Title: Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita I
Author: Gummerus, K. J. (Kaarle Jaakko), 1840-1898
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita I" ***


ALKUPERÄISIÄ SUOMALAISJA UUTELOITA I

Kirj.

K. J. Gummerus


K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1900.



SISÄLLYS:

 Esilause.
 Sovitus haudalla.
 Palkinto.
 Merimiehen morsian.
 Sadan leukaluut.



Esilause.


_Kaarle Jaakko Gummerukselle, syntynyt 1840, tulee Pietari
Hannikaisen jälkeen tienraivaajan kunnia suomenkielisen
novellikirjallisuuden alalla. Halu tarinoida ja runoella oli hänellä
luontainen ja ilmeni jo kouluaikana. Hän sommitteli ahkerasti pieniä,
sisällykseltään romantillisia kertomuksia ruotsinkielellä, joita hän
luki omaisilleen. Kodin uskonnollinen henki ja kasvatus vaikutti
hänessä kouluajan lopulla voimallisen herätyksen, jonka synnyttämä
uskonnollinen mieliala pysyväisesti tuli hänen elämänsä perussäveleksi.
Toinen aate, joka määräsi hänen työnsä suunnan, oli suomalaisuuden
aate, joka hänen ylioppilaaksi tulonsa aikoina entistä suuremmalla
voimalla innostutti mieliä nuorison keskuudessa. Sen vaikutusta oli,
että kun hän julkisuudessa alotti kirjailijatoimensa, hän otti
käyttääksensä suomenkieltä, siten työskennelläksensä suomalaisen
kirjallisuuden kohottamiseksi ja suomalaisen rahvaan sivistämiseksi.
Mutta tosi sivistys oli hänellä eroittamattomasti yhtynyt siihen
uskonnolliseen maailmankäsitykseen, jonka hän kodistaan oli perinyt ja
omakohtaisesti itselleen omistanut. Siinä hengessä hän kirjailijanakin
tahtoi vaikuttaa. Lapsuuden usko ja nuorukaisen äsken herännyt
isänmaallinen innostus yhtyivät hänellä ehjäksi, sopusointuiseksi
ihanteeksi, jolle hän aina pysyi uskollisena.

Ensimmäiset kertomuksensa Kaarle Jaakko Gummerus enimmäkseen julkaisi
Suomettaressa vv. 1862-66 sekä kuvalehdessä Maiden ja merien takaa vv.
1864-66, käyttäen nimimerkkiä --l --b --s. Eri kirjana hän julkaisi v.
1862 »uutelon» eli novellin »Veljekset», 1865 »Alkuperäisiä suomalaisia
Uuteloita I» (kolme eri kertomusta), historiallisen novellin »Rahvaan
tytär, miljoonain hallitsia» v. 1868, suurimman ja parhaana pidetyn
romaaninsa »Ylhäiset ja alhaiset» v. 1870 (toinen painos 1880),
»uutelo» sarjan vihkot II ja III v. 1873, ja kahta vuotta myöhemmin
novellin »Peritäänkö vihakin?» -- Jo tämän tavattoman runsaan
tuotteliaisuuden kautta Gummerus muutamassa vuodessa astui
suomenkielisten kirjailijain ensi riviin. Hänen ensimmäistä koettaan
arvostelussansa sanoo J. V Snellman, että se suurista puutteista
huolimatta oli lupaava, koska se osotti tekijällä olevan runsaan
mielikuvituksen, ja esitystavassa oli vilkkautta ja voimaa, joka ei ole
tavallista. Seuraavina vuosina ilmestyneistä kertomuksista
tunnustettiin, että ne osottivat kaikin puolin suurta edistystä.
Loppumattoman runsas mielikuvitus ja vilkas, sujuva, usein sukkela
esitystapa olivat ne luontaiset lahjat, jotka Gummeruksesta tekivät
hyvin tuotteliaan ja suositun kirjailijan. Kun hän näille lahjoilleen
antoi vapaan vallan, sujui työ kuin itsestään. Hän ei koskaan paljon
vaivannut päätänsä syvällisellä suunnittelulla eikä pitänyt lukua
kaunotieteen kaavoista taikka kirjallisuuden »virtauksista» ja
»suunnista». Epäilemättä onkin totta, ettei hänen teostensa arvo
runollisuuden korkeimpain vaatimusten mukaan ole erittäin suuri.
Mutta se ei estänyt häntä tulemasta suomalaisen suuren yleisön
lempikirjailijaksi, johon ennen kaikkea on vaikuttanut se henki, jossa
hänen kertomuksensa ovat kirjoitetut ja jonka kansa tunsi omaksensa.
Kaikkialla ihmiskohtaloissa Gummerus näkee Jumalan johdatusta,
hänen armahtavaa rakkauttaan, mutta myöskin hänen rankaisevaa
vanhurskauttaan. Vaikka maailmassa pahan ja hyvän taistelussa pahuuden
valta useinkin näyttää olevan täydellinen, ohjautuu kaikki kuitenkin
lopulta hyvän voitoksi. Useissa kertomuksissa on aiheena rikos ja sen
seuraukset, joko rangaistus taikka katumus ja armo sekä lankeemuksesta
kohoaminen. Lämmin myötätunto yhteiskunnan kovaosaisia kohtaan on
myöskin läpikäyviä piirteitä Gummeruksen kertomuksissa. Niinpä on hänen
laajimmassa romaanissaan »Ylhäiset ja alhaiset» juonena mökin pojan
pyrkiminen oppiin ja sivistykseen, ja monessa muussa hän kuvaa sitä
juopaa, jonka rikkaus ja köyhyys saa aikaan ihmisten välillä.
Kirjailija vie meitä milloin rauhalliseen maapappilaan, milloin
keskisäädyn oloihin, mutta tavallisimmin ja halukkaimmin varsinaisen
kansan keskuuteen. Useat kertomuksista liikkuvat historiallisella
pohjalla, perustuen osaksi kansan suussa säilyneisiin tarinoihin. Se
mielenkiinto, jota sellaiset aina olivat Gummeruksessa herättäneet, sai
uutta virikettä, kun hänen isänsä v. 1861 oli muuttanut kirkkoherraksi
Karkun vanhaan, muistorikkaaseen pitäjään Satakunnassa. Karkussa
kerrottuun kansantarinaan perustuu esim. novelli »Sadan leukaluut»,
jonka tapaukset ovat Isonvihan ajalta.

Vuodesta 1873 saakka työskenteli Gummerus Jyväskylässä pääasiallisesti
kansantajuisten kuvalehtien alalla, toimittaen »Kyläkirjastoa» (1873),
»Kyläkirjaston Kuvalehden» A-sarjaa (1878), »Lasten Kuvalehteä» (1880)
ja Kuvalehden B-sarjaa (1888-1896). Yhä enemmän tuli tämä, ynnä alkanut
kustannustoimi, hänen pääalakseen. Sillä välin kuin lukuisia uusia
työntekijöitä ilmestyi suomalaisen kaunokirjallisuuden vainiolle, kävi
Gummeruksen alkuperäinen tuotanto niukemmaksi; mutta lehdissään hän
sitä kumminkin jatkoi, ja muutamat niissä julkaistuista novelleista
ovat ehkä paraat hänen kynästään lähteneet. Erittäin onnistunut oli
Gummerus lapsille kirjoittaessaan.

Uutteran työn, jossa tuskin vielä näkyi väsähtymisen merkkejäkään,
keskeytti sydänhalvaus, joka matkalla Helsingissä 20 p. maaliskuuta
1898 kohtasi häntä. Kaarle Jaakko Gummerus on haudattu Jyväskylän
kauniiseen kirkkomaahan.

       *       *       *       *       *

Elämänsä viime vuosina oli Kaarle Jaakko Gummeruksella aije julkaista
osa kirjoittamistaan alkuperäisistä »uuteloista» uutena painoksena;
mutta kuolema tuli väliin.

Hänen kustannusliikkeensä jatkaja on pitänyt rakkaana velvollisuutenaan
toteuttaa tätä aijetta, vakuutettuna siitä, että hänen kertomuksillaan
yhä vielä on tehtävänsä ja lukijansa niissä piireissä, joiden puoleen
hän eläessäänkin etupäässä kääntyi. Ne ovatkin jo kauan olleet
kirjakaupasta loppuunmyytyinä. Uusi julkaisu on alotettu Kuvalehdessä
olleilla kertomussarjoilla »Vanhan pastorin muistelmia» ja
»Haudankaivajan kertomuksia», jotka ilmestyivät 1898 ja 1899. Nyt
seuraa neljä hänen vanhemmista novelleistansa, joista kolme ensimmäistä
alkujaan on ilmestynyt »Alkuperäisten suomalaisten Uutelojen» I vihossa
ja viimeinen saman sarjan II vihossa. Hellävarainen kielellinen korjaus
on ollut välttämätön, kun suomalainen kirjakieli 1860-luvulla vielä
monessa kohden oli vakaantumaton ja tekijä, lähteneenä kodista, jossa
puhekielenä oli ruotsi, ja ruotsalaisen koulun käyneenä,
kirjailijatoimensa alkuaikoina ei käyttänyt suomenkieltä
virheettömästi. Toivottavasti on kirjailijan omituisen pirteä tyyli
näistä korjauksista huolimatta jäänyt kaltaisekseen._



SOVITUS HAUDALLA.


I.

Paroonin veri.

Ullavan kappelin ja Lohtajan pitäjän rajalla vähän matkaa maantiestä
voi vielä tänäkin päivänä seista vähäinen mökki. Sen seinät ovat
vanhat, lahonneet, sammaltuneet; sen katto on osaksi tuulen käsiin
heittäytynyt; sen akkuna on paikattu paperilla ja päreillä. Ei ole se
kaunis nähdä, sillä suurta kurjuutta se osottaa. Vaan kun lirisevä vesi
purossa leikkiä laskee sen vieressä ja kesätuuli saa kuusen oksat
tuudittelevia virsiä laulamaan, ei kamoksuta mökki silloin. Sammalet
sen seinänrahissa ovat vehreät ja turvekatolla istuu pesänsä vieressä
pieni lintu viserrellen. Mutta kun talvi tulee, puro jäätyy, kuusen
oksat laulannolle kangistuvat, sammal on saanut yllensä vanhuuden
puvun, lintu pesänsä heittää -- silloin! Silloin on mökki kuin tuo
lumen alle kätkeynyt vuori, joka taivaanrannalta puron rannalle näkyy.
Silloin tuulee tuuli joka seinänra'osta, silloin konttailee pakkanen
mökin lattialla, ja lautanen, joka pellin virkaa katon rajalla
toimittaa, hikoilee kuuraa. Silloin kamoksuttaa mökki, semmenkin kun
ääni sen sisältä kuuluu, joka matkustajalle kertoo, että mökissä
ihmisiä asuu.

Kova on pohjolan honka; ei lahoo se pian, ja kun se lahoomaan rupeaa,
lahoo se vähitellen. Mutta paatoseksi muuttuu ydin, ja vuosien kova
käsi koettaa kauan ja turhaan runnella niitä voimia, mitkä pohjola
ytimeen on salannut. Viidenkymmenen vuoden kuluessa muuttunee paljo? --
Muuttuu, vaan pohjolan honka on pakkasen koulua käynyt, on oppinut
kärsimään, kestämään -- ja viisikymmentä vuotta taapäin oli mökki puron
rannalla melkein samallainen kuin nyt, se vaan erotuksena, että se nyt
ajan voimia tunnustaa ja on nöyryyttään osottaen päästänsä ottanut
lakin, kattonsa tuulelle antamalla. -- Jätettynä seisoo tänään Puron
mökki; sen homehtuneet seinät eivät enää näe asukkaita, sen lahonnutta
lattiaa ei enää ihmisen jalka koske, se imee nyt sateisten pilvien
kyyneleitä; mutta se muistaa, että ihminen kerran on sen päällä
seisonut, että se on imenyt kyyneleitä suolaisempia, suurempia kuin
sadepilvien.

Aikoja taapäin istui tässä mökissä kaunis, nuori nainen. Hän istui
kätkyen vieressä; hän lauloi lapselleen, ja lapsi nukkui. Kun lapsi
nukkui, lakkasi äiti laulamasta, vaan lastaan silmäilemästä hän ei
lakannut; ja kun hän lasta silmäili, nousi hänen silmäänsä suuri;
kirkas kyynel, ja kyynel isoni, kunnes se putosi kätkyen laidalle ja
särkyi.

Sitten kului vuosia. Äiti istui takan edessä ja ompeli. Kätkyttä ei
enää näkynyt: pienokainen oli kasvanut. Hän osasi käydä ja puhua. Hän
laski jo leikkiä, hän teki jo lumiukkoja ulkona, kun oli lumi tahkeaa.
Vielä silmäili äiti häntä niinkuin muinen, vielä asui äidin silmissä
kyynel, vaikka se ei enää pudonnut.

Ja vuosia kului taasen. Eliinan kauneus oli kadonnut, hänen hivuksensa
rupesivat jo harmenemaan. Ruusut olivat jo kauan sitten hänen
poskiltaan lakastuneet; posket olivat vetäyneet ryppyisiksi, niinkuin
maapinta, kun sitä syksyn pakkanen koskettelee. Hän istui vielä
ommellen; vaan nyt ovat hänen silmänsä kirkkaat, ei asu niissä kyynel
enää. -- -- Ei! Ilo välkkyy niistä, sillä ne näkevät jotakin, mikä
niitä ilahuttaa; ne näkevät nuoren Antin omalla kirveellä pesään puita
hakkaavan. -- Onko siis kyynel kuivunut? Ei. Vielä väliin entää se
äidin silmään, mutta se ei ole katkera enää niinkuin ennen. Kyyneleet
ovat pesseet Eliinan sydämen puhtaaksi, ja nyt siinä sydämessä, joka
niin kauan, niin paljon on kärsinyt, asuu taivaan rauha.

Ja nyt on Antti viidentoista vuotinen; tänään täyttää hän. Tämä päivä
on aina muinen ollut äidille surun päivä, nyt on se ilon päivä. Antista
tulee mies; Antti rakastaa äitiänsä. Oi iloa äidin sydämelle! Antti
rakastaa äitiä, vaikka äiti tänään on tehnyt vaikean tunnustuksen:

»Anna minulle anteeksi, poikani! Minä olen sinulle valehdellut. Sinä
olet kysynyt kuka isäsi oli; minä olen vastannut: torppari hän oli. --
Minä olen valehdellut. Sinä olet nyt pian aikamies; minä en tahdo enää
sinulta salata, mitä minä saan sanoa. Se on minun syyni, että köyhät
olemme, että vaivoin työllämme olemme elättäneet itseämme... Sinä et
ole tahtonut kerjätä, sinä et ole leipäpalaa pyytänyt, ennen sinä
kuolisit kuin kerjäisit, sanoit kerran. Mistä sinulla on tuommoinen
jäykkä luonne? Äidiltäsi et ole sitä saanut, sillä äitisi on
kerjännyt... Minä tiedän, mistä olet saanut sen; minä tiedän, näen ja
ymmärrän, että sinun suonissasi juoksee isäsi verta -- ja isäsi, Antti,
oli kuuluisa herra, parooni arvoltaan. Elä kysele minulta hänen
nimeänsä, minä en saa sitä enää kenellekään mainita, ja ne, jotka
täällä sen tietävät, ovat luvanneet sen salassa pitää. Elä luule, että
minä häpeen sitä mainita, en, mutta syistä, joita en saata sinulle
sanoa, olen päättänyt elämäni tapaukset salassa pitää. Kerran saat sinä
kumminkin tietää, mitä nyt mielesi tekee, vaan silloin ei minua enää
ole. Elä kysele mitään... Kun minä kuolinvuoteellani makaan, silloin
tahdon pyytämättäsi antaa sinulle mitä tarvitset, oppiaksesi tietämään
kuka äitisi oli. Nyt ja silloin vaadin minä sinulta lujan lupauksen.
Kun saat isäsi nimen, sukusi nimen ja sukulaistesi nimet tietää, lupaa
tässä nyt minulle, ettet kosta, vaikka näkisit, että äitisi on niiden
tähden paljon kärsinyt. Lupaa että niin käytät itsesi, kuin on äitisi
käyttäynyt; se ei ole sinulle mahdotonta».

Tuota sanoessaan itki äiti; mutta kyynel ei ollut surun, se oli ilon,
sillä poika heittäysi äitinsä syliin ja lausui:

»Äitini, rakas äitini! Paljon olet sinä kärsinyt, sen minä tiedän. Sinä
et saata minulle ilmoittaa muuta kuin että minussa juoksee paroonin
verta. No, pidä salaisuutesi; minä en kysy sitä ennenkuin itse sen
minulle ilmoitat. Sinun veresi minun suonissani juoksee, ja kuolemaani
saakka on joka pisara sinun». --

Tuosta syntymäpäivästä on vuosia kulunut. Puron mökki on autio. Eliina
on muuttanut maan poveen. Antti on äitinsä haudalla seisonut, on
itkenyt, on koonnut kaikki mitä mökissä koottavaa on ja mökistä
suruisella mielellä avaraan maailmaan lähtenyt.


II.

Profeetta.

Valtatien syrjässä Kälviän pitäjässä on Peitson kestikievaritalo. Sinne
tuli Antti, kun oli saattanut maahan mitä kalliinta hänelle elämässä
oli. -- Siellä sai hän palveluspaikan, jota hän etsi, tosin palkatta;
mutta palkkaa ei hän vaatinutkaan, sillä hän ei ollut vielä ulkotöihin
tottunut.

Mutta Antti ei menestynyt kestikievaritalossa. Hänen luonteensa oli
semmoinen, ettei sitä voinut mihinkään verrata, niin omituinen oli se.
Mitä muut rakastivat, sitä hän ei rakastanut, ja mitä hän rakasti, sitä
eivät muut rakastaneet. Yksin oli hän milloin saattoi, ja ylipäänsä
pisti hänessä aina esiin jotakin, joka ei ollut talonpoikaista. Työnsä,
mihin ikään hän pantiin, toimitti hän hyvästi, rehellisesti. Mutta oli
kumminkin työ, joka soti aina vastaan hänen mieltään; tuo työ oli käydä
kyydissä. Tosin häntä ei usein tuohon pantu; mutta kun niin väliin
tapahtui, oli Antti onneton. Irstas elämä kestikievaritalossa oli
hänelle kauhistus.

Vuoden loppuun oli Antti kumminkin Peitsolla. Sen kuluttua olisi hän
hakenut palveluspaikkaa muualta, mutta hän ei voinut jättää äitinsä,
lapsuutensa asuntoa -- ja vastoin mieltään otti Antti pestin
kestikievariin seuraavaksikin vuodeksi, mutta sillä nimenomaisella
ehdolla ettei hänen tarvinnut kyydissä käydä.

Luulet kai, lukiani, että Anttia nyt pidettiin paremmasti kuin ensi
vuotena? Päin vastoin. Isäntä oli juomari, jumalaton, joka ei
suuttumatta sietänyt nähdä Anttia. Isännän pisti vihaksi nähdä miten
Antti elämällään, semmenkin kun hän nyt rupesi miehistymään, nuhteli
häntä, vaikka Antti ei koskaan mitään puhunut. Kylässä kutsuttiin
Anttia »profeetaksi», eikä tuo nimi ollut hänelle kunniaksi;
päinvastoin, kun tahdottiin häntä haukkua, sanottiin aina: »kas
profeettaa!»

Eräänä lauantai-iltana, kun oli kyntö loppunut ja pyhää soitettiin,
palasi Antti hiljaa Puron mökistä kestikievariin. Hän muisti onnellista
elämäänsä muinen ja huonoa nyt; hän vertaili niitä toisiinsa, ja hän
ikävystyi oloaan. Kun hän läheni Peitsoa, näki hän tiellä kylän poikia,
jotka pilkkasivat vanhaa Eevaa, hänen äitinsä parhainta ystävää.
»Hävetä saisitte!» sanoi hän -- »vanhaa pilkata!»

Tuo oli ensi kerta, kun hän sanoilla ketään nuhteli. »Kuule
profeettaa!» huusivat nauraen nuorukaiset; »hän on joutunut ämmäinkin
ritariksi nyt».

»Ette ole tainneet kuulla, että on pyhää soitettu, ettekä tietää, että
lepopäivä lähestyy? Siis kun saatte tietää sen, menette kai kotiinne ja
jätätte ämmän, joka on parempi kuin te kaikki yhteensä?»

»Kuule profeettaa! Jumal'auta, saarnaa hän lauantaisen ehtoosaarnan
paremmin kuin pappi Kokkolassa huomenna! No ämmä! Määy nyt 'amen' hänen
siunaukseensa».

»Pidä suusi kiinni!» ärjäsi Antti ja lähti hiljoilleen kotiin ottaen
eukon mukaansa.

»Jumala siunatkoon sinua!» jupisi Eeva.

»Sontiainen! Mene ämminesi hiiteen!» kiljuivat nuorukaiset hänen
takanaan. --

Muutamia viikkoja myöhemmin eräänä pyhäiltana, kun muut nuoret miehet
pihalla olivat keilaa lyömässä, istui Antti pirtissä. Hänen edessänsä
oli paperi; hän harjoitteli kirjoitustaitoa, johon äiti oli hänelle
antanut alkuopetuksen. Silloin tuli isäntä tupaan, tavallisuuden mukaan
päihtyneenä, ja nähdessään Antin paperin sylki hän siihen. Antti ei
puhunut mitään, -- hän meni ulos.

»Se piru!» kiljui isäntä.

Kerran oli emäntä, joka myöskään ei Anttia suosinut, antanut tämän
vellin palaa pohjaan, niin ettei sillä ensinkään ollut ruuan makua.
Antti aivan hyvin havaitsi tuon, vaan hän söi sanaa sanomatta.

Näin sai Antti oppia, ettei elämä ole mikään ruusuinen yrttitarha,
mutta hän kesti oppiaikansa hyvin, ja kun viha hänessä väliin oli
nousta partaittensa yli, juohtuivat aina hänen mieleensä äitinsä
opetukset, ja Antti hillitsi itsensä.

Mutta toiselta puolen taasen saattaisimme sanoa, että Anttia pidettiin
hyvästi. Jos oli tehtävä joku työ, missä tekijän oli tarvis olla
rehellinen ja tarkka, siihen pantiin aina Eliinan poika, ja hän näytti,
että hänessä oli miestä. Vaikka ei isäntä sietänyt nähdäkään häntä, ei
hän kuitenkaan olisi millään tahtonut päästää häntä pois talostaan.

Vaan muutos tapahtui.

Peitsolla oli ollut kinkerit, ja pappi oli kovasti nuhdellut isäntää ja
hänen perhettään huonosta lukutaidosta. »Antti osaa paremmin lukea,
kuin te kaikki yhteen», oli hän sanonut. Ihmiset tuvassa nauroivat
isännälle. »Se on oikein sanottu», arvelivat he.

Tuota ei saattanut isäntä unhottaa. Antti oli häväissyt hänet; se pisti
aina isännän mieleen. »Ei kummaa, että sinä osaat lukea, nahjus!» sanoi
hän; »etpä sinä pyhän pitkään muuta tee, kuin sokaat nokallasi
raamattuani».

»Tekisitte tekin samaten», vastasi Antti, »niin osaisitte paremmin
lukea».

»Pois raamattu!» ärjäsi päihtynyt isäntä. »Nyt on tosin pyhä, mutta
minä olen isäntä, ja sinä menet kohta lantaa ajamaan!»

Antti ei ollut kuulevinaan näitä sanoja. Siitä yltyi isäntä yhä enemmän
vihassaan.

»Kuuletko mitä sanoin, pois raamattu ja lannan ajoon!»

»Huomenna, kun on kukko laulanut; mutta nyt on pyhä» -- vastasi Antti.

Tuosta vastauksesta julmeni isäntä. Hän kirosi ja vannoi; mutta Antti
vastasi aina vakavasti, siivosti, kunnes ei isäntä saattanut vihaansa
hillitä. »Kyllä minä opetan sinut menemään!» huusi hän vaahtosuisena,
ja ennenkuin Antti ymmärsi, mitä oli isännän mielessä, oli tämä
siepannut halon ja sillä heittänyt Anttia. Halon pää sattui hänen
poskeensa ja teki siihen ammottavan haavan.

Punainen rusko nousi Antin kasvoille. Hän tulistui, hän unhotti
äitinsä, kaikki, ja ennenkuin isäntä ennätti päästä nauruun, oli hän
niin litistettynä Antin kourissa, ettei saanut sanaa sanotuksi.

On vaikea tietää, miten tämä kahakka olisi loppunut, elleivät
kyytipojat ja kaikki, ketkä tuvassa olivat, olisi samonneet Antin
päälle. Yleinen tappelu alkoi, mutta vaikka väkeväkin Antti oli, ei hän
voinut sotia kaikkia niitä aseita vastaan, jotka häntä vastaan
nostettiin. Hän sai monta verihaavaa, ennenkuin hän oli voitettu. Mutta
kun hän lattialla makasi ja kaikki hakkasivat häntä, ei hän enää mitään
sanonut.

Vihdoin melkein tainnuksiin joutuneena heittivät he hänen tuvasta
hangelle. Siellä tointui hän; siellä itki hän ensi kerran eläessään
katkeruuden kyyneleitä.

Seuraavana päivänä nähtiin hän Puron mökillä ja äitinsä haudalla.
Sitten katosi hän Kälviältä, ei tiennyt kukaan mihin. Eikä kukaan häntä
kysynytkään. Profeetta unhotettiin.


III.

Lautamies ja hänen tuleva vävynsä.

Kun talonpoika joutuu ylpeäksi, niin tietää hän tuskin ylpeytensä
rajoja. Vaan niin ehkä lienee kaikissa säädyissä, vaikka tuo silmiin
paremmin astuu, kun se talonpojissa osottaikse. Isäntä tietää aina,
että hän on isäntä; vaan jos ylpeys hänen sydämessänsä vallitsee,
tuntee hän tuon, ja mitä hän itse tuntee, tuntevat muutkin. Mutta kun
muut tuon tietävät ja tuntevat, niin tulee olo tämmöisen isännän
talossa raskaaksi, tukalaksi. Ollila oli tämmöinen isäntä. Hänen
mahtavuutensa ei rajoja tiennyt. Hän eli talossaan kuin ruhtinas
hovissaan. Hänen silmäyksensä oli käsky, hänen käskynsä laki, jota ei
uskaltanut kukaan vastustaa. Luonnollista on, että talo tämmöisen
isännän isännöidessä edistyy, mutta toinen on laita niiden, jotka
tämmöisen talon piiriin kuuluvat, semmenkin kun on isäntä, niinkuin
Ollila, ei ainoastaan ylpeä, mutta lisäksi saita ja tyly.

Ollilan ylpeys perustui hänen rikkauteensa. Hänen talonsa oli suuri,
hänen vuotuiset rahatulonsa suuret, hänen asuntonsa hovi, hänen
peltonsa parahimmat, hänen karjansa lihavimmat, sanalla sanoen: kaikki
mitä hänellä oli, osotti rikkautta, ylellisyyttä. Kun nyt Ollila aina
tämän rikkautensa tähden oli pitäjän valittu ja vihdoin oli tehty
lautamieheksi, niin on aivan hyvin ymmärrettävä, että Ollila arvonsa
tunnossa yltyi. Mutta soimatessamme häntä täytyy meidän kumminkin antaa
hänestä se todistus, ettei hän ollut mikään pölkkypää, ei, päin vastoin
monessa asiassa ymmärtäväinenkin. Hän oli leski. Neljästä lapsesta oli
hänellä enää jälellä ainoa tytär, Hanna.

Niin! Ollilalla oli lapsi; mutta kotona ei juuri huomattu hänellä lasta
olevankaan, sillä Hanna eleli aina omia aikojaan. Häntä ei oltu
talonpoikaisiin töihin totutettu. Hän ei saanut olla talonpoikaisissa
seuroissa; sillä »hän on aiottu parempiin», oli Ollilalla tapa sanoa.

Hanna istui siis päivät ommellen ja kutoen kaikenmoisia hienoja,
koreita vaatteita. Ainoastaan ruoka-aikoina ja joskus muulloinkin hän
nähtiin; mutta ei silloinkaan enempää kuin hänen mennessänsä pirtin
lävitse kammariin, missä hän isänsä kanssa atrioitsi.

Hanna oli nyt 18-vuotinen. Mikään erinomainen kaunotar hän ei ollut,
mutta vaikka hän ei semmoinen ollut, oli hänellä kuitenkin
äitivainajansa kaunis, puhdas sydän, ja puhdas sydän on kasvojen
ihanuutta kauniimpi.

Hanna tiesi ja tunsi aivan hyvin isänsä luonteen, ja sen lisäksi hän
tiesi, ettei hänen isänsä sydäntä mikään voisi muuttaa. Hanna tiesi
isänsä rakastavan häntä, mutta rakastavan niin, kuin rikas rahaansa
rakastaa. Hanna ymmärsi olevansa tavara, jota isänsä kasvatti sillä
voittaakseen. Asian näin ollen oli mahdotonta, että Hannan ja
lautamiehen välille olisi saattanutkaan mahtua muuta kuin nimeksi sitä
isällistä ja lapsellista rakkautta, josta kumminkin perheen onni aina
riippuu. Monesti oli Hanna kyynel silmissä pyytänyt saada ryhtyä niihin
säätynsä tehtäviin, joita toimittamaan hän oli luotu, mutta isä ei
tavallisesti vastannut tuohon muuta kuin: »Ei, sillä minä tahdon, että
sinä tästä säädystä nouset».

Ollila itse ei sanottavasti mitään työtä tehnyt. Hän ei tuota
tarvinnutkaan, sillä hän tiesi sanallansa olevan valtaa; hän tiesi työn
kulkevan hänen poissa ollessaan melkein yhtä hyvin kuin vieressä
seisoessaan. Aamulla määräsi hän päivän työt, ja onneton se, jonka
osuus illan tullessa oli vaillinainen; se tiesi, että hän ylpeän
talossa palveli. Mutta toiselta kannalta katsoen oli Ollila hyväkin
palkollisiansa kohtaan, sillä ei missään näille maksettu suurempia
palkkoja; ja siitä seurasi, ettei missään ollut parempia palkollisia.

Vaan ei tarvinne pitemmältä kertoa miten Ollilassa elettiin; sen
arvannee jokainen, joka on nähnyt tahi kuullut monen nykyisenkin ajan
rusthollarin elämästä. Vähävaraisia halveksitaan, ja ylimalkaan on
kunnia sen, jonka kukkarossa ko'olta kovia hopeita löytyy.

       *       *       *       *       *

Oli kaunis kesäpäivä. Ollilan väki oli niityllä; talossa oli kotona
ainoasti isäntä, tytär ja vanha Liisa, joka emännän askareet toimitti.
Pirtin ovi oli auki; aurinko heitti lämmintä valoansa miehen rinnalle,
kun hän pöydän päässä istui, lyijykynällä tehden paperille piirteitä,
joiden oli määrä olla kirjaimia. Tämä mies oli Ollilan isäntä. Hän oli
kylässään kokoillut rahoja pappilan kellarirakennukseen ja teki tiliä
saaduista rahoista. »Se pedon Pekka!» ärjäsi hän äkkiä; »minä en siltä
saa mitään hyvällä, mutta en olisi Ollila, ellen saisi pahalla».

»Mutta hän on köyhä, isäni!» sanoi Hanna, joka istui lavitsalla
vähän matkaa isästä, pallistaen silkkihuivia; »hänellä ei ole rahoja,
ja ne rahat, mitkä hän maisterilta saa, menevät kaikki hänen
kaupunkivelkaansa».

»Ole vaiti, et sinä tätä ymmärrä! Pekka on pahanjuoninen mies, ja minä
tahdon näyttää, ettei Ollilaa kiellolla kostotta häväistä. Olisi
saattanut kohta antaa minulle tuon nuorukaisen rengiksi, ja minä olisin
hänen hädässään omasta kukkarostani maksanut nuo muutamat rossat».

»Mutta tiedättehän, että Pekka on syytön; poika ei tahtonut tulla
tänne».

»Ei tahtonut tulla!... Ole vaiti! Minä tiedän, että hän jo oli tulossa,
mutta Pekka houkutteli häntä jäämään; sen saa hän maksaa. Kun maisteri
tulee tänne, panen minä häntä myöten sanan Pekalle, että ellei Pekka
kohta luovu rengistään, saa hän maksaa minullekin velkansa».

»Maisteri tulee», sanoi vanha Liisa, joka nyt ovessa näkyi.

Lautamies nousi. »Mene kamariisi, Hanna, ja pue yllesi, että kehtaat
ihmisten näkyviin tulla», sanoi hän, ja jättäen Hannan meni hän
kamariinsa samaa tekemään.

»Kuulitko, mitä isäsi sanoi?» lausui Liisa lautamiehen mentyä. »Pane
paraat yllesi! Hi hi hii! Jollei aavistukseni pahoin valehtele, niin
saamme vuoden kuluessa täällä häät, hi hii! Ollila saa sitten sanoa
kaikkia maisterin ylhäisiä sukulaisia sinuksi...»

»Olkaa hulluja puhumatta», jupisi Hanna punaposkisena kuin kypsynyt
puola, mutta totellen käskyä hän kiireesti katosi, jättäen ompelunsa
pöydälle.

»Kyllä rouvana olla kelpaa», mumisi Liisa; »mutta sen minä sanon, ettei
almanakassa ole sitä päivää, jona maisterin ja Hannan häitä vietetään».

Maisteriksi mainittu oli noin 30-vuotinen, pitkän hoikka mies. Hänen
kasvonsa olivat vaaleat, mutta niissä ei ollut ollenkaan sitä
vakavuutta, josta olisi voinut aavistaa hänen papinvirkaan aikovan.
Hänen tukkansa oli punainen, ja tuo teki koko hänen ulkomuotonsa
jotenkin oudoksi, semmenkin kun hivukset olivat pitkät. Hän tuli hiljaa
kävellen Ollilaa kohden merenruokokeppi kädessä, aina väliin silmäillen
ympärillensä.

»Aina aamusta iltaan emännän työssä, vanha Liisa! Hyvää huomenta! --
Onko lautamies kotona?» puhui hän tarjoten ystävällisesti kättä
eukolle, joka kuori perunoita ja pyyhki käsiänsä vyöliinaansa ennenkuin
rohkeni tarttua maisterin käteen.

»Lautamies on kotona, hän meni kamariinsa; kyllä hän kohta tulee».

»Sehän hyvä! No, miten täällä tänään jaksetaan? Kaikki hyvin, vai
kuinka?»

»Kaikki hyvin, saatikka -- --»

»Mitä?»

»Lautamies saisi palvelukseensa Paavilan Pekan rengin».

»Minä tiedän, että Ollila häntä tahtoo, ja olen kuullut pojan omasta
suusta, että hän tämän viikon kuluessa tulee tänne. Paavila luopuu
hänestä. Lautamies on oikeassa -- ei ole koko pitäjässä niin oivallista
työmiestä. Mutta älkää puhuko lautamiehelle mitään; huomenna tuon minä
miehen muassani».

Nyt tuli lautamies tupaan. Maisteri tervehti häntä ystävällisesti, ja
hymyily, joka lautamiehen huulille nousi, näytti, että he olivat vanhat
tutut ja että maisterin tulo oli lautamiehen mieleen. He istuivat vähän
aikaa pirtissä; mutta pian vei lautamies maisterin vieraskamariin.

»Luikertele sinä ja säkenöitse kuin kissa, kun sitä silitetään; sinä
vielä nau'ut pahasti!» jupisi Liisa.

Vieraskamarissa istuivat lautamies ja maisteri. Tervetuliaiset oli
juotu ja suuresta sokuripalasesta vähäsen haukattu. Merenvahapiipuissa
paloi hyvä tupakka, ja hymyillen oli maisteri taputtanut lautamiestä
olalle vannoen ei pitäjässä, ei kihlakunnassa, tuskin koko läänissä
parempaa miestä löytyvän.

Lautamies nauroi. »Niinkö luulette? Niinhän olla pitääkin!»

»Oikein, lautamies; oikein!... Mutta...?»

»Te tahdotte tietää vastaukseni eiliseen kysymykseenne?»

»Niin, minä en ole saanut unta silmiini koko viime yönä; kysyin aina
itseltäni: Mitähän lautamies vastaa?»

»On siis varma aikomuksenne sitoutua talonpoikaiseen sukuun?»

»Talonpoikaiseen! Mitä huonompi on talonpoikainen kuin herrassuku?
Uskokaa minua, lautamies! Te olette tuhansia kertoja parempi kuin moni
herra. Talonpoika ei tottele ketään muuta kuin Jumalaa ja esivaltaa.
Herrat! Ne saavat kyykkyselin kumartaa esimiehillensä. Niille sanotaan:
mene sinne! Eikä herralla ole omaa tahtoa, jos hän mielii virassaan
pysyä. Hänen pitää totella. Ymmärrättekö nyt, kuinka talonpoika on
herraa parempi?»

»Niin, niin! Iloista on minun kuulla teidän noin oikein käsittävän
talonpoikaista säätyä. Mutta ennenkuin vastaan kysymykseenne, tahtoisin
minäkin tehdä muutamia kysymyksiä. Teidän isänne on kruununvouti, rikas
mies, te olette ainoa lapsi? Niin sanoitte eilen».

»Niin».

»Ja te tulitte tänne maalle, saadaksenne lukea rauhassa?»

»Niin, niin.»

»Te olette isänne ainoa perillinen?»

»Kukapa toinen isäänsä perii kuin hänen lapsensa».

»Ja te rupeatte papiksi?»

»Tuo on tosin vähän isäni tahtoa vastaan. Hän arvelee, että minusta
tulisi kruununtiellä suuri mies; mutta minun oma haluni on
pappisvirkaan, ja samaten kuin te rakastatte talonpoikaista
ammattianne, en minä saata olla antautumatta siihen säätyyn, jota minä
rakastan».

»Se on oikein ... papeilla on suuret tulot».

Maisteri hymyili.

»Oikein, oikein!» sanoi lautamies iloisesti. Hän oli, niinkuin tuomari
tapasi sanoa, »eksamineerannut vankiaan». Hän oli mahtava tuossa. Hän
mietti vähän aikaa, laski sormensa nenälleen, ja lähestyen maisteria
kysyi hän:

»Paljonko isänne jälkeen saatte? -- Antakaa anteeksi, mutta isän on
velvollisuus kaikki tietää».

»No, ja kun tuon saatte tietää?»

»Niin laitan minä häät, joiden vertoja ei ole tässä pitäjässä nähty».

Maisteri näkyi ihastuvan. »Niin on kuin aina olen sanonut!» sanoi hän
iloisesti. »Teidän ja muiden talonpoikain välillä on eroitus suurempi
kuin yön ja päivän välillä. Toinen olisi mieltynyt saadessaan vävykseen
herran, te pidätte kaikki samassa arvossa, olkoon herra tahi talonpoika
edessänne. Ja se on oikein, lautamies! Minä saatan ilolla näyttää teitä
tutuille rohvessoreille Helsingissä ja sanoa: tämä on minun appi-isäni.
Mutta tuo sikseen. Te arvasitte jo eilen aikomukseni; kuka lienee
puhunutkin teille aikeestani. Minä pidän tyttärestänne; minä tahdon
olla suora niinkuin tekin; kysyn siis kohta: Annatteko apulaiselle
tyttärenne Hannan?»

Tämä maisterin kysymys oli lautamiehelle mieleen. Hän nauroi ja hieroi
käsiänsä ikäänkuin olisi hän pakkasessa seisonut; semmenkin sanoma
rohvessoreista sai tulevaisuuden hänen silmiinsä loistavaksi. »Minä
olen suorapuheinen, sillä ei löydy sitä, jonka edessä minun tarvitsisi
kumartaa», sanoi hän. »Te olette suoraan kysynyt, ja minä vastaan: kun
pappina tänne tulette, on Hanna niin totta teidän kuin Ollilan kartano
kaikkineen, mitä siinä löytyy, minun kuoltuani. Mitä isänne teille
antaa on saman tekevä. Hanna on rikas, tahi paremmin sanoakseni, tulee
niin rikkaaksi, ettei Riemulan parooninkaan omaisuus voi Hannan
omaisuudelle vertoja vetää. Tässä on käteni; laskekaa miehen tavalla
kätenne siihen!»

Kamarissa kajahti läiskäys, kun maisteri laski kätensä lautamiehen
käteen. Se kuului pirttiin, missä Liisa vielä perunoita kuori, ja Liisa
jupisi sen kuultuaan: »Nyt se on päätetty!»

