Title: Salaperäinen saari - Seikkailukertomus
Author: Verne, Jules, 1828-1905
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Salaperäinen saari - Seikkailukertomus" ***


SALAPERÄINEN SAARI

Seikkailukertomus


Kirj.

JULES VERNE


Suom. ["L'lle mystérieuse"] Samuli S.


Otava, Helsinki, 1904.
Osakeyhtiö Kuopion Uudessa Kirjapainossa.



SISÄLLYS:

I osa. Haaksirikkoiset:

  1. Ilmapallo putoaa rannalle. Yksi puuttuu.
  2. Haaksirikkoiset.
  3. Luodolta saarelle.
  4. Yksi ainoa tulitikku. Ensimmäinen illallinen.
  5. Metsästys. Metsoja onkimalla.
  6. Löydetty mutta ruumiina?
  7. Jälkiä hiekassa.
  8. Saariko vai mantere? Savua hormeista.
  9. Ristiäiset. Lincolnin saari.
 10. Jousia ja nuolia. Tiilenpoltto.
 11. Raudantekoon. Taistelu dugongin kanssa.
 12. Räjähdysaine. Luolasaleja.
 13. Kaniinitarha. Ovia ja ikkunoita.
 14. Kynttilöitä. Vehnänjyvä.
 15. Herkullinen ateria. Hauli hampaaseen.

II osa. Hylätty mies:

  1. Pirogin tekoon.
  2. Aarrearkku. Raamatun jae.
  3. Runsas kasvullisuus. Yöleiri.
  4. Uusi joki. Jaguaari.
  5. Riekaleita hongan latvassa. Hämmästys.
  6. Tikkaat putoavat. Uusi jäsen.
  7. Ensimmäinen sato. Kanatarha.
  8. Alusvaatteita ja jalkineita. Pumpuliruutia.
  9. Hissi. Lasia. Leipäpuu.
 10. Tuomisia Pencroffille. Valaanpyynti.
 11. Villan vanutus. Albatrossi.
 12. Villikoirain hyökkäys. Odottamaton sanoma.
 13. Taborin saari. Autio mökki.
 14. Harbert vaarassa. Järjen kipinä. Merkkituli.
 15. Uusi vieras. Kyyneleitä.
 16. 12 vuotta Taborissa! Mylly ja ensimmäinen leipä.
 17. Muukalaisen kertomus. Salaperäinen paperi.
 18. Lennätin. Taaskin selittämätön seikka.
 19. Yö merellä. Uusi suuri tapahtuma.

III osa. Saaren salaisuus:

  1. Merirosvojen musta lippu.
  2. Norfolkin pahantekijät. Kuusi viittäkymmentä vastaan.
  3. Taistelu. Odottamaton ratkaisu.
  4. Runsas saalis. _Speedyn_ loppu.
  5. Kuka hän on?
  6. Sähköjohto epäkunnossa. Laukaus.
  7. Uskollinen sanansaattaja. Harbert toipuu.
  8. Äkillinen lähtö. Surkea näky.
  9. Harbertin tila huononee. Top haukahtaa taas.
 10. Harbert paranee. Rosvojen jälkiä.
 11. Vakoilu. Portti auki. Viisi ruumista.
 12. Tuomioitten täyttäjä. Maanalaista pauhinaa.
 13. Uuden laivan tekoon.
 14. Tulivuori herää. "Tulkaa!" Luola.
 15. Vapaudensankarin historia.
 16. Muisto ystäville. Viimeinen hetki.
 17. Vuori syöksee tulta. Dakkarin prinssin hautakammiossa.
 18. Vaara uhkaa. Saarta ei ole enää olemassa.
 19. Siirtolaisten viimeinen pakopaikka. Saari manterella.



ENSIMMÄINEN OSA

HAAKSIRIKKOISET



Ensimmäinen luku

Vuoden 1865 hirmumyrsky. Ilmapallo myrskyn kourissa. Viisi matkustajaa.
Maa näkyvissä. Neljä rannalla...


-- Noustaanko?

-- Päinvastoin: painutaan.

-- Eikä siinä kyllin, mr Smith: me putoamme.

-- Heittäkää, Herran tähden, pohjalastia ulos!

-- Sinne meni viimeinen säkki.

-- Kohoaako pallo?

-- Ei!

-- On kuin kuuluisi aaltojen pauhua.

-- Gondolin alla on meri.

-- Se on enintään 150 metrin päässä meistä!

Tällaisia lauseita kajahteli Tyynen meren äärettömäin ulappain
yläpuolella kello neljä iltapäivällä maaliskuun 23. p:nä 1865.

Mainittuna vuonna nousi päiväntasauksen aikana hirmuinen koillismyrsky.
Ilmapuntari laski silloin 710 millimetriin! Rajumyrsky raivosi yhtä
mittaa maaliskuun 18:nnesta 26:nteen tehden suunnatonta tuhoa
Amerikassa, Euroopassa ja Aasiassa kolmetuhatta kilometriä leveällä
vyöhykkeellä, joka ulottui 35. asteelta pohjoista 40. asteelle
eteläistä leveyttä. Kokonaisia kaupunkeja raunioitui, taloja sortui,
haaksirikkojen luku nousi useihin satoihin, tuhansia ja taas tuhansia
ihmisiä joutui surman suuhun.

Samaan aikaan kun maalla ja merellä tapahtui tällaisia vaurioita,
esitettiin yläilmoissa vähintään yhtä kauhea murhenäytelmä.

Siellä kiiti hurjistuneitten tuulten kynsissä ilmapallo 160 kilometrin
tuntinopeudella, keskellä sumuksi pirstoutuneen veden sakeita usvia,
kieppuen ympäri kuin kurimuksessa. Gondolissa istui viisi miestä.

Mistä pallo tuli? Eihän se toki liene lähtenyt liikkeelle myrskyn
raivotessa, hirmumyrskyn, jota oli kestänyt viisi päivää!

Sumu oli niin tiheä, pilvet niin sankat, etteivät pallossa olevat
oikein osanneet erottaa, oliko päivä vai ilta. Korkealla yläilmoissa
kiitäessään he eivät tienneet, olivatko maan vai meren kohdalla. Vasta
kun aaltojen pauhu alkoi kuulua heidän korviinsa, he tiesivät pallon
laskeutuvan vettä kohti ja koettivat keventää sitä heittämällä ulos,
mitä voivat.

Aamun sarastaessa myrsky näytti hiukan vaimenevan, vaikka rajusti tuuli
yhä vieläkin puhalsi. Päivemmällä alkoi sumu pallon alapuolelta
hälvetä, mutta samalla huomasivat ilmassa purjehtijat pallon yhä
pyrkivän laskeutumaan. Puolenpäivän aikana heitettiin viimeisetkin
painavat esineet gondolista, mutta siitä ei ollut apua kuin hetkeksi.
Alla möyrysi meri; maata ei silmän kantamissa, ei luotoa, ei
kallionkielekettäkään. Pallo läheni lähenemistään pohjattomia syvyyksiä
kiitäen yhä tuulen mukana koillisesta lounaaseen.

He kulkivat kohti tuhoansa.

Kello kahden tienoissa ei pallo enää ollut kuin hiukan toista sataa
metriä merenpinnan yläpuolella. Silloin kajahti tarmokas ääni, jossa ei
kuulunut pelon värähdystäkään:

-- Joko kaikki on heitetty ulos?

-- Ei! Vielä on säkillinen rahaa, kymmenentuhatta frangia kullassa.

-- Heitä mereen!

Raskas säkki katosi syvyyteen.

-- Nouseeko?

-- Hiukan, mutta pian se painuu alas jälleen.

-- Eikö enää ole mitään?

-- Ei rahtuakaan.

-- Onpa!... Onhan gondoli.

Tämä oli todellakin viimeinen keino painon keventämiseksi. Viipymättä
matkustajat kiipesivät pallon renkaan yläpuolelle. Gondolin köydet
hakattiin poikki, gondoli putosi mereen, ja pallo ponnahti puolituhatta
metriä ylemmäksi. Verkon silmukoista kiinni pidellen matkustajat
katselivat allansa pauhaavia syvyyksiä.

He olivat tehneet voitavansa, mutta edelleen pihisi kaasua ulos pallon
halkeamista, joita oli mahdoton tukkia.

Jumala yksin voi heidät enää pelastaa.

Paitsi viittä ihmistä oli verkon silmukoissa kuudeskin elävä olento,
nimittäin koira, joka pysytteli lähellä isäntäänsä.

Äkkiä koira haukahti.

-- Top vainuaa jotain, virkkoi eräs matkustaja.

Heti sen jälkeen kuului toinen, karkea ääni:

-- Maata näkyvissä.

Lounaassa häämötti todellakin ylänköinen maa, mutta sinne oli
puolisataa kilometriä, eikä ollut toivoakaan päästä sinne vielä
runsaaseen tuntiin. Ja ties kulkiko pallo juuri maan kohdalle ja
riittäisikö siinä enää kaasua sinne asti! Tuskallisia kysymyksiä...

Kello neljän tienoissa pallo laskeutui aivan lähelle merenpintaa. Jo
pärskähtelivät suunnattomien aaltojen vaahtoharjat verkon silmukkoihin,
jo kulki pallo poukahdellen veden pintaa myöten kuin siipirikko lintu.

Kotvasen kuluttua ei pallossa enää ollut kaasua kuin yläosassa.
Matkustajat olivat jo puolittain vedessä, ja hurjat aallot pieksivät
heitä kuohuillaan. Mutta silloin sysäsi tavattoman suuri aalto palloa
rantaa kohti, se teki vielä ponnahduksen, tuuli hyökkäsi sen avariin
poimuihin ja kohotti sen vielä kerran sadan metrin korkeuteen. Sieltä
se pian alkoi laskeutua vinossa suunnassa maata kohti ja putosi vihdoin
rannan hiekalle, minne aallot eivät yltäneet.

Toistensa avulla pääsivät matkustajat vähän ajan kuluttua irti verkon
silmukoista. Keventynyt pallo joutui tuuliajolle, kohosi jälleen kuin
lintu, joka tuntee vielä rahtusen henkeä rinnassaan, ja katosi
avaruuteen.

Gondolissa oli ollut viisi miestä ja koira, mutta rannalle oli päässyt
vain neljä miestä. Viides oli koirineen varmaankin pudonnut verkosta
pallon kohotessa viimeistä kertaa ylös.

Pelastuneitten ensimmäisenä ajatuksena oli, mihin yksi heidän
tovereistaan oli joutunut.

-- Kaiketi hän koettaa uimalla päästä rantaan. Lähdetään heti auttamaan
häntä!



Toinen luku

Kohtaus Yhdysvaltain sisällissodassa v. 1865. Cyrus Smith. Gideon
Spilett. Neekeri Nab. Pencroff. Nuori Harbert. Odottamaton ehdotus.
Pako myrskyssä.


Haaksirikkoiset -- sellaisiksihan heitä syystä sopii sanoa -- eivät
olleet ilmailijoita ammatiltaan eivätkä tämän urheilun harrastajiakaan.
He olivat sotavankeja, jotka olivat paenneet piiritetystä Richmondin
kaupungista.

Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain sisällissodan aikana oli
pohjoisvaltioiden armeijan päällikkö kenraali Ulysses Grant helmikuussa
1865 saartanut Richmondin kaupungin, joka oli eteläisten valtioitten
käsissä. Hyökkäyksissä hän menetti joukon upseereita, joista muutamat
otettiin vangiksi ja vietiin piiritettyyn kaupunkiin.

Tärkeimpiä sotavankeja oli Cyrus Smith, erinomaisen taitava insinööri
ja tiedemies, jolle liittohallitus oli uskonut sodan ajaksi
rautateittensä ylivalvonnan. Cyrus Smith oli pohjoisamerikkalainen,
laiha, luiseva, kasvot tarmokkaat, lujapiirteiset, katse tulinen, suu
harvoin naurava. Hän oli sekä työn että aatteen mies. Minkä hän keksi,
sen hän myös pani täytäntöön. Kokemusten kova koulu oli kehittänyt
hänet lujaksi ja neuvokkaaksi, niin ettei hän hämääntynyt
arveluttavimmissakaan tilanteissa.

Samana päivänä kuin Cyrus Smith oli eräs toinenkin henkilö joutunut
etelävaltalaisten vangiksi, nimittäin _New York Heraldin_
kirjeenvaihtaja Gideon Spilett, jonka oli määrä seurata
pohjoisvaltioiden armeijaa ja lähettää kuvauksia kaikista sen
vaiheista. Tämä Gideon Spilett oli noita merkillisiä reporttereita,
joita ei pidätä mikään este, milloin vain on saatava lehdelle nopeasti
kaikkein tuoreimmat uutiset. Ja koska sellaiset lehdet kuin
_New York Herald_ ovat oikeita suurmahteja alallaan, ovat niiden
reportteritkin kaikkialla arvossapidettyjä miehiä.

Gideon Spilett oli tässä toimessaan ennättänyt kiertää koko avaran
maailman, milloin sotilaana, milloin taiteilijana. Hän ei edes
huomannut vaaraa eikä väsymystä, kun jostain tärkeästä asiasta oli
hankittava tieto. Hän kirjoitti muistiinpanojaan tykkien jyskeessä ja
luotituiskussa. Viimeinen lause hänen muistikirjassaan, ennenkuin hän
joutui etelävaltalaisten vangiksi Richmondin edustalla, oli seuraava:
"Muuan etelävaltalainen tähtää parhaillaan minuun."

Cyrus Smith ja Gideon Spilett, edellinen viidenviidettä, jälkimmäinen
neljänkymmenen vuoden ikäinen, olivat siihen saakka tunteneet toisensa
vain nimeltä. Nyt sotavankeudessa he tutustuivat toisiinsa, ja heistä
tuli pian ystävykset, joita yhä lähemmin liitti toisiinsa palava halu
päästä karkaamaan. He saivat kyllä liikkua vapaasti mielensä mukaan,
mutta kaupunki oli niin tarkkaan vartioitu, että pako näytti aivan
mahdottomalta.

Pian heihin liittyi kolmaskin, Cyrus Smithin palvelija, muuan neekeri,
jonka insinööri oli ostanut ja vapauttanut. Tämä neekeri oli
murtumattoman uskollisuuden sitein kiintynyt herraansa ja valmis
uhraamaan henkensä hänen puolestaan. Neekerin nimi oli Nab, oikeastaan
lyhennys sanasta Nabukodonosor (= Nebukadnesar).

Kuultuaan herransa joutuneen vangiksi Richmondin edustalla Nab kiirehti
viipymättä paikalle ja siellä hän oveluutensa ja neuvokkuutensa
ansiosta, pannen monta kertaa henkensäkin alttiiksi, pääsi livahtamaan
piiritettyyn kaupunkiin. Mielihyvin vastaanotti Cyrus Smith uskollisen
palvelijansa. Nabin riemu oli suorastaan rajaton.

Richmondin piiritys jatkui yhä. Kenraali Grant oli saanut avukseen
Butlerin armeijan, mutta linnan valloittaminen viipyi viipymistään, ja
yhä kauemmaksi siirtyi sotavangeilta vapautumisen toivo.

Paitsi sotavankeja oli piiritettyjen joukossa monta muutakin, jotka
mitä hartaimmin pyrkivät saarretusta kaupungista pois päästäkseen
yhtymään etelävaltioiden armeijaan. Näitä oli muuan Jonathan Forster,
kiihkeä sesessionisti. Richmondin kuvernöörin olisi jo aikaa sitten
ollut varsin tärkeää saada lähetetyksi viestejä kaupungin
ahdinkotilasta kenraali Leelle, jotta tämä tietäisi tulla apuun.
Silloin johtui Jonathan Forsterin mieleen pyrkiä ilmapallolla
saartajain leirin yli liittolaisten puolelle.

Kuvernöörin avulla ryhdyttiinkin heti toimeen. Pallo rakennettiin ja
jätettiin Forsterin käytettäväksi runsaine ase- ja ruokavaroineen.
Siinä oli Forsterin määrä viiden seuralaisen kanssa lähteä liikkeelle
maaliskuun 18. päivää vasten yöllä. Kohtalaisella tuulella he toivoivat
muutamassa tunnissa pääsevänsä kenraali Leen leiriin.

Mutta tuuli, alkuaan kohtalainen, alkoikin kiihtyä kiihtymistään ja
osoitti jo maaliskuun 18:ntena taipumusta muuttua myrskyksi. Lähtö
siirrettiin tuonnemmaksi siinä toivossa, että ilma asettuisi; mutta
tuulen raivo yltyi yhä hurjemmaksi, ja 19. ja 20. päivän välisenä yönä
se muuttui hirmumyrskyksi. Oli täysin mahdotonta lähteä.

Maaliskuun 20:ntenä outo mies pysähdytti kadulla insinööri Cyrus
Smithin. Hän oli muuan merimies, nimeltään Pencroff, noin
kolmenkymmenenviiden, neljänkymmenen vuoden ikäinen, lujarakenteinen,
vilkassilmäinen, kasvoilla hyväntahtoinen ilme. Hän oli
pohjoisamerikkalainen, oli kulkenut kaikki maapallon meret ja ollut
mukana kaikissa seikkailuissa, mitä ikinä saattaa tapahtua
kaksijalkaiselle olennolle, joka on siipiä vailla. Hän oli vuoden
alussa tullut kaupunkiin kauppa-asioissa, mukanaan kapteeninsa poika,
Harbert Brown, viisitoistavuotias orpo, jota hän rakasti kuin omaa
lastaan. He olivat asiainsa tähden viipyneet kaupungissa liian kauan ja
jääneet suureksi harmikseen saarroksiin sinne. Nyt ei hänellä ollut
kuin yksi ainoa ajatus: päästä pakenemaan. Kuulopuheelta hän tunsi
insinöörin ja tiesi tämänkin mitä kiihkeimmin haluavan päästä vapaaksi
kahleistaan. Muitta mutkitta hän nyt pysähdytti kadulla insinöörin.

-- Mr Smith! hän sanoi. -- Ettekö ole jo saanut tarpeeksenne
Richmondista?

Insinööri katsahti häneen ihmetellen. Merimies lisäsi matalalla
äänellä:

-- Tekisikö mielenne lähteä pakoon, mr Smith?

-- Milloin? insinööri kysäisi välittömästi, ottamatta muukalaisesta
edes selvää.

Mutta pian hän huomasi, ettei tuota suorasukaista, rehellisen näköistä
merimiestä tarvinnutkaan epäillä.

Saatuaan tietää, kuka Pencroff oli, insinööri sanoi:

-- Millä keinoin pako on teidän mielestänne mahdollinen?

-- Tietenkin ilmapallolla, joka tuolla joutilaana ajelehtii. Se näkyy
odottavan meitä. Te osaatte hoitaa ilmapalloa. Siis...

Sanaakaan sanomatta insinööri paiskasi miehelle kättä.

Pencroffin ehdotus oli uskalias, jopa uhkarohkeakin, mutta mahdollinen:
pallohan oli aivan lähtövalmiina. Tällaisessa myrskyssä ei sitä niin
tarkkaan vartioitukaan; yön pimeässä voisi nousta gondoliin, katkaista
kiinnitysköydet ja...

-- En ole yksin, virkkoi mr Smith.

-- Kuinka monta teitä on?

-- Paitsi minua ystäväni Spilett ja palvelijani Nab.

-- Siis kolme; meitä on kaksi, Harbert ja minä, yhteensä viisi. Pallo
on tarkoitettu kuudelle hengelle. Sopii.

Ja niin päätettiin lähteä tälle huimapäiselle retkelle jo seuraavana
yönä.

Kello puoli kymmenen aikana, ennakolta sovitulla hetkellä, hiipivät
retkeläiset eri tahoilta toria kohti, jonne pallo oli kiinnitetty.
Tuuli oli sammuttanut kaikki lyhdyt torin varrelta. Tuskin erotti tuota
suunnatonta palloa, jota tuuli painoi melkein maan tasalle.

Pakolaiset kohtasivat toisensa gondolin ääressä. Kukaan ei ollut heitä
nähnyt. Tuskinpa he näkivät toisiaankaan. Sanaakaan sanomatta nousivat
gondoliin Smith, Spilett, Harbert ja Nab. Pencroff jäi irrottamaan
hiekkasäkkejä, jotka oli kiinnitetty painoksi verkkoon. Tämän tehtyään
nousi hänkin gondoliin. Pallo oli nyt kiinni yhdellä ainoalla köydellä,
jonka toinen pää oli pylvääseen lyödyssä renkaassa.

Cyrus Smith oli antamaisillaan lähtömerkin, kun samassa muuan koira
hyppäsi gondoliin. Se oli insinöörin Top, joka oli päässyt kahleistaan
irti ja seurannut isäntäänsä. Välttääkseen liikaa painoa insinööri
yritti heittää eläinparan ulos, mutta Pencroff esti sen.

-- Yksi lisää! Vähät siitä! hän virkkoi pudottaen kaksi säkkiä
pohjalastia pois.

Köysi lyötiin poikki, ja pallo kohosi vinosti ylös.

Rajumyrsky pauhasi hirmuisella voimalla. Yön aikana ei ollut
ajattelemistakaan laskeutua maahan. Päivän tultua oli koko ympäristö
sakean sumun vallassa.

Vasta viiden päivän kuluttua ilma selkeni sen verran, että kulkijat
näkivät allansa pauhaavan meren.

Lukija tietää jo, kuinka tämä pallo maaliskuun 24:ntenä paiskautui
oudolle hiekkarannalle, noin kahdentoistatuhannen kilometrin päässä
lähtöpaikasta.

Ja se, joka noista viidestä puuttui ja jonka avuksi muut nyt lähtivät
juoksemaan, oli heidän päällikkönsä, insinööri Cyrus Smith.

(Huhtikuun 5:ntenä antautui Richmond kenraali Grantille.
Etelävaltioiden vastustus oli saanut surmaniskun. Jonkun ajan kuluttua
sota lakkasi. Pohjoiset valtiot olivat voittaneet.)



Kolmas luku

Yksi puuttuu. Nabin epätoivo. Etsintä. Surkea yö. Nab lähtee uimaan.
Manner näkyvissä. Ensimmäinen ateria. Joen suu. Hormit. Kaatopuulautta.


Verkonsilmät olivat pettäneet ja insinööri oli syöksynyt mereen; siitä
ei ollut epäilystäkään. Uskollinen koira oli omin päin lähtenyt
isäntänsä jälkeen.

-- Eteenpäin! komensi reportteri.

Ja haaksirikkoiset, unohtaen oman väsymyksensä, lähtivät kadonnutta
toveriaan etsimään.

Insinööri oli kadonnut pohjoisrannalla, enintään puolen kilometrin
päässä putoamispaikalta. Sinne päin he lähtivät nyt pyrkimään.

Kello oli silloin kuuden maissa iltapäivällä.

He kulkivat kivikkoista rantaa pohjoista kohti tuon tuostakin
pysähdellen ja miehissä huutaen. Mutta meren pauhina oli ainoa vastaus
heidän huutoihinsa. Parinkymmenen minuutin kuluttua he saapuivat
paikkaan, jossa vaahtopääaallot hyrskyten taittuivat rantakiviin.

-- Tämä on niemi, sanoi Pencroff.

He lähtivät takaisin oikeanpuoleista rantaa, pysähtelivät tuon
tuostakin ja huusivat yhtaikaa, mutta turhaan. Eikä siinä kyllin:
jonkin ajan kuluttua tuli taaskin meri heitä vastaan.

He eivät olleetkaan manterella, eivät edes saarella, vaan parin
kilometrin pituisella kapealla luodolla. Pimeys ja sakea sumu esti
heitä näkemästä, oliko tämä aivan yksinäinen särkkä vai jonkin manteren
ulkokallioita.

Reportteri ehdotti, että tehtäisiin nuotio merkiksi eksyneelle, mutta
luodolla ei ollut ainoatakaan puuta, ei pientä pensastakaan, hiekkaa ja
kiviä vain ylt'ympäri.

Seurasi surkea ja murheellinen yö avoimella luodolla. Haaksirikkoiset
saivat kärsiä kauheasti, mutta toivo kadonneen kumppanin löytämisestä
ylläpiti yhä vielä heidän voimiansa. Tuuli alkoi nyt jonkin verran
tyyntyä; meren pauhina oli hiljaisempaa.

Tuntuipa jo kerran kuin kaukainen kaiku olisi vastannut Nabin huutoon.
Harbert huomautti siitä Pencroffille.

-- Sehän todistaisi, hän virkkoi, -- että lännessä on vastaranta
lähellä.

Merimies nyökäytti päätään.

Taivas kirkastui vähitellen. Jos haaksirikkoisilla olisi ollut Cyrus
Smith mukanaan olisi hän huomannut, etteivät tähdet täällä olleet
ensinkään samanlaisia kuin pohjoisella pallonpuoliskolla. Pohjantähteä
ei näkynyt lainkaan; sen sijaan loisti Etelän risti kaikessa
komeudessaan.

Päivän sarastaessa oli koko tienoo sakean sumun vallassa. Vasta kello
puoli seitsemän, kolme neljännestuntia auringon nousun jälkeen, usvat
kohosivat ylemmäksi. Luoto tuli näkyviin. Idässä levittäytyi ääretön
meri, mutta lännessä sitä rajoitti ranta.

Maata oli todellakin näkyvissä! Sen ja luodon välillä oli vajaan
kilometrin levyinen salmi, jossa kävi kova virta.

Se oli tarpeeksi Nabille. Kuulematta muuta kuin sydämensä äänen hän
äkkiä heittäytyi mereen ja alkoi uida salmen poikki. Reportteri aikoi
seurata hänen esimerkkiään, mutta Pencroff sai hänet pidätetyksi.

-- Malttakaa! hän sanoi. -- Nab kykenee kyllä yksinkin antamaan
herralleen apua. Me panisimme vain turhaan henkemme alttiiksi, sillä
virta on meille liian kova. Sitä paitsi tuo virta johtuu luoteesta,
joka päivemmällä laskee. Silloin löydämme ehkä kahlaamon salmen poikki.

Merimies dli oikeassa.

Suurin ponnistuksin Nab taisteli kovaa virtaa vastaan, vihdoin hänen
onnistui päästä toiselle rannalle. Hän nousi rannalle korkean
graniittikallion juurella, ravisteli itseään ja lähti juoksemaan.
Tuokion kuluttua hän oli kadonnut kallion taakse, joka oli luodon
pohjoisen niemen kohdalla.

Omituisin, pelon ja toivon sekaisin katsein silmäilivät jäljelle
jääneet salmen toisella puolella olevaa mannerta. Sinne hekin kotvan
kuluttua pääsisivät hakemaan turvapaikkaa ja saisivat toivottavasti
muutakin ravintoa kuin pelkkiä simpukoita, joita heille oli täällä
luodolla tarjona ja joita he paremman puutteessa nyt käyttivät
hyväkseen.

Vastainen ranta muodosti avaran lahden, jonka eteläinen niemi oli aivan
karu. Pohjoinen niemi ulottui lounaasta koilliseen. Niemien väliä oli
suunnilleen viisitoista kilometriä. Lahden hiekkarannan takana, joka
yhä enemmän paljastui luodeveden paetessa, kohosi maa yhä ylemmäksi ja
muuttui oikealla näköjään varsin viljavaksi seuduksi. Äärimmäisenä
luoteessa kimalteli vuoristossa valkoinen huippu: se oli jonkin
kaukaisen vuoren luminen lakki.

Luodolta katsoen oli mahdotonta sanoa, oliko vastassa oleva maa saarta
vai mannerta. Geologi olisi empimättä sanonut maanlaadun olevan
tuliperäistä.

Kello kymmenen tienoissa pakovesi oli alimmillaan. Haaksirikkoiset
riisuivat vaatteensa ja lähtivät, vaatemytyt päälaella, matalimmasta
paikasta salmen yli, siinä kun ei ollut vettä kuin puolitoista metriä.
Harbertille se oli liian syvä, mutta hän ui sukkelaan kuin kala ylitse,
ja niinpä olivat kaikki kolme muutamassa minuutissa toisella rannalla.

Ensi työkseen reportteri käski muitten odottaa häntä rannalla ja lähti
kiireisin askelin sinne päin, mihin aamulla Nab oli kadonnut näkyvistä.

Harbert olisi mielellään lähtenyt mukaan hänkin, mutta Pencroff pidätti
häntä.

-- Jääpäs tänne, poikaseni, hän virkkoi. -- Meidän täytyy tässä sillä
välin hankkia ystäville jotain parempaakin suuhunpantavaa kuin pelkkiä
limaisia näkinkenkiä. Väsyneitä me olemme joka mies, ja kylmä meidän on
ja nälkä myös. Siis tarvitaan kattoa pään päälle, tulta ja ruokaa.
Metsässä on puita, puissa linnunpesiä ja pesissä munia; vain pata
puuttuu.

He lähtivät kulkemaan vuorenseinämän viertä, ei kuitenkaan pohjoista,
vaan etelää kohti. Pencroff oli nimittäin huomannut rannan muodostavan
muutaman sadan askeleen päässä kapean solan, joka varmaankin oli joen
tai puron suu.

Harbert, joka oli joutunut hiukan kauemmas vasemmalle, löysi rannalta
suuret joukot näkinkenkiä, jotka hän tunsi litodomeiksi, osterien
tapaisiksi simpukoiksi.

Nuoresta iästään huolimatta Harbert oli hyvin perillä luonnontieteistä,
joita hän harrasti intohimoisesti ja joita hän oli isänsä vielä eläessä
tutkinut Bostonin parhaimpain opettajain johdolla.

Mielihyvin nyt Pencroff ja Harbert söivät näitä simpukoita ja keräsivät
niitä toveriensa varalta kaikki taskunsa täyteen ja nenäliinoihinsakin.

Sitten he lähtivät Pencroffin äsken ehdottamaan suuntaan, sitä
hanakammin, koska kova janokin alkoi heitä vaivata. Pian he saapuivat
noin kolmenkymmenen metrin levyisen joen suuhun ja huomasivat sen veden
olevan juotavaa.

-- Kas tässä vettä ja tuolla tuonnempana polttopuita! huudahti
Pencroff. -- Puuttuu vain maja.

Lähellä joen suuta, nousuveden saavuttamattomissa, oli
kalliolohkareitten muodostama monisokkeloinen rotko, jonka kaltaisia
usein tapaa graniittiseuduissa ja joita sanotaan savukanaviksi eli
hormeiksi.

Valoa tuosta rotkosta ei puuttunut, mutta samalla se oli alttiina
tuulille, niin että siellä kävi ankara veto. Tämä epäkohta oli
Pencroffin mielestä helposti autettu sillä että jokin sokkelo
suljettaisiin kivillä ja hiekalla. Rotko oli lyhennysmerkin &
muotoinen. Kun sen ylin mutka suljettaisiin, olisi se suojassa
etelä- ja länsituulelta.

Siinä nyt oli heidän asuntonsa; ja tuohon vasempaan mutkaan laitetaan
uuni, jonka savu pääsee yhdestä aukosta ulos. Näin he suunnittelivat ja
lähtivät viipymättä hakemaan polttopuita hormejansa varten, miksi he
tästä lähtien aina rotkoa nimittivät.

Kuljettuaan neljännestunnin joen vasenta rantaa he saapuivat kohtaan,
jossa joki teki äkkinäisen mutkan vasempaan. Siitä se juoksi tiheän
metsän läpi, jossa kasvoi havupuita. Maa puski korkeaa ruohoa, ja
heidän jalkainsa alla katkeili rysähdellen ja risahdellen kuivia
puunrytöjä ja paksuja oksia.

-- Tästä saa polttopuuta, minkä vain mieli tekee, sanoi Pencroff, -- ja
ollapa meillä vielä rattaat tai vene, niin pian sitä saisi hormeille
saakka!

-- Mutta onhan tuossa joki! virkkoi Harbert.

-- Se oli kohdalleen sanottu, poikaseni! Siinähän meillä on kuormajuhta
ja hyvä.

-- Paha vain, että sen vesi vuoksen aikana kulkee päinvastaiseen
suuntaan.

-- Sillähän siitä pääsee, että odottaa luoteen aikaa. Viipymättä he
ryhtyivät työhön, eikä aikaakaan, niin heillä oli kuivia polttopuita
suuret kasat joen muodostaman pienen lahdelman rannalla. Pencroff,
kätevä ja käytännöllinen kuten merimiehet ainakin, oli ennen pitkää
rakentanut kaatopuista jonkinlaisen lautan käyttäen siteinä kuivia
köynnöskasveja. Liaaneista hän niinikään punoi pitkän köyden, jolla
lauttaa voi ohjata. Yhdessä he sitten pakoveden aikaa odotellessaan
latoivat polttopuut lautalle.

Koska vielä oli joku tunti aikaa, päättivät Pencroff ja Harbert kiivetä
vuorenseinän ylimmälle pengermälle katsellakseen seutua, johon he näin
kummallisella tavalla olivat joutuneet.

Parinsadan askeleen päässä joenmutkasta laskeutui vuorenseinä hitaasti
metsää kohti. Siinä oli kuin luonnon luomat portaat, ja niitä myöten
kumppanukset pääsivät jonkin aikaa kiivettyään vuorenseinän harjalle.

Sieltä näkyi pohjoinen rannikko, jossa tapaturma oli kohdannut Cyrus
Smithiä. Heidän silmänsä haeskelivat pallon jäännöksiä, jotka voisivat
kannattaa niihin takertunutta miestä, mutta turhaan.

Idässä ja etelässä kimalteli valtameren pinta auringonpaisteessa.
Pohjoisessa ja lännessä oli korkea maa kaikkialla edessä. Mahdotonta
oli vielä sanoa, mantereelleko he olivat joutuneet vai saarelle.
Hedelmälliseltä näytti kuitenkin seutu, paitsi koillisessa.

-- Meidän täytyy sittenkin olla kiitollisia kohtalollemme, virkkoi
merimies.

-- Jumala olkoon ylistetty, lisäsi Harbert, jonka hurskas sydän oli
täynnä kiitollisuutta kaiken Luojaa kohtaan.

Laskeutuessaan sitten paluumatkalle vuoren eteläistä rinnettä myöten he
säikyttivät lentoon suuret parvet metsä- ja kalliokyyhkysiä, jotka
pesivät kallioitten koloissa. Helposti he löysivät niitten pesiä ja
ottivat mukaansa pari tusinaa munia, jotka kiedottiin merimiehen
nenäliinaan.

Heidän saapuessaan joen rannalle oli kello jo yksi. Pakovesi oli
alkanut. Lautta työnnettiin vesille, ja heti se lähti kulkemaan merta
kohti. Merimies ohjaili sen kulkua liaaniköydestä ja Harbert työnteli
pitkällä seipäällä sitä ulommaksi rannasta.

Kahden tunnin kuluttua lautta oli Hormien kohdalla.



Neljäs luku

Varusteluja hormeissa. Tulen sytytys. Reportterin ja Nabin paluu. Yksi
ainoa tulitikku! Ensimmäinen illallinen.


Ensi työkseen Pencroff ryhtyi laittamaan hormeja asuttavaan kuntoon.
Hiekasta, kivistä, rytöpuista ja kosteasta mullasta tehdyllä seoksella
hän sulki käytävän aukkoja. Yksi ainoa jätettiin lieden savuaukoksi.
Täten jakaantuivat hormit kolmeen, neljään huoneeseen, jos siten sopi
nimittää luolia, joihin metsän petokaan tuskin olisi tyytynyt. Mutta
olihan siinä edes sateen suojaa, ja ainakin suurimmassa komerossa
saattoi kulkea kumartumatta.

Pian kyhättiin liesi laakeista kivistä ja siihen pantiin risuja ja
puita.

-- Onhan sinulla tulitikkuja? kysyi Harbert.

-- Tietysti.

-- Muutoin saisi tulta hankaamalla kahta puutakin vastakkain.

-- Sopii koettaa, poikaseni! merimies virkkoi ivallisesti.

-- Siten ainakin villit saavat tulta.

-- Saakoot vain. Heillä mahtaa olla erityiset keinot ja sytykkeetkin
ihan eri lajia. Olen minä monestikin yrittänyt sillä tapaa, mutta
hukkaan on mennyt yritys joka kerta. Tulitikku, se se on poikaa. Missäs
ne minun tikkuni ovat?

Mutta tikkujapa ei löytynytkään. Pencroff haki kaikki taskunsa moneen
kertaan, mutta hänen messinkinen, aivan vedenpitävä tikkurasiansa oli
auttamattomasti tiessään.

He lähtivät kumpikin ulos etsimään sitä. He tarkastelivat
rantahiekalta, kallionkoloista -- ei mitään.

-- Olisitkohan sinä heittänyt sen gondolista mereen muitten kapineitten
mukana? kysyi Harbert.

-- Enkä heittänyt, mutta kun siinä pahan onnen purtilossa meitä
itseämmekin viskoi ja lennätteli joka puolelle, niin siinä mylläkässä
lienevät menneet sen tiensä tikut niinkuin piippukin. Pahus!

Ja uudelleen he haeskelivat tikkurasiaa kaikista niistä paikoista,
missä äsken olivat käyneet. Turhaan.

Tulta vaille jäi nyt liesi, ja kovin olivat ystävykset siitä allapäin.

Kello kuuden tienoissa, jolloin aurinko oli katoamaisillaan läntisten
ylänköjen taakse, Harbert huomasi Nabin ja reportterin palaavan. He
tulivat yksin! Reportteri istahti kallionkielekkeelle väsyneenä,
nälissään, sanaakaan sanomatta. Nabin pöhöttyneistä silmistä näki hänen
itkeneen, ja uusi kyyneltulva todisti neekeri paran toivottomuutta.

Reportteri kertoi vihdoin, kuinka he olivat samoilleet pitkin rantaa
toistakymmentä kilometriä, siis paljon kauemmaksi kuin mihin olisi
luullut insinöörin jääneen koirinensa. Mutta ei näkynyt pienintäkään
jälkeä, ei edes kiven siirtymää missään. Meressä, jonkun sadan askeleen
päässä rannasta, oli insinööri saanut hautansa.

-- Ei! huudahti Nab. -- Se on mahdotonta! Minä tai joku muu, olkoon
menneeksi, mutta hän! Ei koskaan.

-- Nab, lohdutteli Harbert, -- kyllä me Jumalan avulla vielä löydämme
hänet, mutta nyt sinun on nälkä. Syö hiukan.

Harbert ojensi hänelle muutamia simpukoita, mutta Nab ei huolinut
niistä.

Gideon Spilett nielaisi muutaman nilviäisen ja ojentautui
rantahiekalle. Silloin Harbert meni hänen luokseen ja tarttui hänen
käteensä:

-- Me löysimme luolan, jossa voimme levätä. Yö lähenee jo. Tulkaa.

Kaikki lähtivät hormeihin.

Matkalla kysäisi Pencroff ikäänkuin ohimennen, oliko Spilettillä
tulitikkuja.

-- Oli, mutta viskasin ne pois gondolissa.

Sama kysymys Nabille ja sama vastaus.

-- Pahus! merimies ärähti.

Haaksirikkoiset katsahtivat toisiinsa levottomina.

-- Mr Spilett, sanoi vihdoin Harbert, -- tehän olette tupakkamies.
Eiköhän teillä olisi edes joku tulitikku, kun oikein tarkkaan
hakisitte! Yksi ainoakin riittäisi.

Reportteri tutki tarkoin kaikki taskunsa, ja vihdoin -- liivin
taskussa, päällyksen ja vuorin välissä -- tuntui jotain tikun tapaista,
mutta hän itse ei osannut sitä saada ulos. Harbert tuli avuksi ja veti
sen erittäin varovaisesti esiin. Olihan se tulitikku. Onneksi oli siinä
tulipääkin ehjä.

Pencroff otti sen käteensä ja astui lieden luo.

-- Nyt tarvittaisiin palanen paperia, hän sanoi.

Hetken epäröityään Gideon Spilett repäisi lehden muistikirjastaan.

Mitä huolellisimmin pistettiin risujen alle kuivia ruohoja, lehtiä,
sammalia ja niitten sisään paperi, tötteröksi kääräistynä.

Sydän sykkien ja kädet vapisten Pencroff raapaisi tikkua
karkeapintaiseen kiveen. Hän oli raapaissut liian kevyesti, mutta sen
kovemmin hän ei uskaltanut peläten tulipään irtaantuvan.

-- En voi ... en uskalla ... käsi vapisee ... hän änkytti tarjoten
tikkua nuorukaiselle.

Harbert ei ollut vielä milloinkaan tuntenut näin suurta
mielenliikutusta. Mutta hän rohkaisi itsensä ja pyyhkäisi ripeästi
tikkua kiveen. Kuului pieni sähähdys, näkyviin välähti sinertävä valo,
joka levitti kitkerää käryä. Hän käänsi tikun ylösalaisin saadakseen
liekin suuremmaksi ja sytytti paperin. Tämä leimahti ilmituleen eikä
aikaakaan, niin jo paloi iloinen valkea liedessä ja savu nousi esteittä
aukkoon. Uuni veti siis hyvin ja levitti pian miellyttävää lämpöä
luolaan.

Viipymättä paistoi Pencroff tusinan verran munia kuumassa tuhkassa, ja
maukkaita ne olivat. Kunpa olisi ollut viideskin toveri tällä
aterialla, taitavin, nerokkain heistä, Cyrus Smith!

Näin päättyi tämä maaliskuun 25:s. Yö oli tullut. Ulkona ulvahteli
tuuli, ja tyrsky pieksi yksitoikkoisesti rannan hiekkaa.

Hetken kuluttua vaipuivat Harbert ja Gideon Spilett sikeään uneen.
Pencroff makasi lieden ääressä koiran unta tuon tuostakin havahtuen ja
lisäten puita lieteen, kootakseen hiiliä, jotka tuhkan alla säilyisivät
huomiseen. Nab yksin samoili rannalla huudellen herraansa.



Viides luku

Haaksirikkoisten varusteet. Retki metsään. Kurukuita. Metsoja
onkimalla.


Vaatimattomat olivat todellakin ne varusteet, jotka haaksirikkoiset
olivat tuoneet mukanaan tähän todennäköisesti asumattomaan maahan.

Vaatteet heillä oli kaikki yllään. Gideon Spilettillä oli sitäpaitsi
muistikirja ja taskukello. Siinä kaikki. Ei ampuma-asetta, ei mitään
työkalua, ei linkkuveistäkään. Kaikki oli pallon keventämiseksi
heitetty menemään. He olivat kokonaan oman kätevyytensä ja älynsä
varassa.

Olisipa heillä edes ollut kanssaan Cyrus Smith, neuvokas ja kekseliäs
mies! Mutta hän oli poissa. Heidän täytyi turvata omaan itseensä ja
Jumalaan, joka ei koskaan hylkää niitä, jotka vakaasti häneen
luottavat.

Jonkinlainen asunto heillä jo oli ja juomavettä vähän matkan päässä.
Heidän lähin huolensa oli hankkia ravinnoksi jotain muutakin kuin munia
ja simpukoita. Päätettiin viipyä ensin muutama päivä rannikolla ja
varustautua tutkimusretkille sisemmälle maahan.

Tämä päätös oli mieluisa varsinkin Nabille. Hän ei uskonut, hän ei
tahtonut uskoa, että hänen isäntänsä oli kuollut. Sellainen mies kuin
Cyrus Smith ei voi hukkua muutaman sadan askeleen päässä rannasta. Ei!

Aamulla maaliskuun 26:ntena onnistui Harbertin saada erittäin tärkeä
lisä heidän elintarpeisiinsa. Eräästä kallionkolosta hän näet löysi
suolaa, jota oli muodostunut haihtuneesta merivedestä. Tämä seikka teki
heidän ensimmäisen aamiaisensa koko lailla mieluisammaksi.

Pencroff ja Harbert päättivät yrittää metsästää joen rannalla,
vaikkei asetta ollut minkäänlaista. Nab oli jo lähtenyt uudelle
etsintäretkelle. Reportteri jäi pitämään tulta vireillä ja olemaan
Nabille avuksi kaiken varalta.

Ennen lähtöänsä Harbert huomautti, ettei heillä ollut taulaa, joka
olisi ollut välttämätön.

-- Ei ole eikä sitä mistään saa, sanoi Pencroff.

-- Saa kyllä, Harbert vastasi, -- kärvennetystä liinakankaasta.

Ja niin täytyi Pencroffin uhrata palanen suuriruutuisesta
nenäliinastaan. Se kärvennettiin hiljaisella tulella, ja sitten tämä
uudenlaatuinen taula pantiin kallionhalkeamaan, jossa se oli suojassa
tuulelta ja kosteudelta.

Yhdeksältä aamulla metsämiehet lähtivät retkelleen. Sää oli kolkko.
Kova tuuli kävi kaakosta.

Ensi työkseen Pencroff taittoi metsässä kaksi isoa oksaa ja karsi ne
niin hyvin kuin taisi. Harbert hioi niiden päät teräviksi kiveä vasten.
Näillä nuijilla varustettuina he lähtivät kulkemaan syvemmälle
pysytellen kumminkin yhä joen vasemmalla rannalla. Työlästä oli kulku,
kun tuon tuostakin heiltä sulkivat tien milloin virtaa kohti
kallistuneet puut, milloin okaiset pensaat, milloin köynnöskasvit.

Nuijilla täytyi välistä raivata tietä. Joki kapeni kapenemistaan ja
maaperä muuttui kosteammaksi, mutta ihmisen jälkiä tai merkkejä
ihmiskäden työstä ei näkynyt missään. Sen sijaan huomasi maassa paljon
nelijalkaisten, jopa petojenkin jälkiä. Ja -- niin oudolta kuin tämä
kuulostaakin -- näillä kaukaisilla Tyynen meren seuduilla onkin parempi
kohdata metsänpetoja kuin ihmisiä.

Äkkiä pyrähti heidän edestään lentoon suuri parvi pieniä lintuja,
loistavahöyhenisiä, välkkyväpyrstöisiä. Harbert tunsi ne heti
kuruku-linnuiksi.

-- Vai kurukuita vain! arveli Pencroff. -- Minusta olisi peltopyy tai
teeri parempi, ainakin mieluisampaa kurkulle kuin nuo kurukut.

Kuultuaan näitten pikkulintujen lihan olevan oikeata herkkua Pencroff
suostui kuitenkin pyytämään niitä. Niitä kun olivat läheisissä puissa
alimmatkin oksat täynnä, ei metsästäjäin ollut lainkaan vaikeaa äkkiä
hyökätä väijymäpaikastaan ja nuijillaan kaataa niitä maahan suuria
määriä.

-- Miestä myöten se on saaliskin. Kouriinhan näitä tällaisia otuksia
poimii! puheli Pencroff pujotellen saalistaan varpuihin kuin
korvasieniä ikään.

Samoiltuaan vielä kotvan tiheikössä metsämiehet kuulivat äkkiä pitkän,
kumean kujerruksen. Se oli metson ääni, ja hetkisen kuluttua he näkivät
itse linnutkin, joita istui muutama pari puitten oksilla. Monta kertaa
turhaan yritettyään päästä heittomatkan päähän Pencroff virkkoi:

-- Koskei noita lennosta saa, niin saanee toki ongella.

-- Niinkuin kaloja, vai?

-- Niin juuri.

Tällaista ei Harbert koskaan ollut kuullutkaan, ja siksipä hän alkoi
uteliaana seurata merimiehen omituisia valmisteluja. Maassa kosteassa
ruohikossa oli puolisen tusinaa metsonpesää, pari, kolme munaa
kussakin. Pencroff ei koskenut muniin, ei hipaissutkaan niitä. Linnut
lentävät ennen pitkää pesillensä, hän arveli, ja siihen hän nyt perusti
sotajuonensa. Hienoista liaaneista hän sitoi siimoja, neljän, viiden
metrin pituisia, siimain päähän hän pisti nuoren akaasian oksia, jotka
hän taivutti koukuiksi, ja pani niihin syöteiksi suuria, punaisia
toukkia, joita vilisi maassa yltympäri. Nämä syötit hän sirotteli
pesien läheisyyteen, minkä jälkeen metsämiehet piiloutuivat korkeaan
ruohikkoon.

Runsas puoli tuntia kului, ennenkuin linnut alkoivat palata pesilleen,
kuten Pencroff oli ennustanut. Siinä ne hyppivät ja nokkivat maasta
aavistamattakaan pyydystäjäin olevan lähellä. Harbert pidätteli
hengitystään, Pencroff kyykki ruohikossa silmät pyöreinä, suu
ammollaan, huulet törröllään, niinkuin jo olisi maistamassa herkullista
lintupaistia.

Linnut vain eivät näyttäneet välittävän syöteistä. Pencroff alkoi
hiljaa nykiä siimoistaan, eikä aikaakaan, niin jo huomasivat linnut
punaisten toukkain kiemurtelun. Kolme lintua, ahnaimmat kaiketi,
nielaisivat syötin, ja samassa tempaisi Pencroff kiivaasti siimaa.
Siipien räpytys osoitti "kalan" tarttuneen onkeen.

-- Eläköön! huusi merimies hyökäten saaliinsa kimppuun, ja Harbert
taputti riemuissaan käsiänsä.

Mielissään runsaasta saaliistaan metsästäjät lähtivät kotimatkalle, he
pysyttelivät joen vasemmalla rannalla ja saapuivat kello kuusi
väsyneinä hormeille.



Kuudes luku

Nab viipyy. Illallinen. Levoton yö. Top. Lähtö myrskyiseen yöhön.
Löydetty, mutta kuolleena?


Kurukut pantiin talteen toiseksi kertaa. Nyt paistoi Pencroff
päivälliseksi -- eli illalliseksi -- pari metsoa vartaassa. Hyvältä
maistui lintupaisti heille kaikille kolmelle, varsinkin Harbertille ja
Pencroffille, mutta olisi ollut vieläkin makeampaa, jos Nab olisi ollut
mukana. Hän oli ollut poissa koko sen päivän, ja nyt oli kello jo
seitsemän.

Missä Nab viipyy?

Pencroff pelkäsi, että neekeri parkaa oli kohdannut jokin onnettomuus
tai että hän epätoivoissaan oli itse päättänyt päivänsä.

Nuori Harbert puolestaan oli toiveikas. Syynä Nabin viipymiseen oli,
niin hän vakuutti, se seikka, että hän varmaankin oli saanut jotain
selville, nähnyt jälkiä rantahiekassa, kukaties löytänyt herransa.

Harbert olisi mielellään tahtonut lähteä etsimään neekeriä, mutta
toiset kaksi pidättivät häntä. Ilta oli pilkkopimeä, ja jo eilen
alkanut rajuilma oli kiihtymistään kiihtynyt. Nuorukaisen täytyi
väkisinkin totella järkevää neuvoa, mutta hänen hellää sydäntään
kouristi, ja suuria kyynelkarpaloita kiertyi hänen silmistään.
Sanaakaan sanomatta Gideon Spilett sulki hänet syliinsä.

Mutta yhä ankarammin raivosi kaakkoismyrsky. Rajusti temmelsivät aallot
meren rannalla. Tuuli pieksi rankkasadetta vihmaksi levittäen sitä
usvana yli meren ja maan ja pelmuttaen hiekkaa sakeana pilvenä ilmaan.
Kauheasti ulvoen ja vonkuen tuuli pakotti joen veden nousemaan yli
äyräitten. Hormien savuaukkokaan ei ottanut toimiakseen, vaan ajoi
savua luolan komeroihin.

Kello oli kahdeksan, mutta yhä Nab oli poissa. Kenties hän sentään oli
mennyt rajuilmaa pakoon johonkin luolaan. Myrskyn tauottua hän kaiketi
palaisi...

Kukin laskeutui nurkkaansa pitkäkseen, ja ensimmäisenä nukahti Harbert
sikeään uneen.

Mitä pitemmälle yö kului, sitä rajummaksi yltyi myrsky. Se oli yhtä
hirmuinen kuin heidän lähtiessään Richmondista. Kaikeksi onneksi oli
hormien kivirakennelma lujatekoinen; se ei järkähtänyt tuulen painosta,
vaikka yksityiset lohkareet sen harjalla vavahtelivatkin peloittavasti.

Myrskyn pauhusta huolimatta Harbert nukkui sikeästi. Uni sai valtaansa
vihdoin Pencroffinkin, joka aikoinaan oli kokenut tuulet ja tuiskut.
Gideon Spilett yksin ei saanut unta silmiinsä. Hän oli levoton Nabin
tähden ja pahoillaan siitä, ettei ollut lähtenyt tämän kanssa. Välistä
hän hiukan torkahti, mutta pian jokin äkillinen ajatus sävähti hänen
päässään ja sai hänet hereille. Kello mahtoi olla kahden tienoilla
yöllä, kun hän äkkiä herätti Pencroffin.

-- Mikä on? tämä säpsähtäen kysyi.

-- Kuuletteko mitään, Pencroff?

Merimies koetti höristää korviaan, mutta ei kuullut mitään erikoista.

-- Tuuli se vain on, hän sanoi.

-- Ei ole; minä olen kuulevinani...

-- Mitä niin?

-- Koiran haukuntaa.

-- Koiranko? huudahti merimies kavahtaen pystyyn.

-- Niin.

-- Se on mahdotonta. Eikä tällaisessa myrskyssä mitään haukuntaa voisi
kuulla.

-- Malttakaa... Nyt kuuluu taas.

Pencroff jännitti kuuloaan, ja nyt tuntui hänestäkin kuin kajahtelisi
myrskyn ulvonnan seasta koiran haukahduksia.

-- No niin? kysyi reportteri tarttuen häntä käsivarteen.

-- Kuuluu niinkin ... kuuluu.

-- Se on Top! Se on Top! huudahti Harbert, joka oli herännyt hänkin.

Kaikki kolme riensivät luolan suulle.

Heidän oli perin vaikeata päästä ulos, sillä tuuli työnsi heitä
takaisin. Vihdoin heidän onnistui päästä luolan ulkopuolelle, ja siinä
he pysyttelivät pystyssä painautuen selin vuorenseinää vasten. Taivas,
maa ja meri olivat yhtä synkkää, läpinäkymätöntä pimeyttä. Siinä he
seisoivat tuokion sateen piestessä heitä ja tuulen ajaessa hiekkaa
heidän silmiinsä. Joskus tuuli hetkeksi hiljeni, ja silloin kuului
haukuntaa, mutta kovin kaukaa.

Top se oli, siitä ei epäilystäkään. Mutta yksinkö? Pencroff pistäytyi
takaisin luolaan ja tuli hetken kuluttua takaisin kädessään muutamia
hehkuvia kekäleitä, joita hän nyt alkoi heilutella ilmassa päästellen
kimakoita vihellyksiä.

Tuntui siltä kuin näitä merkkejä olisi odotettukin. Tuokion kuluttua
vilahti koira heidän ohitsensa luolan sisään. Miehet seurasivat
perässä. Pencroff heitti uuniin sylillisen risuja, valkea leimahti, ja
sen valossa he tunsivat Topin. Se oli todellakin Top. Cyrus Smithin
verraton koira. Mutta se oli yksin, ilman isäntäänsä, ilman Nabia.

Kummallisinta tässä koiran ilmaantumisessa oli se, että eläin ei
näyttänyt ensinkään rasittuneelta; ei mutatäplää näkynyt sen turkissa,
ei hiekkajyvääkään.

-- Kun löytyi koira, niin löytynee isäntäkin, reportteri virkkoi.

-- Suokoon Jumala! virkkoi merimies, jonka epäusko jo alkoi hälvetä.
Hän peitti huolellisesti hiilet tuhkalla ja virkkoi:

-- Matkaan!

He lähtivät. Koira juoksi edellä hiljaa haukahdellen.

Myrsky oli silloin ylimmillään. Sade oli hiukan hiljentynyt, mutta
tuuli raivosi entistä hurjemmin. Pimeää oli vieläkin, ja kulkijain
täytyi kokonaan antautua koiran johdettavaksi. He kulkivat pohjoista
kohti koiran perässä, oikealla puolellaan möyryävä meri ja vasemmalla
synkkä saari, josta mitään yksityiskohtaa ei voinut erottaa.

Kello neljän tienoissa he olivat arviolta kulkeneet kahdeksan, yhdeksän
kilometriä. Pilvet alkoivat hajaantua; ne eivät enää olleet niin
lähellä maata. Tuuli ei enää ollut niin kosteaa, mutta sen sijaan se
kävi koleaksi. Haaksirikkoiset, vähissä vaatteissa kun olivat, kärsivät
vilua, mutta ei valituksen sanaa kuulunut näitten uljaitten miesten
huulilta.

Viiden aikaan alkoi aamu sarastaa. Kaukana vasemmalla häämötti vuorinen
seutu. Kello kuusi oli täysi päivä. Kiivaasti kiitivät paksut pilvet
korkealla taivaalla. Matkamiehistä vasemmalle levittäytyi
hiekkatasanko, jossa siellä täällä kasvoi ruohoa ja joku pensas.
Suojana meren puolella oli kalliojono.

Äkkiä koira alkoi käydä levottomaksi. Milloin se juoksi edellä, milloin
kiirehti miesten luokse ikäänkuin pyytäen heitä joutumaan nopeammin. Se
kääntyi nyt hiekkasärkille päin, ja miehet riensivät perässä.

Viiden minuutin kuluttua he saapuivat jonkinlaisen luolan eteen, joka
oli kovertunut hiekkasärkkään. Top haukahti kimeästi. Miehet astuivat
luolaan.

Siellä oli Nab polvillaan maassa makaavan miehen vieressä.

Mies oli insinööri Cyrus Smith.



Seitsemäs luku


Nabin kertomus. Ratkaisematon kysymys. Insinöörin ensimmäiset sanat.
Jälkiä hiekassa. Paluu hormeille. Pencroffin hämmästys.


-- Onko hän hengissä? kysyi merimies ensi työkseen.

Nab ei vastannut, ei kohottautunutkaan. Neekeri parka oli kokonaan
surunsa vallassa.

Gideon Spilett laskeutui polvilleen insinöörin viereen ja painoi
korvansa hänen sydämensä kohdalle. Minuutin ajan -- siihen tuntui
kuluneen sata vuotta! -- hän kuulosti ja nousi vihdoin.

-- Hän elää, hän virkkoi.

Sen kuullessaan hyökkäsi Harbert ulos hakemaan vettä. Sadan askelen
päästä hän löysi puron, mutta millä ammentaa vettä? Ei ollut lähellä
edes simpukkaa, jonka kuoressa olisi sopinut viedä vettä luolaan.
Hädissään Harbert painoi nenäliinansa puron raikkaaseen veteen ja vei
sen reportterille.

Gideon Spilett kasteli sairaan huulia, ja yksi ainoa pisara teki
ihmeellisen vaikutuksen. Huokaus pääsi Cyrus Smithin rinnasta, ja hän
näytti yrittävän puhua.

-- Me pelastamme hänet! huudahti reportteri.

Nabin toivo elpyi. Kiireesti hän riisui herransa nähdäkseen, oliko
ruumiissa mitään haavaa. Mutta ei näkynyt pienintäkään vammaa missään.
Se oli peräti kummallista, sillä olihan hänen täytynyt loukkautua
ajautuessaan rantakiviä vasten.

He rupesivat miehissä hieromaan ystäväänsä.

-- Luulit kai isäntäsi kuolleen? kysyi Spilett.

-- Luulin. Ja ellei Top olisi löytänyt teitä ja tuonut teitä tänne,
olisin haudannut hänet ja itse kuollut hänen hautakummulleen.

Neekeri rakasti herraansa.

Hän kertoi sitten retkistään. Samottuaan meren rannalla tuntikausia
turhaan haeskellen pakoveden aikana rantakivienkin välistä hän oli jo
ollut joutumaisillaan epätoivoon, mutta oli kuitenkin kääntynyt
sisemmälle maahan. Vihdoin, kello viiden tienoissa iltapäivällä, hän
oli huomannut jälkiä hiekassa nousuveden rajalta asti. Tuokion aikaa
juostuaan hän oli kuullut koiran haukuntaa ja sitä kohti kulkien
saapunut tähän rotkoon ja löytänyt sieltä -- niinkuin hän luuli --
herransa hengettömän ruumiin. Sen jälkeen olivat toverit johtuneet
hänen mieleensä. Eiköhän Top osaisi viedä sanaa heille? Nab oli monta
kertaa perätysten maininnut Topille herransa nimeä ja viitannut etelään
päin.

Koira oli ihmeellisen älynsä ansiosta, jota ihmisen on vaikeaa
käsittää, ymmärtänyt hänen tarkoituksensa ja lähtenyt matkaan. Lopun
tiedämme.

-- Sinä et siis tuonut herraasi tänne? kysyi Gideon Spilett neekeriltä.

-- En.

-- Insinööri näkyy omin voimin kävelleen tänne, virkkoi merimies.

-- Niin näkyy ... reportteri virkkoi, -- mutta sitä on mahdotonta
käsittää.

Sillä välin Cyrus Smith makasi yhä edelleen tajuttomana. Kylmä vesi,
jolla ystävät tuon tuostakin kastelivat hänen huuliaan, näkyi
vähitellen saavan eloa häneen. Vihdoin johtui merimiehen mieleen kaataa
sairaan suuhun muutama pisara mukana olevasta linnunlihasta puristettua
mehua. Tuokion kuluttua sairas avasi silmänsä, alkoi liikutella
huuliaan, eikä aikaakaan, niin hän jaksoi puhua, vaikka heikolla
äänellä. Hänen ensimmäiset sanansa olivat:

-- Saariko vai manner?

-- Siitä vähät! huudahti Pencroff riemuissaan. -- Kyllä siitä selko
saadaan. Pääasia on, että olette hengissä vielä. Ja hiljaa hän lisäsi
Harbertille: -- "Saariko vai manner!" Sellaista jaksaa ajatella, vaikka
on ihan henkihieverissä. Siinä vasta mies!

Nyt oli ystävysten lähimpänä huolena saada sairas hormeihin. Sitä
varten lähtivät Pencroff, Harbert ja Nab metsään rakentamaan
jonkinlaisia paareja. Hietasärkkäin takaisesta metsästä he pian
löysivätkin tuulen kaataman puun, taittoivat siitä käsivoimin
paksuimmat oksat ja tekaisivat paarit, joihin valmistettiin lehdistä ja
sammalista mukava vuode.

Siksi heikko sairas vielä oli, ettei häntä pariin tuntiin käynyt
kantaminen niin pitkää matkaa. Sillä välin kertoi Gideon Spilett
hänelle heidän vaiheistaan ja toimistaan sekä siitä, millä tavoin he
olivat päässeet hänen jäljillensä.

-- Te siis ette löytäneet minua rannalta? insinööri kysyi.

-- Emme.

-- Ettekä kantaneet minua tähän luolaan?

-- Emme.

-- Kuinka pitkälti tästä on rantakallioille?

-- Vajaa kilometri, merimies vastasi.

-- Se on varsin merkillistä, insinööri lausui.

