Title: Aikansa lapsipuoli
Author: Ivalo, Santeri, 1866-1937
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Aikansa lapsipuoli" ***


AIKANSA LAPSIPUOLI

Kirj.

Santeri Ingman [Ivalo]


Werner Söderström, Porvoo, 1895.



I.


Tervavene kelluili kepeästi Alanteen rannalla. Keula oli vedetty kiini
rantahiekalle, vaan perä notkahteli sujuvasti valloillaan hienosen
aamutuulen nostaessa järveltä päin loivan laineen. Vene oli jo täydessä
lastissa, isäntä seisoi puukko hampaissa pohkeita myöten vedessä ja
kiinnitti viimeisiä varppeita, vastaillen siitä puukonterän poikki
minkä mitäkin eukolleen, joka avopäin ja kädet puuskassa yhtämittaa
tarinoi ylempää törmältä ja vielä kerran muistatti miehensä mieleen
tärkeimpiä kaupunkiostoksia. Aatulle, renkimiehelle, joka parastaikaa
kantoi arkkua veneeseen, huusi emäntä sekaan:

-- Peremmäs, nosta peremmäs se maisterin arkku siihen tynnyrein väliin,
etteivät kastu kirjat ja vaatteet, kun koskissa vettä loiskii.

-- Voivat ne kastua perempänäkin, jos niikseen sattuu. Vaan tässäkö se
itse aikoo istua nököttää tervaisten tynnyrien selässä?

-- Todellakin, annahan kun haen raanun alustaksi.

Samassa kuin emäntä toi aitasta raanua, ilmestyi maisteri itse
tuparakennuksesta: solakka, pitkänlainen nuorukainen, tumma tukka ja
viiksien alku ja suuret, vilkkaat, ruskeat silmät. Hänellä oli hiukan
levoton, heippaseva käynti, kun hän pihan poikki kulki kantaen
veneeseen pyssyään ja matkalaukkuaan. Aatu otti ne vastaan veneeseen ja
maisteri jäi seisomaan emännän rinnalle törmälle, johon samassa
isäntäkin nousi kuivaten kastuneita saapasvarsiaan ojanvarren
nurmikkoon.

-- No nyt se on sitä myöten valmista, virkkoi Alanteen isäntä
mielihyvissään puukkoa tuppeen painaessaan. -- Elä muuta kuin ala
solottaa alas virtoja!

Emäntä heittäytyi vähän surulliseksi ja puhui puoli-itkuisella äänellä:

-- Jääpi kai nyt taas autioksi Alanteen talo, tänne minä yksin lasten
kanssa syystöitä hoitamaan. Ja eikö pyörähtäne taas kuukausi, ennenkuin
te olette Oulussa mutkin käyneet.

-- Voipipa mennä, voidaan joutua välemminkin. Vaan totta siellä käydä
pitää, jos mieli elää.

-- Niin tuo lie! -- Emäntä huoahti pari kertaa ja kääntyi sitten
hilpeämmällä äänellä maisteria puhuttelemaan:

-- Tyhjä sija tähän nyt jääpi maisterinkin jälkeen, kesäkauden tässä jo
aivan ehdittiin tottuakin toisiinsa.

-- Se on totta, emäntä, vastasi nuorukainen. Tuntuupa minustakin taas
melkein vastenmieliseltä lähteä täältä pois suureen maailmaan, täällä
on ollut niin rauhallista ja niin hyvin on tultu toimeen.

-- No kumma se on, miten tuo maisterikin niin on ehtinyt tottua näihin
köyhiin oloihin ja meihin oppimattomiin ihmisiin.

-- Se on nähkääs sitä, emäntä, että minä nyt vasta olen tätä elämätä
oikein oppinut tuntemaan ja täällä maan sydämmessä on paljo sellaista,
joka vetää puoleensa.

-- Tulkaa sitten toisena kesänä takasin.

-- Eihän sitä tiedä. Jos mieli tekisikin, niin pitkä on matka.

Isäntä oli tähän keskusteluun osaaottamatta istunut ojan partaalla ja
kaivellut saappaan kärellään hiekkaa, mutta siltä näytti, että hänkin
täydelleen hyväksyi ne tunteet, joita hänen eukkonsa tulkitsi. Lopuksi
virkkoi hänkin sentään:

-- Tulkaa milloin niikseen sopii, vanhat tuttunne täältä löydätte,
vaikkeivät ole tämän kummempia.

Mieliala yritti siinä käymään hiukan juhlalliseksi, mutta sen katkasi
emäntä kutsumalla matkamiehet vielä tupaan lähtökahvia juomaan. Itse
meni hän edeltä, isäntä seurasi verkalleen perästä. Maisteri jäi vielä
hetkiseksi mietteihinsä törmälle seisomaan ja hänen katseensa
siirtyivät väkisinkin tarkastelemaan tuota edessä olevaa, aamupäivän
paisteessa kylpevää järvimaisemaa. Hänen silmänsä sitä ikäänkuin
jäähyväisiksi hyväillen hivelivät, olihan sekin jo kesän kuluessa
käynyt hänelle niin tuttavalliseksi. Eihän se nyt oikeastaan kauniskaan
ollut tuo maisema, eihän siinä ollut paljo mitään siitä, mitä
»ihanoilla näköaloilla» tavallisesti tulee olla: Saaririvi tuossa selän
keskellä vihanta ja lepposa, ranta sen takana, matala pajukkoranta,
joka vähitellen kohotessaan muuttui koivikoksi ja jolla takalistonaan
oli korkea harju ja siinä kasvava tumma hongikko. Mutta siinä oli
jotain niin alkuperäistä, niin tuoretta, niin vilpittömästi ystävyyteen
pyrkivää, siinä oli sen keskessä elävän kansan luonnetta ja siksi se
oli käynyt niin rakkaaksi. Korutonta, karua, suljettua, mutta sittenkin
niin sydämmellistä...

Lähdön hetki joutui. Kättä pistettiin viimeisiksi jäähyväisiksi, keula
työnnettiin irti rantahiekalta ja käännettiin länttä kohden ja raskas
alus lähti vähitellen lipumaan suvannon poikki ja siitä Vuokin virtoja
alaspäin Kiannan koskia kohden. Aatu istui airoissa ja veteli verkkaan
ja maltillisesti, niinkuin alkutaipaleesta tulee, isäntä huopaili
perässä ja tynnyrein päällä keskellä venettä istui maisteri ja seurasi
haaveksivin katsein rantamaisemia, jotka vähitellen matkan eestyessä
vaihtelivat. Pakina ei luistanut alussa taivalta, kukin istui ääneti
hautoen mielessään omia hiljaisia tuumiaan.

Maisterilla, -- sillä nimellä oli Juusoa siellä maalla mainittu,
vaikkei hän vielä ollut kuin pelkkä ylioppilas, -- oli omituinen tunne
mielessään venheen yhä loitommas poiketessa näiltä tutuiksi käyneiltä
sydänmaanseuduilta: oli kaipausta, mutta oli iloakin. Hän tunsi
ikäänkuin syvää kiitollisuutta sydämmessään. Hän oli mielestään tänä
kesänä niin äärettömän paljo oppinut, hänellä oli aivan kuin silmät
auki revenneet ja hän oli oppinut katsomaan elämää aivan uudelta,
syvällisemmältä kannalta. Olihan hän henkisesti niin suuressa määrin
rikastunut, hän oli saanut ajatuksilleen ja harrastuksilleen nyt vasta
varman pohjan, sillä nyt vasta oli hän mielestään oppinut katsomaan
elämätä pintaa syvempääkin. Ei hän tiennyt miten se oli käynyt ja mistä
hän sen oli oppinut, mutta siinä istuessaan tervatynnyrein selässä ja
ohiliitelevää maisemaa tarkastaessaan, hän nyt vain itsekseen ihmetteli
sitä, miten hän ennen oli voinut ajatella ja tuntea niin sokeasti ja
lapsellisesti.

Kulku alkumatkan tyyneillä suvantovesillä oli niin tasasta, niin
hiljaista ja yksitoikkoista, että se ikäänkuin väkisin houkutteli
mietteisiin vaipumaan. Juuso antoikin ajatustensa vapaasti liidellä ja
juurikuin jonkunlaista tilitystä varten latoa hänen eteensä vanhempia
muistoja ja myöhempiä kokemuksia.

... Eihän hän ollut ennen vähääkään ymmärtänyt sitä kansaa, jonka lapsi
hän oli, se, mitä hän silloin oli haaveksinut elämäntyöstä kotimaansa
ja kansansa puolesta, se oli kaikki ollut utuista hämärätä. Olihan
hän tosin koko ylioppilasaikansa ollut kansallismielinen ja
kansanvaltainen, olihan hän innostunut puhuessaan ja ohjelmoidessaan
velvollisuuksistaan isänmaata ja kansaa kohtaan ja hän olisi koska
tahansa voinut vuodattaa sen puolesta sekä kyyneleitä että verta. Mutta
nuo käsitteet olivat olleet kaukaisia, verettömiä, »maa ja kansa», ne
olivat vain yleisiä aatteita ja koko se innostus oli kuin helisevä
vaski ja kilisevä kulkunen. Ydintä puuttui, sydäntä puuttui.

Eikähän se sentään ollut niin varsin kummaakaan. Missäpä olisi Juuso
tullutkaan lähemmin syventyneeksi tuon kansan sisälliseen elämään ja
sen elämisen toiveisiin ja tarpeisiin. Hän oli kaupungin lapsia
ruotsinvoittoisesta pikkukaupungista, hänen kotinsa, tuomari
Häggqvistin koti, oli niitä yliluokan koteja, joista varsinaista kansaa
katsottiin alaspäin ikäänkuin halvempaan rotuun. Ja hänellä oli
itsellään ollut kaikki nuo yliluokan katsantokannat ja ajatustavat kun
hän viidettä vuotta sitten tuli ylioppilaaksi ja kävi ylioppilaselämään
osalliseksi. Siellä tulvahti häntä vastaan rikas virtaus uusia
aatteita, uusia ihanteita. Juusossa tapahtui jyrkkä käänne. Hän muuttui
kansan mieheksi, muuttui suomenmieliseksi ja hänestä tuli, niinkuin
jyrkkäin vastakohtain miehistä ainakin, punaisiakin punaisempi. Hän
ahmi sisäänsä noita hänelle vereksiä, kauniita kansallisuusaatteita,
hän hehkui taistellessaan ylioppilaspiireissä niiden puolesta ja
riemuitsi ennakolta ajatellessaan minkälaisella innostuksella ja
tarmolla hän elämänsä läpi työskenteleisi suomalaisen kansan hyväksi,
sen korottamiseksi ja sen kielen ja oikeuksien puolustamiseksi. Hänessä
oli tulta ja hänessä oli voimaa. Suomenkieltä hän aluksi osasi
huonosti, vaan hän opetteli sitä, oppikin tavattoman pian ja rupesi
sitä uutterasti käytännössä viljelemään. Niin kirjoitti hän jo ensi
ylioppilasvuosinaan osakunta-albumeihin pieniä, intoa hehkuvia runoja
ja näppäriä kertomuksia ja viime vuonna oli hän aikakauskirjoihin
kirjoitellut joitakuita pienempiä kyhäyksiä taiteen alalta, --
estetiikka oli näet hänen mieliainettaan. Ja Juuso Tuominen --
tällaiseksi oli hän näet muuttanut Josef Häggqvistin nimensä -- oli
pian laajemmissakin piireissä tunnettu reippaaksi, lahjakkaaksi,
innokkaaksi suomenmieliseksi nuorukaiseksi, josta voitiin toivoa paljo.

Itseään häntä kumminkin oli kiusannut se, ettei hän vielä aivan hyvin
eikä vapaasti osannut käytellä suomenkieltä eikä käyttää sitä puhtaasti
ja kauniisti. Siitä syystä oli hän viime kevännä päättänyt matkustaa
kesäksi kauas maan sydämmeen, siellä lukujen ohessa täydellisesti
kieltä oppiakseen. Hän halusi oppia sitä erästä erityistäkin
tarkoitusta varten. Jo vuosia sitten oli hän näet suunninnut ja alulle
pannut suuren, suomenkielisen, kaunokirjallisen teoksen, historiallisen
näytelmän, hänkin vähän kartuttaakseen vielä köyhänpuoleista
suomenkielistä kirjallisuutta, ja siellä hyvällä kielimaalla hän tahtoi
sen valmistaa.

Siksi oli hän viettänyt kesän kaukana Suomussalmen syrjäkylässä aivan
talonpoikaisen kansan keskuudessa. Siellä oli hän nyt ensi kerran
oikein päässyt tutustumaan suomalaisen maalaisrahvaan luonteeseen ja
elämään; hän oli löytänyt siellä sen syvämielisen, sydämmellisen,
suoran suomalaisen kansan, jota hän kyllä ennenkin oli rakastanut, vaan
jonka hän nyt vasta tunsi ja josta hän siitä syystä nyt oli oppinut
kaksinkerroin pitämään. Nyt tänä kesänä oli hän mielestään tehnyt
varsinaisen molemminpuolisen lemmenliiton tuon kansan kanssa, -- nyt
hän sen ymmärsi ja se ymmärsi hänet.

Kesä oli kulunut. Kun Juuso nyt taas oli sieltä matkalla etelään päin
sivistyneiden asuinmaille, ottamaan osaa heidän rientoihin ja
riitoihin, niin olipa hänellä mielestään niin kovin paljo kokemusta
tuotavana mukanaan noihin puoluetaisteluihin, jotka näihin aikoihin
kiinnittivät hänen, niinkuin monen muunkin nuorukaisen, kaiken huomion
puoleensa. Hänestä tuntui ikäänkuin hänellä nyt olisi ollut
jonkunlainen avoin valtakirja esittää siellä, mitä Suomen kansa toivoo
ja tahtoo: hiljaista, sitkeätä työtä, sitä sen olemus opettaa, ei se
rakasta isoa ääntä eikä kiihoittunutta, keinotekoista intoilua, työtä
vain ja järkähtämätöntä, vilpitöntä pyrkimistä eteenpäin. Sen käskyn
mukaan aikoi Juusokin näistä puolin ruveta vaikuttamaan, tätä
muurahaisen taistelutapaa tahtoi hän koettaa saada käytäntöön. Työtä,
vilpitöntä, uhraavaa työtä isänmaan hyväksi, kansallisuuden,
kansanvaltaisuuden hyväksi -- sellainen ohje on sopiva ja kunniakas
suomalaiselle nuorukaiselle...

Noita mietiskeli Juuso matkan verkalleen eestyessä. Ja aina väliin
haasteli hän saattajainsa kanssa, kyseli kaikkia ja pani mieleensä,
tahtoen ikäänkuin käyttää hyväkseen vielä tuota viimeistä yhdessäoloa
oppiakseen ja rikastuakseen. Samalla hän nautti ohi liitelevän luonnon
suuruudesta ja mahtavuudesta. Oli jo saavuttu vuolaille koskivesille,
jossa venhe lastuna nakkelehti vaahtoaaltojen lomissa, puikkelehti
särmäisten kallioiden kupeitse ja hyökkäsi nuolena alaspäin nielevään
kuiluun. Hän katseli laskijain kylmää tyyneyttä, heidän räpäyttämätöntä
varmuutta ja värähtämätöntä jäntevyyttä ja hän ajatteli, että noin se
olisi työ tehtävä, noin ne vastukset voitettaisiin.

Kuljettiin päivä ja toinen, oli jo laskettu Emäjoen pääkosket ja
kolmantena päivänä soluttiin suvantoa pitkin sen suuta kohden sinne,
missä Kiannan haara laskee Oulunjärveen.

-- Ja tähän Paltaniemeenkö se maisteri sitten todellakin meistä jää?
kysyi isäntä kun siinä aamupäivällä soudettiin Paltamon ensimmäisten
talojen ohi.

-- Tähän jään päiväksi, saatte soutaa edeltäpäin. Onhan vähän ikävätä
kesken aikojaan erota matkueesta, vaan ehkäpä vielä joella tavataan.

-- Tavattaneeko, -- tässä tuota olisi yhdessä menty vaikka Ouluun asti.

-- Niinpä olisi. Vaan kovin tekee nyt mieleni tavata tuota vanhaa
ystävää, joka juuri asuu tuossa niemen kärellä. En ole nähnyt häntä
pariin vuoteen, ennen oltiin joka päivä yksissä.

-- No kun niin on, niin eipä muuta kuin lasketaan maihin.

Jo Pohjanmaalle lähtiessään ja sitten pitkin kesää oli Juusolla ollut
tuumana käydä palatessaan tervehtimässä vanhaa toveriaan Heikkiä, joka
ennen oli ollut hänen uskotuimpia ystäviään, mutta joka nyt jo kohta
pari vuotta oli ollut Helsingistä poissa, asuen vanhempainsa luona
maalla. Ennen oli Heikki myöskin ylioppilaspiireissä ollut niitä joukon
innokkaimpia ja tulisimpia, Juuso ja hän olivat mietteiltään hyvin
soveltuneet yhteen, yhdessä he olivatkin lukemattomia kertoja
unelmoineet tulevaisuudestaan ja vaihtaneet tuumia ja tunteita. Vaan
viimeksi kun Juuso oli Heikin tavannut, oli hän jo ollut vähän enemmän
pessimismiin kallistuva ja mieleltään suljettu. Sittemmin oli Heikki
kadonnut Helsingistä pois, perheelliset olot ja lukujen hidas
edistyminen olivat saattaneet hänet pakenemaan yliopistosta kauas
kotiin maalle. Sen jälkeen ei ollut Juuso kuullut ystävästään paljo
mitään, tämä ei ollut kirjoittanut eikä kertonut tuumistaan eikä
mietteistään, oli melkein tuntunut siltä, kuin hän olisi aivan tahtonut
sulkeutua yksinäisyyteensä. Ja siitäkin syystä tahtoi Juuso nyt tavata
tätä vanhaa toveriaan omin silmin häntä nähdäkseen ja omin suin
puhutellakseen.

Jo laski vene hiekkaiselle rannalle, metsäherra Grönbergin, Heikin
isän, rantaan. Miehet nostivat Juuson tavarat törmälle ja itse lähti
Juuso, heitettyään viimeiset jäähyväiset ystävällisille saattajilleen,
astumaan taloa kohden.

Pihalla tuli Heikki vastaan, -- sillä Heikkihän se oli tuo, vaikka
Juuson oli häntä alussa vaikea tuntea vanhaksi toverikseen. Hän oli
vanhentunut, käynyt lihavaksi ja partaseksi, tukka oli kulunut hienoksi
ja kasvoilla oli omituinen harmaja väri. Vaan oudoin oli sittenkin ilme
silmissä: niissä oli jokin vieras kiilto, kylmä, levoton ja arka,
niistä näytti loistavan jotain salattua intohimoa -- niinkuin käärmeen
katseista! Ensi silmäyksellä Juuso säikähti tuota katsetta, siinä oli
hänestä jotain ilkeää, itsekästä, jota ei ollut ennen. Vaan seuraavassa
tuokiossa se kiilto oli jo poissa, hän ei sitä muistanutkaan enää, vaan
huudahti iloisena:

-- Terve mieheen, vanha ystävä, oletpa sinä paisunut ja parrottunut.

-- Terve tuloa, Juuso. Ja sinä pysyt yhtä hintelänä miesnä kuin
ennenkin. Kuulin sinun matkustaneen Kiannalle suomenkieltä oppimaan,
sieltäkö nyt palaat?

-- Sieltä, siellä olen oppinut sekä kieltä että mieltä. Vaan miten on
nyt sinun laitasi, vanha poika?

-- Tuossahan tuota on elettynä yksin päivin. Käydäänpä taloksi ja
tarinoidaan sitten.

Juuso tervehti talonväkeä, kohta kutsuttiin päivälliselle ja sen
syötyään menivät toverukset puutarhaan, viskausivat mukavasti lepäämään
pientareen pehmeälle nurmelle. Oli kaunis ja helteinen syyskesän päivä,
niityltä aidan takaa tuoksahti kuivuneen heinän suloinen lemu ja
lepposasti loiskahti aalto rannassa törmän hiekkaa vastaan. He
makailivat siinä hetkisen ääneti, tarina ei tahtonut oikein lähteä
luistamaan, oli kuin jotain vierasta olisi ollut välissä. Vasta
vähitellen ja melkein kuin varovaisesti rupesivat he toisilleen
kertomaan eroajan havaintoja ja kokemuksia.

Muutosta oli tapahtunut kumpaisessakin sitten viime näkemän. Ijän
mukana oli tullut vakavampia tuumia ja käsitteet olivat selventyneet.
Mutta molempain kehitys oli käynyt koko joukon eri suuntaan. Juuso
puhui ensin omista tuumistaan ja aikeistaan, kertoi koko ajan
toimekkaana touhunneensa mukana ylioppilaselämässä, tosin vähän
haitaksi luvuilleen, vaan pitihän sitä elää muassa. Olihan hän
kumminkin sekä lukenut että kirjoitellut, mutta kesken olivat vielä
työt, niitä piti taas lähteä jatkamaan Helsinkiin.

Heikki pysytteli aluksi harvasanaisena mikäli hänen omiin toimiinsa
ja aikeihinsa tuli. Kertoi kumminkin viime aikoina ahkerasti
työskennelleensä ja sinne Helsinkiin oli hänenkin aije nyt tulla
tuloksia näyttämään. Ensi ajat maalla oli hän ollut hiukan sairaloinen
ja verkkasen paranemisensa aikana oli hän tullut tarkemmin
ajatelleeksi, kuinka paljo siellä yliopistossa oli kouhoteltu ja
tuhlattu aikaa mielettömään touhuamiseen ja turhaan intoilemiseen. Ja
vähitellen lämpeni Heikkikin tarkemmin kertomaan noita mietteitään,
joita hän aluksi näytti aikovan pitää ominaan.

-- Siinä oli vuosi aikaa minun kehityksessäni jonkunlaista aukkoa. Sitä
ennen touhusin minäkin, kuten tiedät, ilman suuntaa ja päämäärää, siitä
herättyäni mulle selvesi, että ihmisellä pitää olla, kullakin itseään
varten ja todellisuuden pohjalla, viitotettu tie, jos mieli saada
maailmassa jotakin aikaan. Pelkkä innostus, olipa kuinka isänmaallinen
tahansa, se käy sittenkin korukuoreksi, sillä ei ole todellisuudessa
pohjaa eikä sillä hyödytetä mitään. Jokaisen on pidettävä huolta
etupäässä oman itsensä kehittämisestä ja korottamisesta, muu innostus
on arvotonta. Ja kun kukin puolestaan valmistaupi yhteiskuntaan
hyödylliseksi jäseneksi, silloin edistää hän myös paraiten yhteishyvää.

-- Sinusta on tainnut tulla täällä maalla suuri egoisti, virkkoi Juuso
leikillisesti, voimatta kumminkaan estää äänessään soimasta puoleksi
tottakin.

-- Niin, miksi sen katsot, se voi olla avu sekin, ja varsinkin
nykyjään.

Heikki viskausi melkein halveksivasti selälleen ja jäi siihen
äänettömänä ja liikkumattomana makaamaan. Juuso lepäili vieressä
ryntäillään, oli ääneti hänkin hetkisen ja pureskeli miettivänä
heinänkortta, joka hänellä oli hyppysissään; hän tunnusteli tuossa
Heikin äänessäkin jotain outoa ilmettä, -- vai muistiko hän vanhastaan
hänen äänensä väärin? Sitten oikasi hänkin jäsenensä suoriksi, pisti
kädet pään alle ja tarinoi siitä ylöspäin katsellen verkalleen ja
melkein kuin itsekseen:

-- Tavallaan olen minä tänä kesänä tullut tekemään melkein
samansuuntaisia havaintoja kuin sinä, vaikka johtopäätökset
aivan eroavat. Olihan se meidän, monenkin, intoileminen siellä
ylioppilaspiireissä enimmäkseen hyvin ponnetonta. On puhuttu asioista,
joita ei ole ymmärretty, sokeina on saarnailtu ihanteista ja
elämäntöistä, joilla ei ole todellisessa tajunnassa ollut riittävää
perustusta. Me olemme huutaneet eläköötä isänmaalle ja vannoneet
ikuista palvelusta suomalaisen kansamme hyväksi. Mutta me emme ole
käsittäneet oikein tuota rakkautemme esinettä eikä sen tarpeita. Ei se
tarvitse kuulla julkihuudettavan innostustamme, se tarvitsee työtämme,
työtä puhtaasti kansallisten periaatteiden pohjalla, mutta myöskin
vilpitöntä ja itsekkyydestä vapaata työtä. Minunkin tunteeni tätä
kansaa kohtaan olivat ennen, joskin tulisia, kumminkin hyvin
epämääräisiä; nyt olen saanut tunteitteni esineeksi elävät ihmiset,
selvää lihaa ja verta, siis jotakin suoranaista, jonka eteen kannattaa
työskennellä...

Hän kuuli Heikin vieressään hiljaa myhähtävän ja katkasten lauseensa
pyörähti hän hämmästyneenä kohti katsomaan. Heikkikin nosti päänsä
nurmikosta ja matki hiukan ivallisesti:

-- »Jonka eteen kannattaa työskennellä» -- Kuule, vieläkö siellä
Helsingissä haaveksitaan noita vanhoja korulauseita?

-- Haaveksitaan?

-- Niin, mitä se tuo puhe on muuta kuin haaveksimista, tuulen
pieksämistä, jos mennään ytimeen asti. Työtä kansan ja maan hyväksi! --
höpsistä, itsensä hyväksi se sittenkin jokainen pohjimmalta tekee mitä
tekee ja niin pitääkin. Maan ja kansan hyväksi vain puhutaan -- sekä
tehdään työtä välillisesti.

-- Kuule Heikki, noin et ajatellut ennen?

-- Siitä yksinkertaisesta syystä, että minä, yhtä vähän kuin muutkaan,
silloin ylipäätään en ajatellut, mentiin vain mukana räyhäävässä
joukossa, huudettiin ja äänestettiin. Se oli sitä edellisiltä polvilta
perittyä, arvostelua kaipaavaa innostusta, seurattiin sokeasti noita
vanhoja epäjumalia. Nyt en ole ollut pariin vuoteen Helsingissä, mutta
minusta tuntuu ikäänkuin luissani, että sen suunnan pitäisi olla
muuttumaisillaan. Eikö olekin?

-- En tiedä, mahdollisesti. Onhan noita tuollaisia mietteitä kuultu
siellä lausuttavan. Mutta minä en usko että se muutos tulisi olemaan
parempaan päin. Se veisi sellaiseen omaan puoleensa vetämiseen,
sellaiseen leipäinnostukseen, joka hajoittaisi kaikki yhteiset,
ylevämmät riennot ja riistäisi aatteellisuuden nuorisosta. Tosin olen
minäkin, kuten sanoin, sitä mieltä, että on oltu sokeita, on huudettu
päättömästi...

-- Siinäpä se. Mutta eihän tuollainen huumaus, tuollainen henkinen
humala, voi ijänkaiken kestää, täytyyhän siitä selviytyä. Ja mihinkäpä
silloin selväpäisinä päästään siitä, että jokainen huomaa oikeudekseen
ja velvollisuudekseen pitää omasta menestymisestään etupäässä huolta.
Syntyy kilpailu, ei auta, kilpailu yksilöjen kesken, mutta se onkin
tarpeellista. Ja samalla huomataan, että se kokonaisuudellekin on
onnellisinta.

-- Kaunis onni! Kaikki yhteistoiminta laimenee, kukin vahtii vain omaa
kannikastaan.

-- No niin, ennen kuunneltiin vain kuohuvia tunteita, nyt tarvitaan jo
järkeäkin, -- onpa aika tarvitakin.

Heikki viskasi lastun, jota hän siinä jutellessaan oli vuoleskellut,
kauas aidan yli ja hypähti istumaan. Juusokin ojentihe pystöön, sytytti
tupakan ja virkkoi naurahdellen.

-- Sinähän olet täällä pitkällisessä yksinäisyydessäsi rakentanut
kokonaisen, oman filosoofisen opin itsellesi, hyvin aineellisen ja
siksi juuri pessimistisen. Mutta nähdä saamme kauanko se kestää
itselläsikään, kunhan taas ryömit esiin piilostasi ja puutut
osalliseksi elävään elämään.

-- Saamme nähdä. Eikä se ole uusi oppi, se on hyvin vanha, vaikka se
nyt meillä vähän aikaa on ollut unhotettuna, -- taikka on luuloteltu
sen niin olleen.

-- Niin no, elkäämme riidelkö. Meillä nyt on tuosta kerran erilainen
katsantokanta. -- Katsoppas, tuolla soutaa venekunta nuotalle. Tule,
kävellään rannalle katsomaan apajan vetoa.

He olivat nousseet ja kävelleet puutarhan rantapäähän ja laskeusivat
siitä hiekkaiselle ahteelle, jota myöten yhä tarinoiden astelivat
niemen kärkeen, jonka kohdalle nuottamiehet laskivat apajansa.

Juuso vilkasi kävellessään monta kertaa sivulta päin toveriinsa
ihmetellen, kuinka suuressa määrin tämä näinä vuosina oli muuttunut, --
eihän hän tahtonut tuntea miestä ollenkaan samaksi. Mistä sillä nyt on
tuo varmuus ja tuo päättäväisyys? Ja mistä on kotosin tuo kylmä,
laskeva itsekkäisyys, joka ilmeni hänen puheistaan, hänen äänestään,
hänen katseestaan, jos kohta hän koettikin sitä peitellä? Vaikuttaako
maaseudun yksinäisyys tuohonkin tapaan, sitä ei Juuso itse ollut
kokenut? »Oma itse, arvosteleva järki...», nuo sanat ilmenivät niin
usein Heikin pakinoissa, että niitä melkein täytyi käsittää hänen
jonkinlaisiksi määrääviksi ohjeikseen ja niitä avujahan hän sanoikin
ihmiselämän ainoiksi, oikeiksi oppaiksi... Tunnetta hän pilkkasi, --
mikä vastakohta entisyydelle! Se on outo oppi tuo, jonka hän on
rakentanut itselleen ja se näyttää hänessä jo kasvaneen vakuutukseksi.
Aikooko ... aikooko hän todellakin noiden itsekkäiden ohjeiden mukaan
ruveta suunnittelemaan vastaista elämätään ja vastaisia töitään? Sitä
oli Heikistä vaikea uskoa. Vaan sittenkin ... hän sanoo itse
kehityksessään olleen jonkun aukon, jonka yli päästyään hänelle oli
maailmankatsantonsa selvinnyt... Olisiko, olisiko mies hyljännyt
entiset ihanteensa ja tunteensa tuohon ammottavaan aukkoon
ja ainoastaan pelastanut sieltä kylmän järjen vastaiseksi
seuraajakseen...?

-- Ajan oloon se kai nähtänee, arveli Juuso, joka ei kumminkaan vielä
voinut luottaa hetkellisiin havaintoihinsa, eikä tohtinut tehdä niistä
varmaa johtopäätöstä.

Keskustellen yhteisistä tuttavistaan ja vanhoista muistoistaan
kävelivät he tuntikausia siellä hiekkasella rannalla illan
vilpastuessa. Ja vielä yön maattuaan toverinsa kodissa hankkiusi Juuso
aamulla matkaa jatkamaan. Hän lyöttäysi taas muutamaan alas kulkevaan
tervaveneeseen siinä matkustaakseen Oulunjärven poikki ja jokea ja
koskia alas merta kohden. Hänen täytyi joutua, asiat kiirehtivät.
Matkallaan Helsinkiin oli hänen näet vielä viivyttävä kotikaupungissaan
hankkimassa lukurahoja. Ne rahat, rahat, ne tekivät aina vastusta, aina
ne olivat lopussa ja aina täytyi hankkia uusia lainoja, -- tiesi miten
niitä taas saaneekaan. Sitten Helsinkiin.

Kuukauden perästä aikoi Heikkikin ilmestyä Helsinkiin. -- Sielläpä
sitten taas tavataan, virkkoi hän Juusolle kun aamulla saatteli tätä
rantaan, jossa odotti lähdössä oleva tervavene.

-- Ja sielläkö sinä aijot ruveta toteuttamaan uutta viisaustieteellistä
oppiasi, virkkoi Juuso naurahdellen nostaessaan tavaroitaan veneeseen.

-- Varo vain, ettei se sulta jää noudattamatta, sillä se on ainoa oikea
ja jokaiselle tarpeellinen, vastasi Heikki, hänkin hymyillen, mutta
samalla melkein isällisellä varmuudella.

-- Kiitos neuvosta, -- saa kai sitä sentähden tutkia.

-- Tutki vain. Ja onnea matkalle!

Raskas paltamo lähti verkalleen lipumaan saarettomalle ja aavalle,
mutta tällä kertaa melkein tyyneelle selälle, jonka takaa tuskin
rannikkoa kuumotti. Keula kääntyi länteen päin, Niskan korvia kohden ja
vauhtiinsa päästyään loittoni alus selälle päin tasasesti ja varmasti;
hiljenemistään hiljeni rannalla kuuntelijalle airojen tahdikas loiske.

Heikki se seisoi siinä rannalla kuunnellen ja seuraten silmillään
venosen kulkua. Mutta sitä hän ei kumminkaan ajatellut, hän oli
vaipunut muihin mietteisiin. Hän seisoi siinä ikäänkuin muistossaan
tarkastellen jotakin kaukaista unelmaa, jotain innostuttavaa kuvaa,
joka paljo, paljo aikaa sitten oli häntä lämmittänyt, vaan sitten
kylmennyt ja jäänyt unohduksiin. Nyt se oli Juuson puheitten kautta
taas palannut mieleen, vaikka entiseen verraten kelmeänä ja himmeänä,
ikäänkuin vainajana... Oli se ollut aikaa sekin, ja onnellista se oli
ollutkin, sitä oli silloin tuntenut itsensä niin lämpimäksi, niin
voimakkaaksi, niin rautarohkeaksi... Mutta se oli sittenkin ollut
haaveilua kaikki, turhuutta...

Venhe souti jo palkosen kokoisena kaukana selällä, airot vain soutaessa
välkähtelivät kullalta päiväpaisteessa, ja Heikki seisoi yhä törmällä
mietteissään. Mutta silloin hän yhtäkkiä havahtuikin ja lähti nopein
askelin kulkemaan taloa kohden. Työhön, lukuihin! -- hän olikin siinä
vieraan takia laiminlyönyt melkein kokonaisen vuorokauden.



II.


Ikkuna oli auki kadulle päin ja sieltä kuului ylös toisen kerroksen
huoneeseen pääkaupunkiliikkeen herkeämättömiä ääniä, rattaiden räminää,
ajurien huutoja, astuntaa ja puhelua. Huoneessa puuhasi Juuso
paitahiasillaan ja palavissaan suuren arkkunsa ääressä, järjesteli
kirjojaan ja tavaroitaan, jotka olivat olleet kesäisessä säilössä ja
asetteli paikoilleen niitä, joita oli tuonut mukanaan kesämatkaltaan.
Pöydän ääressä sohvalla istua retkotti huolettomasti toinen nuori mies,
päässä kallellaan ylioppilaslakki, kädessä siro luupää keppi ja
hampaissa mustaksi poltettu piipunnysä, -- Juuson kesäpiippu, jolla
tämä oli tyydyttänyt tupakantarpeensa siellä salolla, jossa paperossien
saanti oli hankalaa. Siitä koetteli sohvalla istuja kaupunginlapsi nyt
huvikseen vedellä haikuja, imi, sylki ja ryki, haukkui kapinetta
huonoksi ja tarinoi lakkaamatta kaikenmoista kepeää leikkipuhetta
puuhissaan ahertavalle Juusolle.

Se oli Otto, Otto Alm, hilpeä, huoleton veitikka, parin vuoden vanha
ylioppilas, tuumiltaan ja käytökseltään oikea »ehta medisiinari.» Hän
oli Juuson ruokarouvan poika. Tässä Almin rouvan perheessä se oli näet
Juuso asunut jo monta vuotta, oli nuorena ylioppilaskokelaana siihen
alkujaan tullut sukulaisten suosituksilla ja oli siihen edelleen jäänyt
asumaan kotiutuen aivan perheeseen kuuluvaksi. Almin rouva ei näet
juuri ansionkaan vuoksi pitänyt vuokralaisia luonaan, hän ei ollut
varaton -- sanottiin rikkaaksikin --, Juuso olikin ollut ainoa ja häntä
oli siellä aina pidetty ja kohdeltukin talonväkenä. Varsinkin Otto,
joka koulupojasta asti oli tottunut hänen seuraansa, piti häntä aivan
perheeseen kuuluvana ja nyt vasta, kun Juusokin oli palannut maalta,
oli hänestä perhe taas täysilukuisena koossa.

Kesken toverinsa pakinan hypähti Juuso äkkiä istuimeltaan, sulki
ikkunan ja virkkoi:

-- Tuo räiske ja räminä on taas oudoksestaan niin hermostuttavaa, siitä
sitä toki ei tarvinnut siellä sydänmaalla kärsiä.

-- Eikö siellä karhut toisinaan pitäneet pahaa meteliä ikkunan alla?

-- Ei ne sydänmaan karhut ole niin isoäänisiä, täällä kaupunkipaikoilla
ne ovat pahempiakin.

-- Vaikka ovat vain kaksijalkaisia. -- Entä mikä sulla tuossa käärössä
on, ka, revolveri totta tosiaankin. Ketä sinä sillä olet pelotellut?

-- Otin hulluudessani sen mukaan mustalaisten ja muitten maankulkijain
ja ilkeiden ihmisten varaksi, -- ei sitä vain siellä tarvittu.

-- Ja mitä sillä nyt aijot?

-- Olkoon siinä laatikossa vastaseksi muitten ilkeiden ihmisten
varalle.

Juuso nosteli esiin huolellisesti käärittyjä ja sidottuja paperimyttyjä
arkustaan. Keskentekoisia töitä ne ovat, ilmoitti hän utelevalle
Otolle, mikä mitäkin, suunnitelmia ja mietteitä. Niistä pitäisi vielä
ajan oloon tulla jotakin, niissä on laajojen aatteiden alkuja.

-- Tuollaiset mytyt aatteita, runoja ja kaikkia, huu! Minua oikein
puistattaa noita nähdessänikin, ennen minä kuuhun nousisin kuin
rupeaisin tuollaista kirjoittamaan. Mutta onneksi ei medisiinarilta
kysytäkkään aatteita, hän elää vain iloisena ja antaa muitten aatella.

Otto nousi ja teki lähtöä ulos.

-- Niin, nythän on tiistai-ilta, virkkoi Juuso. -- Menetkö osakuntasi
puoluekokoukseen?

-- En. Liekö koko kokoustakaan, ainakaan niissä ei enää paljo käydä. Ja
mitäpä varten niissä ahertaisikaan, ainahan puolue puolensa pitää.

Ei, muuten vain lähti Otto ulos avaraan maailmaan, lähti kaupungille,
siellä on elämä kevyttä ja hilpeätä. On se tämä Helsinki sentähden
vähän toista kuin sydänmaa. Ja varsinkin näin syksyisten hämäräin
aikana, -- se on ihanata!

-- Tuleppas mukaan niin verestän sinun maalaistuneita muistojasi, puhui
hän Juusolle lähtöä tehdessään. -- Niinkuin ystävällisiä aaveita
retkeilee siellä hempeitä olentoja, mikä iskee silmää, mikä nykäsee
käsipuolesta, mikä korvaan kuiskahtaa. Jo ilmakin huokuu siellä
hekkumaa ja nautintoa, puistojen siimekset ovat niin syvät ja käytävät
varjokkaat...

-- Ja kapakat niin valoisat.

-- Ne sitäpaitsi. Eikö viehätä, tule mukaan.

-- En tule, tuon kehitysasteen olen minä jo läpikäynyt -- onpa jo
aikakin.

-- Hyviä päätöksiä ja periaatteita, ensi iltaa mies Helsingissä! Heitä
ne jo ajoissa, jäävät ne kumminkin. Ja hyvästi nyt.

Juuso jäi yksikseen naureskelemaan tuon hulivilin tuumille. Sitä se ei
maailma paina, painaneeko koskaan. Pöytälaatikkoonsa asetteli ja
järjesteli Juuso papereitaan ja kirjoituksiaan. Olihan niitä, --
tuossakin oli paksu käsikirjoitusvihko, se oli käännös muutamasta
saksalaisesta klassikosta, sille aikoi hän hommata kustantajan
saadakseen sen jouluksi ulos ja ansaitakseen kipeneen rahan jatkoa. Ja
tässä toinen mytty, vielä paksumpi, -- siinähän se nyt juuri oli tuo
hänen suuri näytelmänsä, »Sisarukset». Olihan se nyt jo pääsuunnilleen
valmis, viisinäytöksinen, runomitalla kirjoitettu kansallinen näytelmä
kotimaan historian alalta; siinä oli komeita sotakuvauksia, kauniita
aatteita ja pohjasäveleenä harras, isänmaallinen henki. Mutta ei se
vielä häntä kaikin puolin tyydyttänyt, täytyi vielä uusia ja muutella,
-- no, sen hän tekisi lomahetkinä, lepotyökseen... Omituisen rakas se
oli Juusolle tuo vihkonen: hän olikin sitä tehdessään niin monasti
iloinnut voiton toiveista ja yhtä monasti lannistunut ujoudesta
ja pelosta... Juuso muisti niin selvästi kuinka ajatus sen
kirjoittamisesta hänessä kerran oli syntynyt: hän oli ollut
teaatterissa erästä suurta kappaletta katsomassa ja innostunut ja
heltynyt siitä aivan haltioihinsa ja silloin hän teaatterista
palatessaan oli itsekseen vannonut, että hänkin tahtoi koettaa, eikö
hän voisi saada aikaan jotain suurenmoista ja kelvollista. Ja hän oli
ryhtynyt työhön salaisesti, oli kirjoitellut kellekään puhumatta,
innostunut ja langennut epätoivoon, alkanut alusta ja innostunut taas.
Ja nyt oli pohjatyö vihdoin valmis; ja olihan se paikotellen
kelvollistakin ja kaunista, niinkuin esim. tämä kolmannen näytöksen
loppu...

Juuso haki esiin sen paikan, luki sitä ensin puoliääneen, innostui ja
luki jo aivan ääneensä muutamia säkeitä jotta melkein itkusilleen
heltyi... Oli siinä sydäntä, oli elävää tunnetta. Kun olisi sellaista
läpeensä! Mutta hänen täytyi saada se sellaiseksi, täytyi tehdä työtä,
työtä kaikessa hiljaisuudessa...

-- Mitä se maisteri täällä itsekseen saarnailee? Joudatko tulla
syömäänkään, Juuso?

Se oli Hilda, Almin rouvan tytär, Oton vanhempi sisar, joka näinikään
ovea raottaen kutsui Juusoa iltaselle.

-- Kiitos, tulen. Vaan odotappas Hilda, tuleppas sisälle niin näytän
mitä olen sulle tuonut tuliaisiksi erämaasta.

-- En tule jos et pane takkia päällesi.

-- No nyt se on jo päällä. Katsoppas tässä, noin näppärän tuohikontin
olen tuonut, -- entäpä sitten virsut.

-- Herran terttu kuinka sievät. Puenko ne heti jalkaani?

-- Pue!

-- Enpä uskalla. Minun täytyy näetkös nyt ruveta tasaseksi, vakavaksi
ja viisaaksi, minun täytyy olla esikuvana ja hyvänä esimerkkinä. Meille
on näet tullut muitakin vieraita asumaan.

-- Ketä, Hilda?

Hilda astui aivan ääneti Juuson eteen, pui sormea varottavasti ja
katsoi terävästi, veitikkamaisesti, mutta samalla omituisen kiihkeästi
Juusoa silmiin. Hän oli ketterä, mustaverinen, hyvin vilkas tyttö, ei
juuri kaunis kasvoiltaan mutta terävän ja pirteän näköinen. Saattoi
huomata, että hän jo oli ijältään siinä ohi viidenkolmatta, mutta hän
oli siltä hyvin nuortea ja sulavaliikkeinen ja soudatti nytkin
ketterästi ja notkeasti ruumistaan puhuessaan Juusolle sormi pystössä:

-- Varo itseäsi Juuso, oletko palovakuutettu, nyt sitä kysytään! Mutta
ei se auttaisi sekään. Voinpa jo ennakolta vakuuttaa, että sinä olet
hukassa heti kun hänet olet nähnyt.

-- Hukassa? Mikä peto se sitten on?

-- Vaarallinen peto -- sireeni! Tule ja katso. Ja koeta pitää varasi!

Hilda puikahti ennakolta ulos ja Juuso sukasi tukkansa ja lähti
perästä. Hänestä oli Hildan äänessä ollut jotain omituisen terävää, --
mitähän metkua se tämä taas mahtaa olla. Se on Hilda hyvä ja hauska
tyttö, vaan toisinaan niin aiheettoman intohimoinen ja luuleva, -- ka
olkoon, mitäpä Juuso hänen juonistaan.

Astuessaan ruokasaliin, jossa jo tulet olivat sytytetyt, huikenivat
Juuson silmät ensi aluksi. Hän näki vain rouvan istuvan leveänä ja
pyylevänä pöydän päässä hoitamassa teekeittiötä kuten tavallisesti.
Oton paikka oli tyhjä, hän ei siis ollut vielä palannut kotiin... Mutta
tuossa selin oveen istui pieni olento, josta ei Juuso aluksi voinut
erottaa muuta kuin tuuhean, vaalean tukan ja pitkän, paksun palmikon.
Samassa se kumminkin nousi tervehtimään, -- nuori tyttö se oli,
hoikkaset, hienosti punehtivat posket, suuret, ihmettelevän näköiset
siniset silmät, kapeat olkapäät ja hento, vielä tuskin täydelleen
kehittynyt vartalo.

-- Tässä on sisarentyttäreni, maisteri Tuominen, esitteli rouva
tyyneellä, välinpitämättömällä äänellä, ja jatkoi kohta teetä kuppeihin
kaataessaan: -- Elna on tullut tänne käsityökouluun ja vähän maailmaa
näkemään ja te tulette nyt siitä syystä tämän talvea olemaan
pöytätovereita.

Juuso tunsi, että Hilda koko ajan sivulta tarkkasi häntä nähdäkseen
minkälaisen vaikutuksen tuo uusi ilmiö nyt häneen teki, vaan hän ei
voinut sittenkään täydelleen salata ihailunsekaista hämmästystään. Niin
luonnollisesti viaton, niin itsetiedottomasti suloinen ja viehkeä oli
tuo hänen edessään seisova tyttö, lapsen ja naisen ijän vaiheilla, sen
suuret silmät näyttivät aivan kuin pyytävän anteeksi, ettei hän itse
osannut kauneuttaan kyllin arvostella. Juuso katseli häntä, käänsi pois
silmänsä, mutta hänen täytyi katsoa taas. Ja koko ajan pälyilivät
Hildan silmät pöydän takaa jonkunlaisella katkeralla vahingonilolla.

Se kävi jo melkein rasittavaksi eikä ruokapöytäkeskusteluakaan saanut
meneilleen. Juuso olisi tahtonut lähempiä tietoja mistä tämä uusi ilmiö
nyt oli heille lennähtänyt, vaan ei hän kumminkaan kehdannut
kyselläkään. Sen verran kävi rouvan pakinasta kumminkin selville, että
Elna oli kotosin pienestä, -- ja Juuso ymmärsi sen, köyhästä, --
maaseutupappilasta, jossa vielä oli paljo lapsia jälellä ja hänellä oli
nyt tarkoitus valmistautua elämän taisteluun. Jotakin keskustelua
koetti Hilda vihdoin panna alulle, teki Elnallekin jonkun kysymyksen;
tämä vastasi, ujosti ja arastellen, kuului puhuvan länsisuomalaista
murretta, joka Juusosta aina oli tuntunut niin rumalta, mutta nyt sekin
hänestä soi viehättävältä ja kauniilta.

Silloin narahti eteisen ovi ja sisään hyökkäsi Otto lämpimissään, lakki
päässä ja takki auki. Hän oli ollut Kappelissa, oli tavannut siellä
Vilhon ja Helmen ja kertonut heille että Juusokin on jo tullut
kaupunkiin. Ja ne olivat lähettäneet hänet käskemään Juusoa sinne,
tervehtimään ja kuuluisi olevan asiaakin.

-- Vilhoko, häntä olisi todella hauska tavata.

-- Luulisinpä sen. Siis ei muuta kuin jalkeille heti.

Juusosta oli kumminkin toisakseen vähän säälikin kotiväestään näin jo
ensi iltana erota ja hän ehdotti Hildalle, että he kaikin lähtisivät
hiukan kävelemään. Hilda oli kohta valmis, vaan Elna seisoi epävarmana
ikäänkuin epäillen koskiko kehoitus häntäkin. Siksi virkahti Juuso
hänelle:

-- Lähtekää pois tekin katsomaan Helsingin iltavalaistusta, olettehan
täällä ensi iltaa.

-- Vaan hän kun ei tunne niitä siellä, ehätti Hilda vastaamaan.

-- Tutustuuhan hän kumminkin, virkkoi Juuso ja jatkoi hiukan
leikillisesti Hildalle: Vai joko sinun uusi tehtäväsi nyt alkaa?

-- Ei, tule pois Elna, jos tahdot, tule vain seuraan kävelemään.

Elna katseli epäilevänä, hän ei tuota oikein ymmärtänyt. Vaan kun Juuso
jo tarjosi hänelle päällystakkia, niin Elna ikäänkuin turvautui hänen
ja lähti mukaan.

Ilta oli hiottavan lämmin, taivas paksussa pilvessä, joka kiersi
kaupungin vielä tavallistakin syysiltaa syvempään pimeään; kaasulyhdyt
nurkissa valaisivat kuin harson läpi sumuista ympäristöään. Mutta
Kappeli loisti kirkkaassa valossa, soittolavaa ympäröitsi tiheä muuri
kuuntelevaa yleisöä ja ahdingossa istui väkeä parvekkeen pöytien
ympärillä ja alas hiedikolle asti. Otto opasti seuraajansa siihen
pöytään, jossa tuttavat heitä odottivat.

Kahden he istuivat siellä Vilho ja Helmi. Vilho Hartikka oli viime
vuodet ollut Juuson alinomainen työtoveri ja tuumatoveri ja Juuso piti
äärettömän paljo tuosta lämminsydämmisestä, puhdasluonteisesta
nuorukaisesta. Hän oli lahjakas, aaterikas mies; ulkomuotokin jo
osoitti luonteen lujuutta, silmät olivat syvämietteiset ja ikäänkuin
läpitunkevat ja leveät, avonaiset kasvot todistivat rehellistä ja
suoraa miestä. Vilho oli sekoittumatonta talonpoikaista alkuperää,
köyhästä kodista lähtösin. Sitkeytensä ja palavan lukuhalunsa avulla
oli hän raivannut itselleen tien yliopistoon, jossa hän opintojensa
ohessa sivutöillä ansaitsi toimeentulonsa. Mutta hän ei ollut terveen
näköinen, vartalo oli heikko ja rinta sisäänpainunut. Eihän se
ollutkaan enää salaisuus hänelle itselleen eikä muillekaan, että
keuhkotauti vähitellen hivutti hänen voimiaan. Mutta siltä hän oli aina
iloinen, aina täynnä uusia tuumia ja suunnitelmia, aina rohkaiseva ja
elinvoimainen. Nytkin hän leikkipuheillaan hauskuutti rinnallaan
istuvaa tyttöä, joka oli, päinvastoin kuin hän itse, terveen ja
reippaan näkönen. Ihmiset olivat jo vuosikauden arvailleet,
mahtoivatkohan nuo, Vilho ja Helmi, olla kihloissa, vaan he antoivat
ihmisten vapaasti huolehtia, olivat vain hyvinä ystävinä paljo yksissä,
usein kahdenkin. Helmikin oli näet riippumaton tyttö, palveli pankissa
ja elätti itsensä.

-- Miten on rintasi laita? kysyi Juuso ensi tervehdysten jälkeen
huolestuneena ystävältään, sillä tämä näytti todellakin paljo
kuihtuneemmalta kuin viime näkemällä.

-- Ei ole parempi, mutta en osaa sanoa huonommaksikaan. Tässähän tuota
on taas kesäkauden retuutettu, tehty työtä ja huviteltu ja mukanahan
tuo on tullut.

Luonnollisesti oli Juusolla ja Vilholla kesäisen eron jälkeen taas
paljo toisilleen kerrottavaa ja kun soiton pauhina esti yleistä
keskustelua kuulemasta, juttelivat he kahden syrjässä. Mutta hetken
kuluttua virkahti Vilho korkeammalla äänellä:

-- Meillä on tässä Helmen kanssa ollut puheissa eräs uusi tuuma,
suurenmoinen.

-- Sinullahan on aina suuria tuumia, virkkoi Hilda. Annas kuulua
viimeinen uutelosi.

-- Niin, me aijomme perustaa uuden aikakauskirjan.

-- Se on tietysti Vilho, joka aikoo, en minä, kiirehti Helmi
selittämään.

-- Niin aijonkin. Eikä tuuma ole aivan uusikaan, sinä muistat Juuso,
että me olemme usein ennenkin keskustelleet sellaisesta pienestä
nuorisolehdestä. Nyt se minusta on tarpeellisempi kuin koskaan ja aika
on otollinen; miks'ei lyötäisi tuumia lukkoon.

Juuri tästä asiasta se Vilho olikin tahtonut Juusolle puhua kohta kun
kuuli tämän tulleen kaupunkiin. Ja hän selitti Juusolle laajemmalti
suunnitelmaansa puhuen vilkkaasti ja lämpimästi.

-- Aika rupee käymään vähän uniseksi, sanoi hän. Se suuri, mahtava
innostus, joka meitä kaikkia on ylläpitänyt ja kannustanut, se rupee
vähitellen laukeamaan. Sitä kestää tosin vielä, ja muutamilla tahoilla
se nyt on vasta ehtinytkin oikein elämään. Mutta toisissa piireissä se
on jo sivuuttanut huippunsa ja ylioppilaiden joukossa esim. näkee jo
selviä väsymyksen ja välinpitämättömyyden oireita. Onhan se
ymmärrettävääkin, onhan pääasiassa nyt lainsäädännön kautta saavutettu
se, jota vuosikymmeniä kestäneen kuuman taistelun aikana kiihkeimmin on
toivottu; pelkkä entinen taisteluinnostus ei enää riitä, taikka käypi
se, mikä olisi vielä ikävämpää, keinotekoiseksi, väkinäisesti
lietsotuksi. Mutta itse niitä aatteita, jotka olivat tämän taistelun
jalostuttajina ja sen ytimenä, pitäisi yhä edelleen varsinkin
nuorisossa pitää lämpiminä ja vireillä. Kansallisuusatteet,
kansanvalistusaatteet ja kansanvaltaisuusaatteet, nehän ne ovat olleet
suomalaisuuden liikkeessä mahtavimpia säveleitä ja niiden
perilleajamiseksi pitäisi vielä tehdä paljo ja innokasta työtä. Mutta
nyt on peljättävää, ja merkitkin sitä osottavat, että taistelijat
voittonsa saavutettuaan väsyneinä jättäytyvät itse näitä aatteitakin
kohtaan kylmiksi. Nuorison ei kumminkaan pitäisi saada kylmetä, sen
pitäisi nyt itsensä ruveta vähitellen käytännössä toteuttamaan sitä,
jota se taisteluinnon aikana on ihannoinut. Minä puhun tässä ainoastaan
nuorisosta, sillä ainoastaan sen puoleen sopisi meidän tällä pienellä
yrityksellämme kääntyä, mitäpä me, itse vielä nuoria miehiä,
varsinaiseen politiikkaan puuttuisimme. Pääasia olisi, että voisimme
estää mieliä välinpitämättömyyteen vaipumasta, voisimme siellä täällä
iskeä joitakuita tienviittoja, joiden avulla päästäisiin taipaleelle,
ja kyntää auki jonkun vaon, josta sitten voitaisiin laajentaa
viljelystä ja tehdä se hedelmälliseksi. Sitä minä olen tarkottanut; me
koettaisimme pitää vireillä työtä suomalaisuuden vanhojen aatteiden
puolesta ja tehdä sen tuollaisen pienen nuorison »kyntäjän» kautta, --
mitä arvelet?

Vilho puhui aivan lämpimiinsä, ääni sortui, yskän kohtaus tavotti ja
hänen täytyi pyyhkiä hikeä otsaltaan. Hän näkyi olevan tuumaansa hyvin
kiintynyt eikä epäillyt sen menestymistä. Juuso istui vieressä ääneti
ja kuunteli hänen sanatulvaansa. Hän tunsi sen jo vanhastaan, että kun
Vilholla oli jokin tuollainen uusi tuuma, niin hän sai hänet kohta
innostumaan mukaansa; nytkin löysi jokainen hänen sanansa vastakaikua
Juuson herkässä mielessä ja tästä tuntui aivan kuin Vilho olisi selvin
sanoin tulkinnut hänen omia hämäriä mietteitään. Hän ei kumminkaan
vielä puhunut mitään ja Vilho jatkoi tuokion kuluttua:

-- Kansallisella vainiolla on vielä niin paljo työalaa, niin paljo
perkkaamatonta pienellekin perkkaajalle. Ja jos voisimme saavuttaa
nuorisossa kannatusta, niin meille kyllä karttuisi työmiehiä ja siten
olisimme estäneet sen vaipumasta uneliaisuuteen ja yksinomaisiin
itsekkäisiin harrastuksiin, jotka nyt näyttävät voittavan alaa.

-- Tuumasi viehättää minua, lausui Juuso lyhyesti. -- Kun vain
uskaltaisi, kun siinä ei iskisi kiveen...

Soitto oli kappelissa tauonnut ja loppuosaa Vilhon innokkaasta
esityksestä olivat toisetkin seurassa kääntyneet kuuntelemaan. Hilda ja
Otto kuuntelivat sitä vähän epäillen, heistä oli Vilhossa ja hänen
uusissa tuumissa aina vähän liian korkealle tähtäävän runoilijan vikaa;
Helmi taas katseli voitonriemulla ympärilleen, että eikö olekin kaunis
tämä hänen Vilhonsa tuuma, vaan Elna, tuo puolilapsi maalaistyttö, oli
avannut suuret silmänsä sepposen selälleen ja näytti hämmästyksellä ja
ihailulla ahmivan noita hänelle aivan uusia mietteitä ja suunnitelmia.

-- Entä mistä rahat? kysyi Otto puoleksi pilkoillaan..

-- Me emme tarvitse mitään rahoja, väitti Vilho. -- Itse meidän kyllä
täytyy tehdä palkatonta työtä, mutta sen teemme loma-aikoinamme. Ja
muuten saa »Kyntäjä» kannattaa itsensä; aletaan vaatimattomasta alusta:
pieni vihkonen kerran kuussa. Ja onhan meitä miehiä; saamme kai
esimerkiksi vanhan toverimme Eemeli Holmin liittymään tuumaan.

-- Varatuomari Holm tuskin tätänykyä ryhtyy puuhiinne, ilmoitti Hilda.
-- Hän vetäytyy varmaan kaikista vanhoista piireistään pois, on näet
mennyt kihloihin esittelijä N:n tyttären kanssa.

-- Ohoo, sepä korkealle kiipee.

-- Ja sille kuuluu jo olevan virkakin varattu, lisäsi Otto.

-- No, onnekseen olkoon, lohduttelihe Vilho, onhan meitä muita. Eikö se
Heikkikin jo tänä syksynä tule Helsinkiin, hänhän oli ennen aina
hyvissä tuumissa mukana.

Juuso hymähti:

-- Niin ennen, nyt en luule hänestä meille paljoa apua olevan. Tapasin
hänet kesällä, hän hautoili siellä mielessään hyvin vähän uhraavia
tuumia, hänen uuden oppinsa mukaan ei ihmisen tarvis välittää paljo
mistään muusta kuin itsestään.

Vilhon kasvot synkistyivät ja hän katseli hetkisen ääneti yhteen kohti.
Ja matalalla äänellä hän virkahti melkein kuin itsekseen:

-- Olenpa arvannut, että monetkin nyt kiihkeimmän innostuksen jälkeen
vetäytyvät sinnepäin, -- se on reaktioonia. Vaan enpä olisi sitä
luullut sellaisista miehistä... No, sitä tärkeämpi tehtävä juuri
meillä. Otappas Juuso asia mietittäväksesi.

Hetken neuvottelivat vielä Vilho ja Juuso. Edellinen kertoi jo
pääpiirteissään minkälaiseksi hän tuon nuorisolehden oli ajatellut.
Siinä olisi runsaasti kaunokirjallista puolta, olisi myös vakavampia
kirjoituksia, joissa nuorison tajuttavassa muodossa käsiteltäisiin sekä
kotimaisia edistyspuuhia että ulkomaisia virtauksia. Vielä katsauksia,
arvosteluja, huvittavaa ja hyödyllistä lukemista. Kokouksen, jossa
puuhasta tarkemmin sovittaisiin, päättivät he pitää muutamain
samanmielisten kanssa. Ja heidän erotessaan oli jo Juuso tuumasta yhtä
innostunut kuin hänen ystävänsä äsken.

Yön sumu oli äskeistä vielä sakeampi, kun he kävelivät kotiinsa päin
Kappelista, ja niin hiljaistakin oli, että omain askelten kaiku melkein
pelotti. Elna, joka oli ensikertalainen suuressa kaupungissa, vetäytyi
arkana niin lähelle toisia kuin mahdollista ja osui kävelemään Juuson
rinnalla, sisarusten astuessa edellä. Siinä joutui Juuso nyt ensi
kerran juttelemaan kahdenkesken tytön kanssa.

Hän kyseli Elnalta minkä vaikutuksen Helsinki nyt ensi näkemällä oli
tehnyt ja käski säilyttää sen ensi vaikutuksen, sillä se on aina varmin
ja luotettavin, minkä uusista tuttavuuksista saa. -- Sumuista sanoi
Elna vielä kaiken olevan, eikä ainoastaan ulkonäön. Juuso naurahti ja
kertoi, kuinka sumuista se alussa oli ollut hänellekin ja miten
vieläkin usein huomaa sumupilven häviävän siitä, mihin jo oli luullut
selvästi näkevänsä, ja todellisuuden esiintyvän aivan toisennäköisenä.

Heidän keskustelunsa katkasi Hilda juuri siinä, missä Vuorikatu lähtee
nousemaan ylängölle. Hän astui Juuson viereen, tarttui hänen
käsivarteensa ja virkahti hymyillen:

-- Talutat kai Juuso vanhan ystäväsi mäen päälle, koska kerran mukaasi
houkuttelit.

Mutta kun he olivat päässeet pari askelta toisista edelle, katsoi hän
ilkkuen Juusoa silmiin:

-- No, varotukseni ei tepsinyt, sinä olet kuin oletkin hukassa.

-- Ja ilahduttaisiko se sinua, jos niin olisin?

Hilda säpsähti vähän, käveli hetkisen ääneti, vaan lausui sitten
äänellä, joka soi aivan rauhalliselta:

-- Tunsin niin hyvin makusi, -- ilahduttaahan se aina kun huomaa
olevansa oikeassa. Ja onneksesi olkoon! lopetti hän ilkamoiden
heretessään kotiportilla Juuson käsivarresta.

Kun Juuso tuli huoneeseensa, avasi hän vielä ikkunan ja istui
ikkunalaudalle katsellen ulos pimeään yöhön. Tämä ensi päivä
Helsingissä oli taas tuonut mukanaan uusia aikeita ja uusia tunteita.
Se oli niin houkutteleva tuo Vilhon ehdotus, se tarjosi tien juuri
sellaiseen suoranaiseen työhön kansallisten aatteiden puolesta, jonka
tarpeellisuudesta Juuso näinä viime aikoina oli tullut niin
vakuutetuksi. Hiljaista, vilpitöntä työtä, sitä tarvitaan. Ja siitä
voitaisiin saada liesi, jonka ympärille samantuumaiset keräytyisivät ja
joka laajemmallekin sekä valaiseisi että lämmittäisi. Mutta samalla se
tuuma häntä pelottikin, hän epäili omasta puolestaan voimiaan ja
kykyään ja epäili sitäkin, oliko oikein näin hyvän tarkoituksenkaan
vuoksi viivyttää lukujaan ja valmistumistaan turvallisempaan asemaan,
johon kaikki muut tätä nykyä niin hartaasti näyttivät pyrkivän. Tuossa
olisi nyt tilaisuus jotain vaikuttaa; pitikö omain etujensa vuoksi
jättää se tekemättä, vai pitikö taas lykätä oma etu yleisemmän tieltä
toiseen sijaan?

Innostuksella. ja nautinnolla ajatteli hän tuota Vilhon kaunista
tuumaa, mutta siihen sekaan tunkeusi kumminkin samalla epäilystä ja
huoltakin, eikä hän päässyt oikein selvilleen kumpi tunne noista oli
voimakkaampi.

Mutta noiden mietteiden rinnalla liiteli Juuson sielussa vielä muita
uusia mielikuvia, paljo kepeämpiä, paljo arempia ja autereellisempia.
Tuijottaessaan ulos sinne syysyön sumuiseen pimeään hän ikäänkuin näki
edessään suuret, kysyvät, siniset silmät ja vaaleat kutrit, jotka
kiersivät pienoista päätä. Hän itsekin hämmästyi ensiksi, kun tapasi
itsensä tuota kuvaa katselemassa ja se karkasikin kohta kun hän sitä
rupesi ajattelemaan. Mutta taas tuokion kuluttua leijaili sama
mielikuva himmeänä ja arkana hänen edessään, se ikäänkuin lähennellen
häntä kierteli ja ilmestyi myötään yhä tuttavallisempana ja
tarkkapiirteisempänä. Ja yhtäkkiä hän sen pysäytti, otti sen ikäänkuin
kiini ja piteli kämmentensä välissä tutkien ja tarkastellen sitä aivan
läheltä. Ja hymyillen kyseli hän itseltään: »Mikä olet sinä uusi
unelma, oletko todellakin se syvyyteen houkutteleva sireeni, jona sinua
käskettiin varoa, vai oletko ehkä hyvä hengettäreni, joka tuotat iloa
ja onnea...?»

Se oli niin suloinen tuo unelma, hän ei raskinut sitä enää karkottaa
luotaan, vaan salli sen vapaasti soudella edestakaisin vilkkaasti
vaihtuvassa mielikuvituksessaan. Ja hän nojasi päänsä ikkunanpieltä
vastaan, sulki silmänsä ja antoi sielunsa valloillaan kylpeä tuon
ihanan mielikuvan lepposissa laineissa...

Kello kuului lyövän seinän takana, se ilmoitti puolta yötä. Juuso
hypähti istuimeltaan, sulki ikkunan ja hankkiusi levolle ravistellen
illan mietteitä mielestään.

-- Ensi ilta taas Helsingissä, -- sillä on aina uusia tuumiaan ja uusia
tunteitaan, puhui hän itsekseen maata pannessaan. -- Miksikähän
lapseksi ne vielä kehittyvät, mikä niistä jää pysyväiseksi ja mitä ne
kantavat helmassaan?



III.


Teeskennetyllä vaatimattomuudella, josta kumminkin loisti läpi
kehahtelevaa mielihyvää, näytteli nimituomari Eemeli Holm vieraalleen
uutta, juurikaan valmiiksi kalustettua huoneustoaan. Se oli kaikin
puolin muhkea ja moitteeton: kolmannessa kerroksessa se oli,
hienoimmassa kerroksessa, neljä huonetta paitsi kyökkiä ja
kylpyhuoneita. Paksut uutimet verhosivat korkeita kaksoisovia, askeleet
tuskin kuuluivat pehmosilla laattiamatoilla ja jokaisen huoneen
kalustossa oli oma värilajinsa sovitettu sopusointuun huoneen seinä- ja
kattomaalausten mukaan. Suuret kattolamput ja jykevät kukkaisjalustat
tekivät täyteläämmän näköisiksi huoneet, joista kaiken komeuden ohessa
kumminkin vielä lehahti vastaan asumattomuuden kylmyys.

-- Kaikki on vasta näinä päivinä sisällemuutettu eikä
aivan paikoillaankaan vielä, puhui Holm itse noin puolittain
anteeksipyytävästi, siirtyessään taas näyttelemään toista huonetta. --
Täytyy täydentää sitten vähitellen.

-- Täällähän on jo kaikki hyvinkin täydellistä, vallan muhkeata,
virkkoi ihailunsekaisella ihmetyksellä Heikki, sillä hän siellä nyt oli
vieraana. -- Tällaisen kodin perustaminen mahtaa tulla hyvinkin
kalliiksi.

-- No niin, tuleehan se, mihinkäpä siitä pääsee, -- arvaamattoman paljo
se tulee maksamaan. Mutta kun kerran perheen mielii perustaa, ottaa
eukon, niin täytyyhän myöskin katsoa että sillä on missä elää. Oikein
päätä huimaa, kun ajattelee miten paljo kaikkiin pienimpiinkin
kapineihin menee, mutta ei auta, täytyy sitten myöskin koettaa korvata
ne menot.

He pistäysivät makuuhuoneen ovella, jonka tummat ikkunaverhot tekivät
salaperäisen hämäräksi, ja vetäysivät siitä taas takasin päin Eemelin
omaan huoneeseen, jossa isäntä istahti mukavaan kirjoitustuoliinsa,
vieras vastapäätä sohvannurkkaan. Eemeli nautti ilmeisesti siitä
vaikutuksesta, minkä hänen muhkea kotinsa oli tehnyt tuohon hiljaiseen
maaseutuylioppilaaseen.

-- Tämmöinen pesähän tämä nyt on, jutteli hän hetken kuluttua
tupruutellen sikaarista haikuja kattoa kohden. -- Eilen juuri oli Ester
täällä katsomassa ja määräilemässä järjestyksestä. No, hänkin oli
varsin tyytyväinen, vaikka hän kyllä on tottunut isoisempiinkin
oloihin.

-- Teillä on aikomus jo joulun alla viettää häänne?

-- Niin, kuukauden perästä. Heti häitten jälkeen emme kuitenkaan vielä
aijo tähän asettua, meillä on hankkeessa tehdä pieni häämatka, pieni
vain, viiden, kuuden viikon retki. Minun täytyy näet vuoden vaihteissa
taas olla täällä, tulen, kuten ehkä olet kuullut, hoitamaan täällä
erästä virkaa.

-- Niin, siitähän sulle taitaa paisua paikka pitemmäksikin ajaksi.

-- No, saa nyt nähdä, onhan niitä toiveita. Mutta silloin uudelta
vuodelta alkaa kova työ, ja sitävarten olen jo ennakolta tahtonut
järjestää kodissani kaikki valmiiksi.

Heikin silmissä ja kasvoissa värähteli omituisia ihmettelyn ja ihailun,
mutta samalla selvän kateuden väreitä. Näin varmalle ja mukavalle
kannalle oli tuo hänen lapsuutensa tuttava ja toveri jo ehtinyt
järjestää elämänsä. Ei se ollut kuin kolmisen vuotta häntä itseään
vanhempi, mutta se olikin ymmärtänyt käyttää aikansa ja pitää huolen
tilaisuuksista. Sillaikaa kuin toiset juoksivat puoluekokouksissa ja
intoilivat, luki hän lainopillisia tutkintojaan, suoritti ne
harvinaisen lyhyessä ajassa ja antautui heti palvelemaan senaatissa,
jossa hän pian sai siaisuuksia. No, hänellä olikin hyviä suosijoita,
mutta sittenkin... Eemelillä oli nyt jo varmat tulot, lupaava
tulevaisuus, oli tämmöinen komea koti ja hän oli menossa naimisiin
korkean esimiehensä tyttären kanssa. Niin sitä pitää...! Voi jos
hänkin, Heikki, olisi alkujaan ymmärtänyt käyttää oikein aikansa, hän
olisi paljo lähempänä sitä päämäärää, jonka Eemeli jo noin nuorena oli
saavuttanut. Mutta nyt hän aikoikin ponnistella, ei oikeaan, ei
vasempaan ... hän tahtoi myöskin hankkia itselleen tällaisen kodin ja
tällaisen aseman yhteiskunnassa.

