Title: Sota
Author: Zola, Émile, 1840-1902
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sota" ***


SOTA

Kirj.

Émile Zola


Suomennos.


Päivälehden Novellikokoelma.



Helsingissä,
Päivälehden kirjapainossa,
1892.



ENSIMMÄINEN OSA.



I.


Keskelle hedelmällistä tasankoa, neljänneksen verran Mülhausenista
Reiniin päin, oli leiri pystytetty. Rivittään seisoivat teltat
peltomaalla, kivääriryhmät välkkyivät säännöllisen välimatkan päässä
toisistaan lippujen edessä ja leirin yli kohosi matala, pilvinen
elokuuillan taivas. Kiväärit ladattuina seisoivat liikkumattomat
vartiosoturit, -- heidän silmänsä tähystivät kaukaista näköpiiriä
kohti, jossa siintävät usvat kohosivat suuresta virrasta.

He olivat tulleet Belfort'ista viiden ajoissa; nyt oli kello kahdeksan
ja he olivat juuri illastaneet. Mutta puita ei ollut löytynyt mistään.
Eivät saaneet valkeata syttymään eikä ruokaa keitetyksi. Heidän täytyi
tyytyä kuivaan leipäpalaseen, jonka huuhtoivat alas viinalla, ja se ei
ollut paljon pitkän marssin perästä. Aseryhmäin takana koetti kaksi
sotamiestä kaikin voimin saada tuoreita puunoksia palamaan, joita juuri
olivat käyneet katkomassa pistimillään, mutta viheriäiset lehvät eivät
tahtoneet syttyä ja paksu, musta savu nousi hitaasti, sanomattoman
surumielisesti iltataivasta kohti.

Heitä oli noin 12,000 miestä -- kaikki, mitä kenraali Felix Douay'lla
oli muassaan seitsemättä armeijaosastoa. Ensimmäinen divisioona oli
marssinut edellisenä päivänä Fröschwilleriin, kolmas oleksi vielä
Lyonissa ja kenraali oli päättänyt lähteä Belfort'ista ja kulkea
edelleen toisella divisioonalla, tykkiväkireservillä ja vajanaisella
ratsuväki-osastolla.

Oli ilmoitettu, että Lorrachissa oli nähty leirivalkeita. Oli tullut
sanoma, että vihollinen aikoi mennä Reinin yli Markorlsheimin luona.
Kenraali, joka tunsi olevansa kovin erillään niin kaukana idässäpäin
toisista osastoista, ilman yhteyttä niiden kanssa, kiirehti marssia
rajalle päin, vallankin kun oli edellisenä päivänä saanut tiedon
onnettomasta hyökkäyksestä Weissenburgin luona. Jos ei hän itse
tunkisikaan vihollista takasin, saattoi hän kumminkin joka tunti
odottaa käskyä tulla tukemaan ensimmäistä osastoa. Tänä iltana, tänä
levottomana myrskypäivän iltana, lauvantaina 6 päivänä elokuuta, lienee
taisteltu jossain Fröschwillerin puolella: sen huomasi kummallisen
raskaasta ilmasta, jossa tuntui värähdyksiä ikäänkuin kylmiä,
voimakkaita tuulenpuuskia. Kahtena viimeisenä päivänä oli osasto
luullut käyvänsä taistelua kohti. Sotamiehet arvelivat, että
kuljettuaan rientomarssissa Mülhauseniin he ovat preussilaisten
kohdalla.

Pimeä tuli ja eräästä leirin etäisimmästä kulmasta kuului rummunpärinää
ja torventoitotusta, hiljaa vielä. Ja Jean Macquart, joka parhaallaan
pystytti telttapaalujaan maahan, oikasihe kumarasta asemastaan.

Ensimäiset sotahuhut kuultuaan hän oli jättänyt kotipuolen, sydän vielä
kirvelevänä siitä onnettomuudesta, joka häntä oli kohdannut: hän oli
menettänyt vaimonsa ja maan, jonka vaimo oli hänelle myötäjäisinä
tuonut. Ja nyt hän oli, kolmenkymmenen ja yhdeksän vuoden vanhana,
mennyt uudelleen palvelukseen ja päässyt 106:teen linjarykmenttiin,
jonka kantaväestöä lisättiin, sekä saanut korpraalin nauhat.

Väliin häntä ihmetytti se, että oli jälleen joutunut vanhaan
sotilaspukuunsa, hän, joka oli sellaisella riemulla jättänyt sotajoukon
Solferinon jälkeen; että hän niin välttämättömästi tahtoi kuljeksia ase
olalla ihmis-surmaajan virassa. Mutta minkäpä voi? Kun ei ole mitään
vakituista ammattia, eikä vaimoa, eikä kotia, eikä taloa, ja sydän on
täynnä surua ja harmia. Ja jos ei enää saanut muokata synnyinmaansa
vanhaa maata, saattoi hän ainakin käyttää voimiaan sen puolustamiseen!

Jean seisoi ja katseli tasankoa pitkin. Merkkipuhallus oli saanut
henkeä väkeen. Muutamat lähtivät juoksemaan, -- toiset, jotka jo olivat
puolinukuksissa, liikahtivat ja venyttelivät jäseniään väsyneinä ja
äreinä. Hän seisoi kärsivällisenä ja odotti katselmusta, levollisena ja
sävyisänä, aina tasapainossa, jonka tähden hän olikin mainio sotamies.

Toverit sanoivat aina, että hänestä olisi voinut tulla jotain, jos vain
olisi saanut vähän enemmän oppia.

Mutta savuava rovio veti hänen huomiotaan puoleensa ja hän huusi
sotamiehille, Loubet'ille ja Lapoullelle, jotka molemmat kuuluivat
hänen osastoonsa:

-- Lopettakaa jo tuo peli. Te tapatte meidät savuun.

Irvihammas Loubet nauroi koko leveillä, laihoilla kasvoillaan.

-- Kyllä se menee, korpraali, menee ihan mainiosti ... kuule, sinä
siinä, tule puhaltamaan!

Hän nykäsi Lapoullea, joka posket pullollaan, tulipunasena ja silmät
päästä putoamaisillaan puhalsi kuin rajutuuli kosteiden puiden väliin.

Kaksi muuta sotamiestä samasta osastosta -- Chouteau ja Pache --,
joista toinen vetelänä ja unisena kellotti selällään ja toinen täydessä
toimessa ompeli kiinni repeämää housun lahkeessa, rähähtivät nauramaan
Lapoullen pullistuneille poskille.

Jean antoi heidän nauraa. Hänen mielestään he kyllä saattoivat pitää
hauskaa -- silloin kun oli syytä. Eipä heillä usein ollutkaan.

Mutta nyt hän kääntyi toisen ryhmän puoleen. Yksi hänen miehistään,
Maurice Levasseur, oli jo kohta seisonut tunnin ajan jutellen erään
noin 30 vuotiaan vaalean siviilimiehen kanssa, jolla oli siivot
koirankasvot ja suuret siniset mulkosilmät, oikein likinäköiset silmät,
joiden tähden hänet oli hyljätty syynissä. Kolmantena oli eräs
reservitykkimies, vahtimestari, jolla oli lihavat, rohkeat kasvot ja
ruskea leukaparta, ja he juttelivat siinä ikäänkuin olisivat istuneet
kotona perheen keskuudessa.

Jean tahtoi säästää heitä nuhteista ja sanoi hyväntahtoisesti:

-- Taitaisi olla aika erota, -- nyt on iltahuuto ja jos luutnantti
näkee teidät...

Maurice keskeytti hänet:

-- Ei tarvitse mennä, Weiss.

Ja sanoi korpraalille lyhyesti:

-- Tämä herra on minun lankoni. Hänellä on lupa överstiltä, joka tuntee
hänet.

Mitä se häneen kuului, tuohon talonpoikaiskorpraaliin? Maurice oli
suorittanut oikeustutkintonsa, lähtenyt vapaaehtoisena mukaan ja
pistettiin -- kun sattui ennestään överstin tuntemaan -- heti 106
rykmenttiin; jaksoihan sentään sotamiestakkia kantaa, mutta totella
tuota sivistymätöntä...

-- Hyvä on, vastasi Jean levollisesti, oma asianne.

Hän käänsi heille selkänsä ja sai pian nähdä että Maurice oli puhunut
totta, sillä nyt meni översti ohitse ja tervehti hymyllä Weissiä.

Översti Vineuil oli pitkä komea mies, jolla oli arvokkaat, soikeat,
kellahtavan valjakat kasvot ja tuuhea, valkonen leukaparta, -- hän
astui rivakkaasti taloa kohti, joka kuumotti oikealla luumupuuryhmän
takana pari sataa askelta leiristä ja johon päällikkökunta oli
majoitettu.

Ei tiedetty, oliko komentava kenraali juuri nyt siellä. Häntä oli
kohdannut kauhea suru, hänen veljensä oli kaatunut Weissenburgin luona.
Mutta varmasti oleksi prikaattikenraali -- Bourgain-Desfeuilles --
talossa; äänekkäänä ja meluavana, kuten tavallisesti, kasvot
tulipunasena, suopean näköisenä ja ymmärrys niin ja näin, kellutteli
hän suhteettoman lyhyillä jaloillaan paikasta toiseen.

Talossa vilkastui elämä ehtimiseen: sanansaattajia tuli ja meni joka
hetki, kaikki olivat tuskallisessa jännityksessä, kaikki odottivat
tietoja suuresta taistelusta -- aamusta varhain kulkivat kaikki
odotuksen kiihkossa, ratkaseva hetki _on_ lähellä.

Missä lienee tärkeä taistelu ollut ja miten siellä oli käynyt?

Sitä mukaan kun ilta pimeni, kasvoi ahdistus ja pelko, se levisi kuin
varjomeri hedelmäpuiden, tallien, heinäsuovien ja pielesten ympärille.

Kerrottiinpa myös, että jälleen oli nipistetty vakooja, joka oli
hiiviskellyt leirin ympärillä, ja viety pääkortteeriin kenraalin
tutkittavaksi. Ehken oli översti Vineuil saanut jonkun sanoman, koska
hänellä oli sellainen kiire.

Weiss seisoi yhä jutellen lankonsa ja serkkunsa vahtimestari Honoré
Fouchardin kanssa.

Yhä selvemmin kuului iltapuhallus, nyt se oli kohdalla, toitottaen ja
päristen hämärän surumielisessä hiljaisuudessa; he eivät näyttäneet
sitä huomaavan.

Mauricen isoisä oli "suuren armeijan" soturiurhoja, hänen isänsä ei
ollut antautunut sotilasuralle, vaan oli tyytynyt huonoon
ylöskantomiehen virkaan.

Talonpoikaisista vanhemmista syntynyt äitinsä oli kuollut silloin kun
hän ja kaksois-sisarensa Henriette näkivät päivän valon. Ja nyt hän oli
mennyt vapaaehtoisena sotaväkeen, -- huimaa elämää elettyään; nyt hän
sai sotamiehen elämällä maksaa kaikki mielettömyydet, joita oli tehnyt.
Hän oli heikko ja kevytmielinen. Oli kylvänyt rahoja molemmin käsin kun
perhe suurilla uhrauksilla oli lähettänyt hänet Pariisiin lakitiedettä
tutkimaan. Isä oli kuollut, sisar oli luovuttanut koko perintöosansa
hänelle, vaan oli myötäjäisittäkin päässyt hyviin naimisiin ja saanut
toimeliaan ja kelpo miehen. Tämä -- Weiss -- oli elsassilainen
Mülhausenista, joka oli ollut kauvan aikaa kirjanpitäjänä eräässä
suuressa sokeritehtaassa; nyt hän palveli Delaherchea, jolla oli
verkatehtaita Sedanissa.

Ja Maurice luotti täydellä todella kääntymykseensä, vilkas kun oli,
kärkäs epätoivoon ja yhtä kärkäs taasen toivomaan, avomielinen ja
innokas, mutta ilman vakavuutta, valmis joka tuulen mukaan kääntymään.
Hän oli pieni ja vaaleatukkainen, otsa iso ja korkea, nenä sekä leuka
pieni ja hieno, -- lempeät harmaat silmät, jotka joskus voivat näyttää
tuimiltakin.

Weiss oli rientänyt Mülhauseniin juuri ennen sodan alkua järjestämään
jotain perheasiaa ja saadakseen samalla tavata lankoansa oli hän
käyttänyt hyväkseen tuttavuuttaan översti Vineuil'in kanssa, joka oli
hänen isäntänsä vaimon eno, jonka taasen Maurice ja Henriette tunsivat
lapsuuden ajoilta, sillä he olivat aikonaan olleet naapuria. Sitäpaitse
oli Weiss tavannut leirissä kapteeni Beaudoinin, joka myöskin oli rouva
Delaherchen tuttavia.

-- Tervehdi Henrietteä paljon minulta, uudisti Maurice vielä kerran,
sillä hän rakasti sydämmellisesti sisartansa. -- Sano hänelle, että on
vaan levollinen, että kyllä minä vielä tuotan hänelle kunniaa.

Silmänsä vettyivät kun hän muisteli kaikkia tekemiään hulluuksia. Lanko
tuli myös liikutetuksi; keskeytti puheen ja kääntyi Honoré Fouchardiin.

-- Ja kun minä tulen Rémillyyn, niin pistäydyn eno Fouchardin luo ja
kerron, että näin sinut ja että voit hyvin.

Eno Fouchard oli talonpoika, joka omisti jonkun verran maata ja
ansaitsi koko joukon teurastajan toimella. Hän asui neljänneksen verran
Sedanista, Rémillyn mäkiseudussa.

Nyt syntyi liikettä talon luona; portista tuli ulos ennen mainittu
maankulkija, hän oli vapaa, yksi ainoa upseeri vain kulki jälessä. Hän
oli osannut puhua itsensä puhtaaksi, oli keksinyt jonkun jutun, ja
hänet oli ajettu ulos leiristä.

Niin pitkän matkan päästä ei voinut hämärässä selvästi eroittaa; mutta
pitkä hän oli, hartiakas ja punapäinen. Mauricelta pääsi kumminkin
huuto.

-- Honoré, katso tuota... Juuri kuin se "preussilainen", -- tiedäthän,
se Goliath!

Tykkimies oikasi itsensä. Hän jäi tuijottamaan maankuljeksijan jälkeen.
Goliath Sternberg, teurastajan renki, se mieskö, joka oli kylvänyt
riitaa hänen ja isän välille, joka oli ottanut häneltä Siloinen, --
koko tuo inhoittava juttu, kaikki vastenmielinen ilkeys, josta hän
vieläkin kärsi. Hän olisi syössyt jälkeen, käsin kiinni vihamieheensä.
Mutta tämä oli jo aseryhmäin takana, ja hävisi illan pimeään.

-- Aa, Goliath! mukisi hän, mahdotonta! Hänhän on tuolla, -- toisten
puolella. -- Vaan jos minä kerran saisin sinut käsiini!...

Hän pui nyrkkiään itään päin, mustan sinistä pimeyttä kohti, jossa
arveli vihollisen olevan. Sitten oli ihan hiljaista, kuului uudelleen
iltahuuto, kaukaa leirin toisesta päästä, vähitellen vaijeten, häipyen
puiden ja telttien väliin, joita jo syleili musta yö.

-- Peijakas! murahti Honoré, nyt ei hyvä seuraa, ellen jo lähde.
Hyvästi, ja voikaa hyvin, kaikki!

Hän puristi Weissin kättä ja lähti pitkin askelin mäen nystyrälle,
jossa reservitykistö oli -- lähettämättä tervehdystä isälleen,
mainitsematta Siloinea, jonka nimi poltti hänen huulillaan.

Jälleen kului muutamia minuuttia. Vasemmalla, toisen prikaatin luona
puhallettiin huuto, -- toinen torvi vastasi lähempänä, kolmas hyvin
kaukaa. Sitten puhalsivat kaikki yhteen ääneen ja silloin päätti
kaartin komppanian puhaltaja vihdoin täräyttää kaikista voimistaan. Hän
oli pitkä, parraton poika, alakuloinen ja melkein mykkä, jonka
merkkipuhallukset tulivat kuin tuuliaispää.

Nyt alkoi kersantti Sapin, pieni jäykkä mies, jolla oli suuret,
sumuiset silmät, huutaa. Ohut äänensä nakkeli nimiä tiuhaan ja
sotamiehet, jotka tulivat paikalle, vastailivat kaikilla mahdollisilla
äänillä, violonsellon karkeasta huilun kimakkaimpaan. Yhtäkkiä taukosi
huuto.

-- Lapoulle! huusi kersantti uudelleen.

Ei kuulunut vastausta. Jeanin täytyi juosta savuavan nuotion luo, jota
Lapoulle, toverien yllyttämänä, koetti sytyttää. Hän makasi vatsallaan
ja puhalsi kasvot tulipunasena maata myöten mustan, nokisen savupilven.

-- No mutta taukoa jo, perhanaksi, huusi Jean. Etkö sinä osaa vastata
huutoon!

Lapoulle kohotti päätään, katsoi kysyvänä, hoksasi, mistä oli kysymys,
ja mölähti: täällä! semmoisella voimalla, että Loubet heittäytyi maahan
nauramaan. Pache, joka juuri oli lopettanut housunkorjuun, vastasi
hiljaa ja epäselvästi, ikäänkuin olisi mutissut rukousta. Chouteau ei
ruvennut nousemaan ylös, huusi pilkallisesti sanansa ja kääntyi
mukavammin makaamaan.

Virkaatekevä luutnantti, Rochas, seisoi liikahtamatta parin askeleen
päässä. Kun huuto oli päättynyt ja Sapin ilmoitti, ettei kukaan ollut
poissa, mutisi hän partaansa päätään nyökäyttäen Weissiin päin, joka
yhä jutteli Mauricen kanssa:

-- Ei, pikemminkin yksi liikaa; mitä tuo täällä seisoo ja vainuaa?

-- Överstiltä lupa, herra luutnantti, piti Jean velvollisuutenaan
ilmoittaa.

Rochas kohotti äkäsesti olkapäitään ja rupesi sanaakaan sanomatta
kävelemään edes takasin pitkin telttiriviä, mutta Jean, jonka sääret
olivat marssista kovin väsyneet ja hellät, istahti parin askeleen
päähän Mauricesta ja Weissistä. Näiden puhe otti hänen korvaansa, ensin
epäselvänä mukinana, jota hän ei tarkannut, itsekkin kun oli vaipunut
synkkiin ajatuksiin.

Maurice puolusti sotia. Ne olivat hänen mielestään välttämättömiä
kansallisuuksien olemassa olon tähden. Tämä oli selvinnyt hänelle
sitten kun hän alkoi tutustua kehitysoppiin, joka siihen aikaan pani
sivistyneen nuorison mielet liikkeelle. Eikös elämäkin ole
yhtämittaista taistelua joka päivä ja joka hetki? Eikös luonnossakin
taistella lakkaamatonta taistelua, jossa ansiokkain vie voiton, jossa
elämä alituisesti syntyy kuolemasta ja kukoistaa loppumattomasti? Ja
hän muisti millä kiihkolla hän oli tarttunut ajatukseen ruveta
sotamieheksi, saada tapella, puolustaa isänmaan rajoja hyökkäävää
vihollista vastaan, ja siten sovittaa nuoruutensa hulluudet. Alhaiso
ehken halusi rauhaa, mutta keisarilla oli valta tehdä niinkuin tahtoi.
Kahdeksan päivää ennen sodan julistamista oli keisari itsekkin sitä
sanonut tyhmäksi uhkarohkeaksi yritykseksi.

Joka paikassa keskusteltiin Saksan prinssistä ja hänen vaatimuksestaan
Espanjan valtaistuimeen; sekasorrossa, joka vähitellen syntyi ja
kasvoi, näytti siltä kuin kaikki olisivat olleet väärässä; lopulta ei
tiedetty, kuka eripuraisuudet oli alottanut, ja ainoa, josta vielä
oltiin selvillä, oli tuo turmiollinen laki, joka määrätyllä hetkellä
paiskaa kaksi kansakuntaa toisiansa vastaan. Mutta Pariisi oli
vavahdellut odotuksen toivossa. Hän näki bulevardien kiehuvan ihmisiä,
miehiä kulki suurissa parvissa heiluttaen leimuavia soihtuja ja huutaen:
Berliiniin, Berliiniin! Niinkuin eilen hän kuuli marseljääsin kaikuvan
korvissaan; sinä iltana sitä lauloi ihana nainen, joka seisoi
tikapuilla raatihuoneen edustalla ja jonka kuninkaallinen profiili
kohosi kolmevärisen lipun yli, jonka poimuihin hän oli kietoutunut.
Oliko se kaikki petosta, eikö Pariisin sydän silloin sykähdellytkään?

Ja sitten, innostuksen laimettua, oli hänelle käynyt kuten
tavallisesti: iloa ja mielenlentoa oli seurannut epäilys ja inho; hän
saapui kasarmille, kersantti otti vastaan ja antoi pukimet, hän näki
haisevan, pelottavan likasen suojan, ja entä uusien toverien raakuus,
ja harjotukset...! Mutta innostus oli jälleen palannut kun hän
vihdoinkin sai lähteä Belfortiin.

Ensimäisestä päivästä saakka oli Maurice ollut voitosta varma. Hänen
mielestään oli keisarin suunnitelma kyllin selvä: lähettää 400,000
miestä Reinvirralle, mennä yli, ennenkun vihollinen ennättää
varustautua, erottaa Pohjoissaksa Eteläsaksasta ja pakoittaa parilla
loistavalla voitolla Itävalta ja Italia liittymään Ranskaan. Olihan
huhuna kerrottu, että seitsemäs osasto, sama, johon hänenkin
rykmenttinsä kuului, astuisi Brestissä laivaan ja tekisi sitten
hyökkäyksen, joka kerrassa jakaisi vihollisten voimat ja tekisi yhden
preussilaisen sotajoukon liikkeet mahdottomiksi! Joka puolella
tehtäisiin äkkiarvaamattomia hyökkäyksiä, hämmästytettäisiin,
muserrettaisiin parissa viikossa. Riemuretki Strassburgista
Berliiniin! --

Vaan Belfortiin tultua oli hänessä herännyt epäilyksiä. Seitsemäs
osasto, jonka piti vartioida Schwartswaldin solaa, saapui
määräpaikkaansa sanomattomassa sekasorrossa, vajanaisena, kaikki
epäjärjestyksessä. Italiasta odotettiin kolmatta divisioonaa; toisen
ratsuväki-prikaatin täytyi jäädä Lyoniin asettamaan mahdollisesti
tapahtuvia levottomuuksia; ja kolme patteriiaa oli teillä
tietämättömillä. Sitäpaitse oli puute kaikesta; Belfortin varastot,
joista oli määrä saada, mitä tarvitsivat, olivatkin aivan tyhjät; ei
ollut telttoja, ei patoja, ei villavaatteita eikä lääkkeitä, ei rautaa
eikä hevosenkenkiä. Ei löytynyt ainoatakaan sairaanhoitajaa, ei ainoata
käsityöläistä, joka olisi tyydyttänyt sotajoukon tarpeet. Viime hetkenä
puuttui vielä lisäksi 30,000 aivan välttämätöntä varaosaa kivääreihin;
eräs upseeri lähti noutamaan Pariisista ja tuli ja toi 5,000
kappaletta, jotka oli saanut hädin tuskin kerätyksi.

Toiselta puolen häntä huolestutti pitkällinen toimettomuus. Nyt he
olivat jo olleet täällä kaksi viikkoa, -- miksi eivät voineet marssia
eteenpäin? Hänestä tuntui, että jokainen päivä, jonka täällä turhaan
kuluttivat, oli parantamaton virhe, yksi voiton mahdollisuus vähemmän.
Ja hänen kuvittelemansa sotasuunnitelman eteen asettui surullinen
todellisuus, jonka hän myöhemmin vasta tulisi kokonaisuudessaan
tuntemaan, vaan jota jo aavisti ja pelkäsi: seitsemässä
armeijakunnassa, jotka oli hajotettu rajalle Metzistä Bitcheen ja
Bitchestä Belfortiin. ei ollut ainoassakaan kantaväestö täysi; 430,000
miehen sijasta löytyi korkeintaan 230,000; kenraalit kadehtivat
toisiaan, halusivat itsekukin hankkia marsalkansauvan, eivätkä
tahtoneet auttaa naapuria; suurin varomattomuus, anteeksiantamattomin
huolimattomuus joukkoa liikekannalle asettaessa; ja nyt näytti kaikki
olevan lamassa; keisari oli sairas, kykenemätön mitään päättämään,
väsynyt ja tylsä; hänestä levisi kummallinen uneliaisuus sotajoukkoon,
joka varmaankin hajoittaa ja hävittää sen, saattaakseen sen lopulta
tuhansiin onnettomuuksiin. Ja kuitenkin, -- odotusajan epävarmuudessa
ja tietämättömyydessäkään ei vielä kukaan epäillyt voitosta!

Yhtäkkiä -- kolmantena päivänä elokuuta -- tuli sanoma voitosta
Saarbrückin luona, joka oli saatu edellisenä päivänä. Suuri, loistava
voitto. Sanomalehdet olivat ääriään myöten innostusta täynnä; nyt oli
tie auki Saksanmaalle, se oli ensi askel sotajoukon riemukulussa, ja
keisariprinssi, joka oli levollisesti ottanut käteensä kiväärinkuulan
taistelutantereelta, oli päivän sankari!

Kaksi päivää myöhemmin saatiin tieto Weissenburgin tappiosta ja
jokaisen huulilta pääsi tuskan huuto. 5,000 miestä oli joutunut
väijyävän vihollisen saaliiksi ja he olivat kuitenkin sitä ennen
pitäneet puoliaan kymmenen tuntia 35,000 preussiläistä vastaan, Se oli
kostettava, -- niin pian kuin mahdollista. Tietysti oli syy
päällikkökunnassa; heidän olisi pitänyt arvata ja torjua sellainen
onnettomuus. Mutta se oli korvattava vielä. Mac-Mahon oli kutsunut
seitsemännen osaston ensimmäistä divisioonaa, ensimmäisellä osastolla
on tukena viides; preussiläiset olivat jo kaiketi työnnetyt takasin
Reinin yli. Aavistus verisestä tappelusta, joka juuri oli tapahtunut,
jännitys ja odotus levisi ja kasvoi joka hetki.

Ja Maurice jatkoi Weissin puoleen kääntyneenä:

-- Niin, -- siitä voit olla varma! Kyllä me olemme tänään niitä
löylyyttäneet!

Mitään vastaamatta pudisti lanko huolestuneen näkösenä päätään.
Hänenkin katseensa kääntyi itään, Reiniin päin, jossa jo oli aivan
pimeä, jossa musta salaperäinen seinä peitti kaikki. Kun viimeiset
torvenäänet olivat valjenneet, vaipui koko leiri hiljaisuuteen, jonka
silloin tällöin katkasi myöhästyneen sotamiehen askeleet eli
vaihdettiin siellä täällä pari sanaa. Nyt sytytettiin kyntteli, pieni
tuikkiva tähti, kartanon vierastuvassa, jossa päällikkökunta valvoi ja
odotti sähkösanomia; niitä tuli joka tunti, vaan tuomatta ratkaisevaa
sanomaa. Ja Lapoullen nuotio oli jäänyt yksin ja unhotuksiin, -- paksu
savupilvi kohosi taivasta kohti ja levitti likasen harmaan huntunsa
ensimmäisten tähtien eteen.

-- Löylyyttäneet! sanoi Weiss hetken perästä, -- Jumala suokoon, että
niin olisi.

Jean, joka istui lähellä, alkoi kuulostaa lankojen keskustelua ja
luutnantti Rochas pysähtyi; hänkin oli kuullut viimeiset sanat
lausuttavan jokseenkin epäilevällä äänellä.

-- Mitä! huudahti Maurice, oletko sinä todellakin huolissasi! Luuletko,
että me voisimme joutua tappiolle?

Langon kasvot kävivät hyvin kalpeiksi, hän keskeytti kädenliikkeellä
Mauricen ja vastasi värähtelevällä äänellä:

-- Tappiolle, -- taivas varjelkoon!... Tiedäthän että minä olen
syntynyt näillä seuduin; isoisän ja isoäidin surmasivat kasakat 1814;
ja kun ajattelen, että vihollinen asettuisi maahan, olen joutua
mielettömäksi! Minä ottaisin pyssyn olalle ja lähtisin paikalla teidän
mukaanne!... Tappiolle, -- ei, ei -- sitä en tahdo uskoa!

Sitten hän tuli tyynemmäksi ja kohautti olkapäitään toivottomalla
liikkeellä.

-- Mutta, -- mitäpä voi! En ole levollinenkaan, kaukana siitä... Minä
tunnen synnyinmaani, tämän Elsassini; -- olen matkustellut ympäri
toimissani; ja me muut, me kyllä huomaamme sen, jota kenraalimme eivät
näe... Sota Preussiä vastaan, -- sitä me emme vastusta, päinvastoin;
olemme jo kauvan toivoneet, että kerran tulisi loppu tästä vanhasta
jutusta ja ainaisesta torasta ja riidasta; mutta me tahdomme kumminkin
pysyä sovussa naapurien, Badenin ja Baijerin kanssa, -- meillä on
jokaikisellä sukulaisia tuolla puolen Reinin. Luulimme, että ne ovat
yksimielisiä meidän kanssa ja tahtovat kurittaa noita sietämättömän
kopeita preussiläisiä... Me, elsassilaiset, olemme tosin järkeviä ja
hyväluontoisia ihmisiä, -- mutta kahden viimeisen viikon kuluessa
olemme olleet pakahtumaisillamme, -- sillä mitä näemme? Yhä kurjempaa
ja kurjempaa! Siitä päivästä kun sota julistettiin ovat viholliset
ratsumiehet kierrelleet maassa, säikytelleet väestöä, vakoilleet,
katkoneet sähkölennätinlangat, -- eikä kukaan ole pannut tikkuakaan
heidän tielleen! Baden ja Baijeri tarttuvat aseisiin, Pfaltsissa
liikkuu tavattomia sotajoukkoja, joka paikasta tulee tietoja, että raja
on uhattu; -- ja kun asukkaat säikähdyksissään kysyvät neuvoa
ohikulkevilta upseereilta -- kohottavat he vain olkapäitään: turhia
luuloja, -- konnankoukkuja -- vihollinen -- aa, hän on kaukana! --
Onhan ihan surkeata maata tässä joutilaana, kun joka tunti, joka
minuutti on kallis! Mitä me odotamme? Pitääkö koko Saksan tulla
kimppuumme, ennenkuin tahdomme ryhtyä toimeen?

Hän puhui matalalla äänellä, surumielisesti, ikäänkuin olisi itsekseen
kertaillut asioita, joita jo oli kauan aikaa miettinyt.

-- Niin, -- ja entä Saksa, ja saksalaiset! Ne minä myös tunnen; ja
pahinta on, että te tyydytte olemaan yhtä tietämättömiä heidän
ajatustavoistaan ja oloistaan kuin kiinalaisten... Muistatko sinä,
Maurice, minun serkkuani Güntheriä, joka toissa vuonna kävi meillä
Sedanissa? Hänen äitinsä, minun tätini, on naimisissa Berliinissä; --
ja Günther on perinpohjin preussiläinen; -- vihaa koko sielustaan
Ranskaa. Nyt hän on kapteeni Preussin kaartissa. Kun erosimme silloin,
toissa vuonna, sanoi hän minulle -- ooh -- minä muistan vielä hänen
karkean äänensä: jos Ranska julistaa meille sodan, -- niin, te saatte
selkäänne!

Nyt tarttui luutnantti Rochas asiaan, -- vihan vimmassa. Hän oli
viidenkymmenen paikoilla ja hänellä oli kaidat laihat kasvot, suuri
kyömänenä, joka koukistui leveän, suopean suun yli ja tuuhea, karhea,
harmahtava poskiparta. Hänen äänensä jyrisi huutaessaan:

-- Mitä saatanata te siinä seisotte ja pelottelette minun väkeäni!

Riitaan yhtymättä oli Jean yhtä mieltä kuin päällysmiehensä. Tosin
oli hänkin jo vähin alkanut kyllästyä pitkäpiimäisyyteen ja
epäjärjestykseen, mutta sydämmessään hän oli vakuutettu, että
vihollinen vielä sittenkin tulee saamaan selkäänsä. Minkätähden he
muuten olisivat tänne lähteneet?

-- Mutta, hra luutnantti, vastasi Weiss hämillään, minä en todellakaan
tarkoittanut, en minä tahdo ottaa rohkeutta miehistä -- päinvastoin, --
minä vain tahtoisin, että te tuntisitte asiat yhtä hyvin kuin minä,
niin voisitte paremmin sekä kuulla että nähdä ... ja, kuulkaapas ...
saksalaiset...

Hän puhui järkevällä tavallaan, selitti, mitä hän pelkäsi;
puhui Preussin kasvavasta mahdista, ja miten sen valta oli noussut
Sadovan jälkeen, suuresta valtakunnasta, joka siellä muodostui,
innostuksesta ja vastustamattomasta nuoruudenvoimasta, joka kiihoitti
yksimielisyyteen; yleisestä asevelvollisuudesta, joka kasvatti kuriin
tottunutta, voimakasta sotaväkeä, joka vielä oli innostunut ja ylpeä
loistavasta retkestä Itävaltaa vastaan; tämän joukon siveellisestä
kunnosta, nuorista komentajista, jotka tottelivat vanhaa ikuisesti
nuorta kenraalia, jonka taito käsittää olosuhteita ja nähdä kauvas
eteenpäin ei koskaan pettänyt.

Ja tämän vihollisen edessä seisoi Ranska.

Keisarikunta oli vanhettunut, sen perustus oli ontto, -- vapaudentunne
ja isänmaanrakkaus oli sammunut eli heikontunut; -- nyt se oli
herännyt, mutta liian myöhään! Vapaamielinen puolue seisoi valmiina
kukistamaan hallituksen, kun ei tämä enää voinut tyydyttää huvituksen
himoa, jonka se itse oli herättänyt. Sotajoukko oli tietysti
urhoollinen kyllä; -- se riemuitsi vielä Krimillä ja Italiassa
voittamistaan laakereista, -- mutta se oli kuitenkin osaksi turmeltunut
Afrikan sodissa; -- oltiin liian varmoja voitosta, ei tahdottu koettaa
mitään uutta järjestelmää, -- ja päälliköt sitten -- useimmat
keskinkertaisia; kateellisia ja mustasukkaisia kauheassa määrässä,
sitäpaitsi oppimattomia, ja keisari vihdoin! Sairaana ja epäröivänä,
tuntematta todellisia oloja ja ilman tietoja seisoi hän tämän suuren
vastuunalaisen yrityksen etunenässä, tämän yrityksen, jossa kaikki
kulkivat silmät ummessa, ilman vakavia valmistuksia, epäjärjestyksessä
ja sekasorrossa, niinkuin lammaslauma, jota ajetaan teurastettavaksi.

Rochas seisoi suu auki ja silmät selällään. Tuuheiden kulmien väliin
ilmestyi syvä kurttu. Mutta yhtäkkiä hän otti asian siltä kannalta,
että purskahti homerolaiseen nauruun, joka pakoitti leveän suun
tavoittelemaan kiinni korvia.

-- Mitä tulimmaista lörpötystä tuo on! Mitä te tarkoitatte noilla
hullutuksilla?... Eihän siinä ole tervettä järkeä hitustakaan, tuossa
kaikessa. Menkäät te saarnaamaan nahkapojille, elkääkä jutelko
tuollaista minulle, -- joka jo olen ollut palveluksessa 27 vuotta.

Ja hän löi rintaansa. Hän oli muurarin poika, syntynyt Pariisissa,
isän ammatti ei miellyttänyt, vaan hän rupesi sotamieheksi
kahdeksantoista vuotiaana. Afrikassa hän oli kohonnut korpraaliksi,
luutnantiksi Solferinon jälkeen; -- viisitoista vuotta hän oli
osottanut urhoollisuutta, mutta kapteeniksi hän ei voinut päästä --
hänellä oli liian vähän tietoja.

-- Te, -- mies hyvä, joka olette niin viisas, -- te ette tiedä tätä.
Niin, silloin kun oltiin Mazagranin luona, -- silloin minä olin juuri
täyttänyt yhdeksäntoista, -- siellä me 123 miestä pidimme puoliamme
12,000 arapialaista vastaan ja pidimme vuosikausia, -- Mascaran,
Biskran, Dellyn luona; ja sittemmin kabyylejä vastaan; -- jos olisitte
siellä olleet, olisitte nähneet niiden mustien petojen otattavan kuin
jänikset heti kuu meidät näkivät... Ja Sevastopolissa! -- Se ei ollut
leikintekoa, sen vakuutan. Tuuli, niin että hiukset lensivät päästä ja
kylmä oli, että natisi; olimme aina jalkeella, ja sitten ne riiviöt
lopuksi räjäyttivät koko komeuden ilmaan! -- Noo, -- me kumminkin
voitolla olimme. Solferinon tappelussa -- ette te taitanut sielläkään
olla? -- noo, mitä te sitten tulette tänne juttelemaan? Niin, -- siellä
oli kuuma kuin pätsissä, vaikka tuli vettä niin etten ole elämän
päivinä nähnyt semmoista! Naa, siellä saivat itävaltalaiset
housuilleen. Olisittepa nähneet kun ne laputtivat jalkoihinsa, toinen
oli kaatua toisen kintuille, ihan kuin olisi ollut tulta takana!

Luutnantti nauroi taas, vanha ranskalainen iloisuus puhkesi esille
voiton riemussa. Se oli satu ranskalaisesta sotamiehestä, joka kulki
ympäri maailman tyttöneen ja pikarineen ja valloitti koko maan iloista
laulua laulaen. Korpraali ja neljä miestä hätyyttivät lukemattomia
laumoja.

-- Ranska... Tappio ... preussiläisetkö, senkin riiviöt, antasivat
_meille_ selkään!

Hän meni lähemmä Weissiä, tarttui hänen kaulukseensa. Koko tuo korkea
Don Quichoteolento ilmaisi sanomatonta halveksimista vihollista
kohtaan, olipa vihollinen kuka tahansa ja missä tahansa.

-- Kulkaapas nyt, hyvä herra! ... jos he uskaltavat näyttäytyä, ne
preussiläiskoirat nimittäin, niin me olemme niitä miehiä, että
kyyditsemme heidät kotiin parilla kelpo potkulla, -- en sano mille
kohti! -- ja ihan Berliinin portille!

Hän ojensi kätensä uhkamielisesti kuin lapsi, jolla on viattomuuden
varma luottamus ja järkähtämätön usko.

-- Niin se on eikä muuksi muutu!

Weiss oli hyvin hämmästynyt, hän selitti kiiresti, että hän mielellään
tahtoi uskoa luutnanttia. Maurice, joka ei uskaltanut vastustaa
päällysmiestään, nauroi myöntävästi; se saakelin poika, -- jota hän
muuten piti ihan sikana -- osasi kuitenkin saada sydämmen lämpiämään.
Rochasin puhuessa nyökäytteli Jean myöntävästi päätään. Hänkin oli
ollut Solferinossa mukana silloin kun niin kovasti satoi. Luutnantti
osasi puhua, totta totisesti. Jos kaikki esimiehet puhuisivat sillä
lailla, ei suuresti välitettäisi villavaatteista ja padoista.

Yö oli aikoja tullut, ja Rochas yhä viittoili puolipimeässä. Hän oli
nykyisin tavaillut läpi Napoleonin historian, jonka oli kerran löytänyt
kuljeksivalta viisunkauppiaalta. Ja nyt hän ei malttanut olla vaiti,
nyt täytyi hänen ladella viisauttaan noille nuorille ihmisille.

-- Itävalta saa selkäänsä Castiglionessa, Marengossa, Wagramissa!
Preussi Eylaun, Jenan, Lützenin luona, Venäjä Friedlandissa,
Smolenskissa, Moskovassa! Espanja, Englanti! Selkäänsä saavat kaikki!
Koko maailma saa selkäänsä, -- pitkittäin ja poikittain, ylhäältä
alapäähän! ... ja nyt annettaisiin meitä selkään! Olisiko siis maailma
kääntynyt nurin narin?

Hän oikasihe, nosti käsivartensa pystyyn kuin lipputangon.

-- Nähkääs nyt! Tänään on taisteltu, -- me odotamme tietoja! vaan minä
voin sanoa teille, mitä sähkösanomissa tulee seisomaan. Me olemme
opettaneet preussiläisiä! Niin, opettaneet niitä, voidelleet, hakanneet
ne säpäleiksi!

Silloin kuului kaukaa valittava huuto. Olisiko se tarhapöllö? Vai
lieneekö ollut joku salaperäinen ääni, joka itki yön pimeässä? Koko
leirin läpi kävi vavistus, ja ahdistava jännitys, kuumeentapainen kaiho
saada varmuutta lisääntyi. Pääkortteerissa leimahti valkea
kirkkaammaksi ja valaisi väsyneiden, levottomien upseerien kasvot.

Kello oli jo kymmenen. Gaude tuli ja puhalsi ensiksi merkkinsä, sitten
kajahtivat muut torvet pitkin leiriä ja loppuivat uneliaaseen
toitotukseen. Ja Weiss, joka ei ollut muistanut lähteä pois, puristi
lämpimästi Mauricen kättä toivottaen hänelle onnea ja kunniaa. Hän
kyllä vie terveiset Henriettelle ja pilkistää joskus eno Fouchardin
luo.

Mutta juuri kun hän oli lähtemäisillään, syntyi liikettä; -- joka mies
heräsi, salaman nopeudella lensi tieto ympäri leiriä, että marsalkka
Mac-Mahon oli voittanut suuren voiton: Preussin kruununprinssi ja
25,000 miestä oli joutunut vangiksi, vihollisen sotajoukko oli
karkotettu, hävitetty, jättänyt kanuunansa ja kuormaston oman onnensa
nojaan.

-- Siinä näette nyt, huusi Rochas ukkosen äänellään. Ja hän riensi
Weissin jälkeen, joka lähti iloisesti astumaan Mülhauseniin päin.

-- Kuuletteko, -- me kyyditsemme heidät kotiin ja kelpo potkuilla, --
en sano minne!

Neljännestunnin kuluttua tuli toinen sähkösanoma ilmoittaen, että
sotajoukon oli täytynyt lähteä Wörthistä ja vetäytyä takasin. Voi
jumala! Mikä yö! Rochas ei jaksanut pysyä valveillaan, hän veti
raskaita unia vaippaansa kääriytyneenä paljaalla maalla, niinkuin oli
usein ennenkin tehnyt. Maurice ja Jean olivat puikahtaneet telttiin,
jossa Loubet, Chouteau ja Lapoulle jo makasivat yhdessä kasassa. Hädin
tuskin sinne mahtui kuusi. Ensin oli Loubet toisia naurattanut ja
kertonut -- niin että valahti vesi suuhun -- Lapoullelle, että huomenna
saadaan lintupaistia; -- nyt he makasivat kuorsaten toistensa suuhun;
Preussiläiset saivat tulla, jos halutti. Siunaaman aikaa makasi Jean
aivan hiljaa, lähellä Mauricea, mutta hän ei voinut nukkua, Mülhausenin
herran puhe kierteli hänen päässään; -- eikä vierustoverikaan näkynyt
saavan lepoa, ajatteli kai samoja asioita. Äkkiä väistäytyi Maurice
vähän kiukkuisesti ja Jean arvasi, että hän oli mennyt liian lähelle.
Sivistyneen miehen ja talonpojan välillä vallitsi vaistomainen
vihamielisyys, ehdoton vastenmielisyys, joka oli kuin ruumiillinen
kipu. Jean tuli alakuloiseksi, kyyristyi kokoon ja tunsi itsensä
pieneksi. Mauricen ylenkatse painoi häntä. Yö oli kylmä, mutta teltissä
oli kumminkin kauhean kuuma. Maurice ei tullut toimeen huonossa
ilmassa, hän hyppäsi ylös, meni ulos ja heittäytyi pitkälleen parin
askeleen päähän. Jean oli varsin hurja ja vaipui levottomaan uneen;
häntä kiusasi se, että tiesi olevansa halveksittu ja samalla häntä
vaivasi aavistus tulevasta onnettomuudesta; puolinukuksissa hän oli
kuulevinansa sen tulevan, oli kuulevinaan kavion kopinaa kaukana...

Ja tunnit kuluivat, leirissä oli hiljaista, liikkumatonta, ikäänkuin
sen olisi lyönyt tunnottomaksi jokin kauhea, jolla ei vielä ollut
nimeä. Varjomerestä kuului silloin tällöin huokaus, näkymättömästä
teltasta rasahdus ja monta muuta ääntä, joiden synty oli tuntematon;
joskus katkasi hiljaisuuden hevosen päristys, sapelin kilinä,
pakenevien askeleiden kaiku, hiljainen mukina, joka pelotti yön
pimeydessä. Mutta äkkiä loisti kirkas tulenhohde ravintopaikan luota.
Leirin etusyrjä näkyi selvään, kivääriryhmät seisoivat rivissä; -- valo
lankesi kiiltäville pyssynpiipuille, jotka hohtivat punaselta,
ikäänkuin olisivat olleet veressä, ja vartiosoturien kasvoille. Oliko
se ehkä vihollinen, jota upseerit jo olivat kaksi päivää odottaneet, ja
jonka jälessä oli juostu Belfortista Mülhauseniin? Nyt purskahti
kipinätulva ilmaan, ja sitten sammui valo. Se oli vain Loubetin ja
Lapoullen nuotio, jossa valkea oli kytenyt tuntimääriä ennenkun
leimahti ilmituleen. Jean säikähti kirkasta hohdetta, hän juoksi ulos
ja oli vähällä kompastua Mauriceen, joka kyynäspään varassa sitä
katseli. Valkean sammuttua jäivät molemmat miehet makaamaan muutaman
askeleen päässä toisistaan. Läpitunkemattomassa pimeydessä heidän
edessään näkyi enää ainoastaan pieni tuikkiva valo pääkortterissa.
Mitähän kello mahtoi olla? Päällystö oli valvonut koko yön. Nyt kuului
kenraali Bourgain-Desfeuillesin ääni, hän kiroili yön pituutta, kun ei
ollut sikaria eikä totia, joilla olisi virkistyttänyt itseään. Uusia
tiedonantoja saapui, mutta hyviä tietoja ne eivät suinkaan tuoneet;
sanansaattajat nelistivät ulos ja sisään portista. Kuului kavioiden
kopina, kirouksia, jotain, joka oli kuin hillitty kuolonhuuto, jota
seurasi syvä, kammottava hiljaisuus. Mikä se oli? -- Jäädyttävä
tuulahdus pyyhkäsi leiriä, joka makasi hervotonna unessa ja
ahdistavassa pelossa.

Ja nyt huomasivat Jean ja Maurice översti Vineuilin, joka nopeasti
kulki ohitse. Hänen seurassaan oli joku, taisi olla rykmenttilääkäri
Bouroch. He juttelivat innokkaasti, keskeytetyissä lauseissa, puoleksi
kuiskien, niinkuin puhutaan unissa kun nähdään pahaa unta.

-- Se on Baselista ... ensimmäinen divisioona hajallaan ... kakstoista
tuntia kestänyt taistelu ... koko armeija peräytyy.

Översti pysähtyi, kutsui erästä haamua, joka riensi hänen luokseen,
kevyesti, sievästi, säntillisesti.

-- Tekö se olette, Beaudoin?

-- Niin, hra översti!

-- Aa, -- rakas ystävä! Mac-Mahon on lyöty Fröschwillerin luona, Frossard
Spichernissä ja de Failly puristettu niiden väliin ... Fröschwillerin
luona, -- yksi ainoa osasto kokonaista armeijaa vastassa ... urhouden
sankaria! Ja kaikki mennyttä, tappio, mieletön pelko vallalla, --
Ranska avoinna viholliselle...!

Kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä; ei voinut enää kuulla, mitä hän
puhui, kolme herraa katosi kuin varjot yön pimeyteen.

Maurice hyppäsi ylös, koko ruumiinsa vapisi.

-- Armias Jumala!

Muuta hän ei voinut sanoa. Kuolema sydämmessä ähkyi Jean:

-- Niinkö piti käydä... Hän oli sittenkin oikeassa, teidän lankonne,
hän sanoi, että preussiläiset ovat väkevämmät.

Maurice raivostui; hän olisi voinut kuristaa Jeanin. Ovatko
preussiläiset väkevämmät? Tämä ajatus loukkasi syvästi hänen
ylpeyttään. Mutta talonpoikaispoika pitkitti levollisesti ja vakavasti:

-- Noo, emmehän tuosta kumminkaan kuole! Ei ole tarvis heti riisua
aseita, jos selkäänsä saa... Meidän täytyy antaa takasin, mitäpä
muutakaan voisi tehdä.

Heidän eteensä ilmestyi korkea olento. Se oli Rochas, jolla vielä oli
vaippa hartioillaan ja jonka oli unesta ajanut aavistus jostain
onnettomuudesta. Hän kysyi heiltä, hän tahtoi tietää.

Kun hän -- suurella vaivalla -- vihdoin ymmärsi, kuvautui hänen
kasvoillaan ja lapsensilmissään rajaton hämmästys. Enemmän kuin
kymmenen kertaa hän toisti:

-- Lyöty! -- lyöty! Mitä te sanotte? Lyöty? -- Minkätähden? Lyöty?

Yö oli tuskallinen ja synkkiä aavistuksia täynnä.

Idässä alkoi valjeta. Päivä tuli; harmaa, sanomattoman surullinen päivä
koitti nukkuvan leirin yli; -- saattoi jo eroittaa eräässä teltoista
Loubetin ja Lapoullen, Pachen ja Chouteaun, jotka makasivat suu auki ja
kuorsasivat kaikista voimista. Surun aamurusko kohosi näköpiirin
reunalle ja valaisi usvajoukot, jotka leijailivat kaukana virran
kohdalla.



II.


Kahdeksan vaiheilla hajoitti aurinko raskaat pilvet ja elokuunpäivän
kirkas valo säteili Mülhausenin laajojen, hedelmällisten vainioiden
yli. Leirissä oli elämä vilkasta, ja kaikissa seudun kirkoissa
kajahtelivat sunnuntaikellot. Kamala onnettomuuden päivä loisti
ihanassa juhlavalaistuksessa.

Äkkiä kuului Gauden puhallus, joka kutsui muonan jakoon. Loubet
hämmästyi kovasti. Mitä nyt? Mitä se tietää? Saadaanko todellakin
kananpaistia niinkuin Lapoulle oli luvannut? Loubet oli syntynyt
Cassanneriekadun varrella lähellä Pariisin suurta sentraali-hallia,
hänen äidillään oli pieni kyökkikasvikauppa; -- itse hän oli lähtenyt
mukaan "parin killingin tähden," kuten sanoi. Hän olikin jo päivinään
koettanut yhtä ja toista ja oli oikea herkkusuu, joka aina koetti
nuuskia jotain syötävää. Senpätahden hän nytkin lähti urkkimaan, vaan
Chouteau jäi ilveilemään Pachen kanssa, jota hän kauheasti pilkkasi,
sillä hän oli keksinyt poikaparan polvillaan rukoilemassa muutaman
teltan takana. Chouteau oli jotain taiteilijan tapaista, --
koristemaalari Montmartresta, kaunis, pulskavartaloinen poika, joka
suosi kaikenmoisia vallankumouksellisia aatteita ja kirosi sitä, että
hänet oli kutsuttu palvelukseen ennen aikaa. Hän ei suinkaan säästänyt
Pachea.

-- Kas tuota tekopyhää veitikkaa. Rukoilisi ennemmin 100,000 frangia
vuotuista palkkaa Herralta! -- Mutta pieni, hiljanen Pache antoi hänen
pilkkailla minkä jaksoi, silmiään räpäyttämättä vain kuunteli, sillä
hän oli siihen tottunut. Hän oli nimittäin komppanian syntipukki, hän
ja Lapoulle, joka oli niin tietämätön, että oli kysynyt saako hän nähdä
kuninkaan ensimmäisenä päivänä kun oli palveluksessa. Ja vaikka kaikki
puhuivat Fröschwillerin tappiosta, nauroivat nämä neljä ja laskivat
leikkiä tavallisille toimilleen mennessä.

Mutta nyt kuului tyytyväistä mukinaa ja heidän kasvoillaan kuvastui
iloinen hämmästys. Jean palasi Mauricen kanssa, joka kantoi
puusylyystä. Viimeinkin he voivat saada valkeata ja hiukka lämmintä
ruokaa vatsaan! Tämä oli ainoastaan kahdentoista tunnin lykkäys, ei
ollut syytä valittaa!

-- Eläköön ylihoitaja! huusi Chouteau.

-- Ääneti siellä! vastasi Loubet, ja odottakaa kauniisti, niin minä
laitan teille sopan, joka maittaa!

Hän otti tavallisesti niskoilleen ruuan valmistuksen ja se oli toisille
mieliin, sillä hän oli mainio kokki. Mutta hän oli aina melkein tappaa
Lapoullen lähettämällä hänet kovin uskomattomille asioille.

-- Noo, -- tuo nyt tänne samppanja, -- ja etkö sinä jo joudu tryffeliä
hakemaan, kollo!

Häntä halutti narrata hiukan suurta tyhmeliiniäkin, Lapoullea, ja hän
mölisi:

-- Hei, halloo, Lapoulle, miten sen kana-jutun on?

-- Minkä kanan?

-- Tuon, pöllöpää, tuossahan se on aivan nenäsi alla... Lupasinhan
sinulle eilen kananpaistia, etkö muista? Äskenhän sen korpraali tänne
toi!

Ja hän osoitti suurta valkoista kiveä, joka oli heidän jaloissaan,
osoitti sellaisella vakuutuksella, että Lapoulle vihdoin otti sen
käteensä ja katseli sitä joka puolelta.

-- Noo, -- siinä näet, -- on sinulla toki silmät päässä! Pese se nyt
joutuin ja polttele perhanan moista kyytiä! Pese kynnet, huuhdo kaula,
-- naa, -- ei sinun tarvitse vettä säästää! Sen tyhjäntoimittaja!

Ja saadakseen heidät nauramaan, sillä hän oli iloinen tietäessään pian
saavansa ruokaa, paiskasi hän kiven sotamiesten pataan.

-- Se antaa ihmeen hienon maun! Noo, -- vai et sinä sitä tietänyt; --
mutta mitäpä sinä tiedät, hölmö! Sinä saat peräpuolen ja muistakkin
sanoa minulle, oliko se kypsä.

Komppania väänteli itseään naurusta katsellessaan Lapoullea, joka jo
lipoi kieltään. Peijakkaan Loubet, -- aina hän keksii jotain hauskaa!
Ja kun valkea alkoi oikein leimuta, -- kun padasta kuului sihisevää
ääntä, keräytyivät he kaikki ympärille katsomaan, miten liha hyppi ylös
ja alas, ja vetämään nenäänsä suloista hajua, joka sieltä nousi
nälkäisiä vastaan, -- sillä nälkäisiä he olivat, nälkiintyneitä peräti
eilisestä saakka. Ja kun he ajattelivat, että kohta tulee ruokaa,
unohtuivat kaikki huolet. Selkään oli tosin saatu, mutta syötämän
sentään piti! Ympäri leiriä leimusivat keittotulet ja padat porisivat,
sotamiehet olivat iloisia odottaessaan, ja kirkonkellot soivat
vieläkin.

Kello oli melkein yhdeksän kun leirissä syntyi tavaton levottomuus.
Upseerit kiitivät edes takasin ja nyt tuli luutnantti Rochas, joka oli
saanut käskyn kapteeni Beaudoinilta, komppanian luo.

-- Soo, -- alkakaa panna kokoon, nyt lähdetään.

-- Mutta ruoka, hra luutnantti!

-- Ruokaa toiste! Nyt marssimaan! Heti!

Gaude puhalsi lähtömerkin, ja väessä kuohui hämmästys ja salattu harmi.
Soo! Marssimaan ennenkun saivat suupalankaan ruokaa! Eikö ollut yhtä
hyvä odottaa sen verran, että ruoka olisi joutunut! Komppania tahtoi
kuitenkin saada hiukan lämmintä sisäänsä, he maistelivat keittoa, --
mutta se oli vain haaleata vettä, ja liha oli sitkeää kuin kengänpohja.
Chouteau kiehui, vaan ei uskaltanut vielä puhua. Jeanin täytyi
kiirehtiä väkeään. Mitä oli tulossa? Mitä tämä kiire merkitsi? Tuskin
annettiin enää rauhassa henkeä vetää? Ja kun joku Mauricen lähellä
sanoi, että nyt mennään vihollista vastaan, kohotti hän epäilevänä
olkapäitään. Vähemmässä kuin neljännestunnissa jouduttiin lähtökuntoon,

Teltit purettiin ja köytettiin rensselien päälle: miehet ottivat
aseensa ja paljaalle maalle ei jäänyt muuta kuin keittovalkeat, jotka
jo olivat sammumaisillaan.

Hyvin vakavat olivat ne syyt, joiden nojalla kenraali Douay oli
päättänyt peräytyä. Schlestadtin voudilta tulleet tiedot -- jotka nyt
olivat kolmen päivän vanhoja -- olivat täyttä totta. Uusi sähkösanoma
kertoi, että vihollinen uhkasi Markarlsheimiä, ja muualta ilmoitettiin,
että vihollinen armeijakunta oli mennyt Reinin yli Huningenin luona. Ja
alati saapui uusia tiedonantoja, luotettavia, lukuisia: oli nähty sekä
hevosväkeä että tykistöä; joukkoja liikkui joka paikassa yhteistä
kokouspistettä kohti. Jos viivytteli, niin saattoi pian tapahtua, että
tie Belfortiin tuli katkastuksi. Muista erotettuna, aivan lähellä
etujoukkoa, ei kenraali Fröschwillerin tappion ja Weissenburgin
päällehyökkäyksen jälkeen voinut olla peräytymättä, vallankin kun tämän
aamuiset tiedot olivat yhä huolestuttavampia.

Päällikkökunta oli jo poissa; he olivat ratsastaneet kovasti; he
pelkäsivät, että preussiläiset ennättäisivät ennen ja ottaisivat
haltuunsa Altkirchin. Kenraali Bourgain-Desfeuilles oli mennyt
Mülhausenin kautta, jossa söi hyvän aamiaisen, ja torui ja noitui yhtä
mittaa mokomaa "kilpajuoksua".

Mülhausen oli epätoivossa upseerien lähdöstä; kun tieto peräytymisestä
levisi, keräytyivät asukkaat kaduille vaikeroiden ja valittaen; he
olivat niin hartaasti rukoilleet suojelusta ja nyt heidät kuitenkin
jätettiin onnensa nojaan; suuret tavaravarastot asemahuoneella joutuvat
vihollisten käsiin; ennen iltaa oli ehken jo koko kylä preussiläisten
hallussa. Ja pitkin tietä, kaikissa kylissä, joiden ohi sotajoukko
kulki, seisoivat asukkaat kotinsa ovella hämmästyneen, tuskastuneen
näköisinä. Mitä?

Samat rykmentit, jotka eilen marssivat eteenpäin, vetäytyivät nyt
takaperin, pakenivat laukaustakaan ampumatta!

Komentajat olivat synkkiä ja alakuloisia, kannustivat hevosiaan eivätkä
vastanneet kun heiltä jotain kysyttiin, ikäänkuin onnettomuus olisi
heitä ajanut takaa.

Se oli siis kuitenkin totta, että sotajoukko oli hajoitettu, koska
ranskalaiset tulvahtivat joka haaralta kuin virta, joka paisuu
äyräittensä yli. Ja peljästynyt väestö oli ihan pyörällä päästä,
luulivat jo kuulevansa preussiläisten joukkojen kohisten tulevan;
huonekalut ja makuuvaatteet kannettiin ulos ja köytettiin rattaille,
talot jäivät autioiksi, kokonaiset perheet pakenivat, pitkin tietä
riensi ihmisjoukkoja pelon valtaamina.

Kului kaksi tuntia; liikkumatonna odotti 106:s rykmentti loppumattoman
tulvan takana, joka sulki heiltä tien.

Väki, joka seisoi polttavassa auringonpaahteessa täydessä varustuksessa
ja kivääri jalalla, alkoi napista.

-- Näyttää siltä, että me teemme takaperua, sanoi Loubet ivallisesti.

-- Pilkatakseenkohan ne paistattavat meitä omassa rasvassamme? Meidän,
jotka tulimme ensimmäiseksi, täytyy täällä seista viimeisinä.

He saattoivat nähdä yli koko laajan hedelmällisen tasangon, jossa
humalistot ja keltaset vainiot reunustivat samaa tietä, jota myöten he
olivat eilen kulkeneet, vaikka päinvastaiseen suuntaan.

Ja he alkoivat purkaa sappeaan, nauroivat ja ilkkuivat.

-- Niin, kyllä on kiire, jatkoi Chouteau. Kaunista on tämä niiden
marssi vihollista vastaan, jota ovat toitottaneet korviimme
eilisaamusta asti... On totta tosiaan aika sotaretki... Tässä seistään
ja lähdetään sitten taas höyläämään eteenpäin saamatta yhtä
lusikallista lämmintä ruokaa vatsaan.

Toiset nauroivat, ja Mauricen, joka seisoi heti vieressä, täytyi
myöntää, että hän oli oikeassa.

Miksi he eivät saaneet syödä rauhassa tänä aamuna, kun nyt kumminkin
täytyi tässä seista mulkoilemassa?

Nälkä alkoi taas kiusata ja he ajattelivat aamullisia keittopatoja,
jotka jo olivat kiehuneet ja sitten kaadettu kumoon, eivätkä he voineet
ymmärtää mitä hyötyä sellaisesta hätäilemisestä oli. Ei, se oli typerä
ja pelkurimainen teko. Kun kovalle ottaa, ovat koko miehet urhoollinen
lauma jäniksiä!

Luutnantti Rochas tuli ja nuhteli kersantti Sapiniä väen huonosta
ryhdistä. Kapteeni Beaudoin kuuli sen ja lähestyi, jäykkänä ja
säntillisenä.

-- Hiljaa rivissä!

Jean seisoi ääneti ja jäykkänä kuin vanha sotamies ja katseli Mauricea,
joka nauroi Chouteaun kiukulle; häntä ihmetytti, että nuori sivistynyt
ihminen saattaa nauraa sellaiselle: totta se kyllä oli, mutta parasta
on pitää suu kiinni. Jos kaikki miehet rupeaisivat haukkumaan
päälliköitä, niin ei suinkaan pitkälle päästäisi, se on varma, se.

Vihdoinkin, tunnin ajan vielä odotettuaan, sai rykmentti käskyn lähteä
liikkeelle. Mutta silta oli vielä niin täynnä kuormastoa, että syntyi
kauhea tungos.

Monta rykmenttiä sekaantui; muutamat komppaniat syöksivät eteenpäin
huimaa vauhtia, jota vastoin toiset sysättiin syrjään, niin että
miesten täytyi marssia paikallaan. Ja päälliseksi joutui vielä
ratsuväki eskadroona jalkaväen sekaan, _tahtoi_ päästä eteenpäin
ja tunki ilmankin monilukuiset jälkeenjääneet läheisille pelloille.

Tunnin marssittua oli jo näitä jälkeenjääneitä kokonainen lauma, joka
suurimmassa epäjärjestyksessä laahusti eteenpäin ja tuskin viitsi
vaivata itseään perässä pysymään.

Jeankin jäi jälkijoukkoon ja eksyi osastoineen muutamaan solakkoon.
Koko 106:des rykmentti oli poissa, he eivät nähneet ainoatakaan miestä,
ainoatakaan siihen kuuluvaa upseeria. Sotamiehiä kulki ohi,
kaikellaista väkeä, joita hän ei tuntenut, väkeä, jotka jo alkujaankin
olivat uupuneita, ja rentostivat eteenpäin miten kukin parhaiten pääsi.
Aurinko paahtoi kauheasti ja raskas rensseli rasitti kovin
tottumattomia sotamiehiä. Paksu nuttukin, joka oli jäykkä ja raskas
kuin lyijytaakka, vaivasi heitä. Eräs pieni kalpea mies jäi äkkiä
seisomaan, katsahti rajusti ympärilleen ja viskasi rensselinsä ojaan,
huoaten niin raskaasti ja syvästi kuin olisi herännyt pitkästä
pyörtymyksestä.

-- Hän teki oikein, mutisi Chouteau.

Mutta hän marssi sentään edelleen selkä kumarassa raskaasta taakasta;
vähän ajan perästä heitti taas kaksi miestä kannettavansa tielle ja
sitten ei Chouteau enää malttanut olla.

-- Hiiteen kaikki tyyni!

Vai puolisataa naulaa olalla? Siitä hän jo oli saanut tarpeensa!
Olivatko he mitä juhtia, että jaksoivat semmoisia kuormia vetää? Loubet
seurasi melkein heti esimerkkiä ja pakoitti Lapoullen tekemään samoin,
Pache teki ristinmerkin, avasi remmit ja laski koko komeuden hyvin
varovaisesti matalan muurin juureen, ikäänkuin aikoisi tilaisuuden
sattuessa sen siitä korjata. Maurice oli ainoa, joka vielä kesti, kun
Jean kääntyi ja näki väkensä ilman rensseliä.

-- Rensselit selkään, muuten minä saan nuhteita!

Mutta miehet astuivat eteenpäin aivan korpraalin kintereillä, häntä
melkein ajaen edellään kapealla tiellä.

-- Tahdotteko totella, muuten käyn ilmoittamassa!

Nämä sanat ottivat Mauriceen niinkuin piiskanhujaus.

Tuo talonpoika tolvana uhkasi mennä kantelemaan siitä syystä, etteivät
he ruvenneet raastaman itseään kuoliaaksi. Ja aivan vimmastuneena hän
kiskasi hihnat auki ja pudotti rensselinsä tielle katsoen korpraalia
kasvoihin.

-- Hyvä! sanoi tämä tyynellä tavallaan, -- hän näki, ettei sillä
hetkellä voinut mitään toimittaa -- se asia kyllä iltasella korjaantuu.

Mauricen jalkoja kivisti kauheasti. Paksut karkeat kengät, joihin hän
ei ollut tottunut, olivat vallan tärvänneet hänet. Ei ollut enää
voimia, selkää poltti ja kirveli ikäänkuin rensseli olisi hangannut
sen nahattomaksi ja kivääri, jota hän alinomaa muutteli yhdeltä
olalta toiselle, painoi niin ettei hän voinut hengittää. Mutta
ruumiillinen kipu ei ollut mitään alakuloisuuteen verraten, joka oli
saattamaisillaan hänet epätoivoon. Äkkiä, ilman että hän voi sitä
vastustaa, kukistui kaikki hänen tahdonvoimansa; huonot taipumukset
heräsivät; hän ei voinut enää pysyä pystyssä ja hän olisi saattanut
itkeä häpeästä.

Kaikki mielettömät tekonsa Pariisissa hän aina luki "sen toisen"
syyksi, kuten hän sanoi huimapäätä tahdotonta osaa itsessään, joka
saattoi joskus tehdä vaikka mitä.

Ja siitä pitäin kun hän oli lähtenyt laahustamaan tässä polttavassa
helteessä, tälle paon tapaiselle palausretkelle, oli hän mielestään
kuin eksynyt lammas, joka ei tiedä mitä tehdä, minne mennä. Se oli
tappion jälkivaikutusta; salama oli iskenyt maahan kaukana muualla ja
ukkosen jyrähdykset kuuluivat nyt näiden ihmisten takana, jotka pelko
oli vallannut ja jotka pakenivat vihollista näkemättä. Mitäpä enää
saattoi toivoa? Kaikki oli hukassa. Sotajoukko voitettu ja karkoitettu,
mitäpä muuta kun paneutua maahan ja kuolla kaikki tyyni.

-- Mutta miten tämä oikeastaan onkaan, kuului Loubetin naurunhaluinen
katupojan ääni sanovan, me emme taida enää muistaakaan, että meidän
piti matkustaa Berliiniin!

Berliiniin! Berliiniin! Mauricen korvissa soi vilisevän ihmisjoukon
huuto sinä innostuksen yönä, jolloin hän päätti ruveta vapaaehtoiseksi;
nyt puhalsi tuuli ihan toiselta suunnalta!

-- Ah. tuo pirun kanuuna nylkee pian nahan sormistani! jatkoi Loubet ja
muutti kiväärin toiselle olalleen, on tämä aika sievä huilu kanneksia
edestakasin! --

Viitaten siihen summaan, jonka oli saanut kun lähti toisen sijaiseksi,
hän sanoi:

-- Viisitoista sataa nappia tämmösestä työstä, kyllä se on aika
petosta!... Piippu suussa hän nyt istuu siellä, se lihava jätkä, joka
rahalla maksoi, ja minut hakataan täällä säpäleiksi!

-- Noo, -- entä minä sitten? mutisi Chouteau. minä olisin jo päässyt
koko roskasta; -- olisin lähtenyt kotiin ... se vasta onnettomuus
on ... tulla työnnetyksi tällaiseen kirottuun sikamaisuuteen, sen
per...!

Ja hän heilutti raivostuneena kivääriään ja lennätti sitten aidan taa.

-- Helvettiin koko kone!

Kivääri pyörähti kahdesti ilmassa ja putosi sitten pellonvakoon, johon
se jäi makaamaan kuin kuollut.

Useita muita lensi perässä, koko keto oli pian täynnä aseita, jotka
kummallisen hyljätyn näköisinä viruivat päivänpaahteessa.

Ja väestössä tarttui miehestä mieheen raivoisa viha; he olivat
nälkiintyneitä, kipeäjalkaisia, ylen tyrmistyneitä odottamattomasta
tappiosta.

He eivät toivoneet enää, he näkivät päällysmiesten horjuvan;
muonavarastoa vietiin vähän matkaa edellä ja täällä he kituivat
nälässä; he olivat jo niin uupuneita, etteivät jaksaneet enää pinnistää
voimiaan. Ja sitten, niin, menköön kivääri samaa tietä kuin
rensselikin, sitten siitä pääsi.

Ja heidän nauraessa kuin lauma hulluinhuoneen asukkaita, joilla on
hauskaa, sinkoilivat pyssyt tienpuoleen, kahden puolen pitkää
jälkeenjääneiden jonoa, joka rentosti tietä pitkin.

Ennenkuin Loubet viskasi aseensa heilautti hän sitä pari kertaa ilmassa
ikäänkuin se olisi ollut rummuttajan kapula. Lapoulle teki niinkuin
näki toveriensa tekevän, ehkä hän luuli että se kuului asiaan; mutta
Pache, jonka jumalisuus oli säilyttänyt hänessä vielä hiukan
velvollisuuden tunnetta, ei totellut Chouteauta, vaikka tämä ammensi
hänen ylitsensä kaikenmoisia törkeyksiä.

-- Kas tuota tekopyhää lurjusta! Kun hän muka on riippunut vanhan
löylynlyömän talonpoikaisjankuttajan perässä joka pyhä kirkossa! Olisit
ennen ruvennut kuoripojaksi, sillä kovin inhottavaa on tahtoa olla
toveriaan parempi!

Maurice kulki äänetönnä, pää kumarassa polttavassa paahteessa. Hän
kulki unissaan, kauhean väsyneenä, hänen silmissään heilui maailma,
hänestä tuntui kuin olisi joka askeleella vajonnut pohjattomaan
kuiluun. Mitä hyötyä oli nyt sivistyksestä ja tiedoista, -- hän ei
ollut yhtään parempi niitä kurjia ihmisiä, jotka kävelivät hänen
ympärillään.

-- Kuulkaa, sanoi hän äkkipäätä Chouteaulle. -- Te olette oikeassa.

Ja hän laski jo kiväärinsä rauniolle tien vieressä kun Jean, joka oli
moneen kertaan turhaan varoittanut miehiä luopumasta aseistaan, näki
mitä Mauricella oli mielessä.

Hän hyökkäsi lähelle.

-- Ottakaa paikalla ylös pyssynne, kuuletteko, heti, heti paikalla.

Kiehuva viha ajoi veren hänen kasvoihinsa, silmät leimusivat. Hän, joka
muulloin oli niin tyyni ja sovinnollinen, puhui nyt kovalla ja
käskevällä äänellä.

Osastonsa ei ollut vielä milloinkaan nähnyt häntä sellaisena, he
seisahtuivat ja jäivät hämmästyneinä katsomaan.

-- Otatteko pyssynne siitä, -- vai tahdotteko saada minun kanssani
tekemistä.

Maurice vapisi sisällisestä kiukusta, hän vastasi yhden ainoan sanan
sanomattoman halveksivalla äänenpainolla:

-- Moukka!

-- Niin juuri, -- minä olen vain moukka ja te hieno herra! -- Ja siksi
te olette sika, -- kuuletteko, -- aika sika, -- ja minä uskallan sanoa
sen teille vasten silmiänne.

Miehistä rupesivat muutamat viheltämään ja meluamaan, mutta korpraali
jatkoi vastustamattomalla mahtipontisuudella:

-- Kun on kerran sivistynyt mies, niin pitäisi sitä osoittaakin. Me
muut olemme kolloja ja talonpoikia ja teidän pitäisi antaa meille hyvä
esimerkki, koska te olette niin viisaita... Otatteko nyt pyssynne
tuosta eli minä ammutan teidät ensimmäisessä lepopaikassa.

Maurice oli lannistettu, hän otti kiväärinsä sanaakaan sanomatta. Mutta
vihan kyyneleet samensivat hänen silmiänsä. Hän marssi edelleen
niinkuin juopunut keskellä toverijoukkoa, joka teki hänestä pilkkaa sen
tähden että hänen oli täytynyt antautua.

Aa, -- sitä Jeania! Hän vihasi ja inhosi häntä elämänsä ijän! Vihasi
häntä -- juuri siksi että hänen oli täytynyt tunnustaa Jeanin olleen
oikeassa.

Ja kun Chouteau murahti, että kun on saatu senlaatuisia korpraaleja,
niin ehken vielä sattuu tilaisuutta antaa niille luoti otsaan, -- niin
näki Maurice punaista. Hän oli varma siitä, että hänen vielä joskus
_täytyy_ musertaa Jeanin pääkallo.

Vaan nyt he saivat muuta ajattelemista; Loubet keksi yhtäkkiä, että
siivo Pache oli hiljaa salakähmässä, sillä välin kun toiset pieksivät
suutaan, asettanut pyssynsä ojan reunalle, ja käveli nyt käsivarret
kupeilla roikkumassa ja kasvoilla hyvin tyytyväinen ja hiukan
hämillinen ilme, niinkuin koulupojalla, joka ei tykönään kadu pahaa
tekoaan. Ja he marssivat yhä eteenpäin loppumatonta polttavaa tietä,
joutuneiden viljapeltojen ja humalikkojen välitse. Heillä ei ollut
kantokuormaa eikä aseita, he kulkivat sekasin kuin karjalauma, milloin
toistensa sivulla milloin takana, kuin joukko maankuleksijoita ja
joutilaita, -- ja kun he vaelsivat kylien ohitse, suljettiin portit ja
ovet visusti.

Mutta silloin tapahtui jotain, joka tyyten masensi Mauricen rohkeuden,
Etäällä kuuluu kumea jyrinä ja reservitykistö, joka oli viimeksi
liikkeelle lähtenyt ja jonka etupää nyt kääntyi eräältä syrjätieltä,
tunki eteenpäin niin nopeasti, että jälkeenjääneiden täytyi hypätä ojan
yli peltomaalle.

Se kulki yksinkertaisessa kolonnassa, riensi ohi kauniissa ravissa ja
täydellisessä järjestyksessä, koko kuuden patteriian rykmentti,
upseerit olivat paikoillaan, översti ratsasti ensimmäisenä rivien
edessä. Kanuunat jyrisivät ohitse säännöllisen matkan päässä
toisistaan, jokaisella omat hevosensa ja miehistönsä. Ja viidennessä
patteriassa huomasi Maurice heti Honorén, serkkunsa, joka istui
komeasti hevosensa selässä vasemmalla eturatsastajasta, Adolfista, joka
oli pitkä, vaaleatukkainen poika, ja jonka ratsu, vankka raudikko,
kulki mainiosti varahevosen kanssa. Palvelusväestössä, jotka istuivat
kaksittain lavettiarkuilla, oli Ludvig, Adolfin toveri; he muodostivat
parin ohjesääntöjen mukaan, jotka aina asettavat ratsastajan ja
konstaapelin yhteen.

Maurice oli tutustunut heihin leirissä ja nyt he olivat hänen
mielestään tulleet suuremmiksi; ja kanuuna hevosineen ja
etulaitoksineen näytti hänestä kiiltävältä kuin aurinko, niin hyvin
hoidetulta ja puhtaalta ja kaikki sen ihmiset ja eläimet rakastivat
sitä ja puolustivat sitä niinkuin kelpo perheen jäsenet, jossa
tottelevaisuus ja rakkaus vallitsee. Häntä kiusasi sanomattomasti
Honorén pilkallinen katse, jonka hän heitti heihin, -- ja sitten hänen
hämmästyksensä kun näki sukulaisensa jälkeenjääneiden laumassa. Mutta
patteriiat olivat jo vierineet ohi, nyt tulivat varusvaunut, ahjot ja
viimeksi tomupilvessä reservimiehistö ja hevoset. He katosivat tien
käänteessä ja pian ei kuulunut enää muuta kuin rattaiden jyrinä ja
hevosten töminä ja hetken kuluttua ei kuulunut sitäkään enää.

-- Kyllä, -- ne peevelit osaavat kyllä olla olevinaan kun on hevoset ja
vaunut! selitti Loubet.

Kun päällystö saapui Altkirchiin ei siellä ollut yhtään preussiläistä.
Ja yhä peljäten että ne saattavat mikä silmänräpäys tahansa olla
kintereillä, kulki kenraali Douay Donnemarieen saakka, johon
ensimmäiset tulivat kello viisi iltapäivällä ja kello oli jo kahdeksan
ja jokseenkin pimeä ennenkun saatiin kuntoon leiripaikkoja. Miehet
olivat niin uupuneita ja voimattomia nälästä ja ponnistuksista, että
tuskin jaksoivat pysyä pystyssä.

Kello kymmeneen saakka saapui harhailevia sotamiehiä, toiset yksin,
toiset pienissä joukkioissa, ja hakivat komppaniojaan, se oli koko se
pitkä häntä uppiniskaista ja eksynyttä väkeä, jotka oli nähty pitkin
tien vieruksia.

Niin pian kun se kävi päinsä lähti Jean etsimään luutnantti Rochasta.
Hän löysikin sekä hänet että kapteeni Beaudoinin ja överstin
juttelemassa erään pienen kapakan ovella. Kaikki kolme olivat hyvin
huolissaan iltahuudosta, he eivät tietäneet, oliko kaikki väki
tallella.

Heti kun korpraali alkoi puhua sekaantui översti Vineuil keskusteluun
ja pakoitti hänen tuomaan esille kaikki. Hänen kapeat keltaset
kasvonsa, joita ympäröi paksu valkonen tukka ja parta, ja sysimustat
silmänsä ilmaisivat ääretöntä mykkää epätoivoa.

-- Hra översti, puhkesi kapteeni Beaudoin sanomaan odottamatta
esimiehensä lausuntoa, nyt pitää meidän antaa niille varoittava
esimerkki, ainakin puoli kymmentä roistoa on ammuttava.

Ja luutnantti nyökäytti myöntävästi. Mutta översti viittasi kädellään
ja sanoi:

-- Niitä on liian paljon! Mitä on meidän tehtävä? Joku seitsemän sataa
ehkä... Emmehän voi niitä kaikkia ampua. Ja sitten ... kenraali! Hän on
patriarkka. Afrikassa hän ei koskaan rangaissut miehistöään ... minä --
ei -- en minä voi ryhtyä tähän asiaan. -- Se on kauheata!

Ja kapteeni uudisti

-- Kauheata!... Mitäpä me siinä tapauksessa voimme tehdä!

Poismennessään kuuli Jean rykmenttilääkärin, tohtori Bourochen, joka
seisoi lähellä toisia, pauhaavan:

-- Kuri menee aivan päin hiiteen! Ei mitään rangaistusta! Ennenkun
kahdeksan päivää on kulunut saavat kai päällysmiehet vasten turpaa
miehistöltä! Jos olisivat heti paikalla antaneet parille konnalle aimo
lähdön, niin malttasivat ehkä toiset mielensä ennenkun ryhtysivät
sellaiseen leikkiin.

Kaikki pääsivät rangaistuksetta. Jälkijoukon upseerit olivat olleet
niin viisaita, että antoivat miestensä koota pyssyt ja rensselit
tiepuolista. Ei puuttunut kuin joitakuita ja uppiniskaiset saivat
päivän valjetessa kaikessa hiljaisuudessa aseensa takasin.

Kello viideksi oli lähtö määrätty, mutta tuskin se oli vielä neljääkään
kun sotamiehet herätettiin. Kiire oli taas joutua lähtemään, takasin
Belfortiin, sillä ei tiedetty varmuudella olivatko preussiläiset
etempänä kuin puolitoista peninkulmaa ehken. Miehistö ei ollut paljoa
virkistynyt lyhyestä ja levottomasta unesta; saamatta lämmintä ruokaa,
joka olisi vähänkin voimistanut, täytyi heidän jälleen lähteä
marssimaan semmoisella kiireellä, että rivit tuskin pysyivät
järjestyksessä.

Tänään kävi vielä hullummin; mieliala oli synkkä ja surullinen.

Maisema muuttui toisellaiseksi, vuoriseksi ja vaivaloisemmaksi, milloin
he saivat kavuta jyrkkiä kallion rinteitä ylös, milloin taas alas
ahtaisiin laaksoihin kullankeltaisten kukkien ylitse. Mutta säteilevän
maiseman kautta, kirkkaassa päiväpaisteessa puhalsi pelon tuuli,
joka alati kasvoi. Pitäjänvoudeille oli tullut käsky, että he
kehoittaisivat maakansaa piiloittamaan kalleutensa ja mitä heillä oli
arvokasta, ja siitä nousi ahdistus ylimmilleen, Vihollinen oli siis
tullut? Ja oliko enää aikaa paeta? Kaikkien korvissa kaikui sodan
pauhina, joka lähestyi onnettomuutta uhkaavalla kohinalla, kuin virta,
joka tunkee reunojensa yli; joka kylässä yltyi kauhistus, joka talosta
kuului itkua ja valitusta.

Maurice marssi eteenpäin kuin unissakävijä, jalat verissä, ja
nääntymäisillään kiväärin ja rensselin painosta. Hänen ajatuksensa
olivat pysähtyneet, kaikki mitä hän näki, olivat hänestä kauheita
kummituksia; hän ei kuullut enää kumppaniensa askeleita ympärillään,
tunsi vain, että Jean kulki hänen rinnallaan yhtä väsyneenä ja yhtä
epätoivoisena uin hänkin.

Surkeata surkeampaa oli vaeltaa kylien läpi. Sydäntä vihloi kun katseli
sitä kurjuutta, joka niissä vallitsi. Niin pian kun he huomasivat
sotajoukot, jotka uupuneina laahusivat eteenpäin, koettivat he kaikin
voimin jouduttaa lähtöään. Neljätoista päivää takaperin oli kaikkialla
ollut niin rauhallista, hymyillen oli Elsass ajatellut sotaa, --
olivathan kaikki varmoja voitosta, varmoja, että Saksa tulisi olemaan
taistelutantereena. Ja nyt tunkikin vihollinen Ranskanmaahan, levisi
kaikkialle, heidän ylitsensä, heidän pelloilleen, tuli kuin rajuilma
kauhealla raesateella, joka voi hävittää parissa tunnissa koko seudun.

Talojen edessä laittoivat miehet sanomattomassa sekasorrossa kuormia,
syytivät irtaimistoaan sellaisella hädällä rattaille, että enin osa
särkyi ja ruhjoutui. Naiset heittelivät ikkunoista tyynyjä ja patjoja.
Kätkyt, johon lapsikin oli unohtua, köytettiin kuorman päälle pöytien
ja tuolinjalkojen väliin. Toisten kuormavaunujen taakse oli isoisä
köysillä sidottu kuin elävä vaatekaappi, jota lähdettiin kuljettamaan.
Ja sitten ne, joilla ei ollut ajopeliä eikä hevosia. He saivat tyytyä
käsikärryihin; muutamilla oli nyytti kainalossa. Toiset olivat vain
tulleet pelastaneeksi seinäkellon, jota painoivat rintaansa tuskassa ja
hämmingissä. Kaikkia ei voitu saada mukaan, seinienvierissä ja
pihamailla makasi huonekaluja ja suuria vaatemyttyjä. Muutamissa kohden
olivat ikkunat ja ovet suljetut ja lukitut, niin että talot näyttivät
kuin niistä olisi kuollut joka sielu, mutta useimmat sen unhottivat
kiireessään ja hädässään ja jättivät kaikki selki selälleen. Ja
kaikista surkeimmilta näyttivät nuo tyhjät suojat autioissa taloissa,
ne muistuttivat elävästi vihollisen valloittamaa kylää, josta pelko ja
kauhu on ajanut asukkaat tiehensä, josta yksin kissatkin ovat paenneet
lähestyvän maanvaivan edessä.

Joka maakylässä, jonka läpi he kulkivat, eneni yhä hämmennys ja
hämmästys, pakenevien ja muuttavien luku lisääntyi, kaikkialla oli
tungosta, kaikkialla kuului kirouksia ja sadatusta, parkua ja
voivotusta.

Kuta enemmän Maurice näki tätä elämää, sitä enemmän sai suru hänessä
vallan. Pitkin leveää maantietä, peltojen ja niittyjen poikki riensivät
pakenevat laumat ja kuta lähemmä Belfortia tultiin, sitä tiheämmäksi
kävi pitkä loppumaton jono. Ihmisraukat, he luulivat löytävänsä turvaa
linnan muurien sisällä! Mies löi hevoskaakkia, vaimo kulki kuorman
jälessä taluttaen lapsia. Koko perhe pyrki eteenpäin ähkyen raskaiden
taakkojen alla, pienokaiset eivät tahtoneet pysyä mukana, vaivaloista
oli kulku polttavalla maantiellä silmiä sokaisevissa tomupilvissä.

Moni oli riisunut sukat ja kengät, avojaloin oli helpompi astua. Ja
moni äiti riensi tietä pitkin nuttu auki, imettäen itkevää rintalastaan.
Joka silmänräpäys kääntyivät he silmät säikähtyneinä katsomaan
taakseen, viuhtoivat käsillään, ikäänkuin olisivat tahtoneet ajaa pois
sen, jota pelkäsivät. Ja kauhu ajoi heitä yhä eteenpäin ja epätoivon
myrskytuuli pieksi heidän vaaterepaleitaan ja repi palmikolta heidän
kiireessä suitut hiuksensa. Toiset taas, talonomistajat ja lampuodit,
pakenivat väkineen suoraan peltojen yli ajaen edellään karjalaumojansa,
lehmiä ja lampaita, härkiä ja hevosia, jotka he olivat kepillä ajaneet
ulos tallista ja navetoista, He kulkivat hiljaisten metsien läpi ja
harjuja pitkin, ja heidän mukanaan kulkivat paksut tomupilvet niinkuin
ennen vanhaan, jolloin kansakunnat väistyivät ahdistavien
barbaarilaumojen tieltä. He aikoivat elää paimentolaisina jossakin
kalliolaaksossa, niin kaukana valtatieltä, ettei yksikään vihollinen
uskaltaisi heidän luo.

Ja liikkuva tomupilvi katosi tummaan kuusikkoon, määkiminen ja
ammuminen herkesi kuulumasta, mutta vaunuja romisi yhä tien täydeltä ja
jalkamiesten luku karttui. Belfortin lähellä täytyi joukkojen usein
pysähtyä, kun tie oli niin täynnä väkeä.

Eräässä seisahduspaikassa näki Maurice kohtauksen, joka ikipäiviksi
painui hänen mieleensä kuin läimäys vasten kasvoja. Tien vieressä oli
yksinäinen rakennus, köyhä mökki, ja sen takana kaistale laihaa peltoa.
Omistaja ei ollut voinut erota kodistaan, hän oli kovin syvästi
juurtunut vähäväkiseen maahansa; hän istui matalassa tuvassaan,
masentuneena ja toivottomana, seuraten katseellaan sotamiesten kulkua.
Nuori vaimo seisoi vieressä, toinen lapsi käsivarrella ja toinen hänen
hameeseensa puristautuneena. He nyyhkyttivät ja vaikeroivat.

Mutta äkkiä temmaistiin tuvan ovi auki ja kynnykselle ilmestyi isoäiti,
pitkä ikäkulu vaimo, joka viuhtoi pitkillä laihoilla käsillään. Harmaa
tukka riippui suortuvissa päähineen alta ja liehui luisevien
teräväpiirteisten kasvojen ympärillä. Ja hänen kiukkunsa oli niin
rajaton, ettei hän tahtonut saada ääneen. Sotamiehet nauroivat ensin,
siinäpä vasta eukko oli! Mutta sitten alkoivat hänen sanansa kuulua;
hän änkytti:

-- Roistot, ryövärit, pelkurit koirat!

Yhä kimakammalla äänellä hän huusi heille vasten silmiä vihansa ja
ylenkatseensa.

Ja nauru vaikeni, heitä puistatti, he painoivat päänsä alas ja
katsoivat muuanne.

-- Pelkurimaiset koirat, -- ryövärit, -- roistot!

Äkkiä hän oikasi itsensä, kohotti suurenmoisella traagillisella
liikkeellä laihat kätensä ja huusi viitaten idästä länteen:

-- Katsokaa, katsokaa taaksenne! Tuolla virtaa Rein, eikä tuolla!
Kääntykää katsomaan taaksenne, te koirat, pelkurit koirat!

He marssivat yhä eteenpäin. Maurice katsahti Jeaniin ja tämän silmät
täyttyivät vähitellen kyyneleistä. Se koski häneen ja hänen kurjuutensa
lisääntyi ajatellessa, että nämä talonpojatkin kärsivät ylenkatseesta,
jota eivät olleet ansainneet ja jota heidän kumminkin täytyi sietää.
Hänen pakottavassa päärukassaan eivät ajatukset enää pysyneet koossa,
kaikki meni sekasin; jälestäpäin hän ei koskaan voinut juohtaa
mieleensä, miten oli kestänyt loppumatkan ja mitä sillä oli tapahtunut.

Koko päivän oli seitsemäs osasto ollut tiellä, kuuden peninkulman
matkalla Dannemariesta Belfortiin; -- oli jo myöhäinen, yö oli tulossa,
kun joukot vihdoinkin saivat kuntoon leiritulensa linnoituksen muurin
juurella, juuri samalla paikalla, jonka olivat neljä päivää sitten
jättäneet.

Pimeydestä ja väsymyksestä huolimatta tahtoivat sotamiehet saada tulta
ja jotain keitetyksi. Sillä siitä pitäin kun olivat samalta paikalta
lähteneet, eivät he olleet maistaneet lämmintä ruokaa. Ja pian he
istuivat nuotioidensa ympärillä nenät lähellä keittokattiloita, kun
ihmeellinen huhu levisi leirissä ja herätti suurinta kummastusta: kaksi
sähkösanomaa oli tullut päälletysten, -- preussiläiset eivät olleet
menneet Reinin yli Markarlsheimin luona, -- Huninguessa ei löytynyt
ainoatakaan vihollista. Koko juttu lauttasillasta ja sähkövalosta,
leiritulista y.m. olivat pelkkiä näkyjä, Schlestadtin voudin
keksinnöitä. Ja tuo niin suureksi huudettu schwartzwaldilainen
armeijaosasto, joka oli pannut koko Elsassin tärisemään, supistui
vähäiseksi würtembergiläiseksi joukoksi -- kaksi pataljoonaa ja yksi
eskadroona --, joka oli mainioilla liikkeillään, marsseillaan ja
kaikkialla läsnäolollaan säikähdyttänyt väestöä ja saanut siihen
uskoon, että heitä oli 30-40,000 miestä.

Ja samana aamuna he olivat ajatelleet räjähyttää ilmaan tunnelin
Dannemarien luona! Kyllä olivat herkkäuskoisia houkkoja! Mielettömin
pelko oli hävittänyt hedelmällistä maata kymmenen peninkulman alalla ja
karkoittanut asukkaat heidän kodeistaan. Ja sotamiehet raivostuivat ja
lausuivat katkeroita sanoja muistellessaan kaikkea sitä kurjuutta, jota
olivat marssillaan nähneet.

-- Ei, totta vieköön, melusi Loubet suu täynnä ja heilutti lusikkaansa,
-- mitähän tästä lopuksi tullee? Vihollisen perässäkö me nyt olemme
juosseet? Kuusi peninkulmaa sinne ja kuusi takasin eikä ainoatakaan
päätä, jonka otsaluun olisi saanut musertaa! Ja kaikki vain siksi, että
saisimme juoksennella jäniksinä paikasta toiseen.

Chouteau raapi kupin pohjaa niin että karina kävi, jyrisi vihasta ja
sadatteli päälliköitä nimiä mainitsematta.

-- Aika roistojoukkoa, aika elukoita! Semmoisia pässinpäitä! Kyllä
meillä onkin ollut onni saada koko poikia käsiimme! Koska he tällä
tavoin luimivat pakoon häntä koipien välissä _ennen_ kun ovat
nähneet vihollisen, niin jumala varjelkoon, miten silloin käy kun kelpo
sotajoukko seisoo vastassa!

He olivat viskanneet halkosylyyksen nuotioon, ilman aikojaan huvikseen,
ja Loubet, joka parhaallaan lämmitteli sääriään hyvin tyytyväisen
näköisenä, remahti suureen nauruun, kun Jean, joka alussa ei ollut
kuulevinaan heidän puhettaan, tarttui asiaan.

-- Noo, pitäkää nyt suunne pienemmällä! -- Jos joku sattuisi kuulemaan,
niin taitaisipa tuo puhe pian käydä nahallenne!

Jeaninkin pitkämielinen talonpoikaisjärki nousi jo kapinaan
päällysmiesten narrimaisuutta vastaan, mutta hänethän oli asetettu
vartioimaan, ettei mitään kurittomuuksia tapahtuisi, ja kun Chouteau
yhä jatkoi keskeytti hän tuimasti:

-- Soo, -- nyt riittää!... Tuolla tulee luutnantti, voittehan kääntyä
hänen puoleensa jos teillä on jotain sanottavaa.

Maurice istui erikseen, hän katseli maahan.

Oo, -- armias taivas! Nythän oli kaikki lopussa! Tuskin olivat alkaneet
kun kaikki tyyni jo sortui. Ensimmäisen vastoinkäymisen kohdatessa
puhkesi miehistössä kapina ja levottomuuksia; -- mikä on oleva
sellaisen sotajoukon kohtalo, jossa ei löydy kuria eikä yhteishenkeä,
-- sehän on kypsä tappioon ja häviöön. Täällä he makasivat jälleen
Belfortin muurien juurella, -- eivät olleet nähneet ainoatakaan
preussiläistä, -- ja olivat kuitenkin voitetut!

Seuraavien päivien yksitoikkoisuus oli täynnä tuskallista odotusta ja
pelkoa. Jotta miehistöllä olisi jotain tehtävää, antoi kenraali Douay
heidän parannella linnoitusta, joka oli hyvin huonossa kunnossa. He
kaivoivat ja kuokkivat maata kuin raivostuneet ihmiset. Mutta mitään
tietoja ei vaan kuulunut. Missä oli Mac-Mahon joukkoineen? Mitä
tapahtui Metzin luona?

Uskomattomia huhuja oli liikkeessä ja ne muutamat sanomalehdet, joita
Pariisista saatiin, pahensivat vain asiaa ristiriitaisilla
ilmoituksillaan. Kahdesti oli kenraali sähköittänyt ja pyytänyt
määräyksiä, -- mutta vastausta ei ollut vieläkään kuulunut. Viimeinkin,
12 päivänä elokuuta, tuli osasto lisätyksi; kolmas divisioona, joka
saapui Italiasta, yhtyi siihen, -- mutta sittenkään ei heitä ollut
vielä kuin kaksi divisioonaa, ensimmäinen oli taistellut Fröschwillerin
luona ja tullut hajoitetuksi eikä tiedetty vielä minne virta oli
saattanut sen viedä. Ja viikon siinä maattuaan, erillään muusta
sotajoukosta, saivat he viimein käskyn lähteä liikkeelle. Leirissä
syntyi iloa ja riemua, -- ennen vaikka mitä kuin tämmöistä epätietoista
odotusta. Ja lähtöä varustellessa kertoivat miehet toisilleen
arveluitaan. Kukaan ei tietänyt, mihin suuntaan nyt lähdetään, --
muutamat tuumivat, että ehkä on Strassburgin puolustaminen
kysymyksessä, jota vastoin toiset puhuivat pikaisesta hyökkäyksestä
Schwartswaldiin sulkemaan viholliselta palausretki.

Aikaseen seuraavana aamuna lähti 106:s ensimmäisinä liikkeelle ja
sullottuina eläinvaunuihin he saivat jatkaa matkaa. Varsinkin oli se
vaunu, johon Jean oli miehineen joutunut, täyteen ahdettu; he seisoivat
niin lähettäin, ettei mahtunut aivastelemaan, kuten Loubet sanoi.
Muonanjako oli taaskin tapahtunut suurimmassa epäjärjestyksessä,
ruokavarojen sijasta olivat miehet saaneet viinaa, -- ja olivat
luonnollisesti nyt juovuksissa, lauloivat ja loilottivat sopimattomia
lauluja.

Juna kiiti jyristen eteenpäin. Vaunuissa ei nähnyt muuta kuin
piipunsavua; -- ilma oli kamalan huono ja joka paikasta kuului
noitumista ja niin äänekästä rähinää että se tukahdutti veturin puhinan
ja pyöräin jyryn kiskoilla. Ja vasta Langresiin tultua äkkäsivät
miehet, että heitä kuljetettiin Pariisiin.

-- No so ... tuhannen tulimainen helvetti! noitui Chouteau itsekseen,
-- kaiketi meidät nyt asetetaan Charentonneauhon vahtimaan, ettei
Bismarck pääse keisarin sänkyyn Tuileriassa!

Toiset nauroivat niin että vääntelivät itseään. Kaikki eivät edes
tietäneet, mille naurettiin, vaan nauraa piti. He huusivat ja luikkivat
kuin hullut talonpojille, jotka seisoivat tien varrella ja katsoivat
tuskastuneina ohitse kiitävän junan jälkeen. Ja joka asemalla seisoi
suuria ihmisjoukkoja, jotka toivoivat saavansa jotain tietoja, mutta
veturi kiiti ähkyen ohi ja he eivät kuulleet muuta kuin laulua ja
ulinaa ja rähinätä savusta ja tomusta, kanuunan ruuan seasta, jota
kuljetettiin pikajunalla. Eräällä isommalla asemalla, jossa juna
viivähti, tuli kolme hyvästi puettua naista, kolme varakasta kauppiaan
rouvaa, asemasillalle ja he jakoivat lämmintä lihakeittoa sotamiehille,
jotka itkivät ja suutelivat heidän käsiään. Mutta vähän matkaa
kuljettua alkoivat he taas hoilottaa ja laulaa törkeitä laulujaan.

Chaumontin lähellä sivuutti juna toisen, joka vei tykistöä Metziin.
Tykkimiehet olivat vielä hullummin juovuksissa. Puiden nyrkkiään he
kumartuivat ulos vaunujen ikkunoista ja huusivat raivostuneina:

-- Teurastettavaksi, teurastettavaksi, teurastettavaksi!

Se oli kuin henkäys haudasta; miehiä värisytti kamala kuoleman kylmyys.

Keskellä tavatonta äänettömyyttä kuului Loubet sanovan:

-- Ne eivät ole kovin iloisia, nuo!

-- Mutta he ovat oikeassa, sanoi Chouteau, kyllä on jumaliste ilettävää
kun he kehtaavat lähettää tällaiset laumat kelpo poikia helvettiin
_heidän_ roskajuttujensa tähden.

Ja Chouteau jatkoi saarnaansa. Hän oli turmeleva aines, vetelä
pääkaupunki-käsityöläinen, maalarinsälli, joka ei ollut ymmärtänyt eli
jaksanut sulattaa niitä puheita, joita oli kuullut kokouksissa ja
yhdistyksissä, ja joka sotki kaikenmoisia tuhmuuksia korulauseihinsa
vapaudesta ja yhdenvertaisuudesta. Hän tiesi kaikki, opetti
kumppaniaan, varsinkin Lapoullea, josta hän arveli vielä tulevan
saakulinmoisen sankarin.

-- Näetkös, vanha poika, koko asiassa ei ole järkeä tippaakaan... Jos
Badinguet [Napoleon kolmannen haukkumanimi] ja Bismarck ryykäävät
toistensa tukkaan, niin selvittäkööt itse asiansa, voivat antaa
toisilleen pari läiskäystä vasten kuonoa, -- ei heidän tarvitse ajaa
satoja tuhansia kunnon poikia tappelemaan semmoisen asian tähden. Me
annamme hittoa heidän riidoilleen, eikä meitä ensinkään huvita tulla
hakatuksi mäsäksi ja moskaksi.

Koko vaunu nauroi, heillä oli ihmeen hupaista, ja Lapoulle, joka ei
tietänyt Badinguetistä eikä Bismarckista niin mitään, joka tuskin
pystyi sanomaan, tappeliko hän kuninkaan vai keisarin puolesta, sanoi
vakuutuksella:

-- Niin se on, on. Pari läiskäystä vasten kuonoa, -- niin me teemme ja
olemme yhtä hyviä ystäviä.

Mutta nyt kääntyi Chouteau Pacheen ja tarttui häneen:

-- Samallainen olet sinäkin ja sinun herra jumalasi. Hän on kieltänyt
tappelemasta, eikö ole?... Noo, tuhma-jussi, mitä sinä sitten täällä
istut?

-- Minäkö? vastasi Pache ällistyen, -- elä luule, että minä täällä olen
huvikseni ... mutta ... poliisit ... santarmit.

-- Santarmit, -- roskaa! -- Puhaltaa pois semmoiset miehet! Tiedättekö,
mitä meidän olisi tehtävä, meidän, jotka olemme kunniallista väkeä? Kun
ne nyt pysähdyttävät ja päästävät ulos, -- -- niin pitäisi meidän
lähteä tiehemme -- niin, -- aivan levollisesti lähteä tiehemme -- ja
jättää se Badinguet sika ja hänen läskipuotinsa eli toisin sanoen
pöllöt kenraalinsa selviytymään preussiläisroistoistaan miten parhaiten
voisivat!

Joka puolelta kuului hyvähuutoja; puhe teki vaikutuksen ja hän katsahti
ylpeästi ympärilleen ladellen yhä päätelmiään, joiden sekavassa
virrassa tasavalta ja ihmisoikeudet pyörivät rinnatusten ja niitä
seurasi rajuja hyökkäyksiä keisarikuntaa ja sen mädännäisyyttä vastaan
ja sitten päällysmiesten petoksesta, -- sillä tunnettuahan oli, että
joka ainoa kenraali oli saanut miljoonan, että möisivät Ranskanmaan
viholliselle. Hän oli vallankumouksen miehiä, toiset eivät tietäneet,
olivatko he tasavaltalaisia eli mitä heidän pitäisi tehdä kuuluakseen
mainittuun puolueeseen -- paitsi Loubet, joka aina veti sen kanssa yhtä
köyttä, joka hankki hänelle jotain suuhun pistettävää. Kaikki olivat
kuitenkin kuin yksi mies hänen puolellaan, morkkasivat keisaria ja
päälliköitä, koko senkin läskiseuruetta, jota he kyyditsevät vähän
matkaa, ellei pian tule toinen ääni kelloon.

Ja Chouteau puhalteli valkeaan ja vilkasi nurkkasilmällään Mauriceen,
joka naurahteli. Hän oli ylpeä siitä, että tämä lukenut herra kannatti
hänen mielipiteitään, -- hän tahtoi olla oikein mieliksi hänelle ja
tuumasi että olisi kenties paikallaan antaa Jeanille pieni sivuisku.

Korpraali istui väliäpitämättömänä, silmät puoleksi ummessa eikä
sanonut niin eikä näin heidän jutuillensa. Chouteausta olisi ollut
hupaista saada heidät törmäämään yhteen ja sanoi uhkaavalla äänellä:

-- Entäs sekin, kun muutamat täällä uhkaavat ammuttaa meidät.
Siansorkat -- kohtelevat toista niinkuin hän olisi rapakkoa heidän
jalkainsa alla eivätkä saa pässinpäihinsä mahtumaan, että me olemme
saaneet tarpeemme sekä pyssyistä että muusta komennosta... Ne me
heitämme -- hih -- peltomaille nähdäksemme kasvavatko ne siellä...
Kuulkaapas, miehet, minkähänlaisiksi niiden naamat venyisivät, jos me
ottasimme kerran -- hyvän tilaisuuden sattuessa -- ja paiskaisimme
vähäksi aikaa suulleen, koetteeksi vain... Mitäs sanotte?... Ainakin he
silloin näkisivät, että me olemme kyllästyneet heidän kirottuihin
sotapuuhiinsa. Alas Badinguet ja hänen hännänkantajansa. Alas lautasen
nuolijat ja petturit, jotka ajavat meitä surman suuhun!

Veri oli kohonnut Jeanin kasvoihin, -- hän tuskin näki, hän oli
tukehtua kiukkuunsa kuten aina silloin kun hänen intohimonsa
herätettiin. Vaikka hän istui niin ahtaalla, että hätäisesti sai sormea
liikutetuksi, pääsi hän kuitenkin kimmahtamaan pystyyn ja ojensi niin
tuimasti nyrkkinsä Chouteaun nenän alle, että tämä kalpeni.

-- Tukitko suusi, sen aasi! -- Nyt minä olen jo tarpeeksi asti
kuunnellut sinun porinatasi ja vahinko on ettei täällä ole yhtään
upseeria läsnä enkä minä nyt voi saada sinua arestiinkaan. Sillä se
olisi koko rykmentille hyvä työ, jos saisi pois semmoisen konnan kuin
sinä olet... Mutta kuule nyt mitä minä sanon ja pane korvasi taakse,
että jos täällä vain syntyy vähänkään rähinää niin sinä saat minun
kanssani tekemistä. Tässä ei enää puhukaan korpraali, vaan kunnon mies,
joka ei enää rupea sinua kuuntelemaan ja joka kyllä saa sinun suusi
tukituksi, ymmärrätkö? -- Tuollainen lurjus, joka ei tahdo taistella,
ja kylvää pahuutta toisiin! Uskalla sinä vielä tuoda esille niitä
pirullisia viisauksiasi, niin saat tuntea, mistä minä olen kotoisin.

Ja heti oli Jean rohkealla käytöksellään vetänyt melkein kaikki miehet
puolelleen. Chouteau änkytti ja koki päästä etemmäksi Jeanin
vaarallisista nyrkeistä.

-- Ja minä olen halukas puhaltamaan Badinguetin yhtä kauvas kuin
sinäkin, jos tietää tahdot... Politiikasta ja tasavallasta ja
keisarikunnasta ja muusta sellaisesta en _minä_ tiedä mitään,
minulla ei ole ollut aikaa niihin sekaantua, mutta ennen ja nyt ja aina
minä tahdon puoltaa järjestystä ja hyvää sopua... Noo, se on
luonnollista, ettei meitä iloita lähteä sotaan. Mutta ne roistot, jotka
tulevat tänne miehiä yllyttelemään, ne ovat ammuttavat niinkuin koirat,
sillä meillä on kyllin tekemistä, että voisimme jotakuinkin
kelvollisesti käyttäytyä. Kuulkaa, toverit, olettehan te yksimielisiä
minun kanssani siitä, että seisoman meidän pitää, ja kun kuulette
preussiläisten tulleen maahan, niin voitteko sitä kärsiä, ja
tahdottehan olla mukana ajamassa niitä suorinta tietä pois?

Nopeudella, joka on omituinen rahvaan mielenmuutoksille, kallistuivat
heti taas kaikki korpraalin puolelle ja hän vannoi vieläkin kerran
halkasevansa kallon jokaiselta, joka kehtaa puhua, ettei hän muka tahdo
tapella.

Eläköön korpraali, -- niin, -- nyt olivat kaikki halukkaita antamaan
Bismarckille kyytiä!

Ja mieltymyshuutojen vielä kaikuessa kääntyi Jean kohteliaasti
Mauriceen, ikäänkuin hän ei olisi kuulunutkaan muuhun joukkoon, ja
sanoi:

-- Te ette suinkaan voi olla yhtä mieltä näiden lurjusten kanssa, --
sillä emmehän me vielä ole hukassa ja minä luulen, ettei sekään päivä
ole kaukana kun me taivutamme preussiläisten niskan!

Mauricesta tuntui niinkuin olisi hänen sydämmeensä tunkenut lämmin
auringon säde. Ja hän tuli hämilleen ja nöyräksi. Miten? Olihan tuo
talonpoika rehellinen, kelpo mies. Ja hänen mieleensä juolahti miten
katkerasti hän oli vihannut Jeania sinä päivänä, jolloin hän
epätoivoissaan heitti kiväärinsä maahan; mutta hän muisti senkin, miten
syvän vaikutuksen se häneen teki kun näki suurten vesikarpaloiden
juoksevan korpraalin silmistä silloin kun se vanha isoäiti häpäsi ohi
kulkevia sotamiehiä ja näytti missä päin Reinvirta juoksee. Yhdessä
kärsityt tuskat ja vaivatko ne olivat sulattaneet kaiken hänen vihansa?
Hän, bonapartilaisen poika, olikin oikeastaan aina pitänyt tasavaltaa
mahdottomuutena; hän oli pohjaltaan taipuvainen pitämään keisarin
puolta, ja sodat olivat hänestä suorastaan kansojen elämänehto.

Ja äkkiä heräsi hänessä taas toivo, -- hänhän oli niin herkkämielinen
-- ja sama voiton varmuus, joka kerran, houkutteli hänet rupeamaan
vapaaehtoiseksi, se täytti taasen hänen rintansa.

-- Niin kyllä, korpraali, vastasi hän iloisesti ja luottamuksella,
kyllä me vielä taivutamme preussiläiset!

Juna kiiti, kiiti yhä vieden ihmislastiaan ja piipun savun täyttämistä,
ummehtuneista vaunuista kuului alati huutoa ja rähinää ja loilotusta.
Talonpojat, jotka seisoivat rautatien varrella ja asemilla, kuuntelivat
sitä sydän ahdistusta täynnä ja katsoivat pitkään poistuvien vaunujen
perään.

20 päivänä elokuuta tultiin Pariisiin, Pantinin asemalle; ja samana
iltana jatkettiin matkaa. Seuraavana päivänä olivat joukot Reimsissä ja
sieltä oli aikomus lähteä Châloniin.



III.


Suureksi hämmästyksekseen huomasi Maurice, että Reimsissä annettiin
pysähdyskäsky. He eivät siis tulekaan yhtymään muuhun sotajoukkoon
Châlonin luona? Ja hän hämmästyi vieläkin enemmän kun kaksi tuntia
myöhemmin asetettua aseet ryhmiin puoli peninkulmaa kaupungista,
Courcellen luo, suurelle tasangolle Aisnekanavan varrella, kuuli että
kaikki joukot, jotka olivat olleet Châlonissa, vetäytyivät takasin ja
sijoittuvat leiriin samalle paikalle kuin hekin. Ja aivan oikein!
Yltympäri, Saint-Thierryyn ja La Meuvilletteen saakka, tuolla puolen
Laonin tietä, rajoittivat näköpiiriä telttarivit ja leimusivat pimeän
tultua leirivalkeat. Nähtävästi oli päätetty asettua Pariisin ympärille
ja siellä odottaa preussiläisten tuloa. Ja hän oli hyvin tyytyväinen
mielessään. Se mahtoikin olla viisain sotasuunnitelma.

21:nen päivän iltapuolen Maurice kuljeksi leirissä kuullakseen jotain
uutta. Miehet saivat tehdä melkein mitä itse halusivat, kurinpito
näytti yhä hölliintyvän. Hän saattoi huoletta lähteä Reimsiin nostamaan
postista 100 frangia, jotka sisar oli lähettänyt. Palatessa hän
poikkesi kahvilaan ja kuuli siellä erään kersantin puhelevan pitkiä
juttuja huonosta hengestä kahdeksassa Seinedepartementin liikkuvan
kaartin pataljoonassa: ne oli lähetetty takasin Pariisiin, 6:des
pataljoona oli vähällä ollut tappaa upseerinsa. Jokapäiväinen ilmiö
oli, että sotamiehet pilkkasivat ja häväisivät kenraalia, Fröschwillerin
jälkeen eivät he enää tehneet kunniaa Mac-Mahonille. Kahvilavieraiden
kesken syntyi väittely, rauhalliset porvarit kiistelivät tulisesti
marsalkan joukon lukumäärästä. Joku puhui 300,000, sehän oli suoraa
hulluutta. Toinen järkevämpi luetteli kaikki neljä osastoa:
_kahdestoista_ oli hädin tuskin saatu täydennetyksi useiden
rykmenttien ja yhden meritykistö-divisioonan avulla; _ensimmäinen_
oli ollut melkein hajoitettu 14 päivästä asti ja jonka keskustaa
koetettiin niin hyvin kuin mahdollista saada täysilukuiseksi; sitten
_viides_, joka oli silvottu ennenkun ehti tulessa käydäkään ja
viimeksi _seitsemäs_, juuri saapunut osasto, -- sekin surkeassa
tilassa, ilman ensimmäistä divisioonaa, jonka löysivät täällä palasina
ja pätkinä. Kaikkiaan ehkä saattoi olla 100,000 miestä, siihen luettuna
reservi-ratsuväestö, divisioonat Bonnemain ja Margueritte. Mutta nyt
sekaantui kersantti heidän jupakkaansa ja puhui sellaisella
ylenkatseella sotajoukosta, sanoen sitä kurjan kurjemmasta miehistöstä
kokoonhaalituksi nautalaumaksi, jota heikkojärkiset johtajat
kuljettivat teurastettavaksi, -- että porvarit pelkäsivät siitä
seuraavan jotain ikävyyksiä ja hiipivät kaikessa hiljaisuudessa
tiehensä.

Kahvilasta lähdettyään koetti Maurice saada käsiinsä sanomalehtiä. Hän
pisti kaikki kun löysi taskuihinsa ja luki niitä leiriin mennessä,
astellessaan leveätä maantietä suurten puiden suojassa, jotka
reunustavat uhkeata viertotietä kaupungin laidassa.

Missä mahtoivat vihollisten joukot olla? Näytti siltä kuin ne olisivat
tyyten kadonneet. Epäilemättä oli kaksi Metzin läheisyydessä;
ensimmäinen, kenraali Steinmetzin johtama, vartioi linnoitusta ja
toinen koetti prinssi Fredrik Kaarlen komennolla tunkea eteenpäin
Mostelin itäistä rantaa eroittaakseen Bazainen Pariisista. Vaan entä
kolmas? Missä oli perintöprinssin voittoisa joukko, se joukko, joka oli
kunnostanut itsensä Weissenburgissa ja Fröschwillerissä ja joka ajoi
takaa ensimmäistä ja viidettä osastoa? Kovin olivat vastakkaisia
lehtien antamat tiedot; niistä ei voinut päästä asian perille.

Olikohan se vielä Nancyssa? Tahi kulkikohan se Châlonia kohti, koska
ranskalaiset olivat rientäneet tänne sellaisella kiireellä, sytyttäneet
makasiininsa, vaatetus- ja muonavarastonsa, jättäneet sellaiset
tavarapaikat liekkien uhriksi.

Vasta nyt sai Maurice, joka oli elänyt viime ajat ikäänkuin
ulkopuolella maailmaa, tietää, mitä Pariisissa oli tapahtunut. Tappion
sanoma oli iskenyt kuin ukkonen voitosta varmaan kansaan. Kaduilla oli
vallinnut rajaton kiihtymys, vapaamielinen ministeristö oli luopunut,
keisarilta otettu ylipäällikön arvonimi ja Bazaine nimitetty hänen
sijaansa. 16:ta päivästä saakka oli keisari ollut leirissä Châlonin
luona, kaikki lehdet puhuivat suuresta sotaneuvottelusta 17 päivänä,
jossa prinssi Napoleon ja kaikki kenraalit olivat olleet läsnä, mutta
kukaan ei tietänyt sen enempää, mitä siellä oli päätetty. Myöhemmistä
tapahtumista oltiin paremmin selvillä. Kenraali Trochu oli nimitetty
kaupunginpäälliköksi Pariisissa, Mac-Mahon komentavaksi kenraaliksi
Châlonin leiriin. Keisarilla ei siis ollut mitään sanomista, hän oli
vetäytynyt pois kaikesta toiminnasta. Tuntui siltä kuin kaikki olisi
horjunut, ei tiedetty oikein sitä eikä tätä, tehtiin päätöksiä ja
suunnitelmia ja hyljättiin jälleen heti paikalla. Ja vähä väliä
uudistui kysymys: missä ovat saksalaiset joukot? Ketkä olivat oikeassa,
nekö, jotka sanoivat Bazainen vetäytyvän pohjoseenpäin eli ne, jotka
arvelivat, että hän on jo suljettu Metziin. Lakkaamatta kuului huhuja
suurista tappeluista, urhoollisista otteluista 14:nen ja 20:nen päivän
välillä, mutta ilman muuta tulosta kuin kaukaista jatkuvaa
aseenkalsketta.

Maurice oli niin väsyksissä, etteivät tahtoneet jalat kannattaa, ja hän
istautui lepäämään penkille tien vieressä. Yltäympäri oli rauhallista,
kaikki näytti elävän tavallista arkielämäänsä: suurten puiden alla
leikittelivät pikku lapset hoitajineen ja porvarit olivat tavallisella
iltakävelyllään. Hän silmäili uudelleen lehtiään ja nyt sattui hänen
silmiinsä eräs artikkeli, jota hän ei ollut ennen huomannut, --
kirjoitus eräässä tasavaltaisen vastustuspuolueen äänenkannattajassa.

Ja yhtäkkiä hänelle selvisi kaikki. Lehden kertomuksen mukaan oli
sotaneuvottelussa 17 päivänä päätetty vetäytyä takasin pääkaupunkiin ja
kenraali Trochun nimittäminen kaupunginpäälliköksi oli tapahtunut
keisarin palaamisen vuoksi. Vaan lehti lisäsi, että keisarinna ja uusi
ministeristö vastustivat jyrkästi tätä päätöstä. Keisarinna oli sitä
mieltä, että keisarin takasin tulo matkaansaattaa vallankumouksen.
Kerrottiin hänen lausuneen, että keisari ei ole pääsevä elävänä
Tuilerian linnaan. Sentähden hän vaatikin jyrkästi eteenpäin
marssimista ja joukkojen yhtymistä Metzin luona olevaan osastoon ja
häntä kannatti sotaministeri kenraali Palikao. Hänellä oli valmiina
eräs suunnitelma, voittoisa rientomarssi, joka yhdistäisi keisarin ja
Bazainen armeijat.

Lehti putosi Mauricen kädestä, hän istui hajamielisesti katsellen
eteensä, nyt hän taisi ymmärtää kaikki: molemmat vastakkaiset
ehdotukset, miksi Mac-Mahon viivytteli vaarallisen kylkiliikkeen
toimeenpanemista, kiireelliset, yhä kärsimättömämmät käskyt Pariisista,
jotka vaativat marsalkkaa heittäytymään sotamiehineen niin ylen
tuhmanrohkeaan yritykseen. Ja tämän traagillisen taistelun keskellä
näki hänen sisällinen silmänsä surkuteltavan näyn: keisarin, joka oli
laskenut valtansa keisarinnan käsiin, jonka ylipäällikön arvo oli
joutunut Bazainelle, ja joka ei enää ollut kuin varjokuningas,
pikkuherra, tarpeeton kappale, jolla ei tehnyt mitään ja joka oli
kaikkialla tiellä; Pariisista hänet oli sysätty pois, sotajoukossa ei
hänellä ollut paikkaa sen jälkeen kun oli sitoutunut olla
kirjoittamatta määräysten alle.

Seuraavana aamuna, vietettyään myrskyisen yön teltan ulkopuolella
maaten paljaalla tantereella peitteiseen kääriytyneenä, kuuli Maurice,
että oli vihdoinkin päätetty vetäytyä Pariisiin. Edellisenä iltana oli
ollut uusi sotaneuvottelu, johon oli ottanut osaa entinen sijaiskeisari
Rouhet, keisarinnan lähettämänä, kiirehtien marssia Verdunia kohti.
Mutta marsalkka näytti saaneen hänet luopumaan tuumastaan osoittamalla
sen monia vaaroja ja tukaluuksia. Lieneekö tullut huonoja uutisia
Bazainelta? Mitään ei tiedetty varmuudella. Mutta juuri tuo tietojen
puute oli painava ja kaikki jotakuinkin järkevät upseerit puolsivat
Pariisin läheisyyteen asettumista, jotta voitaisiin hätätilassa sitä
puolustaa.

Ja vakuutettuna siitä, että huommenna jo ollaan liikkeellä pääkaupunkia
kohti, tahtoi Maurice ennen lähtöä täyttää lapsellisen halunsa saada
vielä kerran syödä katetun pöydän ääressä, oikein lautaselta, veitsellä
ja kahveilla, jota hän ei ollut pitkään aikaan saanut, ja päästä
kerrankin ainaisesta sotamiehen ravinnosta. Rahaa hänellä oli ja hän
hiipi ulos leiristä sydän levottomasti lyöden niinkuin olisi lähtenyt
jollekin poikamaiselle ilkityölle.

Kanavan toisella puolella oli Courcellen kylään mennessä paikka, jossa
saattoi syödä aamiaista. Eilen oli joku sanonut, että keisari asuu
rikkaan kauppiaan talossa Courcellessa ja hän oli uteliaisuudesta
kävellessään siellä ristiin rastiin huomannut pienen ravintolan, jonka
kuisti oli viiniköynnösten peittämä, joiden tummien lehtien välissä
riippui kypsiä, kuultavia rypäleitä. Tämän ihanan katoksen alla oli
viheliäiseksi maalatuita pöytiä ja avonaisesta ovesta näki keittiöön,
jossa tavattoman paksu emäntä puuhasi ja kiirehti tyttöjä ja
kokkipoikaa. Lehtimajan takana oli keilirata ja koko taloa ympäröi
sellainen oikein vanhanaikainen iloisuuden ja tyytyväisyyden leima.

Kaunis, muhkearintainen palvelustyttö tuli Mauricen luo ja kysyi
valkosia hampaitaan näyttäen:

-- Haluaako herra aamiaista?

-- Haluan kyllä!... Tuokaa minulle munia, kotletti, juustoa ... ja
pullonen valkoista viiniä!

Ja kun tyttö lähti, kutsui hän häntä jälleen takaisin.

-- Kuulkaas, asuuhan keisari jossain täällä, ehkä noissa taloissa
tuossa?

-- Niin juuri, tuossa, vastapäätä... Rakennusta te ette voi nähdä, sen
peittää tuo muuri, jonka yli korkeat puut kasvavat.

Maurice irroitti vyönsä ja istui kuistille erään pöydän ääreen, jolle
aurinko, tunkien viinilehvien välitse, loi kirkkaita lämyjä ja
koukeroita. Hän katseli koko ajan keltaista korkeata muuria, joka kätki
keisarin asunnon. Niin, kätkössä se todellakin oli, ei näkynyt
kattokaan edes kadun puolelle. Sisäänkäytävä oli toiselle kadulle päin,
pienelle autiolle kadulle, jossa ei näkynyt ainoatakaan puotia, ei edes
ikkunaakaan, ei muuta kuin valkosia eli keltasia puutarhamuuria.
Ympäröivien rakennusten keskelle muodosti pieni puisto "keisarin"
muurin takana viheriäisen saaren tuuheista latvoistaan. Ja nyt vasta
huomasi Maurice toisella puolen tietä, laajalla pihamaalla joukon
ajopeliä ja tavaravaunuja, niiden välissä hevosia ja miehiä, jotka
kiireellä juoksentelivat edestakasin.

-- Ovatko nuo kaikki keisaria varten, kysyi Maurice leikillisesti
tytöltä tämän asettaessa puhdasta liinaa pöydälle.

-- Ovat, jokikinen! vastasi tyttö ja hymyili taas, onnellisena, kun sai
näyttää valkosia hampaitaan.

Ja hän tunsi hyvänlaisesti olot siellä muurin takana, sillä tallirengit
olivat pistäytyneet usein ravintolassa jotain suuhunsa saamassa; hän
luetteli: ensiksikin siellä nyt oli päällystö, 25 upseeria, 60 miestä
sota-kaartista, vartijakunta, jonka muodosti osasto ratsuväkeä, ja
kuusi ratsastavaa poliisia; -- sitten tuli keisarin talous, johon
kuului 73 henkeä, kamariherroja, lakeijoja, kamaripalvelijoita, kokki
ja hänen käskyläisensä; neljä ratsua ja kahdet vaunut keisarille,
kymmenen hevosta tallimestariloille, kahdeksan ratsurengeille ja
sitäpaitse 40 postihevosta; ja vielä yhdet suuret juhlavaunut ja 12
kuormarattaat, joista kahdet kokkien käytettävänä, ja niitä vasta oli
ihmetelty, täpösen täynnä kiiltäviä kyökkikaluja ja keittoastioita,
kaikki mainiossa järjestyksessä.

-- Voi hyvä herra, te ette voi aavistaa, millaisia kastrulleja! Ne
kiilsivät kuin aurinko ... ja kaikenmoisia vatia ja ruukkuja ja
vehkeitä, joita ei meikäläinen tiedä mitä ne ovatkaan... Ja viinit!
bordeuxta, bourgognea, sampanjaa semmoiset määrät, että niistäkös olisi
kelvannut pitää komeat häät!

Iloisena valkosesta pöytäliinasta ja kullankeltasesta viinistä söi
Maurice kananmunia yhden toisensa perästä sellaisella ahneudella, että
se hämmästytti häntä itseäänkin.

Jos hän käänsi päätään, näkyi vasemmalla laaja tasanko telttiä
täynnänsä, viervierettäin kuin suuri kyläkunta, joka oli ykskaks
kohonnut maasta olkikattoisten talojen ympärille kanavan ja Reimsin
välillä. Ainoastaan siellä ja täällä oli muutamia harvoja puuryhmiä,
jotka muodostivat pieniä viheliäisiä pilkkuja telttien väliin. Kolme
myllyä ojensi laihat käsivartensa ilmaan. Mutta kaupungin epäselvästi
häämöittävien kattojen ja kastanjapuiden tummien latvojen yli kohosi
Reimsin tuomiokirkko sinistä taivasta vasten mahtavana kuin jättiläinen
mataloiden talojen keskeltä. Ja hänen mieleensä juolahti muistoja
kouluajoilta, aineita ja runoja, joita oli täytynyt opetella ja lausua,
kuningasten kruunaukset ja pyhät voitelemiset, Clowis, Jeanne d'Arc,
koko muinais Ranskan kunniakas historia.

Jälleen kääntyivät Mauricen ajatukset keisariin tuossa hiljasessa
kauppiaan talossa, jonka ovet olivat niin huolellisesti suljetut, ja
hänen katseensa siirtyi taas keltaista muuria tarkastamaan. Ja
hämmästyksekseen hän siinä luki törkeiden kuvien ja ruokottomuuksien
rinnalla hiilellä kirjoitettuna: "Eläköön Napoleon!" Sadevesi oli
puoleksi kuluttanut suuret kömpelöt kirjaimet, lieneepä aikoja siitä,
kun ne keltaselle muurille piirrettiin! Kovin kummalliselta ne siinä
näyttivät ja varmaankin tarkoitti tuo vanha sotaisen innostuksen ilmaus
setää, suurta Napoleonia, eikä tätä veljenpoikaa.

Mauricen ajatukset siirtyivät taas muinaisuuteen ja hän
muisteli lapsuutensa aikoja, jolloin isoisä oli kertonut hänelle
voittaja-keisarin suuresta sotajoukosta. Kätkyestä saakka oli häntä
kasvatettu näillä sotaisilla tarinoilla ja ne olivat liittyneet yhteen
jokaiseen muistoon kodista siellä kaukana Chêne-Papuleussa.

Äiti ei elänyt enää ja suuren häviön jälkeen, joka kohtasi heidän
perhettään keisarikunnan kukistuttua, oli isän täytynyt vastaanottaa
pieni vähäpalkkanen virka. Isoisä asui heillä mitättömällä eläkkeellään
ja hänen ainoa ilonsa ja lohdutuksensa oli kertoa lapsenlapsilleen
Napoleonin voitoista. Hän nosti valkotukkaset kaksoset syliinsä,
Mauricen vasemmalle polvelle ja Henrietten oikealle, -- ja sitten hän
saattoi istua tuntikausia kertoen homerolaisista taisteluista, joissa
hänkin oli ollut mukana.

Eli ajat sulivat yhteen, tapaukset olivat ikäänkuin irtautuneet
historiallisista kehyksistään, se oli kauhea yhteentörmäys kansakuntien
välillä. Englantilaiset, itävaltalaiset, preussiläiset ja venäläiset
riensivät ohitse, erikseen eli kaikki yhdessä, ja mahdotonta oli
tietää, miksi he oikeastaan sotivat. Mutta loppu oli aina sama:
yleinen, hirveä tappio, neron ja urhoollisuuden rajutuuli puhalsi ne
kaikki tiehensä kuin kourallisen akanoita.

Siinä oli Marengo, taistelujen esikuva, suuremmoiset, viisaasti
mietityt liikkeet, moitteeton peräytyminen pataljoonilla, jotka ääneti
ja järkähtämättä marssivat tuleen, tuo taistelu, jossa saatiin selkään
kolme tuntia ja annettiin selkään kuusi, jossa kahdeksansataa
krenatyöriä torjui itävaltalaisen ratsuväestön hyökkäyksen, jossa
Desaix löysi kuolemansa muutettuaan tappion unhottumattomaksi voitoksi.
Sitten oli Austerlitz, sen talvipäivä ja säteilevä aurinko! Austerlitz,
jolloin valloitettiin Pratzenin ylänkö, jolloin kokonainen venäläinen
armeijaosasto vajosi jäähän -- ihmiset, hevoset, kaikki ja puolijumala
Napoleon, joka nähtävästi oli aavistanut, että niin tulee käymään,
antoi kanuunansa lopettaa hävityksen työn. Ja Jena, Preussin
mahtavuuden hauta! Ensin tiraljööritulet keskellä lokakuun päivää, Neyn
maltittomuus, joka saattaa hänet pulaan, josta pelastuu Augeraux'n
avulla, raju hyökkäys, joka puhkasee vihollisen keskustan ja saattaa ne
kaikki pelon vimmaan, etummaisen ratsujoukon mieletön pako, suin päin,
minne sattui, jotavastoin meidän husaarit kaatoivat miestä kuin
kypsynyttä kauraa, täyttivät viehättävän laakson hevosten ja ihmisten
raadoilla. Sitten Eylaun kamala teurastus, verisin kaikista
tappeluista, -- kasottain raadeltuja ja silvottuja ruumiita, --
veripunanen Eylau lumipyryn vallitessa, hiljainen hautausmaa, joka
vapisi, kun Muratin 80 eskadroonaa hyökkäsi esille ja tunki kuin
salamoiva ukkonen venäläisen armeijan läpi jättäen jälkeensä niin
paljon kuolleita, että Napoleoninkin silmät vettyivät. Friedland, jossa
venäläiset jälleen menivät satimeen kuin hämmentynyt hiirilauma, -- tuo
kaikkivoivan, kaikkitietävän keisarin sotataidon mestariteos! Vasen
siipi seisoi kuin muuri, sillä välin kun Ney katu kadulta valloitti
kylän, hävitti sillat, jonka jälkeen se vasta heittäytyi vihollisen
oikean siiven yli, ajoi sen virtaa vasten ja muserti ahdingossa niin
perin pohjin, ettei kymmenen aikaan iltasella vielä oltu ehditty hakata
kaikkia maahan. Entä Wagram, missä itävaltalaiset yrittivät eroittaa
meidät Tonavasta ja alati vahvistivat vasenta siipeään, jotta olisivat
voittaneet Massénan, joka pahasti haavoitettuna komensi avonaisista
kalessivaunuista, mutta Napoleon seisoi levollisena kuin luminen
jättiläinen ja antoi heidän ponnistaa voimiaan kunnes äkkipäätä tähtäsi
sata kanuunaa heidän keskustaansa kohti hajoittaen ja työntäen sen
neljänneksen takaperin. Ja silloin täytyi vasemman siiven -- jäätyään
yksin ja ilman tukea -- väistyä Massénan osaston tieltä, joka ajoi kuin
valtava vuo loput vihollisen joukosta hujan hajan pakosalle. Ja vihdoin
Moskova, jossa Austerlitzin voitonaurinko viimeisen kerran loisti, --
kamala ottelu, jossa vilisevässä sekasorrossa, kiväärien lakkaamatta
paukkuessa, järkähtämättömällä rohkeudella hyökättiin kukkuloille ja
otettiin paljaalla miekalla vallitukset, -- jokainen jalansija
valloitettiin ja menetettiin moneen kertaan, jossa venäläinen kaarti
osoitti sellaista urhoollisuutta, että voitto olisi meiltä mennyt ilman
Muratin hurjaa hyökkäystä, kolmensadan kanuunan laukasemista samalla
kertaa ja Neyn verratonta rohkeutta!

Ja vaikka päivä olisi ollut kuinka verinen ja taistelu ankara, aina
liehuivat voittoon vihityt liput yhtä ylpeästi iltatuulessa, aina
kuului sama huuto: eläköön Napoleon! kun sytytettiin leiritulia
kalliisti ostetulle taistelutantereelle, -- Ranska oli kaikkialla
kotonaan, sen kukistamattomat kotkat liitelivät näkymättöminä koko
Euroopan ylitse ja kun ne laskeutuivat jonkun kuningaskunnan laiteelle,
mateli kansa maassa kesytettynä ja nöyränä!

Maurice oli syönyt kotlettinsa, hän oli vähemmin huumautunut
kuultavasta viinistä kuin ylpeistä muistoista, jotka olivat hänen
mielessään soineet, -- kun huomasi kaksi likaista ia repaleista
sotamiestä, jotka tiedustelivat ravintolatytöltä, mihin mikin rykmentti
oli sijoitettu pitkin kanavan vartta.

Hän viittasi miehille.

-- Hei toverit, tulkaapa tänne!... Tehän kuulutte seitsemänteen
osastoon?

-- Kuulutaan niinkin, ensimmäiseen divisioonaan ... hitto vieköön...
Minä olin esimerkiksi mukana Fröschwillerissä, jossa ei joutanut
palelemaan, sen takaan, ja hän tuossa, toverini, hän oli myös
Weissenburgissa -- eikä ollut leikintekoa sekään!

Ja he kertoivat kerrottavansa, kertoivat tappioista ja paosta ja
pelosta, molemmat olivat haavoitetut, olivat maanneet nälinkuoliaina
eräässä kuopassa ja olivat viimein lähteneet rentostamaan sotajoukon
jälkeen, olivat levänneet kylissä, kun kuume kovin vaivasi, ja olivat
nyt vihdoinkin päässeet perille.

Surukseen huomasi Maurice, miten ahnaasti heidän silmänsä seurasivat
hänen jokaista suupalaansa ja hän huusi tytölle:

-- Kuulkaapas, pikku neiti! Tuokaa vielä leipää ja juustoa ja pullo
viiniä... Eikö totta, pojat, me juomme yhdessä lasin ja haukkaamme
päälle! Minä tarjoan!

Iloisesti istuivat likaiset miesparat pöytään ja Mauricen sydäntä
kirveli katsellessaan kuinka huonoilta ja kurjilta he näyttivät
resuisissa punaisissa housuissaan ja napittomissa takeissaan, jotka
olivat niin täynnä erilaisia paikkoja, ettei heitä olisi voinut luulla
sotamiehiksi, vaan varkaiksi eli ryöväreiksi, jotka olivat ryöstäneet
jonkun kaatuneen soturin ja vetäneet päälleen hänen vaatteensa.

-- Niin, hitto vieköön, jatkoi pitempi heistä suu täynnä, siellä ei
ollut hauskaa, siellä ... kerro sinä Coutard!

Ja pienempi kertoi, viittilöiden kädellään, jossa piteli leipäpalasta:

-- Minä olin juuri pesemässä paitaani, sillä välin kun toiset
keittivät... Kuvitelkaa itsellenne likanen kolo, oikea ratti, tiheää
metsää ympärillä, niin ettei kissakaan olisi kuullut kun ne saatanan
preussiläiset tulivat... Ja yht'äkkiä, kello seitsemän, alkavat
kranaatit tippua meidän keittopatoihimme, me ryntäämme ottamaan pyssyt
ja kello yhteentoista asti me olimme siinä autuaassa uskossa että oli
annettu preussiläisille kelpo löylytys... Mutta tietäkääs, että meitä
ei ollut kuin 5,000 ja niitä juhtia tuli ja tuli yhä. Minä makasin
mäellä pensaan suojassa ja näin kun he tulivat, oikealta, vasemmalta,
joka paikasta! Oh, niitä tuli kuin muurahaisia, suuria mustia
muurahaisia, eivätkä ollenkaan herenneetkään tulemasta. No se on nyt se
sama, mutta me arvelimme, me sotamiehet, että upseerit olivat olleet
koko kolloja, kun antoivat houkutella itsensä sellaiseen ampiaispesään,
kauvas tovereista, jotka eivät voineet tulla avuksi... Noo, ja sitten
tapahtui, että kenraaliparka, hän, Douay, joka ei muuten ollut mikään
ilkiö eikä konnakaan, saa luodin lyijyä vatsaansa ja kääntää sorkkansa
taivasta kohti. Hän oli mennyttä kalua. Vaan se ei tehnyt mitään, me
kestimme vielä vähän aikaa, kunnes täytyi lähteä, niitä piruja oli
liian monta. Sitten tapeltiin jossain aituuksessa, me puolustamme
asemataloa sellaisessa mellakassa, ettei voinut kuulla eikä nähdä... Ja
sitten ... en minä tiedä enää. Ne lienevät ottaneet kylän, me olimme
vuorella -- Geissbergiksi taisivat sanoa -- ja jouduimme suureen
herraskartanoon eli linnaan, jossa tapettiin kauhea joukko niitä
roistoja! Ne lensivät ilmaan ja oikeimpa oli hupaista katsella kun he
putosivat nenälleen eivätkä muistaneetkaan enää nousta ylös... Mutta
vähämpä se auttoi! Niitä tuli yhä uusia ja aina uusia, kymmenen yhtä
vastaan, ja kanuunia sama määrä. Mitäpä siellä olisi urhoollisuus
auttanut, ei mitään auttanut, maahan meidän kuitenkin täytyi tupertua.
No niin, meidät hakattiin moskaksi ja täytyi, joka pääsi, puikahtaa
tiehensä. Mutta se minun täytyy sanoa, että vaikka meidän upseerit
olivat aika pässinpäitä, olivat ne kuitenkin peevelin poikia
tappelemaan, vai mitä, Picot?

Picot ryyppäsi lasinsa pohjaan ja pyyhkäsi suutaan käsiselällä.

-- Olivat kyllä! Ja ihan samanlaista oli Fröschwillerissä; täytyy olla
peto, että saattaa tapella sellaisissa oloissa. Niin sanoi meidän
kapteenikin, pieni mukava mies ... vaan minä arvelen, etteivät he
tietäneet miten asia oli. Kokonainen armeija hyökkää meidän niskaamme,
ja meitä oli tuskin 40,000. Me emme sinä päivänä ajatelleetkaan sotaa,
taistelu alkoi vähitellen, niin että päälliköt eivät näyttäneet
tietävän mitään... Niin no, minä en tietysti nähnyt koko hommaa. Mutta
sen minä vain tiedän, että aikasesta aamusta sitä kesti iltamyöhään, ja
kun me luulemme kaiken olevan lopussa, alkaakin vasta leikki! Ensin
Wörthin luona, kaunis pieni kaupunki, jossa oli omituinen kirkontorni,
juuri kuin mikähäs kakluuni. Minä en hitto vieköön vaan ymmärrä,
minkätähden meidät samana aamuna komennettiin sieltä pois, kun
kuitenkin sitten jälestäpäin täytyi tapella kuin riivatut päästäksemme
kaupunkiin, -- johon emme sittenkään päässeet. Voi, lapsukaiset, miten
siellä tapeltiin ja raastettiin, muserrettiin pääkalloja ja ratkottiin
ihmisten vatsoja. Se oli kauheata!... Sitten oteltiin toisen maakylän
ympärillä, Elsasshausenin, -- saakelin pitkä nimi! Meitä ammuskeltiin
kanuunilla eräältä kummulta, jonka myös olimme aamulla jättäneet. Ja
siellä minä näin omin silmin kyrassierien hyökkäyksen. Kyllä tulivat
ukkorukat silvotuiksi! Enkä minä ymmärrä, miten he saattoivatkaan
lähettää hevoset ja miehet sellaiseen paikkaan, jyrkälle rinteelle,
joka oli täynnä pensaita ja kiviä ja ristiin rastiin halkeamain
viileksimä. Ja kun siitä sitten olisi ollut jotain hyötyä!... No,
komealta se kaikessa tapauksessa näytti... Sen jälkeenhän me mietimme
hiukan levähtää. Koko kylä paloi ilmitulessa, baadenilaiset,
württembergiläiset, preussiläiset, koko rosvojoukko, yli 120,000 miestä
-- kuten jälestäpäin saimme tietää -- olivat piirittäneet meidät. Vai
levähtää! Nyt vasta alkoikin leikki Fröschwillerin luona! Sillä, se on
totinen tosi, jos ei Mac-Mahon olekkaan mikään ruudin keksijä, niin ei
hän ole mikään pelkurikaan. Istui vain suuren hevosensa selässä, vaikka
kranaatit suhisivat ympärillä. Joku toinen olisi jo lähtenyt
käpälämäkeen, sillä ei suinkaan kenenkään ihmisen ole pakko tapella
semmoista ylivoimaa vastaan, vai mitä? Mutta hän, hän ei vaan tahtonut
hellittää kun kerran oli alottanut! Se oli julmaa teurastamista...
Niin, jumala paratkoon, Fröschwillerissä he eivät enää olleet ihmisiä,
vaan metsänpetoja, jotka raatelivat toinen toistaan. Enemmän kuin kaksi
tuntia lainehti tanner verta ... mutta viimeinkin ... niin, lopuksi
täytyi meidän sittenkin laputtaa jalkoihimme. Ja sitten saimme kuulla,
että vasen siipi oli vääntänyt nurin narin baijerilaiset! Jospa
meitäkin, saakeli vieköön, olisi ollut 120,000 miestä ja vähänkin
kelvollisemmat upseerit!

Ja tomuissaan ja ryysyissään hyökkäsivät Coutard ja Picot leivän
kimppuun ja pureksivat sitä suun täydeltä kertoessaan kauheita
muistojaan tuossa somassa rauhallisessa lehtimajassa, jossa kypsät
viinirypäleet kuulsivat auringon valossa.

Nyt he olivat joutuneet kauheaan pakoon tappelujen jälkeen: hajanaisia
rykmenttiä, jotka nälkiintyneinä, väsyksissä ja ilman minkäänlaista
johdantoa vyöryivät peltojen yli, metsien kautta, pitkin maantietä,
sekava virta ihmisiä, hevosia, kanuunia, vaunuja koko armeija, jota
ajoi eteenpäin pelon vastustamaton puhuri. Koska he eivät olleet
voineet suorittaa järjestettyä peräytymistä eikä suojella Vogesien
solia, jossa 10,000 miestä olisi voinut estää 100,000 eteenpäin
pääsemästä, olisi heidän ainakin pitänyt hävittää tunnelit ja sillat.
Mutta kenraalit laukkasivat eteenpäin, mielettöminä pelosta, ja siellä
vallitsi voittajien ja voitettujen joukossa sellainen sekasorto, että
molemmat sotajoukot sekaantuivat kerran toisiinsa niinkuin olisivat
olleet sokkoja. Mac-Mahon ajoi Lunevilleen päin ja Preussin
perintöprinssi haeskeli häntä Vogesien seuduilta.

Seitsemäntenä päivänä kulki ensimäinen divisioona Savernen kautta
niinkuin tulvehtiva virta, jonka savisessa vedessä keinuu kaikenlaista
törkyä. Kahdeksantena yhdyttiin Saarburgissa viidenteen osastoon, joka
oli hajotettu ilman vastarintaa ja joka nyt oli pakosalla komentajineen
päivineen. Komentaja, surkea kenraali de Failly, oli aivan menettää
järkensä kun lykättiin koko tappio hänen hitautensa ja toimettomuutensa
syyksi. Yhdeksäs ja kymmenes päivä -- yhäti pakoa, huimaa karkua
suoraan eteenpäin katsomatta oikealle eli vasemmalle. Yhdentenätoista
riennettiin rankkasateessa Bayoniin päin, sillä oli kierrettävä Nancy,
perättömän huhun johdosta, että se muka oli vihollisen käsissä.
Kahdentenatoista levättiin Harouéessa, kolmantenatoista Vichereussa ja
neljäntenätoista tultiin Neufchâteauhon, jossa laumat sullottiin
rautatievaunuihin ja kuljetettiin kolmena päivänä peräkkäin Châloniin.
Neljäkolmatta tuntia viimeisen junan lähdettyä tulivat preussiläiset.

-- Ah, sinä kaikkivaltias, huokasi Picot, kyllä saivat pojat liikutella
jalkojaan!... Ja me makasimme sairaalassa!

Coutard kaatoi viimeisen viinipisaran lasiinsa.

-- Niin, ja sitten lähdimme mekin vaeltamaan ja olemme vielä sillä
tiellä... No, meillä ei ole juuri valittamisen syytä kun istumme täällä
jotakuinkin ehjin luin ja saamme juoda lasin niiden onneksi, jotka
pelastuivat siitä perhanan mylläkästä.

Nyt oli Maurice asian perillä. Typerän hyökkäyksen jälkeen
Weissenburgin luona tuli Fröschwillerin tappio kuin ukkosen isku, jonka
tuhoatuottavat salamat valaisivat kamalan totuuden. Me olimme huonosti
varustetut, meidän tykistömme ja miehistömme ja päällikkömme olivat
keskentekoisia, eivät olleet vielä valmiita astumaan vihollista
vastaan, tuota vihollista, josta oli niin halveksivaisesti puhuttu,
mutta joka nyt seisoi edessä järkähtämättömänä, lukemattomana,
erinomaiseen kuriin opetettuna sotajoukkona. Se oli tunkenut kuin kolme
mahtavaa kiilaa meidän Metzin ja Strassburgin välille hajoitetuihin
seitsemään osastoon ja pirstonut ne. Ja nyt me seisoimme yksin saamatta
mistään apua, ei Italialta eikä liioin Itävallaltakaan, keisarin tuuma
oli mennyt myttyyn liikkeiden hitauden ja komentajien kunnottomuuden
tähden. Onnikin näytti kääntäneen meille selkänsä, kokonainen sarja
vastoinkäymisiä, ikäviä sattumia tuli preussiläisille avuksi ja
helpoitti heidän salaista aijettaan jakaa meidän joukkomme kahtia, ajaa
toinen osa Metzin alle, eroittaa se Ranskasta ja marssia toisen joukon
hävitettyä Pariisia kohti. Nyt jo näytti päivän selvältä, että
ranskalaiset tulevat lyödyiksi, onhan johdonmukaista, että järjetön
urhoollisuus joutuu alakynteen kylmää miettimistä ja suurta ylivoimaa
vastaan. Mitäpä enää hyödytti siitä asiasta puhella, loppu on kuitenkin
kaikista huolimatta oleva sama niiden lakien mukaan, jotka johtavat
maailman kulkua.

Mauricen uneksiva katse sattui parhaaksi mustiin kirjaimiin keltasen
muurin syrjässä. Eläköön Napoleon! Sanomaton surumielisyys valtasi
hänet, hänen sydäntään ahdisti ja poltti. Se oli siis totta, että hänen
synnyinmaansa, jonka joukot olivat ennen marssineet riemukulussa
Euroopan läpi, oli kärsinyt korvaamattoman tappion kurjaa, halveksittua
kansaa vastaan taistellessaan! Puolessa vuosisadassa oli maailma
muuttunut, entisten voittajien täytyi nyt totuttautua tappioihinkin!
Hän muisti, mitä lankonsa Weiss oli sanonut Mülhausenin luona. Niin,
lanko oli oikeassa, hän oli nähnyt, mikä se oli, joka hitaasti ja
näkymättömästi oli murtanut meidän voimamme, hän oli tuntenut raittiin
tuulahduksen Saksanmaalta. Olikohan tämä yhden sotaisan ajanjakson alku
ja toisen loppu? Voi sitä onnetonta, joka jää paikalleen seisomaan
kansojen eteenpäin pyrkivässä riennossa: voitto on sen, joka kulkee
etummaisena, joka on viisain ja tervein ja voimakkain!

Silloin kuului keittiöstä huudahdus ja heleää naurua ja Maurice näki
luutnantti Rochasin koettavan suudella kaunista palvelustyttöä
vanhanaikaisella sotilasmaisella tavallaan. Kun ei se oikein
onnistunut, tuli hän kuistille istumaan ja tyttö kantoi
kahvitarjottimen jälessä. Hän sattui kuulemaan sotamiesten viimeiset
sanat ja huudahti iloisesti:

-- Voi, lapsukaiseni, tuo ei merkitse niin mitään! Se on aina semmoista
tanssin alussa, mutta kohta tässä tulee toinen ääni kelloon!... Eihän
ollut ihmekään, että siellä kävi hullusti, kun oli viisi yhtä vastaan.
Vaan pian tulevat asiat olemaan toisella kannalla, siitä voitte olla
varmat! Meitä on täällä kolmesataatuhatta miestä. Ja kaikki meidän
liikkeet, joita ei kukaan ymmärrä, tarkoittavat preussiläisten
houkuttelemista tänne päin, että Bazaine, joka pitää heitä silmällä,
pääsisi puskemaan takaapäin ... ja silloin me muserramme heidät,
läiskis! niinkuin tuon kärpäsen!

Hän oli lyönyt aimo läimäyksellä kärpäsen littoseksi käsiensä väliin ja
nauroi kohti kulkkuaan, -- niin varma hän oli tietämättömyydessään ja
uskossaan voittamattomaan urhoollisuuteen siitä, että tuo
yksinkertainen suunnitelma onnistuu. Ja hän neuvoi hyvin kohteliaasti
Coutardille ja Picotille, missä heidän rykmenttinsä ovat, sekä istahti
sitten tyytyväisen näköisenä ja sikari suussa kahvinsa ääreen.

-- Hyvästi toverit ja kiitosta itse! vastasi Maurice sotamiehille,
jotka häntä lähtiessään kostelivat ja kiittelivät.

Hänkin oli tilannut kupin kahvia ja katseli nyt luutnanttia, jonka hyvä
tuuli oli hiukan haihduttanut hänenkin alakuloisuuttaan, ja mietti,
mitä hänen kolmesataatuhatta miestään oikein merkitsivät, kun ei heitä
kuitenkaan _ollut_ enempää kuin satatuhatta. Ja epäilytti häntä
vähän se mainio suunnitelmakin, jonka mukaan preussiläiset
puserrettaisiin, kuin kärpänen äsken, Châlonin sotajoukon ja Bazainen
armeijan väliin. Mutta kaihosihan hän itsekin koko sydämmestään jotain,
joka voisi lohduttaa! Miksei hän siis uskoisi noita unelmia, miksei hän
toivoisi, kun niin loistava menneisyys lauloi hänelle alati muistojaan?
Vanha puutarha oli niin valoisa, aurinko loi lämpimiä säteitä
Ranskanmaan kuultaville rypäleille. Jälleen heräsi hänessä vähäksi
aikaa luottamus ja toivo sai vallan raskaasta surumielisyydestä, joka
oli vähitellen syöpynyt häneen.

Maurice oli seurannut hetken aikaa silmillään erästä upseeria,
afrikkalaista jääkäriä, joka ratsasti ordonnanssi perässä huimaa
vauhtia tietä pitkin ja katosi juuri suuren keltasen muurin taakse.
Parin minuutin kuluttua palasi ordonnanssi yksin taluttaen molempia
hevosia ja tuli ravintolan pihaan.

-- Prosper! huudahti Maurice hämmästyneenä, -- sinäkö se olet? Minä
luulin, että te vielä olitte Metzissä!

Häneen oli Maurice tutustunut enonsa luona Rémillyssä ja oli hyvin
iloinen kun tapasi hänet taas pitkästä ajasta. Prosper oli nimittäin
ollut kolme vuotta Afrikassa ja vasta sodan sytyttyä palannut Ranskaan;
ja hän näytti omituiselta ja hauskalta taivaansinisessä liivissään ja
leveissä punasissa housuissa, joita kannatti pitkä tupsupää vyö.

-- Eihän mitä! Maurice Levasseur ... tämäpä oli hauska sattuma!

Mutta hän ei joutanut pitkälti puhelemaan, kävi ensin viemässä
höyryävät hevoset talliin, silmäillen isällisellä hellyydellä omaansa.
Hän oli talonpojan poika ja oli jo lapsuudesta tottunut hevosiin ja
oppinut niitä rakastamaan ja sentähden kaiketi ruvennut ratsumieheksi.

-- Me olemme tulleet yhtä kyytiä Monthoista, yli viiden peninkulman
syöttämättä, selitti hän palattuaan, -- ja Zephir tarvitsi jo vähän
ruokaa!

Zephir oli hänen hevosensa. Itse hän ei tahtonut mitään syömistä,
ainoastaan kupin kahvia. Hän odotti upseeria, joka meni keisarin
puheille, ja se voi olla tehty viidessä minuutissa, vaikka voi se taas
kestää kaksi tuntiakin. Niin oli upseeri sanonut ja käski viedä hevoset
jonnekin suojaan. Ja kun Maurice rupesi utelemaan, teki hän
epämääräisen liikkeen ja sanoi:

-- En tiedä ... viestiä ... eli mitä lienee paperia jätettävänä!

Mutta Rochas'n silmä seurasi hartaudella jääkäriä, jonka puku herätti
hänessä rakkaita muistoja Afrikka-ajoilta,

-- Kuulkaapas, missä paikoin te siellä olitte, siellä kaukana?

-- Medeahissa, herra luutnantti.

-- Medeahissa!

Ja heti oli tuttavuus tehty, luutnantin arvosta huolimatta, ja he
alkoivat innokkaasti jutella. Prosper oli tottunut tuohon elämään
hevosen seljässä, alati satulassa, lähtien taisteluun ikäänkuin
olisivat vain lähteneet metsästysretkelle, -- arapialaisia pyytämään.
Kuudella miehellä oli aina yhteinen ruokakuppi, ja ne kuusi elivät
todellista perhe-elämää, yksi valmisti ruoan, toinen pesi astiat, joku
pystytti teltat ja toiset ruokkivat hevosia. Ja aina he saivat olla
valmiita hyppäämään hevosen selkään, niin ilta- kuin aamupäivälläkin
polttavaan helteesen. Ja iltasilla sytytettiin valkeita moskiitojen
tähden ja sitten he istuivat kaikki ympärille laulellen kotipuolen
lauluja. Usein täytyi yösydännä nousta ylös ja lähteä tähtien valossa
eroittamaan hevosia, jotka olivat repineet itsensä irti ja pureksivat
ja potkivat toisiaan. Entäs kahvi, joka oli hyvin tärkeä asia, se
makuisa kahvi! He jauhoivat pavut ruokakupissa ja siilasivat punasella
univormuvyöllä. Mutta olipa pimeitäkin päiviä, ja ne eivät olleet
kovinkaan rattosia, -- kun täytyi tapella kaukana autiossa erämaassa,
vihollisten keskellä. Usein sai kärsiä nälkää ja janoa ja vielä
useammin valvoa monta yötä peräkkäin nukkumatta silmän täyttä. Silloin
ei ollut kahvia eikä lystikkäitä lauluja! Mutta se elämä viehätti
kuitenkin, sen seikkailut, sen kahakat, joissa jokainen oli
tilaisuudessa osoittamaan rohkeuttaan, ratsastukset, jolloin he
kiidättivät tuulen nopeudella innosta hehkuvilla hevosillaan ja pienet
rosvoretket sitten! Ne olivat jotain, ja niistä kerrottiin niin
hauskoja kaskuja, että kenraalitkin nauroivat.

-- Niin, herra luutnantti, sanoi Prosper ja tuli äkkiä vakaseksi, --
siten elettiin Afrikassa, mutta täällä on toista. Täällä tapellaan
toisella tavalla!

Ja kun Maurice jälleen uteli häneltä, niin kertoi hän maalle noususta
Toulonissa, pitkästä vaivaloisesta matkasta Lunevilleen, jossa he
olivat saaneet tiedon tapahtumista Weissenburgissa ja Fröschwillerissä.
Hän ei muistanut paikkain nimiä, vaan sotki kaikki sekasin: Nancysta
Saint-Mihieliin ja Saint-Mihielistä Metziin. 14 päivänä oli varmaankin
ollut jossain ankara taistelu, taivaanranta oli ollut veripunanen, vaan
itse hän ei ollut nähnyt kuin pari ulaania. 16:na olivat kanuunat
jyrisseet kello kuudesta aamulla ja 18:na oli kuten hänelle oli
kerrottu, taistelu ollut tulisimmillaan. Sillä jääkärit eivät olleet
mukana. 16:na, kun he juuri Gravelotten luona odottivat, että heidät
vietäisiin tuleen, oli keisari tullut kalessissaan ja ottanut heidät
vartijajoukokseen. Sekös hauskaa -- totta totisesti -- ajaa kahdeksan
runsasta peninkulmaa täyttä karkua Verduniin asti ja koko ajan
hirveässä pelossa, että preussiläiset sulkisivat tien.

-- Ja Bazaine? kysyi Rochas.

-- Bazaine? Oh, ne sanovat hänen olevan hyvinkin mielissään kun pääsi
keisarista eroon.

Mutta luutnantti tahtoi tietää, koska Bazaine tulee.

Ja Prosper teki taas epämääräisen liikkeensä: kukapa sitä voi sanoa?
Jääkärit olivat 16 päivästä asti marssineet edestakasin rankkasateessa,
etujoukkona, ja vakoilleet, vaan he eivät olleet nähneet yhtään
vihollista. Nyt he kuuluivat Châlonin armeijaan. Hänen rykmenttinsä,
kaksi muuta jääkärirykmenttiä ja yksi husaarirykmentti muodostivat
yhden reserviratsujoukkodivisioonan ja sitä johti kenraali Margueritte,
josta hän puhui suurimmalla ihastuksella.

-- Niin, siinä vasta mies on! Mutta mitäpä se hyödyttää kun ei meidän
kumminkaan anneta muuta tehdä kuin tallustella tomussa ja pölyssä.

Hän vaikeni. Sitten jutteli Maurice vähän aikaa eno Fouchardista ja
Rémillystä; Prosper oli pahoillaan, ettei saanut tavata Honoréta, jonka
patteria oli ainakin puoli peninkulmaa etempänä toisella puolen Laonin
tietä. Mutta nyt kuului tallista hevosten hirnuminen ja hän nousi ylös
ja kiiruhti sinne katsomaan ettei Zephiriltä puuttuisi mitään.

Vähä väliä saapui kaiken arvoisia ja kaikkiin aselajiin kuuluvia
sotilaita, pian olivat kaikki pöydät täynnä ja auringon valaiseman
viinilehväkatoksen alla säteili kirjava joukko erivärisiä univormuja.
Tohtori Bouroche oli juuri istahtanut luutnantti Rochasin luo kun Jean
tuli käskyä tuomaan.

-- Herra luutnantti, kapteeni käskee sanomaan, että hän tahtoisi tavata
teitä kello kolme.

Rochas nyökäytti päätään, hän on totteleva käskyä, ja Jean lähti
tiehensä katsahdettuaan hymyillen Mauriceen, joka sytytteli sikariaan.
Sitten kohtauksen rautatievaunussa oli heidän välillään vallinnut
sanaton aselepo, he tarkastelivat toinen toistaan ja tulivat vähin erin
yhä suopeammaksi toisilleen.

Prosper palasi tallista, hän alkoi käydä maltittomaksi.

-- Voinhan syödäkin täällä samalla, koska kapteeni jäi tuonne
hökkeliin ... perhana... keisari saattaa viipyä poissa vaikka iltaan
asti.

-- Kuule, sanoi Maurice, jonka uteliaisuus taas heräsi, ehkä te toitte
hyviäkin tietoja Bazainelta?

-- Paljon mahdollista! Semmoista ne juttelivat sielläkin, Monthoissa.

Yhtäkkiä syntyi vilkasta liikettä. Ja Jean, joka seisoi ovella, kääntyi
sukkelasti ja sanoi:

-- Keisari!

Kaikki hyppäsivät pystyyn. Poppelien reunustamalla leveällä maantiellä
näkyi osasto sata-kaartia komeissa, vielä ehjissä puvuissaan, kirkkaat
haarniskat välkkyen auringon säteissä. Heidän jälessään tuli keisari
esikuntansa seuraamana ja sitten jälleen osasto sata-kaartia.

Lakit livahtivat pois päästä, kuului joku eläköönhuuto. Ja keisari
kohotti ohi ratsastaessaan päätään, hän oli hyvin kalpea, piirteet
veltot ja väsyneet, silmät kosteat ja katse harhaileva, arka. Näytti
siltä kuin hän olisi havahtunut unesta, hymyili hiukan nähdessään
valoisan pienen ravintolan ja vastasi tervehdykseen.

Silloin kuulivat Maurice ja Jean vanhan Bourochen, jonka silmä oli
tarkkaavasti seurannut keisaria, murahtavan takanaan:

-- Sen miehen on huonosti asiat.

Ja sitten hän päätti tarkastelunsa lyhyellä:

-- Lopussa!

Jean puisteli päätään, levollisesti ja taitavasti, niinkuin hänen
tapansa oli: onnetonta tosiaankin, kun sotajoukolle sattuu sellainen
komentaja! Ja kun Maurice lähti hetken perästä tyytyväisenä hyvästä
aamiaisesta astelemaan leirille päin, ajatteli hän koko ajan tuota
keisaria, jonka oli nähnyt kalpeana ja väsyneenä hiljalleen ratsastavan
ohitse. Siinä oli salaliittojen mies, uneksija, jolta puuttui
ratkaisevana hetkenä voimaa ja rohkeutta. Hänen sanottiin olevan hyvän,
jaloaatteisen ja pitävän lujasti kiinni hiljaisista päätöksistään;
urhoollinen hän myös oli, halveksi vaaroja turkkilais-uskossaan
ennakkosallimuksesta, jota ei voi välttää. Mutta kun oli suuri
käännekohta edessä, kun oli ryhdyttävä tuuman toteuttamiseen näytti
hänen tahtonsa lamautuvan, hänellä ei ollut päättäväisyyttä tarttua
onnen rattaasen ja pyöräyttää sitä silloin kun olisi ollut
tilaisuutta. Ja Mauricen mieleen juolahti, että keisarin kivulloisuus,
joka niin selvästi kuvastui hänen väsyneillä, kelmeillä kasvoillaan,
ehkä oli syynä hänen horjuvaisuuteensa, tuohon ainaiseen toimintakyvyn
puutteesen, jota hän oli osottanut sotaretken alusta asti. Niin se
mahtoi olla. Hiukka soraa yhdessä ihmisruumiissa voi vaikuttaa sen,
että keisarikunnat sortuvat.

Iltasella oli leirissä taas liikettä. Upseerit juoksivat käskyineen
edes takasin, huomen aamulla kello viisi piti sotajoukon lähteä
liikkeelle. Maurice hämmästyi kuullessaan, miten kaikki jälleen oli
muutettu; ei lähdettykään takasin Pariisiin, vaan Verduniin, jossa
yhdytään Bazainen joukkoon. Leirissä kerrottiin aamupuolella tulleen
sähkösanoman, että Bazainekin peräytyi, ja Maurice arveli Prosperin,
joka oli tullut Monthoista, juuri olleen sanoman tuojan. Keisarinna ja
ministerineuvosto olivat siis jälleen saaneet tahtonsa täytetyksi,
peljäten keisarin takasin tuloa Pariisiin ajoivat he sotajoukon
eteenpäin, että jos siten voisivat mahdollisesti pysyttää Bonapartet
valtaistuimella. Ja tämä kurja keisari, tämä mies parka, jolle ei enää
ollut tilaa valtakunnassaan, jota kuljetettiin kuormaston mukana kuin
mitäkin hyödytöntä kappaletta, joka aina oli vastuksena, hän oli
tuomittu vetämään mukanaan suuren keisaritaloutensa, häntä ympäröi,
ikäänkuin pilkalla, sata-kaarti ja talliväestö, kokit ja keittäjät,
hopeakattilat, samppanjaviinit, koko hoviloisto ja -- tappion ja paon
veritahra.

Yö oli jo puolessa eikä Maurice vieläkään saanut unta silmäänsä. Hänen
oli mahdotonta olla teltassa, kuumeentapainen unettomuus vaivasi häntä
ja jos hän hiukan nukahti, olivat kamalat unet heti esillä. Hän lähti
ulos hengittämään raitista ilmaa. Yö oli kylmä ja tuulinen. Taivasta
peittivät mustat pilvet, oli pilkkosen pimeä, sanomattoman synkkä
pimeys, jossa viimeiset sammuvat leiritulet tuikkivat kuin pienet
punaset tähdet. Ja tässä pimeässä, painavassa hiljaisuudessa tuntui
satojen tuhansien ihmisten levollinen hengitys.

Maurice seisoi yksin ja kuunteli. Kummallinen rauha valtasi hänet ja
sielunsa täyttyi veljellisellä rakkaudella kaikkia näitä nukkuvia
kohtaan, joista tuhannet pian saavat nukahtaa ikuiseen uneen.
Urhoollisia kelpo miehiä he olivat kaikki, vaikka tosin eivät
ymmärtäneet kurista ja järjestyksestä mitään. Miten paljon he olivat
saaneet kärsiä ja miten paljon heille täytyi antaa anteeksi
hetkellä, jolloin koko kansa kukistui. Sevastopolin ja Solferinon
sotilasvanhuksia ei löytynyt enää monta tässä nuoressa laumassa, joka
ei voinut kauvan kestää. Nämä neljä kiireessä koottua ja muodostettua
osastoa ilman lujaa keskenäistä yhteyttä, nehän olivat epätoivon
sotajoukko, lauma syntisparkoja, joka ajettiin korpeen lepyttämään
kohtalon vihaa. Sen täytyi nousta Golgatalleen ja maksaa sydänverellään
kaikki synnit ja yksin tappion kauheuskin oli antava sille epätoivoisen
suuruuden leiman.

Ja sillä hetkellä käsitti Maurice, mikä heitä odotti. Ei ollut enää
luottaminen loistaviin unelmiin entisten voittojen uudistamisesta. Tämä
marssi Verduniin oli marssi varmaan kuolemaan ja hän alistui kohtalon
alle, alistui levollisella, vakaalla mielellä, koska kuolema kerran oli
välttämätön!



IV.


Tiistaina 23 päivänä elokuuta, kello kuusi aamulla, lähti joukko
liikkeelle. Niinkuin ääretön ihmisvirta, joka on hetkeksi pysähtynyt ja
levinnyt järveksi ja jälleen vetäytyy uomaansa, kulki 100,000 miestä
eteenpäin ja vaikka jo edellisenä päivänä oli kuultu huhuja marssin
suunnasta oli hämmästys kuitenkin yleinen kun käännyttiin selin
Pariisiin ja lähdettiin itää kohti, ei kukaan tietänyt minne.

Kello viiden aikaan ei seitsemännelle osastolle vielä oltu jaettu
patroonia. Kaksi päivää olivat tykkimiehet heiluneet hiessä päin
rautatieasemalla hevosten ja tavaroiden keskellä, joita lakkaamatta
saapui Metzistä. Ja vasta yhdennellätoista hetkellä keksittiin
patroonavaunu junien vilinässä ja siihen määrätty komppania, johon
Jeankin kuului, sai vihdoin kannetuksi 240,000 kiireessä tilatuille
rattaille. Hädin tuskin ennätti Jean jakaa määrätyt 100 patroonaa
miehilleen kun Gaude puhalsi lähtömerkin.