Nyt Cyrus Smith vuorostaan kertoi sen vähän, mitä muisti. Kun kova
tuulenpuuska oli tempaissut hänet verkosta, hän oli vajonnut mereen
muutaman sylen syvyyteen. Pintaan noustuaan hän oli huomannut Topin
uivan rinnallaan. Palloa ei enää erottanut. Nähdessään olevansa vajaan
kilometrin päässä rannasta hän oli koettanut uida hirveässä aallokossa,
mutta puoli tuntia ponnisteltuaan hän oli jälleen vajonnut syvyyteen
vieden koiransakin mukanaan. Siitä saakka hän ei enää muistanut mitään,
ennenkuin heräsi tässä luolassa ystäväinsä ympäröimänä.

-- Mutta täytyihän teillä olla voimia kulkea rannasta tänne saakka!
Pencroff arveli.

-- Niin ... kaiketikin ... insinööri puheli epäröiden. -- Ettekö
huomannut rannalla mitään muita jälkiä?

-- Emme minkään näköisiä. Yhdet ainoat vain, ja ne näkyvät vieläkin
selvästi.

-- Pencroff, pyysi silloin insinööri, -- olkaa hyvä ja vetäkää minulta
saappaat jalasta ja tarkastakaa, sopivatko ne noihin jälkiin.

Pencroff, Harbert ja Nab tekivät työtä käskettyä, ja saappaat sopivat
täsmälleen jälkiin.

-- Minä olen siis ollut aivan sekaisin, puheli insinööri, -- olen
kulkenut kuin unissakävijä... Top, kelpo koirani, sinä se olet.
vaistomaisesti johdattanut minut tänne.

Tämä olikin, ainakin toistaiseksi, ainoa järkevä selitys tälle muutoin
niin merkilliselle seikalle.

Cyrus Smith oli nyt sen verran voimistunut, että jaksoi kestää
kotimatkan. Pencroff ja Nab ryhtyivät kantajiksi.

Kun kuljettavana oli kymmenkunta kilometriä ja sairaskin vielä heikko,
edistyi matka varsin vitkalleen. Tuuli oli yhä edelleen tuima, mutta
sade oli kumminkin jo lakannut. Vasta illalla kulkue saapui hormien
edustalle.

Hämmästyen haaksirikkoiset huomasivat, kuinka paljon myllerrystä myrsky
oli saanut aikaan. Suuria kivilohkareita oli vierinyt alas, ja
merenranta oli paksulti peittynyt meriruohoihin ja leviin. Hormien
edustalla näkyi aaltojen huimaa hävitystyötä.

Pahaa aavistaen syöksyi Pencroff sisään. Hetken kuluttua hän palasi
aukon suulle ja tuijotti sanaakaan sanomatta kumppaneihinsa.

Tuli oli sammunut. Liedellä oli tuhka kastunut harmaaksi liejuksi.
Taulanpala oli vettynyt. Aallot olivat tunkeutuneet luolan sisään ja
hävittäneet siellä kaiken.



Kahdeksas luku

Onhan meillä Cyrus Smith. Saariko vai manner? Pähkinämänty. Kabiai.
Savua hormeista.


Haaksirikkoisten asema ei ollut kadehdittava, vesi kun oli vienyt
heiltä kaikki heidän varusteensa. Mutta he olivat kaikkea muuta kuin
epätoivoisia, sillä -- olihan joukossa nyt Cyrus Smith! Häneen he
luottivat aivan sokeasti. Cyrus Smithiin keskittyi heidän mielestään
kaikki inhimillinen tieto ja taito.

Insinööri kannettiin ensi työksi hormien keskiosaan, jossa hänelle
valmistettiin vuode kuivuneista ruohoista ja levistä.

Tuli yö. Myrsky oli muutamissa kohdissa kiskonut irti Pencroffin
laittamat tukkeet, joten tuuli pääsi vapaammin puhaltamaan hormeihin.
Se oli kääntynyt kaakkoisesta koilliseksi, ja siksi oli hormeissa melko
koleata. Vähistä vaatteistaan antoi itsekukin jotakin sairaan
peitteeksi.

Illalliseksi syötiin taas noita ainaisia simpukoita. Ne oli Harbert
osannut höystää muutamilla syötävillä levälajeilla, jotka sisälsivät
runsaasti ravintoaineita.

Aamun koittaessa ystävykset heräsivät. Cyrus Smithin ensimmäinen
kysymys oli taas:

-- Saaressako ollaan vai manterella?

-- Kukapa sen tietää! Pencroff vastasi.

-- Siitä saamme ennen pitkää selvän, insinööri sanoi.

Pian sen jälkeen insinööri tiedusteli, eikö sopisi virittää tulta.

-- Siinäpä se! huudahti merimies ja kertoi insinöörille heidän eilisen
ainoan tikkunsa tarinan.

-- Kyllä me tultakin saamme, insinööri lausui, -- ja ellemme löydä
mitään taulaksi sopivaa, niin...

-- Niin?

-- Niin teemme tulitikkuja.

-- Ettäkö oikein tehtaantikkuja?

-- Juuri niin.

Pencroff pudisti epäillen päätään.

-- Se on varsin yksinkertainen asia! huudahti Gideon Spilett.

Pencroff loi viimeiseen puhujaan pitkän silmäyksen arvellen itsekseen:
-- Jos se vain teistä riippuisi, niin kyllä täällä paistinvartaat
kääntämättä jäisivät. Mutta hän ei puhunut mitään.

Keskustelujen päätös oli se, että haaksirikkoiset lähtevät seuraavana
päivänä sille korkealle vuorelle, joka kohoaa lännessä. Tänään lähtevät
Pencroff, Harbert ja Nab hankkimaan metsänriistaa. Cyrus Smith ja
reportteri jäävät kotiin tutkimaan rantaa ja vuoriylänköä.

Metsämiehet lähtivät. Tällä kertaa he eivät kulkeneet joenrantaa, vaan
oikaisivat suoraan viidakkoon kullakin kädessään paksu nuija. Top
tietysti mukana.

Kauan he saivat samoilla tiheässä metsässä löytämättä mitään saalista.
Nab pisteli jo Pencroffia, joukon johtajaa, arvellen, ettei sen
vertaiselle saaliille suurtakaan nuotiota tarvinnut. Pencroff vastasi,
että vähän oli riistasta apua, kun ei ollut millä paistaa.

Jonkin ajan kuluttua Harbert löysi metsästä eräänlaisia pähkinämäntyjä,
joitten hedelmät olivat varsin maukkaita. Niitä kerättiin suuret kasat.

-- Tämähän sopii varsin hyvin, arveli Pencroff, -- leviä leivän
asemasta, nilviäisiä lihan sijasta ja jälkiruoaksi pähkinöitä ja muita
manteleita.

Äkkiä kuului Topin haukunta. Metsämiehet rientämään ääntä kohti. Hetken
kuluttua he näkivät Topin olevan jonkin pienehkön eläimen kimpussa ja
retuuttavan sitä hampaillaan korvasta. Otus oli yli puolen metrin
pituinen, päältä mustanruskea, alta vaaleampi, ruumiinpeitteenä
karvojen asemasta harjaksia. Se oli, kuten Harbert selitti, eräs
jyrsijälaji nimeltä kabiai, joilla oli käpälissä uimaräpylät.

Nab hyökkäsi saaliin kimppuun, mutta sepä riuhtaisi itsensä irti
jättäen palasen korvaansa Topin hampaisiin, hyökkäsi Harbertia kohti,
kaatoi hänet kumoon ja hyppäsi äkkiä läheiseen syvään lammikkoon. Sinne
se katosi veden alle. Top syöksyi perästä ja jäi uimaan veden pinnalle.
Metsämiehet asettuivat eri puolille lammikkoa estääkseen otusta
pääsemästä karkuun. Jonkin ajan kuluttua kabiai nousi veden pintaan, ja
samalla oli Topkin sen kimpussa eikä päästänyt sitä enää sukeltamaan.
Se retuutti sitä rantaa kohti, ja sieltä ulottui Nab lyömään sen
nuijallaan kuoliaaksi.

-- Eläköön! huusi Pencroff, kun otus oli saatu maalle. -- Annas, että
meillä nyt olisi nuotio, niin luita myöten tämä jyrsijä jyrsittäisiin.

Kello oli auringosta päättäen lähes kaksi iltapäivällä. Pencroff heitti
otuksen olalleen, ja sitten lähdettiin paluumatkalle, Top oppaana.

Tunnin kuluttua saavuttiin joen mutkaan. Siinä kyhättiin häthätää taas
ajopuulautta ja laskettiin se menemään alas virtaa. Miehet seurasivat
joen äyrästä myöten, eikä aikaakaan, niin jo saatiin hormit näkyviin.

Mutta äkkiä, puolensadan askelen päässä hormeista, Pencroff pysähtyi ja
päästi raikkaan eläköönhuudon.

-- Harbert! Nab! Katsokaa!

Hormien savuaukoista tuprusi ilmoille sakea savu.



Yhdeksäs luku

Insinöörin keksintö. Lähtö vuorelle. Tragopaanit. Mufloneja. Yötä
ensimmäisellä huipulla. Sittenkin saari. Lieneekö saari asuttu?
Ristiäiset. Lincolnin saari.


Iloisesti räiski todellakin tuli hormien liedellä. Pencroff katseli
insinööriä ja reportteria, kabiai olallaan, sanaakaan sanomatta.

-- Katsokaas, Pencroff, virkkoi Gideon Spilett. -- Teillä pulska
paisti, täällä uljas valkea.

-- Kuka sai tulen aikaan?

-- Aurinko.

Merimies ei osannut virkkaa sanaakaan.

-- Teillä oli siis polttolasi, insinööri? kysäisi Harbert.

-- Ei ollut poikani, mutta minä tekaisin sen.

Ja hän näytti ystävilleen yksinkertaista keksintöään. Oman kellonsa ja
reportterin taskukellon lasin hän oli pannut vastakkain, täyttänyt
välin vedellä ja kitannut särmät toisiinsa savella. Siinä polttolasi,
jolla hän oli koonnut auringonsäteet kuiviin sammaliin ja siten saanut
tulen lieteen.

-- Mr Spilett, Pencroff virkkoi täynnä mitä suurinta ihmettelyä, --
kirjoittakaa muistiin tämä tapaus.

-- Se on jo kirjoitettu, reportteri vastasi.

Pian oli kabiai paistettu vartaassa juottoporsaan tapaan. Sen liha
olikin erinomaista. Jälkiruoaksi syötiin leviä ja pähkinöitä.

Hormit olivat jälleen asuttavassa kunnossa. Aukotkin oli tukittu.
Insinööri ja Gideon Spilett olivat siis olleet ahkerassa työssä hekin.

Yö levättiin rauhassa, ja aamulla maaliskuun 29:ntenä haaksirikkoiset
lähtivät kello puoli seitsemän aikaan tutkimusretkelle, joka miehellä
sauva kourassa. Päämääränä oli korkea vuori, joka kohosi kaukana
lännessä.

Kuljettiin ensin jo tuttuja teitä, nimittäin joen vasenta rantaa
mutkaan ja sitten metsän halki. Seutu alkoi kohoamistaan kohota;
maaperä, oltuaan ensin suoperäistä, kävi yhä kuivemmaksi ja
kivisemmäksi. Metsän toisella puolella aukeni heidän eteensä avara
tasanko. Taustalla näkyi kaksihuippuinen vuori. Ensimmäinen huippu oli
laakea, noin seitsemänsadan metrin korkuinen; siitä haarautuivat
harjanteet kuin jättiläislinnun varpaat, jotka ovat iskeneet kyntensä
maahan. Vuorenharjanteiden välissä notkoissa kasvoi metsää aina
tasalakiseen kukkulaan saakka, jonka takana kohosi toinen, korkeampi.
Sen pyöreähkö huippu oli hiukan vinossa ja muistutti jättiläishattua,
joka oli kallellaan päässä. Tämän toisen kukkulan huipulle tuli
ystäviemme pyrkiä.

Vaikeata oli vuorelle nousu; täytyi tehdä pitkiä kierroksia.
Puolenpäivän aikana pysähdyttiin aterioimaan viidakkoon puron reunalle.
Silloin oltiin vasta puolimatkassa ensimmäiselle kukkulalle.

Lähdettiin jälleen matkaan ja kierrettiin lounaispuolitse metsän
kautta. Siellä lenteli tiheissä parvissa tragopaaneja, kanansukuisia
lintuja, joista varsinkin koiraat olivat loistavanvärisiä. Gideon
Spilettin tarkan ja voimakkaan käden sinkoama kivi tappoi yhden
koiraista, joita Pencroff jo oli katsellut himoitsevin silmin.

Vähitellen päästiin tasaisemmalle pengermälle, joka osoittautui
ilmeisen tuliperäiseksi. Sieltä lähdettiin jälleen kiertämään
jyrkänteiden itäpuolitse, vaarallista seutua, jossa oli tarkoin
katsottava, mihin jalkansa asetti. Paikoin näkyi eläinten jälkiä,
eläinten, joilla täytyi olla erittäin vahvat ja ketterät jalat, koska
ne voivat hyppiä näitten kuilujen yli. Saivatpa matkamiehet nähdäkin
muutamia niistä. Niillä oli vahvat, taaksepäin kiertyneet, litteäpäiset
sarvet ja tuuhea, hienovillainen turkki.

-- Lampaita! huudahti Pencroff.

Tavallisia lampaita ne eivät kuitenkaan olleet, vaan niin sanottuja
mufloneja, kuten Harbert selitti.

-- Onko niillä lavat ja kyljet kanss'? Pencroff kysyi, ajatellen vain
paistejansa.

-- On.

-- Lampaita ne sitten ovat.

Tuijotettuaan hetken aikaa näitä outoja olentoja eläimet säikähtivät ja
katosivat näkyvistä.

-- Näkemiin, hyvä herrasväki! Pencroff huusi niin koomillisesti, että
muitten täytyi väkisinkin purskahtaa nauramaan.

Vähitellen loppui vuoren rinteiltä kaikki kasvullisuus; siellä täällä
oli enää vain kitukasvuisia pensaita kallionkoloissa. Onneksi oli ilma
ollut koko päivän erittäin kaunis ja tyyni, muutoinhan he olisivat
saaneet kokea kovia yhdeksänsataa metriä korkealla merenpinnasta.
Iltayöstä he vasta pääsivät ensimmäisen kukkulan ylätasanteelle.

Pencroff oli lähtiessään ottanut mukaansa kärvennetystä liinakankaan
palasesta tehtyä taulaa, joka sytytettiin kahden piikiven kipinästä, ja
siten saatiin tuli sammaliin ja kuivuneisiin vaivaispensaitten oksiin,
joita Harbert ja Nab olivat keränneet läheisistä vuorenhalkeamista.
Illalliseksi syötiin loput kabianipaistista ja muutama kourallinen
manteleita.

Seuraavana aamuna kello seitsemän tienoissa matkamiehet lähtivät
kiipeämään toiselle huipulle. Mitä ylemmäksi päästiin, sitä selvemmäksi
kävi, että vuori, jonka ylimmälle laelle he pyrkivät, oli muinoin ollut
tulivuori. Kovettuneet laavakerrokset muodostivat ikäänkuin portaat sen
rinteille, ja siksipä nousu ei ollut enää niin vaikeata.

Tunnissa he olivat päässeet matkansa perille: saapuneet entisen
tulivuoren kraatterin partaalle. He loivat silmäyksen ympärilleen, ja
melkein yhtaikaa pääsi heiltä huuto:

-- Meri, joka puolella meri!

Insinööri oli viimeiseen asti toivonut, että maa, jolle kohtalo oli
heidät heittänyt, olisi mannerta, mutta nyt hän huomasi pettyneensä.
Saari tämä oli, hyvin laaja mutta sittenkin saari ja aivan yksinäinen,
keskellä suunnatonta valtamerta.

Ensimmäinen kysymys, jonka Gideon Spilett teki, oli:

-- Kuinka suuri mahtanee tämä saari olla?

Cyrus Smith arvioi summittaisesti saaren pinta-alaa ottaen tietysti
lukuun vuoren korkeuden ja virkkoi:

-- En luule erehtyväni, jos sanon sen olevan ympäri mitaten noin
parisataa kilometriä.

Ellei Cyrus Smith erehtynyt arvioinnissaan, oli saari suunnilleen yhtä
suuri kuin Malta Välimeressä, vaikka paljon säännöttömämpi. Omituinen
se oli muodoltaan, ja Gideon Spilettin siitä tekemä piirros muistutti
suuresti jonkinlaista kummituseläintä, joka nukkui Tyynen meren
pinnalla.

Itäinen ranta, jonne haaksirikkoiset olivat pudonneet, kaarsi
puoliympyränä avaraa lahtea. Kaakossa tämä lahti päättyi terävään
niemenkärkeen. Koillisessa oli lahden rajana kaksi nientä, joitten
väliin pisti pitkä, kapea poukama, muodoltaan kuin hirmuisen haikalan
puoleksi avattu kita.

Koillisesta luoteeseen kulki ranta ensin kaarevana kuin pedon litteähkö
päälaki ja sen jälkeen taas suoraan, sitten se muodosti etelään
kääntyen jonkinlaisen kyttyrän, jonka keskipisteessä oli äsken löydetty
tulivuori.

Luoteessa kulki saaren ranta aluksi melkein suoraan pohjoisesta
etelään. Sitten se pisti pitkän ja kapean lahden saaren sisäosaan ja
työnsi lounaaseen pitkän niemen, joka oli kuin jättiläismäisen
krokotiilin pyrstö. Tämän niemen kärjestä jo ennen mainitun kaakkoisen
niemen päähän oli matkaa noin kuusikymmentä kilometriä. Näitten
molempien niemien väliin aukeni suuri, avonainen ulkosatama, jossa ei
ollut tuulensuojaa.

Kapein kohta saarta, hormien ja äsken mainitun lahden välillä, oli noin
kymmenen kilometriä leveä. Suurin pituus, koillisesta niemestä
lounaiseen, pyrstön päähän, oli runsaat kuusikymmentä kilometriä.

Saaren sisäosasta oli kolme neljännestä metsän peittämä. Ainoastaan
pohjoinen ja koillinen ranta oli kasvullisuutta vailla. Tulivuoren ja
itäisen rannan välillä haaksirikkoiset huomasivat pienen järvenkin,
joka täältä ylhäältä katsottuna näytti olevan yhtä korkealla kuin
merenpinta, mutta joka Cyrus Smithin selityksen mukaan oli vähintään
yhdeksänkymmentä metriä sitä ylempänä.

-- Vesi siinä on siis makeaa? Pencroff kysäisi.

-- Epäilemättä, koska se varmasti saa alkunsa vuoresta tulleista
joista.

-- Tuollapa onkin puro, joka laskee siihen, huudahti Harbert.

-- Aivan oikein, insinööri myönsi, -- ja koska puro vie siihen vettä,
niin täytyy sillä olla laskupaikkakin, jota myöten liiat vedet pääsevät
mereen.

Luultavasti laski siihen metsän suojassa muitakin jokia. Pohjoisosa
saarta sitä vastoin oli aivan karua, metsätöntä. Leveä, laavan
muodostama juova kulki vuorelta koilliseen, ylintä nientä kohti.

Oliko saari asuttu? Todennäköisesti ei, sillä ei missään ollut
huomattavissa ihmiskäden jälkiä, ei asuntoja, ei mökintapaistakaan. Ei
edes savua noussut missään taivasta kohti. Tuskin piili metsissäkään
ihmisolentoja, sillä saarelaisten tiedetään näillä seuduin asustelevan
enimmäkseen rannikoilla.

Kenties kävi saaressa alkuasukkaita läheisistä saarista. Tosin ei
mitään saaria ollut näkyvissä, mutta polynesialaisethan kulkevat
kymmeniä peninkulmia keveissä pirogeissaan eli veneissään. Kaikki
riippui siitä, missä kohdassa Tyyntä merta saari sijaitsi. Ja
onnistuisiko Cyrus Smithin milloinkaan saada sitä seikkaa selville!
Joka tapauksessa oli jo ajoissa ryhdyttävä varokeinoihin siltä varalta,
että alkuasukkaita nousisi täällä maihin.

Nyt oli aika kääntyä takaisin, mutta ennenkuin liikkeelle lähdettiin,
miehet päättivät insinöörin ehdotuksesta antaa saarelle ja näkyvissä
oleville niemille ja vesistöille nimet. Ja niinpä itärannan leveästä
lahdesta tuli Liittolahti, eteläisestä, avonaisesta ulkosatamasta
Washingtonin lahti; vuoresta, jolla he olivat, Franklinin vuori, äsken
huomatusta järvestä Grantin järvi. Kaikkien näitten Cyrus Smithin
ehdottamain nimien piti muistuttaa heidän kotimaataan.

Sen jälkeen saivat, reportterin ehdotuksesta, nimensä seuraavat paikat:

Lounainen niemi -- Käärmeniemi; sen kärki -- Lieronnokka.

Koillinen, kahden niemen välinen lahti -- Hainkita; sen
pohjoispuolinen, pitempi niemi -- Pohjoisleuka; lyhyempi -- Eteläleuka.

Kaakkoinen, Washingtonin lahden ja Liittolahden välinen niemi --
Kynsiniemi.

Joki, josta haaksirikkoiset olivat saaneet ensimmäisen juomavetensä --
Laupeuden joki.

Luoto, jolle pallo oli pudonnut -- Pelastuksenluoto.

Vuorenpenger hormien yläpuolella -- Näkötorni.

Koko Käärmeniemen alue läpipääsemättömine metsineen -- Kaukainen Länsi.

Auringon asemasta Cyrus Smith osasi määrätä saarella ilmansuunnat, ja
sen mukaan sijaitsivat Liittolahti ja koko Näkötornin ylänkö idässä.
Mutta seuraavana päivänä hän toivoi auringon nousun ja laskun
keskiajasta voivansa merkitä, missä kohti aurinko oli puolipäivän
aikana: siellä siis oli pohjoinen. Huomattava näet on, että sen sijaan
että aurinko pohjoisella pallonpuoliskolla on puolenpäivän aikaan
etelässä, se eteläisellä pallonpuoliskolla paistaa samaan aikaan
pohjoisesta.

Tyytyväisiä olivat kaikki nyt antamiinsa nimiin. Suostuttiin
Pencroffinkin ehdotukseen, etteivät he enää pitäisi itseään
haaksirikkoisina, vaan siirtolaisina, jotka asuttavat tämän saaren, ja
innoissaan Pencroff jo kuvaili, kuinka he, kun heillä oli Cyrus Smith
mukanaan, tekisivät tästä saaresta pienen Amerikan.

-- Kaupunkeja me tänne perustetaan ja rautateitä me rakennetaan ja
lennättimet laitetaan ja vihdoin me liitetään Yhdysvaltoihin tämä ...
tämä ... ei puutu kuin nimi tältä saarelta.

Harbert ehdotti silloin, että saari nimitettäisiin Cyrus Smithin
saareksi, mutta Smithin ehdotuksesta se pantiin heidän suuren
maanmiehensä nimikoksi, ja niin siitä tuli Lincolnin saari.

Ja sitten he istuivat kauan aikaa haastellen kaukaisesta isänmaastaan
ja sen kauheasta sodasta. He eivät epäilleetkään, ettei pohjoisten
valtioitten oikea asia ennen pitkää pääsisi voitolle. Oikeassa he
olivatkin.

Mutta yhtä seikkaa he eivät tienneet, eivät voineet aavistaakaan. Oli
maaliskuun 30. päivä 1865, ja kuusitoista päivää myöhemmin tehtiin
Washingtonissa verinen rikos: pitkäperjantaina murhattiin Abraham
Lincoln.



Kymmenes luku

Kellot eri ajassa. Vuorifasaanit. Kenguruita ajamassa. Maraikaniineja.
Malminäytteitä. Mitä Topilla oli kaulassaan. Jousia ja nuolia.
Tiilenpoltto. Saviastioita. Lincolnin saaren asema.


Seuraavana aamuna siirtolaiset lähtivät paluumatkalle heitettyään vielä
viimeisen silmäyksen ympäri tätä saarta, jossa heidän oli määrä viettää
yksinäistä elämäänsä ties kuinka kauan.

Ensi työkseen ehdotti Gideon Spilett, että hän ja insinööri panisivat
kellonsa käymään samaa aikaa, mutta Cyrus Smith vastusti sitä.
Reportterin kello, joka oli asetettu Richmondin horisontin mukaan, oli
käynnissä, Smithin kello oli pysähtynyt. Päätettiin, että Spilettin
kello saisi käydä edelleen; insinööri koettaisi asettaa kellonsa
Lincolnin saarelta käsin havaitun auringonnousun mukaan. Tämä
eriaikaisuus olisi heille tarpeen silloin, kun he määräisivät saaren
pituus- ja leveysasteita.

Eväät syötiin loppuun, mutta Pencroff oli varma siitä, että kyllä uutta
saalista heidän tielleen osuisi. Olihan heillä jo tottumusta. Sitä
paitsi hän oli vakuuttunut siitä, että Cyrus Smith valmistaa heille
pian sekä pyssyt että ruudit.

Kotimatka suunniteltiin tehtäväksi toista tietä, sillä insinöörin teki
mieli saada lähemmin tutkituksi Grantin järvi. Mutta koska järvelle oli
kuljettava tiheän aarniometsän läpi, päätettiin kaiken varalta
pysytellä niin lähekkäin kuin mahdollista. Cyrus Smith vain poikkesi
silloin tällöin syrjään ottaakseen jonkin kiven tai kasvin ja
pistääkseen ne taskuunsa.

-- Pahustako se tuota kaikkea taskuihinsa mättää! Pencroff jupisi.

Jonkin ajan kuluttua he saapuivat edellämainitun puron lähteille ja
jatkoivat sitten matkaansa pitkin sen vartta.

Hetken aikaa kuljettuaan siirtolaiset kuulivat äkkiä kovaa meteliä
tiheiköstä. Sieltä kuului vuorotellen lintujen laulua, nelijalkaisten
kirkunaa ja samalla kalkutusta, jota olisi luullut alkuasukkaitten
aikaansaamaksi ääneksi. Nab ja Harbert riensivät ääniä kohti
unohtaen yhteisen sopimuksen. Onneksi ei siellä ollut petoja eikä
alkuasukkaitakaan, vaan puoli tusinaa laulaja- ja matkijalintuja, joita
sanotaan vuorifasaaneiksi. Muutamat ovelat sauvaniskut tuottivat
vaeltajille erinomaista riistaa päivälliseksi.

Muita lintuja, loistavan värisiä kyyhkysiä sekä harakoita ja variksia,
pyrähteli alinomaa lentoon tulijain pelottamina. Pyssyä kaivattiin
askel askelelta yhä enemmän, etenkin silloin, kun huomattiin kokonainen
lauma suuria imettäväisiä, jotka loikkivat pakoon tavattoman pitkin
hypyin.

-- Kenguruita, Harbert virkkoi.

Pencroffilla oli heti kysymys valmiina: -- Syödäänkö niitäkin?

-- Savustettuna on niitten liha suorastaan herkkua, selitti reportteri.

Harbert ja Nab syöksyivät niiden jälkeen, mielettömät, ja palasivat
viiden minuutin kuluttua takaisin aivan hengästyneinä.

-- Siinä sen nyt taas näkee, ettei tässä pyssyittä tulla mitenkään
toimeen, Pencroff puheli ja lisäsi sitten insinöörin puoleen kääntyen:
-- Mitähän, jos tekaisisitte meille pari pyssyä?

-- Kenties, kenties, Cyrus Smith vastasi, -- mutta toistaiseksi
tultaneen toimeen jousilla ja nuolilla.

-- Lasten leluja! Pencroff arveli.

-- Älkää sanoko niin, reportteri huomautti. -- Jousilla ja nuolilla on
maailmassa verta vuodatettu vuosisatoja. Ruuti on oikeastaan vasta
eilispäivän lapsi, mutta sota on valitettavasti yhtä vanha kuin
ihmissukukin.

-- Kyllä maar se niinkin on, merimies arveli. -- Taisi tuhmuus tavata,
kun moinen sana suustani pääsi.

Harbert rupesi nyt luettelemaan, kuinka monta eri lajia kenguruita oli,
mutta Pencroff keskeytti:

-- Ei niitä ole kuin yksi ainoa laji, nimittäin se vartaaseen pantava
laji, ja sitä juuri nyt tarvittaisiin.

Mutta onni oli suopea tänään, ja ennen pitkää metsä piti heitä
miehinään. Kello kolmen tienoissa alkoi viidakosta kuulua Topin
murinaa. Se oli ilmeisesti jonkin eläimen kimpussa. Nab hyökkäsi sinne
ja näki koiran parhaillaan riepottavan jotain nelijalkaista pientä
eläintä. Se oli nähtävästikin osunut koko poikueen jäljille ja
ennättänyt purra kuoliaaksi pari muutakin. Nab nosti nämä maasta. Ne
olivat mara-nimistä kaniinilajia.

-- Eläköön! huusi Pencroff tapansa mukaan. -- Paisti tuli, että
tupsahti.

Matkaa jatkettiin sitten pitkin puron vartta, jolle annettiin nimeksi
Punapuro, koska se monessa kohdin juoksi punertavain, rautapitoisten
äyräitten välitse. Jonkin ajan kuluttua puro laajeni, ja pian oltiin
sen suussa, siinä, missä se laski Grantin järveen.

Grantin järvi oli ympäri mitaten kaksitoista -- neljätoista kilometriä;
pinta-alaltaan se oli noin parisataa hehtaaria, rannoilla kaunis metsä.
Idän puolella oli tässä vihreässä verhossa paikoin aukkoja, ja siitä
siinsi silmään kaukaisen meren ulappa. Saaria ei järvessä ollut kuin
yksi ainoa kiviluoto muutaman sadan askelen päässä eteläisestä
rannasta. Monenlaisia vesilintuja uiskenteli sen pinnalla tai
seisoskeli rannoilla ja luodolla. Vedenpinta kareili alinomaa, ja siitä
päättäen järvi oli varsin runsaskalainen. Vesi oli hyvänmakuista,
vaikka hiukan ruskehtavaa.

Cyrus Smithin teki mieli saada tietää, missä kohden järvi laski mereen.
Täytyihän, hän arveli, sillä olla jokin laskupaikka, putous, jonka
voimaa vastedes ehkä voisi käyttää hyväksi. Sen tähden he lähtivät
kiertämään järven etelärantoja, mutta eivät voineet huomata mitään
laskujokea.

Kello oli puoli viisi, ja matkamiehet alkoivat kiirehtiä hormeja kohti.

Maukkaan päivällisen jälkeen, ennen maatapanoa, otti Cyrus Smith
taskustaan esille matkan varrella kokoamansa kivinäytteet.

-- Tämä on rautamalmia, hän puheli, -- tämä rikkikiisua, tämä savea,
tämä kalkkia ja tämä kivihiiltä. Tällaista tarjoaa meille luonto. Siinä
sen osuus yhteiseen työhön. Huomenna alkaa meidän osuutemme.

Seuraavana aamuna Pencroff kysyi insinööriltä:

-- No niin, mr Smith, mistä aloitetaan?

-- Alusta, insinööri vastasi.

Ja alusta heidän oli todellakin aloitettava, sillä puuttuihan heiltä
välttämättömimmätkin esineet ja työkalut. Ensinnäkin oli insinöörin
mielestä rakennettava uuni, jossa luonnon tarjoamista raaka-aineista
voisi valmistaa tarvekaluja.

-- Mitä me sillä pätsillä? Pencroff kysyi.

-- Laitamme astioita, Cyrus Smith vastasi.

-- Mistä se uuni tehdään?

-- Tiilistä.

-- Entäs tiilet?

-- Savesta. Ja siksi lähdemme sinne, missä savea on runsaasti
saatavissa. Nab tuo meille sinne ruokaa, ja polttoainettahan meiltä ei
puutu.

-- Ei, mutta metsästysaseet kerta kaikkiaan.

-- Annapa, että olisi puukon pahainenkaan! huudahti merimies.

-- Mitä sillä?

-- Laittaisin jousen ja nuolia, ja sitten sataisi riistaa kuin rakeita.

Insinööri mietti hetkisen. Sitten hän äkkiä vihelsi koiran luokseen,
irrotti siltä kaulapannan, katkaisi sen kahtia ja antoi palaset
merimiehelle.

-- Tuossa on kaksi puukkoa, Pencroff.

Topin kaulapanta oli karaistua terästä. Ei tarvinnut muuta kuin tahkota
ja hioa palaset teräviksi. Tahkoja ja sieroja oli yllin kyllin
ympärillä, puuta puukonpäiksi niinikään. Ja niin oli siirtolaisten
kalusto kahden tunnin kuluttua lisääntynyt kahdella puukolla, tosin
karkeatekoisella, mutta ensi hätään välttävällä.

Lähdettiin sitten tiilentekoon Grantin järven rantaan, jossa oli
runsaasti sopivaa savea. Matkalla sinne Harbert löysi puun,
jonka oksista Etelä-Amerikan intiaanit tekevät jousia. Se oli
krejimba-niminen palmun sukuinen puu. Oksat karsittiin ja vuoltiin
päistä ohuemmiksi, keskeltä paksummiksi. Jänteet saatiin eräästä
Hibiscus heterophyllus -nimisestä Malyaceae-lajista, jonka kuidut
vetävät kestävyydessä vertoja sitkeimmillekin eläinten jänteille.
Nuolet oli verraten helposti vuoltu; vain kärkipiikkejä puuttui. Mutta
Pencroff toivoi kyllä niiksikin jotain keksivänsä.

Pian olivat siirtolaiset saapuneet siihen kohtaan järven rannalla,
jossa maaperä oli tiilien ja astiain tekoon erittäin sopivaa savea.

Tavallisesti lyödään tiiliä muotteihin, mutta koska siirtolaiset eivät
voineet sellaista ajatellakaan, täytyi ne tehdä käsin. Senpä vuoksi
nämä viisi Lincolnin saaren tiilenlyöjää eivät kahdessa päivässä
saaneetkaan valmiiksi kuin kolmetuhatta tiiltä.

Tiilet jätettiin sitten maan pinnalle kuivumaan kahdeksi päiväksi,
ja sillä välin hankittiin puita niitten polttamista varten ja
metsästettiin. Pencroff oli näet saanut nuoliinsa terävät kärjetkin,
nimittäin sen piikkisian piikeistä, jonka Top eräänä päivänä oli tuonut
kotiin metsästä. Gideonista ja Harbertista tuli ennen pitkää varsin
taitavia jousimiehiä, ja niinpä hormien muonavarastot lisääntymistään
lisääntyivät kaikenlaisilla metsänantimilla. Siinä oli kabiaita ja
kyyhkystä, maraa ja metsoa. Muu riista syötiin paistettuna, mutta
kabiaista savustettiin maukkaita kinkkuja.

Huhtikuun 6:ntena alkoi tiilenpoltto. Auringon kuivaamat tiilet
ladottiin suuriksi, aukoilla varustetuiksi kuutioiksi, joiden sisään
sytytettiin kova tuli. Yölläkään ei maltettu nukkua, sillä tulta oli
alati pidettävä vireillä. Ja niinpä heillä neljänkymmenenkahdeksan
tunnin kuluttua oli valmiina kolmetuhatta hyvää tiiltä.

Sen jälkeen kannettiin järven pohjoispäästä paareilla kalkkiperäisiä
kiviä, jotka poltettiin kovalla tulella hauraiksi. Kivimurska
kasteltiin, siihen sekoitettiin hiekkaa ja näin saatiin erinomaista
muuraussavea.

Heti ruvettiin rakentamaan uunia saviastiain polttamista varten. Viiden
päivän kuluttua tuotiin kivihiiltä niistä kerrostumista, joita
insinööri oli löytänyt Punapuron suulta, eikä aikaakaan, niin nousi
uudesta uunista paksuja savupilviä. Metsänaukio oli muuttunut
tehtaaksi. Pencroffin mielestä ei ollut sitä uudenaikaisen teollisuuden
tuotetta, jota ei heidän uuninsa kykenisi valmistamaan. Ryhdyttiin
saviastiain tekoon, ja jonkin ajan kuluttua oli hormien keittiössä koko
joukko kuppeja, kulhoja ja kannuja, monet vinoja ja muotopuolia, mutta
siirtolaisille perin kallisarvoisia.

Pencroff tekaisi itselleen piipunkin, pahoitellen vain, ettei ollut
tupakkaa, mitä siihen panna.

-- Mutta kyllä sitäkin vielä saadaan, hän lohdutteli itseään.

Huhtikuun 15:ntenä saviastiain poltto päättyi, ja samana iltana
siirtolaiset palasivat takaisin hormeihin. Matkalla sinne onnistui
insinöörin vielä löytää eräs artemisia-laji, joka kuivattuna sopi
varsin hyvin taulaksi.

Seuraavina päivinä Cyrus Smith sai vaillinaisilla, omatekoisilla
kojeilla ja monien havaintojen ja laskujen jälkeen määrätyksi Lincolnin
saaren maantieteellisen aseman. Se oli 35:nnen ja 40:nnen asteen
välillä eteläistä leveyttä sekä 150:nnen ja 155:nnen asteen välillä
läntistä pituutta Greenwichistä lukien.

Täten tuli Lincolnin saaren etäisyys olemaan kolmattatuhatta kilometriä
Seurasaarista, noin kolmetuhattakolmesataa kilometriä Uudesta
Seelannista ja yhdeksättätuhatta kilometriä Etelä-Amerikan
lounaisrannikosta.



Yhdestoista luku

Raudan valmistukseen. Hylkeenpyynti. Ensimmäinen rautaharkko. Mistä
vasara? Terästäkin. Missä Grantin järvi laski mereen? Taistelu dugongin
kanssa. Omituinen tapaus.


Tiilenpolttajista ja savenvalajista oli pian tuleva rautatehtailijoita.
Sitä oli Cyrus Smith ehdottanut. Hän tahtoi nimittäin käyttää hyväkseen
Franklinin vuoren juurella olevia malmikerrostumia, jotka sisälsivät
rautaa suuret prosenttimäärät.

-- Ahaa, Pencroff virkkoi, -- vai tulee meistä nyt rautaruukin
omistajia!

-- Niin tulee, Cyrus Smith vastasi, -- ja sitä varten täytyy meidän
ensi työksemme lähteä hylkeenpyyntiin.

-- Soo-o! Tarvitaanko raudan tekoon hylkeitä?

-- Tietysti, koska insinööri kerran niin sanoo, reportteri virkkoi.

Monesti edellisinä päivinä siirtolaiset olivat nähneet Pelastusluodolla
-- sillä, jolle he ensiksi olivat palloineen pudonneet -- suuria määriä
vesilintuja ja myös hylkeitä, joitten oli tapana nousta sen
hiekkarannalle lekottelemaan päivänpaisteessa. Sinne lähdettiinkin
tänään, huhtikuun 17:ntenä, pakoveden aikana samasta kahlaamosta, mistä
ennenkin oli kuljettu. Cyrus Smith astui luodolle nyt ensi kertaa, muut
jo toista. Aseekseen oli kukin ottanut paksun pahkasauvan.

Heidän astuessaan luodolle istua kökötti sen rannoilla laumoittain
pingviinejä, jotka tyynin silmin katselivat tulijoita. Näiden olisi
ollut helppo lyödä sauvoillaan niitä suuret joukot kuoliaaksi, mutta
siitä olisi vain ollut haittaa heidän tämänpäiväiselle yritykselleen.

Lähestyessään saaren pohjoispäätä he näkivät kaukana veden pinnalla
mustia liikkuvia täpliä. Näytti siltä kuin joukko kareja olisi lähtenyt
uiskentelemaan.

Pencroff tiesi näitten eläinten tavat. Piti ensin odottaa väijyksissä,
kunnes ne olivat nousseet maihin ja ryömineet jonkin matkan päähän
rannasta. Pyytäjät piiloutuivatkin rantasärkkien taakse, eri tahoille,
niin että tarpeen tullen voivat katkaista hylkeiltä paluutien.

Tunnin kuluttua oli puolen tusinan verran hylkeitä noussut rannalle ja
asettunut lekottelemaan päivänpaisteeseen.

Äkkiä kohosi kallion takaa Pencroffin kookas vartalo, ja samassa
kajahti hänen huutonsa. Insinööri tovereineen hyökkäsi heti esiin
nuijineen, ja tuokion kuluttua makasi kaksi hyljettä hengettömänä
maassa. Muitten onnistui pujahtaa takaisin mereen.

-- Tässä on hylkeitä nyt, insinööri, Pencroff virkkoi.

-- Hyvä on, Cyrus Smith vastasi. -- Niistä me teemme pajan palkeet.

-- Hei! merimies huudahti. -- Nepä pääsivät korkeaan virkaan!

Kiireimmän kaupalla Pencroff ja Nab nylkivät eläimet sillä välin kun
Cyrus Smith ja reportteri kävelivät tarkastelemassa luotoa.

Pakoveden aikana he jälleen palasivat hormeille.

Vaikea tehtävä oli hylkeennahkain pingottaminen karkeatekoisen kehilön
päälle ja ompeleminen yhteen kasvinkuiduilla. Kokonaista kolme päivää
piti siirtolaisten ponnistella joukolla, ennenkuin heidän vihdoin
onnistui saada valmiiksi tämä ensimmäinen kojeensa, niin tärkeä heidän
aikomassaan raudan valmistuksessa.

Koska Cyrus Smithin löytämä rautamalmi oli louhittava Franklinin vuoren
itäisiltä harjanteilta, siis kymmenen kilometrin päästä, katsottiin
edullisimmaksi siirtyä koko siksi ajaksi, kun rautaa valmistettiin,
itse työpaikalle, johon väliaikaiseksi asunnoksi rakennettaisiin
risumaja.

Seuraavana päivänä lähdettiin liikkeelle. Matkalla Harbert löysi erään
Dracaena-heimoon kuuluvan kasvin, jonka juurista saa varsin ravitsevaa
ruokaa ja niiden mehusta mainiota likööriä. Samoin onnistui Harbertin
ja Gideon Spilettin ampua jousilla kaksi kengurua.

Kello viiden maissa päästiin Punapuron rantaan, ja siihen rakennettiin
maja köynnöskasveilla ja savella päällystetyistä lujista Oksista ja
lehvistä. Majan eteen sytytettiin nuotio, jonka ääressä kukin valvoi
vuorollaan osan yötä.

Seuraavana aamuna alkoi työ.

Emme rupea lukijaimme rasitukseksi seikkaperäisesti selittelemään
raudan valmistuksen salaisuuksia. Riittänee maininta, että malmi ja
hiili ladottiin kerroksittain päälletysten uuninmuotoiseksi
rakennelmaksi ja palkeitten suuhun asetettiin kuivatusta savesta tehty
savutorvi, jonka toinen pää johdettiin uunin sisään. Palkeita
lietsomalla saatiin aikaan kova kuumuus, ja yhä jatkuvan ilmavirran
puhaltaessa muuttui hiili ensin hiilidioksidiksi, sitten
hiilimonoksidiksi, joka vihdoin irrotti malmista hapen, niin että rauta
pelkistyi puhtaaksi.

Paljon oli nähty vaivaa ja huolta, mutta suuri oli siirtolaisten
ilokin, kun ensimmäinen rautaharkko valahti uunista. Se oli kyllä vielä
hyvin huokoista ja kaipasi takomista.

Mutta mistä vasara? Siirtolaiset olivat nyt samassa asemassa kuin
maailman ensimmäinenkin raudantekijä. Pitihän hänen tulla toimeen. Ja
niin tulivat hekin. Ensimmäinen harkko pistettiin varteen ja sai olla
seuraavien harkkojen moukarina. Alasimena oli luja graniittikallio.

Ja niinpä heillä huhtikuun 25. päivänä oli koko joukko rautaharkkoja,
joista sitten yksin tein taottiin tarpeellisia työkaluja: hohtimia,
rautakankia, kuokkia ja lapioita. Pencroff ja Nab arvelivat, että nämä
esineet olivat kalliimmat kultaa ja jalokiviä.

Mutta ei pelkällä raudalla tultu toimeen; tarvittiin terästäkin, joka,
kuten tiedetään, on raudan ja hiilen yhdistys. Rauta työnnettiin kovaan
tuleen hienoksi survotun hiilen kanssa, jolloin se sai lisää
hiiliaineksia ja muodostui teräkseksi. Tämä karkaistiin vielä
hehkuvaksi kuumentamalla ja upottamalla kylmään veteen.

Jonkin ajan kuluttua heillä oli puukkoja, kirveitä, piiluja,
sahanteriä, talttoja, vasaroita ja nauloja.

Oli toukokuun 6. päivä, jota pohjoisella pallonpuoliskolla vastaa
marraskuun 6. Kylmä vuodenaika oli tulossa. Koska Lincolnin saari oli
vastaavassa vyöhykkeessä kuin Espanja tai Kreikka Euroopassa, siellä
oli odotettavissa kylmiä ilmoja, jopa lunta ja pakkastakin. Piakkoin
oli ainakin tuleva pitkällinen sadeaika ankarine myrskyineen.

Siirtolaisten täytyi sen takia ajatella paremman ja turvallisemman
asunnon hankkimista, ja sellaista päätettiin lähteä etsimään Grantin
järven ja meren väliseltä itärannalta. Niillä tienoin tahtoi Cyrus
Smith niin ikään saada selville, missä kohti Grantin järvi laski
mereen.

Samana päivänä he lähtivät liikkeelle ensin Punapuron lähteille,
kulkeakseen sitten puron vasenta rantaa Grantin järvelle, siitä järven
koillispäähän ja sieltä pitkin sen itäistä rantaa. Matka kävi
aarniometsäin halki ilman muita seikkailuja kuin että Top kerran
metsässä seisahtui suuren, neljä, jopa viisi metriä pitkän käärmeen
eteen. Nab tappoi käärmeen yhdellä ainoalla nuijan iskulla, ja
tutkittaessa huomattiin, ettei se ollutkaan myrkyllinen, vaan kuului
niin sanottuihin timanttikäärmeisiin, joita alkuasukkaat Uudessa
Etelä-Walesissa käyttävät ruoakseen. Luultavaa kumminkin oli, ettei
saaresta puuttunut myrkyllisiäkään käärmeitä.

Järven pohjoispäässä ei huomattu mitään laskupaikkaa eikä sellaista
Cyrus Smithin suureksi kummastukseksi löydetty järven itärannaltakaan.
Siirtolaiset olivat jo saapuneet ennestään tuntemilleen seuduille, kun
Top äkkiä kävi levottomaksi. Se juoksi rantaa edestakaisin, seisahtui
kuin saalista vainutessaan, haukkui väliin kiivaasti, väliin vaikeni
äkisti.

-- Vainuaisikohan Top veden alla jonkin pedon, alligaattorin
esimerkiksi?

-- Tuskin, insinööri vastasi, -- sillä näillä leveyksillä harvoin näkee
alligaattoreja.

Top hyppeli edelleen rannan korkeassa ruohikossa nähtävästi seuraten
jotakin vedenalaista olentoa. Mutta järven pinta oli aivan tyyni, ei
näkynyt pienintäkään virettä.

Se oli varsin kummallista.

Vähitellen saavuttiin järven kaakkoiseen päähän eikä vieläkään ollut
löydetty laskupaikkaa.

-- Mutta miksi tuo järven laskupaikka teidän mielestänne on niin
tärkeä? Gideon Spilett kysyi.

-- Varsinkin siksi, että jos järven aallot ovat puhkaisseet tien rannan
vuorenseinämän lävitse, niin on meidän mahdollista löytää sen rotkoista
sopiva talviasunto.

-- Mutta eikö ole mahdollista, kysäisi Harbert, -- että järvellä on
pohjassaan jokin laskupaikka?

-- On kyllä; siinä tapauksessa täytyykin meidän itse ruveta rakentamaan
talviasuntoa.

Kello oli nyt viisi iltapäivällä, ja aiottiin juuri kääntyä kotiin
päin, kun Top taas äkkiä alkoi haukkua vimmatusti, ja ennenkuin
osattiin aavistaakaan, se oli syöksynyt veteen.

Siirtolaiset juoksivat lähemmä. Top oli viiden, kuuden metrin päässä
rannasta. Cyrus Smith rupesi huutelemaan koiraansa takaisin, mutta
samassa kohosi suunnattoman suuri pää veden pintaan.

Turpeasta turvasta ja viiksistä sekä suurista silmistä Harbert luuli
tuntevansa siinä merilehmän. Ja sen sukulaiseläin se olikin, niin
sanottu dugonki (Halicore dugong). Kita ammollaan se hyökkäsi koiraa
kohti, ja ennenkuin siirtolaiset olivat ennättäneet ryhtyä mihinkään
toimenpiteisiin, se oli siepannut koirasta kiinni ja vetänyt sen veden
alle.

Nab, rautapäinen sauva kädessä, yritti hyökätä järveen hänkin, mutta
insinööri sai hänet pidätetyksi.

Sillä välin kävi veden alla ankara taistelu, sen näki veden
kuohahtelusta. Ennakolta oli jo selvää, miten tällainen taistelu
päättyisi. Mutta äkkiä vesiryöpyn keskeltä ilmestyi Top, joka ikäänkuin
jonkin salaperäisen voiman sinkoamana lennähti kolme, neljä metriä
korkealle ilmaan ja putosi samentuneeseen veteen takaisin. Hetken
kuluttua se oli jälleen rannassa. Sanottavia haavoja sen ruumiissa ei
näkynyt.

Kerrassaan käsittämätön seikka. Ja yhä näkyi jatkuvan ottelua veden
alla. Jokin vielä suurempi eläin oli kaiketi käynyt dugongin kimppuun,
niin että koira oli päässyt irti.

Mutta taistelua ei kestänyt kauan. Vesi alkoi punertua verestä, eikä
aikaakaan, niin dugongin ruumis nousi pintaan, leveä purppurajuova
perässään, ja tarttui viimein matalikolle lähelle rantaa.

Siirtolaiset kiirehtivät sen luokse. Dugonki oli kuollut, kaulassaan
suuri haava, ilmeisesti jollain teräaseella viilletty.

Millainen mahtoikaan olla se peto, joka oli iskenyt siihen niin
ammottavan haavan? Sitä ei osannut kukaan sanoa.

Siirtolaiset palasivat vihdoin hormeille keskustellen matkalla
vilkkaasti tästä kerrassaan käsittämättömästä tapauksesta.



Kahdestoista luku

Dugongin haava. Järven laskukohta. Räjähdysaine. Uusi vesiputous.
Tunnelissa. Syvä kuilu. Luolasaleja.


Seuraavana päivänä, toukokuun 7:ntenä, Cyrus Smith ja Gideon Spilett
lähtivät jälleen Grantin järvelle. Toiset menivät lauttaamaan
polttopuita hormeille.

Sillä matalikolla, missä dugongin raato virui, oli varsin vähän vettä,
mutta siitä näytti järven pohja äkkijyrkkänä laskevan keskijärveä
kohti. Lintuja oli suurissa parvin keräytynyt haaskan ympärille. Ne
piti karkottaa kivillä pois, sillä Cyrus Smith aikoi käyttää hyväkseen
dugongin rasvaa.

Siinä he seisoivat kumpainenkin kummastellen eilisillan tapausta. Mitä
enemmän he katselivat dugongin leuan alla olevaa haavaa, sitä
oudommalta heistä asia näytti. Mikä väkevä käsi lieneekään tehnyt tämän
ilmeisen puukonhaavan ja viskannut Topin järvestä ilmaan?... Ja kuinka
oli Cyrus Smith pallosta mereen pudottuaan ja veteen vajottuaan voinut
pelastua ilman vähintäkään vammaa rantakallioiden toiselle puolelle?

Tässä piili merkillinen salaisuus, johon he toivottavasti
tulevaisuudessa saisivat selityksen. Toistaiseksi he päättivät olla
puhumatta siitä mitään muille tovereilleen.

Heidän siinä näitä asioita miettiessään ja järven rantaa kävellessään
Cyrus Smith huomasi äkkiä järven pinnassa nopean virtapaikan. Hän
heitti siihen muutamia puunpalasia, ja ne lähtivät heti kiitämään
virran mukana. Ystävykset seurasivat niitä, kunnes saapuivat järven
eteläisimpään päähän. Siinä vesi katosi ikäänkuin rakoon maan sisään.
Insinööri painoi korvansa maahan ja kuuli selvästi veden solinaa.

-- Tässä varmaankin järven vedet laskevat johonkin rantakallioiden
halkeamaan.

Hän katkaisi ja karsi pitkän oksan ja pisti sen rantaviivan
muodostamaan kulmaukseen noin puolen metrin verran vedenpinnan alle.
Keppi kirposi heti hänen kädestään ja katosi vedenalaiseen koloon.

-- Nyt ei enää epäilystäkään! Cyrus Smith huudahti. -- Tässä on järven
vesillä laskupaikkansa, ja minä saan sen näkyviin.

-- Millä keinoin?

-- Lasken järven pinnan puolitoista metriä alemmaksi.

-- Mutta millä tavalla?

-- Aukaisen isomman väylän.

-- Tuohon graniittiseinäänkö?

-- Siihen juuri. Minä räjäytän sen, vesi alenee, ja tunneli tulee
näkyviin. Samalla syntyy vesiputous, josta meille vielä saattaa olla
paljonkin hyötyä.

He palasivat hormeihin, ja siellä Cyrus Smith ilmoitti ystävilleen
aikeensa.

Hänen mielestään täytyi siinä osassa Näkötornin ylänköä, joka muodosti
graniittiseinän järven ja meren välille, olla suurempia tai pienempiä
rotkoja ja luolia, ja ne hän oli päättänyt saada esiin. Sitä varten
piti ensinnäkin raivata suurempi aukko järven vesille ja laskea siten
järven pinta alemmaksi. Siihen taas tarvittiin räjähdysaineita. Ja nämä
olisi valmistettava tarjona olevista runsaista luonnonrikkauksista.

Rikkikiisua oli saarella runsaasti. Siitä tehtäisiin rikkihappoa.
Salpietaria oli niinikään Franklinin vuoren juurella. Levistä ja
merikasveista poltettaisiin niin sanottua luonnollista soodaa. Soodan
avulla saataisiin taas hylkeenrasvasta saippuaa ja glyseriiniä.
Salpietarista ja rikkihaposta valmistuu typpihappoa, siitä ja
glyseriinistä nitroglyseriiniä.

-- Selvä kuin päivä! huudahti Pencroff.

Niin aivan selvää se ei silti ollut. Varsinkin oli rikkihapon
valmistaminen vaikeaa ja monimutkaista, se kun tehtaissa vaatii
erittäin suuria ja kalliita laitteita. Mutta Cyrus Smith osasi käyttää
hyväkseen sitä valmistustapaa, jonka antamaa tuotetta nimitetään
Nordhausenin hapoksi. Rikkikiisu sai hienoksi jauhettuna rapautua
tasaisella kalliolla, ja näin syntynyt rautasulfaatti pasutettiin
savisessa tislausastiassa.

Työskenneltyään lopulta jonkin aikaa syrjässä ihan itsekseen -- työ kun
oli varsin vaarallista -- sai Cyrus Smith vihdoinkin aikaan astiallisen
öljymäistä, kellertävää nestettä. Hyvillään hän näytti sen ystävilleen.

-- Tämä on nitroglyseriiniä! hän lausui.

Siinä oli tosiaan tuota hirveää ainetta, jonka räjähdysvoima on
laskettava kymmenen kertaa niin suureksi kuin ruudin. Sen vaarallisuus
on onneksi paljon vähentynyt sen jälkeen, kun on opittu valmistamaan
sitä kiinteänä, jolloin sen nimi on dynamiitti.

-- Ja tuoko mokoma litku se nyt kalliot räjähdyttää? merimies kysäisi.

-- Tämä, ja sitä suuremmalla voimalla, mitä lujempaa graniitti on.

-- Milloin se tapahtuu?

-- Huomenna, kun ensin olemme saaneet poratuksi reiän graniittiseinään.

Seuraavana päivänä siirtolaiset lähtivät siihen kohtaan Grantin järveä,
jossa sen itäinen lahdeke oli ainoastaan viidensadan askelen päässä
meren rannasta. Itse ylänkö oli tässä kohden alempana järven pintaa,
mutta ylängön tasainen laki esti vettä laskemasta mereen. Tämä harja
oli raivattava pois.

Ensin porattiin reikä harjaan, yläreunasta lähtien vinoon suuntaan,
niin että sen toinen pää tuli olemaan alempana järven pintaa. Aukko oli
tehtävä melko suureksi, sillä insinööri oli päättänyt käyttää
räjähdyttämiseen vähintään kymmenen litraa nitroglyseriiniä.

Mitä panoksen sytyttämiseen tulee, päätti Cyrus Smith käyttää hyväkseen
sitä nitroglyseriinin ominaisuutta, että se räjähtää tärähdyksestä.
Sitä varten hän asetti porausreiän kohdalle kolmijalan ja ripusti
siihen kasvinkuiduista punottuun köyteen usean kilon painoisen
rautalohkareen. Ennakolta rikillä voideltu lanka johti ensinmainitun
keskikohdalta muutaman metrin verran ulkopuolelle aukkoa maata pitkin.
Kun langan irtonainen pää sytytettäisiin, palaisi lanka verkalleen,
kunnes tuli ehtisi painoa kannattavaan köyteen. Tämä syttyisi ja
katkeaisi, ja silloin putoaisi rautalohkare nitroglyseriinin päälle ja
saisi sen räjähtämään.

Lähetettyään ystävänsä jo ennakolta hormeille Cyrus Smith nosti
irtonaisen langanpään, sytytti sen ja lähti juoksujalkaa muitten luo.
Köyden oli määrä palaa viisikolmatta minuuttia, ja aivan oikein:
viidenkolmatta minuutin kuluttua kuului räjähdys, valtavampi kuin he
olivat osanneet aavistaakaan. Tuntui siltä kuin koko saari olisi
vavahtanut perustuksiaan myöten. Suunnaton joukko kiviä sinkoutui
ilmaan kuin tulivuoresta. Hormien kalliotkin vavahtivat. Ilmanpaine oli
niin ankara, että siirtolaiset, vaikka olivat vähää vaille neljän
kilometrin päässä, eivät kestäneet jaloillaan, vaan kaatuivat kumoon
joka mies.

Heti he kuitenkin nousivat ja kiiruhtivat paikalle.

Heiltä pääsi kolminkertainen eläköönhuuto. Ylängön harja oli murtunut.
Hurjasti syöksyi vesi järvestä ylängön poikki ja putosi
yhdeksänkymmenen metrin korkeudesta meren rantaan!

Parin tunnin kuluessa järvi laski vähintään puoli metriä. Veden entinen
laskupaikka vuoren sisällä oli nyt tarkemmin tutkittava, ja sitä varten
haettiin hormeista kuokkia, rautakankia, kasvin-kuiduista punottuja
köysiä ja tulukset.

Pencroff oli ylen ihastunut insinöörin suurenmoisesta, onnistuneesta
yrityksestä.

-- Mr Smith, hän virkkoi, -- tällä teidän rasvaisella liemellännehän
voisi tärskäyttää ilmaan vaikka koko saaren, vai?

-- Vaikka koko maapallon, kun vain käyttää tarpeeksi nitroglyseriiniä.

-- Sepä se. Mutta eikö sopisi käyttää sitä ruudin asemasta pyssyissä?

-- Sellaisenaan se olisi liian voimakasta: ei lujinkaan pyssynpiippu
sitä kestäisi. Sen sijaan sopisi meidän valmistaa siitä niin sanottua
pumpuliruutia, mutta sekin olisi turhaa, koska meillä ei ole pyssyjä.

-- Niin, niin, mutta jos te vain tahtoisitte, niin pianhan ne pyssyt...

Mahdotonta -- se oli sana, jonka Pencroff oli kokonaan pyyhkäissyt pois
Lincolnin saaren sanakirjasta.

Vuoren graniittiseinässä, ylempänä vedenpintaa, näkyi nyt selvästi tuo
kauan etsitty aukko, noin kuusi metriä leveä, mutta ainoastaan puoli
metriä korkea. Kuokilla hakattiin tämä portti avarammaksi, niin että
oli helppoa kulkea ainakin kumarassa tunnelia myöten. Lattian
kaltevuuskaan tuossa käytävässä ei ollut sen suurempi kuin että siinä
saattoi helposti liikkua.

Käsissään pihkaisia oksia tulisoihtuina siirtolaiset lähtivät
käytävään, Top muitten edellä. Vastoin odotuksia aukko alkoi käydä yhä
korkeammaksi, niin että vaeltajat pian mahtuivat kulkemaan aivan
suorina. Pohja oli veden jäljeltä vielä märkä, niin että täytyi koko
ajan varoa liukastumista. Kaikki osoitti, että tämä käytävä ei ollut
virran luoma, vaan oli aikain alussa muodostunut tähän eli toisin
sanoen oli yhtä vanha kuin saari itsekin.

Satasen askelta laskeuduttuaan kulkijat huomasivat käytävän äkkiä
laajenevan jonkinlaiseksi väljäksi luolaksi. Siihen pysähtymättä he
kulkivat vielä noin viisikymmentä askelta alemmaksi. Silloin alkoi
edestä päin äkkiä kuulua ääniä, kovia ja kaikuvia kuin kaiuttimesta.

-- Se on Top! huusi Harbert.

-- Ja haukkuukin niin vimmatusti, lisäsi Pencroff.

-- Haukkukoon mitä tahansa, Gideon Spilett virkkoi, -- onhan meillä
aseet kädessä. Eteenpäin vain!

Siirtolaiset kiirehtivät yhä alemmaksi, ja yhä rajummaksi kävi koiran
haukunta. Olisiko se ottelussa jonkin eläimen kanssa? Miehet melkein
laskivat liukua luolan kaltevaa pohjaa myöten ja saavuttivat tuokin
kuluttua koiransa pariakymmentä metriä alempana.

Siellä oli tunneli laajentunut suureksi, komeaksi luolaksi. Top
juoksenteli edestakaisin vimmatusti haukkuen. Pencroff ja Nab
heiluttivat tulisoihtujaan paremmin valaistakseen luolaa. Siirtolaiset
samosivat sitä ristiin rastiin, mutta kaikkialla oli vastassa vain
tumma graniittiseinä.

-- Onhan tässä täytynyt olla aukko, josta vesi on virrannut mereen,
lausui insinööri.

-- Ollaanpa varovaisia, Pencroff arveli, -- muutoin tässä vielä
syöstään suinpäin kuoppaan.

-- Etsi, Top, etsi, etsi!

Ja entistä kiivaammin hyökkäsi Top eteenpäin rajusti haukkuen.

Vihdoin saavuttiin syvän kaivon partaalle. Koetettiin tulisoihduilla
valaista sen seinämiä, mutta turhaan. Tämä ei enää ollut luisua
käytävää, vaan kohtisuoraan alas johtava kuilu. Cyrus Smith tempasi
palavan oksan ja heitti sen syvyyteen. Pudotessaan se paloi entistä
kirkkaammin ja sammui sitten sähisten: se oli pudonnut meren
pintaan. Putoamisen ajasta insinööri laski kuilun syvyyden noin
kolmeksikymmeneksi metriksi.

