Title: Antinous
Author: Kilpi, Volter, 1874-1939
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Antinous" ***


ANTINOUS

Kirj.

Volter Kilpi



 Otava, Helsinki, 1903.
 K. Malmström'in kirjapaino, Kuopio.



SISÄLLYS:

    I. Bithyniassa.
   II. Athenassa.
  III. Roomassa.
   IV. Egyptissä.



I. BITHYNIASSA.



Satakielistä heläjöitsevät Bithynian metsät, ruusuista tuoksuvat
Bithynian laaksot.

Siellä luikertaa hopeainen Sangarius hämyntummien metsien varjoissa,
joissa satavuotiset korkeat puut seisovat iäisenä hämäryytenä ja
levittävät virran ylitse elävän lehtikatoksen, jonka tiheästä
holvikosta hintelät tulikukkaisat köynökset häilyvinä riippuilevat
valjun vedenpinnan ylitse, luikertaa korkeiden jylhien vuorien välillä,
joiden rinteet äkkijyrkkinä riippuvat juoksevan veden ylitse ja
uhkaavina ja paljaina ylenevät huimaaviin korkeuksiin, kantaen
kaukaisella laellaan, ikäänkuin taivaan sylissä, mitättömänä silmään
näkyvän kaupungin tornit ja muurit, luikertaa laaksojen halki, jotka
levittäyvät riemuitsevana, heleiden palmulehtojen rajottamana
ruusustona, jonka yllä taivaan kansi kylpee sinessä ja auringon
kullassa. Siellä ovat metsät, metsät, jotka ylenevät ihmisen yllä kuin
temppelinä, jonka rajattomassa rauhassa ihminen seisoo riippuvin käsin
ja hiljenneenä, puut seisovat siellä iäisenä liikkumattomuutena, puiden
välitse häämöttää silmään kostea hämärä vuoren seinä, jonka ratkelmista
vesi hiljalleen tiukkuu ja hopeaisina suonina valuu vuoren vihervän
sammaleen peittämää rintaa, yllä huojuilevat puiden korkeat latvat,
juurilla, metsän epämääräisessä hämärässä näkee siellä täällä runkojen
välillä jonkun korkean kalpean kukkasen varrellansa hiljaa häilymässä,
ympärillä on rauha, ääretön hiljainen rauha, niin että yksinäinen
linnun ääni jää kauaksi kajailemaan ilmaan ennenkuin häipyy seisovain
runkojen välitse kaukaisuuteen metsien hämärään syliin. Mutta ovat
siellä nekin metsät, joissa puut hämärtävät purppuraholvikkana yllä,
joissa ruohostot metsän raskaassa ja tunkeassa hämärässä läikkyävät
kukkasten punaisena ja keltaisena vaippana, ja joissa ihminen itsekin
lehtikatoksen läikähtelevän läpinäkymättömän vehreyden, kukkasten
humalluttavan värikirkunan ja tuoksuina huuruavan ilman keskellä
huumautuu kuin pisaraksi sitä raskaanhivelevää tuoksujen ja värien ja
vehreysaaltoamisen vellontaa ja hämärtää kuin itsekin sieluineen
umpinaisena punaansa kumpuavana kukkasen umpuna metsän raskaassa
varjossa. Laaksoja on Bithyniassa, jotka ovat kuin kukkasten
hukuttamat, punan laineena häilyävät ne laaksot, ilmakin läikkäilee
tuoksujen raskauttamana niiden yllä, ja ympärillä ylenevät metsät
runsaana vehreyden merenä, jossa näkee vaan pehmyttä ja tulvehtivaa
lehvistöjen upeilua ja kukkataakkojen vaippaavaa nuokkunaa, itse
taivaskin tämän kukkasparatiisin yllä samenee silmissä kuin
purppuranusvaisena höyrynä uiskentelevaksi katokseksi, joka yhtä päätä
ikäänkuin valuu ja valuu sulana punan ja kullan tulvana maailman
avauvan kukkassylin yllä. Mutta on siellä niitäkin laaksoja, joissa
ihanilla riemuisilla niityillä kukkaset seisovat suur- ja
kirkassilmäisinä, joissa ympärillä ylenevät keveät korkeat puut, joiden
häilyvillä oksilla linnut hopeaisesti visertelevät; kuin keveänä
valkeana kirkkona nousee taivas niiden laaksojen ylitse, linnut
uiskentelevat vapaassa ilmassa ja kukkaset näkyvät heleinä silmään,
niinkuin heljää soittoa ovat ne laaksot ja ilma välkkyy kirkkaana
niiden raikkaan kukkavälkkeen yllä.

Niin on Bithynia, ruusujen ja tummaraskaiden metsien maa, satakielien
ja kaipaavain myrttien maa.

Mutta Bithyniassa, ruusujen ja lehvistöjen vehreässä Bithyniassa on
kaupunkikin meren heleällä rannalla, kirkas valkea kaupunki, edessään
meren laaja rannaton peili. Valkea on se kaupunki, selkeänä ja
tarkkamuotoisena nousee se temppeleineen ja ylenevine pylvästöineen
heijailevan veden peilin edessä kuin vetten helmasta silmään, kirkkaana
ja valkeana seijastaa se silmään sinisen kevyen ilman rajottamana. Niin
se kaupunki on ilman ja meren rajottamana kuin ylenevien temppelien ja
keveiden ylhäisten pilaristojen sävellyttävä korallinen näky, mutta sen
meren edessä heijailevan kaupungin takana häämyilevät vehreiden
runsaiden metsien vellovat haahmot, jotka kuin suunnattomina pehmeinä
aaltoina tulvivat joka taholta sen kirkaspiirtoisen marmorikaupungin
ylle ja ikäänkuin vellovat hukuttamaan koko sen kaupungin
ylitseuhkuvaan runsaus-syliinsä. Claudiopolis, heleä ja valkea
marmorikaupunki on Bithynian laaksojen sylissä, kirkas on se temppelien
ja pilaristojen kaupunki ja ihmiset vaeltavat sen kaduilla puettuina
valkeihin keveihin togiin, mutta Claudiopoliin ympärillä läikkyvät
Bithynian metsät, ja metsistä huuruu tuoksujen raskauttama ilma sen
selkeäpiirtoisen kaupungin ylitse. Niin siellä ihminen, kun katselee
pylvästöjen ylenevää rauhaa ja temppelien tyyntä ja syvää lepoa
pilaristoillaan, itsekin ikäänkuin herää tyyneyden ja tyyntymyksen
haluksi ja sointuisi joka liikunnossaan ja ajatuksessaan tyyneeksi ja
tasaiseksi, koko olo asettuneena ikäänkuin marmoriin veistetyn
kuvapatsaan tyyneen kylmäksi oloksi, otsa ja rinta päilyvänä lepona,
mutta samassa hengittää taas sitä tuoksujen tulvahuttamaa ilmaa ja
näkee taivaan, jolle metsien ja niittyjen vehreys-läike antaa ikäänkuin
samean, huuruissa kylpevän värivaipan, ja sielu valahtaa siitä
rauhottumisen ja sointumisen rajasta muodottomaan ylitsekumpuavaan
läikehtimiseen, johon ihminen koko oloineen herkähtää.

Bithyniassa, ruusujen ja hämärtävien metsien maassa on Claudiopolis,
kirkas marmorikaupunki, joka ylenee selkeiden pilarien ja temppelien
sointuna merenpeilinsä edessä, mutta jonka ympärillä metsien ja
lehdikköjen salaperäinen vehreysmeri runsaana ja hukuttavana lainehtii.



I.


Antinous pitää otsaansa kätensä varassa, istuu kivellä, kyynärpää
polvea vastaan ja tuijottaa metsään, metsän syliin.

Siinä se metsä häilyy tummuutena yllä ja ympärillä. Puut nousevat,
ylenevä runko ylenevän rungon takana, taampana häviää kaikki
sulkeuvaksi himmeyden seinäksi ympärillä, yllä kattaa latvojen
läpinäkymätön lehvistö metsän umpinaisen salin. Siinä jalkojen edessä
luikertaa kalpea puro puiden juuria, sen kelmeäkalvoisessa
kuvastuksessa näkee liikkumattoman hiljaisen metsän toistamiseen
parkkisine, ylenevine, toistensa taakse peittyvine runkoineen ja
raskaasti huojuvine lehtikatoksineen, jonka holvikosta tulikukkaiset
köynnökset hinteloina riippuvat vettä kohden ja ikäänkuin pisartavat
helakanpunaiset varjonsa puron liikkumattomaan kuvastukseen.
Pyörryttävänä hiljaisuutena ja liikkumattomuutena seisoo metsä, silmä
hukkuu toistensa taakse häviäväin runkojen seisontaan, joka etäämpänä
ja etäämpänä tihenevänä seinänä sulkee ihmisen olon ja mielen
ylt'ympäriltä, yllä huumenevat aistit taajan elävän lehtikatoksen
tuntemisesta, joka sankkana ja raskaana huojuu yllä ja levittäytyy
ympärille yhtyen kaukaisuudessa runkojen kanssa niiden sameaan sankkaan
taustaan, joka seisahtaa ihmisen mielikuvituksen ylt'ympäriltä.

Umpinaista on siinä metsässä, ja raskaana lumoavana hämärryksenä tuntuu
se vereen ja oloon. Mielikuvitus seisahtuu vangittuna sen metsän
näkemiseen ylt'ympärillä. Puiden juurilla tuoksuavat suuret punan- ja
kellanhelottavat kukkaset ja ilma runkojen välillä on raskas häilyäväin
köynnösten lemusta, kummallisesti vaippaa ja uuvuttaa se tuoksujen
höyry ihmistä. On niinkuin metsän suljettu umpinainen hämärrys kasvaisi
ihmisen sieluksi ja kuin raskaana lemuileva ilma usvailisi ihmisen
vereksi. Katoo itsestään ja seisahtuu lumoutuvassa sielussaan
liikkumattoman metsän seisonnaksi.

Antinous istuu, kätensä lamauvina, ja tuijottaa, mitään yksityistä
havaitsematta, metsän lumoavaan syliin. Kummallinen hervottumus
levittäytyy hänen mielensä ylle. Koko se metsä tulee kuin yhtenä
tuntona hänen sieluksensa, hän tuntee silmillään yhtä haavaa ylenevät
puunrungot ympärillä ja metsän hämärän seisovan sisustan, jossa
lehvistö hiljaa ja raskaasti liikkuilee, ja jonka suljetussa varjossa
kukkasten tukahuttava lemu liikkuu. Niin on kuin hämärtäisi veressään
jokainen lehden liikunta ylhäällä puussa ja ikäänkuin jokainen
tuntoonsa tuleva kukkasen näky tuntuisi lämpimänä sykähdyksenä
veressään. Yhtähaavaisena liikkuvana väriusvana läikähtelee koko
ympäröivä metsä hänen sieluksensa ja vaippaa varjoovasti koko hänen
olonsa.

Niin valahtuu ihminen kuin metsäksi ympärillä. Verta varjostaa ja
värjää metsän hämärä ja kukkasten puhkeilu, koko tunto on metsän
umpinaisena kuvana läikähtelemistä. On kuin hukkuisi mieli kukkasten
hämäräksi punaksi tai kuin puhkeisi metsän hillitty raskaslemuinen
henki ihmisen vereen. Liikkuu kuin omasta olemisestaan ja liittyy
tuntevana vellovana usvana kaiken myötä ympärillään. Omassa itsessään
tuntee valahteluna jokaisen lehden hamuilevan liikunnan ja jokaisen,
silmän tunnettavaksi pulpahtavan kukkasen väripisaran. Lainehtii
tuntemisena, koko sielu on lehtikatoksisen metsän suljettua ja
umpinaista liikkuilemista ja tuoksujen ja värien uiskentelemista. On
siinä metsän keskellä kuin paikalleen lumottu kukkanen, jossa metsän
koko elämä värehtii.

Niin istuu Antinous metsässä, sielunsa metsäksi liikkuvana. Silmänsä
lepäävät metsässä, joka unnuttavana rauhana taajenee ylt'ympärillä,
kätensä ovat vaipuneet kummallekin polvelleen ja lepäävät auenneiksi
herpouneina siinä. Silmänsä, kun hän katsoo sinne metsien väriin,
suurenevat ja tummenevat hetkittäin äkillisesti ja samassa puhkee
rinnastaan pidättyvä huokaus, kuin olisi hänessä puhkeemassa halu
hälvetä itsestään siksi kaikeksi ympärillä. Rajatonna uumoilee metsä
yllänsä ja kasvien verenä lainehtii maa ja ilma.



II.


Apollon temppelin edessä seisoo Antinous, katselee Apolloa, Apollon
kuvaa temppelin edessä. Ympärillään ylenee Claudiopolis marmorisena,
aurinko katselee hoikan palmun ylitse, joka häilyvänä seisoo temppelin
terävänä näkyvässä kulmassa ja levittää lempeän viherjän viuhkansa
temppelin valkeata seinämää vastaan, ympärillä liikkuu ihmisiä väljäin
ja valluisten pilaristojen varjoissa. Apolloa katselee nuori Antinous,
Apollon ylhäisenä seisovaa kuvaa, katselee liikkumatonna, vartalonsa
hiukan eteenpäin kumartuneena, toinen kätensä on heikosti kohotettuna
sivullaan, toinen holhoo togaa, joka suorissa poimuissa laskeuu nuorta
vartaloansa alas. Päänsä on kevyesti kumartuneena, kun hän siinä
katselee.

Mikä lepo sen Apollon silmissä, siinä kun se marmorisena näkyy?
Ylhäisenä se seisoo, otsa ylennettynä, kohotetussa kädessä lyra.
Antinous seisoo totisena ja liikahtamatonna kuvan edessä. Silmänsä
seuraavat jokaisen jäsenen joustavaa muotoa. Niin siitä kuvasta
säveltyy ihmiseen kuin aaltoavain viivojen häilyvä tuudinta. Mieli
keinuu hyväiltynä solavain muotojen myötä ja koko ihmisen sielu sulaa
liuenneena sen kuvan ylle.

Tuntee kuin itsessään jokaisen jäsenen muodon. Näkee rinnan, jonka
joustava keveä kupu kutoutuu kun oman rinnan notkeaksi kiinteydeksi.
Näkee kohotetun käsivarren kaarean solavan muodon ja polven hoikan ja
kimmoisan pyörön, näkee vyötäisten valmiin ja notkean ympärystän, ja
jalkojen joustavan kiinteän kimmon, ja tuntee joka jäsenessään
itsensäkin notkeana ja täydellisenä. Näkee ylennetyn otsan ja
kirkastuneet silmät sen alla, näkee lyran herkkiä kieliä koskettelevat
sormet ja on kuin selkenisi omakin otsa yhtä kepeinä ja tyyninä
leijaaviin ajatuksiin ja kuin säestelisi tyynenä tuudittuvan mielen
kangastuksia metallikielien valuinen keveä helähtely.

Niinkuin aalto, tuudittava muodostava aalto kulkee ihmistä, siinä kun
seisoo ja katsoo kirkastuvaa Apolloa. Eikö herää käsivarsi pyöreämpänä
ja eikö taivu käden nivel notkeampana ja hienompana? Rinta hengittää
kevyenä ja kiinteänä, vyötäisten joustava notkeus herkkyy, tuntee
kätensä ja olkansa, tuntee polvensa ja jalkainsa nivelet täydellisinä
ja kauniina ja liikkumaan valmiina. Niin hypähtäisi esiin kuin joka
jäsenessään notkeana kimmoisuutena ja kajahuttaisi ilmoille olemisensa
kevyen riemun, mutta sitte valuu otsan ja silmien valaistu loisto
ihmisen lävitse ja hillittynä ja valaistuna tyyntyy täydellisyytensä
keinuntaan.

On tyyni ja kirkas, mieli kuin marmorin rauhana. Tuntee jäsentensä
sopusuhdan, tuntee sielunsa peilailevan olon, ja on koko olossaan kun
meren päilyilevää peiliä, joka tyyntyneenä rannattomana lepona
kangastellen heleilee. Onnellisena kauneutena häilyilee koko ihmisen
tila. Ajatukset soutelevat mieltä, kuin joutsenet heijailevan veden
kantta, sielu liikkuilee tyyntyneinä hyväilevinä uneksumisina ja koko
olo on kuin hillityn hivelevän aallon keinuttama ja lempeässä sylissään
kantama.

Niin seisoo Antinous liikkumatonna ja katselee, toinen kätensä
riippuvana, Apollon kuvaa. Niin ovat ajatuksensa kuin ottaneet koko
hänen olonsa ja sieluineen sulaa hän itse Apollon muotoon, koko
mielensä häilyy Apollon kuvana. Siinä liikkuu ohitse togapukuisia
ihmisiä, ympärillä häämyilevät valkeat pilaristot, ja ylhäällä
taivaalla vaeltaa korkea aurinko marmorisen kaupungin ylitse, se kaikki
on sentään vaan kuin etäisenä epäselvänä unena läsnä Antinouksen
tunnossa, hän seisoo Apollossa silmänsä vaan ja juo sieluunsa Apollon
kuvaa, hälvenee sieluineen Apollon näkyyn, koko se valkeneva kaupunki
ympärillä on aistimissaan läsnä vaan kuin tunteitansa keveästi
säestelevänä sointujen kosketteluna.



III.


Antinous istuu, istuu huoneessaan yksin ja miettii. Edessään heittää
suihkulähde ilmaan välkkyvän kaaren, joka ilmassa säteillen palaa
marmorialtaaseen, jonka partaitten välillä vesi heleänä ja läpinäkyvänä
häilyelee. Antinous on nostanut toisen polvensa polvelleen, istuu ja
tuijottaa ilmassa edessään kiertävään vedenkaareen, otsansa on heikosti
rypistynyt. Veden hiljainen loiskina, kun se putoaa marmorialtaaseen on
ainoana äänenä korkeassa marmoripilarisessa huoneessa, jonka katosta
valo tasaisesti levittäytyy ympärille. Putoavan veden helähtely säestää
ja tuudittaa ajatuksiansa.