Näitä mietiskeli Heikki kun siinä hetkinen ääneti istuttiin. Ja aivan
kuin olisi Eemeli voinut seurata Heikin ajatusten kulkua, kysäsi hän
äkkiä:

-- Sinä suoritat kai pian kandidaattitutkintosi?

-- Valmistun jouluksi...

-- Hyvä. Ja sitten alat paahtamaan lakitiedettä. Se on oikein. Yhteen
pohteeseen sitä täytyykin painaa eteenpäin, puuttumatta syrjätoimiin ja
harrastuksiin, sitten sitä johonkin ehtii.

Jutun jatkuessa livahdettiin ikäänkuin sattumalta keskustelemaan siitä
uudesta aikakauskirjasta, »Kyntäjästä», jota muutamat nuoret miehet
olivat ruvenneet: puuhaamaan ja josta nyt todellakin näytti tolkkua
tulevan. Heikki johti tahallaankin keskustelun tähän aineeseen; Juuso
oli näet käynyt pyytämässä häntäkin mukaan avustajaksi tuohon hommaan,
vaan Heikki oli vielä vähän epävarma. Hän oli siksi kauan ollut
Helsingistä poissa, ei luottanut vielä oikein omiin havaintoihinsa ja
hänen arvostelukykynsä häilyi tässä kohden osottamatta suoraan, mikä
oli viisasta, mikä ei. Ja siksi tahtoi hän hiukan kuulla vanhemman
miehen arvelua, sitä varten hän oli oikeastaan lähtenytkin Holmin luo.

-- Uutisia on siitä jo näkynyt lehdissä, se alkaa vuoden alussa.

-- Hm. Onko sulla sen homman kanssa mitään tekemistä?

-- Eipä juuri... Eli minuakin on pyydetty siihen avunantajaksi, mutt'en
tiedä varmaan olisiko tuohon syytä yhtyä. Olisikohan tuosta mitään
hyötyä vai voisiko olla vahinkoa?

Eemeli souteli edestakaisin kirjoitustuolissaan ja hänen kasvonsa
vetäytyivät hienoseen hymyyn. Saakelin viisas mies, arveli hän
itsekseen Heikin tuumia tunnustellessaan, tarkka ja varova. Hiukan
naiivi vielä epäilyksiään esittäessään, mutta hyvät oireet... Olisiko
hyötyä vai vahinkoa? siitä tahtoo hän ensiksi päästä selville, kun on
uusi homma kysymyksessä, ei anna mieliteoilleen eikä tunteilleen
määräävää valtaa eikä laske innostusta itseään sokaisemaan. Juuri sille
kannalle täytyy nuoren miehen asettuakin, jos mieli kauas päästä; kun
vain se kysymys aina on ensimmäisenä, niin kyllä sitten maailma aukiaa.
-- Eemeliä miellytti erityisesti tuo järkevä katsantotapa, joka Heikin
kysymyksestä oli kuultanut, siinä oli jotain hauskaa vastakohtaa hänen
aikansa nuorison sokealle rientoilemiselle, siitä sitä voipi vielä
jotain tulla.

-- Vahinkoa, -- tuskin, vastasi hän verkalleen kääntyen Heikkiin päin
ja karkottaen pois kasvoillaan leikkineen hymyn. -- Jos ei sitoudu
mihinkään ahtaaseen ohjelmaan eikä aikaa vievään työhön, niin mitäpä
vahinkoa siitä juuri voisi olla. Onhan tässä kysymyksessä vain
nuorisolehti, joka harrastaa kaikkia hyviä asioita.

-- Kunhan ei olisi koko homma liian lapsellinen?

-- Alku on ehkä vähän sitä, vaan voisihan siihen yhtyä jonkunlaisella
välipuheella, että kukin vastaa vaan omista sanoistaan. Kuten olen
kuullut, on puuhalla koko joukko suosijoita ja luvassa apua, --
voisihan siinä olla mukana eikä sitä tiedä, vaikka sillä tulisi olemaan
vähän merkitystäkin. Onhan nyt tapahtumassa jokin käänne ajassa,
pelkkä entinen hurjastelu ei enää tyydytä, nuorisokin tarvitsee jo
jotain enemmän sormiintuntuvaa, suoranaista vaikutusalaa. On vaikea
sanoa, mihin päin se tulee kääntymään, varmaa vain on, että
ylioppilaspolitiikan loistoajat ovat lopussa ja pian raivautuu toisia
teitä, jotka hakeutuvat julkisuuteen. Onhan silloin sen, joka tahtoa
pyrkiä eteenpäin, hyvä olla mukana ja pitää itseään esillä, vaikka
tällaisissa oloissa onkin tarpeellista olla varovainen ja tunnustella
eteensä.

-- Tuota olen itsekin ajatellut, virkkoi Heikki, kun huomasi Eemelin
katsovan asiaa aivan samalta kannalta kuin hän itse omissa hiljaisissa
tuumissaan. -- Ja Vilho ja Juuso ovat siksi taipuvia miehiä, että
heihin kyllä voi vaikuttaa, jos se kävisi tarpeelliseksi.

-- Aivan niin, voihan jos tahtoo käydä itsekin määräämään suuntaa.
Mutta nuo miehet -- miten heidän lukujensa käy?

-- Aikovat jatkaa siinä sivussa.

-- Ai, ai, ai! Mutta koetelkoot!

Eemeli mainitsi vielä, että jos ei hän olisi niin monissa hommissa
kiini, niin hänkin ehkä antautuisi vähän lähemmältä noita oloja
seuraamaan. Sillä hän oli todellakin utelias näkemään, mitä suuntaa se
tämä nyt nouseva polvi rupeaa seuraamaan ja mitä etupäässä
harrastamaan. Muutamat merkit osottavat tosin jo, että useat vetäyvät
syrjään kaikista harrastuksista, lukevat ja ajattelevat pääasiallisesti
omia asioitaan. Vaan hän epäili, tokko tuo suuri räyhäävä joukko jo
olisi niin viisastunut... No, sitä ei tiedä, kun suunta kerran muuttuu,
niin silloin ovat kyllä useimmat mukana ja se käy aivan huomaamatta.

Hetken vielä keskusteltua nousi Heikki lähteäkseen, mutta seisattui
vielä vähän puhumaan, ikäänkuin hänellä vieläkin olisi ollut joku asia
sydämmellään. Hän sanoi illalla menevänsä taas kerran osakunnan
kokoukseen, siellä oli esillä se vanha riita-asia 19:nestä pykälästä.

-- Vai tuo vanha juttu, todellakinko ne sitä vielä jauhavat? arveli
Holm. -- Minä jo luulin, että noihin vanhoihin kiistajuttuihin olisi
väsytty jo kyllästytty.

-- Väsyttyhän siihen jo onkin. Useat vanhemmista miehistä ovatkin
arvelleet tehdä lopun koko jupakasta peruuttamalla tuon riidanalaisen
pykälän.

-- Entä toiset, nuoremmat? Vieläkö ne ovat vanhalla äkäsellä kannalla?

-- Tavallaan, eivät tahdo olla entistä sukupolvea huonommat...

-- Eivätkä huomaa, että aika on muuttunut. No, sen ne tulevat pian
huomaamaan. Tuo on vain jälkimuistoa kuluneilta taisteluajoilta; kunhan
hiukan pääsevät tolalle, niin on sekin poissa. -- Onhan muuten makuasia
miten tässä kysymyksessä esiintyy, mutta minään vanhojen voittojen
loukkaamisena ei voi pitää sitä, jos tässä asettuukin itsenäiselle
kannalle.

-- Kukapa sitä taistelua enää jaksaisi pitää vireillä. Ja kun pykälä
nyt kumminkin on tuomittu, niin olen minäkin arvellut...

-- Liittyä vanhempiin miehiin, niin minäkin tekisin. Sillä osottaa
ainakin ymmärtävänsä aikaansa.

Juuri tuota lausuntoa se oli Heikki halunnutkin kuulla ikäänkuin
vahvistukseksi omille arveluilleen ja hän lähti sangen tyytyväisenä
itseensä pois Holmin luota. Hän oli ollutkin vähän epävarmana kun
aamulla oli saanut sen agitatsioonilipun, että olisi »välttämättä
saavuttava kokoukseen puolustamaan osakunnan vanhaa mainetta.» Nyt oli
epäilys poissa, -- sekös hitto tässä rupesi tappelemaan tuulimyllyjä
vastaan...! Ja Heikki oli yleensäkin tyytyväinen käyntiinsä Holmin
luona. Olihan se osottanut, että hän aivan täsmälleen oikein oli
osannut arvostella tätä nykyhetken käännettä ja sen tapahtumia. Olot
olivat juuri sillä kannalla, kuin hän siellä maalla, yksinäisyydessään
oli arvioinut niiden olevan. Mutta hänestä se oli tuntunutkin aivan
luonnolliselta, -- peijakas soi! tässähän voi jo ruveta varmemmin
luottamaan vainuunsa, haistelee vain ja tunnustelee sormenpäillään ja
kulkee turvallisesti eteenpäin!

Ja hän laskeusi iloisena saavuttamastaan itseluottamuksesta alas Holmin
kolmannesta kerroksesta kadulle ja yhtyi siellä valtaväylää pitkin
valuvaan ihmisvirtaan. Vaan Eemeli Holm puolestaan sulki yhtä
hyväntuulisena eteisen oven lähteneen vieraan jälestä ja käveli sitten
muutamia kierroksia huoneensa mattopeittoista laattiaa edestakaisin
hykerrellen käsiään ja hymyillen itsekseen: Saakelin hyviä oireita,
tuntosarvet tarkat ja makua peukalon päissä, -- siinä on mies joka
nousee nopeasti ja nousee korkealle! --

Heikki käveli kotiinsa, aikoi lukea vielä tunnin ajan ennen kokoukseen
menoaan. Siinä hänellä oli edessään pöydällä kirjojen lomissa joukko
papereita ja vihkosia, joista hän nytkin valitsi muutaman ruveten sitä
tutkimaan. Hän oli järjestänyt lukunsa varsin viisaalla ja
järkiperäisellä tavalla. Sekös hitto rupesi taivaltamaan läpi kaikkia
monen tuhannen sivun pituisia kirjoja, joita muka tutkintoja varten
vaadittiin, siihenhän menisi vuosia, uhratkoot tuhmemmat aikaansa
sellaiseen; hänellä ei ollut siihen halua, kun kerta vähemmällä pääsi
ja saavutti saman tarkotuksen. Olipa onneksi olemassa näitä
luentovihkoja, kokoonvetoja ja papereita, joissa ei ollut sivumäärää
kahdettakymmenettä osaa, mutta joihin siltä tärkein sisältö mahtui.
Kuivempiahan ne olivat lukea eikä niistä niin perinpohjaista käsitystä
saanut, mutta saipa tietoonsa tärkeimmät tosiasiat, -- muusta viisi.
Tutkikoot muut tarkemmin tieteitä, Heikillä oli kiire valmistumaan.

Mutta eipä nyt tänä iltana oikein työnteko vedellyt, ajatukset eivät
pysyneet koossa. No, eipä tässä enää juuri ole aikaakaan, olkoot
paperit siinä aamuun asti, Heikki lähti ulos kävelemään. Hän päätti
ennen kokousta käydä Juuson luona, hänelle ilmoittamassa päättäneensä
sittenkin ruveta »Kyntäjän» avustajaksi. Ja olihan tuo muutenkin taas
hauska tutkiskella mitä se mies taas kouhottelee, -- se se ei ainakaan
ole kovin tarkka tunnustelemaan eteensä eikä punnitsemaan puuhiaan.

Hilda tuli Almissa avaamaan hänelle ovea; Heikki oli perheessä
vanhastaan Juuson kautta tuttu ja Hilda tervehti häntä nytkin
tuttavallisesti. Mutta Juuso ei ollut kotona... Eihän se nyt enää
pysyttele kotosalla kuten ennen vanhaan, valitti Hilda, sillä on jos
joitakin juoksuja ja puuhia.

-- Nythän meillä on niitä lintuja kaksikin, eräs serkkuni, nuori tyttö
asuu näet myöskin täällä, ja ne lentelevät siellä avarassa maailmassa
päivät pitkät, mene tiedä heidän tiensä! Ja kun Ottokin on koko päivät
työpaikoillaan niin saan minä olla enimmäkseen aivan yksin kotona.

-- Yksissäkö ne lentelevät?

-- Enimmäkseen yksissä. Tietääpä sen: nuoruutta ja elämäniloa!

Tuo Hildan puhe oli nyt puoleksi leikillistä panettelua, sillä eihän
Juuso toki niin aivan paljo lennossa ollut, päinvastoin teki hän
ahkerasti työtä, istui kotona uskollisesti kaiket aamupäivät. Ja
päivällisen jälkeenkin hän aina vielä oli pari tuntia työssä, mutta
silloin tuli aina vastustamaton halu mennä ulos kävelemään. Eikä hän
tavallisesti kävellyt kuin pikkuisen aikaa, niin jo tuli häntä vastaan
valkotukkanen tyttö, jonka rinnalle hän lyöttäytyi. Se oli Elna, joka
silloin palasi käsityökoulustaan. Tämäkin oli jo niin tottunut näkemään
Juuson tulevan vastaansa jossakin kadunkolkassa, että tuntui vallan
kummalliselta, jos häntä joskus ei näkynyt. Ei heistä kumpanenkaan
ajatellut miksi se tuo oli niin luonnollista, he nyt yhtyivät siinä
vain ja tekivät yhdessä milloin kävelymatkan Kaisaniemeen katsomaan
polkupyörijöitä ja pallonheittäjiä, milloin alas satamaan, milloin
pistäysivät leivoksia syömään, milloin mitähän hauskuutta keksivät. Ja
muutaman tunnin kuluttua palasivat he yhdessä kotiin.

Sellaisella iltakävelyllä oli Juuso nytkin, oli taas tavannut Elnan ja
he olivat lähteneet tekemään tavallista kiertokulkuaan. Matkan kulussa
he tavallisesti rupattelivat minkä mitäkin kevyttä leikkipuhetta, mutta
tänä iltana he puhelivat Juuson suuresta, salasesta tuumasta, hänen
näytelmästään. Juuso oli tänään ensi kerran uskonut Elnalle mitä hän
siellä huoneessaan illoilla ja öillä niin ahkerasti kirjoitteli ja
kuvaili nyt juuri kuinka hän tuosta tekisi ehyen, suuren, kelvollisen
teoksen, jolla hän hämmästyttäisi maailman. Ja Juuso lupasi joskus
vasta, sittenkuin hän olisi saanut näytelmänsä aivan valmiiksi, lukea
siitä Elnalle kappaleita, vaikkapa kokonaankin. Ja Elna otti Juusolta
lupauksen, että tämä ei lukisi sitä kellekään muulle ennenkuin hänelle.

Heidän tuosta juuri innokkaasti keskustellessaan tuli Heikki, joka
Almilta palasi, heitä vastaan. Hän huomasi heidät jo etempää ja katseli
pitkään ja tutkivasti Juusoa ja hänen toveriaan. Kohdalle tultuaan
tervehti hän Juusoa ja kysyi:

-- Tuletko kokoukseen illalla?

-- Tulen toki äänestämään isänmaan puolesta. Kävitkö meillä?

-- Kävin, mutta kokouksessapa tavataan.

Heikin ohimentyä nojautui Elna melkein peljästyneenä Juuson puoleen ja
kysyi kuiskaten:

-- Kuka se oli, Juuso, hänellä oli tuolta etempää meitä tarkastaessaan
niin omituinen katse, sellainen kylmä kiilto kuin käärmeellä?

-- Todellakin?

-- Niin, huomasitko sen sinäkin?

-- En nyt, mutta on se minustakin joskus siltä tuntunut. Kumma miten
samanlainen mielikuva meillä on syntynyt tuosta... Vaan hän on vallan
vaaraton, on minun vanha toverini ja ystäväni...

-- Ystäväsi, ei, Juuso, ei hän sillä tavalla katsellut. Ei kukaan ole
hänen ystävänsä.

-- Sinä hupakko, hänellä on tietysti paljokin ystäviä. Eivät kaikki
huomaa säikähtää hänen katsettaan niinkuin sinä.

Juuso saattoi tytön kotiportille ja palasi itse siitä takasin
kokoukseen rientääkseen.

Ylioppilastalon eteinen ja kokoushuone olivat täpösen täydet nuorta
väkeä. Sen näki selvästi, että miehet olivat tarkoin koolla ja että
tärkeä asia oli ratkaistavana, tavallisissa oloissa näihin aikoihin ei
juuri enää käynyt monta miestä kokouksissa. Ja näiden koossaolevain
kasvoista jo saattoi melkein lukea, mitä mieltä mikin oli ja mihin
ryhmään hän kuului. Nuo, jotka voitonvarmoina ja uhkamielisinä tuossa
kävelivät ääneensä puhellen ja melkein kuin vahingonilolla vilhuen
ympärilleen, ne olivat ruotsinmielisiä. He olivat pitäneet tarkat
laskut, lukeneet miehet yksin päin ja tiesivät, että nyt vihdoinkin
monivuotisen taistelun jälkeen oli voitto heidän. Nuo toiset taas,
jotka nurkissa keskenään supattelivat, joiden silmät noin vihasina
kiiluivat ja jotka puheittensa sekaan purasivat hammasta, ne olivat
niitä suomenmielisiä, jotka viimeisiin asti olivat vannoneet
puolustavansa tuota edesmenneiltä polvilta perittyä, kunniakasta
pykälää. Mutta heidän oli syytä peljätä, että heidän ponnistuksensa nyt
menisivät turhaan -- »oli pettureita joukossa» --, ja siksi eivät he
vastustajiaan tervehtineetkään, »Efialteita» eivät tahtoneet nähdäkään.
Näitä viimemainittuja ne olivat juuri nuo, jotka rauhallisina,
välinpitämättöminä ja varmoina kävelivät toisten joukossa, puhuttelivat
milloin toisen, milloin toisen puolen miehiä ja toisilleen laskivat
leikkiä näistä vanhoista »pykäläriidoista» varmassa tiedossa, että he
nyt esiintyivät itsenäisinä ja kypsesti arvostelevina miehinä.

Nämä samat ne juuri nyt olivat aikeessa omalla esiintymisellään ja
edesvastuullaan halkaista koko tuon vanhan riitaomenan ja tehdä lopun
tästä kuluneilta taisteluajoilta peritystä ja mieliä kiihoittavasta
jupakasta. He aikoivat haudata koko 19:nen pykälän päästääkseen rauhan
maahan.

Tuon kuuluisan pykälän historia ulottui kymmenkunnan vuotta ajassa
taaksepäin. Sen syntyminen oli niiden ensimmäisten, loistavimpain
voittojen seurauksia, joita saavutettiin siihen aikaan, jolloin
suomalaisuuden innostus ylioppilaspiireissä taisteli nuoruuden
kauniimpia, voimakkaimpia taisteluitaan. Suomenkieli piti saada
isännöiväksi tässä maassa; alku piti tehtämän, esimerkki näytettämän,
nuorison omissa piireissä, ylioppilasosakunnissa. Suomi piti julistaa
ainoaksi viralliseksi, hallitsevaksi kieleksi. Ja kiivaan kamppailun
jälkeen se tulos tässä osakunnassa saavutettiinkin; suomenkieli
määrättiin ainoaksi viralliseksi kieleksi ja sen määräsi juuri
sääntöjen 19:s pykälä.

Mutta vastapuoluekaan ei ollut masentunut tappiosta. Se oli
säännöllisesti kerran vuodessa tehnyt ryntäyksen tuota 19:ttä pykälää
vastaan, aluksi voittaakseen ruotsinkielelle tämän menettämän ylivallan
takasin, sittemmin saadakseen tämän kielen edes tunnustetuksi
yhtäarvoiseksi suomenkielen rinnalla. Puolueet olivat melkein
tasaväkiset. Vaan tarmokkaasti, hievahtamatta ja uinahtamatta olivat
suomenmieliset vartioineet voittamaansa aarretta, keränneet joka kerta
miehensä kokoon ja lyöneet rynnäkön takasin yhtä säännöllisesti kuin se
tehtiin.

Ja tätä taistelua oli leppymättömällä kiivaudella jatkunut ohi senkin
ajan, jolloin kuumimmat puoluetaistelut ylioppilaspiireissä jo olivat
tauonneet ja jolloin suomenkielen oikeuksien tunnustamisen jälkeen
taistelujen tärkein aihekin oli poistunut. Yhä oltiin haarniskassa.
Mutta nyt oli kumminkin jo ruvennut tuntumaan toisia tuulia, tuo
yleinen väsähdys oli vallannut mieliä ja mies sieltä, toinen täältä
rupesi tuumimaan, että olisi ehkä parasta peräytyä ja rakentaa rauha.
Jo vuosi sitten oli näitä tuumia kuulunut, mutta silloin niiden
edustajat olivat joutuneet surkeasti häpeälle. Vaan nyt oli vuoden
kuluessa yhä useampia ruvennut tuota rauhan politiikkaa kannattamaan.
Heitä kyllä toiset halveksivat, heitä haukuttiin pettureiksi ja
Efialteiksi, vaan he eivät siitä välittäneet; heillä nyt oli se
vakaantunut mielipide, he eivät antaneet joukon johtaa itseään, he
olivat itsenäisiä...

Ja näitä itsenäisiä oli nyt siksi monta, että he saattoivat ratkaista
koko riidan. Ja siksi ilkkuivat ruotsinmieliset ja siksi puivat vanhan
innostuksen suomenmieliset housuntaskussa nyrkkiään.

Kaikki olivat jo koolla, kun Juuso saapui »taloon», mutta kokous ei
ollut vielä alkanut. Heikki tuli kohta siellä häntä puhuttelemaan,
kertoi »Kyntäjää» koskevasta päätöksestään ja rupesi sitten puhumaan
illan merkkiasiasta:

-- Jokohan se haudattiin nyt 19:s pykälä?

-- Niin, huolestuneen näköisinä täällä ovat miehet. Mutta en usko toki
omain miesten valmistavan puolueelle sellaista häpeää.

-- Sinä vanhan ajan intoilija! Mutta kyllä se nyt taitaa mennä.

-- Kuule, ethän sinäkin vain...? Sinäkinkö Brutukseni?

Samassa soitettiin kokous alkavaksi. Tiheänä joukkona peittivät
ruotsinmieliset niinkuin tavallisesti kokoushuoneen oikean sivustan.
Mutta vielä tiheämmässä oli miehiä vasemmalla seinustalla,
suomenmielisten puolella, aina keskilaattialle asti. Siellä oli voima
-- mutta saattoiko siihen luottaa?

Väleen suoritettiin muut juoksevat asiat ohi ja pääkysymys otettiin
esiin. Oikealta sivustalta tehtiin vaatimus lyhyesti, vasemmalta
vastattiin yhtä lyhyesti, -- asia oli jo ennen monituisiin kertoihin
pohdittu. Nuo keskustassa istuvat itsenäiset vain pitivät
velvollisuutenaan itsekukin perustella kantansa. On jo aika tauota
tämän pitkän taistelun, sanoivat he, eihän maksa vaivaa tällaisen asian
vuoksi yhä uudelleen ärsyttää mieliä. Tällaisesta leikkisodasta ei
ole vastaavaa hyötyä, on jo totisemman toiminnan aika. Onhan
vastapuolueella sitäpaitse puolta vaatimuksilleen, eikä saa se puolue,
joka on taistellut sortoa vastaan, itse sortaa. -- Heikki puhui
viimeiseksi. Hän otti esimerkin Viron kansan vaiheista, viittasi mihin
joudutaan kun pikkuasiain vuoksi takerrutaan keskenäisiin riitoihin
niin ettei metsää nähdä puitten vuoksi...

Kuta useampia noita esiintyi, sitä lannistuneemmaksi kävi mieliala
vasemmaisella sivustalla. Jo huudettiin äänestystä. Vaan vielä
vaadittiin puheenvuoroa ja Juuso nousi puhumaan:

»Vastapuolueeseen en aijo koettaakaan vaikuttaa», lausui hän aluksi
matalalla, mutta vähitellen vilkastuvalla äänellä, »enkä paljo niihin
suomenmielisiinkään, jotka nyt ovat asettuneet vastapuolueen riveihin.
Mutta tämä on tavallaan historiallinen hetki osakunnassamme enkä soisi,
että tässä tilaisuudessa tulisi ilman vakavatta vastalauseetta tehdyksi
päätös, jota aina tullaan merkitsemään taantumissuunnan voitoksi. Mitä
kaikkia vaikuttimia tässä lieneekin lueteltu syiksi siihen, että nyt
muka olisi aika peruuttaa se suomenkielen voitto, jonka meitä
edelläkäynyt sukupolvi saavutti, yksi seikka mulle ainakin on selvillä,
nimittäin se, että tässä on kasvamassa taantumissuunnan uupumustila.
Siinä koko syy ja sitä valitan. Totta on, että niin kansojen kuin
pienempäinkin yhdyskuntain kehitystaisteluissa seuraa jokaista
edistyskautta aina seisahdus ja vastaisku. Mutta silloin on aina
edistytty liian nopeasti, riennetty liian pitkälle. Tässä meidän
yhdyskuntataistelussa en voi nähdä sellaista tapahtuneen ja tämä
taantuminen on minusta siitä syystä keinotekoista ja raukkamaista,
koska se johtuu puuttuvasta innosta jatkuviin ponnistuksiin. Reaktiooni
on aina uninen aika ja nuorukaispiireissä on uneliaisuus vielä sitäkin
onnettomampaa, koska se kuolettaa nuorisolta kaiken halun toimia
aatteiden palveluksessa. Sanotaan, että nämä jatkuvat taistelut ovat
joutavia. Se ei ole totta, sillä taistelulla jonkun aatteen puolesta jo
itsessään on merkityksensä: se jalostuttaa mieliä. Ja tällaisessa
asiassa, jolloin on taisteltava oman äidinkielen oikeutetun arvon ja
aseman puolesta, on häpeällistä sanoa taistelua turhaksi, se on
päinvastoin kunniakas ja pyhä taistelu, se on sitä kunniakkaampi, kuin
me sen puolesta taistellessamme sodimme kasvavaa taantumista ja vetelää
velttoutta vastaan, joka ennustaa unteluutta ja henkistä kuolemaa...»

-- Hyvä! hyvä! huudettiin vasemmistolta, vaan keskustasta vaadittiin
»äänestystä!» Siellä ei välitetty vastasyistä, mielipiteet olivat
vakavat ja varmat.

Juusokin istahti paikalleen ja äänestys alkoi. Hiiskahtamattomassa
hiljaisuudessa istui koko parisatainen joukko odottamassa äänten
laskemista. Se oli niin rajoilla, vanha kaarti oli vahvempi kuin oli
luultukaan, kaikki riippui parista äänestä... Jo kolahtaa vasara,
puheenjohtaja julistaa: 94 ääntä puolustaa 19:ttä pykälää, 98 vaatii
sen kumoamista...

Niinpä siis!

Kunniakas pykälä oli haudattu. Taantumissuunta oli päässyt voitolle.
Keskuspöydän äärestä kuului muuan pilkallinen »aamen», muuten vallitsi
huoneessa vielä tuokion ajan syvä hiljaisuus, kunnes yhtäkkiä äänekäs
riemu remahti oikealta seinämältä päättyen voittoisaan »hurraan». Vaan
vasemman seinän miesten mielissä liikkui katkeruuden ja häpeän
tunteita, joku karkeampi sana »pettureista» kuultiin siellä
lausuttavan, ja noloina lähtivät nuoret miehet yksitellen kokouksesta
pois. Heiltä oli särkynyt niin rohkaiseva unelma: se, että hekin vielä,
kuten edelliset polvet, taisteleisivat yhtenä miehenä voittoisaa
taistelua. Näistä puolin oli taisteleminen todellakin turhaa.

Kokouksen päätyttyä jäi vielä tavallisuuden mukaan muutamia istumaan
ylioppilastalon ravintolan puolelle juttelemaan illan tapahtumista.
Alakuloinen ja masentunut mieliala vallitsi siinä pöydässä, jossa Vilho
ja Juuso istuivat. Olihan tämän illan tulos yleisemmältä kannalta
katsoen verrattain vähäpätöinen tapaus, vaan Juuson mielestä se oli
huono enne erittäinkin siksi, että se oli niin kylmentävä, niin omiaan
viemään nuorilta miehiltä kaiken halun taistella aatteidensa puolesta
ja yleensä särkemään kaikki yhteiset harrastukset. Välinpitämättömyys
tarttuu kuin rutto, nuorisokin jäähtyy, laimenee jalompia pyrintöjä
kohtaan, tulee jo nuorena vanhaksi...

Vilho istui Juuson näitä kuvaillessa kauan ääneti mietteissään ja
hämmenteli lusikalla tuutinkia, joka hänellä oli edessään. Sitten
lausui hän verkalleen:

-- Tämä ei vielä niin vaarallista ole, suuren innostuksen aika nyt on
kumminkin lopussa ja hyvä on, että tulee todenperäisemmänkin työn aika.
Taantumistahan tämä on, mutta eihän sitä voida välttää. Vaan on tässä
muuan mutka jota en ymmärrä: Kun vanha innostus näin revitään alas,
niin mitä annetaan sijaan, -- sillä jotain nuoriso tarvitsee
innostuakseen. Kunhan se ei vain tulisi olemaan jotakin keinotekoista,
innostusta politiikan palveluksessa... Voi jospa me »Kyntäjällämme»
voisimme hiihtää hienosenkaan uran opastaaksemme nousevan polven
innostumaan vilpittömään ja rehelliseen työhön...

Hän puhui matalalla äänellä, melkein kuin itsekseen. Juuso hänet hyvin
ymmärsi, ymmärsi hänen epäilyksensä ja toiveensa, vaan oli siksi
masennuksissaan hänkin, ettei voinut rohkasta häntä eikä itseäänkään.

Viereisessä pöydässä oli Heikki istunut ja juonut lasin olutta ja nousi
sen juotuaan kotiin lähteäkseen. Juuson pöydän ohi mennessään hän
pysähtyi ja päästi naurun:

-- Mitä, noin syvästikö te surette vainajata -- ei se kannata, se oli
jo ikäloppu. Tämähän oli jo aikoja edesmenneen ritariajan viimeinen
ponnahdus -- kukas hullu nyt enää viitsisi taistella osakuntapykäläin
puolesta. Ei, nyt menee jokainen kotiinsa lukemaan läksyjään, ja se on
oikea suunta se.

Hän meni ja hetkisen kuluttua lähtivät Vilho ja Juusokin. He kävelivät
kauan ääneti, vaan vihdoin virkahti Juuso:

-- Mitähän jos mekin ruvettaisiin lukemaan läksyjämme ja jätettäisiin
kaikki muut.

-- Mitä, jänestääkö sinua? Nythän sitä meidän vaikutusta vasta
tarvitaankin, saatpa nähdä kuinka me keräämme joukkoa ympärillemme. Ja
me luemme läksyjämme siltä.



IV.


Jouluun asti oli Helsingissä taas tavallisuuden mukaan vallinnut märkä
ja vetelä syksy ja vasta uudelta vuodelta oli talvi ruvennut näyttämään
tapojaan. Mutta kun se silloin tuli, niin se tulikin täydessä
totuudessa. Viikkokausien ajan vuorottain pyrysi ja tuiskusi,
niin että taivas ja maa oli yhtenä lumivihurina, vuorottain pinnistihe
pakkanen niin tiukaksi, että näytti ihmisille hätää pääkaupungin
hataratekoisissa huoneustoissa ja pakotti kadulla liikkujan
kiirehtimään askeleitaan, joutuakseen määräpaikkaansa, suojaan ja
lämpimään.

Joulujuhlain ajaksi Helsingin elämä tavallisestikin ikäänkuin seisahtuu
pariksi, kolmeksi viikoksi ja sulkeutuu perheiden ja lähimpäin
tuttavain ahtaampaan piiriin. Mutta vaikka nyt jo tammikuu oli loppuun
kulunut ja helmikuu alkanut, ei elämä ollut vielä täysin vironnut
tuosta juhlaunteluudestaan. Siihen oli juuri ollut ilmojenkin syytä,
sillä kenempä teki erittäin mieli juosta sellaisen pyryn ja pakkasen
aikana huveissa taikka kokouksissa, harva mies uskalsi talvisia
urheiluja ajatellakaan ja jokapäiväiset kävellyt esplanaatillakin
olivat tyyten tyrehtyneet. Itsekukin oli kiittänyt onneaan, kun kiireen
kautta pääsi suorinta tietä virastoonsa tai työpaikkaansa ja sieltä
taas takasin kodin lämpöön.

Nyt oli talven ensimmäinen oikea kaunis päivä. Ei ollut sen kylmempi,
kuin että tavalliset palttoomiehet, joilla ei ollut turkkeihin
turvautumista, varsin hyvin tarkenivat huvikseenkin katuja mitellä.
Keskipäivän aikaan tuli aurinkokin pitkästä ajasta esiin ja valaisi
kirkkaaksi lumisen maan ja esplanaatin paksussa huurteessa seisovat
puut ja pani sen partaalla olevat, korkeat, lumireunaiset kivitalot
helottamaan punertavassa hohteessa. Luonto näytti ikäänkuin pitkän
pahantuulen jälkeen vihdoin vironneen iloista, kirkasta talvipäivää
viettämään.

Ja ihmiset, jotka viikkokausia olivat asuskelleet seinien sisällä,
riensivät kilvan ottamaan osaa tähän sen juhlaan. Koko aamupäivän
kestäessä virtasi yhtenä mustana juovana kävelevää yleisöä pitkin
pääkatuja ja varsinkin esplanaatin pohjoista kuvetta. Siinä tapasivat
ja tervehtivät toisiaan tuttavat, jotka monetkaan eivät olleet yhtyneet
koko uutena vuotena, siinä taas keskusteltiin päivän tapahtumista ja
sovittiin uusista tuumista, huvituksista ja harrastuksista. Mutta vasta
lähempänä päivällistä, jolloin virastot ja liikkeet laskivat laumansa
kaduille, kävi täällä liike vilkkaammaksi kuin parailla markkinoilla.
Siellä retkeilivät ryhmittäin salkkuniekat sihteerit, siellä parittain
korkeat virkamiehet, siellä opettajia ja konttoriväkeä. Ja kaupungin
naiset, nuoret ja vanhat, laittoivat nekin tietysti siksi tunniksi
itsensä kadulle punaamaan poskiaan talvituulen viimassa ja
paistattamaan päivällä pulskia talvipukujaan.

Virastoväen joukossa ilmestyi Heikkikin esplanaatille. Kadulle
tullessaan yritti hän tavallisuuden mukaan vääntämään turkin kaulustan
pystöön korvilleen, vaan huomasikin samassa että se oli tarpeetonta ja
lähti niin pää taappäin kenossa, selkä suorana kävelemään tavallista,
varmaa kävelyään, jossa yläruumis pysyi aivan tönkkönä ja ainoastaan
jalat liikkuivat.

Heikkikin näet oli jo virastoväkeä, siksi hän oli tullut melkein kohta
tutkinnon suoritettuaan. Häntä oli pelottanut se pitkä taipale, mikä
hänellä oli edessään uuteen lainopilliseen tutkintoonsa, siinä
velkautuisi kovin paljo ja pitäisi taas paeta maaseudun yksinäisyyteen.
Hän oli puhunut ja valitellut sitä muutamille vanhemmille tuttavilleen,
lääkärikin oli kieltänyt häntä yhteen mittaan kovin rutosti
painamasta ... piti melkein keskeyttää luvut... Nämä olivat silloin
säälineet tuota toivorikasta nuorukaista ja hankkineet hänelle pienen
toimen muutamassa vakuutuskonttorissa, työtä kolme, neljä tuntia
aamupäivillä ja palkkaa lähes parisataa kuussa, -- siksi että toimeen
tuli ja aikaa jäi kumminkin runsaasti lukuihin. Niin oli juuri Heikki
sen toivonutkin, ei liikaa velkalastia, mutta siltä tilaisuus olla
Helsingissä, jatkaa lukuja ja seurata elämätä.

Ja hän tunsi itsensä sangen tyytyväiseksi kun taas päivän tehtävän
suoritettuaan asteli päivälliskävelylleen ja tiesi että päivän loppuosa
on hänen omansa. Lähimmässä nurkassa näkyi Juuso seisovan, niin se
odotteli juuri häntä maksaakseen määräpäivänä takaisin saamansa
käsilainan, -- hyväpä kun koettaa mies olla säntillinen. Juuso toimitti
asiansa ja yritti kääntymään omille teilleen. Vaan Heikki oli nyt hyvin
puhetuulella, tarttui häntä napinlävestä ja otti hänet mukaansa
kävelemään. Hän tahtoi kertoa Juusolle, että yleinen mielipide oli
hyvin ystävällisesti ottanut vastaan heidän »Kyntäjänsä», jota nyt ensi
vihko oli ilmestynyt. Olihan se ollutkin aika onnistunut, vähän enemmän
vain ehkä saisi olla vakavaa lukemista, sitä aika vaatii. Ja nyt
pitäisi takoa kuin rauta kuumana on: hänelläkin, Heikillä, oli tekeillä
kirjoitus ja kamreeri Holmkin oli luvannut joskus joutoaikana jotain
kyhätä.

-- Hyvällä hoidolla me voimme »Kyntäjästä» vielä saada kelpo kapineen,
sanoi hän.

-- Vahinko vain että suuri osa siitä ikäluokasta, jolle se on aijottu,
on niin kylmänä ja laimeana, tuumaili Juuso.

-- No niin, ne lukevat tutkintojaan nykyjään kaikki. Vaan vielä niitä
sopivilla keinoilla saadaan vireille, annahan ajan kulua.

Heikki oli nyt niin ystävällisellä tuulella, että rupesi kyselemään
Juuson omiakin aikeita ja tuumia. Hän pelkäsi että he, Juuso ja Vilho,
liian paljo käyttävät muuhun aikaansa, joten luvut kärsivät. Se ei ole
edullista, nyt heidän juuri pitäisi käyttää hyväkseen suosiollista
mielialaa ja itsekin valmistua, eihän sitä tiedä kauanko yleinen
mielipide pysyy näin suosiollisena.

-- Joko sinä tuumaat kevääksi valmistua? kysyi hän.

-- Varmaan en tiedä, lueskelen verkemmin ja ainahan näihin puuhiinkin
menee aikaa.

-- Ai, ai, se ei ole hyvä, ei saa laiminlyödä omaa etuaan. Ilman asemaa
yhteiskunnassa on hyvin vaikea vaikuttaa...

Joku Heikin tuttava tuli juuri vastaan ja Heikki kääntyi sen kanssa
kävelemään nyökyttäen hyvin ymmärtävästi päätään Juusolle hyvästiksi.
Juuso jatkoi yksin matkaansa. Omituista, mikä siinä Heikissä oli, joka
häneen vaikutti melkein kuin ilettävästi, vaikka toinen näytti olevan
ystävällinenkin ja puhui »Kyntäjästäkin» nyt monikon ensi persoonassa.
Oliko siihen syynä tuo hänen ylen varma ja opettava esiintymisensä,
josta tuntui niin paljo sitä »yleistä mielipidettä», josta hän aina
puhui? Vai suututtiko Juusoa se, että Heikki kosketteli juuri niitä
kohtia, jotka Juusoa itseään salaisesti huolettivat ja joista omatunto
aina hienosittain häntä soimaili? Se lukujen verkkanen edistyminen, se
oli hänellä kipeä kohta...

No, olihan Juuso nyt sentähden lukenutkin, oli lukenutkin oikein
perusteellisesti, ei paljaita »papereita» niinkuin Heikki. Mutta sekaan
hän oli koettanut ansaita vähän rahaa käännöstöillä, -- tuo rahahan
se myötään teki kiusaa ja vastusta -- ja siihen meni aikaa. Ja
sitäpaitse ... niin, se oli juuri tuo arka kohta, joka huoletti yhtä
paljo kuin se innosti ... olihan aikaa mennyt vähän liiaksikin
viimeistellessä ja valmistellessa tuota pitkäaikaista suurtyötä,
»Sisaruksia». Paljo hän oli pannut siihen työtä, eikä ainoastaan
sivutyötä, mutta hän ei ollut malttanut pysyä poissa tuon lempilapsensa
äärestä vaikka kuin olisi tehnyt lujia päätöksiä. Hän oli niin moneen
kertaan ajatellut sen kaikki ajatukset, kärsinyt kuvattavainsa
henkilöjen kaihoista ja iloinnut heidän iloistaan, että siinä tuntui
melkein olevan kuin kappale häntä itseään. Ja hän oli sen salannut
kaikelta maailmalta omana aarteenaan, -- Elnalle vain oli hän siitä
puhunut, ei kellekään muulle... Mutta nyt se olikin valmis, juuri eilen
illalla oli hän lopettanut sen uudelleen kirjoittamisen. Ja nyt hän
antaakin sen olla piilossa ja rupeaa taas tarmokkaasti lukujaan
jatkamaan, tässä pitää joutua valmiiksi, olihan Heikki siinä
oikeassa...

-- Mutta nyt sinä kuljet ja uneksit, kuului äkkiä ääni hänen rinnallaan
ja Juuso käännähti katsomaan. Hilda ja Elnahan siinä naureskelivat
hänelle, kun hän ei ollut huomannutkaan heidän tulevan vastaan siinä
taajassa väkijoukossa.

-- Todellakin, taisinpa olla liian syvissä mietteissä. No, tekin olette
kauniista ilmasta nauttimassa?

-- Tietysti. Ja me olemme tässä jo rakentaneet erään hauskan
suunnitelman. Elna, joka on sellainen reipas maalaistyttö, hän tahtoisi
hiihtää. Ja me olemme päättäneet huomenna panna toimeen hiihtoretken.
Tuletko mukaan?

-- Mielelläni, se onkin toista kuin tämä katukävely, jossa on pääasiana
näyttäytyä ja katsella.

-- Elä moiti sitäkään, oletpa itsekin ollut siihen ihastunut.

Juuso ymmärsi, että Hilda tällä tahtoi viitata noihin hänen
syksyllisiin iltapäiväkävelyihinsä, jolloin hän aina odotteli Elnan
tuloa koulusta. Nyt ne kävelyt olivat jääneet vähemmälle. Juuso oli
muutamia kertoja tavannut Hildan jo edellään Elnaa odottelemassa ja
silloin oli tämä niin ilkkuen häneen katsonut, että Juuso oli päättänyt
välttää niitä yhtymisiä. Hänestä oli Hildan käytös muutenkin ollut
vähän omituinen, oli aivan kuin hän olisi vihannut Juusoa siksi, että
tämä viihtyi Elnan seurassa, ja Juuso huomasi, että hän oli ruvennut
melkein tuskallisella tarkkuudella vartioimaan nuorta serkkuaan.

Juuson ja Elnan väli oli kumminkin pysynyt aivan entisellään; se oli
sellaista lapsellista, avomielistä ystävyyttä vailla kaikkea joutavaa
liehakoimista. He eivät puhuneet koskaan rakkaudesta, vielä vähemmin
kihlautumisesta, eivät sitä ajatelleetkaan. Vaan kumminkin oli heidän
välillään ikäänkuin jokin itsetiedoton salainen sopimus, joka veti
heitä toisiinsa ja vaikutti, että he toistensa kanssa seurustelivat
suuremmalla luottamuksella ja avomielisyydellä kuin muitten ihmisten
kanssa. Se lähenteleminen oli tapahtunut aivan huomaamatta ja vasta
joulun aikana, jolloin Elna oli ollut kotonaan maalla, oli Juuso tullut
havaitsemaan, että tuo pieni valkotukka olikin hänelle kallisarvoisempi
ja rakkaampi kuin kaikki muut ihmiset. Tyttö pysyi eroajallakin
tuhkatiheään hänen ajatuksissaan ja hän tunsi selvää kaipausta
mielessään. Hän oli jouluksi lähettänyt Elnalle pienen, lämpösen
joulutervehdyksen ja itse oli hän saanut samanlaisen, arvaamatta sitä
odottaakaan. Vaan kun tyttö juhlain jälestä taas tuli kaupunkiin ja he
ensi kerran tapasivat toisensa, silloin oli Juuso silmän lämpösestä
liekinnästä ja käden ystävällisestä puristuksesta tuntenut, että
tyttökin oli muistellut häntä ja kaivannut häntä. Ja uusi, ihana
lemmenvirta oli silloin syöksähtänyt hänen suoniinsa ja ajanut uusia
aatteita hänen aivoihinsa.

Vaan heidän suhteessaan ei ollut mitään sen näkyvämpää muutosta
tapahtunut ja siksi juuri Juuso ihmetteli, mistä Hilda oli saanut
aihetta tuohon ilmeiseen epäilykseensä. Ja mitä hän sillä tarkoitti?
Miksi tahtoi hän tulla väliin, jos he Elnan kanssa toisistaan
pitivätkin?

Sitä hän mietti nytkin, kun he kävelyltään palasivat kotiin
päivällisille, ja hänen päähänsä pälkähti, että olisipa soma tietää,
onko Elna tuota huomannut. Hän halusi taas kerran jutella kahden tytön
kanssa. Ja juuri päivällispöydässä hän huomasi, että nyt olikin
tilaisuus tarjona.

Hilda kysyi häneltä silloin, menikö hän ulos mihinkään iltapäivällä.
Juuso mietti kotvasen mitähän tuo tuolla tarkottanee ja sanoa
paukautti, että hänen oli mentävä erääseen kokoukseen. Ja aivan oikein,
hetken perästä hän tulikin huomaamaan, että Hildan oli äitinsä seurassa
mentävä kaupungille, -- hän oli siis tahtonut tutkia, jäisivätkö he
Elnan kanssa kahden kotiin!

Ja Juuso menikin ulos, mutta palasi tunnin kuluttua takasin. Elna oli
yksin kotona ja tuli häntä vastaan eteisessä.

-- Tiedätkö, minä olin aivan varma siitä, että sinä heti palaisit.

-- Sinäkö -- oletko sinäkin siis huomannut?

-- Niin, miksi hän minua vartioipi...? Kuule, tämä on hirveän hullua!

Niin se olikin. Nyt eivät he kumpanenkaan osanneet selittää omaa
menettelyään, eivät tienneet miksi he sen olivat aavistaneet ja mitä he
olivat aikoneet. Ja he kävivät siitä molemmat vähän hämilleen, -- ensi
kerran nyt ujostelivat toisiaan. Vaan Juuso rupesi silloin kertomaan,
että hän oli eilen illalla saanut suuren näytelmänsä vihdoinkin
valmiiksi ja lukisi nyt lupauksensa mukaan siitä palasia Elnalle, jos
tämä tahtoisi kuulla. Sitä varten hän oli tahtonut tavata Elnan yksin.

Ja Juuso meni huoneeseensa, avasi lukitun laatikon ja otti siitä esiin
paperikäärön.

-- Tässä se on. Monta kertaa olen aikonut viskata sen uuniin ja
vapautua koko hommasta, vaan en ole raskinut.

-- Miksi uuniin?

-- Siksi, että se on syönyt aikaani ja siksi, että sitä pelkään.

Hän selaili sieltä täältä sivuja, luki itsekseen rivin ja pari ja
selaili taas. Ja hän innostui taas noita tuttuja säkeitä katsellessaan,
rupesi ääneen lukemaan muutamaa kohtausta, koko ajan tähystellen
paperiin, vaikka hän sen melkein ulkoakin osasi. Ensiksi hän luki
ujolla, matalalla äänellä, pysähteli toisinaan, hyppäsi muutaman sivun
ohi. Mutta pian hän lämpeni, laski tulemaan täydellä vauhdilla ja
syvällä äänenpainolla. Hänellä rupesivat silmät hehkumaan ja poskille
kohosi veri ja hän teki sekaan liikkeitä käsillään kuvatakseen
tarkoittamaansa vaikutusta. Hän luki edelleen, luki aivan kuin
itsekseen, muisti kyllä toisinaan, että oli toinenkin kuulemassa, mutta
muisti samalla, että se oli vaaraton, lempeä arvostelija, jolta hän
saattoi kahleitta olla, tuntea ja innostua niinkuin yksin.

Elna oli hiipinyt ovelle, seisonut siinä hetken, mutta sitten
istahtanut tuolille viistossa olevan sohvan taa. Sieltä selustan takaa
katveesta näkyivät ainoastaan hänen suuret, kysyvät, siniset silmänsä,
jotka tarkkuudella seurasivat Juuson jokaista liikettä, jokaista äänen
värähdystä. Eikä hän hievahtanut paikaltaan, ei tuiskahtanut, kuunteli
vain. Hän seurasi tarkoin jokaista vuoropuhetta, jokaista sanaa. Mutta
sittenkin hänestä tuntui, ettei hän kuullut muuta kuin pelkän tuon
lukevan, innostuneen äänen; hän ymmärsi kyllä kaikki, tarkkasi
esiintyviä ajatuksia ja tapauksia ja eri henkilöiden puheita, mutta
sittenkään ei hän saanut mieleensä kiintymään paljo muuta kuin tuon
kauniin, polvekkaan muodon, sointuvat säkeet ja rikkaan kielen. Ja hän
vaipui ikäänkuin haaveiluihin siinä Juuson lukiessa, ajatukset
liitelivät sinne tänne, kauas utuisten unelmain maille, milloin
seuraten Juuson lukemisen jälkiä, milloin ominvalloin vapaina ja
hillittöminä.

Juuso luki loppuun sen näytöksen, jonka oli alottanut, istui vielä
hetkisen vihkoonsa tuijottaen ja katsoi sitten kuuntelijaansa. Lampun
valo häikäsi hänen silmänsä, vasta kotvasen kuluttua erotti hän sieltä
pimeästä siimeksestä nuo kirkkaat katseet. Hänestä niissäkin paloi
samaa innostusta, joka hänet itsensä täytti, ja siitä hän riemastui.

-- No, arvostelijani, kuinka kuuluu tuomio? kysyi hän. Onko armoa
ollenkaan?

-- Kaunista, -- lue lisää Juuso! En ole tuommoista kuullut enkä
tuntenut koskaan.

-- Tottako, se ei siis sinusta ole mitätöntä?

-- Voi, sitä en tiedä, en tiedä ollenkaan onko se hyvää vai huonoa, se
voi olla kumpastakin. Mutta noin kun sinä luet, on se minusta kaunista.

-- Vaan jos jokainen sanoisi niin?

-- Kenties eivät muut sano, elä luota minuun. Mutta jatka, jatka!

Juuso jatkoi. Tunti kului aivan huomaamatta, he istuivat yhä
paikoillaan. Eivät kuulleet kun ulko-ovessa käytiin eikä joutanut
kumpanenkaan huomaamaan, että uusi kuuntelija oli hiljaa ilmestynyt
ovelle ja jäänyt siihen seisomaan. Juuso luki vain, käänsi lehtiä ja
luki, ja Elna ei liikahtanutkaan piilossaan. Vasta näytöksen lopussa
kohautti Juuso katseensa.

Hilda astui esiin ovelta.

-- Todellakin, täällähän onkin tärkeä kokous ja hauska, virkkoi hän
naurahdellen.

Juuso hypähti pystöön ja Elna kääntyi kummissaan katsomaan. Vaan Hilda
jatkoi leppeästi, harmistumattomalla ja ihastuneella äänellä.

-- Kutsumatonnakin vieraana sain toki vähän kuulla. Sinä Juuso, milloin
olet kirjoittanut tuon suuren näytelmän? Vaikka vain kipeneen kuulin,
niin siihen jo minäkin vallan innostuin. Sinä poika, joka et meille ole
puhunut sanaakaan!

-- En ole uskaltanut puhua kellekään, salaisuutenani olen sen
kirjoittanut ja kätkenyt. Ensi kerran sitä nyt on kukaan kuullut.

-- Ja se ensimmäinen oli Elna!

-- Niin, hän oli minusta arvostelijaksi vaarattomin...

Hildan silmä yritti liekitsemään, vaan hän sammutti tahtonsa voimalla
sen tulen ja virkkoi ystävällisesti:

-- Vaan nyt kun kerran olet vähän lukenut, nyt sinun täytyy se lukea
meille kokonaan. Sinä aijot tarjota sen teaatteriin?

-- En ole aikonut mitään. Pelkään, ettei se onnistuisi.

-- Se onnistuu! Vaan meille ensin.

-- No, te saatte sen kuulla, tuomitkaa sitten! Kutsutaan joskus tänne
Vilho ja Helmi...

-- Heidät tapasin juuri äsken kadulla ja me sovittiin siitä huomisesta
hiihtomatkasta... Ah, kuule, nyt keksin ohjelman, sinä otat huomenna
vihkosi mukaan hiihtoretkelle, me hiihdämme Vanhaankaupunkiin erääseen
taloon jonka tunnen ja siellä sinä hämmästytät heidät lukemalla
teoksesi. Hei, siitä tulee hauskaa!

Hän heilautti Elnaa vyötäreistä ympäri ja oli niin iloinen ja
ystävällinen, että Juuso sitä ihmeellä katseli ja turhaan mietti tuon
mielialan lähteitä. Toipa Hilda sinne Juuson huoneeseen heille
makeisiakin ja innostui kerran toisensa perästä ennustelemaan, kuinka
suuren voiton Juuso tällä näytelmällään tulisi voittamaan. Ja hän
tempasi vähitellen Juusonkin mukaansa siihen innostukseen, tämän
itseluottamus ja toiveet kasvoivat ja pian hän jo härnäsi lempeästi
Elnan arkuutta, kysyen miksei hän suoraan uskaltanut sanoa
mielipidettään. Se ilta oli hänelle oikea riemuilta, ja hän uneksi
yölläkin voitoista ja laakereista. --

Seuraava päivä oli sunnuntai. Talvinen sää oli yhtä kirkas ja leppoisa
kuin edellisenäkin päivänä, ihanimmillaan oli puitten huurteinen
kukoistus ja lakea lumikenttä kimalteli tuhansista kiteistä.
Pääkaupungin asukkaat, niin nuoret kuin vanhat, olivat tänään
liikkeellä lumisessa luonnossa, mikä jalkasin, mikä hevosella, monet,
nuoremmat varsinkin, suksilla. Heitä hiihti pieniä ryhmiä ulos
kaupungin joka laidasta ja joka tullista, toiset haarausivat selälle
saaria kohden, toiset metsiin ja mäkilöille. Muiden ryhmäin joukossa
hiihti siinä rannikkoa pitkin Pitkältä sillalta Vanhaakaupunkia kohden
myöskin Vuorikadun puulaaki, Otto edellä, levotonna hioen suksiaan,
joille hän olisi tahtonut antaa vinhemmän vauhdin, muut yhdessä
ryhmässä jälempänä.

Parin tunnin hiihdon perästä saavuttiin siihen mökkiin, josta Hilda oli
puhunut ja jossa muori kahvia tarjoili. Levätessä siinä luki Juuso
seuralaisilleen teoksensa. Hän ei lukenut nyt sillä varmuudella eikä
innostuksella, kuin eilen, sillä nyt hän luki arvostelua varten, ei
yksin Elnalle. Ja lukiessaan hän varsinkin koetti Vilhon silmistä
tarkata minkä vaikutuksen se teki, kävi levottomaksi, kun tuli
paikkoja, jotka eivät häntä itseäänkään vielä oikein tyydyttäneet ja
kohotti äänensä, kun saapui ehyemmille kohdille. Oli sovittu, että
muistutukset tehtäisiin vasta lopussa. Mutta kun oli loppuun tultu,
tunsi Juuso selvästi, että vaikutus ei ollut se eilinen, hänen oma
rohkea vakuutuksensa oli poissa ja melkein katumoiden katseli hän
toisia. Nämä olivat aluksi hetkisen ääneti, -- kappale ei siis ollut
temmannut heitä täydelleen mukaansa.

Mutta se oli heihin kuitenkin vaikuttanut, vakuuttivat he kaikki. Siinä
oli lämpöä, siinä oli sydäntä; sanoivat he. Ja Vilho virkkoi hetkisen
ääneti istuttuaan:

-- Onneksesi olkoon, Juuso! Se on kaunis teos, sinä olet luonut jotain
kelvollista. Vie teaatteriin! Sanottanee ehkä, että se on näytelmäksi
liian runollinen, liian subjektiivinen, liian tunteellinen -- en tiedä
sitä, -- vaan minua se miellytti.

Tytöt kehottivat kaikki Juusoa viipymättä tarjoamaan »Sisaruksensa»
näyteltäväksi. Se kävi sydämmeen, se ei voinut olla näyttämöltä syvästi
vaikuttamatta. Ja yksimielisesti he onnittelivat Juusoa.

Juuso kuunteli heitä ääneti ja riitaiset tunteet hänessä risteilivät.
Teos ei ollut hänestä itsestään enää sama kuin ennen. Hän oli kyllä
kirjoittaessaankin monasti empinyt ja epäillyt juuri samaa, josta Vilho
oli huomauttanut ja nyt se puoli oli juuri hänelle itselleenkin
selvennyt. Hänestä oli aina tuntunut, samalla kuin houkuttelevalta,
myöskin vastenmieliseltä laskea tuota hiljaisten mietteidensä luomaa,
noita nuoruuden haaveilujaan ja tunteitaan, kylmän yleisön
arvosteltaviksi ja nyt se hänestä vielä enemmän siltä tuntui, tuntuipa
aivan kuin tuo julkisuuden vaatimus olisi ollut melkein loukkaus hänen
sisempiä tunteitaan kohtaan.

He hiihtivät takaisin. Keskipäivän paiste kuumenti ja raukasi, kelikin
oli pehmentynyt, verkalleen he eri ryhmissä ponnistelivat selkää pitkin
kaupunkiin päin. Elna hiihti Juuson rinnalle, erottausi muista aivan
kuin jotain sanoakseen, vaan pitkään aikaan he eivät kumpanenkaan
puhuneet mitään, -- puhuttavaa kyllä tuntui olevan, vaan se ei lähtenyt
tulemaan esille. Vihdoin kysäsi Juuso:

-- Sanoppas nyt Elna, miltä tuntuisi sinusta nähdä näyttämöltä tuo
sepustus?

-- En uskaltaisi kuolemakseni tulla sitä katsomaan.

-- Miks'et uskaltaisi?

-- Sitäpä en voi selittää. Eihän se minuun kuulu, mutta minua
hirvittäisi jo ajatuskin, että kaikki nuo kauniit tuokiokuvat, nuo
hennot tunnelmat, viskattaisiin kaikenmoisten hyvien ja pahojen
ihmisten eteen. He eivät kenties ymmärtäisi niitä, eivät tahtoisi
ymmärtää, ehkä ivaisivatkin niitä. Ja kaikki riippuisi tuon satunnaisen
yleisön hetkellisestä mieltymyksestä tai vastenmielisyydestä. Ei, minä
en antaisi sitä teaatteriin, panisin laatikkoon ja lukisin joskus vain
hyville ystävilleni.

-- Tiedätkös, noin juuri, juuri noin tuntuu minustakin. Ja niin minä
teenkin. Siksi ei »Sisaruksiani» koskaan näytelläkään.

Taas hiihtivät he hetkisen ääneti rinnakkain. He olivat molemmat
ikäänkuin vähän alakuloisina, masennettuina. Mutta yhtäkkiä pysähtyi
Elna ja virkkoi:

-- Mutta...

-- Mutta mitä?

-- Mutta _jos_ se onnistuisi -- olisihan silloin sääli kätkeä
valmis teos laatikkoon...

-- Niin, _jos_ se onnistuisi. Jos yleisö ymmärtäisi sen, mieltyisi
siihen niinkuin sinä.

-- Ja huutaisi sinut esille ja taputtaisi käsiään ja myrskynä kaikuisi:
»hyvä!»

-- Ja silloin olisin minä voinut tehdä palveluksen kotimaiselle
kirjallisuudelle ja taiteelle. Silloin tulisit sinäkin ja onnittelisit
minua.

-- En, minä olisin piilossa, en näyttäytyisi ollenkaan kun sinua
kunnioitettaisiin. Vasta myöhemmin, kun kaikki olisi ohi, tulisin minä
ja puristaisin sinun kättäsi.

-- Ja sepä olisikin suurin palkintoni! -- Vaan se »jos»! oi, ei se
onnistuisi, minä tunnen sen selvästi, siitä tulisi surkea tappio, minä
saisin hävetä koko maailmaa, itseäni ja sinuakin.

Hiihdettiin edelleen, keskustelu tuntui jo lakanneen. Vaan vielä jatkoi
Elna hiljaisella äänellä:

-- Minua et. Silloin minä...

-- Silloin sinä...?

-- Silloin toisin sulle kukkasen -- kiitokseksi omasta puolestani.

Se pelottava »jos!» Viekottelevaa se oli, viehättävää ja makeaa kuin
Eevalle kielletty omena, vaan myöskin niinkuin tämä vaarallinen ja
nöyryytystä uhkaava.

Vaan loppumatkalla Juusosta tuo ristiriita vähitellen selveni ja hän
teki varman päätöksen. He olivat Elnan kanssa ensimmäisinä ehtineet
kaupungin rantaan ja odottelivat siinä toisia. Ja kun kaikki olivat
koolla, sanoi Juuso äkkiä:

-- Minä en vie »Sisaruksia» teaatteriin?

-- Mikset, olethan hullu, sinun täytyy, kehottelivat toiset. Vaan Juuso
vastasi vain:

-- En vie, se on päätetty.

Ja hänestä näytti, että siinä katseessa, jonka Elna silloin häneen loi,
oli paljo kiitollisuutta, paljo osanottoa ja paljo palkitsevaa lempeä.

Kotiin tultuaan viskasi Juuso käsikirjoituksen laatikkoon. Virukoon
siellä, hän tahtoi vapautua siitä, vapautua noista turhista unelmista.
Hän tahtoi ruveta tekemään työtä, oikeata todellista, näkyvää työtä,
josta tulosta syntyisi, jospa vähemminkin loistavaa niin sitä varmempaa
ja turvallisempaa. Mitäpä joutavista suuruuden aikeista, ei niissä ole
kumminkaan suurinta onnea. Ja onnea hän nyt kaipasi, haaveksi hiljaista
rauhallista kodin onnea ja lämpöä, -- se se on kumminkin elämän korkein
maali.

Tuo tunne oli niin äkkiä, mutta niin merkillisen voimakkaasti vallannut
hänet äsken tuolla jäällä Elnan rinnalla hiihtäessään. Olipa tuntunut
kuin olisi kuulunut jokin lempeä, ujo kehoitus: Pois, Juuso nuo
uhkakorkeat unelmat, nuo vaaralliset yritykset, mitä me niistä, ei ne
meidän onnea lisää, ne vain häiritsevät sitä, viivyttävät sitä.
Säilytetään onnemme ja unelmamme itseämme varten ja me tunnemme itsemme
kaksinkerroin tyytyväisiksi. Ja Juuso oli ymmärtänyt sen äänettömän
kuiskauksen ja päättänyt totella sitä. Juuso istahti keinutuoliinsa,
heitti päänsä taaksepäin; raukasi niin suloisesti hiihdon jälkeen,
tuntui niin lämpöseltä ja hyvältä. Ja ajatuksetkin kulkivat niin
miellyttäviä, niin toivehikkaita ja kauniita teitä.

Olihan se omituista: Koti ja Elna, nuo kaksi mielikuvaa, olivat hänen
ajatuksissaan aivan kuin itsestään sulautuneet yhteen eikä hän niitä
voinut eikä tahtonutkaan toisistaan erottaa. Mistä oli nyt tuo kodin
kaipuu yhtäkkiä tullut? Sieltäkö jäältä, noista muutamista lämpösistä
lauseista? Niin, juuri sieltä; puhuihan Elna siellä hänen kohtalostaan,
hänen toiveistaan ja peloistaan juurikuin omistaan, -- se siunattu
lapsi! Ja se oli tuntunut niin kodikkaalta ja suloiselta, tuo pehmoinen
kiharapää oli ikäänkuin omin ehdoin painautunut hänen sydämmelleen.
Levätköön siinä! Tämä oli hänen näytelmänsä ansio, siitä hän sitä
kiitti, jos sen merkitys muuten jo olikin mennyt...

Niin, »Sisarukset», ne maatkoot laatikossa. Teos oli hänen salaisten
unelmainsa tulos, jääköön kätköönsä, mitäpä hän siitä vetäisi tuonne
turhuuden tuskalliseen taisteluun. Nyt Juusoa innosti paljo ihanampi
unelma ja samalla kuitenkin todellisuuden unelma. Kodin onni, se oli
nyt hänen haaveilunsa uusi esine ja sen hän päätti tarmokkaalla työllä
itselleen hankkia. Ei se koti tarvitse olla suuri eikä komea, pieni
pesä vain niinkuin törmäpääskysellä, vaan oma pesä, yhteinen sen
kanssa, jonka silmistä tuo ihanan onnen lupaus säteili. Sepä onni
heille olisikin yltäkylläinen, sillä ei olisi rajaa eikä määrää, se
olisi joka hetki uusi ja joka hetki nuori. Tapelkoot muut maailman
kunniasta ja maailman herruudesta, he eivät Elnan kanssa tarvinneet
onneaan varten muuta kuin kipeneen kotimaan kamaraa nauttiakseen siellä
syrjässä maailman touhusta ijäti uudistuvan lempensä elähyttäviä
pisaroita ja sitä tehden ansaitakseen vaikka karkeankin leipänsä
uutteralla työllä...

Ja Juuso innostui ääneensä Fritiofin sanoilla lausumaan:

    Och när de andra kämpar rida
    Ur silfverportarna tili strid,
    Jag skulle sitta vid din sida
    En trogen vän, -- och se på dig...

Niin, noihin silmiin hän katsoisi ja niistä hän imisi voittonsa ja
laakerinsa ja palkkionsa eikä himottaisi maailman kunnia...

Päivälliskutsu katkaisi äkkiä hänen ihanan haavekuvansa. Taaskin oli
mielikuvitus liidättänyt hänet unelmain maille. Mutta nyt ne unelmat
olivat todellisuuden pohjalla, ne olivat mahdolliset toteuttaa ja
niiden täytyi toteutua.

Siirtyessään pöytänsä luota katsahti Juuso vielä laatikkoon, joka oli
jäänyt raolleen ja jonne hän oli heittänyt tuon pitkän työnsä hedelmän.
Hän pysähtyi silmänräpäykseksi sen viereen:

-- Sääli sinua on, mutta täytyyhän kerrankin viisastua. Näistä puolin
käydäänkin todelliseen työhön!



V.


Hyvät päätökset eivät ole tekojen vertaiset. Juuso soti viikon
mielitekoaan vastaan, vaan sen ajan kuluttua ei hän enää malttanutkaan
antaa »Sisarustensa» maata pöytälaatikossa. Hän otti ne sieltä esille,
katseli niitä vielä ja näytti muillekin. Ja seuraus oli, että hänen
piti välttämättä jättää teoksensa teaatterille, ei auttanut enää
mikään.

Ja hän jätti sen. Se luettiin, punnittiin ja mitattiin ja loppupäätös
oli, että siinä oli paljo kaunista ja kelvollista, vaan näyttämöä
varten sitä täytyi paljo muuttaa. Mutta se ansaitsi kyllä korjaamista,
olisi vahinko jos ei sitä saataisi kotimaiselle näyttämölle.

Silloin sitä alettiin muuttamaan. Yksi kohtaus karsittiin pois, toinen
oli lisättävä, yksi henkilö poistettiin, pari kolme lisää. Pitkiä
keskusteluja, joihin Juuso mielestään oli valanut mitä kauniimpia
tunteitaan ja sisällisimpiä ajatuksiaan, pyyhittiin, silvottiin ja
lyhennettiin, uusia oli kirjotettava sijaan. Ja sinne tänne sekaan oli
laitettava näyttämöltä mahtavasti vaikuttava tapaus.

Oli siinä Juusolla juoksua! Hän leikkeli, pyyhki, kirjoitti ja kiroili
sekaan. Viskasi monasti nurkkaan koko tekeleen, vaan otti sen jälleen
armoihinsa ja juoksi taas.

Siinä kului viikkoja ja kuukausia. Juuso oli tuskissaan: aika tärveltyi
ja teos meni hänestä myötään yhä enemmän pilalle. Eihän hän voinut
tilauksesta eikä tilapäisesti luoda mitään ehyttä eikä kaunista, siitä
tuli paikattua ja tyhjää. Ja se ei ollut enää hänen omaansa, siinä ei
ollut enää häntä itseään, siinä oli jo jotain vierasta, jotain
keinotekoista ja lainattua. Koko juoni muuttui, ajatukset muuttuivat ja
tarkoitukset ja kappaleesta tuli aivan toinen, kuin alkuperäinen oli
ollut.

Vaan tottapa sen niin pitää olla, arveli Juuso, muutteli ja laittoi. Ja
niin se vihdoin maaliskuussa valmistui, Juusolle ilmoitettiin että osat
olivat jaetut, harjoitukset alkoivat ja muutamain viikkojen perästä
tulisivat hänen »Sisaruksensa» esiteltäviksi. Hän oli silloin jo
melkein väsynyt ja kyllästynyt koko hommaan, omatunto soimasi, luvut
olivat sillaikaa kokonaan jääneet syrjään ja kaikki muut hyvät
päätökset rauenneet. Välinpitämättömästi, melkein katumusmielellä luki
Juuso eräänä päivänä sanomalehdissä uutisen, että »... ensi viikolla
tulee näyteltäväksi hra J. Tuomisen 5-näytöksinen historiallinen
näytelmä Sisarukset...»

Vaan yleisössä se uutinen herätti huomiota ja puheenaihetta. Vai uusi
näytelmänkirjoittaja, mistä sellainen tähti on noussut? kyselivät
oudot. Ja tuttavat taas ihmettelivät: kas sitä poikaa, jotakin se
koettelee, miltä vain jälki näyttänee!

Ja yleinen mielipide, tuo mahtava ja vaarallinen herra ja tuomari, sai
nyt Juuson näytelmän edelläkäyvän käsittelynsä alaiseksi. Se on
vaarallinen herra siksi, että se on niin mielivaltainen ja niin armoton
sille, joka ei ole sen suosioon päässyt. Näihin aikoihin tuo yleinen
mielipide Suomen pääkaupungissa käsitteli ja ratkaisi enimmäkseen
valtiollisia ja puolueasioita ja hallitsi tyrannina Helsinkiä niinkuin
se aina hallitsee kaikkia, ja varsinkin pienempiä yhteiskuntia. Mikäli
valtiollisiin virtauksiin tuli, oli yleisen mielipiteen alku
tavallisesti yläilmoista lähtösin. Siellä oli lausuttu varma sana,
parolli, joka irti päästyään heti lähti liikkeelle. Ja nopsa se oli
kulussaan. Illalla kerrottiin siitä klubeissa, kerrottiin jo parissa
kapakassakin, mutta kerrottiin aivan yksityisesti, miehestä mieheen.
Aamulla se leveni kuin virta vahva virastoissa ja työpaikoissa,
kävelytunnilla päivällisen alla se oli jo monen tiedossa, oli silloin
jo melkein »yleinen mielipide». Kaikki tiesivät, miten asia oli ja
miten sen piti olla ja olivat siitä vakuutetut. Mutta kun kävelijät
menivät kotiinsa päivälliselle ja kertoivat siellä asian omaisilleen ja
pöytätovereilleen, niin saattoi iltapäivällä jo sanoa, että se oli
»kansan tahto». --

Se oli yleisen mielipiteen tavallinen kulku. Mutta toisinaan,
pienemmissä asioissa, se sentään retkeili päinvastaiseen suuntaan, ja
silloin sitä ei koskaan tiennyt missä se oli syntynyt ja mistä se oli
tullut, se liiteli ikäänkuin ilmassa, se oli synnyltään jo yleinen.
Tämä lentävä mielipide se oli tempaissut Juusonkin näytelmän kouriinsa
ja puisteli sitä nyt säälittä ja armotta.