Luolan lattia oli niin ollen kolmekymmentä metriä ylempänä merenpintaa.

-- Kas tässä meillä on maja tästä lähtien, insinööri virkkoi.

-- Mutta tässä on varmaan ennen meitä asunut joku olento.

-- Kaiketi, ja nyt se on paennut tuon kuilun kautta jättäen asuntonsa
meille.

-- Pahus etten minä ollut Top! Olisin saanut nähdä tuon kummituksen!
huudahti Pencroff.

Oli miten oli, siirtolaiset olivat nyt toiveittensa perillä: tästähän
he saisivat tilavan ja mukavan asunnon. Kaksi hankaluutta vielä oli
jäljellä. Ensinnäkin luolaan oli saatava valoa; toiseksi siihen oli
hankittava sopivat portaat. Käytävän kaltevuudesta ja pituudesta
insinööri päätteli, ettei luolan perimmäinen, merenpuoleinen seinä
ollut kovinkaan paksu. Jos siihen saisi puhkaistuksi ikkunareiän,
syntyisi samalla ovikin, johon ei olisi vaikeata kiinnittää tikapuita.

Tuskin oli Cyrus Smith ilmaissut ajatuksensa ystävilleen, kun jo
Pencroff ryhtyi kuokallaan hakkaamaan seinää. Hänen väsyttyään jatkoi
työtä Gideon Spilett. Kului pari tuntia. Äkkiä kuokka kirposi
reportterin kädestä ja putosi puhjenneesta aukosta ulos.

-- Eläköön! huusi Pencroff. -- Onni suosii miehiä!

Seinä ei ollut täyttä metriäkään paksu.

Cyrus Smith katsahti aukosta ulos: hänen silmäinsä eteen aukeni
merenranta, Pelastuksenluoto ja sen toisella puolella valtameren
siintävä pinta. Sisään hulvahtanut valo kirkasti tämän suunnattoman
luolan sisustan. Vasen puoli oli lähes kolmekymmentä metriä pitkä,
kymmenen metriä leveä ja yhtä korkea, mutta oikeanpuoleisessa
sivustassa katto kohosi viisikolmatta metriä korkealle. Siellä täällä
oli graniittipylväitä, jotka kannattivat tuota jättiläismäistä holvia,
niinkuin suurissa tuomiokirkoissa pylväät kannattavat keskikupoolia. Ja
niitten välillä kierteli oikuttelevan monimutkaisina mitä erilaisimpia
kaaria. Luonto, suuri rakentaja, oli yhdistänyt tässä kaikki
bysanttilaisen, romaanisen ja goottilaisen rakennustyylin eri muodot.

Ihmetellen siirtolaiset katselivat tätä salaperäistä uutta, uljasta
Alhambraa. He olivat toivoneet löytävänsä ahtaan luolan, ja heidän
eteensä avautui komea linna. Nab oikein otti lakin päästään hartauden
vallassa.

-- Mikä nimeksi tälle uudelle asunnolle? Harbert kysyi.

-- Graniittilinna, insinööri vastasi.

Mutta tulisoihdut olivat sammumaisillaan. Ystävykset riensivät takaisin
ja saapuivat järven rantaan juuri, kun viimeinen niistä sammui.



Kolmastoista luku

Useita huoneita. Kaniinitarha. Ovi ja ikkunoita.


Seuraavana päivänä siirtolaiset alkoivat varustella uutta kotiaan
asuttavaan kuntoon.

Ensinnäkin oli Cyrus Smithin ehdotuksesta hakattava merenpuoleiseen
päätyyn viisi ikkunaa ja ovi. Viimeksimainitun tarpeellisuutta ei
Pencroff voinut käsittää, koska järven puolelta oli aivan hyvä käytävä
Graniittilinnaan.

-- Hyvä ystävä, insinööri sanoi, -- jos meidän on helppoa tulla sisään
järven puolelta, niin yhtä helppoa on mereltäkin päin. Entisen aukon
aion päinvastoin kokonaan sulkea.

-- Millä tavalla sitä sitten sisään päästään? Pencroff kyseli.

-- Ulkopuolisia tikkaita, köysitikkaita myöten, jotka saa vetää sisään,
milloin tahtoo. Silloin ei pääse sisään ketään muita.

-- Mutta miksi niin paljon varokeinoja? merimies intti. -- Eiväthän
meitä tähän asti ole pedot ahdistaneet, eikä saarellamme ole
villejäkään.

-- Oletteko siitä ihan varma?

-- Se on pian selville saatu, kunhan joka kolkka saarta saadaan
tutkituksi.

-- Aivan niin, sillä me tunnemme siitä vain vähäisen osan. Mutta ellei
meidän tarvitsekaan pelätä vihollisia omalla saarellamme, niin saattaa
niitä tulla ulkoapäin, sillä Tyynen meren rannikot ovat vaarallisia
seutuja.

Ja niinpä he ryhtyivät työhön, innokkaammin muita juuri Pencroff.
Rannalta kannettiin muutama tuhat valmista tiiltä Graniittilinnan
seinukselle. Kuokilla ja nitroglyseriinillä puhkaistiin mainitut viisi
ikkunaa ja ovi meren puolelle. Tiilistä muurattiin väliseinät, niin
että saatiin viisi erillistä asuinhuonetta, nimittäin ovesta oikealle
eteinen, sen viereen keittiö, edelleen ruokasali, kaksitoista metriä
leveä, sitten yhtä tilava makuuhuone, sen jälkeen seurusteluhuone ja
vihdoin suuri sali. Vastapäätä näitä perätysten olevia huoneita oli
toisella puolen käytävää suuri varastohuone.

Koska pääsy Graniittilinnaan entisen tunnelin kautta oli kovin hankala,
sinne kun oli kuljettava pitkiä ja vaivalloisia kiertoteitä ja itse
tunnelikin oli kovin vaikeakulkuinen, punottiin erään kasvin lujista
kuiduista tukevat köysitikkaat, joiden puolat veistettiin punaisen
seetripuun oksista. Koska ovi oli niin korkealla maasta, täytyi
tikkaisiin panna vähintään sata puolaa. Nousua helpotti se, että vuoren
seinämässä oli ulkoneva pengermä, niin että tikkaat saattoi jakaa
kahteen osaan. Tarpeen tullen saattoi kuitenkin tikkaat
kokonaisuudessaan vetää oven sisäpuolelle.

Toukokuun 28. päivänä olivat tikkaat lopullisesti valmiit. Lyhyessä
ajassa oppivat siirtolaiset varsin nopeasti kiipeämään niitä myöten
ylös. Hitain oli Top, luonnollisestikin, mutta oppimestarinsa
Pencroffin johdolla sekin tottui auttavasti kiipeämään, vaikka tosin
opettaja toisenkin kerran sai kantaa retuuttaa oppilaansa selässään
ylös.

Talvi läheni nopein askelin, ja siksipä Harbertilla ja Gideon
Spilettillä oli täysi työ heidän hankkiessaan metsänriistaa varastoon.
Toistaiseksi he yhä metsästelivät Laupeudenjoen vasemmalla rannalla,
mutta siellä olikin vielä saalista riittämiin. Vasta seuraavana keväänä
oli aikomus siirtyä Kaukaisen Lännen suunnattomiin aarniometsiin, jotka
alkoivat joen toiselta rannalta. Näillä retkillä sattui Harbert
löytämään läheltä Grantin järven lounaista rantaa villin puutarhan,
jossa kasvoi monenlaisia hyvänhajuisia pensaita ja kukkia, kuten
minttuja, kuningasyrttejä, kynteliä, ja muita sellaisia, joita kaniinit
mielellään syövät.

Koska pöytä oli valmiiksi katettu, arveli reportteri, ei isäntäväkikään
voinut olla kovin kaukana.

Maassa näkyi lukemattomia kaniinien pesiä. Ja tuskin olivat metsämiehet
kulkeneet kymmentäkään askelta tarhassa, kun jo satakunta jyrsijää, ns.
amerikankaniineja, puikahti ulos pesistään lähtien kiitämään pakoon.
Pari kolme ehtivät metsästäjät kuitenkin saada saaliikseen.

Toukokuun viimeisenä päivänä oli muuraustyö Graniittilinnassa saatu
loppuun suoritetuksi ja keittiöön oli kyhätty yksinkertainen liesi,
josta savutorvi johti suureen päätyseinässä olevaan aukkoon.

Ei unohtanut Cyrus Smith vedensaantiakaan. Entiseen järven laskukohtaan
hakattiin aukko hiukan vedenpinnan alapuolelle. Siitä vesi virtasi
entiseen väylään kaivettua kapeaa uomaa myöten kuiluun asti tuoden
Graniittilinnan uusille asukkaille runsaasti sata litraa vettä
päivässä.

Tunnelin entinen suu tukittiin suurilla kallionlohkareilla, jotka
muurattiin kiinni toisiinsa. Ne peitettiin mullalla ja turpeilla.
Ikkunat suljettiin tiiviillä luukuilla siihen saakka, kunnes Cyrus
Smith ryhtyi lasin tekoon.

Ihana näköala avautui Graniittilinnan ikkunoista valtamerelle, joka
kaukaisuudessa sulautui taivaanrantaan, rajoittui vasemmalla
Eteläleukaan ja oikealla Kynsiniemeen. Koko Liittolahti oli heidän
ihailtavanaan.

Pencroffin mielestä oli "niin kovin hauskaa elellä täällä viidennessä
kerroksessa".



Neljästoista luku

Sydäntalvi. Steariinikynttilöitä. Leivän puute. Vehnänjyvä. Maan
viljavuus.


Talvi alkoi kesäkuun ensimmäisinä päivinä; kesäkuuta vastaa pohjoisella
pallonpuoliskolla joulukuu. Sen enteinä olivat kovat myrskyt ja
rankkasateet. Siirtolaiset olivat muuttaneet Graniittilinnaan
päätettyään säilyttää entiset hormit työpajana myöhemmin tehtäviä
karkeita töitä varten.

Koko kesäkuu kului metsästellessä ja kalastellessa. Kylmän tultua --
niin päätettiin -- lähdettäisiin pyytämään niitä mufloneja, joita
kerran oli nähty Franklinin vuorelle noustaessa ja joitten villasta
siirtolaiset insinöörinsä taitoon luottaen toivoivat pystyvänsä
valmistamaan lämpimiä vaatteita.

Tuli kesäkuun 4. päivä. Se oli helluntai. Sen päivän he päättivät pitää
pyhänä, niinkuin olivat pitäneet pitkänperjantain ja pääsiäisenkin.

Insinöörin ja reportterin kerran keskustellessa pian alkavista
pakkasista puuttui Pencroffkin puheeseen.

-- Minun mielestäni, hän virkkoi, -- on aika puhua pakkasista silloin,
kun pakkaset tulevat. Eiköhän sopisi keskustella siitä, mistä tässä
valoa saadaan, sillä päivät ovat käyneet merkillisen lyhyiksi?

-- Se saadaan helposti aikaan, Cyrus Smith vastasi..

-- Keskusteluko?

-- Ei, vaan valo.

-- Öljylamppujako?

-- Steariinikynttilöitä.

Tämä ei ollutkaan mahdotonta, sillä insinöörillähän oli käytettävänään
sekä kalkkia että rikkihappoa, ja hylkeistä sai kyllä rasvaa.

Rasvasta saa kalkin avulla eräänlaista kalkkisaippuaa, joka helposti
liukenee rikkihappoon. Tästä liuoksesta kalkki saostuu rikkihapon
suolana ja samalla erottuu rasvahappoja, joista palmitiini- ja
steariinihappo ovat juuri kynttiläin aineksia. Sydämiksi oli käytettävä
yhteenpunottuja kasvikuituja: tällainen sydän kastetaan sulaan rasvaan,
joka pian hyytyy sen ympärille ohuena kerroksena; sen jälkeen se
kastetaan uudestaan, jolloin uusi rasvakerros tarttuu entiseen; näin
jatketaan, kunnes kynttilä on tullut sopivan paksuiseksi.

Kynttilänvalmistus onnistuikin hyvin, kun Pelastuksenluodolta oli saatu
muutamia hylkeitä, sillä erää puoli tusinaa.

Rattoisaa oli siirtolaisten työskennellä Graniittilinnassaan, milloin
rauta-, milloin puuseppinä, valmistellen tarpeellisia huone- ja
talouskaluja. Kirvesmiehiksikin heidän oli pystyttävä, sillä
vesiputouksen yli oli rakennettava kahdet porraspuut, toiset ylängölle,
toiset vuorenseinämän ja merenrannan välille.

Laupeudenjoen varrelta kerättiin suunnattomat määrät ostereita, joitten
makuun siirtolaiset olivat jo tottuneet.

Lihaa heillä oli runsaasti; ei liioin kasvisruoista ollut puutetta.
Niin sanottujen lohikäärmepuitten keitetyistä ja käyneistä juurista he
osasivat panna hapahkoa, oluentapaista juomaa. Sokeriakaan ei heiltä
puuttunut: sitä he saivat sokerivaahteran (Acer saccharinum) mahlasta.
Maukasta, niin sanottua oswego-teetä, he osasivat keittää niistä
monista kasveista, joita runsaasti kasvoi kaniinitarhan seuduilla.
Suolaakin heillä oli yllinkyllin.

Vain leipää puuttui.

Sallimus oli kuitenkin pitänyt heistä huolta tässäkin suhteessa
tavalla, jota he eivät olleet osanneet aavistaakaan.

Eräänä päivänä satoi kuin saavista. Siirtolaiset olivat tapansa mukaan
koolla Graniittilinnan suuressa salissa. Harbert näkyi hypistelevän
jotakin takkinsa liepeessä, vuoren ja päällisen välissä. Äkkiä hän
löysi etsimänsä ja huudahti riemuissaan:

-- Mr Smith! Katsokaas, mitä minä löysin! Vehnänjyvän!

Asian selitys oli, että Harbertilla Richmondissa oli ollut tapana pitää
taskussaan vehnänjyviä ja ruokkia niillä kyyhkysiä.

Kaikki kokoontuivat ihmettelemään pikkuista jyvää.

-- Voi lapsi raukka! Pencroff puheli. -- Jopa nyt jotakin löysit! Yhden
ainoan jyväpahasen!

-- Siitä me vielä paistamme leipää, lausui Cyrus Smith.

-- Ja piiraita ja kaakkuja ja kalakukkoja, ivaili merimies.

Mutta insinööri loi häneen vakavan katseen ja kysäisi:

-- Pencroff, tiedättekö, kuinka monta kortta nousee yhdestä jyvästä?

-- Jyvästä korsi, kahdesta kaksi, toinen hämillään vastasi.

-- Kymmenen. Kuinka monta jyvää korressa?

-- En minä niitä ole laskenut.

-- Keskimäärin kahdeksankymmentä, julisti insinööri juhlallisesti. --
Jos siis istutamme tämän, niin saamme ensi sadoksi 800 jyvää; toisella
kertaa niistä tulee jo 640 tuhatta, kolmannella 512 miljoonaa ja
neljännellä yli neljäsataa miljardia.

Kummastellen kuuntelivat siirtolaiset näitä suunnattomia lukuja, mutta
insinööri jatkoi:

-- Eikä tämä ole vielä mitään sen rinnalla, mitä unikko ja tupakka
tuottavat. Yhdestä unikon siemenestä tulee 32 tuhatta siementä, tupakan
siemenestä 360 tuhatta. Muutamassa vuodessa nämä kasvit täyttäisivät
koko maan pinnan, ellei niiden leviämistä olisi ehkäisemässä tuhansia
syitä.

-- Ja tiedättekö, Pencroff, Cyrus Smith yhä jatkoi, -- kuinka monta
bushelia [busheli = 36 litraa] tulee 400 miljardista jyvästä?

-- Kaikkea sitä minulta kysytäänkin! merimies jupisi. -- En minä ole
opissa ollut enkä kouluissa kolunnut.

-- Neljänneksen toista miljoonaa bushelia.

-- Soo! Neljässä vuodessa?

-- Kenties kahdessakin, sillä täällä korjataan luullakseni kaksi satoa
vuodessa.

Pencroffin tuli äkkiä niin hyvä mieli, että häneltä pääsi railakas
eläköönhuuto.

-- Ja sen minä sanon, hän lisäsi, -- että jos minä joskus vielä tupakan
siemenen löydän, niin en minä sitä järveen heitä.

Juhlallisesti kylvettiin sitten tämä kallis jyvä Graniittilinnan
ylängölle, huolellisesti muokattuun, muheaan multaan, tuulensuojaiseen
päivänpuoleiseen paikkaan, ja tiheä aitaus pystytettiin sen ympärille.



Viidestoista luku

Pakkasia. Haukkuvia kettuja. Talvitöitä. Salaperäinen kuilu. Pekari.
Herkullinen ateria. Hauli hampaisiin.


Kesäkuun lopulla sadeaika lakkasi, ilma kylmeni ja lämpömittari laski
alle nollan. Polttopuut hupenivat silmissä, ja uusia oli hankittava.
Helposti niitä lauttaamalla saatiinkin, ja helposti ne hinattiin
Graniittilinnaan, johon lujista köysistä oli kyhätty varsin kätevä
hissi. Tuotiinpa Franklinin vuoren liepeiltä kivihiiltäkin, ja kun myös
ruokasaliin oli rakennettu tulisija, ei siirtolaisten tarvinnut kärsiä
kylmyyttä.

Tehtiin lyhyitä metsästysretkiä. Kerrankin päästiin Laupeudenjoen yli,
se kun oli vetäytynyt jäähän, ja tavattiin siellä omituisia kettuja,
jotka haukkuivat kuin koirat. Pencroff ei paljonkaan välittänyt niistä,
ne kun eivät olleet syötävää riistaa. Siitä huolimatta hän kuitenkin
rakenteli niille ketunkuoppia, ja silloin tällöin joku vikkeläjalkainen
repolainen erehtyi ja jäi merimiehen saaliiksi. Joka kerta hän
kuitenkin nurisi "mokomastakin riistasta". Hiukan häntä lohdutti Cyrus
Smithin neuvo, että hän rupeaisi käyttämään ketunraatoja muitten
otuksien syötteinä.

Ja kyllä oli merimies mielissään saatuaan kerran kuopasta erään
siansukuisen eläimen nimeltä pekari: sehän kelpasi ruoaksi saparosta
kärsään saakka.

Elokuun puolivälissä alkoi sataa lunta, ja pian sitä oli puolen metrin
paksuudelta. Samalla alkoivat rajut lumimyrskyt. Graniittilinnan luukut
suljettiin, ja siellä siirtolaiset miellyttävässä lämpimässä
kuuntelivat kaikessa rauhassa myrskyn ulvontaa, kun sen rajuista
puuskista suuret puut ryskyen kaatuivat maahan.

Elokuun lopulla alkoi sää vaihdella: satoi vuoroin vettä, vuoroin
lunta, mutta ilma pysyi yhä kolkkona, joten Graniittilinnan ikkuna- ja
oviluukut pidettiin edelleen suljettuina. Miehet alkoivat kyllästyä
talven yksitoikkoisuuteen ja pitkälliseen sisälläoloon, mutta vielä
rauhattomampi oli Top. Lakkaamatta se kuljeskeli huoneesta toiseen
ikäänkuin hakien aukkoa, mistä pääsisi ulos.

Cyrus Smith huomasi koiransa kovin usein kiertelevän pystysuoran kuilun
aukkoa, joka nyt oli laudoilla peitetty. Kummallisesti se haukkua
louskutteli siinä, ikäänkuin kuilun pohjalla olisi ollut jotain, joka
sitä ärsytti ja jota se samalla pelkäsi. Kuilu oli yhteydessä meren
kanssa, siitä ei ollut epäilystäkään. Tulikohan mereltä jokin
vedenalainen hirviö väliin levähtämään kuilun kohdalle?

Jotain kummallista siinä oli.

Lämpimäin talvivaatteiden puute sai heidät usein suunnittelemaan
villavarastojen hankkimista seuraavaksi talveksi. Franklinin vuoren
rinteillä oli laumoittain muflonlampaita. Sen he tiesivät. Parasta
olisi saada muutamia niistä kiinni elävinä ja kesyttää ne. Samalla
voisi pyydystää metsälintuja jonkinlaiseksi kanatarhaksi. Mutta sitä
varten pitäisi perustaa karjakartano, oikea farmi. Ja edullisinta olisi
sijoittaa sellainen Kaukaiseen Länteen.

Ensi kevätkelillä käytäisiin tarkastamassa noita tuntemattomia seutuja.

Mutta jo ennen sitä sattui tapaus, joka sai heidät entistä kiihkeämmin
tutkimaan Lincolnin saarta.

Oli lokakuun 24:s. Sinä päivänä oli Pencroff saanut ketunkuopasta
emäpekarin ja kaksi parin kuukauden ikäistä porsasta.

Silloin oli siirtolaisilla loistopäivällinen: kengurunlihalientä,
savustettua kinkkua, porsaanpaistia, manteleita, juuriolutta ja
oswego-teetä. Kaiken kruununa oli tietysti pekarinpaisti.

Liemen jälkeen kävi Pencroff itse leikkaamaan pekaria ja viilteli aimo
viipaleita kunkin lautaselle. Nämä juottoporsaat maistuivat todellakin
aivan erinomaisilta. Kummako, että Pencroffkin ahnaasti kävi oman
annoksensa kimppuun.

Äkkiä hän parkaisi ja päästi suustaan karkean sanan.

-- Mikä nyt? Cyrus Smith kysyi.

-- Se ... se vain ... että minulta lohkesi hammas! merimies vastasi.

-- Vai oli teidän pekarissanne kiviäkin? naurahti Gideon Spilett.

-- Lienee ollut, lienee ollut ... Pencroff puheli vetäen suustaan
kiven, joka oli maksanut hänelle poskihampaan.

Mutta se ei ollutkaan kivi. Se oli -- hauli!



TOINEN OSA

HYLÄTTY MIES



Ensimmäinen luku

Haulin johdosta. Pirogin tekoon. Kilpikonnan katoaminen. Kömpelyyttäkö?


Seitsemän kuukautta olivat siirtolaiset jo olleet Lincolnin saaressa,
ja yhä enemmän he olivat varmistuneet siinä uskossa, että he olivat
saaren ainoat asukkaat. Mutta nyt tämä pikkuinen lyijypalanen
ilmeisesti todisti, että saarella täytyi olla joku muukin ihmisolento,
kenties useampiakin. Eihän ollut muuta mahdollisuutta kuin että hauli
oli ammuttu; siis oli ollut ampujakin.

-- Oletteko varma, Cyrus Smith kysyi Pencroffilta haulia
tarkastellessaan, -- oletteko varma siitä, ettei tuo pekarinporsas
ollut kuin kolmen kuukauden ikäinen?

-- Ei täyttä kolmeakaan, koskapa imi vielä, kun sen kuopasta löysin.

-- Siis on tällä saarella laukaistu pyssy korkeintaan kolme kuukautta
sitten, insinööri lausui, -- ja niin ollen päättelen: joko on saaressa
ollut asukkaita ennen meidän tänne tuloamme, tai ihmisiä on noussut
tänne maihin enintään kolme kuukautta sitten. Ovatko he tulleet ehdoin
tahdoin vai haaksirikkoisina ajautuneet rannalle, siitä saamme
myöhemmin selon samoin kuin siitäkin, ovatko he eurooppalaisia vai
malaijilaisia ja vieläkö he ovat saarella vai ovatko jo lähteneet.

-- Ei ikipäivinä täällä ole ristinsielua muita kuin me! Pencroff
huudahti. -- Olisihan ne nähty jo aikoja sitten. Se on tietty se.

-- Mutta tietympää on, että pekarilla oli hauli ruumiissaan, reportteri
virkkoi. -- Mistä se siihen olisi tullut?

-- Kunhan ei vain Pencroffilla olisi ollut entisiä jätteitä ... yritti
Nab.

-- Soo-o! merimies loukkaantuneena huudahti. -- Vai olisi minulla ollut
puolen vuoden verran lyijyrae hampaassa, enkä olisi sitä huomannut!
Tule katsomaan, Nab, ja jos löydät suustani yhden ainoankaan
rikkinäisen hampaan, niin saat kiskoa puoli tusinaa purimia
leukapielistäni irti.

-- Nab iski kirveensä kiveen, huomautti Cyrus Smith naurahtaen. --
Mutta oli miten oli, meidän täytyy ruveta tutkimaan asiaa.

Pencroff oli paikalla valmis ja tarjoutui tekemään kevyen veneen, jolla
voisi kiertää ympäri saaren ja nousta Laupeudenjokea myöten sen
latvoille saakka. Hän ei tarkoittanut varsinaista kaaritettua ja
lautalaitaista venettä, vaan sellaista puun kaarnasta tehtyä kevyttä,
tasapohjaista ruuhta, jota intiaanit käyttävät ja jota sanotaan
pirogiksi. Sen hän lupasi saada valmiiksi viidessä päivässä.

Viipymättä hän ryhtyikin työhön, jota huomattavasti helpotti se, että
äskeinen myrsky oli kaatanut useita sopivia puita. Ei tarvinnut muuta
kuin kiskoa kaarna irti. Siihen soveliaita työkaluja kyllä puuttui,
mutta jotenkin merimies keinotteli tästä pulmasta, ja niinpä hänellä
ennen pitkää oli kaarnaa koossa enemmän kuin tarvitsikaan.

Pencroffin ja insinöörin ahertaessa pirogin kimpussa
toiset metsästelivät varoen kuitenkaan joutumasta kovin kauas
Graniittilinnasta.

Kerran -- oli lokakuun 28:s -- sattui taas omituinen tapaus.

Kävellessään Nabin kanssa meren rannikolla Harbert sattui huomaamaan
kallioitten välissä suuren kilpikonnan, joka parhaillaan pyrki merta
kohti. He päättivät ottaa sen kiinni ja käänsivät sen sauvoillansa
selälleen, siis sellaiseen asentoon, jossa kilpikonnan on mahdotonta
liikkua. Varmemmaksi vakuudeksi Harbert asetti kuitenkin sen ympärille
suuria kiviä estääkseen sitä karkaamasta.

He kiiruhtivat sitten kotiin hakemaan rattaita, sillä Harbert tahtoi
yllättää Pencroffin tuomalla sellaisen eläimen, jolla oli aina "maja
mukanaan". Kenenkään huomaamatta he ottivat rattaat ja lähtivät
takaisin merenrantaan.

Mutta suuri oli heidän hämmästyksensä, kun siellä ei ollutkaan enää
eläintä, jolla oli "maja mukanaan".

-- Kappas tuota! Nab virkkoi. -- Osaavatpa nuo konnat sittenkin kääntyä
vatsalleen.

-- Nähtävästi, Harbert myönsi katsellen hajalleen joutuneita kiviä.

-- Mutta, Nab sanoi, -- emmepä hiisku koko tästä jutusta muille mitään.

-- Päinvastoin me kerromme koko asian, Harbert vastasi.

Noloina, he menivät rannalle, missä muut olivat täyttä höyryä pirogia
rakentamassa, ja kertoivat epäonnistuneesta yrityksestään.

-- Aika poropeukaloita! huudahti Pencroff. -- Päästää käsistään ainakin
puolisataa vadillista maukasta lientä! Käänsitte pedon huonosti, siinä
kaikki.

Kuultuaan Harbertin tehneen kiviaitauksenkin sen ympärille Pencroff
arveli:

-- Sitten siinä on tapahtunut ilmeinen ihme!

-- Kuinka kaukana rannasta te käänsitte sen selälleen? Cyrus Smith
kysyi.

-- Korkeintaan viidentoista askelen päässä.

-- Ja pakoveden aikana?

-- Niin.

-- Sitten on mahdollista, että nousuvesi kohotti sen maanpinnasta, ja
vedessähän kilpikonna pääsee kääntymään.

-- Mutta olimmepa tosiaankin poropeukaloita! Nab huudahti.

-- Sehän minulla oli kunnia teille vastikään ilmoittaa, ivasi Pencroff.

Sellaisen selityksen Cyrus Smith antoi. Luultavinta kuitenkin on, ettei
hän itsekään sitä uskonut.



Toinen luku

Ensimmäinen pirogiretki. Rannalla oleva hylky. Arkun sisällys. Mitä
Pencroff kaipaa? Raamatun jae.


Pencroff piti sanansa: viiden päivän kuluttua pirogi oli valmis, kolme
ja puoli metriä pitkä ja painoltaan tuskin sataakaan kiloa. Runko oli
tehty lujista puunoksista, päällys kaarnasta. Kokassa ja perässä oli
tuhto, keskellä samoin, pitämässä laitoja kiinni. Kaksi airoa ja mela
-- siinä aluksen kaikki varusteet.

Viivyttelemättä ja tyytyväisinä siirtolaiset astuivat pirogiinsa.

-- Kovinhan sinun laivallasi on jano, ivaili Nab nähdessään pirogin
vuotavan.

-- Älä yhtään huoli, Pencroff lohdutteli. -- Parin päivän kuluttua ei
siinä ole vettä enempää kuin juomarin vatsassa.

Ja sitten lähdettiin liikkeelle, Nab ja Harbert airoissa, Pencroff
perämiehenä. Kulku ohjattiin ensin salmen poikki Pelastuksenluodon
eteläpäähän ja siitä pari kilometriä ulommaksi merelle, jonka pinta oli
tällä kertaa rasvatyyni. Sieltä soudettiin Laupeuden joen suulle ja
käännyttiin kaakkoon. Noin viisi kilometriä joen suusta pisti mereen
teräväkärkinen niemeke. Sitä kohti Pencroff alkoi ohjata venettä,
pysytellen jonkin matkan päässä rannasta.

Tultiin niemenkärjen kohdalle, ja Pencroff oli juuri kiertämäisillään
sen, kun Harbert äkkiä huudahti:

-- Mitä tuolla rannalla on?

Kaikki kääntyivät sinne päin: rannalla näkyi jotain mustaa, puoleksi
hiekan peitossa.

-- Kas, mistä ne ovat sinne joutuneet? virkkoi Pencroff.

-- Mitä ne ovat? Mitä ne ovat?

-- Tynnyreitä ne ovat, ja tuskinpa tyhjiä.

Nuolena kiiti vene pienen lahdelman rantaan, ja kaikki hyppäsivät
maihin.

Pencroff oli oikeassa. Rannalla, puoleksi hiekkaan vajonneena, oli
kaksi tynnyriä, joihin taitavasti oli köytetty kiinni isohko arkku.
Tämä oli ilmeisesti kellunut tynnyrien varassa meren pinnalla, kunnes
aallot olivat sen heittäneet maihin.

-- Mitähän ihmettä siinä mahtaa olla? huudahti Pencroff hyökäten arkun
ääreen. -- Luja on siinä kansi, mutta eiköhän lohkeaisi, kun oikein
koettaisi? Ja samassa hän sieppasi maasta suuren kiven.

-- Pencroff! Cyrus Smith virkkoi pidättäen häntä. -- Ettekö malttaisi
odottaa tunnin verran?

-- Mutta, herra insinööri, ajatelkaa: siinähän saattaa olla juuri
sellaista, mitä meiltä puuttuu!

-- Siitä saamme kohta selon, eikä liene syytä särkeä arkkua, josta
meille vielä voi olla paljonkin hyötyä. Me viemme sen Graniittilinnaan
ja avaamme siellä varovasti.

-- Kai se parasta on, merimies myönsi. -- Minä olen sellainen
hätähousu!

Arkku päätettiin hinata kotiin, sillä se oli heidän pienelle ruuhelleen
liian raskas.

Mistä ja miten arkku oli joutunut sinne? Rannikko tutkittiin tarkoin,
mutta muita hylkyjä ei näkynyt missään. Harbert ja Nab kiipesivät
ylängölle ja tähyilivät merelle: ei sielläkään laivaa, ei
purrenpahastakaan.

Ilmeisesti oli tapahtunut haaksirikko. Oliko sillä ja äskeisellä
haulilla mitään yhteyttä keskenään? Kenties olivat haaksirikkoiset itse
saaren toisessa päässä? -- Se oli ainakin varmaa, etteivät he olleet
malaijilaisia merirosvoja, sillä näillä ei ole sellaisia varusteita.

Arkku oli tammesta, puolitoista metriä pitkä ja yhdeksänkymmentä
senttiä leveä, päällystetty paksulla, messinkinauloin kiinnitetyllä
nahalla. Umpinaiset tynnyrit oli sidottu arkkuun oikein merimiehen
solmuin, niin vakuutti Pencroff. Erittäin hyvin se oli säilynyt,
niinkuin luonnollistakin, koska se oli joutunut hiekalle eikä
kivisärkälle. Meressä se nähtävästi ei ollut vielä kovinkaan kauan
uiskennellut.

Luultavasti oli haaksirikkoon joutuneessa laivassa häthätää kerätty
tärkein mukaan otettava ja heitetty arkussa mereen siinä toivossa, että
haaksirikkoiset sen myöhemmin löytäisivät.

-- Me hinaamme tämän Graniittilinnaan, puhui insinööri, -- ja otamme
tavarat siitä talteen. Jos kohtaamme haaksirikkoiset, annamme ne heille
takaisin, ellemme, niin...

-- Niin pidetään hyvänämme. Mitähän kummaa siinä mahtaa ollakaan?

Toinen tynnyreitä kiinnittävä köysi kierrettiin auki ja siten saatiin
tarpeeksi pitkä hinausköysi, jolla arkku sidottiin pirogin perään.
Nousuvesi kohotti pian sen vedenpinnalle, ja niin lähdettiin hinaamaan
sitä Graniittilinnaa kohti. Niemenkärki nimitettiin Löytöniemeksi.
Puolentoista tunnin kuluttua -- niin kauan kesti soutaa tuota viiden
kilometrin matkaa -- saavuttiin vihdoin kotirantaan ja arkku nostettiin
maihin. Lukot väännettiin hohtimilla irti, jonka jälkeen kansi ponnahti
helposti auki.

Sisällä oli toinen, sinkistä tehty arkku. Sinkkipäällys leikattiin
pitkin pituuttaan, puoliskot taivutettiin sivuun ja sitten ruvettiin
arkusta nostelemaan esineitä toistensa perästä Pencroffin huutaessa
eläköön joka kerta, kun uusi kapine ilmestyi. Harbert taputti käsiään,
ja Nab tanssi oikeata neekeritanssia.

Kas tässä luettelo arkun aarteista:

_Työkaluja_: 3 moniteräistä veistä, 2 suurta kirvestä, 2
veistokirvestä, 3 höylää, 2 isompaa ja pienempi piilu, 6 talttaa, 2
viilaa, 3 vasaraa, 3 näveriä, 2 naskalia, 10 pussillista nauloja ja
ruuveja, 3 erisuuruista sahaa, 2 rasiallista silmäneuloja.

_Aseita_: 2 piilukkopyssyä, 2 nallipyssyä, 2 takaaladattavaa
luodikkoa, 5 metsäpuukkoa, 4 keihästä, 2 ruutitynnyriä, kummassakin
noin 10 kiloa ruutia, 12 nallirasiaa.

_Tieteellisiä kojeita_: sekstantti, kaksoiskiikari,
kaukoputki, harpikko, taskukompassi, Fahrenheitin lämpömittari,
aneroidi-ilmapuntari, valokuvauskone kaikkine tarpeineen.

_Vaatteita_: 2 tusinaa paitoja omituisesta kankaasta, joka näytti
villalta, mutta oli ilmeisesti kasvinkuiduista kudottua, 3 tusinaa
sukkia samanlaisesta kankaasta.

_Astioita_: rautakattila, 6 tinattua kuparikattilaa, 3
rautapannua, 10 alumiinilautasta, 2 pataa, kamina, 6 pöytäveistä.

_Kirjoja_: Raamattu, kartasto, kokoelma polynesialaisia sanoja
useimmilla murteilla, luonnontieteellinen kuusiniteinen sanakirja, 3
riisiä valkoista paperia, 2 puhdasta muistikirjaa.

Mitä enemmän siirtolaiset näitä aarteita katselivat, sitä suuremmaksi
kävi heidän kummastuksensa. Ei ainoassakaan esineessä, ei edes
kirjoissa näkynyt mitään meikkiä, josta olisi saattanut arvailla
omistajan nimeä tai edes kansallisuutta. Tavaroiden hyvä järjestys,
osoitti, ettei niitä ollut viskottu umpimähkään arkkuun vaan
suunnitelmallisesti järjestetty. Kummallisinta kaikista oli
valokuvauskone tarpeineen.

Mutta olipa arkku nyt tullut tavalla tai toisella, siinä oli joka
tapauksessa kaikki se, mitä he niin kipeästi tarvitsivat ja mitä he
itse eivät olisi pystyneet tekemään. He olivat mielestään nyt rikkaita
ja kiittivät sydämestänsä kaiken hyvän antajaa.

Pencroff yksin oli hiukan nyreissään.

-- Jokainen teistä sai jotain, minä en mitään, hän murahti.

-- Mitä sinulle olisi pitänyt olla? Nab kysyi.

-- Puoli naulaa tupakkaa, Pencroff vastasi vakavasti, -- sitten olisin
ollut onnellisin ihminen maailmassa.

Toisten täytyi väkisinkin naurahtaa merimiehen mieliteoille.

Päätettiin lähteä seuraavana päivänä aamun koitteessa
tiedusteluretkelle tämän kummallisen löydön selvittämiseksi. Kaikki
esineet vietiin Graniittilinnaan ja asetettiin järjestykseen.

Tänään, lokakuun 29:ntenä, oli sunnuntai. Ennen maatapanoa Harbert
pyysi insinööriä lukemaan jotain Raamatusta.

Cyrus Smith otti Raamatun ja oli juuri avaamaisillaan sen, kun Pencroff
pidätti häntä sanoen:

-- Herra insinööri! Minä olen hieman taikauskoinen, minä. Avatkaapa
kirja umpimähkään ja lukekaa se jae, johon silmänne ensiksi sattuvat.

Hymähtäen Cyrus Smith avasi Raamatun juuri siltä kohdalta, missä kahden
lehden välissä oli merkki. Hänen silmänsä osuivat kohtaan, johon
punaisella kynällä oli merkitty risti. Se oli Matteuksen evankeliumin
7. luvun 8. jakeen kohdalla. Hän luki:

"_Jokainen anova saa, ja etsivä löytää_."



Kolmas luku

Pirogilla. Runsas kasvillisuus ja eläinmaailma. Eukalyptuspuita,
apinoita. Yöleiri.


Seuraavana päivänä, lokakuun 30:ntenä, kello kuusi aamulla
hankkiuduttiin matkalle. Pirogiin pantiin pari suurta kirvestä ja
eväitä kolmeksi päiväksi. Ampuma-aseita otettiin kaksi piilukkoa ja
luodikko, edelliset siitä syystä, että sytyttimet niissä saattaisi
helposti uusia ja että nalleja säästyisi, mikäli mahdollista.
Metsäpuukon pisti kukin vyölleen. Näin varustettuina he lähtivät, Top
tietysti mukana, soutamaan Laupeuden joen suuta kohti käyttäen
hyväkseen nousuvettä.

Neitseellisenä humisi metsä joen kummallakin rannalla; ihmiskäden
jälkeä ei missään. Tuon tuostakin laskettiin rantaan, ja useimmiten
Gideon Spilett ja Harbert pistäytyivät viidakkoon, jonka uhkea
kasvillisuus hämmästytti ja ihastutti nuorta luonnontutkijaa. Siellä
kasvoi reheviä salavalajeja, laivanrakentajille niin mieluisia, ne kun
kestävät vedessä kauan aikaa lahoamatta; siellä oli taajoina ryhminä
Celtis-sukuisia puita, joitten pähkinöistä tehdään erinomaista öljyä;
siellä oli köynnöskasveja, joitten oksista saadaan erittäin kestäviä
köysiä.

Insinööri istui koko ajan pirogissa seuraten kompassin mukaan joen
suuntaa.

Kerran maissa käydessä Gideon Spilettin onnistui saada elävänä kiinni
kaksi kanan sukuista lintua, joilla oli pitkä, litteä nokka, pitkä
kaula, lyhyet siivet eikä lainkaan pyrstöä. Nämä tinamu-nimiset linnut
päätettiin kesyttää tulevan kanatarhan vanhemmiksi.

Kajahtipa viimein ensimmäinen pyssynlaukauskin Kaukaisen Lännen
metsissä, ja erämiesten saaliiksi jäi komea lintu, jäälintujen
sukulainen, jonka kankeat sulat vivahtelivat metallinvärisinä. Se oli
nimeltään jakamari, ja sen kunniaksi annettiin senpuoleiselle metsälle
nimeksi Jakamarin metsä.

Kello kymmenen tienoissa päästiin joen toiseen mutkaan. Siihen
pysähdyttiin aterioimaan. Kun matkaa puolen tunnin kuluttua jatkettiin,
huomattiin, ettei nousuvesi enää tuntunutkaan. Täytyi niin ollen
turvautua taas airoihin. Tiheiköt alkoivat harveta, mutta sitä
paksummiksi ja upeammiksi kävivät puut. Komeina kohosi joen rannoilla
varsinkin eukalyptus-puita, paikoin kuusikymmentäkin metriä korkeina,
tyvestä noin kuusi metriä ympäri mitaten. Niiden toistakymmentä senttiä
paksu kuori oli hyvänhajuisen hartsiverkon peittämä.

-- Nuopa ovat puitten puita! huudahti Nab, -- mutta lieneekö niistä
mitään hyötyä?

-- Katin kontit! Pencroff arveli. -- Mutta pitäähän maailmassa olla
jättiläispuita, niinkuin on ihmisissäkin jättiläisiä, joilla ei ole
muuta virkaa kuin näytellä itseään markkinoilla.

-- Suuri erehdys, Pencroff! selitti Harbert. -- Nämä puut puhdistavat
ilmaa. Australiassa ja Uudessa Seelannissa niitä sanotaankin
kuumepuiksi.

-- Siksikö, että niistä leviää kuumetta ja muuta horkkaa?

-- Ei, vaan siksi, että ne estävät kuumetauteja, Cyrus Smith selitti.
-- Sekä Euroopassa että Afrikassa on näitä puita istutettu
epäterveellisiin, suoperäisiin paikkoihin, ja siitä lähtien on
asukkaiden terveydentila huomattavasti parantunut.

-- Näkyypä sitten tässä maassa olevan jos jotakin hyvää, ja jos vain
olisi vielä...

-- Älkää hätäilkö, Pencroff, kukaties löydämme sitäkin.

Lähdettiin taas jatkamaan matkaa. Joen uoma alkoi nyt ilmeisesti kaveta
ja käydä matalammaksi, niin että vain sauvomalla päästiin eteenpäin.
Aurinko kallistui länteen, ja senvuoksi päätettiin yöpyä rantaäyräälle.
Meren länsirantaan, johon heidän oli määrä päästä, oli Cyrus Smithin
laskujen mukaan vielä noin yhdeksän, kymmenen kilometriä. Viidakko
tiheni taas molemmin puolin jokea, ja eläinmaailma kävi yhä
runsaammaksi. Pencroffin tarkka silmä oli kauempana näkevinään
apinoitakin hyppimässä puitten oksilla, ja oikeassa hän olikin.
Muutamia juoksi rannalla, ja siinä nuo nelikätiset oudostellen mutta
pelkäämättä katselivat pirogia ja sen omituisia olentoja. Apinoita
olisi ollut helppoa ampuakin, mutta turhaan siinä vain olisi kulutettu
ampumavaroja. Ja Pencroff olisi ollut harmissaan riistasta, josta ei
ollut pataan pantavaksi.

Heidän vielä hetken aikaa kuljettuaan alkoi edestä päin kuulua kohinaa,
ja pian näkyi puitten lomitse vesiputous. Kohta pirogin pohja raapaisi
kiviin. Täytyi siis pysähtyä. Siirtolaiset nousivat maihin, sitoivat
veneensä lujasti puuhun ja rupesivat hankkiutumaan yöpuulle.

Illallinen valmistettiin tuota pikaa, sillä retkeilijät olivat kovin
nälkäisiä ja väsyneitä. Yöleirin ympärille sytytettiin nuotioita
suojaksi pedoilta, joitten karjuntaa alkoi kuulua pimeän tultua.



Neljäs luku

Uusi joki. Meri näkyy. Lieronnokassa. Jaguaari. Pauketta.


Kello kuusi seuraavana aamuna lähdettiin jalkaisin halki aarniometsän
lounasta kohden, matkan määränä meren ranta. Cyrus Smithin mielestä
sinne piti päästä parissa kolmessa tunnissa; mutta tiheikkö, jossa
useinkin kirveellä piti raivata tietä, hidastutti matkaa. Maa näytti
alenemistaan alenevan meren rantaa kohti.

Puoli kymmenen tienoissa he tulivat yhdeksän, kymmenen metrin
levyiselle joelle, joka kohisten vyöryi merelle päin. He päättivät
lähteä seuraamaan sen vasenta rantaa niin hyvää vauhtia kuin
mahdollista.

-- Metsälle tässä ei ehdi, puheli Pencroff, -- mutta kalastus lienee
sentään sallittua.

-- Ei ole aikaa, Cyrus Smith vastasi.

-- Viisi minuuttia vain, meidän oman aamiaisemme nimessä, Pencroff
pyysi. Samassa hän kävi vatsalleen maahan, pisti kätensä veteen ja
alkoi viskellä maalle isoja krapuja kaikkien suureksi mielihyväksi.

-- Johan minä sanoin, merimies puheli, -- ettei tältä saarelta puutu
mitään muuta kuin tupakkaa.

Ravut pantiin reppuihin ja matkaa jatkettiin.

Puoli yksitoista kuului äkkiä etummaisena kulkevan Harbertin huuto:

-- Meri näkyy!

Ja hetken perästä levittäytyi heidän eteensä valtameren laaja ulappa.

Kuinka suuri erotus tämän ja itäisen rannan välillä! Viimeksimainittu
hietikkoa, laakeaa, täynnä kiviä ja särkkiä, täällä jyrkkä ranta,
metsäinen aina vedenrajaan asti. Siirtolaiset saapuivat pienen
lahdelman reunaan, johon äskenmainittu joki laski ainakin kahdentoista
metrin korkeudesta. Näin korkealle ei vuoksi Tyynessä meressä kohoa
korkeimmillaankaan. Vastalöytämälleen joelle siirtolaiset antoivat
nimeksi Koskijoki.

Joen suusta Lieronnokkaan saakka kasvoi rannikko tiheää metsää. Jos
heidän hakemiansa haaksirikkoisia missään oli, niin tältä läntiseltä
rannalta heitä oli haettava. Ainoastaan täällä oli heidän ollut
mahdollista saada itselleen turvallinen olosija. Kalliolta putouksen
niskasta näkyi meri laajalti joka taholle, mutta ei missään laivaa eikä
venettä, ei aluksen pirstaleitakaan. Cyrus Smithin ehdotuksesta
päätettiin kuitenkin tarkoin tutkia tämä rantaseutu aina Lieronnokkaan
asti, siis kolmekymmentä kilometriä pitkä rantataival.

Tiheiköt hidastuttivat taas matkaa niin, että siirtolaiset vasta kello
seitsemän tienoissa illalla peräti uupuneina pääsivät Käärmeniemen
eteläisimpään kärkeen Lieronnokkaan, jossa rannikko oli hiekkaista ja
louhista. Koska ei ollut ajattelemistakaan päästä yöksi Laupeudenjoen
latvoille, päätettiin olla yötä tällä niemellä.

Harbert ja Pencroff lähtivät hakemaan rantakallioista sopivaa yösijaa.
Kauan heidän ei tarvinnut sellaista etsiäkään, ja he olivat juuri
astumaisillaan erääseen rotkoon, joka heistä näytti tarpeeksi
tilavalta, kun samassa outoa murinaa alkoi kuulua sen sisältä.

-- Takaisin! huudahti Pencroff, tempaisten Harbertin taemmaksi kallion
suojaan. -- Meillä ei ole pyssyissä kuin haulipanokset, ja sellainen
eläin, joka tuollaista mölyä pitää, välittää hauleista yhtä vähän kuin
suolarakeista.

Samassa ilmestyi rotkon suulle komea jaguaari, tuo kuningastiikerin
julma kilpailija, vähintään puolitoista metriä pitkä kuonon päästä
hännän juureen.

Gideon Spilett lähestyi silloin rotkoa toiselta puolen. Harbert luuli,
ettei hän ollut huomannut petoa, ja oli juoksemaisillaan häntä
varoittamaan, mutta reportteri viittasi häntä pysymään alallaan ja
lähestyi hitaasti petoa. Ei Gideon Spilett ensi kertaa seisonut
vastatusten tiikerin kanssa. Hän nosti pyssyn poskelleen ja tyynesti,
ilmettäkään väräyttämättä, katseli pedon jännittynyttä vartaloa ja
hehkuvia silmiä.

Äkkiä jaguaari ponnahti reportteria kohti, mutta samassa laukesi
karbiini, ja peto kaatui hengetönnä maahan, luodinreikä silmien
välissä.

Jaguaari oli nyt jättänyt asuntonsa siirtolaisille, ja nämä asettuivat
yöksi siihen. He kokosivat varovaisuuden vuoksi luolan suulle suuren
nuotion kaatopuista ja risuista, joitten lisäksi Cyrus Smith vielä pani
siihen joukon nuoria bambupuun vesoja.

Tuskin olivat matkamiehet olleet aikaakaan luolassa, kun äkkiä alkoi
kuulua kovaa pauketta. Se johtui nuotiossa räjähtelevistä
bambunvesoista, oli kuin olisi raketteja ammuttu.

Tämä ei ollut insinöörin omaa keksintöä. Keski-Aasiassa kuuluvat
tataarit käyttävän samaa keinoa pelottaakseen petoja yöleiriltään.



Viides luku

Kynsinientä kohti. Turhia haeskeluja. Riekaleita hongan latvassa.
Keskiyö. Laupeudenjoella. Vene. Kotiinpaluu. Hämmästys.


Varhain seuraavana aamuna tähysteltiin Lieronnokan niemeltä ja
läheisiltä kallioilta joka suuntaan, mutta mitään laivaa tai edes
laivanpirstaleita ei näkynyt missään. Päinvastoin huomattiin, ettei
länsirannalla ollut mitään paikkaa, johon laiva voisi ankkuroida tai
haaksirikkoinenkaan alus laskea maihin. Heidän täytyi niin ollen --
vastoin alkuperäistä suunnitelmaansa -- lähteä tutkimaan saaren
eteläistä rantaa Käärmeniemestä Kynsiniemeen asti ja kiertää edelleen
Liittolahden ympäri Graniittilinnaan.

-- Hyvä niinkin, yritti Nab, -- mutta...

-- Mitä aiot sanoa? Cyrus Smith kysyi.

-- Sitä vain, miten sitten päästään Laupeudenjoen yli, kun vene on
siellä joen latvoilla?

-- Se nyt ei ole konsti eikä mikään, vakuutti innokas Pencroff, --
tekaistaan lautta ajopuista ja seilataan sillä joen yli. Siinä kaikki.

Viipymättä lähdettiin liikkeelle, sillä pitkä oli edessä oleva taival,
Kynsiniemi kun oli runsaan peninkulman päässä. Lincolnin saaren
eteläinen ranta, varsinkin siitä lähtien, mistä alkoi Washingtonin
lahti, oli hyvin louhista ja täynnä niemiä ja lahtia. Tämä seikka
hidastutti etenemistä suuresti. Rantakallioista vasempaan kasvoi
tuuheaa metsää, oikealla oli meri täynnä luotoja ja kareja.

-- Jos myrsky ajaisi laivan näille paikoin, Pencroff virkkoi, -- niin
se olisi hukassa; siksi paljon on täällä kareja ja matalikkoja.

-- Mutta jäisi kai siitä sentään joitakin merkkejä jäljelle, Gideon
Spilett arveli.

-- Tuonne luotojen väliin kenties, merimies vastasi, -- mutta
rantahiekalle ei koskaan.

-- Miksei?

-- Siksi, että nämä rannan lentohiekat ovat karejakin pahemmat. Ne
imevät itseensä kaiken, mitä niille ajautuu: muutaman päivän kuluttua
ei laivasta olisi mitään muuta jäljellä kuin myrskyn taittamia mastoja,
jotka nousuvesi kenties olisi työntänyt yli tämän juoksevan hiekan
alueen.

Huolellisesti tutkittiin kaikki lahdelmat ja kallionhalkeamat, jopa
meren puolelta luotojen välitkin, mutta ei pienintäkään pirstaletta
missään.

Pikimmältään vain kerran ruokailtuaan ja levähdettyään Washingtonin
lahden pohjukassa matkamiehet saapuivat kello kolmen tienoissa erääseen
poukamaan, johon johti kapea väylä mereltä päin. Siinä oli luonnon
muovaama valkama. Sen perällä kohosi porrasmaisesti vuorenseinä, josta
oli suorinta tietä noin viisi kilometriä Näkötornin ylängölle ja
parikymmentä kilometriä Kynsiniemeen. Ranta oli lahden pohjukassa noin
viisitoista -- kahdeksantoista metriä ylempänä merenpintaa. Siitä oli
siis esteetön näköala joka suuntaan merelle ja rannikoille, ja
insinööri tutkisteli sieltä kiikarillaan huolellisesti ympäristöä.

Äkkiä kuului rannan puolelta koiran haukuntaa, ja vähän ajan kuluttua
tuli Top, suussaan likainen vaateriepu. Nab kiiruhti ottamaan sen pois.
Se oli pala palttinaa.

Kiivaasti haukkuen Top juoksi Cyrus Smithin luokse, hypähti sitten
metsään päin ja palasi jälleen ikäänkuin kutsuen isäntää mukaansa.

Kaikki kiiruhtivat koiran jälkeen. Mutta metsä oli tiheä, ei
ihmisjälkeä missään, ei katkaistua oksaa, ei tallattua varpua.

Kymmenen minuutin kuluttua saavuttiin aukiolle, jossa Top pysähtyi
erään pitkän puun juurelle ja entistä hurjemmin haukkui sen latvaa
kohti.

-- No, mutta! huudahti Pencroff.

-- Mikä on?

-- Me etsimme laivanpirstaleita maasta ja merestä, ja ne roikkuvatkin
ilmassa!

-- Mitkä niin?

Pencroff osoitti kädellään vaaleata riekaletta, joka riippui puun
latvasta ja josta Top oli reväissyt palasen irti.

-- Mutta ovatko nuo pirstaleita, nuo? Gideon Spilett huusi.

-- Ovat ne. Siinä kaikki, mitä on jäljellä meidän ilmalaivastamme.
Tuonne se on tarttunut hongan latvaan. Eläköön! Ja erinomaista
puuvillaa tämä onkin, ja siinä on meillä kangasta paidoiksi riittämiin
ja nenäliinoiksi moneksi vuodeksi. No, mr Spilett, mitäs sanotte
sellaisesta saaresta, missä puut kasvavat nenäliinoja?

Pencroffin ihastukseen yhtyivät muutkin. Heidän pallonsa, kohottuaan
viimeistä kertaa ilmaan, oli todellakin tarttunut tämän jättiläismäisen
hongan latvaan. Ja tuossa heillä nyt oli käytettävissään muutama
kymmenen metriä mitä parhainta puuvillakangasta, josta vain tarvitsisi
liottaa vernissa pois.

Kangas oli nyt ensi työksi saatava latvasta irti, mutta se tehtävä ei
ollutkaan helppo. Pencroff, Harbert ja Nab kiipesivät puuhun, ja vaikka
he panivat liikkeelle kaiken kätevyytensä päästellen kangasta irti
oksista ja havuista, niin kului runsaat kaksi tuntia, ennenkuin koko
aarre oli saatu alas. Ja niin oli nyt heidän saaliinaan, ei ainoastaan
pallon päällys venttiileineen, jousineen ja kuparikehyksineen, vaan
koko verkkokin, siis suunnaton määrä köysiä ja nuoria sekä ankkuri.
Päällys oli repeämää lukuunottamatta aivan ehjä. Vain pienen palasen
alalaidasta oli Top repäissyt irti.

Tämä oli kuin taivaasta pudonnut lahja.

-- Jaa-a, mr Smith, Pencroff puheli, -- jos täältä joskus muille
markkinoille lähdetään, niin ei sitä ainakaan ilmapallolla mennä, sillä
sehän ei kulje sinne, minne mies tahtoo. Mutta mepäs rakennamme laivan,
ja minä laitan tästä kankaasta siihen fokit ja prammit ja muut
mesaanit. Vai?

Ei ollut ajattelemistakaan kantaa koko tätä tavaran paljoutta
Graniittilinnaan. Sen vuoksi päätettiin kätkeä se ja tulla seuraavana
päivänä noutamaan rattailla pois. Koko saalis kannettiin rotkoon ja
suojaksi pedoilta ladottiin rotkon suulle suuria rytöjä ja kiviä.

Lahdelman nimeksi annettiin Ilmapallon valkama.

Puoliyö oli jo käsissä, ennenkuin päästiin Laupeuden joen ensimmäiseen
mutkaan.

Yö oli pimeä, mutta Pencroff rupesi lupauksensa mukaan rakentamaan
lauttaa. Muut loikoivat väsyneitä jalkojaan lepuutellen nurmikolla.
Harbert käveli joen vartta ylös. Äkkiä hän palasi juoksujalkaa muitten
luokse:

-- Katsokaas, mikä tuolta tulee! hän huudahti.

Pencroff keskeytti työnsä ja huomasi jonkin mustan esineen liikkuvan
joen pinnalla.

-- Venehän se on, hän virkkoi.

Todellakin: vene lipui hitaasti myötävirtaan.

-- Hoi, vene, ho-hoi! luikkasi Pencroff merimiehen tapaansa unohtaen,
että kenties nyt olisi viisainta olla aivan ääneti.

Ei kuulunut vastausta. Vene ei ollut enää kuin kymmenen askelen päässä.

-- Mutta meidän oma pirogimmehan se on! Pencroff huudahti. -- Nuora on
katkennut ja paatti karannut. Hyväänpä aikaan tulikin.

-- Meidänkö pirogi! kummasteli Cyrus Smith.

Pencroff oli oikeassa.

Vene piti välttämättä saada kiinni, ennenkuin se ennätti mennä ohitse.
Pencroff ja Nab vetivät sen pitkällä seipäällä rantaan.

Insinööri hyppäsi siihen ensimmäisenä ja tarkasti köyttä: se oli
ilmeisesti hiertynyt poikki pohjakiviin.

-- Tämä on varsin kummallista ... hän jupisi.

Köysi saattoi kyllä olla kulunut, mutta miten oli selitettävissä se
seikka, että pirogi nyt juuri sattui tulemaan heidän kohdalleen?
Neljännestuntia myöhemmin se olisi ehdottomasti heidän huomaamattaan
mennyt mereen.

Jos olisi eletty satujen aikaa, olisi luullut jonkun yliluonnollisen
olennon salaa auttavan siirtolaisia.

Kaikki nousivat veneeseen, ja tuokion kuluttua oltiin Graniittilinnan
edustalla. Pirogi vedettiin maalle, ja kaikki kiiruhtivat asuntoaan
kohti.

Mutta Top alkoi jälleen haukkua äkäisesti, ja Nab, joka ensimmäisenä
tavoitteli tikkaitten askelmia, päästi huudon...

Tikkaat olivat poissa!



Kuudes luku

Pencroff huutelee. Yötä hormeissa. Harbertin nuoli. Uudestaanko
tunnelin kautta? Tikkaat putoavat. Kotona jälleen. Uusi jäsen.


Neuvottomina he yön pimeydessä haparoivat pitkin kallioseinämiä, mutta
tikkaita ei ollut missään.

Heidän asemansa oli todellakin perin tukala. Pieninkin seikka tällä
oudolla saarella oli omiaan herättämään heidän hämmästystään, saati
tällainen selittämätön tapaus.

Nab varsinkin vaikeroi ja valitti, eväskontti kun oli tyhjä eikä
ruoasta tietoakaan.

Muu ei auttanut kuin lähteä Cyrus Smithin ehdotuksesta yöksi hormeihin
ja siellä odottaa päivän valkenemista. Huonosti nukkuivat mies parat
yönsä, vaikka olivatkin äskeisestä matkasta kovin uupuneita.
Graniittilinnassahan heillä oli kaikki varastot, muonat, aseet, kojeet,
kirjat. Olivatko ne nyt jonkun vieraan hallussa.

Varhain seuraavana aamuna, päivän alkaessa sarastaa, he riensivät
Graniittilinnan edustalle. Kauhistuksen huuto pääsi heiltä jokaiselta,
kun he huomasivat, että ovi, jonka he lähtiessään olivat varmasti
sulkeneet, oli auki: joku oli ilmeisesti tunkeutunut Graniittilinnaan.
Tikkaat riippuivat kyllä ovesta ensimmäiselle ulkonevalle
kallionkielekkeelle asti, mutta siitä maahan saakka riippuva osa oli
vedetty ylös.

Pencroff alkoi luikata ja huudella ovea kohti, mutta turhaan.

-- Kai ne nukkuvat vielä, lurjukset! Pencroff pauhasi, -- nukkuvat kuin
olisivat kotonaan! Kuuletteko te, sen rosvot ja ryövärit, murjaanit ja
murhamiehet, te senkin John Bullin pojat! [John Bull on englantilaisten
pilkkanimi, amerikkalaisten antama.]

Kun Pencroff, aito amerikkalainen, sanoi jotakuta "John Bullin
pojiksi", hän oli mielestään kohonnut sättimisen korkeimpaan asteeseen.

Harbert puolestaan ehdotti, että nuoleen kiinnitetty hieno nuora
ammuttaisiin kahden alimman askelman välistä. Nuoran molemmista päistä
vetämällä saataisiin portaat putoamaan alas. Ehdotus hyväksyttiin.
Nuoleen sidottiin nuora, ja nuori Harbert laukaisi jousensa. Hän osui,
ja heti tarttuivat muut nuoraan kiinni; mutta samassa kurottautui
ylhäältä oviaukosta käsivarsi ja veti tikkaat kokonaan oven
sisäpuolelle.

-- Odotahan sinä, senkin roisto! Pencroff huusi ylös. -- Jos koskaan on
luotini nahkasi rikkova, niin täältä se pian tulee.

-- Mutta kuka siellä on? Nab kysyi.

-- Etkö tunne?

-- En.

-- Apina se on, marakatti, karvainen tonttu, paviaani, orangutangi. Ja
ikäänkuin hänen sanojensa vahvistukseksi ilmaantui samassa ikkunoihin
kolme, neljä karvaista apinannaamaa, jotka tervehtivät majansa isäntiä
tuhansin virnailuin ja irvistyksin.

-- Johan minä tiesin, että tämä on vain ilkeätä ilvettä, mutta maltas!

Pencroff heitti pyssyn poskelleen, tähtäsi ja laukaisi. Muut apinat
katosivat näkyvistä, mutta yksi putosi kuolleena maahan.

Se oli suuri orangutangi.