Mitä on elämä? Onko se kuin vedenkaari, joka kevenee lasisenkirkkaana
ja välkkyelee ilmassa, sitte heläjöivästi sammuen marmorialtaan heleään
liikkumattomaan veteen? Antinous istuu, seuraa silmillään vedenkaarta,
kun se selkeänä hopeasuonena nousee korkealle ja ylhäällä sitte
hajautuu ilmaan monivärisinä helminä, jotka helähdellen putoavat
marmorialtaan veteen ja saavat sen pinnan hiljaa heilahtelemaan. Onko
elämä soinnun keveytenä heleilemistä, ja onko elämän joka hetki pisara
pisaralta kauniiksi selkenevää ylentymistä? Onko elämä ihmisen
heräämistä keveäksi ja soivaksi kauneudeksi?

Niin ihmeellisen kaunista on elämä joskus elää. Sielu on kuin vapaiden
ilmojen sineä, niin kirkas ja kevyt, jokainen ajatus herää mielessä
vapaana ja kevytsiipisenä, kuin visertävä lintu, joka joka hetki voi
yletä taivaitten sinikeijuviin avaruuksiin leijaamaan, mieltä
säveltävät niinkuin valuisten sointujen kosketukset, tuntee koko
itsensä, sielunsa ja jokaisen jäsenensä sykähtyneenä, keveästi
liikkuvana notkeutena. Ajatukset ovat mielessä kuin seesteistä
aamumerta uiskentelevat linnut, jotka hyväiltyinä antavat aaltojen
kantaa itseänsä sinne tänne, milloin ne liikkuvat oman muodon
täydellisyydessä, häilyävät oman olkapään kiinteässä notkeassa
kaartumisessa ja oman rinnan väljänä ja vapaana hengittävässä kuvussa,
tai oman käsivarren pyöreässä ripeässä voiman sykähtelyssä, milloin ne
taas liitelevät ilmojen autereisen seesteen kannattamina ja häilyävät
utupilvien myötä taivaan siniselkeätä väljää lakea, tai nousevat ne
notkeina ja ihananluottavina kuin marmorijalustoiltaan ylenevät
ylhäiset pilarit ja seisovat luottavan tyyninä ja täydellisinä
kultaisena kuvastelevan maailman keskellä. Niin on kevyttä ja
täydellistä ihmisen olla, jokainen tunne on ihmisen liikkumista
ihanana, jokainen ajatus on tämän tuntemisen loistetta ja koko ihmisen
olo päilyävää kauneuden heleilemistä.

Antinous katsoo, silmänsä kuin sisällisesti valaistuina, vedenkaaren
säteilyyn, hengityksensä käy tasaisena ja kevyenä. Hetkeksi ylenevät
silmänsä ja vaeltavat huonetta ylt'ympäri katseella, joka ikäänkuin
kylpee autereisessa hurmausmeressä. Siinä nousevat ympärillä hoikat ja
valkeat pilarit, jotka keveänä ja norjana jännityksenä kannattavat
katoksen marmoriliistakkeita, niiden pilarien sorjien ja selkeästi
ilmaan piirtyväin vartalojen välitse näkyy silmään seinien,
kevythaamuisten pilastarien rajottamat ja säveltämät suunnikkaat tasot,
jotka avautuvat ilmaisina kuvina, joiden etäisiin valkeneaviin
maisemiin silmä hyväiltynä jää uneksumaan. Ihanana jättää Antinous
silmänsä harhailemaan niiden maisemakuvien elyseeisiä, rauhottavia
etäisyyksiä, joissa ihanat tuoksuvat vedet loistelevat, rannoillaan
ylhäiset puistot, joiden vihannasta valkeat pilaritemppelit hohtavat
auringon valaisemina. Uneksuvana jää silmä niiden maisemien valaistuun
näkyyn ja sielu viekottuu tuudittumaan niiden maisemien autereisten
haamujen myötä. Kuin ihanuuden kannattamana liikkuu ja hälvenee
ihminen.

Kuinka kummallisen kultaisen ihanaa on ihmisen olla! Niin on kuin
kylpisi ihmisen sielu kultaista merta, jossa jokainen aalto
hurmauksena huuhtoo ihmisen oloa ja vie häntä suloisessa unohtuneessa
kuoleentumuksessa mukanaan. Koko ihminen on kuin ihanuuden sointuun
häilyämistä ja hälvenemistä, jokainen tunne herää kuin sävelen aaltona
ja kulkee rikkaana ja tasottavana ihmisen oloa, jokainen ajatus
ihmisessä on niinkuin aalto, johon meren hohteleva syli virkoo ja jonka
liikunnossa se kullanvälähtelevänä häilyy. Kuin yhtä mukauvaa
hiveltymiseen antaumusta on koko ihminen, ja herkkänä ja taipuvana
tyyntyy ja päilyy koko tahdottomassa olossaan.

Mutta onko ihminen aina näin hälvenneenä soinnun tuudittumisena?
Antinous on katsellut kauan niiden, pilarien takana heijailevien
maisemien unelmiin, kunnes silmänsä viimein unohtuneina ovat jääneet
tuijottamaan yhteen kohtaan ilmassa. Eikö ihmisellä ole toisiakin
hetkiä, jolloin ihmisen sielua kattaa kuin sitova lumous? Jolloin
maailma levittäytyy kuin umpinaisena katoksena ihmisen ylle ja
ympärille ja sulkee hänen kuin vangittuna itseensä? Jolloin ihminen on
maailman keskellä kuin umpinainen paikalleen sidottu kukkanen, jonka
ainoa olo on uumoilevaa värjymistä luonnon rinnalla, luonnon
veripisarana, joka on sidottu ja lamattu olemasta mitään selkenevää
ilmaisan ylenevää soinnun keveyttä, on ainoastaan värien ja tuoksujen
pulpahtuvaa, paikallaan kumpuavaa olemista, jonka ylle maailma
hämärryksenä levittäytyy?

Eikö ihminen toisinaan ole kuin sameata ja rajatonta sisältään
kumpuamisen halua? Niin on kuin kukkanen hämärän metsän sylissä, joka
alati halajaa hälvetä ja haihtua, mutta joka alati on sidottu
sijallensa ja suljettu itseensä ja sitte tämän rajattoman
täyttymättömän halunsa haikeassa kipeydessä vuotaa lehtiensä
hykähtyneeksi, sairastavan-tuliseksi punaksi. Niin ihmisessä
sisällisesti läikkyy, kuin rajaton rannaton meri, joka joka hetki
kumpuu ja tulvii, mutta sitte onkin ihminen myös kuin alati itseensä
sidottu ja itseensä lukittu ja alati voimaton tyydyttämään tätä
sisällistä hälvenemisen haluaan. Ihminen on niinkuin maailman rinnalle,
maailman sitomaksi halvattu elämänpisara, jossa aina on liikkumassa
kokonainen meri rajatonta halaavaa haihtumisen kaipausta, mutta joka
aina ja iäti jää hervottomana tähän täyttymättömään kaipaukseensa. Niin
on ihmisen koko mielentila joskus nousevaa, uumoilevaa sumeena
usvailevaa liikkumista, on koko ihminen suurta ja sairasta haihtumisen
halua, eikä ennen tunnu lievittyvänsä olemisensa haikeasta kipeydestä
ennenkuin saisi nyyhkytyksi itsensä olemisensa sitovista koleista
rajoista ulos ja saisi leijailla ilmojen vapauksia. Ikäänkuin itsestään
paisuu ihminen joskus, ja valuisi äärettömänä äärettömyyksiin, niin on
ainoana haluna koko olemisen tunto.

Tyhjästi tuijottaa Antinous ilmaan eteensä ja kasvoillaan värjyy suuri
sairaus. Miksi pitää ihmisen olla, kuin olisi elämä joskus hetkittäin
hänelle kovaa ja hantelaa koleutta, joka runtelee hänen tuntoansa ja
jonka kosketusta hän ei kestä ajatella? Miksi on ihminen joskus
muodotonta sisällisyyttä, jonka ainoana alati kytevänä pyrkimyksenä on
vallettua, vallettua rajattomana, ja miksi tämä ihmisen rajaton halu
aina jää täyttymättömäksi ja aina ihmistä sairaaksi sulattavaksi?

Niin katsoo Antinous eteensä ja ajattelee, rinnastaan nousee silloin
tällöin imevä ja sairas huokaus. Siinä edessään helähtelee yhä
suihkulähteen vesi marmorialtaaseen ja pilarit seisovat valkeina ja
kevyeinä ympärillä. Siitä ei Antinous sentään huomaa mitään, silmänsä
tuijottavat vaan epämääräisinä ilmaan, ja jokainen jäsenensä on
sammunut liikkumasta. Viimein vasta sulavat hänen silmänsä taas
seuraamaan vedensuihkun nousua ilmassa, hän jää katsomaan vedenhelmiä,
kun ne välkkyvät ilmassa ja sitte lempeästi helähtäen putoavat veteen
altaassa, ja näyttää kuin ajatuksensa vähitellen tuudittuisivat
kuuntelemaan sitä veden helmistä pisartelua. Silmänsäkin heräävät
lempeämmiksi siinä ja kasvonpiirtonsa ikäänkuin herkkenevät. Tuntuu
kuin jokainen helähtelevä vedenpisara helähtäisi värjyvästi hänessäkin
ja hellittäisi hänen sielussaan ajatuksen kuin leppeyttävän vapahtavan
kyynelen.

Miks'ei ihminen aina sointuna keinu? Miksi kärsii ihminen rauhattomana,
miksi hiutuu ja uupuu sisällisenä haikeutena joskus ja tuntee elämän
kuin haikean kärsimyksen? Oi, jos saisi ihminen aina hiljaa kajaavana
sävelenä tuudittua! Saisi olla sulana, saisi levätä häilyvänä
tiedottomana kauneuden kajaamisena ja liukua viivojen ja muotojen
ihanana sopusointuna! Saisi olla ainaisena asettuneena kauneuden
päilyntänä! Miks'ei ihminen aina saa siten soida, miksi sumettuu sydän
rajattomiin kipeyttäviin halajoimisiin ja miksi kärsii ihminen?

Antinous katsoo ja katsoo vedensuihkuun, joka nousee ja nousee ja
sitten pisartelee veden helminä alas. Ajatuksensa tuntuvat tuudittuvan,
jokainen helähtävä vedenhelmi näyttää ikäänkuin leppeyttävän hänen
uuteen sulaneempaan ajatukseen. Kasvonsa ovat herkät ja näyttää kuin
häilyisi hän sieluineen mukana kun hän silmillään seuraa veden
hiljaista häilyämistä altaan marmoripartaitten välillä.

Missä, missä olisi se levon ihana kaupunki, jossa ihmisen olo olisi
kauneuden tyyntä lepoa? Missä olisi se maa ja taivas, jossa ihmisen
sielu selkenisi sointujen rauhaksi? Sulanutta ja leppeätä olisi siellä
olla, sopusointujen häilyntänä siellä kangastelisi olonsa. Kauniina
siellä lepäisi ihmisen jokainen jäsen ja kauniina lepäisi mieli kuin
aalloista tyyntynyt rannattoman meren heijaileva peili. Rauhansa
päilyntää olisi ihminen siellä, jokainen toivo ja jokainen halu
silittyneenä ihmisen sielussa, ainoastaan suurta tyyneyden kuvastusta
koko ihmisen olo. O, kaunis olisi ihminen siellä, ja kauniina
purjehtisi ihmisen hiljennyttä sielua jokainen ihana ajatus ja ihana
tunteen valaistus. Olisiko maan päällä semmoista levon kaupunkia ja
semmoista levon ihanata maata? Sinne olisi ihmisen suuri kaipaus ja
sinne hakisi ihmisen sielu ihanana itsensä. Olisiko sitä kaupunkia ja
maata maanpäällä?

Antinous istuu, hän on nostanut otsansa holhoavalta kädeltä, ja
silmänsä harhailevat kuin unena soivan suihkulähteen ja kevyeiden
pilarien ohitse ikäänkuin jonnekin uneksumisten epämääräisiin
valkeneviin kangastusmaihin.



II. ATHENASSA.



Athena, kaupunki, jonka ylitse Parthenon loistaa, Athena, ylhäisten
pylvästöjen ja kirkkaitten temppelien marmorikaupunki. Kuvapatsasten
valkea kaupunki ja kauniiden ihmisten lempeä hiljainen kaupunki.

Sinenä rakentuu rajaton taivas kirkkaan Athenan ylitse,
valkeana hohtelevan kaupungin ympärillä häilyy öljypuupuistojen
vaaleankimalteleva meri, taustassa hälveilevät Hymettoksen auringon
huikaisemat rinteet. Niinkuin helmenä hohtaa ja hymyy ihana Athena
valkeine temppelineen ja valkeine ilmaisine pylvästöineen
öljypuumetsikköjensä raikkaan vehreyden keskellä, yllänsä taivaan
kaareuva kepeä sini.

Kirkas Athena. Tyyninä aukeavat Athenan kadut ja torit, vierillään
pylvästöjen keveät ylhäiset ryhmät. Levollisina ja juhlallisina näkyvät
temppelien päädyt pilarijalustoillaan, katujen vieriä reunustavat
kuvapatsaitten valkeat rivit, jotka siinä ihanan ilman syleileminä
näkyvät silmään tyyneyden taivaisan levon ilmestyksinä. Selkeinä
piirtyvät temppelien keveät muodot taivaan sineä vastaan, heleinä
seisovat pilarit kirkkaassa ilmassa ja huikaisevan selkeänä kaartuu
taivas koko sen kirkkaan kaupungin ylitse. Hiljaista on siellä
kirkkaassa Athenassa, tyyntä ja hillittyä on siellä, ihmisetkin
vaeltavat siellä ylenevien pilariryhmien ja valkeitten kuvapatsaitten
välillä tyyninä ja hiljaisina, liikkuvat valkeissa puvuissaan siellä
ilmaisten pilaristojen alla toistensa keskellä hillityntasaisina ja
kaunisliikkeisinä, kuin eläviksi heränneet keveäoloiset veistoskuvat.

Kirkas Athena, tyyni ja hiljainen Athena! Kaupunki, joka nousee ihmisen
ylle kuin marmoriksi tyyntynyt, marmorissa lepäävä taivaan näky, siellä
säveltyy ihminen tyveneksi, ja sielunsa sointuu kauniiksi ja
hillityksi. Tyyneenä ja lempeänä rauhallisuutena herää ihminen siellä,
jokainen hänen jäsenensä säestyy kauniiksi ja täydelliseksi, jokainen
hänen liikuntansa on tasaisuutta ja sopusuhtaa, hänen mielensä asettuu
lävitsenäkyvän heleäksi ja paaltaa tyyntyneet tunteensa esiin kuin
kirkas selkeä lampi pohjansa valkean sannan. Niin ihminen herää siellä
kuin jokaisessa jäsenessään ja jokaisessa tuntonsa liikahduksessa
täydellisenä kauneudenilmestyksenä, jonka kaikki olo on muodon
hillittyaaltoista rytmistymistä, ja jonka jokainen ajatus ja tunto ovat
hänen kauneusolonsa tyyntä ja selkeätä heijastusta.

O, Athena, jonka ylitse Parthenon loistaa ja jonka katuja veistoskuvat
ja ylevät pilarikujanteet reunustavat, sinä levon ja kauneuden
marmorikaupunki, taivas ylläsi rakentuu syvänä korkeana sinenä,
ja itse sinä, ihana temppelikaupunki, ylenet vaaleanviherväin
öljypuumetsikköjesi keskellä kuin selkeän seesteisen marmoriunen
temppeli- ja pilari-ilmestyksenä. Athena, kauneuslevon kirkas ja tyyni
kaupunki, jonka pilaristojen varjossa ihminen käyskelee mieli ja sielu
hienon hillityn tyyntymyksen aallon sävellyttämänä.



I.


Athenaan on Antinous tullut, käyskelee Athenassa, veistosten ja
temppelien kaupungissa.

Ovatko ihmiset ihanammat Athenassa? Onko taivas selkeämpi ja korkeampi
Athenan yllä kuin muualla? Ja onko kaupunki itse heleä ja heijaileva
taivaallisen olon näky? Niin rauhallisina näkyvät ihmiset, astuvat
tyyninä toistensa keskellä, jokainen heidän liikuntansa on notkea ja
taipuva ja jokainen heidän puheensa hivelee hillityllä tasaisuudellaan
mieltä. Ja aurinko, joka levollisena kirkastaa kaikki, valaisee
ylenevät pilarit ympärillä selväpiirteisiksi ja sulkee jokaisen
ihmisvartalon tarkkamuotoiseksi kuin marmorista leikatun veistoksen.

Antinous käyskelee ja mielensä seestyy. Hän katselee temppeleitä,
katselee yleneviä pilaristoja ja veistoskuvien rivejä ja sielunsa
tyyntyy kuin lepäävän meren selkeydeksi. Hän katselee käyskeleviä
ihmisiä, katselee heleilevien pilaristojen varjostoissa seisoilevia
ihmisryhmiä, ja tuntee oloansa valuvan kuin aallon, joka hiljaa ja
hiljaa muodostelee jokaista hänen liikuntoansa ja jokaista hänen
vartalonsa asentoa.

