jouduin aivan
raivoon ja aloin hosua ja potkia ympärilleni ja -- kratsch, klirr! --
siinä kaiketi oli jotakin lasista, ja samalla tunsin polttavaa tuskaa
oikeassa kyynäspäässäni. Kun nyt kauhistuneena hypähdin ylös, puskin
pääni oikein tuntuvasti hytin kattoa vastaan, johon tuskin oli puolen
metriä päänaluksestani. Kaikkien ensimäiseksi havaitsivat vihdoinkin
auenneet silmäni harmaan, hyvin tutun vaatekappaleen, joka samassa
katosi mereen vuoteeni tasalla olevasta akkunasta. Sitten tarkastelin
kyynäspäätäni. Siitä tihkueli verta -- ja nyt sain viimein selville
mitä olin tehnyt. Toisella käsivarrellani olin lyönyt pirstaksi seinään
kiinnitetyn peilin ja toisella kädelläni lakaissut pois lasin ja
kupukan lampusta.

Juuri kun tämä kaikki oli selvinnyt minulle, astui stevartti hyttiin
puhdistamaan tappelukenttää. Hänen tottuneet korvansa olivat, näet,
oikein käsittäneet tuon kilisevän äänen.

Hän heitti minuun hävyttömän ja halveksivan silmänluonnin; sitten
korjasi hän lasisirpaleet ja sanoi:

"_Fits, sir_?" (suonenvedon tempaus, herra?)

"Suokaa anteeksi -- tein sen hajamielisyydestä."

"Vai niin! Toiste kun tahdotte olla hajamielinen, niin katsokaa, että
pääsette helpommalla. Nykyinen hajamielisyytenne maksaa 6 markkaa."

Tämä ilmoitus sai minun ajattelemaan kukkaroani, joka Kalle Ferdinandin
jalomielisyydestä oli kovin kutistunut.

Sillaikaa kuin mies kokoili lasisirpaleita, kysyin mitä kello oli.

"Kohta kai soitetaan aamiaiselle."

"Mitä?" huudahdin hämmästyneenä. "Lähdimmehän kello 2 päivällä
Lontoosta?"

"Aivan oikein, ja nyt on meillä toinen päivä ja kello on 11. Olette
nukkuneet kaksikymmentä yksi tuntia."

"Kaksikymmentä yksi tuntia! Mutta minähän heittäysin vaate päällä
vuoteelleni?"

"Aivan oikein! Kun tulin sytyttämään lamppua, herätin teitä ja autoin
teitä riisumaan. Ja saksalainen herra, jonka vuode on allanne, sanoo
että teitä vaivaa enemmän kuin kohtalainen pohmelo. Hän näki, kun te
hyppäsitte laivaan, suuri pullo viinaa kädessänne."

Tunnustelin päätäni ja koetin järjestää muistojani. "Kohtalainen
pohmelo -- minulla! Mutta sehän oli toissapäivänä!" kuiskasin
itselleni.

Stevartti seisoi jo ovella. Vielä kerran kääntyi hän puoleeni ja sanoi:

"Pyydän anteeksi, mutta ettekö ole se nuori herra, jota eilen seurasi
_that little fair lady and screaching baby_ (valkoverinen rouva ja
huutava kakara)?"

Minä myönsin päännyykähdyksellä.

"Siinä tapauksessa tulee teidän mennä katsomaan rouvaraukkaanne ja
pientä lasta, jotka ovat hyvin sairaita."

Sen sanottuaan meni stevartti matkaansa.

Minun rouvaani! Minun pientä lastani! Ja ne olivat pahoinvoipia! Mutta
olinhan minä itse pahoinvoipa; sairaampia kuin minä ne eivät voineet
olla. Kaikki valtameren sillit eivät olisi voineet mitään sille
kauhealle kurjuudelle, joka vallitsi minussa. Päätin kumminkin nousta
kannelle, viileältä ilmalta kun toivoin virkistystä.

Vasta monien ponnistusten jälkeen onnistuin saamaan vaatteet ylleni;
laiva keikkui kauheasti ja aina kun se kallistui, keikahdin hyttini
toisesta seinästä toiseen. Vihdoin olin saanut pukeutuneeksi ja kuljin
hapuellen ruokasaliin saadakseni jotakin ravintoa: enhän ollut
neljäänkolmatta tuntiin mitään syönyt.

Mitä maukkaita ruokia olikaan pöydällä! Mutta jos mitä otin syödäkseni,
pani luonto vastaan, ikäänkuin olisin ollut nielemässä villasukkaa.
Sitä paremmalta maistui väkevä portviini.

Olin juuri tyhjentämässä kolmatta lasia, kun eräs vanhempi herra
äkkiarvaamatta tarttui käteeni ja sanoi äänellä, joka muistutti
poliisimiestä, kun hän puhuu pahantekiälle:

"Nuori mies, te rakastatte liian paljon väkeviä; te pilaatte varmaan
sillä itsenne. Minä pidin teitä jo eilen silmällä ja minun täytyy
tunnustaa, että suuresti hämmästyin, mitä näin. Minulla on, näette,
arveluttava onni olla teidän hyttitoverinne, nuori mies."

Tämä oli minusta enemmänkin kuin liikaa, ja unohtaen kunnioitusta, mikä
on harmaalle parralle annettava, ja omaa vihriää nuoruuttani,
huudahdin:

"Herra, mitä luulette? Minä en ole teidän nuori mies."

"Mitäkö luulen?" vastasi epäkohtelias maanmieheni, "ei muuta kuin että
minulla on ihmiskokemusta, nuori mies, ja kentiesi tulette vastoin
tahtoannekin tilaisuuteen tunnustamaan silmieni tarkkuutta. Vastaiseksi
tarkoitan vain hyvää ja neuvon teitä ajoissa kääntymään. Tiedättekö
mitä _dilirium tremens_ on?"

"_Dilirium tremens_?" Minä tirkistelin miltei kivettyneenä vanhaa
herraa.

"Niin, nuori mies! Se teitä varmaan kohtaa jonakin päivänä, jollei se
jo ole kohdannut. Jättäkää nyt portviini rauhaan, olkaa niin hyvä, ja
menkää kannelle -- siellä kentiesi virkistytte. Muussa tapauksessa
autan minä teitä ylös rappusia."

Pakenin kuin olisi paholainen ollut kintereilläni. Millä olin minä,
onneton _mulus_, ansainnut näitä katkeria solvauksia? Eilen olin
vähällä tulla päistikkaa potkaistuksi alas rappusia, siitä syystä että
muka olin "maistamaton", ja tänään uhattiin heittää minut ylös
rappusia, sentähden että olin auttamaton juoppo. Onkohan kellekään
viattomalle ennen käynyt näin ohraisesti?!

Tuskin olin päässyt kannelle, niin kadotin tasapainon ja kolkahdin
suoraan suojan puolelle. Kuinka ihanaa! Aava meri viheriöine,
vaahtoisine laineineen, delfiinit, jotka tyytyväisinä loiskivat
haaleassa vedessä ja järkevillä silmillään katselivat laivaamme, ja
sitten tämä miellyttävä keinuminen, joka niin omituisesti vaikuttaa
mieleemme! Mutta -- mitä auttoi se minua? Pitkällisestä paastoomisesta
rasittunut ruumiini ei sitä kestänyt. Sanomattoman viheliäisessä
tilassa hoipertelin jälleen rappusia alas hyttiini, jossa stevartti
auttoi minua vuoteeseeni.

En ollut kauan siinä maannut, kun kauhukseni vanhus, joka oli
ennustanut, että joutuisin viinahulluksi, avasi oven, ryntäsi luokseni,
pudisti nyrkkiään ja sanoi, tahi oikeammin sihisi:

"Kurja, mittanne on täysi! Sitä en kumminkaan olisi uskonut teistä!
Eikö riittänyt, että jätätte itsenne viinapirun omaksi; vaatiiko
paholainen että vielä myrkytätte pientä, viatonta lastanne?"

"Mitä, minun lastani?"

"Niin, viatonta lapsiraukkaanne, jonka maitoon olette sekoittaneet
viinaa. Te ette voi sitä kieltää -- kaikki naiset ovat haistelleet sitä
ja samoin minäkin. Niin, te olette hyvä te, kaksoismurhaaja!" Sen
sanottuaan meni hän tiehensä ja paiskasi kiinni oven jälkeensä.

Kaksoismurhaaja! Sepä vain puuttui! Masentuneena koetin saada unta,
mutta siitä ei tullut mitään ja puolen tunnin kuluttua tuli stevartti
ilmoittamaan, että pieni lapsiraukkani sai koko naismaailman aivan
epäilykseen huudoillansa, että äiti, onneton vaimoraukkani, oli enemmän
kuin puolikuollut pahoinvoinnista ja levottomuudesta ja että hän
hartahasti tahtoi puhutella minua.

Minua! Minähän makasin itse niin avun puutteessa kuin vastasyntynyt
lapsi!

"Mene niin pitkälle, kuin tiesi riittää!" huusin voimattomassa
raivossani. Ja stevartti meni, hänkin paiskaten kiinni oven, että
kolisi.

Nyt luulin pulasta päässeeni ja toivoin saavani unohtaa kaikki
vastoinkäymiset unen helmaan, mutta mitä vielä! Taasen, kun noin puoli
tuntia oli kulunut, aukeni ovi ja sisään astui itse kapteeni.

"Herra Meyer, vai mikä teidän nimenne on", ärjäsi hän vihaisesti,
"näinkö täytätte velvollisuuksianne isänä ja puolisona? Tulen
ilmoittamaan teille että kaikista päättäen viaton lapsiraukkanne
varmaankaan ei ole hengissä, kun tullaan satamaan, ja että
rouvaparkanne on huolista ja surusta kuolemaisillansa."

"Samoin kuin minä itse", änkötin vastaukseksi ja vetäysin kokoon
peitteen alle, kuten mato, jonka päälle on astuttu.

"Kuinka? Te tahdotte siis että viaton lapsiraukkanne..."

"Jättäkää minut rauhaan lapsiraukkoinenne", huusin. "Minua ei liikuta
ollenkaan viaton laps..." Pahoinvointini, joka tahtoi purkautua,
keskeytti minua.

Kapteeni kävi tulipunaiseksi kauhistuksesta. "Luonnoton isä, heittiö,
eläin ihmisen haamussa!" huudahti hän.