Varmaa oli, etteivät apinat ainakaan pitkään aikaan uskaltaisi
näyttäytyä. Koetettiin vetää tikkaita äsken ammutusta nuorasta, mutta
se katkesi.

Nyt ei siirtolaisilla ollut muuta neuvoa kuin käydä noutamassa
hormeista kuokkia ja kankia ja lähteä pyrkimään Graniittilinnaan
entisestä, nyt jo kiinni muuratusta aukosta järven puolelta, toisin
sanoen tunnelia myöten. Pari tuntia vielä turhaan odoteltuaan muutosta
tähän tukalaan asemaansa he lähtivät todellakin astumaan tunnelin
niskaa kohti. Mutta tuskin oli kuljettu viittäkymmentä askelta, kun Top
äkkiä alkoi haukkua vimmatusti.

Siirtolaiset palasivat Graniittilinnan juurelle ja näkivät kummastuen,
kuinka apinat ylhäällä ikäänkuin äkkiä jotain säikähtäneinä koettivat
paeta kaikista aukoista älyämättä tai muistamatta käyttää tikkaitakaan
hyväkseen. Viisi, kuusi tuli kokonaan näkyviin, ne saivat alhaalta heti
luodin ruumiiseensa ja putosivat maahan. Muut syöksyivät
kauhistuksissaan suinpäin alas taittaen niskansa.

Hetken kuluttua ei näkynyt enää yhtään nelikätistä ovessa eikä
ikkunoissa. Siirtolaiset olivat juuri lähtemäisillään taas tunnelin
niskalle, kun oviaukkoon ilmestyivät tikkaat, ja silmänräpäyksessä ne
riippuivat jälleen Graniittilinnan jyrkällä seinustalla.

-- Peijakas! huudahti Pencroff. -- Sepä oli sukkela temppu!

-- Liiankin sukkela! Cyrus Smith jupisi kiiveten tikkaita ylös.

-- Olkaa varovainen, mr Smith! huusi Pencroff, -- jospa siellä vielä on
niitä karvatonttuja!

-- Sen näkee, insinööri vastasi pysähtymättä.

Muut seurasivat häntä, ja minuutin kuluttua olivat kaikki kynnyksellä.
Tarkasti etsittiin kaikki paikat, mutta apinoita ei ollut enää missään.

-- Kukahan kunnon ihminen se meille tikkaat alas nakkasi? Pencroff
kysäisi.

Samassa kuului eteisestä huutoa, ja iso apina syöksyi saliin, Nab
perässään.

Pencroff hyökkäsi sitä vastaan kirves kädessä, mutta insinööri ennätti
väliin.

-- Pencroff! Me säästämme sen.

-- Mitä siitä?

-- Se se meille tikkaat heitti.

Cyrus Smith lausui sen niin omituisella äänellä, että oli vaikeata
päättää, puhuiko hän totta vai leikkiä.

Hetken kuluttua oli apina pantu köysiin.

-- Ja mikähän tuostakin saataneen? kysäisi Pencroff.

-- Palvelija siitä saadaan, Harbert vastasi.

Harbert puhui totta. Nämä orangutangit, joitten kasvojen kulma ei ole
kovinkaan paljon pienempi kuin Australian alkuasukkaiden ja
hottentottien, ovat tunnetut älykkyydestään. Ne kesyyntyvät helposti
ja oppivat suorittamaan kaikenlaisia kotiaskareita. Suurella
luonnontutkijalla kreivi Buffonilla tiedetään olleen apina, joka kauan
aikaa ja tunnollisesti ja uskollisesti palveli häntä.

Tämä orangutangi oli satakahdeksankymmentä senttiä pitkä,
lujarakenteinen, erittäin viisaskatseinen.

-- Jassoo, vai palvelijaksi! Pencroff puheli. -- No otetaan, otetaan,
mutta ruokapalkoilla vain.

Apina vastasi siihen kumeasti muristen.

Ja niin tuli uusi jäsen Lincolnin saaren siirtokuntaan, siitä lähtien
sen palvelija, jolle Pencroffin ehdotuksesta pantiin nimeksi Jupiter
eli lyhennettynä Jup.



Seitsemäs luku

Uusia töitä. Nostosilta. Ensimmäinen sato. Uusi kanava. Kanatarha.
Onagerit.


Päästyään jälleen kotiinsa siirtolaiset tarkastivat Graniittilinnassa
kaikki huoneet ja varastot. Apinat olivat kyllä viskelleet huonekalut
hujan hajan, mutta suoranaista vahinkoa ne eivät olleet tehneet. Maassa
lojuvat apinanraadot kannettiin metsään ja kuopattiin. Sillä välin Nab
sytytti uuniin tulen ja valmisti runsaista varastoista aterian, jota ei
kukaan hyljeksinyt.

Ei unohdettu Jupiakaan. Sen eteen kannettiin pähkinöitä ja puunjuuria,
eikä Jup suinkaan siekaillut käyttää hyväkseen näitä herkkuja. Pencroff
päästi sen kädet irti, mutta jätti vielä jalat varovaisuuden vuoksi
köysiin.

Ja sitten alkoi taas kovan ja ahkeran työn aika. Ensimmäisenä huolena
oli sillan rakentaminen Laupeuden joen yli ensi mutkan kohdalle ja
toisena kanatarhan perustaminen.

Seuraavana aamuna, marraskuun 3:ntena, ryhdyttiin sillan tekoon, sitten
kun nuoratikkaiden alapää oli lujilla paaluilla kiinnitetty maahan sen
varalta, että Jupille johtuisi mieleen ruveta kiskomaan niitä jälleen
ylös.

Mutta Cyrus Smith ei tyytynyt pelkkään siltaan. Hän oli jo kauan aikaa
hautonut mielessään ajatusta, jonka hän nyt esitti ystävilleen: tehdä
Graniittilinnan alueesta saari, toisin sanoen joka taholta veden
ympäröimä alue. Ennestään sitä ympäröi vesi kolmelta taholta: luoteessa
Grantin järven eteläpää, pohjoisessa Graniittilinnan vuorenseinään
puhkaistu uusi lasku-uoma, jota myöten järvi laski mereen, idässä meri,
etelässä Laupeuden joki. Jäljellä oli vain noin kahden kilometrin
pituinen maakannas järven eteläisen pään ja Laupeudenjoen ensimmäisen
mutkan välillä. Kun tähänkin puhkaistaisiin kanava, niin olisi
säännöttömän viisikulmion muotoinen alue kaikilta puolin veden
suojaama. Yhteyden välittäjinä muuhun saareen olisivat silta
Laupeudenjoen yli sekä kaksi jo valmista porraspuuta, toinen putouksen
niskassa ja toinen sen suussa. Sitä paitsi oli vielä tehtävä porraspuu
uuden kanavan kumpaankin päähän.

-- Ja jos, Cyrus Smith puheli, -- teemme sillan ja porraspuut
nostettaviksi, niin saatamme olla turvassa kaikilta odottamattomilta
hyökkäyksiltä.

Sillan rakentaminen Laupeudenjoen yli ei ollut helppo tehtävä, joki kun
siltä kohtaa oli viisikolmatta metriä leveä. Mutta työkaluja oli
riittämiin, eikä johtajalta puuttunut kekseliäisyyttä eikä tekijöiltä
tarmoa ja voimaa. Niinpä kolmiviikkoisten yhtämittaisten ponnistusten
jälkeen silta vihdoin oli valmiina. Sen nostettava osa oli helppo
liikutella kätevän vipukoneiston avulla.

Jup oli kesyyntymistään kesyyntynyt, mutta -- Pencroffin määräyksen
mukaan -- kokonaan vapaaksi se oli pääsevä vasta sitten, kun koko
Näkötornin saari oli joka puolelta täysin turvattu.

Tällä välin on vehnänjyvä työntänyt kymmenen kortta, ja sadoksi
saatiin, niinkuin insinööri oli laskenut, 800 jyvää. Nämä kylvettiin
nyt maahan ja pellon ympäri pantiin tiheä aita. Suojaksi siivekkäiltä
kuokkavierailta Pencroff kyhäsi kaikenlaisia kummallisia
linnunpelättejä, jotka kovin huvittivat varsinkin Nabia.

Marraskuun 21:ntenä ryhdyttiin kanavaa kaivamaan. Päällimmäisenä oli
maassa puolen metrin verran multaa, syvemmällä graniittia. Cyrus
Smithin oli uudestaan ryhdyttävä valmistamaan nitroglyseriiniä; ja
viidentoista päivän kuluttua Grantin järvellä oli uusi lasku-uoma
etelään päin, kolme ja puoli metriä leveä ja puolitoista metriä syvä.
Järven pinta ei siitä paljonkaan alentunut. Uuden keinotekoisen joen
nimeksi pantiin Glyseriinijoki.

Joulukuussa oli kova helle, mutta siirtolaiset jatkoivat hellittämättä
töitänsä. Nyt oli kanatarha saatava valmiiksi. Jup oli päästetty irti,
eikä tuon hauskan eläimen enää tehnyt mielikään karata. Se jopa osasi
tehdä pieniä askareitakin: kantaa halkoja ja raivata kiviä.

Kanatarha, puolentoista aarin suuruinen, laitettiin järven lounaiseen
päähän. Sen ensimmäisiksi asukkaiksi tulivat Kaukaisessa Lännessä
kiinni saadut tinamu-linnut, jotka pian perehtyivät uuteen kotiinsa.
Lisäksi tuli ansoilla saatuja sorsia, jotka nekin ennen pitkää
kesyyntyivät. Vähitellen niihin liittyi itsestään pelikaaneja,
kuningaskalastajia ja vesikanoja. Jonkin aikaa keskenään riideltyään ja
tapeltuaan tämä siivekäs väki teki sulan sovinnon ja lujan liiton, ja
pian vallitsi kanatarhassa täydellinen rauha ja yksimielisyys.

Eräänä päivänä -- se oli joulukuun 23:s -- kuului ulkoa äkkiä Nabin
huutoja ja Topin haukuntaa. Muut kiiruhtivat ulos ja mitä he näkivät?
Kaksi komeaa eläintä oli eksynyt Laupeudenjoen sillan yli saarelle. Ne
muistuttivat hevosia tai paremminkin aaseja, voikkokarvaisia,
valkojalkaisia.

-- Ne ovat onagereja, huudahti Harbert, -- seepran ja kvaggan
välimuotoja!

Pencroff hiipi hiljaa sillalle ja nosti sen ylös. Nyt olivat onagerit
vankeina. Aluksi ne eivät siitä välittäneet, pureskelivat vain rauhassa
ruohoa. Näin kului muutamia päiviä; sillä välin niille valmistettiin
sopiva talli. Laitettiinpa länkiä ja silojakin, sillä näistä eläimistä
toivottiin saatavan vetojuhtia. Eikä tämä toivo pettänytkään. Tie
Ilmapallon valkamaan oli miten kuten raivattu. Samoin oli uudet
rattaatkin saatu kuntoon. Vähitellen alkoivat onagerit yhä enemmän
tottua ihmisiin, jopa söivätkin kädestä.

Valjaisiin pantuina ne kuitenkin ensi kerralla tekivät kovan tenän,
mutta tottuivat viimein niihin.

Ja niinpä eräänä päivänä koko siirtokunta lähti rattailla Ilmapallon
valkamaan, onagerit edessä, Pencroff taluttaen niitä suitsista. Tie oli
huono ja kulku sillä siis yhtämittaista tärinää ja alituisia kolauksia,
mutta kaatumatta päästiin perille.

Pallon päällys vedettiin sitten rattailla kotiin.



Kahdeksas luku

Alusvaatteita ja jalkineita. Pumpuliruutia. Jup lakeijana. Runsas
riista. Lammastarha. Koti-ikävä.


Kun pallon päällys oli saatu Graniittilinnaan, ruvettiin kiireellä
valmistamaan alusvaatteita koko siirtokunnalle. Kankaasta liotettiin
vernissa pois soodalla ja potaskalla, jota saatiin erilaisten kasvien
tuhkasta. Neuloja oli meren rannalta löydettyjen aarteiden joukossa.
Ompelulankaa saatiin rihmasta, jolla päällys oli ommeltu, ja
purkamistyössä osoittivat Gideon Spilett ja Harbert aivan erinomaista
malttia. Hylkeennahkoista tehtiin jalkineita, joista jo alkoikin olla
puute. Ja kaikissa näissä töissä oli mestarina Pencroff, merimiehillä
kun yleensä näyttää olevan synnynnäinen taipumus suutaroimiseen ja
räätälöimiseen. Pitkät niistä kengistä tuli ja leveät, mutta eipähän
sitten ollut känsistä pelkoa!

Uudestavuodesta 1866 alkaen oli pitkiä poutia, ja silloin varsinkin
Harbert ja reportteri kävivät metsällä ja kartuttivat siirtolaisten
muonavaroja runsaalla riistalla.

Cyrus Smith varoitteli varoittelemistaan metsästäjiä liiaksi
tuhlaamasta ruutia ja lyijyä. Viimeksimainittua metallia hänen ei
onnistunut löytää koko Lincolnin saaresta. Haulien asemasta käytettiin
rautalangasta katkottuja pätkiä, jotka eivät kantaneet niin kauas kuin
raskaammat haulit, mutta tarkan käden laukaisemina sittenkään harvoin
lensivät harhaan.

Ruudin sijaan osasi Cyrus Smith valmistaa pumpuliruutia, joka ei ole
muuta kuin savuavassa typpihapossa liotettua selluloosaa. Edellistä hän
teki rikkihaposta, jälkimmäistä saatiin varsinkin seljapuun ytimestä.

Kaniinitarha tuotti loppumattomasti paistia heidän pöytäänsä, ja koska
Näkötornin saari oli joka puolelta veden ympäröimä, ei ollut pelkoa
siitä, että kaniinit pääsevät tekemään vahinkoa heidän pienellä
pellollaan ja kasvitarhassaan, jossa he viljelivät kaikenlaisia
metsästä saamiaan vihanneksiksi sopivia kasveja.

Järvestä ja joesta saatiin ongella forelleja ja muita kaloja.
Merikilpikonnain herkullista lihaa ei myöskään puuttunut heidän
pöydästään enempää kuin ostereitakaan. Kalastus antoi runsaat saaliit,
sitten kun merestä alkoi Laupeuden jokeen nousta lohia.

Näinä päivinä Jup pääsi varsinaisen lakeijan arvoon, sai ylleen
valkoisen jakun ja housut sekä esiliinan, jonka kaksi taskua varsinkin
tuottivat sille sanomatonta mielihyvää.

Tammikuun lopulla ryhdyttiin panemaan kuntoon Punapuron lähteille
karjatarhaa, jonka asukkaiksi toivottiin saatavan vuorilla laumoittain
kuljeksivia mufloneja. Tarha aidattiin rehevälle nurmikolle, vuoren
eteläiselle rinteelle, jossa puut soivat suojaa ja siimestä ja jonka
läpi juoksi kirkasvetinen puro. Aitaus rakennettiin puista, joita oli
täytynyt kaataa teitä raivattaessa. Keskelle aitaa tehtiin
kaksipuolinen veräjä.

Sitten alkoi itse lammasten pyydystäminen, johon ottivat osaa kaikki
siirtolaiset, jopa uskollinen Jupkin. Tarkoitus oli, että Gideon
Spilett ja Harbert onagerien selässä ajaisivat lampaita vuorilta
lähemmäksi tarhaa. Alempana taas muut koettaisivat ahdistaa niitä
veräjää kohti. Kestävyyttä tämä ajo kysyi. Ainakin kaksi kolmasosaa
mufloneista ja vuorivuohista pääsi pujahtamaan tiehensä, mutta
kolmisenkymmentä saatiin kuitenkin aitaukseen. Ja olihan sekin jo hyvä
alku karjalle.

Helmikuun kuluessa korjailtiin teitä, joista toinen vei
Graniittilinnasta Ilmapallon valkamaan ja toinen karjatarhalle. Samalla
pantiin alulle kolmaskin tie, nimittäin Laupeudenjoen sillalta
Käärmeniemen metsiin.

Kasvitarha sai hyvin arvokkaan lisän, kun Harbert eräänä päivänä toi
metsästä löytämiään perunan mukuloita.

Juomistakaan ei ollut puutetta. Entisten lisäksi valmistettiin Cyrus
Smithin johdolla erään jalokuusilajin vesoista oikeaa olutta.

Nab oli ylängön harjalle rakentanut jonkinlaisen lehtimajan
köynnöskasveista, jotka hän oli istuttanut omin käsin. Siellä
siirtolaiset usein istuskelivat iltaviileässä haastellen kaukaisesta
kotimaastaan. Kuinka arvokas olisi heille nyt ollut yksikin numero
jotain sanomalehteä!

Ei ollut enää kovin kauan maaliskuun 24:nteen. Silloin tuli kuluneeksi
vuosi siitä, kun he ilmapalloineen olivat pudonneet tämän saaren
kohdalle; silloin he olivat olleet viheliäisiä olentoja, kaikkea
vailla, nyt hyvinvoipia siirtolaisia. Ja kaikesta tästä he lähinnä
Jumalaa saivat kiittää omaa tarmoaan ja ahkeruuttaan.

Harvoin Cyrus Smith otti osaa keskusteluihin. Välistä hän vain hymähti
Pencroffin sutkauksille. Hän hautoi alinomaa mielessään saarella
sattuneita salaperäisiä tapahtumia, jotka yhä edelleen pysyivät
selittämättöminä arvoituksina.



Yhdeksäs luku

Rajuilma. Hissi. Lasia. Leipäpuu. Saaren asema. Pencroffin ehdotus.


Maaliskuussa raivosi saarella usein ankara rajuilma. Maaliskuun toisena
nousi kova ukkonen, joka toi mukanaan ankaran raesateen. Pencroff
pelkäsi pienen viljavainionsa tuhoutuvan ja riensi peittämään sitä
pallon päällyskappaleella. Kyyhkysenmunan kokoiset rakeet pieksivät
häntä kyllä armottomasti selkään, mutta vähät siitä, kunhan sai
viljavainionsa suojatuksi.

Rajuilman pauhatessa ulkona siirtolaiset istuivat Graniittilinnassa
askarrellen ja tarinoiden.

Mestari Jupista oli tullut aivan mallikelpoinen tarjoilija.

-- Verraton palvelija tuo Jup, Pencroff puheli, -- ei tiuski eikä
mahtaile milloinkaan. Kuules, Nab, sellaisia palvelijoita on harvassa.

-- Se on minun oppipoikani ja kohoaa pian mestarinsa tasalle, Nab
kerskui.

-- On se sinua paljon ylempänäkin, Pencroff irvisteli, -- sillä katsos,
sinä puhut, Nab, mutta Jup on vaiti kuin myyrä.

Rajuilmat lakkasivat maaliskuun 19:ntenä, mutta taivas oli edelleenkin
pilvessä. Sataa tihuutteli vieläkin harva se päivä.

Tallissa oli onagerien luku lisääntynyt tammavarsalla. Karja oli niin
ikään lisääntynyt karitsoilla ja kileillä. Onnistuipa siirtolaisten
saada kesytetyiksi pekareitakin, ja niille laitettiin karsina erikseen.

Maaliskuun 17:ntenä oli Cyrus Smithin kekseliäisyys lahjoittanut
siirtokunnalle jälleen jotain uutta. Se oli vesivoimalla käyvä hissi.

Kuten lukija muistaa, insinööri oli johtanut vettä Grantin järvestä
pientä uraa myöten Graniittilinnan sisään kohtisuoraan kuilun
partaalle. Laajennettuaan tämän uoman niskaa hän sai veden juoksun
runsaammaksi. Syntyipä kuilun laidalle jonkinlainen putouskin, ja
siihen kohtaan insinööri asetti turbiinin, joka taas yhdistettiin
seinän ulkopuolella olevaan kelaan. Tämän ympärille kiertyi paksu
köysi, jonka toisessa päässä oli nostokori. Alhaalta ylös kulkevalla
nuoralla saattoi panna turbiinin käyntiin ja sillä tavoin nousta
vaivattomasti ovelle asti.

Hissi oli ensi kertaa käytössä maaliskuun 17:ntenä ja saavutti heti
yleisen suosion. Top oli aivan ihastuksissaan.

Pian sen jälkeen Cyrus Smith ryhtyi varsin vaikeaan tehtävään: lasin
valmistukseen.

Lasin aineksia, hiekkaa, liitua, hiili- tai rikkihappoista natriumia,
oli kyllä helposti saatavissa. Rikkihappoa oli totuttu tekemään, ja
kivihiiltä uuneja varten oli niin ikään runsaasti.

Vaikeinta oli tehdä rautaputki, jollaisella sulaa lasia puhalletaan.
Monen turhan yrityksen jälkeen se onnistui siten, että rautalevystä
leikattua rautalankaa kierrettiin torvelle niinkuin pyssynpiippujakin
tehtäessä.

Entinen saviastiain polttoon käytetty uuni lämmitettiin tulikuumaksi ja
siihen työnnettiin tulenkestävissä sulatuskaukaloissa 100 osaa hiekkaa,
35 osaa liitua, 40 osaa natriumsulfaattia sekä 2-3 osaa tomuksi
survottua hiiltä. Kun ainekset uunia yhä kuumennettaessa olivat
sulaneet veteläksi velliksi, kastettiin putken toinen pää tähän
velliin, kunnes sitä oli kerääntynyt joltinenkin määrä putken pään
ympärille. Sen jälkeen puhallettiin putken toisesta päästä putkea yhtä
mittaa pyöritellen, kunnes ilma oli paisuttanut lasiaineen ensin
muodottomaksi, ontoksi kappaleeksi. Tämän ympärille otettiin yhä uutta
sulaa lasivelliä ja siten saatiin vihdoin pallo, noin kolmekymmentä
senttiä läpimitaten. Sen jälkeen heiluteltiin tätä vielä
pehmeäseinäistä palloa putken päässä edestakaisin, kunnes se oli
muodostunut pitkulaiseksi sylinteriksi, puolipyöreäksi molemmista
päistään. Nämä päät katkaistiin kylmään veteen kastetulla rautalangalla
ja sylinteri halkaistiin pitkin pituuttaan. Näin saatu lasikäärö
kuumennettiin uudestaan ja silitettiin sitten tasaista pintaa vasten
puisella telalla suoraksi levyksi.

Ensimmäinen levy oli niin ollen valmis, ja yhteen menoon tehtiin
sellaisia puolisataa kappaletta. Ja näin Graniittilinna sai ensimmäiset
lasi-ikkunansa. Eiväthän ruudut kovin kirkasta lasia olleet, mutta
tehtävänsä ne täyttivät.

Lasiastiain puhaltaminen oli tästä lähtien pelkkää leikintekoa, vaikka
ne tulivatkin sellaisia kuin tulivat. Pencroff tahtoi hänkin saada
tekaistuksi jonkun astian, mutta hän puhalsi keuhkojensa koko voimalla,
ja hänen astiastaan tuli niin kummallinen, että häntä itseäänkin
nauratti.

Kaukaisen Lännen metsissä samoillessaan onnistui Harbertin kerran
löytää muuan erittäin arvokas ja hyödyllinen puu, käpypalmu, Cycas
revoluta, jonka ytimessä oli hyvänmakuista ja jauhomaista ainetta,
saagoa. Tuoreeltaan se kyllä sisälsi kitkerää mehua, mutta sen sai
siitä helposti pois puristamalla. Nab paistoi sitten näistä jauhoista
piirakoita ja vanukkaita, ja tuskin saattoi mausta erottaa niitä
vehnäjauhoista.

Hyvä oli siirtolaisten olla Lincolnin saaressa, mutta sittenkin --
isänmaanrakkaus on niin syvälle juurtunut ihmisen sydämeen, että jos he
äkkiä olisivat nähneet saarensa läheisyydessä laivan, he olisivat
antaneet sille merkkejä, olisivat kutsuneet sen luokseen ja lähteneet
sillä pois.

Oli huhtikuun 1. päivä, pääsiäissunnuntai, jonka siirtolaiset olivat
viettäneet levossa ja rukouksissa. Päivällisen jälkeen he istuivat
lehtimajassa juoden seljan siemenistä keitettyä kahvia. Tuli muun
muassa puheeksi Lincolnin saaren asema, jonka Cyrus Smith kerran oli
vaillinaisilla kojeilla mitannut. Nythän heillä oli sekstantti, jolla
saattoi määrätä aseman hyvin tarkasti. Alituiset kiireet olivat
estäneet insinööriä tekemästä näitä mittauksia, mutta seuraavana
päivänä hän päätti suorittaa ne.

Ja niinpä hän sekstantilla tekemäinsä tarkkojen mittausten avulla sai
selville Lincolnin saaren aseman. Se oli:

    150° 30' itäistä pituutta
     34° 57' eteläistä leveyttä

Entisissä laskuissaan hän niin ollen ei ollut erehtynyt täyttä viittä
astettakaan.

Harbert haki heti kartaston. Otettiin Tyynen meren lehti esille, ja
Cyrus Smith rupesi harpilla tekemään siinä mittauksia. Äkkiä hänen
harppinsa pysähtyi:

-- Mutta tähän osaan Tyyntä merta on merkitty saari!

-- Meidänkö? huudahti Pencroff.

-- Ei, tämä on kaksi ja puoli astetta lännempänä ja kaksi astetta
etelämpänä.

-- Minkäniminen? Harbert kysyi.

-- Taborin saari.

-- Varsin pieni, aivan yksinäinen. Sillä tuskin lienee vielä kukaan
käynyt.

-- Käydään me, Pencroff virkkoi.

-- Mekö?

-- Me juuri, mr Smith. Me rakennamme laivan ja minusta tulee kapteeni.
Miten kaukana se lienee?

-- Noin 280 kilometrin päässä lounaaseen.

-- Tuo nyt ei ole matka eikä mikään, Pencroff sanoi. -- Hyvällä
tuulella sen tekee 48 tunnissa.

-- Mutta mitä hyötyä siitä on? Gideon Spilett kysyi.

-- Perästä kuuluu.

Yhteiseksi päätökseksi tuli, että heti ruvettaisiin rakentamaan
merikelpoista alusta, jonka oli määrä olla valmiina seuraavassa
lokakuussa, kevään tultua.



Kymmenes luku

Alus tekeillä. Toinen sato. Tuomisia Pencroffille. Valaanpyynti.
Pencroff ei osaa toivoa enää mitään.


Kun Pencroffin mieleen iski jokin aate, hän ei saanut rauhaa itse eikä
antanut muillekaan, ennenkuin se oli toteutettu. Nyt hän oli saanut
päähänsä, että siirtolaisten pitäisi käväistä Taborin saarella, ja
koska siihen tarvittiin purjealusta, oli purjealus rakennettava. Ja
tällaiseksi insinööri ja hän sen suunnittelivat:

Se oli oleva kymmenen ja puoli metriä pitkä ja kaksi metriä
seitsemänkymmentä senttiä leveä, matalassa uiva, kannellinen, kajuutta
kokassa, toinen perässä. Takiloitava se oli tavallisen sluupin tapaan.
Rakennusaineena oli käytettävä hopeakuusta, joka ei helposti vety.

Koska aluksen oli määrä valmistua vasta kuuden kuukauden kuluttua,
tehtiin seuraava työnjako: Cyrus Smith ja Pencroff veistämölle, Gideon
Spilett ja Harbert metsästämään, Nab sekä mestari Jup kotiaskareisiin.

Veistämö sijoitettiin hormien ja vuorenseinämän väliin, ja kahdeksan
päivän kuluttua oli siinä pohja ja köli valmiina, odottamassa runkoa
ylleen.

Pencroff, arvaahan sen, ei pitänyt lomahetkiä lainkaan, vaan kalkutteli
alinomaa lempityössään. Vain kerran hänen täytyi jättää rakas
veistämönsä: silloin kun vehnä oli leikattava. Sato oli kasvanut,
niinkuin ennakolta oli laskettu, kaksi bushelia (noin 70 litraa).

-- Nämä kylvetään uudelleen, paitsi pientä määrää, joka talletetaan, ja
kun ensi kerran korjataan...

-- Niin meillä on tuhatkuusisataa bushelia.

-- Ja sittenkö syödään oikeata leipää?

-- Syödään.

-- Entä mylly?

-- Mylly tehdään.

Isompi ala raivattiin nyt pelloksi, muokattiin huolellisesti ja kallis
siemen kylvettiin. Sitten vasta Pencroff palasi työhönsä.

Sillä välin Harbert ja Gideon Spilett metsästelivät Kaukaisen Lännen
metsissä, ja harvoin he saaliitta kotiin tulivat. Kerran näillä
retkillä oli Gideon Spilett joutunut kauas Harbertista ja osunut
metsäaukiolle, jolla omituinen haju herätti hänen huomiotaan. Se tuli
putkilomaisista, monihaaraisista kasveista, joiden kukat olivat
tertuissa, muutamat jo siementyneet. Hän nyhtäisi muutamia juurinen ja
meni Harbertin luo.

-- Mitähän nämä kasvit lienevät?

-- Mistä te löysitte ne?

-- Tuolta aukiolta, siellä niitä kasvaa hyvin tiheässä.

-- Mr Spilett, nyt saatte olla varma Pencroffin ikuisesta
kiitollisuudesta.

-- Onko tämä tupakkaa?

-- On, ellei kaikkein parastakaan laatua, niin tupakkaa kuitenkin.

He päättivät olla puhumatta Pencroffille mitään koko asiasta, ennenkuin
tupakka saataisiin käytettävään kuntoon. Se oli ensin kuivattava,
leikeltävä ja sitten määrätyllä tavalla haudottava kuumilla kivillä.
Siihen kuluisi pari kuukautta. He keräsivät lehtiä suuren kimpun ja
palasivat kotiin, puikahtivat salaa Graniittilinnaan ja karttelivat
Pencroffia kuin salakuljettajat valpasta tullivartijaa. Cyrus Smith ja
Nab otettiin liittolaisiksi, mutta Pencroffilta asia pysyi salassa.

Toukokuun alussa työt veistämöllä jälleen keskeytyivät.

Joitakin päiviä aikaisemmin oli huomattu neljän, viiden kilometrin
päässä rannasta tavattoman suuri eläin uiskentelemassa meren pinnalla.
Se oli -- kuten kiikarilla tarkastettaessa todettiin -- Etelämeren
valas, niin sanottuja mustapäisiä valaita. Pencroffin, vanhan
valaanpyytäjän, into nousi ylimmilleen, mutta eihän ilman venettä ja
harppuuneja ollut ajattelemistakaan lähteä tuota meren jättiläistä
takaa ajamaan. Harmillista! Paitsi että se oli harvinaista, jos kohta
vaarallistakin huvia, olisi siitä ollut hyötyäkin, sillä Pencroff
tiesi, kuinka suunnattomat määrät rasvaa, ihraa ja hetuloita valaasta
saa.

Nyreissään hän käänsi selkänsä koko otukselle ja ryhtyi jälleen
työhönsä. Mutta -- merkillistä -- valas ei ottanut poistuakseen
Lincolnin saaren läheisyydestä. Se läheni lähenemistään Liittolahtea
ja liikuskeli alinomaa Leukain ja Kynsiniemen välillä usein
parinkinkymmenen kilometrin tuntinopeudella. Siirtolaisten mieltä
askarrutti yhä enemmän tuo outo otus. Pencroff parka houraili jo usein
unissaankin valaasta. Näkyvistä sitä ei päästetty hetkeksikään: kuka
kulloinkin tähysteli sitä kaukoputkella. Lopulta se tuli niin lähelle
rantaa, että sen näki paljain silminkin. Ja toukokuun 3:ntena julisti
Nab Graniittilinnan ikkunasta, että valas oli äkkiä viskautunut
matalikolle lähelle Löytönientä.

Keihäillä ja kangilla aseistettuina siirtolaiset kiiruhtivat miehissä
Laupeudenjoen sillan yli ja meren rantaan. Siellä lojui tuo suunnaton
imettäväinen rantahiekalla hengettömänä, kyljessään harppuunikeihäs ja
ympärillään taajat lintuparvet.

-- Voi tuota hirviötä! huudahti Nab.

Ja syytä hänellä olikin huudahdukseensa, sillä valas oli
neljäkolmatta metriä pitkä. Sen painon täytyi olla vähintään
seitsemänkymmentäviisituhatta kiloa!

-- Näillä vesillä on siis ollut valaanpyytäjiä, Gideon Spilett arveli,
-- koskapa sillä on vielä keihäs kyljessään.

-- Eikö mitä! Pencroff vastasi. -- Valaat vaeltavat keihästettyinä
välistä tuhansiakin kilometrejä. Ei ole yhtään mahdotonta, että
tähänkin on isketty keihäs pohjoisosissa Atlantin valtamerta, minkä
jälkeen se on tullut tänne kauas vetämään viimeisiä hengenvetojaan.

-- Se on kyllä mahdollista, Cyrus Smith sanoi. -- Mutta tarkastetaanpa
keihästä; eiköhän siinä ole laivan nimeä, niinkuin tuollaisissa
keihäissä tavallisesti on.

Pencroff nykäisi harppuunin irti, ja aivan oikein, sen varressa luki:
_Maria Stella. Vineyard_. [Satama New Yorkin valtiossa.]

-- Laiva Vineyardista! Minun kotipuoleltani! huudahti Pencroff. --
Kyllä tunnen _Maria Stellan_. Se on vanha valaanpyytäjä, mainio
alus!

Innoissaan hän heilutti keihästä yhä uudestaan hokien kotiseutunsa
rakasta nimeä.

Pencroff oli aikoinaan käynyt valaita pyytämässä hänkin ja osasi sen
vuoksi johtaa rasvan irrottamista.

Kolme päivää kesti tätä kaikkea muuta kuin hauskaa työtä. Kaikki
ottivat siihen osaa, yksin Gideon Spilettkin, josta Pencroff antoi sen
arvostelun, että hän oli "varsin mukiinmenevä haaksirikkoinen".

Rasva paloiteltiin seitsemänkymmenenviiden sentin paksuisiin, noin
viidensadan kilon painoisiin lohkareisiin ja sulatettiin suurissa
saviastioissa rannalla. Siinä se menetti kolmannen osan painoansa.
Mutta tarpeeksi sitä tuli kuitenkin: pelkästä kielestä saatiin kaksi ja
puoli tuhatta, alahuulesta kaksituhatta kiloa. Paitsi rasvaa, jota nyt
oli runsaasti steariinin ja glyseriinin raaka-aineeksi, saatiin
hetuloita, jotka nekin vielä tulivat hyvään tarpeeseen, vaikkei niistä
tarvinnutkaan tehdä sateenvarjoja eikä kureliivejä. Näitä lujia ja
kimmoisia, sarveisaineesta muodostuneita hetuloita on valaan kidan
yläosassa noin kahdeksansataa tiheänä ristikkona, jonka tarkoituksena
on pidättää kidassa ne tuhannet pikkukalat ja nilviäiset, joita valas
käyttää ravinnokseen.

Nämä työt päätettyään he palasivat taas kukin entisiin toimiinsa. Sitä
ennen insinööri kuitenkin teki muutamia esineitä, jotka suuresti
herättivät toisten uteliaisuutta.

Hän otti parikymmentä valaan hetulaa, katkaisi ne kolmenkymmenen sentin
pituisiin palasiin ja teroitti päät.

-- Mitä noilla tehdään? Harbert kysyi.

-- Niillä pyydetään kettuja ja susia ja vaikkapa jaguaarejakin.

-- Milloin?

-- Talvella.

-- Ja miten?

-- Tämä ei ole minun keksintöäni, selitti Cyrus Smith, -- tätä tapaa
käytetään paljon Aleutien saarilla. Pakkasella minä taivutan ne
kiemuralle, tällä tavalla, ja valelen vedellä, kunnes niiden ympärille
muodostuu jääkuori, joka pitää niitä kiinni. Sen jälkeen panen niitten
ympärille paksun rasvakerroksen ja sirottelen niitä pitkin hankea. Kun
nyt nälkäinen peto nielaisee tällaisen syötin, niin mitä tapahtuu?
Vatsan lämpimässä jääkuori sulaa, hetula laukeaa ja repäisee sisukset
rikki.

-- Sepä näppärä vekotin! huudahti Pencroff.

-- Joka pannaan käytäntöön, kunhan talvi tulee.

Aluksen rakennus edistyi suurin askelin, niin että se kuun lopulla oli
jo puoliksi laudoitettu. Kuukauden viimeiseksi päiväksi ystävät olivat
valmistaneet Pencroffille mieluisan yllätyksen.

Päivällisen jälkeen Pencroff oli juuri lähtemäisillään työhönsä, kun
Gideon Spilett pyysi häntä jäämään jälkiruoalle.

-- Tattis vaan! merimies sanoi, -- minulla on kiire työhön.

-- Mutta kupillisen kahvia kai sentään ehditte...

-- Ei ole aikaa.

-- Entä piipullisen tupakkaa?

Pencroff nousi ja kalpeni nähdessään reportterin tarjoavan hänelle
valmiiksi täytetyn piipun ja Harbertin tuovan hehkuvaa hiiltä. Merimies
yritti sanoa jotain, mutta ei kyennyt. Hän sieppasi piipun, pisti sen
suuhunsa ja veti viisi, kuusi savua yhteen menoon.

-- Tupakkaa! Oikeata tupakkaa! hän änkytti.

-- Ja kunnollista! Cyrus Smith virkkoi.

-- Voi suloinen sallimus, erinomainen kaitselmus! Voi kaikkein hyväin
kappalten Luoja! Nyt ei tältä saarelta puutu enää kerrassaan mitään!

Ja Pencroff poltti ja poltti uudestaan ja taas poltti.

-- Harbert! Tekö löysitte tupakkaa?

-- Ei, vaan mr Spilett.

Silloin Pencroff sulki reportterin syliinsä ja puristi häntä rintaansa
vasten niin voimakkaasti, että oli vähällä salvata häneltä hengen.

-- Huh! huokasi Gideon Spilett päästyään irti. -- Minä tuon kasvin
satuin löytämään, mutta Harbert tiesi sanoa mikä se on, mr Smith on sen
valmistanut, ja Nab on uskollisesti säilyttänyt yhteisen salaisuuden.

-- Ystävät! merimies änkytti. -- Tätä ei Pencroff jätä palkitsematta,
takuulla ei jätä.



Yhdestoista luku

Talvi. Villan vanutus. Hetulat. Albatrossi. Myrskyjä. Cyrus Smith yksin
kotona. Kuilun tarkastus.


Kesäkuu toi tullessaan talven -- sitähän pohjoismaissa vastaa joulukuu
-- ja Graniittilinnan asukkaat ryhtyivät valmistamaan itselleen
lämpimiä vaatteita ja jalkineita. Karjatarhassa lampaat kerittiin, ja
sitten oli villat saatava kankaaksi.

Koneitten puutteessa täytyi tyytyä niin yksinkertaiseen valmistustapaan
kuin mahdollista. Villa pantiin ensin suuriin altaisiin, joissa sitä
kuumennettiin seitsenkymmenasteisessa vedessä. Sen jälkeen se pestiin
kylmässä, soodansekaisessa vedessä, jolloin viimeinenkin rasva-aines,
niin sanottu lampaanhiki siitä erottui. Villan vanutusta varten Cyrus
Smith rakensi rannalla olevaan vesiputoukseen varsin yksinkertaisen
laitteen: puisen telan, jonka kurikat vuorotellen nousivat ja
kohtisuoraan pieksivät alapuolelle asetetuissa altaissa olevaa villaa
lujan kiinnityssiteen pitäessä konetta koossa -- siinä koko
vanutuslaitos.

Yritys onnistui erinomaisesti, ja jonkin ajan kuluttua oli
siirtolaisilla lujaa, huopamaista kangasta riittämiin. Eihän se ollut
merinoa eikä kasimiria, ei ripsiä ei alpakkaa eikä verkaa, mutta se oli
"Lincolnin huopaa", jonka turvin he huoletta vastaanottivat talven
1866-67.

Pakkaset alkoivat jo kesäkuun 20. päivästä, ja silloin täytyi
Pencroffin jättää työnsä veistämöllä kevääseen. Ensilumi satoi kesäkuun
lopulla.

Satimia ja ansoja viriteltiin jälleen metsän otuksille, pantiinpa Cyrus
Smithin hetulapyydyksiäkin eläinten poluille. Eikä tämä ainutlaatuinen
pyyntitapa tehoton ollutkaan: kymmenkunta kettua ja villisikaa, jopa
yksi jaguaari kellistyi tanterelle.

Näihin aikoihin siirtolaiset myös koettivat päästä yhteyteen muun
maailman kanssa.

Gideon Spilett oli monesti aikonut kirjoittaa lyhyen tiedonannon heidän
oloistaan ja heittää sen suljetussa pullossa mereen, jossa merivirrat
sen ehkä kuljettaisivat asutuille seuduille, tai uskoa sen kyyhkysen
haltuun. Mutta oliko luultavaa, että pullo tai kyyhkynen voisi kulkea
tuon kolmatta tuhatta kilometriä pitkän taipaleen?

Kesäkuun 30. päivänä joutui Harbertin saaliiksi lievästi haavoittunut
albatrossi. Se oli noita suuria merilintuja, joitten siiven kärkien
väli on kolme metriä ja jotka pystyvät lentämään Tyynen meren yli.

Harbert olisi mielellään pitänyt linnun omanaan, sen vähäpätöinen haava
kun näytti paranevan nopeasti ja hän toivoi saavansa sen kesyyntymään.
Mutta Gideon Spilett sai hänet vakuutetuksi siitä, kuinka tärkeää oli
käyttää hyväkseen tilaisuutta ja lähettää albatrossin avulla tietoja
heistä muuhun maailmaan. Jos lintu oli tullut asutuilta seuduilta, niin
se varmaankin palaisi entisille asuinsijoilleen.

Ehkä Gideon Spilettissä oli yhä vielä niin paljon sanomalehden
kirjeenvaihtajaa, että hän ajatteli, mikä verraton vaikutus olisi
tuollaisella autiolta saarelta lähteneellä viestillä _New York
Heraldissa_ ja kuinka suunnattoman menekin se numero saisi!

Oli miten oli, hän sepitti lyhyen uutisen, kääri sen pihkatun
purjekankaan sisään ja kirjoitti käärön päälle pyynnön, että kuka sen
käsiinsä saisi, lähettäisi sen arvoisalle John Bennettille, _New York
Heraldin_ päätoimittajalle. Käärö sidottiin albatrossin kaulaan eikä
jalkaan, koska näillä linnuilla on tapana laskeutua merenpinnalle
levähtämään. Ja niin päästettiin lintu irralleen. Liikuttuneina ja
kiinnostuneina siirtolaiset katselivat, kuinka se kohosi korkeuksiin ja
katosi länteen Uutta Seelantia kohti.

-- Onnea matkalle! huusi Pencroff, joka ei kovinkaan suuresti luottanut
tällaiseen postiin.

Heinäkuussa pakkaset yltyivät yhä kireämmiksi. Mutta Graniittilinnassa
oli lämmintä ja mukavaa. Siellä ei säästetty halkoja eikä kivihiiltä.
Cyrus Smith oli muurannut toisenkin uunin suureen saliin. Ja niin he
monet pitkät illat istuivat siellä hauskasti haastellen, päivän työt
päätettyään päivällisen jälkeen yhdessä höyryävän kahvikupin ääressä ja
piippua poltellen, ja kuuntelivat, kuinka talvinen myrsky ulkona
pauhasi. Heidän oli kaikin puolin hyvä olla, mikäli hyväolo saattaa
olla täydellinen kaukana muista ihmisistä ja ilman vähintäkään yhteyttä
näihin.

Kerran heidän taas sillä tavoin istuessaan Top alkoi jälleen haukkua
kuilun partaalla.

-- Mitähän tuo tuossa taas haukkua louskuttelee? Pencroff virkkoi.

-- Ja Jup murisee sekin, Harbert lisäsi.

Niin koira kuin apinakin näyttivät ärtyneiltä.

Cyrus Smith istui sanaakaan sanomatta, otsa rypyssä.

Tämän talven pakkaset eivät olleet niin ankaria kuin edellisen, mutta
sen sijaan oli lumimyrskyjä useammin. Meressä kävi niin kova aallokko,
että vesi ulottui usein hormeihinkin.

Kaamean suurenmoinen näky aukeni siirtolaisille Graniittilinnan
ikkunoista. Vaahtopäiset aallot räiskyivät kivilinnan seiniä vasten
peittäen kuohuihinsa koko merenrannikon. Tyrskyt nousivat väliin
kolmekymmentäkin metriä korkealle.

Elokuun alussa myrskyt laantuivat, mutta ilman lämpö laski niin, että
lämpömittari joskus näytti -20°. Elokuun 3. päivänä siirtolaiset
päättivät lähteä Kynsiniemen soille, joilla oli huomattu runsaasti
kaikenlaisia vesilintuja. Kaikki lähtivät sinne, Top ja Jupkin; Cyrus
Smith yksin jäi kotiin.

Hän tahtoi päästä selville siitä, miksi Top niin usein oli levoton
Graniittilinnan sisällä olevan kuilun partaalla. Yksin ollessaan hän
päätti tutkia tätä seikkaa. Hän laski entiset köysitikkaat kuiluun ja
laskeutui alas lyhty kädessä, revolveri ja puukko vyöllä. Joka puolella
oli luja kiviseinä, vähän väliä pisti ulkonevia kallionkieliä sisään
päin. Ketterän olennon olisi niitä myöten kyllä ollut mahdollista
kiivetä ylös kuilun suulle saakka. Tuon seikan insinööri painoi
mieleensä. Mutta mitään vuorenseinään aukenevaa rakoa tai halkeamaa hän
ei havainnut. Pohjalla oli tyyni vedenpinta, mutta ei sielläkään ollut
näkyvissä mitään sivuille kulkevaa käytävää. Kuinka korkealla se oli
merenpinnasta, oli mahdotonta sanoa.

-- En nähnyt mitään, Cyrus Smith ylös palattuaan virkkoi, -- mutta
sittenkin tässä on jotain merkillistä.



Kahdestoista luku

Purjeet ja lippu. Villikoirain hyökkäys. Jup haavoittuu. Jup paranee.
Alus valmiina. _Bonadventure_. Ensimmäinen koematka. Odottamaton
viesti.


Illalla metsämiehet palasivat mukanaan täydet kantamukset riistaa.
Topillakin oli kokonainen kaularengas kurppia ja Jupilla vyöllinen
koppeloita kannettavana.

Nab lupasi kaikesta tästä tehdä säilykkeitä, piirakoita ja sen
semmoisia, kun vain saisi jonkun avukseen. Muilla oli itsekullakin omia
puuhia tarpeeksi, mutta Gideon Spilett otti auttaakseen Nabia ja pääsi
nyt hänen moninaisten keittiösalaisuuksiensa perille.

Seuraavana päivänä Cyrus Smith kertoi Gideon Spilettille tarkastaneensa
kuilun. Reportteri myönsi, että vaikkei Smith ollut mitään löytänyt,
piili siinä sittenkin salaisuus.

Tällä viikolla Pencroff ompeli Harbertin avustamana niin uutterasti
purjeita, että ne valmistuivat paljon aikaisemmin kuin oli
laskettukaan. Hamppuköysistä ei ollut puutetta: niiksi käytettiin
ilmapallon verkon köysiä. Väkipyörät Cyrus Smith sorvasi varta vasten
tekemässään sorvipenkissä Pencroffin antamien tarkkojen mittojen
mukaan. Lipunkin Pencroff teki, sini-puna-valko-viiruisen, värjättyään
sen erilaisista kukista saamillaan aineilla. Yhdysvaltain lipun
kolmeenkymmeneenseitsemään tähteen, jotka merkitsevät sen valtioitten
lukua, hän lisäsi vielä kolmannenkymmenennenkahdeksannen, nimittäin
"Lincolnin valtion" merkiksi.

-- Eihän se sitä vielä oikeutta myöten ole, mutta hengeltään kyllä.

Toistaiseksi tämä lippu ripustettiin liehumaan yhteen Graniittilinnan
ikkunaan ja sitä tervehdittiin kolminkertaisella eläköönhuudolla.

Talvi läheni loppuaan. Näytti jo siltä kuin tämä toinenkin talvi menisi
menojaan ilman mitään erikoista. Mutta elokuun 11. päivää vasten yöllä
sattui tapaus, joka uhkasi tuottaa tuhon koko Näkötornin ylängölle.

Kello neljän tienoissa aamulla siirtolaiset äkkiä heräsivät Topin
rajuun haukuntaan. Tällä kertaa se ei haukkunut kuilun partaalla, vaan
kynnyksellä. Jup seisoi sen rinnalla vihaisesti möristen.

Kaikki hyppäsivät vuoteeltaan, riensivät ikkunoihin ja tempaisivat ne
auki. Koko rannikko oli vastasataneen lumen peitossa. Mitään epäiltävää
ei näkynyt, mutta sen sijaan yön pimeydestä kuului kummallista
haukuntaa. Harbert kurottautui ikkunasta tarkemmin kuullakseen ja
ilmoitti muille, että ulkona varmaankin oli lauma villikoiria, joitten
haukuntaa hän ennenkin oli metsäretkillään kuullut Punapuron puolelta.

-- Mutta miten ne ovat tänne päässeet? Pencroff kysyi.

-- Eivät suinkaan muualta kuin rantasiltaa myöten, insinööri vastasi,
-- se on joltakulta jäänyt nostamatta.

Silloin Gideon Spilett muisti jättäneensä edellisenä iltana sillan
paikoilleen.

-- Sepä oli kaunista! huudahti Pencroff.

-- Tehty mikä tehty, reportteri vastasi. -- Nyt on ryhdyttävä toimiin.

Viivyttelemättä he sieppasivat käsiinsä kirveitä, luodikoita ja
revolvereita ja laskeutuivat hissillä alas.

Villikoirat ovat nälkäisinä sangen vaarallisia, mutta siitä huolimatta
siirtolaiset hyökkäsivät heti niiden kimppuun.

Ensimmäiset laukaukset, jotka salamoina leimahtelivat yön pimeydessä,
saivat lauman etummaiset rivit peräytymään. Tärkeintä oli estää pedot
pääsemästä Näkötornin ylängölle, sillä siellä olisi kanatarha joutunut
niiden saaliiksi ja viljelykset niitten jalkoihin. Sen vuoksi
siirtolaiset asettuivat joen ja vuorenseinämän väliseen solaan
katkaisten niiltä täten pääsyn ylängölle.

Ja nyt alkoi kauhea ottelu, johon Top ja Jupkin osallistuivat,
edellinen raivokkaasti ryntäillen koirien kurkkuun ja kuristaen niitä,
jälkimmäinen raskaalla nuijalla iskien niitä kuoliaiksi. Lopulta, kun
yhä uusia petoja näytti tulevan tapettujen sijaan, täytyi siirtolaisten
käydä kirves kädessä vihollisten kimppuun. Niitä kaatui oikealle ja
vasemmalle. Aivan vammoitta eivät siirtolaisetkaan päässeet, vaikka
heidän haavansa olivat onneksi mitättömiä. Muuan koirista karkasi kuin
tiikeri Nabin niskaan, mutta Harbertin revolverin luoti pelasti hänet.
Jup huitoi nuijallaan kuin vimmattu. Kaipa sen silmät näkivät pimeässä
paremmin kuin muitten, koskapa siltä ei yksikään isku mennyt harhaan.
Viimein se joutui liian kauas keskelle vihollisten laumaa. Revolverin
lauetessa näkyi, kuinka se riehuessaan väliin vingahdellen taisteli
yhtaikaa viittä, kuutta suurta villikoiraa vastaan.

Kaksi tuntia kesti tätä tuimaa ottelua, kunnes viimeiset pedot vihdoin
pakenivat pohjoiseen, laskujoen toiselle rannalle, minkä jälkeen Nab
heti nosti sillan ylös.

Mutta missä oli Jup?

Aamun sarastaessa nähtiin tanterella vähintään puolisataa pedonraatoa
ja niitten joukossa kauempana Jup pitkällään maassa, katkennut nuija
yhä vieläkin kädessään, rinnassa syviä haavoja.

-- Hengissä on vielä! huudahti Nab kuultuaan sen hengittävän.

-- Ja henkiin se jääkin, Pencroff lausui. -- Me vaalimme ja hoidamme
sitä kuin omaa lähimmäistämme.

Jup painoi päänsä hänen olkaansa vasten ikäänkuin olisi ymmärtänyt
merimiehen sanat. Jup kannettiin nyt Graniittilinnaan ja pantiin
patjalle makaamaan, kun sen haavat oli pesty huolellisesti ja sidottu
niin hyvin kuin osattiin. Sitten sille juotettiin virvoittavaa teetä.

Apina raukka vaipui kohta uneen, ensin hyvin levottomaan, mutta
vähitellen sen hengitys alkoi kulkea yhä tasaisemmin. Top hiipi tuon
tuostakin hiljaa ystävänsä luokse ja nuoleskeli sen hervotonna
riippuvaa oikeata kättä.

Kovasta verenvuodosta oli Jup heikentynyt koko lailla, ja ruvettiin jo
pelkäämään pahinta; eläimen vahva terveys kuitenkin voitti jo alkaneen
kuumeen, ja elokuun 16. päivänä se inahti pyytäen ruokaa. Silloin Nab
paistoi sille sokeroituja ohukaisia, joita Jup pisteli poskeensa.

-- Syö syö, poikaseni, Nab puheli, -- vertasihan sinä vuodatit meidän
edestämme. Tästä saat lisää. Syö, poikani, syö!

Jup parani päivä päivältä.

Kerran -- elokuun 23:ntena -- kajahti Nabin huuto. Hän kutsui
siirtolaisia kiireimmän kaupalla tulemaan Jupin komeroon.

-- Katsokaa! Nab sanoi nauraen kohti kurkkuaan.

Mestari Jup istui tyynenä lattialla jalat allaan kuin turkkilainen ja
poltti piippua.

-- Minun piippuni! huudahti Pencroff. -- Jup on ottanut minun piippuni!
Mutta pidä omanasi vain, pidä ja polta, ystäväiseni, polta, niin että
piippu laulaa.

Cyrus Smith ei kummastellut tätä lainkaan. Hän tiesi kertoa monta
tapausta, jolloin apinat ovat tottuneet polttamaan piippua. Onpa
joistakuista tullut koviakin tupakkamiehiä.

-- Eiköhän tuo vain lienekin ihminen, Pencroff välistä puheli Nabille.
-- Mitäs sanoisit, jos se jonakin päivänä alkaisi puhua?

-- Sitähän minä tässä olen kummastellut, miksei se oikeastaan puhu.
Eihän siltä puutu muuta kuin sanoja.

-- Olisi se sentään lystiä, jos Jup joskus sanoa päläyttäisi: "Eikös
vaihdeta piippuja, Pencroff?"

-- Olisipa niinkin, Nab myönsi. -- Miksihän se syntyikään mykkänä?

Aluksen rakentaminen edistyi nopein askelin. Laidat olivat paikoillaan;
entisten valekaarien sijaan pantiin nyt vesihöyryssä taivutetut oikeat
kaaret. Vedenpitävyyden aikaansaamiseksi vuorattiin alus sisältäkin.
Vuoraus ja kansi saatiin valmiiksi syyskuun 15:ntenä. Saumat tilkittiin
kuivatulla meriruoholla ja voideltiin kiehuvalla piellä.

Sisustus tehtiin niin yksinkertainen kuin suinkin. Kokka- ja
peräkajuutassa oli seinävierillä lavitsat, jotka samalla toimivat
arkkuina. Masto pystytettiin kajuuttain väliin. Sen korkeat mutta
lujatekoiset vahvikerenkaat oli taottu hormien pajassa.

Alus valmistui lokakuun ensimmäisellä viikolla ja heti päätettiin tehdä
saaren ympäri koekierros, jotta nähtäisiin, minkä verran se kesti
merellä.

Sillä välin ei laiminlyöty kotiaskareitakaan, vaan pidettiin hyvä huoli
sekä eläimistä että puutarhasta ja hankittiin runsaasti metsänriistaa.

Lokakuun 10:ntenä alus vihdoin laskettiin vesille. Pencroff ihan loisti
mielihyvästä, ja kun nousuvesi kohotti aluksen pinnalle, hän päästeli
eläköönhuutojansa kovemmin kuin koskaan ennen.

Yhteisestä päätöksestä julistettiin Pencroff purren kapteeniksi, ja
hänen ristimänimensä mukaan pantiin sen nimeksi _Bonadventure_.

Aamiaisen jälkeen kaikki astuivat alukseen, Top ja Jup muiden mukana.
Ankkuri nostettiin, purje vedettiin ylös, Lincolnin lippu nostettiin
mastoon, ja _Bonadventure_ irtosi rannasta. Liittolahdesta
ulapalle kuljettiin myötätuulessa, ja silloin alus osoittautui varsin
nopeakulkuiseksi.

Kierrettyään Löytöniemen ja Kynsiniemen alus kohtasi vastatuulen, mutta
suoriutui siinäkin erittäin hyvin. Siirtolaiset olivat ihastuksissaan.

Kynsiniemestä Pencroff lasketteli suoraan ulapalle seitsemän, kahdeksan
kilometriä pysytellen kuitenkin yhä Ilmapallon valkaman kohdalla.
Sieltä käsin he saivat ihailla Käärmeniemen ja Kynsiniemen välistä
näkyvää kaunista saartaan. Silmän kantamattomiin peitti viheriöivä
metsä saaren pintaa, ja kaukana pohjoisessa kohosi uljas Franklinin
vuori.

Ulapalta käännyttiin takaisin Ilmapallon valkamaa kohti, siinähän oli
oleva _Bonadventuren_ satama. Sen vuoksi oli väylä tarkoin
tutkittava. Kulku luovimalla oli hidasta. Ja yhä hitaammaksi se kävi,
kun tuuli alkoi laimeta. Vähäinen viri pyyhkäisi vain silloin tällöin
meren pintaa.

Alus oli enää vajaan kilometrin päässä rannasta, kun Harbert, joka oli
seisonut tähystäjänä kokassa, äkkiä huusi:

-- Ylähankaan, Pencroff, ylähankaan!

-- Mikä siellä on? Kariko vai?

-- En tiedä varmaan, puheli Harbert, -- en erota oikein ... nosta
vielä ... nyt lähemmäs!

Hän kumartui laidan yli, kurotti kätensä veteen ja nosti jotakin ylös.

Se oli pullo!

Hän ojensi sen Cyrus Smithille. Sanaakaan sanomatta tämä kiskaisi
korkin auki ja veti pullosta kostean paperin. Siinä luki:

    _Haaksirikkoinen... Taborin saari... Pituus 153° 0',
    leveys 37° 11'_.



Kolmastoista luku

Arveluja. Bonadventure matkalla. Taborin saari. Etsintä rannalla.
Etsintä metsässä. Autio mökki.


-- Haaksirikkoinen! huudahti Pencroff. -- Ypöyksinään muutaman sadan
meripenikulman päässä meistä! Mr Smith! Te olette tähän saakka hiukan
vastustanut minun ehdotustani, että käväistäisiin Taborin saaressa.
Panetteko vielä nytkin vastaan?

-- En, Pencroff, insinööri vastasi. -- Lähdetään kiireimmiten.

-- Vaikka huomenna?

-- Vaikkapa huomenna.

Cyrus Smith tarkasteli pullosta ottamaansa paperia kauan ja virkkoi:

-- Tästä me voimme päättää ensiksikin, että Taborin saarella oleva
haaksirikkoinen on ammatiltaan merimies, koskapa on osannut tarkoin
määritellä saaren aseman, ja toiseksi, että hän lapun kielestä päättäen
on joko englantilainen tai amerikkalainen.

-- Olipa onnellinen ajatus rakentaa alus, virkkoi reportteri.

-- Ja onnellinen sattuma, että _Bonadventure_ osui kulkemaan juuri
pullon ohi.

-- Eikö juuri se seikka näytä teistä kummalliselta, Pencroff? kysäisi
Cyrus Smith.

-- Onnen potkaus vain, mr Smith! Johonkinhan pullon piti joutua, ja
mikä ihme se on, että se joutui tänne?

-- Ehkäpä niinkin, Pencroff, insinööri vastasi, -- mutta kuitenkin...

-- Minusta näyttää, sanoi reportteri, -- että tuo lappu on kirjoitettu
vasta vähän aikaa sitten. Vai mitä, mr Smith?

-- Sitä on vielä vaikea päättää.

_Bonadventure_ kulki nyt täysi purjein kotiin päin ja laski kello
neljän tienoissa ankkurin Laupeudenjoen suulle.

Illalla suunniteltiin huomista matkaa. Jos pursi lähtisi seuraavana
päivänä, lokakuun 11:ntenä, se voisi tuulen pysyessä ennallaan päästä
perille kahdessa päivässä, sillä sen pitempää aikaa se ei tarvitsisi
tuolla kahdensadankahdeksankymmenen kilometrin matkalla. Päivä perillä,
kolme, neljä paluumatkalla -- siis saattaisi _Bonadventure_ tulla
takaisin lokakuun 17:ntenä. Ensin päätettiin, että matkalle lähtevät
vain Pencroff ja Harbert; mutta Gideon Spilett, yhä uskollisena _New
York Heraldin_ kirjeenvaihtajana, pani jyrkän vastalauseensa sanoen
lähtevänsä vaikkapa uimalla perässä. Hänet määrättiin siis myös
lähtemään.

Vielä samana iltana kannettiin alukseen makuuvaatteita, keittoastioita,
aseita, ampumavaroja, kompassi sekä eväitä noin kahdeksaksi päiväksi.

Seuraavana aamuna kello viisi sanottiin jäähyväiset, ja
_Bonadventure_ lipui merelle. Kuljettuaan neljännespenikulman
matkustajat näkivät kahden miehen seisovan Graniittilinnan harjalla ja
heiluttavan heille jäähyväisiä.

Alus kulki hyvää vauhtia. Puolenpäivän jälkeen oli Lincolnin saari
kadonnut sen näkyvistä.

Kapteeni Pencroff oli tyytyväinen niin purteensa kuin laivamiehiinsä,
jotka vuorotellen auttoivat häntä peränpidossa. Hän lupasi vanhaan
totuttuun tapaan "korttelin viinaa miestä kohti".

Yö tuli pimeä, mutta tähtikirkas. Pencroff ja Harbert olivat
vuorotellen peräsimessä ja valvoivat tarkasti, ettei alus pääsisi
hiukkaakaan poikkeamaan kompassilla määrätystä suunnasta. Yö kului,
samoin koko seuraava päivä. Illan suussa he laskivat kulkeneensa noin
parisataa kilometriä. Tuuli alkoi hiljetä, mutta he toivoivat saavansa
aamulla saaren näkyviinsä, ellei suunnasta ollut poikettu.

Lokakuun 13. päivää vasten yöllä ei kukaan saanut unta silmiinsä, siksi
jännittävää oli odotus. Olisiko haaksirikkoinen vielä siellä? Mikä hän
lienee miehiänsä? Suostuisiko hän tulemaan heidän kanssaan Lincolnin
saareen?