Niinkuin notkea, notkeneva taipumus kulkee jäseniänsä. Kun hän astuu,
tuntee hän vartalonsa liikunnon norjempana kuin ennen, kun hän
liikuttaa kättänsä, liikkuu se taipuvammassa kaaressa kuin ennen.
Sielunsakin liikkuu selkeänä ja sulavana, minne hän silmänsä nostaakin,
aina on ajatus valmiina ja täydellisenä mielessään läsnä. Niin on koko
olonsa kuin asettunutta kauneustyyneyttä ja jokainen hänen mielensä
liikunto ja jokainen hänen ruumiinsa liike ovat sen rauhan ihanaa
säteilyä.

Athenaa, veistosten ja temppelien tyyntä kaupunkia käyskelee Antinous,
ja mielensä ja koko olonsa päilyy tuudittavassa asettuneessa levossa.



II.


Propylaoille on Antinous seisahtunut ja katselee Athenaa jalkainsa
edessä.

Kahdenpuolen ylenevät pilarit riveinä, seisovat jatkuvana ylenevänä
rivinä yllään ja allaan, pilarien väleissä seisovat veistoskuvat
levollisina. Pilarien välitse näkee kaupunkia, jonka ylitse temppelit
kohottavat tyyneet, pilareilla lepäävät otsikkonsa, jotka heleinä
näkyvät ilman sineä vastaan, näkee kaupungin ylitse auringossa
kylpevään lehtimetsien mereen, jonka häilyvän ja kevyen vehreyden
takana ylt'ympäri avautuu merten voimakkaan sininen rannaton vyö.
Ikäänkuin ilmoja liihotellen näkee korkeudesta tämän kaupungin ja
lehtimetsien ja meren valaistuksen edessään, ylenevät marmoripilarit
vierellä juuri rajottavat sen maiseman näyn selkeäksi, ilmalla ja
sinellä ja kaupungin valkeudella täytetyksi tauluksi.

Antinous seisoo, antaa silmäinsä vaeltaa pilarien ylenevää juhlallista
riviä, katsoo veistoskuvien vapaata levollistuttavaa seisontaa, tuntee
pilarien välitse Parthenonin haahmon, siellä kun se mahtavana ja
levollisena lepää pilareillaan ja jää silmillään viimein Erechtheionin
näkemiseen, siellä kun se taampana häämöttää hulmupoimuisten
Karyatidien kannattamme kattoineen silmään. Hyväiltynä ja hiljenevänä
häilyy olonsa ja kun silmänsä viimein erottauvat Erechtheionin keveinä
lepäävistä muodoista, jää hän ajatuksettomana katsomaan pilarien
välitse aukenevaa, pilarien reunustamaa kaupungin ja kevythäilyäväin
metsikköjen ilmaisaa taulua.

Tulevat kuin tuutivat aallot ja laskeuvat nukkumaan mielellänsä. Hän
tuntee kuin valuisi jäseniänsä sävellyttävä muodostava aalto, jonka
hivelemäksi hän tahdottomana jättää itsensä. Niinkuin notkeuden säestys
sulattaa ja silittää ruumistansa, mielensä häilyy kuin hiljaa
hyväileväin aaltojen kannattamana. Siinä hän seisoo, taipuvissa
poimuissa lankee chlamys vartaloansa alas, sen taipuvan viitan alla
tuntee hän vartalonsa notkeana ja täydellisenä.

Tuntuu kun säveltäisi jokainen verenpisaransa vierintä häntä
kauniimmaksi siinä kun hän mielensä hyväilemänä seisoo ja tahdottomana
antaa kauneuden tunnon tuudittaa itseänsä.



III.


Afroditen edessä seisoo Antinous, katsoo ylhäistä Afrodite-kuvaa.

Korkea Afrodite, suuri Afrodite, jumalatar! Ylevä ja ihana Afrodite,
kauneuden ja rakkauden polvistuttava jumalatar.

Niin näyt ihmiselle kuin täyttyneen kauneuden paalteena. Katsoo sinun
ylennettyä oloasi ja koko sielussaan kangastaa ja häilyy sinun
ilmestystäsi. Katsoo olkapääsi kiinteätä hyväilevää täydellisyyttä,
katsoo rintasi kukkuloiden puhdasta kaareuvaa muotoa, seuraa silmillään
vyötäistesi kiinteänä ja hienona pyöreyvää ympärystää, ja niin loistat
ihmiseen kuin täysiloistoisen kauneuden armahtavana aurinkona. Tuntee
hyvänä vaatteesi alta paaltavan polvesi pyöreän muodon ja paljastuneen
jalkasi täydellisen kauneuden, värähtyy sieluksensa kun tuntee pääsi
soreaa kaarevaa asentoa ja kaulasi kenoa, ja hiustesi reunustama otsasi
tuntuu hyvänä kauneutena sielussa läsnä. Olet ihanuuden täydellisyys,
korkea, ylhäinen Afrodite, sinun koko olosi paaltaa yhtenä
tyynnyttävänä ja hyvänä täydellisyytenä ihmisessä läsnä ja
kangastavasti hälvenee sieluineen sinun ihanana armahtavan ilmestyksesi
ylle.

Jokainen toivominen ja jokainen tahtominen sammuu edessäsi ihmisen
mielestä. Sinun näkösi täyttää ja täydellistyttää ihmisen
kaipauksettomaksi lepäämiseksi. On kuin sammuisi kaikki muu mielestä ja
olisi vaan sinun täydellisyytesi loisteen herkkää tuntemista ja sinun
täydellisyytesi loisteeseen haihtumista, suuri Afrodite. Afrodite,
itseesi tyventynyt kauneus, Afrodite, itseäsi loistava jumalatar, sinä
loistat armona jokaiselle ihmiselle, jolle näyt, sinun näkemisesi on
jokaiselle ihmiselle tyytymykseksi ja tyyntymykseksi; sinä loistat
jokaiselle ihmiselle kuin aurinko levolliselta taivaalta. Jokaiselle
olet sinä armollinen ja jokaiselle kaunis, sinä suuri, sydämen
tyynnyttävä ja kaipaukset sammuttava, armon ja levon jakaja, Afrodite!



IV.


Neito lähteen reunalla, ruukkua kantava neito, pysähdy! Pääsi
kallistunut asento, ruukkua päälaellasi holhoavan kätesi kevyt taivunta
ja pukusi riippuvat liehuvat poimut liukuvat suloutena sieluuni.
Pysähdy neito, että kauemmin saan katsoa käsivartesi kaunista kaartoa
pääsi ylitse, kallistuneen pääsi lempeätä suloa ja vartalosi kevyen
puvun syleilemää, norjaa muotoa.

Olet kaunis. Sanomattomana sulona kurottautuu pääsi ylitse taipunut
kätesi, sen muotojen lempeät taipuvat viivat sulavat kuin kauniina
sointuna sieluun, kohotetulta käsivarreltasi riippuu pukusi liehuvina
hulmuina ja liittyy kaareuvissa poimuissa sulavasti armaan nuoren
vartalosi ympärille. Katselen kaulasi korkeata ja hentoa pyöreyttä,
katselen ruukkua kannattavan pääsi suloista kallistumista ja
kiharaisten hiustesi löysää solmua kaareuvalla kaulallasi ja palvelen
sielussani sinua.

Kaunis olet sinä, ja jokainen jäsenesi suloinen olo on huomatessa
sielulle hyväilyksi. Niin sielu lempeänä tuudittuu sinun näöstäsi, kuin
olisi sinun nuorta ja hyvää oloasi. Niin olkapääni hentona pyöreytyy
kuin sinun hieno ja norja olkapääsi, niin käteni aaltoo kuin sinun
lempeänä taipuva kätesi ja jalkani lepäävät arkoina polun sannalla kuin
sinun sykähtävä paljas jalkasi. Kokonaan olet minussa, kaunis, ruukkua
kantava nuori neito ja sieluni värjyy sinun hentoista joustavaa oloasi
tuntiessani. Viivy hetki vielä, o neito, viivy liikahtamatta sulossasi,
että saan hetken vielä tuudittaa näköäsi sielussani ja hetken vielä
suloutua säveliksi näöstäsi!



V.


Endymion!

Sieluineen häilyy yllesi siinä kun lepäät, huulesi puol'avoimina,
rintasi kohoovana. Katsoo sinua ja häilyy sieluineen kasvonpiirtojesi
yllä, häilyy vartalosi ja jäsentesi yllä, joita unen raukeus valuu.

Niinkuin liuenneena sulaa yllesi. Katsoo kasvojasi ja otsaasi, jota
hiukset pehmeästi kaartavat, katsoo pehmeitä avoimia huuliasi ja
taipunutta kaulaasi, katsoo rintaasi, joka kohoo nauttivaan
hengitykseen ja kättäsi, joka riippuu velttona ja avoimena vierelläsi,
ja tuntee herkkänä koko olosi. On kuin omaa ruumista valuisi unen
raukaseva hellittävä aalto. Avautuvat omat huulet ja pää kallistuu
lepoa hakevana, tuntee taipuneen kaulansa helpon hyväilevän
jännityksen, rinta liikkuu raukeana nauttivana hengityksenä, käsivartta
heruu pyöreyden lepo ja herpouvana aukenee riippuva käsi.

Häilyy sinuna, Endymion. Unen humala raukasee ja hellittää joka
jäsentä. On kuin liikkuisi itsestään, sitomattomana, ja liuenneena
aaltoisi sinuna, lepäävä Endymion. On kuin suloutuvaa liikkumista ja
haihtumista koko olo, höllenee kuin ihanana sairautena koko ihminen, ja
ainoana usvailevana haluna on antauvan herkästi hälvetä itsestään
näkemyksensä ylle. O, Endymion, olosi raukeuden yllä häityy ja olosi
raukeuteen sulaa, ja on sairas siitä ett'ei vielä herkempänä hälvene ja
haihdu yllesi.



VI.


Antinous ajattelee.

Mitä on kauniina oleminen? Onko se sydämen suloista halajoimisen
haikeutta? Onko ihminen kauniina sulanutta, ihanan kipeätä halajoimisen
herkkyyttä?

Vai lepäämistäkö on kauniina oleminen? Lepäämistä olonsa tyyneessä ja
hiljenneessä rauhassa, jolloin ihmisen sielu ja maailma ympärillänsä
päilyvät yhtenä kuvana, kuten tyyntyneenä iltana taivas ja meri meren
heijailevassa kuvastelevassa sylissä?

Antinous ajattelee, käsi otsallansa.

Niin joskus haikeutuu ihminen kuin imisi suuri hiljainen suru
sieluansa. On koko mieli häilyävää haihtumaan halaavaa sumetta, koko
oleminen nousee niinkuin suurena äärettömänä haluna, ja ihanassa
nautinnossa häilyilisi keveänä, utuisaksi avaroituvana jonnekin kauas
ylhäisiin pidättämättömiin avaruuksiin. On niinkuin olisi pienuutta ja
tukaluutta ja hantelaa pidätystä olla niinkuin on, ja halajoitsisi
hälvetä, hälvetä ja ihanassa nautinnossa haihtua rajattomuuden
vapaaseen ja kevyeen syliin. Tuntee olemisensa kuin sumuisen usvaisen
vaipan, joka rasittavana kattaa ihmisen sielua, ja jonka pidätyksestä
ihminen sielunsa haikeassa halajoinnissa pyrkii. Semmoista rajatonta
epämääräistä halajointia on ihminen joskus, kun sielunsa liikkuu
kauniiksi herkkyneenä.

Mutta sitte on kauniina oleminen joskus sointuavaa ja tyyntä peilailua,
niinkuin asettava laine kulkee ihmisen lävitse silloin, joka hivelee
jokaisen hänen jäsenensä sopusuhtaiseksi, ja tyynnyttää jokaisen hänen
ajatuksensa selväksi ja rauhalliseksi. Jokainen tunne, joka mielessä
silloin herää, on niinkuin olemisen ihanuuden tuntoon tulemista,
jokainen mielen toivo on kuin oman sielun aaltoavaa ihanuutta, ja
jokaisessa liikunnossaan on ihminen kuin kangastaisi sielunsa ja
ruumiinsa yhtenä kuvastelevana tuntona. Niin silittävänä kulkee kauneus
ihmisen sielua joskus.

Mitä on siis kauniina oleminen? Onko se sammumatonta, ääretöntä
hukuttavaa kaipaamista, jonka sylissä ihminen sulaneena herkkyy, vai
onko se ihmisen lävitse heleilevää, ihmistä soinnuttavaa tyyneydessä
lepäämistä, joka saa ihmisen olemaan kuin ylt'yleisessä kullassa
kuvastelevan vedenpeilin, niin tyyneen ja heijailevan ihanan? O
kauneus, vai oletko sinä kumpaakin yhdessä, oletko sinä sekä ihmisen
sointumista että ihmisen riutumista, saat hänen ensin kuin
rajattomuuden ihanuudella sytytetyksi ja väristytät hänet suuren suuren
levon, silmänsä ja sielunsa ihanassa kuoleentumuksessa ummistavan levon
läikemereksi, ja sitte herpaiset hänet sillä rajattomuudellasi niin
että hän jälkeenpäin viruu sairaana ja haikeana ja kärsii sitovaa
olemistansa, joka pidättävänä lannistaa hänet nautintoon hälvenemästä?
O kauneus, oletko sinä sekä ihmisen päilyävää täydellistä ihanuutta
että ihmisen sielun hiutuvaa kipeyttä, joka toisena hetkenä väristytät
hänet onnesi kultamereksi, toisena hetkenä taas kätket ja kiedot hänet
himmeän kyyneleisen suremisen sulattavaan vaippaan, jonka alla hän
sisällisenä nyyhkynänä kaivautuu?



VII.


Pylvästössä seisoo Antinous, nojautuu valkeaan marmoripylvääseen ja
katselee ajatuksissaan eteensä. Ympärillään ylenevät valkeat pilarit,
niiden välitse käyskelee ihmisiä, keskustelevia ihmisryhmiä
edestakaisin. Näkyy hetken joku ohitseastuva ihmisryhmä, kuulee
yksityisen lauseen heidän keskustelustaankin, sinne he hiljaa etenevät
pilarien välille, väistyvät silmistä peittävien pilarien varjoon.
Lähenee toinen verkkaan asteleva keskusteleva ryhmä, astuu ohitse ja
häviää sekin pilarien taakse. Antinous seisoo yksin pilariinsa
nojauvana, käsivartensa ovat pujotettuina ristiin rinnalleen, niin että
toga on laskoksessa niiden alla ja jättää jalkansa edessä paljaiksi
lähes polviin asti, hän on ajatuksiinsa vaipuneena ja kuuntelee
liikunnan hiljaista soljuvaa huminaa pilarien välillä. Joku yksinäinen,
jonkun ohitseastuvan lausuma ja korvaansa jäämä lause jää joskus
hetkeksi kajaamaan aivoissaan ja sielussaan.

"... Kauneus on lepäämistä..."

Siitä oli astunut ohitse kaksi keskustelevaa nuorukaista, jotka jo
hävisivät pilarien peittoon taaskin, ja ne sanat olivat jääneet ilmaan
heiltä. -- Kauneus on lepäämistä? Antinous jää katsomaan pilareihin,
siinä kun ne seisovat pitkinä valkenevina riveinä edessä, katsoo
marmoripalkkeja, jotka rauhaan laskeuneina lepäävät niiden pilarien
varassa, liittyneinä kuin iäiseksi levoksi. Onko kauneus kuin sen
marmorin lepäämistä ylenevien pilarien kannattamana? Onko kauneus sitä
tasaista tyyntynyttä asettumusta, jossa marmoripaasien taakka sointuu
pilaristoilleen lepäämään kuin painostaan lievittyneenä rauhan aaltona?
Onko kauneus rauhan löytämistä ja rauhan tasaisuus-soinnussa
lepäelemistä? Kauneusko kuin aalto, joka sopusuhtana liittää
kokonaisuuden jokaisen osan ja jokaisen yksityisen jäsenen
kokonaisuuden keveysolemiseksi?

"... Ihminen on kaunis..."

Ihminen kaunis? Ihminenkö tasainen ja tyyneeksi asettunut? Ihmisenkö
sielu levon soivana ja sointuneena aaltona? Antinous katselee
ihmisryhmää, joka hitaasti astelee ohitsensa. Harmaahapsinen,
korkeavartaloinen vanhus, jonka valkea korkea otsa ja selkeät
rauhalliset silmät ovat kuin kirkastuneena levon asunto. Vierellään
astuu kummallakin puolella kukoistava norjaolkainen ja notkeakävelyinen
nuorukainen, jotka kumpikin, paremmin kuullakseen ovat kevyesti
kumartuneet vanhusta kohden vierellään ja, nuoret avoimet otsansa
tottumattomasti rypistyneinä tarkkaavaan ajatuksen ponnistukseen,
unohtuneina kuuntelevat hänen hiljaista verkkaista puhettaan. Ihminen
on kaunis? Antinous seuraa silmillään kummankin nuorukaisen norjaa
solavaa vartaloa, jota valkea chlamys kauniissa poimuissa verhoo,
seuraa chlamystä holhoovan käden kaartoa ja kaulan siroa asentoa,
katsoo käherän, ajatuksiinsa kumartuneen pään täsmällistä kauneutta ja
silmien tyyntä selkeyttä, ja tuntee kuin silittävän rauhan sielussaan.
Kaunis on ihminen, ja kangastavassa liikutuksessa tuntee ihmisen koko
ihanan olon. Kun ihmistä katsoo, niin niinkuin säveltyneessä
poljennassa liukuu sen ihmisen oloon, ja tuntee silmänräpäyksellisenä
runona itsessään läsnä koko sen ihmisen lämpimän ja joustavan olon. Kun
näkee käden liikunnan, värähtää se liikunto sulavana taipuvana aaltona
omassa olossa. Kun näkee liikkuvan käsivarren nopeat välähtelevät
lihastenleikit, sulaa silmänräpäyksessä kuin itsessään koko sen ihmisen
hennoissa liikkeissä vavahtelevaan olemiskudokseen. Ihminen on olonsa
lepäävää ja silmänräpäyksellistä valmiutta, joka hetkensä elää hän kuin
lävitsensä sopusoinnun ja täydellisyyden sulaumuksena, mutta
seuraavassa hetkessään välähtää hän joka jäsenessään uudeksi
sopusoinnun ja täydellisyyden tilaksi, joka sähkön herkkänä kulkee
jokaista hänen jäsentänsä ja olonsa kudosta ja muodostaa ne sen uuden
tilan värähtämiksi. Ihminen on kaunis: joka silmänräpäys kulkee ihmistä
kauneuden aalto, ja valaa ihmisen joka hetki täydelliseksi sopusuhdan
välähdykseksi. Kaunis on ihminen; missä ihmistä hentona katsoo,
kokonaisenaan värähtää hän siellä ihmisen sieluksi, ja ihanassa
väristyksessä tuntee hänen täydellisyytensä itsessään. Antinous
katselee, katselee niitä poistuvia, pilarien väliin häipyviä
nuorukaisia, vanhus keskellään, ja jokaista jäsentänsä hipuu ajatteleva
kaunistuva lepo. Ihminen, ihminen on kaunis, jokainen ihmisen hetki on
sävel, jonka sointuun koko hänen olonsa sulaneesti mukautuu.
Antinouksen mieli ikäänkuin seisahtuu siihen ajatukseen ja keinuvasti
häilyy sielunsa. Kaunista on olla ihmisenä, norjana asettuneena
tasaisuuden sointuna koko olento, jokaisessa olonsa kudoksessa
täydelliseksi sulaneena, ja välähtävän valmiina heräämään taaskin
toiseksi ja uudeksi joka jäsenessään sointuvaksi tyyneyden
kokonaisuudeksi. Antinouksen silmät katsovat unohtuneessa uneksunnassa
valkeitten pilarien välille, joilla marmori tyyneenä lepää, ja koko
tilansa on rauennutta ja tyyntynyttä ajatuksiinsa kajaamista.