Samana päivänä, jolloin uutinen oli ollut lehdissä, istuskeli Heikin
luona muutamia tovereita. Heikin luona istui usein tuossa iltapäivällä
joitakuita tovereita, se oli ikäänkuin tullut tavaksi, siellä oli
totuttu käsittelemään päivän tapahtumia, oli totuttu kuulemaan terveitä
ja järkeviä mielipiteitä, siellä oli ikäänkuin jokin politiikan koulu.
Nytkin oli puhuttu eräästä äsken tapahtuneesta nimityksestä. Se oli
ollutkin hyvin omituinen nimitys, se mies oli harpannut pitkän
harppauksen, mutta niin olikin hän, peijakas soi, osannut pitää itseään
esillä ja aika oli ollut otollinen. Siinä se on salaisuus, niin sitä
pitää tässä maailmassa vuovata.

Hänestä livahti keskustelu Juusoon, -- se mies näyttää myöskin aikovan
harpata pitkän hypyn ja tuotapikaa viskautua maineen selkään; se kai
aikoo ajaa kauas.

-- Siltä se näyttää. Perustaa täällä ensin oman äänenkannattajan,
esiintyy johtavana miehenä ja päällepäätteeksi kirjoittaa suuren,
kansallisen näytelmän. Sehän on ennen pitkää suuri mies.

-- Ja kuka olisi uskonut sitä tuosta hiukan hullahtavasta Juusosta. Pää
sillä kyllä on hyvä ja intoa on myös, mutta mistä tuo tarmo?

-- Hm! Kohta kai se ylpistyy niin, ettei meitä pientä väkeä näekään, --
nytkin tahtoo jo pysytteleidä erillään.

-- Jos vain tämä hänen näytelmänsä onnistuu, niin tokko tuo enää
mahtunee omiin housuihinsakaan.

-- Niinpä niin -- jos se onnistuu. Mutta ei se kuulu vielä olevan niin
varsin vaarallista.

Heikki se tiesi tämän ilmoittaa ja ilmoitti sen semmoisella äänellä,
että saattoi uskoa hänen tietävän vähän enemmänkin. Hän hymähti,
viskasi jalatkin sohvalle, jossa hän istui ja vihelsi.

-- Kuule, oletko kuullut mitään lähemmin tuosta kappaleesta? kysyivät
toiset uteliaina.

-- Enpä juuri paljoa. Mutta senverran tietävät kaikki, että siinä on
ollut hirmunen työ saada se näyttämölliseen kuntoon. Juuso on saanut
neuvojen mukaan kirjoittaa sen melkein aivan uudelleen ja sittenkään
hän ei ole totellut kaikkia neuvoja, joten tulos lienee hyvin epävarma.
Ja sitäpaitse kuuluu se olevan tuollainen runollinen, tunteellinen,
yleensä siirappia...

-- Hoo, jo minä ajattelinkin että niinkö se lentäisi.

-- Kappale ei siis tule onnistumaan?

-- Mene tiedä, en minä vaan usko. Ja siinä se nyt on Juuso talvikauden
juossut ja tärvellyt aikansa ja menettänyt rahansa -- ei sitten jaksa
velkojaan maksaa eikä valmistu miksikään. Se kouhottelee, minä olen
sanonut sille, että nykyaika vaatii muutakin kuin pelkkää tuollaista
intoilemista...

Pian Juuson näytelmästä puhuttiin useammissakin piireissä ja,
merkillistä kyllä, aina samaan suuntaan: irti laskettu mielipide oli
liikkeellä ja levisi piiristä piiriin. Näyttelypäivän lähetessä oli se
jo tunnettu ympäri kaupungin ja saattoi sanoa »yleisen mielipiteen»
olleen sen, että kappale ei tule onnistumaan.

Mutta sillävälin kuin Juuson pitkäaikaisen, hartaan työn hedelmää näin
edeltäpäin mestaroittiin ja murenneltiin hänen haaveksimiaan
laakereita, pysytteli hän itse syrjässä puuhaten ja ponnistellen omissa
mietteissään ja huolissaan. Olihan hän levoton näytelmänsäkin vuoksi,
vuoroin pelkäsi ja vuoroin toivoi ja viskelehti kiduttavassa
epävarmuudessa. Yhtenä hetkenä hän katkerasti katui, että oli päästänyt
»lapsensa» sinne maailman markkinoille, toisena hetkenä oli jo siitä
iloissaan. Mutta hänellä oli juuri tähän aikaan vielä muitakin huolia
ja ajattelemisia.

Omatunto soimasi, aika oli mennyt hukkaan, olisi pitänyt kevääksi
valmistua, vaan nyt se oli kaikki lykkäytynyt. Ja lukuvarat tekivät
tiukkaa. Ne vähät rahat, jotka hän syksyllä kotipuolessaan oli saanut
hankituksi, olivat menneet vanhoihin reikiin kuin kuumille kiville,
hänen oli täytynyt elää talvi pikkuvippuilla koettaen kotipuolestaan
tiedustella yhä uutta lainaa. Vaan sieltä ei lähtenytkään enää. Juuso
oli vitkastellut luvuissaan, oli jo ennestään kovin paljo velkaa,
tulevaisuudesta ei ollut tietoa eikä niiden alituisten tarpeiden
loppumisesta. Niin kirjoittivat sukulaiset, joiden puoleen hän taas oli
kääntynyt, ja tottahan se oli. Eläminen tuli tällä tavoin kovin
kalliiksi, tarpeen aika pitkistyi eikä tuloja mistään päin...
»Kyntäjäkään» ei palkinnut työtä ensinkään, veti vain taaksepäin. Ja
kaikki oli se hänen omaa syytään, hän oli kevytmielisesti vitkastellut.

Nyt oli hän taas kovassa rahapulassa, maksuja joka suunnalle,
kassalainoja lankeili ja räätärit juoksivat laskujen kanssa, eikä
tietoa mistä ottaa. Ne huolet masentelivat miehen mieltä ja hän kulki
näihin aikoihin sameissa mietteissä harkiten mihin päin pitäisi
kääntyä. Jos nyt kaikki yritykset onnistuisivat, niin kyllähän ne siitä
taas toiveet paraneisivat, saisi takuita ja lainaa. Mutta tähän hätään,
mistä nyt...?

Näissä huolissa istuskeli Juuso eräänä aamupäivänä muutamassa
ravintolassa odottelemassa taas yhtä tuttavaa, jolle hän tänään oli
luvannut maksaa, vaan jolle ei olisi voinut maksaa. Silloin tuli siihen
eräs hänen vanhimpia tovereitaan, jota hän ei ollut tavannut pitkiin
aikoihin. »Kippis», -- sillä nimellä tämä yleensä kulki toverien
seurassa, -- oli myöskin jo niitä Juuson aikuisia innostusajan
tovereita ja hänellekin olivat ne ajat jääneet kiinteäksi perinnöksi
niinkuin Juusolle, vaikka vähän toisella tavalla. Hänelle oli noista
aaterikkaista ajoista jääneet sitkeimmin muistoon ne intoa ja rohkeutta
antavat maljat, joilla tiheissä juhlatilaisuuksissa höystettiin koreita
puheita ja terästettiin uhkuvia mieliä. Hän oli usein uudistellut niitä
muistojaan ja vähitellen joutunut niiden palvelijaksi. Nytkin hän oli
jo hyvin rohkaisevalla ja repäisevällä tuulella, tarjosi lasin ja joi
itse kaksi.

-- Ota vekseli! kehotti hän, kun Juuso hänellekin valitteli
ahdinkotilaansa, ihmetellen mistä mahtaisi saada rahaa irti.

-- Minä, ylioppilas!

-- On niitä vekseleitä ylioppilailla muillakin ja sullahan on jo nimi.
Peijakas, rahaa lohkee varmasti ja vaikka paljokin.

-- Mutta se olisi kovin vaarallinen yritys.

-- Ka, vaarallinen, velka on aina vaarallinen, eihän siitä koskaan
pääse maksamatta eikä vedestä kastumatta. Mutta täytyyhän sinun
puolessa vuodessa kumminkin saada rahoja.

-- No täytyy, täytyy... Kun uskaltaisi.

-- Mitäs hittoja, oletko sinä vielä mamman poika! Mies syö ja mies saa
ja mies asiansa vastaa. Vaan jos olet kovin ensikertalainen, niin
otetaan osille, minä hommaan nimet ja kaikki, et muuta kuin kirjoitat
poikkipuolin.

-- Niin, poikkipuolin... Kuule, mietitään nyt vielä, en tahtoisi siihen
ryhtyä.

-- Mietitään, mietitään, en minä usuta. Mutta pankista saat jos
tarvitset.

Juusoa kammoksutti se puuha, hän ei olisi millään ilveellä tahtonut
sekaantua tuollaisiin asioihin, hän tiesi sen, niistä koituu vain
huolta ja harmia ja kärsimyksiä. Eikä ollut hän luullut koskaan
tarvitsevansa sitä tehdä. Isän eläessä tuli rahoja kotoa riittämään
asti, hänen ei ollut tarvis niistä koskaan huolehtia. Vaan kun isä
kuoli hänen toisena ylioppilasvuotenaan, huomattiin että pesä meni
melkein kuitiksi. Silloin oli tullut lainaileminen, ja saikinhan niitä
lukurahoja aluksi sukulaisten avulla, mutta nyt näytti tulleen sulku
kerrassaan... Jokohan, jokohan piti antautua tuolle luisuvalle
pinnalle ... ei, vielä täytyy koettaa muuten.

Ja Juuso koetti vielä parin ystävän kautta saada pahimmat reijät
tukkoon, vaan hän ponnisteli turhaan. Ei auttanut vihdoin muu kuin
kirjoittaa poikkipäin, saishan tuota edes koettaa, lähtisikö. »Kippis»
sai paperin ja meni asioimaan. Ja parin tunnin perästä hän tuli
takasin.

-- Hei vain, rahaa kuin roskaa! Nyt jaetaan, minä otan toisen ja sinä
otat toisen...

Tulihan sitä nyt, vaan huolet eivät siitä huvenneet. Se oli Juuson
ensimmäinen vekseli tuo, se ahdisti häntä, painajaisen tavalla, hän
näki siitä pahoja unia ja mietiskeli nyt jo puolta vuotta aikusemmin,
miten hän mahtaisi saada sen lunastetuksi. Hän kuvitteli, että jos se
»Kippis» taas ei osaansa maksa -- siitä tulee ijankaikkista rettelöä...

Vaan hetkeksi kumminkin helpotti, saihan edes nuo nakertavat
pikkuhuolet vaikenemaan ja pääsi ajattelemaan muita asioitaan:
lukujaan, joita olisi pitänyt ajatella ja näytelmäänsä, joka nyt tahtoi
riistää kaikki ajatukset.

Se oli juuri päivää ennen kuin »Sisarukset» piti näyteltämän. Juuso
ihmetteli itse, että hän oli sentään siksikin rauhallisella mielellä;
hän oli hyvillään, että nyt vihdoinkin oli päässyt noista
kiusoittaviksi käyneistä juoksuista, -- menköön sitten puuhun tai
petäjään! Ja olihan Juusolla toiveita että kappale menestyisikin. Hän
oli ollut katsomassa harjoituksia ja näyttihän tuo luistavan niinkuin
näytelmä ainakin. Olisihan hänellä tosin ollut paljokin muistutettavaa
esitystä vastaan, sillä ei se semmoista ollut, joksi hän sen
kirjoittaessaan oli ajatellut ja jommoisena hän silloin oli nähnyt
tapaukset mielikuvituksessaan; mutta kappale olikin siitään niin paljo
muuttunut. Vaan arvelivathan sentään muutkin sen menestyvän, -- ei
kukaan hennonut hänelle ilmoittaa, minkä tuomion »yleinen mielipide» jo
ennakolta oli siitä langettanut.

Näistä syistä oli Juuso tänään kotonaankin hilpeämmällä mielellä kuin
pitkään aikaan. Hilda, joka jo kaupungilla oli kuullut mitä
»Sisaruksista» yleensä arveltiin, katseli häntä kummissaan ja kysyi:

-- No nytkö et enää huolehdi ollenkaan menestymisestäsi?

-- En; olen tehnyt työn, tuomitkoot nyt muut.

-- Huomennapa sitten onnitellaan, sanoi Hilda kaksimielisesti ja läksi
keskustelua enemmälti jatkamatta ulos. Hän ei tahtonut Juusolle
ilmoittaa kuulemiaan kulkupuheita, mutta ne estivät häntä kumminkin
enää Juuson toiveita rohkasemasta.

Elna ei ollut kuullut mitään varmaa arvelua Juuson kappaleesta,
ainoastaan joitakuita viittauksia, mutta niiden johdosta hän juuri
olikin peloissaan eikä voinut olla arasti Juusolle kuiskaamatta:

-- Jospa olisit sittenkin jättänyt sen laatikkoon!

-- Niinkö arvelet vieläkin, sinä pieni visapää, vastasi Juuso
leikillisesti, mutta vaipui samassa taas raskaampiin mietteisiin. --
Ehkä olisi se ollut parempi, jatkoi hän kotvasen kuluttua, mutta
pitäähän sitä koettaa pyrkiä eteenpäin, eihän ihminen voi muuta kuin
koettaa. Ja miksi huolehdimme ennakolta, ollaan tänään iloisia. Tule,
lähdemme mekin ulos, siellä on ilma kaunis ja maailma ystävällisen
näkönen, elä kuvaa sinäkään nyt eteemme mustia värejäsi.

Ilma oli raitis, taivas selkeä. Oli juuri ruvennut hämärtämään,
myymälät olivat sytyttäneet kirkkaiksi suuret ikkunansa, iltapäivän
liike oli pääkaduilla vilkkaimmillaan. Siihen vierivän joukon sekaan
heittäysivät Juuso ja Elnakin kulkemaan. Juuso oli taas laskenut
hilpeän tuulensa valloilleen, tarinoi sekasin järkeä ja järjetöntä
tehden kaikenmoisia havaintoja ja huomautuksia...

Siinä he kävelivät kirkkaasti valaistun kalustokaupan ohi, Juuso
pysäytti Elnan sitä katsomaan, ja virkkoi:

-- Kas tuossa, kuinka on rakastettavan mukava keinutuoli, siinähän
voisi koska tahansa uneksia pois kaikki maailman huolet ja harmit.
Annahan kun mulla kaikki aikeeni onnistuvat ja se oma pieni koti
perustetaan, niin tuo sinne varmasti ostetaan. Tiedätkös, se on juuri
mieleinen keinutuoli, joka kodin kodiksi tekee, -- eikö olekin?

-- Ehkä. -- He kävelivät edelleen, tulivat lamppumakasiinin kohdalle ja
pysähtyivät siihenkin. Ja silloin virkkoi Elna:

-- Vaan katsoppas tuossa, lamppu...

-- Niin, todellakin lamppu, huudahti Juusokin. -- Suuri, tukeva lamppu
niinkuin tuo tuossa, se valaisee ja lämmittää, -- senkin me ostamme.

-- Ja siihen tuollaisen vaaleanpunaisen, laajan varjostimen, joka tekee
koko huoneen iloisen, punertavan näköiseksi.

-- Juuri niin. Ja kun silloin takassa hehkuu lämmittävä hiilos...

Semmoisia he juttelivat ja haaveksivat, miten mikin sopisi ja miten
koti kodikkaaksi kävisi. Ei ollut heillä vielä koskaan tosin ollut
puhetta, että se koti heillä tulisi olemaan yhteinen, yhteenmenosta ei
oltu koskaan sanaakaan virketty. Mutta he olivat molemmat sitä
ajatelleet ja ne ajatukset tulivat aivan huomaamatta itsestään siinä
ilmi, se oli heistä ikäänkuin luonnollista. Elna taisi kumminkin
samassa huomata tuon ajatusten vallattomuuden, koska punastui hiukan,
kätki kasvonsa muhviinsa ja herkesi äänettömäksi; mutta Juuso ei nähnyt
siinä mitään merkillistä, hän rakenteli vain vapaasti suunnitelmiaan
tulevaisuutta varten.

Mutta muitten tuumain lomaan palasi aina väkisinkin mieleen se
huomisilta, vaikka Juuso koettikin sitä pitää loitommalla. Elna väitti,
ettei hän aikonut ensinkään tulla teaatteriin ... ei, hän ei tule,
hänestä olisi niin kiduttavaa istua siellä ja vahtia miten mikin kohta
vaikuttaisi yleisöön ja miten sen suosio milloinkin kääntyisi. Hän
kärsisi siellä, hän häpeisi ... niin juuri, hän nyt oli kerran niin
hupakko. No, tehköön kuinka tahtoo, myönsi Juuso, hupakko hän oli,
siitä ei päästä. Mutta jos kaikki hyvin käy, niin tulee Juuso
teaatterista suoraan kotiin ja sitten he, Elnan, Oton ja Hildan kanssa,
menevät syömään juhlailtasen, eikä siinä pidä oleman surua eikä apeata
mieltä. Kunhan se huomisilta nyt vain jo olisikin ohi...!

Tältä kävelymatkalta palattuaan eivät Elna ja Juuso toisiaan
tavanneetkaan muuta kuin pikimmältään päivällisaikana. Elna oli
koulussaan ja Juuso tuli iltapäivällä asioiltaan kotiin paraiksi
ehtiäkseen viskata teaatteripuvun päälleen ja rientääkseen Oton ja
Hildan jälkeen, jotka olivat lähteneet jo edeltäpäin.

Elna oli kotona ja kuuli Juuson tekevän lähtöä. Hän ajatteli mennä
eteiseen, kun Juuso tulisi huoneestaan, häntä vielä puhuttelemaan,
toivottamaan onnea ja kehottamaan olemaan rauhallisena. Hän astui jo
askeleen, kun kuuli oven narahtavan, vaan pysähtyi. Ei, parempi on
ettei hän mene, hän oli itse niin levoton ja tuntui omituisen heikolta.
Tuntui aivan siltä, että jos hän nyt menisi Juuson näkyville, niin
purskahtaisi itku esiin eikä hän voisi olla kiepsahtamatta pojan
kaulaan ja painamatta päätään hänen rintaansa vastaan; ja sitähän hän
ei kumminkaan saanut tehdä. Elna kuunteli: nyt se ottaa takin ylleen,
jo avaa ulko-oven, jo laskeutuu alas portaita. Teki vielä silloinkin
mieli juosta jälestä, kutsua Juuso takasin ja kuiskata: elä mene Juuso,
elä mene ollenkaan...

Vaan miksi? Ehkäpä meneekin kaikki hyvin, hän tulee kolmen tunnin
perästä voittajana takasin. Voi jospa hän, Elna, voisi jotakin tehdä
että kappale menestyisi ja ilta olisi onnellinen; hän tekisi vaikka
mitä, hän antaisi: puolen elämästään, antaisi nuoruutensa, kauneutensa
-- kaikki! Jos hän koettaisi rukoilla, rukoileisi niin syvästi, niin
nöyrästi ja kiihkeästi, että täytyisi hyvän Jumalan heltyä ja kääntää
suosiollisiksi ihmisten mielet...

Ei, kovin hän oli hupakko, miksikä hän oikeastaan tässä hätäili ja mitä
se hänen hätäilemisestään parani.

Elna meni huoneeseensa, avasi kirjan ja rupesi lukemaan. Luki sivun ja
kaksi, mutt'ei hänellä ollut aavistustakaan mitä hän luki, ajatukset
lensivät valloilleen kaiken maailman teitä, puikkelehtivat lakkaamatta
edestakasin, milloin teaatterin näyttämölle, milloin kauas
tulevaisuuteen. Hän hypähti toisinaan ylös tuoliltaan, käveli pari
askelta, meni vuoteensa luo ja nojautui siihen, painoi päänsä patjoihin
ja lepäsi niin hetken liikkumattomana. Ja taas hän nousi ja istui
kirjansa ääreen.

Hänen tätinsä, Almin rouva, kuuli viereiseen huoneeseen hänen siellä
liikkuvan ja virkkoi:

-- Mitä hypit siellä yksin, tyttöni? Tule tänne tekemään käsitöitäsi,
istutaan nyt yhdessä, koska et mennyt teaatteriinkaan.

Elna järjesti tukkansa, kuivasi silmänsä, johon huomaamatta kyynele oli
pusertunut, tuli tätinsä luo ja istui työnsä ääreen. Aina kun täti
häntä puhutteli, nosti hän päänsä ja näytti kuuntelevan sekä
vastailikin väliin. Mutta ei hän tiennyt kuolemakseen mitä se täti
puhui eikä mitä hän itse vastasi, ajatukset liitelivät muualla kaukana
ja niitä oli mahdoton koota ja hillitä.

       *       *       *       *       *

Juuso riensi pitkin askelin Henrikinkatua pitkin ja pujahti eteisessä
tunneksivan yleisön lomitse sisään teaatteriin, rientäen suoraan
paikalleen johtokunnan loosiin. Hänen ohi rientäessä nykäsivät ihmiset,
jotka hänet sattuivat tuntemaan, toisiaan käsivarresta ja osottivat
että tuossa se nyt meni tekijä. He lausuivat sen puoleksi
surkuttelevalla äänellä, tietäen että yleinen käsitys kappaleesta oli
hyvin epäilevä. Mutta samassa jo helähtikin tiuku, yleisö lappausi
teaatteriin sisälle, asettui paikoilleen, kahisi ja kääntelihe siinä
vielä hetkisen sillaikaa kuin kaasu pienennettiin ja vasta samassa kuin
esirippu nousi, vallitsi salissa täysi äänettömyys.

Juuson silmät seurasivat koneellisesti noita näyttämöllä esiintyviä
henkilöitä. Hän muisti joka vuoropuheen, mutta ei niitä nyt oikein
tuntenut, ne kuulostivat hänestä tuolta näyttämöltä niin elottomilta ja
laimeilta. Puhuivatko nuo ihmiset noin unisesti ja nukkemaisesti, vai
oliko tuo juuri itse kappaleen vikaa? -- No, vilkastuihan se sentään
vähän, tuossa oli jo pari aivan reipasta kohtaa ja kestihän sitä eloa
nyt näyttämöllä yhtä mittaa. Ensi näytöksen loppu vaikutti varsin
edullisesti ja Juuson vetäytyessä siimekseen, kuului aika vilkas käsien
räpytys ja esivaate sai nousta pari kertaa.

Kapakan puolella, johon yleisö väliajaksi vetäysi, oli sihinää ja
porinaa. Kappaleesta keskusteltiin pienissä piireissä.

-- Jaa-ah, eihän tuo sentään niin tuhmalta kuulunut. Hiukan
pitkäveteistä tosin, mutta muuten väki somaa.

-- Jos se vain tämmöiseltään jatkaa...

Vaan jatko ei tyydyttänyt saman verran, ei pitänyt mitä alku lupasi.
Toisen näytöksen otti yleisö hyvin kylmästi vastaan. Olihan siinä
muutamia kauniita kohtauksia, mutta ne eivät tulleet oikein
johdonmukaisesti esiin eikä tarpeeksi lujassa yhteydessä ja välipaikat
olivat heikkoja ja onttoja -- näytelmää olikin näiltä paikoin niin
paljo katkottu ja muutettu. Yleisö ei saanut mitään varmaa, ehyttä
vaikutusta.

-- Jopa meni alakärsäksi, eihän se ollut sitä eikä tätä, puhuivat
porisijat kapakan puolella.

-- Arvasihan sen jo, ettei Juuso ollut jaksanut yhteen otteeseen
samalla ponnella painaa.

Eikä yleisön suosio tämän laskeumisen jälkeen enää paljo kohonnutkaan.
Kolmas näytös oli tosin vähän reippaampi ja ehyempi ja herätti
jonkunverran myötätuntoisuutta, vaan neljäs veti taas alaspäin, se oli
aivan liian pitkäkin, väsytti, ja teaatterissa tuli kuuma. Ja kun
viides alkoi ja tapausten suoritus kehittyi, oli yleisö jo
kyllästyneenä, jännitys oli lauennut, joten loppuosan elävämmät ja
kauniimmat paikatkaan eivät enää jaksaneet tempasta katsojia mukaansa.
Muutamassa paikassa sotkeutuivat vielä repliikitkin, joten yleisö ei
saanut selvää mitä se olikaan. Ja kun esirippu laskeusi, kuului vain se
tavanmukainen, lyhyt ja virallinen, käsientaputus ja yleisö nousi
kylmänä paikoiltaan. Muutamat nuoret miehet jatkoivat käsientaputusta
vähän pitemmälle ja sieltä täältä kuului yksityisiä huutoja, jotka
vaativat tekijää esille. Vaan niillä huudoilla ei ollut pontta eikä
voimaa, esirippu nousi kerran, tekijää ei näkynyt ja samassa vaikeni
vaatijain äänikin ja kuoli pois kuin nukkuneen rukous.

Kävellessään pois teaatterista arvosteli yleisö kappaleen
kokonaisvaikutusta. Siinä tuntuivat liiaksi vasaran jäljet, sanottiin
yleisesti, olihan siinä kauniitakin paikkoja, vaan eipä jaksaneet ne
iltakautta pitää mielialaa vireillä.

Arvostelua jatkettiin ravintoloissa, joihin suuri osa
partterriyleisöstä tavan mukaan meni syömään ja viettämään
teaatteri-illan hauskempaa puolta. Siellä istuskeli muutamassakin
pöydässä Heikki ja eräitä hänen tovereitaan, niitä samoja, jotka olivat
olleet mukana yleistä mielipidettä ennakolla luomassa. -- No, nyt se
Juuson kappale oli haudattu niinkuin he olivat ennustaneetkin,
sanottiin siellä.

-- Olisin voinut ennakolta lyödä vedon, että näin tulisi käymään,
vaikk'en olisi mitään kuullutkaan, vakuutti Heikki. -- Mutta en olisi
toki luullut, että hän laski näin lapsellista lorua teaatteriyleisön
eteen.

-- Kovin keskosen tekasi, toistivat toiset. -- Olisi saanut sitä
kypsyttää vielä kymmenen vuotta. Vaan hätäili mies.

-- Hätäili. Eipä taida hän nyt tänä iltana ilojuhlaa viettää.

-- Nyt hän on tietysti äärettömän onneton ja syyttää koko maailmaa.
»Häntä ei ymmärretä», sehän se on epäonnistuneen taiteilijan ainainen
valitusvirsi.

-- »Taiteilijan» todellakin, virkkoi Heikki taas naurahdellen. -- Kunpa
nyt mies tästä edes vähän viisastuisi ja rupeaisi todenteolla
työntekoon, järkevämpään, tukevampaan työhön. Ei sitä sillä elä, että
kiduttaa ihmisiä ikävillä näytelmäkappaleilla.

Tähän suuntaan kävi arvostelu muissakin pöydissä. Ne, jotka
sanomalehtiin kirjoittivat arvostelujaan, käyttivät vähän siloisempia
sanoja ja antoivat runsaammin tunnustusta. Olipa seassa joku kehuvakin
lause ja tekijää kehotettiin ystävällisesti jatkamaan, mutta
silmälläpitäen niitä ja niitä ja niitä ehtoja ja vaatimuksia. Ja koko
tuon hyväntahtoisuuden altakin kuultivat pääväreinä tuomion sanat.

Tappio siis, murhaava tappio! Sen oli Juuso käsittänyt jo kappaleen
alussa, hän oli sen nähnyt näyttämöltä, nähnyt yleisöstä ja hän
ihmetteli vain sitä, kuinka hän ei sitä ennen ollut selvästi
käsittänyt. Mutta hän istui siltä paikallaan tyyneen ja kylmän
näköisenä, vastasi rauhallisesti, kun joku tuli häntä puhuttelemaan ja
lohduttamaan. Viimeisen näytöksen keskipaikoilla hän kumminkin hiipi
ulos, viskasi takin ylleen, käänsi kaulustan pystöön, painoi lakin
syvälle päähänsä ja lähti yksikseen kävelemään kadulle.

Katkesi kaunis unelma, pitkä, rakas unelma, siinä se nyt nousi savuna
ilmaan ja hälveni pois, -- sellainen oli tunne Juuson mielessä. Sen
unelman seurassa oli hän viettänyt niin suloisia hetkiä, nauttinut sen
kangastamista toiveista, vaalinut sitä kuin lasta, -- nyt se lapsi oli
kuollut ja hän oli itse sen tappanut. Hän ei ollut raskinut kätkeä sitä
nuoruuden muistokseen, hän oli tahtonut lentää... No, nyt olivat
ainakin siivet leikatut. Parasta kai niin olikin, muuten hän ei olisi
tainnutkaan viisastua koskaan.

Rangaistus oli tullut, hän sai nyt kävellä siinä yksin, katua ja
hävetä. Ei ollut hänellä rohkeutta kotiinsa mennä, -- siellä odotti se
valkotukka tyttö, jota hän ei ollut totellut, -- ei, Juuso ei voinut
mennä hänen näkyviinsä, ei voinut mennä koskaan... Hän tahtoi paeta
pois, pois koko kaupungista. Sepä onkin viisainta, pois, maalle työtä
tekemään, oikeata järkevää työtä, nyt ovat toki unelmat haudatut.

Maalle, piiloon, yksinäisyyteen! Jo huomisaamuna, -- se on päätetty!

Oli jo puolen yön aika, vaan vielä meni Juuso ystävänsä Vilhon luo, hän
tahtoi näet tänäyönä laittaa kaikki valmiiksi, että aamulla pääsi
lähtemään. -- Vilholla oli vielä tuli, hän luki makuullaan vuoteessa.
Hänkin oli ollut teaatterissa, oli taas vähän rasittunut siellä ja uni
karttoi silmää. Oudoksuen nousi hän avaamaan tähän aikaan koputtavalle,
vaan tyyntyi kohta kun tunsi Juuson.

-- No, veljeni, sinä et ole oikein tyytyväinen. Tulos oli minullekin
odottamaton. Lukiessa vaikutti kappale toisella tavalla, siinä oli
silloin sydäntä, lämpöä, runoa, nyt oli tuo tuoksahdus kuin poissa.

-- Ei puhuta siitä enää. Olen jo haudannut unelmani, nyt täytyy vain
koettaa unhottaa vainaja. Riensin vain sinulle ilmoittamaan, että
lähden aamulla maalle, erääseen talonpoikaistaloon Hämeessä, jossa
toivon saavani rauhallisen lukupaikan.

-- Se ei olekaan tuhma tuuma.

-- Olisi vain pitänyt keksiä se ennen. Mutta nyt jäävät yksin
niskoillesi »Kyntäjän» hommat, minä en aikoisi siellä maalla tehdä
muuta kuin lukea.

-- Lue sinä vain, tottahan täällä toimeen tullaan. Eläkä tämän illan
tapausta mielessäsi haudo, eihän se nyt mikään häpeä ollut, olithan
sentään tehnyt kelpo työtä.

-- Kirveleehän se, vaan koetan unhottaa; ja onni on, että muut
unhottavat välemmin.

Vilhon luota käveli Juuso suoraan kotiinsa, veti esiin matka-arkkunsa
ja rupesi sitä täyttämään. Valikoi tarpeelliset kirjat, latoi ne
pohjalle ja vaatetta päälle. Mutta aina toisinaan jäi hän kädet
hervottomina istumaan arkkunsa laidalle ja koetti turhaan tyynnyttää
mieltään, jonka katkeruus kokonaan valtasi. Aamuyö oli pitkälle
kulunut, kun hän väsyneenä retkahti vuoteelleen ja nukkui.

Aamulla ilmoitti Juuso päätöksensä lyhyesti emännälleen, käski sanoa
terveiset toisille asuntotovereilleen, jotka vielä nukkuivat ja ajoi
asemalle, vaikka olikin vielä tarpeettoman aikaista. Osti piletin ja
kiirehti vaunuun istumaan, -- mitäpä hän siellä asemasillallakaan
komeili.

Mutta kun hän siinä istui ja alakuloisesti katseli ulos vaunun
ikkunasta, näki hän siellä väkitungoksessa tytön, joka levottomasti
kierteli edestakasin ja kysyvin katsein pälyi ympärilleen. Se oli Elna,
-- Juuso tiesi että se haki häntä. Hetkisen ajatteli hän sittenkin
pysyä piilossa paikoillaan, vaan seuraavassa tuokiossa hän jo hyppäsi
ylös, juoksi asemasillalle ja tarttui lämmöllä tytön molempiin käsiin.

-- Tulitko todellakin?

-- Niin, Juuso, miksi noin aijoit paeta; vaan ymmärränhän sinut...
Mutta olinhan luvannut sulle tämän kukan.

-- Kiitos, niin sinä lupasit. Minä lähden nyt alottamaan uutta taivalta
ja aijon siellä hiljaisuudessa ponnistella kovasti. Näin siipivikaisena
ollessani ajattelin sanattomasti kadota ja palata vasta, jos haavat
menevät umpeen ja siivet taas vähän kannattavat.

-- Mutta Juuso, etkö ollut siinä vähän itsekäs?

-- Olinko, -- kiitos, ett'et sinä ollut, vaikka olisi ollut syytäkin.

Säälillä katseli Elna poikaa, joka siinä seisoi niin masentuneen
näköisenä. Ja hän puhui rohkaisevasti:

-- Usko minua, mielesi rohkenee taas pian. Ja kun siivet ovat
kasvaneet, tulethan silloin kohta takasin?

-- Tulen, haen sinut käsiini ja sanon: tässä olen nyt taas.

-- Terve tuloa!

Juna vihelsi, matkustajain oli kiirehdittävä vaunuihin. Viimeisen
kerran heilautti Juuso hattuaan junan jo liikkeellä ollessa ja näki
vielä kerran tyttönsä rohkaisevasti ja kirkkain katsein nyökyttävän
päätään jäähyväisiksi.



VI.


Kevät kasvoi, voitti talven ja heitti herättämänsä luonnon kehittymään
ja kukoistamaan kesän lämpimässä, hellässä hoidossa.

Juuson näytelmäjuttu oli jo aikoja sitten Helsingin hyörinässä
unehtunut ja hän oli itsekin jo joutunut vallan unhotuksiin, kun ei
hänestä ollut mitään sen koommin kuulunut eikä häntä ollut näkynytkään
vuosipuoliskoon. Sellaisia pikkuseikkojako olisi pääkaupungissa
joudettu monta päivää muistamaan aikana, jolloin kaikkien, yksin
yhteiskunnan pienimpäinkin, huomio oli kiintynyt niihin yleisiin
tärkeihin tapauksiin, muutoksiin ja käänteisiin, jotka tähän aikaan
juuri olivat tekeillä ja jotka edistyivät vilkkaalla vauhdilla. Tapaus
seurasi toistansa valtiollisessa elämässä, niistä puhuttiin ja
väiteltiin tähän aikaan kaikissa seuroissa ja piireissä; yksi oli vielä
kesken, kun jo ilmestyi toinen ja tämä oli tuskin pääkaupungista
ehtinyt levitä maaseudulle, kun se jo syntymäpaikallaan sai väistyä
kolmannen, uusimman tieltä.

Ja syy oli selvä. Oli vihdoinkin tullut puolueoloissa suorituksen aika
pitkällisen taistelun jälkeen. Suomalainen puolue oli ruvennut
asettumaan ja vakaantumaan siihen asemaan, jonka se tuon vuosikymmeniä
kestäneen sitkeän kamppailun kautta oli itselleen hankkinut ja jota
viimeiset asiaa koskevat lainsäädännölliset asetukset edellyttivät ja
sille myönsivät. Kansan enemmistön kielen oikeudet olivat viimeinkin
pääasiassa tulleet tunnustetuiksi ... nyt se kieli rupesi yhdessä
vartiopaikassa toisensa jälkeen ottamaan haltuunsa nuo oikeutensa. Ja
se vaikutti oloissa muutoksia ja uudistuksia.

Olihan tosin jo edellisinä vuosina tapahtunut huomattavia
olojenkäänteitä, vaan tätä nykyä ne olivat ratkaisevaa laatua ja siksi
ne synnyttivät niin virkeää eloisuutta ja vilkkaita keskusteluja.
Suomenmielisyydellä oli tähän asti ollut enimmäkseen aatteellinen
merkitys, sen tarkoitusperän saavuttaminen oli ollut alituisessa
taistelemisessa ja vähimmätkin edistysaskeleet vaikeat astua; olihan
suomenmielisyys viime aikoihin saakka leimannut miehensä melkein
epäsuosittavaksi, olihan »fennomaani» aikoinaan ollut suorastaan
marttyyrinimitys. Nyt saivat suomenmieliset vähitellen ruveta
hengittämään täysillä keuhkoilla, nyt oli koittanut aika, jolloin
taistelu rupesi näyttämään tuloksiaan ja taistelijat saattoivat toivoa
palkkioita kestetyn päivän helteestä. Asian voitto oli myöskin miesten
voitto. Samalla kuin yksityiset suomalaiset koulut vihdoin alkoivat
päästä vakinaisiksi ja suomalaiset asiakirjat virastoissa päteviksi,
nousivat suomenmieliset miehetkin viroissa ja arvoissa.

Hallitushan se etupäässä veti huomiota puoleensa. Uusia senaattorin
paikkoja oli täytettävänä ja niiden harvojen suomenmielisten lisäksi,
jotka viime aikoina olivat raivanneet itselleen tien aina
neuvostopöydän ääreen, odotettiin jännityksellä uusia nimityksiä
tapahtuvan. Niinpä tapahtuikin, suomalaiset miehet voittivat yhä
enemmän sananvaltaa hallituksessa. Ja toisten kiivetessä ylös senaatin
portaita istuivat toiset, puolueen huomattavassa asemassa olevat
pylväät, rauhallisesti paikoillaan odotellen turvallisessa
äänettömyydessä oman vuoronsa tuloa. Sillä että se tuli, siitä olivat
he itse yhtä varmat kuin yleinen mielipide.

Vielä toiset, alempana olevat, odottivat ylempäin ylenemistä ja
paikkojen aukenemista edessään ja seuraava kerros seurasi yhtä
valppaasti ajan nopsia käänteitä. Sama hyvien toiveiden virta kulki yhä
syvempiin kerroksiin, yhteiskunnan nuorimmatkin haaveksivat jo ilosesti
valkenevaa tulevaisuutta ja tavallista varmempaa retkeä ylöspäin. Se
meni miehestä mieheen tuo tunne, mieliala oli rohkaiseva ja elähyttävä
ja sepä juuri vaikutti, että kaikissa kerroksissa ja piireissä noita
uusia kuulumisia tavallista tarkemmin seurattiin. Uusia enteitä, uusia
suunnitelmia syntyi myötään, mielipiteitä leivottiin ja pantiin
liikkeelle, ne raivasivat nopeasti itselleen teitä yksityisten
seurapiirien, klubien ja ravintoloiden kautta virastoihin ja
kävelypaikoille, niistä kasvoi tuota pikaa »yleisiä mielipiteitä»,
joilla oli määrätty tarkoitus ja määrätty tahto ja jotka tavallisesti
veivätkin tahtonsa perille.

Samalla olivat ihmiset tilaisuudessa tarkkaamaan puolueolojen
myötään vaihtelevia vivahduksia, edistystä ja karttuvaa rohkeutta
yhdellä puolen ja peräytymistä ja masentuvaa mieltä toisella.
Ruotsinmielinenkin puolue, tuo raskas, jäykkä ja järkähtämätön, joka
taistelun aikana ei ollut vallan paikaltaan hievahtanut, ei ollut
tahtonut nähdä mitään eikä oppia mitään, vaan oli pysynyt aivan
värähtämättömänä kansallisen liikkeen maassa puhallellessa, sekin oli
nyt vihdoin muutamia vuosia sitten ruvennut vähän liikuskelemaan ja
käänteleimään, oli käynyt hieman levottomaksi ja hermostuneeksi, -- oli
tuntunut rupeavan »jalkoja kylmämään.» Pöyhkeänä se vielä mahtaili
entisellä isännyydellään, vaan eipä voinut se olla huomaamatta, että
sen valtaan suureni lovi siellä, toinen täällä ja että vartiopaikka
toisensa perästä joutui vastapuolueen käsiin. Puolue ei ollut
enää yhtä tönkkönä eikä yhtenäisenä, siihen oli lohennut useampia
ryhmiä, jotka edustivat eri ajatussuuntien vivahduksia ja olivat eri
mieltä menettelytavoista. Nämä suunnat esiintyivät puolueen
äänenkannattajissa, jotka ahkerasti kiistelivät keskenään. Vanha,
hievahtamaton Dagbladi oli halennut kahtia, puolueen jyrkät olivat
perustelleet uusia äänenkannattajia yhden toisensa perästä, äkäsiä ja
punasia, toiset, maltillisemmat, »liberaalit», jotka eivät koskaan
saavuttaneet täyttä luottamusta millään taholla, kiistelivät taas he
keskenään siitä, kuinka pitkälle oli mentävä perääntymisessä ja
»vapaamielisyydessä.» Dagbladi oli itse vielä mahtava herra, mutta
niitä oli jo, jotka uskalsivat puhua sen kuolemasta. Sillä tuo
liberaalisuus oli huonossa huudossa niin puolella kuin toisellakin, sen
miehet näkivät vähitellen itsekin, että heidän hyvät aikomuksensa
menivät vettä keittämään, suuri yleisö varsinkin maaseudulla oli nyt
sillä kannalla, että se vaati ehyeltään yhtä tai toista, toisen surmaa
toisen voittoa, ja mielellään kuultiin näihin aikoihin lainailtavan
Ibsenin Brandin sanoja: »Intet eller alt!»

Tuota heikennystilaa käyttivät hyväkseen suomalaisen puolueen köyhemmät
ja köykäsemmät äänenkannattajat, pääkaupungin sekä suomen- että
ruotsinkielinen; ne rupesivat rohkasemaan karkeammaksi ja varmemmaksi
äänensä, opettelivat puhumaan isäntämiehinä. Rauta oli kuumaa, siksi
oli taottava. Ja ne takoivat ja lietsoivat ja innostuivat itse yhä
enemmin palkeiden painantaan ja siitä hehkahtelevaan hiilokseen.

Ajan virkeät muutokset vaikuttivat luonnollisesti
ylioppilaspiireihinkin, joskin hieman omituisella tavalla. Ne eivät
nostaneet siellä mieliä uuteen innostukseen eikä tulistuttaneet
ylioppilaspolitiikkaa, ne ajoivat päinvastoin ylioppilaat kamareihinsa
lukemaan ja suorittamaan tutkintojansa puolta lyhyemmässä ajassa kuin
ennen. Mielet olivat vielä väsyksissä vanhojen taistelujen ajoilta,
vilkkaimmat politikoitsijat olivat jo poissa yliopistosta eikä nouseva
polvi tuntenut mitään intoilemisen halua eikä tarvetta. Tunnus-sanana
oli, että ylioppilaat eivät enää politikoitse, ne lukevat.
Vastaleivotut kävivät kohta käsiksi kurssikirjoihin niinkuin jatkoksi
koulun läksyihin ja vanhemmat, jotka olivat intoilleet vuosiaan
hukkaan, koettivat hekin nyt korvata laiminlyömisiään. Osakunnissa oli
hiljaista ja elotonta; jos vielä joskus tapahtui jokin kiivaampi
keskustelu tai tiukempi äänestys, niin oli se enemmän entisajan
muistojen matkimista kuin varsinaista taisteluintoa.

Oli kuin ilmassa jotain kilpailun henkeä ja se voitti myötään yhä
enemmän alaa. Nuoret opistolaisetkin jo rupesivat tuntemaan, toiset
selvemmin, toiset hämärämmin, että tuo muuttuva suunta saattoi
vaikuttaa heihinkin, kunhan he vain ajoissa laittaisivat itsensä
esille. Olihan kullakin mielestään oikeus toivoa jotain hyötyä ajan
edullisesta käänteestä ja siksi kiintyi huomio niin yleisesti siihen ja
pois vanhoista aatteellisista harrastuksista ja riennoista. Se
muistutti tuo mielien suunta tavallaan jotakin saaliin jaon aikaa, --
pitäisi joutua osille, joutua pelastamaan oman kappaleensa! Ja sen
kiireen rinnalla joutuivat yhä enemmin unhotuksiin ne aatteet, joita
varten oikeastaan oli oltu haarniskassa, unhotettiin kuinka korkealla
päämäärät alkujaan olivat olleet.

Oli tullut tavaksi, että vähän vanhemmat ylioppilaat eivät enää
ottaneet osaa ylioppilaselämään vaan vetäysivät toisiin piireihin,
vähän vanhempiin seuroihin; joissa ei enää viitsitty välittää noista
vähäpätöisistä ylioppilasriidoista, vaan harjoitettiin jo, milloin
politiikkaan koskettiin, suurpolitiikkaa ja suunniteltiin mitä
mahdollisuuksia ja toiveita kukin olojen muutos oli tuottava mukanaan.
Niinpä esimerkiksi Heikin aikuiset miehet ja hänen lähimmät toverinsa
seurustelivat enimmäkseen suljetuissa piireissä toistensa luona taikka
jonkun vanhemman toverin kotona, pohtien tarkkuudella ja
asiantuntevuudella päivän merkkitapauksia ja arvostelivat asioita ja
esiintyviä henkilöitä, -- arvostelu varsinkin oli vankka puoli. Usein
oli heitä muutamia, ja Heikki varsinkin, kamreeri Holmin luona, joka
nyt, kuherrusaikansa vietettyään ja uuteen asemaansa vakaannuttuaan
mielellään näki heitä luonaan nauttien siitä, kuinka he hänen onneaan
ihailivat.

Eräänä lokakuun iltana istui heitä siellä taas muutamia arvostellen ja
ruoskien joitakin viime päiväin tapahtumia. He ruoskivat usein ja
kovasti, olivat harvoin oikein tyytyväisiä. Heitä ei tyydyttänyt tapa,
jolla asiaa oli ajettu ja tuloskin oli heistä monasti niin puolinainen.
Milloin oli mikin tehnyt tuhmuuden. Ja julkisuudessa näkyneet asiain
käsittelyt ja arvostelut olivat heistä niin kovin epäpoliittisia; ei
ollut olemassa mitään hienompaa politiikkaa. Ja siitä he tällä kertaa
taas johtuivat haukkumaan tuota pientä nuorisolehteä »Kyntäjää.»

Se oli pysynyt jotenkin huomaamattomana ja vähäpätöisenä ja tänä
aikana, jolloin asema, virka ja valta ja niihin pyrkiminen oli
useimpain ajatuksissa, ei tuota pientä kuukauslehteä, joka yhä koetti
pitää vireillä kansallisliikettä elähyttäneitä aatteita nuorisossa, ja
joka kirjoitti kansanvallasta, kansanvalistuksesta ja uhraavasta työstä
näiden aatteiden hyväksi, ehditty muistaa olevaksikaan. Itse
nuorisokin, jonka senkin ajan kilpailuhenki oli kierassut
pyörteeseensä, pysyi sitä kohtaan verrattain kylmänä; muutamia
innokkaita harrastajia sillä oli, vaan suurin osa ei joutanut noita
tuollaisia asioita ajattelemaankaan.

Ja se on lehden oma syy; Heikki ja Eemeli, jotka viime aikoina
varsinkin hyväntahtoisesti olivat ottaneet »Kyntäjää» vähän
valvoakseen, olivat siihen läpeensä tyytymättömät. Se oli taas
laiminlyönyt puhua eräästä tärkeästä nimityksestä, se pysyi niin
syrjässä ajan riennoista ja suunnista ja oli niin surkean heikko
politiikassa. Taas oli uusi numero ilmestynyt ja he olivat taas
tyytymättömät Vilhoon.

-- Onko tämäkin nyt laitaa? puhui Heikki. -- Kun maassa on tällaisia
muutoksia tekeillä, kun tapahtuu asioita, joilla on vuosisatain
merkitys, silloin tämä kirjoittaa uskonvapaudesta, Englannin
parlamenttarismista ja rakkaudesta.

-- Ja jos joskus kosketteleekin päivän kysymyksiä, tekee hän sen niin
lapsellisen naiviin tapaan. Enemmän tarmoa, enemmän ruutia!

-- Se on kivuloinen mies, ei se jaksa, puhui Holm ikäänkuin Vilhoa
puolustaakseen. -- Mihin hiiteen se Juusokin lie hävinnyt, se katosi
tuon näytelmänsä jälkeen kuin tina tuhkaan.

-- Häpesi ja meni. Mutta on häntä tänä syksynä taas nähty täällä,
kuuluu jo käyneen tentteeraamassa pari ainetta, mutta pistäytymällä
vain maalta, esiintymättä missään.

-- Niin, hän kuuluu saavan kielissä hyvät arvosanat. Mutta ei
hänestäkään politiikkaan ole.

-- Ei, Jumala paratkoon, vakuutti Heikki naurahdellen. Hän on nyt kerta
höyhenkenkä ja aikansa ymmärtäminen, se ei ole hänen vankin puolensa.
-- Heikki oli hetkisen ääneti ja jatkoi sitten ikäänkuin hiukan
varoskellen: -- Jos mieli sellaisella lehdellä olla jotakin merkitystä,
niin pitäisi sen joutua toisiin käsiin, ymmärtävämpään hoitoon, se on
minun »ceterum censeoni.»

Siitä oli heillä Holmin kanssa jo useasti ennenkin ollut puhetta ja he
olivat keskustellessaan tulleet huomaamaan, että voisi olla edullista
jos he saisivat sen omiin käsiinsä. Paljo merkitystähän sillä tosin ei
ollut koko »Kyntäjällä», mutta sitä voisivat ehkä sentään käyttää
jonkunlaisena välikappaleena sellaiset miehet kuin he, jatka olivat
selvillä ajan virtausten tärkeydestä ja tunsivat miten asiat ovat
otettavat. Nyt on hetki, jolloin on hyvä pitää itseään esillä ja tehdä
itsensä huomatuksi, kun vain osaa tehdä sen ymmärtävällä tavalla.
Kunhan »Kyntäjääkin» hoitaisi niin, että se aina kävisi yleisen
mielipiteen etupäässä ja aina lausuisi ilmi sen, mitä kulloinkin
tahdotaan lausuttavaksi, silloin voisi silläkin olla merkitystä ja sen
hoitajilla siitä etua. Tätänykyäkin on mieliala varsinkin maaseudulla
semmoinen, että se vaatii kuulla äkäsiä sanoja, jyrkkiä, punasia
mielipiteitä, jotka säkenöivät ja räiskävät.

He olivat, Heikki ja Eemeli, keskenään näistä seikoista usein
jutelleet, olivat järjestäneet omat mielipiteensä ja kantansa noiden
havaintojensa mukaan, vaan eivät he toki useampain läsnäollessa niitä
kaikkia paljastaneet. Näille muille he vain osottivat, kuinka
tarpeellista olisi että lehti joko elpyisi taikka muuttuisi toisiin
käsiin. Ja toiset olivat aivan samaa mieltä, kehottivat Heikkiä vielä
käymään Vilhon luona siitä puhumassa. Heikki sanoi puhuneensa siitä jo
ennen, mutta lupasi käydä vieläkin.

Hän kävi jo seuraavana päivänä Vilhon luona, kuvasi asiansa hyvin
räikeillä väreillä ja selitti mitä yleinen mielipide toivoo. Vilho
istui ääneti ja kuunteli, myhähteli vain joskus ilmasematta tarkemmin
mielipidettään. Vaan kun Heikki oli mennyt, nousi hän kävelemään,
mitteli edestakaisin kammarinsa lattiaa ensin rauhallisemmin, sitten
rajummin. Hänen silmänsä saivat omituisen, kaihomielisen kiillon ja nuo
epäluotettavat punapilkut hänen poskillaan laajenivat helakaksi
ruskoksi.

Hetken käveltyään mietteihinsä vaipuneena istahti hän kirjoituspöytänsä
ääreen ja rupesi kirjoittamaan kirjettä. Se oli Juusolle:

    »-- -- Ei näy tässä minusta enää olevan miestä toteuttamaan sitä,
    mitä olin ajatellut ja toivonut. En jaksa tehdä työtä enää miehen
    voimalla, ei riitä tarmo eikä kykykään. Huomaan sen itse, ja jos
    en huomaisikaan, niin kyllä sitä mulle muut huomauttavat.

    »'Kyntäjään' on yleinen mielipide tyytymätön, niin on minulle
    monasti vakuutettu ja nyt juuri äsken kävi Heikki sitä mulle taas
    julistamassa. Sanoi puhuvansa useiden puolesta. Lehti ei vastaa
    tarkoitustaan; sen pitäisi sanoa sanan paikalleen kaikista
    yleisistä päivän asioista ja johtaa yleisöään ja se pitäisi tehdä
    se kaikki viisaalla, poliittisella tavalla. Nytkin on laiminlyöty
    ottaa puhe erinäisistä nimityksistä ja hakemuksista...

    »Minä olen ruvennut tuskautumaan näihin muistutuksiin. Ja totta
    on, että tätä nykyajan suuntaa en voi oikein ymmärtää enkä
    hyväksyä, siinä tapahtuu käänteitä, joiden tarpeellisuutta en
    käsitä, siinä ovat mielestäni henkilöt tärkeämmät kuin asia, siinä
    on juonia ja vehkeitä ja vaikuttimissakin on vikaa. Ja tuon kaiken
    seassa sitä nyt pitäisi ajaa politiikkaa ja pitäisi olla ruutia...
    Todellakin, hyvin epäkiitollinen aika sellaiselle tuumalle kuin
    meidän alkuperäinen oli, me kun ajattelimme tulla toimeen ilman
    vehkeitä ja ilman ruutia ja pitää vain pääpyrintönämme pitää
    nuorisossa vireillä rakkautta aatteisiin, niihin samoihin, jotka
    olivat suomalaisuuden paraan innostuksen kohottimina, sen sieluna
    ja ytimenä. Nykyjään on hyvin kiittämätöntä koettaa opastaa
    nuorisoa vilpittömään, puhtaaseen, uhraavaan työhön kansallisen
    työalamme vainiolla, jossa kyllä työmiehiä tarvittaisiin; sillä
    onpa jo melkein tullut tunnussanaksi, että oma suu on lähempänä
    kuin kontin suu. Ehkä olen minä liiaksi kiini tuossa takavuosien
    katsantokannassa, mutta mulla ei ole voimia eikä halua puuttua
    noihin kilvotteluihin miehistä, leivästä, viroista ja arvoista,
    joita tätä nykyä yksinomaan tunnutaan harrastettavan.

    »Enkä minä tahtoisi yllyttää intohimoja, tähtösin mieluummin
    opettaa rakastamaan kuin vihaamaan.

    »Heikki viittasi luonani käydessään siihen suuntaan, että jos
    luopuisimme, sinä ja minä, niin he ehkä saisivat 'Kyntäjän'
    toiselle kannalle järjestetyksi. Tuo oli minusta vähän hävitön
    ehdotus. Miksikä jättäisimme, vaikka huomaisimmekin voimamme
    riittämättömiksi, sen sellaisten aikeiden ja ajatussuuntain
    palvelukseen, joita emme voi hyväksyä taikka ymmärtää. Totta on,
    että minä olen sairas ja väsynyt mies, jonka on aika heretä
    osallisuudesta taisteluihin. Vaan sinähän olet terve ja
    työkykyinen, saat pian tutkintosi, etkö voi sinä nyt astua
    aisoihin. Ehkä voit sinä myöskin paremmin seurata aikaa ja sen
    vivahduksia, mutta samalla pitää nuorisossa vanhaa henkeä vireillä
    ja harrastusta sellaistakin kohtaan, jossa ei ole paljasta valtaa
    ja virkaa.

    »Minä olen, kuten jo sanoin, sairas, sairaampi kuin ihmiset
    luulevatkaan ja kenties kuin itsekään luulen. Helmi on koettanut
    kehottaa minua lähtemään ulkomaille, saamaan, jos mahdollista,
    parannusta keuhkoilleni. Hän on jo suuressa ystävällisyydessään
    tiedustellut rahojakin. Keuhkotautiset eivät tavallisesti lakkaa
    toivomasta enkä ole lakannut minäkään, mutta arveluttaa minua
    sentään kuluttaa rahoja noin heikkoihin toiveisiin...»

Kun Juuso sai tämän kirjeen sinne yksinäiseen maaseutuasuntoonsa, johon
hän oli hautautunut lukemaan, herätti se hänessä taas virtaamaan paljo
vanhoja, nukahtaneita mietteitä ja synnytti tuumia ja ajatuksia. Hän
oli sinne maalle kuullut verrattain vähän pääkaupungin uusista,
virkeistä virtauksista, ainoastaan sanomalehdistä oli hän niitä
seurannut eikä ollut kaikille tapauksille osannut oikeata arvoaan
antaa. Vaan Vilhon kirjeestä hän kohta arvasi, että siellä ovatkin olot
nopeasti kehittyneet. Hän tunsi tuon suunnan, josta Vilho kirjoitti. Se
oli se sama suunta, joka opetti -- tai noudatti enemmänkin kuin opetti
-- että jokaisen on pidettävä oma etunsa aina ensi sijassa,
yleisemmille harrastuksille on vain välillinen merkitys myönnettävä.
Hän tunsi nuo samat »aikansa ymmärtäjät» jotka käänteliväthe olojen
mukaan; nyt ne tahtovat esiintyä voimalla ja ruutilla, nyt huomaavat
_sen_ edulliseksi, -- hän tunsi suunnan miehistä ja miehet
suunnasta. Ja tämä dekadenssisuuntako siellä nyt isäntänä herrastaa,
sekö tahtoo nyt »Kyntäjääkin» itsekkäiden aikeittensa äänitorveksi? --
Oho! ei niin väleen!

Juuso tunsi siellä yksinäisyydessään melkosesti kehittyneensä, hän ei
ollut enää sokea uinailija, hän oli oppinut epäilemään ja sen avulla
oli hänelle moni seikka selvennyt. Mutta vanhat ihanteensa oli hän
puhtaina säilyttänyt ja niiden puolesta tahtoi hän taas astua
taisteluun. Hänen teki itsensä mieli taas koettaa voimiaan; siivet
olivat kasvaneet ja nyt hän aikoi uudelleen lentää, mutta lentää
varovammin, ei liian rutosti tulen luo niinkuin viimein. Hän tahtoi
toimia heidän, Vilhon ja hänen, yhteisten aatteiden puolesta, vaan
toimia järkimiehenä. Ja sepä merkillistä, ellei siinä taistelussa toden
ja hyvän puolesta saisi jotakin aikaan...

Lyhyesti ilmoitti hän Vilholle muuttavansa muutaman viikon perästä
Helsinkiin lopettamaan tutkintonsa. Silloin saadaan tuumia asioista.

Nyt takasin! Juuso oli käyttänyt »maanpakolaisuusaikansa» hyvin,
pääaineet olivat jo suoritetut ja suoritetut loistolla, hän tuli
saamaan hyvän tutkinnon. Ja ensi työkseen aikoi hän nyt koettaa hommata
itselleen jonkun pienen viran, pitää saada ankkuripaikka, jossa on
tuulilta turva ja josta voi vaikuttaa. Ja hän tahtoi vaikuttaa, ei
aikonut raukkana kätkeytyä kuoreensa. Oman yksityisen onnensakin vuoksi
tahtoi hän nyt hankkia itselleen tuon ankkuripaikan, hän kaipasi niin
haikeasti kodin lämpöä ja aikoi valmistaa sen itselleen.

»Tule takasin», nuo jäähyväissanat Helsingin asemalta olivat koko ajan
yllyttävinä ja rohkaisevina soineet Juuson korvissa ja hän oli
päättänyt niin pian kuin mahdollista täyttää lupauksensa ja mennä
sanomaan sille lempeälle tytölle: »nyt olen tullut». Juuso oli työnsä
lomitse niin monasti nostanut silmänsä katsomaan sitä kuivunutta
kukkaisvihkoa, jonka hän oli kiinnittänyt lukupöytänsä viereen uutimen
reunaan ja ikävinä hetkinä, jolloin työ väsytti ja tahto tuntui
lamautuneelta, oli hän mielikuvituksessaan aina paennut Elnan seuraan,
noiden heidän yhteisten unelmahetkiensä muistoihin, ja levännyt niissä.
Monasti oli hän aikonut kirjoittaa tytölleen, mutta oli voittanut
halunsa: ei vielä, vasta sitten kun aika on tullut...

Nyt läheni aika. Hänen vapaaehtoinen maanpakolaisuutensa oli lopussa ja
mielihyvissään ilmoitti hän Helsinkiin vanhaan kortteliinsa tulostaan.

Otto oli asemalla vastassa.

-- Kadotettu ja jälleen löytty! huudahti tämä tervehtiessään. -- Terve
tuloa uudelleen elävien ilmoille!

-- Niin, tuntuuhan tämä vähän ylösnousemukselta. No, miten sinä elät?

-- Ka, niinkuin medisiinari elää. Toinen päivä toistaan hauskempi.

-- Entä muut siellä teillä?

-- Äiti ja Hilda odottavat terveinä tuloasi; muita siellä meillä ei nyt
olekaan.

-- Elna ei tule enää Helsinkiin?

-- Ei, hänestä ei ole kuulunut mitään.

Vanhassa huoneessaan järjestellessään kirjojaan ja tavaroitaan oli
Juusosta taas niin kodikasta ja tuttavallista -- tuntuipa melkein kuin
olisi tuo ensi vaikutus tahdottu tehdä entistään kodikkaammaksi. Uusi
matto oli ilmestynyt hänen keinutuoliinsa, seinälle, tuohon hänen
Ahlqvistin ja Snellmanin kuviensa yläpuolelle, oli ripustettu pieni
maisemataulu -- sen kuului Hilda voittaneen taiteilijain arpajaisista
-- ja hänen kirjoituspöydällään oli tuores kukkavihko. Se oli kai
kaikki Hildan käsialaa, hän on sentään hyvin ystävällinen tyttö, tuo
Hilda... Vähän ajan perästä tulikin hän itse juttelemaan Juuson kanssa,
ollen hilpeä ja avomielinen kuten aina ennenkin. Ja kun Juuso kertoi
iltapäivällä menevänsä sairasta Vilhoa tervehtimään, tarjoutui Hilda
tulemaan mukaan, -- olihan hänkin Vilhon vanha ystävä, vaikkei nyt
ollut nähnyt häntä koko syksynä.

Yhdessä he menivätkin Vilhon luo. Huoneeseen astuessaan tulivat he
molemmat vaistomaisesti katsahtaneeksi toisiinsa: tuo mies heidän
edessään oli jo niin kuihtuneen näköinen, sen kasvot niin kellertävät
ja ruumis niin heikko, etteivät he olisi voineet häntä sellaiseksi
kuvitellakaan. Hänen ennen niin ripeät liikkeensäkin olivat jo käyneet
verkkasiksi ja väsyneiksi. Mutta silmissä oli hänellä vanha elonsa ja
valppautensa jälellä ja vanhaa herttaisuutta ja iloisuutta oli vielä
koko hänen käytöksessään kun hän tervehti vieraitaan.

-- Hyväpä oli, että nyt jo tulit, virkkoi hän Juusolle. -- Mulle
tulikin äkimpi lähtö tästä maasta kuin olin luullutkaan.

-- Siis lähdet todellakin ulkomaille, kysyi Hilda osanotolla.

-- Jo tänä iltana menen laivaan. Kosteat syyssäät täällä eivät ole
rinnalleni terveydeksi ja parastahan on joutua apua hakemaan niin kohta
kuin mahdollista, -- jos avun toiveita vielä lie.

-- Tottahan toki, ovathan monet muutkin siellä paranneet.

-- Toivotaan, minä ainakin toivon.

Juuso oli istunut ääneti syrjemmässä salaa tarkastellen ystäväänsä.
Ville toivoi vielä, onni hänelle se, mutta siltä tuo melkein näytti,
kuin olisi kalma jo painanut omistusleimansa noihin lempeihin,
rehellisiin kasvoihin. Ja juuri sen miehen pitäisi kumminkin saada
elää, sillä puhtaita luonteita kuten hänen, niitä on harvassa, ja niitä
juuri nykyjään tarvittaisiin...

Vilho rupesi puhumaan »Kyntäjästä», joka nyt vuorostaan tuli jäämään
yksin Juuson hoteille. Hän kehotti Juusoa hoitelemaan lapsukaista niin
hyvin kuin taisi, helppo tehtävä se nykyoloissa ei ole, sillä vaikea on
saada nykyistä polvea temmatuksi mukaan. Mikäli voimat riittävät lupasi
Vilho auttaa ulkomailta.

-- Matkusta rauhassa, kehotti Juuso, ryhdynhän työhön taas vereksenä
miehenä. Ja minä arvelen, että on parasta työskennellä sen vanhan
suunnitelmamme mukaan: hiljaisesti, rähisemättä.

-- Vaikka valtioviisaat olisivatkin tyytymättömät, niin minustakin.
Eihän ole meikäläisten luonteiden mukaista temmeltää tuossa hetken
vivahdusten virrassa, vaan on siltä tärkeää, tärkeämpää kuin koskaan,
koettaa pitää vanhaa »kartuusia vireillä».

He keskustelivat kauan niistä asioista Hildan istuessa äänettömänä
kuuntelijana. Se heidän vanha ystävyytensä tuntui nyt olevan entistään
lämpimämpi; merkillisen samaan tapaan olivat viime aikain tapahtumat ja
ajanmerkit heihin vaikuttaneet ja ikäänkuin sulattaneet heidän
luonteitaan vielä täydellisempään sopusointuun. Hildakin oikein lämpeni
heidän puheitaan kuullessaan ja hän lausui melkein surunvoittoisesti,
että olisi niin hauska olla mukana jotakin vaikuttamassa, jos johonkin
kykeneisi...

-- Ehkäpä sinä vielä ennen pitkää tulet olemaankin mukana näissä Juuson
ja minun harrastuksissa, virkkoi Vilho veitikkamaisesti hymähdellen.

Hilda punastui ja Juuso käänsi puheen toisille tahoille. Vähän ajan
perästä saapui Vilhon luo uusi vieras, Helmi, joka riensi sinne suoraan
pankista päästyään. Hän tervehti sulhoaan äidillisen hellästi ja
huolekkaasta, kyseli hänen voinnistaan, oliko tänään rykinyt pahasti ja
oliko nauttinut lääkettä. Ja Vilhon matka-arkkua, joka oli puoleksi
täytettynä laattialla, hän tarkasteli ja järjesti, kyseli mitä oli
pantu mukaan ja mitä panematta, neuvoi, torui lempeästi, aivan kuin
äiti maailmalle lähtevää poijuttaan. Olipa liikuttavaa nähdä heidän
siinä yhdessä puuhailevan: tyttö terve, roteva, elinvoimainen ja hänen
rinnallaan kuihtunut, kalvakas mies, -- oli kuin elämä ja kuolema
olisivat tuossa liittoutuneet ystäviksi. Ja elämästä ja kuolemasta
siinä olikin kysymys. Helmi koetti olla rohkealla mielellä, vaan
toisinaan lähti siltä kyynele väkisinkin kiertymään esiin luomen alta.
Ja Vilhokin tekeytyi niin reippaaksi ja terveeksi kuin suinkin, mutta
turhaa oli hänen koettaakaan tytöltä salata, kuinka sairas hän siltä
oli.

Hetkisen katselivat Juuso ja Hilda tuota liikuttavaa suhdetta. Mutta he
tajusivat samalla, että noiden on varmaankin tarve olla tänä iltana
kahden, heidän täytyy saada nauttia häiritsemättä näitä yhdessäolonsa
viimeisiä tunteja. Ja siksi he heittivät hellät jäähyväiset Vilholle
toivottaen hänelle paljo hyötyä matkastaan.

-- Ja tule tervennä takasin, virkkoi Juuso lähtiessään.

-- Toivotaan, toivotaan. Ja sinä, pitele sinä täällä »kartuusia
vireillä».



VII.


Vilhon lähdettyä ulkomaille tunsi Juuso itsensä omituisen orvoksi ja
yksinäiseksi. Ei ollut hänellä nyt ketään lähempää ystävää, jolle hän
avonaisesti ja vapaasti olisi voinut kertoa tuumistaan ja tunteistaan
ja jonka hän olisi luullut ymmärtävän itseään. Useista aikuisistaan ja
vanhemmista tovereista oli hän viime aikoina vieraantunut, ei ollut
voinut heitä seurata eikä ymmärtää heidän muuttumistaan, ajan vaiheiden
mukaan. Hänen suhteensa Heikkiinkin oli viime vuosina pysynyt aivan
kylmänä; he seurustelivat kyllä toisinaan ja vanha tuttavuus jatkui
ennallaan, mutta siinä ei ollut enää sitä sydämmellisyyttä eikä
avomielisyyttä, jota oli ollut ennen takavuosina. Juusokin oli
luonteeltaan käynyt yhä enemmän suljetuksi ja epäileväksi, eikä hän
voinut sietää sitä laskevaa, itsekästä ja itsekylläistä luonteen
piirrettä, jota hän nykyjään alinomaa huomasi Heikin puheessa ja
käytöksessä. Useat seikat saattoivat heidät kumminkin tekemisiin
toistensa kanssa. Jo kesällä oli Juuson maalta pitäin täytynyt pyytää
ja käyttää Heikinkin nimeä vekselissä ja myöskin Heikin halu puuttua
»Kyntäjän» asioihin vaikutti, että he useimmin olivat tekemisissä
toistensa kanssa; Heikki oli nyt vihdoinkin kirjoittanut siihen
muutaman kirjoituksen taloudelliselta alalta. Vaan vanha luottamus ei
enää kasvanut ennalleen.

Tutkintonsa suoritettuaan toimitti Juuso nyt »Kyntäjätä» vereksillä
voimilla ja saavuttikin sille vähän vilkkaampaa kannatusta. Mutta
samoihin aikoihin hän herkeämättä ja huolella tähtäili ja neuvotteli
mistä hän saisi jotain tointa ja tuloa. Sillä sitä hän kaipasi ja
tarvitsi.

Tavallisin kysymys, johon Juuso näihin aikoihin sai vastata missä hän
vain liikkuikin, oli tämä; »No, mitä sinä nyt teet ja mitä aijot?»
Usein se kysymys tehtiin välinpitämättömästi, muun puheen puutteessa,
usein myös pelkästä kohteliaisuudesta ja vielä useammin vaarattomasta
uteliaisuudesta. Ja silloin oli Juuson helppo vastata:

-- Ei ole vielä varmaa tietoa, otan sopivan toimen ja tulon mistä saan.
Onhan myöskin hieman tuumaa ruveta lukujakin jatkamaan ja vähin olen jo
alkutöihin ryhtynytkin.