Kello kuuden maissa aamulla kuului äkkiä Pencroffin huuto:

-- Maa näkyy!

Taborin saari ei ollutkaan enää kuin noin kolmenkymmenen kilometrin
päässä. _Bonadventure_ oli poikennut vähän etelämmäksi, mutta
käännettiin nyt suoraan saarta kohti.

Kello yhdentoista aikaan Pencroff vähensi purjeita kulkeakseen
hiljaista vauhtia näitä tuntemattomia väyliä. Saari näkyi jo kokonaan.
Suurin osa sen pintaa oli metsän peittämä, mutta -- omituista kyllä --
missään ei näkynyt savua, joka olisi merkinnyt ihmisasuntoa. Varovasti
liukui _Bonadventure_ kallioitten ja särkkäin välisiä kapeita
väyliä myöten, kunnes sen keula kohta puolenpäivän jälkeen kolahti
rantakivikkoon. Ankkuri laskettiin, purjeet koottiin, laivaväki astui
maihin ja sitoi aluksensa lujilla köysillä rantaan. Aseistettuina he
lähtivät kiipeämään noin sata metriä korkean mäen harjalle, josta he
näkisivät yli koko tuon pienen saaren. Kyyhkysiä ja meripääskysiä
pyrähteli tuon tuostakin lentoon.

Mäelle näkyi koko saari. Se ei ollut kuin kymmenen kilometriä ympäri
mitaten. Kaikilla tahoilla meri, niin kauas kuin silmä kantoi. Poikki
saaren juoksi puro halki niityn, laskien länsirannalla mereen.

Matkamiehet palasivat _Bonadventureen_ päätettyään kiertää
jalkaisin rantoja myöten koko saaren ja sitten vasta samota sen poikki,
niin ettei mikään kohta jäisi tutkimatta.

Tunnin kuluttua he saapuivat saaren eteläniemeen ja lähtivät siitä
kiertämään pohjoiseen saaren länsirantaa, joka sekin oli kauttaaltaan
hietikkoa. Neljä tuntia kesti kierros, mutta ihmisjälkiä ei havaittu
missään. Tämä oli kovin kummallista, ja alettiin jo melkein luulla,
että tuo paperilappu olikin kirjoitettu monta kuukautta, kenties monta
vuottakin sitten; siinä tapauksessa oli haaksirikkoinen joko päässyt
pois tai kuollut kurjuuteen.

Aterioituaan aluksessa pikimmiten matkamiehet lähtivät tutkimaan
metsää. Joukoittain eläimiä juoksi pakoon heidän lähestyessään. Ne
olivat parhaasta päästä, jopa yksinomaan vuohia ja sikoja, ilmeisesti
eurooppalaista rotua. Nähtävästi oli joku valaanpyytäjä jättänyt niitä
muutaman tähän saareen, jossa ne sitten olivat aikojen kuluessa
lisääntyneet.

Ihmisiä oli siis joskus ollut tällä saarella. Sitä todisti vielä
selvemmin se seikka, että metsässä näkyi raivattuja polkuja ja
kirveellä kaadettuja puita: ihmiskätten jälkiä kaikkialla. Mutta puut
oli nähtävästi kaadettu jo vuosikausia sitten, sillä ne olivat
lahoamassa; kirveen jälki oli vetäytynyt homeeseen, ja polkuja tuskin
erotti enää pitkän ruohon alta.

Polkua myöten he lähestyivät puroa, joka juoksi saaren keskitse. Yhä
useampia todistuksia he saivat entisestä asutuksesta. Monin paikoin oli
peltotilkkuja, jotka vieläkin kasvoivat perunaa, sikuria, porkkanaa,
lanttua. Harbert riemuitsi ajatellessaan, kuinka hän ottaisi niitä
mukaansa Lincolnin saareen ja istuttaisi sinne.

-- Ellei täältä haaksirikkoista löydetäkään, virkkoi Pencroff, -- niin
ei maar täältä kuitenkaan tyhjin käsin palata.

-- Ei noita kasvimaita enää näy hoidetun vuosikausiin, arveli Gideon
Spilett.

-- Haaksirikkoinen on varmaankin lähtenyt täältä tiehensä...

-- Paperilappu on siis kirjoitettu jo vuosia sitten?

-- Epäilemättä.

-- Ja pulloko olisi niin pitkän ajan kuluttua ajautunut Lincolnin
rantaan?

-- Kummako se? Pencroff vastasi. -- Mutta ilta pimenee. Parasta on
lähteä yöksi laivaan; huomenna jatketaan.

He olivat jo kääntymäisillään takaisin, kun Harbert äkkiä huomattuaan
jotakin tummaa puitten välissä huudahti:

-- Mökki!

Kaikki kolme riensivät sitä kohti. Hämärissä erotti vielä, että se oli
rakennettu lankuista ja verhottu paksulla tervatulla kankaalla.

Ovi oli raollaan. Pencroff sysäsi sen jalallaan auki.

Mökki oli tyhjä.



Neljästoista luku

Mökki ulkoa ja sisältä. Muutamia kirjaimia. Etsintä. Kasveja ja
eläimiä. Harbert vaarassa. Lähtö. Myrsky. Järjen kipinä. Merkkivalo.


Ääneti he seisoivat kynnyksellä. Pencroff huusi ja luikkasi, mutta
vastausta ei kuulunut.

Pencroff iski tulta ja sytytti risun. Sen valossa he näkivät aution
tuvan, jonka perällä oli kömpelötekoinen uuni. Sen päällä oli kasa
kuivia risuja.

Seinustalla oli vuode, makuuvaatteet homeessa ja kellastuneet; sitä ei
ollut käytetty enää pitkiin aikoihin. Uunin nurkassa näkyi joku
ruostunut keittoastia, avonaisessa kaapissa joitakin merimiehen
vaatteita, homeessa nekin, pöydällä lautanen ja lusikka sekä Raamattu,
kosteuden syömä, toisessa nurkassa lapio, kuokka, kanki, kaksi
haulikkoa, joista toinen rikki, hyllyllä ruutipönttö, haulipussi ja
nallirasia. Kaikki esineet olivat paksun pölykerroksen peitossa.

He päättivät olla yötä mökissä. Ovi suljettiin ja takkaan sytytettiin
tuli.

Pitkä oli tämä uneton yö. Nuori Harbert yksin nukkui pari tuntia.
Heillä oli kiire joutua tarkastamaan saarta joka paikasta. Pencroff oli
tehnyt sen johtopäätöksen, että haaksirikkoinen oli joutunut saarella
surman suuhun. Jos hänen olisi onnistunut lähteä pois, Pencroff arveli,
olisi hän varmaankin ottanut aseet ja tavarat mukaansa. Heidän
tehtävänsä oli löytää edes hänen ruumiinsa ja toimittaa se
kristillisesti hautaan.

Aamun valjettua ryhdyttiin tarkemmin tutkimaan mökkiä. Se oli
nähtävästi rakennettu laivan lankuista. Oli siis tapahtunut haaksirikko
ja ainakin yksi oli pelastunut rannalle. Hän oli sitten laivan
särkyneistä osista rakentanut mökin. Tähän otaksumaan saatiin vielä
selvä todistekin, eräässä ulkoseinän lankussa nähtiin osaksi jo
vaalenneet kirjaimet:

    BR TAN A

Laivan nimi oli siis ollut _Britannia_.

Mutta turhaan haeskeltiin haaksirikkoista. Jos hän oli kuollut, kuten
luultavaa oli, olivat pedot syöneet hänen ruumiinsa.

-- Huomenaamulla varhain me lähdemme paluumatkalle, sanoi Pencroff
heidän levähtäessään puun juurella.

-- Ja täältä me voimme hyvällä omallatunnolla viedä mukanamme
haaksirikkoisen kamppeet.

-- Vallan hyvin, merimies arveli, -- mutta meidän pitää koettaa saada
mukaan myös pari sikaa; niitähän meiltä kokonaan puuttuu.

-- Ja keittiökasveja myös, Harbert huomautti.

Ja niin päätettiin, että Harbert lähtee keräämään kasvitarhaan vietäviä
taimia, Gideon Spilett ja Pencroff taas koettavat saada kiinni pari
sikaa.

Siat eivät olleet niinkään halukkaita antautumaan kiinni, mutta puoli
tuntia niitä ajettuaan saivat Pencroff ja reportteri kuitenkin käsiinsä
kelpo parin, joka oli paennut tiheikköön. Tuskin tämä oli tapahtunut,
kun pohjoisosasta saarta muutaman sadan askeleen päästä alkoi kuulua
huutoja, joihin sekaantui omituista epäinhimillistä mörinää.

Jättäen siat omiin hoteisiinsa lähtivät Pencroff ja Gideon Spilett
rientämään huutoja kohti. Hetken kuluttua he näkivät metsänaukiolla
Harbertin makaavan maassa ja hänen päällään jonkin jättiläismäisen
olennon, arvatenkin suuren apinan, joka kuristi häntä kurkusta.

Merimiehelle ja Gideon Spilettille oli silmänräpäyksen asia heittäytyä
tuon hirviön päälle, tempaista se irti Harbertista, kaataa se taas
vuorostaan maahan ja sitoa se siihen paikkaan. Vangittu koetti kyllä
riuhtoa itseään irti, mutta toiset pitelivät sitä niin lujasti, ettei
se päässyt hievahtamaankaan.

-- Oletko haavoittunut, Harbert? kysyi Gideon Spilett.

-- En ole, en.

-- Jaa-a, jos se vain olisi iskenyt sinuun pienimmänkin haavan, tämä
paviaani...

-- Mutta eihän se ole apina! Harbert vastasi.

Pencroff ja reportteri katsahtivat silloin allansa makaavaan olentoon.

Se ei todellakaan ollut apina. Se oli ihminen! Mutta missä tilassa!
Villi sanan täydessä merkityksessä.

Tukka takussa, parta siivoamaton, polviin asti ulottuva; ruumis melkein
alasti, vain repaleita vyötäisillä; silmissä raivokas ilme; kädet
tavattoman suuret ja sormissa pitkät kynnet; iho ruskea kuin mahongin
pinta; jaloissa nahka karkea kuin sarveiskuori -- siinä tuo viheliäinen
olento, jota kuitenkin piti sanoa ihmiseksi.

-- Tämäkö nyt on se haaksirikkoinen? virkkoi Harbert.

-- Kaiketi, Gideon Spilett vastasi, -- mutta ei tuossa poloisessa enää
paljoakaan inhimillistä ole.

Reportteri oli oikeassa. Ehkä tuo olento oli joskus ollut sivistynyt
ihminen; nyt hän ainakin oli todellinen metsäläinen. Kauan hän
varmaankin jo oli ollut tuossa tilassa, koskapa ei enää pitkiin
aikoihin ollut käyttänyt työkalujaan eikä virittänyt tulta. Vikkelä hän
oli ja notkea, mutta henkiset voimat olivat surkastuneet.

Gideon Spilett puhutteli häntä, mutta hän ei näyttänyt ymmärtävän, ei
edes kuulevan ... ja sittenkin oli tuossa katseessa jäljellä vielä
hiukkanen järjen valoa.

Vanki ei enää koettanut raastaa auki siteitään. Oliko hänellä
aivoissaan vielä tallella kipene muistia jätteenä entisestä
ihmisyydestään?

-- Olkoon kuka tahansa, sanoi reportteri, -- meidän velvollisuutemme on
viedä hänet Lincolnin saareen.

-- Niin, niin, huudahti Harbert, -- kenties meidän onnistuu saada hänet
järkiinsä.

-- Sielu ei kuole, virkkoi Gideon Spilett, -- ja tuottaisipa meille
suuren mielihyvän, jos tämä, Jumalan luoma hänkin, heräisi
tylsyydestään.

He päästivät hänen jalkansa irti siteistä, mutta antoivat käsien
edelleen olla nuorissa. Hän nousi omin voimin eikä ensinkään näyttänyt
pyrkivän karkaamaan. Tympein silmin hän katseli kolmea miestä, jotka
kulkivat hänen vieressään, eikä mikään osoittanut hänen muistavan
olleensa joskus itsekin samanlainen olento. Väliin hän murisi ja
vingahteli kovin omituisesti.

Hänet vietiin mökkiin: ehkäpä tuttujen esineitten näkeminen vaikuttaisi
häneen virkistävästi. Turhaan. Hän ei näyttänyt tuntevan mitään.

Oliko tuo raukka ammoiset ajat sitten joutunut järjellisenä olentona
tälle saarelle ja täällä yksinäisyydessään kokonaan tylsistynyt?

Gideon Spilett sytytti takkavalkean. Valo näytti hetkeksi herättävän
onnettoman huomiota, mutta vain lyhyen tuokion.

Mies vietiin vihdoin _Bonadventureen_ ja jätettiin sinne
Pencroffin vartioimana. Gideon Spilett ja Harbert palasivat saarelle,
josta he parin tunnin kuluttua tulivat takaisin mukanaan astioita ja
pyssyt, kasvintaimia, jonkin verran juuri ammuttua metsänriistaa ja
kaksi elävää sikaa. _Bonadventure_ oli valmiina nostamaan
ankkurinsa ja lähtemään kotia kohti heti aamun nousuveden tultua.

Vanki pantiin etukajuuttaan, ja siellä hän pysyi aivan paikoillaan.
Pencroff tarjosi hänelle keitettyä lihaa, mutta hän ei huolinut. Vasta
sitten, kun merimies ojensi hänelle ammutun sorsan, hän hyökkäsi
petomaisen ahneesti sen kimppuun ja ahmaisi sen lyhyessä ajassa.

-- Kuinkahan vanha mies lienee? kysyi Harbert.

-- Vaikea on erottaa hänen kasvojensa piirteitä tuuhean parran alta.
Luulisin hänen olevan vähintään viisikymmentä vuotta vanha.

Seuraavana aamuna, lokakuun 15:ntenä, oli tuuli kääntynyt. Se puhalsi
nyt luoteesta, ja oli niin ollen sopiva _Bonadventurelle_, mutta
samalla se näytti yltyvän yhä kiivaammaksi. Se hidastuttaisi aluksen
matkaa.

Kello viisi aamulla lähdettiin liikkeelle. Pencroff reivasi purjeen ja
otti kurssin ENE, siis itäkoillisen.

Ensimmäinen päivä kului muitta mutkitta. Vankikin oli aivan hiljaa
komerossaan. Lokakuun 16:ntena tuuli kiihtyi entistä kovemmaksi ja
kääntyi vielä enemmän pohjoiseen. _Bonadventure_ keikkui aalloilla
hidastaen kulkuaan. Pencroffin täytyi muuttaa suuntaa jonkin verran, ja
häntä alkoi jo huolestuttaa, että kotimatkalla viivyttäisiin kauemmin
kuin Taborille mentäessä.

Lokakuun 17:ntenä oli oltu jo neljäkymmentäkahdeksan tuntia matkalla,
eikä mistään osannut vielä päättää, että oltiin voiton puolella. Kului
neljäkolmatta tuntia, mutta ei vieläkään ollut maata näkyvissä. Tuuli
oli yltynyt rajuksi. Purjeisiin otettiin lisää reiviä ja luovittiin
lyhyin ottein. Aallot löivät alinomaa kannen yli, ja elleivät
matkamiehet varmuuden vuoksi olisi sitoneet itseään laitoihin kiinni,
olisi vesi huuhtonut heidät mereen.

Silloin tuli heille odottamaton apu. Vanki karahti äkkiä komerostaan
kannelle, sieppasi ison kangen ja särki useista kohdin aluksen laitaa,
niin että kannelle kerääntynyt vesi pääsi valumaan pois. Sen tehtyään
hän palasi rauhallisesti kajuuttaansa.

Hämmästyneinä katselivat muut hänen tekoaan.

Myrsky kävi hetki hetkeltä yhä ankarammaksi, ja Pencroff pelkäsi heidän
joutuvan harhaan oikeasta suunnasta.

Lokakuun 19. päivän vastainen yö oli synkkä ja kolea. Kello yhdentoista
tienoissa tuuli laimeni, aallokko ei ollut enää niin ankara, ja
_Bonadventuren_ vauhti lisääntyi. Ei yksikään nukkunut sinä yönä.
Kaikki tähystelivät eteenpäin. Aamun koittaessa saari varmaan tulisi
näkyviin, elleivät merivirrat olleet vieneet alusta pois oikeasta
suunnasta.

Kello oli kaksi aamuyöstä, kun Pencroff äkkiä huusi:

-- Näkyy tulta!

Ja todellakin: kirkas tuli välkkyi koillisessa. Siellä oli Lincolnin
saari, ja Cyrus Smith oli varmaankin sytyttänyt tulen merkkivaloksi
heille.

Pencroff oli ottanut kurssin liiaksi pohjoiseen. Hän muutti suuntaa ja
laski tulta kohti, joka kirkkaana tähtenä loisti taivaanrannassa.



Viidestoista luku

Kotona. Uusi tulokas. Cyrus Smithin huolenpito. Yritys. Kyyneleitä.


Seuraavana päivänä, lokakuun 20:ntenä, kello seitsemän aamulla
_Bonadventure_ lipui hiljalleen valkamaansa Laupeudenjoen suulle.

Levottomina poissaolijain kohtalosta kotimiehet olivat jo aamun
sarastaessa nousseet Näkötornin ylängölle ja sieltä suureksi ilokseen
huomanneet kauan odottamansa aluksen. Heti he olivat rientäneet rantaan
sitä vastaan.

Insinöörin tarkka silmä oli jo matkan päästä havainnut, ettei kannella
ollut kuin kolme henkeä: haaksirikkoista ei siis ollut löydetty.

-- Teidän matkanne, hän virkkoi ensimmäisten tervehdysten jälkeen, --
oli siis turha; teitä on yhtä monta kuin lähtiessännekin.

-- Neljä meitä on, jos suvaitsette, vastasi Pencroff.

-- Haaksirikkoinenko mukana?

-- Niin juuri.

-- Missä hän on? Kuka hän on?

-- Ihminen hän ainakin on ollut, mr Smith, vastasi Gideon Spilett, --
siinä kaikki, mitä hänestä tiedämme.

Muutamin sanoin he kertoivat insinöörille, miten ja millaisena he
olivat löytäneet haaksirikkoisen.

Vieras tuotiin _Bonadventuren_ kajuutasta maihin. Säälien katseli
häntä Cyrus Smith; Nab joutui aivan hämmennyksiin. Haaksirikkoinen oli
tuskin astunut jalallaan maihin, kun jo yritti karkuun. Mutta Cyrus
Smith laski vakavana kätensä hänen olkapäälleen ja loi häneen katseen,
joka oli täynnä sanatonta hellyyttä. Silloin onneton, ikäänkuin
äkillisen voiman valtaamana, vähitellen rauhoittui, painoi päänsä alas
eikä enää vastustellut.

-- Mies parka! insinööri mutisi.

Hänet vietiin sitten Graniittilinnaan ja pantiin erääseen huoneeseen,
josta hänen oli mahdotonta paeta.

Päivällispöydässä, jonka Nab oli häthätää kattanut -- matkamiehillä kun
oli ankara nälkä -- insinööri sai kuulla tarkemmin Taborin tapauksista.

-- Mutta, Harbert, sanoi Gideon Spilett, -- ethän sinä ole vielä
ennättänyt kertoa kohtauksestasi tämän miehen kanssa.

-- Siitä en totta tosiaankaan paljon osaa kertoa, Harbert vastasi. --
Olin muistaakseni kumartunut maahan taimia keräämään, kun äkkiä
läheisestä puusta kuului humaus, niinkuin olisi lumivyöry putoamassa
sieltä. Tuskin ennätin käännähtää ympäri, kun jo tuo onneton, joka oli
ollut puun latvassa, oli hyökännyt päälleni, ja elleivät mr Spilett ja
Pencroff...

-- Poika parka! virkkoi Cyrus Smith. -- Sinua uhkasi kauhea vaara,
mutta ilman sitä meillä tuskin nyt olisi yhtä toveria enemmän.

-- Te toivotte siis hänen paranevan?

-- Toivon.

Päivällisen jälkeen tuotiin tavarat aluksesta maihin. Astioissa ja
aseissa ei huomattu pienintäkään merkkiä, josta olisi voinut aavistaa
haaksirikkoisen kotimaan. -- Sioille tehtiin erikseen karsina, jossa
niitten toivottiin pian kesyyntyvän. Ruuti, haulit ja nallit olivat
erittäin tervetullutta tavaraa nekin. Päätettiin rakentaa oikea
ruutikellari joko ulkopuolelle Graniittilinnan tai johonkin komeroon
sen yläosaan, jossa ei ollut räjähdysvaaraa. Joka tapauksessa
päätettiin yhä edelleenkin säästää ruutia ja käyttää metsäretkillä
pumpuliruutia.

_Bonadventure_ siirrettiin turvallisempaan paikkaan Laupeudenjoen
suusta, missä se laskuveden ajaksi joutui rantahietikolle. Pencroff
ehdotti Ilmapallon valkamaa, joka oli sekä syvä että tuulensuojassa.

Ensimmäisenä päivänä vieras oli hiukan levoton. Vapaaksi päästyään hän
osoitti joskus raivostumisen oireita, niin että muut paitsi insinööri
jo pelkäsivät hänen syöksyvän ikkunasta ulos. Vähitellen hän kuitenkin
rauhoittui.

Ennen pitkää hän tottui syömään keitettyäkin lihaa, ja kerran hänen
sikeästi nukkuessaan Cyrus Smith leikkasi häneltä parran ja hiukset
lyhyemmiksi, joten hänen ulkonäkönsä ei ollut enää niin outo. Entiset
repaleet otettiin häneltä pois ja sijaan annettiin sopiva puku. Täten
koko hänen asunsa muuttui ihmismäisemmäksi, ja näyttipä siltä kuin
hänen katseensakaan ei enää olisi ollut niin vauhko.

Cyrus Smith vietti joka päivä jonkun tunnin hänen seurassaan
työskennellen ja koettaen herättää hänen huomiotaan. Olihan matkallakin
ollut hetki, jolloin entiset muistot olivat tuokion ajaksi kirkastaneet
miehen pimenneen järjen. Usein liittyivät muutkin Cyrus Smithin
seuraan, ja silloin he kovalla äänellä keskustelivat enimmäkseen
merielämästä. Välistä näytti siltä kuin vieras hiukan olisi kuunnellut
heidän puheitaan ja ymmärtänyt heitä, ja joskus vavahtivat hänen
kasvonsa kuin sisäisestä tuskasta. Mutta hän ei puhunut.

Jonkin ajan kuluttua Cyrus Smith, johon vieras näytti jossakin määrin
kiintyneen, päätti asettaa hänet aivan erilaiseen ympäristöön: viedä
hänet valtameren rantaan, sillä valtamertahan hänen silmänsä olivat
tottuneet katselemaan, ja sitten metsän rinteelle, sen helmassahan hän
oli viettänyt niin suuren osan elämäänsä. Pencroffin mielestä yritys
oli uhkarohkea: mies karkaisi heiltä. Mutta insinööri päätti koettaa.

Lokakuun 30:ntena vieras oli ollut yhdeksän päivää vankina
Graniittilinnassa. Ilma oli kaunis, aurinko paistoi herttaisesti.

Cyrus Smith ja Pencroff menivät hänen huoneeseensa, jossa hän
parhaillaan istui ikkunassa katsellen taivaalle.

-- Tulkaa, ystävä hyvä! sanoi insinööri hänelle.

Mies katsahti Cyrus Smithiin, nousi ja lähti hänen mukaansa. Pencroff
kulki takana epäillen yrityksen onnistumista.

He laskeutuivat hissillä maahan, missä Harbert, Gideon Spilett ja Nab
olivat heitä jo odottamassa. Yhdessä käveltiin sitten meren rantaan.

Muut vetäytyivät syrjään jättäen vieraan ihan yksikseen. Hän astui
rannemmaksi, hänen katseensa elpyi, mutta hänessä ei huomannut
pienintäkään halua karata. Hän katseli laineita, jotka särkyivät luodon
kiviin ja kuolivat rannan keltaiseen hiekkaan.

-- Meri estää häntä karkaamasta, kuiskasi Gideon Spilett.

-- Me viemme hänet ylängölle metsän rinteeseen, virkkoi Cyrus Smith,
joka ei hetkeksikään päästänyt sairasta näkyvistään, sillä sairaana hän
todellakin vierasta piti.

Mies vietiin sitten Laupeudenjoen suulle ja sieltä joen vasenta rantaa
pitkin Näkötornin ylängölle. Hän pysähtyi ensimmäisten pitkäin puitten
alle, joitten latvoja hiljainen tuuli huojutteli. Siinä hän nauttien
imi itseensä metsän raitista, pihkaista tuoksua ja siinä pääsi syvä
huokaus hänen rinnastaan.

Siirtolaiset pysyttelivät hänen lähellään valmiina pidättämään häntä,
jos hän yrittäisi äkkiä lähteä karkuun.

Ja näyttikin jo siltä kuin hän olisi ollut valmis heittäytymään
kanavaan, joka oli metsän ja hänen välillään. Jalka jo kohosi... Mutta
samassa hän ikäänkuin heräsi unesta, lyykähti maahan ... ja suuret
kyynelkarpalot hulvahtivat hänen silmistään.

-- Kas! huudahti Cyrus Smith. -- Sinusta tulee sittenkin ihminen, sillä
sinä osaat jo itkeä.



Kuudestoista luku

Ensimmäiset sanat. Kaksitoista vuotta Taborissa! Tunnustusko? Kadonnut.
Mylly ja ensimmäinen leipä. Uhrautuminen. Keskustelu.


Niin, poloinen oli itkenyt! Jokin muisto oli epäilemättä kirkastunut
hänen aivoissaan... Kyynelet olivat saaneet hänet jälleen ihmiseksi.

Pari päivää sen jälkeen hän ei enää täysin vältellyt yhteiselämää
muitten kanssa. Hän kuuli ja ymmärsi ilmeisesti kaikki, mitä puhuttiin.
Itse hän vain ei ottanut puhuakseen. Puhekykyä ei häneltä enää
puuttunut, sillä eräänä iltana oli Pencroff painanut korvansa hänen
huoneensa oveen ja kuullut hänen lausuvan katkonaisia sanoja:

-- Ei! Minäkö täällä? Ei koskaan!

Kuultuaan tämän Pencroffilta Cyrus Smith pudisti päätään sanoen:

-- Tässä piilee jokin raskas salaisuus.

Vieras rupesi tekemään työtä kasvitarhassa. Kesken työnsä hän usein
pysähtyi vaipuen ajatuksiinsa. Silloin eivät muut häntä häirinneet.
Sattumalta vain milloin yksi, milloin toinen kuuli hänen sellaisina
hetkinä huokaavan raskaasti, niinkuin rinta olisi ollut
pakahtumaisillaan.

Painoivatko häntä omantunnon tuskat?

Muutamia päiviä myöhemmin, marraskuun 3:ntena, Cyrus Smith tapasi hänet
kasvitarhassa. Kuokka oli kirvonnut miehen kädestä, hän seisoi
mietteissään, ja kyynelet valuivat jälleen pitkin hänen poskiaan.
Insinööri lähestyi häntä ja tarttui hiljaa hänen käsivarteensa.

-- Ystävä! hän sanoi.

Vieras vältti hänen katsettaan ja peräytyi, kun toinen oli
ottamaisillaan häntä kädestä.

-- Ystävä, Cyrus Smith virkkoi lujemmalla äänellä, -- katsokaa minuun,
teidän täytyy!

Toinen totteli ikäänkuin lumottuna. Hän aikoi paeta. Mutta äkkiä hänen
kasvojensa ilme muuttui. Hänen silmänsä välähtivät. Hän ei jaksanut
enää pidättää itseään. Pannen kätensä ristiin rinnalleen hän lausui
Cyrus Smithille kumealla äänellä:

-- Keitä te olette?

-- Haaksirikkoisia niinkuin tekin, insinööri vastasi syvästi
liikuttuneena. -- Me toimme teidät tänne kaltaistenne joukkoon.

-- Minun kaltaisteni?... En ole teidän kaltaisianne!

-- Te olette ystävien parissa.

-- Ystävien? Minullako ystäviä? huudahti vieras, kätkien pään käsiinsä.
-- Ei koskaan... Päästäkää minut, päästäkää!

Hän juoksi ylängölle siihen kohtaan, joka vietti merelle, pysähtyi ja
seisoi siellä kauan aikaa liikahtamatta. Niin hän seisoi kaksi tuntia
muistellen kai entisyyttään, murheellista entisyyttä.

Sen jälkeen hän palasi muitten luokse. Silmät olivat punaiset, mutta
enää hän ei itkenyt. Hän tuli masentuneena, arastellen, katse maahan
luotuna ja kysyi insinööriltä:

-- Sir, oletteko te ja teidän toverinne englantilaisia?

-- Emme, me olemme amerikkalaisia.

-- Vai niin? poloinen mutisi. -- Sitä parempi.

-- Ja te?

-- Englantilainen, hän vastasi ja riensi samassa rantaan, jossa alkoi
astella vesiputouksen ja joen suun väliä. Kulkiessaan Harbertin ohitse
hän äkkiä kysyi tukahtuvalla äänellä:

-- Mikä kuukausi nyt on?

-- Joulukuu.

-- Ja vuosiluku?

-- 1866.

-- Kaksitoista vuotta! Kaksitoista vuotta! huudahti mies ja asteli
edelleen.

Siirtolaiset vaipuivat syviin mietteisiin kuultuaan Harbertilta hänen
keskustelunsa vieraan kanssa. Mies raukka oli unohtanut ajanlaskunkin!
Varmaankaan -- niin he keskenään arvelivat -- mies ei ollut
haaksirikkoinen, vaan oli jostain rikoksesta tuomittu elämään yksinään
kaukaisella meren saarella jonkin määrätyn ajan, jonka kuluttua hänet
tultaisiin noutamaan pois. Mutta jos hänellä oli ollut tällainen toivo,
miksi hän sitten oli heittänyt pulloviestin mereen? Toisaalta taas
hänen metsittynyt tilansa oli varmaankin kestänyt jo useita vuosia,
mutta lappu oli nähtävästi kirjoitettu vasta vähän aikaa sitten. Monia
vuosia pullo ei olisi säilynyt vedessä imemättä itseensä kosteutta.
Sitäpaitsi ei tavallinen merimies olisi pystynyt niin tarkoin
määrittelemään Taborin saaren asemaa.

-- Tässä on jälleen jotain selittämätöntä, virkkoi insinööri. --
Älkäämme kuitenkaan pakottako vierasta puhumaan. Aikanaan saamme
häneltä kuulla enemmän.

Seuraavina päivinä vieras ei poistunut ylängön aitauksen ulkopuolelle.
Hän teki lakkaamatta työtä kasvitarhassa. Aterialle ei häntä saanut
millään muotoa tulemaan. Hän söi pelkkiä raakoja kasviksia. Yöksikään
hän ei saapunut huoneeseensa, vaan nukkui puun juurella tai
kallionkolossa. Hän eli niin ollen jälleen samanlaista elämää kuin
Taborissakin. Toiset odottivat odottamistaan, ja viimein tuli hetki,
jolloin hän omantunnon tuskissa oli tunnustamaisillaan jotakin
kauheata.

Marraskuun 10:ntenä, illan hämärtyessä, kun siirtolaiset olivat
kokoontuneet lehtimajaan, ilmestyi vieras äkkiä heidän luokseen
pelottavan kiihtyneessä tilassa. Hampaat kalisivat hänen suussaan kuin
hän olisi ollut horkassa. Oliko hän kyllästynyt oloonsa muitten
ihmisten parissa? Ikävöikö hän takaisin metsistyneeseen tilaansa?
Melkein näytti siltä, kun kuuli hänen katkonaisia lauseitaan:

-- Mitä varten minä olen täällä? Millä oikeudella te toitte minut pois
saareltani? Onko teidän ja minun välilläni mitään yhteistä? Tiedättekö,
kuka minä olen ... mikä minä olen ollut ... mitä varten minä olin
tuolla saarella yksinäni? Kuka teille on sanonut, ettei minua panemalla
pantu sinne ... etten ollut tuomittu kuolemaan sinne?... Tiedättekö
te minun menneisyyttäni?... Mistä tiedätte, vaikka olisin varas,
murhamies ... kurja, kirottu mies ... sopiva elämään metsänpetojen
tavoin ... kaukana muusta maailmasta ... sanokaa, tiedättekö?

Ääneti muut kuuntelivat näitä välittömästi esiin ryöppyäviä
tunnustukseen vihjailevia sanoja. Cyrus Smith yritti rauhoittaa häntä.

-- Ei! Ei! huudahti vieras. -- Sana vain ... Olenko minä vapaa?

-- Olette, insinööri vastasi.

-- Hyvästi sitten! hän huudahti ja pakeni kuin mieletön.

Nab, Pencroff ja Harbert juoksivat hänen jälkeensä, mutta tulivat pian
takaisin ilman häntä.

-- Hän ei palaa enää koskaan, sanoi Pencroff.

-- Palaa, vastasi Cyrus Smith. -- Hurja luonto nousi viimeistä kertaa
raivoon. Omantunnon vaivat saivat sen kuohahtamaan; uusi yksinäisyys on
masentava sen.

Työt Lincolnin saarella sujuivat sillä välin tasaista kulkuaan.
Kaalimaa laajeni laajenemistaan. Marraskuun 15:ntenä oli kolmas
sadonkorjuu. Tuo kahdeksantoista kuukautta sitten kylvetty jyvä tuotti
nyt puolikuudettasataa hehtoa. Nyt heillä ei enää ollut jyvistä
puutetta. Nyt riitti kylvää puolitoista hehtoa, ja ravintoa oli
kylliksi sekä ihmisille että karjatarhan asukeille.

Mutta jyvät oli saatava jauhoiksi ja sitä varten tarvittiin mylly. Heti
ryhdyttiinkin miehissä rakentamaan tuulimyllyä Näkötornin ylängölle
lähelle järveä, jonka pohjoispäässä oli runsaasti hiekkakiviä. Niistä
saatiin vähällä vaivaa hyvät myllynkivet. Työtä joudutettiin niin, että
mylly oli valmiina joulukuun 1. päivänä. Ja niinpä oli siirtolaisilla
ilo nähdä aamiaispöydässään ensimmäinen leipä. Hiukan tahmeaa tämä
esikoisleipä oli, mutta vähät siitä; jokainen iski siihen kiinni
halukkaasti.

Taborin saaren muukalaista ei vain kuulunut. Muita tämä pitkällinen
poissaolo jo alkoi arveluttaa. Cyrus Smith yksin oli vakuuttunut hänen
paluustaan. Insinöörillä oli siitä asiasta omituinen aavistus. Eikä hän
pettynytkään.

Joulukuun 3:ntena oli Harbert yksinään kalastamassa järven
etelärannalla. Ampuma-aseita hänellä ei ollut mukanaan nyt enempää kuin
ennenkään onkimatkalla, koska petoeläimiä ei ollut näillä tienoin
saarta milloinkaan nähty.

Pencroff ja Nab työskentelivät kanatarhassa, Cyrus Smith ja reportteri
valmistivat soodaa, koska saippua alkoi jo olla lopussa.

Äkkiä kuului huuto:

-- Auttakaa! Auttakaa!

Cyrus Smith ja Gideon Spilett olivat liian kaukana voidakseen kuulla
hätähuutoa. Pencroff ja Nab riensivät heti sitä kohti.

Mutta ennenkuin he ennättivät paikalle, oli Taborin asukas rientänyt
kanavan toiselle rannalle.

Siellä seisoi suuri jaguaari Harbertin edessä, joka tämän
odottamattoman vaaran säikyttämänä oli asettunut selin puuhun. Peto oli
hyökkäämäisillään turvattoman pojan kimppuun... Mutta muukalainen
syöksyi pelkkä puukko kädessä sitä kohti. Samassa peto kääntyi häntä
vastaan.

Taistelu ei kestänyt kauan. Vieras oli tavattoman voimakas ja vikkelä.
Toisella kädellään hän tarttui petoa lujasti kurkusta huolimatta siitä,
että se iski kyntensä häneen, ja toisella työnsi puukon sen sydämeen.

Jaguaari kaatui kuolleena maahan. Vieras potkaisi sen jalallaan
kauemmaksi ja aikoi paeta, mutta huomasi samassa muittenkin
siirtolaisten saapuneen paikalle. Harbert tarttui häneen kiinni
huutaen:

-- Ei, ei! Te ette saa mennä pois!

Samassa astui Cyrus Smith vieraan luokse. Tämä rypisti kulmiaan
nähdessään insinöörin. Veri juoksi virtanaan hänen rikkirevityn
paitansa alta, mutta siitä hän ei välittänyt.

-- Hyvä ystävä! insinööri lausui. -- Me olemme teille suuressa
kiitollisuuden velassa. Te olette pelastanut pojan oman henkenne
uhalla.

-- Henkeni! vieras mutisi. -- Arvoton kalu.

-- Te olette saanut haavoja.

-- Joutavia.

-- Tahdotteko ojentaa minulle kätenne?

Ja Harbertin tavoitellessa tuota kättä, joka vastikään oli pelastanut
hänen henkensä, pani muukalainen kädet ristiin rinnalleen ja katseli
ympärilleen harhailevin silmin, ikäänkuin aikoen paeta. Hän hillitsi
itsensä kuitenkin ja kysyi tylyllä äänellä:

-- Keitä te olette ja mitä te minusta tahdotte?

Ensi kertaa hän halusi saada tietoa siirtolaisten vaiheista. Kenties
hän ne kuultuaan kertoisi omatkin vaiheensa.

Muutamin sanoin Cyrus Smith kuvasi, mitä he olivat kokeneet siitä
hetkestä saakka, kun olivat lähteneet Richmondista.

Muukalainen kuunteli tarkkaavaisena.

Insinööri ilmoitti sitten, keitä he kukin olivat, sanoen heidän
iloisimman hetkensä olleen sen, jolloin he saivat uuden toverin lisää.

Vieras meni hämilleen nuo sanat kuultuaan.

-- Ja nyt, kun tunnette meidät, nyt ojennatte meille kätenne.

-- En! vastasi puhuteltu kumealla äänellä. -- Te olette kunnon ihmisiä,
mutta minä!...



Seitsemästoista luku

Muukalaisen pyyntö. Karjanhoitajana. Muukalaisen kertomus. Taborin
erakko. Salaperäinen paperi.


Minkälainen lienee ollutkaan muukalaisen entisyys? Tekisikö hän heille
koskaan selkoa elämänsä vaiheista?

Hän palasi jälleen entiseen elämäntapaansa: teki työtä Graniittilinnan
aidatulla alueella, ei tullut aterioimaan muitten kanssa, nukkui
yönsäkin ulkona. Mutta tunnustuksen päivä läheni lähenemistään.

Joulukuun 10:ntenä hän tuli Cyrus Smithin luo ja sanoi tyynellä ja
hiljaisella äänellä:

-- Sir, minulla olisi eräs pyyntö.

-- Puhukaa, mutta ensin pari sanaa.

Muukalainen punastui ja näytti aikovan vetäytyä takaisin. Cyrus Smith
ymmärsi hänen pelkäävän, että häneltä ruvettaisiin kyselemään hänen
entisyyttään. Sen vuoksi insinööri pidätti häntä kädestä ja virkkoi:

-- Tahdon vain sanoa, ettemme ole ainoastaan teidän tovereitanne, vaan
myös ystäviänne. Ja nyt puhukaa.

-- Sir, sanoi muukalainen hetken kuluttua, -- minä pyytäisin teiltä
armonosoitusta.

-- Mitä niin?

-- Teillä on kymmenisen kilometrin päässä täältä karjatarha. Eläimet
tarvitsevat hoitajaa. Päästäkää minut sinne elämään niitten kanssa.

Cyrus Smith katsahti häneen syvästi surkutellen ja vastasi:

-- Ystävä hyvä, siellä on pelkkiä navetoita...

-- En minä sen parempaa tarvitsekaan...

-- Ystävä hyvä! Emmehän me milloinkaan tahdo vastustaa teidän
tahtoanne. Jos haluatte siirtyä sinne, niin olkoon menneeksi.
Graniittilinnaan olette kuitenkin aina tervetullut. Mutta ensin pidämme
huolta siitä, että saatte siellä mukavan asunnon.

-- Kyllä minä muutenkin tulen siellä toimeen.

-- Ystävä hyvä, Cyrus Smith vastasi tahallaan painokkaasti, -- sallikaa
meidän tehdä tässä kohden, mitä velvollisuus vaatii.

-- Kiitos! toinen virkkoi ja lähti.

Siirtolaiset ryhtyivät heti rakentamaan karjatarhan läheisyyteen pientä
mökkiä. Ei kulunut viikkoakaan, ennenkuin se oli jo valmis ja
varustettu muutamin yksinkertaisin huonekaluin ja asein. Sillä välin
oli muukalainen tehnyt työtä kasvitarhassa ja muokannut sen aivan
kylvökuntoon. Saatuaan insinööriltä kuulla, että hänen mökkinsä oli
valmis, hän lupasi jo samana iltana lähteä sinne.

Illalla olivat muut koolla Graniittilinnan suuressa salissa. He eivät
tahtoneet millään muotoa raskauttaa muukalaisen lähtöä jäähyväisillä.
Silloin kuului ovelta koputus, ja tämä astui sisään.

-- Hyvät herrat, hän alkoi välittömästi, -- ennenkuin lähden, on ehkä
hyvä, että tiedätte minun elämäni vaiheet. Minä kerron ne.

Nämä sanat tekivät siirtolaisiin syvän vaikutuksen.

-- Me emme vaadi mitään, virkkoi Cyrus Smith. -- Teillä on oikeus
puhua, jos tahdotte.

-- Minun velvollisuuteni on puhua.

-- Istukaa sitten.

-- Seison mieluummin.

Muukalainen asettui selin nurkkaan, puolivarjoon, ja alkoi puhua
matalalla äänellä.

_Muukalaisen kertomus_:

Kesäkuussa 1854 erään skotlantilaisen ylimyksen, lordi Glenarvanin,
höyryllä käyvä huvipursi _Duncan_ löysi Irlannin merestä pullon.
Siinä oli kirjelappu, johon englannin-, saksan- ja ranskankielellä oli
kirjoitettu tiedonanto, että kapteeni Grantin laiva _Britannia_
oli tehnyt täydellisen haaksirikon. Kapteeni ja kaksi miestä olivat
pelastuneet maihin ja oleskelivat eräässä paikassa, jonka asema oli
37° 11' eteläistä leveyttä. Pituusasteesta ei löytynyt mitään
ilmoitusta, sillä sen kohdan paperia oli pulloon päässyt kosteus
liottanut näkymättömiin. Kapteeni Grant miehineen oli siis
löydettävissä 37:nneltä leveysasteelta, joko mantereelta tai saarelta.

Koska Englannin amiraliteetti vitkasteli laivan lähettämisessä etsimään
kapteeni Grantia, päätti lordi Glenarvan lähteä omalla huvipurrellaan
matkalle. Hän otti mukaansa oman perheensä sekä kapteeni Grantin lapset
Maryn ja Robertin. Vielä tuli alukseen muuan Englannin armeijan majuri
ja eräs ranskalainen maantieteilijä. Näin lähti _Duncan_,
päällikkönä kapteeni John Mangles ja laivaväkenä viisitoista miestä,
Atlantin valtamerelle, kävi Tristan da Cunhan ja Amsterdamin saarilla
löytämättä jälkeäkään kapteeni Grantista, jatkoi sitten matkaansa
suoraan itään ja laski joulukuun 20. päivänä samana vuonna ankkurinsa
Bernoullin niemen kohdalla Australian länsirannalla.

Sieltä käsin oli lordi Glenarvanin aikomus kulkea Australian manteren
poikki. Hän nousi sen vuoksi maihin. Muutaman peninkulman päässä
rannasta oli eräällä irlantilaisella farmi, jossa lordi Glenarvan
seuralaisineen otettiin hyvin vieraanvaraisesti vastaan. Hän kertoi
ystävälliselle isännälleen, millä matkalla hän oli, ja tiedusteli,
oliko siellä päin kuultu puhuttavan _Britannian_ haaksirikosta.
Isäntä ei tiennyt asiasta sanoa mitään, mutta eräs hänen
palvelijoistaan kuultuaan heidän keskustelunsa huudahti äkkiä:

-- Kiittäkää Jumalaa, mylord! Jos kapteeni Grant vielä on elävien
kirjoissa, niin hän on Australian manterella.

Tämä mies, kuten hänen papereistaan ilmeni, oli skotlantilainen ja
nimeltään Ayrton, _Britannian_ perämies. Hän kertoi olleensa
_Britannialla_ silloin, kun laiva teki haaksirikon, mutta
pelastuneensa rantaan. Kapteeni Grantin hän luuli silloin hukkuneen,
mutta iloitsi kuullessaan, että tämä oli pelastunut.

-- Mutta, hän lisäsi, -- _Britannia_ ei joutunut haaksirikkoon
Australian läntisellä rannalla, vaan itäisellä. Sieltä häntä on
etsittävä; siellä hän varmaankin on alkuasukkaitten vankina.

Miehen sanoja ei käynyt epäileminen, siksi vilpitöntä oli hänen
esiintymisensä, eikä isäntäkään tiennyt sanoa hänestä muuta kuin hyvää.
Ayrtonin neuvosta päätettiin, että lordi Glenarvan, hänen vaimonsa,
Grantin lapset, majuri, ranskalainen oppinut, kapteeni Mangles ja
muutamat laivamiehet lähtisivät Ayrtonin johdolla vaeltamaan halki
Australian mantereen itää kohti pysytellen 37:nnellä leveysasteella.
_Duncan_ purjehtisi perämiehensä Tom Austinin johtamana
Melbourneen ja odottaisi siellä tarkempia määräyksiä.

Retkikunta lähti liikkeelle joulukuun 23:ntena 1854.

Mutta tämä Ayrton oli petturi. Hän oli tosin ollut perämiehenä
_Britannialla_, mutta joutunut riitaan kapteeni Grantin kanssa ja
koettanut yllyttää laivaväkeä kapinaan anastaakseen laivan. Kapteeni
oli vanginnut hänet ja rangaistukseksi jättänyt hänet maihin Australian
länsirannalla huhtikuussa 1852.

Tuo kurja mies ei ollut niin ollen kuullutkaan _Britannian_
haaksirikosta ennenkuin nyt vasta! Maihin jäätyään hän oli ottanut
nimekseen Ben Joyce ja perustanut rosvojoukon, jonka päällikkönä hän
yhä edelleen oli. Uskoteltuaan lordille, että haaksirikko oli
tapahtunut itärannalla, ja saatuaan hänet lähtemään itäänpäin oli
tuolla konnalla tarkoituksena saada lordi erotetuksi laivastaan, jonka
hän sitten aikoi ottaa haltuunsa ja lähteä rosvoilemaan Tyynelle
merelle.

Retkikunta lähti liikkeelle. Sen matka oli tietysti kovin onneton,
koska sitä johti Ayrton, joka ajoissa oli antanut yrityksestään tiedon
rosvojoukolleen.

_Duncan_ oli sillä välin lähetetty Melbourneen korjauttamaan
vaurioitaan. Nyt piti saada lordi Glenarvan taivutetuksi lähettämään
_Duncanin_ päällikölle käsky, että laiva mahdollisimman nopeasti
tulisi Australian itärannalle muka retkikuntaa noutamaan, koska oltiin
jo lähenemässä merenrantaa. Ayrtonin todellinen tarkoitus oli, että hän
siellä helposti saisi _Duncanin_ valtaansa. Lordi noudattikin
hänen neuvoaan ja lähetti hänet viemään kirjettä _Duncaniin_,
jonka siinä käskettiin viipymättä rientää Twofoldin lahteen. Sinne
Ayrton oli määrännyt joukkonsa kokoontumaan.

Silloin tuli hänen petoksensa ilmi, ja hänen täytyi paeta. Mutta
kirjeen hän päätti saattaa perille, maksoi mitä maksoi, ja siinä hän
onnistuikin. Mutta Jumala ei sallinut hänen pahain aikeittensa
toteutua.

Saatuaan Ayrtonin tuoman kirjeen Tom Austin nostatti heti ankkurin ja
lähti ulapalle, Ayrton mukana. Mutta kuinka suuri olikaan Ayrtonin
hämmästys, kun hän huomasi laivan pitävän kurssia, ei Australian
itärantaa, vaan Uutta Seelantia kohti! Hän huomautti siitä päällikölle,
mutta tämä näytti hänelle kirjeen. Ja todellakin! Siinä käskettiin
_Duncanin_ suunnata kulkunsa Uuden Seelannin itärannikolle.
Ranskalainen tiedemies, kirjeen kirjoittaja, oli erehdyksessä merkinnyt
määräpaikan väärin.

Nyt Ayrtonin aikeet olivat rauenneet tyhjiin. Hän yritti nostattaa
laivaväkeä kapinaan, mutta hänet pantiin rautoihin ja kytkettiin
laivanruumaan.

_Duncan_ risteili Uuden Seelannin itärannikolla aina maaliskuun
3:nteen. Silloin Ayrton kuuli ruumaan _Duncanin_ tykkien pauketta:
lordi Glenarvan oli saapunut laivalleen.

Asiain kulku oli ollut seuraava.

Tuhansia vaaroja ja kärsimyksiä kestettyään oli lordi seuralaisineen
vihdoin saapunut Twofoldin lahteen. _Duncania_ ei ollut siellä.
Hän sähkötti Melbourneen. Sieltä vastattiin: _Duncan_ lähtenyt
18:ntena, määräpaikka tuntematon.

Silloin lordi, tarmokas ja hellittämätön mies, astui seuralaisineen
erääseen kauppalaivaan, purjehti Uuden Seelannin länsirannalle ja
vaelsi sen halki 37:ttä leveysastetta pitkin löytämättä kuitenkaan
kapteeni Grantista mitään jälkeä. Itärannalle saavuttuaan hän suureksi
ilokseen näki siellä oman laivansa, joka oli odotellut häntä jo viisi
viikkoa!

Maaliskuun 3:ntena 1855 lordi oli siis _Duncanilla_. Ayrtonkin oli
siellä. Lordi tahtoi konnalta saada kuulla kaikki, mitä hän tiesi
kapteeni Grantista. Ayrton kieltäytyi puhumasta. Silloin lordi uhkasi
jättää hänet ensi satamassa englantilaisten viranomaisten käsiin.

_Duncan_ lähti jatkamaan matkaansa itään. Ayrton oli yhä vaiti,
kunnes lordin puoliso sai hänet taivutetuksi puhumaan sillä ehdolla,
ettei lordi antaisi häntä englantilaisten käsiin, vaan jättäisi hänet
johonkin Tyynen meren saareen. Lordi suostui, ja silloin Ayrton kertoi
koko elämänsä vaiheet. Kapteeni Grantista hän ei ollut kuullut mitään
sen hetken jälkeen, kun Grant oli jättänyt hänet Australian rantaan.

Lordi piti sanansa. _Duncan_ jatkoi matkaa ja saapui Taborin
saareen. Sinne hänen oli määrä jättää petturi ja -- todellinen ihme! --
sieltä hän vihdoin löysi kapteeni Grantin ja tämän kaksi laivamiestä.
Kapteeni Grant miehineen otettiin nyt laivaan ja heidän sijaansa
jätettiin Ayrton Taboriin.

-- Tänne sinä nyt jäät, Ayrton, puhui silloin hänelle lordi Glenarvan,
-- täällä olet kaukana kaikesta muusta maailmasta. Ei kannata
ajatellakaan pakoa. Yksin saat olla, ja Jumala yksin näkee sinut
täällä, hän, joka tuntee ihmisen sydämen. Sinä et kuitenkaan ole oleva
kateissa etkä tietymättömissä niinkuin kapteeni Grant. Ihmiset pitävät
sinut muistissaan. Minä tiedän missä olet ja tulen sinua hakemaan.

Ja _Duncan_ nosti ankkurinsa ja katosi näkyvistä. Ayrton oli nyt
yksin, mutta puutteeseen hän ei jäänyt. Aseita hänellä oli, samoin
astioita, siemeniä ja työkaluja. Hänen käytettävänään oli kapteeni
Grantin rakentama mökki. Taborin saaressa hänen oli määrä elää ja
sovittaa kauheaa rikostaan. Hän häpesi, hyvät herrat, pahoja tekojaan,
hän katui niitä, hän oli hyvin onneton! Jos, hän sanoi itsekseen,
ihmiset vielä tulevat häntä hakemaan, niin toisenlaisena hän heidän
joukkoonsa palaa! Kuinka paljon hän kärsikään, tuo kurja! Kuinka hän
koettikaan parantaa itseänsä ankaralla työllä! Kuinka hän rukoilikaan,
että hänestä tulisi uusi ihminen!

Näin kului pari, kolme vuotta. Alinomaa hän tähysteli taivaanrantoja:
eikö missään näy purjeita? Alinomaa hän kyseli itseltään, milloin
hänen koettelemuksensa päivät loppuvat. Voi kuinka kauheaa oli
yksinäisyydessä sielun, jota omantunnon tuskat kalvoivat!

Mutta taivas ei pitänyt hänen rangaistustaan vielä kyllin suurena. Hän
tunsi metsistyvänsä päivä päivältä, alenevansa yhä enemmän eläimen
tasolle. Ja vihdoin hänestä tuli sellainen raukka, jonka kaltaisena te
löysitte hänet.

Minun ei tarvitse sanoa teille, hyvät herrat, että Ayrton eli Ben Joyce
ja minä olemme sama henkilö.

       *       *       *       *       *

Vaikeaa on kuvata siirtolaisten liikutusta. Noin paljon kurjuutta,
epätoivoa heidän silmäinsä edessä!

-- Ayrton! lausui Cyrus Smith. -- Te olette paljon rikkonut, mutta
Jumala katsoo epäilemättä teidän jo tarpeeksi kärsineen. Merkiksi siitä
hän on saattanut teidät lähimmäistenne joukkoon. Ayrton, teille on
annettu anteeksi. Tahdotteko nyt olla meidän toverimme?

Ayrton oli peräytynyt taemmaksi.

-- Tuossa käteni! insinööri virkkoi.

Ayrton tarttui siihen, ja kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä.

-- Mr Smith, Ayrton vastasi, -- sallikaa minun vielä jonkin aikaa elää
karjatarhalla.

-- Kuten tahdotte.

Ayrton oli lähtemäisillään pois, kun insinööri vielä kerran kääntyi
häneen:

-- Koska te olitte päättänyt elää aivan erillänne muusta maailmasta,
miksi sitten viskasitte mereen tuon paperin, joka saattoi meidät teidän
jäljillenne?

-- Minkä paperin? Ayrton hämmästyneenä kysyi.

-- Pulloon pistetyn paperin, johon oli tarkkaan merkitty Taborin saaren
asema.

Ayrton pyyhkäisi otsaansa kädellään.

-- En ole milloinkaan heittänyt mitään paperia mereen, hän sitten
vastasi.

-- Ettekö?

-- En.

Ayrton kumarsi ja lähti.



Kahdeksastoista luku

Lennätin. Metsästystä. Valokuvia. Jo kaksi vuotta! Isänmaan muistoja.
Poispääsyn mahdollisuuksia. Lincolnin saaren ympäri. Taas selittämätön
seikka.


Merkillinen vain oli tuon pullosta löydetyn paperin arvoitus. Kenties
oli Ayrton sittenkin sen kirjoittanut vielä täysijärkisenä ollessaan?
Mutta kuinka paperi olisi voinut kastumatta säilyä niin kauan meren
pinnalla uiskentelevassa pullossa? Valhetta Ayrton ei olisi saattanut
puhua, sillä ei valehtele enää se, joka niin paljon rikoksia tunnustaa.

Oltiin tammikuun alussa 1867. Kiireisissä kesätöissä oli Ayrtonista
paljon apua, hän kun hoiti huolellisesti siirtokunnan nyt jo melkoista
karjaa. Insinööri ja Gideon Spilett jättivät hänen huolekseen myös
antaa heille viipymättä tietoja, jos hän huomaisi sillä puolen saarta
jotain outoa tai merkillistä. Tämä pikaisen tiedonannon tarve herätti
toisenkin ajatuksen: saattaisihan tapahtua, että Ayrton huomaisi
rannalle äkkiä ilmestyneen aluksen, haaksirikkoisen tai vaikkapa
merirosvojen laivan, tai hän saattaisi tarvita pikaista apua --
silloinhan oli sana kiireimmiten saatava Graniittilinnaan.

Tammikuun 10. päivänä Cyrus Smith otti toveriensa kanssa puheeksi,
kuinka nopea yhteys karjakartanon ja Graniittilinnan välillä olisi
tarpeen.

-- Se on ymmärrettävä asia, että sellaista tarvitaan, arveli Pencroff,
-- mutta millainen se yhteys olisi? Ihanko lennätin tänne
laitettaisiin?

-- Oikein arvattu, sellainen laitetaan, sillä välineitä meiltä ei
puutu.

-- No ei totta maar meidän insinöörille ole mikään mahdotonta, Pencroff
virkkoi. -- Kyllä täällä tosissaan vielä jonakin päivänä höyryveturikin
mennä jyrisee.

Vaikein tehtävä oli rautalangan aikaansaaminen. Mutta Cyrus Smith
rakensi langan vetämistä varten erityisen laitteen, jonka pääajatuksena
oli se, että rauta-suikaletta vedettäisiin ensin paksun teräslevyn
isompain ja sitten yhä pienempäin reikäin läpi, joten se ohenisi kerta
kerralta, kunnes se saataisiin sellaiseksi kuin kulloinkin tarvittiin.
Laitteen liikevoimana oli entinen vesivoimalla käyvä villanvanutuskone.

Patterit Cyrus Smith rakensi sen yksinkertaisen mallin mukaan, jonka
Becquerel jo v. 1820 oli keksinyt, käyttäen aineksina typpihappoa,
lipeää ja sinkkiä. Viimeksimainittua metallia saatiin yllin kyllin
siitä sinkkilevystä, joka oli ollut tavarain ympärillä siirtolaisten
löytämässä arkussa.

Lähetys- ja vastaanottopaikkoihin asetettiin yksinkertainen taulu,
johon oli piirretty kirjaimet ja jossa sähkön liikuttama osoitin
siirtyili kirjainten kohdalla.

Pylväitten pystyttäminen ja langan pingottaminen oli edellisiin töihin
verrattuna leikintekoa, ja helmikuun 12. päivänä oli lennätinjohto
valmiina karjakartanon ja Graniittilinnan välillä ja toimi sangen
hyvin.

Kaunis vuodenaika kului alituisessa työssä. Siirtokunnan
varastot, varsinkin kasvitarhan ja pellon tuottamat, lisääntyivät
lisääntymistään. Neljäs viljasato oli runsas. Laskujen mukaan piti sen
nyt olla neljäsataatuhatta miljoonaa jyvää. Pencroffin olisi tehnyt
mieli ruveta laskemaan jyviä nähdäkseen, pitivätkö laskut paikkansa,
mutta hän luopui yrityksestä saatuaan insinööriltä tietää, että jos
keskeytymättä laskisi minuutissa sataviisikymmentä jyvää eli tunnissa
yhdeksäntuhatta, niin kuluisi viisituhatta vuotta ennenkuin olisi
saanut kaikki lasketuksi.

Ajankuluksi otettiin valokuvauskonekin esille. Reportterista ja
Harbertista kehittyi ennen pitkää varsin taitavia valokuvaajia, ja
jonkin ajan kuluttua siirtolaisten muotokuvat koristivat salin seiniä.
Pencroff varsinkin oli hyvillään katsellessaan itseään. Parhaiten
onnistui mestari Jupin valokuva.

-- Se on ihan ilmielävä, Pencroff arveli, -- luulisi, että se juuri
vetää suunsa irveen.

Koitti vihdoin maaliskuun 26. päivä. Silloin olivat siirtolaiset olleet
Lincolnin saarella tasan kaksi vuotta!

Kaksi vuotta saarella, ilman vähintäkään yhteyttä muuhun maailmaan!

Näitten kahden vuoden kuluessa ei ollut näkynyt ainoatakaan laivaa
Lincolnin saaren läheisyydessä. Oliko ajateltavissakaan sellainen
mahdollisuus, että he joskus pääsisivät takaisin kotimaahansa?

Yksi keino ainakin oli, arveli Gideon Spilett, se että rakennettaisiin
suurempi alus, jolla uskaltaisi laajemmillekin ulapoille. Tämä oli
kuitenkin kaukainen tulevaisuuden unelma, tuskin milloinkaan
toteutettavissa. Toinen, todennäköisempi mahdollisuus oli se, että
lordi Glenarvan vielä tulisi noutamaan Ayrtonia. Mutta miten kävisi,
kun laivan saapuessa Taboriin Ayrtonia ei löydettäisikään? Lincolnin
saarta ei ollut kartassa. Ei siis ollut luultavaa, että laiva osaisi
tänne!

Silloin päätettiin käydä seuraavana keväänä vielä kerran Taborissa ja
jättää sinne ilmoitus, mihin Ayrton oli joutunut. Nyt sinne oli
tarpeetonta lähteä, koska hakijat eivät suinkaan suunnittelisi
matkaansa niin, että vasta talven kynnyksellä saapuisivat näille
vesille.

Sen sijaan tehtiin _Bonadventurella_ matka saaren ympäri, jonka
läntinen ja pohjoinen ranta olivat vielä kokonaan tutkimatta.

Huhtikuun 16:ntena lähdettiin Ilmapallon valkamasta länteen päin.
Ayrton muutti siksi aikaa Graniittilinnaan kotimieheksi, seuranaan Jup.

Koskijoesta pohjoiseen saaren luonto oli aivan toisenlaista kuin siihen
asti. Metsä harveni harvenemistaan, ja koko laaja luoteiskulma oli
jylhää kivikkoa. Näytti siltä kuin sulat kiviaallot olisivat äkkiä
jähmettyneet louhikoiksi. Jäämeren suunnattomat jääröykkiöt eivät voi
olla oikullisemmin kasautuneet päällekkäin kuin nämä jättiläismäiset
kivikasat kaikessa kaameassa komeudessaan. Matkamiehiä hirvitti heidän
ajatellessaan, mikä heidät olisi perinyt, jos he olisivat
ilmapalloineen pudonneet juuri näille rannoille!

Seuraavana päivänä illan suussa laskettiin pieneen, saaren
pohjoispäässä olevaan lahteen aivan lähelle rantaa, niin syviä olivat
vedet siellä. Harbert ja Gideon Spilett läksivät pyydystämään
vesilintuja ja palasivat parin tunnin kuluttua kokonaiset kantamukset
saalista mukanaan.

Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa itään päin Leukanientä kohti
myötätuulella, joka pian alkoi kiihtymistään kiihtyä. Pencroff katseli
"tuulenkynsiä" taivaalla: ne tiesivät kovaa säätä. Ennen pitkää olikin
tuuli yltynyt myrskyksi. _Bonadventuren_ oli määrä laskea
Hainkitaan, mutta Pencroffia alkoi huolestuttaa, kuinka hän hämärissä
osaisi sinne.