Noin viisi minuuttia sen jälkeen herätti minua horrostilastani joukko
ääniä, jotka tulivat yhä lähemmäksi. Stevartti tempasi kiivaasti auki
oven ja huusi hengästyneenä:

"_Bolt the door, sir -- they are a comin' to lynch you_!" (Salvatkaa
ovi, he tulevat tappamaan teidät!)

Millä vauhdilla nyt pääsin vuoteestani! Ja ihan parahiksi, sillä tuskin
olin saanut oveni säppiin, niin jo oli joukko nyrkkejä sitä
paukuttelemassa. Mutta minä -- minä hyppäsin toiseen vuoteeseen, vedin
peitteen pääni yli ja -- kadotin tajuntani.

Kun heräsin oli sysimusta yö. Ilma oli ahtaassa hytissä tukehduttavan
kuuma. Minun täytyi päästä kannelle, maksoi mitä maksoi. Päivän
kauhistukset olivat minusta tehneet kuoleman ylönkatsojan. Jos nuo
ilkiöt vielä väijyivät minua ja aikoivat täyttää uhkauksensa, niin he
varmaankin heittäisivät ruumiini mereen, kun olivat tappaneet minut.
Tämä ajatus ei, kumma kyllä, kauhistuttanut minua, päinvastoin -- minun
teki mieli jotakin suolaista. Avasin oven ja hiivin kenenkään
huomaamatta onnellisesti ulos salin kautta ja sitten ylös rappusia.
Ensimäinen jonka tapasin, oli pelastajani stevartti. Osotin häntä
kohtaan kiitollisuuttani antamalla hänelle runsaat juomarahat ja pyysin
hänen hankkimaan minulle oikein lujan aterian, sillä kun viimeisen
vuorokauden kuluessa vatsani menopuoli hyvin suuressa määrässä oli
voittanut tulopuolen, niin oli joltinenkin vaillinki syntynyt.
Vaikkakin kyökki jo oli suljettu, hankki tuo kunnollinen mies minulle
kylmän lampaan kintun, jossa vielä oli joltisesti lihaa. Kun en nähnyt
ketään välikannella menin sinne ja asettausin kiitollisena ja
vaatimattomana istumaan, selkä etumastoa vastaan. Jyrsein siinä
kaikessa rauhallisuudessa kinttuani ja ihaelin kirkasta tähtitaivasta.
Pitkä uni oli tehnyt minulle hyvää, ja samaa teki nyt raitis yöilma.
Minä näin avosilmin unta, oikein ihanaa unta, ja olisin varmaan saanut
sepitetyksi runonkin, jollei valkoverinen holhottavani ja pikku Fumps,
kun niitä ajattelin -- ja sitä en voinut olla tekemättä -- olisi
häirinnyt ajatusteni vapaata lentoa. Oi, kuinka toisin olin itselleni
kuvaillut tätä kulkua meren yli! Ja nyt!? Mutta kokematon nuorukainen
kun olin, en tullut aavistaneeksikaan, että jotakin vielä paljoa
pahempaa, kuin mitä tämä päivä jo oli tuonut mukanaan, oli minua
odottamassa. Muussa tapauksessa olisin varmaan pää edellä syössyt
mereen ja siten ennen aikojaan jättänyt sikseen koko tulevan
kuuluisuuteni!

Olin iloinnut noin pari tuntia takaisinvoitetusta voimastani ja
hyvinvoinnistani, kun loistomajakat tulivat näkyviin. Siinä otimme
luotsin laivaan ja suuntasimme kulkumme Elbevirtaan. Kuta lähemmäksi
tulimme matkamme määrää, sitä suuremmalla huolella ajattelin
velvollisuuksiani kaunista matkatoveriani ja hänen lastansa kohtaan.
Olisiko todellakin äänekäs poikanulikka ottanut kuollakseen
alkohoolimyrkytykseen? Oliko soma pelimannin-rouva heittänyt henkensä?
Vahinko, suuri vahinko -- ei hengestä, mutta rouvasta. Sydämeni takoi
jotenkin rauhattomasti kylkiluitani, kun ajattelin, että palasin
isänmaahani kentiesi kaksoismurhaajana -- minä, joka olin lähtenyt
maailmaan iloisena, vastaleivottuna ylioppilaana!

Jo välkkyi oikealla ja vasemmalla valoa; jo tunnin kuluttua olisimme me
satamassa. Täytyihän minun sitä ennen saada selville holhottieni
kohtalo. Hoipertelin peräkantta kohden. Tiesin suunnilleen, missä
naisten sali oli. Tuolla kai se oli kannen alla, josta henkitorvi pisti
esiin. Hiivin sinne, varovasti kuin varas, ja kallistin korvani torven
suulle. Ja silloin kuulin sanomattomaksi ilokseni -- vaikka Elbe
pauhasi laivan keulaa vastaan, vaikka propellin akseli melusi allani ja
masina puuhki -- kuulin Ferdinand Müller nuoremman, niin sanotun
Fumpsin, voimakasta ääntä ja vielä lisäksi luulin erottavani sanoja,
jotka hinterpommernin kielellä kiittivät Jumalaa, että oltiin näin
pitkälle päästy. Huolimatta viinapullosta ja meritaudista olivat äiti
ja lapsi elossa; minä en ollutkaan kaksoismurhaaja.

Aamulla -- noin kello kolmen tienoilla luulen -- saavuimme Hampuriin.
En enää pelännyt kostoa, sillä matkustajilla oli yltäkyllin muuta
tekemistä. Pääsin kun pääsinkin kauniin matkatoverini ja pikku enkelin
kanssa, joka kaikeksi onneksi nukkui, eheänä maalle ja sain käsiini
ajurin, jonka tuli kuljettaa meidät "ensimäiseen parhaimpaan
hotelliin."

Kysäsin tietysti kohta suurimmalla osanottavaisuudella Mimmi-rouvan
vointia.

"Oi, olen voinut niin pahasti, niin kauhean pahasti", änkötti pieni
rouva heikolla äänellä. "Luulin jo kuolevani."

"Minä myös", huokasin.

"Kaarle raukkani!" valitti kalpea rouva -- hän piti varmaan minua
miehenään. "Emme enää koskaan tee merimatkaa!"

En vastannut mitään, ja nyt vaipui pieni pää minun rintaani vastaan ja
vaarallinen mytty makasi puolittain minun sylissäni. Tämä oli hyvin
miellyttävää mielestäni; istuin suorana kuin kanto enkä liikahtanut,
vaikka Mimmi-rouvan hatunliepeet kutkuttivat poskiani ja nenääni.
Tunnustan kumminkin, etten ollut ollenkaan pahoillani, kun ajopelit
pysähtyivät ja minun täytyi herättää vienoa nukkuvaa.

Ajuri näkyi käsittäneen käskyäni oikein korkealta kannalta, sillä hän
oli pysäyttänyt erään korkean, komean rakennuksen edustalle Alsterilla.
Kun olin maksanut kyydin, oli minulla kukkarossani vähän toista markkaa
rahaa jälellä. Mutta eihän parin tunnin viipyminen paraimmassakaan
hotellissa koko maailmaa maksaisi. Me aioimme, näet, vielä saman päivän
aamupuolella jatkaa matkaamme rautatietä.

Saimme odottaa hyvän aikaa, ennenkuin vihdoin uninen palvelia avasi
portin ja päästi meidät ynnä meidän kolmetoista myttyä sisään.
Kysymykseeni saisimmeko kaksi huonetta, jossa kummassakin oli vuode,
vastasi hän päännyykähdyksellä, otti avaimen mustan nimitaulun naulasta
ja vei meidät kolmanteen kertaan, pitäen kynttilän niin viistossa, että
steariinia koko ajan tippui kauniille matoille. Sitten kävi kulkumme
tavattoman pitkää läpikäytävää, jossa ovi oli oven vieressä ja jokaisen
edessä puhdistettavaksi asetettuja kenkäpareja, kunnes palvelia viimein
avasi oven, astui sisälle, sytytti nuo tavanmukaiset kaksi kynttilää ja
mumisi: "Olkaa niin hyvät! Hyvää yötä!"

"Täällähän on oikein hienoa", sanoi rouva Müller, kun palvelia oli
lähtenyt, heittäen väsyneistä silmistään pikaisen luonnin ympärillensä.
Sitten asetti hän mytyn, jossa Fumps yhä nukkui, varovasti huoneen
toiselle vuoteelle.

"Kyllä!" myönsin minä ja lisäsin, kiiruhtaen ovelle, joka näkyi vievän
toiseen kamariin, "minun huoneeni on epäilemättä tässä vieressä."

Varovasti tartuin avaimeen. Mitä? Ovi oli suljettu; sen edessä oli
toisella puolella marmorinen pesukaappi!

"Oi, armollinen rouva!" änkötin aivan ymmälläni, "palvelialurjus on
käsittänyt minua väärin. Varmaan luuli hän että olimme -- aviopari.
Riennän paikalla alas ja koetan saada hänet käsiini."

Olin juuri lähtemäisilläni, kun Mimmi-rouva ryntäsi jälkeeni, tarttui
käsivarteeni ja huudahti:

"Mitä ajattelettekaan, parooni! Ettehän toki aio jättää minua tänne
yksin? Silloin kuolen pelvosta."

"Minä -- -- korkeasti kunnioitettu rouva, minä ajattelin vain, että
koska emme -- niin sanoakseni -- olekaan toistemme kanssa -- tuota niin
-- naimisissa -- niin ajattelin..."

"Oh, ketä se täällä koskee!" keskeytti Mimmi-rouva minua. "Olenhan niin
peloissani, että -- olen kuolla. En ole koskaan ennen maannut yksin
missään huoneessa, ja jollette ajattele pahaa minusta ... oi, hyvä
parooni, jääkää tänne -- jääkää turvaamaan minua ja minun pikku
Fumpsiani!"

Hän oli niin ihmeen soma auttamattomuudessaan, että minä tulin oikein
liikutetuksi. Minäkö ajattelisin pahaa hänestä! Sydämeni oli niin
puhdassininen kuin Mimmi-rouvan lempeät silmät.

"Jos vain tahtoisitte mennä ulos ja seisoa oven takana, kunnes minä
yskäisen", sanoi hän ja puristi kiitollisuudella kättäni.

Minä menin pimeään käytävään; seisoin siinä ja odotin hänen yskäystään.
Viisi minuuttia, kymmenen minuuttia! Kuinka kauhean hitaasti aika
kului! En uskaltanut edes jaloitella. Likeisissä suojissa yskittiin ja
kuorsattiin niin kauheasti että minun siinäkin, missä seisoin, oli
vaikea kuulla sovittua merkkiä. Painoin monta kertaa korvaani ovea
vastaan, mutta en kuullut mitään. Vihdoin uskalsin hiljaa koputtaa
ovelle. -- Ei vastausta! Vielä kerran -- ei vastausta!