106 rykmentti ei tulisikaan kulkemaan Reimsin kautta, sen oli määrä
kiertää kaupungin laitaa viertotielle. Mutta nyt oli taaskin jäänyt
määräämättä joukoille eri lähtöajat, kaikki neljä osastoa tunkivat
yhdellä haavaa maantielle ja siitä syntyi tietysti kauhea mylläkkä.
Joka silmänräpäys eroittivat ratsumiehet ja tykistö jalkamiesten rivit.
Kokonaisten prikaatien täytyi seista tuntimääriä ase jalalla ja odottaa
tiepuolessa kunnes toiset kulkivat ohi. Ja sen lisäksi puhkesi vielä
kova rajuilma, tunnin ajan tuli vettä virtanaan, joten miehet astuivat
ruumista myöten ja heidän kannettavansa ja takkinsa kävivät raskaiksi
kuin lyijy. 106:des pääsi kuitenkin heti sateen tauottua lähtemään
liikkeelle, mutta zouavit, jotka vielä jäivät seisomaan läheiselle
pellolle, rupesivat ajan kuluksi heittelemään toisiaan märillä
multapaakeilla ja nauroivat kohti kulkkua kun ne läiskähtelivät heidän
kosteisiin vaatteihinsa.

Hetken perästä vierähti aurinko paksujen pilvien takaa näkyviin, oikein
säteilevä, lämmin elokuuaamun aurinko. Ja iloisuus palasi jälleen
miesten mieliin, he höyrysivät kuin pesuvaatteet, joita kuivataan
päivänpaisteessa, ja nauroivat murapilkuille ja paakeille, jotka
kuivivat ykskaks ja kaunistivat heidän punasia housunlahkeitaan.
Jokaisessa tienristeyksessä täytyi pysähtyä. Reimsin ulommaisessa
laidassa tehtiin viimeinen seisahdus pienen kapakan kohdalla, jossa
miehet kävivät hankkimassa itselleen ryyppyjä, ja siinä pisti Mauricen
päähän tarjota kumppaneilleen ja juoda heidän kanssaan lasi yhteiseksi
onneksi.

-- Korpraali, saanko luvan...

Hetken aprikoituaan otti Jeankin naukun. Siinä olivat Loubet ja
Chouteau, joka oli ollut sen jälkeen kun korpraali näytti nyrkkiään
hyvinkin nöyrä ja mateleva, siinä olivat Lapoulle ja Pache, kelpo
poikia kun ei kenkään heitä yllyttänyt pahaan.

-- Terveydeksenne, korpraali! sanoi Chouteau imelästi.

-- Ja teidän samoin, miehet! vastasi Jean, ja koettakaa nyt katsoa että
teillä on kotiin palatessa pää ja jalat tallella!

Miehet nauroivat.

Mutta nyt oli lähdettävä, kapteeni Beaudoin lähestyi närkästyneen
näkösenä, vaan luutnantti Rochas oli katselevinaan muuanne -- hän
tahtoi antaa anteeksi miesten janon. Ja sitten lähdettiin astumaan
viertotietä, joka pitkänä valkosena juovana kulki laajan tasangon
poikki ja jonka molemmin puolin kasvoi rivi puita. Lakeudella näkyi
heinäsuovia ja haasioita ja pyöriviä tuulimyllyjä. Pohjosempana
osottivat sähkölennätinpylväät toisia teitä, joilla liikkui tummia
sotajoukkoryhmiä, muutamat marssivat suoraan peltojen yli ja yksi
ratsuväkiprikaatti ravasi vasemmalla kirkkaassa päiväpaisteessa. Autio
näköpiiri sai eloa ja vilkkautta näistä ihmisvirroista, jotka vyöryivät
joka tietä pitkin kuin lukematon joukko muurahaisia jättiläiskeon
ympärillä.

Yhdeksän vaiheilla kääntyi 106:s Châlonin tieltä vasemmalle Suippeen
vievälle, joka myös oli leveä ja aivan mutkaton. Väestö marssi kahdessa
rivissä molempaa reunaa ja upseerit keskellä tietä. Maurice teki sen
huomion, että he olivat järjestään alakuloisen näköisiä, jotavastoin
miehistö oli hyvällä tuulella ja meluavan iloisena siitä, että
vihdoinkin olivat päässeet liikkeelle.

He olivat lähellä jonon etupäätä ja hän saattoi nähdä översti Vineuilin
korkean jäykän vartalon keinuvan hevosen liikkeiden mukaan ja hän
näytti huomattavan surulliselta.

Jälempänä tuli soittokunta ja kenttäravintola. Ja divisioonan perässä
ambulanssi ja ääretön kuormasto: rehu- ja muonavaunuja, tavarakärryjä,
yli puolen peninkulman pitkä jono, jonka saattoi nähdä koko
pituudessaan kun tie joskus teki mutkan. Kuormaston jälkeen tulivat
vihdoin elukat, lauma suuria härkiä paksun tomupilven sisässä,
soppaliha, jota ajettiin eteenpäin piiskalla, ikäänkuin olisi joku
sotaisa paimentolaiskansa ollut liikkeellä.

Lapoulle kohenteli vähä väliä taakkaansa, hän kun oli väkevin, niin
täytyi kantaa keittoastioita y.m. Ja nyt oli hänet vielä päälliseksi
pantu kantamaan lapiotakin selityksellä että sen kantaminen on
kunniatoimi. Ja hän ei valittanut, nauroi vaan muiden muassa Loubetin
laukulle. Loubetilla oli mainio laukku, se sisälsi paitsi määrätyitä
ruokavaroja liinavaatteita, jalkineita, ompelutarpeita, harjoja,
suklaata, veitsen, lusikan ja pienen maljan, ja sitäpaitsi siellä vielä
oli patroonat, peite, teltta ja telttakapulat ja ne eivät painaneet
juuri mitään, ei mitään, niin hyvästi hän taisi -- oman puheensa mukaan
-- järjestää tavarat laukkuun.

-- Perhanan rumia seutuja! huokasi Chouteau silloin tällöin katsellen
ympärilleen ja heittäen halveksuvia silmäyksiä synkän autioille
tasangoille, joilla on nimenä "syöpäläis Champagne".

Joka puolelle levisi laajoja aloja liituperäistä maata. Ei näkynyt
ainoatakaan taloa, ei ainoatakaan ihmistä, harmaata yksitoikkoisuutta
keskeyttivät ainoastaan suuret korppiparvet. Kaukana, vasemmalla, näkyi
tumma kuusimetsä kuin kruunu aaltomaisten harjujen yläpuolella, jotka
peittivät taivaanrannan; oikealla osotti puujono vesien juoksua. Ja
kaukana, kukkuloiden takaa, kohosi paksu savupatsas, joka näytti
ilkeältä ja pahaenteiseltä kuin murhapolton haiku.

-- Mitähän savua tuo mahtaa olla? kyseltiin joka puolelta.

Ja selitys kulki miehestä mieheen kolonnan toisesta päästä toiseen. Se
oli Châlonin leirin savua, se oli jo palanut kaksi päivää, keisarin
käskystä, sanottiin, -- etteivät sinne kootut rikkaudet joutuisi
preussiläisten käsiin. Jälkijoukon ratsumiehet olivat saaneet
tehtäväkseen sytyttää tuleen suuri parakki keltanen makasiini nimeltä,
joka oli täynnä telttoja, tankoja, mattoja, ja uusi makasiini, sekin
suunnattoman suuri rakennus, jossa oli löytynyt ruoka-astioita,
jalkineita, peitteitä suuret kasat, ainakin 100,000 miehelle.
Rehupielekset leimusivat kuin äärettömän suuret soihdut. Ja
katsellessaan tulipatsaita, jotka kohosivat kaukaisten kukkuloiden
takaa, ja mustia savupilviä, jotka levisivät kuin suruharso taivaalle,
kävivät sotamiehet sanattomiksi ja marssivat äänetönnä laajalla
surullisella tasangolla. Auringon alla ei kuulunut muuta kuin heidän
säännöllinen astuntansa, kaikki päät kääntyivät ehdottomasti alati
kasvaviin savupilviin päin, jotka seurasivat sotajoukkoa kuin aaveet
vielä puolen peninkulman matkan.

Iloisuus palasi vasta ensimmäisessä levähdyspaikassa, jossa miehistö
sai istahtaa repuilleen ja syödä pari korppua. Isoja neliskulmaisia
korppuja käytettiin lihaliemen kanssa, mutta pienemmät, pyöreät, olivat
miehistä oikein herkkua ja niillä oli ainoastaan se vika, että
rupesivat kovin janottamaan. Pache lauloi pyynnöstä virren, johon
toiset sitten kuorossa yhtyivät. Jean hymyili suopeasti ja Mauricekin
tuli vähän keveämmälle mielelle kun näki toiset niin huolettomina ja
ajatteli että koko päivän oli väestössä vallinnut erinomainen
järjestys. Ja yhtä onnellisesti suoritettiin loppupuoli marssia,
ainoastaan viimeinen peninkulma tuntui pitkänlaiselta. He olivat
jättäneet oikealle pienen kyläkunnan, Prosnen, ja kääntyneet pois
valtatieltä. Oli kuljettava viljelemätöntä hietakangasta, jonne oli
sinne tänne istutettu havupuita, ja koko divisioona kahlasi nilkkaa
myöten hiekassa näreikkömetsää ja sitä seurasi äärettömän pitkä
kuormasto. Erämaa laajeni ja synkistyi, ei näkynyt muuta kuin laiha
lammaslauma, jota vartioi musta paimenkoira.

Vihdoinkin pysähtyi 106:s Dontrienin luona. Se on pieni kylä
Suippevirran varrella, jota sillä kohti reunustavat kauniit metsiköt.
Vanha kirkko on keskellä hautausmaata, jossa kasvaa tavattoman suuri
siimekäs kastanjapuu. Ja virran vasemmanpuoliselle viettävälle rannalle
pystytti rykmentti telttansa. Upseerit sanoivat että kaikki neljä
osastoa tulevat sinä iltana sytyttelemään tuliaan pitkin joen vartta,
Auberivestä Heutrégivilleen, puolen kolmatta peninkulman matkalle,
jossa on kolme kylää: Dontrien, Bethiniville ja Pont-Faverger.

Gaude antoi heti muonanjakomerkin ja Jean lähti juoksemaan. Hän oli
aina valpas ja koetti pitää huolta miehistään. Lapoulle sai lähteä
mukaan ja puolen tunnin kuluttua he palasivat kantaen suurta
häränlihapalaa ja polttopuita. Rykmentin teurastaja oli jo ennättänyt
lopettaa ja nylkeä ja palotella kolme härkää. Nyt lähetettiin Lapoulle
leipää hakemaan. Sitä oli leivottu päivällisistä saakka kaikissa
Dontrienin paistinuuneissa.

Ensimmäisenä marssipäivänä oli yllin kyllin joka laatua, paitsi viinaa
ja tupakkaa, jota ei sitäpaitsi koskaan pitänytkään jakaa sotamiehille.

Kun Jean palasi pystyttivät Chouteau ja Pache juuri telttaa. Hän
katseli heitä vähän aikaa, hänhän oli kokenut kuin vanha sotilas
ainakin, ja hänen mielestään ei heidän työnsä ollut viiden pennin
veroista.

-- Tänä yönä tuo ehkä kestää kun on niin kaunis ilma, vaan jos
vähänkään rupeaisi tuulemaan, niin me luistaisimme ykskaks virtaan.
Ehkä minä neuvon, miten tuo on tehtävä.

Hän aikoi lähettää Mauricen noutamaan vettä heidän suurella kannullaan,
vaan tämä istui maassa ja tarkasteli paljasta jalkaansa.

-- No, mikä siihen on tullut?

-- Kenkä on hangannut nahan toisesta kantapäästä, Minä ostin nämä
Reimsistä, kun entiset olivat rikki ja nämä kävivät niin hyvästi
jalkaan, vaan minun olisikin pitänyt ostaa toisellaiset.

Jean heittäytyi polvilleen ja otti käsiinsä Mauricen jalan,
varovaisesti ja hellästi niinkuin olisi kosketellut lapsen jalkaa ja
sanoi päätään puistellen:

-- Tiedättekös, tämä näyttää ilkeältä... Kun sotamiehen jalat tulevat
kipeäksi, ei hänestä ole enää mihinkään. Meidän kapteeni siellä
Italiassa sanoi aina että pitää seista tanakasti jaloillaan jos aikoo
voittoja voittaa.

Ja hän määräsi Pachen vettä tuomaan. Sillä välin oli Loubet laittanut
valkean kuopuraan, jonka oli kaivanut maahan, ja asettanut suuren
keittopadan tulelle. Kaikki miehet keräytyivät kuten tavallisesti
ympärille katsomaan, miten liha pyöri kiehuvassa vedessä. He
heittäytyivät pitkälleen nurmikkoon ja seurasivat huvitettuina Loubetin
liikkeitä, joka heilui suuri kapusta kädessä. He olivat kuin lapsia eli
villejä; heillä oli tärkeimpänä ajatuksena syöminen ja makaaminen,
vaikka olivat matkalla tuntemattomuutta kohti, tietämättä, elivätkö
enää huomenna.

Maurice kaivoi laukustaan Reimsissä ostetun sanomalehden ja Chouteau
kysyi heti:

-- Onko siinä mitään uutta preussiläisistä? Lukekaa se meille!

He olivat hyviä ystäviä ja varsin tyynimielisiä Jeanin kasvavan vallan
alla. Maurice suostui kohteliaasti ja Pache, heidän ompelijattarensa,
korjasi sillä aikaa hänen takkiaan ja Loubet puhdisti hänen kivääriään.
Ensin hän luki Bazainen suuresta voitosta, preussiläinen armeijaosasto
oli tykkönään hajoitettu Jaumontin kivilouhoksen luona, ja tämä
keksitty juttu oli höystetty jännittävillä yksityisseikoilla: miehiä ja
hevosia musertui kallioiden väliin, kauhea teurastus, ruumiit niin
silvottuina, ettei tahtonut saattaa haudata. Sitten seurasi kyynärän
pituisia kuvauksia vihollisen sotajoukon kehnoudesta ja surkeasta
tilasta: sotamiehet nälkiintyneitä ja puolialastomia, niitä kuoli kuin
kärpäsiä pitkin tien varsia inhottaviin tauteihin. Toisessa
kirjoituksessa kerrottiin, että Preussin kuninkaalla oli vatsatauti ja
että Bismarck oli taittanut jalkansa hypätessään erään ravintolan
ikkunasta ulos, ettei joutuisi zouavien käsiin. Mainiota! Lapoulle
nauroi suu korvia myöten, mutta Loubet ja ne toiset arvelivat
hetkeäkään epäilemättä kertomuksen todenperäisyyttä, että he ehkä pian
saavat nitistellä preussiläisiä hengiltä kuin varpusia viljapellolta
sateen jälkeen. Ja Bismarckin kuperkeikka! Sen hassumpaa ei ole
maailmassa kuultu! Niin, zouavit ja turkokset ovat yksiä peevelin
poikia, -- sitä he ovat aina sanoneet! Heistä kulki jos jonkinlaisia
juttuja, saksalaiset pelkäsivät ja vapisivat vaikka he olivat
sanovinaan, että sivistyneelle kansalle on häpeäksi pitää sellaisia
villipetoja itseään puolustamassa. Vaikka heitä oli kaatunut paljon
Fröschwillerissä, niin olivatpa sittenkin vielä voittamattomat!

Kello löi kuusi Dontrienin pienessä kirkontornissa ja samassa huusi
Loubet:

-- No, aterialle kaikki miehet!

Juhlallisesti istui Jeanin osasto piiriin ruokien ympärille.
Viimeisellä hetkellä oli Loubet käynyt hankkimassa likeisestä talosta
maustinkasvia, porkkanoita ja ruoholyökkiä, ja kylläpä tuoksusi nyt
keitto ja lipui alas sulavasti. Lusikat heiluivat kuppiloissa ja
Jeanin, joka jakoi kullekin osansa, oli jaettava liha tarkasti, ettei
toinen saanut enemmän kuin toinenkaan, sillä muuten olisi tänään
varmaan syntynyt melua. He söivät keiton viimeseen tippaan ja olivat
täysiä kuin pavut.

-- No, nyt se on tehty, sanoi Chouteau lopetettuaan ja kellahti
selälleen, tämä on suloisempaa kuin potku -- en sano mille kohti!

Ja Maurice oli tyytyväinen niinkuin kaikki muutkin eikä enää
muistanutkaan kipua jalassaan. Häntä ei vaivannut enää toverien
raakuus, jokapäiväisen yhdyselämän samallaiset tarpeet olivat
synnyttäneet yhtäläisyyttä ja veljellisyyttä heidän välilleen. Yönsä
hän lepäsi rauhallisesti toisten kanssa teltassa, missä he kyyröttivät
vieretysten, tyytyväisinä lämpimästä kylmän yön aikana. Sitäpaitse oli
Loubet haetuttanut Lapoullella pari sylillistä heiniä, luvattomasta
paikasta tosin, läheisestä ladosta, mutta hyvä niissä kuitenkin oli
maata, pehmeä kuin höyhenissä.

Hymyilevä Suippe lipui hiljaa pajupehkojen välitse ja pitkin sen rantaa
loisti kirkkaana elokuunyönä leiritulia kuin jono kiiluvia tähtiä.

Auringon noustessa keitettiin seuraavana aamuna, kahvipavut jauhettiin
pyssynperällä keittokupissa, kaadettiin kiehuvaa vettä päälle ja
selvitettiin kylmällä. Päivän tähti nousi kuninkaallisen loistavana
purppuraisesta pilvimerestä, mutta ei edes Mauricekaan huomannut enää
luonnon ihanuuksia! ainoastaan Jean, järkevä talonpoika, katseli
levottomana punaista taivaanrantaa, joka ennusti sadetta. Ja lähtiessä
hän torui aika lailla Loubetia ja Pachea, jotka olivat kumpikin saaneet
kolme pitkää vasta leivottua leipää ja sitoneet ne reppujensa päälle.
Vaan teltat olivat jo käärityt kokoon ja remmit kiinnitetyt ja he eivät
ruvenneet enää purkamaan.

Juuri kun kello heläytteli kuutta kirkontornista lähtivät joukot taas
uudistetuilla voimilla alottamaan päivän marssia, 106:s poikkesi
melkein heti eräälle syrjäpolulle päästäkseen Reimsistä Vouzieriin
vievälle valtamaantielle, astui tunnin ajan suoraan sänkipeltojen yli.
Pohjosessa päin näkyi puiden välistä Bethiniville, jossa keisarin
sanottiin viettäneen yönsä. Ja kun he pääsivät Vouzierin tielle oli
samallaista alavaa maata edessä kuin eilenkin, Champagnen autiot seudut
levisivät niin kauvas kuin silmä kantoi joka taholle. Vasemmalla juoksi
Arne, surkea pieni puro ja oikealla näkyi muutama matala harjanne
venyttävän yksitoikkoisia rajaviivojaan loppumattomiin. Tie kulki
useiden maakylien ohi, joissa ovet ja ikkunat olivat sisästäpäin
pönkitetyt, ja kymmenen aikaan levättiin Saint-Etiennessä ja siellä
löysivät sotamiehet suureksi ilokseen vielä tupakkaakin.

Seitsemäs osasto oli jaettu useaan kolonnaan; 106:s rykmentti marssi
yksin, sen jälessä oli ainoastaan yksi jääkäripataljoona ja
reservitykistö, ja Maurice kääntyi useita kertoja katsomaan suurta
kuormastoa, joka eilen oli heitä seurannut, mutta nyt oli härkälauma
poissa. Kanuunat siellä vain vierivät tasaisella tiellä kuin tummat
pitkäsääriset heinäsirkat.

Mutta Saint-Etiennen toisella puolella muuttui tie kurjan kurjaksi.
Nousten ja laskien aaltomaisesti matalien mäkien yli kiemurteli se
hedelmätöntä tasankoa, jossa siellä ja täällä ijankaikkisten
havupuu-istutusten synkän tumma väri erosi valkosen harmaasta maasta.
Hän ei ollut koskaan nähnyt niin kurjaa tietä, huonosti kivitetty,
eilinen rankkasade oli sen pehmittänyt tykältään, ja jalat vajosivat
saviliejuun, joka tarttui kenkiin kuin pihka. Ja jälleen alkoi sataa,
suuria herneenkokoisia pisaroita. Tykistö ei tahtonut päästä minnekään,
pyörät upposivat melkein akselia myöten syviin jälkiin.

Chouteau oli aivan hengästynyt. Hän kantoi komennon riisivarastoa ja
kun luuli, ettei kukaan huomannut, viskasi hän pussin tien viereen.
Mutta Loubet olikin nähnyt.

-- Häpeä nyt! Mitä sinä luulet meidän syövän kun viskaat ruuan tielle,
kuuletko?

-- Roskaa! vastasi Chouteau, onhan niillä joka laatua. Antakoot meille
jotain muuta, elköötkä panko tuollaisia kuormia kantamaan.

Ja nämä sanat tekivät sellaisen vaikutuksen Loubetiin, joka kantoi
läskiä, että hän pudotti sen tielle.

Mauricen kantapäätä oli jälleen ruvennut polttamaan. Hän tuskin kärsi
astua kipeälle jalalleen ja liikkasi niin pahasti, että Jeanin kävi
sääliksi.

-- No, yhäkö sitä vielä pakottaa, sitä kantapäätä?

Ja kun kohta jälkeen levättiin muutama minuutti antoi hän hyvän neuvon:

-- Riisukaa kengät ja sukat pois ja kulkekaa avojaloin, niin kostea
savi lieventää kipua.

Maurice seurasi neuvoa ja siten hänen oli todellakin paljon helpompi
astua, ja hän tunsi syvää kiitollisuutta korpraalia kohtaan. Onneksi
heille oli sattunut sellainen mies, joka ymmärsi asiansa, tiesi aina
mitä oli tehtävä ja oli aina neuvokas. Hän ei tosin ollut muuta kuin
pelkkä talonpoika, vaan kuitenkin kerrassa kelpo mies.

Oli jo myöhä kun he saapuivat Contreuveen, johon oli päätetty pysähtyä
yöksi. Seudut olivat muuttuneet toisellaisiksi, nyt oltiin Ardenneissa.
Suurilta, alastomilta harjuilta, joille seitsemäs osasto sijoittui
leiriin, oli laaja näköala Aisnelaaksoon päin.

Kuuden aikaan ei Gaude vielä ollut kutsunut ruokavarojen jakoon ja Jean
lähti katsomaan soveliasta paikkaa teltalle, hän arveli tuulen
kiihtyvän yöllä. Miehiä neuvottiin valitsemaan hiukan viettävä paikka,
pystyttämään paalut kallelleen ja kaivamaan teltan ympäri pieni vako,
jota myöten sadevesi pääsisi juoksemaan. Mauricen ei tarvinnut ottaa
osaa näihin ylimääräisiin töihin, koska hänen jalkansa oli niin kipeä,
ja hän katseli kummastuksella, miten kätevä ja nerokas heidän
kömpelön näköinen talonpoikais-korpraalinsa oli. _Hän_ oli
menehtymäisillään väsymyksestä, mutta muuten hyvällä mielellä ja sydän
toivoa täynnä, Reimsistä saakka he olivat tulleet hyvää kyytiä,
yhdeksän peninkulmaa kahdessa marssissa. Jos he jatkoivat sillä tapaa,
ei ollut epäilemistäkään etteivät he pian saisi lyödyksi toista
saksalaista armeijaa ja yhtyisivät Bazaineen ennenkun kolmas, joka oli
Vitry-le-Français'n luona ja jota kruununprinssi johti, ennätti tunkea
Verduniin.

-- Mutta, -- mitä tämä tietää? Ei suinkaan meillä ole aikomus kuolla
nälkään? kysyi Chouteau, joka yhtäkkiä havaitsi kellon jo käyvän
seitsemättä eikä kukaan puhunut ruuasta sanaakaan.

Jean oli jo laitattanut Loubetilla tulet ja asettanut vesikattilan
kiehumaan ja kun ei heillä ollut puita oli hänestä parasta heittäytyä
tietämättömäksi kun miehet kiskoivat lautoja lähellä olevasta
puutarhanaidasta. Vaan kun hän alkoi puhua sianlihakeitosta täytyi
heidän tunnustaa, että niin hyvin läski kuin ryynitkin olivat jääneet
maantieliejuun Saint-Etiennen tiellä. Chouteau valhetteli kuin mies ja
vannoi, että kääry oli irtautunut hänen laukkunsa päältä ja pudonnut
tielle niin ettei hänellä ollut aavistustakaan koko asiasta ennenkuin
täällä perillä vasta huomasi, että se oli poissa.

-- Te siat, tiuskasi Jean vimmastuneena, menette ja heitätte jumalan
viljan tielle ettekä ajattele, että niin monta henkeä olisi niistä
saanut täyteen tyhjän vatsansa!

Yhtä hullusti oli leiville käynyt. Ne olivat olleet reppujen päällä,
kastuneet sateessa ja menneet sellaiseksi mäskiksi, että oli mahdoton
suuhun pistää.

-- No, nyt ovat asiat hyvästi, jatkoi Jean, meillä oli kaikki, mitä
tarvittiin ja nyt ei meillä ole kuivaa leipäpalaakaan pureksia...
Sanokaa, ettekö te ole aika porsaita!

Nyt puhallettiin kersanttia käskyä ottamaan ja vähän ajan perästä tuli
surumielinen, hienopiirteinen Sapin ja ilmoitti, että oli mahdotonta
nyt jakaa ruokavaroja, jonka tähden väkien täytyi tyytyä niihin ruokiin
kuin itsekukin kantoivat. Kuormasto oli jäänyt huonon tien tähden
jälelle. Ja härkälauma oli mennyt ihan väärälle suunnalle, kuljettajat
olivat saaneet vastakkaisia käskyjä. Myöhemmin kerrottiin viidennen ja
kahdennentoista osaston kulkeneen samana päivänä Retheliin päin, jossa
pääkortteeri tulisi olemaan, ja sentähden olivat kaikki ruokavarat ja
ihmiset virranneet sinne, kaikki halusivat nähdä keisarin, -- ja
sentähden oli joka paikassa, mihin seitsemäs osasto tuli typötyhjää: ei
teuraseläintä, ei leipää, ei ihmisiä. Ja muun hyvän päälliseksi oli
muonamestarin tavarat viety erehdyksestä Chêne-Papuleux'hön. Koko sodan
ajan olivat nuo alituiset erhetykset ja väärinkäsitykset tuottaneet
monta harmia muonaston hoitajille, joita miehistön kiukku ja syytökset
aina kohtasivat ja jotka useimmiten eivät olleet muuta virhettä tehneet
kuin sen, että tottelivat käskyä ja kiiruhtivat määräajalla määrättyyn
paikkaan, jonne ei sotajoukkoa kuulunutkaan.

-- Syyttäkää itseänne, sen laiskurit! huusi Jean vihoissaan. --
Te ette totta totisesti ansaitse, että minä lähden etsimään kulkkuunne
jotain syömistä! Vaan minä teenkin sen vain siksi, että pidän
velvollisuutenani katsoa, ettette kuole nälkään!

Ja hän lähti etsimäretkelle, niinkuin jokaisen kelpo korpraalin tulee
tehdä, ja otti Pachen mukaansa, sillä hän piti paljon tuosta
hiljaisesta hyväluontoisesta miehestä.

Mutta sillä välin huomasi Loubet parin sadan askeleen päässä yksinäisen
talon ja hänen ovelaan päähänsä pisti, että eiköhän siellä löydy jotain
ottamista. Hän viittasi Chouteaun ja Lapoullen mukaansa ja pyysi
Mauricen välistä vilkasemaan, ettei valkea sammu padan alta.

Maurice istui peitollaan kipeä jalka paljaana. Hän istui katsellen
leiriä, jossa oli syntynyt liikettä ja melua kuultua, ettei tänään
jaetakaan mitään muonavaroja. Ja hän tuli ajatelleeksi, että onni ja
onnettomuus oli täällä heidänkin keskuudessaan jaettu hyvin eri
tavalla, -- toisilla oli yltä kyllin joka laatua ja toisilla ei ollut
kuivaa leipääkään, aina sen mukaan, mimmoinen korpraali heillä oli. Hän
näki sotamiehiä, joilla ei vielä ollut teltta pystyssä eikä
valkeatakaan, toiset makasivat pitkällään heinikossa ja olivat surkean
näköisiä, jota vastoin toiset istuivat aterioimassa -- mitähän sitten
lienevät syöneet, vaan hyvältä se näytti maistuvan. Sitten hän katseli
mielihyvällä reservitykistön oivaa järjestystä. Se oli asetettu vähän
ylemmä mäen rinteelle ja laskevan auringon viimeiset säteet hyväilivät
kanuunaputkia, joita miehet jo parhaallaan puhdistivat tomusta ja
liasta.

Samaan pieneen taloon, jonka Loubet oli kylän laidalla huomannut, oli
heidän kenraalinsa Bourgain-Desfeuilles majoittunut jokseenkin
mukavasti. Hän oli saanut pehmosen vuoteen ja istui juuri ruualla,
munakakku ja paistettu kana edessä, ja oli mainiolla tuulella. Översti
Vineuil oli sattunut tulemaan hänen luokseen virka-asioissa ja kenraali
pyysi häntä pöytätoverikseen. Heitä palveli pitkä ja jäntevä,
vaaleaverinen mies, joka oli otettu kolme päivää takaperin rengiksi
taloon. Sanoi olevansa elsassilainen ja paenneensa kotoaan Fröschwillerin
tappelun jälkeen. Kenraali jutteli yhtä mittaa välittämättä miehestä,
joka tuli ja meni, lausui ajatuksensa sotajoukon marssista, tiedusteli
teitä ja kyliä ja välimatkoja, eikä ensinkään ottanut huomioon, että
poika ei ollut niiltä tienoin kotosin. Kenraalin tietämättömyys kiusasi
överstiä. Hän oli suorittanut lomapalveluksensa Mezièressä, antoi
tyydyttäviä vastauksia, joihin kenraali Bourgain-Desfeuilles huudahti:

-- Se on sikamaista kaikki tyyni! Miten me voimme käydä sotaa alalla,
jota emme tunne vähääkään!

Översti teki toivottoman liikkeen. Hän tiesi, että sodan alussa oli
jaettu kaikille ranskalaisille upseereille tarkkoja karttoja
Saksanmaasta, mutta vallan harvalla taisi olla karttaa omasta maasta.
Hän oli joutua epätoivoon siitä, mitä oli viimeisenä kuukautena nähnyt.
Hänellä ei ollut muuta tarjottavaa kuin urhoutensa, hän oli päällikkönä
heikonpuoleinen eikä suinkaan mikään nero, jota miehet enemmän
rakastivat kuin pelkäsivät.

-- Ei nyt totta totisesti enää saa ruokarauhaa! huusi kenraali
kiivaasti. Mitä ihmettä siellä ulkona melutaan? Mene sinä,
elsassilainen, katsomaan, mitä se nyt on.

Mutta silloin tuli talon omistaja sisään kovasti suuttuneena, hosui
käsillään ja hihkui, että ne ovat ryöstäneet hänet puhtaaksi, jääkärit
ja zouaavit ovat vieneet kaikki, ryöväsivät ja varastivat kuin korpit.
Hän oli ollut ensin niin tuhma, että möi heille munia, perunoita ja
kaniinia, hän kun oli ainoa koko kylässä, jolla oli jotain. Eikä hän
liioin nylkenyt, pisti rahat taskuun ja antoi annettavansa, mutta niitä
tuli yhä uusia, veivät väkisin, tunkivat hänen päälleen, riistivät
itselleen mitä saivat, juoksivat tiehensä -- ja jättivät maksamatta.
Kun talonpojat sodan aikana kätkivät omaisuutensa ja tavaransa eivätkä
usein antaneet sotamiehille juomavettäkään, tekivät he sen pelosta,
ettei heiltä vietäisi kaikkia ja ajettaisi pellolle omista huoneistaan.

-- No no, jättäkää meidät nyt rauhaan, vastasi kenraali lyhyesti. Jos
me olisimme niin ankaroita, täytyisi niitä veitikoita ampua tusina
päivässä. Ja sehän on mahdotonta!

Hän lukitsi oven, ettei tarvitsisi puuttua asiaan, överstin
selittäessä, että miehille ei voitu jakaa ruokavaroja ja he siis olivat
nälistyneitä.

Mutta Loubet oli löytänyt talon perunapellon ja ryhtynyt Lapoullen
kanssa aika vauhdilla kaivamaan molemmin käsin perunoita ja tukkineet
taskunsa täyteen. Chouteau seisoi varpaillaan kurkottaen korkean
lauta-aidan yli, siellä käyskenteli pienessä tarhassa hanhiparvi, puoli
tusinaa komeita lihavia hanhia. Hän viittasi toisille ja vähän
neuvoteltua houkuteltiin Lapoulle kiipeämään aidan yli. Taistelu oli
ankara. Hanhi oli vähällä viedä häneltä nenän ja repi ja raapi
vahvoilla jaloillaan hänen vatsaansa ja reisiä. Hänen täytyi musertaa
sen pää nyrkillään ja lähti sitten juoksemaan koko hanhiparvi jälessä,
ja ne rääkyivät ja tökkivät hänen housunlahkeitaan. --

Kun nämä kolme palasivat leiriin lintu ja perunat säkissä, tapasivat he
Jeanin ja Pachen, joilla myöskin oli ollut hyvä onni, olivat saaneet
ostaa eräältä vanhalta vaimolta neljä vastaleivottua leipää ja juuston.

-- Vesi jo kiehuu ja nyt keitetään kahvia! sanoi korpraali. Tässä on
juustoa ja leipää, oikeinpa meillä on juhla tänään!

Silloin hän huomasi hanhen jaloissaan eikä voinut olla nauramatta. Hän
koetteli sitä tuntijan tarkkuudella ja puhkesi ihmettelyyn:

-- No, mutta tämäpä vasta... Enpä ole nähnyt pitkään aikaan noin
kaunista hanhea, kyllä se ainakin kaksikymmentä naulaa painaa.

-- Tämä lintu tuli meitä vastaan tuolla talon luona, ja sillä näytti
olevan hyvä halu lähteä meidän matkaan! selitti Loubet virnastellen.

Jean ei välittänyt sen enempää. Totta kaiketi miesten täytyi saada
ruokaa. Ja, Herrajumala, kuka olisi hennonut kiiltää poikaparoilta tuon
herkkupalan, eivät olleetkaan pitkään aikaan taitaneet saada
hanhipaistia.

Loubet hankki enemmän puita ja laittoi hyvän valkean, Pache ja Lapoulle
kynivät linnun kiireimmän kautta. Chouteau juoksi lainaamassa
tykkimiehiltä pätkän purjelankaa, ripusti hanhen kahden pajunetin
väliin, jotka asetettiin valkean eteen ja Maurice sai tehtäväkseen
käännellä paistia, että siitä tulisi oikein kypsää. Ja alle pantiin
ruokakuppi, johon rasva pian alkoi tippua. Se oli jotain! Paistinhaju
houkutteli koko rykmentin liikkeelle ja he seisoivat ihaillen piirissä
hanhen ympärillä. Sinä päivänä ei käynyt valittaminen! Hanhipaistia ja
perunoita, juustoa ja leipää ja kahvia. Jean oli emäntänä ja miehet
söivät minkä jaksoivat. Ja tykkimiehillekin vietiin pala nuoran
vuorosta.

Mutta upseerit saivat sinä iltana kilistää suolivyötään,
kenttäravintola oli ajanut samaa tietä kuin kuormasto. Kun tapahtui
ettei muonavaroja voitu jakaa, keksi väestö aina jonkun keinon,
auttoivat toisiaan ja jakoivat mitä heillä oli, vaan upseerien täytyi,
silloin kun kenttäravintola ei ollut kunnossa, nähdä nälkää.

Sentähden hymyili Chouteau itsekseen, kun kuuli kapteeni Beaudoinin
meluavan huonosta järjestyksestä ja järsi levollisesti hanhenluuta
suupielet rasvassa. Hän iski silmää toisille kapteenin ohi astuessa ja
sanoi pilkallisesti:

-- Vilkaiskaapa tuota jäykkäsäärtä! Kyllä mahtaa paistinhaju kutkuttaa
nenää! Mitähän tuo antaisi hanhen hännästä?

Kovin olikin kapteeni nälkäisen näkönen ja se nauratti miehiä, sillä he
eivät pitäneet kapteeni Beaudoinista. Liian nuori ja liian äkänen ja
kopea! Näytti siltä kuin hän olisi aikonut nuhdella miehiä tuosta
sopimattomasta iloisuudesta, vaan hän malttoi mielensä, pelkäsi
sotamiesten huomaavan, miten nälkä hänellä oli, ja astui ohitse
ylpeästi, selkä suorana.

Luutnantti Rochas, joka ei ollut saanut enemmän ruokaa kuin
kapteenikaan, sattui myös tulemaan lähelle onnellisia paistinsyöjiä.
Hän rakasti väkeään, ensiksikin siksi, että hän niin hyvin käsitti
heidän vastenmielisyytensä kapteeni Beaudoinia, tuota itserakasta
lurjusta, upseerikoulusta lähtenyttä keikaria kohtaan, ja toiseksi
sentähden, että oli itsekin kulkenut reppu selässä.

Jean iski silmää kumppaneilleen ja meni luutnantin jälessä teltan taa.

-- Suvaitsetteko, herra luutnantti! Jos te ette pane pahaksi niin me
kernaasti...

Ja hän tarjosi luutnantille astian, jossa oli hyvä pala hanhipaistia,
kuusi perunata ja leipää.

Kyllä maistui uni tänäkin yönä. Jeanin miehet nukkuivat heti kylelle
käännyttyään. Ja heidän täytyi kehua korpraaliaan, joka oli neuvonut
heitä teltan pystyttämisessä, sillä kahden aikaan yöllä nousi rajuilma,
tuuli ja satoi ankarasti. Monta telttaa kaatui ja miehet juoksentelivat
läpimärkinä etsimässä jotain suojapaikkaa, vaan heidän telttansa pysyi
pystyssä ja vesi juoksi pois pientä ojaa myöten, jonka Jean oli
kaivatuttanut sen ympärille.

Päivän valjetessa heräsi Maurice ja koska heidän oli määrä lähteä vasta
kahdeksan aikana, päätti hän nousta mäelle, missä reservitykistö oli,
tervehtimään Honoré serkkuaan. Jalkakaan ei ollut enää niin kipeä, hän
saattoi jo varata siihen. Täällä oli hänellä taas ihmettelemisen
aihetta. Tykistö seisoi loistavassa järjestyksessä, kuusi patteriaa
suorassa linjassa, sitten ruuti- ja rehukärryt, ahjot, ja vähän
kauvempana hirnuivat hevoset nousevaan aurinkoon päin. Hän löysi
helposti Honorén teltan, sillä teltat olivat asetetut riveihin joka
kanuunan viereen, joten heti näki miten monta patteriaa siinä oli.

Kun Maurice tuli, olivat tykkimiehet parhaallaan kahvia juomassa ja
kahden miehen, eturatsastaja Adolfin ja konstaapeli Ludvigin, välillä
oli syntynyt riitaa. He olivat jo kolme vuotta palvelleet yhdessä ja
tulleet jotenkin hyvin toimeen, ruoka-aikoina vain tahtoi sopu loppua.
Ludvig oli hyväpäisempi ja sivistyneempi kuin Adolf ja otti kuitenkin
totellakseen tätä, tapa kun oli semmonen, että se, joka ratsasti,
komensi sitä, joka astui jalan. Ludvig teki kaikki liikatyöt, pystytti
teltan, piti huolta ruuasta, mutta Adolf ei tehnyt muuta kuin hoiti
molemmat hevosensa ja oli isäntänä talossa. Onnettomuudeksi oli
laihalla mustaverisellä Ludvigilla kova ruokahalu ja suuttui
silmittömäksi, kun hänen pitkä, vaaleatukkainen ja suuriviiksinen
toverinsa aina ensimmäiseksi iski ruokiin kiinni. Kiivaasti väittelivät
nytkin; Ludvig oli valmistanut kahvin ja Adolf kaatoi sisäänsä,
niinkuin ei olisi aikonut jättää toverilleen tippaakaan. Toisten täytyi
mennä väliin ja eroittaa riitatoverit.

Honoré meni aina heti herättyään tykkinsä luo ja kuivasi sen
huolellisesti kasteesta, niinkuin se olisi ollut jalorotuinen eläin,
joka saattoi vilustua. Hän seisoi nytkin ja katseli ihastunein silmin
sen aamuvalossa kiiltäviä kupeita kun näki Mauricen tulevan mäkeä ylös.

-- Kas, sinäkö! Minä tiesin, että sinun rykmenttisi on täällä lähellä
ja aijoin tulla sinne, sain eilen kirjeen Rémillystä... Tule, niin
mennään juomaan lasi valkoista viiniä!

Saadakseen olla kahdenkesken serkkunsa kanssa, vei Honoré hänet samaan
pieneen taloon, josta sotamiehet olivat eilen ruokia ryöstäneet.
Isäntä, joka oli hyvin ahnas rahalle, oli avannut pienen viinikellarin
ja seisoi laudalla oven edessä laskien tynnyristä valkoista viiniä,
jota möi kahdellakymmenellä centimillä lasin, -- ja häntä auttoi uusi
renkinsä, pitkä valkoverinen elsassilainen.

Honoré oli juuri kilistämässä Mauricen kanssa kun sattui katsahtamaan
renkiin. Hän tuijotti häneen hetken tyrmistyneenä, ja päästi sitten
kauhean kirouksen.

-- Goliath!

Hän syöksi miehen luo aikoen kuristaa hänet, mutta isäntä, joka luuli
eilisten rosvojen häntä taas hätyyttävän, veti elsassilaisen muassaan
ovesta sisään ja pönkitti sen lujasti. Sotamiehet hyppäsivät
hämmästyneinä kysymään melun syytä ja Honoré paukutti kuin vimmattu
ovelle ja huusi:

-- Avaa, avaa sen paksupää piru! Se on vakooja, minä sanon, että se
mies on saksalainen vakooja.

Nyt uskoi Mauricekin, että serkku oli edellisellä kerralla nähnyt
oikein. Hän tunsi rengin samaksi mieheksi, joka oli Mülhausenin luona
päästetty irti kun ei löytynyt sitovia todistuksia, ja tämä mies oli
Goliath, isä Fouchardin entinen renki. Kun isäntä viimeinkin rohkeni
avata oven, etsittiin talon joka sopukka, vaan turhaan. Mies oli
luultavasti karannut eräästä ikkunasta, joka oli selko selällään, ja
vaikka häntä etsittiin joka taholta, ei näkynyt jälkeäkään
elsassilaisesta, jonka kuullen kenraali Bourgain-Desfeuilles niin
suoraan oli tunnustanut tietämättömyytensä.

Maurice vei puoleksi väkisin Honorén pois, sillä hän pelkäsi, että
serkku epätoivoissaan kertoo miehistölle surullisen historiansa.

-- Pirun piru ... minä olisin kuristanut sen roiston! Sisuni on
kiehunut eilisestä, kun sain sen kirjeen sieltä kotoa...

He olivat kävelleet talon taakse pientarelle, ja istuivat kivelle.
Honoré otti esille kirjeensä ja antoi Mauricelle.

Honoré Fouchardin ja Silvine Morangen rakkaudentarina oli tavallista
laatua. Silvine oli kaunis mustasilmäinen tyttö, joka oli aivan pienenä
kadottanut äitinsä, hairahtuneen naisen, joka työskenteli Rancoutrin
tehtaassa. Ja tohtori Dalichamp, joka oli hyväsydäminen mies ja aina
valmis auttamaan niitä onnettomia, joiden pariin hän virkatoimissaan
joutui, otti tytön huostaansa ja toimitti hänet palvelukseen ukko
Fouchardin taloon. Tosin oli ukko kauhean äreä ja toisinaan ilkeäkin,
mutta siellä pidettiin tyttöä silmällä ja hänellä oli kaikki mitä
tarvitsi, jos vain tahtoi tehdä työtä. Ja olihan ainakin suojattu
niiltä kiusauksilta, jotka ympäröivät tehdastyttöjä. Talon poika
rakastui tietysti lempeäsilmäiseen tyttöön ja tyttö häneen. Ja kun he
täyttivät, toinen kaksikymmentä ja toinen kuusitoista ja Honoré pääsi
vapaaksi arvannostossa, tahtoi hän naida tytön. Mutta ukko ei
suostunutkaan, hän vimmastui ja vannoi ja noitui, ettei se saa tapahtua
niin kauvan kun hänen päänsä on pystyssä, -- sekä piti tytön vieläkin
palveluksessaan siinä salaisessa toivossa, että poika viettelee hänet
ja jättää naimispuuhat sikseen. Kaksi vuotta odottivat nuoret rakastaen
toisiaan niinkuin ennenkin, mutta sitten ei poika enää jaksanut, hänen
ja isän välillä tapahtui kiivas väittely, -- ja poika lähti pois
kotoaan, tarjoutui vapaaehtoiseksi ja lähetettiin Afrikkaan. Ukko piti
yhä Silvinen luonaan, hän oli kaikinpuolin tyytyväinen häneen, ei vain
tahtonut miniäkseen mokomaa kerjäläistä.

Ja silloin se kauhea tapahtui. Silvine oli luvannut odottaa Honoréta,
oli vannonut uskollisesti odottavansa, ja antautui kuitenkin melkein
heti Honorén lähdettyä Goliath Steinbergille, preussiläiselle, kuten
häntä nimitettiin. Tämä hymyilevä, suuritekoinen, vaaleatukkainen
ja punertavaihoinen mies oli palvellut ukko Fouchardia noin
neljännesvuoden ja ollut Honorén toveri ja uskottu ystävä. Oliko se
vanhan kavalan isännän juonia, oliko hän houkutellut preussiläisen
viettelemään ystävänsä kihlatun, oliko Silvine suostunut heikkoudesta
vai oliko hänet otettu puolittain väkivallalla kun hän oli surusta
menehtymäisillään ja ikävöi armastansa? Hän ei käsittänyt itsekään,
miten se oli tapahtunut, hän kulki kuin unessa, pahassa, ilkeässä
unessa, ja tyytyi välttämättömyyteen, avioliittoon Goliathin kanssa.
Tämä oli aina yhtä ystävällinen ja hymyilevä, vaan arveli, että on
parasta lykätä vihkiäiset siksi kun lapsi on syntynyt. Ja vähää ennen
lapsen syntymistä katosi mies eikä nähty enää Rémillyssä. Ihmiset
tiesivät hänen ruvenneen rengiksi erääsen taloon Beaumontin puolessa.
Siitä oli jo kolme vuotta ja nyt puhuttiin yleisesti, että pulska
naurusuu Goliath oli yksi niistä preussiläisistä nuuskijoista, jotka
olivat viime vuosina liikkuneet itäisissä maakunnissa.

Kun Honoré sai tietää, mitä kotona oli tapahtunut, sairastui hän ja
makasi kolme kuukautta sairaalassa. Siellä luultiin, että hän ei
sietänyt Afrikan polttavaa aurinkoa ja ehdoteltiin että hän palaisi
kotimaahan, vaan hän kieltäytyi jyrkästi, hän ei tahtonut kotiin, hän
ei sietänyt ajatustakaan, että näkisi Silvinen toisen miehen lapsi
käsivarrella.

Honorén kädet vapisivat serkun kirjettä lukiessa, sehän oli Silvineltä,
ensimmäinen, ainoa kirje Silvineltä itseltään. Mikä saattoi nyt,
vuosien kuluttua, tuon nöyrän, hiljaisen naisen purkamaan sydäntänsä?
Honoré ajatteli ja muisteli hänen suuria, mustia, lempeitä silmiään,
joissa joskus ilmaantui omituinen lujamielisyys, vaikka tyttöparka oli
elämän ikänsä orjuutta kokenut. Hän kirjoitti yksinkertaisesti, että
tiesi Honorén olevan sodassa ja hän ei voinut antaa hänen kuolla siinä
luulossa, että hänet oli unhotettu. Ei, hän rakasti häntä vieläkin,
niinkuin oli joka päivä rakastanut, hän ei ollut koskaan ajatellut
ketään muuta koko maailmassa ja tahtoi rakastaa kuolemaansa saakka. Ja
tätä hän vakuutti neljällä sivulla, -- samat sanat, samat käänteet
uudistuivat moneen kertaan, -- hän ei yrittänytkään puolustautumaan, ei
koettanut mitenkään selittää tapahtunutta hairahdustaan. Ja lasta hän
ei maininnut sanallakaan! kirje oli vain hyvästijättö, ääretöntä
rakkautta uhkuva hyvästi.

Mauricen silmät vettyivät, ennen muinoin oli serkku usein kertonut
hänelle huoliaan. Hän katsahti ylös ja kohtasi Honorén kyyneleiset
silmät ja sulki hänet syliinsä.

-- Poika parka!

Mutta tykkimies sai pian hillityksi liikutuksensa. Hän kätki
huolellisesti kirjeen ja sanoi tavallisella, reippaalla tavallaan.

-- Niin, kyllä saattaa jo vähemmästäkin turmeltua ihmisen elämä!... Se
roisto, se roisto, jos minä olisin saanut hänet käsiini ... vaan,
ehkäpä me vielä tavataan!

Nyt kuului merkki-puhalluksia ja serkukset erosivat ja lähtivät
nopeasti astumaan, kukin omalle teltalleen. Sinä aamuna ei kumminkaan
päästy heti lähtemään, vaan sotajoukot seisoivat rivissä kello
yhdeksään asti. Johtajat epäröivät taas, eilinen reippaus ja
päättäväisyys oli tyyten poissa. Ja miehet kuulivat kummallisia huhuja:
kolme osastoa marssi pohjoista kohti, ensimmäinen Junivilleen, 5:s ja
12:es Retheliin. Mitä se merkitsi? Ehken oli se toimeenpantu
muonavarojen ottamista varten... Nyt ei siis enää marssittukaan
Verduniin? Mitä varten oli tuhlattu kokonainen päivä? Ja mikä pahinta,
nyt ei vihollinen enää voinut olla kaukana, sillä upseerit olivat
kehoittaneet miehiä rientämään, muuten voisivat jälkimmäiset joutua
vihollisen ratsuväen vakoilijapatrullin kynsiin.

Silloin oli 25 päivä elokuuta ja Maurice tuli jälkeenpäin ajatelleeksi,
että sinä päivänähän Goliathkin katosi. Varmaan hän oli rientänyt
saksalaisten luo antamaan tietoja Châlonin joukon marssista, sillä
juuri seuraavana päivänä kruununprinssi jätti Revignyn ja liikunto
alkoi.

Preussiläinen sotajoukko kiersi ranskalaiset erinomaisen nopeilla
rientomarsseillaan -- 6 peninkulmaa päivässä -- täydellisessä
järjestyksessä, Champagnen ja Ardennien läpi. Sillä aikaa kun
ranskalaiset epäröivinä ja horjuvina tallustelivat melkein paikallaan,
tunkivat preussiläiset heidät rajamaiden metsiä kohti.

Vihdoinkin lähdettiin ja sinä päivänä pyörähti armeija vasemman siiven
ympäri; seitsemäs osasto kulki parin peninkulman matkan Contreuvestä
Vouziersiin, viides ja kahdestoista jäivät paikalleen Rethelin luo ja
ensimmäinen pysähtyi Attignyyn.

Contreuvestä lähdettyä oli alaston tasanko jälleen edessä, Vouziersin
tienoilla kuljettiin harmaiden hedelmättömien mäkien yli, ei näkynyt
puuta, ei ihmisasuntoa, kaikkialla sama surumielinen yksitoikkoisuus.
Ja miehet olivat ikäänkuin väsähtäneitä, vaikka marssi oli niin lyhyt
tuntui se sanomattoman pitkältä.

Kello kaksitoista levähdettiin Aisnen vasemmanpuolisella rannalla,
autiolla seudulla, jonka korkeammilta paikoilta näki laakson ja hyvän
matkan Monthoisin tietä, joka kulkee pitkin joen vartta ja jota myöten
vihollisen luultiin tulevan.

Mutta suureksi ihmeekseen näkikin Maurice samaa Monthoisin tietä
myöten Margueritten divisioonan lähestyvän. Siinä olikin koko
reserviratsuväestö, jonka piti tukea 7:ttä osastoa! Sanottiin olevan
matkalla Chêne-Papuleux'hön. Mutta minkä ihmeen vuoksi paljastettiin
ainoa uhattu kohta? Miksi lähetettiin nämä 2,000 ratsumiestä
keskustaan, jossa ei niitä tarvittu? Miksi eivät saaneet kulkea
jalkaväen edellä vakoillen seutuja? Ja nyt he vielä sattuivat keskelle
7:nen osaston liikettä, sotkivat rivit, ja siinä syntyi kauhea
epäjärjestys, miehet, hevoset ja kanuunat sekasin. Kaksi pitkää tuntia
saivat afrikkalaiset jääkärit odottaa Vouziersin luona.

Sattumalta tapasi Maurice Prosperin, joka oli juottamassa hevostaan
pienen lammikon rannalla; ja he juttelivat hetken aikaa. Jääkäri oli
ihan hämmennyksissä, hän ei tietänyt mitään eikä käsittänyt, mitä
Reimsistä lähdettyä oli tapahtunut; niin, olipa tosiaan nähnyt kaksi
ulaania ja ne pirut olivat tulleet ja hävinneet yhtä nopeasti, eikä
yksikään sielu voinut ymmärtää mihin ne joutuivat. Joka paikassa
kerrottiin ihmeitä noista ratsumiehistä, neljä ulaania oli nelistänyt
ladatut revolverit kädessä erään kylän läpi, puolentoista peninkulman
päässä heidän osastostaan. Siellä, täällä, kaikkialla niitä nähtiin,
ratsastivat kolonnain edessä kuin mehiläisparvi eli liikkuva verho,
jonka takana jalkaväki levollisesti astuskeli, niinkuin ei olisi ollut
sodasta tietoakaan. Ja Maurice kävi jälleen alakuloiseksi, hän katseli
surullisesti tielle, jossa husaarit ja jääkärit tunkivat yhdessä
mylläkässä, vähääkään hyötyä tuottamatta.

-- No, hyvästi siis, Prosper, sanoi hän puristaen jääkärin kättä. Ehken
teitä vielä tarvitaankin siellä ylhäällä.

Prosper kohotti olkapäitään, hän oli kyllästynyt koko komentoon, ja
silitteli väsyneesti Zephirin kaulaa.

-- Vielä mitä! Hevoset täällä kyllä saavat olla liikkeessä, mutta
miehillä ei ole mitään tekemistä. Harmillista!

Kun Maurice sinä iltana riisui sukan jalastaan katsoakseen kantapäätä,
jota taas oli kauheasti kirvellyt, lähti nahka irti ja veri purskahti
esille. Jean kuuli hänen voihkahtamisensa ja tuli levottoman näkösenä
katsomaan.

-- Mitä tämä on? Ei, antakaa nyt minun hoitaa tuota jalkaa, muuten voi
tapahtua, että jäätte meistä jonnekin makaamaan, ja se olisi surkeata!

Hän istahti maahan ja pesi haavan kylmällä vedellä sekä sitoi
liinarievuilla, joita kaivoi laukustaan. Hän piteli hiljaa ja hellästi,
melkein äidillisesti kipeää jalkaa, paksut sormet osasivat olla
tarvittaessa näppärät ja sujuvat.

Maurice tuli kummallisesti liikutetuksi, hänen silmänsä täyttyivät
kyynelistä, ja hän katsoi, sydämmestään kaihoten veljellistä rakkautta,
lempeästi talonpoikaan, jota oli ensin vihannut ja halveksinut.

-- Sinä olet kelpo mies, Jean... Kiitos nyt, vanhus!

Ja onnellinen hymy vakavilla kasvoillaan sinutteli Jeankin toveriaan.

-- Ei mitään kiittämistä, pikku ystävä!... Minulla on täällä tupakkaa,
tahdotko sikarin?



V.


Herätessään seuraavana aamuna tunsi Maurice kipua olkapäässään ja
jäsenet olivat tuiki hellät. Hän ei ollut vielä tottunut makaamaan
paljaalla maalla ja kun ei saanut riisua sukkia ja kenkiä pois enää
senjälkeen kuu kersantti oli käynyt tarkastus-retkellään teltoissa, oli
jalkakin taas pahempi, puhumattakaan sääristä, jotka olivat aivan
jäykistyneet. Hän oli varomattomuudessaan ojentanut jalkansa ulos
teltan reunan alaitse kun ei enää jaksanut maata koukkusissaan.

Jean sanoi heti:

-- Kuules, hyvä ystävä, jos lähdemme marssimaan tänään on parasta
näyttää tuota jalkaa tohtorille ja toimittaa, että pääset jonkun
kuorman päälle.

Vaan kukapa siitä selvän sai, yksi tiesi sitä, toinen tätä. Kerran jo
luultiin, että oli aikomus lähteä, koko armeija teki liikkeen
Vouziersiin päin, ei jätetty kuin yksi prikaatti toisesta divisioonasta
vartioimaan Monthoisin tietä. Mutta yhtäkkiä pysähdyttiinkin joen
oikeanpuoliselle rannalle; kiväärit asetettiin tavanmukaisiin ryhmiin
niitylle, joka on molemmin puolin Grand-Prén tietä. Silloin saivat
husaarit lähtökäskyn ja heidän marssinsa antoi aihetta monenlaisiin
arveluihin.

-- Jos me jäämme tähän makaamaan, niin minä en menekään tohtorin luo,
sanoi Maurice, jota sairasvaunut kammottivat.

Ja kohta saatiinkin tietää, että kenraali Douaylla oli aikomus täällä
odottaa varmoja tietoja vihollisen liikkeistä. Sillä hänen
levottomuutensa kasvoi tunti tunnilta sen jälkeen kun oli eilen nähnyt
Margueritten divisioonan kulkevan ohitse; hän tiesi olevansa suojatonna,
tiesi, ett'ei ainoakaan sielu vartioinut Argonnen solia ja että hänen
niskaansa voitiin hyökätä mikä silmänräpäys tahansa. Ja hän oli
lähettänyt neljännen husaarirykmentin tiedustelemaan, tuomaan vaikka
millä hinnalla tietoja vihollisen asemasta.

Vouziersin pormestarin toimesta oli miehistölle voitu jakaa leipää,
lihaa ja hevosen ruokia ja kahden aikaan he saivat panna keittopadat
tulelle. Vaan silloin heitä jälleen säikähdytti uusi marssiin lähtö,
Bordasin prikaatti teki käänteen ja meni samaa tietä kuin neljäs
husaari-rykmentti. No, mitä se taas oli? Joko heidät jälleen ajetaan
pois ruokakipenen äärestä juuri kun padat ovat kiehumaisillaan? Mutta
upseerit selittivät, että Bordasin prikaatilla oli käsky miehittää
Buzancy, joka oli neljänneksen verran ylempänä. Toiset koettivat
uskotella, että husaarit olivat tavanneet lukuisan vihollisen
sotajoukon ja että prikaatti oli lähetetty heille avuksi.

Maurice sai nyt levätä pari tuntia. Hän heittäytyi mäen rinteelle
nojosiinsa ja katseli puoleksi horroksissa vihannoivaa Aisnelaaksoa,
reheviä niittyjä ja puuryhmiä, joiden välissä joki hiljalleen virtasi.
Etempänä, sillan luona, nousi haiku korkeista tehtaantorvista ja
laakson suun sulki pieni kylä, joka oli pengermäisesti rakennettu mäen
rinteelle; kattojen yli kohotti kirkko kupulakensa ja neljä torniaan.
Ja kun hän väsyneenä katseli tuota kaunista pientä kylää vihannoivassa
ympäristössä, heräsi hänessä monta suloista muistoa; hän oli olevinaan
lapsi vielä ja teki uudelleen pienet retkensä Vouzieriin, kuten muinoin
asuessaan syntymäkylässään Chêne-Papuleux'ssä. Tuntiin hän ei muistanut
huoliaan, vaan lepäsi unelmiin vaipuneena.

Keitto oli jo aikoja keitetty ja syöty ja sotajoukko odotti yhä. Vasta
kahden tienoissa syntyi liikettä, joka vähitellen levisi koko leiriin.
Jaettiin käskyjä, kaikki joukot asetettiin ylängöille Chestresin ja
Falaisin kylien välille. Insinöörit alottivat juoksuhautoja ja
rintavarustuksia, reservitykistö sijoittui korkealle mäelle. Ja huhu
tiesi kertoa kenraali Bordasin lähettäneen sanantuojan ilmoittamaan,
että hän oli kohdannut Grand-Prén luona suuren preussiläisen armeijan
ja täytynyt vetäytyä takasin Buzancyyn, ja peljättävissä oli että hänen
palausretkensä Vouziersiin tulee katkaistuksi. Ylipäällikkö antoikin
käskyn seitsemännelle osastolle asettautua taisteluasentoon, hän luuli
päällekarkauksen olevan hyvinkin lähellä ja tahtoi olla valmiina
torjumaan ensimmäisen hyökkäyksen, kunnes ehtisi saada apua ja
ajutantti lähetettiin viemään tietoa marsalkalle ja pyytämään
lisäväkeä. Kuormasto ja muonavaunut, jotka olivat saapuneet yöllä,
laitettiin arviolta Chagnyyn päin, kenraali pelkäsi pitkän jonon
estävän sotajoukon liikkeitä kahakan syntyessä.

-- Taitaa tulla taistelusta tosi tällä kertaa, herra luutnantti?
uskalsi Maurice kysyä Rochasilta.

--- Se on varma, vastasi luutnantti, ja saatte nähdä, että tässä
syntyykin aika kahakka!

Väki riemuitsi; sitä mukaa kun he asettuivat Chestresin ja Falaisin
välille kasvoi innostus joukossa; jo saavat vihdoinkin nähdä
preussiläisiä, joista oli niin paljon kerrottu lehdissä, saavat nähdä,
miten kurjia ja nälistyneitä ja resuisia ne ovat. Kaikki odottivat
kärsimättömästi sitä hetkeä, sillä helppohan semmosia raukkoja on
hengiltä nitistää. Huokean voiton toivo rohkaisi sotamiehiä.

-- No, jo onkin aika, että tässä tosi tulee, tuumaili Jean. Kyllä on jo
tarpeeksi leikitty piilosilla sen jälkeen kun sivuutimme heidät
rajalla, sen jälkeen kun olivat voittonsa voittaneet... Mutta, tietääkö
kukaan, ovatko nämä niitä, jotka löivät Mac-Mahonin?

Maurice ei tietänyt sanoa, mutta sanomalehdistä päättäen tuntui hänestä
mahdottomalta, että kolmas sotajoukko, jota kruununprinssi johti ja
joka kaksi päivää sitten oli ollut Vitry-le-Françaisin luona, nyt jo
olisi ehtinyt tänne Vouziersiin. Oli tosin puhuttu neljännestä
sotajoukosta, jota Sachsin prinssi johti ja jonka tulisi toimia Maasin
luona, mutta mahtoikohan tämä olla se? Nopeasti olisivat siirtyneet
Grand-Préhen! Vaan nyt kuuli Maurice jotain niin hämmästyttävää, että
hän tuli aivan pyörälle päästä: kenraali Bourgain-Desfeuilles
kysyi eräältä Falaisen talonpojalta, juokseeko Maas Buzancyn ohi
ja onko siellä kestäviä siltoja. Tietämättömyyden levollisuudella
selitti kenraali, että odotettiin 100,000 miehen hyökkäystä
Grand-Préstä päin ja että toinen 60,000 miehinen armeija oli
tulossa Saint-Menehouldista.

-- Entä jalka? kysyi Jean.

-- Ei sitä nyt kivistä! vastasi Maurice naurahtaen. Kun saadaan
tapella, unohtuvat sellaiset.

Ja totta olikin. Hän oli niin kiihoittunut, että tuskin tunsi maassa
liikkuvansa. Eikä ihme, -- kun ei ollut vielä koko sotaretken aikana
käyttänyt ainoatakaan patroonaa! Hän oli ollut rajalla, oli viettänyt
sen kauhean yön Mülhausenin luona, vaan näkemättä yhtä preussiläistä,
laukasematta yhtä laukausta; sitten he olivat peräytyneet aina
Belfortiin, aina Reimsiin saakka ja nyt marssineet viisi päivää
vihollista vastaan -- mutta ruudinhajua ei oltu vieläkään saatu
haistaa. Kuusi viikkoa takaperin hän oli innostuksesta hehkuvana
lähtenyt sotaan, oli uneksinut heti paikalla pääsevänsä taistelemaan ja
voittamaan, mutta miten oli käynyt! jalkaparat kuluivat nahattomiksi
juoksennellessa syrjässä, kaukana vihollisesta ja taistelukentästä.
Sentähdenpä hän olikin kärsimättömin kaikista kärsimättömistä, jotka
seisoivat tähystellen pitkin Grand-Prén loppumattomiin jatkuvaa suoraa
tietä. Alhaalla levisi laakso, Aisne välkkyi kuin hopeanauha molemmin
puolin viheriä raita-, salava- ja poppelipuita, -- mutta hänen
katseensa kääntyi ehdottomasti tielle.

Neljän aikaan syntyi hälinää. Neljäs husaarirykmentti palasi tehtyään
pitkän mutkan. Suusta suuhun kulki huhu kahakasta ulaanien kanssa,
kaikki vahvisti miehissä uskoa, että ratkaiseva hetki lähestyi. Kaksi
tuntia myöhemmin tuli nuori sanansaattaja kertoen vapisten ja täristen,
että kenraali Bordas ei uskaltanut lähteä Grand-Préstä, sillä hän oli
vakuutettu Vouziersin tien olevan tukossa, joka ei tietysti ollut
asianlaita, koska lähetti oli ehjin nahoin päässyt perille. Mutta se
saattoi pian tapahtua, ja kenraali Douay ratsasti divisioonansa
etunenässä toiselle prikaatilleen avuksi; ja kauvan aikaa saattoi silmä
seurata eteneviä joukkoja ennenkun ne hävisivät illan hämärään.

Översti Vineuil teki kiertoretken nähdäkseen, olivatko joukot
tarpeellisessa kunnossa yöksi. Hän kummeksi, että kapteeni Beaudoin ei
ollut paikallaan, ja kun tämä juuri samalla hetkellä tuli ja selitti,
että hän oli ollut aamiaisella paronitar Ladicourin luona, antoi
översti hänelle kunnon ripityksen.

-- Pojat, sanoi översti käyskennellessään miesten joukossa, tänä yönä
tapahtuu luultavasti päällehyökkäys, eli aivan varmaan huomenna päivän
koitteessa... Olkaa varuillanne ja muistakaa, että 106:s rykmentti ei
ole koskaan vielä kääntänyt viholliselle selkäänsä.

Miehet hurrasivat, kaikki toivoivat yksimielisesti, että saisivat
vihdoinkin "iskeä kiinni", kaikki olivat kyllästyneet sinne tänne
juoksemiseen ja epävarmuuteen. Nyt saivat miehet tyytyä kahviin ja
korppuihin, sillä aamupäivällä oli ollut keittoruokaa. Makuulle ei
saanut kukaan ruveta. Tuhannen kyynärän päähän asetettiin etuvartioita
ja vahtisoturijono ulottui Aisnen rantaan asti. Upseerit valvoivat
leiritulilla. Ja erään matalan muurin ohi kiiti silloin tällöin häilyvä
varjo ja välähti leiritulen epävarmassa valossa sapelin kahva eli
kullattu pukunauha: esikuntaupseerit ja ylipäällikkö riensivät tielle
tuijottamaan pimeään yöhön ja kuuntelemaan, sillä he olivat kovasti
huolissaan kolmannen divisioonan kohtalosta.

Yhden aikana asetettiin Maurice vartiosoturiksi etäiselle ja
vaaralliselle paikalle, erään hedelmäpuutarhan laitaan joen ja tien
välillä. Yö oli sysimusta. Ja jäätyään yksin nukkuvan maiseman
hiljaisuuteen alkoi pelko häntä ahdistaa, outo pelko, jommoista ei
ollut vielä koskaan tuntenut, joka tunki luihin ja ytimiin ja tärisytti
koko ruumista kuin viha ja häpeä. Hän kääntyi katsomaan vahtitulia,
mutta ne olivat puiden suojassa, hänen takanaan levisi pimeän yön
synkkyys, -- vasta hyvin kaukana, Vouziersissä, pilkotti pieni valkea,
asukkaat olivat kuulleet läheisestä taistelusta eivätkä uskaltaneet
mennä levolle. Maurice oli menettää järkensä kun huomasi, ettei hän
nostettuaan pyssynsä olalle, voinut eroittaa jyväsintä, niin oli pimeä!
Ja nyt alkoi kauhea odotusaika: hän jännitti aistinsa kuullakseen
pienimmänkin risahduksen niin että korvat lopulta valehtelivat. Kun
lehti rasahti, kastepisara tipahti puusta, eli joku pikku eläin juoksi
nurmikossa, kaikui se hänen korvissaan kuin ukkosen jyrinä. Mitä, eikö
nyt kuulunut kaukaa oikealta kavioiden kopinaa ja tykistön jyrisevä
ääni? Ja vasemmalla kuiskailtiin pimeässä, mitä se oli? -- varovaista
supinaa, etuvartija, joka tulee hiipien yön varjossa ja hyökkää hänen
niskaansa? Kolmasti hän nosti pyssyn olalle ja aikoi lauvaista, mutta
hän pelkäsi erehtyvänsä, joutuvansa naurun alaiseksi, se pidätti hänen
kättään, vaan lisäsi samalla kurjuuttaan. Hän oli laskeutunut
polvilleen ja nojasi olkapäällään puuhun, hän luuli seisoneensa
vartioimassa tuntikausia ja alkoi jo uskoa, että hänet oli unhotettu ja
jätetty yksinään... Vaan yhtäkkiä hävisi kaikki pelko, hän eroitti
tieltä, jonka tiesi olevan kolmensadan kyynärän päässä, tahdinmukaisia
askeleita ja hän oli varma, että siellä lähestyivät odotetut joukot,
kenraali Douay ja Bordasin prikaatti. Ja samassa tulikin vapautus,
vahtivuoro, määrätty tunti oli kulunut loppuun.

Aivan oikein! Kolmas divisioona palasi leiriin rauhoittaen
huolestuneita päälliköitä. Mutta varailla oli kumminkin oltava, sillä
kaikki tiedot varmensivat uskoa, että yhteentörmäys on tapahtuva
piakkoin. Heillä oli muassaan muutamia vankeja, synkkiä ulaaneja, jotka
istuivat mykkinä ja jäykkinä punasiin nuttuihinsa kääriytyneinä,
eivätkä puhuneet halaistua sanaa.

Ja päivä tuli, sateinen harmaa aamu koitti odottavan leirin yli. Miehet
seisoivat yhä täysissä tamineissa, vaan he näyttivät väsyneiltä,
ijankaikkinen odotus alkoi veltostuttaa mieliä. Neljätoista tuntia oli
valvottu yhtä mittaa. -- Kello seitsemän tuli luutnantti Rochas
ilmoittamaan, että Mac-Mahon saapuu kohta joukkoineen. Kenraali Douay
oli saanut vastaukseksi eiliseen ilmoitukseensa tapahtuvasta
yhteentörmäyksestä kirjeen Mac-Mahonilta, jossa häntä kehoitetaan
pitämään puoliaan, kunnes ennätetään lähettää apua: eteenpäin liike oli
pysäytetty, ensimmäinen osasto marssi Terroniin, viides Buzancyyn, vaan
kahdestoista jää toiseen linjaan Chêne-Papuleux'ssä. Ja vielä kerran
alkoi odotus, nyt ei enää puhuttu yhteentörmäyksestä vihollisen kanssa,
nyt valmisteltiin suurta ratkaisevaa taistelua; koko sotajoukko
vetäytyi Maasin luota etelään päin, Aisnelaakson puoleen; ja tänäänkin
saivat miehet tyytyä kahviin ja korppuihin, ei uskallettu antaa ruveta
keittämään, sillä varmasti ennen päivällistä saadaan "iskeä kiinni", --
niin sanoivat kaikki, vaikka ei kukaan tietänyt miksi. Mac-Mahonin luo
lähetettiin ajutantti kiirehtimään lähtöä, sillä uusia varmoja tietoja
tuli yhä, että molemmat saksalaiset armeijat lähestyivät, ja kolme
tuntia myöhemmin ratsasti toinen upseeri täyttä karkua Chêneen,
pääkortteriin, noutamaan käskyjä. Levottomuuteen antoi aihetta erään
seudun pitäjänvoudin ilmoitus kenraali Douaylle, että Grand-Préssä oli
nähty satoja tuhansia miehiä ja että toinen yhtä suuri lauma lähestyi
Buzancya.

Kello lähestyi kahtatoista, eikä vieläkään näkynyt preussiläisiä. Yksi,
kaksi, ei mitään. Väsymys ja epäilykset saivat taas jalansijaa.
Miehistö pilkkasi kenraaleja. Ehken olivat sattuneet näkemään oman
varjonsa, parasta on, että vastaisuudessa käyttävät kiikaria. Kyllä
ovat kauniita poikia, nostavat saakulinmoisen melun tyhjän tähden ja
tekevät niitä valmistuksiaan! Joku pilkkakirves huusi:

-- Tämä on siis samanlaista kuin Mülhausenin luona!

Mauricea värisytti kuullessaan nuo sanat. Hän muisti hurjan paon,
mielettömän kauhun, joka ajoi seitsemättä osastoa eteenpäin kuin lehteä
tuulessa, vaikka ei kukaan ollut nähnyt viiden peninkulman alalla
saksalaisen jälkeäkään. Koska vihollinen ei ollut vielä hätyyttänyt,
kaksikymmentä neljä tuntia Grand-Prén kahakan jälkeen, lienee neljäs
husaarirykmentti kohdannut jonkun vakoilijapatrullin. Sotajoukko oli
ehkä vielä kaukana, parin päivän marssin päässä, arveltiin. Miehet
kauhistuivat ajatellessaan kallista aikaa, joka taas oli hukkaan
kulutettu. Kolmen päivän osaksi ei oltu kuljettu kuin yksi peninkulma,
Contreuvestä Vouziersiin. 25 päivänä olivat toiset osastot marssineet
pohjoseen päin muonavaroja ottamaan; nyt, 26:na, he palasivat ollakseen
vihollista vastassa, vaan sitä ei kuulunutkaan. Argonnen solien luona
oli Bordas luulotellut olevansa suuressakin vaarassa, koko divisioona
oli rientänyt avuksi, ja sitten oli ilman aikojaan peloteltu
seitsemättä osastoa ja koko sotajoukkoa. Ja Maurice ajatteli, miten
kallis joka ainoa hetki oli kun muka oli aikomus panna toimeen
sellainen tuuma, että yhtyä Bazaineen, tuuma, jonka toteuttamiseen
tarvittiin nerokas päällikkö ja erinomaiset joukot, jotka kiitivät
rientomarssissa suoraan eteenpäin kaikista esteistä huolimatta.

-- Ei, tämä vie suoraan helvettiin! huudahti hän epätoivossaan
Jeanille, kun asia hänelle äkkiä selvisi. Ja hän jatkoi matalalla
äänellä, sillä korpraali ei näyttänyt käsittävän, mitä hän tarkoitti:

-- Eivät ne ole niinkään häijyjä, mutta tuhmia ne ovat. Ja heitä ei
onnesta milloinkaan. Eivät tiedä mitään, eivät näe nenäänsä etemmäksi.
Eikä heillä ole mitään määrättyä suunnitelmaa eikä kykyä mihinkään,
samanlaisia kaikki päälliköt... Ja sitten ei heillä ole onnea
milloinkaan, kaikki on vastassa ja kaikki menee päin helvettiin!

Sama toivottomuus, jota Maurice, sivistynyt mies, tunsi ja ymmärsi,
levisi miehistöön kuin raskas paino. Vaan heidän oli seistävä yhä,
liikahtamatta, seista ja odottaa. Epäilys, synkkä aavistus asiain
todellisesta tilasta, alkoi herätä paksuimmissakin päissä ja pitkissä
riveissä ei löytynyt kohta yhtä miestä, joka ei olisi ollut huolissaan
huonojen päälliköiden tähden ja surrut, mihin sellainen hitaus ja
toimettomuus heidät lopulta saattaa. Mitä he, taivaan nimessä,
odottivat, koska ei kuulunut ainoatakaan preussiläistä? He tahtoivat
joko tapella, ja heti, eli saada maata yönsä rauhassa ja syödä joskus!
Kyllä tätä jo osattiin! Viimesen ajutantin lähdettyä yltyi levottomuus
joka hetki, miehet keräytyivät ryhmiin, puhuivat kiivaasti ja
viittilöivät käsillään. Kiihtymys tarttui upseereihin, he eivät
osanneet vastata paljon mitään sotamiehille, jotka rohkenivat tuoda
esille kysymyksiään. Ja kun viiden ajoissa saatiin tietää, että oli
aikomus peräytyä, herätti se leirissä suurinta iloa, joka rinnasta
pääsi helpotuksen huokaus.

No, vihdoinkin siis järki pääsi voitolle! Keisari ja Mac-Mahon, jotka
olivat aina vastustaneet tätä marssia Montmédyyn ja olivat peloissaan
kun heidät jälleen oli kaarrettu ja joutuneet Sachsin ja Preussin
kruununprinssien sotajoukkojen eteen, luopuivat mahdottomasta tuumasta
yhtyä Bazaineen ja vetäytyivät takasin Pohjois-Ranskan linnoitusten
kautta Pariisin ympärille. Seitsemäs osasto tulisi marssimaan Chênen
kautta Chagnyyn, viides Poixiin, ensimmäinen ja kahdestoista
Vendresseen. Mutta koska heidän nyt kuitenkin lopulta täytyi peräytyä,
niin minkä ihmeen tähden heidät oli kuljetettu aina Aisnelaaksoon
saakka, miksi oli tuhlattu niin monta päivää, kärsitty niin monta
vaivaa, kun luonnollisinta ja johdonmukaisinta olisi ollut miehittää
Reimsistä Marnelaakson suuret linnoitukset. Ei siis löytynyt
kelvollista johtoa eikä sotataitoa eli edes tavallista tervettä järkeä!
Vaan nyt ei kukaan muistanut turhia kysellä, kaikki riemuitsivat
viimesestä järkevästä päätöksestä, että vihdoinkin ryhdyttiin ainoaan
keinoon, joka saattoi pelastaa sotajoukon siitä ampiaispesästä, mihin
se oli joutunut. Kenraaleista alimpaan sotamieheen olivat kaikki
vakuutetut, että Pariisin muurien alla puhaltaa sotajoukkoon entinen
voitonhenki, että ne vielä kerran osottautuvat voittamattomiksi, ja
että siellä annetaan preussiläisiä selkään. Mutta huomenaamuna olikin
lähdettävä jo päivänkoitteessa, muuten se voisi olla liian myöhäistä --
ja sentähden syntyi leirissä heti kihinää, merkkipuhallukset
kajahtelivat, käskyjä annettiin joka taholla, tavaravaunut ja kuormasto
lähetettiin heti tielle, ett'eivät olisi estämässä jälkijoukon
liikkeitä.

Maurice oli innoissaan. Vaan juuri kun hän aikoi selittää Jeanille
peräytymisen tärkeyttä, pääsi häneltä tuskanhuuto. Jalkaan koski
kauheasti, se oli raskas kuin kivi, sitä tuskin kärsi paikaltaan
hievauttaa.

-- No, mikäs nyt? Jalkako se taas? kysyi korpraali pahoillaan.

Ja hän keksi jälleen keinon.

-- Kuule, sanoithan sinä, että sinulla on tuttavia Chênessä? Pyydä nyt
lupaa välskäriltä ja aja heidän luokseen, niin saat maata tarpeeksesi
kunnon vuoteella ja lepuuttaa jalkaasi. Ja jos huomenna olet terve,
niin lähdet mukaan kun siitä kautta kuljetaan... Vai mitä?

Falaisessa tapasi Maurice erään isänsä tuttavan, joka aikoi juuri
lähteä viemään tytärtään Chêneen ja joka mielellään lupasi ottaa
Mauricen rattailleen.

Mutta tohtori Bouroche sattui olemaan erittäin huonolla päällä ja
hihkasi kuin jalopeura jalkaa katsottuaan:

-- Ajakaa vaikka hiiteen tuollaiset hienonahat ja hellähousut! Meillä
on niitä täällä leirissä ihan tarpeeksi. Vaikka olisitte jo aikoja
päiviä lähtenyt...!

Kun Jean oli auttanut Mauricen rattaille, kääntyi tämä ja puristi hänet
syliinsä niinkuin olisivat eronneet ikipäiviksi. Ja kukapa voi tietää,
mitä palausretkellä saattoi tapahtua! Maurice melkein hämmästyi
huomatessaan, kuinka syvästi hän jo oli kiintynyt korpraaliin. Hän
katsoi jälelleen ja katsoi vielä toisen kerran viitaten viimeisen
hyvästin, eikä huomannutkaan kun jo olivat leirin ulkopuolella. Siellä
laiteltiin parhaallaan suuria nuotioita, että saksalaiset luulisivat
heidän olevan alallaan, ja he saavat lähteä hiljaa huomaamatta päivän
koittaessa marssimaan.

Koko matkan voivotteli maalainen sodan kauheutta. Hän ei ollut
uskaltanut jäädä Falaiseen ja nyt katui, että oli lähtenyt talostaan,
sillä jos vihollinen pistää sen tuleen, joutuu hän kerrassa
kerjäläiseksi. Tyttö itki koko ajan. Ja Maurice antoi ukon puhua, hän
ei jaksanut vastata niin eikä näin ja vähän matkaa ajettua nukahti
poika kuin tuutuun. Hevonen oli sukkela jaloiltaan ja puolessatoista
tunnissa kuljettiin kahden peninkulman taival Vouziersista Chêneen.

Ilta alkoi juuri pimitä kun Maurice hämmästyneenä ja kylmästä väristen
laskeutui alas kärryistä ja huomasi olevansa pienellä torilla sillan
vieressä, vähäsen keltasen talon edustalla, saman talon, jossa hän oli
viettänyt ensimmäiset kaksikymmentä ikävuottansa. Ja hän astui vanhan
tavan mukaan ovelle, vaikka tiesi, että talo oli jo puolitoista vuotta
takaperin myyty eläinlääkärille. Eräs mies tuli kysymään, ketä hän
etsii, vaan hän vastasi osaavansa joka paikkaan kylässä ja kiitteli
tuhannesti miestä hänen avuliaisuudestaan.

Vaan kun hän taas seisoi keskellä pientä kolmikulmaista toria, petti
hänen muistinsa yhtäkkiä ja hän ei tietänyt, minne oikeastaan tahtoi.
Minne ihmeelle se oli? Samassa juolahti hänen mieleensä prokuraattori,
niin, sinnehän hänen pitikin, Desrochesien luo, jotka olivat olleet
heidän likimmäiset naapurinsa. Vanha rouva, prokuraattorin äiti, oli
ollut hänen äitinsä paras ystävä ja hemmotellut häntä aika lailla kun
hän oli pieni poikanulikka. Mutta nyt oli kaikki niin ihmeesti
muuttunutta, rauhallinen pieni kylä oli käännetty nurin narin, sotainen
mieslauma asusti sen ahtaissa sopukoissa; kadut vilisivät upseeria,
sanantuojia, joutilaita ja vetelehtijöitä jos jonkin lajisia. Tuolla
oli kanava, joka jakoi kahtia pikku kylän, ja kapea kivisilta; sen
toisella puolella sammaltunut tapuli ja Berondkatu vasemmalla, Sedanin
tie oikealla. Mutta tällä puolen tuntui kaikki ventovieraalta,
Vouzierskatu oli niin kummallinen kun sen näki liikkuvia täynnä, hänen
täytyi kääntyä katsomaan, oliko Desrochesin talo vielä paikoillaan ja
raatihuone siinä missä ennen. Ja tuoko oli pieni rauhallinen ravintola,
jonka pihamaalla hän lapsena oli niin usein lyönyt sirua? Se oli täynnä
väkeä ja hänestä näytti kuin kadulta olisi koetettu ajaa pois
uteliaita. Ja kaivon takana hän huomasi ihmeekseen monia kymmeniä
vaunuja ja kärryjä ja nelipyöräisiä ajopeliä, jotka näyttivät
kummallisen tuttavilta.

Maurice seisoi miettiväisenä ympärilleen katsellen, kun eräs
vanhemmanpuoleinen nainen, joka oli häntä hetken aikaa tarkastanut,
huudahti:

-- Mitä, voiko se olla mahdollista? Nuori Levasseur!

Nyt Mauricekin tunsi hänet, se oli rouva Combette, apteekkarin vaimo,
ja kun hän selitti aikovansa mennä Desrochesen luo yösijaa pyytämään,
tarttui rouva hänen käsivarteensa ja sanoi hätäisesti:

-- Ei ei, elkää millään muotoa! Meillä on tilaa... Kuulkaahan, mitä
minä kerron!

Ja suljettuaan huolellisesti apteekin oven, jatkoi rouva:

-- Ajatelkaas, hyvä ystävä, keisari asuu prokuraattorilla... Koko talo
on täynnä väkeä ja minä luulen, että he eivät ole laisinkaan mielissään
siitä kunniasta. Ajatelkaa, kun vanhan rouvarukankin on täytynyt antaa
huoneensa niille ja muuttaa vinnille. Eikä ole hauska kivuta sellaisia
jyrkkiä portaita, kun on yli kuudenkymmenen!... Katsokaas tuonne,
näettekö, nuo ovat kaikki keisarin, nuo kirstut, vai miksi niitä
sanotaan.

Tosiaankin, siinä olivat juuri samat vaunut ja ajopelit, joita hän oli
Reimsissä ihaillut.

-- Voi rakkahin lapsi, te ette saata aavistaa, mitä kaikkia siellä on.
Hopeavatia ja viinipulloja ja suuria vasuja herkkuja täynnä, ja
pellavaisia pöytäliinoja ja kaikkia kuin ihminen ajatella voi. Kaksi
tuntia purettiin kuormia, ja minä en ymmärrä, mihin ne kaikki mahtuvat,
sillä talo ei ole suuri... Katsokaapa, mimmonen haiku nytkin piipusta
nousee... Siellä paistetaan!

Maurice katseli pientä valkoista kaksikerroksista taloa torin ja
Vouziersinkadun kulmassa. Se oli hiljaisen ja rauhallisen näkönen ja
hän muisti, niinkuin olisi eilen viimeksi nähnyt, käytävän ja neljä
huonetta kummassakin kerroksessa. Yläkerran kulmahuone oli valaistu ja
apteekkarin rouva tiesi, että se juuri oli keisarin suoja. Vaan, kuten
rouva oli sanonut, keittiö se oli, joka suurimman huomion herätti. Sen
vertaista ei oltu tässä kaupungissa ennen nähty; Vouziersinkatu oli
täynnä utelijaita, jotka koettivat nähdä vilaukseltakaan keisarin
suuhun meneviä paistia ja liemiä. Ilman-vaihdon vuoksi oli kokki
avannut molemmat ikkunat. Kolme henkeä hääri lumivalkosissa takeissaan
suurten paistinvartaiden ympärillä ja hämmentelivät kullankiiltäviä
kastrullia. Ja vanhat ihmiset vakuuttivat, että he eivät olleet
elämänpäivänä, ei suurissa häissäkään "Hopealeijonassa", nähneet niin
paljon ruokaa yhdellä haavaa.

Nyt tuli apteekkari kotiin. Hän oli pieni, kuiva, liikkuva mies ja
kauhean kiukuissaan. Kaupungin valtuusmiehenä oli hänellä oikeus saada
tietää yhtä ja toista sotasalaisuuksista. Puoli neljän aikaan oli
Mac-Mahon sähköittänyt Bazainelle, että hän oli kruununprinssin
tulon tähden Châloniin pakoitettu vetäytymään linnoituksiin
Pohjois-Ranskassa. Sotaministerille lähetettiin toinen sähkösanoma,
jossa ilmoitettiin peräytymisestä ja missä suuressa vaarassa sotajoukko
oli ollut. Sama jos eivät olisi lähettäneetkään Bazainen sähkösanomaa,
sillä yhteys Metzin kanssa oli jo luultavasti monta päivää takaperin
katkaistu! Mutta toinen sanoma oli vaarallisempikin! Ja apteekkari
lisäsi hiljemmällä äänellä, että hän oli kuullut erään esikuntaupseerin
sanovan: "Jos tämä tulee tiedoksi Pariisissa, on parasta että taas
pistämme pillit pussiin!" Kaikki tiesivät, miten kiihkeästi keisarinna
vaati eteenpäin marssimista. Sitäpaitsi kasvoi kiihtymys joka hetki,
vihollisen armeijan marssista saapui ihmeellisiä tietoja. Preussin
kruununprinssi Châlonissa! Oliko se mahdollista? Mitä joukkoja
seitsemäs osasto sitten oli kohdannut Argonnen solissa?

-- Esikunta ei tiedä niin mitään, selitti Combette ja levitti
epätoivoisella liikkeellä kätensä. -- Kamalaa sekasotkua!... Noo, jos
armeija vetäytyy takaisin heti, voi kaikki vielä olla pelastettu!

Sitten hän muisti jalan.

-- No, tulkaa nyt tänne, niin sidon tuon, ja sitten syömme päivällistä,
ja te menette ylös proviisorin kamariin nukkumaan. Hän on tipahtanut
tiehensä.

Vaan Mauricella ei ollut rauhaa ennenkun sai nähdä ja kuulla, hän
halusi ennen kaikkia käydä tervehtimässä vanhaa ystäväänsä, rouva
Desrochesea. Ja hän hämmästyi suuresti kun pääsi sisälle ilman mitään,
ovella ei ollut vahtisotamiestä, se ei ollut edes lukittukaan.

Siellä oli kiirettä, upseeria, lakeijoja juoksenteli edestakasin;
näytti siltä kuin keittopuuhat olisivat panneet koko talon liikkeelle.
Mutta portaissa ei ollut mitään valaistusta, Maurice hapuili pimeässä
vanhalta muistilta. Toisessa kerrassa hän pysähtyi henkeään pidättäen
keisarin oven kohdalla, mutta sieltä ei kuulunut mitään, siellä
vallitsi haudan hiljaisuus. Ullakkokamariin osattuaan oli Maurice
säikähdyttää hengiltä vanhan rouvan, joka siellä yksinäisyydessä istui.
Kun hän viimeinkin tunsi entisen suosikkinsa, huudahti hän:

-- Voi rakas lapsi, millä surun hetkellä meidän pitää tavata
toisemme!... Minä olisin ilomielellä antanut keisarille taloni, mutta
sinä et voi käsittää, miten hävyttömiä hänen palvelijansa ovat! He
kääntävät nurin joka paikan, ja voi sitä elämää keittiössä! Kyllä he
vielä sytyttävät tuleen koko talon... Ja keisari, mies parka, hän on
kuin haudasta kaivettu, -- ja niin murheellinen aina! Miesparka!

Mauricen poislähtiessä saattoi vanha rouva hänet ulos ja suhahti
kumartuen porraskaiteen yli:

-- Katso, tästä voit nähdä hänet... Niin, jumala paratkoon, mikähän
meidän kaikkien eteen tulee!... Hyvästi, rakas lapsi!

Maurice jäi seisomaan kuin kivettyneenä pimeille portaille; pienestä
lasiruudusta keisarin ovessa hän näki näyn, joka painui ikipäiviksi
mieleen.

Koruttomassa, kolkon näköisessä suojassa istui keisari pienen
ruokapöydän ääressä, kynttelit kahdenpuolen lautasta. Huoneen perällä
seisoi kaksi ajutanttia liikkumattomina ja äänettöminä ja pöydän
vieressä odottava pöydänkattaja. Ja lasi oli tyhjä, leipään ei oltu
koskettu, keskellä lautasta kylmeni kananpaisti. Keisari istui
hievahtamatta, silmät pöytäliinaan luotuina, katse epävarma, kostea,
niinkuin se jo oli Reimsissä. Vaan nyt hän näytti vieläkin
väsyneemmältä ja kun oli viimein, ikäänkuin väkinäisesti, pistänyt pari
lihapalasta suuhunsa, työnsi hän lautasen pois. Hän oli syönyt. Salatut
kärsimykset olivat painaneet leimansa kalpeille kasvoille ja hänen
huulensa värähtelivät.

Kun Maurice astui alakerran eteisen läpi, avattiin juuri ruokasalin
ovea ja hän näki komean pöydän, jossa monenlaiset herkut höyrysivät ja
jota valaisi pari korkeaa haarukkajalkaa. Tallimestarit, kamariherrat,
ajutantit olivat täydessä toimessa pöydän ympärillä, tyhjentäen
keisarillisen viinikellarin pulloja ja pistellen kokkien keittämiä
herkkuja. Ja sieltä kuului äänekästä ja vilkasta puhetta ja astioiden
kilinää. Kaikki olivat tyytyväisiä nyt kun tiesivät pääsevänsä takasin
Pariisiin, marsalkan sähkösanoma oli mennyt, nyt oli asia varma.
Kahdeksan päivää korkeintaan, niin saivat vihdoin pitkästä ajasta maata
oikealla vuoteella!

Maurice tunsi yhtäkkiä kauheaa väsymystä: varmaa oli, sotajoukko
vetäytyi takasin, hän saattoi levollisesti paneutua maata ja nukkua
kunnes 106:s huomenna saapuu Chêneen. Hän astui torin poikki
apteekille, jossa söi, ikäänkuin unessa, päivällisensä. Sitten
taidettiin sitoa kipeä jalka ja hän joutui jollain tavalla proviisorin
sänkyyn. Ja sen jälkeen hän ei enää tietänyt mitään, pimeys ympäröi
häntä. Hän nukkui kuin kivi. Mutta maattuaan jonkun aikaa täydellisessä
unhotuksen tilassa heräsi hän tietämättä oliko maannut tuntia vai
vuosikymmeniä, ja kavahti istumaan sängyssä. Missä hän oli? Mikä rumina
ja jyrinä hänet herätti? Hän hypähti ikkunan luo katsomaan. Ja siellä
näkyi pienellä torilla, joka aina muulloin oli niin autio ja tyhjä
yönaikaan, koko tykistö, loppumaton jono hevosia ja miehiä, kanuunia ja
vaunuja riensi ohitse. Pienet rakennukset tärisivät, ikkunat
helähtelivät. Maurice tunsi ahdistavaa pelkoa. Mitähän kello lienee,
kun ne noin rientävät? Raatihuoneen kello löi neljä. Hän koetti olla
levollinen, ajatteli, että peräytyminen nyt alkaa, ensimmäiset osastot
ovat lähteneet Pariisia kohti. Mutta hän sattui kääntämään päätään ja
näki jotain, joka enensi levottomuuttaan: prokuraattorin talossa loisti
yhä tulet kulma-huoneen ikkunoista ja keisarin varjo kuvautui silloin
tällöin uutimelle.

Maurice sieppasi housunsa, hän aikoi mennä alas kadulle, vaan samassa
avasi Combette huoneen oven ja astui kyntteli kädessä sisään.

-- Näin teidät ikkunassa kun palasin raastuvalta ja tulin kertomaan ...
ajatelkaas, minä en ole saanut nukkua koko yönä, olemme istuneet työssä
kaksi tuntia, pormestari ja minä, kirjoittaneet uusia määräyksiä
sotamiesten ottoa varten... Niin, nyt on taas kaikki muutettu, taasen
muutettu. Oli kuin olikin oikeassa se upseeri, joka nauroi, ettei olisi
pitänyt sähköittää Pariisiin!

Hän puhui kauvan aikaa ja Maurice kuunteli levottomana katkonaisia
lauseita. Kello kaksitoista oli sotaministeriltä tullut vastin
ennenmainittuun sähkösanomaan, tarkkaan ei sisältöä tunnettu, vaan eräs
upseeri oli sanonut raatihuoneella, että keisarinna ja ministeristö
pelkäsivät vallankumousta, jos keisari tulee Pariisiin ja jättää
Bazainen oman onnensa nojaan. Vastaus, joka ei tuntenut preussiläisen
sotajoukon todellista asemaa ja nähtävästi luuli, että Châlonin armeija
oli sen edellä, vaati tavattoman kiivaasti eteenpäin marssia.

-- Keisari haetutti marsalkan luokseen, jatkoi apteekkari, he olivat
lukon takana melkein tunnin ajan. Minä en tietysti voi sanoa, mitä he
keskustelivat, mutta upseerit ovat tietävinään, että peräytymisestä ei
tule mitään, nyt käännytään taas Maasiin päin... Me olemme juuri ikään
antaneet käskyn, että kaikki leipomauunit ovat ensimmäisen osaston
käytettävinä. Se saapuu aikaseen huomen aamulla kahdennentoista
jälkeen, jonka tykistö, kuten ikkunasta näitte, parhaallaan on menossa
Besaceen... Nyt tulee tosi, nyt aijotaan tapella!

Hän vaikeni ja pysähtyi ikkunan eteen, ja hänenkin katseensa etsi
valaistua ikkunaa prokuraattorin talossa. Sitten mukisi hän hiljaa,
niinkuin itsekseen puhuen:

-- Herra tietänee, mitä siellä keskusteltiin!... Kummallista,
kummallista tämä vain on, kello kuusi käännytään pakoon niinkuin
suurenkin vaaran uhatessa ja puolenyön aikaan ollaan taas valmiit
hyökkäämään suin päin eteenpäin, -- vaikka asiat ovat juuri samalla
kannalla!

Maurice kuuli yhä tykistön jyrisevän epätasaisella kivisillalla; pienen
pimeyteen vaipuneen kylän kautta kulki loppumaton jono ihmisiä ja
eläimiä, ne kulkivat Maasiin päin, huomispäivän tuntemattomia kauhuja
kohti.

Ja pienillä halvoilla uutimilla näkyi tuon tuostakin keisarin varjo.
Hän oli sairas, ei saanut unta, käveli edestakasin tuskiaan
huojentaakseen, ja sotamiesten astunta, hevosten töminä ja raskaiden
kuormien synnyttämä yhtämittainen tärinä vaivasi häntä; hänhän tiesi
lähettävänsä kaikki nämä elävät olennot kuolemaan. Parissa tunnissa oli
hänet taas saatu mieltä muuttamaan, oli pakotettu saattamaan itsensä ja
muut onnettomuuteen. Mitähän heillä mahtoi olla toisilleen sanomista,
tällä keisarilla ja tällä marsalkalla, jotka molemmat selvään näkivät,
mikä miehistöä odotti? Iltasella he olivat yksimielisesti päättäneet,
että tappio oli varma, jos nykyisissä oloissa antautuivat taisteluun,
-- miten he siis voivat päivänkoitteessa muuttaa mielipidettä, vaikka
vaara joka hetki suureni? Kenraali Palikaon suunnitelma, lentomarssi
Montmédyyn, oli jo 23 päivänä uskallettu, mainiolla sotajoukolla ja
nerokkaalla johtajalla kenties vielä mahdollinen 25:nä, vaan 27:nä se
oli suoraa hulluutta. Jos nämä molemmat, keisari ja Mac-Mahon,
selvästi käsittivät asian tilan, niin miksi antoivat he luonnottomien
käskyjen ajaa itseään eteenpäin? Marsalkka ehkä alistui sotilaan
tottelevaisuudella ja itsensäunhotuksella. Ja keisari, jolla ei enää
ollut käskyvaltaa, pani kätensä ristiin ja odotti kohtaloaan. He saivat
käskyn uhrata itsensä, uhrata sotajoukko, ja he tottelivat. Tämä yö oli
rikosten yö, koko kansakunta surmattiin, sillä tästä hetkestä lähtien
kulki sotajoukko varmaa kuolemaa kohti, 100,000 miestä lähetettiin
kanuunan kitaan.

Murheen ja epätoivon ajatuksiaan ajatellen seurasi Maurice silmillään
varjoa, joka liikkui rouva Desrochesen sievillä uutimilla, levotonta
varjoa, joka kulki edestakasin kuumeentapaisella kiiruulla, jota
ahdisti Pariisista tullut kumoamaton käsky. Lieneekö keisarinna
ajatellut sinä yönä, että hän uhraa isän valmistaakseen pojalle tilaa
valtaistuimella? Eteenpäin, eteenpäin, taaksesi katsomatta, sateessa ja
loassa, kuolemaan ja kadotukseen. Tottele, tottele käskyä, se on
riutuvan keisarikunnan viimeinen valtti! Eteenpäin, kuole kuin sankari
viimeiseksi, kun sotilaasi jo lepäävät raatoina, pakota maailma
ihailemaan urhoollisuuttasi, jotta kansasi unhottaisi eikä kostaisi
pojallesi sinun rikostasi! Ja epäilemättä keisari tiesi, että hän
vaelsi kuolemaa kohti. Keittiössä eivät enää leimunneet liekit,
tallimestarit, ajutantit, kamariherrat vetivät vanhurskaan unta, koko
talo oli pimeä ja lukittu; yksinäinen varjo vain liikkui edestakasin,
edestakasin, -- uhri oli uhrattava, hän alistui kohtalonsa alle. Ja
kadulta tunki yhä uhkaava, korviasärkevä jyrinä, 12:nen osaston tykistö
vieri yössä ja pimeässä tuntemattomuutta kohti.

Yhtäkkiä muisti Maurice, että jos oli jälleen päätetty marssia
eteenpäin, ei seitsemäs osasto tulekaan kulkemaan Chênen kautta. Ja hän
ei ole rykmenttinsä luona, on jättänyt paikkansa rivissä! Jalka ei
tuntunut enää kipeältä, voiteet ja muutaman tunnin levollinen uni
olivat tehneet ihmeitä. Saatuaan apteekkarilta parin vankkoja, sopivia
kenkiä, tahtoi Maurice heti lähteä, toivoen kohtaavansa 106:nen tiellä
Chênen ja Vouziersin väliltä. Turhaan koki apteekkari houkutella häntä
jäämään ja lupasi lähteä itse kyyditsemään, mutta Maurice ei saanut
rauhaa, hänen täytyi päästä heti pimeän yön selkään etsimään
rykmenttiään. Combette valjastutti hevosensa ja Ferdinand, proviisori,
kelmeä, ilkeän-näköinen poika, joka juuri oli ilmestynyt kotiin, lähti
kyyditsemään. Oli pimeä kuin säkissä, vettä satoi taivaan täydeltä ja
vaunulyhtyjen niukka valo ei kyennyt tunkemaan märän tienkään yli. Joka
silmänräpäys kuului outoja ääniä, heidän täytyi vähä väliä pysähtyä
luullen, että sotajoukko sulki tien.

Ei ollut Jeankaan paljoa nukkunut sinä yönä. Kuultuaan Mauricelta, että
ainoa pelastuksen mahdollisuus oli nopea peräytyminen, koetti hän olla
tavallista huolellisempi ja pitää silmällä miehiä, että he eivät
päässeet kauvas poistumaan, odottaen lähtökäskyjä, joka saattoi tulla
milloin tahansa. Kahden ajoissa kuului pilkko pimeältä tieltä hevosten
töminää: ratsuväki tunki etujoukkona Ballayta ja Quatre-Champsia kohti
vartioidakseen Boult-aux-Boisin ja Croix-aux-Boisin teitä. Tuntia
myöhemmin lähti jalkaväki ja tykistö liikkeelle, jättäen varustukset
Falaisen ja Chestresin välillä, joita he olivat suojelleet kaksi päivää
näkymättömältä viholliselta. Taivas oli paksussa pilvessä ja rykmentit
poistuivat toinen toisensa jälkeen äänettöminä ja hiljaa kuin joukko
varjoja, jotka hävisivät pimeyteen. Vaan jokaisen sydän sykki ilosta,
ikäänkuin he olisivat päässeet vapaaksi jostain paulasta, ikäänkuin jo
olisivat olleet Pariisin muurien alla koston hetkeä odottamassa.

Jean tuijotti pimeyteen. Molemmin puolin tietä kasvoi puita ja se
näytti kulkevan laajojen niittyjen poikki; sitten muuttui maa
mäkiseksi. Joukot saapuivat pieneen kylään, Balayhin kaiketi, ja
silloin alkoi sataa vettä taivaan täydeltä, vaan miehet olivat jo niin
tottuneita sateesen, etteivät hiiskuneet mitään, ja marssivat edelleen
niskat kumarassa. Pian jäi Balay kauvas jälelle ja lähestyessä
Quatre-Champsia alkoi tuntua kovia tuulenpuuskia, jotka vähitellen
yltyivät ja kasvoivat kiihkeäksi rajuilmaksi ennenkun he ennättivät
Noirvalin harjulle. Toisella puolen Quatre-Champsia annettiin
seisahduskäsky, ja rykmentit pysähtyivät toinen toisensa jälkeen. Koko
seitsemäs osasto, 30,000 miestä, seisoi täysilukuisena ase jalalla kun
päivä koitti, pilvinen harmaa päivä, sadekuurojen maahan ravistessa.
Mitä nyt oli tekeillä? Mitä tämä seisahdus merkitsi? Miehet kävivät
levottomiksi, jotkut tiesivät, että marssin suunta taas muutetaan,
mutta varmasti ei tiedetty muuta kuin että tässä seistiin asejalalla
eikä saatu istua eikä lähteä rivistä. Tuuli pieksi rajusti, heidän
täytyi nojautua toisiinsa, ett'eivät kaatuisi. Vedentulva sokaisi
heitä, kasteli läpimäriksi ja juoksi jäisinä virtoina pitkin selkää.
Siinä seistiin kaksi tuntia, kaksi sanomattoman pitkää tuntia, ja
odotettiin, ei kukaan tietänyt mitä.

Päivän vähitellen valjetessa alkoi Jean tarkastella seutuja. Hän tiesi
että Chênen tie kulki luoteesen, toisella puolen Quatre-Champsia. Mutta
minkä tähden he olivat kääntyneet oikealle, minkätähden? Sen jälkeen
hän tarkasteli esikuntaa, joka oli sijoittunut isoon taloon harjun
rinteellä. Upseerit näyttivät rauhattomilta, juoksentelivat edestakasin
ja puhuivat kiihkeästi. Eikä kuulunut käskyjä, mitä kummia siellä taas
odotettiin? Ympärillä levisi joka puolelle sänkipeltoja, pohjoisessa ja
idässä näkyi metsäisiä mäkiä, kaukana etelässä sakeaa metsää ja
lännessä kuumotti Aisnelaakso ja Vouziersin valkoset talot. Harjun
rinteessä olevan talon alapuolella näkyi Quatre-Champsin kellotapuli
sadeverhon takaa, joka oli niin tiheä, että näytti tahtovan sulattaa
kylän matalat sammaltuneet kattorähjät.

Sinne päin katsellessaan huomasi Jean tiellä pienet nelipyöräiset
vaunut, jotka lähestyivät hyvää vauhtia räiskivien vesilätäköiden yli.
Se oli Maurice, hän oli tienkäänteessä nähnyt 7:nen osaston ja hyppäsi
heti taloon päästyä vaunuista ja riensi rykmenttinsä luo. He olivat
ajelleet kaksi tuntia sinne tänne, sillä talonpoikien neuvoihin ei
ollut paljoa luottamista.

Jean huusi hämmästyneenä:

-- Mitä sinä tänne ajat? Mehän tulemme Chêneen ja olisit siellä
yhtynyt!

Maurice teki kiukkuisen liikkeen.

-- Ohoh! Vai Chêneen!... Ei, sitä tietä te ette mene, nyt lähdetään
taas päinvastaiseen suuntaan, tuonne, kuolemaan joka sorkka!

-- Hyvä! sanoi toinen hetken perästä, -- hänen kasvonsa olivat aivan
kalpeat. -- Jos kuolla pitää, niin voimmehan ainakin kuolla kaikki
yhdessä.

Ja he syleilivät toisiaan kuten erotessakin. Sateen yhä raivotessa
astui sotamies riviinsä ja korpraali asettui paikalleen, läpimärkänä,
vaan äänettömänä, moitteettomana, sanallakaan ilmaisematta
tyytymättömyyttään.

Vähitellen levisi tieto marssisuunnan muutoksesta. Eräs ajutantti toi
seitsemännelle osastolle käskyn asettua leiriin Nouartin seuduille,
viides määrättiin Beauclairiin muodostamaan oikean siiven, ensimmäinen
vetäysi Chêneen kahdennentoista sijasta, joka marssi Besaceen ja tulisi
muodostamaan vasemman siiven. Suurin osa kuormastoa oli joutunut
harhateille, kaikki tykistön ahjot esimerkiksi olivat nyt tulossa
Terronista Vouziersin tietä, jossa ne varmaankin joutuvat vihollisten
käsiin. Epäjärjestys oli suurempi kuin koskaan ennen, pelko ja ahdistus
nousi ylimmilleen.

Miehistöön levisi synkkä epätoivo. Muutamat viskasivat reppunsa maahan,
veteen ja likaan, ja istuivat niiden päälle. He tahtoivat kuolla
siihen, sateen taivaasta tulviessa. Toiset ilkkuivat ja haukkuivat
päälliköitä: mainioita olivat, aamusella kuljettivat länteen, illalla
itään. Kun ei vihollista näkynyt, näkivät he vihollisen haamuja, ja kun
ne todella tulivat, niin häntä koipien välissä pakoon! Joukot
kadottivat kaiken ryhdin ja rohkeuden, niistä oli tulemaisillaan kurja
kuriton joukko, jota ajamalla ajettiin teurastettavaksi.

Vouziersistä päin kuului laukauksia, 7:nen osaston jälkijoukko oli
kohdannut saksalaisen armeijan etujoukon. Ja nyt kääntyivät kaikkien
katseet Aisnelaaksoon päin, josta nousi paksu musta haiku: ulaanit
olivat sytyttäneet Falaisen. Sotamiehet raivosivat. Mitä? Oliko
vihollinen nyt siellä! Kaksi päivää he olivat seisoneet ja odottaneet
ja antaneet preussiläisten rauhassa jatkaa kulkuaan. Ja sitten oli
puikittu pakoon! Kaikista typerimmätkin käsittivät harmilla ja
kiukulla, että tässä oli tehty parantamaton virhe, että tuo
ijankaikkinen vitkasteleminen oli saattanut heidät satimeen: neljännen
armeijan vakoilijapatrullit olivat säikytelleet Bordasin prikaattia ja
siten viivyttäneet koko Châlonin joukon liikettä, että kolmas,
kruununprinssin armeija, ennättäisi saapua. Ja niin olivat -- marsalkan
tietämättömyyden tähden vihollisen asemasta -- nuo kaksi saksalaista
sotajoukkoa saaneet levossa ja rauhassa yhtyä ja uhkasivat nyt
täydellisellä perikadolla viidettä ja seitsemättä osastoa.

Maurice katseli punasen hohtavaa taivaanrantaa ja mustia savupatsaita,
siellä paloi Falaise... Hän katsahti Chênen tielle. Kuormasto, jonka jo
luultiin hukkaan joutuneen, lähestyi hitaasti, kaikeksi onneksi! Heti
senjälkeen, ensimmäisen divisioonan jäädessä Quatre-Champsiin
odottamaan ja suojelemaan pitkän jonon kulkua, lähti toinen liikkeelle,
marssimaan metsän kautta Boult-aux-Boisiin ja kolmas asetettiin
vasemmalle Bellevillen luo vartioimaan, ett'ei liikettä katkaista. Ja
kun 106:s alati kiihtyvässä sateessa aloitti pelottavan marssinsa
Maasia kohti, näki Maurice kuin unessa keisarin varjon vaeltavan
edestakasin, edestakasin, rouva Desrochesen valkoisten uutimien takana!
Voi jumala, surkeata oli nähdä tämän epätoivon sotajoukon lähtevän
kurjuuteen ja kuolemaan, että hallitsijasuku pelastuisi! Eteenpäin,
eteenpäin, eteenpäin, taaksesi katsahtamatta, sateesen ja myrskyyn,
likaan ja liejuun, eteenpäin varmaan perikatoon!



VI.


-- Soo, perhana, huusi Chouteau herätessään seuraavana aamuna
läpimärkänä ja kylmästä kontistuneena, nyt pitäisi olla lämmintä
lihalientä ja kappale hyvää lihaa!

He eivät olleet saaneet edellisenä iltana kuin hiukan perunoita,
ruoanhoito kävi päivä päivältä epäsäännöllisemmäksi ja kurjemmaksi
alituisesti sinne tänne marssittaessa eikä saapunut enää koskaan
oikeassa ajassa perille. Kukaan ei tietänyt varmasti neuvoa, missä
harhailevat joukot milloinkin pysähtyivät, minne ne taas kääntyvät, --
ja muonanjako oli huonolla kannalla.

Loubet ojensi jäykkiä sääriään ja nauroi pilkallisesti.

-- Eli ehken hanhipaistia ja perunoita!

Joka mies oli ärtysellä päällä. Ei jaksa olla hyvällä tuulella kun
vatsa on tyhjä. Ja vettä satoi yhtä kyytiä, maa oli likomärkä eikä
ollut edes heiniäkään alla.

Kun Pache teki ristinmerkin aamurukouksensa luettuaan, huusi Chouteau
äkäsesti:

-- Rukoilisit sitä hyvää jumalaasi lähettämään meille muutamia
makkaroita ja puoli tuoppisen viinaa jokaiselle!

-- Voi, sinä kaikkivaltias, kunpa olisi edes kuivaa leipää! huokasi
Lapoulle, joka tunsi nälän vaivoja pahemmin kuin muut.

Luutnantti Rochas käski heidän tukkia suunsa. Hän ei ilennyt enää
kuulla aikamiesten naukuvan kuin pienet lapset ruokaa. Vetää
tiukemmalle vyötä -- sillähän siitä pääsee!

Kun asiat alkoivat käydä oikein hullusti ja kiväärinlaukauksia kuului
joka silmänräpäys ympärillä, oli luutnantti Rochas saanut takasin
entisen varmuutensa. Koska preussiläiset olivat saapuneet, niin mikäs
hätä enää oli! Annetaan selkään! Ja hän kohautti halveksivasti
olkapäitään kapteeni Beaudoinin takana -- hienon herran, -- jota oli
kohdannut lohduton suru, vaatevarasto oli joutunut teille
tietämättömille. Ruoatta, sen aina jaksoi kärsiä, vaan kun ei saanut
muuttaa paitaa!

Maurice oli aivan sairas. Jalassa ei ollut enää mitään vikaa,
apteekkarin voiteiden ja suuren kengän ansio, vaan vaatteensa olivat
olleet koko eilisen päivän märät ja hän oli kauheasti vilustunut. Koko
ruumis oli kipeä kuin ajos. Hän lähti noutamaan vettä ja katseli
purolle mennessään ympärillä olevaa tasankoa, jonka laidassa
Boult-aux-Bois sijaitsi. Pohjosessa ja lännessä oli suuria metsiä,
Bellevilleen saakka ulottui korkeanlaisia harjanneita, jotavastoin maa
Buzancyn puolessa, idässä siis, oli melkein yhtämittaista tasankoa,
jossa oli pieniä kyläkuntia siellä ja täällä. Missähän päin vihollista
aijotaan odottaa? Kun hän palasi vesikannuineen purolta, seisoi
muutaman talon ovella miehiä ja naisia. He kysyivät, jäävätkö
sotamiehet nyt niille seuduin puolustamaan talonpoikia, koska
saksalaiset kuuluvat olevan tulossa. Viides osasto oli jo kolmasti
marssinut ohitse ja eilen oli kuulunut kanuunan pauketta Barista päin.
Maurice vastasi, että seitsemäs osasto luultavasti myös tulee jatkamaan
matkaansa. Ja silloin syntyi itkua ja valitusta. Heidät jätetään siis
aivan turvattomiksi, sotamiehet eivät olekaan tulleet tappelemaan, vaan
juoksentelevat milloin yhdelle, milloin toiselle suunnalle ja pakenevat
kun kuulevat pyssynpaukkeen!

-- Jos joku tahtoo sokeria, niin pistäköön peukalonsa kuppiin. Ehken se
sulaa! sanoi Loubet kahvia juotaessa.

Vaan miehiä ei naurattanut. Ei ollut maukasta kahvi sokeritta, eikä
ollut korpun palaakaan. He olivat eilen, seistessään Quatre-Champsin
luona, nauttineet, mitä repuissa löytyi, ja saivat nyt olla ilman. Ei
löytynyt enää muuta kuin kymmenkunta perunaa, jotka jaettiin
rehellisesti.

Mauricella oli kamalan nälkä.

-- Jos olisin tietänyt tämän Chênessä, niin olisin ostanut leipää.

Jean kuunteli ääneti miesten pakinaa. Hän oli suuttunut aamulla
Chouteauhon, joka ei lähtenyt puita noutamaan, vaan väitti ettei hänen
vuoronsa ollut. Korpraalia suretti nähdä kurin ja järjestyksen
höllenevän päivä päivältä, upseerit tuskin rohkenivat nuhdella väkeä.
Ja Jean käsitti, että hänen täytyi antaa perään, jos tahtoi ylläpitää
sovintoa. Sentähden hän ei ollut huomaavinaan koko asiaa, asettui aivan
toverin kannalle miehiinsä, joille hänen kokemuksensa ja huolenpitonsa
oli joka hetki hyödyksi. Ja vaikka hänen miehensä eivät saaneet enemmän
ravintoa kuin toisetkaan, eivät he kumminkaan näyttäneet niin
nälkäisiltä ja heikoilta. Mutta Mauricen kärsimykset viilsivät hänen
sydäntään. Hän näki, että tämän, liiallisiin ruumiinponnistuksiin
tottumattoman nuorukaisen voimat alkoivat vähetä, tarkasti häntä
levottomuudella ja pelkäsi joka hetki, ett'ei hän kestäisi loppuun.

Kun Maurice valitti, ett'ei ollut ostanut Chênessä leipää, nousi Jean
ja meni reppunsa luo. Hän näytti etsivän sieltä jotain, tuli vähän ajan
perästä takasin ja pisti Mauricelle korpun.

-- Syö tuo, vaan elä huoli näyttää muille. Minulla ei ole antaa
kaikille.

-- Entä itse? Sinä jäät ilman? kysyi Maurice liikutettuna.

-- Eikö mitä ... minulla on vielä kaksi kappaletta.

Niin olikin; hän oli säästänyt kolme korppua taistelun hetkeä varten,
sillä hän tiesi kokemuksesta, että silloin saattaa tulla kovasti nälkä.

Kello kymmenen lähti seitsemäs osasto liikkeelle. Ensin oli marsalkka
aikonut antaa käskyn marssia Buzancyn kautta Stenayiin ja mennä siellä
Maasin yli. Mutta preussiläiset riensivät Châlonin joukon kintereillä,
eivätkö jo liene olleet Stenayssa, kenties Buzancyssakin. Sentähden
lykättiin seitsemättä osastoa pohjoseen päin, komennettiin lähtemään
Besaceen, puolen kolmatta peninkulmaa Boult-aux-Boista, ja menemään
seuraavana aamuna Mouzonin luona Maas-virran ylitse. Väestö nurisi, he
olivat nälkäisiä ja viluisia, heikkoja ja uupuneita edellisten päiväin
vaivoista ja jännityksestä; upseerit olivat synkän näkösiä, heitä ei
ensinkään miellyttänyt tämä lähtö, heitä kyllästytti ainainen
käsittämätön vitkasteleminen ja toimettomuus. Miksi eivät saaneet mennä
Buzancyyn avuksi viidennelle osastolle, jonka kanuunat siellä olivat
paukkuneet? Mutta viides osasto sai myös käskyn marssia takasin
Nouartiin päin, kahdestoista komennettiin Besacesta Mouzoniin ja
ensimmäinen Raucourtiin. Koko liike muistutti koirain ahdistamaa
karjalaumaa, joka juoksentelee sekasin pienellä alalla ja päättää
vihdoin monien viivytysten ja arveluiden jälkeen rynnätä suoraan
eteenpäin.

Kun 106:s ratsuväen ja tykistön jälkeen lähti Boult-aux-Boista ja
kolmen divisioonan mieslaumat peittivät tiet ja pellot, alkoi taivaalle
jälleen keräytyä suuria mustia pilviä, joka vielä enensi miesten
alakuloisuutta. Rykmentti kääntyi Buzancyyn vievälle valtatielle, jota
reunusti komeat poppelipuut. Germondin kylässä juoksivat naiset pihalle
ja ojensivat itkien rintalapsensa sotamiehiä kohti, ikäänkuin
suojelusta rukoillen. Koko kylästä ei voinut saada ainoatakaan perunata
eli leipäpalasta. Ja nyt sai 106:s, sen sijaan että olisi jatkanut
kulkuaan Buzancyyn, kääntyä vasemmalle, Autheen päin; ja kun miehet
mäen kukkulalta huomasivat Bellevillen, jonka ohi eilen olivat
marssineet, selvisi heille, että nyt oltiin taaskin palausretkellä.

-- Nielköön heidät helvetti kitaansa! Luulevatko ne meitä hulluiksi kun
juoksettavat kuin vasikoita! huusi Chouteau hampaitaan kiristellen.

Ja Loubet lisäsi:

-- Tuollaiset komentajat pitäisi vetää hirteen... Edestakasin,
edestakasin! Jumala paratkoon, tämmöisten miesten sorkat eivät ole
heille suuresta arvosta!

He olivat pakahtua harmista. Tasangolla marssittiin kahdessa
kolonnassa, upseerit keskessä, mutta nyt ei ollut niinkuin Reimsistä
Champagnen kautta marssiessa iloisia, laulelevia sotamiehiä, jotka
kantoivat kuin tyhjää raskaita reppujaan ja riemuitsivat mielessään
selkäsaunasta, jonka preussiläiset tulevat heiltä saamaan! nyt he
olivat mykkiä, otsat kurtussa, vetivät vastahakoisesti jalkojaan ja
noituivat kivääriään, joka hankasi olkapäätä, reppua, joka painoi
selässä. Heillä ei ollut enää luottamusta päälliköihin, olivat kokonaan
toivottomuuden vallassa ja astuskelivat eteenpäin ajettuna kuin
karjalauma. Onneton sotajoukko aloitti Golgata-retkensä.

Mutta Maurice oli huomannut jotain. Vasemmalla, aaltomaisesti
muodostuneen tasangon laidassa ilmestyi metsästä ratsumies, pian
jälkeen toinen ja vielä kolmaskin. He pysähtyivät, näyttäen siellä
loitolla hyvin pieniltä, juuri kuin tinasotamiehiltä. Hän luuli niitä
omiksi vartiomiehiksi, husaariksi, kun jotain välähti heidän
olkapäillään, messinkipoletit luuli hän.

-- Katso, katso tuonne! huusi hän nyäisten Jeania, joka seisoi hänen
rinnallaan. Ne ovat ulaania!

Jean tuijotti metsän laitaan.

-- Nuoko?

Ne olivat todellakin ulaania, ensimmäiset, jotka 106:s rykmentti näki.
Vaikka he jo olivat olleet liikkeessä seitsemättä viikkoa, eivät he
olleet vielä nähneet silmäinsä edessä ainoatakaan vihollista, vielä
vähemmin saaneet nostaa pyssyn olalle ja lipsauttaa liipasinta. Joka
ikinen pää kääntyi katsomaan ja hämmästys veti vertoja uteliaisuudelle.
Oikeinhan ne olivat ihmisten näkösiä nuo!

-- Yksi on erittäin hyvissä voimissa! huomautti Loubet.

Vaan nyt ilmaantui metsikön vasemmalle puolelle koko eskadroona ja tämä
peloittava näky saattoi kolonnan pysähtymään. Jaeltiin käskyjä. 106:nen
tuli asettua muutamien puiden suojaan puron rannalle. Tykistö jo
nelisti takasin ja järjestyi pienelle kummulle. Ja siinä taas seistiin
kaksi runsasta tuntia, tuhlattiin kallista aikaa niin mitään
toimittamatta. Vihollisen ratsujoukko seisoi liikkumattomana kaukana
näköpiirin rajalla. Sinne tänne arveltuaan päättivät upseerit, ett'ei
siitä taida tulla entistä kummempaa, ja marssivat eteenpäin.

-- Ei tullut vielä tälläkään kerralla totta! mutisi Jean alakuloisesti.

Mauricenkin sormen päitä kutkutti halu päästä viimeinkin
paukauttelemaan. Hän ajatteli itsekseen, että osasto oli tehnyt eilen
suuren erehdyksen kun ei se rientänyt 5:lle avuksi. Koska ei vihollinen
tehnyt päällehyökkäystä, täytyi syyn olla siinä, että hänellä ei ollut
vielä tykistöä käytettävänään, ja ratsujoukon esiintyminen tarkoitti
ainoastaan osaston marssin hidastuttamista. Heitä oli siis jälleen
vedetty nenästä. Ja tosiaankin nähtiin ulaanit koko ajan milloin vain
päästiin jonkun mäen kukkulalle, he seurasivat jälessä ja olivat
valppaita, katosivat talojen taa ilmestyäkseen jälleen metsänrinteessä.

Sotamiehistä tuntui pahalta, että heitä noin vartioitiin matkan takaa,
niinkuin olisivat olleet näkymättömässä lukinverkossa.

-- Tätä ei kestä mikään, tuumailivat sotamiehet. Jos kuitenkin saisi
lennättää pari lyijypalasta tuonne, niin eivätköhän sieltä häviäisi?

Mutta he marssivat ja marssivat yhä, vaikkakin hitaasti ja
vaivaloisesti. Ja he tunsivat, että vihollinen lähenee joka puolelta,
että heidän ylitsensä kokoontui kuin ukkosen ilma, jonka uhkaava paino
rasittaa jo kauvan edeltäpäin. Jälkijoukolle oli annettu ankaroita
käskyjä, nyt ei enää jäänyt jälkeen vitkastelijoita, sillä nythän
tiedettiin varmaan, että preussiläiset eivät voineet olla kaukana, ja
he kyllä keräävät jokaisen, jonka tieltään löytävät. Heidän tykistönsä
lähestyi salaman nopeudella, kulki enemmän kuin 5 peninkulmaa päivässä,
jotavastoin ranskalaiset väsyneinä ja ilman pontevuutta tallustelivat
samoja jälkiään.

Autheen tultua selkeni taivas ja Maurice, tarkastaen auringon asemaa,
teki sen huomion, että he jo puolentoista peninkulman päässä Chênestä
alkoivat kääntyä itäänpäin, sen sijaan että olisivat kulkeneet suoraan
kylää kohti. Kello oli kaksi; parin päivän yhtämittaa märissä
vaatteissa olon jälkeen rasitti kuumuus tavattomasti miehiä. Pitkissä
mutkissa kierteli tie autiota kangasta. Ei näkynyt taloa, ei elävää
sielua, ainoastaan joku pieni puuryhmä siellä täällä; ja tuo elottomuus
ja tyhjyys vaikutti samanlaista mielialaa sotamiehissä, jotka hitaasti
liikkuivat eteenpäin, hiestyneinä ja päät nuukallaan. -- Jo tuli
vihdoin Saint-Pierremont näkyviin -- pari kolme tyhjää taloa mäen
nypykällä. He eivät marssineet kylän kautta, vaan kääntyivät oitis
vasemmalle, astuen jälleen suoraan pohjoseen Besacea kohti. Nyt käsitti
Maurice marssisuunnitelman tarkoituksen, he koettivat ennättää
Mouzoniin ennen preussiläisiä. Vaan voiko se olla mahdollista näillä
läpiuupuneilla joukoilla. Pierremontin luona näyttäytyivät ulaanit taas
kaukana erään Buzancyyn vievän tien käänteessä, ja kun jälkijoukko
kulki maakylän ohitse, paljastui eräs tykistöpatteri ja muutamia luotia
vingahteli ilmassa, kuitenkaan vahinkoa tuottamatta. Mutta niihin ei
vastattu, marssia vain jatkettiin yhä hitaammin ja vaivaloisemmin.

Saint-Pierremontista on Besaceen runsaasti puolitoista peninkulmaa ja
Jean joutui aivan epätoivoon kun Maurice ilmoitti sen hänelle. Se oli
mahdottomuus, hän näki selvästi miesten väsyneistä katseista ja
hengityksestä, etteivät he jaksa niin pitkälti. Tie kulki yhä ylämäkeä
kahden harjun välissä, jotka vetäytyivät lähemmä ja lähemmä toisiaan.
Nyt täytyi levähtää. Vaan lyhyt pysähdys jäykistytti vaan enemmän
jäseniä ja lähtö oli varsin surkea. Rykmentit marssivat sanomattoman
vitkaan, silloin tällöin jäi joku kaatunut tielle. Maurice oli käynyt
kalman kalpeaksi ja kulki melkein tunnotonna silmäluomet ummessa. Jean
oli vastoin tavallisuutta puhelias, hän koetti pitää toisen mieltä
vireillä.

-- Vai asuu sinun sisaresi Sedanissa, ehken tulemme kulkemaan siitä
kautta.

-- Sedaniin! Ei ikään! Emme me tule ensinkään siihen suuntaan
kulkemaan, -- ne mahtavat olla hulluja...

-- Onko sinun sisaresi nuori?

-- Hänhän on päivän päälle yhtä vanha kuin minä, me olemme kaksoset.

-- Ja hän on sinun näkösesi?

-- On hyvin, hän on myös vaalea, kauniit, kiharat hiukset ... oi, niin
hienot ja pehmeät! Hyvin pienikasvuinen, kapeat kasvot, ja hiljainen
käytökseltään, niin hän on ... sisar Henriette!

-- Kai pidät hänestä paljon!

-- Tietysti, pidänhän toki...

He kävelivät hetken ääneti. Vaan sitten vilkasi Jean häneen ja näki,
että hän oli aivan kaatumaisillaan.

-- No no, mikäs nyt, poika parka?... Koeta vielä vähän matkaa... Minä
otan tuon pyssyn, että on helpompi. Jos totta totisesti tätä vielä
kauvan kestää, niin jää puolet miehistöstä maantieojaan!

Suoraan edessäpäin oli Oches, jonka muutamat talot näkyivät mäen takaa;
keskellä pisti keltanen kirkko huippunsa viheriöiden puiden välistä.

-- Tuohon saamme varmaan jäädä yöksi, arveli Jean.

Oikein arvasi. Kenraali Douay oli huomannut, että miehet olivat
nääntymäisillään ja tarvitsivat lepoa, vaan tämän päätöksen vaikutti
etenkin kuormaston saapuminen, tuon kovanonnen kuormajonon, joka taas
sattui juuri osaston tielle viivyttämään kulkua. Quatre-Champsista se
oli komennettu ajamaan suoraan Saint-Pierremontiin; ja täällä se vasta
yhtyi sotajoukkoon niin kurjassa tilassa, että hevoset eivät tahtoneet
jaksaa vetää. Kello jo lähestyi viittä. Kun ei kenraali enää uskaltanut
lähteä Stonnen solaan, oli hänen mielestään parasta pysähtyä jo ennen
marsalkan määräämää paikkaa. Yksi divisioona jäi suojelemaan kuormastoa
alhaalla niityllä, tykistö sijoitettiin mäkilöille takapuolla ja se
prikaatti, joka tuli huomenna olemaan etujoukkona, asetettiin
harjulle Saint-Pierremontin lähellä. Eräs toinen divisioona, johon
Bourgain-Desfeuillesin prikaattikin kuului, pysähtyi kirkon taakse
laajanlaiselle tasangolle, jota rajoitti komea tammimetsä.

Oli jo aivan pimeä, ennenkun 106:s oli järjestynyt metsän rintaan.

-- Hiiteen kaikki muu, huusi Chouteau, nyt minä makaan...

Ja se oli kaikkien ajatus. Useimmat eivät kyenneet telttaansakaan
pystyttämään, kaatuivat seisovilta jaloiltaan ja makasivat kuin pölkyt
taivasalla. Ja ne, jotka vielä sen verran jaksoivat, että saivat teltan
kuntoon, rupesivat syömättä levolle, sillä ruuan jakamisesta ei taas
ollut puhettakaan, kenttäravintola odotti seitsemättä osastoa Besacessa
eikä Ochesin luona. Tästä lähtien ei miehistölle enää koskaan jaettu
säännöllisesti elantotarpeita, sanottiin että he saavat tyytyä siihen,
mitä repuissa löytyy -- ja ne olivat tyhjät. Harvalla oli enää
tähteitäkään Vouziersin yltäkylläisyydestä. Kahvia kenties, vaan se
täytyi juoda sokeritta.

Kun Jean aikoi jakaa Mauricelle osastaan, toisen jälellä olevista
korpuista, oli tämä jo vaipunut sikeään uneen. Hän mietti hetken aikaa,
herättäisikö poikaparan niukalle illalliselle, vaan kätki sitten
korppunsa, ikäänkuin ne olisivat olleet kultaa, reppunsa pohjalle ja
tyytyi kuten muutkin kahvipisaraan. Hän käski miesten pystyttämään
teltan ja he olivat jo käyneet levolle kun Loubet toi saaliinsa,
muutamia porkkanoita, jotka oli löytänyt läheiseltä pellolta. Mutta
missäpä ne sai keitetyksi? Parasta oli järsiä raakana, vaan se yhä
kiihoitti nälkää. Pache tuli kipeäksi.

-- Ei, ei, anna hänen vain maata, sanoi Jean, kun Chouteau alkoi nykiä
Mauricea porkkanaosaansa saamaan.

-- Huomenna toki saa Angoulêmessa leipää, sanoi Lapoulle. Minulla on
siellä serkku. Kelpo kylä se on... Angoulême...

Miehet hämmästyivät.

-- Angoulême? Mitä se pöllö nyt höpisee? Luulee, että me tulemme
Angoulêmeen!

Mutta Lapoulle piti päänsä. Hän oli yhtä varma pääsevänsä kohta
serkkunsa luo Angoulêmeen kuin aamulla, että ulaanit kuuluivat Bazainen
armeijaan.

Pimeys laskeutui leirin yli; se vaipui kuin kuoleman hiljaisuuteen.
Vaikka yö oli niin kylmä, oli kielletty tulia tekemästä. Preussiläiset
eivät saattaneet olla kaukana, täytyi olla niin hiljaa kuin
mahdollista, ettei herätettäisi heidän huomiotaan. Upseerit olivat
ilmoittaneet lähdettävän liikkeelle jo neljän aikaan, ja kaikki
kiiruhtivat käyttämään hyväkseen lyhyttä lepoaikaa. Sinne tänne
asetetuista teltoista ja niiden ympäriltä kohosi pimeyteen tuhansien
ihmisten hengitys, kuului kuin itse maa olisi vetänyt henkeä
keuhkoihinsa.

Yhtäkkiä pamahti laukaus. Oli vielä aivan pimeä, tuskin lienee kello
ollut kolmeakaan. Joka ainoa mies hypähti pystyyn, he luulivat
vihollisen karkaavan niskaan. Ja sitten se olikin vain Loubet, jonka
päähän yöllä oli pistänyt lähteä metsään tarkastamaan, eikö sieltä
saisi kynsiinsä jotain jäniksen poikaa eli metsälintua. Olisipa aamulla
kelvannut tarjota toisille kunnon ateria ennen marssiin lähtöä! Vaan
etsiessään hyvää väijymäpaikkaa kuuli hän metsästä askelia, joku
hiiviskeli aivan lähellä, oksat rasahtelivat poikki. Hän otaksui sitä
tietysti viholliseksi ja laukasi.

Kun Maurice, Jean ja pari muuta miestä juoksivat ääntä kohti, huusi
käheä ääni:

-- Elä ammu, elä ammu, hullu!

Metsän reunassa vilahti pitkä laiha olento. Hän lähestyi ja he näkivät
miehellä olevan paksun, pörhösen parran, harmaan nutun, joka oli
vyötetty kiinni punasella vaatteella, ja pyssy olalla. Hän selitti,
että oli ranskalainen, sala-ampuja, kersantti, ja että tuli parin
miehensä seuraamana Dieuletin metsästä antamaan tärkeitä tietoja
kenraalille.

-- Hei pojat, Ducat, Cabasse! huusi mies metsään päin, -- hei, kyllä te
nyt jo uskallatte tulla!

Metsästä tuli esille kaksi miestä, Ducat ensin, pieni pyylevä ukko,
kaljupäinen ja kelmeä, ja sitten Cabasse, joka oli pitkä ja laiha,
mustanpuhuva kasvoiltaan ja omisti tavattoman suuren nenän.

Maurice tarkasti uteliaasti n.s. kersanttia ja kysäsi viimein
äkkipäätä:

-- Mutta ettekös te ole Vilhelm Sambuc Rémillystä?

Kun mies vähän hitailtuaan myönsi olevansa sama henkilö, astui Maurice
ehdottomasti hämmästyksestä askeleen etemmä, sillä tämä Sambuc oli
tunnettu veijari, huonomaineisen halonhakkaajaperheen ansiokas jäsen.
Isä oli ollut kauhea juomari ja tappelusankari, joka löydettiin eräänä
iltana kurkku poikki leikattuna metsässä, äiti ja sisaret kerjäsivät ja
varastivat, miten milloinkin sattui, ja viime vuosina ei heistä
tiedetty mitään, mutta luultavasti ne eivät olleet valinneet mitään
rehellistä elämänuraa. Vilhelm oli salametsästäjä ja tullivaras ja koko
sudenpesuudessa ei löytynyt kuin yksi ainoa rehellinen ihminen ja se
oli Prosper. Inhoten sitä elämää, jota kodissaan, metsämökissä,
vietettiin, hän oli ensin ruvennut rengiksi ja kuului nyt
afrikkalaisiin jääkäreihin ja oli hyvässä maineessa eskadroonassaan.

-- Minä tapasin veljenne Reimsissä ja Vouziersissä, sanoi Maurice, ja
hän voi hyvin.

Sambuc ei vastannut mitään. Asia ei näyttänyt häntä huvittavan.

-- Viekää minut kenraalin luo. Sanokaa, että Dieuletin metsäsisseillä
on tärkeitä sanomia.

Ja leirille astuessa ajatteli Maurice koko ajan näitä
partioretkeläisiä, joista oli niin suuria toivottu ja joista jo alkoi
kuulua valituksia joka suunnalta. He olivat muka vakoilevinaan ja
olivat luvanneet pitää silmällä, ettei ainoakaan vihollinen pääsisi
elävänä metsän kautta, mutta olivatkin sitä pahempi vain kauhistus
talonpojille, joiden maat he turmelivat, eivätkä suinkaan kyenneet
puolustamaan. Kaikellaiset roistot, jotka eivät muuta halunneet kuin
saada omin päin, kuritta ja järjestyksettä, heilua, yhtyivät näihin, ja
he elivät kuin metsävorot, makasivat taivasalla ja ottivat mitä eteen
sattui, keneltäkään lupaa kysymättä.

-- Hei Ducat, hei Cabasse, huusi Sambuc yhtä mittaa, no joutukaa nyt
vähän paremmin!

Hekin olivat aika veljeksiä. Pitkä laiha mies oli Toulonista, oli
palvellut eräässä ravintolassa Marseillessa, tullut sieltä muutamain
vähäpätöisten kauppahuoneiden asiamiehenä Sedaniin, jossa oli vähällä
joutua kiinni varkaudesta. Pieni ja paksu oli taas ollut asianajajana
Blainvillessä, vaan melkein ajamalla ajettu pois koko kaupungista
epäsiveellisen elämänsä tähden. Nyt hän oli kirjanpitäjänä muutamassa
tehtaassa Raucourtissa ja oli aivan nykysin ollut syytettynä
rumanlaisesta rikoksesta, vaan pääsi kuitenkin hädin tuskin vapaaksi.
Ducat viisasteli usein latinaisilla sanoilla ja lauseilla, jota vastoin
Cabasse ei osannut tavata omaa nimeäänkään; mutta hyvät toverit he
sentään olivat, pari oikeita rosvonaamoja.

Jean ja Maurice saattoivat sissit kapteeni Beaudoinin luo, joka vei
heidät överstin puheille. Tämä alkoi tutkia miehiä, vaan Sambuc tahtoi
välttämättömästi tavata kenraalia itseään. Bourgain-Desfeuilles oli
viettänyt yön pappilassa, oli juuri päässyt ylös ja oli hyvin ärtysellä
tuulella kun täytyi nousta keskellä yötä ja lähteä taas lukemattomia
vaivoja ja ikävyyksiä kokemaan, ja hän purki heti vihaansa överstille,
joka kuljetti sissit pappilaan.

-- Mistä ne tulevat?... Mitä niillä on tahtomista?...
Partioretkeläisiä! Oo, kyllä minä jo heidät tunnen, kuljeksijoita,
roistoja!-- Nälkäkös?

Mutta Sambuc ei ottanut itseensä.

-- Herra kenraali, me tulemme Dieuletin metsistä, minä ja minun
toverini...

-- Dieulet?... Missä se on?

-- Stenayn ja Mouzonin välillä, herra kenraali.

-- Stenay? Mouzon? En tunne! Sula mahdottomuushan minun on muistaa
kaikkia outoja nimiä, joita täällä suhisee korvien ympärillä.

Vähän häpeissään alkoi översti Vineuil selittää kenraalille, että
Stenay ja Mouzon olivat Maasin varrella, että saksalaiset olivat
ottaneet haltuunsa ensinmainitun ja että koetettiin päästä virran yli
jälkimmäisen siltoja myöten.

-- Asia on se, että me olemme tulleet ilmoittamaan kenraalille,
että metsä vilisee preussiläisiä... Kuu viides osasto marssi eilen
Bois-aux-Damesta kohtasi se vihollisen Nouartin luona...

-- Mitä? tapeltiinko eilen...

-- Niin, herra kenraali, viides osasto oli kahakassa, vaan täytyi
peräytyä, eikö liene nyt Beaumontin luona... Ja sillä välin kun
muutamat meidän komppaniamme miehistä veivät viidennelle osastolle
tiedon vihollisen asemasta, tuumasimme, että on ehkä hyvä, että
kenraalikin saa tietää, mitä siellä tapahtui ja että viidennellä
osastolla on epäilemättä huomen aamulla aikaseen 60,000 saksalaista
niskassaan, ja ehkä tarvitseisivat apua...

Bourgain-Desfeuilles kohotti olkapäitään.

-- 60,000 miestä? Miksei 100,000! Te näette unta, mies parka, pelko on
saattanut teidät näkemään ihmeitä! Täällä ei millään muotoa saata olla
sellainen mieslauma niin lähellä, ilman että meillä olisi siitä
aavistustakaan!

Ja hän piti päänsä, vaikka sekä Ducat että Cabasse vannoivat, että joka
ikinen sana oli totta.

-- Me näimme tykitkin, vakuutti Cabasse, ja ne roistot mahtavat olla
rutihulluja kun uskaltavat lähteä vetelöille metsäteille, joihin uppoaa
polvea myöten.

-- Heillä on johtajia, jotka tuntevat nämä seudut kuin viisi sormeaan,
selitti entinen asianajaja painolla.

Kenraali ei välittänyt kuulla enempää ja hänestä oli myös turhaa
näyttää sissiä ylipäällikölle, jonka kanssa miehet luulivatkin
puhelleensa. Jos rupeaisi kuuntelemaan kaikkia talonpoikia ja
maankulkijoita, jotka juoksevat ilmoituksineen, niin kyllä silloin
olisi tallella. Hän käski kuitenkin sissien seuraamaan osastoa, koska
näyttivät tuntevan seutuja.

-- He olivat sentään hyviä poikia kun tulivat kahden peninkulman matkan
meille tuota ilmoittamaan, sanoi Jean Mauricelle telttaa kokoon
kääriessään.

Maurice tunsi myös paikat ja oli levottomuudella kuullut että Dieuletin
metsä oli täynnä preussiläisiä, jotka kiiruhtivat Beaumontia ja
Sommauthea kohti. Hän istui lepäämään, oli väsynyt jo ennen marssiin
lähtöä ja aavisti, että tänä päivänä voimia kysytään.

Korpraali huomasi, että hän oli tavattoman kalpea, ja kysyi
isällisesti:

-- Eivät taida olla asiat nyt oikein? Jalkako se taas vaivaa?

Maurice puisteli päätään -- ei jalassa ollut mitään vikaa.

-- Nälkäkös?

Kun ei vastausta kuulunut, veti Jean laukustaan toisen korpuista.

-- Tuossa on sinun osasi... Minä juuri äsken söin toisen.

Päivä valkeni kun he lähtivät Ochesta ja marssivat Besacen kautta
Mouzoniin, jossa heidän käskyn mukaan olisi pitänyt viettää yö.
Kuormasto oli lähetetty ensin ja sitä suojelemaan ensimmäinen
divisioona. Toiset vaunut kulkivat hyvääkin vauhtia, vaan toiset
liikkuivat, varsinkin Stonnen solassa, tavattoman hitaasti. Siinä on
pitkä ylämäki, aina la Berliéren kylän toiselle puolelle, joka on
rakennettu pienten metsäisten harjujen väliin.

Kello kahdeksan ajoissa, kun kaksi jälkimmäistä divisioonaa lähti
marssimaan, saapui marsalkka Mac-Mahon. Hän oli vimmoissaan kun löysi
täällä joukot, joiden jo aikaseen aamulla olisi pitänyt lähteä
Besacesta ja jo tähän aikaan olla Mouzonissa. Kenraali Douay selitti
marsalkalle tämän sangen ikävän viivytyksen syyt, ja silloin
päätettiin, että ensimmäinen divisioona ja kuormasto saisivat jatkaa
marssia Mouzoniin, jota vastoin toiset kaksi viipymättä lähtekööt
Raucourtin ja d'Autrecourtin kautta Villersiin, mennäkseen siitä kohti
Maasin yli. Jälleen kääntyi kulku pohjosempaan päin. Marsalkka tahtoi
välttämättömästi saada virran sotajoukkonsa ja vihollisen välille;
maksoi mitä maksoi, mutta hän tahtoi olla sinä iltana oikeanpuolisella
rannalla. Jälkijoukko ei ollut vielä saanut lähteneeksi Ochesista, kun
eräs vihollinen patteri alkoi kaukaselta mäeltä Pierremontin puolella
ammuskella joukkoja. Ensimmäisiin laukauksiin vastattiin, typerää
kyllä, vaan sitten vetäytyivät viimeiset rykmentit tulesta ja
seurasivat toisia.

Kello yhteentoista saakka marssi 106:s verkalleen mäkistä Stonnen
solassa kiemurtelevaa tietä. Vasemmalla oli jyrkkä, alaston kallion
rinne, oikealla matalampia metsäisiä harjuja. Aurinko oli tullut
näkyviin ja ahtaassa solassa tuntui kuumuus ja hiljaisuus rasittavalta.
Tultua Berliérin ohi, missä suuri puuristi eräällä mäellä kohoaa synkän
näkösenä taivasta kohti, ei näkynyt yhtään taloa eikä ihmistä eli edes
eläintäkään. Ja miehet, jotka jo olivat eilen olleet uupumuksesta
nääntymäisillään ja tuskin nimeksikään saaneet ruokaa ja lepoa,
vetelivät väsyneesti jalkojaan ja kuohuivat katkeraa vihaa.

Juuri kun pysähdyskäsky annettiin, kajahti oikealta kanuunan
laukauksia. Ne kuuluivat niin selvästi, että taistelupaikka ei
saattanut olla kuin ehkä peninkulman päässä ja vaikuttivat miehiin kuin
sähköisku. Kaikki hypähtivät pystyyn, väsymystä ei muistettu;
miks'eivät saaneet rientää sinne? He tahtoivat tapella, nyt hetikohta,
tahtoivat kuolla ennen kuin täten laukata paikasta paikkaan.

Kenraali Bourgain-Desfeuilles ratsasti översti Vineuilin seurassa
seutua tarkastamaan. Miehistö näki heidän pysähtyvän mäen nystyrälle ja
kääntävän kiikarit tykin ääntä kohti. Nyt lähetettiin ajutantti sissiä
noutamaan; pari miestä, niiden joukossa Jean ja Maurice, saivat lähteä
mukaan.

Kun he saapuivat päälliköiden luo, huusi kenraali heti Sambucille:

-- Kauheata maata tää, mäkistä ja puita täynnä!... Kuulkaahan mies,
missä paikoin ne nyt tappelevat?

Sambuc sekä kaksi toveriaan olivat jälleen tärkeän näköisiä,
kuuntelivat ja tähystelivät hetken aikaa kaukaisuuteen. Niinkauvas kuin
silmä kantoi vuoroittelivat mäet ja syvennykset kuin aaltoilevan järven
pinnalla. Tumman viheriät metsät erosivat jyrkästi keltasesta
maaperästä, etäiset harjut olivat kiedotut punertavaan huuruun, ja koko
maisema loisti säteilevän päivän valossa. Ja yhtämittaa jymisivät
kanuunat kuin kaukainen ukkosenilma, ei näkynyt vähintäkään valkoista
savupilveä.

-- Täällä oikealla on Sommauthe ja vasemmalla Yoncq... Nyt taistellaan
Beaumontin luona, herra kenraali.

-- Varnicourtin eli Beaumontin luona, vakuutti Ducatkin.

Kenraali mutisi jotain partaansa.

-- Beaumont, Beaumont, mikä hiisi ne kaikki tietää... Ja miten pitkälti
täältä on Beaumontiin?

-- Runsas peninkulma, noin viisi neljännestä, kun mennään Chênen tietä.

Kanuunan laukaukset kuuluivat yhä, jymisten oikealta vasemmalle. Ja
Sambuc jatkoi:

-- Siellä tuntuu leikki yltyvän... Niin, sanoinhan jo aamulla
kenraalille; ne ovat tietysti samat patteriat, jotka näimme Dieuletin
metsässä. Nyt on varmaan viidennellä osastolla täysi työ kun kokonainen
armeija, se Buzancysta ja Beauclairesta tuleva, on niskassa.

Laukaukset kajahtelivat yhtämittaisena paukkeena, kaukainen melu tuntui
yltyvän ja yltyvän.

Maurice puri hampaansa yhteen, ett'ei huuto pääsisi.

Minkätähden he eivät marssi tuossa tuokiossa sinne turhaa
jaarittelematta? Joka laukaus tärisytti häntä, hänen sydämmensä paisui
halusta päästä sinne toimimaan, taistelemaan. Vieläkö heitä nytkin
aijottiin juoksuttaa, aina vaan, eikä annettu pyssyä paukutella?
Vouziersissä he olivat _kuulleet_ jälkijoukon ampuvan. Ochessa
olivat vihollisen tykit jyrisseet takanapäin. Ja nyt heitä taas
lähdettiin ajamaan eteenpäin, eivät saaneet rientää tovereitaan
auttamaan. Maurice katsoi Jeaniin, ja hänkin oli hyvin kalpea ja silmät
paloivat. Heidän sydämmensä oli haljeta kuullessaan kanuunan kutsuvan
äänen, joka kaikui yhä ankarammin.

Mutta he odottivat vieläkin. Pientä polkua myöten lähestyi eräs
kenraali esikuntineen. Se oli Douay, tuskastuneen ja rauhattoman
näkösenä. Hän kyseli partioretkeläisiltä asian laitaa eikä voinut enää
pidättää tuskanhuutoa. Vaikkapa olisikin jo aamulla kuullut heidän
kerrottavansa, ei hän kumminkaan olisi voinut tehdä mitään; hänellä ei
ollut valtaa, marsalkan määräys vaati rientämään Maasille, hän tahtoi
sinä iltana ylitse, tapahtukoon vaikka mitä. Ja mitenkäpä olisikaan nyt
yhtäkkiä saatu kerätyksi Raucourtiin marssivat joukot ja viedyksi
ajoissa Beaumontiin? Viideskin osasto vetäytyi luultavasti taistellen
Mouzoniin ja kanuunanpauke kuului selvästi siirtyvän itään päin.
Kenraali Douay nosti voimattomassa kiukussa ja epätoivossa kätensä ylös
metsäisten mäkien, peltojen ja laaksojen yli; sitten annettiin käsky
jatkaa marssia Raucourtiin.

Taivas sitä marssia! Kun kuljettiin Stonnen ahtaassa solassa ja metsän
takana jyrisi yhtämittaa kanuunain kutsuva ääni! 106:nen rykmentin
etunenässä ratsasti översti Vineuil, jäykkänä kuten tavallisesti, vaan
kalpeana kuin ruumis, ripistellen silmiään ikäänkuin pidättääkseen
kyyneleitä. Kapteeni Beaudoin pureksi viiksiään äänetönnä ja
mietteissään, jota vastoin luutnantti koki purkaa kiukkuaan
haukkumasanoihin ja kiroili väliin itseään, väliin muita. Ja väestössä
levisi kaikista raukkamaisimpiinkin synkkä raivo ja into hyökätä
käsiksi johonkin eli ulvoa ääneen; he olivat tulla mielipuoliksi, he
eivät jaksaneet enää aina ja joka paikassa väistää taistelua,
astua juntata maita ja mantereita ja antaa noiden kirottujen
preussiläis-roistojen hakata mäsäksi toverit.

Stonnen solasta päästyä aukesi taas eteen laajempi maisema; tie
kiemurteli kuin pitkä nauha peltojen ja pienten lehtojen ohi.

106:s muodosti jälkijoukon ja Ochesta lähtien he odottivat joka
silmänräpäys päällekarkausta, sillä vihollinen seurasi kolonnaa askel
askeleelta, odottaen sopivaa tilaisuutta hyökätäkseen takaapäin sen
kimppuun, ja ratsuväestö koetti päästä metsien taitse rykmentin
sivulle. Kerrankin ilmestyi tiheästä lehdosta useita eskadroonia
preussiläistä kaartia, vaan pysähtyivät nähtyään husaarit, jotka
lähenivät tiellä. Siten jatkettiin peräytymistä hyvässä järjestyksessä
ja he olivat jo lähellä Raucourtia kun muuan tapaus vei viimeisenkin
rohkeuden miehiltä.

Eräältä syrjätieltä syöksi suuri ihmislauma: haavotettuja upseeria,
aseettomia sotamiehiä, tavaravaunuja, nelistäviä hevosia, hurjassa
paossa rientäen kaikki minkä kykenivät eteenpäin. Ne olivat yhden
ensimmäisen divisioonan prikaatin tähteet, sen, joka suojeli kuormastoa
ja joka oli aamulla lähtenyt Besacen kautta Mouzoniin. He olivat
eksyneet väärälle tielle ja onnettomuudeksi oli prikaatti ja osa
kuormastoa kohdanneet viidennen osaston loput, jotka pakenivat hujan
hajan. Ja sitten tapahtui päällehyökkäys Varniforêtin luona,
monilukuinen vihollinen ahdisti sivulta, ei muuta kuin hurja pako
edessä. Verisinä, haavoitettuina, pelon vimmassa, he levittivät kauhua
ja epätoivoa ympärilleen. Heidän kertomuksensa riistivät viimesenkin
ryhdin kipenen tovereilta, ne olivat kuin jälkimaininkia kanuunan
ryskeestä, joka oli kello kahdestatoista saakka tärisyttänyt ilmaa.

Raucourtiin marssiessa vallitsi miehistössä suurin levottomuus ja
pelko. Upseerit olivat neuvottomia. Olisikohan käännyttävä oikealle
Autrecourtiin päin vai menisivätkö Maasin yli Villersin luona, niinkuin
ensin oli käsketty. Kenraali Douay pelkäsi sillan jo olevan vihollisen
vallassa ja piti siitä syystä viisaampana marssia oikealle,
Haraucourtin solan kautta Rémillyyn. Mouzonin jälkeen tuli Villers ja
Villersin jälkeen Rémilly. siis aina vain pohjosempaan, ulaanit
kintereillä! Ei ollut enää kuin noin kolme neljännestä jälellä, mutta
kello oli jo viisi ja joka mies menehtymäisillään. Päivän valjetessa he
jo olivat olleet jalkeilla, marssineet kahdessatoista tunnissa -- kaksi
peninkulmaa, tallustelleet paikalla; odotus ja jännitys oli vienyt
viimeiset voimat, joita ei syömättömillä, valvoneilla raukoilla liikoja
ollutkaan. Jalat eivät tahtoneet kannattaa enää!

Raucourt on pieni hyvinvoipa tehdaskaupunki; pääkatu suora ja leveä,
raatihuone uusi ja kirkko koko soma.

Vaan se yö, jonka keisari ja marsalkka Mac-Mahon olivat seurueineen ja
keisarillisine talouksineen siellä viettäneet, tyhjensi myymälät ja
lihapuodit; ensimmäinen osasto marssi sitten kaupungin läpi, vei loput,
ja nyt ei siellä enää löytynyt jumalan jyvää ei leipurilla, ei
ruokatavaran kauppiaalla, ei puutarhurilla. Ei ollut leipää eikä
sokeria eikä viiniä! Eilisen päivän olivat kaupungin naiset jakaneet
sotamiehille viiniä ja lihalientä, vaan nyt olivat padat tyhjät ja
tynnyrien tapit auki. Ei löytynyt enää mitään, kaikki oli loppunut kun
seitsemännen osaston ensimmäiset rykmentit marssivat kylään. Mitä? Joko
se taas alkaa, eikö tulekkaan loppua noista kurjista, tomusista
miesparvista, jotka marssivat katua ylös puolikuolleina nälästä ja
janosta, eikä ole mitään antaa. Jotkut pysähtyivät, koputtivat oviin ja
ojensivat kätensä ikkunoita kohti rukoillen leipäpalasta. Ja naiset
itkivät ja nyyhkyttivät kun täytyi vastata, että he eivät voineet,
heillä ei ollut mitään antaa.

Eräässä kadunkulmassa seisahtui Maurice, maailma musteni hänen
silmissään ja jalkansa horjahtelivat. Jean juoksi auttamaan.

-- Ei ei, anna minun olla, väsyttää... Parempi on kuolla tähän!

Hän vaipui katukivelle. Korpraali oli suuttuvinaan:

-- Mitä hittoa! Koeta vain päästä jaloillesi vai tahdotko jäädä tähän
preussiläisten pieksettäväksi? Ylös vain ja paikalla!

Mutta kun ei Maurice jaksanut vastata, vaan sulki silmänsä ja näytti
pyörtyvän, toisti Jean yhä, matalalla, säälivällä äänellä:

-- Mitä hittoa! Mitä hittoa!

Hän juoksi nopeasti kaivolle, toi vettä ruoka-astiallaan ja roiski
Mauricen kasvoille. Ja sitten hän veti peittelemättä viimeisen
korppunsa repusta, taitteli palasiksi ja pisti Mauricen suuhun. Hetken
perästä avasi tämä jo silmänsä ja söi halukkaasti loput muruset.

-- Mutta sinä, kysyi Maurice äkkiä muistaen Jeanin korppuluvun, sinä et
ole siis syönytkään mitään?

-- Minusta ei ole lukua, minä kyllä tällaiset kestän... Otan hyvän
kulauksen hanhenviinaa, niin kestänmähän taas jonkun matkaa!

Hän täytti astiansa kaivosta, tyhjensi yhdellä kulauksella ja maiskutti
kieltään.

Vaan ei ollut mies kovin reippaan näkönen itsekkään, kasvonsa olivat
verettömät ja kädet vapisivat.

-- No, ylös nyt! Että pysytään toisten matkassa, poika!

Ja Maurice nojasi häneen niinkuin olisi ollut lapsi ja hänestä ei ollut
vielä milloinkaan tuntunut naisen läheisyys niin suloiselta kuin
ystävän tukeva käsi sillä hetkellä. Häntä lohdutti ja kipujaan lievensi
kurjuuden ja kuoleman keskellä, kun tunsi Jeanin pitävän hänestä
huolta; ja ajatus, että tuo sydän, joka häntä niin hellästi rakasti,
oli vain yksinkertaisen, halvan talonpojan, enensi Jeanin ystävyyden
arvoa, vaikka häntä oli ensimmältä loukannutkin hänen arkailematon
suoruutensa. Tämähän oli samanlaista kuin ensimmäisten ihmisten
ystävyys, aikojen alussa, ennenkun sivistystä ja säätyerotusta oli
olemassa, tämä ystävyys kahden miehen välillä, jotka liittyvät yhteen
auttaakseen ja suojellakseen toisiaan yhteistä vihollista vastaan!
Maurice oli iloinen ja ylpeä voidessaan niin täydellisesti luottaa
Jeanin rohkeuteen ja voimaan, ja korpraali taas oli tyytyväinen,
syvemmin tutkimatta tunteitaan, kun sai suojella ystävänsä
hienontunutta heikkoutta, sivistystä ja ymmärrystä, jota hänessä ei
oltu ensinkään kehitetty. Kadotettuaan vaimonsa luuli Jean, että hänen
sydämmensä oli mennyt kuolleen muassa hautaan, ja hän oli päättänyt
pysyä erillään noista olennoista, joiden tähden mies saa niin
hirmuisesti kärsiä, vaikka ne eivät olisikaan ensinkään häijyjä. Ja nyt
hän antautui kokonaan ystävyyden valtaan; he eivät mitenkään hyväilleet
toisiaan, vaan käsittivät toisensa niin perin pohjin, vaikka olivatkin
aivan erilaisia luonteita; he ymmärsivät toistensa syvimmät tunteet ja
marssiessaan toisiinsa nojaten Rémillyn tietä he ikäänkuin sulautuivat
sääliin toistensa kärsimyksiä kohtaan.

Kun jälkijoukko oli lähtenyt Raucourtista, marssivat saksalaiset
kaupunkiin. Kaksi patteriiaa asetettiin heti kukkuloille vasemmalla ja
ne alottivat oitis ampumisen. Sillä hetkellä oli 106:s rykmentti juuri
Emmanen kohdalla ja siis vihollisen ampumalinjassa. Eräs kranaatti
pirstosi poppelin joen reunalla ja toinen tunkeutui räjähtämättä
maahan aivan kapteeni Beaudoinin sivulla. Mutta tie kapeni yhä aina
Haraucourtiin saakka ja he marssivat korkeiden mäkien välissä, jotka
kasvoivat tiheää metsää; jos sillä kohti olisi ollut kourallinen
preussiläisiä väijyksissä, niin he olisivat voineet tehdä ihmeitä.
Kanuunat jyrähtelivät takana ja alituisesti peljäten hyökkäystä
oikealta eli vasemmalta koettivat joukot rientää pois vaaralliselta
tieltä. Väsyneimmätkin saivat uutta intoa. Samat miehet, jotka
Raucourtissa tuskin jaksoivat jalkojaan liikutella, marssivat
pitkillä, reippailla askelilla. Näytti siltä kuin hevosetkin olisivat
aavistaneet, että vähinkin viivytys saattoi tuottaa kaikille turmion.
Alkupää liene jo ollut Rémillyssä, marssia jatkettiin vauhdilla ja
innolla, kun -- täytyi pysähtyä.

-- No perhana! kirosi Chouteau, tähänkö meidät nyt jätetäänkin?

106:s ei ollut vielä Haraucourtissa ja kranaattia sateli yhtä mittaa.
Yksi räjähti aivan lähellä, oikealla, vaan ei haavoittanut sentään
ketään.

Viisi minuuttia kului; he eivät hievahtaneetkaan paikaltaan. Varmaan
siellä edessäpäin oli jotain, joka tukkesi tien, muuri ehkä eli muu
ylipääsemätön este. Översti kohottautui seisomaan jalustimissa ja
kurkisti, mitä siellä takana oli tekeillä, pelkäsi miesten pelossaan
vielä vallattomuuksiin ryhtyvän.

-- Tietäähän sen koko maailma, että me olemme myödyt preussiläisille!
huusi Chouteau rajusti.

Riveistä alkoi kuulua uhkaavaa mukinata. Harmi ja kiukku kasvoivat
pelon lisääntyessä. Niin, niin se oli! Heidät oli laahattu tänne
viholliselle jätettäväksi. Nämä lyhytjärkiset olennot eivät voineet
mitenkään muuten selittää kaikkia vastoinkäymisiä ja turmiollisia
erehdyksiä ja päälliköiden vitkastelua. Myyty Saksan keisarille,
häpeällisesti petetty, kaikki tyyni!

-- Myyty, petetty! huusivat tuskaiset äänet.

-- Vaan minä luulen, että siellä on se pirun keisari tietä tukkimassa
kampsuineen ja kopsineen! arveli Loubet.

Hänen sanansa kiitivät heti kuin kulovalkea suusta suuhun. Jo
tiedettiin varmasti vakuuttaa, että keisarillinen talous siellä oli
kolonnain tiellä. Ja nyt alkoi sadella kauheita haukkumasanoja keisarin
hännänkantajajoukosta ja heidän laitoksistaan ja ruokottomuudestaan,
miten he aina tukkiituivat sotajoukon eteen kaivelemaan ja näyttelemään
herkkujaan ja viinipullojaan ja hopea-astioitaan nälinkuoliaille
sotamiehille. Ja millainen keisari! Kurja raukka, jolla ei ollut
enemmän valtaa kuin valtaistuintakaan, hylkiö, jota vedettiin
kuormaston mukana paikasta paikkaan ja joka vielä säilytti, verisen
kohtalon ivana, hovimenonsa, satakaartinsa, tallinsa, kokkinsa,
astiansa ja kellarinsa, kaiken komeuden ja loiston, joka seurasi
keisarikruunua ja manttelia, tuota koreata manttelia, joka nyt laahusti
maantienloassa ja tahraantui tappion häpeässä!

Melkein yhtaikaa tulla sävähti kaksi kranaattia. Sirpale repäsi lakin
luutnantti Rochasin päästä. Ja rivit tihenivät samassa, sotamiehet
työntäytyivät yhteen äkkinäisellä aaltoliikkeellä, jonka mainingit
tuntuivat etäälle. Jos sitä olisi kestänyt minuutinkaan vielä, niin
olisi voinut tapahtua jotain kauheata, sillä miehiä tuskin sai enää
hillityksi.

Översti kääntyi kalman kalpeana heihin.

-- Pojat, pojat, malttakaa nyt vähän aikaa. Minä lähetin katsomaan ...
heti paikalla lähdetään...

Vaan he eivät lähteneet, ja joka minuutti tuntui vuoden pituiselta.

Jean otti Mauricen käden käteensä ja puheli hiljaa, että hän koettaisi
olla levollinen, että jos toiset tunkevat päälle eli lähtevät
käpälämäkeen, mikä helposti saattaa tapahtua, niin he juoksevat yhdessä
vasemmalle ja kiipeävät metsäiselle rinteelle joen törmässä. Hän
haeskeli silmillään partioretkeläisiä, vaan heitä ei näkynytkään, joku
tiesi heidän hävinneen heti Raucourtista lähdettyä.

Ja samassa lähdettiinkin, joukot marssivat rivakkaasti, jo päästiin
solasta, tie kääntyi oikealle, ja preussiläiset tykinluodit eivät
jaksaneet heitä saavuttaa enää. Jälestäpäin saatiin tietää, että
viivytyksen syynä oli Bonnemainin divisioona, neljä rykmenttiä
kyrassieria, jotka olivat rikkoneet seitsemännen osaston kolonnan ja
seisauttaneet marssin.

Yö oli tulossa kun 106:s rykmentti kulki Angecourtin läpi. Oikealla
jatkui vielä metsäisiä ylänköjä, vaan sola laajeni vasemmalle kädelle;
etäällä siinti leveä laakso. Viho viimein saavuttiin Rémillyn harjulle,
ja sinne näkyi illan hämärässä kiiltävä hopeanauha, joka kiemurteli
laajojen niittyjen ja peltojen välitse. Se oli Maas, ikävöity Maas,
luvattu maa, jossa voitto näytti heitä odottavan.

Ja Maurice osoitti kädellään pieniä valopilkkuja etäällä puiden
välissä, rehevässä laaksossa, joka näytti lumoavan kauniilta illan
hämärähunnussa. Hänen sydämmensä paisui ilosta kun katseli tuttuja,
rakkaita kotiseutujaan ja hän näytti niitä Jeanille melkein
lapsellisella ylpeydellä: -- Jean, Jean ... tuolla on Sedan!



VII.