»Ja nyt lautamies!» sanoi maisteri iloisesti, »antakaa minun kohta
tavata morsiantani ja kuulla hänenkin suustansa, etten hänelle halpa
ole».

»Halpa sinne, halpa tänne! Mitä Hanna sanoo, ei kuulu minnekkään.
Liisa!» -- ja lautamies avasi pirtin oven -- »Liisa, mene sanomaan
Hannalle, että hän joutuu tänne!»

»Aivan niin!» jupisi Liisa mennessään. »Ylkä tahtoo puhutella
morsiantaan, se on luonnollista! Mutta sen sanoo se, joka voi, että
tästä avioliitosta ei tässä maailmassa tule tämän enempää».

»Jouluksi kai tulette pappina Turusta? Kirkkoherra on vanha, koetetaan
laittaa niin, että joudutte tänne apulaiseksi».

»Sanokaa minua sinuksi, lautamies kulta! -- Niin, jouluksi, jos Jumala
elinpäiviä suo».

»Ja silloin näkee pitäjäs, miten minä osaan häitä valmistaa».
-- -- --

»Teillä on erinomaiset pellot tänä vuonna. En totta totisesti ole
nähnyt missään niille vertoja vetäviä. Te mahdatte olla hyvin
onnellinen?»

»No niin! Mutta missä Liisa viipyy? Se vanha eläin konttaa kuin torakka
reppuryssän laukussa. Antakaa anteeksi, minä menen itse Hannaa
hakemaan».

Maisteri jäi yksin kamariin. Hänen huulilleen oli nyt nauru astunut;
hän kulki edes ja takaisin lattialla. »Ollila parka!» jupisi hän. »Et
sinä ole hullu, et; viisas olet sinä, mutta tällä kerralla saat
viisaamman kanssa tekemistä. Minä tiedän, mikä sinun mieleesi on, ja
ellei piru nyt petä, niin olen minä pelastettu».

Vähän ajan kuluttua palasi lautamies kamariin. Hän oli suutuksissa, ja
maisteri arvasi nyt aivan hyvin, ettei lautamiehen kanssa sopinut
leikkiä laskea.

»Niitä ei löydy!» sanoi lautamies. »Hanna ei ollut kamarissaan.
Hän tiesi kumminkin ennakolta minun tahtoni olevan, että hän nyt
istuisi täällä kanssamme. Minä luulen, että hän tätä nykyä on
_pappilassa_ --».

Illan tullessa istui maisteri vähäisessä kamarissaan Paavilan Pekan
talossa. Hän käveli lattialla tupakoiden, mutta pöydällä makasi kaksi
kirjettä, joita kirjoittaen hän oli viettänyt ajan tultuansa Ollilasta.

    »Herra Raatimies!

    Minun täytyi lähteä Helsingistä velkaani Teille suorittamatta,
    sillä en voinut lupauksiani täyttää. Te uhkasitte oikeudella.
    Minä tiedän, että Teidän uhkauksenne oli enemmän kuin uhkaus;
    mutta minä luulen kumminkin, ettette minua viimeiseen saakka
    ahdista, kun ilmoitan Teille että tänään olen kihlannut naisen,
    jolla on sata kertaa ne 300 riksiä, jotka minä olen teille
    velkaa. Jouluna vietän häät, ja Loppiaisena on Teillä 300 riksiä
    postissa. Sallikaa minulle vielä tämä aika, pyytää nöyrimmästi

                                          Frans Joseph Lager.»

    »Kunnon Veljeni!

    Taidatpa kummaksua, kun näet missä minä nyt oleskelen. Sinä
    tiedät, että minun lukukauden loppuessa täytyi tuota pikaa
    miltei karkaamalla lähteä Helsingistä, jossa eivät ainoastaan
    tuo pahuksen Raatimies S----m ja kaikki kaupungin ravintolan
    isännät olleet viedä minut putkaan, mutta myöskin luutnantti
    G. ja tuo senaatin vahtimestari tahtoivat nylkeä minulta
    pelivelkansa. Minulla osasi olla 10 ruplan seteli rahaa silloin,
    ja sillä kuljin minä levollisena ja huoletonna, kuin suurin
    stoalainen filosofi, kunnes se loppui. -- Mitä olisit, veljeni,
    minuna tehnyt? Tie oli pitkä, mutta Matti taskussa. Kun oli
    rahani kulunut niin, ettei enää jälellä ollut muuta kuin muutama
    kymmen kopeikkaa, rupesin minä miettimään. Päivä oli puolessa.
    'Haluaako herra ruokaa?' kysyi kestikievarin emäntä. Vatsani
    kutisi; mutta Matti huusi taskussa. 'En!' vastasin minä.
    'Mutta jos tietäisitte jonkun hyvän talon, saattaisitte näyttää
    sen minulle. Minä olen maisteri Lager, ja tahtoisin lukea
    rauhassa tämän kesän'. -- Emäntä mietti. 'Olisi Ollila hyvä,
    paras koko pitäjässä, mutta sen isäntä on jotenkin kova mies',
    sanoi hän. -- 'Paavilassa on ennen muinen nuoria herroja asunut,
    ja ehkä ei Pekalla olisi mitään vastaan -- siivo mies tuo Pekka,
    mutta köyhä'. 'Ai, ai!' ajattelin minä. Vaan emäntä lisäsi:
    'Paavila on tässä aivan lähellä; voitte käydä katsomassa'. --
    Minä olin jo päättänyt hakea jotakin toista paikkaa, mutta
    nähdessäni Paavilan talon, joka on ihanimpia maassamme, ja
    havaitessani kosken olevan lähellä, jossa mies elämään
    kyllästyneenä voisi saada siunatun lopun, päätin täällä ottaa
    asuntoni, ja antaa, noin sattumalta rahanpuutteesen tulleena,
    kirkkoherran, nimismiehen tahi jonkun muun kristillisen ihmisen
    maksaa elatukseni. Paavila on nyt pian kaksi kuukautta ollut
    kotini.

    Kutsu nyt, veli kultaseni, tykösi yhteiset ystävämme ja lue
    seuraava:

    Ei ole ihmisen hyvä olla yksin; sentähden -- sentähden olen minä
    tänä päivänä kihlannut morsiamen tahi paremmin sanoakseni
    raha-arkun, jonka lukon takana 30,000 riksiä nukkuu odotuksen
    unta. Minä mainitsin jo Ollilan! Ollilan, näet, saan minä
    kaupantekiäisinä. Enkö ole onnellinen! Oi, minun rakas
    Hannani, kuinka sinä olet kaunis, kuinka minä menisin kuolemaan
    edestäsi, vaikk'en ole sinua nähnyt muuta kuin kerran! Ja sinä
    appi-isäni, kuinka sinä olet nerokas, ymmärtäväinen ja kaikin
    puolin viisas, vaikka sinun aivoihisi ei mahdu enemmän viisautta
    kuin lampaan päähän! Tänään, veljeni, tapahtui tuo suuri muutos.
    Ollilan isäntä, kihlakunnan lautamies, on sydämellä ja suulla
    luvannut minulle tyttärensä; hän tietää, että minä olen rikas,
    sillä ei köyhällä ole kultakelloa -- (tuo kello, jonka tähden
    nimeni lienee vielä tänään veli K----n velkojen kirjassa) --
    hän on kuullut, miten isäni kiittää häntä kirjeessä, jonka minä
    hänen kuullensa äsken luin, ja siunaa meitä, luvaten saman
    verran rahaa minulle kuin lautamies Hannan myötäjäisiksi antaa!!
    (Sinä tiedät, etten minä osaa arvatakaan, kuka isäni oli, ja
    etteivät äitini perinnöt riittäneet edes multarahoihin). -- Minä
    söin puolista hänen kanssansa, ja Hannan käsi laskettiin minun
    käteeni. Luulit kait minun äsken ilveellä sanoneeni, että minä
    Hannaa rakastan! Ei, veljeni! Nyt kun toisen kerran näin hänen,
    tykytti sydämeni kummallisesti. Minä olin pappilassa kuullut
    häntä kiitettävän; mutta nyt, kun näin hänen, kun hän puhui
    kanssani, kun hän ujosti, vaaleana silmäili minua, tunsin minä,
    peto vieköön, että olin rakastunut, ja mietin turhaan missä
    paikassa psykologia sanoo, että Ollilan lautamiehellä, jonka
    sydän on kuohuva ylpeys, saattaa olla tämmöinen tytär. -- -- --

    Hyvä on kuitenkin, ettet sinä ole täällä. -- -- --

    Huomenna muutan minä Ollilaan, ja minua seuraa täältä Paavilasta
    nuori, kaunis renki, Antti niminen, jonka sain houkutelluksi
    vaihettamaan Paavilan Ollilaan. Jää hyvästi nyt! En uskalla
    ilmoittaa pitäjästä, jossa olen, ennenkuin saan kutsua sinut
    häihini. -- Ystäväsi elämässä ja kuolemassa

                                                Fr. Jos. Lager.

    P. S. Anna mukana seuraava kirje omistajalleen! -- Syyspuoleen
    kesää tulen Helsinkiin; voin ehkä Jouluksi joutua _papiksi_!
    -- Minä käyn täällä filosofian maisterista, vaikka, niinkuin
    muistat, vaivalla pääsin yliopistoon vaillinaisten tietojeni
    tähden».

Maisteri kulki vielä edes takaisin lattialla. Hän oli kirjeensä
lopettanut; hän oli iloinen. »Jos minä tässä onnistun, niin, hitto
vieköön, saatan sanoa olevani onnen lapsi, jommoinen en suinkaan tähän
saakka ole ollut. Mutta lienee se niin, että onni ennen tahi myöhemmin
jokaista ihmistä kohtaa. Ollilan tunnen hyvin, eikä ole vaikeata pysyä
hänen ystävyydessään. -- Ja nyt pian pappilaan saamaan lainaksi rahoja,
jotta kunnolla pääsen täältä».


IV.

Renki ja talontytär.

Syksy oli tullut. Vakava tuoni ja syksyisen taudin kärsinyt pohjola
suutelivat illan tullen toinen toistaan. Rakkauttaanko he häpeevät, vai
miksi ovat he kätkeyneet tuon valkean hunnun alle, jossa kylmä
näännyttää heidän sydämensä? Vielä loistaa aurinko, sama joka ruusut
keväillä siitti, joka purosen säestäessä puki morsianpukuun pohjolan.
Vielä loistaa se, mutta sen lemmensäde ei voi sulattaa tuota kylmää
peitettä, jonka takana kuolema vallitsee.

Syksy on tullut, ensimmäinen lumi peittää maan, ja mikä ensi kerran
tapahtuu, outoa se on. Ollilan ulkotyöt ovat loppuneet, riihet
savuavat, ja viljaa kokoontuu runsaasti lautamiehen suureen aittaan.
Liisa, niinkuin ennenkin, emännöitsee, ja vanhan eukon silmät ulottuvat
etemmäs kuin kenenkään muun. Hän näkee, hän kuulee -- vaan hän ei puhu
mitään.

Mutta nyt on pyhäaamu. Kaikki palkolliset ovat suuruksensa syöneet,
ovat lähteneet, mikä kirkkoon, mikä naapuriin, mikä laskeunut
vuoteellensa pyhittäen levolle lepopäivän.

Emme näe maisteria täällä nyt, emme myöskään isäntää, sillä maisteri
saarnaa tänään, ja lautamies on seurannut häntä kirkolle. Mutta
pirtissä näemme tänään sen, joka siellä ei usein ole muulloin kuin
aterioiden aikana ollut. Hanna istuu akkunan edessä ja lukee. Hän on
vaalea, ja tuo vaaleus laskee hänen kasvoilleen jotakin rakastettavaa,
jotakin suloista. Hänen silmistänsä loistaa suru, hänen puhtaalla
otsallaan lepää alakuloisuus; mutta hänen koko muodossansa on jotakin
niin lapsellista, niin nöyrää, että ihmistuntia hänestä olisi voinut
sanoa: »Hän on uhri; vaan niinkuin uhri valittamatta antaa uhrata
itsensä, niin on hänkin tekevä».

Hän on pyhävaatteisiin pukeunut, hänen kaulallaan on kultaiset ketjut,
hänen hartioillaan suuri silkkinen huivi; mutta vaikka somat vaatteet
kyllä kaunistavat naista, oli Hannan kasvoissa, kun hän pyhästä
kirjasta lohdutusta etsi, jotakin niin suloista, niin ihanaa, että
vaatteiden koreus ei hänen kauneuttaan enentänyt. Ja kuitenkaan ei
Hanna ollut mikään kaunotar. Se oli vaan hänen sydämensä, joka oli
kaunis, ja kun sydämen kauneus naisen kasvoille lainaa puhtautensa
valon, niin kauniiksi muuttuu rumakin.

On kummallista meidän katsella, miten luonto tuo esiin olennoita,
ihmisiä, joiden sieluun se ikäänkuin itse on laskenut tulevaisuuden
siemenen. Minä tiedän niitä löytyvän, jotka sanovat, että ihminen
syntyessään on puhdas, että kasvatus sielulle antaa muodon; mutta en
luule näiden havainneen, miten kasvatus usein kohta kirjoittaa
opetuksiansa lapsen sydämeen, voimatta mitään muuta vaikuttaa, kuin
juuri päinvastaista sille, mitä se tahtoo. Hannan äiti oli kaunis, oli
puhdas, ja etenkin tämän viimemainitun ominaisuutensa hän jätti
tyttärelleen. Isää me jo vähän tunnemme, ja me näemme, että hänen
kasvatustapansa päämaali oli herättää ylpeyttä Hannan sydämessä. Ylpeys
on pian syttyvä rohdin; se syttyy usein, vaikka sitä sammuttaa
koetetaan, saatikka sitten, kun sen tulta viritetään. Mutta kumminkin
näemme, ettei tämä kasvatus mitään Hannassa vaikuttanut. Emme siis voi
päättää muuta, kuin että Hanna oli _perinyt_ äitinsä sydämen, ja
samalla antaa luonnosta sen lauseen, että se istuttaa ihmiseen sydämeen
tulevaisuuden siemenen, josta ydin aina ihmisen kuolinpäivään koettaa
itää, vaikka kasvatus olisikin -- niinkuin useammasti, ainakin aikaa
voittain tapahtuu -- voinut tukahuttaa siemenen edistymisen. Tosi on se
myös, että Hanna, joka mielellään luki Jumalan sanaa ja koetti sen
mukaan sovittaa elämänsä ja osoitti lapsellista kuuliaisuutta isäänsä
kohtaan, tällä tavalla kukisti ne opetukset, joita isä koetti häneen
kylvää; mutta kun Jumalan sana muuten oli jotenkin vierasta Ollilassa,
niin emme voi lukea tuota kasvatuksen ansioksi, vaan arvata äidin
rukousten vaikuttaneen, että Hanna niitä välikappaleita käytti, joilla
hän voi pitää sydämensä puhtaana isän opetuksia vastaan.

Hän istuu nyt lukien; mutta vastapäätä häntä näemme nuorukaisen, joka
tarkasti kuuntelee, mitä Hanna lukee. Hän on, tämä nuorukainen, noin
viidenkolmatta vanha, hänen hivuksensa ovat kiharat, hänen silmänsä
suuret, mustat; hänen kasvoillaan lepää sivistyksen tuntomerkki; hänen
koko olentonsa on niin toisellainen kuin muiden talonpoikaisten
miesten, että kummastuen kysymme, oliko tämä mies tosiaan palkollinen,
renki Ollilassa?

Hän on palkollinen, ei muuta -- hän on sama Antti, jonka Ollilan
lautamies kaikin mokomin tahtoi saada palvelukseensa. Antti on nyt
renki Ollilassa; lautamies on -- tahi paremmin sanoakseni -- maisteri
Lager on osannut saada hänet vaihettamaan palveluspaikkaa.

Antti on Ollilassa nyt ollut kaksi viikkoa. Hän on tänään ensi kerran
kahdenkesken Hannan kanssa. Palkolliset Paavilassa ja samaten nyt
palkolliset Ollilassa eivät ole ymmärtäneet eivätkä ymmärrä häntä. Hän
on siis enimmät ajat ollut itsekseen, tehnyt päivätyötä niinkuin orja;
mutta illoin on hän, kuuntelematta muiden palkollisten lorupuheita,
istunut milloin syviin ajatuksiin vaipuneena, milloin lukien.

Eräänä päivänä, kun Antti ennen muita oli sattunut tulemaan pirttiin,
oli hän, havaitsematta että kamarin ovi oli auki ja että Hanna istui
kamarissa, vaipunut väsyneenä lavitsalle ja kuultavasti puhunut mitä
hän sydämessään ajatteli: »kummallinen maailma! Kun minä teen työtä,
niin kaikki pitävät minusta, sillä minä teen hyvää työtä, teen työtäni
rehellisesti. Mutta jos joutuisin sairaaksi, jos en enää jaksaisi
mitään tehdä, kuka minusta silloin huolisi? Ei kukaan maailmassa enää,
sillä sinä, äitini, joka minua rakastit, et enää ole maailmassa». --
Nuo sanat kuuli Hanna, ja Antin lause äidistä herätti hänessä pian
samallaiset ajatukset. Hanna oli alusta saakka mielisuosiolla kohdellut
Anttia; nyt tuli Antti Hannalle kalliimmaksi.

Tänä pyhäaamuna, kun Antti tuli pirttiin eikä siellä nähnyt ketään, oli
hän vetäytyä takaisin leivintupaan, jossa hän asui. Mutta samassa tuli
Hanna isänsä kamarista. Antti seisahtui ja sanoi »hyvää huomenta!»

»Sinä et mene kirkkoon, Antti? Me olemme kahden kotona; voisimme ehkä
yhdessä lukea päivän saarnan», puhui Hanna. Antti silmäili pitkään
lautamiehen tytärtä, jota hän aivan vähän tunsi ja jonka luuli ylpeäksi
niinkuin lautamiehen; mutta kun hän näki Hannan totisena, vakaana,
vastasi hän mielellään tuohon suostuvansa. Ja nyt otti Antti kirjan,
luki enimmän osan saarnaa; sitten pyysi Hanna kirjan ja luki saarnan
loppuun.

Näin istuivat nuoret, ja kun saarna oli loppunut, istuivat he vielä
kauan, mutta ääneti. He miettivät luettua, vai mitä lienevät
miettineet.

»Miksi sinä olet aina niin alakuloinen, miksi et viihdy muitten
joukossa?» kysyi vihdoin Hanna ja loi ystävälliset silmänsä Anttiin
päin.

Taasen meni Antin sydämen läpi kumma tunne. Hän muisti ylpeää isää; hän
näki tässä ihanan naisen. »Miksi en minä olisi alakuloinen? Mitä on
minulla maailmassa, josta voisin iloita?» vastasi hän.

»Sinulla ei ole sukulaisia, olen kuullut sanottavan; sinun äitisi on
kuollut; mutta isäsi --?»

»Häntä en ole ikinä nähnyt», vastasi Antti hiljaisella äänellä.

»Sinä rakastit äitiäsi?»

»Rakastin. Minä en ole rakastanut ketään niinkuin häntä».

»Hän oli siis hyvä ja hellä?»

»Hän oli hyvä ja hellä, niin hyvä, niin hellä, ettei liene maailmassa
hänen vertaistaan. Hän ohjasi hyvien avujen tielle lapsensa askeleet,
ja kun hän viimeisen kerran puristi tätä kättä, lupasi hän
ijankaikkisuudestakin ohjata minua, puollustaa minua, auttaa minua. Hän
on nyt kohta kymmenen vuotta maan suojassa maannut, mutta lupauksensa
on hän pitänyt. Hän on suojellut minua vaaroissa, ja hänen äänensä soi
minun rinnassani aina kuolemaani saakka».

Hanna huokasi; hän oli liikutettu, hän muisti omaa äitiään. »Semmoinen
äiti oli minullakin», sanoi hän hiljaa.

Antti loi suuret, kirkkaat silmänsä Hannaan, Hanna silmänsä Anttiin.
Silmäykset tapasivat toinen toisensa, ja he tunsivat, ett'eivät enää
olleet toisilleen vieraat, että he olivat ystävät.

Mutta he eivät saaneet enää kahden puhua, sillä väki tuli nyt kirkosta,
ja Liisa rupesi puolista laittamaan. Mutta muuta eivät tarvinneetkaan
puhua. Kun he sitten puolisella tapasivat toisiaan, silmäili Antti
Hannaa, Hanna Anttia, eivätkä ne enää vieraiden silmäyksiä olleet.

       *       *       *       *       *

Ja semmoinen kumma oli nähtävänä tämän päivän jälkeen, ettei Antti enää
ollut alakuloinen ja että Hannakin oli iloisempi. Syytä tuohon
muutokseen eivät he itse tietäneet. -- Niin! Eivätpä itse
havainneetkaan mitään muutosta itsessään. Havaitsivatko he sitä
toisissaan, saadaan nähdä.


V.

Maisteri Lager ystävälleen.

    Kunnon Veljeni!

    -- -- --
    Luennot lienevät siellä jo täydessä vauhdissa. Minä olen kohta
    valmis lähtemään täältä, mutta tahdon sitä ennen kirjoittaa sinulle
    muutaman rivin. Hanki, veli kulta, minulle joku huone, joku
    vähäinen kamari kaupungin halvimmassa osassa. Minun kukkaroni
    ei myönnä elää niinkuin ennen. Elä naura! Minusta on tullut
    toinen mies, kokonaan toinen. Minä kadun entistä turhaa elämääni,
    ja samalla kiitän minä siitä, sillä muuten ei olisi se onni
    tullut osalleni, joka nyt tullut on. Minä rakastan Hannaa,
    minä tiedän nyt, mitä rakkaus on. Oi veljeni! Näkisit tuon
    talonpoikaistytön! Minä vannon, ettei toista semmoista löydy
    maailmassa. Hänen isänsä on, niinkuin viime kirjeessäni
    muistelen sanoneeni, ymmärtäväinen mies, mutta ylpeyden
    siteissä niin lujasti kiinni, että hän usein mielipuolelta näyttää.
    Minä olen hänelle puhunut ylhäisistä sukulaisistani, mahtavista
    ystävistäni, ja hän, ukko parka, on tuosta yhä enemmän yltynyt. --
    Miksi en saata hänelle puhua totuutta? Oi, silloin olisi onneni
    hukassa, Hanna olisi toisen! -- Kipeästi minua koskee valheella
    voittaa tämmöinen nainen; mutta kun parannusta olen vannonut tehdä,
    elää kokonaan hänen tähtensä, onko rikokseni niin suuri? Yksi asia
    minua vielä epäilyttää. Rakastaako Hanna minua? Hän ei puhu minulle
    mitään. Minä olen kahdesti hänelle ilmoittanut rakkauteni; hän vaan
    vastasi: »Jos isäni niin tahtoo, niin täytynee minun teitä
    rakastaa». Minä en ymmärrä, mitä hän tuolla tarkoittaa. Eilen
    saarnasin minä ja pyysin Hannaa tulemaan kirkkoon; hän lupasi,
    mutta ei tullutkaan. Olin asettanut saarnani niin, että sen
    olisi pitänyt vaikuttaa häneen. Olin pahalla tuulella, kun
    hän ei tullut, mutta minä voitin kumminkin saarnallani paljon.
    Palatessamme kirkolta sanoi Ollila: »Te aiotte lähteä Helsinkiin
    ja aiotte jouluksi palata tänne pappina. Mitä sanoisitte, jos
    kuulutettaisiin te ja Hanna tulevana pyhänä ensi kerta?»
    Ymmärtänet, että tuo kysymys kummastutti minua; sillä milloin
    on isä tämmöiselle, kuin minä olen, kaupannut semmoista naista
    kuin Hanna on! Mutta ymmärtänet samalla, että minä ihastuen
    tuohon suostuin. Olen kauan miettinyt, mikä lienee ollut syynä
    tuohon; luulen nyt ymmärtäväni, että ylpeydessä tämänkin juuri
    löytyy. Joku on kuiskannut Ollilan korvaan, että provasti tahtoo
    minua vävykseen, ja muuta ei Ollila tarvinnut. Kuka tuon tarun
    on alkuun pannut, sitä en minä tiedä, enkä huolikaan tietää;
    mutta sen tiedän, että hyvän työn hän on tuolla valheellaan
    tehnyt. Tulevana pyhänä kuulutetaan siis ensi kerta, ja tulevana
    maanantaina lähden täältä. No, mutta tahtonet tietää, mitä Hanna
    sanoi? Kun kirkosta eilen tulimme, oli hän iloinen ja kysyi
    minulta, miten saarnani onnistui ja yhtä ja toista muuta. Antti,
    tuo palkollinen, jonka minä houkuttelin Paavilasta tänne, istui
    huoneessa, ja hänen läsnäolonsa esti minua puhumasta Hannalle mitä
    lautamiehen kanssa olimme miettineet. Vihdoin meni Antti, ja
    silloin puhuin Hannalle kuulutuksesta. Hanna vaaleni. »Te ette
    siis rakasta minua?» sanoin minä, ja Hanna vastasi niinkuin aina
    ennenkin: »Jos isäni tahtoo». -- »No!» lausuin minä, »isäsi
    tahtoo! Jos sinä tahdot, niin laske kätesi käteeni». Hanna
    mietti ison aikaa. Hän meni ensin punaiseksi niinkuin ruusu,
    mutta äkkiä vaaleni hän lumivaaleaksi, ja -- hänen kätensä oli
    minun kädessäni. -- Sano, ymmärrätkö sinä tällaista käytöstä?
    Jos olisin sama mies kuin ennen, tekisin kaikki ymmärtääkseni
    mitä Hannassa liikkuu; mutta nyt en huoli ajatella mitään
    siihen kuuluvaa, sillä minä tiedän varmaan, että onni minua
    seuraa. Sinä muistat nuoren parooni Edlerin, jota me kerran
    Helsingissä kelpolailla petkutimme. Näe nyt veljeni, kuinka
    suuri onneni on! Tuo Edler asuu täällä, tässä pitäjässä on hänen
    isänsä kartano. Hän olisi saattanut ilmoittaa, kuka minä olen;
    mutta hän on sitten kevään sairastanut, eikä ole kukaan saanut
    käydä Riemulassa Edlerin luona koko tänä aikana, yhtä vähän
    kuin on ketään Riemulasta käynyt kylässä. Nuori Edler on kuoleman
    oma. Se on surullista, mutta koska en hänen onnettomuuteensa ole
    syypää, pidän minä hänen tautiansa onnenani.

    Tee, hyvä ystäväni, minulle mieliksi ja vuokraa kamari niin kaukaa
    kaupungin syrjästä, etteivät karhuni saa tietää että kaupungissa
    olen, ennen kuin voin velkani maksaa. Ystäväsi

                                                   Fr. Jos. Lager.


VI.

Mitä Liisa muori arveli ja teki.

Eräänä aamuna anivarhain seisoi Liisa, saatuansa valkean pesässä
viriämään, Ollilan pirtissä keskellä lattiata. Lunta oli viime yönä
satanut aikalailla ja edellisinä oli kylmännyt, niin että nyt oli täysi
talvi. Liisa parka värisi vilusta. Hän ei ollut, eukko rukka, nyt
ensinkään hyvällä tuulella; hän mökötti itsekseen ja hieroi väliin
kämmeniään. -- »Siitä ei nyt ainakaan tule mitään», jupisi hän; »ei
siitä tule mitään, sen sanoo Liisa! Antaa Hanna tuommoiselle! En minä
ymmärrä, mikä lautamieheen on mennyt! Hyi, kuinka säikähdin, kun äsken
unessa minäkin tanssin Hannan ja maisterin häissä! -- Se mies, tuo
maisteri, ei ole rehellinen, se on niin varmaa, kuin että minä olen
Liisa! No, olkoon miten on, syytä, miksi en häntä voi kärsiä, en minä
tiedä; mutta sen tiedän minä, etten saata kärsiä häntä. Minun
mielestäni on Hanna nyt pian samassa tilassa kuin muinen Eliina.
Silloinkin puhuin minä totta, mutta eivät minua uskoneet. Vai enkö minä
herroja tunne! Vähänkö ovat minuakin pettäneet! -- Miten onkin,
maisteri ei saa Hannaa. Noh, se on nyt sanottu!» -- Ja ikäänkuin olisi
tämä ollut Liisan aamurukous, meni hän nyt päivänsä ensimmäisiin
askareihin.

Ollilassa oli tullut tavaksi Liisan katsannosta päättää aamulla,
mimmoinen päivä tulee olemaan. Liisan seisoessa lattialla olivat piiat
heränneet ja kummastellen nähneet hänen jupisevan. He päättivät nyt
päivän kuluessa varmaan jotakin kummaa tapahtuvan.

Vähitellen oli kaikki Ollilan väki yläällä. Leivintuvasta -- joka
Ollilassa, niinkuin ylimalkaan koko Satakunnassa, on eri huone pirtin
porstuan toisella puolen -- tulivat rengit, ja nyt olivat kaikki
kokoontuneet pirttiin. Miehet, joilla ei ollut hevosten korjuulla
tekemistä, vetäysivät takan ympärille odottamaan einettään, ja piiat,
joiden ei tarvinnut karjasta huolehtia, pakisivat yhtä ja toista
keskenään, kun lautamies kamaristaan astui ulos.

Antti, joka tänään oli viimeisenä leivintuvasta tullut, vaikka hänen
tapansa aina oli olla ensimmäinen, istui pöydän ääressä. Hän tirkisteli
kummallisesti eteensä, ikäänkuin olisi hän syvästi miettinyt jotakin.
Hänen silmänsä eivät nyt olleet kirkkaat, päinvastoin ne olivat
himmeät. Eikä se ollut kummakaan; Antti ei viime yönä ollut saanut
vähäistäkään unta niihin. Rengit eivät hänestä huolineet, sillä hän oli
aina hiljainen. Hän sai siis rauhassa miettiä --

»Eineelle, miehet!» huusi lautamies, »ja sitten ajamaan hietaa kirkolle
kaikilla hevosilla! Antti jää kotiin, hän on käsistänsä sukkelin ja saa
tänään laittaa uudet kapilaat kirkkorekeeni».

Lautamies meni kamariinsa. Hän tiesi, että hänen käskyänsä aina
toteltiin. Miehet rupesivat lähestymään pöytää. Antti sitä vastoin
siirtyi sieltä takkaa likelle. Hänen silmänsä loistivat nyt taasen, ja
hän nauroikin, kun Sakari rupesi paikkaamaan retuisia lapasiaan. Ei
olisi kukaan voinut sanoa, että hänen yönsä oli unetta kulunut.

»Kyllä kai lautamies antaa maisterille tuon kirkkoreen, jonka sinä saat
laittaa», kuiskasi Matti Antin korvaan. »Jos minä olisin saanut
osalleni sen työn, tiedän, piru vieköön, mitä tekisin. Minä laittaisin
kapilaat niin kehnot, että punatukka penikulman päästyä jäisi
maantielle».

Antti ei vastannut tuohon mitään; hänen silmänsä himmentyivät vaan
vähän, kun hän kuuli maisterin nimen. Mutta himmeys katosi kohta.

»Jumalalle kiitos, että punatukka lähtee!» jupisivat piiat, »niin
pääsemme häntä passaamasta». -- Tuosta näemme, miten paljon Ollilan
palkolliset pitivät maisterista.

Vähän ajan kuluttua ei ollut enää pirtissä muita kuin Liisa, joka oli
ruvennut lankaa punomaan, Antti, joka hijoi kirvestä, ja pari piikaa,
jotka kehräsivät. Nämä eivät puhuneet mitään. Oli pian nähtävä, että
Ollilan pirtissä oli yleinen alakuloisuus vallalla.

Päivä rupesi jo koittamaan. -- »Sanokaa jotakin, Liisa!» sanoi vihdoin
eräs piioista. -- »Minun lankani joutuu tämmöisellä hiiren
hiljaisuudella uneen -- kas, nyt se peto taasen katkesi! Anttia ei
tarvitse vaatiakaan puhumaan; mutta teidän kielenne, Liisa, ei liene
yön kuluessa kuivunut».

»Ole vaiti, tyttö!» vastasi Liisa vihaisesti. »Jos on kieleni yön
kuluessa kuivunut, niin ei syyttä se ole sitä tehnyt. Kehrää sinä,
hiljaisuudessa saadaan suuria toimeen!»

Liisan tuota sanoessa tuli maisteri pirttiin, mutta meni sanaa
sanomatta lautamiehen kamariin.

Liisa silmäili häntä vihaisesti. »Ei tuo ole niin suuri herra, ettei
joutaisi hyvää huomenta sanoa», jupisi hän.

Nähdessään maisterin, vapisi ja vaaleni Antti. Kukin pirtissä teki
työtään. Toinen piika virkkoi: »Oletteko kaikin lumotut, kosk'ette
mitään puhu?»

»Ole vaiti! Meidän vaitiollessamme kyllä niitä löytyy, jotka puhuvat»,
vastasi Liisa. -- Ja taasen surisi rukki, kirves veisti, suu lepäsi.

Ollilan kartano oli, niinkuin jo sanoimme, mitä suurimpia. Huoneet
olivat suuret ja itse asuinrakennus talonpoikaiseksi oudon komea.
Pirtin takana oli kolme suurta kamaria; yhdessä asui lautamies,
toisessa nyt maisteri; kolmas, joka oli vierassali ja jonka kalut
olivat kaupungista ostetut, oli pirtin levyinen. Se oli kamarien
päässä. Porstuan takana vastapäätä ulko-ovea oli pirtin ja leivintuvan
välillä kaksi kamaria; ne olivat Hannan. Ehkä suvaitset, lukiani, että
vien sinut nyt sinne, vaikka tosin siellä vallitsee vielä syvempi
hiljaisuus kuin pirtissä.

Hannan molemmat kamarit olivat rinnan. Pirtinpuoleisessa hän istuu.
Ompelus on pudonnut lattialle; kirja, jota hän on lukenut, on mennyt
kiinni. Hanna ei tuota huomaa; hän itkee.

Hanna ei tosin puhu mitään; mutta mitä hän ajattelee, sen tiedämme,
sillä hänen käytöksensä näyttää sen. Hän ajattelee mitä isänsä ja mitä
maisteri on hänelle puhunut, ja nuo puheet ovat saaneet hänen silmiinsä
kyyneleet. Hän tietää, että hänen vapautensa aika loppuansa lähestyy.
Vapautensa aika? Onko hänellä semmoista ollut? Hän tietää, että hän
kohta sidotaan mieheen; mutta hän on sydämensä tutkinut, ja hän tuntee,
ettei hän tuota miestä voi rakastaa. Hän kysyy syytä siihen, vaan yhtä
vähän kuin Liisa tietää hän sitä. Hän on kumminkin päättänyt totella
isänsä käskyä; hän on niitä aina totellut. Mutta vaikka hän on niin
päättänyt, ei hän lepoa löydä niinkuin ennen. Hän on turvannut
rukoukseen, mutta rukouksesta ei hän ole voimaa saanut, ja kumminkin on
hän sitä aina ennen saanut! Hän tahtoo jotakin, itse ei hän tiedä mitä
-- ja kaikkein näitten tähden itkee hän nyt. Mutta kyynel, joka vierii,
ei vieritä painoa pois hänen sydämeltään.

Näin on Hanna kauan istunut saamatta sydäntänsä selville. Jos olisit
kysynyt häneltä, miksi hän itkee, ei olisi hän osannut siihen mitään
vastata. Hanna on nyt onneton, ja tuo hänen onnettomuutensa on sitä
suurempi, kun hän ei syytä siihen tiedä.

Yht'äkkiä katoovat kyyneleet hänen silmistänsä: »Minä tahdon puhua
jonkun kanssa», ajattelee hän. -- »Liisan? Ei... Menisinkö pappilaan?
En... Jos minä puhuisin, puhuisin Antille?» -- Tuossa lensi ruusun väri
hänen poskillensa.

Hanna säpsähti; ovi aukeni, Liisa tuli sisään. »Lautamies tahtoo sinua
tavata heti», sanoi tullut. »Sinun onnesi päivä on tullut!» Tuossa
lauseessa oli ilvettä, joka esti Hannan puhumasta vanhalle rakkaalle
hoitajalleen mitä hän mietti.

»Kuule, kulkunen soi jo! -- Ei, hevoset ovat kaikki poissa. No, käyden
sitte. Lautamies ja maisteri ovat valmiit menemään pappilaan
kuulutuskirjaa noutamaan. He tahtovat sinua puhutella, ennenkuin
menevät».

Nyt olisi Hannan sydän purkautunut. Liisa olisi saanut tietää, mitä
Hanna tunsi, mutta Liisa lisäsi taasen ilveellä: »mahdat sinä nyt olla
onnellinen!»

»Sanokaa isälleni, että minä tulen», vastasi vakavasti Hanna. Liisa
silmäili pitkään, vihaisesti häntä, meni kohta, itsekseen jupisten:
»mene ansaan hullu, jonka sydämen ylpeys on pettänyt!»

Palkolliset eivät olleet niin aivan väärässä, kun he Liisan
jupisemisesta aamulla aavistivat kummia. Lautamies oli tullut pirttiin
ja sanonut: »Liisa, mene käskemään Hanna tänne! Me olemme menossa
kuulutuskirjaa pappilasta --»

Kun Hanna pirtin läpi kulki, ei hän katsonut Anttiin päin, mutta Antin
kädestä putosi kirves. Koko ajalla, minkä Hanna oli isänsä kamarissa,
ei koskenut kirves puuhun. Kun Hanna, jota nyt lautamies ja maisteri
pyhävaatteissa seurasivat, tuli pirttiin takaisin, istui Antti
ruhmolla. Hanna loi nyt silmänsä häneen. Hannan posket olivat vaaleat,
silmäripsissä välkkyi kyynel, mutta vasemman käden nimettömässä
sormessa oli kaunis kultasormus.

»Hanna on maisterin morsian», sanoi lautamies, ja nuo sanat olivat
ainoat, mitä hän sanoi. Ylpeästi silmäili hän ympärilleen ja meni.

Antti nousi samassa. Jos olisi lautamies häneen luonut silmänsä, olisi
hän selvästi nähnyt, että Antilla oli jotakin sanomista. Mutta hän ei
luonut silmiänsä Anttiin eikä huomannut mitään tästä Antin yrityksestä.

»Lautamies on perin kummallinen mies!» puhuivat piiat keskenänsä, kun
Hannakin oli vetäynyt kamariinsa takaisin. He olisivat puhuneet ehkä
enemmän, ellei Liisa olisi vihaisesti silmäillyt heitä.

Päivä kului kulumistaan. Rengit olivat käyneet hevosiansa syöttämässä,
olivat kuulleet piioilta tuon suuren uutisen, että lautamies oli
kuulutuksen otossa, olivat lähteneet taas hiedanajoon ja tovereilleen
jutelleet mitä tiesivät. Hannaa ei näkynyt; miten hän kamarissaan eli,
sitä ei tiennyt kukaan muu kuin Liisa. Liisa oli siellä käynyt, oli
nähnyt Hannan itkevän, ja tuota nähdessään ei Liisa enää ilvesanoja
laskenut. -- Antti oli veistänyt, veistänyt kaikki puupölkkynsä
lastuiksi, jotta Liisa ja piiat nauraen olivat kysyneet, eikö jo
kapilaan alkua rupea näkymään. -- Antti ei kuullut heidän
kysymyksiänsä.

Oli jo hämärä kun lautamies tuli kotiin. Hän oli maisterin kanssa ollut
pappilassa puolisella, vaikka pappila oli aivan likellä. Lautamies oli
nyt onnellinen. Rovastikaan ei nähnyt mitään kummaa siinä, että
maisteri otti Ollilan Hannan vaimokseen, mutta päin vastoin oli
kummaksunut, että Ollila maisterille antoi Hannansa. Tämä lause hyväili
lautamiehen ylpeyttä, vaikka rovasti sillä tarkoitti aivan toista.
Rovasti oli näet ruvennut arvelemaan pahaa tuosta maisterista, jolta
hän, koska maisterilla oli selvä papinkirja ja täysi ikä, ei kuitenkaan
voinut kieltää kuulutusta.

Lautamies oli tuskin saanut sudennahkaturkit yltään, ennenkuin hän
käski Liisan keittää totivettä. »Pitäisipä toki kuulutuksen-panon
päivää juhlallisesti viettää». Mutta pitkäksi meni lautamiehen naama,
kun Liisa käskyä tottelematta kiivaasti heitti rukin luotaan ja pyysi
saada sanoa pari sanaa kahden kesken lautamiehelle. Piiat hämmästyivät.
Tuo oli jotakin niin outoa, että he tuskin ennättivät kuiskata
toisilleen: »Ei Liisan jupina aamulla hyvää merkinnyt».