"Varmaan on hän vaipunut uneen ja unohtanut koko yskimisen", ajattelin
ja avasin vihdoin hiljaan oven. Pieni rouva makasi jo vuoteessaan,
mutta hän oli valveillaan ja viittasi minulle.

"Miksi ette ole tullut ennemmin", kuiskasi hän, kun olin tullut hänen
luokseen. "Olen maannut täällä jo ainakin neljänneksen tuntia."

"Ettehän ole yskineet; en ainakaan ole mitään kuullut."

"En, enhän sitä voinut; silloinhan olisin herättänyt Fumpsin. Katsokaa,
kuinka makeasti hän nukkuu!"

Oli todellakin miellyttävää nähdä pienen, kaljun lapsenpään siinä
pistävän esiin valkoisten lakanain lomasta nuoren äidin vieressä. Mutta
kun jo kerran ennen olin ihmetellessäni nukkuvaa Pumpsia saanut aikaan
suuren onnettomuuden, mumisin vain jotakin noiden kahdentoista
partakarvani takaa ja vetäydyin jonkinmoisella kiiruudella takaisin.

"Hyvä parooni", kuulin Mimmi-rouvan kuiskaavan, "älkää tehkö melua
saapasnihdillä; olkaa hyvä ja asettakaa minunkin kenkäni etehiseen,
puhdistettavaksi."

Riisuin kengät jalastani melkein kuulumattomasti ja asetin ne ynnä
matkatoverini kengät oven taakse.

"Oletteko oikein lukinneet oven?" kuului taaskin kuiskaus vuoteelta.

"Olen", vastasin yhtä hiljaan.

"Mutta -- -- olkaa hyvä ja vääntäkää avain vielä kerta ympäri."

En ymmärtänyt mitä varten, mutta tein kumminkin, mitä Mimmi-rouva
käski.

"Ei", huudahti hän; "nythän te aivan varmaan lukitsitte oven auki."

"En, sitä en tehnyt. Väänsin avaimen kahdesti ympäri."

"Todellako?"

"Aivan varmaan."

"Ovatko muutkin ovet lukitut?"

"Ovat."

"Sekin, jonka takana pesukaappi seisoo?"

"Niin, kyllä sekin."

"Olkaa hyvä ja katsokaa vuoteitten alle. Minä pelkään niin kauheasti."

"Mitä tulee minun sieltä katsoa?"

"Onhan joku voinut sinne piiloutua. Pelkään niin kauheasti, että sinne
on joku kätkeynyt."

Itsessäni ihmetellen, että niin paljon turhamaisuutta, kauneutta ja
viattomuutta saattoi asua yhdessä ihmisessä, otin kynttilän ja
kurkistin vuoteeni alle.

"Ei siellä ole mitään", sanoin lohduttaen.

"Entäs minun vuoteeni alla?"

Heittäysin polvilleni hänen vuoteensa viereen.

"Ei sielläkään."

"Oletteko ihan varma siitä?"

"Olen, ihan varma!"

"Kiitoksia, hyvä parooni. Mieheni täytyy aina kurkistaa vuoteitten
alle, muuten en saa unen rahtua silmiini."

"Saanko nyt sammuttaa kynttilän?"

"Kyllä, jollette enää sitä tarvitse. Hyvää yötä!"

Hän oijensi minulle pienen kätensä ja minä suutelin sitä, mutta
joltisesti jäähtyneenä.

Olin kyllä nukkunut suurimman osan aikaa laivamatkalla ja lakanat
olivat kuten koko maailman hotelleissa kylmät ja kosteat, mutta
sittenkin vaivuin pian makeaan uneen. Laivan keinuva liike tuntui vielä
ruumiissani ja korvissani soi meren aaltojen loiske. Uneni kävi yhä
syvemmäksi.

Mutta kylläpä oli ihmeellistä, että vaikkakin olin mitä syvimmässä
unessa, niin oli minulla kumminkin selvää tietoa tästä keinumisesta ja
loiskeesta. Viimeksi mainittu kävi mielestäni yhä voimakkaammaksi,
ikäänkuin olisi väkimyrsky syntymäisillään. Kuulin selvään kalalokkien
ja myrskylintujen kirkunaa, johon sekausi masinan puuhkiminen, se kun
kävi yhä kovemmaksi. Varmaan oli höyryn paino äärimmillään.
Rumpumpumpum! Oi, kunpa vain ei höyrypannu räjähtäisi! Komantosillalta
kuului kapteenin ääni, vaikka melkein myrskyn pauhinaan
katoomaisillaan...

"Eikö tästä riivatusta melusta loppua tulekaan? Hulluksihan tästä
kaikesta tulee!" ärjyi ääni vuoteeni päässä ja siinä olevaa ovea
paukutteli nyrkki.

Samalla kolkutettiin, vaikka hiljemmin, toista ovea, sitä, joka seisoi
pesukaapin takana, ja surkean kimelä ääni kuului:

"Mutta, rouvaseni, mitä teettekään kakaralle? Lapsihan huutaa ihan
pilalle kaunista ääntään. Antakaa hänelle jotakin makeata? Enkö saisi
tarjota vähän kokolaatea -- se on herrojen Jordanin ja Dimaussenin
tehtaasta Dresdenissä."

Tämä siis oli kuumennettu masina! Myrskyn pauhinasta taasen piti
ihmelapsi Fumps huolen.

Olin juuri kohonnut istualleni, tehdäkseni äänekkään pojan äidille
kohteliaita ja vakavia muistutuksia, kun näin Mimmi-rouvan seisovan
vuoteeni vieressä, huutava mytty sylissänsä.

"Oi näitä kauheita herroja!" valitti pikku rouva nyyhkien; "nehän eivät
siedä kuulla pienen lapsen itkuakaan, käyttämättä, itseään villipetojen
tavoin. Pitäkää, hyvä parooni, häntä sen aikaa kuin lämmitän hänelle
hiukan saksankuminateetä!"

Ja odottamatta myönnytystäni laski hän syliini tuon kohti kurkkuaan
parkuvan ja potkivan mytyn. Olin tosin kerran ennen pitänyt lasta
sylissäni, mutta tuo lyhyt harjoitus ei tehnyt minua soveliaaksi
täyttämään tätä paljon vaikeampaa tehtävää. Minä keinuttelin pikku
Fumpsia sen kuin jaksoin. "Pyschvyschvyschvysch!" Ei, ei mikään
auttanut. Puhuttelin häntä ystävällisesti. "Tu-tuu-tuu-tuu, ole hiljaan
ja kiltti, niin saat sokuria!" Ei, ei auttanut. Taputtelin myttyä alta
ja päältä, tanssautin sitä ylöspäin ja alaspäin -- ei, ei siitäkään
apua!

Tuo kuminatee ei tahtonut ensinkään ottaa lämmitäksensä ja viereisissä
huoneissa oliat antoivat mitä tehokkaimmalla tavalla kuulla
mieliharmiansa. Korviani särki kuin olisin seisonut katetulla rautatien
asemalla, veturin kiljuessa ihan vieressäni. Tuota kaikkia eivät
hermoni kärsineet ja minä huusin armottomalle Fumpsille:

"Etkö tahdo pitää suutasi, sen mokoma elukka!"

Ja todentotta, pikku ilkiö vaikeni ja katseli minua hämmästyneenä,
muljotellen kyyneleisiä, kirkkaita silmiään. Mutta sitten vetäysivät
suupielet jälleen alaspäin, silmät ummistuivat, pienet käsivarret
alkoivat hosua ja -- iii! Siinä syntyi uusia ja vielä kirkuvampia
säveleitä.

"Hyi, herra parooni! Kuka tuolla tavalla ärjyy pienelle lapselle!"
huudahti suuttunut mamma itkuun hyrähtäen ja temmaten lemmittynsä minun
arvottoman sylistä. "Miehet nyt eivät kelpaa mihinkään! Fumpsiparkani,
oma sydänkäpyni, mitä ovatkaan ne tehneet sinulle?"

Minä heittäysin kyljelleni vuoteeseeni että jymähti ja vedin peitteen
korvieni yli. Nyt vasta ymmärsin ystävääni Kalle Ferdinandia! Vielä
toissa päivänä en kuolemakseni käsittänyt mahdolliseksi, että
tunteellinen mies voi vapaaehtoisesti ja epämääräiseksi ajaksi erota
niin ihanasta vaimosta kuin Mimmi-rouva oli; mutta nyt -- nyt käsitin
sen täydellisesti. "Oi pyhä Antonius!" huokasin, "jos olisin jo saanut
jättäneeksi hänet Hinterpommernin rajan toiselle puolelle! En nai
koskaan -- tahi, jos nain, niin lesken, jolla on täysikasvuisia
lapsia!"

Vihdoin oli tee lämminnyt ja minä pääsin rauhaan. Päätin nukkua, enkä
herätä, vaikka kymmenenkin Fumpsia huutaisi vuoteeni ympärillä. Mutta
mitä päätöksistä! Kohta sen jälkeen tarttui pelimannin rouva
käsivarteeni ja kuiskasi pelästyneenä:

"Kuuletteko! Joku siellä ulkona hissuttelee! Nyt raapitaan ovea! Voi,
voi! Onko teillä revolveria?"

Minun täytyi taasen kohoutua ja kuunnella. Mitä oli tuo epäilyttävä
ääni? Hotellin palvelia, joka kokoili ovien ulkopuolelle asetettuja
kenkiä. Vihdoin kun olin tämän saanut selvitetyksi holhotilleni, soi
hän minun nauttia parin tunnin kestävää unta.

Oli kirkas selvä päivä kun heräsin. Valkoverinen pelimannin rouva oli
jo aikaa sitten noussut. Hän oli pukeutunut valkoiseen aamutakkiin,
joka oli hänelle hyvin omansa, ja istui akkunan vieressä, leikkien
pikku Fumpsin kanssa, siinä hiljaan hyräillen jotakin laulua. Minä
makasin monta minuuttia ja katselin tuota miellyttävää näkyä, ennenkuin
hän huomasi, että olin herännyt.

"No vihdoin viimeinkin!" sanoi hän; "teillä on unta, että oikein
kateeksi käy. Fumps on huutanut kolme erää, mutta ette ole
liikahtaneetkaan -- kerran vain mumisitte jotakin. Ja nyt käy kello
yhtätoista!"