"... Ihminen hälvenee hetkeen..."

Ihminen hälvenee hetkeen? Hälvenee niinkuin hiljaa avaruuksiin häipyvä
soiton sävel. On kajaamista ja kajaamista, tuntee kuin häipyisi
jokaiseen kätensä suoneen asti sielunsa häilyäväksi tilaksi. Niin on
kuin unohtuisi olemasta ja kasvaisi yhteen hetken kanssa ja liukenisi
sen myötä. Ei ole jäsentä ihmisessä, jonka tuntisi, ei ole mitään kovaa
ja olevaa ihmisestä läsnä, liuenneena häilyy tunteenansa vaan, koko
ihminen sielunsa väreilynä. On vaan yhtä sulaamista, jokainen ajatus ja
jokainen tunteminen ovat yhtä hetken kuvastelua, eikä tiedä missä on,
itsessäänkö, vai hetken tuntemisessa. Ihminen unohtuu joka jäsenessään
itsestään ja muuttuu tunteensa huuruvaksi vellovaksi sumeeksi, joka
sulavana ja syleilevänä levittäytyy kaiken ylle.

Antinous jää liikkumattomana tuijottamaan kauas pilarien välille yhteen
kohtaan ilmaan, näyttää kuin kaikki ympärillä, pilarit ja käyskelevät
keskustelevat ihmiset, tuntuisivat hänen sielussaan läsnä kuin
huuruilevana ylt'yleisenä liikkumisena, jonka häilyävässä keinunnassa
hänen omat ajatuksensa ovat ainoana kiintonaisena tilana, johon hän
mielineen jää.

Kauniina oleminen on ihmisen hälvenemistä hetkeen. Niinkuin keinuvasti
liukuu tunnelmakseen. Kauniina hetkenä haamuilee sielu ja ruumis
yhtenä. Minkä näkee, se värähtää sieluksi ja sitte sulaa olossaan sen
sielunsa tilan tuntemiseksi. Kaunis hetki kattaa ihmisen olon ja sulkee
hänet joka puolelta syliinsä. Kun katsoo maan sylin runsaus- ja
vehreystulvintaa, hykähtyy kuin pisaraksi sitä hämärää umpinaista
vehreyttä ja uumoilee sielussaan kuin maan vehreänä verenä; kun näkee
taivaan keveätä, sini-iloista kuoroa yllänsä, sukeltaa unohtuneesti
sieluineen senkin heljäksi, ylentyväksi soimiseksi, mereksikin, jota
taivaan rannan valuinen piiru autereisesti rajottaa ja joka päilyelee
tyyntyvänä auringon ja taivaan peilinä, hymisee sielussaan ja
hyväiltyinä nuortuvat ihmisen muodot, kun saa katsoa nuoren täydellisen
ihmismuodon näkyä, joka kangastavasti sulaa ihmisen aistimia myöten
ihmisen sieluksi. Unohtumista on kauniina oleminen, unohtumista
sielunsa aaltoavaan, koko ruumiin olemattomaksi soinnuttavaan
liikutukseen. Kaunis on ihminen, kun sielunsa ja ruumiinsa päilyy
yhtenä herkkänä kuvastelevana peilinä, josta kaikki itsenäinen olemisen
tunteminen on hälvennyt. Kauneus on hetkeen kuoleentumista ihmisessä,
jolloin ihminen kokonaan kuvastelee sielunaan, jokainen ruumiinsa
sykähdys sielustumisena.

Antinous on ajatustensa myötä katsonut pilareihin, siinä kun ne kuin
ylenevänä kuorona tuntuvat sielullansa, häilyvästi tuntee hän
valkopukuisten ihmisten liikunnan pilarien välillä ja ikäänkuin unessa
jää hänen kangastelevaan sieluunsa aaltoamaan jonkun ohitse astuvan
sana. Hän ikäänkuin hupenee siinä seisomiseksi, kätensä riippuvat
voimattomina alhaalla sivuillaan ja leukansa on vajonnut rintaa
vastaan, liikkumatonna hän seisoo ja sielunsa keinuu tuntemisenansa.
Hiljaa hipuu hetki hetken jälkeen, ihmisiä astelee ohitse ja pilarit
ylenevät; yhä seisoo Antinous päänsä rintaa vastaan taipuneena ja
olonsa keinuu ihanana häilyntänä.

"... Elämä on kauniina olemisen hetkiä..."

Ne sanat jäävät värähtyneen Antinouksen mieleen kuin lempeänä joka
suoneen levittäyvä valaistus. Elämä on kauniina olemisen hetkiä!
Kauniina oleminen lipuu niinkuin hivelevä muodostava käsi ihmistä ja
silittää ja sulattaa jokaisen hänen jäsenensä kauneuden aallonnaksi ja
koskettaa hänen koko olonsa sieluksi. Kauniit hetket ovat kuin ihmisen
hienoksi värisemistä. Niinkuin sävel hiipii niinä hetkinä ihmisen
jokaiseen verenpisaraan ja joka jäsenen tuntoon, ja saa koko ihmisen
lävitsensä hymiseväksi ja lävitsensä heleneväksi. Oh, koko ihminen on
yhtä hykähtynyttä ihanuuden väristystä, käsien ja sormien suoniinkin
riutuu kuin lävitsekuultavaa kaunenemisen raukeutta, lasiset heljät
soinnun suonet säveltyvät koko ihmisen lävitse silloin ja elää kuin
taivaalliseen hohtoon heränneessä ruumiissa, koko olo sieluna. Mitä
ovat muut hetket paitsi ne, joina jokainen mielenvärähdys uneksuu ja
keinuu kauneuden unena! Silloin on ihanaa ja täydellistä elää, silloin
säteilee ihmisen sielu kuin loistelisi se kukkasena Elysiumin
kirkkailla kedoilla. Kauniina, kauneuden hykähdyksenä värisisi ihminen
aina, ja kauneuden maailman syliin häilyisi ihminen aina kuoleutuvan
ihanuuden hukunnassa. Mitä olisikaan muu olo muuta kuin pimeätä
olemattomuuteen hiutumista! Kauniina, kauniina, aina ihanuuden
kummuntana, niin halajoitsisi ihminen olla, aina kauneuden värähtyneenä
kosketuksena koko ihmisen sielu ja olo, sitte olisi lievää ja sulouden
lempeätä elämä!

Antinous seisoo riippuvin käsin, päänsä rintaan nojauvana. Ei hän
liikahda jäsentäkään, on vaan valuneena siinä, silmänsä yhtä haavaa
kaikessa ympärillään, sielunsa ylt'yleisenä keinuntana. Ei hän liikahda
yhdessäkään asennossaan, silmänsä uiskentelevat läsnäolemattomasti
kaiken yllä, pilarien yleneminen yllä ja ihmisten humuava liikunta
ympärillä kangastaa yhtähaavaisena aaltoamisen tuntona läsnä hänen
sielullansa, mutta ei hän huomaa siitä mitään, mielensä tuudittuu vaan
niinkuin ylt'yleisenä liikkuvan, ihanan aaltoilun myötä ja hyväiltynä
jättäytyy hän sen valtaan. Ajatuksensakin ovat vaan sen hivelevän
aaltoavan tilan liikuntaa.



VIII.


Missä saisi ihminen ihanimpana raueta? Missä aaltoisi ihmisen sielu
unohtuneimpana uneksuntana?

Antinous on vaipunut ajatuksiinsa ja katselee, silmiinsä hälvenevänä,
eteensä.

Missä häilyisi ihminen joka silmänräpäyksensä hiveltynä suloutuvana
sieluna? Missä olisi elämä yhtämittaista väristymistä ja yhtämittaista
väristyksiinsä hälvenemistä?

Antinous ajattelee ja ajattelee, silmänsä katsovat epämääräisinä.

Siellä missä elämä humajoitsisi ympärillä, kuin lakkaamaton kohajoiva
virran tulva, mutta missä itse saisi unohtuneena häämyillä sitä virtaa
kuulemassa. Siellä missä ympärillä aaltoisi suuri ja valtaava elämä,
mutta missä itse saisi olla sen kaiken elämän hiljenevänä kajailuna.

Olisi maa ja kaupunki, jossa koko maailman elämä tykkisi, jonne kuin
maailman sydämeen elämän kaikki äänet tulvisivat ja pakkautuisivat, ja
jossa elämä kohisisi ja tihenisi tulvivana suurena rikkautena, niin
siellä olisi ihmisen ihanan täytettyä olla sen kaiken elämän häilynnän
rauhaisana peilinä. Yhtämittaa siellä ihmisen rinta värähtelisi uuden
ja uuden näkemisen edessä ja yhtämittaa värjyisi uudessa kuvastelussa
onnellinen sielu.

Niinkuin meren tyyntynyt peili, jonka tyyntyneessä sylissä koko taivas
ja maa ihanuuden loisteena välkkyy, niin siellä sen maailman edessä
ylt'yleisenä kuvastelisi, koko maailma ihmisen ihanoituvassa rinnassa
liikkumassa. Äärettömänä elämän läikkeenä olisi siellä ihmisen rinta,
joka hetkensä olisi uutta kuvastelemista ja uutta oman olemisensa
taivaallista unohtamista. Koko maailmana olisi ihmisen sielu siellä ja
rajattomana välkkyisi rajattomat hetket.

Antinouksen silmät välähtävät suuriksi, ja rintansa hengittää
kevittyvänä ja levittyvänä, kun hän ajattelee.

Olisiko sitä kaupunkia ja maata, jossa saisi rauhan rikkaudeksi
lievittyä ihmisen halajoitseva sielu? Olisiko sitä maata ja kaupunkia,
jonka suuren elämän keskellä ihmisen olo olisi täyttyneen rauhan ja
onnellisuuden kummuntaa, ja jossa ihminen, kaikesta sielunsa haikeasta
kaipaamisesta vapahtuneena saisi kylpeä olossaan kuin tahdottoman
katsomisen ihanassa unhotusmeressä? O, olisiko maailmassa se maa ja
kaupunki, niin ihanuuden rusoksi ihminen siellä hykähtyisi ja päilyisi
täyttyneen onnensa kylvyssä ikäänkuin iltaisen meren yltäkultainen
peilisyli, jossa rantojen tumma rauha ja taivaan kelmeän heleä avaruus
rajattomana ihanuuden kirkastumisena lepää!

Antinous on yhä ajatuksissaan, mutta silmänsä loistavat syvinä ja
katsovat varmoina eteensä, ja valaistuneilla kasvoillaan lepää
onnellinen uskova toivo.



III. ROOMASSA.



Rooma, humajoitseva kaupunki, Rooma, Capitoliumin ja ylpeitten forumien
kaupunki!

Maailman sydän on mahtava Rooma, kirjavana kohisee liike sen kaduilla,
ja vilinöivänä elämänä ovat marmoripeittoiset forumit. Mutta maailman
hallitsijakin on mahtava Rooma, ja ylpeänä katselee korkea Capitolium
ihmisiä ja liikettä häilyvän kaupungin ylitse, ja vakavina seisovat
liikkeenä vellovain forumien vierillä temppelien juhlalliset ankarat
ryhmät.

Rooma, suuri ja valtaava Rooma, jossa elämä lakkaamattomana huumauksena
kohisee, ylpeä ja ankara Rooma, jonka ylitse näkyvät Capitoliumin ja
Colosseumin vakavat haahmot ja forumien korkeat triumfipylväät, sinä,
ikuinen Rooma seisot lannistavana ja huumaavana suuruutena ihmisen
edessä ja mielikuvitus jäykkenee ja kuuroutuu elämäsi ylt'yleisessä
kohinassa. Mitättömänä käyskelee ihminen elämäsi alinomaisessa virrassa
ja tyhjäksi kutistuu hän temppeliesi ja palatsiesi ylpeän lannistavan
suuruuden keskellä.

Rooma, maailman kaupunki ja maailman hallitsija, yhtämittaisena
kohinana humajoitsee elämä siinä kaupungissa ja yhtämittaisena
toimeliaana hälinänä pauhaavat päivät siellä, mutta kylmänä ja
käskevänä nousee se temppeliensä ja palatsiensa ylpeänä seisontana ja
unohtaa jäätyneesti, ikäänkuin hetken mitättömän humun, koko itsessään
tulvivan elämän paljouden ja ylenee pylvästemppeleineen ja ankaroine
palatsineen kuin toisen iäisempänä kestävän elämän haahmona, joka
kylmänylpeänä kohoo sen kaiken huuhtoilevan hetken elämän ylitse.
Mahtava Rooma, ikuinen Rooma, maailman kylmä ja käskevä
marmorihallitsijatar!

Mutta ankaran ja ylpeän Rooman, elämänä hälinöivän ja alinomaisena
toimeliaisuuden virtana humuilevan Rooman, jonka kuurouttavassa
kohinassa ihminen kuin säikähtyy mitättömäksi ja ikäänkuin lamautuu
kokonaisuuden huumeeseen, sen Rooman ympärillä uneksuvat levon
hiljaiset kaupungitkin, joissa tyyneyden uneksunta hiipii ihmisen ylle,
ja joiden rauhassa ihminen keinuu sieluksensa. Siellä on puistoinen
Tibur, jossa lehdiköt verhoavat marmorihuvilain kirkkaita pilariryhmiä
ja jossa kukoistavain pensastojen ja suihkuavien lähteitten vierillä
kuvapatsaat valkeina välkkeilevät ja marmorireunustaiset lammikot
hopeanheljinä kimaltelevat. Siellä on kirkas Antium, joka peilailevana
sinenä avauvan lahtensa ympärillä ylenee rakennustensa heleänä
marmorikuorona, avonaiset pilarirakennuksensa selkeästi kuvastelevina
meren heijailevaan syliin. Ja itse Roomassakin, kun astuu katujen
hälinöivästä elämästä arvokkaana ja suljetun ankarana seisovan
rakennuksen piiriin, on kuin samassa lipuisi toiseen hiljaisuutena
ja tyyntymyksenä huminoivaan elämään, sammunut on silloin
silmänräpäyksessä aistimista katujen huumaava elämä ja liike,
hiljaisuutena ylenee ihmisen yllä ja ympärillä atriumin tyyni
pilaristo, jonka keskellä kirkas suihkulähde heläjöivänä soi, taampana
aukenee koko rakennus levollisena pilarien ryhmänä, taustassa näkyy
hiljainen puisto, jonka vihantaa aurinko ihanasti valaisee. Tyyntä ja
hiljaista on siellä pilarien keskellä, tuudittuvana tyyntyy ihminenkin,
on kuin sammuisi muistosta se ulkopuolella hälinöivä elämän huume ja
kuin sointuisi seisahtumaan siihen hoikkina ylenevien pilarien
keskelle, sulaneena yhdeksi, ylennettynä näkyväksi kuvaksi oman,
heikosti hohtavassa marmoripermannossa paaltavan kuvastuksensa kanssa
allaan.

Roomassa, humajoivan elämän ja lannistavan suuruuden kaupungissa,
Roomassa, jonka valtaavassa humussa ihminen hupenee mitättömäksi kuin
hitunen, siellä on ihmisellä lepäävän rauhankin ja kuvastelevan
tyyntymisen sija. Roomassa, huimaavassa miljoonakaupungissa, jossa
ihminen hälvenee ympärillään hälinöivään elämään olemattomaksi kuin
pisara meren syliin, siellä voi ihminen hiljetä sielunsa rauhan
temppeliksikin, ja sointua sielunsa tyyneydeksi. Roomassa, Capitoliumin
ja Colosseumin kaupungissa, ankarain temppelien ja marmoripeittoisten
forumien kaupungissa voi ihminen tuudittua rauhansa silmänräpäyksiinkin
ja kasvaa sielunsa suloushetkiin.



I.