»Häh!» huusi lautamies. »Sinä tahdot sanoa minulle pari sanaa kahden
kesken! Ymmärrätkös, että minä, lautamies Ollila, vielä olen taloni
isäntä. Kuule ämmä! Vesi pataan, ja sen kiehuessa puhu suusi
puhtaaksi!»

»No, Jumalan nimeen sitten; mutta minun puolestani vedestä ei tule
mitään sittenkään. Kuules, lautamies Ollila! Kuinka kauan on Liisa
Jaakontytär ollut palveluksessasi! Luulen pian kolmekymmentä vuotta.
Liisa tuntee sinut paremmin kuin tunnet itsesi. Kuule, lautamies, sinä
vaadit minun puhumaan kaikkein kuullen. No, ei ollut minulla muuta
sanomista, kuin ettei Hannan ja tuon maisterisi naimisesta tule mitään.
Anna minun puhua! Mitä teit sinä sisarellesi Eliinalle? Ajoit hänen
pois tyköäsi, varastit hänen perintönsä, kirosit hänen ja hänen
lapsensa. Mitä teit sinä äitipuolellesi? Pidit häntä tylysti kuin
palkollista, ja nyt aiot sinä antaa rosvolle ainoan tyttäresi! -- Kohta
on, lautamies parka, mittasi täysi, ja ylpeytesi saa palkkansa!»

»Mitä, mi-mitä?» huusi lautamies ja hypähti vihasta koholleen.

»Niin, lautamies! Minä teen velvollisuuteni. Minä olin Eliinan ystävä,
ja minä en salli sinun antaa maatasi tuolle, ennenkuin saan tietää,
missä Eliinan poika on».

»Älkää tuota hullua kuulko, maisteri!» sanoi vakavasti lautamies,
vaikka viha kiehui hänessä. »Minulla oli sisar, Eliina niminen. Hän
sodan aikana rupesi hyppäämään sotamiesten kanssa. Minä en sitä
sallinut ja -- --»

»Ja ajoit hänet hiiteen, vaikka hyvin tiesit, että he olivat vihityt,
ja Eliina, kun miehensä hänet hylkäsi, olisi silloin parhaiten
tarvinnut hoitoa. Mutta silloin et sinä niin ylpeä ollut kuin nyt;
muuten olisi sinun kelvannut tietää sisaresi olevan paroonin porton.
Sinä halusit yksin saada koko maan, ja sinä sait sen. Sinä muutit
tänne. Ostit Ollilan tullaksesi kunniaan maakunnassa, jossa -- --»

»Jumal'auta, ämmä! Ellet pidä suutasi kiinni, niin minä voin sen
tukkia. Korjaa, rietas ihminen, joka väärin olet hyväntahtoisuuttani
käyttänyt, kapineesi ja mene hiiteen! Minä en salli tuollaista, joka
hävyttömyydellä kostaa hyvät työni, nähdessään etteivät hänen konstinsa
auta häntä Ollilan emännäksi.»

»Minäkö olisin halunnut Ollilan emännäksi! Jumala nähköön, en rupeisi
teille vaimoksi, vaikka nälkäkuolema olisi edessäni! Olet käskenyt pois
minunkin! No, Liisaa ei kahdesti käsketä! Minä menen; mutta muista,
lautamies, ettet ole Liisaa vielä viime kertaa nähnyt!»

»Mene, ja kun löydät todistajia, niin tule takaisin, eläin! -- Ja nyt,
piiat, totivettä tulelle!»

Piiat silmäilivät toinen toistaan; mutta niin pelätty oli lautamies,
etteivät uskaltaneet ruveta sotimaan häntä vastaan. Suuttuneena meni
lautamies maisterin kanssa kamariinsa.

»Siitä avioliitosta ei jumal'auta tule mitään», huusi Liisa heidän
jälkeensä.

»Sen saamme nähdä!» sanoi lautamies.


VII.

Talontytär ja palkollinen.

Kun rengit illalla tulivat kotiin, oli kaikki ylösalaisin Ollilassa.
Piiat kuiskuivat toisilleen, rukit eivät liikkuneet. Liisan arkku oli
vedetty takan eteen, ja eukko korjaili sinne kaikkia kapineitansa.
Lautamies ja maisteri istuivat lautamiehen kamarissa, ja Hannan kamarin
ovi oli sisältä salvalla kiini.

Ainoa tässä, joka Liisan syytöspuheista ei pitänyt mitään, oli Antti.
Riidan kestäessä hän tosin oli antanut kirveen levätä, mutta sen sijaan
oli hän puukkoon tarttunut. Kaksi kapilasta oli hän saanut valmiiksi.
Kun Liisa mainitsi Eliinan nimen, oli hän kummasti säpsähtänyt, vaan
kohta jälleen tarttunut työhönsä.

Vähää ennen kun rengit tulivat kotiin, oli Antti heittänyt työnsä ja
ruvennut miettimään. Kun sitten rengit tulivat ja piiat heille
rupesivat juttelemaan, mitä kummia oli tapahtunut, vetäysi Antti
kenenkään huomaamatta ulos pirtistä.

Mutta aivan samalla aikaa kuin Antti lähti pirtistä, avasi Hanna
ovensa, ja Antin tullessa porstuaan tapasivat Hanna ja Antti toisensa.
Oliko tuo pelkkä sattumus --?

Antti ei puhunut mitään; hän vetäysi leivintupaan päin. Mutta ennenkuin
hän ennätti leivintuvan oven avata, kuuli hän Hannan hiljaa sanovan:
»Antti, minä hain teitä!»

»Minua!» sanoi Antti seisahtuen.

»Teitä! Minulla olisi teille jotakin sanomista».

Antti seurasi Hannaa hänen kamariinsa, ja kun Hanna kynttilän sytytti,
näki Antti että hänen poskensa olivat ruusunpunaiset; mutta silmissä
kiilsivät kyyneleet.

He istuivat kahden puolen pöytää.

Kyynel, joka Hannan silmässä oli välkkynyt, putosi, ja tuskin kuuli
Antti Hannan lauseen: »minä olen onneton!»

Kun on sulku avattu, pääsee vesi juoksemaan; kun on sana sanottu,
seuraa kohta toinen. Antti, joka lattiaa oli tirkistellyt, loi silmänsä
Hannaan, ja hiljaa vastasi hän: »minä näen sen, vaan syytä minä en
tiedä».

»Antti!» sanoi Hanna, ja suloisilla silmillään katseli hän nuorukaista.
»Te puhuitte minulle niin lempeästi äidistänne; teidän ja muiden
renkien välillä on aivan suuri erotus. Minä luotan teihin; te ette
voine minua pettää?»

»Minä teitä pettää!» huusi Antti kovemmasti. »Jumala tietää, että minä
ennen kuolisin».

»Älkää puhuko niin kovaa!» -- Hanna loi silmänsä alas. -- »Isäni tahtoo
pakoittaa minua naimisiin», sanoi hän hiljaa.

»Minä tiedän sen; hän on jo saanut kuulutuskirjan. Mutta onko tuo
naiminen vastoin teidän mieltänne?»

Hanna puhkesi itkemään. »Vastoin minun mieltäni! Sanokaa te, joka niin
hellästi äitiänne rakastitte, saako mikään, mitä vanhemmat tahtovat,
olla vastoin lapsen mieltä? Eikö meidän pidä kaikissa totteleman
heitä?»

»En tiedä; tuohon kysymykseen osaisi ehkä rovasti paremmin vastata.
Mutta sen tiedän, etteivät hellät vanhemmat koskaan pakoita lapsiansa
siihen, mikä on lasten mieltä vastaan, ellei se olisi jotakin hyvää.
Minun äitini ei olisi minua pakoittanut naimisiin, sen minä tiedän».

»Näette tämän sormuksen, se on kihlasormus!» huokasi Hanna.

»Te olette vapaaehtoisesti sitouneet maisteriin», sanoi Antti, ja hänen
huulensa vapisivat. »Miten voitte lupauksenne rikkoa?»

»Oi, Herra Jumala!» huusi Hanna. »Minun täytyy, täytyy siis ottaa
maisteri!» Hanna kätki kasvonsa käsiinsä, ja hän itki katkerasti.

Joku minuutti kului äänettä. Mitä Antin sydämessä liikkui, sitä emme
tahdo vielä sanoa. Mutta hänen silmänsä Hannan surussa kirkastuivat, ja
kun hän nousi ja hiljaa laski kätensä Hannan päälle, ei hän enää ollut
sama mies kuin äsken.

»Hanna, te luotatte minuun; nyt on minulla selvillä, mitä minun pitää
tehdä. Luottakaa siis minuun, yksin minuun!»

Hanna laski alas kätensä. Antin sanat olivat sytyttäneet toivon hänen
sydämessään. Mutta Hanna ei ennättänyt vastata mitään. Antti oli
vetäynyt oven luo, ja Hanna oli samassa yksin.

Antin mentyä tyyntyi tuo hirmuinen tuska, jonka kahleissa Hanna koko
päivän oli taistellut. Kyynel kuivui hänen silmistään, ja kun hän laski
kätensä ristiin ja nyt voi koko sydämellään rukouksessa lähestyä
Jumalaa, tunsi hän rauhan ja toivon heräävän rinnassansa.


VIII.

Eliina.

Hannan kamarista meni Antti leivintupaan. Täällä ei ollut ketään. Hän
sytytti takkaan valkean, ja saatuaan sen palamaan hän ajatuksiin
vaipuneena hiljaisilla askelilla lähestyi vuodetta.

»Nyt, äitini, on hetki tullut!» puhui hän hiljaa ja heittäysi
polvilleen, vetäen vuoteen alta vähäisen arkun, jonka hän kaulansa
ympärillä nauhassa riippuvalla avaimella aukasi.

»Nyt on hetki tullut, nyt tarvitsen sinun neuvoasi, sinun apuasi. Sinä
näet, että minä olen uskollisesti pitänyt mitä sinulle lupasin. Vasta
pakon tullessa tähän turvaa! -- sanoit sinä, kun kuolinvuoteellasi
annoit minulle tämän vähäisen rasian. -- Ja kun on sinulle sen sisällys
selvä, älä ala vihata äitiäsi, älä väärin käytä tietojasi -- lisäsit
sinä. -- Oi äitini! Tuon lupasin sinulle ja minä tahdon lupaukseni
pitää».

Antti otti arkusta vähäisen rasian. Sitten lähestyi hän takkaa. Hän
tarkasteli kaikin puolin rasiaa. Se oli rihmalla ympäröitty. Vapisevin
käsin katkasi hän nuoran, ja kun hän kantta avasi, lensi hänen sielunsa
läpi aavistus: »tämä hetki muuttaa toiselle radalle elämäni aluksen».

Kansi oli poissa, rasia auki. Paksu kultasormus oli ensimmäinen esine,
jonka Antti näki. Hän katseli sitä kummastellen. Siihen oli
sisäpuolelle piirretty »A. E».

Sormuksen alla oli paperikääry ja sen alla pohjalla kaksi sormusta,
korvarenkaita, kultainen sydän ja kauniin nuorukaisen kuva. Sitä
katseli Antti kauan, ja hän hämmästyi; hänen sydämessään liikkui outo
tunne, kun hän luki, mitä kuvan alle oli kirjoitettu: »_Tämä mies,
poikani, oli sinun isäsi_».

Vielä kerran katseli hän näitä kultakaluja, jotka hän ymmärsi olleen
hyvin kalliit hänen äidillensä. Sitten laski hän ne rasiaan takaisin ja
kätki ne arkkunsa pohjalle. Paperikääryn avasi hän nyt ja alkoi lukea
takan edessä.

»Nyt ymmärrän, äitini, miksi sinä kaikin mokomin tahdoit opettaa minua
kirjoitusta lukemaan ja kirjoittamaan. Tietysti sen tähden, että
osaisin lukea, mitä et suusanallisesti tahtonut minulle ilmoittaa»,
ajatteli hän.

Kääryssä oli monta paperia, kirjeitä ja muita. Ensimmäinen, minkä hän
sattui saamaan käsiinsä, oli vähäinen paperipala, tällainen:

    »Vuonna 18-- 16 päivänä Maaliskuuta vihki allekirjoittanut,
    Kokkolan kirkossa tapahtuneen kuulutuksen jälkeen, aviopariksi
    kornetin parooni Andreas Edlerin ja rusthollarin tyttären Eliina
    Jaakontyttären, joka vihkiminen tapahtui Lohtajan kirkonkylässä.

                                       _Karl Gabr. Ström_.
                                         Provastin apulainen.

                       Todistavat:

    Lorentz Edler. Johan Marjamäki. Matts Jaakola».

Luettuaan tämän tunsi Antti hikipisareita nousevan otsallensa. Eliina
Jaakontytär oli hänen äitinsä nimi, sen tiesi hän, ja hän muisti nyt
Liisan kutsuneen samalla nimellä lautamiehen sisarta. »Herra Jumala!
Olisiko se mahdollista, että lautamies Ollila olisi minun enoni!»
jupisi hän.

Kiireesti tarttui Antti toiseen paperiin. Hän luki:

    »Minun rakas Liinani! Sydämeni särkyy, kun sinulle ilmoitan, mitä
    on velvollisuuteni ilmoittaa. Jumalan edessä olet sinä minun
    puolisoni, mutta minun sukuni ei sinua semmoiseksi tunnusta. Se
    ainoa, joka sinun tunsi, veljeni Lorentz, ei elä enää; kaikki
    muut, isäni, äitini, eivät tahdo sinusta mitään tietää.
    Vanhempaini kirousta en minä jaksa kantaa. Meidän välimme täytyy
    muuttua. Jos sinä minua rakastat, niin revi palasiksi
    vihkimätodistus. Minä tiedän, että sinun ylevä sydämesi ei tahdo
    kylvää eripuraisuuden siementä puolisosi sukuun. Mitä hyvää
    sinulle olisikaan siitä! Rakas Eliina! Kalvavalla sydämellä ja
    katuvalla omallatunnolla sanon sinulle viimeiset jäähyväiseni.
    Minä lähden nyt Ranskan sotaan.

    Sinut ajoi veljesi pois kodistasi minun tähteni; sinä seurasit
    minua! Jos sinä tahdot, toimitan minä lakimiesten avulla, että
    saat perintösi, jonka veljesi on vallannut, vaan kaikissa
    tapauksissa, jotta et puutetta tulisi kärsimään, lähetän tässä
    sinulle 1000 riksiä.

    Kova on kohtalomme, armaani! Suutele puolestani pienokaista, jota
    en saa nähdä, ja usko varmaan, ett'et sinä eroamme sure enemmän
    kuin sinua aina rakastava...»

                                                   Anders Edler».

»Hyljätty!» jupisi Antti ja heitti vihaisesti paperin luotaan.

Seuraavat paperit olivat kaksi 1000 riksin seteliä. Pieni paperipalanen
oli niiden ympärillä ja siinä oli: »Anttini perintö isänsä jälkeen».

Kyyneleitä nousi Antin silmiin. »Äitini, äitini! mitä olet tehnyt!
Kärsinyt elinkautesi puutosta, jättääksesi minulle tämän suuren rahan.
Äitini, äitini!»

Vielä oli paperi jäljellä. Antti luki:

    »Vuonna 18-- 1 päivänä Joulukuuta syntyi ja saman kuun 3:na p:nä
    kastettiin luutnantti Anders Edlerin ja hänen vaimonsa Eliinan
    lapsi Anders. Kummina olivat Peitson torppari Isakka Matinpoika
    ja hänen vaimonsa Eeva. Kasteen toimitti

                                          _Karl Gabr. Ström_.
                                            Provastin apulainen».

Seuraava paperi kuului:

    »Rakas Eliinani! Viisi vuotta on nyt kulunut. Pitkä on se aika
    ollut sille, joka tietää tehneensä väärin. Kuinka ylevä, kuinka
    suuri sinä olet, sen ymmärsin minä vasta saatuani sinun kirjeesi,
    jossa sinä käsket minun elää ja olla kuin ei sinua olisikaan.
    Eliina! Minun sydämeni oli pakahtua hävystä ja murheesta. Minä
    olisin tahtonut polvillani pyytää sinulta anteeksi, vaan rakkaan
    äitini olisi se askel saanut hautaan. Minä olen käynyt suuria
    sotia. Minä koetin unhottaa sinua, mutta turhaan. Kuolema säästi
    minua katuvaa elämälle. Viisi vuotta olin ulkomailla. Everstin
    poletit rippuvat olallani, tähtiä on rintani täynnä. Nämä aijoin
    tuoda sinulle, panna ne eteesi ja sanoa: ota ne ja se kokonaisena,
    joka niitä kantaa. Silloin tuli kirje isältäni. Hän on kuoleman
    käsissä. Hänen viimeinen tahtonsa on, että minä menen naimisiin
    erään rikkaan, hyvän ja korkeasukuisen naisen kanssa. Mitä sanoo
    Eliinani? Tahtooko hän, että isäni kirous jää minun päälleni, vai
    että kirous isäni kanssa menee hautaan?

    Tuhansia terveisiä pikku Antille. Kaikissa tapauksissa on hän
    minun poikani. Lähetä hän minun tyköni, minä tahdon tehdä hänestä
    miehen, paremman kuin hänen isänsä on. -- Oi Eliina! Et ymmärrä,
    miten minun sydämeni on runneltu! Kirjoita pian vastaus

                                                 Anders'illesi.

    Riemula, Elokuussa 18--.

    1000 riksiä seuraa tässä mukana».

Antti tarttui kiireesti viimeiseen kirjeeseen. Äitinsä kirjoittamaksi
tunsi hän sen.

    »Minun rakas poikani! Näistä kirjoituksista tiedät äitisi
    elämäntapaukset. Vaan sinä et tiedä vielä kaikkia. Isälläni oli
    kaksi lasta, poika ja tytär; tytär olin minä. Ilmajoella oli
    isälläni suuri talo. Hän oli rikas ja hyvä. Hän kasvatti minua
    pappilassa rovastin tyttärien kanssa, ei sillä antaaksensa minulle
    muuta kuin talonpoikaista sivistystä, mutta syystä että äitini
    kuoli minun ollessani viidennellä vuodella. Minä sain kumminkin
    oppia enemmän kuin talonpoikainen tyttö tarvitsee, ja minä kiitän
    Jumalaa siitä. Miten nuoruuteni päivät kuluivat, se ei koske
    asiaan, josta aijon puhua; olkoon vaan sanottu, että se aika oli
    rauhallinen. Minä olin 16-vuotinen, kun ensi kerran näin sen
    miehen, jota vielä rakastan, vaikka hän minut on kauan sitten
    unhottanut ja nyt toisen kanssa onnellisena elää. Hän oli silloin
    nuori, vaikka ikämme ero oli 12 vuotta. Hän oli kaunis, ja ne,
    jotka minut nuorena näkivät, sanoivat minunkin olleen kauniin. Se
    oli minun onneni, tahi onnettomuuteni! Itse sanon sitä onnekseni,
    sillä rakkaus on puhdistanut sydäntäni, jos siinä vähänkään
    puhtautta on, vaikka se ulkonaisesti on ollut -- vieläpä usein
    sisällisestikin -- kovaa ja katkeraa. Se on opettanut minua
    anteeksiantamaan, ja siinä autuaallisessa tunnossa, ettei
    vähintäkään vihaa asu sydämessäni, uskallan minä astua
    iankaikkisen armon eteen, Häneltä armoa anoen. -- Niin, minä olin
    16-vuotinen, kun ensi kerran näin parooni Edlerin. Minä asuin
    silloin vielä pappilassa. Kirkkoherra havaitsi, millainen välimme
    oli. Minut lähetettiin kotia, ja hän, joka Suomen sotajoukossa
    palveli, lähti kotiansa. Me vannoimme ikuista rakkautta. -- Viisi
    vuotta kului. Öin päivin oli hän muistossani. Minä odotin häntä,
    sillä hän oli luvannut tulla. Minulla oli näiden vuosien kuluessa
    monta kosiaa, mutta minä hylkäsin ne kaikki. Silloin kuoli rakas
    isäni, ja minua kahta vuotta nuorempi veljeni tuli isännäksi.
    Hänelle juttelin sisarellisessa rakkaudessa rakkauteni, ja hän
    iloitsi kuullessaan, että puheissa oli perää. Oi veljeni! En minä
    silloin tiennyt, että sinun ilosi oli petollinen, että sinä
    iloitsit saadaksesi siinä varmassa tiedossa, ettei parooni koskaan
    minua vaimokseen ottaisi, pitää minun naimattomana ja siten
    anastaa perintöni. Viiden vuoden kuluttua nousi tuo onneton Suomen
    sota, ja kun minä kyynelsilmin muistin sulhastani, kun minä
    unessa näin hänen verisenä sotatantereella syyttävän minua
    uskottomuudesta, tuli hän. Hän oli kauniimpi, miehuullisempi kuin
    ennen, ja, mikä paras oli, hänen rakkautensa oli muuttumaton.
    Veljeni nauroi, kun parooni minua syleili, ja kun minä Edlerin
    lähtiessä en voinut vastustaa hänen rukouksiansa, että seuraisin
    häntä, vaan puhuin veljelleni, joka minulla oli isän sijassa,
    vaikka hän nuorikin oli, niin nauroi hän ja sanoi: 'jos sinä
    paroonia rakastat, niin seuraa!' -- Oi, minulla ei ollut silloin
    todellista neuvonantajaa! Minä annoin maineeni alttiiksi ja
    seurasin häntä, jota minä rakastin, huolimatta siitä, etten saanut
    olla veljeni häissä. -- Edlerin rakkaus oli tulinen. Mutta ne
    opetukset, joita minuun oli pappilassa istutettu, eivät sallineet
    minun niin antautua hänen haltuunsa kuin hän olisi tahtonut.
    Kokkolaan tulimme, ja siellä kuulutettiin Edler ja minä. Edlerin
    veli Lorents oli se, joka tämän sai toimeen. Oi, jos minä olisin
    voinut tätä Lorentsia rakastaa, niinkuin hän minua rakasti,
    onnellisempi olisi silloin elämäni ollut! Tämä ylevä nuorukainen
    joutui sodan uhriksi. Siunattu olkoon hän! -- Hiljaisuudessa
    vihittiin meidät, niinkuin vihkimätodistuksesta näet, Lohtajalla.
    Sitten seurasin minä Edleriä, kunnes minä palatessamme Torniosta
    jäin Kälviälle, jossa minä sinun synnytin. Olin jo silloin
    havainnut, että Anteroni tunteet minua kohtaan rupesivat
    laimistumaan, ja tietämättä missä hän oli, odotin minä kirjettä
    häneltä. Odotin kauan turhaan. Vihdoin se tuli. Mutta se ilmoitti,
    semmenkin raha, joka kirjettä seurasi, mitä minä olin pelännyt,
    vaikka en ollut hirvennyt sitä uskoa. -- Minä näin nyt selvästi
    kaikki; en enää tohtinut toivoakaan hänen takaisin tuloansa. Se
    aika oli surun aika, jota yksin sinun naurusi kätkyessä lievitti.
    Minä kirjoitin veljelleni. Hän oli myynyt talonsa ja ostanut
    toisen etelä-Suomessa. Hän käski minun tulla luoksensa. Suurella
    vaivalla, sillä minä olin päättänyt sinulle säästää paroonin
    rahat, saavutin minä Ollilan, jossa veljeni nyt oli isäntänä. Hän
    otti minut veljellisesti vastaan. Mutta kun hän sai kuulla, että
    minä olin naimisissa ja että sinä olit avioliitossa syntynyt,
    julmistui hän. Ei auttanut, että minä nuhtelin häntä talon
    myymisestä minun luvattani. Hän ajoi minut pois, mainiten
    minua häpeällisimmillä nimillä. Hän koetti saada haltuunsa
    vihkimätodistuksen, ja hän oli siinä onnistuakin. Se olikin jo
    hänellä, vaikka minä sen salavihkaa kohta sain takaisin. En
    tiennyt silloin sen arvoa. Surevalla sydämellä sanoin ijäksi
    hyvästi veljeni asunnolle, ja sanomattomalla vaivalla tulin
    Ilmajoelle. Provasti oli kuollut, ja neidit, joiden kanssa minä
    nuorempana olin lukenut ja leikkinyt, käänsivät halveksien minulle
    selkänsä. Minä olin nääntyä murheeseen. Minun täytyi myydä monta
    lahjaa, joita onneni päivinä olin Edleriltä saanut. Mutta, armas,
    rakas poikani! Sinä olit minulla; sinua ei voinut kukaan viedä
    minulta. Sinä olit minun kaikkeni näinä koetuksen päivinä. Sinua
    kantaen palasin takaisin sinne, missä sinä päivän valon ensikerran
    näit, ja täällä olen minä elänyt köyhänä, mutta onnellisena,
    hyväin naapurien parissa, eroitettuna maailman myrskyistä. Täällä
    sain vielä kirjeen Edleriltä. Se sai kyyneleet silmiini vielä
    kerran, viimeisen kerran. Hän oli unhottanut minut ja nainut
    toisen. -- Hänellä on kaksi poikaa nyt.

    »Armas poikani! Missä tilassa sinä olet, kun tätä luet, en minä
    osaa aavistaa. Tiedän vaan sen, että niinkuin nämä rivit ovat
    kirjoitetut kuolemaa odottaessa, niin sinä niitä luet ollessasi
    ahdistuksessa. Sen olet minulle luvannut, ja minä tiedän, että
    sinä et riko lupaustasi. Suokoon Jumala, että tämä elämäni
    kertomus olisi sinulle onneksi. Yhtä pyydän vielä, etkä sinä
    äitisi muistolta voine mitään kieltää! Jos elämäsi kohtaukset,
    joita ei osaa kuolevainen aavistaa, vievät sinut parooni Edlerin
    ja veljeni kanssa yksiin, unhoita silloin ne kyyneleet, joita he
    ovat tuottaneet silmiini! Anna myöskin äidillesi anteeksi, että
    hän talonpojaksi sinua kasvatti, ettei hän antanut sinulle sitä
    kasvatusta, joka olisi vienyt sinut isäsi säätyyn. Se oli ehkä
    pahasti; mutta minä olen itse talonpoikainen, ja jos sinä häpeet
    astua äitisi ammattiin, niin sallikoon Jumala tämän minun
    tunnustukseni tulevan sinulle tutuksi, ennenkuin on sinulle
    myöhäistä kääntyä isäsi säätyyn.

    »Tässä olen nyt kuvaillut itseni sinulle, jota maailmassa eniten
    rakastan. Kaikki ihmiset ovat minut hyljänneet, sukuni, puolisoni;
    kaikki, mutta Jumala ei minua hylkää. Maailmassa on yksi ainoa,
    joka minulle on osoittanut ystävyyttä kurjuuteen jouduttuani. Jos
    sinä tapaat Liisa Eskolan, joka nyt, kun veljeni vaimo on kuollut,
    emännöitsee Ollilassa, niin kohtele häntä ystävällisesti; sano
    hänelle viime terveiseni! Ja nyt, armas poikani! -- Henkeäni
    ahdistaa; minun täytyy lopettaa. Sinä olet ollut äidillesi hyvä
    poika, palkitkoon sinua siitä Hän, joka parhaiten palkita voi. Hän
    pitäköön sinua aina avujen tiellä! Hän saattakoon meidät yhteen
    siinä elämässä, missä surun kyyneleet eivät enää himmennä
    silmiämme kaikkivaltiasta kasvoista kasvoihin nähdessämme».

Antti oli lukenut kiireesti nämä kirjoitukset. Kun hän oli tullut
äitinsä kirjeen loppuun, ei hiki enää valunut hänen otsaltansa, ei hän
enää muistanut miten nämä uutiset aivan läheltä koskivat häntä. Hän ei
huomannut, että kaksi renkiä hänen lukiessaan oli tullut leivintupaan,
että he kummastellen silmäilivät häntä. Hän muisti äitiänsä; hän luuli
näkevänsä, miten hänen äitinsä kärsi. Hänelle oli nyt selvinnyt paljon,
mitä hän ei ollut ennen tiennyt, ja ken voi syyttää häntä siitä, että
toinen ajatus hänessä oli viha, etenkin isäänsä kohtaan. Mutta silloin
muisti hän äitinsä varoitukset, ja nyt hieroi hän otsaansa tahtoen
poistaa sieltä kaikki pahat mietteet.

Yö tuli. Ja lieneekö siinä mitään kummaa, ettei Antti tänäkään yönä
saanut unta silmiinsä, että hän mietti, miten kummasti kohtalo oli
hänen elämänsä askeleet ohjannut, kun se antoi hänen tietää kuka hän
oikeastaan oli -- Ollilassa! Kun se ohjasi juuri hänen setänsä taloon
hänen askeleensa!


IX.

Eriskummainen pyhäaamu.

Liisa oli poissa. Hän oli koonnut kapineensa ja mennyt. Kaksi päivää
oli hänen lähdöstänsä kulunut. Hän oli lähtenyt iloisena, sanomatta
mistä hän aikoi hakea turvaa. Hänen viimeinen lauseensa lautamiehelle
oli: »tuosta avioliitosta ei tule mitään!» Ja sen voi hän suuremmalla
luottamuksella nyt sanoa, sillä hän oli tuorstaiaamuna kauan puhellut
Antin kanssa.

Maisteria ei näinä päivinä paljon näkynyt, ja että lautamies itse oli
pahalla tuulella, sen sai Anttikin havaita. Hanna istui näinä päivinä
enimmästi pirtissä, missä Antti rekeä korjasi. Hän oli iloisempi nyt
kuin ennen.

Yhden ainoan kerran oli Hanna näinä päivinä vaalennut. Se tapahtui
lauvantai-iltana, kun Antti hänelle kuiskasi: »Huomenna olette jo
puoleksi rouva; huomenna kuulutetaan!»

Hanna vaaleni silloin ja loi silmänsä nuhtelevasti Anttiin; mutta
silloin kuiskasi Antti: »Sallikaa minun puhua teille muutama sana
huomenna, ennenkuin suurukselle mennään».

Hanna myöntyi tuohon pyyntöön, ja ne silmäykset, joilla he katselivat
toisiaan, puhuivat enemmän kuin sanat. Hanna punastui, kun Antti
lausui: »Minä sanon niinkuin Liisa: teidän ja maisterin liitosta ei
tule mitään.»

Mutta että Hanna huomispäivää pelkäsi, se ei ollut kumma.

Odottaessa jotakin tärkeätä hetkeä tahi sitä pelätessä -- aika
kumpaisessakin tapauksessa kuluu hiljaa, viimeisessä tapauksessa
kumminkin kiireemmästi.

Pyhäaamu tuli.

Lautamies on noussut. Hänen päätänsä pakottaa; hän ei ole ensinkään
sillä mielellä, millä isän tulisi olla tyttärensä kuulutuspäivänä.
Maailma tuntuu hänelle niin tyhjältä, ja nyt kun hän viimein on
onnistumaisillaan saada hartaimmat toiveensa toteutumaan, on saada
tyttärensä ja samalla itsensä herrassukuun, ei hän sitä iloa tunne,
jota hän siitä toivoi. Lautamiehen luonne on tuollaisia, joiden
kuvaamiseen kynä ei pysty, jotka tekevät mitä päähän pistää, samalla
asiaa miettimättä ja miettien. Hän oli ymmärtäväinen. Kaikki, mitä hän
teki, näkyi ymmärtäväisen työltä; mutta usein oli työ tehtynä,
ennenkuin lautamies itsekään tiesi, miksi hän niin oli tehnyt. Hän oli
ahne ja itsekäs, mutta nuo molemmat ominaisuudet eivät tulleet siinä
määrässä näkyviin kuin ne hänessä vallitsivat, sillä ylpeys oli se
paino toisella vaakalaudalla, joka piti vallalla jonkunmoisen
tasapainon. Kipeästi pisti häneen antaa häissä ja muissa pidoissa
hopearahoja morsianvatiin, kipeästi pisti häneen ostaa tyttärelleen
kalliita vaatteita ja muita kaluja; mutta ylpeys vaati, ja lautamies ei
voinut vastustaa. Väliin taasen antausi hän kauppoihin, joissa hänen
itsekkäisyytensä pisti esiin; mutta hän voitti rahoja, ja ylpeys sai
silloin kärsiä. Hänen ylpeytensä sai aikaan tuon hänen pyrintönsä
päästä herrassukuun, sillä siihen päästyänsä toivoi hän pääsevänsä
pitäjän etevimmäksi mieheksi. Että hän kotonansa oli kova, sen olemme
jo osaksi nähneet, ja kummalliselta saattanee näkyä, miten tämmöinen
mies isäntänä saatti niin kaikki järjestyksessä pitää.

Hän istui nyt pöytänsä ääressä, ja koko hänen ilonsa puhkeusi näihin
sanoihin: »Jumalan kiitos!» Mutta hänen äänensä ei suurta
kiitollisuutta osoittanut.

Maisteri toisessa kamarissa makaa vielä. Kynttilä palaa hänen
vuoteensa vieressä, ja tuolilla on kirja _Hutterus redivivus_. Tuo
merkitsee, että hän on lukenut. Jos me maisterin -- tahi ylioppilaan,
sillä sitä enempää hän ei ollut -- kirjeistä luulemme, ettei hän työtä
tehnyt, niin olemme väärässä. Maisteri Lager oli lukenut paljon, ja
hänen totinen aikomuksensa oli päästä jouluksi papinvirkaan. Maisteri
oli itse hankkinut ne tiedot, mitä hänellä oli. Himmeästi muistaa hän
ensimäistä nuoruuttaan. Isää ei ole hänellä ollut, hän ei ainakaan
tiedä hänestä mitään. Hän ei muista äitiänsäkään, sillä jo viidenneltä
ikävuodeltaan on hän ollut yksin maailmassa. Hän kulki ensin ympäri
kerjäten, kunnes hän vähän isommaksi tultuaan sai palveluspaikan
Turussa Rettigin luona. Vaan siellä hän ei kauan menestynyt. Hän haki
tietoja; hän oli oman halunsa voimalla oppinut, ja oma, ihan oma oli
hänen ajatuksensa päästä kouluun. Sinne autti häntä muuan kauppamies,
joka sattumalta oli havainnut pojan innokkaat pyrinnöt. Lagerin luvut
onnistuivatkin niin, että hän, vaikka jokainen päivä hänelle oli kuin
kova kurjuuden koulu, 23 vanhana tuli ylioppilaaksi. Silloin muuttui
hänen sisällinen tilansa kummallisesti. Hänen sydämensä oli ollut avoin
vastaanottamaan kaikkea hyvää tähän saakka. Hän eli tosin suurimmassa
kurjuudessa; mutta hän oli velatta. Hänen olentonsa oli siisti, hänen
käytöksensä oli nöyrä. Mutta nyt muuttui kaikki. Hän tuli tutuksi
muutamain rikkaiden kanssa. Ja nyt heräsi vähitellen hänessä kysymys,
joka sai hänet poikkeamaan harhateille, sille harhatielle, jota hän nyt
on kauan kulkenut. Tuo kysymys oli aivan tavallinen; se oli vaan
tällainen:

»Miksi olen minä näin kurja, kun toiset ovat rikkaat ja elävät
huoletta?»

Miten maisteri sai tämän Gordion-solmun avatuksi, näemme hänen
nykyisestä tilastaan. »Se ei vaikuta asiaan, miten solmut avataan, kun
se vaan auki tulee», lienee hän, niinkuin muinen kuningas Aleksanteri
suuri, arvellut. Hän rupesi elämään niinkuin hänen toverinsa elivät;
hän joutui velkaan, hän tuli valehteliaksi, väliin pettäjäksi; mutta
tuo sai hänen sydämensä yhä vaan kovemmaksi. Vihdoin ei hän enää
uskaltanut tulla rohvessoriensa näkyviin. Kaikki paremmat toverit
heittivät hänen, ja yhä alemmaksi vaipui hän. Toveria oli hänellä
vieläkin, mutta vuosi vuodelta aina yhä huonompia. Lager havaitsi
viimein, kun oli 7 vuotta tällä lailla kulunut, että tämä tie ei
paratiisiin vienyt; mutta hän oli yksinäinen, häntä ei surrut kukaan,
hän oli kaikin puolin oma herransa. Hävyttömyydessä voittivat toverinsa
tuskin häntä; mutta juomisessa ja pelissä olivat ne aina voiton
puolella, sillä juominen ei ollut juuri Lagerin päävika, vaikka hän
sitä, enemmän tottumuksesta kuin taipumuksesta harjoitti. Tällainen oli
maisteri Lager, kun hän Helsingistä kesällä karkasi. Kunniantunnon
kynttilä ei hänessä kumminkaan ollut kokonaan sammunut, ja kun hän tuli
Ollilaan, rupesi se vähän vireämmästi palamaan, vaikka hänen kirjeensä
eivät kaikin paikoin sitä osoita. -- Kun hän päätti rakastua
lautamiehen tyttäreen, teki hän sen tavarain tähden; mutta hän havaitsi
hyvin itse, että Hanna ei hänelle rahattakaan halpa ollut; Hanna sai
herätetyksi parempain tunteiden jäännökset eloon hänen sydämessänsä.

Hän ei ole vielä noussut; hän makaa, ja hänen ajatuksensa ovat
tulevaisuuteen kääntyneet. Hän on tehnyt lujia päätöksiä. Ensin on hän
kysynyt, miksi hän aina Hannan parissa on niin ujo. Tuota hän ei
ymmärrä. Hän on päättänyt päästä tuosta ujoudesta vähäisellä
tunnustuksella edellisestä elämästään. Hän ei vielä ollut valehdellut
mitään Hannalle; nyt hän päätti valehdella. Mutta hän päätti valehdella
sillä lailla, että hän valheellaan liikuttaisi Hannan sydäntä. Hän
päätti myös papinvirkaan tultuaan kokonaan muuttua toiseksi ihmiseksi.
-- »Onni on tarjoutunut minulle; minun on sen tähteä satamaan
seuraaminen, sillä Jumala on totisesti sallinut minun tänne tulla» --
ajatteli hän. Samalla sattui hän silmäilemään oikeaa kättänsä, jonka
etusormessa oli sormuksen sija vielä näkyvissä. -- »Sinä, minun äitini
ainoa perintö, sinä olet poissa; mutta sinä tulet takaisin ja tuot
muassasi minulle enemmän kuin äitini voi minulle antaa!» -- Maisteri
oli antanut kihlasormuksena sormuksensa Hannalle.

Isä ja ylkä olivat kamarissaan vielä. Molemmat luulivat olevansa
onnensa satamassa. --

Vaan ennenkuin menemme kertomaan tämän päivän tapauksia, on meidän
silmäileminen niitä kahta, jotka Ollilassa vielä kertomukseemme
kuuluvat.

Pirtissä nukkuvat kaikki, leivintuvassa kaikki; sillä nyt on pyhäaamu,
ja levollahan pyhäpäivä paraiten pyhitetään. -- Ei, Antin vuode
leivintuvassa on tyhjänä. Hän on noussut tavallisella arkipäivän
ajalla. Ei ole tuota kukaan huomannut. Hän on pukeutunut
pyhävaatteisiinsa ja mennyt -- Hannan luo.

Ollila oli jakaunut kahteen leiriin. Isä ja ylkä olivat toisella,
morsian ja renki toisella puolen. Isä ja ylkä eivät vihollisista tiedä,
voiton pitäisi siis olla toisella puolen. Hannan pöydällä palaa
kynttilä. Nuorukainen ja neitonen istuvat vastatusten. He puhuvat.

»Hanna! Te tahdotte tietää, millä keinolla minä voin teitä auttaa. Te
luotitte minun sanoihini, kun en keinoa tiennyt; tuo todistaa minulle,
että te minuun luotatte, kun saatte kuulla välikappaleen?»

»Minä luotan teihin; eihän minulla ole ketään, ei ketään muuta».

»Mutta, Hanna, te ette ensinkään tunne minua; voisittehan hakea neuvoa
pappilasta, jossa te olette tunnettu ja rakastettu».

»Voi, Antti! Älkää pappilaa mainitko! Pappilan neidit tuskin sietävät
nähdä minua. Kirkkoherra tosin on hyvä; mutta en tiedä syytä, miksi en
häneen voi luottaa».

Antti istui hetken aikaa ääneti. Vihdoin nousi hän ja meni vakavasti
Hannan tykö. »Te ette tunne minua», puhui hän; »mutta kun minä sanon,
ulkokullailematta sanon: minä olen rehellinen, Jumalaa pelkääväinen
mies, niin tunnette minut. Tosi on, että toimeni maailmassa on vaan
halvan palkollisen, kun sitävastaan te olette rikas, sivistynyt; mutta
kumminkin uskallan minä sanoa: Hanna! Se keino, joka voi rikkoa teidän
ja maisterin välin, on, että annatte sydämenne toiselle. Hanna, antakaa
se minulle, niin olemme molemmat pelastetut!»