"Yhtätoista! Ja kaksi minuuttia ennen kahtatoista menee juna! Miksi
ette ole herättänyt minua, rouva Müller? Menkää nyt ulos vähäksi aikaa,
olkaa niin hyvä -- minä puen hyvin nopeaan ylleni."

Hän teki niinkuin käskin ja pukiessani kuulin hänen tanssivan edes
takaisin ja hyräilevän itsekseen. Hän oli sittenkin oikein miellyttävä,
tuo pikku rouva, ja seikkailu olisi voinut olla hyvinkin huvittava,
jollei vain tuota pientä pelimannin alkua olisi ollut. "Kyllä on hyvin
ikävää", tuumailin itsessäni, "että lapset ovat niin tavattoman nuoria,
kun ne syntyvät tähän maailmaan!"

Sitten söimme oivallisen aamiaisen. Mimmi-rouva kaasi kahvikupit
kukkuroilleen ja teki voileipiä, ja pikku Fumps oli entisiin tapoihinsa
nähden hyvinkin sävyisä. Kummako että olimme erittäin hyvällä tuulella?
Ilmakin oli ihmeen kaunis ja lämpösessä auringon paisteessa kimalteli
Alsterin vesi oikein viehättävästi. Silloin tuli kyypari sisään,
toisessa kädessään lasku, toisessa kirja, johon matkustavaisten tulee
kirjoittaa nimensä. Kun hän oli saanut ne asetetuksi pöydälle, sanoin:

"Lähettäkää tänne palvelia, joka kantaa alas kapineemme; kymmenen
minuutin kuluttua tarvitsemme ajopelit, jotka vievät meidät rautatien
asemalle."

Kun kyypari oli mennyt, loin silmäni Mimmi-rouvaan ja kysyin vähän
hämilläni:

"Mitä kirjoitan tähän matkustajain kirjaan?"

"Tietysti kirjoitatte: K. F. Müller, soittoniekka, rouvansa ja pienen
poikansa kanssa Lontoosta", vastasi hän nauraen.

"Niinkö kirjoitan?" -- Ja hiukan vapisevalla kädellä piirsin minä nuo
sanat kirjaan, kieltäen omaa, rehellistä nimeäni. Sitten loin silmäni
laskuun. Siinä oli pippuria.

"Hui!" huudahdin. "Teidän täytyy antaa minulle anteeksi, että nyt
vetoon teidän kukkaroonne; minun on aivan tyhjä."

"Minun kukkarooni? Mitä tarkoitatte?"

"Miehenne käski minun maksaa teidän puolestanne ja kirjoittaa muistiin
summat. Olen sen tehnyt. Tässä näette. Olkaa niin hyvä."

"Eikö mieheni antanut teille rahoja minun menojani varten?"

"Ei penniäkään."

"Kuinka! Ja hän sanoi minulle..."

"Eikö teillä ole rahoja?" huudahdin ja vaalenin.

"Ei -- ainoastaan pikku menojani varten. 'Matkarahasi olen antanut
paroonille', sanoi mieheni."

"Se konna!" huusin minä.

"Oi, minä onneton, onneton vaimo! Rakas, kulta, parooni, älkää jättäkö
minua tässä kauheassa hädässä."

"Jättää teidät! Kunpahan vain tietäisin, miten se voisi käydä päinsä.
Koko omaisuuteni nousee 75 penniin."

"Ja minulla on vain 5 markkaa ja muutamia pennejä."

"Se ei riitä hotellin laskuun edes."

Kyypäri palasi samassa palvelian kanssa ilmoittamaan että vaunut
odottivat.

Minä mumisin että olimme muuttaneet tuumamme, vaimoni kun ei voinut
hyvin. Tuota sanoessani tunsin rehellisen omantuntoni peittävän
punaisella lipulla koko kasvoni.

"Tuleeko herrasväki puoliselle?" kysyi kyypäri.

Puoliselle! Minäkö, väärä aviomies ja nimenväärentäjä -- minäkö
esiintyisin päivällispöydässä hotellin suuressa salissa, jossa kentiesi
joku tuntisi minut! Maailmahan on niin pieni ja aina niitä ystäviä
tapaa, varsinkin silloin, kun ei ensinkään tahtoisi... "Ei, me haluamme
saada ruoan kamariimme."

Kyypäri oli niin kohtelias, että ilmoitti puolisen maksavan hengeltä
markan enemmän, jos ruoka kannettaisiin kamariin.

"Yhdentekevä!" ärjäsin hännystakkiselle miehelle. -- Kun ei ole, millä
maksaa, on tietysti yhdentekevä, kuinka suuri velka on.

Kyypäri poistui, heitettyään uteliaan silmänluonnin matkustajain
kirjaan. Tuskin oli hän sulkenut oven, kun minä raivostuneena hypähdin
paikaltani, juoksin huoneessa edestakaisin kuin haavoitettu pantteri
ja koetin lepyttää mieltäni latelemalla mitä herttaisimpia
mielenpurkauksia Kalle Ferdinandin jalouden johdosta.

Mimmi-rouva ei sillä välin tiennyt muuta parempaa kuin puristaa
esikoistaan, "rakastettua sydänkäpyään" sydäntänsä vastaan ja päästää
huokauksia ja voivotuksia, joihin Pumps uskollisesti yhtyi koko
kurkkunsa täydeltä. Jos luonnoton isä olisi nähnyt uhriensa kyyneleitä
ja kuullut jälkeläisensä korvia vihlovalla äänellä kutsuvan taivasta
kostajaksi, niin kyllä olisi hänen sydämensä heltynyt. Onneksi hänelle
oli Pohjanmeri välillämme, sillä nyt olin sillä tuulella että olisin
antanut keppini tahdittaa hänen selkäänsä.

Johonkin oli kumminkin ryhdyttävä. Mihin? Oi, pyhä Antonius, mitä piti
minun tekemän? Mistä saisin rahoja -- varastamatta?

"Kuinka onneton olen, kuinka sanomattomasti onneton!" nyyhki
Mimmi-rouva. "Minun Ferdinandini! Onko tämä kaikki totta? Hän oli aina
niin kiltti minua kohtaan. Enhän minä hänelle ole mitään tehnyt --
ainoan kerran vain, kun sanoin, että hänen viulunvingutuksensa olivat
kauhistuttavat; mutta enhän minä vielä silloin tiennyt, että hän itse
oli sepittänyt niitä. Fumps-parka, armas, rakas silmäteräni! Nyt täytyy
meidän kuolla nälkään, emmekä koskaan pääse mummon luo Belgardiin."

"No, no, rouva Müller! Ei sitä toki vielä nälkään kuolla", lohduttelin
minä. "Olenhan aluksi antanut käskyn että pöytämme täällä on
katettava." Ja kun äiti ja lapsi eivät sittenkään herenneet itkemästä,
silittelin minä toisella kädelläni pienoisen kaljua päätä ja taputtelin
äitiä olkapäälle.

Tässä lohduttajan toimessa paraikaa ollessani avattiin ovi ja sisään
astui palveliatar, joka jo minun nukkuessani oli saanut käskyn
Mimmi-rouvalta tuoda rievää maitoa Fumpsia varten. Hyvän tytön kävi
kohta sääliksi pientä huutajaa. Hän otti mytyn äidin sylistä, ja
sillaikaa kuin Mimmi-rouva uudelleen laittoi keittimensä kuntoon,
tanssi hän rallattaen ympäri huonetta, jotta mytty vihdoin näki hyväksi
vaieta ja silloin tällöin vain päästi yksityisiä huutoja, joita
molemmat naiset säestivät miellyttävällä naurulla.

Äkkiä kutsuttiin hyvänsävyisä palveliatar ulos ja minä asetuin akkunan
eteen, jossa ruutua rummuttaen katselin liikettä Alsterilla ja koetin
ponnistaa järkeäni, löytääkseni jotakin apukeinoa.

"Oletteko keksineet mitään neuvoa, herra parooni?" kysyi vihdoin
Mimmi-rouva hiljaan.

Minä käännyin ja vastasin miehuullisesti:

"Olenpa niinkin, rouvaseni; olen keksinyt keinoa, joka auttaa.
Otan kultataskukelloni, jonka pappa antoi minulle, kun olin
ylioppilastutkintoni suorittanut, ja -- panttautan sen."

Sisällinen liikutukseni oli vallata minua; minun täytyi taasen kääntyä
akkunaan päin.

"Ei, sitä ette saa tehdä, ei!... Tuota kaunista kelloa! Odottakaa,
minun johtuu jotakin mieleeni: onhan minulla kultainen rannerenkaani,
jossa on suuri hohtokivi -- mieheni antoi sen minulle hääpäivänämme.
Odottakaa, minä ha'en sen arkusta; se on maksanut kolmesataa
viisikymmentä markkaa, sanoo Ferdinand, Ja nyt hänellä ei ole antaa
minulle edes matkarahoja kotiin!... Mutta kyllä hän sittenkin suuttuu
kauheasti, kun saa kuulla että olen pantannut hänen häälahjansa. Kun
väliin Lontoossa varamme loppuivat ja piti pantata milloin mitäkin,
niin minä joskus esitin, että vietäisiin konttoriin rannerengas, mutta
silloin huudahti Ferdinand aina: Jos minua rakastat, Mimmi, niin älä
koskaan panttauta rannerengasta, se murehuttaisi minua haudassanikin!
Niin hän sanoi, herra parooni. Oi hän on niin kovin tunnollinen, minun
oma Ferdinandini."

Ja rouva purskahti taasen itkuun.

Mutta minua koski kultakelloni kohtalo enemmän kuin viekkaan pelimannin
tunnollisuus; minä tempasin sentähden rannerenkaan, niin pian kuin
Mimmi-rouva oli sen hakenut esille arkusta, ja lähdin kiireesti sen
kanssa ulos.

Oli kaunis, selkeä syysaamu, ihan semmoinen, joka houkuttelee lähtemään
huvimatkalle Alsterille, mutta -- jääkää hyvästi ihanat unelmat! Sen
sijaan pakotti minua välttämättömyys tässä kauniissa merikaupungissa,
jossa en tuntenut ainoatakaan ihmistä, niin pian kuin mahdollista
hakemaan jonkun rikkaan juutalaisen, joka tarpeellisella lisällä
avustaisi minun kehnoa matkakassaani. Minä syvennyin kaupungin
vanhempiin osiin, toivoen näkeväni niiden vähäpätöisten katujen
varsilla jonkun kyltin, joka opastaisi minua hädässäni.