Suorakulmaisena levittäytyy forum, keskellään Trajanuksen ylpeä
pylväs. Marmoripeittoisena lepää se forum, edessä rajottaa sitä
ankarahaahmoisen temppelin juhlallinen pilaristo, forumin sivuilla
seisoo kummallakin puolella matala tasainen pilaririvistö, joka suorana
täsmällisenä viivana leikkautuu silmään taivaan kantta vastaan,
temppeliä vastapäätä toisella puolen forumia avautuvat korkean
basilican pylvästöt forumille, kaiken ylitse ylenee Ulpius Trajanuksen
ylpeä pylväs, joka kuin käskemisen ryhtinä kohoo marmori-ankaran
forumin keskellä, kannattaen laellaan Caesarin ylpeästi kättänsä
oientavaa pronssikuvaa.

Nojauneena takanaan aukeavan basilicanpilaria vastaan seisoo Antinous
ja katselee ajatuksissaan forumin ikäänkuin kivestä haahmottuja ja
lepääväksi rauhaksi jäähmettyneitä ulkopiirtoja, jotka selkeästi
astuvat esiin kirkkaan sinistä taivasta vastaan. Ihmisiä liikkuu siinä
alinomaisessa kiireessä torin poikki ja pilaristojen varjoissa ja takaa
kuuluu basilicasta alinomainen äänten ja liikkumisen muodoton epäselvä
solina. Ei siitä sentään ikäänkuin huomaakkaan mitään, silmä seuraa
ainoastaan forumin vakavaa, ikäänkuin iäiseksi jäähmettynyttä haahmoa,
ja sammuu kaikkea muuta tuntemasta.

Niinkuin ääretön liikkumattomuus selkenee ihmisen tunteeksi. On kuin
mieli pilaroituisi marmorina, ajatukset ryhmittyvät selkeinä ja
ankaroina, kuin kivestä hakattuina, ja jokainen tunne kasvaa tarkkana
ja varmana kuin jalustaltaan ylenevän pilarin varsi. Yltävakavana,
yltäliikkumatonna hyminöi ihminen, seuraa silmillään jokaista forumin
ankaran selkeätä piirtoa ja jokaista sen täsmällisen ryhdikkäänä ilmaan
leikkauvaa muotoa, ja muodostuu sielussaan yhtä selkeäsärmäiseksi ja
ankararyhtiseksi kuin ympärillään se marmoriforum, keskellä Caesarin
käskevä patsas.

Antinous seisoo kuin liikkumattomaksi jäätyneenä, käsivartensa
riippuvat lamauneina ja rintansa tuskin hengittää, mutta kätensä ovat
pusertuneet kiinni ja mielensä huurteilee ankarana ja selkeänä kuin
talvisen aamun korkea raikas sees. Niin on olonsa kuin iäisyyteen
jäätymistä ja ajatuksensa leikkauvat mielessään tarkantäsmällisinä ja
avaruuden selkeinä.



II.


Ääriään myöten täyttyneenä ihmismerenä läikkyy ja liikkuu mahtava
Colosseum, laidasta laitaan on se lainehtivaa ihmispaljoutta, ja ilma
vapisee sen yllä ihmisten liikkeestä ja äänten huumaavasta sorinasta.
Niinkuin summattomana, aistimet halvaavana ihmismeren liikkumisena
levenee ja ylenee se Colosseum ympärillä, ylhäällä, laitojensa
huimaavassa korkeudessa vielä häilyen liikkuvana ihmisseinänä. Silloin
tällöin liikahtelee koko se sankka ihmisten paljous sähköttyneesti,
silmänräpäyksen sykähtynyt hiljaisuus seisauttaa ikäänkuin jokaisen
suonen tykynnän koko avarassa Colosseumissa, jokaisen kasvot ovat
käännetyt arenalle, joka valkohiekkaisena tasona avautuu alhaalla
Colosseumin keskellä ja jolla alastomia miekkailijoita liikkuu,
silmänräpäyksen hallitseee kuumeinen hiljaisuus koko suunnattomassa
Colosseumissa, jokainen silmä on liitettynä miekkailijoihin arenalla ja
jokainen rinta koko siinä levottomassa ihmismeressä hillitsee ikäänkuin
yht'aikaa äärimäisessä jännityksessä hengitystään, mutta silmänräpäys
jälkeenpäin heltee äänten huumaava sorina taas valloilleen entistään
hillitömpänä ja koko se ihmispaljous läikähtelee taas suunnattomana
muodottomana äänten ja liikkumisen merenä.

Siellä istuu Antinous Colosseumissa, istuu ihmisten keskellä
Colosseumissa ja tuntee kuin huumauksena koko sen suunnattoman, ihmisiä
häilyvän Colosseumin. Pyörrytyksenä tuntee hän ympäristönsä, hän tuntee
kuin sakeana ja sekavana huumauksena koko sen kuin kaikki aistimet
lamauttavan ja kuuroiksi lyövän ihmispaljouden ympärillään, se irtautuu
hänen mielikuvituksessaan kuin itsenäiseksi huohottavaksi eläimeksi,
jonka huumeesen jokainen yksityinen ihminen hukkuu. Ikäänkuin yhtenä
muodottomana ja äärettömänä sähköeläimenä läähöttää ja liikkuu
ympäristönsä hänen mielikuvituksessaan, hän itsekin koko sieluineen
lamautuu tahdottomaksi soluksi siihen muodottomana uumoilevaan
kokonais-Colosseum-eläimeen, jolla on sieluna ikäänkuin yhteinen kaiken
yllä läähöttävä, sijoiltaan nostava sähköttynyt jännitys. Sysäyksittäin
saa niinkuin sisäisen iskun, jonka vavahduttamana toisten mukana koko
sielunsa äärimmäisessä jännittymisessä kurottautuu seuraamaan arenalla
liikkuvan miekkailijaparin jokaista liikuntoa. Jokainen silmä kasvaa
miekkailijaparin jokaiseen liikuntaan siellä alhaalla, yhteisenä
jännityksenä on koko suunnaton Colosseum, jokainen rinta ikäänkuin
hengittää yhtähaavaa. Niin sinne katsoo äärimmäisessä, tiedottomaksi
huumauvassa jännittymisessä, tuntee jokaista taistelevain
liikuntaa nähdessään omain lihastensa sykähtävästi jännittyvän,
silmänräpäyksittäin oma käsivarsikin terästyy ja kokoo kaiken voimansa,
silmä liikkuu nopeana ja vaanivana jokaisen taistelijain liikunnan
yllä, niin on siinä ja pidättää hengitystään kaikkien toisten mukana
ympärillään. Kun viimein näkee toisen taistelijoista ikäänkuin
kyyristäyvän kokoon ja samassa näkee hänen joka jäsenensä ikäänkuin
terästyvän valmiiksi uuteen tehokkaaseen hyökkäykseen, ja kun sitte
joka jäsenessään samana valmistuneena, varuillaan olevana ja
pingottuneena hyökkäyksen jännityksenä odottaa tämän hyökkäyksen tehoa,
niin samassa kun taistelijan salamantapaisella nopeudella ja voimalla
tehty liike on suoritettu ja vastustaja voimatonna sortuu sannalle,
samassa on kuin silmänräpäyksessä laukeaisi jokainen jänne ihmisessä ja
ikäänkuin lupsahtaisi äärimmäisestä pingottuneesta jännityksestä
vapahtuneeseen hervottomuuteen. Läpi koko Colosseumin solahtaa samana
hetkenä sama laukeava helteemys ja yhdessä hetkessä solisee koko
Colosseum taas yhtenä muodottomana äänten ja liikkumisen merenä.

Niin istuu Antinous Colosseumissa ja elää aistimissaan koko sen
suunnattoman ihmispaljouden muodottoman olon ja pingottuneen
jännityksen. Kuin pyörtyvänä istuu hän siinä ihmisten keskellä,
silmänsä yhtähaavaisesti koko siinä yhtenäisenä liikkeenä elävässä,
suunnattomana joka taholle ylenevässä ja ylenevässä ihmispyörössä.
Hervottomana vastaanottamisena istuu hän, sielunsa ja joka jäsenensä
ovat sen huumaavan näkemisen hervotonta tahdottomaksi lamaunutta
kajaamista. Ikäänkuin sähköttynyt on siinä ihmisjoukon edessä, jokainen
tuntemus on kuin hupenemista itsestään ja huuruutumista epämuotoiseksi,
kaiken ylle levittäyväksi ja kaikki itseensä tuntemuksena ottavaksi
olemistilaksi. Colosseum, jännittyneenä, monihäilyvänä läähöttävä
jättiläiseläin on ikäänkuin lamanut ja lumonut Antinouksen, huimaissut
ja tainnuttanut jokaisen hänen aistimensa ja huikaisevasti puunnuttanut
koko hänen sielunsa, niin että hän nyt siinä ihmispaljouden keskellä
istuessaan on vaan itsestään huvennutta, joka tunnossaan ja jäsenessään
huumaantunutta Colosseumin humajoivan ja hälinöivän elämän kajaamista.



III.


Luutut soivat ja tanssijatarten sirot, läpinäkyväin harsojen verhoomat
vartalot liihottavat atriumin marmoripilarien edessä. Pöytien ääressä
lepäävät togapukuiset nuorukaiset ja miehet, otsillaan viheriät
viinilehväseppeleet, puhelun sorina läikkyy pilaristoja.

Keveästi liitävät tanssijatarten parvet, harsojen hulmuisesta
häilynnästä kimaltavat hoikkien ranteitten kultarenkaat, kimaltavat
timanttihelmet mustien kutrien lennossa. Keijuen entää soiton kantama
tanssi, näkyy silmään nuorten taipuvain vartalojen norja, sävelten
mukaan sulauva liikunta, välähtelee norjilla taipuvilla vyötäisillä
kultainen vyö, joka kokoo läpinäkyvän puvun lentävät helmat,
silmänräpäyksen näkee harsojen alta jalokiven säihkyvän rinnan
paaltavalla iholla, silmänräpäyksessä on se välähtänyt näkyvistä taas.
Lentävänä liehuu tanssi, kuin soiton kannattamana keijuu se, kiihottuu
soiton mukana silmänräpäyksittäin kuumeiseksi lennoksi, jolloin koko
tanssijatarten parvi on yhtenä harsojen ja ruson pilvenä, lievittyy
siitä taas keveästi hiljenevän soiton mukana, ja taaskin näkee silmä
harsopilven yllä nuorten, norjina taipuvain käsivarsien notkeat
hivelevät liikkeet ja vartalojen taipuvan sulon, tanssijatarten
lempeänä liikkuvasta utupilvestä sykähtää silmänräpäykseksi syvän
sinisen silmäparin katsanto suoraan sieluun ja välähtää harsojen
utuilevasta sumeesta esiin pyöreä valkea polvi. Sävellyttävinä ylenevät
tanssijatarten utuisan ryhmän yllä pilarien kirkkaat kannattavat muodot
ja taampaa pilarien välitse hyväilee silmää marmorisena valkeneva
seinän näky, jota keveät kukkakuviot ihanasti soinnuttavat, ja jonka
tyyneys- ja sointuisuussylistä luuttujen hulmuva humu tuntuu tulvivan.

Pöytäinsä äärissä lepäävät viinilehväotsaiset nuorukaiset ja miehet,
katsovat tanssijatarten utuilevaa pilveä, puheensa nousee ja laskee
soiton mukana, soljuvina ääninä huminoi korkea pilaristo. Pöydillä
ylenevät korkeat maljat, joissa viini kultaisena välkkyilee. Ryhmissä
lepäävät viinilehväotsaiset nuorukaiset ja miehet, jonkun olalta on
valunut toga, voimakkaan kiinteänä paaltaa hänen paljas kuulakan
kiiltävä olkapäänsä häilyvässä valossa, joku toinen on kohottanut
voimakkaan käsivartensa, jonka ranteimessa raskas kultarengas säteilee,
ja nostanut huulilleen maljan, viinilehvän varjossa välähtelevät
silmänsä, kun hän välkkyvän maljan ylitse liittää ne tanssijattareen,
joka hiukset hajallaan ja silmät vallattomana loisteena lentää soiton
pyörteessä ohitse. Kiihottuneet hohtavat täplät polttavat jonkun
nuorukaisen poskilla, kun hän, silmänsä kummallisesti kuultavina ja
epätasaisesti hengittäen tuijottaa tanssijatarten lentävään parveen,
eräs toinen taas katsoo jännittyneen kylmänä, kasvoilla hillitty
kalpeus ja kädet sykäyksittäin pidätetysti värähtelevinä. Silloin
tällöin ottaa joku jonkun ohitseliitävistä tanssijattarista polvelleen
ja liittää käsivartensa taipuvan kultavöisen uuman ympärille ja saa
paljaan ruusulle hohtavan ja lämpimälle tuntuvan käsivarren omalle
kaulalleen, hän suutelee tavottamansa neidon tuoreita hymyileviä huulia
ja korkeata kaulaa, joka kalpeavärisenä ja kiinteäihoisena värähtää
suutelon alla, suutelee harsojen alla nousevaa ja laskevaa rintaa,
jonka rusoisassa ihossa veri kepeänä ja lämpimänä lennättää:
hykähtynyt, kesken tukahtuva nauru värähtää silmänräpäykseksi ilmaan.
Soiton ja tanssin humua, puheen ja maljojen sorinaa, heräävää ja
keskenkatkeavaa naurun heläjöintiä on kevyt ja korkea pilariatrium,
viinin tuoksua ja maljojen hohtoa, luuttujen valuista soittoa ja
pilarien ylenemistä, tanssivain neitojen harsopilveä, ja paljastuvien
olkapäiden ja polvien vahanvalkeata ja pyöreätä kuultoa.

Kummalliseksi kiihtyy Antinouksen mieli siinä kun hän, otsallaan
viinipuun tuores lehvä, hillittyvänä istuu ja kuuntelee puheen ja
soiton aaltoilevaa humuilua ja katselee maljojen välkyntää ja
tanssijain lentävää pyörrettä. Hillittyvänä, värähtelevänä istuu hän ja
tuntee kuin koko se humajoiva atrium väräjöisi ja aaltoisi hänen
sielunansa. Keinuvan tanssin utuileva liidäntä ja jokaisen kohotetun
käden taipuva sulo kangastaa välähtyneesti hänessä läsnä, jokainen
poskea lähenevä ja poskelle liittyvä poski, jokainen otsalla häilyvä
otsaa hipaiseva kiharan kosketus, jokainen toisensa kohtaava ja
toiseensa sykähtävä silmäyksen väläys elävät läsnä hänen tunnossaan ja
väristyttävät hänen. Vapisevana värähtyy hän, siinä kun hän lepää ja
elää salin huumetta. Veressään välähtelee hämärästi, ja joka kerta kun
sieluunsa tuntuu nuoren vartalon sorja taipuminen tanssin aallon myötä,
tai nuorten huulien kiinteä liittytyminen nuoriin sykähtäviin huuliin,
täytyy hänen hillitä ja pidättää itseänsä, ett'ei hän itse
holteettomana läikähtäisi salin huumeeseen.

Niin istuu Antinous huumeisessa salissa ja koko korkea sali läikkyy
hänessä hänen sielunaan. Kepeänä ja kirkaspilarisena ylenee yllänsä se
atrium, taampaa soinnuttaa mieltä seinien kukkamaalauksilla
sävellytetty lempeä valkeus. Puhelun ja liikunnan solinana läikkyy koko
avara atrium, ilma keinuu luuttujen soittoa ja pilarien editse liehuu
tanssijatarten hulmuva utu, hukuttuvana katsoo Antinous sitä ja sulaa
sieluineen siksi eläväksi humuavaksi saliksi. Hämärtävästi tuntee hän
itsessään jokaisen viinin välähdyksen hiotussa maljassa, ja jokaisen
harson hulmunnan, ja jokainen katse, joka kosteana kuultaa häntä
kohden, tuntuu hänen koko hellenneessä olossaan värähdyttävänä läsnä.



IV.


Kaunis Clelia, lepäät paljaana, allasi tiikerin kirjava kellervä talja.

Lepäät paljaana tiikerin mustan ja kellervän kirjavalla taljalla,
toinen kätesi on pujotettuna pääsi taakse, mustat hiuksesi leviävät
pehmeinä ja runsaina sille taipuneelle käsivarrellesi ja vasemmalle
rinnallesi. Lepäät liikkumatonna, jäsenesi suloisesti valuneina,
ainoastaan katsovat silmäsi välkähtelevät kuin tummat marmorihelmet ja
hymyksi avauneiden huuliesi välillä välähtelevät hampaasi valkeina,
välähtelee tiikerin kynsikin taljassa, jolla velttona lepäävä kätesi
huolettomana leikkii.

Niin kummallisen epämääräinen on silmiesi katse ja niin kummallisen
epämääräinen suusi hymy, siinä kun kauneutesi paljaudessa valuneena
lepäät ja annat silmiesi selittämättömän salaperäisen katseen liikkua
ilmassa ja minussa. Siksikö hymyilet, kun tiedät käsivartesi
täydellisen lämpöisän pyöreyden ja olkapääsi kiinteän joustavan muodon?
Täydellinen olet siinä kun ilman hyväilevänä lepäät, katselen heikosti
taipuneen korkean kaulasi kiintonaista pyöreyttä ja kuulakankalpeata
väriä, katselen aaltoavan rintasi kiinteän varmoina ja hennonvärjyisinä
muovauvia pyöröjä, joiden hieno iho tuntuisi koskevan käden alla
kimmoisan taipuvana. Hennonkiintonaisena pyöreytyy rintasi kukkulain
alla vyötäistesi hoikka norjan värähtelevä ympärystä, ja varma- ja
tarkkapiirtoisena rakentuu silmien edessä vatsasi heikosti ylenevä,
alabasterinkuulakka kupu. Seuraan silmilläni toistensa ylitse
laskettujen, ristissä lepääväin jalkojesi sulavana pyöreyvää muotoa ja
polvesi soukkaa ja sirokupuista lumpiota, seuraan sääriesi solavaa ja
joustavaa kimmoa ja rentona riippuvan jalkasi sirosti kaareuvaa muotoa.