-- Jospa edes yksikin majakkatuli olisi vilkkumassa, hän arveli, --
niin hätäkö sitten!

-- Eikä nyt, jatkoi Harbert, -- eikä nyt ole insinööriäkään polttamassa
meille merkkitulta niinkuin silloin, kun Taborista palattiin.

-- Merkkitultako? kysyi Cyrus Smith hämmästyneenä.

-- Juuri niin, reportteri vastasi. -- Emmehän silloin, lokakuun 20.
päivää vasten yöllä, olisi osanneet Laupeudenjoen suuhun, ellemme olisi
nähneet teidän roviotanne Graniittilinnan ylängöllä.

-- Niin, niin ... mutisi insinööri, -- kyllä maar...

Muutaman minuutin kuluttua Cyrus Smith oli kahden kesken reportterin
kanssa ja kuiskasi hänen korvaansa:

-- Jos mikään tässä maailmassa on varmaa, niin ainakin se, etten minä
lokakuun 20. päivää vasten yöllä sytyttänyt merkkitulta, en
Graniittilinnan kohdalle enkä muuallekaan.



Yhdeksästoista luku

Yö merellä. Hainkidassa. Tulo kotiin. Neuvottelu. Pilkku
valokuvalevyssä. Uusi suuri tapahtuma.


Myrsky yltyi yltymistään. Kello kuuden aikaan oli alkanut
pakovesi, eikä nyt ollut ajattelemistakaan päästä Hainkitaan.
_Bonadventuren_ täytyi luovia koko yö pysytellen niin paljon kuin
mahdollista korkeitten rantain suojassa. Aluksen kaatumisesta ei ollut
pelkoa. Ainoa vaara, joka uhkasi, oli se, että suunnattomat aallot
löisivät sen vettä täyteen.

Aamun sarastaessa tuuli hiukan laimeni, ja kello seitsemältä
_Bonadventure_ laski Hainkitaan, joka huomattiin aivan
verrattomaksi, kaikilta tuulilta suojatuksi satamaksi. Siihen mahtuisi,
Pencroff arveli, vaikka koko Yhdysvaltain sotalaivasto. Tavattoman
syväkin se oli, koska viidenkymmenen sylen pituinen luotinuora ei
ulottunut pohjaan. Molemmat Leuat olivat ilmeisesti syntyneet kahdesta
peräkkäisestä tulivuoren purkauksesta. Koska missään ei ollut
maihinnousuun sopivaa paikkaa, käänsi Pencroff aluksensa pian takaisin,
ja niin lähdettiin kotia kohti. Kello neljän tienoissa iltapäivällä
kuljettiin Pelastuksenluodon itäpuolitse ja tuntia myöhemmin laskettiin
ankkuri Laupeudenjoen suussa. Ayrton oli heitä vastassa rannalla, ja
Jup hyppi ja keikkui mielissään murahdellen.

Nyt oli koko saari tutkittu. Mitään epäiltävää ei ollut huomattu
missään. Tarkastamatta olivat enää Käärmeniemen tuuheat metsät.

Neuvoteltuaan Gideon Spilettin kanssa Cyrus Smith päätti vihdoinkin
ottaa kaikkien toverien kesken puheeksi saarella tapahtuneet
kummalliset seikat, joihin hänen tähän mennessä ei ollut onnistunut
saada selvyyttä.

Niinpä huhtikuun 25. päivänä illallisen jälkeen, kun kaikki olivat
koolla Graniittilinnan salissa, Cyrus Smith lausui:

-- Hyvät ystävät! Minä pidän velvollisuutenani kiinnittää teidän
huomiotanne moneen asiaan, joita täällä on tapahtunut, ja kuulla teidän
mielipiteenne.

-- Antaapa tulla! virkkoi Pencroff.

-- Ensinnäkin, insinööri alkoi, -- ymmärrättekö, millä tavoin minä
pudottuani mereen jouduin tietämättäni pitkän matkan päähän rannasta?

-- Ehkäpä te tajuttomana vain...

-- Se ei ole luultavaa... Mutta edelleen: ymmärrättekö, kuinka Top
löysi teidät kymmenen kilometrin päässä siitä, mihin minä olin
joutunut?

-- Koira vainuaa ... yritti merimies.

-- Merkillinen vainu! huomautti reportteri. -- Sateessa ja myrskyssä se
tuli hormeihin kuivana ja puhtaana.

-- Edelleen: ymmärrättekö, miten koira sinkoutui ilmaan järvestä, jonne
dugonki oli sen tempaissut?

-- Minä en ainakaan enkä sitäkään, mistä se dugonki oli saanut haavan
leukansa alle.

-- Edelleen, Cyrus Smith jatkoi, -- ymmärrättekö, mistä hauli oli
joutunut pekariin? miten arkku oli niin hyvin säilynyt? miten pullo
ilmaantui juuri parahiksi eteemme? miten meidän pirogimme katkaistuaan
köytensä tuli alas virtaa juuri siiloin, kun olimme sen tarpeessa?
miten silloin, kun apinat olivat tunkeutuneet Graniittilinnaan, tikkaat
äkkiä heilahtivat seinänvierustalle? Ja vihdoin, mistä on kotoisin tuo
paperilappu, jonka Ayrton kieltää kirjoittaneensa?

Nämä tapahtumat, nyt yhtaikaa esitettyinä, saivat Harbertin, Pencroffin
ja Nabin todella hämmästymään.

-- Onpas siinä vain merkillisiä asioita enemmän kuin yhdellä kertaa
sietäisikään, arveli Pencroff.

-- Ja vielä, insinööri puhui, -- Taborista tullessanne te, mr Spilett,
Pencroff ja Harbert väitätte nähneenne merkkitulen. Oletteko varmat
siitä?

-- Sen minä näin yhtä hyvin kuin nyt teidät siinä, vakuutti Pencroff.

-- Se oli kuin hyvin kirkas tähti, sanoi Harbert.

-- Entä jos se olikin tähti?

-- Ei ollut, Pencroff vastasi, -- sillä taivas oli kauttaaltaan
pilvessä. Ja näkihän sen silloin mr Spilettkin.

-- Näin, reportteri sanoi. -- Se oli kirkas kuin sähkövalo.

-- No niin, hyvät ystävät. Sinä yönä en minä eikä Nab sytyttänyt mitään
tulta.

-- Ettekö? huudahti Pencroff hämmästyneenä.

-- Me olimme koko illan Graniittilinnassa. Jos tuli näkyi, niin se oli
jonkun toisen sytyttämä eikä meidän.

Jotain salaperäistä tällä saarella oli, se täytyi kaikkien myöntää.
Joku salaperäinen olento piileskeli sen saavuttamattomissa kätköissä.
Ja se oli saatava ilmi, maksoi mitä maksoi.

Cyrus Smith kertoi lopuksi tutkineensa kerran yksin ollessaan
kuilunkin, jonka partaalla Top ja Jup niin usein olivat olleet
rauhattomia.

Kevään tultua, niin sovittiin, tarkastettaisiin saari kokonaisuudessaan
uudestaan.

Talvi teki tuloaan, mutta rohkein mielin siirtolaiset sitä odottelivat.
Ayrton siirtyi kylmän tultua Graniittilinnaan hänkin. Tavallisia töitä
suoriteltiin, enimmäkseen kotosalla, ja niin kului talvi ilman
sanottavia tapauksia; ei edes Top eikä Jup osoittanut tänä talvena
mitään levottomuutta kuilun partaalla.

Mutta sitten sattui tapaus, joka oli käänteentekevä siirtolaisten
vaiheissa.

Lokakuun 17:ntenä Harbert oli ottanut Graniittilinnan ikkunasta
valokuvan Liittolahden rannoista ja avarasta ulapasta. Tutkiessaan
sitten kehittämäänsä levyä hän huomasi pienen pilkun taivaanrannassa.
Hän huuhteli kuvaansa uudestaan, mutta pilkku ei lähtenyt. Vihdoin hän
kiersi kaksoiskiikarista irti yhden kuperan linssin ja tarkasteli sitä.
Levy oli pudota hänen kädestään, ja häneltä pääsi kova huuto.

Hän riensi Cyrus Smithin huoneeseen ja näytti tälle tuota kummallista
pilkkua.

Cyrus Smith tutkisteli sitä tarkasti, otti sitten kiikarin ja suuntasi
sen merelle päin.

Kiikari pysähtyi viimein yhteen kohtaan. Hetken kuluttua insinööri
laski sen alas ja lausui yhden ainoan sanan: -- Laiva!

Laiva oli todellakin Lincolnin saaren näköpiirissä!



KOLMAS OSA

Saaren salaisuus



Ensimmäinen luku

Mikä ja mistä? _Duncan_ se ei ole. Merirosvojen musta lippu. Tykin
pamaus.


Cyrus Smith ja Harbert kutsuivat heti Gideon Spilettin, Pencroffin ja
Nabin suureen saliin ja ilmoittivat heille havaintonsa. Pencroff
sieppasi kiikarin ja alkoi tähystellä taivaanrantaa.

-- Tuli ja leimaus! hän huudahti hetkisen kuluttua. -- Laiva se on kuin
onkin.

-- Tännekös päin sillä on matka? kysäisi Gideon Spilett.

-- Mahdotonta vielä sanoa: ei näy vasta kuin yläosat purjeista.

Omituinen liikutus valtasi siirtolaiset. Olihan heidän täällä
verrattain hyvä olla. Puutetta he eivät kärsineet minkäänlaista.
Saareensa he olivat jo ennättäneet tottua, jopa kotiutua. Mutta
sittenkin ... tuolla, jonkin matkan päässä, oli laiva ... siinä ehkä
kappale heidän omaa isänmaatansa...

-- Mitähän jos se olisikin _Duncan_? lausui Harbert äkkiä.

_Duncan_ -- sehän oli, kuten muistamme, lordi Glenarvanin laiva,
joka oli jättänyt Ayrtonin Taboriin. Mahdotonta ei ollut, että se oli
lähtenyt hakemaan häntä takaisin ja matkallaan saanut näkyviinsä
Lincolnin saarenkin.

Päätettiin viipymättä antaa asiasta tieto Ayrtonille. Reportteri
sähkötti hänelle:

-- Tulkaa heti!

Hetken kuluttua soi kello uudestaan, ja reportteri vastaanotti sanoman:

-- Tulen.

-- Jos se on _Duncan_, niin Ayrton tuntee sen heti.

Tunnin kuluttua Ayrton saapui.

-- Tärkeitä asioita, Ayrton, virkkoi insinööri. -- Laiva näkyvissä.

Ayrton kalpeni hetkiseksi, mutta riensi heti ikkunaan.

-- Ottakaa tämä kiikari, sanoi Gideon Spilett, -- ja katsokaa, olisiko
se ehkä _Duncan_, joka tulee hakemaan teitä.

-- _Duncanko!_ Ayrton mutisi. -- Nytkö jo!

Eikö kahdentoistakaan vuoden rangaistusaika ollut hänestä vielä
riittävä? Eikö hän mielestään vieläkään ollut ansainnut anteeksiantoa?

Hän tähysteli ulapalle kauan.

-- Laiva se on, hän viimein sanoi, -- mutta tuskin _Duncan.
Duncan_ on höyrylaiva, mutta tässä ei näy ollenkaan savua.

Laiva kohosi vähitellen taivaanrannasta ja näkyi nyt selvemmin.
Pencroff tunsi sen prikiksi, siis isoksi alukseksi, jommoisilla
malaijilaiset merirosvot eivät liikkuneet. Mutta jos se yhä pitäisi
kurssia lounaaseen, se pian kokonaan katoaisi Kynsiniemen taakse ja
saattaisi yön aikana hävitä ainaiseksi. Tulisiko enää milloinkaan
toista laivaa Lincolnin saaren näköpiiriin?

-- Olkoon tuo laiva mikä tahansa, virkkoi Cyrus Smith hetken kuluttua,
-- meidän täytyy antaa sille merkki, että saari on asuttu, muuten
saamme kenties aina katua laiminlyöntiämme.

Päätettiin sen vuoksi, että Pencroff ja Nab lähtevät Ilmapallon
valkamaan ja sytyttävät siellä yön tultua ison nuotion, jonka priki
tietystikin huomaa.

Mutta juuri kun Nab ja merimies olivat lähtemäisillään ulos, laiva
äkkiä käänsi keulansa Liittolahtea kohti. Se oli enää vajaan
kahdenkymmenen kilometrin päässä saaresta.

Ayrtonin oli nyt määrä ottaa lopullinen selko oliko laiva _Duncan_
vai ei, sillä _Duncan_ oli prikiksi takiloitu sekin. Taivaanranta
oli kirkas, laivan erotti vielä melko hyvin.

Pian Ayrton laski kiikarin kädestään ja virkkoi:

-- Ei se ole _Duncan_.

Pencroff sieppasi vuorostaan kiikarin ja alkoi tarkastella tulijaa. Se
oli noin kolmen-, neljänsadan tonnin vetoinen purjealus ja kaikin
puolin varustettu pikakulkijaksi. Mutta mitä kansallisuutta se oli?

-- Onhan sillä lippu kahvelissa, Pencroff virkkoi, -- mutta en erota
värejä.

Ilta alkoi pimetä, ja samassa tuuli asettui. Lippu retkahti kokonaan
alas.

-- Yhdysvaltojen lippu se ei ole, Pencroff saneli, silmä yhä
kiikarissa, -- eikä Englannin eikä Saksan eikä Venäjänkään...
Olisikohan Brasilian; mutta sehän on vihreä... Japaninko... Sehän on
punavalkoinen, mutta tämä...

Hänkin kyllästyi kiikaroimiseen ja jätti kiikarin Ayrtonille.

Samassa tuli tuulenpuuska. Se leyhäytti lippua, ja pian kuului Ayrtonin
kumea ääni:

-- Musta lippu?

Oliko se sittenkin merirosvojen laiva? Mikä sillä oli tarkoituksena?
Tuliko se tuntematonta saarta tarkastamaan? Talvisatamaako hakemaan
kenties? Oliko saarelaisten rauhallisesta asuinsijasta tuleva
merirosvojen pesäpaikka?

Mutta nyt ei ollut aikaa arveluihin.

-- Hyvät ystävät, lausui Cyrus Smith, -- kenties tuo alus pysytteleekin
vain ulompana rannasta. Mutta oli miten tahansa, emme saa ilmaista
saaren olevan asuttu. Mylly Näkötornin ylängöllä on liiaksi
silmäänpistävä. Ayrton ja Nab käykööt ottamassa siivet pois. Samoin on
Graniittilinnan ikkunat peitettävä tiheillä lehvillä. Tulet
sammutetaan.

Insinöörin käskyt pantiin heti täytäntöön. Sen jälkeen kukin
varustautui asein ja ampumavaroin odottamattoman hyökkäyksen varalta.

-- Ystävät! puhui insinööri sitten, ja ääni ilmaisi syvää liikutusta.
-- Jos nuo kurjat tahtovat anastaa meiltä tämän saaren, niin
puolustammehan sitä, eikö niin?

-- Puolustamme, vastasi reportteri, -- ja viimeiseen hengenvetoon, jos
se on tarpeen.

Kello oli nyt puoli kahdeksan. Aurinko oli jo kaksikymmentä minuuttia
sitten mennyt mailleen Graniittilinnan taakse. Mutta laiva laski yhä
syvemmälle Liittolahteen nousuveden ajamana.

Käykö se ankkuriin vai laskeeko miehistönsä maihin? Onko tulijoita
monta, ja ovatko he paremmin aseistettuja kuin siirtolaiset?

Ikäänkuin vastaukseksi näihin kysymyksiin välähti äkkiä mereltä
leimahdus, ja kohta sen jälkeen pamahti tykki. Valon ja pamauksen väli
oli kuusi sekuntia: laiva oli siis tuhannen kahdensadan metrin päässä
rannasta.

Samassa kuului ketjujen räminää.

Laiva jäi yöksi Liittolahteen.



Toinen luku

Ayrtonin ehdotus. Norfolkin pahantekijät. Ayrtonin sankarillinen
aikomus. Vain kuusi viittäkymmentä vastaan.


Nyt ei enää tarvinnut epäillä merirosvojen aikeita: he kävisivät
ankkuriin ja nousisivat veneillään maihin. Mahdollisesti he vain
ottaisivat vettä Laupeudenjoen suusta ja lähtisivät pois. Mutta miksi
sitten lippu, miksi tykinlaukaus? Pelkkää turhaa mahtailemistako vain?

Graniittilinnan siirtolaiset voivat kyllä pysyä kätkössä merirosvoilta,
mutta heidän lammas- ja kanatarhansa ja istutuksensa -- kaiken sen
saattoivat rosvot hävittää muutamassa tunnissa.

-- Niin kyllä, myönsi Cyrus Smith, -- emmekä me pysty heitä siitä
estämään.

-- Kun tietäisi, onko niitä paljonkin, virkkoi Gideon Spilett. --
Kymmenkunta tai puolitoistakin kymmentä me kyllä hoitelisimme, mutta
jos niitä on neljä-, viisikymmentä...

-- Mr Smith! virkkoi Ayrton, astuen äkkiä insinöörin luo. -- Sallikaa
minun yrittää!

-- Mitä sitten?

-- Mennä laivalle saakka tiedustelemaan, kuinka monta heitä on.

-- Mutta ... insinööri epäröiden vastasi, -- sitenhän te panette
henkenne vaaraan!

-- Miksen panisi?

-- Mutta sehän on enemmän kuin velvollisuutenne.

-- Enemmän minun on suoritettavakin kuin velvollisuuteni.

-- Pirogillako laivalle?

-- Uimalla.

-- Mutta sinnehän on yli puolentoista kilometrin?

-- Minä olen hyvä uimari. Älkää kieltäkö minua, mr Smith. Käsissäni on
keino, joka kenties saattaa kohottaa minut omissa silmissäni.

Heillä ei ollut sydäntä kieltää tuota uljasta miestä ryhtymästä
rohkeaan ja vaaralliseen yritykseen: saavuttuaan laivan luo hän aikoi
yön pimeydessä kiivetä ankkuriketjua myöten partaalle. Siellä hänen oli
mahdollista saada selko rosvojen luvusta ja heidän puheitaan
kuuntelemalla päästä heidän aikeittensa perille.

Sanoista tekoihin. Pencroff ja Nab toivat pirogin Laupeudenjoen suusta,
ja kello puoli kymmenen illalla Pencroff meni saattamaan Ayrtonia
Pelastuksenluodolle, josta tämä sitten lähtisi vaaralliselle
retkelleen.

Viipymättä nuo kaksi merimiestä alkoivat soutaa salmen yli. Pian he
olivat myös kävelleet luodon poikki, ja empimättä Ayrton heittäytyi
veteen. Pencroff päätti jäädä luodolle odottamaan hänen paluutaan.

Pakovesi joudutti uljaan uimarin matkaa, ja laivalla paloi joitakin
tulia: siinä hänen majakkansa. Puolen tunnin kuluttua hän oli laivan
kupeella ja kiipesi ketjua myöten keulaan. Siellä riippui muutamia
merimiesten housuja. Yhdet niistä hän veti jalkaansa. Sitten hän rupesi
kuuntelemaan.

Laivalla ei nukuttu. Päinvastoin siellä puhua paasattiin, juotiin ja
laulaa loilotettiin. Äkkiä Ayrton kuuli huutoja:

-- Kelpo purkki kerrassaan tämä meidän _Speedy_! [Speedy = nopea.]

-- Alusta myöten nimikin.

-- Tähän sopisi koko Norfolkin väki ja -- ota sitten hännästä kiinni.

-- Eläköön päällikkö!

-- Eläköön Bob Harvey!

Ayrtonin tunteita tällä hetkellä ei pysty käsittämään kukaan muu kuin
se, joka tietää, että samainen Bob Harvey oli Norfolkin saarella
anastanut _Speedy_-nimisen prikin, jonka oli määrä viedä ampuma-
aseita Sandwichin saarille. Laivaväki oli surmattu, ja nyt tämä
pahantekijäin liiga oli jo vuosia rosvoillut Tyynellä merellä.

Mutta mikä on Norfolk?

Australiasta itään sijaitsee valtameressä pikkuinen saari nimeltä
Norfolk, kaikkiaan kolmekymmentä kilometriä ympäri mitaten. Sinne
lähettää Englanti pahimmat rangaistusvankinsa, joita siellä pidetään
tavattoman ankarassa kurissa ja tarkan valvonnan alaisina. Joskus,
vaikka aniharvoin, onnistuu pahantekijäin paeta, anastaa rannalla oleva
laiva ja lähteä karkuun.

Niin oli tehnyt Bob Harvey mukanaan joukko rikostovereita. Niinhän oli
takavuosina Ayrtonkin aikonut tehdä.

Useimmat rosvot olivat kerääntyneet kansikajuuttaan laivan perään,
muutamia loikoi kannella puhellen kovalla äänellä. Siinä kuuli Ayrton
senkin, että _Speedy_ oli sattumalta saanut tämän tuntemattoman
saaren näkyviinsä ja päättänyt käydä sitä tarkastamassa.

Vaara siis uhkasi saarelaisia rosvojen taholta, joilta, sen Ayrton
tiesi, ei ollut armoa odotettavissa.

Vähitellen huudot ja laulut alkoivat hiljetä. Tulet sammutettiin.
Rosvot olivat juovuksissa joka mies ja vaipuivat toinen toisensa
jälkeen sikeään uneen, muutamat kannelle, suurempi osa kajuuttoihin.
Ayrton päätti silloin mennä kannelle ja ottaa tarkemman selon laivan
varustuksesta. Kolistelematta hän kiipesi kannelle ja hiljaa
hiiviskellen ja kopeloiden huomasi laivan olevan aseistettu neljällä
kahdeksan -- kymmenen-naulaisella tykillä. Kannella makasi kymmenkunta
miestä, mutta kajuutoissa oli arvatenkin paljon enemmän. Äskeisistä
keskusteluista päättäen Ayrton arvioi laivaväen luvun noin
viideksikymmeneksi.

Ayrtonin tehtävä oli nyt suoritettu. Hän oli laskeutumaisillaan mereen.

Mutta silloin juolahti hänen mieleensä sankarillinen ajatus. Hänhän oli
aikonut tehdä enemmän kuin velvollisuutensa... Saarelaisten -- hän
ajatteli -- käy lopulta mahdottomaksi pitää puoliaan merirosvoja
vastaan. Nuo hänen hyvät ystävänsä, jotka olivat jälleen tehneet
hänestä ihmisen, murhataan joka mies... Ei! Ayrton uhraa henkensä ja
pelastaa ystävänsä. Sitä varten ei tarvita muuta kuin yksi ainoa kipinä
ruutisäiliöön. Ayrton tiesi, missä ruutia tavallisesti säilytettiin.

Hän meni perää kohti. Isonmaston juurella paloi himmeä lyhty, ja maston
ympärillä riippui hyvässä järjestyksessä kaikenlaisia aseita. Niistä
hän sieppasi yhden revolverin, jossa oli kuusi panosta.

Koska välikannella oli pilkkosen pimeää, tuli Ayrton pakosta
tyrkänneeksi puolittain uneen vaipunutta miestä. Siitä seurasi
sadatteluja ja iskuja, niin että hänen täytyi tuon tuostakin pysähtyä.
Vihdoin hän pääsi alas viimeisen ruuman ovelle. Siinä riippui
munalukko, ja se oli ensin saatava irti. Kovalle otti, mutta Ayrtonin
väkevissä käsissä täytyi lukon vihdoin vääntyä auki. Tie ruutisäiliöön
oli selvä.

Mutta silloin laskeutui käsi Ayrtonin olalle, ja karhea ääni sanoi:

-- Mitä sinä siinä?

Samassa kysyjä, kookas mies, käänsi lyhdyn valon suoraan Ayrtonin
kasvoihin.

Ayrton ponnahti syrjään. Hän oli valon välähtäessä tuntenut entisen
rikostoverinsa Bob Harveyn.

-- Mitäs sinä siinä? tiuskasi Bob tarttuen Ayrtonia housunkaulukseen.

Ayrton työnsi hänet syrjään ja aikoi pujahtaa ruutisäiliöön.

-- Tänne, pojat! huusi samassa Bob Harvey.

Pari kolme merirosvoa heräsi unesta ja hyökkäsi Ayrtonin kimppuun,
mutta tämä tyrkkäsi heidät tuimasti syrjään. Samassa kajahti kaksi
laukausta hänen revolveristaan, ja kaksi rosvoa kaatui maahan, mutta
silloin sai hän itsekin puukonpiston hartiainsa väliin.

Ayrton huomasi, että hänen aikeensa oli jäänyt kesken. Bob Harvey sulki
jälleen ruutisäiliön oven. Välikannella syntyi yleinen hälinä. Ayrtonin
ei auttanut muu kuin paeta. Hän laukaisi jälleen, nyt Bobia kohti,
mutta osumatta häneen ainakaan vaarallisesti, ja riensi välikannelle.
Ensi työkseen hän siellä löi lyhdyn sammuksiin isonmaston juurelta
voidakseen käyttää hyväkseen pimeyttä. Muutamat rosvot hyökkäsivät
kyllä hänen kimppuunsa, mutta laukaus kaatoi heistä jälleen yhden,
jolloin muut peräytyivät neuvottomina. Parilla harppauksella hän oli
keulassa. Vielä laukaus erääseen mieheen, joka oli tarttumaisillaan
häntä kurkkuun, ja -- Ayrton oli meressä.

Tuskin hän oli päässyt laivasta monenkaan metrin päähäni, kun jo alkoi
luoteja vinkua hänen ympärillään.

Millä mielin Pencroff luodolla ja muut ystävät hormien juurella
kuuntelivatkaan näitä laukauksia! Ei epäilystäkään: merirosvot olivat
ampuneet Ayrtonin kuoliaaksi...

Vihdoin puoli tuntia keskiyön jälkeen, laski pirogi rantaan, ja
Pencroff ja Ayrton nousivat maihin.

Kaikki kiirehtivät hormeihin. Siellä Ayrton kertoi, mitä oli
tapahtunut, salaamatta sitäkään, että hänellä oli ollut aikomus
räjäyttää koko laiva ilmaan.

Kaikki kädet ojentuivat Ayrtonia kohti.

Tilanne oli vakava. Nythän merirosvot tiesivät saaren asutuksi. He
nousisivat maihin monilukuisina ja hyvin aseistettuina. Jos saarelaiset
joutuisivat heidän käsiinsä, ei armoa olisi odotettavissa.

-- No niin! virkkoi reportteri, -- osataan sitä kuoliakin!

-- Menkäämme sisään, sanoi insinööri.

-- Mr Smith! kysäisi Pencroff. -- Onko meillä mitään toivoa päästä
tästä pälkähästä?

-- On, Pencroff.

-- Hm ... vain kuusi viittäkymmentä vastaan.

-- Niin kyllä, kuusi, lukuunottamatta...

-- Ketä?

Cyrus Smith ei vastannut. Hän vain kohotti kätensä ja viittasi
taivaaseen.



Kolmas luku

Taistelujärjestys. Ensimmäinen vene. Kaksi lisää. Luodolla. Kuusi
rosvoa maissa. _Speedyn_ tykkien luoteja. Epätoivoinen tilanne.
Odottamaton ratkaisu.


Yöllä ei tapahtunut mitään erikoista. Aamusumun läpi näkyi
_Speedyn_ tumma runko vielä entisellä paikallaan. Merirosvojen
hyökkäys oli varmasti odotettavissa ja sen vuoksi oli ajoissa
ryhdyttävä varokeinoihin. Puolustuksen Cyrus Smith järjesti seuraavalla
tavalla:

Sumun aikana, jolloin laivasta ei voinut nähdä saarella liikkuvia,
asettuvat Gideon Spilett ja Nab aseineen piiloon kallioitten taakse
Laupeuden joen suulle. Cyrus Smith ja Harbert jäävät hormeihin
suojelemaan kivääreillänsä Graniittilinnan rantaa vesiputouksen yli
kulkevaan porraspuuhun saakka. Ayrton ja Pencroff lähtevät
Pelastuksenluodolle, kätkeytyvät siellä kahteen eri paikkaan. Täten
voivat siirtolaiset estää maihinnousun Liittolahdessa ja ylläpitää
merirosvoissa luuloa, että saaressa voi olla väkeä enemmänkin, koska
heillä on neljä vartiopaikkaa.

Kello oli puoli seitsemän aamulla, kun kukin asettui paikalleen. Pian
alkoi sumu hälvetä, tuuli puhalsi, ja kohta tuli _Speedy_ kokonaan
näkyviin keula pohjoista kohti ja pahaenteinen musta lippu yhä
kahvelissa. Kiikarilla huomasi Cyrus Smith tykkien olevan käännettyinä
saarta kohti, miehet vieressä valmiina laukaisemaan; kaksi miestä oli
märssykorissa kiikareilla huolellisesti tarkastelemassa saarta.

Vihdoin kello kahdeksan alkoi _Speedyn_ kannella vilkas liike.
Vene laskettiin vesille, ja siihen astui seitsemän merirosvoa, aseissa
kiireestä kantapäähän. Vanhin asettui perään, neljä airoihin ja kaksi
keulaan, kasvot saarta kohti. Vene alkoi lähestyä Pelastuksenluotoa
kulkien hyvin varovasti, yhtä mittaa luodaten, nähtävästi tutkiakseen
väylää, jota myöten itse prikikin pääsisi lähemmäksi rantaa. Noin
kolmekymmentä miestä oli laivan köysissä seuraamassa mitä suurimmalla
jännityksellä veneen kulkua.

Päästyään kahden kaapelinmatkan päähän rannasta vene pysähtyi. Perämies
nousi seisomaan nähdäkseen, missä kohdassa olisi parasta laskea
rantaan. Samassa kajahti kaksi laukausta. Sinervä savu kiiri
rantakallioitten kohdalla. Perämies ja luotsi keikahtivat päistikkaa
veneen pohjalle: Ayrtonin ja Pencroffin luodit eivät olleet harhaan
lentäneet. Ei ollut vielä pyssyjen savu haihtunut, kun jo pamahti
laivassa tykki ja luoti tärähti kallioihin, joitten takana Ayrton ja
Pencroff olivat piilossa. Kivensiruja satoi heidän päälleen, mutta
muuta vahinkoa heille ei tullut.

Toinen peränpitäjä astui entisen sijaan. Vene ei kääntynytkään takaisin
laivalle, vaan riensi kiireesti hyvän matkaa pyssyn kantaman
ulkopuolelle ja kääntyi sitten Laupeuden joen suuta kohti laivansa
tykkien suojassa, nähtävästi aikoen salmen kautta päästä luodolla
olijain taakse. Mutta Ayrton ja Pencroff eivät liikahtaneetkaan, sillä
he luottivat reportterin ja Nabin toimintaan. Tuskin oli vene saapunut
parin kaapelinmatkan päähän joen suusta, niin pamahti taas kaksi
laukausta ja kaksi rosvoa kaatui veneen pohjalle. Laivasta vastattiin
jälleen tykin laukauksella, mutta luoti ei nytkään saanut aikaan mitään
vahinkoa.

Vene lähti nyt kiitämään takaisin laivalle, jossa miehet otettiin
vastaan kauheasti huutaen ja kiroten monien kuolleiden ja
haavoittuneiden tähden. Heti sen jälkeen laskettiin kaksi venettä alas.
Toiseen laskettiin kaksitoista, toiseen kahdeksan miestä. Edellinen
suuntasi kulkunsa luotoa kohti, toinen otti suunnan etelämpään,
nähtävästi aikoen sitä tietä päästä luodon rannalle. Ayrtonia ja
Pencroffia uhkasi nyt vaara kahdelta puolen, mutta he päästivät veneen
kuitenkin pyssyn kantaman päähän ja tervehtivät tulijoita jälleen
kahdella laukauksella, jotka nekään eivät menneet harhaan. Ammuttuaan
vielä pelotukseksi kymmenisen laukausta he lähtivät juoksujalkaa
rantaan, astuivat pirogiinsa ja pääsivät salmen poikki Cyrus Smithin ja
Harbertin luokse.

Samassa kuului laukauksia joen suunnalta päin, jonne pienempi vene oli
sillä välin ennättänyt. Kaksi rosvoa lyyhistyi hengettömänä veneen
pohjalle, muut päästivät säikähdyksissään airot käsistään, ja
nousuveden virta tarttui veneeseen ja alkoi kiidättää sitä kovaa
vauhtia joen suulla olevia teräviä kallioita kohti. Siinä se särkyi,
mutta kuusi henkiin jäänyttä rosvoa, kannatellen pyssyjään ilmassa ja
siten suojellen niitä kastumasta, kahlasivat rantaan ja pakenivat
kiireimmiten Löytönientä kohti.

Tilanne oli siis seuraava: luodolla kaksitoista rosvoa, useimmat tosin
haavoittuneita, mutta heillä oli vene käytettävänään; saaressa kuusi
hukkumasta pelastunutta rosvoa, jotka eivät kuitenkaan päässeet
Graniittilinnaan, koska nostosilta oli vedetty ylös. Ensinmainitut
olivat, tutkittuaan tarkasti koko luodon, lähestyneet sen länsirantaa.
Itse he eivät kyenneet tekemään mitään pahaa siirtolaisille eivätkä
pelänneet saarelaistenkaan pyssyjä, joitten eivät suinkaan luulleet
kantavan salmen yli. He eivät tienneet millaisin karbiinein sekä Ayrton
että reportteri olivat aseistetut, ja etenivät rohkeasti rantaan asti.
Mutta melkein yhtaikaa pamahtivat molemmat karbiinit, ja kaksi rosvoa
kaatui jälleen maahan.

Silloin syntyi yleinen hämminki. Muut kiiruhtivat toiselle rannalle
minkä jaksoivat, hylkäsivät kuolleensa sekä haavoittuneensa, hyppäsivät
veneeseen ja soutivat laivaansa takaisin.

Pian sen jälkeen palasivat Pencroff ja Nab muitten siirtolaisten luo,
mutta samaan aikaan alkoi _Speedystä_ kuulua ketjujen vingahtelua.
Priki nosti ankkurinsa ja lähti vähin purjein kulkemaan luodon
eteläistä nientä kohti.

Kiireimmiten palasivat siirtolaiset silloin Graniittilinnaan.
Vuorenseinämästä ulkonevain kallioitten suojassa he pääsivät nousemaan
asuntoonsa vihollisen näkemättä. Pari kolme tykinlaukausta ja
kivensirpaleitten rapina osoittivat vihollisen olevan lähellä. Tuolla
priki -- niinkuin vihreäin lehväverhojen lomitse näkyi -- oli jo
salmessa ja sieltä se alkoi hurjasti ampua sekä Laupeudenjoelle päin
että Graniittilinnan vuoreen. Siirtolaisten täytyi varovaisuuden vuoksi
vetäytyä syrjään aukoista. Äkkiä lävisti tykinluoti oven eteen asetetut
lehvät ja pirstoutui eteisen peräseinään.

Bob Harvey oli nähtävästi ruvennut epäilemään näitä keskellä
vuorenseinää olevia vihreitä verhoja ja laukaissut tykin niitä kohti.
Graniittilinna oli siis alttiina vihollisen tulelle. Siirtolaisten
täytyi paeta perimmäisiin komeroihin.

Mutta äkkiä kuului salmelta päin kumea räjähdys ja sen jälkeen hirveitä
huutoja.

Siirtolaiset riensivät ikkunaan...

Priki oli kuin hirmuisen vesipatsaan viskaamana lennähtänyt ilmaan ja
haljennut. Kaksi sekuntia vielä, niin koko laiva kaikkine
pahantekijöineen oli uponnut.



Neljäs luku

Siirtolaiset rannalla. Runsas saalis. Ruutisäiliö ehjänä.
_Speedyn_ loppu. Metallitorven pätkä.


Hämmästyneinä tästä omituisesta tapauksesta siirtolaiset riensivät heti
rantaan.

Laiva oli uponnut kokonaan, ei mastojakaan näkynyt. Kohottuaan ilmaan
se oli kaatunut kyljelleen ja siinä asennossa mennyt upoksiin saatuaan
todennäköisesti ankaran vuodon. Koska salmi ei kuitenkaan ollut kuin
enintään kuusi metriä syvä, tulisi pakoveden aikana laivan kylki
arvatenkin näkyviin.

Vähitellen alkoi vedenpintaan nousta muutamia esineitä, varamastoja ja
vararaakoja purjeineen, kanahäkki, jossa linnut vielä olivat hengissä,
arkkuja ja tynnyreitä ynnä muuta kansitavaraa. Laivanrungosta ei,
omituista kyllä, noussut mitään osia, ei lankkuja eikä kylkilautoja. Ja
tämä teki _Speedyn_ äkillisen katoamisen kahta salaperäisemmäksi.

Ayrton ja Pencroff soutivat pirogilla salmen poikki ja korjasivat
maihin kaikki, mitä pinnalle oli noussut. Keveimmät esineet soudettiin
pirogilla saaren rantaan. Raskaimpiin sidottiin köysi, jonka toinen pää
soudettiin rantaan, ja saalis hinattiin sitten miehissä maihin.

Mikä oli ollut syynä _Speedyn_ kummalliseen haaksirikkoon?
Pencroff väitti syyksi räjähdystä ruutisäilössä. Gideon Spilett arveli
prikin ajaneen karille. Merimies taas intti sitä mahdottomaksi, koska
salmessa ei ollut minkäänlaisia kareja ja sitä paitsi nousuvesi oli
silloin ylimmillään. Cyrus Smith ei puhunut mitään.

Vähitellen alkoi pakovesi, ja _Speedyn_ kylki paljastui
paljastumistaan. Se oli melkein alassuin pohjassa: mastojen katkettua
oli pohjalasti siirtynyt paikoiltaan ja pakottanut sen tähän asentoon.
Pohjassa, pitkin köliä, oli ammottava aukko, ainakin kuusi metriä
pitkä. Vaskivuoraus, kylkilaudat, kaarenosat, naulat -- kaikki oli
aukon kohdalta suorastaan kadonnut olemattomiin. Pencroffin toivo, että
he _Speedyn_ hylystä ehkä korjaamalla saisivat itselleen
merikelpoisen aluksen, jolla pääsisivät kotimaahansa, raukesi tyhjiin
heidän nähdessään tämän hävityksen.

Käyttäen hyväkseen pakoveden aikaa siirtolaiset avasivat kirveillä
aukon entistä suuremmaksi ja koettivat korjata maihin mitä suinkin
mahdollista. Yks kaks olivat Ayrton ja Pencroff panneet kuntoon
nostotaljan, ja sen avulla nostettiin kääröt ja laatikot toinen
toisensa jälkeen laivan uumenista ylös ja hinattiin tai soudettiin
rantaan.

Rungon sisustaa tarkastellessaan Cyrus Smith huomasi, ettei tuho ollut
kohdannut ainoastaan laivan ulkopuolta, vaan että sisustakin oli
joutunut kauhean hävityksen alaiseksi. Näytti siltä, kuin pommi olisi
räjähtänyt laivan sisässä.

Seuraavat kolme päivää kuluivat kovassa työssä: pakoveden aikana
siirtolaiset herkeämättä korjailivat laivasta arvokkaita ja
tarpeellisia esineitä loppumattomiin. Alus- ja päällysvaatteita,
työkaluja, kojeita, ruokavaroja, juomia, ruutia ja ampuma-aseita --
kaikkea saatiin enemmän kuin olisi luullut heidän koskaan tarvitsevan.
Ruutitynnyrit olikin niin huolellisesti suojattu sisä- sekä
ulkopuolelta, ettei vesi ollut ennättänyt yhtään vahingoittaa niiden
sisällystä. Yksin laivan tykitkin saatiin ilmanpitävien tynnyrien
avulla nostetuksi ylös ja hinatuksi maihin, samoin ketjut ja ankkurit.
Vaskivuoraustakin kiskottiin irti niin suurelta alalta kuin suinkin
mahdollista.

-- Jo nyt ollaan liiankin rikkaita, puheli Pencroff. -- Mitähän me
kaikella tällä tavaran paljoudella teemmekään!

Hormien lukuisiin komeroihin he sitten kätkivät saamansa aarteet.

Prikinhylky oli nyt tyhjä, ja ankara koillistuuli teki lokakuun 24.
päivää vasten yöllä siitä kokonaan lopun: entinen uljas _Speedy_
särkyi pirstaleiksi, joita sitten aallot ajelivat rantaan. Laivan
kaapeista ei ollut löydetty mitään papereita, joista olisi voinut
päättää, kenen oma se aikoinaan oli ollut. Merirosvot olivat tietysti
tahallaan hävittäneet kaikki jäljet.

Ja niin olisi syy prikin eriskummalliseen tuhoon pysynyt iät kaiket
salassa, ellei Nab samoillessaan meren rannalla lokakuun 30:ntenä olisi
sattumalta löytänyt metallitorven kappaletta, jossa ilmeisesti näkyi
räjähdyksen jälkiä. Hän vei sen isännälleen. Tämä tarkasteli sitä kauan
ja virkkoi viimein:

-- Ystävät! Muistattehan, että _Speedy_ ennen uppoamistaan
lennähti ilmaan! Kas tässä syy siihen.

-- Jaa tuoko pahainen pätkä? kysyi Pencroff.

-- Niin. Tämä on palanen torpedoa.

-- Torpedoako! huudahtivat kaikki keräytyen insinöörin ympärille.

-- Kukas sen sinne pisti? tiedusteli Pencroff.

-- En ainakaan minä, Cyrus Smith vastasi. -- Muuta en osaa sanoa, mutta
siellä se vain oli, ja sen hirvittävät vaikutukset te olette omin
silmin nähneet.



Viides luku

Kuka hän on? Gibraltar pienoiskoossa. Pencroff on leppymätön. Kumpiko
on oikeassa?


_Speedy_ oli niin ollen törmännyt torpedoon, se oli selvää, mutta
millä tavoin oli torpedo osunut sen tielle?

-- Hyvät ystävät, puhui Cyrus Smith. -- Ei käy enää epäileminen: tällä
saarella on joku salaperäinen olento, joku haaksirikkoinen niinkuin
mekin tai muuten yksinäinen. Minä palautan mieleenne nyt Ayrtoninkin
kuullen, mitä kaikkea eriskummallista täällä on tapahtunut. Kuka on
tämä hyväntekijä, jolta olemme niin monta kertaa apua saaneet, ja miksi
hän piiloutuu meiltä tehtyään meille niin monta verratonta palvelusta,
sitä en osaa sanoa. Suuret voimat ja mahtavat välineet vain ovat hänen
käytettävinään. Ayrton on hänelle kiitollisuuden velassa hänkin, sillä
hän se epäilemättä kirjoitti tuon lapun, joka saattoi meidät Ayrtonin
jäljille. Häneltä on se arkkukin, jonka löysimme Löytöniemen kohdalta
ja jossa oli kaikki, mitä meiltä puuttui. Hänen sytyttämänsä oli se
tuli, joka johti teidät satamaan Taborista palatessanne. Hauli, joka
löytyi pekarinpaistista, oli hänen ampumansa. Hän se lähetti pirogin
meidän kohdallemme silloin, kun kipeimmin tarvittiin. Hän se laski
veteen torpedon, joka tuhosi _Speedyn_. Sanalla sanoen, kaikki
tämä on tuon salaperäisen olennon työtä meidän hyväksemme. Mutta olipa
hän kuka tahansa, me emme milloinkaan saa unohtaa, että olemme hänelle
suuressa kiitollisuuden velassa, jonka toivoaksemme joskus voimme
hänelle suorittaa.

Tämän johdosta syntyi siirtolaisten kesken neuvottelu siitä,
pitäisikö heidän koettaa puolestaan kunnioittaa tuon tuntemattoman
salaperäisyyttä vai tulisiko heidän koettaa saada selville hänen
olinpaikkansa ja henkilöllisyytensä. Lopputulos oli, että heidän täytyi
saada ilmi tämä eriskummallinen olento lausuakseen hänelle syvän
kiitollisuutensa oikeastaan kaikesta, mitä he nyt olivat ja mitä heillä
oli. Tähän päätökseen vaikutti varsinkin Ayrton, joka yksinkertaisella
tavallaan lausui:

-- Hän se siis on käynyt Taborissa ja tuonut ihmisten ilmoille minut,
kurjan miehen; hänen avullaan minusta on jälleen tullut ihminen.

Ennenkuin mihinkään toimenpiteisiin asiassa ryhdyttiin, oli ensin työt
niityillä ja pelloilla saatava loppuun. Jälleen korjattiin runsaat
sadot ja ne talletettiin Graniittilinnan varastohuoneisiin, joitten
lukua lisättiin tarpeen mukaan osittain louhimalla, osittain
räjäyttämällä.

Pencroff pyysi ja kärtti, kunnes muut suostuivat nostamaan tykit vipu-
ja taljalaitteitten avulla Graniittilinnaan. Hän puhdisti ja kiillotti
niitä yhtä innokkaasti kuin taitavasti, eikä aikaakaan, niin jo ne
uhkaavina ja uljaina kurkistivat ulos ikkunain välisistä ampumarei'istä
valmiina tuhoamaan jokaisen, joka luvatta aikoi pyrkiä Liittolahden
alueelle. Graniittilinna oli nyt kuin Gibraltar pienoiskoossa.

Eikä Pencroff antanut rauhaa insinöörille, ennenkuin tykkien
kantavuutta oli kokeiltu. Se tapahtui marraskuun 8:ntena. Tulos oli
loistava: ne kantoivat odottamattoman kauas.

-- Eläköön! huusi Pencroff joka laukauksen jälkeen sellaisella äänellä,
että tykinjymy olisi sitä kadehtinut. -- Sen minä sanon, että vaikka
kaikki Tyynen meren merirosvot lähestyisivät meidän saarta, niin ei
yksi ainoakaan nousisi maihin meidän luvattamme. Mutta, hän jatkoi
yhteen menoon, -- mitäs teemme niille kuudelle roistolle, jotka
pääsivät maihin? Onko aikomus antaa niiden mellastella vapaasti meidän
metsissä ja niityillä ja pelloilla? Nehän ovat villipetoja, ja
villipetoina meidän pitäisi niitä kohdellakin, vai mitä, Ayrton?

Ayrton oli hetken aikaa vaiti.

-- Pencroff, hän viimein virkkoi masentuneella äänellä. -- Samanlainen
villipeto minäkin olin aikoinani. Minulla ei ole oikeutta sanoa tähän
mitään.

Sen sanottuaan hän poistui hitain askelin.

Liian myöhään Pencroff huomasi, kuinka syvästi hänen kysymyksensä oli
koskenut Ayrtoniin.

-- Pahus! hän huudahti. -- Ihminen on toisinaan kauhea aasi. Mieluummin
näkisin kieleni kiskaistuna suustani irti kuin loukkaisin Ayrtonia.
Mutta mitä noihin tulee, niin eivät he ole ansainneet meiltä armoa, ei
pennin vertaa!

Mielipiteet hajaantuivat eri tahoille. Pencroff vaati kiihkeästi, että
rosvoja vastaan olisi nostettava oikea hävityssota, muut viitaten
Ayrtoniin toivoivat heistäkin vielä sopivalla kohtelulla saatavan
kunnon ihmisiä. Lopputulos oli, että toistaiseksi jäätiin odottavalle
kannalle ja päätettiin olla turvautumatta väkivaltaan muuten kuin
pakosta.

Tulevaisuus oli näyttävä, kumpi puoli oli oikeassa.



Kuudes luku

Ayrton karjamajalla. Käynti _Bonadventurella_. Vieraan käden
jälkiä. Sähköjohto epäkunnossa. Lanka poikki. Karjamajalla. Laukaus.


Siirtolaisten lähimpänä tehtävänä oli nyt käydä jälleen tutkimassa koko
saari, jotta he saisivat mikäli mahdollista tietoja salaisesta
hyväntekijästään ja myös pääsisivät selville siitä, missä merirosvot
elelivät ja mitä he tekivät.

Olisi lähdetty heti, ellei pahaksi onneksi toinen onageri juuri niinä
päivinä olisi satuttanut jalkaansa. Aikomuksena näet oli tällä useita
päiviä kestävällä matkalla kuljettaa kuormassa mukana ruokavaroja ja
keittoastioita ynnä muita leiritarpeita. Nyt täytyi matka jättää
viikkoa myöhempään.

Sillä aikaa päätettiin tehdä ulkotöitä, ilmat kun olivat nyt marraskuun
alussa erittäin kauniit.

Ayrton lähti karjakartanoon katsomaan eläimiä. Cyrus Smith ehdotti,
että joku toinenkin lähtisi mukaan, mutta Ayrton ei huolinut
seuralaista. Ei hän sanonut pelkäävänsä mitään ja lupasi kahden päivän
kuluttua tulla takaisin. Joka tapauksessa hän lähettäisi sähkösanoman,
jos jotain erikoista sattuisi.

Varhain aamulla marraskuun 9:ntenä hän lähti toisen onagerin vetämillä
rattailla. Kahden tunnin kuluttua hän sähköteitse ilmoitti, että
karjamajalla oli kaikki hyvässä kunnossa.

Marraskuun 10:ntenä päivällisen jälkeen lähtivät Spilett, Pencroff ja
Harbert Ilmapallon valkamaan katsomaan oliko _Bonadventure_ saanut
olla merirosvoilta rauhassa. Valkamaan ei ollut kuin puoli seitsemättä
kilometriä, mutta kulku kesti kuitenkin kaksi tuntia, sillä matkalla
tutkittiin ympäristö tarkoin.

_Bonadventure_ oli kauniisti ankkurissa, eheänä ja sirona kuten
ennenkin, "nöyränä lähtemään, milloin vain käsky käy", kuten Pencroff
sanoi.

Hyvillä mielin he kävelivät aluksen kannella todeten, kuinka kaikki
siinä oli entisessä kunnossa, kun äkkiä Pencroff huudahti:

-- Peijakas! Sepä vasta jutku!

-- Mitä nyt?

-- Tuo solmu ei ole minun tekemäni, ei ikipäivinä! Ja Pencroff näytti
solmua, jolla ankkuriköysi oli kiinnitetty relaan.

-- Mutta ehkä olette erehtynyt?

-- En! huudahti Pencroff. -- Minä teen tällaiseen paikkaan aina
kaksoissolmun, merimiehensolmun. Ja se on mennyt minulle niin veriin,
että minun on mahdotonta erehtyä.

-- Olisivatkohan merirosvot käyneet täällä? kysyi Harbert.

-- Kuka lienee käynytkään, Pencroff vastasi. -- Se vain on varmaa, että
_Bonadventuressa_ on ankkuri nostettu ja jälleen laskettu mereen.
Ja kas tuossa vielä todiste! Aukossa ei ole purjekangasta köyden
ympärillä. Joku on kuin onkin käyttänyt _Bonadventurea_, niin
totta kuin minä olen Bonadventure Pencroff Vineyardista.

Merimies oli asiastaan niin täysin vakuuttunut, etteivät muut
voineet vastustaa häntä. Mutta kuka olisi tällä välin käyttänyt
_Bonadventurea_? Jos merirosvot, niin miksi he olisivat menneet
takaisin maihin? Ei auttanut muu kuin lukea tämäkin tapaus niitten
monien joukkoon, jotka yhä vielä olivat selitystään vailla. Päätettiin
jättää _Bonadventure_ vielä toistaiseksi entiseen paikkaansa ja
palata Graniittilinnaan.

Kuultuaan toisilta, mitä oli tapahtunut, lupasi insinööri ennen pitkää
käydä katsomassa Pelastuksenluodon ja Lincolnin saaren välisessä
salmessa jotain sopivaa paikkaa, johon saisi rakennetuksi keinotekoisen
valkaman _Bonadventurelle_. Silloin he voisivat aina pitää alusta
silmällä.

Samana iltana lähetettiin Ayrtonille sähkösanoma, että hän
toisi mukanaan pari lammasta, joita Nab aikoi ruveta hoitamaan
Graniittilinnan ylängöllä. Omituista kyllä Ayrton vastoin tapaansa ei
vastannut mitään. Graniittilinnassa luultiin hänen ehkä olleen sillä
hetkellä ulkotöissä. Ja tänäänhän hän muutenkin aikoi palata
karjakartanosta. Kun miestä ei kuulunut vielä kymmenenkään aikoina,
lähetettiin hänelle uudestaan sähkösanoma. Mutta Graniittilinnan
sähkökello ei nytkään helähtänyt.

Ystävykset tulivat levottomiksi. Oliko hänelle jotain tapahtunut?
Pitäisikö lähteä yön selkään häntä etsimään?

-- Ehkä, arveli Harbert, -- itse johto on joutunut epäkuntoon.

-- Se on mahdollista, virkkoi reportteri.

-- Jääköön huomiseksi, lausui Cyrus Smith. -- Saattaa hyvinkin olla,
etteivät sähkösanomat ole päässeet perille siellä eivätkä täällä.

Jäätiin odottamaan huomista, vaikkei aivan rauhallisin mielin.

Marraskuun 11:ntenä Cyrus Smith sähkötti karjamajalle jo aamun
koittaessa, mutta nytkään ei tullut vastausta.

Hän koetti uudestaan, mutta taas samoin tuloksin.

-- Matkaan karjamajalle! hän lausui.

-- Ja aseissa joka mies! lisäsi Pencroff.

Nab jätettiin kotiin. Muitten mentyä Glyseriinijoen yli hän nosti
sillan ja kätkeytyi puitten taakse odottamaan joko heitä tai Ayrtonia.
Jos merirosvot koettaisivat päästä joen yli, oli Nabin määrä torjua
heitä ja hätätilassa paeta Graniittilinnaan ja vetää tikkaat perässään
ylös. Siellä hän olisi täysin turvassa. Muut lupasivat mennä suoraa
päätä karjamajalle. Elleivät he tapaisi Ayrtonia sieltä, he lähtisivät
haeskelemaan häntä läheisistä metsistä.

Kello kuusi aamulla he lähtivät, ladattu pyssy kädessä joka miehellä.
Top juoksi edellä, väliin poiketen metsään, mutta haukahtelematta: ei
ollut siis mitään epäiltävää lähettyvillä. He kulkivat pitkin tietä
tarkaten pylväitten sähkölankaa. Noin kolmen kilometrin matkalla olivat
pylväät pystyssä, eristäjät ehjät ja lanka kireällä. Mutta siitä
lähtien näytti lanka olevan yhä löyhemmällä, kunnes Harbert, joka kulki
ensimmäisenä, huudahti 74:nnen pylvään kohdalla:

-- Lanka on poikki.

Muut kiiruhtivat hänen luokseen, ja -- siinä oli pylväs kumossa ja
lanka poikki. Pylväs ei ollut tuulen kaatama. Se oli kaivamalla
kiskaistu irti, ja lanka oli katkaisemalla katkaistu aivan äskettäin,
siltä näytti.

Kukapa muu olisi saattanut tätä tehdä kuin merirosvot? Miten oli käynyt
Ayrtonin!

Siirtolaiset kiirehtivät minkä jaksoivat karjakartanoon päin. Jonkin
ajan kuluttua näkyi puitten välistä karjatarhan aitaus. Nyt
lähestyttiin varovasti, hanat vireessä. Top alkoi murista. Mutta
tarhasta ei kuulunut mitään, ei lammasten määkinää, ei Ayrtonin ääntä.
Portti oli lukittu kuten aina.

-- Mennään sisään! Cyrus Smith sanoi.

Hän kulki porttia kohti. Muut jäivät parinkymmenen askelen päähän
valmiina laukaisemaan ensimmäisen merkin saatuaan.

Cyrus Smith nosti säpin ja oli juuri työntämäisillään toisen
portinpuoliskon auki, kun Topilta äkkiä pääsi äreä haukunta. Samassa
laukesi paaluaidan ylitse pyssy ja kuului tuskanhuuto.

Harbert kaatui maahan. Luoti oli sattunut häneen.



Seitsemäs luku

Gideon Spilett lääkärinä. Pencroff sairaanhoitajana. Toivoa. Uskollinen
sanansaattaja. Nabin vastaus. Harbert toipuu. Pencroffin puheliaisuus.


Huudon kuultuaan Pencroff viskasi aseensa maahan ja riensi nuorukaisen
luokse.

-- Hänet on murhattu! hän huusi. -- Poikani murhattu!

Cyrus Smith ja Gideon Spilett olivat hekin samassa paikalla. Reportteri
kumartui kuuntelemaan Harbertin sydämen sykintää.

-- Hän on hengissä, mutta hänet pitää viedä...

-- Graniittilinnaanko? Se on mahdotonta! vastasi insinööri.

-- Karjamajaan sitten! Pencroff sanoi.

-- Odottakaa silmänräpäys! virkkoi Cyrus Smith.

Sen sanottuaan hän kääntyi vasemmalle kiertääkseen aitauksen ympäri,
mutta näki samassa edessään yhden merirosvoista, joka tähtäsi häneen ja
laukaisi. Luoti lävisti insinöörin hatun. Mutta ennenkuin konna oli
ennättänyt uudelleen panostaa pyssynsä, oli insinööri iskenyt tikarin
hänen sydämeensä.

Sillä välin Gideon Spilett ja Harbert kiipesivät aidan yli pihan
puolelle, työnsivät portin edestä sisäpuoliset salvat ja riensivät
mökkiin. Hetken kuluttua Harbert makasi Ayrtonin vuoteella. Samassa oli
insinöörikin heidän luonaan.

Pencroffin tuskaa ei voi sanoin kuvata. Hän huusi, hän itki, hän oli
vähällä murskata päänsä seinään.

Nuorukainen makasi kalpeana ja tajuttomana; valtimo löi aivan heikosti
ja pysähtyi väliin kokonaan. Ystävykset koettivat parhaansa mukaan
virvotella häntä. Gideon Spilett oli monivaiheisen elämänsä aikana
saanut useinkin olla mukana ensiapua antamassa. Hän riisui paljaaksi
sairaan rinnan. Kun veri oli pesty pois, näkyi pieni soikea reikä
kolmannen ja neljännen kylkiluun välissä. Sairas käännettiin
kyljelleen, ja siiloin tuli selän puolella näkyviin toinen samanlainen
soikea reikä.

-- Jumalan kiitos! virkkoi reportteri. -- Luoti ei ole jäänyt
ruumiiseen.

-- Entäs sydän? kysyi Cyrus Smith.

-- Sydämeen se ei ole sattunut, Gideon Spilett vastasi, -- muutoin
Harbert olisi jo kuollut.

-- _Kuollutko_? parkaisi Pencroff, joka oli kuullut vain viimeisen
sanan.

-- Ei, Pencroff, ei! Hän ei ole kuollut. Valtimo tykyttää vielä. Mutta
koettakaa poikanne tähden pysyä rauhallisena.

Gideon Spilett turvautui nyt siihen verrattomaan lääkkeeseen, jota
luonnossa on tarjona kaikkialla ja joka on niin tehokasta tulehduksissa
-- kylmään veteen. Sairas käännettiin kyljelleen yhä tiedottomana, ja
kummallekin haavalle pantiin kylmiä vesikääreitä, joita vähän väliä
vaihdettiin. Kuume nousi kuitenkin nousemistaan, ja yöllä sairaan tila
kävi kovin huonoiksi.

Seuraavana päivänä, marraskuun 12:ntena, uskalsivat uskolliset hoitajat
ruveta hiukan toivomaan. Sairas avasi silmänsä, tunsi ystävänsä, jopa
puhuikin pari sanaa. Mutta mitä oli tapahtunut, sitä hän ei ensinkään
muistanut. Gideon Spilett kertoi parilla sanalla eilisen tapauksen
pyytäen häntä olemaan aivan rauhallinen. Sairaalla ei ollut mitään
tuskia; kuumekaan ei enää noussut. Pencroff istui hänen luonaan hellänä
kuin äiti lapsensa sairasvuoteen ääressä. Poika nukahti uudestaan.

Cyrus Smith ja Gideon Spilett jättivät heidät mökkiin ja lähtivät ulos
tarkastelemaan tilannetta. Karjatarhassa oli kaikki entisellään.
Navetat olivat lukossa ja eläimet niissä tallella. Vain ampumavarat,
joita Ayrtonilla oli ollut, olivat poissa.

Mutta missä oli Ayrton? Olivatko hänen entiset rikostoverinsa äkkiä
hyökänneet hänen päälleen? Oliko Ayrton taistelussa ylivoimaa vastaan
kaatunut? Tämä arvelu oli varsin todennäköinen. Aidan yli kiivetessään
Gideon Spilett oli nähnyt erään noista konnista pakenevan pihan
toisesta päästä Franklinin vuorelle päin, Top perässä.

-- Meidän täytyy tarkasti tutkia metsä, Cyrus Smith sanoi, -- ja
puhdistaa saari näistä konnista. Pencroff oli oikeassa ehdottaessaan,
että pantaisiin toimeen suoranainen ajojahti. Olisimme siten säästyneet
monelta tapaturmalta.

-- Niin kyllä, vastasi reportteri. -- Nyt ei meillä olekaan syytä
sääliväisyyteen, ei vähääkään.

-- Toistaiseksi meidän täytyy olla täällä karjamajalla, kunnes Harbert
paranee sen verran, että saatamme viedä hänet Graniittilinnaan.

-- Entä Nab?

-- Tosiaankin Nab! Entä jos hän mistään tietämättä lähtee kulkemaan
karjakartanoon? Hukka hänet silloin perii. Insinööri ajatteli lähteä
Graniittilinnaan viemään hänelle sanaa -- lennätinjohto kun oli poikki.
-- mutta Gideon Spilett pidätti häntä: henkensähän hänkin panisi
alttiiksi. Mutta eikö ollut mitään keinoa päästä yhteyteen Nabin
kanssa?

Insinööri sattui samalla vilkaisemaan koiraansa, joka käveli
edestakaisin hänen edessään ikäänkuin sanoen: Mitä varten minä sitten
olen!

Top sanan viejäksi!

Gideon Spilett repäisi lehden muistikirjastaan ja kirjoitti siihen:

    _Harbert haavoittunut. Olemme karjamajalla. Ole varuillasi.
    Älä lähde Graniittilinnasta. Onko merirosvoja näkynyt
    lähettyvillä? Lähetä vastaus Topin mukana_.

Lappu sidottiin Topin kaulapantaan niin, että se oli helposti
näkyvissä.

-- Top! sanoi insinööri hyväillen koiraansa. -- Top: Nab! Nab! Lähde
menemään!

Top hyppi mielissään. Se oli ymmärtänyt isäntänsä käskyn. Cyrus Smith
riensi uskollisen eläimensä kanssa pihalle, avasi portin ja päästi
menemään.

-- Muista, Top: Nab! Nab! insinööri puheli viitaten kädellään
Graniittilinnaa kohti.

Top katosi metsään.

Mökissä Harbert nukkui edelleen, ja Pencroff vaihteli kääreitä
yhtämittaa. Gideon Spilett rupesi valmistamaan hiukan syötävää ja piti
samalla yhä silmällä pihan perää, josta rosvojen hyökkäys oli
odotettavissa.