Ihmeellistä! Aina kun kadun kulmassa silmäilin taakseni, jotten eksyisi
paluumatkallani, näin pienen, keski-ikäisen, harmaanuttuisen herran,
joka jo hotellista lähtiessäni oli astunut esiin porttikäytävästä.
Mutta, kuten sanoin, en tuntenut ainoatakaan ihmistä koko Hampurissa;
sattumus se kaiketi oli, joka sai tuon herran kulkemaan ihan samoja
käyriä katuja, kuin minä kuljin.

Vihdoin sain näkyviini panttilainaajan kyltin ja astuin tykyttävin
sydämin sisään hänen ammattipaikkaansa -- tomuiseen vaatepuotiin.

"Anteeksi, hyvä herra", aloin peräti hämilläni; "pahaan pulaan
joutuneena täytyy minun kallisarvoista kultakapinetta vastaan..."

"Tunnen tuollaista -- antakaa tänne!" keskeytti minua kovasydäminen
israeliitta välinpitämättömästi.

"Tässä on kultarannerengas, kaunis hohtokivi keskellä -- on maksanut
kolmesataa viisikymmentä markkaa."

"Mistä sen niin varmaan tiedätte, nuori herra?"

"Minä? -- Tiedänhän minä sen, kun itse olen antanut sen morsiuslahjaksi
vaimolleni'"

"Morsiuslahjaksi! Vai niin! No, tulkoon nyt kuka tahansa väittämään
ettei nuorilla herroilla ole kuraasia!" -- Tuolla Aaprahamin
jälkeläisellä näkyi olevan tavattoman lysti. "No, siinä tapauksessa
minun kaiketi on kunnia puhutella herra Mülleriä, koska tähän on
piirretty: 'Mimmilleen Elokuun 5 p. 1873.'"

"Niin juuri! Minähän se olen!" vastasin urhoollisesti.

"Ja missä te asutte? Anteeksi, kun on kysymys kalleuksista, täytyy olla
varovainen."

Kuinka kohteliaasti tuo ilkiö irvisteli!

"Hôtel Europe'ssa!" vastasin lyhyesti ja ylpeästi.

Mies teki niin syvän kumarruksen, että kookas nokka melkein kosketteli
pöytää.

"No, teidän tähtenne, armollinen herra Müller, niin annan tästä
rannerenkaasta -- yhden markan."

"Yhden -- markan! Anteeksi, herra Abrahamssohn, kuulin kai väärin."

"Ette kuulleetkaan! Minä annan aina kolmannen osan tavaran hinnasta --
rehellinen ammatti, herra Müller. Tämä rannerengas, jonka te olette
antaneet Mimmillenne Elokuun 5 p. 1873, on tompakkia, ja hohtokivi on
lasia. Renkaan koko arvo on kolme markkaa, minä lainaan teille markan
sitä vastaan."

"Tompakkia!" huudahdin hämmästyneenä. "Varmaan väitätte, että tämä
kellokin on tompakkia!" Ja vapisevin käsin otin minä esiin liivini
taskusta kauniin kultakelloni ja oijensin sen hymyvälle semitiläiselle.

"Ei, herra Müller, ei! Se on toista! Kaunis, oivallinen, oikea
kultakello!" Hän katseli sitä kaikilta tahoilta ja avasi kuoren. Ja
taasen vetäysivät hänen vanhantestamenttiset kasvonsa tuohon
pirulliseen hymyyn. "Oh, kuinka kauniin kruunun herra Müller on antanut
piirtää siihen ja hienon vaakunan lisäksi!"

Vaakuna ja kruunu kuoren sisäpuolella! Oi, etten ennen tullut
ajatelleeksi niitä! Vanhan lurjuksen kasvojen juonteista osasin selvään
lukea, mitä hän minusta ajatteli. Juopoksi ja murhaajaksi oli minua jo
sanottu eilen; tänään pidettiin minua vaihdon vuoksi varkaana.
Oikeinhan tästä kaikesta saattoi tulla hulluksi!

Osottaakseni ylenkatsettani panttilainaajaa kohtaan en vastannut
sanaakaan enää; tempasin vaan äkkiä lemmityn kelloni hänen likaisista
kynsistään ja ryntäsin suoraa tietä ulos kadulle. Ensi kadunkulmassa
tulin muistaneeksi että olinkin unohtanut tuon pahanpäiväisen
tompakkirannerenkaan Abrahamssohnin luo... Kuinka hyvin minä nyt
käsitin, mistä syystä tunnollinen Kalle Ferdinand ei ollut tahtonut
panttauttaa tuota kallista morsiuslahjaansa! Oh, vähät minä koko
roskasta; antaa sen jäädä sinne, missä on, kunhan pääsen näkemästä
tuota irnuvaa israeliittaa!

Käännyin ja pudistin nyrkkiä huonetta kohden, missä minua, viattominta
kaikista muluksista, niin kauheasti oli loukattu. Ja silloin -- se oli
sattumukseksi jo liikaa -- näin tuon harmaanuttuisen keski-ikäisen
miehen astuvaa sisään samaan puotiin, jossa vasta olin käynyt. Olisiko
mies salapoliisi? Sepä vain puuttui! Eikä koko Hampurissa ainoata
tuttua sielua, joka tietäisi vakuuttaa puolestani, että olin
hyvänsävyisin kaikista ihmislapsista ja säädyllisten vanhempien
säädyllisin poika.

Mutta mitä -- jos turvaisin isääni! Hän oli ainoa, joka saattoi auttaa
minua pulasta. Hänelle tulisi minun ilman mitään verukkeita ilmoittaa
kauhea tilani ja hänen täytyisi auttaa minua, vaikka kuinkakin suuressa
määrässä häntä rasittaisi tuo isissä niin tavallinen kuurous, kun on
kysymys raha-asioista. Minä kyselin sähkölennätinkonttooria ja sitten
-- miten laatisin sähkösanoman, ja riittäisikö 5 markkaa 75 penniä
siihen? Sähkösanomat olivat siihen aikaan kalliimpia kuin nyt.
Mietittyäni ja raapittuani korviani, sain viimeinkin kyhätyksi
seuraavan sähkösanomanäytteen, jonka jätin lähetettäväksi isälleni:

    "_Parooni Wallrode, Schiverin.

    Epäilyksessä. Istun kiinni vaimoine lapsineni. Lähetä
    paljon sähkörahoja Hôtel de l'Europe'hen.

                                             Ernst_."

Tähän mestarikyhäykseen olin jotenkin tyytyväinen. Varsinkin olin ylpeä
sanasta: _sähkörahoja_, joka oli muodostettu samaan malliin kuin
"sähkövastaus." Lause: "Istun kiinni vaimoine lapsineni", olisi ehkä
herra isästäni vähän arvoituksen kaltaista, mutta ainakin ilmoittaisi
se hänelle, että hänen poikaparkansa oli tavattomassa pälkähässä. Kun
sitten olin varma siitä, että tämä mestarillisesti kokoonpantu sanoma
oli matkalla, heilahti henkeni taasen nuoruuden joustavuudella ylös
uusien toiveiden maailmoihin. Miellyttävä kävelyretki ja toinen pieni
ja halpa voileipä-aamiainen teki tehtävänsä. Yhdessä paransivat ne
mielialani niin, että kun parin tunnin kuluttua saavuin hotelliin, olin
jotenkin hyvällä tuulella.

Toisin oli Mimmi-rouvan laita. Suruisena ja alakuloisena istui hän
siinä niin huolestuneen näköisenä, että minä luulin velvollisuudekseni
lohduttaa häntä.

Olin juuri saanut muutamia toivon sanoja lausutuksi, kun joku taputti
ovelle, ja kun jotenkin äreästi olin huudahtanut: "Astukaa sisään!" ja
ovi sitten aukeni, mitä sainkaan nähdä? Siinä hän seisoi tuo omituinen,
harmaassa puvussa oleva mies, joka kadulla oli seurannut minua niin
uskollisesti kuin oma varjoni.

"Nyt tulee hauskaa!" ajattelin itsessäni ja istuuduin varovaisuuden
vuoksi ovea likimmälle tuolille.

"Onko minulla kunnia puhutella Lontoosta tulevaa herra ja rouva
Mülleriä?" kysyi mitättömältä näyttävä mies kohteliaasti kumartuen.

Mimmi-rouva oli kohta valmis myöntymään. Minun kurkkuni oli kuin
pihdissä.

"Siinä tapauksessa saan tässä jättää teille kapineen, jonka herra
Müller äsken unhotti Taneli Abrahamssohnin puotiin."

Ja mitättömältä näyttävä mies laski tätä sanoessaan onnettoman
rannerenkaan pöydälle hämmästyneen omistajattarensa eteen.

"Minun rannerenkaani!" huudahti Mimmi-rouva. "Ja te olette unohtanut
sen -- puotiin!"

"Niin kyllä, sillä se ei ole kullasta, se on pelkkää tompakkia!" huusin
minä äreästi.

"Tompakkia? Mitä se on?"

"Paljasta roskaa", sähisin minä.

Mimmi-rouva ei tietysti ymmärtänyt, mistä kysymys oli, ja silmäsi
neuvotonna milloin minua milloin mitätöntä miestä.

"Aivan oikein", sanoi tämä, "paljasta roskaa, ihan arvotonta roskaa!
Teidän herra miehenne erehtyi luullessaan sitä kullaksi."

Mimmi-rouva vaipui alas tuolille ja peitti käsillään kasvonsa.

"Ja sitten olisi minulla vielä omasta puolestani vähän asiaa", sanoi
pelättävä mitätön. "Nimeni on Paulson, salapoliisi Paulson. Tässä on
todiste-osotus, jos herrasväki suvaitsee katsoa sitä."

"Salapoliisi...?!" änkötimme Mimmi-rouva ja minä, melkein yksin suin.

"Onko teillä mitään tuollaista todiste-osotusta, herra Müller?"

"Minulla? -- Ei ... mitä minä sillä tekisin?"

"Vai ei; no, siinä tapauksessa pyydän että hyväntahtoisesti seuraatte
minua. Herra poliisikommissarius tulee varmaan hyvin iloiseksi,
saadessansa tehdä teidän tuttavuutta, herra Müller, ja teidän
rouvapuolisonne..."

"Hiiteen minun rouvapuolisoni!" huudahdin hypäten tuolilta
raivostuneena. "Minulla ei ole mitään rouvapuolisoa -- kaikeksi
onneksi."