Kaunis olet, nainen, siinä kun lepäät, jokainen jäsenesi paljaana, ja
silmäsi selittämättömänä hymynä seuraavina katsettani! Mitä ajattelet,
nainen, siinä kun jäsentesi kauneudeksi värjyneenä virut, elätkö
käsivarsiesi solakkana lämpöisänä pyöreytenä, vai valuuko mielesi koko
ruumiisi kuulakasta ja kiinteänkimmoista kauneusoloa tuntien?
Selittämättömästi katsot vaihtuvavärisillä silmilläsi, ja hampaasi
välähtelevät valkeina heleänpunaisten huuliesi välillä.

Oletko sinäkin ihminen, nainen, ja onko sinullakin ihmisen sielu?
Vieraasti ja kummasti katselet sinä, hymyilevien huuliesi välitse
välähtelevät hampaasi valkeina ja terävinä, ikäänkuin tahtoisit upottaa
ne ihooni ja villinä ja vieraana riemuna imeä vereni minusta. Onko
sinullakin sielu, sinä vieras olento, joka niin selittämättömänä
katselet ihmeellisesti päilyvillä silmilläsi, ja jonka muotoon
silmilläni sulaan, osaamatta sukeltaa mielesi oloon? Vieras, vieras
olet, nainen ja epäilevänä ja etäisenä katselen sinua, mutta kaunis,
kauniskin olet, Clelia, joka lepäät tiikerin kellervällä taljalla ja
veltosti valuneella kädelläsi leikittelet tiikerin välähtelevällä
kynnellä, silmäsi selittämättöminä minussa!

Epäilevänä sinua katselen, kaunis Clelia, silmäni liikkuvat muotojesi
solakkaa pyöreyttä ja ihosi maidonkuultavaa kimmokkuutta, katselen
rintasi varmapyöröisiä kohonteita, katselen olkapääsi kiinteätä
valkeata ihoa joka kimmoisana tuntuisi hyväilevän käden alla, katselen
hiustesi lämmintä pehmeätä lepäämistä rintasi ja käsivartesi
kuulakkaalla iholla ja sieluni herkkenee kuin olisi se liukenemassa
muotosi yllä. Mutta samassa kohtaavat silmäni epämääräisesti tähystävän
katseesi ja sieluni jäähtyy vieraantuvaksi epäröiväksi ihmetykseksi
taas. Mitä olet sinä, vieras ja kaunis Clelia, tiikerin kellervällä
taljalla, joka niin salaperäisenä katsot, ja niin salaperäisenä
kauneutena väilyt?



V.


Yksinäisessä atriumissa istuu Antinous, istuu yksin ja kuuntelee
hiljaisuutta.

Edessänsä suihkuu ilmaan heleä veden säde, joka näkyy monivärisinä
pisaroina ylhäällä ja sitte helähdellen putoaa takaisin
marmorialtaaseen, joka häilyilee läpinäkyvänä vetenä. Ympärillä
ylenevät kahden puolen hoikat valkeat pilarit, jotka keveinä kohoovat
kannattamaan aukonaista kattoa. Pilarien takana hiljenee silmä
katsomaan seinän heleästi yksivärisiä suunnikkaita, joita keveästi
esiinastuvat pilasterit soinnukkaasti reunustavat ja joiden kirkkaalta
pohjalta ruusuvyötä kantava Amor tuntuu liitävän katsojaa kohden. On
hiljaista. Taampana aukenee uusien hiljaisten huoneiden pilaristoja,
keveinä ylenevien pilarien juurilla näkyy siellä täällä joku
valkomarmorisen kuvapatsaan solavana ja tyyneenä seisova haamu,
taaimpana, jatkuvien pilarien välitse näkee taustassa vehreän puiston
lehvikön, jonka keskellä korkea suihkulähde kuuluu solinoivan.

Hiljaista. Antinous istuu silkillä päällystetyllä pitkällä
marmorijakkaralla, jonka neljä jalkaa himmeästi kuvastuvat permannon
marmoriin, istuu hiljaa, polvensa nostettuna polvellensa ja kuuntelee
hiljaisuutta. Silmänsä häilyvät vedensuihkun kimaltavassa kaaressa,
mutta pilarienkin kirkas seisonta on ylenemisen tuntona läsnä hänessä,
ja seinien tyyni rytmikäs näky tuntuu sävellyttävänä hänen sielullansa.
Heijailevasti on huoneen koko humiseva rauha läsnä hänessä, hän tuntee
hyväiltynä valkeitten marmorikuvien solakan tyyneen seisonnan pilarien
välillä, tuudittuneena rauhana on sielunsa ja sointuneena mukautuu
mielensä tuntemaan koko huoneen keijuilevaa levon humajointia,
hiljenneenä kuuntelee hän suihkusäteen loiskuavaa putoamista pisara
pisaralta ja mielensä helähtää jokaisen putoavan veden helmen
helähtäessä veden hiljaa päilyvään kalvoon.



VI.


Marmorilavalla, jonka pilarien välitse näkee ylhäältä ilmaa vastaan
riippuvan hinteloita häilyviä lehtioksia, ja jonka edessä alhaalla
heleilevänä aukenee meren rannaton välkkyvä peili, kummallakin puolella
rannan ylenevä puoliympyrä, joka hohtelee toisten marmorirakennusten
kevytviheriäisten puistikkojen reunustamia pilariryhmiä, siellä
ylhäällä lepää Antinous marmori-istuimella ja katselee ajatuksiinsa
unohtuneena ulos pilarien välitse meren ja ilmojen syliin.

Siellä lepää Antinous istuimelleen valuneena ja silmänsä häämyilevät
pilarien ohitse meren peilissä, joka tyyneenä ja rannattomana avautuu
edessä. Niin ylenevät pilarit edessään kuin kevyen tyyntyneen mielen
liihotuksisena ylentymyksenä, oksien vapaa ilmaisa häilyminen pilarien
välissä ilman syvää sineä vastaan on kuin sielun keveätä tuudittumista
ja avaroituva pilvetön taivas, jonka loputonta sineä linnut
sukeltelevat, ja joka lepää äärettömänä meren heijailevan piirin yllä,
tuntuu kuin valaistuksena ihmisessä. Heleänkirkkaat pilaristot rannan
ylenevässä puoliympyrässä kahden puolen tuntuvat kuin kuorojen
yltäkirkkaana sointuna ihmisen mielessä ja harvalehtisten oksien
tuudinta lempeässä ilmassa pilarien välillä tuntuu hivelevänä ja hyvänä
koko olossa. Avaraa ja seesteisen rannatonta on edessä, kun siinä lepää
ja silmät, mitään katsomattomina, epämääräisinä harhailevat taivaan ja
meren piiriä, joka rajattomana avaroitumisena hälveilee ja välkkyy
edessä.

Niin lepää Antinous marmoripilaristossa meren edessä ja jäseniänsä
heruu valuva kangastelu. Ei hän jäsentänsäkään liikahda kun hän lepää
sielunsa hyväilemänä siinä, eikä ajatustakaan herää kangastavassa
mielessään, nauttivana raukeutena lepää hän vaan ja herkkyy näkemisensä
tuntona. Siinä istuimellaan pilaristossaan hän on kuin näkemänsä meren
ja taivaan kepeän korkean kuvun ja kirkkaiden marmorirakennusten
sulanutta, itsensä unohtanutta kuvastelemista.



VII.


Narkissosta katselee Antinous, Narkissosta marmorissa.

Olisiko sinuna, uneksuva Narkissos? Sulouden aalto koko olentoa
valumassa? Kumartuneena veden peilin ylitse, silmä herkähtyneenä silmän
näkemiseen, koko sielu ja olo yhtenä seisahtuneena väristyksenä?

Antinous seisoo ja katsoo, kätensä ovat vaipuneet sivuilleen, toga
valuu toiselta olaltaan.

Narkissos, suloutunut Narkissos, olisiko sinuna? Sielusi kylpee, ja
joka jäsenesi on sulanut ihanuuden väristykseksi. Etkö ikäänkuin
seisahdu silmiesi katsomiseen, ja eikö silmistäsi levittäydy ikäänkuin
suloinen kuoleentumus jokaisen jäsenesi ylle? Haihdut ja hälvenet
näkemyksesi ylle, koko olosi hykähtyy näkemykseksesi, ja kaikki muu
viruu rauenneena ja häipyvänä sinussa.

Olisi, olisi sinuna, sulouteesi seisahtunut Narkissos, koko ruumis
tunnosta kuoleentuvana, joka solunsa värjynnässä yhtenä kauniiksi
hykähtymisenä. Nojaisi hervoton käsi rannan kylmään paateen, olisi
rinta ja koko vartalo hekumoituvaa raukenemista ja polvistuneet jalat
menehtyvää hiutumista, mutta koko olo sulouden hukuttuvana valumisena.

Antinous seisoo suorana, silmänsä ovat riutuneet suuriksi, kätensä
riippuvat heikkoina ja niiden suonia kalvaa hieno uuvuttava sairaus.

Narkissos, joka sulaneena liukenet kuvasi näkemisen ylle, eikö ihminen
kauniina ole ikäänkuin tunteeksensa kukkuroitumista ja tunteeksensa
kuolemista? Eikö ihminen kauneutensa halvauvana hetkenä ikäänkuin
herkähdy koko olossaan ja ole kuin tulvivaa kumpuavaa tuntemisen
aaltoa, jonka kantamana koko ihminen sisältään liikkuu ja vuotaa esiin?
Narkissos, joka iäksi olet silmiesi näkemiseen vangittu ja lumottu, ja
jonka koko olo on hetken tunteen kukkuralla väilymistä, eikö kauneus
ole ihmisen jäämistä tunteeksi, jonka myötä hän hälvenevänä liukenee
olemisensa jokaisesta halusta ja pyrkimyksestä? Ihmisen lumoutumista
ihanuuden värjyväksi aalloksi itsensä ja näkemisensä välille?

Antinous seisoo, seisoo liikkumatonna ja katsoo, togansa on valunut
hartioilta alas ja lepää jaloissaan maassa, liikkumatonna hän seisoo ja
katsoo, joka jäsenensä suloisesti lamauvana, kasvonsa värähtyneen
jäykkinä, kuvansa ylle hykähtynyttä Narkissosta.



VIII.


Niin hipuu kauneus ihmisen suonia kuin uuvutus. Tekee suonet sinisiksi
ja kalvaa hiuduttavasti joka jäsentä. Niin kauneus valuu kuin hitainen
ihana neste ihmistä, joka hiljaa ja hiljaa hipuu jokaiseen
verenpisaraan ja jokaiseen solun kudokseen ihmisessä ja raukasee
jokaisen verenpisaran ja jokaisen solun suloiseksi ihmisessä. On
raukenemista, kauneudeksi raukenemista joka jäsenessään. Mitä tekisi?
Ja miksikä tekisi? Kauneinta on levätä, kauneinta tunteinansa levätä.
Miksi vaivautuisi tahtomaan ja toivomaan? Miksi ponnistaisi henkeänsä
selkeäksi ja kirkkaaksi? Miksi säihkyisi tahtovaksi toivovaksi
rohkeudeksi? Ihaninta on rauhana levätä. Raukeana tahdottomana rauhana.
Jokaisessa ihon kudoksessa hieno hipuva raukeuden nautinto. Elämä,
ulkopuolinen, kolea hantela elämä? Vaivaavaa ja runtelevaa olisi sen
kosketuksen alaisena olla, epämukavaa ja tukalaa. Levoton ja häiritty
olisi ihminen sen kovassa sylissä. Ei ihminen kauneudestansa elämään
tahdo herätä, kauneutensa häilyvässä, koko sielun ja olon hervottavassa
unessa on ihmisen halu heräämättä väilyä. Jättää koko ihmisellään
itsensä nautinto-olonsa syleilyyn, kuten koko olemista ihanasti
uuvuttavaan kylpyyn, niin on ihmisen halu, ja siinä kylvyssä tuudittua
ihanaan uneksuvaan herpoutumistilaan, jossa ei toivo, eikä tahdo
mitään, elää ja tuntee vaan ja viruu rauenneena. Kutoutua kuin
pehmeään, koko sielua ja oloa hyväilevästi verhoavaan harsoon, niin
halajoitsee ihminen olla, ja sen harsonsa verhoomana uinailla itsensä
epämukavalta ja työläältä tuntuvasta elämästä hillittyyn ja hivelevään
uneksumistilaan, jonka sylissä ihminen heruu nauttivaan hyväilevään
velttouteen. Kauneus, kauneus, kuin unnutus, hempeä raukaseva unnutus
hiipii ja hipuu se ihmistä, veltoksi heruneena ihanuuden herpoumuksena
sulaa ja uneksuu ihminen sen sylissä, eikä silmäänsä tahtoisi avata sen
raukasevassa sylissä, jokainen solu ja jokainen verenpisara suloutuvana
unenhumalana.



IX.


Antinous on vajonnut ajatuksiinsa, istuu avonaisessa pilaristossa,
jonka yllä palmut heiluvat, ja vaivautuu syvemmälle ajatuksiinsa.
Kätensä ovat pujotetut toisen polvensa taakse ja otsassaan on syvä
ryppy, silmänsä katsovat totisina eteen.

Mutta kun ihminen ei aina häily kauneutena? Kun tulevat kolkot ja
sammuvat hetket, jolloin koko olo on tuskallista tyhjyyttä? Kun koko
elämä melkein on kolkkoja tyhjiä hetkiä?

Hiljaa ja hitaasti pudistaa Antinous päätään, ja silmänsä jäävät
epämääräisen pohjattomina tuijottamaan yhteen kohtaan, niiden katse
ikäänkuin seisahtuu ilmaan edessä.

Niin sammunutta on ihmisessä välisti, niin mykkää ja pimeätä. Mieli
uumoilee sekavana ja sakeana, ja kuin tukalassa kärsimyksessä tuntee
elämän ympärillä. Niin tyhjänä ja nuutuvan laimeana uikottaa se elämä
ympärillä, ja sekavana tukaluutena tuntuu se piinaantuviin aistimiin.
Niin on ihminen usein, ja uumoilee sielussaan kolkkona. Miksi on
ihmisellä semmoiset sammuneet tukaluuden hetket? Ja miksi ovat useimmat
elämän hetket niitä kituvia tukaluuden hetkiä? Niitä synkkiä hetkiä,
joina ihminen jäykkenevänä värjöttää elämän yksitoikkoisuuden keskellä?

Katsovan Antinouksen kasvot värähtyvät vieläkin totisemmiksi, ja
silmänsä pysyvät entistä tuskallisempina.

Miksi on ihmisellä sammuneet hetkensä, jolloin hänessä ei välky mitään,
ja jolloin kaikki halu ja tahto on lamassa hänessä? Miksi häilyy
ihminen ihanuuden sylissä toiset hetkensä, kun sentään enin elämänsä
uumoilee pimeän nääntymisen alla? Kolkolta tuntuu elämä kauneuden
sylissä uneksuneelle, tyhjältä ja tylyltä ja lohduttoman autiolta.
Miks'ei saa elämästä kaikiksi hetkikseen hälvetä ja miks'ei aina saa
hyväiltynä kauneuden unena sulattaa kaikki koskettava elämä
tuudittavaksi säveltymiseksi itselleen? Surullista, surullista on elämä
ajatella, kauniina oleminen on vaan silmänräpäyksen hykähtynyt tunne,
kun taas elämä, kelmeä väritön elämä tuikottaa ihmisen ympärillä
loputtomat nääntyvät hetket, ja joka hetki sulkee hänet tukalaan
syliinsä. Surullista ja kolkkoa on ihmisen enin elämä ja tukaltuvana
elää ihminen enimmät hetkensä.

Mutta eikö itse kauniina oleminenkin ole ihmisen sairautena kärsimistä?
Eikö kauniiksi värähtynyt ihminen juuri ole suurta sulattavaa surua?

Antinouksen suuret surulliset silmät jäävät tuijottamaan yhä yhteen
kohtaan ilmassa, hiljaa ja ajatuksissaan kohottaa hän kätensä
pitelemään otsaansa.

Kauniinahan ihmisessä on imemässä niinkuin suuri sulattava kaiho? Kun
sielu ikäänkuin kasvaa itsestään, ja sulautuvana levittäytyy
katsottavan ylle, silloin on koko olo suloiseksi haikeudeksi
pehmenemistä, totiseksi, totiseksi värähtää koko ihminen, silmäänkin on
niinkuin kihoisi kyynel ja katse häämyilee kosteana ja herkkänä.
Totista suloista suruisuuden pehmeyttä on kauniina oleminen, ja
kauniina hetkenään liikkuu ihminen sulana kaihon ja suloisen
surumielisyyden herkkyytenä. Kipeyttä, haikeaa, koko sydämen
herkyttävää kipeyttä on kauniiksi väristynyt ihminen, ja ihmisen
herääminen kauniiksi on ihmisen sulamista sairaaksi, sielunsairaaksi.
Onko siis itse kauniinaoleminenkin ihmisen hivuttuvaa riutumista ja
kärsiikö ihminen kauneudessaankin? Mitä on siis ihminen ja ihmisen
elämä?

Antinous jää yhä katsomaan eteensä ilmaan, silmänsä päilyvät särkyvän
syviksi, kun hän yhä epämääräisesti tuijottaa eteensä, tuontuostakin
pudistaa hän hiljaa ja hitaasti kaunista kiharaa päätänsä, ja silmänsä
tuijottavat yhä tuskallisina samaan kohtaan.



X.