Hanna silmäili kummastellen nuorukaista. Hänen poskensa punottivat,
vaan huulten yli ei sanaa tullut.

»Te ette vastaa?»

»Se keino ei auttaisi. Se saisi matkaan vaan, että te saisitte seurata
Liisaa», vastasi Hanna hiljaa.

»Teillä ei ole luottamusta minuun! Hanna, jos ei teillä isää olisi, ei
äitiä, ja olisitte köyhä palkollinen niinkuin minä, mitä vastaisitte,
jos minä sanoisin teille: Me olemme molemmat köyhät, mutta me olemme
nuoret. Me jaksamme tehdä työtä. Tule, Hanna, minulle morsiameksi!
Minun äitini huone, vaikka lahonnut ja huono se on, antaa meille
suojelusta, kunnes voimme rakentaa paremman. -- Mitä vastaisi Hanna
tuohon kysymykseen?»

»Sitä en osaa sanoa -- -- -- Jumala, eihän se kuulu tähän!» -- vastasi
Hanna hiljaa ruusunpunaisena.

»Enemmän kuin Hanna voi tietää, kuuluu se tähän. Sano, armas Hanna,
mitä vastaisit?»

Muutama silmänräpäys kului. Veri oli puhjeta Hannan poskista. Vihdoin,
kun Antti lempeillä, mutta surullisilla silmillä tarkasteli häntä,
ikäänkuin olisi Hannan vastaus tärkein hänelle maailmassa, tarjosi
neito kätensä Antille ja vastasi tuskin kuultavalla äänellä: »Minä en
häntä hylkäisi».

Antin silmistä lensi ilon säde. »Nyt tunnen minä Hannani sydämen!»
sanoi hän ja puristi hellästi Hannan kättä, joka ensi kerran hänen
kädessänsä lepäsi. »Ja nyt, Hannani, elä enää pelkää, luota Jumalaan!
Hän ei toiveitamme häpeään käännä». --

»Antti! Jumalan tähden, mitä aijot tehdä?» -- kysyi Hanna pelästyneenä.
»Sinä tiedät mimmoinen isäni on! Oi, sinä et tunne, ettei hän koskaan
peruuta päätöksiänsä!»

»Sentähden pitää minun joutua. Armas Hannaseni, luota minuun; ja nyt,
rakastettuni, hyvästi! Tärkeä on tämä päivä».

Hanna ei ennättänyt sanoa mitään. Se rukous, joka hänen huulillaan oli,
ei pukeutunut sanoihin. Hän vaipui tuolille istumaan, ja silloin
huokasi hän peläten: »Jumala, mitä aikoo Antti tehdä?» --

»Katso lurjusta!» huusi Sakari renki Antille vastaan, kun tämä tuli
leivintupaan. »Hän on olevinaan niin pyhä ja kulkee kumminkin salaa
yökulkua. Ahaa, lurjus! Mitä luulet lautamiehen tästä pitävän?»

Antti säikähti; sillä hän luuli Sakarin tietävän, missä hän oli ollut.
Hän ei nyt kauan miettinyt. Kiire oli tullut. -- »Ole vaiti!» sanoi
hän, »ja puhu, jos tiedät, joko on lautamies noussut?»

»Totta kai! -- Älä kiirettä pidä; ennätät sinä vielä saada maistaa
keppiä, ennenkuin menemme kuulutusta kuulemaan».

Antti ei vastannut mitään; hän meni vaan arkkunsa luo, otti paperit
rasiasta käteensä ja meni pirttiin.

»Mikä piru on Anttiin mennyt?» jupisivat rengit leivintuvassa.

Lautamies oli täydessä pyhäpuvussa. Maisteri oli nyt hänen kamarissaan.
He puhuivat vähäpätöisiä asioita; mutta niissäkin tiesi maisteri niin
viisaasti latoa sanojansa, että aamullinen mielipaha lautamiehestä
katosi.

»Kun minä kerran olin puolisella senaattori S----n luona», alkoi
maisteri ja jutteli nyt pitkän tarun, josta pisti esiin, miten hän oli
tuttu senaattorin kanssa. Tuollaiset puheet, semmenkin kun maisteri
viime viikolla oli näyttänyt kaksi kirjettä, jotka hän pappilassa
ollessaan sanoi saaneensa kuuluisalta mieheltä Helsingissä,
miellyttivät niin vanhaa lautamiestä, että hän suunsa täydeltä nauroi.
--

»Mutta», sanoi äkkiä maisteri, »minä olen tosin tollo; enhän ole
muistanut ensinkään morsianlahjoja. Onpa kumma, ettette ole minua
muistuttaneet! No, Helsingistä minä niitä voin lähettää».

»Olkaa vaiti!» -- sanoi naurusuin lautamies, -- »kyllä minä otan ne
osalleni, niinkuin isän tulee. Nousevalla viikolla lähden Hannani
kanssa markkinoille ja, hitto vieköön, emme sieltä tyhjänä palaa! Sillä
minulla on --»

»Onko lautamies kamarissaan?» kysyi Antti samassa pirtissä ja kolkutti
ovelle.

»On; mitä sinä tahdot? En minä nyt jouda», vastasi lautamies.

Antin ääni vapisi vähän, kun hän vastasi: »Sallitteko minun puhua
kanssanne vähäisen?» --

»Tule sisälle» -- ärjäsi lautamies -- »ja sano pian, mitä sinulla on
sanomista!»

Ei vavissut Antti enää. Jäykästi astui hän lautamiehen eteen ja
silmäillen maisteria sanoi hän: »Minun puhettani ei tule kenenkään
kuulla muun kuin lautamiehen».

»Hitto vie! Eivätkö ne ole kaikki riivattuja!» huusi lautamies. »Ei ole
ennen ollut tapa täällä kuiskauksille ruveta. Suoraan suusta, mitä
sinulla on sanomista!» --

Antti seisoi muutaman silmänräpäyksen ääneti. »Minä en tiedä, miksi en
saisi teille kahden kesken sanoa, mitä minulla on sanottavaa», lausui
hän.

»Mutta minä tiedän sen!» -- Lautamies luuli nimittäin loukkaavansa
maisteria, jos rupeisi kahden kesken puhumaan Antin kanssa.

»No, koska te niin tahdotte! -- Tunnetteko, lautamies, tämän?» Antti
otti taskustaan äitinsä sormuksen, johon oli piirretty 'A. E'».

»En; oletko villissä? Mistä minä sen tuntisin?»

»Se on äitini sormus».

»Mitä se minuun kuuluu?»

»Se oli teidän sisarenne sormus, teidän sisarenne, minun äitini,
parooni Edlerin ja Eliinan vihkimäsormus».

Jos olisi salama iskenyt lautamiestä vasten suuta, ei olisi hän niin
hämmästynyt, kuin tätä sanomaa kuullessaan. -- »Sinä valehtelet, sinä
paholainen valehtelet!» huusi hän. »Eliina ei ollut koskaan paroonin
kanssa vihitty; se on valhe. Siis ei saattanut heillä olla
vihkimäsormusta».

»Todistus on tallella», sanoi Antti.

»Missä!» huusi lautamies.

»Tässä!» Antti antoi lautamiehelle todistuksen.

Lautamies luki sen. »Aivan oikein! Todistus oli tässä; mutta missä on
se nyt?» Lautamies piti paperia kynttilän tulessa. Se leimahti kerran.
-- Parooni Edlerin ja Eliinan vihkimätodistus oli porona.

»Konna!» sanoi Antti. -- »Vähä tuo olisi, ellei enemmän todistuksia
löytyisi!»

»Mitä sanot? Mitä olet uskaltanut sanoa, eläin? Te kuulette sen, herra
maisteri; te kuulitte sen?»

»Minä närkästyin, antakaa anteeksi, setäni! -- -- Mutta tänään ei
kuuluteta Hannaa, se oli minulla oikeastaan asiana; sillä Hanna ei ota
maisteria».

»Ei, Jumal'auta, tämä kelpaa! Mitä sanotte, maisteri? Sakari, Matti,
Jaakko!» huusi lautamies vaahtosuisena vihasta. »Köysi tänne! Mitä olet
uskaltanut sanoa! Sinäkö olisit tuon korkeasukuisen parooni Edlerin
poika! -- Vartioikaa häntä, herra maisteri!» -- Ja lautamies juoksi
renkejänsä kutsumaan.

»Elkää vartioiko, kyllä minä täällä pysyn, kunnes lautamies tulee! --
Teille, herra maisteri, olisi minulla myös sana. Te olette konna, jos
te pakoitatte Hannaa naimisiin kanssanne vastoin hänen tahtoansa».

»Sinä olet konna, joka tunkeudut asioihin, jotka sinuun eivät kuulu»,
sanoi maisteri vaalistuen.

Antti oli samaten vaalea. Hänen yrityksensä rynnistyksellä valloittaa
lautamiehen sydän oli saanut onnettoman lopun. Jos maisteri ja Hanna
kuulutettaisiin, silloin olisi kaikki turhaa.

Lautamies tuli takaisin. Rengit seurasivat häntä.

»Tämän miehen kädet sidotaan. Sakari lähtee heti nimismiehen luo; minä
menen Riemulaan».

»Sallikaa minun teitä seurata!» pyysi Antti.

Lautamies ei ollut kuulevinaankaan Antin pyyntöä. Omin käsin hän
tarttui Anttiin, ja Antti tarjosi itse kätensä lautamiehelle
sidottaviksi. -- Mutta kun lautamies nyt pisti kätensä Antin taskuun ja
sieltä veti esiin kaikki Elina vainajan paperit, silloin oli Antti
nääntyä. Mutta sanaa ei tullut hänen huultensa yli.

»Minä lähden näillä Riemulaan», sanoi lautamies.

Kun Hanna lautamiehen lähdettyä kuuli, miten oli Antin käynyt, kätkeysi
hän kamariinsa. Kyyneleet olivat taasen hänen turvansa.


X.

Riemulan parooni.

Mihin katoo vanhuksesta nuoruuden ilo ja riemu? Tylsyttävätkö vuodet,
jotka vyöryen kulkevat, ihmisten tunteita, vai mikä on se voima, joka
kääntää vanhuksen silmät niin, ettei hän enää voi huviansa löytää
siinä, missä ennen oli hänen koko sydämensä? Matkansa päähän tullut,
miksi ei hän silmäile samalla ilolla taaksensa kulunutta matkaa, kuin
hän eteenpäin silmäili lähtiessään matkalle? Silloin oli musta, pimeä
tulevaisuus hänen edessään; nyt ovat hänen kuluneet päivänsä muiston
valossa selvät. Mutta kumminkin on hän itse aivan toinen -- miksi?

Osaat, vanhus, tuohon vastata paremmin kuin minä, jonka matkan pää
vielä on tiesi missä. -- Minä voin vaan arviolta vastata tuohon
kysymykseen. Minä luulen, että nuorukainen, joka elämän matkalle on
antaunut, löytää voimansa juuri tulevaisuudestaan. Tulevaisuus
on häneltä salassa, mutta hänen mielikuvituksensa tunkeutuu
tulevaisuuteen; se kuvailee hänelle näkyjä, joissa hän, nuorukainen, on
päivän sankari: se näyttää hänelle, miten hän pyrkii, miten hän
onnistuu. Matkaa kapalosta hautaan valaisee mielikuvitus, ja siitä imee
nuorukainen voimia, kun väliin aurinko kuumasti polttaa tahi elämän
myrsky on hänet kukistaa. -- Vaan kun on matka kulunut, kun harmaa pää
lepoa vuottaa, kun on kuvitus sammunut, kun tulevaisuus supistuu
hautaan, toisin mahtanee sydän, joka nyt nuoruudestansa kerskaa,
silloin ajatella ja tuntea. Vanhus näkee elämässä varsinaisuuden.
Nuori, runollinen sydän lakkaa vihdoin näkemästä maailmassa mitä hän
muinen näki ja elämänsä ehtooseen asti näkevänsä luuli. Säveleet eivät
enää soi hänen korvissaan; kaikki on toisin. Edessänsä hauta, takanansa
kuluneita päiviä. -- Missä on hänellä ilo haettavana?

Kuluneista päivistä riippuu haudan rauha; niistä riippuu vanhuksen ilo.
Jos hän taaksensa silmäillessään näkee töitä, elämänsä kuluessa tehtyjä
semmoisia, jotka eivät saa hänen vanhoja ryppyisiä kasvojansa hävystä
vaalenemaan, vaan jotka päin vastoin saavat hänen vanhan sydämensä
rauhallisesti tykyttämään, on hän iloinen. Hänen omatuntonsa ei soimaa
-- ja kun omatunto ei soimaa, kadottaa hauta hirmumuotonsa. Tulevaisuus
on vanhukselle silloin valoisampi kuin tulevaisuus nuorukaiselle, joka
alkaa elämänsä retken.

Vaan missä on se vanhus, jonka omatunto olisi niin puhdas, ettei sitä
ainakin joku muisto soimaisi? Harvassa on tällaisia. Usein on vanhuksen
ilo ja riemu omantunnon soimauksiin kadonnut. Ja haudan partaalla
viimestään herää omatunto.

Penikulma Ollilasta on Rienmlan kartano, suuri, viiden manttaalin talo.
Siinä asuu parooni Edler, entinen eversti Ruotsin sotaväessä.

Edlerin suku on ylevä suku. Miespolvia on Riemula ollut tämän suvun
hallussa. Kaikki siellä näyttää, että sen asukkaat ovat olleet
varallisia, sillä harvassa tavataan Suomessa herraskartanoa, jonka
ulkomuotokin niin juhlalliselta näyttäisi katsojan silmiin kuin
Riemulan. -- Kauniin lahden rannalla seisoo hovi, kuudennentoista
sataluvun rakennustavan mukaan rakennettu. Tammikäytävä yhdistää
valtatien kanssa kartanopihan, joka ympärinsä on rakennettu. Kolmelta
taholta hovin ympärillä on tuo suuri puutarha näkyvissä, jonka
vertaista kauneudessa harvoin tavataan.

Tämän kauniin kartanon isäntä on parooni Anders Edler.

Vanha on hän nyt; hänen päänsä päälle on aika valanut valkean lumensa,
hänen silmänsä ovat hämärät, hänen niskansa kyyryinen, ja kumminkaan ei
hän ole vielä kuudettakymmenettä vuottansa saavuttanut. Hän istuu tänä
pyhäaamuna, jona Ollilassa niin kummallisia asioita on tapahtunut,
pienessä kamarissa, jonka akkunaliinat ovat alaslasketut, sairasvuoteen
vieressä. Hänen vaimonsa istuu vuoteen toisella puolella, ja molempain
silmäykset tarkastelevat sitä, joka vuoteessa makaa. --

Ja vuoteessa makaa kuoleman käsissä nuorukainen, paroonin ainoa poika,
hänen vanhuutensa sauva, hänen ikänsä toivo, nuori ylioppilas Lorents
Edler. Hän on kuoleman käsissä. Lääkäreiden rohdot eivät enää auta,
äidin rukoukset eivät enää auta. Kuolema tekee työtänsä.

Nuorukainen lepää rauhallisesti; hänen himmeät silmänsä ovat luodut
milloin äitiin milloin isään päin. Hymy on hänen huulillansa; hän oli
suorittanut tilinsä maailman kanssa; kuolema ei ole hänelle kauhea,
sillä hänen omatuntonsa on puhdas.

Äidin sydän on pakahtua. Tuskin on vuosi kulunut siitä päivästä, jona
hän surullisena painoi umpeen vanhemman poikavainajansa silmät, ja nyt
on päivä tullut, jona ainoa jäljelle jäänyt samaa palvelusta odottaa.

Parooni on koko yön ollut levoton. Milloin on hän istunut tuossa, missä
hän nytkin istuu, milloin noussut ja tuntikaudet kulkenut edestakaisin
salin lattialla. Kaksi vuotta taapäin oli hän nykyiseen tilaansa nähden
nuori. Kun hänen vanhempi poikansa tuli sairaaksi, rupesi parooni
lamaantumaan, ja hänen mustat hiuksensa kävivät harmaiksi. Mutta kun
hän pian sen jälkeen sai kuulla, että hänen nuoremmankin poikansa
elämänlanka oli katkeamaisillaan, että Lorentsin keuhkot olivat
loppumaisillaan, silloin muuttuivat hänen harmaat hiuksensa
lumivalkeiksi; silloin vanheni parooni päivässä enemmän kuin ennen
vuodessa.

»Herra auta, Herra auta!» huokasi kyynelsilmin vanha rouva, ja
hellästi, niinkuin äidin silmät voivat katsoa lastaan, katseli hän
nuorukaista. Parooni ei sanonut mitään, mutta suuret hikihelmet
vierivät alas hänen otsaltaan.

»Siinä sammuu viimeinen toivomme!» puhui hiljaa äiti, ja kyyneleet
katselivat nuorukaisen laihaa kättä, jota hän kädessänsä piti.

Nuorukainen hymyili ihanasti. -- »Tuolla», kuiskasi hän sammuvalla
äänellä, »virkoo sammunut toivo taasen».

Parooni nousi. Tässä ei hän voinut istua. Hän meni taasen saliin;
siellä käveli hän käsiänsä väännellen.

»Jumala kostaa sinua, jos sinä valasi rikot! Nämä olivat Edlan
viimeiset sanat», jupisi parooni itsekseen. »Niin, niin, Edla! Sinun
ennustuksesi toteutuu; Jumala kostaa, ja hirmuinen on hänen kostonsa...
Oi, Eliina! Sinä puhdas sielu! Sinä, joka et kironnut, etkä
vihannutkaan minua, rukoile sinä Häntä, jonka taivaassa olet, että Hän
minun kovan kuormani keveämmäksi tekisi; rukoile että Hän minulle
jättäisi tämän ainoan lapsen...! Oi, ei, ei! Minä olen ansainnut
kaikki, mitä minun osalleni kaikkivaltias nyt on antanut. Minä olen
ollut kova, sydämettä, Jumalatta; nyt kukistavat minut kerrallaan
kaikki elämäni pahat työt».

Kamarin ovella näkyi paroonin rouva. Hän viittasi paroonille; hänen
poskensa olivat kyynelistä kosteat.

Parooni painoi otsaansa vasten käsiään. Hänen ei tarvinnut kuulla
sanoja, hän ymmärsi viittauksen; hän heittäytyi tuolia vastaan
polvilleen ja itki kuin lapsi.

Pitkä aika kului näin. Kun rouva toisen kerran näkyi ovella, oli
parooni vielä polvillansa.

»Terveisiä Lorentsilta; hän on mennyt!» sanoi rouva hiljaisella
äänellä.

Parooni ei sanonut mitään; syvemmälle tuoliin painoi hän kasvonsa.

Silloin lähetti alkavan päivän aurinko ensi säteensä puhjenneiden
talvipilvien välistä. --

Vanhuksen voimat ovat sitkeät -- niin sanotaan; mutta loppumattomat ne
eivät ole. Kun ruumis ja sielu samalla työtä tekevät, loppuvat voimat
pikemmin. Parooni oli viime vuorokaudet valvonut; edellinen suru oli
lannistanut hänen voimansa, ja nyt, kun auringon säde näkyi, pyörtyi
hän.

Silloin kun tämä tapahtui hovissa, tuli reki Riemulan pihalle, ja
reestä nousi lautamies Ollila.

Hän tuli, hän oli tiellä miettinyt asiaansa ja tehnyt päätöksensä. Hän
ei epäillyt Antin puheessa olevan totuutta; hän oli myös sen verran
lakimies, että hän ymmärsi ei edesvastauksetta tehneensä mitä oli
tehnyt, jos asia oikeuden eteen joutuisi. Mutta lautamies oli ennen
petoksella päässyt monesta pulasta, ja hän luuli nytkin sillä
pääsevänsä. Hän hämmästyi siis kuullessaan, ettei hän ensinkään tänä
päivänä voisi päästä paroonin puheille. Hän oli luullut saavansa
paroonilta kiitosta, sillä hän luuli Antin ilmaantumisen olevan
paroonillekin varsin vastoin mieltä. Hän oli, siinä varmassa luulossa,
ettei parooni tunnustaisi Anttia, käskenyt mennä nimismiestä noutamaan.
Hänen ensi ajatuksensa, kun hän rekeen istui antautuen kotimatkalle,
oli katumus, että hän oli nimismiestä kutsuttanut. Hän ajoi täyttä
laukkaa ennättääkseen, jos suinkin mahdollista, takaisin ennen
nimismiehen tuloa Ollilaan.

Mutta Riemulassa makasi nuorukainen kuolleena vuoteessaan. Kamarissa
makasi parooni tiedotonna. Rouva istui nyt hänen vuoteensa vieressä.

Kirkkoväki samosi kirkkoon. Sanoma maisterin ja Hannan kuuluttamisesta
oli levinnyt, ja sitäkin nyt mentiin kuulemaan. Mutta nuoren paroonin
kuolemasta ei vielä mitään tiedetty.


XI.

Antin ylevyys.

Vaan jos lautamies luuli pyhäpäivän kummain siihen loppuneen, mitä hän
nyt oli nähnyt tapahtuvan, niin pettyi hän.

Lautamiehen lähdettyä Riemulaan istui Antti kovan sisällisen
ahdistuksen alaisena lautamiehen kamarissa, jossa palkolliset turhaan
koettivat saada häneltä tietää, mitä oikeastaan tapahtunut oli. Aamun
kuluessa oli Ollilaan, niinkuin väliin pyhäaamuisin tapahtui,
naapuritaloista väkeä kokoontunut ja kummastellen kuullut, että Antti,
joka yleisesti oli tunnettu paraimmaksi työmieheksi ja hiljaisimmaksi
ihmiseksi, oli jonkun suuren rikoksen tähden köysissä.

Ollilan miehistä ja piioista ei kukaan kiirehtinyt kirkkoon. Vanha
Ruoti-Sussu, joka oli vähäkuuloinen ja jo vanhuuttaan houraili, oli
ainoa, joka sinne lähti. Miehet ja naiset, jotka pirtissä istuivat,
olivat varsin uteliaat. Tosin oli sanoma levinnyt, että Antti oli
parooni Edlerin poika, mutta tuo sanoma oli väen mielestä niin
kummallinen, ettei sitä uskonut yksikään. He arvelivat mikä mitäkin
syyksi siihen, että Antti oli köysissä ja että lautamies oli lähtenyt
Riemulaan. Antti ei tyydyttänyt heidän uteliaisuuttaan; hän antoi
heidän kysyä, mutta ei hän mitään vastannut. Tietämättömyyteen he
jäivätkin kuuliko hän ainoatakaan kysymystä. Hän istui tuolilla ja
tirkisteli eteensä kuin sokea, jonka silmät ovat auki, mutta joka
kumminkaan ei mitään näe. Ulkona oli aamupäivä kaunis. Aamutuuli
kuletti hattaroita taivaalle, varpuset visertelivät talven kiitosta.
Toisin oli Antin sydämessä. Tuossa istuessaan oli hänellä rinnassa yksi
ainoa ajatus; mutta se ajatus siellä särki ja poltti. Se ajatus oli:
»miksi annoin kavalan sydämeni, palavan rakkauteni viekoitella itseni
salaisuuttani ilmoittamaan? Lupasinhan itselleni, äitini kirjeet
luettuani, että niin kauan kuin parooni Lorents elää, ei saisi kukaan
tietää, että minä olen hänen veljensä -- -- Sen lupasin minä -- -- Oi,
Hanna! Hanna! -- -- Minä olen tehnyt väärin! -- -- -- Menköön Hanna;
minun tulevaisuuteni onni riippuu äitini siunauksesta. Mutta Hanna! --
Ei saa ikänä hän joutua maisterin puolisoksi!»

Aika kului. Väkeä oli paljon Ollilan pirtissä. Kaikki katselivat Anttia
kummastuksella. He kysyivät, minkä rikoksen Antti oli tehnyt, ja kun ei
Antti mitään vastannut, sanoivat he: »hän on hullu! Ei viisas tuolla
tavalla käyttäydy». Ja toiset sanoivat: »hän on sairas; veri on noussut
hänen päähänsä». Noin riitelivät he. Mutta yhdessä asiassa olivat he
yksimieliset: kaikkein olisi tehnyt mieli kuulla, mitä Antti oli
tehnyt, miksi lautamies oli hänet köyttänyt. Ja he kysyivät toisiltaan:
»Tiedätkö sinä? Tiedätkö sinä?» Mutta tuota ei tiennyt varmaan kukaan;
sillä se ainoa, joka olisi tiennyt vähän osan Antin rikoksesta, oli
Hanna. Mutta häntä ei näkynyt koko aamuna pirtissä. Hanna parka makasi
kamarissaan; hän oli salvannut oven kiinni, ja hän itki yksinäisyydessä
siellä. Hän tiesi Antin menneen lautamiehen puheille, mutta hyvin tiesi
hän, ettei heille tästä puheesta olisi mitään hyötyä, sillä isänsä
tunsi Hanna, ja isänsä kovuutta vastaan pani hän nyt, niinkuin
ennenkin, lapselliset kyyneleensä. Hanna kuuli kuinka väkeä samosi
pirttiin ja sieltä taasen ulos; hän kuuli puhuttavan, huudettavan,
naurettavan; hän tiesi, että Antti oli köysissä, mutta hän ei
uteliaisuudessaankaan uskaltanut astua kamaristaan. Hän odotti Anttia;
mutta Anttia ei kuulunut.

Vihdoin rupesi väki vetäymään kirkkoon, paitsi muutamia nuorukaisia,
jotka mieluummin jäivät Ollilaan näkemään ja kuulemaan, semmenkin kun
nimismiestä odotettiin. Päivän kummat ja lautamiehen poissaolo olivat
kokonaan muuttaneet aseman Ollilassa. Maisteri pysyi koko tämän aikaa
kamarissaan, iloisena siinä tiedossa, että jos oli este hänen
onnellensa ilmaantunut, tämä este liika myöhään ilmaantui. Hän oli
kerran koettanut päästä Hannan puheille, mutta kun Hanna tunnettuansa
hänen äänensä ei oveaan avannut, palasi maisteri takaisin. Hän tiesi,
että hän ja Hanna tänään kuulutettaisiin.

Näin oli aika kulunut. Kello oli noin 11 paikoilla, kun reki tuli
pihalle, ja lihava mies hyppäsi reestä. »Nimismies, nimismies!»
huusivat kaikki ja antoivat hänelle nöyrästi sijaa, kun hän virkansa
mahtavuudessa astui pirttiin. Hän silmäili ympärillensä, ja nähtyään
kamarissa, jonka ovi oli koko aamun ollut auki, nuorukaisen köytetyin
käsin istuvan, kysyi hän kohta lautamiestä. Maisteri tuli häntä vastaan
sanoen lautamiehen ei vielä tulleen Riemulasta, mutta luultavasti pian
tulevan, sillä matka Riemulaan ei ollut pitempi kuin nimismiehen luo.
Maisteri kätkeysi nyt nimismiehen kanssa kamariin, ja utelias
väkijoukko ei saanut mitään sen enempää tietää.

Emme ole monella sanalla kuvanneet Anttia, mimmoinen hän oli; töistään
hän paremmin tunnetaan. Luettuansa äitinsä kirjeet oli hän tehnyt
päätöksensä, mutta samalla kohta tämän päätöksensä rikkonut. Hänen
sydämensä oli toinen maailma kuin se, missä hän oli. Mutta näiden
kahden maailman voimat eivät koskaan ennen olleet riitaantuneet; ne
tosin olivat toinen toiseensa vaikuttaneet, mutta nyt sattuivat ne
yhteen, ja kova oli sota. Itse siitä tietämättä oli Antti rakastunut
Hannaan. Vaikka hän vasta viime päivinä tuon rakkaudeksi tunsi, oli tuo
tietämätön rakkaus ollut hänen sydämessänsä lämpimämpi kuin auringon
valo. Ennenkuin hän tunkeusi äitinsä salaisuuksiin, tunsi hän itsensä,
se on: sydämensä olevan vaarassa kadottaa Hannan. Mutta kun hän muisti
äitiänsä, näki miten ylevästi tämä oli antanut kaikki, itse
rakkautensakin alttiiksi, päätti hän, kun nuo tätä todistavat kirjeet
olivat hänen polvillansa, seurata äitiänsä ylevyydessä. Vaan äidin
kohta oli toinen, toinen pojan. Antti ymmärsi, ettei parooni Edler
ensinkään häntä pojakseen tunnustaisi, niin kauan kuin parooni Lorents
eläisi. Tuntonsa sanoi hänelle, että vanhalle paroonille olisi se poika
rakkaampi, joka hänen silmäinsä alla oli kasvanut, kuin se, jota ei hän
ollut koskaan nähnyt. Antti ei tuntenut Lorentsia; sillä jo Antin
tullessa Ollilaan oli nuori parooni vallan kivuloinen. -- Mutta
istuessansa Hannan vieressä unhotti hän kaikki hyvät päätöksensä. Hänen
rakkautensa voitti; sillä hän ei muuta keinoa nähnyt voittaakseen
rakastettunsa. Kun nyt Antin tunnustettua lautamiehelle sukuperänsä
asiat olivat näin sotkeutuneet, oli Antti epäilykseen nääntyä.
Lautamies oli häneltä ryöstänyt kaikki todistukset, hän istui ilman
niitä tässä pahantekijänä.

Nimismies kyseli häneltä hänen sukuansa, saatuansa maisterilta tiedon
aamun tapauksista. Mutta kauan sai hän kysyä, ennenkuin Antti sanaakaan
vastaukseksi antoi. Antti ymmärsi, että tästä hänen vastauksestaan
riippuisi hänen tulevaisuutensa, ja tulevaisuudestaan ei hän ollut
vielä osannut päättää mitään varmaa. Vihdoin vastasi hän hiljaisella
äänellä. »Minä olen äpärälapsi; isästäni en tiedä mitään».

»No, Jumalan nimeen! Mitä herra maisteri sitten juttelee parooni
Edlerin pojasta?» huusi nimismies kiivaasti.

Maisteri syytti lautamiestä, ja häntä odottaakseen vetäysivät maisteri
ja nimismies maisterin kamariin.

Seinäkello löi samalla 12. Hikihelmet nousivat Antin otsalle. Hän ei
voinut enää mitään tehdä. Hanna oli kuulutettu maisterille. Hän, Antti,
oli kieltänyt sukuperänsä. Hanna oli toisen.

Maisteri ei pitänyt näitä aamun tapauksia minään. Hän näki itsensä
äkkiä nostetuksi riettauden syvyydestä paremmalle tielle; hänen
mieleensä ei nyt vielä juolahtanutkaan, että tämä nostaminen oli
musertanut kaksi sydäntä. Hän jutteli nimismiehen kanssa päivän
asioista, ja kun Antti tuli puheeksi, sanoi hän nauraen: »Olette tekin,
herra nimismies, ollut nuori, voitte siis ymmärtää, että vähäinen
kavaluus rakkaudessa on luvallinen, vaikka lautamies, niinkuin oli
hänen velvollisuutensakin, sen pahaksi otti».

Maisteri oli tuskin maininnut lautamiehen nimen, ennenkuin tämän
aisakulkunen kuului. Antti tunsi kulkusen äänen ja hän kävi
lumivalkeaksi. -- »Hyvästi, nuori elämäni!» sanoi hän itseksensä.
»Hyvästi, onneni maailmassa!»

Pihalle tullut oli lautamies. Hän ei ollut enää aivan sama mies kuin
lähtiessään. Olisiko Antti puhunut totta? Sitä pelkäsi nyt lautamies.
Hän oli nyt pahemmassa pulassa kuin koskaan ennen, ei sillä, että hänen
rangaistuksensa Antin köyttämisestä olisi niin suuri, mutta se ikuinen
häpeä, jonka alaiseksi hän joutuisi! Hän oli kiirehtinyt ennättääkseen
perille, ennenkuin nimismies ehtisi tulla; mutta häntä oli se
onnettomuus tiellä kohdannut, että häneltä oli aisa taittunut, ja tuo
viivytti häntä. Hän tuli nyt, tietämättä mitä hänen poissa ollessaan
oli tapahtunut, tietämättä mitä hänen piti tekemän.

Mutta nero keinon keksii. »Usein ovat asiat paremmat kuin itse
tiedämmekään», ajatteli lautamies astuessansa pirttiin. Ja tosin voi
hän näin ajatella ja vielä päättää ajatelleensa oikein, kun nimismies
jotenkin kärtyisenä tuli häntä vastaan sanoen: »Mitä aprillinarria tämä
on? Missä on paroonin poika?»

Iloiseksi meni lautamiehen mieli, kun hän kuuli Antin omasta suusta
sanat, jotka peruuttivat hänen aamuiset lauseensa. Hän tosin tekeytyi
vielä vihaiseksi. Hän uhkasi rangaistusta Antille, mutta ei kukaan
mieluummin kuin lautamies kumminkaan kuullut nimismiehen lausetta: »On
tämäkin riita-asia! Mutta näin joutavaa en ole vielä nähnyt.
Tarvitsisiko joku rangaistusta, niin se olisitte juuri te, lautamies,
ja minä tuomitsen teidän kohta laittamaan minulle päivällistä».

Ei ollut kukaan kamarissa havainnut sitä vaaleaa olentoa, joka pirtissä
olevain kummaksi oli hiljaa vetäynyt kamarin ovelle lautamiehen
jälessä. Antti oli ainoa, joka Hannan näki; mutta hän painoi päänsä
rintaansa vastaan eikä puhunut mitään.

»Jumal'auta, Antti! Sinä teit oikein, kun aikanasi palasit valheen
tieltä», sanoi lautamies hyvillä mielin, »ja koska herra nimismies
kutsuu kaikkea tätä joutavaksi, tahdon minä sinulle anteeksi antaa
rikoksesi».

Ei saanut lautamies tätä viimeistä sanaansa loppuun sanotuksi,
ennenkuin hän ja kaikki kamarissa olevat hämmästyivät. Hanna oli nähnyt
Antin kädet sidotuiksi ja kaikki unohtaen syöksähtänyt Antin syliin.

»Peto vie, eikö tyttö ole hullu!» huusi lautamies vihastuneena;
»tuonne, maisterin, ylkäsi syliin oli kai aikomuksesi», lisäsi hän,
uskaltamatta nimismiehen kuullen antaa vihallensa valtaa.

»Ei, ei! Täällä on minun turvani!» lausui hiljaa Hanna, ja muistamatta
että hän sukuperänsä kieltämällä oli luopunut Hannasta, repäsi Antti
auki siteet, joita nimismies jo kohta tultuaan oli tahtonut päästää, ja
sulki rakastettunsa rintaansa vastaan.

»Mitä tämä on, Ollila?» sanoi nimismies kiivaasti. »Minä kuulin, että
tänään maisteri Lager ja tyttärenne piti kuulutettaman. Mitä tämä siis
on?»

»Tyttö on hullu; tuo pohjan poika on hänet noitunut» -- ärjäsi
lautamies, tahtoen väkisin kirvottaa Hannaa Antin sylistä.

»Te olette pakottaneet tytärtänne naimisiin vasten hänen tahtoansa.
Asia ei kuulu minuun, mutta se ei tule teille kunniaksi», sanoi
nimismies.

»Minä en ole tehnyt enemmän kuin minulla on valtaa tehdä. Tämä asia ei
kuulu muihin kuin minuun ja maisteriin».

»Sen minä myönnän; mutta minä en saata olla todistajana isän kovuudelle
ja raakuudelle. Pitäkää päivällisenne, minä lähden!»

Lautamies koetti lepyttää nimismiestä. »Hän on itse suostunut maisterin
kanssa menemään avioliittoon; sen lisäksi on heidät tänään kuulutettu».

Nimismies ei sanonut mitään. Hän silmäili vähän aikaa tyttöä, joka
kätkien kasvot käsiinsä nuorukaisen vieressä itki. -- »Harvassa on
talonpojissa todellista rakkautta, ja kun se joskus todellinen on,
särkee se kaksi rakastavaa sydäntä», sanoi hän vihdoin.

Lautamiehen silmät iskivät tulta, mutta hän ei uskaltanut sanoa mitään.
Hän olisi tahtonut repiä palasiksi Hannan ja Antin. Maisteri kulki edes
takaisin lattialla: hän oli vaalea hänkin.

Kolmen jäivät maisteri, Hanna ja Antti lautamiehen kamariin, kun
nimismies, surullisesti kerran vielä vilkaistuaan Hannaa, meni pirttiin
lautamiehen kanssa, joka kuiskasi hänen korvaansa: »Herra nimismies,
pitäkää kaikki tämä salassa!»

Nimismies ei tuohon pyyntöön vastannut mitään. Hän käski valjastaa
hevosensa.

Kirkkoväkeä oli nyt tullut paljon pirttiin. He tulivat kirkosta, he
kuiskailivat uteliaasti toisilleen, he kyselivät uutisia, mutta nytkään
eivät he tuota viisaammiksi tulleet. Ylt'ympäri oli sanoma aamulla
käynyt: tänään kuulutetaan maisteri ja Hanna! He olivat uteliaasti
kirkossa tuota kuulutusta odottaneet, mutta sitäpä nyt ei kuulunut.
Vasta nimismiehen mentyä sai lautamies kummakseen ja harmikseen,
maisteri hämmästyksekseen, mutta Hanna ja Antti ilokseen kuulla, ettei
kuulutuksesta tullut mitään. Syytä siihen ei tiennyt kukaan.


XII.

Illan tullessa.

Hämärä on valunut alas taivaalta. Hämärää on sen miehen sydämessä, joka
nyt lautamiehen kamarissa istuu. Hän nojaa leukaansa kättä vastaan ja
tirkistelee takkaan, jossa vireä valkea palaa. Hän miettii.

Kova, tosin kova pitää sen miehen sydän olla, joka, nähdessään kaksi
rakastavaista, mitkä viimeisen kerran tapaavat toisiansa, tietäen
etteivät saa toinen toistansa varten elää, ei tuntisi syvästi heidän
onnettomuuttaan. Maisteri Lager oli kauvas joutunut kadotuksen tiellä,
mutta kipinä hänen paremmasta entisestä itsestään kyti vielä hänen
sydämessään, ja tuo kipinä se on, joka nyt vaivaa häntä. Sillä maisteri
se on, joka lautamiehen kamarissa istuu.

Maisteri rakasti Hannaa. Hän ei ennen ole tiennyt, että hänen
tullessansa Ollilaan Hannan sydän oli vapaa, mutta että siihen
vapaanakaan ei hänen kuvansa mahtunut, saatikka sitten silloin, kun
siihen oli Antin kuva väkisin tunkeutunut. Nyt tietää hän tuon, ja hän
miettii, mitä hänen on nyt tehtävä. Lautamies oli kädellä ja suulla
luvannut hänelle Hannan, oli vannonut, että tulevana pyhänä heidät
kuulutetaan. Maisteri ei epäile Hannan saamista; mutta toinen tunne,
kummallinen tunne on tunkeunut häneen. Nuo tunteet sotivat nyt, ja ne
ovat painaneet alas maisterin pään.

Lautamies ei ole kotona. Hän on lähtenyt pappilaan kuulustelemaan
syytä, miksi ei kuulutuksesta tullut mitään. Hannan on hän salvannut
kamariin, jonka oven hän ulkoa on lukinnut. Antin on hän ajanut
palveluksesta. -- Sanalla sanoen: parhaan taitonsa mukaan on hän
kokenut toimittaa kaikki.

Lautamiehen ensi työ nimismiehen mentyä oli ajaa pirtistä ulos kaikki,
jotka eivät taloon kuuluneet. Tuon tehtyään olisi hän käsin ryhtynyt
Anttiin, mutta Antin katse oli niin kummallinen, ettei hän sitä
uskaltanut. Hän vannoi kostoa, hän tunsi maineensa olevan lentoon
lähdössä maailmalle, jos utelias väki saisi totuudesta vähänkään vihiä,
ja tätä pelkäsi lautamies.

Mutta lautamiehen lähdettyä kokoontui taasen väkeä Ollilan pirttiin.
»Mitä Jumalan nimessä tämä on?» kysyi itse Sakarikin, ja piiat
jupisivat: »Jumala siunatkoon! Mitä tämä on?» Lautamies ei ollut
kenellekään ilmoittanut, mihin hänen matkansa oli.