"Ah, ettekö olekaan nainut?" nauroi harmaapukuinen. "Siinä tapauksessa
ehkä rouvakin hyväntahtoisesti tekee meille seuraa. Herra
poliisikommissarius on hyvin utelias, kun on kysymys tällaisista
pienistä perhesuhteista. Ne ovat hänestä niin kovin hupaisia! Minulla
on vaunut odottamassa. Niitä voi herrasväki käyttää, ja rouvan sopii
ottaa pienonen mukaansa."

"Herra!" huudahdin minä harmistuneena ja syrjäyttäen niin paljon kuin
minun oli mahdollista kaikkea nuorellista kunnioitusta esivallan
palveliaa kohtaan -- "herra, heittäkää jo sopimaton ivanne, menkää
kotiin ja ilmoittakaa herra poliisikommissariukselle, että minun on
kunnia esiintyä hänen luonaan, niin pian kuin olen syönyt puolisen.
Tulen antamaan hänelle tyydyttävät tiedot omasta itsestäni ja tästä
rouvasta."

Mutta nyt olisitte nähneet tuota mitätöntä! Hän otti tuimistuakseen ja
sanoi äänellä, joka ei tuntunut sallivan vastustusta:

"Teette järkevästi, herra Müller, jollette yritäkään vastustelemaan.
Olisi kaiketi teille ja teidän rouvallenne hyvin vastenmielistä, jos
antaisin poliisikonstaapelien saattaa teitä pitkin katuja."

"Poliisikonstaapelien!"

Mimmi-rouva purskahti itkuun tätä uhkausta kuullessaan, ja minä olin
vähällä noudattaa hänen esimerkkiään. Kiiruhdin sentähden ottamaan
esiin nenäliinani ja aloin innokkaasti siivoella nokkaani, siten
voimattomassa vihassa salatakseni esiintunkevia kyyneleitäni. Mutta
silloin tempasi pahanilkinen salapoliisi äkkiä nenäliinan kädestäni ja
sanoi ilkkuen:

"Kuinka hieno nenäliina teillä on -- herra Müller! Suuri, punanen
vaakuna, joka penikulman päässä ilmaisee paroonin! Suvainnette, että
otan sen mukaani -- todistuskappaleeksi?"

"Alentaisin itseni, jos enempään sananvaihtoon rupeaisin kanssanne",
vastasin ylenkatseellisesti. "Lähtekäämme!"

Ja me lähdimme todella. Nyyhkivää Mimmi-rouvaa, jonka koko ruumis
vapisi, täytyi minun taluttaa alas rappusia, ja salapoliisin täytyi
ottaa kantaakseen tiesi kuinka moneen vaatteeseen kääritty Fumps. Tuo
pieni ihmisalku oli nyt erinomaisen hyvällä tuulella ja hymyili
ystävällisesti oikeudenpalveliaa vastaan.

Alaalla etehisessä tapasimme hotellin isännän.

"Minä pyydän, herra, että suoritatte laskunne, ennenkuin jätätte
hotellin."

Monenmoiset onnettomuuteni olivat tylsistyttäneet minua siihen määrään,
etten tästä uudesta salamaniskusta ollut juuri millänikään. Vastasin
isännälle tyynesti:

"Ikävä kyllä, en nyt tällä hetkellä voi sitä tehdä; mutta päivän
kuluessa toivon saavani sähköteitse rahaa. Jos poissaollessani
sähkösanoma saapuisi parooni Wallrodelle, niin lähettäkää se minulle.
Tämä herra tässä sanoo teille, missä minua saa tavata."

"Missäkö teitä saa tavata -- sen tiedän kyllä jo itsekin, herra
parooni", vastasi isäntä ivallisesti. "Vastaiseksi pidän minä
takavarikossa kapineenne."

Minä en huolinut mitään vastata tuolle katalalle miehelle; lähdin
ääneti ulos ja nousin kadulla odottaviin vaunuihin. --

Puolen tunnin kuluttua sain astua poliisikommissariuksen eteen. Oi,
taasen -- mikä kohtalon iva! Herra poliisikommissarius ei ollut kukaan
muu, kuin tuo kauhea harmaapartainen profeetta, joka Argolaivassa oli
ennustanut, että tulisin viinahulluksi. Tämä peto ihmishaamussa kyllä
ilolla tuomitsisi minut kuolemaan, jos se vain kävisi päinsä -- siitä
olin vakuutettu. Peräydyin sentähden pari askelta kuoleman kalpeana ja
koetin päästä ovelle, mutta siinä oli pari poliisimiestä, jotka
töyttäsivät minua eteenpäin viheriän pöydän luo, jonka takana kauhea
tuomarini istui.

"Tiesin sen, nuori mies, tiesin että pian taasen yhtyisimme!" alkoi hän
ja hänen terävät, harmaat silmänsä tutkivat minun solakkaa olentoani
oikein silminnähtävällä mielihyvällä. Sitten lisäsi hän voitonriemulla:
"Näinhän minä kohta, minkä hengen lapsia te olette; näin, että
juoksisitte suoraa päätä syliini. Tosin tapahtuu nyt tämä enemmän
teidän huonosta onnesta kuin minun ansiosta, vaikka olinkin ihan teitä
varten matkustanut Englantiin."

"Minua varten?" -- Seisoin siinä liikkumattomana hämmästyksestä.

"Niin, juuri teitä varten", kertasi tuo kauhea, iloiten minun
hämmästyksestäni. "Ja nyt ottakaamme katsellaksemme asiaa, jos olette
niin järkevä, ettette tee mitään tyhmyyksiä. Siis pöytäkirjaan: Mikä on
teidän nimenne, nuori mies?"

Minä mainitsin empimättä oikean nimeni. Kurjat sbirrit -- tarkoitan
poliiseja -- olivat vähällä purskahtaa nauruun ja itsepä tuima
kommissariuskin hymyili -- jos semmoinen peto voi hymyillä.

"Ja missä ja milloin olette syntynyt -- anteeksi, minun tulee kai
sanoa: jalosukuinen herra?"

Mainitsin paikan ja vuosiluvun.

"Mitä olette?"

"Parooni, olenhan sen jo sanonut."

"Niin kai, parooni -- tietysti te olette parooni. Mutta minä haluaisin
tietää, mitä te teette, mikä virka teillä on?"

"Virka? Minä tavoittelen tohtorin arvoa -- harjoittelen opintoja."

Nyt purskahtivat poliisit takalistossa nauruun ja heidän arvoisa
kommissariuksensa sanoi ivallisesti:

"Olettekin niitä harjoitelleet oivallisesti kansainvälisillä
petkutusmatkoillanne. Meidän tulee nyt pitää huolta siitä, että
pääsette pitemmäksi aikaa rauhaan viisaustieteellisiä tutkimuksianne
hyväksenne käyttämään."

Sitten kirjoitettiin pöytäkirjaan, mitä herra Paulson'illa oli
ilmoitettavaa; ja tämän mitättömän salapoliisin suussa tuntui minusta
itsestänikin kaikki, mitä tänäpänä olin tehnyt ja toiminut, hyvin
epäluulon alaiselta. Sitten kääntyi kauhea herra jälleen minuun ja
sanoi:

"Voitteko antaa minulle luotettavia tietoja niistä suhteista, jotka
sitovat teidät nuoreen rouvaan, joka asui teidän kanssanne huoneessa
N:o 47?"

Eihän minulla ollut mitään salattavaa, ja sentähden kerroinkin totuuden
mukaan asian. Epäilemättä olisin tehnyt sen, vaikkakin sillä olisin
saattanut epä-edulliseen valoon holhottini, sillä vihani viatonta
rouvaa kohtaan, jota pidin syypäänä kaikkiin onnettomuuksiini, oli
kerrassaan tukehuttanut viimeisetkin hellimmät tunteet, vieläpä kaiken
ritarillisuudenkin. Luonnollista oli, ettei uskottu sanaakaan koko
kertomuksestani. Kun olin lopettanut, sanoi poliisikommissarius:

"No, saanemme kuulla totuuden naiselta, jollette edeltäpäin ole
istuttaneet juttujanne tuohon onnettomaan viekoiteltuun olentoon.
Minusta ainakin näyttävät jo laivassa saamani epäluulot teitä kohtaan
toteutuvan teidän ihmeellisen rohkeutenne ja kekseliäisyytenne takia.
Tahdon sentähden auttaa teidän muistianne hieman, nuori mies, koska se
näyttää kärsineen teidän viinaanmeneväisyydestänne."

Ja hän otti esiin paperin ja luki siitä tunnusmerkit, jotka valokuvan
tarkkuudella kuvasivat minun ulkoihmistäni: "pituus keskulainen, kasvot
pyörevät, tukka valkoinen, partaa ei, silmät siniset, nenä tavallinen,
suu tavallinen; erityisiä tuntomerkkejä puuttuu."

Joka ei tästä luettelosta tuntenut -- minua, oli, jollei umpisokea,
ainakin värisokea.

Kun arvoisa kommissarius oli ehtinyt luettavansa loppuun, kohotti hän
äänensä ja huusi voimallisesti:

"Te olette kyypäri Max Emanuel Kipfel, tunnettu nimellä Wurm; te olette
syntynyt Hammelburgissa, likellä Schweinfurtia; te olette,
nuoruudestanne huolimatta, vaarallinen pettäjä; te olette milloin
milläkin nimellä tehneet tyynesti tuumailtuja varkauksia. Jonkunmoinen
sievistely käytöksessä ja tavaton röyhkeys ovat olleet paraat
puoltajanne. Mutta minun tuiki tarkkaa silmää ette ole voineet viedä
väärään. _Minä tunsin teissä paikalla kyypärin_."

Nyt en voinut kestää kauemmin. Saadakseni pidätetyksi mieliharmini
pusertamia kyyneleitä, purskahdin pilalliseen nauruun. Tästä suuttui
tietysti erehtymätön tuomarini silmittömästi. Hän antoi paikalla viedä
minut vankilaan.

Surullisen naurettava oli asemani, mutta sittenkin tunsin nälkää, ja
sentähden kysyin vanginvartialta, mihin aikaan päivällistä syödään.

"Jos tahdotte maksaa", vastasi hän, "niin saatte paikalla, mitä
haluatte."

Kun minulla vain oli kolme Englannin pensiä taskussani, en voinut
ajatellakaan mitään -- päivällistä. Nälkäisenä näin päivän kuluvan,
auringon laskeuvan rautakiskoilla varustetun akkunani takana ja yön
vihdoinkin pimeydellään peittävän tämän päivän sanomattomat häpeät. Oi,
mikä yö! Mitä tovereita! Ja sitten vielä lisäksi kauhea nälkäni!