Tutkintojensa aikana oli näet Juuso osoittautunut erittäin tarkaksi ja
tunnolliseksi kieliopillisissa tutkimuksissa ja useat yliopiston
opettajat olivat vilkkaasti kehottaneet häntä jatkamaan opintojaan
erittäinkin äidinkielen tutkimisen alalla. Siinä tarvittiin työmiehiä,
olisi vahinko, ellei Juuso tässä muodossa voisi käyttää kykyään
äidinkielensä hyväksi. Itsellään teki Juusolla hyvin mieli: tuokin oli
aikoinaan ollut eräs hänen kauniimpia unelmiaan silloin kuin hän
rohkeimmillaan haaveksi, miten hän tulisi tekemään työtä kotimaisen
kansallisuutensa ja äidinkielensä kypsyttämiseksi. Sittemmin oli hän jo
luopunut tästä unelmasta niinkuin useimmista muistakin, oli katsonut
sen olevan toteutumattomissa, eihän hänellä riittänyt kykyä, aikaa eikä
varoja. Vaan nyt se palasi taas uudella voimalla: voi, jospa hän
saisikin ruveta työskentelemään tällä mielialallaan, työskentelemään
hiljaisesti, uutterasti ja esteettömästi...!

Mutta hän ei kumminkaan nyt vajonnut varsin syvälle näihin toiveisiin.
Häntä rasittivat raha-asiat, painoi velka ja vekselit huolettivat; ei
hän uskaltanut sen liikkuvan painolastin kanssa lähteä uudelle
taipaleelle. Kun saisi vakinaisen lainan! Mutta se ei ollut enää niin
helppoa sekään, kuin entisinä hyvinä aikoina. Oli näet ajan merkkiä
sekin, että lukumiehillä ja yleensä henkisten rientojen edustajilla ei
enää ollut sitä luottoa, kuin takavuosina, -- henkisellä ja
aatteellisella työllä ei ollut enää entistä merkitystään. Ennen sai
lukumies isommitta vaikeuksitta suurenlaisiakin lainoja eikä
takuumiehistä ollut puutetta; pitihän auttaa eteenpäin pyrkiviä
nuorukaisia, auttaa etenkin jos mies oli lupaava ja työkykyinen. Nyt
oli yleinen harrastus kääntynyt pääasiallisesti taloudellisia hankkeita
kohden; ylioppilailla olivat rahat tiukemmassa, ihmiset olivat
tarkempia takuistaan ja lukumiehillä vähän luottoa. Kysyttiin nyt jo
enemmän millä se maksaa, kuin mitä se mahdollisesti tulee isänmaan
hyväksi tekemään.

Juuso tarvitsi virkaa, tuloja ennen kaikkia. Sen hän tiesi itse ja sen
tiesivät useat hänen tovereistaankin, jotka hänen kanssaan olivat
raha-asioissa. Miten aikoi hän antautua tieteellisiin toimiin kun
kaikki aika uhkasi mennä rahahuoliin? Hän oli pian, pikemmin kuin oli
aavistanutkaan, joutunut moniin ja sekaviin vekseliasioihin: kun itse
tarvitsi muitten nimiä, oli hänen täytynyt kirjoittaa muille nimensä,
ja pankit antoivat tähän aikaan kernaasti rahoja. Ja siksi hän älysi,
kun toiset toverit hänen aikeitaan kyselivät, että siinä oli muutakin
kuin pelkkää uteliaisuutta.

-- Oletko jo ruvennut auskulteeraamaan koulussa? kysyttiin häneltä
usein ja Juuso käsitti siinä kysymyksessä aina pienen syytöksen. Hän
näet ei ollut ruvennut auskulteeraamaan ja empi ruvetessaan. Hänellä
oli aina ollut hiljaisena toivomuksena, ettei hänen tarvitseisi
antautua opettajan uralle. Mielestään hänellä ei ollut siihen
taipumusta, ei sitä malttia eikä esityskykyä, jota siihen
tarvitaan. Ja oli muitakin syitä. Hän olisi toivonut saavansa
oleskella pääkaupungissa, voidakseen kirjastopalkalla tehdä sitä
mielityötään, jota hän jo oli alotellut. Tuo nyt on taas sitä vanhaa
suuruudenhulluutta, oli hän kuullut toveriensa kuiskailevan ja oli
hänellä siitä itselläänkin ollut paha omatunto, mutta hän ei ollut
silti vielä voinut voittaa vastahakoisuuttaan. Ja siksi hän vastasi
näille kysyville vältellen:

-- En ole vielä ruvennut, kesken oli lukukausikin, läheneehän jo
joululupa. Ja olisin tässä vähin katsellut muunlaista työtä.

-- Sinä tähtäät ylemmäs?

-- En sitäkään, vaan kun mulla on vähän näitä tieteellisiäkin aikeita,
niin olisin tahtonut pysyä Helsingissä.

-- Niin, kenen kannattaa...

-- Eihän se kyllä kannattaisikaan...

Mutta juuri siinä joulun lähetessä Juusolle aukenikin toive saada
»muunlaista työtä». Haettavaksi julistettiin senaatissa uusi
ylimääräinen kielenkääntäjän paikka, siitä huomautettiin Juusolle ja
hän kiinnittikin suurella innolla huomionsa siihen. Olihan se paikka
ikäänkuin häntä varten, pienipalkkainen, vaatimaton toimi tosin, mutta
saisi kumminkin olla pääkaupungissa, jatkaa töitään ja...

Niin, siinä se juuri olikin se suurin houkutus ja hartaimman halun
viehättävä syy. Se syy, joka hänen mielikuvitustaan vilkkaimmin
lennätti ja kannusti hänen toiveitaan: saisi vihdoinkin perustaa tuon
oman, pienen pesänsä, jossa kotoinen onni lämmittäisi ja virkistäisi.
Tuo kapsäkki-elämä vierasten hoidossa oli viime aikoina varsinkin
ruvennut yhä enemmän tympäsemään miestä, joka jo oli siinä ijässä, että
olisi pitänyt päästä oman katon alle asumaan. Ja se onni viittoi häntä
nyt niin viehättävänä tuon pienen viran muodossa ja hän kiintyi kohta
koko vilkkaan mielikuvituksensa innolla tuota mahdollisuutta
ajattelemaan.

Juuso kävi asiantuntijoilta tiedustelemassa mahdollisista toiveistaan.
Voisihan olla toiveitakin, sanoivat nämä, vanhempia ei hae, joten
pyrkijät lienevät melkein yhdenarvoisia. Saavat kilpailla, sitten
arvostellaan. Arvelivatpa toiset Juusolle avuksi olevan senkin, että
hän jo oli kielentaitajana tunnettu.

Hänen toiveensa kasvoivat ja hänen omaa kotia haaveksiva
mielikuvituksensa sai vielä uutta, verestä virikettä. Se tuli pienen
kirjeen muodossa kaukaa syrjäisestä maaseutupappilasta. Kirje tuli
aivan odottamatta; Juuso itse ei näet ollut vieläkään kirjoittanut
Elnalle. Monasti oli hänet kyllä nyt syksynkin kuluessa temmannut
vastustamaton halu kirjoittaa ja hän oli valanut pitkät paperit täyteen
tunteitaan ja ajatuksiaan, mutta ei ollut niitä lähettänyt. Ei vielä,
oli hän päätellyt, ei vielä ole aika mennä sanomaan: »tässä olen nyt,
nyt olen tullut!» Vielä on varrottava.

Vaan nyt kirjoitti Elna hänelle. Hän sanoi vain tahtovansa onnitella
Juusoa tutkinnon johdosta. Lapsellisella tavallaan hän sitten kertoi,
miten hänellä oli ollut ikävä ja mielipaha silloin keväillä, kun Juuso
niin katkerana matkusti pois ja kuinka hänestä koko Helsinki sen
jälkeen oli menettänyt makunsa. Kesällä ja syksyllä oli hän odotellut
Juusosta jotain kuulumisia; ei kirjettä, hän tunsi selvästi, että Juuso
ei kirjoittaisi, vaan hän oli, vaikka turhaan, toivonut Hildan kautta
saavansa jonkun tervehdyksen. Mutta sitten oli hän käynyt niin
iloiseksi kun näki Juuson suorittaneen tutkintonsa, -- onneksi olkoon
ja hyvää jatkoa! Itsestään Elna ei kertonut muuta, kuin että siellä
kotona hän siskoparven seurassa viettää päivänsä, ei ole erittäin
hauskaa mutta eipä mitään hätääkään.

Nyt olivat Juusoltakin telkeet poissa, hän istui kirjoittamaan,
kirjoitti Elnalle kirjeen, kirjoitti pitkästi ja lämpimästi. Kuvasi
siinä oman mielialansa vaiheita, ikäviään ja yksinäisyytensä mietteitä.
Kertoi myös uusista toiveistaan, kuinka vihdoinkin näköala rupesi
valkenemaan ja toteutumistaan läheni tuo hänen harras unelmansa saada
pieni toimi ja pieni koti. Se oli tosin vasta pelkkä toive, mutta
saattoihan se toteutuakin. Ja miks'ei se toteutuisi, tuottaisihan tuo
pieni virka hänelle niin suuren onnen, ettei kohtalo voinut olla
hänelle sitä antamatta.

Innostuneesti hän kirjoitti. Ja rivien välistä saattoi lukea hänen
lupauksensa kohta viran saatuaan tulla noutamaan hyvän haltijan uuteen
kotiinsa.

Juuso vei virastoon hakemuksensa. Oli hakijoita muitakin, kuuli
hän, muttei vaarallisia. Hakijain oli suoritettava kielinäyte
kääntämistaidostaan ja se juuri olikin Juusosta edullista. Hän
kirjoitti oikein huolellisesti ja hyvästi, kaunista, täsmällistä
kieltä. Ja sitten hän odotti turvallisesti päätöstä ja jatkoi sillä
välin tieteellisiä töitään.

Niin istui hän eräänä päivänä työpöytänsä ääressä kun Heikki tuli hänen
luokseen. Tulija näytti olevan ärtysellä tuulella ja rupesi jo kohta
torumaan:

-- No, nythän sinä et ole taas valvonut etuasi, mitä sinä oikeastaan
mietit?

-- Miten niin?

-- Päästät suotta sievosen viran hyppyistesi lomitse.

-- Minäkö?

-- Niin. Voit pitää melkein varmana, ettei sulle mitään
kielenkääntäjänvirkaa anneta -- ja oma syysi.

-- En ymmärrä.

-- Oletko käynyt kenenkään luona kumartamassa?

-- Kumartamassa? Mutta minähän olen kirjoittanut näytteeni, sen
mukaanhan ne arvostelevat, miten tässä nyt enää mikään kumarrus voisi
tulla kysymykseen?

-- Hm, siinä se nyt on. Tahdotko todellakin tekeytyä niin viattomaksi,
että et käsittäisi velvollisuutesi olevan käydä asianomaisilta
suullisesti pyytämässä, että sinua pidettäisiin suosiollisessa
huomiossa. Sehän on ensimmäinen tehtävä, hakipa virkaa mitä tahansa. --
»Kirjoittanut kielinäytteesi», sanot, -- vaikka se olisi kuin enkelin
kirjoittama...

-- Onko siinä sitten vikoja?

-- Hm, vikoja! Luota siihen! Voipi se olla hyvääkin kieltä, vaan voi
siinä siltä olla vikoja; siinä esim. ei voi olla sitä virallista
väritystä, joka täytyy olla kaikissa virallisissa asiakirjoissa.

-- Onko siitä joku huomauttanut?

-- Kamreeri Holm on, kuten tiedät, yksi lausunnon antaja. Mutta se
sinään, vaikka näyte meniskin mukiin, eikähän se huono kuulu
olevankaan, niin on persoonallinen huomionosoitus aina välttämätön.

Juuso kävi alakuloiseksi, katseli maahan ja oli onnettoman näköinen;
Sitten kysyi hän epäillen:

-- Pitäisiköhän nyt vielä pukeutua frakkiin?

-- Aika se nyt, nyt on myöhää. Asia ratkaistaan tänään tai huomenna,
nyt ei enää voi mennä.

-- Ei tietysti. Mutta vaikuttaakohan tuo nyt niin ratkaisevasti?

-- Saathan nähdä.

-- Sehän olisi hirveän ikävää.

-- Ikävää, ikävää, -- kenen syy? Ikävää itsellesi, ikävää toisillekin,
joilla on... Miten luulet jaksavasi hoitaa asioitasikaan, kun noin
laiminlyöt hyvät tilaisuudet? Sinähän olet parantumaton uneksija.

Juusolla masentui kerrassaan iloinen, toiveikas luonto. Hän ei ollut
sitä kuolemakseen tullut ajatelleeksikaan, mutta hänestä tuota oli
vieläkin vaikea ymmärtää. Lähteä nyt tällaisessa asiassa suosiota
rukoilemaan, -- sehän olisi sama kuin mennä pyytämään, että toinen
syrjäytettäisiin siinäkin tapauksessa, että hänellä näytteensä puolesta
olisi etusija. Vaaditaanko todellakin tuollaista luikertelevaisuutta,
-- ei hän sitä vieläkään voinut uskoa ja häntä melkein kiukutti, että
Heikki häntä turhanpäiten tuli pelottelemaan.

Vaan kuta enemmän hän asiaa mietti, sitä tuskallisemmalta se hänestä
tuntui. Saattoihan nykyisenä kilpailun aikana mikä tahansa olla
mahdollista, matelevaisuus ja nöyräselkäisyyshän se todellakin
tätänykyä merkitsee enemmän kuin kunto ja ansio. Mutta pitääkö
todellakin hänen kauniin unelmansa siitä syystä joutua karille, tuon
rauhallisen työn, kodin ja oman unelman? Ei toki, ei niin voi vääryys
voittaa...

Yön unen riisti häneltä kumminkin Heikin huolettava uutinen eikä hän
voinut tehdä työtäkään. Hänellä oli siellä pöydällä alotettu kirje
Elnalle, toinen kirje jo, muttei hän voinut nyt sitäkään lopettaa. Vaan
huomenna, kunhan tuo paha pelko on ohi, silloin hän sen lopettaa ja
silloin hän ehkä jo voi kertoa tarpeettomasta säikähdyksestään ja asian
hyvästä päättymisestä...

Aamiaispöydässä Juuso tavallisesti silmäili läpi päivän lehdet
ja niin hän teki nytkin osaamatta aavistaakaan, että siinä vielä olisi
mitään hänen virastaan. Vaan jo ensi silmäyksellä tarttui hänen
katseensa muutamaan uutiseen: »Uuteen ylimääräiseen senaatin
kielenkääntäjänvirkaan on neljästä hakijasta otettu hov. ausk...» --
Mitä tämä on, eikö se ole juuri hänen virkansa? Sehän se on -- siis
sivuutettu. Tieto tuli pikemmin kuin hän osasi arvatakkaan.

Kaatui siis sekin toivo. Ja yleinen mielipide sanoo, että se on oikein,
miksi lähtee asettumaan yläpuolelle yleisiä tapoja. -- No niin, mennyt
kuin mennyt! Tottahan mies sellaisen vahingon korjaa, tapahtuuhan
tällaista, ensi kerralla täytyy olla viisaampi... Vaan lähettämättä se
nyt saa jäädä Elnan kirje. Siihen hän oli aikonut liittää uutisen, että
nyt ovat oman tuvan perustukset lasketut...; sellaista uutista, joka
siihen nyt olisi ollut liitettävä, ei hän hennonut kertoa. Olkoon
ennallaan, kaikki, onpa pakko jäädä odottavalle kannalle.

Juuso istui nolona ikkunan ääressä ja katseli tylsästi keskipäivän
vilkasta katuliikettä: Ei hän juuri ajatellut mitään, ei punonut
katkeroita säikeitä eikä kiivastellut maailmaa vastaan, ajatuskin
tuntui juoksevan niin raskaasti ja sakeasti, tahto ja tarmo tuntui
tyyten lauenneelta. Mutta sielunvoimat toimivat kumminkin salassa ja
kun hän havautui siitä istumasta, olivat jäntereet kuin tuskasta
kiinteälle pingoittuneet ja otsasta puhkesi esiin hikikarpaloita...

Juuso nousi, ravisti ruumistaan ja istui työnsä ääreen. Mutta sekin,
jonka seurassa hän eilen vielä niin innolla viihtyi, sekin tuntui nyt
äitelältä, olivathan nuo paperiliput niin turhanpäiväisiä eikä hän
päässyt päästä kiini. Hän työnsi paperit pois edestään ja istui taas
joutilaana. »Ihminen on oman onnensa seppä, sanotaan, vaan minä olen
kai hyvin huono seppä. Miksi lienenkin juuri minä joutunut näin
epäonnistuneeksi?»

Mutta äkkiä hän taas havahtui mietteistään, otti esiin annakan ja
rupesi sitä selailemaan.

-- Niin, ensi viikolla se lankee, lankee taas. En muistanut puhua
Heikille eilen, mutta ei tuo ollut sillä tuulellakaan. Liekö
tänäänkään, vaan käytävähän siellä on.

Se oli nyt uudistettava se Heikin nimellä kesällä otettu paperi. Muista
vekseleistään oli Juuso säästellyt siksi verran uudistusrahoja, että
tästä pälkähästä tällä kertaa suoriaa, -- kun vain tunnustaja
suostunee. Ja Heikki suostui. Mutta hän sanoi myöskin, että se oli nyt
viimeinen kerta kun tämä uudistetaan, ensi lankeamalla se on
maksettava. Sillä eihän tästä tällä tavalla tule mitään, pian ne
vekselit paisuvat lumivyöryksi, joka hautaa alleen miehen, jos ei
useampiakin, kun ei niille ole minkäänlaisia vastaavia tuloja.

-- Tiedänhän minä, ett'et sinä raha-asioissa kevytmielinen ole, mutta
koeta nyt veli hyvä hankkia tuloja, eläkä uneksi pois aikaasi.

-- Koettaa täytyy, kunhan tästä nyt taas pääsisi vähän henkilomalle.

-- Hm. Tuossa on nimeni. Mutta onko sulla aavistustakaan, millä kolmen
kuukauden perästä lunastat tuon paperin?

Sehän se juuri oli, jota Juuso itse lakkaamatta, yöt, päivät, hauteli
mielessään, se joka painoi hänen mielialansa maahan, tärveli hänen
työkykynsä, hämmensi ajatukset, kaikki. Millä maksaa hän tämän paperin
ja millä muut, kun tuloja ei ole? Niitä papereitahan hän järjesteli ja
suunnitteli mielessään myötään ja kärsi sitä tehdessään suurempaa
tuskaa kuin kukaan saattoi aavistaakaan. Ja kun nyt toinen vielä tuli
säälittä repimään ja ärsyttämään niitä samoja haavoja, niin valtasi
hänet melkein toivottomuus.

-- Sinä panet puukon kurkulleni, toivosinpa että painaisit sen päätä
myöten. Käsitäthän, etten ilokseni juokse armoa kerjäämässä, mutta
minkä minä Herran nimessä tässä teen?

-- Mitä, kiivastutko sinä? Minä koetan sinua ystävänä neuvoa...

-- Koetanhan minä hoitaa asiani ja hoidanhan minä tämänkin kolmen
kuukauden perästä.

-- Kunhan hoidat, hyvä on.

Juuso läksi. Heikki jäi seisomaan ikkunansa ääreen, katseli hänen
menoaan ja puhui itsekseen niinkuin hänen tapansa usein
yksinäisyydessään oli:

-- Saamaton haaveksija, ei vähintäkään sujuvuutta, eikä
mukautuvaisuutta, korskeutta vain... Ehkä maailman ranta opettaa, mutta
lujalle se ottaa; hän ei ymmärrä vähintäkään aikansa vaatimuksia. Ei
hänellä olisi edellytykset huonot; toinen mies olisi hänen päällään ja
hänen tiedoillaan jo ollut sievonen palkannauttija hyvällä
tulevaisuudella, -- Juuso se vain ei ymmärrä olla oikeassa paikassa
esillä. Siinä se on temppu ja se tulee hänelle vielä kalliiksi...

Heikki siirtyi työnsä ääreen, avasi lainopillisen luentovihkonsa ja
rupesi lukemaan. Hän puolestaan kyllä tulisi näyttämään mistä mies
milloinkin on löydettävissä, kunhan hänen aikansa ehtii tulla.



VIII.


Kolme kuukautta kului. Taas oli kevään alku koreimmillaan. Päivä
paistoi kirkkainta hohdettaan lumisille maisemille muuttaen koko
luonnon yhdeksi suureksi valomereksi. Se valoi ihmismieliinkin valoaan
ja iloaan, sulatti raskaat luonteet keveämmiksi ja sovinnollisemmiksi
ja herätti talvisissa arkitouhuissa uupuneisiin mieliin uusia tuumia ja
uusia toiveita.

Iloisina tervehtivät toisiaan ihmiset, jotka pääkaupungin katuja
rientelivät toimissaan ja kiireissään. Aamupäivillä se oli liikemiesten
paras työaika; kauppiaat, isännöitsijät ja kaikenmoiset asioitsijat ja
toimimiehet kulkivat pankeissa ja pistäysivät liiketuttavainsa luona ja
nyökyttivät ymmärtäväisesti päätä toisilleen kadulla ohimennessään.
Afäärit luistivat enimmäkseen hyvin, aika oli liikemaailmalle yleensä
suotuisa; rahasta ei ollut puutetta, luottosuhteet varmat ja
yrittäjillä oli ilo nähdä puuhistaan tolkkua syntyvän ja korvausta
juoksevan. Taloudellisessa suhteessa oli koko maassa näinä vuosina
verrattain onnelliset olot; vuodentulo oli useina vuosina perättäin
ollut edullinen, työväellä oli työtä riittämään asti ja yleinen
varallisuus pysyi kohtalaisena.

Siitä oli syntynyt tavallista virkeämpi yritteliäisyys. Pääkaupungissa
oli varsinkin rakennusinto päässyt suureen vauhtiin, suuria kivitaloja
kohosi sekä sen keskustaan että laidoille; nuorilla, puuhakkailla
arkkitehdeillä ja rakennusmestareilla oli kyllin tilaisuutta käyttää
työkykyään ja osottaa makuaan ja kekseliäisyyttään ja heillä oli hyviä
toiveita, että heidän toisinaan rohkeistakin hankkeista kasvaisi
runsaita satoja. Työ palkitsi tekijänsä ja siksi nousi taloudellisella
alalla vanhoille liikkeille yhä uusia kilpailijoita, joiden johtajina
esiintyi nuoria ja usein varattomia, vaan hartaasti eteenpäin pyrkiviä
miehiä. Ja yrittelemisinto tarttui laajemmallekin. Se oli näihin
aikoihin kuin esim. köyhemmässä suomalaisessa ja kansallisessa
puolueessa myöskin heräsivät ensi ajatukset perustaa erityisiä
suurempia, kansallisia liikkeitä ja rahalaitoksia vastapainoksi
vanhoille, jotka kaikki olivat vastapuolueen käsissä, ja estämään
varallisuutta yksin tälle kertymästä.

Joka taholla uhkui toimeliaisuutta, uusia tuumia luotiin ja uusia
toiveita syntyi. Ja siksi saattoi jo ulkopinnalta nähdä kiireissään
ahertavain ihmisten olevan hyvällä tuulella ja toimivan hyvillä
toiveilla.

Sen mielialan leimaa näkyi nytkin Helsingin kaduilla liikkuvain
kasvoissa. Mutta siksi vetikin juuri enemmän huomiota puoleensa, kun
näki joukossa jotkut erittäin huolestuneet kasvot, joista selvästi
kuvastui masentunut mieli ja helposti huomattava epätoivo. Tänäkin
aamupäivänä kääntyivät monet vaistomaisesti katsomaan erästä
hermostuneesti kiirehtivää nuorta miestä, jonka katseet niin
levottomina pälyilivät ympärilleen, ikäänkuin keksiäkseen jotakin
pelastuksen mutkaa.

Se oli Juuso, joka rahahuolissaan siellä puikkelehti tungoksen
keskessä, kiirehti ja hätäili, mutta tietämättään itsekään minne
kiirehti. Häneltä vain eivät afäärit onneksi vedelleet.

Kolme kuukautta oli kulunut. Ne olivat olleet hänelle melkein
yhtämittaista juoksua ja tuskallista huolta. Hän oli koko ajan
ikäänkuin soutanut karilla käyneessä ruuhessa, jonka laitalaudat ovat
halenneet ja liitteet ratkenneet ja joka joka hetki uhkaa täyttyä ja
vajota. Kun yhden halkeaman sai yhdeltä puolen täytetyksi ja tukituksi,
niin jo virtasi vesi torvenaan toisesta saumasta ja kolmannesta tirisi
yhtämittaa uhkaava suihku. Näihin asti oli hänen, joskin ainoastaan
suurimmilla ponnistuksilla, onnistunut tukkia lävet ja pitää vene
kulkukunnossa, vaikka se toisinaan jo täyttyikin puolilleen. Mutta
raskasta työtä se oli ollut. Milloin lankesi mikin pikkulaina,
käsilaina tai kassalaina, milloin joutuivat korot maksettaviksi,
milloin yritti henkivakuutus luiskahtamaan ohi. Piti riistää riepua
yhdestä reijästä ja tukkia toinen pahemmin vuotava, vipata yhdeltä
tuttavalta ja maksaa toiselle kireämmin vaativalle, luvata määräaikoja,
juosta, haalia kokoon ja sittenkin sivuuttaa määräajat. Ja koko ajan
syöksyivät vekselit uhkaavina surma-aaltoina sälöttyneitä laitoja
vastaan uhaten joka hetki hyökätä täyttämään venheen, ellei niitä
väistellyt sillä äärettömällä varovaisuudella, jota ne vaativat. Ja
elää piti silläkin välin, piti soutaa sitä raskasta ja yhä karttuvaa
vesilastia voimain myötään vähetessä. Eikä rantaa näkynyt missään.

Vähilleen pari vuotta se oli Juuso jo sillä tavalla soudellut ja
pitänyt alustaan veden pinnalla, mutta arvaa sen, minkä verran se sillä
ajalla jo oli vuotanut. Viime aikoina ei enää työnteosta tullut mitään,
aika kului tarkoin rahapuuhiin. Ja sittenkin oli nyt vihdoin tullut se
hetki, jolloin ei vuotoja enää jaksanut tukkia eikä vältellä hyökkääviä
laineita, jolloin oli edessä selvä uppoaminen. Ja siksi se oli niin
levoton katse Juuson silmässä, kun hän hätäillen kulki siellä
väkijoukossa ja koetti hapuilla viimeistä pelastuksen kortta, jota ei
näkynyt koko äärettömällä ulapalla.

Kolme kuukautta oli kulunut, Heikin hyväksymä vekseli oli tänään
maksettava. Koko ajan, kolme kuukautta, oli Juuso siitä huolta
kantanut, miettinyt kaikki mahdolliset keinot miten hankkisi rahoja sen
maksamiseen. Mutta jos jostakin oli vähän saanutkin kokoon, oli se
kohta mennyt hetkellisiin vuotoihin, toisiin vekseleihin ja toisiin
velkoihin. Ja viikot oli kuluneet ja kuukaudet. Vihdoin oli Juuso
nöyrtynyt, mennyt Heikin luo ja pyytänyt, että se paperi vielä
siirrettäisiin tai uudistettaisiin.

Ei. Heikki kielsi jyrkästi periaatteen kannalta. Hän oli tehnyt sen jo
kolme kuukautta sitten, Juusolla oli ollut kyllin aikaa järjestää
asiansa. Hän ei aikonut ijankaiken jatkaa sitä leikkiä eikä panna
omaakin tulevaisuuttaan vaaranalaiseksi. Jos et sitä nyt maksa, oli hän
sanonut, niin en usko sinun maksavan sitä koskaan. Koeta jo muualta
saada nimiä, maksettava se nyt on.

Juuso oli mennyt, koetellut vielä, vaan se oli toivotonta työtä.
Hänellä oli yleensä sangen vähän ystäviä, useimmat hänen paraimmat
tuttavansa olivat jo hänen asioissaan kiini, toiset eivät ruvenneet,
kolmansien nimet eivät auttaneet. Kyllä hän juossut oli, tänäkin
päivänä aamusta aikusesta syömättä ja lepäämättä. Ja hän juoksi vielä.
Kenties vielä viime hetkessä tapaisi jonkun armollisen ihmisen... Hän
suuntasi kulkunsa senaatintorille päin, ei tiennyt oikeastaan miksi,
vaan arveli että ehkä tulisi sieltä joku vastaan... Silloin lyödä
paukautti kello Nikolain tornissa kaksi.

Juuso hypähti, säpsähti: pankkiaika oli siis kohta ohi. Mitä nyt
tehdään, mihin mennään? Menisikö kotiin, panisi maata ja jättäisi
kaikki. Vai pakeneisiko kapakkaan, joisi päihinsä unhottaakseen,
vapautuakseen...? Ei. Nyt täyttää aalto venheen, vaan haudatkoon se
alleen edes rehellisen miehen... Juuso istui issikan rekeen, ajoi
Heikin konttoriin ja pyysi tavata häntä.

-- En ole voinut maksaa paperia, puhui hän läähättäen. Olen koettanut
viimeiseni, mutta turhaan. Nyt on kaikki lopussa, minä olen hukassa.

-- Arvasinhan, että siihen se kehittyisi. Ja mitä aijot nyt?

-- En mitään, en voi mitään.

-- Siinä miehen tarmo! Nyt olet mestannut nimesi, mitä sulla on
jälellä? -- Niin se käy kun uinailee pois paraat vuotensa. Jos sulle
vielä olisin nimeni antanut, olisit varmaankin vienyt sen
prosenttariin.

-- Olisin hoitanut asian -- ainakin tällä kertaa.

-- Mutta ensi kerralla! Onko sulla nyt minkään vertaa rahoja?

Juuso veti esiin kukkaronsa. Siinä oli muutamia seteleitä ja
hopearahoja, toistasataa markkaa; ne hän kopisti Heikin eteen pöydälle.

-- Minä en menetä nimeäni, puhui Heikki kooten pois rahat. -- Mutta
tämä oli meidän viimeinen afääri.

Kuin unissaankävelijä asteli Juuso siitä kotiinsa päin. Nyt oli siis
alus vajonnut. Sehän siitä lopuksi oli tulevakin, eihän hän enää
pitkiin aikoihin ollut muuta odottanutkaan, ranta oli myötään väistynyt
yhä kauemmas saavuttamattomiin. Ja mitä nyt?

Juuson tieteellinen työ ei viime aikoina ollut edistynyt ollenkaan,
harvoin hänellä oli sitä aikaa ajatellakaan. Oli hän nyt toisinaan
käynyt auskulteeraamassa, toisinaan hankkinut käännöstöitä, mutta se
oli kaikki rahahuolien vuoksi jäänyt niin katkonaiseksi. »Kyntäjää» hän
yhä oli ollut toimittavinaan, se oli ollut ikäänkuin lohdutusta muun
surkeuden keskessä, mutta hän oli ruvennut huomaamaan, ettei hän yksin,
ainakaan näissä oloissa, voinut sitäkään halunsa mukaan hoitaa, hän oli
ruvennut epäilemään omaa kykyään, omia aatteitaankin. Eihän hänestä
ollut niiden edustajaksi, menkööt hautaan nekin, hänhän oli itsekin jo
henkisesti ja siveellisesti haudattu, -- mennyttä miestä!

Mitä nyt? Kaikki ympärillä oli toivotonta ja pimeää.

Kotiväkikin näki selvästi päivällispöydässä että Juuso oli tavallista
masentuneemmalla mielellä. Hän oli kyllä viime ajat lakkaamatta ollut
alakuloinen ja huolestunut, vaan näin synkkänä kasvoiltaan, näin
surumielisenä, näin sanattomana ei hän ollut koskaan vielä istunut.
Otto tiesi kyllä mistä kenkä puristi, vaikkei Juuso ollutkaan hänelle
viimeisestä huolestaan lähemmin kertonut, ja arvailivat ne sen muutkin,
Hilda varsinkin. Ja häneen juuri tuo Juuson synkkämielisyys syvimmin
vaikutti. Naisellisella vaistollaan huomasi hän heti, että jotain
ratkaisevaa oli nyt miehelle tapahtunut ja sama naisellinen herkkyys
kehoitti häntä samassa tarjoamaan lohdutusta ja lievitystä.

He olivat, Juuso ja Hilda, Juuson ensimmäisinä ylioppilasvuosina olleet
hyvinkin hyvät ja avomieliset ystävät, ja Juuso oli silloin lapsellisen
luonteensa herkkyyden mukaisesti kertonut Hildalle kuin vanhemmalle
sisarelle kaikista pikkuhuolistaan ja toiveistaan. Silloin olivat he
olleet alinomaa yksissä, olivat kotona ärsytelleet toisiaan
tammipelissä, yhdessä käyneet ylioppilastansseissa, huvitelleet
talvisin luistinradalla ja suvisin purjehdusmatkoilla. Tuttavat olivat
heitä silloin nimitelleet »Almin herrasväeksi» ja ennustelleet heille
yhteistä tulevaisuutta. Sittemmin olivat he vieraantuneet, Juuso oli
saanut muita harrastuksia ja hänen lemmensuhteensa Elnaan oli aivan
kylmentänyt vanhat välit. Hildakin oli vetäytynyt vieraammaksi. Vaan
hänessä kyti vielä vanhaa ystävyyttä, joka toisinaan oli ollut
ystävyyttäkin lämpimämpi, ja viime aikoina oli se taas ilmeisemmäksi
vironnut. Sääli on lemmen sukua, Juuso tarvitsi lohdutusta ja Hilda
tahtoi niin mielellään hänen huoliaan keventää.

-- No kuules Juuso, sinä olet taas kovin synkkämielinen, painavatko
niin raskaasti maailman huolet? kysyi hän Juusolta kun tämä päivällisen
jälkeen ikäänkuin turvattomana oli jäänyt ruokahuoneeseen istumaan.

-- Voi Hilda, raskaammin kuin luuletkaan. Ne lutistavat kerrassaan
miehen alleen.

-- Lapsi parka! Mutta miksi hautelet myötään pelkkiä huolia mielessäsi,
heittäydy kerran iloiseksi niin et muistakkaan niitä.

-- Iloiseksi! Keksippäs siihen taikakeino niin oletkin noita.

-- Keksin kyllä. Ennen ei siihen paljoa tarvittu, mentiin vain ulos
huvittelemaan, sinä puit pitkän takin yllesi ja sen mukana suruttoman
tuulen. Tee niin nytkin.

Juuso hymähti surumielisesti, otti taskustaan kukkaronsa, käänsi sen
nurin ja ojensi Hildalle. Tämä nauroi:

-- Sekö vain?

-- Se ei ole vain. Minussa ei ole enää miestä sitä täyttämään koskaan.

-- Mutta kuulehan, vuoroin vieraissa käydään. Minä olin usein vieraasi
silloin vanhaan hyvään aikaan, »ennenkuin ryssä tuli maahan». Nyt saat
sinä kerran olla minun vieraanani, se on päätetty. Minä kutsun sinut
juhlallisesti esimerkiksi konserttiin tänä iltana.

Juuso ei kiellellyt, tekihän Hilda tuon niin hyvässä tarkoituksessa. Ei
ollut hän tosin huvituulella, mutta hän pelkäsi toiselta puolen
yksinäisyyttäkin ja sen synkkiä mietteitä, jotka eivät hetkeksikään
helpoittaneet. Ei hän voinut niitä nukuttaa, vaan olihan sama missä ne
häntä kiduttivat.

He menivät konserttiin. Ja tuntuihan Juusosta melkein siltä kuin soiton
räminä, ihmistungos ja kirjava seura, joka hajotti huomion useammalle
taholle, olisi hiukan viihdyttänyt hermoja ja asettanut ajatuksia. He
istuivat siellä nyt kahden Hildan kanssa, istuivat hyvinä ystävinä
kuten ennenkin vanhaan ja Juuson teki mieli nyt niinkuin silloinkin
kertoa tälle huolistaan, keventääkseen raskasta sydäntään. Ei hän sitä
olisi kumminkaan nyt kehdannut tehdä, vaan Hilda päästi hänet hyvälle
alulle ruveten kyselemään hänen surunsa syytä. Juuso kertoi silloin
suoraan kaikki, kertoi ponnistuksistaan, pettymyksestään ja
sortumisestaan. Tällä hetkellä hän ei keksinyt toivoa mistään päin,
sanoi hän.

-- Se on ohimenevää, vakuutti Hilda. -- Minä luulin jo surun olevan
syvemmällä, sydämessä.

-- Ne surut olisivat sentään helpompia kantaa.

-- Niin elä sano. Mitä nyt olet menettänyt, sen voit voittaa takasin,
vaan voitpa menettää semmoistakin, jota et voita koskaan takaisin.

Hilda lausui sen äänellä, joka melkein juorusi, että hän tiesi jotain
enemmänkin, jotain uutta pettymystä Juusolle. Tämä katsahti kysyvästi
hänen silmiinsä, mutta arveli samassa, että se kai sattui vain noin
lausumaan tarkoittamatta mitään. Ja jos Hilda jotain tarkoitti, jos
tiesi jotakin Elnasta, niin ei hän sitä sanoisi eikä Juuson oma
mieliala tällä hetkellä muuten sallinut hänen Elnaa ajatellakaan. Hän
vastasi sen vuoksi rauhallisesti Hildalle:

-- En tiedä mitä tarkotat. Mutta puhutaan jo iloisemmista asioista,
eihän nämä minun huoleni voi sinua huvittaa.

-- Tavallaanpa huvittavatkin siksi, että olet niistä mulle kertonut ja
ollut avomielinen, -- taas pitkästä ajasta. -- Vaan minähän olen huono
isäntä, nyt sinun täytyy saada punssia, siitähän ennen pidit...

Myöhemmin saapui Ottokin populaariin. Hän tuli jostakin ilosesta
medisiinarikekkeristä, oli paennut sieltä kesken tänne, kun nyt
Juusokin kerran oli matkassa. Kevyellä ja repäsevällä tuulella hän oli
kuten ainakin, houkutteli soittajaisten jälkeen toiset vielä syömään ja
kehui Juusoa, ettei tämä enää ollut toki saman näköinen kuin päivällä,
»surkea niinkuin hautajaispäivänsä aattona.» Juuso olikin melkein kuin
huumautuneena, saattoi väliin remahtaa aivan iloiseen nauruun, kun
siinä muistettiin kaikkia niitä koirankujeita, joita ennen yhdessä oli
pidetty, ja tunsi kiitollisuutta Hildaa kohtaan, että tämä juuri tänään
oli kutsunut hänet vieraakseen.

Vaan kotona yksinäisyydessä palasi mieleen kaiho ja toivottomuus taas
uudella voimalla ja hän tunsi itsensä maata syvemmälle masentuneeksi.
Hän pani maata, mutta uni vältti silmää ja mielikuvitus loihti hänen
eteensä tulevaisuudesta kuvan toistaan synkemmän. Hän arvasi, että
Heikki kyllä ei pitäisi omana tietonaan tuota eilistä asiaa, vaan
antaisi puheen kulkea; hän tunsi siksi sen nykyisen Heikin, -- jo
tänään on hänen kohtalonsa yleisen mielipiteen hampaissa. Ja hän
saattoi niin hyvin kuvailla, kuinka tuo yleinen mielipide kulkee:
»Oletko kuullut», kysyy yksi toiselta ja toinen vastaa: »Niin, sen
päivä se on laskenut, eikä taida noustakaan enää.» Jo parin päivän
perästä tietävät sekä tuttavat että oudot minkälainen mies hän
oikeastaan on ja hän melkein kuuli humisevissa korvissaan miten nuoret
ylioppilaat jo kadulla näyttäisivät häntä toisilleen ja sanoisivat:
»Tuossa se on se mies, joka tahtoi nuorisossa ylläpitää ihanteita. Itse
hän maksattaa muilla vekselinsä ja elää toisten kustannuksella...»

Ja tämä oli kumminkin vasta ensimmäinen vekseli. Miten nyt, kun nimi on
pilassa ja se vähäinen luotto on mennyt, miten käy nyt seuraavain? Ja
miten käy hänen itsensä lopuksi? Velkavankilako parempi vai...?

Aamupuolella yötä vaipui hän rauhattomaan uneen herätäkseen siitä
muutamain tuntien perästä eilisiin mustiin mietteihinsä.

Oikein Juuso olikin arvannut, miten nopeasti tieto hänen
lankeemuksestaan oli levinnyt ympäriinsä ja kuulumiset siitä, miten
häntä arvosteltiin, saapuivat pian hänen omiin korviinsakin. Hän oli
merkitty mies, sanottiin, ja niin hän tunsi itsekin olevansa. Ja
siksipä olikin ymmärrettävää kun hän taas jonkun viikon perästä
huonoilla toiveilla kulki koettamassa kerätä rahoja uuteen lankeavaan
vekseliin, että kylmä kielto tuli vastaan joka taholta, sieltäkin,
missä ennen oli ollut myötätuntoisuutta ja hyvää tahtoa. Ihmiset eivät
enää luottaneet häneen senkään vertaa kuin ennen, eikähän niillä ollut
syytäkään sitä tehdä.

Se oli nyt lankeamaisillaan se sama Juuson ensimmäinen vekseli, jonka
hän noina näytelmänsä toivorikkaina aikoina oli Kippiksen kanssa tehnyt
ja jonka kautta hän ensiksi oli livahtanut tälle pettävälle, luisuvalle
pinnalle. Sitä oli tällä välin siirretty pankista toiseen, uudistettu
ja siirretty, vaan hoidettu se tähän asti oli. Mutta nyt? Turhaan
ponnisti Juuso jo loppuun käytettyä kekseliäisyyttään saadakseen oman
osansa kokoon. Ja hänestä oli nyt kahta vertaa vaikeampi liikkua
ihmisten parissa, hän lymyili kernaimmin yksin kotona, kaikkein
mieluimmin olisi hän paennut kauas vieraisiin maihin taikka tahtonut
vaikka vaipua maan poveen. Vihdoin meni hän Kippiksen luo, käski tämän,
joka ei ollut vielä ollenkaan osaansa lyhentänyt, hankkia edes
uudistusrahat ja hoitaa asia, -- itse hän ei voinut. Paperi laitettiin
ja Kippis lupasi hommata. Mutta paljo ei Juuso siihen lupaukseen
luottanut ja väsyneempänä, kyllästyneempänä kuin koskaan tuli hän taas
tältä retkeltä kotiinsa.

Eteisen ovella seisoi Otto ottamassa kirjeitä kirjelaatikosta.

-- Täällä on kirje sullekin Juuso, ja -- ahaa! -- arvaas keltä?
Elnalta, ellen tunne väärin käsialaa.

-- Väärin taidat tuntea. Näytä tänne.

Juuso meni huoneeseensa ja katseli melkein häveten tuota kirjettä, --
niin, Elnaltahan se oli. Hän ei ollut mielestään enää sen arvoinen,
että Elna hänelle kirjoittaisi taikka häntä muistaisikaan. Olihan hän
nyt mestatessaan itsensä mestannut myöskin nuo heidän yhteiset ihanat
tulevaisuuden toiveensa. Tuohon hänen suureen haaksirikkoonsa olivat
hautautuneet kaikki hänen unelmansakin, kodin, onnen ja lemmen ihanat
unelmat, kaikki pirstaleina, hän oli ne särkenyt ja hänestä tuntui että
hän siten oli pettänyt tyttönsäkin, tuon hellän, lempeän lapsen. Ja
siksi hän ei ollut viime aikoina uskaltanut Elnaa ajatellakaan...
Mitähän se tyttöparka siellä nyt taas on tuuminut hänen pitkästä
äänettömyydestään, rakenteleeko se siellä yhä tuulentupia vanhoille
perustuksille, jotka hänen tietämättään jo ovatkin suistuneet? Paremman
kohtalon hän olisi ansainnut, lapsi parka...

-- Vaan mitä on tämä...?

Juuso oli verkalleen avannut kirjeen ja ruvennut sitä lukemaan. Luki
muutamia rivejä ja alotti alusta. Oli niin merkillistä tuo sisältö,
Elnako tätä kirjoitti...? Niin, Elna se oli. Juuso luki kirjeen
loppuun, luki verkalleen tarkoin, joka sanan... Niin, niin se oli, hän
ymmärsi sen nyt. Siis ei ollutkaan pelkkä sattumus se, mihin Hilda
viittasi!

Kirje putosi pöydälle. Juuson pää vaipui raskaana käsivarren varaan ja
jäi siihen lepäämään kauaksi aikaa. Syrjäinen olisi luullut, että siinä
itki miehinen mies, sillä todellakin, kimaltelihan kyynele hänen
silmänsä kulmassa samentaen raukean katseen.



IX.


Elnan kirje oli, niinkuin entisetkin, kirjoitettu viattoman
yksinkertaisesti, mutta tuon lapsellisen koruttomuuden alla oli siinä
kumminkin puheena vakava elämänkysymys, ratkaiseva elämänkysymys
niille, joita se koski. Tyttö kirjoitti:

    »Olen tätä nykyä, Juuso hyvä, tärkeässä elämänkäänteessä, etkä
    voine siis panna pahaksesi jos sinulta, hyvältä ystävältä,
    kysyn neuvoasi ja mielipidettäsi. Ja minusta tuntuu melkein
    kuin minulla olisi velvollisuuskin kysyä sinun neuvoasi ennenkuin
    teen ratkaisevan päätökseni.

    »Nyt aivan äsken on minua pyytänyt vaimokseen eräs isäni hyvä
    tuttava. Hän on pappi. En tunne häntä vielä varsin paljo, vaan
    luulen että hän on hyvä ja kelpo mies. Minua kohtaan on hän ollut
    hyvin ystävällinen, aivan hellä, ja tiedän että hän minusta pitää
    paljo ja tahtoo parastani. Hän on keski-ikäinen mies, hiljainen
    ja vaatimaton. Perheen tuttavana olen häntä jo kauan tuntenut,
    mutta en ole koskaan häntä enemmin ajatellut enkä muistellut, enkä
    ole siis voinut hänestä koskaan pitääkään, hän on ollut mulle
    vieras. Vaan nyt minun täytyy häntä ajatella ja kun ajattelen,
    niin minusta tuntuu, että miksi en voisi hänen kanssaan elää,
    miksi en hänestä pitääkin? Mitä arvelet sinä? Ei se tulisi olemaan
    mitään sellaista suurta onnea, jota nuorena joskus haaveksii,
    hiljaista arkielämää vain, semmoista kuin elämä on. Sitä sellaista
    elämätä minä tosin olen joskus kammoksunut, olen verrannut sitä
    kuoleutumiseksi ja ikäväksi haudaksi, mutta ehkä se on sittenkin
    sitä oikeata elämää, juhlahetkethän ovat elämässä niin harvat.

    »Ethän ymmärrä väärin, miksi nyt siitä sulle kirjoitan. Onhan
    meillä ollut, vaikkemme ole siitä puhuneet toisillemme emmekä
    muille, yhteinen pieni unelmamme. En tiedä, minkä verran sitä
    sinä enää muistat, mulle se on ollut ja on hauska muisto. Mutta
    en siihen viittaa muuten, kuin vedoten hyvään, toverilliseen
    ystävään, joka lausuu mielipiteensä suoraan. Ja siksi kysyn:
    luuletko onnen voivan seurata mukana semmoisissa suhteissa,
    joita ei ennen ole onneksi ajatellut ja luuletko minun oppivan
    rakastamaan nykyistä kosijaani? Sinä tiedät kotioloni, pieni
    pappila, paljo lapsia, aika olisi asettua elämäntyölleen. Aivan
    vapaasti saan kumminkin päättää ja ... valita, -- mutta vaikeaa
    se on.

    »Et suutu, Juuso, tunnenhan sinut. Ja kun nyt olen kertonut sulle
    asiani, odotan vastaustasi; _hän_ odottaa minun vastaustani.
    Elna.»

Semmoinen oli kirje, ei sen mutkallisempi, mutta paljo uusia katkeroita
tunteita se herätti Juuson jo rikki repalehtaneessa sydämessä. Senkin
onnensa hän oli menettänyt, hän oli mestannut kaikki... Tuo rakas lapsi
-- »yhteinen unelmamme», niin, se oli todellakin ollut niin herttainen
ja kaunis, siinä oli niin paljo lämpöä ja niin paljo onnea, rajatonta,
määrätöntä onnea. Mutta se oli unelma ja se on mennyt. -- Minussa ei
ollut miestä sitä toteuttamaan, se oli jo rauennut ennenkuin sinussa
syntyikään epäilys, puhui Juuso puoliääneen kaihoisasti itsekseen. --
Ja epäilyksesi oli oikeutettu, yhteinen unelmamme on mahdoton; minä
käsitän, että tuo päätös oli sinulle vaikea, se repii minunkin sydäntä,
se vie onnen multa, ehkä sultakin, vaan ei auta. Unelman viimeiset
säikeet ovat leikattavat poikki, vaikka se leikkaus vihloo, vihloo...

Ei hetkeäkään ollut Juuso näet epätietoisena vastauksestaan. Hän
rakasti tyttöä ja tahtoi hänen parastaan. Ja häneen, Juusoon, ei tyttö
saanut luottaa, hän ei ansainnut luottamista, hän ei voinut tehdä
onnelliseksi itseään eikä toistakaan. Elnan täytyi ottaa pappinsa, --
nyt vain viimeiset jäähyväiset.

Ja Juuso istahti pöytänsä ääreen kirjoittamaan. Hän kiitti
luottamuksesta. Kuvaili, kuinka tuo yhteinen unelma hänellekin oli
ollut rakas ja kuinka elävästi hän oli ajatellut sen toteuttamista ja
kuinka ne heidän sanattomat kihlat olivat tuntuneet viehättäviltä.
Mutta se oli ollut unelmaa ja siksi sen täytyi haihtua. Hän, Juuso, oli
tullut huomaamaan, että hänen oma tulevaisuutensa, johon hän oli
toiveensa perustanut, onkin vielä aivan utuisessa hämärässä; sen
selveytymisestä ei ole vähintäkään tietoa. Sellaisille haaveiluille ei
saa elämätä rakentaa, sillä elämä on todellisuutta. Ja siksi hän
vilpittömästi kehotti Elnaa, antamatta valtaa muille vanhoille
taipumuksille, kääntymään sille uudelle elämäntaipaleelle, joka nyt oli
avautunut hänen eteensä, -- ei ole epäilystäkään siitä, mikä on
parasta. Ja hän lopetti näin:

    »Meidän tiemme, jotka kerran tietämättämme yrittivät yhtä suuntaa
    kulkemaan, ovat jo eronneet, nyt ovat vain jäähyväiset sanomatta.
    Sinä käyt hiljaista, rauhallista kotielämää viettämään, olkoon
    arkielämää, mutta myrskyltä suojattua, pettymyksistä ja huolista
    vapaata elämätä. -- Ja minä luulen yhtä varmasti kuin toivon,
    että sinä tulet löytämään siitä tyydytystä ja tuntemaan itsesi
    onnelliseksi. Minä taas kuljen tuntematonta tulevaisuuttani kohden,
    taivallan tietä, jonka suuntaa en tunne enkä päämäärää, josta en
    tiedä muuta, kuin että se luisuu alaspäin; kenties se päättyy
    piankin. Mutta sinä suot, että tuo jo hälvennyt yhteinen unelmamme
    saa seurata minua muistona ilottomalle taipaleelleni; hoitelen sitä
    hellävaroen ja kätken pyhimpääni, sillä se on mulle niin rakas,
    niin kaunis ja niin autereisen hieno. Jää hyvästi! Seuratkoon sinua
    onni, jota niin runsaasti ansaitset. Juuso».

Hän sulki kirjeen, kirjoitti päällekirjoituksen ja pani siihen
postimerkin. Aamujuna oli sen huomenna vievä määräpaikkaansa ja silloin
oli koko unilinna kumossa. Siinä se erottaja lepäsi vielä iltapäivällä
hänen edessään pöydällä ja Juuso katseli siihen kaihomielellä ajatellen
että tuossa menee nyt hänen purtensa viimeinen sälö, johon hän
toivottomuudessaan vielä oli luullut joskus saavansa iskeytyä kiini
pysyäkseen sen toiveen varassa pinnalla. Mutta sen oli mentävä. --

Etehisen kellon kilahdus hyppäytti Juuson näistä mietteistä. Hänelle
tulikin vieras, niin, se oli Kippis, joka sieltä työntyi sisään
lämpimissään ja tuskautuneen näköisenä. Eihän hän mistään ollut saanut
niitä rahoja kokoon, puhua porisi hän jo ovella tullessaan, eihän niitä
ihmisiä tapaa eikä niillä ole.

-- No mitenkä nyt? Vekseli on langennut.

-- Langennut kai se on, olihan jo toinen päivä.

-- Ja vieras nimi protestiin -- paitsi omaa!

-- Niin, en suinkaan silmästäni voinut ottaa rahoja. Juossut olen kyllä
niin, että hiki valuu yhtenä virtana ja nälkäkin on kuin kyläkoiralla.
Nuo viisikymmentä markkaa sain muutamalta siepatuksi, enempää en,
eikähän tämä mihinkään riittänyt. Parasta kun syödään ja juodaan sekin
kipene, -- tuletko mukaan?

Juuson teki mieli pieksää tuo mies, mutta samalla hän muisti, että yhtä
syyllinenhän se on hänkin. Ja hänen kiivautensa laimenikin pian, hänen
siveellinen arvostelukykynsä oli ikäänkuin heikentynyt, tämä tapaus ei
tuntunut häneen enää kovinkaan syvälle uppoavan -- eihän se voinut
suurentaa hänen alentumistaan eikä nöyryytystään. Niinkuin säveleitten
laineet, kun ne kerran ovat määrättyyn rajaansa ehtineet, eivät siitä
sanottavasti enää kohoa, vaikka äänen pauhua vielä monin kerroin
lisättäisiin, niin eivät mielenkään laineet enää sen valtavammin läiky,
kun ne kerran ovat laitojaan myöten kuohumassa. Juusolla tuntuivat
hermotkin tylsyneen, ne eivät enää uusista iskuista ottaneet sen
tuntuvammin hytkyäkseen.

Kippis veteli tupakkaa, käveli edestakaisin ja puhui siitä syömään
menostaan.

-- Vai et tule. Mutta tuossahan sulla on kirje, vienkö sen mennessäni
postilaatikkoon?

-- Elä koske, -- tulen itse viemään.

Kapakkaan he joutuivat ja istuivat siellä syrjäisessä nurkassa
supatellen ja juoden. Juusokin oli juonut jo pari lasia ja tilasi
kolmannen; ihmeellisesti se tuntui helpottavan hänen täpösen täyttä
sydäntään. Teki niin hyvää kuvailla toisellekin mielensä mustaa
katkeruutta ja epätoivoa, siitä siirtyi ikäänkuin osa pois ja taakka
tuntui tasautuvan. Hänelle oli iskeytynytkin niinkuin tulppa sydämmeen,
se oli pidättänyt veren kulkemasta, ajatuksen juoksemasta ja
hyydyttänyt tunteen siihen katkeraan jähmeyteensä. Nyt se tuntui
sulavan pois, hellittävän ahtamasta. Joka lasilta, jonka he joivat,
tuntui Juusosta taas veri lämpiävän ja koko kangistunut olemus
vetreytyvän; hermotkin asettuivat ja tuo kirvelevä tuska siirtyi
ikäänkuin etemmäs, kävi heikommaksi, niin että sitä jo saattoi
yksityiskohtia myöten tarkastaa ja kertoa toisellekin, miltä se tuntui.
Sitä tehdessä suli luonto toisinaan niin pehmeäksi, että teki mieli
itkeä ja antaa tuskan tulvata kyynelten mukana esiin, toisen vuoron
taas tuntui tahto saaneen uuden, oudon voiman ja tarmon ja luonto
tuntui kyllin karaistuneelta voittamaan vaikka mitä tulkoonkin eteen.

Mielialat vaihtelivat sitä nopeammin, kuta kauemmin he istuivat siellä
kapakan syrjäisessä nurkassa. Kippis koetti aluksi seurata Juuson eri
mielialoja, vaan sittemmin löi hän ne jo leikiksi, väitti että Juuso
liioittelee rappiotilaansa kuvatessaan ja toiveitaan mustiksi
maalatessaan.

-- Eihän tässä nyt vielä olla lähelläkään mestauslavaa, vaikka pari
vekseliä romahtaisikin ja vaikka tyttö antaisikin rukkaset. Hui, hai!
Maailma seisoo yhä paikoillaan ja jatkaa säikkymättä kiertokulkuaan,
pyörii yhtä tasasesti kuin ennenkin ja pyörittää meitäkin. Hei, juo
sinä veli!

-- Ei, katsos, syy onkin syvemmällä, puhui Juuso jatkaen äskeistä
kuvaustaan. -- Minä olen uskonut liian hyvää maailmasta, ihmisistä ja
itsestäni ja siksi se tuntuu niin karvaalta kun näkee esiripun syrjään
vedettyä kaikki mustana ja ilkeästi ilkkuvana. Itseluottamus on
kadonnut, vanhat ihanteet ovat vaipuneet valheiksi enkä kumminkaan
tahtoisi taipua tunnustamaan, että elämä ilman uskoa hyvään ja
totuuteen on elämätä.

Kippis ei ymmärtänyt oikein mitä hän tuolla tarkotti, käsitti vain sen,
että siinä oli jotain ylenpalttista tunteellisuutta. Ja siitä hän käski
Juuson repiä itsensä irti.

-- Mitä sinä niistä kaikista mietit ja märehdit, ole kuin muutkin
ihmiset. Ja kun katsot elämää aivan tyyneesti, niin eihän tämä nyt ole
niin varsin vaarallista. Nykyseen maailman aikaan ei enää kukaan kuole
nälkään ainakaan Helsingissä ja mitä muihin suruihin tulee, niin ole
huoleti, ei ne tapa.

Niinkuin muut ihmiset, matki Juuso itsekseen kuulematta mitä toveri
siinä vielä muuta porisi. Mutta hän halveksi muita, niinkuin
itseäänkin. Nuo viheliäiset narrit, jotka itsekkäässä innossaan
ahertavat, reuhtovat ja raatavat tuota kallista arkihenkeään pystössä
pysyttääkseen, jotka konttaavat ja matelevat päästäkseen vehkeillään
aina kynnen verran eteenpäin ja polkeakseen muita saman verran alleen,
-- niitäkin hän halveksi ja sääli. Mitä he sillä kaikella voittavat:
tyydytystäkö vai tyytyväisyyttä? Samaa viheliäisyyttä päivä päivältä,
vuosi vuodelta, aina vain karttunutta himokkaisuutta, joka petomaisen,
alituisen nälkänsä ensi hätään tarvitsee myötään yhä suurempia
syöttipaloja, yhä verisempiä viipaleita. He kiipeävät kuin kuoleman
tuskassa, hyökkäävät ja tappelevat, toisiaan koettavat vetää alas ja
viskata alleen. Ja mikä heistä sitten lopuksi tulee? Siihen
aineelliseen tappeluunsa kerran kaatuvat ja kupertuvat, jälellejääneet
hyppäävät kilvan kaatuneen raadolle ja tappelevat he taas siinä, kunnes
on heidän vuoronsa kellahtaa alle ja maata muitten astuinportaana...

Juuso ryyppäsi pitkän ryypyn, vaikka sekin häntä jo inhotti. Mutta
Kippis, joka oli hetkisen istunut ääneti, rupesi häntä taas
lohduttelemaan:

-- Se on oikein, purase pitemmältä, niin jo karkaavat synkät ajatukset.
Saatpa nähdä, että sulle on maailma näistä puolin vielä yhtä avonainen
kuin kelle tahansa. Ja mitä tyttöön tulee, niin ... miten se olikaan:
»Vill du så hemtar jag dig af det kram...»

-- Herkeä jo.

-- Mitä hittoja, sulla on satoja valita, ota toinen ja rikas. Niin,
poika sinä, mikset ota rikasta tyttöä, -- onhan sulla kotitalossasikin
yksi, miks'et ota tuota Almin Hildaa. Vanhanpuoleinen jo tosin, mutta
rahaa on, sitä on, minä satun sen tietämään, Otto kertoi mulle kerran
päissään ollessaan. On kolmekymmentä tuhatta heillä lapsilla jo
kummallakin ja äidin jälkeen tulee vielä toinen mokoma -- olet sinäkin
sokea, kun et ymmärrä vierestäsi vihlasta, vaikk'et tarvitse muuta kuin
ojennat kätesi.

Juuso kuunteli kummissaan tuota uutta käännettä toverinsa puheessa.
Mistä ihmeestä hänessä syntyi tuo ajatus, sehän oli aivan kuin
siirtynyt Juusosta itsestään, sillä totta tosiaan, tuo mielle oli jo
kerran hänessäkin välähtänyt, äsken juuri oli se vilahtanut, vaikka hän
sen halpamaisena kohta ajoi pois. Ja niin hän sen ajoi nytkin.

-- En ole sentään niin kelvoton, että myön itseni muutamista
hopeapenningeistä.

-- Sinä et myö mitään, sinä ostat, ostat ilmaseksi puhdasta rahaa.
Malja sen päälle! Ota tyttö ja ota pian ja kaikki huolesi ovat samalla
hiiden hinkalossa. Ajatteleppas, kuinka sitten nostat pääsi pystöön ja
viheltelet vain pikkuherroille semmoisille kuin Heikille ja halveksit
pankkeja.

-- Mene pois saatana! Tahdotko vajottaa minut elävältä suohon?

-- En, vaan kiskoa ylös.

Vaan Juuso viskasi vihasesti sen ajatuksen luotaan. Hän kammoksui sitä
ja ajatteli taas minkälaisessa alennuksen tilassa hän jo sentään
olikin, kun täytyi tuommoista mielenjuohtumaa vastaan oikein taistella.
Tämmöisissä tuumissako istui nyt kapakan sakeimmassa savussa se puhdas
poika, joka vielä muutamia vuosia sitten elämän taisteluun käydessään
oli uhkunut elinvoimaa ja halua käyttääkseen sitä vilpittömästi jalojen
aatteidensa ja ihanteidensa hyväksi? Hänkö se oli, joka aina oli
väittänyt, että elämä ilman vilpittömiä periaatteita ja tunteita ei
ollutkaan elämätä? Hänkö tässä juuri oli halveksinut niitä, jotka eivät
ajatelleet muuta kuin itsekästä voittoaan ja käyttivät siihen koko
heille myönnetyn leiviskän...? Hänkö siinä nyt istui lamaan lyötynä
heittiönä ilman uskoa totuuden voimaan, ilman halua taistella sen
puolesta, mitä piti oikeana, kauniina ja hyvänä...?

Kippis oli turhaan koettanut saada Juusoa innostumaan uusiin
ehdotuksiinsa, vaipunut istumaan nojalleen seinää vastaan ja siihen
puoleksi torkahtanut. Juusollakin lähti ajatus jo juoksemaan kankeasti;
nuo mietteet, joita hän alituisesti oli hautonut, nuo tunteet, joita
hän uudelleen ja uudelleen oli tuntenut, ne tunkivat nytkin kuin
panoraamassa esiin, vaan katkonaisina, raskasliikkeisinä. Ja hänen
silmänsä tarttuivat katselemaan vastapäätään istuvaa, torkahtelevaa
toveriaan.

Olikohan tuokin -- niin ajatteli Juuso -- kerran unelmoinut, kuten hän,
olikohan haaveksinut sitä työtä maan ja kansan hyväksi, joka häntä oli
niin innostanut? Olikohan tuoltakin sitten katkenneet kaikki unelmat,
olikohan hänkin kamppaillut hengessään kiivaan taistelun olemisensa
puolesta ennenkuin heittäytyi tuohon hervottomaan, välinpitämättömään,
tahdottomaan asemaan, jossa ei enää juuri paljoa kärsi eikä toivo?
Olikohan tuokin kerran rakentanut linnaa, joka sitten oli lyttyyn
romahtanut hänen päälleen ja sullonut hänet vielä hengissä
raunioittensa alle...?

Ei, Juuso ei tahtonut hautautua elävänä, ei seurata toverinsa kehitystä
tuolle asteelle asti. Vielähän hänellä oli voimaa ja tahtoa jälellä,
vielähän hän kykeni nousemaan... Vieläkö? Siivet ovat leikatut,
höyhenet kynityt ja pölyytetyt kaikkiin ilman tuuliin ja nyt oli jo
lentämisen halukin poissa. Miten voisi siitä alkaa elämistä alusta,
mistä saisi rohkeutta laskemaan uusia perustuksia kun ei mitään vanhaa
enää ollut jälellä, ei muuta kuin epäilys ja epätoivo. Ja mikä olisi
ilo tuosta uudesta riehunnasta narrien parissa; siinä piekselehtään
heidän poljettavanaan ja potkittavanaan, onnellisimmassa tapauksessa
joutuisi mahdollisesti itse potkimaan jotakin raukkaa... Ei, nyt hän
mieluimmin eroisi pois koko näyttämöltä, nyt olisi sopivin aika, ei
kaipaisi kukaan... Kyyneleen vuodattaisi kenties ymmärtämättömyydessään
vanha äitimuori, kun sinne kauas kotipuoleen kuulisi poikansa polosen
poistuneen. -- Itkisit kenties vanhus, mutta äiti, jos itkeä aijot,
itke poikasi elämää enemmän kuin kuolemaa, sillä elämä on kestävää
kurjuutta, kuolema kertaista. Kiireinen aamen kaikuisi hylkiön haudalla
ja maailma olisi tyytyväinen.

Juuson mieli oli taas sulanut pehmeäksi ja hän kylpi kauan tuon uuden
mielialansa hivelevässä kuvassa. Vihdoin hän siitä havahtui ja katseli
ympärilleen: yö oli kulunut pitkälle, ravintolassa, jossa jo enimmät
tulet olivat sammutetut, ei ollut enää vieraita muita kuin toisessa
päässä huonetta joku yhtä myöhästynyt pari. Kippis torkahteli seinään
nojaten ja uninen viinuri seisoi sivummalla odottaen että saisi
maksunsa ja pääsisi pois nukkumaan.

Juuso herätti toverinsa maksamaan. Tämä hypähti, tarttui lasiinsa ja
katseli mielihaikealla pöydällä olevaa tyhjää pulloa.

-- Ti-tilataan uutta.

Hetki oli kumminkin liian myöhänen tilausajaksi ja viinuri tuli nyt
esiin ilmottamaan, että ravintola oli suljettava. Miehet nousivat,
hakivat vaatteensa ja kompuroivat kankeina kadulle. Sieltä tulvahti
vastaan puhdas, viileä yöilma ja mereltä tuleva viima hiveli raittiisti
kuumentavia kasvoja ja virkisti ummehtuneessa ilmassa sakeiksi käyneitä
hengittimiä. Kippiskin toipui unteluudestaan ja huudahti:

-- Hei, puolet jo meni niistä uudistusrahoista, vaan onpa toinen puoli
vielä jälellä.

       *       *       *       *       *

Yö kului. Juuso ei muistanut tarkalleen sen yksityiskohtia eikä
tahtonutkaan muistaa, -- hän oli nyt ensi kertaa eläissään viipynyt
ummelleen koko yön juomareissulla. Aamupäivällä tapasi hän itsensä
istumassa taas kapakan pöydän ääressä, mutta nyt yksin; oluthaarikko
oli hänellä edessään ja sen maksoksi olivat viimeiset lantit lasketut
siihen viereen pöydälle. Sanomalehti oli hänellä kädessään ja sitä hän
oli muka lukevinaan, vaan ei hän sitä lukenut. Ajatus retkeili toisilla
teillä; se oli taas öisen unhotuksen usvaisesta hämärästä ruvennut
palauttamaan muistiin viime päiväin tapahtumia, lateli niitä esiin
yksin erin ja käsitteli toista toisensa perästä. Ei ollut hänelle vielä
kaikki aivan selvillä, mikä oli unta ja mikä totta, mutta kuta
selvemmiksi palaava muisti niitä kehitti, sitä synkemmäksi painui
mieli. Ravintolassa tuli ja meni ihmisiä, mutta ei hän niitä viitsinyt
katsella, samahan se hänelle oli, ketä siellä kulki. Hän juo tuosta
oluensa ja sitten lähtee ... minne? Kotiin? Samahan tuo minne meni...

Silloin läimähti takaapäin käsi hänen olalleen. Juuso kääntyi: Otto
seisoi siinä iloisena ja hymyilevänä kuten ainakin.

-- Ahaa! jopahan velimieskin kerran joutui rämäviftille -- gratulor!
Mutta niin olin minäkin, melkein silmäkulmillaan sitä aamulla kotiin
tultiin. Ja nyt, -- »kupariseppä Aleksander on minulle paljo pahaa
tehnyt, jumala maksakoon hänelle hänen ansionsa mukaan.»

Ja Otto kertoi ryyppyä ja voileipää odotellessaan kuinka he olivat
illalla olleet varieteessa ja miten saamarin hauska nachspieli siitä
oli tullut, lopulta oli hurahdellut silkkaa samppanjaa myöten.

-- Nyt se ryyppy maistaa -- terve! Mutta sinähän olet taas surullisen
näköinen kuin nyletty koira. Ole sinä iloinen, hiiteen surut;
»surevaiselle sydämmelle on paloviina paras lääke» -- niinhän se
laulukin sanoo... No niin, tiedänhän minä sinun asiasi, -- siellä
kävivät mustat miehet illalla kotona --, mutta elähän sinä sen vuoksi
mieltäsi menetä. Voitaneehan asiat jollain tavoin järjestää. Olisit
puhunut mulle ajoissa.

-- Sullekin olen jo ennestään velkaa niinkuin koko maailmalle.

-- Ole nyt jo! -- Otto otti toisen ryypyn, haukkasi voileipää ja joi
olutta päälle. -- Pitäähän auttaa miestä mäessä. Minä jo ajattelin
siitä itse puhua, vaan tässä eilen juuri mainitsi Hilda mulle, että
voisimmehan mekin sulle vähän lainata kun nyt satut olemaan pulassa.

-- Hilda?

-- Niin, näetkös, meidän rahoja hoidetaan yksissä, Hildan ja minun.
Mutta kuten tiedät on äitimuori tarkka ja visu ja tahtoo vielä olla
yksin isäntänä, vaikka me jo ollaan aikoja sitten täysikäisiä. Ja
hyväähän se muori tarkottaa. Mutta kyllä minä osaan muorinkin
pehmittää:

-- Eihän se käy päinsä, miksikä pitäisi teidän uhrata rahojanne
tämmöisen heittiön hyväksi, kuin minä.

-- Heittiöitä me ollaan kaikki Herran edessä. Eikähän tässä olisi
kysymystä muusta kuin pienestä lainasta, -- lainassahan ne meidän rahat
muutenkin ovat.

-- Kuule, sinä avaat mulle uuden toivon. Vaan sittenkin, eihän se ole
mahdollista.

-- Annahan olla, ei hätäillä. Koska sisarkin näkyy suostuvan, ja
hänellähän niitä rahoja enemmän on, niin sepäs merkillistä olisi, ellei
se olisi mahdollista. Siksi vain, että pääset vähän jaloillesi ja
työhön, ei mitään armopaloja, ymmärräthän. Hilda tahtoo tietysti pysyä
aivan syrjässä, ei luvannut minun itsestään mainitakaan, vaikken tässä
sitä muistanut.