Antti istui pirtissä. Hän olisi tahtonut olla yksinänsä, mutta hän
oli juuri se, jota kaikki tahtoivat nähdä; hän ei siis saanut
silmänräpäystäkään olla rauhassa. Ylenkatseella oli hän silmäillyt
lautamiestä kuultuaan häneltä tuomionsa. Hän oli tehnyt yliluonnollisen
lujan päätöksen, päätöksen, joka lepäsi kuin tulinen hiili hänen
sydämellään, mutta hän kärsi sitä yliluonnollisella voimalla. Tämä
hänen onnettomuutensa puhkesi lautamiehen mentyä kamalaksi nauruksi. Se
kajahti sen kertansa ja sitten hiljeni se. -- Kädet ristissä istui hän
vuoteen laidalla.

Kummastellen silmäili väki pirtissä häntä, niinkuin vankia
käräjätuvassa kaikki silmäilevät. Moni oli kysynyt häneltä itseltään,
mitä kummaa hänen ja lautamiehen välillä oli; mutta Antti istui kuin ei
olisi hän kuullut sanaakaan heidän kysymyksestään.

Kun jo ilta oli pimennyt ja valkea takassa paloi, kuului joku
tulevan ajaen pihalle. Kaikkein silmät kääntyivät akkunaan; he
luulivat lautamiehen tulleen. Mutta yhä suuremmaksi nousi heidän
uteliaisuutensa, kun Sakari tuli ulkoa ja hämmästyneille kuulioillensa
sanoi: »parooni Edlerin koijut ovat pihalla!» --

Mutta meidän on kääntyminen niihin seikkoihin, jotka Riemulassa ovat
saaneet parooni Edlerin jättämään kuolleen rakastetun poikansa ja jotka
ovat saaneet hänet vuoteesta jalkeille ja sielun ja ruumiin puolesta
runnellun miehen matkalle Ollilaan. Sillä koijuissa, mitkä Ollilan
pihalla nyt seisovat, ei istu kukaan muu kuin parooni itse.

Me jätimme paroonin omantuntonsa vaivoihin nääntyneenä, pyörtyneenä
lepäämään. Jos tuntia myöhemmin olisimme tulleet Riemulaan, olisimme
tavanneet paroonin vuoteessansa jäähaude päänsä ympärillä. -- Hän
makasi toimetonna, hänen puolisonsa istui hänen vuoteensa vieressä ja
paroonin kylmä käsi lepäsi nyt hänen kädessänsä. Oi, itse oli rouva
nääntyä! Hän luuli Herran käden tempaavan pois kaikki, mitä hänellä
maailmassa oli. Väsymättömästi muutti hän jäitä paroonin päälaelle ja
näki, kun jo olivat loppua hänen viimeiset voimansa, vihdoin ilokseen
paroonin avaavan silmiänsä.

Silloin kun tämä Riemulassa tapahtui ja nimismies Ollilassa odotti
lautamiestä, lähti pappilasta vanha vaimoihminen. Hän kulki kiireesti,
jotta moni kirkkomies kummastellen silmäili häntä. Hän oli
pyhävaatteisiin pukeunut, mutta kirkkoon ei hän mennyt -- vaikka
kirkkoon tosin meni hän, mutta palasi vähän ajan kuluttua sieltä. --
Hänen mielensä oli iloinen, ja usein mumisi hän itseksensä: »Sanokoon
Antti mitä tahtoo, minä teen niin, kuin omatuntoni käskee!»

Tämä vaimoihminen on Liisa, Ollilan entinen emännöitsiä. Hän oli jo
seitsemännellä kymmenellä, mutta hänen ruumiinsa oli kuin raudasta
rakettu. Ikä ei häneen näkynyt pystyneen.

Hän kulki, ja Riemula oli hänen matkansa päämäärä. Hän ymmärsi, että
syystalven päivä on lyhyt. Lautamiehen tapasi hän tiellä, mutta hän
käänsi poispäin kasvonsa, jottei lautamies, joka samaten kiireesti,
kulki, häntä tuntenut. Päivä oli jo paljon enemmän kuin puolessa, kun
Liisa vihdoin tuli matkansa perille.

»Minä olen onnistunut saamaan kuulutuksen jätetyksi tulevaan pyhään;
nyt täytyy minun onnistua suuremmassa toimessani», jupisi hän. --

Liisan pyytäessä saada tavata paroonia kohtasi häntä sama vastaus kuin
aamulla lautamiestä. Liisa kuuli, mitä lautamies ei vielä tiennyt, että
nuori parooni oli ruumiina. Mutta Liisa ei heittänyt asiaansa niin
vähällä kuin lautamies. Hän koetti kaikki keinot päästäksensä paroonin
puheille. Sillä jos parooni on sairas, on hänen omatuntonsa arempi, ja
jos hänen poikansa on kuollut, pelkää hän itse kuolemaa, ajatteli
Liisa.

Kauan rukoili hän pääsöä turhaan. Niin kauan kuin parooni oli
tajutonna, ei ollut tuota toivomistakaan; mutta kun parooni avasi
silmänsä ja Liisa sanoi itsellänsä olevan sanomia, jotka voisivat saada
paroonin terveeksi, myöntyi vihdoin neiti, joka rouvan apuna oli, ja
ilmoitti Liisan puheet rouvalle. -- Muutama minuutti sen jälkeen seisoi
Liisa paroonin vuoteen vieressä.

Kahden kesken kertoi Liisa paroonille, mitä hän itse tiesi Antin
elämästä, ja tämä kertomus vaikutti paroonissa kummia. Jo Liisan
mainitessa Eliinan nimeä hypähti hän ylös vuoteeltaan. »Sinä tunsit
Eliinan nuorena?» huusi hän.

»Tunsinko minä?» vastasi Liisa surullisesti hymyillen. »Minä tunsin
hänen paremmin kuin koskaan tulen itseäni tuntemaan. Eliinan vertaista
olentoa ei maailmassa toista löydy, sen tiedän minä vakuuttaa. Minä
olen nähnyt teidätkin nuorena, vaan ette te muista minua. Siihen
aikaan, kun Eliina teitä seurasi, olin minä hänen isänsä torpparin
vaimo, mutta sitä ennen olin minä käynyt saman koulun läpi kuin hän
sittemmin. Minun luonani oleskeli Eliina toista viikkoa, kun hänen kova
veljensä ajoi hänet pois. Kun sittemmin mieheni ja samaan aikaan
Ollilan emäntä kuolivat, tulin minä emännöitsiäksi Ollilaan, jossa olen
ollut viime keskiviikkoon saakka».

»Jumala! Jumala!» huusi parooni kuullessaan Liisan mainitsevan kaikki,
mitä Eliina oli kärsinyt. »Jumala, suuri Jumala!» huusi hän
kuullessaan, että Eliina jo kauan oli ollut kuollunna. Mutta kun Liisa
mainitsi, missä tilassa Antti nyt oli, silloin hypähti parooni
seisaalle, ja ilosta loistavin silmin huusi hän niinkuin muinen
patriarkka Jaakob: »minulla on siinä kyllä, että minun poikani elää;
minä tahdon lähteä hänen luoksensa!»

Rouva, neiti ja itse Liisa-muorikin koettelivat estän häntä tuosta.
Liisa pyysi ainoastaan paperitilkkua paroonilta Ollilalle, niin toisi
hän Antin paroonin luo. »Ei. ei!» huusi vanhus; »haudan partaalle
saakka olen minä ennättänyt, nyt ei ole enää silmänräpäystäkään hukata;
nyt on otollinen aika parantaa, mitä pitkä elinaika on rikkonut».

Rouva näki kummeksuen mikä muutos paroonissa oli tapahtunut; mutta
syytä tuohon ei hän tiennyt. Hän vastusti siis kauan ennenkuin myöntyi.
Vihdoin ei hän enää voinut vastaan sanoa. Hän tahtoi vaan itse seurata
mukana; mutta sen kielsi parooni jäykästi. »Liisa on ainoa, joka saa
seurata minua», sanoi hän. »Mutta jos tämä matkamme onnistuu, olkoon
tämä päivä sovinnolle pyhitetty, ja illalla, kun tulen, tahdon minä
sinulle kertoa, mitä sinulta nyt salassa on».

Harvoin, tuskin koskaan oli paroonia nähty talonpojissa. Hän oli
viimeisinä vuosina elänyt käymättä missään ja ottamatta ketään vastaan
Riemulassa. Ei siis kumma, että väki Ollilan pirtissä katsoi paroonin
tuloa yhä enemmän kummalliseksi. Kun hän horjuen astui tupaan, ottivat
miehet lakit päästään ja kumarsivat nöyrästi. Mutta kun Liisa nähtiin
paroonin seurassa, eivät piiat voineet uskoa silmiänsä.

Parooni silmäili ympärillensä. »Missä?» kysyi hän hiljaisella äänellä
Liisalta.

Liisa viittasi Anttiin, joka nyt oli noussut seisomaan ja samaten kuin
muutkin miehet ottanut lakin päästään. Antti vapisi nähdessään tämän
vanhuksen, joka hänen äidillensä oli niin rakas ollut. Hän näki, miten
suru oli sinettinsä painanut paroonin otsalle, ja se viha, joka hänessä
paroonia kohtaan oli syttynyt, sammui kuin kulo rankkasateessa. Hän ei
voinut kääntää silmiänsä paroonista. Lapsen mieli oli Antissa herännyt.

Kului muutama silmänräpäys, joina ei kukaan sanonut mitään, ja syvin
äänettömyys vallitsi tuvassa. Vihdoin, unhottaen sen ihmisjoukon, joka
kummastellen odotti mitä tulla piti, levitti parooni käsiänsä, ja
astuen muutaman askeleen Anttia likemmäksi sanoi hän hiljaisella,
liikutuksesta vapisevalla äänellä: »Anders, minun poikani!»

Ne kummalliset tunteet, mitkä paroonin tulo oli Antissa herättänyt,
tunkeusivat hänen sydänpohjaansa saakka, kun hän kuuli nämä paroonin
sanat. Hän oli heittäytyä paroonin avattuun syliin. Mutta väliin
tapahtuu ihmisessä, että juuri onnen päästessä vallalle se kysähtää:
onko tämä onni todellakin minun osalleni tullut? Ja samalla muistaa
seikkoja, missä ennen on päättänyt tehdä niin ja niin, jos asema
muuttuisi. Niin tapahtui nyt Antille. Hän ymmärsi paroonin ylevyyden,
ja ylevyys Antin rinnassa nousi samassa suureksi. Hän ei heittäytynyt
paroonin syliin, hän päin vastoin jäi seisomaan, ikäänkuin olisi
paroonin lause ollut muille sanottu.

Jos olisi parooni ymmärtänyt, mitä Antin sydämessä liikkui nyt, niin
olisi hän syleillyt ja suudellut Anttia; mutta parooni ei ollut muu
kuin ihminen hänkään. Kun siis Antti ei kiiruhtanut hänen avattuun
syliinsä, niinkuin parooni toivoi, vaan silmäili alas lattiaan,
lankesivat paroonin nostetut kädet alas, ja syvä huokaus puhkesi hänen
rinnastaan. Hiljaisella äänellä sanoi hän: »Anders! Sinä olet minun
esikoiseni; minun Liinani lapsi olet sinä!»

Kun hukkuva aavalla merellä laineitten keskellä näkee puupalasen,
pyrkii hän kaikin voimin tämän luo, ja päästyään perille tarttuu hän
voimallisesti tuohon ja sanoo: »se on puuta, se kannattaa minua, minä
olen autettu!» Hukkuva sanoo niin, eikä hän huomaa, että puu on pieni
ja kelvoton auttamaan häntä; hän sanoo niin, sillä hän toivoo. Samoin
ikään oli paroonin laita. Hänen omatuntonsa vaivasi häntä ja soimasi
häntä. Toivo oli hänelle se puupalanen, johon hän vaikeuden laineilla
pyörivänä tarttui. Parooni odotti nyt Antin vastausta, ja hän sai sen.

»Herra parooni!» vastasi Antti äänellä, joka koki tekeytyä
kummastelevaksi; »nyt vallan pahoin erehdytte. Minun äitini nimi oli
kyllä Eliina, mutta te ette ole minun isäni. Ratin torpassa
Pohjanmaalla olen minä syntynyt, siitä on minulla nimeni. Minä olen
vuosikausia, lapsuudestani saakka, palvellut missä milloinkin. Pahoin
erehdytte, herra parooni, jos minua poikananne pidätte».

Hiki nousi paroonin otsalle, ja hän vaipui lavitsalle istumaan. Hän
etsi silmillänsä Liisaa, mutta Liisa ei ollut huoneessa. »Oi Jumala!
Jumala!» huusi hän. »Pettynyt! Pettynyt! Minun Lorentsoni! Minun
Andreakseni! Kaikki poissa, haudassa!»

Jos olisi Antti kuullut nämä paroonin sanat, olisi ehkä paljon kohta
muuttunut; mutta Antti ei niitä kuullut. Hänen viimeinen lauseensa oli
vienyt hänen sielunsa viimeisetkin voimat. Hän sanoi äänellä, joka tuli
ikäänkuin haudasta: »Herra parooni! Minä en tunne teitä».

Parooni ei tuohon vastannut mitään, vaan hänen päänsä vaipui alas hänen
polviansa vastaan, kun hän käsillään kasvojansa kätki. Mutta äkkiä,
ikäänkuin huomaten tilansa, nousi hän ja silmäili kolkosti Anttia.
»Pettynyt, pettynyt!» sanoi hän ja säntäsi ovelle.

Kohta sen jälkeen katosivat koijut pihalta, ja Antti vaipui taasen
istumaan.

       *       *       *       *       *

Hyvä lukiani! Sinä ehkä kyllästyt tapauksiin, jotka toinen toistansa
kiireesti ajavat. Vaan mikä on elämä muu kuin tapaus? Tapaus, täynnä
vähäisiä tapauksia, on kulkumme kapalosta hautaan. Missä on paikka,
jossa täällä lepäisimme, jossa aika ei kulkisi yhä edelleen? Ei löydy
semmoista. Väliin kokoontuvat tapaukset; toinen ajaa toista, ja niinkun
ukkosen leimausta aina seuraa jyrinä, mutta leimaus ei synny ennenkuin
on ilma sähköä täynnä, niin kokoaa aika vuosia pitkin aineita, joita
sitten päivässä laukaisee, ja silloin voi päivässä tapahtua paljon.

Kamarissansa istuu Hanna. Hän on rukoillut, hän on lukenut ja hän
tuntee sydämensä kummallisesti vahvistetuksi. Mitä hänen ympärillänsä
tapahtuu, se on hänelle yks'kaikki. Hän tietää, että mitä Herra tekee,
on hyvin tehty, ja Herran haltuun on hän antanut itsensä. Silloin
kuulee hän äkkiä oveansa avattavan; hän luulee isänsä tulevan, vaan hän
näkee Liisan. Kaapin avain aukaisee Hannan kamarinkin.

Kun Hanna näki Liisan, ihastui hän. Hän luuli Liisassa nyt näkevänsä
hyvän enkelinsä, ja hän syleili hellästi lapsuutensa hoitajaa.

»Kiitä Jumalaa, lapseni!» sanoi Liisa ja puristi kyynelsilmin Hannan
kättä. »Kaikki, kaikki on muuttunut! Väliseinä on lohennut, avoin on
sinulle Antin, avoin paroonin sydän».

Ja Hanna sai nyt tietää, mitä hän ei vielä tiennyt, sai tietää mitä
Liisa oli hänen tähtensä ja Antin tähden tehnyt. Hän syleili
puolustajaansa saamatta sanaa sanotuksi.

Näin olivat he kauan istuneet, kuu kulkusen ääni äkkiä kuului. »Tule,
tule!» sanoi Liisa. »Vielä tänä ehtoona tahdon liittää yhteen teidän
kätenne».

He menivät pirttiin. Mutta toisellainen oli tila täällä nyt kuin Liisa
oli luullut. Paroonia ei täällä enää ollut, ja vielä entistä
alakuloisempana istui Antti paikallansa. Mutta jos tämä jo Liisaa
kummastutti ja hämmästytti, tapahtui nyt seikka, joka yhä kummemmalta
näkyi.

Maisteri oli kuullut kamarissansa huudon: »parooni tulee!» Hän nousi;
hän oli valmis menemään paroonia vastaan, mutta kuitenkin hän jäi
kamariinsa. Hän avasi raolle oven ja hän kuuli kaikki, mitä pirtissä
juteltiin. Hän kuuli paroonin tunnustavan Antin pojakseen ja hän kuuli
Antin vastauksen. Hän tosin ei tuota vastausta ymmärtänyt, mutta joku
salainen tunne hänessä sanoi, että ylevyys oli Antin mieleen
johdattanut tämän miehuullisen, vaikka luonnottoman kiellon, ja kuta
enemmän hän tuossa vahvistui, sitä enemmän rupesi hän miettimään. Hän
luuli kumminkin Antin peruuttavan kieltonsa. Mutta kun tuo ei
tapahtunut, kun parooni lähti ja kun maisteri oven raosta näki Antin
kasvot, silloin ei hän kauan enää miettinyt. Hän kulki kahdesti
kamarinsa lattian poikki; sitten astui hän miehuullisesti pirttiin.

Vaan hän seisahtui äkkiä. Hän näki Liisan ja Hannan samalla tulevan
porstuan ovesta; hän näki heidän samaten seisahtuvan. Hän kuuli Liisan
sanovan: »missä on parooni?» Mutta tuon kysymyksen kuultuansa ei hän
enää seisonut. Vaalea oli hän ja hänen jalkansa vapisivat, mutta
kiireesti kulki hän. Hannan tykö kävi hänen askeleensa. Hannan käteen
tarttui hän. -- »Tule», kuiskasi ääni, joka tuli hänen sydämestään,
»tule!»

Vastustaa ei Hanna ennättänyt. Hanna parka ei ymmärtänyt, mitä
tapahtunut oli; hän seurasi. Mutta Antin luo vei maisteri häntä.

»Minä luovun hänestä», sanoi maisteri. »Sinä olet talonpoika, mutta
ylevä; sinä rakastat häntä enemmän kuin minä», -- ja Antin syliin jätti
maisteri morsiamensa ja tulevaisuutensa onnen. -- Tuon tehtyään vetäysi
hän kiireesti takaisin kamariinsa.


XIII.

Mitä kuolonsanoma voi saada matkaan.

Nipp, napp, naputti seinäkello Ollilan pirtissä, jossa maanantaiaamuna
Antti istui arkkunsa vieressä, samalla paikalla kuin eilenkin.
Viimeiset päivät olivat tehneet hänet vuosia vanhemmaksi. Yksin istui
hän lavitsalla; tuvassa ei ollut keitään muita. Syvissä ajatuksissa
istui hän. Lautamies oli eilisiltana myöhään tulivihaisena tullut,
kumminkin vähän leppyneenä siitä, että hän oli saanut pappilassa
nimismiehen kanssa illallista syödä. Hän oli kohta kotiin tultuansa
saanut tietää paroonin ja Liisan käynnistä, ja hän nauroi Antin
tyhmyydelle ja omalle viisaudelleen, kun hän oli korjannut talteensa
kaikki Antin todistuspaperit. Hän oli silloin muuttunut vähän
paremmalle tuulelle, ja hän oli sallinut Antin olla talossa yötä. Mutta
tänä aamuna, puhuttuaan maisterin kanssa, joka viekoittelematta nyt
jutteli kuka hän oikeastaan oli, oli hän taasen julmistunut. Maisteri
oli lähtenyt talosta kohta tunnustuksensa jälkeen, ja kaikkein kuullen
oli lautamies aamulla kironnut Anttia ja käskenyt hänen kohta mennä
hiiteen; »sillä pettureita ei minun talossani pidetä». Miten nämä sanat
kävivät Anttiin, ei lautamies ymmärtänyt. Hän luuli Antin äänettömyyden
merkiksi sitä, että häntä hävetti, ja toiselta puolen uskoi hän nyt
varmaan Anttia petturiksi, sillä näin paljon tiesi hän rehellisyydestä,
ja sen sanoi hän Antinkin kuullen: »Jos sinä olisit paroonin poika,
niin et sinä todistuksienkaan puutteessa kieltäisi; sillä ihmisen
silmät ovat myöskin todistajat». -- Antin silmät eivät valehtelijaa
osottaneet, mutta lautamies ei ollut mikään silmistälukija. Antin
silmät loivat tulisia säteitä, mutta kiukkuaan hillitsi hän. Kun oli
lautamies näin mielestänsä puhunut suunsa puhtaaksi ja sanonut kaikki,
mitä luuli rehellisenä miehenä velvollisuudekseen sanoa, kutsui hän
työhön väkensä, joka kummastellen Antin kohtaloa seurasi isäntäänsä.

Tupa oli tyhjä. Antti istui tirkistellen kelloa seinällä. »Päivä
päivältä sinä taputat! Oi, niinikään minun sydämeni», puhui hän
kellolle. »Kuinka onneton olisin, jos minun sydämeni kestäisi niinkuin
sinä! Ei, kohta on aikani kulunut, ruumiini musertunut, sydämeni
tykytys lakannut!» -- Hänen mielensä meni viehkeäksi; hän laski
sydämelleen kätensä: »tässä, tässä on ollut sota, mutta voitto on ollut
minun, se minun kunniani. Luulkoot ihmiset minusta mitä tahansa!
Luulkoot, mitä se minuun koskee... Ja kumminkin tarvitsisi minun
ainoastaan avata arkkuni, näyttää paroonille kaksi sormusta, puhua
kaksi sanaa, ja voitto olisi minun. Minun, ja minä olisin Riemulan
herra! Vaan ei, ei! Se ei saa koskaan tapahtua, ei niin kauan kuin
parooni Lorentso elää... Jumala häntä varjelkoon; minun tähteni ei hän
saa kärsiä. Hän on herra, minä olen oppinut työhön. Minä olen
vesipisara merestä; tuuliaispää on nostanut minut taivaalle, pudottanut
minut järveen, jossa minä outona olen elänyt, outona kuolen; mutainen
maa imee pisareen. -- Kaikki, kaikki olen minä menettänyt! -- Mitä
huolin minä Riemulasta? -- Oi, toista olisi, jos olisi lautamies
laskenut minun käteeni Hannan käden ja sanonut: _tuossa, ota_!
Mutta hän sanoi: mene talostani, sinä hävytön äpärä!» -- Ja tätä
muistellessaan ja muistellessaan äitinsä kohtaloa, puristi Antti
nyrkkiään.

Oven suussa oli Hanna kauvan seisonut. Antti ei häntä havainnut, kun
hän seisoi siinä liikkumatta kuin haamu. Hannalle oli nyt kaikki
selvänä. Eilen oli hän levännyt Antin sylissä. Antti oli innokkaasti
puristanut häntä rintaansa vastaan, mutta äkkiä noussut ja rientänyt
ulos, jossa hän kylmällä lumella oli hieronut palavaa otsaansa. Tuo oli
ainoa, mitä ei Hanna ymmärtänyt. Tuo oli ainoa, mitä ei Liisakaan
ymmärtänyt; sillä Antin ylevyydestä, hänen päätöksestään eivät he
mitään osanneet arvata. -- Liisa oli koettanut päästä Antin puheille,
mutta hän, joka niin hyvästi Riemulassa onnistui, ei nyt onnistunut.
Liisa lähti kumminkin hyvillä mielin pois kuultuaan maisterin lauseen.

»Antti!» kuului valittava ääni ovelta. Se ääni oli Antille tuttu, sen
äänen tunsi hänen sydämensä. Hän heräsi ajatuksistaan; hän katsoi
ympärillensä, hän näki Hannan; hän nousi, ja nuorukaisen sylissä lepäsi
hänen rakastettunsa. Lautamies oli seurannut väkeään työhön. Hän palasi
nyt takaisin Ollilaan, ja kun hän tuossa tuli, oli entinen kylmä
kovuuden sinetti laskeunut hänen muodolleen. Hän oli mielistynyt
itseensä. Tosin mietti hän tuossa, miten olisi käynyt, jos olisi Antti
ollut paroonin poika. -- Mutta olisiko Antti silloin nainut Ollilan
tyttären? Varsin vähäisen tiesi, näette, lautamies Hannan ja Antin
salaisuudesta. Lautamies yhä vaan pelkäsi Antissa Eliinan perillistä,
ja hän luuli nyt Antin perustaneen tuon satunsa alun parooniin, jotta
hän paremmin voittaisi. Aamulla kuuli hän maisterilta, että Antti
Hannaa rakasti, mutta hän arveli vaan silloin itsekseen: »kas semmoista
lurjusta!» -- Hän käveli nyt hyvillä mielin kotiin päin, kun äkkiä
kuuli jonkun kiivaasti ajavan takanansa. -- Hän vetäytyi tien syrjälle
ja tunsi jo kaukaa Riemulan Eliaksen.

»Mihin niin kiire?» kysyi lautamies, kun oli Elias tullut hänen
kohdalleen.

»Pappilaan! Minä vien kuolonsanomaa Riemulasta; nuori parooni kuoli
eilen». Ja Elias löi ruoskalla hevosta ja katosi.

»Soo -- oh! Vai on parooni Lorentso kuollut!» arveli lautamies
itsekseen; »kukahan nyt Riemulan perii?» --

Ollilan pirtissä istuivat Antti ja Hanna vieretysten, mutta monta sanaa
ei siinä vaihetettu. Antti oli sanonut kohta lähtevänsä muualle, kauas,
kauas palveluspaikkaa hakemaan; sinne, missä ei kuusien huminakaan
tuuheassa metsässä muistuttaisi häntä entisistä ajoista.

-- »Kun sinä rouvana rouvain parissa istut», -- sanoi hän surullisella
äänellä, »muista joskus Anttia, joka kolmessa viikossa menetti kaikki
mitä maan päällä hänellä kalliinta oli -- rauhansakin! Muista häntä,
joka ei ikinä saata sinua unhottaa».

Vyöliinaansa kätki Hanna kyyneliset kasvonsa, ja katkera oli hänen
mielensä, kun hän vastasi: »en ikinä voi sinua unhottaa!»

Käsi kädessä istuivat he vielä vähän aikaa, kunnes Antti äkkiä nousi
seisomaan. »Nyt on aika. Älä kysele minua; et saa koskaan minusta
mitään tietää!»

-- Niin sanoi hän; mutta hänen äänensä puhui paremmin kuin sanat hänen
sydämensä tilan. Hän meni arkkunsa luo, nosti sen hiljaa selkäänsä ja
oli valmis lähtemään.

Vaaleana seisoi Hanna hänen vieressään. Ei itkenyt Hanna enää.

Tämä hetki olisi kenties ollut viimeinen, jona Antti ja Hanna
maailmassa toisensa näkivät, ellei olisi ijankaikkisen neuvo ollut
toinen.

»Etkö sinä lurjus vielä ole päässyt lähtemään?» kuului lautamiehen ääni
ovelta. »Vai mitä viivyttelet? Pois talostani, kelvoton!» -- Antti ei
vastannut mitään, hän katsahti vielä kerran Hannaan, joka oli maahan
vaipua, huokasi syvään ja lähti. Mutta ovea jälkeensä kiinni pannessaan
viivähti hän. Ei liene hän tahtonut itse onnensa ovea taakseen kiinni
lyödä!

»Mitä seisot ja kurkistelet tuon jälkeen!» ärjäsi Hannalle lautamies,
mutta lisäsi sitten leppeämmästi: »Riemulassa on kuolema käynyt; minä
tapasin tiellä Eliaksen. Parooni Lorentso on eilen kuollut».

Tämän sanoman kuuli Antti, se vaikutti hänessä kummallisesti. Hänen
jäsenensä värisivät, hänen kätensä vapisivat, ja pamahtaen putosi arkku
lattiaan.

»Lorentsoko kuollut, kuollut!» jupisi hän itsekseen.

Ainahan on luonto hiljaisin, kuollein juuri auringon nousun edellä;
mutta tuskin on aamuhohde ruvennut leviämään, ennenkuin tuhansittain,
ensin linnut, sitten muut elävät tervehtivät alkavaa päivää. Kevätsää
kaivaa jäähän ensin vähäisen railon; railo isonee, kunnes se joen
täyttää, kunnes se on sulattanut talvisen puvun. Lautamiehen lause oli
tällainen vaalea aamuhohde, tällainen kevätsään alku.

Lautamies kuuli pamauksen, näki Antin seisovan rikkuneen arkkunsa
vieressä, näki hänen pistävän vähäisen rasian taskuunsa, jättävän
kaikki muut kapineensa eteisen lattialle, kuuli hänen sanovan: »Älä
epäile, Hanna!» ja katoovan.

»Hän on hullu!» sanoi lautamies, veti oven kiinni ja meni kamariinsa.

»Lorentso kuollut!» Tätä kertoi Antti itsekseen ehtimiseen. Vainu oli
hänen suuhunsa pannut nuo sanat, joiden oli määrä lohduttaa Hannaa,
vainu myös sanoi hänelle, mitä hänen nyt oli tehtävä, sanoi ennenkuin
hän oikein ymmärsi, miten Lorentson kuolema hänen tilansa muutti.

Vähitellen rupesi hän tuota ymmärtämään, ja silloin lähti lause:
»Lorentso oli kumminkin minun veljeni!» hänen sydämestään. -- Hän
seisahtui; hän koetti koota ajatuksiaan. Hän mietti; hän päätti. Ja kun
hän taasen tielle antausi, oli Riemula hänen matkansa päämäärä. »Jumala
on kummasti minua kulettanut», ajatteli Antti. »Lorentso eleli
lapsuutensa päivät ilossa, minä, hänen veljensä, elin puutteessa; hän
lankesi hautaan, jättääksensä minulle osani».


XIV.

Isä ja poika.

Ja taasen istui parooni Edler vaimonsa kanssa kuolleen poikansa vuoteen
vieressä Riemulassa. Valkoiset akkunaliinat riippuivat akkunain edessä
merkiten silloin, niinkuin nytkin, että kuolema oli talossa käynyt.
Mutta kamarissa, missä Lorentso makasi, olivat nuo akkunaliinat vähän
vedetyt syrjälle, jotta vaalea talviaamu pääsi valaisemaan vainajan
vielä vaaleampia kasvoja.

Viime yö oli paroonille ollut varsin levoton. Koko sen ajan, minkä
hänen rouvansa levotonta unta nukkui, oli parooni salinsa lattialla
kulkenut edestakaisin. Toivo oli hänessä eilen herännyt, mutta taasen
sammunut, ja kun se sammui, oli se paljon paroonissa vaikuttanut.
Hiljainen yölamppu oli salissa palanut. Vanhat esi-isäin kuvat
riippuivat pitkin salin seiniä; ne silmäilivät surullisesti viimeistä
Edleriä. Monet kerrat oli parooni kulkenut niiden ohitse; vihdoin oli
hän seisahtunut kantaisänsä kuvan alle. »Sinä olit ensimmäinen Edler»,
oli hän sanonut: »sinä herätit Edlerin suvun eloon, sinä perustit sen
kunnian. Kolmatta sataa ajastaikaa on Edlerin suku kukoistanut; nyt on
syksy tullut, viimeinen lehti on pudonnut, vanha lahonnut varsi on enää
yksin jälellä; kun talvi senkin kaataa, niin ollut ja mennyt on Edlerin
suku». --

Aamupuoleen yötä olivat paroonin tuskat helpommiksi muuttuneet. Hänen
ruumiinsa ei niitä enää kestänyt, hänen sielunsa voimat murtuivat.
Vaalea huntu oli laskeunut paroonin järjen ympäri; hän ei enää voinut
tilaansa oikein käsittää.

Viime yö oli ollut paroonille tämmöinen muutoksen yö. Kun hän nyt istuu
kuolleen poikansa vieressä, tuntee hän, että hän on jotakin kadottanut,
mutta hän ei oikein ymmärrä mitä. Niinkuin akkunaliinat salissa
kätkevät päivän, estää tylsynyt järki paroonin tuntemasta miten on
hänen oman sydämensä laita. --

Aamua on paljon kulunut. Parooni istuu kuin patsas paikallaan. Hänen
silmänsä tirkistelevät kuollutta; hän ymmärtää, että hän tuota vainajaa
joskus on rakastanut, mutta siitä on paroonin mielestä jo niin kauan,
niin kauan aikaa kulunut.

Toisin on hänen rouvansa laita. Mitä helläsydäminen äiti ajattelee ja
tuntee nähdessään ruumiina sen, mihin hän on kaikki toivonsa pannut,
samaa ajatteli ja tunsi rouva. Hän itki katkerasti. Hän ymmärsi, että
hänellä oli poika ollut, mutta ettei hänellä semmoista enää ole.

Parooni nousi. Hänen sydämeensä tunkeusi hetkeksi vanha tuska, vanha
muisto. Hän meni saliin. Hän ei kuullut, että neiti hänelle ilmoitti
miehen, joka pyysi päästä paroonin puheille; hän ei nähnyt, että tämä
mies jo oven suussa seisoi. Hän kulki kiireesti salissa edes takaisin.
»Herra Jumala!» huokasi hän. »Vähennä minun kuormaani! Isäni on minua
kironnut, ja kirouksen voiman on käytökseni Eliinaa kohtaan enentänyt.
Hänelle vannoin ikuista rakkautta; vaan minä unhotin valani. Oi Jumala!
Millä voin kirouksesta päästä, millä valastani kirvota?» Ja hämärässä
huoneessa päätänsä käsiin nojaten itki parooni kuin lapsi.

Antti oli tullut Riemulaan; hän oli se mies, josta neiti oli paroonille
ilmoittanut. Oven suussa seisoi hän. Hän oli kuullut paroonin
valituksen; hänen sydämeensä koski nähdessään vanhuksen vaivaa. Hän oli
sovitettu. Hän näki paroonin isäksensä.

Vähän aikaa oli syvä äänettömyys salissa; vihdoin kuului askeleita,
jotka lähestyivät hiljaa paroonia. -- Ilman säveleet, joita tuuli
puistossa kesäiltana synnyttää, eivät alkavalle aamulle kuiskaa
hiljaisemmin tervehdystänsä kuin nyt Antti seisoen paroonin vieressä.
»Onneton isäni!»

Paroonin pää, joka hänen rintaansa vastaan oli vaipunut, nousi
vähitellen; hän silmäili Anttia kummastellen, mutta paikaltaan ei hän
liikkunut. -- »Sinä se olet, sinä, kaivattu, kadonnut poikani!» sanoi
hän vihdoin. »Mistä sinä tulet, poikani? Missä, on äitisi? Missä on
Eliina?» -- Näin hän kyllä puhui, mutta se oli paremmin uneksivan kuin
ajattelevan puhetta.

Joka tietää, mimmoinen lapsellinen rakkaus on, hän ymmärtänee, mitkä
tunteet liikkuivat Antissa. Ei ennen hänen eläessään ollut sana isä
tullut hänen huuliltaan. Sillä sanalla puhkesi nyt pitkien vuosien
murhe ja suru kätköstänsä. Mutta siinä sanassa oli myöskin iloa ja
riemua. Vaan tämä ilo loppui pian. Anttia kammotti. Isänsä oli hän
tavannut, vaan mimmoisessa tilassa? Eilen aamulla oli parooni vielä
ollut terve ja täysijärkinen; nyt oli hän houraileva sairas.

»Ettekö tunne Andreasta, teidän ja Eliinan poikaa?» kysyi hän epäilevän
äänellä. Hän pani paroonin eteen Eliinan vihkimäsormuksen, ja tuon
nähdessään leimahti valo paroonin silmistä, vaan tuo valo sammui kohta.
Hän tirkisteli vaan sitä.

»Andreas! Niin, missä sinä olet ollut; minä en ole moneen aikaan nähnyt
sinua», houraili parooni.

Antti havaitsi nyt, että valvominen ja murhe olivat saaneet paroonin
sairaaksi, ja hänen aikomuksensa oli viedä hänet vuoteelle. Neidin
avulla, joka kummasteli eikä tiennyt, mitä hänen piti ajatella, otti
nuorukainen ukon syliinsä ja lähestyi ovea.

»Älä sinne! Ei sinne! Vie, Andreas, vie minut tuonne!» -- parooni
osotti sormellaan toista ovea, jonka Antti jalallaan aukasi. Huoneeseen
tultuaan sanoi parooni: »vie minut vuoteelle!»

Antti seisoi kuin paikalle naulattu. Hän oli tullut veljensä kamariin;
hän näki kuolleen Lorentsin.

»Katso, siinä hän makaa! Vie minut hänen viereensä», ruikutti parooni.
»Siinä hän makaa, minun Lorentsini, niinkuin ennen Valdemar. Niin!
Siinä makaa nyt viimeinen Edler kuolleena. Minä ummistin hänen
silmänsä, mutta Jumala avasi ne taasen... Hän katselee minua. Vie minut
hänen viereensä!»

Rouva oli nukahtanut pöytää vastaan Lorentsin kamarissa. Hän heräsi
nyt. Hän kuuli paroonin viimeiset sanat ja näki hänen valottomat
silmäyksensä. Käsiänsä puristi hän rintaansa vastaan. Sanaa ei hän
sanonut.

Antti seisoi muutaman silmänräpäyksen liikkumatta. Kovasti oli isänsä
houraus ja kuolleen näkeminen häneen käyneet. Hän tointui tuosta
kuitenkin kohta, ja niinkuin vähäisen lapsen otti hän paroonin
käsivarsilleen ja kantoi hänet ulos.

»Mihin sinä viet minua?... Anders, minä olen väsynyt; vie minut maata!»

Vaivoihin nääntynyt nukkuu. Antin sylissä parooni ummisti silmänsä; hän
vaipui uneen poikansa helmassa kuin lapsi äitinsä helmassa. --

Mutta kuolleen Lorentsin vuoteen vieressä kertoi Antti rouvalle kuka
hän oli. Hän kertoi varovasti paroonin salaisuudet ja rouva kuunteli
häntä. -- Kun Antti oli lopettanut, istui rouva kauan silmäillen
kuollutta. Vihdoin nousi hän, nousi ja sulki Antin syliinsä. Silloin
oli kuin olisivat kuolleen huulet vetäytyneet hymyilyyn.

       *       *       *       *       *

Paroonilla kesti unta kauan; mutta viimein, kun jo päivä oli kulkunsa
lopettaa, hän heräsi. Hän avasi silmänsä; houraus oli mennyt ohitse,
ymmärrys oli hänelle palannut takaisin. Antti ja rouva istuivat silloin
hänen vuoteensa vieressä. Kummastellen katseli parooni ympärillensä, ja
nähtyään Antin jäi hän kauan kiinteästi katsomaan häntä. Silloin otti
Antti taskustaan äitinsä sormuksen ja laski sen paroonin käteen.

»Oi, Jumalan kiitos, se ei ole mikään uni! Se on päivän selvä totuus!
Mikä kadonnut oli, on löytynyt!... Rakas puolisoni, sinä et ymmärrä
minua; kertokoon Antti tässä sinulle, mitä minä sinulta salannut olen.
Hän osaa paremmin kuin minä näyttää, kuinka petollinen minä sinuakin
kohtaan olen ollut».

»Minä sen jo kaiken tiedän. Antti on sen minulle ilmoittanut...»

»Ja sinä annat minulle anteeksi?»

Rouva syleili kyynel silmässä Eliinan lasta.

»Kiitetty olkoon taivaan Herra! Hän kurittaa, mutta Hän armahtaa myös!
Mutta, Anttini! Minäkin tahtoisin tietää -- -- tietää, mitä sinua on
kohdannut. Puhu minulle, puhu Eliinasta! Hänkin antoi minulle
anteeksi?» -- --

Ja Antti puhui. Kun hän kertomuksensa lopetti, puristi parooni hänen
kättänsä. »Minä ymmärrän sinua, minä tunnen sinussa Eliinan sydämen,
ylevä poika!» -- sanoi hän hiljaa.


XV.

Viiden vuoden kuluttua.

Ihana oli kesä. Kauneimmassa pyhäpuvussaan oli luonto. Puron vesi
lirisi taasen, ja kukat sen rannalla tuoksuivat niin ihanasti. Mökki
seisoi autiona, niinkuin kalastajan maja autiolla saarella odottaen
asukkaita. Tosin sekin vanhuutta sairasti, mutta se ei siitä tiennyt.
Lahonneeseen kätkyeeseen, jonka jäännökset nurkassa näkyvät, on pieni
lintu tehnyt pesänsä, ja kun myrsky ilmaa puhdistaa, kokoo mökin
siivekäs asukas tänne tovereitaan läheltä ja kaukaa.

Mansikat ovat kypsät, ja taampana, tuolla vuorella, minkä huippu
taivaan rannalta näkyy, kasvaa niitä. Siellä huutavat ja hyppivät
lapset iloisina; he poimivat marjoja, mikä kopsaansa, mikä suoraan
suuhunsa.