Elämä on kaipaamista, suurta ja alituista. Koko ihmisen olo ja sielu
häilyy ja keinuu suurena ja pohjattomana kaipauksena. Ihmisen halu,
ainainen sisäinen rajaton halu on huveta itsestään, huveta rajattomana.
Kun ihminen värähtää näkemyksensä kauneudeksi, on hänen halunsa hälvetä
sen näkemyksensä ylle unohtuneena ja itsestään hukkuvana. Kun maailma
kangastaa taivaallisen hetken silmänräpäyksellisessä hykähdyksessä
hänen sieluunsa, on hänen ainoa elävä halunsa silloinkin koko
sieluinensa olla näkemyksensä rajattomuuden täydellisenä, kaikki
tuntevana peilinä. Kun ihminen herkkyy ajatukseksi, on silloinkin hänen
halunsa koko olollaan sulata ajatuksensa myötä ja itsestään liuenneena
ajatuksellansa sukeltaa kauas ihaniin selittämättömiin avaruuksiin.
Aina värähtää ihmisessä kuin suuri ja hukuttava kaipauksen läike, ja
aina jättäytyy hän joka teossaan tämän läikkeen kannattamaksi.

Niin on kuin kasvaisi ihmisen sisältä aalto, joka jokainen hetki
kukkurallensa kohoten nostaa ja kantaa ihmisen mielen mukaansa
alituiseksi ulos ja ulos eteenpäin kuohuamiseksi. Niinkuin mielen
pohjalta se kaipaus kasvaa ja tulvahuttaa aina koko ihmisen mukaansa.
Rajattomana raukenemisen haluna on ihminen sen kaipauksen sylissä,
jokaisen hänen ajatuksensa ja jokaisen hänen mielensä liikunnan
sulattaa se usvaisaan keinuvaan syliinsä. Koko ihmisessä kytee ja
hiutuu se ääretön kaipaaminen ja jokaisessa ihmisen olotuntemuksessa se
tulvahtuu esille. Olisi aina rajatonna, olisi aina itsestään
hälvenevänä, nousisi kuin ylt'yleisenä huuruna olemisensa rajoista ja
tulvisi kaiken ylle.

Niin on ihminen sisältään kuin ylt'yleisenä, joka taholle rajattomana
pakkauvana liikkumisena ja nousuna, eikä koskaan ole ihmisen olo lepoa.
Aina halajoitsee ihminen, aina liikkuu hän rajattomuuteen levittäymisen
haluna ja joka hetkensä on hän sisältään kipeä. Haikeata ja
vaivanalaista on ihmisen olo aina ja valittava nyyhkynä on hänen ainoa
pohjainen tunteensa. Kun ihminen värisee kauniina, on hänen tuntonsa
sulautumisen kipeätä halajointia, kun hän vetäytyy kokoon kylmän ja
runtelevan elämän edessä, sisällisyyttään hän silloinkin värisee ja
kavahtaa sen elämän kovaa ja haavottavaa kosketusta. Aina on ihminen
umeata tiheätä sisällisyyden vellontaa ja aina halajoitsisi hän
jättäytyä tästä sisällisyydestään antauvan valumisen lievitykseen.
Mihin saisi levittäytyä, että siitä sielunsa raskaasta vellonnasta
lievittyisi? Mihin saisi jättäytyä, että sielu, kärsivä sairastava
sielu saisi levon ja lievityksen? Olisi elämässä silmänräpäys, jonka
ylle saisi ihanassa, helpottavassa unhotuksessa valua! Olisi elämä,
johon ihminen sielustaan saisi kuin äärettömyyteen, suloiseen,
vapahtavaan äärettömyyteen hälvetä! Olisiko missään maailmassa sitä
äärettömyyden näkyä, jonka edessä vapahtuisi ihmisen sidottu sielu, ja
jonka edessä ihminen iäksi lievittyisi sisällisyytensä tuskaisasta
pingotuksesta? Voisiko ihminen maailmassa herätä hetkeen, joka
hellittäisi vapaaksi ihmisen pakahtuvan vaivanalaisen rinnan, ja
hivelisi tyveneksi ihmisen levottoman vellovan rinnan?



IV. EGYPTISSÄ.



Egypti, maa jonka lävitse Niil, aluton ääretön Niil leveänä ja
rauhallisena valuu ja jonka ympärillä erämaa avautuu keltaisena
äärettömyytenä, Egypti, maa, jonka alati selkeän taivaan alla
suunnattomat pyramidit pimeäpiirtoisina ja synkkinä ryhmäkköinä
ylenevät, ja jossa erämaitten keskellä sfinxit äänettöminä lepäävät
vuosituhantista kiviuntansa, liikkumattomilla silmillään tuijottaen
vaikenevien aavikkojen ylitse ympärillään.

Majesteetillinen on mahtava Niil, siinä kun se taivaanrantaisen leveänä
hitaasti kulkee kulkuaan ja etenee matalain rantojensa ohitse. Leveänä
ja levollisena kulkee se Niil, yllään taivaan valtaava pilvetön
sinikupu, kulkee tasaisena ja tyyneenä erämaitten halki, joissa
pimeäpiirtoiset ja suunnattomat pyramidit seisovat vaikenevien
aavikkojen keskellä ja joissa ainoana äänenä on vaan yksinäisen
hiipivän shakaalin ulvonta taivaan rantaan asti liikkumattomana
seisovan erämaan keskellä, kulkee se leveä ja levollinen Niil tyynenä
ja tasaisena mataloina aukenevain peltorantojenkin ohitse, jotka ovat
alinomaisena ihmisten liikkeenä ja peltojen lainehtimisena, kulkee
levollisena niidenkin ohitse ja etenee majesteetillisen hitaana
ikäänkuin yhä kulkisi iäti vaikenevia ja iäti liikkumattomia
erämaa-aavikkoja. Taivas tuntuu olevan ääretön, siinä kun se paljaana
ja pilvetönnä kaartuu levollisen Niilin ylitse, ja etäisyydessä
matalalta yhtyy yhteen erämaan tumman juovan kanssa ylt'ympärillä,
matalaa taivaan rantaa vastaan kuvastaa siellä täällä alavilla
rannoilla joku yksinäinen palmuryhmä, joka yksin häiritsee taivaan
rannan tasaisena levittyvää piiriä ylt'ympäri.

Ihmeellistä on Egyptissä, rajattoman taivaan piirin ja levollisen
valtaavan Niilin maassa. Ihmisen mielestä katoo niinkuin aika, ja
ihminen hupenee huomiosta. Miksi jäisi huomio pieneen ihmiseen siinä
kun kulkee Niilin levittyvää mahtavaa povea, yllään taivaan valtaava
kupu ja ympärillään erämaitten etäinen keltainen äärettömyys? Miksi
muistaisi nykyisen hetken siinä kun seisoo vaikenevan pyramidin edessä,
joka vuosituhannet on liikkumatonna katsonut Niilin levollista kulkua
ohitsensa ja vuosituhannet ylennyt saman sinisen liikkumattoman taivaan
kannen alla, sill'aikaa kun ihmispolvet ja valtakunnat sen juurella
ovat vaihtuneet kuin liikkuvat pilvet?

Egypti on iäisyyden maa, jossa kaikki seisoo liikkumatonna ja ääretönnä
ihmisen ympärillä. Iäisyyteen herää ihmisen mielikuvitus joka
silmänräpäys siellä, ja minne jääkin katse, tuijottaa ajattomuuden ja
äärettömyyden kivettävä katse ihmistä vastapäätä. Siellä jäähmettyy
ihmisessä olevan hetken tunto ja itsestään huimaistuna seisoo hän
ajattomuutta ja äärettömyyttä silmästä silmään ja jää sen lumoomaksi.



I.


Antinous seisoo pyramidilla, seisoo hiljaiseksi jäähmettyneenä sen
laella ja katselee liikkumatonna ympärilleen.

Edessään aukenee aavikko äärettömänä tasona, joka huimaavassa
etäisyydessä tasaisena puoliympyränä yhtyy taivaan kaukaiseen matalaan
rantaan. Sen tummankellervän tason keskellä luikertaa Niil vaaleana
vyönä, valuen esiin ikäänkuin taivaan etäiseltä rajalta lähenee se
heikosti kiemurrellen ja levenevänä keltaisen aavikon keskitse ja
paisuu viimein läheten leveäksi mereksi siinä kun se hitaana ja
majesteetillisena valuu pyramidin kohdalla pyramidin ohitse, siitä taas
jatkaen mutkittelevaa kulkuansa pohjoiseen matalan aavikon keskitse
viimein kuin luikertavana hopeajuovana häviten silmistä pohjoisen
taivaanrannan kuulakkaaseen väriin. Suunnattomana levittäytyy ympärillä
erämaan keltainen tummeneva äärettömyyden syli, lähellä, virran
rannalla aaltoaa maanpinta heikkoina, tuskin tuntuvina kukkuloina,
joilla siellä täällä kasvaa joku yksinäinen jäykkälehtinen palmu, mutta
kauempana häviää kaikki yksinäiseksi tasaisuudeksi, joka tummenevana
äärettömyyden näkynä levittäytyy joka puolelle ja jonka katsomiseen
kaikki aistit jäykkenevät.

Antinous seisoo pyramidillaan, seisoo liikkumatonna ja katsoo
etäisyyteen ympärillään. Allansa levenee joka puolella pyramidin
suunnaton tumma kiviryhmä.

Kuinka mitättömäksi tuntee itsensä siellä huimaavan pyramidin laella
ympärillänsä erämaa äänetön äärettömyys! Niin on niinkuin sammuisi
omasta olemisestaan ja seisoo siinä, joka tunto huumauvana. Silmät
ikäänkuin sokeuvat, kun yhtämittaa tuijottaa sinne äärettömille
silmänkannattimille ympärillä, ääretön hiljaisuus on ihmisen ympärillä,
niin että on kuin lamattu kuulemasta, korvissa vaan joskus äärimmäisen
hiljaisuuden kuurouttava humina. Ajatustakin huimaa kun katselee
kivipaasia allansa, jotka vuosituhannen vuosituhannen jälkeen ovat
levänneet samoissa liitoksissaan, ja jotka kaukaisen menneisyyden
ihmiset, joita ei mielikuvituksessaan jaksa kuvitella oikeen todella
eläneiksikään, ovat sovittaneet sijoilleen omien elävien käsiensä
voimalla.

Kuinka mitätön ja turha on ihminen! Antinous katselee kiviä allaan ja
antaa silmäinsä vaeltaa taivaan kupua ja erämaan ääretöntä syliä.
Kuinka turhaksi kuihtuu ihminen tunnossaan! Paasi lepää paaden päällä
vuosituhannet liikkumattomuuden, ikäänkuin iäisyyden untansa, iäisenä
ylenee yllä taivaan kupu, jolla aurinko aina samana vaeltaa kaarensa,
iäti samana lepää ylt'ympäri erämaan ääretön povi ja iäisenä, joka
päivä samana kulkee Niil kulkuansa. Ihminen, ihminen vaan elää päivän,
surkastuu toisena kuin kuivan erämaan kärvenevä ruoho. Ihminen,
sinun ympärilläsi seisoo iäisyys ajanjaksojen lävitse pysyvänä
vaihtumattomuuden ryhtinä, ainoastaan sinä itse olet kuin hetken
hehkuva tulenkipinän lento, joka kohta olet hupeneva kuolleena tuhkana,
ja jonka elämä jälkeenpäin on kuin unen muisto, jota jälkeenpäin ei
enää todeksi uskokaan. Antinous jää katsomaan sammaleisia kiviä allaan
ja ajatuksensa seisahtuvat. Ne kivet on sijoilleen asettanut ihmisen
toimelias käsi, jokaisen liitoksen on sovittanut ihmisen taitava käsi,
missä on se ihminen nyt, missä on muistokin siitä ihmisestä? Kivet
lepäävät kivien päällä samoina kuin vuosituhannet sitte ja jäävät
tuleviksi vuosituhansiksi samaan liikkumattomaan lepoonsa, mutta
jaksaako kuvailla sitä ihmistä joka liitti ne kivet sijoilleen,
todelliseksi eläneeksi ihmiseksi, joka näki auringon ja joka vavistuen
tunsi erämaan äärettömyyden ympärillään, niinkuin itse nyt? Tyhjään
hälvenevä ja ohitsemenevä on ihminen, ikäänkuin meren nouseva, hetken
elävä ja sitte iäksi sammuva aalto. Ikäänkuin hetken kestävä tuulen
humu on ihmisen elämä, joka hetken liehuu elämänsä, mutta kohta on
ohitse taas ja kaikki ympärillä yhtäläisenä järkähtämättömänä
muuttumattomuutena, ikäänkuin se tuulen humu ei ikinä olisi
humissutkaan sen liikkumattomuuden keskellä. Turha on ihminen ja turha
ihmisen olemassa olo ja jälkeäjättämättä häviää ihminen elämästä.

Antinous on jäänyt tuijottamaan kiviryhmäkköön edessään ja silmänsä
ovat jäykenneet. Vähitellen selkenee hänen katseensa taas, hän katsoo
yhä kiviryhmäkköön allansa, mutta mielessään sulavat hereille ikäänkuin
uudet ajatukset. Eikö ihmisessäkin ole rajaton elämä? Eikö ihminenkin
hetkinään liiku rajattomana? Antinous tuntee yhtähaavaisesti koko sen
suunnattoman kiviryhmän haahmon allansa, mutta samassa tuntuu hänessä
myös erämaan autio ja rajaton avaroituminen ympärillä ja taivaan iäinen
korkeus yllä ja hän ikäänkuin järkähtyy koko olossaan. Hän tuntee kuin
omana sielunaan sen erämaan rajattoman uumoilun, rajattomana ylenee ja
kaareutuu mielessään taivaan ääretön kupu ja kivien suunnaton
levittäyvä ryhmä allansa tuntuu kuin liikahtavan eläväksi ja keinuvana
kannattavan hänen sieluansa. Kaikki sulaa sieluksensa ja vavahtuneessa
silmänräpäyksessä on niinkuin purjehtisi hän pyramidinsa sylissä
ajattomien aikojen lävitse ja näkisi yhtähaavaisena hykähtyneenä unena
aikojen vallettuvan muuttuilemisen. Hetken on kuin kangastaisi
silmiinsä laajan korkean kaupungin keinuva näky aavikolla pyramidin
edessä, hän näkee sen selvänä ja kirkkaana piirtyvän keltaista erämaata
vastaan, näkee sen särmikkäät muurit ja tasaiset katot ja kuulee
katujen vilkkaan humun, samassa hälvenee koko kaupunki silmistä kuin
näkymättömän käden pyyhkäsemänä ja erämaa levittäytyy vaan tyhjänä ja
tummana edessään. Seuraavana hetkenä on kuin näkisi hän pyramidien
sivut yht'äkkiä heräävän hälinöivään elämään, tummia vilkkaita ihmisiä
liikkuu, kiskotaan suuria suunnattomia paasia ylös ja kuulee vasaroiden
elävän kalkkeen, hälinöivänä kirjavana liikkeenä ja ihmisten
toimeliaana vilinänä ovat pyramidin sivut, mutta samassa näkyvät ne
taas kuolleena pimeänä kiviryhmäkkönä edessä, joka seisoo kuin
iäisyyden jäykkänä vaarumattomuutena. Suuri suunnaton sotajoukko
ilmestyy aavikolle pyramidin edessä, hetkessä on koko keltainen erämaa
vilkasta liikkuvaa hälinää, sotavaunujen ja ihmisten vilinää, Niiliä
kattaa sotalaivojen paljous, joiden mastomeressä pitkät kirkasväriset
viirit iloisesti heiluvat, seuraavassa silmänräpäyksessä näkee senkin
näyn selittämättömästi sammuvan silmien edessä, ja erämaan taas vaan
aukeavan ympärillä äärettömänä liikkumattomuutena ja vaikenemisena.

Niin seisoo Antinous pyramidin laella liikkumattomaksi jäähmettyneenä
ja näyt kulkevat sieluansa. Värähtyneenä seisoo hän ja vavahtunutta
sieluansa leimuu ihana ilo. Eikö ihminenkin silmänräpäyksittäin
välähtele iäisyyden hykähtyneenä tuntemuksena? Eikö ihminen hetkessä
joskus aukene iäiseksi ikäänkuin yht'äkkisen salaman valaisemana?

Iäinen on ihminen silmänräpäyksittäin! Yhtähaavaisesti on hän kaikkea
ympärillään, aikojen lävitse upottautuu hänen tunteensa ja syleiltynä
sulaa hänen mielensä hetken äärettömyyden täydelliseksi hyminäksi.
Ääretönnä, ääretönnä päilyy ihminen, kun hän itsestään unohtuvana
vavahtuu iäisyyden tunnoksi ympärillään. Vapisuttavan ihanaa on ihmisen
olla, kun hän sieluineen sulaa näkemyksensä ylle ja sieluineen hälvenee
näkemykseksensä, läikkyävää ihanuutta on ihminen silloin ja rajattomana
päilyy hänen olonsa. Miks'ei ratkekkin ihminen ihanasti olemisesta
katsomisen rajattomana hukuttavana hetkenä?

Antinous seisoo pyramidillään, niinkuin äärettömänä keinuvana ryhmänä
tuntuu se pyramidi kannattavan ajatustunnelmoimisiaan, silmänsä ja
sielunsa keinuu yhtähaavaisen päilyvästi sen pimeässä kannattavassa
ryhmässä, aavikon äärettömässä äänettömässä levenemisessä ympärillä ja
Niilin vaaleassa vyössä, joka mutkitellen luikertaa alavien
lakeuksiensa keskitse. Miks'ei jätä ihminen itseänsä katsomuksensa
unohtuneeseen, kaikkituntevaan hetkeen ja vapahdu ihanasti elämästä?



II.


Kuolleiden äänettömän kaupungin keskellä seisoo Antinous, edessään
kivijalustalla lepäävä Sfinxi.