Hilda? Juuso mietti ja koetti selventää kankeasti juoksevia
ajatuksiaan, mutt'ei voinut käsittää miten se oli mahdollista ja mitä
se merkitsi. Ja siitä lähti syntymään hänen aivoissaan taasen joukko
uusia ja uudistuvia arveluita, jotka karkottivat toisiaan ja taas
palasivat loppumattomassa jonossa. Millä oli hän sellaista ystävyyttä
ansainnut Hildan puolelta, josta hän viime aikoina oli ollut niin
vieraantuneena? Voisiko hän ja minkälaisilla edellytyksillä ottaa
vastaan sellaista apua ja voisiko toiselta puolen taas kieltää...?

Ei, hän ei nyt ymmärtänyt mitään, hänellä menivät ajatukset sekasin,
hän oli ehkä käsittänyt Oton sanat hullusti. Vai oliko tässä todellakin
uuden toivon, uuden elämänkäänteen alku?

Kapakka rupesi tuntumaan hänestä tukahduttavalta, hän ei voinut siellä
sisässä enää istua. Otto siirtyi keskustelemaan parin uuden toverin
kanssa ja Juuso pujahti sillävälin ulos. Hän käveli rantaan, laskeusi
jäälle ja retkeili kauas selälle, jossa päivä kimallutti kirkkaaksi
lumista tannerta ja raitis merituuli vapaasti puhalteli. Siellä hän
koetti koota ja järjestellä ajatuksiaan. Hän muisti mitä Kippis illalla
oli puhunut ja kuinka hänen puheensa oli löytänyt salaisen polun hänen
omissa ajatuksissaan, polun, jonka hän kaikilla keinoin oli tahtonut
salvata ja tukkia. Ja hän sovitti nämä mietteensä yhteen Oton lausuman
lupauksen kanssa ja niistä syntyi kohta uusia tuumia ja arveluita. Hän
karkoitti ne luvattomina luotaan, vaan ne tekeysivät sitkeästi yhä
tuttavallisemmiksi.

Olihan hän haaksirikkoutunut raukka, miksei hän iskeytyisi kiini siihen
viimeiseen toivon sirpaleeseen, joka hänellä oli tarjona? Mitäpä
hänellä oli muutakaan neuvoa? Ja olihan hän juuri äsken leikannut
poikki vanhain unelmainsa viimeisetkin säikeet, ne olivat menneet
ijäksi, niistä oli vain muistoja jälellä, niinkuin lapsuuden kodin
lämpösistä, ihanoista ajoista. Vieras vihuri oli hänet viskannut
uudelle, oudolle rannalle, mitäpä hänellä oli muuta, vaalia, kuin
nousta sinne ja koettaa uusissa oloissa rakentaa uutta elämistä.

Ne mietteet olivat hänellä vielä hämäriä, eikä hän tiennyt missä määrin
ne perustuivat todellisiin otaksumisiin. Mutta niissä oli kumminkin
mahdollisuutta ja siksi ne jännittivät mieltä, pelottivat ja sytyttivät
sammuneita toiveita. -- Mutta antaa ajan kulua, arveli Juuso,
kääntyessään vihdoin päivällisen aikana takasin kaupunkiinpäin. Olihan
hän nyt kerran siinä asemassa, että hänen täytyi jättää kohtalonsa
salliman varaan, -- olipa mieluinen tai ei.



X.


Oven täydeltä lappoi ulos ihmistä Helsingin seurahuoneelta. Siellä oli
oltu kuuntelemassa jotakin ruotsinmaalaista luennonpitäjää, joka oli
puhunut kotimaansa viimeaikaisesta kirjallisuudesta, sen hajanaisista
suunnista ja rappiotilasta. Osa kuuntelijoista oli vielä jäänyt
sisälle, siellä piti pantaman toimeen vieraan kunniaksi juhlailtanen
maljoilla ja puheilla, toinen, kylmempi osa, lähti luennon loputtua
pois.

Ulos tulijoille lehahti vastaan kevätillan vieno, lauhkea tuulahdus. Se
toi merta mukanaan torin yli läheiseltä ulapalta ja läheisestä
puistosta, jossa lehtipuut seisoivat hiirenkorvalla ja nurmi nosti
ensimmäisen vihannan nukkansa, toi se mukanaan heränneen luonnon
viestin. Päivä teki laskuaan, sen säteet kuvastuivat sataman hienosti
väreilevään kalvoon ja valoivat helakan ruskon etempänä olevain
Kaivopuiston huvilain seinille, pannen niiden ikkunat tulelta
punottamaan. Luentoyleisöstä pysähtyi yksi ja toinen seurahuoneen
edustalle huokasemaan merta ja katsomaan luontoa. He viittasivat
kädellään ulapan yli ja huomauttivat toisilleen kaunista
iltavalaistusta.

Niin oli siihen muitten joukkoon pysähtynyt eräs kolmihenkinen ryhmä.
Siinä oli kamreeri Holm rouvineen sekä Heikki Grönberg; he
neuvottelivat parhaillaan, mennäkö kotiin suoraan vai pistäytyäkö
Kappeliin soittoa kuulemaan. Äkkiä työkkäsi Heikki kamreeria kylkeen ja
kuiskasi:

-- Katsoppas tuossa!

-- Mitä näen, eikö se ole Juuso Tuominen ja neiti Alm -- käsikoukussa.
Milloin se on tapahtunut?

-- Nyt äsken, pari viikkoa sitten.

He lähtivät verkalleen kävelemään vastakihlatun pariskunnan jälkeen,
siksi loitolta kumminkin, ett'ei ääni puhuessa kuulunut.

-- Juuso aikoo perustaa itselleen tulevaisuutta, huomautti Holm vähän
ihmeissään.

-- Ja korvata menneisyyttänsä, lisäsi Heikki. -- Jotain semmoista
aavistin tässä jo viime kuussa. Olin lentää selälleni, kun Juuso eräänä
iltana tuli luokseni ja laski eteeni sen vekselin hinnan, jonka olin
hänen puolestaan maksanut. Niitä rahoja en ollut koskaan odottanut
takasin. Vaan samaan aikaan kuulin, että hän oli tehnyt samat temput
muille saamamiehilleen.

-- Ja mitä se sanoi rahalähteekseen?

-- Oli muka saanut lainan, -- sehän siinä olikin merkillistä, sillä
kuka hullu sille antaisi ja takaisi. Sitten, vapunpäivän jälkeen kuulin
tämän ja ymmärsin.

-- Kummapa kun Almin rouva on hellittänyt rahojaan, se on kitsas akka.

-- Näkyypä hellittäneen. Tyttö kuuluu olleen Juusoon kauan pikeytynyt
ja Juuso taas, mitäpä osasi hän sen viisaampaa tehdä, kuin tarttua
kiini tarjona olevaan onnen sakaraan, -- sillä se oli hänelle
todellakin samalla ainoa pelastuksen sakara.

Rouva Holm huomautti, että Juuso ei ollut sittenkään oikein onnellisen
eikä iloisen näköinen, oli päinvastoin kalpean ja kituvan näköinen.
Siihen selitykseksi kertoi Heikki, että Juusolla oli tainnut olla
tekeillä toiset lemmenvehkeet, mutta on kai uhrannut ne. Ja hän on
sellainen mies, joka halusta tuollaisia pikkuseikkoja hautelee
mielessään.

-- Niin, hän on uneksijaluonne ja hän elää vielä liiaksi mukana noissa
takavuosien intoiluajoissa; tervejärkistä todellisuutta hän ei jaksa
tarpeeksi pitää arvossaan. -- Näin kuvasi Holm vielä rouvalleen Juuson
luonnetta.

-- Hän ei ymmärrä aikaansa, muuten hän olisikin jo toinen mies, toisti
Heikkikin.

-- Ehkä häneen nyt vaimonsa voi vaikuttaa? arveli rouva.

-- Niin, Hilda on kyllä järkevä nainen, mutta intohimoinen ja kiivas on
laillaan hänkin. Ja jos siellä joskus räjähtää...

He olivat saapuneet Mikonkadun kulmaan ja Juuso morsiamineen lähti
siitä kävelemään alaspäin. Silloin katkasi Heikki äkkiä lauseensa,
erosi seurastaan virkahtaen:

-- Tulen hetken perästä Kappeliin, käyn ensin toivottamassa onnea
nuorelle parille -- kuuluuhan se asiaan.

Ja hän lähti pistämään puolijuoksua kihloissa olevain jälkeen.

Juuso käännähti yhtäkkiä ympäri. Hän oli tuntenut ikäänkuin ruumiissaan
jotain vastenmielistä tunnetta, oli melkein kuin aavistanut, että
siellä heidän takanaan tuli joku, joka tahtoi heitä puhutella. Sen
vuoksi hän ei ihmetellytkään, kun kääntyessään näki Heikin kiirehtivän
jälessään. Vaan Hilda katsoi kummissaan, että mistä Juuso sen arvasi.

Niin, Heikki tahtoi vain toivottaa onnea vastakihlatuille, ei ollut
ennen sattunut heitä tapaamaan. Oli hauskaa nähdä, että se vanha
ystävyys nyt oli kehittynyt varsinaiseksi liitoksi. -- Hilda vastaili
ja kiitteli toivotuksista, Juuso pysyttelihe enimmäkseen ääneti. Hän
oli äsken kääntyessään taas ollut näkevinään tuon omituisen, kylmän ja
ilkeän kiillon Heikin silmässä ja se häneen aina vaikutti samalla
tavalla, kuin hän poikana ennen muisti käärmeen näkemisen ja
koskettamisen vaikuttaneen. Elna oli kerran huomauttanut samaa asiaa,
-- olikohan Hildakin sen nähnyt...? Ja Heikin äänessäkin kaikui
Juusosta tällä kertaa jotakin ilkeätä, härnäävää, hän aina hermostui
sitä kuullessaan.

Keskustelun jatkoksi rupesi Heikki puhumaan luennosta, jota he juuri
olivat olleet kuulemassa. Hänen mielestään nuo ruotsalaiset sentään
olivat sangen sukkeloita, kun keksivät tulla meren yli tuommoiselle
asialle rahanansiolle. Ei se meillä suomalaisilla pälkähtäisi päähän.

Nyt puuttui Juusokin puheeseen.

-- Mutta yksi vertaus hänen luennossaan oli minusta sangen sattuva. Se,
kun hän kuvaili miten tuon rikkaan, aatteista ja luomista uhkuvan
loistoajan jälkeen seurasi väsynyt taantumisen aika, jolloin koetettiin
matkia vanhaa suuntaa, mutta ilman innostusta ja neroa, jolloin entisiä
aatteita koetettiin selittää ja tulkita milloin milläkin tavalla ja
kynnettiin itselleen uusia peltomaita vanhoilla vasikoilla, mutta
jolloin koko kirjallisuus oli jonkunlaista käsiteollisuutta,
elinkeinoa. Kirjailijat kilpailivat julaistessaan nidosten
lukumäärää ja ansaitakseen noilla vanhoilla aatteilla, -- se oli
leipäkirjallisuutta. Samanlaisen vertauksen voisi mielestäni sovittaa
meidän nykyisiin oloihin.

-- Kirjallisuuteen?

-- Eipä juuri. Vaan politiikkaan ja yleiseen elämään. -- Niin,
mahdollista, reaktiooniahan se; on meilläkin nykyaika.

-- Ei yksin senkään vuoksi. Vaan siksi, että meilläkin on vanhojen
aatteiden alla niin paljo keinotekoista ja leipäinnostusta.

-- Ka, voihan sekin olla paikallaan. Joka ajalla oma leimansa, tärkeätä
on vain oikein käsittää aikaansa.

-- Ja juosta mukana huutaen sutten kanssa.

Juuso oli, tietämättä oikein itsekään syytä, kärtynen ja pisteliäs; hän
oli kyllä viime aikoina muutenkin ollut äärettömän hermostunut, vaan
nyt Heikin seurassa tunsi hän itsensä tavallista hermostuneemmaksi. Ei
hän mahtanut olla muutenkaan oikein terve, mieli oli kuin alituisessa
pingoitustilassa ja aina toisinaan karahti kylmä väristys ruumiin läpi.
Onneksi Heikki, kun juuri kadunkulmaan tultiin, sanoi hyvästit ja
kääntyi takasin ennenkuin Juuso ennätti käydä epäkohteliaaksi.

Hilda oli huomannut hänet hermostuneeksi ja kysyi kummissaan, miksi hän
oli niin levoton. Ja kun Juuso ei vastannut, ehdotti Hilda, että he
vielä ennen kotiin menoa tekisivät pienen kävelyretken Kaisaniemeen,
olihan ilta niin kaunis ja luonto niin rauhoittava. He astelivat sinne
melkein äänettöminä, katselivat hetkisen verkkopallon heittäjiä
hiekkakentällä ja jatkoivat siitä kävelyään rannalle, johon laskeva
päivä juuri heitti viime säteitään. Istahtivat penkille ja katselivat
laskua.

Täällä Kaisaniemessähän se oli heidän kihlautumisensakin tapahtunut. Se
oli mennyt niin äkkiä, ei Juuso itsekään tarkoin muistanut miten se oli
kehittynyt. Ensikerran oli hänessä todenperään herännyt se ajatus Oton
kanssa kapakassa tapahtuneen keskustelun jälkeen. Hän oli ensin
vihannut sitä ja halveksinut sitä ja karkottanut sen luotaan, vaan se
oli kytenyt salassa ja kypsynyt vähitellen. Siinä oli ollut
kiitollisuutta Hildaa kohtaan, -- Oton hommasta hän oli saanut tuon
lainan, -- oli ollut vanhaa ystävyyttä, ja olihan siinä ollut vielä
muutakin, joka ratkaisi asian. Olihan Juuso niin hyljätyssä tilassa,
niin vailla vähintäkään toivoa ja itseluottamusta, eikä hän
nähnyt muuta keinoa päästäkseen taas pystöön ja saavuttaakseen
yhteiskunnallisen aseman. Kovalle se oli ottanut, -- Elnan muisto eli
vielä liian tuoreena, -- vaan hän oli joka päivä yhä selvemmin tullut
käsittämään, että hänen oli mahdoton peräytyä. He olivat Hildan kanssa
näihin aikoihin paljo yksissä, se oli heistä melkein kuin luonnollista,
ja he viihtyivätkin toistensa seurassa hyvin.

Vappuna he olivat niinikään olleet yhdessä Alppilassa kuulemassa
ylioppilaslaulua ja palanneet sieltä takasin kahden kävellen
Kaisaniemen kautta. Kuumana porotti keskipäivän helle, he olivat
istahtaneet näinikään siimeiselle penkille lämpimissään levähtämään. Ja
miten lie sattunutkin, sanaa puhumatta osuivat heidän kätensä yhteen,
pieni puserrus, -- he olivat ymmärtäneet toisensa. Ja vielä samana
päivänä olivat he kotona ilmoittaneet kihlauksensa; Otto oli iloinnut
siitä, hän tiesi että Hilda sitä toivoi ja Juuso tarvitsi, äiti oli
ollut vähän kylmempänä, vaan antoi tyttärensä vapaasti päättää.

Niin oli käynyt. Ja olihan olo nyt niin turvallista, niin rauhallista,
tulevaisuuskin huoleton ja lupaava. Juusolle tarjoutui tilaisuus tehdä
rauhassa työtä kunnes valmistuisi asemaan yhteiskunnassa. Ja olihan
tyttö hänen rinnallaan niin hyvä, se osotti myötään sellaista
vilpitöntä, sydämmellistä hellyyttä, että Juuso ei mitenkään tuntenut
sitä ansainneensa.

Vaan sittenkin, miksi tunsi hän ikäänkuin salaista syytöstä mielessään,
mistä oli tuo puistattava, pelottava tunne, joka ikäänkuin hiljaa jäyti
sitä turvallista mielialaa, johon hän koetti tuudittautua? Siinä oli
katumusta ja siinä oli pelkoa... Ne olivat kai nuo vanhat unelmat,
mutta niistä täytyi irtautua, todellisuus oli alkanut, vanhat toiveet
haudatut. Kunhan nyt lauhtuisi tuo mielen tarpeeton jännitys ja
hermostus, -- se oli äskenkin Heikin tullessa hänet vallannut, tavannut
hänet ikäänkuin pahasta teosta.

-- Kuule Hilda, huomasitko sinä Heikin silmässä tuota kylmää välkettä,
se vaikuttaa minuun aina kuin astuisin matelijan selkään?

-- En minä huomannut, en tainnut niin silmiin katsoakaan. Vaan en ole
huomannut ennenkään, oletko sinä?

-- Olen. Entä hänen äänessään, etkö siinäkään kuullut tuota ilkkuvaa,
pirullista kajannetta?

-- Niin, hän puhuu tankkaamalla ja hänen puheessaan on epämiellyttäviä
väliääniä.

-- Ei se ole sitä, siinä on jotain muuta, -- huu!

Juusoa puistatti taas, koko ruumis värähti ja hän nousi ylös
ravistellen itseään niinkuin pahasta painajaisesta.

-- Onko sulla kylmä? kysyi Hilda,

-- On vähän, ilta käy viileäksi. Tule, kävellään kotiin.

Juuso tunsi itsensä väsyneeksi, paneutui aikusin maata ja koetti
nukkua. Tunnin aikaa hän nukkuikin taikka oli puolihorroksissaan, vaan
heräsi siitä äkkiä vilun väreilyjen risteillessä ruumiissaan ja aivan
likomärkänä hiestä. Kylmän henki tuntui tunkeutuvan läpi koko ruumiin,
se karmasi selkäpiitä myöten ja pitkin koko vartaloa ja pani jäsenet
rajusti tutisemaan, niin että koko ruumis hytkähteli. Mitäs tämä on,
onko hän nähnyt pahaa unta vai painajainenko ahdistanut? Juuso nousi
ylös; huoneessa oli vielä hämärä ja kadulta kuului liikettä. Hän joi
lasin vettä ja paneusi uudelleen vuoteelleen, peittäen itsensä
huolellisesti. Vaan nyt taas tuntui niin kuumalta, oli kuin veri kaikki
olisi keräytynyt ihoon. Hän kuunteli: tuntui aivan kuin ohimojen
kohdalla olisi vasaralla taottu, poskia poltti ja patja pään alla
tuntui tuliselta. Hän oli kumminkin aivan selvästi valveillaan, ajatus
teki herkeämättä työtä, mutta levottomasti, hajanaisesti; mielikuvitus
loihti ehtimiseen omituisia, sukkelasti vaihtuvia ja hämärästi häilyviä
kuvia hänen eteensä.

Hän näki aivan kuin avonaisten silmäinsä edessä sen kodin, jonka
perustamista hän Elnan kanssa niin hartaasti oli haaveksinut. Suuri
lamppu paloi pöydällä, liekki pieneksi väännettynä ja punainen verho
varjostimena. Hän itse levähti sohvalla, odotti juuri Elnaa, jonka piti
tulla ovesta sisälle. Nyt se tulikin, ovi kävi, -- vaan eihän se
ollutkaan Elna, sillä oli tummat silmät ja niissä tuo ilkeä, kylmä
välke. Ja tuo ääni, hyi, noin kylmästi ilkkuva, noin ontelolta
kajahtava. Se tuli lähemmäs tuo olento ... hän pelkäsi sitä, se toi
mukanaan jäisen viiman...

Taas värisi Juuso vuoteessaan niin että jäsenet hytkyivät ja leuka
lokatti. Hän koetti taistella tuota vilustusta vastaan, koetti
ponnistella ajaakseen pois tuon ilkeän tunteen ja häijyt mielikuvat. Ja
se onnistuikin. Hän makasi hetken rauhallisena, ajatus kulki tyyneesti
ja terveesti ja hän vaipui taas horrostilaan.

Mutta seuraavassa tuokiossa takoivat jo ohimot taas, peitto tuntui
ahdistavan niinkuin pakkoröijy, hän ei voinut hengittää, hiki valui
virtana. Hän oli näkevinään Elnan istuvan siimeksessä tuolla
sohvannurkan takana, -- suuret siniset silmät ja otsaa kiertävät
vaaleat kutrit. Mutta noissa silmissä oli nyt niin sureva katse, sureva
ja nuhteleva, syvästi, mutta samalla lempeästi syyttävä... Tyttö seisoi
pöydän ääressä ja näytti tekevän kauppaa Heikin kanssa, jolla oli
toisessa kädessä maksamaton vekseli ja toisessa ne Juuson tuomat rahat.
Miksi oli Elna tuossa, miksi tarttuu Heikki häneen kiini ja vetää hänet
pois... Ei, Juuson täytyi tempasta Elna luokseen, pois Heikin kourista.
Vaan hän ei päässyt, hän oli kuin kahleissa, ei voinut liikahtaa, ei
hengittääkään. Ja silmiä sumusi ja päätä pyörrytti, tuntui aivan kuin
olisi vaipunut syvänteeseen.

Juuso heräsi vielä kerran. Ei, kyllä hän oli sairas, pitäisi hakea
lääkäri. Hän koetteli päätään: se oli polttavan kuuma ja niin raskas,
raskas... Ja nuo kummalliset mielikuvat, mistä ne olivat kotosin? Eihän
hän ollut tehnyt Elnalle mitään vääryyttä, olihan hän menetellyt aivan
rehellisesti, hän ei vain ollut voinut toteuttaa alkuperäistä
aijettaan... Ei, Elna, et saa katsoa minua noin kummallisesti, se oli
kohtalo, joka meidät erotti, sinuahan ainoata rakastan enkä ketään
muuta... Sinua vain, uskotko sen? Etkö? Sinun täytyy uskoa, uskotko
sitten, jos minä vielä toteutan sen yhteisen unelmamme? Ole huoletta,
minä teen sen, vielä on aikaa. Mutta aika rientää, täytyy kiiruhtaa,
kirjoittaa heti Elnalle että hän peruuttaa kaikki lupauksensa, heti
paikalla, vielä on aikaa...

Juuso nousi vuoteeltaan, horjui kirjoituspöytänsä luo, värisi ja
vapisi, haki paperia laatikosta, otti kynän ja tähtäili sitä
mustepulloon. Kevätillan viimeinen rusko loi vielä hienosen valon
pimeään huoneeseen, jossa Juuso ylisillään istui kirjoittamaan. Mutta
käsivarsi ja koko ruumis tutisi niin, että ainoastaan muutamia
koukeroita syntyi paperille; hän ponnisti siltä vielä, tähtäsi ja
kirjoitti, siitä täytyi tulla kirje... Vaan jo putosi kynä kädestä, hän
horjahti, oli pudota lattialle, piteli pöydästä kiini ja hoiperteli
vuoteeseensa. --

Kun palvelija aamulla tuli huoneeseen, makasi Juuso kovassa kuumeessa
ja täydessä houriossa. Haettiin lääkäri, tämä tutki, -- niin, se oli
lavantautia, sitä liikkui kaupungissa. Juuso oli varmaankin vilustunut
tai muuten oli ruumiin vastustusvoima heikentynyt, hänellä oli tauti
ankarassa muodossa. Potilas olisi oikeastaan ollut siirrettävä
klinikkaan, vaan kun kotona luvattiin huolellinen hoito erillään muista
ihmisistä, sai hän jäädä sinne. Hilda tahtoi itse hoitaa häntä ja
järjesti pian huoneen tautihuoneeksi, laittoi lääkkeet ja hankki
apuhoitajan. Järjestellessään huonetta huomasi hän pöydällä paperin,
johon oli mitä kummallisimpia koukeroita piirretty. Hän tarkasteli
sitä, siinä oli tapailtu kirjaimia, oli epäilemättä houriossa tehtyä.
Hilda tavasi: »Rakas Elna. Sinua -- --»

Muuta ei ollut, vaan siitäkin kalpeni lukija hetkeksi ja silmät
leimahtivat kerran intohimoisesti. Vaan ainoastaan hetken hän niin
seisoi, hän rutisti paperin rutosti kouraansa, mutta kehitti sen
seuraavassa tuokiossa auki, kääri sen ja pisti taskuunsa, ja riensi
taas sairasta hoitamaan. Hän oli uskollinen, huolellinen hoitaja,
niinkuin voi olla ainoastaan rakastava, vastakihlattu morsian.

Juuso poti viikon verran aikaa hyvinkin huonona, houraili vuoroin,
vuoroin makasi heikkona kuumeessa. Houreessa hän puhui paljo
kummallisia asioita, kiivasteli väliin jotakin muka vihamielistä mahtia
vastaan, joka tahtoi tempasta hänet mukaansa, väliin heltyi pehmeäksi
ja alakuloiseksi, itkikin toisinaan. Selvempinä hetkinä, kun hän valvoi
yön hiljaisuudessa, ajatteli hän, tuntiessaan kuinka heikko hän
oli, että hän nyt kenties kuolee. Tuo ajatus tuli hänelle niin
tuttavallisena ja helpottavana eikä se ollut ensinkään vastenmielinen.
Silloinhan loppusivat kaikki kärsimykset ja vastukset ja elämän uudet
pettymykset. Eikä hänellä tuntunut olevan mitään erityistä elämänhalua,
hän oli niin väsynyt, nyt olisi hän valmiimmillaan eroamaan ilman
kaipausta ja ilman katkeruutta.

Vaan taudin selkä taittui, hän rupesi kostumaan; voimain kanssa virkosi
elinhalukin ja tuo verkkasen parantumisen aika oli hänelle yleensä
suloista levon ja rauhan aikaa. Hän kuvitteli, että hän oli sinne
tautinsa taakse haudannut kaikki kovat ja katkerat taistelunsa,
pettymyksensä ja nöyryytyksensä. Nuo karvaat ajatukset ja katkerat
tunteet olivat lopulta kehittyneet tuoksi tuskalliseksi sielun
jännitykseksi, joka vihdoin oli tautina purkautunut esiin, mutta sen
avulla myöskin helpottanut ja lauennut. Hänellä oli ennen tautiaan veri
ollut ikäänkuin raskaaksi sakeoittuneena, nyt se oli siitään ohentunut
ja puhdistunut. Ja nyt hän siitä parantumisensa hetkestä kuvitteli
alottavansa henkisesti ja ruumiillisesti uuden elämän ja uuden
tapausten, tunteiden ja mietteiden sarjaa ja toivoi nyt varmasti, että
se uusi mieliala jäisikin pysyväiseksi.

Hilda oli alituiseen hellänä ja rohkaisevana hänen luonaan, milloin
luki ääneen, milloin teki käsitöitään, kertoen kaupungin kuulumisia.
Hän laittoi häävalmistuksia ja niistä häistään ja tulevaisuudestaan he
siinä enimmäkseen keskustelivat ja loivat suunnitelmia. Juuso ei
jaksanut niistä tuumista innostua niinkuin Hilda, vaan ei ne puheet
häntä myöskään vaivanneet, niinkuin toisinaan ennen tautia; hän makasi
enimmäkseen ääneti ja kuunteli, oli tyytyväinen siihen, miten Hilda
järjesti kaikki. Kesäkuu oli nyt kulumassa, heinäkuussa he muuttaisivat
maalle, että Juuso saisi siellä oikein voimistua ja sitten syksymmällä
viettäisivät he häänsä. Ja häitten jälkeen he matkustaisivat ulkomaille
ja viettäisivät talven Pariisissa.

-- Ajatteleppas kuinka hauska tulee olemaan, kun saamme siellä elää
kahden, aivan riippumattomina muista ihmisistä.

-- Ja aivan vapaina näistä kotimaan ahtaista oloista, rettelöistä,
vehkeistä ja puolueista.

Siinä vuoteellaan rakenteli Juuso itselleen aivan uuden tulevaisuuden
kaavan, sopusointuisen hänen nykyisen rauhallisen mielialansa kanssa.
Hän jätti siitä pois hyvin paljo semmoista, mitä ennen oli hänen
suunnitelmaansa kuulunut. Kaikista ajan kysymyksistä ja suunnista aikoi
hän vetäytyä syrjään, antautua hiljaisuudessa valmistelemaan
alullepanemiaan tieteellisiä töitään ja sitten täällä kotimaassa
hankkia itselleen hyvin vaatimattoman ja syrjäisen aseman
yhteiskunnassa. Hän oli ennen erehtynyt siinä, että oli väärin
käsittänyt taipumuksensa ja kykynsä, -- maailman riennot ja riidat, ne
eivät todellakaan olleet häntä varten, ja suuruuden unelmistaan hän
toivoi päässeensä.

Eräänä päivänä tuli Heikki häntä katsomaan. Juusosta tuntui, että hän
oli voittanut kaiken vanhan vastenmielisyytensä Heikkiäkin kohtaan, --
hän olikin silloin taudin tullessa ollut niin tuiki hermostunut.
»Kyntäjän» paperit oli hän jo tautinsa alussa lähettänyt parille
nuoremmalle toverille, ja nyt tuli Heikki ilmoittamaan, että he Holmin
kanssa olivat ottaneet sitä valvoakseen. Juuso ei puhunut siitä mitään,
hänestä se kai oli parasta, eihän hänellä itsellään kumminkaan ollut
enää toimikykyä eikä tarmoa siihen puuttumaan eikä hän tahtonutkaan
sitä tehdä.

Joskus häntä tosin huoletti tuo välinpitämättömyys ja tahdottomuus,
jonka valtaan hän huomasi joutuneensa. Oliko se halpamaista heikkoutta,
oliko hän raukkana hyljännyt vanhat aatteensa ja tuudittanut itsensä
petolliseen unelmaan? Jalkeille jaksettuaan kirjoitti Juuso siitä
Vilholle, kuvaili nykyistä mielialaansa ja selitti viime aikain
tapahtumiaan ja kärsimyksiään. Ja hän lupaili häämatkallaan pistäytyä
Vilhoa katsomassa tämän parannuslaitoksessa, jos ei tämä jo sitä ennen
olisi palannut terveenä kotiin.

Vilholta tuli pian vastaus. Juuson lupauksesta tulla häntä katsomaan,
oli hän iloissaan, mutta varotti: »Jos tulet, tule matkasi alussa,
myöhemmin et ehkä minua enää elossa tapaa. Ja kumminkin olisi vielä
niin hauska saada elävin silmin nähdä sinua ja saada mukanasi tervehdys
kotimaasta, jota en itse enää koskaan näe.» Mutta vaikka hän itsestään
olikin näin toivottomana, oli Vilholla kumminkin Juuson varalle
rohkaisevia sanoja. Hän sanoi tuntevansa kokemuksestaan, miten tauti
lamauttaa ja heikentää tahdonkin. Vaan se menee ohi, sielu saa kyllä
kimmovaisuutensa takasin, tahto tarmonsa ja toimikykynsä. Ja hän käski
Juuson olla rohkealla mielellä ja kantaa päätä pystössä, -- vastuksissa
se vain mies karaistuu.

Tuota mietiskeli Juuso itse maaten vuoteellaan. Ei hän tuntenut
karaistuneensa. Tuli oli ollut ehkä liian kuumaa, se oli polttanut,
tehnyt hapraaksi ja heikoksi. Ja samalla kuin hänestä nyt taudin
jälkeen tuntui niin turvalliselta ja levolliselta, tuntui myös siltä,
kuin jotain olisi särkynyt, kuin jokin kieli, joka ennen oli soinut
kirkkaasti ja soinnukkaasti, olisi katkennut ja jäänyt äänettömäksi.
Mikä kieli se oli ollut, sitä hän ei tiennyt, tuntui vain kuin jokin
osa häntä itseään olisi jäänyt sinne taudin edelliseen aikaan. Mutta
jääköön, ajatteli hän toisakseen, kunhan vain ei repiämän sioja rupea
pakottamaan. Onhan nyt hyvä, niinkuin on.

       *       *       *       *       *

Oli aikunen elokuun aamu, kun Juuso ja Hilda rinnakkain seisoivat
Helsingin rannasta lähtöä tekevän laivan kannella ja heittivät
jäähyväisiä kaupungille, joka nyt niin rauhallisena ja intohimottomana
näytti nukkuvan aamu-untaan tuossa heidän edessään. Se tuntui nyt niin
ystävälliseltä ja sovinnolliselta tuo kaupunki, kuin jos siinä ei
asuisikaan ollenkaan sitä katkeraa vihaa, kiivasta kilvoittelua ja
alati hehkuvaa himoa, joka sen eläjiä aina armotta kannustaa ja estää
heitä tuntemasta tyytyväisyyttä ja onnea.

Juusokin tunsi mielessään pelkkää sovinnollisuutta ja rauhaa. Monasti
oli hän hartaasti toivonut sitä hetkeä, jolloin hän saisi joksikin
ajaksi pudistaa isänmaan pölyn jaloistaan ja saisi ikäänkuin
kiintonaisen pisteen sen ulkopuolella, josta hän syrjäisenä ja
intohimottomana voisi tarkastaa sen touhuntaa. Vaan nyt, kun laiva
lähti poikkenemaan pois rannikolta, tunsi hän melkein kaipausta
mielessään. Kuinka se olikin sentään rakas kaikessa pikkumaisuudessaan
tuo pienoinen maa! Hän ajatteli mainita siitä Hildallekin, vaan tämä
ennätti ennen häntä:

-- No, Juuso, nyt on jo aava ulappa Suomen ja meidän välillä. Nyt
olemme kahden.

Niin, kahden, se oli Hildalle pääasia. Ja senhän olisi pitänyt olla
hänellekin. Ehkäpä se ajan oloon vielä onkin.

Kahden saivatkin he nyt olla, viikkokausiin eivät he tavanneet yhtään
tuttavaa eivätkä halunneetkaan tavata. Kahden matkustivat he halki
Euroopan mantereen, katselivat sen suuruuksia ja ihailivat sen
ihanuuksia. Pitemmittä viipymisittä matkustivat he kumminkin
Pohjoissaksan kautta, kulkivat laivalla Reinin ikikuulujen rantojen
lomitse Baijerin lämpimään viinimaahan ja jo pari viikkoa kotoa
lähdettyään ajoivat he eräänä päivänä vaunuissa rautatieasemalta
vastamaata sille ylängölle, jossa siaitsi pieni potevain yhteiskunta,
keuhkotautisten parantala.

Surullinen yhteiskunta! Taistelua elämän puolesta, taistelua riutumista
ja elinvoimain loppumista vastaan, oli luettavana kaikkien noiden
kuihtuneiden, taudin taittamain olentojen kasvoissa, joita he tapasivat
kävelemässä ja istumassa parantalan puistoissa. Mutta useimpain
kasvoissa oli kumminkin vielä toivoa jälellä. He hengittivät siellä
raikasta vuori-ilmaa, joka tuntui kevyeltä heidänkin sairaissa
keuhkoissaan ja toivoivat vielä elinvoimain palaavan. Siinä vaan, jota
vierailijat nyt olivat tapaamassa, ei ollut enää toivon merkkiäkään
jälellä, hänessä ei näkynyt enää taisteluakaan, hän näytti jo
antautuneen kylmän voittajan valtaan.

Vilho makasi lepotuolissa tuulen suojaamassa, päivänpuoleisessa
kuistikossa, johon hänet oli päivän-ajaksi siirretty, ja hänen
uinaileva katseensa tarkasteli herkeämättä alempana olevan vihannan
laakson metsäistä rinnettä; hänen näkyi tekevän mieli tuonne kävelemään
havupuiden varjostamille käytäville, vaan ei jaksanut mies enää. Juuso
tuli takaapäin, tarkasteli häntä kotvasen salaa: viime nipukassa he
olivat tulleet, se oli tulos tarkastuksesta, päivä myöhemmin olisi jo
ehkä ollut liian myöhä.

Vilhon kalpeat kasvot, joissa versoili pitkä, vanukkeinen, vaalea
parta, vilkastuivat ja ilostuivat, kun hän samassa huomasi vanhat
ystävänsä. Hän käännähti tuolillaan, viittasi heidät lähemmäs ja
tervehti sortuneella äänellään:

-- Tulittepahan, kiitos siitä! Olenkin viime päivinä niin monasti
mielessäni laskenut, milloin voisitte ehtiä ja ehtisittekö ollenkaan.
Kotimaan ilmaa se näet mieli vieläkin kaipaa, sinnehän sitä on
tämmöisenäkin kuuluvinaan.

Vaikka Vilho jo olikin siksi heikko, että pää toisinaan vaipui tuolin
nojaan ja ääni pitempää lausetta puhuessa sortui kuulumattomaksi, oli
hänellä kumminkin täysin hallussaan vilkas ajatus- ja arvostelukykynsä,
hilpeä mielensä ja sen lämpöset, puhtaat aatteet. Hän oli kauan
odottanut tätä hetkeä, saadakseen ymmärtävälle ystävälle kertoa
sielunsa hiljaisista taisteluista ja mietteistä pitkän yksinäisyytensä
ajalta ja saadakseen jättää jollekulle ikäänkuin toteutettavaksi niitä
tuumia ja tunteita, joita hänen myötään toimiva mielikuvituksensa oli
hautonut, vaan joita hän ei ollut jaksanut tuoda julkisuuteen. Ensiksi
tahtoi hän kumminkin kuulla kotimaansa asioista, sen nykyisistä
riennoista ja uusista suunnista.

Niitä Juuso hänelle kuvailikin, kertoi uusista miehistä, jotka olivat
nousseet näyttämölle, uusista virtauksista, uusista vivahduksista.
Hän kuvaili niitä siinä värityksessä, jossa hän ne omalta kannaltaan
oli nähnyt, kuvaili miten taantumissuunta yhä enemmän siirtyi
persoonapolitiikan palvelukseen, jossa aatteet saivat olla koristavina
kyltteinä. Kuunneltuaan ja kyseltyään istui Vilho kotvasen mietteissään
ja puhui sitten hiljaa, matalalla äänellä:

-- Niin, siihen suuntaanhan olivat olot kehittymässä jo edellisinä
vuosina ja niin päin olen täältä syrjästä seuratessani kuvaillutkin
niiden kehittyvän. Voinpa nähdä aivan kuin silmäini edessä nuo
pikkusielut, jotka siellä nyt kilpailevat etusijasta, koettaen kynsin
hampain kiipeillä toistensa yli ja pitäen noita edellisen ajan aatteita
ja Snellmanin lausumia tunnussanoja portainaan ja välikappaleinaan. Se
on siellä Suomessa sitä keskinkertaisten aikakautta nykyjään ja,
niinkuin keskinkertaisten aikakaudella ainakin, merkitsevät aatteet ja
suunnat vähän, persoonat kaikkea. Vanhat johtavat henget ovat poissa ja
heidän mielipiteitään on nyt jokainen edustavinaan, vaan oikeastaan
niitä ei edusta kukaan; jokainen koettaa niitä selvittää ja tulkita, --
tekee sen omassa värialassaan. Kilpailu on kiihkeä, mies se, joka siinä
pikajuoksussa jaksaa työntää toisen alleen ja hänen päällitse rientää
maaliaan kohden. Siellä tohistaan jalojen aatteiden ja harrastusten
nimessä, vaan tosiasiassa ovat nuo aatteet niiden edustajille itselleen
vain koreita otsakuvia ja kuuntelijoillekin ne jo kajahtavat
helisevältä vaskelta...

Yskän kohtaus katkasi Vilhon puheen; hän oli liiaksi kiihoittautunut,
oli puhunut liian rutosti, veri oli lähtenyt liian nopeasti kulkemaan
ja nyt rinta kosti sen varomattomuuden: verisylky punasi huulet. Hetken
hän levähti ja puheli sitten tyyneemmin, verkemmin:

-- No niin, tämä on nyt sitä aikaa, eihän siitä sen enempää ole
sanottavaa. Surettavaa on vain se, jos tämmöiset suunnat ja mielipiteet
lyöpyvät vereen ja kasvavat kansaan kiini, jos nuorisokin, joka nyt
nousee siinä ilmassa ja imee sisäänsä noita persoonallisuusaatteita,
omistaa ne omikseen ja rupee niiden mukaan menettelemään. Silloin ei se
opi koskaan asettamaan pyrintöjään korkealle, ei yhteishyvää omaa
etuaan ylemmäs; se tottuu jo alun pitäin matamaan matalaa maata myöten
ja -- ja sinne se jumala paratkoon kyllä myöhemminkin ehtisi. Ei
todella olisi se onni pienelle kansalle meikäläisissä oloissa. Ja
onnellisuuteenhan me kaikki kumminkin pyrimme, joskin eri aikoina eri
tavoilla.

He keskustelivat kauan näistä asioista siirtyen luonnollisesti
etupäässä puhumaan omasta suhteutumisestaan näihin ajan virtauksiin. He
muistivat niin hyvin, kuinka he moniaita vuosia sitten, hehkuen vielä
siitä suuresta innostuksesta, jossa he olivat olleet mukana, olivat
perustaneet »Kyntäjänsä» estääkseen juuri nuorisoa vaipumasta siihen
aatteettomaan unteluuteen ja yksinomaiseen omain etujensa
ajattelemiseen, joka silloin jo rupesi levenemään ympäriinsä. He olivat
työskennelleet jotenkin huonolla menestyksellä; tuo yleinen virta oli
vienyt useimmat mukanaan. No, he olivatkin ehkä laskeneet
vaikuttamiskykynsä liian suureksi, he olivat olleet liian vähäväkiset
ja kokemattomat toteuttamaan sitä vaikeata tehtävätä, jonka olivat
suoritettavakseen ottaneet. On vaikea potkia tutkainta vastaan, selitti
varsinkin Juuso; luonteille semmoisille kuin heidän, on se kahta
vaikeampi. Ja siksi olikin Juuso päättänyt vetäytyä syrjään; koetelkoot
nyt muut, ja jos he eivät voi toimia siihen suuntaan, johon »Kyntäjä»
alkujaan oli aikonut, niin sehän osottaa vain, että se onkin
mahdotonta.

-- Mitä, noin väsynytkö olet todellakin sinäkin, veljeni? puhui Vilho
puoleksi kummissaan, puoleksi nuhdellen. -- Olkoon totta, että olemme
liiaksi luottaneet itseemme, kaikkea itseluottamustamme emme siltä saa
menettää. Lausuttu sana on aina lausuttu, voihan sillä aina jos
vähemmässäkään määrässä vaikuttaa. Minut riisti kohtalo pois, mutta
sinullahan on vielä elämä edessäsi ja siellä kotona tarvitaan kyllä
vastapainoa vallitseville virtauksille, tarvitaan herättää mieliä
itsenäiseen ajattelemiseen. Ei, älä hylkää sinä »Kyntäjän» aatetta,
etkä sitä teekään, sinuun luotan.

-- Elä luota liiaksi. En ole minä mikään luova nero, eikä minusta ole
äänen antajaksi. Sinä sen ehkä voisit, minä olinkin aina tahtonut olla
vain vähäpätöinen palvelija aatteiden puolesta... Sitäpaitse, minä olen
taas ollut liian lähellä tulta...

Mutta Vilho ei hellittänyt hänestä ja pikkusella ystävällisellä
riidalla he erosivat, kun Vilhon täytyi mennä levähtämään, --
keskustelu oli näet häntä liiaksi rasittanut. Kun taas iltapäivällä
tavattiin, kertoi Vilho saaneensa Helmeltä kirjeen, jossa tämä mainitsi
aikovansa tulla hänen luokseen. Mutta hän oli vastauksessaan kieltänyt
tyttöä tulemasta. Olisihan ollut rakasta kerran vielä puristaa tuon
hellän, kelpo Helmen kättä, vaan hänen tautinsa oli kyllä muutenkin
tullut heille kalliiksi, miksi tehdä sitä enää kalliimmaksi. Ja mitäpä
hyödytti enää haudan reunalla uudistaa muistoja ja tunteita, jotka
kuuluivat vaan eläville.

-- Kun teidät näen tässä onnellisina edessäni, puhui hän hiukan
surumielisenä, niin eipä paljoa puutu, etten tunne kaihoa mielessäni.
Teilläkin on se ystävyys kotosin sieltä nuoruuden ensimmäisten
lämpöisten tunteiden ajoilta. Niin oli laita meidänkin, Helmen ja
minun. Teidät on tämä ystävyys johtanut sinne, mihin olette
pyrkineetkin...

-- Elähän nyt noin puhu, virkkoi Juuso katkasten ystävänsä sanat, jotka
omituisesti vihlasivat hänen sydäntään ja tuntuivat ikäänkuin
soimauksilta, syytöksiltä. -- Elähän toki noin katso mustissa omaa
kohtaloasi, eihän se ennen ollut tapasi.

-- Ei ennen. Mutta miksi nyt enää koettaisin pettää itseäni ja
luulotella muuta, kuin mitä selvästi näen ja tunnen. Elinvoimani ovat
kuluneet, keuhkoni ovat lopussa. Elä luule Juuso, että minun on ollut
aivan helppoa päästä sille kannalle, jolla nyt olen. On raskasta luopua
siitä, mitä on aikonut, toivonut ja suunnelmoinut, on raskasta erota
näin nuorena. Mullakin oli edessäni suunnattu elämäntyö, minuakin
odotti onni hellän ystävän rinnalla. Mutta minä olen huomannut
välttämättömäksi irrottautua kaikesta, olen koettanut ja olen
voinutkin. Mutta on sekin kysynyt taistelua.

Vilho oli entistään kalpeampi, puhui katkonaisesti ja hengitti
vaikeasti. Juuso huomasi, että hän oli liiaksi rasittunut ja tahtoi
lopettaa tuon mieltä kiihottavan keskustelun. Hän käsitti, että
lohduttaminen tässä on turhaa, mies ymmärtää asemansa ja puhuu kuin
mies. Ja hän ei tahtonut pitemmälti vaivata sairasta ystävätään, vaan
nousi ja tarjosi kätensä jäähyväisiksi.

-- Joko nyt lähdette? No niin, mitäpä te täällä viipyisitte kuolevain
kammioilla, teitä kutsuu elämä. Jää hyvästi Juuso, hyvästi Hilda, onni
teitä seuratkoon.

Hän koetti nousta tuolistaan, vaan ei jaksanutkaan, voimat pettivät.
Hän viittasi vain lähemmäs palvelijan, käski tämän työntää tuolinsa
aidan viereen siihen, mistä tie lähti solumaan pitkin loivaa rinnettä
ja kiertämään alangolle. Siinä hän istui ja katsoi, kuinka hänen
viimeiset kotimaan vieraansa hankkiusivat lähtemään. Mutta vielä hän
viittasi luokseen Juuson, kun tämä jo oli vaunuihin nousemassa, hymähti
ystävällisesti ja nosti sormeaan pystöön:

-- Juuso sinä, muista pitää kartuusia vireillä!

Vaunut lähtivät vyörymään rinnettä alas. Ennenkuin ne kääntyivät
polvekkeesta siimekseen, pyörähti Juuso vielä ympäri ja tervehti:
siellä heilautti Vilho hattuaan ja hänen huulillaan oli se vanha
ystävällinen, rohkaiseva hymy...

Sinne jäi mies yksin vieraalle mantereelle, ventojen seuraan potemaan
-- ja kuolemaan, siitä ei ollut enää epäilystä. Mutta miehellä oli
miehen maltti, ajattelijan tyyneys ja viisaan rauha. Hän oli sanonut
jäähyväiset elämälle, sonnustanut itsensä ja odotti tuonen tuloa. Eikä
värähdelleet hänen silmäripsensä sen lähestyessä.

-- Kuule Juuso, lähettäisimmekö sähkösanoman Helmelle, että hän pian
lähtisi matkalle, muuten hän myöhästyy, virkkoi Hilda, kun he
myötämaata nopeasti ajoivat alaspäin.

-- Miksi tekisimme sen, Vilho on itse vastannut, vastannut harkintansa
mukaan, tehköön Helmi kuinka tahtoo.

-- Niin on, vaan olisihan hänelle niin tarpeeseen ystävän lohdutus ja
hellyys...

-- Lohdutelkaamme heikompia, hän eroo varmana, itsetietoisena, eroo
miehenä.

He ajoivat ääneti edelleen, eivätkä Vilhosta enää puhelleet koko
matkalla.

Vaan kuukautta myöhemmin saapui heille Pariisiin, osotteella, jonka he
olivat sairaalaan ilmoittaneet, kirje Helmeltä. Tämä oli tullut sinne
paria viikkoa myöhemmin kuin he, mutta tullut liian myöhään. Muutamia
päiviä ennen oli Vilho saanut ankaran verensyöksyn, joutunut
tainnoksiin ja siitä hän ei enää ollutkaan herännyt. Helmellä ei ollut
muuta tehtävää, kuin istuttaa syksyn kuihtuva kukkanen hänen äsken
luodulle haudalleen, itkeä siinä päivä ja palata kotiinsa.

Mutta Juusolta ei valahtanut kyyneltäkään, sen sanan saatuaan. Hän oli
surrut jo etukäteen, surrut poismenoa sen ainoan miehen, joka
elämässään ehkä olisi voinut toteuttaa sen, mitä hän nuorukaisena oli
haaveksinut. Hän ajatteli vain kaihoten itseään: Oi jospa hän olisi
voinut periä sen tahdon lujuuden ja sen miehen voiman, joka tuossa
taittui! Mutta hän ei voinut. Ja nyt hän oli yksin, orpo ja heikko kuin
nummella hoikkanen näre, jota jokainen vinhempi tuuli koukistaa ja joka
koska tahansa voi katketa.



XI.


Valtiopäiväaika Suomessa läheni lähenemistään. Syksyn kuluessa olivat
enimmät vaalit toimitetut, ainoastaan joku uusi ja muutamia
valituksenalaisia oli siinä jouluneellusviikkoina enää jälellä.
Niinkuin ainakin säätykokousta valmistettaessa oli valtiollinen elämä
syksykauden ollut tavallista virkeämpi koko maassa ja pääkaupungissa
varsinkin. Esille tulevia asioita pohdittiin ahkerasti sanomalehdissä,
kannat ja suunnat selvenivät. Sitä varten olikin klubeissa ja muissa
kokouspaikoissa ahkerasti keskusteltu ja rakennettu suunnitelmia,
ehdokkaita valtiopäiville oli asetettu ja ehdokkaita hyljätty, oli
punnittu ja arvosteltu jokaista uutta ehdotusta ja uutta esiintyjää.
Oli sovittu ohjelmista ja menettelytavoista ja ikäänkuin isketty
viittoja, miten alkavassa ottelussa milloinkin oli kuljettava.

Pääkaupungin suomalaisessa klubissakin oli tähän aikaan miltei joka
ilta ollut tavallista runsaammin väkeä ja tavallista virkeämpi elämä.
Milloin pitivät vanhemmat herrat sisähuoneissa yksityisiä kokouksia,
joll'aikaa nuoremmat miehet ja muut sellaiset, joita ei laskettu
kaikkia salaisimpia tuumia kuulemaan ja joiden tietoon ainoastaan
katkelmia saapui, väittelivät etuhuoneessa ja laskettelivat arvelujaan,
sen mukaan minne heidän näköpiirinsä ulottui. Milloin taas
keskustelivat kaikki yksissä suuren juomapöydän ympärillä, arvokkaimmat
ja mahtavimmat äänenantajina pöydän yläpäässä, muut siitä asteettain
alaspäin, kunnes pöydän äärimmäinen sivusta, jota voitiin melkein
rajattomasti jatkaa, päättyi rakennusmestareihin, kansakoulunopettajiin
ja käsityöläisiin. Paljoa nuoremmat miehet, kuten nuoret maisterit ja
vastaleivotut lainoppineet, istuivat jo arvossa ylempänä, -- sen
vaikutti heidän toivorikkautensa.

Heikki oli tänä syksynä ensi kerran tullut suomalaiseen klubiin ja
päässyt perehtymään sen elämään ja rientoihin. Nyt oli hän jo sinne
hyvin koteutunut ja juurtunut, tunsi enimmät puolueen mahtavimmatkin ja
muita hän useimpia jo kutsui veljikseen. Kohta alussa oli hän klubissa
saavuttanut verrattain huomattavan sijan, olipa melkein kuin
luonnollista, että mies hänen kyvyllään ja hänenlaisella
maailmankatsannolla sen tulisi tuohon aikaan tekemään. Häntä
esitettäessä oli jo huomautettu, että hän oli tuon pirteän
nuorisolehden »Kyntäjän» varsinainen sielu ... luki muuten
lakitiedettä, valmistui piakkoin kandidaatiksi; mainittiin erittäinkin
eräästä äkäsestä kieliartikkelista, jonka alla oli ollut nimimerkki
H.G. Vanhemmatkin miehet supattivat väliin toisilleen, että sillä on
ikäisekseen harvinaisen kypset ja terveet mielipiteet ja ihmeellisen
tarkat tuntosarvet.

Taas eräänä iltana oli ukkomiehillä tärkeänlainen kokous sisähuoneessa
ja saliin keräytyi nytkin illan kuluessa tavallisuuden mukaan kaarti
nuorempia politikoitsijoita. »Kyntäjää» oli äsken uusi numero
ilmestynyt ja siitä tällä kertaa keskusteltiin. Huomautettiin taas,
kuten monasti ennenkin, kuinka sen sisällys nyt uuden hallinnon aikana
oli muuttunut. Sen kirjallinen puoli ja kirjoitukset kaikenmoisista
yhteiskunnallisista reformikysymyksistä ja kansanvaltaisuuden aatteista
olivat jääneet pois ja sen sijaan oli siihen tullut hetken politiikkaa
koskevia artikkeleita. Niissä milloin vaikeroitiin, että maan kaikki
raha- ja liikeolot olivat vielä ruotsikkojen käsissä, terotettiin,
kuinka tärkeää olisi, että puolue paisuisi mahtavaksi ei ainoastaan
vallan ja hallinnon puolesta, vaan myöskin varallisuudessa, ja kuinka
aika jo vaati, että omat miehet kaikkialla astuisivat eturiviin. Siinä
oli suurpolitiikkaa! Heikille tuli tuon käänteen johdosta kehumista
vasten silmiä.

-- Aika vaatii sitä, sen olen jo kauan huomannut ja koetin terottaa
sitä Vilholle ja Juusollekin, vaikka turhaan, selitti Heikki. --
Nykyjään täytyy kieli-innostusta pitää vireillä, se on tärkeätä itse
kansan vuoksi. Sillä nyt vasta alkaa se herätä käsittämään, minkälaista
vääryyttä se on kärsinyt ja nyt on se vihassa.

-- Niin juuri, toistivat toiset, nyt on rauta kuumaa, nyt täytyy takoa
ja lietsoa ja puhaltaa nuorisoonkin tuhatta vinhemmin tulta. Se on
muuten tärkeätä itse miestenkin vuoksi...

-- Se on ollut meidänkin mielipide. Mutta Juuso näkyy yhä olevan toista
mieltä, ei politiikkaa nuorisolle, sitä vatkuttaa hän.

-- Hm, hänestä on tainnut tulla siellä ulkomailla »eurooppalainen» muun
hyvän lisäksi.

-- Hän kirjoittaa mulle sieltä sekä yksityisesti että lehteen
pantavaksi ... niin, täällähän mulla sattumalta onkin hänen kirjeensä
mukanani. Luen ehkä palasen siitä.

Heikki otti taskustaan Juuson kirjeen ja silmäili sitä ensin, ennenkuin
rupesi lukemaan.

-- Niin, tässä alussa hän puhuu Vilhon kuolemasta, hänen aatteistaan ja
hänen »jättämästään perinnöstä»...

-- Vilho, niin, hänhän olikin »Kyntäjän» varsinainen isä, huomautti
joku joukosta. -- Vahinko miestä, jonka piti kesken töittensä
keikahtaa.

-- Vahinko kyllä, myönsi Heikkikin. -- Vaan kenties se oli hänelle
itselleen parasta. Hänkin oli noita haaveksijaluonteita, jotka
ajattelevat kauniisti ja aikovat suuria, mutta joille pettymys
käytännössä juuri siksi onkin kahta katkerampi. Ja hänkin olisi
epäilemättä monasti elämässään tullut pettymään; tarmoa hänellä kyllä
oli ja toimintakykyä, mutta ei hän sittenkään ollut se mies, joka
todellisuuden kovassa koetuksessa olisi teräksenä pitänyt.

-- Sitä ei tiedä; hänessä oli tosin paljo tunnetta, oli ehkä
liiaksikin, hänestä melkein voisi sanoa, että hän oli »tähän maailmaan
liian hyvä.» -- Mutta se Juuson kirje?

-- Niin, hän jatkaa sitten: »Meidän, Vilhon ja minun, alkuperäinen aije
oli tehdä siitä -- 'Kyntäjästä' nimittäin -- vaatimaton rauhan työkalu
suomalaisuuden perusaatteiden palveluksessa, ei mitään sota-asetta eikä
liekkiä lietsovaa tulisoihtoa.» -- Juuso rakastaa, kuten kuulette,
vielä tällaista vertauksellista kukkaiskieltä. -- »Kyllä meillä siellä
kotoisissa oloissa kiihoitusta on, on niitä, jotka pitävät huolta, että
intohimot hehkuvat. Tottuu meidän nuoriso kyllä muutenkin pienuudesta
pitäin katsomaan asioita puoluekannan valossa, tottuu kiihkoilemaan ja
vihaamaan, mutta sen pitäisi myöskin oppia tuntemaan itse niitä
aatteita, jotka ovat kauniimpia puolueen kilvessä, ja saada halua
työskentelemään _niiden_ puolesta. Tottahan on, että kun on
puolueita, täytyy myös olla taisteluja. Mutta varsinkin tänne
etäämmälle tuntuvat ne asiat, jotka siellä kotona nykyjään ovat
puoluetaistelun esineinä, siksi vähäpätöisiltä ja yksityisluontoisilta,
ettei niihin toki kaikkea pitäisi perustaa. Varsinkin nuorten mielet ja
harrastukset olisivat ensiksi taivutettavat tähtäämään ylemmäs,
ymmärtämään ihmisyyden korkeampia, yleisempiä pyrintöjä, kyllä he
elämän koulussa vielä ehtivät takertua noihin jokapäiväisiin
pikkuriitoihin ja joutua piekselehtämään mieskohtaisten intohimojen
laineikossa.

»Minusta tuntuu, syrjästäkatsojana ollen, muutenkin, että noissa meidän
nykyisissä puolueoloissa on jotakin epätervettä ja teeskenneltyä. Siinä
suomenmielisyydessä, josta te nykyjään kirjoitatte niin tulisia
paloartikkeleita, ei ole enää sitä vilpitöntä, sitä puhdasta
aatteellista tuoksua, jota oli ennen. Ne aatteet, jotka ennen
jalostivat taistelua ja olivat sen korkeimpana päämääränä --
kansallisuusaatteet, kansanvalistusaatteet ja kansanvaltaisuusaatteet
-- ovat joko jääneet varjoon päivän pikkutapahtumain tieltä tai näyttää
siltä, kuin niistä, ainakin viimemainituista, tahdottaisiin aivan
peräytyäkin. Noita merkkejä seuratessani on mulle niin elävästi
muistunut mieleen, kuinka minä kolmisen vuotta sitten jouduin
sydämmestäni inhoamaan paria raittiutta huutavaa ja raittiusaatteen
nimessä intoilevaa nuorta miestä. Tulin näet tuntemaan heidät lähemmin
ja huomasin, -- kahdenkesken he eivät sitä viitsineet niin tarkoin
salatakaan --, että he koko ehdottoman raittiuden hyödystä eivät olleet
ensinkään sen syvemmin vakuutetut, oikeastaan välittivät he siitä viis.
Vaan he olivat tulleet huomaamaan, että nuoren miehen arvo ja merkitys
yleisön silmissä kasvaa, jos hän muiden hyvien avujensa lisäksi vielä
on raittiusmies, -- ja siitä heidän innostuksensa. Kansallisuusasialla
on todellakin korkeampi ja pyhempi tarkotus, kuin että siitä tuohon
tapaan olisi tehtävä jonkinlainen reklaamikyltti taikka sivuelinkeino.
Eikä missään tapauksessa ole terveellistä tyrkyttää nuorisoon
tuollaisia oppeja, sitä on etupäässä opetettava ajattelemaan
rehellisesti ja oikein...»

-- Kuule, sehän on Dagbladia tämä, sitä lipilaarisuutta...

-- Niin no, hän on nyt sellainen ijankaikkinen uneksija, hän ei ole
ennen voinut ymmärtää aikaansa ja nyt tekee hän sen vähemmin kuin
koskaan. Hän on siellä ulkomailla yksinäisyydessään rakentanut
itselleen tällaisen järjestelmän »ylevämmältä kannalta» ja tahtoo nyt
tyrkyttää muillekin haaveilujaan.

-- Merkillistä! Nythän hän on jonkunlaisella rauhan kannalla ja ennen
hän oli punasempiakin punasempi. Muistatko silloin, kun hän piti
puheensa 19:nen pykälän muuttamista vastaan sättien alkavaa
reaktioonia?

-- Niin, hän tahtoo aina seistä akkana virtaa vastaan.

Heikki yritti siitä sukkelasti kääntämään keskustelun toisille aloille,
mutta joku joukosta ennätti kumminkin naureskellen pistämään väliin:

-- Mutta miten se olikaan, Heikki, silloinhan sinä taas olit sovinnon
miehiä?

-- Olin kyllä, silloin oli aika vähän toinen, ylioppilaspolitiikka teki
kuitenkin kuolemaansa. Eikä ihmisen ole tarvis koko elämäkseen olla
kiintyneenä yhteen ajatustapaan, mielipiteiden ja käsityskantain tulee
kehittyä olojen mukaan ja olojen mukaan on kullakin ajalla asetuttava
kannalleen...

-- Ja Juuso taas, hän on kehittynyt ajastaan ja oloista aivan
päinvastaiseen suuntaan.

-- Niin, nykyjään vaatii aika toisenlaista esiintymistä, tätä nykyä
eivät tuollaiset mielipiteet vetele. Juuso on nyt noiden tuumainsa
mukaan kirjoittanut »Kyntäjään» pitkän kirjoituksen, vaan ei sitä minun
mielestäni voida painaa. Vai mitä arvelette?

-- Ee-ei, eipä juuri. Se nostaisi hirmuisen metelin, joka ei olisi
eduksi »Kyntäjälle» eikä sen miehille.

-- Paperikoriin siis. Juuso saarnailee siinä »nuorison
aatteellisuudesta», vaan en käsitä miksei nuoriakin jo ajoissa olisi
opetettava taistelemaan, taisteltavahan heidän kumminkin on. Vesana
vitsa väännettävä.

-- Oikein, anna torven soida vain!

Uusia tulokkaita saapui klubiin ja keskustelu livahti toisille aloille.
Tyytyväisenä pisti Heikki kirjeen taskuunsa; se ei ollut aivan
sattumaltakaan tullut hänelle mukaan, hän oli jo edeltäpäin laskenut,
että hänellä ei voi olla muuta kuin hyötyä siitä, että hän sen lukee
julkisesti, -- hän tunsi kyllä miehensä ja tiesi miten häntä tämän
jyrkkyytensä vuoksi nykyjään arvostellaan. Kohta kun vanhat herrat
saapuivat yksityishuoneestaan, kerrottiin heillekin Juuson kirjeestä ja
Heikin arveluista sen johdosta ja he nyökäyttivät hyväksyen päätään.

Siitä tuli taas yhteinen illanvietto, jossa uusimmat päivän tapahtumat
olivat käsittelyn alaisina ja jossa mielipiteitä pantiin alulle,
pantiin leviämään ja kasvamaan yleisiksi mielipiteiksi. Yhteisen
illallisen jälkeen jatkoi suuri osa seurasta vielä yhteisistuntoa ja
myöhemmin illalla innostuttiin kuten tavallisesti puheita pitämään.
Luonnollisesti liikkuivat puheet enimmäkseen alkavain valtiopäiväin
asioissa, kysymyksissä, mitä niiltä toivottiin ja miten niiden aikana
olisi käyttäydyttävä.

Ja Heikkikin piti nyt myöhemmin illalla puheen. Hän ei tavallisesti
ollut puhujamiehiä, hänen puhelahjansa oli huono ja kieli kangersi.
Vaan tänä iltana oli hänestä hetki sopiva, joten hänkin, kuten sanoi,
tahtoi lausua muutamia mietteitä.

Hän puhui siitä asemasta ja tehtävästä, mikä nyt nousevalla ja
miehistyvällä polvella on ja on oleva isänmaan nykyisessä ja lähimmän
tulevaisuuden kulttuuritaistelussa. Siitä on vieläkin olemassa
jonkunverran hämmennystä käsitteissä, muodot ja suunnat eivät ole vielä
täydellisesti vakaantuneet tuon suuren innostusajan jälkeen. Se aika
vielä monessakin »istuu kiini» -- kuten ruotsalainen sanoo --; he eivät
ole voineet vapautua kuluneen ajan käsitystavasta, vaan katselevat
nykyisiä oloja vielä silloisten silmälasien läpi. Se aika oli
aatteellisuuden aika, suurten ja yleväin pyrintöjen aika; nyt on
käytännön aika, niin sanoakseni jokapäiväisten pikkutapausten aika, ja
sitä eivät kaikki huomaa. He eivät huomaa, että on toista suunnitella
piirustukset, toista muurata itse rakennus. Kaikki kunnia suotakoon
kuluneelle ajalle ja sen suurille aatteille. Mutta se aika on nyt
kumminkin mennyt, toinen on tullut, joka vaatii miehiltään toisenlaista
työtä, toisenlaisia edellytyksiä, jolloin nuo suuret aatteet saavat
levätä käytännön tieltä. Voisi ehkä kuvata tuota mennyttä aikaa
lausumalla: »eläköön isänmaa ja suomenkieli ja kaikki kansallisuus- ja
kansanvaltaisuusaatteet, jotka siihen kuuluvat». Se miespolvi, joka nyt
on nousemassa jatkamaan vähitellen väistyvän, edellisen työtä, se
tarvitsee jo esiintymisensä ohjeeksi toisenlaisen tunnuslauseen, ja
minä olisin valmis kirjoittamaan sen kilpeen sanat: -- »_valpas,
viisas, varova_.» Puolueen nopea kohoaminen ja valtaan pääseminen
edellyttää meiltä kaikilta taitavata työtä pitkin rintamaa; jokaisen on
tiedettävä, missä hänen rivinsä on ja siinä on hänen oltava. Nyt ei
enää auta touhuta ummessa silmin, nyt on rakennettava, ladottava tiilet
limittäin toistensa rinnalle, että rakennus siitä vähitellen ja
varmasti kohoo, ja rakentajat rakennuksen mukana. -- -- -- Heikki
esitti maljan sille muurarintyölle, joka nyt on alkanut ja jota kyllä
voitanee pitää halvempana kuin edelläkäypää piirustuksen tekoa, mutta
joka juuri on sitä todellista työtä, joka kohottaa puolueen mahtavaksi
ja suureksi.

Juotiin innolla se malja. Tunnustettiin, että tuossa oli todellakin
selvästi lausuttu se, mitä aika vaatii nousevalta polvelta ja joku
huomauttikin erityisessä puheessa, että siinä se on syy, miksi nykyinen
nuoriso melkein pienuudesta pitäin on kasvatettava ymmärtämään aikaansa
ja tehtäväänsä siinä.

-- Tuo puheesi sinun täytyy kirjoittaa ja painaa »Kyntäjään», kehotti
yksi joukon nuoremmista.

-- Peijakas, sitäpä voisi miettiä, huudahti Heikki, ikäänkuin jos hän
ei sitä olisi tullut ennen ajatelleeksikaan. -- Vaan Juuson artikkelin
minä työnnän paperikoriin.

Hetkisen puheensa jälkeen hiipi Heikki klubista pois, -- myöhään
kapakassa istuminen ei kuulunut hänen ohjelmaansa ja hänellä oli se
hyvä puoli, että hän raski erota kesken kuumimmankin innostuksen, sillä
itse ei hän oikeastaan innostunut koskaan, hänen arvostelukykynsä ei
nukahtanut hetkeksikään. Muut jäivät vielä jatkamaan, -- jatkakoot!

Ulkona pyrysi, jäinen viima puhalsi katuja pitkin, vinkui
telafoonilangoissa ja liehutti katulyhtyjen liekkejä vuoroin
leimuamaan, vuoroin tupsahtamaan. Heikki nosti turkinkaulustan pystöön,
pisti kädet taskuihin ja purjehti niin laitatuuleen puiston poikki ja
kotiaan kohden. Hän oli iltaansa tyytyväinen; olihan hän esiintynyt
niin, että saattoi sen tileihinsä merkitä varmaksi »vastaavaksi». Saa
nähdä, eikö siitä jo välemminkin rupea näkymään jälkiä. -- Heikki
hymyili itsekseen kävellessään. Hän ei ollut puhunut mitään siitä, että
jokainen koettakoon tiiliä latoessaan pysyä toisia ylempänä, eikä
siitä, että se mies on, joka niin taitavasti latoo, että onnistuu
pääsemään rakennusmestarien huomioon... Mutta vetäköön sen
johtopäätöksen jokainen itse, jolla siihen älyä riittää...

       *       *       *       *       *

Valtiopäivät joutuivat, edusmiehiä saapui pääkaupunkiin ja siellä
heidät jo kohta tutustutettiin niihin suunnitelmiin ja ohjelmiin,
joita oli valmiiksi laadittu. Tähän aikaan, valtiopäiväin alkaessa
ja alettua, olivat ahkerasti juoksussa ne lukuisat nuoret
miehet, varsinkin lakitieteilijät, jotka valtiopäiväin suuresta
runsaudensarvesta aina pyrkivät kilvan kahmasemaan itselleen siitä
vuotavia pisaroita, mikä valiokunnan sihteerin tai tulkin viran
muodossa, mikä muussa toimessa, tilapäisessä tai vakinaisessa. He
juoksivat asianomaisten luona kumartelemassa, tiedustelivat toiveitaan
ja panettelivat kilpailijoitaan. Mutta se kannatti, palkka oli hyvä
sille, joka paikan sitten saamaan sattui.

Heikkikin oli päättänyt hankkia itselleen tuollaisen sihteerin toimen
ja hänellä oli varmat toiveet saadakseen sen, -- paljo tuttavuuksia ja
hyviä puoltajia. Johan yksin tulotkin ansaitsivat vähän ponnistella,
vaan Heikki ajatteli vielä etemmäskin. Siitä on meriittiä, tulee
huomatuksi ja saa olla kaikkialla mukana. Ja vielä enemmän: sai
tilaisuutta rakentaa hyviä tuttavuuksia, ottaa osaa virattomampiinkin
kokouksiin ja neuvotteluihin ja päästä siten perehtymään sisimpiin
vaikuttimiin, etäisimpiin tuumiin ja tarkoituksiin. Olihan siitä työtä,
vaan hyvä puoli oli toki siinä, että saattoi sitä teettää muillakin,
maksaa mitä ilkesi ja itse kantaa täyden määrän. Se oli jo esimakua
siitä virkamahtisuudesta, jonka omistajaksi sitä kumminkin tuli
joutumaan.

Hän sai toimen ja tunsi olevansa siinä oikealla paikallaan. Tällä
valtiopäiväajalla hänen itseluottamuksensa suuressa määrin kasvoi ja
hän rupesi tuntemaan itsensä kypseksi ryhtyäkseen suoranaisemmin
toteuttamaan omia aikeitaan. Hän juoksi miesten asioita, välitteli eri
ryhmäin välillä ja teki sen taitavasti kuten lupaava valtiomiehen alku
ainakin. Ja hänen terävä silmänsä ja tarkka henkilöjen tuntemuksensa
tuli pian yleisemminkin huomatuksi.