Rémillyssä oli kauhea mylläkkä, sotamiehiä, hevosia, ajopeliä joka
paikka täynnä, viettävä katu, joka kulkee Maasin rantaan, oli melkein
kukkurillaan. Kirkon kohdalla, puolivälissä mäkeä, oli monta tykkiä
ajanut yhteen ja hevoset eivät saaneet niitä paikalta hievahtamaan,
vaikka satelemalla satoi ruoskaniskuja ja kirouksia. Etempänä oli
Emmanevirran rannalla, joka kohisten syöksee kivistä uomaansa, jono
ruutivaunuja sulkemassa kulkijoilta tien. Ja sotamiehiä keräytyi
keräytymistään "Maltan ristin" edustalle ja tappelemalla pyrkivät
täyteen ahdettuun kapakkasuojaan ryypylle.

Ja samallainen vilinä ja ahdinko vallitsi kylän eteläiselläkin
laidalla, mihin insinöörit olivat rakennuttaneet lauttasillan virran
poikki. Kylän ja virran välillä oli pieni lehto ja oikealla näkyi
lauttamiehen valkonen tupa pensaikosta. Molemmille rannoille oli
laitettu suuria nuotioita, joiden liekit silloin tällöin leimahtivat
korkealle ilmaan ja levittivät punertavan hohteen rantamille sekä
virran läikkyvälle pinnalle. Silloin eroitti lukemattomat mieslaumat,
jotka seisoivat odottamassa. Kaidalle jalkamiesten sillalle ei mahtunut
kuin pari henkeä kerrallaan ja lauttasillan yli, joka oli niukasti
puolen viidettä kyynärän levyinen, kulki ratsuväki, tykistö ja
kuormavaunut niin hitaasti kuin ajatella saattaa. Sanoivat vielä olevan
ylipääsemättä yhden prikaatin ensimmäistä osastoa, ruutikuormaston ja
jo ennen mainitut neljä kyrassierirykmenttiä Bonnemainin divisioonasta.
Ja heidän takanaan seisoi koko seitsemäs osasto, enemmän kuin 30,000
miestä, jotka luulivat vihollisen olevan kintereillään ja koettivat
tunkea kuumeentapaisella kiireellä eteenpäin, päästäkseen turvaan
vastaiselle rannalle.

Kamalalta näytti! Mitä siitä olikaan lopuksi tuleva? Koko pitkän päivän
he olivat marssineet saamatta kuivaa eli kosteata suuhunsa, marssineet
kuin hurjat, koettaen päästä ehjin nahoin Haraucourtin solasta; ja tätä
vartenko he olivat riehuneet? Päästäänkö tästä ollenkaan eteenpäin vai
tässäkö seistään ylipääsemättömän muurin takana? Saa vain nähdä, niin
ei tästä hevillä lähdetä ja saksalaiset, jotka ehkä yöksi taukoavat
takaa-ajostaan, ovat taas päivän koittaessa liikkeellä!

Kumminkin komennettiin miehet asettamaan kiväärit ryhmiin ja joukot
hajaantuivat metsättömille rinteille Mouzonin tien varsilla.
Reservitykistö sijoitettiin mäen harjalle, tykkien suut solaan päin,
valmiina laukasemaan, jos siellä ilmestyy jotain uhkaavaa. Ja
tuskallinen odotus alkoi jälleen.

106:s rykmentti oli sijoittunut sänkipellolle yläpuolella tietä ja
sieltä näki koko laajan tasangon virran varrella. Miehet luopuivat
vastahakoisesti aseistaan, kääntyivät usein taakseen katsomaan,
odottivat joka hetki päällekarkausta. Joka silmä oli synkkä, ei
kuulunut mistään hauskaa juttelua, äänetöntä vihaa kuvastui niidenkin
kasvoilla, jotka eivät napisseet ja kiroilleet.

Kello oli jo melkein yhdeksän, odotusta oli kestänyt kaksi tuntia, ja
vaikka olivat peräti uupuneita ei monikaan saanut unta, he venyivät
pitkällään maassa, vaan kimmahtivat pystyyn ja säpsähtivät
pienimmästäkin risauksesta. Eivät taistelleet enää nälkää vastaan,
virran yli päästyä heidän _täytyi_ saada ruokaa, ja jos ei ollut
muuta, niin olihan ainakin heiniä. Vaan tungos sillan luona pysyi
samalla asteella, upseerit, jotka kenraali Douay oli sinne asettanut,
toivat aina puolen tunnin päästä sanoman, että kestää vielä monta
tuntia, ennenkun heidän vuoronsa tulee. Vihdoin päätti kenraali itse
lähteä sillalle omin silmin tarkastamaan asiain tilaa ja sotamiehet
näkivät hänen tunkeutuvan joukon läpi, kehoitellen miehiä pysymään
levollisina ja jouduttaen ylimenoa.

Maurice istui Jeanin kanssa ojan reunalla ja jatkoi pohjoseen viitaten:

-- Niin. tuolla se on Sedan ja tuolla Bazeilles... Sitten on Douzy ja
sitten Carignan... Carignanissa meidän joukot luultavasti yhtyvät; jos
olisi päivä, näkisit, että siellä kyllä tilaa on.

Hän osoitti laajaa laaksoa, jonka ylitse yön varjot laskeutuivat.
Eroitti vielä selvästi virran juoksun mustien niittyjen välissä, joille
puuryhmät muodostivat vielä tummempia kohtia. Poppelijonon haaveelliset
rajapiirteet kuvastuivat selvästi taivasta vastaan. Ja hyvin kaukana,
Sedanin takana, joka kimalteli pieniä valopilkkuja täynnä, oli tiheä
musta metsä, Ardennit näyttivät levittäneen siellä satavuotiset
tammensa maan peitoksi.

Jeanin katse siirtyi taas sillalle.

-- Katsoppas tuonne! Nyt menee kaikki helvettiin... Siitä sillasta me
emme elävinä pääse yli, e-i!

Nuotiot kahdenpuolen virtaa leimahtelivat ylös ja alas ja niiden
valossa näki kamalan selvästi kaikki mitä sillalla tapahtui. Koko
päivän oli ratsuväkeä ja tykistöä kulkenut yli ja niiden painosta
aikovat palkit höltyä ja olivat jo vajonneet keskeltä pari tuumaa
vedenpinnan alle. Nyt ratsastivat kyrassieerit yli, kaksi miestä
rinnan, loppumattoman pitkässä jonossa. He ilmestyivät pimeydestä
toisella rannalla hävitäkseen taas pimeyteen toisella, siltaa ei enää
eroittanut, he näyttivät liikkuvan veden päällä, tummalla nuotioiden
valossa välkähtelevällä pinnalla. Jäykkinä istuen satulassa, ohjakset
kireällä, valkosen vaipan helmat hevosen lautasella ja kirkkaat kypärit
loistaen häilyvässä valossa he olivat aavesankarien kaltaisia, jotka
liehuvin hiuksia ratsastavat öiselle sotaretkelle.

Jeanilta pääsi valitus:

-- Voi jumala, miten minulla on nälkä!

Heidän ympäriltään alkoi kuulua nukkuvain raskasta huokumista. Väsymys
vei voiton ahdistuksesta, silmät painuivat umpeen, he ojentautuivat
selälleen, unhottivat hetkeksi vaivat ja vaarat; odottavat joukot
vaipuivat lepoon.

-- Voi jumala, minulla on niin nälkä, että syön kohta multaa!

Jean se niin vaikeroi. Hän oli muuten kyllin sitkeä, vaan nyt ei enää
jaksanut, sillä hän ei ollut syönyt suun täyttä kuuteenneljättä
tuntiin. Maurice laski, että kestää vielä pari kolme tuntia ennenkun
heidän vuoronsa tulee, ja teki päätöksensä.

-- Kuten tiedät on minulla eno täällä, eno Fouchard, olenhan kertonut
hänestä... Tuolla mäellä, ei sinne ole jos noin 7 sataa askelta, on
ukon talo. Minä en aikonut käydä siellä, vaan koska sinulla on niin
nälkä... Täytyneehän ukko nahjuksen antaa...

Hän lähti astumaan ja Jean seurasi tahdottomasti. Ukko Fouchardin talo
oli aivan Haraucourtin solan suulla lähellä reservitykistön mäkeä. Se
oli matala rakennus monien ulkohuoneiden, ladon, navetan ja tallin
keskellä ja toisella puolen maantietä oli teurastuslaitos, jossa ukko
omakätisesti tappoi elukat, ja itse myös ajeli lihoja kaupitsemassa.
Maurice hämmästyi, talossa oli ihka pimeää eikä näkynyt ristinsielua
kartanolla.

-- Kas tuota vanhaa saituria; hän on pönkittänyt ovensa eikä taida
hevillä avata!

Hän hämmästyi vieläkin enemmän, tiellä oli puolikymmentä sotamiestä,
nälkiintyneitä raukkoja, jotka epäilemättä olivat ruoan etsinnässä.
Ensin olivat koputtaneet, sitten ärjyneet avaamaan, ja kuu ei sisältä
kuulunut liikahdustakaan alkaneet paukuttaa ovea pyssynperillä. Kaiketi
se ovi viimein antaa perään, saakeli, revitään maahan koko myösä, koska
ei siellä ihmisiä asu!

Silloin avattiin vintinluukku ja miehet näkivät laihan pitkän ukon
sinisessä takissa ja avopäin, toisessa kädessä kyntteli, toisessa
pyssy. Paksu valkonen tukka ympäröi leveitä kulmikkaita kasvoja, nenä
oli suuri ja silmät suuret, harmaansiniset, leuka paksu,
hajamielisyyttä osottava.

-- Mitä varkaita ja ryöväriä te olette, jotka tulette ja hävitätte
rauhallisten maalaisten asumukset? Mitä asiata teillä tänne on? huusi
ukko ankaralla äänellä.

Sotamiehet katselivat häntä hämmästyneinä.

-- Me olemme kuolla nälkään, tahdomme ruokaa! Ja sinulla on...

-- Minulla ei ole, ei hituistakaan! Luuletteko te, että pienessä
talossa riittää ruokaa 100,000 miehelle?... Aamulla tästä vaelsi ohi
suuria joukkoja, niin niin, kenraali Ducrotin miehet, he söivät
suuhunsa kaikki, joka kipenen ... tässä talossa ei pidä löytymän yhtä
leivänkannikkaa!

Miehet astuivat lähemmä, yksi toisensa perään.

-- No, avaahan nyt kumminkin, niin levätään vähän aikaa ... ja ehkenpä
siellä löytyisi yhtä ja toista!

He ryntäsivät ovea vastaan, ukko asetti kynttelin ikkunalaudalle ja
veti pyssynsä vireille.

-- Niin totta kuin tämä kyntteli on tässä minä ammun jokaisen, joka
uskaltaa koskea minun oveeni.

Sotamiehet alkoivat tulistua, haukkuivat ja kiroilivat, yksi jo huusi,
että he kyllä osaavat kurittaa sellaista petoa, joka ennen heittää
leipänsä kaivoon kuin antaa sotamiehen syödä. Ja he ojensivat pyssynsä
luukkua kohti, tähtäsivät, vaan ukko seisoi paikallaan kynttelin
valossa ja ärjyi:

-- Ei leivänkannikkaa löydy tässä talossa, kuuletteko roistot; joka
suupalan ne toiset jo ovat ahmineet!

Maurice säikähti kovasti kun näki miesten aikeet ja juoksi Jeanin
kanssa hätään.

-- Toverit, toverit...

Hän löi sotamiesten pyssyt alas ja huusi rukoillen ukolle:

-- Olkaa nyt vähän ihmisellisempi toki... Ettekö te tunne, minähän se
olen?

-- Mikä minä?

-- Maurice Levasseur, vaimonne sisaren poika.

Ukko otti kynttelin käteensä. Epäilemättä hän tunsi pojan, vaan ei
antanut perään, ei veden tippaakaan häneltä!

-- Sisaren poika eli ei, mistä minä tiedän, pimeähän nyt on!...
Pötkikää vain tiehenne joka sorkka eli minä ammun.

Ja sotamiesten uhkaillessa, että kyllä he pian savuuttavat sen vanhan
ketun pesästään, toisti ukko Fouchard pelkäämättä:

-- Pötkikää, pötkikää vain tiehenne, eli minä ammun teidät!

-- Minutkinko, isä? huusi tieltä voimakas ääni.

Toiset vetäytyivät nopeasti syrjään, kun kynttelin valo lankesi
aliupseerin nauhoille. Se oli Honoré, jonka patteria sijaitsi parin
sadan askeleen päässä ja joka ei enää jaksanut vastustaa haluaan
kolkuttaa kotiovelle. Hän oli pyhästi vannonut, ett'ei elämän päivänä
astuisi isän kynnyksen yli ja hän ei ollut neljään vuoteen saanut eikä
lähettänyt kirjettä isälleen. Sotamiehet puhelivat hiljaa ja
neuvottelivat: parasta taisi olla lähteä pois, mitäpä täällä oli enää
toimittamista, koska talon poika, jolla oli nauhoja hihallaan, oli
saapunut paikalle. Ja he hävisivät kuin tuhka tuuleen.

Havaittuaan vaaran olevan ohitse, sanoi Fouchard levollisesti,
ikäänkuin olisi eilen viimeksi tavannut poikaansa:

-- Vai niin, sinäkö! No, odotahan hiukan, niin minä tulen.

Ukko viipyi kauvan. He kuulivat hänen lukkoavan ovia, vääntävän avaimia
kuin olisi kätkenyt kaikki kätkettävät. Viimein hän tuli avaamaan,
mutta raolleen vain ja piteli tanakasti ovesta.

-- Tule sinä, Honoré, vaan ei kukaan muu!

Ei ukko sentään kehdannut sulkea oveaan sukulaiseltakaan, vaikka
kernaasti olisikin.

-- No, tule sinäkin, Maurice, vaan joudu!

Mutta Jean jätettiin säälimättä ulkopuolelle, vaikka Maurice rukoili
hänen puolestaan. Ei ei, hän ei tahtonut mitään tietää heidän
kumppaneistaan. Mitä varten hänen olisi pitänyt päästää tupansa täyteen
varkaita ja rosvoja, särkemään astioitaan ja huonekalujaan! Hänellä oli
vielä pyssy kourassa ja kun Honoré lopulta sai potkaistuksi oven
selälleen ja vedetyksi Jeanin eteiseen, pauhasi ukko aika lailla. Pyssy
yhä kädessä hän saattoi miehet tupaan, laski kynttelin pöydälle ja
istui penkille sanaakaan sanomatta.

-- Isä! Me olemme puolikuolleita nälästä. Teidän täytyy antaa leipää ja
juustoa, isä!

Vanhus ei ollut kuulevinaan pojan puhetta, kävi vähä väliä ikkunassa
katsomassa, vieläkö siellä nyt on sotamiehiä taloa piirittämässä.

-- Eno, Jean on minun ystäväni! Hän antoi minulle viimeisen suupalansa
ja me olemme kärsineet kaikki yhdessä.

Ukko palasi ikkunan luota ja istui penkille. Ei vastannut sitä eikä
tätä, ei katsonutkaan heihin päin. Hän mietti vähän aikaa ja otti
sitten äänettömästä päästä kynttelin pöydältä, jätti heidät pimeään ja
sulki oven jälkeensä, ett'eivät näkisi, mihin hän meni. Kellarin ovi
narahti. Mutta odottaville kävi aika pitkäksi, ennenkun ukko viimein
palasi, sulki oven huolellisesti ja asetti pöydälle suuren leivän sekä
juuston, -- sanaakaan virkkamatta. Vanha kettu muisti entiset torat,
eikä tahtonut sanoa ensi sanaa; hän ei ollut vihainen enää, vaan
ajatteli, että yhdestä sopimattomasta sanasta ne riidat saattavat
alkaa. Miehet hyökkäsivät kuin nälkäiset sudet ruokien kimppuun, yhtä
äänettöminä hekin, ja pureksivat kaikista voimistaan; tuvan
hiljaisuudessa ei kuulunut mitään muuta ääntä.

Honoré nousi pöydästä ja otti kaapin päältä suuren vesituopin.

-- Isä, hennottehan nyt antaa lasin viiniä mieheen.

Nyt oli ukko levollinen.

-- Viiniä! Minulla ei totta totisesti ole pisaraakaan... Ne toiset, ne
tämän aamuiset, veivät kaikki, söivät kaikki, mitä löytyi. Ei
tippaakaan...

Hän valhetteli ja sen arvasi joka mies hätäisesti vilkkuvista silmistä.
Pari päivää sitten oli ukko lähettänyt kaikki elukat, lypsylehmänsä ja
mitä teuraskarjaa löytyi, kauvas sydänmaalle piiloon. Sitten oli
kätketty ruokavarat, yksin jauhot ja suolatkin; turhaan olisi saanut
hakea kaikki kaapit ja aitat. Ensimmäinen sotajoukko ei ollut saanut
enemmän kuin toinenkaan, ei rahalla eikä rukouksilla. Mistäpä sen
tiesi, eiköhän ollut parempi säästää tavaroitaan, tuonnempana niillä
vielä voi saada hyvät hyödyt.

Maurice oli syönyt tarpeekseen ja aloitti keskustelun.

-- Onko eno nähnyt Henrietteä nykysin?

Vanhus käveli edestakasin vilkaisten aina syrjäsilmällä Jeaniin, jonka
suuhun katosi suunnattoman suuria leipäpalasia.

-- Henrietteä! Näinhän minä hänet viime kuussa Sedanissa... Vaan
miehensä, Weissin, näin tänä aamuna. Hän oli isäntänsä, tehtailija
Delaherchen kanssa, ajoivat Mouzoniin katsomaan sotajoukon marssia --
huvikseen tietysti.

Pilkallinen ilme levisi vanhuksen umpimielisille kasvoille.

-- Luulen heidän nähneen enemmän kuin halusivatkaan, ja hupi taisi
kuivaa hyvin vähään; sillä kolmesta saakka olivat tiet täynnä pakenevia
sotamiehiä!

Samalla yksitoikkoisella ja välinpitämättömällä äänellä kertoi ukko
viidennen osaston tappiosta, että sen päälle oli hyökätty juuri
päivällispuuhissa ollessa, Beaumontissa näet, ja että baijerilaiset
olivat ajaneet ranskalaiset hujan hajan Mouzonin luo. Ne sotamiehet,
jotka pakenivat, niinkuin paholainen olisi ollut kintuilla, Rémillyn
kautta, huusivat, että de Failly oli kavaltanut heidät, myynyt, suoraan
sanoen, Bismarckille.

Maurice muisti viime päivien hurjat marssit, marsalkan käskyn, joka
kiirehti peräytymistä, vaati vaikka mistä hinnasta Maasin yli menoa,
kiirehti, kiirehti; ja ensin oli aikaa tuhlata vaikka miten. Nyt oli
liian myöhäistä! Silloin kun Mac-Mahon vimmastui löytäessään
seitsemännen osaston Ochesissa kun sen olisi pitänyt olla Besacessa,
hän tietysti luuli, että viides osasto oli käskyä noudattaen
leiriytynyt Mouzonin luona kun se olikin hajoitettu ja lyöty
Beaumontissa. Vaan mitäpä saattoikaan pyytää kehnosti johdetuilta,
odotuksen, paon ja pelon heikontamilta, nälinkuoliailta joukoilta?

Fouchard asettui Jeanin tuolin taakse -- hän ei käsittänyt moista
ruokahalua -- ja kysyi, leikillisesti muka:

-- Noo, joko alkaa tuntua?

Jean kohotti päätään ja vastasi tyynesti:

-- Jopa alkaa, kiitosta vain!

Honoré kuunteli levottomuudella pienintäkin liikettä toisista
huoneista. Hän oli vihdoin, monen taistelun jälkeen, päättänyt käydä
kotonaan ja se oli tapahtunut Silvinen tähden. Takin alla oli Silvinen
kirje, se Reimsissä saatu, se, jossa hän puhuu rakastavansa ainoastaan
häntä, ett'ei ole rakastanutkaan ketään muuta -- ja Honoré ajatteli
koko ajan Silvineä, ihmetteli, ett'ei häntä näkynyt, ja koetti salata
isältään levottomuuttaan. Viimein hän ei enää jaksanut hillitä
tunteitaan, vaan kysyi vapisevalla äänellä:

-- Eikö Silvine enää olekaan teillä?

Fouchard vilkasi poikaansa ja vastasi:

-- On, on!

Sitten hän ei taas puhunut mitään, syleksi ja kakisteli; tykkimiehen
täytyi kysyä:

-- Onko hän jo makuulla?

-- Ei, -- ei!

Lopulta ukko alentui selittämään, että hän oli ajanut Silvinen kanssa
aamupuolella päivää Raucourtin torille. Sillä kyllähän nyt saattaa
kauppoja tehdä, sen tietää, kun mokomat mieslaumat ovat liikkeellä! Ja
hän olikin, niinkuin tavallisesti tiistaiaamuna, vienyt lampaan lihat
ja häränpuolikkaan Raucourtiin ja oli parhaiksi ennättänyt kaupata
lihat kun seitsemäs osasto oli tullut ja kääntänyt nurin narin kaikki
tyyni. Ihmiset juoksivat kuin hullut, survivat ja tyrkkivät vimmatusti.
Hän pelkäsi niiden vielä varastavan konit ja kärryt ja oli ajanut
kotiin. Ja Silvine jäi sinne, oli näet poikennut johonkuhun puotiin
ostoksille.

-- Oo, tyttö on pian kotona! lopetti ukko levollisesti. -- Meni
tietysti tohtori Dalichampin, kumminsa luo... Silvine on reipas tyttö,
vaikka näyttää niin lauhkealta ... ei hän hopussa hätäänny...

Tekikö hän pilkkaa vai tahtoiko selittää, minkätähden hän oli pitänyt
Silvinen palveluksessaan, sen jälkeen kun oli eroittanut heidät, ja
vaikka hän tahtoi pitää lapsen luonaan. -- Poika nukkuu tuolla
kamarissa ja varmaan on Silvinekin kohta kotona, on varmaan.

Ukko katsahti jälleen poikaansa, pilkallinen hymy kapeilla huulilla.
Honorén kasvot värähtelivät ja hän heitti isäänsä läpitunkevan
silmäyksen ja -- vanhus alkoi taasen kävellä pöydän ja ikkunan väliä.
Honoré leikkasi leivästä palan ja pureskeli sitä äänetönnä. Kyynäspäät
pöydällä tarkasti Maurice vanhaa tupaa, suurta kaappia, seinäkelloa, ja
muisteli entisaikoja, kun hän ja sisar Henriette saivat viettää jonkun
lupapäivän Rémillyssä. Minuutit kuluivat, -- kello löi yksitoista.

-- Ei, mutisi Maurice, toiset ehkä jättävät meidät!

Hän avasi ikkunan ja nojautui laudalle; eteensä levisi tumma, hiljainen
yö. Vaan vähitellen tottuivat silmät pimeään, hän eroitti sillan ja
tulet molemmilla rannoilla. Kyrassieerit vaelsivat vieläkin, kuin
aaveritarit, valkosissa kauhtanoissaan sillan ylitse. Loppumattomalta
näytti veden pinnalla verkalleen liikkuva jono. Oikealla rannalla,
missä sotajoukko vielä sikeästi nukkui, vallitsi haudan hiljaisuus.

-- Ohhoo, sanoi Maurice epätoivoisella äänellä, meidän menomme jää
huomisaamuun.

Ikkuna jäi auki, ukko Fouchard sieppasi pyssynsä ja hypähti notkeasti
kuin nuori mies tielle. He kuulivat hänen kävelevän edestakasin kuin
vartiolla, -- sitten taukosivat askeleet, saattoi eroittaa kaukaista
humua sillalta. Vanhus oli istunut ojan reunalle: siinä oli sopiva
vartioida, ett'ei kukaan epäiltävä henkilö päässyt puikahtamaan taloon.

Honoré tuli joka silmänräpäys levottomammaksi, katsoi vähä väliä kelloa,
kuunteli. Raucourtista ei ollut paljon yli kolmen neljänneksen
Rémillyyn. Sen matkan astui Silvine tunnissa, astui helpostikin.
Miks'ei häntä kuulunut, johan siitä oli useampiakin tuntia kun vanhus
ajoi tiehensä ja jätti hänet keskelle armeijaosastoa. Joku onnettomuus
oli varmaankin tapahtunut! Honoré näki hänet maassa makaavana,
ruhjottuna, hevosten polkemana, raskaat kuormat olivat vierineet hänen
ylitsensä!

Kaikki kolme kimposivat yht'aikaa pystyyn. Tieltä kuului askeleita, ja
vanhus viritti pyssynsä hanan.

-- Kuka se on? huusi ukko tuimasti. Silvinekö?

Ei kuulunut mitään vastausta. Ukko uhkasi ampua ja uudisti
kysymyksensä. Silloin sanoi hengästynyt, läähättävä ääni:

-- Minä, minä se olen.

Ja heti taas:

-- Entä poika?

-- Poika makaa, on nukkunut aikoja.

-- Jumalan kiitos!

Nyt vasta hän jouti oikein henkeään vetämään, oikein syvän huokauksen,
jossa kaikki tuska ja väsymys pääsi ilmoille.

-- Mene ikkunasta, sanoi ukko, siellä on vieraita,

Silvine hyppäsi ikkunasta tupaan, vaan jäi kuin kivettyneenä seisomaan
miesten eteen ja seisoi siinä kynttelin hulmuavassa valossa tummana,
paksu musta tukka otsalle valuneena, suuret kauniit silmät -- joissa
yksistään olisi ollut kyllin ihanuutta -- soikeissa lempeissä
kasvoissa, ihmetellen vieraita katsoen.

Silloin hän tunsi Honorén, ja kaikki veri syöksi sydämmestä kasvoihin
-- eikä hän kuitenkaan erittäin hämmästynyt että Honoré oli siinä,
sillä häntähän hän oli ajatellut koko matkan Raucourtista tullessaan.

Honorén jalat vapisivat ja tuntui kuin rinnan päällä olisi ollut
rasittava paino, joka vei hengen. Hän ponnisti voimansa, sanoi
levollisesti:

-- Hyvää iltaa, Silvine!

-- Hyvää iltaa, Honoré!

Silvine oli purskahtaa itkuun, käänsi sitä estääkseen päänsä pois ja
hymyili Mauricelle, joka myös oli tuttu. Hän ujosteli Jeania hiukan.
Hengitti kiivaasti, avasi kaulahuiviaan hiukan.

Honoré jatkoi, sinuttelematta, kuten ennen maailmassa:

-- Me olimme hyvin levottomia teidän tähtenne, Silvine, on jo niin
paljon preussiläisiä liikkeellä näillä tienoin.

Silvine kävi valkoseksi kuin lakana ja heitti pikaisen, hätäisen
katseen kamariin päin, jossa lapsi nukkui, ja kohotti kätensä,
ikäänkuin olisi tahtonut karkoittaa luotaan jotain kauheata.

-- Preussiläiset! Oo, minä olen nähnyt heidät!

Hän vaipui tuolille istumaan, jalat eivät kannattaneet enää, ja kertoi,
että hän oli heti seitsemännen osaston kaupunkiin marssittua hakenut
suojaa kumminsa, tohtori Dalichampin, luona ja toivoi eno Fouchardin
noutavan hänet sieltä. Kadulla oli sellainen ahdinko, ett'ei koirakaan
olisi päässyt eteenpäin. Ja kello neljään hän oli kärsivällisesti
odottanut ja nykkinyt liinan-nukkaa rouvasväen kanssa, sillä tohtori
oli laittanut sairaalan raatihuoneen suureen saliin, arveli ehken
tuotavan haavoitettuja Metzistä eli Verdunistä. Sinne tuli ihmisiä,
jotka tiesivät sairaalata piankin tarvittavan ja aivan oikein, kello
kaksitoista jyrisivät jo tykit Beaumontin puolella. Mutta se oli
kaukana, eikä kukaan osannut vielä oikein peljätäkään, kun pommi
yht'äkkiä ryskien ja räiskien musersi erään naapuritalon katon, Se
tapahtui juuri silloin kun viimeiset ranskalaiset sotamiehet marssivat
pois Raucourtista. Vieläkin räjähti kaksi pommia, vihollinen patteria
ammuskeli seitsemännen osaston jälkijoukkoa.

Haavoitettuja tuli Beaumontista, raatihuoneen sali oli pian täynnä.
Pelkäsivät, että sinnekin vielä putoaa joku pommi ja turmelee koko
sairaalan. Miesparat, jotka odottivat tohtoria haavojaan sitomaan,
olivat menehtyä kauhusta, moni kömpi vaivaisilla jäsenillään kellariin,
siellä oli hiukan turvallisempaa,

-- Ja silloin, jatkoi Silvine, en tiedä mitä lienee tapahtunut, mutta
yht'äkkiä taukosi melu. Minä seisoin kadunpuoleisessa ikkunassa, josta
näkee maalle päin; ei näkynyt enää yhtään sotamiestä, ei ainoatakaan
punahousua, kun samassa kuulen raskaita askelia, joku huutaa, en
ymmärtänyt mitä lienee ollut, kymmeniä pyssynperiä kolahtaa yht'aikaa
kivisiltaan ... ja alhaalla kadulla seisoo koko lauma rumia, likasia,
mustia miehiä, joilla on suuret leveät päät ja kypärit, niinkuin
meidän palokuntalaisilla. Sanoivat, että ne olivat baijerilaisia
sotamiehiä ... ja tiellä, pelloilla, metsissä voi! joka paikassa kiehui
sadottain ja tuhansittain samanlaisia miehiä, suljetuissa,
loppumattomissa riveissä. Mustia, suurissa joukoissa, yhä enemmän ja
enemmän niitä tuli, juurikuin heinäsirkkalaumoja, jotka peittävät koko
maanpinnan.

Häntä puistatti ja hän teki jälleen saman jotain kauheata karkoittavan
liikkeen.

-- Ja sitten, te ette voi aavistaa, mitä sitten tapahtui. Nuo miehet
lienevät marssineet kolme päivää ja tapelleet vast'ikään kuin hurjat
Beaumontissa. He olivat sekasin nälästä ja vimmasta, silmät seisoivat
päässä ... he eivät tietäneet mitä tekivät... Ja upseerit eivät
koettaneetkaan estää kun he syöksivät taloihin, myymälöihin, särkivät
ovet ja ikkunat, murtivat auki kaapit, arkut, kaikki, jossa luulivat
ruokaa löytyvän, nielivät kaikki kuin eteen sattui! Ruokakauppiaan,
Simonnetin, puodissa, näin yhdenkin laskevan tynnyristä siirappia
kypäriinsä ja sitä juovan; toiset haukkasivat raakaa sianlihaa, toiset
söivät jauhoja. Kun he tulivat, sanottiin, että ruoka on lopussa,
neljäkymmentä kahdeksan tuntia olivat omat joukot kulkeneet kaupungin
läpi, vaan he löysivät kuitenkin aina jotain piilotettua, ja särkivät
sentähden kaikki paikat, luulivat, että me emme tahdo antaa heille
ruokaa.

Vähemmässä kuin tunnissa olivat kaikki ruudut sirpaleina leipurilla,
teurastajalla, joka puodissa, vieläpä yksityistenkin asunnoissa;
kaapit, kellarit typö tyhjät... Tohtorilla -- semmoista en ole vielä
milloinkaan nähnyt -- söi eräs paksu mies saipuata! Vaan surkeinta oli
kumminkin kellarissa! Siellä he huusivat ja ärjyivät kuin paholaiset,
särkivät pullot, väänsivät tapit auki ja jättivät vuotamaan, pitkin,
pitkin permantoa läikkyivät viinit, elivät kuten ainakin kun ihmiset
heittäytyvät petojen kaltaisiksi. Tohtori ei saanut eräänkään mustan
miehen käsistä pois ooppiumipulloa, hän nosti sen huulilleen ja
kulautti tyhjäksi. Ehkenpä makaa mies jo kuolleena, kun lähdin, oli
hänellä kauheat tuskat!

Hän peitti kasvonsa käsillään ja voihki surkeasti.

-- Ei, ei! Se oli hirmuista! Minä en jaksa ajatella sitä enää!

Ukko Fouchard, joka ei malttanut jättää vahtipaikkaansa, oli tullut
ikkunan luo kuuntelemaan ja kertomus peljästytti häntä hirmuisesti, Hän
oli aina kuullut sanottavan, että preussiläiset maksavat reilusti
kaikki, ja rosvoja ja varkaitako ne siis ovatkin?

Maurice ja Jean kuuntelivat tarkasti kuvausta vihollisista, jotka tämä
tyttö oli nähnyt ja joita he eivät olleet kohdanneet, vaikka olivat
kierrelleet maita ja mantereita enemmän kuin kuukauden ajan. Honoré
istui ajatuksiin vaipuneena, tuskallinen piirre suun ympärillä, hän
ajatteli ainoastaan Silvineä ja sitä kauheata onnettomuutta, joka oli
heidät eroittanut.

Vaan silloin avautui kamarin ovi ja pikku poika ilmestyi heidän
eteensä. Hän oli kuullut äitinsä äänen ja juoksi paitasillaan häntä
suutelemaan ja tervehtimään. Poika oli tavattoman iso ikäisekseen, iho
punertavaa, kiharainen tukka vaaleata, kellertävää ja silmät olivat
suuret, siniset.

Silvine säpsähti lapsen nähdessään, ikäänkuin hämmästyen niitä
muistoja, joita se herätti. Eikö hän ollut tuntea ihailtua, rakastettua
lastaan, koska säikähti sitä kuin haamua? Hän purskahti itkuun.

-- Lapsiraukka!

Ja hän puristi poikaa rintaansa ja suuteli kyyneleiden vuotaessa pitkin
poskiaan. Honoré, melkein harmaana kasvoiltaan, tuijotti lapseen
hämmästyneenä, se oli liiaksikin Goliathin näköinen: sama leveä, vaalea
hiuksinen pää, samat silmät, tällä kauniilla, terveellä lapsella oli
kaikki germaanilaisen rodun tuntomerkit. Sehän oli preussiläisen poika!
Niin preussiläisen, jolla nimellä häntä kaikki Rémillyssä kutsuivat. Ja
tuossa hän riippui ranskalaisen äitinsä kaulassa, joka vielä vapisi,
jonka sydän vuoti verta näkemistään, vihollisen tuottamista kauhuista!

-- Lapsiraukka, pikku poikaparkani! Ole nyt kiltti ja lähde pois
nukkumaan... Mennään nukkumaan, rakas pikku poikani!

Hän kantoi lapsen kamariinsa ja palatessaan hän taas oli tyynen,
kärsivällisen ja järkevän näköinen.

Honoré kysyi vapisevalla äänellä:

-- Ja preussiläiset...?

-- Niin, preussiläiset... He rikkoivat kaikki, söivät ja joivat kaikki.
Ottivat liinavaatteitakin, lakanoita ja pyyhinliinoja, uutimia, jotka
repivät kaistaleiksi ja käärivät kipeiden jalkojensa ympärille.
Eräänkin jalat olivat tykkänään nahattomat, niin oli ukkorähjä saanut
astua. Kadulla istui, tohtorin oven kohdalla, joukko miehiä riisumassa
jalkineita jaloistaan; yhdellä oli kaunis, pitsihelma paita, josta
kiskoi kappaleita ja sitoi kantapäänsä ympärille; he varastanut senkin
kauniilta rouva Lefèvreltä, tehtailijan vaimolta...

Ja ryöväystä kesti koko illan, yöhön asti. Rakennuksissa ei ollut enää
ovia, avonaisina ammottivat suojat, rikkonaisia huonekaluja hujan hajan
lattialla; voi, se oli näky, joka pani lempeimmänkin raivosta
itkemään... Minä luulin tulevani hulluksi, minä en voinut olla siellä
kauvemmin; kyllä he houkuttelivat ja sanoivat kaikkien teiden olevan
vihollisia täynnä ja ett'en pääse elävänä kotiin, vaan siitä ei ollut
apua, minä lähdin juoksemaan suoraan peltojen poikki oikealle, heti kun
pääsin Raucourtin portista.

Beaumontista tuli vaunuja ja kärryjä täynnä sekä ranskalaisia että
preussiläisiä haavoitettuja. Kahdet ajoivat aivan ohitseni pimeässä;
voi, voi sitä huutoa ja valitusta kuin niistä kuului! Minä riensin
eteenpäin niin nopeasti kuin pääsin, suoraan metsään, en tiedä enää
miltä paikoin, vaan kyllä taisin tehdä pitkän mutkan Villersiin päin...
Kolme kertaa täytyi piiloutua, kun luulin kuulevani sotamiesten melua.
Mutta minua vastaan ei tullut muita kuin eräs vaimo, joka pakeni
Beaumontista päin, ja hän kertoi asioita, jotka saivat hiukset
nousemaan pystyyn... Ja nyt minä olen täällä vihdoin ... ja niin
onneton, niin onneton!

Kyyneleet tukahuttivat jälleen hänen äänensä. Vaan hän tahtoi kertoa
kaikista näkemistään ja kuulemistaan kauhuista, siitäkin, mitä
Beaumontin vaimo oli nähnyt.

Tämä vaimo asui kylän pääkadun varrella ja oli iltamassa nähnyt
vihollisen tykistön rientävän ohi. Kummallakin puolen tietä seisoi rivi
sotamiehiä käsissä soihdut, joista levisi punanen tulipalon kaltainen
valo. Ja leimuavaa kujaa pitkin vieri hevosia, tykkiä, ruutivaunuja,
täyttä neliä, minkä kaviosta pääsivät. Se oli voitonriemun kiihkeätä
menoa, he tahtoivat saavuttaa ranskalaiset joukot, lyödä, musertaa
heidät tykältään! Ja he ajoivat kuin riivatut eteenpäin, esteet
heitettiin syrjään, mikään ei voinut heidän vauhtiaan pysähdyttää. Jos
hevonen kaatui eteen, vihlaistiin valjaat poikki ja raskaat leveät
pyörät vierähtivät eläimen ylitse, josta ei hetken perästä ollut muuta
jälellä kuin verisiä riekaleita. Sotamiehetkin, jotka sattuivat tielle,
kaadettiin kumoon ja silvottiin silmänräpäyksessä tuhansiksi
kappaleiksi. Hurjassa menossa eivät ajajat muistaneet eikä joutaneet
pysähtyä syömäänkään, vaikka olivat nälkäisiä kuin pedot, tarttuivat
leipään, joka heille viskattiin ja ahmivat lihapaloja, joita
soihdunkantajat heille ojensivat pistimen kärjellä. Ja samassa he taas
kannustivat hevosiaan niin, että ne kimmahtivat pystyyn ja hyökkäsivät
kuin kuoleman edestä pimenevään yöhön; ja raskaat patteriat vierivät
jälessä kolisten ja jyristen kuin mahtava ukkonen miesten hurjasti
huutaessa.

Vaikka Maurice kuunteli tarkasti Silvinen kertomusta, eivät silmänsä
tahtoneet pysyä auki; nyt kun nälkä oli sammutettu, tuntui unen tarve
kahta voimakkaammin. Hänen päänsä vaipui pöydälle ja hetken kuluttua
hän jo nukkui.

Jean taisteli vielä vähän aikaa, vaan ei kestänyt kauvan, niin hänkin
teki samoin. Ukko Fouchard käveli jälleen tiellä, ja Honoré oli yksin
Silvinen kanssa, joka istui äänetönnä penkillä ikkunaan luona.

Aliupseeri nousi ylös ja katseli yön pimeyteen, josta kuului niin
kummallisia ääniä. Kyrassierit olivat jo päässeet ylitse, nyt vieri
tykistö, hitaasti, rämisten ja natisten, sillalla. Hevoset keikkuivat
pystyssä, eivät tahtoneet lähteä keinuvalle lautalle, monta kertaa
vierähti etulaitos syrjään ja täytyi jättää veteen. Ja katsellessaan
tätä hidasta, vaivaloista vaellusta yhdeltä virran partaalta toiselle,
jota oli kestänyt illasta eikä luultavasti päättynyt vielä aamuunkaan,
hän ajatteli toista tykistöä, sitä, jonka raju virta oli vierinyt
Beaumontin ylitse, kaataen kaikki esteet, musertaen ihmiset ja eläimet
päästäkseen nopeammin eteenpäin.

Honoré läheni Silvineä ja kysyi hiljaa:

-- Te olette onneton?

-- Olen, voi! niin onneton!

Hän aavisti, että Honoré aikoi puhua siitä kauheasta, joka oli
tapahtunut, ja painoi alas päänsä.

-- Silvine, miten se saattoi tapahtua?... Minä tahdon tietää...

Vaan hän ei saanut sanaa suustansa.

-- Sano minulle, Silvine, tapahtuiko se sinun suostumuksellasi ... eli
käyttikö hän väkivaltaa?

Silloin hän änkytti tuskin kuuluvasti:

-- Jumala, minä en tiedä itsekään, minä en tiedä, sen vakuutan
sinulle... Mutta valehdella minä en tahdo, ja milläpä voisin puolustaa
itseäni... Sinä olit lähtenyt ja olin melkein hulluna surusta; voi
kuitenkin, minä en tiedä, en ollenkaan tiedä, miten se tapahtui...

Hän nyyhkytti surkeasti voimatta enempää puhua ja Honoré seisoi
kalpeana, vavisten vieressä ja odotti. Häntä miellytti se, ettei tyttö
koettanut valehdella ja puolustaa itseään, vaan hän kyseli kuitenkin
vielä, tahtoi selitystä yhdestä ja toisesta, joka oli hänen mielestään
kummallista.

-- Ja isä on pitänyt sinut koko ajan luonaan?

Silvine istui yhä silmät maahan luotuina, vakava, ihmeellisen nöyrä
ilme kasvoillaan.

-- Minä teen mitä ukko vaatii ja ruokani ei maksa paljoa. Ja kun lapsi
on täällä, on hän voinut vähentää palkkaa, tietäähän hän, että minun
täytyy olla...

-- Minkätähden?

Nyt hän nosti silmänsä ylös, hämmästyneenä.

-- Minnekäs minä menisin? Täällähän meillä toki on ruokaa ja saadaan
pienosen kanssa olla rauhassa.

He katselivat toisiaan silmästä silmään, ääneti ja vakavasti. Ulkoa,
yön pimeydestä, kuului tykkien kumea jyrinä, valittava huuto vihiäsi
äänettömyyttä ja tunki selvästi heidän korviinsa lauttasillalta,
täyttäen heidän sydämmensä sanomattomalla säälillä.

-- Silvine, sanoi Honoré hitaasti, sinä kirjoitit minulle ja se tuotti
minulle suuren ilon... En olisi, en koskaan, astunut jalallani tähän
taloon ilman sitä kirjettä. Se on sanonut minulle jotain, jota en enää
uskonut todeksi...

Silvine säikähti, kun kuuli kirjettä mainittavan. Honoré oli ehkä
vihanen, että hän rohkeni sitä lähettää. Mutta hänen puhuessaan kohosi
veri vähitellen jälleen kasvoihinsa.

-- Minä tiedän, että sinä et tahdo valehdella minulle, sentähden
uskonkin kaikki, mitä minulle kirjoitit ... uskonpa nyt joka ainoan
sanan. Sinä arvasit oikein sanoessasi, että tiedät minun kuolevan
murheella sinua jälleen näkemättä; viime hengen vedossanikin minä
olisin surrut sinun uskottomuuttasi, että unhotit minut, et rakastanut
minua enää. Vaan koska sinä välitätkin vielä minusta, koska oletkin
aina ollut minun...

Hän oli niin liikutettu, ettei tahtonut löytää sanoja.

-- Kuule, Silvine, jos minä pääsen elävänä preussiläisten käsistä, niin
minä en jätä sinua; me menemme naimisiin heti kun pääsen palveluksesta
vapaaksi.

Silvine hypähti seisomaan, katsoi vähän aikaa huumautuneena Honoréta ja
heittäytyi ilohuudolla hänen syliinsä. Hän ei voinut puhua, hän ei
tietänyt mitä sanoa.

Honoré istui penkille ja veti hänet polvilleen.

-- Minä olen ajatellut tätä kauvan ja sitä varten minä tulinkin
kotiin... Jos ei isä suostu, niin me menemme pois, Silvine. Maailma on
niin avara, kyllä mekin voimme löytää jonkun kolon, jossa asumme,
yhdessä me kaksi, Silvine... Ei, poika on kolmantena, emmehän voi
häntäkään jättää. Ehkä saamme toisia lisää ja sitten en minä pian enää
huomaakkaan, että siinä on vieraskin joukossa!

Se oli täydellinen anteeksianto. Silvine ei tahtonut uskoa, että
semmonen onni oli mahdollinen, että hän sitä enää saavuttaisi, vaan
mutisi viimein liikutettuna:

-- Ei, ei, se ei ole mahdollista, se on liian paljo! Ehkä vielä kadut
tätä... Honoré, sinä olet niin hyvä ja minä rakastan sinua koko
sielustani!

Honoré suuteli hänen huuliaan ja hänellä ei ollut voimaa kieltäytyä
onnestaan, joka tuli niin odottamatta, kun hän jo oli luopunut kaikesta
toivosta. Hän kietoi sydämmellisen hellästi kätensä Honorén kaulaan ja
suuteli häntä ikäänkuin tukehtumaisillaan ilosta, että omisti sen, jota
oli rakastanut siitä hetkestä kun oppi rakkautta käsittämään ja josta
ei mikään maallinen voima enää voisi eroittaa.

Samassa kuului ulkoa ääniä, käskyjä, puhallusmerkkiä kajahteli, kaikki
miehet heräsivät. Varjoja kohosi maasta, liittyivät yhteen, riensivät
suuren epäselvän virran tavoin maantielle. Tulet rantaäyräällä
leimahtivat viimesen kerran, suuria levottomia laumoja häämöitti
kaukana, mutta mahdotonta oli eroittaa mitä alhaalla laaksossa
tapahtui. Ukko Fouchard lähestyi ikkunaa ja huusi että sotajoukko
lähtee. Jean ja Maurice heräsivät lyhyestä unestaan, vaan olivat niin
hämmennyksissä, että tuskin ymmärsivät, mitä ukko tarkoitti. Honoré
puristi kiireesti Silvinen käsiä.

-- Se on päätetty ... sinä odotat minua!

Silvine ei osannut sanoa sanaakaan, vaan kaikki rakkautensa kuvastui
viimesessä pitkässä katseessa, jolla hän seurasi Honoréta, kun tämä
rivakkaasti heittäytyi ikkunasta tielle ja riensi paikalleen
patteriiassa.

-- Hyvästi, isä!

-- Hyvästi, poikani!

Ja siinä kaikki, isä ja poika erosivat yhtä kylmästi kuin yhtyivätkin,
ilman lämmintä kädenlyöntiä. He saattoivat elää ilman toisiaan!

Kun Maurice ja Jean olivat jättäneet talon, lähtivät he juoksemaan
jyrkkää mäen rinnettä alas tielle. He eivät löytäneet heti 106:tta
rykmenttiä, kaikki olivat jo lähteneet liikkeelle, ja he saivat juosta
kauvan aikaa sinne tänne ennenkun vihdoin sulasta sattumuksesta
kohtasivat oman komppaniiansa, jota luutnantti Rochas johti;
jotavastoin kapteeni Beaudoin ja muu osa rykmenttiä oli poissa. Ja
silloin huomasi Maurice suureksi ihmeekseen, että koko tämä lauma,
sotamiehiä, hevosia ja ajopeliä, ei ollutkaan aikeissa mennä Maasin
ylitse, vaan marssivat pohjoseen Rémillystä, suoraan Sedaniin päin.
Mitä, mitä tämä tietää? Oliko tapahtunut jotain? He eivät siis
menekkään virran yli, vaan vetäytyvät takasin pohjosta kohti.

Aivan lähellä ratsasti afrikkalaisiin jääkäreihin kuuluva upseeri, --
mitä varten lie siinä ratsastanut, -- ja hän sanoi aivan ääneen:

-- Taivaan nimessä, eikö olisi ollut parempi pötkiä 28:na, jolloin
olimme Chênessä.

Toiset koettivat selittää liikettä; oli tullut uusia tietoja. Kahden
aikaan yöllä oli eräs marsalkan ajutanteista tullut ratsastaen ja
tuonut kenraali Douaylle käskyn viipymättä vetäytyä Sedaniin, -- joka
silmänräpäys on kallis.

Kenraali sattui olemaan juuri sillalla, alakuloisena katsellen hidasta
kulkua, vasta oli hänen kolmas divisioonansa päässyt yli. Kohta alkoi
jo päivä sarastaa, vihollinen saattoi joka silmänräpäys karata hänen
joukkonsa kimppuun: käski siis kiirehtiä marssia Sedaniin niin paljon
kuin mahdollista. Hän komensi miehiä purkamaan siltaa ja marssi itse
vasenta rantaa ensimmäisen divisioonan ja reservitykistön mukana,
jotavastoin kolmas seurasi virran oikeanpuolista rantaa ja se, joka
hajotettiin Beaumontissa, jatkoi pakoretkeään, -- minne lienee
jatkanut. Seitsemäs osasto, joka ei vielä ollut tulessa käynytkään, oli
silvottu ja revitty, kiiruhtaen eteenpäin pimeässä, yhdet siellä,
toiset täällä, miten mikin parhaiten pääsi.

Kello ei ollut kolmea, oli vielä pimeä yö. Maurice, joka hyvin tunsi
paikat, ei tietänyt ensinkään, minne he kulkivat, ei voinut päästä
asian perille sekavassa laumassa, joka nelisti tiellä ja tien vierellä.
Monta Beaumontista pakenevaa rykmenttiä sotkeutui seitsemänteen
osastoon tartuttaen pelkoa ja kauhua miehistöön. Koko laakso oli täynnä
pakenevien ja eteenpäin rientävien joukkojen huutoa ja melua ja
töminätä. Ensimmäinen osasto tullen Carignanista ja Douzysta,
kahdestoista sekä viidennen tähteet Mouzonista, kaikki kurjassa
tilassa, reväistyt mukaan vastustamattomaan liikkeesen, joka 28:ta
päivästä lähtien oli ajanut koko sotajoukkoa pohjoseen päin ja nyt
tunki asemaan, josta ei löytynyt mitään pelastusta, jossa tappio ja
kuolema ja hävitys sitä odotti!

Päivä alkoi juuri sarastaa kun komppaniia marssi Pont-Maugiesin läpi;
Maurice tunsi jo paikat, vasemmalla kädellä olivat Liryn ylängöt ja
oikealla Maas, jonka juoksua maantie seurasi. Harmaa aamuvalo heitti
surumielisen kajastuksen Bazeillesin ja Balanin yli, jotka näkyivät
sumumerestä suurten niittyjen takana. Ja kaukana näköpiirin rajalla
kuumotti Sedan ikäänkuin suruharsoon käärittynä metsien tummalla
taustalla. Ja kun joukot Vadelincourtin ohi päästyä viimeinkin
saapuivat Torcyportille keskusteltiin, rukoiltiin, kerjättiin, täytyipä
upseerien näyttää kynsiäänkin, sanalla sanoen piirittää linnoitusta,
ennenkun päällikkö taipui päästämään heidät kaupunkiin.

Kello oli silloin viisi. Seitsemäs osasto saapui Sedaniin vilusta,
nälästä ja väsymyksestä nääntymäisillään.



VIII.


Torcyportilla, Vadelincourtintien päässä, eksyivät Maurice ja Jean
toisistaan ja Jean juoksenteli edestakasin hälinässä etsien Mauricea.
Tämähän oli paha sattuma, sillä Maurice oli luvannut viedä hänet
sisarensa luo, jossa olisivat saaneet levätä siistissä vuoteessa! Vaan
portilla oli tavaton mylläkkä, kaikki rykmentit sekaantuivat,
järjestystä ei ollut enemmän kuin järjestyksen ylläpitäjiäkään, miehet
saivat tehdä mitä halutti. Parasta oli levätä ensin pari tuntia ja
järjestää sitten joukot ja eri komppaniat.

Jean oli tullut Torcyn rautatiesillan luo yläpuolella laajoja
niittymaita, jotka komentaja oli laskenut veden alle. Hän meni vielä
toisestakin portista sekä sillan yli ja vaikka aurinko jo kohosi ylemmä
taivaalle tuntui hänestä pieni, ikäänkuin kokoon puristettu kaupunki,
kapeine, kosteine katuineen ja korkeine vallineen pimeältä. Hän ei
voinut sillä hetkellä muistaa Mauricen langon nimeä, sen vain tiesi,
että sisaren nimi oli Henriette. Vaan siitä ei ollut suurta apua. Kuka
tietäisi ohjata häntä! Minne kääntyisi? Hän käveli eteenpäin tietämättä
minne aikoi ja minne meni, tuntien, että jos pysähtyy, hän nääntyy
siihen paikkaansa, sillä korvansa soivat ja suhisivat ja hän ei
jaksanut enää eroittaa ja tarkastaa eri kasvoja ihmisvirrassa, joka
tunki ohitsensa tai veti häntä mukanaan. Rémillyssä oli saatu ruokaa ja
sitä enemmän vaivasi nyt väsymys, hän oli joka askeleella tupertua
tielle. Ja yhtä uupuneina olivat kaikki sotamiehet, jotka horjuskellen
ja pienissä laumoissa kuljeksivat kapeita, kosteankylmiä katuja minne
sattui! Joka hetki näki jonkun miehen vaipuvan porttikäytäviin eli
portaille ja siihen jäävän.

Kun Jean kohotti päätään, näki hän keskellä pientä puistoa jotenkin
suuren rakennuksen ja syrjemmällä muistopatsaan ja samassa hän huomasi
tutun näköisen afrikkalaisen jääkärin, joka seisoi allapäin,
surullisesti katsellen hevostansa. Se vapisi väsymyksestä ja järsi
kaula pitkällä ruutikärryjen laitaa, jotka olivat vedetyt
katukäytävälle puiston reunassa. Kahteen päivään ei oltu jaettu
hevosenruokaa, ja suuret hampaat järsivät järsimistään halukkaasti
puuta, vaan ratsastajan ruskettuneella poskella vieri kuumia
kyyneleitä. Eikös se ollut Prosper, jonka hän oli tavannut Mauricen
kanssa Vouziersissä? Jean meni ensin ohitse, vaan kääntyi vähän matkan
päästä takasin, hän muisti että ehkä Prosper voipi antaa tietoja
Mauricen sisaresta. Vaan silloin ei jääkäriä enää löytynytkään, hän oli
hävinnyt tungokseen.

Jean ei tietänyt enää mitä tehdä, hän käveli arviolta toiselle puolen
pientä puistoa, muistopatsaan luo. Hän ihastui kun näki Turennen
patsaan juurella luutnantti Rochasin ja muutamia komppanian miehiä.
Ellei löytänyt ystävätään, niin olihan hänellä nyt kuitenkin toivoa
päästä rykmenttinsä luo ja telttaan nukkumaan. Kapteeni Beaudoin oli
vieläkin poissa ja luutnantti koetti saada väkeään kokoon ja kyseli
divisioonan leiripaikkaa. Vaan hänen joukkonsa ei ottanut
lisääntyäkseen, se päinvastoin pieneni ja pieneni. Eräs sotamies hävisi
kapakkaan, jossa näkyi reuhtovan käsillään kuin hullu ja sen jälkeen
eivät toverit häntä enää nähneet. Kolme muuta tarttuivat pienen puodin
ovelle, jossa muutamat zouaavit olivat omalla luvallaan puhkaisseet
viinalekkerin pohjan. Seinävierillä makasi jo monta, toiset kokivat
vielä hoiperrella eteenpäin, vaan ei kestänyt kauvan, ennenkun uupumus
teki tehtävänsä. Chouteau ja Loubet sattuivat yhteen kadun kulmassa,
katsoivat toisiinsa ja katsoivat ahnaasti lihavan matamin jälkeen,
jolla oli suuri leipä kainalossa, ja heille ilmestyi asiaa samaan
taloon, jossa eukko asui, ja pujahtivat huomaamatta ovesta pimeään
käytävään. Ja jälellä ei ollut enää kuin Pache ja Lapoulle ja
kymmenkunta muita miehiä.

Luutnantti Rochas seisoi Turennen pronssisen muistopatsaan juurella,
jännittäen viimeset voimansa pitääkseen silmiään auki. Jeanin
nähdessään mutisi luutnantti:

-- Aha, korpraaliko se on! No, missä miehet?

Jean kohotti olkapäitään ja puisteli päätänsä, -- ei hän tietänyt. Vaan
Pache osotti Lapoullea ja vastasi itku kurkussa:

-- Tässähän meitä on kaksi, mutta muut ovat poissa!... Ja Jumala
lohduttakoon meitä kaikkia, tämä on liian surkeata!

Se toinen raukka, tunnettu mainiosta ruokahalustaan, katseli pettyneen
näköisenä Jeanin tyhjiä käsiä. Hän oli ehken luulotellut, että
korpraali oli ollut ruokaa hankkimassa.

-- Vieköön heidät paholainen! Eikö meille vielä tänäänkään anneta
ruokaa?

Gaude seisoi rauta-aidan varassa ja odotti käskyä puhaltaakseen miehet
kokoon, vaan tietämättään painuivatkin silmät kiinni, jalat luistivat
ja hän kaatui selälleen vaipuen syvään uneen. Väsymys valtasi kaikki,
pian kuului aidan ympäriltä raskasta korinata. Kersantti Sapin oli
ainoa, jonka silmät vielä olivat selällään ja hänen pienillä kalpeilla
kasvoillaan oli surullinen, synkkä ilme, ikäänkuin olisi nähnyt pelkkää
onnettomuutta kaukana taivaan rannalla.

Sillä välin oli luutnantti Rochas istautunut maahan; hänen täytyi
hänenkin saada levätä hiukan. Ja istumaan päästyään hän aikoi antaa
Jeanille käskyn.

-- Korpraali teidän täytyy... teidän täytyy...

Hän hapuili sanoja, sopotti paksulla unisella kielellä jotain ja
kallistui vähitellen kylelleen, unen valtaamana.

Jean pelkäsi itselleen käyvän samoin ja lähti pois; hän oli saanut
päähänsä että tahtoi maata oikealla vuoteella. Toisella puolella katua
oli suuri ravintola, "Kultainen risti" ja hän oli nähnyt ikkunassa
vilahduksen kenraali Bourgain-Desfeuillesistä, paitahihasillaan, maata
menossa. Mitä varten sotamiehen tarvitsi kiusata itseään kun suuretkin
ottivat asian niin levollisesti? Ja yht'äkkiä hän muisti, että langon
isäntä oli tehtailija Delaherche, niin juuri hänen nimensä oli. Ja hän
kääntyi oitis erään ohikulkijan puoleen.

-- Tiedättekö missä verkatehtailija Delaherche asuu?

-- Tiedän! Maquakatu, aivan Voikadun kulmassa, suuri, kaunis talo,
veistoksia portin päällä.

Jean lähti astumaan, vaan muutaman askeleen kulottua juoksi mies hänen
jälkeensä.

-- Kuulkaahan, oletteko te 106:sta? Jos etsitte rykmenttiänne, niin se
on marssinut linnan kautta, tuolta. Minä näin äsken överstinne, tunnen
hyvästi ennestään, kun hän oli Meziersissä.

Vaan Jean kääntyi kärsimättömänä pois. Ei, ei! Nyt kun tiesi varmaan
löytävänsä Mauricen, niin nyt ei hän lähtenytkään heidän jälkeensä,
makaamaan maaperällä. Omatuntonsa soimasi häntä kuitenkin hiukan
muistaessaan översti Vineuilin, vanhan jäykän ukon, joka aina oli niin
kestävä eikä koskaan säästänyt itseään, makasi, vaikka jo oli vanha
mies, niinkuin sotamies teltassa. Muutaman minuutin kuluttua hän
kääntyi Suurellekadulle, keskelle vimmattua vilinätä ja kysyi eräältä
pieneltä pojalta Maquakatua.

Suuren verkatehtaan oli nykyisen omistajan eno edellisellä vuosisadalla
rakennuttanut ja Delaherchet olivat sitä nyt jo hallinneet 150 vuotta.
Sedanissa löytyy useita tehtaita Ludvig viidennentoista ensimäiseltä
hallitusvuodelta, joiden pääsivut ovat komeat kuin kuninkaalliset
linnat. Maquakadun varrella sijaitseva tehdas oli kolmekerroksinen
rakennus ikkunat korkeat ja leveät, kauniilla ornamenteillä somistetut
rakennukset ympäröivät laajaa pihaa, jossa kasvoi vanhoja
jättiläispuita, tuuheita jalavia, joiden siimeksessä kolme sukupolvea
oli liikkunut, sillä ne olivat istutetut samaan aikaan kun tehtaan
peruskivi laskettiin.

Juliuksen, nykyisen omistajan, isä oli sen perinyt eräältä
lapsettomalta serkultaan, joten nuorempi sukuhaara oli päässyt asumaan
vanhaan komeaan taloon. Tämän isä oli kartuttanut jo ennestäänkin
suurta omaisuutta, asettanut tehtaan kelpo kuntoon, vaan hän ei ollut
aivan moitteeton aviomiehenä ja vaimonsa oli ollut hyvin onneton. Kun
vaimo tuli leskeksi, koetti hän kaikin tavoin pidättää poikaa kotona,
oli vartioinut häntä ja kohdellut isoksi asti niinkuin lasta; sitten
hänet oli naitettu hiljaisen ja jumalisen tytön kanssa ja äiti toivoi,
että nyt oli poika suojattu niiltä viettelyksiltä, joihin isä oli
langennut. Vaan miniä kuoli kohta ja poika rakastui puolivälissä
kolmattakymmentä nuoreen leskeen Charlevillestä, kauniiseen rouva
Maginotiin, josta puheltiin yhtä ja toista ja nai hänet äidin kiellosta
huolimatta. Sedan on jäykkä vanhanaikuinen kaupunki ja se on aina
suuttumuksella katsellut Charlevillen vilkasta elämätä ja huvittelun
intoa. Koko avioliitosta ei olisi ehken kumminkaan tullut mitään ellei
Gilberte Maginot olisi ollut sukua översti Vineuilille, josta piakkoin
tulee kenraali ja verkatehtailija tahtoi kernaasti joutua niin hienoon
perheesen. Saman päivän aamuna, kun joukot saapuivat Sedaniin, oli
Delaherche ollut ajelemassa Weissin kanssa ja silloin oli ukko Fouchard
nähnyt heidät.

Tehtailija oli pitkä, lihava mies, jolla oli suuri nenä ja paksut
huulet, hyvin puhelias ja alavainen, ja oli kuten ranskalaiset porvarit
ylipäätään utelias kaikesta, mikä koski sotajoukkoa. Mouzonin
apteekkari oli kertonut keisarin asuvan Baybelissa ja hän oli heti
rientänyt sinne, oli nähnyt majesteetin, olipa ollut vähällä päästä
puheisiinkin hänen armonsa kanssa, -- pitkä juttu, jota lakkaamatta
kertoi ajeluretkeltä palattuaan. Palausmatka oli ollut pelottava,
Beaumont oli kauhun valtaama, tie kihisi pakolaisia. Parikymmentä
kertaa olivat kärryt vierähtämäisillään ojaan ja vasta myöhään illalla
he ennättivät kotiin. Ja tämä huvimatka, tämä sotajoukko, jonka tähden
hän oli ajanut kaksi peninkulmaa, nähdäkseen sen marssivan hyvässä
järjestyksessä ja jonka olikin nähnyt paon sekasorrossa, koko tuo
aavistamaton surullinen todellisuus oli kääntänyt mullin mallin
tehtailijan käsitykset ja hän kertoi lakkaamatta kotiinpäin ajaessa:

-- Minä luulin heidän marssivan Verduniin ja halusin nähdä, miten
meidän pojat menevät sotaan. Ja mitä minä näinkään! Surkeata kaikki
tyyni, ja mikä vieläkin surkeampaa niin minä aavistan saatavan Sedaniin
enemmän sotamiehiä kuin tahtoisimmekaan.

Seuraavana aamuna, kun seitsemäs osasto marssi kaupunkiin, oli hän jo
viiden ajoissa pukeutunut ja rientänyt kadulle. Ensimmäinen sotilas,
jonka hän kohtasi Turennen puistossa, oli kapteeni Beaudoin, johon hän
oli tutustunut Charlevillessä, vaimonsa, silloisen rouva Maginotin
luona. Pahansuovat ihmiset kuiskailivat että kaunis leski ei voinut
kieltää kapteenilta mitään, vaan että tämä oli hienotunteisuudesta
vetäytynyt syrjään kun rikas verkatehtailija alkoi lähennellä rouvaa;
hän ei tahtonut estää ystävätärtään tekemästä niin edullista
naimakauppaa.

-- Mitä ihmettä! Tekö se olette? huudahti Delaherche, mutta missä
tilassa!

Kapteeni, hieno, siisti kapteeni, oli todellakin tänään pelottavan
näköinen, puku likainen, tomun vallassa kasvot mustana ja kädet vielä
mustempana. Hän oli saapunut Sedaniin Turkolais-rykmentin muassa eikä
tietänyt kuolemakseen, miten oli eksynyt pois 106:sta. Kuten kaikki
muut, oli hänkin nälkään nääntymäisillään, vaan sen hän kuitenkin olisi
jaksanut kestää. Hänet saattoi tasapainosta se likaisuus, jota oli
tuomittu kärsimään: Reimsistä lähdettyä ei ollut mies nähnytkään
puhdasta paitaa.

-- Ajatelkaas, sanoi kapteeni, ne pöllöt ovat hävittäneet minun
tavarani Vouziersissä; minua harmittaa se niin, että tahtoisin vääntää
nurin niiden niskat!... Ei nenäliinaa, ei sukkapariakaan... Tulee ihan
hulluksi lopulta.

Delaherche pyysi häntä innokkaasti kotiinsa, vaan Beaudoin ei tahtonut
millään muotoa. Ei, ei toki, hänhän ei ollut ihmisellisen näköinenkään,
vaan kuin joku linnunpelätin. Delaherche vakuuttamalla vakuutti, että
sekä vaimonsa että äitinsä nukkuivat vielä eivätkä suinkaan olisi
tilaisuudessa häntä säikkymään. Ja sitäpaitse! Löytyyhän talossa sekä
vettä että saippuata ja puhtaita alusvaatteita, sanalla sanoen kaikkea
mitä tarvitsee.

Kello löi seitsemän, kun kapteeni Beaudoin pestynä ja harjattuna,
tehtailijan paita sotilaspuvun alla, ilmestyi korkeaan harmaalla
laudoituksella varustettuun ruokasaliin. Vanha rouva oli 78
ikävuodestaan huolimatta jo saapuvilla. Hänen hiuksensa olivat aivan
valkeat, nenä oli käynyt vanhuuttaan teräväksi ja huulet unhoittaneet
hymyilytaidon, pitkät, kapeat kasvot olivat vakavat, melkein ankarat.
Hän nousi ylös, kohteli vierasta arvokkaalla ystävällisyydellä ja pyysi
pöytään, jolla oli kahvitarjotin.

-- Kapteeni ehken tarvitsisi vahvempaa ruokaa ja lasin viiniä
vaivaloisen matkan jälkeen?

Mutta hän tyytyi siihen mitä oli.

-- Tuhat kiitosta rouva hyvä, luulenpa, että on parasta tyytyä kahviin,
maitoon ja voileipään.

Silloin lensi ovi auki ja Gilberte astui kädet ojolla iloisena saliin.
Miehensä oli kaiketi ilmoittanut, kuka heillä oli, sillä rouva veteli
tavallisesti unia kello kymmeneen. Hän oli pitkä, terveen ja reippaan
näköinen, vartalo hoikka, notkea, kauniit mustat hiukset ja säteilevät
tummat silmät punoittavissa kasvoissa. Kenties hiukan kevytmielisen
näköinen, vaan muuten iloinen ja tyytyväinen, ilkeyttä ei löytynyt
hituistakaan vaalean ruskean helakan punaisilla ompeluilla koristetun
aamupuvun alla, joka oli tullut suoraa päätä Pariisista.

-- Hyvää huomenta kapteeni, huudahti hän puristaen Beaudoinin kättä, te
vasta hyvä olitte, kun tulitte kerran tänne meidänkin maansopukkaan!

Vaan samassa hän jo nauroi tuhmuuttaan.

-- Mitä puhelenkaan tässä! Ettehän te omasta tahdostamme ole Sedaniin
tullut!... Mutta vaikka nykyiset olot eivät juuri hauskoja ole, on
minusta kumminkin hyvin hauskaa tavata teitä!

Kauniit silmät lausuivat aivan samaa, ehkä vielä enemmänkin, ja vanha
rouva, joka kyllä oli kuullut pahoja huhuja kapteenista ja miniästään,
katseli heitä tutkivasti. Kapteeni oli koko ajan varovaisen kohtelias,
puhui kiitollisuudella vieraanvaraisuudesta, jota oli ennen vanhaan
rouvan kodissa nauttinut, vaan ei sen enempää. Murkinoidessa tuli
Delaherche tietysti maininneeksi eilisen ajeluretkensä eikä voinut
vastustaa halua kertoa kohtauksestaan keisarin kanssa.

-- Tiedättehän, että minä näin keisarin Baybelissa?

Ja nyt ei mikään pysähdyttänyt hänen sanatulvaansa. Baybelin kartano
oli iso nelikulmainen rakennus, ristikkoportti pihan edessä, ja se
sijaitsi korkealla mäellä, josta on näköala Mouzoniin päin, vasemmalla
puolen Carignanin tietä. Sitten hän puhui kahdennestatoista osastosta,
jonka leirin kautta hän oli kulkenut, -- komeita poikia, jotka
välkkyivät päivänpaisteessa ja täyttivät hänen sydämmensä ilolla ja
ylpeällä isänmaanrakkaudella.

-- Siellä minä siis olin, kapteeni, kun keisari samassa astuu talon
portista, johon oli pysähtynyt aamiaiselle ja levähtämään hiukan.
Hänellä oli kenraalinpuku ja päällystakki, vaikka aurinko paistoi
lämpimästi. Palvelija kantoi jälessä puutarhatuolia... Ja hän oli hyvin
huonon näkönen, astui vaivalla ja selkä kumarassa, kasvot keltaset, hän
näytti hyvin sairaalta... Ja se ei hämmästyttänytkään minua, sillä
Mouzonin apteekkari, joka neuvoi meitä Baybeliin ajamaan, kertoi erään
ajutantin noutaneen lääkkeitä ... niin lääkkeitä... Tiedättehän, mikä
häntä vaivaa?

Naisten läsnäolo esti laveammin kertomasta keisarin taudista,
verenvuodosta, joka oli häntä vaivannut Chênestä asti ja pakoittanut
viipymään taloloissa tien varrella.

-- Niin, ja sitten asettaa palvelija tuolin ohrapellon pientarelle,
pienen metsikön laitaan, ja keisari istuu sille ... istuu aivan
liikkumattomana kuin vanha mies, joka lämmitteleikse päivänpaisteessa.
Synkkä silmänsä katselee laajaa maisemaa, Maaslaaksoa ja metsän
peittämiä harjuja sen takana, Dieuletin kukkulata vasemmalla ja
Sommauthen vihantaa kumpua oikealla... Useita ajutanttia ja
taapiupseeria seisoi ympärillä ja eräs rakuunaöversti, joka jo sitä
ennenkin kyseli minulta seutuja, viittaa, ett'en saisi vielä poistua,
kun ... yht'äkkiä...

Delaherche nousi ylös, hän oli kertomuksensa jännittävimmässä kohdassa
ja tahtoi liikkeillä enentää sanojensa vaikutusta.

-- Yht'äkkiä pamahtaa laukaus ja Dieuletin metsästä singahtaa pommi
suuressa kaaressa ja putoaa aivan lähelle... Se teki minuun, kunniani
kautta, saman vaikutuksen kuin ilotulitus keskellä päivää! Keisarin
ympärillä syntyi hälinää, huudettiin ja hätäiltiin. Rakuunaöversti
juoksee minun luokseni kysymään, missä paikoin tappelu on. Minä vastaan
heti, että tappelu on Beaumontissa, on varmasti. Hän palajaa keisarin
luo, jonka polvelle ajutantti levittää kartan. Keisari ei uskonut, että
se oli Beaumontin luona. No, eihän ollutkaan ihme, ett'ei hän luottanut
sanaani, varsinkin kun pommit näyttivät lähenevän, Mouzonin tieltä
päin... Ja sitten, yhtä selvästi kuin näen teidät, näin keisarin
kääntävän kelmeät kasvonsa minuun päin ja tunsin surumielisen,
epäilevän katseensa. Ja sitten hän taas painoi päänsä kartan yli ja
istui liikkumattomana.

Delaherche oli aina ollut innokas bonapartelainen, vaan viime aikoina
hän oli huomannut keisarikunnan tehneen useita erehdyksiä; kumminkin
hän vielä puolusti hallitsijasukua ja surkutteli Napoleon kolmatta,
jota kaikki pettivät. Hänen mielestään oli sotajoukon kärsimistä
tappioista yksinomaittain syytettävä vastustuspuoluetta eduskunnassa,
sillä sehän oli kieltäytynyt äänestämästä tarvittavia lisäjoukkoja ja
varoja.

-- Palasiko keisari taloon? kysyi Beaudoin.

-- Sitä en tiedä, minä näin hänet vain siinä istumassa... Oli jo
päivällisaika, taistelu näytti lähenevän ja minun täytyi ajatella
paluumatkaa... Sen vain huomasin, että eräs kenraali, jolle näytin
Carignania takanamme lakeudella, hämmästyi tavattomasti, että Belgian
raja oli niin lähellä... Keisari parka, hän on todellakin surkuteltava,
sellaisia miehiä ympärillä!

Gilberte oli iloinen ja vapaa kuten ennen leskenä ollessaan ja palveli
entistä koti-ystäväänsä, antoi milloin voita, milloin pannuleipiä.
Hän tahtoi, että kapteeni nukkuisi pois väsymyksensä heidän
vieraskamarissaan, vaan siihen ei Beaudoin suostunut, hän oli varsin
kiitollinen, jos sai heittäytyä pariksi tunniksi sohvalle Delaherchen
pukuhuoneessa; hänen täytyi mitä pikemmiten yhtyä rykmenttiinsä. Ja kun
nuori rouva tarjosi hänelle sokerirasian, yhtyivät heidän sormensa.
Vanha rouva tarkasti koko ajan miniätään ja ymmärsi että huhut olivat
puhuneet totta.

Palvelustyttö tuli saliin.

-- Täällä ulkona on sotamies, joka pyytää herra Weissin osotetta.

Delaherche ei ollut ylpeä ensinkään, vaan jutteli kernaasti alhaison
kanssa, halusipa päästä heidän suosioonsakin.

-- Weissinkö osotetta? Sehän merkillistä! Käske miehen tulla sisälle.

Jean astui saliin; hän oli niin väsynyt, ett'ei tahtonut pysyä
pystyssä. Vaan huomattuaan kapteenin aamiaispöydässä, hämmästyi hän
niin, että oikasi ehdottomasti selkäänsä ja veti takasin kätensä, jolla
oli nojautumaisillaan tuolin selkään. Hän vastasi säntillisesti
tehtailijan kysymyksiin, selitti olevansa Mauricen ystävä ja syyn,
miksi häntä nyt etsi.

-- Tämä korpraali on minun komppaniastani! huomautti Beaudoin
lopettaakseen pitkät puheet. Hän kysyi, missä rykmentti oli, ja kun
Jean ilmoitti överstin ratsastaneen 106:n tähteiden etunenässä
kaupungin kautta pohjospuolelle, unhotti Gilberte taasen asiain tilan
ja huudahti kaunottaren ajattelemattomuudella:

-- Ai, eno, minkätähden hän ei tullut meille aamiaiselle! Se olisi
ollut niin hauskaa! Lähetetään noutamaan!

Mutta vanha rouva teki kieltävän liikkeen. Hänen suonissaan liikkui
vanha porvariveri, hän tiesi, mitä upseeri oli velkapää tekemään sodan
ahtaina aikoina.

-- Anna översti Vineuilin olla rauhassa, hän tekee velvollisuutensa.

Läsnäolijat kävivät hämilleen. Delaherche vei kapteenin pukusuojaansa,
tahtoi itse näyttää mukavan lepopaikan, ja Gilberte lähti yhtä
huoletonna ulos, niinkuin lintu, joka iloisena päristelee siipiään kun
on heitetty vettä niskaan. Palvelustyttö saattoi Jeanin lukemattomien
käytävien, rakennusten ja rappujen kautta toiselle puolen pihaa.

Weissit asuivat Voyardkadun puolella, vaan talo, joka myös oli
Delaherchen oma, oli yhdistetty tehdasrakennuksiin Maquakadun varrella.
Voyardkatu oli Sedanin kapeista kaduista kapein, pimeä ja märkä kuja,
kulkien pitkin vallin laitaa. Korkeiden talojen katot melkein ottivat
yhteen ja kadulle vievät ovet olivat mataloita kuin kellarinovet,
varsinkin siinä päässä katua, jossa latinakoulu sijaitsi. Weiss asui
kolmannessa kerrassa ja hänestä oli varsin mukavaa saada vapaa asunto
ja lämpö ja päästä sen enempää pukeutumatta konttorille ja sieltä
kotiin jälleen. Hän oli onnellinen mies saatuaan Henrietten vaimokseen,
sillä hän oli kauvan rakastanut Mauricen sisarta, melkein lapsesta
saakka, kun Henriette seitsenvuotiaana tyttösenä asui isänsä luona
Chênessä ja oli hänen ainoa ilonsa äidin kuoleman jälkeen.

Siihen aikaan oli Weiss tavallinen sokeritehtaan työmies. Vaan hän oli
tavattoman ahkera ja kohosi vähitellen konttoriapulaiseksi. Ei hän
kenties kumminkaan olisi voinut toteuttaa unelmaansa, ellei Henrietten
isä kuollut ja Maurice käyttäytynyt kevytmielisesti Pariisissa.

Henriette oli saanut pienestä asti näytellä tuhkimon osaa. Hän oli aina
palvellut isäänsä ja veljeään ja hänen etunsa syrjäytettiin aina, että
veli pääsisi kouluun ja saisi lukea. Isän kuoltua täytyi hänen myydä
talo ja kaikki irtaimisto Mauricen veloista, eivätkä ne tulleet
sittenkään maksetuiksi. Silloin tarjosi Weiss hänelle kaikki säästönsä,
sydämmensä rakkauden ja tukevat käsivartensa turvaksi; Henriette
suostui, liikutettuna hänen hyvyydestään ja kunnioitti syvästi
miestään, vaikk'eivät tyynen luonteensa tunteet olleetkaan samalla
asteella kuin Weissin lämmin rakkaus. Onni hymyili heille, Delaherche
mietti ottaa Weissin yhdyskumppanikseen liikkeessä, tulevaisuus oli
siis taattu ja heiltä ei puuttunut mitään muuta kuin -- lapsia.

-- Varokaa nyt! sanoi palvelustyttö Jeanille, portaat ovat jyrkät.

Ja Jean olikin kompastua pimeässä, vaan silloin avautui eräs ovi,
käytävään virtasi kirkasta valoa ja hän kuuli lempeän äänen sanovan:

-- Nyt hän tulee!

-- Rouva Weiss! huusi palvelustyttö, täällä on eräs sotamies, joka
kysyy teitä!

Huoneesta kuului iloista puhetta ja lepponen ääni vastasi:

-- Hyvä, hyvä! Kyllä minä tiedän, kuka se on!

Ja kun Jean jäi hämillään kynnykselle seisomaan, lisäsi ääni:

-- Tulkaa vain sisään, korpraali... Maurice ja me muut olemme jo
odottaneet yli kahden tunnin emmekä voineet ymmärtää, missä te niin
viivyitte!

Jean astui lähemmä ja näki Henrietten, jonka heti tunsi veljensä
näöstä. He olivat niin yhden-näköiset kuin ainoastaan kaksoset
saattavat olla. Henriette oli vain pienempi, vieläkin hoikempi ja
sirompi, suu hiukan suuri ja somat pikkuruiset kasvot komean tukan
alla, joka oli vaaleata kuin joutunut kaura. Silmät olivat aivan
erilaiset kuin veljellä: harmaat, suuret, levolliset silmät, joissa
isoisän uljas sankarisielu kuvastui. Hän oli harvapuheinen ja
hiljainen, käyskenteli kevyesti ja hymyellen askareissaan, niin
suloisena koko olennoltaan, että hänen läheisyytensä vaikutti kuin
hyväily läsnä oleviin.

-- Tulkaa tätä tietä, tulkaa nyt! Ihan kohta on kaikki valmiina.

Jean oli niin liikutettu hänen ystävällisyydestään, ett'ei saanut
kiitossanaakaan lausutuksi. Sitäpaitse pyöri huone hänen silmissään,
luomet vaipuivat puoleksi umpeen, lattia tuntui keinuvan, hän kulki
kuin unessa. Ja eikös avulias nuori nainen hänen silmäinsä edessä, joka
katseli häntä teeskentelemättömällä ystävyydellä, eikö hän ollutkin
harhakuva? Ja nyt! Hän luuli tuntevansa pehmosen pienen käden tarttuvan
käteensä ja puristavan sitä sisarellisen hellästi.

Sitten he taisivat mennä ruokasaliin. Jean käsitti hämärästi, että
pöydällä oli leipää ja lihaa, vaan hänellä ei ollut voimia nostaa
kättään niitä ottamaan. Eräällä tuolilla istui mies; se oli Mauricen
lanko, jonka hän oli nähnyt Mülhausenissa. Vaan hän ei käsittänyt
laisinkaan, mitä mies surullisella äänellä pakinoi. Maurice nukkui
sikeästi, kasvot liikkumattomana, telttasängyssä huoneen nurkassa. Ja
Henriette valmisti toista vuodetta sohvalle, kohenteli näppärästi ja
tottuneesti alusta ja tyynyjä ja levitti puhtaat, lumivalkoset lakanat
niiden yli.

Jean ei nähnyt enää mitään muuta kuin valkoset houkuttelevat lakanat!
Hän ei ollut kuuteen viikkoon riisunut vaatteita yltään eikä maannut
oikealla vuoteella. Hän odotti kärsimättömällä kaiholla, että saisi
heittäytyä pehmosille patjoille, vajota valkoseen puhtauteen. Ja niin
pian kun toiset poistuivat huoneesta, pudotti hän vaatteet päältään,
kiskasi kengät jaloistaan ja vaipui sänkyyn helpotuksen huokauksella.
Aamuvalo kirkasti kodikasta suojaa ja kun hän kerran vielä,
puolinukuksisa, raotti silmiään näki hän jälleen Henrietten, melkein
yliluonnollisen suloisen ja siron Henrietten varpaillaan hiipivän
sisälle ja asettavan pöydälle juomavettä sekä lasin. Hän näytti
pysähtyvän silmänräpäykseksi ja katselevan heitä harmailla kirkkailla
silmillään hymyellen ystävällisesti. Sitten hän hävisi. Ja Jean nukkui
puhtaissa, tuoksuavissa lakanoissa!

Tuntia -- vuosia kului! Jean ja Maurice makasivat mistään tietämättä,
mitään tuntematta. Kymmenen vuotta vai kymmenen minuuttiako, -- tunnit
ja hetket olivat kadottaneet merkityksensä; väsynyt ruumis vaati osansa
vaivuttaen heidät kuolemantapaiseen lepoon. Yht'äkkiä kavahtivat
molemmat istumaan. Mitä nyt? Mitä oli tapahtunut? Kuinka kauvan he
lienevätkään nukkuneet? Sama valju valo virtasi vieläkin korkeasta
ikkunasta. Jäsenet tuntuivat kipeiltä ja he olivat väsyneemmät kuin
levolle mennessä. Onneksi eivät toki liene nukkuneet, jos kenties
tunnin verran. Ja heitä ei hämmästyttänyt ensinkään, että Weiss istui
samalla tuolilla pöydän luona, alakuloisen ja synkän näkösenä odottaen
heidän heräämistään.

-- Ohoo! änkytti Jean käheästi, ehken on jo aika nousta ylös; täytynee
joutua rykmentin luo ennen päivällistä.

Hän hyppäsi ylös, vaan huudahti samassa tuskasta. Jalat olivat kovin
kipeät.

-- Ennen päivällistä! matki Weiss, kello on seitsemän, -- te olette
nukkuneet yhtä mittaa kaksitoista tuntia.

-- Seitsemän!

He säikähtivät kovasti ja Jean oli ykskaks vaatteissa ja valmis
lähtemään, vaan Maurice ei kyennytkään jaloiltaan vuoteesta nousemaan.

Mistä he nyt löytävät toverinsa? Rykmentti on jo ehkä lähtenyt
tiehensä! Ja molemmat miehet pitivät varsin pahana, ett'ei heitä oltu
herätetty ennen.

Weiss teki toivottoman liikkeen.

-- Ja mitä varten olisi pitänyt herättää? Te ette ole kadottaneet
mitään siinä maatessanne.

Hän oli kierrellyt kaupunkia koko päivän ja oli juuri palannut kotiin.
Sotajoukko oli taaskin tuhlannut kallista aikaa mitään tekemättä,
mitään toimittamatta. Ja päälliköillä ei ollut muuta puolustusta kuin
joukkojen uupumus, että ne välttämättömästi kaipasivat lepoa. Vaan hän
ei voinut sittenkään käsittää, mitä varten kokonainen päivä oli
tuhlattu, olisivathan he voineet jatkaa peräytymistä pari tuntia
levättyään.

-- Minä, jatkoi Weiss, en tietysti ole perehtynyt noihin asioihin, vaan
minulla on sellainen tunne, että sotajoukolla on huono asema täällä
Sedanissa... Kahdestoista osasto on Bazeillesissa, jossa aamulla oli
vähänen kahakkakin, ensimäinen pitkin Givonnea ja Moncellea Garennen
metsässä, jotavastoin seitsemäs on leiriytynyt Floingin harjulle ja
jäännökset viidennestä, joka kuten tiedätte on melkein hajallaan,
ryhmissä linnanmuurien ympärillä... Ja se on juuri tämä asento, joka
minua peloittaa; minusta on aivan hullusti tehty odottaa täällä noin
järjestyksessä preussiläisten hyökkäystä. Minä olisin marssinut, ja
kiireimmiten, Meziersiin. Tunnen nämä seudut ja se on ainoa avoin tie
tahi meidät työnnetään Belgian rajan yli... Pankaa mieleenne, mitä
sanon! Tulkaa, niin näette...

Hän veti Jeanin ikkunaan.

-- Katsokaahan tuonne, tuon mäen nystyrän ylitse!

Vallien ja läheisten talojen yli näki kaupungin eteläosan sekä Maasin
laakson. Virta kierteli avaroiden niittyjen halki, Rémilly oli
vasemmalla, suoraan edessäpäin Pont-Maugis ja Vadelincourt, oikealla
Frenois. Etempänä kohosivat mäkien viheriät pyöreät kummut, ensin Liry,
sitten Marfée ja Croix-Piau metsineen. Laaja maisema hohti kirkkaana
kuin kristalli ilta-auringon suloisessa valossa.

-- Ettekö näe, siellä aivan kaukana, mäen harjanteella, pitkiä mustia
juovia, jotka liikkuvat kuin muurahaisjonot?

Jean tiirotti suojaten kädellä silmiään ja Maurice kurkotti kaulaansa
polvillaan sängyssä.

-- On, on siellä! huusivat molemmat samalla kertaa. Tuolla on jono, ja
tuolla toinen, ja tuolla vielä! Paljon on!

-- Niin on, vastasi Weiss, ja ne ovat preussiläisiä... Aamusta alkaen
minä olen niitä nähnyt, ja niitä on yhä ja yhä... Jos meikäläiset niitä
odottavat, ei heidän tarvitse kauvankaan odottaa! Ja kaupungin asukkaat
ovat heidät nähneet yhtä hyvin kuin minäkin, koko Sedan on nähnyt,
mutta kenraalit -- ei. Puhelin hetki sitten eräänkin kanssa, joka sanoi
marsalkan varmasti tietävän, ett'ei vihollisen armeija mitenkään nouse
enempään kuin 70,000 mieheen. Jumala suokoon, että niin olisi... Vaan
katsokaas tuonne, maa on mustanaan, niitä vilisee, mustia muurahaisia
tulee ja tulee!

Maurice heittäytyi takasin vuoteelleen ääneen nyyhkyttäen. Henriette
oli juuri astunut huoneesen ja riensi levottomana veljensä luo.

-- Mikä nyt on?

Vaan Maurice työnsi hänet pois.

-- Ei. ei! Mene pois, anna minun olla! Minä olen aina kiusannut
sinua ja saattanut sinulle pelkkää harmia ja surua. Kun ajattelen, että
sinä tuskin sait hametta päällesi ja minä kävin lyseota!... Ne rahat
olivat hukkaan heitetyt... Ja sitten minä olin saattaa häpeätä koko
perheelle ... voi, missähän olisinkaan nyt, ellet sinä riistänyt ja
raatanut minua pelastaaksesi.

Henriette hymyili tyynesti.

-- Kuule, hyvä Maurice! Huonolla tuulellahan sinä oletkin herännyt tänä
aamuna... Mikä nyt pisti päähäsi, kun rupesit kaivelemaan noita
vanhoja, unhotettuja juttuja?.. Mitä niistä! Nyt sinä olet mies ja
täytät velvollisuutesi isänmaata kohtaan. Ja tiedätkö, minä olen oikein
ylpeä kun minulla on veli vapaaehtoisissa.

-- Ylpeä! Minustako ylpeä? huusi Maurice, pilkkaatko sinä minua? Kun on
kuukauden päivät juoksenneltu paikasta paikkaan kuin pelkurit raukat...

-- Mutta sille me emme mitään voi, huomautti Jean. Tottahan täytyy
käskyä totella!

Hänen sanansa kiihoittivat vielä enemmän Mauricea.

-- Niin, juuri niin! Ja nyt minä olen siihen kyllästynyt!... Eikö
kannata itkeä verikyyneleitä, kun siten ajetaan kuin lammaslaumaa
kerittäväksi ja tapettavaksi ja päälliköt ovat kunnottomia raukkoja?...
Vaan nyt siitä tulee loppu, nyt nousi tie pystyyn. Näethän sinä, että
preussiläisiä tulee joka puolelta, ja ne musertavat meidät, koko
sotajoukko on hukassa!... Ei, ei! minä en lähde täältä, ampukoot vaikka
kuin karkulaisen... Mene sinä Jean! Vaan minä en tule, en voi, minä
jään tänne!

Uusi kyyneltulva virtasi pään aluselle ja hartiat nytkähtelivät
tuskaisesti. Tämä oli hänen tavallisia mielenpurkauksiaan, jolloin hän
halveksi sekä itseään että koko maailmaa; Henriette ne kyllä tunsi
ennestään eikä menettänyt tyyntä malttiaan.

-- Sehän olisi hyvin pahasti tehty, jos sinä, Maurice parka, pettäisit
lippusi vaaran hetkellä.

Maurice kimmahti istualleen.

-- No hyvä! Anna pyssy tänne, minä ammun itseni! Ja se onkin kaikista
parasta...

Hän huitoi käsillään ja osotti lankoaan, joka istui ääneti,
surumielisesti häntä katsellen.

-- Hän on ainoa, jolla on järkeä päässä, niin, ainoa, joka tiesi, miten
meille käy. Muistatko sinä, Jean, sen illan Mülhausenissa, no, ja
muistatko mitä hän silloin sanoi?

-- Muistanhan sen! vastasi korpraali. Herra Weiss sanoi, että meitä
annetaan selkään.

Ja hän juohti uudelleen mieleensä tuskallisen illan Mülhausenissa,
jolloin Fröschwillerin onnettomuus jo häilyi heidän ylitsensä ja jolloin
Weiss lausui mielipiteensä. Hän sanoi, että Saksa oli hyvästi
varustettu, sillä oli taitavia sotapäälliköitä, se hehkui innostunutta
isänmaanrakkautta, jotavastoin Ranska oli hätääntynyt, peljästynyt,
turmeltunut, ei sillä ollut johtajia, ei sotamiehiä, ei aseita! -- Ja
kamala ennustus oli toteutunut.

Weiss kohotti vapisevat kätensä. Hyväntahtoiset koirankasvonsa
ilmaisivat syvintä surua.

-- Jumala paratkoon! Minä en suinkaan ole ylpeä niistä ennustuksistani!
En ole viisas enkä oppinut, vaan sen voi jokainen päättää, joka
hiukankaan seuraa asioita... Ja jos me saammekin selkäämme, niin
lohduttaahan se toki hiukan, että tietää muutaman preussiläisenkin
tupertuvan. Minun vakuutukseni on, että tulemme kärsimään suuren
tappion, vaan kaatuu niitä miehiä vihollisenkin puolella, ja kuta
enemmän sitä parempi; kumpa peittäisivät koko maan pinnan!

Hän oli noussut ylös, osoitti virtaa ja laaksoa ja suurissa
likinäkösissä silmissä hohti raju, sammumaton viha lähestyvää
vihollista kohtaan.

-- Taivaan nimessä! minä en viivyttelisi hetkeäkään, jos olisin oma
herrani, vaan lähtisin heti taistelemaan. Kenties se on siksi, että
näen heidät täällä syntymäseudullani, näen heidän täällä herrastelevan,
näen heidän ajatuksissani murtautuvan taloihimme ja elävän niissä
isäntinä... Voi, minä tahtoisin mukaan, tahtoisin lyödä heitä
kappaleiksi!... Vaan minä en kelvannut palvelukseen, minua ei huolittu,
kun olen niin likinäkönen...

Ja hetken kuluttua hän lisäsi:

-- Vaan, kukapa tietää, miten lopulta käy!

Toivo heräsi hänessä uudelleen; siitä on tarkkanäköisimmänkin niin
vaikea luopua. Ja Maurice kuunteli hartaasti hänen sanojaan, tarttui
kiinni pienimpäänkin viittaukseen onnellisesta tuloksesta. Niin, olihan
eilen kerrottu, että Bazaine oli Verdunissä. Eihän onni toki liene
tyyten kääntänyt selkäänsä maalle, joka aina ennen voittaen poistui
taistelukentältä? Henriette oli huomaamatta poistunut huoneesta ja kun
hän palasi, oli veljensä täydessä asussa, valmiina lähtemään.

Hän oli valmistanut ruokaa ja tahtoi välttämättömästi molempia vieraita
syömään ja heidän täytyi istua pöydän ääreen, vaan palat tuntuivat
kasvavan suussa, ei maistanut ruoka pitkän unen jälkeen. Jean oli
kumminkin niin varovainen, että halkasi leivän kahtia ja pisti
puoliskot heidän reppuihinsa. Päivä alkoi pimitä ja heidän täytyi
lähteä. Henriette seisoi ikkunassa seuraten silmillään mustia
muurahaisia Marféen mäenharjalla, preussiläislaumoja, jotka vähitellen
hävisivät iltahämärään, ja hänen rinnastaan kohosi valittava huokaus.

-- Kauhea, hirvittävä sota!

Maurice otti vuorostaan asian leikilliseltä kannalta.

-- Mitä sinä nyt haastelet, pikku sisko? Sinähän juuri tahdoit, että
pitää tapeltaman, ja nyt sinä kumminkin panettelet sotaa!

Henriette kääntyi veljeen päin ja vastasi reippaasti:

-- Niin, totta se on, minä vihaan sotaa, inhoan sotaa kenties siksi,
että olen nainen. Tällainen teurastus on kauheata ja se on suuri
vääryys. Miks'eivät ihmiset voi sopia asioitaan kaikessa rauhassa?

Jean nyökäytti hyväksyvästi päätään. Hänestäkin oli varsin helppo ja
luonnollinen asia sopia kaikki riidat ja erimielisyydet esittämällä
molemmin puolin syyt ja oikeutetut vaatimukset. Maurice sitävastoin
piti sotaa aivan välttämättömänä, se vasta on elämää elämässä, se on
kumoamaton luonnonlaki. Ja eikös rauhan ja oikeuden aate olekin heikon
ihmisen keksintö, jotavastoin lahjomaton luonto on alituista taistelua
ja hävitystä?

-- Elää sovinnossa! Ehken vuosisatojen kuluttua! Jos kaikki eri
kansallisuudet muodostaisivat yhden ainoan kansan, niin voisi kenties
ajatella mahdolliseksi sellaisen kultaisen ajan, vaan eiköhän sotien
loputtua ihmiskuntakin kävisi loppuaan kohti?... Minä olin suunniltani
äsken, tapella täytyy, koska sitä kerran luonto vaatii.

Hän naurahti ja toisti Weissin sanat:

-- Ja kukapa tietää, miten vielä voi käydä!

Hermostuneessa mielikuvituksessaan leimahti toivo taas eleille, hänen
täytyi sulkea silmänsä epäilyksille, hän tarvitsi toivon rohkaisevaa
kipinätä.

-- Vaan -- yhdestä toiseen -- missäs Günther serkku nyt mahtaa olla?

-- Günther, vastasi Henriette, hänhän on Preussin kaartissa... Eikös
kaartikin ole täällä?

Weiss puisteli päätään, ja toiset tekivät samoin. Mistäpä he tiesivät,
kun eivät kenraalitkaan olleet selvillä niistä asioista, ne olivat
toistaiseksi arvoituksia.

-- Lähtekää nyt, minä tulen saattamaan, selitti Weiss. Satuin kuulemaan
päivällä, missä teidän rykmenttinne leiripaikka on.

Ja hän ilmoitti vaimolleen viipyvänsä poissa koko yön, sillä hän aikoi
käydä Bazeillesissa, uutta kesähuvilaansa katsomassa. Se oli
Delaherchen värjäyslaitoksen vieressä ja heillä oli aikomus asua siellä
talveen saakka. Kellarissa löytyi muutamia säkkiä perunoita sekä
viiniastia ja hän oli vähän levoton niiden suhteen; joku maantierosvo
sattuu murtautumaan autioon huvilaan, vaan kun hän viettää siellä
yönsä, säilyvät tavarat varmaan.

Henriette tarkasti levottomasti miehensä kasvoja.

-- Elä sinä pelkää, lisäsi mies naurahtaen, minä vakuutan, ett'ei
minulla ole mitään sivuajatuksia, menen vain vartioimaan ett'eivät vie
minun tavaroitani. Ja lupaan heti tulla kotiin, jos preussiläiset
hätyyttävät Bazeillesia eli muuta vaaraa ilmaantuu.

-- No mene, vaan jos et palaa huomenna, tulen minä sinua noutamaan.

Hän syleili hellästi Mauricea ja puristi Jeanin kättä.

-- Minä uskon veljeni teidän suojaanne... Hän kertoi minulle, miten
hyvä te olette aina ollut, ja minä pidän teistä paljon.

Jean ei osannut vastata mitään, vaan puristi lämpimästi pientä kättä ja
vaaleahiuksinen nuori rouva teki häneen jälleen saman vaikutuksen kuin
ensi näkemälläkin, hän oli voimakas ja hyvä ja hänen läsnäolonsa oli
suloisen rauhoittavaa kuin äidin hyväily.

Kaupunki oli yhtä synkkä ja surumielinen kuin aamullakin. Iltahämy
laskeutui kapeille kaduille, jotka vilisivät sotamiehiä. Useimmat
puodit olivat suljetut. Talot näyttivät autioilta ja asumattomilta,
vaikka katu oli niin täynnä väkeä, ett'ei tahtonut päästä eteenpäin.
Tuuppiloimalla pääsivät langokset sekä Jean vihdoin raatihuoneen luo ja
tapasivat siellä tehtailija Delaherchen, joka hauskuudekseen kuljeksi
väkijoukossa. Hän tunsi heti Mauricen, tervehti ystävällisesti ja
kertoi juuri saattaneensa kapteeni Beaudoinin Floingin luo, 106:s
rykmentti oli siellä; ja hän ihastui kuullessaan Weissin aikovan
Bazeillesiin, sillä häntäkin halutti käydä värjäyslaitostaan
katsomassa.

-- Sittenhän meillä on sama matka. Vaan mennäänpäs täältä, ruununvoudin
talon ohi, niin saamme ehkä nähdä keisarin.

Siitä lähtien kun hän oli Baybelissa päästä puheisiin keisarin kanssa,
ei Napoleon III mennyt hänen mielestään, ja nyt hän sai Jeanin ja
Mauricenkin mukaan vedetyksi. Ruununvoudin talon ympärillä oli paljon
väkeä ja he keskustelivat innokkaasti matalalla äänellä, vaan
vaikenivat aina kun joku sisään tahi ulos rientävä upseeri kulki
ohitse. Hämärän varjot peittivät jo puiden latvat ja virran kohina
kuului selvästi oikealta talojen takaa. Jotkut tiesivät, että keisari
oli hyvin vastahakoisesti lähtenyt Carignanista ja ett'ei hän tahtonut
kuulla puhuttavankaan Mezièresiin lähdöstä. Hän tahtoi olla siellä,
missä vaara uhkasi, ja arveli läsnäolonsa innostuttavan joukkoja.
Muutamat sanoivat keisarin jo aikoja paenneen etemmäksi, vaan että eräs
upseeri, joka oli tavattomasti keisarin näkönen, oli jäänyt Sedaniin
petkuttamaan ihmisiä. Toiset vakuuttivat valalla, että olivat nähneet
ajavan ruununvoudin puutarhaan vaunuja, jotka olivat täynnä uusia
kahdenkymmenen frangin kultarahoja. Voi, niitä oli satoja miljoonia
kappaleita ja ne olivat kaikki keisarin omia! Ja ne eivät
todellisuudessa olleetkaan muuta kuin tavallinen kuormasto, joka oli
koko ajan seurannut mukana, hovivaunut, kahdet kalessivaunut, 12
tavararattaat, jotka olivat kaikkialla herättäneet niin suurta
huomiota. Sedanilaiset kuiskailivat, että vaunujono oli koko ajan
häirinnyt sotajoukon liikkeitä ja että se nyt oli ajettu ruununvoudin
syreenipensaiden taakse piiloon ihmisten silmiltä.

Delaherchen vieressä, joka varpaillaan kurkisteli ikkunaan, oli vanha
köyhä muija, kurttunen ja vuosien koukistama, joka mutisi itsekseen:

-- Keisari ... tahtoisinhan minä kernaasti ennen kuolemaani niin suuren
herran nähdä ... tahtoisinhan toki nähdä, minkälainen hän on...

Delaherche tarttui äkkiä Mauricen käsivarteen ja kuiskasi:

-- Nyt hän näkyy! Tuolla, tuolla, vasemmanpuoleisessa ikkunassa... Hän
se on, tunnen selvästi, seisoinhan eilen aivan vieressä... Hän nostaa
ikkunaverhoa, niin, kalpeat kasvot melkein kiinni ruudussa...

Eukko kuunteli kaula kurkallaan, hämmästyneenä. Ikkunassa näkyi
tosiaankin keltasen kalvakka muoto. Piirteet olivat väsyneet, veltot,
silmät ikäänkuin kyynelten kuivaamat, viiksetkin yksin näyttivät
haalistuneilta. Eukko käänsi nopeasti selkänsä ikkunaan päin ja sanoi
ylenkatseellisesti:

-- Keisari, tuoko!... No, eipä ole kovin komea!

Eräs zouavi tunkeutui paikalle ja näki keisarin ikkunassa. Hän.
heilutti kivääriään ja sanoi jälessä tulevalle toverille:

-- Odotahan... minä lähetän luodin keskelle naamaa!

Delaherche soimasi häntä ankarasti. Ja kun jälleen katsahti ikkunaan,
olikin keisari jo poistunut. Virran kohina kuului selvemmin,
selittämätön surumielisyys oli levinnyt ympäristöön illan pimennon
mukana. Pariisista kaikuva käskykö oli ajanut keisarin tänne, ajanut
hänet loistavine seurueineen paon ja tappion ja häpeän teitä tähän
viimeiseen lymypaikkaan, josta oli mahdoton pelastua. Käskyn sanako,
pelottava eteenpäin, eteenpäin komentoko ahdisti hänet tänne, jossa
niin moni urhoollinen sotilas uhrasi henkensä hänen tähtensä. Raskas
oli se edesvastuun taakka, joka painoi sairasta miestä, umpimielistä,
tunteellista uneksijaa, joka ääneti ja valittamatta odotti kohtalon
viimeistä iskua!

Weiss ja Delaherche saattoivat sotilaat Floingin mäelle.

-- Hyvästi! sanoi Maurice lankoaan syleillen.

-- Ei ei -- kyllähän me vielä tapaamme toisemme ja piankin ehkä! huusi
tehtailija iloisesti.

Jean löysi heti rykmenttinsä, jonka teltat olivat riveissä
mäenrinteellä kirkkomaan takana. Sinne eroitti vielä kaupungin talojen
katot ja taaempata Balanin ja Bazeillesin, jonka niityt ulottuivat
Rémillyn harjuun, sekä vasemmalla Garennen metsien tumman peiton ja
Maasin vaalean, luikertelevan juovan, Maurice unohtui katselemaan
laajaa maisemaa, joka vähitellen painui öiseen pimeyteen.

-- No, nyt tulee korpraali, huusi Chouteau, olitteko ruokaa hakemassa?

Miehet riensivät hänen ympärilleen. He olivat kuljeksineet koko päivän
joukoissa eli yksitellen ja järjestyksestä ei ollut puhettakaan.
Upseerit olivat aivan neuvottomia, hyvä ett'eivät sanoneet suurta
kiitosta kun he viimeinkin saapuivat paikoilleen.

Juuri äskettäin oli kapteeni Beaudoin tullut. Kello kaksi oli Rochas
saapunut keräämiensä miesten kanssa, ehken kaksi kolmatta osaa
komppaniasta. Nyt se jo alkoi olla täysilukuinen. Toiset olivat
humalassa ja toiset eivät olleet saaneet suuhunsa mitään, ruokaa ei
näytty nytkään jaettavan -- no, siihen oli jo totuttu! Loubet oli kyllä
ollut keittopuuhissa, oli siepannut naapurin pellosta muutamia
kaalinkupuja, vaan se keitto oli jokseenkin mautonta, ei ollut voita
eli muuta rasvaa eikä suolan raettakaan panna sekaan; suolet vonkuivat
tyhjyyttään.

-- Korpraali, sanokaa nyt, te olette aina niin kekseliäs, jatkoi
Chouteau imarrellen. Vaikka en minä puolestani mitään kaipaa, Loubet ja
minä, hai, meillä on naistuttavia ja meillä on ollut hyvä aamu!

Kaikki katsoivat odottaen Jeaniin, kaikkihan häneen luottivat. Lapoulle
ja Pache olivat varsinkin kurjan näkösiä, he eivät olleet saaneet suun
täyttä ruokaa koko päivänä ja olivat aina tottuneet luottamaan Jeaniin.
Eikä heidän luottamuksensa joutunut nytkään häpeään. Korpraalin sydäntä
kirveli sääli ja katumus, että oli jättänyt komantonsa, hän avasi
reppunsa ja jakoi miehille leivänpuolikkaan.

-- Hyvää on, hyvää on, jupisi Lapoulle ahmien osaansa ja Chouteau teki
lukemattomia ristinmerkkiä sekä luki suu täynnä isämeidät ja
kiitosrukoukset.

Gaude puhalsi räikyvän merkin, mutta leirin perältä ei kuulunut
vastausta, se vaipui kohta hiljaisuuteen. Kersantti Sapin katsahti,
oliko hänen mieslukunsa täysi, ja mutisi väsyneesti hymähtäen:

-- Kaikki ovat, mutta huomenna ehken puuttuu muutamia joukosta.

Jean katsoi pitkään hänen hienopiirteisiä kalvakkaita kasvojaan ja
silloin hän lisäsi tyynesti:

-- Niin niin, huomen illalla ei minuakaan ole enää!

Kello kävi kymmenettä. Yö tuntui muuttuvan kylmäksi, sillä virrasta
nousi sankka sumu ja peitti tähdet. Ja Maurice, joka makasi aivan
lähellä Jeania, tuumasi, että on parasta mennä telttaan suojaan. Mutta
vaikka heitä väsytti ja jäsenet olivat kipeät, ei uni kuitenkaan
tullut, ja he katselivat kateudella luutnanttia, joka maata koristi
viittaansa kääriytyneenä paljaalla maalla.

Eräästä teltasta kiilui valkeata. Översti sekä muutamat upseerit
valvoivat. Översti Vineuil oli ollut koko iltapäivän hyvin levoton, ei
kuulunut käskyjä, rykmentin asento ei miellyttänyt häntä, vaikka olikin
jo ominpäin siirtynyt hiukan taaemma. Kenraali Bourgain-Desfeuilles
makasi sairaana, kuten sanottiin, "Kultaristissä" Sedanissa ja översti
päätti lähettää upseerin hänen puheilleen, sanomaan että uusi asento
oli hänen mielestään vaarallinen, seitsemäs osasto oli liiaksi
hajallaan ja sen puolustettavana aivan liian pitkä linja, virran
mutkasta Garennen metsään.

Taistelu alkaa luultavasti heti päivän noustua, joten joukoilla on
hätäisesti seitsemän, kahdeksan tuntia lepoaikaa.

Kun valopilkku överstin teltassa sammui, hämmästyi Maurice nähdessään
kapteeni Beaudoinin hiipivän heidän ohitsensa kaupunkiin päin. Yö
pimeni pimenemistään, virrasta nouseva sumu levisi kuin kostea huntu
leirin yli ja kätki kaikki.

-- Jean, nukutko sinä?

Jean nukkui ja Maurice oli yksin. Hän ei välittänyt lähteä toisten luo
telttaan, he korsasivat kaikki kilpaa luutnantin kanssa. Kun suuret
sotapäälliköt nukkuvat ratkaisevan taistelun edellä, on heidän
ruumiinsa luultavasti niin väsynyt, ettei levottomuuskaan voi pitää
heitä valveilla. Koko leiristä ei kuulunut muuta ääntä kuin sotamiesten
säännöllinen hengitys. Se kohosi hiljaa ja yksitoikkoisesti peittävään
sumumereen. Maurice tiesi viidennen osaston olevan aivan muurien alla,
ensimmäinen oli hajallaan Garennen metsän ja la Moncellen kylän välillä
ja kahdestoista puolusti Bazeillesia, joka oli toisella puolen Sedania.
Ja ensimmäisestä viimeiseen telttaan nukkuivat joka mies, puolen
peninkulman alalla kohoilivat hiljaiset hengenvedot kylmään yöilmaan.
Vaan Maurice oli kuulevinaan muutakin ääntä, se kuului kaukaa, hyvin
kaukaa, niin hiljaa, hiljempaa kuin Jeanin huokaus, hiljempaa tuulen
suhinata: ratsuväen töminää, ruutivaunujen tärinätä ja jalkamiesten,
tuhansien miesten, tahdikasta astuntaa. Se kuului sieltä kaukaa,
harjujen rinteiltä, missä mustat muurahaiset marssivat eteenpäin
pysähtymättä, levähtämättä, yönkään esteitä pelkäämättä.

Ja laaksossa sammuivat tulet yht'äkkiä; silloin tällöin kuului
ikäänkuin huutoa; pimeydestä nousi kammottavia kuvituksia hänen
mieleensä täyttäen viimesen odotuksen yön pelolla ja ahdistuksella.

Hän hapuili vavisten Jeanin kättä ja saatuaan sen omaansa viimein
nukahti. Ja sitten ei enää valvonut sieluakaan ranskalaisten leirissä,
ei kuulunut muuta ääntä kuin Sedanin kirkonkellosta, joka yksitellen
kajahutteli puoliyön lyöntejä.

    (_Ensi osan loppu_).



TOINEN OSA.



I.


Pieni pimeä huone Bazeillesissa tärähti äkkiä ja Weiss hypähti ylös
vuoteeltaan. Hän kuunteli, ne olivat kanuunanlaukauksia. Tulitikut
olivat vieressä pöydällä, hän sai sytytetyksi kynttelin ja katsoi
kelloaan. Se oli neljä, päivä alkoi juuri sarastaa. Hän pisti kiireesti
rillit nenälleen ja riensi ikkunaan, vaan paksu sumu esti näkemästä,
mitä pääkadulla, Douzyn tiellä, joka kulkee suoraan Bazeillesin kautta,
tapahtui. Toisen huoneen ikkunat olivat virralle ja niityille päin,
vaan sielläkin oli näköpiiriä rajoittamassa sakea valkonen savu. Weiss
huomasi sen olevan aamusumua. Huuroverhon takana, virran toisella
rannalla, jyrisivät tykit kiivaammin ja kiivaammin. Ja äkkiä laukasi
ranskalainen patteria vastauksensa niin lähellä ja kiukkuisesti, että
huvilan seinät tärisivät.

Weissin talo oli keskikaupungilla, oikealla kädellä kirkkotorille
mennessä. Pääsivu oli kadulle päin muutaman askeleen päässä siitä ja
kolmen ikkunan yläpuolella olivat ullakkohuoneen pienet ruudut. Vaan
takapuolella oli suurenlainen puutarha, joka vietti niityille päin ja
johon kaikki kukkulat Rémillystä Frenoisiin saakka näkyivät.
Weiss oli, niinkuin kaikki muutkin, jotka vast'ikään ovat päässeet
talonomistajiksi, harras toimissaan ja oli vasta kahden tienoilla
aamulla käynyt levolle, kätkettyään tavaransa kellariin ja peiteltyään
huonekalunsa siltä varalta, että tykinluodit ehkä osuisivat hänen
taloonsa ja irroittaisivat jonkun kattopalkin. Hän pönkitti ovet ja
tukki ikkunat patjoilla; hän ei sietänyt ajatella, että preussiläiset
turmeleisivat tämän hänen talonsa, jota oli niin kauvan katsellut ja
viimein suurella vaivalla saanut itselleen eikä vielä nauttinut siitä
minkäänlaista iloa.

Kadulla joku huusi häntä.

-- Weiss, Weiss, kuuletteko ampumista?

Se oli Delaherche, joka myös oli viettänyt yönsä Bazeillesissa,
värjäyslaitoksellaan, suuressa rakennuksessa Weissin huvilan vieressä.
Kaikki työmiehet olivat paenneet Belgian puolelle rajaa ja koko talossa
ei ollut muita jälellä kuin portinvartija, Françoise Quittard, pari
vuotta takaperin kuolleen muurarin leski. Hän oli menehtymäisillään
pelosta eikä olisi suinkaan hänkään jäänyt taloa vartioimaan, ellei
pieni poikansa olisi ollut huonona sairaana lavantaudissa.

-- Kuuletteko, jatkoi Delaherche, hyvä on alku... Luulen että on
parasta pötkiä Sedaniin.

Weiss oli antanut juhlallisen lupauksen vaimolleen lähteäkseen
Bazeillesista heti kun jotain uhkaavaa tapahtui ja hän aikoi pitääkin
lupauksensa. Vaan eihän vielä ollut mitään tapahtunut, tämä oli vain
tykistöottelu, pitkän matkan takaa, melkeenpä arviokaupalla
aamuhämärässä.

-- Ei vielä, vastasi Weiss, mikäpä kiire meillä vielä on!

Delaherchea ei ollut vaikea houkutella jäämään, uteliaisuutensa teki
hänet miltei rohkeaksi. Hänkin oli valvonut ja tarkastanut sotamiesten
valmistuksia. Kenraali Lebrun oli saanut tietää vihollisen aikovan
tehdä hyökkäyksen heti päivän valjettua ja hän oli rakennuttanut
varustuksia joka paikkaan, sillä Bazeilles ei saanut millään muotoa
joutua viholliselle. Katuja ja maantietä sulkivat vallit, joka talossa
oli pari sotilasta kahdennestatoista osastosta ja joka piha ja joka
puutarha oli muutettu linnoitukseksi. Kello kolme aamulla seisoivat jo
miehet paikallaan kiväärit latingissa ja määrätyt 90 patroonaa
laukussa. Sentähden ei kukaan hämmästynytkään kun saksalaisten tykit
alkoivat tulen ja ranskalaiset patteriat Balanin ja Bazeillesin välillä
vastasivat silmänräpäyksessä näyttääkseen, että valmiita olivat hekin,
sillä sumun tähden ei voinut suuria toimittaa, ei nähnyt tähdätä.

-- Tiedättekö, että värjäyslaitosta puolustetaan oikein komeasti, sanoi
Delaherche, siellä on koko joukko miehiä... Tulkaa mukaan, katsomaan!

Siellä olikin viidettäkymmentä merisotamiestä ja heitä komentamassa
pitkä, vaaleatukkanen luutnantti, jolla oli vakaat, pontevat kasvot. He
olivat jo ottaneet talon haltuunsa, kaivaneet ampumareikiä
ikkunapieliin kadunpuoleisessa salissa sekä muuriin pihamaan ympärillä.

Muurin luona tapasivat Weiss ja Delaherche luutnantin, joka tarkasti
niittyä virran puolella.

-- Kirottu sumu! mutisi luutnantti, eihän näkemättä voi ampua!

Ja kysyi hetken perästä:

-- Mikä päivä tänään on?

-- Torstai: vastasi Weiss.

-- Se on totta se, torstai! Nyt eletään tietämättä päivien lukua eli
nimeä, ikäänkuin aika olisi pysäyttänyt kulkunsa.

Tykinpauke jatkui lakkaamatta ja nyt pamahti niityn reunassa, tuskin
kolmensadan askeleen päässä yhteislaukaus. Ja kuin taikakäskystä
tunkivat nousevan auringon säteet samassa sumumereen, joka alkoi
pitkissä suikaleissa virrata tasankoa pitkin ja hajosi näkymättömiin.
Sininen taivas kohosi pilvetönnä ja puhtaana kuin kesäsydännä.

-- Kas! huusi Delaherche, nyt ne menee rautatiesillan yli, nähkääs,
tulevat linjaa pitkin... Mutta miksi, taivaan tähden, ei tuota siltaa
ole purettu?

Luutnantti ei voinut vihaltaan puhua. Ruudit oli kaivettu maahan,
sytykkeet kunnossa, vaan kun silta eilen saatiin neljän tunnin tappelun
jälkeen takasin, ei enää muistettukaan pistää tulta sytykkeisiin.

-- Niin meille aina käy!

Weiss seisoi ajatuksiinsa vaipuneena, hän tahtoi päästä selville.
Bazeillesissa oli ranskalaisilla erittäin hyvä asema. Kylä, joka oli
rakennettu kahdenpuolen Douzyn tietä, oli aivan lakeuden reunassa. Ja
teitä ei ollut muita kuin tämä ainoa, joka vasemmalla puolen kulki
linnan ohi ja oikealla johti rautatiesillalle ja jakautui kirkon luona.
Saksalaisten täytyi siis marssia laajojen peltojen ja niittyjen kautta
virran ja rautatien varrella. He olivat siksi varovaisia, ett'eivät
suinkaan aikoneet siltä suunnalta päähyökkäystä! Mutta sillalle
keräytyi yhä suurempia joukkoja, vaikka kuularuiskut kylän päässä
tekivät tuhojaan, ja hajaantuivat heti sillan yli päästyä muutamien
salavien suojaan ja muodostivat vähän etempänä jälleen kolonnat ja
marssivat eteenpäin. Ja sieltä juuri olivat kiväärilaukaukset
kuuluneet.

-- Ne ovat baijerilaisia nuo, sanoi Weiss; heillä on tuollaiset
tupsulakit.

Mutta hän luuli huomaavansa toisiakin kolonnia, jotka puoleksi
junavallin peitossa marssivat oikealle, koettivat päästä muutamien
etempänä kasvavien puiden suojaan ja aikoivat kiertää toiselle puolelle
ja hyökätä Bazeillesiin. Jos se onnistui, jos he pääsivät
Montivilliersin puiston turviin, oli kaupunki valloitettu. Hän käsitti
sen silmänräpäyksessä, vaan unhotti jälleen kun hyökkäykset etupuolelta
kävivät yhä tulisemmiksi.

Hän kääntyi Floingin harjuun päin, joka näkyi pohjoispuolella Sedania.
Sieltä aloitti eräs patteria ampumisen, savu nousta tuprusi selkeään
ilmaan, laukaukset pamahtelivat yksitellen ja erittäin selvästi. Kello
oli ehken silloin viiden paikoilla.

-- Noo, mutisi Weiss, leikki on kohta täydessä vauhdissa.

Luutnantti, joka katseli samalle suunnalle, nyökkäsi ja sanoi
päättävästi:

-- Mutta Bazeilles on tärkein kohta. Täällä taistelun päätös
ratkaistaan!

-- Luuletteko? huusi Weiss.

-- Siitä ei ole vähintäkään epäilystä. Se on nähtävästi marsalkankin
tuuma. Hän lähetti yöllä käskyn, että puolustaisimme viimeseen mieheen
kylää.

Weiss puisteli päätään ja sanoi viivytellen ja hiljaisella äänellä,
ikäänkuin itsekseen:

-- Ei ei, ei siitä ole hyötyä, ei se pahinta ole!... Minä pelkään
jotain muuta, tuskin uskallan sitä sanoakaan...

Hän levitti käsivartensa kuin ruuvipenkin pihdit ja sulki ne jälleen,
pohjoseen päin kääntyneenä, ikäänkuin pihdit olisi äkkiä väännetty
yhteen.

Eilisestä saakka oli hänellä ollut tämä pelko; hän tunsi paikat ja hän
oli seurannut tarkasti molempain joukkojen marssia. Nyt lepäsi laaja
tasanko aamuauringon hohteessa ja hänen katseensa liiti sen ylitse
kukkuloille virran vasemmalla rannalla, jossa hän oli koko päivän ja
koko yön nähnyt mustien muurahaisten vilisevän. Vasemmalla Rémillystä
ammuskeli eräs patteria, mutta se, jonka kranaatit nyt alkoivat
lennellä, oli asettunut Pont-Maugisin luo, lähelle virtaa. Hän otti
rillit nenältään ja pani lasit päällettäin eroittaakseen selvemmin
metsäsen mäenrinteen; ja hän ei nähnyt muuta kuin pienet valkoset
savutöyhdöt joka kerran kun kanuuna lauaistiin: missä yhtyivät ne
monilukuiset mieslaumat, joiden hän oli nähnyt kulkevan ohi? Marféen
harjulla Noyersin ja Frenoisin yläpuolella vilkkui kuusimetsän reunassa
univormuja ja hevosia, epäilemättä joku esikunta.

Ja kauempana lännessä teki virta mutkan ja sillä puolella ei löytynyt
kuin yksi kaita tie Mezièrsiin, joka kulki Saint-Albertin solan kautta
Ardennien ja virran välillä. Edellisenä päivänä hän oli sattunut
kohtaamaan erään kenraalin Givonnen laaksotiellä, (oli kuullut
jälestäpäin, että se oli kenraali Ducrot, joka komensi ensimmäistä
osastoa), ja oli hänelle huomauttanut tämän tien merkitystä; elleivät
joukot heti vetäydy takasin mainittua tietä myöten, vaan odottavat
kunnes vihollinen mentyään Maasin yli Doncheryn luona, sulkee heiltä
tämän ainoan tien, joutuvat ranskalaiset saarroksiin ja työnnetään
rajalle. Iltasella se jo oli liian myöhäistä, sanottiin ulaanien
ottaneen sillan haltuunsa, taaskin silta, joka oli jäänyt
räjäyttämättä, tällä erää syystä, ett'ei muistettu tuoda ruutia. Ja
Weiss ajatteli pelolla ja tuskalla, että mieslaumat, mustat
muurahaisjoukot kenties jo olivat Doncheryn aholla marssien
Saint-Albertin solaa kohti ja etujoukot luultavasti Saint-Mengesissä ja
Floingissä, jonne hän oli edellisenä päivänä saattanut Jeanin ja
Mauricen. Kirkkaassa päivänvalossa näkyi selvästi Floingin kirkontornin
hieno kiiltävä huippu.

Ja toinen ruuvipenkin pihdin oli idässä. Pohjosessa, Illyn ja Floingin
harjuilla, hän näki seitsemännen osaston, jolla oli tukena aivan
Sedanin vallien alle sijoitettu viides osasto, vaan hän ei voinut
tietää mitä idän puolella tapahtui, pitkässä Givonnen laaksossa, jossa
ensimmäisen osaston linjat ulottuivat Garennen metsästä Daignyn
kauppalaan. Siltäkin suunnalta kuului tykinpauketta: taistelu oli
varmaankin täydessä voimassa Chevalierin metsässä lähellä kauppalaa. Ja
talonpojat olivat ilmoittaneet preussiläisten saapuneen Franchevaliin;
idänpuoleinen liike Doncheryn yli tapahtui siis samaan aikaan kun
Franchevaliin tulo ja ruuvipenkin pihdit yhtyvät nähtävästi pohjosessa
Illyn ristinpuun juurella, ellei tätä kaksinkertaista liikettä
ehkäistä. Ei hän tuntenut sotataidon salaisuuksia, hän kuunteli terveen
järkensä ääntä ja hikoili tuskasta katsellessaan suurta kolmikulmaa
edessään, jonka yhden sivun Maasjoki muodosti ja toiset,
pohjoispuolisen seitsemäs osasto ja itäisen ensimmäinen, sekä
kahdestoista äärimmäisen eteläisen huipun. Kaikki olivat selin
toisiinsa ja odottivat, tietämättä miksi eli miten, vihollista, joka
lähestyi joka puolelta. Ja keskellä, kuin padan pohjassa aivan, oli
Sedan, tykkineen, jotka eivät mihinkään kelvanneet, ilman ampuma- ja
ruokavaroja.

-- Ettekö voi käsittää, sanoi Weiss levittäen toistamiseen kätensä ja
lyöden toistamiseen yhteen; että meille käy juuri tällä tavalla,
elleivät kenraalit ole varuillaan... Ne koettavat vain pysyttää teitä
Bazeillesissa ja eksyttää...

Hän ei löytänyt oikein sopivia sanoja ja luutnantti, joka ei
tuntenut paikkoja, ei ymmärtänyt hänen ajatustaan, vaan kohotti
välinpitämättömästi hartioitaan; rillinokka siviilimies alkoi häntä
kiusoittaa, oli kovin viisas olevinaan, viisaampi kuin itse marsalkka.
Häntä harmitti, että Weiss sanoi hyökkäyksen Bazeillesiin tarkoittavan
vihollisen todellisten aikeiden peittämistä, ja tiuskasi äkäsesti:

-- No mutta antakaa minun olla rauhassa!... Me ajamme pää edellä
virtaan ne teidän saksalaisenne, niin näkevät, miten me sellaisia
eksyttäjöitä kohtelemme!

Vihollisen tiraljöörit tuntuivat lähestyvän, luodit napsahtelivat
värjäyslaitoksen seinään, ja pihamuurin suojasta vastasivat sotamiehet,
joka silmänräpäys paukahtelivat heidän kiväärinsä.

-- Ajetaan virtaan, niin kyllä, mutisi Weiss, ja marssitaan sitte sen
yli takasin Carignaniin päin... Se olisi mainiota se!

Hän kääntyi Delaherchen puoleen, joka seisoi kaivon suojassa.

-- Parasta olisi kumminkin ollut väistyä eilen illalla Mezièrsiin...
Nyt täytyy taistella, täytyy, sillä peräytyminen on mahdotonta.

-- Lähdettekö nyt? kysyi Delaherche, jonka muoto alkoi käydä kalpeaksi,
muuten emme enää pääsekään takasin Sedaniin.

-- Kyllä, kyllä! Odottakaahan nyt yksi silmänräpäys!

Vaikka luodit vinkuivat ympärillä seisoi Weiss muurin vieressä, hän
tahtoi nähdä, miten siellä alkoi käydä.

Oikealla, Torcysta Balaniin, olivat niityt veden vallassa ja
suojelivat siltä puolen kaupunkia; liikkumaton kirkas pinta välkkyi
päiväpaisteessa. Mutta tien kohta oli kuivilla ja baijerilaiset olivat
varovaisesti tunkeutuneet lähemmä käyttäen joka puuta, joka pengertä
suojakseen. Nyt he olivat noin kahdeksansadan kyynärän päässä ja hän
ihmetteli, millä kärsivällisyydellä he odottivat sopivaa hetkeä
voittaakseen taas jonkun kymmenyksen syltä alaa paljastamatta itseään
kovin vihollisen luodeille. Paitsi sitä suojeli heitä mahtava tykistö.
Raittiissa aamuilmassa suhisivat kranaatit taukoamatta. Pont-Maugisin
patteria ei ollut ainoa, joka ammuskeli Bazeillesia, kaksi muuta
keskellä Liryn harjua jymäyttelivät kuuliaan kauppalaa kohti,
pyyhkäisten tasankoa etemmäkin aina Moncelleen, jossa kahdennentoista
osaston reservi oli, ja Daignyn metsäisille rinteille, joille yksi ensi
osaston divisioona oli sijoittunut. Vähin erin alkoi kuulua pauketta ja
lennellä luotia jokaikiseltä mäen törmältä vasemmalla rannalla.
Kanuunat näyttivät ikäänkuin kasvavan maasta, niiden muodostama vyö
virui ehtimiseen pitemmäksi: eräs patteria ampui Noyersista Balania,
toinen Vadelincourtista Sedania, ja Frennoissa, la Marféen alla, oli
komea patteria, jonka kranaatit sinkoilivat kauppalan yli ja putosivat
Floingin kukkuloille tuhoten seitsemättä osastoa. Tuo mäkijono, jota
Weiss oli niin suuresti rakastanut, pyöreät vihannat kummut, joita oli
aina ilolla katsellut, ne tuottivat hänelle nyt ahdistavan tuskan
tunteen, ne olivat muuttuneet pelottaviksi jättiläislinnoituksiksi,
jotka uhkasivat hajoittaa maan tasalle Sedanin mitättömät
suojelusmuurit.

Hän kuuli huminaa ilmasta, kääntyi katsomaan ja näki tykinluodin
sipasevan ylimmäisen harjan huvilansa katosta.

-- Kas niin, sekö nyt oli niiden roistojen tiellä!

Ei ehtinyt enempää kun kuuli jälleen omituisen äänen takanaan. Hän
kääntyi nopeasti: sotamies makasi maassa selällään, kuula oli sattunut
sydämmeen, jalat koukistuivat pari kertaa suonenvedontapaisesti, vaan
nuorekkaat kasvot olivat tyynet, liikkumattomat ja -- jäivät siksi. Se
oli ensimmäinen kuollut ja Weissiä puistatti kiväärin helähdys kun se
pudotessaan raapasi katukiviä.

-- Ei, nyt ei minussa ole miestä enää viipymään, sanoi tehtailija,
ellette nyt tule, Weiss, niin lähden yksin!

Luutnantti soi kernaasti heidän lähtevän.

-- Niin, kyllä on parasta, että herrat poistuvat täältä... Rynnäkkö voi
tapahtua tuossa tuokiossa...

Heitettyään viimeisen silmäyksen tasangolle sekä lähestyviin
baijerilaisiin, kääntyi Weiss Delaherchen mukaan. Vaan kadun toiselle
puolen tultua hän päätti vielä kerran käydä katsomassa, olivatko kaikki
huvilan ovet lukitut, ja he aikoivat juuri tehtailijan kanssa kääntyä
portista sisään kun jäivät ikäänkuin kivettyneinä seisomaan.

Kadun päässä, noin viisisataa askelta siitä paikasta, jossa seisoivat,
hyökkäsi Douzyn tieltä tuleva baijerilainen kolonna kirkkotorille.
Meriväki-rykmentti, joka oli asetettu sitä suojelemaan, näytti
hiljentävän ampumista ikäänkuin päästääkseen vihollisen lähemmä. Mutta
juuri silloin, kun baijerilaiset olivat kohdalla, he tekivät
äkkiarvaamattoman tempun, heittäytyivät toiset tiepuoliin ja toiset
pitkälleen maahan ja siten syntyneestä aukosta pyyhkivät kadun toiseen
päähän patteriaksi asetetut kuularuiskut baijerilaisten rivejä, jotka
kaatuivat kuin viitakkeen edessä. Sotamiehet hyppäsivät ylös ja
syöksivät painetit tanassa torille ja karkoittivat loput. Kahdesti
uudistettiin tämä temppu ja onnistui. Kadun kulmassa oli pienen talon
ikkunassa kolme naista; he nauroivat ja paukuttivat käsiään varsin
huvitettuina näytelmästä.

-- Hitto vieköön! huudahti Weiss, kun jätinkin avaimen kellarin
oveen... Vartokaa pari minuuttia, vartokaa...

Ensi hyökkäys oli torjuttu ja Delaherche, joka jo rauhoittui hiukan,
jäi katsomaan mitä sitten tapahtuu. Hän seisoi värjäystehtaansa
edustalla ja puheli portinvartijattaren kanssa, joka seisoi tuvan
ovella.

-- Hyvänen aika, Françoise, kyllä teidän pitäisi lähteä meidän
mukaamme. Onhan yksinäisen naisihmisen kauhea olla täällä keskellä
taistelua!

Françoise kohotti vapisevat kätensä.

-- Voi hyvä herra, kyllähän minä kernaasti lähtisin täältä, jos ei
pikku Kalle olisi niin huono... Herra on hyvä ja käy sisälle, niin
näette itse...

Delaherche ei astunut tupaan, vaan kurkisti ovelta ja puisteli päätään
nähdessään sairaan lapsen puhtaalla vuoteella, sillä oli kova kuume ja
se katseli, silmät taudin hehkusta loistavina, yhtä mittaa äitiään.

-- Niin on, Françoise, vaan voisimmehan ottaa hänet mukaan ... meillä
olisi kyllä tilaa siellä... Käärikää lämmin peite pojan ympärille ja
lähtekää pois täältä!

-- Ei, se on mahdottomuus! Lääkäri on kieltänyt häntä liikuttamasta, se
olisi hänen kuolemansa... Voi, jos isänsä eläisi vielä, vaan minulla ei
ole ketään muita kuin tämä poika, ja enhän tahtoisi häntä kadottaa...
Eivät suinkaan saksalaiset tee turvattomalle naiselle ja kuolevalle
lapsella mitään pahaa.

Weiss palasi samassa tyytyväisenä, että kaikki oli lukon takana.

-- No jos nyt pyrkivät tuonne, niin saavat särkeä lukot ja saranat...
Ja lähdetään nyt, taitaa olla kiire! Kuljetaan pitkin talojen
seinuksia, muuten voi käydä hullusti!

Vihollinen valmisti näet uutta hyökkäystä, kranaattia sinkoili
tiuhemmin, kaksi oli jo räjähtänyt parin sadan askeleen päässä ja
kolmas hautautui erään puutarhan pehmeään maahan särkymättä.

-- Kuulkaa Françoise, jatkoi Weiss, minä tulen katsomaan, miten poika
nyt voi ... no, eihän hän enää kovin huono olekaan, parin päivän
perästä on vaara ohi... Teillä ei ole mitään pelkäämistä, kun vain
muistatte pysyä tuvassa, elkää Herran nimessä lähtekö täältä
minnekkään!

Hän lähti astumaan Sedaniin päin ja Delaherche seurasi jälessä.

-- Hyvästi Françoise!

-- Hyvästi!

Vaan samassa kuului kauhea paukahdus. Kranaatti oli sivaissut
mennessään piipun Weissin huvilan katolta ja putosi katukäytävälle
räjähtäen sellaisella voimalla, että kaikki naapuritalojen ikkunat
särkyivät. Paksu savu ja tomupilvi esti ensin mitään näkemästä. Sitten
tuli talon pääsivu näkyviin, seinässä ammotti suuri kolo ja kynnyksellä
makasi Françoise selkä poikki ja pää mäsänä, yleensä veressä,
kuolleena.

Weiss tuli kuin mielettömäksi nähtyään mitä oli tapahtunut, juoksi
ruumiin luo ja änkytti löytämättä muita sanoja kuin kirouksia:

-- Eikös helvetissä, eikös helvetissä...

Niin, Françoise oli kun olikin kuollut. Weiss kumartui runnellun
ruumiin ylitse, koetteli käsiä, ja kun hän jälleen oikasi itsensä,
sattui katseensa poikaan, joka oli kohottautunut hiukan sängyssä ja
katsoi äitiinsä. Hän ei huutanut, ei sanonut mitään, vaan suuret,
kuumeesta hehkuvat silmät aukenivat vieläkin suuremmiksi: hän ei
nähtävästi käsittänyt, mikä muodoton verinen kasa heidän kynnyksellään
oli.

-- No so, helvetissä! Nyt tapetaan turvattomat naisetkin!

Hän puhisi vihasta ja pudisti nyrkkiään baijerilaisille, joiden
tupsulakkia jälleen näkyi kirkon luona. Ja kun hän katsahti huvilaansa
päin, jonka katto oli revitty ja toinen piippu tykkänään poissa, ei hän
enää jaksanut vastustaa taisteluintoaan.

-- Senkin roistot! Te surmaatte vaimoväkeä ja hävitätte kunniallisten
ihmisten asunnot! Odottakaahan! Ei, nyt minä en voi enempää, minä jään
tänne, minä tahdon kostaa sen heille!

Hän hyökkäsi keskelle katua ja tuli yhdellä hyppäyksellä takasin,
kaatuneen sotamiehen kivääri ja patroonalaukku kädessä. Kun hänen
tarvitsi nähdä oikein tarkkaan, käytti hän rillien asemesta silmälasia,
jotka hänellä aina oli taskussaan, vaikkei jokapäiväisessä elämässä
niitä esille ottanut, ne kun olivat Henrietten mielestä kovin rumat. Ne
joutuivat kiireimmän kautta nenälle ja paksu konttoristi lyhyessä
takissaan, hyvänsävyiset kasvot vihasta punoittavina, oli samalla
naurettavan ja ihmeteltävän uljaan näkönen tähdätessään ja ampuessaan
baijerilaisiin kadun päässä. Se oli hänellä veressä, tuumi Weiss, hänen
hyppysiään oli jo kauvan aikaa kutkuttanut halu päästä pyssynperään
kiinni ja antaa muutamallekaan roistolle lähtöpassit, aina siitä saakka
kun oli lapsena kuullut kerrottavan kasakkien temmellyksistä Elsassissa
vuonna 1814.

Ja hän latasi ja tähtäsi ja laukasi, ampui ampumasta päästyä keskelle
laumaa niin tiheään, että pyssyn piippu poltti sormia.

Hyökkäys oli tulinen. Niityn puolelta ei kuulunut enää kiväärin
pauketta. Vihollinen oli saanut haltuunsa pienen puron, jonka reunat
kasvoivat salava- ja poppelipuita, ja baijerilaiset näyttivät
valmistavan hyökkäystä kirkkotoria ympäröiviin taloihin. Heidän
tiraljöörinsä olivat vetäytyneet takasin, auringon säteet saivat taas
vapaasti valaa kultahohdettaan niityn viheriälle nurmelle, jossa siellä
täällä oli tummempi laikka, jonkun kaatuneen sotilaan ruumis.

Luutnantti poistui värjäyslaitoksen pihamaalta, jonne asetti
vahtisotamiehen; hän käsitti, että kadunpuoli tulisi vaatimaan kaiken
hänen huomionsa. Miehet asetettiin joutusasti katukäytävälle käskyllä
vetäytymään heti, jos vihollinen anastaa paikan, ensi kerrokseen,
pönkittää ovet ja puolustaa taloa viimeseen mieheen. He olivat
kyykyllään maassa, piiloutuen lyhtypatsaiden ja väistökivien taa, ja
laukasivat milloin parhaiten sopi. Leveätä auringon valaisemaa katua
pitkin lensi taukoamatta luotia ja keveät savupilvet ympäröivät taloja.
Nuori tyttö juoksi äkkiä aution kadun poikki ja hetken kuluttua lähti
vanha maalaisukko toiselta puolen kadun toiselle panemaan hevosensa
talliin, vaan ei ollut yhtä onnellinen, luoti osui keskelle miehen
otsaa ja hän lensi pitkälleen keskelle tietä. Eräs kranaatti muserti
kirkon katon, toinen sytytti läheisen talon ja se leimahti heti
kirkkaassa päiväpaisteessa ilmituleen rätisten ja paukkuen pelottavalla
tavalla. Françoise raukka, joka makasi ruhjottuna kuolevan lapsensa
vieressä, vanhan talonpojan ruumis, tulipalo ja kaikki kauheus, joka
heitä ympäröi, saattoi asukkaat suunniltaan; naiset itkivät ja
valittivat ääneen, vaan miehet, porvarit, käsityöläiset, hienoon
verkatakkiin ja puseroon puetut, alkoivat ampua ikkunoista vihollista.

-- Katsokaa, katsokaa niitä roistoja! huusi Weiss.

Tuolla ne nyt ovat toisella puolen kauppalaa! Sanoinhan sen, näin kun
hiipivät junavallin taitse!... Siellä he nyt ovat, ettekö kuule,
vasemmalla!

Montivilliersin puiston takaa kuului todellakin kiväärinpauketta. Jos
vihollisen onnistui saada puisto valtaansa, oli Bazeilles hukassa, vaan
ampumisen kuvaus juuri todisti, että kahdennestoista osasto oli
arvannut vihollisen aikeet ja kaikin voimin piti puoltansa.

-- Olkaa nyt vähän varovaisempi! tiuskasi luutnantti ja työnsi Weissin
muurin suojaan, muuten ne ampuvat teidät kahtia.

Paksu silmälasi-herra alkoi miellyttää luutnanttia, hän ihmetteli
Weissin urhoollisuutta vaikka täytyikin naurahtaa itsekseen hänen
kaikkea muuta paitsi sotaisella ulkomuodollaan. Ja kun kranaatti tuli
suhisten ilman läpi, sysäsi hän hänet veljellisesti syrjään. Kranaatti
putosi puolenkymmenen askeleen päähän, räjähti ja peitti heidät
mullalla ja tiilikiven kappaleilla. Weiss seisoi pystyssä ilman
vähintäkään naarmua, vaan nuori luutnantti makasi jalat murskana
pitkällään katukäytävällä.

-- Minähän siitä sainkin osani!

Hän komensi sotamiehen kantamaan itsensä rakennuksen luo, johon hänet
asetettiin seinän varaan istumaan, ainoastaan parin askeleen päähän
kuolleesta portinvartijattaresta, ja nuorekkaat kelmeät kasvonsa
säilyttivät tuskista huolimatta pontevan leimansa.

-- Ei se tee mitään, pojat, kuulkaahan vain, mitä nyt sanon: ampukaa,
vaan elkää hätäilkö, ei tässä ole mitään kiirettä! Minä kyllä sanon,
milloinka saatte hyökätä pistimellä.

Ja hän pitkitti komentamista, istui pää pystyssä tarkastaen vihollisen
liikkeitä. Toinen talo aivan vastapäätä leimahti tuleen. Pyssyt
paukkuivat, kranaatit suhisivat ohi täyttäen ilman savulla ja pölyllä,
joka puolella kaatui sotamiehiä, yksitellen ja joukottain, tummia
verisiä kasoja oli pitkin katua ja joka puolelta kuului korvia särkevä
pelottava mellakka, tuhansien miesten uhkaushuuto, jotka hyökkäsivät
pienen kuolemaan tuomitun joukon kimppuun.

Delaherche oli vähä väliä pyytänyt Weissiä lähtemään pois ja huusi
viimesen kerran:

-- Tuletteko vai ettekö tule?... Nyt minä menen, hyvästi!

Kello oli yli seitsemän, hän oli jo liiaksikin viipynyt. Hän lymyili
pitkin seinävieriä, juoksi ovien, porttien, nurkkien taa suojaan kun
kiväärin laukaus pamahti. Vielä milloinkaan hän ei ollut ollut niin
sukkelana jaloiltaan eikä luullut voivansa pujottautua kuin kissa
ahtaista koloista. Vaan Bazeillesista lähdettyä oli hänen rohkeutensa
loppua, oli nimittäin kuljettavana noin viidensadan kyynärän pituinen
matka leveätä avonaista tietä, jota Liryn patteria pyyhiskeli. Hän
vapisi kuin haavan lehti, vaikka hiki juoksi pitkin ruumista. Pää
hartioiden väliin painettuna hän hiipi muutaman minuutin ojassa, vaan
lähti sitten juoksemaan, juoksi minkä jaksoi suoraan eteenpäin,
katsomatta oikealle eli vasemmalle; hänen ympärillään suhisi ja kohisi
ja paukkui paukkumistaan, ikäänkuin salama olisi iskenyt maahan joka
silmänräpäys, ikäänkuin ankara ukkonen olisi purkanut vihansa hänen
ylitsensä. Silmiä poltti, tuntui kuin olisi juossut liekkimeressä. Eikö
siitä tulekkaan loppua?

Silloin hän äkkäsi vasemmalla pienen talon: hän syöksi sinne piiloon
hengittäen tuskallisesti ja vavisten vieläkin enemmän. Siellä oli
väkeä, ihmisiä ja hevosia; ensin hän ei voinut eroittaa mitään, vaan
hämmästyi sitten hämmästymistään...

Eikös se ollut keisari esikuntineen? Hän ei tietänyt varmaan, vaikka
oli monta kertaa vakuuttanut tuntevansa keisarin kuin oman veljensä,
sen jälkeen kuin oli Baybelissa päästä puheisiin hänen kanssaan. Hän
jäi hämmästyneenä tuijottamaan Napoleon kolmanteen, sillä hänhän se
todellakin oli, -- oli --, vaikka näytti nyt hevosen selässä istuen
paljoa isommalta ja ainakin kymmentä vuotta nuoremmalta, sillä hän oli
varmaankin maalauttanut kasvonsa ja partansa vahannut, että tekisi
paremman vaikutuksen sotajoukkoon. Jo viiden ajoissa oli hänelle tullut
tieto, että Bazeillesissa oli aljettu taistelu ja hän lähti
ratsastamaan sinne päin, hiljasena ja äänetönnä kuin haamu, posket
maalin punassa ja harmahtava parta kauniiksi mustattuna.

Tien varrella oli tiilitehdas, jossa sopi hakea turvaa. Sen toista
sivua pieksi lakkaamatta kuulasade ja kranaattia tipahteli joka
silmänräpäys maantielle. Esikunta pysähtyi tehtaan luo.

-- Teidän majesteettinne, mutisi joku joukosta, tämä alkaa olla
vaarallista.

Keisari kääntyi satulassa ja viittasi heidän vetäytymään kapeaan solaan
tiilitehtaan kupeella; siellä olivat ratsut sekä ratsastajat turvassa.

-- Teidän majesteettinne, tämä on suoraa hulluutta ... me rohkenemme
pyytää ... teidän majesteettianne...

Hän viittasi jälleen ikäänkuin huomauttaakseen, että niin suuri joukko
sotilaspukuja avonaisella tiellä varmaankin herättää vasemmalta
rannalta ampuvain patteriain huomiota. Ja hän lähti yksin ratsastamaan
keskelle kuula- ja kranaattituiskua, ei pitänyt kiirettä, istui ääneti
ja levollisena ratsullaan sama välinpitämätön masentunut leima
kasvoillaan; ajoi kohtaloaan vastaan. Varmaan ahdisti jälleen takaapäin
kova käsky: "eteenpäin, eteenpäin, urhona kaatumaan ruumiskasalle,
kunniaa niittämään, että poikani sallittaisiin nousta Ranskan
valtaistuimelle!"

Hän ratsasti hiljaista juoksua eteenpäin, pari sataa askelta vielä.
Sitten hän pysähtyi, odotti kuolemaa, jota oli lähtenyt hakemaan.
Luodit vinkuivat kuin tuuli päiväntasauksen aikana, kranaatti
murskautui aivan lähellä ja hänen päälleen räiski likaa ja savea. Vaan
hän odotti! Hevosen harja nousi pystyyn, joka jäsen vapisi, se väistyi
vaistomaisesti kuolemaa, joka kiiti joka silmänräpäys ohitse koskematta
ratsua eli ratsastajaa. Turhaan odotettuaan hetken aikaa käänsi keisari
levollisesti hevosensa ja ratsasti esikunnan luo, ikäänkuin olisi vain
tahtonut omin silmin katsella vihollisen patterian asentoa.

-- Se on sankarin rohkeutta, teidän majesteettinne ... vaan elkää
taivaan nimessä enää lähtekö...

Yhtä mykkänä hän viittasi jälleen esikuntaa ratsastamaan jälessä, ei
säälinyt heitä enemmän kuin itseäänkään, ja lähti ajamaan Rapaillen
ketojen ja peltojen poikki Moncellea kohti. Eräs kapteeni sai surmansa,
kaksi hevosta jäi sille tielle. Kahdestoista osasto, jonka rykmenttien
ohitse keisari ratsasti, katseli häntä sekä hänen esikuntaansa
tervehtimättä, sanaa sanomatta.

Delaherche katseli heidän kulkuaan ja ajatteli kauhulla, että hänkin
joutuu kuulatuiskuun, jos uskaltaa lähteä tiilitehtaan muurien
suojasta. Hän viivytteli niin kauvan kuin mahdollista ja unohtui
kuuntelemaan upseerien puhetta, joiden alta hevoset oli ammuttu.

-- Ei, kyllä se oli niin, hän meni kerrassa poikki, kuoli
silmänräpäyksessä.

-- Ei suinkaan, minä näin kun hänet kannettiin pois... Pieni haava
reidessä, ei sen kummempaa...

-- Mihin aikaan?

-- Kuuden paikoilla, ei siitä ole kuin ehken tunnin verran... Tuolla
ylhäällä, Moncellen luona, kapealla solatiellä...

-- Kaiketi hän lähti sitten Sedaniin?

-- Tietysti hänet vietiin Sedaniin.

Kenestä he puhuivat? Delaherche arvasi, että se mahtoi olla
Mac-Mahonista, joka oli haavoittunut eräässä etuvartijakahakassa.
Marsalkka oli siis haavoitettu! Ei heitä onnestanut, ei, niinkuin
meriväen luutnantti sanoi. Hän mietti onnettoman tapahtuman seurauksia
kun sanantuoja täyttä karkua nelisti ohitse huutaen toiselle
upseerille, jonka tunsi:

-- Kenraali Ducrot on määrätty ylipäälliköksi! Koko armeija kokoontuu
Illyn luona peräytyäkseen Mezièrsiin!

Samassa hän jo oli kaukana, ratsastaen Bazeillesiin kuulien ympärillä
vinkuessa ja Delaherche, pyörryksissä tärkeistä uutisista, jotka oli
niin päällekkäin kuullut, lähti juoksemaan niin paljon kuin jaksoi ja
saapui onnellisesti Balaniin sekä sieltä Sedaniin.

Bazeillesissa nelisti sanansaattaja paikasta toiseen, etsi käsiinsä
upseerit ja antoi heille käskyt. Ja tuomansa tiedot kiitivät myös
paikasta toiseen: marsalkka oli haavoitettu, kenraali Ducrot
ylipäällikkönä, sotajoukko vetäytyy Illyyn.

-- Mitä? Mitä ne sanovat? huusi Weiss, jonka kasvot jo olivat aivan
mustat ruudinsavusta. Nytkö vetäytyä takasin Mezièrsiin! Se on
mahdotonta, se tie on jo tukossa!

Hän oli epätoivossaan ja katui, että oli eilen tätä neuvonut juuri
kenraali Ducrotille, joka nyt oli ylipäällikkönä. Niin, eilen se olisi
ollut mahdollinen, eilen hän tarkoittikin, Saint-Albertin solan kautta!
Mutta nyt oli tie ummessa, koko tuo suuren suuri muurahaislauma oli
vaeltanut Doncheryn kedolle. Ja kun kerran täytyi valita toinen
kahdesta hurjuudesta, oli parempi työntää baijerilaiset Maasiin ja
marssia Carignaniin; se oli yritys, joka vaati epätoivon rohkeutta,
vaan joka kenties vielä oli mahdollinen toteuttaa.

Weiss, joka joka silmänräpäys kiivaasti sysäsi silmälasia ylemmä
nenälleen, selitti tätä luutnantille, joka vielä istui seinän varassa,
kellahtavana ja kuolemaisillaan veren vuodosta.

-- Minä vakuutan, että olen oikeassa... Antakaa väellenne käsky
pitämään puoliaan. Näettehän itsekin, että me olemme voitolla,
näettehän. Tartutaan vielä kiinni kaikista voimista ja he ovat
Maasissa!

Hän oli oikeassa, sillä baijerilaisten toinenkin hyökkäys oli torjuttu.
Kuularuiskut olivat puhdistaneet kirkkotorin, ruumiita oli läjittäin:
kaduilta ja kujilta ajettiin vihollinen pistimellä niityille, josta
vetäytyivät virralle päin, ja heidän pakonsa olisi varmaankin
muuttunut täydelliseksi tappioksi, jos olisi tullut uusia joukkoja
merisotamiesten avuksi, jotka jo olivat uupuneita ja kadottaneet monta
miestä. Sitäpaitse ei kiväärituli Montivilliersin puiston puolelta
tuntunut enää lähenevän, joka osoitti, että lisäväki oli silläkin
puolella raivannut metsän vihollisista.

-- Antakaa väellenne käsky tarttua pistimeen, herra luutnantti!
Sallikaa heidän käyttää pistintä, herra luutnantti!

Vahankarvasena, sortuvalla äänellä antoi luutnantti käskynsä:

-- Kuulkaa pojat, eteenpäin, pistimet tanassa!

Se oli hänen viimenen sanansa ja sen hän lausui pää pystyssä, tunnettu
ponteva ilmaus nuorekkailla kasvoillaan, tähystäen kuolevalla
katseellaan vihollisen liikkeitä.

Kärpäset surisivat Françoisen muserretun pään ympärillä ja istautuivat
rauhalliselle aterialle verisille kasvoille, vaan pikku Kallea vaivasi
kova jano ja hän huusi lakkaamatta tohisevalla, rukoilevalla äänellä:

-- Äiti, nouse ylös, herää nyt, äiti... Minulla on niin jano, kuule,
minua janottaa...

Mutta ylipäällikön käskyä oli toteltava. Upseerien täytyi komentaa
joukkonsa vetäytymään takasin, vaikka olivat vimmoissaan etteivät
saaneet käyttää hyväkseen saavutettua voittoa. Kenraali Ducrot pelkäsi
nähtävästi vihollisen kiertävän heidät ja tahtoi uhrata kaikki
päästäkseen ulos satimesta. Kirkkotori paljastettiin, joukot
peräytyivät, katu kadulta, talo talolta, ja pian jäi tie tyhjäksi ja
autioksi. Vaimoväki itki ja parkui, miehet puivat kiroillen nyrkkiään
sotamiehille, jotka jättivät heidät pulaan. Toiset salpautuivat tupansa
ja päättivät puolustautua niin kauvan kun kykenivät henkeä vetämään.

-- No hyvä! Vaan minä jään tänne, minä en rupeakkaan juoksemaan heidän
edessään, huusi Weiss rajusti. Niin suuresta arvosta ei minun nahkani
ole... Tulkoot, tulkoot vain rikkomaan huonekaluni ja juomaan viinini!

Hän unohti kaikki vimmassaan, taistelun sammumattomassa raivossa,
ajatellessaan, että saksalaiset tulevat isännöimään hänen taloonsa,
istuvat hänen tuolilleen, juovat hänen viiniään. Koko hänen olentonsa
kutistui tuohon yhteen käsitykseen, hän ei muistanut mitään muuta, ei
Henrietteä, ei asioitaan, ei entistä varovaista ja levollista
elämätään.

Hän juoksi talolleen, lukkosi oven kaksinkerroin ja pönkitti vielä,
kuljeksi ympäri huoneita kuin jalopeura häkissään, koetteli ovia ja
tukkesi, jos joku kolo oli jäänyt auki. Sitten hän laski patroonansa;
niitä oli vielä 40 kappaletta. Ja kun lähestyi ikkunaa katsoakseen,
ett'ei virran puolella ollut mitään uhkaavaa, jäi hän silmäilemään
vasemmanpuolisia harjuja. Valkoset savupilvet osottivat selvästi
vihollisten patterioiden asentoa. Ja Marféen harjulla Frenoisin
kammottavan patterin yläpuolella näkyi vielä metsän laidassa sama ryhmä
kiiltäviä sotilaspukuja, ehken oli enemmänkin nyt, ja ne loistivat
niin, että hän rilliensä avulla eroitti kullatut kypärit ja olkamerkit.

-- Kirotut roistot! jupisi Weiss nyrkki koholla.

Ylhäällä Marféen harjun nyppylällä seisoi kuningas Wilhelm esikuntansa
keskellä. Kello seitsemän hän jo oli tullut Vendressesta, jossa oli
viettänyt yönsä, ja katseli harjulta, jonka alla Maasin laakso levisi,
turvallisesti laajaa taistelutannerta jalkainsa juurella. Hän katseli
tuota näköpiirin toisesta reunasta toiseen ulottuvaa jättiläisnäyttämöä
kuin kuningas ainakin juhlaistuimeltaan.

Ardennien metsien tummat puujoukot verhosivat taivaanrantaa kuin vanha
gobelinpeite ja sen tummalla taustalla pistivät jyrkästi näkyviin
Sedanin linnoitukset, joita idässä ja etelässä rajoitti virta ja veden
vallassa olevat niityt. Bazeillesissa leimahtivat talot toinen toisensa
jälkeen ilmituleen, paksu tomu- ja savupilvi leijaili tappelupaikan
kohdalla. Ja idässä, Moncellesta Givonneen, oli ainoastaan muutamia
rykmenttiä kahdennettatoista ja ensimäistä osastoa, jotka matelivat
kuin pienet kärpäisparvet sänkipellolla eli hävisivät kapeaan laaksoon.
Toisella puolella näkyi vaaleita peltoja, joiden keskelle Chevalierin
metsä muodosti suuren mustan lämyn. Vaan pohjoiseen päin oli varsinkin
erinomainen näköala seitsemännen osaston ylitse, jonka hallussa
Floingin mäet Garennen metsästä virran vihannalle partaalle saakka
olivat. Etempänä olivat vielä Saint-Menges, Fleigneux, Illy, --
pikkuruisia kyläkuntia, jotka melkein hävisivät mäkien taa. Vasemmalla
teki Maas polvekkeen ja leveä virta, jonka pinta hohti kuin sulattu
hopea, juoksi verkalleen Igesin niemen ympäri sulkien Mezièrsiin vievän
tien Saint-Albertin solassa äärimmäisen partaansa ja läpitunkemattomien
metsien vähin. Tähän kolmikulmaan olivat siis ranskalaisten 100,000
miestä ja 500 tykkiä ahdetut!

Ja kun Preussin kuningas kääntyi länteen, näki hän edessään toisen
lakeuden, Doncheryn kedon, jonka aukeat harmaat, maat ulottuivat
Briancourtiin, Marancourtiin ja Vrignesaux-Boisiin, häikäisten silmää
kirkkaassa päiväpaisteessa. Ja kun hän kääntyi itään, oli sielläkin
yhteenpuristettujen ranskalaisten kolonnain takana aukeata maata, oli
vapaata alaa, jossa vilisi maakyliä. Siellä oli Douzy ja siellä
Carignan, sitten Rubécourt, Pourru-aux-Bois, Francheval, Villers-Cernay
ja rajalla la Chapelle. Niin pitkälti kuin silmä kantoi olivat paikat
hänen, hän saattoi komentaa 250,000 miestään, 800 kanuunaansa, mihin
halutti, hän saattoi yhdellä ainoalla silmäyksellä nähdä joukkonsa
kaikki liikkeet.

Yhdellä puolella marssi jo hänen XI:s osastonsa Saint-Mengesiä kohti,
V:s oli asettanut Vrignes-aux-Boisiin ja würtembergiläinen divisioona
odotti Doncheryssä; ja toisella puolella, vaikka puut ja mäet tekivät
vähän haittaa, hän eroitti heidän liikkeensä, näki XII:n tunkeutuvan
Chevalierin metsään ja tiesi kaartin jo olevan Villers-Cernayssa. Siinä
olivat ruuvipenkin pihdit, -- perintöprinssin joukko vasemmalla,
Sachsin prinssin oikealla, -- jotka avautuivat avautumistaan ja
venyivät pitemmiksi sillä välin kun baijerilainen osasto heittäytyi
Bazeillesia hätyyttämään.

Wilhelm kuninkaan jalkojen juuressa jyrisivät patteriat aina
Rémillystä Frennoisiin lakkaamatta, peittivät la Moncellen ja Daignyn
kranaateilla, jotka lensivät kaaressa Sedanin yli ja sinkoilivat
pohjosenpuolisille harjuille. Ja kello ei ollut vielä kahdeksaa. Hän
odotti taistelun päätöstä, katse kiinnitettynä äärettömään
shakkilautaan edessään, johtaen ylhäiseltä asemaltaan ihmispilviä,
noiden mustain pisteiden riehuntaa keskellä säteilevän luonnon
kuolematonta hymyilyä.



II.


Floingin harjulla puhalsi Gaude päivän koittaessa kaikista voimistaan
herätys-merkin sakeaan aamusumuun, vaan ilma oli niin täynnä kosteutta,
että iloinen toitotus milt'ei hukkui siihen. Ja miehet, jotka eivät
olleet edes pystyttäneet telttojaan, vaan makasivat vaatteisiinsa
kääriytyneinä murassa, eivät heränneet, nukkuivat yhtä sikeästi
liikuttamatta jäykkiä kasvojaan ikäänkuin henki jo olisi lähtenyt.
Heidät täytyi puistella hereille yksitellen ja he heittivät ympärilleen
rajuja katseita juurikuin olisivat todellakin kuolleista nousseet.

Vihdoin sai Jean Mauricenkin jaloilleen.

-- Mitä nyt? Missä me olemme?

Hän katseli säikähtyneenä ympäröivää harmaata usvamerta, jossa toverit
liikkuivat kuin haamut. Ei nähnyt kymmentä kyynärää eteensä, oli aivan
mahdotonta tietää, missä päin Sedan oli. Vaan samassa jymähti kanuuna
jossain, hyvin kaukana.

-- Niin, niin tosiaan, tänäänhän tapellaan...! Hyvä juttu, että tästä
toki kerran tulee loppu!

Ympärillä toistettiin hänen sanojaan, synkkä tyytyväisyys vallitsi
väestössä, kaikki tahtoivat puistaa päältään tuon painajaisen,
tahtoivat kerrankin nähdä silmästä silmään vihollista, jota vastaan
olivat lähteneet ja jonka edellä olivat juosseet päiviä ja viikkoja.
Vihdoinkin saivat lennättää preussiläisiin muutamia ruutilatinkia,
olivatkin jo tarpeeksi kanneksineet 90 patroonaansa; hyvä, että niitä
viimeinkin tarvittiin! Ja nyt niitä tarvittiinkin -- sen tunsivat joka
mies.

Mutta Bazeillesista alkoi taas selvemmin kuulua kanuunanpauke. Jean
kuunteli.

-- Missä ne ampuvat?

-- Luulisin, että se on virran luona, vastasi Maurice; vaan enpä totta
totisesti tiedä, missä oikeastaan olenkaan.

-- Kuule, hyvä ystävä mitä puhun, sanoi korpraali, pysyttele nyt minun
läheisyydessäni, sillä, näetkös, täytyy hiukan tietää asioita, ett'ei
mitään hulluuksia tapahdu... Minä olen tällaista ennenkin nähnyt ja
koen pitää silmät selällään molempain edestä.

Komanto napisi taasen ruuan puutetta! Ei saanut valkeata, ei voinut
löytää tikkuakaan kuivaa puuta moisella märällä ilmalla. Yksin
taisteluhetkelläkin tuntuivat vatsan vaatimukset yhtä jyrkkinä ja
kiusallisina kuin ennenkin. Sankaria he kenties voisivat olla, vaan
ruokaa piti olla! Ruoka oli tärkein asia; ilolla söivät, kulloin saivat
kupillisen hyvää keittoa, mutta suuttuivat silmittömiksi kun leipä
loppui.

-- Joka ei saa syömistä, niin sen ei ole pakko tapellakaan! selitti
Chouteau. Vieköön minut vaikka mikä, jos panen nahkani alttiiksi tänä
päivänä!

Suurikasvuinen maalarinsälli, vallankumouksen mies Montmartresta,
kapakkaseurain puheenjohtaja, sotki sekasin kaikki hyvät ja pahat kuin
oli kuullut.

-- Ja sitäpaitse! Eivätkös ne ole valehdelleet, ajaneet täyteen meidät
niitä juttujaan, että preussiläiset ovat nälinkuoliaita ja kaatuilevat
pitkin tietä, ett'ei niillä ole paitaa päällä, että ne ovat ryysyissä
ja resusia ja taudin syömiä!

Loubet remahti nauramaan irtonaista katupojan nauruaan.

-- Ehei, mepä nyt olemmekin huonommalla puolella! Me olemme
nälinkuoliaita ja kuljeksimme kuin mitkä kerjäläiset varpaat pitkällä
kengistä ja pussi selässä!... Entäs ne suuret voitot! Suuria
valehtelijoita ovat eikä voittajia, että muka Bismarck on vangittu ja
koko sotajoukko ajettu mihinhän lie rotkoon. Miksi ne meitä
luulevatkaan, kun uskaltavat sillä tavalla pilkata!

Pache ja Lapoulle kuuntelivat, puivat nyrkkiään ja kiristivät
hampaitaan. Kaikki muut olivat yhtä tuimina, sillä petolliset tiedot
vihollisesta ja sanomalehtien valheelliset kertomukset olivat
vaikuttaneet sanomattoman paljon pahaa miehistössä. Luottamus oli
poissa, he eivät uskoneet enää ketään eikä mitään.

-- Ei, sitä ei ilkeä mikään nähdä! jatkoi Chouteau, myötyjähän me
olemme, se selittää koko menon ja sen tiedämme joka mies!

Typeränsekainen Lapoulle hyppäsi pystyyn ja riehui kuin vimmattu:

-- Myödyt, luuletko, onko niin? Ovatko ne roistot uskaltaneet...

-- Myöneet meidät niinkuin Judas petti ja möi herransa ja mestarinsa!
mutisi Pache, joka aina toi esille vertauksia raamatusta.

Chouteau katsahti ylpeästi ympärilleen.

-- Vanha asiahan se on! Johan täällä puhuttiin, mitä ne itsekukin
saivatkin... Mac-Mahon pisti kolme miljoonaa taskuun ja toiset saivat
miljoonan mieheen, että houkuttelisivat meidät tähän ansaan... Viime
kevännähän kaupat tehtiin, Pariisissa, ja viime yönä ne ampuivat
raketin ilmaan, se oli merkki, että vihollinen hyökkäisi päällemme!

Chouteaun hävytön juttu suututti Mauricea. Hän oli usein nauranut hänen
sukkeluuksilleen, vaan tämä oli liikaa, tämähän turmeli aivan miesten
mielet ja riisti heiltä rohkeuden juuri taisteluun lähtiessä.

-- Miten te kehtaatte jutella tuollaisia tuhmuuksia! Tiedättehän
itsekin yhtä hyvin kuin minä, että ne ovat valhetta alusta loppuun!

-- Mitä? Valhetta? Vai valhetta, että meidät on myöty! Kuule, pidä sinä
suutasi vähän pienemmällä, maitovarsa, ehkä kuulut itsekin siihen
roisto- ja petturijoukkoon, koska olet niin kärkäs niitä puoltamaan?

Hän astui uhkaavasti Mauricen eteen.

-- Tiedätkös, herra, että sinulle voi pian käydä hyvinkin pahasti,
ellei ystäväsi Bismarck tulee apuun!

Toisetkin nurisivat, jonka tähden Jeanin täytyi käydä väliin.

-- Hiljaa ja paikalla! Minä ilmoitan jokaisen, joka pitää vähänkään
ääntä!

Vaan Chouteau nauroi ja vihelsi. Hän välitti viisi niistä ilmiannoista!
Jos hän tappeli eli oli tappelematta, niin eikös se ollut hänen oma
asiansa: ketä se koski, jos hän säästi yhden patroonan muidenkin
varalta kuin preussiläisten. Nyt, kun taistelu oli alkamaisillaan,
hävisi hänestä viimenenkin velvollisuuden tunto; ja minkäpä hänelle
teki! Hän lähti silloin kun halutti. Ja hän lateli taas törkeyksiään,
yllytti toisia korpraalia vastaan, joka ei pitänyt huolta, että he
saisivat edes ruokaa. Kenenkäs muun syy se oli kuin hänen, ett'eivät
olleet moneen Herran päivään saaneet sitä eli tätä suuhunsa. Muilla
komannoilla oli ollut sekä lihaa että lientä. Mutta herra korpraali ja
hänen ystävänsä, tämä toinen herra, olivat olleet tyttöpaikoissa
Sedanissa. Olipa nähty!

-- Sinä olet tuhlannut komannon rahat, niin olet; koetappas tehdä
tyhjäksi jos voit, renttu!