Vanha eukko on heidän kanssansa. Hän elää marjain poimimisella, ja hän
kulkee omia aikojansa. Hän on Peitson torpparin vanha Eeva, joka vähäin
voimainsa mukaan kokee työtä tehdä, jotta ei joutuisi muiden
elätettäväksi.

Hän on nyt väsynyt; hän on vetäytynyt maantielle havaitakseen eikö
tulisi joku matkustaja, joka hänet tahtoisi ottaa mukaansa Kokkolaan,
jonne hän on aikeissa lähteä marjojaan myymään.

Päivä polttaa kuumasti. -- »Ei ole ollut näin kuumaa kesää eläissäni
muuta kuin se, jona Eliina kuoli», jupisi hän itsekseen. -- »Olisipa
hauska tietää, elääkö vielä tuo hänen poikansa».

»Vaunut tulevat, vaunut tulevat!» huusi samassa pienoinen poika, joka
mäen harjalla seisoi.

Kaikki lapset juoksivat alas tielle näkemään vaunuja, sillä siihen
aikaan ei matkustavaisia niin joka päivä vaunuilla kulkenut kuin
nykyään. Kaikki tulivat kopsineen myymään, jos haluttaisi vaunuissa
istujain ostaa.

»Jos minä noissa saisin istua», arveli vähäinen poika, »niin kovempaa
minä ajaisin; niinpä ne tulevat hiljaa kuin lehmät, vaikka on heillä
myötämaata».

Totta puhui poika. Vaunut tulivat hiljaa, sillä se herra, joka selin
ajajaa vastaan istuimella istui, viittoi sormellaan milloin oikealle
milloin vasemmalle puolelle tietä. »Täällä kohta pitäisi tienhaara
oleman» -- sanoi tuo herra. -- »Mutta miten tahdotte perille päästä,
isäni; tie sinne ei ole vaunuilla ajettava; työläs on sinne
jalkaisinkin päästä».

»Tietä, jota Eliina niin monesti on käynyt, jaksanen minä toki kerran
eläissäni käydä», vastasi vanha herra taka-istuimelta.

Nainen, joka istui vanhan herran vieressä, viittasi sormellaan lapsia,
joita hän näki: »Ehkä voivat nuo auttaa Liisaa kantaessa pikku Anttia»,
sanoi hän.

»Ja isääni», lisäsi nuorempi herra, kääntyen lapsiin päin.

»Marjoja, marjoja!» huusivat lapset yht'aikaa, »kypsiä mansikoita!»

Antin -- sillä Antti oli se, joka parooni Edlerin, puolisonsa Hannan,
poikansa Antin ja lapsenhoitajan Liisan kanssa vaunuissa istui -- Antin
mieli meni surulliseksi. »Kaikki teidän marjanne ostetaan», sanoi hän.
Hannalle hiljaa kuiskuttaen lisäsi hän: »Näillä main olen minä usein
marjoja poiminut, noin kuin nuo, mutta ostajia löytyi harvassa!»

Vaunut pysähtyivät. -- »Tuo polku vie Puroon», lausui Antti ja hyppäsi
vaunuista maahan. Kaikki muut seurasivat häntä, itse vanha paroonikin,
joka kyytipojan ja Antin avulla vaivoin pääsi liikkumaan.

Lapset seisoivat katsellen kummasti tulijoita. Mutta vanha Eeva tuli
kiiruusti marjoineen, tarjoten niitä Antille.

»Osaatteko Puroon?» kysyi Antti silmäillen Eevaa.

»Osaanko? Siellähän minä yhteen aikaan kävin joka päivä. Mutta nyt on
Puron mökki autio!»

»Minä en erehtynyt!» huusi Antti. -- »Tässä, isäni, on se eukko, jonka
sylissä minut kasteelle vietiin; tämä eukko on Eeva».

Parooni kätteli ystävällisesti eukkoa, joka ei tahtonut korviansa
uskoa, kun kuuli, että tämä nuori herra oli Antti, Eliina vainajan
poika.

       *       *       *       *       *

»Ja tässä hän eleli muistellen minua viisitoista pitkää ajastaikaa!»
huokasi parooni, kun hän vihdoin suurella vaivalla oli saavuttanut
Puron mökin. Antti kulki ympäri näyttäen isälleen ja puolisolleen
kaikki paikat. Ei ollut sitä paikkaa, mistä hän ei olisi tiennyt jotain
puhua. Täällä puron rannalla oli Eliina pessyt hänen vaatteitaan;
tuossa oli kätkyt, jota hänen jalkansa niin monesti oli liikuttanut;
tuossa oli vielä lastuja laudoista, joista hänelle ruumisarkku
laitettiin.

Suuret kyyneleet vierivät pitkin paroonin poskia. Hän kuuntelee Antin
puhetta. Hän kuuntelee lintujen lauluja; hän kuulee niissä Eliinansa,
sillä olihan Eliina usein istunut kesäpäivin kuunnellen samoja virsiä.

»Nyt minä mielelläni laskisin pääni levolle, jos vaan saisin tavata
tuon maisterin, joka oli Ollilassa ja joka ei saata olla muu kuin minun
poikani hänkin. Paljon pahaa olen minä saanut matkaan maailmassa; mutta
suuri on sovinnon voima, koska se on voinut vuodattaa rauhaa minunkin
sydämeeni!» -- --

Kauan istui Riemulan herrasväki Puron mökissä. Kauan kulkivat he ympäri
luonnon puistossa Puron rannalla. Ilta oli tulossa jo, kun he
saavuttivat vaununsa, jotka tiellä olivat odottaneet.

»Vielä kirkkomaalla, hänen haudallansa tahdon käydä», sanoi parooni
Eevalle, jolta hän oli saanut kuulla paljon Antin ensimmäisistä
vuosista. -- »Sitten on ristiretkeni tehty, ja minä menen lepäämään
isäini kammioon». --

»Nyt olet nähnyt minun lapsuuteni kodin, armas Hannani! Nyt saatat
tosiaan sanoa, että Herra on kummallisesti sinunkin teitäsi ohjannut,
kun on minuun sinut sitonut». --

Peitson kestikievarissa olivat matkustavaiset yötä. Mutta suuresti
yörauhaa ei Antti saanut. Eeva oli ilosta mielipuolisena jutellut
naapureille ja tuttaville, että tämä herra, joka näin suuresti nyt
vaunuissa ajoi, oli tuo entinen Antti, joka kulki ympäri vähäisellä
työllään ansaiten elatuksensa. Peitson isäntä ei tiennyt mitä piti
sanoman. Hän häpesi niin, ettei isoon aikaan kehdannut kasvojansa
näyttää. Mutta kun hän vihdoin Antin käskyä totellen tuli esiin,
puristi Antti hänen kättänsä. »Te olitte jotenkin paha minulle», puhui
hän; »mutta minä en enää tahdo muistaa sitä. Kentiesi oli Jumala niin
sallinut, sillä muuten en minä suinkaan olisi lähtenyt näiltä
paikoilta, missä äitini ruumis lepää».


XVI.

Sovitus haudalla.

Tuon vähäisen joen varrella, joka Kälviän pitäjän läpi virtaa, on
lähellä kirkkoa Marttilan talo. Talvella on täällä suuri liike, sillä
talvitie Savosta Kokkolaan käy juuri tämän talon pihan läpitse. Mutta
kesäaikana jää Marttila, niinkuin ylipäänsä Kälviän kirkonkylä,
kokonaan valtatiestä syrjälle. Niin kauan kuin on ruoho maassa
näkyvissä, ei täällä nähdä muita vieraita kuin niitä, jotka asian
aikain tänne tulevat. Tässä Marttilan talossa asui kertomuksemme ajalla
armovuoden saarnaaja Joseph Lagerberg.

Hän oli vakava, hiljainen mies, joka muiden onnessa löysi oman onnensa
ja joka tuon tähden oli niille rakas, jotka ennättivät siinä vähässä
ajassa, jona hän sielunpaimenen virkaa täällä toimitti, tulla hänen
tuttavuuteensa. Hän oli vain puolivälissä neljänkymmenen vanha, vaikka
hän näytti paljon vanhemmalta. -- Väliin saatti hän päiväkaudet istua
kamarissansa miettien. Silloin oli hän aina alakuloinen, silloin
kuultiin hänen usein sanovan: »onnellinen se, joka kasvaa vanhempain
suojassa; minulla ei niitä ollut!» -- Väliin taasen -- ja tuo tapahtui
aina, kun hän oli saanut palkkansa -- oli hän iloinen, kulki ympäri
pitäjässä opettaen ja neuvoen. Hänen ruokansa oli enimmiten vettä ja
leipää, sillä aina palkkansa saatuaan hän kävi Kokkolassa ja pani
postiin kaikki, mitä hänellä oli, lähetettäväksi milloin mihinkin.

Nyt oli hänellä tällainen iloinen päivä. Hän oli eilen tullut
Kokkolasta, jossa hän oli koko puolivuotensa palkan pannut menemään
Helsinkiin.

Hän istui tuon vähäisen joen rannalla -- saman joen, johon pari virstaa
mereen päin Puro laskee. Hän istui nyt onkien. -- Kello taisi olla noin
10 aamulla. »Vielä kolme vuotta», sanoi hän, »ja seitsemän vuoden
kärsimiset ovat saaneet minut velattomaksi. Oi, kuorma rinnaltani
rupeaa kevenemään, ja minä saatan kohta sanoa: minä en ole ketään
pettänyt!»

Näin oli maisteri Lagerberg kauan istunut, kun tuli vähäinen poika
häiritsemään hänen rauhaansa.

»Noh, pikku Matti, mitä olet sinä kulussa tänään?» kysyi maisteri
nähtyään hänet.

»Kirkolla on kaksi herraa, jotka ajavat suurilla vaunuilla; ne
pyytävät, että maisteri olisi niin hyvä, jos on teillä aikaa, että
tulisitte heille kirkkoa näyttämään».

Maisteri nousi, meni pukemaan päällensä pyhävaatteensa, ja kun tuo oli
tehty, seurasi hän avainnippu kädessä pikku Mattia. Kun hän lähestyi
kirkkoa, näki hän monta ihmistä seisovan eräällä haudalla melkein aidan
vieressä. Lähemmäksi tultuaan havaitsi hän vanhan herran, joka siinä
polvillaan oli. Kaikki olivat selin häneen päin, jottei hän kohta
voinut heidän kasvojansa eroittaa.

»Ja tässä sinä makaat, tässä sinä lepäät, minun armaani, minun
Eliinani! Oi, nuku rauhassa! Kohta tulee minullekin pääsön aika.
Taivaassasi, missä sinä olet, tiedän minä, että sinä rakastat niitä,
joita minä täällä rakastanut olen, minun Valdemariani, minun
Lorentsoani, vieläpä häntäkin, joka sai pitkän elämän läpi kulkea
rinnallani, sillä paikalla, johon sinulla oli ensimmäinen ja suurin
oikeus. Jumala siunatkoon sinua, sillä sinun anteeksiantamisesi on
siunannut minun viimeiset hetkeni!»

»Amen!» sanoi Liisa, joka paroonin takana seisoi.

»Amen!» sanoi pieni kolmivuotinen Liisan sylissä.

»Kuulettehan, isäni, mitä lapsi sanoo», virkkoi Antti liikutettuna
ollen polvillaan paroonin vieressä. -- »Lapsenkin suusta on hän ottanut
kiitoksen!» --

Maisteri oli kuullut kaikki. Hän seisoi kuin paikalle naulattu; hän oli
tuntenut ensin Liisan, sitten Antin, ja hän arvasi, kutka nuo toiset
olivat. »Amen!» sanoi hänkin.

Kaikki kääntyivät, ja kolme heistä tunsi maisterin. »Maisteri Lager!»
huusi Hanna ja vetäysi Anttia lähemmäksi.

»Niin, tässä näette miehen, Hanna», sanoi maisteri hiljaisella äänellä,
»miehen, joka turmion tiellä oli joutunut kauvas, mutta jonka silmät
teidän ja teidän miehenne rakkaus avasi».

Antti ei sanonut mitään, hän vaan kuiskasi paroonin korvaan jotakin.

Parooni nousi äkkiä: »Jumala, Jumala, olisiko semmoinen armo
mahdollinen! Mutta Jumalan armo on ääretön!» Parooni lähestyi horjuvin
askelin maisteria, ja ennenkuin tämä tiesi mistään, oli vanhus painanut
hänet syliinsä. -- »Minun poikani!» kuiskasi hän.

»Teidän poikanne ... parooni Edler ... minä!»

»Tunnetteko tämän sormuksen? Te annoitte sen kihlasormukseksi Hannalle;
sen olen minä kerran antanut teidän äidillenne. Sen sain, kun ensi
kerran kävin Herran pyhällä ehtoollisella. Sattumalta tulin minä Hannan
sormessa sen näkemään samana päivänä kuin Antin sormus samalle sijalle
pantiin; minä tunsin sen, se sanoi minulle kuka te olitte... Minä hain
teitä, minä kuulustelin teitä Helsingistä, Turusta, koko Suomen ympäri^
kaikki oli turhaa. Maisteri Lageria ei löytynyt». -- --

»Sinä et usko minua?... Minä olin nuori, sinun äitisi nuori, meidän
sydämemme syttyivät. Oi, minun puolellani oli viekkaus; minä petin
Edlan, minä jätin hänet, ja siitä ajasta en ole häntä nähnyt. Vasta
silloin, kun sormuksen näin, muistin minä häntä; sain samalla tietää,
mitä en ennen tiennyt, että hän oli synnyttänyt pojan...» --

»Te kuulustelitte maisteri Lageria; te tiedätte miten hän on elänyt?»

»Minä tiedän sen; se oli minun rangaistukseni. Minä luulin hänen
kuolleen; se minun suruni. Minä tein mitä voin: minä maksoin hänen
velkansa».

»Haa! Nyt ymmärrän, miks'ei minua Helsingissä enää hätyytetty...»

Antti ja Hanna lähestyivät maisteria. He tarjosivat hänelle kättänsä.
Maisteri puristi kovasti niitä. -- »Ylönpalttinen on Jumalan armo!»
sanoi hän. --

»Minä luulin poikani kadotuksen lapseksi ja minä tapaan hänen sielujen
paimenena, minä tapaan hänen Eliinani haudalla. Ylönpalttinen on
Jumalan armo! Minä saatan niin sanoa suuremmalla syyllä kuin teistä
kukaan, sillä minä olen kaikkiin näihin syypää. Eliinan haudalla on
sovitus tapahtunut. Hänen haudastansa ympäröipi hänen ylevä henkensä
meitä. Hän on suonut minun vaivatulle sydämelleni rauhan, hän on
sallinut minun lasteni syleillä toisiaan. Siunattu olkoon hänen
muistonsa!»

Kun he haudalta palasivat, oli maisteri Lager eli Lagerberg, niinkuin
hänen nimensä nyt oli, ottanut Liisan sylistä pikku Antin; tämä nauroi
suloisesti kantajalleen; mutta naurusuin kysyi maisteri: »No, Liisa,
vieläkö halveksit minua?»

»Herra Jumala siunatkoon! Kuka olisi voinut uskoa silloin, että te
olitte parooni Edlerin poika!» vastasi vanha Liisa.

»Niin, kuka olisi voinut sitä uskoa!» vastasi maisteri.


XVII.

Vielä kerran Riemulassa.

Taasen on talvi. Mustat lumipilvet täyttävät taivaan, pyry lakasee
maata ja kokoo kinoksia. Luonto on lumeen haudattu. -- Ei näy ketään
ulkona; jokainen, kenellä on oma liesi, on sen luo vetäynyt. Ja lieden
edessä puhutaan, jutellaan ja luetaan -- hovissa ja pirtissä, missä
vaan missä rauha vallitsee.

Nyt on, näet, jouluaaton ilta.

Mutta kuule! Kulkunen soi. Löytyy siis niitä, jotka tässä Jumalan
ilmassa ovat ulkona. --

Ei ole sillä vaaraa, joka nyt Riemulaa lähestyy, sillä hän istuu
koijuissa, suurissa sudennahkaturkeissa ja kyytimies ajaa hevosta.

Hän on lautamies Ollila. Hän tulee paroonin koijuissa Riemulaan,
tyttärensä, sisarensapojan ja »lankonsa paroonin» luo joulua
viettämään. Hän on nyt seitsemän vuotta vanhempi, mutta muuten kaikin
päin sama mies kuin ennenkin -- se on: hän on ylpeydessään vielä
yltynyt.

Riemulan salissa on suuri kuusi keskellä lattiaa. Kuusessa palaa
kymmeniä kynttilöitä ja pieni viisivuotinen Antti hyppii iloisesti sen
ympärillä. Pieni vuoden vanha Lorentsikin nauraa ilosta tälle
ensimmäiselle joulukuuselle. Hän istuu vanhan parooni Edlerin sylissä,
joka hänen kanssaan kuusen ympärillä kulkee. -- Sohvalla istuu Antti ja
Hanna, ja hiljainen onni loistaa heidän silmistänsä.

»Sen minä tiesin», lausui vanha parooni, »ettei Edlerin suku niin pian
sammu. Tuossa, Lorentsi, näet sinä esi-isäisi kuvia; sinne joutunee
sinunkin, ja sinusta tulee suurempi mies kuin kukaan niistä».

Parooni oli näinä kahtena vuotena, jotka ovat kuluneet siitä kuin hänet
viimeksi näimme, nähtävästi vanhentunut. Hänen muistinsa on kadonnut,
hänen ymmärryksensä tylsynyt; mutta hänen sydämessään asuu rauha. Hän
leikittelee päiväkaudet lasten kanssa; hän on nyt ruvennut muuttumaan
lapseksi uudelleen.

»Viisi vuotta taapäin! Muistatko sitä jouluaattoiltaa! Silloin oli
Riemula surun pesä» -- puhui Antti Hannalle, ollen hyvillään siitä,
ettei parooni näkynyt sitä muistavan.

»Silloin kuoli vanha rouva!»

»Niin! Ja onnellista oli hänelle, että hän kuoli, sillä ehkä hän ei
olisi saattanut, vaikka hän kyllä oli hyvä ja hellä meitä kohtaan,
unhottaa sitä, ettemme olleet hänen lapsiansa».

»Hän oli äiti, hänkin!» kuiskasi Hanna.

Lautamies astui nyt saliin. Pikku Antti hyppäsi iloisena häntä vastaan;
mutta Hanna otti kirjeen, joka oli hänen vieressänsä sohvalla, ja
näyttäen sitä isälleen sanoi hän: »terveisiä maisterilta!»

»Vai niin; onko tullut kirje?» --

»On -- ja maisteri antaa meille tiedon, että vanha Eeva on Herrassa
nukkunut ja että hän, maisteri, tulevana pyhänä kuulutetaan ensikerta!»

»Ohoh! Kenen kanssa? Saako hän paljon vaimonsa kanssa?»

»Hänen morsiamensa on köyhä torpparin tytär».

»Hullu peeveli!» jupisi lautamies.

Kello löi 7. -- Julma joulupukki astui saliin. Hänellä oli lahjoja
kaikille. Pieni Antti sai puuhevosia ja muita leikkikaluja, pieni
Lorentsi hänen ikäänsä vastaavia leluja. Mutta viimein pysähtyi
joulupukki paroonin eteen. Hänellä oli suuri laatikko paroonille antaa.

Antti ja Hanna silmäilivät iloisesti vanhusta, kun hän avasi laatikon.
Ja kun se vihdoin näytti sisällyksensä, tulivat he kaikki paroonin
ympärille.

Parooni silmäili laatikkoon. Siinä oli kauniisti maalattu taulu. Mutta
tuskin olivat paroonin silmät nähneet sen, ennenkuin niistä virtasi
suuret, kirkkaat kyyneleet »Kiitoksia! Tuhansia kiitoksia!» jupisi hän.

Taulu kuvasi sitä hetkeä, jona parooni, Antti, Hanna ja maisteri
Lagerberg olivat polvillansa Eliinan haudalla.

Taulun alle oli suurilla kirjaimilla jotakin kirjoitettu, ja pikku
Antti sai ensimmäiseksi lukea:

»Sovitus haudalla». --

»Tuossahan minäkin olen!» sanoi Liisa, joka joulupukkina oli, kauan
katsottuaan kummakseen taulua. -- »Enpä olisi saattanut uskoa kerran
minunkin paperille tulevan!» arveli hän.



PALKINTO.


Sodan haavat, se on: maakunnan köyhyys ja huono tila, olivat ruvenneet
paranemaan. Aika oli ollut lääkärinä, ja lääkäreistä on aika paras,
sillä se parantaa aina, milloin yhdellä, milloin toisella tavalla.
Suomenmaa oli, niinkuin ruotsalaiset sanovat, verisenä kilpenä reväisty
Ruotsista, se oli yhdistetty entisen vihollisensa Venäjän kanssa. Kova
oli tauti, jota Suomi sairasti, sillä se oli jäsenenä leikattu
ruumiistaan Ruotsista, mutta tämä jäsen oli ruvennut vähitellen
taipumaan eroonsa; aika oli parantanut mitä sota rikkoi.

Niinkuin ainakin sotaa seuraa vallattomuus sille, joka vallattomana
tahtoo elää, löytyi nytkin vuonna 18-- monessa paikoin maassamme
semmoisia, jotka mieluummin elivät toisen huolella, kuin itse viitsivät
ryhtyä työhön. Missä kulkivat nämä veitikat itsekseen, missä olivat he
antauneet liittoon ja valinneet itselleen päällikön. Täten kulkivat he
ympäri, varastivat ja murhasivat, missä luulivat varkaudellaan tahi
murhallaan mitään voittavansa. Kaikki rehelliset ja tunnolliset ihmiset
pelkäsivät näitä joukkokuntia, joilla aina oli pahuus mielessä ja
puukko terävänä tupessa. Mutta etenkin muutamia joukkoja pelättiin
hirmuisesti, ja näistä muutamista semmenkin sitä, jolla oli päällikkönä
Pitkä Pekka.

Tuosta Pitkä Pekasta ei kumminkaan tietty paljon mitään. Minkä näköinen
hän oli, se oli riidan alainen asia. Moni sanoi nähneensä hänet, mutta
nämä antoivat hänestä erilaisia lausuntoja. »Minä näin hänet Varsan
markkinoilla; hän oli keski-ikäinen mies, mustatukkainen,
pienisilmäinen ja pitkäpartainen», sanoi toinen; mikä taasen sanoi
nähneensä hänet Turussa vanhana ukkona, kaljupäisenä, suurisilmäisenä
ja lyhytkasvuisena; mikä vielä nähneensä hänet Haminassa, kauniina
nuorukaisena. Näin eriäväiset olivat lauseet hänestä. Mutta asia, missä
mielet eivät eronneet, oli se, ketä kaikesta pahasta oli syyttäminen.
Milloin varasta tahi murhaajaa ei saatu kiinni, silloin Pitkä Pekka
aina oli syyllinen. Oli tapana puhua hänestä, ja kumminkaan ei tietty
varmaan hänestä mitään. Pitkä Pekka oli tullut puheeksi ja -- hänestä
puhuttiin, sillä häntä pelättiin.

       *       *       *       *       *

Suomenmaassa löytyy vallan monta Mattila nimellistä taloa. Eräs
tällainen Mattila seisoo vielä tänäkin päivänä Suoniemen kappelissa
Sarkolan lahden perässä, pian Vesilahden pitäjän rajalla. Samalla
paikalla, missä nytkin, seisoi vuonna 18-- talo, ja samaten kuin sen
isäntä on nykyaikana varakas, oli sekin isäntä, joka mainittuna vuonna
hoiti Mattilan maata. Töllit, melkein samanlaisia kuin nytkin,
seisoivat rannalla, noin pari kivenheittämää Mattilasta. Nämä töllit
kuuluivat mikä Mattilaan, mikä Talolaan, mikä Vahalahden kylään, sillä
paikkaa pidettiin yhteisenä.

Eräässä näistä tölleistä asui Olli Jaakonpoika, jota tavallisessa
puheessa kutsuttiin »Suutari-Olliksi». Liikanimi ilmoittaa hänen
ammattinsa. Hän oli noin viidenkymmenen vanha, vankka mies. Häntä
kehuttiin paraaksi suutariksi koko Karkun pitäjässä. Varma onkin, että
monet saapasparit hän oli tehnyt Leistenius vainajalle, joka siihen
aikaan eli kappalaisena Suoniemessä, vieläpä Kuljun kartanon
parooneillekin. Olli ei siis saanut olla paljon kotona. Hän kulki
ympäri pitäjässä ehtimiseen. Mutta se oli Ollilla tapana, että aina,
kun viikon arkipäivät loppuivat, tuli hänelle ikävä, ellei hän päässyt
tervehtimään Vappoansa ja nuorta tytärtään, Elsaa, sillä näitä hän
rakasti sanomattomasti. Kuluillaan oli hänellä mukanansa oppipoika,
rehellinen, ja uuttera nuorukainen Tyrväältä, jota Olli isän
rakkaudella rakasti.

Olli oli ymmärtäväinen mies ja voitti ahkeruudessa monta suutaria
aikanaan, sillä tuskin oli kukko orrella ilmoittanut päivän
koiton, ennenkuin Olli jo istui lestin kädessä, saapas polvella
työlavitsallaan. Mutta kumminkaan hänen työllänsä ei ollut siunausta.
Kesäaikoina ihmiset kulkivat paljain jaloin tahi virsuissa niityillään,
ja kesäaikoina Olli oli usein työttä, sillä en tiedä, mikä syynä lienee
ollut, mutta ulkotöihin ei juuri Ollista ollut. Sodan aikana hän oli
joutunut velkaan, ja kun hän talvitöillään vaivoin elätti perhettään,
niin on pian ymmärrettävä, ettei hän missään rikkaudessa elänyt. Olli
koetti kumminkin kesällä varustaa aikaantuloaan. Hänellä oli lehmä,
joka tarvitsi heiniä, ja siihen lisäksi hänellä oli kapanala peltoakin;
mutta vaikka lehmä antoi maitoa ja pelto aina vähin jyviä, ei Olli
voinut kotityöstään lukea suurta päiväpalkkaa.

Elsa, hänen tyttärensä, oli seitsemäntoista vuotinen, hoikkakasvuinen
ja punaposkinen neito; hänen suuriin sinisiin silmiinsä oli moni
nuorukainen liian syvään katsonut. Kaarlo, Ollin rakas oppipoika, Elsaa
paria vuotta vanhempi, ei ymmärtänyt, että niihin oli vaarallinen
silmäillä, ja sen, joka ymmärtää rakkauden vaikutuksia, olisi ollut
aivan huokea sanoa, mitä Kaarle väliin ajatteli, kun hän Elsaa
silmäili. Kaarle tosin koetti tuota näyttääkin Elsalle ja auttamalla
häntä missä taisi voittaa Elsan suosiota. Olli näki tämän aivan hyvin,
hän hymyili ja iloitsi nähdessään nuorten lähestyvän toisiaan, toivoen
kerran näkevänsä heidät pariskuntana. Mutta Elsa ei näyttänyt huolivan
suutaripojasta, ja kaikki, mitä Kaarle teki voittaakseen Elsan
suosiota, oli turhaa vaivaa. Elsan mieli pyrki paljon korkeammalle,
kuin naimisiin köyhän työmiehen kanssa. Nuorukainen tunsi sydämessään
syvästi Elsan käytöksen, ja hän koki puolestaan osottaa kylmyyttä
takaisin; mutta mitä enemmän hän koetti, sitä vähemmin hän onnistui.

Emäntä Vapon mieleen nämä Kaarlen suosionvoittokoetukset eivät myöskään
olleet, ja Olli sai usein kuulla kovia sanoja vaimoltaan. »Mitä Elsa
Kaarlella on autettu?» kysyi Vappo väliin. »Kaarlella ei ole mitään,
Elsalla ei ole mitään, ja jossa ei mitään ole, siitä ei myöskään mitään
tule. Jos ne yhteen menisivät, siitä syntyisi onnettomuutta. Elä pakota
Elsaa, hän on nuori ja kaunis, hän kyllä löytää onnensa maailmassa».

»Sinä puhut tyhmästi», vastasi Olli; »sopimaton on ainoastaan se
pariskunta, jossa mies ja vaimo ovat eri säätyä, jossa kumpikin tuo
yhteiseen kotiinsa eri tapoja, eri vaatimuksia; mutta otollinen
Jumalalle ja ihmisille on se pariskunta, jossa molemmat ovat
yksisäätyisiä, yhtä sivistyneitä, samoissa tavoissa kasvatetut, vaikka
ei kummallakaan olisi mitään tavaraa. Minä olen aivan hyvin huomannut,
miten rikkaan Mattilan nuorin poika, tuo hellä Antero, Elsaamme
rakastaa. Mitä luulet tuosta syntyvän? Jos Mattilakin tuon huomaa, niin
on naapurirauha kadonnut».

Mutta kaikki, mitä Olli saarnasi vaimolleen, oli turhaa. Vappo iloitsi
itsekseen nähdessään, että Antero aivan usein kävi heillä, että Elsan
ja Anteron väli päivä päivältä muuttui yhä rakkaammaksi. Onhan Elsa
kaunis ja hyvin sopiva Anterolle puolisoksi, ajatteli tuo tyhmä äiti ja
yllytti Elsaa pitämään hyvänä Anteroa. »Aikaantulo ja rikkaus ovat
etevimmät Jumalan lahjat tässä maailmassa», sanoi Vappo eräänä päivänä
tyttärelleen, »niillä voi kaikki. Miten saattaisin minä suoda Elsastani
tulevan tuollaisen köyhän retueukon kuin äitinsä on!»

Olli ei kuullut näitä äidillisiä sanoja, ja Elsa sai siis kenenkään
kieltämättä seurata niitä. Mutta tietämättömyydessä Olli ei kauan
ollut. Hänen tultuaan kotiin eräänä iltana astui Mattila tölliin ja
pyysi saada kahdenkesken sanoa Ollille pari sanaa. Olli aavisti pahaa,
mutta käski kumminkin vaimonsa ja Elsan menemään ulos.

»Kuule, suutari!» sanoi Mattila, kun olivat jääneet kahdenkesken. »Minä
olen havainnut, että tyttäresi kaikenmoisilla juonilla kokee sitoa
minun Anteroani; he viskelevät toisiansa lumipalloilla, viittailevat
toisillensa ja tapaavat toisiansa salaa. Te, Olli, olette ymmärtäväinen
mies, ja näette niin selvästi kuin minäkin, ettei heistä tässä elämässä
voi pariskuntaa tulla; sanokaa siis tyttärellenne, että hän luopuu
juonistaan, niin me olemme samaten kuin ennenkin hyvät naapurit».

Jättämättä Ollille sananvuoroa meni Mattila tämän sanottua matkaansa.
Suutari Olli kiristi hampaitaan vihasta. Hän oli köyhä, mutta hän oli
rehellinen, ja hänen sydämensä pohjassa asui vähän rehevyyttäkin, joka
aina on miehelle kunniaksi. Semmenkin oli hän maineestaan arka, ja
tultuaan oivallisen työnsä ja nuhteettoman elämänsä kautta kuuluisaksi,
tahtoi hän tuon ainoan aarteensa säilyttää. Vappo ja Elsa, tupaan
tultuaan, havaitsivat kohta, että jotakin kummallista oli tapahtunut ja
aavistivat ehkä, minkä tiedon Olli oli saanut.

»Mitä oli Mattilalla sanomista?» kysyi Vappo uteliaasti.

»Mitä muuta kuin että Elsa juonillaan koettaa sitoa Anteroa ja päästä
hänen vaimokseen; siihen lisäksi Mattila antoi minun tietää, että hän on
rikas, minä köyhä. Nyt näette hulluutenne! Mutta minä pelkään, ettette
vieläkään sitä näe, minä pelkään, että kohta kuuluu: Suutari-Olli, maksa
pois velkasi; -- ja silloin! Kuka antaa silloin minulle rahaa, kuka
menee takaukseen? Kuka tahtoo vaimokseen Elsaa, kun kuulee miten hän on
hypännyt Anteron jälessä? Siihen on nyt tuhmuutesi saattanut meidät,
sinä hurja Vappo. Rikas ei Elsasta huoli, sillä Elsa on köyhä, ja köyhä
ei hänestä huoli, sillä Elsalla ei ole puhdas maine!»

Vappo istui alakuloisena kuullen miehensä nuhteita. Elsa oli punastuen
kätkenyt kasvonsa käsiinsä ja ikäänkuin häpesi luoda silmiään isäänsä.

»Mattila tahtoo meitä pelottaa», sanoi Vappo; »sinä pahastut niin
pian».

»Suokoon Jumala, että niin olisi», vastasi huoaten Olli; »mutta ellei
Elsa lakkaa noista kujeistaan, niin minä pahoin pelkään, että Mattila
toteuttaa aikomuksensa. Ylpeys on aina ennenkin vienyt häpeään».

Luultavasti Vappo tunsi miehensä olevan oikeassa, sillä hän ei
vastannut mitään.

Pitkä aika kului ennenkuin entinen rauha pääsi takaisin suutarin
tölliin. Ollia kutsuttiin taasen suutarintyöhön, mutta ennenkuin meni
matkallensa, kehoitti hän kyynel silmissä Vappoa ja Elsaa elämään
kaikin puolin nuhteettomasti. Mutta tuskin Olli oli jättänyt töllin,
niin Elsa teki asiaa Mattilaan ja puheli siellä ison aikaa Anteron
kanssa. Äiti ei häntä kieltänyt; ei, päin vastoin hän kehoitti häntä
tuohon, varottaen Elsaa ainoastaan olemaan varuillansa, ettei Mattila
mitään näkisi.

»Olen minäkin kerran ollut nuori ja tunnen omasta kokemuksesta mitä
rakkaus on, ja sen minä sanon, että jos saat Anteron rakastumaan
itseesi, niin hän voi vastoin isänsä tahtoakin ottaa sinut vaimokseen;
semmoisia on nähty ennenkin. Isäsi, Elsa raukka, on tuollainen tylypää,
joka luulee kaikkein voivan tyytyä köyhyyteen, koettamattakaan parantaa
asemaansa».

Tuollaisilla yllytyksillä äiti sai jo rikkoumaisillaan olevan välin
uudelleen sidotuksi. Rakastavaiset kokivat pitää yhteentuloansa niin
salassa kuin suinkin. He valitsivat tätä varten yön pimeimmät hetket,
ja semmenkin he salasivat vanhalta Mattilalta varovasti kaikki, jottei
tämä tietäisi aavistaakaan mitään. Mutta Mattila oli heitä viisaampi.
Hän ei ollut tietävinäänkään koko asiasta, ja juuri tuolla petti hän
Anteron. Nuoret luulivat salaisuutensa hyvin kätketyksi. He eivät
tienneet, että Mattila kerran yösydännä Pipolta palatessaan oli nähnyt
heidät Ollin töllissä.

»Vai niin!» sanoi Mattila silloin ja meni kotiinsa.

Kun Olli seuraavana lauantai-iltana tuli suutaritoimituksiltaan
pappilasta, tapasi hän jäällä Mattilan isännän.

»Miten teillä eletään?» kysyi Mattila.

»Sen te paremmin tiedätte; minä olen koko viikon ollut poissa», vastasi
Olli.

»Kyllähän minä sen tiedän, ja sentähden minä pyydän, että kolmen
kuukauden kuluessa, niinkuin välipuhe oli, maksatte veikanne. Minä
rakennan uutta aittaa. Kyllähän te pian saatte ne rahat kokoon».

Olli seisahtui. »Jumalan tähden! Mitä on tapahtunut?» huusi hän.

»Ei paljon sanottavaa», vastasi Mattila. »Minä tahdon ajoissa ilmoittaa
teille tarvitsevani rahaa. Emmehän me vieraita miehiä tarvitse, sillä
me olemme rehellisiä».

Tuon sanottuaan Mattila lähti matkoihinsa. Olli kiiruhti kotiaan; hänen
sydämensä oli saanut kovan loukkauksen. Jotakin hän ymmärsi
tapahtuneeksi, sillä syyttä Mattila ei rupeisi häntä kiusaamaan. »Elsa!
Elsa! Sinä viet minulta ainoan tavarani»; jupisi hän, »sinä saastutat
isäsi rehellisen nimen».

Murheellisena astui Olli tölliinsä ja laski lestapussinsa lavitsalle.
Vappo ja Elsa tulivat iloisina häntä vastaan; mutta kun näkivät Ollin
suruisen katsannon, hämmästyivät he, ja Vappo, joka oli nähnyt miehensä
puhuttelevan Mattilaa, kysyi pahaa aavistaen: »mitä oli rikkaalla
isännällä sanomista?»

»Sanomista? Sitä sinä kysyt! Sano ensin, millä velka maksetaan
Mattilalle? Siihen on nyt huono elämäsi meidät vienyt. Pois isän
töllistä, pois kerjuulle, sillä, mistä raha tulee? Ja sinä, Elsa,
kuinka kauvan muistit minun varoitukseni? Mutta syyttäkää itseänne!
Vasta vahingosta voitte te viisaiksi tulla. Mitä auttaa sinua nyt
kaikki pyrkimisesi saada Antero ansaasi? Koeta itse päästä irti siitä
ansasta, johon olet itsesi vienyt! Ihmeitä ei enää tapahdu, ja ellei
raha ole Mattilalla kolmen kuukauden kuluttua -- -- niin --»

Kirkkaat kyyneleet valuivat Ollin silmistä.

»Kolmen kuukauden kuluessa voi paljon tapahtua», lohdutti Vappo.
»Otetaan rahaa muualta lainaksi».

»Mutta jos ei lainansaanti ole mahdollinen, jos kaikki sanoisivat:
minulla ei ole, taikka: minulla on, vaan min' en anna -- niin mitä
sitten seuraa? Eikö koko omaisuutemme töllineen, lehmineen mene
velkaan? Ja mitä meillä on sanomista, kun ihmiset pilkaten sanovat:
tuossa kulkee Elsan isä, joka toivoi tytärtään miniäksi Mattilaan! --
Kaarle parka! Sinun he ovat hyljänneet; silloin on sinun vuorosi
hyljätä meidät.»

»Koska kerran laita on semmoinen, että Elsa mielii rikasta miestä, niin
anna hänen koettaa se saada», vastusti Vappo.

Olli loi kummastellen silmänsä puhujaan. »Noilla sanoilla sinä avasit,
itsesi tietämättä, sydämesi. Sinä olet minun poissa ollessani ollut
Elsan neuvonantajana, tyhmä, sokea äiti. Elsasi kunnia ja onni ei ole
sinulle minkään arvoinen. Jumala lohduttakoon minua, mies parkaa!»

»Mutta eihän mitään vahinkoa vielä ole tapahtunut», sanoi Vappo
hellemmällä äänellä, kun näki miehensä tuskan.

»Vahinkoa! Niin on kuin sanoin. Ennenkuin vahinko on tapahtunut, ette
te huoli mistään. Oi, Vappo raukka! Etkö sinä voi ymmärtää, että kun
vahinko on tapahtunut, niin se on tapahtunut. Mutta turhaan minä
saarnaan sinulle. Tapahtukoon sitten vahinko, sillä sitä ennen et sinä
viisastu». Mutta vaikka suutuksissa ja murheen runtelema hän olikin,
lieventyi hänen vihansa, kun Elsa laski kätensä hänen kaulansa ympäri
ja lapsellisella äänellä kuiskutti: »isä, älä ole vihainen!»

Olli rakasti talonpojissa oudolla rakkaudella tätä ainoata lastaan.
Vaikka tiesi hänet syyn alaiseksi, ei helläsydäminen suutari voinut,
niinkuin moni muu isä olisi tehnyt, kovuudella lykätä pois tyköään
syyllistä. Hänen vihansa lauhtui kohta ja leppyisillä sanoilla lausui
hän: »Elsa! Lupaa minulle, ettet tästä lähtien ajattele Anteroa, niin
minä koetan tehdä, mitä ihminen taitaa, voidakseni suorittaa velkani».

»Ellet muuta vaadi, rakas isä», sanoi Elsa taputellen isäänsä poskille,
niinkuin olisi tämä nuhdellut häntä aivan vähäpätöisestä asiasta,
»lupaan minä sydämestäni täyttää mitä pyydät».

Olli syleili hellästi Elsaa. »Suokoon Jumala, että tämän lupauksen voit
pitää!» sanoi hän.

Näin oli sovinto tehty. Mutta että rauha Ollin töllistä oli kateissa,
sen tunsivat kaikki kolme aivan hyvin. Entinen onnellinen kotielämä oli
muuttanut muotonsa. Ilma töllissä oli painostava, ikäänkuin olisi kova
ukkosen ilma ollut tulossa. Alakuloisena, usein ääneti istuivat nyt nuo
ennen niin onnelliset asukkaat. Hiljaisuudessa kokivat kaikki arvata
syytä tähän muutokseen; mutta se jäi heiltä salaisuuteen.