Näiden valtiopäiväin aikana pidettiin suomalaisessa puolueessa useita
yksityisiä kokouksia, joissa erityisesti neuvoteltiin, mitä olisi
tehtävä sen yhä selvemmin huomatun epäkohdan johdosta, että maan kaikki
raha- ja liikeolot olivat melkein yksinomaan vastapuolueen käsissä,
joka siis näillä taloudellisilla aloilla yksin isännöi, yhä ävertyi ja
pysyi mahtavana. Tämä oli Heikin mieliaine, tuo tuuma, että puolueen
varallisuusoloja ruvettaisiin parantamaan, oli hänestä koko liikkeen
tukevin kohta, sen huippu ja kukka. Se oli jo muuten laajalle levinnyt
mielipide maassa, että pitäisi ruveta perustamaan omia liikkeitä ja
yhtiöitä ja tämä into voitti myötään yhä enemmän alaa. Noissa
kokouksissa tehtiin siitä syystä nyt jo suunnitelmia eri laitoksia
varten, neuvoteltiin koottavista pääomista, jopa käytettävistä
miehistäkin. Näitä neuvotteluja seurasi Heikki suurella tarkkuudella,
korvat höröllään, ne avasivat hänelle aivan uusia näköaloja ja
herättivät uusia tuumia ja toiveita. Ne toiveet muodostuivat
valtiopäiväin kuluessa yhä selvemmiksi ja tarkkapiirteisemmiksi ja
säätykokouksen lopulla oli hänellä suunnitelmansa valmis. Hän ei
puhunut siitä kellekään, teki vain hiljaisuudessa valmistuksiaan. Mutta
yksinään ollessaan ja suunnitelmiaan rakennellessaan hän joskus
itsekseen kuiskaili:

-- Nyt täytyy joutua, nyt ehtiä mukaan näille alkaville
apajoille! Tässä on tie, jota voi suorimmin ja nopeimmin viskautua
yhteiskunnalliseen arvoon ja asemaan, -- pitää vain olla ajoissa
paikalla!

Ja kohta valtiopäiväin loputtua jätti hän yhtäkkiä kaikki muut hommansa
ja ansionsa, luovutti ne muille tarvitseville ja katosi pois
pääkaupungista, lähti maalle lukemaan, viimeistelemään tutkintojaan.
Hän poistui ajaksi näyttämöltä, mutta mennessään jo riemuitsi hän
ajatellessaan, kuinka hän sieltä taas kerran ja piankin pulpahtaisi
esiin, ponnahtaisi ohi toisista, jotka jäisivät katsomaan ällistyneinä
ja tyhmistyneinä.



XII.


Parvi pientä väkeä, tyttöjä ja poikia, sihisi Juuson ympärillä kun hän
eräänä syyspäivänä, kantamus kouluvihkoja kainalossaan, astui ulos
kadulle muutamasta Helsingin uudesta yksityisestä yhteiskoulusta, jossa
hän nykysin antoi kielitunteja. Juuso katseli mielihyvissään hilpeästi
edelle juoksevaa joukkoa. Mutta samassa huomasi hän sen keskestä
astuvan vastaansa tanakan miehen, pyylevän ja varmannäköisen, jonka
yläruumis ei kävellessä hitustakaan hievahtanut ja joka kantoi päätään
liikuttamatta takakenossa.

-- Terve pitkästä ajasta! huudahti silloin Juuso, sillä sehän oli
Heikki tuo vastaanastuja, sama vanha asento, vartalo ehkä entistään
hiukan pyöreämpi, mutta siksi juuri sitä tukevamman näköinen.

-- Terve pariisilainen, muistithan jo palata kotimaahankin, vastasi
Heikki, pysähtyen tarkastelemaan Juusoa.

-- Olenhan ollut kotona jo monta kuukautta, vaikk'en sinua ole sattunut
näkemään.

-- Niin, minä olenkin ollut vähän piilossa, olisi jo aika päästä näistä
lukupuuhista erilleen, puhui Heikki puoleksi syrjään kääntyneenä,
ikäänkuin pahalla omallatunnolla, että luvut olivat näin kauan
kestäneet, vaikka tavallisten olojen mukaanhan ei Heikillä vielä ollut
mikään valmistumisen aika. Sitten hän taas tarkasteli Juusoa ja jatkoi
hiukan pilkallisesti: -- No, oletko jo kuinka eurooppalaistunut, --
niin puku ja parta kyllä, mutta muuten? Sinä kirjoittelit sieltä
toisinaan hyvin yleismaailmallisia mietteitä.

Nyt Juuso vilkastui, tultiin näet suoraan asiaan, josta hän oli juuri
tahtonutkin Heikin kanssa puhua. Hän lähti seuraamaan Heikkiä kappaleen
hänen matkansa suuntaan väittäen innokkaasti:

-- Ei yleismaailmallisia, vaan rehellisiä ja rauhallisia. Ne
mielipiteet mulla on ollut aina ja tulee olemaan vastakin. Vaan te
täällä muutatte kurssia ja minua on tottapuhuen melkosesti suututtanut
tuo teidän uusi valtioviisautenne, jonka palvelukseen nyt »Kyntäjäkin»
on joutunut.

-- Hm, se on nyt erityinen asia, josta kannattaa puhua pitemmältäkin.
Näetkös, aika ja olosuhteet vaativat aina omaa menettelyään.

-- Vaan minä en ymmärrä sellaisten sotalaulujen tarpeellisuutta...

-- Niin, sinä et ymmärrä. Vaan puhutaan siitä joskus erikseen, mulla on
nyt juuri vähän kiireitä. Mutta esim. lauvantai-iltana toivon jo, että
saamme joutilaampina keskustella.

-- Hyvä, sillä jonkunlainen suoritus on tässä tarpeellinen.

-- On kyllä, selitän sulle sitten kantamme, -- sinä olet liian kauan
pysynyt meidän politiikastamme poissa, sairaana ensin ja nyt vuoden
ulkomailla. Sinä teit pitkän häämatkan; kuinka Hilda sen jälkeen
jaksaa? Ja -- onneksi! -- teillähän kuuluu perhettä lisääntyneenkin.

-- Onhan sitä, käy joskus katsomassa poikaa.

-- Kiitos, kunhan tästä ehditään. Sitten saan myöskin kuulla lähemmin
tuumistasi -- sinä annat tunteja koulussa, näen minä. Mutta hyvästi nyt
tällä kertaa.

Juuso oli jo kevätkesällä saapunut ulkomailta pitkältä hääretkeltään.
Lähes vuoden olikin hän ollut kotimaasta poissa, poissa koko tuon
virkeän, valtiollisten kysymysten ja uusien tuumiensa vuoksi niin
tärkeän valtiopäivätalven, eikähän ollut siis aivan kummakaan, jos
häneltä joissakin yksityiskohdissa joitakuita ajan vaatimia
suunnanmuutoksia oli jäänytkin huomaamatta ja käsittämättä. Olihan hän
halunnutkin olla syrjässä kaikista hetkellisistä puoluekiistoista,
vaihtelevista virtauksista ja mielipiteiden vivahduksista ja hän oli
kaukaisena, intohimottomana tarkastajana niitä ainoastaan
sanomalehdistä seurannut ja ensi aluksi siitä sanomattomasti nauttinut.
Jumalankiitos, etteivät ne enää kuuluneet häneen! Vaan vähitellen oli
hän niistä taas vilkastunut ja seurannut niitä suuremmalla kiinnolla.
Nuo kotoiset riennot ja suunnat näyttivät yhä enemmän poikkeavan siltä
tieltä, jota hän alkujaan oli suunnitelmaksi ajatellut, aatteellisten
rientojen alalta jouduttiin yhä enemmän henkilöllisiin harrastuksiin.
Ja niinpä oli käynyt kuten Vilho-vainaja oli ennustanut: hän ei
malttanut pysyä vieraana noille kotimaan rakkaille riennoille; ennen
pitkää voitti hänet vastustamaton halu taas suoranaisesti puuttua
niihin ja selittää omat eroavat mielipiteensä.

Se halu tuli varsinkin niiden äkäisten äkkikäänteiden johdosta, joita
hänen omassa lempilapsessaan »Kyntäjässä» oli ruvennut näkymään; ne
olivat taas nostaneet hänen intonsa lähteä puolustamaan niitä vanhoja
näkökantoja ja periaatteita, joita he Vilhon kanssa aluksi olivat
yrityksellään koettaneet toteuttaa. Ei noin, oli hän ajatellut, ei
tuota toraista ääntä, ei haukkumasanoja eikä tuota keinotekoista
politikoitsemista, jonka tarkoitus ei tunnu puhtaalta ja joka vain
ärsyttää intohimoja. Enemmän sydäntä, enemmän rakkautta työhön... Ja
silloin hän oli kirjoittanut ensimmäisen kirjoituksensa »Kyntäjään»
samalla selitellen Heikille yksityisesti vaikuttimensa. Tätä
kirjoitusta ei painettu lehteen, jossa vain jatkettiin samaan suuntaan.
Juusoa se kiukutti: noinhan riistetään nuorisolta sen viimeisetkin
ihanteet ja tehdään siitäkin pelkkä kylmä välikappale tuon suuren
tekopolitiikan koneistossa. Ja Juuso kirjoitti toisen kirjoituksen,
vielä äkäsemmän; sanoi siinä suoraan, että nuorisolehden ei ole tarvis
pauhata siitä, ketkä pyrkivät ja ketkä pääsevät valtaan milläkin
taholla ja hän uskalsi väittää, että itse tuo valta on vaarallista
tavaraa, se sokasee miehensä, tekee tunteettomaksi ja karkottaa kaikki
ylevämmät pyrinnöt...

Sitäkään ei painettu. Juuso odotti ja kiukustui; toisin ajoin hän
hillitsi mielensä, muisti, että hänhän oli päättänyt vetäytyä syrjään
noista kaikista puolueriidoista, mutta taas toisin ajoin hän muisti,
miten innokkaasti Vilho oli kehottanut häntä vointinsa mukaan
taistelemaan heidän alkuperäisten, puhtaiden aatteidensa pohjalla. Ja
hän päätti vielä kerran kotiin tultuaan koettaa, päätti lausua suoran
sanan, vaikka se sitten olisikin hänen jäähyväissanansa. Vilhon
muistokin jo vaati jonkunlaista ainakin loppusuoritusta, -- sitten
menköön kaikki, hän antaa mahtajain hallita. Tämä päätös oli hänellä
koko ajan kotiin tultuaan ollut mielessään, vaan hän ei ollut tavannut
Heikkiä, joka oleskeli maalla ja itseltään oli hänellä mennyt syyskausi
kotia perustellessaan ja kuntoon pannessaan.

Vaan nyt hän tahtoi pitää asian lämpimänä, hän tahtoi pakottaa Heikin
antamaan jonkunlaisen tilityksen menettelystään, jonka pohjimmaiset
vaikuttimet hän kyllä aavisti.

Näissä päättävissä mietteissään laskeusi Juuso alas kaupungista
satamakadulle, kävelläkseen kotiinsa Kaivopuistoon. Silloin yhytti hän
toisen vanhan tuttavan. Ohikulkiessa nykäsi näet muuan mies, jota hän
ei ollut huomannutkaan, häntä rutosti käsivarresta ja huudahti:

-- Ka, etkö tunne vanhaa puhemiestäsi?

Juuso katsoi, niin, tunsihan hän nyt, Kippishän se oli, vaikka se nyt
esiintyi hiukan hullunkurisessa asussa. Hänellä oli yllään
pitkäliepeinen takki, joka silminnähtävästi ei ollut häntä varten
alkujaan tehty, ja hän kantoi kesäpalttoota käsivarrellaan, vaikka oli
sangen viileä syyspäivä. Kippis huomasi, että Juuso sitä tarkasti ja
selitti puheen aluksi:

-- Niin, näetkös, tämä uskollinen palvelija kävi jo siksi ahtaaksi,
että se kerran haleta rapsahti selästä. Semmoisena sitä ei juuri ilkeä
päällään pitää, mutta onhan tuo sentään komeampi kun se on mukana.

Juuso käänsi puheen toisaalle ja kyseli miten Kippiksen lukujen ja
muiden hommien laita oli. Tämä oli kuten ainakin hyvin repäsevällä
tuulella -- hengitys haiskahti aamuryypyltä -- ja hän selitti varsin
suruttomasti:

-- Lukujen, tietysti niiden laita on hyvä, ne ovat jo ohi. Kun lukee
kahdeksankin vuotta yliopistossa niinkuin minä, niin siinä jo rupeavat
kirjatkin happanemaan. Minä heitin ne hiiteen, -- taikka, toisin
sanoen, ne menivät itse. Ja sen sijaan rupesin afäärimieheksi, --
kuule, vakuutappas henkesi minun yhtiössä, se on huokein, varmin ja
edullisin maailmassa. -- Vaan entä sinä, sinä mahdat nyt elää niinkuin
sulassa voissa, onnellasi ei ole rajaa eikä aitaa.

-- Niin, eihän mulla nyt ole valittamista.

-- Valittamista, -- eipä pitäisi olla. Mutta tiukalle siinä piti ottaa,
ennenkuin sinut sai tarttumaan kiini siihen onnensakaraasi. Muistatko
tuota yötä kuopassa, jolloin minun täytyi panna kaiken supliikkini
liikkeelle, voittaakseni sinun uppiniskaisen vastahakoisuutesi ja sinä
vain huusit että »mene pois saatana!» ja uhkasit hautautua alimmaksi
suoportaaksi. Mutta minä sinut väkisinkin kiskoin suosta. Nyt näet itse
kuinka sentään on makeata elää...

-- Muistan hyvin sen illan, olin silloin erittäin synkällä mielellä.

-- Ja aivan suotta, pari romahtanutta vekseliä ja joku lemmenkuherrus,
mitäs sellaiset pikkuseikat painaisivat suuria sieluja. Minä en ole
surkeissani koskaan. Tehdään afäärejä ja eletään, surkoot huonommat. --
Vaan kuulehan, koska nyt kerran tavattiin, ulottuisiko sinun luottosi
puhemiehellesi yhteen pienimpään seteliin asti...?

Juuso antoi viitosen ja Kippis kääntyi takasinpäin iloisesti
vihellellen ja heilutellen käsivarrellaan sitä kesätakkia, joka
komeuden vuoksi oli mukana. Juuso käveli yksin edelleen sataman vartta.
Hänen ajatuksensa olivat taas saaneet toisen aiheen ja suunnan. Tuon
puolipäihtyneen huoleton porina oli hänessä taas herättänyt elämään
noita vanhoja tunteita ja mietteitä, jotka kuuluivat siihen aikaan,
jota hän kerran jo oli pitänyt haudattuna. Niin selvästi muisti hän
taas tuon taistelunsa hiipivää houkutusta vastaan, muisti
vastenmielisyytensä ja inhonsa perustaa elämistään valheeseen. Ja
hänestä tuntui aivan kuin hän yhä vielä olisi kävellyt samassa
valheessa, joka silloin oli alulle pantu ja siitä kävivät hänen
askeleensa taas ikäänkuin raskaammiksi ja verkkasemmiksi...

Monasti oli hän karkottanut tuollaiset ajatukset, tuollaiset pahat
päähänpistot mielestään. Vaan ne olivat aina palanneet, ne olivat jo
käyneet tuttavallisiksi. Ja hän oli noihin ajatuksiinsa vähitellen
tottunut, oli taipunut ja tyytynyt, oli toivonut ajan oloon voivansa
mukautua uuteen elämäänsä, oli odottanut sen vähitellen muuttuvan
tasaiseksi ja limiytyvän liitteihinsä.

Ja niinhän se oli tehnytkin: myrskytöntä ja rauhallista oli ollut
elämä. Mutta tuon rauhan keskessä oli sittenkin aina jokin pieni,
kalvava tunne, niinkuin hyvin hiljaa, mutta lakkaamatta jäytävä mato,
häirinnyt sitä mielen tyyntä tyytyväisyyttä, johon Juuso oli itsensä
tuudittanut. Ja nuo aikusemmat unelmat ja tulevaisuuden suunnitelmat,
joiden Juuso oli toivonut jääneen sinne tautinsa taakse, ne olivat
tuontuostaankin odottamattomina ja kutsumattomina palanneet mieleen ja
tuoneet mukanaan kaihoa ja pettymyksen tunnetta. Oli oikein
merkillistä, kuinka kiintonaisia ne olivat ja kuinka väkisin ne
osasivat varastautua esiin kaikenmoisissa tilaisuuksissa. Kun he kahden
Hildan kanssa matkoillaan istuivat rautatiejunassa erotettuna koko
muusta maailmasta, lennähti mielikuvitus äkkiä vallattomasti irralleen
ja Juuso tapasi itsensä ajattelemassa, miten toisenlaista onnea se
sentään olisi, jos hän näinikään Elnan kanssa ajeleisi tuntemattomia
maailmoja kohti ja saisi tuolle lempeälle lapselle kertoa mielensä
vaihtelevia kuvia, jotka hän nyt salasi itselleen. Ja kun Juuso
kotioloissa illan tullen laski kynän tai kirjan kädestään ja näki
vaimonsa istuvan siinä vieressään pöytää vastaan nojautuneena ja hänen
puoleensa kääntyneenä, ikäänkuin kaihoten lemmityn hellyyttä, niin
tuntui kuin olisi kylmä käsi kouristanut hänen sydäntään, hänen
jäseniään, yksin hänen ajatuskykyäänkin. Hänen olisi pitänyt olla
ystävällinen ja hellä -- niin hän silloin ajatteli --, avomielinen
ennen kaikkia, vaan se oli merkillistä, oli kuin luonto olisi noussut
vastaan. Hän ei voinut kertoa vaimolleen sielunsa sisimpiä tunteita,
hän ei voinut antaa lämpöä, kun hänellä ei sitä ollut, hän ei saattanut
hellästi lohdutellen painaa vaimoaan rintaansa vastaan, sillä hänen
mielikuvituksensa loi hänen eteensä pienen valkosen pään, jonka kutreja
hän olisi tahtonut rinnallaan silittää ja jonka suuriin, kysyviin,
sinisiin silmiin hän olisi tahtonut katsella...

No, ne nyt olivat olleet sellaisia hetkellisiä mielialoja, joutavia,
niin oli hän vakuuttanut itselleen, ja hän oli kerran toisensa perästä
pakottanut ne väistymään pois. Mutta ne palasivat. Ja enin Juusoa
kumminkin kiusasi se, että hänestä oli aivan kuin Hilda olisi voinut
seurata noiden hänen mielikuviensa vaiheita. Hän näki selvästi, että
aina kun hän keskustelusta vaipui mietteihinsä, kävi Hilda
surumieliseksi, ikäänkuin loukkautui. Tuntui aivan kuin hän olisi ollut
mustasukkainen Juuson yksinäisille unelmille, joista tämä ei koskaan
kertonut. Hilda oli silloin usein intohimoisen hellä ja altis, tuntui
kuin hän olisi väkisin tahtonut tempasta Juuson lähemmäs luokseen,
aivan omakseen, pois noiden häijyjen mietteiden vallasta; toisen vuoron
hän taas kävi alakuloiseksi, kärtyseksi, pisteliääksikin. Juuso koetti
silloin olla ystävällinen, mutta huomasi itse monasti, ettei hän saanut
tulta lietsotuksi lieteen, jossa hiilet olivat kylminä.

Se tasaantuu, se unhottuu ajan oloon, nuo pikkunystyrät kuluvat pois,
niin lohdutteli hän itseään. Toisinaan ne tuntuivatkin jo aivan
kuluneilta; kesällä, jolloin pienokaisen syntyminen ikäänkuin entistä
lujemmin liitti hänet ja hänen vaimonsa toisiinsa, oli hän jo tuntenut
täydellistä mielen rauhaa. Mutta jonkun kerran ne vanhat mietteet
senkin jälkeen palasivat. Niinpä syyspuoleen, jolloin Juuso puuhasi
uuden kotinsa perustamista, kalusti huoneet ja hankki talouteen
kuuluvia tuhansia pikkutarpeita, olivat nuo nukahtaneet, entiset
unelmat taas täydellä vauhdilla esillä, eikä hän näyttänyt voivan
niistä vapautua ollenkaan. Hän muisti niin päivän selvästi, miten hän
oli ajatellut tuon tulevan, pienen kotinsa yhteiseksi Elnalle ja
itselleen, kuinka hän oli mielessään suunnitellut jokaisen
yksityiskohdan siinä ja tuuminut missä tuo hänen unelmatoverinsa
milloinkin istuisi ja liikkuisi. Muisti myös miten he tytön kanssa
yhdessäkin olivat tuota kaikkea suunnitelleet. Nyt hän rakenteli sitä
kotia aivan toisilla edellytyksillä eikä voinut päästä painavasta
pettymyksen tunteesta, johon aina oli sekaantunut katumusta ja kaihoa.

Ja sen vuoksi hänestä aina, kun hän näinikään kaupungilta tuli ja
lähestyi kotiaan, oli kuin jokin ahdistuksen tunne olisi hänet
vallannut. Ja hän tunsi mielessään syvää pettymystä, hän oli tuon
kaiken ennen ajatellut niin aivan toisella tavalla. Mutta ehkä se
sieltä vielä kuluu; annahan kun nuo vanhat unelmat haihtuvat, ne ovat
vielä liian tuoreet ja selvät.

Ja niiden täytyy haihtua, niin hän aina lopuksi ankarasti päätti, ja
niin hän ajatteli nytkin, lähestyessään kotiaan Kaivopuistossa. Nytkin
nuo mietteet olivat taas lähteneet Kippisraukan mitättömästä porinasta,
-- kaikkia sitä sitten mieleensä painaa, onhan totisempiakin asioita
ajateltavana! Ja hauskempia. Juuso päätti, portaita ylös noustessaan,
olla hyvin ystävällinen Hildalle ja mieleltään iloinen ja reipas ja
heittää pois kaikki tuollaiset sairaloiset mietteet. Eihän sitä niin
tunteittensa orjana saa olla, -- vanha mies!

Hilda tuli iloisena eteisessä vastaan. Hänkin oli ollut kaupungilla,
oli tavannut tuttavia ja tehnyt ostoksia. Ja poika oli kotona nukkunut
koko ajan niin rauhallisesti, vasta juuri heräsi..., kas nyt kuinka se
siinä makaa tyytyväisenä ja suurisilmäisenä ja leikkii helisevällä
lelullaan, -- pikku Juuso, isän kaima...

-- Noin, kun se ojentaa sormensa isän partaa tukistaakseen,

-- No revi nyt pikkuinen, mutta elä kovasti revi...

Juuso istui kehdon vieressä ja leikki esikoisensa pienillä kätösillä
koettaen kuinka lujasti ne jaksoivat hänen sormeaan puristaa. Niin
iloinen, niin tyytyväinen oli hän taas, ikävät mietteet olivat
hävinneet ja mielessä vallitsi suloinen onni. Hän oli puhelias ja
leikkisä, kertoi Hildalle tavanneensa Heikin ja tämän luvanneen
selittää menettelynsä ja uhitteli, että kyllä hän sen miehen vielä
pitää lämpimänä. Hilda taas puolestaan näytteli ostamiaan
talouskapineita, kertoi mistä hän minkin oli tinkinyt ja kuinka äiti
häntä oli torunut, kun hän yritti tekemään tuhmuuden. Hän oli yhtä
hilpeällä mielellä kuin miehensäkin ja iloitsi hänen hyvästä
tuulestaan.

-- Ja katsoppas mitä minä sitten vielä ostin.

Hilda pyörähti toiseen huoneeseen, ja palasi sieltä kohta, kädessään
suuri, kaunis, vaaleanpunanen lampunvarjostin.

-- Ah, lampunvarjostin!

-- Niin, saatpa illalla nähdä, kuinka hauskaksi se valaisee huoneen ja
kuinka lepposa sen valo on silmille.

Mutta Hilda huomasi samassa, että Juuson kasvoilta taas äkkiä oli
kadonnut iloinen ilme ja että hänen silmänsä omituisen arasti ja
surumielisesti tuijottivat lampunvarjostinta. Kotvaseen aikaan ei hän
puhunut mitään ja Hilda kysyi ihmetellen, puoleksi loukkautuneena:

-- Eikö tämä ole sinusta kaunis?

-- On, on kyllä, onhan se erittäin kaunis, vastasi Juuso
hajamielisesti. Ja hetken kuluttua hän nousi ja meni omaan
huoneeseensa.

Ne muistot! Taas oli eräs niistä niin elävästi vallannut hänen mielensä
ja ajanut hänen ajatuksensa takasin menneitten unelmain maille ja se
oli hänelle aina vaarallista. Hänelle välähti eteensä niinkuin
kirkkaana kangastuksena tuo ilta, jolloin he Elnan kanssa olivat
kävelemässä ja antoivat mielikuvituksensa rakennella tuota heidän
yhteistä ilmalinnaansa. Silloin se juuri Elna oli virkahtanut: »Ja
tuommoisen vaaleanpunaisen varjostimen me ostamme...» Taivas, kuinka
ihana se unelma oli ollut, kuinka kevyt ja toivehikas tuokin ilta! Se
oli poissa, hän oli sen haudannut. Mutta sittenkään -- ja sehän se oli
kamalinta --, ei hän voinut siitä koskaan päästä, ei koskaan. -- Nytkin
se särki sen sovinnollisen, tyyneen mielialan, johon Juuso juuri oli
päässyt, -- taas häntä melkein pelotti tulla Hildan eteen, hän tunsi
aivan selvästi, että tämä taas oli arvannut jonkun vanhan muiston,
hänelle tuntemattoman mielikuvan, katkaisseen sen herttaisen mielialan,
joka heidän kesken oli vallinnut. Ja se tieto häntä juuri enin rasitti.

Juuso istui huoneessaan, selaili kouluvihkoja ja oli niitä
korjailevinaan, vaan oikeastaan hän mietti, mikähän tästä lopuksikin
tulee. Hän silmäili arasti oveen päin odotellen millähän hetkellä Hilda
mahtoi tulla kutsumaan hänet päivälliselle ja oliko sillä taas se
surumielinen, nuhteleva katse silmässään. Se viipyi, viipyi tavallista
kauemmin, -- voi, kun se edes jo tulisi...!

-- Päivällinen on pöydällä.

-- Kiitos, tulen heti.

Hilda oli ainoastaan raottanut ovea, vaan Juuso oli kumminkin
näkevinään, että hänellä silmät verestivät niinkuin itkun jäleltä ja
äänessäkin tuntui soivan joku surunvoittoinen kaiku. Vai oliko tuo
ainoastaan oman mielen kuvitusta, oman pahan omantunnon kajahdusta?
Ehkä se oli sitä, ja siitä juuri täytyisikin päästä.

Juuso nousi huoahtaen. Hän ravisti ruumistaan, ikäänkuin pudistaakseen
pois pahan mielikuvan, koetti saada kasvoilleen iloisemman ilmeen ja
meni sitten verkkasin askelin ruokahuoneeseen.

       *       *       *       *       *

Tuli lauvantai.

Kun Juuso saapui koulusta kotiinsa, oli hänen pöydällään lippu
Heikiltä, joka kutsui hänet seurahuoneelle tutkintopäivällisille. Juuso
hämmästyi hyväsesti, hän ei ollut arvannutkaan, kun Heikki oli
lauvantai-illasta puhunut, että hänellä silloin olisi jokin erityinen
syy ja tilaisuus olla joutilaana. Eikä hän ollut tiennyt Heikin vielä
niin pitkällä olevan, eikä sitä olleet tienneet muutkaan. Mutta Heikki
olikin, ruvettuaan kerran suorittamaan tutkintojaan, valmistunut
äärettömän nopeasti, oli näyttänyt erityisesti kiirehtivän.

Vai juhlapäivällisille! no, eipä muuta kuin juhlatakki päälle ja
takasin kaupunkiin, seurahuoneelle.

Astuessaan sinne määrähetkellä Juuso melkein säpsähti sitä komeaa
seuraa, johon hän huomasi joutuneensa. Siellä rivittäin yliopiston
opettajia, virkamiehiä ja muita yhteiskunnan merkittävämpiä henkilöitä
ja nuoremmista, Juuson ikäisistä, miehistä oli koolla mitä vain lie
ollut olemassa etevimpiä ja huomattavimpia nimiä, -- niin sanottu
kerma. Oli seassa joku lahjakas taiteilijakin koristuksena silmää
hivelemässä, ikäänkuin korea kukkanen hyvin katetulla ruokapöydällä. Jo
ensi silmäyksellä saattoi nähdä, että päivän sankari ei ollut niin
paljo pitänyt väliä iloita ystäväinsä kanssa, vaan oli pannut seuran
kokoon ikäänkuin viralliseksi, silmälläpitäen miesten edustavaisuutta
kullakin alalla.

Alku olikin hyvin juhlallista ja kankeaa; istuttiin tai seisottiin
pitkin seiniä, supatettiin kahdenkesken ja tarkasteltiin saapuvia
vieraita. Isosti helpotti, kun käskettiin pöytään istumaan, vaikk'ei
sekään aivan väleen mennyt. Isäntä itse hyöri edestakaisin, talutti
käsipuolesta pöydän päähän mahtavimpia vieraitaan, huonosemmat saivat
alempana itse valita paikkansa. Siellä istuttiin sitten hiljaa ja
ääneti ja kuunneltiin hartaasti mitä noilla äänenantajilla pöydän
päässä, jotka johtivat puhetta, oli sanottavanaan. Yksi ja toinen vain
uskalsi sivummalla kuiskasta jonkun kompasen ja sille salakähmässä
naurettiin viinilaseja maisteltaessa.

Vaan jo tuli ensimmäisen puheen aika; se pidettiin sieltä
kunniavieraiden päästä, oli virallinen, pitkä ja ylistävä. Mainittiin
miehen avut kaikki, häneen kiintyneet toiveet ja hänen lupaava
tulevaisuutensa, -- niitten kunniaksi huudettiin eläköötä ja juotiin
maljat. Puheen loputtua alkoi pitkä vaellus pöydän päähän, sankarin
kanssa kilistämään. Tämä temppu uudistui useampaan kertaan ja sillä
välin syötiin vankasti. Vähitellen, vaikka hyvin varovasti, vilkastui
mieliala maistettujen maljojen nojalla, rämähtipä se jo jonkun kerran
kaikuvaan nauruunkin. Vaan vasta kun tuo kolme tuntia kestänyt ateria
teki loppuaan ja saatiin siirtyä pikku ryhmiin tupakoimaan
kahvikupposten ääreen, tuntuivat kahleet ikäänkuin vapautuvan, päästiin
helpommille ja huolettomammille oloille. Ja nyt lähtivät illan
myöhemmät tunnit nopeasti kulumaan.

Isännyytensä arvossa, saadessaan maljoja ja vastatessaan maljoihin, oli
Heikkikin siksiverran tullut laseja kallistaneeksi, että jo kerran
hänkin illan myöhemmäksi käydessä heltyi tavallista avomielisemmäksi ja
reippaammaksi. Seuran vanhimmat ja arvokkaimmat vetäytyivät useimmat jo
vähitellen pois ja jälellejääneistä muutamat jatkoivat vielä puheitten
sarjaa siirtyen jo sankarista itsestään hänen vanhempiinsa ja
sisaruksiinsa ja etäisempiinkin sukulaisiin, vaan oltiin jo yleensä
kyllästyneitä puheita kuulemaan. Yritettiin lauluakin, lasketeltiin
sukkeluuksia. Isäntä kulki pöydästä pöytään, kilisteli laseja ja
kehotti kilistämään, ei tässä nyt oltu köyhiä eikä kipeitä! Niin tuli
hän siihenkin pöytään, jossa Juuso istui, läimäytti tätä olalle ja
istui viereen ojentaen lasiaan.

-- Terve, sinäkin vanha visapää uinailija, joka aina tahdot seistä
akkana virtaa vastaan. Niin, sinullehan minun oikeastaan olisi pitänyt
pitää pieni luento nykyisen politiikan pääperiaatteista, -- mutta
eiköhän se ole turha vaiva?

-- Periaatteesi tunnen suunnilleen, niistä ei puhetta, vastasi Juuso
samassa sävellaissa kuin Heikkikin. -- Mutta siitähän oli kysymys, että
selittäisit, mitkä painavat syyt pakottivat muuttamaan Vilhon ja minun
pientä paimenpilliä suureksi sotatorveksi.

-- Sotatorveksi, no, miksei. Se on pian selitetty. Nykyseen maailman
aikaan tarvitsevat ihmiset jo muuta kuin pelkkää siirappia, -- tuolle
teidän runolliselle haaveilulle ja aatteellisuudelle nauraa jo
nuorisokin. Ei riitä nykyjään enään pelkkä tunne, pitää olla jotain
kouraan tuntuvaa, jotain suoranaista. Sinun, Juuso, olisi todellakin
pitänyt syntyä kymmenkunnan ja toistakymmentä vuotta aikuisemmin kuin
synnyit, sinne sinä kuulut luonteeltasi ja siellä olisit luultavasti
menestynyt...

-- Sieltäpä me juuri nykyjään tarvitseisimme joitakuita mahtavia
henkiä, jotka osaisivat osottaa minne suomalaisuuden liikkeen vanhat
puhtaat periaatteet tähtäsivät, -- se oli jotain aivan toista, kuin
mitä nykyjään harrastetaan. Valitettavasti ei minussa ole riittävää
tarmoa...

-- Ole huoletta, me emme tarvitse sieltä enää noita vanhoja epäjumalia.
Joka silloin osasi uneksia kauniisti ja pukea tunteensa koreimpiin
sanoihin, se niitti laakereita ja pysyi pinnalla; ne laakerit ovat nyt
kuihtuneet. Nyt kysytään järkeä, tunteesta ei väliä...

-- Järkeä, niin, sitä pikkujärkeä, jonka avulla vanhojen suurten
aatteiden nimessä ajetaan yksityisharrastuksia ja sivuvehkeitä...

-- Miks'ei sitäkin, jos tarvitaan. Sokeasti vain ei touhuta, se on
pääasia. Jokainen katsoo eteensä ja menettelee sen mukaan, -- siinä se
on sen suunnanmuutoksen ydin, jota sinä et voi käsittää.

Juopottelevia pitovieraita keräytyi yhä useampia näiden väitteleväin
ympärille kuuntelemaan ja ottamaan keskusteluun osaa. Heikki saavutti
sanansutkauksillaan ja vetoamalla päivän tositapauksiin useimpain
kannatusta, jotavastoin toiset pilkalla, toiset säälillä kuuntelivat
Juuson ihanteellisempia mielipiteitä. Tämä kiivastui yhä enemmin ja
väitti jo, että ne mielipiteet, joita Heikki edusti ja jotka nykyjään
määräsivät suunnan, olivat suorastaan turmiolliset kansalle ja
kasvavalle polvelle, sillä ne olivat lähteneitä itsekkäästä
katsantokannasta ja olivat omiaan kuolettamaan yhtenäisyystunteet ja
kaikki korkeammat pyrinnöt. Esimerkki tarttuu, sanoi hän, eikä
aikaakaan, ennenkuin oikeuden ja velvollisuuden käsitteet ovat
heikentyneet, ovat sekasin...

Sille naurettiin. Kasvatus ja politiikka ovat eri asioita, muistutti
Heikki, ja sanoi suoraan, että olipa onni, kun Juuso ajoissa sattui
matkustamaan ulkomaille ja jätti kaiken esiintymisen; sillehän olisivat
lapsetkin nauraneet. Julkiseen esiintymiseen Juuso todellakaan ei sovi,
siihen vaaditaan paljo enemmän käytännöllisyyttä ja aivan toisenlaista
älyä, kuin esim. kaunotieteellisiin mietelmiin, johon Juuson taipumus
tähtää. Kiivastuttiin molemmin puolin; Juuso väittää paukautti, että
Heikillä ei valtiolliseen eikä muuhun esiintymiseensä ollut mitään
muuta ohjenuoraa, kuin oma etunsa, ja semmoista hän halveksi. Heikki
taas huomautti ilkkuen, että Juusolla olivat kaikki ohjenuoransa
sekasin.

-- Mitä sinä oikeastaan tahdot? kysyi hän.

-- Ensiksikin minä tahdon päästä vapaaksi sellaisen leipäpolitiikan
seurauksista ja edesvastuusta, jota te täällä olette katsoneet
sopivaksi minunkin vähäpätöisessä nimessäni harjoittaa. Ja mulla on
oikeus ja velvollisuus tehdä se julkisesti.

-- Suuret sanat eivät suuta halkase. Sinulle on viisainta, että pysyt
kauniisti alallasi ja koetat syrjästä seurata aikaasi, -- vaikka
tuletkin aina muutamia vuosia ajastasi myöhemmin.

-- Syrjään olen vetäytynytkin kaikista näistä riennoista, joita en voi
hyväksyä, ja syrjässä aijon pysyäkin, nykysen suunnan aikana on minun
mahdotonta »Kyntäjässäkään» työskennellä. Tehtävätä kyllä olisi, vaan
minä olen liian heikko suureen isänmaalliseen työhön...

-- Isänmaalliseen! Kuule, elä sinä niin pitkälle ajattele, ajattele
vain itseäsi...

-- Niinkuin sinä ja muut. Mutta vaikka jäänkin syrjään, niin vielä
tahdon minä, hitto soi, kerran merkitä kantani, lausua pari totista
sanaa ja näyttää ihmisille teidän politiikkanne laadun ja tarkoituksen.

-- Kuule, sinä et näyttäisi mitään muuta kuin oman ymmärtämättömyytesi,
ja sehän olisi tuhmuutta. »Kyntäjässä» sitä ainakaan et viitsi tehdä,
olethan jo jättänyt sen muihin käsiin.

-- Teen sen sitten muulla tavoin.

-- Ja tiedätkö mikä tuosta olisi seuraus? Joo, että sinulle
naurettaisiin, jos ei sinua leimattaisi löylyn lyömäksi.

-- Nähdäänpä, ollaanko jo niin syvälle vaipuneita teidän
politiikkaanne, ettei totuuden sana enää ollenkaan pysty.

Heikki tuumasi jo jättää koko keskustelun siihen, nousi ja lähti
halveksivan näköisenä ja naureskellen poispäin. Vaan vielä pysähtyi hän
ja virkkoi pilkallisesti:

-- Mikä on totuus? kysyi Pilatus ja jäi turhaan odottamaan vastausta.
Ja kumminkin siihen olisi ollut niin helppo vastata: se, mitä yleinen
mielipide kullakin ajalla totuutena pitää.

-- Niin, se on juuri teidän politiikkanne totuus, vaikkei sitä
julkisuudessa näin avomielisesti tunnusteta.

-- Ja muuta totuutta, sellaista kaukaista, aatteellista, sitä on
ainoastaan runoissa, romaaneissa ja raamatussa..-- Vaan se sinään.
Sulle antaisin neuvon: elä rupea mitään julkisia protesteja tekemään,
sillä vahingoitat vain itseäsi ja sitä olet jo tähän astikin kylliksi
tehnyt. Ota järjen päästä kiini, poika!

Juuso oli kiihtyneessä mielentilassa. Nuo mielipiteet, joita hän tässä
kuuli hävittömällä avomielisyydellä julkilausuttavan, ne olivat juuri
niitä, joita hän kerran oli uneksinut elämäntyöllään vastustavansa ja
voittavansa. Ja nyt ne olivat aivan yleisiä koko tässä nuoressa
joukossa. Ja enin kiukutti häntä kumminkin se, ettei hän nytkään ollut
voinut kylliksi pontevasti, kylliksi nerolla puolustaa kantaansa, joka
kumminkin oli ainoa oikea. Oi jospa Vilho nyt olisi ollut täällä! Juuso
mietti vielä virkkaa jonkun äkäsen sanan, vaan tunsi, ettei hän voisi
tulkita tunteitaan eikä saada tuota joukkoa vakuutetuksi. Ja silloin
hän nousi lähteäkseen. Ympärillään kuuli hän toisten huutavan: »Heitä
hiiteen houreesi, Juuso, juo!» ja Heikki ojensi hänelle lasia
virkahtaen:

-- Jos järkimieheksi heittäytyisit, niin voisinpa antaa sulle paljo
parempaa ajattelemista, josta todella hyötyisit, -- sillä muista sinä
omaa hyötyäsi ja tulevaisuuttasikin joskus. Mutta sitä varten sinun
pitäisi pysyä alallasi.

Vaan Juuso ei kuunnellut enempää, hän kiitti kesteistä ja lähti. Ja
jälellejääneet päivittelivät vähän aikaa, miten mies voi olla noin
sokea intoilija, ja siirtyivät sitten puhumaan muista, hauskemmista
asioista.

Juuso käveli kotiinsa. Tämän illan seurustelu ja keskustelu oli syvästi
häneen vaikuttanut ja siitä oli hänellä kävellessään mieli murheellinen
ja pettymystä täysi. Nyt tänään oli hän pitkän poissaolonsa jälkeen
ensi kerran tullut selvästi huomaamaan, kuinka päinvastaiseen suuntaan
aika oli kehittynyt siitä, mitä hän oli oppinut pitämään oikeana ja
minkä puolesta hän oli tahtonut taistella. Ei hän ollut aivan selvillä,
mikä oli ollut vakavasti tarkoitettua, mikä liioiteltua leikkiä noiden
miesten puheissa ja mielipiteissä, vaan sen hän käsitti, että niitä
jalompia pyrintöjä, sitä totuudenrakkautta, jota hän oli tahtonut
puolustaa, oli pilkattu ja että yleinen virta kävi aivan uusilla
tahoilla. Ja itse oli hän jo sellainen heikko, mitätön raukka, ettei
hän voinut astua pontevasti taistelemaan vanhojen ihanteittensa
puolesta, kuten hän alkujaan oli aikonut, hän tunsi tahtonsa
taittuneeksi ja voimain puuttuvan. -- Nyt oli jo turhaa hänenlaisen
miehen yrittääkään...

Turhaa, niin kai, mutta vielä hän kerran tahtoi esiintyä »vanhan
kartuusin» puolesta, vielä viimeisen kerran ikäänkuin jäähyväisekseen
erotessaan pois siltä vaikutusalalta, jossa hän kerran oli haaveksinut
voivansa työskennellä omaksi tyydytyksekseen ja nousevan polven
hyväksi. Hän tahtoi ainakin pestä kätensä, se oli hänellä
velvollisuuskin tehdä, velvollisuus itseään, omaa omaatuntoaan ja
vanhoja ihanteitaan kohtaan. Velvollisuus myöskin Vilho vainajan
muistoa kohtaan, Vilhon, joka juuri oli saanut hänetkin innostumaan
tuosta »kyntäjäntyöstä» ja jonka ne aatteet olivat, joita he olivat
tahtoneet toteuttaa. Hän tahtoi selittää nykyisestä suunnastaan eroavan
kantansa ja tehdä sen selvästi ja varmasti.

Kotiin tultuaan sytytti Juuso vielä työlamppunsa ja istui
kirjoittamaan, -- oli paras tehdä se tuoreeltaan, tehdä se heti. Hän
kirjoitti, pyyhki, korjasi ja kirjoitti ja yön tunnit kuluivat toinen
toisensa perästä. Hän ei saanut nytkään mielestään oikein sanotuksi
sanottavaansa, ei esitetyksi mielipiteitään niin täsmällisesti ja
pontevasti, kuin olisi tahtonut. Siitä tuli liian pitkää, liian
juhlallista -- hän olisi nyt tahtonut puhua enemmän järjelle, kuin
tunteelle. Eikä hän ollut tyytyväinen sepustukseensa, kun hän viimein
väsyneenä pani maata.

Mutta aamulla hänellä oli jo selvillään, miten hänen pitäisi kirjoittaa
tuo jäähyväiskirjeensä: lyhyesti, varmasti, pitkittä selityksittä. Ja
hän istui ja kirjoitti: »Koska en voi hyväksyä sitä alkuperäisestä
suunnitelmasta poikkeavaa, intohimoja yllyttävää ja mielestäni
tarkoituksiltaan ei aivan vilpitöntä suuntaa, jota 'Kyntäjässä' nyt
vuoden ajan on noudatettu, estämällä toisenlaisia katsantokantoja
ilmipääsemästä, saan täten ilmoittaa, että minä, joka alkujaan olin
Vilho Hartikka vainajan kanssa sen perustajana, nyt en yli vuoden
aikaan ole sen kantaan vaikuttanut, enkä asetu minkäänlaiseen
edesvastaukseen siinä esiintyvistä mielipiteistä.»

Lyhyesti, selvästi, melkein virallisesti, vaan niin onkin parasta.
Ihmiset tulevat ehkä ihmettelemään, kaipaavat tarkempia selityksiä ja
lähempiä syitä, -- no, miettikööt, tutkikoot itse, siten kirjeen
tarkotus ehkä heihin pystyykin paremmin kuin pitkäin selitysten kautta.
Lukijat johtuvat itsenäisesti ajattelemaan, kentiespä rupee siitä joku
hentonen taimi siellä täällä hiljaisuudessa vesomaan ja kasvamaan
vartta tulevaisuuden varalle; kirjoittaja on ainakin täyttänyt
tärkeimmän velvollisuutensa ja saa rauhassa vetäytyä syrjään.

Vielä piti Juuso muutaman päivän väliä, ennenkuin lähti viemään
Heikille kirjettään, »jäähyväispuhettaan». Hän tahtoi itse tavata
Heikin ja vielä puhua hänen kanssaan. Vaan hän ei saanutkaan Heikkiä
tavata. Tämän asunnossa näet ilmotettiin, että hän ei ollut koko
kotimaassa: edellisenä yönä oli hän matkustanut ulkomaille parin
kuukauden ajaksi.

Tämä oli aivan odottamaton uutinen Juusolle, niinkuin se oli
odottamatonta useimmille muillekin. Heikki ei ollut matkapuuhistaan
puhunut kellekään, ei kekkereissäänkään virkkanut niistä sanaakaan.
Muutamat kyllä olivat kuulleet hoettavan, että Heikillä on erityisiä
aikeita, joiden vuoksi hän tutkintoaankin niin kiirehti, vaan nyt se
vasta selvästi käsitettiin. Heikki oli katsottu yhdeksi johtavaksi
mieheksi erääseen niistä uusista kansallisista yhtiöistä, joita tähän
aikaan hommattiin ja joiden piakkoin piti alkaa vaikutuksensa, --
hänellä oli onni, että oli tullut lukuaikanaan sillä alalla
työskennelleeksi. Ja nyt oli hän matkustanut ulkomaille lähemmin
tutustuakseen samanlaisten liikkeiden hoitoon siellä ja ollakseen ainoa
mahdollinen mies valittavaksi, kun lopullisen vaalin piti tapahtua.
Hiljaisuudessa oli asia pantu vireille ja tähän saakka toimitettu ja
nyt se oli melkein valmis. Ja siitäkin syystä se oli Heikki tahtonut
pitää nuo komeat päivällisensä: hänellä oli kaksi lintua kourassaan ja
molemmat varmasti!

Kun ei Juuso saanut Heikkiä puhutella, lähetti hän avonaisen kirjeensä
postissa »Kyntäjään», -- sen nykyiset päämiehet olivat hänelle
verrattain outoja eikä hän tahtonut joutua niiden kanssa lähempiin
tekemisiin, kun kumminkin tästä lähin aikoi pysyä siitä syrjässä. Hän
pyysi lyhyesti, että kirjoitus otettaisiin ensi numeroon ja odotti sen
ilmestymistä. Se tuli, hänen kirjettään ei ollut siinä. Vaan parin
päivän perästä sai hän kirjeen, jossa sanottiin, että oli yhteisen
tuuman mukaan katsottu parhaaksi jättää kirje julkaisematta. Silloin
julkasi Juuso »jäähyväiskirjeensä» parissa muussa lehdessä.

Ja nähtyään sen julkisuudessa oli hän aluksi rauhallisella ja varmalla
mielellä. Hän oli nyt vapaa _siitä_ huolesta, oli peräytynyt,
mutta mielestään kunnialla, oli täyttänyt velvollisuutensa mikäli sen
täyttää voi. Hänessä soivat kyllä melkein niinkuin soimauksina Vilhon
viimeiset sanat: »Juuso, muista sinä pitää kartuusia vireillä.» Mutta
hänhän oli tullut huomaamaan, että siihen hänestä ei ollut, ei kyennyt
hän jatkamaan toivotonta taistelua, ajan suunta oli liiaksi vastaan.
Hän oli nyt puhdistanut paluutiensä -- muu sai jäädä...

Vaan riittikö se? sellainen kysymys välähti toisinaan tuon tyyneen
tunteen väliin. Oliko hän todellakin tehnyt kaikki voitavansa, eikö hän
ollut raukkana vetäytynyt taistelutantereelta, tunnustanut itsensä
voitetuksi, vaikka vielä olisi voinut taistella? Toisinaan häntä
vaivasi kalvava syyllisyyden tunne ja se rikkoi alinomaa sen rauhan,
johon hän oli toivonut pääsevänsä, ja saattoi hänen mielensä pois
tavallisesta tasapainostaan.

Näissä mietteissään ei Juuso välittänyt paljo ajatellakaan, mitä
maailma muuten hänen teostaan mahtoi arvella ja miten sitä
tuomittaisiin. Hän eleli syrjäisessä yksinäisyydessään, ei välittänyt
ottaa selkoa yleisen mielipiteen mahtisanoista ja toivoi sydämmensä
hiljaisuudessa, että hänen jäähyväiskirjeensä kenties sentään yhdessä
ja toisessa on voinut vaikuttaa itsenäistä miettimistä ja sen kautta
suurempaa arvostelua.

Ei olisi hän koskaan uskonut, että tuo hänen pieni protestinsa olisi
nostanut varsinaista myrskyä häntä vastaan. Mutta hän sai pian huomata,
että Heikki oli ennustanut aivan oikein arvatessaan miten yleinen
mielipide tulisi häntä kohtelemaan.

Eräänä päivänä tuli Otto, joka muuten harvoin jouti hänen kotiinsa
Kaivopuistoon, lämpimissään ja melkein kauhistuneena Juuson luo ja
kysyi jo ovella tullessaan:

-- Kuule, mitä sinä hyvä veli taas olet kirjoittanut kummallista, kun
ihmiset eivät puhu muusta mistään kuin sinusta?

-- Sehän suurta huomiota. Ja mitä ne sanovat?

-- Minä en ole tietysti lukenut mitä sinä olet kirjoittanut, jotain
politiikkaa, -- hittojako yksi medisiinari politiikasta! Vaan ne
sanovat, että sinä olet luopio, ja että sinä olet häväissyt puolueen ja
tahdot halkasta puolueen ja...

-- Hohhoh! kuinka minä olen paljo tehnyt. Sanovatko ne vielä jotain
muutakin?

-- Sanovat, sanovat ett'et sinä ymmärrä aikaasi, että sinä elät
luulenma sata vuotta jälellä ajastasi ja että sinä olet tappanut
»Kyntäjän» ja tahdot esiintyä itsekylläisenä ja itseviisaana, ottamatta
ollenkaan huomioon mitä muut järkevämmät ovat neuvoneet.

-- Ja ketkä tuota kaikkea sanovat?

-- Ketä vain lienen tavannut, eivät puhukaan muusta. Ja se kuuluu
olevan aivan yleinen mielipide.

Nuo viimeiset sanat kuultuaan vaipui Juuso, joka tähän asti pieni pilan
hymy huulillaan oli kuunnellut lankonsa sanatulvaa, miettiväksi ja
totiseksi. Hän tunsi ne niin hyvin, hän oli ennenkin ollut niiden
kanssa tekemisissä. Ja hän vastasi verkalleen, melkein kuin itsekseen:

-- Niinpä niin, »yleinen mielipide», sitä vastaan ei maksa niskotella,
sehän on -- totuus!

Vaan Otto jatkoi yhä vielä lämpimissään puhettaan:

-- No, uskonhan minä, että ne liioittelevat, mutta olet kai mahtanut
kirjoittaa jotakin varomatonta -- ne arvelivat, että tuommoiset teot
voivat olla vaaralliset sinun tulevaisuudellesikin. Eiköhän olisi syytä
jotenkin selittää...?

-- Ei veljeni, ei ole syytä. Minä kirjoitin tarkan harkinnan jälkeen ja
tein ainoastaan velvollisuuteni.

-- Itse tuon ymmärtänet, minulle on yhdentekevää.

Otto oli kertonut vallan säikähtyneenä noista kuulemistaan
arvosteluista ja kumminkaan hän ei ollut kertonut hetikään kaikkia,
mitä kaupungilla sanottiin, ei ollut tahtonut sitä tehdä, sillä seassa
oli ollut hänestä sulaa panetteluakin. »Sellaiseen se liika ylpeys
viepi -- niin oli sanottu -- eihän tämä ole muuta kuin sitä samaa
vanhaa suuruudenhulluutta, josta ennenkin on näkynyt oireita.» Ja muuta
samaan suuntaan!

Mutta ne samat arvostelut sai Juuso vielä kuulla monelta muultakin
taholta. Pilkallisesti mainittiin hänen protestistaan julkisuudessakin
sen verran kuin mainittiin, koulussa sai hän muiden opettajain puolelta
kuulla siitä pistosanoja ja tuttavat, joita hän tapasi, toruivat häntä
moisen itsepäisen menettelyn johdosta. Yksin Hildakin tuli kerran
kiihoittunein mielin kaupungilta ja valitti, että häntäkin torutaan sen
johdosta, ettei hän ole Juusoa paremmin neuvonut.

-- Vaan kun sinä et koskaan puhu mulle tuumistasi etkä aikeistasi,
valitti hän, pidät minua aivan ulkopuolella ajatusmaailmaasi, niin että
minä olen aivan kuin syrjäinen henkilö.

-- Olenko minä sinustakin sitten menetellyt niin väärin?

-- Se on kaikkien mielipide, enhän minä tunne asiata tarkemmin. Olenhan
aivan kuin vieras sinun tuumillesi, ja kumminkin syyttävät ihmiset
minuakin.

Se oli totta, Juuso ei ollut avannut ajatusmaailmaansa Hildalle, ei
ollut voinut sitä tehdä, sellaista luottamusta ei heidän välillään
vallinnut. Hän oli Vilhon kuoltua jäänyt aivan yksin, -- oi, kuinka
yksin hän sentään olikin, ei yhtään, joka olisi häntä ymmärtänyt, ei
yhtään, joka olisi antanut arvoa taikka tunnustusta hänen
pyrinnöilleen, jotka kumminkin olivat olleet niin vilpittömät, niin
puhdasaikeiset! Kaikki tuomitsivat, yleinen mielipide lausui raskaan,
järkähtämättömän aamenensa, hänellä ei ollut vetoomista mihinkään. Ja
hänessä ei ollut voimaa jatkaa taistelua, ei tarmoa osottaa omien
periaatteittensa puhtautta eikä tuon yleisen mielipiteen kehnoutta, --
hän oli yksin ja tuomittu.

Mitä oli hän sitten tehnyt, että häntä sen johdosta niin ankarasti
tuomittiin? Hän oli tahtonut nostaa nuoruutensa aatteita ylemmäs tuosta
sameasta virrasta, jota vallitseva suunta kulki. Ja kun hän ei sitä
jaksanut tehdä, oli hän tahtonut puhdistaa edes omat askeleensa.

Mutta hänen syntinsä olikin ehkä ollut siinä, ettei hän kyllin
voimakkaasti ollut sotinut vastaan, että hän liian raukkamaisena oli
taittunut, pettäen ihanteensa ja kauniimmat unelmansa...

Näitä mielessään harkitessaan vaipui Juuso usein syviin, surumielisiin
mietteisiin, jotka vähitellen muodostuivat hänen toiseksi olennokseen.
Hän vetäytyi erakoksi yksinäisyyteensä, istui huoneessaan pitkät
rupeamat ja kaipasi niin syvästi jotakin ystävää, jolle hän olisi
voinut kertoa kaihoistaan, pettymyksistään ja katkenneista unelmistaan.
Vaan sellaista ei ollut, hän oli yksin.



XIII.


Juuson pienessä kodissa Kaivopuistossa oli elämä aina äärettömän
hiljaista; tuskin ääntä kuului päivän pitkään, ei koskaan kajahtanut
nauru, ei kuulunut kotielämän tavallista touhuntaa eikä perhe-elämän
vilkasta, puuhaavaa liikettä. Naapurit, jotka asuivat ohkasten
puuseinäin takana, olisivat voineet luulla vierusta-asuntonsa autioksi
taikka sen eläjiä mykiksi tai erakoiksi. Milloin siellä puhuttiin,
puhuttiin kuin arkaillen matalalla äänellä, milloin liikuttiin,
liikuttiin kuulumattomin askelin; ovetkin, joissa harvoin kuljettiin,
kääntyivät äänettömästi saranoillaan ja yksin lapsikin, joka kehdossaan
lepäsi, lepäsi siinä niin hiljaisena ja äänettömänä, ettei sekään kuin
joskus ihmeeksi ilmaissut eläväin olentojen olemassaoloa.

Siellä hyöri Hilda hiljaa pienissä taloudellisissa askareissaan taikka
istui kehdon ääressä sitä verkalleen liekutellen. Hän oli enimmäkseen
yksin kaiket päivät; palvelustyttö puuhasi keittiössä, milloin häntä ei
tarvittu lapsen ääressä, ja itse isäntä, -- niin, hän istuskeli melkein
liikkumatta huoneessaan kirjoituspöytänsä edessä työnsä ääressä. Siellä
selaili Juuso papereitaan ja käänteli kirjanlehtiä aina kun Hilda tuli
huoneeseen, mutta Hilda oli kyllä huomannut, että hän sillävälin usein
saattoi istua pitkät ajat, tuntikausia, tekemättä mitään, siirtämättä
jäsentäkään, istua vain yhdessä kohden mietteihinsä vaipuneena.

Ja seinän takana istui Hilda yksin yhtä äänettömänä eikä hänenkään
mietteensä pysyneet iloisina. Hänen mielessään liikkui tähän aikaan
myötään hiljaista, sanatonta taistelua, mutta siltä hyvinkin kiihkeää
ja tuskallista. Tämä ura, johon hänen elämänsä nyt oli ohjautunut, oli
aivan vasten hänen luontoaan ja synnynnäisiä taipumuksiaan. Hän oli
luonteeltaan vilkas, olipa intohimoinenkin; Hilda Almia oli nuorena
tyttönä aina pidetty pikaisena ja tuittupäisenä ja naistuttavain
piireissä oli tätä hänen luonteensa ilmettä juuri sanottu syyksi, miksi
hän, kaikista muista etuuksistaan huolimatta, oli ollut vähällä jäädä
vanhaksipiiaksi. Myöhemmin oli hän tosin talttunut ja kesyttynyt, mutta
pohjalla kyti kumminkin vielä tuota vanhaa kiihkoa, intohimoa, joka
toisinaan tuntui melkein väkisin tarvitsevan purkautua ilmi ja joka
vaivausi toimettomuudessaan, kun ei löytänyt riittävää vastakaikua.
Samalla oli Hildalla kumminkin lujuutta ja päättäväisyyttä luonteessaan
ja minkä hän kerran oli ottanut tavoittelevan kiihkonsa esineeksi, sen
hän myös tavallisesti ajoi läpi.

Tämä se oli ollut syy, miksi hän kaikista epäävistä merkeistä
huolimatta niin ilmeisellä innolla oli tavotellut omakseen Juusoa,
johon hän kerran, tämän vielä ollessa melkein nuori poika, niin syvästi
oli kiintynyt; siinä oli myöskin syy, miksi hänestä oli aivan
luonnollista, että Juuso vihdoinkin hänelle joutui, -- olihan hän sen
tahtonut. Hilda oli kihloihin mennessään kyllä varsin selvästi
käsittänyt, ettei hän omistanut Juusoa täydelleen eikä sydäntä myöten.
Se tyttö, Elna, jonka hän varomattomuudessaan kerran oli Juuson
tuttavuuteen saattanut, oli liian syvälle painunut miehen mieleen, sen
hän tiesi, ja se häntä jo alkujaankin nöyryytti. Mutta hän toivoi tuon
muiston kalpenevan ja kuluvan pois, hän tahtoi, että se häviäisi.
Ankarasti oli häneen sattunut, kun hän Juuson sairauden aikana huomasi,
kuinka syvällä nuo juuret olivat, vaan ei hän silloinkaan hetkeäkään
epäillyt toteuttaa pitkää toivoaan, hän päätti koettaa kaikkea,
voittaakseen miehensä omakseen. Ja hän oli koettanut; koko intohimoisen
sielunsa voimalla oli hän kokenut tunkeutua Juuson sydämeen ja tunkea
sieltä kilpailijan pois. Toisinaan se oli näyttänyt onnistuvankin, hän
luulotteli monasti pitkät ajat jo täydelleen voittaneensa. Vaan juuri
kun hän luuli olevansa varmimmillaan, oli hän aina yhtäkkiä huomannut
voittonsa luiskahtavan niinkuin elohopeapisaran sormiensa lomitse; koko
hänen vaikutuksensa oli siunaamassa tuokiossa pois puhallettu, koko
taistelu osottautui turhaksi. Hän alotti silloin taistelun alusta. Ja
semmoista se oli hänellä ollut äänetöntä mutta kiivasta kamppailua
omistusoikeutensa puolesta, lakkaamatonta taistelua alusta pitäin, ja
kumminkin se oli yhä vieläkin turhaa. Ja hän oli toisinaan tuntenut
aivan väsähtävänsä ja masentuvansa siihen puolettomaan taisteluun,
siinä oli hänestä jotakin niin sairaloista, niin epätoivoista...

Mutta toivo oli kumminkin aina palannut takasin. Olihan Juuso
luonteeltaan niin taipuva, niin mukautuva, niin luonnostaan
ystävällinen. Kunhan vain saisi temmastuksi hänet kerran oikein
mukaansa, saisi hänet herätetyksi ja vierotetuksi noista unelmista,
joita Hilda vihasi ja kadehti. Ulkomailla jäi niin paljo aikaa
mietteisiin, vaan kotiin palattua, säännöllisessä työssä ja arkielämän
touhussa, siellä uskoi Hilda Juuson vetäytyvän lähemmäs nykyisyyttä;
lapsen synnyttyä uskoi hän sitä vielä varmemmin. Vaan sittenkin: hän ei
saanut Juusossa vireille sitä lämpöä, jota olisi toivonut, ei sitä
luottamusta eikä avomielisyyttä, joka olisi tehnyt heidän välinsä
sydämmelliseksi ja eheäksi. Ja nyt taas viime aikoina olivat nuo
»Kyntäjää» koskevat tapaukset, jotka olivat siirtäneet Juuson
ajatukset entisiin kiertokehiin, tehneet hänet tavallistakin
suljetummaksi ja hajamielisemmäksi. Hilda rupesi jo hermostumaan
pitkässä taistelussaan, rupesi tuskastumaan, oli toisin ajoin
tarpeettoman kärtynen ja pistelijäs ja vaipui taas väleen ylen
surumieliseksi ja masentuneeksi.

Tässä oli jotain epätervettä, jotain rikkinäistä, joka sanomattomasti
kiusasi ja painosti Hildan vilkasta, vaihtelua hakevaa mieltä. Sen
huomasi Hildan äitikin, joka paljo oleskeli siellä heidän luonaan
järjestellen heidän kotiaan ja valvoen heidän talouttaan. Hän tarkkasi
sitä ensin salaa syrjästä, ollen aivan kuin mistään tietämättä, ja
koetti saada selville missä vika oli. Rouva Alm ei ollut tätä liittoa
koskaan oikein suosinut; hän oli säälinyt rahojaan, jotka siinä jo
kohta alussa joutuivat likoon, eikä ollut hän paljo luottanut Juuson
toimeliaisuuteen. Ajan kuluessa olivat hänen epäilyksensä varmistuneet
ja hän oli itsekseen nureksinut, ettei vävymies heti hankkinut
itselleen vakinaista tointa, -- elettiin noin vain Jumalan armolla ja
Hildan rahoilla. Ei hän siitä kumminkaan ollut nuorelle parille vielä
sanaakaan virkkanut. Vaan kun hän nyt syksyn kuluessa rupesi
huomaamaan, ettei heidän välinsäkään ollut aivan ehyt, päätti hän
puuttua asiaan kiini. Hän tuli eräänä talvipäivänä nuorten luo ja
tapasi siellä Hildan tavallista alakuloisempana.

-- Mitä tämä on, kysyi hän silloin, mitä vehkeitä teillä on välillänne?
Jotain siinä on, elä kieltelekään, olenhan nähnyt sen ennen ja näen
nytkin sinun kasvoistasi. Mikä teillä on tullut rattaisiin?

Hilda kierteli vastatessaan, väitti ettei ollut tullut rattaisiin
mitään, näin on ollut koko ajan ja tulisi kai olemaan vastakin, eihän
sitä nyt ole aina syytä olla erittäin iloisenakaan.

-- Elä kiertele, jotain on välissä. Oletteko riidelleet vai onko Juuso
ollut tyly? Hänen käytöksensä on viime aikoina ollut omituisen juro ja
jäykkä, -- ennen nuorempana hän toki osasi pitää ihmisiä hyvällä
tuulella, jos ei muuta osannutkaan.

Ei myöntänyt Hilda Juuson olleen tylynkään, tasanen ja hiljainen se oli
ollut kuten tavallisesti. Vaan kun äiti vielä uteli ja hieroskeli, suli
Hildakin vihdoin sanakkaammaksi ja rupesi vähin kertomaan huolistaan ja
taisteluistaan. Ei hän Juusoa tahtonut moittia, ehkä oli vikaa
hänessäkin, hän kuvaili vain minkälaista se heidän elämänsä oli.

-- Me pysymme niin vieraina toisillemme, ei ole molemminpuolista
luottamusta eikä avomielisyyttä. Hän istuu huoneessaan ja unelmoipi
puhumatta mulle tuumistaan ja minä istun täällä, -- me olemme kuin
kaukana toisistamme.

-- Sen olen nähnyt. Hän haaveksii, eikä ole hänessä riittävää
toimintatarmoa. Vaan sinun pitäisi koettaa häntä ravistaa ja herättää.

-- Olenhan koettanutkin, sitä juuri olen tehnytkin, vaan turhaan. Kun
puhun hänelle, myöntää hän kaikki, mutta on niin surumielisen näköinen
ja vetäypi taas yksinäisyyteensä vaipuakseen mietteihinsä. Ja minä jään
aivan ulkopuolelle hänen tuumiaan.

-- Hänen tuumiaan! -- hän tuumii tyhjää, taikka tuhmuuksia, niinkuin
tässä tuonaankin... Vaan minä otan hänet joskus puheilleni minä, ja
veisaan selvän virren. Hänen täytyy ruveta virkeämmäksi, onko tämä
muuten laitaa? Miehellä on muuan kymmenkunta opetustuntia viikossa ja
niistä hän ansaitsee pari vaivaista tuhatta, jotka teidän taloudessa
eivät riitä mihinkään. Lopusta lioitetaan sinun pientä pääomaasi, --
mikä siitä sitten vihdoin tulee?

Oli Hilda sitäkin puolta ajatellut, hänellä oli paljo käytännöllistä
älyä ja hän oli monasti huolehtinut, miten tämä meno päättyisi. Vaan
täytyy odottaa, sanoi hän, Juuso valmistelee tieteellisiä töitään ja
kunhan niistä joskus valmista tulisi, niin kyllähän sitten näköalat
paraneisivat.

-- Niin »kunhan»! Hänen pitäisi heti hankkia tulokasta työtä, niin on
moni muu saanut ja saa hankkia, tehköön tieteellistään siinä sivussa.
Ja kovassa työssä unehtuvat joutavat unelmatkin ja hän pääsee palaamaan
arkielämän todellisuuteen, jossa te kyllä ymmärrätte toisenne. Toden
totta, minä herätän hänet, minä.

-- Jos puhut hänelle, äiti, niin puhu varovasti, hän on niin
tunteellinen ja herkkä.

-- Varovasti, mutta suoraan.

Muori oli siinä puhuessaan vävyvetelyksestään kiihoittanut mielensä
aivan vihaseksi ja kun hän lähti tyttärensä luota niin hän kävellessään
vielä itsekseen hienosittain toraili. Silloin juuri sattuikin siellä
Kaivopuistotiellä Juuso koulusta palatessaan tulemaan häntä vastaan.

-- Tuletko Juuso saattamaan minua kappaleen matkaa kaupunkiin päin,
minulla on sulle vähän puhuttavaa, virkkoi muori ja alkoi kohta
kursailematta kertoa vävylleen, mitä hänellä nyt tuoreimmiltaan oli
sydämmellään. Hän huomautti ensin, miten Hilda on käynyt alakuloiseksi
ja, vaikk'ei tämä mitään valitellut, oli hän kyllä nähnyt, että kaikki
ei ole aivan ehyttä. Juuson on velvollisuus pitää huolta vaimonsakin
hauskuudesta, olla avomielisempi ja reippaampi, ei saa vetäytyä yksin
omia tuumiaan hautomaan. Eihän se kelpaa, että välit turhan takia
vieraantuvat, siitähän molemmat kärsivät.

-- Ja mihin olet menettänyt yritteliäisyytesi, »ruffisi», jota sulla
ennen oli? Sinä olet käynyt niin haluttomaksi ja noloksi. Sinun pitää
repästä itsesi virkeämpään toimintaan ja elämään, muutenhan uinailet
aikasi pois. Tämä teidän nykyinen elämänne on niin puolinaista ja
ontuvaa, koeta toki hankkia itsellesi tukevampi pohja. Ajatteles nyt,
-- Hildan varat hupenevat joka päivä...

Juuso kuunteli ääneti ja myönnytteli kiltisti anoppinsa nuhteet
oikeiksi ja kun tämä hänestä erosi, ei hän voinut muuta, kuin itsekseen
katkerasti hymähtää. Nehän olivat juuri nuo asiat, jotka olivat viime
aikoina hänen mieltään niin painaneet ja joita hän hiljaisissa
tuumissaan oli alinomaa haudoskellut ja jotka olivat käyneet sitä
rasittavammiksi, kuta enemmän aika kului. Varsinkin oli tuo suhde
Hildaan melkein tuskana häntä vaivannut ja hän tunsi ja tunnusti, että
vika oli juuri hänessä, hän vieroitti myötään vaimonsa luotaan. Miksi
olikin hän käynyt sellaiseksi, kylmäksi ja tylyksi...? Mutta anoppi oli
oikeassa, tällaisena ei voi heidän välinsä jatkua, siinä täytyy tulla
muutos. Voi, jos se muutos voisi kääntyä onnellisuuteen päin, oi jospa
heidän väliinsä voisi kasvaa luottamusta ja lämpöä! Vaan miten? --
siihen vaadittaisiin, että hän itse kävisi helläksi, lämpimäksi,
iloiseksi ja reippaaksi, eikä hänellä siihen ollut voimaa ... ei, hän
ei jaksanut ponnistaa tahtoaan, ei voinut sytyttää itsessään sitä
elinvoiman kipinää, joka jo oli tupsahtanut ja sammunut...

Juuso tuli kotiinsa. Hilda näkyi olevan etuhuoneessa, lapsi sylissään;
Juuso yritti ensin menemään sinne, vaan pysähtyi ovella, kääntyi ja
meni omaan huoneeseensa. Tässähän se nyt hänellä oli tuo oma koti, jota
hän niin kauan oli kaivannut ja haaveksinut, -- mutta sitä lämpöä, sitä
virkistystä, jota hän siihen aina oli ajatellut, sitä ei siellä
lehahtanut häntä vastaan, sielläkin sai hän hiipiä kylmään
yksinäisyyteensä, jota hän enin pelkäsi. Olihan hänellä nyt kotinsa,
mutta sittenkin hän tunsi itsensä siinä vieraaksi. Miksi? Niin, -- oma
syy, ainoastaan hänen oma syynsä. Hänen sairaloinen luonteensa ja
masentunut mielensä se oli, joka esti häntä nauttimasta siitä kodin
onnesta, joka olisi ollut riittävä kelle muulle tahansa, sehän se pani
hänet riistämään ansaitun kodin onnen toiseltakin... Hän oli niin
läpeensä epäonnistunut, niin tarmoton, niin rikkinäinen...