He raivostuivat yhä enemmän. Lapoulle pudisteli nyrkkiään Jeanin nenän
alla, hiljainen Pachekin oli niin hurjana nälästä, että vaati
selitystä. Loubet käyttäytyi kaikista järkevimmin, hän nauroi tapansa
mukaan ja arveli, että on sikamaista hyökätä omien kansalaisten niskaan
kun preussiläiset ovat ihan silmäin alla. Hän ei suvainnut tappelua
eikä rähinää ja vetosi rahasummaan, jonka oli saanut lähtiessään toisen
edestä palvelukseen.

-- Jos luulette ett'ei minun nahkani ole minkään arvoinen, niin siinä
erehdytte!... Minä näytän teille vielä mihin kelpaan.

Maurice ja Jean, joita heidän suunpieksämisensä alkoi kiukustuttaa,
vastasivat terävästi puolustaen itseään syytöksiltä, kun vahva ääni
huusi sumusta:

-- Mitä se on? Mitä riitaa se on? Ketkä lurjukset siellä toisiaan
haukkuvat?

Ja luutnantti Rochas ilmestyi, kepilakkinsa sateen ja päivän
haalistamana, nuttu napittomana, koko laiha pitkäsäärinen olento köyhän
ja kurjan näkösenä. Vaan silmät vilkkuivat kuitenkin taisteluintoa ja
viikset olivat pörhällään.

-- Herra luutnantti, huusi Jean, nämä miehet tässä sanovat, että
me olemme petetyt ... että kenraalit ovat myöneet meidät
preussiläisille...

Luutnantille ei tämä ajatus ollut aivan vieras, hänkin kaipasi
selitystä yhteen ja toiseen käsittämättömään tapahtumaan.

-- No, no, mitä se teihin kuuluu?... Eihän se teidän asianne ole!...
Teidän asianne on totella ja tapella ja koska preussiläiset nyt ovat
täällä, niin annetaan heille kerrankin sellainen selkäsauna, että
muistavat pitemmän aikaa!

Usvaverhon takana jymisivät Bazeillesin tykit. Rochas levitti kätensä.

-- Kuuletteko, pojat! Siellä he nyt ovat!... Ja nyt me annamme heille
pyssynperästä, eikö niin, pojat?

Kuultuaan tykinpauketta, ei luutnantti enää voinut muuta ajatella, ei
muistanut enää väsyttäviä marsseja, ei joukkojen kurjuutta, ei
Beaumontin tappiota eikä viimeistä surkeata matkaa Sedaniin. Nyt
loppuivat surut, nyt alkoi taistelu ja hän oli varma voitosta. Ei ollut
luutnantti oppinut mitään eikä mitään unhoittanut, hän halveksi
vieläkin koko sydämmestään "saksalaista", oli yhtä tietämätön kuin
ennenkin uudenaikaisesta sotataidosta ja luotti kuten sodan alkaessakin
järkäktämättömästi Ranskan onneen. Afrikassa, Krimillä, Italiassa,
kaikkialla olivat ranskalaiset joukot vieneet voiton, ja nytkö hän
epäilisi? Ei, siihen hän oli liian vanha!

Hän remahti leveään nauruun. Hänet valtasi halu osoittaa
myötätuntoisuuttaan väelle, joka rakasti häntä kuin yksi mies, vaikka
välistä pelkäsikin.

-- Kuulkaahan, lapset, ottaisitte ennen pienen naukun aamukylmään kuin
ilman aikojaan pärisette... Minä tarjoan, niin juotte minun
terveydekseni, eikö niin?

Ja hän veti suuresta taskustaan esille viinapullon ylpeydellä mainiten,
että oli saanut sen naiselta. Edellisenä päivänä oli hänet nähty erään
ravintolan takakammarissa liehakoimassa bufettineitiä, jota istutti
polvellaan. Miehet nauroivat ja ottivat kernaasti kun luutnantti kaatoi
taskumatistaan itsekunkin keittokuppiin osansa.

-- No, juokaa nyt pojat, juokaa tyttönne malja, jos teillä nimittäin
on, ja Ranskan kunniaksi. Olkaa iloisia pojat, niin olen minäkin!

-- Siinä luutnantti on oikeassa; teidän maljanne, luutnantti, ja
kaikkien iloisten poikien malja!

He kallistivat kuppia ja olivat tyytyväisen näkösiä. Pieni naukku oli
varsin paikallaan aamueineeksi, vihollista vastaan lähtiessä. Minkäpäs
tähden he eivät antaisi preussiläisiä selkään? Onhan onni ennenkin
äkkipäätä kääntynyt! Kertoihan luutnantti pahus Bazainen olevan
tulossa, että häntä odotetaan iltapuoleksi! Ja vaikka luutnantti sattui
innostuksessaan osoittamaan Belgiaan päin kun piti näyttää, mistä apua
tulee, toivoivat sekä Maurice että kaikki muut parasta. Ehken nyt
viimeinkin saavat korvata tappiot!

-- Mutta mitä me oikeastaan odotamme, herra luutnantti, kysyi joku.
Miks'ei jo marssita?

Rochas heilautti kättään, -- ei ollut saanut käskyä.

-- Onko kukaan nähnyt kapteenia? kysyi hän hetken perästä.

Jean muisti nähneensä hänen luikkivan yöllä Sedaniin päin, vaan järkevä
sotilas ei näe koskaan päällysmiehiään viran ulkopuolella. Hän ei siis
virkkanut mitään, vaan huomasikin kääntyessään varjon, joka lähestyi
aitoviertä.

-- Tuolla hän juuri tulee!

Kaikki hämmästyivät kapteenin siisteyttä: takki oli harjattu, saappaat
kiiltävän mustat ja hohtavan puhdas oli mies kiireestä kantapäähän,
toisen näkönen oli kuin luutnatti-parka.

-- Kas vain! huusi Loubet, kapteeni on löytänyt tavaransa!

Mutta miehet eivät vetäisseetkään suutansa nauruun, kapteeni Beaudoin
ei sietänyt leikkiä, hän oli hyvin arka arvostaan ja siitä syystä
melkein vihattu miehiltään. Ensimmäisestä tappiosta lähtien hän oli
aina äkäsen näkönen. Ollen innokas bonapartelainen ja suosittu
yläilmoissa toivoi hän suuria tulevaisuudelta, vaan huomasikin nyt maan
vapisevan jalkainsa alla ja lupaavan tulevaisuutensa tyhjään
raukeamaisillaan. Hänellä sanottiin olevan kauniin tenoorin, ja se oli
ollut usein suureksi hyödyksi, ja muutenkin hän oli lahjakkaanlainen
mies, vaikka ei välittänyt syvemmin tutustua sotataitoon; hän oli
parhaasta päästä seuramies ja rohkea myös kun tarvittiin, vaikka ei
liiaksi koskaan.

-- Tavaton sumu, sanoi kapteeni tyytyväisenä kun oli jälleen keskellä
omaa komppaniaansa, jota oli hakenut puolen tuntia.

Samassa tuli marssikäsky, pataljoona lähti liikkeelle. Virrasta mahtoi
nousta uusia sumuaaltoja, sillä he saivat melkein hapuilemalla pyrkiä
eteenpäin kosteassa valkosessa usvassa, joka tarttui vaatteisiin kuin
tihkusade. Ja eräässä tiehaarassa näki Maurice äkkiä översti Vineuilin
suorana ja jäykkänä hevosensa selässä, kalpeana kuin äänetön suru,
ratsun väristessä aamusumussa ja päristellen päätään käännellessä
tykinääntä kohti. Kymmenen askeleen päässä seurasi virkaatekevä
luutnantti rykmentin lippu kädessä. Se oli jo vapautettu kääreestään ja
liehui haaveellisesti ylhäällä huurusuikaleiden seassa kuin värähtelevä
voitonmerkki, joka on katoamaisillaan. Kultanen kotka oli vesimärkä,
kolmenvärinen silkkikangas muuttunut, ruudinsavun mustaama ja luotien
repimä; kunnialegioonan risti, joka oli sidottu tankoon kiinni, vain
välkytteli loistavia emaljihaarojaan.

Lippu sekä översti katosivat uuteen usva-aaltoon ja pataljoona marssi
eteenpäin kuin kosteissa villoissa. Ensin kuljettiin alamäkeen, sitten
ylöspäin kapeata metsätietä. Sitten komennettiin: "Seis", ja joukot
jäivät seisomaan täysissä tamineissa, ase jalalla paikaltaan
liikahtamatta. He mahtoivat olla jollain harjulla, vaan ei nähnyt
vieläkään pariakymmentä askelta eteensä. Kello oli seitsemän,
tykinpauke kuului lähempää, Sedanin toisella puolella alkoivat uudet
patteriat ammunnan.

-- Niin, sanoi kersantti Sapin Mauricelle, tämä on minun viimeinen
päiväni!

Hän ei ollut avannut suutaan koko aamuna, kulki ajatuksiinsa
vaipuneena, tuijottaen lakkaamatta kauniilla puhuvilla silmillään
avaruuteen.

-- Mitä joutavata te nyt haastelette! sanoi Jean, kukapa sitä edeltä
tietää!... Voi tämä olla viimeinen päivä meille jokaiselle, vaan voi
taas olla niinkin, että pääsemme kaikki ehjin nahoin!

Sapin pudisti päätään.

-- Ei, minä tiedän, puhukaapa mitä puhutte ... tänä päivänä Sapin
kuolee!

Miehet kääntyivät katsomaan ja kysyivät, onko hän nähnyt sellaista
unta. Ei ollut, muuten tiesi ja tunsi.

-- Ja harmittaapa se koko lailla, sillä minä aijoin viettää häitä heti
sodasta palattuani.

Hän sulki silmänsä pariksi sekunniksi, ajatteli mennyttä elämätään.
Vanhemmillaan oli vähänen rihkamakauppa Lyonissa. Äiti oli lellitellyt
kaunista poikaansa, vaan isän kanssa hän ei sopinut ja jäi
sotapalvelukseen asevelvollisvuodet palveltuaan eikä tahtonut,
vallankin äidin kuoleman jälkeen, kuulla puhuttavankaan isän luo
palaamisesta. Kerran lupa-ajalla hän tutustui lähemmin erääsen
serkkuunsa Lyonissa, oppi rakastamaan häntä ja alkoi jälleen katsella
elämää valoisemmalta puolelta. Hän oli sopinut kihlattunsa kanssa avata
hänen myötäjäisvaroillaan pienen kaupan, sillä hän oli koko taitava
kirjoittaja ja luvunlaskija! Koko vuoden hän oli uneksinut pientä
kauppaansa ja pientä kotiaan.

Häntä palelsi, hän puisteli itseään ikäänkuin olisi tahtonut karkoittaa
luotaan jotain tuskallista ja sanoi toistamiseen:

-- Se on harmillista, vaan huomenna ei minua ole enää.

Kukaan ei vastannut; he seisoivat odottaen tietämättä olivatko selin
vai kasvot viholliseen päin. Sumusta kuului aika ajoin melua, rattaiden
jyrinää, miesjoukkojen astuntaa, kaukaista kavionkopinaa. Ne olivat
joukkojen liikkeitä, jotka huuruharso peitti heidän silmiltään;
seitsemäs osasto asettui taisteluasentoon. Vaan nyt alkoi selvitä.
Harso kohottautui, repeytyi suuriin siekaleihin, välistä vilahti jo
puun latva, taivas näkyi, kirkkaana ja heleänsinisenä. Ennenkun sumu
oli tykkänään haihtunut kiitivät Margueritten divisioonaan kuuluvat
afrikkalaiset jääkärit ohitse. Istuen komeasti satulassa, lyhyissä
takeissaan ja punaset vyöt vyöllä he ratsastivat ketteröitä,
hoikkajäsenisiä hevosiaan, jotka melkein peittyivät sälystön alle.
Toinen eskadroona riensi ohi toisen perästä, ilmestyi sumusta ja
ratsasti sumuun ikäänkuin olisivat sulaneet tihkusateessa. He olivat
tiellä, heidät lähetettiin etemmä, -- ja siten heitä oli kyörätty koko
sodan ajan. Käytettiin siellä täällä joskus vakoilemassa, vaan kun
kahakka alkoi, lähetettiin heidät laaksosta toiseen kuin kalliit,
tarpeettomat korukalut.

Maurice katseli heitä Prosperia ajatellen.

-- Ehkä se on hän, tuo tuolla.

-- Kuka? kysyi Jean.

-- Se poika Rémillystä, se tiedäthän, jonka veljen tapasimme Ochesissa.

Vaan jääkärit olivat jo kadonneet ja jälleen kuului kopsetta, joku
kenraaliesikunta ratsasti mäkeä alas. Jean tunsi prikaatikenraalin,
se oli Bourgain-Desfeuilles ja hän heilutti huimasti kättään.
Vastenmielistä oli ollut lähteä niin aikaseen ja luopua ravintolan
mukavuuksista. Sen näki jo kulmistakin. Äänensä kuului selvästi, kun
hän murahti toisille:

-- Niin, perhana vieköön, tuo tuolla; Mosel eli Maas vai mikä se on!

Silloin hälveni sumu. Se tapahtui äkkiä, aivan kuten Bazeillesissakin,
niinkuin olisi kohotettu esirippu näyttämöltä. Aurinko paistoi täydeltä
terältä ja Maurice tunsi heti paikat.

-- No, nyt tiedän, sanoi hän Jeanille, me olemme Algierin harjulla...
Näetkös, tuolla vastapäätä on kylä, Floing, ja tuolla alhaalla,
etempänä, on Saint-Menges ja vielä kauempana Fleigneux... Ihan taivaan
rannalla, tuolla, näkyvät Ardennit ja nuo pitkät harvat puut,
eroitatko, kasvavat Belgian rajalla.

Hän jatkoi selitystään viitoten kädellään. Algierin ylänkö oli viiden
tuhannen kyynärän pituinen tasainen vyö punertavaa maata, joka ulottui
Garennen metsästä Maasiin ja päättyi vasta niittyjen takana virran
rannalla. Seitsemännen osaston oli kenraali Douay asettanut tälle
harjulle ja surkutteli, ettei hänellä ollut enemmän miehiä, sillä nämä
eivät riittäneet puolustamaan niin pitkää linjaa ja ylläpitämään
yhteyttä ensimmäisen osaston kanssa, joka oli sijoittunut Givonnen
laaksoon Garennen metsästä Daignyyn.

-- Mitä? Eikös ole alaa kyllin!

Maurice pyöritti kättään etelästä länteen, taistelukentän yli, joka
näkyi koko laajuudessaan harjulle. Ensin oli Sedan, jonka linna kohosi
kaupungin kattojen yli, sitten Balan ja Bazeilles yhä sakenevien
savupilvien ympäröiminä, ja niiden takana mäet virran vasemmalla
rannalla, Liry, Marfée, Croix-Piau. Mutta etenkin Doncheryn puolelle
oli laaja näköala. Maasin sinertävä juova kiersi Igesin niemimaan, ja
harjulla näkyi Saint-Albertin tie, joka pujotteli virran partaan ja
korkean metsäisen rinteen välitse. Ylempänä yhtyi Vrignes-aux-Boista ja
Doncherysta tuleva tie tien risteykseen Maison-Rougen kohdalla.

-- Näetkös, tuota tietä me voisimme peräytyä Mezièrsiin.

Vaan juuri samassa jyrähti ensimmäinen tykinlaukaus Saint-Mengesistä.
Etempänä leijaili vielä muutamia sumupilviä, eikä voinut eroittaa muuta
kuin tumman lauman, joka liikkui Saint-Albertin solalle päin.

-- Kas niin, siinä ne nyt ovat, jatkoi Maurice hiljempaa. Nyt ne
katkasevat meiltä tien, nyt olemme hukassa!

Kello ei ollut vielä kahdeksaa. Tykit, jotka olivat jymähdelleet
Bazeillesista, alkoivat paukkaa idässäkin, Givonnen laaksossa, joka ei
näkynyt harjulle. Saksin perintöprinssi lähti juuri sillä hetkellä
liikkeelle ja törmäsi yhteen ensimmäisen osaston kanssa lähellä
Daignya, Chevalierin metsän laidassa. Ja kun XI:s preussiläinen osasto,
joka marssi Floingiin, samassa alkoi ampua kenraali Douayn joukkoja,
oli taistelu täydessä vauhdissa joka puolella, suuren taistelukentän,
monen peninkulman pituisen kentän, eteläpäästä pohjoseen.

Maurice huomasi, että oli tehty parantamaton virhe kun ei edellisenä
yönä marssittu Mezièrsiin. Hän ei tietysti arvannut tämän virheen
seurauksia, vaan hän katseli kuitenkin synkillä aavistuksilla Algierin
ylänköä ympäröiviä harjuja ja mäkiä. Vaikka ei enää olisi ollutkaan
aikaa peräytyä Mezièrsiin, olisi kumminkin pitänyt miehittää mäet, että
olisi ollut tie auki rajalle. Olisivathan silloin hädän tullessa
voineet hakea suojaa Belgian puolella. Kaksi paikkaa näytti hänestä
etenkin vaaralliselta, Hattoyn mäki Floingin yläpuolella ja Illyn
rukouspaikka, suuri kiviristi kahden niinipuun välissä. Edellisenä
päivänä oli kenraali Douay sijoittanut yhden rykmentin Hattoyn mäelle,
mutta se oli jo päivän koitteessa vetäytynyt takasin. Ensimmäisen
osaston vasemman siiven tuli nyt puolustaa Illyn mäkeä. Sedanin ja
Ardennien metsän välillä oli suuria syvien laaksojen uurtamia alastomia
lakeuksia ja aseman tärkein kohta, avain, oli nähtävästi juuri Illyn
mäellä, ristin ja niinipuiden juurella, josta saattoi ampua joka
puolelle.

Taas pamahti kaksi kanuunanlaukausta. Ja niitä seurasi useampia ja
useampia. Nyt nousi savu pienoselta mäeltä vasemmalla Saint-Mengesistä.

-- Kas niin, sanoi Jean, nyt tulee meidän vuoromme.

Vaan ei tullut sen kummempaa. Miehet seisoivat liikkumattomina, ase
jalalla, eikä heillä ollut mitään muuta huvitusta kuin katsella toisen
divisioonan komeaa ryhtiä. Se seisoi Floingin edustalla ja sen vasen
siipi muodosti rintaman virtaan päin, torjuakseen hyökkäykset siltä
suunnalta. Idässä päin oli kolmas divisioona hajaantunut Garennen
metsään saakka Illyn luona ja ensimmäinen, jota oli Beaumontissa
pahasti ruhjottu, seisoi toisessa linjassa. Insinöörit olivat olleet
koko yön työssä ja jatkoivat vielä vihollisen tulen alla juoksuhautojen
ja vallien valmistamista.

Vaan nyt räjähti yhteislaukaus Floingin juurella ja kapteeni Beaudoinin
komppania sai käskyn peräytyä viisi sataa kyynärää. Silloin he tulivat
laajaan nelisnurkkaseen kaalipeltoon ja kapteeni komensi lyhyellä
tavallaan:

-- Pitkälleen joka mies!

Ja heidän täytyi laskeutua maahan. Kaalinkuvut olivat vielä kasteesta
märkinä, paksuilla viheriäisillä lehdillä kimalteli suuria pisaroita.

-- Viidensadan kyynärän etäisyys! huusi kapteeni jälleen.

Maurice asetti pyssynsä piipun kaalinpään varaan, vaan hän ei voinut
nähdä niin mitään. Hän nykäsi Jeania, joka oli oikealla puolellaan ja
kysyi, mitä kujeita se oli, ja kokenut korpraali osotti läheistä mäkeä,
jolle ranskalaiset parhaallaan asettivat patteriaa. Heidät oli
komennettu tänne tukemaan sen liikuntoja. Maurice nousi polvilleen
kurkistamaan, oliko siellä Honorén patteria, vaan reservitykistö oli
takapuolella, puuryhmän suojassa.

-- Piru olkoon, ärjäsi Rochas, ettekö te saata pysyä pitkällänne!

Ja tuskin oli Maurice painautunut kaalinkupujen väliin, kun kranaatti
tulla suhahti -- ja siitä hetkestä niitä tuli tuhka tiheään. Ensimmältä
tähtäsivät saksalaiset tykit huonosti, luodit putosivat kauvas
ranskalaisen patterian taakse, joka myös jo alkoi ampua. Paitsi sitä
tunkeutuivat toiset kranaatit syvälle kuohkeaan multaan, eivätkä
lauenneet, ja se antoi sotamiehille aihetta lasketella kokkapuheita
kaalinampujoista ja hapankaalin syöjistä.

-- Olisihan tämä hyvä ilotulitus muuten, sanoi Loubet, mutta ovat
taitaneet aineet kastua.

-- On taitanut kaatua olutta päälle, lisäsi Chouteau.

Luutnantti Rochaskin yhtyi puheesen.

-- Niin, johan sen sanoin, että ne ovat aika toskaria.

Mutta silloinpa räjähti kranaatti viidentoista kyynärän päässä,
murapaakkia lenteli komppaniaan ja vaikka Loubet vähääkään ällistymättä
pyysi vaateharjaa, kävi useiden -- ja niiden joukossa oli suurisuinen
Chouteaukin -- nenänpäät valkosiksi. Hän ei ollut vielä, enemmän kuin
Lapoulle eli Pachekaan, ollut tulessa; Jean oli ainoa "vanha" koko
komannossa. He räpyttivät silmiään ja kävivät niin kummallisiksi,
puhuivat kimakkaasti ja vaikeasti, ikäänkuin heitä olisi kuristettu
kurkusta. Maurice oli jokseenkin levollinen; koetti kaikin voimin
hillitä itseään, vaikk'ei pelännytkään, sillä hän ei uskonut vaaran
vielä olevan lähellä. Sydänalassa vain tuntui vähän pahalta ja pää
ontolta, hän ei voinut mitenkään koota ajatuksiaan. Ja hänen
luottamuksensa kasvoi nähdessä, miten tyyniä miehet olivat; hän oli jo
ihan varma voitosta, kun vaan olisivat saaneet hyökätä pistimellä
vihollisen kimppuun.

-- Mitä, onko täällä mehiläisiä?

Hän oli jo kolmasti kuullut samanlaista surinaa korvissaan.

-- Ei ole, nauroi Jean, ne ovat luotia.

Pitkällään makaavien sotamiesten ylitse viuhkasi kuula kuulan perästä,
he käänsivät ehdottomasti päätään äänen mukaan, milloin oikealle,
milloin vasemmalle.

-- Kuulehan Lapoulle, sanoi Loubet opettavaisesti, kun sinä nyt näet
kuulan tulevan, niin pane sormesi, näin, nenän eteen. Se halkasee ilman
ja kuula kääntyy oikealle eli vasemmalle.

-- Mutta enhän minä niitä näe, sanoi Lapoulle.

Koko komppania remahti nauramaan.

-- Mikä pöllö sinä olet! No, aukase nyt silmäsi kerrankin selälleen ja
katso. Tuossa meni yksi, etkö nähnyt, ja tuossa... Ja tuossa taas...
No, tuon sinä näit, se oli vehriäinen.

Lapoulle viritti silmänsä selälleen ja piti sormia nenän edessä, vaan
Pache hapuroi amulettia, joka riippui hänen rinnallaan, toivoen, että
se olisi ollut kymmeniä kertoja niin suuri ja suojellut häntä kuin
haarniska.

Rochas oli jäänyt seisomaan vähän matkan päähän ja huusi leikillisesti
miehille:

-- Lapset, kranaateille saatte tehdä kunniaa, jos haluttaa, mutta
luodeille ei tarvitse, niitä on liian paljon!

Samassa musersi kranaatin kappale pään eräältä sotamieheltä ensi
rivissä. Hän ei joutanut huutamaankaan, veriset aivot räiskähtivät joka
taholle, ja kaikki oli lopussa.

-- Poika-parka! mutisi kersantti Sapin kalveten, nyt on toisen vuoro!

Vaan kohta ei kuullut enää mitään. Maurice kärsi kauheasti jyrinästä,
joka ei tauonnut silmänräpäykseksikään. Lähellä oleva patteria ampui
lakkaamatta, tykit jymisivät niin että maa tutisi ja kuularuiskujen
korviasärkevä pauke tärisytti ilmaa. Kauvankohan heidän täytyi siinä
kaalinpäiden välissä maata? He eivät tietäneet mitään, eivät nähneet
mitään! Oli kerrassa mahdotonta saada minkäänlaista käsitystä taistelun
kulusta. Ja taisteltiinkohan nyt sitten oikein toden perästä, olikohan
tämä ratkaseva tappelu? Paitsi edessä olevia sileitä peltoja ei Maurice
nähnyt muuta kuin Hattoy-mäen kukkulan, hyvin kaukana, ja sen
metsäisillä rinteillä hän ei huomannut mitään liikettä. Ei näkynyt
yhtään vihollista hänen näköpiirinsä rajain sisällä ja kun käänsi
päätään, näki hän suureksi ihmeekseen talonpojan kyntämässä peltoaan
kookkaalla valkosella hevosella. Mitä varten hän laiskottelisi? Jos
kohta tuossa mäen takana on tappelu, niin täytyy viljan kuitenkin
kasvaa ja ihmisten saada elämistä.

Maurice ei malttanut enää olla paikoillaan. Hän nousi ylös, antoi
katseensa liitää Saint-Mengesiin, jossa tykit paukkuivat ruskeanpunasen
pilven keskellä, katsahti Saint-Albertin tielle, näki sen mustanaan
viliseviä joukkoja, preussiläisiä, jotka nopeasti marssivat eteenpäin.
Mutta silloin tarttui Jean hänen sääreensä ja veti kiivaasti alas.

-- Hulluko sinä olet? Ammutat varsin itsesi!

Ja luutnanttikin murahti:

-- Pysykää pitkällänne, siellä! Mitä pässinpäitä te olette, jotka
tahdotte kuolla vaikka ei ole käskyäkään.

-- Seisottehan tekin, herra luutnantti!

-- Niin, se on eri asia. Minun täytyy tietää, mitä tapahtuu.

Kapteeni seisoi myös ja katseli ympärilleen. Vaan hän ei avannut
suutaan, ei välittänyt virkkaa sanaakaan miehilleen, astuskeli pellon
toisesta päästä toiseen.

He odottivat yhä, vaan ei kuulunut uutta käskyä. Maurice oli tukehtua
reppunsa alle, joka painoi raskaasti selkää siinä vatsalla maatessa, ja
heitä oli komennettu pitämään reput selässä niin kauvan kuin
mahdollista.

-- Kuule, pitääköhän meidän maata näin koko päivä? kysyi Maurice
viimein Jeanilta.

-- Ehken kyllä... Solferinossa makasimme samalla tavalla, nokka maassa,
eräässä porkkanapellossa viisi tuntia.

Ja sitten hän lisäsi lohduttavasti:

-- Mutta mitä sinä ruikutat? Ei tässä ole kovinkaan paha olla. Mitä
varten me ilman aikojaan tarjoutuisimme kuolemalle. Kyllä se vielä
meidänkin vuoro tulee. Ja jos kaikki jo alussa ammuttaisiin, niin mitäs
sitten loppuun jäisi!

-- Kas perhana, keskeytti Maurice, nyt savuaa jo Hattoyn mäkikin... Nyt
ne ovat sen anastaneet ja nyt on leikki kaukana!

Uteliaisuutensa heräsi sekä osaksi entinen ahdistava pelkokin ja hän
seurasi tarkkuudella tapahtumia vastapäätä olevalla pyöreällä
mäenkukkulalla, ainoalla kohopaikalla, jonka hän näki peltojen suoran
viivan yläpuolella. Hattoy oli siksi kaukana, ettei hän eroittanut
tykkiväkeä, vaan valkosen savun hän aina näki tupsahtavan pensaikosta,
jonka peitossa patteria oli. Maurice käsitti, että se oli tärkeä paikka
ja nyt se oli vihollisten käsissä, kenraali Douay oli heti aamulla
luopunut sen puolustamisesta. Hattoy kohosi kaikkien ympäröivien
kukkuloiden ylitse. Heti paikalla alkoivat patterit ampua seitsemännen
osaston toista divisioonaa ja harventi sitä kovasti. Ne tähtäsivät
tarkemmin ja ranskalainen patteria, jonka läheisyydessä kapteeni
Beaudoinin komppania oli, menetti perättäin kaksi konstaapelia.
Kranaatin sirpale haavoitti erästä komppanian väestä, vei vasemman
jalan kantapään, ja miesparka huusi kuin olisi äkkipäätä menettänyt
järkensä.

-- No, pidä nyt pienempää ääntä, mies, huusi Rochas, onko tuo nyt
kaunista että tuolla tavalla ulista kun on sattunut hiukan jalkaan!

Mies vaikeni kuin tuomittu, jäi istumaan kantapää kädessä eikä
liikahtanut enää.

Ja nyt alkoi hirvittävä tykistöottelu, kranaatit lentelivät molemmilta
puolilta maassa makaavien sotamiesten ylitse pitkin tasaista kenttää,
jossa ei liikahtanut ristin sielua paahtavassa helteessä. Eikä kuulunut
muuta kuin tykkien kammottava jyrinä, hävityksen myrskytuuli, joka
räiskeellään häiritsi kesäpäivän rauhaa. Tunti vierähti tunnin jälkeen
ja ampuminen ei hiljennyt, vaan preussiläiset patteriat olivat jo
osottautuneet paljon paremmiksi ranskalaisia. Melkein joka ainoa heidän
perkussioonikranaattinsa räjähti oikealla ajalla, jotavastoin
ranskalaiset haupitsikranaatit, jotka eivät lentäneet läheskään niin
kauvas, enimmäkseen räjähtelivät ilmassa ennen päämäärään saapumista.
Ja kaalipellossa ei miehillä ollut muuta tekemistä kuin kyyristyä
kokoon kuopuraan, johon heidät oli komennettu. Eivät voineet lauvaista
ainoata latinkia, sillä kehen se lähetettäisiin? Heidän näkösällään ei
ollut ainoata vihollista.

-- Milloinkahan _me_ tästä pääsemme? sanoi Maurice jälleen, hän
oli nääntyä kärsimättömyydestä. Minä antaisin viisi frangia joka
ainoasta preussiläisestä! Mikä tätä kestää, ammutaan mäsäksi pian eikä
saa antaa vastaan.

-- Odota -- vielä sinunkin vuorosi tulee, vastasi Jean levollisesti.

Vaan silloin kuului vasemmalta töminää ja joka pää kääntyi sinne päin.
Se oli kenraali Douay, joka ratsasti esikuntineen katsomaan, miten
joukot käyttäytyivät ankarassa tulessa. Hän näytti tyytyväiseltä, antoi
muutamia käskyjä, kun samassa kenraali Bourgain-Desfeuilleskin laukkasi
esille metsästä. Vaikka hän tosin oli paraatisotilas, ei hän näyttänyt
pelkäävän kuulatuiskua; eikä hän käsittänyt mitään koko sotakomennosta,
vaan käyttäytyi kuin olisi ollut Afrikassa beduiinien keskellä. Huusi
ja heilutti käsiään aivan kuin luutnantti Rochas.

-- Nyt he tulevat, nyt he tulevat, ei kestä kauvan ennenkun ollaan
silmä vasten silmää.

Hän huomasi kenraali Douayn ja huusi:

-- Onko totta, että marsalkka on haavoitettu?

-- On, sitä pahempi... Sain juuri pari sanaa Ducrotilta, ilmoitti, että
marsalkka on määrännyt hänen ylipäälliköksi.

-- Vai Ducrot?... No, mitä hän sanoo?

Kenraali kohautti olkapäätään. Hän oli eilisestä saakka tietänyt, miten
tulee käymään, oli turhaan inttänyt, että pitäisi ottaa huostaan
Saint-Mengesin ja Illyn mäet mahdollisen peräytymisen varalta.

-- Ducrot hyväksyy meidän suunnitelmamme, kaikki joukot kokoutuvat
Illyn kukkuloille.

Ja hän kohotti taas olkapäätään ja teki toivottoman liikkeen ikäänkuin
sanoakseen, että se oli nyt liian myöhäistä.

Kanuunanpauke esti selvään kuulemasta hänen ääntänsä, vaan Maurice
ymmärsi tarpeeksi asti. Mitä? Mac-Mahon haavoitettu, Ducrot
ylipäällikkönä, ja armeija vetäytyy takasin Sedanin pohjoispuolitse. Ja
näistä tärkeistä tapahtumista ei väestö tietänyt mitään. Kurjat
miesraukat, jotka olivat alttiit uhraamaan henkensä ja jäsenensä, eivät
aavistaneet, että uusi oikku, uusi vaara uhkasi heitä. Hän tunsi, että
sotajoukko oli turmion ja tappion tiellä, ilman varmaa suunnitelmaa,
ilman päällikköä. Vaan saksalaiset, he marssivat varmuudella suoraan
päämääräänsä kohti!

Kenraali Bourgain-Desfeuilles aikoi juuri ratsastaa tiehensä, kun
kenraali Douay, jolle tomunen ja hengästynyt husaari kiidätti uutta
ilmoitusta, huusi hänen jälkeensä niin korkealla äänellä, että se
kaikui jyrinänkin yli.

-- Kenraali, kenraali, -- Ducrot ei olekkaan ylikomentaja, vaan
Wimpffen!... Niin hän saapui eilen keskellä Beaumontin pakoa de Faillyn
sijaan, joka komensi viidettä osastoa... Ja hän kirjoittaa tässä, että
hänellä on sotaministeristöltä käsky astua ylikomentajaksi, jos
marsalkalle tapahtuu jotain! Ja nyt ei peräydytäkään, nyt käsketään
anastaa takasin ja puolustaa ensimmäisiä asentojamme.

Bourgain-Desfeuilles kuunteli silmät selällään.

-- No, perhana... Jos tietäisi ... no, minulle se on yhdentekevää!

Ja hän laukkasi tiehensä, hänelle oli todellakin yhdentekevää,
marssittiinko eteenpäin vai takasinko käännyttiin, hän oli toivonut
kohoavansa tässä sodassa jättiläisaskeleilla, vaan koska kaikki
näyttivät olevan tyytymättömiä, ei hänellä ollut kuin yksi toivo, että
sotaretki pian päättyisi.

Kapteeni Beaudoinin komppania alkoi taas pilkata upseeria ja
päällystöä. Maurice ei hiiskunut mitään, vaan hänen mielestään
Loubetilla ja Chouteaulla oli täysi syy ivata ja herjata. Hei vain,
milloin eteenpäin milloin taakse. Kaikki ne päälliköksi kelpaavat!
Parempi olisi ollut nukkua kotona sängyssään kuin olla täällä
tuollaisten komennettavana! Kolme ylipäällikköä kahdessa tunnissa! Ja
kaikki yhtä viisaita ja eripuraisia, eivät tietäneet mitään eivätkä
sopineet mistään. Ei, ei sitä mikään kestä! Ja lopuksi tuli aina
petosjuttu, kyllä kai Ducrotille ja Wimpffenille kelpaa kolme miljoonaa
yhtä hyvin kuin Mac-Mahonillekin.

Kenraali Douay istui hevosensa selässä esikuntansa keskellä ja katseli
preussiläisten asentoa; ajatuksensa eivät olleet iloisia. Kranaatit
sinkoilivat hänen ympärilleen ja hän katseli kauvan Hattoyn mäkeä,
josta niitä lakkaamatta sateli. Sitten hän kääntyi Illyyn päin,
viittasi erään upseerin luokseen viemään käskyä viidennen osaston
prikaatille, jonka oli edellisenä päivänä pyytänyt kenraali
Wimpffeniltä, se tulisi ylläpitämään yhteyttä kenraali Ducrotin
vasemman siiven kanssa. Ja miehet kuulivat hänen sanovan:

-- Jos preussiläiset ottavat Illyn haltuunsa, emme kestä tässä
tuntiakaan, vaan tulemme työnnetyiksi Sedaniin.

Hän ratsasti pois, hävisi esikuntineen metsätien mutkaan, ja ampuminen
kävi vielä kiivaammaksi. Varmaan oli vihollinen huomannut hänet, sillä
nyt alkoi tulla kranaattia ei ainoastaan vastapäätä olevasta patterista
vaan viistoon vasemmalta puolelta, Frenoisin patterioista, ja Igesin
niemeltä, josta ammuttiin ristiin Hattoyn mäeltä tulevien kranaattien
kanssa. Koko Algierin ylämaa oli luotien pyyhittävänä ja komppanian
asema alkoi käydä kauhistuttavaksi. Miehillä oli jo ollut täysi työ
vahtiessaan, mitä edessäpäin tapahtui, nyt heitä ahdistutti ampuminen
syrjiltäkin, eivät oikein tietäneet, mistä suurin vaara uhkasi. Aivan
perättäin kuoli kolme miestä, kaksi haavoitettuna voihki surkeasti.

Nyt tuli kersantti Sapininkin vuoro. Hän oli kääntänyt päätään, näki
kranaatin tulevan, ei voinut väistyä sen tieltä, sanoi ainoastaan:

-- Kas nyt!

Hienopiirteiset kasvot suurine kauniine silmineen ilmaisivat syvää
surumieltä, vaan ei pelkoa. Kranaatinsirpale repäsi vatsan auki.

-- Elkää jättäkö tähän; viekää, viekää ambulanssiin... Minä rukoilen
teitä, viekää pois täältä!

Rochas aikoi kieltää häntä vaikeroimasta. Hän riensi kersantin luo
sanomaan, että kun on saanut sellaisen haavan on turhaa vaivata enää
ketään, vaan nähdessään miesparan tuskan ei hän voinut sitä tehdä.

-- Odota vähän aikaa, Sapin raukka, niin ne tulevat noutamaan
paareilla.

Mutta onneton vaikeroi ja itki, epätoivossa kun onnensa unelma haihtui
samalla kun veri juoksi kuiviin.

-- Viekää pois, viekää pois...

Ja kapteeni Beaudoin, jonka kiihoittuneet hermot eivät kestäneet hänen
valitustaan, komensi kaksi miestä kantamaan haavoitetun vieressä
olevaan lehtoon, jossa ambulanssi oli. Chouteau ja Loubet juoksivat
heti Sapinin luo, tarttuivat, toinen jalkoihin toinen hartioihin, ja
kantoivat juoksujalassa pois. Vaan tiellä he näkivät hänen ojentavan
itseään niin oudosti, vetävän viimesen hengenvetonsa.

-- Kuule, hän on kuollut! sanoi Loubet, jätetään tähän.

Chouteau suuttui.

-- Tokko juokset, pöllö, ja parempaa kyytiä... Vai tähän, että huutavat
meidät takasin...

He juoksivat metsään, johon jättivät ruumiin puun juurelle, ja
katosivat, eikä heitä nähty ennenkun illalla.

Ampuminen kiihtyi, läheistä patteria lisättiin kahdella tykillä ja
korviasärkevässä yhä kasvavassa jyrinässä tunsi Maurice äkkiä
mieletöntä pelkoa. Häntä ei ollut värisyttänyt, ei vaivannut
tuskallinen painava tunne sydänalassa, niinkuin tavallisesti, eikä
häntä ensi alussa haluttanut suin päin paeta. Vaan nyt, nyt! Ja se oli
yksinkertaisesti mietinnän vaikutusta, jota usein tapaa hienontuneissa,
hermoheikoissa ihmisissä. Vaan Jean oli vieressä ja varuillaan, tarttui
lujasti kiinni ja painoi rinnalleen maahan, -- näki Mauricen silmistä,
mitä hänessä liikkui. Ja sitten hän alkoi häntä haukkua ja soimata,
tietäen että potku on monasti paras keino antamaan sotamiehelle
rohkeutta. Toiset vapisivat ja tärisivät. Pache oli vesissä silmin ja
vaikeroi kuin pieni lapsi, Lapoulle kiemurteli maassa kuin mato, hänen
vatsaansa puri kauheasti, ja hän irvisteli niin, että toisten täytyi
tuskissaankin nauraa ja pilkkailla häntä.

-- Häpeä nyt, kuiskasi Jean Mauricelle; oletko sinä tuollainen kehno
raukka? Tahdotko joutua koko sotaväen pilkaksi niinkuin tuo paksu
moukka tuossa?... Minä annan korvillesi, jos et vain käyttäydy
siivosti!

Senkaltaisilla kehoituksilla hän piti Mauricea lämpimänä kun huomasi
yht'äkkiä 6-700 kyynärän päässä, aivan vastapäätä, metsästä ilmestyvän
puoli tusinaa tummia sotilaspukuja. Ne olivat preussiläisiä, he
tunsivat heti huippulakista, että siinä nyt vihdoinkin preussiläiset
olivat, ensimmäiset pyssynkantomatkalla. Niitä tulikin useita komantoja
ja he näkivät kranaattien pommahtavan maahan heidän edessään ja
tupruuttavan lauetessaan tomupilven ilmaan. Siellä metsän laidassa he
näyttivät pieniltä tinasotamiehiltä, joita on järjestetty kauniisti
pöydälle. Vaan kun kranaatteja alkoi tuiskuamalla tuiskuta hävisivät he
jälleen puiden taa.

Heti kun Beaudoinin komppania huomasi vihollisen, pamahtivat heidän
pyssynsä. Maurice ampui ensimmäiseksi, toiset seurasivat esimerkkiä. He
eivät olleet saaneet käskyä, kapteeni aikoi kieltää, vaan pidätti
itsensä kun näki luutnantin viittaavan. Täytyihän heidän viimenkin
saada ampua pari laukausta, polttaa muutamakaan patroonista, joita
olivat toista kuukautta muassaan kanneksineet. Maurice oli kaikista
innokkain; pelkonsa haihtui, hän tyyten unohti sen kuullessaan pyssynsä
paukahtavan. Mutta pian oli metsän rinta jälleen autio, ei hievahtanut
lehtikään, ei näkynyt ainoatakaan preussiläistä; ja he ampuivat yhä,
ampuivat innossaan liikkumattomia puunrunkoja.

Kun Maurice kohotti päätään, huomasi hän hämmästyksekseen översti
Vineuilin parin askeleen päässä, liikkumattomana ratsullaan kuin
kivikuva, kasvot viholliseen päin käännettyinä, luotien ja kranaattien
putoillessa eteen ja taakse. Koko 106:s rykmentti mahtoi nyt olla
niillä seuduin, toiset komppaniat olivat sijoitetut ympärillä oleville
pelloille. Nyt hän näki lipunkin, jota aliluutnantti kantoi. Vaan se ei
ollutkaan enää aamullinen sumuun kiedottu riepu. Kirkkaassa, lämpimässä
päivänvalossa säteili kultainen kotka ja kolmevärinen liina välähteli,
vaikka siinä olikin joku reikä ja se oli mustunut voittoisien
taistelujen ruudinsavussa. Tykin paukkeessa liehui lippu sinistä
suvitaivasta vasten ylpeänä kuin voitonmerkki.

Ja miksikäs he eivät voittaisi, koska kerran viimein saivat taistella?
Maurice ja hänen toverinsa kiihoittuivat kiihoittumistaan
ammuskellessaan hiljaista metsää, jossa tuli sateena maahan lehtiä ja
pieniä taittuneita puun oksia.



III.


Henriette ei ummistanut silmiään koko yönä. Hän ei voinut nukkua kun
tiesi miehensä olevan Bazeillesissa, lähellä vihollista. Turhaan hän
muistutteli itselleen, että Weiss lupasi palata kotiin heti vaaran
uhatessa, ja hän kavahti istualleen joka silmänräpäys, luullen
kuulevansa miehensä askeleet portaissa.

Noin kymmenen aikaan hän ennen maata panoansa avasi ikkunan ja katseli
ajatuksiin vaipuneena pimeyteen. Tuskin eroitti enää kivitystä
Voyardkadulla, joka ammotti mustana korkeiden, vanhojen rakennusten
välissä. Kaukana, latinakoulun luona, paloi uninen kaasulyhty ja
kadulta nousi salpietarin sekanen kellarin haju; äkäsen kissan
naukuminen, jonkun sotamiehen raskaat askeleet häiritsivät
hiljaisuutta. Sitäpaitsi kuului tavatonta liikettä joka puolelta
kaupunkia, hevosella ajoa ja yhtämittaista jytinää, joka kammotti
häntä. Tykyttävällä sydämmellä hän odotti ja kuunteli, kuunteli turhaan
miehensä tuttuja askeleita, ei tullut, ei kuulunut kääntyväksi kadun
kulmasta.

Tunnit lipuivat tiehensä, ja hän pelästyi kun näki äkkiä etäällä,
vallin toisella puolella, soihtuja ja valkeita. Oli pilkko pimeä, hän
ei tahtonut muistaa paikkoja. Laaja, välähtelevä pinta siellä alhaalla
oli varmaankin veden alle lasketut niityt. Mutta mitä tulia ne nuo
olivat, joita sytyteltiin ja sammuteltiin Marféen puolella?
Joka puolella niitä näkyi yössä tuikkimassa, Pont-Maugissa, Frenoissa,
Noyersissa vilkkuivat salaperäiset tulet ikäänkuin lukemattomien,
eteenpäin liikkuvien ihmisjoukkojen keskeltä. Ja oudot kammottavat
äänet kasvoivat, hän luuli kuulevansa hevosten päristämistä, aseitten
helinää, astuntaa, kuin mahtava ratsuseurue, kokonainen kansa olisi
lähtenyt vaeltamaan tässä tuonelan pimeydessä. Ja yht'äkkiä pamahti
tykinlaukaus, yksi ainoa, jyrähti ukkosen voimalla ja sitten seurasi
syvä hiljaisuus. Hän vavahti, tunsi verensä hyytyvän. Mitä se oli?
Merkkikö, että joku liike oli onnellisesti suoritettu, ilmoitus, että
kaikki oli valmiina, että aurinko saattoi nousta.

Kello kaksi heittäytyi Henriette riisuutumatta vuoteelleen jättäen
ikkunan auki. Hän ei jaksanut enää olla pystyssä. Minkätähden hän
_nyt_ vapisi pelosta ja kauhusta, hän, joka aina oli niin
levollinen, joka tavallisesti tyyneydellä otti vastaan kaikki elämän
koetukset? Viimein hän vaipui levottomaan uneen tuntien koko ajan
onnettomuuden aavistuksen ahdistavan itseään kuin painajaisen.

Jälleen pamahti tykinlaukaus, vaan tällä kertaa sitä seurasi toinen ja
sitten taas toisia yhtä mittaa. Hän nousi kylmästä väristen istualleen.
Missä hän oli? Hän ei tuntenut omaa makuusuojaansa, hän oli ikäänkuin
sankkaan sumuun kiedottuna. Ja sitten hänelle selvisi, että aamu-usva
oli tunkeunut avoimesta ikkunasta huoneesen. Joka silmänräpäys eneni
kanuunain jyske. Hän hyppäsi ylös ja juoksi ikkunan luo kuuntelemaan.
Silloin löi Sedanin kirkon kello neljä.

Päivä sarasti, harmaana ja likasena punaseen vivahtavassa sumussa. Hän
ei eroittanut mitään, ei edes koulukartanoa, joka oli niin lähellä.
Taivaan Jumala, mistä, mistä se ampuminen kuului? Hän ajatteli
ensimmäiseksi veljeään, sillä pauke kuului nyt hiljempaa ja niinkuin
pohjosesta, kaupungin yläpuolelta. Vaan sitten se hänestä taas kuului
edestäpäin, Bazeillesista, ja hänen sydämmensä kutistui kokoon pelosta
miehensä tähden. Niin, varmaan nyt tapeltiin Bazeillesissa, varmaan!
Mutta hän rauhoittui jälleen, ääni tuntui tulevan enemmän oikealta.
Ehken he ottelivat Doncheryssä, muistaakseen oli silta jäänyt
purkamatta. Epätietoisuus vaivasi häntä; Bazeillesissa vai
Doncheryssäkö se oli? Voi, hänen oli mahdoton varmasti päättää --
korvissaan humisi, kohisi, paukkui. Hän ei jaksanut enää sitä
kuunnella, hänen täytyi lähteä ulos, täytyi saada tietää. Ja
heitettyään huivin hartioilleen, hän riensi Voyardkadulle.

Vaan ulos tultuaan täytyi hänen pysähtyä hetkeksi ennenkun uskalsi
lähteä eteenpäin, kaupunki ei ollut koskaan näyttänyt hänestä niin
peloittavalta, katu oli musta kuin hauta sakean sumun alla. Aamuhämärä
ei ollut vielä päässyt tunkemaan märille kiville saakka, vanhojen
savustuneiden talojen väliin. Voyardkatua astuessaan hän ei nähnyt
muuta kuin kaksi turkolais-sotilasta ja naisen, jotka istuivat syvällä,
kurjassa pienessä kapakassa unisen talikynttelin valossa. Maquakadulla
vasta oli hiukan liikettä, sotamiehiä hiipi porttikäytävissä, -- olivat
varmaan arkoja nahastaan ja etsivät lymypaikkaa --, täällä eräs
kyrassieeri etsi kapteeniaan ja paukutti kiroillen ja noituen oville,
tuolla kapusi koko perhekunta rattaille, hikoillen tuskasta ja pelosta,
että heidät vaara yllättää, ennenkun pääsevät Bouilloniin, Belgian
puolella, jonne toinen puoli Sedanin asukkaista oli kahtena viimesenä
päivänä paennut.

Hän kääntyi ruununvoudin asunnolle; siellä varmastikin tiedetään, missä
taistelu on. Ja hänen päähänsä pisti oikaista pikkukatuja myöten,
joilla ei liikkunut niin paljon ihmisiä. Vaan Fourkatu ja Laboureurkatu
olivatkin täynnä kanuunia etulaitoksineen ja ruutivaunuineen, jotka oli
edellisenä päivänä tuotu ja sitten sinne sokkeloon unohtuneet. Siltä
ainakin näytti, sillä väkeä ei ollut missään. Ne olivat niin hyljätyn
näkösiä ja katu oli autio. Puistatti katsellessa sellaista joukkoa
hyödyttömiä ampumavehkeitä. Hänen täytyi siis kääntyä takasin ja mennä
latinakoulun ohi sekä Suurtakatua "Eurooppa" nimisen hotellin ohitse.
Portilla seisoi lähetti pidellen suitsista hevosia esikuntaupseereille,
joiden puhe kuului valaistusta ruokasalista.

Turennen puistossa sekä Rivagetorilla oli vieläkin enemmän ihmisiä;
levottomia ryhmiä, joissa oli naisia ja lapsia, aaltoili sinne tänne
joka suunnalla. Ja siellä hän näki erään kenraalin tulevan kiroillen
"Kultarististä", nousevan ratsunsa selkään ja lähtevän nelistämään
ikäänkuin olisi tahtonut ajaa kumoon kaikki ihmiset. Hän aikoi ensin
mennä raatihuoneelle, vaan kääntyi sitten Siltakadulle ja lähti
ruununvoudin talolle.

Ja Sedan ei ollut vielä milloinkaan ennen tehnyt häneen niin surullista
vaikutusta, se oli kuin onnettomuus jo olisi sen omakseen leimannut.
Talot näyttivät kuolleilta, toiset autioina ja tyhjinä, toisissa olivat
ikkunat sekä ovet tarkasti suljetut ja niiden takana valvoivat
unettomat tuskastuneet ihmiset ratkasevaa hetkeä odottaen. Kaikki
näytti niin viluiselta ra'assa aamuilmassa; kaduilla ei elämä vielä
ollut oikein herännyt, mutta joka paikassa näkyi jälkiä hämmennyksestä
ja pelosta ja paosta. Päivä valkeni valkenemistaan; kello oli puoli
kuusi ja tykinpauke kuului paljoa heikommin korkeiden mustien talojen
välissä.

Henriette tunsi ruununvoudin portinvartijan tytön, pienen
vaaleatukkaisen, suloisen Rosen, joka kävi työssä Delaherchen
tehtaalla. Äitinsä ei ollut kotona, vaan Rose otti hänet hyvin
ystävällisesti vastaan.

-- Voi, rakas rouva, me olemme nääntymäisillämme! Äiti laskeutui
hetkeksi pitkälleen, kun tuskin enää jaksoi seista. Hän on valvonut
koko yön, portti ei saa olla hetkeäkään kiinni tässä hujakassa.

Ja ennenkun Henriette ennätti mitään kysyä, alkoi hän kertoa viime
päivien ihmeitä.

-- Marsalkka nukkui hyvästi koko yön, vaan keisari parka! te ette voi
aavistaa, miten hän kärsii... Ajatelkaas, eilen kun minä olin siellä
auttamassa liinavaatteiden jakamisessa ja menin keisarin makuusuojan
ohi, niin kuului sieltä vaikeroimista, voi, te ette usko, ihan minun
sydäntäni repi se vaikeroiminen... Kyllä hänellä mahtaa olla kauheat
tuskat, koska täytyy sillä tavalla valittaa. Kun on ihmisiä läsnä, niin
hän koettaa hillitä itseään, vaan yksinään, hyvänen aika miten
surkeasti hän huutaa. Koko ruumistani vapisutti kun kuulin, kuka siellä
niin sairaana on.

-- Missähän ne ovat koko aamun taistelleet, tietääkö Rose? kysyi
Henriette, vaan Rose ei antanut keskeyttää itseään.

-- Arvaattehan, että minun on käynyt säälikseni keisariparkaa ja tänä
yönä olen ollut neljä viisi kertaa hänen ovensa takana kuuntelemassa...
Ja koko ajan hän vaikeroi ja valitti, ei suinkaan liene ummistanut
silmäänsä koko yönä, ei suinkaan. Ihan on kauheata, että hänen täytyy
kärsiä sellaista tuskaa ja miettiä sen lisäksi kaiken maailman asioita.
Sillä rouva ei saata aavistaa, mitä elämätä ne pitävät hänen
ympärillään. Minä luulen, että ne ovat kaikki päästä pilalla! Juoksevat
ulos ja sisään, paiskeloivat ovia, ja uusia tulee yhä; toiset itkevät,
toiset ovat vihasia, ja elävät itsekukin miten haluttaa. Koko talo on
mullin mallin! Upseerit latkivat sisäänsä pullon suusta kaikki viinit
ja paiskautuvat sänkyihin saappaat ja kannukset jalassa!... Keisarista
vaan ei ole paljoa vastusta eikä hän ota liikaa tilaa, -- kunhan on
nurkka, johon kyykähtää yksinään valittamaan!

Henriette uudisti kysymyksensä.

-- Missäkö tappelu on? Bazeillesissa, ja se alkoi jo varhain aamulla...
Sotamies ajoi tänne ja toi marsalkalle tiedon ja hän meni sitä heti
keisarille ilmoittamaan. Nyt on ehkä neljänneksen verran siitä, kun
marsalkka ratsasti pois, ja keisari taitaa myös lähteä, koska pukevat
parhaillaan. Äsken juuri näin, että laittoivat ja koristelivat hänen
kasvojaan kaikenmoisilla rasvoilla ja laitoksilla.

Nyt tiesi Henriette tiettävänsä ja lähti pois.

-- Hyvästi pikku Rose! Minun täytyy mennä.

Ja tyttö saattoi hänet portille sanoen vielä viimeseksi:

-- Jos mitä haluatte tietää, niin tulkaa vain tänne. Tiedänhän minä,
että teihin voi luottaa.

Henriette palasi kiireesti kotiinsa. Hän toivoi varmasti että mies oli
tullut kotiin hänen poissaollessaan ja pelkäsi hänen olevan rauhatonna
kun koti on tyhjä. Tultuaan lähelle hän katsoi odottiko miehensä häntä
ikkunassa, vaan ei, se oli selki selällään eikä näkynyt ketään. Ja
tyhjät olivat suojatkin, joiden läpi hän kiiti hämmästyneenä ja
väristen ra'asta kosteudesta, joka oli tunkeunut asuntoon. Ampuminen
jatkui yhä. Hän meni ikkunan luo. Nyt hän tiesi, mitä halusi tietää,
taistelu oli Bazeillesissa ja hän värähteli joka kerran kun
kuularuiskut paukkaen laukesivat ja kanuunat jymähtivät. Niiden ääni
tuntui lähenevän, taistelu kiihtyi joka hetki.

Minkätähden ei Weiss palannut? Olihan hän niin varmasti luvannut tulla
heti kotiin kun vihollinen ahdisti Bazeillesia! Hän tuli yhä
levottomammaksi, ajatteli kaikenmoisia esteitä, tie oli kenties tukossa
eli kranaattisade niin ankara, ettei hän tahtonut lähteä. Vai
olisikohan tapahtunut onnettomuus? Ei ei, sellaista hän ei tahtonut
ajatella, täytyi pitää kiinni toivosta, ett'ei kadottaisi rohkeuttaan.
Sitten hän mietti itse lähteä Bazeillesiin miestään vastaan, vaan
pelkäsi sivuuttavansa hänet tiellä ja mikä hänen eteensä silloin
tulisi! Weiss olisi jos kuinka levoton, jos ennättäisi ensin kotiin.
Sitäpaitsi oli sellainen yritys varsin tuhmanrohkea, oli; mutta vaikka
hän ei koskaan tahtonut pitää melua itsestään oli hänestä kumminkin
luonnollisinta, että mies ja vaimo ovat vaaran hetkellä yhdessä.

Mutta samassa juolahti Delaherche hänen mieleensä.

-- Sinne minun täytyykin mennä!

Isäntähän oli myös ollut yötä Bazeillesissa ja tietää varmaan jotain
Weissistä. Hän riensi alas ja meni suoraan käytävän kautta, joka johti
heiltä tehdasrakennukseen. Tultuaan vanhaan puutarhaan, joka nyt oli
kivitetty ja josta ei enää ollut muuta jälellä kuin suuri viheriä
satavuotisten jalavien varjoama ympyrä, näki hän hämmästyksekseen
vahtisotamiehen vaunuliiterin ovella. Sitten hän muisti kuulleensa,
että seitsemännen osaston rahastoa säilytettiin täällä Delaherchen
tehtaalla ja hänestä tuntui kummalliselta ajatella, että täällä löytyi
niin paljon kultaa, monia miljoonia, sanottiin, ja vallien ulkopuolella
ihmiset tappelivat ja surmasivat toisiaan. Mutta juuri kun hän aikoi
nousta kyökinportaita ylös häntä kohtasi uusi ihme, jotain niin
tavatonta, että astui kolme neljä porrasta alas ja jäi miettimään,
tokko uskaltaakaan enää mennä Gilberten luo. Eräs sotilas, eräs
kapteeni livahti hänen ohitsensa, nopeasti ja äänettömästi kuin näky,
vaan hän ennätti kumminkin tuntea miehen samaksi, jonka oli usein
nähnyt Gilberten luona Charlevillessä. Hän palasi kartanolle ja vilkasi
makuusuojan korkeihin ikkunoihin, vaan uutimet olivat vielä kiinni.
Sitten hän teki äkkipäätöksen ja nousi rivakkaasti portaita ylös.

Ensi kerroksessa hän aikoi lapsuuden toverin ja ystävättären oikeudella
koputtaa Gilberten pukuhuoneen ovelle; olihan hän usein ennenkin käynyt
täällä aamusilla juttelemassa. Vaan se olikin raollaan, ikäänkuin joku
olisi kiireessään unohtanut lukita sen, ja hän astui estämättä
pukusuojaan sekä siitä hiljaa makuuhuoneesen. Se oli hyvin korkea ja
katosta riippuivat syvissä poimuissa raskaat, punaset samettiverhot
leveän vuoteen edessä. Ei kuulunut muuta ääntä kuin hiljainen tasainen
hengitys, nukkuvan rauhallinen hengitys, ja suojan täytti vieno
syreenin tuoksu.

-- Gilberte! kuiskasi Henriette.

Vaan hän ei herännyt; ja punaisten uutimien raosta tunkevassa heikossa
valossa lepäsi soma pyöreä päänsä toisen käsivarren varassa kauniin
tumman tukan ympäröimänä.

-- Gilberte!

Hän liikahti, venyttelihe, silmiään avaamatta.

-- Gilberte!

Nyt hän nosti päätään ja tunsi Henrietten.

-- Sinäkö se olet?... Mitähän kello lienee?

Kuultuaan, että se oli kuusi hän tuli vähän hämilleen, vaan koetti
peittää sitä ja torui leikillisesti, että Henriette oli hänet niin
aikaseen herättänyt.

Henriette kysyi Delaherchea ja hän vastasi nopeasti:

-- Eihän hän vielä ole tullut; ehken vasta yhdeksän ajoissa...
Minkätähden hän olisi näin aikaseen palannut?

Henrietten täytyi temmaista hänet onnellisesta huolettomuudestaan.

-- Taivaan tähden, Gilberte, Bazeillessa on taisteltu aikasesta aamusta
ja minä pelkään niin kovin kun mieheni on siellä.

-- Elä ensinkään pelkää!... Minun mieheni on niin varovainen, että hän
olisi aikoja palannut, jos siellä olisi ollut vähinkään vaara
tarjolla... Sinä saatat olla aivan huoleton niin kauvan kun hän on
poissa!

Nämä sanat rauhoittivat Henrietteä. Niin, Delaherche ei todellakaan ole
se mies, joka suotta vaaraan antautuu. Hän tuli heti rohkeammalle
mielelle ja riensi avaamaan uutimet, että valo pääsi huoneesen. Toinen
ikkunan puolisko jäi auki ja ampuminen kuului selvästi täyttäen
jyminällään saman suojan, joka muutamia minuuttia takaperin lepäsi
rauhan ja onnellisen hiljaisuuden vallassa.

Gilberte katseli silmät selällään selkeää aamutaivasta.

-- Mitä? Joko taistelu on alkanut?

Hänen paitansa lipui pois hienolta alastomalta olaltaan, joka näkyi
tumman tukan alta.

-- Voi Jumala, joko he nyt tappelevat näin aikaseen aamulla!... Se on
niin kauheata kaikki, koko sota!

Vaan Henrietten katse oli kiintynyt hansikkapariin pienellä pöydällä,
pariin valkosia sotilashansikkaita, ja hän peräytyi ehdottomasti
hämmästyksestä. Gilberte punastui ja veti hänet hämmentyneenä veltolla
liikkeellä vuoteen laidalle istumaan.

-- Minä aavistin, että sinä olit nähnyt ja tiesit kaikki!... Elä, rakas
Henriette, tuomitse minua kovin... Hänhän oli vanha ystävä, kerroinhan
sinulle jo siellä kotona Charlevillessä, muistathan...

Hän puhui hiljaa liikutetulla äänellä, vaan huulilla asui nauru.

-- Ja eilen ... eilen hän pyysi niin kauniisti, ja me näimme toisemme
pitkän, pitkän ajan kuluttua... Ja ajatteles, että hänen täytyy
taistella tänään ja kaatuu ehkä ... kuinka olisin voinut kieltää?

Henriette kuunteli miettiväisenä. Tämä kummastutti häntä, -- hän ei
pystynyt käsittämään Gilberteä. Varmaankin he olivat niin peräti
erilaiset. Hän ei ollut koko yönä eikä aamuna ajatellut muuta kuin
miestään sekä veljeään, jotka olivat hengenhädässä. Miten saattoi
ihminen, jonka lähimpiä kuolema joka silmänräpäys uhkasi, nukkua niin
makeasti ja näyttää iloiselta ja rakastuneelta?

-- Vaan miehesi, Gilberte, ja -- se toinen ... eikö sinun sydäntäsi
kirvele, ett'et ole heidän luonansa nyt? Etkö ajattele, että he ovat
vaarassa, että heidät saatetaan kantaa tänne raajarikkoina, kuoliaina?

Gilberte ojensi kauniit käsivartensa eteensä.

-- Ei ei, älä puhu tuollaista! Miksi sinä peljästytät minua juuri kun
olen herännyt?... En minä tahdo sellaista ajatella, ei ei, se on kovin
kauheata!

Ja Henrietten täytyi väkisinkin naurahtaa. Hänen mieleensä
muistui heidän lapsuutensa, jolloin Gilberten isä määrättiin
tullin tarkastajaksi Charlevilleen ja hän lähetti tyttärensä
Chêne-Papuleux'hön, kun hän oli ruvennut yskimään ja äitinsäkin oli
kuollut nuorena rintatautiin. Pikku Gilberte ei ollut kuin yhdeksän
vuoden vanha, vaan tavattoman vilkas jo ja mielistelevä, oli milloin
näyttelijätär, milloin kuningatar, koristeli itseään aina, säästi
kaikki hopeapaperit makeisista laittaakseen rannerenkaita ja
korvahetuloita. Ja samallaisena hän oli pysynyt, oli juuri sama iloinen
elämänhaluinen lapsi joutuessaan naimisiin metsävirkamies Maginotin
kanssa. Hän ei sietänyt Mezièresiä, joka oli ikäänkuin haudassa vallien
ja mäkien välissä, vaan jäi asumaan hauskaan Charlevilleen. Isä oli
kuollut ja hän eli aivan mielensä mukaan, sillä Maginot oli
hyväluontoinen, vähäpätöinen mies, joka ei koskaan sekaantunut vaimonsa
asioihin. Kaupungilla juteltiin paljon, vaan ei hänellä kumminkaan
ollut omallatunnollaan muuta vaarallisempaa kuin suhde kapteeni
Beaudoiniin, vaikka eli alituisessa upseeritulvassa, johon oli joutunut
översti Vineuilin kautta. Hän oli hyväsydämminen ja iloinen; halusi
olla ihailtu ja kaunis.

-- Se oli kumminkin hyvin pahasti tehty, että sallit hänen tulla tänne,
sanoi Henriette viimein vakavasti.

Gilberte laski hyväilevän pehmosen kätensä ystävättären huulille.

-- Henriette kulta, enhän voinut olla suostumatta tämän ainoan, ainoan
kerran... Tiedäthän, etten minä tahdo pettää uutta miestäni!

He eivät puhuneet enää mitään kumpikaan, vaan syleilivät toisiaan
hellästi. Hehän olivat lapsuuden ystäviä ja ymmärsivät, vaikka
olivatkin niin erilaiset, toistensa tunteet.

-- Voi kauheata tuota ampumista! huudahti Gilberte ylös hypähtäen.
Minun täytyy sukkelasti pukeutua!

Tykinpauke kuului taas kovemmin. Hän sieppasi vaatteensa ja puki
Henrietten avulla sukat ja kengät jalkaansa sekä otti kiireimmiten
aamutakin ylleen ollakseen valmis, jos tultiin alas käskemään. Juuri
kun hän oli kiertämässä hiuksiaan ylös kolkutettiin ovelle ja hän
riensi avaamaan.

-- Tule, tule vaan, rakas äiti!

Tavallisella ajattelemattomuudellaan hän laski anoppinsa huoneesen eikä
muistanut hansikkaita, jotka olivat vieläkin pöydällä. Henriette astui
pöydän luo ja koetti peittää niitä, vaan rouva Delaherche oli heti
sisään astuttuaan huomannut ne ja jäi kuin kivettyneenä ovelle
seisomaan. Sitten hän vilkasi ympärilleen ja katsoi pitkään leveätä
samettiverhojen kätkemää vuodetta.

-- Rouva Weisskö täällä onkin!... Oletko todellakin voinut nukkua,
Gilberte?

Nähtävästi hän olisi tahtonut sanoa vähän muutakin miniälleen. Voi tätä
avioliittoa, jota hän niin oli vastustanut, vaan jonka poikansa
vietettyään kaksikymmentä hiljaista vuotta mitättömän vaimon rinnalla,
solmi tuon nuoren, kevytmielisen naisen kanssa! Ja hän oli tehnyt
kaikki mitä oli voinut suojellakseen poikansa kunniaa pilkuttomana, --
ja nyt alkoi Gilberten menneisyys jälleen kummitella! Ei, tämä oli
liikaa, hänen täytyi keskustella poikansa kanssa... Hän ei voinut
sietää, että vanha kunniallinen nimensä tahrattiin!

Gilberte punastui kaulaa myöten ja sammalsi:

-- Kyllä ... nukuin minä pari tuntia... Julius ei ole vielä kotona!

Rouva Delaherche keskeytti hänet. Hän oli ollut koko aamun hyvin
levoton poikansa tähden, vaan hän oli vanhanaikainen, urhoollinen
nainen, joka ei suotta vaikeroinut. Ja nyt hän muisti, mitä varten oli
miniänsä luokse tullut.

-- Enosi, översti Vineuil on lähettänyt ylilääkäri Bourochen pyytämään,
että saisivat asettaa tänne ambulanssin... Hän tiesi, että meillä on
tehtaassa kyllin tilaa ja minä lupasin jo heidän käytettäväkseen
kuivaus-salin... Vaan ehkä on parasta, että sinä menet heidän
puheilleen...

-- Mennään, mennään heti, sanoi Henriette innostuneena.

Gilberteäkin översti Vineuilin ehdotus huvitti. Hän sitasi kiireellä
mustan pitsiliinan päähänsä ja he lähtivät kolmen makuusuojasta. Vaan
porttiholviin tultua he näkivät kadulla suuren väkijoukon. Matalat,
yhden hevosen vetämät vaunut vierivät hitaasti eteenpäin, ajajana eräs
luutnantti, ja he luulivat ensimmäisten haavoitettujen jo saapuvan.

-- Niin, niin, ajakaa vain pihaan... Täällä se on!

Vaan he huomasivat erehtyneensä. Haavoitettu, joka lepäsi vaunujen
perällä, olikin marsalkka Mac-Mahon ja hänet vietiin ruununvoudin
taloon. Saatuaan vaarallisen lihahaavan ylhäälle reiteensä oli hän
pikipäin sidottanut sen pienessä puutarhurin majassa, kannatuttanut
itsensä vaunuihin ja käskenyt viedä Sedaniin. Hän oli avopäin, toinen
jalka paljaana, ja univormun kultanauhat liassa ja veressä. Mitään
puhumatta hän kohotti päätään, katsoi väsyneesti ympärilleen ja
huomattuaan portilla naiset, jotka kädet ristissä häntä katselivat ja
joiden kasvoilla kuvastui syvää murhetta armeijaa kohdanneesta
onnettomuudesta, hän nyökäytti tervehtien päätään huulilla
surumielinen, isällinen hymy. Katuvierillä seisoskelevat ihmiset
nostivat lakkiaan ja juttelivat innokkaasti tapauksesta. Toiset
tiesivät senkin, että kenraali Ducrot oli määrätty marsalkan
seuraajaksi. Kello oli silloin puoli kahdeksan.

-- Entä keisari? kysyi Henriette kirjakauppiaalta, joka seisoi puotinsa
ovella.

-- Hän lähti noin tunti sitten, vastasi naapuri. Minä seurasin häntä,
näin ratsastavan ulos Balanin portista... Sanovat, että kuula on
reväissyt hänen päänsä poikki.

Vastapäätä asuva kauppias yhtyi puheesen.

-- Ei ole hätää! Tuo on kaikki kulkupuhetta! Kylläpähän ne kuulatkaan
huolivat muita kuin kelpo miehiä!

Marsalkan vaunut hävisivät ihmisjoukkoon, joka seisoi mustanaan
latinakoulun luona. Ja silloin hälveni sumu, aurinko heloitti
kirkkaasti ja lämpimästi kadulle. Vaan silloin huusi joku kovalla
äänellä:

-- Hyvät naiset, mitä te siellä teette? Täällähän teitä tarvitaan.

He kiiruhtivat sisälle ja näkivät edessään tohtori Bourochen, joka jo
oli viskannut virkapukunsa nurkkaan ja parhaallaan sitoi isoa,
valkoista esiliinaa vyötäisilleen. Hänen tavattoman suuri päänsä ja
voimakkaat jalopeurankasvonsa liekehtivät kiireestä ja toimihalusta
suuren lumivalkosen esiliinan yläpuolella, jossa ei vielä ollut
ainoatakaan veripilkkua. Ja hän näytti heidän mielestään niin
ankaralta, että olivat heti paikalla valmiit tottelemaan pienintä
viittaustaan ja olivat toisiinsa kompastua hänen asioitaan juostessaan.

-- Meillä ei ole ei mitään... Tuokaa tänne riepuja, pellavaista se
pitää olla, vanhoja lakanoita ... ja harmaita matrassia ... ja
näyttäkää minun miehilleni missä kaivo on!

He lensivät, nöyrempiä käskyläisiä hän ei olisi saanut mistään.

Tehdas soveltui mainiosti sairaalaksi. Valoisa kuivaushuone oli etenkin
kuin sitä varten tehty, -- siihen mahtui noin sata vuodetta -- ja
vieressä oli pieni vaja, jossa sopi toimittaa leikkaukset. Sinne
kannettiin iso pöytä, kaivo oli kolmen askeleen päässä ja ne, jotka
eivät olleet kovin pahasti haavoitettuja, saattoivat odottaa vuoroaan
nurmikolla. Vanhojen jalavien suojassa oli viileätä ja varjoisaa.

Bourochen mielestä oli viisainta heti asettautua Sedaniin; hän arvasi,
että joukot tulevat tungetuiksi linnan ympärille. Hän oli jättänyt
kaksi lentävää kenttäsairaalaa seitsemännen osaston luo Floingin
harjulle ja ne lähettivät, pikaisesti sidottuaan haavat, sairaat hänen
luokseen. Kaikki kantosotamiehet olivat liikkeellä, heidän tehtävänsä
oli kerätä haavoitetut kuulatuiskusta, ja sitäpaitsi siellä oli kaksi
reservilääkäriä. Muu väestö oli Bourochen muassa, kaksi osastolääkäriä
ja kolme alalääkäriä, jotka tarvittiin leikkauksissa auttamassa, kolme
apteekkaria ja tusina sairaanhoitajia.

Ylilääkäri torui ja riiteli myötään, hän ei voinut koskaan olla
levollinen.

-- Mitä pirua te siellä temmotte, ettekö te voi saada sitä alusta
siihen kunnollisesti?... Näyttäkää tänne!... Tuonne nurkkaan saattaa
kantaa olkia, jos eivät tilat riitä...

Tykit paukkuivat, hän tiesi, että hetken perästä on työtä yllin kyllin
ja heilui hiki päässä ja komensi, että kaikki olisi valmiina kun
verisiä, silvotuita ihmisiä alkaa tulla vaunulastittain. Vajassakin oli
tehtävä valmistuksia, eräälle pöydälle hän asetti lääkearkkuja ja
kenttäapteekkia, jotka jo avasikin valmiiksi, liinannukkakääröjä,
siteitä, kangasta, lastoja, sekä toiselle kloroformipullon ja
rasvapurkin viereen kaikki leikkauskojeensa, koettimia, hohtimia,
veitsiä, saksia, sahoja, neuloja, joka laatua, mikä leikkaa, viiltää,
sahaa lihaa ja luuta. Mutta pesuastiata ei ollut.

-- Lieneehän teillä toki savikuppia, pyttyjä, sankoja, patoja, mitä
tahaan... Jotain täällä olla pitää, emmehän me voi tonkia veressä ja
tahrautua leukaa myöten!... Ja pesusieniä, ymmärrättekö, hankkikaa
minulle pesusieniä!

Rouva Delaherche riensi minkä kerkesi ja palasi heti kintereillä kolme
tyttöä, jotka kantoivat sylin täydeltä pesuastioita. Gilberte seisoi
leikkauspöydän luona. Hän viittasi Henrietten luokseen ja osoitti
puistatellen kiiltäviä teräsaseita.

He tarttuivat toistensa käsiin ja katselivat toinen toistaan
pelokkaalla, säälivällä katseella.

-- Hui, eikös olisi kauheata, jos leikattaisiin tuollaisella terävällä
veitsellä jalka eli käsi poikki!

-- Ihmisparat! mutisi Henriette ja vedet nousivat hänen silmiinsä.

Bouroche oli juuri asettanut pitkälle pöydälle patjan ja kiinnittänyt
vahakankaan sen päälle kun porttiholvista kuului kärryjen kolinata.
Ensimmäiset sairasvaunut ajoivat pihaan. Vaan ne toivat ainoastaan
kuusi helposti haavotettua, jotka istuivat vastatusten useimmilla käsi
siteissä tai päässä riepu. He pääsivät melkein omin voimin alas
vaunuista ja menivät tohtorin luo tarkastettavaksi.

Kun Henriette hellästi auttoi aivan nuoren sotamiehen, jonka olkapään
kuula oli lävistänyt, päältä takkia sattui hänen silmänsä pojan
rykmentin-numeroon ja hän huudahti:

-- Tehän kuulutte 106:n rykmenttiin! Oletteko Beaudoinin komppaniasta?

Ei, hän kuului Ravaudin komppaniaan, mutta hän tunsi kyllä korpraalin,
Jean Macquartin ja luuli melkein varmasti, ett'ei hänen komantonsa
vielä ollut käynyt tulessa. Henriette tuli iloseksi: hänen veljensä eli
siis! Jos nyt vain olisi saanut jotain tietoja miehestään, jota odotti
joka silmänräpäys.

Vaan samassa hän nosti päätään ja säpsähti hämmästyksestä. Delaherche
seisoi muutaman askeleen päässä keskellä miesryhmää ja kertoi
vaaroistaan ja vaivoistaan Bazeillesta palatessaan. Miten hän oli
tuohon ilmestynyt? Henriette ei ollut nähnyt portista tulevan.

-- Eikö Weiss ole teidän kanssanne?

Vaan Delaherche ei joutanut heti vastaamaan, hänen täytyi kertoa
Gilbertelle ja äitilleen, missä vaarassa hän oli ollut.

-- Odottakaa, niin selitän!

Ja hän jatkoi kertomustaan:

-- Ainakin kaksikymmentä kertaa olin tulla ammutuksi tällä matkalla.
Luotia ja kranaattia lensi kuin rakeita... Ja siellä oli keisari ...
rohkea mies!... Ja kun viimein pääsin Balaniin, niin lähdin juoksemaan
ja juoksin...

Henriette tarttui hänen käsivarteensa.

-- Mutta minne minun mieheni jäi?

-- Miehenne? Weiss, hän jäi sinne, hän!

-- Miten? Sinne, Bazeillesiin?

-- Niin, hän sai käteensä pyssyn, kaatuneen sotamiehen kiväärin, ja
ampuu...

-- Ampuu! Ja miksi?

-- Hän vimmastui niin ett'ei enää tietänyt mitä teki! Minä koetin
houkutella ja houkutella lähtemään, vaan kun ei tullut niin jätin --
tietysti.

Henriette tuijotti häneen silmiään räpäyttämättä. Kukaan ei puhunut
mitään. Hetken perästä Henriette sanoi levollisesti:

-- No, niinpä menen minäkin!

Hän Bazeillesiin? Millä ihmeen tavalla? Se oli kerrassa mahdotonta,
suurinta hulluutta maailmassa! Delaherche pelotteli luodeilla ja
kranaateilla, joita tuli satamalla, Gilberte piteli hänen käsistään
kiinni ja vanha rouvakin rukoili ja selitti, ett'ei hänen millään
muotoa pitäisi lähteä. Mutta hän vastasi hiljaa ja levollisesti:

-- Elkää puhuko mitään, minun täytyy mennä!

Ja hän pysyi päätöksessään, odotti vaan sen verran, että Gilberte solmi
mustan pitsiliinansa hänen päähänsä. Delaherche toivoi saavansa hänet
tieltä käännytetyksi ja sanoi lähtevänsä saattamaan ainakin Balanin
portille. Vaan silloin hän huomasi vahtisotamiehen, joka keskellä
lääkärien ja sairaanhoitajien kiirettä edestakasin käyskenteli
vaunuvajan ovella; ja hänen mieleensä juolahtivat seitsemännen osaston
miljoonat ja hänen täytyi hypätä katsomaan, olivatko ne vielä tallella.
Sillä välin Henriette jo ennätti portista ulos.

-- Mutta odottakaa nyt taivaan nimessä! Te olette, niin totta kuin
elän, samanlainen huimapää kuin miehenne!

Toiset sairasvaunut kääntyivät pihaan, Henrietten täytyi pysähtyä,
kunnes ne ajoivat portista. Nämä olivat paljon vaarallisemmin
haavotettuja ja heitä ei ollut kuin kaksi, pitkällään pienillä
lavoilla. Toiselta oli mennyt käsi tyyten mäsäksi ja kupeessa oli
reikä, toisella ei ollut jalkateriä enää. Tohtori Bouroche nostatti
hänet heti pöydälleen ja alotti ensimmäistä leikkausta apulaislääkärien
sekä sairaanhoitajien ympärillä häärätessä. Rouva Delaherche ja
Gilberte istuivat nurmella kääreitä leikellen.

Tehtailija tavoitti pian Henrietten.

-- Elkää nyt, hyvä rouva Weiss, tehkö sellaista mielettömyyttä!...
Miten te löydätte siellä Weissin? Eikähän se ole sanottu, että hän enää
perillä onkaan... Minä vakuutan teille, että nyt on aivan mahdotonta
päästä Bazeillesiin.

Vaan Henriette ei kuunnellutkaan. Hän kiiruhti askeleitaan ja kääntyi
Ménilin kadulle päästääkseen suoraan Balanin tielle. Kello oli melkein
yhdeksän ja Sedania ei synkistänyt enää aamun harmaa väritys. Heleä
auringonvalo muodosti syviä varjoja talojen seinustalla, hätääntyneitä
ihmislaumoja tunkeili kaduilla, jossa ehtimiseen laukkasi sanantuojia
ja -viejiä. Muutamien aseettomien sotamiesten ympärille oli muodostunut
ryhmä. He olivat juuri saapuneet, toiset lievästi haavotettuina, toiset
ylen hermostuneina, huutaen ja viuhtoen käsillään. Eikä kaupunki olisi
sittenkään suuresti eronnut tavallisesta arkiolostaan, ell'eivät puodit
olisi olleet kiinni ja uutimet ikkunoita peittämässä. Ja lisäksi
alituinen tykinpauke, joka pani maan jalkojen alla, seinät, vieläpä
katotkin tärisemään.

Delaherche riensi äänetönnä Henrietten rinnalla ristiriitaisten
ajatusten vallassa. Hänen velvollisuutensa olisi ollut seurata tätä
yksinäistä, turvatonta naista, vaan miten uskaltaa, hirvitä lähteä
jälleen kuulatuiskuun Bazeillesin tielle? Mutta Balanin portilla heidät
eroittikin toisistaan upseerijoukko, joka ratsasti kaupunkiin. Siinä
olikin kauhea tungos, kaikki olivat rientäneet sinne uutisia saamaan.
Delaherche juoksi vähän matkaa ja palasi taas ihmistungoksesta
etsimään; vaan ei, Henriette oli kadonnut, hän oli varmaankin jo
ennättänyt lähteä maantielle. Ja tehtailija luopui turhasta
etsimisestään.

-- Sitä parempi! Mutta harmillista se sentään oli!

Portilta hän palasi takasin kaupunkiin ja kuljeskeli katuja ylös ja
alas, ett'ei vain mikään nähtävä jäisi näkemättä, mutta häntä vaivasi
kumminkin yhä kasvava levottomuus. Mikä tästä lopuksi tulee? Ja jos
sotajoukko joutuu tappiolle, niin eikös kaupunki tule hirveästi
kärsimään? Vastaukset näihin kysymyksiin olivat epävarmat, ne
riippuivat kokonaan asiain kulusta. Mutta hän vapisi sentään pelosta
ajatellessa tehdastaan Maquakadun varrella, josta kaikki arvopaperit
kumminkin oli viety varmaan kätköön. Hän suuntasi askeleensa
raatihuoneelle, jossa kaupungin valtuusmiehet olivat koolla. Siellä hän
viipyi koko kauvan, muuta uutta kuulematta kuin että taistelu oli
kääntynyt huonolle puolelle. Armeija ei tietänyt enää ketä totella.
Kenraali Ducrot oli ollut kaksi tuntia ylipäällikkönä ja silloin se oli
peräytynyt, vaan kenraali Wimpffenin päästyä ohjaksiin sitä taas
ajettiin eteenpäin. Ja tämä käsittämätön häilyväisyys, asemain jälleen
valloittaminen, joista juuri oli luovuttu, velttous ja suunnitelman
puute jouduttivat tappiota.

Delaherche astuskeli aina ruununvoudin talolle katsomaan, joko keisari
oli palannut. Mutta siellä hän ei kuullut muuta kuin että marsalkan
haava, joka juuri oli sidottu, ei ollut vaarallinen sekä että hän
nukkui levollisesti. Vaan tultuaan kello yksitoista kadulle jälleen oli
siellä vastassa pitkä jono pölyisiä ratsastajia, jotka ajoivat käyten,
ja heidän etunenässään keisari. Hän palasi oltuaan neljä tuntia
taistelukentällä, kuoleman kidassa, vaan kuolema ei ollut sittenkään
häntä huolinut. Tuskan hiki oli viruttanut pois maalin kasvoilta,
jäykistetyt ja mustatut viikset riippuivat veltosti suupielissä,
tuhanharmailla kasvoilla asui kuolemantuska. Eräs upseeri, joka jäi
Eurooppa nimisen majatalon luo, kertoi retkestä, sanoi, että he olivat
kulkeneet Moncellesta Givonneen pitkin kapeaa laaksoa ensimmäisen
osaston miesten keskessä, jotka saksilaiset olivat hätyyttäneet pienen
puron oikealle rannalle. Ja palanneet he olivat Givonnen tietä, jossa
vallitsi sellainen tungos, että jos keisari olisi vielä tahtonut
kääntyä takasin, se ainoastaan suurimmalla vaikeudella olisi
onnistunut. Ja mitäpä hyötyä siitä sitäpaitsi olisikaan ollut?

Kun upseeri parhaallaan kertoi kertomustaan kuului peloittava rymähdys.
Kranaatti oli musertanut uuninpiipun Sainte Barben kadun varrella.
Siitäkös mylläkkä syntyi; joukosta kuului kimakoita naisten huutoja.
Delaherche painautui seinää vasten kun toinen rysäys kuului ja kaikki
ikkunanruudut läheisessä talossa murskautuivat pieniksi sirpaleiksi.
Mitä, jos he nyt rupeavat ampumaan Sedania! Hän hyökkäsi huimaa vauhtia
kotiinpäin. Hänen täytyi, täytyi paikalla saada varmuutta! Tehtaan
katolta näki laajalti kaupunkia sekä sen ympäristöjä.

Hän kipusi katolle ja tyyntyi heti. Taistelu oli kaupungin yläpuolella,
luodit saksalaisten pattereista Marféen ja Frenoisin harjuilla eivät
voineet vahingoittaa kaupungin taloja, vaan putoilivat Algierin
ylängölle. Ensin hän arveli, että ne kranaatit, jotka olivat vast'ikään
kaupungissa räjähtäneet, olivat jotenkin sinne eksyneet, sillä Sedania
ei vielä pommitettu, vaan lähemmin tarkastettuaan hän tuli siihen
päätökseen, että ne oli lähetetty vastaukseksi muutamiin laukauksiin,
jotka oli ammuttu linnan tykistöstä. Hän kääntyi pohjoseen päin ja
katseli linnoitusta, tuota suurta mustunutta rakennus-sokkeloa, joka
näytti suuremmoiselta ja lapselliselta samalla. Hänen mielensä kävi
niin haikeaksi sitä katsellessa. Mitä hyötyä siitä nyt oli ja sen
kanuunoista, joiden luodit lentelivät helposti toisesta taivaan
reunasta toiseen? Se ei ollut valmistaunut taisteluun. Ei sillä ollut
aseita, ei ruutia, ei miehistöä. Tuskin kolme viikkoa takaperin oli
kuvernööri muodostanut pienen joukon hyväntahtoisista kaupunkilaisista
hoitamaan niitä muutamia tykkiä, jotka vielä olivat kunnossa. Ei ollut
kuin seitsemän eli korkeintaan kahdeksan latinkia joka tykin osalle ja
niitä täytyi pitää säästäin, ammuttiin vain pari kertaa tunnissa,
kunnian vuoksi, sillä luodit eivät lentäneet lähimainkaan perille, vaan
putoilivat vastapäätä oleville niityille. Viholliset patterit
vastasivatkin vain silloin tällöin, ikäänkuin olisivat tunteneet
ylenkatsetta ja sääliä.

Nämä patterit vetivät ehdottomasti Delaherchen huomion puoleensa. Hän
tähysteli uteliaasti Marféen kumpuja kun muisti suuren kaukoputkensa,
jolla oli usein ympärystöjä katolta tarkastanut. Hän riensi sitä
noutamaan ja katseli palattuaan vainioita, puita, taloja sekä viimeksi
Frenoisin suurta patteria ja sen yläpuolella upseeriryhmää, jonka Weiss
oli Bazeillesista epäselvästi nähnyt. Mutta kiikarin avulla eroitti
Delaherche heidät aivan selvästi, näki kohta, että ne olivat ylempiä
upseereja ja arvasi johonkin esikuntaan kuuluviksi. Muutamia makasi
pitkällään nurmikossa, toiset seisoivat ryhmissä. Ja heidän edessään
seisoi eräs mies ypö yksinään. Hän näytti kuivalta ja laihalta sekä oli
puettu yksinkertaseen sotilaspukuun, joka kumminkin ilmaisi
hallitsijan. Aivan varmasti siinä oli Preussin kuningas, pikkusena kuin
pikkulilli, kuin tinasotamies hänen kaukoputkensa lasissa. Vähitellen
hän tuli aivan varmaksi että oli arvannut oikein, eikä voinut enää
kääntää silmiään pois tuosta sanomattoman pikkuruisesta miehestä, jonka
kasvot eivät näyttäneet suuremmilta kuin nuppineulan pää.

Päivä ei ollut vielä puolessa ja kuningas seurasi armeijainsa
matemaattisesti tarkkaa, järkähtämätöntä marssia. Ne tunkivat eteenpäin
ennakolta määrätyitä teitään ja pitensivät yhä sotilas- ja tykkivyötä,
joka oli alkanut muodostua Sedanin ympärille. Vasen siipi, joka oli
tullut Doncheryn ketoa, jatkoi reittiään Saint-Albertin solalle
Saint-Mengesin ja Fleigneuxin ohi; ja hän näki selvästi XI:n
armeijaosaston takana, joka oli tulisessa taistelussa kenraali Douayn
joukkojen kanssa, V:n armeijaosaston metsän peitossa lähenevän Illyn
kiviristiä sillä välin kun patteriat vuorottelivat yhtä mittaa niin
että koko taivaan ranta näytti olevan yhtenä tulena. Oikea siipi otti
haltuunsa koko Givonnelaakson, XII:s osasto anasti Moncellen, kaarti
oli marssinut Daignyn kautta ja meni parhaallaan puron yli suunnaten
suoraan kiviristille, pakotettuaan kenraali Ducrotin vetäytymään
Garennen metsän taakse. Ponnistus vielä ja Preussin perintöprinssi
saattoi antaa kättä Saksin perintöprinssille aavalla tasangolla
Ardennin metsän laidassa. Kaupungin eteläpuolella ei näkynyt enää
Bazeilles, se peittyi tykkänään pölyyn ja savupilviin, joita tuprusi
palavista taloista.

Ja kuningas seisoi levollisena katsoen ja odottaen. Tunti ehkä, eli
kaksi, kenties kolmekin, tässä oli ainoastaan kysymys ajasta; toinen
rattaan hammas liittyi toiseen, hävityskone oli pantu liikkeelle ja
teki tehtävänsä. Iloisen säteilevän taivaan alla supistui
taistelutanner supistumistaan, pienten mustien pisteiden vimmattu
vilinä vetäytyi lähemmä Sedania. Ikkunan ruudut välähtelivät
kaupungissa, näytti kuin joku talo vasemmalla, Cassinen etukaupungin
puolella, olisi ollut tulessa. Mutta etempänä, Doncheryn ja Carignanin
seutuvilla lepäsivät kentät jälleen autioina, siellä vallitsi lämmin,
säteilevä rauha; Maasin kirkas pinta, elämästään iloitsevat puut,
laajat hedelmälliset vainiot, viheriät niityt värähtelivät puolipäivän
helteessä.

Kuningas kääntyi seurueensa puoleen kysyen jotain. Hän halusi tietää
kaikki, tuntea kaikki, olla elävässä yhteydessä noiden elävien
tomuhiukkasten kanssa, jotka hänen viittaustaan tottelivat. Oikealla
puolellaan liiteli ilmassa tykin pauketta pelästynyt pääskyparvi, yleni
korkealle ja katosi etelään päin.



IV.


Ensimmältä pääsi Henriette nopeasti rientämään Balanin tietä. Kello oli
vasta vähän yli yhdeksän ja talojen sekä puutarhojen reunustama tie oli
vielä melkein tyhjä, vaan kuta lähemmä kauppalaa hän tuli sitä
vaikeampi oli päästä eteenpäin. Hänen täytyi joka hetki väistyä
seinävierille marssivien joukkojen tahi pakolaisten tieltä ja pieni kun
oli, puettuna tummaan hameeseen, somat hienoset hiukset ja kalpeat
kasvot melkein pitsiliinan peitossa, ei häntä monikaan huomannut ja hän
sai häiritsemättä jatkaa kulkuaan.

Mutta Balanissa tukkesi rykmentti merijalkaväkeä tien. Siinä seisoi
suurten puiden peitossa läpipääsemätön joukko miehiä, jotka odottivat
käskyä. Hän nousi varpailleen, loppumattoman pitkältä näytti jono! Ja
hän teki rohkean yrityksen, kyyristyi kokoon ja lähti pujottautumaan
miesten välitse. Häntä tyrkittiin kyynärpäillä, hän sai monta kolhausta
pyssynperistä ja päästyään parikymmentä askelta alkoi ympäriltä kuulua
kovaäänistä vastustusta. Kapteeni käänsi päätään ja suuttui.

-- Mitä, nainen täällä? Hulluko te olette?... Minne teillä on matka?

-- Bazeillesiin.

-- Mitä? Bazeillesiin!

Ympärillä olevat miehet purskahtivat nauruun, osottelivat häntä ja
kertoivat toisilleen, minne hän aikoi. Kapteenikin näytti huvitetulta
ja sanoi:

-- Vai Bazeillesiin, tyttöseni? No, ottakaapa sitten meidät
mukaanne!... Olimme siellä äskettäin ja toivon, että pääsemme pian
jälleen, vaan sen voitte uskoa, että siellä ei ole kylmä nyt!

-- Minun täytyy Bazeillesiin miestäni tapaamaan, selitti Henriette
lauhkealla äänellään sinisissä silmissä levollinen päättäväisyys.

Nauru vaikeni, eräs vanha kersantti koetti antaa hänelle tietä ja
pakoitti kääntymään takasin.

-- Lapsi parka, ettehän te voi mitenkään tästä päästä, näettehän sen
nyt... Eikä Bazeillesiinkaan ole naisilla nyt menemistä... Tapaattehan
te miehenne sittenkin! Elkää nyt olko mieletön, kuulkaa!

Hänen täytyi antaa perään, täytyi luopua yrityksestään tunkeutua
miesten välitse Bazeillesiin, vaan hän jäi seisomaan lähelle, hän
tahtoi sittenkin täyttää aikomuksensa... Hän kuunteli miesten puhetta
ja pääsi sitten tutustumaan asioihin. Upseerit olivat katkeralla
mielellä peräytymiskäskyn johdosta, joka oli pakoittanut heidät
lähtemään Bazeillesista neljänneksen yli kahdeksan, silloin kun
kenraali Ducrot oli päässyt komentajaksi marsalkan jälkeen ja päättänyt
koota joukot Illyn harjanteelle. Ja pahinta kaikista, ensimmäinen
osasto oli peräytynyt liian äkkiä ja jättänyt Givonnen laakson
saksalaisille; ja kahdennentoista osaston, jonka rintamaa jo kovasti
ahdistettiin, vasen siipi tuli silloin kaarretuksi. Vaan nyt, kun
kenraali Wimpffen seurasi kenraali Ducrota, oli taas ensimmäistä
suunnitelmaa seurattava ja oli annettu käsky valloittaa Bazeilles
takasin, maksoi mitä maksoi, ja työntää baijerilaiset Maasiin. Eikös
ollut typerää typerämpää luopua asemasta, jota vähän ajan perästä sai
koettaa saada takasin ja vielä päälle päätteeksi vihollisen kynsistä?
He olivat kyllä valmiit kuolemaan, vaan eivät he tällaista leikkiä
käsittäneet!

Miehistössä syntyi äkkiä kuhinata. Kenraali Wimpffen tuli
seuralaisineen. Hän nousi seisomaan jalustimissa ja huusi kasvot
innosta hehkuvina:

-- Ystäväni, me emme voi vetäytyä takasin, me emme voi, sillä se olisi
kerrassa loppu... Jos meidän täytyy peräytyä, niin menemme Carignanin
tietä eikä Mezièresin... Mutta me tahdomme voittaa, te olette tänä
aamuna antaneet heitä selkään ja te tulette antamaan vieläkin!

Ja hän nelisti eteenpäin Moncelleen vievää tietä. Miehestä mieheen
kulki huhu, että hänellä oli juuri ollut kiivas väittely kenraali
Ducrotin kanssa; kumpikin pysyi kiinni suunnitelmassaan ja moitti
toisen ehdotusta, toinen selitti, että peräytyminen Mezièresin kautta
ei ollut enää tänään mahdollinen, toinen ennusti sotajoukon ennen iltaa
joutuvan täydellisesti kaarretuksi, ellei se heti vetäytynyt Illyn
harjulle. Molemmin puolin sinkoili syytöksiä, ett'eivät he tunteneet
seutua eikä joukkojen todellista tilaa. Ja valitettavasti he olivat
molemmat oikeassa.

Henriette unohti hetkeksi palavan halunsa päästä eteenpäin. Hän huomasi
vähän matkan päässä kadulla istumassa erään perheen Bazeillesta, köyhän
kankurin vaimoneen ja tyttöineen, joista vanhin oli ainoastaan yhdeksän
vuotta.

He olivat niin uupuneita ja voimattomia ponnistuksista ja tuskasta että
olivat jalattomina siihen lyyhistyneet.

-- Niin, rouva rakas, kertoi vaimo Henriettelle, meillä ei ole mitään
enää... Muistattehan rouva, meidän talomme oli kirkkotorin laidassa ja
kranaatti tulee ja sytyttää sen palamaan. Minä en ollenkaan ymmärrä,
miten me, lapset ja kaikki, pääsimme sieltä hengissä...

Pikku tytöt purskahtivat jälleen itkuun ja äiti jatkoi rajusti
viittilöiden kertomustaan:

-- Minä näin kangaspuiden palavan kuin kuivat katajat ... ja sängyn ja
huonekalut, kaikki ne menivät. Olkikupo ei sen sukkelampaan pala! Entäs
pöytäkello, jota minä en saanut pelastetuksi...

-- Paholainen heidät nielköön, manasi mies vesissä silmin, mikä meidän
eteemme nyt tulee!

Henrietten ääni värähteli hänen sanoessaan:

-- Olettehan te kumminkin yhdessä molemmat, olette terveitä ja jaksatte
tehdä työtä. Ja pikku tyttönne ovat tallella. Mitäpä valittamista
teillä oikeastaan on!

Sitten hän kyseli mitä Bazeillesissa oli tapahtunut, olivatko nähneet
hänen miestään, vieläkö huvila oli eheänä. Mutta he eivät
säikähdyksissään oikein tietäneet, vaan puhuivat ristiin. Eivät he
olleet nähneet herra Weissiä, ei kukaan. Vaan silloin huusi yksi
tytöistä, että hän oli nähnyt, pitkällään katukäytävällä suuri reikä
päässä. Saadakseen hänet vaikenemaan antoi isä tytölle läimäyksen, hän
tiesi varmasti, että se oli valhetta koko juttu. Ja mitä taloon tuli
seisoi se paikallaan vielä silloin kun he pakenivat; muistivat
huomanneensa senkin, että ovet ja ikkunat olivat tarkasti suljetut,
ikäänkuin siellä ei olisi ollut sisällä ketään. Mutta silloin ei
baijerilaisilla vielä ollutkaan hallussaan muuta kuin kirkkotori ja
heidän täytyi valloittaa kauppala katu kadulta ja talo talolta. Vaikka
on se mahtanut heille onnistua, koska koko Bazeilles kuului olevan
tulen vallassa. Ja ihmisraukat kertoivat kertomasta päästyään
näkemäänsä surkeutta, pelosta vielä vavisten, silmissä palavat talot,
virtanaan vuotava veri ja ruumiit, jotka peittivät maanpinnan.

-- Entä mieheni? kysyi Henriette.

He eivät vastanneet, eivät voineet enää puhua, vaan nyyhkivät kädet
kasvojen edessä. Ja hän jäi levollisena paikalleen seisomaan, vaikka
sydäntä kouri kauhea tuska, huulet vain värähtelivät. Mikä oli totta
mikä valhetta? Hän vakuutti itselleen, että tyttö oli erehtynyt, vaan
se ei auttanut, hän näki kuitenkin miehensä poikkipuolin kadulla
luodinläpi otsassa. Umpilukkoon suljettu talo häntä myös huolestutti:
mitä se tiesi? hän ei siis enää ollut siellä? Vakuutus, että miehensä
oli kuollut, hyhmetytti yhtäkkiä hänen verensä. Vaan kenties hän ei
ollutkaan kuin haavoitettu; ja halu rientää sinne tarttui häneen
sellaisella voimalla, että hän olisi uudelleen koettanut tunkeutua
rivien lävitse, ellei samassa olisi annettu lähtömerkkiä.

Useimmat näistä nuorista sotilaista tulivat Toulonista, Rochefortista
eli Brestistä, he olivat tuskin vielä päässeet harjoituksista eivätkä
koskaan käyneet tulessa; ja he olivat kumminkin taistelleet aamusta
alkaen vanhain sotaurhojen rohkeudella ja kestäväisyydellä. Samat
miehet, jotka olivat olleet kaikista tottumattomimmat, kaikista
huonoimmat marssimaan Reimsistä Mouzoniin tullessa, osoittautuivat nyt
kuriin tottuneimmiksi, parhaiten koulituiksi kaikista, pysyivät
kiivaimmassa tulessa veljellisesti koossa itseuhraavaisuuden ja
velvollisuuden tunteen elähyttäminä. Merkin kajahdettua he palasivat
taisteluun ja uudistivat hyökkäyksen vaikka olivat pakahtua harmista.
Kolmasti oli luvattu divisioona avuksi; se oli vain kiihotusta, apua ei
kuulunutkaan. He tunsivat, että olivat hyljättyjä, että heidät
tahdottiin uhrata. Ja se oli heidän henkensä, jota vaadittiin nyt
Bazeillesiin takasin vietäessä. He tiesivät sen ja antoivat napisematta
henkensä, supistivat rivit ja lähtivät puiden suojasta avonaiselle
tielle kranaatti- ja kuulatuiskuun.

Henrietteltä pääsi syvä helpottava huokaus. Vihdoinkin, he lähtivät
toki! Hän kulki perässä toivoen pääsevänsä heidän mukanaan
Bazeillesiin, altisna juoksemaankin, jos he juoksivat. Vaan eipä
kestänyt kauvan ennenkun sotamiehet pysähtyivät. Luotia satoi
satamalla; jos Bazeilles oli takasin otettava täytyi valloittaa joka
kyynärä maata, joka kuja, joka tupa, joka peltotilkka oikealla ja
vasemmalla puolella. Etumaiset rivit ampuivat, kulku oli sanomattoman
hidasta, joka silmänräpäys kohtasi esteitä. Sillä tavoin eihän ikään
tule perille, ei, jos jää siihen rivien taa odottamaan kunnes ne ovat
voittaneet. Hän teki nopean päätöksen ja kääntyi oikealle pienelle
polulle, joka johti niityille.

Henrietten aikomus oli kiertää Bazeillesiin laajojen niittyjen kautta,
joita on pitkin Maasin vartta, vaan siinä hän pettyikin. Yhtäkkiä
loppui tie pieneen välkkyvään mereen; hänen mieleensä ei ollut
juolahtanut, että alavat niityt oli varovaisuudesta laskettu veden
alle. Hän aikoi ensin lähteä samaa tietä takasin, vaan muutti sitten
tuumansa ja astui niityn reunaa, vajoten nilkkaa myöten märkään
heinikkoon. Vaan parin sadan kyynärän päässä oli vastassa lauta-aita.
Sillä kohti aleni maanpinta, vettä oli puolentoista kyynärän syvältä ja
aidassa kiinni. Siitä ei voinut mitenkään päästä. Hän puristi kätensä
nyrkkiin ja ponnisti kaikki voimansa, ettei purskahtaisi itkuun. Ja
lähti, vähän aikaa itkun kanssa taisteltuaan, aitavartta ylöspäin
kulkemaan kunnes tuli pienelle polulle, joka vei hajallaan olevien
talojen luo. Ja silloin hän luuli päässeensä pahimmista vaikeuksista;
kaikki nämä lukemattomat pienet tiet ja polut, jotka johtivat
kauppalaan, olivat vanhoja tuttuja.

Mutta siellä putoili kranaatteja. Henriette pysähtyi kauhistuneena kun
kuuli tärisyttävän räjähdyksen. Pommi oli lauennut ainoastaan muutaman
kyynärän päässä, hän tunsi ilmanpainonkin. Katsellen harjuja vasemmalla
puolen virtaa, jossa saksalaiset patterit savusivat, hän taas lähti
astumaan. Hän tahtoi pitää varuilla, milloin kranaatit tulivat, ja
juosta tieltä pois, sillä hän ei tahtonut kuolla; hän tahtoi löytää
miehensä, tuoda hänet pois sieltä surman suusta, elää hänen kanssaan
jälleen onnellista, onnellista elämää. Kranaattia tippui yhä, hän hiipi
aidan vierustaa ja haki suojaa joka puusta ja pensaasta. Vaan nyt oli
edessä avoin paikka, jolla kohti tie jo oli ihan täynnä kranaatin
sirpaleita. Hän odotti erään aitan nurkalla kun huomasi kuopasta tien
vieressä lapsenpään pistävän esille, joka uteliaasti kurkisteli
ympärilleen. Se oli kymmenvuotias paljaskoipinen pojan nulikka, pieni
kuljeksija, jolla ei ollut päällään muuta vaatetta kuin paita ja
hajalliset housut, vaan jolla kumminkin oli ihmeesti hauskaa ja vielä
taistelun johdosta. Pienet mustat silmänsä kiilsivät ja hän hypähteli
ilosta joka kerta kun pommi räjähti.

-- Hih! kuinka lystiä... Elä tule, tuossa lentää vielä yksi!... Pomm!
osasipas peto paukahtaa!... Elä tule, elä tule nyt!

Ja joka kerta kun kranaatti tuli sukelsi poika kuopuraansa, pisti taas
pörhöpäänsä näkyviin ja painautui samassa jälleen piiloon. Henriette
teki sen huomion, että kranaatit tulivat Lirystä ja että Pont-Maugisen
ja Noyersin patterit ammuskelivat Balania. Hän näki selvästi savun
ammuttaessa tuprahtavan ilmaan ja kuuli suhahduksen paukauksen jälkeen.
Vaan nyt tuntui ampuminen laimenevan, köykäset savuhattarat haihtuivat
hiljoilleen.

-- Kas nyt niille varmaankin annetaan ryyppyjä, huusi poika, joutukaa
nyt! Antakaa kätenne tänne, niin juostaan!...

Hän tarttui Henrietten käteen ja veti muassaan; ja he vilistivät niskat
kumarassa aukean paikan ohitse. Yli päästyä he seisahtuivat haasian taa
ja katsoivat jälelleen. Taasen tuli kranaatti lentäen ja paiskautui
aittaan, jonka viereltä he juuri olivat lähteneet. Pelottavalla
jyskeellä rämähti huone kasaan.

Pojasta oli tämä niin hupaista, että hän tanssi ja pyöri
ihastuksissaan.

-- Hyvä! Sepä vasta rytinätä oli!... Mutta paras oli, että laukkasimme
pois sieltä.

Mutta Henriette kohtasi toistamiseen esteitä, jotka näyttivät
voittamattomilta, puutarha-aitoja ilman pienintäkään rakoa eli solaa,
josta olisi päässyt puikahtamaan. Pieni seuralaisensa nauroi yhtä
mittaa ja tuumasi, että kun päästä tahtoo niin pääseekin. Hän kipusi
aidan harjalle ja auttoi hänetkin sinne. Ja ykskaks he seisoivat
vähässä ruokakasvitarhassa herne- ja papupenkkien keskellä. Sitä
ympäröi joka puolella aita ja heidän täytyi mennä pienen
puutarhurinmajan kautta, että pääsivät sokkelosta ulos.

Poika astui viheltäen edellä. Hän avasi oven ja he tulivat tyhjään
suojaan ja siitä toiseen, jossa näkivät vanhan vaimon, ainoa
luultavasti, joka oli kotona talon asukkaista. Hän seisoi pöydän
ääressä vallan tyrmistyneenä, katseli äänetönnä näitä kahta
tuntematonta ihmistä, jotka sanaakaan virkkamatta kulkivat hänen
talonsa kautta. Sen toisella puolella oli pieni katu, jota seurasivat
vähän matkaa, vaan sitten oli taas uusia esteitä edessä ja he saivat
kulkea pitkän matkan aitojen ja kaikenmoisten tukkeiden yli kipuamalla,
oikasivatpa tarpeen vaatiessa navettojen ja tallien kautta eli
puikahtivat ikkunoista, miten vain pääsivät. Koirat haukkuivat ja
kerran oli lehmä, joka pakeni häntä ojolla, puskea heidät kumoon. Mutta
nyt he eivät varmaankaan enää olleet kaukana Bazeillesista, sillä
nenään tuntui palaneen kärsky ja suuret punertavat pilvikasat
pimensivät vähä väliä auringon.

Kulkupoika seisahtui äkkiä Henrietten eteen.

-- Kuulkaas, mihin te oikeastaan olettekaan matkalla?

-- Etkö sinä sitä tiedä, Bazeillesiin tietysti.

Poika luirautti pitkän vihellyksen ja nauroi tyytyväisesti.

-- Bazeillesiin... Ei kiitos, sinne en minä lähde, muuanne minä menen.
Hyvästi!

Ja hän juoksi tiehensä, meni niinkuin oli tullutkin.

Maantieltä kuopasta oli Henriette hänet löytänyt ja kadotti näkyvistään
aidan-nurkkaukseen eikä luultavasti tulisi häntä enään koskaan
näkemään.

Yksin jäätyään alkoi Henrietteä pelottaa. Tuosta heikosta lapsesta ei
hänellä ollut mitään turvaa, mutta se oli kuitenkin viihdyttänyt häntä
lörpötyksillään. Nyt hän värisi, hän, joka luonteeltaan oli niin
rohkea. Kranaatteja ei enään pudonnut, saksalaiset olivat laanneet
ampumasta Bazeillesia epäilemättäkin pelosta että sattuisivat tappamaan
omiaan, jotka olivat herroina kylässä. Muutamia minuutteja sitten kuuli
luotien suhisevan kuin mehiläispesässä, josta hänelle oli kerrottu ja
jonka hän nyt tunsi.

Kääntyessään erään talon kulmassa, kuuli Henriette korvansa juuressa
kumean äänen, ja kalkkikappaleet, jotka putosivat alas, panivat hänet
äkkiä pysähtymään: luoti oli sattunut rakennukseen; hän jäi kalpeana
seisomaan.

Ennenkun hän sai selville olisiko kyllin rohkea jatkamaan matkaansa,
sai hän otsaansa lyönnin, niinkuin vasaralla; hän putosi
puolipyörtyneenä polvilleen. Toinen luoti, joka oli ponnahtanut maasta
takaisin, oli sattunut otsaan, vähän yläpuolelle vasenta silmää ja
jätti siihen suuren mustelman. Kun hän koetti otsaansa käsillään,
tulivat ne punaisiksi verestä. Mutta sormillaan tunsi hän, että päänsä
oli eheä ja vahingoittumaton; ja rohkaistakseen itseään, toisti hän
ääneen:

-- Se ei tee mitään ... se ei tee mitään ... ei kerrassaan mitään...
No, minä en pelkää, e-en! minä en pelkää!

Ja se olikin totta, hän nousi ylös ja meni eteenpäin väliäpitämättä
luodeista; ei hän enään ollut niitä muistaakseenkaan. Koettamatta
suojella itseään, käveli hän reippaasti, pää pystyssä, päästäkseen pian
määräpaikkaan. Luodit lentelivät yltympärillä, toistakymmentä kertaa
oli hän tulla tapetuksi, mutta eipä ollut sitä huomaavinaan. Vihdoin
oli hän lähellä Bazeillesia, hän astui ruohokentän yli tullakseen
tielle, joka meni läpi koko kylän. Saapuessaan tielle, näki hän
oikealla puolen, kahden sadan askeleen päässä oman talonsa ilmitulessa.
Auringon kirkkaan loisteen tähden ei näkynyt liekkiä, mutta katto oli
kuitenkin puoleksi sisäänpudonnut, ja ikkunoista tuprusi musta sakea
savu. Silloin alkoi hän voimiensa takaa kiiruhtaa eteenpäin.

Kello 8:sta alkain oli Weiss ollut sisäänsuljettuna sinne, eroitettuna
joukoista, jotka olivat peräytyneet. Mahdotonta oli mennä Sedaniin,
sillä baijerilaiset, jotka olivat tunkeutuneet Montivilliers-puiston
lävitse, olivat sulkeneet pakotien. Hän oli yksin kiväärineen ja
patruunineen, jotka olivat hänelle jääneet. Yhtäkkiä huomasi hän ovensa
edustalla kymmenkunta sotilasta, jotka, kuten hänkin, oli eroitettu
tovereista; nämä katselivat ympärilleen etsien suojaa, jossa voisivat
myydä elämänsä niin kalliisti kuin mahdollista. Hän meni alas
päästämään heidät sisään ja nyt oli huoneessa täysi vartiajoukko:
kapteeni, korpraali ja kahdeksan miestä ja kaikki olivat päättäneet,
etteivät antautuisi.

-- Mitä tämä on! Laurent, oletko sinä siellä? -- huudahti Weiss
hämmästyneenä nähdessään joukossa erään pitkän, laihan miehen, joka
piti kädessään kaatuneelta ottamaansa kivääriä.

Laurent, joka oli puettu siniseen verkapukuun, oli noin 30-vuotias; hän
palveli nykyään puutarhurin luona, hiljan kadotettuaan äitinsä ja
puolisonsa, jotka molemmat kuolivat kovaan kuumeesen.

-- Miksi en olisi? -- vastasi hän. -- Minulla ei ole muuta kuin oma
itseni, sen voin kyllä hyvästi antaa... Ja sitte, tiedättehän, että se
huvittaa minua. -- Minä sivumennen sanoen, en ammu huonosti ... ja
totta tosiaan ammun yhden näistä aaseista joka laukauksella!

Sillä aikaa olivat kapteeni ja korpraali tarkastaneet huoneuksen.
Alakerrassa ei ollut mitään tekemistä; he olivat tyytyväiset
nostettuaan huonekalut ikkunoiden ja ovien eteen, koettaen siten tehdä
mahdollisesti lujimman salpauksen. Senjälkeen kapusivat he kolmeen
pieneen sokkeloon ensimmäisessä kerroksessa. Täältä ja ylhäältä
ullakosta tahtoivat he puolustaa itseänsä, samassa havaiten parhaaksi
Weissin varustukset, hän oli nimittäin patjoilla tukkinut ikkuna-aukot,
laittaen niihin taitavasti ampumareikiä. Kun kapteeni kumartui ulos,
tarkastaakseen ympäristöä, hämmästyi hän kuullessaan lapsen itkua.

-- Mitä tämä on? ... kysyi hän.

Samassa huomasi Weiss likeisessä värjäyslaitoksessa pienen sairaan
Charlen makaavan valkeiden raitien välissä, kasvot kuumeesta punottaen.
Janoaan sammuttaakseen huusi hän äitiään, mutta tämä makasi lattialla,
pää muserrettuna.

Weiss vastasi surullisesti, osottaen lasta:

-- Se on eräs lapsiraukka, jonka äidin kranaatti on tappanut;
senpätähden lapsi nyt itkee.

-- Piru heidät vieköön, mutisi Laurent, sen he saavat maksaa.

Weiss ja kapteeni, mukanaan puutarhuripoika ja kaksi miestä, olivat
menneet ullakkoon, voidakseen paremmin nähdä kadulle, jonka varrella
kirkkotori oli. Se oli nyt baijerilaisten vallassa. Mutta nämä kulkivat
eteenpäin suurella vaivalla ja varovaisuudella. Eräässä kadun kulmassa
pieni joukko jalkaväkeä hätyytti heitä melkein neljännestunnin verran
ja ottelu olikin niin ankara että kuolleita makasi läjittäin. Sitte
anastivat he erään talon toisessa kulmassa, ennenkun menivät edemmäksi.

Yht'äkkiä nähtiin savun keskellä naisen eräästä ikkunasta ampuvan
kiväärillä. Se oli erään leipurin talo ja sielläkin oli sotilaita
muiden asukasten keskellä ja kun viholliset vihdoinkin olivat saaneet
tämän talon valtaansa, kuului sieltä kiljuntaa ja kauheata meteliä...
Ihmisjoukko, joiden seassa voi huomata nuoria ja vanhoja, miehiä ja
naisia, ajettiin toisella puolen katua olevan muurin luo -- senjälkeen
kuului kiväärin laukaus, verta purskahti aina kattoon asti. Saksalaiset
olivat taipumattomia. Kukin sotaväkeen kuulumaton, jolla tavattiin
aseita, ammuttiin paikalla syytettynä siitä että oli asettunut kansain
oikeuksien ulkopuolelle. Kiivas vastustus, jota kohtasivat kylässä,
saatti heidät raivostumaan ja suuret tappiot, joita olivat kärsineet
viimeisten viiden tunnin aikana, ärsytti heidät julmaan kostoon.
Katuojat valuivat verta, ruumiit sulkivat kadut, kaatuneet makasivat
suurissa läjissä, kuului ainoastaan korahduksia ja valittavia
huudahduksia. Joka rakennukseen, jonka viholliset anastivat, nähtiin
muutamien viskaavan palavia olkia, toisien sytyttävän valkeata
tulisoihduilla, vielä toisien valelevan muureille paloöljyä; ja kohta
olivat kadut yhtenä tulimerenä.

Keskellä kylää oli Weissin talo lukituin ovin ja tukituin ikkunoin,
kuin varustettu linnoitus, joka odotti vihollista.

-- Huomatkaa, tuossa he tulevat! huusi kapteeni.

Ullakosta ja ensimmäisestä kerroksesta yht'aikaa ammuttu laukaus kaatoi
kolme baijerilaista, jotka hiljaa hiipivät muurien varjossa. Toiset
peräytyivät, peittäytyen rakennuksien suojaan; ja nyt alkoi piiritys;
sellainen kuulatuisku roiski muuria vastaan, että luuli olevan kovan
raesateen. Yli kymmenen minuutin ammuttiin täten aikaansaamatta
suurempaa vahinkoa kuin että kalkitus irtautui rakennuksista.

Eräs mies, jonka kapteeni oli ottanut mukaansa ullakolle, oli
varomattomuudesta näyttäytynyt ikkunassa ja tuli tapetuksi paikalla;
kuula oli sattunut otsaan.

-- Soo ... nyt on meitä yksi vähemmän, murisi kapteeni. Pitäkää toki
vaari itsestänne -- älkää antako ampua itseänne huvin vuoksi.

Itse oli hän ottanut kiväärin, jolla ampui vihollista ikkunaverhon
suojaamana. Mutta Laurent, puutarhurin poika, herätti hänen
ihmettelyänsä. Tämä oli asettunut polvilleen ja piti pyssyn suuta
eräässä ampumareiässä eikä ampunut kertaakaan ohitse, vaan ilmoitti jo
edeltäpäin tuloksen.

-- Kas niin, -- nyt tuo pieni sinipukuinen upseeri -- sydämmeen -- sen
jälkeen tuo pitkä, laiha -- ihan silmien väliin -- nyt sitten tuo
punaisella parralla, jota kauan olen katsellut -- häntä pitää ampua
vatsaan. Ja joka kerralla kaatui mies ammuttuna, niinkuin hän oli
ilmoittanut. Hän tähtäsi tarkkaan, eikä hätäillyt ensinkään, muuten
ajatteli tekevänsä tarpeeksi jos ampuu yhden kerrallaan nurin.

-- Voi, jospa minulla vaan olisi hyvät silmät, huudahti Weiss
raivoisasti.

Hän oli vast'ikään särkenyt silmälasinsa ja oli siitä nyt huolissaan.
Hänellä ei ollut enään muuta, kuin lornjettinsa, mutta oli aivan
mahdotonta saada niitä pysymään paikallaan, sillä hiki virtasi pitkin
hänen kasvojansa. Usein ampui hän umpimähkään ja tuskin voi pitää
pyssyä kädessään: niin kiihoittunut oli hän. Kaikki hänen tavallinen
iloisuutensa ja maltillisuutensa oli poissa, joka hetki tuli hän
kiivaammaksi.

-- Älkää karehtiko, ei se mitään auta, sanoi Laurent. Malttakaappas,
tähdätkää hyvin huolellisesti tuota, joka on ilman kypäriä, -- tuota,
joka on höystekauppiaan talon nurkalla ... kas niin -- se oli hyvä --
te ammuitte häneltä jalan, -- katsokaapas, kuinka hän potkielee
verissään.

Weiss hiukan vaaleni ja murisi:

-- Voi ... tappakaa hänet.

-- Tuhlaisinko minun kuulani! En koskaan maailmassa! Ei! -- nyt otan
minä mieluummin toisen, tuo on jo kuitenkin kuoleman oma!

Hyökkääjät olivat huomanneet että ullakon aukon luona oli joku
erinomainen ampuja. Ei kukaan ihminen voinut elävänä lähestyä taloa.
Sentähden komennettiinkin esille uusia, reippaita joukkoja, jotka
luodeillaan lävistivät katon liuskakivet, ikäänkuin ne olisivat olleet
ohutta paperia. Kuulat tunkeutuivat sisään joka paikkaan, suhisten kuin
mehiläisparvi. Joka silmänräpäys oli henki vaarassa.

-- Menkäämme alas, sanoi kapteeni, me voimme vielä pysyttäytyä piilossa
ensimmäisessä kerroksessa. Mutta kun hän lähestyi rappusia, sattui
kuula hänen kylkeensä ja hän kaatui.

-- Tuhat tulimmaista!

Weiss ja Laurent sekä vielä elossa oleva sotamies tahtoivat raahata
hänet alas, vaikka hän pyysi etteivät hänestä huolehtisi. Hän oli
tehnyt tehtävänsä ja voi olla yhtä hyvin siellä kuin täällä. Kuitenkin
tahtoi hän johtaa puolustusta, kun he olivat vieneet hänet sänkyyn.

-- Ampukaa joukkoon, älkää välittäkö seurauksista. Niin kauan kun
tulenne ei vähene, ovat he siksi varovaisia, etteivät tule lähemmä.

Pienen talon piiritystä kesti yhä. Useasti näytti siltä kuin katto ja
seinät kaatuisivat ankarassa kuulatuiskussa, mutta kun laukaukset
hiukan harvenivat, kohosivat ne savupilvien keskeltä uudestaan. --
Viholliset hurjistuivat kun kelvoton rakennus tuotti heille niin suurta
tappiota.

Sotilaat kiroilivat ja ampuivat kaukaa uskaltamatta rynnätä lyömään
alikerran ovet ja ikkunat säpäleiksi.

-- Malttakaa -- huusi korpraali -- kas tuolla ikkunaverhot putoavat
alas.

Kuulatuisku oli temmannut ikkunaverhon paikoiltaan, mutta Weiss ryntäsi
esiin, työnsi aukkoon kaapin, jonka takaa Laurent voi jatkaa
puolustusta.

Eräs sotilaista makasi vertansa vuodattaen hänen jaloissaan, leuat
murskana. Toinen sai kuulan kaulaan, vieri muuriin asti, jossa
taukoamatta korisi, ruumiinsa väristessä suonenvedon tapaisesti. Nyt
heitä oli vain kahdeksan, kapteenia lukuunottamatta, joka oli niin
heikko, ettei voinut puhua, mutta joka vielä kättenliikkeillä antoi
käskyjään istuen sängyssä.

Kolmea alakerroksen huonetta alkoi olla mahdotonta puolustaa; kipsin
palasia putoeli välikatosta ja seinistä; tuolit ja kaapit särkyivät
kuin kirveen iskuista. Ja -- mikä pahinta -- ampumavarat olivat pian
loppumaisillaan.

-- Sepä vahinko, murisi Laurent, nythän oli käydä niin mainiosti.

Weissille juolahti äkkiä jotain mieleen.

Hän muisti kuolleen sotilaan ylhäällä ullakossa, ja meni ottamaan hänen
patruunansa. Suuri palanen katosta oli revitty pois, hän näki kirkkaan
sinisen taivaan ja herttainen auringon paiste hämmästytti häntä. Ettei
tulisi tapetuksi, ryömi hän polvillaan ja löydettyään kolmekymmentä
patruunaa, kiirehti hän jälleen alas.

Mutta alhaalla jaatessaan ne Laurentin kanssa kuuli hän kummallisen
huudon ja samassa kaatui eräs sotamies. Heitä ei ollut kuin 7; kohta
sen jälkeen ei muuta kuin kuusi, sillä korpraali sai kuulan vasempaan
silmäänsä ja kuoli paikalla.

Tästä hetkestä alkain Weiss ainoastaan hämärästi muisti mitä tapahtui.
Hän ja nuo viisi jälelle jäänyttä puolustautuivat yhä kuten hullut,
ajattelematta että voisivat antautua.

Noissa kolmessa pienessä huoneessa kohtasi tulijaa outo näky:
särkyneitä huonekaluja mullin mallin, kaatuneitten ruumiit sulkivat
tien, nurkassa makasi eräs haavoitettu valittaen kauheasti, lattia oli
täynnä hurmeista verta, rappusia myöten kulki verivirta. Siellä voi
ainoastaan vaivalla hengittää, sillä ilma oli raskas, sakea ja polttava
ruudinsavusta, katkera haju oli tukehuttava. Eikä voinut nähdäkkään,
oli synkkä yö, pimeässä välähtelivät vain punertavat, ampumisesta
syntyvät liekit.

-- Saakeli soikoon -- huudahti Weiss, -- he tuovat kanuunoita.

Hän oli oikeassa. Joutuen epätoivoon raivoisasta vastustuksesta,
tulivat baijerilaiset kanuunoineen ja alkoivat asettaa niitä kuntoon
kirkkotorin kulmassa. Ehkä he sitte pääsisivät ohi kun olisivat
hävittäneet talon perustuksiaan myöten.

Mutta kunnioitus, jota viholliset osoittivat talon asukkaille, kanuuna,
joka kirkkotorilla tähdättiin heitä kohti, saatti harvenneen
sotilasrivin jäännöksen hyvälle tuulelle, jonka vuoksi vaan nauroivat
ja ilkkuivat baijerilaisia. Näyttipä vähän kummalta kun nuo
pelkurimaiset koirat tulivat tykistöineen kuutta miestä vastaan.

Laurent tähtäsi huolellisesti tykkimiehistöön, ampuen joka kerta
laukasijan, ja niin hyvin että huoneiden piirityksestä ei voinut tulla
mitään; kului lähes viisi minuuttia ennen kun toiselta puolen ammuttiin
ensimmäinen laukaus, mutta se oli liian korkealle tähdätty, repi vain
palasen katosta.

Leikin loppu läheni kuitenkin. Turhaan etsivät piiritetyt patruuneja
kaatuneiden taskuista. Uupuneina hapuilivat nuo kuusi etsien jotain
mitä voisivat viskata ikkunasta alas musertaakseen lähemmäksi
tunkeutuvia vihollisia.

Eräs heistä, joka tuli näkyviin, kirkuen ja heiluttaen kivääriään,
joutui kuulien uhriksi. Nyt heitä oli vain viisi. Mitä oli tekeminen?
Tullako ulos, koettaa päästä alas takaoven kautta, paeta yli ketojen ja
kankaiden?

Samassa kuului alhaalta meteliä, raivoava joukko astuu rappusia; ne
olivat baijerilaiset, jotka olivat piirittäneet talon, olivat särkeneet
takaoven ja nyt hyökkäsivät sisään. Tuima tappelu syntyi. Eräältä
sotamieheltä kuula lävisti rinnan, kaksi otettiin vangiksi, sillä aikaa
kun kapteeni, joka veti viimesiä hengenvetojaan, makasi sängyssä suu
auki, nostaen käsivarsiaan aivan kuin antaakseen käskyjä.

Upseeri, joka komensi baijerilaisia, huomasi vihdoin Weissin ja
Laurentin. Mennen heidän luokseen, ärjäsi hän heille ranskaksi:

-- Keitä olette? Mitä te täältä tahdotte?

Tarkasteltuaan ja huomattuaan että he olivat savusta mustuneet, käsitti
hän kyllä. Hän haukkui heitä saksankielellä suut silmät täysi, raivosi,
että silmät päässä pyörivät. Hän nosti revolverinsa ampuakseen heidät,
kun sotamiehensä hyökkäsivät esiin, tarttuivat Weissiin ja Laurentiin,
jotka he raahasivat rappusista pihalle aina muuriin asti sellaisella
melulla ja elämällä että päällikköjen ääntä ei voinut kuulla.

Muutaman minuutin jälkeen, kun tuo vaalea kookas upseeri koetti
tyynnyttää joukkoaan, voivat molemmat ranskalaiset nousta katselemaan
ympärilleen.

Yhä useampia taloja sytytettiin palamaan. Bazeilles oli enään vaan
hiililäjä. Kirkon korkeista ikkunoista tuprusi liekki. Muutamat
sotamiehet, jotka olivat ajaneet erään vanhan naisen ulos huoneestaan,
pakottivat hänet antamaan heille tulitikkuja sytyttääkseen hänen
sänkynsä. Huoneisiin heitettyjen palavien olkitukkojen ja paloöljyn
tähden kiihtyi tulipalo kiihtymistään. Tämä oli hirveä näky.
Raivostuneet sotamiehet, jotka pitkällinen taistelu oli tehnyt
villipedoiksi, tahtoivat kostaa kuolleensa, joiden ylitse he huutaen ja
kirkuen marssivat. Joukko ulvoi savun ja säkenien seassa. Siellä
vallitsi ääretön hälinä, joka oli syntynyt kaikenlaisista äänistä,
kuolevien valituksista, tulen räiskynnästä ja rakennuksien
sortumisesta. Voi nähdä tuskin kyynärän vertaa eteensä. Suuria
lyijynvärisiä tomupilviä ajelehti ilmassa, kokonaan peittäen auringon;
katkera savun- ja verenhaju täytti ilman. Vielä tapeltiin kaikkialla,
joka nurkka hävitettiin perustuksiaan myöten, kaikki ihmisen villit
himot olivat hereillä; kuten verta janoovat eläimet ryntäsivät he
toistensa kimppuun.

Jo näki Weisskin huoneensa palavan. Sotamiehet olivat saapuneet
tulisoihtuineen, toiset edistivät liekkien leviämistä särkemällä
huonekulut ja viskaamalla pirstaleet tuleen.

Yht'äkkiä leimusi alakerta, savua tuprusi rakennuksen kaikista
halkeamista ja katosta. -- Viereinen värjäyslaitos syttyi palamaan; oi,
mikä surkeus! sydäntä kauhistutti kun liekkien keskeltä kuului pikku
Charlen ääni; hän makasi vuoteellaan houraillen kuumeessa; tuskissaan
huusi hän äitiänsä.

-- Äiti, minun on jano -- äiti, anna minulle vettä. -- Liekit rätisivät
ja vinkuivat tukahuttaen valitukset; nyt kuului ainoastaan vihollisten
korvia särkevät hurraahuudot.

Mutta yli liekkien äänen, yli kaiken rähinän kuului kauhea parahdus. Se
oli Henriette, joka tuli tavatakseen miestänsä. Hän näki miehensä
nojautuneena muuriin vastapäätä vihollisia, jotka latasivat pyssyjään.

Hän juoksi miehensä luo.

-- Oi Jumalani! Oi Jumalani! Mitä tämä on. Eivät he suinkaan aijo ampua
sinua.

Weiss katsoi tylsistyneenä häneen. Henriette! Hänen vaimonsa, jota hän
niin kauan oli ikävöinyt, niin tulisesti rakastanut, jota hän oli
jumaloinut!

Vavistus herätti hänet, hän oli kovin liikutettu. Mitä oli hän tehnyt?
Miksi oli hän jäänyt Bazeillesiin? Miksi olikaan hän ampunut vihollisia
sen sijaan että olisi mennyt vaimonsa luo niinkuin oli luvannut, niin,
mikä oli syynä siihen?

Hän näki kadotetun onnensa, katkeran eron, välttämättömän kuoleman.
Nähdessään Henrietten otsan olevan verissä tuli hän vallan kalpeaksi ja
kysyi ajattelematta mitä sanoi:

-- Oletko haavoitettu? -- Se oli mieletöntä tulla tänne -- -- --.

Mutta Henriette keskeytti hänet, tehden kädellään liikkeen ja virkkoi:

-- Ah, minulle -- ei se ole mitään ... pieni naarmu vaan... Mutta
sinä ... sinä --! miksi vartioitsevat he sinua?... Minä en tahdo, että
ampuvat sinut.

Upseeri, joka seisoi keskellä tietä, käski joukkonsa peräytymään
muutamia askeleita, ja lähti itse Weissin ja Henrietten luo. Nähdessään
nuoren naisen riippuvan hänen vankinsa kaulassa, huusi hän vihaisesti
ranskankielellä:

-- Noh! ... ei mitään tuhmuuksia ... ettekö kuule... Mistä olette? Mitä
te tahdotte?

-- Tahdon mieheni.

-- Teidän miehenne. Tuoko mies tuossa? Hän on kuolemaan tuomittu ja
tuomio on pantava täytäntöön.

-- Tahdon mieheni.

-- Malttakaa mielenne... Menkää tiehenne... Emme tahdo tehdä pahaa.

-- Olkaa järkevä, lähtekää pois, me emme tee teille pahaa.

-- Tahdon mieheni.

Upseeri huomasi nyt, että Henriette ei huolinut kehoituksista, jonka
vuoksi antoi käskyn riistää hänet miehensä luota, ja panna tuomio
täytäntöön. Mutta Laurent, joka tähän asti ääneti oli seurannut
tapahtuman menoa, virkkoi:

-- Kuulkaa, herra kapteeni, minä se olen, joka olen hävittänyt niin
paljo ihmisiä; minut voitte ampua, -- sehän on oikeus ja kohtuus --.
Sitäpaitsi ei minulla ole ketään, ei äitiä, ei vaimoa eikä lapsia, jota
vastoin tuo on nainut. Kuulkaahan, päästäkää hänet irti, niin voitte
minulle tehdä mitä tahdotte! --

Aivan mielettömänä huusi kapteeni:

-- Mitä metkuja tämä on? Tehdäänkö minusta pilkkaa vasten silmiä.
Viekää hänet pois ja paikalla!

Tämän käskyn lausui hän saksankielellä. Tanakka baijerilainen sotamies
astui esiin, suurine päineen, punaisine partoineen ja tukkineen.
Hänellä oli leveä tylppänenä ja suuret siniset silmät. Hän oli verissä
ja näytti pelottavalta karhulta, joka syödä rouskuttaa veristä
saalistaan.

Henriette huusi epätoivossa:

-- Tahdon mieheni! -- Antakaa hän minulle tahi tappakaa minut hänen
kanssaan!

Upseeri löi nyrkillä rintaansa sanoen, ettei hän ole mikään pyöveli,
joka tappaa syyttömiä. Henriette ei ollut rikkonut mitään, jonka vuoksi
upseeri lupasi ennen lyödä kätensä poikki kuin koskea hiusta hänen
päässään.

Kun baijerilainen lähestyi, kietoi Henriette kätensä Weissin ympäri:

-- Oi oma ystäväni, minä pyydän sinua, minä rukoilen sinua, anna minun
kuolla kanssasi, älä heitä minua!

Suuret kyyneleet vierivät miehen silmistä; mitään vastaamatta koetti
hän irroittaa olkapäiltä ja vyötäsiltä onnettoman vaimonsa kädet.

-- Sinä et siis enään rakasta minua, koska tahdot kuolla ilman minua.
Pysy kiinni minussa, he eivät sitä kauan jaksa kärsiä, vaan ampuvat
meidät molemmat.

Weiss irroitti tuon pienen käden, painoi sen huulilleen, suuteli sitä
koettaessaan saada toistakin irtautumaan.

-- Ei, anna minun kuolla; en tahdo kauemmin elää!...

Vihdoin oli Weissillä molemmat kädet omissaan. Tähän asti oli hän ollut
mykkänä, oli välttänyt puhua. Nyt kuiskasi hän hiljaa sydämmellisesti:

-- Hyvästi Henriette! Hyvästi rakas vaimoni! --

Samassa työnsi hän Henrietten suuren punapartaisen sotamiehen luo, joka
vei hänet pois. Henriette taisteli vastaan ja huusi kauheasti, kun
sotamies, varmaankin rauhoittaakseen häntä, puhui käheällä äänellään.

Viimeisiä voimiaan käyttäen nosti Henriette päätänsä, katsoi Weissiin
päin ja näki kaikki, mitä siellä tapahtui.

Se kesti tuskin kolmea sekuntia. Lornjettinsa, joka
hyvästijättöhetkellä oli pudonnut, pani Weiss kiireesti nenälleen aivan
kuin voidakseen nähdä kuolemaa silmästä silmään. Hän astui pari askelta
taaksepäin, nojautui muuria vasten, pani kätensä ristiin rinnalle; --
ja pyöreillä kasvoillaan loisti innostuksen tuli, joka antoi niille
ihailtavan heijastuksen ja rohkeuden. -- Hänen vieressään seisoi
Laurent kädet taskuissa. Häntä näytti tämä hirveä tapaus liikuttaneen,
nämä kurjat ihmiset, jotka hentoivat ampua miehen vaimon silmien
edessä. Hän ojentihe suoraksi ja lausui halveksien:

-- Kirotut aasit!

Mutta upseeri nosti miekkansa, molemmat kaatuivat: puutarhuripoika
kasvot maata vasten, toinen kylelleen. Weiss teki viimeisen
kuumeentapaisen liikkeen, vilkkui silmillään ja avasi suutaan
sanoakseen vielä jotain, -- ja niin oli kaikki lopussa. Saksalainen
upseeri meni hänen luokseen, potkasi häntä jalallaan nähdäkseen oliko
hän kuollut.

Henriette oli nähnyt kaiken tämän, nähnyt kuolevan viime katseen
etsivän häntä, nähnyt onnettoman kuolemankamppailun, oli nähnyt suuren
saappaan potkivan ruumista. Hän ei enään huutanut, seisoi aivan ääneti
ajatuksiinsa vaipuneena. Äkkiä heräsi hän mietteistään, puri
raivoissaan kättä, jonka sai hampaihinsa. Baijerilainen päästi kimakan
tuskanhuudon -- kaatoi hänet -- Henriette tahtoi kuolla. Heidän
kasvonsa koskivat toisiaan eikä hän ikinä voinut unohtaa suuria
raivoavia silmiä, punasta partaa ja verin tahrattua tukkaa.

Henriette ei muistanut mitä siellä myöhemmin tapahtui. Hän ei ajatellut
muuta kuin miten olisi voinut päästä kuolleen miehensä luo ja tuoda
hänen ruumiinsa mukanaan. Mutta kuten pahassa unessa tuli kaikenlaisia
esteitä, jotka pidättivät häntä joka askeleella.

Taasen kuului pyssynlaukaus; liikettä syntyi vihollisten kesken;
merisotaväestö tuli näkyviin. Tappelu alkoi ja taisteltiin niin
rajusti, että nuori vaimo viskattiin kujaan keskelle hurjistuneita
sotilaita. Muuten tappelun tulos oli jo ennakolta varma, sillä oli
liian myöhästä nyt enään valloittaa kylää takaisin.

Puolessa tunnissa lyötiin merisotaväestö. He puolustivat itseään
innokkaasti ja rohkeasti, mutta vihollinen sai lisäjoukkoja ja
karkoitti heidät kaikkialta, niityiltä, teiltä jopa Montivilliersin
puistostakin.

Ei mikään voinut saada heitä pois kylästä, jonka olivat niin kalliisti
ostaneet, jossa useita tuhansia makasi savun, veren ja liekkien
keskellä.

Nyt päättyi hävitys. -- Torilla makaavat kuolleiden ruumiit ja
hajanaiset jäsenet, kadun kulmissa savuavat läjät olivat todisteena
kauheasta turmiosta, joka oli kylää kohdannut.

Bazeilles oli enään vaan verinen, savuava tulikenttä.

Viimeisen kerran näki Henriette pienen talonsa, jonka katto ja seinät
syöksyivät alas räiskyvän kipinäpyörteen kohotessa ilmaan. -- Ja tuolla
muurin luona makasi hänen miehensä, kuolleena, vihollisen kuulan
surmaamana.

Mutta jälleen temmattiin hän mukaan; peräytymistorvien äänet soivat
hänen korvissaan kuin tuomiopäivän pasuunat; hän joutui sotamiesten
joukkoon, jotka vetäytyivät takaisin. Hän oli kuin kuollut, kuin hylky,
joka ajelehtii sinne tänne voimatta vastustaa.

Tietämättä miten hän tuli perille, joutui hän Balaniin, ventovierasten
ihmisten luo. Siellä hän eräässä keittiössä, pää pöytään nojautuneena,
itki katkerasti.



V.


Beaudoinin komppania makasi vielä kello kymmenen aikana Algierin
ylängöllä kaalimaassa, josta he eivät sitte aamun olleet liikkuneet.

Hattoyn ja lähellä olevan Igesin saaren pattereista nouseva tuli oli
vienyt heiltä kaksi miestä eikä vielä tullut mitään käskyä.
Vietettäisiinkö koko päivä ilman että saisivat liikkua ja taistella?

Miehillä ei enään ollut sitäkään huvia että olisivat silloin tällöin
saaneet ampua. Kapteeni Beaudoin oli näet kieltänyt tarpeettomasti
metsään ampumasta, siellä kun ei kuitenkaan ollut ainoatakaan
vihollista.

Aurinko paahtoi ja he olivat melkein paistua sen helteessä.

Jean kääntyi Mauriceen, joka makasi aivan hiljaan, poski aurinkoa
kohti, silmät ummessa, -- häntä pelotti ystävänsä kalpeus.

-- No, mikä sinua vaivaa?

Mutta Maurice oli vain nukahtanut. Väsymys oli masentanut hänet, vaikka
kuolema riehui kaikkialla hänen ympärillään.

Hän heräsi äkkiä, avasi suuret silmänsä, joissa kuvastui ihmeellinen
surumielisyys.

Hän ei tiennyt, miten kauan oli nukkunut; näytti siltä kuin hän olisi
nauttinut ikuista lepoa ja rauhaa.

-- Mitä! Mitä tämä on? mutisi hän. Luulen totta tosiaan nukahtaneeni.
Oi, sepä vasta teki hyvää!

Hän tunsi tuskan, joka hänet tähän saakka oli vallannut, melkein
hävinneen. Hän laski leikkiä Lapoullesta, joka oli levoton Chouteaun ja
Loubetin katoamisen tähden -- sanoi menevänsä heitä etsimään.

Sehän oli hyvä tuuma. Siten sai pistää tupakaksi puun varjossa.

Pache luuli että he olivat otetut sairashuoneesen, jossa tarvittiin
useampia paarienkantajia.

Vaivaloista oli koota vihollisen tulen kesken haavoitettuja ja
kuolleita. Tätä hän ei mielellään olisi tahtonut, sillä taikauskoisena
luuli hän tuottavan onnettomuutta, kun ruumiisen koskee: siitä kuolee
itse.

-- Olkaa vaiti, huusi luutnantti Rochas, siitäkö nyt kuolisi.

Översti Vineuil käänsi päätään. Rochasin sanat saivat nuo vaaleat
surumieliset kasvot hymyilemään, -- ensi kerran tänään.

Hän vaipui taasen ajatuksiinsa, seisoi liikkumattomana kasvot
vihollisiin päin, odottaen käskyjä. Mauricea huvitti paarinkantajien
tehtävät, hän seurasi heidän kulkujaan kaukaisimpiin paikkoihin asti.

Erään tien päässä, kummun takana, kohtasivat he helposti siirrettävän
sotalasaretin, jonka miehistö tarkasteli ympäristöä. Nopeasti
pystytettiin teltta, sillä aikaa purettiin vankkureista kaikenlaisia
tarpeellisia aineksia: lääkärikoneistoita, kääreitä, ja muuta mitä
tarvittiin haavan sitomiseen, ennenkuin haavoitettuja lähetettiin
Sedaniin. Täällä annettiin ainoastaan ensimmäinen apu.

Paarinkantajat näyttivät erittäinkin urhoollisuuttaan tässä
hiljaisessa, mutta vaarallisessa työssä. Heidät nähtiin, harmaissa
puvuissa, punainen risti kypärässä ja takin hiassa, kulkevan
rauhallisesti, huolimatta kuulista, sinne paikkaan, johon miehet olivat
kaatuneet. Muutamat näistä makasivat kasvot verilätäkössä, toiset pää
mullan peitossa, tuossa taas muutamia kädet ja jalat kokoon
koukistuneina. Varovaisesti tarkastettiin heidät. Ne, jotka vielä
olivat elossa, vietiin sairaalaan ja sidottiin niin hyvin kuin voitiin.

Joka paarinkantajalla oli säiliössään vettä, jonka kanssa heidän täytyi
olla hyvin säästäväisiä.

Useasti huomattiin heidän olevan polvillaan tarkastaakseen, josko
haavoitettu avasi silmänsä, siten näyttäen elonmerkkiä.

Noin viidenkymmenen metrin päässä vasemmalla huomasi Maurice erään,
joka tunnusteli pienen kaatuneen sotilaan käsivartta, josta veri
hiljalleen juoksi. Tällä oli verenjuoksu, jonka haavuri lopetti
painamalla valtasuonta.

Nämät kantajasotilaat toimittivat suurta tehtävää: he tukivat niitä,
jotka voivat kävellä, kantoivat toisia käsivarsillaan, niinkuin pieniä
lapsia; toiset riippuivat heidän selässään, käsivarret kiedottuina
heidän kaulansa ympäri, toisia taaskin kantoivat paareilla. Paitsi
oikeita paaria oli heillä vielä itse keksittyjä; he olivat nimittäin
sitoneet useita kiväärejä hihnoilla toisiinsa.

Kaikkialla tasangolla, jonka kranaatit olivat ikäänkuin kyntäneet,
nähtiin heidät yksitellen tahi joukoissa käyvän varovaisesti
kantamuksineen, pää kumarruksissa, erinomaisella kärsivällisyydellä ja
ihmeteltävällä urhoollisuudella.

Tuolla käveli pieni, laiha sotilaspoika kantaen selässään suurta,
painavaa kersanttia, -- Mauricesta näytti kuin olisi hän nähnyt pienen
muurahaisen, joka veti perässänsä suurta kortta, -- yht'äkkiä näki hän
heidän menevän nurin ja katoavan kranaatin räjähdyksestä. Kun savu oli
haihtunut, nähtiin kersantin makaavan maassa ilman mitään uutta haavaa,
mutta pieni paarinkantajasotilas oli kuollut. Ja sitten saapui toinen
sotilas, joka tarkasti, josko kumppaninsa oli kuollut ja huomattuaan
asian niin olevan otti hän kersantin selkäänsä, ja lähti eteenpäin.

Maurice laski leikkiä Lapoullelle:

-- Sanoppas, miellyttääkö sinua tämä toimi vielä, -- niin voithan mennä
tarjoomaan apuasi, sen he varmaankin ottavat kernaasti vastaan.

Sillä aikaa ammuttiin Saint-Mengesin pattereista uudella vimmalla;
kuulien raesade lisääntyi; ja kapteeni Beaudoin, joka oli yhtämittaa
kävellyt komppaniansa edessä, meni nyt överstin luokse. Oli synti ja
häpeä antaa sotajoukon seisoa tuntikausia paikallaan tekemättä mitään
hyötyä.

-- Minulla ei ole mitään käskyä antaa Teille, vastasi Översti
järkähtämättömästi.

Nyt nähtiin kenraali Douayn ratsastavan ohitse seuralaisineen. Hän oli
juuri tavannut kenraali Wimpffenin, joka oli pyytänyt hänen pitämään
puoliaan. Tämän oli hän myös luvannut tehdä, jos vaan vihollinen ei
valloittaisi Illyn kumpua, silloin ei hän voisi vastata voitosta, --
peräytyminen olisi silloin välttämätöntä.

Kenraali Wimpffen julisti, että ensimmäisen rykmentin joukot menisivät
puolustamaan kumpua: ja todellakin nähtiin melkein kohta Zuavirykmentin
asettuvan sinne; kenraali Douay, tästä rohkaistuna, suostui lähettämään
Dumontin osaston auttamaan kahdettatoista rykmenttiä, joka oli sangen
vaarallisessa asemassa.

Mutta neljännes tuntia myöhemmin, kun hän palasi takaisin katsoakseen
oliko vasen kylki vahva, suuttui hän nähdessään Illyn kummun olevan
aution; ei näkynyt ainoatakaan Zuavilaista; he olivat jättäneet kummun,
koska Fleigneuxin patterien uhkaava tuli oli tehnyt kaiken
puolustamisen mahdottomaksi.

Epätoivoisena ja varmana tappiosta ratsasti hän täyttä vauhtia oikean
kyljen luo, jossa hän tapasi Dumontin osaston ja myöskin jäännökset
ensimmäisestä rykmentistä rajusti pakenevan.

Ensimmäisen pakoliikkeen jälkeen oli heidän ollut mahdotonta saada
takaisin aamuista asemaansa.

Daigny oli vihollisten XII osaston hallussa ja Gironne preussiläisen
kaartin; siis oli ensimmäisen komppanian pakko lähteä Garennen metsään,
johon viholliset ampuivat pattereistaan, joita olivat asettaneet
kaikille kukkuloille laakson toisesta päästä toiseen.

Kauhistuttava tuli- ja rautakehys pieneni vähitellen, osa armeijasta
jatkoi kulkuaan Illylle, kiertäen rinteitä, samassa kun V:des osasto XI
takana yhä kiirehti eteenpäin, kulki Fleigneuxin ohitse, kantoi
kanuunansa enemmän esiin julkealla uhkarohkeudella niin varmana
ranskalaisten joukkojen tietämättömyydestä ja voimattomuudesta, että se
ei edes odottanut jalkaväestöäkään puolustamaan.

Oli jo puolipäivä, koko näköpiiri oli savun ja tomun peitossa. Joka
puolelta ammuttiin ensimmäiseen ja seitsemänteen osastoon päin.

Vihollisten armeijan tehdessä viimeisen ratkaisevan hyökkäyksen
valloittaakseen kumpua, päätti kenraali Douay aivan epätoivoissaan
koettaa anastaa tämän tärkeän aseman. Hän jakeli käskyjään, meni itse
Dumontin osaston pakenevien luo, onnistui saamaan kokoon pienen joukon
ja johti sen ylängölle.

Muutamia minuutteja menestyi se hyvin. Mutta kuulat suhisivat niin
tiheään, kranaattipyörre pyyhkäsi kentät niin autioiksi ja tyhjiksi,
että kauhu valtasi ihmiset, jotka vyöryivät takasin kuin oljenkorret
tuulispäässä. Mutta kenraali ei vielä tahtonut luopua yrityksestään
vaan komensi uusia joukkoja esiin.

Sananviejä ajoi täyttä laukkaa ohitse, huusi kovalla äänellä käskyn
översti Vineuille, joka samassa silmänräpäyksessä oli kasvot hehkuvina
satulassaan; hän heilutti miekkaansa ja viittasi Illyyn päin sanoen:

-- Vihdoinkin, lapseni, on meidän vuoromme. Eteenpäin, eteenpäin,
tuonne ylös!

Satakuudes rykmentti lähti liikkeelle. Miehet valittivat olevansa
homehtuneita, että heillä oli rautaa jaloissa -- olivat näet jäykät
pitkällisestä maassa istumisesta.

He eivät olleet ottaneet montakaan askelta, ennenkun heidän täytyi
pyrkiä suojaan, niin kova oli tuli. -- Ja näin he, selkä kumarassa,
koettivat päästä eteenpäin.

-- Ole varoillasi, ystäväni, sanoi Jean Mauricelle; tämä on täyttä
totta. Älä pistä nenääsi sinne, mistä ennemmin tahdot sen pelastaa;
pidä vaari jaloistasi muuten pääset niistä helposti. Sillä se on mies,
joka pääsee ehein nahoin.

Metelin tähden voi Maurice vaivalla ja huonosti kuulla ystävän
huvittavia sanoja. Hän ei oikein tiennyt pelkäsikö hän, hän juoksi
toisten mukana ilman erityistä tahtoa, eikä ajatellut muuta kuin että
siitä tulisi loppu. Häntä pelotti kuten pisaraa purossa, tietäessään
vaistomaisesti liikuttavan taaksepäin.

Useat kääntyivät takasin, tahtoivat paeta, kun översti hyökkäsi esiin:

-- Lapset, lapset, älkää tehkö minulle noin suurta surua ja häpeätä.
Älkää käyttäytykö kuin pelkurit... Muistakaa että 106:des ei ole
koskaan peräytynyt.

Hän kannusti hevostaan, sulki tien pakenevilta, sanoi sanan kullekin,
puhui Ranskasta kyynelien tukahuttamalla äänellä.

Luutnantti Rochas tästä liikutettuna raivostui kovin, tempasi miekkansa
ja sivalsi sillä väkijoukkoon.

-- Sen kirotut kelvottomat pelkurit! Minä autan teitä tuonne ylös.
Tahdotteko totella paikalla tai saatte maistaa saappaani korosta.

Mutta översti ei kärsinyt että miehiä sillä lailla komennettiin tuleen.

-- Ei, ei, herra luutnantti, he tahtovat mielellään seurata minua ...
eikö totta, pojat, ettehän tahdo saattaa vanhaa överstiänne pulaan kun
on kysymys Ranskan kunniasta ... ettehän anna minun yksin taistella
preussiläisiä vastaan... No, hyvä, eteenpäin siis, eteenpäin!

Hän lähti täyttä laukkaa ajamaan ja kaikki seurasivat; niin isällisesti
oli hän heille puhunut.

Hän yksin ratsasti korkealla hevosellaan suoraan lakean kentän yli.
Miehet hajaantuivat, etsivät suojaa joka mättäästä. Heidän täytyi
kulkea ainakin 500 metriä saloja ja kankaita ennenkuin tulivat perille.
Klassillisen, suorissa riveissä suoritetun hyökkäyksen sijasta, kuten
sotaharjoituksissa, nähtiin koukkuselkäisiä sotilaita, joko yksin tai
pienissä joukoissa, ryömien ja juosten, aivan kuin hyönteiset
käyttäessään tuntosarvia työhön ja saaliin etsintään.

Vihollisten pattereista oli heidät varmaan huomattu, sillä kuulia tuli
tiheään; niiden ääni tukahutti kaiken metelin. Viisi miestä kaatui,
eräs luutnantti ammuttiin kahtia.

Maurice ja Jean löysivät aidan, jonka suojassa he voivat pyrkiä
eteenpäin kenenkään näkemättä. Kuitenkin sattui kuula erään toverin
ohimoon surmaten hänet aivan heidän jalkoihinsa. Heidän täytyi potkia
hänet tieltä pois päästäkseen edemmäksi. Kuolleita ei enään säälitty,
niitä oli liian paljo. -- Taistelutantereen kauhu, haavoitettu, joka
valittaen piteli molemmin käsin sydäntään, hevonen, joka kuulan
satuttua takajalkaan, ontuen laahasi itseään eteenpäin, -- kaikki tämä
kuoleman kanssa kamppaileminen ei tehnyt heihin tällä hetkellä mitään
vaikutusta. Heitä rasitti ainoastaan hiottavan kuuma auringonpaiste,
joka poltti heidän selkäänsä niin että kirveli.

-- Oi kuinka minua janottaa, sanoi Maurice. Tuntuu siltä kuin olisi
tulta kurkussa. -- Etkö tunne katkeraa käryn hajua?

Jean pudisti päätään. "Tuollaiselta hajahti Solferinossakin ... ehkä se
on sodan hajua ... odota vähän, minulla on vielä tilkka viinaa,
otetaanpas ryyppy."

He seisoivat hiljaa aidan takana; mutta viina, sen sijaan että olisi
sammuttanut heidän janonsa, lisäsi vain polttavaa tunnetta kurkussa.
Sitäpaitsi olivat he kuolla nälkään; he olisivat mielellään syöneet
palasen leivästä, joka Mauricella oli pussissa, mutta voivatko he edes
sitä tehdä? Takana tuli yhä uusia joukkoja, jotka työnsivät heidät
edemmäksi. Vihdoinkin he saapuivat viimeiselle kummulle, ristin
juurelle, joka seisoi sammaltuneena kahden harvan lehmuksen alla.

-- Hurraa! Nyt olemme perillä, huusi Jean. Mutta ompa tämä paikka!

Oikeassa hän olikin. Paikka ei ollut kehuttavan kaunis kuten Lapoulle
huomautti surkealla äänellä, joka huvitti suuresti komppaniaa. Kaikki
asettuivat kentälle, kolme miestä kaatui paikalla. -- Tuolla ylhäällä
raivosi oikea myrsky, kuulia tuli Saint-Mengesta, Fleigneuxista ja
Givonnesta niin lukuisasti että maa savusi niistä. Oli selvä että he
eivät voineet kauan pysyä tässä asemassa, jos ei tykistö tullut pian
auttamaan vaarassa olevia.

Kenraali Douay oli kyllä käskenyt siirtää kaksi reserviosaston patteria
tänne ja miehet kääntyivät joka hetki nähdäkseen tokko kanuunoita jo
saapuisi.

-- Se on naurettavaa, -- kerrassaan hävytöntä, sanoi kapteeni Beaudoin,
joka marssi hermostuneena edes takaisin miestensä edessä.

Huomattuaan syvennyksen maassa, kääntyi hän Rochasin puoleen kysyen:

-- Kuulkaa herra luutnantti, eiköhän komppania voisi piiloutua tuonne?

Rochas seisoi paikallaan ja vastasi olkapäitään kohottaen:

-- Voi, herra kapteeni, siellä tai täällä, no, leikki kun leikki;
parasta pysyä niin hyvällä tuulella kuin suinkin.

Nyt oli kapteenin kärsivällisyys lopussa, hänen, joka muuten ei koskaan
kironnut:

-- Hiiteen kaikki! Tällä tavalla ei ainoakaan meistä pääse täältä
elävänä takaisin. Tai onko tarkotus että meidät teurastetaan täällä
muitta mutkitta?

Hän käveli sinne tänne löytääkseen paremman aseman komppanialle. Hän
oli ottanut tuskin kymmentä askelta kun katosi kovan pamauksen
kuuluessa, -- kranaatti oli sattunut hänen oikeaan jalkaansa. Hän
makasi selällään päästäen kimakan huudon.

-- Se on totta, mutisi Rochas, ei hyödytä pitää sellaista kiirettä.
Sen, mitä haluaa, sen saa.

Komppanian väestö, nähdessään kapteeninsa kaatuvan, nousi seisalleen;
-- ja kun hän pyysi heitä viemään häntä pois, menivät Jean ja Maurice
hänen luokseen.

-- Oi, ystäväni -- taivaan nimessä -- älkää jättäkö minua, viekää minut
sairashuoneesen.

-- Hyvänen aika -- herra kapteeni -- se ei ole niinkään helppoa, mutta
voihan aina toki koettaa.

Keskustellessaan mitenkä paraiten täyttäisivät kapteenin pyynnön,
huomasivat he pensasaidan takana, joka heitä itseään suojeli, kaksi
paarinkantajaa, jotka odottivat, saadakseen jotain toimitettavaa. Nämä
he merkeillä viittasivat lähestymään. Jos he voisivat ilman vahinkoa
saapua sairashuoneesen, olisi pelastus mahdollinen. Mutta tie oli pitkä
ja kuulia putoeli tiheään.

Kun paarinkantajat, sidottuaan kapteenin jalan, kantoivat hänet
taistelukentältä, kohtasivat he översti Vineuilin, joka kuultuaan tämän
surkean tapauksen, kiireesti ratsasti heidän luokseen. Hän tunsi
kapteeni Beaudoinin siitä asti kun tämä lähti Saint-Cyristä, oli
rakastanut häntä ja ollut ystävällinen häntä kohtaan.

-- Rohkeutta, lapsi raukkani -- se ei ole niinkään vaarallista -- me
saamme teidät kohta taas terveeksi.

Kapteeni teki helpotusta ja rohkeutta osoittavan liikkeen.

-- Ei, ei herra översti -- kohta on loppu käsissä ja paljoa parempihan
se onkin. Se vaan suututtaa, että täytyy tuntikausia odottaa sitä, mitä
ei kuitenkaan voi välttää.

He kantoivat hänet pois, käyden varovasti pitkin aidan vierustaa.
Översti, nähdessään heidän katoavan sen puuryhmän taakse, missä
sairashuone oli, päästi helpottavan huokauksen.

-- Mutta, herra översti, te olette myöskin haavoitettu, huudahti
yht'äkkiä Maurice, pahasti haavoitettu.

Hän oli huomannut päällikkönsä vasemman saappaan olevan verellä
tahratun. Korko oli irti kiskottu ja kappale saapasvarresta oli
tunkeutunut lihaan. Översti kumartui rauhallisesti sivulle, tarkasti
hetkisen jalkaansa, joka varmaan kovin kirveli ja painoi kuin lyijy.

-- Niin, niin, sattui äsken juuri. Ei se tee mitään, voin kuitenkin
ratsastaa.

Ja mennen paikalleen, lisäsi hän itsepäisellä päättäväisyydellä:

-- Kun on hevosen selässä ja voi siinä pysyä, ei ole mitään hätää.

Vihdoin saapui nuo kaksi odotettua patteria, suureksi rauhoitukseksi
hätääntyneille miehille, jotka arvelivat, että patterin kanuunat olivat
valli, -- vapahdus, -- se leimaus, joka saisi vihollisten patterit
vaikenemaan.

Näytti komealta kun patterit ajettiin suoraan esille hyvässä
taistelujärjestyksessä; jokainen osasto seurasi ruutivaunujansa, joiden
etumaisilla hevosilla ratsasti eturatsastajat taluttaen ohjaksista
jälkimäisiä hevosia; kanuunamiehet istuivat vaunujen syrjillä ja
aliupseerit määrätyillä paikoillaan.

Olisi luullut heidän menevän paraadiin, niin tyytyväisiltä näyttivät he
etempää katsoen, ajaessaan täyttä nelistä sänkipeltojen poikki, niin
että maa jyrisi raskasten vaunujen pyörien alla.

Maurice, joka oli uudestaan heittäytynyt vakoon, katsoi ylös ja sanoi
liikutettuna Jeanille:

-- Katso tuota tuolla vasemmalla, -- se on Honorén patteri -- minä
tunnen miehistön.

Jean tuuppasi hänet nopeasti takaisin vaon pohjalle sanoen:

-- Ole toki paikallasi, -- pistä pääsi piiloon.

He seurasivat kuitenkin innolla patterien liikuntoa: heidän sydämmensä
sykki kovasti nähdessään näitten ihmisten toimellista ja tyyntä
miehuullisuutta.

Yht'äkkiä seisahtuivat patterit eräälle huipulle vasemmalla puolella ja
silmänräpäyksessä olivat kanuunamiehet astuneet alas paikoiltaan --
aukaisivat haat, sillä aikaa kuin eturatsastajat pysähdyttivät
osastonsa, tehden puolikäänteen hevosillaan, ja pidättivät ne noin
viisitoista metriä kanuunain takana, käännettynä vihollisiin päin. Nuo
kuusi kanuuna oli jo asetettu paikoilleen jaettuina kolmeen eri
osastoon, joita komensi luutnantit laihan ja pitkän kapteenin johdolla.
Tämä merkitsi paaluilla koko kummun.

Nyt kuultiin kapteenin huutavan, tehtyään nopeasti laskunsa:

-- Tuhannen kuudensadan metrin korkeudelle!

Maalina oli preussiläinen patteri, joka oli asettunut vasemmalle
Fleigneuxistä, pensaston takana ja jonka tuli teki olon kummulla
mahdottomaksi.

-- Näetkö, selitti Maurice Jeanille, Honorén kanuunat ovat
keskimäisessä osastossa. Nyt puhuu hän tykintähtääjän kanssa... Se on
pieni Louis, tuo tähtääjä: me joimme lasin hänen kanssaan Vouziersissa
-- etkö muista?... Ja tuo pitkä eturatsastaja vasemmalla, tuo, joka
suorana istuu hevosensa selässä -- se on Adolphe...

Kanuunat sotamiehineen ja upseerineen, etäämpänä etuvartio hevosineen
ja sotilaineen, vielä kauempana ruutivaunut ja niiden kuusi hevosta ja
kolme eturatsastajaa, vielä kauempana muonavaunut ja aseet, -- koko
tämä pitkä rivi ihmisiä, eläimiä ja tavaroita oli asetettu suoraan
linjaan, noin sata metriä pitkä, laskemattakaan reservijoukkoa, heidän
vaunujaan, hevosiaan ja miehiään, jotka olivat määrätyt täyttämään
sotarinnan aukkoja ja jotka odottivat vähän oikealla, etteivät joutuisi
turhaan vihollisen ampumalinjaan.

Nyt oli Honoré valmis lataamaan kanuunansa. Kaksi sotilasta toi jo
tykin patruunan ja pommin ruutivaunusta, jota valvoi korpraali; kaksi
muuta sotilasta asetti patruunan kanuunaan, tuuppaen sitä tölkällä,
samaten kranaatin.

Tykintähtääjän apulainen, asettaen ensiksi ruudin paikalleen, pani
sytyttimen sankkireikään. Honoré, joka itse tahtoi tähdätä ensimmäisen
laukauksen, asettui pitkälleen, nähdäkseen tähtäämislinjan, ilmoitti
sitten sen sotilaalle, jonka tehtävänä oli suunnata kanuuna.

-- Hyvä, sanoi Honoré ja nousi ylös.

Kapteeni, pitkää ruumistaan taivuttaen molemmin puolin, tarkasti
asentoa.

Joka kanuunan vieressä seisoi sotilas vetonuora kädessään, valmiina
laukaisemaan, saatuaan käskyn. Vihdoinkin kuului käsky:

-- Ensimmäinen kanuuna, ampukaa!... Toinen kanuuna, ampukaa!...

Kuusi laukausta kuului. Kanuunat hypähtivät laukastaessa taaksepäin,
vedettiin taaskin paikoilleen; sillä aikaa kävi selville että kuulat
eivät olleet jaksaneet perille.

Alustaa kohotettiin, kaikki laitettiin uuteen järjestykseen ja
manööveri alkoi uudestaan. Tämä täsmällinen hitaus, tämä koneellinen ja
kylmän verinen toimitus piti miehet jännityksessä. Kanuuna, tämä
rakastettu kapine, kokosi ympärilleen pienen joukon, joka yhtyi
tekemään samaa tointa.

Satakuudennesta rykmentistä kuului kaikuvia hyväksymishuutoja kuin
ensimmäiset laukaukset ammuttiin. Nyt saataisiin vihdoinkin noitten
kirottujen preussiläisten suut tukituksi. Mutta tuli yleinen hämmästys
ja paheksumishuutoja kuului, kun nähtiin ettei yksikään ammutuista
kranaateista saapunut päämaaliinsa; useimmat niistä räjähtivät ilmassa
ja ennenkuin ehtivät pensastoon tuolla alhaalla, jonka takana
vihollisten patteri oli.

-- Honoré sanoo kanuunansa olevan parhaan -- niin! hän rakastaa
sitä ... virkkoi Maurice. -- Katso vaan tuonne, mitenkä hän koettelee
sitä, ettei se vaan olisi liian kuuma!

Maurice löpisi Jeanin kanssa. He olivat hyvässä toivossa nähdessään
kanuunamiehistön suuren rohkeuden.

Mutta saksalaiset patterit olivat jo löytäneet oikean tähtäysmatkan:
nyt putoilivat laukaukset niin suurella täsmällisyydellä, että
kranaatit joka kerralla sattuivat ranskalaisiin kanuunoihin, mutta
nämät, huolimatta kaikista koetuksista, eivät jaksaneet kyllin
pitkälle.