Seuraava aamu toi vihdoinkin minulle vapautuksen kaikista
kärsimyksistäni -- rakkaan isäni muodossa. Semmoisella ihastuksella
kuin vankilassa en ollut syntymäpäivästäni saakka kertaakaan rientänyt
hänen luokseen. Millä riemulla minä syleilin häntä! Ja siinä hänen
rintaansa vastaan itkin minä -- häpeämättä.

"Mutta kuinka saatoit lähettää minulle niin järjettömän sähkösanoman,
poikani? Luulin, että olit salaisesti nainut Englannissa."

"Nainut -- minä! En, isä, minä en nai koskaan; olkaa varma siitä."

Isäni ei sanonut mitään, josta olisin voinut päättää, pitikö hän tuon
vakuutukseni aivan varmana, mutta sen sijaan otti hän minut mukaansa
lähinnä olevaan ruokaravintolaan.

Mimmi-rouvaa en ole sen koommin nähnyt. Tuskinpa olisin voinut enää
kärsiäkään hänen näköään. Jos ja miten hän pääsi Belgardiin, sitä en
tiedä; mutta luulen että isäni auttoi hänet sinne.

Oikeudentuntoni vaatii minun kumminkin tunnustamaan, että ystäväni
Kalle Ferdinand Müller muutamien kuukausien kuluttua maksoi minulle
ja isälleni, mitä me olimme kuluttaneet hänen vaimonsa tähden.
Kun hän uskoi huoleeni kauniin Mimminsä ja äänekkään Fumpsin, oli
miesraukka todellakin ollut kovin ahtaalla, ja hänelle on sentähden
anteeksi-annettava sukkela keksintönsä. Myöhemmin sai hän hyvän
konserttimestaripaikan ja tuli siten hyvin toimeen Mimminsä ja
Fumpsinsa kanssa.



SOTAKARKURI.

Kirj.

LEOPOLD v. SACHER-MASOCH.



Wienin kongressi vv. 1814-1815 oli hyvin lystikäs kongressi.
Keskustelut sujuivat hyvin vitkallisesti, sillä enemmän kuin ikävistä
valtioasioista oli koko maailma huvitettu Wienin hovin usein
omituisista, aina loistavista juhlapidoista ja kaunottarista, joita
kaikista maan ääristä oli kokoontunut Tonavan varrella sijaitsevaan
keisarikaupunkiin.

Viidelle naiselle, joita pidettiin kauneimpina kauneimmista, oli
annettu luonteisiaan lisänimiä; kreivitär Karoliina Secchenyi oli
"virnakka", kreivitär Sohvia Zichy "jokapäiväinen"; kreivitär Saurma
"la beauté du diable" (paholaiskaunotar) ja kreivitär Rossiina
Esterhazy "hämmästystä herättävä."

Kaunein kaikista oli kumminkin -- ja siitä olivat kaikki yhtä mieltä --
kreivitär Julia Zichy, jota sanottiin "taivaalliseksi kaunottareksi."
Hän oli hurskailla silmillään lumonnut itse Preussin kuninkaan
Friedrich Wilhelm III:nnenkin, joka hiljaisella, toggenburgilaisella
tavallaan häntä jumaloitsi.

Kun ilma oli kaunis, nähtiin usein koko kongressiseurue jaloittelemassa
vallinsarvella: hallitsiat, valtiomiehet, kenraalit ja naiset. Siinä
nähtiin jalo-aatteinen Venäjän Aleksanteri, hurmaava Katariina
Oldenburgilainen Würtembergin rakastuneen perintöprinssin vieressä,
jonka puolisoksi hän sittemmin tuli, Eugéne Beauharnais, Gentz,
Talleyrand, Humboldt, Jahn, Rahel Levin, rouvat Geymüller ja Arnstein
-- sanalla sanoen kaikki, joilla oli jonkinlaista tehtävää
maailmanäyttämöllä; yksi vain puuttui, vanha marsalkka "Vorwärts."
Näilläkin kävelyretkillään lähestyi Friedrich Wilhelm mielellään
"taivaallista", kunnioittaen häntä silloin tällöin kukkaiskimpulla,
joka tähän aikaan, varsinkin talvella, oli jotakin aivan tavatonta.
Puhelu heidän kesken alkoi aina yhtäläisillä tyhjänperäisillä
lauseilla, lakoonisilla kuninkaan puolelta, jolle muuan kongressin
irvihammas oli antanut nimen "kuningas Infinitivus", sulavilla taasen
Julia kaunottaren puolelta.

"Kuinka nukkunut, kreivitär?"

"Hyvin, teidän majesteettinne, Jumalan kiitos."

"Kaunis ilma tänään."

"On, teidän majesteettinne; taivas on armollisempi meitä kohtaan kuin
ansaitsemme."

Äänettömyyttä.

"Würtembergin prinssi näkyy olevan ihastunut suuriruhtinatar
Katariinaan."

"Minusta näyttää kuin Kaikkirakastava siunaisi tätä liittoa, sillä
suuriruhtinatarkin tuntuu olevan hyvin mieltynyt prinssiin."

Pitkää äänettömyyttä.

"Kaikki eivät voi samaa sanoa."

Julia luo silmänsä taivasta kohden ja huokaa.

Tavattoman pitkää äänettömyyttä.

Toverikseen suuren suurelle rekiretkelle valitsi hiljainen kuningas
"taivaallisen kaunottaren." Hallitsioilla näet oli oikeus valita, muut
saivat tyytyä sattumuksen määräykseen. Itävallan keisari otti
ollaksensa Venäjän ihastuttavan keisarinnan ritarina. Keisarinna oli
tässä tilaisuudessa puettu viheriäsilkkiseen kärpännahkaiseen turkkiin
ja venäläiskuosiseen päähineeseen, joka oli reunustettu sätenöivillä
hohtokivillä. Tsaarilla oli rekitoverinaan purppurasamettiseen
suopeliturkkiin puettu Auersbergin prinsessa, ja Friedrich Wilhelmillä
kreivitär Julia Zichy, jonka sinisenketun nahkainen, amaranttivärinen
silkkikaappu somasti liittyi "taivaallisen" solakkaan vartaloon.
Preussin prinssi Wilhelm oli saanut osalleen lumoovan ja ihanan Fuchsin
kreivittären.

Loistava rekiretki kulki kaupungin suurimpia katuja pitkin Schönbrunnin
huvilinnaan, jonka suuren lammen jäällä toinen osa seurueesta näytteli
taitoansa.

"Miten voidaan tänään, kreivitär?" alkoi kuningas; "vähän hymyilyä,
pyydän."

"Olen aivan hämilläni vielä loukkauksesta, joka on minua kohdannut,
teidän majesteettinne", vastasi "taivaallinen" Julia ja hänen
yliluonnolliset silmänsä sätenöivät, niinkuin pikku paholaisen.

Kuningas rypisti otsaansa. "Kuka on uskaltanut loukata puhdasta
sieluanne?"

"Poliisi, teidän majesteettinne."

"En ymmärrä."

"Muuan poliisikommissarius tuli tänään palatsiini vangitakseen
sotakarkurin."

"Liiallista virka-intoa kaiketi, chère comtesse, mutta -- karkuri ...
vakava asia."

"Käskin kommissariuksen välttää kaikkea julkisuutta ja jättää asian
haltuuni; karkulainen lienee sitä paitsi yksi palvelioistani."

"Oikein tehty, chère comtesse."

"Onneton ihminen kuulunee Venäjän keisarin Aleksanterin rykmenttiin ja
on siis unkarilainen", jatkoi "taivaallinen"; "mutta kun kaikki
palveliani ovat unkarilaisia, miten saan niistä esiin syyllisen?"

"Vaikea asia. Kaikkiko palvelianne sotilaita?"

"Ei ainoakaan minun tietääkseni."

"Hm! Saa nähdä -- huomenna luonanne; mies paljastettava."

"Kuinka onnellinen olen teidän majesteettinne korkeasta avusta. Taivas
lähettää minulle enkelin teidän majesteettinne persoonassa."

"Ei toki! Älkää saattako häpeämään. -- Päätetty, chère comtesse."

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna meni kuningas kreivittären luo, joka juuri oli
ehtinyt pukeutua aamupukuunsa ja hymyili hänelle pitsipilvien sisästä.

"Nukkunut hyvin", alkoi kuningas, "kirkkaat silmät, hauskaa!"

"Olen nähnyt kaunista unta", vastasi "taivaallinen" ja katsoi taivasta
kohden tavalla, joka oli saanut Gentzin sanomaan, että hän leinakoitsi
taivaan edessä.

"Nähnyt unta, mistä?"

"Kuninkaasta."

"Hm!"

"Kuninkaasta, joka ratsasti valkosiipisellä hevosella ja nosti minut
satulaansa."

"Hm, hm!"

"Ympärilläni oli loistetta, joka huikaisi silmiäni; kohousin tähtien
luo."

"Unelmanne, divine comtesse, ovat kuin ajatuksenne. Jalot luonteet
pyrkivät aina ylöspäin; eivät matele maassa."

Kreivitär huokasi ja vaikeni. Kuningaskin oli ääneti, kunnes hänen
silmänsä sattuivat erääseen tauluun, joka kuvasi kohtauksen Leipzigin
tappelusta -- Itävaltalaisten raivoisaa taistelua Delitzin linnan luona
Poniatovskin johtamia puolalaisia vastaan.

"Entäs karkulaisemme?" kysyi Friedrich Wilhelm, heräten ajatuksistaan.

"Ah, olin unhottanut häntä", vastasi kreivitär. "Kuinka aikoo teidän
majesteettinne tutkia asiaa?"

"Kutsukaa kokoon talonväkenne, kreivitär", sanoi kuningas.

Julia soitti pientä kelloa ja antoi sisäänastuvalle kamarirouvalleen
tarpeelliset käskyt.

Kun miespuoliset palveliat olivat kokoontuneet ruokasaliin, tulivat
sinne kuningas ja kreivitär. Siinä tutki Friedrich Wilhelm terävillä
sotilassilmillään jokaista erikseen, meni sitten kreivittären luo ja
mumisi:

"Kummallista, ei kenessäkään mitään sotilaantapaista. Saa sittenkin
koettaa."

Ja kuningas käski kaikkien asettua rivitysten salin pituusseinää
vasten, kasvot seinään päin. Kun käskyä oli toteltu, meni kuningas
rivin taakse ja huusi täyttä kurkkua komentosanan: "Oikeaan päin!"