Juuso oli monasti, varsinkin tuon jäähyväiskirjeensä jälkeen, aivan
tahtomattaan tullut verranneeksi itseään metsässä taitettuun näreeseen,
joka vielä puolella rungollaan imee mehua ja ravintoa maasta ja sen
nojalla kitkuttamalla eläen pysyy kelmeässä, kituvassa vehreässä; mutta
toinen puoli potee katkenneita säikeitään, kuivuu ja kuihtuu
kuihtumistaan. Häntäkin oli maailman tuuli sujutellut ja retuutellut,
hänessä ei ollut kestävyyttä kylliksi seistäkseen tanakkana, hän oli
taipunut, notkistunut ja vihdoin raukkana katketa rapsahtanut, --
puolella rungollaan saattoi hän vain enää imeä elämän voimaa ja mehua.
Katkenneelta oli elämänintokin hervahtanut, tahdon voima oli kuin
lamassa ja jälellä oli hänellä ainoastaan kiduttava epäilys omasta
kyvystään ja kalvava katumuksen tunne siitä, että hän oli kesken
taistelua taipunut, pettänyt ihanteensa ja itsensä, kieltänyt
elämäntyönsä. Siitä hän oli niin runnistuneena, oli kuin omatunto olisi
häntä soimannut ja alinomaa hokenut: näet nyt, elämä ei voi sinua enää
tyydyttää etkä sinä hyödyttää itseäsi etkä muita...

Vaan täytyyhän koettaa jos puolellakin voimalla! Juuso istahti taas
työpöytänsä ääreen, nosti esiin papereitaan ruvetakseen jatkamaan
kirjoituksiaan. Siellä oli hänellä laatikossa useampiakin Pariisissa
alullepantuja suunnitelmia; ulkomailla ollessaan hän sentään vielä oli
tuntenut työhaluakin ja vaikutusintoa, sieltä oli kotimaa kajastanut
niin rauhalliselta ja rakkaalta, hän oli siellä ajatellut, kuinka hän
vielä tulisi työskentelemään sen hyväksi ja ottamaan tarmolla osaa sen
erilaisiin rientoihin. Kotiin tultua ne kauniit aikeet taas olivat
huvenneet, ja hän oli pettyneen epätoivoisella innolla antautunut
yksinomaa noihin tieteellisiin tutkimuksiinsa, jotka hän jo kohta
tutkintonsa suoritettuaan oli pannut alulle. Ja se oli kylläkin
tarjonnut hänelle tyydytystä. Olihan tähän työhönkin alkujaan ollut
yhdistyneenä niin kaunis toive, toive kaivaa esiin ja jalostuttaa
kotikielen rikkaita aarteita ja auttaa hiukan eteenpäin kansallista
tutkimusta. Se oli hänellä vielä ikäänkuin viimeisenä ihanteena jälellä
noilta suurten aikeitten ajoilta ja siksi se häntä toisinaan vielä
innostikin ja lämmitti.

Vaan samalla sekin pelotti ja huoletti. Se edistyi niin hitaasti, hän
ei saanut mitään valmista käsistään, eipä päässyt oikein varmalle
tolallekaan. Hän oli valinnut liian laajan ja vaikean aineen,
työskennellyt aluksi ilman suunnitelmaa vähän sieltä ja vähän täältä,
eksynyt pikkuseikkoihin ja joutunut pois pääasiasta, aineksia oli
keräytynyt ääretön joukko ja siksi niistä olikin niin vaikea saada
toimeen järjestettyä kokonaista. Eikä hänellä ollut entistä työintoaan
jälellä, puuttui itseluottamusta, kaikki tuntui niin tuiki
toivottomalta. Hän epäili omaa kykyään ja häntä vaivasi muutenkin
epäluulo, että häntä ikäänkuin tahdottiin painaa alaspäin, jos hän
vähänkään lähti nousemaan. Olihan se oikeastaan hyvin hullunkurinen tuo
epäluulo, kukapa häntä nyt olisi tahtonut sortaa, häntä, noin
vähäpätöistä ja vaaratonta henkilöä... Mutta hän epäili sittenkin,
hänellä oli entuudestaan kokemusta ja nyt oli itseluottamus poissa...

Juuso siirrähteli rauhattomana tuolillaan ja koetti painautua
kiinteämmin työhönsä. Noin hänen aina kävi, hän nuherti työnsä ääressä
pitkät rupeamat, vaan jälkeä jäi vähän, ajatukset liitelivät
valloillaan ja tahto oli ikäänkuin sairas, hän ei jaksanut sitä
pinnistää täyteen toimintaan.

Ja kumminkin tuosta työstä olisi pitänyt jotakin tulla ja tulla pian,
sillä siihen hän oli perustanut niin paljo. Tieteellisten ansioittensa
avulla oli hän toivonut voivansa perustaa taloudellisen asemansakin
tukevammalle pohjalle. Sillä sanomattomasti kiusasi Juusoa juuri se,
että hänen näihin asti oli täytynyt elää enimmäksi osaksi vaimonsa
perinnöillä, jotka tietysti suuressa määrin hupenivat. Olihan hänellä
nyt kielitunneistaan vähän tuloja, vaan kovin vähän, ja lukemattomia
kertoja oli hän mielessään märehtynyt juuri sitä, mistä anoppi oli
huomauttanut: olisi ryhdyttävä tepsivämpään tulotyöhön. Vaan mistä sen
ottaa? Nämä keskeneräiset työt olisivat myös saatavat käsistä pois,
muutenhan hänet vielä leimattaisiin tyhjäntoimittajaksi...

Siitä täytyy tulla jotakin! Juuso painautui taas papereihinsa, koetti
koota ajatuksiaan ja pinnistää työkykyään.

Hilda kuului hiljaa kulkevan viereisessä huoneessa ja Juuson ajatukset
olivat kohta poissa työstä. Hänen pitäisi oikeastaan puhua Hildalle
kaikista näistä huolistaan ja aikeistaan, puhua avonaisesti, suoraan.
Monasti oli hän sitä aikonut, mutta ei saanut sanotuksi, oli kuin seinä
olisi kohonnut väliin; koko heidän suhteensa oli tähän asti ollut niin
pintapuolista, niin vailla syvempää luottamusta, oli mahdoton yhtäkkiä
hypätä tuon juovan yli, joka myötään tuntui suurenevan. Juuso ei voinut
koskaan puhua aivan avosydämmisesti Hildalle. Ja kumminkin se olisi
heidän hyvän välinsä vuoksi ollut välttämättömän tarpeellista, Juuso
tunsi ihan selvästi, että nyt juuri se oli välttämätöntä, juopa leviää
liian suureksi. Vaan hän ei voinut...

Tavallista sanattomimpina tapasivat Juuso ja Hilda tänään toisensa,
ruokapöydässä tuskin kuului ääntäkään, mieliala oli molemmilla
entistäänkin raskaampi. Juusosta tuntui kuin joku suoritus sittenkin
olisi ollut tulossa, hän toivoi sitä, mutta pelkäsi samalla ja vetäysi
arkana huoneeseensa.

Hämärissä kuuli hän Hildan lähtevän ulos. Työ ei luistanut Juusolta
tänään ollenkaan, hän käveli levotonna edestakaisin huoneessaan. Poika
äännähti kehdossaan ja ikäänkuin viihdyttääkseen ajatuksiaan meni Juuso
sen kanssa leikkimään, nosti sen käsivarrelleen ja hyppyytti sitä
polvellaan. Ja siitä lähti ikäänkuin pieni valon välähdys hänen
murheelliseen mieleensä. Olihan hänellä sentään yksi aarre, joka täytti
hänen sydämmensä riemulla ja onnella ja johon hän vielä saattoi
kiinnittää murtuneet toiveensa. Ehkä on sinussa, pieni peipposeni --
niin mietti hän siinä itsekseen -- alkua pontevamman miehen, miehen,
joka paremmin kuin heikko isäsi jaksat kestää tuulien sujutusta ja ajaa
perille sitä, mitä pidät oikeana ja hyvänä. Vaikka olkoonkin minun
merkitykseni ja vaikutukseni mennyttä, sinua voin ehkä siltä opettaa
rakentamaan onnesi perusteet lujemmalle pohjalle kuin minä,
oikeudentuntosi ja puhtaan omantuntosi perusteille. Jospa voisinkin
antaa sulle sen luottamuksen hyvän voimaan, johon itse niin elävästi
olen uskonut. Sitä olen koettava. Sinä varttusit mieheksi, murtasit
tokeet edestäsi, seisoisit jäykkänä myrskyssä ja voittaisit. Niin,
sinussa on vielä toivoa jos minussa ei olekaan. Ille faciet...

Juuso vilkastui noissa mietteissään ja hyräili siinä iloisena kun Hilda
tuli kaupungilta. Tämäkin oli nyt hilpeämmällä mielellä ja lausui
leikillisesti huoneeseen astuessaan:

-- No, siinähän te Juusot nyt istutte niin hauskassa ryhmässä ja
iloisen näköisinä, -- minäpä tulen kolmanneksi.

-- Tule, Hilda.

Hilda kertoi käyneensä poikaa varten katselemassa lastenvaunuja, --
Juuso oli luvannut tehdä sen, mutta oli tietysti unhottanut, se
parantumaton uneksija.

-- Niin, minä olen parantumaton uneksija.

Juuson teki mieli jatkaa puhetta siltä paikalta, kertoa enemmän
itsestään, kertoa kuinka se juuri häntä rasitti, että hän oli sellainen
saamaton uinailija. Hän tapaili sanoja, lause oli jo valmis ... vaan
hän ei voinut, ääni tarttui kurkkuun ja sanat jäivät sanomatta. Hilda
katseli häntä ja saattoi melkein lukea mitä hänen mielessään liikkui,
ja hän toivoi niin hartaasti, että tuo vapauttava ääni, joka oli
tulossa ja joka olisi voinut lähennellä heitä toisiinsa, olisi päässyt
huulien ohi. Hän olisi ollut niin valmis jatkamaan, olisi kertonut,
ettei hän toivonut mitään muuta, kuin rahtusen avomielisyyttä ja
kipeneen hellyyttä ja että hän kyllä, päinvastoin kuin äitinsä, luotti
Juuson voimaan herätä ja reipastua ja vaikuttaa... Hänellä olisi
mielestään ollut niin paljo kertomista, se keskustelu olisi kantanut
niin hyviä hedelmiä, kaikki olisi taas kääntynyt hyvin päin. -- Vaan
tuo ääni, se ei päässyt esiin, se kuoli pois hampaiden taakse ja he
istuivat siinä taas äänettöminä vastakkain.

Mutta vielä päätti Hilda tehdä yrityksen, vastustus oli hänestä nyt
tavallista heikompi, hän tahtoi voittaa sen. Hän tahtoi koettaa särkeä
kuoren, saada Juuson vilkastumaan, herättää hänet puheliaammaksi ja
avomielisemmäksi -- siitähän kaikki paraneisi. Ja hän nousi reippaana
ja lausui iloisesti:

-- Sinä olet ollut koko illan sisässä, Juuso, tule, lähdemme vielä
vähän kävelemään, siellä on ilma niin raikas ja terve.

-- Lähdemme vain.

He kävelivät rinnakkain Kaivopuistotietä merelle päin ja seurasivat
kahden illan hiljaisuudessa ajotien kierrosta rannikkoa pitkin. Kuu
valoi kalpeaa hohdettaan lumiselle rannalle kimallellen vasten valkosta
hankea. Vaan meri aaltoili vapaana rannan jäisiä kallioita vastaan,
loiski siellä levottomana, synkän mustana ja humisevana. Ulappa oli jo
ollut monta kertaa jäässä, vaan merinen myrsky oli taas keskellä talvea
repinyt sen auki, musertanut jäät kallioita vastaan häiriten Vellamon
talvisen unen. Ja siitä se nyt oli vihassa, hyrskyili raskaana ja
uhkaavana, hyrskyili sulana, mutta jäistä kylmää huokuvana,
kangistavana, hyydyttävänä. Laine loiskahti ikäänkuin syleilyyn lumista
rantaa vastaan, vaan se syleily oli niin kylmä, niin puistattavan kylmä
ja tunteeton, joten aaltokin ikäänkuin väristen kiireesti vetäytyi
siitä takasin, -- koettaakseen kotvasen kuluttua uudelleen ja
palatakseen aina yhtä toivottomana ja masentuneena.

Kahden kävelivät Juuso ja Hilda autiota rantatietä meren äyrästä
pitkin, molemmilla mielessä samat mietteet, samat huolet ja samat
toiveet. Melkein äänettöminä he kävelivät. Hilda oli kyllä tehnyt pari
yritystä saadakseen toivomansa keskustelun vireille, vaan se loppui
aina alkuunsa. Juuso vastasi ystävällisesti, mutta he ikäänkuin
karttelivat niitä aloja, joihin he juuri olisivat toivoneet tulevansa.

Juusokin tunsi kyllä tuossa kävellessään syvän tarpeen lähestyä
vaimoaan, parantaa rikkoumaisillaan olevan välin ja täyttää jo
avautuneen aukon. Nyt se olisi tehtävä, vielä on aikaa. Jos ei sitä
aukkoa nyt täytetä, niin ei sitä täytetä koskaan... Ja hän koetti
pakottaa itseään astumaan askeleen lähemmäs. Vaan hän ei voinut, ei
hievahtanut paikaltaan, oli kuin kylmä jäävyöhyke olisi ollut edessä ja
hän vaipui kuin hukkuva turhaan ponnisteltuaan takasin. Hän koetti
väkisinkin, epätoivoisen hurjuudella, avata sylinsä sulkeakseen
vaimonsa siihen. Vaan hän peräytyi, hänen povensa tuntui hänestä
itsestäänkin niin hyytävän kylmältä, niinkuin tuo lumisen rannan äyräs,
jonka syliin aalto pyrki loiskahtamaan, -- hän ei voinut painaa
vaimoaan sitä vastaan.

Ja kierroksen käveltyään palasivat puolisot sanan puhumattomina
kotiinsa.



XIV.


Kamreeri Holm oli tilapäisesti joutunut viikon ajaksi leskimieheksi ja
olipa oikein merkillistä, miten ikäväksi ja pitkäksi aika näin yksin
eläen saattoi käydä. Rouva oli lähtenyt muutamaksi viikoksi käymään
Hämeessä vanhempainsa maatilalla, jossa hänen äitinsä makasi sairaana,
ja Holm oli saanut kuluttaa aikaansa yksikseen miten paraiten osasi,
mutta eihän siitä tahtonut tulla mitään. Kyllähän se kesäaikana aina
meni mukiin tämä elävän leskenä olo, mutta näin syksyseen aikaan, sen
pitkinä, pimeinä puhteina, -- ei, se kävi kuivaksi ja ikäväksi.

-- Huu-uh! -- Eemeli haukotteli venytellessään jäseniään sohvalla,
johon hän aamiaisen syötyään oli viskautunut pitkäkseen. Oli
sunnuntaipäivä, joten ei ollut virastoonkaan menoa. Kotityötähän sitä
kyllä olisi ollut, mutta eipä nyt viitsinyt istua kirjoittamaankaan,
raukasi niin kovasti ja pää oli paksuna. Kauan tuli istutuksi illalla
siellä klubissa, mutta sieltä kun ei ollut kotiinkaan kiirettä ... ja
siellä oli niin paljo väkeä ja niin vilkkaat keskustelut. Saakeli,
kuinka siellä lopulta oteltiinkin kuumasti, ne haukkuivat toisiaan
niinkuin turkkilaiset, sitä oli oikein ilo kuunnella. Vaan hyvää se
teki asianomaisille, malttaisivat pysyä kiltisti alallaan ja mukautua
yleisen mielipiteen mukaan eikä ruveta arvostelemaan olevia oloja ja
niiden edustajia. Kaikki pikkuherrat ne nyt tahtovatkin olla itsenäisiä
ja esiintyä johtajina jonkun mielipiteen nimessä. Höpsistä! Ikäänkuin
tässä ei olisi yksi yhtä hyvä johtaja kuin toinenkin -- ja välistä
vähän parempikin, niinkuin Rysä-ukon ennenvanhaan oli tapana
syvämietteisesti sanoa. Heikki huomauttikin, kun sieltä vihdoin kotiin
käveltiin, että näihin asti on puolueessa ollut verrattain tasaista
väkeä, vaan jos nyt joku rupee kohotteleimaan ikäänkuin omatakeiseen
asemaan ja keräämään joukkoa ympärilleen, niin se on kohta nuijittava
alas. Ja se on totta. Vaan onneksi ne näkyvät nuijivan toisiaan, nuo
muka »oppositioonimiehet.»

-- Huu-uu-uh! kylläpä nyt haukottaa. Eikä tästä loikomisestakaan ole,
lähtenen ulos. Niin tottakin, voinpa pistäytyä Heikin luona hänen
uudessa asunnossaan, katsomassa kuinka »tirehtööri» siellä nyt elää.

Kamreeri viskasi takin päälleen ja lähti ulos. Oli kylmä syyspäivä,
syksyn ensimmäinen pakkaspäivä, ensi hieno lumi maassa ja ensi jää
satamissa ja lahdissa. Holm käveli verkalleen kuuraista katua pitkin
Heikin uutta asuntoa kohden.

Heikin yhtiö oli, sittenkuin sitä talvikauden oli valmisteltu, kesällä
alkanut vaikutuksensa. Silloin oli Heikki myöskin astunut uuteen
asemaansa ja samalla myös muuttanut uuteen huoneustoonsa, arvonsa ja
asemansa mukaiseen. Ja hän oli nyt jo molempiin varmistunut ja
perehtynyt. Mitä asuntoonkin tuli, niin pitihän sen, herra jumala, olla
toki ihmisasunnon näkönen, kun häntä kerran oli ihmisten kanssa
tekemisissä. Heikki olikin syksyn tultua saatuaan kalustuksensa
valmiiksi erityisesti käskenyt Holmia luokseen katselemaan kotiaan,
hänellä oli erityinen mielihyvä näytellä sitä juuri hänelle, sillä hän
muisti niin selvästi, kuinka hän kerran moniaita vuosia sitten oli
Holmin uudessa kodissa käydessään ihaillut ja kadehtinut sitä asemaa ja
onnea, minkä tämä jo niin nuorena oli saavuttanut. Mutta nyt oli hän jo
itse samoilla mailla, oli hankkinut itselleen yhteiskunnallisen aseman
yhtä arvokkaan ja tukevan ja pikemmin, kuin itsekään oli uskaltanut
toivoa. Ja hän mainitsikin tuosta muistostaan Holmille, kun tämä nyt
tuli hänen luokseen ja taas hän vuorostaan ihaili Heikin kaunista,
tilavaa kotia. Holm myhähti myönnyttäen:

-- Niin, nopeasti sinä kiipesit ylöspäin, nousit kuin raketti. Mutta
sen minä jo arvasin kauan aikaa sitten. Juuri tuossa samassa
tilaisuudessa, josta mainitsit, ajattelin itsekseni, että siinä on
mies, joka puolensa pitää, -- huomasin koko esiintymisestäsi, että
sulla on erityinen taipumus tunnustella eteesi ja ymmärtää käyttää
kunkin hetken hyödyksesi.

-- Sinä tarkotat, että mulla jo silloin oli makua peukalon päissä.

-- Niin, olit juuri semmoinen, kuin tulee olla aikansa lapsen. -- He
kävelivät keskustellen huoneesta toiseen ja Holm huomautti
leikillisesti: Vaan tämä on yksinäiselle miehelle sangen suuri asunto,
sinulla lieneekin kai aikomus aivan piakkoin perustaa perhe -- eikö
niin?

-- No, tarvittanee se kai aikoinaan talossa emäntäkin.

-- Jaa, jaa, oikeat tuumat. Ilmankos sinua tässä viime suven kuluessa
on nähnytkin niin usein yksissä arkkitehti Alholmin tyttären kanssa.
Vai sitä tietä, -- hyvät merkit!

-- Ei, ei, ei, se seurustelu oli aivan satunnaista.

-- Miksi niin? Useita kivitaloja, saisit ehkä kerran asua oman talosi
viidennessä kerroksessa, -- se ei ole huonoa. Ja näppärä tyttö.

-- Ei, yhdellä kertaa ei. Mulla ei ole vielä ketään katsottuna, mutta
siltä en ole ensinkään epätoivossa, kai sitä aina jonkun saa.

-- Epäilemättä.

Heikki ei näkynyt tahtovan siitä enempää puhuttavan ja käänsikin pian
keskustelun toisiin asioihin. Hän kertoi, että hänellä jo sinä aamuna
oli ollut muitakin vieraita, olipa ollut oikein naisvieraita... Ei,
ainoastaan vanha leskirouva se oli ollut, rouva Alm oli kunnioittanut
häntä käynnillään aamupuhteella.

-- No mitä hän, eihän hänellä enää ole toista tytärtä?

-- Ei, vaan sillä tuntuu olevaa huolta kyllin siitä yhdestäkin ja siitä
se olikin puhumassa. Eikä tuo ole kummakaan, sillä on se Juuso siksi
merkillinen mies, että se hankkisi huolta mille anopille tahansa. Muori
kertoi jo koko viime talven huolta kantaneensa ja oli nyt viimein
päättänyt lähteä muitakin puhuttelemaan.

-- Muori suree kai rahojaan, kun niitä vuosikausia syödään, eikä Juuso
hanki itselleen vakinaista tointa eikä tuloja perheelleen. Arvaa sen,
se on aina ollutkin kitsas muori.

-- Sekin seikka sillä kyllä näkyi olevan suurena huolena, ja vaikeroi
se mullekin, että mikähän tuosta lopuksi tulee. Vaan toiset asiat
muorilla kumminkin olivat tärkeämmät. Hän tahtoi, että minä vanhana
toverina koettaisin vaikuttaa Juusoon, herättää häntä unteloisuudestaan
ja puhua hänelle järkeä, -- sitä kuuluisi olevan tarvis, mutta se on
saakelin epäkiitollinen tehtävä.

-- Hoo, eikö Juuson ja hänen vaimonsakaan välit sitten ole oikein
eheät?

-- Eivät kuulu olevan; Juuson luonteen kun tuntee, niin sen kyllä
ymmärtää ja olihan tytössäkin ennen aina pippuria. Jotain kinaa ja
kylmyyttä siinä kuuluu olleen jo pitemmän ajan, -- eikä se sekään
sentään taida olla varsin vaarallista eikä kaikkein pahinta. Mutta
Juuson omituinen, sairaloinen ja kaikkea tositoimintaa puuttuva koko
olemus se etenkin näyttää muoria huolettavan ja hän kertoi mulle,
kuinka juuri se äärettömästi vaivaa ja masentaa Hildaa ja voihan sen
ymmärtääkin. Se on Juuso itse, joka ei ole oikein ehyt.

-- Soo! Niin, olenhan minä kuullut jotain semmoista huhuttavan jo viime
talvena ja olihan se tässä vuosi sitten joku erityinen tapaus, jossa
hän omituisesti esiintyi.

-- Tarkotat kai hänen hullunkurista protestiaan viime syystalvena
»Kyntäjä»-vainajan suuntaa vastaan, jota hänen suuruutensa ei voinut
hyväksyä. No, lehden se tappoi, sen verran hän sen sai epäilyksen
alaiseksi -- joutipa mennäkin. Mutta juuri se tapaus oli jo varsin
epäilyttävä enne, se osotti, että miehen ajatukset jo silloin
liikkuivat aivan yksipuolisissa ja epäterveissä piireissä ja että koko
hänen olemuksensa oli aivan ikäänkuin painunut sisäänpäin. Mutta sen
jälkeen on hän vielä paljo kehittynyt samaan suuntaan. Hän on
entuudestaan aivan jyrkästi muuttunut, niin ettei häntä enää voisi
tuntea samaksi mieheksikään. Hän, joka ennen avomielisenä touhusi ja
intoili aatteineen, hän on nyt aivan vaipunut itseensä, elää nyt aivan
omissa suljetuissa tuumissaan ja tunteissaan, joista hän ei enää puhu
kellekään. Hänen anopillaan näkyi olevan tarkoituksena, että mies olisi
saatava niistä heräämään, kiintymään enemmän elämän todellisiin
kysymyksiin, hän näkyi pelkäävän tuota vävynsä sairaloista
sulkeutumista.

-- Vai sinne hänen kehityksensä kulkikin, -- ja näin väleen!

-- No niin, kun tahallaan asettuu sellaiselle kannalle kuin hän, pois
elämän todellisuudesta, -- johonkinhan se vie. Kolauksia tuli ja ne
otti sitten mies kaikki niin tuiki syvästi sydämmelleen ja niitä
pettymyksiään kai se nyt märehtii itsekseen.

-- Olisiko tuo toki ylimenevää raskasmielisyyttä, arveli Holm, -- Juuso
kärsii kenties riippuvasta asemastaan ja suree suurten unelmainsa
hukkumista, mutta voi ehkä vielä parantua.

-- Saa nähdä. Pitää sitä käydä katsomassa, mutta aivan paljoa en toivo.

He olivat molemmat yksimieliset siitä, että Juuson alkuperäinen
onnettomuus oli ollut se, että hän alkujaan liian syvästi oli
sielultaan ja mieleltään kiintynyt noihin vanhoihin intoiluaikoihin,
joiden kuvat, käsitteet ja ajatustavat häntä yhä vieläkin hallitsivat.
Ne olivat häntä estäneet ymmärtämästä aikansa vaatimuksia ja
seuraamasta sen kehitystä ja kun hänen heikot ponnistuksensa toteuttaa
unelmiaan ja vetää vastaköyttä ajalleen olivat menneet myttyyn, oli hän
vihdoin masentunut, vaipunut erakoksi ja omien unelmainsa palvelijaksi.
Kyllä sitä miestä neuvottu oli ja vielä viime syyssä oli Heikki
todellakin tuuminut uuteen liikkeeseen valmistaa Juusolle jonkun
sopivan toimen, vetääkseen hänet siten ihmiseksi ihmisten joukkoon,
vaan mitäs tämä, ei kuunnellut neuvoja, teki vain tuhmuuksia. Minkä
sille semmoiselle?

-- Hoitakoon itsensä! virkkoi kamreeri Holm kyllästyneesti ja nousi
lepotuolista pystöön ravistellen ruumistaan. Nämä tällaiset keskustelut
eivät tosiaankaan olleet omiaan poistamaan sitä pahantuntemusta, joka
hänessä vielä oli jälellä eilisestä klubissa olosta. Hän tarvitsi
raitista ilmaa ja liikettä, Heikki tarvitsi juuri samaa, ja he lähtivät
siitä syystä tekemään kävelykierroksen Eläintarhan ympäri katsellakseen
sen vilkasta sunnuntailiikettä. Siinä menikin aika päivällisiin asti ja
sepä kävely raittiissa talviluonnossa vasta nälän antoi. Mitähän jos
tämän päälle syötäisiin päivällinen Seurahuoneella, ei ole mikään ilo
mennä kotiinkaan yksin ruokapöytään, ehdotti Holm, kun he kävelyltään
taas laskeusivat keskikaupungille; ja kun Heikki suostui, telefoneerasi
hän kotiin poisjäännistään, -- pitäähän sitä näin leskimiehenä vähän
edes huvitella.

Tällainen pieni, maukas, kahdenkeskeinen juhlapäivällinen teki
harvaksestaan oikein hyvää, se vilkastutti ja virkisti mieltä, --
viinitkin olivat aivan erinomaisia. Ja he sopivat, Heikki ja Eemeli,
niin hyvin yhteen, heillä oli useita samanlaisia harrastuksia ja
näkökohtia ja heidän elämänsä oli monessa suhteessa ollut niin
yhdenmukainen. Ja niinkuin usein ennen, joutuivat he siitä syystä
nytkin puhumaan siitä, kuinka he sentään elämänsä taipaleella olivatkin
osanneet taitavasti välttää kareja ja luovia luotojen lomitse,
sillävälin kuin muut heidän aikuiset, sekin ja se, olivat vähäväliä
käyneet matalassa ja repineeet purjeensa, taikka kokonaan purjehtineet
kumoon. Ja Eemeli kehotti Heikkiä pian täydentämään elämänsä voitetun
tarkotusperän, hankkimaan itselleen vaimon ensi tilassa, muuten on
elämä puolinaista ja, mikä myöskin varsin tärkeää, perheellinen asema
lujittaa ja vakaannuttaa miehen yhteiskunnallistakin asemaa. Ja siitä
johtui Holm yht'äkkiä kyselemään:

-- Kuule, miksi sinä salaat sitä suhdettasi arkkitehdin tyttäreen ...
niin, niin, oli siinä sittenkin jotakin, minua elä petä. Ettekö
sopineet hyvin toisillenne?

-- Ei asia toki niin pitkälle ehtinytkään, -- jumalankiitos! Mutta,
totuuden tunnustaakseni, likeltä se jo piteli, peijakas soi!

-- Yhyy, eikö ukko sitten olekaan niin tukeva kuin on luultu?

-- Ukko on ollut tukevampikin kuin on luultukaan, nyt tekee hän
vararikon parin, kolmen viikon perästä.

Se oli suuri uutinen Holmille ja hänen kysymystensä johdosta rupesi
Heikki siinä kahvia hörpittäissä aivan juurta jaksain kertomaan, miten
sen tukevuuden oli ollut laita, sekä sen tulon että menon.

Alholm oli vielä moniaita vuosia sitten tavallinen kättensä tuloista
niukasti elävä arkkitehti, joka laitteli piirustuksia enimmäkseen
laitakaupunkien uusiin kivitaloihin. Mutta sitten rupesi hän ottamaan
urakalle rakennusten teettoa ja vihdoin teettämään itse kivitaloja.
Pääomia ei ollut nimeksikään, mutta vuokrista sai 4 ja 5 prosenttia
enemmän kuin itse maksoi pankkiin, -- se kannatti mainiosti. Ja pian
nousi arkkitehti Alholmilla toinen ja kolmas kivitalo ja muutamain
suurten onnistuneiden tiilikauppain ja tonttiluovutusten avulla pääsi
hän arvaamattoman nopeasti niin pitkälle, että ensi talo alkoi olla
velaton ja miehen nimi käydä rikkaasta. Ja rikkaasti elettiin; perhe
tottui komeihin oloihin, rahasta ei ollut puutetta.

Mutta nousuunsa oli arkkitehti tarvinnut muitten apua, tyhjänä kuin
alkoi, menivät asiat aluksi aivan luottopapereissa, joissa nimiä
tarvittiin. Mutta nimiä saikin noina edullisina raha-aikoina.
Sittemmin, päästyään jaloilleen, täytyi arkkitehdin taas vuorostaan
kirjoittaa muille, joilta hän oli apua saanut ja joilla myöskin oli
nopea nousu mielessä. Hänen takuusitoumuksensa nousivat suuriin
summiin, vaan eipä ollut hätää, miehet olivat varmoja. Silloin rupesi
kaukana maaseudulla muutamia uusia toiminimiä ja liikkeitä
romahtelemaan. Suoranaisesti nuo asiat eivät häneen koskeneet, vaan
kyllä muutamiin niistä, joille hän oli takuussa; nämä tarvitsivat uutta
luottoa pystössä pysyäkseen. Piti kirjoittaa lisää. Vaan sittenkin
niistä kaatui pari, se tapahtui juuri viime syksynä, jolloin
kivitalojen vuokratkin rupesivat isosti alenemaan. Pankit vetäysivät
varovaisiksi, kävi vaikeaksi sioittaa uusia sitoumuksia, kun vanhat
nimet eivät enää kelvanneet... No, se meni kaikessa hiljaisuudessa, ei
kukaan tiennyt, missä määrin tuo rikas talonomistaja oli noihin
selkkauksiin sekaantuneena ja vielä kai hän kevätpuoleen itsekin luuli
selviävänsä. Vaan pankit, joissa hänen paperinsa näihin asti olivat
menneet puhtaasta kullasta, luulivat toista, rupesivat tiukkaamaan
kohteliaassa muodossa... Ja niin lankesi tässä syyskesällä muutamia
papereita -- ei mistä uutta ottaa...

-- No entä sinä, milloin sinä tutustuit perheessä? kysyi Holm, kun tätä
myöten ymmärsi asian.

-- Juuri ulkomailta palatessani viime joulun alla, sattumalta eräässä
seurassa. Minä katselin vähän sitä tyttöä ja se katseli minua. No, ei
siinä sen enempää ollut, tavattiin vain sen jälkeen tavallista
tiheämmin. Näkyi tytöllä olevan muitakin hienostelijoita, vaan se
ikäänkuin turvautui minuun; käskettiin käymään perheessä... Tyttö oli
viaton, hän ei tiennyt isänsä asioista mitään, tuskin tiennee vieläkään
-- onneksi hänelle ja minullekin. Vaan minä sain, juuri kuin aloin olla
lämpimimmilläni, yht'äkkiä silmäni auki...

-- Ja vetäysit pois?

-- No niin. Mitäpä varten juuri suotta, pakotta sekaantuisin semmoiseen
vyyhtiin, -- johan mulle ihmiset nauraisivat.

-- Jaa, jaa, ne tuntosarvet, ne ovat sulla paikallaan.

-- Ovat jumalankiitos vielä, vaikka jo vähän säpsähdin. Täytyy vasta
tunnustella syvemmältä.

He olivat näitä tarinoiden istuneet kauan Seurahuoneella, muut
päivällisvieraat olivat jo enimmät menneet ja huone tuntui kuumalta ja
savuiselta. Teki hyvää taas päästä ulkoilmaan, ja he nakkasivat pienen
mutkan »espikselle», katsellakseen kuinka siellä kaartilaiset kilvan
liehakoivat kaupungin piikoja ja kaikkinainen kutu kävi kuumimmillaan.
Vaan kun he taas olivat ehtineet torin laitaan, niin he erosivat. Holm
muisti, että hänellä oli tekemättömiä töitä ja Heikki päätti vielä sinä
iltana ajaa Kaivopuistoon, pistäytyä Juuson luona, muorille mieliksi
jos ei muun vuoksi, arkena sitä ei niinkään jouda.

Juuso asui näet yhä vielä siellä vanhassa asunnossaan, jonne hän oli
tottunut hautautumaan kuin mäyrä pesäänsä ja jossa hän päivät pitkät
istuskeli työpöytänsä luona papereittensa ääressä, joista ei koskaan
näyttänyt valmista kalua syntyvän. Sieltä hän ei lähtenyt juuri muuta
kuin aamupäivillä kouluunsa, ei seurustellut paljo kenenkään kanssa
eikä liikkunut missään. Siellä hän istuskeli nytkin, kun Heikki tuli
hänen luokseen eikä noussut hän paikaltaan, vaikka kuuli ovikellon
soivan.

Hilda tuli eteisessä Heikkiä vastaan ja näytti käyvän erittäin
iloiseksi hänen tulostaan, ikäänkuin olisi sitä odottanutkin; hän tiesi
äitinsä käyneen Heikin luona. Hän puristi kättä innokkaasti ja toivotti
tervetulleeksi. Heikki yritti jo siinä eteisessä kyselemään, mitenkä
talossa jaksettiin, vaan Hilda veti hänet kohta sisään Juuson
huoneeseen. Tämä kääntyi kirjoituspöytänsä ääressä, kun kuuli jonkun
tulevan, katsoi ensiksi pitkään ja oudoksuen, mutta säpsähti sitten,
ikäänkuin olisi hän nähnyt jotakin pelottavaa ja tuttua. Hetkisen niin
tuijotettuaan nousi hän ja tervehti Heikkiä kohteliaasti.

-- Ah, sinuapa en ole tavannutkaan melkein koko tällä vuosiluvulla.

-- Niin, itseäsi ei ole näkynyt missään, olet kovin ahkerasti istunut
täällä kotona töittesi seurassa.

Juuso myönsi sen, sanoi tehneensä sen tahallaan, hänestä kun ei tähän
maailman aikaan enää ollut juuri julkiseen elämään; eihän ollut hänellä
siellä mitään vaikuttamista ja sitäpaitse hermostuttikin se häntä.
Siksi oli hän vetäytynyt aivan syrjään ja yksinäisyyteen.

-- Et löydä huoneestani yhtään sanomalehteä, sanoi hän, en välitä
seurata näitä päivän tapahtumia, ne ovat mulle aivan kuin vieraita.
Minusta teillä nykyajan politikoitsijoilla ei siis enää tule olemaan
vastusta, lisäsi hän katkerasti hymähdellen.

Heikki ei ollut tuota pistoa ymmärtävinään, puhui vain ikään kuin
neuvoen:

-- Miksi teet noin jyrkkiä käänteitä, mitä syytä sulla on noin
täydellisesti sulkeutua kuoreesi?

-- Onhan syytä, kun kerran on mies vaakalla punnittu ja köykäseksi
löytty. Ja minun mielipiteeni ja maailmankatsantoni ei nyt kerran kulje
tämän ajan saranoissa enkä tahdo enää päästää omia vanhoja
mielitekojanikaan valloilleen.

-- Mutta sinä teet siinä väärin itseäsikin kohtaan. Eihän tuollainen
tuppeensa sulkeutuminen ole terveellistäkään, siinä käy mies juroksi ja
erakoksi ja kuoleupi pois.

-- Sepä mulle taitaa ollakin parasta, se asema on juuri minua varten.

Hilda johti keskustelun jokapäiväisempiin tapauksiin ja otti Juusokin
siihen osaa. Heikki koetti huomaamatta tarkastaa hänen käytöstään ja
puhettaan. Ei siinä voinut huomata mitään muuta merkillistä kuin sen,
että vanha vilkkaus ja tuli oli kerrassaan poissa, välinpitämättömyyttä
ja väsynyttä katkeruutta kuvastui sen sijaan hänen puheistaan; koko
olennossa oli jotakin masentunutta ja kyllästynyttä, aivan kuin jonkun
suuren ruumiinponnistuksen jälkeen taikka kun puhutaan asioista, jotka
eivät ensinkään huvita eikä innosta. Heikki nosti tahallaan puheen
»Kyntäjä»-vainajasta, mainitsi sen kuolemasta, huomauttaen ettei kukaan
enää tahtonut ottaa sitä hoitoonsa. Vaan silloinkin pysyi Juuso aivan
kylmänä ja välinpitämättömänä, hän ei näyttänyt tuon kysymyksen vuoksi
enää viitsivän kiihoittaa mieltään, hänestä oli yhdentekevää, elipä tuo
eli kuoli, senkin kanssa hän oli jo tehnyt suorituksensa.

Mikähän se sitten mahtaa olla, jota mies itsekseen hautoilee ja
yksinäisyydessään tuumii? mietti Heikki epäillen. Siinä salaisuudessa
se sairas kohta juuri mahtoi ollakin.

Juuson ja Hildan väleistä ei vieras kerran käymällä voinut nähdä eikä
päättää mitään varmaa, mutta Heikki saattoi mielessään kuvailla, että
syynä rikkoumiseen juuri mahtoi olla tuo samanen Juuson tyly
välinpitämättömyys ja hermostuttava raskasmielisyys, jota ei Hilda,
vilkas ja elävä nainen, voinut ymmärtää eikä kestää. Nuo ominaisuudet
näyttivätkin nyt aivan täydelleen hallitsevan Juuson luonnetta,
niinkuin sitä ennen hallitsi kaikenmoisia asioita kohtaan liekkiin
leimahtava innostus ja kiihko, -- Juuso oli luonteeltaan aina ollut
hillitön äärimmäisyyksien mies ja siksipä hän aina olikin esiintynyt
niin liioittelevasti ja epäonnistuneesti. Nyt oli hän keikahtanut
syvään raskasmielisyyteen, melankkoliiaan, ja se oli hyvin arveluttava
merkki.

Heikillä ei ollut aikaa kauan viipyä -- mitäpä hän siellä kulutti
aikaansa. Lähtiessään kehotti hän Juusoa käymään luonaan, olihan heillä
paljo yhteisiä muistoja nuoruutensa ajoilta, joita näin miehinä oli
hauska muistella. Ja hän kehotti Juusoa käymään klubissakin, siellä oli
taas uutta elämää ja uusia virtauksia, siellä tapasi tuttavia ja sai
tarinoida päivän tapauksista, joissa myötään saattoi huomata uusia
ilmeitä; ne voisivat kyllä huvittaa Juusonkin mieltä.

Tämä kiitti ystävyydestä, vaan hän ei voinut olla huomaamatta koko
tässä käynnissä jotain tarkotettua ja epäiltävää, jotakin vehkettä. Ja
hän vastasi välinpitämättömästi, että nuo tapauksethan eivät häneen
kuulu, hän oli nyt onneksi päässyt talttumaan eikä tahtonut enää
rasittaa itseään eikä muita.

Heikki tapasi hevosen kohta ulos tultuaan, istui kärryihin ja ajaa
karautti takasin kaupunkiin. Jonkinlaisilla asioilla tässä täytyy
ajella! nurkuili hän itsekseen, -- pian ne sinne saavat hakea
apumiehen, joka on tutkinut tiedettä toisessa tiedekunnassa kuin hän.
Ei tule enää tuohesta lakkia, -- tietäähän sen syyn tuohon
löyhämielisyyteen. Se on aina vain se vanha hapatus, joka nyt on
pukeutunut uuteen ilmestysmuotoon, se Juuson vanha naismainen
tunteellisuus, joka ei ole koskaan antanut hänen järkensä tehdä
tarpeellista tehtävätään. Ja siitä hänen näkyy olevan mahdoton päästä,
nyt se on mahdottomampi kuin koskaan. Eipä kumma, jos muori on
huolissaan ja Hilda murheissaan, sillä eihän hänessä ole enää ollenkaan
jälellä järkevää miestä. -- Hm! Jos kerran vielä tulevat multa neuvoa
kysymään, niin annan totisesti minä tepsivän neuvon: Koettakoot päästä
hänestä eroon! Sillä siitä miehestä ei tottatosiaan enää koskaan tule
ehyttä.



XV.


Jo joutuivat joulupyhät, perheen juhla, sovinnon, rakkauden juhla. Ne
ovat päiviä niinkuin muutkin, mutta siitä merkilliset, että ihmiset
ovat ne pyhittäneet olemuksensa paraille taipumuksille. Tuokio lepoa
kilvoituksista ja intohimoista, tuokio ystävyyttä vihan ja kateuden
keskessä, kipene tunnetta paljossa järkeilemisessä, kipene henkeä
paljossa aineellisuudessa. Maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto --
siunaamaksikaan hetkeksi. Ja koti on tuon kauniin palveluksen temppeli.

Hilda oli päättänyt hänkin koettaa valmistaa omaan kotiinsa, jossa
muuten kotia niin vähän oli, juhlaksi pienen pyhätön; ehkä voisivat
hekin siinä viehättyä vaikkapa haihtuvaksi hetkeksikään palvelemaan
juhlan hyviä hengettäriä: sovintoa, sydämmellisyyttä ja rakkautta. Hän
oli ostanut pienen joulukuusen, pukenut sen aattona valkosiin ja
valoisiin ja nauttinut edeltäkäsin ajatellessaan, kuinka he sen
ympärillä istuisivat: poika makaisi kehdossaan ja katseleisi suurilla,
ihmettelevillä silmillään noita loistavia tulia, itse hän hoiteleisi
joulupukin virkaa ja Juuso istuisi tuossa vieressä, -- se ei voisi olla
hänkään heräämättä joulutuulelle eikä heittäytymättä sen hyviä
hengettäriä palvelemaan.

Niin oli hän suunnelmoinut. Mutta melkeinpä turhaan oli mennyt sekin
Hildan toive: ei tullut oikeaa joulutunnetta sittenkään, ei sitä
iloista, avomielistä, sydämmellistä, joka unhottaa, uhraa ja antaa
anteeksi; juhlahetkenäkin rasitti Juuson kotia sama raskasmielisyys ja
sama kylmentävä sulkeutumus, joka viime ajat oli täydellisesti heidän
välejään hallinnut. Juusokin koetti kyllä puolestaan olla tavallista
iloisempi, ystävällisempi ja hauskempi, mutta näkyi selvästi, että
hänen täytyi pakottaa itseään sitä tekemään ja siitä kävi koko mieliala
keinotekoiseksi ja rasittavaksi. Heidän kodistaan ei tullut enää
temppeliä, juopa oli jo kasvanut liian suureksi, siltaa oli ollut
mahdoton sen yli rakentaa.

Vähitellen, huomattavammitta merkkitapauksitta, olivat he tälle
kannalle ehtineet. Molemmat olivat he koettaneet ponnistella sitä
vastaan, vaan se kylmä huoahdus, jonka he kerran eräänä talvi-iltana
olivat niin selvästi välissään tunteneet, oli sen jälkeen huokunut
myötään. Jännityksellä olivat he odottaneet jonkinlaista purkausta
taikka suoritusta; eihän tällaista äänetöntä, kiduttavaa taistelua
voinut ijänkaiken jatkua, sen täytyi päästä syöksymään esiin niinkuin
tulvan jääsulun takaa. Sellaista sulun särkymistä oli Hilda puolestaan
toivonutkin, hän oli vielä luullut sen voivan niinkuin laskeuvan
kevättulvan tasottaa kaikki, sulattaa jäisen kirren ja viedä heidät
lähemmäs toisiaan. Vaan sellaista vapauttavaa keväistä tulvaa ei
kuulunut ja nyt rupesi Hilda käsittämään, ettei sitä enää tulekaan. Jos
tulva kerran tulee, niin se särkee kaikki, repii heidän höltyneen
välinsä auttamattomasti hajalle.

Kesästä he olivat viettäneet suurimman osan erillään, Hilda äitinsä
luona maalla, Juuso kirjastojen vuoksi Helsingissä, -- hän näet
ponnisteli töissään yhä vielä, vaikka heikentyvillä toiveilla. Hän
huomasi myötään, että hänen tieteellisen teoksensa valmistuminen
siirtyi yhä etemmäs tulevaisuuteen; kun hän juuri oli olevinaan
jostakin seikasta selvillään, havaitsi hän tarvitsevansa uusia aineksia
ja uusia lähteitä. Hän haki niitä, syventyi niihin ja siitä laajeni
taas työn pinta-ala siihen määrään, ettei hän sitä kohta jaksanut
hallitakaan. Ja pahinta oli, ettei hän siitä nyt enää löytänyt
toivomaansa tyydytystä ja ettei hän luottanut omaan kykyynsä saada
siitä kokoon mitään ehyttä tai kelvollista.

Mutta hän ponnisteli siltä, ponnisteli vielä pitkin syksyä kun he taas
Hildan kanssa kesäkauden jälkeen asuivat entisessä asunnossaan
Kaivopuistossa. Vaan ei ollut tämäkään kotielämä innostavaa eikä
rohkaisevaa, ei antanut se voimia eikä itseluottamusta. Hilda puuhaili
taloustoimissaan tuntien itsensä yksinäiseksi ja orvoksi ja koettaen
lapsensa seurassa viihdyttää mieltään. Harvoin he olivat yksissä,
enimmäkseen vain ruoka-aikoina, ulkona eivät koskaan. Vielä harvemmin
heidän luonaan joku tuttava vierailemassa kävi. Almin rouvan pyynnöstä,
jota tuo nuorten suhde ja varsinkin Juuson raskasmielisyys yhä enemmän
rupesi huolettamaan, kävi Heikki kerran, vaan sekin seurustelu jäi
siihen, Juuso puolestaan ei sitä tahtonutkaan jatkaa.

Nyt joulunpyhinä, joihin Hilda turhaan oli koettanut puhaltaa jotakin
joulutunnetta, tuli Otto eräänä iltapäivänä käymään lankomiehensä luona
Kaivopuistossa. Hänkin oli tahallaan herennyt useammin sukulaistensa
luona käymästä, hän näet ei kepeällä mielellään ollut ollenkaan voinut
ymmärtää koko tuota epätervettä, rikkoutunutta suhdetta ja tahtoi
välttää siihen kajoamasta. Mutta aina milloin hän sinne tuli, tempasi
hän nuo itsekseen mököttävät, jurot aviopuolisot hilpeämmiksi ja
vapaammiksi. Juusokin silloin aina ilostui ja elpyi, hänen täytyi
oikein heltyä nauramaan noille kepeille leikkipuheille ja
medisiinarisukkeluuksille, jotka olivat hauskoja juuri sen vuoksi, että
niissä oli niin äärettömän vähän järkeä.

Otto kertoi aikovansa mennä illalla teaatteriin ja siitä innostui taas
Hildakin, -- hän oli uusien tappioidenkin jälkeen aina väsymätön
uudelleen innostumaan. Mitähän, jos hekin Juuson kanssa kerran
menisivät teaatteriin, ehdotti hän ja katsoi kysyvästi Juusoa.

-- Tietysti te lähdette mukaan, vakuutti Otto päättävästi. -- So,
Juuso, musta takki päälle vain ja kalvostimet käteen, ei tässä nyt auta
kinastella...

Juuso empi. Hän ei ollut vuosikauteen käynyt kertaakaan teaatterissa
yhtä vähän kuin muissakaan huvituksissa, hän kun oli päättänyt aivan
vetäytyä syrjään ihmisten seuroista ja heidän riehuntapaikoiltaan.
Mutta nyt Otto komenteli niin leikillisen päättävästi ja kenties
pitäisi Hildan vuoksikin kerraksi taipua, hänellä näkyy niin tekevän
mieli... Juuso päätti lähteä mukaan teaatteriin.

Hilda oli iloissaan, hän toivoi hyviä tuloksia tästä illasta, kun nyt
kerran oli saanut temmatuksi Juuson hetkeksikään erilleen noista
ainaisista yksinäisistä tuumistaan. Ja Juusosta tuntui itsestäänkin,
kun hän Oton seurassa käveli kaupungin läpi Arkkaadiaan päin, että hän
oli vähän lähempänä ympärillään elävää maailmaa kuin tavallisesti ja
luuli melkein voivansa viettää hauskan illan, -- kerran taas pitkästä
ajasta.

Vaan teaatterissa oli jo vaikutus toisenlainen. Juusoa vaivasi ja
hermostutti noin monien ihmisten läsnäolo, häntä rasitti, kun
kaikenmoiset tuttavat siellä tulivat tervehtimään ja kyselemään hänen
voinnistaan ja töistään ja toiveistaan. He tekivät sen ehkä
hyväntahtoisuudessaan, vaan Juusosta ne olivat nenäkkäitä nuo ainaiset
ensimmäiset kysymykset, mitä hän toimi ja mitä hän aikoi... Ja sitten
se olo siellä vanhassa tutussa teaatterissa, jossa hän ennen nuorempana
niin monasti oli innostunut ja unelmoinut, se herätti hänessä eleille
niin monia puoleksi hautautuneita muistoja ja ohjasi hänen
ajatuksenkulkunsa juuri niihin kehiin, joista Hilda oli toivonut
saaneensa sen houkutelluksi pois. Hänelle palasi niin selvästi mieleen,
miten hän juuri täällä teaatterissa oli haaveksinut kaunista
elämäntyötä, haaveksinut, että hänkin loisi jotakin kelvollista, suurta
ja isänmaallista, vetäisi hänkin hirtensä kotimaisen taiteentemppelin
korottamiseen. Muisti, miten hän sitten olikin tehnyt työtä,
innostunut, uhrannut siihen itseään, kärsinyt ja toivonut, -- ja miten
koko unelma sitten olikin yhdellä painauttamalla lutistunut myttyyn.
Hän muisti, miten hän oli lukenut kappaleensa Elnalle ja miten he
olivat ymmärtäneet toisensa jokaista hienointa tunteenvivahdusta
myöten... Se oli noussut savuna ilmaan -- se olikin ollut hänen
ensimmäinen haaksirikkonsa. Nyt hän istui siinä samassa teaatterissa
tuuliajohylkynä, pirstaleina _kaikki_ toiveet ja aikeet, hengitti
puolilla keuhkoilla ja eli puolta elämää, koettaen turhaan ponnistella
lopullista vaipumistaan vastaan.

Juuso koetti taistella noita tunkevia muistoja ja mielikuvia vastaan,
koetti seurata kappaleen kulkua ja kiinnittää ajatuksensa siihen. Ja
teaatterissa se vielä onnistuikin. Vaan kun he sieltä lähtivät pois ja
tulivat kotiinsa, oli Juuso taas aivan synkkien mietteittensä vallassa.

Hilda istui ja katseli häntä, sillävälin kuin he iltasekseen purasivat
voileivän; hän saattoi lukea miehensä masentuneen mielialan, vaan ei
voinut hänen ajatuksenkulkuaan seurata. Hän käsitti vain, että hänen
hyvä yrityksensä taas oli ollut turha -- olisiko todellakin kaikki
turhaa...? Ja hän puhkesi taas kerran melkein valittavalla äänellä
lausumaan:

-- Voi sinua Juuso, miksi olet taas noin raskasmielinen ja synkkä? Eikö
sinua voi millään saada virkoamaan noista ainaisista tuumistasi?

-- Niin Hilda, virkkoi Juuso kohottaen verkalleen päätänsä, pelkäänpä
että olen ijäkseni tämmöinen. Minä huomaan kyllä, kuinka olen käynyt
ikäväksi ja rasittavaksi kumppaliksi ja kuinka sinä siitä kärsit. Voi,
jospa voisin sille mitään, kärsinhän siitä itsekin!

-- Mikset voi, luovu noista tuumistasi ja ole kuin muut ihmiset. Heitä
huolet ja ole reipas niinkuin olit ennen, -- saisit nähdä, kuinka elämä
vielä voisi olla hauskaa.

-- Miten heitän jotakin semmoista, joka jo on kasvanut olemukseeni
kiini. Katsos, kun kerran on haahtensa menettänyt...

-- Elä ajattele noin, mitä olet sitten oikeastaan menettänyt? Ja mikset
puhu mulle mielesi kaihoja? Tahtoisinhan niitä ymmärtää ja tahtoisinhan
auttaa sinua; voisinhan ehkä antaa sulle uskoa ja luottamusta
toteuttamaan sitä, mitä olet aikonut, jos avaisit mielesi mulle. Elä
pidä minua näin vieraana; kerro mietteistäsi, niin ne kepenevät. Ethän
vain sitä pane niin raskaasti sydämmellesi, ettei meillä vielä ole
tarpeeksi tuloja, ei sinun ensinkään tarvitse luulotella itsellesi,
että sinä jonkunlaisella armolla elät...

Hilda puhui lämpimästi, intohimoisesti, melkein kuin tuskallisella
itkuäänellä rukoillen. Ja aivan kuin tahtoen kerran väkisinkin tuhlata
suurta hellyyttään, lähestyi hän miestään, kiersi kätensä intohimoisesti
hänen kaulaansa, nojautui hänen polveaan vastaan ja puhui:

-- Voi Juuso, sula nyt kerrankin, niin kaikki vielä paranee...

Juuson rinta aaltoili ja sieltä kohosi jonkunlainen valittava, kituva
ääni, joka suli huokaukseen. Hänen ruumiinsa vavahti ja hän oikasi
vaistomaisesti kätensä työntäen ikäänkuin tuskan painaman Hildan
loitommas luotaan.

Hilda jäi seisomaan siihen kalpeana, säihkyvin silmin, ja hänen
vartalonsa värisi valtavasti. Se oli siis tapahtunut. Juuso oli
työntänyt hänet luotaan, kun hän vielä kerran tarjosi lohdutustaan ja
hellyyttään, lykännyt hänet kylmästi loitommalle, kun hän sielunsa
äärimmäisessä tuskassa koetti lääkitä särkyvää väliä ja saada häntä
lausumaan yhden ainoan ystävyyden sanan, keventämään kerrankin raskaan
mielensä. Se vaikutti Hildaan kuin kylmä suihku ja hän lausui
kolakasti:

-- Niin, se on totta, minähän tässä taidan ollakin armon rukoilija ja
rasittava taakka.

Juuso ei puhunut mitään, ei pyytänyt anteeksi, ei selittänyt, ei
nostanut katsettaankaan ylös maasta. Hän oli kuin halvattu, jäsenet
eivät liikkuneet eikä tahtokaan käskenyt niiden liikkua. Vaan Hildassa
loiskivat laineet valtavasti. Hän oli nyt nähnyt vuosikautisten,
kiihkeäin taistelujensa tuloksen: Työnnetty kylmästi pois! Jo aikoja
sitten oli hän joutunut epätoivoon Juuson rakkauden voittamisesta,
mutta hänen ystävyyteensä oli hän toki luottanut ja hän tiesi, että
tylyä kohtelua hän ei ollut ansainnut. Ja eihän hän kumminkaan ollut
rukoillut mitään itsensä vuoksi, kaikki vain Juuson hyväksi... No, oli
kai parasta, että se oli tapahtunut, minkä kumminkin piti tapahtua,
kerranhan piti heidän höltyneen välinsä haleta. Vetäytyen loitommas
lausui hän tyyneesti, mutta raudanterävällä äänellä:

-- Sinä olet viskannut minut luotasi. Toista kertaa sen ei tarvitse
tapahtua.

Tämä tapaus teki Hildan kauan vaivautuneessa mielessä ratkaisevan
käänteen. Eihän tapaus itsessään niin ratkaiseva ollut, vaan se
valmisti häntä tekemään päätöksen, joka jo kauan oli hänen mielessään
kytenyt. Hän ei ummistanut silmiään sinä yönä, makasi vain ja ajatteli
ja aamulla oli hänellä seuraavat päätelmät selvillä: Nyt olen tehnyt
kylliksi sen vanhan rakkauteni vuoksi, joka ei voinut mulle onnea
hankkia. Minä olen koettanut parastani, olen uhrannut itseni,
nöyryyttänyt itseni, olen antanut lempivän naisen tunteeni
loukattaviksi. Nyt se taistelu saa loppua, mitä varten vielä enemmän
rääkkäisin itseäni, kärsisin ja toivosin turhaa, -- ei, nyt on mitta
täysi, nyt täytyy muutoksen tapahtua.

Hilda meni aamulla äitinsä luo, puhui koko asian ja kertoi mihin
päätökseen hänen pitkällinen taistelunsa nyt oli huippuuntunut. Äiti
oli tuota jo kauan odottanutkin, mutta vielä hän kehotti Hildaa
malttamaan mielensä, että neuvoteltaisiin keinoista. Muori tahtoi vielä
puhutella Juusoa itseään, toivossa että tämä ehkä kuitenkin voisi
herätä käsittämään esiintymisensä laadun ja sen mahdolliset seuraukset.
Juuso kuunteli nytkin anoppinsa nuhteita äänettömänä, myönnyttävänä,
mutta lupaamatta mitään ja tietämättä mitään neuvoa. Hän oli näihin
aikoihin vielä entistään hajamielisempänä, melkein kuin tylsyneenä,
hänen oli toisinaan vaikea herättää itseään välttämättömimpiin
toimiinsakaan, laiminlöi jonkun kerran koulutuntinsakin, kun unehtui
kotiin tuolilleen istumaan. Hän ei värähtänyt minnekäänpäin ja
Hildalle, joka jo oli päätöksessään varma, kävi asema viikkojen
edelleen vieriessä aivan sietämättömäksi. Ja eräänä päivänä päätti hän
toimia itse. Hän meni, äidilleen mitään puhumatta, yksin Heikin luo, --
joltakinhan hänen täytyi kysyä neuvoa ja Heikkiin, joka oli Juuson
vanha tuttava, hän arveli paraiten voivan luottaa; hän ymmärtää
paraiten Juuson luonteen ja on sopivin mies ajamaan asiata perille.
Kuta lähemmäs Heikin asuntoa Hilda tuli, sitä enemmän hän käyntiään
kiirehti, hän nousi nopein, melkein juoksevin askelin portaita ylös,
soitti ja pääsi sisälle. Heikki tuli hymähdellen häntä vastaan: eikö
hän ollut sitä arvannut, että hänen luokseen vielä kerran tultaisiin!

Hilda kertoi juurta jaksain asiansa Heikille ja viipyi siellä lähes
tunnin keskustelemassa. Mutta kun hän tuli sieltä pois, oli ankara,
päättäväinen piirre hänen kasvoillaan ja kävellessään takasin
Kaivopuistoon oli hänen astuntansa varmaa, horjahtelematonta, Hän oli
katkassut vanhat ennakkoluulonsa, vanhat taipumuksensa ja siteensä;
tähän asti hän oli toivonut toivomasta lakattuaankin, mutta hänen
luontonsa oli noussut koko voimallaan sitä yksipuolista taistelua
vastaan, ja nyt hän tahtoi jo toimia.

Heikki oli ilmaissut hänelle että hän saattoi toimia. Hän ei ollut
neuvostaan epäillyt, se oli hänellä jo aikoja sitten ollut varmana ja
se neuvohan olikin sama joka viime aikoina oli Hildan omissakin
aivoissa pyörinyt: koettaa päästä miehestään täydelleen eroon. Se kävi
helposti päinsä, jos Juuso suostui ja tämän täytyi suostua, muuten...
Arpa oli heitetty. Yhtä kiihkeästi kuin Hilda kolme vuotta sitten vielä
oli koettanut voittaa Juuson omakseen, yhtä kiivaasti hän nyt sielunsa
koko kiivaudella harrasti päästä hänestä vapaaksi. Nyt oli vain Juusoa
puhuteltava ja sitten toimittava.

Kotiin tultuaan meni Hilda suoraan Juuson huoneeseen, kertoi pitemmittä
esipuheitta mistä hän tuli ja millä asialla hän oli ollut ja lausui
varmasti ja päättävästi aikeensa. Olihan se sitäpaitse parasta heille
molemmille.

-- Erota, niinkö sanot, -- erota? Ollaanko nyt jo todellakin siinä?

Juuso katsoi kummissaan vaimoaan, joka tuossa seisoi säihkyvin silmin
ja päättäväisen näköisenä. Vaan Hilda vastasi tyyneesti:

-- Niin, olet kai sen huomannut sinäkin. Eihän tätä yhteiselämää voi
jatkaa. Meidän liittomme on jo alkujaan levännyt valheellisella
perustuksella, sinä et ole minua rakastanut koskaan. Onhan
rehellisintä, että se puretaan.

-- Valheellisella perustuksella, toisteli Juuso, niin, petoksella
alusta asti. Minä olen pettänyt sinut ja itseni, se on totta.

-- Sinä myönnät sen, muuten voisin muistuttaa sen mieleesikin.
Katsoppas tässä, -- sen löysin työpöydältäsi silloin, kun
kihlausaikanamme makasit kuumeessa.

Hän laski Juuson eteen sen paperin, johon tämä vilustuksesta vapisevin
käsin kerran oli alkanut kirjettä Elnalle. Juuso katseli sitä kauan, ei
muistanut ensiksi oikein miltä maailman ajoilta tuo paperi mahtoi olla
kotosin vaan rupesi sitä vähitellen tunnustelemaan ja yksi hämärä
ajatus selventeli toistaan. Tuo paperi kertoi hänelle muistoja
ikäänkuin jostakin kaukaisesta, utuisesta unelmasta, taikka elämästä
toisissa maailmoissa ja ilmakehissä. Sitten sai muisto varmempia,
tarkempia muotoja, mieleen palasi tuo kova, salainen, sisällinen
taistelu, jota hän tuohon aikaan oli käynyt, se sielun tuska, joka
häntä oli vaivannut. Hän oli silloin jo astunut askeleen
itsensäpettämiseksi, vaan silloin hän vielä olisi voinut peräytyä.
Hänessä tappelivat silloin juuri »enkeli ja perkele», tappelivat
kiivasta, tasaväkistä, kiduttavaa taistelua, joka jäyti hänen ytimiään
ja hänen tahtonsa voimaa. Tuona iltana yritti jo enkeli hetkeksi
pääsemään voitolle, hän päätti peräytyä, päätti koettaa palata sille
elämäntielle, jonka hänen hyvä hengettärensä oli hänelle viitannut.
Vaan hän oli liian heikko. Toinen henki olikin riistänyt voiton, kynä
oli pudonnut hänen kädestään... Ja siinä taistelussa, juuri tuon
tappion kautta, oli hänen elämänonnensa palanut poroksi ja hänen
taistelukykynsä lauennut voimattomaksi. Sen jälkeen oli kaikki ollut
valetta.

Tuota kirjeenalkua kauan katseltuaan virkkoi Juuso matalalla äänellä:

-- Mutta miksi ... miksi otit minut sitten?

-- Minä rakastin sinua ja toivoin voivani vielä voittaa sinut, minulla
oli kova tahto. Mutta minä olen taistellut turhaan, toivoni on lopussa
ja rakkauteni myöskin, -- nyt en siedä enää tätä elämää. Eikähän tämä
voi tyydyttää kumpaistakaan, se kuolettaa meidät molemmat.

-- Niin, minut se on jo kuolettanut. Mutta erota, -- ja mitä sitten?

-- Tiemme eroavat, mennään eri tahoille. Minä olen tehnyt suunnitelmani
ja se ei horju.

Hilda meni ulos Juuson huoneesta ja sulki oven jälessään. Se ovi oli
viime aikoina tosin ollut enimmäkseen suljettuna, mutta nyt vasta
käsitti Juuso selvästi, että se oli suljettu häneltä, hänellä ei ollut
lupa sitä avata. Hildan ehdotusta ei hän voinut vastustaa, ei hänellä
ollut siihen oikeutta eikä voimaakaan ja täytyihän hänen myöntää, että
heidän välinsä olivat parantumattomissa. Mutta sittenkin -- avioero --
se häntä pelotti, hän ei ollut sitä tullut ajatelleeksi, hän oli itse
käynyt niin heikoksi ja tahdottomaksi. Nykyinen elämä ei tosin
tyydyttänyt Juusoa, se rasitti häntäkin, vaan hänestä oli vaikea
ajatella, että hänen olisi taas alotettava elämänsä yksinään alusta,
rakennettava taas uusi erehdysten ja pettymysten perustus, vanhasta
olematta muuta jälellä kuin tärvellyn elämän muisto.

Juuso istui kauan yksin pöytänsä ääressä käsivarteensa raskaasti
nojaten.

Miksikähän kohtasivat kaikki nämä iskut juuri häntä, niin mietti hän
itsekseen, miksikähän kolhi elämä juuri häntä näin säälimättömästi.
Olikohan se kaikki rangaistusta, rangaistusta siitä, että hän oli
pettänyt itsensä ja nuoruutensa aatteet ja heikkona väistynyt
taistelusta? Hän oli siinä pahasti rikkonut. Mutta hänestä tuntui
samalla, kuin joku vieras, säälimätön voima olisi koko ajan pakottanut
häntä sitä tekemään, ajanut hänet karilta karille ja särkenyt hänen
tahtonsa ja voimansa, tuntui siltä kuin kohtalo tahallaan olisi häntä
vainonnut. Olihan se mieletön ajatus, miksipä se häntä nyt vainoaisi,
mikä kohtalo viitsisi erittäin sortaa hänenmoista heikkoa miestä,
tuohan on sairaan mielikuvituksen turhaa epäilystä, sehän juuri osottaa
luonteen heikkoutta...

Mutta omituinen se hänen elämäntaipaleensa sittenkin oli ollut:
pettymys toisensa perästä! Miksi piti juuri hänen viskelehtää
tuollaisena tahdottomana kappaleena edestakaisin, saamatta kiini
mistään? Oli se sittenkin, kuin jokin paha voima olisi häntä viskellyt,
hän oli niin monasti tuntenut tuon ahdistajansa, oli toisinaan nähnyt
tuon ilkeän voiman ikäänkuin personoittuna silmäinsä edessä. Sillä oli
ollut silmässään tuollainen kylmä, kiihkeä kiilto, joka häntä hyydytti,
joka esti häntä toimimasta ja jonka valtaa vastaan hän turhaan
taisteli. Tuo hänen sortovoimansa kuva taikka oikeammin tuo pelkkä
kylmä katse oli hänelle jo kauan aikaa sitten tuttu, hän oli sen
monasti nähnyt jossakin, vaikkei voinut selvittää itselleen missä, se
oli häntä niin usein vaivannut ja se oli juuri se, joka häntä oli
ikäänkuin vainonnut vuosien halki.

Tuo kylmä kiilto, -- taas se oli niin selvänä hänen edessään. Oliko hän
joskus nähnyt sen jonkun ihmisen silmässä ja kenen? Vai oliko se vain
joku ruumiiton, vastenmielinen tunnelma, joka hänen hiljaisessa,
lakkaamatta toimivassa mielikuvituksessaan oli pukeutunut tuollaiseen
muotoon? Hän ei ollut tuota ilmiötä koskaan voinut ymmärtää, vaan se se
oli, joka hänet oli murtanut. Kenties se oli murtanut hänet juuri
siksi, ettei hän sitä eikä sen tarkotuksia koskaan ollut voinut
ymmärtää? Se oli ollut hänelle yhtä outo ja vastenmielinen, kuin se
kylmä ja itsekäs aika, jonka keskelle hän oli joutunut elämään, vaan
jota hän ei ollut voinut käsittää eikä hyväksyä...

Niin, se oli tuo hänen sortava valtijaansa juuri kenties itse se
nykysen ajan suunta, joka häntä kuritti ja rasitti siksi, että hän ei
ollut sitä käsittänyt eikä antautunut sen lapseksi. Olihan sillä tuolla
suunnalla juuri noin hyytävän kylmä katse, mutta samalla noin
intohimoisesti kiiltävä...



XVI.


Kaupunkilaisten vakinainen muuttopäivä, kesäkuun ensimmäinen päivä, oli
käsissä. Jo aikuisesta aamusta, jolloin pääkaupunki tavallisissa
oloissa vielä nauttii parasta untaan, hyörittiin ja huudeltiin nyt
kaikissa ovissa ja porraskäytävissä, kannettiin huonekaluja ja
viskeltiin vähemmin arkoja tavaroita ja raskaat, muuttokalujen vetäjät
rattaat rämisyttivät yhtä mittaa kivikatuja. Nuo kuormat olivat
toisinaan niin suuret, että niihin näkyi mahtuneen kerrallaan
kokonaisen alottelevan perheen kaikki tavarastot: siinä sänkypari
vuodevaatteineen, siinä sohva asiaan kuuluvine pöytineen ja tuoleineen,
siinä pesukaappi ja se ruokahuoneen kaappi, jossa säilytettiin niin
hyvin syömähopeat kuin liinavaatteet; siinä helisi seassa
kyökkikapineita ja kattiloita, talvivaatteita ja päällysvaatteita oli
sidottu kiini keinutuoliin, joka siinä perällä hoipuili, ja sieltä
täältä kaikenmoisista lomista pistihe vielä esiin tuolinjalkoja ja
pöydänjalkoja niinkuin harjaksia piikkisian selästä. Missä kuormassa
oli kätkyt tai lapsenvaunu sidottu kukkuraksi huipulle, missä ei. Ajaja
istui aisoihin nojautuen täpärästi sepipuolella, kuljettaen korkeaa
kuormaansa verkalleen ja varovasti.

Kuormain kupeella katukäytävällä kulki jonottain kaartilaisia ja
venäläistä sotaväkeä valkosissa puseroissa, hihnat olalla, kantaen
arempia tavaroita kuten piaanoja, kirjakaappeja j.n.e. ja piikatyttöjä
juoksenteli palavissaan edestakasin kantaen lamppuja, kasveja,
veistokuvia, seinätauluja y.m. särkyvää; läähättivätpä väliin rouvat
itsekin siellä seassa toruen ja varotellen. Miehiä ei näkynyt, ne
olivat kotona pakkaamassa ja purkamassa.