Yksi Honorén sotilaista, se joka oli vasemman rivin päässä, tuli
tapetuksi. Ruumis tuupattiin vaan sivulle ja manööveriä jatkettiin
samalla kylmäverisyydellä kuin ennenkin. Joka suunnalta putoilivat
kuulat ja miehistö ei kuitenkaan siitä hätääntynyt. Patruunat ja
kranaatit pantiin sisään, kanuuna suunnattiin uudestaan, laukaus
kuului, kanuuna vedettiin uudestaan paikalleen, -- tämä koneellinen työ
piti miehistön niin jännityksessä, etteivät nähneet eivätkä kuulleet
mitä ympärillä tapahtui.

Mutta mikä eninten hämmästytti Mauricea oli eturatsastajain ryhti, he
istuivat hevostensa seljässä suorina kuin puut noin viidentoista metrin
päässä kanuunan takana, kasvot käännettyinä vihollisiin päin. Siellä
seisoi myös leveärintainen Adolphe punaisine kasvoineen ja suurine
vaaleine viiksineen.

Räpäyttämättä silmiään, näki hän kranaatin toisensa jälkeen eikä mikään
voinut johtaa hänen ajatuksiaan toisaalle. Kanuunamiehillä, jotka koko
ajan puuhasivat kanuunansa kanssa, pysyivät ajatukset työssään mutta
näitten toisten tuli seisoa paikallaan ja odottaa kuolemaa voimatta
liikuttaa sormiaankaan.

Eräs mies sai päänsä rikkiruhjotuksi, kaksi hevosta kaatui, ja
vihollisen murhaava tuli ei heikentynyt, -- koko patterin täytyisi
piakkoin tulla hävitetyksi jos ei muutettaisi asemaa.

Kapteeni ei enään epäillyt vaan huusi kaikuvalla äänellä:

-- Hevoset valjaisiin!

Se tehtiin kiireesti. Eturatsastajat kääntyivät ympäri ja kiinnittivät
valjaat kanuunoihin. Mutta tätä tehdessään muodostivat he lavean
rintaman, jota vihollinen heti käytti hyväkseen lisäten tultaan.

Taas kaatui kolme miestä.

Kovasti nelistäen teki patteri kierroksen ja asettui noin viisikymmentä
metriä oikealle, toiselle puolen 106 rykmenttiä. Kanuunat irroitettiin,
sotilaat asettuivat rintamaan vihollista vastaan, ja ampuminen alkoi
sellaisella voimalla, että koko maa tärisi patterin alla.

Maurice päästi heikon huudahduksen. Preussiläisten pattereista oli
kranaatti pudonnut Honorén kanuunalle; he näkivät hänen hyppäävän
esille ja vapisevin käsin tutkivan vahinkoa; suuri pala pronssilla
silatusta suusta oli ammuttu pois. Mutta se voitiin vielä ladata,
ampuminen alkoi taas kun he olivat pyörästä raivanneet pois erään
sotilaan ruumiin, josta oli räiskynyt verta kanuunaankin.

-- Ei se ollutkaan pikku Ludvig, joka kaatui, ajatteli Maurice ääneen.
Tuolla hän seiso ja tähtää, mutta taitaa kuitenkin olla haavoitettu,
koska käyttää vasenta kättään ... niin, pieni Ludvig tuli niin hyvin
toimeen Adolphin kanssa -- mutta hän taisi aina totella.

Jean, joka vähän aikaa oli ollut ääneti, keskeytti ystävänsä:

-- He eivät koskaan voi tätä kestää. --

Vähemmässä kuin viidessä minuutissa teki vihollisten ampuminen aseman
yhtä vaikeaksi kuin äsken.

Kranaatti ruhjoi erään kanuunan palasiksi, tappoi kaksi miestä ja
luutnantin. Ei ainoatakaan laukausta ollut tyhjiin ammuttu; kuulat
sattuivat ihmeteltävällä tarkkuudella; jos he itsepäisesti jäivät
tähän, ei kohta olisi yhtään miestä eikä kanuunaa jälellä. Kaikki
ruhjottiin ja lakaistiin pois.

Kapteenin komentava ääni kuului toisen kerran:

-- Hevoset valjaisiin!

Eturatsastajat kääntyivät ympäri, ja sotamiehet kiinnittivät kanuunat.
Mutta tällä kertaa sattui kranaatin sinkale pikku Ludvigia kaulaan; hän
kaatui poikkipuolin kanuunalle. Kun etuvartio ratsasti esiin ja
paljasti kylkensä, alkoi ankara ampuminen kaikista vihollisen tykeistä
yht'haavaa. Uusi kranaatti räjähti; Adolphe suistui hevosensa selästä
rinta lävistettynä, ojennetuin käsivarsin. Viimesessä hengenvedossa
kiersi hän käsivartensa Ludvigin ympäri -- he pysyivät kuollessa
yhdessä kuten eläissäkin olivat yhdessä kulkeneet.

Huolimatta kaatuneista miehistä ja hevosista, huolimatta
epäjärjestyksestä, jonka vihollisten raivoova tuli aikaansai riveissä,
ajoi patteri ylös kummulle ja asettui enemmän eteen, muutaman metrin
päähän siitä, missä Maurice ja Jean makasivat.

-- Loppu on käsissä, sanoi Maurice, jonka ääni töin tuskin kuului
melussa.

Näytti todellakin kuin maa ja taivas olisivat sulaneet yhteen.
Kranaatit lennättivät ilmaan kiviä ja hiekkaa, sakea savu peitti
auringon. Keskellä tuota kauhistuttavaa, korvia särkevää hälinää
seisoivat hevoset uupuneina, tylsistyneinä, pää veltosti riippuen. Joka
paikassa nähtiin kapteenin liian korkea vartalo -- nyt revittiin hän
kahtia -- kaatui maahan kuin katkennut viirinsalko.

Kuitenkin jatkettiin tointa Honorén kanuunan ympärillä. Asemastaan
huolimatta täytyi hänen tehdä kanuunamiehen työtä, sillä hänellä ei
ollut jälellä kuin kolme miestä... Hän tähtäsi, laukasi sill'aikaa kun
toiset menivät ruutivaunuille, latasivat, laittivat kuntoon tykin
pyyhkäisimen ja tölkin, jolla latinki työnnetään tykkiin.

Reservimiehistö oli kutsuttu apuun kaatuneiden sijaan, mutta niitä
odotettaessa täytyi tulla toimeen miten vaan voitiin.

Suututtavinta oli, että kuulat eivät sattuneet, vaan räjähtivät
useimmiten ilmassa tekemättä mitään vahinkoa vihollisten pattereille,
joiden tuli oli niin hävittävä.

Äkkiä kuuli Maurice Honorén kiroilevan -- taivaan nimessä -- kanuunan
oikea pyörä oli särkynyt. Epätoivossa, viljavat kyyneleet silmissä meni
hän kanuunansa luo, koetti tukea sitä nostamalla ylös sen maahan
painuneen suun, aivan kuin olisi hän tahtonut saada sen pysymään
pystyssä hurjan rakkautensa ja hellyytensä varassa.

Paras kanuuna! Ainoa, joka lennätti edes pari kranaattia tuonne ylös!
Hän päätti paikalla vihollisten tulen keskellä asettaa siihen uuden
pyörän. Vaarallinen yritys onnistui -- itse toi hän varapyörän
etuvartion kärryistä; ja kun alaalta tuli lisää miehistöä, sai hän
rakkaan kanuunansa taas kuntoon.

Mutta se ilo ei kauvan kestänyt. Tykkien lavetit ammuttiin taas
pirstoiksi. Ei voitu urhoollista joukkoa pakottaa enään etemmäksi,
käskettiin siis peräytymään.

-- Kiirehtikää, toverit, kehoitti Honoré. Otetaan tämä mukaan, etteivät
he sitä saa.

Sitä hän yksinomaan ajatteli. Hän tahtoi pelastaa kanuunansa, kuten
muut pelastavat lippunsa. Hän ei ollut lopettanut vielä puhettaan
ennenkun kuula kaatoi hänet, temmaten irti oikean käsivarren ja
lävistäen rinnan. Hän kaatui kanuunansa päälle, jäi siihen pitkälleen
kuin sankarivuoteelle, pää pystyssä, kauniit vihasta hehkuvat kasvot
vihollisiin päin kääntyneinä. Rikkiammutusta takistaan putosi kirje,
jota hän kuollessaan hellästi puristi ja josta hurmeiset veripisarat
vieläkin vuotivat.

Ainoa elossa oleva luutnantti komensi nyt:

-- Hevoset valjaisiin!

Ruutivaunu oli räjähtänyt ilmaan, jonka vuoksi täytyi valjastaa hevoset
toisien kärryjen eteen että olisi saatu pelastetuksi kanuuna, jonka
hevoset olivat kaatuneet. Ja viimeisen kerran eturatsastajien tehtyä
puolikäännös, kun neljä jälellä olevaa kanuunaa oli uudestaan
kiinnitetty, hevoset nelistivät pois eivätkä seisahtuneet ennenkuin
tuhannen metrin vaiheilla, Garennen metsän suussa.

Maurice oli nähnyt kaiken tämän, oli ollut todistajana Honorén
kuolemaan. Pelosta vavisten sopersi hän:

-- Oi poika parka! poika parka!

Tämä suru lisäsi vain viiltävää, polttavaa tunnetta, joka häntä
vaivasi. Hurja eläimellisyytensä joutui raivoon; oi, hän ei jaksa
kauemmin kestää, on jo kuolla nälkään! Hänen silmiään huikasi, hän ei
muistanut enään vaaraa, joka ahdisti tovereita ja häntä siitä alkain
kun patterin täytyi vetäytyä takaisin. Nyt voivat viholliset minä
hetkenä tahansa anastaa kummun.

-- Kuule -- sanoi hän Jeanille -- minun täytyy syödä... Samahan se on
minulle, vaikka tulenkin ammutuksi, -- mutta syödä tahdon ensin, sitte
tappakoot.

Hän avasi säkkinsä, otti leivän vapisevin käsin ja alkoi sitä ahneesti
syödä. Kuulat suhisivat, kranaatit räjähtivät jonkun metrin päässä;
mutta hän ei siitä välittänyt; tahtoi vaan saada nälkänsä sammutetuksi.

-- Tahdothan sinäkin palasen.

Jean katseli häntä suurin silmin; hänkin oli aivan näännyksissä.

-- Kyllä, anna minulle jotain, en jaksa muuten.

He jakoivat leivän, söivät sen kiireesti välittämättä mistään muusta,
ja vasta syötyään huomasivat he överstinsä, joka istui satulassaan,
saapas veressä. Rykmenttiä ahdistettiin joka puolelta. Useat komppaniat
olivat paenneet ja nyt heidän täytyi seurata joukkoa. Översti nosti
miekkansa ja komensi kyynelsilmin:

-- Tulkaa lapset Herran nimessä. Jumala ei ole huolinut meistä tällä
kertaa.

Pakenevat kerääntyivät hänen ympärilleen kadoten kaikki hetken kuluttua
syvennykseen maassa.

Tietämättään miten olivat Jean ja Maurice taas joutuneet pensasaidan
taa. Tähän pysähtyi noin 40 miestä, joita luutnantti Rochas oli
komentanut peräytymään. Heillä oli lippu mukanaan; aliluutnantti, joka
kantoi sitä, oli kiertänyt sen tangon ympärille, koettaen, jos suinkin
mahdollista, sitä pelastaa.

He ryömivät pitkin aidan vierustaa aina päähän asti, asettuen sitten
pienten puitten suojaan mäenrinteelle, jossa Rochas komensi ampumaan.
Täällä puitten suojassa miehet voivat pitää puoliaan semminkin kun
lukuisa ratsastusjoukko teki liikkeen oikealla puolella ja useita
rykmenttejä jalkaväkeä tuotiin sen avuksi.

Maurice käsitti selvään vihollisten kiertävät liikkeet, -- käsitti,
että piiriä supistettiin joka puolelta. Aamulla oli hän nähnyt
preussiläisten samoavan Saint-Albertin vuorensolasta, kulkevan pitkin
Saint-Mengesea ja Fleigneuxta; nyt kuuli hän kaartin kanuunoiden
jymisevän Garennen metsän takana, huomasi toisia saksalaisia tulevan
Givonnen laaksosta.

Vielä hetkinen ja ranskalaista armeijaa piirittäisi elävä muuri. Kaarti
yhtyisi V:teen osastoon, kauhistavan tykistön heitä joka kukkulalta
auttaessa. Luultavasti koetettiin viimeistä epätoivoista ponnistusta
saada tuo muuri murretuksi, kun Margueritten osasto kokoontui erääsen
syvennykseen, valmiina ryntäämään -- mutta se oli toivoton hyökkäys --
he menivät kuolemaan Ranskan kunnian puolesta. -- Maurice, joka
ajatteli Prosperia, oli näkemässä tätä hirveää verinäytelmää.

Varhain aamusesta oli Prosper ratsastanut edes takaisin Illyn
ylängöllä, päästä toiseen. Hänen eskadroonansa miehet kerättiin päivän
noustessa ilman torventoitotusta, ja kahvia keittäessä ripustivat he
takkinsa valkean eteen, etteivät herättäisi preussiläisten huomiota.
Sitte he eivät tienneet enään mitään, kuulivat kanuunan laukauksia,
näkivät etäällä savua ja jalkaväestöä, mutta mitään aavistusta heillä
ei ollut tappelusta, ei sen tärkeydestä eikä päättymisestä, sillä
kenraalit pitivät heitä aivan toimettomina erillään kaikesta.

Prosper oli tykkönään nukkua. Eniten häntä vaivasivat levottomat yöt ja
väsymys alituisesta ratsastamisesta.

Hän houraili, luuli makaavansa paljaalla kentällä, joskus pehmeällä
siistillä vuoteella. Silloin tällöin nukahti hän satulassa. Useat
tovereista putosivat satulasta, ho olivat niin uuvuksissa, etteivät
heränneet torventoitotuksista, heitä täytyi ravistaa, potkiakin jotta
saataisiin hereille.

-- Mutta mitä mielettömyyttä tämä on? Miksi meitä pitää ajettaman tällä
tavalla ilman lepoa ja rauhaa, metelöi Prosper karkoittaakseen
vastustamattoman uneliaisuutensa.

Kanuunat olivat paukkuneet kuudesta asti. Kummulle mentäessä oli
kranaatti tappanut kaksi toveria hänen vieressään. Vähän kauempana
kolme muuta kaatui jo.

Tuo paraatiratsastus tappelukentällä oli sietämätöntä, vaarallista ja
hyödytöntä. Yhden aikana käsitti hän että osasto valmistautui
tehdäkseen täydellä todella hyökkäyksen, kuollakseen mainehikkaan
kuoleman. Syvennyksessä vähän yläpuolella Ristikko-kumpua vasemmalla
puolella tiestä yhtyivät Margueritten osasto, kolme afrikkalaista
rykmenttiä ja rykmentti ranskalaisia jääkäreitä ja yksi
husaarirykmentti.

Torven toitotus kajahti: alas ratsulta!

Ja upseerit komensivat: Tarkastakaa hevosenne! Kiinnittäkää
tavarastonne!

Prosper hyppäsi alas satulasta, ojenteli itseään, taputteli Zepfiriä
kaulalle:

Zepfir raukka! Se oli yhtä uuvuksissa kuin herransakin kärsien
elämästä, jota viime aikoina olivat viettäneet. Sitäpaitsi oli sälyytys
raskas: liinavaatteet satulan lippaassa, takki kierrettynä ympäri,
rensseli tallitamineineen satulan takana ja vielä muonasäkki
puhumattakaan pukinnahkaisesta juomapullosta ja ruoka-astioista.
Ratsastajan sydän sykki säälistä samassa kun hän tarkasti oliko kaikki
kunnossa.

Prosper ei ollut muita pelkurimaisempi, mutta kuitenkin oli suunsa
pelosta niin kuiva, että täytyi pistää tupakaksi. Kun tehdään hyökkäys
voi kukin sanoa itselleen: Tällä kertaa on minun vuoroni.

Kului viisi tai kuusi minuuttia; kerrottiin kenraali Margueritten
ratsastaneen edeltäpäin tutustuakseen seutuun. Miehet odottivat yhä.
Viisi rykmenttiä muodosti kolme joukkoa, kussakin joukossa oli
seitsemän eskadroonaa -- olihan siinä kanuunan ruokaa kyllin.

Äkkiä torvet toitottivat:

-- Satulaan!

Ja melkein samassa kuului:

-- Miekat käteen!

Kunkin rykmentin översti oli jo asettunut paikoilleen, seisoen
kahdenkymmenenviiden metrin päässä rykmentistään. Ratsumestarit olivat
väkensä etunenässä. Ja nyt odottivat he jälleen: täydellinen
kuolonhiljaisuus vallitsi, ei kuulunut hiiskausta, ei hengähdystäkään.
Sydän se vaan sykähteli. Vielä käsky -- viimeinen -- ja joukko lähtisi
liikkeelle rynnäten ukkos-ilman tavoin.

Mutta silloin näkyi vuoren harjanteella upseeri hevosineen -- hän
mahtoi olla vaarallisesti haavoittunut, koska kaksi miestä oli
tukemassa. Ensin ei voitu tuntea kuka se oli. Riveissä syntyi haikea
valitus, jota seurasi äänekkäät tuskanhuudot:

Kenraali Margueritte makasi haavoitettuna; kuula oli lävistänyt häneltä
molemmat posket. Hän ei voinut puhua, riuhtoi käsillään viitaten
viholliseen päin.

Vaikerrus eneni yhä:

-- Meidän kenraalimme! Kostakaamme, kostakaamme!

Etummaisin översti heilutti miekkaansa ilmassa ja huusi:

-- Eteenpäin!

Torvet toitottivat. Joukko lähti liikkeelle alussa tasajuoksua. Prosper
oli ensimmäisessä rivissä mutta melkein syrjimmäisin oikealla. Vaara on
aina suurin keskellä mihin vihollisten tuli itsestään keskittyy.

Kun he olivat tulleet Risti-kummulle ja alkoivat ratsastaa alas toista
syrjää myöten lakeaa kenttää päin, huomasi hän tuhannen metrin päässä
preussiläisten neliöt, joita vastaan he viskattiin. Muuten oli hänen
mielensä kevyt kuin olisi hän unessa liidellyt, tunsi päänsä niin typö
tyhjäksi, ettei voinut saada ainoatakaan ajatusta kokoon. Sitä mukaan
kuin hiljainen juoksu kiihtyi kovaksi nelistämiseksi, huusivat
afrikkalaiset jääkärit arapialaisten tavoin hurjasti siten kiihoittaen
hevosiansa. Olisi luullut paholaisten olevan liikkeellä, joitten
hirveää ulvontaa ja korvia viiltävää kiljuntaa säesti kuulien suhina,
kranaattien räjähdykset ja aseitten kalske; -- maa tärisi kavioitten
kopseesta ja taivasta kohden nousi katkera käryn ja hien haju.

Viiden sadan metrin päästä putosi Prosper ratsultaan kovassa
yhteentörmäyksessä. Hän tarttui Zepfirin harjaan päästäkseen jälleen
satulaan. Keskus väistyi, molemmat siivet kääntyivät, vetäytyivät
takaisin jälleen rynnätäkseen.

Ensimmäinen eskadroona työnnettiin takasin, -- mutta -- sitähän voitiin
odottaakin. Kaatuneet hevoset tukkivat tien, toiset makasivat
kuolleina, toiset potkivat kuolontuskissaan jaloillaan ilmassa; siellä
täällä juoksi ratsastaja minkä jaloistaan pääsi, etsien itselleen
hevosta. Kuolleita makasi sullottuna kentällä, monta herratonta hevosta
juoksi vielä ja haki paikkaansa rivissä. Hyökkäys uudistettiin --
toinen eskadroona ryntäsi raivostuneena esiin, miekka kädessä valmiina
sivaltamaan.

Jälleen pääsivät he pari sataa askelta eteenpäin kauheassa melussa.
Mutta taaskin keskus väistyi, miehet suistuivat hevoisineen surman
suuhun; hyökkäyksen päätyttyä makasi ruumiita ja kaatuneita kaikkialla.
Toinenkin eskadroona niitettiin vuorostaan kuten ensimmäinen!

Kolmannen hyökkäyksen aikana Prosper oli joutunut ranskalaisten
husaarien joukkoon. Rykmentit lyöttäytyivät yhteen; se näytti suurelta
aallolta, joka vyöryy eteenpäin niellen mukanaan kaikki mitä vain
näkee.

Hän ei käsittänyt enään mitään; hän ei välittänyt suitsista vaan heitti
ne irralleen. Uljas Zepfir, jota hän niin sanomattomasti rakasti, kulki
eteenpäin, mutta tappelussa saatuaan haavan korvaansa oli se tavallista
rajumpi. Ylt'ympärillä nousivat hevoset pystyyn ja kaatuivat
ratsastajineen. Miehiä kaatui kuin kortta korren viereen. Jotkut
istuivat mulkoilevin silmin jäykkinä satulassa hevosten rynnätessä
vihollisia vastaan.

Parin sadan metrin alalla oli maa täynnä kuolleita ja kuolevia.
Muutamat makasivat pää ruohoon vaipuneena, toiset selällään, suuret
pelästyneet silmät luotuina taivasta kohden.

Tuolla makasi hirveässä tuskassa, kupeet auki, suuri musta hevonen,
turhaan koetti se nousta ylös: etujalat olivat takertuneet suoliin.

Vihollisten tulen yltyessä tekivät siivet käännöksen, vetäytyivät
takaisin uudestaan entistä raivoisammin hyökätäkseen.

Viimein oli tullut neljännen eskadroonan vuoro rynnätä preussiläisiä
vastaan. Prosper sivalsi miekallaan kypäreihin ja tummiin univormuihin,
joita hämärässä eroitti. Verta vuodatettiin; hän huomasi Zepfirin suun
olevan veressä, mutta luuli sen purreen preussiläisiä.

Melu kasvoi niin suureksi, ettei hän voinut kuulla omaa ääntänsä vaikka
huusi täyttä kurkkua, jonka vuoksi äänensä pian oli painuksissa. Mutta
ensimmäisen vihollisrivin takana seisoi toinen, sen takana taas toinen
ja taas toinen.

Tässä ei rohkeus ja urhoollisuus mitään voinut: taajat rivit olivat
kuin korkeata heinää, jonka taakse hevoset ja ratsastajat katosivat.

Tuli oli niin kova, että univormut syttyivät tuleen. Yhtämittaa kaatui
miehiä, rinta lävistettynä, pääkallot murskana.

Kaksi kolmatta osaa rykmentistä sortui kentälle eikä tästä
mainehikkaasta hyökkäyksestä ollut muuta jälellä kuin muisto
ranskalaisten urhoollisuudesta.

Pian kaatui Zepfir ruhjoten alleen Prosperin oikean jalan. Ratsastaja
kadotti mielensä, -- niin kova oli suru, joka häntä kohtasi.

Maurice ja Jean, jotka olivat jännityksellä seuranneet eskadroonan
sankarimaista rynnäkköä, virkkoivat:

-- Taivaan nimessä! Mitä tässä urhoollisuus auttaa!

Ja he jatkoivat ampumistaan kyyristyneinä pensastojen taakse, jotka
ympäröivät erästä pientä kumpua. Rochaskin, joka oli siepannut käteensä
pyssyn, ampui laukauksen toisensa jälkeen. Mutta he eivät voineet
kuitenkaan puolustaa Illyn kumpua, se joutui pian vihollisten valtaan,
jotka ympäröivät sitä joka haaralta. Kello oli noin 2 paikoilla, viides
osasto ja kaarti yhdistyivät sulkien täten ranskalaiset keskelleen.

Yht'äkkiä Jean kaatui.

-- Tuossapa sain jotakin, joka hyödyttää minua, änkytti hän.

Hän oli saanut kovan iskun päähänsä ja lakkinsa makasi revittynä hänen
takanaan. Ensiksi luuli hän pääkallonsa särkyneen ja että aivot
olisivat näkyvissä. Muutaman sekunnin kuluessa ei hän uskaltanut koskea
siihen kädellään, peläten että löytäisi reijän; mutta sattumalta
menivät hänen sormensa päätä kohden ja ottaessaan ne pois olivat ne
aivan punaset verestä. Tämä teki häneen niin syvän vaikutuksen että hän
pyörtyi.

Samassa silmänräpäyksessä käski Rochas heidät peräytymään. Eräs
preussiläinen komppania ei ollut enään heistä kauempana kuin noin kaksi
tai kolme sataa askelta. Pian olisivat he kukistetut, jos he jäivät
paikoilleen.

-- Älkää kiirehtikö, kääntykää ja ampukaa tuon tuostakin. Yhdymme sitte
tuolla alhaalla, pienen muurin takana.

Mutta Maurice oli epätoivoissaan.

-- Herra luutnantti, älkäämme jättäkö korpraaliamme tänne.

-- Jos hän on kaatunut, niin mitäpä me voimme?

-- Ei, ei, hän hengittää vielä... Viekäämme hänet mukaamme!

Rochas kohotti olkapäitään, nähtävästi sanoakseen että he eivät
voineet niille mitään, jotka eivät omin jaloin voineet seurata.
Taistelutantereella ei pidetä väliä haavoitetuista. Sentähden kääntyi
Maurice Pachen ja Lapoullen puoleen.

-- Kuulkaapas, tulkaahan minulle avuksi. En voi yksinäni häntä kantaa,
olen liian heikko!

Mutta he eivät kuulleet, -- eivätkä välittäneet mistään -- he eivät
ajatelleet muuta kuin itseään, seuraten itsensä suojelemisviettiä. Kas,
nyt he ryömivät tiehensä, pää kumarassa, kadoten kohta pienen muurin
taakse. Preussiläiset eivät olleet enään kuin puolentoista sadan
askeleen päässä.

Maurice, joka melkein itki kiukusta, otti pyörtyneen Jeanin, jonka
kanssa hän oli yksinään jäänyt, syliinsä aikoen kantaa hänet pois.
Mutta, todellakin, hän oli liian heikko, väsymyksestä ja tuskasta
uupunut. Hän horjui ja kaatui heti raskaan taakkansa kanssa. Kunpa hän
vaan huomaisi jonkun paarinkantajan! Hän katseli hurjin katsein
ympärilleen ja viittoi pakenevia luokseen, -- mutta kukaan ei
vastannut, ei ketään tullut. Nyt kokosi hän viimeiset voimansa, tarttui
jälleen Jeaniin, ja onnistui pääsemään noin kolmekymmentä askelta
eteenpäin, -- silloin räjähti kranaatti; -- hän luuli että kaikki olisi
lopussa, ja kaatui suruissaan kumppaninsa ruumiin viereen.

Hitaasti ja varovasti koetti hän nousta, selvittyään ensi
säikähdyksestään. Hän tutki itseään ja tuli siihen vakuutukseen, ettei
ollut saanut mitään vammaa. Mutta minkätähden ei hän sitte paennut?
Olihan vielä aikaa, -- parilla hyppäyksellä ennättäisi hän muurin luo,
-- ja niin olisi hän pelastettu. Tuska valtasi hänet uudestaan. Hän
aikoi jo lähteä, mutta tunne, valtaavampi kuin pelko, pidätti hänet. Ei
-- oli mahdotonta jättää Jeania! Hänen sydämmensä vuosi verta, ystävyys
tätä toveriansa kohtaan oli liian syvään juurtunut häneen. Tuntui tällä
hetkellä, että oli ainoastaan kaksi ihmistä maailmassa; hänen oli aivan
mahdoton elää ilman Jeania!

Peräytymisen suunnasta ei ollut mitään tarkempaa päätetty, sitä
tapausta varten, että taistelu päättyisi onnettomasti. Jokainen
kenraali sai pitää huolta omistaan, ja tämä huolenpidon puute aikaan
sai että kaikki suurimmassa epäjärjestyksessä ja sekasorrossa
tungettiin Sedania kohden voittavien vihollisten vastustamattomasta
painosta.

Toisen divisioonan peräytyminen kävi jotakuinkin säännöllisesti, jota
vastoin toiset sekaantuivat ensimmäisen osaston jäännöksiin ja
vyöryivät Sedania kohden vihan ja hävityksen myrskynä, vieden mukanaan
ihmisiä ja eläimiä.

Tällä hetkellä sai Maurice ilokseen nähdä Jeanin aukaisevan silmänsä;
ja kun hän juoksi eräälle purolle noutamaan vettä haavoittuneelle,
hämmästyi hän suuresti nähdessään oikealla puolella olevassa laaksossa
talonpojan, jonka hän oli aamulla huomannut. Tämä kynti rauhallisesti
aurallaan, jonka eteen oli valkoinen hevonen valjastettu. Miksi
tuhlaisi hän päivän? Vaikkakin ympärillä taisteltiin, täytyi maata
kyntää ja kylvää siihen siementä, -- muutenhan ei kansa saisi leipää.



VI.


Korkealta parvelta, minne Delaherche oli noussut saadakseen
yleissilmäyksen taistelukentästä, ei hän voinut nähdä mitä tahtoi; ja
lopulta tuli hän aivan kärsimättömäksi.

Hän kyllä näki kranaattien lentävän kaupungin ylitse ja särkevän
ympäristöllä olevien huoneiden kattoja. Mutta hän ei saanut selkoa
tappelun menosta; hänen täytyi saada tietoja ollessaan tuskissaan
omaisuutensa ja elämänsä puolesta.

Hän astui alas jättäen kiikarinsa suunnitettuna saksalaisten pattereita
kohden. Kello oli melkein 1 ja sotilaslasaretti oli täynnä sairaita; --
vaunurivi ulottui aina kadulle asti. Kaksi- ja neli-pyöräiset vaunut
olivat jo loppumaisillaan. Tuolla näkyi tykistökärryjä, muonakärryjä,
tavaravankkureita, kaikkia mitä vaan oli saatu käsiin taistelukentällä,
-- niin, tuolla tulee talonpoikaisvaunuja, joita oli noudettu taloista
ja joitten eteen oli valjastettu ratsuväen hevosia, Niissä oli
haavoittuneita, joita paarinkantajat olivat koonneet ja joiden haavat
olivat väliaikaisesti sidotut. Oli oikein kauheata nähdä näitä
ihmisraukkoja, toiset kellertävän vihreitä, toiset sinipunertavia.
Monet heistä olivat pyörtyneet, toiset päästivät haikeita
valitushuutoja, -- muutamat olivat kuin kuolleet ja antoivat
sairaanhoitajien menetellä kanssaan kuten tahtoivat, katsellen
ympärilleen kauhistunein silmin, -- toiset taas vetivät viimeisen
henkäyksensä vaunuista nostettaessa. Sairaita oli niin paljon että
kaikki patjat olivat täynnä, jonkatähden tohtori Bouroche käski tuoda
olkia, joista tehtiin leveä vuode. Kumminkin riittivät hän ja
osastolääkäri vielä leikkauksiin. Hän oli vaan tilannut pitkän pöydän
lisäksi, joka oli päällystetty tyynyllä ja vahakankaalla ja asetettu
suojaan, missä hän teki leikkauksensa. Nopeasti tuli osastolääkäri ja
antoi sairaalle kloroformia. Hienot teräsveitset välähtivät, sahoista
kuului ainoastaan heikko ääni -- veri turskui esille kuin
suihkulähteestä, mutta seisahdettiin pian. Leikattavia tuotiin ja
vietiin edes takaisin; tuskin oli aikaa puhdistaa pöytä verestä. Tiheän
pensaikkoaitauksen taakse, minne ruumiit toistaiseksi kannettiin,
heitettin leikatut jalat ja käsivarret, sekä kaikki lihan ja luun
jäännökset, jotka jäivät pöydälle.

Rouva Delaherche ja Gilberte olivat istuutuneet erään suuren puun
juurelle täydessä työssä kääreitä laittamassa.

Bouroche, joka kulki heidän ohitsensa kasvot punaisina liiallisesta
rasituksesta ja esiliina verisenä, heitti läjän palttinaa Delaherchelle
huudahtaen:

-- Kuulkaapas! toimittakaa jotakin hyödyllistä, älkääkä seisko jouten,
kun meillä muilla tässä on täysi työ.

Mutta tehtailija vastusteli.

-- Anteeksi! Minulla ei ole aikaa! Täytyy käydä katsomassa kuinka asiat
onnistuu. -- Asema näyttää kovin vaaralliselta!

Sitte hän kääntyi vaimonsa puoleen, painoi huulensa hänen tukkaansa ja
sanoi:

-- Gilberte parka! Ajattele, että kranaatti milloin hyvänsä voi pudota
ja tehdä lopun meistä kaikista. Eikö se ole kauheata!

Gilberte oli aivan vaalea, hän nosti päätänsä ja katsoi kauhistuneena
ympärilleen. Sitte hiipi tuo omituinen hymy taas hänen huulilleen.

-- Niin -- se on kauheata, miten tohtori leikkelee ja sahaa;
ihmisraukat! -- On aivan ihmeellistä, etten ole pyörtynyt jo aikoja
sitten!

Vanha rouva Delaherche katseli poikaansa kun hän suuteli nuoren
puolisonsa tukkaa. Hän teki ehdottomasti liikkeen ikäänkuin
karkoittaakseen hänet Gilberten luota -- hän muisteli tuota toista,
joka oli suudellut samoja hiuksia viime yönä. Mutta hänen vanhat
kätensä vapisivat, kun hän mutisi:

-- Oi Jumalani! mitä kärsimyksiä ja tuskia! Kaikki unohtuu, omat
huoletkin!

Delaherche lähti pois selittäen, että hän menee tiedustelemaan kuinka
tappelussa käy ja palaa pian takasin.

Maquakadulla hämmästyi hän suuresti nähdessään miten paljon sotilaita
tulvaili kaupunkiin aseettomina, vaatteet rikki ja tahrattuina. Heiltä
hän ei saanut mitään selkoa; toiset olivat kurjan näköisiä ja
vastasivat, että he eivät tiedä mitään; toisilla taas oli niin paljon
kertomista, puhuivat pitkiä, epäselviä lauseita, tehden hurjia
liikkeitä käsillään, jotta tehtailija luuli heidän kadottaneen
järkensä.

Hän kääntyi senvuoksi ja meni pormestarin asuntoa kohden. Täältä toivoi
hän saavansa tietoja. Kun hän kulki torin poikki tuli kaksi kanuunaa --
epäilemättä ainoat jäännökset jostakin patterista -- täyttä nelistä
ajaen katuvierustalle. Suurkadulla selveni hänelle, että pakolaiset
aikoivat samota kaupunkiin. Kolme husaaria, jotka olivat astuneet alas
satuloistaan, istui eräässä porttikäytävässä, jossa he jakoivat
keskenään leivän. Kaksi muuta taluttivat hevosiaan suksista etsien
tallia, mihin heidät veisivät. Siellä täällä kulki upseereja,
ulkomuodosta päättäen eivät he itsekkään tienneet minne menivät.
Turennen torilla neuvoi eräs aliluutnantti häntä väistymään, sillä
kranaatteja putosi alinomaa, kuula oli vast'ikään murtanut ristikon,
joka ympäröi Palatinatin voittajan, suuren sankarin muistopatsasta. Ja
todellakin, rientäessään pormestarin asunnolle, näki hän kaksi
kranaattia kauhealla räjähdyksellä putoavan Maasin sillalle.

Hän pysähtyi portinvartijan asunnon edustalle, etsien tekosyitä
kysyäkseen tietoja ajutantilta, kun nuorekas ääni kutsui häntä:

-- Herra Delaherche! Tulkaa tänne, kadulla ei ole hyvä olla tänään. Se
oli pieni Rose, jonka hän oli vallan unohtanut ja joka voi päästää
hänet sisälle mistä tahansa. Hän astui portinvartijan asuntoon ja
istuutui hetkeksi.

-- Ajatelkaa. Äidin on täytynyt mennä vuoteelle, hän on sairas kaikesta
tästä. Olen vallan yksin, sillä isä on linnaa vartioimassa. Vähän aikaa
sitte tahtoi keisari jälleen näyttää urhoollisuuttaan, mutta hän ei
päässyt etemmäksi kadun kulmaa kun kranaatti putosi hänen eteensä ja
tappoi tallimestarin hevosen. Sitte hän tuli takasin! -- Mitä tuon
poloisen pitäisi tehdä?

-- Siis tiedätte asian laidan... Mitä herrat siitä sanovat?

Tyttö katseli häntä kummeksien. Hänen raittiit, verevät kasvonsa,
hienot hiuksensa, suora lapsellinen katseensa näytti hauskalta keskellä
kaikkea kurjuutta, jota hän nähtävästi ei käsittänyt.

-- En tiedä ensinkään. Puolenpäivän aikaan vein kirjeen marsalkka
Mac-Mahonille. Keisari oli hänen luonaan. He olivat lähemmä tunnin
lukittujen ovien takana, marsalkka vuoteellaan, keisari istui
vastapäätä tuolilla. Tiedän sen, sillä näin omin silmin kun vein
kirjeen.

-- No, mitä he puhuivat?

Tyttö katsoi häneen eikä voinut pidättää nauruaan:

-- En minä tiedä; miten luulette minun tietävän, kun ei kukaan ihminen
koko maailmassa tiedä mitä he toisilleen puhuivat.

Hän oli tietysti oikeassa. Delaherche viittasi kädellään kuin tahtoisi
hän pyytää anteeksi tuhmaa kysymystänsä. Mutta tämä salainen keskustelu
kiusasi häntä; mitähän nuo kaksi miestä oli päättänyt?

-- Nyt, virkkoi Rose, on keisari mennyt työhuoneesensa, jossa
neuvottelee kahden kenraalin kanssa, jotka tulivat vasta
tappelukentältä.

Hän vaikeni äkkiä, katseli kuistille:

-- Katsokaa, tuolla on yksi kenraaleista ja tuolla tulee toinen.

Delaherche pujahti kiireesti ulos ja näki kenraali Douayn ja Ducrotin,
joita hevoset odottivat, nousevan satulaan ja ratsastavan pois.

Kun viholliset olivat anastaneet Illyn kummun, olivat molemmat
kiirehtineet keisarille ilmoittamaan, että tappelu oli menetetty. He
antoivat seikkaperäisiä tietoja asemasta -- sotajoukot ja Sedan olivat
joka puolelta piiritetyt, tappio tulisi olemaan kauhea.

Keisari käveli horjuvin askelin pari minuuttia huoneessaan; jälellä oli
ainoastaan yksi ajutantti, joka seisoi mykkänä ovensuussa. Keisari
asteli herkeämättä, uunista ikkunaan; suonenveto pani hänen kasvonsa
värisemään. Selkä näytti vielä entistä enemmän kumartuneelta; oli kuin
murtuisi hän maailman taakan alle; mutta tylsistyneistä silmistä voi
nähdä sallimukseen luottajan tyyni suru kadotetusta pelistä --
viimeisestä, johon hänen oli sallittu ottaa osaa!

Mutta joka kerta kun hän tuli ikkunan luo säpsähti hän ja pysähtyi
hetkeksi.

Kerran liikutti hän huuliaan, puristi vapisevaa kättänsä ja hoki
tukahutetulla, kärsimättömällä äänellä:

-- Oi, nuo kanuunat, nuo kanuunat! Niitä olen kuullut aamusta alkain!

Tänne kuului todellakin kamalan selvästi laukaukset Marféen ja
Frenoisin pattereista. Kävi ukkosen tapainen, korvia särkevä ryske,
joka pani ikkunat helisemään ja muurit huojumaan.

Onneton mies ajatteli kai, että kun tappelu kerran oli toivottomasti
menetetty, kaikki vastustus oli turhaa jopa rikollistakin. Miksi
vuodatettaisiin vielä enemmän verta, miksi hävitettäisiin ja
tapettaisiin vielä useampia onnettomia ihmisiä, miksi, niin miksikä
viskattaisiin yhä ruumiita ruumiiden päälle tuolla taistelutantereella?

Olihan tappelu menetetty, kaikki oli hukassa, miksi vielä kuitenkin
surmataan? Kyllin oli jo ilkeyden, hävityksen ja tuskan huutoja
kohonnut taivasta kohden.

Keisari, tultuaan ikkunan edustalle, alkoi vavista ja tarttui käsillään
ohimoihinsa:

-- Oi nuo kanuunat, nuo kanuunat, jotka eivät taukoa!

Ehkä kova edesvastuun tunne painoi häntä -- hänen eteensä ilmestyi
tuhansien kentälle kaatuneiden haamut -- hän näki ruumiit, jotka olivat
hänen käskystään joutuneet kuolon uhriksi; -- ehkä hänen sydämmensä
heltyi säälistä, hänhän oli kuitenkin haaveilija. Tässä kovassa
kohtalon iskussa, joka mursi ja riisti hänen onnensa kuten oljenkorren,
vuodatti hän kyyneleitä toisten tähden, epätoivossa turhaan jatkuvasta
surmaamisesta, voimatta enään kärsiä ampumista, joka pakahutti
sydämmen, enensi tuskia ja teki hänet mielipuoleksi.

-- Oi te kanuunat, te kanuunat, vaietkaa jo, vaietkaa paikalla!

Ja tuossa keisarissa, joka oli luovuttanut valta-istuimensa
puolisolleen, tuossa sotapäällikössä, joka oli antanut ylijohdon
Bazainelle, heräsi viimeisen kerran vastustamaton halu näyttää
voimaansa ja saada heti tottelemaan.

Châlonista lähdettyään oli hän vetäytynyt syrjään, ei ollut antanut
käskyäkään, otaksui olevansa rasituksena ja vastuksena. Nyt tahtoi hän
taas olla keisarina, ensimmäinen ainoa käsky, minkä hän antoi
toivottomassa säälissään, oli käsky nostaa valkea lippu linnoitukseen
aselevon pyytämistä varten.

-- Oi nuo kanuunat, nuo kanuunat! -- Ottakaa lakana, pöytäliina tai
mikä tahansa, kiirehtikää, juoskaa joutuun sanomaan, että lopettavat!

Ajutantti lähti rivakasti ja keisari käveli horjuen edestakaisin
sill'aikaa kun patterit paukkuivat niin että huoneet tärisivät.

Delaherche puhui vielä alhaalla Rosen kanssa kun palvelija tuli
juoksujalassa:

-- Neiti, emme löydä mitään, eikö täällä ole palvelustyttöä, joka voisi
meitä auttaa. Olisiko teillä valkeata vaatetta -- suurehkonpuoleista?

-- Tahdotteko ruokaliinan?

-- Ei, täytyy olla paljon suurempi, esim. puolikas lakanaa.

Rose avasi kohteliaasti liinavaatekaapin ovet:

-- Mutta ei minulla ole revittyjä lakanoita, -- suuri palanen valkeata
vaatetta? -- ei, en näe mitään, joka kelpaisi. Ai, odottakaa, ettekö
huoli pöytäliinasta?

-- Pöytäliina! Sehän vasta on mainio!

Ja pois mennessään lisäsi hän:

-- Siitä laitetaan lippu linnoituksen katolle merkiksi, että pyydetään
rauhaa. Tuhansia kiitoksia neitiseni!

Delaherche uskoi tuskin korviaan, niin iloseksi tuli hän.

Vihdoin voitaisiin hengittää!

Mutta tämä ilo ei hänestä näyttänyt sopivan isänmaan ystävälle, ja hän
koetti näyttää surulliselta. Sydämmensä tuntui kuitenkin kevyeltä
nähdessään överstin ja kapteenin palvelijoineen ratsastavan portista.
Översti kantoi käsivarrellaan kokoon käärittyä pöytäliinaa. Hän tahtoi
seurata heitä, jätti Rosen, joka oli ylpeä hankittuaan heille
pöytäliinan.

Kello löi kaksi.

Raatihuoneen edustalla oli Delaherche joutua raivostuneitten
sotilaitten jalkoihin, jotka tulivat Cassinen etukaupungista. Hän
kadotti näkyvistään överstin, ja jätti menemättä katsomaan valkean
lipun nostamista. Tuskinpa häntä olisikaan päästetty linnoitukseen, ja
kun hänelle sitäpaitsi kerrottiin kuulien putoavan lähellä koulua,
valtasi hänet uudet tuskat. Ehkä tehtaansa seisoi ilmitulessa!
Kuumeentapaisesti juoksi hän pois minkä pääsi.

Mutta joka paikassa sulkivat ihmiset tien, joka hetki pakottivat
kaikenlaiset esteet hänet pysähtymään.

Vasta Maquakadulla pääsi häneltä helpotuksen huokaus, kun näki talonsa
kohoovan ennallaan, eikä näkynyt jälkiäkään kipinöistä ja savusta.

Hän astui sisään, huusi, nähtyään äitinsä ja vaimonsa:

-- Kaikki käy hyvin, nostetaan valkea lippu, ampuminen lakkaa!

Hän vaikeni, sillä pihalla näytti kaikki kauhistuttavalta. Avarassa
kuivatushuoneessa, jonka leveät ovet olivat auki, oli jok'ainoa patja
käytännössä, ei löytynyt paikkaa edes oljilla huoneen kaukaisemmassa
nurkassakaan. Nyt levittivät sairaanhoitajat uusia olkia sänkyjen
väliin; haavoitetut muutettiin likemmäksi toisiaan. Niitä oli jo
kolmatta sataa ja uusia saapui vielä. Suurista ikkunoista virtaava
häikäisevä valo valaisi kärsivää ihmisjoukkoa. Vähän väliä kuului
tuskanhuudahduksia -- siellä täällä taisteltiin kuolon tuskissa.
Huoneen peräpuolelta kuului yksitoikkoinen, melkein laulava valitus,
häiriten syvää hiljaisuutta, joka siellä muuten vallitsi; ei kukaan
puhunut ääneen tässä kammottavassa sairaalassa; ainoastaan
sairaanhoitajien hiipivä käynti ja kuiskaava puhe katkaisi välistä
hiljaisuuden. Rikkinäisten sotilaslakkien alta ammottivat syvät veriset
haavat, ruhjoontuneita käsiä ja sormia riippui nahan suikaleissa;
pahimpia olivat kuitenkin haavat rinnassa, päässä ja vatsanaluksessa;
-- muserrettuja leukoja, puhkaistuja silmiä, särjettyjä pääkalloja,
joista aivot olivat näkyvissä, -- muutamia haavoitettuja makasi jo
melkein kuolleina, lamautuneina ja liikkumattomina: tuossa oli kuula
vahingoittanut selkäytimen, toiset, jotka olivat haavakuumeessa,
heittäytyivät sinne tänne, pyytäen hiljaisella äänellä jotain juotavaa
sammuttaakseen polttavaa janoansa.

Tuolla sivulla päin vaunuliiterissä, jossa leikkaukset toimitettiin,
kohtasi tulijaa toisenlainen kauhistuttava näkö. Ensimmäisessä
kiireessä oli Bouroche työskennellyt ainoastaan niiden sairasten
kanssa, joiden vaarallinen tila vaati silmänräpäyksessä tehtäviä
leikkauksia, joita hän itse toimitti. Vähemmän vaarallisia haavoja
saivat apulaiset ja sairaanhoitajat sitoa.

Itse oli hän toimittanut jo neljä leikkausta -- häntä alkoi uuvuttaa,
hän oli kuitenkin levähtääkseen kunkin leikkauksen välillä vetänyt ulos
muutamia luotia.

Heillä oli vaan kaksi pöytää, itse seisoi hän toisen ääressä, apulainen
toisen.

Molempien pöytien väliin oli pingoitettu lakana, joten haavoitetut
eivät voineet nähdä toisiaan. Vaikka pöydät pestiin hyvin tarkasti,
jäivät ne kuitenkin verisiksi. Valkeat asterit ja ympärillä kasvava
ruoho muuttui aivan punaiseksi ämpäreistä, jotka tyhjennettiin
kukkasaralle.

Vaikka ovet ja ikkunat pidettiin auki, täyttyi ilma pian verisistä
vaatteista ja leikkausaseista nousevasta hajusta. Nukuttava kloroformi
teki sen vielä raskaammaksi. Delaherche vapisi säälistä nähdessään
tämän tuskan ja kurjuuden, mutta hänen huomionsa kääntyi vaunuihin,
jotka ajoivat pihalle ja jotka olivat täynnä sairaita. Potilaita oli
kahdeksan, sullottuina toinen toistensa päälle. Tehtailija päästi
surkean huudon tuntiessaan viimeisen sisään kannettavan kapteeni
Beaudoiniksi,

-- Oi ystävä raukkani... Odottakaa, menen kutsumaan äitiäni ja
puolisoani.

He riensivät nopeasti paikalle jättäen kääryjen valmistuksen kahdelle
palvelijalle. Sairaanhoitajat, jotka olivat tarttuneet kiinni
kapteeniin, kantoivat hänet saliin, ja panivat hänet poikittain
olkiläjälle, kun Delaherche huomasi eräällä patjalla sotamiehen, joka
ei enään hiiskahtanutkaan, kasvot kuolleen näköiset, silmät auki.

-- Katsokaa, eikö tuo ole kuollut?

-- Malttakaa! Se on totta, mutisi sairaanhoitaja, eipähän siis tarvitse
anastaa sijaa toisilta.

Hän ja eräs toveri ottivat ruumiin ja kantoivat sen ruumisläjään
kasviaitauksen takana. Tusina kuolleita oli siellä jo ennen:
irvisteleviä, silmät valkeina, välkkyvät hampaat sinisten huulien
takana, valituksen ja katkeran tuskan ilme kasvoissaan. Eräs nuori,
hoikkavartaloinen sotilas, pää melkein ruhjottuna, painoi sydämmelleen
suonenvedon tapaisesti naisen valokuvaa, joka oli vaalennut ja verellä
tahrattu. Kuolleiden vieressä makasi jalkojen ja käsien jätteitä,
kaikki tuo kammottava törky, joka oli viskattu pois lääkäripöydiltä.

Gilberte kävi ihan kalpeaksi nähdessään Beaudoinin. Oi kuinka hän oli
vaalea maatessaan tuossa patjalla, kasvot kelmeinä ja likaisina.

Gilberte laskeutui polvilleen hänen viereensä:

-- Mikä onnettomuus ystäväni! Mutta te paranette, eikö niin?

Ja koneentapaisesti veti hän nenäliinansa esille, koetti sillä pyyhkiä
kapteenin kasvoja, jotka olivat hiessä ja tomun tahraamat.

-- Eikö niin? Eihän se ole vaarallista, sehän on ainoastaan jalkanne?

Kapteeni koetti avata silmiään. Hän oli tuntenut ystävänsä ja koetti
hymyillä.

-- Niin, jalka ainoastaan... En tuntenut kun sattui, luulin
kompastuneeni kun kaaduin...

Mutta hänen oli vaikea puhua.

-- Voi minun on niin jano, niin kovin jano.

Gilberte riensi noutamaan lasia ja karahvia, jossa oli vettä, johon hän
kaatoi hieman konjakkia. Ja kapteenin juotua jakoi hän lopun
viereisille sairaille: kaikki ojensivat pyytäväisesti kätensä häntä
kohden. Eräs zuavilainen, jolle ei enään riittänyt, alkoi itkeä.

Sillä aikaa oli Delaherche mennyt pyytämään tohtoria tulemaan kapteenin
luo. Bouroche astui saliin esiliina verisenä: hikihelmet vierivät
pitkin hänen leveätä otsaansa. Sairaat pyysivät häntä pysähtymään
koettaen kukin saada ensimmäiseksi hänen apuansa. Rukoilevia ääniä
kuului hänen kulkiessaan. Toiset koettivat vapisevin käsin tarttua
hänen vaatteihinsa. Mutta hän ei kuullut heitä, järjesti vaan työnsä
ähkien ja puhkien väsymyksestä; puhui ääneen itsekseen, laski
sormillaan, numeroitsi ne: ensin tämä, sitte tämä, sitte tämä, sitte
tuo kolmas tuolla alaalla, yksi, kaksi, kolme, -- yksi alaleuka,
käsivarsi, sääri. Apulainen käveli hänen jälessään koettaen muistella
kaikkea.

-- Herra ylilääkäri, sanoi Delaherche, täällä on eräs kapteeni --
kapteeni Beaudoin.

Bouroche keskeytti hänet sanoen:

-- Mitä te sanotte? Onko Beaudoin haavoitettu? Mies raukka!

Ja hän seisahtui haavoitetun eteen. Varmaan huomasi hän miten
vaarallisesti Beaudoin oli haavoitettu, koska sanoi jalkaa
tarkastamatta:

-- Hyvä, kohta tulen kun olen toimittanut tämän leikkauksen.

Sitte meni hän takaisin leikkaushuoneesen Delaherchen mukana, joka ei
tahtonut päästää lääkäriä näkyvistään. Täten tuli hän olemaan läsnä
käsivartta leikattaessa Lisfrancin tavan mukaan. Bouroche oli ylpeä --
toimitus oli ohitse 40 sekunnissa. Tehtailija oli kalpea kuin ruumis,
aikoi paeta, mutta ei ehtinyt ottaa askeltaaan ennenkun käsivarsi jo
oli pöydällä.

Sotilas -- nuori voimakas talonpoika -- avasi silmänsä, näki
käsivarren, jonka sairaanhoitaja kantoi pois, heitti silmäyksen
veriseen olkapäähänsä ja huusi raivostuneena:

-- Mitä, Jumalan nimessä! Te olette todellakin petoja kun voitte tehdä
sellaista.

Bouroche oli niin väsynyt, ettei jaksanut kohta vastata. Sitte sanoi
hän hiljaisella äänellä:

-- Olen tehnyt parhaan taitoni mukaan. Muuten olisit jo kuollut,
poikaparka; ja kysyinhän sitä paitsi sinulta ja suostuit.

-- Miten minä olisin suostunut. Jos vastasinkin "kyllä", niin tiesinkö
mitä sanoin?

Nyt muuttui hänen vihansa suruksi ja hän alkoi itkeä:

-- Mitä minä onneton enään maailmassa teen.

Hän kannettiin oljille -- vahakangas pestiin -- taaskin kaadettiin
verinen vesi ämpäristä kukkasaralle.

Mutta Delaherche säikähti kuullessaan kanuunain alituisen paukkeen.
Miksi he eivät laanneet ampumasta?

Liehuneeko Rosen pöytäliina linnan katolla? Sanottiin patterien
laukausten päinvastoin lisääntyneen. Meteli hämmensi kaikki, ryske
mahtoi rasittaa vähimmin heikkohermoistakin. Ei voinut olla lääkäreille
eikä sairaillekaan hyvä kuulla näitä jyrähdyksiä, jotka koskivat luuhun
ja vereen. Koko sairaala oli kovassa jännityksessä tämän yhä jatkuvan
ampumisen aikana.

-- Sehän on jo ohitse, miksi jatkavat he tuota kirottua ampumista?
huudahti Delaherche, joka kuunteli tarkasti, luullen aina kuulevansa
viimeisen laukauksen.

Kun hän meni takaisin leikkaushuoneesen muistuttaakseen Bourochea
kapteenista, näki hän lääkärin makaavan pitkänään oljilla, pitäen
käsivarsiaan kylmässä vesiämpärissä.

Bouroche oli aivan näännyksissä sekä ruumiin että hengen puolesta.
Etenkin oli epätoivo ja oma voimattomuutensa hänet masentanut. Ja
kuitenkin oli hän niitä miehiä, jotka eivät kernaasti luovu
tehtävistään. Mutta hänen oli väkisinkin täytynyt kysyä itseltään: Mitä
tämä hyödyttää? Tieto, ettei koskaan voi tehdä kylliksi, oli yht'äkkiä
heikontanut hänen voimansa. Mitä hyödytti hänen vaivansa ja
ponnistuksensa? Olihan kuolema kuitenkin väkevämpi.

Kaksi sairaanhoitajaa tuli kantaen Beaudoinia paarilla.

-- Herra ylilääkäri, sanoi tehtailija hiljaisella äänellä, tässä tuovat
he kapteenin.

Bouroche avasi silmänsä, otti käsivartensa ämpäristä, pudisti niistä
veden ja pyyhki olkiin. Sitte nousi hän polvilleen sanoen:

-- Ai, se on totta -- täällä on vielä paljon tekemistä ennenkun saadaan
levätä.

Hän nousi jaloilleen, pudisti itsestään väsymyksen, ja oli taas valmis
työhönsä, jota ei voitu lykätä.

Gilberte ja rouva Delaherche olivat seuranneet paaria ja seisahtuivat
muutaman askeleen päähän patjasta, jolle Beaudoin laskettiin.

-- No hyvä! se on yläpuolella oikeata nilkkaluuta, sanoi Bouroche, joka
aina puheli lieventääkseen sairaiden tuskia. Ei se ole hulluinta tuossa
paikassa, sen voi helposti parantaa. -- -- -- Tarkastetaanpas sitä!

Mutta Beaudoinin kummallinen tylsyys pelotti lääkäriä. Hän katsahti
ensimmäiseen sitomukseen: side, joka oli asetettu vaatteiden päälle,
oli kiinnitetty pyssyn hihnalla. Bouroche mutisi hampaittensa välissä
jotain -- kuka kelvoton oli sen sitonut -- mutta vaikeni yht'äkkiä. Nyt
ymmärsi hän mitä oli tapahtunut, kuljettaessa oli side luisunut
alemmaksi ja haavoitettu oli luultavasti vuodattanut paljon verta.

Kiivaasti huusi hän sairaanhoitajalle:

-- Tule tänne, äläkä seiso siinä töllistelemässä. Leikkaa joutuun
vaatteet auki.

Sairaanhoitaja teki kuten Bouroche käski -- jalka tuli näkyviin,
sininen, veriin tahrattu.

Yläpuolella nilkkaluuta oli syvä ammottava haava, johon kranaatin
kappale oli tunkenut kappaleen punasta vaatetta -- haavan syrjät olivat
repaleiset ja nahattomat. Gilberten täytyi tarttua kiinni
leikkaushuoneen ovenpielestä, ettei kaatuisi. Oli kamalata nähdä
Beaudoinin makaavan siinä verisenä, puolikuolleena. Vaikka Gilberte oli
pyörtymäisillään, ei hän kuitenkaan voinut kääntää silmiään pois
kamalasta näystä.

-- No, huudahti Bouroche, ompa teitä kauniisti pidelty! Hän koetti
jalkaa, joka oli aivan kylmä, ei tuntenut heikointakaan valtasuonen
tykytystä. Hän tuli totiseksi ja surulliseksi -- tämä oli pahoin
pelättävä tapaus.

-- Niin, sanoi hän, tämä näyttää vähän vaaralliselta.

Kapteeni Beaudoin, joka, kuullessaan lääkärin sanat, heräsi
tylsyydestään, mutisi itsekseen:

-- Vai niin -- siltäkö se ylilääkäristä näyttää?

Bourochen ei ollut tapana suoraan kysyä lupaa sairaalta kun huomasi
leikkauksen tarpeelliseksi. Hänestä oli parempi, että sairas itse pyysi
sitä.

-- Tämä jalka on pahan näköinen, mutisi hän aivan kuin olisi ajatellut
ääneen, tätä ei voi pelastaa.

Beaudoin huudahti hermostuneena:

-- Kuulkaa, tehkää loppu siitä. Mitä arvelette, Bouroche?

-- Ajattelen, että olette rohkea mies ja annatte minun tehdä, mitä on
välttämätöntä.

Kapteeni Beaudoinin silmät sulkeutuivat. Hän oli ymmärtänyt. Mutta
vasten pelkoaan, joka oli tukehuttaa hänet, vastasi hän
yksinkertaisesti vaan kuitenkin rohkeasti:

-- Tehkää minkä luulette parhaaksi, herra tohtori!

Valmistukset eivät kestäneet kauvaa: apulainen tuli tuoden kloroformia,
kaatoi sitä pyyhinliinaan, joka asetettiin sairaan nenän eteen --
sitten tarttui hoitaja häneen -- veti vähän alemmaksi patjalle, että
jalat jäivät vapaiksi -- eräs piteli vasenta, apulainen otti kiinni
oikeasta reidestä molemmilla käsillä pusertaakseen suonia.

Bourochen tullessa sairaan luo veitsi kädessä ei Gilberte voinut kestää
kauempaa:

-- Ei, ei, -- tämä on kauheata!

Hän nojasi rouva Delahercheen, joka oli ojentanut käsivartensa
estääkseen häntä kaatumasta.

-- Mutta minkätähden jäit tänne seisomaan?

He eivät kuitenkaan kumpikaan lähteneet pois, käänsivät vaan päänsä
pois, etteivät näkisi mitä lääkäri teki, seisoivat siinä vavisten ja
syleillen toisiaan, vaikka eivät muuten olleet toisilleen niin
rakkaita.

Se oli varmaan juuri tällä hetkellä kun kanuunanpauke oli kovin. Kello
oli kolme ja Delaherche selitti pettyneenä ja toivottomana, ettei hän
ymmärtänyt mitään. Pauke kiihtyi -- siitä ei ollut epäilystäkään.
Minkätähden? Mitä sitte tapahtui? Oli kuin helvetin portit olisivat
olleet seppo selällään -- maa tärisi, ilma oli liekkinä. Sedanin
ympärillä olevat kahdeksansataa saksalaista kanuunaa ampuivat
varmaankin yht'aikaa, pauke kuului yli metsien ja peltojen. Jos tätä
tulisadetta kestäisi vielä pari tuntia, oli kaupungin perikato varma,
sillä kranaatteja alkoi pudota talojen katoille; kuului yhä uusia
räjähdyksiä. Eräs kranaatti sytytti talot Voyardkadun varrella; toinen
muserti kappaleen tehtaan korkeasta savutorvesta, josta vyöryi
kivimuraa aina vajaan asti.

Bouroche kohotti päätään:

-- Onko heidän aikomuksensa tappaa sairaamme? -- -- -- Tämä on
sietämätöntä!

Tällä aikaa eräs sairaanhoitaja oli ottanut kiinni kapteenin jalasta;
reippaasti teki Bouroche leikkauksen vähän alapuolella polvea, pari
tuumaa alempana sitä paikkaa, missä hänen tuli sahata luu poikki; --
samalla veitsellään irroitti hän nahan kuten irroitetaan kuori
appelsiinista. Mutta kun hänen oli leikattava lihaksia, lähestyi eräs
sairaanhoitaja ja kuiskasi hänen korvaansa:

-- Numero 2 on valmiina.

Kauhean melun tähden ei lääkäri voinut kuulla, jonka vuoksi sanoi:

-- Herran nimessä, puhukaa kovemmin! Korvani ovat haljeta heidän
kirotuista laukauksistaan.

-- Numero 2 on valmiina.

-- Kuka? Mikä numero kaksi?

-- Hän, jonka käsivarsi -- --

-- No, vai niin! Hyvä, tuokaa N:o 3. Alileuka, tiedättehän!

Ja ihmeteltävän sukkelasti leikkasi hän yhdellä ainoalla leikkauksella
jänteen poikki aina luuhun saakka. Sääriluu ja pohkio paljastettiin,
kääre pantiin tueksi molempien väliin; sitte sahattiin ne poikki ja
sairaanhoitajalla oli jalka kädessä.

Vuoti ainoastaan vähän verta, sillä apulainen puristi suonia; suonet
sidottiin joutuun. Mutta Bouroche ravisti päätään ja kun apulainen otti
sormensa pois, sanoi hän -- sairas ei ollut vielä valveilla eikä siis
voinut kuulla heitä --:

-- Tämä on ikävää, valtasuonista on matkalla juossut paljon verta.

Hän teki kädellään liikkeen, kohotti olkapäitään:

"Mitä hyödytti kaikki hänen vaivansa". Tässä oli taaskin eräs raukka
valmiina -- hänen kasvoihinsa tuli jälleen epätoivon ilmaus; tämähän
oli hullusti, kun ei voi pelastaa edes neljää kymmenestä.

Hän pyyhki otsaansa, pani nahan haavan päälle -- neuloi kolme pistosta.

Nyt kääntyi Gilberte. Delaherche oli sanonut hänelle, että kaikki oli
ohitse, nyt voisi hän katsoa.

Sairaanhoitaja vei juuri kapteenin jalan pensasaitauksen taa, missä
ruumisläjä yhäti kasvoi.

-- No niin! kaikki on tehty, sanoi lääkäri Beaudoinin herättyä; nyt on
pahin ohitse.

Mutta kapteeni oli hyvin heikko. Hän koetti kohottaa päätään, mutta
laski sen alas, änkytti surullisella äänellä:

-- Kiitos tohtori! Jumalan kiitos, että kaikki on ohitse!

Kun hän nostettiin paarille poisvietäväksi, pani kauhea räjähdys koko
tehtaan tärisemään: kranaatti oli räjähtänyt leikkaushuoneen takana
pienessä pihassa, missä oli kaivo. Akkunaruutuja putosi helisten
maahan, sillä aikaa kun sakea savu tunkeutui huoneesen, jossa sairaat
makasivat oljilla; nämä alkoivat hädissään huutaa ja koettivat paeta.
Delaherche kiiruhti ulos hurjistuneena; hän tahtoi nähdä kuinka suuri
vahinko oli. Hävitettäisiinkö, poltettaisiinko hänen talonsa?

-- Jumalan nimessä, älkää töllistelkö, huusi Bouroche kauhusta
jähmettyneille sairaanhoitajille. Peskää joutuun pöytä. Ei ole yhtään
aikaa hukata. Tuokaa numero 3 tänne!

Pöytä pestiin, taas kaadettiin ämpärillinen veristä vettä kukkasaralle;
asterisarka oli nyt verisenä liejuna, kukat ja lehdet olivat veren
peitossa.

Levätäkseen vähän alkoi ylilääkäri hakea kuulaa, joka, muserrettuaan
ensin numero 3:n alaleuan, oli tunkeutunut kielen kantaan. Siitä vuoti
paljo verta, joten sormensa tulivat aivan punasiksi ja tahmeiksi.

Kuivaushuoneessa olivat sairaanhoitajat asettaneet kapteeni Beaudoinin
eräälle patjalle. Gilberte ja rouva Delaherche olivat seuranneet sinne.
Delaherchekin, huolimatta säikähdyksestään, tuli sisään sairasta
katsomaan.

-- Levätkää nyt hetkinen, me laitamme sillä aikaa huoneen teille
valmiiksi; me otamme teidät meidän luo.

Mutta haavoitettu avasi silmänsä -- hän oli täydessä tajunnassa --
vastasi heikolla äänellä:

-- Ei, -- luulen kuolevani, -- ja hyvinkin pian!

Kaikki kolme katsoivat häntä surullisesti.

-- Mutta herra kapteeni, miten voitte niin puhua, mutisi Gilberte, joka
huolimatta pelostaan pakotti itsensä hymyilemään. Kuukauden kuluttua
olette jo terve!

Beaudoin pudisti päätään -- hän katseli ainoastaan Gilberteä äärettömän
surullisesti, pelätessään että hänen täytyisi kuolla niin nuorena,
jolloin elämä hymysuin tarjoaa onnea.

-- Minun täytyy kuolla, minun täytyy kuolla! Oi se on hirveätä!

Samassa huomasi hän likaiset kätensä ja rikkinäisen univormunsa. Häntä
kiusasi olla tällaisessa tilassa naisten läsnä ollessa. Hän ei voinut
sitä kärsiä ja tämä ajatus toi hänelle mielenmalttinsa takasin.

Hän hymyili heikosti.

-- Mutta jos kuolen, tahtoisin kuitenkin kuolla puhtain käsin.
Rouvaseni, tahtoisitteko olla hyvä ja antaa minulle vähän vettä ja
pyyhinliinan.

Gilberte, tuotuaan mitä hän pyysi, tahtoi itse auttaa. Tästä hetkestä
pysyi hän rohkeana, tahtoi kuolla levollisena täydessä tajunnassa.
Delaherche auttoi vaimoaan järjestämispuuhissa.

Nähdessään miten poikansa ja miniänsä yhdessä hoitivat tuota nuorta
miestä, katosi katkeruus vanhan rouvan sydämmestä. Hän päätti vaieta
myöskin tällä kertaa, vaikka olikin aikonut kertoa kaikki pojalleen.
Mutta nythän kuolema erottaisi heidät ainiaaksi toisistaan, miksi
tuottaisi hän surua perheelleen.

Kapteeni oli kuolemaisillaan -- hän tuli hetki hetkeltä heikommaksi ja
vajosi jälleen tylsistyneesen tilaansa. Kylmä hiki virtasi pitkin
kaulaa ja otsaa; hetkeksi avasi hän silmänsä tavoittaakseen peitettä,
jonka luuli näkevänsä vieressään.

-- Oi kuinka minun on kylmä, minun on niin kylmä.

Ja sitte hengitti hän viimeisen kerran, tyyneesti ilman näkyväistä
taistelua; hienot laihat kasvot näyttivät kuoltuakin selittämättömän
surullisilta. Katseensa lepäsi Gilbertessä.

Delaherche piti huolta ettei hänen ruumistaan viety pensaikon taa, vaan
pantiin lähellä olevaan liiteriin. Sitte pyysi hän Gilberten menemään
huoneesensa, sillä hän näytti kovin väsyneeltä, itki ja nyyhki. Mutta
tämä selitti olevansa niin peloissaan, ettei mitenkään uskaltaisi olla
yksin, ja jäi kernaammin anoppinsa luo keskelle sairashuoneen touhua.

Sitte ryhtyi hän heti sairaiden hoitamiseen. Toi lasillisen vettä
attikalaiselle sotilaalle, jolla oli kova kuume, auttoi hoitajaa
sitomaan erään kahdenkymmenen vuotisen sotilaan kättä. Tämä oli
vast'ikään tullut sotatantereelta, jossa peukalonsa oli ammuttu
säpäleiksi. Ollen kohtelias ja veitikkamainen, laskien leikkiä
huolettoman pariisilaisen tavalla sai hän pian Gilberten hymyilemään
sukkeluuksilleen.

Kapteenin kuoleman kamppauksen aikana oli ampuminen yhä kiihtynyt;
jälleen kranaatti putosi puutarhaan katkaisten satavuotisen tuuhean
puun.

Väki alkoi peloissaan huutaa koko Sedanin palavan, sillä Cassinen
etukaupungissa oli suuri tulipalo päässyt alkuun. Tulisi loppu
kaikesta, jos ampumista kestäisi kauemmin. Ei jäisi kiveä kiven päälle.

-- Tämä ei ole mahdollista, minun täytyy tuonne jälleen, sanoi
Delaherche, joka oli kadottanut kaiken malttinsa.

-- Minnekä sitte? kysyi Bouroche.

-- Tietysti pormestarin luo kysymään tekeekö keisari pilkkaa meistä kun
puhuu valkosen lipuu nostamisesta.

Ylilääkäri seisoi hämmästyneenä, katseli Delaherchea suurin silmin,
sillä vaikka hän olikin epätoivossaan kun haavoitetut kuolivat hänen
käsiinsä, ei hän kuitenkaan ollut ajatellut antautumista. Hän teki
rajun epätoivoa ilmaisevan liikkeen:

-- Menkää hiiteen! Saman tekevä mitä me toimitamme!

Delaherchella oli suuri työ tunkeutua ihmisjoukon lävitse, joka taajeni
alituisesti ja kasvoi paenneista sotilaista. Hän kysyi useilta
upseereilta, joita kohtasi, vaan ei kukaan ollut nähnyt valkosta
lippua. Vihdoin myönsi eräs översti nähneensä sen silmänräpäyksen ajan,
vaan sitte oli se taas otettu alas.

Tämä selitti kaikki: joko eivät viholliset sitä olleet nähneet taikka
huomasivat sen ja enensivät tulta käsitettyään lopun kohta olevan
lähellä. Kerrottiinpa että eräs kenraali, joka nähdessään valkosta
lippua nostettavan oli aivan raivostunut, oli repinyt sen alas,
katkassut tangon ja tallannut liinan jalkoihinsa.

Mutta preussiläisten pattereista kuuluivat laukaukset yhä edelleen.
Kuulia tuli satamalla kaupunkiin. Turennentorilla oli eräs vaimo äsken
tapettu, pormestarin portinvartijan huoneessa ei Delaherche tavannut
enää pikku Rosea. Ovet olivat auki, siellä sai käydä vapaasti kuka itse
tahtoi. Rappusilla kohtasi hän raivostuneita ihmisiä, jotka menivät sen
enempää huomaamatta ohitse. Ensimmäisessä kerroksessa pysähtyi hän
hetkeksi ja siellä tuli Rose vastaan:

-- Ah, herra Delaherche, tämä kaikki on kauheata! Tulkaa, joutukaa jos
tahdotte nähdä keisarin.

Ja vasemmalla, auki olevasta ovesta näki hän todella keisarin, joka
jälleen käveli epävarmoin askelin edestakaisin uunin ja ikkunan väliä.

Hän ei voinut pysyä paikoillaan vaikka kärsi kovia tuskia.

Eräs ajutantti oli juuri lähtenyt ja jättänyt oven auki. Keisari kuului
väsyneellä ja kiusatulla äänellä kysyvän:

-- Mutta sanokaa mitä tämä merkitsee. Miksikä he yhä ampuvat vaikka
olen käskenyt nostamaan valkosen lipun?

Hän ei enään voinut kärsiä tätä ampumista, joka yhä lujemmin kuului
tänne. Kun hän tuli ikkunan luo, oli kuin olisivat luodit sattuneet
hänen sydämmeensä. Yhä verta, yhä ihmishenkiä hänen erehdyksensä
tähden! Joka hetki lisääntyivät turhaan kuolleiden läjät. Hän oli
tuskissaan jo kymmeniä kertoja tehnyt saman kysymyksen jokaiselle, joka
tuli sisään:

-- Mutta mitä tämä on? Miksi ampuvat he vielä vaikka olen käskenyt
nostaa valkosen lipun.

Ajutantti mutisee jotain vastaukseksi, mutta Delaherche ei kuullut
sitä. Keisari kävelee yhä edestakaisin -- hänen täytyy mennä ikkunan
luo, hänen täytyy kuunnella tuota kauheata ampumista, joka oli
näännyttää hänet kuoliaaksi. Kasvonsa kävivät kalman kalpeiksi, niissä
kuvastui syvintä alakuloisuutta ja mustinta epätoivoa.

Nyt ovi aukenee, -- pieni mies, puettuna pölyiseen pukuun, tulee
ilmoittamatta sisään -- se on kenraali Lebrun.

Ja taas kuuluu keisari kärsimättömästi kysyvän:

-- Mutta, kenraali, miksi yhä ammutaan vaikka käskin nostaa valkosen
lipun?

Ajutantti astuu ulos vetäen oven kiinni. Delaherche ei kuullut mitä
kenraali vastasi.

-- Ah, virkkoi Rose, asiat käyvät hullusti, ymmärrän sen hyvin, --
huomaan sen heidän katseistansa --. Ja minun pöytäliinani -- sitä en
saa enään koskaan takaisin; sanotaan, että se on revitty tuhansiin
kappaleihin... Mutta eninten säälin kuitenkin keisariparkaa. Hän on
sairaampi kuin marsalkka, parempi olisi hänen pysyä sängyssä kuin
kulkea tuossa edes takaisin.

Hän oli kovin liikutettu; nuoret, kauniit kasvonsa ilmaisivat syvää
sääliä. Delaherche, jonka myötätuntoisuus Napoleonia kohtaan oli viime
aikoina huomattavasti vähennyt, piti Rosen puhetta vähän sopimattomana.
Yhtä kaikki jäi hän seisomaan hänen kanssaan portille; hän tahtoi
nimittäin nähdä kenraali Lebrunin menevän pois ja tämän tultua keisarin
luota seurasi hän häntä.

Kenraali oli selittänyt keisarille, että ranskalaisten ylipäällikön
allekirjoittama kirje olisi vietävä saksalaisten päällikölle -- muuten
ei voisi olla puhettakaan aselevosta. Hän oli tarjoutunut kirjoittamaan
tämän kirjeen ja etsiäkseen kenraali Wimpffenin, saadakseen hänen
allekirjoituksensa. Hänellä oli nyt kirje mukanaan, mutta ei tiennyt
missä ylipäällikkö oli. Sedanissa oli ahdinko niin suuri, että hänen
täytyi antaa hevosensa kulkea käyden, joten Delaherche voi seurata aina
Ménil-portille asti.

Mutta tiellä kannusti Lebrun hevostaan; ja oli hänellä onni kohdata
Wimpffen Balanissa. Tämä oli muutamia minuutteja sitten kirjoittanut
keisarille:

-- Jos Teidän Majesteettinne tahtoo ratsastaa joukkojen etunenässä,
pidän kunnianani viedä teidät vihollisten rivien lävitse.

Siksi vimmastui hän silmittömästi kuultuaan aselevosta puhuttavan. Ei,
ei, ei millään ehdolla kirjottaisi hän nimeään sellaisen alle.

Kello oli nyt puoli neljä. Oli ainoastaan vähäinen hetki siitä kuin
tehtiin viimeinen urhoollinen yritys päästä bayerilaisten rivien
lävitse ja valloittaa Bazeilles.

Sedaniin ja läheisten maiden yli kuului huuto: "Bazaine näkyy! Bazaine
näkyy!" Tieto oli väärä; niin ilmoitettiin ainoastaan kansan
lannistuneen rohkeuden elähyttämiseksi.

Koko päivän olivat he toivoneet näkevänsä sen toteutuvan ja joka kerta
kuin preussiläiset ampuivat uudesta patterista, olivat he luulleet sen
Metzin kanuunaksi.

Noin tuhat kaksisataa miestä saatiin kokoon sotilaita jos mistä
rykmentistä ja tämä pieni joukkio riensi juoksujalassa alas tielle,
johon kranaatteja sateli kuin rakeita... Alussa näytti se uhkealta.
Haavoittuneet eivät häirinneet toisten kulkua; raivoisan rohkeina
juostiin lähes viisisataa metriä. Mutta rivit harvenivat, yksin
rohkeimmatkin kääntyivät takaisin. Mitä voitiin toimittaa näin pienellä
joukolla suurta ylivoimaa vastaan? Mitä hyödytti tämä kenraalin hurja
uskallus, kun taistelu oli kuitenkin kadotettu? Viimein seisoivat
kenraalit Wimpffen ja Lebrun yksinään tiellä Balasen ja Bazeillesin
välillä; heidän täytyi kääntyä takaisin, luopua tästä viimeisestä
epätoivoisen rohkeasta koetuksesta. Täällä ei ollut kuin yksi tehtävä:
vetäytyä takaisin Sedanin muurien turviin.

Kohta kun Delaherche oli kadottanut kenraali Lebrunin näkyvistään,
kiiruhti hän kotiinsa -- hänen päähänsä pisti sukkela ajatus: hän
kiirehti nyt takaisin näkötorniinsa, josta hän etäältä voi tarkastaa
antautumisen menoa. Mutta ulkopuolella tehdastaan seisahdutti hänet
översti Vineuil, joka puutarhuri-vaunuissa tuotiin sairashuoneeseen.
Översti ei tahtonut kuulla puhuttavankaan haavoitetusta kantapäästään;
hän oli tahtonut koota rykmenttinsä jäännökset, mutta oli pyörtynyt ja
pudonnut hevosensa selästä. Heti vietiin hänet erääseen ensimmäisen
kerroksen huoneeseen ja Bouroche, joka riensi saapuville, vakuutti
ett'ei haava ollut pelättävä, oli puhdistanut sen, vetänyt sieltä ulos
muutamia saappaista irtautuneita nahkapalasia, sitonut haavan ja vienyt
överstin sänkyyn. Lääkäri parka oli jo aivan epätoivoissaan, --
liiallisesta ponnistuksesta kovin väsyneenä kun oli --, hän meni alas
leikkaushuoneeseensa, huusi tahtovansa ennen leikata oman jalkansa kuin
tehdä kauvemmin tällaista työtä, josta ei kuitenkaan ollut mitään
hyötyä.

Tuolla alhaalla ei ollut enään tilaa haavoittuneille, -- muutamia
täytyi panna ruohokentällekin, jossa vaikeroivat ja huusivat, kun
kranaatit lensivät heidän päänsä päällitse. Viidettä sataa haavoitettua
oli jo tuotu sisälle, -- ylilääkäri oli pyytänyt haavalääkäreitä
avukseen, mutta hänelle ei lähetetty muita kuin eräs nuori lääkäri
läheisestä kylästä. Hänen oli mahdotonta ehtiä kaikkea -- hän tutki,
leikkaili, sahasi ja sitoi, alituisesti peläten tuotavan uusia
haavoittuneita.

Gilberte oli melkein pyörryksissä näkemistään kauhistuttavista
tapauksista -- hän ei voinut nähdä enempää verta, -- nyt istui hän
enonsa vuoteen ääressä, mutta vanha, lujamielinen rouva Delaherche jäi
Bourochen luo, antoi sairaille juotavaa ja kuivaili kuolevaisten
hikisiä kasvoja.

Tähystyspaikaltaan koetti Delaherche luoda yleissilmäyksen tappelun
menoon. Kaupunki oli kärsinyt paljoa vähemmän kuin luultiin; ainoastaan
tuolla Cassinesissä paloi melkoinen tuli. Palatinatin metsässä ei enään
ammuttu: arvatenkin olivat ampumavarat loppuneet. Ainoastaan siitä
patterista, joka oli Pariisinportin vieressä, ammuttiin silloin tällöin
laukaus.

Eräs tapaus huvitti häntä suuresti: linnantornista näkyi taas valkonen
lippu; -- mutta taistelutantereelta ei voinut yhäti kestävän tulen
tähden nähdä sitä. Läheiset kattorakennukset estivät häntä näkemästä
joukkojen liikkeitä Balanin tiellä. Vaan kiikarillaan huomasi hän
saksalaisen esiupseerin, saman, jonka hän oli jo aamupäivällä nähnyt.

Tuo ylhäinen, pienivartaloinen mies, jota hän luuli Preussin
kuninkaaksi, seisoi tummassa univormussaan vähäsen etäämpänä muita
sotilaita, joista suurin osa oli pitkällään ruohossa, -- hän näkyi
katselevan heidän tähditettyjä, kultaompeleisia pukujaan. Siellä oli
myös ulkomaalaisia upseeria, ajutantteja, kenraaleja, kaikilla heillä
oli lornjetti; aamusta alkaen olivat he seuranneet ranskalaisten
taistelua aivan kuin jotakin näytelmää. Ja nyt tuo hirveä draama oli
loppumaisillaan.

Marfée'n metsäisellä ylängöllä seisoi kuningas Wilhelm ja katseli miten
hänen joukkonsa piirittivät ranskalaista sotajoukkoa.

Nyt se oli tehty! Kolmas armeija, jota johti hänen poikansa, Preussin
perintöprinssi, oli kulkenut Saint-Mengesin ja Fleigneuxin kautta ja
asettui Illyn kummulle; sillä aikaa oli neljäs armeija Saksin
kruununprinssin johtamana marssinut Daignyn ja Givonnen yli, kiertäen
Garennen metsän ja yhtyi nyt kolmanteen armeijaan. XI ja V komppania
yhtyi XII komppaniaan ja kaartiin. Ja viime ponnistus kehän
särkemiseksi, samassa silmänräpäyksessä kuin se sulkeutui, kenraali
Margueritten urhoollinen rynnäkkö oli pakottanut kuninkaan huudahtamaan
ihastuneena: "Urhoollisia miehiä!"

Nyt olivat pihdit pian yhtymäisillään. Hän voi yhdellä silmäyksellä
nähdä taajan piirin ampujoita, jotka ympäröivät lyötyä joukkoa.

Pohjoispuolella vetäytyi piiri yhä enemmän kokoon ajaen pakolaiset
Sedaniin; ampuminen kiihtyi kiihtymistään. Etelässä näkyi Bazeilles
valloitettuna, autiona ja kolkkona; paksuja savupilviä kohosi
taivaanrannalle ja säkenet lentelivät säihkyellen ympäri. Mutta
baijerilaiset, jotka nyt olivat Balanin hallitsijoita, veivät
kanuunansa kolmensadan metrin päähän kaupungista. Toisista pattereista,
jotka olivat Pont-Maugisin, Noyersin, Frenoisin ja Vadelincourt'in
luona, kuului keskeytymätön ampuminen samaten kuin Marféen kummun
juurelta.

Mutta kuningas Wilhelm laski väsyneenä hetkeksi lornjettinsa ja alkoi
katsella paljaalla silmällä. Aurinko laskeutui metsän taa, sen
viimeiset säteet kultasivat pellot ja niityt, pienimmänkin esineen voi
huomata raittiissa, harvinaisen kirkkaassa iltailmassa. Hän näki talot
Sedanissa kapeine mustine ikkunalautoineen. Ja tuolla häämöitti kyliä,
puhtaita ja kauniita, vasemmalla Donchery ja oikealla Douzy ja
Carignon. Hänestä tuntui kuin olisi voinut laskea puut Ardennein
metsässä, jonka ihastuttava vihanta väri somasti kuvastui taivaan
rantaan.

Maas virta näytti tässä häikäisevässä valossa ihanalta kultapurolta:
verinen tappelukenttä oli kuin hieno maalaus kuvattuna täältä ylhäältä
auringon laskiessa, kaatuneet sotilaat, puolikuolleet hevoset olivat
maalatuita kohtia. -- Givonnen laakson oikealla puolella vilisi
pakenevia joukkoja kuin pieniä mustia pilkkuja, sillä aikaa kuin Igen
niemellä olevat patterit ampuivat koneentapaisella tarkkuudella. Tämä
oli odottamaton, täydellinen voitto.

Kuningas ei tuntenut mitään katumusta näiden tuhansien ruumiitten
tähden, jotka eivät enempää kuin tomuhiukkanen maantiellä vaatineet
tilaa tässä suuressa laaksossa, jossa Bazeillen tulipalo, Illyn
verilöyly ja Sedanin tuska eivät häirinneet tyyntä, rauhaisaa luontoa
eivätkä himmentäneet kirkasta auringon laskua.

Yht'äkkiä huomasi Delaherche tummansiniseen pukuun puetun ranskalaisen
kenraalin valkoista lippua kantavan husaarin seurassa ratsastavan ylös
kummulle, jossa saksalainen päällikkökunta oleskeli. Se oli kenraali
Reille; hänen oli vietävä saksalaiselle kuninkaalle keisarin
kirjoittama, näin kuuluva kirje:

-- Veljeni! Koska minun ei ole suotu kuolla joukkojeni etunenässä, ei
minulla ole muuta tehtävää kuin ojentaa miekkani Teidän Majesteettinne
käsiin. Olen Teidän Majesteettinne veli, Napoleon.

Lakkauttaakseen tappamisen, antautui hän; -- olihan taistelu kuitenkin
kadotettu. Hän luuli antautumisensa saattavan kuningas Wilhelmin
lempeämmäksi. Delaherche näki kenraalin laskeutuvan satulasta noin
kymmenen askeleen päässä voittajasta ja sen jälkeen menevän aseettomana
eteenpäin. Aurinko laskeutui purppuran karvaisena, kuningas istuutui
tuolille nojautuen toiseen, jota eräs ajutantti piti koholla ja vastasi
ottavansa vastaan keisarin miekan ja odottavansa upseerija, jonka
tulisi ratkaista antautumisen ehdot.



VII.


Kaikista voittajan saaliiksi joutuneista paikoista Sedanin ympärillä,
Floingista, Illyn kummulta, Garennen metsästä. Givonnen laaksosta ja
Bazeillen tieltä, riensi suunnaton joukko ihmisiä ja hevosia kauheassa
sekasorrossa kaupunkia kohden. Tämä linnoitus, johon kukin oli pannut
viime toivonsa, tuli nyt vain turmioksi sen kautta, että pakenevat,
yksin urhokkaimmatkin hakivat täältä itselleen suojaa. Sedanin vallien
takana luulivat he löytävänsä turvaa vihollisten pelättävältä tulelta,
joka kolmattatoista tuntia oli yhtämittaa leimahdellut, eikä kukaan
ajatellut enempää, ei kukaan kuunnellut järjen ääntä, eläimellinen
luonto ihmisessä sai ylivallan, kukin haki vain itselleen suojaa.

Pienen muurin takana seisoi Maurice valellen vedellä Jeanin kasvoja.
Nyt avasi hän silmänsä ja Maurice huudahti ilosta:

-- Oi, Jean raukkani, luulin jo, että olisit kuollut, -- no, mutta
mitäs sinä sille olisit mahtanut; -- mutta sinä olet saakelin raskas
kantaa!

Jean nousi ylös, ikäänkuin heräten unestaan. Sitte huomasi hän mitä oli
tapahtunut, kaksi kyyneltä vierähti poskelle. Hento Maurice, jota hän
oli hoitanut isällisellä huolella, oli ystävyydessään saanut kylliksi
voimaa kantaa hänet tänne.

-- Odota, katson tekikö luoti päähäsi suurenkin reijän!

Haava ei ollut suuri, ihossa ainoastaan viilto, josta oli vuotanut
runsaasti verta. Hiukset olivat takertuneet haavan syrjiin ja
tyreyttäneet verenvuodon. Sentähden Maurice ei kostuttanut niitä --
muuten olisi haava voinut jälleen helposti auveta.

-- No, nyt olen pyyhkinyt kasvosi -- näytäthän taas ihmisemmältä.
Annappas kun panen kypärän päähäsi!

Hän otti maasta kypärän ja pani sen varovasti ystävänsä päähän.

-- Se sopii sinulle mainiosti! Katsokaamme kannattavatko jalkasi!

Jean nousi pudistaen päätään; hänellä ei ollut muuta hätää kuin että
pää vain tuntui vähän raskaalta. Kaikki kävi hyvin. Mutta hänet valtasi
syvä liikutus nähtyään Mauricen hellyyden, jonka vuoksi hän syleili
Mauricea, painoi hänet rintaansa vasten ja virkkoi:

-- Oi, rakas ystäväni, rakas ystäväni!

Mutta preussiläiset saapuivat eivätkä he voineet kauemmin olla muurin
takana. Luutnantti Rochas kokosi muutamia miehiä lipun ympärille, jota
aliluutnantti kantoi kokoonkäärittynä. Lapoulle nousi ylemmäksi ja
ampui vielä muutamia laukauksia sillä aikaa kuin Pache ripusti pyssyn
olallensa, luullen varmaankin että nyt oli heitettävä ampuminen sikseen
ja ruvettava syömään ja nukkumaan. Jean ja Maurice hiipivät toverien
luo. Ei puuttunut pyssyjä eikä patruunoita, joita makasi kyllin
kentällä; ei tarvinnut muuta kuin kumartua niitä ottamaan. He kokosivat
sen verran kuin tarvitsivat, sillä antautuessa olivat he heittäneet
aseet ja ampumavarat luotaan; Mauricenhan oli täytynyt kantaa toista
hartioillaan.

Muuri ulottui Garennen metsään asti ja pieni joukkio, joka luuli vaaran
olevan ohitse, piilottautui talonpoikaistalon taa, hajaantuen sitte
metsään puiden sekaan.

-- Vihdoinkin, sanoi Rochas, -- saamme huoata hetken ennen kuin
ryhdymme ryntäämään.

Ottaessaan ensi askeleita tuntui heistä kuin olisivat he astuneet
helvettiin! mutta he eivät voineet enään kääntyä.

Heidän täytyi päästä metsän läpi, jonne vihollinen ankarasti ampui,
koska osan pakenevista joukoista välttämättä piti kulkea tätä tietä.

Kranaatteja sateli korkeiden puitten välitse, jotka tärisivät ja
murtuivat aivan kuin hirmuisen raemyrskyn ruoskimina. Suuria oksia ja
lehtiä putoili maahan, kaikkialla kuului valittavan suhiseva ja
kitisevä ääni.

Metsä oli aivan kuin lumottu; siinä kuolema ja epätoivo raivosivat,
puut lannistuivat tuskasta ruikuttaen, kun eivät voineet paeta tätä
hävityksen hirmuisuutta.

Kauhistus valtasi Mauricen ja Jeanin, jotka muita seuraten kulkivat
eteenpäin, vaikka luodit kaikilta puolin vinkuivat korvissa, niin että
turvan etsiminen puun juurelta toiseen suojaan juoksemalla oli turhaa
vaivaa.

Kaksi miestä kaatui -- toista tapasi luoti selkään, toista naamaan.

Minne heidän oli käännyttävä? Kaikkialla satoi projektiileja,
kaikkialla uhkasivat kaatumaisillaan olevat paksut puunrungot ja julman
suuret oksat, -- he etsivät turvaa eräässä viidakossa, siellä oli
tavata heidät kranaatti, joka putosi aivan Jeanin jalkoihin; onneksi
kaivautui se maahan räjähtämättä. Heidän jalkansa tarttuivat puolukan
varsiin ja köynnöskasveihin; viidakko tuli läpipääsemättömäksi. Lehtiä
ja oksia lenteli ilmassa aivan kuin kaikkimurskaavan ja rusentavan
jättiläisviikatteen viskeleminä.

Parikymmentä kertaa olivat he lähellä perikatoansa tuossa kamalassa
pensaikossa.

-- Tämä on todentotta helvetillistä, mutisi Maurice, täältä emme ikinä
elävinä pääse! Hän oli kalman kalpea ja vapisi kuin haavan lehti.
Jeaniakin pöyristytti, häneenkin tarttui kauhistuksen tunne.

Heitä vaivasi hirveä ja kärsimättömän polttava jano, sydän sykki,
jyskytti ja pisteli joka jäsenessä; heidän epävarmat silmänsä
huomasivat silloin tällöin mustia pisteitä liikkuvan ilmassa, aivan
kuin heidän silmänsä olisivat voineet seurata luotien vinkuvaa vauhtia
joka taholle.

-- Oi taivaan Jumala! Mitä meidän on tekeminen, änkytti Jean. Hirmuista
todellakin tulla murskaksi ammutuksi toisten tähden, jotka istuvat
hyvässä nojatuolissa, tupakkaa poltellen. Tähän lisäsi Maurice
uupuneella äänellä. Niin -- ja minkä tähden on juuri meidän kärsittävä
niin hirveästi? Itsekkäisyys kuohahti hänessä; yksilö, joka ei tahtonut
uhrautua yhteiskunnan edestä.

-- Jospa vaan saisi järkeensä, mitä tämä kaikki hyödyttää? Hän kohotti
päätänsä.

-- Ja tuo aurinko riiviökään ei voi lähteä matkoihinsa. Kun se laskee,
tulee edes pimeä ja tappelu taukoo!

Heidän mielestään pysyi aurinko liikkumatta paikallaan kirkkaalla
kesätaivaalla; tappelun hälinässä olivat he unohtaneet kokonaan
ajanjuoksun. Heitä ei enään vaivannut pelko, vaan vastustamaton rauhan
ja levon kaipuu; he eivät voineet enään sietää tuota lakkaamatonta
läikinää, suhinaa ja kohinaa, heidän täytyi piiloutua, madella maan
sisään.

Keskellä hävitystä olivat kumminkin Maurice ja Jean merkillisen
levollisia; he kulkivat ihan kuin humalassa -- se on urhoollisuutta --
heillä ei enään ollut kiireen kierää tuosta kamalasta metsästä.
Raikkaan metsäpuron kirkas vesi muuttui punaiseksi, vienoissa
lehdoissa, joissa siihen asti rakastuneet olivat kuiskailleet, kuuluu
nyt kuolevien viimeisiä korauksia.

Tuossa kirkasi mies "sattui!" ennen kuin hän kaatui ja kuoli. Toiselta
oli kranaatti raadellut molemmat jalat ja hän hymyili -- luullen
jalkansa nyrjähtäneen. Pahoin haavoitettuina juoksivat muutamat
edelleen, vihdoin viimein kaatuakseen. Ensi silmänräpäyksessä tunsivat
he vaan mitätöntä kipua; -- tuskat kiihtyivät pakottaen heidät sydäntä
särkevään huutoon ja kauheaan valitusulvontaan.

Tämä hirmujen metsä, se kaikui huokauksista ja itkusta, puitten
rätinästä, kuolevien ja haavoitettujen epätoivoisista huudoista, jotka
syyttäen kohosivat kirkasta armotonta taivasta kohden. Suuren tammen
juurella näkivät Maurice ja Jean erään Zuaavin huutavan kuin
petoeläimen; kranaatin pirstale oli ratkonut hänen vatsansa, niin että
sisälmykset tunkeutuivat ulos. Tuolla laahaa muuan kapteeni itseänsä
pitkin maata -- vasen käsi oli irti reväisty -- hirveä haava ammotti
hänen kyljessään, ja liikuttavalla äänellä rukoili hän jotakuta
tekemään lopun hänen kärsimisistään.

Juuri metsän reunasta kuului tukahtunut huuto: "Auttakaa!" Se oli
lippua kantava aliluutnantti; hän oli saanut luodin vasempaan
keuhkoonsa.

Nääntyen kaatui hän maahan ja paksu verivirta syöksyi hänen suustaan --
ja nähdessään, ettei hänestä välitetty, kokosi hän viimeisetkin
voimansa ja huusi: "Pelastakaa lippu!" Yhdellä hyppäyksellä hyökkäsi
Rochas hänen luokseen, tarttui lippuun, jonka varsi oli poikki, --
aliluutnantti sopersi sakealla äänellä, verisen liman tunkiessa ulos
suusta: "Minä kuolen; mutta mitä se tekee?... Pelastakaa lippu!"

Ja pehmeälle sammalvuoteelle uupui hän, repien ruohikkoa
suonenvetoisilla käsillään, rinta kohosi ja laski ja koristen vetäsi
hän viimeisen kerran henkeänsä.

Vihdoin viimein pääsivät he ulos tästä hirmuisesta metsästä.

Jeanin ja Mauricen kanssa ei jäänyt muita kuin luutnantti Rochas, Pache
ja Lapoulle. Gaude, joka oli jäänyt jälestä päin tulemaan, näkyi
juoksevan eräästä viidakosta. Oli todella lieventävää oleskella
paljaalla maalla: täällä eivät luodit enään vinkuneet eikä kranaatteja
pudonnut.

Erään talonpojan asunnosta kuulivat he kirouksia ja huomasivat siellä
suuttuneen kenraalin, joka istui hiestä höyryävän hevosen selässä. Se
oli heidän prikaattinsa päällikkö kenraali Bourgain-Desfeuilles; hänen
punaset kasvonsa ilmaisivat suuttumusta ja ylenkatsetta antautumisen
tähden, jota hän piti mieskohtaisena loukkauksena. Väkensä ei
ollut nähnyt häntä aamusta asti; varmaankin hän oli kulkenut
taistelutantereella etsien prikaattinsa jäännöksiä. Hän oli kovin
vihoissaan preussiläisille pattereille, jotka mursivat keisarikunnan
onnen ja hänen toivonsa saada tulevaisuudessakin olla Tuilerieläisten
upseerina.

-- Perhana vieköön! huusi hän, eikö tässä viheliäisessä maassa löydy
enään ainoatakaan ihmistä?

Talon asukkaat olivat varmaankin paenneet metsään. Vihdoin näkyi eräs
vanha nainen veräjällä, varmaan joku unohduksiin jäänyt piika, joka
huonojen jalkojensa tähden ei voinut paeta.

-- Hoi! muori, kuulkaapas! Missäpäin on Belgia?

Vaimo katsoi hämmästyneenä kysyjään -- luultavasti ei hän ollut
ymmärtänyt mitä kenraali kysyi.

Kenraali kadotti malttinsa, unohti puhuvansa maan asukkaalle, kirkui
että häntä ei haluttanut tulla vangituksi Sedaniin mennessä, vaan hän
tahtoi päästä nopeasti rajan yli. Useita sotilaita oli lähestynyt
kuultuaan hänen ärsymisensä.

-- Mutta, herra kenraali, sanoi eräs heistä, nyt ei pääse enään;
kaikkialla vilisee preussiläisiä... Aamulla se ehkä olisi onnistunut,
mutta nyt! --

Huhuja kulki, että useat komppaniat olivat eksyneet rykmenteistään ja
olivat kulkeneet rajan ylitse mitään siitä tietämättä, toiset olivat
raivanneet itselleen tien vihollisten rivien läpi, ennen kaartin
yhtymistä 11:nteen osastoon.

Kenraali kohotti olkapäitään.

-- Juoruja! Katsokaamme, eikö sellaisten miesten kanssa kuin te voi
päästä mihin tahtoo?... Löydän pian viisikymmentä kelpo sotilasta,
jotka eivät liioin sääliskele itseään eivätkä pelkää esiinryntäämistä.

Sitte hän kääntyi vanhan naisen puoleen sanoen:

-- No, muori, vastatkaa joutuun missä päin on Belgia?

Tällä kertaa ymmärsi vaimo, koska osoitti laihalla kädellään
viheliäistä metsää kohden.

-- Tuolla, tuolla!

-- Kuinka? -- mitä te sanotte?... Nuo talotko tuolla kentän toisessa
päässä?

-- Oi, paljon kauempana!... Tuolla aivan alhaalla!

Kenraali oli pakahtua vihasta.

-- Mutta, se on inhottavaa, kirottu koko maa! Ei tiedä koskaan miten
tekee... Belgia oli tuolla, pelkäsi tahtomattaan hyppäävänsä sinne ja
nyt kun tahtoo päästä sinne, ei se olekkaan enään siellä... Ei, ei!
Tämä on liikaa! Ottakoot sitte minut ja tehkööt mitä tahtovat. Minä
menen levolle.

Ja siirtäen hevostaan nousi hän sen selkään -- niinkuin säkki
pullistuneena vihan tuulesta -- ja läksi nelistämään Sedania kohden.

Tie teki mutkan, kaartaen alas Givonnen laaksoon; siellä oli
sellainen joukko pakenevia sotilaita, että luutnantti Rochas tuli
tienristeyksessä Pachen, Lapoullen ja Gauden kanssa työnnetyksi erään
ravintolan luo. Jeanin ja Mauricen oli kovin vaikeata saavuttaa heitä.
Kaikki hämmästyivät suuresti kuullessaan karkean, juopuneen äänen, joka
vaati heiltä selitystä.

-- Vai niin! Yhtymys -- -- täällä! ... ohho, erityinen seura!... Aa, se
on todellakin onnellinen sattumus.

He tunsivat Chouteaun, joka nojasi kyynärpäänsä ikkunaan. Hän oli
juovuksissa, nikotteli yhtämittaa puhuessaan ja huusi:

-- Sanokaa, eikö teitä janota? Tulkaa lähemmäksi, älkää kainostelko...
Täällä on vielä tovereille...

Hän viittasi saliin:

-- Tule tänne! Anna näille herroille vähän juomista...

Nyt tuli Loubet hoippuen, puteli kummassakin kädessä. Hän ei ollut niin
juovuksissa kuin toiset ja lasketteli sukkeluuksia toisen toisensa
jälkeen pariisilaisten pikkukauppiasten tavoin.

-- Tämäpä vasta raitista, raitista, kuka tahtoo juoda?

He eivät olleet näyttäytyneet sitten kuin olivat lähteneet pois, sanoen
menevänsä viemään kersantti Sapinia sairashuoneeseen; varmaankin olivat
he pettäneet ja paenneet tänne mihin ei kranaatit lentäneet. Ja nyt
olivat he joutuneet karille, olivat tulleet ravintolaan, joka oli
jätetty ryöstettäväksi.

Luutnantti Rochas suuttui.

-- Odottakaa roistot, täällä te vaan juotte sillä aikaa kuin me
näännymme vaivoihimme!

Mutta Chouteau ei suvainnut moittimista.

-- Aa, sinä tiedät, vanha vekkuli, ei ole enään luutnanttia, ei ole
muita kuin vapaita... Eivätkö preussiläiset ole sinua jo kylliksi
polkeneet maahan, koska tulet tänne vielä torumaan.

Toisten täytyi pitää kiinni Rochasta, joka tahtoi lyödä pään tuolta
hävyttömältä mieheltä. Loubet, pidellen puteleja vielä käsissään koetti
aikaansaada rauhaa.

-- Jättäkää tuo! Olkaa ystäviä! Sopikaa keskenänne.

Ja nähdessään Lapoullen ja Pachen, vanhat ystävänsä:

-- Älkää kiusatko itseänne, lapset, tulkaa sisälle niin saatte ryypyn.

Lapoulle epäili hetken, himmeästi aavistaen että oli sopimatonta juhlia
kun moni ihmisraukka oli nälkään kuolemaisillaan.

Mutta hän oli niin uupunut nälästä ja janosta. Nopeasti teki hän
päätöksensä, yhdellä harppauksella hän oli ravintolassa ja työnsi
sanaakaan sanomatta Pachenkin sisälle; ja sinne jäivät he molemmat.

-- Häpeämätön joukko, toisti Rochas, parasta olisi ampua heidät kaikki!

Hänen kanssaan ei ollut enään muita kuin Maurice, Jean ja Gaude, jotka
kaikki neljä olivat sortumaisillaan pakenevien sotilaitten jalkoihin,
jotka riensivät eteenpäin vallaten melkein koko tien. Nyt ne olivat jo
kaukana ravintolasta.

Miestulva kulki Sedaniin päin kuin yli äyräittensä paisuva virta, jonka
liejuiset aallot vyöryvät kauvas riistäen mukanaan sekä kivet että
kannot. Läheisiltä ylängöiltä ja rinteiltä, Floignin tieltä,
Pierrementista, hautausmaalta, Marskentältä Ja Givonnen laaksosta
syöksyi raivoisia ihmisiä kylää kohden, jossa toivoivat löytävänsä
turvaa ja suojaa.

Voisiko todellakin soimata näitä kurjia ihmisraukkoja? Kaksitoista
pitkää tuntia he olivat liikahtamatta seisseet vihollisen hirmuisen,
kuolettavan tulen keskellä. Patterit olivat suojelleet heitä edestä,
takaa ja sivulta. Sotajoukko oli sanan todellisessa merkityksessä
tullut muserretuksi -- ajetuksi loukkoon, josta ei mikään pako ollut
mahdollinen. Muutamat rykmentit seitsemännestä osastosta -- siitä, joka
tuli Floignista -- vetäytyivät takaisin hyvässä järjestyksessä. Mutta
alhaalla Givonnen laaksossa vallitsi täydellinen sekasorto, -- ei ollut
riviä ei päälliköitä, -- vimmastuneet joukot pyrkivät eteenpäin,
työnsivät ja tuuppailivat toisiaan -- raivokkaina ja levottomina --
heiluttaen zouaavien, jääkärien ja jalkaväestön välkkyvien aseiden
pirstaleita, kaikilla näkyi olevan repaleiset univormut, likaiset
kädet, veristyneet kasvot, kuivat, turvonneet huulet, ääni painuksissa.

Väliin ryntäsi hevonen ilman ratsastajaa nelistäen väkijoukon keskelle
ja kaasi useita sotilaita; kanuunia saapui täyttä vauhtia -- vaaria
pitämättä lauaistiin pattereista, joiden ampujat, ikäänkuin
kiivastuneina juopumuksesta, musersivat kaikki.

Jean katsahti taasen taivasta, katsoi laskeutuvaa aurinkoa. Paksujen
tomupilvien läpi paahtoi aurinko vielä kuumasti hiestyneitä kasvoja.
Ilma oli viehättävä, taivas sininen ja kuultavan kirkas.

-- Tämä nyt on kiusallista, sanoi Jean, tuo aurinko riiviö ei aijo
tänään ensinkään laskea.

Mutta yht'äkkiä jäi Maurice seisomaan kuin kivettynyt; hän näki erään
nuoren naisen nojauvan huonetta vastaan, ett'ei tulisi tallatuksi.
Mauricen hämmästys ei ollut vähäinen: se oli Henriette, hänen
sisarensa.

Näyttipä siltä kuin Henriette ei olisi niin suuresti hämmästynyt.

-- He ovat ampuneet hänet Bazeillessa... Niin, minä olin siellä...
Tahdoin hänen ruumistaan takaisin, mutta silloin tulin ajatelleeksi...

Hän ei maininnut preussiläisiä eikä Weissiä; jokainen mahtoi muutenkin
ymmärtää mitä hän tarkoitti. Maurice käsittikin todella. Hän oli
rakastanut heitä ... molempia, ja katkera kyynel vierähti hänen
poskelleen.

-- Oi rakas sisarraukkani!

Kello kahden aikana, kun Henriette jälleen tuli entiselleen istui hän
eräässä vieraassa keittiössä nojaten pöytää vasten ja itkien katkerasti.
Mutta hän kuivasi kyyneleensä; hennossa naisessa heräsi äkkiä uljuutta
ja päättäväisyyttä. Hän ei pelännyt mitään, äskeiset onnettomuudet
olivat tehneet hänet lannistumattomaksi. Tuskassaan ei hän ajatellut
muuta kuin miten saisi miehensä ruumiin takaisin, haudatakseen sen.
Ensi tuuma oli hänellä palata takaisin Bazeillesiin, mutta kun kaikki
sanoivat sen olevan mahdotonta, alkoi hän etsiä jotakuta, joka seuraisi
häntä ja ottaisi huolekseen tarpeelliset toimenpiteet. Hän valitsi
siksi serkkunsa, joka oli ollut johtajana sokuritehtaassa siihen aikaan
kun Weiss teki työtä konttorissa. Tämä oli pitänyt paljon Weissistä
eikä siis kieltänyt Henrietteltä apuaan. Hän oli vaimonsa mukana
perinyt kauniin omaisuuden, Ermitagen, jossa nykyään asui. Sen
multamuurit ulottuivat Sedaniin asti, toisella puolella Givonnen
laaksoon; -- ja nyt oli Henriette matkalla sinne; joka askeleella
seisahtui hän vähäsen, peläten että tulisi tapetuksi, -- mutta hän
tahtoi päästä eteenpäin -- tahtoi pelastaa miehensä ruumiin.

Maurice, jolle hän kertoi aikeensa, hyväksyi sen.

-- Serkku Dubreuil on aina ollut hyvä meitä kohtaan... Hänestä sinulle
kyllä on hyötyä...

Hänelle juolahti sukkela tuuma mieleen, luutnantti Rochas tahtoi
pelastaa lipun; hän oli jo luvannut leikata sen rikki, kätkeä palaset
paitansa alle tahi kaivaa ne maahan erään puun juurelle ja asettaa
jonkun merkin että löytäisi ne sitte myöhemmin.

Mutta kipeästi koski heidän sydämmeensä sen lipun rikki repiminen ja
kätkeminen, jota he niin syvästi rakastivat. He olisivat tahtoneet
keksiä vaikka minkä muun neuvon tahansa.

Sentähden ei syntynytkään erimielisyyttä kun Maurice ehdotti että lippu
uskottaisiin jonkun huostaan, joka kätkisi ja tarpeen tullessa
puolustaisi sitä siksi kun he vaatisivat sen jälleen takaisin.

-- Kuuleppas! sanoi Maurice sisarelleen, me tulemme sinun kanssasi
Ermitageen katsomaan onko Dubreuil siellä ... ja sitäpaitsi, en tahdo
jättää sinua. --

Ei ollut ensinkään helppoa päästä ulos vilinästä -- vihdoin onnistui se
heille ja nyt he läksivät astumaan erästä tietä, joka vei ylös mäen
vasemmalle puolelle. Senjälkeen he tulivat todelliseen labyrinttiin,
siellä oli polkuja, salaisia käytäviä, pieni maakylä, jossa asui
puutarhuri; sinne oli rakennettu monta pientä huvilaa ja taloa ja
kaikkialla näkyi teitä, piilopaikkoja, muureja ja solia. -- Erinomaisen
sopiva väijymispaikka; se vasta oli asema, jota kymmenkunnalla miehellä
voi puolustaa tuntikausia vaikkapa kokonaista rykmenttiä vastaan.

Kuulia lenteli silloin tällöin, sillä preussiläinen kaarti samosi
eteenpäin laakson toisella puolella.

Kun Maurice ja Henriette, joita muut seurasivat, olivat kääntyneet
ensin vasemmalle, sitte oikealle kahden loppumattoman muurin välitse,
joutuivat he äkkiä pois tieltä ja seisoivat portin edessä, joka oli
puoleksi auki. Siinä oli maatila puistoineen; itse päärakennus oli
suuri, neliskulmainen asuinhuoneisto, jonne leveä jalava-käytävä johti.
Toiselle puolelle, vähän ylemmäksi, metsän syrjään oli muu osuus
rakennettu.

Henriette tuli levottomaksi nähdessään portin olevan auki.

-- He ovat poissa. Ovat kaiketi lähteneet matkalle!

Ja niin todella olikin laita. Edellisenä päivänä oli Dubreuil vienyt
vaimonsa ja lapsensa Bouilloniin, sillä hän aavisti, mitä tapahtuman
piti.

Kuitenkaan ei talo ollut aivan tyhjillään. Ennenkuin he pääsivät
perille, kuulivat he jo meteliä ja levottomuutta, ja kun nuori leski
astui pari askelta, kääntyi hän heti takaisin nähdessään erään
preussiläisen sotilaan ruumiin.

-- No, huudahti Rochas, tuossakin on taisteltu.

Kaikki tahtoivat saada selkoa asiasta, jonka vuoksi menivät sisälle.
Ovet ja ikkunat oli lyöty pyssyn tyvellä rikki; sisällä oli kauhean
näköistä. -- Huonekalut olivat heitetyt sikin sokin soraläjiin ja
huvimajan portille. Salin taivaan siniset huonekalut, sohva ja tusina
tuoleja, olivat marmoripöydän ympärillä, jonka päällystä oli halaistu.

Ja zuaaveja, jääkärejä, jalkaväestöön kuuluvia sotilaita samosi ympäri
rakennusta ja käytävillä, ampuen tuon tuostakin pieneen metsään,
laakson toisella puolella.

-- Herra luutnantti, selitti eräs zuaavi Rochasille, näimme kirottujen
preussiläisten ryöstävän täältä kaikki... Saimme ajetuksi heidät pois,
mutta he tulevat taas, ja kun heitä on kymmenen kutakin meidän miestä
kohti, ei ole järin helppoa tulla toimeen.

Kolme kaatunutta preussiläistä makasi muurilla. Kun Henriette meni
lähemmäksi ja katseli heitä tarkasti, epäilemättä ajatellen puolisoaan,
joka myöskin oli maannut kentällä, kasvot veressä ja tomussa, lensi
kuula hänen sivuitsensa ja räjähti läheiseen puuhun. Jean kiiruhti
hänen luokseen.

-- Älkää jääkö sinne seisomaan!... Joutukaa huoneihin, pian, pian...

Jean tunsi syvää sääliväisyyttä nuorta leskeä kohtaan, joka keskellä
suurta suruaan oli niin päättäväinen ja rohkea. Hänen sydäntään kirveli
nähdessään kuinka muuttunut hän oli; hän muisti vielä eilisestä
Henrietten herttaisen, ystävällisen hymyilyn. Ensiksi ei hän tiennyt
miten lausua osanottavaisuuttaan; hän ei tiennyt muistiko Henriette
enää häntä; -- nyt ei hän käsittänyt, mitä tekisi Henriettelle. Hän
olisi mielellään uhrannut oman itsensä tuottaakseen nuorelle leskelle
edes vähäsen lohdutusta ja rauhaa.

-- Odottakaa meitä tuolla sisällä... Jos vaara kohtaa, autamme teidät
pois sieltä tavalla tai toisella.

Mutta Henriette viittasi kädellään:

-- Mitäpä siitä hyötyä?

Veli työnsi lempeästi häntä ylös rappusia, mutta etehisessä pysähtyi
hän ja katsahti laaksoon. Täältä voi nähdä tappelun menon.

Erään jalavan takana seisoivat Jean ja Maurice; paksu puu voi mukavasti
suojella kaksi miestä. Kauvempana oli Gaude yhtynyt luutnantti
Rochasiin, joka ei millään muotoa tahtonut luopua lipusta eikä uskoa
sitä kenenkään huostaan; hän laski sen viereensä puun juurelle, sillä
aikaa kuin ampui. Käytävä oli täynnä sotilaita, ne pistivät ainoastaan
päänsä esille tähdätäkseen.

Metsässä mahtoi preussiläisten luku aina vaan lisääntyä, koska
laukauksia kuului yhä tiheämmin. Ei nähnyt ketään, ainoastaan väliin
jonkun vihollisen, joka juoksi puun luota toisen juurelle. Läheisessä
talossakin oli runsaasti sotilaita, jotka ampuivat avonaisista
ikkunoista.

Kello oli neljän vaiheilla, laukaukset harvenivat, vähitellen, joskus
tykkänään vaieten; täällä vielä seistiin ja tapettiin toisia -- tässä
syrjäisessä loukossa, jonne ei voinut nähdä linnan tornissa liehuvaa
valkeata lippua. Yön pimeydessäkin jatkettiin tätä taistelua;
huolimatta aselevosta, kuultiin ampumista esikaupungista alhaalla
Givonnen laaksossa ja ulkoa mereltä pienen sillan seutuvilla.

Kauan näkyivät kuulat lentelevän molemmin puolin laaksoa. Silloin
tällöin kaatui mies, rinta lävistettynä. Kolme uutta ruumista makasi
käytävällä. Eräs haavoitettu virui kasvot mullassa, eikä kukaan mennyt
edes kääntämään häntä huojentaakseen raukan vaivoja.

Kun Jean nosti päätänsä, näki hän Henrietten rauhallisesti panevan
säkin onnettoman pään alle, käännettyään hänet ensin selälleen. Jean
syöksyi esiin, tempasi hänet rajusti takaisin puun taakse, jossa oli
suojassa Mauricen kanssa.

-- Tahdotteko siis tulla ammutuksi?

Henriette ei näyttänyt tietävän miten tuhmasti oli menetellyt.

-- Ei suinkaan... En uskaltanut kauvemmin olla yksinäni etehisessä...
Olen kernaimmin täällä teidän kanssanne.

Ja hän jäi heidän kanssaan. He asettivat hänet istumaan viereensä puuta
vasten nojalleen, ampuivat sitten viimeiset latinkinsa, toisen
oikealle, toisen vasemmalle, sellaisella innostuksella, että unohtivat
sekä väsymyksensä että pelkonsa, niin, jopa vaarankin, jossa he olivat.

-- Katso tuonne, Maurice, sanoi Henriette äkisti, eikö tuo kuollut
kuulu Preussin kaartiin?

Hän oli vähäsen aikaa katsellut erästä kaatunutta vihollista --
tanakkaa, tuuheaviiksistä poikaa -- joka makasi vallilla. Hattu oli
vierinyt muutaman askeleen päähän, leukahihna oli mennyt säpäleiksi.
Ruumista verhosi todellakin kaartilainen univormu: harmaat housut,
valkeanauhainen sininen takki, viitta kierretty kokoon ja sidottu
kannattimeen.

-- Vakuutan että se on kaartilainen... Minulla on kotona valokuva,
jonka Günther serkku lähetti meille...

Hän vaikeni, nousi ylös ja meni kuolleen luo. Kukaan ei voinut häntä
siitä estää: kumartui kuolleen viereen, nähdäkseen minkä rykmentin
numero hänellä oli.

-- Neljäs, huudahti hän, oi, olisin lyönyt siitä vaikka vetoa...

Hän tuli takaisin, kuulasade suhisi hänen korvissaan.

-- Niin, neljäs rykmentti, se on katalaa ... Güntherin rykmentti.

Mauricen ja Jeanin oli vaikeata rauhoittaa häntä. Hän pisti päänsä
esiin, tahtoen katsoa metsään päin, josta preussiläiset ampuivat. He
luulivat varmaankin että heitä olisi kylliksi suuri joukko rynnätäkseen
esiin, sillä vähän väliä näkyi heitä metsän syrjässä; he kärsivät
kauheita tappioita, joita ranskalaisten kuulat tuottivat.

-- Katsokaa! sanoi Jean, tuo on ehkä serkkunne ... tuo upseeri, joka
tulee ulos talon vihreästä akkunasta!

Eräs kapteeni tuli näkyviin, hänet voi hyvästi tuntea
kultakauluksestaan ja kultakotkasta, jonka auringon säteet saattoivat
välähtelemään kuin valkean. Hän nosti miekkansa pystyyn ja antoi käskyn
sotilaille; välimatka oli lyhyt, tuskin kahtasataa metriä, joten hänet
voi nähdä erittäin hyvin: lyhyt vartalo, nuoret lujapiirteiset kasvot,
vaaleat viikset.

Henriette tarkasteli häntä vähän aikaa.

-- Niin, sanoi hän, se on Günther. Tunnen hyvin hänet.

Maurice teki kummallisen liikkeen, lisäten:

-- Serkkumme... Aivan oikein, perhana vieköön, hän saa korvata, mitä on
tehnyt Weissille.

Vavisten nousi Henriette ylös, sieppasi pyssyn Mauricelta ja ampui
ilmaan.

-- Ei, ei! Älä tähtää sukulaista, se on liian kauheata!

Ja tämän sanottuaan vaipui hän maahan puun taakse, peitti kasvot
käsiinsä ja itki katkerasti. Hän ei voinut hillitä itseään kaiken sen
jälkeen mitä oli nähnyt.

Sillä aikaa riemuitsi Rochas, hänen ympärillään seisoi hänen väkensä,
jota hän oli innostuttanut. Nähtyään preussiläiset ampuivat he niin
rajusti että näiden täytyi vetäytyä metsään.

-- Malttakaa, lapseni! Älkää lauaisko! ... oi, niitä pettureita, kuinka
he ampuvat! Antakaamme heille mitä he tarvitsevat!

Hän oli mielissään. Näytti nauttivan yhtä suurta luottamusta kuin
ennenkin. Näytti unohtaneen kaiken mitä hän oli päivällä nähnyt,
unohtaneen tappion ja paon.

Tuon laaksossa väijyilevän joukon olisi hän mielellään ajanut pakoon ja
hymyili jo tyytyväisesti tälle voitolleen.

Hän kuului vanhaan kunniakkaasen sotajoukkoon, joka valloitti koho
maailman rakastettunsa ja viinipullon välillä.

-- Tuhat tulimaista, pojat, ainoa mitä voimme tehdä, on antaa heille
aimo selkäsauna. -- Eikä tämä voi päättyä muulla lailla. -- Kuinka?
eihän se suuresti muuta asiaa vaikka olemmekin voitetut. Voitetut! Onko
se mahdollista? Vielä ponnistus, pojat, saatte nähdä, että he pakenevat
kuten akanat tuuleen.

Hän viittoili pitkillä laihoilla käsillään ja laverteli niin hyvin,
että sotilaat eivät voineet olla hänestä pitämättä.

Äkkiä huusi hän:

-- Niin, antakaamme heille hyvä potkaus. Totisesti ajamme heidät rajan
toiselle puolelle. -- -- Voitto. Voitto!

Mutta samassa kun viholliset näyttivät peräytyvän kuului vasemmalta
puolelta kauheaa ampumista.

Se oli samainen liike, joka taas siellä vallitsi, kaartin partiokunta,
joka oli kulkenut ympäri Givonnen laakson. Oli mahdotonta kauemmin
puolustaa Eremitagea -- tusina sotamiehiä, jotka puolustivat
penkereitä, joutui kahden tulen väliin, jossa olivat tulla lyödyiksi.
Kaksi miestä kaatui, syntyi kauhea sekasorto. Preussiläiset kiipesivät
jo yli puiston muurin, sitten pitkin käytävää rakennusta kohti niin
suurissa joukoissa, että alettiin taistella kiväärillä.

Eräs pitkä, lihava, tummapartainen zuaavi taisteli kuin jalopeura,
lävisti miehiltä rinnan että rusahteli, väliin pyyhkien kaatuneitten
kylkeen kivääriään, johon oli jähmettynyt verta. Kun kivääri särkyi,
ruhjoi hän pääkalloja pyssynsä perällä; yht'äkkiä hän kaatui ja kadotti
pyssyn, mutta oli pian jälleen jaloillaan, tarttui tanakan
preussiläisen kurkkuun sellaisella otteella, että molemmat vierivät
soraan lähelle keittiötä, jonka ovi oli auki. Puistossa, puiden
välissä, nurmella rakennuksien edessä, kaikkialla taisteltiin elämästä
ja kuolemasta: monta ruumista lepäsi käytävällä. Mutta taistelu kiihtyi
kuistin edessä taivaansinisen sohvan ja tuolien ympärillä. Pyssyillä
ammuttiin suoraan toisten kasvoihin, hampaita ja kynsiä käytettiin
puukkojen puutteessa murhaamisaseina.

Gauden valtasi tyhmän rohkea urhoollisuus.

Hän luuli kaiken olevan lopussa, komppanian olevan hävitetyn, ettei
kukaan kuulisi torven kokoontumismerkkiä, mutta kuitenkin otti hän
torvensa ja antoi merkin, joka kuului yli koko puiston. Preussiläiset
kokoontuivat heti, mutta hän ei liikahtanutkaan, seisoi vaan paikallaan
surullisen näköisenä ja puhalsi vieläkin kovemmin ikäänkuin tahtoen
herättää kuolleetkin.

Kuulatuisku viskasi hänet nurin, torven viime sävel helähti kuparilta,
täyttäen ilman vavistuksella.

Ymmärtämättä tapausta ei Rochas aikonut paeta. Hän odotti ja sammalsi:

-- Mutta -- mitä tämä on --? Mitä nyt? --

Hän ei käsittänyt, että he olivat taas ajetut pois tantereelta. Kaikki
oli niin muuttunut, itse taistelutapakin.

Eikö näiden ihmisten ole täytynyt odottaa laakson toisella puolella,
että voittaisivat? Mutta, vaikka kuinkakin paljon tapettiin, tuli aina
uusia lisää, -- näyttipä kun heitä olisi maasta versonut. Mikä kirottu
sota tämä oli, jossa kymmenen seisoi yhtä vastaan, jossa viholliset
näyttäytyivät vasta illalla kun ensin kanuunat koko päivän olivat
tehneet hävitystyötään? Hämmästyneenä, innoissaan, ymmärtämättä tähän
asti mitään tantereesta, tunsi hän olevansa kovin kiivastunut ja
ymmällään.

-- Rohkeutta, pojat, pian voitamme -- --

Pikaisesti tarttui hän lippuun, viimeinen ajatuksensa oli kätkeä se,
etteivät preussiläiset sitä saisi, mutta kun tanko oli jo kädessä,
horjahti hän ja oli kaatua. Kuulat suhisivat -- hän tunsi kuoleman
tulleen, ja alkoi repiä lippua tangosta, aikoi repiä ja hävittää sen.

Samassa silmänräpäyksessä lensi useita kuulia kaulaan, rintaan,
jalkoihin ja hän kaatui kolmivärisen lipun pirstaleiden keskelle, jotka
peittivät hänet kuten ruumisverhot.

Hän eli vielä minuutin, -- silmät suurenivat, hän käsitti vihdoin
täytyvän taipua sodan alle samoin kuin alistutaan lainkin alle. Sitten
pieni nikotus, hän nousi lapsellisessa hämmästyksessään ylös kuin
iloinen hyönteinen, joka musertuu luonnon järkähtämättömän tahdon alle.
-- Siihen loppui hänen elämänsä satu.

       *       *       *       *       *

Kohta kun preussiläiset saapuivat, vetäytyivät Maurice ja Jean puun
juurelta toiselle koettaen suojella Henrietteä niin hyvin kuin voivat.
Lymypaikkaan päästyään he jatkoivat ampumistaan. Ylempänä puistossa
tunsi Maurice portin, joka onneksi oli auki. Nopeasti astuivat kaikki
kolme sisään ja tulivat kapealle tielle. Mutta kun he saapuivat sen
toiseen päähän, kuulivat he taas ampumista; he astuivat reippaasti
toiseen pieneen kujaan, josta ei voinut päästä pois, taas menemättä
kuulatuiskuun; siinä he seisoivat, tietämättä itsekkään, miten olivat
siihen tulleet; tie vei suoraan Givonnen laaksosta Sedaniin. Viimeisen
kerran katsahti Jean ylös taivaaseen: näköpiiri oli punanen,
lievennyksen huokaus kohosi hänen rinnastaan.

-- Oi, tuota hävytöntä aurinkoa, vihdoin viimein se laskeutuu.

He riensivät nyt kaikki minkä jaksoivat ihmisjoukon mukana, kylää
kohden. Balanin portin luona oli sellainen ahdinko, että heidän täytyi
seisahtua odottamaan: nostosillan ketjut olivat katkenneet ja
ainoastaan pieni silta jalkaväkeä varten oli käytettävissä, joten ei
hevosia eikä kanuunoita viety ylitse. Cassinen portin luona kuului
olevan vielä kauheampaa -- kaikki tahtoivat eteenpäin -- armeijan
jäännökset ryntäsivät raivoisina läheisiltä ylängöiltä, syöksyen kylään
niinkuin virta viemäriin silloin kuin sulut ovat auki. Näiden muurien
viehätys ei enään miellyttänyt urhoollisimpiakaan.

Maurice kannatti käsivarsillaan Henrietteä, joka oli väsymyksestä ja
kärsimyksistään pyörtymäisillään.

-- Eiväthän vaan mahtane sulkea porttia ennen kuin kaikki ovat päässeet
ulos.

Sitä joukko pelkäsi. Sotilaita oli asettunut vierustalle sekä oikealle
että vasemmalle; mutta kanuunat ja muut varustukset olivat aika
mylläkässä.

Nyt kuului torven räikynää, viivähtäneitä sotilaita kutsuttiin kokoon.
Useimmat tulivat juoksujalassa, yksinäisiä laukauksia kuului
esikaupungista tuon tuostakin. Katukäytäville asetettiin partiojoukkoja
puolustamaan linnaa ja vihdoin suljettiin portit. Preussiläiset olivat
jo sadan metrin päässä. Nähtiin heidän käyvän Balanin tiellä, pitäen
huolta taloista ja puutarhoista.

Maurice ja Jean, työntäen Henrietteä edellään ja koettaen siten häntä
suojella, saapuivat Sedaniin vasta viimeisten joukossa. Kello löi
kuusi. Noin tunti sitten olivat kanuunat vaienneet. Vähitellen
hiljenivät pyssyjen laukauksetkin. Inhottavasta jylinästä, joka
auringon noususta saakka oli yltynyt, ei kuulunut enään jälkiäkään.
Kuolon hiljaisuus vallitsi. Yö kietoi seudun mustaan synkkään verhoon.



VIII.


Kello oli puoli seitsemän, vähän myöhemmin suljettiin portit.
Delaherche meni aliprefektin asuntoon, hän oli levoton ja tahtoi tietää
miten asiat olivat päättyneet -- nyt, kun oli varma, että tappelu oli
hävitetty. Neljättä tuntia hän kävi kartanolla, kyseli jokaiselta
upseerilta, jonka näki, ja sai siten tietää mitä kussakin tappelussa
oli tapahtunut. Kenraali Wimpffen oli antanut virkaeropyyntinsä ja
sitten ottanut sen taas takasin mennäkseen preussiläiseen pääleiriin,
jossa saisi parempia ehtoja. Senjälkeen oli sotaneuvosto, johon myös
kuului kaksi esiupseeria, kokoutunut päättämään oliko tarpeen jatkaa
taistelua ja puolustaa linnoitusta.

Tämän tapahtuessa oli tehtailija menehtymäisillään levottomuuteen: pari
kertaa hän meni ylös rappusia ja sitten taas alas.

Kello oli vähän yli kahdeksan kun hän näki kenraali Wimpffenin tulevan,
posket hehkuvina, silmät pullistuneina, erään överstin ja kahden
kenraalin seurassa.

He nousivat nopeasti hevostensa selkään ja ratsastivat Meusevirralle
päin.

Se oli pakkosovinto -- kaikki oli mennyttä, täällä ei ollut mitään
toimittamista paitsi suorastaan antautua vihollisten käsiin. Delaherche
oli rauhoittunut -- tunsi olevansa hirveästi nälissään, jonka vuoksi
päätti lähteä kotiinsa saadakseen jotain suuhunsa.

Mutta tullessaan kartanolle hän pysähtyi hetkeksi nähdessään suuren
ahdingon.

Oli melkein mahdotonta päästä eteenpäin, kaikkialla tiheä joukko
ihmisiä, hevosia ja kanuunoita; hän voi tuskin käsittää miten niin
paljon ihmisiä oli voinut kokoontua kaupunkiin.

Ne rykmentit, jotka olivat vaikuttaneet peräytymisen, levähtivät taivas
alla, mutta muut joukot olivat syöksyneet huimaavassa vauhdissa
porttien luo, ulos kartanon ja torin poikki, jossa nyt oli melkein
mahdoton päästä eteenpäin.

Kanuunan pyöriä, varusvaunuja, lukematon joukko ajoneuvoja sekaantui
toisiinsa, -- ajajat pieksivät hevosia, jotka eivät voineet ottaa
askeltakaan polkematta ihmisiä jalkoihinsa,

Sotilaat tunkeutuivat huoneihin välittämättä kielloista ja
varoituksista, ottivat mitä syötävää löysivät, asettuivat levolle
kamareihin ja kellareihin saatuaan olkikuvon alleen. Moni kaatui
portille, kuistiin ja tielle, toiset eivät kestäneet niinkään kauvan,
vaan kaatuivat kadulle, nukkuen siinä kuolleen unta -- eivät
liikahtaneet vaikka heidän päälleen astuttiin, tahtoivat ennen tulla
ruhjotuiksi kuin muuttaa paikaltaan.

Delaherche käsitti pakkosovinnon olevan välttämättömän; useissa paikoin
seisoivat ampumavara-vaunut niin lähellä toisiaan että kranaatti olisi
lennättänyt ne kaikki yhdellä kertaa ilmaan ja koko Sedan olisi siitä
syttynyt.

Mitä tulisi tehdä kaikille näille ihmisraukoille, jotka puolikuolleina
nälästä ja väsymyksestä kulkivat ilman aseita, ilman patruunia? Yksin
katujen raivaaminen kesti koko päivän. Linnoituksessa ei ollut aseita,
eikä kaupungissa ruokavaroja.

Nämät syyt olivat varmaankin pätevimmät kutsumaan sotaneuvoston
kokoukseen, lukuunottamatta kaikkia kärsimyksiä, joita heidän täytyi
kestää: -- mutta heillä oli selvä käsitys asiain menosta, eivätkä
voineet myöntyä rohkeimpien upseerien esityksiin, että oli aivan
mahdotonta antautua tällä tavoin ja jättää koko leiri vihollisten
valtaan.

Delaherche tunkeutui suurella vaivalla Turennen ja Rivagen toreilla
odottavan ihmisjoukon lävitse. Kun hän meni "Kultainen leijona" nimisen
ravintolan ohitse, näki hän akkunasta ruokasaliin, jossa useita
kenraaleja istui mykkinä pöydän ympärillä. Ruokaa ei ollut
ensinkään, ei edes leivänpalaistakaan. Kuitenkin kuului kenraali
Bourgain-Desfeuillesin ääni keittiöstä -- hän oli varmaankin saanut
jotakin syötävää, sillä hän vaikeni äkkiä ja nousi nopeasti ylös
portaita, kädessä rasvainen paperi.

Ihmisiä oli niin suunnaton joukko katselemassa tätä surullista taulua,
Delaherchen oli kovin vaikea päästä eteenpäin; ja valtakadulle
saapuessaan hän oli kadottamaisillaan malttinsa. Kaikki patterin aseet
olivat heitetyt kadulle läjään, toinen toisensa päälle. Hän päätti
kiivetä ylös pyörän päälle, -- astui sitten kanuunalta toiselle ja oli
vähällä taittaa jalkansa. Päästyään alas, sulkivat hevoset häneltä
tien, hän kumartui ja ryömi väsymyksestä puolikuolleiden eläinraukkojen
välitse. Kun hän vihdoin saapui Saint-Michel-kadulle, hikisenä ja
vaatteet rikkirevittyinä, oli hän ponnistellut kokonaisen tunnin
saadakseen kuletuksi matkan, jonka muuten olisi kulkenut viidessä
minuutissa. Ylilääkäri tahtoi suojella sairashuonetta liialliselta
väentungokselta ja oli sentähden asettanut portille kaksi vahtia.

Näiden näkeminen tuotti Delaherchelle suurta helpoitusta, hänen
huoneensa ei siis vielä ollut ryöstetty. Puutarhassa, josta muutamat
lyhdyt valaisivat himmeästi sairaalaa, valtasi tehtailijan kova
väristys, -- hän ajatteli kurjuutta, jota täällä näki kaikkialla. Hän
satutti erästä sotilasta, joka makasi kivisillalla, mutta muisti
yht'äkkiä että tämä mies olikin asetettu vartioitsemaan seitsemännen
armeijaosaston kassaa, vaikka ei kukaan tainnut tietää sitä tänä
sekasorron hetkenä.

Sitäpaitsi näytti siltä kuin talo olisi ollut tyhjä, -- huoneet olivat
pilkko pimeät ja ovet auki. Palvelijat oli viety sairaalaan, keittiössä
ei ollut ketään; huono lamppu vaan levitti himmeätä valoaan.

Delaherche sytytti valkean ja meni saliin pääportaista, kun ei tahtonut
herättää puolisoansa ja äitiänsä, jotka epäilemättä nukkuivat
jännittävän päivän jälkeen. Mutta kun hän astui työhuoneeseensa,
peräytyi hän hämmästyneenä; -- sohvalla, jolla kapteeni Beaudoin
edellisenä päivänä oli maannut, nukkui eräs vieras sotilas, -- hän ei
käsittänyt tätä, ennenkuin lähempää tarkasti ja tunsi hänet rouva
Weissin veljeksi, -- nyt hän näki myös erään toisen sotilaan lattialla
kääriytyneenä peitteeseen. Molemmat nukkuivat sitkeästi.

Tehtailija meni sitten vaimonsa kamariin, joka oli vieressä; täällä
paloi pöydällä lamppu, -- kaikki oli hiljaista. Gilberte oli heittäynyt
vaatteet päällä sänkyyn, hän nukkui rauhallisesti, mutta Henriette
istui hänen vieressään, pää patjaan nojaantuneena; hän huokasi syvään
unessaan, päästi silloin tällöin haikeita valituksia ja hänen silmänsä
olivat täynnä kyyneleitä. Delaherche seisoi hetken katsellen heitä, --
häntä halutti herättää puolisonsa ja saada tietää mitä oli tapahtunut.
Oliko Henriette todella ollut Bazeillesissa? Hän ehkä kertoisi hänelle
jotakin.

Mutta hän ei hennonut herättää heitä, ja aikoessaan siis poistua näki
hän kynnyksellä äitinsä, joka viittasi Delahercheä seuraamaan häntä.

He menivät ruokasalin lävitse, täällä ei tehtailija voinut enään
hillitä hämmästystään.

-- Kuinka, äitini, te ette ole vielä levolla?

Vanhus ravisti päätään ja vastasi matalalla äänellä:

-- En voi nukkua; -- istuin nojatuolissa överstin vieressä. Hänellä on
kova kuume, heräsi joka hetki ja kysyi minulta ... olen niin onneton,
en tiedä mitä olisin vastannut. Tule kanssani hänen luokseen!

Översti Vineuil makasi rauhattomassa kuumeessa. Hänen punaisia
kasvojaan ja valkoisia viiksiään voi eroittaa ainoastaan himmeästi,
sillä rouva Delaherche oli asettanut sanomalehden lampun eteen, joten
siinä huoneen syrjässä oli vallan hämärä. Valo lankesi rouvaan, joka
oli istuutunut nojatuoliin, kädet syliin vaipuneina, kasvoissa
surullinen, haaveileva katse.

-- Odota vähäsen, kuiskasi hän pojalleen, luulempa että hän kuuli sinun
tulleen, koska taas herää.

Översti aukaisi silmänsä, kiinnitti katseensa Delahercheen kääntämättä
päätänsä. Översti tunsi hänet ja kysyi värisevällä äänellä:

-- Kaikki on lopussa, eikö niin? Pakkosovintoon suostutaan?

Tehtailija, johon äidin katse sattui, oli vähällä valehdella, -- mutta
mitäpä hyötyä siitä? Hän ojensi kättään, teki mieltä lannistavan
liikkeen.

-- Ei ollut muuta keinoa. Jospa olisitte nähneet kaupungin katuja...

Nyt ratsasti kenraali Wimpffen saksalaisten pääkortteeriin saadakseen
sopimukset tehdyiksi.

Överstin silmät painuivat kiinni -- hän värisi, syvä, valittava ääni
hiipi hänen huuliltaan.

-- Oi Jumalani, oi Jumalani!

Avaamatta silmiään jatkoi hän pikaisesti ja hermostuneesti:

-- Niin, niin, miksi he eivät eilen kuulleet minua: Minä tunsin maan,
ilmoitin pelkoni kenraalille; mutta hän ei kuullut minua... Tuolla
ylhäällä, yläpuolella Saint-Mengesia aina Fleigneuxiin asti, siellä
olisimme valloittaneet ylängöt ja Saint-Albertin solan. Siellä odotamme
rauhassa, siellä on asemaamme mahdoton valloittaa -- tie Mezièresiin on
edessämme avoinna.

Ääni tuli epäselväksi, käsittämättömäksi, hän änkytti muutamia sanoja,
joita eivät läsnäolijat kuulleet, kuumehoureissaan hän näki unta
tappelusta, ehkäpä yhdisti omatkin joukkonsa voittoon.

-- Sanoiko lääkäri ettei ole kovaa vaaraa peljättävissä? kysyi
Delaherche matalalla äänellä.

Rouva Delaherche nyökäytti myöntävästi päätänsä.

-- Mutta nämät haavat jalassa ovat aina vaarallisia; hän saa varmaankin
kauvan maata vuoteen omana, eikö totta?

Tällä kertaa ei vanha nainen vastannut, hän näytti vaipuneen
surumielisiin ajatuksiin. Tappion synnyttämä tuska ja häpeä valtasi
hänen jäykän sielunsa; hän oli vanhaa, uljasta porvarissukua, joka
entisinä aikoina oli urhoollisesti puolustanut isänmaataan
vihollisilta. -- Lampun kirkas valo heijastui hänen laihoihin
kasvoihinsa ja terävään nenäänsä; kokoonpuristuneet huulet ilmaisivat
mielipahaa ja kärsimystä, -- niin suurta ettei se suonut hänelle yön
rauhaa.

Delaherche tunsi itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi. Kova nälkä valtasi
hänet jälleen, hän luuli sen tehneen hänet niin masentuneeksi. Hiljaa
hiipi hän alas keittiöön kynttilä kädessään. Mutta siellä oli vieläkin
surkeampaa kuin ylhäällä: valkea oli sammunut, ruokakaappi oli tyhjänä,
pyyhinriepuja siellä täällä tuoleilla ja pöydillä, niinkuin turmion
tuuli olisi sielläkin käynyt ja puhaltanut pois kaiken syötävän ja
juotavan. Ei löytynyt leipäpalasta, kaikki oli viety keitoksen kanssa
sairaalaan. Vihdoin löysi hän kaapin nurkasta herneitä, jotka olivat
jääneet edellisestä päivästä. Hän söi ne ilman voita, ilman leipää
seisten tyhjässä keittiössä, jossa pieni savuava lamppu levitti
tukehduttavaa petroleumin käryä.

Kello ei ollut paljoa yli kymmenen. -- Delaherche ei tiennyt mitä
tekisi siksi kuin saisi tietää oliko pakkosovinto jo allekirjoitettu.
Hän oli levoton, pelkäsi että taistelu aloitettaisiin uudestaan -- mitä
sitten tapahtuisi? Hän meni taas huoneeseensa, Jean ja Maurice
makasivat samassa asennossa kuin silloinkin kun hän jätti heidät; hän
istahti nojatuoliin ja koetti vähäsen nukkua, mutta unta ei tullutkaan;
joka kerta kuin silmät painuivat umpeen, hän oli kuulevinansa
kranaattien suhinan. Hän kuunteli hetkisen: kaikki oli hiljaista ja
rauhallista. Koska ei voinut nukkua, oli hän ennemmin ylhäällä ja
käveli edes takaisin pimeitten esineitten välissä, huolellisesti
karttaen tuolia, jolla hänen äitinsä istui valvomassa kenraalin vuoteen
vieressä, sillä hänen surullinen katseensa masensi tehtailijan. Kaksi
kertaa hän kävi katsomassa oliko Henriette herännyt ja kummallakin
kerralla ihaili hän vaimonsa rauhallisia kasvoja. Näin käveli hän ilman
päämaalia siksi kuin kello tuli kaksi. Kauvemmin hän ei voinut kestää.
Hän päätti mennä taas kaupungille -- koska ei voinut saada rauhaa
ennenkuin tiesi kuinka asiat käyvät. Mutta tultuaan kadulle, joutui hän
aivan epätoivoon: hän muisti mitä oli illalla kärsinyt, kuinka vaikeata
oli tunkeutua joukkojen lävitse. Hän epäili, nähdessään ylilääkäri
Bourochen tulevan läähättäen ja kiroillen.

-- Perhana vieköön! Kas kun pääsin kuitenkin ehein jäsenin!

Hän oli ollut Hôtel-de-Villessä pyytämässä että pormestari määräisi
hänelle kloroformia ja lähettäisi sen niin pian kuin mahdollista, sillä
hänen varastonsa oli loppumaisillaan; täytyi toimittaa monta leikkausta
ja hän pelkäsi, kuten sanoi, onnettomain, haavoittuneiden repimistä
nukuttamatta heitä.

-- No, -- ja mitä he sanoivat? kyseli Delaherche.

-- He, -- he eivät tienneet itsekään oliko kloroformia apteekissa
saatavana.

Mutta tehtailija ei välittänyt paljoa kloroformista. Hän sanoi:

-- Ei, ei, en kysynyt sitä... Onko kaikki jo päättynyt? Onko suostuttu
sovintoon?

Ylilääkäri viittasi tuimasti.

-- Ei ole vielä mihinkään suostuttu! huusi hän. Wimpffen tuli takaisin
vähän aikaa sitten ... ne konnat esittävät vaatimuksia, joita ei voi
punastumatta kuunnella!... Niin, olisi paljoa parempi että alettaisiin
uudestaan, että revittäisiin kaikki.

Delaherche kuunteli vaaleten.

-- Mutta onko aivan varmaa mitä kerrotte? Keneltä olette kuullut sen?

-- Porvareilta, jotka ovat alituisesti tuolla. Eräs sotilas tuli
raatihuoneelta ja kertoi sen heille.

Hän lisäsi sivuseikkoja. Bellevue-linnassa, Doncheryn luona, olivat
kenraali Wimpffen, kenraali Moltke ja Bismarck yhtyneet. Kauhea
ihminen, tämä kenraali Moltke, kuiva ja kova kuin ruuti, parrattomine,
väitelmää selvittävän viisaan matemaatikon näköisine kasvoineen istui
hän työhuoneessaan odottaen lyöntiä. Hän oli heti selittänyt tuntevansa
ranskalaisen joukon toivottoman tilan; ei ruokatavaroita, ei
ampumavaroja, tapainturmelus ja epäjärjestys vallalla, mahdotonta
särkeä rautapiiri, jonka sisään he olivat aidatut; jota vastoin
saksalaiset armeijat olivat mitä edullisimmassa asennossa ja voivat
parissa tunnissa polttaa koko kaupungin. Hän lausui ajatuksensa
kylmästi ja tylysti: koko ranskalainen armeija aseineen ja
varustuksineen otettaisiin vangiksi. Bismarck antoi myöntymyksensä
suopeasti hymyillen, -- seisoi rautamiehen vieressä kuin iso,
ymmärtäväinen koira. Kenraali Wimpffen oli vastustanut niin paljon kuin
mahdollista näitä ehtoja, kovimpia mitä voi odottaa voitetulta
armeijalta. Hän oli puhunut kovasta onnesta, sotilaitten
urhoollisuudesta, vaarasta, joka seurasi ylpeän kansan liikaa
kiihoittamista, -- kolme tuntia oli hän uhaten, pyytäen,
kaunopuheliaasti ja reippaasti puhunut ja kysyi viimein oltiinko
tyytyväisiä lähettämään voitetut johonkin Ranskan soppeen, vaikkapa
Algieriin; ja yleinen suostumus oli, että ne upseerit, jotka
kunniasanallaan ja kirjallisesti lupaisivat luopua palveluksestaan,
saisivat vetäytyä kaukaisimpiin seutuihin. Aselevon tulisi kestää
huomisaamuun kello kymmeneen. Ellei silloin olisi ehtoja hyväksytty,
rupeaisivat preussiläiset patterit uudestaan ampumaan ja kaupunki
poltettaisiin.

-- Se on mielettömyyttä, huusi Delaherche, ei voi polttaa kaupunkia,
joka ei ole millään lailla rikkonut!

Lääkärin viimeinen tiedonanto saattoi tehtailijan aivan huonolle
tuulelle, -- hän ilmoitti että joukko upseeria, jotka asuivat "Hôtel de
l'Europe'ssa", oli puhunut suuresta rynnäköstä ennen aamua. Siitä asti
kuin saksalaisten vaatimukset tulivat tietyiksi syntyi liiallinen
kiihtymys, mielettömistä tuumista keskusteltiin kaikkialla. Ajatus
ettei ole kunniallista rikkoa aselepoa ja yön pimeydessä rynnätä
vihollisten leiriin ei rauhoittanut ketään.

Hurjistuneet sotilaat marssisivat Carignania kohti baijerilaisten
rivien lävitse; tie Mezièresiin tehtäisiin puhtaaksi vihollisista ja
koko sotajoukko seisoisi pelastuneena Belgiassa. Toiset eivät sanoneet
mitään, tunsivat turmion onnettomuuden, olivat hyväksyneet kaikki,
allekirjoittaneet kaikki, että vaan saisivat rauhaa millä ehdolla
hyvänsä.

-- Hyvää yötä! sanoi Bouroche viimein. Koetan nukkua pari tuntia, olen
hyvin sen tarpeessa.

Delaherche jäi yksin. Mitä? Mitä se olikaan tuo Bouroche sanonut?
Polttaisivatko he Sedanin, eivätkö jättäisi kiveä kiven päälle koko
kaupungista? Tämä oli välttämätöntä; -- onnettomuus kohtaisi varmaankin
häntä koska aurinkokin paistoi täydeltä terältä taivaalta valaisten
uhrin kauhuja. Ja koneentapaisesti kapusi hän jälleen ylisille, josta
voi nähdä koko kaupungin. Mutta täällä oli hämärätä, yön pimeys ja
pilvet estivät häntä näkemästä mitään. Vähitellen selkeni niin paljon,
että hän näki tehtaan rakennusryhmän: tuolla näkyi konehuone,
työhuoneet, kuivausullakko ja varastohuoneet; -- ja tämä suuri
rakennus, joka oli hänen ylpeytensä ja omaisuutensa, teki hänet
sanomattoman lempeäksi, kun hän ajatteli että muutaman hetken kuluttua
ei siitä ehkä olisi muuta jälellä kuin tuhkaläjä. Hänen katseensa
liiteli taivaan rantaan, teki kierroksen pimeässä yössä, joka vielä
salasi huomispäivän tapaukset. Etelän puolelta, Bazeillesin luota nousi
säkeniä taivasta kohden, mutta pohjoispuolella, Garennen metsän luona
oleva talo, joka oli sytytetty illalla, valaisi puut veripunaisilla
liekeillään. Muuta ei voinut eroittaa kuin nämät kaksi paloa, pilvet,
pimeyden ja ammottavan kuilun, josta silloin tällöin kuului tavaton
räyhy. Tuolla alhaalla ehkä hyvinkin kaukana, ehkäpä valleilla, itki
joku. Turhaan koetti hän katsoa yön paksun hunnun lävitse, nähdä Liryn
ja La Marféen, Frennoisin ja Vadelincourtin pattereita, pronssivyötä,
joka seisoi kaula pitkänä ja kita ammollaan. Luodessaan jälleen
katseensa kaupunkiin oli hän kuulevinansa tuskan huokauksen alhaalla
olevista rakennuksista. Se ei ollut ainoastaan väsyneitten sotilaiden
kuorsaamista, eikä ihmisjoukkojen, eläinten ja kanuunien kumeata
kolinaa; -- hän luuli sitä porvarien tuskalliseksi onnettomuudeksi,
hänen ystävänsä ja naapurinsa odottivat myös jännityksellä ja
kiusallisessa tietämättömyydessä aamun tuloa.

Varmaankin tiesivät he kaikki ettei sopimus ollut vielä hyväksytty,
jokainen laski tunnit, vavisten ja ajatellessaan että jos ei sovintoon
suostuttaisi ei olisi heillä muuta jälellä kuin mennä kellariinsa ja
kuolla sinne ruhjottuina ja muurien peittäminä.

Äkisti kuuli hän Voyardkadulta aseiden kalsketta ja kamalaa kiruntaa.
Hän kumartui eteenpäin sysimustassa yössä, silmäili taivaalle, jolla ei
näkynyt yhtään tähteä, hiukset nousivat pystyyn hänen päässään
sisällisestä pelosta.

Sillä aikaa oli Maurice sohvalla herännyt heti kuin päivä oli
valjennut. Väsynyt kun oli ei hän liikahtanut paikaltaan, mutta katsoi
ikkunoihin, joista heikko valo virtasi sisään. Eilispäivän tuskalliset
muistot palasivat taas, tappelu, pako, häviö, kaikki selkeni hänen
muistissaan, yksin pienimmät erityiskohdatkin ja tappion tunne tunki
syvälle hänen sisimpään olentoonsa ikäänkuin kalvava omantunnon tuska.
Eikö ollut osaksi hänen syytänsä, että tällainen onnettomuus kohtasi
hänen isänmaatansa? Eikö hän niinkuin moni muukin sen aikuisista,
lukuunottamattakaan hänen hyviä tietojaan, ollut tiedoton kaikesta,
jota hänen olisi tullut tietää, oli sen lisäksi turhamielinen aina
sokeuteen asti, turmeltunut nautinnon himosta ja valheellisesta
hyvinvoinnista keisarikunnan aikana?

Sen jälkeen heräsi toisia, soimaavia aatoksia; hän näki isoisänsä, joka
oli syntynyt 1780 ja kuului suuren armeijan urhoihin, oli Austerlitzin,
Wagramin ja Friedlandin voittajia; isänsä, synt. 1811, kuollut
virkasäädyssä, pienenä virkamiehenä Chêne-Populeuxissa, jossa hän oli
työtä tehnyt, -- senjälkeen ilmestyi manaajien joukossa hän itse, synt.
1841, kasvatettu hienoksi herraksi, asianajajaksi, -- kuitenkin valmis
tekemään suurimpia tuhmuuksia, voitettu Sedanissa, tapaus, joka tuli
hänen mielessään äärettömäksi, joka teki kaikelle lopun. Ja hän, suvun
ainoa heittiö, selitti kuinka Ranska, joka voitti isoisällään, tuli
voitetuksi poikiensa tähden; tämä soimasi hänen omaatuntoansa niinkuin
sukutauti, joka hitaasti kytee siksi kuin kello ilmoittaa kuoleman
hetken lähestyneen. Voitettuansa olisi hän tuntenut itsensä niin
urhoolliseksi ja ylpeäksi! Nyt, kun kaikki oli menetetty, oli hän
naistakin heikompi. Ei ollut enään mitään toivomista, Ranska oli
kuollut. Hän puhkesi itkuun ja valituksiin, pani kätensä ristiin,
niinkuin oli ennenkin tehnyt iltarukoustaan lukiessaan, ja sopersi:

-- Jumalani! ... ota minut pois täältä... Jumalani! ... korjaa tykösi
kaikki nämät kurjat, jotka kärsivät niin...

Jean heräsi. Hän nousi istumaan vuoteelleen ja katsoi hämmästyneenä
Mauricea.

-- Mikä sinulla on, ystäväni? Oletko kipeä?

Mutta pian älysi hän että Mauricea taas vaivasi, kuten hänen tapansa
oli sanoa, mielettömät ajatukset, -- ja hänen äänensä muuttui
isälliseksi, lempeäksi.

-- Voi, mikä sinun oikeastaan on? Älä vaan tappiota niin murehdi.
Kaikki on tuleva hyväksi jälleen.

-- Ei, ei koskaan! huudahti Maurice. Tämä on kurjaa. Nyt voimme kaikki
varustautua olemaan preussiläisiä.

Mutta kun ei toveri käsittänyt häntä, rupesi hän selittämään kuinka
sukukunta tuli yhä viheliäisemmäksi, kuinka tarpeellista ja
luonnollista oli siis että uusi ja vahvempi kansa valloitti sen. Jean
ravisti päätään eikä hyväksynyt selitystä.

-- Mitä tarkoitat? Ettei tämä maa olisi enään minun? Jättäisinkö sen
preussiläisille niin kauvan kuin minulla on vielä molemmat käsivarteni,
enkä ole aivan kuollut? Jätä minut rauhaan sellaisilta tyhmyyksiltä.

Sitten oli hänen vuoronsa lausua ajatuksensa; hitaasti ja katkonaisesti
puhui hän:

-- Niin, aikalailla oli heitä hosuttu, se oli varma. Mutta kuolleet he
eivät siltä kuitenkaan olleet -- muutamia oli jäänyt ja nämät voivat
taas rakentaa talon, jos vaan tahtoivat käyttää kaiken voimansa. Kun
vaan tahtoo kärsiä vaivoja eikä tuhlata aikaansa, voi saada suurtakin
hyötyä keskellä onnettomuuksiakin. Eikä ole hullumpaa saada hyvä
löylytys, se on muistettava. Ja jos olisikin totta että muutamat osat
olisivat mädänneet, jäsenet pilaantuneet, no, mitäpä siitä, parempi
olisi nähdä niiden makaavan maassa tapparan lyöminä kuin koleran
särkeminä.

-- Kurjaa! ei, ei, toisti hän useampia kertoja. Minulla on vielä
voimia, siinä kaikki mitä voin sanoa.

Ja väsyneenä, hiukset tahmeana verestä, ojensi hän itsensä suoraksi, --
hänessä hehkui vielä halu elää, halu tarttua työaseihin ja rakentaa
talo uudestaan, niinkuin hän oli ennen sanonut. Hän oli vanhaa,
kestävää talonpoikaissukua, viisas ja säästäväinen kuin esi-isänsä.

-- Keisarin tähden olen suruissani... Maa oli hyvässä tilassa -- kaikki
näytti lupaavalta, vilja oli hyvässä hinnassa... Mutta hän on
varmaankin käyttäytynyt kuin nauta; minkätähden sekaantui hän kaikkeen?

Maurice kohotti surullisen näköisenä olkapäitään.

-- Niin, keisari, -- rakastan häntä suuresti, vaikka ajatukseni ovat
vapaita ja tasavaltaisia... Tunnen myötätuntoisuutta hänen perhettään
kohtaan, olen varmaankin perinyt sen isältäni... Mutta nyt on kaikki
mennyt, -- hän ei enään koskaan saa hallita! Ja mitä tulee meistä
kaikista?

Hänen katseensa synkistyi, valitus kuului huulilta, niin surkea, että
Jean päätti nousta ylös, mutta samassa huomasi hän Henrietten astuvan
sisään. Hän oli herännyt heidän puheeseensa.

-- Olipa hyvä, että tulitte, sanoi Jean koettaen hymyillä, Maurice on
niin kummallinen tänään.

Mutta nähdessään sisarensa niin kalpeana ja kuihtuneena, saivat
Mauricen ajatukset toisen suunnan. Hän levitti käsivartensa ja sulki
hänet syliinsä; suloinen tunne tunki koko hänen olentoonsa, kun
Henriette lepäsi siinä, kädet kiedottuna veljensä kaulan ympäri. Hän
itki katkerasti.

-- Oi, rakas sisareni! Kuinka tahtoisin sinua lohduttaa, mutta ei
minulla ole huojennuksen sanaa. Tuo hyvä Weiss, puolisosi, joka niin
sinua rakasti. Mitä sinusta nyt tuleekaan? Olet aina kärsinyt
valittamatta... Kun ajattelen kuinka paljon minäkin olen tuottanut
sinulle surua ... enkä kuitenkaan ole tullut paremmaksi...

Henriette pidätti hänet, pani kätensä hänen suunsa eteen, kun
Delaherche astui sisään aivan muuttuneena entisestään. Hän oli tullut
ullakosta keittiöön saadakseen siellä jotakin lämmintä, -- hän oli
väsynyt ja nälissään koko öisen valvomisen jälkeen. Keittiössä hän
tapasi kyökkipiian, joka puhui lankonsa kanssa, erään puusepän
Bazeillesista, ja tarjosi tälle lämmitettyä viiniä. Lanko kertoi kuinka
hänen tehtaansa oli palanut tuhkaksi.

-- Kuulkaapas, miehet, sanoi hän kääntyen Jeanin ja Mauricen puoleen,
uskotteko että he polttavat Sedanin tänään niinkuin Bazeillesin
eilen... Oi, tämä saattaa minut perikatoon!

Nyt huomasi hän haavan Henrietten otsassa ja muisti että tämä oli ollut
Bazeillesissa ja voisi siis tarkkaan kertoa millaista siellä oli.

-- Se on totta, -- hyvä rouva! Tehän olitte siellä, näitte kaikki. --
Oi, Weiss-raukkaa!

Henrietten kalpeista poskista ja punaisista silmistä voi nähdä, että
hän tiesi kaikki. Delaherche ei voinut enään hillitä itseään, vaan
kertoi mitä oli kuullut puusepältä.

-- Weiss-raukkaa ... vannaankin ovat he polttaneet hänet... Niin,
kaikki porvarit, jotka he tapasivat ase kädessä, ampuivat he ja
heittivät rovioon, jota oli valeltu lamppuöljyllä.

Henriette kuunteli kauhulla. -- Jumalani, en saisi siis enään haudata
rakasta puolisoani, hänen tuhkansa menisi tuulen mukana.

Maurice oli uudestaan sulkenut hänet syliinsä, kutsui häntä
tuhkimuksekseen, hyväili ja pyysi ettei hän olisi suruissaan, hän, joka
aina oli niin rohkea. Hetken vaitiolon jälkeen kääntyi Delaherche
molempain sotilasten puoleen:

-- Kesken kaikkia, en muistanut sanoa teille että alhaalla
vaunuportissa, jossa seitsemännen osaston rahastoa säilytetään, seisoi
eräs upseeri, joka jakoi rahaa kansalle etteivät preussiläiset saisi
niitä... Voisitte mennä sinne, rahat ovat aina hyvät olemassa ... jos
emme nimittäin kuole tänä iltana.

Neuvo oli hyvä. Maurice ja Jean seurasivatkin sitä, saatuaan ensin
Henrietten panemaan maata sohvalle. Delaherche meni sänkykamariin,
siellä hän tapasi Gilberten, joka makasi rauhallisesti kuin lapsi. Itku
ja puhelu, jotka kuuluivat viereisestä huoneesta, eivät häirinneet
hänen untaan. Sieltä meni hän äitinsä luo, joka istui översti Vineuilin
vuoteen ääressä; hän oli nukahtanut nojatuoliin, mutta sairas makasi
vielä samassa asennossa kuin ennenkin kuumottavin poskin ja ummessa
silmin.

Nyt avasi hän silmänsä ja kysyi:

-- No, onko kaikki jo päättynyt?

Delaherche närkästyi tästä kysymyksestä, hän olisi kernaimmin ollut
vastaamatta. Hän viittoi kädellään ja vastasi vihaisesti:

-- Päättynyt! -- on, aikoja sitten. -- Ei, ei sentään, ehkä he
alottavat pian uudestaan... Ei ole päätetty vielä mitään.

Hiljaisella äänellä, vaikka kuitenkin vähän raivoisasti jatkoi översti
puhettaan.

-- Jumalani! anna minun kuolla ennenkuin niin käy!... En kuule enään
yhtään laukausta, -- miksi ei enään ammuta?... Tuolla ylängöllä,
Saint-Mengesin ja Fleigneuxin luona, siellä saamme vallita kaikki tiet,
sieltä voimme heittää viholliset Meusevirtaan, jos he vaan tohtivat
tulla Sedaniin ja ahdistaa meitä. Kaupunki on jalkaimme juuressa,
heidän ja meidän välillämme, sopivana esteenä, joka tekee asemamme
vielä vahvemmaksi. -- Eteenpäin! ... seitsemäs osasto alkaa,
kahdestoista palatkoon takaisin...

Hänen kätensä haparoivat raitia, hän oli pitävinään kiinni hevosensa
ohjaksista, luuli ratsastavansa rykmenttinsä etunenässä. Vähitellen
rauhoittui hän, puhe tuli epäselväksi ja silmät painuivat umpeen. Hän
vaipui rauhattomaan horrostilaan.

-- Koettakaa levätä vähäsen, oli Delaherche sanonut, tulen takaisin
heti kun saan tietää jotakin.

Sitten hän kääntyi katsomaan oliko ehkä herättänyt äitinsä ja
huomattuaan tämän vielä nukkuvan, lähti hiljalleen pois.

Alhaalla vaunuportin luona näkivät Maurice ja Jean erään sotilaan
istuvan keittiön tuolilla, edessään pieni, maalaamaton pöytä; hänellä
ei ollut kynää, ei paperia, eikä kuitteja jakaessaan kansalle
kultarahoja. Hän pani kätensä säkkiin ja veti sieltä koko kourallisen
rahaa; laskematta pantiin ne hattuihin, joita kersantit ojensivat
hänelle kulkiessaan järjestyksessä siitä ohitse. He ottivat ne suurella
ilolla vastaan ja panivat sitten taskuihinsa ett'eivät kulkisi kadulla
kultineen keskellä päivää. Kukaan ei lausunut sanaakaan, ei kuulunut
muuta kuin kullan helisevä ääni kuin se kilahti hattuun, suureksi
hämmästykseksi näille, jotka eivät koskaan olleet nähneet noin paljoa
rahaa yhdellä kertaa, eivätkä tienneet mitä tekisivät näin suurella
rikkaudella kaupungissa, jossa eivät saaneet ostaa leipää eikä
viini-litraa.

Kun Jean ja Maurice tulivat esille, veti upseeri kätensä takaisin.

-- Teistä ei ole kumpikaan kersantti... Muilla kuin kersanteilla ei ole
oikeutta saada näistä...

Mutta hän maltti mielensä.

-- Samahan se kuitenkin on, ottakaa, korpraali, ottakaa, mutta
joutuun... Toinen nyt...

Ja rahat kilahtivat hattuun, jota Jean piti esillä. Hän kummastui
suuresti kun laski miten paljon niitä oli, -- melkein kuusisataa
francia, -- hän tahtoi että Maurice ottaisi heti puolet niistä, ei
voinut tietää mitä seuraavana hetkenä tapahtuisi, ehkä he tulisivat
eroitetuksi toisistaan.

Jaettuaan aarteensa puutarhassa sairaalan edustalla, menivät he sisään;
oven viereisellä vuoteella makasi heidän komppaniansa rummuttaja
Bastian, suuri iloisen näköinen poika; hän oli tullut pahoin
haavoitetuksi mennessään ulos iltapäivällä taistelun loputtua. Hän oli
juuri kuolemaisillaan.

Aamuilman heikossa valossa sai lasaretin näky Mauricen ja Jeanin
melkein jähmettymään. Kolme haavoittunutta oli kuollut yön kuluessa,
ilman että kukaan oli huomannut sitä; hoitajat kantoivat pois ruumiita
ja tekivät tilaa toisille sairaille. Ne joita oli eilen leikattu,
aukasivat silmänsä ja katselivat tylsällä katseellaan isoa huonetta,
joka kätki niin paljon kärsimystä ja missä niin usea oli henkensä
heittänyt. Sairaanhoitajat näkivät suurta vaivaa koettaessaan pitää
vähänkin siivona huonetta veristen leikkauksien jälkeen; eräässä
sankossa kellui verinen merisieni, irtireväistyjen aivojen kaltaisena,
vaunuvajan luona oli maassa käsi musertuneine sormineen. Ne olivat
teurastuksen jäännöksiä, kauheita jätteitä uhreista. Kiihotus ja kiire
oli nyt ohitse, jätettyään paikkansa mykälle, väsyneelle epätoivolle.
Silloin tällöin kuului jonkun sairaan valitus. Heidän silmänsä
sulkeutuivat sisään tunkeutuvan valon tähden; -- ilma oli täynnä
kuumeen löyhkää. Kaikki olivat vaipuneet horrostilaan, joka tulisi
kestämään kuukausia, siksi kuin osa sairaista kuolisi ja jälelle
jääneet lähtisivät pois kainalosauvan nojassa, viettääkseen elämänsä
loppuajan raajarikkona.