Lepää Sfinxi kivijalustallaan, tuijottaen kivisilmillään eteensä,
kivikäpälänsä oiennettuna. Sfinxin takana näkee laajana ja
matalana avauvaan holvistoon, joka näkyy silmään loppumattomina,
vuorestahakattuina pilaririvistöinä, jotka viimein häviävät näkyvistä
kattaavan holvisuojan umpinaiseen pimeyteen. Sivulla sfinxistä seisovat
kummallakin puolella kuningasten suunnattomat kuvapatsaat, ne istuvat
liikkumattomina, kädet kummallakin polvella, katse korkealta ihmisen
ylitse jäykkänä kaukaisuudessa. Taampana nousevat ylt'ympäri ilmaan
louhittujen vuorien aaveelliset ja kaameanpaljaat haahmot.

Kuin kivettyvänä seisoo Antinous siinä sfinxin edessä, silmänsä
liikkumattomassa sfinxissä. Niin herkkämuotoiset ovat sen sfinxin
kasvot, kuin värähtyneenä hempenee mieli niiden sieluun sulavaa muotoa
tuntiessa, mutta sitte tuijottavat niistä kasvoista harmaat
liikkumattomat silmät, jotka kivettävässä kylmyydessä ikäänkuin
katsovat ihmisen puhki ihmisen ohitse ja sielu ikäänkuin jäätyy sen
katseen kohdatessa. Sfinxin rinnatkin vellovat hempeytenä silmään ja
sulana ja halaavana jää katsomaan niiden värähdyttävää naisellista
kauneutta, ja olkapäitten solava ja puhdas muoto, joka hyvänä ja
hienona liikutuksena tuntuu sieluun, saa ihmisen antauvasti
pehmenemään. Niin velloo Antinous värähtyvänä, kun hän katsoo sfinxin
rintaa, ja sielunsa valuu sulana nautinnonhaluna sitä hyväilevänä
hempeytenä tuntuvaa rintaa, mutta samassa kohtaa hänen silmänsä taas
sfinxin jäykistävän kivikatseen, ja hän näkee jalustalle oiennetun
sfinxin suonikkaan leijonakäpälän, jonka käyrät voimakkaat kynnet
ikäänkuin liikahtelevat, ja samassa hyytyy kuin kivetys suonissansa.
Kivettävästi tuntee hän samana hetkenä kuningasten suunnattomat,
liikkumattomina istuvat kivipatsaatkin ja matalalakisen pimeän
pilaristoaukenemisen edessään ja seisoo kuin joka tunnossaan
jäykkenevänä.

Ne kuninkaat istuvat mykkinä pimeämuotoisina paikoillaan kädet
polvillaan ja katsovat, päät jäykästi suorina liikkumattomasti
korkealta ihmisen ylitse kallioiden erämaisiin aukeuksiin ympärillä, ja
sfinxin takana seisovat pilarit loputtomina pimeyteen häviävinä
riveinä, jotka mataloina kannattavat lakeana levittyvää katon
holvikkoa. Mielikuvitus jäykistyy, kun siinä katselee niitä
liikkumattomia patsaita ja pilarien päättymätöntä metsää, ja kun
ajattelee että ne samat kuningaspatsaat ja samat lakeat pylväsholvit
ovat seisoneet, edessään sama lepäävä, eteensä selittämättömästi
tuijottava sfinxi vuosituhannen vuosituhannen jälkeen samaa
liikkumattomuuden untansa. Niin niinkuin kolkkonee mielikuvitus ja
ajatuksetkin jähmettyvät tuijottaviksi siinä kuolleen ja aution
liikkumattomuuden keskellä. On kuin jäykkenisi itse sen iäisenä
seisovan kivettymyksen keskelle, ja kuin jäätyisi elämästä, rinnan
ainoana tuntona sfinxin katseen selittämätön ja kylmä hyydytys.

Vai onko ollenkaan elämää? Eikö lepää koko maailma silmänräpäyksen
kivettämänä, oma sydänkin lyömätönnä? Kolkkona, kaameana kiviunena
kaikki, aikakin hävinneenä? Antinous katsoo kuin jäykistyvänä
ympärilleen. Niin on kuin jäähmettymisen silmänräpäys itsessään, ja
kolkkona hyytyy hänen mielikuvituksensa. Kaameat kivikasvot tuntuvat
veressänsä, tuijottavain elottomain silmien hyydytys kulkee jäisenä
jäseniänsä. Eikö koko maailma ole silmänräpäyksessä seisahtunut
ajattomaan kuolemiskivettymiseen? Eikö koko elämä ole hetkessä hyytynyt
kiveksi?

Vai onko koko elämä muuta kuin kivettymistä? Elämä, jäänkylmä, ankea ja
autio, onkokaan se muuta kuin ihmisen jäätävää kammottamista? Niinkuin
suunnatonta ja muodotonta vierauden ja kylmyyden hirmua on elämä ja
maailma, jossa joka hetki kolkot ja pimeät kivetyskasvot ja
kivetyssilmät tuijottavat ihmiseen, ja jossa ihmisen värjyvä mieli joka
hetki halvautuu hyydyttyvänä kammostumisena. Hetkeksi siinä kovassa
liikkumattomassa elämässä unohtuu silmä sfinxin hempeänä, ja sielulle
hyväilyn lievityksenä tuntuvaan rintaan, silloin sulaa koko sielussaan
hyväiltynä ja herkkyvänä ja hiipii koko olollaan sen sfinxin
hempeyttävän tuudittavan rinnan ylle ja on joka solussaan halajointia
ja sulaumusta ja herkkyyden valuntaa, mutta samassa jo kohtaa silmä
sfinxin katseen ja silmänräpäyksessä hyytyy ihminen jäykistyväksi
kammoksi taas. Kylmänä ja vieraana hirmuna tuntuu paljas elämä ihmiseen
ja kammostuvana kangistuu ihmisen sielu sen edessä. Elämä on ääretöntä
ja kovaa autiutta, jonka keskellä ihmisen jokainen tunto jäähmettyy
kivenlyömäksi ja hädänsäikähdykseksi.

Niin seisoo Antinous ja ajattelee Kuolleiden Kaupungissa, ympärillään
pimeät ja liikkumattomat kuningasten patsaat, edessään kivetyssilmäinen
sfinxi, leijonakäpälä oiennettuna.



III.


Mutta mitä onpi elämä? Onko se kammottavuutta, jonka keskellä ihmisen
jokaista suonta kivettävä hätä lamaa? Vai onko se hyvää ja lempeätä
herkkyyden katsetta, jonka edessä ihminen ihanasti värähtyy sielunsa
sulaksi liikutukseksi? Kumpaa se on, suurta ja kylmää vierauden
kosketustako, vai lempeän liikutuksen syleilyä, sillä kumpanakin tuntuu
se sykähtävälle ihmiselle?

Toisinaan on ihminen elämän edessä paljasta haikeata nautinnon
sulaumusta. Valuu herkkyneenä ihanana värähtelevän maailman ylle, ja
ainoana suloisena kipeytenä on ett'ei saa vielä liuenneempana jättää
itseänsä sen ihanatuntoisen maailman ylle. Kaikki ympärillä tuntuu kuin
sielun suloiselta hyväilyltä, jokainen tuntoon virkoava huomio
maailmasta värähtyy ihanasti mieleen, niinkuin sielun lievitystä on
kaikki, ja mihin silmä jääkin, sointuu sielu sulana kohta näkemyksen
mukaan ja päilyy täytettynä ja tyydyttyvänä. Koko maailma on silloin
joka ilmiössään mielelle kuin suloinen ja lempeäaaltoinen lepäämyksen
meri, jonka hyväilevään syliin on ihanaa jättäytyä, ja ihmisen ainoana
suurena toivona on silloin vielä välittömämpänä tuntemuksena valua sen
suloisuusmeren tuudittavain aaltojen mukaan. Niin on niinä hetkinään,
kuin olisi koko olo maailman olon säestystä, tahtoisi kummuta itsestään
sen maailman ylle, eikä ole mitään ihmisessä, ei yhtään tunnetta eikä
yhtään jäsentä, joka ei haikeutuisi halusta valua siksi tuntemiseen
häipymiseksi. Niin tuntuu elämä joskus suloisena ja sielua hyväilevänä.

Mutta sitte tuntuu elämä toiset kerrat taas kuin jäähmettävä kova
kolkkous, jonka edessä ihminen hyytyy jokaisessa tuntonsa
sykähdyksessä. Niin silloin näkyy maailma kuin tylynä ja runtelevana
autiutena ihmisen ympärillä, uhkaavana ja kovana seisoo se ihmisen
edessä ja säikähdyttää hänen jokaisen tuntonsa värähdyksen
kangistuvaksi kammoksi. Kuin rautaisilla liikkumattomilla kasvoilla
tuijottaa se ihmiseen, kaameuttaa hänen sielunsa jäiseksi
kamaluudentunnoksi, ja halvaa jokaisen hänen heräävän tunteensa
puistattavalla pelolla. Pelottava on elämä joskus, kaamea ja
kammottava, ja näkyy ihmiselle aaveellisen tyhjyytensä ja kylmyytensä
paljaudessa, sen näyn edessä jäätyy ihmisen joka jäsen sisällisestä
kammosta ja verensä heltee hitaasti vieriviksi kivihelmiksi suonissaan,
helpottumattomaksi tärähtyneeksi säikähdykseksi seisahtuu koko olonsa.

Onko elämä nyt siis ihmisen ympärillä aukenevaa pelotuksen tuijotusta,
jonka edessä ihminen joka olonsa ja tuntonsa kudoksessa jäähmettyy? Vai
onko se sulaa sielun hyväilyä, jonka haltuun hurmauvassa unhotuksessa
halajoitsisi hälvetä, ikinä siitä ihanuusvärähtymisestään virkoamatta?
Vai onko elämä kumpaakin, onko elämä sekä jäykistävää, ihmisen tyhjäksi
lamaavaa suuruuden autiutta, että myöskin ihmisen syliinsä sulkevaa ja
ihmisen sylissään autuaaksi tyydyttävää armon kosketusta, onko elämä
niinkuin sfinxi, joka kivenkylmänä lepää iäisyysoloansa, mutta
jonka rinnoille ihmisen olisi suuri sairas halu sanomattomassa
nautinnonhukunnassa hälvetä? Onko elämä kivijäykät leijonakäpälänsä
oientava ja hyydyttävillä kivisilmillään tuijottava sfinxi, jonka
rinnoille sulana sieluna valuisi, mutta jonka silmäyksen edessä
jäykistyvänä tyrehtyy jokaisessa verensä pisarassa? Onko elämä sulouden
ja kammotuksen kivisfinxi?

Sulan suloinen elämä, kolkko ja runteleva elämä! Pelvon ja hädistyneen
tuskan lamaamana kaameutuu ihminen jokaisessa olonsa sopukassa elämän
edessä. Joskus taas sulaa hän sen saman elämän edessä ihanuuttaan
haikeaksi sulousnyyhkynäksi ja herkkyneeksi onnen liikutukseksi. Miksi
vaihtelee ihmisen olo niin? Miksi herää ihminen, kun hän kerran on
saanut sulata onnena herkkymään, miksi herää hän siitä enää elämän
kovaa paljautta tuntemaan? Miks'ei jää ihminen taintuneena, iäksi
taintuvana elämänsfinxin suloisille sulouttaville rinnoille, ja huku
niiden ylle hurmaukseen kuolevana! O elämä, elämä, joka tuo kylmän
tunnon ihmisen joka jäseneen, joka joskus hetkittäin halvaa ihmisen
jokaisen tunnon ja jokaisen ajatuksen jäiseksi säikähdykseksi, elämä,
jolla on sfinxin kylmä tunnoton kivikatse ja sfinxin käyräkynsinen
kivenraskas leijonakäpälä, miks'ei sen elämän edestä halajoitsisi iäksi
hälvetä hetkenä, jolloin sen saman elämän rinta velloo sulana hyväilyn
tuntona ihmisen edessä, ja jolloin hän ihanoituvassa lievityksessä voi
koko sieluineen juosta sen herkän ja sulaneen hempeyden ylle! Kun
luonto ja maailma avautuvat sulattavana hyväilyn sylinä ihmisen
edessä, kun maailma ja ihmisen ihanoituva sielu liittyvät yhteen
iäisyys-syleilyyn ja ihminen kaikkine aisteineen ja koko värähtävine
oloineen raukenee sen maailman ylle, miks'ei hän silloin iäksi
halajoitsisi sammua siihen onnensa hykähdykseen ja iäksi lievittyneenä
unohtaa koko muun elämän! O, kun sammuisi ihminen ihanana hetkenään,
kun lakkaisi elämästä hykähtyneenä ihanuuden hetkenään, iäksi silloin
lievittyisi ihminen olemisesta ja iäksi lauhtuisi ihmisen vapahtuneessa
sielussa olemisen pimeä, umea pakotus!



IV.


Niiliä liukuu Antinous venheessä, seisoo kallistuneen venheensä
partaalla, ja katselee vievään veteen, jolla kuplat leikkivät, toga on
valunut jalkoihinsa paljaalta vartaloltaan.

Aurinko on laskussaan taivaan rannalla, Niil lepäelee ympärillä kuin
suunnaton, hiljaa liekkuva kultakansi. Kaukana viivauvat iltataivaan
syleilevää kultaa vastaan matalain rantojen haamut, joista erottaa
siellä täällä jonkun ihmisasunnon tai palmuryhmän tummat ääriviivat.

Siinä seisoo valtaavan, levenevän kultaisen Niilin keskellä, liukuvassa
venheessään Antinous, ja katselee, paljaalla vartalollaan veden
liekkuva kuvastus, veteen venheen vierellä, katselee kullanruskoa
iltaisen maailman ylitse.

Syvinä päilyävät silmänsä, kun hän liikkumatonna seisoo siinä ja
katselee veteen venheen vierellä, johon kallistunut venheensä ja
seisova paljas vartalonsa heittää väilyvän viherjänkultaisen varjon, ja
jossa venheen liikunnan synnyttämät kuplat hiljaa jäävät taakse, alla
avautuu taivaan kirkas kuvastus rajattomana kupuna, jonka sylissä joku
veden häilyttämä pilvi keveänä leijaa. Vielä syvempinä näkyvät
silmänsä, kun hän hiljaa nostaa ne ja jää pitkäksi hetkeksi näkemään
Niilin kultaista pintaa ja taivaan pohjatonta kirkkauskantta vastaan
näkyväin rantojen tummanväritöntä vyötä. Silmissään on syvä ja harras
syttymys, siinä kun hän hiljaa ja liikkumatonna katselee.

Niin seisoo Antinous liukuvassa venheessään ja katselee vuoroin
virran vievää kuplehtivaa vettä, jonka sylissä taivas äärettömänä
keinuu, vuoroin ympäröivän maailman ääretöntä välkähyttävää
kultasilmänräpäystä, seisoo liikkumatonna liukuvassa venheessään,
paljaalla vartalollaan hypähtelee veden kuulakas, kullalle välähtelevä
kuvastelu. Seisoo hän siinä liikkumatonna, toinen kätensä rinnalla,
toinen rentona riippumassa sivullaan, huulensa nauttivasti
puol'avoimina.

Niin liukuu venhe, ja Antinous seisoo, Niil kuvastelee kultaisena ja
rantojen viivat väistyvät tummemmiksi veden ja taivaan kullan keskelle.
Hetki tykähtää hetken jälkeen, Antinous seisoo yhä ja katselee
ympärilleen kallistuneen venheensä partaalla, illan viileä ilma
hyväilee paljaita jäseniänsä, hiljaa liukuu venheensä virran
kultakantta.

Niin kuluu hetki hetken jälkeen, aurinko on lähennyt taivaan rantaa ja
maailma muuttuu ylt'yleiseksi kullaksi, jonka sylissä rantojen viivat
näkyvät ainoastaan epäselvinä juovina. Silloin viimein kun
auringonsilmä on ikäänkuin sulkeumassa taivaanrannan kätköön ja sen
viimeinen hykähtynyt katse punervana hohteena leikkii maailman
kasvoilla, silloin Antinous yht'äkkiä näkyy liikahtavan, silmänsä
syvenevät ja suurenevat hetkessä ja kasvonsa värähtävät ääretöntä
kärsivää vakavuutta, kun hän nyt ikäänkuin nousee korkeammaksi ja
viimeisen auringon säteen mukana katsoo ympärilleen. Niinkuin sisältään
valaistuna seisoo hän, ja rintansa liikkuu, kuin polttaisi sen jokaista
jännettä sanomaton kuoleuttava ihanuus, silmänsä katsovat hykähtyneinä
ympärille, kun nyt koko maailma palaa viimeisen auringon säteen
kultana. Kun viimein aurinko on vaipumassa varjoon, ja ainoastaan sen
viimeinen säde leikkii kelmenevässä ilmassa, silloin ottaa Antinous
askeleen venheestään, silmä liitettynä siihen väistyvään aurinkoon
ottaa hän askelensa, valkea jalkansa kätkeytyy veden kalvoon venheen
vierellä, sinne veden helmaan vajoo Antinous hitaasti kokonaan, katse
vielä viimeiseksi kirkastuneena kohotettuna äärettömän taivaan
kultasyliin ja auringon viimeiseen sammuvaan silmäykseen. Hetki
jälkeenpäin hoippuu Niilin kantta tyhjä liukuva venhe ja auringon
viimeinen kuoleva säde välkkyy kultaisesti veden renkaissa, jotka ovat
heränneet venheen vierellä vedenkannessa ja hiljaa levitäiksevät, kohta
sammuvat ne renkaatkin liikkumasta ja aurinko häipyy, viileänä ja
kosteana levittäytyy yön haalea kelmeys Niilin ylle ja taivas sammuu
värittömäksi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Antinous" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.