Siinä on, tuossa vilkkaassa muuton hyörinässä, jonkunlainen elämän
vaihtelevia olosuhteita vertaava kuva; tuo muuttopäivä on jonkinlainen
vuotuinen tasauspäivä, joka ikäänkuin järjestelee ja sioittaa
yhteiskunnan eri kerrokset ja ainekset vuoden tapausten mukaan kunkin
hänelle kuuluvaan paikkaan ja tasoittaa ne rosomaiset laskut ja nousut,
jotka vuoden kuluessa ovat pintaan puhenneet tai kohonneet, ja joilla
ei ole tosioloissa riittävää perustusta. Jokainen asettuu elämään
siihen asemaan ja sen varallisuuden mukaisesti, minkä kuluneen vuoden
esimerkki ja alkavan toiveet näyttävät edellyttävän ja takaavan. Jokin
pieni perhe on vuoden varrella lisääntynyt, se tarvitsee enemmän tilaa,
pitää muuttaa ja koettaa säästellä toisilla tahoilla; taikka vaikk'ei
olisi lisääntynytkään perhe, ovat ehkä tulot sen verran parantuneet,
että perheen kannattaa siirtyä kaukaiselta syrjäkadulta, jossa eläminen
ensin alotettiin, vähän siistimpään kaupunginosaan ja mukavampaan
huoneustoon. -- Taikka on käynyt aivan päinvastoin, asiat ovat menneet
alaspäin, toiveet eivät ole toteutuneet, menoja täytyy supistaa, täytyy
vetäytyä elämään syrjässä, vuokrata vaatimaton asunto alhaalta
Vladimirinkadulta tai Sörnäisistä, tai Eläintarhan huviloista...

Näinpäin se olikin useimmille tänä vuonna tapahtunut. Monet niistä,
jotka olivat kiinnittäneet liian suuria toiveita äskeisiin vilkkaisiin
liikeoloihin ja muutamiin onnistuneisiin yrityksiin, olivat pettyneet.
Ei ollutkaan ajanpitkään aivan varmasti vedellyt, rahaolot kävivät
ahtaammiksi, tiukentuivat joka taholta. Mikä oli luottanut liian paljo
uusiin afääriyrityksiin, kiinnittänyt rahansa niihin ja odottanut
voitto-osuuksia, mutta aluksi ainakin aivan turhaan. Mikä taas oli
aivan rahatta, aivan tyhjästä, alkanut, ponnistellut ja koetellut,
luottanut onnensa tähteen ja toivonut pikaista nousua; mutta hän oli
nähnytkin toiveensa hupenevan, ponnistuksensa menevän turhaan. Toiset
olivat joutuneet vararikkoon saakka, toiset taistelivat vielä sitä
vastaan, supistuneemmissa oloissa ja alenevilla toiveilla.

Tämän laskevan luoteen merkkejä ja seurauksia saattoi nyt muuton
päivänä huomata kadulla vierivistä kuormastoistakin. Upeiden
kivitalojen komeista huoneustoista kuljetettiin nyt pois tuon nousevan
varallisuuden ja alkaneen loiston pirstoihin menneitä viimeisiä
jätteitä ja vietiin syrjäkaduille pieniin puuhuoneisiin, joista lehahti
vastaan ummehtunut ilma ja paistoivat rikkinäiset seinäpaperit.
Velkojain hyviksi olivat maailmalle menneet kalliimmat palat, sinne
hauskat taideteokset, joiden ostolla aikoinaan oli autettu lupaavia
kotimaisia taiteilijoita, sinne kauniit ja mukavat huonekalut,
kiiltävät lamput ja kimaltavat kattokruunut, soittokoneet ja kulta- ja
hopeakalut. Onnen ratas oli keikahtanut, -- nyt oli taas alettava
alusta, ruvettava pienillä työpalkoilla, menetetyllä luottamuksella ja
kukistuneilla toiveilla rakentamaan uutta elämistä ja uutta onnea --.

Tämmöisen muuttopäivän aamuna ei tavallisesti joutilaita kulkijoita
monta näe kaduilla liikkuvan, vaan aina siellä silloinkin sentään
kävelee joku asiaton katselija, johon koko tämä touhu ei näytä
vähintäkään kuuluvan. Semmoisena syrjäläisenä asteli tänä aamuna Juuso
kaupungin katuja pitkin, katsellen ikäänkuin kummastuksella tuota
ihmisten vilkasta hyörintää ja kiirettä. Hän oli tavallisella
aamukävelyllään; tänä talvena ja kevännä oli hänestä näet tullut ahkera
kävelijä, ulkoilmassa liikkuminen ikäänkuin rauhoitti hänen mieltään ja
viihdytti hänen ajatuksiaan. Hän kulki tavallisesti pitkät matkat ulos
kaupungista, mutta tänään oli hän jäänyt kaupunkiin tarkastamaan tuota
vilkasta muuttotouhua, ja sieltä hän nyt palasi Kaivopuistoon.
Vaan ennen kotiinsa menoaan lähti hän vielä merenpuoleisille
rantakukkuloille hetkeksi istumaan, siellä oli merituuli niin raitis ja
yksinäisyys niin mieluinen.

Oikeastaanhan se olisi hänelläkin muuttopäivä, ajatteli Juuso siinä
istuessaan, asuntoa ei oltu edelleen vuokrattu ja toinen asukas kai
muutti sisään. Ja hänelle se edessä oleva muutto olikin tavallista
omituisempi, ei ollut kysymys muuttaa yhdestä asunnosta toiseen, vaan
pois kodista tuntemattomaan tulevaisuuteen. Mutta ei tuo ajatus
häntä siksikään huolettanut, hän mietti sitä aivan kylmästi ja
välinpitämättömästi, ikäänkuin tuo asia olisi koskenut jotakin toista.
Mitäpä se hän juuri muutti siitä kodista, eihän hänellä ollut omaa
paljo mitään, eihän se koti ollut oikeastaan hänen; taikka olihan se
ollut, mutta oli lakannut olemasta ja hän oli nyt viime ajat elänyt
siinä jonkinlaisena liikakasvannaisena, joka oli poisleikattava,
vaikkei hän itse tiennyt, milloin eikä millä tavalla. Muttei Juuso sitä
leikkausta pelännytkään, ei tuntenut mielessään kaipausta eikä
katkeruutta, hänestä se kaikki oli luonnollista, oli kuin suoranainen
seuraus siitä kehityksestä, jonka pohjimmainen kerros jo oli rakennettu
valheelliselle perustukselle.

Omituista se Juuson kotielämä olikin viime kuukaudet ollut: niin
väritöntä, niin tapauksetonta. Itse Juuso aina kotiin tullessaan
koulusta tai kävelyretkiltään meni suoraan huoneeseensa istumaan
kirjoitustensa ääreen, siirtyi siitä ruoka-aikoina enimmäkseen
yksikseen syömään, sulki illalla ovensa ja paneusi nukkumaan. Hildaa
hän usein ei nähnyt päiväkausiin, väliin oli tämä monta päivää lapsen
kera äitinsä luona, väliin kuului anoppi olevan siellä heillä, mutta se
oli aivan niinkuin vierasta väkeä.

Avioerohan oli tulossa. Usein oli Juuso koettanut itselleen tehdä
selkoa, soisiko hän kernaasti sen tapahtuvan, vai pahotteliko hän sitä.
Mutta hän ei päässyt siitä selvilleen: ei hän sitä surrutkaan, mutta ei
sitä myöskään kiirehtinyt, hän oli heittänyt kaikki aivan sattuman
varaan. Joskus hän kumminkin ikäänkuin kammoksui sitä tyhjyyttä, johon
hänen elämänsä näistä puolin johtuisi ja tekipä hän kerran heikon
yrityksen tunnustellakseen, olisiko katkennutta liittoa mahdollinen
korjata. Hänellä oli Hildan poissaollessa tapana käydä poikansa luona
viettämässä muutaman lepohetken ja sieltä oli hän eräänä päivänä ollut
tulossa, kun Hilda tuli ovella vastaan ja hän oli silloin tämänkin
kasvoilla ollut lukevinaan syvää kaihoa. Silloin hän ajatteli: miks'ei
voisi elämä jatkua näinikään rauhallisena ja tyyneenä, ehkä voisi se
parantuakin, hänkin ehkä voisi elostua, jos ei Hilda jättäisi häntä nyt
juuri hänen sielunsa nöyryystilan aikana. Ja hän oli silloin Hildalle
kuiskannut: voitaisiinko vielä koettaa, -- pojankin vuoksi? Mutta Hilda
oli vastaamatta kääntynyt poispäin, ja sen koommin ei oltu asiasta
puhuttu; Juuso ei tiennyt milloin ero tapahtuisi, eipä edes varmaan,
tapahtuisiko se ollenkaan.

-- Miten käyneekin, enhän minä voi kääntää kohtalon heilaria, puhui
Juuso huoahtaen laskeutuessaan kävelemään kukkulalta alas pitkin
polkua, jonka kahdella puolen vihannoi kevään tuores nurmi ja puut
pukeutuivat nuorteaan lehtiasuunsa. Luonnossa oli kaikki niin vehmasta,
niin lämmintä, niin keväistä, oli kuin jotakin toivoa tuottavaa...

Mietteissään asteli Juuso kotipihalleen, vaan pysähtyi siihen ikäänkuin
luullen väärälle pihalle joutuneensa. Siellä oli tavarakasoja, arkkuja
ja vasuja mullinmallin, kuormia ajettiin pihaan ja huonekaluja
nosteltiin sisälle, niin ettei portaille ollut menemistäkään. Mutta
samassa tuli Juusoa vastaan heidän palvelustyttönsä kantaen
vaatekääröä, pysähtyi Juuson kohdalle ikäänkuin jäähyväisiä sanoakseen
ja katseli melkein säälien isäntäänsä:

-- Uudet asukkaat eivät muuta sisälle ennenkuin huomenna, maisterilla
on huoneensa käytettävänään vielä ensi yönseutu ja sinne olemme
nostelleet kaikki maisterin tavarat.

-- Entä sinä, mihin sinä menet, -- oletko saanut palkkasi?

Juuso ei ollut viime aikoina juuri rahoissa liikkunut, eihän hän paljoa
tarvinnutkaan, omasta puolestaan oli hän tullut toimeen sillä vähällä,
mitä oli koulusta saanut. Nytkään hänellä tätä kysyessään tuskin olisi
ollut muuta, kuin siksiverran, että palvelijansa maksaa saattoi. Mutta
tyttö hymähti melkein surkutellen ja virkkoi:

-- Ei, minä seuraankin rouvan mukana lasta hoitamaan.

-- Rouvan ... lasta, niin sehän on luonnollista. Mutta kuule ... missä
ne nyt ovatkaan...?

-- Ne ovat siellä Vuorikadulla, sinne täältä enimmät tavaratkin
muutettiin.

-- Niin, niin, tietysti.

-- Muut ovat kaikki siellä maisterin huoneessa vielä.

-- Hyvä on, sinä tulet kai niitäkin sieltä vielä noutamaan.

-- Ei, nyt minä vien viimeisen kantamuksen. Ja hyvästi nyt maisteri,
kiitoksia kaikista...

Pitkin etehisen seiniä ladottujen tavarakasojen lomitse pääsi Juuso
vihdoin tunkeutumaan huoneeseensa. Täällä oli kaikki sekasin yhdessä
mylläkässä, huonekaluja oli siirretty keskelle laattiaa, arkkuja,
matkalaukkuja, vaatekasoja ladottu päällekkäin, niin että ainoastaan
pujottautumalla pääsi niiden ohi pöydän ääreen, joka vielä oli
siirtämättä paikallaan. Juuso istui kirjoitustuoliinsa, katseli
ympärilleen. Siinä oli pöydällä kirje hänelle, Juuso avasi sen ...
jaha, eihän se valaissut mitenkään näitä tapahtumia, se oli johtajalta
siitä yhteiskoulusta, jossa Juuso oli antanut kielitunteja. Lukukausi
oli vasta eilen loppunut, mutta johtaja näkyi mieluummin kirjallisesti
ilmoittavan asiansa.

»... saan ilmoittaa että, koska kieliopetus koulussa ensi syksystä
tulee järjestettäväksi vähän toiselle kannalle, eivät ne tunnit, joita
te viime aikoina olette hoitanut, enää ensi syksystä tule olemaan
erityisen opettajan hoidossa...»

-- Niin, minä arvasin sen, minusta ei siis ollut siihenkään. Mutta
mitäpä tuosta, Jumala tiesi missä ensi syksynä ollaan.

Juuso viskasi kirjeen syrjälle eikä ajatellut sitä sen enempää.
Tällainen pieni nöyryytys oli siksi vähäpätöinen muitten pettyneiden
toiveiden rinnalla, ettei sillä niiden seurassa ollut tilaakaan. Juuson
ajatukset kiintyivät taas tarkastamaan sitä sekasortoa, joka hänen
huoneessaan vallitsi. Niin, hänenkin kai tästä sittenkin täytyi muuttaa
pois, eihän tällä kaikella voinut olla muuta tarkoitusta. Täytyi
muuttaa ... mutta mitä hän täältä muuttaisi, miksi hän tuohon
hävitykseen rupeaisi sekaantumaan ja minne hän sen siitä siirtäisi?
Mutta paperit ja kirjoitukset ainakin, nehän nyt kumminkin olivat hänen
omansa, ne täytyi korjata talteen.

Ja hän rupesi ikäänkuin vaistomaisesti keräämään papereitaan kokoon,
veti esiin pöytälaatikoita ja tyhjensi niitä siihen eteensä. Hän
järjesti keskentekoisia töitään ja aineksiaan eri kasoihin, sitoi
kääreisiin ja viskasi tarpeettomia papereita pois. Hän kaiveli yhä
syvemmälle laatikkoihinsa, sieltä tuli esiin vanhoja, jo aikoja sitten
sommiteltuja kirjoituksia, alulle pantuja pätkiä, joista hän aikoinaan
oli aikonut valmistaa eheitä, täydellisiä teoksia. Ne olivat jääneet
alkuunsa, siihen kuolleet niinkuin kaikki hänen aikomuksensa ja
yrityksensä, -- sinne joutivat jo joutopapereitten joukkoon. Ja vanhoja
kirjeitä sieltä tuli esiin, jotka sattumalta olivat tallessa säilyneet,
kaikenmoisia karhumakirjeitä ja kirjeitä sukulaisilta. Kas tuossa tuttu
käsiala ... niin se on Elnalta, juuri tuo sama kirje, jossa hän
onnitteli kandidaattitutkinnon johdosta ja omalla lapsellisella
tavallaan puhui heidän tulevaisuudestaan niinkuin yhteisestä onnesta...
Se oli onnellista aikaa vielä tuo, silloin sitä uskoi vielä itseensä,
eikä valhe ollut alkanut...

Taas oli Juuso hetkeksi torkahtanut siihen miettimään, kirje kädessään.
Vaan hän havahtui siitä, viskasi kirjeen pois: sehän oli totta,
hänenhän piti muuttaa...

Muuttaa -- minne? Miksi hän oikeastaan kaivoi paperinsa esiin
pöytälaatikosta, eikö ne voineet olla siinä. Mihinkä hän ne tästä
panisi ja mihinkä veisi? Jos muuttaa piti, niin miksei muutettaisi
samalla koko pöytää. Vaan minne? Ja mihinkä nämä kaikki kampsut,
vaatteet ja muut? Entä hän itse, mihin ... mihin todellakin hän itse?

Ja mitä on nyt tapahtunut? Onko Hilda todellakin sanaa puhumatta
lähtenyt, ja missä on poika? Missä on pikku Juuso ja mihin se joutuu,
viedäänkö lapsikin häneltä näin kysymättä, jäähyväisille laskematta?
Eihän lopullista avioeroa vielä ole tapahtunut, suostumuksensa Juuso
oli antanut, mutta muuten ei sen aikaansaamiseksi tehnyt mitään, eikä
antanut varsinaista sitoutumistaan...? Vai eikö sitä tarvittanekaan...

Tuo oli kaikki Juusolle epäselvää ja tietymätöntä. Hän tiesi vain sen,
että hänen täytyi lähteä siitä pois, nousta pöytänsä äärestä, ottaa
paperinsa ja mennä. Ja se paikka siinä pöydän ääressä oli kumminkin
käynyt Juusolle jo niin tutuksi, käynyt tavallaan melkein rakkaaksi.
Siinä oli hän nyt parin vuoden ajan istunut niin pitkät rupeamat,
taistellut, kärsinyt ja miettinyt. Se aika oli ollut tuskallinen aika,
ne mietteet olivat olleet enimmäkseen raskaat, vaan tuntuipa sittenkin
melkein kaipaus mielessä, kun piti siirtyä siitä istumaan johonkin
outoon paikkaan, lähteä taivaltamaan aivan uutta, äkkinäistä
tulevaisuutta kohden.

Hänen mietteensä katkasi ovenkäynti ja kun Juuso kääntyi katsomaan,
seisoivat kamreeri Holm ja Heikki siellä tavarakasojen takana katsellen
miten pääsisivät pujottautumaan peremmäs.

-- Sinä olet muuttohommissa, puhuivat he lähemmäs päästyään, -- niin,
koko kaupunkihan tänään muuttaa. Mihinkä on tarkotuksesi nyt asettua?

-- Mihin, -- niin, tänne jään Helsinkiin nyt ensi aluksi.

-- Täällähän se on kesäkin sopiva viettää työtätekevän miehen. Onko
sulla jo syksyksi ajateltua paikkaa tai toimialaa?

-- Eipä ole vielä varsinaista.

Vieraat olivat asettuneet siihen arkkujen päälle istumaan ja koettivat
pitää vireillä ylimalkaista keskustelua, mutta pian se siihen nukkui
pois, kun Juuso ainoastaan lyhyesti vastaili, laajemmalta pakinaan
puuttumatta. Istuttiin jo hetkinen ääneti, vaan silloin Juuso yhtäkkiä
kysäsi:

-- Teillä on kai jotakin erityistä asiata?

Olihan sitä, vastaili Heikki verkalleen. Kamreeri Holm oli
hyväntahtoisesti ottanut hoitaakseen heidän, Juuson ja Hildan, asian,
hän, Heikki oli lähtenyt vain mukaan Hildan erityisestä pyynnöstä,
vaikka hänen olikin vähän vaikea olla osallisena näissä ikävissä
selkkauksissa, -- varsinkin nykyjään. Ja hän lisäsi, että aikusemmin ei
oltu tahdottu ryhtyä varsinaisiin neuvotteluihin, menihän se
helpoimmin, kun koko juttu ratkaistiin tuota pikaa yhdellä
suorittamalla.

-- Onko teillä jo paperit valmiina? kysyi Juuso vähän hermostuneesti.

-- Onhan ne, alotti Holm virallisesti. -- Asia oli näet aijottu
järjestää niin, että Hilda lähtee jo tänä yönä ulkomaille. Vuoden
perästä on eron saanti molempain suostumuksella mahdollinen, mutta
varoiksi ja välttääksemme, ettei tähän molemmille ikävään seikkaan
useammin tarvittaisi palata, olen nyt jo vanhojen kaavain mukaan
laittanut paperit valmiiksi, nimikirjoitusta vain enää puuttuu.

-- Nimikirjoitusta vain, matki Juuso ja jäi hetkeksi äänettömäksi.
Sitten lausui hän ikäänkuin puoleksi itsekseen. -- Entä jos minä en
kirjoittaisi?

-- Se olisi hyvin ikävä asia sekä Hildalle että sinulle, virkkoi
Heikki, puuttuen taas pakinaan. -- Hän on tahtonut kokonaan vetäytyä
tästä asiasta syrjään ja jättänyt meille avonaisen valtuuden saada ero
toimeen tavalla taikka toisella. Maamme lakien mukaan on eronsaanti,
kuten tiedät, muilla ehdoilla jotenkin vaikea ja itsesi vuoksi olisi
suotavinta, ettei tarvitseisi koettaakaan muita keinoja.

-- Muita keinoja? Mitä ne olisivat?

Heikillä häkälteli puhe eikä hän tahtonut oikein saada sanoja esiin.
Vihdoin hän virkkoi teeskennellyllä surumielisyydellä:

-- Niin, lainsäädäntömme on ahdas tällaisissa seikoissa, hyvinkin
ahdas. Mutta voihan kumminkin olla tapauksia, jolloin toisen
aviopuolison käytös ja esiintyminen antaa aihetta...

-- Toisin sanoen, että minusta tehtäisiin hullu, -- sitä kai tarkotat?

-- Toivon, että mistään sellaisesta viimeisestä hätäkeinosta ei
tarvitse tulla puhetta, vastasi Holm, -- vaikka onhan toisakseen
totta sekin, että ihminen yleensä tässä maailmassa saa vastata
esiintymisestään. Mutta mitäpä harrastusta sinullakaan voisi olla
koettaa säilyttää voimassa sellaista liittoa, jossa kaikki yhteiselämä
kumminkin on mahdoton.

-- Niin, tietysti minä kirjotan, virkkoi Juuso, heräten mietteistään,
ja rupesi silmäilemään esiin otettua paperia.

-- Hilda suostuu sitäpaitse ehtoihin, jotka ovat sinulle hyvin
edulliset, jatkoi Holm puhettaan. -- Sinulle jää kaikki nämä kalustot
ja tavarat, vieläpä hän sulle myöntää pienen osan isosti huvenneesta
pääomastaan ja sitäpaitse ottaa Hilda aivan yksinään kustantaakseen ja
kasvattaakseen poikanne.

-- Pojanko, mitä puhut, Juusonko, viedäänkö hänkin myötyriksi minulta?
Hänkin, ainoa, viimeinen toivoni ... eihän häntä toki ainiaaksi isältä
riistettäne.

Heikki ja Holm kuvasivat Juusolle kuinka luonnollista on, että parin
vuoden vanha lapsi seuraa äitiään. Miten Juuso voisi sitä hoitaa ja
milläpä kustantaisikaan? Ja parasta on, että poika kasvaneenakin jää
yksin äitinsä hoitoon ja ettei vanhempain hajonnut väli pääse
häiritsemään sen kehitystä.

Juuso istui ääneti tuijottaen paperiin. Hän ei ollut tullut
ajatelleeksikaan, että häneltä riistettäisiin lapsensakin, poika tuo,
josta hän oli aikonut kasvattaa miehen lujan ja tarmokkaan, joka voisi
toteuttaa sen, mitä ei isä jaksanut. Täytyihän hänen myöntää, että
Heikin huomautuksissa oli perää, mutta tuntuipa siltä niin raskaalta
ajatella, että tuokin hänen viimeisen lempensä esine vierotettaisiin
häneltä, ja että hänen omalle lapselleenkin opetettaisiin, että sen isä
oli kelvoton raukka, kehno ihminen, hullu... Mutta senkin kai täytyi
vielä tapahtua, häneltä oli riistettävä kaikki, jotta tyhjyys tuntuisi
sitä syvällisemmältä...

Sanaakaan puhumatta otti Juuso paperin ja kirjoitti nimensä.

Heikki ja Holmkin rupesivat, nähdessään Juuson sisällisen taistelun,
häntä lohduttelemaan ja kuvaamaan, kuinka haavat, jotka nyt ovat
tuoreiltaan auki, kyllä vielä ennen pitkääkin kasvavat umpeen, -- onhan
parastakin, että olosuhteet muuttuvat ja että Juuso taas joutuu toisiin
seuroihin, enemmän ihmisten ilmoille... Juuso kuunteli heitä hetken,
käännähti sitten ja ojensi Holmille valmiit paperit sekä pyörähti sen
tehtyään taas istumaan pöytäänsä päin. Vieraat hyvästelivät ja lähtivät
matkoihinsa.

Juusosta tuntui huoneessa niin ummehtuneelta, tukahduttavalta, tuntui
aivan, kuin sinne olisi jäänyt jotakin saastaista ilmaa, jotain, joka
sanomattomana tuskana yhtäkkiä rupesi häntä painamaan. Hän viskasi
ikkunan auki antaakseen raittiin ilman puhallella vastaansa ja jäi
siihen seisomaan ikkunapieleen nojaten. Hetken hän oli siinä seisonut,
kun kuuli koputettavan ikkunaan ja näki Oton seisovan sen edessä
kadulla.

-- Mitä sinä siellä yksin pesässäsi mökötät, tule ulos kävelemään,
kehotti tämä.

Juuso lähti mielellään, hänen oli mahdoton olla yhdessäkohden ja
yksinäisyyskin häntä rasitti. Ja Oton seuraan hän mielellään löytäysi,
se oli niin vilpitön poika ja sai aina mielen vilkastumaan. Nytkin oli
Otto ystävällinen ja rohkaiseva, omalla suoralla tavallaan. Hän kertoi,
kuinka hänestä tämä kaikki oli tuntunut joutavalta ja harmilliselta,
hän oli aina vetäytynyt niistä neuvotteluista pois ja sanonut
naisväelle, että te hassuttelette. Hildan oma syy, tiesihän hän sen
alkujaan. Mutta kun akat kerran ovat asian näin pitkälle ajaneet, niin
ei suinkaan tässä nyt auttanut miehistenkään miesten sentään menettää
luontoaan.

-- Se menee pois pesussa. Ja nyt sinä Juuso tietysti lähdet maalle.
Tiedätkö mitä, sinä olet niin monasti kertonut, miten rauhallista ja
viehättävää sulla oli tuolla Suomussalmen sydänmaalla, mikset menisi
sinne kesäksi. Saisitpa nähdä, kuinka iloisena ja reippaana miehenä
tulisit sieltä takaisin; tämmöisissä oloissa menettää kuka tahansa
miehuutensa, vaan siellä sitä kasvaa uutta.

Juuson maailmankatsanto oli tällä hetkellä siksi toivoton, ettei Oton
ehdotus alussa häneen vaikuttanut eikä hän voinut siitä innostua. Vaan
Oton koko esiintymisessä oli niin paljo sulaa ystävyyttä ja osanottoa,
että se jo semmoisenaankin teki hyvää kuulla. Kävelymatkaltaan
pistäysivät he Kaivohuoneelle levähtämään ja purasemaan pari voileipää,
-- Juuso ei ollutkaan syönyt mitään vielä sen päivän lukuun. Siellä
puhuttiin vielä Suomussalmesta ja nyt jo Juusossakin heräsivät
siksiverran eloon nuo menneet, herttaiset muistot, että hän vähitellen
mieltyi tuumaan; siellä sydänmaalla olivat ihmiset, ajatteli hän,
kaikessa yksinkertaisuudessaan toki rehellisiä ja hyväntahtoisia,
vilpittömiä ja vehkeettömiä, eikä raivonnut siellä tuo kaikkea
aatteellisuutta kuolettava kilpailu ja kateus, joka teki sivistyksen
hedelmät niin myrkyllisiksi. Ja niinpä he ennen kotiin menoaan Oton
ehdotuksesta päättivät, että huomispäivänä toimitetaan nuo Juuson
huoneessa olevat hynttyyt ja kampsut kesäksi johonkin makasiiniin ja
sitten lähtee mies itse kesälaitumelle saloon.

Näissä tuumissa tuli Juuso illan suussa kotiinsa. Hän tunsi itsensä
ruumiillisesti äärettömän väsyneeksi ja viskausi siitä syystä sohvalle
pitkäkseen, hetkiseksi vain, aikoi hän, vaan hän vaipuikin syvään,
sitkeään uneen. Hänellä oli ruumiskin ollut tänään ikäänkuin
jännityksissään, sille teki tuo lepo niin hyvää. Ja hänestä tuntui
aivan, kuin hän jo olisi ollut siellä maansydämmen tuudittavassa
rauhassa, jossa hän oli vapautunut kaikista kaihoistaan ja kaikista
muistoistaan. Vaan vähitellen vaihtui mielikuva Juuson vaipuessa
syvempään uneen, ja hänestä tuntui kuin olisi hän nojannut päänsä
siihen lempeään, lämpöseen syliin, jossa hän aina lapsena oli löytänyt
hoivaa ja lohdutusta pienissä suruissaan ja pettymyksissään, äitinsä
helmaan. Ja se lepo tuntui niin turvalliselta ja tyynnyttävältä. Mutta
unelman lennossa himmeni äidinkin kuva hänen mielikuvituksestaan ja hän
oli näkevinään edessään toiset, yhtä lempeät ja lempivät kasvot,
suuret, siniset silmät ja otsaa kiertävät kutrit ja pehmonen käsi
hiveli hiljaa hänen raskasta, riutunutta päätään. Ja hän painoi päänsä
syvemmälle sen pehmoseen helmaan ja itki, itki keventäviä, sulattavia
kyyneleitä...

Vaan kyynelten vielä kostuttaessa päänalustinta häipyi tuo autuas
unelma tuntumattomiin eikä Juuso voinut pidättää sitä kiini. Kävi taas
kuin kostea, hyytävä hengähdys hänen ylitsensä ja kylmä väre puistatti
hänen ruumistaan. Hän koetti selviytyä, koetti tarkastella, missä hän
oli ja minne hän siitä pakeneisi. Vaan hänen ympärillään oli kuin
jäätyvää, talvista merensumua, joka tukki näköpiirin joka taholta, eikä
hän voinut sen keskestä erottaa muuta, kuin tuon tutun, kammottavan,
kelmeän katseen, jossa oli se kylmä, himokas kiilto... Hyi! Juusoa
puistatti niin, että ruumis tutisi ja hän heräsi unestaan.

Huoneessa oli melkein pimeä, nuo päällekkäin kasatut tavarat loivat
kaikenmoisia muodottoman näköisiä varjokuvia hänen eteensä, ja hänen
täytyi ojentaa kätensä tunnustellakseen, olivatko ne varjoja vai
esineitä, ennenkuin muisti, missä hän oli ja mitä nuo kuviot olivat.
Ikkunasta päin tulvasi yön raakaa, viileää ilmaa, ikkuna oli illalla
jäänyt auki ja se oli se, joka Juusoa oli värisyttänyt.

Juuso nousi, sulki ikkunan, sytytti tulen, ja katseli kauan tuohon
järjestyksettömään sekamelskaan, joka nyt tulen valossa teki vielä
ikävämmän vaikutuksen. Ei ollut kukaan tehnyt hänelle vuodetta, siinä
oli kirjakasa sängyn päällä; Juusoa janotti, hän haki juomavettä, sitä
ei ollut missään. Hän oli yksin koko tässä huoneustossa, josta hänen
sitäpaitse täytyi muutamain tuntien perästä muuttaa pois, mihin
tahansa, pois vain avaraan maailmaan. Juuso muisti äskeisen tuumansa
matkustaa Suomussalmelle; äsken se häntä viehätti, nyt melkein tympäsi
sekin. Yksinkö sinne mustain mietteidensä kanssa, mitähän siellä tekisi
ja mihin taas sieltä...? Eihän hän enää ollut sama mies kuin se Juuso,
joka siellä kuusi vuotta sitten löysi rauhaa, viihdytystä ja innostusta
aatteilleen, nykyinen ei taida löytää sitä mistään?

Mutta pois, ei auta, ja miks'ei yhtähyvin sinne kuin johonkin muualle.
Juuso rupesi etsimään ja keräilemään kaikkia, mitä hän siellä matkalla
mukanaan tarvitseisi. Hän kaiveli vinniltä tuotuja pakkalaatikoita,
löysi sieltä Alanteen aikuisia onkimatarpeita ja pyssykojeita; siinä
oli piippunysäkin ja tupakkikukkaro ja oli tuossakin joku paperikäärö,
totta tosiaan hänen revolverinsa ... omituista, miten senkin
olemassaolo oli niin kokonaan unhottunut.

Niitä tavaroita, joita hän aikoi ottaa mukaansa, järjesteli hän esille
ja asetti muut paikoilleen ja puuhaili siten toista tuntia siinä yön
yksinäisyydessä. Yö oli jo kulunut kappaleen ohi puolesta, olisi ollut
maatapanon aika. Mutta Juusoa ei nukuttanut eikä hänen myöskään tehnyt
mieli jäädä siihen yökaudeksi yksin valvomaan. Hänellä oli viime
aikoina tullut ikäänkuin tarve aina vähän ajan perästä lähteä ulos
kävelemään, nytkin hän yhtäkkiä hyppäsi istuimeltaan, haki takin
päälleen ja sammutti lampun. Ulos, vapaaseen luontoon, täysillä
keuhkoilla hengittämään!

Oli melkein pimeä kaduilla, mutta itäpohjassa kävi taivaanranta
jo hienosti punehtumaan, kevätkesän aamu ilmoitti alkavasta
sarastuksestaan. Juuso käveli kaupunkiin päin, tietämättä itsekään
miksi hänen askeleensa nyt tällä kertaa sinnepäin suuntautuvat. Yö oli
hiljainen ja autio, joku yksinäinen kulkija vain näkyi viilettävän
kadun poikki, kotiinsa kai, vuoteelleen kiirehtivän. Mutta sataman
kohdalla oli liike vilkkaampaa ja useat alas rantaan päin rientävät
seurueet vetivät Juuson huomion puoleensa. Rannassa kuului höyrylaiva
pihisevän ja puhkuvan, sen kirjavat tulet loistivat kauniilta pimeää
aavikkoa vastaan. Se teki lähtöä ... niin, tämähän se on tietysti sama
laiva, jolla Hilda matkustaa ulkomaille vieden pojan mukanaan.

Juusokin lähti laskeutumaan rantaan päin, ei mennyt kumminkaan
ahertavaan ihmistungokseen, vaan vetäytyi siimekseen tavarakatoksen
suojaan ja katseli siitä laivan lähtöä. Paljo siinä mahtoi matkustaa
väkeä ulkomaille, koska oli noin runsaasti saattajia, täpösen täysi
tavarasuojan ja rannan väli. Ne olivat kai kaikki matkustajia nuo,
joilla oli kukat rinnassa ja jotka siinä vähän levottomasti jättivät
viimeisiä jäähyväisiä saattajilleen, vilkasten vähäväliä milloin laiva
rupeaisi loittonemaan rannasta. Pitkään aikaan ei Juuso saanut
silmäänsä Hildaa, vaan vihdoin, kun hänen katseensa osuivat laivan
kannelle, näki hän Hildan jo seisovan siinä, joukko saattoväkeä
ympärillään. Vieressä seisoi palvelustyttö lapsi käsivarrellaan.
Saattajista kävi siellä mikä suutelemassa poikaa otsalle, mikä taputti
sen pientä kättä jäähyväisiksi... Kas tuossa tuli Heikkikin, hänkin
puristaa pojan kätöstä ... Juuson oman pojan, hänen viimeisen lempensä,
viimeisen toivonsa... Ja itse hän ei saanut mennä omaa poikaansa
jäähyväisiksikään suutelemaan, hänellä ei ollut enää lapseensa sitä
oikeutta, jota millä vieraalla saattajalla tahansa...

Vielä saapui viimeisiä matkustajia rantaan. Sillalla oleva yleisö
väistyi ulommas, Juuson täytyi vetäytyä syvemmälle siimekseen. Hänen
katseensa olivat koko ajan kiinnitettyinä sinne lähtevän laivan
kannelle. Siinä menivät nyt pirstaleet hänen haaveksimastaan onnesta,
siinä vietiin hänen taittuneen toivonsa viime sälökin, poika vietiin
sanaa puhumatta, jäähyväisiä jättämättä isän luota, vietiin vieraille
maille tullakseen siellä vieroitettavaksi hänestä ja hänen itsensä
täytyi sitä katsellen lymyillä pimeässä varjossa, ettei kukaan häntä
tuntisi, piiloittauta kuin pahantekijän... Välähti siinä kerran jo
Juuson päähän ajatus juosta esiin piilostaan, tunkeutua tuon ahertavan
ihmisjoukon läpi, hypätä laivaan ja temmata lapsi syliinsä, painaa se
rintaansa vastaan ja juosta pois ... jääköön kaikki muu, kunhan hän
saisi pelastetuksi toivojensa viimeisen kipinän... Vaan mitäpä se
hyödyttäisi, ajatteli hän jo samassa tuokiossa, siitä olisi vain
aihetta uusiin meteleihin ja uusiin pettymyksiin, hän joutuisi
kumminkin alakynteen.

Laiva vihelsi viimeisen kerran, vieraat komennettiin kannelta pois ja
tuo raskas alus lähti vähitellen loittonemaan selälle päin kääntäen
keulansa ulapalle. Saattajat kohauttivat kerran vielä hattuaan,
viuhtasivat nenäliinalla ja lähtivät vähitellen nousemaan kaupunkiin
päin. Aamu rupesi jo valkenemaan, hämärä taisteli viimeisiä
taisteluitaan koittavaa ruskoa vastaan.

Juusokin tuli esiin siimeksestään ja käveli ylös kadulle pysähtyen
siihen silmänräpäykseksi miettimään, lähtisikö hän jo takasin sinne
autioon kotiinsa, vai jatkaisiko kävelyään ulos kaupungista aamuseltaan
heräävään luontoon. Juuri sillä hetkellä kulki rannasta nouseva
pariskunta hänen ohitsensa... Niin, olihan se Heikki ja hänen
vastakihlattu morsiamensa, hekin palasivat saattamasta Hildaa ja
poikaa. Ohimennessä pääsi Heikiltä ikäänkuin huomaamatta hiljainen
huudahdus »Juuso!» -- Juuso pyörähti taappäin, heidän katseensa osuivat
vastakkain...

Juuso säpsähti, tapasi kädellään päätään ja näytti koettavan selvittää
ajatuksiaan. Tuo silmäys ... tuo vaalea katse kylmällä, mutta samalla
intohimoisella kiillollaan, tuossahan se oli nyt vihdoinkin ilmielävänä
hänen edessään. Siinä oli nyt personoittuna tuo ahdistava mielikuva,
joka häntä oli ikäänkuin vaivannut ja vainonnut, jonka alkujuurta hän
oli etsinyt ja jolle hän turhaan oli ajatuksissaan koettanut muovailla
varmaa muotoa. Juuri tuohon katseeseenhan hän oli yksinäisissä
mietteissään koonnut käsitteensä koko siitä voittoisasta suunnasta,
joka hänet oli sortanut, vienyt hänen elämäntyönsä, uskonsa ja
toiveensa, mutta jota hän ei ollut voinut käsittää ... tuossa se oli
nyt yhdistettynä luuhun ja lihaan, siinä hän sen oli ennenkin nähnyt,
vaikka sitten kadottanut sen...

Liikahtamatta siltä paikalta, johon hän oli jäänyt Heikin silmäystä
katsomaan, seisoi Juuso kotvasen niinkuin kivettyneenä, vaan hänen
sisässään kävivät laineet korkeina. Tuo katse se on voittanut, se on
kukistanut hänet; juuri sitä vastaanhan hän oli taistellut, sen
itsekkäisyyttä, sen epäpuhtautta vastaan, juuri sen ohi oli hän
koettanut kohottaa omat aatteensa... Miksikä piti tuon suunnan, tuon
Heikin suunnan, juuri voittaa, miksi piti tuon kylmän, kiiltävän
katseen saada noin pirullisesti ilkkua...?

Tuo katse! Hän oli sitä niin kauan etsinyt ja siinä sen edustaja nyt
kulki, kääntyi tuossa juuri nurkan takaa vasemmalle... Mutta nyt hän
sitä ei kadotakaan, ei...

Ja Juuso tunsi yhtäkkiä mielessään ennen tuntematonta päättäväisyyttä
ja toimintavoimaa ja hän tunsi taas jäsenissään tarmoa ja uhkaa. Hänen
täytyi vielä kerran nähdä tuon katseen, katsella terävänä ja rohkeana
sen kylmään kiiltoon, hän tahtoi vielä kerran taistella tuota voittosaa
voimaa vastaan, saada se pelkäämään, kukistaa se, kostaa sille ja
palauttaa oikeus ja totuus, jotka olivat loukattuina maanneet
allakynnen, taas arvoonsa ja valtaansa. Se oli niin kylmä ja levollinen
tuo katse, mutta sen täytyi laskea luomensa ja vapista... Ja heti...

Se oli Juusolle itselleen aivan outo tunne tuo, vaan se tuli niinkuin
korkeampana käskynä, jota vastaan ei ollut sotimista, se purkausi kuin
kauan salassa kytenyt tuli ilmiliekkiin ja ajoi hänet toimimaan. Ja
hänellä oli kohta suunnitelmansa valmis, mitä hänen pitäisi tehdä,
miten hänen olisi vielä sinä yönä saatava tuo vieras valta voitetuksi
ja kukistetuksi.

Hän lähti kiirein askelin kävelemään Kaivopuistoa kohden, pisti
toripaikoilla pientä juoksua ja riensi vihurina sisälle asuntoonsa.
Aivan kuin kärppä notkeana puikkelehti hän nyt huonekalukasojen ja
tavaraläjien lomitse pöytänsä luo, tempasi sieltä esiinladottujen
esineiden joukosta varmalla kädellä pienen käärön, pisti sen taskuunsa
ja oli seuraavassa tuokiossa taas matkalla kaupunkiin päin, riensi
niinkuin se, joka ei silmänräpäystä epäile tarkoituksestaan, ei astu
askeltakaan sivulle eikä vilhu tarpeettomasti ympärilleen.

Mutta juuri kun hän taas harppasi satamanreunaista katua pitkin
edelleen ja yritti kääntymään ylös kaupungille, tuli ryysyihin puettu
mies häntä vastaan, tarttui napinlävestä kiini, pysäytti siihen ja
päästi rämäkän naurun, kun Juuso ikäänkuin säikähtäen vetäysi
taaksepäin. Se oli Kippis.

-- Ka, etkö taaskaan tunne vanhaa trastukampraatiasi ... mutta mistä
sinä tulet, en minä nähnyt sinua laivarannassa, vaikka siinä rouvasi
matkusti... Mitäs hittoja, menikö se nyt sulta se kultalintu, jonka
sinulle hommasin, -- voi sinua mies, kun et pidellyt kiini!

Juuso ei vastaillut mitään, hän katseli vain Kippistä, joka siinä
hoippasi hänen edessään likasena ja lakki silmillä, toisessa jalassa
kenkä ja toisessa kalossi ja hänen ajatuksensa kulkivat aivan toisia
teitä. Hän laski koko ajan mielessään, mihin Heikki milloinkin oli
ennättänyt; nyt hän on saattanut morsiamensa tämän kotiin ja lähtee nyt
sieltä palaamaan asuntoonsa...

Vaan Kippis puhua porisi koko ajan seuraten hänen askeleitaan ja aina
sekaan rämähtäen nauramaan.

-- Sinä katselet minun vormuani, hehe! no, tässä minun ammatissani se
ei ole niin määrässä ja kesäaikana on terveellistäkin liikkua vähän
vilposemmassa puvussa. Minä olen näet vaihtanut ammattia sitten viime
näkemän, ei siitä afäärimiehenä olostakaan ole, siinä jääpi maksuja
maksamatta ja se on läpeensä sellaista hienosta vehkeilyä. Tässä
nykyisessä ammatissani -- täällä sataman partaalla -- sitä tosin tuntee
hartioissaan, mitä tekee, mutta siinä saapi maksun puhtaassa rahassa,
milloin enemmän, milloin vähemmin...

Juuso tuli jo levottomaksi, ojensi kättään ja toivotti hyvää yötä.

-- Niin, nukkumaan tästä olin minäkin lähdössä, kiipeän tuonne vuorelle
Tähtitornin juurelle, se on ylempänä aina vähän lämpimämpi. Mutta mihin
sinä sinnepäin keskellä yötä, Kaivopuistossahan sinä asut? Vai oletko
muuttanut? No on sinua vetelystä, kun noin väleen menetit kultalintusi,
jonka sulle hommasin suurella vaivalla. Mikä sinusta nyt tulee? Sinähän
olet huono taloudenhoitaja sinäkin, peijakas soi, kun et vain laita
niin, että meistä tulee ammattikilpailijat...

Jo oli Juuso lähtenyt edelle kävelemään päästäkseen hänestä vapaaksi,
vain Kippis ehätti vielä hänen jälkeensä jutellen:

-- Odotahan nyt, mihin sulla sellainen kiire. Kyllähän minulla tämä
ammatti hyvä on, mutta siinä joutuu toisinaan hampaat naulaan. Olisiko
sulla antaa joku pieni hopeasirpale, että aamulla voisin kehasta eineen
aikana toriämmälle?

Rahaa, niin oli kai sitä Juusolla vielä kipene. Hän tyhjensi
liivintaskunsa anojan kouraan:

-- Tuossa on, juo onneksesi.

-- Juo! -- juonkinhan minä, hitto soi, sinähän olet ruhtinaallisen
jalomielinen, juon sinunkin onneksesi ja maksan takasin sitten kun
seistään rinnakkain laiturin reunalla...

Juuso käveli jo hänen loruaan lopetellessaan kiirein askelin ylös
kaupungille päin. Hän riensi hyvää vauhtia, ikäänkuin peläten
myöhästyvänsä siitä varmasta päämaalista, mihin hän nyt pyrki: hänen
täytyi aikaa hukkaamatta vielä saada käsiinsä tuo vihattu katse, tuo
sortava, pelottava ... vaan nyt piti sen kerran räpäyttää luomiaan
hänen edessään. Nyt oli hetki tullut, jolloin tuo kiero, vihattu
suunta, joka ihmisten huonoihin taipumuksiin vedoten oli päässyt
voitolle, kerrankin lupsahtaisi kokoon ja oikeus saisi hyvityksensä.
Mikään voima maailmassa ei olisi nyt voinut estää häntä viemästä
päätöstään perille.

Jo saapui hän Heikin asunnolle, -- niin, sillä oli vielä tulta
huoneessaan, kuten hän oli arvannut. Ulko-ovi oli kiini, no, pääsee kai
pihan kautta. Innokkaasti, ikäänkuin hänen henkinen olemassaolonsa
olisi siitä riippunut, haki hän ovet ja käytävät, nousi ylös portaita
ja soitti. Kului kotvanen, jo tuli Heikki avaamaan. Mutta oven auki
lyötyään peräytyi tämä samassa takasin ja huudahti säikähtyneenä:

-- Juuso, sinäkö täällä, mitä sinä juokset keskellä yötä?

-- Aha! pelkäätkö kerrankin, räpyttääkö silmäsi vihdoinkin...

-- Mitä, oletko sinä humalassa vai hulluko?

-- Hullu, niin olen.

Ja samassa veti Juuso revolverin taskustaan, oikaisi sen Heikkiä kohden
ja laukasi. Luoti ratkoi hian auki Heikin yöpaidasta ja riipasi vähän
orvasketta. Juuso seisoi varmana paikallaan, koetti saada toista
patroonaa laukiamaan, vaan se oli jo vanhennut ja pilaantunut, ei
lauennutkaan. Sillävälin juoksi Heikki toiseen huoneesen, sulki oven
jälessään ja Juuso kuuli siellä telefoonin hätäisesti soivan ja
peljästyneen äänen puhuvan siihen.

-- Ahaa, hän pelkää, hän on tapannut. Se katse on kerrankin masennettu,
se on sen itse tunnustanut...

Tyyneenä ja tyytyväisenä, aivan tyydytettynä teostaan seisoi Juuso
hetkisen rauhallisesti paikoillaan. Sitten laski hän aseensa laattialle
ja lähti verkkasin askelin astelemaan alas portaita, niinkuin mies,
joka on tarkimman harkinnan mukaan täyttänyt velvollisuutensa. Hän tuli
kadulle ja hänessä oli nyt niin varma, levollinen tunne: suoni löi
tasasesti, pää oli kirkas ja mieli rauhallinen, -- näin levolliselta ei
ollut hänestä moneen aikaan tuntunut. Kappaleen katua käveltyään näki
hän vastaansa tulevan kaksi poliisia, jotka juoksivat minkä käpälästä
lähti. Juuso astui heidän eteen, leväytti kätensä ja virkkoi:

-- Hei miehet, te juoksette ohi! Te olette tietysti menossa ottamaan
kiini sitä miestä, joka juuri äsken ampui tirehtöri Grönbergiä hänen
asunnossaan. Se mies olen minä.



XVII.


Helsingin itäisessä saaristossa, sen valtaväylän varrella, jota pienet
saaristohöyryt kesäaikana joka toinen tunti kulkevat edestakaisin
tuoden ja vieden kesäasunnoissaan asuvia pääkaupunkilaisia, oli
havupuita kasvavan kallioniemen poimukkeessa pieni, sievä, runollisen
näköinen huvila, joka juuri tänä kesänä oli vaihtanut omistajaa. Sen
rakentajalla ja entisellä omistajalla oli onnen ratas lähtenyt
pyörimään takaperin: ei kannattanut enää pitää kesähuviloita, piti
perheen kanssa koettaa kestää kaupungin kuumuutta ja joka taholta
supistautumalla koettaa taistella ahdistelevia aikoja vastaan.
Toisella, joka sen oli ostanut, oli ratas myötään varmasti eteenpäin
pyörimässä; nyt oli jo laiturikin muuttanut nimensä, se kulki keväästä
asti tirehtöri Grönbergin laiturin nimellä.

Silloin oli Heikki näet ostanut tuon huvilan, -- menihän se aivan
polkuhinnasta, joten oli sula voitto suorittaa rahat kerrassaan, kun
muuten olisi joka kesä pitänyt maksaa kalliit vuokrat ja tyytyä mihin
sattui. Olihan se sitten oma, -- kun nyt kerran saattoi asiansa sillä
tavoin järjestää. Nytkin ensi kesänä se oli niin mainiosti sopinut.
Heikille ei jäänyt, vietettyään heinäkuun alussa häänsä, kuin muutamia
viikkoja lomaa tehdäkseen pienen häämatkan kotimaassa, loppukesä piti
olla virkatoimissa. Niitä varten matkusti hän nyt huvilastaan joka aamu
Helsinkiin, mutta ennätti jo päivällisen ajaksi kotiin takasin ja sai
viettää loput vuorokaudesta siellä kahden nuorikkonsa kanssa, viettää
rauhallisempaa ja yksinäisempää maalaiselämätä kuin koskaan
varsinaisella maaseudulla.

Sunnuntait varsinkin siellä olivat oikeita »kissanpäiviä», olivat vielä
nyt syyskesästäkin, kun sattui lämpösiä, kauniita poutapäiviä.
Sellainen, mitä ihanin, päiväpaisteisin sunnuntain aamupäivä oli
nytkin, jolloin Heikki istuskeli huvilansa rannanpuoleisella kuistin
penkillä mukavasti selkäkenoon nojautuneena. Hän sulatteli siinä
aamuruokaansa, soitteli sormillaan sievosesti pyörehtyvää vatsaansa ja
antoi ajatustensa vapaasti lennellä niille mieluisissa ilmakehissä. Ja
hän tunsi itsensä sangen onnelliseksi ja tyytyväiseksi. Olivathan
kaikki tuumat menneet niin hyvästi lukkoon, hänen olemuksensa lepäsi jo
niin tukevalla pohjalla, hän varmistui joka päivä yhteiskunnallisessa
asemassaan ja arvossaan. Rutosti ja varmasti, hyvällä vainulla ja
aukinaisin silmin, -- se oli aina ollut hänen tunnuslauseensa ja sen
mukaan hän olikin menetellyt... Nytkin viimeksi naimiskaupassaan:
tutustui sattumalta tyttöön, hankki tiedot, että se oli hyvästä
perheestä eikä aivan tyhjäkään, -- kahta kuukautta myöhemmin vietettiin
häät. Ja kumminkin oli Heikki vaalissaan täydelleen onnistunut. Niin
vaatimaton, sävyisä ja nöyrä hän oli tuo pikku eukko, niin naisellisen
alamainen ja valmis tottelemaan miehensä pienintä viittausta, --
enemmän ihanteensa mukaista naista ei Heikki olisi voinut löytää.

Paitsi omalla toimialallaan, oli Heikki varmalla ja arvokkaalla
esiintymisellään jo saavuttanut yleisempääkin luottamusta ja huomiota.
Tuossa oli hänen edessään pöydällä juuri eilen saatu kutsumuskirje
jäseneksi erääseen arvokkaaseen tieteelliseen seuraan. Helsingissä oli
puoluemiesten kesken jo keväillä ollut puhetta, että Heikki olisi
sopiva mies asetettavaksi ehdokkaaksi ensi valtuusmiesvaaleissa.
Joutumisestaan edusmieheksi valtiopäiville ei Heikki taas epäillyt
ollenkaan, se oli ainoastaan ajan kysymys ja jos ei yksi pikkukaupunki
valinnut niin valitsi kai toinen. -- Ja se meni kaikki aivan itsestään,
ei tarvinnut ensinkään rasittaa itseään eikä ponnistella; asetti vain
tuontuostaankin kurssin sen mukaan, miten tuuli kävi, ja tarkkasi vähän
syvemmälläkin liikkuvain virtausten suuntia. Antoi muuten vain
sojottaa, kyllä tuuli vei eikä myrskyjä tarvinnut peljätä.

Heikki tarkasteli lahdessa loivasti vierähtävää lainetta, jota
syyskesän levoton tuuli koetti heiluttaa korkeaksi, katseli miten
loiskahtava aalto aina muka teki hyökkäyksen laiturin kylkeä vastaan,
mutta palasi nolona takasin tajuten, ettei se sille kumminkaan mitään
voinut. Laituri seisoi paikallaan varmana kuin konsaankin pohjakallio
-- se olikin nyt hänen laiturinsa. -- Ylempätä lahden suulta, väylän
varrelta, kuului taas pienen saaristohöyryn tiheää tykytystä. Nyt se
läheni, kääntyi jo niemestä näkyviin ja ohjausi Heikin huvilata kohden,
vaikkei viittari ollutkaan pystössä sitä kutsumassa. Sieltä mahtoi
tulla joku tuttava, no, olihan Heikki käskenytkin aina jonkun tulla
sieltä kaupungin tomusta hengittämään raitista ilmaa hänen
merihenkiseen huvilaansa. Jo pysähtyi laiva laituriin, sieltä nousi
pitkä, solakka mies ... ka, sehän on Otto Alm, eipä ole tavattukaan
sitten noiden Juuson rettelöjen aikojen. -- Heikki lähti kävelemään
rantaan vastaanottamaan vierastaan.

Otto oli nykysin perheestään yksin Helsingissä ja hän oli siinä
joutessaan kerran päättänyt pistäytyä katsomassa Heikin uutta
»maahovia», -- nätti paikkahan tämä onkin. He tarkastelivat huvilan
joka puolelta, katselivat kasvitarhaa ja perunamaata ja istuivat sitten
taas Heikin äskeiselle mielipaikalle tarinoimaan. Otto kertoi, että nyt
vihdoin lähestyi hänen pitkällinen lukuaikansa loppuaan, -- rupee jo
vähitellen kyllästymään tuohon medisiinari-elämäänkin, niin hauskaa
kuin se onkin. Nyt hän lopetteli juuri viimeistä palvelustaan
sairashuoneissa, Lapviikissa viimeksi, -- jouluksi olisi homma
valmistua.

Kun Lapviiki tuli mainituksi, johtui siitä itsestään puhe Juusoon, joka
parastaikaa oli siellä oikeuden määräyksen mukaan tarkastettavana,
missä määrässä hänen järjessään oli vikaa ja saattoiko häntä pitää
vastuunalaisena teoistaan ja erittäinkin tuosta aiheettomasta
murhayrityksestä entistä ystävätään kohtaan, joka keväillä oli
herättänyt sellaista huomiota. Otto olikin usein tavannut Juuson siellä
hulluinhuoneessa ja keskustellut hänen kanssaan pitkästi, ja tiesi
siitä syystä kertoa yhtä ja toista hänen mielentilastaan ja olostaan.

-- Hän näyttää nyt rauhallisemmalta ja tavallaan tyytyväisemmältä kuin
pitkiin aikoihin, kertoi Otto. -- Hän myöntää itse viime talvena ja
kevännä ja varsinkin noina avioeronsa aikoina olleensa hyvin
hermostuneena, usein äärettömässä sielun tuskassa, mutta kumminkin
kykenemättömänä pakottamaan itseään todelliseen toimintaan. Se oli,
sanoi hän, sama epätoivoinen tunne, kuin jos tahtoisi ojentaa kätensä,
mutta ei saisi sitä suoraksi. Hänen kaikki tuumansa ja aikeensa olivat
menneet myttyyn, useat yhteensattuneet asiat olivat painaneet ja
masentaneet hänen muutenkin herkkää mieltään. Mutta nyt sanoo hän
olevansa mieleltään aivan terveen, hän tuntee sielullaan olevan
entisen kimmoavaisuutensa ja sen kaikkien kykyjen olevan toiminnassaan.
Ja, mikä minusta yksityisesti on merkillistä, koko hänen käytöksensä ja
kaikki puheensa osottavat aivan tervettä miestä. No niin, yksi
sairaloinen kohtahan siinä on...

-- Yksi ruuvi puuttuu, se on riittävä selitys, virkkoi Heikki
välinpitämättömän näköisenä. -- Se on luulenma häneltä aina puuttunut,
vaikka vaihdellen sen mukaan, mihin yksipuolisuuteen hän milloinkin
kiintyi. Minussa ei ole Juusoa kohtaan mitään katkeruutta, mutta
luulen melkein voivani selittää hänen sairaloisuutensa kehityksen.
Hänessä on jo kauan mahtanut olla hiukan vikaa, se kasvoi, kasvoi sen
jälkeen kuin hän vetäytyi yksinäisyyteensä äärimmilleen, kunnes se
vihdoin tarvitsi jonkun esineen, johon kohdistaisi purkauksensa. Se
esine satuin nyt olemaan minä --.

-- Niin, siinähän se kohta juuri on, jota hän ei voi tyydyttävästi
selittää. Hän sanoo joutuneensa tappiolle taistelussaan uutta
maailmankatsantoa vastaan; itse hän joutui sorronalaiseksi, vääryys
voitti ja hän väittää koko tuon suunnan keskittyneen sinun persoonaasi.

-- Niinpä niin, vainoomishulluutta! Mitä minuun tulee, osoittihan
oikeudenkäynti aivan toista. Minä vanha toveri, joka olin monella
tavalla koettanut häntä auttaa, -- vainoomishulluutta, ei muuta mitään!

-- Sitähän se on. Rauenneet toiveet ja pettymys pettymyksen perästä
ovat sitä olleet omiaan hänessä synnyttämään. Ehkä oli luontoista
taipumustakin, taipumusta raskasmielisyyteen.

Heikki pudisti päätään ja virkkoi kotvasen kuluttua miettiväisenä:

-- Alkujaan sitä ei ollut, hän oli hurjastelija. Mutta sitten kyllä...
Mitenkähän hän itse mahtaisi selittää tuon hänessä tapahtuneen
luonteenmuutoksen, tuon hänessä viime vuosina ilmestyneen
raskasmielisyyden ja uinailevaisuuden, joka hänet teki niin
mahdottomaksi ja vihdoin terästyi mielenhäiriöön?

-- En ole itse häneltä tuota niin tarkoin kysellyt, vastasi Otto. Vaan
pari päivää sitten luin erään hänen kirjoittaman kirjeen muutamalle
ulkomaalaiselle tuttavalle, -- kaikki laitoksesta lähtevät kirjeet
tarkastetaan tietysti ennen lähettämistä ja minun teki mieli nähdä,
hänen tuumiaan. Tuo tuttava näyttää olleen joku hyvä ystävä, joka
kuultuaan Juuson keväisestä asiasta on siitä häneltä kysellyt, ja
hänelle kertoo Juuso suoraan ja peittämättä viimeaikaisen alennuksensa
tilan, kuten hän sitä kutsuu. En malttanut olla ottamatta tuosta
kirjeestä muistikirjaani muutamia lauseita, jotka minusta ovat hänen
luonnettaan ja maailmankatsantoaan erittäin kuvaavia ja tavallaan
mielestäni sattuviakin. Niin, tässä se on. Hän kirjoittaa m.m:

    »Kuten tiedät, on meidän maassa viime aikoina suoritettu tärkeä
    kulttuurityö: kansallisuusaate, tuo kansoja innostava, on
    nostanut meidänkin pienen kansan taisteluun, jota lopulta
    voitollisesti on käyty. En tiedä, arvaanko oman persoonani liian
    tärkeäksi, mutta olen yhä enemmän vakaantunut siihen käsitykseen,
    että minun vähäpätöinen kohtaloni on joutunut likeisesti riippumaan
    tuosta meidän yleisestä, kansallisesta herätystyöstä. Ainahan
    suuret kulttuuritaistelut vaativat uhrinsa. Ne kohottavat kansoja
    ja vievät niitä vuosisataisaskeleilla eteenpäin, mutta juuri se
    virkeys vaikuttaa, että taistelun kuumuudessa yksi ja toinen elämä
    tupsahtaa poroksi. Tällaisten liikkeiden aikana tapahtuu hyvin
    nopea uudistuminen, olot kehittyvät, suunnat vaihtuvat huimaavaa
    vauhtia ja yhtäkkiä voi aika rientää yksilön ohi. Taikka voi
    yleisessä suunnassa aivan huomaamatta tapahtua käänne, tai
    seisahdus ja silloin se, joka ei samassa arvaa olla mukana, se
    hyökkää entistä vauhtiaan yhä vanhaan suuntaan ja huomaa vasta
    liian myöhään olevansa yksin; hän hämmentyy, sekaantuu pois, ei
    käsitä aikaansa eikä aika häntä. Pääjoukko on tehnyt käänteen
    ja pian toisenkin, kaikki, jotka ovat siinä rivien sisässä,
    seuraavat vaistomaisesti, muutoksesta itse paljo tietämättäkään,
    mukana ja tottuvat väleen uuteen kurssiin, ne vain, jotka
    reunoilta ovat tipahtaneet syrjään ja koettaneet hapuilla omia
    teitään, ne sortuvat.

    »Sellaisessa mutkauksessa olen minäkin sortunut. En ymmärtänyt
    tässä muutamia vuosia sitten erästä rintaman käännettä, en sen
    tarkoitusta enkä tarpeellisuutta. Näin sen, huomasin mihin se
    pyrki, vaan se oli minusta vieras ja väärä, minulla ei ollut
    malttia eikä halua seisattua vanhalta suunnaltani; uutta en
    voinut hyväksyä, asetuin vastaan, kuljin muutamain muitten
    kanssa omia teitäni tavotellen kansallisen liikkeen alkuperäisiä
    periaatteita, jotka mielestäni olisivat olleet puhtaammat ja
    paremmat. Mutta pian olin yksin. On hyvin epäkiitollista vetää
    vastakynttä voittoisaa suuntaa vastaan, vaikka tuntisikin, kuten
    minä tein, sen vievän kieroon. Olin liian heikko seisomaan omalla
    kannallani, kärsin pettymyksen toisensa perästä, alennuin ja
    masennuin, en voinut enää kohota enkä palata, vajosin
    vajoamistani...»

Otto pisti taskukirjansa kiini ja jatkoi vilkastuneena:

-- Tämä kohta oli minusta merkillinen siksi, että se osottaa kuinka
puolueettomasti ja himottomasti mies nyt osaa entisyyttänsä arvostella.
Onhan siinä minun käsittääkseni paljon tottakin. »Pääjoukon» mukana
Juuso epäilemättä olisi ollut mies siinä missä muutkin.

Heikkiin ei tuo oikein pystynyt.

-- Hm, »olisi ollut». Tuosta kirjeestäkin tuntee varsin hyvin hänen
vanhat haaveilunsa ja mielikuvituksensa kulun. Hän pitää itseään suuren
kultuuritaistelun uhrina, ei oman sairaloisen uneksivaisuutensa uhrina,
jona hän kumminkin on. Mutta yksi kohta hänen selonteossaan on oikea:
hän ei ole koskaan ymmärtänyt aikaansa. Vaan kenen syy?

-- Tietysti se on hänen omaa syytään, hän oli nyt kerran luonteeltaan
sellainen, miten sanoisin, vähän liian runollinen ja aatteellinen.

-- Liian suuria aatteita ja aikeita -- kehittyivät hulluuteen. --
Vaan mitä hänestä nyt siellä arvellaan, tehdäänkö hänestä vielä
järki-ihminen, joka saa vapaasti liikkua yhteiskunnassa?

-- Luultavasti ei. Tarkastusaika on nyt kulunut loppuun ja sen tulos
arvattavasti on, että hän selitetään potevan osittaista mielenvikaa.

-- Käkisalmeen siis. Ja se on sen lorun loppu, lopetteli Heikki
keskustelua hienosti haukotellen, ikäänkuin jos koko asia hänen
puolestaan olisi ollut aivan yhdentekevää.

Heikin rouva tuli ulos verannalle vierasta tervehtimään ja keskustelu
kääntyi muille hauskemmille aloille. Kohta päivällisen jälkeen lähti
Otto takasin kaupunkiin ja Heikki viskausi mukavasti sohvalleen
päivällislevolle ottaen sanomalehden käteensä, -- hän ei ollut siellä
maaoloissa kiirehtinyt sitäkään tänään vielä aikusemmin lukemaan. Mutta
tuntui nytkin niin makeasti raukaisevan, päivä oli paistanut huoneen
niin uuvuttavan lämpimäksi ja kaikki ympärillä oli niin äärettömän
hiljaista. Heikki pani hienolta höyryävän sikaarin syrjään ... ottaa
tässä kenties pienet unet, eihän tuossa lehdessäkään näy olevan mitään.

Vaan samassa hän vilkastui, hyppäsi pystöön ja uni oli poissa. Hän oli
lukenut lehdestä muutaman uutisen, joka häntä innosti.

-- Tuossahan tuo on jo präntättynä, vaikkei Otto tiennyt asiasta
mitään... »Ja sen johdosta on laitoksen lääkäri lääkintähallitukselle
antamassaan lausunnossa ehdottanut, että hänet siirrettäisiin
Käkisalmen rikoshullujen hoitolaan yhteiskunnalle vaarallisena
henkilönä...» Siinähän se nyt on, se on siis päätetty!

Heikki olikin vähäisellä jännityksellä odottanut tuon tarkastuksen
päättymistä, vaikk'ei hän ollut sitä kellekään ilmaissut. Olihan se
selvä, että mies oli hullu, eihän Juusolla voinut olla, kuten
oikeudenkäynnissä kylläkin oli selvennyt, mitään järjellistä syytä
vihata häntä, vanhaa ystäväänsä. Mutta sittenkin, se oli muuten
normaali... No, nyt on mies ainakin tallessa...

Heikki oli taas sytyttänyt sammuneen sikaarinsa ja käveli laattiata
edestakaisin miettien ja muistellen. Olihan oikeastaan miestä säälikin,
se oli alkujaan kelpo poika, puhdaskarvanen poika, ja hän tarkotti aina
rehellisesti ja oikein kaikella minkä teki. Mutta hittoko sitä saattoi
auttaa, että hän kehittyi yksipuoliseksi ja jäi sokeaksi ja että hän
antautui silmittömästi seuraamaan sitä, mitä kerran oli tuntenut ja
oppinut, voimatta oppia mitään uutta. Hän syyttää aikoja -- hm!
Olivathan ne todella käänneaikoja nuo vuodet, jolloin vähitellen
voitiin ruveta kääntämään pelloksi sitä, mitä pitkällisillä
ponnistuksilla oli perkattu. Sitä Juuso ei käsittänyt, -- no, sitä
eivät heti älynneet monet muutkaan --, mutta se siinä oli merkillistä,
ettei Juuso sittemminkään, aikojen taas muuttuessa, osunut oikealle
tolalle niinkuin useimmat muut...

Heikki pysähtyi kävelystään, asettui ikkunan eteen seisomaan ja katseli
miettiväisenä ulos lahden poikki, joka tyyntymistään tyyntyi
päivällisestä laineikostaan.

Käkisalmeen...! Niinpä niin, hänhän _on_ hullu, siitähän ei päästä
mihinkään. Sitä vikaa oli jo alkujaan, sitä osotti jo tuo hurjasteleva
into, joka hänet kesken poltti loppuun... Ja se on ylipäätään hulluutta
valita, kuten hän, itselleen joitakin erityisiä elinohjeita ja
periaatteita koko ijäkseen; olkoot nuo ohjeet ja aatteet kuinka hyviä
ja kauniita tahansa, eihän ne joka paikkaan sovi. Miehellä pitää olla
selkärankaa, se on totta, vaan sen tulee toki olla siksiverran
taipusan, että kullakin ajalla voi mukautua olojen ja ajan vaatimusten
mukaan. Sen seikan täytyy jokaisen älytä, vaikk'ei nyt jokaisella
tietysti voi olla samaa kykyä katsoa eteenpäin eikä samaa makua sormien
päissä. Kääntyyhän aika myötään, pitää vain osata kääntyä mukana, joka
ei sitä osaa, -- jaa, se jää sivulle!

Sitä se ei Juusoparka ymmärtänyt, hän oli siinä suhteessa todellakin
aikansa lapsipuoli. Hän iski päänsä seinään ja juuri siksi hän onkin
nyt mennyttä kalua.

Käkisalmeen! Ka niin, itsepähän kaivoi hautansa. Viaton Heikki oli,
hänen tiensä oli kyllä käynyt päinvastaseen suuntaan, vaan ei hänellä
ollut siitä omantunnonvaivoja. Hän oli vain ymmärtänyt aikansa kulun ja
sen vaatimukset ja menetellyt sen mukaan, -- siinä kaikki!

Kiintyneenä näihin mietteihinsä oli Heikki jo sytyttänyt toisen
sikaarin ja ruvennut sitä poltellen jälleen mittelemään laattiata
edestakaisin. Vaan kotvasen kuluttua viskausi hän taas sohvalle ja otti
uudelleen sanomalehden käteensä... »Menetellyt sen mukaan», niin juuri,
ja niin hän aikoi tehdä vastakin, se on jokaisen oikeus ja
velvollisuus. Aika kehittyy myötään, olot ja suunnat muuttuvat, täytyy
tunnustella eteensä. Mutta onneksi hänellä olikin siinä suhteessa
tarkka vainu. Nytkin hän haisteli jotakin... Olihan ollut jo kotvasen
jonkinlaista seisausaikaa, mutta melkein tuntui taas siltä, kuin olisi
ilmassa ollut jotakin hienoista, kaukaista käryä... Niin näkyy,
maaseutulehdissä esiintyy tyytymättömyyttä, ei kärsitä muka
harvainvaltaa eikä pääkaupunginjohtoa, tahdotaan omatkin mielipiteet
kuuluville. Saa nähdä, paahdetaanko sieltä pitemmältäkin ja kehittyykö
siitäkin vielä jotakin suuntaa. Mutta se on vielä hyvin kaukaista,
hyvin hienoista huminaa, ei sääsken ääni taivaaseen kuulu... Ja jos
sieltä joskus rupeaisi vinhemmin puhaltamaan, niin onhan sitten aina
aikaa tarkemmin tunnustella virtausten voimaa ja katsella miten kurssi
milloinkin on käännettävä. Nyt istutaan alallaan, lujitetaan
perustuksia ja merkitään tuulen vaihtuvia vivahduksia.

-- Malttia vain ja samalla valppautta!

Heikki viskasi sikaarinsa syrjälle, -- mitä varten hän siinä nyt taas
niin tuimasti tupruutteli. Hän poltti varmaankin liiaksi, se ei voinut
olla terveydelle hyväksi ja terveyttä täytyi säästää. Sitä kyllä vielä
tarvitaan, sillä taivalta ylöspäin on vielä pitkältä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Aikansa lapsipuoli" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.