Vähän ennen kello yhtätoista lähtivät insinööri ja reportteri karbiinit
kädessä pihalle odottamaan Topin paluuta, valmiina aukaisemaan portin
heti, kun kuulisivat sen haukahtavan.

Kymmenisen minuuttia he olivat seisoneet siinä, kun äkkiä paukahti
pyssy ja samassa haukahti Topkin. Insinööri avasi portin ja nähdessään
vielä ruudin savua sadan askelen päässä metsässä laukaisi karbiininsa
sitä kohti.

Samassa Top livahti pihaan, ja portti suljettiin.

-- Top, Top! huusi insinööri ottaen koiran pään syliinsä.

Koiran kaulassa oli lappu. Cyrus Smith irrotti sen. Siihen oli Nabin
kankeilla koukeroilla kirjoitettu:

_Rosvoja ei ole näkynyt. En lähde mihinkään. Master Harbert
parkaa!_

Merirosvot piileskelivät siis täällä, karjatarhan läheisissä metsissä,
Väijyen siirtolaisia, valmiina surmaamaan heidät jokaisen. Näin ollen
täytyi siirtolaisten pitää heitä metsänpetoina. Mutta tällä kertaa oli
merirosvoilla kaikki edut puolellaan: he voivat pitää toisia silmällä
itse pysyen näkymättöminä, he voivat tehdä hyökkäyksen pelkäämättä itse
mitään yllätystä.

Gideon Spilettin arvelun mukaan oli asiain kulku ollut seuraava:
Merirosvot, jotka olivat pelastuneet maihin, olivat samoilleet
Kynsiniemen pohjois- ja etelärantaa pitkin saaren eteläosaan.
Uskaltautumatta Kaukaisen Lännen aarniometsiin he olivat sieltä
kulkeneet rantoja pitkin Koskijoen suuhun ja nousseet vasenta rantaa
Franklinin vuoren eteläisimmille rinteille. Sieltä heidän oli helppoa
päästä karjamajalle, jossa siihen aikaan ei asunut ketään. Sinne he
olivat asettuneet ja sieltä käsin aikoneet panna julmat aikeensa
täytäntöön. Ayrtonin saapuminen sinne oli ollut heille yllätys, mutta
helpostihan he olivat saaneet tuon poloisen valtaansa ja -- loput oli
helppo arvata.

Nyt he -- tosin luvultaan vain viisi -- samoilivat metsissä.
Takaa-ajoon lähteminen merkitsisi antautumista ilmeiseen vaaraan,
vaaraan, jota ei osannut väistää eikä voinut torjua.

Ja missä oli siirtolaisten salaperäinen suojelija?

-- Täytyy tunnustaa, virkkoi Gideon Spilett insinöörille, -- että tällä
kertaa hän jätti meidät avutta hetkellä, jolloin sitä juuri kipeimmin
olisimme tarvinneet.

-- Kukapa tietää! insinööri vastasi.

-- Mitä tarkoitatte?

-- Sitä, ettemme kenties vielä ole kaikkein pahimmassa pulassa.
Saattaahan olla mahdollista, että hänelle vielä sattuu tilaisuus
rientää avuksemme. Mutta se ei ole nyt meille pääasia. Harbertin
paraneminen on meille tärkeintä.

Kymmenen päivän kuluttua, marraskuun 22:ntena, Harbertin tila oli
silminnähtävästi parempi. Hän voi jo nauttia hieman ruokaakin. Veri
alkoi palata kalmankalpeihin poskiin, ja lempeät silmät myhäilivät
ystävällisille hoitajille. Hän olisi mielellään puhellutkin, mutta
Pencroff ehkäisi sen kokonaan puhumalla itse lakkaamatta ja kertomalla
jos mitä päätöntä ja perätöntä.

-- Eikö merirosvoja ole sen koommin nähty? sai Harbert kysäistyksi.

-- Ei ole, poikaseni, ei ole, mutta kunhan sinä paranet, niin sitten
saadaan nähdä, uskaltavatko nuo salakytät katsoa meitä silmästä
silmään.

-- Kovin minä olen vielä heikko, Pencroff parka!

-- Hui hai! Voimat palaavat vähitellen. Ja onpa tämä nyt sitten vamma:
luoti rinnan läpi! Joutavia! On minulle semmoista jo toisenkin kerran
sattunut, mutta tässäpä sitä vain kekkaloidaan!



Kahdeksas luku

Pencroffin epäluulo. Gideon Spilettin retket. Topin löytö. Tiedonanto.
Äkillinen lähtö. Surkea näky.


Nuoren potilaan paraneminen edistyi edistymistään. Yksi toivo oli vielä
täyttymättä: saada hänet Graniittilinnaan. Karjamökissä oli tosin
kaikkea yllin kyllin, mutta sieltä puuttui mukavuus, mikä kivilinnan
laajoissa saleissa oli tarjona. Eikä täällä ollut niin turvallistakaan
kuin siellä.

-- Spilett ystävä, kysäisi insinööri reportterilta, -- kuinka pian
luulisitte Harbertin jaksavan kestää matkan Graniittilinnaan?

-- Sitä on vaikea sanoa, reportteri vastasi. -- Varomaton menettely
saattaisi olla seurauksiltaan varsin kohtalokas. Eiköhän kuitenkin,
ellei mitään odottamatonta väliin tule, saattaisi noin kahdeksan päivän
kuluttua ruveta ajattelemaan Harbertin siirtämistä Graniittilinnaan?

Kahdeksan päivän kuluttua! Siis vasta joulukuun alkupäivinä. Nythän
oltiin jo kesän kynnyksellä, ja tärkeät maatyöt odottivat tekijäänsä.
Mutta heidän täytyi yhä edelleen viipyä karjamajalla, niin malttia
kysyvää kuin odottaminen olikin.

Pari kertaa Gideon Spilett uskalsi tehdä retken karjatarhan ympäri
ladattu karbiini kädessä ja Top mukanaan. Ensi kerralla hän ei
huomannut mitään erikoista, ja levollisena koirakin juoksenteli hänen
lähellään. Toisella kertaa, marraskuun 27:ntenä, kuljettuaan puolen
kilometrin verran syvemmälle metsään hän äkkiä huomasi Topin rupeavan
höristelemään korviaan. Levottomasti se alkoi juoksennella edestakaisin
nuuhkien ruohoa ja pensaita. Ihmistä se ei vainunnut, sillä muutoinhan
se olisi ruvennut haukkumaan. Mikään vaara ei siis uhannut.
Juoksenneltuaan viiden minuutin verran sinne tänne Top vihdoin hyökkäsi
pensaaseen ja toi sieltä hampaissaan vaatetilkun. Se oli ilmeisesti
palanen jostain puvusta, ja Gideon Spilett riensi sen kanssa mökkiin.

Tilkku tutkittiin siellä tarkoin ja todettiin palaseksi Ayrtonin
liivejä, samaa kangasta, joka oli valmistettu Graniittilinnan omassa
tehtaassa.

Ayrton parka ei siis ollut antautunut merirosvoille vapaaehtoisesti,
vaan vasta ankarasti oteltuaan. Kenties Ayrton sittenkin oli vielä
elossa, vaikka merirosvojen vankina? Kenties he olivat tunteneet
hänessä entisen päällikkönsä Australian ajoilta, Ben Joycen, ja pitivät
häntä nyt vankinaan toivoen saavansa käyttää häntä vielä hyväkseen.

Kovin alkoi jo Harbertkin kyllästyä pitkälliseen toimettomuuteen
karjamajalla ja käsitti hyvin, kuinka tarpeellista heidän kaikkien
läsnäolonsa olisi Graniittilinnan pelloilla ja kasvitarhassa. Hän pyysi
reportterilta monta kertaa päästä muitten kanssa pois täältä, mutta
toinen ei vielä uskaltanut panna häntä pitkän kuljetuksen vaaroille
alttiiksi.

Mutta pian sattui tapaus, joka pakostakin joudutti heidän lähtöänsä.

Marraskuun 29:ntenä kello seitsemän aamulla istuivat kaikki Harbertin
luona, kun äkkiä alkoi kuulua Topin haukuntaa. Cyrus Smith, Pencroff ja
Gideon Spilett sieppasivat pyssynsä, jotka aina olivat ladattuina, ja
riensivät pihalle. Top hyppi haukkuen paaluaidan juurella, mutta sen
haukunta ei ollut tällä kertaa vihaista. Eikä aikaakaan, niin heilahti
aitauksen yli jokin olento ja hyppäsi maahan.

Se oli Jup, mestari Jup omassa persoonassaan.

-- Nab on lähettänyt sen! huudahti Gideon Spilett.

-- Silloin sillä on kirjelappu mukanaan.

Ja aivan oikein. Jupilla oli kaulassaan pieni pussi, ja siitä vedettiin
paperiliuska, jossa oli seuraavat sanat:

    _Perjantaina kello kuusi aamulla.
    Merirosvot Näkötornin ylängöllä.
                                  Nab_.

Sanaakaan sanomatta ystävykset katsahtivat toisiinsa. Heidän
mielialansa on helpompi arvata kuin sanoin kuvata. Heidän astuttuaan
sisään Harbert näki jo heidän kasvoistaan, että jotain oli tapahtunut.
Huomattuaan Jupin hän ymmärsi, että vaara uhkasi Graniittilinnaa.

-- Mr Smith! hän sanoi. -- Lähdetään vain. Kyllä minä jaksan.

Gideon Spilett meni hänen luokseen, katseli häntä ja sanoi:

-- Lähdetään sitten.

Paareilla kuljettaminen olisi ollut mukavinta sairaalle, mutta silloin
olisi vain yksi ainoa mies ollut vapaana asetta käyttämään. Sen vuoksi
päätettiin Harbert viedä onagerin vetämillä rattailla. Pencroff
valjasti onagerin, Gideon Spilett ja Cyrus Smith kantoivat siihen
patjat ja laskivat sairaan niille.

Hiljalleen lähdettiin kello puoli kahdeksan aamulla liikkeelle,
insinööri ja reportteri jalkaisin kummallakin puolen rattaita. Koska
rosvot vasta aamulla olivat hyökänneet Näkötornin ylängölle, he olivat
arvatenkin yhä siellä. Alkupuoli matkaa ainakin oli siis turvallinen.

Vähitellen lähestyttiin Näkötornin rinteitä. Pari kilometriä vielä,
niin tuliisi näkyviin Glyseriinijoen silta. Cyrus Smith oli vakuuttunut
siitä, että silta olisi paikoillaan, sillä merirosvot arvatenkin
tahtoivat turvata itselleen paluutien. Metsä harveni harvenemistaan, ja
vihdoin välkähti näkyviin meri.

Äkkiä Pencroff pysäytti onagerin ja huusi kauhealla äänellä:

-- Voi konnia kuitenkin!

Ja hän viittasi kädellään: mylly, talli ja muut ulkosuojat olivat
paksun savun vallassa. Joku liikkui savupilvien keskellä.

Se oli Nab.

Ystävyksiltä pääsi huuto. Nab kuuli sen ja riensi heidän luokseen.

Puoli tuntia aikaisemmin olivat merirosvot lähteneet tiehensä
sytytettyään ulkosuojat palamaan.

-- Kuinka on master Harbertin laita? Nab kysyi.

Gideon Spilett meni rattaiden ääreen.

Harbert oli pyörtynyt.



Yhdeksäs luku

Harbert omassa huoneessaan. Nabin kertomus. Harbertin tila huononee.
Pajunkuori. Ankara kuume. Top haukahtaa taas.


Silloin unohtuivat heiltä merirosvot, Graniittilinnaa uhkaavat vaarat
ja ylängöllä tapahtunut hävitys. He ajattelivat yksinomaan Harbertia.
Oliko hän matkalla saanut jonkin sisäisen vamman?

Häthätää tehtiin puitten oksista paarit, sairas nostettiin patjoineen
niille, ja kymmenen minuutin kuluttua olivat kaikki muurin juurella.
Nab jätettiin pitämään huolta onagerista. Muut nousivat hissillä
ylös, ja tuokion kuluttua Harbert makasi omalla vuoteellaan
Graniittilinnassa.

Siellä hän huolellisessa hoidossa tuli jälleen tuntoihinsa, Hän hymyili
nähdessään olevansa omassa huoneessaan, mutta niin heikko hän oli,
ettei jaksanut puhua kuin muutaman epäselvän sanan.

Gideon Spilett tutki, olivatko hänen haavansa äkkiä auenneet, mutta ne
olivat entisellään. Mistä tämä äkillinen herpautuminen?

Nuorukainen vaipui pian kuumeiseen uneen. Pencroff ja reportteri jäivät
valvomaan hänen vuoteensa ääreen.

Sillä välin Cyrus Smith kertoi Nabille, mitä karjakartanossa oli
tapahtunut, ja Nab vuorostaan teki selkoa Näkötornin ylängön
tapauksista.

Edellisenä iltana vasta Nab oli huomannut merirosvoja Glyseriinijoen
toisella rannalla. Yksi heistä oli yrittänyt uida joen yli, ja silloin
Nab, joka oli ollut työskentelemässä kanatarhassa, oli laukaissut
pyssynsä häntä kohti. Pimeältä hän ei ollut nähnyt, oliko luoti
sattunut mieheen. Koska kuitenkin oli luultavaa, etteivät rosvot tuota
yhtä laukausta säikähtäisi, vaan tunkeutuisivat ylängölle, Nab oli
paennut Graniittilinnaan. Itse hän kyllä oli siellä turvassa, mutta
kuinka kävisi istutusten, peltojen ja ulkosuojain? Miten hän saisi
sanan karjakartanoon?

Silloin hänen mieleensä oli johtunut Jup, joka niin monta kertaa oli
saattanut Pencroffia karjamajalle ja yleensä oli tavattoman älykäs
eläin. Empimättä hän oli kirjoittanut lapun, pannut sen pussiin ja
ripustanut Jupin kaulaan.

-- Karjamajalle, Jup, karjamajalle, tuonne! oli Nab puhellut apinalle,
ja tämä oli heti käsittänyt asian.

Nab oli laskenut sen köydellä alas, ja tuossa tuokiossa Jup oli
kadonnut metsään.

Rosvot eivät olleet uskaltaneet tulla meren rannalle: siellähän heitä
ennenkin oli tuho uhannut, eivätkä he tienneet Graniittilinnan
puolustajain lukua. Mutta ylängöllä he olivat turvassa saarelaisten
tulelta, sillä sinne päin ei ollut Graniittilinnan ikkunoista
ainoakaan. Ja siellä he nyt päästivät raivonsa valloilleen hävittäen,
tuhoten, polttaen kaikki, mikä vain eteen sattui.

Vasta puoli tuntia ennen siirtolaisten paluuta he olivat vetäytyneet
metsiin.

Nab oli silloin laskeutunut ulos oman henkensä uhalla ja koettanut
sammuttaa tulipaloja, mutta turhaan. Heti sen jälkeen hän oli nähnyt
rattaat metsän rinteessä.

Cyrus Smith lähti Nabin kanssa tarkastamaan rosvojen hävitystä. Haikea
näky kohtasi heitä ylängöllä: vehnävainio oli tallattu maan tasalle.
Kasvitarha oli hävitetty perin pohjin. Kanatarha, talli, mylly --
kaikki olivat tulen tuhoamat. Kotilinnut, jotka tulipalon ajaksi olivat
paenneet järven rantaan, olivat nyt palanneet entisille asuinsijoilleen
ja kävelivät siinä levottomina rääkyen ja kaakattaen.

Seuraavat päivät olivat murheellisimpia siirtolaisten tähänastisessa
elämässä saarella. Harbertin tila huononi huononemistaan. Jokin
arveluttava tauti näkyi saaneen hänessä vallan. Lääkkeitä heillä ei
ollut muita kuin kaikenlaisista yrteistä keitettyjä jäähdyttäviä
juomia. Kuume ei ollut vielä kovin tuntuva, mutta ruumiinlämpö kohosi
hitaasti yhtä mittaa.

Joulukuun 6:ntena Harbert sai vilunpuistatuksia ja kohta sen jälkeen
nousi kova kuume. Kohtausta kesti viisi tuntia.

Kiniini olisi nyt ollut sairaalle välttämätöntä, mutta Lincolnin
saarella, jossa rehoitti niin upea kasvillisuus, ei ollut ainoatakaan
kiinapuuta, jonka kuoresta tuota tehokasta lääkettä saadaan. Hädässään
he koettivat antaa hänelle pajunkuorista survottua jauhetta, jolla on
silläkin kuumetta lievittävä vaikutus, vaikka varsin vähässä määrin.

Yö kului verraten rauhallisesti. Harbert houraili kyllä unissaan, mutta
kuume ei enää kohonnut sinä yönä eikä koko seuraavana päivänäkään.
Pencroff rupesi jo hiukan toivomaan. Gideon Spilett ei puhunut
sanaakaan. Hän pelkäsi huomiseksi uutta kuumeenpuuskaa.

Sellainen tulikin. Joulukuun 8:ntena puolenpäivän aikaan alkoivat taas
ankarat puistatukset ja sen jälkeen nousi kauhea kuume, joka näytti
kuluttavan aivan loppuun sairaan jo muutenkin heikot voimat. Harbert
tunsi olevansa hukassa. Hän ojensi käsiään ystäviänsä kohti: hän ei
tahtonut kuolla vielä!... Se oli sydäntä särkevää. Pencroff piti
pakottamalla pakottaa toiseen huoneeseen. Tätäkin kohtausta kesti viisi
tuntia. Kolmatta samanlaista hänen olisi mahdotonta kestää.

Gideon Spilettin vakuutuksen mukaan Harbert sairasti niin sanottua
keltakuumetta, joka varmaankin oli tarttunut häneen Käärmeniemen
rämeistä.

Murheellista päivää seurasi murheellinen yö. Harbert houraili koko
ajan, ja sydän pakahtuen ystävät kuuntelivat hänen puheitaan: milloin
hän oli samoilevinaan metsissä, milloin taistelevinaan merirosvojen
kanssa, milloin huuteli Ayrtonia, milloin kutsui siirtolaisten avuksi
tuota salaperäistä olentoa, heidän suojelijaansa, joka nyt oli heiltä
kadonnut. Väliin hän vaipui täydelliseen tiedottomuuteen... Monta
kertaa Gideon Spilett luuli kaiken jo olevan lopussa.

Seuraavana päivänä sairaan voimat lakkaamatta vähenivät.

-- Ellei ennen aamua saada mitään tehokkaampia lääkkeitä kuumetta
vastaan, niin Harbert kuolee auttamattomasti, lausui Gideon Spilett.

Tuli yö -- varmaankin viimeinen yö maan päällä tälle älykkäälle,
hyväsydämiselle, ikäisekseen niin etevälle nuorukaiselle, jota kaikki
rakastivat kuin omaa poikaansa.

Noin kello kolme aamulla pääsi sairaalta kimeä parkaisu. Hän näytti
vääntelehtivän viimeisissä kouristuksissa. Nab, joka sillä hetkellä
istui yksin hänen luonaan, säikähti ja syöksyi toiseen huoneeseen
kutsumaan muita. Kaikki riensivät sairaan luokse.

Samassa alkoi Top murista omituisella äänellä.

Ystävykset pitelivät sairasta, joka kieriskeli vuoteella tuskissaan.

Kello löi viisi. Nouseva aurinko loi ensimmäiset säteensä
Graniittilinnan ikkunoihin. Ihana kesäpäivä oli alkamassa... Sekö
olisi viimeinen Harbertin elämässä?

Auringonsäde osui sairasvuoteen viereiselle pöydälle.

Äkkiä Pencroff huudahti ja osoitti jotain pöydällä olevaa esinettä.

Se oli pieni, pitkulainen pahvirasia, jonka kannessa luki:

    _Chinicum sulphuricum_.



Kymmenes luku

Tehokas lääke. Selittämätön salaisuus. Harbert paranee. Lähtö
tutkimusretkelle. Rosvojen jälkiä.


Gideon Spilett otti rasian ja avasi sen. Siinä oli noin kaksitoista
grammaa valkoista jauhetta. Hän pani sitä muutamia hiukkasia
kielelleen. Kitkerä maku ilmaisi heti, mitä ainetta se oli:
rikkihappoista kiniiniä.

Harbertin piti viipymättä saada tätä verratonta kuumelääkettä.

-- Kahvia! käski reportteri. Tuokion kuluttua Nab toi kupillisen
haaleaa nestettä. Gideon Spilett pani siihen gramman verran kiniiniä,
ja heti annettiin lääke Harbertille. Hyvään aikaan se tulikin,
ennenkuin kolmas kohtaus oli alkanut.

Salaperäisellä tavalla oli niin ollen taas saatu apua ja juuri silloin,
kun sitä kipeimmin kaivattiin.

Lääke vaikutti. Harbert nukkui rauhallisesti monta tuntia yhtä mittaa.
Sillä välin muut keskustelivat äskeisestä merkillisestä tapauksesta.
Tuntemattoman ystävän väliintulo oli nyt ilmeisempi kuin koskaan ennen.
Mutta kuinka hän oli päässyt yön aikana Graniittilinnaan? "Saaren
hengen" menettelytavat olivat todellakin kummallisempia kuin saaren
henki itse.

Sinä päivänä sairas sai lääkettä aina kolmen tunnin väliajoin, ja
seuraavana päivänä hänen tilansa oli jo huomattavasti parempi. Suloinen
toivo täytti kaikkien sydämen. Eikä tämä toivo pettänytkään. Kymmenessä
päivässä, joulukuun 20:ntena, oli kaikki vaara ohi. Heikko hän tosin
oli voimiltaan, mutta alistui mielellään noudattamaan ankaraa
ruokavaliota: mielellään hän itsekin tahtoi tulla terveeksi.

Pencroff oli kuin mies, joka äkkiä on vedetty syvästä kuilusta. Hän oli
väliin ihan suunniltaan pelkästä ilosta, ja kun pelättyä kolmatta
kohtausta ei tullutkaan, oli hän vähällä tukahduttaa reportterin
syleilyynsä. Siitä lähtien hän ei reportteria muuksi sanonutkaan kuin
tohtori Spilettiksi.

Oikea lääkäri oli vain saatava ilmi.

-- Ja saadaan kanssa! vakuutteli merimies.

Ja tämä salaperäinen lääkäri, olipa hän kuka tahansa, sai olla varma
Pencroffin jokseenkin tuntuvasta syleilystä.

Joulukuu kului loppuun ja sen mukana vuosi 1867, kovain koettelemusten
vuosi. Uuden vuoden alkaessa oli mitä kaunein sää; kuumuus oli
troopillinen, mutta sitä vilvoittivat meren lauhkeat tuulahdukset.
Harbertin vuode oli siirretty ikkunan ääreen, ja siinä hän hengitti
meren terveellistä, raikasta, suolaista ilmaa. Ruokahalu lisääntyi
lisääntymistään, ja voi kuinka sulavia ja meheviä ja maukkaita
aterioita uskollinen Nab hänelle laittoikaan!

-- Ihan tässä tekee mieli ruveta sairaaksi, kun noin hyvänä pidetään!
puheli Pencroff.

Tammikuussa tehtiin Näkötornin ylängöllä ahkerasti työtä, vaikka työ
rajoittuikin sen kokoamiseen, mikä rosvojen hävitykseltä oli säilynyt
niin pellolla kuin kasvitarhoissakin. Sen verran ainakin tuli kokoon,
että saatiin siemen vuoden jälkimmäiselle kasvukaudelle. Ulkosuojia
Cyrus Smith ei katsonut viisaaksi ruveta uudelleen rakentamaan, koskapa
ne minä hetkenä tahansa saattoivat jälleen joutua rosvojen
hävittämiksi.

Kuukauden keskivaiheilla Harbert nousi vuoteeltaan ja liikkui huoneessa
ensin lyhyen sitten pitemmän aikaa, ja kuukauden lopulla hän jo
kuljeskeli Näkötornin ylängöllä ja meren rannalla, väliin käyden
Pencroffin ja Nabin kanssa uimassa.

Kauan suunnitteilla ollut tiedustelumatka kävi nyt yhä
mahdollisemmaksi, ja vihdoin Cyrus Smith saattoi määrätä lähtöpäivän.
Se oli helmikuun 15:s. Valmisteluihin ryhdyttiin heti, sillä heidän oli
määrä viipyä matkalla niin kauan, että he pääsisivät kumpaisenkin
tarkoituksensa perille: ensinnäkin he hävittäisivät saarelta
merirosvot, joita ei ollut koko tänä aikana näkynyt Graniittilinnan
läheisyydessä, ja löytäisivät Ayrtonin, jos hän vielä oli elossa, ja
toiseksi saisivat selville "saaren hengen", joka niin tehokkaasti oli
ollut osallisena heidän vaiheissaan.

Matka päätettiin suunnata metsäin halki Käärmeniemeen. Rattaille
pantiin leiritarpeet, kamiina ja erilaisia astioita, samoin aseita ja
ampumatarpeita. Niin ikään päätettiin jättää Graniittilinna aivan
autioksi. Top ja Jup otettiin mukaan nekin. Saavuttamaton kivilinna
suojelisi kyllä itse itseänsä.

Helmikuun 14:s, lähtöpäivän aatto, oli sunnuntai. Se vietettiin hiljaa,
rukoillen ja kiittäen kaiken hyvän Antajaa.

Seuraavan päivän koittaessa Cyrus Smith ryhtyi toimenpiteisiin
saadakseen Graniittilinnan kokonaan turvatuksi hyökkäyksiltä. Tikkaat
kätkettiin hormeihin hiekan sisään. Pencroff jäi viimeiseksi ylös
purkamaan hissiä. Hän laskeutui vihdoin kaksinkertaista, ulkonevan
kallionkielekkeen ympäri heitettyä köyttä myöten maahan. Ja kun tämäkin
köysi vedettiin alas, oli aivan mahdotonta kenenkään vieraan päästä
Graniittilinnaan.

Harbert pakotettiin ainakin alkumatkalla istumaan rattailla. Nab ohjasi
onagereita. Cyrus Smith, Gideon Spilett ja Pencroff kulkivat edellä.
Top juoksenteli riemuissaan edestakaisin. Jupin oli Harbert kutsunut
rinnalleen rattaille, ja kursailematta Jup oli siihen suostunutkin.

Neljän, viiden ensimmäisen kilometrin matka sujui verraten helposti,
metsä kun ei vielä ollut varsin tiheää. Sekä lintuja että nelijalkaisia
vilisi metsässä yhtä runsaasti kuin ennenkin, mutta ne näyttivät paljon
aremmilta. Rosvot olivat nähtävästi liikkuneet näillä seuduin. Ja
jonkin ajan kuluttua nähtiin heistä selviä jälkiä: milloin karsittuja
puita, milloin sammunut nuotio, milloin jalanjälkiä maassa.

Vähitellen alkoi metsä tihetä ja kulku kävi hankalammaksi: täytyi
kaataa puita ja siten raivata tietä rattaille. Ensimmäinen leiri
rakennettiin noin viidentoista kilometrin päässä Graniittilinnasta
pienen joen varrelle, joka nähtävästi laski Laupeudenjokeen. Syötiin
runsas illallinen, sillä ruokahalu oli matkalla ennättänyt tulla
tuntuvaksi. Yöksi ei tehty nuotiotulia, jottei olisi herätetty
huomiota, mutta sen sijaan päätettiin, että aina olisi kaksi miestä
vuorollaan vartiossa, kaksi tuntia kerrallaan.

Seuraavana päivänä ei päästy kuin hiukan toistakymmentä kilometriä
eteenpäin, niin vaivalloista oli kulku. Muutamin paikoin havaittiin
jälleen merkkejä merirosvojen liikkeistä. Äsken sammuneen nuotion
ääressä näkyi selviä ihmisen jälkiä. Niitä tarkoin mittaamalla ja
toisiinsa vertaamalla huomattiin kulkijoita olleen viisi henkeä.

-- Ayrton ei siis ole ollut mukana, virkkoi Harbert.

-- Ei ole, vastasi Pencroff, -- ja se merkitsee, että nuo roistot ovat
hänet surmanneet. Eipäs vain pidä löytyä niitten luolaa, johon ne saisi
ammutuksi kuin metsänpedot!

Päivää myöhemmin päästiin Käärmeniemen kärkeen. Rosvoja ei ollut nähty
missään.



Yhdestoista luku

Käärmeniemi tutkitaan. Karjatarhan edustalla. Vakoilu. Portti auki.
Valoa ikkunassa. Kuutamossa.


Koko seuraava päivä, helmikuun 18., kului Käärmeniemen laajain metsäin
tutkimiseen, mutta siellä ei nähty pienintäkään merkkiä merirosvojen
käynnistä. Rosvot olivat nähtävästikin siirtyneet pohjoisempaan.
Franklinin vuoren harjanteiden välissä heillä kai oli tyyssijansa, ja
karjatarhaa he pitivät muonavarastonaan. Sen vuoksi päätettiin kääntyä
pohjoista kohti, ja niinpä päästiinkin noin kymmenen kilometrin päähän
Franklinin vuoresta.

Heidän määränsä oli nyt tarkoin tutkia Punapuron laakso ja sitten
varovasti lähestyä karjakartanoa. Jos se olisi rosvojen hallussa, niin
se vallattaisiin, ellei, niin se otettaisiin päämajaksi ja sieltä käsin
tehtäisiin retkiä vuoren soliin.

Kello viiden maissa illalla pysähdyttiin noin kuudensadan askelen
päähän karjatarhasta metsän suojaan ja päätettiin odottaa illan
pimenemistä. Kello kahdeksan lähtivät Gideon Spilett ja Pencroff
vakoilumatkalle. Muutamassa minuutissa he saapuivat metsänlaitaan ja
tähystelivät karjatarhaa, joka tummana juovana seisoi vähän matkan
päässä aukion toisessa laidassa. Varovasti he hiljalleen hiipivät
aukion poikki ja saapuivat portille.

Pencroff koetti työntää porttia auki, mutta turhaan. Koska ulkopuoliset
säpit kuitenkin olivat auki, niin portti oli nähtävästi salvassa
sisäpuolelta. Merirosvot olivat varmaan karjatarhassa aavistamattakaan
vakoilijoita. Kumpi olisi nyt viisaampaa, kiivetäkö aidan yli ja
yllättää konnat vai saattaa sana muille ja sitten yhdessä hyökätä
heidän kimppuunsa? Pencroff olisi ollut valmis heti käymään
pahantekijäin kimppuun, mutta järkevämpi Spilett sai hänet luopumaan
aikeesta, jolla olisi saattanut olla varsin tuhoisat seuraukset.

He palasivat sen vuoksi ystäväinsä luokse ja ilmoittivat, mitä olivat
saaneet selville.

-- Minä luulen, sanoi Cyrus Smith hetken mietittyään, -- etteivät
rosvot tällä hetkellä ole karjamökissä.

-- Sittenpähän nähdään, kun on kiivetty paaluaidan yli, vastasi
Pencroff.

Lähdettiin miehissä liikkeelle. Kuormakin otettiin mukaan, jottei se
joutuisi rosvojen ryöstettäväksi. Pencroff oli komentanut Jupin
pysymään rattaiden takana, Nab talutti Topia nuorasta. Äänettömästi
vierivät rattaat paksua ruohikkoa myöten, ja hetken kuluttua oli
onnellisesti päästy aukion yli aitauksen juurelle. Nab jäi onagereja
pitelemään, muut menivät portille.

Fortin toinen puoli oli auki.

-- Mitä tämä merkitsee? kysyi insinööri kääntyen Pencroffiin ja
reportteriin.

-- Kiinni se vastikään oli, niin totta kuin minä olen rehellinen mies!
vakuutti Pencroff.

Siirtolaiset olivat ymmällä. Reportterin ja Pencroffin käydessä olivat
rosvot kai olleet karjamajassa. Oliko nyt yksi heistä lähtenyt pois ja
muut vielä mökissä, vai olivatko he mökissä joka mies?

Harbert oli sillä välin astunut muutaman askelen pihaan. Äkkiä hän
riensi takaisin ja tarttui insinööriä käsivarresta.

-- Mitä nyt? Cyrus Smith kysyi.

-- Valoa!

-- Missä?

-- Mökissä!

Ja aivan oikein: karjamajan ikkunasta kuulsi heikko valo.

-- Nyt ne ovat meidän! sanoi insinööri. -- Eteenpäin!

Rattaat jätettiin portin ulkopuolelle. Top ja Jup sidottiin kiinni
niihin. Siirtolaiset astuivat pihaan ja riensivät mökin ovelle. Se oli
lukossa.

Cyrus Smith viittasi tovereitaan pysymään paikoillaan ja astui ikkunan
luo. Pöydällä paloi lyhty. Vuoteella makasi mies.

-- Ayrton! insinööri lausui tukahtuneella äänellä.

Murrettuaan oven auki siirtolaiset hyökkäsivät mökkiin.

Ayrton näytti nukkuvan. Hänen kasvonsa puhuivat kovista, pitkällisistä
kärsimyksistä. Kädet ja jalat olivat verissä.

Cyrus Smith tarttui hänen käteensä.

-- Ayrton! hän sanoi.

Ayrton avasi silmänsä, katsahti ensin puhujaan, sitten muihin.

-- Tekö? hän huusi. -- Tekö?

-- Ayrton! Ayrton! insinööri toisteli.

-- Missä minä olen?

-- Karjamajassa.

-- Yksinkö?

-- Yksin.

-- Mutta ne tulevat pian! parkaisi Ayrton. -- Olkaa varuillanne, olkaa
varuillanne!

Hervottomana hän vaipui takaisin vuoteelleen.

-- Spilett! lausui Cyrus Smith. -- Rosvot saattavat hyökätä meidän
kimppuumme milloin tahansa. Toimittakaa kuorma pihaan, salvatkaa portti
sisäpuolelta ja palatkaa kaikki tänne.

Pencroff, Nab ja reportteri riensivät portista ulos. Top murisi
omituista murinaansa. Samassa nousi kuu ja valaisi tienoon. Hetken
kuluttua olivat rattaat pihassa ja portti lujasti salvassa.

Yhtäkkiä riistäytyi Top irti nuorasta ja juoksi rajusti haukkuen pihan
perälle, mökistä oikeaan.

-- Huomio, ystävät! huusi Cyrus Smith. -- Hanat vireeseen!

Siirtolaiset olivat valmiit laukaisemaan. Top haukkui haukkumistaan.
Jup juoksi sen jälkeen kimeästi vinkuen.

Niitä seuraten siirtolaiset tulivat pienen puron rantaan ja pysähtyivät
tuuheitten puitten varjoon.

Mikä näky heitä kohtasikaan:

Puron äyräällä lojui viisi ruumista.

Siinä olivat nuo merirosvot, jotka neljä kuukautta sitten olivat
astuneet maihin Lincolnin saareen!



Kahdestoista luku

Ayrtonin vaiheet. Tuomioitten täyttäjä. _Bonadventure_.
Etsiskelyä. Maanalaista pauhinaa. Kotiin.


Vaiheistaan Ayrton kertoi seuraavaa:

Toisena päivänä hänen karjamajalle tulemisensa jälkeen, siis marraskuun
10:ntenä, olivat merirosvot iltayöstä kiivenneet paaluaidan yli ja
hyökänneet hänen kimppuunsa. He sitoivat hänet, panivat hänelle kapulan
suuhun ja raastoivat hänet erääseen luolaan Franklinin vuoren juurelle.
Siellä heillä oli tyyssijansa.

He päättivät tappaa hänet, ja seuraavana päivänä hänen oli määrä
kuolla, mutta sitä ennen oli yksi rosvoista tuntenut hänet ja maininnut
häntä sillä nimellä, joka hänellä oli ollut Australiassa. Nuo kurjat
olisivat murhanneet Ayrtonin, mutta säästivät Ben Joycen.

Siitä saakka he olivat koettaneet saada puolelleen entistä
rikostoveriaan. Heidän aikomuksensa oli hänen avullaan päästä
Graniittilinnaan, surmata siirtolaiset ja saada saari haltuunsa. Ayrton
ei suostunut heidän tuumiinsa. Hän tahtoi mieluummin kuolla kuin pettää
ystävänsä. Siitä lähtien hän oli saanut olla luolassa sidottuna ja
kapula suussa, neljättä kuukautta yhtä mittaa.

Merirosvot kävivät tuon tuostakin karjatarhassa hankkimassa
ruokavaroja, mutta pitivät kuitenkin edelleen asuntonaan äskenmainittua
luolaa. Marraskuun 11:ntenä, siirtolaisten tullessa karjamajalle, oli
siellä ollut ainoastaan kaksi rosvoa. Luolaan palattuaan toinen heistä
kerskaili ampuneensa nuorimman siirtolaisen kuoliaaksi. Toinen
rosvoista, kuten tiedämme, ei palannutkaan enää toveriensa luokse. Mitä
epätoivoista tuskaa mahtoikaan Ayrton tuntea kuultuaan Harbertin
tulleen surmatuksi!

Yhä ankarammin he kohtelivat Ayrtonia, joka ei suostunut heidän
tuhoamisaikeisiinsa. Hän odotti vain hetkestä hetkeen, että he ottavat
hänet hengiltä. Hän heikkeni heikkenemistään niin ruumiin- kuin
sielunvoimiltaan ja vaipui vihdoin tylsyyden tilaan: hän ei enää nähnyt
eikä kuullut mitään.

Siinä tilassa olivat ystävät nyt löytäneet hänet.

-- Mutta, mr Smith, jatkoi Ayrton päätettyään kertomuksensa, -- miten
on mahdollista, että minä, joka olin vankina luolassa, olen joutunut
karjamajaan?

-- Miten, insinööri vastasi, -- miten on mahdollista, että rosvot
makaavat maassa tuolla puron rannalla, kuolleina joka mies?

-- Kuolleinako? huudahti Ayrton heikkoudestaan huolimatta kavahtaen
pystyyn.

Hän tahtoi nousta ja lähti ystäväin tukemana muitten kanssa puron
rannalle.

Siellä ne lojuivat, viisi ruumista, rantahiekalla samassa asennossa,
johon äkkikuolema oli heidät kaatanut.

Insinööri viittasi. Pencroff ja Nab riisuivat ruumiit, jotka jo olivat
kylmiä. Mitään väkivallan merkkiä ei ollut näkyvissä. Tarkoin
tutkiessaan Pencroff kuitenkin huomasi kenellä otsassa, kenellä
rinnassa, kenellä missäkin pienen punaisen täplän.

-- Siihen on sattunut! sanoi Cyrus Smith.

-- Mutta mikä on ollut aseena? huudahti reportteri.

-- Sellainen, joka lyö kuoliaaksi silmänräpäyksessä, mutta jonka
salaisuudesta meillä ei ole selkoa.

-- Ja kuka heidät on kaatanut? kysäisi Pencroff.

-- Tuomioitten täyttäjä tällä saarella, insinööri vastasi, -- sama,
joka toi teidät tänne, Ayrton, sama, jonka läsnäolo on jälleen niin
selvästi nähty, sama, joka on meille tehnyt kaiken sen, mitä itse emme
ole voineet tehdä, ja joka kaiken tämän tehtyään pysyttelee salassa
meiltä.

-- Lähtekäämme etsimään häntä! huudahti Pencroff.

-- Lähdemme kyllä, Cyrus Smith vastasi, -- vaikken minä luule, että
meidän onnistuu löytää tuota mahtavaa olentoa, ennenkuin hän itse
suvaitsee kutsua meitä.

Ja tästä päivästä alkaen oli siirtolaisten hartaimpana toiveena saada
selitys tähän kummalliseen arvoitukseen.

Siirtolaiset palasivat mökkiin, missä nyt yhteisin voimin ruvettiin
hoitamaan paljon kärsinyttä Ayrtonia. Nab ja Pencroff kantoivat
rosvojen ruumiit metsään ja hautasivat ne syvälle maahan.

Sen jälkeen kerrottiin Ayrtonille siirtolaisten vaiheet siitä saakka,
kun hän oli lähtenyt karjamajalle.

-- Ja nyt, puhui Cyrus Smith, -- nyt on meillä vielä yksi velvollisuus
täytettävänä. Toinen puoli tehtäväämme on vasta suoritettu: me olemme
tosin nyt saaren herroja, mutta ansio siitä ei ole meidän.

-- Karjamajaako me nyt pidämme asuntona?

-- Niin. Täällä on ruokavaroja riittämiin asti, ja pianhan rattailla
käväistään hakemassa Graniittilinnasta lisää.

-- Olkoon menneeksi! vastasi merimies. -- Yksi seikka vain vielä!

-- Mikä niin?

-- Se purjehdus, nähkääs, hyvän sään aikana.

-- Minne?

-- Taborin saarelle, Pencroff vastasi. -- Meidän täytyy jättää sinne
ilmoitus, missä Lincolnin saari sijaitsee, siltä varalta että
skotlantilaisen alus tulee Ayrtonia noutamaan. Kunhan vain ei tultaisi
liian myöhään!

-- Mutta Pencroff, kysyi Ayrton, -- millä aluksella se matka
tehtäisiin?

-- _Bonadventurella_ tietysti.

-- _Bonadventurella!_ Ayrton huudahti. -- Sitä ei ole enää
olemassa!

-- Minunko purttani ei olisi enää olemassa? parkaisi Pencroff kavahtaen
pystyyn.

-- Ei ole! Ayrton vastasi. -- Merirosvot löysivät sen viikko sitten,
yrittivät ulapalle, mutta...

-- Mutta!? äännähti merimies tukahtuneesti.

-- Mutta heillä ei ollut enää Bob Harveyta mukanaan, alus särkyi rannan
kareihin pirstaleiksi, ja töin tuskin miehet pelastuivat rantaan.

-- Voi konnia, voi tuhannen korvennettavia, vihoviimeisiä
maailman lopun roistoja! raivosi Pencroff parka kuohuksissaan
_Bonadventurensa_ menettämisestä.

Uuden aluksen rakentamiseen kuluisi kuusi kuukautta: Taborin matka oli
siis pakostakin jätettävä ensi vuoteen. Nyt lähdettiin heti samana
päivänä, helmikuun 19:ntenä, tiedusteluretkelle Franklinin vuoren
liepeille ja ympäristöön. Etsittiin tarkasti kaikki sen monimutkaiset
solat, luolat, käytävät ja tunnelit, joista monikin ulottui syvälle
vuoren uumeniin. Näissä olisi kyllä ollut verrattomia kätköpaikkoja
jokaiselle, joka olisi tahtonut piilossa pysyä. Mutta ei jälkeäkään
ihmisestä missään. Ayrtonin luola vain oli siinä kunnossa, johon hän
oli sen jättänyt. Vuoren eteläisillä ja läntisillä rinteillä levisi
rehevä kasvillisuus, mutta koillinen ja pohjoinen rinne oli
hedelmätöntä, tuliperäistä kalliomaata, joka vähitellen aleni
Leukaniemiä kohti.

Tällä retkellään Cyrus Smith ja reportteri joutuivat kerran syvää
tunnelia myöten toistasataa metriä vuoren sisään. Äkkiä alkoi kaukaa
sen perältä kuulua kumeaa pauhinaa, jonka kaiku vyöryi pitikin
tunnelia: maanalainen tuli siellä ilmeisesti teki mahtavaa työtään.

-- Siitä lähtien kun viimeksi vuoren kraatterilla kävimme, virkkoi
insinööri, -- on vuoren sydämessä ruvennut tapahtumaan kemiallisia
muutoksia. Ja niinhän mikä tulivuori tahansa, ajat sitten jo
sammunutkin, saattaa äkkiä ruveta uudestaan toimimaan.

Oliko luultavaa, että Franklinin vuori, vanha, jo kauan sitten sammunut
tulivuori, rupeaisi sekin jälleen elämään? Ja jos se uudestaan alkaisi
syöstä laavaa kidastaan, lähtisikö laava virtaamaan entisiä uriaan vai
tapahtuisiko samalla maanjäristyksiä, niinkuin usein tulivuorten
purkautuessa, ja puhkeaisiko silloin uusia aukkoja, joita myöten
tulikuuma, sula kivivirta pääsisi valumaan etelään, viljaville
seuduille?

Kuunneltuaan vielä tarkkaan maanalaista pauhinaa Cyrus Smith ja
reportteri tulivat siihen vakaumukseen, että syvyyksissä oli jotain
tekeillä.

He tulivat ulos ja kertoivat kuulemansa tovereilleen.

-- Pauhatkoon vuori, minkä vain tykkää, arveli Pencroff, -- ei se silti
pitkälle potki. On sitä herra herrallakin.

-- Jaa, että kuka? kysyi Nab.

-- Se saaren henki juuri, Nab. Kyllä se vuorelta kidan tukkii.
Yrittäköönpä vain avata sen!

Helmikuun 19:nnen ja 25:nnen välillä tutkittiin koko vuoren ympäristö.
Nousivatpa siirtolaiset tulivuoren huipullekin. Siellä he tarkastelivat
kraatterin yläosaa. Kumeaa pauhinaa kuului, mutta ei tuntunut
kuumuutta, ei näkynyt höyryä eikä savua.

Vuoren rinteet tarkastettiin vihdoin aina Hainlahteen saakka, mutta
etsintänsä kohdetta miehet eivät löytäneet.

Helmikuun 25:ntenä he palasivat Graniittilinnaan. Nuoli nuorineen
ammuttiin entiseen tapaan ja niin aikaansaatiin jälleen yhteys heidän
kotiinsa.

Vielä kuukausi, ja oli kulunut tasan kolme vuotta siitä, kun he olivat
saapuneet tähän saareen.



Kolmastoista luku

Uuden laivan tekoon. Pesijät. Franklinin vuori.


Kotiin päästyä ruvettiin ensi työksi keskustelemaan uuden aluksen
rakentamisesta. Rakennusainetta oli Kaukaisen Lännen metsissä kosolti
ja erinomaista laatua. Sitä paitsi heillä oli merirosvojen särkyneestä
laivasta tallella täydellinen takila sekä paljon muitakin tarvikkeita.
Senpä vuoksi päätettiin rakentaa suorastaan kahden ja puolen tai
kolmensadan tonnin vetoinen alus, millä käydä Taborilla ja kenties
purjehtia kauemmaksikin, asutuille seuduille. Sellaisen laivan lupasi
Pencroff saada nyt, kun Ayrtonkin oli heillä apuna, valmiiksi
seitsemässä, kahdeksassa kuukaudessa.

Sanoista tekoihin. Maalis- ja huhtikuun kuluessa vietiin rakennusaineet
rannalle ja asetettiin katoksen alle kuivumaan. Sitten rakennettiin
rosvojen hävittämät ulkosuojat uudelleen; kanatarha laajennettiin
entistä suuremmaksikin. Lennätinyhteys karjakartanoon pantiin jälleen
kuntoon: nyt ei enää tarvinnut pelätä ilkivallan tekijöitä.

Täyttä turvaa hyökkäyksiltä ei kuitenkaan ollut; saattoihan olla
mahdollista, että muita merirosvoja Polynesian mereltä osuisi tänne.
Sen vuoksi siirtolaiset monta kertaa päivässä tähystelivät
kiikareillaan taivaanrantaa.

Marraskuun 15:ntenä olivat uuden aluksen pohja ja köli valmiina, ja
heti sen jälkeen ruvettiin rakentamaan runkoa. Ilmat alkoivat kuitenkin
vähitellen kääntyä kolkoiksi, talvisiksi. Kesäkuun 10:ntenä piti
rakennustyöt kokonaan keskeyttää.

Työtä ei kuitenkaan puuttunut heiltä keneltäkään, eikä kukaan sitä
karttanutkaan. Yksin pukujen valmistaminen -- nyt ei enää
kotitekoisesta karkeasta huovasta, vaan särkyneen prikin
loppumattomista kangasvarastoista -- kysyi työtä ja aikaa, vaatteitten
pesu niin ikään, ja siinä Gideon Spilettkin, teräväkynäinen reportteri,
osoitti olevansa aivan erinomainen tekijä.

Pakkasista huolimatta oli niin ihmisten kuin eläintenkin terveys
erittäin hyvä. Jup vain välistä oli vähän viluinen. Siksipä sille
tehtiin vuorattu täkki, lämmin ja ruumiinmukainen. Ja mikä verrattoman
uuttera palvelija se oli!

-- Hm, sanoi Pencroff katsellen Jupin uupumatonta aherrusta, -- hätäkös
on saada paljon aikaan, kun miehellä on neljä kättä!

Tuntemattomasta olennosta ei ollut tänä talvena merkkiäkään. Kuilun
partaalla ei Top enää haukuskellut eikä Jupkaan urissut.

Oltiin jo kevään kynnyksellä. Silloin Cyrus Smith eräänä päivänä
huomasi Franklinin vuoren huipusta nousevan savua.

Se oli syyskuun 7.



Neljästoista luku

Tulivuori herää. Kiireisiä töitä. Sähkösanoma. "Tulkaa!" Karjamajalla.
Uusi lanka. Meren rannalla. Luola. Häikäisevä valo.


Kuultuaan insinööriltä tämän uutisen siirtolaiset keskeyttivät työnsä
ja katselivat ääneti Franklinin vuoren huippua kohti.

Oliko tulivuoren purkaus odotettavissa? Ja jos niin oli, oliko
Lincolnin saaren asukkailla mitään vaaraa peljättävissä? Eikö ollut
luultavaa, että laava pursuaisi ulos entisestä kraatterista ja samoin
siitä sivuaukosta, jota myöten insinööri ja reportteri olivat
tunkeutuneet vuoren sisään? Vai olisiko mahdollista, että maanjäristys,
jollainen useimmiten liittyy tulivuoren purkauksiin, lohkaisisi uusia
aukkoja vuoren kylkeen, tulisen laavan virratessa uusiin suuntiin?
Esimerkkejä siitä on ollut niin Euroopan kuin Amerikan tulivuorissa.
Graniittilinna oli kyllä turvassa, mutta karjatarha oli ensimmäiseksi
tuholle alttiina.

Asia oli kuitenkin auttamaton. Täytyi vain odottaa, mitä tulevaisuus
toisi mukanaan.

Ryhdyttiin jälleen töihin. Kuumeisella kiireellä joudutettiin
varsinkin uuden laivan rakentamista. Verraton apu heillä oli siitä
yksinkertaisesta vesisahasta, jonka insinööri oli rakentanut rannan
vesiputoukseen.

Syyskuun lopulla oli laivan rungon teelmä valmiina. Laiva oli
suunniteltu kuunariksi, keulasta suipoksi ja perästä leveäksi. Sen oli
määrä kestää pitkiäkin merimatkoja, jos se olisi tarpeen. Onneksi
heillä oli runsaasti valmiita, merirosvojen särkyneestä prikistä
kerättyjä aineksia.

Jonkin ajan kuluttua täytyi työ keskeyttää viikoksi: heinä oli tehtävä,
elo leikattava ja kasvitarhan tuotteet korjattava, mutta sitten käytiin
taas entistä suuremmalla innolla laivaan käsiksi. Kotona he lepäsivät
vain lyhyen yösydämen.

Kerran, lokakuun 15:ntenä, he olivat illallisen jälkeen istuneet
tavallista kauemmin koolla haastellen tulevaisuuden toiveista. Kello
oli jo yhdeksän. Huonosti salatut haukotukset soittivat jo iltakelloa,
Pencroff oli juuri vuoteelleen laskeutumassa, kun sähkökello salissa
alkoi soida.

Kaikki riensivät sinne ja kaikki olivat siinä saapuvilla: Cyrus Smith,
Gideon Spilett, Harbert, Ayrton, Pencroff, Nab. Karjamajalla ei ollut
ketään.

-- Vuorenpeikkoko se tässä yön selkään kelloja kilistelee? huudahti
Nab.

-- Olisikohan ilmassa sähköä ja se ... arveli Harbert.

-- Odotetaan hiukan. Jos se on tarkoitettu meille, niin tottapahan
toistuu.

Heti sen jälkeen kello taas soi.

Cyrus Smith sähkötti heti:

_Mitä tahdotaan_?

Muutaman silmänräpäyksen perästä alkoi osoitin liikahdella
kirjaintaululla ja vastaus kuului:

_Tulkaa heti karjamajalle_.

-- Vihdoinkin! huudahti Cyrus Smith.

Vihdoinkin tosiaan! Saaren salaisuus alkoi nyt paljastua.

Ei johtunut enää väsymys kenenkään mieleen. Muutaman silmänräpäyksen
kuluttua olivat kaikki matkalla karjamajalle. Vain Jup ja Top jätettiin
Graniittilinnaan.

Yö oli pilkkopimeä, kuuton. Paksut ukkospilvet peittivät taivaankannen.
Ei erottanut tietä jalkainsa alta. Metsässä oli hiljaista kuin
haudassa. Sähköä oli ilmassa. Mutta ei mikään pidättänyt siirtolaisia
rientämästä eteenpäin tuttua tietä: olivathan he nyt matkalla sinne,
missä vihdoinkin saisivat selityksen pulmalliseen arvoitukseen,
saisivat tietää, kuka se olento oli, joka niin tehokkaalla tavalla oli
osallistunut heidän vaiheisiinsa.

Tuskin he olivat kulkeneet kaksi kolmannesta matkasta, kun hiukan
sinervä valo leimahti yli koko tienoon. Se oli ensimmäinen salama. Sitä
seurasi pian uusia ja yhä uusia, ja kun siirtolaiset vihdoin olivat
päässeet karjatarhan portista sisään, niin jo laukesi ensimmäinen
jyrähdys.

He astuivat mökkiin. Siellä vallitsi täydellinen pimeys. Hetken perästä
saatiin käsiin lyhty ja sytytettiin se. Tuvassa ei ollut ketään. Äkkiä
Harbert huomasi pöydällä kirjelapun. Siihen oli englanniksi kirjoitettu
sanat:

_Seuratkaa uutta sähköjohtoa_.

-- Matkaan! huusi Cyrus Smith käsitettyään, ettei Graniittilinnaan
äsken saapunut sähkösanoma ollut lähtenytkään karjamajasta, vaan
tuntemattoman olennon olinpaikasta, josta liittyi lanka heidän entiseen
johtoonsa. Ja hetken kuluttua lyhdyn ja salamain valossa huomattiinkin,
että ensimmäisen pylvään päästä riippui alas uusi, täydellisesti
eristetty johto, joka kulki metsään päin, vuoren eteläisiä harjanteita
kohti, siis länteen.

Uusi johto, joka paikoin kulki pitkin maata, paikoin riippui puitten
oksilla, johti heidät karjatarhan ja Koskijoen välisen harjanteen
poikki. Insinööri luuli salaperäisen asunnon sijaitsevan laakson
pohjalla, mutta ei! Lanka vei pian hedelmättömään, basalttipaasien
täyttämään alankoon. He huomasivat sen johtavan merenrantaa kohti.

Koko taivas liekehti ilmitulessa. Jyrähdykset olivat niin ankaria, että
toisen puhetta oli mahdotonta kuulla. Salama iski väliin aivan
kraatterin sisään valaisten sen paksut höyrypatsaat. Jonkin aikaa
kuljettuaan matkamiehet saapuivat korkealle rantaylängölle. Puolensadan
askelen päässä heidän edessään pauhasi maininki kivikkorantaa vasten.

Siitä lähti johto alas kallioitten keskeen jyrkkää rinnettä myöten.
Kulku oli vaikeaa ja vaarallistakin, mutta yhä he riensivät,
pysähtelemättä, mistään välittämättä: tuntui siltä kuin jokin
yliluonnollinen voima vetäisi heitä eteenpäin, niinkuin magneetti vetää
rautaa puoleensa. Johto kääntyi äkkiä rannemmaksi. He olivat
basalttikallioitten juurella. Siitä lähti kapea penger vaakasuorana ja
meren rannan suuntaisena. Johto aleni merta kohti, ja hetken kuluttua
he olivat aivan rannassa.

Cyrus Smith tarttui kädellään lankaan. Se johti suoraan mereen.

Hämmästyneinä, sanattomina katselivat matkamiehet toisiinsa.

-- Nyt on nousuvesi ylimmillään, Cyrus Smith lausui. -- Odotetaan
pakoveden aikaa. Tie aukenee silloin.

-- Mistä te sen tiedätte? Pencroff kysyi.

-- Ei hän olisi meitä kutsunut, jos olisi mahdotonta päästä hänen
luokseen.

He istahtivat rantakallioille odottelemaan. Pian alkoi sataa, ensin
raskain, paksuin pisaroin, mutta hetken kuluttua kuin saavista kaataen.
Mitä enemmän aika kului, sitä selvemmin alkoi kallioseinässä tulla
näkyviin rotko, jonne lanka johti. Kolmessa tunnissa oli meren pinta
laskenut puoli viidettä metriä.

Cyrus Smith kyyristyi katsomaan luolan sisään. Siellä kellui veden
pinnalla jokin tumma esine. Se oli rautalevyistä niitattu vene
sidottuna johonkin sisäpuoliseen kivipylvääseen. Veneen pohjalla oli
airot.

Viipymättä he astuivat veneeseen. Insinööri kävi kokkaan lyhty kädessä,
Nab ja Ayrton airoihin, Gideon Spilett etu- ja Harbert keskituhdolle,
Pencroff perämieheksi.

Luola, jonka uumeniin he lähtivät tunkeutumaan, oli aluksi matala,
mutta avartui kohta korkeaksi holviksi. Täydellinen pimeys ja
hiljaisuus vallitsi. Ulkoa ei tänne päässyt salama eikä jyrinä
löytämään tietään.

Johto riippui kiviseinistä ulospistävissä kielekkeissä, ja siitä
seuraten vene kulki yhä syvemmälle luolaan.

Lienee soudettu jo kilometrin verran, kun insinööri kokasta komensi:

-- Seis!

Räikeä valo paljasti silloin heidän silmäinsä eteen suunnattoman holvin
vuoren sisustassa. Kolmekymmentä metriä korkeaa kupukattoa kannattivat
komeat basalttipylväät, jotka näyttivät kaikki samaan muottiin
valetuilta. Pohjasta kohosi pienempiä, kahdentoista -- viidentoista
metrin korkuisia pylväitä säännöllisinä riveinä. Veden pinta oli tyyni
ja vesi löi vain hiljalleen pylväitten tyviä vasten. Kirkkaassa valossa
erottui joka ainoa kohoama, joka ainoa uurre, joka ainoa kivensärmä
kimaltaen ja välkähdellen.

Ei ollut epäilystäkään: valo oli sähkövaloa. Itse sen lähteeseen ei
ollut enää kuin puoli kaapelinpituutta.

Vene lähti jälleen liikkeelle, ja tuhansina timantteina säihkyivät
airojen viskomat vesipisarat ihanassa valossa. Siltä kohtaa oli tämä
vuorensisäinen järvi lähes sata metriä leveä. Perällä kohosi suunnaton
basalttiseinä, luja, yhtenäinen, ilman pienintäkään aukkoa, solaa tai
muuta pääsytietä.

Keskeltä järven pintaa näkyi jokin pitkä, sukkulamainen esine, äänetön,
liikkumaton. Sen kummaltakin kupeelta lähti kaksi häikäisevää
valokimppua kuin kahdesta ahjosta, joissa rauta valkoisena hehkuu. Tuo
esine, muodoltaan kuin suunnaton valas, oli noin seitsemänkymmentä
viisi metriä pitkä ja kolme, neljä metriä vedenpinnan yläpuolella.

Cyrus Smith oli noussut kokassa seisoalleen ja katseli kovin
jännittyneenä tuota jättiläistä. Vihdoin hän tarttui reportterin
käsivarteen.

-- Mutta hänhän se on! Ei se saata olla kukaan muu! hän huudahti.

Hän istahti jälleen ja lausui hiljaa nimen, jota ei kuullut kukaan muu
kuin Gideon Spilett. Tämäkin näkyi tuntevan sen; hän hätkähti ja
virkkoi matalalla äänellä:

-- Hänkö! Maailmasta luopunut mies, niinkö?

-- Hän!

Insinöörin käskystä vene laski esineen vasempaan kylkeen, josta kirkas
valo tulvi paksun ikkunaruudun läpi.

Cyrus Smith astui tovereineen kannelle. Siinä oli avonainen, alaspäin
johtava luukku. Kaikki kiiruhtivat portaita alas ja tulivat käytävään,
joka niin ikään oli sähköllä valaistu ja jonka perällä oli ovi.

Siitä he astuivat huoneeseen, jossa oli runsaasti kauniita esineitä, ja
kulkivat kiireesti sen poikki kirkkaasti valaistuun kirjastoon. Sen
perällä oli taas ovi. Insinööri avasi senkin.

Heidän edessään oli avara sali, jonkinlainen museo, täynnä arvokkaita
kiviä, taideteoksia, teollisuuden tuotteita. Tuntui siltä kuin olisi
äkkiä siirrytty ihmeelliseen satumaailmaan.

Upealla leposohvalla loikoi mies, joka ei näyttänyt huomaavankaan
heitä.

Silloin Cyrus Smith korotti äänensä ja lausui toveriensa suureksi
hämmästykseksi:

-- Kapteeni Nemo! Te olette kutsunut meitä. Tässä olemme.



Viidestoista luku

Kapteeni Nemon ensimmäiset sanat. Vapaudensankarin historia. Viha.
Merenalainen elämä. Yksin. Viimeinen valkama. Saaren salaperäinen
henki.


Nuo sanat kuultuaan mies kohottautui istualleen sohvalle, ja silloin
hänen kasvonsa näkyivät kokonaan: korkea otsa, ylpeä katse, valkoinen
parta, tuuhea niskaan valuva tukka. Katse oli tyyni, kun hän siinä
nojasi kädellään sohvan käsinojaan. Hivuttava tauti näytti jäytäneen
hänen elinvoimansa, mutta ääni oli vakaa hänen lausuessaan englanniksi:

-- Ei minulla ole nimeä, sir.

-- Minä tunnen teidät! Cyrus Smith vastasi.

Kapteeni Nemo loi häneen tulisen katseen ikäänkuin olisi tahtonut
masentaa puhujan, mutta sitten hän jälleen vaipui sohvan pieluksille ja
mutisi:

-- Vaikka mitäpä siitä! Minä kuolen kohta.

Cyrus Smith lähestyi vanhaa miestä, ja Gideon Spilett tarttui hänen
käteensä. Se oli kuuma. Muut pysyivät taempana tässä loistavassa
salissa, missä koko ilma ikäänkuin kuohui sähköä.

Kapteeni Nemo veti kätensä irti ja viittasi insinööriä ja reportteria
istumaan.

Siinä nyt oli heidän edessään "saaren henki", heidän mahtava auttajansa
ja hyväntekijänsä. Pencroff ja Nab olivat mielessään kuvitelleet häntä
yliluonnolliseksi olennoksi, ja tuossa oli vain kuolemaisillaan oleva
ihminen!

Hän katseli lähellä istuvaa insinööriä ja virkkoi sitten:

-- Tiedätte siis, mikä nimi minulla oli, sir?

-- Tiedän, niinkuin senkin, mikä on sen ihmeellisen merenalaisen
aluksen nimi...

-- _Nautilus_, niinkö? kapteeni hymähti.