Ja niin käy aina, kun sydän on petollinen.

       *       *       *       *       *

Ne kolme kuukautta, joiden kuluessa Ollin piti velkansa maksaa, olivat
loppumaisillaan, ja Olli tiesi nyt aivan hyvin mikä häntä odotti. Hän
kulki ikäänkuin houreissa. Heinänteon aika oli tullut, ja niinkuin
muinakin kesinä läksi Olli perheineen niittämään lehmälleen elatusta,
vaikka hän aivan hyvin ymmärsi, että tämä lehmä oli joutuva toisen
omaksi. Että Kaarleakin syvä suru vaivasi, oli aivan nähtävä. Vaikka
poika parka ei paljon puhunut, loisti suru hänen silmistään, eikä Olli
ensinkään hänestä saanut lohduttajaa.

Viikko oli enää Ollilla jälellä. Eräänä päivänä, kun hän alakuloisena
tuli yksinään niitylle, tapasi hän Talolan vainiolla Mattilan isännän.

»No, naapuri! Miten on, saanko minä tämän viikon kuluessa rahani?»
kysyi Mattila kylmästi.

Olli ei vastannut mitään; hän kiiruhti kotiapäin.

»Minä näen, miten on laita», lausui Mattila; »minä tahdon kumminkin
kehottaa teitä, että hyvin tallennatte rahanne, jos teillä semmoisia
on, sillä Karkun puolessa kulkee Pitkä Pekka par'aikaa joukkoineen
varastellen».

Olli, joka nyt ensikerran eläissään kuuli Pitkää Pekkaa mainittavan, ei
tuosta varotuksesta pitänyt mitään.

»Pitäkää varotus itsellenne!» sanoi hän. »Jos Pitkän Pekan mieli tekee
rahoja, ei hän niitä minun töllistäni hae, kun Mattila on niin
lähellä».

»Oikein, oikein!» sanoi Mattila. »Jos Pitkä Pekka tietäisi, niin hän
kääntäisi matkansa minun arkkuuni päin».

Olli katsoi kummastellen puhujaa. Mattila näkyi olevan aivan iloisella
mielellä, joka ei suinkaan ollut tavallista. Vähäinen toivon koite
nousi Oliin rintaan, ja huomaamatta oli hän sanonut: »Isäntä kulta!
Elkää ajako meitä töllistämme!»

»He, he!» nauroi Mattila pilkaten. »Kyllä minä rahani säilytän.
Tulevana maanantaina, Olli, tapaamme taasen toisemme».

Kiristellen hampaitaan ja kiroten tyhmyyttään, kun oli luullut Mattilan
sydämessä löytyvän hellän paikan, kiiruhti Olli kotiinsa. Kesken
epäilystään ei hän kuitenkaan saattanut olla kummeksimatta Mattilan
käytöstä.

»Kenties, jopa luultavastikin oli hän päihtynyt», jupisi Olli, kun
astui tölliinsä.

Vappo, Elsa ja Kaarle istuivat syöden iltasta.

»Hyvä että viimein tulit», sanoi Vappo; »täällä on tänäpänä kummallisia
tapahtunut. Aamulla kävi täällä nimismies ja toi julmia sanomia isolta
kirkolta. Siellä on tois'yönä hirmuinen seikka tapahtunut. Kauppamies
Pörkeli eli Körkeli eli mikä se oli, en muista nimeä, on Huidan tykönä
ryöstetty. Tuon oli eräs Pitkä Pekka tehnyt. Kauppamiehellä sanotaan
olleen summissa rahoja. Hän lupaa 50 hopeista riksiä sille, joka saa
kiini hänen ryöstäjänsä ja tuo kauppamiehelle varastetut rahat
takasin».

»Ja ellei minulla tulevana maanantaina ole 50 riksiä, olen minäkin
ryöstetty» -- huokasi Olli.

»Eläs vielä! Nimismies toi samalla sanan Mattilaan, että isäntä on
saanut periä orpanansa Keuruulla, jonka sanotaan olleen määrättömän
rikas. Nyt ei hätyyttäne Mattila meitä enää».

»Vai niin!» huusi Olli; »nyt ymmärrän miksi Mattila oli niin iloisella
mielellä. Hän saa periä! Hän, jolla on entistä enemmän kuin ikänä
tarvitsee! Mutta jos sinä luulet rikkaan sydämen pehmenevän onnen
päivänä, niin erehdyt pahasti. Kuta enemmän rikas rikastuu, sitä
kovemmaksi jäätyy hänen sydämensä, sen olen minä tänä ehtoona saanut
havaita». Ja nyt jutteli Olli, mitä hänen ja Mattilan välillä oli
tapahtunut.

»Mutta vielä kummempia on täällä tapahtunut», sanoi Vappo, joka oli
kuunnellut miehensä kertomusta, ikäänkuin olisi kysymys ollut kokonaan
toisesta perheestä.

»Pian kohta puolisen jälkeen tuli tänne herra, joka sanoi aikovansa
Haapaniemeen tervehtimään katteinia, ja kysyi tietä. Kaarle, joka
ojankaivuusta vasta oli tullut, tarjousi kohta soutajaksi; mutta herra
sanoi mieluummin menevänsä maitse saadakseen ampua lintuja. Hänellä oli
komea pyssy olallaan. Hän oli kovin kohtelias herra. Hän söi meidän
kanssamme ja nipisti Elsaa poskesta. Kaarlelle, joka kävi hänet tielle
saattamassa, oli hän sanonut huomenna tulevansa takaisin meille.»

Ollilla ei ollut tuohon sanomista muuta kuin »vai niin!» Hänen
mielessään pyöri aina ajatus: »mistä Jumalan nimeen voin maanantaiksi
saada 50 riksiä?»

Kun Vappo ja Elsa illalla myöhemmin olivat navetassa, sanoi äiti: »älä
Jumalan tähden sano isällesi, että herra on sinua kahdesti tänäpäivänä
puhutellut! Olli suuttuisi tuosta samaten kuin talvella. Pidetään
kaikki salassa, siksi kun herra Ollille tuo rahat; silloin saa Olli
parka nähdä, ett'emme ole niin tyhmiä kuin hän luulee. Kuka voi tietää,
eikö hän rakastu sinuun, tuo kaunis herra; semmoisia on tapahtunut
ennenkin. Hänen sukulaisensa kyllä olisivat vihaisia, mutta mitä se
auttaisi! Muistan minä Turussa piikana ollessani kuulleeni samallaisen
seikan. Nuori aatelinen luutnantti nai torpparin tyttären Piikkiöstä
samaan aikaan kuin Olli minun kihlasi. Luutnantti sai ensin kärsiä
paljon pilkkaa, mutta viimein ei muistettu enää, mitä sukua hänen
vaimonsa oli. Kun herra huomenna tulee, ujostele ensin niin paljon kuin
voit ja varo hänen kanssansa äkkiä tutuksi tulemasta. Vaikkapa sinä et
saisikaan häntä, niin ei ole mitään vahinkoa tapahtunut. Kaarlen sinä
kumminkin aina saat»,

»Kaarlen! Hyi!» vastasi Elsa, joka hymyillen oli kuullut viisaan
äitinsä neuvoja; »ennen minä jään naimattomaksi. Mutta sanokaa, äitini,
te kun olette ollut Turussa, onko noilla nuorilla herroilla tapana
huvikseen antaa 50 riksiä köyhälle; eikö niillä aina ole joku
merkitys?»

Äiti säpsähti tytön kysyessä; hänen mieleensä näkyi juolahtaneen
jotakin, jota hän ei ennen ollut ajatellutkaan. Kovemmalla äänellä
sanoi hän: »Elsa, varo itseäsi herroilta; ne pettävät aivan usein, ne
houkuttelevat, missä vaan taitavat, ymmärtämättömiä naisia syntiin ja
jättävät ne sitten. Jos on mielesi rouvaksi päästä, niin älä salli
herran suudella sinua. Jos hän puristaa sinun kättäsi, niin älä sinä
purista takaisin, ennenkuin hän on sinua pyytänyt morsiamekseen, ja kun
hän on tuon tehnyt, niin hillitse ilosi ja sano ujosti: miten minä,
köyhä maalaistyttö, voin kelvata teille? Eihän minulla ole sivistystä
eikä niitä tapoja kuin herroissa vaaditaan. -- Usko äitiäsi, tuollaiset
sanat ovat vieneet monen naisen aviosatamaan. Ja, Elsani! Kun herra
sitten, kerrottuaan pyyntönsä, lausuu: Kultani! Rakkaani! Mitä sinä nyt
sanot, se ei tee mitään; minä tahdon olla sinulle kaikki, tule minulle
morsiameksi, -- niin kuiskuta hänen korvaan niin hiljaan, että hän
tuskin sanasi kuulee: minä tulen. Et voi uskoa, kuinka hän silloin on
onnellinen. Mutta sinä, varo itseäsi, ettei hän tuolla naimisluvallaan
sinua petä. Älä jää kahden kesken koskaan hänen kanssansa, ennenkuin on
kuulutettu; sillä sinä et ymmärrä herrojen viekkautta».

Elsa kuuli peräti kummeksuen äitinsä viisaita neuvoja. »Ette te minulle
noin sanonut, kun Antero oli minuun rakastunut», sanoi hän vähän ajan
kuluttua.

»Antero oli talonpoika, ja vaikka rikaskin talonpoika, niin on hänen ja
herran välillä tuossa suuri erotus. Ujoon naiseen talonpoika harvoin
voi rakastua. Mutta aika on kulunut; muista nyt, mitä olen sanonut, ja
ennen kaikkia: ei sanaakaan Ollille eikä Kaarlelle».

»Ei sanaakaan!»

Tämän kummallisen puheen jälkeen, jossa äiti latoi tyttärellensä kaiken
viisautensa, palasivat he tupaan. Alakuloisena istui siellä Olli
vuollen uutta lesteä ja Kaarle halkoen joutessaan puita
saapasnauloiksi.

»Kauan viivyitte navetassa», sanoi Olli; »mutta hyvä on, että ruokitte
lehmän lihavaksi. Lehmä raukka! Sinun pitää muualle, sinunkin». Sitten
ikäänkuin olisivat hänen ajatuksensa äkkiä pyörähtäneet toisaalle päin,
kysyi hän: »tunsitko, Vappo, sen herran, josta äsken puhuttiin?»

»En», vastasi Vappo; »hän sanoi olevansa Turusta, tulleensa
tervehtimään Tottijärven herraa ja huvikseen matkustavansa
jalkamarssissa Haapaniemeen».

»Joutilaat johonkin joutuvat», jupisi Kaarle; »mutta eikö nyt jo rupea
olemaan maatapanon aika?»

»Melkeinpä niinkin!» vastasi Vappo.

Samalla kuului järäys pihalta. »Kuka näin myöhään tänne tulee? Mene
katsomaan, Kaarle!» sanoi Olli ja heitti liivinsä yltään.

Kaarle nousi, mutta ennätti tuskin ovelle, ennenkuin tämä aukeni ja
nuorenlainen herrasmies astui sisään.

»Minä tulin ennenkuin aijoinkaan. Hyvää iltaa! Tämä on luultavasti
isäntä, vai kuinka?» sanoi herra ja tarjosi ystävällisesti kätensä
Ollille.

»Niin on! Terve tultua! Lienette kaiketi se herra, joka täällä
päivälläkin kävi?»

»Sama mies!» sanoi herra iloisesti; »ja nyt, hyvät ihmiset, pyytäisin
minä teiltä vähän ruokaa. Katteini ei sattunut olemaan kotona, enkä
minä viitsinyt sinne jäädä, kun en häntä tavannut».

»Jos herra tyytyy siihen vähään mitä meillä on. Muuten on Mattila tässä
aivan lähellä, siellä saisitte parempaa», sanoi Vappo.

Mutta ikäänkuin peläten herran lähtevän, kiiruhti hän kohta arkkunsa
luo ja rupesi Elsan avulla valmistamaan, mitä parasta töllissä oli.

Herra oli varsin puhelias. Hän kysyi milloin yhtä, milloin toista ja
sai Ollinkin hetkeksi unohtamaan surunsa. Mutta syömään mennessään
keskeytti hän äkkiä puheensa ja kysyi ikäänkuin pelolla: »Onko se
totta, mitä minulle tiellä äsken kerrottiin, että eräs Pitkä Pekka
niminen mies on tehnyt julman rikoksen toisyönä valtatiellä? Minulla on
koko joukko rahoja Tottijärven kartanossa».

»Totta se on», vastasi Vappo, »koska nimismies juuri aamulla kävi
täällä kysellen, onko outoja ihmisiä näkynyt. Minä ja Elsa peljästyimme
niin kovasti, kun kuulimme tapauksesta, ettemme oikein ymmärtäneet,
minkä näköisiä nimismies sanoi varkaiden olevan. Muistatko sinä, Elsa;
yksi oli pitkä, laiha mies, mustapartainen, suuri haava otsassa -- vai
miten?»

»Niin, haava, jota hän koki salata suurella laastaritilkulla», liitti
Elsa tähän; »se lienee ollut itse Pitkä Pekka. Sitten sanoi nimismies,
että varkaat olivat paenneet Karkun kylään; mutta mihin ne sieltä
olivat joutuneet, ei tiedetä vielä».

»Minä pahoin pelkäsin puheessa totta olevan, kun minä kuulin, että
kauppamies pahasti haavoitettuna makaa pappilassa».

»Ja on luvannut 50 riksiä sille, joka saa kiinni tuon paholaisen»,
sanoi Vappo.

»Vai niin! No sitten saamme olla varmat siitä, että hän kiinni
tuleekin».

»Se olisi aivan suotava!» lausui Olli.

»Minä lisään kiinniottajan palkintoa 25 riksillä», huusi herra
innokkaasti.

»Ja minä suutelisin häntä», sanoi Elsa ujosti.

»Sinä!» nauroi Olli. Mutta luultavasti oli tuo Elsan lause aivan Vapon
mieleen, sillä silmäillen tytärtään nyökähytti hän päätään ikäänkuin
olisi tahtonut sanoa: »Se on oikein, tyttäreni!»

Näin puhelivat he Pitkästä Pekasta, jota ei kumminkaan kukaan heistä
tuntenut, ja hänen julmasta työstään. Herra jutteli sitten heille
kaikenmoisia asioita, milloin hirmuisia, että Elsa pahasti pelästyi,
milloin lystillisiä tapauksia, joille Elsa sydämellisesti nauroi. Mutta
kun hän syömästä lakkasi, rupesi hän äkkiä puhumaan Mattilasta. »Hän
on, kuulemma, aivan peräti rikas, tuo naapurinne? Kuinkahan paljon
hänellä mahtanee olla?»

»Kyllähän Mattila rikas on», vastasi Olli surullisesti, »ja aina vaan
lisääntyy hänen rikkautensa. Nyt sanotaan nimismiehen juuri tänäpäivänä
vieneen hänelle äärettömän rahasumman».

»Hän mahtanee nyt oikein pelätä Pitkää Pekkaa!»

»Ei ole hyvä Pitkän Pekan eikä kenenkään muun mennä Mattilan arkulle.
Se mies kyllä rahansa tallentaa, vaikka Pitkiä Pekkoja olisi tuhansia»,
vastasi Vappo.

Olli huokasi.

»Mutta te olette niin alakuloinen», sanoi herra, »teitä jokin vaivaa?
Uskallanko kysyä; ehkä tekin olette Mattilalle velassa?»

»Aivan oikein -- olen minäkin».

»Ja Mattila hätyyttää teitä?»

»Maanantaina on maksaminen, muuten ryöstö; ja vielä ei ole rahaa äyriä,
millä maksaisin».

»Onko velka suurikin?»

»50 riksiä».

»Eikö isompi! Älkää surko; minä laitan teille sen rahan. Mutta entä jos
odottaisi Mattila, entä jos hän on peljättänyt teitä vaan?»

»Ei, ei; ennen sulaa kivi, kuin Mattilan sydän. Hän ei ensinkään
tarvitse tuota rahaa, mutta hän luulee kenties saavansa mitättömällä
hinnalla lehmäni ja töllini».

»Luottakaa minuun, minä pidän lupaukseni! Maanantaiksi on sinulla raha;
luota sinä siihen, eläkä murehdi!»

»Oi, Jumala! Kuinka sinä olet armollinen!» huusi Olli iloisena. »Tuosta
näkyy, kuinka kummalliset ovat hänen tiensä. Kolme kuukautta olen minä
hakenut rahaa läheltä ja kaukaa, mutta peräti turhaan. Nyt kun
maksuaika kohta on loppunut, lähettää Kaikkitietävä minulle avun. Minä
kiitän teitä, kunnioitettava herra, koko sydämestäni ja luotan
sanaanne».

»Siinä teet oikein. Vielä en ole kertaakaan syönyt sanaani. Mutta nyt
minä olen väsynyt, niin että aivan mielelläni laskeutuisin maata, sillä
minä olen aivan tottumaton tällaisiin pitkiin jalkamarsseihin».

»Se ei ole kummakaan. Mutta, herra, olkaa hyvä ja antakaa anteeksi,
ettei meillä ole tarjota parempaa makuusijaa, kuin tämä vuode täällä».

»Väsynyt lepää hyvästi huonommassakin vuoteessa. Mutta missä te itse
makaatte?»

»Ylisillä; siellä on mielestämme ilma raittiimpi».

Tuo vastaus näkyi varsin olleen herran mieleen, sillä hän hymyili
kummallisesti.

»Ensikerran kolmeen kuukauteen voin minä surutta päättää päivän», sanoi
Olli lähtiessään levolle -- »ja siitä tulee minun vieläkin kiittää
teitä, hyvä herra!»

»Ei se niin vähäinen apu kiitosta ansaitse. Jos te vuosittain teette
minun palkollisilleni saappaita, niin on tuo velka pian maksettu».

»Oi herra! Aivan mielelläni!»

»Tuo herra on aivan siivo mies», sanoi Olli ylisille päästyänsä;
»semmoisia pitäisi kaikkein herrain olla. Onnellinen se köyhä, joka
semmoiselta apua pyytää. Näitkö sinä, Vappo, kuinka kalliit hänen
vaatteensa olivat? Hän mahtanee olla aivan rikas, sillä ei köyhä noin
velkakirjatta ja takauksetta voisi lainaksi antaa 50 riksiä, -- se on
jo koko summa! Oi, kun en huomannut kysyä hänen nimeään!»

»Minä tuon huomasin jo päivällä. Hän on hovioikeuden herroja ja hänen
nimensä on Komander».

»Herra Komander on aivan siivo herra; Jumala siunatkoon häntä!»

Aamulla varhain, kun tölliläiset ylisillä heräsivät, varotti Olli
ketään menemästä tupaan, jottei vieras heräisi. »Herrat nukkuvat aivan
kauvan ja joutuvat pahalle tuulelle, jos heitä herätetään ennen
aikaansa». -- Mutta kun Olli tuli pihalle, havaitsi hän hämmästyen
vieraansa jo kuleskelevan edes takaisin järven rannalla. Hän meni lakki
kädessä herran luo ja sanoi: »Hyvää huomenta!»

»Jumal' antakoon! Minä heräsin äsken, ja kun en tiennyt mitä kello oli,
menin ulos aamuruskon valossa katsomaan seutua. Mikä on tuon saaren
nimi, joka tuolla näkyy; se on luullakseni poltettu kaskeksi nykyisin?»

»Se on Kalmassaari. Koska näytte ihailevan luontoa, tahdon kysyä, eikö
tekisi mielenne nähdä erästä kummallista kiveä, jota herrat isolta
kirkolta usein käyvät katsomassa; sitä kutsutaan Pirunpesäksi?»

Herra näkyi säpsähtävän kuullessaan Pirunpesää mainittavan. -- »Ei,
hyvä suutari! Minä olisin lähtenyt pois kohta noustuani, ellen olisi
tahtonut sanoa teille jäähyväisiä ja kiittää teitä hyvästä. -- Minulla
on kaksi virstaa Tottijärvelle, ja kun minä sinne tulen, tapaan
tohtorin nousemaisillaan. Jos sattuisitte näkemään katteini
Gyllenbögeliä, niin sanokaa minulta terveisiä hänelle. Ja nyt ei muuta
kuin Jumalan haltuun! Ehkä lähetän jo huomenna rahat».

Herra heitti olallensa pyssyn, kätteli ystävällisesti Ollia ja Vappoa,
mutta Elsaa taputti hän olkapäälle ja sanoi hellästi: »Voi hyvin,
kaunis lapsi!»

»Kyllä tuo herra saattaa olla hyvä mies», supisi Kaarle itsekseen,
»mutta kumma, miksi en minä voi häntä kärsiä!»

»Jos joskus tulette Turkuun, niin tulkaa katsomaan minua», huusi herra
Vapolle ja Elsalle, jotka olivat jääneet pihalle Kaarlen kanssa. Olli
oli lähtenyt saattamaan herraa tielle. Olli ei tuossa huomannut, että
herra aika kiireesti kulki Mattilan talon sivu, että hän väisti sitä
niin paljon kuin taisi, jotta hän, vaikka tie siihen aikaan kulki
kartanon pihan poikki, miltei juosten kulki takatietä. Olli ei itse
mielellään lähestynyt Mattilaa, jos saattoi lähestymättä olla, ja
sentähden hän ei tuota herran käytöstä huomannut.

Muutaman minuutin kuluttua askaroivat äiti ja tytär kahden töllissä.
Elsa oli vallan iloinen; hänen sydämellänsä oli jotakin, jota hän ei
äidillensäkään tahtonut uskaltaa sanoa. Vappo ei tuota huomannut, kun
hän pöydältä korjaili ehtooaterian jäännöksiä. Mutta ajan ääneti
oltuaan lausui äiti, silmäillen Elsaa: »Hurja Olli, joka Elsan tahtoisi
köyhän talonpojan muijaksi!»

Elsa seisahtui äkkiä tuota kuullessaan ja laski kätensä pöydälle
äitinsä eteen. Hänen nimettömässä sormessaan kiilsi kaunis kultasormus.
»Tuon, äitini, pani vieras herra sormeeni, kysyen: 'Lupaatko, Elsani,
syksyyn odottaa minua?' -- Minä menin punaiseksi enkä voinut vastata
mitään. Herra lausui silloin silittäen hiuksiani: 'Minä näen, ettet
kiellä, vai miten?' -- Minä tulin vielä punaisemmaksi. -- 'Hyvä!' sanoi
herra; 'muista minua, kun näet tuon sormuksen!'»

Äiti hymyili. »Mutta Jumalan nimeen, milloin sai hän tilan antaa
sinulle sormuksen?»

»Tänä aamuna, kun rannalta tulimme. Te puhuitte pari sanaa isäni
kanssa. Herra tarttui äkkiä käteeni ja laski sormeeni sormuksen. Isä ei
sitä nähnyt, mutta en ole varma siitä, ettei Kaarle sitä huomannut».

»Kätke sormus, Elsani, ettei Olli sitä näe!» sanoi Vappo iloisesti.

Samalla tuli Olli takaisin ilosta loistavin silmin: »Nyt on hätä
karannut Ollin töllistä! Jumalan lähettämä oli totisesti tuo herra.
Tässä on rahaa Mattilalle. Tulkoon milloin tulee, nyt on minulla millä
velka maksetaan! Erotessansa arveli herra: 'Olli, kun oikein mietin
asiatasi, niin lienee paras, että kohta saat rahat, ja koska minulla
sattuu olemaan muassani sen verran minkä tarvitset, niin ota, tuossa on
50 riksiä!' -- Jumalan kiitos!» Niin puhui Olli, ja perheensä iloksi
laski hän rahat pöydälle nahkakukkarosta.

Samalla aikaa tarkasteli Kaarle rannalla airoa. Vanha airo oli viime
viikolla taittunut.

       *       *       *       *       *

Missä Sarkolan lahti alkaa, siinä on vastapäätä Suoniemen kirkkoa
rannat varsin röyhyiset ja vuoriset. Koko ranta on toista venäjän
virstaa yhtenä kalliona, joka pystysuoraan loppuu järveen. Mahdoton on
siinä löytää vähäistäkään valkamaa veneelle, ja jos veneen saisikin
sidotuksi johonkuhun lahonneen männyn juureen, joka raossa on ruvennut
kasvamaan, mutta maan puutteesta kohta kuivunut, niin on soutajan
mahdoton kiivetä ylös tätä jyrkkää seinää myöten. Kun ei näillä seuduin
ole tölliä eikä taloa, niin ei tässä kesän pitkään näe venettä
pysähtyvän. Ainoastaan joskus kauniina kesäpyhänä tapahtuu, että
Suoniemen nuoriso tänne soutelee poimimaan mansikoita, joita täällä
vahvasti kasvaa, taikka syksyllä poimimaan puoloja, joita myöskin
täällä runsaasti tapaa.

Juuri kulmassa, jonka molemmin puolin järvi laajenee, on kummallinen
kivi. Kauniina kesäpäivänä sattuu kerta tahi pari joka kesä, että
herrasväkeä tänne soutaa katsomaan Pirunpesää -- niin kutsutaan kiveä.
Se on ontelo sisältä ja lävet juuri niin suuret, että ihminen voi
kontata sen sisälle. Ja kun silloin naama näkyy siitä lävestä, joka
järvelle viittaa, niin on näky aivan outo.

Tästä kivestä, joka ei kooltaan ole aivan suuri, käy paljon taruja
pitäjässä. Muuten on, kun tämän rantavuoren kukkulalle on kerran
päässyt, näköala sieltä vallan ihana ja kaunis, epäilemättä kauniin
koko Karkun pitäjässä. Minä olen kerran, kun aamurusko rupesi
levenemään taivaalla, istunut Pirunpesän päällä, ja minä voin taata,
ettei selkeänä aamuna näköala missään maakunnassamme voi olla ihanampi.
Minne silmäilee, on järvi täynnä vähäisiä saaria, ja siellä täällä
näkyy mannermaan rantoja, joilla puitten suojassa yksinäiset talot
seisovat. Oikealla puolella näkyy Suoniemen kirkon torni ja rannalla
kirkonkylä; vasemmalla taasen näkee tältä korkealta katsantoalalta
Pirunvuoren kukkulan Karkun kylän saarella, silmäin edessä, jos
kohdastansa alas katsoo, kiiluu syvän järven pinta kummallisen mustan
värisenä vuoren varjossa. -- Mutta minä jätän maalarin kuvattavaksi
nämät kauniit paikat, sillä mahdoton on kynällä koettaakaan kuvailla,
mitä ainoastaan silmä voi käsittää.

Me jätimme Kaarlen airoansa tarkastelemaan.

Seuraavana päivänä tuntia ennen aamuruskon nousua kulkee ikäänkuin
itsekseen pieni yksihankainen vene Sarkolan lahden päästä ulos
järvelle. Aamutuuli ei vielä ole ruvennut puhaltamaan. Järvi on tyyni
kuin peili, ja ne pitkät puut, jotka vasta kuvatun rantavuoren törmältä
heittävät alkaneet päivävarjonsa järvelle, antavat tälle hiljaiselle
seudulle kummallisen muodon. Vähäisessä veneessä, joka pari kolme syltä
rannasta kulkee, istuu yksi ainoa ihminen. Takki on veneen pohjalla, ja
hihasillaan laskee ja nostaa nuorukainen airojansa tuskin kuuluvasti.

Vene on tullut sille kohdalle tätä jyrkkää vuorirantaa, jota »Ämmän
istuimeksi» kutsutaan. Keskellä kiviseinää on nimittäin paikka, johon
luonto on tehnyt ikäänkuin istuimen. Siihen sanotaan muinoin erään
miehen nostaneen vaimonsa, kun ei tämä antanut hänelle ruokaa. Ämmän
eli »Evan» istuin on noin kyynärää taikka vähän enemmän veden pinnasta.
Ylipuolella on kymmeniä syliä jyrkkää vuoriseinää ja alla taasen järvi.
Tuolta istuimelta on mahdoton päästä minnekään.

Tuolle kohdalle oli vene tullut. Soutaja silmäili istuinta ja muisteli
itsekseen, mitä oli kuullut puhuttavan siitä, kun hän äkkiä säpsähti.
Hän oli kuullut ihmisääniä lähellä. Tuo kummastutti häntä. Hän laski
hiljaa aironsa järveen. Vene melkein koski rantaan. Hän kuunteli. -- Ei
mitään kuulunut. Nuorukaisen mieli meni vähin pahaksi, sillä hän ei
ollut vapaa siitä taikauskosta, joka siihen aikaan vielä enemmän kun
nyt oli vallalla. Hän aikoi juuri laskea aironsa veteen, vetäytyäksensä
pois rannalta järvelle, kun hän taasen kuuli kuiskutuksen. Mutta nyt
erotti hän selvästi sanat, vaikkei hän ketään nähnyt.

»Aurinko nousee kohta; ellei Pekka puolen tunnin kuluttua ole täällä,
ei ole enää epäilemistä, ettei häntä ole saatu kiinni». --

»Se olisi saatanaa!» sanoi toinen ääni. »Hänellä on vielä kaikki
rahat».

»Oletko kuullut, elääkö tuo heittiö vielä, joka melkein oli surmata
minun viime viikolla?»

»Elää, ja tulee luultavasti jäämään eloon».

»Olisi se saakeli saanut kuolla; en minä ymmärrä, mitä virkaa hänellä
enää tässä maailmassa on».

»Oles vaiti -- --! Jumalan kiitos! Tuolla tulee Pekka».

Nyt kuuli nuorukainen, joka ei ollut kukaan muu kun vanha tuttavamme
Kaarle, oksain taittuvan. Hän vetäysi veneineen niin liki rantaa kuin
voi, kuullakseen paremmin. Hän laskeusi itse pitkälleen veneesen ja
kätki takillaan vaaleat hihansa.

»Olette odottaneet kauvan», -- kuuli hän tulleen sanovan -- »mutta
mahdoton oli minun ennen ennättää tänne. Paras on, veljet, ettemme enää
näillä seuduilla viivy, sillä -- olettehan kuulleet, mitä Mattilassa
viime yönä on tapahtunut?»

»Miten perhanassa me sen olisimme kuulleet, kun et sinä salli meidän
käydä missään». --

»Sieltä on varastettu toista tuhatta riksiä».

»Ja varas on, Jumal'auta, Pitkä Pekka!» --

Hiljainen nauru kuului puhujan suusta.

»Mutta tuosta summasta saat sinä jakaa meillekin, sillä olisimme mekin
voineet sen tehdä, jos vaan olisit antanut».

»Hyvä toki! -- Ja nyt pois, kukin eri haaralleen! Ensiyönä vielä
kokoonnutaan täällä; sitten on paras, että jätämme tämän seudun».

»Ei vielä, ja'a ensin rahat, muuten...»

Kaarle kuuli hämmästyen puhetta. Hän mietti, kun miehet rahojaan
jakoivat, missä hän oli tuon Pekaksi nimitetyn miehen äänen kuullut.
Mutta miten hän miettikin, ei hän sen selvemmälle tullut.

»Kuullut ja puhutellut olen minä tuota miestä, mutta missä?» jupisi hän
itsekseen.

Mutta kohta kuuli hän taas puhuttavan vuorella.

»Sinä olet kunnon mies, Pekka!...»

»Vähän minä kadun, että minä tämän varkauden olen saattanut aivan
syyttömän miehen päähän. Liki Mattilaa asuu rannalla Olliksi kutsuttu
suutari, joka oli velkaa Mattilalle 50 riksiä. Minä annoin ne Ollille,
ja kun hän tänäpäivänä maksaa velkansa, näyttää hän luultavasti
kukkaron, jossa ne olivat, ja Mattila ei mahtane olla sitä omakseen
tuntematta».

»Sinä olet viisas junkkari ... sinä?»...

Enemmän ei Kaarle voinut kuulla, sillä miehet vetäysivät metsään päin.
Hän makasi veneensä pohjalla vielä isot ajat, ennenkuin hän vähitellen
uskalsi nousta ja tarttua airoihinsa. Hän kertoi muistissansa kaikki,
mitä oli kuullut, jottei mitään jäisi unohdukseen, ja kiitti
sydämellisesti Jumalaa, joka oli johtanut hänen kuulemaan tätä puhetta.

»Kummallista!» jupisi hän itsekseen. »Alusta saakka en minä voinut
kärsiä tuota herraa; nyt selkenee minulle syy» -- ja kiireemmästi kuin
ennen riensi vene eteenpäin.

Kun oli tunti tahi vähän toista kulunut, veti Kaarle veneensä Pipon
rannalle. Perässä oli hänellä lestapussinsa, josta näemme, että hän oli
menossa suutarintyöhön. Tosin häntä vähän arvelutti, mikä olisi paras.
Soutaako emäkirkolle ja puhua nimismiehelle, mitä hän oli kuullut?
Mutta toiselta puolen arveli hän kyllä Kutalan ja Oravalan kylistä
saavansa sen verran miehiä apuun, että Pitkä Pekka joukkoineen
saataisiin kiinni; semmenkin kun ei Kaarle pitänyt juuri paljon
nimismiehestä.

Hän veti siis veneensä rannalle, otti pussin käteensä ja kulki taloon.

       *       *       *       *       *

Ollin töllissä on tänä aamuna ilo. 50 riksiä oli herra Komanderin
kukkarossa Ollin arkussa.

»Rikkaalla ei ole suurta siunausta», arveli Olli, kun syödessään
silmäili Mattilaan. »Paha mahtaa ukon mieli olla! Kuka olisi eilen, kun
talon sivutse menimme, saattanut aavistaa, että varas siellä yöllä oli
käynyt! -- Kyllä kai Mattila nyt kohta on täällä! Saas nähdä, mitä
sanoo, kun minä hänelle rahat annan?» Näin puhui Olli, mitä sylki
suuhun toi. --

»Mutta eikö olisi paras, että itse veisit rahat hänelle?» kysyi Vappo.

»Ei, ei! Joutaa hän itse tulla noutamaan niitä. -- Mutta totta mar
tuleekin hän tuolla. Jumalan kiitos, että minulla on, mitä hänelle
annan!»

Olli oli oikeassa. Alakuloisena tuli Mattilan isäntä kulkien rannalle
päin. Eikä kummakaan, että hän oli alakuloinen. Kaikki hänen rahansa,
koko hänen perintönsä, jonka hänelle nimismies pari päivää sitten oli
tuonut, oli mennyt varkaan kukkaroon. Mattila piti paljon rahasta. Hän
luuli tallentavansa ne vallan hyvin, kun säilytti ne omassa
makuuhuoneessaan. Ja kumminkin -- kun hän eräänä aamuna herää, on arkku
poissa. Paikka, missä se vuosikausia on seisonut, on tyhjänä. Kylmä
viima kävi pitkin Mattilan selkäluita, kun hän tämän havaitsi. Hän pani
väkeä joka haaralle hakemaan, mutta turhaa oli kaikki -- jälkeä ei
näkynyt, ei kuulunut.

»Kaikki poissa -- poissa!» huokasi hän, kun maanantaiaamuna lähestyi
Ollin tölliä, -- »ja tuolla kurjalla, mitä sillä on? Mutta viime äyriin
kiskon minä häneltä velkansa». --

Semmoisessa mielessä lähestyi Mattila. Olli ei ollut hänen tulostaan
millänsäkään, ja kun Mattila astui huoneeseen, sanoi hän iloisesti:
»hyvää huomenta!»

»Jumal' antakoon!» mumisi Mattila. »Muistanette kaiketi puhettamme? Nyt
on kolme kuukautta kulunut; miten on nyt maksun laita?»

»Istukaa!» sanoi Olli. »Kyllä maksu kohta annetaan. -- Teillä on käynyt
paha vieras?»

»Uh, uh!» puhalsi Mattila. »Jos minä sen miehen näkisin paalussa, niin
antaisin kaksi vuotta elinajastani ja vielä oivallisen ryypyn
piiskurille, ettei hän vitsojansa säästäisi».

»Toivottava olisi, että se ilkiö saataisiin kiinni», lausui Olli.

»Toivottava!» ärjäsi Mattila. »Sen pitää tulla kiinni, minun pitää
saada rahani takasin; muuten en minä voi elää».

»Mutta osaatteko aavistaa ketään varkaaksi?»

»Uh, uh!» puhalsi ukko. -- »Antakaa tänne rahat, jos teillä semmoisia
on, muuten -- --»

»No, noh!» sanoi Olli lähestyen arkkuansa. »Varas ei saata olla kukaan
muu kuin tuo Pitkä Pekka, joka emäkirkolla ryösti ja haavoitti
kauppamiehen».

»Sukkelasti! Ei minulla ole aikaa täällä kauan istua».

Keveällä sydämellä avasi Olli arkkunsa ja otti esiin rahapussin; mutta
tuskin olisi ukonleimaus saattanut hämmästyttää häntä enemmän kuin nyt
Mattilan ärjähdys nähdessään kukkaron.

»Mies, varas! Mistä olet minun kukkaroni saanut, minun kukkaroni,
kuule?» -- Ja voimallisilla käsillä tarttui Mattila Ollia kaulukseen.

Olli ei ensin ymmärtänyt mitään. »Tässä on 50 riksiä -- lukekaa itse!»
-- sanoi hän; mutta kun Mattila pudisti häntä kauluksesta, ehtimiseen
huutaen: »varas, varas, minun rahani, minun kukkaroni, joka toiss'yönä
varastettiin», nousi paha aavistus vähitellen Ollissa.

»Rahat sain minä eilen eräältä herralta, joka täällä oli yön», sanoi
hän.

»Vale, vale! Sinä olet varas; anna kohta kaikki rahani takaisin!»

Olli koetti puolustaa itseään, mutta Mattila ei kuullut mitään. Hän
huusi kuin peto ja veti kauluksesta Ollia sinne tänne, ehtimiseen
vaatien rahaansa.

Lienee Mattilan huuto kuulunut naapuritölleihin taikka sattumus suonut,
että ihmisiä samassa meni Ollin asunnon sivu. Niinkuin ainakin
tällaisissa tapauksissa rupesivat naapurilaiset kokoontumaan, ja
jokaiselle kertoi Mattila, julmasti kiroten, miten hän oli Ollissa
tavannut varkaansa. Tosi on, että Olli oli tunnettu rehelliseksi
mieheksi; mutta saattaahan rehellinenkin langeta. Ollin puolustuksia ei
siis otettu korviinkaan, ja yleinen mieli oli, että Olli oli varas.
Vähän ajan takaa oli Talolan lautamiehelle sana saatu, että varas oli
tullut ilmi, ja lautamies kiiruhti kohta nimismiehen poissa ollessa
toimittamaan tämän virkaa. Muutaman tunnin kuluttua istui siis Olli
kaikkein pilkkana kädet ja jalat sidottuina omassa töllissään. Jos
olisi joku voinut lukea hänen katsannostaan, olisi pian havaittu, ettei
tämä ollut pahantekijän, vaikka suru siinä vallitsi. Mutta semmoista ei
ollut, joka tuota olisi havainnut, ja Olli sai siis jokaisen suusta
kuulla häpeällisiä pistosanoja. Vappo ja Elsa itkivät, vaikka he eivät
ymmärtäneet, niinkuin Olli, kuka oli syy tähän onnettomuuteen. Olli oli
jo alussa, kun kuuli Mattilan puhetta, ruvennut arvelemaan tuota
vierasta herraa varkaaksi, ja hän vahvistui tuossa uskossaan aina yhä
enemmän. Mutta miten näyttää tämä todeksi? Kylässä ei ollut kukaan sinä
päivänä nähnyt tätä herraa, ja kaikkiin Ollin vakuutuksiin vastattiin
pilkaten: »käräjissä kyllä asia selkenee».

Mattila oli Ollin sidottuaan ruvennut hakemaan kaikki paikat, aina
väliin kiroten ja kysyen Ollilta, mihin hän oli muut rahat kätkenyt.
Olli istui nyt sanaa sanomatta, hyvin tietäen, ettei mitään löytyisi,
joka voisi kantaa hänen päällensä. Mutta kuinka pelästyi hän, kun
Mattila vähän aikaa haettuansa Elsan arkusta toi esiin sormuksen!

»Olet kaiketi tämänkin saanut tuolta herraltasi, Liisa vainajani
sormuksen?» -- huusi Mattila ja pani sormuksen Ollin eteen pöydälle.

Olli vaaleni. Hän näki sormuksen löytyneeksi Elsan arkusta ja tiesi
aivan hyvin, ettei Elsalla koskaan ennen ollut semmoista. -- »Mistä
olet sinä sen sormuksen saanut?» kysyi hän kiivaasti silmäillen Elsaa.