Bouroche, joka alkoi kulkea ympäri, pysähtyi hetkeksi Bastianin luo
olkapäitään kohottaen. Siinä ei ollut enään mitään toimitettavaa.
Rummuttaja oli kuitenkin avannut silmänsä ja seurasi katseellaan erästä
kersanttia, joka oli tullut sisään hattu täynnä rahoja, katsoakseen
tapaisiko siellä ketään miehistöstään. Ja aivan oikein, hän löysi heitä
kaksi, antoi heille kummallekin kaksikymmentä francia. Toisia
kersanttia tuli vielä lisää ja nytkös kultaa melkein satoi oljille.
Bastian oli suurella vaivalla kohonnut istumaan, hän ojensi molemmat
kätensä ja sanoi:

-- Minulle! ... antakaa minullekin!

Kersantti aikoi mennä hänen ohitsensa niinkuin oli mennyt monen muunkin
ohitse, mitäpä antaisikaan hän kuolevalle rahaa? Mutta hetken kuluttua
hän kääntyi kuitenkin takaisin ja täytti molemmat ojennetut kädet,
jotka jo olivat sangen kylmät.

-- Minullekin!... Minullekin!

Bastian kaatui takaisin vuoteelleen; -- koetti pitää rahoja kädessään,
hapuili ympärilleen jäykillä sormillaan. Hän kuoli.

-- Hyvää yötä, ystäväni, kynttiläsi on sammutettu, sanoi eräs naapuri,
pieni, musta zouav. On kiusallista kun pitää aina vaan maata tai istua.

Hänen vasen jalkansa oli sidottu. Kuitenkin onnistui hänen
kyynärpäillään ja polvillaan ryömiä Bastianin luo, hän kokosi kaikki
rahat, aukasi kuolleen kädet ja haki viitan kaikista poimuista; kun hän
pääsi takaisin vuoteelleen, huomasi hän että kaikki katselivat mitä hän
puuhasi. Hän lausui tyyneesti:

-- Hänellä ei ollut niistä mitään hyötyä. Olisi synti tuhlata noin
rahoja...

Maurice ei voinut kestää kaikkea tätä kurjuutta, hän veti Jeania pois.
Kun he menivät leikkaushuoneen lävitse, näkivät he siellä Bourochen
suuttuneena siitä, ettei saanut enempää kloroformia. Hän oli juuri
leikkaamaisillaan erään nuoren sotilas-raukan jalkaa. Maurice ja Jean
riensivät pois, etteivät kuulisi sairaan huutoa.

Samassa tuli Delaherche kadulta. Hän viittasi heitä luokseen ja huusi:

-- Joutukaa, joutukaa! Saamme aamiaista, kyökkipiian on onnistunut
saada maitoa. Todellakin, ei ole hullumpaa saada jotain lämmintä.

Hän koetti hillitä iloaan, mutta ei voinut. Hän hiljensi ääntänsä ja
lisäsi säteilevin silmin:

-- Nyt on se viimeinkin päätetty! Kenraali Wimpffen on määrätty
allekirjoittamaan suostumuksen.

Oh, mikä ääretön huojennus se oli hänelle. Hänen tehtaansa oli
pelastettu, julmat painajaiset ohitse, -- elämä alkoi taas, vaikka
surullinenkin, mutta se oli elämää, elämää viimeinkin! Hän oli tavannut
kello yhdeksän aikana pikku Rosen, joka meni tätinsä, leipojan, luo
hakemaan leipää. Ja hän oli kertonut Delaherchelle mitä oli tapahtunut
aliprefektin luona. Kello kahdeksan aikana oli kenraali Wimpffen saanut
uudestaan käskyn kutsua kokoon sotaneuvoston: neljättäkymmentä
kenraalia, joille hän oli kertonut menestystensä seuraukset,
hyödyttömät vaivansa, voittajien kovat vaatimukset. Hänen kätensä
vapisivat, syvä liikutus täytti hänen silmänsä kyynelillä. Hänen vielä
puhuessaan tuli eräs översti preussiläisestä yliesikunnasta kenraali
Moltken lähettiläänä muistuttamaan heitä, että jos ei päätös ole tehty
kello kymmeneksi, alkaa ampuminen uudestaan. Sotaneuvosto ei tiennyt
parempaa neuvoa kuin lähettää yksi kenraaleista Bellevueen hyväksymään
ehdot, jotka tarjottiin voitetulle joukolle. -- Nyt oli kaikki jo
varmaan tapahtunut; koko ranskalainen joukko oli otettu vangiksi
aseineen ja varustuksineen.

Rose oli sitäpaitsi puhunut kiihtyneestä mielestä, joka vallitsi koko
kaupungissa. Aliprefektin luona hän oli nähnyt monta upseeria, jotka
riistivät takistaan pois olkaliput ja itkivät kuin lapset. Meusen
sillalla oli koko rykmentti kyrassierejä heittänyt miekkansa veteen;
kaartilaiset ottivat pyssynsä ja musersivat tyvet rikki muureja vasten,
mutta tykkimiehet tekivät mitä vaan voivat hävittääkseen kanuunat ja
kuularuiskut. Toiset hautasivat tai polttivat lippunsa.

Turennen torilla seisoi vanha kersantti rajapyykillä, herjasi
päälliköitä ja soimasi heitä kuin olisi tullut järjettömäksi. Monessa
paikassa seisoi sotilaita aivan kuin halvattuina, kyyneleet silmissä.
Mutta olipa niitäkin, jotka iloitsivat, -- heidän kurjuutensa on siis
kuitenkin päättynyt, he olivat vankia, heidän ei enään tarvitseisi
taistella. He olivatkin kärsineet paljon marssiessaan pitkät matkat
syömättä, -- kauvan he olivat turhaan nähneet nälkää ja janoa. Toiset
olivat paljoa väkevämmät, mitä hyödytti siis taistella kuin hullut
heitä vastaan. Paljoa parempi olisi ollut että heidän päällikkönsä
olisivat myyneet heidät tehdäkseen lopun kaikesta tästä! Olisi niin
suloista saada leipää ja vuode, mihin saisi käydä maata.

Kun Delaherche meni Mauricen ja Jeanin kanssa ruokasaliin, kutsui äiti
häntä.

-- Tule tänne vähäsen, översti saattaa minut levottomaksi.

Översti Vineuil makasi silmät auki ja houraili:

-- Mitä se tekee, vaikka preussiläiset sulkevatkin meiltä tien
Mezièresiin ... katsokaa ... tuolla ne astuvat Falizetten metsässä ...
toiset taas tuolla Givonnen laaksossa... Rajahan on aivan meidän
takanamme ... yhdellä hyppäyksellä pääsemme Belgiaan, -- mutta
tappakaamme ensin niin monta kuin mahdollista... Sitä tarkoitin
eilenkin...

Nyt kohtasi hänen katseensa Delaherchen. Översti tunsi hänet, --
ajatukset näyttivät selkenevän, kuin olisi hän herännyt houreistaan.
Kolmannen kerran kysyi hän:

-- Onko kaikki jo päättynyt?

Tehtailija ei voinut enään pidättää tyytyväisyyttään.

-- On, Jumalan kiitos kaikki on päättynyt täydellisesti. Tällä hetkellä
on sopimus jo vahvistettu.

Överstin onnistui vinhalla liikkeellä nousta pystyyn, huolimatta
sidotusta jalastaan. Hän tarttui miekkaansa, joka oli jäänyt tuolille
sängyn viereen, ja tahtoi musertaa sen. Mutta kädet vapisivat liiaksi
-- se luisui alas lattialle.

-- Taivaan tähden! Ottakaa se pois häneltä, hän voi vahingoittaa
itseään, huusi Delaherche. Ottakaa joutuun se pois!

Rouva Delaherche otti miekan huostaansa. Mutta nähtyään vanhan
ystävänsä toivottoman katseen, ei hän kätkenytkään sitä, niinkuin poika
käski, vaan taittoi sen polvensa päällä erinomaisella voimalla, jota ei
kukaan olisi luullut hänellä olevan. Översti laskeutui jälleen maata,
kyyneleet vierivät hänen poskilleen nähdessään vanhan rouvan lempeän
katseen.

Kyökkipiika oli sillä aikaa tuonut kahvin ja maidon ruokasaliin.
Henriette ja Gilberte olivat heränneet. Gilberten kasvot olivat
kalpeat, silmät kirkkaat: hän syleili ystäväänsä ja surkutteli tätä
sydämmensä pohjasta. Maurice istui sisarensa viereen, Jean vastapäätä
Delahercheä. Vanha rouva ei millään ehdolla tullut pöydän luo istumaan,
vaan muut veivät hänelle kupillisen kahvia sängyn viereen. Vähitellen
muuttui mieliala vilkkaammaksi. Kaikki olivat olleet väsyksissä ja
nälissään, -- oliko ihme että siis iloittiin, kun sai istua tässä
terveenä ja nauttia lämmintä ruokaa, sillä aikaa kuin niin monet
tuhannet kuljeksivat vielä ympäri eikä heillä ollut kattoa päänsä
päällä. Suuressa, valoisassa ruokasalissa oli levitetty pöydälle
kuultavan vaikea pöytäliina, joka lisäsi vielä kahvin makua.

Sitten alettiin keskustella. Delaherche, joka oli tullut jälleen
arvokkaaksi ja rikkaaksi tehtailijaksi, käänsi puheen Napoleon
III:nteen, jota hän ei voinut saada pois mielestään, sitten kuin eilen
oli nähnyt hänen ratsastavan kuulien keskellä. Hän kääntyi Jeanin
puoleen, joka näytti olevan järkevin kaikista.

-- Kuulkaahan, voin sen sanoa, keisari on minua pettänyt ... ei hyödytä
ensinkään että hänen suosijansa puolustavat häntä, hänen on suurin syy
meidän tappioomme, sen voi selvästi huomata.

Hän on tykkänään unohtanut että hän muutamia kuukausia sitten esiintyi
innostuneena keisarin puoltajana, oli tehnyt mitä voi kansan voitoksi.
Ei siinä kyllä että hän olisi säälinyt tätä onnetonta ihmistä, -- hän
työnsi kaiken syyn keisarin niskoille.

-- Hän on kelvoton, kykenemätön ihminen, -- Sen voi nähdä joka asiasta,
-- mutta se ei ole vielä mitään ... hän on haaveksija, ajatuksissa ei
ole järkeä: syynä onnettomuuteemme oli se että hän sai niin kauvan
hallita ... ei, ei ... eihän ole mitään syytä surkuttelemisiin, ei olla
oikeutettuja sanomaan meille että häntä on petetty, että vastapuolue on
estänyt häntä kokoamasta miehiään ja tarpeellisia varoja. Hän juuri
itse on meitä pettänyt, hänen paheensa ja virheensä ovat syynä meidän
kurjuuteemme.

Maurice ei vastannut, mutta hänen oli mahdotonta olla hymyilemättä;
Jean, jota tämä valtiollinen keskustelu vähän rasitti, pelkäsi
sanovansa tyhmyyksiä ja vastasi sentähden:

-- Kerrotaan kuitenkin että hän on kelpo ihminen.

Mutta nämät muutamat sanat saattivat Delaherchen aivan vimmoihinsa.

-- Kelpo ihminen!... Niin, olen kyllä sen itsekin kuullut! --
Tiedättekö, herra, että tehtaani katto on lävistetty kolmella
kranaatilla, eikö se olisi keisarin syy, jos he olisivat polttaneet sen
peräti? Voitteko arvata että minä olen kadottanut noin satatuhatta
francia tämän kirotun tapauksen tähden!... Ei, ei! Ranska on
valloitettu, poltettu, ja hävitetty, teollisuus lakkautettu ja kauppa
pysähtynyt pitkäksi ajaksi! Tämä on liikaa. Jos hän todellakin olisi
kelpo ihminen, niin on parasta että rukoilemme Jumalaa varjelemaan
meitä sellaisesta taitavuudesta!... Hänet peittää lieju ja veri, olkoon
siinä!

Hän teki pontevan liikkeen oikealla kädellään, ikäänkuin pitääkseen
jotakin kurjaa, hukkuvaa ihmistä veden alla. Sitten hän joi kahvinsa
hyvällä mielellä.

Gilberte hymyili vasten tahtoaan Henriettelle, jolle hän tarjosi
ruokaa, kuin pienelle lapselle. Kun kahvi oli juotu, jäi seurue
ruokasaliin rauhassa levähtämään hetkisen.

Sillä hetkellä oli Napoleon erään köyhän palttinankutojan luona
Donchery-kadulla. Kello viidestä aamulla hän oli tahtonut pois
Sedanista -- hän ei voinut olla siellä kauvempaa tällaisessa katumuksen
ja rauhattomuuden tilassa, hänen täytyi päästä pois itse puhuakseen
voittajalle ehtojen helpoittamisesta. Hän toivoi tapaavansa Preussin
kuninkaan ja oli sentähden astunut vähäisiin ajovaunuihin, oli
ajanut aamusta asti leveätä maantietä, ja tällä ensimmäisellä
maanpakomatkallaan hän tunsi selvästi mitä kaikkea oli kadottanut ja
kaiken sen suuruuden, josta oli luopuminen; -- ja tällä tiellään oli
hän tavannut Bismarckin, joka matkusti vanha kypärä päässään ja paksut,
voidellut saappaat jalassa, -- ainoastaan sentähden ettei keisari
tuntisi häntä eikä voisi siis puhua hänen kanssaan ennenkuin päätös oli
tehty. Kuningas oli vielä Vendressessä, noin neljäntoista kilometrin
päässä Sedanista.

Mitä tekisi keisari täällä? Minkä katon alla mahtanee hän odottaa
kuningasta? Tuolla kaukana hävisi Tuileriesin palatsit synkän pilven
taakse. Sedan näytti olevan hänestä vielä satojen peninkulmien päässä.
Mitään kuninkaallista linnaa ei näkynyt löytyvän Ranskassa, ei
ainoatakaan huonetta, jossa hän saisi katon päänsä päälle tai tuolin
istuakseen.

Sitten hän nousi vaunuista palttinankutojan asunnon luona. Huoneessa,
jonne hän meni, ei ollut muita huonekaluja kuin maalaamaton pöytä ja
kaksi olkituolia. Siellä hän istui tuntikausia ensin Bismarckin kanssa,
joka hymyili kuullessaan puhuttavan jalomielisyydestä, ja sitten yksin
kaikessa kurjuudessaan, kalpeat kasvot nojautuen ruutuja vastaan; hänen
väsynyt katseensa liiteli läheisiin maihin, Meusen yli, joka virtasi
niin hiljalleen ja rauhallisesti viljavien niittyjen lävitse.

Seuraavana päivänä oli vielä kauheampaa: ensin olo Bellevuessä, --
pieni, hymyilevä herraskartano, josta oli kaunis näkö-ala virran yli;
siellä hän vietti toivottoman yön kuningas Wilhelmin kanssa yhtymisensä
jälkeen; -- sen jälkeen kauhea paluumatka; hän vältti Sedania peläten
voitettujen vihaa, ajoi laivasillan ylitse, jonka preussiläiset olivat
jättäneet Igesille, pitkä paluu kaupungista pohjoiseen, sitten
Floingin, Fleigneuxin ja Illyn tiet, -- surkuteltava matka avonaisissa
vaunuissa; -- ja viimein tuolla Illyn kummulla, missä verisiä ruumiita
makasi tiheässä, valtasi pelko ja vavistus keisarin, joka taas poltti
unohtumatonta sikaariaan; joukko kalpeita, verisiä ja väsyneitä vankia,
joita vietiin Fleigneuxistä Sedaniin, meni tien syrjään, tehdäkseen
tilaa vaunuille; toiset olivat vaiti, toiset toruivat ja puivat
nyrkkiään onnettomalle keisarille. Sen jälkeen kauhea kulku itse
taistelutantereen poikki, sitten puoli peninkulmaa melkein tuntematonta
tietä, ruumiiden ja kaikenlaisten jäännösten yli, edelleen koleata
maata korkeine, synkkine metsineen ja vihdoin raja ylhäällä mäen
harjanteella, -- kaukana, kaukana, pienen laakson pohjukassa, tien
luona, jonka varrella kasvoi kuusia.

Entä yöt sitten! -- Ensimmäisen hän vietti Bouillonissa. "L'hôtel de la
Poste'ssa" oli paljon ranskalaisia pakolaisia ja utelijaita katsojia;
keisari arveli että olisi parasta näyttää itsensä jossakin ikkunassa,
keskellä hälinää ja vihellyksiä. Huoneessa, josta voi nähdä torille ja
Semoyhin, olivat huonekalut, niinkuin tavallisesti useimmissa
ravintoloissa, peitetyt punasella kankaalla, mahonkipeili ja
yksinkertainen kello kamiinin päällä, joka sitä paitsi oli koristettu
näkinkengillä ja tekokukkasilla. Oikealla ja vasemmalla puolella ovea
oli pieni sänky; toisessa makasi eräs ajutantti, joka oli nukkunut
kello yhdeksästä asti, sillä niin väsynyt hän oli. Toisessa makasi
keisari, mutta uni pakeni häntä, -- kauvan hän käänteli itseänsä
vuoteellaan, nousi viimein ylös ja rupesi kävelemään edes takaisin,
hänellä ei ollut muuta katseltavaa kuin seinällä kaksi piirrosta,
joista toinen esitti Rouget de Lisleä, joka lauloi Marseillaisea,
toiseen oli kuvattu tuomiopäivä, enkelit soittivat rummuillaan ja
harpuillaan herättääkseen kuolleet haudoistansa ja kutsuakseen
kaatuneet taistelutantereelta todistamaan Jumalan istuimen eteen.

Sedanissa olivat keisarin tavarat kätketyt syreenipensaiden taakse
aliprefektin puutarhaan. Ei tietty miten ne olisivat kätkettävät ettei
kansa, joka kärsi puutetta ja häpeää, näkisi niitä. Odotettiin siis
oikein pimeätä, kuutonta yötä. Hevoset ja vaunut hopeaisine
kastrullineen ja paistinpannuineen, hienoine viinineen ja muine
varustuksineen kulkivat sitten pimeän tultua Belgiaan, hiljasina ja
rauhallisina, niinkuin olisivat vetäneet vankien tavaroita.

    (_Toisen osan loppu_.)



KOLMAS OSA.



I.


Taistelu-päivänä käveli Silvine isä Fouchardin pienessä talossa,
katsoen Sedaniin päin, joka näkyi olevan keskellä kanuunain savua ja
liekkejä. Hän ajatteli koko ajan Honoréta. Seuraavana päivänä lisääntyi
hänen levottomuutensa ja tuskansa, kaikilla teillä vilisi vihollisia,
mutta he eivät mielellään vastanneet kysymyksiin. Tuskin tiesivät he
itsekään mitä oli tapahtunut. Eilispäivän kirkas aurinko oli pilvien
peitossa. Rankkasade ikävystytti jo ennestäänkin harmaan laakson ja
Rémillyn ylängöt.

Isä Fouchard ei lausunut sanaakaan pojastaan, varmaankaan ei hän paljoa
häntä ajatellut, vaan sitävastoin enemmän niitä seurauksia, joita
tappelu ja tappio tuottaisivat hänelle itselleen.

Illalla seisoi hän portillaan nähdäkseen mitä tapahtui ulkopuolella.
Hän näki silloin miehen kävelevän talon läheisyydessä. Hämmästyksensä
oli niin suuri tuntiessaan miehen että hän, huolimatta ympärillä
olevista preussiläisistä, huusi sangen kovaa:

-- Kuuleppas! oletko se sinä, Prosper?

Rakuuna viittasi myöntyväisesti ja riensi sitten nopeasti vanhuksen
luo.

-- Kyllä, kyllä se olen minä! En tahdo uhrata henkeäni maailman
hyväksi!... Kuulkaahan, isä Fouchard, ettekö tarvitse talossanne
ahkeraa poikaa?

Vanhus oli varovainen. Hän tarvitsi kyllä työntekijää talossaan, mutta
eipä hänen tarvinnut sitä heti sanoa.

-- Ahkeraa poikaa, -- en todellakaan tarvitse sellaista tällä
hetkellä... Vaan tuleppas kuitenkin sisään saamaan suunavausta. Et saa
noin mennä taloni ohitse.

Keittiössä keitti Silvine liemiruokaa, mutta pikku Kaarlo riippui
kiinni hänen helmoissaan, leikkien ja nauraen. Ensin ei Silvine
tuntenut Prosperia, vaikka he ennen olivat palvelleet samassa talossa,
sitten vasta kun hän asetti pöydälle putelin ja kaksi lasia ja näki
vieraan lähemmältä, heräsi hänessä vanhoja muistoja. Hän huudahti,
varmaankin tuli hän ajatelleeksi Honoréta.

-- Aa, tehän olitte siellä kanssa, eikö niin?... Näittekö siellä
Honorén?

Prosper avasi jo suunsa vastatakseen, sitten epäili hän taas. Kaksi
viimeistä päivää oli hän elänyt kuin unessa, hän ei tietänyt mitä oli
tapahtunut, -- hän muisti nähneensä Honorén kuolleena makaavan
kanuunansa päällä, mutta tällä hetkellä ei hän ollut varma siitä;
minkätähden hän surettaisi Silvineä niin epävarmoilla uutisilla?

-- Honoréta! mutisi hän ... sitä en todellakaan tiedä, -- en voi
varmaan sanoa...

Silvine katseli häntä tarkkaan, ikäänkuin tahtoen tutkia häntä perin
pohjin.

-- Siis ette ole nähneet häntä?

Prosper ravisti päätään.

-- Luuletteko että voi muistaa mitä kaikkea tuolla alhaalla näkee?
Siellä näkee niin paljon, niin paljon. En voi kertoa juuri mitään
tuosta kirotusta taistelusta... En, en edes missä kaikissa seuduissa
olen kulkenut. Siellä tulee aivan pyöräpääksi, sen vakuutan teille.

Juotuaan lasin viiniä, jäi hän istumaan vähäksi aikaa, ikäänkuin
kootakseen ajatuksiaan ja koettaen muistaa jotakin.

-- Kaikki mitä tiedän, on, että alkoi pimetä kun tulin tuntoihini. Kun
kaaduin oli aurinko vielä korkealla, -- olin maannut siis useita
tunteja, oikea jalkani musertuneena Zephirini alla, joka myös oli
saanut kuulan rintaansa. Se ei ollut mitään hauskaa, sen vakuutan
teille; ympärillä oli joukko kuolleita, ei elävää kissaakaan näkynyt,
ajattelin että minulle kävisi myös samoin kuin monelle muullekin, ellei
kukaan pelastaisi minua... Koetin irtautua hevosesta, mutta eläin parka
oli liian raskas, -- se oli vielä lämmin. Hyväilin sitä ja mainitsin
sen nimeä. En unhota ikänäni, mitä tapahtui: Zephir aukasi silmänsä,
koetti nostaa päätään, joka makasi maassa omani vieressä. Sitten
puhelin sille: Vanha palvelijani, sanoin, ei ole sinun syysi, vaikka
oletkin painamaisillasi jalkani poikki. Tahdotko että minäkin tulen
raajarikoksi? Tietysti ei se myöntänyt. Sen silmistä voin nähdä kuinka
suuresti sitä suretti erota minusta. En tiedä kuinka sitten kävi --
siirsikö se itseään vai oliko se täristyksen syy, -- mutta sen tiedän
että voin nousta pystyyn. Jalkani oli raskas kuin lyijy ja jäykkä kuin
puu. Otin Zephirin pään käsivarsiini, sanoin sille että se oli hyvä,
uskollinen palvelija, että pidin siitä niin paljon, etten voisi koskaan
unhottaa sitä. Se kuunteli sanojani ja näytti niin tyytyväiseltä.
Kerran se vielä pudisti itseään ja kuoli sitten. Silmät jäivät auki, se
ei kääntänyt niitä pois minusta... Voitko uskoa, kun jätin sen oli sen
silmissä suuret kyyneleet ... se oli yhtä viisas kuin ihminenkin.

Prosper pysähtyi, -- hän itki muistaessaan vanhan ystävänsä kuolemaa.
Senjälkeen joi hän vielä lasin viiniä ja jatkoi kertomistaan
katkonaisina lauseina: -- Tuli yhä pimeämpi, ainoastaan taivaanrannalla
oli punanen valo, joka loisti yli taistelutantereen ja valaisi
kuollutta hevosta, josta levisi pitkä varjo. Hän oli varmaankin vielä
hyvän ajan maannut Zehpirinsä vieressä, sillä hän ei voinut liikuttaa
raskasta jalkaansa. Mutta yht'äkkiä valtasi hänet pelko, hän oli
varmaankin yksin täällä, hänen täytyi etsiä toisia, täällä oli
inhottavaa kuolleiden kesken. Joka taholta ojista, pensaista, kaikista
mahdollisista paikoista tuli esille haavoittuneita, jotka yhtyivät
pieniksi joukoiksi, neljä tai viisi yhteen. Siten heidän oli helpompi
kuolla, eivätkä olleet siis yksin viimeisinä hetkinä. Garennen metsässä
oli hän kompastunut kahteen sotamieheen, jotka kuuluvat 43:nteen
rykmenttiin; he eivät olleet saaneet naarmuakaan, olivat jääneet
metsään odottamaan yötä. Saatuaan tietää hänen tuntevan tien,
ilmoittivat he että heidän aikomuksensa oli paeta Belgian rajan yli
ennen päivän valkenemista ja pyysivät häntä oppaakseen. Ensin hän
kieltäytyi, olisi mieluimmin mennyt Rémillyyn, siellä hän löytäisi
varmaan suojapaikan; mutta mistä hän saisi toisen puvun? Garennen
metsän ja Rémillyn ylänköjen välillä oli paljon preussiläisiä, heidän
riviensä lävitse hän ei voisi päästä univormussaan. Sentähden päätti
hän seurata näitä kahta toveriaan. Onneksi saivat he eräästä talosta
leivän syödäkseen. Kello kirkontornissa löi yhdeksän kun he läksivät
matkallensa. Ainoa suurempi vastus, joka heillä oli, oli silloin kuin
joutuivat la Chapellessa vihollisen vartiajoukon keskelle, joka ampui
heitä; onneksi he pääsivät sentään pois sieltä ryömien vatsallaan,
kiitos siitä pimeydelle ja Prosperille, joka niin hyvin tunsi kaikki
tiet. Senjälkeen he eivät enään jättäneet metsää, jossa olivat
väijyksissä. Eräällä polulla tapasivat he vartijan, ryntäsivät hänen
päälleen ja ennen kuin hän ehti tehdä mitään vastustusta, leikkasivat he
puukolla hänen kurkkunsa poikki. Sen jälkeen he eivät enää kohdanneet
vastuksia, vaan jatkoivat matkaansa iloisesti viheltäen. Kello kolmen
seuduissa aamulla he saapuivat pieneen belgialaiseen kylään erään
vuokraajan luo, joka aukasi heille latonsa, jossa sitten nukkuivat
aamuun asti.

Kun Prosper heräsi, oli aurinko jo korkealla ja toverit kuorsasivat
vielä. Hän nousi ylös huomatessaan isännän valjastavan hevosta
vankkurien eteen, joihin oli hiilisäkkien alle kätkenyt leipää, ryyniä,
kahvia, sokeria ja kaikenlaista muuta ruokatavaraa. Vuokraaja kertoi
että hänellä oli kaksi tytärtä naimisissa Raucourtissa, joille hän vei
ruokaa, sillä baijerilaiset olivat kulkeneet heidän kuntansa lävitse ja
ryöstäneet kaikki. Aamulla varhain oli hän hankkinut tarpeelliset
passit. Prosper sai kohta halun istua myös rattaille ja päästä takaisin
kotiinsa. Mikään ei ollut yksinkertaisempaa kuin jäädä Rémillyyn
vuokraajan ajaessa sen läpi. Kolmessa minuutissa se oli kaikki tehty.
Hän sai mieheltä toisen mekon ja housut, kello kuuden aikana hän seisoi
jo kirkon luona; viholliset eivät olleet häntä hätyyttäneet kuin pari,
kolme kertaa koko matkalla.

-- En, nähkääs, en voinut olla siellä kauvemmin, aloitti Prosper taas
pienen vaitiolon jälkeen, ja jospa meistä olisi ollut sitten jotakin
hyötyä! Mutta mennä vasemmalle tullakseen oikealle, tuntea ettei kelpaa
mihinkään, se ei ole hauskaa järjelliselle ihmiselle... Ja sitäpaitsi
Zephirini on kuollut, olen aivan yksinäni, parasta on että antaudun
jälleen työhöni ja otan auran käteeni ennemmin tänään kuin huomenna.
Mitä, isä Fouchard, eikö se ole parempi kuin joutua preussiläisten
vangiksi? Teillä on hevosia, -- saatte nähdä kuinka niitä rakastan ja
hoidan.

Vanhuksen silmät loistivat. Hän kilisteli lasiaan Prosperin kanssa ja
puhui vitkaan.

-- Niin, kun voin sinua auttaa, olen tekevä sen mielelläni. -- Mutta
mitä tulee palkkaan, -- ei voi puhua siitä ennenkuin sota on loppunut,
sillä en todellakaan tarvitsisi miestä ja ajat ovat kovat.

Silvine, joka oli jäänyt istumaan, Kaarlo polvillaan, ei kääntänyt
hetkeksikään silmiään Prosperista. Kun hän huomasi tämän nousevan ylös
mennäkseen heti talliin katsomaan hevosia, kysyi hän taas:

-- Ettekö ole siis nähnyt Honoréta?

Kysymys tuli niin arvaamatta, että Prosper kutistui kokoon, hän muisti
nyt selvästi mitä oli nähnyt. Hän epäili vielä hetken, mutta sanoi
sitte;

-- Kuulkaa, en tahtonut saattaa teille surua, mutta nyt sanon sen
kumminkin. Luulen että hän jäi tuonne alas.

-- Jäi alas, mitä tarkoitatte?

-- Niin, luulen että preussiläiset antoivat hänelle osansa... Näin
hänet makaavan kanuunansa päällä, rinta lävistettynä.

Tuli hetken hiljaisuus. Silvine oli tullut kuolon kalpeaksi, isä
Fouchard oli asettanut lasinsa pöydälle.

-- Oletteko varma siitä? kysyi Silvine värisevällä äänellä.

-- Rouvaseni, niin varma kuin voi olla asiasta, jonka on omin silmin
nähnyt... Se oli pienellä kummulla kolmen puun luona, luulin näkeväni
hänen silmänsä olevan ummessa.

Silvinelle se oli kova isku. Kadottaa hänet nyt juuri kuin he olivat
luvanneet toisilleen ikuista uskollisuutta, kun Honoré oli luvannut
hänet naida heti kuin pääsisi virastaan! Ja nyt hän oli kaatunut, --
makasi siellä kuula rinnassa! Hän ei ollut koskaan tuntenut
rakastavansa Honoréta niin suuresti kuin nyt: -- hänen täytyi saada
rakastettunsa -- kuolleena tai elävänä -- maksoi mitä maksoi.

Kiivaasti pani hän lapsen lattialle ja kirkasi.

-- En usko sitä ennenkuin olen nähnyt itse! Koska tiedätte missä hän
makaa, voitte seurata minua sinne ... jos löydämme hänet, niin tuomme
tänne takaisin...

Kyyneleet katkaisivat hänen puheensa, -- hän vaipui takaisin
tuolilleen, kätki kasvot käsiinsä, koko ruumis vapisi. Kun Kaarlo näki
äidin katkeran surun, rupesi hän huutamaan ääneensä. Silvine otti hänen
syliinsä, painoi häntä rintaansa vasten ja sanoi:

-- Lapsi-raukkani, lapsi-raukkani!

Näytti kuin isä Fouchard olisi saanut ankaran iskun. Hän piti paljon
pojastaan, vaikka omalla tavallaan. Hän tuli ajatelleeksi entisiä
aikoja, kun hänen puolisonsa vielä eli ja kun Honoré kävi koulua. Hänen
vanhoille, kurttuisille poskilleen vieri kaksi suurta kyyneltä. Siitä
oli varmaankin jo kymmenen vuotta kuin hän oli viimeksi vuodattanut
kyyneleitä. Hän oli niin tottumaton sellaiseen mielenliikutukseen, että
rupesi kiroilemaan että he olivat ottaneet hänen poikansa, ettei hän
enää koskaan saisi nähdä häntä.

-- Autuuteni kautta, on kovin suututtavaa että vaikka ei ole muuta kuin
yksi ainoa poika, ei saa sitäkään pitää.

Kun hän vähän tyyntyi, tuli hän jälleen surulliseksi kuullessaan
Silvinen puhuvan Honorén takaisin tuomisesta. Ei auttanut, että isä
Fouchard esteli häntä -- hän pysyi päätöksessään, ilman kiivaita tai
vihaisia sanoja, mutta kuitenkin järkähtämättömänä. Ennen niin
taipuvaista, suloista Silvineä ei voinut enää hänessä tuntea; silmät,
jotka tavallisesti loistivat niin kirkkaasti, olivat päättäväisen,
joskin lempeän näköiset, otsansa näytti kalpealta tummien kutrien alla.
Hän oli riistänyt hartioiltaan punasen hunnun ja pukeutunut mustiin,
kuin olisi ollut leski.

Turhaan koetti vanhus selittää kuinka vaikea oli täyttää hänen
aikomuksiansa, puhui vaaroista, joita kohtaisivat, ja mahdottomuudesta
löytää ruumista. Hän ei edes vastannut isä Fouchardille, joka näki
kuinka vahva hänen päätöksensä oli lähteä yksinään ulos, vaikka
joutuisikin vaaraan ja vihollisten vangiksi. Sentähden lähti vanhus
Rémillyn pormestarin luo, joka oli vähän sukua hänelle, ja yhdessä he
keksivät soman jutun, joka vähän helpottaisi Silvinen etsimistä: hän
sanoisi olevansa Honorén todellinen leski ja Prosper olisi hänen
veljensä, niin että baijerilaisten kuningas, joka asui "Croix de
Malte"-ravintolassa, antaisi heille, sisarelle ja veljelle, kirjallisen
luvan etsiä ruumis ja tuoda se takaisin Rémillyyn.

Kaikkeen tähän kului paljo aikaa; nyt oli jo pimeä; -- tuskin malttoi
Silvine odottaa seuraavaan päivään lähteäkseen silloin matkalle.

Seuraavana päivänä ei Fouchard tahtonut antaa heille hevostaan, hän
pelkäsi ettei saisi koskaan enään sitä takaisin -- ehkä preussiläiset
anastaisivat hevosen ja ajokalut. Viimein hän suostui vaikka
vastenmielisesti, lainaamaan pienen harmaan aasinsa, jonka kärryt
olivat siksi suuret, että niihin mahtui ruumis. Hän antoi tarkkoja
ohjeita Prosperille, joka oli nukkunut makeasti, mutta joka oli
huolissaan retken suhteen, sillä nyt kun hän oli levännyt, selvisi
hänen muistinsa yhä enemmän. Viime hetkessä meni Silvine hakemaan oman
peitteensä ja levitti sen kärryjen pohjalle. Kun rattaat jo vierivät
pois, juoksi hän vielä takaisin ja suuteli Kaarloa.

-- Isä Fouchard, jätän hänet teidän huostaanne, katsokaa, ettei hän saa
leikkiä tulitikuilla. --

-- Kyllä kyllä, olkaa huoletta. --

Valmistukset olivat vaatineet paljo aikaa; kello oli lähemmä 7, kun
Silvine ja Prosper noilla pienillä kärryillä, joita harmaa aasi veti,
kulkivat Rémillyn jyrkkiä mäkiä. Yöllä oli satanut runsaasti, tiet
olivat muuttuneet liejulätäköiksi; suuri, sinisenharmaa, synkkä pilvi
ajelehti taivaalla.

Prosper, joka tahtoi kulkea suorinta tietä, oli päättänyt mennä Sedanin
kautta. Mutta ennenkun he tulivat Pont-Maugisiin, pysäytti
preussiläinen vartija kärryt ja viivytti heitä koko tunnin. Vasta kun
passi oli kiertänyt neljän tai viiden korkeamman päällikön luona, sai
aasi jatkaa matkaansa ehdolla, että kääntyisivät vasemmalle ja
tekisivät pitkän kaarroksen Bazeillesin kautta. Mitään syitä ei
ilmotettu, epäilemättä ei tahdottu kaupunkia enemmän täyttää. Kun
Silvine kulki Maas-virran rautasillalla, jota ei ollut räjäytetty
ilmaan ja joka sitä paitsi muutenkin oli tullut baijerilaisille niin
kalliiksi, huomasi hän tykkiväestöön kuuluvan miehen ruumiin kelluvan
veden pinnalla. Kaislikko pysäytti sen hetkeksi, mutta sitten se
kääntyi ja jatkoi matkaansa virran mukana.

Bazeillesissa, jonka läpi aasi kulki askel askeleelta, vallitsi surkein
hävitys mitä sota voi aikaan saada vyöryessään tuhoavan myrskyn tavoin
eteenpäin. Oli jo koottu kuolleet, ei ainoatakaan ruumista näkynyt
kadulla; vaikka sade oli huuhtonut veren, näkyi kuitenkin punasia
lätäköitä, siellä täällä epäilyttävän näköisiä lihajäännöksiä ja
hiustukkuja.

Oli sydäntä särkevää nähdä kolme päivää sitten iloisesti hymyilevä
Bazeilles raunioina, ei siitä ollut jälellä kuin mustuneet
muurinkappaleet. Kirkossa oli tuli vielä valloillaan, rovio savuavia
hirsiä keskellä torïa, joista kohosi alinomaa paksu musta savupatsas,
leviten taivaalle kuin suruharso. Kokonaisia katuja oli kadonnut;
molemmista huoneriveistä oli jälellä vaan palaneita tiililäjiä, joita
peitti noki ja tuhka; paksu, pikimusta likakerros kätki alleen kaikki
mahdolliset jätteet. Kadun risteyksessä oli kunkin neljän kulman talot
hävinneet ikäänkuin myrsky ja tuli olisi raivoissaan vienyt mukanaan.
Toiset olivat kärsineet vähemmän; yksi ainoa seista törrötti
paikallaan, jota vastoin naapuritalot vasemmalla ja oikealla näytti
kuularuisku panneen pirstaleiksi, niin että ne muistuttivat onttoja
luurankoja. Tympeätä, sietämätöntä hajua levitti tulipalojen helteiset
huurut, mutta ennen kaikkea petroleumi, jota virtasi pitkin katuja.

Ja sitten kaikki huonekalut, joita pelastettaessa oli viskattu ulos
akkunoista, ja jotka olivat kadulla särkyneet, jalattomia pöytiä,
kaappeja irvistelevine sivuineen, repaleinen paita, joka siinä
ajelehti. Avonaisesta seinästä näki seinäkellon olevan uunilla
soraläjien keskellä.

-- Sellaisia petoja -- mutisi Prosper, jonka sotilasveri kuohahti
nähdessään tämän hävityksen.

Hän pui nyrkkiä; Silvinen täytyi tyynnyttää häntä rukoilevin silmäyksin
joka kerta kuin he tapasivat vahdin. Baijerilaiset olivat asettaneet
vahteja vielä palaviin taloihin ja nämä miehet ladattuine kivääreineen
näkyivät saaneen tehtäväkseen valvoa, että tuli teki tehtävänsä.
Uhkaavalla liikkeellä ja kimakasti huutaen karkoittivat he kaikki
uteliaat ja omistajat, jotka vielä kuljeskelivat ympäristössä. Etempänä
seisoi kylän asukkaita vavisten tukahutetusta raivosta. Nuori nainen,
tukka hajalla ja yllään likanen puku, ei lähtenyt savuavalta
soraläjältä, jonka tuhkaa hän välttämättä tahtoi tarkastaa, vaikka
vahti kielsi häntä lähenemästä. Kerrottiin että naisen lapsi oli
palanut taloon. Kun baijerilainen työnsi hänet törkeästi pois, kääntyi
hän äkkiä ja syyti häntä vastaan hurjan epätoivon karkeita
herjaussanoja, jotka näyttivät hänen tuskiaan vähän huojentavan. Mies
ei luultavasti ymmärtänyt, katseli vain hämmästyneenä ja astui askeleen
taaksepäin. Kolme toveria kiirehti saapuville ja vapautti hänet
naisesta, joka karjui kauheasti, kun vietiin pois. Mies ja kaksi pientä
tyttöä olivat uupuneina vaipuneet toisen pienen tuhkaläjän viereen; he
itkivät eivätkä tienneet minne menisivät nähtyään kaiken mitä omistivat
joutuvan tulen uhriksi. Nyt saapui poliisi, joka hajotti uteliaat, tie
tuli taas tyhjäksi, nähtiin ainoastaan vartijain seisovan synkkinä ja
suorina ja vilkkuvin silmin katsovan että heidän käskyjään toteltiin.

-- Voi noita aaseja, mutisi Prosper hampaittensa välissä. Olisi vasta
hauskaa saada kuristaa pari heistä.

Silvine saatti hänet taas rauhoittumaan. Hän värisi. Tulipalossa
säästyneessä vajassa ulvoi sinne suljettu ja pari päivää unohduksissa
ollut koira täyttäen sumuisen, raskaan ilman surkeilla valituksillaan.
Tuli rankkasade. Montvilliersin puistossa kohtasi heitä kauhea
näky. Kolmet kärryt sullottuina kuolleita täyteen. Ne olivat
puhdistuskärryjä, joihin joka aamu koottiin edellisen päivän jätteet,
jotka lakaistaan kaduilta; ja nyt olivat ne samalla tavalla täytetyt
ruumiilla; ne olivat pysähtyneet jokaisen ruumiin luo, joka pantiin
niihin ja sitten rämisten ajaneet eteen päin, taas kohta pysähtyäkseen.
Niin ne olivat vierineet koko Bazeillesin läpi, siksi kun olivat niin
täynnä ettei enempää sopinut. Nämät seisoivat paikallaan tiellä
odottaen että ne vietäisiin kuoppaan, johon kuorma kaadettaisiin.
Siellä täällä pisti jalkoja esiin, ruhjottu pää riippui letkallaan.

Kun nuo kolmet kärryt taas lähtivät liikkeelle ja hylkkyen vyörivat
eteenpäin sattui sininen kuormasta riippuva käsi hankaamaan pyörää,
joka vähitellen sen nylki ja kalvoi aina luuhun asti.

Balanin kylässä herkesi satamasta ja Prosper kehoitti Silvineä syömään
palasen leipää, jota hän oli varoiksi ottanut mukaansa. Kello oli jo
yksitoista. Mutta tultuaan lähelle Sedania, pidätti heidät taas
preussiläinen vartijajoukko. Tällä kertaa oli entistään vaikeampaa,
upseeri raivostui ja kieltäytyi vielä antamasta takaisin passia, jonka
väitti olevan väärennetyn. Sotamiehet olivat vieneet aasin sisään ja
pienet kärryt vajaan. Mitä oli tekeminen? Miten voisivat jatkaa
matkaansa. Epätoivoiselle Silvinelle juolahti mieleen ajatus. Hän
muisti serkkunsa Dubreuillin, Fouchardin sukulaisen, jonka hän tunsi ja
jonka maatila Ermitage oli parin sadan askeleen päässä. Ehkä häntä
kuultaisiin paremmin, hänhän oli herrasmies. Hän jätti sen vuoksi aasin
ja otti Prosperin mukaansa, sillä heidän kyllä annettiin mennä, kunhan
vaan jättivät kärryt sinne. He kiirehtivät Ermitageen, jonka veräjä oli
sepposelällään. Ja kun he tulivat satavuotisten jalavain varjostamalle
käytävälle kohtasi heitä hämmästyttävä näky.

-- Voi hitto, sanoi Prosper, nuopa vasta herkkuilevat. --

Alhaalla rappusien vieressä penkereen hienossa hiekassa istui iloinen
seura. Marmoripeitteisen pöydän ympärille oli kehään asetettu
taivaansinisellä vaatteella päälystettyjä tuoleja ja sohva, jotka
taivas-alla muodostivat kummallisen salongin, jota sade liotti
eilispäivästä saakka. Kaksi zuaavia loikoili sohvan kummassakin päässä
ääneen nauraen. Lyhytkasvuinen jalkasoturi, joka istui nojatuolissa,
nojasi eteenpäin, pidellen mahaansa. Kolme istui huolettomasti nojaten
tuolin selkämykseen, jolla aikaa eräs jääkäri kurotti kätensä
ottaakseen lasin pöydältä. He olivat varmaan tyhjentäneet kellarin ja
pitivät nyt juominkeja.

-- Miten he voivat vielä istua täällä, mutisi Prosper yhä enemmän
hämillään mitä pitemmälle meni. Nuo ryökäleet näyttävät siis tekevän
preussiläisille kepposen.

Mutta Silvine, joka levitti silmänsä tarkemmin nähdäkseen, parkasi
tehden kiivaan kammoa osoittavan liikkeen. Sotilaat eivät liikahtaneet,
he olivat -- kuolleet. Molemmat sotamiehet, jotka istuivat jäykkinä,
kädet nyrkiksi puristettuina olivat ilman kasvoja, nenä oli katkaistu
ja silmät puhkaistu pois kuopistaan. Se, joka piteli mahaansa, nauroi
siksi, että luoti oli viiltänyt huulet halki ja musertanut hampaat. Oli
ilettävää nähdä raukkojen istuvan puhumassa, kyyristyneinä kuin
tanssikuvat, lasimaisine silmineen, ammottavine suineen, jäykkinä ja
liikahtamattomina. Olivatko he ennen kuolemaansa laahanneet itsensä
tänne saadakseen yhdessä kuolla? Vai eivätköhän pikemmin preussiläiset
olleet keksineet itselleen huvia nostaa ne ylös ja asettaa ympyrään,
laskeakseen leikkiä vanhan ranskalaisen ilon kanssa?

-- Kekseliäs pila kaikessa tapauksessa -- sanoi Prosper vaaleten.

Hän katseli toisia ruumiita, jotka makasivat käytävillä ja
ruohokentällä, kolmisenkymmentä miestä, niiden joukossa luutnantti
Rochas, joka makasi kuulien lävistämänä ja rakkaasen lippuunsa
kietoutuneena. Hän lisäsi vakavalla, kunnioittavalla äänellä:

-- Täällä on totta tosiaan kuumasti oteltu. Minua ihmetyttäisi suuresti
jos löytäisimme miehen, jota etsimme. --

Silvine astui taloon, jonka akkunoista ja ovista kostea ilma virtasi
sisään. Siellä ei löytynyt ainoatakaan ihmistä, herrasväki oli varmaan
paennut ennen tappelua. Mutta hän ei säikähtänyt, astui keittiöön,
jossa uudestaan päästi kovan hämmästyksen huudon. Kaksi ruumista oli
vierryt pesupenkin alle, zuaavi, kaunis mustapartainen mies, toinen
jättilään kokoinen punatukkainen preussiläinen, pitäen toisiaan lujasti
vyötäreiltä. Toinen oli hampaillaan tarttunut toista poskeen,
jäykistyneet käsivarret eivät päästäneet saalistaan, joten molemmat
ruumiit olivat niin vertajanoovasti kietoutuneet yhteen, että täytyi ne
yhdessä haudata.

Prosper kiirehti viedäkseen Silvinen sieltä. Eihän heillä ollut mitään
tekemistä tyhjässä talossa, jossa vain kuolo asusti.

Kun he epätoivoisina palasivat vahtipaikkaan, jossa heiltä oli otettu
aasi ja kärryt, oli heillä onni tavata ankaran upseerin seurassa eräs
kenraali, joka oli tarkastamassa tappelukenttää. Tämä luki passin,
antoi sen sitte Silvinelle, teki sääliväisen liikkeen, joka merkitsi,
että vaimo-raukan annettaisiin lähteä aasineen etsimään miehensä
ruumista. Viipymättä lähtivät he nyt, hän ja hänen seuralaisensa
pienine kärryineen Givonneen päin, sillä taaskin oli kielletty
menemästä Sedanin kautta.

Sitten he kääntyivät vasemmalle, sille tielle, joka käy Garennen metsän
läpi vieden Illyn kummulle. Sielläkin heidät usein pysäytettiin,
varmaan toistakymmentä kertaa luulivat he, etteivät ikinä pääsisi
metsästä, sillä niin monta estettä he kohtasivat; joka askeleella
sulkivat heiltä tien kranaattien kaatamat puut, jotka nyt olivat
pitkältä pituuttaan kuin jättiläiset. Se vasta oli pommitettu metsä,
jossa kanuunat olivat katkaisseet satavuotisten elämänlangan, ja
urhoolliset sankarit olivat kaatuneet arvokkaasti kuten vanhan kaartin
sopii. Ympärillä makasi runkoja paljastetuin rinnoin, lävistettyinä,
haljenneina, ja tämä hävitys, tämä verilöyly, jolloin oksat itkivät
mahlansa kuiviin, näytti yhtä kauhealta kuin taistelutanner kaatuneine
urhoineen. Täälläkin oli ruumiita, jotka veljellisesti olivat jakaneet
puiden kohtalon. Eräs luutnantti makasi suu veressä, oli tuskissaan
repinyt ruohoa ympäriltä ja kaivoi vielä sormillaan maata. Kauempana
makasi suullansa kuollut kapteeni, pää pystyssä ikäänkuin hän vielä
olisi valittanut. Toiset makasivat pensastoissa, zuaavilta, jonka vyö
oli syttynyt tuleen, kärventyi tukka ja parta. Useasti täytyi heidän
pysähtyä nostaakseen pois ruumiita, jotka sulkivat kepeän tien.

Alhaalla laaksossa päättyivät vihdoin julmuudet. Tappelu oli vetäytynyt
toisaalle, säästäen tämän ihastuttavan sopen. Ei ainoakaan puu ollut
vahingoittunut, ei näkynyt haavoitettua sammaleilla vertaan
vuodattavan. Pieni puro lirisi hiljalleen soluen; polkua, joka kulki
pitkin sen rantaa, varjostivat tuuheat pyökit. Virtaileva vesi ja
nurmen väräjävä hiljaisuus levitti ympärilleen rauhaa ja onnellisuutta.

Prosper seisahdutti aasin, jotta se saisi purosta juoda.

-- Oi, kuinka täällä on kaunista -- sanoi hän, päästäen väkinäisen
huojennuksen ja mielihyvän huokauksen.

Silvine katsoi hämmästyneenä ympärilleen; hän tunsi jo omantunnon
soimauksia lievennyksestä ja ilosta, joka vastustamattomasti valtasi
hänetkin. Miksi yksin tässä kaukaisessa sopessa vallitsi rauha ja
onnellisuus, kun he kaikkialla ympäristössä kohtasivat vain surua ja
kärsimystä.

Hän koetti kiirehtiä:

-- Pian, pian, älkäämme seisahtuko. Missä se olikaan? Missä näitte
Honorén? Kulettuaan viidenkymmenen askeleen paikoille he saapuivat
vihdoin Illyn kummulle ja nyt levisi heidän eteensä koko lakeus:
Varsinainen taistelukenttä, kalju maa, joka ulottui harmaan haljakkaan,
taivaan rantaan asti joka lähetti alinomaa pieniä sateen kuuroja. Ei
näkynyt ruumisläjiä; kaatuneet preussiläiset olivat jo varmaan
haudatut, sillä ei niitä löytynyt ainoatakaan ranskalaisten ruumiiden
joukossa, jotka makasivat hajallaan tiellä, pellolla ja ojissa sen
mukaan mihin tappelu oli siirtynyt. Ensimmäinen, jonka kohtasivat, oli
nuori muhkea kersantti, joka istui pensasaitaan nojautuneena ja näkyi
hymyilevän, huulet vähän raollaan; kasvon piirteet ilmaisivat syvää
sisällistä rauhaa. Mutta noin sadan askeleen päässä toisella puolen
tietä he tapasivat miehen, joka oli kauheasti silvottu: toinen puoli
päätä poissa, olkapäille oli valunut aivoainetta. Kuljettuaan
yksinäisten ruumisten ohi, näkivät he pieniä joukkoja siellä täällä:
seitsemän kappaletta makasi rivissä polvillaan, kivääri käsissä; heidät
oli tapettu juuri kuin aikoivat ampua. Vieressä makasi aliluutnantti
komentavassa asennossa. Tie vei kapeaan solaan ja siellä valtasi heidät
jälleen kauhu nähdessään kokonaisten komppaniain kukistuneen: sola oli
täynnä ruumiita; siellä oli täydellinen sekasorto: kuolleita, kuolevia,
hajanaisia jäseniä, käsiä kokoon puristettuine sormineen, jotka turhaan
olivat koettaneet pitää kiinni keltaisesta maaemosta. Musta parvi
kaarneita lensi vaakkuen, ja kärpäsiä surisi tuhansittain ruumiiden
ympärillä ahneesti imien haavoista tuoretta verta.

-- Missä se on? kysyi Silvine.

He kulkivat pitkin peltoa, joka oli kokonaan rensselien peitossa.
Joku rykmentti oli varmaan kahakan aikana irroittanut hankalat
varustuksensa selästään. Maassa makaavat pirstaleet puhuivat taistelun
yksityiskohdista. Valkojuurikaspellolla näkyi lakkeja kuin suuria
unikukkia, viitan repaleita, poletteja, miekan kantimia, kaikki kertoen
kuumasta ottelusta, harvinaisesta painista kovan tappelun aikana, joka
kesti kolmattatoista tuntia. Mutta erittäin löysi joka askeleelta
katkottuja aseita: miekkoja, pajunetteja ja kivääreitä siinä määrässä
että näyttivät maan kasvulta, viljalta, joka nousi maasta yhtenä
ainoana vainon hirmupäivänä. Ruoka-astioita ja juomaleilejä oli niin
ikään hajallaan tiellä, samaten kuin yhtä ja toista mitä oli vuotanut
halkaistuista rensseleistä, kuten riisiryyniä, harjoja, patruuneja.
Kaikkialla vallitsi sama hävitys, aitaukset olivat pois revityt, puut
näyttivät kuin tulipalo olisi niitä kohdannut, maan olivat kranaatit
uurtaneet ja taistelevat joukot kovaksi polkeneet, joten näytti kuin se
olisi kadottanut kaiken kasvattamisvoiman. Sade peitti kaikki hämärään
kosteuteen, ympärille levisi paha, taistelutantereen omituinen haju,
joka luultavasti syntyi ummehtuneista oljista ja palaneesta villasta,
mätänemisestä ja ruudin savusta.

Silvine, joka oli väsynyt ja luuli käyneensä useita peninkulmia
ruumiiden keskellä, katseli ympärilleen enenevällä levottomuudella:

-- Missä se on? Missä se sitten on?

Mutta Prosper ei vastannut, hänkin oli levoton. Häntä liikutti vielä
enemmän kuin kumppaniensa ruumiiden näky kuolleet hevosraukat, joita
täällä tapasi suuressa määrässä. Toiset niistä olivat kauheassa
tilassa, pää irtirevittynä, ja kyljissä aukkoja, joista sisälmykset
virtasivat ulos. Useat makasivat selällään, vatsat turvonneina ja
kaikki neljä jalkaa ojennettuina ilmaan kuin hätämerkit. Tämä ääretön
tantere oli täynnä hevosia. Muutamia eli vielä kaksi päivää kestäneen
kuoleman kamppauksen jälkeenkin, pienimmän äänen kuultuaan nostivat ne
päätään, käänsivät sitä oikealle ja vasemmalle, antoivat sitten taas
painua alas; toiset makasivat liikkumattomina, päästivät silloin
tällöin vihlaisevan huudon, kuolevan hevosen omituisen valituksen, joka
on niin kauheasti koskeva. Prosper ajatteli karvastelevalla sydämmellä
Zephiriä ja arveli, että näkisi sen vielä.

Yht'äkkiä tunsi hän maan vapisevan allaan, niinkuin vihollisen
sotajoukko lähenisi. Hän kääntyi ympäri, ja ehti ainoastaan huutaa
seuraajalleen:

-- Hevoset, hevoset! Menkää suojaan tuon muurin taa!

Eräältä lähellä olevalta mäenrinteeltä syöksyi täyttä nelistä heitä
vastaan lähes sata irtonaista hevosta ilman ratsastajaa; muutamilla oli
vielä sälystö selässään. Ne olivat eksyneitä hevosia, jotka, jäätyään
taistelutantereelle, olivat vaistomaisesti liittyneet yhteen joukkoon.
Ne eivät olleet saaneet apetta eivätkä kauroja kahteen päivään, vaan
olivat syöneet ne muutamat ruohonkorret, joita olivat tavanneet siellä
täällä, riipineet lehdet pensasaidasta, kalvaneet kuoren puista. Kun
nälkä viilsi heidän suoliansa kuin kannus, syöksyivät he pois hurjassa
juoksussa tyhjän ja hiljaisen taistelutantereen yli, musersivat
kuolleet kavioillaan ja polkivat haavoitetut kuoliaaksi.

Tämä joukko lähestyi kuin tuuliaispää ja Silvine ehti töin tuskin vetää
aasin ja kärryt suojaan muurin luo.

-- Jumalani! ne tallaavat meidät.

Mutta hevoset olivat jo menneet yli esteen, kuului vaan kuin ukkosen
jyrinä, ne nelistivät jo toisella puolella, syöksyivät eräälle
solatielle, joka johti metsän laitaan, ja katosivat näkyvistä.

Kuin Silvine oli johtanut aasin tielle, kysyi hän taaskin äänellä, joka
vaati vastausta:

-- No, missä se on?

Prosper seisoi ja katseli ympärilleen joka puolelle.

-- Niitä oli kolme puuta, minun täytyy löytää ne kolme puuta. Tuhat
tulimmaista! Ei näe niin tarkoin kuin taistelee, eikä ole niinkään
helppo tietää mitä teitä on kulkenut.

Huomattuaan vasemmalla kaksi miestä ja naisen, ajatteli hän kysyä
heiltä. Mutta kun hän lähestyi heitä, lähti nainen pakoon ja miehet
tekivät uhkaavia liikkeitä; hän huomasi useampia sellaisia olentoja ja
kaikki karttoivat häntä, hiipivät pakoon pensaitten seassa kuin
pelästyneet eläimet häntä koipien välissä; kaikki olivat hyvin likaisia
ja ryysyisiä, aivan rosvon näköisiä. Kun hän huomasi, että siellä,
missä nämät ilkeät olennot olivat kulkeneet, oli kuolleilta ryöstetty
heidän jalkineensa, niin että heidän paljaat kalmansiniset jalkansa
näkyivät, ymmärsi hän vihdoinkin että nämät olennot olivat niitä
ruumiiden ryöstäjiä, jotka seurasivat saksalaisia armeijoita,
maankulkija-joukkoja, jotka tulivat sotilaitten muassa saadakseen
ryöstää itselleen taistelutantereelta mitä vaan voivat. Eräs pitkä,
laiha mies juoksi hänen edellään säkki selässä ja taskut rämisevinä
kelloista ja hopearahoista, joita oli varastanut ruumiiden taskuista.

Eräs kolmen- neljäntoista vuotias poika antoi Prosperin tulla
lähemmäksi ja tämä kuultuaan pojan olevan ranskalaisen alkoi torua
häntä, mutta poika vastusti. Mitä nyt sitten? Eikö ollut oikeutta
ansaita elatustaan? Hän kokosi kivääriä ja sai viisi sou-lanttia joka
kappaleelta, jonka löysi. Hän oli lähtenyt kotikylästään aamulla eikä
ollut maistanut ruoan palaakaan eilisestä; sentähden oli ruvennut
työhön luxemburgilaiselle urakkamiehelle, joka oli tehnyt välikirjan
preussiläisten kanssa tästä kiväärien kokoamisesta taistelutantereelta.
Viimeksi mainitut pelkäsivät että aseet, jos rajalla asuvaiset
talonpojat kokoaisivat niitä, vietäisiin Belgiaan ja sieltä taas
takaisin Ranskaan. Suuri joukko köyhiä raukkoja oli etsimässä kivääriä,
repivät ruohoa, etsiessään viittä souta, kuin olisivat poimineet kukkia
niityltä.

-- Ilkeää tehtävää, mutisi Prosper.

-- Saahan toki ansaita elatuksensa, vastasi poika. Minä en varasta
keneltäkään.

Koskei poika ollut paikkakunnalta kotoisin, ei hän voinut antaa mitään
tietoja, osoitti vaan lähellä olevaa talonpoikaistaloa, jossa oli
nähnyt ihmisiä.

Prosper kiitti ja aikoi palata Silvinen luo, huomasi silloin erään
kiväärin puoleksi hautaantuneena vakoon. Ensiksi ei tahtonut ilmoittaa
sitä pojalle. Mutta yht'äkkiä kääntyi hän ja huusi ikäänkuin vasten
tahtoaan:

-- Täällä on yksi ... siinä on viisi souta lisää sinulle.

Kun Silvine lähestyi taloa huomasi hän muutamia talonpoikia kaivamassa
pitkiä hautoja. Heitä olivat silmällä pitämässä muutamat preussiläiset
upseerit, jotka hiljaisina ja jäykkinä, ryhmysauva kädessä, valvoivat
työtä. Oli pakoitettu kylän asukkaat hautaamaan kuolleet, sillä
pelättiin kostean ilman jouduttavan ruumiiden mätänemistä. Siellä
seisoi kahdet kuormavaunut täynnä ruumiita, muutamat sotamiehet
purkivat kuormaa, asettivat ruumiit joutuun vieretysten tiheään riviin,
tarkastamatta heidän vaatteitaan tai katsomatta muotoa; kaksi miestä
peitti suurilla, leveillä lapioilla tämän rivin niin ohuella
maakerroksella, että sade jo oli tehnyt siihen aukkoja. Kaikki tämä
toimitettiin niin huolimattomasti, että rutto neljäntoista päivän
kuluessa oli oleva valmis lähettämään hengästyksensä näistä aukoista.
Silvine ei voinut olla seisahtumatta kuopan reunalle ja katselematta
näitä kuolleita raukkoja aina sitä mukaa kuin ne asetettiin sinne. Hän
vapisi kauhusta, ja luuli jokaisissa verisissä kasvoissa tuntevansa
Honorén. Eikö se ollut tuo onneton raukka, joka oli kadottanut vasemman
silmänsä? Tai tuo, joka oli saanut leukansa halaistuksi. Jos ei hän
kiirehtinyt hakemaan Honorén ruumista tältä äärettömältä tasangolta,
ottaisivat nuo sen varmaankin ja hautaisivat muiden joukkoon.

Hän juoksi Prosperin jälkeen, joka oli taluttanut aasin talon portille.

-- Jumalani! missä se sitten on? Kysykää!

Talossa oli ainoastaan preussiläisiä sekä eräs palvelija lapsensa
kanssa, nämät olivat tulleet takaisin metsästä, jossa olivat olleet
kuolla nälkään ja janoon. Tämä oli rauhallinen, patriarkallinen soppi,
jossa voi levätä tyynesti ja rauhassa edellisten päivien taistelusta.
Sotilaat harjasivat huolellisesti univormujaan, jotka olivat ripustetut
vaatenuorille. Eräs oli taitavasti parsinut housuissaan olevan reiän ja
vahdin kokki oli sytyttänyt suuren valkean keskelle pihaa ja asettanut
kiehumaan liemikattilan, josta lähti maukas kaalin ja sianlihan haju.
Valloittaminen tapahtui kaikessa rauhassa ja täydessä järjestyksessä.
Luuli näkevänsä rehellisiä porvareita, jotka olivat tulleet takaisin
omaan kotiinsa, polttelevan pitkiä piippujaan aivan rauhallisesti ja
tyynesti. Eräällä lavitsalla lähellä ovea istui paksu, punatukkainen
mies palvelijan pieni poika, viiden, kuuden vuotias mukula polvillaan,
hypitteli häntä, antoi hänelle hyväilynimiä saksaksi ja oli iloinen
kuin sai lapsen nauramaan, vieraalle, karkealle puhelulle, jota tämä ei
ymmärtänyt.

Prosper kääntyi kohta, peläten jotakin uutta vastusta. Mutta nämät
preussiläiset olivat varmaan rauhallisia ihmisiä. He hymyilivät
pienelle aasille, eivätkä viitsineet vaivata itseään kysymällä passia.

Nyt he jatkoivat matkaansa. Aurinko, joka jo oli alhaalla, näyttäytyi
silmänräpäyksen ajan kahden pilven raosta. Saavuttaisiko yö heidät
tällä äärettömällä tantereella? Uusi sadekuuro varjosti auringon, he
peittyivät kokonaan sateen harmaaseen kaapuun, kuuropilvi peitti
kaikki, tiet, kentät, puut. Prosper ei tiennyt enää missä oli, hän oli
eksynyt, hän tunnusti sen. Aasi kulki yhä heidän jälessään, pää
riipuksissa, vetäen pientä kärryä nöyrästi ja sävyisästi. He kulkivat
taaskin pohjoiseen, Sedaniin päin. He eivät tienneet enään missä mikin
ilmansuunta oli; kaksi kertaa kääntyivät ympäri kun huomasivat
kulkevansa samoja paikkoja kuin ennenkuin. Luultavasti olivat kulkeneet
ympyrässä; väsyneinä ja epätoivoisina seisahtuivat vihdoinkin eräässä
tien risteyksessä, jossa kolme tietä yhtyi, kykenemättä jatkamaan
etsimistään.

He hämmästyivät kuullessaan valitushuutoja ja lähtivät erääseen pieneen
yksinäiseen vasemmalla puolella olevaan taloon, jossa löysivät kaksi
haavoittunutta eräästä huoneesta. Kaikki ovet olivat auki, kaksi päivää
olivat nämät maanneet haavakuumeessa, näkemättä yhtään ihmistä, joka
olisi sitonut heidän haavansa. Heitä vaivasi erittäinkin kova jano,
joka vielä kiihtyi siitä että kuulivat sateen roiskuvan ikkunoihin. He
eivät voineet liikkua paikoiltaan, vaan huusivat kohta; vettä! vettä!
-- tämän halukkaan epätoivoisen huudon, jolla haavoitetut seuraavat
ohikulkevia, kuultuaan pienimmänkin äänen askeleista, jotka herättävät
heidät horrostilastaan.

Silvine toi heille vettä. Prosper, joka pahemmin haavoitetussa tunsi
kumppanin samasta rykmentistä, ymmärsi ettei enää oltu kaukana
paikasta, jossa Margueritte-osasto taisteli.

Haavoittunut viittasi heikosti: Niin, se oli tuolla, kun käännytään
vasemmalle suuren elovirnapellon poikki kuljettua.

Saatuaan tämän tiedon, tahtoi Silvine kohta jatkaa matkaa. Hän kutsui
molempien sairasten avuksi vaunut, jotka kulkivat ohitse kooten
ruumiita. Hän oli jo tarttunut aasin ohjaksiin ja veti Prosperia
mukanaan liejuista tietä, joutuakseen niin pian kuin mahdollista
virnapellon yli.

Äkkiä pysähtyi Prosper.

-- Näillä kohden sen pitäisi olla. Katsokaa, tuossa oikealla onkin
kolme puuta. Näettekö pyöränjälkiä? Tuolla makaa särkyneet
ampumavara-vaunut. Vihdoin olemme perillä.

Silvine hyppäsi vavisten lähemmäksi ja katseli kahta kuollutta, kahta
tykkiväestöön kuuluvaa sotilasta, jotka olivat tiepuoleen kaatuneet.

-- Mutta hän ei ole täällä. Olette nähnyt väärin, se on vain päähän
pisto että olette nähnyt kolme puuta ja sitte kuvitellut mielessänne
loput.

Hurja toivo, ääretön ilo valtasi hänet.

-- Ehkä olettekin erehtynyt. Ajatelkaa, jos hän elää, niin, tietysti
hän elää, koska hän ei ole täällä.

Samassa parkasi hän vapisevalla äänellä. Käännyttyään huomasi hän
olevansa sillä paikalla, mihin patteristo oli asetettu. Siellä näytti
kauhealta, maa oli möyritty kuin maanjäristyksen jälkeen, kaikkialla
näkyi silvotuita jäseniä, ruumiita, jotka makasivat kiemurassa mitä
hirvittävimmissä asennoissa, väännetyin käsivarsin, jalat taivutetut
alle, päät riippuen sivulle, suut auki ammottaen. Eräs konstaapeli oli
kuolontuskissaan peittänyt käsillään silmänsä kuin olisi tahtonut
päästä mitään näkemästä. Eräällä luutnantilla oli ollut rahoja
vyössään, mutta kultarahat olivat juosseet ulos samassa kuin veri,
sekaantuen sisälmyksiin.

Esiratsastaja Adolphe ja hänen toverinsa Louis makasivat sylitysten,
ollen täten kuolemassakin yhdistettyinä toisiinsa. Ja tuolla viimein
Honoré maaten kanuunallaan kuin juhlavuoteella; luoti oli sattunut
kylkeen ja hartioihin, ehyet, syvintä vihaa ilmaisevat kasvonsa oli hän
kääntänyt preussiläisten pattereihin päin.

-- Oi ystäväni, oi ystäväni, nyyhkytti Silvine.

Kädet ristissä lankesi hän polvilleen kosteaan maahan. Sana ystäväni,
ainoa, jonka hän sai sanotuksi, ilmoitti miten suuri hänen tappionsa
oli menettäessään tämän hyväsydämmisen miehen, joka oli antanut hänelle
kaikki anteeksi ja suostunut ottamaan hänet vaimoksensa.

Nyt oli hänen toivonsa rauennut, elämä ei ollut hänelle enää mistään
arvosta. Hän ei ollut koskaan rakastanut ketään toista, yksin hänelle
omistaisi hän rakkautensa ijäti. -- Sade taukosi, kaarneparvi, joka
vaakkuen lensi kolmen puun yli, pelästytti häntä kuin joku uhkaus.
Tahdottaisiinko häneltä riistää rakas kuolleensa, jota hänen oli ollut
niin vaikea löytää? Hän ryömi polvillaan ja karkotti vapisevalla
kädellä pois kärpäset, jotka surisivat avonaisten silmien ympärillä,
joiden viime katseen hän vielä koetti tavottaa.

Mutta silloin hän huomasi verisen paperin Honorén yhteen puristettujen
sormien välissä. Hän koetti pienillä nykäyksillä irrottaa sitä, mutta
kuollut ei tahtonut päästää, vaan piteli niin lujasti ettei sitä olisi
saanut irti kuin palasina. Se oli kirje, jonka Silvine oli kirjottanut
hänelle ja jonka hän oli kätkenyt poveensa. Kun Silvine tunsi sen,
valtasi hänet ilo keskellä suruaan; häntä liikutti nähdä, että Honoré
oli kuollessaan ajatellut häntä. Kyllä hän antaa hänen pitää rakkaan
kirjeensä, koska hän välttämättä tahtoo sen mukaansa hautaan. Hellät
kyyneleet huojensivat hänen sydäntänsä. Hän nousi, suuteli Honorén
käsiä ja toisti lakkaamatta hyväilevällä äänellä:

-- Oi ystäväni, oma ystäväni --!

Sillä välin oli aurinko jo laskenut. Prosper nouti rattailta peitteen,
johon he hitaasti ja surullisella kunnioituksella käärivät Honorén
ruumiin ja kantoivat kärryihin. Pilvet kasautuivat taas yhteen uhaten
heitä uudella sadekuurolla kun pieni alakuloinen saattojoukko lähti
liikkeelle kammottavalla taistelutantereella. Ja jälleen kuului
äskeinen töminä ja maa tärähteli heidän allaan.

-- Hevoset, hevoset tulevat! huusi Prosper.

Villiytynyt ja nälistynyt hevoslauma ryntäsi jälleen pitkin laajaa
sänkipeltoa, jossa he juuri olivat, harjat hulmuten ilmassa ja sieramet
vaahdossa. Auringon viimenen säde venytti laukkaavien eläinten varjot
pitkiksi, pitkiksi... Silvine hyppäsi heti kädet levällään kärryjen
eteen säikäyttääkseen ne pois. Ja kaikeksi onneksi ne kääntyivätkin
itsestään vasemmalle, pieneen notkopaikkaan, muuten ne olisivat
hurjassa paossaan musertaneet kärryt, aasin ja ihmiset. Maa vapisi
niiden kavioiden alla, soraa ja kiviä satoi heidän päälleen ja sitten
hävisi lauma taas notkon penkereen taakse.

-- Elukka-raukat, sanoi Prosper, ne ovat ihan hurjina nälästä.

Silvine köytti nenäliinallaan aasin korvan, jonka hevosen kavion
lennättämä kivi oli paiskannut verille, ja tarttui taas suitsiin. Vähä
väliä pysähtyi Prosper ja tarkasteli kuolleita hevosia tien vierellä --
hän olisi halunnut vielä kerran nähdä Zephir vainajansa.

Lähellä Garennen metsää he kohtasivat saksalaisen vartiosoturin ja
lupakirja vedettiin taas esille. Ja tällä kertaa heidät komennettiin
kulkemaan kaupungin kautta, muuten joutuisivat kiinni. Syitä ei sanottu
eikä kuunneltu selityksiä, totteleminen oli, sillä päävahdista oli
tullut uusia käskyjä. Eivätkä Silvine ja Prosper vastustaneetkaan, tämä
tie oli neljännestä lyhempi ja he olivat jo perin uupuneina.

Mutta Sedanissa oli tie nousta pystyyn. Heti linnoituksen sisälle
päästyä virtasi vastaan inhoittava löyhkä ja he kahlasivat nilkkaa
myöten vetelässä kurassa. Kaupunki oli yhtenä suurena likaviemärinä,
johon kaikki 100,000 miehen jätteet olivat kolmena päivänä kasautuneet.
Olkia ja heiniä ja pehkuja vielä lisänä sekasin hevosen lannan kanssa
sekä luita ja raatoja koniloista, jotka oli keskellä katua tapettu ja
nyletty. Sisälmykset mätänivät päiväpaisteessa, päät ja veriset nahat
saastuttivat ilman. Sen sopivampaa sikiämispaikkaa eivät ruttotaudit
voineet vaatia ja ne olisivat uhanneet kaikkia perikadolla, ellei
katuja olisi mitä pikemmin puhdistettu.

Preussiläiset virastot olivatkin jo naulauttaneet katukulmiin suuria
valkosia julistuksia, joissa asukkaita, käsityöläisiä, porvaria,
kauppiaita, virkamiehiä, käskettiin ankaran rangaistuksen uhalla
puhdistamaan kadut ennen seuraavan päivän iltaa. Prosper ja Silvine
näkivät tuomarin itsensä jo hiilihangolla ajavan törkyä ovensa edestä
pienille kottikärryille.

Hiljalleen astuskeli aasi paksussa liassa eli oli tykkänään pysähtynyt,
sillä myötään ilmestyi jotain esteitä tielle. Preussiläiset etsivät
parhaillaan taloista niitä sotamiehiä, jotka eivät tahtoneet
mielihyvällä antautua. Edellisenä päivänä oli kenraali Wimpffenin
palattua Bellevuesta levinnyt semmoinen huhu, että koko sotajoukko
suljetaan Igesin niemelle kunnes kuljetus eri linnoituksiin Saksassa
ennätetään järjestää. Jotkut ainoat upseerit vain ottivat vastaan
vapauden tarjouksen luvaten luopua sotapalveluksesta. Ja kenraaleissa
ei ollut niin kehnoa kuin yksi, Bourgain-Desfeuilles. Sanottiin hänen
luuvaloa syyttäen antaneen kunniasanansa ja saaneen miehistöltä
vihellyksiä hyvästiksi kun astui saman päivän aamulla vaunuihinsa
"Kultaristin" edustalla. Päivän noususta asti olivat sotamiehet
kulkeneet jonossa Turennen torin yli jossa luopuivat aseistaan,
viskasivat itsekukin kiväärinsä, pistimensä kasalle, joka kasvoi tunti
tunnilta. Preussiläinen sotamiesosasto valvoi, että kaikki tapahtui
säännönmukaisesti, päällikkönään pitkä, kalpea nuorukainen
vaaleansinisessä puvussa, höyhentöyhtö hatussa. Hän seisoi
liikkumattomana ja jäykkänä, valkoset hansikkaat kädessä, ja tarkasti
kylmällä ylpeällä katseella ohi kulkevia sotamiehiä. Muuan zuaavi
kieltäytyi antamasta pyssyään. Upseeri viittasi ja sanoi levollisesti
selvällä ranskankielellä:

-- Ampukaa se mies!

Ja toiset astuivat synkkinä aseläjän kohdalle ja heittivät nopeasti
kiväärinsä sille, -- sittenhän sekin oli tehty. Toisilla ei taas
kivääriä enää ollutkaan, olivat lennättäneet sen kädestään jo
tappotantereella eli kätkeneet, moni oli piiloutunut itsekin toivoen
pääsevänsä hämmingissä pakenemaan. Talot olivat täynnä näitä
onnettomia, pöytien, sohvien, sänkyjen alle he olivat lymynneet, ja kun
eivät saksalaiset patrullit saaneet heitä luopumaan piilopaikoistaan
vajoissa ja kellareissa ammuttiin heitä kuin metsän petoja.

Maasin sillalla tukkesi tien taaja ihmisjoukko. Mies, joka komensi
vartijaväkeä, luuli Prosperin ja Silvinen kätkeneen ruokavaroja, lihaa
ja leipää, kärryihinsä ja nykäsi peiton syrjään, vaan hämmästyi
nähdessään Honorén ruumiin ja salli heidän sanaa sanomatta jatkaa
matkaansa.

Mutta monta askelta he eivät päässeet, silta oli tungokseen asti täynnä
miehiä. Se oli ensimmäinen vankilauma, jota preussiläiset sotamiehet
kuljettivat Igesin niemelle. Heitä ahdistettiin eteenpäin, he tuuppivat
toisiaan, astuivat toistensa jaloille, kulkivat selät koukussa, päät
kumarassa ja silmät maassa. Surkeata oli katsella ryysysiä
ihmisparkoja, tappion kärsineitä, kaiken kadottaneita, joilla ei edes
ollut veistä, millä leikata kurkkunsa poikki.

Kukaan ei puhunut, ei kuulunut muuta kuin raskaiden jalkineiden läiske
likaseen katuun ja silloin tällöin preussiläisen aliupseerin lyhyt
käskevä komentohuuto. Ja nyt alkoi taas tulla vettä, rankkasateessa
marssivat aseensa riisuneet kuin kurja kerjäläislauma maantiellä.
Prosperin sydän paukutti haletakseen, hän oli tukehtua harmista ja
surusta. Silmät vesissä hän nykäsi Silvineä ja osotti kahta miestä
laumassa; jotka juuri olivat heidän kohdallaan. Siinä kulki Jean ja
Maurice, laahustaen niinkuin muutkin raskailla askelilla, silmäystä
sivulle luomatta. Viimein pääsivät pienet kärryt lähtemään liikkeelle
kulkien miesjonon jälessä, jota Prosper ja Silvine yhä seurasivat
silmillään.

-- Jumala kuitenkin, huokasi Silvine ruumiiseen katsahtaen; ne, jotka
ovat kuolleet, ovat kaikista onnellisimmat.

Ilta alkoi hämärtää kun he saapuivat Vadelincourtiin ja ennenkuin
olivat perillä Rémillyssä oli jo synkkä yö. Ukko Fouchard tuli
pihamaalle ja jäi sanatonna seisomaan poikansa ruumiin viereen; hän oli
niin varmasti luullut, ettei poika kuolleista löytyisi. Hän oli
ansainnut sinä päivänä hyvän päiväpalkan. Varkaat ja roistot möivät
taistelupaikalta kiinni otettuja ratsuhevosia kahdellakymmenellä
frangilla kappaleen; ja hän oli ostanut kolme kaunista eläintä
neljälläkymmenelläviidellä frangilla.



II.


Torcystä lähtiessä syntyi sotavankien joukossa sellainen tungos, että
Jean joutui erilleen Mauricesta, joka ei tietänyt muuta neuvoa kuin
lähti juoksemaan ja eksyi siten vielä kauvemmaksi kumppanistaan.
Päästyään vihdoin sillalle, joka vie kanavan yli Igesin niemelle, oli
hän afrikkalaisten jääkarien keskellä eikä tietänyt suunnilleenkaan,
missä oma rykmenttinsä oli.

Kaksi tykkiä, suut niemelle päin, puolusti siltaa. Preussiläinen
kenraalitaapi oli heti asettanut läheiseen huvilaan vartioston, jonka
tuli vastaanottaa vangit ja estää, ettei ainoakaan päässyt karkaamaan.
Vastaanotto oli muuten varsin mutkaton, luettiin vaan miehet kuin
lampaat laumassa, ei välitetty numerosta eikä pukimista, ja sitten he
saivat mennä ja olla missä halusivat.

Maurice rohkasi mielensä ja kysyi baijerilaiselta upseerilta, joka
istui sikari suussa hajasäärin tuolilla, minne päin 106:s rykmentti oli
lähtenyt.

Eikö liene upseeri osannut ranskaa vai lieneekö tahtonut huvikseen
kiusata miestä? Hän kohotti kättänsä ja viittasi naurahtaen oikealle.

Vaikka Maurice oli paikkakunnalta kotosin, ei hän ollut koskaan käynyt
Igesillä ja hän kulki eteenpäin kuin löytöretkellä. Ensin hän meni
Glairetornin ohi, kaunis, suuri maatila, jonka asema aivan virran
rannalla keskellä tuuheaa puistoa ihastutti häntä. Tie seurasi Maasia,
jonka oikeanpuolinen ranta oli jyrkkämäkistä, sitten se kohosi
kohonemistaan kiertäen kukkulata niemen keskellä. Siellä oli vanhoja
kivilouhoksia ja autioita kankaita täynnä eksyttäviä teitä ja polkuja.
Etempänä oli mylly ja siinä kääntyi tie kauppalaan, joka oli
rakennettu rinteelle joen varrella ja josta suuri lossi kuljetti yli
Saint-Albertin tehtaalle vastapäätä. Vihdoin tuli näkyviin avonaisia
paikkoja, suuria niittyjä, lakeita, puuttomia alankoja, jotka
reunustivat virran leveää uomaa. Turhaan vaani Maurice rantoja pitkin,
ratsu- ja tykkiväestöä siellä vain näkyi levolle asettumaisillaan. Hän
tiedusteli jälleen 106:tta rykmenttiä eräältä afrikkalaiselta
jääkäriltä, vaan tämä ei tietänyt mitään. Yö alkoi pimitä ja hän istui
uupuneena viittakivelle tien vieressä.

Polttava tuska valtasi hänet katsellessaan sitä kirottua paikkaa
toisella rannalla, jossa taistelu oli seisonut. Sateisen päivän ehtoo
oli raskas ja synkkä, lianharmaana painui taivas näkypiirin taa.
Saint-Albertin sola, kaita tie, jota myöten preussiläiset olivat
tunkeuneet esille, luikerteli virran mutkikasta rantaa kivilouhosten
valkoselta paistavalle hiekkahaudalle saakka. Seugnonin mäen takaa
näkyivät Falizette-metsän latvat; vastapäätä, hiukan vasemmalle, oli
Saint-Menges, josta lähti tie lossille; Hattoy oli keskellä, Illy
kaukana sen takana, Fleigneux notkossa piilossa, Floing vähän lähempänä
oikealla. Kaalimaa, jossa he olivat loikoneet tuntimääriä, näkyi
selvästi, hän eroitti mäen, jota reservitykistö oli puolustanut,
mäentörmän, jossa näki Honorén kaatuvan kuoliaana rikki ammutulle
kanuunalleen. Ja silloinen pelko valtasi hänet taas, sydämmensä
vavahteli surusta ja tuskasta.

Mutta ilta pimeni pimenemistään ja hän ajatteli jo, ettei sinä iltana
enää löydäkään rykmenttiään. Se oli kenties leiriytynyt kauppalan
toiselle puolelle. Ei näkynyt muuta kuin yksi ja toinen sotarosvo, joka
kuljeksi hiipimällä pimeässä, ja hän päätti kiertää koko niemen virran
rantaa seuraten.

Eräästä pellosta hän täytti taskunsa pienillä perunoilla, jotka tuskin
vielä olivat syömäkelpoisia, sillä hänellä ei ollut mitään ruokaa, kun
Delaherchen antamat leivät olivat Jeanilla. Aukeilla rinteillä, jotka
Doncheryn kohdalla viettävät kukkulasta keskellä niemeä Maasin
partaalle, hän kohtasi ihmeekseen lukuisia hevoslaumoja. Miksi ne oli
sinne tuotu? Millä ne nyt elävät? Oli jo pilkko pimeä kun hän saapui
pieneen lehtoon rannalla ja hämmästyi taaskin tavatessaan siellä
satakaartilaiset, keisarin vartijakunnan, kuivailemassa märkiä
vaatteitaan. Heillä oli hyvät teltat, padat kiehumassa ja lehmä puuhun
kiinni sidottuna. Maurice huomasi heti, ettei hän repaleisessa ja
likaisessa jalkaväen puvussaan ollut laisinkaan tervetullut siihen
hienoon seuraan, antoivathan sentään hänen paistaa perunansa tuhassa ja
istautua puun alle niitä syömään. Sade oli tauonnut, taivas oli
seestynyt, tähdet tuikahtivat esille tummalla, siintävällä laella, ja
Maurice näki parhaaksi jäädä lehtoon yöksi, saihan sateen tullessa edes
puista suojaa.

Mutta unta ei tullutkaan. Hän ei voinut olla ajattelematta, että oli
suljettu tähän suureen vankilaan avotaivaan alla kuin vasikka hakaan.
Preussiläiset olivat olleet erinomaisen kekseliäitä ajaessaan Châlonin
joukon tähteet, 80,000 miestä, Igesin niemelle, joka oli ehken
kilometrin pitkä ja puolen leveä; olihan siinä sellaisellekin laumalle
tilaa. Vettä joka puolella, Maas kolmella, kanava neljännellä ja
siihen, josta olisi parhaiten päässyt yhteyteen mantereen kanssa,
olivat preussiläiset asettaneet kaksi kanuunaa. Ja vastaisella rannalla
hän oli kohta huomannut jonon vahtisotamiehiä, viidenkymmenen askeleen
päässä toisistaan aivan veden reunassa käskyllä ampua joka ikisen, joka
yritti uimalla paeta. Heidän takanaan laukkasivat ulaanit edestakasin
ja vielä etempänä olisi saattanut nähdä vihollisten rivien mustan
vilinän. Kolmenkertainen elävä muuri ympäröi ja vartioi voitettua ja
vangittua sotajoukkoa.

Mutta Mauricen silmät tuijottivat selki selällään yön pimeyteen, jossa
leiritulet alkoivat loistaa ja jossa hän kuitenkin vielä tähtien
heikossa valossa vaalean vesijuovan takana eroitti yövahdit
liikkumattomina ja jäykkinä määrämatkan päässä toisistaan. Ja yhtä
säännöllisillä väliajoilla kuuluivat heidän vaihtohuutonsa virran
hiljaisen, yksitoikkoisen kohinan yli.

Muisto taistelupäivien kauheudesta ja kurjuudesta heräsi hänessä
jälleen tuosta huudosta, jonka vieraskielinen sointu häiritsi ihanan
tähtiyön rauhaa hänen synnyinmaassaan, paikat, joita hän tunti
takaperin katseli, tappotanner kuolleineen, koko tuo onnettomuuden
lyömä seutu oli taas hänen silmissään kiusaten ja vainoten kuin
painajainen. Nojaten päätään sammaltuneesen puunjuureen, maaten
kostealla maalla, vaipui hän takasin eiliseen epätoivoonsa, jota nyt
vielä lisäsi heitä kohdannut nöyryytys. Hän tunsi sairaaloista halua
pohjia myöten mittailemaan heidän lankeemuksensa suuruutta.

Nyt kun keisari oli antanut miekkansa kuningas Wilhelmille mahtoi tämä
kauhea sota toki loppua? Vaan hän muisti, mitä baijerilaiset sotamiehet
olivat sanoneet kuljettaessaan vankia niemelle: "Kaikki olemme
Ranskassa, kaikki Pariisiin!" Puolinukuksissa hän näki kuin ilkeässä
unessa keisarikunnan häviön, Ranskan hurjassa innostuksessa
julistetuksi tasavallaksi, 1792 vuoden muistojen nousevan ylös
haudoistaan, sotamiehiä kasvavan kuin maasta, vapaaehtoisten joukkojen
puhdistavan isänmaan hyökkäävistä vihollisista. Ja kaikki suli yhteen
hänen väsyneissä aivoissaan: voittajien vaatimukset, voitettujen
itsepintaisuus, 80,000 miehen vankeus ensin Igesillä, sittemmin
saksalaisissa linnoituksissa, viikkomääriä, kuukausmääriä, vuosiakin
ehkä. Kaikki romahti kokoon, auttamaton häviö nieli kaikki, kurjuudella
ei ollut rajoja eikä sitä voinut kielin kuvata.

Vartijan huuto kajahti virran takana, ääni vieri hiljeten kauvas. Hän
heräsi, kääntyi kovalla vuoteella, kun pyssyn laukaus katkasi
hiljaisuuden. Sitä seurasi koriseva huuto ja loiskahdus -- ruumis
putosi veteen. Joku raukka oli yrittänyt paeta ja saanut latingin
rintaansa ennenkun ennätti heittäytyä veteen uidakseen Maasin yli.

Huomenna oli Maurice päivän koitteessa jaloillaan. Taivas oli vielä
selkeä ja sininen, nyt hän tahtoi rientää etsimään rykmenttiään. Ensin
hän mietti lähteä niemen keskeltä hakemaan, vaan päätti kuitenkin vielä
kiertää rantaa pitkin. Ja kanavan luona hän löysikin 106:n rykmentin
jäännökset, tuhat miestä ehken, leirissä aivan santaäyräällä harvan
poppelirivin suojassa. Jos hän olisi eilen kulkenut vasemmalle sen
sijaan että kohosi suoraan ylös saarelle, olisi hän heti tavannut
toverit. Useimmat linjarykmentit olivat majoittuneet Glairetornin ja
Villetten, toisen suuren kartanon, välille, niin lähelle siltaa,
ainoata pakotietä, kuin mahdollista, juurikuin lampaat, jotka
tunkeutuvat karsinan ovelle.

Jean päästi ilohuudon.

-- No, jopa viimeinkin, tulet! Luulin sinun jo makaavan tuolla virran
pohjalla.

Hän oli komantonsa luona kuten ainakin; Pache ja Lapoulle olivat vielä
hengissä sekä Chouteau ja Loubet, jotka olivat nukahtaneet eräässä
porttikäytävässä Sedanissa ja sieltä joutuneet preussiläisten
saaliiksi. Jean oli nyt ylimmäinen päällikkö. Sapin, luutnantti Rochas
ja kapteeni Beaudoin olivat poissa. Ja vaikka voittajat olivat
poistaneet kaikki arvoasteet ja kieltäneet vankia tottelemasta muita
kuin preussiläisiä upseeria, olivat he keräytyneet korpraalinsa
ympärille, he tiesivät, että hän oli kokenut ja osasi antaa hyviä
neuvoja tarvittaessa. Sentähden vallitsi heidän keskensä suloisin
sovinto sinä aamuna, vaikka toiset olivatkin paksupäisiä ja toiset
ilkeäluontoisia. Oli löytynyt jokseenkin kuiva makuupaikka kahden ojan
välissä ja siinä he olivat nukkuneet yönsä, palanen telttavaatetta
peitteenä. Ja aamulla he olivat hankkineet vähän puita ja padan, jossa
Loubet juuri oli keittänyt virkistävät aamukahvit. Ilma oli kaunis,
heillä oli vielä jälellä sianlihaa ja kuivaa leipää; ja olipa,
Chouteaun sanoessa, varsin mukavata kun ei tarvinnut ketään totella,
ilokseen sitä taas pitkästä ajasta käveli mihin nenä vei.. Vankina
oltiin, mutta tilaa oli yllin kyllä. Eikä sitä kestänekään kuin pari,
kolme päivää, -- joten ensimmäinen sunnuntai vankeudessa kului heiltä
jokseenkin hupaisesti.

Mauricekin oli taas tyytyväinen kun oli päässyt toisten joukkoon, häntä
ei vaivannut muu kuin preussiläisten soittokuntien soitto, joka kuului
koko päivän kanavan toiselta puolelta. Iltapuoleen siellä
laulettiinkin; sotamiehet kävelivät pienissä ryhmissä ja veisasivat
korkealla äänellä pyhäpäivän kunniaksi.

-- Oih tuota kiusallista soittoa! huudahti Maurice tuskastuneena. Aivan
se ihoa karmii.

Jean kohotti hartioitaan, hänen hermonsa eivät olleet yhtä arat.

-- Heillähän onkin syytä iloita. Ehkä luulevat sitäpaitse meitä tuolla
virrenveisuullaan huvittavansa... Tämä päivä on sentään mennyt koko
hyvin! Ei kannata valittaa!

Vaan illempana alkoi taas sataa. Harvat talot olivat pian täynnä
sotamiehiä, joitakuita telttiä pystytettiin, mutta useimmilla ei ollut
edes peitettä suojakseen ja heidän täytyi viettää yönsä taivasalla
rankkasateessa.

Yhden ajoissa heräsi Maurice, jonka uni oli valloittanut, keskellä
pientä järveä. Ojat olivat paisuneet reunojensa yli ja joka paikka oli
veden vallassa. Chouteau ja Loubet pauhasivat ja toruivat ja Pache
koetti saada hereille Lapoullea, joka makasi sikeästi keskellä
vedenpaisumustakin. Jean muisti nyt poppelit ja he istuivat lopun yötä
niiden juurelle kyyristyneinä.

Ja huomen ja ylihuomen olivat kauheat. Vettä tuli virtanaan, rajuissa
kuuroissa, niin etteivät vaatteet ennättäneet kuivaa. Nälkäkin alkoi
vaivata kun ei ollut enää lihaa eikä kahviakaan jälellä. Maanantain ja
tiistain he elivät muutamilla perunoilla, joita kaivoivat läheisestä
pellosta, ja nekin olivat jo toisen päivän illalla niin harvinaisia,
että niistä maksettiin 25:kin centimiä kappaleesta. Monta kertaa kuului
puhallus, joka kutsui ruokavarojen jakoon, korpraali riensi suurelle
liiterille lähelle Glairetornia, jossa sanottiin annettavan leipää,
mutta ensi kerralla hän sai odottaa turhaan runsaasti kolme tuntia ja
toisella kerralla hän oli joutua käsikähmään baijerilaisen sotamiehen
kanssa. Ranskalaisilla upseereilla ei ollut sananvaltaa, heidän täytyi
katsella päältä vaan ja ihmetellä, aikoivatko saksalaiset tappaa
nälkään voittamansa armeijan? Sillä mihinkään toimenpiteisiin ei näytty
ryhtyvän, ei hankittu elatustarpeita näille 80,000 miehelle, ei tehty
mitään heidän kärsimystensä lieventämiseksi tällä paikalla, jonka
sotamiehet ristivät "nälkäleiriksi" ja jota eivät rohkeimmatkaan
voineet jälkeenpäin kauhistumatta muistella.

Jeaninkin kärsivällisyys loppui ja hän palasi aina turhilta matkoiltaan
vihan vimmassa.

-- Pilkkaavatko ne meitä vai mitä ne ilvehtivät niillä toitotuksillaan,
kun ei siellä kumminkaan ole mitään saatavaa. Jumal'avita, minä en
liikahda tästä enää vaikka soittaisivat tuomiopäivään asti.

Vaan kumminkin hän riensi heti merkin kuultuaan sinne. Mutta aina yhtä
turhaan. Nämä säännölliset soitot olivat julmia ja ne värisyttivät
Mauricea, sillä joka kerta kuin isännättömiksi jääneet ranskalaisten
hevoset kuulivat kanavan toiselle puolelle torven äänen, paiskautuivat
ne veteen uidakseen rykmenttiensä luo. Mutta ne olivat uupuneita ja
nälistyneitä eivätkä jaksaneet taistella virtaa vastaan; se vei heidät
mukanaan ja pian näkyi pinnalla kellumassa joukottain turvonneita
hevosen raatoja. Ne, jotka jaksoivat päästä toiselle rannalle,
karkasivat hurjistuneina autioille kankaille keskelle saarta.

-- Lisää korpinruokaa! huokasi Maurice muistaen suuret hevoslaumat,
jotka oli ensimmäisenä päivänä nähnyt. Jos meidän täytyy olla täällä
muutamia päiviä lisää, tulemme kyllä raatelemaan toinen toisemme. Voi,
eläin-raukat!

Varsinkin oli yö keskiviikkoa vasten tuskallinen. Mauricen kiihoittunut
tila huolestutti Jeania. Hän pakoitti hänet kääriytymään rikkinäiseen
peiton kappaleeseen, jonka oli ostanut kymmenellä frangilla eräältä
zuaavilta, ja makasi itse likomärässä takissaan sateessa, joka ei
tauvonnut hetkeksikään koko yönä.

Poppelien alla alkoi olo käydä mahdottomaksi; he makasivat vetelässä
liejussa, maa ei jaksanut enää niellä sitä veden paljoutta, joka
tulvasi alas. Mutta pahinta oli sittenkin nälkä. He olivat iltasella
jakaneet kuuteen mieheen kaksi punajuurikasta, joita eivät edes saaneet
missään keitetyksi. Miehistössä oli jo ilmautunut useita punataudin
kohtauksia.

Ainakin kymmenen kertaa koetteli Jean, oliko Maurice levottomasti
itseään heitellessään viskannut peiton päältään, maaten itse jalat
vedessä ja selkä märkää puunrunkoa vasten.

Sen jälkeen kun Maurice Illyn kummulla pelasti hänet joutumasta
preussiläisten käsiin oli hän jo satakertaisesti sen hyväntyön
palkinnut. Hän ei ajatellut koskaan mitä teki ystävänsä hyväksi, mutta
hän unohti tyyten itsensä auttaessaan ja tukiessaan toista. Viimeisen
leipäpalansa hän oli antanut Mauricelle ja olisi kernaasti antanut
nahan päältään lämmittääkseen hänen jalkojaan ja hartioitaan ja
suojatakseen hänet kärsimyksiltä, joita itse valittamatta kantoi. Sillä
muuten hän ei taitanut ilmaista toiselle tunteitaan, harvapuheinen
talonpoika, melkein yhtä mykkä kuin se maa, jota oli elämänikänsä
muokannut. Ja keskellä säälimättömyyttä ja itsekkäisyyttä, jota näki
joka puolella ympärillään tuossa sopukassa, johon kaiken maailman
tuskat ja surut näyttivät kasautuneen, ei hän ehkä olisi pysynytkään
pystyssä ilman jaloa itsekieltoisuuttaan. Se piti hänen mieltään
vireillä ja päätään selvänä ja hän olikin ainoa joukossa, joka enää
pystyi ajattelemaan ja toimimaan.

Seuraavana aamuna toi Jean esille erään tuuman, jota oli yöllä
miettinyt.

-- Kuules, pieni ystävä! Koska he eivät näy pitävän tämän parempaa
huolta meistä, vaan antavat vallan kuolla nälkään tässä senkin
kirotussa kolossa, on parasta lähteä kävelemään. Pääsetkö sinä vielä
jaloillesi, vai mitä?

-- Pääsen kyllä.

-- No, nyt lähdemme löytöretkelle. Rahaa meillä kyllä on, ja johan
sitte hiisi on merrassa ellei rahalla ruokaa saa. Jääkööt nuo toiset
mihin jäävät. Eivätpä he ole kovin hauskoja seurakumppania olleet!

Loubet ja Chouteau olivat panneet heidän kärsivällisyytensä kovalle
koetukselle itsekkäisyydellään ja kavaluudellaan. He varastivat kaikki
mitä eteen sattui, eivät koskaan antaneet tovereille mitään. Ja
Lapoulle oli samaa maata, oikea raakalainen, eikä tekopyhältä
Pacheltakaan tarvinnut mitään hyvää odottaa.

He lähtivät siis kahden astumaan rantaa pitkin, samaa tietä, jota
Maurice oli leirille tullut. Glairetorni ja puisto olivat jo paljaaksi
työstetyt, nurmikentät poltetut, puut kaadetut maahan, huoneet täynnä
vankia. Likasia sotamiehiä, silmät kuopalla ja kasvot kalpeina, istui
jokapaikassa, elivät kuin mustalaiset ikään eivätkä uskaltaneet
paikaltaan hievahtaa pelosta, että joku muu anastaisi heidän paikkansa.
Vähän tuonnempana he kulkivat ratsuväen ja tykistön ohi, jotka olivat
tähän saakka pysyneet moitteettomassa järjestyksessä, mutta nekin jo
joutuneet nälän ja puutteen käsissä hajaantumistilaan. Oikealla myllyn
luona, ne näkivät pitkän jonon tykkimiehiä vuoroaan odottamassa:
mylläri möi heille jauhoja, kahmalollisen yhdellä frangilla, jotka he
solmivat nenäliinaansa. Mutta Maurice ja Jean pelkäsivät, että saavat
ehkä odottaa tuntimääriä, ja lähtivät vaan eteenpäin astumaan.
Toivoivat Igesin kylässä toki jotain parempaa saavansa ja joutuivat
aivan epätoivoon kun se olikin autiona ja niin tyhjäksi ryöstettynä
kuin Algierilainen kylä heinäsirkkalauman käynnin jälkeen. Ei leivän
murusta, ei vihanneksen lehteä, ei lihaa, joka maja kuin kynsin
raavittu. Kenraali Lebrunin sanottiin asuvan voudin luona. Hän oli
koettanut järjestää jonkunmoista ruokapaikkaa sotamiehille, mutta
turhaan. Kun ei löytynyt mitään tavaraa, ei rahalla tehnyt mitään.
Edellisenä päivänä oli korpusta annettu kaksi frangia, viinipullosta
seitsemän, pikkuruisesta lasista paloviinaa yksi frangi ja
piipullisesta tupakkaa viisikymmentä sentimiä. Upseerit vartioivat
miekka kädessä kenraalin asuntoa ja läheisiä taloja, etteivät
sotarosvot päässeet niihin murtautumaan, sillä ne veivät kaikki, yksin
öljyn lampuista ahmiakseen.

Kolme zuaavia viittasi Jeanin ja Mauricen luokseen. Viisi miestä sai
aina paremmin jotain toimeen.

-- Tulkaa mukaan... Täällä on hevosia kuolemaisillaan ja jos vain olisi
hiukan puita...

Sitten he hyökkäsivät erääsen talonpoikaistaloon, rikkoivat kaapit,
potkivat ovet irti saranoistaan, repivät oljet katolta, mutta silloin
riensi muutamia upseeria hätään revolverit käsissä ja heidän täytyi
paeta.

Kun Jean näki kurjuuden kyläkunnassa, harmitti häntä, ettei jäänyt
myllylle jauhoja saamaan.

-- Täytyy lähteä takasin, ehkä siellä vielä jotain saa.

Vaan Maurice oli niin uupunut ja voimaton, että Jean jätti hänet
istumaan kivelle mäenrinteellä Sedanin laaja näkymö edessään ja palasi
kolmen neljänneksen kuluttua myllyltä jauhonyytti kädessä. Nälissään
eivät he joutaneet mitään keittämään, vaan söivät jauhot raakoina. Ei
ne pahalta maistuneet, nousemattomalta taikinalta, ja vahvistivat
sentään hiukan. Ja he olivat vielä niin onnelliset, että löysivät kolon
täynnä puhdasta sadevettä, jota halulla joivat.

Mutta kun Jean ehdotteli, että jäisivät koko iltapäiväksi sinne, kävi
Maurice kärsimättömäksi.

-- Ei, ei millään muotoa... Minä tulen sairaaksi jos katselen tuota
kauvemmin...

Hän osoitti vapisevalla kädellä laajaa näkypiiriä, Hattoyn mäkeä,
Floingin ja Illyn kumpuja, Garennen metsää, koko tuota veristä
näyttämöä, jossa heidän osakseen oli tullut häpäisevä tappio.

-- Kun istuin täällä ja odotin sinua, täytyi minun kääntyä selin tuonne
päin, etten olisi parkaissut ääneen, ulvonut kuin koira... Sinä et usko
kuinka nämä ympäristöt kiusaavat minua, -- tekevät minut hulluksi!

Jean katsoi häneen hämmästyen hänen äänen painoaan, joka värisi
loukattua ylpeyttä ja surua. Ja hän näki ystävänsä silmissä tuiman,
hurjistuneen katseen, joka pelotti häntä.

Hän koetti kääntää asian leikiksi.

-- No, se on pian autettu! Lähdetään toisille maille.

Koko iltapäivä meni sinne tänne kuljeksiessa. He etsivät läpi koko
matalamman osan niemimaata siinä toivossa että jostain ehkä vielä
perunoita löytäsivät. Mutta tykkimiehet olivat jo kyntäneet nurin
kaikki pellot ja vieneet mitä niissä oli vietävää. He palasivat taas
samaa tietää ja kulkivat toistamiseen nälässä vaikeroivien ja kuolevien
ihmisjoukkojen ohi itsekin niin uupuneina, että täytyi vähä väliä
levätä. Mutta omituinen levottomuuden tunne ajoi heidät taas
jaloilleen, kuljeksimaan ympäri vainuten kuin eläimet, mistä saisivat
syömistä. Nälkä tuntui jo kestäneen kuukausia, heidän täytyi löytää
jotain. Keskellä saarta Doncheryn puolella he kohtasivat hevoslauman,
jota väistyivät piiloon erään muurin taakse ja katselivat sieltä niiden
hurjaa laukkaa edes takasin ilta-auringon punasessa valossa.

Mauricen pelko toteutui. Sadat ja tuhannet hevoset, jotka olivat
joutuneet vangiksi miesten mukana ja joille ei kukaan antanut ruokaa,
raivostuivat päivä päivältä ja muuttuivat yhä uhkaavimmiksi
vihamiehiksi entisille isännilleen. Ensimältä ne järsivät kuoren
puista, sitten oli aitojen, haasioiden, siltain vuoro, mitä vain puuta
eteen sattui, ja nyt ne hyökkäsivät toistensa kimppuun, repivät suuria
tukkoja toistensa harjoista ja hännistä ja pureksivat niitä turpa
vaahdossa. Mutta yön tultua ne olivat vaarallisimmat ikäänkuin olisivat
pimeässä paenneet hirveitä näkyjä. Ne nelistivät suurissa laumoissa
alas rannikolle ja karkasivat sotamiesten telttoihin, olivat tunteneet
olkien hajun. Sytytettiin suuria nuotioita, mutta huikasevat liekit
kiihottivat niitä vielä enemmän. Hurja hirnunta kaikui pimeässä
pelottavalta kuin petojen ääni. Ne karkotettiin pois, vaan palasivat
heti uudestaan vielä monilukuisempina ja vielä hurjempina. Ja joka
hetki kuului pimeässä hevosten tallaamien sotamiesten hätähuudot.

Aurinko ei ollut vielä laskenut kun Jean ja Maurice leirille
palatessaan suureksi ihmeeksi näkivät neljän toverinsa erään ojan
partaalla päät yhdessä supattamassa.

Loubet huusi heille heti ja Chouteau selitti:

-- Me neuvottelemme tässä iltasesta... Nälkäkuolema on edessä, nyt on
jo paastottu kuusineljättä tuntia... Hevosia täällä on ylenmäärin ja
hevosen lihaa ei tarvitse hävetä.

-- Ettekö suostu, korpraali, tekin? jatkoi Loubet. Kuta enemmän meitä
on sitä helpommin sen saa hengiltä... Tuolla on yksi, tuo suuri
punanen. Sitä olemme pitäneet silmällä tunnin ajan... Huonolta näyttää
jo, sen kyllä jaksamme keihästää.

Hän osoitti suurta punasta konia, joka makasi kyljellään naurismaan
laidassa. Väliin se kohotti päätään, katsoi surullisesti ympärilleen ja
ähkyi raskaasti.

-- Kauvampa kestää ennenkuin siitä henki lähtee, mutisi Lapoulle, joka
oli nälkäisin kaikista. Annanko minä sille armoniskun?

Loubet tarttui häneen. Vai niin! Että preussiläiset hyökkäisivät kuin
sudet heidän kimppuunsa. Eivät suinkaan heitä olleet kieltäneet
kuoleman uhalla hevosia tappamasta; pelkäävät tietysti raatojen
synnyttävän ruttotautia. Mutta iltasella, pimeässä, se saattoi
tapahtua...

-- Korpraali, sanoi Pache vapisevalla äänellä. Te tiedätte aina neuvoa;
eikö tuota hevosta saisi hengiltä ilman kovin suuria tuskia?

Jean pudisteli itseään kärsimättömästi. Ei, ei, sellaiseen työhön hän
ei tahdo kajota. Kuoleva eläinraukka, kuka tuohon tahtoisi koskea?
Hänellä oli aikomus lähteä tiehensä ja jättää heidät siihen inhoittavaa
teurastustaan toimeenpanemaan, vaan kun huomasi että Maurice oli kalman
kalpea eikä tahtonut enää jaloillaan pysyä, soimasi hän itseään
liiallisesta hellätuntoisuudesta luontokappaleen suhteen kun ihminen
hänen vierellään kärsi. Ja olivathan eläimet luodut ravinnoksi.

-- En totisesti minä tiedä, miten sen kanssa on meneteltävä, vastasi
hän hetken mietittyään tavallisella äänellään.

-- Kyllä minä sille keinon keksin, huusi Lapoulle. Teidän ei tarvitse
kuin päältä katsella.

Kun viimeksi tulleetkin olivat istuneet ojan reunalle, alkoi odotus.
Aina vähän päästä nousi joku miehistä katsomaan, oliko hevonen vielä
paikoillaan pää ojennettuna virrasta nousevaa tuulen henkeä vastaan,
laskevaan aurinkoon päin, ikäänkuin se olisi tahtonut huokua sisäänsä
viimeiset elämän henkäykset. Kun pimeys viimeinkin oli hitaasti
laskeutunut seudun yli, nousivat he ja katsoivat tarkasti joka
puolelle, oliko ketään näkemässä.

-- Kas niin, sanoi Chouteau hätäisesti, nyt on hetki tullut!

Ja Lapoulle oli ensimmäisenä paikalla. Hän oli siepannut ojasta kiven
ja löi sillä voimainsa takaa hevosen pääkalloon. Mutta kun hän
toistamiseen kohotti kätensä, teki hevonen voimakkaan ponnistuksen ylös
päästäkseen. Silloin ryntäsivät Chouteau ja Loubet sen päälle ja
pitelivät jaloista kiinni. Se korisi miltei ihmisellisellä äänellä,
tuskallisesti ja liikuttavasti, ja elleivät sen voimat olisi olleet
riutuneet pitkästä nälästä se olisi murskannut heidät kuin tyhjän.
Lapoulle kolhi ja kolhi, mutta se liikutti yhtä mittaa päätään, joten
lyönnit eivät osuneet.

-- Silläpä nyt on pirunmoinen aivokopsa!... Pitäkää nyt kiinni, että
saan lopetetuksi!

Jean ja Maurice seisoivat aivan jähmettyneinä vieressä, he eivät
saattaneet ottaa osaa teurastukseen. Ja Pache lankesi vanhasta tavasta
polvilleen, pani kätensä ristiin ja mutisi rukousta kuolevan edestä:

-- Herra, katso armossa hänen puoleensa...

Taaskin iski Lapoulle syrjään, repäsi toisen korvan irti eläinrukalta,
joka kiljasi kovasti.

-- Varro, varro hiukan! sanoi Chouteau, loppu tästä tulla pitää, muuten
joudumme pulaan... Pidä kiinni Loubet!

Hän koperoi taskustaan veitsen, pienen kynäveitsen, jonka terä tuskin
oli sormen pituinen, ja pitkällään hevosen päällä iski sen eläimen
kurkkuun, viileksi ja leikkeli pitkin ja poikki kunnes viimein löysi
valtasuonen. Nyt hän kääntyi syrjään, sillä veri oli ruiskahtaa hänen
kasvoilleen. Jalat potkivat vielä muutaman minuutin suonenvetoisesti,
suuret surumieliset silmät kiintyivät ympärillä seisovia kuolettajia
katsomaan, himmenivät, sammuivat.

-- Herra, sopersi Pache yhä polvillaan, sinun laupeutesi on suuri,
armahda häntä!...

Kun hevonen oli ollut hetken liikkumatonna, piti miesten leikata siitä
hyvä pala itselleen, mutta se ei ollutkaan helppo tehtävä. Loubet, joka
ymmärsi vähän kutakin ammattia, selitti hyvin tarkasti mistä parhaan
paistilihan saa, vaan hän oli kehno teurastaja ja käytettävänä oli vain
se pieni kynäveitsi, joten hän lopuksi joutui ihan hämmennyksiin suurta
lämmintä lihakasaa viileksiessään. Lapoulle rupesi auttamaan ja ratkoi
mahan auki. Ja he raatelivat kuin nälkäiset sudet siinä siivossa, veren
ja sisälmysten keskellä, mistään huolimatta, kunhan saivat.

-- Mitä kohtaa tämä nyt on, en minä ainakaan pysty sanomaan, huusi
Loubet viimeinkin käsissä suuri lihakappale. Mutta on tätä nyt siksi,
että pojilta nälkä lähtee!

Jean ja Maurice kääntyivät inholla hänestä; mutta nälkä oli heilläkin
ja he riensivät toisten jälessä pois teurastetun hevosen likeltä.
Chouteau oli löytänyt kolme punajuurikasta pellolta, ne vietiin muassa.
Loubet nakkasi lihan Lapoullelle, Pache raahasi kattilata ja koko
seurue juoksi niinkuin vihollinen olisi ollut kintuilla.

Äkkiä pysähtyi Loubet ja muut hänen taakseen.

-- Mutta missä tämä keitetään, hä?

Jean esitteli yhtä loukkoa kivimurroksissa, jotka olivat ainoastaan
parin sadan metrin päässä; sieltä ei valkea näkynyt minnekkään. Mutta
perille tultua ilmestyi monta puutetta. Puita oli ensinnäkin saatava ja
onneksi löytyikin vanhat kärrynlavat, jotka Lapoulle potkasi
kappaleiksi raudoitetulla korollaan. Mutta mistäs vettä? Aurinko oli
paistanut koko päivän ja kuivannut sadevesilätäköt. Glairetornin luona
oli tosin kaivo, mutta se oli liian kaukana ja siellä sai aina
tuntimääriä odottaa ennenkuin pääsi likellekään ja sitten oli vielä
onnessa jos sai tungoksessa pisarankaan astiassa pysymään. Pienet
kaivot niillä tienoin olivat myös kuivaneet kahtena viimeisenä päivänä,
niistä ei saanut kuin likaista pohjakuraa. Ainoa vesipaikka oli Maas,
ja sinne ei ollut matkaakaan kuin pari askelta lähitse kulkevasta
tiestä.

-- Minä noudan virrasta, esitteli Jean. Mutta toiset nousivat vastaan.

-- Ei, ei ollenkaan! Sama jos joisimme myrkkyä; virtahan on ruumiita
täynnä!

Vuolas virta kuljettikin yhtä mittaa muassaan ihmisten ja hevosten
ruumiita, jotka turvonneina ja jo viheriän karvaisina kelluivat
pinnalla eli pysähtyivät ruohikkoon rannalla levittäen myrkyllistä
löyhkää ympärille. Ja melkein joka mies, joka oli uskaltanut juoda
virrasta, oli tullut heti kipeäksi vatsastaan ja sydänalastaan.

Mutta mikäpä auttoi! Ja Maurice selitti, ettei huonoinkaan vesi enää
keitettynä ole vaarallista.

-- No niinpä minä lähden Lapoullen kanssa noutamaan!

Oli jo ihka pimeä ennenkuin kattila saatiin tulelle. Loubet oli
kuorinut punajuurikkaat ja sipultanut pataan, tuumaten että siitä tulee
oikein herkkuliemi heille. Ja joka mies koki pitää tulta vireillä,
kouhottelivat lakkaamatta ja mättivät laudan kappaleita. Heidän pitkät
varjonsa hyppivät ja tanssivat omituisesti luolan himmeillä seinillä.

Mutta he eivät malttaneet kypsyttää keittoaan, vaan nostivat padan
tulelta ja repivät kuuman lihan vapisevilla sormillaan kappaleiksi ja
jakoivat keskenään, ja joivat liemen. Se inhotti heitä, vaikka olikin
niin nälkä ettei nähneet enää. Suolaton keitto, raaka, limaskainen
hevosen liha ja imelältä maistuvat juurikkaat panivat pian joka miehen
ylenantamaan. Pache oli ensimmäinen, sitten taukosivat Loubet ja
Chouteau syömästä haukkuen minkä ennättivät hevoskonia, josta heillä
oli ollut niin paljon vaivaa eikä hyvää muuta kuin, että nyt saivat
kärsiä. Lapoulle oli ainoa, joka nautti ruuastaan, mutta palattuaan
yöllä leirille, poppelien luo, kääntyi Lapoulle niin huonoksi, että oli
henki mennä.

Rannalle mennessä veti Maurice Jeanin syrjäpolulle, hän ei tullut enää
aikaan toisten kanssa, hän inhosi heitä, ja ehdotteli että viettäisivät
sen yön pienessä lehdossa, jossa hän oli ensimmäisen vankeusyönsä
maannut. Se tuuma oli mainio, Jean oli oikein tyytyväinen päästyään
pitkälleen kuivalle sammaliselle rinteelle tuuhean lepän suojaan.
Aurinko oli jo ollut pari tuntia ylhäällä, kun he paljon virkeämpinä
levollisesta unestaan heräsivät..

Nyt oli torstai-päivä. Mutta he eivät tietäneet oikein enää miten
elivätkään, olivatpahan vain mielissään että ilma näytti pysyvän
poutaisena. Houkuttelemalla sai Jean Mauricen kanssaan rannalle
katsomaan, eikö heidän rykmenttinsä jo ala lähteä. Joka päivä
lähetettiin nyt Igesiltä vankijoukkoja, 10-12,000 miestä kerrallaan,
saksalaisiin linnoituksiin. Edellisenä päivänä he olivat nähneet
preussiläisen vartijajoukon edellä ranskalaisia upseeria ja kenraaleja
matkalla Pont-à-Moussoniin ja sieltä edelleen rautateitse Saksanmaalle.
Kaikki lähtivät mielellään "nälkäleiristä". Jospa heidänkin vuoronsa
pian tulisi! Vaan 106:s oli vielä samalla paikalla kanavan varrella,
kurjuus ja puute ehkä vain entistäkin suurempi, lähdöstä ei tietoakaan.

Jean arveli, että sinä päivänä ehkä tulee jotain syömistä, sillä
baijerilaiset sotamiehet kanavan toisella puolella olivat ruvenneet
pitämään kauppaa vankien kanssa. Rahat viskattiin nenäliinassa yli ja
se lähetettiin taas samaa tietä takasin sisällä leipäpala eli tupakkaa,
joka tuskin oli ehtinyt kuivaakaan vielä. Ne, joilla ei ollut rahoja,
heittivät baijerilaisille valkosia hansikkaitaan ja ne näyttivät olevan
hyvin haluttua tavaraa. Kaksi tuntia oli lakkaamata lennellyt kääryjä
ja hopearahoja kanavan yli. Ja Maurice lähetti heti rannalle tultuaan
viiden frangin rahan kaulaliinassaan baijerilaiselle sotamiehelle,
mutta liekö mies ollut huolimaton tahi ilkeäsisuinen, leipä, jonka hän
lähetti Mauricelle, putosikin veteen. Saksalaiset remahtivat leveään
nauruun. Kahdesti sattui Mauricelle sama onnettomuus, baijerilainen
otti rahat, mutta leipä joutui virran saaliiksi. Silloin tulivat
upseeritkin paikalle tiedustelemaan, mikä ilo siellä oli, ja kielsivät
väkeään tekemästä mitään kauppoja sotavankien kanssa. Jeanilla oli
täysi työ hillitsemään Mauricea, joka nyrkit suorana haukkui
saksalaisia varkaiksi ja roistoiksi ja tahtoi pois kymmentä frangiaan.

Ihanasta auringon paisteesta huolimata oli se päivä kauhea. Kahdesti
kuului petollinen soitto, kahdesti riensi Jean makasiinille, josta
ruokavaroja sanottiin jaettavan, mutta siellä ei ollut nytkään muuta
kuin tungosta. Preussiläiset, jotka kaikessa muussa noudattivat niin
erinomaista järjestystä, kohtelivat voitettua armeijaa hävyttömän
huonosti. Kenraalien Douayn ja Lebrunin huomautettua hankittiin
muutamia lampaita ja pari kuormaa leipää, mutta niitä jakaessa ei
noudatettu mitään järjestystä, tuskin ehtivät kuormat sillan yli kun
lihat ja leivät jo olivat kadonneet. Sadan metrin päässä olevat väet
eivät nähneet niistä vilaustakaan. Senpätähden hoksasikin Jean
asettautua aivan sillan viereen kaapatakseen heti osansa.

Kello oli jo silloin neljä; he eivät olleet vielä maistaneet
suupalaakaan koko kauniina sunnuntaipäivänä, kun ilokseen yhtäkkiä
huomasivat väkijoukossa Delaherchen kori ja leipä kummassakin
kainalossa. Muutamat Sedanin kauppiaat olivat suurella vaivalla
hankkineet itselleen pääsyluvan Igesille ja Maurice oli jo mielessään
ihmetellyt, ettei Henriette lähettänyt mitään tietoa itsestään. Ja
nytkin kävi niin että kun he olivat pujottautuneet Delaherchen luo ei
hänellä enää ollut kuin toinen leivistä jälellä, toinen oli, hän ei
tietänyt itsekään miten, viety häneltä.

-- Voi, hyvänen aika, teitä ihmisparkoja! huudahti tehtailija heidät
nähtyään, hämmästyneenä ja melkein hämillään, sillä niin huonoksi hän
ei ollut kuitenkaan heidän tilaansa ajatellut.

Jean tarttui hänen viimeseen leipäänsä lupaa kysymättä ja istui heti
tien viereen Mauricen kanssa sitä syömään. Tehtailija seisoi vieressä
kertoen Sedanin uutisia. Hänen vaimonsa voi hyvin, Jumalan kiitos!
Mutta överstin tila huolestutti heitä kaikkia, hän oli niin
alakuloinen, niin synkkä, että he eivät ymmärtäneet mitä tehdä. Vanha
rouva istui hänen luonaan aamusta iltaan.

-- Entä sisareni? kysyi Maurice.

-- Niin, sisarenne! Se on totta. Hän tuli minun kanssani, hänhän se
kantoi leivät. Mutta hänen täytyi jäädä kanavan tuolle puolen. Vahti ei
laskenut. Preussiläisethän ovat ankarasti kieltäneet laskemasta naisia
niemelle.

Hän kertoi sitten Henriettestä, ja miten hän kaikella tavalla, vaikka
turhaan, oli koettanut päästä veljensä luo ja auttaa häntä. Sattumalta
oli hän Sedanissa tavannut Günther serkkunsa, preussiläisen kaartin
kapteenin. Jäykkänä ja ynseänä oli hän mennyt Henrietten sivu eikä
ollut häntä tuntevinaan. Henriettekin oli inhoten kääntänyt päänsä
pois, hänestä oli tuntunut kuin olisi hän miehensä murhaajan nähnyt.
Mutta tietämättä itsekkään minkätähden, oli hän yhtäkkiä kääntynyt,
puhutellut Güntheria ja kertonut hänelle Weissin kuoleman ja kaikki,
ankarasti soimaten. Hän oli vain kohauttanut olkapäitään, kun kuuli
sukulaisensa kamalasta kuolemasta -- sellaista on sota -- olisihan hän
saattanut itsekkin saada surmansa -- kukapa sitä voi auttaa. Sotilaan
kasvoissa ei niin hermo värähtänyt. Kun Henriette sitten puhui vankina
olevasta veljestään ja pyytämällä pyysi päästä hänen luoksensa, niin
hän jyrkästi kieltäytyi auttamasta. Käsky oli peruuttamaton,
"saksalaisten tahto" oli hänelle uskonkappale. Hänestä erotessaan
huomasi Henriette, että Günther luuli tulleensa Ranskaan tuomariksi,
niin suvaitsemattomaksi ja kopeaksi kuin konsanaan sen kansan
verivihollinen, jota hän jaloillaan tallaa.

-- No niin, sanoi Delaherche viimein, olkoonpa sekin miten tahansa, te
olette nyt kuitenkin saaneet vähän ruokaa. Ikävintä on vain se, ettei
minua, pahoin pelkään, lasketa tänne toista kertaa.

Hän tiedusteli, eikö heille olisi mitään asiaa toimitettavana ja otti
mielellään perille viedäkseen muutamia lyijykynällä kirjoitettuja
kirjeitä, joita toiset sotamiehet hänelle antoivat, sillä monasti oli
nähty baijerilaisten ilkkuen sytyttävän piippujaan kirjeillä, joita
olivat ottaneet huoltaakseen.

Maurice ja Jean seurasivat häntä sillalle. Delaherche huudahti: tuolla
on Henriette ... ettekö näe, hän liehuttaa nenäliinaa!

Vahtisotilasten takaa erotti todellakin toisten joukosta
pienen mustapukuisen olennon, joka liehutti jotain valkoista
auringonpaisteessa. Kumppanukset punastuivat, kyyneleitä kohosi silmiin
ja he vastasivat, vimmatusti käsiään heiluttaen.

Seuraava päivä -- perjantai -- oli Mauricen vaikein. Rauhallinen oli yö
ollut metsikössä, ja päivällä he olivat taas saaneet syödäkseen, sillä
Jean oli löytänyt Villetten linnasta vanhan ämmän, joka möi leipää
kymmenestä frangista naulan. Mutta sinä päivänä he näkivät niin hirveän
tapauksen, että se kauvan sen jälkeen heitä vaivasi.

Päivää ennen oli Chouteau huomannut, että Pache ei valittanut, vaan oli
niin välinpitämättömän ja tyytyväisen näköinen kuin olisi saanut
kylläksensä syödä. Heti iski hänelle päähän, että kyllä sillä mokomalla
varmaan on piilopaikka jossakin, koska hän aamusellakin hiipi täältä ja
oli vähilleen tunnin poissa ja palasi naurussa suin, juuri kuin olisi
makupalan nielaissut. Hän oli varmaan saanut ruokavaroja tavalla millä
tahansa. Chouteau kiihotti Loubetia ja Lapoullea, varsinkin
jälkimmäistä. Sellainen kirottu ruoja, joka pistää poskeensa itse eikä
anna mitään nälkäisille tovereilleen!

-- Tiedättekös, tänä iltana me otamme selon asiasta -- me hiivimme
hänen jälkeensä. Hän ei -- piru vie -- syökään yksinään kaikkea,
silloin kuin tässä toiset nälkään nääntyvät.

-- Se on oikein, se on oikein, me väijymme häntä, huusi Lapoulle
hurjasti. Katsotaanpas sitten!

Hän puristi kätensä nyrkkiin, pelkkä toivo, että saisi syödäkseen, teki
hänet raivoisaksi. Hyvän ruokahalunsa tähden hän kärsi enemmän kuin
toiset, hänen tuskansa olivat kauheat, hän oli jo ruohojakin syönyt
nälkäänsä sammuttaakseen. Hän ei ollut jumalan jyvää maistanut sitten
kuin toissapäivänä, sillä hevosen lihasta ja valkojuurikkaista oli hän
yöllä saanut hirveän vatsurin. Vaikka hän oli vahva, oli hän niin
kömpelö, että hän ruokavaroista taistellessa ei koskaan saanut mitään.
Leipänaulasta olisi hän nyt henkensä antanut.

Hämärissä Pache hiipi Glairetornin puitten välitse, ja toiset
seurasivat häntä varovasti.

-- Hän ei saa aavistaakkaan, että olemme täällä, sanoi Chouteau.
Piiloon paikalla, jos hän kääntyy.

Sadan askeleen päässä Pache nähtävästi luuli olevansa yksin, sillä hän
kulki kiireemmin eikä edes vilkaissut taakseen. Helposti he voivat
häntä seurata läheiseen kivilouhokseen, josta hän nosti pari suurta
kiveä ja niiden alta kätköstä otti leivänpuoliskon. Se oli hänen
viimeinen säästönsä.

-- Kirottu konna! kirkui Lapoulle. Sekö sinun salaisuutesi on! Anna se
minulle, se on minun osani!

Antaa _heille_ leipänsä! Minkätähden? Hurjistuneena hän oikaisihe,
niin pieni ja hintelä kuin olikin, ja puristi leipää vasten rintaansa.
Hänelläkin oli nälkä.

-- Suus kiinni! Se on minun!

Kun Lapoulle kohotti nyrkkinsä lyödäkseen häntä, pakeni hän, juoksi
minkä jalat kestivät, syöksyi kivilouhokselta tasangolle ja riensi
Doncheryyn päin. Toiset seurasivat hengästyksissään, minkä kerkisivät.
Mutta hän juoksi nopeammasti, sillä hän oli kepeämpi, ja kauhu ja tuska
vei häntä kuin siivillä, hän pelkäsi kadottavansa ainoan omaisuutensa.
Hän oli juossut jo melkein kilometrin ja lähestyi joen rannalla olevaa
metsikköä, kun kohtasi Jeanin ja Mauricen, jotka olivat menossa
yömajaansa. Heidän ohitsensa kiitäessään hän parahti tuskallisesti.
Hämmästyneenä pysähtyivät ystävykset pientarelle katsomaan kummallista,
hurjaa ajoa. Ja siten he näkivät kaikki.

Onnettomuudekseen Pache kompastui kiveen ja lankesi. Toiset tavoittivat
hänet, kiroilivat, ulvoivat, ajon kiihdyttäminä kuin sudet, jotka
hyökkäävät saaliinsa niskaan.

-- Anna leipä minulle! kirkui Lapoulle. Taikka pääset hengestäsi.

Hän kohotti taas nyrkkinsä. Chouteau ojensi hänelle silloin veitsen,
jota oli käyttänyt hevosta teurastaessaan.

-- Tässä on veitsi.

Mutta Jean syöksyi väliin estämään onnettomuutta. Hänkin oli
raivoissaan ja uhkasi saattaa heidät rangaistuksi. Se ärsytti Loubetia,
ja irvistellen hän nimitteli Jeania preussiläiseksi; eihän siinä ollut
muilla kuin preussiläisillä käskyvalta.

-- Perhana! kiljasi Lapoulle. Annatko leivän minulle?

Vaikka Pache oli valkoinen kuin palttina, puristi hän yhä kovemmin
leipää rintaansa vasten, itsepäisesti kuin nälistynyt ainakin piti hän
kiinni omastaan.

-- En!

Silloin peto työnsi veitsen hänen kurkkuunsa niin voimakkaasti, että
Pache-raukka ei enää ääntä päästänyt. Kädet putosivat hervottomina
sivulle, leipä vierähti maahan -- lämmin verivirta sitä kostutti.

Maurice tuli kuin hulluksi, kun näki tuon inhottavan, eläimellisen
murhan. Hän pui nyrkkiä noille kolmelle miehelle, ja sanoi heitä
murhaajiksi, eläimiksi; hän oli niin kauhistuksissaan, että hän tärisi
ja vapisi. Mutta Lapoulle ei näyttänyt häntä kuulevan. Kuolleen
vieressä maassa hän istua kuukotti ja nieli veristä leipää; katse oli
tylsä ja raivokas; näytti siltä kuin hänen leukansa liikkeet olisivat
huumanneet hänet kokonaan, ja kun Chouteau ja Loubet näkivät, miten
kauhean näköinen ja ahne hän oli, eivät he uskaltaneet osaansa vaatia.

Tuli yö, kirkas, kaunis yö, taivas tähtiä täynnä. Maurice ja Jean,
jotka olivat metsikköönsä palanneet, eivät nähneet muuta kuin
Lapoullen, joka kulki edes takasin Maasin rannalla. Chouteau ja Loubet
olivat kadonneet; luultavasti he olivat palanneet kanavalle, peläten
tekoaan. Mutta Lapoullea näytti sinne meno pelottavan. Kun murhan
tuottama kiihotus oli ohi, oli hän kuin torruksissa, silminnähtävästi
valtasi hänet sellainen tuska, ettei hän kestänyt alallaan; hän ei
uskaltautunut sinne päin, jossa kuollut oli, ja sentähden hän
neuvotonna kulki edes takaisin rannalla. Oliko omantunnon tuska
herännyt hänen tylsistyneessä mielessään? Vai pelkäsikö hän vain
ilmituloa? Hän harhaili sinne tänne niinkuin peto häkissään ja tunsi
yht'äkkiä vastustamattoman halun paeta, se muuttui tuskaksi, joka
tuotti ruumiillista kipua; hänen täytyi paeta, maksoi mitä maksoi.
Hänen täytyi paikalla, ihan paikalla karata tästä vankilasta, jossa hän
oli murhan tehnyt. Hän vaipui maahan ja oli kauvan suullaan ruohokossa
joen rannalla.

Maurice oli aivan mieletönnä. Hän sanoi Jeanille: minä en _voi_
jäädä tänne enää, kuuletko! Minä tulen mielipuoleksi, se on totta!
Ihmeekseni ovat ruumiini voimat kestäneet, sillä minä olen aivan
pirteä. Mutta päässä on huonosti -- niin, ihan huonosti. Jos sinä
pakotat minun olemaan tässä helvetissä vielä yhden päivän, niin olen
mennyt mies. Paetaan, lähdetään paikalla, minä rukoilen sinua!

Mitä hurjimman pakosuunnitelman hän oli miettinyt. He uisivat Maasin
yli, hyökkäisivät vartijain kimppuun, kuristaisivat heidät
nuoranpätkällä, joka hänellä oli taskussa, taikka kivittäisivät heidät
kuoliaaksi taikka lahjoisivat ja pukeutuisivat heidän pukuihinsa
päästäkseen preussiläisten joukkojen läpi.

-- Ole hiljaa! virkkoi Jean epätoivoissaan, minua oikein pelottaa, kun
sinä puhut sellaisia tuhmuuksia. Sehän on typerää ja mahdotonta;
huomenna nähdään ... ole nyt hiljaa!

Vaikka viha ja inho kuohuivat Jeanin omassakin sydämmessä, oli hän
kuitenkin kaiken kauhun ja kurjuuden ohessa jaksanut säilyttää
mielenmalttinsa. Maurice oli ihan järiltään, hän tahtoi väkisin
heittäytyä jokeen, ja Jean sai panna kaiken voimansa estääksensä häntä
siitä, hän torui, pyysi, rukoili kyynelsilmin. Yhtäkkiä hän huudahti:
katso, katso tuonne...!

Vesi loiskahti. Lapoulle oli soluttaunut jokeen; valkoisen paidan
huomasi helposti tummassa virrassa -- nutun oli hän heittänyt päältään,
ettei se liikkumista estäisi. Hän ui hiljaa ja nähtävästi etsi paikkaa
päästäkseen maalle toisella rannalla, jossa selvästi erotti
vahtisotamiesten liikkumattomat varjot.

Yhtäkkiä välähti pimeässä ilmassa -- Montimontin kallioista vastasi
kaiku laukaukseen. Vesi loiskahti kuin rajusti airolla vetäistessä,
sitten hiljeni kaikki. Virta vei Lapoullen ruumiin.

Seuraavan päivän koittaessa -- lauvantaina -- Jean vei Mauricen
mukanaan sadannenkuudennen leiriin, toivoen, että pääsisivät sieltä
lähtemään. Mutta mitään määräystä ei ollut tullut. Näytti siltä kuin
vihollinen olisi kerrassaan unohtanut rykmentin. Moni oli lähtenyt pois
ja synkin alakuloisuus vallitsi jääneiden mielissä. Viikkokauden
kuluessa oli mielipuolten luku päivä päivältä lisäytynyt. Satamasta oli
lakannut, vaan auringonpaiste toi toisen kiusan. Sietämätön kuumuus vei
sotamiesten viimeisetkin voimat, ja punatauti muuttui jonkunlaiseksi
rutoksi. Kaikki nuo yhteen sullotut sairaat turmelivat ilman. Joen ja
kanavan rannalle ei ollut menemistä, hukkuneista hevosista ja ihmisistä
levisi kamala haju. Kentällä mätänevistä nälkään kuolleista hevosista
nousi sellainen löyhkä, että preussiläiset, jotka jo oman joukkonsa
kohtaloa pelkäsivät, hankkivat lapioita ja pakottivat vankien
hautaamaan ruumiit.

Sinä päivänä muuten nälänhätä loppui. Vankia oli vähemmän, ruokavaroja
tulvaili joka taholta, suurinta kurjuutta seurasi yhtäkkiä suurin
ylellisyys. Oli leipää, oli lihaa, jopa viiniäkin, sai aamusta iltaan
syödä niin paljon kuin suinkin halutti. Joutui ilta, tuli yö, syötiin
vielä, syötiin aina seuraavan aamun koittoon. Moni sai surmansa.

Koko päivän oli Jean pitänyt tarkasti silmällä Mauricea, jonka
päähänpistoihin ei ollut luottamista. Hän oli liiaksi juonut ja
mietiskeli vain, milloin paraiten saisi läimäyttää saksalaista upseeria
korvalle; -- totta kai hänet silloin laitettaisiin pois. Jean oli
Glairetornin luona keksinyt kellarin, jossa oli vielä pari
makuupaikkaa. Sinne hän vei Mauricen lepäämään ja tyyntymään. Mutta se
oli kauhein yö, minkä he eläessään olivat viettäneet. He eivät silmän
täyttä maanneet. Kellari oli sotamiehiä täynnä. Samassa nurkassa heidän
kanssaan oli kaksi ihan kuolemaisillaan. Niin pian kuin ilta pimeni.
kuului lakkaamatonta valitusta, epäselvää kirkunaa, korisemista.
Kauheaa ja tuskallista oli olo pilkkopimeässä. Raivoissaan vaativat
vangit kuolevia vaikenemaan. He eivät sitä kuulleet. Kuolema teki
kamalaa työtään. Ja ulkoa kuului humalaisten toverien rähinä, -- he
eivät olleet vielä kylläänsä saaneet.

Maurice kärsi hirveästi. Tuskan hiki valui hänen otsaltaan. Hän oli
koettanut paeta päästäkseen tuosta kauheasta kurjuudesta, oli hapuillut
ovea, langennut sairaihin ja vaipunut siihen kuolevain viereen. Hän ei
enää yrittänyt poistua. Kaikki kauheudet aina Reimsistä lähdöstä
Sedanin tappioon hiipivät hänen ohitsensa. Châlonin armeijan
kärsimykset kohosivat hänestä korkeimmilleen sinä yönä mustassa
kellarissa, jossa kaksi sotilasta kamppaili kuoleman kourissa ja esti
toveriensa unta. Nämä toivottomuuden sotilaat, tämä uhripaikalle
työnnetty lauma oli joka paikassa verellään maksanut toisten synnit. Ja
loassa, kunniatonna se nyt kärsi julminta rangaistusta, jota ei
laisinkaan ollut ansainnut. Se oli liikaa, hän raivostui, hän vaati
oikeutta, hän oli nääntyä, kun ei voinut kostaa kohtalolle.

Päivän sarastaessa oli toinen sotamies kuollut, toinen vielä korisi.

-- Tule, sanoi Jean, mennään ulos, raitis ilma kuitenkin virkistää.

Aamu oli lämmin ja kaunis, jokivartta pitkin he lähestyivät Igesin
kylää. Maurice ei silloin enää jaksanut hillitä itseään. Hän häristi
nyrkkiä, kuin näki avaran, auringon valaiseman taistelutanteren, Illyn
kentän vastapäätä, Saint-Mengesin vasemmalla ja Garennen metsän
oikealla.

-- Ei, ei, en voi, minä en voi tätä enää nähdä! Päätäni huimaa ja
sydämmeni pakahtuu. Vie minut täältä pois, pois paikalla ... paikalla!

Oli taas sunnuntai. Sedanista kuului kelloinsoittoa ja etempänä
soittivat preussiläiset. Mutta sadaskuudes ei ollut saanut mitään
määräystä. Peläten Mauricen yltyvää levottomuutta päätti Jean käyttää
keinoa, jota oli miettinyt jo eilespäivästä asti. Maantiellä,
preussiläisen vartijaston ulkopuolella valmistautui lähtöön viides
rykmentti. Hirveä sekasorto vallitsi riveissä, upseerilla, joka ei
osannut hyvästi ranskaa, oli täysi työ esiinhuutaessa. Jean ja Maurice
ratkasivat kauluksen ja napit nutuistaan, ettei numerosta heitä
älyttäisi, hiipivät joukkoon ja pääsivät sillan yli. Chouteau ja Loubet
olivat keksineet saman keinon, sillä ystävykset näkivät heidän
vilkuilevan takanaan niinkuin murhaajain ainakin.

Hyvä jumala, miten helpolta, miten kepeältä tuntui! Olipa kuin olisivat
kuolleista nousseet. Ilma oli kirkas ja raitis. Se antoi uutta voimaa.
Toivo elähytti heitä uudelleen. Seuratkoon mitä hyvänsä, he eivät enää
pelänneet, naurussa suin he kulkivat ja iloitsivat siitä, että
nälkäleiri kauhuineen oli selän takana.



III.


Sinä aamuna olivat Jean ja Maurice viimeisen kerran kuulleet
ranskalaisen rummun iloista pärinää. He olivat nyt matkalla Saksaan
toisten vankien kanssa, preussiläisiä osastoja etu- ja takajoukkona,
saksalaisia sotilaita, painetit käsissä, vahtina oikealla ja
vasemmalla. Saksalaisen rummun kovaa räminää he kuulivat joka
vahtipaikassa.

Maurice ihastui, kun huomasi käännyttävän vasemmalle -- Sedanin kautta
siis mentäisiin. Ehkäpä hän vielä kerran näkisi Henrietten. Viiden
kilometrin matka erotti Igesin niemen Sedanista. Se oli siksi pitkä,
että Maurice huomasi turhaan iloinneensa vapautuksestaan. Uutta tuskaa
tuottivat nuo vankikurjat, aseettomat sotilaat, joita kiirehtien
hätistettiin eteenpäin kuin pelästynyttä lammaslaumaa. Viikkokauden
nälkää kärsittyään olivat he niin laihtuneet, repaleet, likaiset, että
luuli poliisin teiltä ja kujilta koonneen heidät epäiltävinä
irtolaisina. Torcyn esikaupungissa pysähtyivät ihmiset kaduille ja
porteille, katsoen heitä surullisen synkkinä. Maurice ei rohennut
päätänsä nostaa.

Jean, joka oli käytännöllisempi ja karaistumpi, mietti tuhmuuttaan, kun
ei ollut leipiä ottanut mukaansa. Lähdön hätäkässä eivät he olleet
syöneet ja jalat nyt tuskin enää kantoivat. Sama oli laita toistenkin
vankien, sillä moni tarjosi katsojille rahaa ja pyysi ja rukousti ostaa
jotain syötävää. Muuan sairaannäköinen pitkä roikale heilutti kättään
vartijain ylitse ja epätoivoissaan houkutteli syötävää kultarahalla.
Jean tähysteli tarkasti ja huomasi etäällä puolitusinaa leipiä
muutamassa leipuripuodissa. Ennen muita hän ehätti leipurille viiden
frangin rahan ja tahtoi kaksi leipää. Hänen vieressään kulkeva
preussiläinen tyrkkäsi hänet riviin, vaan Jean vaati rahansa takaisin.
Mutta kapteeni, pieni paljaspäinen julkeanaamainen olento syöksyi
sinne. Hän ojensi pyssyn Jeania kohti ja uhkasi ampua jok'ainoan, joka
uskaltautuisi rivistä poistua. Kaikki jo kyyristyivät ja katsoivat
maahan ja kulkua jatkettiin, kuuliaisen, pelästyneen lammaslauman
tasaista kulkua.

-- Sietäisi tulisen korvapuustin, murisi Maurice vihoissaan. Kumpa
saisi nyrkillään häneltä hampaat kitaan jysäyttää. Siitä lähtien
kiusasi häntä kapteenin korvapuustia kaipaava naama. Marssittiin
Sedaniin, mentiin Maasin sillan yli, raakuudet uudistuivat lakkaamatta.
Muuatta naista, joka yritti syleillä nuorta kersanttia, -- äiti ne
varmaankin oli -- tyrkkäsivät pyssynperällä niin kovasti, että hän
kaatui. Turennen torilla kääntyi väkivaltaisuus asukkaihin, jotka
heittivät ruokaa vangeille. Suurkadulla lankesi muuan heistä, kun oli
ottamaisillaan pulloa, jonka eräs nainen hänelle ojensi, vahtisotilas
potki kunnes toinen pääsi jaloilleen. Sedan, joka kahdeksan päivää oli
nähnyt surkeaa vankienkuletusta, ei ollut tottunut siihen, jokainen
uusi joukkue, jota ruoskalla ajettiin eteenpäin, herätti samaa syvää
sääliä, samaa oikeutettua kiukkua.

Jeankin, joka oli tyyntynyt, ajatteli Henrietteä, ja yhtäkkiä hän
muisti Delaherchen. Hän nykäsi ystäväänsä.

-- Silmääppäs hetkisen perästä, ehkä tulemme heidän kadulleen!

Kun he kääntyivät Maquan kadulle, huomasivat he jo kaukaa monta päätä,
jotka tirkistivät tehtaan suuresta ikkunasta. He tunsivat Delaherchen
ja hänen vaimonsa, jotka kyynäspäisillään olivat ikkunassa; heidän
takanaan näkyi Delaherchen vanha rouva vakavana. Heillä oli leipiä ja
tehtailija viskeli niitä nälistyneille vangeille, jotka ahneina
koettivat saada niitä käsiinsä.

Maurice oli heti huomannut, ettei hänen sisarensa ollut siellä. Jean
oli levoton, kun näki leipäin lentelevän ilmassa, sillä hän pelkäsi,
ettei niistä riitä heille. Hän heilutti kättään ja huusi: antakaa
meille! antakaa meille!

Delahercheläiset näkyi ihastuvan ja hämmästyvän. He viittoivat ja
antoivat merkkejä, osottaen iloaan. Gilberte tahtoi ihan
välttämättömästi itse heittää Jeanille viimeisen leivän ja viskasi sen
niin kömpelösti, että purskahti nauramaan.

Maurice, joka ei voinut pysähtyä, kääntäytyi ja kysäsi levottomasti:
missä Henriette on? Missä?

Delaherche vastasi jotain, vaan jalkain kopinalta ei siitä saanut
selvää. Luultavasti hän arvasi, että Maurice ei kuullut, sillä hän
viittoili ja osotti monasti etelään. Joukkue kääntyi jo Ménilin
kadulle, tehtaan pääty katosi näkyvistä, ei näkynyt enää muuta kuin
nenäliina, jota joku liehutti.

-- Mitä hän sanoi? kysyi Jean.

Maurice katseli levottomasti ympärilleen, vaan turhaan.

-- En tiedä, minä en ymmärtänyt. Olen tulisessa tuskassa, kunnes saan
tietoja.

Kulkua kesti; välinpitämättöminä preussiläiset, voittajat, pakottivat
vankeja joutuisammin liikkumaan. Ménilportista he menivät, Sedan jäi,
ja puolijuoksussa kuin pakenevat riennettiin eteenpäin.

Bazeillesin kautta kulkiessa Jean ja Maurice ajattelivat Weissiä ja
kokivat tuhkakasoista etsiä taloa, jota hän niin urhoollisesti oli
puolustanut. Nälkäleirissä oli heille kerrottu kylän hävityksestä,
tulipaloista ja verilöylystä; mutta niin julmaksi he eivät olleet sitä
kuvailleet. Vielä kahdentoista päivän perästä rauniot savusivat.
Tuskin kymmentä taloa oli jälellä. Lohdutuksekseen he kohtasivat
kärriä, pieniä ja suuria, jotka olivat täynnä baijerilaisten
taistelutantereelta kerättyjä päähineitä ja pyssyjä. Oli noita roistoja
ja murhapolttajia kuitenkin hyvästi surmattu, ja se kevensi mieltä.

Douzy oli määrätty aamiaispaikaksi. Ei ollut helpointa sinne pääsy.
Vangit, jotka eivät olleet saaneet mitään syödäkseen, uupuivat pian. Ne
taas, jotka eilen olivat syöneet kylläkseen, eivät jaksaneet liikkua,
pää oli raskas ja polvet vapisivat. Kun pysähdyttiin niitylle kylän
vasemmalle puolen, heittäytyivät kurjaset maahan eivätkä jaksaneet
syödä. Viiniä ei ollut. Armeliaat naiset, jotka sitä olisivat tuoneet,
ajettiin pois. Muuan säikähdyksissään lankesi ja niukautti jalkansa;
kyyneleitä ja valituksia, -- preussiläiset ottivat pullot ja joivat
viinin suuhunsa. Joka askeleella talonpojat osottivat hellyyttä
vangituille sotamiesraukoille, mutta kenraaleille he olivat tylyjä ja
ynseitä -- kerrottiin. Muutama päivä sitten olivat Dozylaiset
pilkanneet vartijaston kenraaleja, jotka kunniasanansa annettuaan
olivat saaneet mennä Pont-à-Mousoniin. Tiet olivat vaaralliset;
työmiehet, pakenevat sotamiehet, karkulaiset -- kaikki ne viikate
kädessä hyökkäilivät upseereja vastaan ja uhkasivat silpoa heidät
kappaleiksi, raukkamaiset pelkurit, jotka olivat myöneet itsensä, sillä
huhu tiesi jo petoksesta, joka vielä kahdenkymmenen vuoden perästä oli
niillä seuduin niin tuoreessa muistissa, että halveksittiin jokaista,
jolla oli ollut nauha olkapäässä.

Maurice ja Jean söivät puolet leivästä ja särpimeksi ryyppäsivät
kulauksen konjakkia, jota muuan kunnon talonpoika oli pannut heidän
kenttäpulloonsa. Hirmuisen vaikeaa oli liikkeelle lähteminen. Vaikka
matka Mouzoniin, yöpaikkaan, ei ollut kovin pitkä, oli se äärettömän
rasittava. Valittaen nousivat sotamiehet seisomaan, pieninkin lepo oli
kerrassaan jäykistänyt jäsenet. Monen jaloista vuosi verta, ne
riisuivat sukkansa ja kenkänsä ja kulkivat paljain jaloin.

Punatauti raivosi yhä. Jo ensimmäisen kilometrin päässä uupui muuan
sotilas ja jätettiin tiepuoleen -- kaksi jäi vähän etempänä aidan
viereen, josta ne vasta iltamyöhällä eräs vanha vaimo korjasi. He
horjuivat kaikki ja kulkivat keppien varossa, joita preussiläiset --
piloillaan ehkä -- olivat antaneet heidän taittaa metsän rinteestä.
Kerjäläisjoukolta he näyttivät haavoineen ja läähättäen, kuihtuneita
kun olivat. Raa'asti heitä yhä kohdeltiin; ne, jotka toisista
erkanivat, jos kohta luonnollisesta syystä, saivat keppiä kokea.
Jälessä kulkevan plutonan oli käsketty pistää kuoliaiksi jokainen, joka
yritti jääpyä. Kun muuan kersantti kieltäytyi kulkemasta, käski
kapteeni kaksi miestä häntä kainaloista laahaamaan, kunnes kurjanen
suostui astumaan. Pahimpana kiusanhenkenä oli pieni, kaljupää kapteeni,
se joka oli korvapuustia vailla. Hän osasi hyvästi ranskaa ja parjasi
sotamiehiä heidän omalla kielellään niin törkeästi, että se kirveli
kuin ruoskanisku.

-- Voih, ärisi Maurice hurjistuneena, kunpa saisi tuon heittiön
kynsiinsä, niin peittoisi häntä niin, ettei veritilkkaa häneen jäisi!

Hän oli niin vihainen, että hänen voimansa olivat lopussa. Kaikki häntä
kiusasi, preussiläisen rummun räikeä pärinä kiihotti hänen hermojaan
niin, että mieli ulvoa kuin eläin.

Ennen kuin tuo kauhea matka sinä päivänä päättyisi, olisi hän
auttamattomasti kadottanut järkensä. Hirveästi häntä kiusasivat
ihmisten sääliväiset katseet jo pikku kylissäkin. Mitä sitten, kun
tulevat Saksaan ja kaupunkilaiset keräytyvät heidän ympärilleen
pilkkaaman ja ilkkumaan. Hän kuvitteli, mitenkä heidät sullotaan
eläinvaunuihin, miten luonnottoman paljon he matkalla saavat kärsiä ja
minkälaista on iloton elämä linnoituksissa pimeinä, synkkinä, sateisina
talvipäivinä. Ei, ei, parempi kuolla paikalla, parempi maantielläkin
heittää henkensä Ranskassa kuin kuukausmääriä kitua vihollisen
tervapimeissä vankikomeroissa!

-- Kuuleppas, hän kuiskasi Jeanille, joka kulki hänen vieressään, ole
varuillasi kun tulemme metsän rinteeseen -- pujahdamme siinä metsään.
Belgian raja on lähellä -- ainahan saamme käsiin jonkun, joka sinne
opastaa.

Jeankin oli harmissaan toisinaan samaa miettinyt. Hän oli kuitenkin
maltillisempi ja selväjärkisempi.

-- Oletkos hullu? sanoi hän. Ampuvathan ne meidät -- ja siinä olemme
sitten.

Maurice väitti, että saattaisivathan he ampua harhaan ja, toisekseen,
mitähän se sitten teki, jos he kuolisivat.

-- Olkoon menneeksi, virkkoi Jean, jos onnistuisimme. Mutta minne me
sitten joudumme? Entä pukumme? Näethän, että koko seutu on täynnä
preussiläisten vartijastoja. Toiset puvut meillä ennen kaikkea
_täytyisi_ olla. Ei -- hyvä ystävä -- se on uhkarohkeata enkä minä
anna sinun ruveta hulluttelemaan.

Jean tarttui hänen käsivarteensa -- he olivat nojaavinaan toisiinsa --
ja puhui hänelle rauhoittavasti, nuhdellen hellästi.

Joku kuiskasi aivan heidän takanaan. He käänsivät päätään. Chouteau ja
Loubet olivat aivan heidän kintereillään; hekin olivat aamusella
lähteneet Igesin niemeltä, ja heitä olivat ystävykset koko päivän
karttaneet. Chouteau oli luultavastikkin kuullut Mauricen
pakenemistuumat, koska hän heti käytti niitä hyväkseen. Hän suhahti
heille korvaan: kuulkaapas! Lähdetään. Se on mainiota. Moni on jo
ottanut jalat alleen. Ei tästä anneta noitten roistoin meitä koirain
tavalla laahata maahansa. Me neljä -- niin, eiköhän lähdetä yhdessä
huvittelemaan?

Mauricelle se oli tulta tappuroihin. Mutta Jean käännähti ja sanoi
kiusaajalle: jos sinulla on niin kiire, niin ala laputtaa. Mitä sinä
oikeastaan aprikoit?

Hän vähän nolostui, kun korpraali katsoi häntä suoraan silmiin, ja
tunnusti oikean aikeensa: jos meitä on neljä, näet sen, niin ainahan
sitä paremmin ... onnistuisivathan toiset, jos sattuisikkin joku ...
jääpymään.

Kieltäen, mutta päättävästi Jean pudisti päätään. Hän epäili sitä
miestä, hän sanoi, Chouteau oli viekas. Jean pelkäsi hänen kavalia
tuumiaan. Hän sai käyttää kaiken vaikutusvoimansa estääkseen Mauricea
suostumasta, sillä kohta olisi ollut mukava paeta. Kuljettiin juuri
tiheän metsikön ohi, pieni pensaikko sen vain maantiestä erotti.
Muutamalla hyppäyksellä pensasten yli metsään ja -- pelastettu.

Loubet ei ollut suutansa avannut. Hän tuntui vaaniskelevan, hänen
tiihakat, viekkaat silmänsä väijyivät sopivaa hetkeä, sillä hän oli
saanut päähänsä, ettei lähde Saksan linnoihin homehtumaan. Luultavasti
hän luotti nopeuteensa ja viekkauteensa -- ne olivat hänet ennenkin
pelastaneet. Yhtäkkiä hän virkahti: tehkää kuin tahdotte ... minä
menen!

Hän hypähti pensaikkoon ja Chouteau perästä. Kaksi preussiläistä
potalsi jälkeen, vaan kukaan ei tullut lähettäneeksi kuulatuiskua.
Kaikki kävi kuin tuulessa. Tuskin huomasi, mitä tapahtui. Loubet
puikkelehti pensasten välitse, oli jo pääsemäisillään metsään, kömpelö
Chouteau taas joutumaisillaan kiinni. Voimiaan ponnistaen viimemainittu
saavutti toverinsa, pisti jalkansa eteen, Loubet kompastui, ja
sillaikaa kun molemmat preussiläiset tarttuivat häneen, katosi petturi
metsään. Vihdoinkin muistettiin pyssyt, ja muutamia laukauksia pamahti.
Karkuria ajettiin takaa, vaan tuiki turhaan.

Kiinnisaajat pieksivät maassa viruvaa Loubetia. Vihan vimmassa syöksyi
sinne kapteeni ja sanoi siitä kyllä toisille esikuvan valmistavansa.
Päällikön sanat yllyttivät sotamiehiä. Potkauksia ja lyöntiä sateli, ja
kun vankiparka vihdoinkin nostettiin maasta, oli häneltä toinen
käsivarsi poikki ja pää halki. Ennen Mouzoniin tuloa hän jo heitti
henkensä kärrissä, johon muuan hyväsydäminen talonpoika oli hänet
ottanut.

-- Siinä sen näet, kuiskasi Jean Mauricelle.

Molemmat silmäsivät harmissaan tiheää metsää, jossa tuo kurja kavaltaja
riemuitsi vapaudestaan. Samalla he säälien ajattelivat raukkaa, joka
oli hänen uhrikseen joutunut. Mies ei tosin ollut suuriarvoinen, vaan
iloinen veitikka hän oli, selväjärkinen eikä ollenkaan tuhma. Niin
käypi tässä maailmassa -- sukkela vikkelän voittaa.

Maurice ei ottanut siitä oppia, Mouzonissa pälkähti hänen päähänsä taas
pakeneminen. He olivat tulleet sinne niin perin väsyneinä, että
preussiläisten täytyi heitä auttaa niitä harvoja telttoja kuntoon
pannessa, jotka heille käytettäviksi annettiin. Majapaikka,
vesiperäinen niitty, oli lähellä kaupunkia. Surkeinta oli, että
edellisenä päivänä oli toinen vankijoukkue majaillut samassa paikassa,
siinä oli nyt niin siivotonta, se oli oikea lokakasa. Siinä olisi ollut
aivan mahdotonta olla, joll'ei ihan likeltä olisi löydetty suuria
litteitä kiviä pohjaksi. Iltaa ei voinut muuten päivään verratakkaan,
preussiläiset olivat inhimillisempiä, sitten kuin kapteeni oli
poistunut; hän istui luultavasti kapakassa. Aluksi sallivat
vahtisotilaat lasten heitellä hedelmiä, omenoita ja päärynöitä
vangille. Sitten saivat jo kyläläisetkin tulla leiriin, ja kohta oli
siellä ihan vilinään kaikellaisia kaupustelijoita, miehiä ja naisia,
jotka möivät leipää, viiniä, jopa sikarejakin. Kaikki, joilla rahaa
oli, söivät, joivat ja tupakoivat. Hämärissä näytti hälisevä leiri
markkinapaikalta.

Maurice ja Jean puhelivat telttansa takana. Yhtäkkiä äänsi edellinen:
minä en jaksa enää kestää tätä, minä pakenen, hämärissä. Huomenna
olemme kaukana rajalta ... silloin se on jo myöhäistä.

-- Tehdään niin, paetaan jumalan nimessä, kuului viimein Jeanin
vastaus. Hänkään ei enää jaksanut vastustaa pakenemishaluaan. --
Tottapahan päivä neuvon tuopi.

Hän tarkasteli myöjiä. Moni toveri oli hankkinut itselleen mekon ja
housut -- kerrottiin näet hyväntahtoisten kyläläisten keränneen
kasottain vaatteita helpottaaksensa vankien karkaamista. Heti pisti
hänen silmäänsä sievä kuustoista-vuotias tyttö -- kaunissilmäinen,
vaaleatukkainen, jolla oli kädessä kori ja siinä kolme leipää. Hän ei
kaupitellut tavaroitansa niinkuin muut, kuleskeli hitaasti, levottomana
omituisesti hymyillen. Päätään kääntämättä hän tarkasteli tyttöä, he
katsoivat vastakkain kotveroisen. Tyttö lähestyi arasti, ujostellen.

-- Ostatteko leipää?

Jean ei vastannut, viittasi vain kysyvästi. Kun tyttö nyökäytti
päätään, uskalsi hän kuiskata: onko teillä vaatteita?

-- On, leipäin alla.

Ja sitten hän tarjoili tavaroitaan, huusi kovasti: leipää, leipää,
ostakaa leipää!

Mutta kun Maurice yritti pistää kaksikymmen-frangisen hänen käteensä,
livahti hän tiehensä ja jätti korin sinne. He näkivät hänen vielä
kerran kääntyvän, hymyilevän ja kauniilla silmillään heitä hellästi
katsovan.

Kun Jean ja Maurice olivat saaneet korin, eivät he tienneet, mitä
tehdä. He olivat kaukana teltastaan ja niin pyörällä, etteivät sitä
löytäneet. Minne he menisivät vaatteita muuttamaan? Jokainenhan
tarkasteli koria, jota Jean neuvotonna kantoi, ja jokainen tiesi päivän
selvästi, mitä siinä oli. Viimein he päättivät mennä ensimmäiseen
tyhjään telttaan, pistivät sotilaspukunsa leipäin alle koriin ja
työnsivät kiirevilkkaan nutun päälleen; housut jalkaan. Sinne jättivät
korin.

Mutta kovaksi onneksi oli vain yksi lakki. Sen Jean pani väkisin
Mauricen päähän. Itse hän oli avopäin ja kuvitellen vaaraa suuremmaksi
kuin se olikaan hän pelkäsi joutuvansa kiinni. Jonkimmoista päähinettä
etsiessään juolahti hänelle mieleen ostaa hattu vanhalta ukkorähjältä,
joka myöskenteli sikareja.

-- Brysselin sikaria, kolme sousta kappale, kaksi viidellä!

Sedanin taistelun jälkeen tulvaili maahan Belgian tavaroita. Ukko oli
ansainnut jo aikalailla, vaan kärtti kuitenkin väki paljon rasvaisesta
huopahatunkulustaan, kun arvasi, mihin sitä käytettäisiin. Kymmenen
frangia piti siitä Jeanin lievittää, ja sittenkin marmatti ukko aivan
varmasti kylmettyvänsä jäädessään avopäin.

Uusi tuuma pisti Jeanin päähän: hän osti ukon koko sikarivaraston,
kolme-, neljäkymmentä kappaletta. Hattu silmillä huusi hän pitkään
vetäen: Brysselin sikaria, kaksi kolmella sousilla, kaksi kolmella
sousilla!

He olivat pelastetut. Hän viittasi Mauricea edelle. Helposti he
pääsisivät vartijain ohi, sillä Maurice oli älynnyt maassa
sateenvarjon, ottanut sen ja aukaissut, koska vettä tihmoi.

-- Brysselin sikaria, kaksi kolmella sousilla, kaksi kolmella sousilla!

Muutamassa minuutissa oli Jean myönyt koko varastonsa. Naureskellen
tunkeilivat sotamiehet hänen ympärillään, olipahan siinä muuan, joka ei
nylkenyt lähimmäistään! Huokea hinta houkutteli sinne preussiläisiäkin
ja heillekkin hänen täytyi myödä. Hän oli vihdoinkin päässyt
vartijoista ja möi viimeiset sikarinsa lihavalle partasuiselle
kersantille, joka ei osannut ranskaa sanaakaan.

-- Elä hitossa kule niin kiireesti, kuiskasi Jean Mauricelle. Ottavat
vielä kiinni meidät!

Mutta he eivät voineet kulkea hitaasti... Ihan väkisellä heidän täytyi
pysähtyä tienristeykseen, jossa ihmisryhmiä seisoi kapakan edustalla.
Kyläläiset puhelivat aivan levollisesti saksalaisten sotamiesten
kanssa, jotka olivat tarkasti kuuntelevinaan ja sanoivat toivovansa
sadetta yöksi.

Yhtäkkiä he huomasivat lihavan herran heitä tarkastavan -- joka jäsen
vapisi -- mutta kun tuntematon ystävällisesti myhäili, rohkaistuivat he
hiljaa kysäsemään: onkohan Belgiaan vievällä tiellä vartijoita?

-- Vartijoita siellä on; vaan menkää ensin tuon metsän läpi ja
kääntykää sitten vasemmalle kenttäin poikki.

Metsässä jylhäin puitten keskellä, äänettömässä hiljaisuudessa he vasta
käsittivät vapautensa ja syvän mielenliikutuksen valtaamina he
syleilivät toisiaan. Maurice nyyhkytti hermostuneesti, ja kirkkaat
kyynelkarpalot vierivät pitkin Jeanin poskia. Ohi oli kiihottava
jännitys, he olivat ylen onnellisia ajatellessaan, että kohtalo
vihdoinkin heitä armahtaisi. He syleilivät toisiansa innokkaasti, niin
innokkaasti, että siinä täydellisesti ilmeni se veljesrakkaus, jonka
yhteiset kärsimykset olivat herättäneet; -- ja heidän suudelmansa oli
suloisin ja sitovin maailmassa, suloisempi kuin kenenkään naisen, se
oli ikuisen ystävyyden pysyvin merkki, selvin todistus, että kuuluivat
yhteen.

-- Ystävä kulta, sanoi Jean ja äänensä vapisi, hyvä on, että olemme
täällä, vaan emme ole perillä vielä. Meidän pitää saada selvä, missä
olemme.

Maurice ei ollenkaan rajamaita tuntenut, vaan oli kuitenkin varma, että
ei muuta kuin mennä suoraan eteenpäin.

Varovasti he hiipivät metsänrinteeseen. Siellä he muistivat lihavan
herran neuvon ja kääntyivät vasemmalle mennäksensä sänkipellon yli.
Mutta kun he tulivat tielle, jonka molemmilla puolilla kasvoi
poppelimetsää, huomasivat he preussiläisen vartijaston. Vartijan
painetti välkkyi ja muutamat sotilaat, jotka istuivat maassa,
lopettelivat syöntiään ja puhelivat. Kauhistuksissaan he kääntyivät
metsään. Olivatkohan ne nähneet heidät? He olivat kuulevinaan ääniä ja
askeleita, melkein kokonaisen tunnin he harhailivat risukossa ja
tulivat aina samaan paikkaan, eivät tienneet enää ilmansuuntiakaan;
välistä juoksivat kuin haavoitetut eläimet, välistä seisoivat ihan
kivettyneinä ja tuskan hiki valui ruumista pitkin -- tammen olivat
luulleet preussiläiseksi. Viimein he joutuivat samalle tielle,
ainoastaan kymmenen askelen päähän preussiläisestä vartijasta, aivan
lähelle sotamiehiä, jotka ratki rauhassa lämmitteleytyivät nuotiolla.

-- Kova onni kuitenkin! murahti Maurice. Metsä on lumottu.

Vihollinen hörösteli. Oksat risahtelivat, kiviä vierähti.

-- Kuka siellä? huusi vartija. Vastaamatta pinttivät Jean ja Maurice
pakoon. Sotamiehet tempasivat pyssynsä -- ja luotia sateli metsään.

-- Tuhat tulimaista! kirosi Jean hammasta purren ja oli vähällä
kirkaista tuskasta.

Luoti oli sattunut vasempaan pohkeeseen, ja hän vaipui puuta vasten.

-- Sattuiko luoti? kysyi Maurice huolestuneena.

-- Jalkaan sattui... Tässä sitä nyt ollaan.

Hengästyksissään he kuuntelivat, kuuluiko takaa-ajajia.

Ampuminen oli tauonnut, -- kuolon hiljaisuus kaikkialla. Preussiläisiä
ei näyttänyt haluttavan juoksenteleminen.

Jean valitti, kuin yritti kohottautua. Maurice tuki häntä.

-- Etkö voi astua?

-- Astua? Elä sitä kysykkään!

Jean oli aina niin tyyni, mutta nyt hän ihan vimmastui. Hän puristi
kätensä nyrkkiin, hän olisi tahtonut tapella.

-- Tuhat tulimaista! Ammuttaa koipeensa, silloin kuin jalkoja paraiten
tarvitaan! Minusta ei ole enää muualle kuin leppälautalle ja
myötävirtaan. Pelasta nokkasi sinä, yksin.

Maurice hymyili.

-- Elä nyt hupsi.

Hän kohotti Jeania kädestä; heidänhän pitäisi rientää.