-- Niin juuri.

-- Mutta tiedättekö, kuka minä olen?

-- Tiedän.

-- Kolmeenkymmeneen vuoteen en enää ole ollut yhteydessä ihmisten
asuman maan kanssa, kolmekymmentä vuotta olen elänyt merten syvyyksissä
-- ainoa paikka, missä olen löytänyt vapauden. Kuka on kavaltanut minun
salaisuuteni?

-- Muuan mies, joka ei ollut koskaan antanut teille vaitiolon lupausta
eikä niin ollen ole voinut kavaltaa teitä.

-- Se ranskalainenko, jonka sattuma kerran heitti alukseni kannelle
kuusitoista vuotta sitten?

-- Hän juuri.

-- Hän ja hänen kaksi toveriaan eivät siis hukkuneet Kurimukseen, johon
_Nautilus_ oli joutunut?

-- He pelastuivat, ja sittemmin ilmestyi teos _Sukelluslaivalla
maapallon ympäri_, joka sisältää teidän tarinanne.

-- Vain muutaman kuukauden elämästäni, kapteeni virkkoi nopeasti.

-- Niin kyllä, Cyrus Smith vastasi, -- mutta muutama kuukausikin riitti
tekemään teidät tunnetuksi...

-- Suurena pahantekijänä, lausui kapteeni Nemo ylpeästi hymähtäen, --
kapinallisena, ihmiskunnan pannaan julistajana?

-- Ei minun sovi tuomita kapteeni Nemoa, Cyrus Smith vastasi, --
kaikista vähimmän hänen entisyytensä tähden. Minä en tiedä -- eikä
tiedä maailmassa kukaan muukaan -- mikä hänet sai viettämään tuota
omituista elämää. En voi tuomita seurauksia, kun en tunne syitä. Mutta
sen tiedän, että muuan hyvä käsi on suojellut meitä hamasta siitä
hetkestä, kun Lincolnin saarelle jouduimme. Me olemme hengestämme
kiitollisuuden velassa hyvälle, ylevälle, mahtavalle olennolle, ja tämä
olento olette te, kapteeni Nemo.

-- Olen kyllä, toinen vastasi luontevasti.

Insinööri ja reportteri olivat nousseet seisomaan, muut toverit
astuivat lähemmäksi, ja kiitollisuus, jota heidän sydämensä tunsi,
puhkesi nyt sanoiksi ja eleiksi.

Kapteeni Nemo torjui heidät ojentamalla kätensä ja lausui
liikuttuneempana kuin itse varmaan olisi suonutkaan:

-- Kunhan ensin olette kuulleet kertomukseni loppuun.

Hänen tarinansa oli lyhyt, mutta hänen täytyi sitä kertoessaan panna
liikkeelle koko tarmonsa päästäkseen päähän. Hän taisteli ilmeisesti
kovaa uupumusta vastaan. Cyrus Smith pyysi väliin häntä levähtämään,
mutta hän pudisti päätänsä kuten ainakin mies, joka tietää, ettei hän
enää huomista päivää näe.

Kapteeni Nemo oli intialainen, Dakkarin prinssi, Intian sankarin Tippu
Sahibin veljenpoika. Hänen isällään oli itsenäinen ruhtinaskunta
Bundelkundissa. Isä lähetti poikansa jo kymmenvuotiaana Eurooppaan
kasvatettavaksi siinä salaisessa tarkoituksessa, että poika vastedes
pystyisi tasaväkisin asein taistelemaan niitä vastaan, joita isä piti
maansa sortajina, nimittäin englantilaisia.

Kymmenvuotiaasta kolmenkymmenen vanhaksi tuo erittäin lahjakas,
terävä-älyinen, yleväsydäminen Dakkarin prinssi oleskeli Euroopassa
edistyen nopeasti tieteissä sekä taiteissa. Hän matkusteli kaikkialla
Euroopassa. Oppineisuutensa, korkean syntyperänsä ja rikkautensa tähden
hän oli kaikkialla tervetullut vieras, mutta maailma ei milloinkaan
vienyt häntä pyörteisiinsä.

Oli yksi maa, johon hän ei milloinkaan jalkaansa astunut ja jota hän
vihasi sydämensä pohjasta. Se oli Englanti. Kaikki se viha, mikä
milloinkaan saattaa kyteä voitetussa voittajaa, sorretussa sortajaa
kohtaan, se kyti hänessä, tuossa Tippu Sahibin heimon prinssissä.
Pienestä pitäen hän jo oli veriinsä imenyt kostontuumat ihanan
synnyinmaansa raatelijoita kohtaan.

Hänestä tuli tiedemies, taiteilija, valtiomies, mutta intialaisena hän
pysyi kiireestä kantapäähän, intialaisena hän himoitsi kostoa,
intialaisena hän toivoi joskus voivansa vapauttaa maansa orjuuden
kahleista.

Hän palasi Bundelkundiin v. 1849, meni naimisiin jalosukuisen
intialaisnaisen kanssa, jonka sydän myös itki synnyinmaan
onnettomuutta. Kaksi lasta hänelle syntyi, ja palavasti hän heitä
rakasti, mutta Intian kohtaloa ei perheonnikaan saanut hänen mielestään
unohtumaan. Hän odotti vain tilaisuutta. Se tulikin.

Liian raskaana alkoi englantilaisten ies painaa Intian kansoja. Silloin
oli Dakkarin prinssin aika ryhtyä toimeen. Hän purki tyytymättömäin
kuuluviin koko leppymättömän muukalaisvihansa, hän vaelsi sekä vapaissa
että orjuutetuissa maakunnissa mieliä innostaen ja kohottaen. Hän
muistutti Tippu Sahibin maineikkaista päivistä, Seringpatamin
taistelusta, jossa tuo jalo mies oli kuollut sankarikuoleman isänmaansa
puolesta.

Vuonna 1857 syttyi suuri intialaisen sotaväen kapina. Dakkarin prinssi
käytti varojaan, tietojaan ja sotataitoaan kapinallisten hyväksi. Hän
taisteli kansalaistensa eturiveissä; kahdessakymmenessä taistelussa hän
oli mukana, haavoittui kymmenen kertaa, mutta hänen henkensä säilyi.

Hänen nimensä tuli kuuluisaksi. Hänen päästään määrättiin palkinto, ja
hänen isänsä, äitinsä, vaimonsa ja lapsensa sortuivat sodan jalkoihin.
Ja vielä kerran voima masensi oikeuden. Kapinalliset kukistettiin,
vanhain rajahien, ruhtinaitten, alueet joutuivat entistä enemmän
Englannin vallan alaisiksi.

Kuolema oli karttamalla kartellut Dakkarin prinssiä, ja hän palasi
takaisin Bundelkundin vuoristoihin. Hän oli nyt yksin, ja sanomaton
inho täytti hänet kaikkea sitä kohtaan, mikä ihmisen nimeä kantaa, hän
vihasi ja kammosi sivistynyttä maailmaa. Muutettuaan rahaksi
omaisuutensa jäännökset hän keräsi ympärilleen parikymmentä uskollista
toveriansa, ja äkkiä he katosivat.

Minne lähti Dakkarin prinssi hakemaan sitä vapautta, jota hän ei ollut
löytänyt ihmisten ilmoilta? Veden alle hän lähti, merten syvyyksiin:
sinne ei kukaan päässyt häntä seuraamaan.

Kauas Tyynen meren autiolle saarelle hän pystytti veistämönsä ja
rakennutti siellä vedenalaisen laivan. Sähköä hän osasi käyttää
tavalla, joka on kerran vielä tuleva tunnetuksi. Sähköllä hän alustaan
sekä käytti että lämmitti ja valaisi. Valtameren sylistä hän saisi yltä
kyllin kaikkea sitä, mitä tovereineen tarvitsi: meren lukemattomat
kalaparvet, moninaiset ruohot ja levät, suunnattomat imettäväiset,
eivätkä yksin luonnonantimet, vaan kaikki, mitä ihmisiltä oli aikain
kuluessa meren pohjaan vajonnut -- kaikki oli oleva hänen
käytettävänään. Hän pani aluksensa nimeksi _Nautilus_, otti omaksi
nimekseen kapteeni Nemo ja katosi merten syvyyksiin.

Monta pitkää vuotta hän asui siellä ja kulki kaikki valtameret ristiin
rastiin maan navalta toiselle. Asutun maailman hylkäämänä hän keräsi
tuntemattomissa maailmoissa äärettömiä aarteita. Niissä miljoonissa,
jotka v. 1702 olivat espanjalaisten hopealaivain mukana uponneet Vigon
lahteen, hänellä oli tyhjentymätön aarreaitta, ja nimettömästi hän
näillä aarteilla avusti kansoja, jotka taistelivat vapautensa puolesta.

Vuosikausia hän oli viettänyt ilman vähintäkään yhteyttä muihin
ihmisiin, kunnes marraskuun 6:ntena 1866 kolme miestä ajautui hänen
laivansa kannelle: ranskalainen professori, tämän palvelija ja
kanadalainen kalastaja. Nämä olivat pudonneet mereen silloin, kun
_Nautilus_ oli törmännyt yhteen yhdysvaltalaisen fregatin
_Abraham Lincolnin_ kanssa, joka ajoi _Nautilusta_ takaa.

Professorilta kapteeni Nemo sai tietää, että _Nautilusta_ pidettiin
välistä jättiläismäisenä, valaantapaisena imettäväisenä, välistä
vedenalaisena merirosvojen aluksena, jonka vuoksi sitä vainottiin
kaikkialla.

Kapteeni Nemo olisi voinut heittää mereen nämä kolme miestä, jotka
sattuma oli viskannut keskelle hänen salaperäistä elämäänsä. Mutta hän
ei tehnyt sitä. Hän piti heitä vankeinaan, ja niinpä he saivat
seitsemän kuukautta olla mukana merkillisellä matkalla: 20 tuhatta
peninkulmaa veden alla.

Nuo kolme vierasta, jotka eivät tienneet mitään kapteeni Nemon
menneisyydestä, pääsivät vihdoin kesäkuun 22:ntena 1867 pakenemaan
anastettuaan _Nautiluksesta_ veneen. Koska _Nautilus_ silloin
oli Norjan rannikolla, lähellä Kurimuksen pyörteitä, kapteeni Nemo
otaksui pakolaisten auttamattomasti joutuneen tuhon omiksi. Hän ei
tiennyt, että he pelastuivat melkein kuin ihmeen kautta rannalle, josta
Lofotein kalastajat heidät löysivät. Eikä tiennyt kapteeni sitäkään,
että professori Ranskaan palattuaan julkaisi teoksen, joka kertoi tästä
kummallisesta ja seikkailurikkaasta matkasta _Nautilus_-laivalla.

Kauan vielä kapteeni Nemo eleli entistä elämäänsä meriä kyntäen. Mutta
vähitellen hänen toverinsa kuolivat pois toinen toisensa jälkeen ja
saivat hautansa koralliriutoissa Tyynen meren pohjalla. Yhä tyhjemmäksi
kävi _Nautilus_, ja vihdoin oli kapteeni Nemo yksin aluksessaan.
Hän oli silloin kuusikymmentä vuotta vanha.

Hän päätti nyt ohjata laivansa johonkin niistä merenalaisista
satamista, joissa hän ennenkin oli levännyt. Yksi tällainen valkama oli
Lincolnin saaren alla, ja sen oli _Nautilus_ tällä kertaa ottanut
tyyssijakseen.

Kuusi vuotta hän oli viettänyt siellä lähtemättä enää aluksellaan
mihinkään, kuolemaansa vain odotellen, toivoen hetkeä, jolloin pääsisi
yhtymään tovereihinsa. Silloin saattoi sattuma hänet auttamaan
hädänalaisia, jotka olivat ilmapallolla paenneet Richmondista. Hän oli
sukelluspuvussaan parhaillaan kävelemässä meren pohjalla jonkin
kaapelinmatkan päässä rannasta, kun insinööri vajosi mereen. Sääli
valtasi hänet, ja hän pelasti Cyrus Smithin.

Aluksi hän tahtoi paeta näitä viittä haaksirikkoista, mutta
merenalaiset, tuliperäiset mullistukset olivat luoneet basalttiseinän
hänen valkamansa suulle: _Nautilus_ ei päässyt enää ulos. Pieni
vene mahtui vielä aukosta kulkemaan, mutta syvässä uiva _Nautilus_
ei enää siitä sopinut.

Hän alkoi seurata haaksirikkoisten toimia, ja mitä enemmän hän huomasi
heidän olevan rehellisiä ihmisiä, sitä enemmän hän kiintyi heihin. Hän
pääsi heidän elämänsä ja ajatustensa perille, koska hänen oli varsin
helppoa sukelluspuvussaan kulkea Graniittilinnan kuilun pohjalle ja
nousta ulospistäviä kallionkielekkeitä myöten aina kuilun yläreunaan.
Siinä hän sai kuulla heidän aikeistaan ja toiveistaan, sai kuulla,
kuinka Amerikka taisteli omaa itseään vastaan häätääkseen orjuuden pois
maastaan. Nuo miehet sovittivat kapteeni Nemon jälleen sen ihmiskunnan
kanssa, jota he tällä saarella niin kauniilla tavalla edustivat.

Kapteeni Nemo oli pelastanut Cyrus Smithin. Hän se oli tuonut koiran
hormeihin, heittänyt Topin ylös järvestä, asettanut Löytöniemelle
hyödyllisiä esineitä täynnä olevan arkun, laskenut pirogin tulemaan
alas virtaa, viskannut nuoratikkaat ulos Graniittilinnan ovesta apinain
hyökkäyksen aikana. Hän se oli pulloon pistetyllä paperilapulla antanut
tiedon Ayrtonin olemassaolosta Taborin saarella, torpedolla lennättänyt
ilmaan merirosvojen prikin, tuonut kiniiniä kuolemaisillaan olevalle
Harbertille; hän se vihdoin oli ottanut merirosvot hengiltä
sähköluodeilla, joitten salaisuuden hän yksin tunsi ja joita hänellä
oli ollut tapana käyttää pyytäessään saalista veden alla.

Näin tämä ihmisvihaaja oli tuntenut halua tehdä hyvää. Nyt hänellä oli
vielä joku hyvä neuvo annettavana suojateilleen, ja tuntien jo
kuolemansa lähestyvän hän oli kutsunut heidät luokseen... Olisikohan
hän kuitenkaan heitä kutsunut, jos olisi tiennyt, että Cyrus Smith
tunsi hänen historiansa?

Kapteeni oli päättänyt kertomuksensa. Cyrus Smith lausui silloin heidän
kaikkien kiitollisuuden tuolle ylevämieliselle miehelle, jolle he
olivat velkaa kaikesta, mitä he olivat ja mitä heillä oli.

Mutta kapteeni Nemon tarkoituksena ei ollut houkutella esiin näitä
uudistuneita kiitollisuuden osoituksia. Toinen ajatus valtasi hänen
mielensä. Hän ei vielä puristanut insinöörin ojentamaa kättä, vaan
lausui:

-- Ennen muuta, sir! Tehän tunnette elämäni vaiheet. Tuomitkaa.

Tällä kapteeni Nemo tarkoitti kai surullista tapausta, jonka nuo edellä
mainitut kolme vierasta _Nautilus_-laivalla, olivat omin silmin
nähneet ja jonka ranskalainen professori teoksessaan oli varmaankin
kertonut lukijainsa suureksi kauhuksi.

Näin oli asia: Muutamia päiviä ennen professorin ja hänen
seuralaistensa pakoa muuan fregatti oli Atlantin pohjoisosissa ajanut
_Nautilusta_ takaa. Silloin oli _Nautilus_ puhkaissut reiän
sen kylkeen ja upottanut sen.

Cyrus Smith ymmärsi, mitä kapteeni sanoillaan tarkoitti, ja viivytti
vastaustaan.

-- Se oli englantilainen fregatti, sir! huudahti kapteeni Nemo, ja nyt
hän oli jälleen Dakkarin prinssi. -- Se oli englantilainen fregatti,
kuulettehan! Se oli ahdistanut minut kapeaan ja matalaan lahteen...
Minun piti päästä pakoon, ja ... minä pääsin!

Sitten hän levollisemmalla äänellä lisäsi:

-- Minun tekoni oli lain ja oikeuden mukainen. Olen tehnyt hyvää
kaikkialla, missä olen voinut, ja pahaakin, missä se on ollut
velvollisuuteni. Ei anteeksi anto aina ole oikeamielisyyttä.

Kaikki olivat hetken aikaa ääneti. Kapteeni uudisti jälleen
kysymyksensä:

-- Mitä ajattelette minusta, hyvät herrat?

Cyrus Smith ojensi kapteenille kätensä ja vastasi:

-- Kapteeni. Te olette erehtynyt luullessanne, että sen, mikä on
mennyttä, saattaa jälleen herättää henkiin. Te olette taistellut
välttämätöntä edistystä vastaan. Se on niitä erehdyksiä, joita toiset
ihailevat, toiset pilkkaavat. Jumala yksin ne tuomitsee; ihmisen järki
saattaa ne syyllisyyden ulkopuolelle. Kuka hyvänsä erehtyy
tarkoittaessaan hyvää, häntä saattaa vastustaa, mutta häntä ei saata
olla pitämättä arvossa. Teidän erehdyksenne on niitä, jotka vaativat
kunnioitusta. Teidän nimenne ei tarvitse pelätä historian tuomiota.
Historia rakastaa sankarillista huimapäisyyttä, vaikka tuomitseekin sen
seuraukset. Kapteeni Nemo! Nämä rehelliset miehet, joille te olette
niin runsaassa määrin osoittanut hyvyyttä, eivät ikinä teitä unohda!

Harbert oli lähestynyt kapteenia, laskeutui sohvan viereen polvilleen,
tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.

Kyynel vierähti kuolevan silmistä.

-- Jumala siunatkoon sinua, poikani! hän lausui.



Kuudestoista luku

Kapteeni Nemon viimeiset hetket. Kuolevan tahto. Muisto ystäville.
Kapteeni Nemon ruumisarkku. Eron hetki. Meren pohjalle.


Oli aamu. Luolaan ei päivänsäde päässyt tunkeutumaan. Sen suu oli tällä
hetkellä nousuveden sulkema. Mutta sähkövalo loisti yhtä kirkkaana kuin
ennenkin, ja veden pinta välkähteli _Nautilus_-laivan ympärillä.

Kapteeni Nemo oli uupumuksesta vaipunut syvään horrokseen. Ystävykset
haastelivat hiljaisella äänellä. Pencroff ehdotti, että hänet
kannettaisiin Graniittilinnaan tahi ainakin ulkoilmaan, jossa hän vielä
voisi virkistyä.

-- Ei! epäsi Cyrus Smith. -- Kapteeni Nemo ei suostuisi siihen
milloinkaan. _Nautilus_ on kolmekymmentä vuotta ollut hänen
kotinaan. Siinä hän tahtoo kuoliakin.

Kuoleva oli kai kuullut nuo sanat, sillä hän kohottautui hiukan ja
virkkoi heikolla, mutta selvällä äänellä:

-- Olette oikeassa, sir! Tässä minä tahdon kuolla. Ja nyt minulla olisi
muuan pyyntö.

Siirtolaiset astuivat lähemmäs ja kohensivat pieluksia, jotta hänen
olisi mukavampi istua.

Kuoleva silmäsi vielä kerran ympärilleen saliin. Katse hyväili vielä
kerran joka ainoaa esinettä: italialaisten, flaamilaisten,
ranskalaisten ja espanjalaisten mestarien maalauksia, marmoriveistoksia
ja pronssikuvia korkeilla jalustoillaan, upeita urkuja peräseinällä,
lasikaapeissa olevia meren harvinaisuuksia, kasveja, siimaeliöitä,
helminauhoja, arvaamattoman kalliita, ja vihdoin oven kamanassa tämän
museon tunnuslausetta:

_Mobilis in mobili_. [Liikkuvissa liikkuvainen.]

Syvä hiljaisuus vallitsi salissa. Kapteeni Nemo eli vielä kerran
monivaiheista elämäänsä. Vihdoin hän kääntyi siirtolaisten puoleen ja
virkkoi:

-- Sanoittehan, hyvät herrat, olevanne kiitollisuuden velassa minulle?

-- Kapteeni! Me antaisimme henkemme, jos voisimme jatkaa teidän
päiviänne.

-- Hyvä on, hyvä on! Luvatkaa täyttää viimeinen tahtoni; siten
suoritatte kaiken veikanne.

-- Me lupaamme, Cyrus Smith vastasi.

-- Huomenna, sairas aloitti, -- huomenna minua ei enää ole.
_Nautilus_ olkoon ruumisarkkuni. Kaikki ystäväni lepäävät meren
pohjalla. Siellä tahdon minäkin levätä... Kuulkaa minua, hyvät herrat!
_Nautilus_ ei pääse tästä luolasta enää mihinkään, sillä aukon suu
on supistunut. Mutta ellei se pääse ulos, pääsee se vajoamaan meren
pohjaan ja viemään sinne minun maalliset jäännökseni.

Hartaina siirtolaiset kuuntelivat näitä sanoja. Hän jatkoi:

-- Huomenna minun kuoltuani lähdette te, mr Smith, tovereinenne
_Nautiluksesta_. Kaikki sen aarteet seuratkoot minua. Yksi ainoa
muisto teille jää Dakkarin prinssistä. Tuo lipas tuolla... Siinä on
usean miljoonan arvosta timantteja, muistoja niiltä ajoilta, jolloin
olin puoliso ja isä ja jolloin melkein uskoin, että onnea on olemassa;
niin ikään on siinä kokoelma helmiä, joita ystävineni keräilin merten
pohjalta. Tästä aarteesta saattaa teille olla vastedes hyötyä. Väärin
te ette sitä käytä, siitä olen vakuuttunut.

Hetkisen levättyään hän jatkoi.

-- Huomenna otettuanne lippaan ja lähdettyänne tästä salista te
suljette oven, nousette sitten kannelle ja lukitsette ulkopuolisen
luukun tiiviisti pulteilla. Astutte sitten veneeseen, jolla tänne
tulittekin, ja soudatte _Nautiluksen_ peräpuolelle. Siellä on
vesilinjassa kaksi isoa hanaa. Aukaiskaa ne. Vesi tunkeutuu sisään, ja
_Nautilus_ vajoaa hitaasti meren syvyyteen.

Ääneti kuuntelivat muut hänen puhettaan.

-- Lupaattehan, hyvät herrat?

-- Lupaamme, insinööri vastasi.

Kapteeni pyysi heitä sitten jättämään hänet joksikin aikaa yksikseen.
Gideon Spilett ehdotti, että joku heistä kuitenkin kaiken varalta jäisi
hänen luokseen, mutta kapteeni kielsi.

-- Minä elän huomiseen, sir! hän virkkoi.

Kaikki lähtivät salista ja kulkivat kirjaston ja ruokasalin kautta
keulapuolelle konehuoneeseen, jossa insinööri ihastuneena katseli monia
nerokkaita laitteita.

Vähitellen he siirtyivät kannelle.

-- Merkillinen mies! puheli Pencroff. -- Ja niinkö hän todellakin on
asustanut veden alla? Lieneekö hän oikein täyttä rauhaa sielläkään
löytänyt?

-- _Nautiluksella_, virkkoi Ayrton, -- olisimme voineet päästä
pois tältä saarelta.

-- Ettäkö meren alitse mentäisiin! huudahti Pencroff. -- Ehei! Kulkea
meren pintaa, se passaa, mutta meren alitse ... ei maar!

-- Tarpeetonta on keskustella siitä, keskeytti insinööri. --
_Nautilus_ ei ole meidän, ja mahdotontahan sen on päästä merelle.
Sitäpaitsi kapteeni Nemon tahto on, että se menee hautaan hänen
kanssaan. Meidän on noudatettava kuolevan viimeistä tahtoa.

He aterioivat ja palasivat saliin. Kapteeni Nemo oli toipunut
väsymyksestään. Katse oli taas kirkas. Jotain hymyn tapaista karehti
huulilla.

-- Hyvät herrat! hän puhui. -- Te olette tarmokasta, rehellistä,
hyväsydämistä väkeä. Te olette empimättä omistautuneet yhteisen hyvän
palvelukseen. Minä olen rakastanut teitä ja rakastan vieläkin. Aiotteko
lähteä pois Lincolnin saaresta?

-- Ja tulla taas takaisin, kapteeni! vastasi Pencroff innokkaasti.

-- Takaisinko? No niin, Pencroff, kapteeni sanoi naurahtaen, --
tiedänhän, kuinka rakkaaksi tämä saari on teille käynyt.

-- Tarkoitus on, puuttui Cyrus Smith puheeseen, -- lahjoittaa tämä
saari Yhdysvalloille ja perustaa tänne sotalaivaston tukikohta.

-- Te ajattelette maatanne, kapteeni vastasi. -- Te työskentelette sen
hyväksi, tahdotte kohottaa sen kunniaa ja mainetta. Te olette oikeassa.
Isänmaa!... Sinne on palattava! Siellä on käytävä haudan lepoon!...
Mutta minä, minä kuolen kaukana kaikesta siitä, mikä minulle kerran oli
kallista.

-- Olisiko teillä vielä viimeistä toivomusta saatettavana perille,
kysyi insinööri innokkaasti, -- jotain muistoa ystävillenne Intian
vuoristoihin?

-- Ei, mr Smith, kuoleva vastasi. -- Minulla ei ole ystäviä. Olen
viimeinen heimoani ... olen jo aikaa sitten kuollut kaikilta, jotka
joskus tunsin. Mutta palatkaamme teihin. Yksinäisyys, eristettynä olo
on kovin surullista, se on ihmiselle ylivoimaista... Teidän täytyy
pyrkiä pois Lincolnin saaresta ja palata synnyinmaahanne. Minä tiedän,
että rosvot särkivät teidän veneenne.

-- Meillä on tekeillä uusi laiva, virkkoi Gideon Spilett, -- kyllin
suuri purjehtimaan asutuille seuduille. Mutta tapahtuipa lähtö ennemmin
tai myöhemmin, joka tapauksessa me palaamme Lincolnin saareen, siksi
monet muistot kiinnittävät meitä tänne.

-- Täällähän tulimme tuntemaan kapteeni Nemon, lausui Cyrus Smith.

-- Ja ainoastaan täällä on muisto teistä eheä! lisäsi Harbert.

-- Ja täällä minä olen nukkuva ikuista unta, jos ... kapteeni sanoi.

Hän pysähtyi ja virkkoi sitten vain:

-- Mr Smith, tahtoisin puhua kanssanne kahden kesken.

Muut siirtyivät toiseen huoneeseen.

Cyrus Smith oli muutamia minuutteja sairaan kanssa kahden. Sitten hän
kutsui ystävänsä jälleen saliin ilmoittamatta heille kuitenkaan, mitä
salaisuuksia kapteeni oli hänelle uskonut.

Gideon Spilett tarkasti sairasta erityisen huolekkaasti.
Silminnähtävästi hän nyt enää tahdonvoimallaan pysyi virkeänä, mutta se
ei kauankaan jaksaisi vastustaa ruumiin heikkoutta.

Päivä kului loppuun, tuli yö. Ystävykset eivät poistuneet salista
hetkeksikään.

Kapteenilla ei ollut tuskia, mutta hän raukeni hiljalleen. Hänen jalot,
kalmankalpeat kasvonsa olivat rauhalliset. Hänen huuliltaan pääsi
silloin tällöin joku sana, joka koski milloin mitäkin tapausta hänen
omituisessa elämässään. Henki häipyi häipymistään, jäsenet olivat jo
kylmät.

Pari kertaa hän vielä virkkoi jonkun sanan läsnäoleville, huulillaan se
hymy, joka kestää kuolinhetkeen saakka.

Vähän jälkeen puolenyön hän liikahti voimakkaasti ja pani kädet ristiin
rinnalleen, ikäänkuin aikoen kuolla tähän asentoon.

Kello yhden tienoissa oli elämä paennut kokonaan hänen silmistään.
Viimeinen elonkipinä kiilsi vielä luomen alla, josta ennen muinoin oli
leimahdellut niin monta säihkyvää katsetta. Vihdoin hän kuului
kuiskaavan:

-- Jumala ja isänmaa!

Hiljaa hän veti viimeisen henkäyksensä.

Cyrus Smith kumartui ja sulki hänen silmänsä. Ne olivat ennen olleet
Dakkarin prinssin, nyt ne eivät olleet enää kapteeni Nemonkaan.

Harbert ja Pencroff itkivät. Ayrton pyyhkäisi pois poskelle
vierähtäneen vesikarpalon. Gideon Spilett seisoi järkähtämättä kuin
kivipatsas. Nab oli polvillaan hänen vieressään.

Cyrus Smith kohotti kätensä vainajan pään ylle, lausuen:

-- Jumala olkoon hänelle armollinen!

Ja ystäviinsä kääntyen hän sanoi:

-- Rukoilkaamme hänen puolestaan, jonka olemme menettäneet.

Muutamaa hetkeä myöhemmin siirtolaiset täyttivät vainajan viimeisen
tahdon. He lähtivät laivasta mukanaan heille määrätty kallis lipas.

Valoisa sali lukittiin huolellisesti. Luukku suljettiin rautapulteilla
niin tiiviisti, ettei vesipisaraakaan päässyt huoneisiin. Sitten he
astuivat veneeseen, soutivat _Nautiluksen_ peräpuolelle ja
avasivat siellä kaksi suurta hanaa, jotka olivat yhteydessä aluksen
sisustan kanssa. Tämä täyttyi vedellä, ja vähän ajan kuluttua
_Nautilus_ oli vajonnut vedenpinnan alle.

Mutta vieläkin kuulsi sen kirkas valo veden alta. Luola itse oli pimeä.
Vihdoin sammuivat valonsäteet vedessäkin, ja nyt oli _Nautilus_.
enää ruumisarkku, jossa kapteeni Nemo lepäsi meren pohjalla.



Seitsemästoista luku

Jälleen työhön. Franklinin vuori savuaa. Se syöksee tulta. Insinööri ja
Ayrton karjamajalla. Dakkarin hautakammiossa. Mitä kapteeni Nemo oli
sanonut Cyrus Smithille?


Aamun koittaessa siirtolaiset lähtivät paluumatkalle annettuaan
luolalle nimeksi "Dakkarin hautakammio". Soudettuaan luolan suulle he
sitoivat veneen basalttipylvääseen, vetivätpä varovaisuuden vuoksi sen
vielä kuivalle maallekin. Kello yhdeksän tienoissa he palasivat
Graniittilinnaan.

Miehissä ryhdyttiin jälleen rakentamaan laivaa: eihän tiennyt, mitä
tulevaisuus mukanaan toisi, ja sen vuoksi oli hyvä saada alus, jolla he
tarpeen tullen uskaltaisivat lähteä pitkälle matkalle. Ainakin oli
käytävä Taborin saarella ennen päiväntasausten myrskyjä. Aluksen piti
siis olla täydessä kunnossa viimeistään maaliskuun alussa. Eikä se
mahdottomalta näyttänytkään, heillä kun oli tallella särkyneen
_Speedyn_ takila.

Vuoden 1868 lopulla he alkoivat jo vuorata laivaansa. Pencroff
varsinkin oli niin kiihkeästi innostunut työhönsä, että nurisi joka
kerran, kun joku pani kirveensä pois ja lähti metsästämään. Täytyihän
muonavarastoja hankkia lisää, se oli aivan välttämätöntä, mutta vähät
Pencroff siitä. Häntä harmitti, kun työvoima hetkeksikään väheni, ja
silloin hän nureksien ja noituen teki suutuksissaan työtä kuuden miehen
edestä.

Huonoja säitä kesti koko kesän. Helle oli ankara, ilma aina sähköä
täynnä. Rajuilmoja oli yhtä mittaa, ja tuskin oli päivääkään, jolloin
ei kuulunut ainakin kaukaista ukkosen jyrinää.

Uudenvuoden päivänä 1869 puhkesi tavattoman kova ukkosilma. Salama löi
saareen monessa kohdin särkien säpäleiksi satavuotisia puita. Oliko
näillä rajuilmoilla mitään yhteyttä maanalaisiin luonnonmullistuksiin?
Cyrus Smith pelkäsi sitä.

Tammikuun 3:ntena nousi Franklinin vuoresta paksu savupatsas,
juureltaan lähes sata metriä läpimitaten. Jättiläisviuhkan tavoin se
kohosi parin kolmen sadan metrin korkeuteen taivaalle.

-- Tähän asti näkyi vain tuon pahuksen henki, nyt se oikein polttaa
tupakkaa! nauroi Pencroff.

-- Vuoren sisässä on tulta! Gideon Spilett sanoi.

-- Tulivuoriakin pitäisi nuohota kunnollisesti, arveli Nab koettaen
olla totisen näköinen.

-- Niin juuri, huudahti Pencroff. -- Ja Nab pantaisiin nokikolariksi.

-- Suuria muutoksia on tekeillä, hyvät ystävät, lausui Cyrus Smith. --
Vuoren sisässä ei enää kiehu, siellä palaa. Tulivuoren purkaus on
odotettavissa.

Ayrton oli laskeutunut pitkälleen ja painanut korvansa maata vasten.

-- On kuin kuuluisi maan alta jymyä, hän virkkoi, -- niinkuin kuorma
rautakankia liikkuisi kovalla tiellä.

Vakavana kuunteli insinööri tuota jymyä, joka hetkeksi taukosi jälleen
kohta toistuakseen. Varsinaisia jyrähdyksiä ei vielä kuulunut, ja siitä
saattoi päättää, että höyryt ja savut vielä pääsivät vapaasti ulos.

Illalla, kun päivän työt oli päätetty ja illallinen syöty, lähtivät
Cyrus Smith, Gideon Spilett ja Harbert Näkötornin ylängölle katsomaan,
näkyisikö savun seasta tulenloimujakin.

Kraatteri oli tulessa!

Franklinin vuori näytti suunnattomalta tulisoihdulta, jonka yläpäässä
leimahteli liekkejä. Savua ja tuhkaa oli kai niin paksulta, ettei
ilmiliekki päässyt kovin räikeästi lyömään näkyviin, mutta kellertävä
valo kuulsi savun läpi kajastellen lähimmissä puitten latvoissa.

Pian leimahti suuri tulikieli läpi savun ja hajosi ilmassa tuhansiksi
kipunoiksi, jotka levisivät joka taholle. Heti sen jälkeen kuului
taajaa pauketta, niinkuin olisi ammuttu pikatykeillä.

Tunnin verran katseltuaan valtavaa näkyä ystävykset palasivat
Graniittilinnaan.

-- Onko pelättävissä, että tulivuoren purkauksiin liittyy
maanjäristyksiä? kysyi Gideon Spilett matkalla insinööriltä.

-- En minä pelkää tavallisen maanjäristyksen vaaraa, ellei tuho tule
muista syistä.

-- Mistä?

-- Enpä osaa sanoa... Minun täytyisi ensin ... minun täytyisi ensin
tutkia vuorta... Muutaman päivän kuluttua saatan sanoa varmaan...

Seuraavina päivinä, tammikuun 4:nnestä 6:nteen, jatkettiin veistämöllä
entiseen tapaan. Franklinin vuoren huippu oli koko ajan paksun
savuhupun peitossa ja syöksi tuon tuostakin liekkejä ja hehkuvia kiviä,
joista osa putosi kraatteriin takaisin.

-- Niinhän se viskelee tulisia kiviä kuin silmänkääntäjä palloja
markkinoilla, arveli Pencroff.

Yhä hän otti nuo luonnonilmiöt vain leikin kannalta ja suuttui vain
silloin, kun työvoima veistämöltä väheni. Tammikuun 7:ntenä täytyi
Ayrtonin välttämättä lähteä karjatarhaan eläimiä katsomaan.

-- Minä lähden mukaan, Cyrus Smith sanoi.

-- Vai niin, soo! huudahti Pencroff. -- Vai te myös? Mutta silloinhan
me olemme neljää kättä lyhyemmät.

-- Me palaamme ylihuomenna, insinööri vastasi. -- Minun täytyy saada
selville, mistä päin purkaus uhkaa.

-- Purkaus ja purkaus! Pencroff jupisi. -- Mikä sen lie tänne
lennättänytkään kesken kaiken kiireen.

Aamulla varhain Cyrus Smith ja Ayrton lähtivät ajamaan karjamajalle,
kaksi onageria valjaissa.

Paksut pilvet peittivät taivaan. Ne eivät olleet pelkkää savua, vaan
täynnä hienoa, palaneesta kivestä muodostunutta tomua ja tuhkaa. Ja
tuskin olivat insinööri ja Ayrton saapuneet mökille, niin jo alkoi
sataa hienoa tuhkaa, jota laskeutui puihin ja kedoille parin tuuman
paksulta.

Ayrton jäi karjatarhalle toimittamaan töitään. Cyrus Smith sanoi
menevänsä Punapuron lähteille ja palaavansa pian takaisin.

Insinööri kiersi Punapuron lähteet ja saapui siihen kohtaan, missä he
ensimmäisellä retkellään olivat kohdanneet rikkilähteen. Nyt oli siellä
samanlaisia lähteitä toistakymmentä, joista nousi savua tavattomalla
voimalla. Laavaa ei näkynyt tällä puolen vuoren eikä pohjoisellakaan,
vaikka siellä vuoren sivuaukosta kyllä tuprusi tulta ja hehkuvia kiviä.
Vuoren sisässä kiehuva sula aine ei ollut vielä noussut aukoille asti.

Kello yhdeksän tienoissa hän palasi karjamajalle.

-- Eläimet on hoidettu, Ayrton virkkoi.

-- Hyvä on.

-- Ne näyttävät levottomilta.

-- Vaisto niissä puhuu, Cyrus Smith vastasi, -- vaisto ei petä. Ottakaa
lyhty, Ayrton ja tulukset. Nyt lähdemme.

He suuntasivat kulkunsa länteen, meren rantaa kohti. Maanpinta oli
tomun ja tuhkan peitossa. Eläimiä ei näkynyt missään, linnutkin olivat
paenneet. Väliin tuli tuulenpuuska nostattaen maasta tomua niin
sakeaksi pölyksi että kulkijain oli vaikeata nähdä toisiaan. Heidän
täytyi peittää silmänsä ja suunsa nenäliinalla: silmiä kirveli, ja oli
vaikeata hengittää.

Ennestään tuttuja teitä he saapuivat meren rantaan ja laskeutuivat alas
Dakkarin hautakammion aukolle. Vene oli paikoillaan. He astuivat
siihen. Ayrton sytytti lyhdyn ja tarttui airoihin. Nopeasti vene kiiti
luolan sisustaan. Siellä ei ollut enää kirkasta sähkövaloa. Syvällä
meren pohjassa sitä vielä kukaties voimakkaasta lähteestä levisi, mutta
ei se kuultanut läpi mustien vesien. Ulkopuolisissa syvennyksissä
vallitsi haudanhiljaisuus, mutta peremmälle tultua alkoi kuulua jyrinää
vuoren sisustasta. Ja pian alkoi tuntua kitkerää, pistävää hajua, joka
vaikeutti hengitystä.

-- Tätä juuri kapteeni Nemo pelkäsi, virkkoi Cyrus Smith itsekseen. --
Täytyy päästä käytävän perälle.

Ayrton ryhtyi soutamaan entistä lujemmin. Parinkymmenen minuutin
perästä vene pysähtyi peräseinän kohdalle. Insinööri nousi teljolle
seisomaan ja valaisi seinänvierustaa. Kuinka paksu lieneekään seinä
ollut juureltaan, kymmeniäkö metrejä vai paljon vähemmän? Sitä oli
mahdotonta sanoa, mutta maanalaisesta jymystä päättäen se ei voinut
olla kovinkaan paksu. Tutkittuaan seinää vaakasuorassa suunnassa Cyrus
Smith sitoi lyhdyn airon päähän ja valaisi seinää ylempää.

Siellä oli rakoja ja hienoja halkeamia, joista kitkerää hajua tunkeutui
luolaan. Muutamat halkeamat ulottuivat mutkittelevina juovina alas
asti, aivan lähelle vedenpintaa.

Cyrus Smith vaipui vakaviin mietteisiin. Hetken kuluttua hän jälleen
mutisi:

-- Oikeassa oli kapteeni! Siinä on vaara ja hirvittävä onkin.

Ayrton ei puhunut mitään. Insinöörin viittauksesta hän tarttui
airoihin, ja puolessa tunnissa he olivat ehtineet ulos Dakkarin
hautakammiosta.



Kahdeksastoista luku

Vaara uhkaa. Työtä joudutetaan. Vielä kerran karjamajalla. Elementtien
taistelu. Saari alastomana. Laiva päätetään lykätä vesille. Maaliskuun
9. päivän vastainen yö.


Seuraavana päivänä, tammikuun 8:ntena, Cyrus Smith ja Ayrton palasivat
Graniittilinnaan. Heti sen jälkeen insinööri kokosi ystävät ympärilleen
ja ilmoitti heille, mikä vaara Lincolnin saarta uhkasi.

-- Hyvät ystävät, hän puhui, ja hänen äänessään ilmeni syvä liikutus,
-- Lincolnin saari ei ole niitä, joitten on määrä olla olemassa niin
kauan kuin maapallokin. Se on joutuva ennen pitkää tuhon omaksi,
auttamattomasti.

Siirtolaiset katsahtivat toisiinsa ja katsahtivat insinööriin.

-- Mutta selittäkää! lausui reportteri.

-- Selitän kyllä tai paremmin sanoen ilmoitan teille, mitä kapteeni
Nemo salaisessa keskustelussa minulle uskoi.

-- Kapteeni Nemoko? huudahtivat muut.

-- Niin, se oli hänen viimeinen palveluksensa meille ennen kuolemaa.
Tietäkää siis, ystävät: Lincolnin saarella ei ole samoja edellytyksiä
kuin muilla Tyynen meren saarilla. Se on ennemmin tai myöhemmin
järkkyvä perustuksiaan myöten. Näin vakuutti kapteeni Nemo, ja samaan
vakaumukseen tulin minäkin tarkastaessani eilen Dakkarin hautakammiot.
Tuo sokkelo ulottuu saaren alitse tulivuoreen saakka, jonka
keskiahjosta sitä erottaa vain ohuehko seinä. Ja tämä seinä on nyt
täynnä halkeamia, joista komeroon virtaa rikki-kaasuja.

-- Entä sitten? kysyi Pencroff rypistäen kulmiaan.

-- Sitten, insinööri puhui edelleen, -- sitten huomasin, että raot
laajenevat laajenemistaan sisäpuolisen paineen vaikutuksesta ja että
seinä ennen pitkää antaa perään ja päästää meren vedet tulivuoren
sisimpään.

-- Sittenhän se pätsi sammuu kerrassaan! koetti Pencroff vieläkin
laskea leikkiä. -- Sammuu, ja siinä sen asian loppu.

-- Niin, siinä on loppu! Cyrus Smith lausui. -- Sinä päivänä, jona
meren vedet syöksyvät vuoren sisään, missä kivilajit sulina kiehuvat,
sinä päivänä Lincolnin saari lentää ilmaan niinkuin lentäisi Sisilia,
jos Välimeri syöksyisi Etnan sisään.

Tukala, sietämätön oli siirtolaisten asema, murheellinen heidän
mielensä. Ainoa keino, mihin heidän nyt kannatti ryhtyä, oli jouduttaa
uusi laiva valmiiksi niin pian kuin mahdollista. Siinä heidän viimeinen
turvansa.

Sikseen jäi nyt metsästys, elonkorjuu ja heinänteko -- miksi koota enää
riistaa tulevaisuuden varalle? Vanhoja säästöjä riitti vielä
viikkomääriksi, vieläpä eväiksi laivallekin. Laiva, laiva oli ennen
kaikkea saatava valmiiksi.

Tammikuun 23:ntena oli laiva jo puoleksi laudoitettu. Tulivuoren
toiminnassa ei ollut huomattu siihen saakka mitään merkillisempää.
Mutta 24. päivää vasten yöllä kuului hirmuinen pamaus: tuntui kuin
olisi koko saari räjähtänyt.

Kello oli kahden tienoissa aamulla.

Siirtolaiset kiirehtivät ulos Graniittilinnasta.

Taivas oli ilmitulessa. Laava oli noussut aukoille asti, ja vuoren ylin
huippu -- 300 metrin korkuinen, suunnattoman painava kivijärkäle -- oli
irtaantunut ja syössyt maahan, joka yhä vieläkin tärisi. Kaikeksi
onneksi se oli pudonnut pohjoiseen päin, vuoren ja meren välisille
särkille. Samaan aikaan laavavirrat, nyt uusista aukoista valloilleen
päästen, virtasivat tuhansina tulikäärmeinä joka taholle.

Ilmeinen tuho uhkasi karjatarhaa. Onagerit valjastettiin heti ja
lähdettiin karjamajalle. Sinne tullessaan siirtolaiset kuulivat
eläinten surkeita hätähuutoja. Laavavirta syöksyi jo niitylle ja pyrki
polttamaan senpuoleista aitaa. Portti tempaistiin auki, ja eläimet
syöksyivät suinpäin ulos.

Tunnin kuluttua hulvahti kiehuva laava karjatarhaan, kuivasi sen pienen
puron, sytytti mökin palamaan, tuhosi aitauksen. Karjakartanosta ei
enää ollut jälkeäkään!

Koitti tammikuun 24. päivä. Koska maa vähitellen aleni itää kohti, niin
oli pelättävissä, että laava Jakamarin metsästä välittämättä saapuisi
Näkötornin ylängölle saakka.

-- Järvi suojelee meitä, virkkoi Gideon Spilett.

-- Toivottavasti, insinööri lyhyesti vastasi.

Tulivuoresta, jonka huippu oli nyt litteä kuin pöydän kansi, laava
virtasi hohtavana itään ja länteen. Savu ja tuhka sekaantuivat taivaan
paksuihin pilviin vuoren kohdalla. Ukkosen jyrähdykset säestivät
maanalaista jyminää. Hehkuvia kiviä sinkoili ylös kolmensadan metrin
korkeuteen. Siellä ne halkeilivat ja rapisivat rankkana raesateena
maahan.

Siirtolaiset olivat turvautuneet puitten suojaan Jakamarin metsän
rinteelle, mutta kello seitsemän tienoissa täytyi heidän siirtyä sieltä
pois, sillä kivisade alkoi käydä sietämättömäksi ja laavavirta läheni
lähenemistään Punapuron laaksoa myöten. He pysähtyivät jonkin matkan
päähän Punapuron suusta. Pian ratkaistaisiin siinä kysymys elämästä ja
kuolemasta.

-- Joko järvi pysähdyttää laavavirran, ja silloin säilyy ainakin osa
saarta, tahi syöksee laava Kaukaisen Lännen metsiin, ja silloin ei jää
yhtään puuta, ei yhtään kortta ehjäksi. Ja näillä alastomilla
kallioilla meidät kuolema sittenkin saavuttaa silloin, kun saari
räjähtää ilmaan.

Sillä välin laava oli puhkaissut itselleen tien metsän kautta ja läheni
Grantin järveä. Rannempana oli matalahko ylänne. Jos se olisi ollut
vähän korkeampi, olisi se kenties pystynyt pidättämään laavavirtaa
tulemasta etelämmäksi.

-- Toimeen! huusi Cyrus Smith.

Kaikki ymmärsivät hänen tarkoituksensa. Laava oli saatava ainakin
muuttamaan suuntaansa järveen päin. Siirtolaiset riensivät veistämölle
ja toivat sieltä lapioita, kirveitä, kankia, ja muutamassa tunnissa
heidän onnistui saada mullasta ja kaatuneista puista metrin korkuinen
ja satakunta askelta pitkä valli.

Jo olikin aika. Tulinen laavavirta läheni jo vallin juurta. Se pysähtyi
silmänräpäykseksi, paisui ja kohosi uhaten murtaa tämän ainoan esteen,
joka pidätteli sitä syöksähtämästä Kaukaisen Lännen metsiin. Se epäröi
minuutin verran -- kauhean minuutin -- ja syöksyi sitten Grantin
järveen kuuden metrin korkeudesta.

Sanattomina hämmästyksestä, liikahtamatta, siirtolaiset katselivat tätä
kahden elementin välistä mahtavaa taistelua. Vesi kuohui ja kiehui, ja
pauhaten hulvahtelivat höyryt suunnattoman korkealle, niinkuin
mahdottoman suuren höyrykattilan venttiilit olisi äkkiä kierretty auki.
Mutta niin paljon kuin järvessä olikin vettä, täytyi sen ennen pitkää
loppua, se kun ei mistään enää saanut lisää, jota vastoin uusia
laavavirtoja vyöryi lakkaamatta tyhjentymättömästä lähteestä. Siinä,
missä ennen vedenpinta tyynenä kimalteli, siinä oli nyt lukemattomat
joukot kallioita ja paasia, ikäänkuin ne olisivat äkkiä järven pohjasta
kohonneet.

Tällä kertaa oli määrä tulen päästä voitolle.

Onnellista sentään, että laavavirrat suuntautuivat järveen: nyt oli
siirtolaisilla vielä muutama päivä käytettävänään laivansa
rakentamiseen. He saisivat siinä ajassa siihen laidat kiinni, saisivat
sen tilkityksi ja lykkäisivät sen vesille. Siellä, ulkopuolella saaren
vaaroja, he vasta takiloisivat sen purjehduskelpoiseksi.

Ja niinpä he seuraavina kuutena päivänä, tammikuun 25. ja 30. välillä,
tekivät työtä kahdenkymmenen miehen edestä, tuskin hetkeäkään
levähtäen, yölläkin työskennellen loimujen valossa.

Mutta ellei vaara niin heti uhannutkaan idän puolelta, oli lännen
puolella laita aivan toinen. Siellä oli laavan toinen haara lähtenyt
virtaamaan Koskijoen laaksoa pitkin, siten päästen polttamaan Kaukaisen
Lännen metsiä. Ahnaasti tuli tarttui pitkäin poutain kuivaamiin puihin
ja nousi runkoja pitkin tuuheisiin latvoihin. Ja silloin tapahtui, että
metsäneläimet hurjina säikähdyksestä, pedot niinkuin muutkin, riensivät
Laupeudenjoen varsille, Kynsiniemen soille ja Ilmapallon Valkamaa
kohti.

Toivoton näky! Koko saaren metsäinen seutu oli hävitetty. Käärmeniemen
kärjessä vielä seisoi puuryhmiä. Siellä täällä pisti esiin joku kuiva,
kärventynyt puunhaara. Koskijoki ja Laupeuden joki olivat kuivuneet, ja
ellei Grantin järvessä olisi vielä ollut jonkin verran vettä, ei
siirtolaisilla olisi ollut, millä janoaan sammuttaa. Toivoton näky!

-- Sydänhän tässä murtuu! sanoi eräänä päivänä Gideon Spilett.

-- Murtuu, vastasi Cyrus Smith. -- Suokoon Jumala että vain saamme
laivamme valmiiksi.

Laava virtasi edelleen, mutta näytti pysyvän entisissä rajoissaan.
Toivo elpyi siirtolaisten rinnassa, ja entistä innokkaammin he
rakensivat laivaansa. Näin kului toivon ja pelon välillä koko helmikuu.

Maaliskuun ensimmäisellä viikolla alkoi Franklinin vuori jälleen käydä
uhkaavaksi. Kraatteri täyttyi jälleen uusilla laavamassoilla, joita
alkoi virrata tulivuoren kaikkia kupeita myöten. Ne suuntasivat nyt
kulkunsa Grantin järven lounaista päätä kohti, kulkivat Glyseriinijoen
poikki ja syöksyivät Näkötornin ylängölle. Tämä viimeinen isku oli
kauhea. Mylly, kanatarha, navettarakennukset, -- kaikki joutui tuhon
omaksi. Siipikarja hajaantui ympäri saaren. Top ja Jup olivat
levottomia, ne vainusivat lähenevää mullistusta. Ja pian alkoi laava
vuodattaa tulista virtaansa rannallekin. Laivan ylimpiä saumoja ei
ollut vielä ennätetty tilkitä, mutta siitä huolimatta päätettiin alus
lykätä vesille. Se oli tapahtuva seuraavana päivänä, maaliskuun
9:ntenä.

Mutta sanottua päivää vasten yöllä syöksähti suunnattoman paksu
höyrypilvi kraatterista lähes tuhat metriä korkealle kauhealla
pauhulla. Dakkarin luolan seinä oli nähtävästi antanut perään, merivesi
oli hulvahtanut tulivuoren sisään ja muuttunut höyryksi. Mutta
kraatterissa ei ollut tarpeeksi tilaa sille. Tapahtui räjähdys, jonka
varmaankin olisi kuullut satojen kilometrien päähän. Se tärisytti koko
ilmaa. Vuoren lohkareet sinkosivat Tyyneen mereen ja -- muutaman
minuutin perästä lainehti meren ulappa sillä kohdalla, missä ennen oli
ollut Lincolnin saari!



Yhdeksästoista luku

Yksinäinen luoto valtameressä. Siirtolaisten viimeinen pakopaikka.
Kuolema uhkaa. Odottamaton apu. Mistä ja miten tullut? Viimeinen
hyvätyö. Saari manterella. Kapteeni Nemon hautakumpu.


Yksinäinen luoto, kymmenen metriä pitkä, viisi leveä, oli ainoa kohta,
joka pisti parin kolmen metrin verran esiin valtameren pinnasta. Siinä
oli vielä viimeiset jäännökset Graniittilinnaa, ja siinä nyt olivat
siirtolaiset koiransa Topin kanssa.

Kaikki eläimet olivat joko palaneet, murskaantuneet kivien alle tai
hukkuneet. Uskollinen Jup oli sekin jäänyt kaatuvain kallioitten alle.

Miten Cyrus Smith, Gideon Spilett, Harbert, Pencroff, Ayrton ja Nab
olivat pelastuneet? Saaren särkyessä kappaleiksi he olivat seisoneet
rannalla ja siitä heittäytyneet mereen. Pintaan noustuaan he näkivät
puolen kaapelinmatkan päässä tämän yksinäisen luodon ja uivat sille.

Ja tällä luodolla he olivat nyt olleet jo yhdeksän päivää. Mullistuksen
varalta he olivat hyvissä ajoin varustaneet mukaansa jonkin verran
säilykkeitä. Luodolla oli kivenkoloon kerääntynyttä sadevettä
juotavaksi. Heidän viimeinen toivonsa, laiva, oli särkynyt
pirstaleiksi. Luodolta ei pääsisi pois millään keinoin. Ei ollut tulta
heillä, ei mitä polttaakaan. Hukka perisi poloiset!

Tänään, maaliskuun 18:ntena, ei enää ollut evästä kuin pariksi
päiväksi, vaikka olikin eletty säästäen. Ei auttanut nyt heitä heidän
tietonsa eikä taitonsa. He olivat kokonaan Jumalan kädessä.

Seuraavain viiden päivän kuluessa he nauttivat ruokaa juuri sen verran
kuin hengen pitimiksi oli välttämätöntä. Luonnollista on, että he
heikkenivät hetki hetkeltä. Nabissa ja Harbertissa alkoi jo ilmetä
mielisairauden oireita.

Oliko heillä toivon kipinääkään? Ei! Ainoa pelastumisen mahdollisuus
oli se, että jokin laiva sattuisi kulkemaan luodon ohitse. Mutta, sen
he tiesivät kokemuksestaan, laivoja ei käynyt koskaan näillä tienoin
Tyyntä merta! Olisiko mahdollista, että sallimus nyt juuri tällä
hetkellä olisi lähettänyt skotlantilaisen aluksen Taborin saarelle
Ayrtonia noutamaan? Mutta vaikka niinkin olisi, he eivät olleet
ennättäneet viedä sanaa Taborille olinpaikastaan. Skotlantilaisen
laivan päällikkö palaisi kotiinsa tutkittuaan Taborin saaren tarkoin.

Ei! Ei vähintäkään toivoa. Heitä odotti kauhea loppu: he kuolisivat
janoon ja nälkään.

Ja siinä he lojuivat luodollansa tietämättä enää, mitä heidän
ympärillään tapahtui. Ayrton yksin vielä voimiansa ponnistellen jaksoi
kohottaa päätään ja silmäillä äärettömille ulapoille.

Mutta kas!... Aamulla maaliskuun 24:ntenä hänen kätensä kurottautuivat
kohti kaukaisuutta, hän kohosi polvilleen, nousi sitten pystyyn... Hän
näkyi viittovan...

Höyrylaiva oli näkyvissä. Ei se siellä sattumalta liikkunut. Se kulki
luotoa kohti täyttä höyryä. Poloiset olisivat jo aikaa sitten
huomanneet sen piipusta tupruavan paksun savun, jos olisivat jaksaneet
tähystellä taivaanrantaa.

-- _Duncan!_ parahti Ayrton ja kaatui tiedottomana maahan.

       *       *       *       *       *

Cyrus Smith ja hänen seuralaisensa olivat heränneet tainnoksista ja
huomasivat olevansa höyrylaivan kajuutassa. He eivät kyenneet
käsittämään, millä tavoin he olivat välttäneet ilmeisen kuoleman.

Yksi ainoa Ayrtonin sana riitti selitykseksi.

-- _Duncan!_ hän virkkoi.

-- _Duncan!_ toisti Cyrus Smith.

Ja kohottaen kätensä taivasta kohti hän huudahti:

-- Kaikkivaltias Jumala! Sinä siis tahdoit pelastaa meidät!

Laiva oli todellakin _Duncan_, lordi Glenarvanin höyryalus,
päällikkönä nyt Robert Grant, kapteeni Grantin poika. Hänet oli
lähetetty Taborin saarelle noutamaan Ayrtonia kotiin.

Siirtolaiset olivat nyt siis kotimatkalla.

-- Kapteeni Grant, kysyi Cyrus Smith, -- mikä saattoi teidät, vaikka
ette löytäneet Ayrtonia Taborista, poikkeamaan parisataa kilometriä
koilliseen?

-- Läksin hakemaan, mr Smith, en ainoastaan Ayrtonia, vaan teitä ja
teidän tovereitanne.

-- Meitäkö?

-- Niin, Lincolnin saaresta.

-- Lincolnin saaresta? huudahtivat hämmästyksissään muut yhdestä
suusta.

-- Miten te tunnette Lincolnin saaren? insinööri kysyi. -- Sitähän ei
ole missään kartoissa!

-- Teidän omasta tiedonannostanne, jonka olitte jättäneet Taborin
saareen.

-- Meidänkö? huudahti reportteri.

-- Aivan niin. tässä se on, kapteeni Grant vastasi ojentaen heille
lapun, johon oli merkitty Lincolnin saaren maantieteellinen asema sekä
sanat: "Ayrtonin ja viiden amerikkalaisen siirtolaisen nykyinen
olinpaikka."

-- Kapteeni Nemo! lausui Cyrus Smith tarkastettuaan paperia ja
huomattuaan käsialan siinä samaksi kuin aikaisemmin karjamajasta
löydetyssä lapussa.

-- Hän se siis uskalsi, sanoi Pencroff, -- yksinään lähteä
_Bonadventurella_ Taborin saareen!

-- Viemään tätä tiedonantoa, lisäsi Harbert.

-- Oikeassa minä siis olin väittäessäni, että se mies meille vielä
kuoltuaankin hyvää tekee! Pencroff virkkoi.

-- Ystävät! lausui Cyrus Smith liikuttuneena. -- Laupeuden Jumala
suokoon meidän pelastajallemme kapteeni Nemolle iankaikkisen rauhan!

Hartaina muut paljastivat päänsä ja lausuivat hiljaa kapteeni Nemon
nimen.

Sitten astui Ayrton insinöörin luo kysyen:

-- Minne tämä lipas pannaan?

Ayrton oli oman henkensä uhalla pelastanut lippaan viimeisenä tuhon
hetkenä. Tunnollisesti hän nyt ojensi sen insinöörille.

-- Ayrton! Ayrton! Cyrus Smith syvästi liikuttuneena virkkoi. Sen
jälkeen hän kääntyi kapteeni Grantiin ja lausui:

-- Te olitte jättänyt, sir, yksinäiselle saarelle syvästi syyllisen
miehen, ja nyt te löydätte kunniallisen miehen, joka on rikoksensa
sovittanut ja jonka kättä minä ylpeänä puristan.

Kapteeni Grantille kerrottiin nyt kapteeni Nemon merkillinen tarina ja
siirtolaisten vaiheet Lincolnin saaressa. Kapteeni Grant otti tarkat
mitat luodosta vastedes karttoihin merkittäviksi ja käski panna koneet
käyntiin.

Viisitoista päivää sen jälkeen siirtolaiset astuivat maihin Amerikan
mantereella. Heidän isänmaassaan vallitsi nyt rauha. Julma sota oli
päättynyt ja oikeus voittanut.

Kapteeni Nemon lahjoittamista aarteista saaduilla varoilla he ostivat
suuren maatilan Iowan valtiosta. Suurin ja kaunein timantti lähetettiin
muistoksi lady Glenarvanille _Duncanilla_ kotiin palanneitten
nimessä.

Maatilalle he kutsuivat työhön, toisin sanoen menestyksen ja onnen
päiville, kaikki ne, joita he aikoinaan olivat haaveilleet voivansa
kutsua siirtolaisiksi Lincolnin saareen. Sinne he nyt perustivat laajan
siirtolan ja antoivat sille sen saaren nimen, joka oli vajonnut
valtameren syliin. Heillä oli sielläkin Laupeudenjoki, oli Franklinin
vuori, oli pieni Grantin järvi, oli Kaukaisen Lännen metsiä. Se oli
kuin saari manterella.

Kaikki siellä menestyi insinöörin ja hänen toveriensa tarmokkaissa
käsissä. Ei puuttunut ystäväpiiristä yhtään: he olivat tehneet lujan
liiton elää aina yhdessä. Nab tahtoi olla siellä, missä hänen
isäntänsäkin. Pencroff oli innostuneempi maanviljelykseen kuin koskaan
ennen merimiehen elämän viehätykseen. Harbert jatkoi opintojaan Cyrus
Smithin johdolla. Gideon Spilett perusti oman sanomalehden, _New
Lincoln Heraldin_, josta tuli maailman parhaiten toimitettu lehti.

Siirtolassa kävivät useita kertoja vieraisilla heidän luonaan lordi ja
lady Glenarvan, kapteeni John Mangles vaimonsa, Robert Grantin sisaren
kanssa, kapteeni Robert Grant, majuri MacNabbs -- sanalla sanoen
kaikki, jotka olivat liittyneet kapteeni Grantin ja kapteeni Nemon
kaksoistarinaan.

Ja onnellisia he siellä yhdessä olivat nyt kuten menneinäkin päivinä.
Mutta he eivät koskaan unohtaneet saarta, jolle olivat joutuneet
viheliäisinä, paljain käsin, jolla sitten olivat viettäneet neljä
onnellista vuotta ja josta nyt enää oli jäljellä vain valtameren
huuhtelema graniittilohkare, kapteeni Nemon hautakumpu!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Salaperäinen saari - Seikkailukertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.