Kaikki jäivät seisomaan liikkumatta; yksi vain, eräs tallirenki, teki
käännöksen.

"Ilmitullut!" huudahti kuningas, "karkuri Aleksanterin rykmentistä."

Onneton kalpeni ja heittäysi kuninkaan jalkoihin.

Siihen aikaan rangaistiin kaikki sotakarkurit Itävallassa
kujanjuoksulla, joka oli melkein samaa kuin kuolema.

"Nouse", ärjäsi kuningas vihoissaan. Mutta tuskin oli karkuri
noudattanut käskyä, kun Friedrich Wilhelm purskahti kaikuvaan nauruun.

"Mikä nenä!" huudahti hän, ja "taivaallisenkin" huulet vetäysivät
hymyyn.

Nenä oli todellakin ihmeellinen pituutensa takia.

"Armoa, teidän majesteettinne, armoa! Olen viaton, nenäni syyllinen."

"Miksi ruveta sotilaaksi, kun ei ole halua ammattiin?"

"Nenäni takia, teidän majesteettinne."

"Selvemmin."

"En voi, olen unkarilainen, teidän majesteettinne."

"Mikä nimi?"

"Szarnovary Istvan."

"Nenä?"

"Talonpojan pojan Czomban kylästä Ödenburgin kreivikunnassa. Olen kauan
pitänyt silmällä Madelia, kaunista tyttöä, ennen Irma niminen. Hivukset
hällä niin mustat kuin yö, silmät niin siniset kuin taivas, suu
kirsimarja. Kohtasin Irman eräänä pyhänä Czardassa.

"En ymmärrä."

"Czarda on kapakka, teidän majesteettinne", tulkitsi kreivitär.

"Olen mustalaisena, tanssin czardaa Czardassa", jatkoi karkulainen.

"En ymmärrä."

"Czarda on unkarilainen tanssi, teidän majesteettinne", selitti
"taivaallinen" Julia.

"Tahdon tanssia czardaa Irman kanssa, joka oli vienyt sydämeni; menen
Irman luo, vääntelen viiksiä, teen hyppyjä, kannukset helisevät, mutta
mitä tekee Irma? Irma nauraa, teidän majesteettinne!"

"Olisin tehnyt samoin", sanoi kuningas.

"Jos on minulle kunniaksi, että teidän majesteettinne nauraa minulle,
niin häpeä, kun Irma sen tekee; minä suoraa päätä Ödenburgiin, otan
pestin, rupean sotamieheksi."

"No, miksi karata?"

"Nenän tähden, teidän majesteettinne."

"Kuinka, nenä taasen?"

"Taasen, armollinen majesteetti. Mutta ei minun syyni; jalosukuinen
kapteeni..."

"En ymmärrä; selvemmin."

"Jalosukuinen herra kapteeni tulee kasarmiin juuri kun herra korpraali
harjoittelee meitä, rekryytejä. 'Tuo mies ei seiso rivissä', sanoo,
viittaa minuun. Mutta, teidän majesteettinne, se onkin vain nenäni,
joka ulkonee rivistä. Kun herra korpraali oikoo meidät kiväärillä,
näkee jalosukuinen kapteeni, että kaikki on hyvin. Riivattu nenäni vain
ei tahdo pysyä rivissä."

Kuningas ja kreivitär purskahtivat taasen nauruun.

Istvan jatkaa: "Jalosukuinen herra kapteeni sanoo: 'Bassama Teremtete,
leikkautan pois liiat Istvan Szarnovaryn tottelemattomasta nenästä.' Se
ei leikkiä se, teidän majesteettinne. Pelästyn kauheasti, itken koko
yön, juoksen ulos akkunasta, pillit pussiin ja -- karkaan. Jalosukuisen
herra kapteenin syy; mielii leikata pois nenäni liiat."

"Tottako tämä?"

"Totta, niin totta kuin Jumala on taivaassa, teidän majesteettinne."

"No, saa nähdä, mitä voi tehdä hyväksenne. Armoa korkealta keisari
Aleksanterilta."

"Jumala siunatkoon teidän majesteettianne ja korkeastisamaisen rakkaita
lapsia!" huusi karkulainen iloissaan.

"Vastaiseksi pysyt huoneessani, Istvan", sanoi kreivitär; "onneton, jos
karkaat, silloin armotta kujanjuoksuun."

"En karkaa, en, armollisin rouva kreivitär", vakuutti Istvan, "en ole
kiittämätön."

"Oh, tämä nenä!" huudahti kuningas vielä kerran. "Miehestä ministeri,
ja koko ikävä kongressi saa toisen muodon. Nenä on saatettava molempain
keisarien tietoon."

Istvanin nenä oli todellakin ainoa laatuaan. Hänen reippaista,
kauniista ja järkevistä kasvoistaan tuuppasi esiin pitkän,
terävähuippuisen keihään kaltaisena -- "Byron ja Pamela, ihanne ja
harvinaisuus", Göthen mukaan puhuen.

Seuraavina päivinä ei puhuttu koko kongressilla muusta kuin Istvanin
nenästä; se veti puoleensa suurempaa huomiota kuin Puolan kysymys ja
Ruotsin valtakunnan perintöoikeus. Kaikki ihmiset tahtoivat nähdä
Istvanin nenää.

Siten tuli tästä, joka oli saattanut Istvan-paralle niin paljon harmia,
hänen pelastava enkelinsä. Mahdotontahan oli tuomita kujanjuoksuun
miestä, jota oli vähää ennen naurettu vasten silmiä. Keisari
Aleksanteri, Istvanin korkea suojelia, oli ensimäinen, joka meni
katsomaan karkulaista ja vakuutti sittemmin, ettei hän koskaan
hullunkurisimmalle ilvehtiällekään teaatterissa ollut nauranut niin
sydämen pohjasta kuin -- Istvanin nenälle. Keisari Frans tuli uhkaavana
kuin Jupiter, mutta -- hänen ankaruutensa suli kyyneliin; ensin koetti
hän vastustaa naurunhaluaan, mutta tämä sai lopulta voiton siihen
määrään että keisari oli vähällä nauruun pakahtua. Metternich, lordi
Castlereagh, ruhtinas Schwarzenberg, parooni Bianchi ja suuri joukko
muita, vieläpä useat kongressin kaunottaristakin kokoontuivat
"taivaallisen kaunottaren" luo vartavasten Istvanin nenän takia, ja
muuan taidemaalari kuvasi vihdoin miehen ja hänen nenänsä
jälkimaailmalle.

Keisari Fraasin käskystä tutkittiin asia ja silloin tuli ilmi, että
kapteeni leikillä oli uhannut lyhentää Istvanin nenää. Istvan vietiin
vankilaan, tuomittiin kyllä kujanjuoksuun, mutta pääsi kolmen kuukauden
kuritushuonerangaistuksella.

Kun lopullinen tuomio hänelle julaistiin, ei hän siitä ollut
suurestikaan hyvillänsä, ja kun kuningas kerran "taivaallisen" seurassa
kävi vankilassa katsomassa karkulaista, huudahti tämä itkien: "Teidän
armollisin preussilainen majesteettinne, mieluummin hirsipuussa! Mitä
on elämäni ilman Irmaa?"

Kuningas ei osannut siihen mitään vastata.

"Ja mitä hapankaali ilman makkaraa?" lisäsi Istvan.

"Saakoon Irmansa", sanoi Friedrich Wilhelm III.

"Oi, teidän majesteettinne, Irma ei huoli minusta -- nenäni kanssa."

"Mitä, jos kultaisimme hänen nenänsä?" ehdotti kreivitär. "Irma silloin
ehkä taipuisi."

Nenän kultaaminen oli silminnähtävästi onnettomalle karkulaiselle
paljoa enemmän mieleen kuin poisleikkaaminen, ja hänen kiitollisuutensa
"kreivitär enkeliä" ja "preussilaista majesteettia" kohtaan ei rajoja
tiennyt. Hymyen erosivat siunatut korkeudet Istvanista.

Seuraavana päivänä oli kreivitär Zichyn luona paljon vieraita. Äkkiä
katosi emäntä, mutta palasi kohta, suuri runsaudensarvi kädessään,
tällä kertaa todellakin taivaallinen seesteisessä kauneudessaan ja
hyvyydessään.

Hänen esityksestään alkoi nyt Istvanin nenän kultaaminen. Pian oli
runsaudensarveen kasaantunut melkoinen summa -- todellakin kultasade
köyhälle, lapselliselle unkarilaistalonpojalle. --

Kun Istvanin kolme kuukautta kestänyt rangaistusaika oli loppunut, vei
kreivitär itse rahat hänelle, ilmoittaen samalla, että Istvan keisari
Fransin käskystä sai palata kotiin.

"Ei ikinä oikeaa sotilasta", oli Preussin kuningas sanonut. --

Sitten tulivat Napoleonin "sadat päivät." Uutinen maailmanvalloittajan
karkaamisesta Elban saarelta iski pommina wieniläisjuhliin. Iloinen
kongressijoukko hajosi; jokainen sotilas kiiruhti lippunsa luo.

Lignyn ja Waterloon tappelujen jälkeen ei Euroopalla tietysti ollut
aikaa ajatella Istvan Szarnovaryn kohtaloa. Hän, entinen sotilas
keisari Aleksanterin jalkarykmentissä, onneton ja samalla onnellinen
karkulainen, oli kokonaan unohdettu.

Mutta ei ainaiseksi.

Kongressin muinaisista jäsenistä yhtyivät muutamat v. 1818 Aachenissa.
Siellä tapasi "taivaallinen" hiljaisen, toggenburgilaisen ihailiansa.

Teaatterissa näytettiin huvinäytelmä, jossa unkarilainen tietäjä
esiintyi. Friedrich Wilhelm III, joka juuri silloin istui taivaallisen
Julian loosissa, säpsähti ja näytti muistuttelevan jotakin.

"Missä, missä? Tuttu kielimurre!"

"Kreivitär Secchenyin luona?"

"Ei, ei, Secchenyi puhuu wieniläistä. Ah, tiedän! Karkulainen,
isonenäinen... Mitä on hänestä tullut?"

"Istvan on nyt toimeentuleva mies", vastasi Julia; "hän kävi viime
kesänä Irmansa kanssa Pestissä minua tervehtimässä."

"Irma -- taipui? otti?"

"Tietysti -- ynnä myös kullatun nenän."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ensimäinen seikkailuni" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.