Suurella vaivalla he kulkivat muutaman askeleen, pysähtyivät sitten
taas levotonna, sillä metsän rinteessä näkyi pieni talo. Veräjä oli
sepposelällään, talo pilkkosen pimeä ja näytti autiolta. Viimein he
uskaltautuivat pihalle ja hämmästyksekseen löysivät sieltä satuloidun
hevosen. Minkätähden se siellä oli, sitä he eivät saaneet selväksi.
Kenties omistaja tulee pian taikka lienee hän tuolla pensaan takana
kuoliaaksi ammuttuna. He eivät siitä koskaan tietoa saaneet.

Mutta Mauricelle juolahti jotain mieleen; se oikein elähytti häntä.

-- Kuuleppas! Raja ei ole kaukana, ja täytyyhän meillä kuitenkin olla
opas. Mitähän jos menisimmekin Rémillyyn Fouchard enon luo? Minä tunnen
pienimmätkin polut, niin että ummessa silminkin sinne osaan. Se oli
sukkela tuuma. Minä nostan sinut hevosen selkään, ja Fouchard eno
meistä kyllä huolen pitää.

Ensiksi hän tarkasti Jeanin jalkaa. Siinä oli kaksi reikää. Luoti oli
kaiketi toisesta tullut pois muserrettuaan sääriluun. Verta ei enää
paljon vuotanut. Pohkeen ympärille hän sitoi nenäliinan hyvin lujaan.

-- Pelasta henkesi yksin! Jean sanoi toistamiseen.

-- Ole hiljaa, eläkä hupsi!

Kun Jean oli hyvästi satulassa, tarttui Maurice ohjaksiin, ja niin
lähdettiin. Kello oli yhdentoista paikoissa. Maurice arveli kolmessa
tunnissa ennättävänsä perille vaikka astutellen kulkisi. Mutta mitenkä
he pääsevät Maasin yli? Hän oli aivan toivoton. Mouzonin siltaa
varmasti vartioitiin. Viimein hän muisti Villersin lautan ja toivoen,
että sallimus heitä vihdoinkin auttaisi, lähti hän umpimähkään joen
oikeaa rantaa niittyin ja peltoin poikki mainittua kylää kohti.

Alussa meni kaikki hyvin. Noin neljännestunti täytyi heidän kuitenkin
muutaman ratsuväki-vartijaston tautta piilotella erään muurin suojassa.
Rupesi satamaan ja Mauricen oli hyvin vaikea pysytellä liejuisella
tiellä hevosen rinnalla, joka onneksi oli säveä ja tottelevainen.
Villersissä onnistui mainiosti: lautturi oli juuri tuonut baijerilaisen
upseerin ja saattoi heidät paikalla toiselle rannalle. Vasta kylän
läheisyydessä vastukset alkoivat, siellä he olivat aivan
joutumaisillaan vartiomiesten käsiin, joita oli asetettu pitkin
Rémillyn tietä. Heidän täytyi uudelleen palata kentälle ja kulkea
siellä ristiin rastiin. Usein he saivat pitkiä matkoja kierrellä taikka
pujotella pensasten ja risukkojen läpi.

Jeanissa oli kuume. Melkein tiedotonna hän vaipui hevosen kaulaa vasten
ja tarrautui molemmin käsin sen harjaan. Maurice heitti ohjakset
käsivarrelleen ja piteli Jeania kiinni jalasta, ettei hän putoisi.
Kaksi tuntia melkein kesti harhaileminen; hevonen kompasteli
lakkaamatta ja oli monasti pudottaa kannettavansa. Surkea oli nähdä,
miten hevonen horjuvin jaloin ja lian vallassa, koki pyrkiä eteenpäin,
mies sen selässä tiedotonna, ja toinen puolikuolleena kulki vieressä,
-- ainoastaan järkähtämätön ystävyys piti häntä vielä pystyssä. Aamu
sarasti, ja viidettä käydessä he vihdoinkin pääsivät Rémillyyn.

Pihalla asuinrakennuksen edessä, joka komeana ylvästeli Haracourtsalmen
rannalla, asetteli Fouchard kärriin kahta edellisenä iltana
teurastettua lammasta. Kun hän näki sisarensa pojan niin kurjassa
tilassa, suuttui hän, ja Mauricen selitykset hän kärsimättömästi
katkaisi. Vai niin! Vai pitäisi minun sinun ja sinun ystäväsi takia --
syyttä pakotta -- joutua tekemisiin preussiläisten kanssa? Jumal'auta!
silloin voisin yhtä hyvin paikalla mennä hirteen.

Hän ei kuitenkaan rohennut kieltää Mauricea ja Prosperia nostamasta
Jeania keittiön suurelle pöydälle. Jean oli yhä tunnotonna. Silvine
juoksutti oman tyynynsä sairaan pään alle. Mutta ukko yhä vain marmatti
-- pahahan sillä oli siinä olla -- ja miksikä he eivät jo suoraa päätä
vieneet häntä sairashuoneeseen, jollainen onneksi kyllä oli Rémillyssä,
vanhassa koulutalossa, kirkon luona, entisessä luostarissa -- suuri
tilava huone.

-- Sairashuoneeseen! toisti Maurice. Jottako preussiläiset
lähettäisivät hänet terveeksi tultua Saksaan! Kaikki sairaathan ovat
heidän. Mitä hullutuksia, eno? Minä en ole sitä varten häntä tänne
tuonut, että antaisin hänet saksalaisille.

Ukko yritti jo näyttää, mistä viisi hirttä on poikki, mutta silloin
tuli mainituksi Henrietten nimi.

-- Mitä? Henriette? kysyi Maurice.

Ja nyt hän vihdoinkin sai kuulla, että hänen sisarensa oli tullut
Rémillyyn jo toissapäivänä. Sedanissa, jossa hän oli niin onnellisena
elänyt, ei hän miehensä kuoltua enää jaksanut olla. Hän oli tavannut
Raucourtin lääkärin, Dalichampin, jonka entuudesta tunsi, ja tohtori
oli häntä kehottanut kokonaan antautumaan sairaanhoitajaksi. Se oli nyt
enää ainoa toimi, joka hänen suruaan vähänkään lievitti, niin oli hän
sanonut. Hän asui maksusta pienessä huoneessa Fouchardin luona, ja
vanhus katsoi häntä suopein silmin, koska hänestä hyötyi. Ukko olikin
aina tyytyväinen, kun mistä vähänkään ansaitsi.

-- Vai on sisareni täällä! sanoi Maurice. Sitä se Delaherche selvitti,
vaikka minä en käsittänyt. No, koska Henriette kerran on täällä, niin
on luonnollista, että mekin jäämme.

Niin väsyksissä kuin olikin, meni Maurice paikalla hakemaan Henrietteä
sairashuoneesta, jossa hän oli ollut yötä. Mutta eno-ukko yhä vain
marisi ja päivitteli, kun ei päässyt lampaanlihaa kaupalle, ennen kuin
oli selvittäytynyt tuosta sotilaasta -- paholaisesta.

Mauricen ja Henrietten palatessa oli Fouchard tutkimassa hevosta
tallissa, jonne Prosper oli sen vienyt. Se oli hyvin uuvuksissa, mutta
muuten vahvarakenteinen, ja ukko näytti siitä pitävän. Hymyillen
nuorukainen lupasi sen hänelle. Henriette vei Fouchardin vähän syrjemmä
ja selitti, ettei Jean suinkaan tahdo mitään ilmaiseksi, ja että hän
itse, Henriette, hoitaisi Jeania pienessä kammarissa tallin takana,
josta preussiläiset eivät parhaalla tahdollakaan häntä löydä. Tehköön
sitten Henriette niinkuin tahtoo, vaikka hänellä puolestaan oli syytä
epäillä, tokko se häntä ollenkaan hyödyttää -- ja hän lähti lihoineen.

Yks kaks saivat Henriette, Silvine ja Prosper huoneen kuntoon ja Jean
kannettiin tilalle. Hän soperti muutamia sanoja, avasi silmänsä, vaan
ei tuntenut ketään.

Maurice tunsi voimansa loppuvan, kun jännittävin hetki oli ohi ja Jean
näytti elonmerkkiä. Hän oli juuri juonut lasillisen viiniä ja söi
lihapalasta, kun Dalichanp ajoi pihalle ollen sairashuoneeseen menossa.
Kooten viimeiset voimansa seurasi Maurice sisartaan ja lääkäriä sairaan
ystävänsä luo, saadaksensa varmasti tietää, miten käy.

Lääkäri oli pieni, tanakka mies, suuripäinen, tukka ja parta
harmahtava, silmät vilkkaat, suunseutu hyvänsävyinen, kasvoissa ilmeni
lujaluonteisuus. Hän oli ruskea kuin uusi vastatervattu vene, sillä hän
oli myötäänsä ulkona ja liikkeessä, valmiina auttamaan lähimmäisiään.
Kunnon mies kerrassaan, vaikkei mikään erikoinen lääkärikseen, mutta
monta hän oli auttanut pitkänä vaikutus-aikanaan.

Tutkittuansa tunnotonta Jeania mutisi hän: pahoin pelkään, että jalka
on leikattava.

Se oli surullinen uutinen.

Kuitenkin hän kohta lisäsi: ehkä sitä ei kuitenkaan tarvitse tehdä,
mutta häntä on tuiki huolellisesti hoidettava, ja sittenkin se vie
aikaa. Nyt on hällä sielu ja ruumis niin uupunut, että emme voi muuta
kuin antaa hänen maata rauhassa. Katsotaan huomiseen.

Hän sitoi haavan ja kääntyi sitten Mauriceen, jonka hän lapsesta oli
tuntenut.

-- Ja teille, hyvä ystävä, on parasta mennä maata.

Maurice tuijotti eteensä, hän ei kuullut lääkärin sanoja. Hän oli
ylenmäärin väsynyt. Hän ei sietänyt mitään, entinen kuumeen tapainen
kiihotus uudistui -- kaikki surut, kaikki kärsimykset aivan sodan
alusta risteilivät hänen mielessään. Ystävä tuossa kuolemaisillaan --
hän itse aseetonna, alastonna, mihinkään kykenemättömänä -- siihenkö
oli uhraavaisuus vienyt? Kurjuus lopputuloksena -- hurja halu heräsi
hänessä -- hän tahtoi kukistaa kohtalon.

-- Ei, ei, kaikki ei siltä ole lopussa, hän huudahti viimein -- ei!
Pois täältä! Viikkokausia, kuukausmääriä Jean saa virua vuoteessa. Minä
en voi jäädä tänne -- minä lähden täältä paikalla, heti paikalla.
Niinhän, tohtori, niinhän? Autattehan minua, että pääsen täältä
Pariisiin?

Pelästyneenä Henriette häntä syleili.

-- Mitä sinä puhut? Niin heikkona ja niin paljon kärsittyäsi! Ei ikinä!
Minä en päästä sinua luotani. Sinä olet osasi suorittanut. Ja
jättäisitkö, hylkäisitkö, minut, joka olen ypö yksin maailmassa?
Sinähän olet ainoani.

He itkivät kumpikin ja suutelivat toisiaan kiihkeästi: hehän olivat
kaksoset, he rakastivat toisiansa syvemmin, hellemmin kuin sisar ja
veli tavallisesti.

Maurice tuli joka hetki yhä levottomammaksi.

-- Minun _täytyy_ lähteä. Minua odotetaan, minä kuolisin tuskaan,
jos en pääsisi täältä. Sinä et voi aavistaakkaan, mitenkä sisuksissani
kuohuu, kun vain ajattelenkaan lepoa ja rauhaa. Tähän se ei saa loppua,
sanon minä, meidän _täytyy_ kostaa. -- Kelle? mitä? -- Sitä en
tiedä. Se vain on varmaa, että kaikki kärsimykset ovat kostettavat --
muuten on mahdotonta elää.

Dalichamp oli tarkasti seurannut Mauricea. hän viittasi Henrietteä
vaikenemaan kunhan Maurice saa nukkua, niin hän varmasti rauhoittuu. Ja
hän nukkui koko päivän, nukkui seuraavan yön, nukkui henkihieverinä
parikymmentä tuntia. Kun hän heräsi, oli hänen päätöksensä
järkähtämätön. Kuumetta hänessä ei enää ollut. Mutta hän oli
alakuloinen ja levoton, sillä lepo oli niin houkutteleva.

Kyynelsilmin täytyi Henrietten suostua hänen lähtöönsä. Lääkäri
puolestaan lupasi helpottaa Mauricen pakoa. Raucourtin sairashuoneessa
oli muuan sairaanhoitaja kuollut, Maurice pukeutui vainajan pukuun,
käsivarteen kiinnitettäisiin punainen risti ja hän menisi Belgian
kautta Pariisiin, sillä se tie oli vielä vartioimatta.

Sinä päivänä ei Maurice talosta hievahtanut, odotti uskollisesti
iltapimeää. Hän tuskin muuten suutaankaan avasi, kun pyytääkseen
Prosperia mukaansa.

-- Eikö enää mielenne tee preussiläisiä pehmittämään?

Prosper, entinen afrikkalainen jääkäri, joka siinä aamiaisekseen leipää
ja juustoa pisteli, vastasi veistään heilutellen: ei -- totta vie -- se
maksa vaivaa. Olen tarpeekseni siitä saanut. Ja mitä hyötyä siitä
ratsuväestä sitten on? Tykkien syötiksi se kelpaa, ei muuksi. Ja se
minua monta kertaa kiukustutti, kun ei meistä sen suurempaa hyötyä
ollut.

Hän vaikeni, mutta jatkoi sitten kuitenkin, luultavasti sotilashaluaan
kukistaakseen: ja paljonpa tuota toisekseen on nyt työtäkin. Tässä on
heti kynnöt ja kylvämiset. Hyvähän se on taistellakin, vaan mitenkähän
kävisi jollei maata muokattaisi? Näettehän itse, etten pääse töiltä.
Eipä siltä, että isäntä tässä on juuri mieleinen -- tokko nähnen
jälkeäkään palkastani -- vaan eläimet alkavat jo minuun perehtyä. Ja
kun tänä aamuna etäältä näin tuon kirotun Sedanin, tuntui oikein
hyvältä olla yksin ja astella auran perässä. --

Hämärissä tuli Dalichamp ajokaluineen. Hän tahtoi itse saattaa Mauricen
rajalle. Fouchard, joka oli mielissään, kun pääsi edes yhdestä, kävi
aina maantiellä asti katsomassa oliko vahtia näkyvissä. Silvine
sillaikaa viimeisteli Mauricen pukua.

Ennen lähtöään lääkäri taas tutki Jeanin jalkaa, vaan ei vieläkään
voinut päättää, oliko se leikattava vai ei. Sairas makasi yhä
horroksissa, ei tuntenut ketään eikä puhunut. Maurice arveli lähteä
jättämättä hänelle jäähyväisiä, mutta kun hän kumartui suudellakseen
häntä poskelle, avasi Jean silmänsä, ja hänen huulensa liikkuivat.

-- Lähdetkö sinä? hän kysyi hiljaa.

Kaikki hämmästyivät. Jean jatkoi: minä kuulin, mitä te puhelitte,
vaikken saattanut hievahtaakaan. Ota rahat. Ne ovat housun taskussa.

Rykmentin kassan rahoista, joita jakamassa hekin olivat osallisina
olleet, oli heillä jälellä parinsadan frangin paikoille.

-- Rahat! huudahti Maurice. Paremminhan ne sinä tarvitset kuin minä,
jolla on vielä molemmat jalat kunnossa. Kahdellasadalla frangilla
pääsen hyvästi Pariisiin ja -- ilmaiseksihan minulta siellä henki
nitistetään. Jää hyvästi, rakas ystävä! Kiitos kaikista monista
avuistasi! Jollet sinä olisi kanssani ollut, olisin jo aikoja sitten
ollut maan mustissa mullissa.

Jean keskeytti hänet: Sinä et ole minulle velkaa. Preussiläisten käsiin
olisin joutunut silloin siellä, jos et sinä olisi minua temmannut pois.
Ja eilen viimeksi sinä minut heidän kynsistään pelastit. Sinä olet
kahdesti maksanut. Nyt olisi minun vuoroni uhrata henkeni. Voi, miten
olen levoton, kun et ole luonani sinä.

Hänen äänensä värähteli ja silmät kyyneltyivät.

-- Jää hyvästi, rakas ystävä!

He suutelivat toisiaan ja siinä niin kuin eilesessäkin suudelmassa,
metsässä siellä, ilmeni syvä rakkaus, jonka yhteiset vaarat, yhteiset
vastukset olivat herättäneet, ja joka oli heidät yhdistänyt lujemmin
kuin tavallinen vuosikausia kestävä ystävyys. Unettomat yöt, päivät,
jolloin eivät suupalaa saaneet maistaa, lakkaamatta uhkaava kuolema --
kaikki suli hellyyteen. Kun kaksi sydäntä on niin kokonaan sulautunut,
niin ne eivät koskaan voi erota. Suudelma metsässä oli täynnä toivoa,
-- nyt eronhetken tuskallista kaihoa. Tokko he koskaan enää näkisivät
toisiaan? Ja milloin? Surunko, ilonko hetkenä?

Dalichamp istui jo kieseissään ja huusi Mauricea. Rajusti syleili hän
Henrietteä, joka kyyneleitä niellen kalmankalpeana häntä katseli.

-- Veljeni minä sinun huostaasi jätän -- hoida häntä hyvästi! Rakasta
häntä niinkuin minäkin olen häntä rakastanut.



IV.


Suuri huone, seinät valkaistut -- ennen oli sitä käytetty
hedelmäsäiliönä; vieläkin siellä tuntui omenain ja päärynäin haju.
Rautasänky, maalaamaton pöytä ja kaksi tuolia, sitä paitsi vanha
puukaappi, kaikki maailmankokoisia -- siinä huoneen kalusto. Siellä oli
niin rauhallista ja hiljaista; silloin tällöin kuului viereisestä
tallista kumeata ääntä, hiljaista kaviolla kuoputtamista ja ynymistä
navetasta. Päivä paistoi kirkkaasti etelään päin olevasta ikkunasta,
josta näki pienen kummun ja kaistaleen peltoa. Ei yksikään ihminen edes
aavistanut, että siellä oli huone ja huoneessa pakolainen.

Henriette järjesti ja määräsi kaikki. Epäluuloja poistaakseen ei hän
sallinut muiden kuin lääkärin käydä Jeanin huoneessa. Kutsumatta ei
Silvinekään saanut sinne mennä. Aikaiseen aamusella Henriette ja
Silvine siivosivat huoneen, joka päivän aikaan oli kuin teljetty. Jos
sairas öisin jotain tarvitsi, koputti hän seinään, sillä Henriette
nukkui viereisessä huoneessa. Viikkomääriä oli Jean elänyt alituisessa
hurakassa, yhtäkkiä oli hänet ikäänkuin temmattu maailmasta eikä hän
nähnyt muita kuin hiljaisen, nuoren naisen, joka kuulumattomin askelin
huoneessa liikkui häntä vaaliessaan. Henriette oli nyt aivan sen
näköinen, jollaisena Jean ensin oli nähnyt hänet Sedanissa! hento
vartalo, kasvonpiirteet hienot, suurenlainen suu, tukka kaunis ja
vaalea kuin tuleentunut ohrantähkä, silmänluonteessa sama sanomaton
hyväntahtoisuus.

Kuume oli ensi päivinä niin kova, että Henriette tuskin hetkeksikään
saattoi vuoteen vierestä poistua. Dalichamp tuli joka aamu Jeania
katsomaan, hakien muka Henrietteä sairashuoneesen. Luoti oli poissa,
vaan se oli musertanut sääriluun. Lääkäri ihmetteli, kun haava ei
ottanut parantuakseen, hän pelkäsi, että hänen kenties pitäisi sahata
jalka luusirun tautta, jota koettimella ei saanut pois. Jeanillekin hän
oli siitä puhunut -- mutta ei, ei! ennemmin kuolla paikalla kuin elää
loppuikänsä raajarikkona. Vielä jonkun aikaa aikoi lääkäri katsastaa
haavaa, pani siihen kummiputken märänvuodon takia, kasteli liinannukkaa
öljypuun öljyssä ja karbolivedessä ja sitoi sillä haavan. Hän ilmoitti
kuitenkin että paraneminen käypi hitaasti, jollei erityisiin toimiin
ryhdytä. Toisella viikolla kuume sentään väheni ja sairas oli muutenkin
parempi, mutta hänen täytyi olla aivan liikahtamatta vuoteessaan.

Jean ja Henriette perehtyivät toisiinsa pian. Tuntuipa kuin he aina
olisivat olleet ja tulisivat olemaan yhdessä. Kaikki lomahetkensä
vietti Henriette Jeanin luona, syötti ja juotti häntä säännöllisesti,
auttoi ja hoiti, miten paraiten taisi. Joskus he puhelivat, vaan
useimmiten, varsinkin ensi päivinä, olivat ääneti. Ikävä heillä ei
ollut milloinkaan; he kaipasivat hiljaista elämää, tarvitsivat lepoa ja
rauhaa kumpikin, niin hyvin sairas Jean muserrettuine jalkoineen kuin
surupukuinen Henriette, jonka suru ei vielä ollut hälvennyt.

Ensi alussa Jeania vähän ujostutti, Henriettehän oli niin paljon
etevämpi häntä, joka oli vain talonpoika ja sotamies ja tuskin osasi
lukea ja kirjoittaa. Mutta hän rauhoittui, kun näki Henrietten
kohtelevan häntä vertaisenaan; hän rohkeni keskustella ja oli niinkuin
ennenkin älykäs ja teräväjärkinen. Ihmeekseen hän älysi, ettei ollut
niinkään pöllömäinen. Olikohan se seurauksena tuosta inhottavasta
elämästä, jota hän kaksi kuukautta oli viettänyt? Olivatkohan kaikki
ruumiin ja sielun kärsimykset olleet hänen edukseen? Mutta enimmän hän
kuitenkin hämmästyi kun huomasi, ettei Henriette juuri ollut häntä
oppineempi. Äitinsä oli kuollut aikaiseen, hänen täytyi hoitaa taloutta
eikä hänellä ollut aikaa lukea ja tutkia, kuin oli huolta pidettävä
isoisästä, isästä ja veljestä eli "kolmesta herrastaan" niinkuin hän
tavallisesti heitä nimitti. Sisältäluku, kirjoitus, oikeinkirjoitus ja
luvunlasku -- siinäpä ne hänen tietonsa melkein olivatkin.

Pieni ja vaatimaton hän oli, elämän tavalliset, jokapäiväiset toimet
häntä miellyttivät. Mutta hänen hyväntahtoisuutensa, auliutensa, hänen
tahdonlujuutensa -- ne ne vaikuttivat Jeaniin.

Mauricesta he usein puhuivat. Mauricen tähden Henriette Jeania niin
uskollisesti hoiti. Mitä enemmän hän oppi tuntemaan tuota
teeskentelemätöntä, vakavaa nuorukaista, sitä kiitollisempi hän oli
saadessaan hoitaa häntä, Mauricen ystävää ja veljeä, ja kiitollisuus
muuttui ystävyydeksi. Ja Jean -- niin, hänen kiitollisuudellaan ei
rajoja ollut, hän olisi tahtonut suudella Henrietten kättä, joka kerran
kun se hänelle liemikupin ojensi. Päivä päivältä heidän ystävyytensä
kasvoi, sama yksinäisyys, samat surut heitä yhdistivät. Ja kun he
olivat muistelleet menneitä aikoja ja Henriette kysellyt heidän
hirveistä kärsimyksistään Reimsin ja Sedanin välillä, uudistuivat aina
samat kysymykset: mitähän Maurice nyt teki? Miksikä hän ei
kirjoittanut? Olikohan Pariisista mahdotonta lähettää mitään tietoja?
Yhden ainoan kirjeen he olivat saaneet -- sen oli hän kirjoittanut
Rouenissa neljäntenä päivänä lähtönsä jälkeen -- ja aivan lyhyesti
mainitsi siinä tulleensa äskettäin kaupunkiin pitkiä matkoja
kierrettyään ja aikovansa Pariisiin. Viikkokauteen eivät he olleet
hänestä mitään kuulleet.

Aamuisin kun Dalichamp oli haavan puhdistanut ja sitonut, jäi hän
hetkiseksi sinne puhelemaan. Toisinaan hän tuli iltasellakin ja viipyi
silloin kauvemmin, kertoen uusista mullistuksista, jotka horjuttivat
Ranskaa perustuksia myöden. Hän oli ainoa, joka heille toi tietoja
maailman menosta.

Lääkäri oli harras isänmaan ystävä, johon kipeästi koski jokainen
kärsitty tappio. Hän ei puhunutkaan muusta kuin preussiläisistä, jotka
Sedanin taistelun jälkeen olivat levinneet yli koko Ranskan kuin
aaltoileva meri. Joka päivä tuli uusia surusanomia. Allapäin hän sängyn
vieressä istua nuukotti ja väristen kertoi, miten olot päivä päivältä
pahenivat. Usein oli hänellä taskut täynnä belgialaisia sanomalehtiä,
jotka jätti heille luettavaksi. Viikkojen kuluttua vasta kajahti
sairaan huoneeseen tieto onnettomuuksista, ja yhteinen suru, yhteinen
huoli yhdisti hoitajan ja sairaan aina lähemmäksi.

Sellaisesta vanhasta sanomalehdestä Henriette kerran luki Jeanille
Metzin suuresta taistelusta, jota oli kestänyt kolme päivää. Uutinen
oli viiden viikon vanha, mutta hän ei ollut kuullut siitä ja kuunteli
sentähden raskaalla mielellä. Huoneessa oli niin hiljaista, Henriette
luki hieman laulavalla äänellä niinkuin koulutyttö, lausuen tarkasti
joka tavuun -- Jean näki koko surullisen tapahtuman selvästi silmäinsä
edessä. Fröschwillerin ja Spichernin taistelujen jälkeen, jolloin
ensimmäinen osasto vei viidennen mukanaan turmioon, olivat toiset
Metzin ja Bitschin välille asetetut joukot epäröidessään joutuneet
viimein samaan tappion mylläkkään ja kokoutuneet leirin yläpuolelle
Moselin oikealle rannalle. Siten oli kallista aikaa hukattu, sen sijaan
että olisi kiirehditty peräytymään Pariisiin ja vältetty monta
surkeutta! Keisari oli jättänyt päällikkyyden marsalkka Bazainelle,
jolta nyt voittoja toivottiin. Silloin 14 päivänä syttyi Bornyn
tappelu. Samana hetkenä, jolloin sotajoukko oli päättänyt mennä
vasemmalle rannalle, hyökkäsi vihollinen; ranskalaisten oli
taisteltava kahta saksalaista sotajoukkoa vastaan, Steinmetzin, joka
järkähtämättömänä seisoi ihan uhatun varustuksen edessä, ja Fredrik
Kaarlen, joka ylempänä oli mennyt joen yli ja marssi nyt joen vasenta
rantaa sulkemaan Bazainelta tietä Ranskaan. Kolmen aikaan iltapäivällä
taistelu alkoi. Ranskalaiset pysyivät asemassaan, mutta voitosta ei
hyötyä ollut, sillä sotajoukon täytyi toimetonna pysyä Moselin
molemmilla rannoilla, sillä välin kuin toinen saksalaisten armeijoista
ympäröi heidät.

16:na taisteltiin Rézonvillessä. Kaikki osastot olivat nyt vihdoinkin
vasemmalla rannalla, kolmas ja neljäs olivat vain myöhästyneet, sillä
Etainin ja Mars-la-Toursin teitten risteyksessä oli hirmuinen tungos,
sitten kun preussiläisten ratsu- ja tykkiväki, uhkarohkeasti rynnäten,
oli jo aamusella sulkenut tiet.

Taistelu oli vitkallista ja määrätöntä. Kello kahteen mennessä oli
Bazaine hyvästi voittanut kourallisen sotilaita, jotka hänen tiellään
olivat: -- mutta hän kärsi tappion ja syynä siihen oli hänen
selittämätön pelkonsa, että tie Metziin häneltä katkaistaisiin. Tuima
tappelu levisi yli laaksoin ja kukkulain. Rintamaa ja sivua kohti
hyökkäsi vihollinen, ranskalaiset eivät rynnänneet eteenpäin ja
antoivat sillaikaa preussiläisille tilaisuutta koota voimansa, siten
edistäen vihollisen suunnitelmaa, jonka tarkoituksena oli pakottaa
heidät vetäytymään toiselle puolelle jokea.

18 päivänä vihdoin oli viimeinen Saint-Privatin taistelu, jossa
hyökkäysrintama oli kolmetoista kilometriä pitkä. 200,000 saksalaista
ja 700 kanuunaa hyökkäsi 120,000 ranskalaista ja ainoastaan 500
kanuunaa vastaan. Saksalaiset ryntäsivät Ranskasta, ranskalaiset
Saksasta päin; näytti siltä kuin preussiläiset sinkahuttaisivat
ranskalaiset pois heidän omasta maastaan. Kello kahdesta asti riehui
mitä hurjin tappelu, preussiläinen kaarti ajettiin pakoon ja
hajoitettiin. Bazaine oli kauvan voittopuolella, sillä vasen kylki oli
vastustamaton, mutta illempana täytyi heikomman oikean sivun hirveän
verilöylyn perästä jättää Saint-Privat, ja se vei mukanaan koko
sotajoukon. Se oli voitettu, sen täytyi peräytyä Metzin muurien
turviin, jossa se nyt oli kuin rautavyön ympäröimänä. Jean keskeytti
Henrietteä lakkaamatta: niin, niin! ja me kun odotimme Bazainea aina
Reimsistä lähdöstä asti!

Sitten luki Henriette marsalkan kirjelmän 19 päivältä, jossa hän puhuu
peräytymisen jatkamisesta, saman kirjelmän, josta oli seurannut
Châlonin armeijan eteenpäin marssiminen. Sitten, mutta vasta 27:nä, kun
oli saanut tiedon apujoukon tulosta, oli hän kyllä ponnistellut, mutta
niin laimeasti vieläkin, että Metzin joukko syyskuun ensimäisenä
päivänä -- samana, jolloin Châlonin armeija peräti voitettiin Sedanissa
-- voimattomana peräytyi ... ja Ranska sen menetti. Marsalkasta, joka
siihen asti oli ollut keskinkertainen päällikkö -- ja joka teitten
vapaina ollessa ei ollut pyrkinyt eteenpäin, tulisi voimakkaimpain
sotajoukkoin ympäröimänä ja valtiollisten mietteittensä valtaamana
salaliittolainen ja petturi.

Mutta niissä sanomalehdissä, joita Dalichampilla oli mukanaan, oli
Bazaine yhä suuri mies ja urhoollinen soturi, jolta Ranska pelastustaan
toivoi. Jean luetutti Henriettellä kahteen kertaan saman asian,
saadaksensa oikein selville, kuinka kolmas saksalainen armeija Preussin
kruununprinssin johtamana oli voinut heitä ajaa takaa sillaikaa kun
ensimmäinen ja toinen Metziä piirittivät, molemmat yhtä suuret ja
tarpeeksi heillä kanuunia, että hyvin olisivat voineet erottaa
neljännen armeijan, jota Saksenin kruununprinssi johti. Kun Jean
sairasvuoteellaan vihdoin oli saanut kaikki selväksi, koetti hän toivoa
parasta.

-- Vai niin! Siksikö niin kävi, ettemme me olleet kylliksi voimakkaat.
Mutta tässähän ovat numerot, Bazainella oli 150,000 miestä, 300,000
kivääriä ja enemmän kuin 500 kanuunaa; hän aikoo varmaankin tehdä
heille aika kepposen.

Henriette nyökäytti päätään ja oli olevinaan samaa mieltä, ettei Jeania
pahoittaisi. Hän ei voinut tarkoin seurata sotajoukkoin kulkua, mutta
hänestä tuntui, että onnettomuutta ei käynyt välttäminen. Hänen äänensä
oli sointuisa ja tyyni kuten tavallisesti, hän olisi tuntikausia voinut
lukea vain häntä huvittaakseen. Mutta toisinaan kun hän luki
verilöylyistä, ääni petti ja kyyneleitä kohosi silmiin. Hän muisti
miehensä, joka oli ammuttu ja jota baijerilainen upseeri oli muuria
vasten potkinut.

-- Jos se teihin niin koskee, sanoi Jean hämmästyneenä, niin elkää
lukeko niistä.

Henriette tointui paikalla ja sanoi hiljaisesti ja ystävällisesti: ei,
ei. Suokaa anteeksi; minä vakuutan, että se minuakin huvittaa.

Muutamana iltana lokakuun alussa kun ulkona oikein myrskysi, hän palasi
sairashuoneesta ja sanoi liikutettuna: kirje Mauricelta. Tohtori sen
äsken minulle antoi.

Yhä levottomammiksi he olivat tulleet, kun Mauricesta ei mitään
kuulunut, varsinkin sitten, kun toista viikkoa takaperin huhu kertoi,
että Pariisi oli kokonaan sulettu. Vapisten he odottivat häneltä
tietoja. Minne hän oli Reimsistä joutunut? Nyt se selvisi, sillä kirje,
jonka hän Pariisista oli lähettänyt Dalichampille 18 päivänä, siis
samana, jolloin viimeinen juna lähti Havreen, oli äärettömästi
kierrellyt ja ihmeitten ihme, että se viimeinkin joutui omistajansa
käsiin.

-- Voi, sinä rakas ystävä! huudahti Jean riemuissaan. Lukekaa se
paikalla, lukekaa!

Tuuli kiihtyi, ikkunat ruskivat aivan kuin niitä olisi ulkoapäin irti
kiskottu. Henriette oli pannut lampun sängyn viereen pöydälle ja
alotti; hän istui niin lähellä Jeania, että hänen tukkansa melkein
nuorukaiseen koski. Niin lämmin ja hyvä oli olla rauhaisassa huoneessa
-- ja myrsky raivosi ulkona.

Kirje oli kahdeksan sivua pitkä. Ensin Maurice mainitsi, että hänet
heti tultuaan 16 päivänä, oli kirjoitettu linjarykmenttiin, jota
tahdottiin lisätä. Palavalla innolla hän sitten kertoi, mitä oli
saanut tietää kuukauden kauheista tapahtumista. Weissenburgin ja
Fröschwillerin tappiot olivat säikähdyttäneet kerrassaan Pariisin. Kun
mielet tyyntyivät, heräsi uusia houreita, toivo kostaa, puhuttiin
Bazainen ylipäällikkyydestä, huhuttiin voitosta, yleisestä kapinasta,
preussiläisistä, joista ministeritkin puheissaan mainitsivat. Ja
yhtäkkiä tuli kamala tieto syyskuun 3 päivänä niinkuin salama
kirkkaalta taivaalta: toiveet haihtuivat kuin tuhka tuuleen, pahaa
aavistamatta, virkeä ja iloisa kaupunki oli kuin kuollut. Pois
keisarius! kaikuivat huudot samana iltana, jolloin Jules Favre
lyhyessä, kauheassa yöllisessä kokouksessa vaati kansan nimessä
keisariuden hävittämistä. Seuraavana päivänä oli kaikki kukistunut,
toisen keisarikunnan olivat sen omat teot murskanneet pirstaleiksi.
Koko kaupunki oli liikkeessä, ihmisvirta täytti Konkordian torin, jota
pyhäpäivän kirkas aurinko valaisi, joukko tulvasi kohti lakia-laativan
kokouksen rautaristikkoja, joita kourallinen sotilaita, kiväärit
kädessä, suojeli, särki portit, ryntäsi kokoushuoneeseen, josta Jules
Favre, Gambetta ja muut vasemmistolaiset lähtivät Hôtel de Villeen
julistamaan Ranskaa tasavallaksi. Sillaikaa avattiin Louvressa pieni,
Saint-Germain-l'Auxerroisin torille päin oleva takaovi raolleen ja
sieltä pujahti hallitsija-keisarinna mustassa puvussa, yhden ainoan
ystävän seuraamana; he vapisivat molemmat, pyrkivät pakoon ja
hyppäsivät ajurin kärriin, joka vei heidät pois Tuilerieain linnasta,
jossa ihmistulva nyt samoili. Samana päivänä Napoleon III lähti
Bouillonin ravintolasta, jossa hän oli viettänyt ensimmäisen yönsä
matkalla Wilhelmshöheen maanpakolaisuuteen.

Vakavana Jean keskeytti Henrietten: meillä on siis nyt tasavalta? No,
jos se vain auttaa meitä löylyttämään preussiläisiä, niin...

Hän pudisti päätään, talonpoikana ollessa oli häntä tasavallalla
peloteltu. Eikä hänestä sota-aikana muutenkaan ollut eripuraisuus
mieleen. Mutta muutos siinä kaiketi täytyi tulla, koska keisarikunta
oli niin parantumatonta mätää eikä sitä kukaan enää tahtonut.

Henriette luki kirjeen loppuun. Viimeisillä sivuilla oli tietoja
saksalaisten lähestymisestä. 13 päivänä, samana siis, jolloin
hallituksen ja kansallisen puolustuksen valiokunta muutti Toursiin,
oli nähty vihollisen Pariisin itäpuolella saapuvan aina Lagnyyn
asti. 14 ja 15 päivänä ne olivat aivan lähellä, Creteilissä ja
Joinville-le-Pontissa. Mutta 18 päivän aamuna, jolloin Maurice
kirjoitti, ei hän vielä näyttänyt uskovan Pariisin täydellistä
piiritystä, häntä elähytti vieläkin kerran toivo, hänestä oli
piiritysyritys julkeaa, uhkarohkeaa ja kolmessa viikossa se kylläkin
päättyisi, hän luotti apujoukkoihin, joita maaseuduilta lähetettäisiin,
puhumattakaan Metzin armeijasta, joka jo Verdunin ja Reimsin kautta oli
tulossa. Mutta vahva rautavyö oli kietonut Pariisin ja erottanut sen
muusta maailmasta, jättiläisvankila se nyt oli, jossa kaksi miljoonaa
elävää olentoa nääntyi -- ei niin sanaa sieltä päässyt muuhun Ranskaan.

-- Voi hyvä jumala; huoahti Henriette masentuneena. Kuinka kauvan tätä
kestää? Tokko enää milloinkaan saamme häntä nähdä!

Tuulen puuska tärisytti vanhaa taloa. Kova talvi oli tulossa. Mitä
saavatkaan sotilasraukat kärsiä, joitten ruuatta ja juomatta täytyy
pakkasessa taistella!

-- Mauricen kirjehän on elähyttävä, sanoi Jean. Ja olipa hyvä, että
vihdoinkin saimme hänestä tietoja. Ei saa olla toivoton.

Vähitellen lokakuun pilviset, synkät päivät kuluivat; kun tuuli
laimeni, vetäysi taivas yhä synkempään pilveen. Jeanin haava parani
hyvin hitaasti. Lääkäri ei vielä voinut ottaa putkea haavasta, ja
sairas, joka oli hyvin heikoksi mennyt, kielsi jyrkästi leikkaamisen,
hän ei tahtonut tulla raajarikoksi.

Odotus ja levottomuus teki olon tukalaksi tuossa pienessä huoneessa,
jonne tiedot etäisenä kuminana tunkeutuivat kuni tuskallisessa unessa.
Inhottava sota, verilöylyt ja tappiot jossakin kaukana, ei varmasti
tiedetty missä, ja onnettoman isänmaan valitukset ja kärsimykset
kuuluivat sinne hiljaa vain. Ja tuuli karisteli lehdet puista, taivas
oli synkänharmaa, kenttä eloton ja kovaa talvea ennusti variksien
inhakka rääkyminen.

Tavallisimpia puheaineita oli sairashuone, jossa Henriette oli kaiken
ajan, mitä ei Jeanin luona. Kun hän iltasella palasi, kyseli Jean
päivän tapahtumia ja Henriette ne tarkasti kertoi, sillä se olikin
ainoa, joka huvitti häntä. Jean tunsi siten kaikki sairaat, tiesi,
ketkä paranivat, ketkä eivät.

-- Poikaparat! sanoi Henriette aina. Poikaparat!

Sairashuone ei ollut enää taistelujen keskellä, jossa veri virtana
vuoti; siinä sai nyt kokea sairaalan kaikki surkeudet, tautia ja
kuolemaa, hitaasti elpyviä ja alituisesti kuoleman kanssa kamppailevia.
Dalichampilla oli ollut paljon vaivaa saadakseen sänkyjä ja
makuuvaatteita, ja sairasten elatus -- leipää, lihaa ja kuivattuja
kasviksia -- puhumattakaan siteistä ja kääreistä, teki hänestä
ihmettentekijän. Preussiläiset, jotka olivat Sedanin sairashuoneen
anastaneet, eivät antaneet hänelle mitään, eivät edes nukutusainetta,
jota hänen sitten Belgiasta asti täytyi haalata. Ja kuitenkin -- hän
oli yhtä auliisti ottanut hoidettavakseen saksalaisia kuin
ranskalaisiakin, ja vieläpä toistakymmentä baijerilaistakin, jotka hän
Bazeillesissa oli pelastanut. Vihollisjoukkoin sotilaat, jotka hurjasti
olivat toisiaan raadelleet, lepäsivät nyt sovinnossa vieretysten.
Kauheus ja suru asustivat Rémillyn vanhan koulutalon saleissa, joissa
kummassakin oli viisikymmentä vuodetta!

Vielä kymmenen päivää taistelun jälkeen oli sinne tuotu haavoitettuja,
joita jostain nurkasta oli löydetty. Neljä oli jäänyt muutamaan autioon
huoneeseen Balaniin ilman lääkärin apua eikä tiedetty, miten ne olivat
hengissä pysyneet -- ehkä joku naapuri oli niitä armahtanut -- niiden
haavoissa madot ihan vilisivät, ne olivat nyt kuolleet veren
myrkytykseen. Sepä se vuoteita tyhjensi. Ovessa löyhähti jo vastaan
luumädän tukauttava haju. Putkista tippui pahalle haisevaa visvaa.
Usein täytyi leikkaus uusia ja kaivaa haavasta luusiruja, joista ei
kukaan ollut tiennyt. Nääntyneinä ja kuihtuneina kurjaset kärsivät
kauheita tuskia. Voimattomina muutamat makasivat päiväkaudet selällään,
melkein hengittämättä, silmät ummessa, luomet jo mustuneet kuin
kuolleella. Toiset eivät silmän täyttä nukkuneet, kieriskelivät
levotonna vuoteellaan, kylmä hiki valui ruumista pitkin ja olivat niin
ärtyisiä kuin järkensä kadottaneet. Mutta samapa se, olivatko sairaat
raivoja vai tyyniä, heidän päivänsä olivat luetut, niin pian kun kuume
heihin tarttui, myrkky vei voiton, lensi toisesta toiseen, tempasi
heidät vastustamattomasti manalan majoihin.

Kurjinta oli kuitenkin kuolemaan tuomittuin huoneessa, jossa punatauti,
lavantauti ja isorokko raivosivat. He huusivat ja kirkuivat houreissaan
ja istuivat vuoteillaan kuin aaveet. Toisten keuhkoissa oli vika ja he
rykivät armottomasti. Muutamat herkiämättä ulvoivat ja tyyntyivät vasta
sitten kun haavoja kylmällä vedellä valeltiin. Kääreitten muuttohetkeä
levottomasti odotettiin, silloin vuoteet tuuletettiin ja ruumis, joka
pitkällisestä makaamisesta oli ihan kangistunut jäähtyi ja pääsi vähän
liikkeelle. Mutta sitä hetkeä kammoksuttiinkin, sillä ei mennyt
päivääkään, jolloin ei lääkäri sidettä avatessaan olisi haavassa
huomannut mustanpuhuvia pilkkuja -- kylmänvihoja. Seuraavana päivänä
leikkaus -- taas poikkisahattu käden tai jalan tynkä. Joskus meni koko
jäsen pala palalta. Silloin oli koko mies täynnä mustia lavantaudin
pilkkuja -- raivon huumaamana hänet vietiin kuolemaan tuomittujen
huoneeseen, jossa hän henkensä heitti; ruumis oli jo kuollut ennen kuin
hengenlähtö alkoi.

Joka ilta sairashuoneesta palattuaan ja Jeanin kysymyksiin vastattuaan
lausui Henriette: Poikaparat! Poikaparat!

Yhäti samat tiedot, sama kurjuus tuossa helvetissä. Olkapää oli
nuljautettu sijoiltaan, jalka leikattu, käsivarsi sahattu, mutta
estäytyisikö siltä visvanvuoto tai luumätä? Taikka oli taaskin joku
haudattu, useimmiten ranskalainen, joskus saksalainen. Ei mennyt
päivääkään, jolloin ei sairashuoneesta olisi hämärissä pujahtanut
neljästä laudasta kyhätty ruumisarkku, jota yksi ainoa sairaalan
sotilas seurasi ja usein Henriette itse katsomaan, ettei häntä koiran
tavalla maahan pantaisi.

Rémillyn hautausmaahan oli kaksi uutta hautariviä kaivettu ja siinä
lepäsivät rinnatusten saksalaiset vasemmalla, ranskalaiset oikealla --
hauta heidät sovitti.

Muutamat haavoitetut Jeania miellyttivät, vaikkei hän ollut heitä
nähnytkään. Hän kyseli aina heistä.

-- No, kuinkas "pikku-raukka" tänään jaksaa?

Se tarkoitti pientä ratsumiestä, viidennen linjan rykmentin sotilasta,
joka vapaaehtoisena oli sotaväkeen mennyt eikä vielä ollut
kahdenkymmenen ikäinen. Häntä sanottiin "pikku-raukaksi", koska hän
aina itseään siksi nimitti. Hänen äitinsä oli sen nimen antanut. Hänen
tilansa oli todellakin surkea, sillä hän oli kuolemaisillaan
keuhkopussintulehdukseen, jonka vasemmassa kylessä oleva haava oli
vaikuttanut.

-- Voi poikaparkaa, sanoi Henriette, joka oikein äidillisesti häntä
hoiti. Hän ei voi hyvin, hän on koko päivän rykinyt. Sydäntäni vihloo
sitä kuullessa.

-- Entäpä karhunne, Gutmann, jatkoi Jean hieman hymyillen. Tokko
lääkäri toivoo hänen parantuvan?

-- Kenties hän voittaa taudin; mutta kauheita tuskia hän kärsii.

Kumpikaan ei voinut puhua Gutmannista vetämättä suutansa hymyyn, vaikka
häntä säälivätkin. Kun Henriette ensimmäisenä päivänä tuli sairaalaan,
oli hän hämmästyksekseen tuntenut sotilaan samaksi punapartaiseksi,
sinisilmäiseksi, leveänenäiseksi baijerilaiseksi, joka Bazeillesissa
kantoi hänet pois, kun hänen miehensä ammuttiin kuolijaaksi. Mieskin
tunsi hänet, vaikkei hän voinut puhua; niskaan tunkeutunut luoti oli
repäissyt häneltä puolet kielestä. Parina päivänä oli Henriette ihan
värissyt, kun hänet näki, mutta oli lauhtunut sittemmin, kun huomasi,
miten miehen toivoton, ystävällinen katse häntä seurasi. Eiköhän tuo
baijerilainen ollutkaan enää sama kummitus, jonka tukka ja parta olivat
veriset ja jonka silmät pyörivät päässä hurjasti, sama, jota hän ei
mielestään voinut poistaa? Hän oikein pakotti itsensä muistamaan miehen
kauheita kasvoja, kun näki tuon onnettoman kärsivällisenä ja
hyvänsävyisenä kestävän kauheita tuskia. Se oli tavatonta, koko
sairaalassa se herätti sääliä. Oliko hänen nimensä Gutmann, ei
tiedetty, mutta ne olivat ainoat tavut, mitkä hän epäselvästi voi
lausua. Luultiin häntä naineeksi mieheksi ja että hänellä oli lapsia.
Hän ymmärsi muutamia sanoja ranskaa, sillä joskus hän vastasi päätään
nyykäyttäen. Nainut? Niin, niin. Lapsia? On, on. Kun hän muutamana
päivänä näki jauhoja, liikutti hän kättään niin omituisesti, että
arveltiin häntä mylläriksi. Mutta siinä kaikki. Missä hänen myllynsä
oli? Missä Baijerin kolkassa vaimo ja lapset nyt itkivät? Kuolisiko hän
tuntematonna? Ja vaimo ja lapset ikuisesti häntä siellä odottaisivat?

-- Tänään, kertoi Henriette muutamana iltana, heitti Gutmann mulle
lentomuiskuja. Nyt en enää koskaan anna hänelle juomista sitä kertaa
ettei hän suutele kättäni ja silmät loistavat kiitollisuudesta. Elkää
naurako ... kauheata on olla noin melkein kuin elävänä haudattu.

Lokakuun lopulla Jean alkoi parata. Lääkäri suostui ottamaan pois
kummiputken, vaikka hän vielä oli levoton, ja haava näkyi hyvin pian
arpeutuvan. Sairas sai jo liikkua, hän käveli tuntikausia edes takaisin
huoneessa tai istui ikkunan vieressä ja katseli synkkänä pilvien
kulkua. Mutta sitten tuli ikävä, hän puhui paljon siitä, että
hankittaisiin hänelle työtä, joten hän taloa hyödyttäisi. Salaisena
huolena hänellä oli aineellinen puoli, sillä hän hyvin ymmärsi, että
kaksisataa frangia oli hyväksikin kulunut niinä kuutena viikkona.
Henriette se varmaankin maksoi Fouchardille, muuten hän ei olisi
hyvällä tuulella. Se kiusasi häntä eikä hän rohennut siitä puhua
Henrietten kanssa. Oikein hänestä helpolta tuntui, kun sovittiin, että
häntä sanottaisiin Fouchardin toiseksi rengiksi, joka Silvinen kanssa
teki sisätyöt ja Prosper hoiti maanviljelystä.

Vaikka ajat olivat tukalat, oli toinen renki kuitenkin tarpeen. Koko
paikkakunta oli hävityksen partaalla, mutta Fouchard ukon lihakauppa
oli niin onnistunut, että hän nyt teurasti kolme, neljä kertaa niin
paljon eläimiä kuin ennen. Kerrottiin, että hän elokuun 31 päivästä
lähtien oli tehnyt hyviä kauppoja preussiläisten kanssa. Ukolla, joka
30 päivänä pyssy kädessä oli varjellut oveansa seitsemänneltä
osastolta, kieltäytynyt myömästä palaakaan ja vakuuttanut, että talo
oli typötyhjä, hänellä oli 31 päivänä ollut kaupan kaikenlaista kalua,
kun ensimmäinen vihollinen niille main tuli. Uskomattomia säästöjä oli
hän kellarista kantanut ja ajanut kotiin suuria eläinlaumoja
tuntemattomista kätköistään. Siitä päivästä oli hän saksalaisten
sotajoukkoin lihanhankkijoita ja ihmeteltävän taitava saamaan tavaransa
hyvään hintaan myödyksi. Paljon kärsivät toiset voittajan röyhkeydestä,
mutta hän ei ollut vielä koskaan antanut hyppysellistäkään jauhoja,
suun täyttäkään viiniä tai lihaa muuten kuin rahasesta rahasta. Siitä
puhuttiin Rémillyssä paljonkin -- hävitöntä se oli, että niin menetteli
mies, jonka poika juuri oli sodassa kaatunut, ei edes haudasta
välittänyt, vaan antoi Silvinen sitä hoitaa. Mutta hyvät rahat hän
ansaitsi, sillaikaa kuin toisilla oli pujottelemista. Ilkeästi hän vain
hartioitaan kohautteli ja naurahteli tapansa mukaisesti: isänmaan
ystävä, isänmaan ystävä! Olen yhtä hyvä isänmaan ystävä kuin joku
toinenkin. Onko se isänmaallista, että syötetään preussiläiset maksutta
kypikylläisiksi? Minä heillä kaikki maksatan. Tottapahan tuota
tuonnempana nähdään, nähdään se!

Jo toisena päivänä Jean oli liian kauvan liikkeessä. -- Lääkärin
epäilyt toteutuivat: haava avautui, jalka turposi ja tulehtui ja hänen
täytyi ruveta tilaan. Dalichamp rupesi epäilemään, että siellä
mahdollisesti oli luusiru, joka oli siirrähtänyt Jeanin liikkeellä
ollessa. Hän tutki ja sai sen onneksi pois. Mutta siitä seurasi kova
kuume, joka uudestaan vei Jeanin voimat. Ei hän koskaan ollut ollut
niin heikko. Uskollisena hoitajana Henriette asettui taas entiselle
paikalleen pieneen huoneeseen, jonka talvi-ilma teki niin kolkoksi ja
kylmäksi.

Oltiin marraskuun alussa. Itätuuli oli jo tuonut lunta; kylmää huokui
seinästä ja paljaalta lattialta. Koska huoneessa ei ollut uunia,
päättivät he ottaa sinne tuliastian, jonka ininä olisi ratoksikin.

Päivät kuluivat yksitoikkoisesti. Ensimmäinen viikko taudin uudistuessa
oli varmaankin surullisin Jeanin ja Henrietten yhdessä oloaikana.
Eivätkö kärsimiset lopukaan? Palaako vaara alituisesti eikä kurjuudelle
loppua tule?

Lakkaamatta hyppäsi ajatus Mauriceen, jolta eivät pitkiin olleet
tietoja saaneet. He kuulivat, että muutamat olivat saaneet kyyhkysten
tuomia kirjeitä, pieniä lippuja. Varmaankin olivat saksalaiset ampuneet
sen kyyhkysen, joka halki avaruuden liiteli heidän luokseen kantaen
heidän iloaan, ollen heidän rakkaudensanansaattajansa. Kaikki näytti
häviävän ennenaikaiseen talveen.

Sotauutiset olivat heille tullessaan vanhoja. Dalichampin jättämät
lehdet ainakin viikon vanhoja. Heidän alakuloisuuteensa oli suureksi
osaksi syynä tietojen niukkuus ja arvailemiset; ympäristöllä oli niin
hiljaista -- kuolonparahduksia he olivat sieltä kuulevinaan.

Muutamana aamuna tuli lääkäri aivan menehtymäisillään, hänen kätensä
vapisivat. Hän kiskasi belgialaisen sanomalehden taskustaan, viskasi
sen vuoteelle ja huudahti; voi hyvät ystävät, Ranska on kuollut,
Bazaine on petturi!

Jean, joka puolinukuksissa istui kahden tyynyn varossa heräsi.

-- Petturi...?

-- Niin, hän on jättänyt Metzin ja armeijan saksalaisille. Se oli uusi
Sedan ja tällä kertaa siinä meidän kaikkemme -- sydänveremme.

Hän otti lehden ja luki: vankia 150,000, kotkia ja lippuja 153,
kenttäkanuunia 541, mitraljöösiä 76, linnakanuunia 800, kivääriä
300,000, kuormavaunuja 2,000, aineksia 85 tykistöön...

Hän jatkoi lukuaan, jossa oli lähemmät ilmoitukset:

Metziin oli voimaton Bazaine sulettu sotajoukkoineen, hän oli
laiminlyönyt hyökkäysyritykset, ollut likeisissä keskusteluissa prinssi
Fredrik Kaarlen kanssa, hänen tuumansa olivat sekavia, valtiolliset
suunnitelmansa mahdottomia, hänen kunnianhimonsa vei häntä yrityksiin,
joita hän ei itsekkään ymmärtänyt. Sitten kaikki keskusteluselkkaukset,
salaiset lähettiläät, joita hän oli lähettänyt Bismarckin,
kuningas Wilhelmin ja keisarinnan luo, joka viimemainittu viimein
kieltäytyi rupeamasta mihinkään keskusteluun vihollisen kanssa maan
luovuttamisesta. Vihdoin välttämätön loppunäytös, nälänhätä Metzissä,
pakollinen antauminen, jolloin päälliköitten ja sotilaitten täytyi
tyytyä voittajain koviin ehtoihin -- onnettomuus kukkurillaan.
Ranskalla ei ollut enää sotajoukkoa.

-- Piru vieköön! kirosi Jean hammasta purren. Hän ei kaikkea tajunnut
-- Bazaine oli hänestäkin tähän asti ollut suuri päällikkö, ainoa
pelastaja. -- No mitä ne nyt aikovat? Mitenkä käy Pariisille?

Lääkäri tuli juuri mieltä masentaviin Pariisin uutisiin. Hän huomautti,
että sanomalehti oli marraskuun 5 päivältä. Metz oli antautunut
lokakuun 27, mutta Pariisiin ennätti tieto vasta 30 päivänä. Salamana
se iski Chevillyn, Bagneuxin ja Malmaisonin tappioitten ja Bourgetin
menettämisen jälkeen. Kansa oli raivoissaan, kun kansallinen
puolustushallitus oli niin heikko ja voimaton. Seuraavana päivänä,
lokakuun 31, oli kapinallisia ääniä kuulunut, ääretön ihmisjoukko oli
tungeskellut torilla Hôtel de Villen edustalla ja viimein syöksynyt
huoneihin ja vanginnut hallituksen jäsenet, jotka kansalliskaarti
iltasella oli pelastanut, peläten vallankumous-puolueen voittavan. Ja
lopuksi belgialainen lehti pahasti soimasi suurta Pariisia, jossa
kansalais-sota hävittäen riehui, sillä aikana kun vihollinen oli
kynnyksellä. Niin, yhteiskunta oli mädännyttä, lokaan ja vereen se
uppoisi.

-- Se on totta, sanoi Jean ja kalpeni, olkoon rauha maassa, kun
vihollinen jo kynnyksellä seisoo.

Henriette, joka ei vielä ollut sanaakaan lausunut eikä mielellään
puhunut valtiollisista asioista, huudahti. Hän ajatteli veljeään.

-- Hyvä jumala! Kunhan vain Maurice, joka on niin kiivas, pysyisi
niistä erillään!

Kaikki vaikenivat. Innokkaana isänmaan ystävänä lääkäri virkkoi: samapa
se. Jollei olekaan nyt sotamiehiä, niin kyllä niitä kasvaa. Metz on
antautunut, sama on Pariisinkin kohtalo, mutta Ranska ei siltä ole
mennyttä kalua. Tanakka kestää, sanovat talonpojat.

Mutta siltä näytti, että hän koetti toivoa. Hän puhui uudesta
armeijasta, joka oli muodostettu Loiren luona ja jonka ensi kokeet
Arthenayssa eivät olleet onnistuneet; mutta kyllä se karaistuisi ja
marssisi Pariisin avuksi. Hän oli varsinkin ihastunut Gambettan
julistuksiin. Gambetta oli lokakuun 7 päivänä ilmapallossa lähtenyt
Pariisista, tullut kaksi päivää sen jälkeen Toursiin, kutsunut aseihin
kaikki kansalaiset ja puhunut niin mainiosti ja maltillisesti, että
koko maa totteli diktaattoria, joka päämaalikseen asetti maan
pelastamisen. Ja eikös sitten ollut kysymyksessä muodostaa sotajoukkoa
pohjoisessa, toista idässä? Maalaiset tarttuivat aseihin; he olivat
järkähtämättömästi päättäneet saada aukot täytetyiksi, vaikka sitten
maasta pitäisi sotilaita pusertaa, päättäneet taistella viimeiseen
veripisaraan.

-- Elkäämme olko toivottomat, sanoi Dalichamp noustessaan. Olen monasti
tuominnut kuolemaan sairaita, jotka sitten kahdeksan päivän kuluttua
ovat ihka terveinä tepastelleet.

Jean hymyili:

-- Parantakaa minut paikalla, hyvä lääkäri, että pääsen sinne
taistelemaan.

Jeanin ja Henrietten tekivät tiedot alakuloisiksi. Uusi lumituisku
seurasi, ja seuraavana päivänä sairaalasta tullessaan Henriette kertoi
että Gutmann oli kuollut. Kova pakkanen lisäsi kuolevain lukua ja
tyhjenteli vuoteita. Mykkäraukan kuoleman tuskat olivat kaksi päivää
kestäneet. Viime hetkinä oli Henriette istunut hänen vuoteensa
vieressä, sairas oli katseellaan sitä pyytänyt. Kyyneleiset silmät
puhuivat hänelle, sanoivat sairaan oikean nimen, mainitsivat kaukaisen
kylän, jossa vaimo odotti miestään, lapset isäänsä. Ja hän oli
tuntematonna kuollut, heittänyt hänelle suutelon ikäänkuin vielä kerran
kiittääkseen häntä hellästä hoidosta. Henriette yksin saattoi häntä
hautaan, jossa routainen maa, raskas, vieras maa kumisten putosi
honka-arkulle.

Seuraavana iltana sanoi Henriette: "Pikku raukka" on kuollut.

Henriette itki.

-- Jospa olisitte kuullut hänen houraavan! Hän huusi minulle: äiti,
äiti! ja ojensi kätensä niin hellästi minua kohti, että minun täytyi
ottaa hänet syliin... Pikku raukka! Hän oli niin laiha ja kuihtunut,
ettei hän painanut enemmän kuin pieni lapsi... Minä tuuditin häntä
polvillani, että hän rauhassa kuolisi -- viihdyttelin ... ja hän sanoi
minua äitiksi, minua, joka olin vain muutamaa vuotta häntä vanhempi.
Hän itki, ja minä myös -- ja itken vieläkin...

Kyyneleet tukahuttivat äänen, hän jatkoi vasta kotvasen kuluttua.

-- Kuollessaan hän kuiskasi monta kertaa: pikku raukka, pikku
raukka!... Voivoi! Raukkoja ovat kaikki, kaikki kunnon nuorukaiset,
joilta tuo inhottava sota silpoo kädet ja jalat, joitten täytyy
sietämättömiä tuskia kärsiä ... jotka nuorena peitetään mustiin
multiin.

Jok'ikisenä iltana tuli Henriette uuvuksissa ja silmät punaisena
sairashuoneesta -- taas oli joku hänen hoidokkaistaan muuttanut
manalaan. Suru ja toisten kärsimykset saattoivat tuon pienen,
yksinäisen huoneen asukkaat aina lähemmä toisiaan.

Pitkät, pitkät ja surulliset olivat päivät. Mutta ne olivat kuitenkin
ihania aikoja, sillä rakkaus niitä sulostutti, hellyys, jota he veljen
ja sisaren ystävyydeksi luulivat, yhdisti nuo kaksi sydäntä, jotka
koettelemusten ja kärsimysten hetkinä olivat oppineet toisensa
tuntemaan. Jeanille oli suureksi hyödyksi ollut tämä aika, ja kun
Henriette huomasi miten älykäs ja hyvä Jean oli, unohti hän kerrassaan,
että hän oli auran perässä astuskellut, ennenkun otti laukun selkäänsä.
He olivat niin yksimieliset, sopivat niin hyvin yhteen, niinkuin
Silvine hymyillen tuumaili. Henriette hoiti hänen jalkaansa kuten
ennenkin arkailematta. Hän oli vielä surupuvussa; hän ei ajatellutkaan
enää löytävänsä onnea maailmassa.

Mutta Jean uneksi paljonkin ollessaan yksinään pitkät iltapäivät. Hän
oli Henriettelle sanomattoman kiitollinen, kunnioitti häntä melkein
kuin pyhimystä, ajatus, joka rakkauteen vivahtikaan, oli hänestä kuin
pyhyyden loukkaamista. Ja kumminkin hän ajatteli, että elämä olisi
paratiisi, jos hänellä olisi vaimo, niin hellä, niin herttainen, niin
oivallinen kuin Henriette. Hänen onnettomuutensa, ikävät vuodet
Rognesissa, vaimon surullinen kuolema -- koko eletty aika herätti
hänessä kaipauksen hämärän toivon tulla onnelliseksi kerran vielä.

Hän painoi silmänsä kiinni, ja puolihorroksissa uneksi asuvansa
Rémillyssä, omistavansa tarpeeksi suuren maatilan, jossa onnellisena
eleli vaatimattoman vaimonsa ja perheensä keskuudessa. Untahan se oli,
ei se ilmisissä koskaan toteudu.

Ei hän muuten luullut voivansakaan enää rakastaa, hän oli vain ystävä,
joka piti paljon Henriettestä sen tähden, että hän oli Mauricen sisar.

Mutta tuo unelma avioliitosta oli hänelle lohdutuksena, hoivana, se jäi
tuollaiseksi mielikuvaksi, joka elämässä ei konsanaan toteudu, mutta --
joka kuitenkin sulostuttaa monta synkkää hetkeä.

Henriette ei edes haaveksinut rakkautta. Tuo kauhea tapaus
Bazeillesissa oli tuoreessa muistissa. Jos uusi tunne oli herännyt
hänen sydämmessään, niin se oli aivan hänen tietämättään; se oli
noussut taimelle, vaan ei sana, ei silmäyskään sitä ilmaissut. Ei hän
edes tiennyt omaksi huvikseen istuvansa tuntikausia Jeanin vuoteen
vieressä ja lukevansa uutisia, jotka vain surettivat kuulijaa. Hänen
kätensä ei ollut koskaan vavahtanut, kun sattui Jeanin kättä
hipaisemaan; ei hänelle koskaan ollut juolahtanut mieleen, että kukaan
häneen enää rakastuisi. Unhotusta, lohdutusta hän etsi rauhallisesta
pikku huoneesta. Kun hän sairastaan siellä hoiti ja vaalieli
hiljaisena, toimekkaana, rauhoittui hän ajatellessaan, että veli kohta
palajaa, kaikki on silloin hyvästi, lopulta he kuitenkin, kaikki kolme,
elävät onnellisina eivätkä eroa milloinkaan. Levollisena ja
luottavaisena hän puhuu tulevaisuudesta, hänestä se oli ihan
luonnollista, että kävisi niinkuin hän ajatteli -- hän ei sen
pitemmältä sitä punninnut, eihän hän tiennyt antaneensa Jeanille
sydäntään.

Mutta kun hän eräänä päivänä oli sairashuoneesen lähtemässä, huomasi
hän keittiössä preussiläisen kapteenin ja kaksi upseeria -- hän
kauhistui, veri hyytyi suonissa, ja hän tiesi nyt, miten paljon hän
Jeanista piti. Ne tiesivät nyt varmaan nuo miehet, että sairas oli
siellä, ne tulivat nyt vaatimaan häntä pois, ne vangitsevat hänet ja
vievät Saksaan nääntymään linnassa. Hän kuunteli, koko ruumis vapisi,
sydän oli pakahtua.

Kapteeni, lihava mies, joka joltamoisenkin sujuvasti puhui ranskaa,
nuhteli Fouchardia ankarasti.

-- Tämä menee jo liian pitkälle. Se on julkeutta! Olen itse tullut
teille ilmoittamaan, että jos sellaista vielä kerran tapahtuu, niin en
jätä sitä rankaisematta.

Ukko töllisteli siinä suu auki eikä ollut ymmärtävinään niin mitään.

-- Mitä tarkoitatte, herra kapteeni...?

-- Elkää ärsyttäkö minua! Te tiedätte hyvin hyvästi, että ne kolme
lehmää, jotka meille sunnuntaina möitte, olivat pilautuneita ...
nii-in, ihan pilautuneita ... ruttoon kuolleita, koska ne ovat
myrkyttäneet sotamiehet -- kaksi on jo heittänyt henkensä.

Fouchard huudahti muka harmissaan: pilautuneita ... minun lehmäni!
Sellaista lihaa ... murakkaa, maukasta, parasta, mitä eläissänne olette
nähnyt ... lihaa, joka kelpaa vaikka sairaan ravinnoksi!

Hän huusi ja peuhasi ja selvitti, että oli rehellinen mies, joka
ennemmin leikkaisi omaa lihaansa kuin möisi huonoa. Kolmekymmentä
vuotta oli hän ollut teurastajana eikä vielä kukaan ollut milloinkaan
kyennyt moittimaan hänen tavaraansa kelvottomaksi -- eikä häntä voida
syyttää pettäneen ketään painossa eikä lihan hyvyydessä.

-- Lehmät olivat terveitä kuin jänikset, herra kapteeni, ja jos teidän
sotamiehenne sairastavat vatsatautia, niin on se liiasta syömisestä
taikka lienee joku hyväkäs pistänyt pataan myrkkyä...

Suu kävi kuin rokkapata ja samaan suuntaan tulvasi sieltä olettamisia
jos jonkinlaisia, niin että kapteeni vihdoin tuskastuneena keskeytti
hänet.

-- Tarpeeksi jo tästä! Olen varoittanut, tiedätte tehtävänne. Ja vielä
yksi asia: me epäilemme teitä kaikkia, koko kylän asukkaita, että
suositte Dieuletmetsän sala-ampujia, jotka taas toissapäivänä ampuivat
meiltä vahdin kuoliaaksi. Kuulkaa, olkaa varuillanne! Muuten se
ystävyys tulee vielä kalliiksi.

Preussiläisten mentyä kohautteli Fouchard olkapäitään, virnistäen hyvin
halveksivasti. Pilautunutta lihaa -- totta kaiketi -- pilautunutta
lihaahan hän oli heille myönyt, eiväthän ne häneltä muuta olleet
saaneetkaan! Kaikki raadot, jotka talonpojat olivat hänelle tuoneet,
itsekuolleet eläimet, joita ojista oli löydetty ... hm, eikö se hyvin
kyllä kelvannut mokomille syöttiläille?

Hän iski ilkeästi silmää Henriettelle, joka jo vähän rauhoittui.

-- Ja sittenkin on ihmisiä, jotka ihan vasten silmiä sanovat minulle,
etten ole isänmaan ystävä! Tehkööt samalla tavalla, myökööt
pilautunutta lihaa ja ottakoot ökämaksun. Ei isänmaan ystävä! Ehkäpä
olen lehmänraadoilla tappanut preussiläisiä enemmän kuin moni sotamies
pyssyllään!

Jean tuli hyvin levottomaksi, kun sai kuulla, mitä oli tapahtunut. Jos
saksalaiset virastot rupeavat epäilemään Rémillyläisten ja
Dieuletmetsän sissien vetävän yhtä köyttä, niin saattavat ne minä
hetkenä hyvänsä tulla huoneita tarkastamaan ja löytävät hänet. Hän oli
tulisessa tuskassa, sillä hän ei missään nimessä olisi tahtonut saattaa
talonväelle harmia, vielä vähemmän ikävyyksiä Henriettelle. Mutta
Henriette pyysi ja rukoili, kunnes Jean vihdoin myöntyi viipymään vielä
muutamia päiviä, sillä haava parani niin hitaasti eikä hän muutenkaan
ollut niin voimissaan, että olisi kyennyt kulkemaan pohjoiseen tai
Loiren armeijaan, joka oli äsken muodostettu.

Joulukuun puoliväliin mennessä he viettivät surullisimmat, ikävimmät
päivänsä koko yhdessä-olonsa aikana. Pakkanen oli niin kova, että pieni
tulisija ei enää kylliksi lämmittänyt huonetta. Kun he ikkunasta
näkivät, miten paksulti lumi peitti maan, ajattelivat he Mauricea, joka
oli kuin haudattu jäiseen Pariisiin, eivätkä he mitenkään tietoa
hänestä saaneet. Lakkaamatta sama kysymys: mitä hän teki; miksei hän
sanaakaan kirjoittanut? Eivät uskaltaneet sanoa, mitä epäilivät: hän
oli haavoitettu, oli sairas -- kenties kuollut. Sanomalehtien niukat
tiedot eivät suinkaan heitä rauhoittaneet. Monet hyökkäykset olivat
onnistuneet -- ne tiedot kuitenkin heti ilmoitettiin vääriksi -- mutta
joulukuun 2 päivänä -- tiesi huhu -- oli kenraali Ducrot voittanut
Champignyn taistelussa, seuraavana päivänä hänen jo kuitenkin täytyi
jättää asemansa ja peräytyä Marnen toiselle puolelle. Paljoa
vaarallisempi vihollinen ahdisti nyt Pariisia -- nälänhätä; samoin kuin
jo ennemmin raavaseläimet, olivat nyt jo perunatkin tiukassa -- kaasua
eivät enää yksityiset saaneet käyttää -- kadut olivat pimeät -- ja
niitä valaisivat nyt ristiin rastiin sinkoilevat kranaatit.

Ei kukaan heistä syönyt, ei juonut ajattelematta Mauricea ja tuota
kahta miljoonaa raukkaa, jotka olivat elävänä haudatut Pariisiin.

Ylt'ympäri maan, niin hyvin pohjois- kuin keski-Ranskasta tuli yhtä
surullisia tietoja.

Pohjoisessa oli 22:n armeijan-osaston, joka oli muodostettu
nostoväestä, muutamista rekryyttikomppanioista sekä sotamiehistä ja
upseereista jotka olivat pelastaneet nahkansa Sedanissa ja Metzissä,
täytynyt luovuttaa Amiens ja peräytyä Arrasiin päin, Rouenkin oli
vuorostaan joutunut vihollisten käsiin -- ilman että tuo kourallinen
epäjärjestyksessä oleva, harjautumaton joukko tosiperään olisi
yrittänytkään sitä puolustaa.

Keski-Ranskassa oli Loire-armeijan voitto Coulmiersissa marraskuun 3
päivänä elvyttänyt toivoa: Orléans valloitettiin viholliselta,
baijerilaiset ajettiin pakoon, Etampesin kautta marssittiin Pariisia
pelastamaan. Mutta joulukuun 5 päivänä prinssi Fredrik Kaarle valloitti
Orléansin uudelleen -- halkaisi Loire-armeijan kahtia, kolme sen
osastoa vetäytyi Vierzoniin ja Bourgesiin ja kaksi kenraali Chanzyn
johdolla Mansiin peräytyi kunniakkaasti, taisteli kokonaisen viikon.
Preussiläiset olivat kaikkialla. Dijonissa, ja Dieppessä, Mansissa ja
Vierzonissa. Melkeinpä joka aamu kuuli aina jonkun linnoituksen
antautuneen.

Syyskuun 28 p:nä menetettiin Strassburg, -- neljäkymmentäkuusi päivää
sitä oli piiritetty, kolmekymmentäseitsemän pommitettu, -- muurit
murskana, ja talot raunioina, muistopatsaat pirstaleina -- siinä
hävityksen jälet.

Laonin linna oli lentänyt ilmaan, Toul antautunut ja niitä seurasivat
surusaatossa: Saissons ynnä 128 kanuunaa, Verdun ja 136, Neufbrisach ja
100, La Fère ja 70, Montmédy ja 65. Thionvillesta nousivat liekit;
kaksitoista viikkoa hurjasti vastustettuaan avasi Pfalzburg porttinsa.
Koko Ranska oli tulessa, kanuunain jyminä ja pauke näytti sen
kerrassaan hävittävän.

Muutamana aamuna kun Jean välttämättömästi tahtoi lähteä, tarttui
Henriette hänen käteensä ja pakotti hänet jäämään, huudahtaen
epätoivoisesti ei, voi ei, ei! Minä rukoilen teitä, elkää jättäkö minua
yksin!... Te olette vielä liian heikko, odottakaa muutama päivä... Minä
lupaan laskea teidät paikalla, kun lääkäri sanoo teidän olevan siksi
voimissanne, jotta jaksatte taistella.



V.


Muutamana kylmänä joulukuun iltana olivat Silvine ja Prosper pienen
Kaarlon kanssa talon suuressa keittiössä; Silvine ompeli, Prosper
laittoi ruoskaa.

Kello oli seitsemän; he olivat syöneet päivällisen kuuden aikana
odottamatta Fouchardia, joka luultavasti oli viivähtänyt Raucourtissa,
jossa oli puute lihasta. Henriette oli mennyt sairashuoneeseen; sinä
yönä oli hänen valvontavuoronsa. Lähtiessään oli hän muistuttanut
Silvineä lisäämään hiiliä Jeanin tulisijaan.

Ulkona oli pilkkopimeä, vaikka maa oli lumivalkoinen. Ei niin ääntä
kuulunut lumisesta kylästä. Huoneessa nirahti Prosperin veitsi, kun hän
uutteraan näverti ruoskanvarteen kaikellaisia koristuksia. Silloin
tällöin vaipui veitsi polvelle ja hän jäi katselemaan keltakutrista
lasta, joka unisena nuokkui tuolilla. Lapsi viimein nukkui ja silloin
oli vielä hiljaisempaa. Äiti siirti hiljaa kynttilän syrjään, ettei se
lapsen silmiä häikäisisi; sitten hän vaipui ajatuksiinsa, mutta ompeli
kuitenkin ahkerasti.

Prosper katkaisi äänettömyyden.

-- Kuuleppas Silvine, minulla olisi vähän sanomista sinulle. Odotin
siksikun olisimme kahden kesken.

Silvine katsahti levottomana.

-- Kas niin. Anna anteeksi, että puhun asioista, jotka tekevät sinut
surulliseksi, vaan parastahan on, että tiedät sen ajoissa. Rémillyssä
näin minä kirkon luona tänä aamuna Goliathin yhtä selvästi kuin nyt
näen sinut... Se oli varmaan hän, sillä minä katsoin häneen ihan vasten
silmiä.

Silvine kalpeni, hänen kätensä vavahtivat ja hän parkasi tuskallisesti:
voi hyvä jumala, hyvä jumala!

Varovasti Prosper sitten kertoi, mitä päivän pitkään oli saanut tietää.
Kukaan ei enää epäillyt -- Goliath oli vakoilija; hän oli asettunut
sille seudulle asumaan oppiaksensa tarkoin tuntemaan tiet ja
varokeinot. Muistettiin miten hän asui Fouchardin luona, miten yhtäkkiä
katosi, ja mitä hän oli toiminut Beaumontissa ja Raucourtissa päin. Ja
nyt hän oli palannut, oli Sedanin päällikkökunnalle antanut salaisia
tietoja, käveli taas kylissä ja näytti siltä kuin nyt olisi hänen
tehtävänään ilmiantaa muutamia, verottaa toisia ja pitää huolenaan,
että kansa antoi kaikki mitä siltä vaadittiin. Sinä aamuna oli hän
ollut kovin röyhkeä Rémillyssä, kun muuan jauholähetys oli myöhästynyt.

-- Nyt sen tiedät, lisäsi Prosper, tiedät, mitä teet, kun hän tulee
tänne.

Kauhistuen Silvine hänet keskeytti: luuletko hänen tulevan?

-- No, se nyt on varma. Tietysti hän on utelias; ei ole lasta koskaan
nähnyt, ja tietää hyvin kyllä että se on olemassa. Ja olethan
_sinä_ täällä, tottakai hän sinua tahtoo tavata ... ja ... ja
ethän sinä niin ruma ole.

Silvine viittasi häntä vaikenemaan.

Lapsi oli herännyt ja nosti päätään. Unisilmin hän katseli ympärilleen.
Yhtäkkiä lensi hälle päähän, mitä oli kuullut kylän poikain hokevan, ja
hyvin vakasena selitti hän:

-- Preussiläiset ovat sikoja!

Äiti sieppasi hänet syliinsä ja likisti häntä vasten rintaansa. Voi,
tuota pikku raukkaa! -- hänen ilonsa ja hänen tuskansa, jota hän koko
sydämmestään rakasti. Kyyneleet tulvivat silmiin, kun hän lapseensa
katsoi, hän kärsi, kärsi syvästi, kun kuuli toisten lasten leikkiessään
nimittelevän häntä "preussiläiseksi". Silvine suuteli häntä ikäänkuin
työntäisi sanat takaisin.

-- Kuka sinua on opettanut niin pahasti puhumaan? Sellaista ei saa
sanoa, kultaseni!

Kaarlo nauroi, että oli tikehtyä ja hoki kuten ainakin itsepäinen
lapsi: preussiläiset ovat sikoja!

Mutta kun hän näki äitinsä itkevän, heittäytyi hän hänen kaulaansa ja
itki, hänkin. Jumala, jumala! Joko uusi onnettomuus taas häntä kohtaa?
Eikö siinä jo ollut kypikyllä, kun oli menettänyt Honorén, elämänsä
ainoan toivon? Tuleeko nyt toinen kuin maan alta ja saattaa hänet
turmioon?

-- Tuleppas nyt, kultaseni, sanoi hän, niin vien sinut maata. Rakastan
minä sinua sittenkin, -- ethän sinä tahallasi mieltäni pahoita.

Prosper jäi yksin. Hän oli ahkerasti näverrellyt ruoskanvartta, ettei
muka olisi Silvineä huomaavinaankaan.

Kaarlo oli tavallisesti ennen maata menoaan käynyt sanomassa hyvää yötä
Jeanille, hyvälle ystävälleen. Kun Silvine sinä iltana, kynttilä
kädessä meni Jeanin huoneeseen, istui sairas vuoteellaan ja tuijotti
pimeyteen. Hän ei siis nukkunut? Ei, hän mietiskeli kaikellaista,
olihan siihen aikaa hiljaisena talviyönä ja yksinään. Ja sillaikaa kun
Silvine pani hiiliä tulisijaan, leikitteli Jean Kaarlon kanssa, joka
kieppurehti vuoteella kuin kissan poikanen. Hän tiesi Silvinen
kohtalon, häntä säälitti tuo oivallinen, onneton tyttö, joka niin
paljon sai kärsiä sen miehen tähden, jota oli rakastanut, ja jolla ei
ollut muuta lohdutusta kuin pieni poikaraukka, joka samalla oli äidin
suurin suru. Silvine oli työnsä päättänyt. Kun hän otti lapsen
vuoteelta, huomasi Jean hänen punaiset silmänsä.

Mitä oli tapahtunut? Mikä hänen mieltänsä taas pahoitti?

Silvine ei sanonut; toiste hän kyllä kertoisi, jos sikseen sattuu.
Suuri luoja! Eihän hänellä enää ole mitään iloa maailmassa!

Silvine oli juuri lähtemäisillään Kaarlon kanssa, kun ulkoa kuului
ääniä ja askeleita. Jean hämmästyi ja kuunteli.

-- Mitä se? Se ei ole Fouchard, en kuullut kärrin rätinää.

Huoneestaan käsin oli Jean oppinut seuraamaan talon toimia; hän tunsi
pienimmänkin liikkeen. Hän kuunteli ja virkkoi yhtäkkiä: ne ovat
Dieuletmetsän miehiä, jotka tulevat ruokavaroja hakemaan.

-- Sitten menen paikalla antamaan heille, sanoi Silvine ja meni,
jättäen hänet pimeään.

He koputtivat keittiön ovelle. Prosper oli yksin eikä siis mielellään
olisi avannut. Kun isäntä ei ollut kotona, pelotti häntä -- vielä siinä
hänen vastattavakseen joutuisi kaikki, kukapa ne tuntemattomat takaa.
Onneksi Fouchardin kärrin jyrinä jo kuului ja ukko itse sai vastuuttaa
vieraat.

-- Vai niin. Tekö kolme siellä olette. Mitäpä teillä kärrissä on?

Sambuc, laiha roikale, sininen liiankin väljä pusero päällä, ei
kuunnellut vanhusta toisella korvallaankaan, vaan oli ihan vimmoissaan,
kun Prosper, hänen "siveä herra veljensä", joksi hän häntä nimitti, nyt
vasta "hyväntahtoisesti" avasi oven.

-- Kuuletko, sinä junkkari! Olemmeko me kerjäläisiä, koska meitä
tuollaisessa säässä seisotat ulkona?

Prosper kohautti olkapäitään aivan tyynesti, ei sanonut halaistua sanaa
ja vei hevosen talliin.

Fouchard kurkisti heidän kärriinsä: ahah, teillä on siinä kaksi
itsekuollutta lammasta. Onpa hyvä, että kylmää, muuten ne eivät -- piru
vie -- kovin hyvälle lemahtele.

Cabasse ja Ducat, Sambucin molemmat apulaiset, jotka häntä kaikilla
retkillä seurasivat, panivat vastaan.

-- Nehän ovat vain kolmen päivän vanhoja! ehätti toinen, vilkkaasti
kuin ainakin provencelainen. Raffinin talossa ne ovat kuolleet, siellä,
jossa kaikki eläimet sairastavat.

-- _Procumbit humi bos_, lausui juhlallisesti toinen, entinen
asianajaja, joka mielellään pisti latinaa.

Fouchard punalteli päätään ja väitti tavaraa vähän liian pilautuneeksi.
Viimein hän meni keittiöön, jonne miehet seurasivat.

-- No, olkoon menneeksi, tyytykööt siihen, mitä saavat ... onneksi ei
Raucourtissa ollut lihaa ainoaksikaan kyrsäseksi. Ja nälkä paras ruuan
särvin.

Oikeastaan hän olikin mielissään ja huusi Silvinelle, joka tuli
panemasta Kaarloa maata: tuoppas lasia, niin juodaan tässä Bismarckin
onnettomuudeksi!

Fouchard oli varsin ystävällinen Dieuletmetsän miehille, jotka jo kolme
kuukautta olivat maanteillä ammattiaan harjoittaneet; hämärissä he
lymypaikoistaan pujahtivat, surmasivat ja ryöstivät preussiläisiä,
mitkä käsiinsä saivat taikka veroittivat talonpoikia, kun milloin ei
preussiläisiä ollut saatavana. Ne olivat koko seudun kauhuna, varsinkin
sentähden kun saksalaiset virastot asukkaille kostivat jokaisen
vahtisotilaan kuoleman ja vartijaston ryöstämisen; preussiläiset, näet
syyttivät asukkaita noitten konnain suosimisesta, sakottivat heitä,
vangitsivat kylänvanhimmat, polttivat talot. Kyllä hehkui kyläläisten
mieli antaa ilmi Sambuc joukkoineen, vaan eivät uskaltaneet, sillä
mistäpä sen tiesi minkä tien polvessa sitä hengestään pääsisi, jollei
yritys onnistuisi.

Fouchard oli mainion keinon keksinyt, hän kävi heidän kanssansa
kauppaa. He kuleksivat ristiin rastiin koko ympäristön ja keräsivät
hänelle ojista ja navetoista itsestään kuolleita eläimiä. Puolentoista
peninkulman alalla ei kuollut ainoatakaan päätä, jota he eivät yön
aikana olisi hänelle tuoneet. Ja hän maksoi heille ruokavaroissa,
varsinkin leipänä, jota Silvine ihan sitä varten leipoi. Ei hän heistä
välittänyt, mutta itsekseen hän sentään heitä ihaili: ne olivat
rohkeita nuo miehet, eivät pelänneet jumalaa, eivät paholaista. Ja
vaikka hän preussiläisistä suuresti hyötyi, iloitsi hän joka kerran kun
kuuli, että taaskin oli muutaman töppöset olleet taivasta kohti.

-- Maljanne! hän sanoi ja he kilistivät lasiaan.

Sitten hän käsiselällään pyyhkäsi suutaan, virkkoi: kuulkaahan! Niistä
kahdesta ulaanista, jotka Villecourtin luona päätönnä löydettiin, on
ollut aika metakka. Tiedättehän, että Villecourt eilisestä asti palaa?
Se on rangaistukseksi, he sanovat, sillä kylässä olette saaneet olla
katon alla. Mutta olkaapas nyt varovaisia elkääkä heti tulko tänne.
Tuomme leivät sinne...

Sambuc kohotteli olkapäitään ja nauraa hohotti kohti kurkkua.

-- Tottakai -- ottakootpas hiiren hännästä kiinni, preussiläiset!...

Mutta yhtäkkiä hän kiivastuneena täräytti nyrkillä pöytään että lasit
helisivät.

-- Ulaanit! Se oli hiivatin hyvä saalis! Mutta -- piru vie -- kymmentä
vertaa enemmän sormeni päitä syyhyttää, kun muistan tuon kirotun koiran
-- vakoilijan, joka tässä teillä palveli...

-- Goliathinko? kysyi Fouchard.

Silvine, joka jo istui työ kädessä, säpsähti, neula putosi kädestä, hän
oli kalman kalpea ja kuunteli.

-- Goliath juuri -- roisto! Kyllä se heittiö tuntee Dieuletmetsän kuin
viisi sormea ja saattaa meidät kohta kauniisti kiikkiin. Tänään oli hän
Croix de Maltessa kehastellut hankkivansa meidät käpälälautaan
kahdeksassa päivässä. Se hirtehinen se näytti baijerilaisille tien
ennen Beaumontin tappelun alkua; ettekö usko?

-- Se on niin totta kuin minä tässä! toisti Cabasse.

-- _Per amica silentia lunae_, lisäsi Ducat, jonka latina aina
toisinaan nyrjähti.

Mutta Sambuc iski nyrkkiä pöytään.

-- Kirottu lurjus! Jos vain tiedätte missä hän maleksii, niin
ilmoittakaa minulle; kyllä minä toimitan hänen kallonsa Maasiin,
juomaan veljenmaljaa ulaanien kanssa. Ja -- piru vie -- sanassani
pysyn!

Kaikki vaikenivat. Silvinen päätä huimasi. Kalpeana hän katsoa tuijotti
miehiin.

-- Siitä emme huoli puhua, sanoi Fouchard varovasti. Maljanne! ... ja
hyvää yötä!

He olivat toisen pullon tyhjentäneet.

Prosper, joka tallista palasi, nosti leipäsäkin kärriin. Mutta hän ei
edes vastannut, käänsi selkänsä vain, kun hänen veljensä ja ne toiset
lähtiessään huusivat: hyvää yötä ... kohta tavataan!

Seuraavana päivänä kun Fouchard aamiaisen jälkeen oli yksin kotona,
tuli Goliath itse ihka elävänä. Hän oli entisenlainen: suuri ja
harteikas ja punakka ja yhtä tyytyväisen näköinen kuin ennenkin.
Fouchard vähän kuin hämmästyi hänen tulostaan, vaan ei ollut niinä
miehinään. Hän tirkisteli vain, kun preussiläinen kursailematta
vääntäysi häntä tervehtimään.

-- Hyvää päivää, Fouchard!

Nyt hän vasta oli tuntevinaan hänet.

-- Vai niin, sinäkö se olet? Etpä laihtunut ole sitten viime näkemän.
Kylläpä oletkin pulskistunut!

Goliath oli oikein uomi karkeassa sinisessä nutussaan ja samanvärisessä
hatussaan. Hän puhui ranskaa ihan sujuvasti, hitaasti, pitkäveteisesti
kuin seudun rahvas ylimalkaan.

-- Niin, minähän tässä olen. Tottahan tulin tervehtimään teitä,
Fouchard, kun kerran näillä main oleksin.

Ukko oli varuillaan. Mitä ihmettä hän siellä teki? Näinköhän tietäisi
Dieuletmetsän miesten illallisen käynnin? Tottapa vielä selviää. Mutta
koska toinen oli kohtelias, niin oli parasta mitata samalla mitalla.

-- No, koskapa sinä olit kiltti ja pistäysit minua katsomaan, niin
juodaanpa lasillinen vanhain aikain muistoksi.

Itse hän haki pullon ja kaksi lasia. Sydäntä ihan vihloi, kun hän
ajatteli viinin paljoutta, joka tuhlautui, vaan minkäs sille mahtaa --
täytyy tarjota, jos mieli kestitä vieraita. Ja samat kilistämiset,
aivan samat menot muutenkin kuin illalla.

-- Maljanne, Fouchard!

-- Maljasi, poikani!

Goliath oli kuin kotonaan. Hän tarkasteli ja katseli taloa ikäänkuin
entisiä muistoja uudistaakseen. Hän ei kuitenkaan virkkanut mitään
entisistä, ei nykyisistä. Puhuttiin pakkasesta ja miten paljon se työtä
haittasi -- oli toki satanut lunta, ei ollut enää hyönteisistä ristiä.
Sivumennen hän pahoitteli, kun muualla Rémillyssä oli häntä pelätty,
halveksittu. Hyvä jumala -- jokainenhan valvoo isänmaansa parasta niin
hyvin kuin voi. Mutta nämä ranskalaiset olivat toisinaan niin
kummallisia.

Fouchard tarkasteli silmäkulmainsa alta Goliathia, joka rauhallisena ja
tyytyväisenä siinä jutteli -- ja siihen päätökseen ukko tuli, ettei tuo
hyväntahtoinen sielu pahaa aikonut.

-- Vai yksin te nyt olette kotona, Fouchard?

-- En; enpä niinkään. Silvine on lehmiä ruokkimassa. Etkös tahdo tavata
Silvineä?

Goliath rähähti nauramaan.

-- Totta tosiaan... Silvinen tanttahan minä oikeastaan tulinkin tänne.

Fouchard nousi paikalla -- oikein tuntui hänestä hyvältä -- ja huusi
kaikin voimin: Silvine! Silvine hoi! Täällä joku tahtoo tavata sinua.

Ja hän meni menojaan tyytyväisenä; kyllä se Silvine estää, ettei
Goliath tee mitään ikävyyttä. Kun mies vielä vuosien perästä on noin
pikeytynyt, niin ei hän ole vaarallinen vieras.

Silvine ei ollenkaan hämmästynyt, kun keittiöön tullessaan näki siellä
Goliathin. Kynnyksellä hän oikaisihe; koko sydämmestään vihasi hän
tuota miestä, joka siellä niin muka hyväntahtoisesti hymyili.

Goliath oli hämillään.

Pikku Kaarlo, joka Silvinen jälestä juosta kipitti, tarttui äitinsä
hameeseen ja kurkisteli sen takaa vierasta.

Kiusallista oli vaitiolo.

Goliath katkaisi äänettömyyden.

-- Tämäkös on pienokainen? hän kysyi mielistellen.

-- Tämä, oli Silvinen lyhyt, kuiva vastaus.

Taas äänettömyyttä. Pari kuukautta ennen pojan syntymistä oli hän
lähtenyt; hän tiesi hyvin hyvästi olevansa isä, mutta lastansa hän näki
ensi kerran. Nyt hän mukamas selvittäisi -- olihan hän kunnon mies ja
täysi oikeus hänellä oli toimia niinkuin oli tehnyt.

-- Kyllähän minä käsitän, että sinä olet vihainen minulle, Silvine.
Mutta se ei ole oikeutettua... Kun minä läksin -- ja saatoin sulle
siten suuren surun, ei se ollut oma syyni; tiedäthän, etten saa
toimiani itse määrätä. Esimiehiä täytyy totella. Vaikka he olisivat
käskeneet minun taivaltaa sata peninkulmaa, olisi minun täytynyt
totella heitä... Kovasti se minuun koski, kun en saanut sinulta
jäähyväisiä ottaa ... vaan minkä sille tein. En tiennyt varmasti, tokko
palajaisin, mutta sitä kuitenkin toivoin ... ja tässä nyt olen.

Silvine oli kääntänyt päänsä pois ja katseli ikkunasta; hän tarkasteli
kinoksia ja näytti päättäneen, ettei kuuntelisi Goliathin puheita.
Hänen välinpitämättömyytensä ja kylmyytensä saattoivat preussiläisen
hämilleen.

Goliath keskeytti selityksensä: olethan sinä ... somistunut
entisestäsi.

Silvine oli todellakin kaunis siinä seisoessaan: suuret, kirkkaat
silmät, kaunis, musta takka, joka kehyksenä hänen päätään ympäröi.

-- Kas niin, oleppas nyt kiltti. Tiedäthän sinä, etten sulle pahaa suo.
Jollen sinua rakastaisi, en olisi jalallani tähän taloon astunut. Ja
kun nyt olen täällä ja kaikki on hyvästi, niin ollaan taas ystävät
kuten ennen muinoin ... vai mitä?

Silvine peräytyi pari askelta ja katsoi häntä vakavasti silmiin.

-- Ei ikinä.

-- Miksikä ei? Sinä olet vaimoni -- ja lapsi -- hän on meidän.

Silvine katsoi häneen suoraan, ja päätöksessään järkähtämättömänä sanoi
hitaasti: parasta on, että välimme selviytyy. Te tunsitte Honorén?...
Minä rakastin häntä, en ole koskaan ketään toista rakastanut. Hän on
kuollut. Te surmasitte hänet... Sedanissa... En koskaan tule
_teidän_ omaksenne -- en koskaan ... en, en ikinä.

Hän nosti kätensä kuin vannoakseen ja hän oli puhunut niin vihaisella
äänellä, että Goliath ihan tyrmistyi eikä uskaltanut enää sinutella
häntä.

-- Sen tiedän, sanoi Goliath, että Honoré on kaatunut. Hän oli kelpo
poika... Mutta -- herra jumala -- eihän se ole minun syyni, että hän on
kuollut; sellaista on sota... Ja siksipä juuri -- kun hän on poissa --
ei ole mitään estettä ... ja muistakaa, Silvine ... en ole väkisin --
te suostuitte itse...

Hän ei lopettanut lausetta, kun näki Silvinen, jonka kasvoissa kuvautui
syvin itsensä halveksiminen ja epätoivo. Hän peitti käsillään silmänsä
ja huudahti: niin, niin ... voi hyvä jumala!... Sepä se minut hulluksi
tekee. Miksi suostuin, kun rakastin toista! En muista mitään, olin niin
suruissani, ihan menehtymäisilläni, kun Honoré lähti ja ehkäpä sen
tautta, kun te aina puhuitte hänestä ... luulin teidänkin hänestä
pitävän... Voi hyvä jumala, miten monta unetonta yötä olen sitä
ajatellessani viettänyt ja kuumia kyyneleitä virtanaan vuodattanut! On
hirmuista, kun on tehnyt sellaista, jonka tahtoi tekemättömäksi eikä
jälestäpäin tiedä, miksi niin menetteli. Hän antoi anteeksi, hän sanoi,
että joll'eivät nuo kirotut preussiläiset häntä surmaa, menemme sodan
loputtua naimisiin. Ja te luulette, että minä olisin teidän
mielitiettynne! En, vaikka pääni pölkylle pantakoon, en sittenkään ...
en, en ikinä!

Goliath synkistyi! Ennen oli Silvine ollut niin myöntyvä ja nyt -- nyt
hän järkähtämättä pysyi päätöksessään. Niin hyväluontoinen kuin Goliath
olikin, oli hän päättänyt saada Silvinen omakseen. Hän oli nyt yksin,
hän ei voimaansa käyttänyt, -- sillä hän oli luonnostaan varovainen ja
kavala. Roteva mies -- ei kuitenkaan käyttänyt ruumiin voimaa. Hän
keksi toisen keinon.

-- No, -- koska ette minusta välitä, otan pojan.

-- Pojan...?

Kaarlo, jonka Silvine oli aivan unohtanut, riippui vielä hänen
hameessaan itku kurkussa. Goliath nousi ja läheni lasta.

-- Olethan sinä minun poikani vai mitenkä? Pikkunen preussiläinen? --
Lähdeppäs minun kanssani?

Silvine kietoi kätensä lapsen ympärille ja likisti häntä vasten
rintaansa.

-- Lapseni -- preussiläinen! Ei; hän on ranskalainen, hän on Ranskassa
syntynyt!

-- Ranskalainen! -- Katsokaapas häntä ja minua! Olemmehan toistemme
näköiset kuin kaksi vesipisaraa. Luuletteko häntä itsenne näköiseksi?

Silvine tarkasti tuota vantteraa miestä kuin näkisi hänet ensi kerran
-- tukka ja parta vaalea ja kähärä -- punaposkinen -- silmät siniset ja
kiiltävät kuin lasi.

Totta se oli, totta. Pienokaisella oli samallainen keltainen tukka,
samallaiset pyöreät posket, samallaiset siniset silmät -- saksalaisten
tunnusmerkki. Hän tiesi hyvin, että oli mustine hiuksineen aivan toisen
näköinen.

-- Minä olen hänen äitinsä ja hän on minun! sanoi Silvine
kiihoittuneena. Ranskalainen hän on eikä koskaan opi sanaakaan kirottua
saksaanne ... niin, ranskalainen hän on ja kerran vielä hän surmaa
teidät kaikki -- kostaa teille niiden kuoleman, jotka meiltä olette
riistäneet!

Pikku Kaarlo puristi häntä kaulasta ja parkui: äiti, äiti! Minua
pelottaa.

Goliath ei nähtävästi tahtonut nyt mitään ikävyyksiä -- hän poistui
lapsen luota ja sanoi päättävästi Silvinelle: paina mieleesi, Silvine,
mitä nyt sanon... Minä tiedän kaikki mitä täällä eilen tapahtui.
Dieuletmetsän sala-ampujat käyvät teillä kuin kotonaan -- Samhuc tämän
talon rengin veli -- roisto, -- saa leipää teiltä. Tiedänpä senkin,
että Prosper-renki -- on afrikkalainen jääkäri, karkulainen -- ja on
meidän omaisuuttamme. -- On täällä toinenkin sotilas -- sairas, jota
salaatte -- ja jonka minä yhdellä ainoalla sanalla voisin lähettää
Saksan linnoihin... Minulla on tarkat tiedot -- Silvine...

Kauhistuneena Silvine kuunteli. Pienokainen hänen kaulassaan yhä
vaikeroi: äiti, äiti, voivoi! -- vie minut pois -- minua niin pelottaa!

-- Olkoon menneeksi! jatkoi Goliath, minä en ole ilkeä enkä tahdo
kiusata -- sen sinä tiedät -- mutta ole varma, että vangitutan vanhan
Fouchardin ja kaikki muut, jollet ensi maanantaina päästä minua
huoneeseesi. Ja pojan minä lähetän kotiin äitini luokse, joka siitä
tulee hyvilleen. Koska rikoit välimme, -- niin hän on minun.
Ymmärrätkös? Kun ei täällä sitten ole ketään häntä puolustamassa, niin
ei muuta kuin tulen ja otan hänet. Minä kukko linnassa -- teen, mitä
tahdon!... No, mitäs arvelet?

Silvine ei äännähtänyt. Hän puristi poikaa yhä lujemmin itseään vasten,
ikäänkuin olisi pelännyt menettävänsä hänet jo paikalla. Ja silmistä
loisti leppymätön viha.

-- No niin. Annan sulle kolme päivää miettimisajaksi... Jätä huoneesi
ikkuna auki -- se, joka on hedelmätarhaan päin... Jos se on kiinni
seitsemän aikaan maanantai-iltana, annan seuraavana aamuna vangita
kaikki talossa olevat miehet ja otan pojan... Hyvästi siksi, Silvine!

Tyynenä hän lähti pois. Mutta Silvine seisoi samassa paikassa kuin
kivettynyt ja hirmuisia ajatuksia pyöri hänen päässään -- hän luuli
järkensä menettävänsä. Ja koko päivän myrsky raivosi hänen sielussaan.

Pois hän aikoi ensin lähteä poikineen -- pois avaraan maailmaan ...
minne tie vie; -- mutta minnekkä hän yön tullen joutuisi, millä
elättäisi itsensä ja lapsensa. Ja preussiläisethän kiertelivät
kaikkialla, ne ottaisivat hänet kiinni ja toisivat kenties takaisin.

Sitten hän arveli puhua Jeanille, kertoa Prosperille ja Fouchardille,
mutta eperöi eikä uskaltanut. Näinköhän he eivät uhraisi häntä oman
päänsä päästimeksi? Ei; ei kellekkään hän virkkaisi mitään -- yksin hän
selvittäytyisi vaarasta, koska itse oli siihen antautunut itsepäisesti
kieltäytyen.

Mutta mitä hän keksisi? Miten ehkäisisi onnettomuuden? Hänen
omatuntonsa ei sallinut, että hänen tauttaan niin monta ihmistä joutui
perikatoon -- ei ainakaan Jean, joka oli niin hyvä Kaarlolle.

Aika kului -- seuraava päivä läheni loppuaan eikä hän keinoa keksinyt.
Työnsä hän toimitti, siisti keittiön, hoiti lehmät, laittoi ruuan ja
hiljaisuudessa varttui viha Goliathiin ja levisi kuin myrkky joka
hermoon. Goliath oli katkeroittanut hänen elämänsä, syössyt hänet
häpeään. Jollei tuota inhottavaa viettelijää olisi ollut, odottaisi hän
Honoréta -- Honoré eläisi ... ja he olisivat onnelliset.

Millä äänellä Goliath oli ilmoittanut, että Silvine oli hänen
vallassaan! Mutta sehän olikin totta; ei ollut enää lainvalvojia, ei
tuomaria, johon olisi vedonnut -- vahvimmalla oli oikeus puolellaan.

Voi, hyvä jumala! -- jospa hän olisi vahvin -- jospa panisi
preussiläisen kiinni, silloin kuin hän vain tulisi -- kiinni hänet,
joka toisia uhkasi!

Lapsi oli ainoa koko maailmassa, josta hän enää välitti; --
_hänen_ lapsensa se oli -- isällä ei ollut mitään tekemistä nyt
enemmän kuin ennenkään. Hän ei ollut sen miehen vaimo -- viha hänessä
kiehui ja katkeruus häntä ajatellessaan. Mieluimmin hän surmaisi ensin
lapsensa ja sitten itsensä kuin antaisi pojan hänelle.

Totta hän tarkoitti sanoessaan hänelle, että pienokainen on
ranskalainen, jota kasvatetaan vihaamaan isänsä kansaa -- eikä hän
muuta toivonutkaan kuin pojan varttumista ja kuvitteli jo mielessään,
miten Kaarlo suureksi tultuaan pyssy kädessä hyökkää maansa
verivihollisia vastaan. Yksi ranskalainen lisäksi -- ranskalainen, joka
tuottaa preussiläisille tuhoa ja turmiota!

Yksi ainoa päivä oli enää jälellä. Hänen _täytyi_ päättää... Jo
ensi silmänräpäyksessä oli hirmuinen ajatus välähtänyt hänen sekavissa
aivoissaan: hän puhuu Dieuletmetsän miehille -- ilmoittaa Sambucille,
milloin saa käsiinsä preussiläisen.

Mutta se oli vain pikainen välähdys; se oli liian raakaa, hirmuista --
hän ihan sysäsi sen ajatuksistaan. Olihan Goliath kuitenkin hänen
lapsensa isä! Hän ei voinut jättää häntä murhaajille.

Mutta mikäli maanantai läheni, sikäli tunkihe mieleen sama ajatus -- se
kiusasi ja ahdisti -- ei antanut hetken rauhaa -- se kävisi niin
helposti ja pian... Kun Goliath olisi poissa, eivät Jean, Prosper ja
Fouchard vanhus tarvitse mitään pelätä ja Kaarlon hän saisi omanaan
pitää -- kukaan ei lasta häneltä riistäisi.

Olipa hänellä vielä toinenkin syy, vaikkei hän itsekkään siitä ollut
selvillä -- se tuli hänen sisimmästä sydämmestään: hän tahtoi hävittää
kaikki, joka muistutti häntä lapsensa isästä? kun _hänet_ saa
poistetuksi, on samalla hänen oma erehdyksensä unohdettu -- hän saa
yksin pitää lapsensa. Koko sen päivän hän hautoi samaa ajatusta, hän ei
päässyt siitä enää irti -- ei voinut päättääkkään; -- ihan tahtomattaan
ja tietämättään hän mietti järjestään hankkeensa pienimmätkin
tapahtumat.

Ajatus oli jo liian valtava -- hän ei sitä enää punninnut -- ja kun hän
toimeen ryhtyi, liikkui hän kuin unissaan, totteli vastustamattomasti
toista, vierasta tahtoa.

Sunnuntaina oli Fouchard ilmoittanut sala-ampujille lähettävänsä
leipäsäkit Boisvillen kivilouhokseen, yksinäiseen paikkaan kahden
kilometrin päähän kylästä; ja kun Prosperilla oli muutakin tehtävää,
lähetti hän Silvinen niitä viemään.

Eikö sallimus sitä määrännyt? Sinä hän ainakin sen piti. Hän puhutteli
miehiä; -- pyysi heitä seuraavana iltana tulemaan Rémillyyn, --
tyynesti ja levollisena hän asiansa Sambucille esitti. Päivällä hänestä
sitten taas sallimus oli murhan puolella. Fouchardia oli haettu
Raucourtiin eikä hän sanonut joutuvansa sieltä ennen kahdeksaa --
elkäät odottako päivälliselle. Sitten oli muuan sairaanhoitaja
sairastunut ja hänen sijaansa kutsuttiin Henriette, jonka vuoro olisi
ollut vasta tiistaina.

Jean ei koskaan lähtenyt huoneestaan, vaikka mitä olisi kuullut. Oli
siis vain jälellä Prosper, joka saattaisi asiaan sekautua, eikä hän
suvainnut, että sillä tavalla monta ihmistä liittoutuu yhtä vastaan.
Mutta kun hän näki veljensä tulevan apulaisineen, poistui hän, sillä
hän ei kärsinyt silmissään noita inhottavia olentoja; hän meni maata,
veti peiton kasvoilleen ja jouduttautui nukkumaan, ettei mitään kuulisi
eikä näkisi..

Kello oli kolmea neljännestä vailla seitsemän, eikä Kaarloa mitenkään
yrittänyt saada nukkumaan. Tavallisesti hän jo heti syötyään tuuskahti
pöytää vasten.

-- Katsoppas nyt, kultaseni, sanoi Silvine, joka oli vienyt poikansa
Henrietten huoneesen, tässähän sinä nyt nukut makeasti Henriette-tätin
omalla tilalla.

Mutta sepä se poikaa juuri huvittikin, hän pehnasi tilalla ja nauroi
katketakseen.

-- Ei, ei ... äiti kulta, jää tänne leikkimään, äiti...

Silvine koetteli häntä tyynnyttää, hyväili ja puheli lempeästi:
nukuppas nyt, kultaseni ... nukuhan ... niin olet äitin oma kiltti
poika.

Viimeinkin poika nukkui, naurussa suin. Silvine ei ollut häntä
riisunut, levitti vain lämpimän peiton hänen päälleen ja lähti
panematta ovea lukkoon -- pienokainenhan nukkui aina niin raskaasti.

Silvine ei ollut mielestään koskaan ollut niin tyyni. Hän oli niin
päättäväinen, liikkuikin niin keveästi kuin henki, joka on ruumiista
irtautunut -- hän ei tuntenut sitä salaperäistä sisällistä voimaa, joka
häntä toimesta toiseen johti. Hän oli jo laskenut Sambucin sekä
Cabassen ja Ducatin sisään ja määrännyt, että heidän täytyi olla aivan
hiljaa. Hän vei heidät omaan huoneeseensa ja asetti heidät molemmin
puolin ikkunaa, jonka aukasi, vaikka ilma oli kylmä. Oli pilkkopimeä;
lumesta vähän valoa heijasti huoneeseen. Kuolon hiljaisuus kaikkialla
-- minuutit pitkät kuni ijankaikkisuus. Viimein kuului askeleita;
Silvine meni keittiöön, istuutui sinne ja odotti, liikkumatonna
tähystäen kynttilän liekkiä.

Kului vielä kotvanen; Goliath kierteli kartanoa uskaltamatta sisään.
Hän luuli tuntevansa Silvinen hyvästi, oli rohennut tulla vain
revolveri aseena. Mutta hän aavisti pahaa, hän avasi ikkunan ihan auki,
pisti päänsä siitä ja huudahti puoliääneen: Silvine! Silvine!

Ikkuna oli auki -- sehän merkitsi, että hän oli asiaa ajatellut, ja
että hän suostui. Goliath ihan siitä ihastui, vaikka hän sittenkin
olisi mieluummin suonut, että Silvine olisi ollut häntä vastassa ja
haihduttanut hänen epäilyksensä. Fouchard oli varmaankin kutsunut
häntä.

Hetkisen kuluttua hän sanoi hieman kovemmin: Silvine! Silvine!

Ei vastausta -- ei niin sanaa. Hän kiipesi ikkunalaudalle ja meni
huoneesen. Hän aikoi Silvineä odottaessaan pistäytyä tilalle
lämmittelemään, sillä ulkona oli tavattoman kylmä.

Yhtäkkiä kuului liikettä, rajua painiskelemista, jytäkkää, hillittyjä
kirouksia ja korinaa. Sambuc oli tovereineen hyökännyt Goliathin
niskaan, mutta vaikka heitä oli kolme, eivät he sittenkään paikalla
voittaneet tuota jättiläistä, jonka voimat vaaranhetki moninkertaiseksi
suurensi. Raivokkaasti, hengästyneenä he painiskelivat kaikki neljä
pimeässä, pienessä huoneessa, niin että jäsenet ruskivat. Onneksi oli
revolveri pudonnut lattialle.

-- Nuoraa, nuoraa! ähkyi Cabasse. Ducat ojensi Sambucille nuorankimpun,
joka hänellä oli mukanaan.

Nyrkin iskuja ja potkauksia ei säästetty, kun mies pantiin nuoriin:
ensin sidottiin jalat yhteen, sitten kädet sivuille ja viimeksi
nuoritettiin koko ruumis solmuisella nuoralla, joka vedettiin niin
tiukasti, että solmut painuivat syvälle lihaan; mies oli kuin verkossa.
Hän huusi hellittämättä.

-- Kitas kiinni! karjasi Ducat.

Ei niin ääntä kuulunut, sitten kun Cabasse vanhalla, sinisellä
nenäliinalla hänen suunsa tukki.

Viimein he saivat hengähtää; he kantoivat hänet kuin minkähän mytyn
keittiön suurelle pöydälle, samalle, jossa kynttilä oli.

-- Kirottu preussiläispakana! kirosi Sambuc ja pyyhki hikeä otsaltaan.
Sitä ei ollut niinkään helppo voittaa. Kuuleppas, Silvine, sytytäppäs
toinen kynttilä, että saa oikein tarkasti katsella tuota helvetin
lurjusta -- preussiläistä vakoojaa!

Kalmankalpeana Silvine nousi ja totteli Sambucia; ääntä päästämättä hän
sytytti kynttilän ja asetti sen pöydälle. Goliath lepäsi kuin ruumis,
kynttilä molemmin puolin päätä.

He katsoivat toisiinsa: Goliath kauhistuneena ja rukoillen, mutta
Silvine ei ollut häntä ymmärtävinään. Hän peräytyi kaapin luo ja seisoi
siinä jäykkänä, päättäväisenä, kylmänä kuin jääpalanen.

-- Pahuus on multa sormen purrut, murahti Cabasse, jonka sormesta vuoti
verta. Vaan kyllä minä tässä näytän...

Hän kohotti jo revolveria, jonka oli Silvinen huoneen lattialta
löytänyt, vaan Sambuc tempasi sen häneltä.

-- Ei, tuhmuuksia ei! _Me_ emme ole roistoja niinkuin
preussiläiset; me olemme tuomaria, kuuletko sinä, preussiläiskoira! Me
tutkimme asiaasi. Eläkä pelkää, me olemme suvaitsevaisia, sinä saat
puolustautua, vaan et itse, sillä jos side suustasi päästetään, tulet
sinä niin suurisuiseksi, ettei tässä ole korvillaan. Maltahan, niin
määrään sulle asianajajan ja sen sellaisen, että kelpaa!

Hän haki kolme tuolia, pani ne vierekkäin, järjesti jotain, jota sanoi
tuomioistuimeksi. Itse hän istuutui keskelle, molemmat apulaisensa
kahden puolen.

Sambuc nousi seisomaan ja puhui hitaasti ja ivallisesti, mutta
vähitellen ääni muuttui vihaiseksi ja kostonhimoiseksi.

-- Minä olen yhtaikaa tuomarina ja yleisenä syyttäjänä. Se ei ole aivan
oikeuden mukaista, vaan meitä ei ole tarpeeksi monta jäsentä. Siis ...
minun syytökseni on se, että sinä olet tullut Ranskaan meitä
vakoilemaan, olet häpeällisesti pettänyt meidät ja sillä maksanut
leivän, jota meillä söit. Sillä sinä olet meidän tappioittemme alku ja
syy, sinä olet se samanen petturi, joka Nouartin tappelun jälkeen
öiseen aikaan opastit baijerilaiset Dieuletmetsäin läpi Beaumontiin.
Siihen ei kykene kukaan muu kuin se, joka kauvan on paikkakunnalla
asunut ja tuntee jok'ainoan polun. Meillä on varmat tiedot: sinun on
nähty johtavan tykkiväkeä pitkin inhoittavimpia teitä, ihan lätäköitä,
että on kahdeksin hevosin täytynyt panna kanuunia vetämään. Eipä
ottaisi uskoakseen -- ken on ne tiet nähnyt -- että sotajoukko on siitä
kulkenut. Ja jollet sinä olisi tunkeutunut tänne ja pettänyt ja myönyt
meitä, ei hyökkäys Beaumontiin olisi koskaan onnistunut, emme koskaan
olisi nähneet Sedanin päivää ja olisimme lopuksi ehkä antaneet teille
selkään! En puhu mitään nykyisistä alhaisista toimistasi, miten julkeat
näyttäytyäkkään täällä, antaen ilmi ja pelotellen asukkaita. Sinä olet
suurin konna maailmassa ... minä vaadin kuolemanrangaistusta.

Kaikki vaikenivat.

Sambuc istuutui ja jatkoi: minä nimitän Ducatin puolustajaksesi. Hän on
ollut asianajajana ja olisi korkeallekkin kohonnut, jollei olisi
antanut himoillensa valtaa. Siitä näet, ettemme sinulta mitään kiellä,
olemme oikein kohteliaita.

Goliath ei voinut sormeaankaan liikuttaa. Armoa rukoillen hän katsoi
satunnaiseen puolustajaansa, -- tuskanhiki valui hänen otsaltaan.

-- Hyvät herrat, sanoi Ducat, syytetty on todellakin julkein konna
tässä maailmassa enkä minä mistään nimestä olisi ottanut häntä
puolustaakseni, jollen hänen puolustelukseen voisi mainita, että kaikki
hänen kansalaisensa ovat samallaisia roistoja. Katsokaa häntä! Hän on
niin hämmästyneen näköinen. Hän ei ymmärrä sitä rikokseksi. Ranskassa
ei edes tikulla liikuteta vakoilijaa, mutta hänen kotimaassaan on
vakoilijan ammatti erinomaisen kunniakas toimi; sillä tavalla siellä
paraiten isänmaata palvellaan. Rohkenen vielä lausua, hyvät herrat,
etteivät he taida niin väärässä ollakkaan. Jalot tunteemme ovat meille
luonnollisesti kunniaksi, vaan pahinta on, että ne vievät meitä
tappiosta tappioon. _Quos vult perdere Jupiter dementat_, jos niin
rohkenen lausua. Tuomitkaa itse, hyvät herrat!

Hän istuutui.

Sambucilla oli sananvuoro: entä sinä, Cabasse -- mitä sinulla on
syytettyä vastaan tai hänen puolustuksekseen?

-- Minusta, virkkoi provencelainen, tässä pidetään liian pitkiä
puheita, kun on tuon konnan tilin selvitys kysymyksessä. Olen kokenut
yhtä ja toista maailmassa, vaan en pidä siitä, että oikeudesta tehdään
pilaa, siitä seuraa onnettomuus. Minä äänestän kuolemaa!

Juhlallisena nousi Sambuc seisalleen.

-- Onko se teidän kummankin mielipide? Siis kuolema?

-- Kuolema, kuolema!

He siirtivät tuolit pois, ja Sambuc meni Goliathin luokse.

-- Tuomio on julistettu, sinun pitää kuolla.

Korkealle leimahti kynttiläin liekki ja valaisi Goliathin tuskan
vääntämiä kasvoja. Hän olisi huutanut: armoa! Hän koetti kaikin voimin
pusertaa kieleltään sanat, jotka olivat ihan tukeuttaa hänet, mutta
kaikista ponnistuksista oli vain seurauksena, että suusta pursuava
vaahto kasteli läpimäräksi suun edessä olevan sinisen nenäliinan.
Inhakkaa oli nähdä, miten mies virui pöydällä liikkumatonna kuin
ruumis, kuolemaan tuomittuna eikä saanut suustaan sanaakaan
puolustukseksi tai selvitykseksi.

Cabasse kohotti revolverin.

-- Ammunko? kysyi hän.

-- Ei, elä, siitä hän liiaksi ihastuisi.

Hän kääntyi Goliathiin ja sanoi: sinä et ole mikään sotilas, sinuun ei
kannata luotia tuhlata. Teurastetaan sinut -- kirottu koira -- petturi
-- vakooja!

Hän kääntyi ja sanoi kohteliaasti: lainaisittekohan meille soikon,
Silvine?

Silvine ei ollut siihen asti liikahtanut paikaltaan. Hän seisoi
jäykkänä kuin kanto, hän ei tajunnut, mitä ympärillä tapahtui, hän yhä
vain mietti samaa, jota jo kaksi päivää oli mielessään hautonut. Ja kun
hän kuuli soikkoa pyydettävän, totteli hän vaistomaisesti, meni samassa
kellariin ja toi sieltä paikalla suuren soikon, saman, jossa hän
tavallisesti pesi pikku Kaarlon vaatteita.

-- Tehkää hyvin ja pankaa se pöydän alle -- tuonne toiseen päähän!

Hän laski soikon lattialle, ja kun hän kohottautui, katsoivat he taas
toisiinsa, hän ja Goliath. Kurjasen katse rukoili armoa -- selvästi
siinä kuvautui kuoleman kauhu.

Mutta nainen oli kuollut. -- Silvinen valtasi kokonaan yksi ajatus,
yksi toivo -- tuon miehen kuolema, joka oli hänelle sama kuin pelastus.
Hän asettui taas kaappia vasten.

Sambuc oli avannut pöydänlaatikon ja vetäsi sieltä suuren, terävän
veitsen, jota lihaa leikatessa käytettiin.

-- Koskapa sinä olet sika, niin minä teurastan sinut niinkuin sian.

Hän ei pitänyt kiirettä, keskusteli kaikessa rauhassa Cabassen ja
Ducatin kanssa, mitenkä olisi parasta tehdä. Vieläpä siinä kiista
syntyi, kun Cabasse väitti, että hänen kotipuolessaan, Provencessa,
teurastetaan sikoja pää alaspäin, mutta Ducat vastusti sitä raakana ja
epämukavana.

-- Sysää hänet reunemmaksi, että veri vuotaa soikkoon eikä roisku
lattialle!

Goliath työnnettiin ihan pöydän laidalle ja Sambuc ryhtyi työhön
tyynenä ja varovasti. Hän kääri hihansa ja sivalsi veitsellä --
kerralla meni kurkku poikki. Kaulasuonesta pulppusi veri kuin
suihkulähteestä ja vuoti soikkoon.

Hän oli menetellyt varovasti, ainoastaan muutamia veripisaroita
roiskahti lattialle. Kuolema ei niin pian seurannut, vaan
kuolemankamppausta ei tarvinnut nähdä, sillä nuora oli vahvaa, ja
ruumis pysyi ihan liikkumatonna. Ei nykäystä, ei korahdusta. Kasvot oli
kuolontuska vääntänyt, pisara pisaralta veri niistä väheni, kuolema löi
niihin leimansa -- kalvo laskeutui silmille, katse sammui.

-- Kuulkaapas Silvine, pesusienen me vielä tarvitsisimme!

Silvine ei liikahtanut, silmät seisoivat päässä, kuin lattiaan
naulattuna hän siinä tuijotti, kädet ristissä rinnalla ja kurkkua
puristi kuin rautakahleilla.

Yhtäkkiä hän sitten huomasi Kaarlon vieressään. Lapsi oli tarttunut
hänen hameeseensa, -- oli herännyt, saanut oven auki ja kenenkään
huomaamatta pujahtanut keittiöön.

Kuinka kauvan hän lieneekään seisonut siellä äitin takana?

Hänkin sen näki. Silmille valahtaneitten hiusten alta tähystelivät
hänen suuret siniset silmänsä punaista veripintaa, joka vähitellen
täytti soikon. Ehkä se huvitti häntä. Luultavasti hän ei alussa
ymmärtänyt, mitä tapahtui. Mutta varmaankin se hänestä sitten tuntui
inhakalta, vaistomaisesti hän tajusi nähneensä teoista kauheimman,
sillä yhtäkkiä hän kirkasi: äiti, äiti! Minua pelottaa -- tule pois!

Silvine hätkähti, ruumis tärisi kuin virran päällä, hän tuskin kesti
jaloillaan. Se oli liikaa; kauhu vei häneltä voimat, pyyhkäsi
jännityksen, joka kaksi päivää oli häntä pitänyt pystyssä. Luonto
voitti, hän oli taas nainen, hän hyrskähti itkuun.

Rajusti hän tempasi lapsen syliinsä ja puristi häntä rintaansa vasten.
Ja hän juoksi pois, pakeni, hän ei tahtonut nähdä, ei kuulla enempää,
hän tahtoi piiloutua synkimpään soppeen, halusi kuolla, vaipua maan
alle...

Samana hetkenä Jean rohkaseutui ja avasi huoneensa oven. Vaikkei hän
koskaan tiedustellut, mitä talossa tapahtui, kummastutti häntä outo
edes takaisin vaahtautuminen ja kovaääninen puhe. Ja hänen luokseen,
hänen rauhaisaan huoneeseensa Silvine pakeni, nyyhkyttäen, hapset
hajalla, niin peräti toivotonna, että Jean alussa ei saanut sanaakaan
selvää hänen katkonaisista sanoistaan. Hän huitoi monta kertaa
käsillään ikäänkuin jotain kauheaa olisi tahtonut luotaan karkoittaa.

Viimein Jeanille kaikki selvisi. Hän näki väijymisen, teurastuksen,
äitin ja pienokaisen hänen vieressään katsomassa, isän sidottuna
pöydällä, kurkussa ammottava haava, josta veri vuoti soikkoon. Vexi
hyytyi hänen suonissaan, sydän jähmettyi. Hyvä jumala, miten inhottava
sota on! Se muuttaa ihmiset pedoiksi, kylvää vihaa, kastelee pojan isän
verellä ja tekee kansakunnat verivihollisiksi! Kamala kylvö --
kauhistuttava sato!

Silvine oli vaipunut tuolille, suuteli pienokaista herkiämättä ja hoki
myötäänsä: poikaparkani, nyt ei kukaan sano sinua preussiläiseksi!...
Poikaparkani, nyt ei kukaan sano sinua preussiläiseksi!

Fouchard pääsi nyt keittiöön. Hän oli vaatien koputtanut ovelle,
viimein täytyi hänet laskea. Ei hän suinkaan ilokseen kotiin palannut
-- näki pöydällä ruumiin, jonka pää retkotti pöydän laidalta, ja soikon
verta täynnä. Hän oli jo luonnostaan kiivaanlainen, nyt hän ihan
vimmastui.

-- Kirotut roistot! Ettekö osanneet ulkopuolella pysytellä
sikamaisuuksinenne? Minun taloni ei ole sikolätti ... eikä ihmisten
asunnoita saa ryvettää moisilla teurastuksilla!

Sambuc puolustelihe ja selvitteli, mutta ukko ei tyyntynyt. Vihaisena
ja samalla peloissaan hän jatkoi: ja mihinkä minä kätken ruumiin? Se on
kaunista -- työntää ruumis toisen ristiksi eikä ajatella seurauksia.
Jos nyt vahti tulee tarkastamaan, niin olen minä kauniisti kiinni.
Mutta siitähän te viis välitätte mitenkä minulle käy!... Vaan jollette
paikalla töytyytä ruumista täältä, niin on meillä -- piru vie -- tilit
vielä tekemättä! Ota sinä päästä, toinen jaloista tai vaikka miten,
mutta rivakasti; kolmen minuutin perästä ei hänestä niin hiuskarvaa saa
olla jälellä täällä!

Sambuc sai vihdoin Fouchardilta säkin, vaikkei hän kernaasti mitään
hellittänyt. Huonoimman hän kuitenkin valitsi ja selitti päälliseksi,
että sekin oli liian hyvä preussiläiselle. Mutta Cabassella ja
Ducatilla oli täysi työ, ennenkun saivat Goliathin säkkiin; ruumis oli
liian pitkä ja paksu ja jalat roikkuivat ulkona. Sitten hänet
kannettiin käsikärriin, jolla he tavallisesti kulettivat leipää.

-- Maasiin me hänet lähetämme, siitä saatte olla varma! selitti Sambuc.

-- Vaan sitokaa kaikella muotoa pari kunnon kiveä koipiin, ettei se
piru pinnalle kohoa, raivosi Fouchard.

Ruumissaatto katosi pimeyteen; ei kuulunut muuta kuin käsikärrin narina
öisessä hiljaisuudessa.

Sambuc vannoi isänsä pään kautta, että oli sitonut kaksi suurta
kivimöhkälettä ruumiin jalkoihin -- mutta yhtäkaikki se kellui vedessä.

Kolme päivää myöhemmin preussiläiset löysivät säkin ruohikosta
Pont-Maugisin luota ja joutuivat ihan raivoon, kun avatessaan näkivät
siinä miehen, joka oli teurastettu kuin sika. Kauheasti uhkaillen he
etsiskelivät ilkityön tekijöitä.

Luultavastikin olivat muutamat kyläläiset lörpöttäneet, koska eräänä
iltana vangittiin kylänvanhin ja Fouchard vanhus, joita syytettiin
pitäneen yhtä sissien kanssa ja siinähän ne olivat Goliathin murhaajat.

Ja silloin Fouchard käyttäytyi todellakin erinomaisesti, hän oli ihka
tyyni ja rauhallinen, sillä hän tiesi, että vaitioleva kaikki voittaa.
Levollisena hän lähti, pyytämättä edes pienintäkään selitystä.
Tottapahan selviää!

Lähitienoilla kerrottiin ihan yleisesti, että hän oli preussiläisiltä
ansainnut kaupoissa suuret summat ja oli säkittäin kätkenyt rahaa
piilopaikkoihinsa.

Henriette tuli hyvin levottomaksi, kun sai tapauksesta tiedon. Jean
pelkäsi vahingoittavansa isäntäväkeään ja tahtoi välttämättömästi
poistua, vaikka hän lääkäristä oli vielä liian heikko. Henriette sai
hänet kuitenkin jäämään vielä neljäksitoista päiväksi; hän joutui ihan
epätoivoon eroa ajatellessaan.

Kun Fouchard vangittiin, oli Jean piiloutunut taloon ja siten
pelastunut, mutta vaara oli siltä yhtä suuri; voisivathan preussiläiset
minä hetkenä hyvänsä tarkastaa taloa ja minnekkä hän joutuisi silloin?
Enonkin kohtalo Henrietteä huoletti. Hän päätti sen tähden lähteä
muutamana aamuna Sedaniin puhuttelemaan Delaherchea, jonka luona
kerrottiin muutaman preussiläisen upseerin asuvan -- ehkä hän voisi
jotain vaikuttaa.

-- Silvine, hän sanoi lähtiessään, hoida sairastamme hyvästi; anna
lihanliemi kello kaksitoista ja lääkkeet kello neljä.

Silvine oli taas entisellään. Hän ja Prosper hoitivat taloa isännän
poissa ollessa, ja pikku Kaarlo naureskeli ja keikkui äitin ympärillä
niin kuin ennenkin.

-- Olkaa huoleti, rouva, hän ei jää mitään vaille! Minä kyllä hänestä
huolen pidän!



VI.


Kauheasti oli taistelu ja kaupungin antautuminen tärisyttänyt Sedanin
asukkaita, mieli oli synkkä; päivä toisensa perästä kului, siitä oli
kohta neljä kuukautta.

Delahercheläiset elivät entistä myöten.

Mutta yksi huone tuossa suuressa rakennuksessa oli aivan kuin asumaton
-- se oli tehtailijan asumakerroksen toisessa päässä, kadunpuoleinen
huone, jossa översti Vineuil yhä sairasti. Toisista ikkunoista
tunkeutui niitä avatessa elämän melu ja hälinä, -- sairaan ikkunoista
eivät kaihtimet koskaan nousseet, ne olivat kuin kuolleet elämälle.

Översti oli valittanut kilon häikäisevän silmiään; -- lieneekö
luulotellut, ei tiedetty, mutta hänen mielikseen poltettiin huoneessa
lamppua yötä päivää.

Kaksi pitkää kuukautta oli hän virunut vuoteessa, vaikka, kuten
rykmentinlääkäri Bouroches tutkittuansa ilmoitti, ainoastaan nilkkaluu
oli halki, mutta haava ei ottanut parantuakseen, ja siinä sivussa
ilmaantui kaikenmoista muuta.

Nyt hän jo oli jalkeella, mutta sielun ja ruumiin voimat olivat niin
murtuneet, niin mennyttä kalua, ettei hän väsymykseltä jaksanut muuta
kuin päivät päästään venyä leposohvalla uunin edessä ja katsella
liekkien kiemuroita. Hän laihtui, kuihtui varjoksi entisestä itsestään,
eikä lääkäri, joka häntä hoiti, keksinyt riutumisen syytä.

Delaherchen vanha rouva oli paikalla valloituksen jälkeen samaten
sulkeutunut huoneeseen. Varmaankin he olivat sopineet, -- nuoruuden
ystävät -- etteivät sieltä lähtisi, niin kauvan kuin preussiläiset
majailivat talossa. Jotkut upseerit olivat vain pari kolme päivää
asustaneet siellä -- muuan kapteeni -- herra von Gartlauben näytti
jäävän määräämättömäksi ajaksi. Niitä asioita ei översti eikä vanha
rouvakaan ottanut puheeksi.

Vaikka jo kahdeksankahdeksatta ikäinen, nousi vanha rouva ylös päivän
koittaessa, istuutui nojatuoliin uunin toiselle puolelle vastapäätä
ystäväänsä ja lampun himmeässä valossa neuloen sukkia köyhille
lapsille, mutta översti tuijotti toimetonna hiilokseen -- yksi ainoa
ajatus oli tyyten vallannut hänen mielensä. Tuskin paria kymmentä sanaa
he päivässä vaihtoivat; kun vanha rouva, joka kuitenkin liikehti
talossa, joskus sattui sanallakaan ilmaisemaan, mitä maailmassa
tapahtui, esti hänet översti siitä heti. Hän ei tiennyt mitään maailman
menosta, ei Pariisin piirityksestä, ei Loiren tappioista eikä muista
surusanomista.

Mutta vaikka översti siten elävänä hautautui, vaikka hän sulki
korvansa eikä edes päivän valoa sietänyt, löysi kuitenkin isänmaan
suru ja ahdistus, kauhea kurjuus tiensä sinne, se tunkeutui kuin
seinäinraoista, sitä oli ilmassa, jota hän hengitti, -- sillä
syövyttävänä myrkkynä se päivä päivältä jäyti hänen ruumiinsa voimia ja
riisti häntä aina lähemmä ja lähemmä hautaa.

Delaherche sitä vastoin eleli päivän valossa ja koetti kaikin mokomin
saada tehdastansa reilaan.

Mutta työntekijät niinkuin ostajatkin olivat hapuiltavissa, eikä
hänellä ollut kuin joitakuita kangaspuita käymässä. Silloin pisti
hänelle päähän laatia ajan kuluksi luettelo tehtaanvaroista ja tehdä
muutamia kokeita, joita jo kauvan oli mietiskellyt. Samaan aikaan oli
hän saanut käsiinsä nuoren miehen, muutaman tuttavansa pojan, joka
taistelun jälkeen oli asettunut heille. Hänen nimensä oli Edmond
Lagarde ja oli Passyssa autellut isäänsä korutavarakaupassa;
ijältään hän oli kolmenkolmatta vanha, vaan näytti tuskin
yhdeksäntoistavuotiaalta. Sedanin tappelussa oli hän taistellut
kersanttina viidennessä linja-rykmentissä, otellut kuin karhu, ja
viiden aikaan iltapäivällä saanut Ménilportin luona viimeisistä
luodista haavan vasempaan käsivarteensa. Kun haavoitetut korjattiin
sairashuoneihin, oli Delaherche, auliisti kyllä, ottanut hänet
hoitoonsa.

Sillä tavalla oli Edmond tullut perheeseen; hän asui ja söi siellä, oli
jo terve ja auttoi tehtailijaa kirjurina, kunnes pääsisi Pariisiin.

Delaherche oli ottanut hänet siipiensä suojaan, ja sentähden
preussiläiset virastot antoivat hänen olla rauhassa, -- hän oli sitä
paitsi luvannut, ettei pakene.

Hän oli vaaleaverinen, sinisilmäinen ja niin ujo, että punastui
yhtenään kuin nuori tyttö. Äiti oli häntä kasvattanut, oli jokaisen
vaivalla ansaitun pennin uhrannut hänen kouluuttamisekseen. Edmond
jumaloi Pariisia, halusi hartaasti sinne ja kertoi siitä pitkiä pätkiä
Gilbertelle, joka sisaren tavoin hoiti tuota kaunista nuorukaista.

Paitsi häntä asui talossa uusi, äsken tullut vieras -- herra von
Gartlauben -- nostoväen kapteeni, jonka rykmentti oli tullut Sedaniin
vakinaisten joukkoin sijaan.

Vaikkei hän ollut korkea-arvoinen, oli hän sentään mahtava henkilö,
sillä hänen sedällänsä, joka oli Reimsin kenraalikuvernöörinä, oli
piirissään rajaton valta. Hänkin rakasti Pariisia ja piti sitä suurena
kunnianaan, oli asunut Pariisissa ja tunsi tarkasti sen hienostuneen
elämän; keikarin naamariin peittyi hänessä synnynnäinen raakuus. Hän
käytti aina univormua, oli pitkä ja harteikas, läheni viidettäkymmentä,
vaan tekeytyi paljoa nuoremmaksi.

Jos hän olisi ollut älykkäämpi, olisi hän saattanut olla vaarallinenkin
henkilö, mutta onneksi hän oli äärettömän itserakas ja itseensä
tyytyväinen, ei hänelle mieleenkään juolahtanut, että häntä pilkkana
pidettäisiin.

Alussa olivat päivät kauheita, mutta tuota tuonnempana oli hänestä
Delaherchelle ja koko perheelle suurta hyötyä.

Saksalaisia sotilaita oli tulvaamalla tulvannut Sedaniin, ja asukkaat
pelkäsivät joka hetki ryöstämistä. Mutta kohta vetäytyivät voittajat
Seinelaaksoon päin; jälelle jäi vain yksi vartijajoukko -- haudan
hiljaisuus vallitsi kaupungissa: talot olivat aina teljetyt, puodit
kiinni, kadut autiot; hämärän tultua kuului vain vahtisotilasten
raskaat askeleet ja rivot huudot.

Ei kirjeitä, ei ainoatakaan sanomalehteä. Elettiin kuin suletussa
vankiluolassa, erotettuna muusta maailmasta, kaikesta tietämätönnä,
lakkaamattomassa tuskassa, pelolla ja vapistuksella odottaen uusia
onnettomuuksia. Ja päälliseksi olivat ruokavarat lopussa.

Muutamana aamuna ei ollut enää leipää, ei lihaakaan; satojatuhansia
sotilaita oli tulvannut läpi paikkakunnan, koko tienoo oli kuin
heinäsirkkalauman hävittämä.

Kahdeksi päiväksi riittivät enää kaupungissa ruokavarat, täytyi
turvautua Belgiaan, ja sieltä, naapurimaasta tuotiin nyt kaikki --
eipähän liene hävityksen jälkeen tulli enää ollut rajalla esteenä.

Muun hyvän lisäksi oli vielä joka päivä lakkaamattomia selkkauksia ja
rettelöitä preussiläisen päällikön ja paikallishallituksen välillä,
edellinen oli asettunut pormestarin asuntoon, jälkimmäinen piti
kokouksiaan raatihuoneella. Ei tullut apua, vaikka paikallishallituksen
jäsenet urhoollisesti puolustivat, väistyivät vain askel askelelta, --
kaupunkilaiset olivat nääntymäisillään, sillä voittajain vaatimukset
kasvoivat kasvamistaan ja mielivalta oli verojen suuruuden määrääjänä.

Paljon oli Delaherchellakin ensi alussa vastusta vihollisen upseereista
ja sotilaista, jotka hänen luonaan majailivat. Piippu suussa vaeltivat
kaikki kansallisuudet hänen huoneissaan.

Ihan odottamatta tuli kaupunkiin joka päivä kaksituhatta, kolmetuhatta
miestä, jalkaväkeä, ratsuväkeä, tykkiväkeä, ja vaikka niillä ei ollut
oikeutta vaatia muuta kuin asunto ja polttopuut, täytyi vielä juosta ja
haalia niille syötävää.

Kamalaan siivoon ne lähtiessään jättivät huoneet. Upseerit kotiutuivat
usein humalassa ja käyttäytyivät pahemmin kuin sotilaat.

Ankara kuri esti kuitenkin ryöstämiset ja väkivaltaisuudet. Ainoastaan
kahta naista koko Sedanissa hätyytettiin. Vasta myöhemmin, sitten kun
Pariisi itsepintaisesti piti puoliaan, voittajat tiukensivat ohjaksia.
Preussiläisiä harmitti sodan pitkittyminen loppumattomiin, he olivat
levottomat, kun eivät olleet varmat maaseutulaisista, pelkäsivät
yleistä aseihin tarttumista, ja sen lisäksi oli vielä sissien susisota.

Delaherchen luo oli juuri majoittunut eräs kyrassierimajuri, joka
saappaat jalassa maata rötkötti tilalla ja lähtiessään jätti huoneen
siihen siivoon, ettei edes uuninreunakaan jäänyt puhtaaksi; silloin
saapui kapteeni von Gartlauben muutamana iltana syyskuun loppupuolella,
rankkasateessa.

Ensimmäinen tunti oli joltamoisenkin tuskallinen. Kapteeni puhui kovin
äänekkäästi ja vaati parasta huonetta, kävellen portaita ylös ja alas,
että sapeli helisi. Mutta kun näki Gilberten, muuttui hän kerralla, oli
sävyisä ja hillitsi itsensä ja kumarsi varsin kohteliaasti, kun kulki
hänen ohitsensa huoneeseensa. Häntä imarreltiin, hänen ympärillään
liehakoitiin, sillä kaikki tiesivät, että yhdellä ainoalla sanalla hän
sai Sedanin päällikön lievittämään raskasta verotaakkaa tai
vapauttamaan jonkun vangin.

Hänen setänsä, Reimsin kuvernööri, oli äskettäin antanut ankaran
julistuksen, joka julisti piiritystilaan ja kuolemanrangaistuksen
jokaiselle, joka auttoi vihollisia joko vakoojana taikka opasti
saksalaisia joukkoja väärälle tielle taikka hävitti siltoja ja kanuunia
ja vahingoitti sähkösanomalankoja ja rautatienkiskoja. Vihollisia, --
ne olivat ranskalaiset; kaupunkilaisten sydän oli pakahtua, kun tuo
suuri valkoinen paperi, joka oli liimattu päällikkökunnan portille,
tuomitsi heidän surunsa ja tuskansa ja isänmaanrakkautensa rikokseksi.

Tarpeeksi olisi ollut jo siinä, kun saksalainen varustusväki
riemuhuudoilla ilmoitti heidän jokaisen tappionsa.

Joka päivä toi uuden Jobin sanoman; suurten nuotioitten ääressä
sotilaat joivat ja mässäsivät kaiken yötä, mutta kaupunkilaiset, joiden
kello yhdeksästä täytyi olla kotonaan, istuivat sydän kurkussa pimeissä
taloissaan, peläten uusia onnettomuuksia.

Juuri samallaisessa tilaisuudessa osottihe herra von Gartlauben
lokakuun puolivälissä hienotunteiseksi.

Sinä aamuna kertoi huhu Sedanissa, että Loiren armeija oli saanut
loistavan voiton ja paraillaan marssi Pariisia pelastamaan. Usein
olivat ennenkin iloiset tiedot suruksi muuttuneet. Niin kävi nytkin.
Samana iltana jo saatiin tietää, että baijerilainen sotajoukko oli
anastanut Orléansin.

Muutamassa talossa Maquakadun varrella vastapäätä tehdasta hoilottivat
sotilaat niin kauheasti, että se Gilberteä kiusasi. Kun kapteeni sen
huomasi, lähetti hän heti heitä kieltämään, sillä sellainen metakka oli
hänestä kerrassaan sopimatonta.

Kuukauden kuluessa herra von Gartlauben monasti osottihe huomaavaiseksi
ja kohteliaaksi.

Preussiläiset virastot olivat muutelleet kaupungin hallitusta,
äskettäin oli saksalainen nimitetty toiseksi pormestariksi, ja vaikka
hän oli kutakuinkin ihmisiksi, eivät rettelöt siltä loppuneet.

Tavallisimmasti syntyi päällikkökunnan ja kaupunginhallituksen välillä
kiistoja vaunulähetyksistä, ja muutamana aamuna nousi ilmi riita, kun
Delaherche ei ollut lähettänyt kiesiään ja kahta hevosta. Pormestari
pistettiin kiinni muutamiksi tunniksi, ja Delaherche olisi saanut häntä
seurata, jollei herra von Gartlauben olisi estänyt.

Toisen kerran taas hän sai myöstetyksi 30,000 frangin suuruisen sakon
maksun, joka oli määrätty suoritettavaksi siitä syystä, että
Villettesillan teossa muka vitkasteltiin. Sillan olivat preussiläiset
itse hävittäneet ja se oli loppumatonna ikävyyden lähteenä Sedanin
asukkaille.

Mutta vasta Metzin antautumisen jälkeen oli Delaherche kiitollisuuden
velassa vieraalleen. Ukkosena iski tieto kaupunkilaisiin, se vei
kerralla heidän viimeisen toivonsa. Ja seuraavalla viikolla samosi taas
mahdottomia sotilasjoukkoja kaupungin läpi, suuri ihmistulva virtasi
Metzistä: ensin prinssi Fredrik Kaarlen armeija kulki Loiren rannoille,
sitten kenraali Manteuffelin marssi Amiensiin ja Roueniin päin sekä
lisäksi muita, joitten oli määrä mennä Pariisin piirittäjiä auttamaan.

Monena päivänä olivat huoneet täpösen täynnä. Leipuri- ja lihapuodit
tyhjentyivät putipuhtaaksi, ei jäänyt niin leivänmurua tai luunsirua.
Kadut lemahtelivat ulolle, aivan kuin suuria eläinlaumoja olisi
kuleteltu.

Maquakadun tehdas vain säilyi ihmislaumoilta, sillä ystävällinen käsi
sitä suojeli; ainoastaan muutamia siistiä korkea-arvoisia päälliköitä
siellä asui.

Delaherche ei sen erän perästä kohdellut herra von Gartlaubenia niin
kylmästi kuin ennen. Toiset perheet pysyivät aivan erillään, eivät
laisinkaan seurustelleet luonaan asuvain vihollisten kanssa. Mutta
Delaherchestä, joka kaipasi seuraelämää, joka tahtoi olla iloinen ja
vilkas ja halusi nauttia elämästä, tuli ajan pitkään kovin tukalaksi
tuollainen jöröttäminen. Hän ei ollenkaan viihtynyt suuressa,
kiusallisen hiljaisessa ja ikävässä talossaan, jossa jokainen eli
omassa nurkassaan ja oli niin kylmän ja ynseän näköinen.

Aluksi hän muutamana päivänä pysäytti herra von Gartlaubenin portaissa
ja kiitti häntä kaikesta avuliaisuudesta. Vähitellen he puhelivat sanan
tai pari aina tavatessaan ja muutamana iltana preussiläinen kapteeni
puhalteli savuja tehtailijan työhuoneessa, uunissa paloi tuli, huone
oli niin kodikas, ja kaikessa rauhassa he siellä juttelivat viimeisistä
uutisista. Kahden ensimmäisen viikon kuluessa ei Gilberte näyttäytynyt
ollenkaan. Kapteeni ei ollut hänestä tietävinään, mutta joka kerran kun
kuului liikettä viereisestä huoneesta, käänsi hän päätään sinnepäin.

Hän koetti nähtävästi saada isäntäväkensä unohtamaan, että hän oli
voittajan puolta, hän ei ollut pikkumainen ja teki usein pilaa
veroista, joista vain aihetta siihen sai. Niinpä hän muutamana päivänä
nauroi makeasti, kun sai tietää, että oli vaadittu ruumisarkkua ja
siteitä.

Kivihiiliä, öljyä, maitoa, sokeria, voita, leipää, lihaa, puhumattakaan
vaatteista, tulisijoista, lampuista, -- sanalla sanoen he olivat vailla
kaikkea, mitä syötäväksi tai muuten joka päivä tarvitaan -- silloin hän
vain kohautti olkapäitään: hyvä jumala, minkä sille voi! Tietysti
kaikki tuollainen oli ihan sietämätöntä, hän kyllä myönsi, että
saksalaiset vaativat _liikoja_, mutta -- sellaista on sota, ja
pitäähän sitä vihollisenkin maassa elää.

Delaherche, jota nuo lakkaamattomat kiskomiset suututtivat, ei
ollenkaan salannut ajatuksiaan; joka ilta hän niitä tyyten tarkasteli
niinkuin ne olisivat olleet keittiölaskuja. Ainoa, josta he
kinastelivat, oli samanen miljoona, jota preussiläinen maaherra von
Rethel vaati Ardennesin piirikunnalta muka korvaukseksi Ranskan
sotalaivain tekemistä vahingoista ja hyvitykseksi Ranskassa asuvain
saksalaisten karkoittamisesta. 42,000 frangia tuli siitä Sedanin
osalle.

Delaherche koetti kaikella tavalla todistaa, että se oli suurinta
vääryyttä: Sedan oli katsottava poikkeukseksi, se oli jo kärsinyt
yltäkyllin, tämä viimeinen oli ihan pois suunnilta!

Paraimpina ystävinä he kuitenkin erosivat. Delaherche oli mielissään,
kun oli oikein saanut ladella, ja kapteeni tyytyväinen, että oli
osannut käyttäytyä kuin ihkapariisilainen.

Muutamana iltana Gilberte iloisena ja vilkkaana pistäysi huoneeseen
aivan kuin sattumalta. Hän pysähtyi ja oli hämmästyvinään. Herra von
Gartlauben nousi paikalla, kumarsi kohteliaasti ja, hienotunteisesti
kyllä, heti väistyi. Mutta seuraavana iltana istui Gilberte
työhuoneessa kapteenin tullessa ja jäi sinne.

Iloisia ja hupaisia iltoja he siitä lähtien kolmisin viettivät
työhuoneessa, ei salissa -- erotus oli hienon hieno. Tuota tuonnempana
sai saksalainen, joka oli harras soiton ja laulun ystävä, Gilberten
soittamaan. Rouva meni yksin saliin ja jätti oven auki.

Talvi oli ankara, Ardennien tammihalot palaa leimusivat uunissa;
kymmenen aikana juotiin teetä ja puheltiin kuin vanhat tutut. Ja herra
von Gartlauben oli silmiä korvia myöten rakastunut tuohon iloiseen
nuoreen rouvaan, joka keimaili nyt samoin kuin ennen Charvillessä,
silloin kun kapteeni Beaudoin ystävineen siellä oli.

Herra von Gartlauben oli erikoisen huolekas puvussaan ja erityisen
kohtelias, pieninkin suosionosote oli hänestä mieleen ja hän koetteli
kaikin tavoin, ettei häntä pidettäisi raakalaisena, sivistymätönnä
sotilaana, joka naisten seurassa ei ymmärrä käyttäytyä.

Kahtia oli elämä jakautunut tuossa suuressa, pimeässä talossa
Maquakadun varrella. Ruoka-aikoina Edmond istua näpötti kainona ja
vastaili ykskantaan Delaherchen loppumattomiin kysymyksiin ja punastui,
kun Gilberte häneltä jotain pyysi, iltaisin kuunteli herra von
Gartlauben autuaallisena ja hymyhuulin Mozartin sonaattia, jota nuori
rouva salissa soitti; mutta viereisessä huoneessa, jossa översti de
Vineuil ja vanha rouva aikansa viettivät, oli niin hiljaista, niin
äänetöntä, ikkunat olivat peitetyt, kaihtimet eivät koskaan päästäneet
päivää huoneeseen, -- lampun himmeässä valossa se oli hautakammion
tapainen.

Joulukuu lumineen peitti kaupungin valkoiseen vaippaan; mieltä
masentavat uutisetkin olivat vähän kuin jäätyneet. Sitten kun kenraali
Ducrot oli kärsinyt tappion Champignyssä ja Orléans menetetty, oli
jälellä vain yksi ainoa synkkä toivo: jospa talvi tulisi kostajaksi,
jospa lumihiutaleita tupruamalla tupruaisi, ja routa halkaisisi maan ja
se nielisi Saksan ja sen sotajoukot!

Mutta rouva Delaherche oli saanut toisenkin surun syyn. Muutamana yönä,
kun hänen poikansa oli asioittensa tautta Belgiassa, oli hän Gilberten
huoneen ohi kulkiessaan kuullut sieltä hiljaista kuisketta, naurua ja
suuteloita. Kauhistuksissaan ja mieli kuohuksissa hän riensi
makuuhuoneeseensa. Ei ollut epäilemistä -- se ei ollut kukaan muu kuin
preussiläinen! Hän oli jo huomannut sen heidän silmäyksistään.
Sellainen käytös -- sellainen häväistys hänet kerrassaan musersi. Hyvä
jumala! Miksikä olikaan hänen poikansa vasten äitin tahtoa tuonut tuon
nautinnonhimoisen naisen heidän rauhalliseen kotiinsa! Kerran oli hän
jo antanut anteeksi eikä ollut antanut ilmi -- kun kapteeni Beaudoin
oli kuollut -- ja nyt oli sama edessä, vielä kahta kauheampi -- maansa
vihollisen kanssa! Mitä tehdä? Sellaista hävyttömyyttä hän ei salli
talossaan. Siinä oli uusi kivi sydämmelle, hän oli menehtyä. Ja kun hän
palasi huoneeseen alakuloisena ja kyynelsilmin ja tuntikausia istui
äänetönnä, katseli häntä översti tutkivasti ja luulotteli, että Ranska
taaskin oli kärsinyt tappion.

Sillä kannalla olivat asiat, kun Henriette muutamana aamuna tuli
Sedaniin, pyytämään että Delaherche jollakin tavalla puhuisi hänen
enonsa puolesta. Hän oli nähnyt ihmisten omituisesti hymyilevän ja
kuullut heidän puhuvan, miten rajattomasti Gilberte voi vaikuttaa herra
von Gartlaubeniin. Siksipä hän hieman hämmästyi, kun ensiksi tapasi
eteisessä vanhan rouvan, joka oli menossa överstin luo. Henriette
ilmoitti hänelle asiansa.

-- Voi, hyvä rouva, te olisitte niin hyvä, niin hyvä, jos puhuisitte
enoni puolesta! Enorukan kohtalo on kauhea -- hänet aiotaan lähettää
Saksaan.

Vanha rouva, joka kuitenkin paljon piti Henriettestä, viittasi
kärsimättömästi.

-- Lapsikulta, minä en voi vaikuttaa niin mitään. Elkää _minua_
pyytäkö...

Ja vaikka hän näki, miten surulliseksi Henriette tuli, jatkoi hän: te
tulette kerrassaan sopimattomaan aikaan, poikani lähtee tänä iltana
Brysseliin. Sitä paitsi on hänellä yhtä vähän vaikutusvaltaa kuin
minullakaan. Puhukaa miniälleni -- hänhän on kaikkivaltias.

Hän meni. Arkana ja hämillään jäi Henriette eteiseen; hän huomasi
tulleensa tosiaankin varsin sopimattomaan aikaan.

Vanha rouva oli varmasti päättänyt ilmoittaa kaikki pojalleen, ennenkun
hän lähtisi Belgiaan kivihiilien ostoon, tehtailija näet toivoskeli
saavansa tehtaan heti kuntoon. Äiti ei jaksanut kärsiä, että Gilberte
niin törkeästi pettäisi miehensä hänen poissaollessaan, mutta hän
odotti, kunnes Delaherche viimeinkin oli varmasti määrännyt lähtönsä,
jota jo toista viikkoa oli myöstänyt päivästä toiseen. Sehän oli koko
talon häviö, preussiläinen ajettaisiin pois, Gilberte samaa tietä -- ja
kenties hänen nimensä vielä naulattaisiin katunurkkiin häväistykseksi,
sillä se kohtaisi jokaista Ranskan naista, joka pitäisi yhteyttä
saksalaisten kanssa.

Iloisesti huudahtaen juoksi Gilberte Henrietten luo, kun näki hänet.

-- Voi miten hauskaa, että tulit!... Ihanhan siitä on jo
ijankaikkisuus, kun viimeksi tapasimme toisemme -- ihminen vanhenee
niin pian näinä kauheina aikoina.

Hän oli vienyt Henrietten huoneeseensa, painanut hänet leposohvalle ja
nojautui häntä vasten.

-- Kuuleppas -- nyt sinä syöt aamiaista meillä. Mutta ensiksi me
puhelemme -- eikös niin? Sinulla on varmaan ihmeen paljon
kertomista!... Sinä et ole saanut veljeltäsi mitään tietoja, sen
tiedän. Maurice raukka -- minua niin säälittää se poikaparka!
Ajattelepas, miten hirveätä Pariisissa -- eivät saa polttaa kaasua, ei
heillä ole polttopuita, niin, tuskinpa leipääkään! -- Entäpä se
nuorukainen, jota hoidat, veljesi ystävä? Niinkuin huomaat, olen jo
kuullut kulkupuheita. Hänenkö tähtensä sinä tulet?

Henriette hämmästyi eikä paikalla vastannut. Eikös hän todellakin
tullut Jeanin tähden, sillä hän oli ihan varma, ettei kukaan hänen
armasta hoidokastaan häiritsisi, kun vain eno olisi vapaa?

Hän oli hyvin hämillään, kun Gilberte paikalla rupesi Jeanista
puhumaan, hän tuskin rohkeni asiaansa ilmoittaa. Sitä paitsi sanoi
omatunto, ettei ollut oikein käyttää hyväkseen sellaisia keinoja, joita
epäili.

-- Vai niin, toisti Gilberte veitikkamaisesti, sinä siis tulet meille
tuon nuorukaisen tautta?

Henriette ei päässyt puuhun ei pitkään, hänen täytyi kertoa Fouchardin
vangitseminen.

-- Hyvänen aika, sehän on totta -- missä ihmeessä minun ajatukseni
maleksivat! Vastahan siitä tänä aamuna oli viimeksi puhetta. Siinä teit
aivan oikein, että tulit tänne, ystävä-kulta -- meidän pitää paikalla
ruveta tuumimaan, mitä voimme tehdä enosi hyväksi, sillä se, mitä
viimeksi kuulin, ei ole suinkaan rauhoittavaa. He aikovat asettaa hänet
muille varottavaksi esikuvaksi.

-- Minä luotin teihin, sanoi Henriette empien. Arvelin että sinä
kenties keksisit keinon, että ehkäpä sinä jotain...

Nuori rouva nauroi makeasti.

-- Pikku hupakko -- kolmen päivän perästä on enosi vapaa! Etkös sinä
tiedä, että meillä asuu preussiläinen kapteeni, joka täyttää kaikki,
mitä ikinä minä pyydän? Hän nyt ei raski kieltää niin mitään.

Hän nauroi niin vallattomasti ja lapsellisesti ja oli ylpeä
kauneudestaan, jolla hän niin suuren vallan oli saanut. Hän tarttui
ystävänsä käteen ja taputti sitä hiljaa. Mutta Henriette oli kuin
kuumilla kivillä -- oliko se tunnustus? Mitenkäs hän muuten olisi ollut
niin iloinen, ujostelematon ja vallaton? Henriette ei saanut sanaakaan
suustaan kiitokseksi.

-- Jätä nyt vain koko asia minun huolekseni. Saatpas nähdä, niin minä
tänä iltana kerron sinulle niin hauskan uutisen, että tyytyväisenä
palaat kotiisi!

Ruokasalissa Henriette oikein hämmästyi, kun näki siellä tuntemattoman,
kauniin miehen -- Edmondin. Hän ihaili nuorukaista kuin kaunista
taideteosta. Oliko mahdollista, että hän oli ollut taistelemassa? Ja
kuka oli uskaltanut häntä haavoittaa? Ja hän oli taistellut
urhoollisesti kuin sankari! Delaherche oli oikein ihastuksissaan, kun
kerrankaan oli saanut vieraita, ja ylisteli pilviin asti kirjuriansa,
joka oli yhtä oiva ja kelpo nuorukainen kuin kauniskin.

Syötiin lihapaistia ja perunahauvikkaita, ja puhe sujui vilkkaasti kuin
tuttuin kesken konsanaankin.

-- Te tulitte siis Fouchardin tähden ja toivotte, että puhuisimme hänen
puolestaan? sanoi Delaherche Henriettelle. Sattuipa se nyt ikävästi,
kun minun täytyy tänä iltana lähteä matkalle. Mutta vaimoni siitä kyllä
pitää huolen; häntä ei voi vastustaa, hän saa, mitä vain suinkin
tahtoo.

Hän nauroi ja oli nähtävästi mielissään vaimonsa suuresta
vaikutusvoimasta -- kajastihan siitä vähän hänenkin osalleen.

Yhtäkkiä hän lisäsi: kuuleppas, Gilberte kulta, onko Edmond kertonut
löydöstään?

-- Ei. Mistä löydöstä? kysyi hän vilkkaasti ja katsoi lämpimästi
nuorukaiseen.

Edmond lensi punaiseksi.

-- Ei se ole muuta kuin pitsiä, joista tuonoin puhuitte -- joilla
olisitte tahtonut koristaa kellertävän aamupukunne. Satuin huomaamaan
muutamalla myöjällä viisi metriä oikeita Brysselin pitsiä --
erinomaisen kauniita ja hyvin huokeita.... Vaimo, jolla niitä oli
kaupan, tulee kohta tänne niitä näyttämään.

Gilberte oli vallan ihastunut! hän olisi vaikka suudellut Edmondia.

-- Voi, miten kiltti te olette! Sitä en unohda, olkaa varma!

Kun tuli Belgiasta ostetun maksapiirakan vuoro, kääntyi puhe toiselle
tolalle: puhuttiin Maasista, jonka veden sinne viskatut ruumiit olivat
myrkyttäneet, että kalatkin kuolivat, ja siitä johduttiin tarttuviin
tauteihin, joita sai pitää kuin kätensä takana, niin pian kun ilma
lauhtui.

Marraskuussa oli jo rutontapaisia tautia ilmautunut. Turhaan oli
taistelun päätyttyä annettu 6,000 frangia kaupungin puhdistamiseksi ja
poltettu kasoittain sotilasten laukkuja, patroonakoteroita ja muita
romuja, yhtä kaikki levisi ympäristöltä tukehuttava löyhkä, milloin
ilma oli kostea, sillä maa oli niin täynnä ruumiita, että hauta oli
haudassa kiinni ja ne olivat niin matalat, jotta ruumis tuskin peittyi.
Seurauksena sellaisesta hutiloimisesta oli sietämätön mädän haju.

Niinä päivinä oli päälle päätteeksi löydetty toinenkin rutonahjo --
Maasvirta, josta jo oli ongittu toistatuhatta hevosenraatoa. Sittenpä
olikin joki puhdas -- luultiin; mutta se luulo petti, kun poliisi
muutamana päivänä tarkasti joen pohjaa, joka siltä kohdalta oli kahden
metrin syvyinen, ja huomasi vedessä valkeita esineitä -- kiviä kaiketi;
mädänneitä ihmisruumiita ne olivat, niin mädänneitä, etteivät ne olleet
turvonneetkaan eivätkä sentähden kohonneet pinnalle. Melkein neljä
kuukautta ne olivat ruohokossa lojuneet. Käsiä, jalkoja ja päitä kohosi
keksissä. Virtakin irroitti ruumiista osia ja vei milloin käden,
milloin jalan. Vesi oli samakkaa, suuria kuplia kohosi pinnalle, särkyi
ja myrkytti ilman.

-- Hyvä toki, että kylmää, huomautti Delaherche. Mutta kunhan lumi
rupeaa sulamaan, niin tiedän mä, että on vaara tarjona, jollemme
ajoissa pidä huolta.

Gilberte pyysi hymyillen, että hän puhuisi muusta ... syödessä.

-- Kummallista, että ne nyt mieleeni juohtuivat, sanoi tehtailija,
mutta se on varma, että kalatta sitä saa syödä kotveroisen tästä
puoleen.

Kun he syötyänsä joivat kahvia, tuli palvelija ilmoittamaan, että herra
von Gartlauben kysyy, saisiko hän hetkisen heitä puhutella.

Siitä syntyi aika hälinä, sillä kapteeni ei ollut koskaan tullut siihen
aikaan -- keskipäivällä.

Delaherche sanoi paikalla, että olkoon hän hyvä ja tulkoon -- mukava
tilaisuus esitellä Henriette.

Kun kapteeni näki vielä toisenkin nuoren naisen, oli hän kahta
kohteliaampi. Hänelle tarjottiin kahvia ja hän joi kupillisen ilman
sokeria niinkuin oli nähnyt juotavan Pariisissa. Hän oli muuten
halunnut paikalla ilmoittaa rouva Delaherchelle, että hänen
turvattinsa, muuan tehtaantyömies, joka oli tapellut preussiläisen
sotamiehen kanssa ja siitä syystä vangittu, oli nyt vapaa.

Gilberte käytti tilaisuutta hyväkseen ja puhui Fouchardista.

-- Herra kapteeni, pyydän esitellä teille paraimman ystäväni! Hän
toivoo teidän apuanne -- hän on sen rémillyläisen sisarentytär, jota on
epäilty Dieuletmetsän sissien liittolaiseksi. Kaiketikkin muistatte --?

-- Vai niin -- vakoilija, polonen, joka löydettiin säkistä. Se on ikävä
juttu ... vakavaa laatua ... varsin vakavaa. Pahoin pelkään, etten voi
mitään vaikuttaa.

-- Voi ei, kapteeni hyvä -- elkää sanoko niin -- minä olisin niin
iloinen, kapteeni...

Gilberte katsoi häneen lempeästi, loistavin silmin. Kapteeni oli
hurmautunut, hän kumarsi kohteliaasti, ja samalla nöyrästi. Koska
Gilberte tahtoo, niin --!

-- Kiitän teitä sydämmellisesti, herra kapteeni, sopersi Henriette.

Hänestä tuntui tuiki vastenmieliseltä tuo sotilas; hän muisti yhtäkkiä
miehensä, Weiss-raukan, joka ammuttiin kuoliaaksi Bazeillesissa.

Edmond, joka heti kapteenin tultua oli pujahtanut huoneesta, palasi ja
kuiskasi jotain Gilbertelle. Rouva nousi paikalla, kertoi pitseistä,
joita myöjä oli tullut näyttämään, ja pyytäen anteeksi poistumistaan
lähti Edmondin kanssa.

Henriette istuutui ikkunanpieleen, kun jäi yksin Delaherchen ja
kapteenin kanssa, jotka jatkoivat äänekkäästi puhettaan.

-- Lasillinen konjakkia, kapteeni? Nähkääs -- minä en ollenkaan
ujostele, vaan sanon suoraan ajatukseni ... tiedänhän minä, että te
ette ole ahdasmielinen. Niin, teidän päällikkönne on perin väärässä,
kun vieläkin tahtoisi kaupungilta pusertaa nuo 42,000 frangia.
Punnitkaapa kerrankaan, mitenkä paljon me olemme uhranneet aina sodan
alusta asti! Pikkistä ennen taistelua tulee ensiksikin ranskalainen
armeija, uuvuksissa ja nälissään ja sitten -- te, jotka kyllä leivän
kannan katkaisette. Sotajoukkoin kulkeminen kaupungin läpi pelkästään
kaikkine korjuineen ja muine kuluineen nousee jo puoleentoista
miljoonaan. Saman verran lasken taistelun pommituksineen ja
tulipaloineen hävittäneen; se on jo kolme miljoonaa. Lopuksi en
laisinkaan liioitelle, jos sanon, että teollisuus ja kauppa ovat
kärsineet kahden miljoonan vahingon. Mitäs siihen virkatte?... Viisi
miljoonaa -- kaupungista, jossa on 13,000 asukasta! Ja sitten te
lisäksi vielä vaaditte 42,000 frangia -- mikä siihen oikeuttaa, sitä
minä en käsitä! Onko se oikeuden mukaista, onko se kohtuullista?

Herra von Gartlauben punalti päätään ja vastasi vain: niin, --
semmoista on sota!

Henriette istui ikkunanpielessä ja odotti. Korvissa suhisi, kummallisia
ajatuksia, synkkiä kuvia pyöri hänen päässään; häntä raukasi.

Mutta Delaherche vakuutti kapteenille kunniasanallaan, että Sedan ei
kuuna kullan valkeana olisi pälkäästä päässyt nyt, kun kovaa rahaa
kerrassaan puuttui, jollei teollisuuspankki olisi laskenut liikkeeseen
uusia seteliä ja siten pelastanut kaupunkia perikadosta.

-- Pikku naukku lisäksi, herra kapteeni?

Ja sitten hän hyppäsi toiseen aineeseen.

-- Ei se ole Ranska, joka sotaan syöksyi, vaan keisarikunta...
Keisari ... niin ... minä en ymmärrä koko keisaria. Hänellä ei tee
herran tarvista... Ennenhän me hakkautamme itsemme sipaleiksi kuin
huolimme häntä hallitsijaksemme! Ainoa, joka heinäkuussa asian laidan
käsitti, oli Thiers. Hänen matkansa Euroopan pääkaupunkeihin oli
todellakin viisas teko -- siitä tuntee isänmaan ystävän. Onnistukoon
hänen yrityksensä...!

Hän ei lopettanut lausettaan, sillä hänestä oli sopimatonta puhua
rauhan toiveista preussiläiselle, vaikka se sitten olikin herra von
Gartlauben. Mutta rauha se oli hänen hartain toivonsa niinkuin koko
vanhoillisen porvariston, joka ennen oli pitänyt keisarin puolta.

Vastustaminen ei enää auttanut, heidän täytyi antautua: valloitetuissa
maakunnissa riehui jo syvä suuttumus -- mitä varten Pariisi niin
itsepäisesti puolustautui, kun koko isänmaan pelastus oli kysymyksessä.

Tarkoittaen Gambettan innokkaita julistuksia Delaherche lisäsi hiljaa:
ei, ei; me emme ole noita raivohulluja. Uusia verilöylyjä siitä vain
seuraa. Minä olen Thiersin miehiä -- hän tahtoo yleistä äänestystä ...
ja tasavalta -- herra jumala ... hyvin minusta nähden, kunnes parempi
hallitus saadaan.

Herra von Gartlauben nyökytti myöntävästi päätään: niinpä niin, niinpä
niin...

Henriette oli niin kiihdyksissä, syytä hän ei tiennyt, mutta hän ei
mitenkään jaksanut olla huoneessa, vaan lähti hiljaa pois ja meni
etsimään Gilberteä. Hän ihan säikähti, kun tuli makuuhuoneeseen ja näki
ystävänsä katkerasti itkevän pitkällään leposohvalla.

-- Mitä nyt? Mitä ihmettä?

Kyyneleet virtasivat tulvana. Gilberte ei vastannut, hän oli
tulipunainen, hän häpesi, hän oli vallan sekaisin. Henriette ojensi
kätensä, Gilberte heittäysi nyyhkyttäen hänen syliinsä ja sopersi: voi
ystävä-kulta, jospa tietäisit! -- En ikinä minä sitä uskalla sinulle
sanoa ... mutta eihän minulla ole ketään ... ehkä sinä sentään
tietäisit neuvoa...

Hän hämmentyi kokonaan.

-- Edmond oli täällä ... silloin tuli rouva Delaherche -- juuri ikään
-- yhtäkkiä...

-- Mitenkä? Yhtäkkiä?

-- Me olimme täällä... Edmond oli kietonut kätensä vyötäisilleni ... ja
suuteli minua...

Hän oikein värisi, puristi Henrietteä kaulasta, suuteli häntä ja
tunnusti kaikki.

-- Voi, hyvä ystävä, elä tuomitse minua liian ankarasti ... minä en
kestä sitä... Kyllä minä muistan, kun lupasin sinulle, etten enää tee
niin ... mutta olethan sinä nähnyt Edmondin -- hän on niin urhoollinen,
niin reipas ja niin kaunis! Ja arveleppas sitten ... poikaparka
sairaana ... haava käsivarressa -- äiti niin kaukana!... Ja päälliseksi
hän on rutiköyhä -- kaikki heidän tulonsa ovat menneet hänen
kouluuttamisekseen. Voi hyvä Henriette -- en voinut kieltää.

Henriette kuunteli häntä hämillään.

-- Tuo pikku kersanttiko se siis on! -- Mutta, ystäväkultani, kaikki
ihmiset luulevat, että se on preussiläinen!

Gilberte nousi, pyyhki kyyneleensä ja vastusti jyrkästi.

-- Preussiläinen! Ei -- ei ikimaailmassa! Hän on inhottava, en siedä
häntä. Kuinka sinä luulet minusta sellaista! Mitenkä ihmeellä kukaan
saattaa ajatella minusta niin alentavaista? Ei, ei koskaan! Ennen
kuolisin!

Silmät säkenöivät, hän oli kahta kauniimpi. Mutta samassa hän taas oli
entinen iloinen keimailija. Hän rähähti nauramaan: se huvittaa minua --
_se_ on totta. Hän on ihan hurmautunut, hän jumaloi minua. Kun
vain sinnepäin katson, niin hän paikalla tekee mitä tahdon... Jospa
tietäisit, miten hullunkurista on tehdä pilkkaa tuosta kömpelöstä
herrasmiehestä. Ja sitten hän vielä luulee saavansa palkkion kaikesta
vaivastaan.

-- Mutta sellainen leikkiminen on vaarallista, sanoi Henriette
vakavasti.

-- Luuletko? Mitähän vaaraa siitä olisi? Kun hän viimein huomaa, että
kaikki on sulaa pilaa, suuttuu hän ja muuttaa pois -- siinä kaikki.
Eikä hän toisekseen huomaa sitä milloinkaan! Sinä et häntä tunne, hän
on niitä miehiä, joita nainen saa vaaratta nenästä vetää!... Näetkös,
että _siinä_ minä olen sinua viisaampi... Sellaiset minä jo
ilmassa tunnen. Hän on niin itserakaskin, ettei hän koskaan myönnä,
jotta hänestä on tehty pilkkaa... Ja kun hän lähtee pois, muistelee hän
täällä oloaan kaipauksella ja lohduttautuu sillä, että on tehnyt oikein
ja käyttäytynyt kuin mies, joka tuntee Pariisin tavat -- sen pituinen
se.

Naurahtaen hän sitten lisäsi: mutta sen hän saa aikaan, että Fouchard
eno pääsee vapaaksi, -- ja korvaukseksi tarjoon minä hänelle kupillisen
teetä omasta kädestäni.

Yhtäkkiä hän taas tuli levottomaksi, kyyneleet kohosivat silmiin: voi,
hyvä jumala! Entäs anoppi!... Mikä tästä lopuksi tulee? Hän ei minusta
suuresti välitä -- kyllähän hän saattaa kertoa kaikki miehelleni.

Henriette oli jo tointunut ja tyyntynyt. Hän kuivasi ystävänsä
kyyneleet, sai hänet nousemaan leposohvalta ja silitti hänen
pörhistynyttä tukkaansa.

-- Kuuleppas nyt, hyvä ystävä, minä en raski sinua torua, vaikka sinä
hyvin kyllä tiedät, etten minä sitä hyväksy. Mutta minua niin ihmeesti
pelotti se sinun preussiläisesi, että pelkäsin asiaasi monta, monta
vertaa pahemmaksi, ihan panee puolella, kun kuulin suoran totuuden...
Rauhoituhan nyt vain, kaikki käy vielä hyvin.

Henriette oli oikeassa. Se olikin parasta Gilbertelle. Samassa tuli
näet Delaherche äitinsä kanssa huoneeseen. Tehtailija kertoi jo
lähettäneensä hakemaan hevosta, joka saattaisi hänet asemalle, sillä
hän oli päättänyt iltajunassa lähteä Brysseliin. Hän oli tullut
jättämään jäähyväisiä vaimolleen.

-- Olkaa ihan huoleti! hän sanoi Henriettelle. Herra von Gartlauben
lupasi puhua enonne puolesta; minä tosin nyt lähden, mutta vaimoni
kyllä muistuttaa häntä lupauksestaan.

Peloissaan tarkasti Gilberte anoppiaan... Näinköhän hän kertoisi sen
pojalleen? Estäisiköhän hänen matkansa?

Vanha rouva ei sanonut halaistua sanaa, katsoi vaan miniäänsä silmiään
väräyttämättä. Hänkään ei enää niin ankarasti arvostellut Gilberteä.
Hyvä jumala! Koska se olikin tuo nuorukainen, ranskalainen, joka oli
niin urhoollisesti taistellut, niin täytyihän hänen antaa anteeksi
niinkuin edelliselläkin kerralla.

Hän oli lauhtunut. Hän hymyilikin, ja sitä ei ollut tapahtunut, sitten
kun Coulmiersin hyvät uutiset kuultiin. Hänen poikansa saisi kaikessa
rauhassa matkustaa, Edmond kyllä suojelisi Gilberteä preussiläiseltä.

-- Jumalan haltuun! sanoi hän ja suuteli poikaansa. Toimita asiasi ja
palaa pian kotiin!

Rouva Delaherche lähti, painoi oven kiinni ja kulki hitaasti eteisen
toiselle puolelle tuonne kolkkoon huoneeseen, jossa översti synkkänä
istui, tylsistynein silmin tuijottaen lampun himmeää valoa kohti.

Samana iltana Henriette palasi Rémillyyn ja kolmantena päivänä sen
perästä tulla joppasi Fouchard vanhus kotiin Henrietten suureksi iloksi
ja istuutui syömään, pisteli pois poikkeen leipää ja juustoa aivan kuin
olisi tullut ostoksiltaan eikä vankilasta. Kysymyksiin hän vastaili
maltillisesti, -- mikäpäs hänellä oli siellä ollut hätänä. Kuinkas he
olisivat voineet pitää häntä kiinni? Eihän hän ollut mitään pahaa
tehnyt eikähän hän ollut preussiläistä tappanut. Hän oli vain sanonut
näinikään: etsikää! Minä en tiedä mitään. Ja päästää oli heidän
täytynyt sekä hänet että kylänvanhin, koska ei ollut minkäänlaisia
todisteita.

Mutta ilkeästi hän vilkutti silmiään ja oikein sydäntä kutkutti, kun
oli kerrankin petkuttanut noita mokomia, jotka olivat ruvenneet hänelle
lihasta juonittelemaan.

Joulukuu läheni loppuaan, ja Jean aikoi lähteä. Jalka oli terve ja
lääkäri oli luvannut hänet taistelemaan.

Se oli kova isku Henriettelle, mutta hän koetteli kaikin tavoin peittää
suruaan.

Champignyn onnettoman taistelun jälkeen he eivät olleet kuulleet mitään
Pariisista. Sen he vain tiesivät, että Mauricen rykmentti oli ollut
kovimmissa kahakoissa ja paljon kärsinyt.

Monet raucourtilaiset ja sedanilaiset olivat saaneet sähkösanomia, jos
kohtakin kiertoteitä -- _he_ vain eivät saaneet ainoatakaan riviä.
Ahnas haukka tai preussiläisen luoti oli varmaankin jonkun metsän
rinteessä hengen ottanut _heidän_ kyyhkyltänsä.

Toisinaan vilahti mieleen: entä jos Maurice on kuollut? Levottomina he
olivat odottaneet tietoja päivästä toiseen. Sieltä ei tullut mitään
tuolta suuresta kaupungista, jota kohti piirittäjäin kanuunat joka
taholla ammottivat.

He eivät enää tietoja toivoneetkaan. Ja kun Jean ilmaisi päättäneensä
lähteä taistelemaan, kohosi huokaus Henrietten rinnasta, ja hän
virkkoi: hyvä jumala, kaikki on mennyttä, minä jään taas yksin!...

Jean aikoi liittyä pohjoisarmeijaan, jonka kenraali Faidherbe äskettäin
oli saanut kootuksi. Sitten kun kenraali Manteuffel oli tunkeutunut
Dieppeen, puolusti äskenmainittu sotajoukko kolmea piirikuntaa:
pohjoista, Pas-de-Calaista ja Sommea, ja Jean suunnitteli matkansa --
siten pääsikin helposti -- Bouillonin kautta Belgiaan ja sieltä
perille.

Hän tiesi, että 23:ta osastoa aiottiin täydentää Sedanin ja Metzin
miehillä, mikäli niitä saatiin kootuksi. Hän oli kuullut kerrottavan,
että kenraali Faidherbe aikoi ryhtyä hyökkäyssotaan, ja oli jo
määrännyt seuraavan sunnuntain lähtöpäiväkseen, kun kuuli Pont-Noyellen
ratkaisemattomasta tappelusta, jonka ranskalaiset olivat vähällä olleet
voittaa.

Dalichamp se taas tarjoutui saattamaan Jeaniakin Bouilloniin omalla
hevosellaan. Hänen hyväntahtoisuutensa ja rohkeutensa olivat
ihmeteltävät. Raucourtissa, jossa lavantauti raivosi -- baijerilaiset
olivat sen sinne tuoneet -- oli hänellä sairaita joka talossa ja sitä
paitsi oli vielä hänen huostassaan kaksi sairashuonetta, toinen
Raucourtissa ja toinen Rémillyssä.

Hänen palava isänmaanrakkautensa ja väkivaltaisuuksien vastustaminen
olivat jo kahdesti vieneet hänet vankilaan, mutta kummallakin kertaa
oli hän päässyt vapaaksi.

Siksipä hän mielissään naurahteli, kun aamusella tuli hakemaan Jeania,
hän iloitsi auttaessaan taas muuatta Sedanin uhria pakoon.

Jeania huolestutti rahakysymys -- hän tiesi, ettei Henriettellä ollut
liikoja varoja -- ja siitä syystä hän suostui ottamaan viisikymmentä
frangia lääkäriltä, jotka tämä matkarahoiksi hänelle tarjosi.

Fouchard oli Jeanin lähtiessä erinomaisen kohtelias ja ystävällinen.
Hän lähetti Silvinen hakemaan kaksi pullollista viiniä, sillä hän
tahtoi juoda heidän kanssansa lasillisen erojaisiksi, toivoen että
saksalaiset perinjuurin hävitettäisiin.

Hän oli nyt varakas mies, oli jo toisenkin kolikon pistänyt
kirstunpohjalle; hän oli tyytyväinen ja toivoi vain rauhaa -- ei tuota
toki kauvan enää tarvinne odottaa -- ja piti varansa, ettei joutunut
mihinkään rettelöihin, sitten kun Dieuletmetsän sissit olivat
jälettömiin hävinneet. Olipa hän ollut niinkin anteliaalla tuulella,
että Prosperkin oli äskettäin saanut palkkansa -- Fouchard ei näet
hevillä olisi luopunut hänestä, vaikkeihän sillä Prosperillakaan ollut
aikomusta taloa jättää. He kilistivät lasiaan -- hän ja Prosper ja
kilistipä hän Silvinenkin kanssa. Oli hän välistä ajatellut kosia
Silvineä -- se oli niin ymmärtäväinen ja ahkera, -- vaan mitäpä se
olisi hyödyttänyt? Eihän Silvine enää naimisia ajatellut, taloon hän
jää ja talossa pysyy vielä sittenkin, kun pikku Kaarlosta on varttunut
aika mies, ja hän vuorostaan lähtee sotaan.

Kun hän vielä oli kilauttanut lasiaan lääkärin ja Jeanin ja Henrietten
laseihin, virkkoi hän: olkoon onneksenne! Koettakoon jokainen parastaan
ja olkoon yhtä tyytyväinen kuin minäkin!

Henriette tahtoi välttämättömästi saattaa Jeania Sedaniin.

Jean oli siviilipuvussa; lääkäri oli lainannut hänelle päällysnutun ja
huopahatun.

Päivä paistoi kirkkaasti, lumi narisi jalan alla. He aikoivat ajaa vain
suoraan läpi kaupungin, mutta kun Jean kuuli, että översti yhä oli
Delaherchessa, ei hän mitenkään saattanut kulkea siitä ohi, samalla hän
kiittäisi tehtailijaa kaikesta avusta.

Onneton kaupunki, jossa jokikinen kohta muistutti tappiosta -- tuskaa
se vain tuotti Jeanille.

He ajoivat Maquakatua ja pysähtyivät tehtaan luo. Koko talo oli
säikähdyksissä: Gilberte oli ihan tyrmistynyt, vanha rouva itki, ja
tehtailija, joka juuri oli palannut tehtaasta -- siellä hän puursi
päivät päästään -- voivotteli.

Översti oli huoneensa lattialla -- kuolleena.

Ikkunat olivat peitossa, lamppu paloi lakkaamatta.

Lääkäri haettiin tuota pikaa, vaan hän ei saanut selvää; ei se ollut
sydämmen halvausta, ei verensyöksyä. Översti oli kuollut kuin ukkosen
lyömänä, mutta mistä salama tuli, sitä ei tiedetty. Vasta seuraavana
päivänä löydettiin lattialta vanhan sanomalehden palanen, jossa
kerrottiin Metzin antautumisesta.

-- Kuuleppas, sanoi Gilberte Henriettelle, kun herra von Gartlauben
äsken meni alas, paljasti hän päänsä kulkiessaan oven ohi, jossa enon
ruumis on... Edmund sen näki. Hän on todellakin kunnon mies ja
hienotunteinen.

Jean ei ollut koskaan ennen suudellut Henrietteä. Ennenkun hän nousi
lääkärin kanssa ajoneuvoihin, tahtoi hän vielä viimeisen kerran kiittää
Henrietteä, joka oli hoitanut häntä hellästi kuin sisar ja kohdellut
häntä veljenään. Mutta hän ei saanut sanaakaan suustaan, nyyhkyttäen
hän syleili häntä ja suuteli. Henriette oli ihan surun vallassa, hän
suuteli myös.

Kun hevonen lähti liikkeelle, kääntyi Jean ja katsoi taakseen. He
liehuttivat molemmat ja sopersivat liikutettuina: hyvästi, hyvästi!

Sinä yönä oli Henrietten vuoro valvoa Rémillyn sairashuoneessa. Yö oli
pitkän pitkä; taas tuli raivoisa itkunpuuska -- hän peitti käsillään
silmänsä ja itki, itki hillitöntä itkua.



VII.


Paikalla Sedanin taistelun jälkeen alkoivat molemmat saksalaiset
sotajoukot vieriä Pariisia kohti.

Maasin armeija tuli pohjoisesta Marnelaakson läpi ja Preussin
kruununprinssin sotajoukko, joka Villeneuve-Saint-Georgesin kohdalla
oli mennyt Seinen yli, marssi Versaillesiin sulkemaan kaupunkia
etelästä. Kenraali Ducrot, jolle oli uskottu äskettäin muodostetun
neljännentoista osaston johto, päätti hyökätä viimeksimainitun
sotajoukon kimppuun.

Maurice taisteli uuden rykmenttinsä kanssa -- sadannenviidennentoista
-- metsässä Meudonin vasemmalla puolella, mutta ei saanut lähtökäskyä,
ennenkun tappio jo oli silminnähtävä.

Muutamat kranaatit olivat tarpeeksi; kauhea hämminki syntyi
zuaavipataljoonassa, jossa oli pelkästään rekryyttiä, toisetkin joukot
yhtyivät hurjaan pakoon eivätkä pysähtyneet ennenkun Pariisin vallien
suojassa, jossa sekasorto oli täydellinen. Kaikki asemat eteläisissä
linnoituksissa menetettiin, viimeinen side, joka Pariisin Ranskaan
yhdisti -- läntisen rautatien sähkölennätinlanka -- katkaistiin samana
iltana. Pariisi oli erotettu muusta maailmasta.

Ilta oli Mauricelle äärettömän kamala. Jos saksalaiset olisivat
uskaltaneet, olisivat he samana yönä majoittuneet Karuselltorille.
Mutta he olivat viisaita, he olivat lujasti päättäneet panna kaiken
taitonsa liikkeelle.

Piirittämissuunnitelman pienimmätkin yksityiskohdat oli tarkoin
pohdittu ja määrätty: Maasin armeija pohjoisessa Croissysta Epinayn
kautta Marneen, kolmas armeija etelässä Chennvièresistä Châtilloniin ja
Bougivaliin ja preussiläisten päämaja -- kuningas Wilhelm, herra von
Bismarck ja kenraali von Moltke -- Versaillesissa.

Jättiläismoinen piiritys, jota ei ollut kukaan uskonut, oli nyt
toteennäytetty. Kaupunki, joka ympärimitaten oli neljä ja puoli
peninkulmaa, jossa oli viisitoista linnoitusta ja kuusi varustusta oli
kuni kahleissa. Ja puolustajana oli vain kolmastoista osasto, jonka
kenraali Vinoy oli pelastanut, ja neljästoista, jota paraillaan
muodostettiin ja jota johti kenraali Ducrot. Yhteensä oli näissä
80,000 sotamiestä, sen lisäksi 14,000 merisotamiestä, 15,000
vapaaehtoista, 115,000 miestä nostoväkeä, puhumattakaan 300,000
kansalliskaartilaisesta, joita oli sijoitettu valleille sinne tänne.
Suuri joukko tosin, vaan puuttui tottuneita ja sotakuriin totutettuja.
Joukkoja varustettiin ja harjoitettiin; Pariisi oli yhtenä ainoana
suurena sotaleirinä.

Kuumeentapaisesti valmistauduttiin puolustautumaan, tiet suljettiin,
talot, jotka olivat ampuma-alalla, revittiin, 200 suuriputkista
kanuunaa ja 2,500 muuta kanuunaa laitettiin kuntoon, toisia kanuunia
valettiin, ja ministeri Dorianin isänmaanrakkaus ja suuret ponnistukset
loivat kuin tyhjästä kokonaisen asehuoneen.

Mielet olivat kuohuksissa, viha raivosi myrskynä, sitten kun
Ferrièresin keskustelut oli keskeytetty ja Jules Favre ilmoittanut
Bismarckin vaatimukset: luovuttaa Elsass, jättää Strassburgin linnue
vangiksi ja suorittaa kolme miljaardia vahingon korvaukseksi --
yksimielisesti päätettiin, että sodan jatkaminen oli Ranskan elinehto.
Vaikkei olisi toivoa hiventäkään, tulisi Pariisin puolustautua, että
isänmaa pysyisi hengissä.

Muutamana sunnuntaina syyskuun lopulla lähetettiin Maurice kaupungin
toiseen päähän. Uutta toivoa herätti hänessä se, mitä hän näki. Hänestä
tuntui niinkuin kansan sydän ja suuri puolustusaate olisivat
Châtillonin tappion jälkeen tulleet lähemmä toisiansa. Tuo ennen niin
nautinnonhimoinen Pariisi, joka helposti horjahti oikealta tieltä, oli
muuttunut, muuttunut edukseen -- se oli valmis miehuullisesti kärsimään
mitä suurimpia uhrauksia. Muuta ei nähnytkään kuin univormuja;
välinpitämättömimmilläkin oli kansalliskaartin merkki. Niinkuin
seisahtuu jättiläiskello, josta vieteri on katkennut, niin oli yhtäkkiä
pysähtynyt elämä, teollisuus, kauppa -- kaikki oli jähmettynyt; yksi
ainoa intohimo oli eleillä -- halu voittaa.

Se oli ainoa puheenaine, joka sai sydämmet sykkimään ja veren suonissa
virtaamaan, kaikkialla siitä puhuttiin, yleisissä kokouksissa, öisin
vahdissa ollessa; sama asia keräsi kansaa jalkakäytäville, että tuskin
pääsi liikkumaan. Samat harhaluulot täyttivät kaikkien mielet, sama
sisällinen kiihotus valtasi koko kansan. Ilmautui jo sairaaloista
hermostumista, rutontapaista kuumetta, joka liioitteli sekä pelon että
toiveet, ja vähimmänkin syyn sattuessa päästi eläimelliset himot
ihmisessä valloilleen.

Marttyyrikadulla Maurice näki tapauksen, joka kokonaan kiinnitti hänen
huomionsa: hurjistunut ihmisjoukko hätyytti taloa, jonka yläkerran
ikkunasta oli koko yö nähty valoa, ihan varmasti merkkituli
preussiläisille, jotka olivat Pariisin yläpuolella Bellevuessa.

Asukkaat, joita rahvas epäili, viettivät kaiket päivät tähystellen
katoillaan. Edellisenä iltana olivat he olleet hukuttaa muutaman
raukan, joka oli penkille leväyttänyt Pariisin kartan ja tutki sitä.

Mauriceenkin, joka ennen oli ollut niin järkevä, oli tarttunut sama
sairaaloinen epäluuloisuus; kaikki, mitä hän oli tähän asti uskonut,
horjui. Hän ei enää epäillyt kuten Châtillonin mylläkässä, ettei
Ranskan armeija enää koskaan kykenisi urhoollisesti taistelemaan.
Hyökkäys Hayhin ja Chevillyyn syyskuun 30 päivänä, taistelu lokakuun 13
päivänä, jolloin nostoväki valloitti Bagneuxin, ja hyökkäys lokakuun 21
päivänä, jolloin hänen rykmenttinsä silmänräpäykseksi oli valloittanut
Malmaison-puiston, oli herättänyt eloon hänen itseluottamuksensa,
virittänyt toivon, joka ei tarvinnut kuin kipenen syttyäkseen ja
palaakseen.

Preussiläiset olivat tosin voittaneet sotajoukon, mutta se oli
taistellut urhoollisesti, se voi vielä voittaa. Mutta Mauricea
huolestutti tuon suuren Pariisin horjuvaisuus -- iloisimmista toiveista
se saattoi syöksyä syvimpään alakuloisuuteen ja keskellä voitonhimoaan
se pelkäsi pettämistä. Seuraisivatko kenraali Trochu ja kenraali Ducrot
keisarin ja marsalkka Mac-Mahonin esimerkkiä? Olisivatko he vain
keskinkertaisia päälliköitä ja tietämättään ja tahtomattaan veisivät
uusiin tappioihin?

Sama liike, joka oli syössyt keisarikunnan, uhkasi nyt
kansallispuolustusta, samat kiihottuneet mielet tahtoivat anastaa
vallan pelastaaksensa Ranskan. Jules Favre ja muut hallituksen jäsenet
olivat nyt yhtä vastenmieliset kuin ennen Napoleon III ministerineen.
Koska he eivät tahtoneet karkoittaa preussiläisiä, ei ollut muuta
neuvoa kuin väistykööt niitten tieltä -- vallankumouspuolueen -- jotka
olivat voitostaan varmat, jotka saarnasivat yleistä aseihin tarttumista
ja kiihottivat niitä, jotka suunnittelivat miinojen kaivamista ja
vihollisen tuhoamista.

Iltasella lokakuun 31 päivää vasten saivat taas epäilykset ja
kummalliset houreet Mauricen valtoihinsa. Hän hautoi mielipiteitä,
joille ennen olisi nauranut. Miksikäs ei? Eihän tuhmuuden ja rikoksen
välillä ollut rajaa. Eikös mahdottominkin toteutunut näinä mullistusten
aikoina?

Vihaa ja katkeruutta oli mieleen ihan kasautumalla kertynyt, sitten kun
hän Mülhausenin luona oli saanut tiedon Fröschwillerin onnettomuudesta.
Sedanin isku oli parantumaton haava, joka pienimmästäkin syystä
repeloitui ja vuoti verta. Jokainen tappio oli siinä määrässä häntä
tärisyttänyt, että jälki oli kulumaton; ruumis oli riutunut, ajatuskyky
heikontunut, sillä päiväkausia oli hän ollut ruuatta, yökausia unetonna
-- koko elämä oli levotonta, ilkeää unta eikä hän enää tiennyt, elikö
hän todellakin vai ei. Järjen valon oli pimentää pelkkä ajatus, että
kaikki on auttamattomasti lopussa, uusi isku kaiken perinjuurin tuhoaa;
tuo tieteellisesti sivistynyt mies muuttui luonnonlapseksi, jota johti
vain vaisto -- jota hetkelliset päähänpistot riuhtoivat. Ennen
täydellinen perikato kuin lahjaksi ainoatakaan ropoa Ranskan
rikkauksista tai sormen leveyttä sen maasta!

Jo ensimmäiset tappiot olivat järkähyttäneet hänen
Napoleonin-ihannoimistaan, tuota vienon tunteellista
bonapartelaisuutta, jota isoisän sotakertomukset olivat häneen
istuttaneet.

Hän ei enää tyytynyt maltilliseen tasavaltaan, hän kallistui jo
vallankumouksen väkivaltaisuuksiin, katsoi hirmuhallituksen
välttämättömäksi puhdistamaan maata kunnottomista kansalaisista ja
pettureista, jotka olivat murhaamaisillaan isänmaan.

Siksipä hän lokakuun 31 päivänä olikin kapinoitsijain puolella, kun
tiedot onnettomuuksista seurasivat toistensa kintereillä: Bourgetin
menettäminen, jonka vapaaehtoiset niin urhoollisesti olivat
valloittaneet 28 päivää vasten yöllä; Thiersin palaaminen Versaillesiin
Euroopan pääkaupungeista, joissa hän oli keskustellut kuten väitettiin
-- Napoleon III:nen nimessä, ja viimein Metzin antautuminen, joka
hänestä oli aivan varma, vaikkei huhua vielä oltu varmistettu; se oli
viimeinen surmanisku, taas veres ja Sedania häpeällisempi.

Ja kun hän seuraavana päivänä kuuli, mitä Hôtel de Villessä oli
tapahtunut, kuinka kapinoitsijat hetkiseksi olivat päässeet voitolle ja
hallituksen -- kansallispuolustuksen -- jäsenet olivat olleet kiinni
kello neljään aamuun ja silloinkin ainoastaan mielten yhtäkkinen
pyörähdys heidät pelastanut, ja miten kansa ensin oli ollut vihainen
heille, mutta sitten pelännyt kapinoitsijain voittavan -- silloin hän
suri, että kommunistain yritys ei onnistunut. Ehkäpä se sentään olisi
pelastuksen tuonut, kun olisi selittänyt isänmaan suuren vaaran, saanut
koko kansan aseihin tarttumaan ja herättänyt eloon muinaiset muistot
vapaasta kansasta, joka ei tahdo kuolla.

Thiers ei uskaltanut palata Pariisiin, jossa oltiin valmiit
juhlavalaistuksella viettämään keskustelujen lakkauttamista.

Marraskuu kului kuumeentapaisessa levottomuudessa. Pieniin kahakoikin
ei Maurice osallistunut. Hän oleskeli Saint-Ouen puolella ja pujahti
pois niin pian kuin vain pääsi; hän oli niin rauhaton, hän lakkaamatta
halusi uutisia.

Pariisi oli yhtä levoton. Kunnallisneuvosten jäsenten vaali näytti
laimentaneen valtiolliset intohimot; mutta melkein kaikki valitut
kuuluivat äärimmäiseen vasemmistoon -- se oli kammottava tulevaisuuden
oire. Ja tyynen aikana Pariisi odotti, odotti ja innolla halusi voittoa
-- pelastusta. Oli kerrassaan epäilemätöntä: preussiläiset saisivat
selkäänsä, että tuntuisi.

Valmistuksia oli tehty hyökkäystä varten Gennevilliersin niemellä, se
oli katsottu sopivimmaksi paikaksi.

Ääretön oli riemu, kun muutamana aamuna kuultiin iloisia uutisia:
Coulmiersissä oli taisteltu, Orléans valloitettu ja Loiren armeija
marssi avuksi, se oli jo Etampesin luona -- kerrottiin. Kaikki oli kuin
puhallettu toisenlaiseksi, ei muuta kuin pistää tovereille kättä Marnen
toiselle rannalle.

Kaikki sotavoimat oli koottu, ihan kuin tyhjästä temmattu kolme
armeijaa; ensimmäistä, joka oli kansalliskaartin pataljoonista
muodostettu, johti kenraali Clément Thomas, toiseksi yhdistettiin
kolmas- ja neljästoista osasto ja niihin liitettiin jäännökset muista
joukoista, joita koottiin vähän joka paikasta -- sitä oli kenraali
Ducrotin määrä johtaa suuressa hyökkäyksessä, viimein kolmas --
varaväki -- jossa oli pelkästään nostoväkeä ja jonka johtajana oli
kenraali Vinoy.

Ja Maurice luotti itseensä täydellisesti taistellessaan 115:nen kanssa
Vincennes-metsässä marraskuun 28 päivänä.

Siellä oli toisen sotajoukon kolme osastoa ja kerrottiin, että
seuraavana päivänä yhdyttäisiin Fontainebleaun luona Loiren armeijaan.
Mutta taas tuli vastoinkäymisiä, tehtiin tavanmukaiset virheet, virran
tulvaaminen esti siltaveneitten asettamisen ja järjettömät käskyt
myöhästyttivät koko suunnitelman.

Seuraavana yönä 115:des meni ensimmäisenä joen yli, ja kymmenen aikaan
Maurice hyökkäsi Champignyyn kovassa luotituiskussa. Hän oli kuin
hullu, pakkasesta huolimatta kivääri poltti hänen käsiään. Hänen
ainoana toivonansa oli rynnätä eteenpäin, kunnes tapaisi toverit...

Mutta ihan Champignyn ja Bryn edessä tie nousi pystyyn -- Coeuillysin
ja Villiersin puistoista olivat preussiläiset puolen kilometrin
leveydeltä tehneet valloittamattomat linnoitukset. Sepä se oli, johon
jokaisen urhoollisuus pirstautui. Kauhu ja epäilys saivat vallan,
kolmas osasto oli myöhästynyt, ensimmäinen ja toinen jo pysähtyneet ja
puolustivat kaksi päivää Champignya, josta heidän kuitenkin täytyi
luopua joulukuun 2 päivää vasten yöllä, kun voitto jäi ratkaisematta.

Sinä yönä majaili sotajoukko taas Vincennes-metsän lumisten puitten
suojassa ja Maurice itki maatessaan siinä kasvot routaista maata vasten
-- jalat olivat jääkönttänä.

Surulliset, synkät päivät -- kaikki suurenmoiset ponnistukset turhat!
Kauvan oli hyökkäystä valmistettu, tuota vastustamatonta ryntäystä,
joka pelastaisi Pariisin -- se oli mennyt myttyyn, ja kolmantena
päivänä senjälkeen kenraali von Moltke ilmoitti kirjeellisesti, että
Loiren armeija oli voitettu ja luovuttanut Orléansin. Rautavyötä
kiristettiin, sitä oli mahdoton katkaista.

Mutta vielä epätoivon äärimmäiselläkin partaalla Pariisi näytti voivan
vastustaa. Nälänhätä uhkasi. Jo lokakuun keskipaikoilla alkoivat
lihavarat vähetä. Joulukuussa ei ollut päätäkään jälellä suurista
härkä- ja lammaslaumoista, jotka Boulognenmetsässä olivat kuleksineet.
Teurastettiin hevosia.

Ruokavarat -- siihen luettuna tilatut jauhot ja vilja -- laskettiin
neljäksi kuukaudeksi. Kun jauhot loppuivat, täytyi laittaa myllyjä
rautatien-asemille.

Polttopuitakin puuttui, niitä oli säästäen pidettävä, sillä elot olivat
jauhettavat, leipä paistettava ja aseet valmistettavat.

Ja Pariisi, jota kaasun asemasta siellä täällä valaisi öljylamppu,
Pariisi, jossa pakkanen paukkui, että hampaat loukkua löivät, Pariisi,
joka vähän väliä niukensi ruisleipä- ja hevosenliha-annoksia -- toivoi
kuitenkin, puhui Faidherbesta pohjoisessa, Chanzysta Loiren rannoilla
ja Bourbakista idässä, ikäänkuin voitonjumala ihmeitä tehden vielä
toisi ne kaupunkiin.

Pitkät ihmisjonot, jotka kinoksissa seisoen odottivat leipuri- ja
lihapuotien edustalla, kajahuttivat vielä toisinaan riemuhuudon, kun
huhu kertoi luulotelluista voitoista. Toivo oli sitkeä -- kahta
valtavampana se heräsi jokaisen tappion jälkeen ja täytti tuon
kärsimyksistä ja nälästä huumautuneen ihmisjoukon. Kun muuan sotilas
Château-d'Eaun torilla oli puhunut antautumisesta, olivat ohikulkijat
surmata hänet.

Sotajoukon rohkeus ja toivo oli kadonnut, se tunsi lopun lähestyvän ja
pyysi rauhaa, mutta asukkaat vaativat vieläkin yleistä sotaan lähtöä,
koko kansan rynnäkköä, jolloin kaikki, naiset ja lapsetkin,
syöksyisivät preussiläisten kimppuun niinkuin virta, joka äyrästensä
yli tulvaa, riuhtasee tieltään kaikki ja jättää puhtaan jälen.

Maurice vetäytyi erilleen kumppaneistaan ja vihasi koko sydämmestään
sotilasammattia, joka kahlehti hänet Mont-Valérienin suojaan --
toimettomaksi, hyödyttömäksi olennoksi. Hän mietiskeli tekosyitä
päästäksensä Pariisiin, jossa hän ajatuksineen eli. Hän viihtyi
ainoastaan kansan keskellä, hän tahtoi pakottaa itseänsä toivomaan
niinkuin sekin.

Usein hän katseli ilmapalloin lähtöä; niitä lähetettiin pohjoiselta
rautatien-asemalta joka toinen päivä, ne kulettivat kirjekyyhkysiä ja
tärkeitä tiedonantoja. Kohti synkkää talvitaivasta ne kohosivat ja
katosivat; sydäntä vihloi ja kurkkua kuristi, kun tuuli vei niitä
saksalaisten puolelle. Paljon oli siten hukkautunut.

Itse hän oli kahdesti kirjoittanut Henriette-siskolleen, vaan ei
tiennyt, oliko kumpikaan tullut perille. Maailman humu oli hänet
kokonaan kietonut; harvoin hän ajatteli sisartaan ja Jeania. He
väikkyivät mielessä rakkaana, kaukaisena muistona. Hän eli suurimman
riemastuksen ja synkimmän epätoivon vallassa.

Tammikuun ensi päivinä lisäsi katkeruutta vasemmanpuolisen rannan
pommitus. Preussiläisten viivyttelemistä oli hän koettanut selittää
ihmisyyden kannalta, koska se vain riippui niistä vaikeuksista, joita
piirityksen järjestäminen tuotti. Mutta nyt, kun muuan kranaatti oli
surmannut kaksi pikku tyttöstä Val-de-Grâcessa, hän sydämmen pohjasta
vihasi ja halveksi noita raakalaisia, jotka tappoivat lapsia ja
uhkasivat polttaa museot ja kirjastot.

Ne olivat kauhun päiviä, mutta Pariisi tointui ja oli itsepintainen.

Champignyn onnettomuutta koetettiin paikata Bourgetin puolella, vaan
siellä kävi yhtä onnettomasti ja sinä iltana, jolloin tulta tuiskuava
tykistö pakotti luovuttamaan Avronylängön, tarttui Mauriceenkin sama
raivokas katkeruus, joka valtasi kaikkien mielet.

Suuttumus ja harmi, joka uhkasi syöstä kenraali Trochun ja
kansallispuolustuksen johtajat, tuli yhä rajummaksi ja pakotti heitä,
jos kohtakin tuiki turhaan, vielä viimeiseen ponnistukseen. Mikseivät
suostuneet hyökkäämään kohti kanuunain kitaa, kun 300,000
kansalliskaartilaista hellittämättä sitä vaati, päästäksensä hekin
puolestaan vaarasta osalle? Se oli sama raju hyökkäys, jota jo ensi
päivistä oli vaatimalla vaadittu: särkeköön sulkunsa Pariisi ja
hukuttakoon preussiläiset vuolaaseen ihmisvirtaan.

Heidän täytyi kai myöntyä, niin varmat kuin olivatkin tappiosta: mutta
hyökkäykseen vietiin vain, paitsi vakinaisia joukkoja, kansalliskaartin
59 pataljoonaa.

Ja tammikuun 9 päivän aattona oli juhla Pariisissa: ääretön ihmisjoukko
tungeskeli kaduilla ja Elyséen kentällä katselemassa, kun rykmentit
kulkivat rivittäin, soittokunta etupäässä, ja lauloivat isänmaallisia
lauluja. Naiset ja lapset niitä seurasivat, miehet nousivat penkoille
ja raivokkaasti huutaen toivottivat heille loistavia voittoja.

Seuraavana päivänä virtasi koko kaupunki Riemuportille ja päätä
huimaavia toiveita heräsi jokaisen povessa, kun aamusella saapui tieto,
että Montretout oli anastettu. Satumaisia juttuja kerrottiin
kansalliskaartin vastustamattomista hyökkäyksistä -- preussiläiset oli
voitettu -- ennenkun se päivä päättyisi, oli Versailles heidän!...
Miten kerrassaan masentava olikaan tieto täydellisestä tappiosta, jonka
iltahämärä toi tullessaan!

Sillaikana kun vasen kolonna anasti Montretoutin, kiipesi keskusta
Buzenvalin puiston muurien yli, mutta toinen muuri esti etenemisen. Oli
suvennut, maadunnaisista sateista olivat tiet niin vettyneet, että
kanuunia, juuri samoja, joihin Pariisi oli kaikkensa pannut, ei saatu
perille. Kenraali Ducrotin johtama oikea kolonna oli myöhästynyt
taistelusta ja jäi jälkeen. Sen enempää ei voitu, kenraali Trochun
täytyi antaa peräytymiskäsky. Montretout luovutettiin, Saint-Cloud
jätettiin, preussiläiset pistivät sen tuleen.

Ja illan tullen, yön pimeten punasi tuo kauhistuttavan komea tulipalo
taivaanrannan.

Nyt näki jo Mauricekin, että loppu oli tullut. Neljä tuntia oli hän
kansalliskaartilaisten kanssa pysytellyt Buzenvalin puistossa
preussiläisten tulen syöttinä. Ja seuraavina päivinä -- hän oli silloin
Pariisissa -- ylisteli hän heidän rohkeuttaan. Kansalliskaarti oli
todellakin taistellut urhoollisesti. Tappioon oli epäilemättä syynä
päälliköiden typeryys ja petos.

Rivolin kadulla hän kohtasi joukkoja, jotka huusivat: pois Trochu!
Eläköön kommuuni!

Vallankumouksen hankkeet olivat taas vironneet. Uusi kiihotus oli siinä
määrin huolestuttava, että kansallispuolustus näki parhaaksi pakottaa
kenraali Trochu eroamaan ja nimitti sijaan kenraali Vinoyn.

Samana päivänä kuuli Maurice kansankokouksessa Bellevillessä, jossa hän
oli läsnä, uudestaan taas vaadittavan yleistä hyökkäystä. Se oli hurja
ajatus, mutta yhtä kaikki sykki hänen sydämmensä rajummin, kun voiton
toivo yhä oli niin itsepintaisesti eleillä. Saattoihan ihmeitä toivoa,
kun muu ei auttanut. Koko yön hän näki unta mitä ihmeellisimmissä
urostöistä.

Kahdeksan päivää kului. Pariisi taisteli kuolemantaistelua, mutta
valittamatta. Puodit olivat suljetut, siellä täällä sattui joku
jalankulkija, mutta ainoatakaan vaunua ei näkynyt autioilla kaduilla.
40,000 hevosta oli teurastettu ja syöty, nyt oltiin jo niin pitkällä,
että koirat, kissat ja rotatkin olivat hinnoissa. Vilja oli lopussa,
riisistä ja kaurasta leivottiin mustaa, sitkeää ja vaikeasti sulavaa
leipää; ja kuitenkin odottivat loppumattomat ihmisjonot tuntikausia
leipurin edustalla osaansa -- 300 grammaa.

Naisraukat, jotka päivämääriä saivat liassa ja lumisohjussa seista ja
vilusta väristä rankkasateessa, eivät valittavaa sanaa päästäneet, kuin
sankarit he kärsivät kurjuutta ja puutetta tuossa suuressa kaupungissa,
joka ei antautunut armoille. Kuolevaisuus oli kolminkertaiseksi
suurentunut, teaatterit olivat sairashuoneina. Iltaisin olivat nuo
suuret, komeat kaupungin-osat pilkkopimeät ja synkät, kuin ruton
saastuttamat. Ja hiljaisuuden teki vielä kammottavammaksi piirittäjäin
kanuunain lakkaamaton jyminä ja pimeyden kamalammaksi sinne tänne
risteilevät kranaatit -- synkän harmaa talvitaivas oli kuin tulessa.

Yhtäkkiä -- tammikuun 29 päivänä -- kerrottiin Pariisissa, että Jules
Favre jo pari päivää oli keskustellut herra von Bismarckin kanssa
aselevosta, ja yhtaikaa kuultiin, että leipää riitti vain kymmeneksi
päiväksi, tuskin niin kauvaksi, että ennätettiin hankkia lisää
ruokavaroja. Oli pakko antautua. Se oli kamala totuus, mutta muuta
neuvoa ei ollut; Pariisi tyytyi kohtaloonsa.

Saman päivän iltana ammuttiin viimeinen laukaus. Tammikuun 29 päivänä,
jolloin saksalaiset olivat valloittaneet linnoituksen, palasi Maurice
115:nen rykmentin kanssa varustuksiin Montrougen puolelle.

Siellä ei ollut hänellä mitään tehtävää, aikaa oli mietiskellä ja
tuskitella. Sotakuria oli tuskin nimeksikään, sotilaat vetelehtivät
ympäri kaupunkia ja odottivat, milloin pääsisivät kotiinsa. Mauricen
mieli oli kiihottunut, hän oli hermostunut, epäluuloinen ja levoton ja
kiihtyi vähimmästäkin syystä. Hän luki kiihkeästi vallankumouksellisia
sanomalehtiä ja tämä kolmiviikkoinen aselepo, joka oli myönnetty
Ranskalle ainoastaan siitä syystä, että se ennättäisi valita kokouksen,
joka rauhasta päättäisi, oli hänestä ansa, viimeinen petos. Vaikka
vihdoin Pariisi antautuisikin, olisi sotaa jatkettava Loiren tienoilla
ja pohjoisessa -- hän arveli samoin kuin Gambetta.

Hän ihan raivostui, kun muisti itäarmeijan, jonka oli täytynyt vetäytyä
Sveitsiin hyödyttämättä Ranskaa vähintäkään.

Vaalit saivat mitan kukkurilleen: niinpäs kävi kuin hän oli
arvannutkin, maalaispelkurit, jotka eivät antaneet anteeksi Pariisin
puolustamista ja halusivat rauhaa, maksoi mitä maksoi, tahtoivat
uudistaa yksinvallan, vaikka vihollisen kanuunat vielä maassa
jyrisivät.

Thiers oli valittu kahdessakymmenessäkuudessa piirissä ja Bordeauxissa
oli toimeenpaneva valta jätetty hänen käsiinsä; mutta Mauricen silmissä
hän oli peto, inhottava olento, johon ei voinut luottaa, joka oli
valmis vaikka minkälaisiin rikoksiin.

Hän eli alituisessa raivossa; rauha, jonka monarkillinen kokous oli
päättänyt, oli hänestä suurin häväistys, mikä koskaan on Ranskan osaksi
tullut. Hän ihan sähisi vihasta, kun ajatteli kovia ehtoja --
viisimiljaardia sotakuluista, Metz ja Elsass menetetty, -- Ranskan
varat ja Ranskan veri oli tuosta ammottavasta, parantumattomasta
haavasta virrannut.

Helmikuun viime päivinä Maurice päätti karata.

Muutamassa rauhansopimuksen pykälässä sanottiin, että Pariisissa
taistelevilta sotilailta aseet riisuttaisiin ja heidät laskettaisiin
pois.

Hän ei sitä odottanut; sydänhän se halkeisi, jos hänen täytyisi jättää
sankarikaupunki, jonka ainoastaan nälkä oli taivuttanut -- ja hän
katosi rykmentistään, vuokrasi Ortieskadun varrelta, korkealta
kuusinkertaisen talon ylimmästä kerroksesta pienen, kalustetun huoneen,
josta näki kaupunkia Tuileriesta Bastiljeen asti, katon katossa kiinni
aivan loppumattomasti.

Muuan hänen entisistä ylioppilastovereistaan lainasi hänelle sata
frangia. Muuten hän heti muutettuaan kirjoittautui kansalliskaartiin,
ja kolmenkymmenen soun palkalla hän sentään tulisi toimeen.

Hän kauhistui, kun ajatteli hiljaista, tyyntä maalaiselämää. Ja häntä
ihan suututtivat Henrietten kirjeet -- heti kun aselepo päätettiin, hän
kirjoitti sisarelleen -- joissa hän pyytämällä pyysi veljeään Rémillyyn
lepäämään. Hän kieltäytyi tuota tuonnemmaksi, ainakaan hän ei tulisi,
ennenkuin preussiläiset oli poistettu.

Hän eli yhä joutilaana, kuumeentapainen kiihotus kasvoi päivä päivältä.
Ei hän enää nälkää nähnyt, mielihyvällä oli hän ensimmäisen vehnäleivän
syönyt. Pariisissa, jossa ei ollut koskaan viinin eikä konjakin
puutetta, elettiin kuin viimeistä päivää, juoppous sai vallan.

Mutta se oli vieläkin vankila: porttia vartioivat saksalaiset ja
vapaata liikkumista haittasivat kaikenmoiset muodollisuudet. Ei ollut
mitään työtä, ei mitään tointa, elämä oli vielä seisauksissa; asukkaat
odottivat, odottivat toimetonna eivätkä mihinkään ryhtyneet; se
vaikutti herpaavasti, se viimein siveellisesti turmeli kansaa -- ja
kevät teki tuloaan ja aurinko paistoi kirkkaasti.

Piirityksen kestäessä oltiin edes sotapuuhissa, ruumista raukasi ja
aivot tekivät työtä; nyt olivat kaikki läpilaiskoja, vaipuivat
täydelliseen haluttomuuteen, ja se oli sitäkin vaarallisempaa kun he
olivat kerrassaan erotettuna muusta maailmasta.

Maurice vetelehti niinkuin muutkin aamusta iltaan pitkin kaupunkia ja
hengitti tuota hulluuden saastuttamaa ilmaa, jota rahvas kuukausmääriä
oli huokunut. Rajaton vapaus täytti hävityksen mitan. Hän luki
sanomalehdet, kävi kansankokouksissa, kohautti joskus olkapäitään, kun
mielestään mentiin liian pitkälle, mutta palasi kotiin pää täynnä
kapinallisia mietteitä, valmiina ryhtymään vaikka mihin puolustaakseen
sitä, joka hänestä oli totta ja oikeaa. Ja pienessä huoneessaan, josta
hän näki koko Pariisin, uneksi hän vielä voitoista ja luulotteli, että
Ranska ja tasavalta olisivat pelastettavissa, niin kauvan kun rauhaa ei
oltu solmittu.

Maaliskuun 1 päivänä oli preussiläisten määrä marssia Pariisiin;
kirouksia ja vihanhuutoja kohosi jok'ikisen rinnasta.

Maurice ei käynyt ainoassakaan kansankokouksessa, jossa ei olisi
vaadittu lainsäätäjäkokousta ja Thiersiä edes vastaukseen siitä
häpeästä, josta he eivät olleet kaupunkia suojelleet.

Muutamana iltana hän itsekin sai sananvuoron ja huusi, että Pariisi
valleilleen ennen kuolkoon, ennenkun lasketaan ainoatakaan
preussiläistä kaupunkiin.

Oli aivan luonnollista, että kapina puhkeaisi vastustamattomaksi
kaupungissa, jonka asukkaat kuukausmääriä olivat kärsineet ja nähneet
nälkää ja nyt toimettomina ajelehtivat, epäluuloisina ja peloissaan.
Sama seikka on huomattu aina pitkällisten piiritysten jälkeen; kun
ylenmäärin innostunut isänmaanrakkaus ei vie toivotuille perille,
muuttuu se kostoksi ja kaikkea tuhoavaksi haluksi.

Keskustoimikunta, jonka kansalliskaartin valitsijamiehet olivat
valinneet, oli äskettäin jyrkästi vastustanut aseitten riisumista.
Bastiljentorilla oli sitten ollut suuri kokous, jonne ihmisiä
äärettömästi virtasi, ja jossa punaiset liput liehuivat ja tulisia
puheita pidettiin; muuan poliisiraukka, joka sinne oli sortunut,
sidottiin lautaan, viskattiin jokeen ja kivitettiin kuoliaaksi.

Kaksi päivää senjälkeen, yöllä helmikuun 26 päivää vasten, heräsi
Maurice hälyytykseen ja metakkaan; Batignollesin katua pitkin kulki
miehiä ja naisia joukottain ja veti kanuunia. Paikalla kun hän vain
kuuli, että kansa oli anastanut kanuunat Wagramin torilta, ettei
hallitus saisi niitä jättää preussiläisille, oli hän itsekin
kahdenkymmenen muun kanssa kanuunaa kiskomassa. Niitä oli
sataseitsemänkymmentä; hevosia puuttui, toiset niitä vetivät köysillä,
toiset työnsivät; Montmartren kunnaalle niitä hinattiin sellaisella
hurjalla riemulla kuin olisivat he olleet raakalaiskansaa, joka pelasti
jumaliaan.

Maaliskuun 1 päivänä preussiläiset ottivat haltuunsa Elyséen kentän ja
sen lähiseudut. Pariisi oli silloin aivan hiljaa, liikkumatta, kadut
olivat autiot ja huoneet suletut; koko kaupunki oli kuin kuollut,
suruharsoon peittynyt.

Kaksi viikkoa kului. Maurice ei enää tiennyt, miten aika kului, hän
odotti odottamistaan jotain hirveätä, hän ei itsekkään tiennyt mitä,
mutta hän tunsi sen ikäänkuin ilmassa.

Rauha oli lopullisesti solmittu; lainsäätäjä-kokous muuttaisi
Versaillesiin maaliskuun 20 p:nä. Mutta Mauricesta ei ollut kaikki
sillä hyvää, hän odotti vielä koston kamalaa hetkeä.

Kun hän maaliskuun 13 päivän aamuna nousi, sai hän Henrietteltä
kirjeen, jossa hän taas pyysi ja toivoi häntä luokseen Rémillyyn,
uhkailipa itse tulla Mauricea hakemaan, jos hän liian kauvan hänellä
odotuttaisi. Sitten hän kertoi Jeanista, ja että Jean jo joulukuun
lopulla oli lähtenyt Rémillystä yhtyäksensä pohjoisarmeijaan, ja miten
hän kauvan oli huonona sairastanut kuumetta muutamassa Belgian
sairaalassa. Vasta edellisellä viikolla hän oli kirjoittanut ja
ilmoittanut lähtevänsä Pariisiin taistelemaan taas, niin heikko kun
vielä olikin. Henriette pyysi vielä veljeänsä antamaan tarkkoja tietoja
Jeanista, niin pian kun häntä tapaisi.

Kirje kädessä vaipui Maurice unelmiinsa. Henriette, Jean -- hänen rakas
sisarkultansa, hänen veljensä, jonka kanssa oli yhdessä kärsinyt ja
kestänyt! Hyvä jumala -- kuinka kaukana hän oli heistä! Kuinka vähän
hän oli heitä ajatellut, sitten kun myrsky oli ruvennut riehumaan
rinnassa! Mutta koska sisar kirjoitti, ettei hän ollut saanut Jeanille
hänen osotettaan, päätti hän jo samana päivänä tiedustella häntä
sotatoimistoista.

Tuskin oli hän tullut Saint-Honorén kadulle, kun tapasi kaksi toveriaan
samasta pataljoonasta ja ne kertoivat hänelle, mitä yöllä ja
aamupuhteella oli tapahtunut Montmartrella. Ja juoksujalassa kaikki
kolme lähtivät katsomaan, miten asian laita oikeastaan oli.

Hyvä jumala! mitä tunteita risteilikään Mauricen sydämmessä sinä
päivänä -- maaliskuun 18:na! Sittemmin ei hän tarkasti muistanut, mitä
oli sanonut tai tehnyt. Ensin oli hän hurjistuneena syössyt
Montmartren-kunnaalle, josta sotajoukko oli ennen päivänkoittoa
yrittänyt anastaa kanuunat, että saisi Pariisin riisumaan aseet.

Kaksi päivää sitten oli Thiers palannut Bordeauxista ja varmaankin
tarkoin miettinyt tuota hyökkäystä, että yhdellä iskulla saisi voiton
ja lainsäätäjäkokous Versaillesissa voisi pelkäämättä julistaa
yksinvallan Ranskaan.

Yhdeksän aikana oli Maurice Montmartren kunnaalla, häntä kiihottivat
kertomukset voitosta, sotajoukkojen salakähmäisestä tulosta, hevosten
viipymisestä -- jollaikana kansalliskaarti ennätti taisteluun
varustautua -- hän riemuitsi kuullessaan, että sotamiehet eivät
uskaltaneet ampua naisia ja lapsia, vaan käänsivät pyssynsä poispäin ja
mielistelivät kansaa.

Sitten hän harhaili ympäri kaupunkia, ja jo kahdentoista aikana hän
käsitti, että kommuuni oli valloittanut Pariisin ilman taistelua.
Thiers ja ministerit olivat paenneet ulkoasiainministeristöstä, jonne
he olivat kokoutuneet, koko hallitus oli rientänyt Versaillesiin,
30,000 miehen suuruinen sotajoukko oli siinä kyydissä viety pois, että
enemmän kuin 5,000 oli jäänyt Pariisin kaduille.

Puoli kuuden seuduissa hän muutamassa kadunnurkassa levollisena
kuunteli hurjistuneitten yltiöitten kertovan kenraali Lecomten ja
kenraali Clément Thomasin murhasta. Vai kenraalit! Hyvässä muistissa
olivat Sedanin kenraalit, kunnottomat, itsekkäät, nautinnonhimoiset
raukat! Yhtä enemmän tai vähemmän -- samapa se!

Loppupäivä kului samallaisessa huumauksessa ja kuumeessa -- hän ei
erottanut enää oikeata väärästä. Kapina kiihtyi kiihtymistään,
katukivetkin näyttivät yhtyneen -- yht'äkkiä se sai voiton ja jo
kymmenen aikaan jätettiin Hôtel de Ville keskustoimikunnan jäsenille,
jotka tuskin itsekään vielä uskoivat olevansa sen haltijoita.

Mutta yhden seikan Maurice selvästi muisti: miten hän kohtasi Jeanin.

Jean oli ollut kolme päivää Pariisissa, hän oli tullut sinne ihan
rahattomana, voimattomana ja väsyneenä, kova kuume oli kaksi kuukautta
pitänyt häntä muutamassa Brysselin sairashuoneessa. Onneksi oli hän
heti tultuaan tavannut 106:nen rykmentin entisen kapteenin -- Ravaudin
-- ja kirjoittautunut uuteen 124:teen rykmenttiin, jota sama kapteeni
johti. Hän oli taas saanut korpraalikaluunansa ja oli juuri ikään
viimeisenä lähtenyt Prince-Eugènen kasarmista osastoineen ja oli
menossa Seinen vasemmalle rannalle --jonne koko sotajoukko kokoutuisi
-- kun suuri ihmistungos Sain-Martinin kadulla esti häntä liikkumasta
ja uhkasi riisua aseet.

Levollisena hän pyysi, että antaisivat hänen olla rauhassa, eihän
heillä ollut mitään tekemistä hänen kanssaan, hän täyttää, mitä on
käsketty, eikä tee kellekkään mitään pahaa.

Mutta yhtäkkiä hän kuuli jonkun hämmästyneenä huudahtavan -- Maurice
syleili häntä raivoisasti ja suuteli poskelle.

-- Mitä? Sinäkö se olet! Sisareni kirjoitti sinusta ... ja minä aioin
juuri tänä aamuna tiedustella sinua sotatoimistoista.

Kyynelkarpalot vierivät pitkin Jeanin poskia.

-- Voi, rakas ystävä, miten iloinen olen, että tapasin sinut!...
Minäkin olen sinua etsinyt ... mutta mistäpä olisin saanut sinut
käsiini tässä onnettoman suuressa kaupungissa.

Rahvas melusi ja nauroi. Maurice kääntyi heihin.

-- Kuulkaa kansalaiset! Tämä on siivoa väkeä, minä vastaan heistä!

Hän tarttui ystävänsä kumpaankin käteen ja sanoi hiljaa: nythän sinä
tulet meidän kanssamme ... niinhän?

Jean oli hyvin hämmästynyt.

-- Teidän kanssanne ... mitä sinä tarkoitat?

Ja tuokion hän kuunteli, miten Maurice soimasi hallitusta ja
sotajoukkoa, miten hän muistutti, mitä oli kärsitty, ja selitti, että
nyt vihdoinkin oli päästy kukoksi linnaan, nyt saisivat kaikki
kunnottomat nahjukset ansaitsemansa rangaistuksen ja tasavalta olisi
pelastettu.

Ja mitä tarkemmin hän kuunteli ja koetti käsittää ystävänsä
mielipiteitä, sitä levottomammaksi hän tuli ja katse synkistyi.

-- Ei, hyvä ystävä -- en minä tule teidän kanssanne, koska teillä on
sellaista tekeillä... Kapteenin käsky on, että veisin joukkoni
Vaugirardiin ja sinne olen nyt menossa. Vaikka piru itse koettaisi
minua estää, menen sittenkin. Sehän on ihan luonnollista, ja senhän
sinä kyllä hyvin käsität.

Hän naurahti ja lisäsi: mutta tule sinä sen sijaan meidän kanssa.

Maurice päästi hänen kätensä ja viittasi vastenmielisesti.

Ja siinä seisoivat he kaksi, silmä silmää vasten, toinen saman
mielettömyyden kiihottamana, joka oli valtaansa saanut koko Pariisin,
saman pahennuksen, joka oli entisaikaisia kylvöjä ja jonka
tuhoatuottavan sadon korjaaminen oli tullut viimeisen hallituksen
osaksi; toinen voimakkaana ja tervejärkisenä, kaikesta tietämätönnä,
sillä hän oli kasvanut kaukana elämän touhusta, tehnyt työtä ja
säästänyt niinkuin kaikki vertaisensa. Ja he olivat sittenkin
veljekset, heitä yhdisti vahva side ja kipeästi jo heihin koski sekin,
kun kansantungos siinä heidät yht'äkkiä erotti.

-- Hyvästi, Maurice!

-- Hyvästi, Jean!

19:s rykmentti tuli syrjäkadulta ja kansan täytyi väistyä
jalkakäytäville. Metakka syntyi uudestaan, mutta kukaan ei uskaltanut
ehkäistä sotilasten kulkua, sillä niitä johtivat upseerit.

124:nen pieni osasto pujahti sen mukana.

-- Hyvästi, Jean!

-- Hyvästi, Maurice, kohta tavataan!

He katsoivat vielä toisiinsa, heidän täytyi tyytyä kohtaloon, joka
erotti heidät -- mutta sydämmet olivat eroamattomat!

Seuraavina päivinä Maurice unohti kaikki, hetken mullistukset
tempasivat hänet mukaansa.

Kun 19 päivän aamu koitti, ei Pariisissa ollut minkäänlaista
hallitusta; hämmästyneenä kuultiin, että yöllä olivat ministerit,
virastojen jäsenet ja sotajoukko paenneet Versaillesiin. Ja kun
maaliskuun ilma oli mitä herttaisin oli koko Pariisi liikkeellä --
katselemassa katusulkuja -- olihan nyt sunnuntai.

Suuri valkoinen kirjoitus sisälsi keskustoimikunnan maltillisen
julistuksen, jossa kansaa kutsuttiin kokoon yhteiskunnallisia vaalia
varten. Ihmeteltiin vain sitä, että sen allekirjoittajat olivat tuiki
tuntemattomia.

Kommuunin aamu sarasti; Versailles oli saanut Pariisin vastustajakseen,
Pariisin, jossa suuttumus ja viha kuohui, ja mitenkäs olisi muuten
voinut ollakaan, sillä oli kärsitty niin paljon -- ja syy oli
hallituksen.

Täydellinen laittomuus oli vallalla. Turhaan kokivat eri piirien
pormestarit hieroa sovintoa; keskustoimikunnan vaatimukset olivat
kohtuulliset -- se ei näet ollut ihan varma kansalliskaartista,
liittolaisestaan.

Muutamat laukaukset, joita oli ammuttu Vendôme-torille kokoutuneeseen
rauhalliseen ihmisjoukkoon, ja ne uhrit, joitten veri punasi katukiviä,
herättivät ensimmäiset kauhun väristykset kaupungin asukkaissa.

Voitollisina valloittivat kapinalliset ministerien asunnot ja kaikki
virastot -- mutta Versaillesissa oltiin vihaisia ja pelättiin. Häthätää
kokosi hallitus sotajoukon torjuakseen hyökkäystä, jota se odotti.
Pohjois- ja Loiren-armeijan parhaat voimat paluutettiin tuota pikaa,
kymmenessä päivässä oli jo koossa 80,000 miestä, ja rohkeus kasvoi
siinä määrin, että jo huhtikuun 2 päivänä anastettiin liittoutuneilta
Puteaux ja Courbevoie.

Vasta seuraavana päivänä muisti Maurice -- hän oli pataljoonansa kanssa
menossa Versaillesta valloittamaan -- muisti ystävänsä surullisen
katseen ja hänen alakuloinen, vakava äänensä soi vielä hänen
korvissaan.

Versaillesin joukkoin hyökkäys oli hämmästyttänyt ja suututtanut
kansalliskaartia. Ani varhain aamusella oli kolme kolonnaa -- noin
50,000 miestä -- marssinut Bougivalin ja Meudonin kautta vangitsemaan
monarkillista kokousta ja Thiersiä, murhaajaa.

Siinä se nyt oli se yleinen hyökkäys, jota piirityksen kestäessä oli
vaatimalla vaadittu.

Maurice oli levoton: missä oli Jean. Näkisikö hän ystävänsä vihollisen
puolella vai löytäisikö hänet kentältä jo kangistuneena.

Mutta tappio tuli yhtäkkiä, hänen pataljoonansa oli tuskin ennättänyt
Bergeresin-ylängölle, pyrkien Rueiliin, kun kranaattia tuli tuiskuna
Mont-Valérienista ja teki puhdasta jälkeä riveissä. Hirmuinen hälinä
syntyi, muutamat luulivat linnoituksen olevan toverien hallussa, toiset
taas, että päällikkö oli luvannut olla ampumatta. Kauhistuneena
pataljoonat hajautuivat ja pakenivat Pariisiin, mutta kenraali Vinoy
hyökkäsi etujoukon kimppuun ja se sai surmansa Rueilissa.

Maurice oli pelastunut verilöylystä, taistelun humu oli saanut hänet
pois suunnilta. Sellainenko oli hallitus, joka oli luvannut valvoa
lakia ja oikeutta, sellainenko, ettei kyennyt muuhun kuin tappioihin,
kun oli preussiläisiä vastustettava? Mistä sitten utautui silloin kunto
ja rohkeus, kun oli kysymys Pariisista? Ja Saksan sotajoukot, jotka
olivat majoittuneet Saint-Denisin ja Charentonin välille, saivat
koreata katsella, saivat nähdä, miten ranskalaiset surmasivat toisiaan!
Kaunis kunnia!

Siksipä hän ehdottomasti hyväksyi ensimmäiset väkivaltaisuudet:
kaduille ja torille oli rakennettu sulkuja, panttivangit, arkkipiispa,
papit ja entiset virkamiehet oli vangittu.

Julmuudet alkoivat puolella ja toisella. Versaillesissa ammuttiin
vankia, Pariisissa päätettiin jokaista heikäläistä kohti teloittaa
kolme panttivankia, ja se vähä, joka Mauricen järjestä enää oli
tallella kaiken kauhun ja kärsimyksen perästä, hävisi kuin tina tuhkaan
tuossa raivoavassa tuulispäässä, joka punoi kaikki hirvittävään
sekamelskaan.

Kommuuni oli hänestä koston enkeli ja vapautuksen haltija, jonka miekka
kosti ja tuli puhdisti.

Hän ei ollut oikein selvillä, kentiespä ne vain olivat vanhoja
muistoja kouluajoilta, muistoja vapaista kaupungeista, rikkaista
liittovalloista, jotka säätivät lakia maailmalle.

Jos Pariisi voittajana pääsisi taistelusta, niin se muodostaisi uuden
Ranskan, jota oikeus ja vapaus ohjaisi, se loisi uuden yhteiskunnan,
jossa ei olisi hiventäkään jälellä vanhasta mädännyksestä.

Vaalin tulos oli häntä suoraan sanoen -- vähän hämmästyttänyt: tuon
suuren tehtävän oli kommuuni uskonut omituiselle hallitukselle -- siinä
oli maltillisia, vallankumouspuoluelaisia ja sosialistia. Hän tunsi
monta niistä, mutta hänestä ne olivat korkeintain keskinkertaisia.
Mitenkähän siinä käypi? Näinköhän vain voivat sovussa työskennellä, kun
jäsenet ovat niin perin erimielisiä?

Mutta sinä päivänä kun kommuuni juhlallisesti laillistutettiin
Hôtel-de-Villen torilla, kun kanuunat jyrisivät ja punaiset liput
liehuivat, sinä päivänä hän koetti unhottaa kaikki; rajaton toivo
täytti sydämmen. Epäilyksen aika oli ohi, toivorikkaana kajasti
tulevaisuus keskellä intoilemista ja valhetta.

Koko huhtikuun Maurice taisteli Neuillyn puolella. Kevät tuli
aikaiseen, sireenit olivat täydessä kukassa, vihannat nurmikot
taistelukenttinä -- kansalliskaartilaiset koristivat pyssynsä
kukkakiehkuroilla kun iltaisin kotiin palasivat.

Versaillesiin oli kerätty niin paljon sotamiehiä, että niistä oli
voinut muodostaa kaksi sotajoukkoa, toista, hyökkäysarmeijaa, johti
marsalkka Mac-Mahon, toista -- apuväkeä -- kenraali Vinoy.

Kommuunilla oli puolestaan 100,000 miestä nostoväkeä kansalliskaartissa
ja miltei saman verran kaupunkia puolustamassa, mutta sotakuntoisia oli
niistä korkeintaan 50,000.

Versailleslaisten hyökkäyssuunnitelma selvisi päivä päivältä: Neuillyn
jälkeen he anastivat Béconin linnan ja Asnièresin saadakseen joukkonsa
lähemmä kaupunkia; he näet aikoivat tunkeutua Pariisiin Point-du-Juoria
myöten niin pian kun vain saisivat haltuunsa vallin sillaikana kun sekä
Mont-Valérien että Issyn linnoitus koettelevat voimiaan. Mont-Valérien
oli heidän, nyt oli anastettava Issy, jota valloittaessaan he käyttivät
preussiläisten vanhoja varustuksia.

Huhtikuun puolivälistä ei kanuunilla ja kiväärillä ampuminen ollut
tauonnut. Levailloisissa ja Neuillyssä taisteltiin yötä päivää.

Suuria, raskaita kanuunia kuletettiin edes takaisin pitkin rautatietä
ja niillä ammuttiin Asnièresiä, yli Levalloisin. Mutta Vanvesin ja
varsinkin Issyn piiritys oli niin raivoisaa, että ikkunat Pariisissa
helisivät samoin kuin piirityksen kuumimpana aikana. Ja toukokuun 9
päivänä jäi Issy auttamattomasti Versaillesin armeijan käsiin, --
kommuunin päivät olivat luetut, pelko sai aikaan mitä hurjimpia
päätöksiä.

Maurice hyväksyi yhteishyvän valiokunnan määräämisen.

Isänmaalliset muistot elähyttivät häntä. Olihan nyt hetki tullut,
tarmokkaat toimenpiteet pelastaisivat isänmaan!

Yksi ainoa väkivaltaisuus häntä pahoitti: Vendômepatsaan särkeminen;
kenties se oli lapsellista, mutta hän luuli vielä kuulevansa isoisän
kertovan Marengosta, Austerlitzista, Jenasta, Eylausta, Friedlandista,
Wagramista, Moskovasta, noista urotöistä, jotka vieläkin häntä
innostuttivat.

Mutta oikeutta ja kohtuutta se vain oli, kun Thiers murhaajan asunto
revittiin ja vakuutena säilytettiin panttivangit. Silloin kun
Versailles pommitti Pariisia ja sen kranaatit ruhjoivat talot ja
surmasivat naisia ja lapsia.

Kamala hävityksenhalu sai hänessä vallan, sillä hänen kauniit unelmansa
hupenivat, sulivat kuin jää kiehuvaan veteen.

Jos kerran veri vain tukahuttaa koston, niin on parasta, että maa siinä
patusessa paikassa halkeaa ja nielee kaikki -- ehkäpä sitten raunioista
ilmestyy uusi elämä, uusi yhteiskunta!

Ennen sortukoon Pariisi ja palakoon äärettömänä roviona, ennenkun
paheet ja kurjuus uudestaan pääsevät valtaan, ennenkun vanha mädännyt
yhteiskunta palaa julkeuksineen ja valheellisuuksineen!

Ja hän näki kamalan unen. Jättiläiskaupunki oli tuhkaläjänä, --
savuavia kekäleitä Seinen molemmilla rannoilla; haava oli ummessa, tuli
oli sen parantanut, se hävityksen kauhistus ei vertaistaan löydä --
uusi kansa tulisi entisen sijaan.

Huhut häntä taas yhä enemmän ja enemmän kiihottivat: kokonaisten
kaupungin-osain alle oli ruutihautoja kaiveltu, holvihaudat ruutia
täynnä, kaikki yleiset rakennukset valmiina ilmaan räjäytettäväksi,
sähkölangat yhdistivät johtoja, kipuna vain ja -- kaikki syttyisi
samassa silmänräpäyksessä, kaikkialla oli äärettömiä varastoja
tulenarkoja aineita, varsinkin lamppuöljyä, -- koko kaupunki olisi
yhtäkkiä aavana tulimerenä.

Kommuuni oli pyhästi vannonut, ettei ainoakaan Versaillesin sotilaista
pääsisi kaupungissa katusulkuja etemmäksi -- kadut avaisivat kitansa,
rakennukset romahtaisivat maahan, Pariisi häviäisi tuleen ja nielisi
kononaisen maailman.

Tahdotonna antautui Maurice tuon surullisen unelman valtaan, hän ei
ollut tyytyväinen kommuuniin. Hän ei luottanut sen johtaviin miehiin,
hän huomasi, että se oli voimaton, siinä oli liian erilaisia aineksia;
mitä suurempi oli uhkaava vaara, sitä nurinpäisemmät, sekavammat sen
toimet.

Kaikista yhteiskunnallisista parannuksista, joita se oli luvannut, ei
se niin ainoaa ollut saanut toimeen ja jotenkin varma sai olla, ettei
se mitään pysyväistä jälkeensä jätä, kun sen päivät ovat päättyneet.
Mutta pahinta oli kuitenkin epäsopu ja kateus jäsenten kesken ja
epäluulo, joka haittasi ja esti kaikkea työntekoa.

Monet -- varsinkin maltilliset -- olivat niin levottomat etteivät enää
käyneet kokouksissa. Toisia olot pakottivat, mutta kaikki he pelolla ja
vapistuksella odottivat, läpäistäisiinkö ilman satunnaista
diktaattoria, sillä nyt oltiin sillä asteella, jolloin vallankumouksen
eri puolueet perinjuurin hävittävät toisiansa pelastaakseen isänmaata.
Epäluulo oli ensin kohdannut Cluzeretia, sitten Dombrowskia -- ja nyt
oli Rosselin vuoro. Ei edes Delescluze, joka oli nimitetty
sotaministeristön siviilijäseneksi, voinut mitään, niin suuri kuin
hänen vaikutusvaltansa muuten olikin.

Suuri yhteiskunnallinen voimanosotus, josta oli uneksittu, meni
myttyyn, sillä ne miehet, joitten oli määrä panna se toimeen, olivat
voimattomat ja menettivät hetki hetkeltä kaiken vaikutuksen,
kunnostautuivat vain siksi, että epätoivoissaan tekivät tuhmuuksia.

Pariisikin jo kauhistui. Ensin se oli ollut vihainen Versaillesille, --
nyt se ei enää kärsinyt kommuunia. Pakollinen sotapalvelus, asetus,
joka määräsi kaikki neljääkymmentä vuotta nuoremmat miehet aseihin, oli
suututtanut rauhallisia kansalaisia ja seurauksena oli pakeneminen.
Moni pujahti valepuvussa ja väärällä passilla Saint-Denisin ohi taikka
pimeinä öinä hinautui köysiä ja tikapuita myöten linnoitusten
kaivantoihin ja pujottelihe sitä tietä karkuun.

Varakkaat olivat jo aikoja sitten menneet maisenmatkojaan. Ei yksikään
tehdas ollut vielä oviaan avannut. Ei ollut ainoatakaan kauppaa, ei
minkäänlaista työtä; jokainen vetelehti joutilaana tuskallisena
odottaen asiain lopullista selvenemistä. Ja kansa eli edelleenkin
kansalliskaartin palkasta, noista kolmestakymmenestä sousta, jotka
nykyjään maksettiin pankin suorittamista miljooneista, --
kolmestakymmenestä sousta, joissa kapinan varsinainen yllytin piilikin.
Kokonaisia kaupunginosia oli tyhjänä, puodit sulettuina, liike
kuollutta.

Toukokuu oli kulumassa, kevätaurinko valaisi autioita katuja, joilla
toisinaan kohtasi surusaaton, kun liittoutuneet saattoivat kapinan
uhria hautaan, pappia ei ollut, punaiset liput peittivät ruumiskirstun,
ja saattomiehillä oli kädessä jäkkäräseppeleitä.

Kirkot olivat kiinni, mutta iltaisin ne muuttuivat kokoushuoneiksi.
Muita sanomalehtiäkään ei saanut ilmestyä kuin vallankumouksellisia.

Pariisi oli hävitetty, tuo uomi kurja Pariisi, joka vallankumouksen
pääkaupunkina ei suvainnut monarkillista kokousta ja joka kammoi
kommuunia ja halusi vapautua siitä. Kamalia kertomuksia kulki suusta
suuhun: panttivankia vangittiin ja teloitettiin joka päivä,
tynnörittäin oli ruutia kaadettu likaviemäreihin, joissa yötä päivää
seisoi miehiä, tulisoihdut kädessä, valmiina räjäyttämään ilmaan koko
kaupungin.

Maurice ei ollut koskaan ollut juoppo, mutta yleinen juoppouden himo
tarttui häneenkin. Kun oli hänen vahtivuoronsa taikka kun hän istui
vahtituvassa, otti hän ryypyn konjakkia tai enemmänkin eikä paljon
sietänyt, ennenkun oli juovuksissa.

Juoppous oli muuttunut rutoksi, se oli ensimmäisen piirityksen
perintöä, joka nyt toisen aikana tuli monta vertaa kauheammaksi.
Rahvas, jolla tuskin oli leipää, vaan viiniä ja konjakkia yltä kyllin,
oli oppinut juomaan ja päihtyi nyt pienimmästäkin tilkasta.

Sunnuntaina toukokuun 21 päivänä tuli Maurice ensi kerran elämässään
juopuneena kotiin Ortieskadulle, jossa hän toisinaan vietti yönsä. Hän
oli koko päivän ollut Neuillyssä, ampunut ja juonut toverien kanssa,
päästäksensä tavattomasta väsymyksestään, joka oli painaa hänet maan
alle. Vaistomaisesti hän oli hoiperrellut asuntoonsa ja heittäynyt
vuoteelleen, ei hän ollenkaan tiennyt, mitä oli tehnyt ja miten
palannut. Aurinko oli jo väki korkealla, kun hän seuraavana aamuna
heräsi hälyytykseen ja rummun pärinään.

Edellisenä iltana oli muuan portti Point-du-Jourin luona ollut
vartioimatta ja siitä olivat Versaillesin sotajoukot ilman pienintäkään
vastusta tunkeutuneet Pariisiin.

Maurice pukeutui nopeasti, heitti kiväärin olalleen ja riensi ulos.
Kadulla hän kohtasi joukon tovereitaan, jotka kertoivat hänelle, mitä
yöllä oli tapahtunut, mutta he puhuivat niin sekavasti, ettei hän heitä
paljon ymmärtänyt.

Kymmenen päivää olivat Mont-Valèrien ja Issyn linnoitus pommittaneet
valleja, eikä asema Saint-Cloudin portin luona ollut enää
puolustettavissa; seuraavana päivänä oli aikomus tehdä lopullinen
rynnäkkö. Mutta viiden seuduissa huomasi muuan ohikulkija että portti
oli vartioimatta, hän viittasi sotamiehille piirityskaivannossa, jotka
olivat tuskin viidenkymmenen metrin päässä.

Paikalla marssi siitä kaupunkiin 37:nen linjarykmentin kaksi
komppaniiaa. Kintereillä seurasi kenraali Douayn johtama neljäs osasto.
Koko yön virtasi toinen joukko toisen perästä samaa tietä. Kello
seitsemän tuli Vergén osasto Grenellesillalle ja siitä aina Trocadéroon
asti. Kello yhdeksän kenraali Clinchamp anasti Passyn ja la Muetten.
Kello kolmen aikaan aamusella majoittui ensimmäinen osasto
Boulognenmetsään, Bruatin osasto meni samalla aikaa Seinen yli
valloittamaan Sèvresporttia helpottaakseen siten toisen osaston pääsyä,
jonka kenraali de Cisseyn johdolla oli määrä tuntia myöhemmin miehittää
Grenellen kaupunginosa. 22 päivän aamuna oli siis Versaillesin armeija
saanut haltuunsa Trocadéron ja la Muetten oikealla rannalla ja
Grenellen vasemmalla ja kommuuni oli niin hämmästyksissään,
suutuksissaan ja pyörällä, ettei kyennyt mihinkään, se syytti petosta
ja oli ihan hurjissaan, sillä sen valta oli päivän selvästi lopussa.

Kun Maurice vihdoinkin sai selville, mitä oli tapahtunut oli hänen
ensimmäinen ajatuksensa: nyt on kaikki lopussa -- ei enää muuta kuin
ammuttaa itsensä.

Mutta hätäkelloja soitettiin yhtmyötään, rummut pärisivät, naiset ja
lapsetkin valmistivat katusulkuja, -- kaduilla oli vilinään sotamiehiä,
jotka riensivät määräpaikoilleen. Ja puolenpäivän aikaan oli jo
kommuunin voittamattomissa sotilaissa toivo taas vironnut -- he olivat
päättäneet voittaa, kun näkivät että vihollinen ei ollut paikaltaan
hievahtanut.

Sotajoukko oli nyt erinomaisen varovainen, seuraten preussiläisten
sotatapaa, jonka se omasta katkerasta kokemuksestaan oli oppinut
tuntemaan.

Yleishyvänvaliokunta ja Delescluze järjestivät puolustuksen
Hötel-de-Villessä. Kerrottiin heidän hylänneen kaikki sovinnon
aikeetkin. Siitä saivat kaikki rohkeutta: Pariisin täytyi voittaa.
Puolustus ja hyökkäys tuli olemaan yhtä raivoisaa; ei armoa kumminkaan
puolin, sama viha kiehui kummassakin sotajoukossa.

Maurice vietti sen päivän Marskentän ja Invaliidihotellin puolella,
ampua paukutti ja peräytyi vaan hitaasti katu kadulta. Hän ei ollut
löytänyt pataljoonaansa, hän taisteli tuiki tuntemattomain ihmisten
rinnalla, hänen huomaamattaan ne olivat vieneet hänet vasemmalle
rannalle. Neljän aikaan he puolustivat erästä katusulkua
Yliopistonkadulla Invaliidipuiston luona eivätkä he sitä luovuttaneet,
ennenkun hämärissä kuulivat, että Bruotin osasto oli samonnut rantaa
pitkin ja valloittanut lainsäätäjäkokouksen palatsin. He olivat vähällä
joutua vangiksi ja pelastuivat vain suurella vaivalla Lillekadulle
kierreltyään Saint-Dominiquen ja Belechassen kadun kautta.

Illemmalla oli Versaillesin armeijan käsissä koko alue Vanvesportista
alkain, lainsäätäjäkokouksen palatsi, Elyséepalatsi, Saint-Augustinin
kirkko, Saint-Lazaren rautatienasema ja aina Asnierèsporttiin.

Seuraava päivä, 23:s, kirkas ja kaunis tiistai, oli Mauricen
tukalin. Pikkusen liittolaisten joukkueen hallussa, johon hän
kuului ja jossa oli monen pataljoonan sotamiehiä, oli vielä Ranta- ja
Saint-Dominiquenkatuin välinen kaupunginosa kokonaan. Mutta useimmat
olivat majoittuneet Lillekadun suuriin puutarhoihin. Itse oli hän
rauhassa nukkunut Kunnialegioonan palatsin viereisellä nurmikolla.

Aamusella hän luuli joukkoin hyökkäävän lainsäätäjäkokouksen palatsista
ja ajavan heidät Backadun lujain katusulkuin taakse. Mutta tunti kului
toisen perästä ja hyökkääjiä ei nähnyt, ei kuulunut. Silloin tällöin
ammuttiin jokunen luoti kadun päästä toiseen.

Versailleslaiset olivat varovaisia ja seurasivat tarkasti
suunnitelmaansa, he olivat lujasti päättäneet, etteivät
ryhdy hyökkäykseen, sillä liittoutuneet olivat muodostaneet
Tuilerien-penkereestä lujan linnoituksen. He marssivat kahden puolen
vallituksia saadakseen ensin haltuunsa Montmartren ja Observatoorion,
että sitten yhdessä apajassa vetäisivät koko keskikaupungin.

Kahden seuduissa Maurice kuuli kerrottavan, että kolmivärinen lippu
liehui Montmatrella; Galette-myllyn suuri patteriaa oli anastettu,
kolme armeijan osastoa, joitten pataljoonat kiipesivät kunnaalle
pohjoisesta ja lännestä, oli yhtaikaa sinne hyökännyt, ja voittajat
tulvasivat taas Pariisiin, valloittivat Saint-Georgesin-torin,
Notre-Damen, de Lorettekirkon, kunnallishallituksen Drouotkadulla ja
uuden Oopperan, jollaikaa vasemman rannan sotajoukot kulkivat aina
d'Enfer- ja Hevostoreille.

Hämmästystä, kauhua ja raivoa kaikkialla, kun kuultiin vihollisen niin
nopeasti etenevän. Mitä ihmettä? Montmartre, liittoutuneitten suuri
kukistamaton linnoitus oli valloitettu kahdessa tunnissa!

Maurice kyllä huomasi, miten rivit harvenivat, toinen toisensa perästä
pujahti kaikessa hiljaisuudessa pois -- meni kotiinsa, peseytyi ja
muutti mekon päälleen, sillä kauhea oli kosto, jos heidät ase kädessä
tavattaisiin.

Martignacin- ja Bellechassen-katuin katusulut oli jo otettu ja
Lillekadun päässä vilkkui jo punaisia housuja. Kohta ei ollut jälellä
kuin itsepäisimmät yltiöt, Maurice ja muita joku puoli sataa, jotka
olivat päättäneet paikoilleen kuolla, kunhan ensin olivat surmanneet
niin monta vastustajaansa kuin ikinä olivat voineet -- nitistäneet
hengen noilta kirotuilta, jotka kohtelivat liittoutuneita kuin
ryöväreitä ja taistelevain joukkoin takana pitemmittä mutkitta ampuivat
vangit.

Hurja viha oli eilisestä yltynyt äärimmilleen; armo ei tullut
kysymykseenkään ottelussa noitten hurjistuneitten haaveilijain, jotka
tahtoivat kuolla aatoksensa puolesta, ja sotamiesten välillä, jotka
olivat kiihtyneet vastustuksesta ja raivoissaan kun uudelleen täytyi
taistella.

Kello viiden paikoilla peräytyi Maurice tovereineen
Backadun katusulkuin taakse pitkin Lillekadun varustuksia;
he ampuivat hellittämättä, mutta yhtäkkiä tuprahti paksu savupilvi
Kunnialegioonan-palatsin avonaisesta ikkunasta, Se oli ensimmäinen
murhapoltto Pariisissa; hurjaa riemua se herätti, mieletöntä
ilkkumista. Hetki oli tullut! Äärettömänä roviona nyt koko kaupunki
palaisi ja maailma puhdistuisi tulessa!

Mutta mitä hän näki? Viisi, kuusi miestä tuli palatsista ja
etukynnessä pitkä roikale. Hän tunsi sen heti Chouteauksi, entiseksi
toverikseen 106:nen ajoilta. Jo maaliskuun 18 päivän jälkeen oli hän
nähnyt hänet, kaluunilla koristettu lakki päässä, nyt hän oli kohonnut
arvossa, kaluunia oli joka paikassa, hän oli jonkun kenraalin
ajutanttina, sellaisen, joka ei ollut uskaltautunut taisteluun. Ja
Maurice muisti, mitä oli kuullut: Chouteau vietti hauskaa elämää
Kunnialegioonan-palatsissa rakastajattarensa kanssa -- eli ylellisesti
kommuunin kustannuksella, rötkötti pitkävartiset saappaat jalassa
komeissa vuoteissa ja ajankuluksi harjoitteli pilkkaan ampumista,
suuret peilit maalitauluna. Sen lisäksi tiedettiin, että sama nainen,
jonka kanssa hän eli, joka aamu ajeli komeissa vaunuissa ja kävi muka
ostoksilla, vieden talteen pakottain vaatetta, kalliita kelloja, yksin
huonekalujakin, -- kaikki varastettuja.

Kun Maurice näki Chouteaun miehineen hyökkäävän palatsista
lamppuöljykannu kädessä, tuntui hänestä kaikki niin inhottavalta, --
vakaumukset ja toiveet horjuivat, epäilys sai taas vallan: Jottako tuo
kauhistuttava kosto olikin rikos, koska tuollainen mies oli sen
välikappaleena?

Monta tuntia kului, hän taisteli epätoivon vimmassa, hän ei hievahtanut
paikaltaan, hän tahtoi kuolla. Jos oli erehtynyt, niin tahtoi hän sen
verellään korvata!

Lillekadun katusulku oli lujaksi varustettu, se oli tehty
hiekkasäkeistä ja hiekkatynnöreistä, ja syvä oja sitä suojeli. Maurice
ja kymmenkunta liittoutunutta sitä puolusti, he olivat melkein
pitkällään maassa ja he surmasivat jokaisen sotamiehen, joka sinne
osui.

Yhtmyötään aina iltapimeään asti Maurice ampui paikaltaan
liikahtamatta.

Paksut savupilvet Kunnialegioonan-palatsista ajautuivat tuulen mukana
kadulle ja estivät liekkiä näkymästä. Lähellä oleva talo oli jo
syttynyt palamaan.

Yhtäkkiä juoksi muuan toveri ilmoittamaan, että sotilaat, jotka eivät
uskalla katua tulla, kiertävät pihain ja puutarhain kautta. Hukassa oli
kaikki, he saattoivat tulla minä hetkenä hyvänsä.

Eräästä ikkunasta ammuttiin. Ja Maurice näki Chouteaun kätyreineen
syöksyvän talosta taloon tulisoihtu ja lampppuöljyastia kädessä. Puoli
tuntia sen perästä olivat talot kaikki ilmitulessa ja liekit kohosivat
humisten kohti synkkää taivasta.

Ja Maurice oli yhä tynnörien ja säkkien suojassa ja ampui paikalla
jokaisen, joka kadulle pistäysi.

Kuinka kauvan Maurice ampui? Hänellä ei enää ollut tietoja ajasta eikä
paikasta. Kello saattoi olla yhdeksän, kenties kymmenen. Työ oli niin
ilettävää, että oikein sydäntä etoi, aivan kuin olisi ollut humalassa
ja juonut huonoa viiniä.

Huoneet paloivat hänen ympärillään, kuumuus oli sietämätöntä, ilma
tukahuttavaa. Katuristeyksien sulut olivat kuin lujia linnoituksia,
joita tulipalot ja sinkoilevat kekäleet puolustivat.

Olihan annettu käsky sytyttää Pariisi katu kadulta, talo talolta,
mikäli katusuluista täytyi luopua! Eivätkä ne olleet vain Backadun
talot, jotka paloivat -- sen hän hyvin käsitti. Hänen takanansa leimusi
taivas ja etäältä kuului ryskettä ja jyminää aivan kuin koko kaupunki
olisi tulessa.

Varmaan raivosi tulipalo samalla tavalla Seinen oikeallakin rannalla --
olihan siitä jo pitkä aika kun Chouteau miehineen ja tulisoihtuineen
oli kadonnut.

Rohkeimmat ja uskaliaimmatkin jättivät taistelupaikan, he eivät
tahtoneet jäädä vihollisen ammuttavaksi.

Maurice jäi viimein yksin; hän oli pitkällään kahden hiekkasäkin
välissä ja mietti miten paraiten edestäpäin puolustaisi varustustaan;
silloin ne tulivat takaapäin, sotilaat, jotka pihoja ja puutarhoja
myöten olivat kierrelleet ja huutaen ja meluten syöksyivät nyt
Backadulle.

Taistelun riehuessa ei Maurice kahteen päivään ollut muistanut Jeania.
Ei ollut Jeankaan ajatellut Mauricea, ei niin hetkeä sitten kun tuli
rykmenttineen Pariisiin Bruotin osaston avuksi. Edellisenä iltana oli
hän taistellut Marskentällä ja Invaliidipuistossa. Tänään oli hän
puolen päivän aikaan jättänyt Palais-Bourbonin torin ollakseen mukana
valloittamassa katusulkuja Saint-Pèresin katua ympäröivässä
kaupunginosassa.

Jeankin, joka muuten oli niin levollinen, oli vähitellen kiihtynyt
tässä kamalassa veljessodassa; hän ja hänen toverinsa olivat
raivoissaan kapinoitsijain sitkeästä vastarinnasta, hehän olivat niin
väsyneet ja kyllästyneet taisteluun, kun he niin hyvin olisivat
tarvinneet levätä kaikista kauhuista. Sotavangit, jotka palasivat
Saksasta ja joita oli pistetty rykmentteihin, olivat raivostuneet
Pariisiin.

Kommuunin kauheista tuhotöistä kerrottiin niin julmia juttuja, että
hiukset nousivat pystyyn niitä kuullessa. Eikö järjestystä ja toisen
omaisuutta pidetty minkäänlaisessa arvossa? Sitä ei Jean ymmärtänyt.
Hän oli selväjärkinen maltillinen talonpoika, kansan sydän, joka tahtoi
rauhaa saadakseen häiritsemättä tehdä työtä ja ansaita leipänsä.

Mutta tulipalot -- ne veivät häneltä lopullisenkin mielenmaltin, saivat
hänen raivonsa ylimmilleen. Polttaa talot ja palatsit! Polttaa ne sen
tähden, että oli heikompi -- ei se oli liikaa; ainoastaan konnat ja
roistot menettelevät sillä tavalla. Ja Jean, jonka sydäntä vielä eilen
oli kirvellyt, kun ihmisiä joukottain ammuttiin kuolijaaksi, hän ei
jaksanut enää hillitä itseään, hurjasti pyörivät silmät päässä ja
ulvoen hän sivalteli ympärilleen, katsomatta mihin sattui.

Hän hyökkäsi osastoineen Backadulle. Ensin hän ei nähnyt ketään, hän jo
luuli, että katusulku oli vartioimatta. Kahden hiekkasäkin välissä hän
sitten huomasi kapinoitsijan, joka liikahti, tähtäsi ja ampui
Lillekadulle päin. Eteensä katsomatta hän syöksyi hurjistuneena miestä
kohti ja lävisti hänet pistimellään.

Maurice ei ollut ennättänyt kääntyä. Hän huudahti tuskallisesti ja
kohotti päätään. Häikäsevä valo leimahti samassa ja valaisi heidät.

-- Voi, Jean -- rakas ystävä! Sinäkö se olet?

Kuolla hän tahtoi, sitähän hän niin halulla oli odottanut -- kuolla ja
päästä kaikesta! Mutta kuolla ystävän, veljen lävistämänä -- se oli
liikaa... Se katkeroitti hänen kuolinhetkensä, se myrkytti viimeisen
hengenvedon.

-- Sinäkö se olit, Jean -- Jean, ystäväkultani?

Jean seisoi kivettyneenä ja tuijotti häneen -- yhtäkkiä kaikki selvisi.

He olivat kahden, toiset sotilaat ajoivat pakenevia. Ympärillä teki
tuli työtään, tuhosi ja ruhjoi, pitkiä, punaisia tulikieliä syöksyi
ikkunain täydeltä, nuoleksi seiniä ja irroitti katot, jotka ryskien ja
paukkuen romahtivat maahan ja liekit kohosivat yhä korkeammalle.
Nyyhkyttäen heittäysi Jean Mauricen viereen, koetteli nostaa häntä ja
katsoa, oliko hän vielä pelastettavissa.

-- Voi, ystäväparkani, mun oma ystäväkultani!



VIII.


Kun Sedanin juna lukemattomain viivytysten perästä vihdoin viimein
pysähtyi Saint-Denisin asemalle, leimusi eteläinen taivas tulipunaisena
aivan kuin koko Pariisi olisi tulessa. Valo oli enentynyt, mikäli ilta
pimeni, ja vähitellen se levisi yli koko taivaanrannan ja punasi
pilvenhattaroita, jotka vaipuivat idän pimeään helmaan.

Jo kaukaa olivat matkustajat huomanneet tulen junan huristaessa
pimeitten kenttien poikki.

Henriette hyppäsi ensimmäisenä vaunusta, tulipunainen taivaanranta oli
tehnyt hänet levottomaksi.

Preussiläiset sotamiehet, joitten hallussa asema oli, pakottivat
matkustavaiset pois vaunuista, ja asemasillalla kaksi heistä huutaa
solkkasi tulijoille ranskaksi:

Pariisi palaa ... ei kukaan pääse etemmäksi... Pariisi palaa, Pariisi
palaa...

Henriette tuli yhä levottomammaksi. Hyvä jumala! Oliko hän
tullut liian myöhään? Maurice ei ollut vastannut hänen kahteen
viimeiseen kirjeeseensä, ja pääkaupungin uutiset olivat entistään
huolestuttavampia -- hän oli menehtyä tuskasta ja oli yhtäkkiä
päättänyt lähteä Pariisiin etsimään veljeänsä.

Päivä päivältä oli elämä enolassa tullut tukalammaksi. Saksalaiset
joukot, jotka olivat kylään majoittuneet, tulivat sitä vaativimmiksi ja
röyhkeimmiksi, mitä kauvemmin Pariisi puolustautui; ja kun rykmentti
toisensa perästä nyt palasi Saksaan, nylkivät ne kulkiessaan maat ja
mannut putipuhtaiksi.

Kun hän aamusella päivän sarastaessa oli noussut mennäksensä Sedaniin,
oli koko piha ollut täynnä saksalaisia ratsumiehiä, jotka olivat
maanneet siellä paljaalla maalla kylki kylessä, viittoihinsa
kääriytyneinä.

Torven ääni kajahti yhtäkkiä. Kaikki nousivat samassa hiljaa, leveät
viitat hartioilla ja niin kiinni toisissaan, että hänestä näytti
siltä kuin viimeisen tuomion pasuuna olisi herättänyt kaikki
tappelutantereelle kuolleet.

Saint-Denisissäkin tapasi hän jälleen preussiläisiä ja ne ne
säikäyttivät häntä, huutaen:

-- Pariisi palaa... Ei kukaan pääse etemmäksi... Pariisi palaa, Pariisi
palaa...

Kauhistuneena hän riensi matkalaukku kädessä ja pyysi tarkempia
tietoja.

Pariisissa oli taisteltu kaksi päivää, rautatieliike oli katkaistu.
Henriette ei välittänyt mistään, hän tahtoi jatkaa matkaansa.
Asemasillalla hän huomasi preussiläisen kapteenin, sen komppanian
päällikön, jonka hallussa asema oli; Henriette riensi hänen luokseen.

-- Herra kapteeni! Olen menossa veljeni luo, olen hänestä hyvin
huolissani. Olkaa niin hyvä ... minä rukoilen teitä ...ja auttakaa
minua, että pääsen perille!

Hän pysähtyi -- kaasulyhdyn valo sattui kapteeniin, Henriette tunsi
hänet.

-- Tekö se olettekin, Otto! Hyvä jumala ... auttakaa, koska sattuma
vielä kerran saattoi meidät toistemme tielle!

Otto Günther, hänen serkkunsa, oli yhtä jäykkä ja ankara kuin ennenkin
-- kauniissa kapteeninunivormussaan. Hän ei tuntenut tuota hintelää,
vaaleakutrista naista, jonka kauniita, lempeitä kasvoja verhosi
suruharso. Vasta sitten kun hän näki hänen suoran, rehellisen
katseensa, hän älysi, kuka se oli. Hän viittasi hieman kädellään.

-- Veljeni on sotilaana ... senhän tiedätte, jatkoi Henriette
innokkaasti. Hän on Pariisissa, ja minua niin pelottaa, että hän on
sekautunut tuohon kauheaan taisteluun. Minä pyydän ... rukoilen teitä,
Otto, auttakaa minua, että pääsen matkani perille.

Nyt hän vihdoinkin suvaitsi vastata.

-- Minä vakuutan, etten voi mitään. Eilisestä asti eivät junat ole
sinne päässeet, luullakseni on kiskot revitty vallien ulkopuolelta.
Enkä minä voi hankkia teille hevosta, en vaunuja, en kyytimiestä.

Henriette katsoi häneen, mutta kun huomasi, että kapteeni oli niin
välinpitämätön, ja että hän oli lujasti päättänyt olla häntä
auttamatta, virkkoi hän vaikeroiden: Voi, hyvä jumala! Te ette tahdo
tehdä mitään minun hyväkseni. Keneenkä minä sitten käännyn?

Ja preussiläiset olivat kuitenkin kaikkivaltiaita, yksi ainoa sana
olisi ollut kylläksi, koko kaupunki olisi ollut liikkeellä, sata
vaunua, tuhat hevosta valmiina! Mutta hän kieltäytyi -- hänhän oli
voittaja, jonka ei vähintäkään sopinut sekautua voitettujen asioihin --
tottapa se olisi ollut liian alentavaista ja tahrannut hänen uuden
uutukaista sotilaskunniaansa!

-- Mutta ainakin te tiedätte, mitä on tapahtunut, sanoi Henriette
uudelleen ja koetti rauhoittua. Ja senhän saatatte minulle sanoa.

Kapteeni hymyili tuskin huomattavasti.

-- Pariisi palaa! Katsokaa -- tulkaa tänne -- täältä näette sen hyvin
hyvästi!

Hän kulki Henrietten edellä rataa pitkin ja nousi kapeita portaita
rautasillalle, joka oli radan yli rakennettu noin sadan askeleen päähän
asemalta. Siellä he seisoivat käsipuihin nojaten ja katselivat
ääretöntä lakeutta.

-- Pariisi palaa, niinkuin näette...

Kello lienee ollut puoli kymmenen paikoilla. Tuli kiihtyi
kiihtymistään. Idästä olivat veripunaiset hattarat hävinneet, kohti
pikimustaa taivaanlakea heijastui etäisten liekkien loiste.

Tuli hulmusi jo yli koko taivaan, mutta paikka paikoin se näytti kuin
riemuitsevan tuhotöistään, se heitteli ilmaan tulipunaisia patsaita,
jotka rätisten hajosivat keskelle tupruavia savupilviä. Tuli riehui
kuin jättiläismetsässä, jonka se puu puulta hävittää, maakin näytti
syttyvän ja koko Pariisi palavan äärettömänä tuliroviona.

-- Katsokaa, selitti Otto, tuo on Montmartre -- tuo kunnas, joka
mustana kohoaa kohti punaisia liekkiä. Vasemmalle -- Villetteen ja
Bellevilleen -- ei ole tuli vielä ennättänyt. Paraimmat kaupungin-osat
näkyy ensin sytytetyn -- ja tuli leviää ... kiihtyy... Katsokaa --
tuolla oikealla taas uusi! Näettekö, miten liekit leimuavat -- tulta ja
savua tupruaa ... tuolla vielä ja tuolla ... kaikkialla!

Hän ei puhunut kovasti, ei kiivastunut, mutta hänen luonnottoman tyyni
ilonsa kauhistutti Henrietteä.

Voivoi -- miksi piti preussiläisten nähdä se?

Hänen tyyneytensä, hänen hymyilynsä olivat ilkeintä pilkkaa: hän näytti
jo kauvan odottaneen tuota hävitystä, joka vertaistaan hakee.

Vihdoin viimeinkin paloi tuo Pariisi jota saksalaisten kranaatit eivät
olleet saaneet kukistumaan! Hänen vihansa oli tyydytetty, tuskallisen
pitkällinen piiritys, armoton pakkanen ja lukemattomat vaivat ja
vastukset, joita Saksa ei vielä ollut unohtanut -- kaikki oli nyt
kostettu. Valloitetut maakunnat, viiden miljaardin vahingonkorvaus --
ei mikään vetänyt vertoja sille, että Pariisi mieletönnä tuhoaa oman
itsensä ja häviää liekkeihin valoisana kevätyönä.

-- Se nyt on varma, jos mikään! mutisi kapteeni. Hyvää työtä tekevät!

Henrietten omat surut haihtuivat kuin tuhka tuuleen, hän oli pakahtua
tuollaista surkeutta nähdessä. Taivaan kosto oli kohdannut kaupunkia ja
helvetin syövyttävät liekit hävittävät sen perustuksia myöten.

Henriette pani kätensä ristiin ja huudahti:

-- Suuri luoja! Miksi sinä meitä näin kovasti rankaiset?

Otto jo kohotti kättään; kylmänä ja välinpitämätönnä niinkuin kivikova
sotilas kuuna päivänä olisi hän halusta pitänyt nuhdesaarnan, vedonnut
raamattuunkin ja osottanut, miten Ranskan turmeltunut kansa oli
kohtalonsa ansainnut. Mutta kun hän näki tuon nuoren naisen, jonka
kauniit, älykkäät silmät niin kirkkaasti häneen katsoivat -- niin hän
vaikeni.

Sanat olivatkin tarpeettomat, koko hänen olentonsa jo kyllin selvästi
osotti, miten syvälle kansalaisviha oli hänessä juurtunut -- se
ilmaisi, että hänen mielestänsä sotajoukkojen jumala itse oli hänet
Ranskaan lähettänyt valvomaan oikeutta ja kurittamaan tuota
turmeltunutta kansaa. Pariisi paloi rangaistukseksi vuosituhansien
kurjasta elämästä, rikoksistaan ja irstaisuuksistaan. Uudestaan
puhdistaisivat germaanilaiset maailman ja hävittäisivät viimeisetkin
latinalaisen tapainturmeluksen jälet.

Kapteenin käsi vaipui ja hän virkkoi: kohta on kaikki lopussa! --
Katsokaapas ... tuli on ennättänyt tuonnekin ... vasemmalle... Näettekö
tuota tulivirtaa, joka tulvailee sinnepäin?

Kumpikin vaikeni; kamala äänettömyys seurasi.

Liekkiä kohosi yhtäkkiä sieltä täältä ja kipunoita sateli yltympäri.
Tulimeri laajeni ja taajeni joka hetki ja sen hehkuvista kuohuista
purkausi savua, joka mustanpuhuvana verhona kattoi kaupungin -- vieno
tuulenhenki kuletti sitä puolelta toiselle, se leijuili pimeässä
avaruudessa ja muodostui pilviksi, joista satoi nokea ja tuhkaa.

Henriette hätkähti niinkuin olisi herännyt ilkeästä unesta, hän muisti
taas veljensä, ja tuska kouristi sydäntä.

-- Ettekö siis mitään voi tehdä? kysyi hän vielä viimeisen kerran.
Kieltäydyttekö auttamasta minua?

Otto viittasi kädellään niinkuin olisi mielellään kaiken hävittänyt.

-- Mitä se auttaa? Huomenna on Pariisista jälellä vain kasa tuhkaa!

Siinä kaikki.

Jäähyväisiä heittämättä Henriette lähti sillalta ja pakeni, kädessään
matkalaukku. Mutta kapteeni seisoi siellä vielä kauvan, pilkkopimeässä
liikahtamatta, suorana ja solakkana, ja katseli riemuiten tuota
kauheata näytelmää -- Babylonin paloa.

Kun Henriette lähti asemalta, kohtasi hän onneksi vanhan, lihavan
naisen, joka parhaillaan tinki ajuria Pariisiin Richelieunkadulle. Ja
Henriette pyysi ja kärtti niin hartaasti ja itki niin katkerasti, että
nainen viimein suostui ottamaan hänet mukaansa. Ajuri, pieni musta
mies, löi myötäänsä hevostaan eikä sanonut halaistua sanaa koko
matkalla. Sen sijaan oli Henrietten toverilla kieli kantimistaan irti
ja Henriette sai tietää, että nainen toissapäivänä oli lukinnut
puotinsa ja lähtenyt, mutta oli tuhmuudessaan kätkenyt osan
arvopapereistaan seinänlokeroon. Nyt kun kaupunki jo kolmatta tuntia
paloi, oli hän ollut tulisessa tuskassa eikä osannut muuta ajatellakaan
kuin paperiensa pelastamista, vaikka sitten läpi tulenkin pitäisi
Pariisiin pyrkiä.

Tulliportista he pääsivät onnellisesti kaupunkiin varsinkin kun nainen
mujautti unista vahtia ja kertoi vain käyneensä sisarentytärtään
miehensä hoitajaksi, miehen kun muka Versailleslaiset olivat
haavoittaneet. Kaduilla vasta tuli esteitä ja katusulkujen tautta he
saivat tuhka tiheään kierrellä pitkät matkat. Poissonnièren-kadulla
ajuri viimein teki tenän eikä heitä enää sitä etemmäksi kyydinnyt.
Jalan saivat naiset jatkaa matkaansa pitkin Sentierin- ja
Jeûneursinkatuja ja koko Pörssikorttelin ohi.

Mitä lähemmäksi linnoituksia he tulivat, sitä enemmän liekit valaisivat
-- oli yhtä valoisa kuin keskipäivällä. He oikein hämmästyivät, kun
siinä kaupunginosassa oli niin hiljaista ja autiota, melu ja räiske
kuului vain etäisenä huminana. Pörssin luona ammuttiin muutamia
laukauksia, he hiipivät pitkin seiniviertä.

Richelieunkadulla oli rouvan puoti vahingoittumatta. Iloissaan
hän välttämättömästi tahtoi opastaa Henrietteä Hasard- ja
Sainte-Anne-katuja myöten Ortieskadulle, mutta liittoutuneet, joitten
hallussa Sainte-Anne-katu vielä oli, eivät yrittäneet päästää heitä
kulkemaan.

Viimeinkin tuossa neljän tienoissa aamusella, päivän valetessa, saapui
Henriette voimatonna ja niin väsyneenä, että tuskin pystyssä pysyi, sen
talon portille, jossa Maurice asui. Portti oli seppo selällään. Hän
nousi kapeita, pimeitä portaita ja hilautui sitten tikapuita myöten
vinnille. --

Backadun katusulkujen vieressä virui Maurice; kahden hiekkasäkin
varassa oli hän kohottautunut toiselle polvelleen. Toivo elähytti
Jeania, sillä hän oli jo luullut naulanneensa ystävänsä maahan
painetillaan.

-- Elätkö sinä vielä, hyvä ystävä? Vieläkö onni mulle koittaa ...
kirottu konna, mikä olenkin. Odotas hiukan ... annas katson...

Varovasti hän tutki haavaa -- liekkien valossa. Painetti oli lävistänyt
oikean käsivarren läheltä olkapäätä; mutta mikä pahinta -- se oli
tunkeutunut kahden kylkiluun välitse ja varmaankin vikuuttanut keuhkoa.
Maurice voi kuitenkin jotakuinkin hengittää, mutta käsi riippui
hervotonna ja oli tunnoton.

-- Rakas ystäväparkani, elä ole niin epätoivoissasi! Minä kuolen niin
mielelläni, silloin loppuu kaikki... Sinä olet jo yltä kyllin tehnyt
minun hyväkseni. Ilman sinua olisin jo aikoja sitten päättänyt päiväni
jossakin maantienravissa.

Toivotonna huudahti Jean: elä virka mitään! Sinä olet kahdesti
pelastanut minut preussiläisten kourista. Minä pikemminkin olin sinulle
velkaa. Ja nyt kun minun vuoroni olisi ollut pelastaa sinut, surmaan
minä sinut sen sijaan. Pirummoinen pesä tämä ... minä olin kai
humalassa, kun en sinua tuntenut! Niinpä tosiaan, humalassa, sikana ...
minä olin liiaksi juonut verta.

Virtana vierivät kyyneleet, kun Jean muisti heidän eronsa Rémillyssä,
eivät he silloin tienneet, tapaisivatko toisiansa enää koskaan ja
milloin ... ja miten. Oliko sitten arvotonta ja turhaa kaikki, mitä he
yhdessä olivat kokeneet ja kestäneet -- päiväkausia ruuanpalasetta,
yökausia silmäänsä ummistamatta, ja silminnähtävä kuolema joka
askeleella? Tähänkö kaikki päättyi? Sitäkö varten he olivat kurjuutta
kärsineet, sitäkö varten niin syvästi rakastaneet toisiansa, että
kauhea veljesmurha olisi kaiken loppuna? Ei, ei; se on mahdotonta, se
on perin luonnotonta.

-- Minun täytyy pelastaa sinut, rakas ystävä, minun täytyy!

Ensin hänen täytyi saada Maurice sieltä pois, sillä sotamiehet
tappoivat kaikki haavoitetut. Onneksi he olivat kahden; ei saanut
hukata hetkeäkään. Nopeasti hän veitsellään viilsi hihan irti ja riisui
nutun hänen päältään. Verta vuoti virtanaan haavasta; kiireesti hän repi
suilakkeita nutun vuorista ja sitoi niillä Mauricen käsivarren. Sitten
hän tukkesi kylessä olevan haavan vuotamasta ja sitoi nuoranpätkällä,
joka sattumalta oli hänellä taskussa, käden tiukasti kiinni kylkeen,
niin että koko haavoittunut puoli oli tönkkönä, ja verenvuoto estyi.

-- Voitkohan sinä astua?

-- Enköhän minä voine.

Mutta eihän Jean mitenkään uskaltanut kulettaa häntä paitahihasillaan.
Yhtäkkiä hän muisti läheisellä kadulla nähneensä kuolleen sotilaan; hän
hyppäsi sinne ja toi takin ja lakin. Mauricen terveen käden hän pisti
takin vasempaan hihaan kohotti varovasti nutun oikealle olkapäälle,
pani lakin hänen päähänsä ja sanoi: kas niin, nyt sinä olet
meikäläisiä... Minnekäs sitä mennään?

Siinä sitä taas oltiin. Ei vähintäkään toivoa minne mennä, mistä löytää
suojusta. Talot tutkittiin ja kaikki aseelliset kapinoitsijat armotta
ammuttiin. Eikä heistä kumpikaan tuntenut yhtään ihmistä koko
kaupunginosassa, ei ainoatakaan, joka heitä olisi auttanut, joka olisi
heille piilopaikan neuvonut.

-- Parasta kai olisi päästä minun asuntooni, sanoi Maurice. Se on niin
syrjässä, ettei sinne ketään tule. Mutta se on joen toisella puolen...
Ortieskadulla.

Epäröiden ja hammasta purren kiroili Jean: saakeli soikoon!... Mitä
pirua tässä nyt osataan?

Ei ollut ajattelemistakaan Royalinsillan yli, valoisampihan siellä oli
nyt kuin keskipäivällä. Molemmilta rannoilta tuli luotia kuin turkin
hihasta. Sitä paitsi palava Tuilerienlinna ja Louvre, jota katusulut
suojelivat, ehkäisisivät sen yrityksen.

-- Niin -- täältä emme pääse minnekään! selitti Jean, joka Italian
retkeltä palattua oli puoli vaotta asunut Pariisissa.

Yhtäkkiä hälle lensi päähän: mitähän jos alapuolella olisi veneitä
niinkuin ennenkin. Sopii koettaa. Aikaa se veisi, epämukavaa ja
vaarallistakin se olisi, vaan ei ollut varaa valita, hänen täytyi
päättää.

-- Kuulepas, ystäväkulta! Kaikessa tapauksessa meidän pitää lähteä
täältä ... täällä emme ole turvassa. Minä sanon luutnantilleni, että
kapinoitsijat ottivat minut kiinni ... ja minä pakenin...

Hän tarttui Mauricen terveeseen käteen ja tuki häntä kulkiessa pitkin
Backatua, jonka varrella talot roihusivat yltyleensä ilmitulessa
niinkuin mitkäkin jättiläissoihdut. Palavia kekäleitä sateli heidän
ympärillään ja kuumuus oli niin suuri, että parta ja kulmakarvat
kärventyivät. Rannalla he pysähtyivät hetkiseksi, silmiä häikäisevä
valo levisi palavista taloista Seinen molemmilta rannoilta.

-- Ei tässä totta tosiaan pimeässä hapuile, kiukkuili Jean.

Hän ei rauhoittunut, ennenkuin portaita myöten oli saattanut Mauricen
joen rannalle, sillan vasemmalle puolen, jossa piiloutuivat tuuheitten
puitten suojaan. Mustia haamuja, jotka liikkuivat vastapäisellä
rannalla, he pelkäsivät.

Laukaus pamahti, kuului sydäntä vihlaiseva parahdus ja loiskahtaen
kuohahti vesi korkealle. Siltaa siis varmasti vartioitiin.

-- Emmeköhän voisi jäädä yöksi tuohon vajaan? arveli Maurice ja osotti
uimahuoneen lautakatosta.

-- Totta kaiketi ... sinnehän me menemme, että aamulla jo ani varhain
pistetään meidät kiinni!

Jean vain ajatteli venettä. Hän oli jo muutamassa kohti huomannut koko
joukon pikku veneitä, mutta ne olivat lukossa. Mitenkä ihmeellä hän
saisi niistä jonkun irti? Entäpä vielä airot?

Viimein hän löysi parin vanhoja airoja ja päästi veneen lukosta, taisi
ollakin huonosti lukossa. Hän asetti Mauricen kokkaan ja antoi virran
kulettaa venettä; varovaisesti hän pysytteli lähellä rantaa
uimahuoneitten ja veneitten suojassa. Kumpikaan ei puhunut luotuista
sanaa, Kamala näytelmä oli heidät mykistänyt. Mitä etemmäksi he
painuivat, sitä inhottavammalta se tuntui. Solferinonsillan luona
näytti heistä jo molemmat rannat leimuavan.

Vasemmalla paloi Tuilerienlinna. Hämärissä olivat jo kapinoitsijat
sytyttäneet linnan molemmat päät, Floren paviljonin ja Marsanin
paviljonin ja nopeasti kulki tuli keskustaa kohti, jossa räjäytysaineet
olivat jo paikoillaan: Marsalkan saliin oli kasottain ladottu
ruutitynnöriä. Ammottavista ikkunoista tupruili punertavaa savua ja sen
seasta kiemurteli pitkiä sinisiä tulikielekkeitä. Katot halkeilivat
kuin maa tulivuoren juurella sisäisen tulen voimasta. Kamalasti
paukkuen ja räiskyen paloi parhaallaan koko Floren paviljoni, joka oli
ensiksi sytytetty. Lattiat ja huonekalut oli valeltu lamppuöljyllä ja
liekit olivat sellaisessa vimmassa, että parvekkeiden rautaiset kaiteet
vääntyivät ja korkeat, kallisarvoiset uunit kauniine koristuksineen
pamahtaen halkeilivat sirpaleiksi.

Oikealla oli Kunnialegioonan-palatsi -- se oli sytytetty kello viiden
aikaan -- palanut jo seitsemättä tuntia suurena roviona. Sitten
Valtioneuvoston palatsi -- suurin ja kamalin palo -- kuin
jättiläishirviö, joka pilarien välitse työnsi tulta ja liekkiä. Kaikki
neljä sivua, jotka pihaa ympäröivät, olivat yhtaikaa syttyneet,
tynnörittäin oli lamppuöljyä kaadettu kaikkiin neljään porraskäytävään,
jotka olivat rakennuksen neljässä kulmassa ja kadotuksen kuohuvana
koskena se virtasi pitkin portaita. Joen puoleiselta etusivulta erotti
selvästi portin yläkoristukset ja mustuneet pilarit, joita tulikielet
nuoleksivat ja mitä tarkimmin näki tuossa häikäisevässä valossa
pylväskäytävät kuvanveistoksineen ja kaikkine sirotekoisine
koristuksineen. Tulen voima oli niin ääretön, että koko suuren suuri
rakennus tärisi ja ruski perustuksiaan myöten: paksut seinät vain
jäivät pystyyn, mutta sinkkikaton ruhjoi raivokas tulipeto ja heitti
kappaleina kauvas öiseen avaruuteen.

Vieressä siinä paloi Orsayn kasarmi suurena tulitornina, Backadun
seitsemän taloa sen takana ja Lillekadun kaksikymmentäkaksi ...
mahdotonta oli enää laskea palavia rakennuksia, liekkiä kaikkialla,
kaikki oli hävinnyt äärettömään tulimereen.

Jeanin henkeä ahdisti.

-- Ei tässä osaa enää silmiään uskoa! Eikö tuo Seinekin viimein
syttyne, hän murahti.

Näytti todellakin siltä kuin vene olisi kulkenut tulivirralla. Paloista
heijastuva tuli pani Seinen veripunaiseksi. Tuliset, keltaiset kekäleet
näyttivät peittävän veden pinnan, jossa silloin tällöin vielä
tulikielekkeitä välähteli. Hiljalleen he soluivat palavain rakennusten
välitse pitkin tulista virtaa, joka oli kuin suuri hehkuva laavakatu,
kaupungissa, jonka taivas oli kironnut ja tuli hävitti.

-- Haa! huudahti Maurice hurjistuneena, kun näki toivomansa kamalan
hävityksen toteutuvan. Mitäpä siitä! Antaa palaa vain -- lentäköön
kaikki ilmaan, se on parasta!

Mutta kauhistuneena Jean hillitsi ystävänsä vihanpuuskan. Oliko
mahdollista, että hänen ystävänsä, tuo sivistynyt nuorukainen, joka oli
niin hyvä, niin hienotunteinen, ajatteli sillä tavalla?

Hän souti ravakammin, sillä Solferinonsillasta päästyä he olivat
tulleet väljemmille vesille. Mutta minkäänlaista varjoa ei ollut, ja
tuli loisti kuin keskipäivän aurinko. Pienimmätkin seikat huomasi mitä
tarkimmin, virran pyörteet, hiekkakasat rannalla ja puista pienimmänkin
lehden. Jokaisen kivenkin voi lukea noista lumivalkoisista silloista,
jotka niin selvästi erottautuivat veripunaisesta virrasta.

Keskellä huminaa ja jyrinää kuului silloin tällöin jyrähdys. Nokea
satoi ja tuulen mukana kulki inhottava löyhkä. Kauhuissaan he
aavistivat, ettei Pariisista enää ollut muuta jälellä. Tulipalon silmiä
huikaiseva valo oli niin ääretön, että sen takana ei enää muuta luullut
olevankaan kuin pimeän kuilun, pohjattoman syvyyden, joka kauheaan
kitaansa oli niellyt Pariisin. Taivaskin oli kadonnut -- liekkien
loiste hävitti tähtien tuikkeen.

Maurice hourasi, hän nauroi kuin mielipuoli.

-- Aika komea juhla keisarin linnassa ja Tuilerienpalatsissa!
Katsokaapas juhlavalaistusta! Kynttilät kruunuissa palaa heloittavat,
naiset tanssivat -- niin ... niin ... tanssikaa vain, kunnes tuli
tarttuu hameisiinne ja kärventää hiuksenne...

Terveellä kädellään hän huitoi ilmaa ja tolkkusi Sodoman ja Gomorran
hurjista juomingeista, sen soitosta, sen kukkasista, sen eläimellisistä
nautinnoista, joita valaisi sellainen tulimeri, että alastomat ruumiit
hupenivat liekkeihin.

Hirmuinen räjähdys kuului yhtäkkiä Tuilerienlinnasta. Tuli oli jo
joutunut Marsalkansaliin. Ruutitynnörit syttyivät, Horlogen paviljoni
lensi ilmaan. Suunnattomana tulitöyhtönä kohosivat liekit kohti
pilkkopimeää taivasta ja hurjasti sylki tulipeto kipunoita suustaan --
se oli tuon inhottavan juhlavalaistuksen loistokohta.

-- Hyvä, hyvä! huusi Maurice niinkuin olisi esirippu laskeutunut
näytännön loputtua.

Jean koetteli häntä rauhoittaa, hän pyysi ja jumalan tähden rukoili
häntä vaikenemaan. Ei, ei -- onnettomuudesta ei saa iloita. Jos kaikki
kerran häviää, niin sehän on heidänkin kohtalonsa.

Hän ei muuta toivonut kuin päästä maihin ja paeta tuota kamaluutta.
Mutta hän oli niin varovainen, että souti vielä Concordesillan alatse
eikä laskenut rantaan ennenkun Conférencen rantasillan viereen joen
polvekkeen toiselle puolen. Ja vaikka ei silmänräpäystäkään olisi
saanut hukata, ei hän sittenkään jättänyt venettä virran vietäväksi,
vaan pani sen lujasti kiinni -- olihan se toisen omaisuutta eikä
hänellä ollut oikeutta jättää sitä hunnikolle.

Hän aikoi pyrkiä Ortieskadulle Concordetorin ja Saint-Honorén-kadun
kautta. Hän jätti Mauricen rannalle ja lähti yksin tarkastamaan, mutta
hän tuli taas levottomaksi, kun näki, miten paljon esteitä kasautui
tielle.

Siinähän oli kapinallisten valloittamaton linna -- Tuilerin penger
lukuisine kanuunineen ja Royalkatu, Saint-Florentininkatu ja
Rivolinkatu, joita korkeat, lujat katusulut suojelivat. Nytpä hänelle
selvisikin Versaillesin armeijan varovaisuus ja miksi se yöllä oli
muodostanut suunnattoman kolmion, jonka yksi kulma oli Concordetoria
kohti, toinen pohjoisaseman tavaravaraston luona oikealla rannalla ja
kolmas vasemmalla rannalla vallin vieressä lähellä Arcueilporttia.

Aamu sarasti, kapinoitsijat olivat jättäneet Tuilerienlinnan ja
katusulut, ja sotajoukko oli ne äskettäin anastanut. Kaksitoista taloa
oli kello yhdeksästä palanut Saint-Honorén ja Royalkatujen
risteyksessä.

Jean palasi rannalle. Äskeinen kiihotus oli ohi ja Maurice istui
velttona ja torruksissa.

-- Ei siellä juuri pääse etenemään. Voitkohan sinä astua, ystäväkulta?

-- Voin kyllä, elä ole huolissasi. Perille minä tulen elävänä tai
kuolleena.

Hänen oli hyvin vaikea nousta kiviportaita. Rantasillalla hän kulki
hyvin hitaasti, horjuen kuin unissaan-kävelijä ja nojautui ystäväänsä.
Päivä ei ollut vielä valennut, tulipalojen keltaisen häimäkkä loiste
valaisi suurta, autiota toria. Äänetönnä he menivät sen poikki, sydän
oli pakahtua kaikkea hävitystä nähdessä. Royalkadun päässä häämöitti
Madeleinenkirkko ja sillan toisella puolen Palais-Bourbon, molemmat
tärviölle ammuttuina. Osa Tuilerien pengertä oli vierryt. Torilla
olivat luodit lävistäneet suihkulähteitten pronssikuvat, suuren
Lille-patsaan oli kranaatti halaissut, mustaan harsoon verhottu
Strassburgpatsas näytti surevan yleistä hävitystä. Obeliskin luona,
joka oli ehyenä säilynyt, oli muutamassa saarto-ojassa puhennut
kaasutorvi, jotenkin oli se syttynyt ja suhisten siitä kokosi pitkä
tulikieli.

Meriministeristön ja historiallisen kalustohuoneen oli tuli säästänyt,
niiden välisen Royalkadun katusulun Jean kiersi. Sen hiekkasäkkien ja
tynnörien takaa kuului rivoa puhetta. Edestäpäin sitä suojeli
saarto-oja, jonka löyhkävässä vedessä uiskeli ruumis ja muurin
halkeamasta näkyi Saint-Honorén kulmataloja, jotka olivat melkein
lopulleen palaneet, vaikka etukaupungista tuoduilla ruiskuilla
koetettiin tulta lannistaa.

Kranaatit olivat peräti pirstoneet pienet puitten välissä olevat
sanomalehti-myymälät. Huuto ja melu oli lakkaamaton; muutamasta
kellarista olivat sammuttajat löytäneet seitsemän puoleksi hiiltynyttä
ruumista.

Vaistoko lienee Jeanille ilmaissut, että Saint-Morentinin- ja
Rivolinkatujen korkeat, jykevät katusulut eivät olleet niin vaaralliset
kuin muut, vaikka ne pelottavilta näyttivät. Kapinoitsijat olivat
todellakin jättäneet ne omiin hoteihinsa eikä sotajoukkokaan ollut
niitä vielä anastanut. Kanuunat torkkuivat -- ei niin sielua tuon lujan
varustuksen takana, ainoastaan mieron kulkukoira, joka säikähti ja
luikki pakoon.

Mutta kun Jean, taluttaen Mauricea, joka oli jo uupumaisillaan, koetti
kiiruhtaa pitkin Saint-Morentininkatua, kävi hänen pelkonsa toteen:
siinä tuli vastaan kokonainen komppaniia 88:sta linjarykmentistä, joka
kiersi katusulkua.

-- Herra kapteeni, selitti Jean, nuo heittiöt ovat äskettäin
haavoittaneet erään toverin -- minä saatan hänet sairashuoneeseen.

Takki, joka oli Mauricen hartioilla, pelasti hänet, mutta kiivaasti
tykytti Jeanin sydän vielä Saint-Honorén katua mennessä.

Päivä alkoi valeta; laukauksia ja huutoja kuului kaduilta sillä
taistelu riehui vielä koko kaupunginosassa. Ihan oli ihme, että he
rauhassa pääsivät Frondeurikadulle. He kulkivat hyvin hitaasti, eivät
he koskaan enää näyttäneet pääsevän noita kolmea, neljääsataa metriä,
jotka vielä olivat jälellä, matka tuntui kerrassaan loppumattomalta.
Frondeurikadulla he kohtasivat kapinoitsijain vartijaston, mutta
pelästyneenä se pakeni aika kyytiä, luullen kokonaisen rykmentin olevan
tulossa. Palanen Argenteuilinkatua -- ja vihon viimein he olisivat
Ortieskadulla.

Miten tuskallisen levotonna oli Jean neljä pitkän pituista tuntia
toivonut sinne! Putosi kuin taakka selästä, kun he vihdoinkin pääsivät
perille. Katu oli pimeä, autio, kolkko -- ikäänkuin se olisi ollut
sadan peninkulman päässä taistelutantereelta. Portinvahtia ei näkynyt,
talo oli vanha ja ränstynyt -- se näytti kuolon unta uinuvan.

-- Avaimet ovat taskussani, kuiskasi Maurice. Suuri on portin, pieni
huoneeni ... vinnillä.

Hänen voimansa olivat lopussa, hän pyörtyi Jeanin syliin.

Levotonna ja hädissään Jean unohti portin sulkematta. Pitkin pimeitä,
tuntemattomia portaita hän koetteli kavuta niin varovasti kuin suinkin,
ettei vain kolina herättäisi ihmisten huomiota. Ylemmäksi päästyään ei
hän enää osannut minnekään, hänen täytyi laskea tiedoton ystävänsä
portaille ja koettaa hapuilla ovea. Onneksi oli hänellä tulitikkuja,
hän raapasi tulen ja vasta sitten kun oli löytänyt oven ja avannut sen,
haki hän Mauricen. Jean pani hänet rautasänkyyn, joka oli ikkunan
edessä ja avasi ikkunan selki selälleen saadaksensa huoneeseen valoa ja
raitista ilmaa, -- koko Pariisi sinne näkyi.

Päivä valkeni. Hän heittäysi polvilleen vuoteen viereen ja itki
hillisemätöntä itkua, jären oli viedä tuo kauhea teko -- hän oli
surmannut oman ystävänsä.

Hetkinen kului. Hän tuskin hämmästyi, kun Henriette yhtäkkiä seisoi
hänen edessään. Olihan ihan luonnollista, että hän tuli, nyt, kun veli
oli kuolemaisillaan. Jean ei ollut huomannut hänen tuloaan -- lienee
ollut siellä jo tuntikausia. Hän vaipui tuolille ja katsoa tuijotti,
miten Henriette surun ja tuskan valtaamana väänteli käsiään, kun näki
veljensä siinä tunnotonna ja veren vallassa.

Viimein Jean tointui, hänelle välähti jotakin mieleen.

-- Kuulkaa ... panitteko portin kiinni?

Henriette nyökäytti päätään myöntävästi. Hän meni Jeanin luo ja
ojensi hänelle molemmat kätensä -- hän tarvitsi apua, hän kaipasi
myötätuntoisuutta ja rakkautta.

-- Mutta tiedättekös, että minä hänet surmasin? sanoi Jean koleasti.

Henriette ei käsittänyt, ei uskonut häntä. Turvallisena olivat hänen
kätensä Jeanin kädessä.

-- Minä olen surmannut hänet, minä ... katusulun luona ... hän taisteli
toisella puolella, minä toisella.

Henrietten kädet vavahtivat.

-- Me olimme kuin hurjat, kuin mielipuolet ... niin, minä olen hänet
surmannut...

Henriette veti kätensä pois, hän tärisi ja värisi, hän oli kalman
kalpea ja tuijotti kauhistuneena Jeaniin.

Suuri luoja! Kaikkiko lopussa -- eikö murtuneelle sydämmelle jää mitään
hoivaksi, eikö mitään lohdutukseksi? Voi, hyvä Jumala! Ja miten hän
vielä illalla viimeksi oli niin toivonut saavansa tavata häntä,
Jeania, josta hän niin paljon piti! Ja hänkö sitten oli tuon ilkityön
tehnyt ... ja kuitenkin oli hän vielä sittenkin pelastanut Mauricen,
sillä Jean se oli eikä kukaan muu, joka lukemattomista vaaroista
huolimatta oli kantanut Mauricen kotiin. Hän ei voinut koskea Jeanin
käteen -- veljen veri sitä tahrasi!

Mutta säretty sydän toivoo viime rippuun.

-- Mutta minä teen hänet terveeksi ... minun _täytyy_ pelastaa
hänet!

Rémillyn sairashuoneessa oli hän oppinut taitavaksi sairaanhoitajaksi
ja hän osasi hyvästi hoitaa ja sitoa haavoja. Paikalla hän tutki
veljensä haavat ja riisui hänet, ennenkun hän tointui. Mutta kun hän
irroitti Jeanin paneman tilapäisen siteen, kipristihe Maurice, kiljahti
hiljaa, avasi silmänsä ja katseli sekavasti ympärilleen. Hän tunsi
kuitenkin sisarensa paikalla ja hymyili.

-- Sinä täällä? Voi, miten iloinen olen, että näin sinut, ennenkun
kuolen.

Henriette hymyili luottavaisesti.

-- Kuolet! Ei, sinä et saa kuolla! Sinä jäät eloon!... Elä nyt puhu
mitään, anna minun toimia.

Mutta kun Henriette oli tarkastanut lävistettyä käsivartta ja haavaa
kylessä, synkistyi hänen katseensa ja silmät kyyneltyivät.

Hän liikkui kuin kotonaan, etsi ja löysi vähän öljyä, repi vanhan
paidan siteiksi, ja Jean meni hakemaan vettä.

Jean ei suutaan avannut, hän katsoi vain, kun Henriette pesi haavat ja
varovasti, mutta säntillisesti ne sitoi. Jean ei kyennyt ollenkaan
auttamaan, hän oli niin neuvoton, ihan typerryksissä, kun Henriette oli
saapuvilla.

Kun Henriette oli saanut haavat sidotuksi ja Jean huomasi, miten
levoton hän oli, tarjoutui hän hakemaan lääkäriä. Mutta Henriette oli
yhtä varovainen ja ajatteleva kuin ennenkin; ei, ei -- ei millään
muotoa, ei ensimmäistä vastaantulijaa, joka antaisi ilmi hänen
veljensä! Luotettavaa miestä oli tarvis -- voisivat vielä odottaa pari
tuntia.

Kun Jean kuitenkin sanoi lähtevänsä rykmenttiään etsimään, päättivät
he, että hän palaisi ja toisi lääkärin, niin pian kuin vain voisi
huomiota herättämättä pujahtaa pois.

Jean ei mennyt vielä, hän viivytteli, hän ei voinut lähteä, ei voinut
jättää tuota onnettomuuden asuntoa, jonka kurjuus oli hänen syynsä.
Ikkuna oli ollut hetkisen kiinni, hän avasi sen uudelleen. Sairas istui
tilalla tyynyjen varassa ja katseli ulos -- toiset katselivat myös;
masentava hiljaisuus seurasi.

Sieltä korkealta he näkivät suurimman osan Pariisia: ensiksikin
keskikaupungin Saint-Honorén etukaupungista Bastiljeen, sitten koko
Seinevirran ja vilkasliikkeisimmät kaupunginosat etäällä Seinen
vasemmalla rannalla, loppumattoman jonon kattoja, puitten latvoja,
kirkontornia ja torninhuippuja.

Päivä oli valennut, kamala yö, historiamme hirmuisimpia, oli loppunut.
Mutta nousevan auringon valossa raivosivat tulipalot yhtä hurjasti.
Tuilerienlinnasta, Orsaynkasarmista, Valtioneuvoston- ja
Kunnialegioonan-palatsista kohosi vielä vaalean häimäkkäitä liekkiä
punertavaa aamutaivasta kohti.

Uusia tulipaloja oli ilmestynyt: Lille- ja Backatujen takaa kohosi
sakeata savua Croix-Rougesta ja etempääkin vielä, Vavininkadulta ja
Notre-Dame-des-Champsin-kadulta.

Oikealla, ihan siinä lähellä, olivat Saint-Honorénkadun talot jo
melkein lopulleen palaneet, ja vasemmalla olivat Royalinpalatsi ja uusi
Louvre säilyneet, vaikka niitä aamupuoleen yötä oli kyllä koetettu
sytyttää, tuli ei niihin tarttunut.

Mutta mistä toi länsituuli paksua, mustaa savua aina sinne ikkunaan
asti? Sitä he eivät ensin tienneet. Raha-asiain-ministeristö siellä
paloi, oli palanut jo kolmesta asti sinä aamuna: liekkiä ei noussut,
kytemällä siellä hiiltyivät mahdottomat kasat paperia ja asiakirjoja,
ja mustaa, paksua savua ja nokea pöllysi ilmaan.

Yö hävityksen kauhuineen oli loppunut, mutta aamuauringon valossa oli
tuo ylpeä Pariisi kenties vielä sitäkin surkeamman näköinen: toinen
savupilvi toistaan mustempana kohosi palavista raunioista -- koko
hävityksen suuruus oli sirki selkeänä silmäin edessä. Mieli ei mettä
keittänyt. Aurinko oli kirkkaana noussut, mutta savupilvet sen heti
peittivät, verhosivat synkkään suruharsoon.

Maurice hourasi taas, hän viittoi kaupunkiin päin ja mutisi: palaako
koko Pariisi? Oih, kylläpä se hitaasti ... eikö siitä loppua
tulekkaan?...

Kyyneleet valuivat virtana pitkin Henrietten kalvakoita poskia; hän ei
jaksanut kurjuutta kestää, koska hänen veljensäkin oli ollut siinä
osallisena. Ja Jean, joka ei uskaltanut puristaa hänen kättänsä eikä
suudella ystäväänsä jäähyväisiksi, syöksyi kuin mielipuoli ovesta ulos.

-- Hyvästi! -- Minä palaan heti.

Mutta hän ei voinutkaan palata, ennenkun tuossa kahdeksan tienoilla
iltasella.

Hän oli hirveän levoton, mutta siltä tyytyväinen: hänen rykmenttinsä,
joka ei enää ottanut osaa taisteluun, oli määrätty sitä kaupunginosaa
suojelemaan; hän oli komppaniiansa kanssa majoittunut Karuselltorille
ja toivoi joka ilta pääsevänsä sairaan luo.

Eikä hän yksin palannut; -- sattumalta oli hän tavannut 106:nen
rykmentinlääkärin -- Bourochen -- ja tuonut hänet mukanaan, kun ei
muita lääkäriä ollut saanut käsiinsä, -- tiesihän hän, että sillä
karhulla sentään oli sydän paikoillaan.

Bouroche ei alussa tiennyt, kenenkä luokse Jean häntä rukoilemalla
rukoili ja marisi sitten portaitten jyrkkyyttä niitä kiivetessään,
mutta kun hän käsitti, että sairas oli kapinoitsija, julmistui hän.

-- Mitä pirua! Pilkkaatteko te minua, korpraali?... Sellaisia
heittiöitä, jotka eivät tee muuta kuin varastavat, murhaavat ja
polttavat!... Kohta on sen roiston tilinpäivä tullut ... kyllä minä
hänet parannan ... kolme luotia kalloon, että keikahtaa...

Hän vaikeni äkkiä, nähdessään Henrietten, joka kalpeana ja itkeytyneenä
tuli häntä vastaan.

-- Se on veljeni, herra tohtori! -- Hän on teidän sedanilaisianne.

Lääkäri ei vastannut, hän irroitti siteen ja tutki haavoja ääneti, otti
taskustaan pulloja, sitoi haavat uudelleen ja näytti Henriettelle,
miten hänen tuli niitä hoitaa. Sitten hän yhtäkkiä kysyi sairaalta
tuikeasti: minkä tähden sinä menit noitten hylkyjen puolelle?...
Minkätähden sinä olet ollut osallisena heidän hävittömyyksissään?

Maurice oli koko ajan tuijottanut lääkäriin ja vastasi kiihkeästi:
vääryys, kärsimykset ja hävittömyydet olivat sietämättömät.

Bouroche viittasi kädellään, hän mieli sanoa, että sellainen saattaa
mennä liian pitkälle, mutta hän puri huultaan ja vaikeni.

Lähtiessään hän vain sanoi: tulen kohta katsomaan.

Eteisessä hän ilmoitti Henriettelle, ettei hän voinut mitään varmaa
sanoa. Keuhkot olivat vahingoittuneet, -- mahdollisesti katkeaisi joku
verisuoni, ja kuolema seuraisi siinä paikassa.

Henriette koetti hymyillä, kun tuli huoneeseen, vaikka sydän oli
musertavan iskun saanut.

Eikö hän voisikaan pelastaa veljeään, eikö voisi estää uhkaavaa
onnettomuutta, joka ikipäiviksi erottaisi heidät kolme, jotka halusivat
elää yhdessä?

Hän ei ollut koko päivänä liikahtanut huoneesta; naapurin vaimo oli
auliisti häntä auttanut ja toimitellut hänen asioitaan. Hän istahti
taas paikoilleen vuoteen viereen.

Mutta Maurice oli niin kiihottunut, hän ei antanut Jeanille rauhaa, hän
tahtoi tietää, mitä oli tapahtunut. Jean kertoi kierrellen ja varovasti
ja jätti kerrassaan mainitsematta, miten hurjasti vapautettu Pariisi
vihasi kommuunia, joka haukkoi henkeään.

Oli jo keskiviikko. Sunnuntai-illasta asti, kaksi kokonaista
vuorokautta, olivat ihmiset piilotelleet kellareissaan, peläten ja
vavisten, että tuskanhiki otsasta valui, ja kun he keskiviikko-aamuna
uskaltautuivat ulos ja näkivät koko hävityksen, raunioita, verta,
kauheat tulipalot, heräsi tuima kostontunne.

Rangaistus oli hirmuinen, rikoksen vertainen. Talot tarkastettiin,
miehiä ja naisia, joita vähänkään epäiltiin, lähetettiin joukottain
sotamiesten ammuttavaksi, tutkimus ei tullut kysymykseen.

Kello kuuden aikaan iltasella oli Versaillesin sotajoukon hallussa
suurin osa Pariisia Montsaurispuistosta aina pohjoisasemaan, kaupungin
tärkeimmät liikepaikat. Ja kommuunin viimeiset jäsenet -- joku
parikymmentä -- olivat pelastautuneet yhdennentoista piirin
kunnallishuoneustoon, joka oli Voltairen-kadulla.

Kaikki vaikenivat huoneessa. Maurice katseli kaupunkia avonaisesta
ikkunasta, josta viehkeää kevätilmaa virtasi, ja mutisi: vai niin ...
palaa... Pariisi palaa!

Se olikin totta. Hämärissä taas kamala valo punasi taivaan.
Luksemburgin ruutikellari oli iltapäivällä kauheasti paukkaen lentänyt
ilmaan, kerrottiin silloin Panthéonin luhistuneen maanalaisille
hautaholveilleen.

Edellisenä päivänä sytytetyt tulipalot olivat koko päivän palaneet --
Valtioneuvostonpalatsi ja Tuilerienlinna paloivat ilmi tulessa,
rahastorakennuksesta pöllysi savupilviä.

Ainakin kymmenen kertaa oli Henriette sulkenut ikkunan, ettei
sinne lentäisi mustia perhosia --- palaneita paperisiekaleita
raha-asiainministeristön arkistoista, joita tuuli riuhtoi sinne tänne
ja jotka mustana verhona peittivät koko Pariisin ja lentelivät aina
kahdenkymmenen peninkulman päähän, kauvas Normandiaan.

Nyt ei tuli tuhonnut ainoastaan läntisissä ja
eteläisissä kaupunginosissa -- Royalkadun talot, Croix-Rougen ja
Notre-Dame-des-Champs-kadun rakennukset olivat ilmitulessa; koko
itäinen osa kaupunkia oli liekkien vallassa, ja etäisinnä siellä
roihusi Hôtel de Ville mahdottoman suurena jättiläisroviona.

Sen lisäksi paloi lyyrillinen teaatteri, neljännen piirin
kunnallishuoneusto ja neljättäkymmentä taloa läheisillä kaduilla,
puhumattakaan Porte-Saint-Martinin teaatterista pohjoispäässä, joka
paloi erillään kuin yksinäinen heinäpieles niityllä.

Kosto yksin oli eleillä, vieläpä yksityinenkin; haitallisia asiapaperia
hävitettiin ja kellä vähänkään oli kaunaa toiselle, se oli nyt
kostettava, kosto oli päällä päsmärinä.

Ei ajateltu enää kaupungin puolustamista eikä sotajoukkojen estämistä
-- hurjistunut raivo ja hävityksenhalu oli vallalla. Oikeuspalatsin,
Hôtel-Dieun ja Notre-Dame-kirkon oli pelkkä sattuma pelastanut.
Hävitettiin ja turmeltiin ainoastaan himoksi muuttuneesta
hävittämishalusta, vanha, mädännyt yhteiskunta oli juuriaan myöten
hävitettävä ja haudattava tuhkaan ja pirstaleihin -- uusi, onnellinen
ja puhdas yhteiskunta sieltä kohoaisi, maallinen paratiisi, josta
ihmiskunnan lapsuuden tarinat kertovat.

-- Hyvä jumala, miten kauheaa, miten inhottavaa sota on! virkkoi
Henriette hiljaa, katsellessaan tuhkakasaksi muuttuvaa kaunista
kaupunkia.

Siinäkö oli näytelmän viimeinen, väistämätön loppukohtaus, Sedanin ja
Metzin kylvöjen verinen sato -- hävitysrutto, jonka Pariisin piiritys
oli synnyttänyt, ratkaiseva kohta kansan kamppaillessa elämästä ja
kuolemasta?

Silmiään räpäyttämättä katsoi Maurice palavia kaupunginosia. Hitaasti
ja vaivalla sai hän kuiskatuksi: ei, ei -- elä kiroa sotaa ... sisko...
Siitä on suurta hyötyä -- se on tarpeellinen, välttämätön...

Tuskallisesti ja ääni vihasta väristen Jean hänet keskeytti: tuhat
tulimaista! Siinä sinä virut ja se on minun syyni!... Elä puolusta
sotaa ... se on mitä inhottavinta!...

Sairas viittasi kädellään.

-- Minä ... mitä minusta!... Onhan toisia ... tämä uhri on kenties
tarpeellinen ... mutta sota -- se on elämää, jota ei ole ilman
kuolemaa! --

Maurice painoi silmänsä kiinni, nuo muutamat sanat veivät hänen
voimansa.

Henriette viittasi Jeanille, ettei hän vastustaisi.

Mutta itse hän tunsi sisimmässä sydämmessään ihmiskunnan kärsimykset ja
kurjuudet, -- hän, tuo heikko, mutta kumminkin urhokas nainen, jonka
kirkkaista silmistä kuvastihe isoisän sankarisielu.

Kaksi päivää kului, keskiviikko ja torstai, ja tulipalot raivosivat ja
murhaamista kesti.

Kanuunat jysähtelivät yhtmyötään; Montmartren tykistö, jonka
Versaillesin armeija oli anastanut, ampui hellittämättä
liittoutuneitten tykistöjä, jotka olivat Bellevillessä ja
Père-Laichaisella ja joista kranaatteja sinkoili Pariisiin, pudoten
aina Richelieunkadulle ja Vendômentorille.

25 päivän iltana oli koko vasen ranta sotajoukon käsissä. Mutta
oikealla rannalla olivat vielä Château-d'Eaun ja Bastiljentorin
katusulut liittoutuneilla. Ne olivat kuin kaksi lujaa linnoitusta,
joita hirvittävä, herkeämätön tuli suojeli.

Sitten kun kommuunin viimeiset jäsenet olivat paenneet, oli Delescluze
hämärissä ottanut keppinsä tyynenä kuin kävelemään lähtiessään, mennyt
Voltairenkadun katusululle, taistellut ja sankarina kaatunut.

Seuraavana päivänä -- 26:na -- valloitettiin Chateau-d'Eaun- ja
Bastiljentorit jo aamupuhteella, ja kapinoitsijoilla oli vain la
Villette, Belleville ja Charonne. Rivit harvenivat harvenemistaan, ei
ollut jälellä enää kuin kourallinen yltiöpäitä, jotka olivat päättäneet
myydä henkensä mahdollisimman kalliisti. Ja vielä kaksi päivää he
pysyivät paikallaan ja taistelivat siinä epätoivon raivolla.

Perjantai-iltana, kun Jean oli matkalla Karuselltorilta Ortieskadulle,
hän sattui todistamaan Richelieunkadulla summittaisen teloituksen, joka
täytti hänet kauhulla. Viimeiset 24 tuntia oli istunut kaksi
sotaoikeutta, toinen Luksemburgissa, toinen Chatelet-teaatterissa;
edellisen tuomitsemat vangit vietiin puutarhaan ja ammuttiin, kun taas
jälkimmäisen syylliseksi toteamat raahattiin Lobaun kasarmiin, missä
plutoona sotilaita, jotka pidettiin siellä jatkuvassa valmiudessa
kyseistä tarkoitusta varten, niittivät heidät alas miltei
kosketusetäisyydeltä. Teurastuksen näytelmä oli mitä hirvittävin:
siellä oli miehiä ja naisia, jotka oli tuomittu kuolemaan
vähäisimpienkin todisteiden perusteella: koska heidän käsistään löytyi
ruudin jättämiä tahroja, koska heillä oli jalassaan armeijan kengät;
siellä oli viattomia ihmisiä, yksityisen kaunan uhreja, jotka,
annettuna ilmi väärin perustein, huusivat vetoomuksiaan ja selityksiään
mutta eivät saaneet ketään kallistamaan korvaansakaan heille; ja kaikki
työnnettiin sekaisin seinää vasten muskettien suuaukkojen eteen, usein
niin monta kurjimusta kerrallaan että luodit eivät riittäneet kaikille
ja tuli välttämättömäksi lopettaa haavoittuneet paineteilla. Aamusta
iltaan tuolla paikalla virtasi veri, kantajilla oli jatkuva kiire viedä
pois kuolleiden ruumiita. Ja joka puolella kaupunkia, seuraten ihmisten
kostonhaluista huutoa, suoritettiin jatkuvasti muita teloituksia
katusulkujen edessä, hylättyjen katujen seiniä vasten, julkisten
rakennusten portailla.

Tällaisten olosuhteiden vallitessa Jean näki korttelin asukkaiden
raahaavan erään naisen ja kaksi miestä Francais-teaatterille,
sitä vartioivan osaston komentavan upseerin eteen. Kansalaiset
osoittautuivat verenhimoisemmiksi kuin sotilaat, ja ne sanomalehdet,
jotka olivat saaneet luvan ilmestyä jälleen, ulvoivat ankarien
pikatuomioiden puolesta. Vankeja ympäröi uhkaava tungos ja se oli
erityisen hurja naista kohtaan, jossa kiihtynyt porvaristo näki yhden
niistä paloöljyhutsuista, jotka olivat kauhun valtaaman mielikuvituksen
ainaisena mörkönä ja joiden rikoksena oli öisin vaaniskelu, luikkiminen
pimennettyjä katuja pitkin rikkaiden asuntojen ohi heittämään
sytytettyjä paloöljykannuja suojaamattomiin kellareihin. Tämä nainen,
kuului huuto, oli tavattu kumartuneena erään hiililuukun yli
Saint-Anne-kadulla. Ja huolimatta kielloista, joita seurasivat
kyyneleet ja armonanomukset, viskattiin hänet kahden miehen kanssa
hylätyn katusulun edessä olevan ojan pohjalle, ja siellä, mudassa ja
loassa maaten, ammuttiin heidät yhtä vähäisellä säälillä kuin satimeen
saadut sudet. Jotkut ohikulkijat pysähtyivät ja katselivat
välinpitämättöminä tapahtumaa, joukossa oli eräs hieno nainen miehensä
kasivarressa ja leipurin poika, joka kuljetti kotiin kakkua jollekin
naapurustossa, vihelteli suositun laulun kertosäettä.

Kun Jean, sydän syrjällään, kiiruhti katua pitkin Ortieskadun taloon,
välähti äkillinen muisto hänen mieleensä. Eikö tuo ollut Chouteau,
eräs hänen aikaisemman joukkueensa miehistä, jonka hän oli nähnyt
kunnnianarvoisan työmiehen nutussa katselemassa teloitusta ja
osoittamassa hyväksymistänsä kovaäänisellä tavalla? Hänpä oli etevä
konnan, petturin, ryövärin ja salamurhaajan roolissaan! Hetken aikaa
korpraali aikoi kääntyä takaisin, antaa hänet ilmi ja lähettää noiden
kolmen seuraksi. Voi, kuinka surkeaa ajatella että syylliset aina
pääsevät rangaistuksetta näyttelemään ruoskimatonta häpeäänsä
kirkkaassa päivän valossa, kun taas syyttömät samaan aikaan mätänevät
mullassa.

Henriette oli tullut portaikkoon kuultuaan askeleiden lähenevän rappuja
ylös. Täällä hän tervehti Jeania tavalla, joka osotti suurta huolta.

-- Sh! Hän on ollut kovin hurjana koko päivän. Majuri oli täällä. Olen
aivan epätoivoinen --

Bouroche oli tosiaankin pudistanut pahaenteisesti päätään sanoen, että
ei voinut luvata mitään toistaiseksi. Silti potilas voisi selviytyä,
huolimatta kaikista pelkäämistään ikävistä seurauksista, hänellä oli
nuoruus puolellaan.

-- Ah, tuletpa tänne viimeinkin, sanoi Maurice kärsimättömästi
Jeanille, heti kun sai hänet näkyviinsä. Olen odottanut sinua. Mitä
tapahtuu -- miten asiat ovat? Ja selkänsä alla olevien tyynyjen
tukemana, kasvot käännettynä ikkunaan, jonka hän oli pakottanut
sisarensa avaamaan, osotti hän sormellaan kaupunkia, jossa pimeyden
lisääntyessä leimuavat liekit olivat alkaneet kohota uudestaan. Katso,
tuli syttyy uudelleen; Pariisi palaa. Koko Pariisi tulee palamaan tällä
kertaa!

Niin pian kuin päivänvalo alkoi himmetä, Seinen tuolla puolen olevat
kaukaiset korttelit tulivat valoisiksi Grenier d'Abondancen sytyttyä
palamaan. Ajoittain liekit hulmahtivat korkealle kipinäsateen
saattelemina Tuileriesin savuavista raunioista, kun joku seinä tai
katto sortui ja saattoi kytevät hirret leimahtamaan uudelleen liekkiin.
Monet talot, joissa liekkien oli luultu jo sammutetun, syttyivät tuleen
jälleen; viimeisenä kolmena päivänä heti kun pimeys laskeutui kaupungin
ylle, näytti kuin olisi tullut merkki roihulle syttyä uudelleen,
ikäänkuin yön varjot olisivat puhaltaneet vielä hehkuvaan hiilokseen,
sytyttäen sen ja paiskaten sen kaikkiin neljään ilman suuntaan. Voi,
tuo tuomittujen kaupunki, joka oli kätkenyt rintaansa viikon ajaksi
tuhoamisen hirviön, valaisi nyt taivaan joka ilta hämärän laskeuduttua,
merkitsi pirullisilla soihduillaan teurastusviikon öitä. Ja kun tuona
yönä Villetten telakat paloivat, oli niiden suunnattomaan kaupunkiin
luoma valo niin valtava, että se näytti olevan tulessa yhtaikaa joka
paikassa liekkimeren valtaamana ja hukuttamana.

-- Tämä on loppu! toisti Maurice, Pariisi on tuomittu!

Hän toisti sanoja lakkaamatta ilmeisellä mielihyvällä, kuumeisen halun
yllyttäessä häntä kuulemaan äänensä sointia vielä kerran, oltuaan kolme
päivää velton välinpitämättömänä ja lähes puhumatonna.

Kun hän kuuli nyyhkytystä, käänsi hän päätään.

-- Sinäkö -- siskokulta -- sinähän olet muuten niin järkevä!... Itketkö
sinä sitä, että minä kuolen?

Henriette keskeytti hänet.

-- Ei, sinä et kuole!

-- Kyllä se on parasta, minun täytyy... Eikä siitä totta tosiaan
vahinkoa ole. Ennen sotaa oli sinulla jo minusta vain huolta ja
vastusta, sekä sydämmesi että kukkarosi ovat syvästi kärsineet minun
tauttani. Kaikki minun tuhmuuteni ja hulluuteni, jotka olisivat
huonosti päättyneet ja vieneet -- niin, ken tietää? -- vaikka vankilaan
tai kurjaan kuolemaan...

Henriette keskeytti hänet kiivaasti.

-- Vaikene! Vaikene. Sinä olet kaikki sovittanut.

Maurice vaikeni ja mietti hetkisen.

-- Niin -- ehkäpä, jos kuolen. Voi rakas Jean, miten kunnon työn sinä
teit, kun pistit painettisi käsivarteeni!

Vesissä silmin Jean huudahti: hyvä jumala, Maurice! Elä sano niin!
Tahdotko sinä, että lyön pääni seinään?

Maurice jatkoi kiihkeästi: muistapas, mitä sanoit Sedanin taistelun
jälkipäivänä! Silloinhan sinä arvelit, että korvapuustikin on toisinaan
tarpeellinen... Ja sanoit senkin, että kun joku jäsen on mädännyt,
pilautunut, niin on parasta leikata se -- ennenkuin se myrkyttää koko
ruumiin. Sitä olen niin usein ajatellut, sitten kuin minut sulettiin
tänne hurjistuneeseen, kurjaan Pariisiin... Niin, minä olen sellainen
turmeltunut jäsen -- ja sinä teit oikein, kun leikkasit minut pois...

Hän oikein tulistui eikä ollenkaan kuunnellut Henrietteä ja Jeania,
jotka pyytämällä pyysivät, ettei hän kiivastuisi.

Hän puhui herkeämättä ja kuumeentapaisella innolla, vertaukset olivat
kummallisia, outoja.

Ranskan tervein osa se oli, järkevä, maltillinen,
kansallinen talonpoika, joka nyt hävitti turmeltuneen puolen, tuon
nautinnonhimoisen, jonka keisarikunta himoineen ja sairaaloisine
unelmineen oli häviön partaalle vienyt. Ja omaa itseään se oli
raadellut, tietämättä mitä teki. Mutta verikaste oli tarpeellinen,
välttää ei voinut tuota inhottavaa polttouhria, joka uudistaisi Ranskan
puhdistavassa tulessa. Getsemanesta oli päästy, kuolonkamppaus alkoi,
ristiin naulittu kansa sovitti rikoksensa -- ja uuden ajan aamu
sarasti.

-- Rakas Jean! Sinä olet voimakas ja turmeltumaton -- mene! Ota kuokka
ja lapio -- muokkaa maata -- rakenna talot uudelleen! Kunnon työn sinä
teit, kun poistit tieltäsi minut -- mätähaavan ruumistasi...

Hän hourasi ja tahtoi välttämättömästi päästä ikkunan viereen istumaan.

-- Pariisi palaa, ei niin kiveä jää merkiksi ylpeästä kaupungista ...
se tuli, se tuli! ... se hävittää kaikki, se parantaa kaikki ... sitä
olen ikävällä odottanut ... se jättää puhtaan jälen. Päästäkää minut
sinne, päästäkää minua päättämään tuo vapauden työ, josta ihmiskunnalle
suurta onnea koituu.

Väkisin sai Jean hänen pysymään tilalla ja kyynelsilmin rukoili
Henriette häntä rauhoittumaan, puhui hänelle heidän lapsuudestaan ja
heidän lämpimästä rakkaudestaan.

Tuli oli saanut uutta vauhtia, tuliaallot vyöryivät niin kauvas kuin
silmä kantoi ja taivaanlaki oli kuin jättiläisuunin hehkuva sisus. Ja
rahastorakennuksesta, joka eilisestä asti oli yhtmyötään kytenyt,
tupruili lakkaamatta mustia, sakeita savupilviä, joita ilman henki
levitti synkäksi suruharsoksi keskelle punaisenkeltaisia liekkiä.

Seuraavana päivänä -- lauvantaina -- oli Maurice huomattavasti parempi:
hän oli paljoa tyynempi kuin ennen, kuume oli alennut, -- ja miten Jean
iloitsi, kun näki Henrietten taas hymyilevän, kuvailevan tulevaisuutta
valoisaksi, jolloin he kolme taas eläisivät yhdessä onnellisina;
millaiseksi se muodostuisi -- sitä hän ei tarkemmin ajatellut.

Jokohan kohtalo estäisi uudet onnettomuudet?

Yöt oli Henriette valvonut veljensä vuoteen vieressä, hän ei ollut
hetkeksikään poistunut huoneesta, hiljaa ja väsymättä oli hän veljeään
hoidellut, kodikkaan, rauhallisen hengen oli hän huoneeseen tuonut.

Ja sinä iltana unehtui Jean ystäväinsä luokse, hän oli arka, mutta
siellä tuntui niin hyvältä, niin turvalliselta, että hän itsekin siitä
hämmästyi.

Sinä päivänä oli sotajoukko valloittanut Bellevillen ja
Buttes-Chaumontin. Jälellä ei ollut muuta kuin Père-Lachaisen
hautuumaa, josta liittoutuneet olivat muodostaneet lujan varustuksen ja
jossa he navakasti pitivät puoliaan.

Jean luuli, että kaikki oli lopussa, hän varmasti vakuutti, että
murhaaminen oli kokonaan lakkautettu; hän kertoi vain, että joku osa
vangeista oli lähetetty Versaillesiin.

Sinä aamuna oli Jeania vastaan tullut rannalla omituinen joukko:
työmiehiä, paitahihasillaan tai nuttu päällä -- kaikenikäisiä naisia,
vanhoja, kurttunaamaisia ämmiä ja nuoria tyttöjä, -- lapsia, jotka
tuskin olivat viittätoista täyttäneet -- kurja, uhkamielinen joukkue,
jota sotamiehet kirkkaana päivänpaisteisena aamuna ajoivat
Versaillesiin, jossa asukkaat -- niin kerrottiin -- meluten ja
viheltäen ja kepeillään huimien ottivat heitä vastaan.

Sunnuntaina Jean kerralla kauhistui.

Se oli hirmuviikon viimeinen päivä.

Kirkkaana nousi aurinko ja lämpimästi sen säteet valaisivat pyhäaamua;
mutta ilmassa tuntui jo kuolon taistelun väristyksiä.

Juuri ikään oli tullut tiedoksi, että panttivangit oli surmattu, samoin
arkkipiispa ja Madeleinekirkon kirkkoherra ja keskiviikkona jo ollut la
Roquettessa kova verilöyly, torstaina oli Arcueilin munkit ammuttu
heidän pakoon pyrkiessään kuin jänikset juoksusta, perjantaina oli
joukko muita pappia ja santarmia, yhteensä neljäkymmentäseitsemän,
saanut surmansa Haxonkadulla; -- ja hurja kostonhalu oli taas vallalla,
sotamiehet tappoivat kaikki vangit, jotka käsiinsä saivat.

Hellittämättä paukkuivat pyssyt tuona kauniina sunnuntaina Lobaun
kasarmin pihalla, jossa veri vuoti virtana, jossa huudot ja
kuolonkoraukset toisiaan seurasivat, ja ruudinsavu täytti ilman.

Kaksisataa kaksikymmentäseitsemän polosta, jotka sieltä täältä oli
haalittu, ammuttiin la Roquettessa yhtaikaa.

Père-Lachaisessa, jota neljä päivää oli pommitettu ja nyt vihdoin askel
askelelta valloitettiin, asetettiin sata neljäkymmentä kahdeksan
kiviaitaa vasten, jonka valkoista kalkitusta pitkin veripuroja virtasi;
kolme heistä, jotka vain haavoittuivat, pakeni, mutta heidät otettiin
kiinni ja surmattiin. Jos oli joukossa roistojakin, niin monta, monta
vertaa enemmän oli viattomia, jotka kommuunin tautta menettivät
henkensä.

Kerrottiin, että mestausten lakkauttamiskäsky oli tullut
Versaillesista. Mutta siitä huolimatta surmaamista jatkettiin. Thiers,
maan pelastaja, oli muka Pariisin murhaaja, mutta sitä vastoin
marsalkka Mac-Mahonia -- joka Fröschwillerissä oli tappiolle joutunut
-- ylistivät julistukset joka paikassa Père-Lachaisen voittajana.

Ja juhlapukuinen Pariisi näytti juhlivan, ääretön ihmisjoukko tulvaili
valloitetuilla kaduilla, iloisina ja tyytyväisinä kävelijät kuleksivat
ja katselivat savuavia raunioita ja äitit villiakoine lapsineen
pysähtelivät kaikessa rauhassa ja ilomielin kuuntelemaan kumeita
laukauksia Lobaun kasarmin pihalta.

Sydän kurkussa Jean sunnuntai-iltana nousi Ortieskadun pimeitä
portaita, hän aavisti jotain kamalaa.

Hän tuli huoneeseen -- ja näki paikalla, että loppu oli tullut: Maurice
oli kuolleena tilallaan -- sisällinen verenvuoto, niinkuin Bouroche oli
pelännytkin, oli elämänlangan katkaissut.

Mailleen menevän auringon viimeiset säteet valaisivat huonetta ja
pöydällä vainajan päänpohjissa, paloi jo kaksi kynttilää.

Henriette oli polvillaan vuoteen vieressä, surupuvussa kuten
tavallisestikin, ja itki hiljaa.

Askeleita kuullessaan hän kohotti päätään ja vavahti, kun näki Jeanin.

Surusta vallan menehtymäisillään syöksi Jean Henrietten luo, aikoen
tarttua hänen käteensä, syleillä häntä ja itkeä yhdessä hänen
kanssansa, mutta hän tunsi miten Henrietten kädet vapisivat ja koko
olento värisi, miten säälimätön kohtalo vei Henrietten häneltä
ainiaaksi.

Kaikki oli loppunut. Mauricen hauta heidät erotti, ja se oli
täyttymätön.

Jean ei voinut muuta kuin polvistua hänkin vuoteen viereen ja itkeä
nyyhkyttää.

Tuokion kuluttua Henriette kertoi: minä seisoin häneen selin, minulla
oli liemimalja kädessä ... silloin hän yhtäkkiä kirkasi... Tuskin
ennätin hänen luokseen, hän mainitsi nimeni ... ja teidän myös ... ja
nukkui syliini ... verivirta tulvasi suusta...

Suuri luoja! -- hänen veljensä, hänen oma Mauricensa, jota hän oli
rakastanut enemmän kuin itseään, johon tavallista lujemmat siteet
olivat hänet liittäneet, jota hän oli kasvattanut, jonka pelastanut,
ainoa, jota hän oli rakastanut, sitten kun hänen Weiss-raukkansa
ammuttiin Bazeillesissa! Sota oli ryöstänyt häneltä kaikki, se oli
musertanut hänen sydämmensä -- hän oli yksin maailmassa, leski, joutava
olento, josta ei kukaan välittänyt!

-- Herra jumala! huudahti Jean nyyhkyttäen, ja se on minun syyni!...
Ystävä kultani! Henkeni olisin antanut puolestasi ... ja nyt -- minä
peto -- nyt murhaan sinut!... Minne me joudumme? -- Tokko te koskaan
annatte minulle anteeksi?





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sota" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.