Elsa oli peläten nähnyt Mattilan avaavan hänen arkkunsa. Hän oli
kuitenkin toivonut niin vähäisen kalun kuin sormuksen jäävän Mattilalta
näkymättömiin. Mutta nyt, kun niin ei käynyt, kun se tuli ilmi, puhkesi
hän uudestansa itkuun ja sanoi hiljaisesti: »Minä sain sen eilen
aamulla herralta».

»Sen minä arvasin», -- nauroi Mattila. »Jos minä täällä löydän koko
raha-arkkuni, niin herra on sen heille antanut! Sinä olet huono
valehtelemaan, Olli! Mutta, lautamies, eikö olisi parasta köyttää ne
kaikki, sillä selvästi on nyt nähty, että ne ovat kaikki samassa
liitossa?» Talolan lautamies laski mahtavasti päänsä kallelleen,
niinkuin olisi hän ajatellut jotakin tärkeää. »Niinpä kyllä», sanoi hän
vähän ajan takaa; »kuka lähtee minun kanssani viemään näitä nimismiehen
tykö?»

»Sen minä teen, vaikka itse soutaisin aina pappilan rantaan», -- huusi
Mattila innostuneena; -- »poikani saavat myöskin tulla, niin käy kulku
pikemmin».

Jos olisi Kaarle, istuessaan Pipolla paikaten palkollisten saappaita,
sattunut puolisen aikana silmäilemään ulos akkunasta, olisi hän nähnyt
kolmihankaista venettä kiireesti soudettavan isolle kirkolle päin.
Mutta Kaarle ei katsonut järvelle.

Kun vene kulki Karkun kylän sillan alitse, seisoi ihmisiä sillalla. --
»Minne Ollia viedään?» kysyivät he.

»Hän on Mattilan varas» -- vastasi lautamies. Se sana pisti kipeästi
Olliin.

       *       *       *       *       *

Kaunis oli päivä, ilta vielä kauniimpi. Aurinko oli jo levolle
laskeunut, ja yön rauha vallitsi. Yksinäisillä kivillä saarien rannalla
istuivat kalalokit nukkuen; siellä täällä liikkui vielä järven pinnalla
maininkeja, mutta sikäli kuin yö kului, sikäli herkesivät nämäkin,
jotta viimein pinta, minne silmä silmäili, oli tyyni. --

Puoliyön aika oli jo kulunut, kun vene laski alas sitä vähäistä
koskea, joka on Karkun kylän sillan alla, josta äsken puhuimme. Jos
olisivat ne miehet nyt seisoneet sillalla, jotka päivällä näkivät
Ollin, olisivat he nyt enemmän kummaksuneet näkemäänsä. Kirkkoveneet
saavat aina viikon arkipäivinä levätä, mutta kuitenkin on tämä vene,
joka näkyy kiiruhtavan isolle kirkolle, kirkkovene. Kutalan vanha
kuudennus pitää perää. Viisi on airoa veneen kummallakin puolella,
nuori mies on joka airossa. Kuudennuksen vieressä istuu Kaarle; hänellä
ei ole airoa, hän on talven lunta vaaleampi, hänen takkinsa on verinen,
hänen käsivartensa ympärillä on side. Hänellä on luultavasti haava
käsivarressa.

Veneen kokassa makaa kovasti sidottuna kolme miestä. Yhden näistä me
tunnemme; me olemme nähneet hänen Ollin töllissä. Hän on köysissä, niin
lujasti, ettei hän voi liikuttaa ainoatakaan jäsentään; hänen päänsä
nojaa arkkua vastaan.

Työ on siis tehty; voitto on voitettu, vaikka kiista oli kova. Kaarle,
joka tässä oli uutterin, kantaa metelistä merkin kuolinpäiväänsä
saakka; pyssyn luoti on käynyt hänen käsivartensa läpi.

Ei sanaa puhuttu koko matkalla; väliin kuului ainoastaan köytetyiden
kirous, kun ne halusivat liikkua, vaan kohta jälleen asettausivat
entiselleen, kuu köysi kovasti leikkasi ihoon.

Aamurusko rupesi koittamaan, kun vene laski pappilan rantaan; matka
sinne Pirunpesästä, jossa rosvot otettiin kiinni, on puolentoista
peninkulmaa.

Rosvot olivat nostetut maalle. Miehet seisoivat ajatellen mitä nyt
olisi tehtävä; kävisikö laatuun herättää talonväki ja kirkkoherra? Vene
oli jo osaksi maalle vedetty; yksi ainoa mies istui liikkumatta
perässä. Se oli Kaarle.

»Hän on nukkunut», sanoi kuudennus; »mutta hän tietää paremmin kuin
kukaan meistä miten asian laita oikein on; hänelle on myöskin palkinto
tuleva, jos joku näistä rosvoista on Pitkä Pekka. Kaarle! Ollaan
porilla, nouse!»

Mutta suutaripoika ei kuullut mitään, ei liikuttanut mitään paikkaa.

Vielä kerran huusi kuudennus rannalta Kaarlen nimeä, mutta vastausta ei
tullut. Silloin kiipesi kuudennus veneeseen ja pudisti nuorukaista;
mutta tämän pää lankesi voimattomana milloin oikealle milloin
vasemmalle olalle. »Hän on tainnuksissa», huusi kuudennus, ja nyt
nostettiin Kaarle varovasti rannalle. Ei ollut kukaan huomannut
ennenkuin nyt, että haavan side oli siirtynyt, että verta ehtimiseen
tulvasi haavasta näkyviin tulematta, koska kaikki veri oli juossut
pitkin ihoa. Kaarle oli pitänyt haavoitetun kätensä liivin sisällä.

Nyt ei enää neuvoteltu herättämisestä. Muutaman minuutin kuluttua oli
koko talon väki jalkeilla. Kaarlen haava oli taasen sidottu. Hänessä
oli vielä henki. --

Rosvot makasivat tuvan lattialla nurkassa. Niistä ei nyt kukaan
huolinut, eikä kukaan nähnyt sitä pirullista katsetta, jolla ne
seurasivat kaikkia, mitä tuvassa tapahtui.

Kirkkoherra itse oli noussut. Hänen toimellaan oli sana kohta pantu
Knuutilaan, jossa nimismies siihen aikaan asui, kuin myöskin Ellilään,
jossa Olli perheineen vanginkuljettajan luona odotti aamua, jona oli
päätetty viedä heidät Turkuun.

Aamuaurinko, kun se kirkkaasti alkoi paistamaan tämän kolkon yön
perästä, näki kummallisen näön pappilan renkituvassa. Rosvot makasivat
vielä nurkassaan. Vaalea nuorukainen silmät ummessa, lepäsi vuoteella.
Vuoteen vieressä oli tuoli, ja sillä viisi rahakokoa, kymmenen riksiä
kussakin. Pöydän vieressä istui nimismies ja kuudennus, joka viimeksi
mainittu jutteli, miten sana eilis-ehtoolla oli käynyt talosta taloon,
että oli lähdettävä Pirunpesälle ottamaan rosvot kiinni; miten hän ja
kymmenen nuorta miestä oli sinne ehtinyt auringon laskiessa; miten he
olivat kätkeytyneet Pirun pesän ympärille; miten puolenyön aikana
rosvot olivat kokoontuneet, miten he silloin miehissä olivat kiinni
otetut, ennenkuin ennättivät ruveta vastakynttä panemaan, mutta miten
yksi niistä äkkiä oli lau'aissut pyssynsä, jonka luoti oli sattunut
Kaarlen käsivarteen. Raha-arkku oli pesästä löydetty, ja jokaisella
rosvolla tavattiin paljon rahaa. Vähän taempana nimismiehestä istui
lavitsalla kauppamies; hän oli aivan vaalea ja hänen päänsä ympärillä
oli huono side. Kaarlen vuoteen vieressä oli mies polvillaan -- hän oli
Olli. Ovensuussa seisoivat Vappo ja Elsa, ja takan vieressä istui
Mattila löydetyn raha-arkkunsa päällä hymyillen.

Olli itki katkerasti. Mitkä tunteet hänessä liikkuivat, on mahdotonta
sanoa. Vielä luuli yksi ja toinen suutarin olleen liitossa rosvoin
kanssa; mutta kirkkoherra oli itse mennyt takaukseen, ja Olli oli
päästetty irti.

Niin olivat asiat, kun uusi päivä alkoi.

Mitä on tähän vielä lisäämistä? Kauppamies, joka jo oli jokseenkin
paranemaan päin, oli kohta tuntenut rosvot, ja kuullessaan Kaarlen
niiden kiinni-ottajaksi, täytti hän kohta lupauksensa. Siitä syystä on
tuolilla nuo 50 riksiä.

Mutta Kaarle itse makasi elämän ja kuoleman välillä. Mille puolelle
voitto oli viimein kallistuva, ei voitu sanoa. Hän oli menettänyt
hirmuisen paljon verta; luoti oli reväissyt auki valtasuonen.

Vaan kun aurinko ensi kiilunsa laski akkunan läpi, avasi hän silmiänsä.
Olli pyyhki nyt pois kyyneleensä, toivo loisti hänen katsannostaan; hän
jupisi hiljaa: »Jumala! Hän elää!»

Kaarle eli. Hän käänsi päätänsä, hän näki rahat, hän hymyili. --
»Palkinto?» kuiskasi hän.

»Palkinto!» vastasi Olli.

Kaarle koetti nousta, vaan hän oli liian heikko. Hän viittasi kädellään
Ollia tulemaan likemmäksi. Hän kuiskui, ja kaikki kuulivat hänen
sanansa, vaikka hänen äänensä oli hiljainen kuin länsituulen henkäys,
kun se puissa jäähyväisensä sanoo ja hiljentymistään kuoleutuu.
»Ottakaa rahat, maksakaa veikanne Mattilalle!» -- Tuon sanottua menivät
nuorukaisen silmät taasen umpeen, ja kun hän ne sitten avasi, lienee
hän nähnyt toisenlaisia olennoita, kuullut toisia kieliä toisessa,
uudessa maailmassa. Kaarle ei enää ollut tämän maailman asukkaita --
hän oli mennyt.

»Hän on kuollut!» -- huusi Olli vähän ajan kuluttua surkealla äänellä.
Kauppamies silmäili silloin rosvoa ja -- sydän niilläkin oli. Pitkän
Pekan silmästä putosi kyynel; se vyöryi pitkin hänen poskeansa ja
katosi hänen poveensa. Poskella näkyi tie, mitä se oli kulkenut, sillä
Pekan kädet olivat sidotut; hän ei voinut pyhkiä pois sitä. --

Rauhan sinetti otsalla, hymyily vaaleilla huulilla makasi nuorukainen.
Kuolema oli voittanut; Kaarlen veri oli juossut kuiviin.

Kuolleen vierestä korjasi Mattila rahat.

Kun oli tavan mukaan virsi veisattu ja kuolleen rinnalle virsikirja
laskettu, vetäysi väki ulos tuvasta. Olli katsahti viimeisen kerran
kuollutta, sitten loi hän silmänsä Vappoon, joka oven suuta etemmäs ei
uskaltanut tulla. Siinä silmäyksessä, niinkuin siinäkin, jonka hän
Elsaan loi, oli enemmän kannetta kuin hän koskaan olisi sanoilla voinut
sanoa. Vappo ja Elsa ymmärsivät silmäyksen; he kätkivät kasvonsa
vyöliinaan ja olivat ensimäiset, jotka tuvasta katosivat.

Tästä päivästä, niin on minulle sanottu, ei Olli viihtynyt töllissänsä.
Hän kulki ympäri pitäjää suutaroiden, kunnes hän, viimeisen pyyntönsä
mukaan, sai emäkirkon lattian alla sijansa Kaarlen vieressä. -- Vappo
oli sinne vuotta ennen muuttanut.

Samana päivänä kuin Pitkä Pekka Saikkalan vuoren syrjässä mestattiin,
otti Elsa muuttokirjansa Karkusta. Hän ei saanut omantunnon rauhaa
kotipitäjässään. Hän muutti ensin Tyrväälle, sitten Huittisiin.
Lieneekö hän vielä elossa, sitä en tiedä.

»Palkinnot ovat monenlaiset tässä maailmassa», sanoi kirkkoherra, kun
piti ruumissaarnan Kaarlelle. -- »Mutta paras palkinto on aina puhdas
omatunto. Sitä ei kukaan ihminen voi varastaa; se on kallein aarre
maailmassa. Onnellinen se, jolla semmoinen on».



MERIMIEHEN MORSIAN.


I.

Saarelassa.

Jo oli lumi maasta sulanut, jo oli tulva käynyt ja jäät rientäneet
täyttymättömään mereen. Lehden alku oli puun oksassa puhjennut,
siemenestään oli vähäinen ruoho ottanut kasvunsa. Harmaassa puvussa maa
ei enää ollut, nuori viheliäinen huntu peitti vanhuuden, talven ja
syksyn rypyt. Pääskynen oli jo tullut, savikopasta kuului sen ääni
laulavan keväimen kiitosta. Sorsat uiskentelivat jo purosessa, jo
siellä ahvenet kiitivät. Lähteen porina oli iloisempi, kukan varret sen
rannalla heränneet unestaan. Luonto piti juhlapäivää!

Saarela on talo Suojoen rannalla Pohjanmaalla.

Heikki oli isännän nimi, Heikki Heikinpoika.

Talo oli neljännesveroinen, -- vähäinen, mutta kaunis.

»Joko mennään kirkkoon, Aina?» kysyi Heikki tyttäreltään, joka pesi
astioita takan vieressä.

»Isä!» sanoi tyttö. »Maunu tulee tänne tänä aamuna; hän lähtee huomenna
kaupunkiin, sieltä lähtee hän merelle; minä lupasin eilen odottaa häntä
-- --»

»Vai niin!» sanoi isä. »Kaiketi Maunu odottaa kotiatuloani?» Ja niin
meni hän kirkkoon.

Heikki Saarela oli viidenkuudetta vuoden vanha mies, harmaapäinen. Hän
oli nuoruudessaan sairastanut rupulia; suuret arvet olivat hänen
kasvoissaan. Hän ei paljon puhunut; hän sanoi sanansa, minkä tarvitsi,
muuta hän ei hiiskunut; hän oli viisas mies. Heikillä oli keuhkotauti,
ja hän tiesi itse hyvin kyllä elämänsä ehtoolle kiiruhtavan. Hän oli
eilen laskenut tyttärensä käden Maunun käteen; hän oli silloin sanonut:
»Jumala olkoon kanssanne!»

Maunu oli merimies.

Aina oli nuori, ainoastaan seitsemäntoista ikäinen. Aina oli kaunis.
Ainan posket olivat ruusunpunaiset, hänen silmänsä suuret, siniset.

Aina pesi astiat; sitte pesi hän kasvonsa, pukeusi pyhähameesen, otti
virsikirjan pöydältä ja rupesi veisaamaan.

Ainalla ei äitiä enää ollut. Ainan äiti oli kuollut viime talvena. Aina
oli silloin itkenyt ja valittanut, mutta pappi oli sanonut: »elä sinä
niinkuin äitisi, niin saat äitisi takaisin». Aina pyyhki silloin
kyyneleet silmistään: Aina tiesi, että hänen äitinsä oli tallella,
taivaassa. Siitä päivästä kävi Aina yksin navetassa, lypsi lehmät,
leipoi yksin, laittoi yksin ruokaa isälleen ja itselleen. Muita kuin
isä ja tyttö ei talossa ollutkaan.

Saarela oli vähäinen maa; se antoi viljaa hyvänä vuonna sen verran kuin
talon tarpeet vaativat, jopa jonkun tynnyrin ylikin. Heikki oli
tyytyväinen, ja hän sanoi: »Kun meillä on se, minkä tarvitsemme, niin
on meillä kyllä; kiittäkäämme Jumalaa!» --

Toisinaan tuli vuosi huono, halla pani pellot. Heikki ei puhunut mitään
silloin; hän meni metsään puukko tupessa, kirves olalla. Hän varusti
sieltä pettua talven tarpeeksi.

Nyt olivat vuodet olleet hyvät. Heikki tuskin enää muistikaan, että hän
oli ennen nälkää kärsinyt.

Suojoen rannalla nähtiin Heikin usein onkivan; väliin sai hän kaloja,
väliin ei. Kalastaminen oli Heikin mieluisin työ.

Heikin elämä oli alusta pitäin tähän saakka ollut melkein yhtäläinen.
Neljältä aamulla yhdeksään asti illalla oli hän työssä; vaimonsa
kuoltua nousi hän puoli neljältä, meni levolle kymmenen aikoina. Heikki
oli jumalinen mies: hän kävi joka pyhä kirkossa, luki pyhäilloin
kotona. Vihaan oli hän hidas, mutta jolle hän kerran suuttui, sen
kanssa ei hän tahtonut sovintoon tulla koskaan. Semmoinen mies oli
Ainan isä, Saarelan Heikki.

Aina oli äitivainajansa kuva; hän oli rakastettava lapsi. Hänen
sydämensä oli puhdas. Kotoaan ei hän muualle mennyt kuin kirkkoon.
Saarelassa ei hän nähnyt muita kuin isänsä, äitinsä, orpanansa
Junttilan Maunun ja joskus ihmeeksi jonkun kylästä. Kylään oli
Saarelasta peninkulma.

Kahden elivät isä ja tytär Saarelassa. Päivä ei ollut toista kummempi.
Mutta Aina rakasti sanomattomasti isäänsä, jonka hän perin pohjin
tunsi; hän pysyi isän käskemättä kotona. Hän osasi lukea, veisata ja
tehdä emännän toimet -- siinä oli Ainan taito.

Viime vuonna oli se kumma tapahtunut Saarelassa, että Aina oli tuntenut
oudon tunteen sydämessään -- Aina oli ruvennut rakastamaan Maunua.

Aina oli veisannut virren virsikirjasta, kun Maunu tuli tupaan.

Maunu oli viidenkolmatta vuoden vanha. Hän oli kaunis poika. Hän oli
viisi vuotta kulkenut merellä, hän oli nyt täysi merimies. Viime
syksynä oli hän tullut kotiinsa, Junttilaan, jonka maalla Maunun
vanhemmilla oli ollut torpanmaa. -- Junttilan torppa oli ollut virstan
päässä Saarelasta. -- Maunun vanhemmat kuolivat, kun hän oli
kuudentoista vanha. Torppa meni talon huostaan, tölli ja vähäinen
omaisuus myytiin, Maunu sai siitä neljäkymmentä ruplaa; ne rahat antoi
hän sedälleen, Saarelan Heikille, itse meni hän palvelukseen
kaupunkiin. Neljä vuotta palveli hän; sitten meni hän merelle, oli
viisi vuotta poissa kototienoiltaan ja tuli onnellisesti niitten
kuluttua kotiin. Hänellä oli kuukaudessa palkkaa kymmenen ruplaa.
Kevään tultua oli hänen taasen kohtapuoleen merelle meneminen.

Talvella oli hän ollut päivämiehenä milloin Saarelassa, milloin
Junttilassa. Hän oli tietämättään rakastunut orpanaansa, Ainaan. Eilen
oli hän suoraan sanonut Heikille Ainan kuullen: »Setä! Antakaa minulle
Aina vaimoksi!» Heikki oli sanonut: »Ota Aina!»

»Syksyllä, kun minä tulen kotia, pidetään häät», sanoi Maunu. Aina loi
silmänsä alas. Isä sanoi: »Olkoon niin!» Aina oli talonpoikainen tyttö,
luonnon lapsi. Hänen rakkautensa oli hänen elämänsä, sen tunsi hän,
vaikka hän ei osannut sitä siksi ymmärtää, -- hän ei ajatellut sitä.

Hän oli muistanut Maunua veisatessaan. Veisaten rukoili hän Jumalaa
Maunun edestä; viimeinen värssy, jonka hän veisasi, oli tämä:
»Vanhurskas, vakaa Jumala Sä olet sinun töissäs». Hän oli veisannut
virren loppuun, kun Maunu tuli tupaan.

»Hyvää huomenta, Aina!» sanoi Maunu ja kätteli Ainaa.

»Jumal' antakoon, Maunu!» vastasi tyttö ja punastui.

»Onko setä mennyt kirkkoon?»

»On ».

»Minä tulen sanomaan sinulle jäähyväiseni; minä lähden iltapuoleen
Junttilan Jussin kanssa kaupunkiin; minä käyn Köpenhaminassa,
Lontoossa, Liverpoolissa ja Lyypekissä; syksyn puoleen tulen minä
Saarelaan takaisin, ja silloin pidetään häät. Minä tuon sinulle
morsiuslahjoja ulkomailta».

»Kiitoksia!»

»Lupaatko minulle rakkautesi, Aina?»

»Lupaan».

»Tule ulos, käydään ahteelle!» -- -- --

Aamu oli kaunis, ei peitettä taivaalla näkynyt, ei tuulen henki
liikuttanut pienintäkään lehteä, ja lintujen laulut kuuluivat metsästä.
He istuivat rannalla, Aina ja Maunu; mutta he eivät sanaa toisilleen
sanoneet. He katselivat taivaan sineä ja kiittivät hiljaisuudessa
Jumalaa. Maunu oli onnellinen.

Merimies suuteli morsiantaan.

»Älä ole kauan poissa!» sanoi vihdoin Aina.

»Kuu ruis on kypsynyt ja kuhilaat pellolla ovat pystyssä, ohra leikattu
ja perunat maasta poimitut, silloin olen minä tykönäsi».

Taasen hiljentyi puhe; onnelliset eivät puhu! --

Maunu katseli Ainaa, Aina katseli Maunua.

Mutta seurakunnan kirkossa saarnasi tänä päivänä nuorukainen
ensikerran. Vanhan pastorin veljenpoika oli tullut pappilaan kesäksi.
Hän saarnasi, ja kansa sanoi: »kyllä siitä aika pappi vielä tulee, kun
joutuu». Heikki pahaksui, kun hän ei tiennyt ottaa juustoa mukaansa
kotoa.

Saarelassa istui Maunu ja Aina, ylkä ja morsian, joen rannalla.
Kirkossa saarnasi nuorukainen. --

Ei sen kummempi se.


II.

Miten Heikkiä markkinoilla petettiin.

Vuosi tuli hyvä; ei miesmuistoon ollut parempata ollut. Harvat ne talot
olivat, joitten ei kannattanut myödä ainakin joku tynnyri. Velkaan
joutuneet maksoivat nyt velkansa, velattomat saivat vähän rahaa
arkkuunsa. -- Saarelan Heikki oli myöskin saanut enemmän jyviä kuin hän
tarvitsi. Outo ajatus liikkui Heikin sydämessä, kun hän mittasi viisi
tynnyriä säkkiin, kaupungin markkinoille vietäväksi. Hän olisi ollut
iloinen, mutta Aina, hänen ainoa tyttärensä, oli suruinen. Syksy, näet,
oli tullut, mutta Maunua ei kuulunut, ja Ainan hiljainen suru särki
isän sydäntä. »Kyllä Jumala tänä vuonna on minua siunannut», sanoi
Heikki; »mutta mitä minä maallisista, kun sinä, Ainani, päivä päivältä
vaalenet ja kadotat ruusut poskiltasi, niinkuin haapa pudottaa
lehtiään». -- Aina koki hillitä isän nähden suruaan, mutta kun isänsä
ei häntä nähnyt, itki hän usein katkerasti.

»Kysykää kaupungissa laivaa!» sanoi Aina isälleen, kun tämä istui
kuormansa päällä. »Kysykää onko kirjettä tullut keltään merimieheltä».

»Kyllä kysytään», vastasi isä ja löi suitsiperillä hevosta, jonka oli
saanut lainaksi Junttilasta. Heikki meni; mutta yksin jäi Aina, ja
hänen kauan pidätetyt kyynelensä juoksivat runsaasti.

Ainalle tulivat päivät yksinäisyydessä pitkiksi. Hän teki
toimitettavansa, hän luki ja hän veisasi, mutta kaiken tämän aikana oli
hänellä aina Maunu mielessä. -- Kolmantena päivänä oli isä luvannut
olla kotona, mutta ei häntä vielä näkynyt, vaikka sen päivän aurinko jo
oli laskemaisillaan. Aina istui pallistaen huivia, mutta neula ei
tahtonut kulkea nyt niinkuin ennen. Suuri muutos olikin Ainassa
tapahtunut; hän oli ollut lapsi Maunun lähtiessä, nyt oli hän neito,
joka tunsi, mitä hän lapsena ei ollut aavistanutkaan. Usein silmäili
hän ulos, mutta tiellä, jota myöten isän oli tuleminen, ei mitään
näkynyt. Aina ajatteli lähteä häntä vastaan, mutta ilma oli kolkko ja
pilvet mustat taivaalla. Päivä pimeni pimenemistään. Aina, joka ei
ennen ollut pimeän arka, rupesi pelkäämään. Mielessänsä näki hän Maunun
uppoavan meren syvyyteen, hän näki hänen kiikkuvan laineiden
kukkuloilla, äkkiä katoavan ja taasen nousevan; hän näki isänsä
markkinoilla verisessä tappelussa ja muita tuollaisia näkyjä, joita
pimeys ja murhe usein tuovat ihmisen silmiin. Vihdoin nousi hän ylös.
»Ei», sanoi hän; »isäni ei tule tänä iltana enää». Ja Aina laskeusi
vuoteelle. -- Hän nukkui.

Aamupuoleen tuli Heikki kotia, mutta hän ei ollut sama mies kuin
lähteissään. Jyvänsä oli hän myynyt, mutta petturi oli ostanut ne.
Heikillä oli tuskin ikäänsä rahaseteliä ollut, harvoin oli hän
nähnytkin semmoista; ei siis kumma, ett'ei Heikki osannut väärää
oikeasta eroittaa. Neljän ruplan mukaan tynnyriltä sai hän jyvistään 20
ruplaa; mutta nuo setelit olivat konnan tekemiä. Heikki sai pian
havaita sen. Hän meni puotiin, jyvänsä myytyään, jotakin ostamaan.
Kauppamies tarkasteli seteliä ja kysyi: »keltä olet, mies parka, saanut
tämän?» johon kysymykseen Heikki vastasi jyvistään sen saaneensa; mutta
pahaksi meni Heikin mieli, kun kauppamies sanoi: »se on väärä raha», ja
repi sen palasiksi. Samoin kävi muittenkin rahain. -- Rahatta ja
jyvittä tuli Heikki raukka kotia. -- Se oli kovaa! --

Aina heräsi, kun isä astui tupaan. Uuden päivän aamurusko nousi juuri
taivaalla. Aina hyppäsi vuoteeltaan; hänen huulillansa oli kysymys,
mutta hän näki isänsä alakuloisuuden ja puhkesi itkuun, sanoen: »Maunu
on hukkunut!»

Isä silmäili tytärtään, mutta isoon aikaan hän ei mitään sanonut.
Ainakaan ei häneltä mitään kysynyt, sillä hän luuli isänsä silmistä
saattavansa lukea onnettomuutensa.

»Tuo tahko tupaan», sanoi vihdoin isä, »ja lämmitä uuni! -- -- Kirveeni
on tylsä, ei sitä laskematta pettu puusta lähde». -- Ja nyt puhui isä
kohtaloistaan kaupungissa. --

»Entäs Maunu?» kysyi Aina, niinkuin isänsä vahinko ei olisi häneen
koskenut.

»Maunusta ei kukaan vielä tiedä mitään, mutta laivoja tulee ehtimiseen
kaupunkiin, älä siis sure, lapseni!»

Raskaalla mielellä meni isä metsään. Hän oli jyvistään toivonut
saavansa veronsa maksetuksi, nyt menivät jyvät tyhjään, ja muuta
myytävää ei hänellä ollut. »Elojyvistä täytyy myydä; itse meidän täytyy
pettua syödä», sanoi hän Ainalle mennessään.

Se päivä kului, toinen kului, ja Saarelassa oli seikat niinkuin
ennenkin. Mutta kolmannen päivän aamulla, kun aurinkoa vielä ei taivaan
rannalla näkynyt, tuli nimismies. Siitä eivät Saarelan asukkaat
tienneet mitään, sillä he nukkuivat vielä.

»Onko Heikki Saarela kotona?» huusi nimismies ovesta, ja samassa astui
hän tupaan, ja kaksi miestä seurasi häntä.

Heikki heräsi, ja Aina heräsi. »Kuka se on?» kysyivät molemmat ja
hyppäsivät vuoteistaan.

»Kruunun nimismies!» vastasi toinen miehistä; mutta nimismies käski
toisen sytyttää valkeaa. Kohta paloi kuiva päre, ja sen valossa näkivät
miehet toisensa. Aina oli kätkeynyt uutimien taakse.

»Täälläkö sinä rahojasi teet?» kysyi nimismies rumasti nauraen ja
viittasi miehilleen, joista toinen kohta meni ulos.

Heikki ei ymmärtänyt tätä lausetta, hän vaan kehoitti nöyrästi
nimismiestä istumaan. -- »Viisas veitikka viimeiseen asti», nauroi
nimismies. »Älä pane vastaan enää! Sinä olit viime viikolla kaupungin
markkinoilla, siellä kävit sinä puodista puotiin väärää rahaa kaupiten,
ja vaikka moni havaitsi rahat vääriksi, sait sinä kumminkin tuhmat
petetyiksi; näet nyt, että koko asia on julkisuudessa, älä siis sodi
vastaan; tänne vehkeesi kohta!»

»Herra Jumala siunatkoon!» huusi Heikki, joka nyt vähitellen rupesi
ymmärtämään. »Minä väärän rahan tekiä? En; sen tietää Jumala!»

»Älä viivyttele! Monta vierasta miestä löytyy, jotka ovat kauppasi
nähneet». --

»Her-ra va-allesman-ni! -- -- --»

»Jussi!» huusi nimismies, ja mies, joka oli mennyt ulos, tuli nyt
sisälle, mutta raudat helisivät hänen käsissään. »Joko tunnustat,
vai? -- --» ja nimismies näytti rautoja.

Heikki nyt aivan hyvästi ymmärsi nimismiestä; hän oli kerran ollut
käräjissä ja siellä oli hän nähnyt, mihin tällaisia rautoja käytettiin.
Mutta Heikki ei ollut tavallinen talonpoika. Heikin sijassa olisi
toinen ruvennut puhumaan viattomuudestaan ja rukoilemaan; tätä
tämmöistä ei Heikki tehnyt. Hän vastasi nimismiehen kysymykseen:
»minulla ei ole mitään teille sanomista; minä olen kerran sanonut, että
minä olen viaton; ell'ette usko, niin tehkää tehtävänne!» -- Tuo lause
hämmästytti vähän nimismiestä, sillä niin on aina maailmassa: hyvän
omantunnon lause hämmästyttää rietasta, ja kuinka rietas tämä nimismies
oli, saamme vasta nähdä. Hänen huulensa vetäysivät taasen nauruun, ja
Jussilta otti hän raudat, jotka itse asetti Heikin kalvosille.

Aina oli nähnyt kaikki; hän ei ymmärtänyt mitään, ennenkuin olivat
käsiraudat hänen isänsä kalvosilla; silloin ymmärsi hän, että isää
syytettiin rikoksesta. Aina, joka oli ollut vuoteen kätkössä, hyppäsi
ylös pelästyen hirmuisesti. Hän juoksi isänsä ja nimismiehen väliin, ja
hän rukoili niin suloisesti; mutta nimismies huomasi nyt vasta Ainan,
ja hän säpsähti. Hänen käytöksensä muuttui kokonaan, sillä mitä Heikin
tunnustus ei olisi vaikuttanut, sen vaikutti Ainan kauneus
nimismiehessä. »Älä sure», sanoi hän, »että pariksi päiväksi vien
sinulta isäsi; hän on syytön, sen minä tiedän, mutta minun
velvollisuuteni vaatii minun näin tekemään; älä ole milläsikään!» -- Ja
nimismies pyyhki hivukset Ainan silmiltä ja taputti häntä poskille. --

»Älä koske tyttäreeni!» huusi Heikki, joka siitä suuttui enemmän, kuin
hän äsken kannetta hämmästyi. Sitten kääntyen Ainaan sanoi hän: »Minä
palaan jo huomenna, lapseni! Kuoki viimeiset perunat maasta
sill'aikaa!»


III.

Kiusaus.

Aina oli taasen yksin. Miehet veivät hänen isänsä. Mutta mihin ne hänen
veivät, sitä ei Aina tiennyt; hän ei hädässään ollut huomannut kysyä
sitä. Hän lypsi aamulla lehmät; mutta mihinkään ulkotyöhön hän ei
mennyt. Hän siivosi tupaa, hän pesi astiat, ja sitten rupesi hän
pallistamaan huiviaan. Ei Ainalla ollut elämässään niin raskasta päivää
ollut; hänen surunsa olisi kukistanut hänen, ellei hän olisi luullut
isänsä jo toisena päivänä takaisin tulevan.

Toinen päivä tuli, mutta mimmoinen? Iltapuoleen, kun Aina istui ja
takassa palavan vireän valkean valossa luki raamattua, odottaen
isäänsä, kuuli hän jonkun pihalle tulevan. Hän luuli tulleen isäkseen.
Hän pani raamatun pöydälle ja oli menossa isäänsä vastaan, kun hän
edessään näki nimismiehen. Nyt oli tämä yksin. -- Aina säpsähti ja
vetäytyi takaisin kysyen: »missä isä on?» Aina parka ei tiennyt, että
isä oli kaupungissa taasen, mutta nyt linnassa lujain lukkojen takana.

»Älä sure, tyttöni!» sanoi nimismies ja veti yltään päällystakin;
»isääsi ei vaivaa mikään, kyllä hän kohta pääsee irti. -- -- Mitä sinä
yksinäisyydessäsi teet! Minun kävi sinua sääliksi toiss'iltana, jona
kova velvollisuuteni pakotti minun viemään isäsi; ymmärräthän, ettei
minulla ole mitään syytä tuohon hirmuiseen tapaukseen? -- Ei,
päinvastoin puhuin minä tuomarille asian niinkuin se on ja niinkuin
isäsi sanoo sen sinulle puhuneensa; tuomari kyllä uskoo niin olevan,
mutta laki on kova; ei tuomarikaan voi päästää irti isääsi vielä; älä
sure kumminkaan, viattomuus tulee aina ilmi», -- ja nimismies taputti
taasen Ainaa poskelle; mutta nyt ei Ainalla puolustajaa ollut.

Nimismiehen puhe oli niin kaunista, mutta Aina pelkäsi häntä kumminkin;
hän ei sanonut mitään, hän meni kohentamaan valkeaa takassa.

Nimismies seurasi häntä; hetki kului äänettömyydessä.

»Kaunis Aina!» sanoi vihdoin nimismies ja laski kätensä Ainan kaulan
ympäri. »Et sinä tiedä, miten kauneutesi liikutti minua, kuin
toiss'iltana näin sinun. Minä en ole uskonut, että semmoista kuin sinä
saattaisi löytyä maailmassa, ja minä sanoin itsekseni: noin kauniin
neidon isä ei saata olla pahantekiä. -- Aina! Sehän sinun nimesi on --
tiedätkö sinä mitä rakkaus on, oletko sydämmessäsi tuntenut sen
leimauksia, sen tulisia säteitä, sen pakottavaa voimaa? Silloin saatat
sinä lukea miten sydämmeni laita on. Siinä on sinun kuvasi, sinun
olentosi, sinun tahtosi yksin hallitseva.»

Niin puhui nimismies. Hänpä osasi puhua oikein koreasti! Aina kuunteli
häntä hämmästyen; hän ei ennättänyt lykätä pois kaulaltansa nimismiehen
käsivartta, niin tulisesti oli nimismies puhunut. Mutta kuu viimein
puhe loppui ja nimismies veti henkeään, nousi Aina äkkiä ylös, ja
kaunis oli hän tuossa seisoessaan keskellä lattiaa; valkoiset posket
olivat ruusuiset nyt ja vähän vapiseva hänen äänensä, kun hän sanoi:
»Minä olen morsian!»

Lieneekö tässä lyhyessä lauseessa ollut jotakin kummaa jo itsessään,
vai oliko se Ainan muodossa, emme sitä tiedä; mutta varmaa on, että
nimismiehellä ei ollut mitään sanomista isoon aikaan. Tytön vakava sana
sekotti hänen ajatuksiaan. Vihdoin muistamatta nykyistä kaunista
puhettaan kysyi hän jokseenkin kiivaalla äänellä: »No, kuka sitten on
sinun ylkäsi!»

»Se on Maunu, merimies», vastasi Aina hiljaisella äänellä.

»Soo! Vai Maunu», jupisi nimismies. »Sama, luulen, joka nykyjään
laivoineen meni meren pohjaan -- --».

Aina meni lumivaaleaksi, mutta vaikka hän ei saattanut epäillä
nimismiehen sanoja, lausui hän rohkeasti: »Se ei ole totta; Maunu tulee
kohta kotia.»

Lieneekö nimismies omasta päästään ottanut sanomansa, vai oliko hän
kuullut puhuttavan uppouneesta laivasta, emme sitä tiedä; mutta kun hän
mainitsi Maunun kuolleeksi, erehtyi nimismies. Se ainakaan ei ollut
avain Ainan sydämmeen; Ainan sanat olivat nytkin semmoiset, ettei
nimismiehellä ollut niihin mitään vastaamista. Hän ei sanomaansa
kertonut; hän rupesi uudestaan puhumaan rakkaudestaan; mutta pian
havaitsi hän kaikki yrityksensä turhiksi. Silloin syttyi hän vihaan.
»Kova tyttö!» lausui hän. »Sinä olet morsian, mutta minä -- minun
vallassani on isäsi; minun vallassani on hänet päästää, minä saatan
myöskin hänet tuomita. Sinun kovuutesi on kohtaava omaa isääsi; sinun
valtaasi jätän minä nyt hänen, ja niinkuin sinä minua kohtelet, niin
kohtelen minä isääsi. Huomenna saattaa Heikki olla vapaa, huomenna
saattaa olla kuoleman oma. Ajattele mitä teet, ett'et sitten rupea
katumaan, kun isäsi kylmä ruumis, sinun uppiniskaisuutesi tähden,
kuolemassa tuijottaa kovaa tytärtä vastaan!» Näin puhui nimismies, ja
hän pani tuohon vielä lisäksi: »äsken mainitsin Maunua; puheeni hänen
onnettomuudestaan oli yhtä totta kuin lauseeni isästäsikin.»

Aina raukka -- tuo sanoma kukisti hänen. Nyt hän ei sanaakaan saattanut
vastaukseksi antaa; nimismiehen riettaus ja isän kova kohtalo
lukitsivat hänen kielensä. Ja nimismies luuli jo olevansa voiton
puolella'; hänen rumat kasvonsa vetäysivät hymyyn, ja hän sanoi: »Älä
pelkää, kaunis Aina!»

Mutta nyt vasta pelkäsi Aina.


IV.

Syksyinen päivä.

Koivut pudottivat lehtiään, haavat olivat alastomina. Mutta sorjina,
roimina seisoivat kuuset; ei syystuulen myrsky niihin pystynyt. Linnut
pakenivat yhä pakenemistaan Suomesta, ne olivat jäähyväisensä
laulaneet, ja sitten olivat ne lähteneet; ne hakivat lämpimämpiä maita.
Suojoen kirkkaan veden pinnalla nähtiin puolisoansa kaipaavan
yksinäisen hanhen uiskentelevan; monet päivät nähtiin sen uivan edes
takaisin, valittavalla surullisella äänellä huutaen kumppaliaan;
viimein sitä ei enää nähty joessa, sen nähtiin lentävän taivaan alla,
ja kohta ei silmä sitä pilvissä eroittanut. Se muutti, sekin; se muutti
yksin.

Syksy oli tullut.

Pitkin Suojoen rantaa kävi polku. Sitä ei kaksi sopinut rinnan
kulkemaan. Suuret ikivanhat petäjät ja tuuheat, pimertäväiset kuuset
seisoivat polun molemmilla puolilla, ja missä sakeasti näitä petäjiä ja
kuusia oli, siinä kätkivät niiden pitkät oksat havuillaan kulkijalta
auringon. Vähäisen kosken lirisevä vesi ei polulle näkynyt, mutta sen
ijäti yhtäläisesti soiva lorina kuului. Se oli niin rauhallista!

Sumuinen oli aamu. Polkua kulki nuorukainen. Hänen kasvunsa oli pitkä,
hänen vartensa hoikka, hänen otsansa selkeä, hänen silmänsä kuin helmi,
koteloisen heittämä Suojoen pohjalle; hänen poskensa olivat vaaleat
kuin veden kalvo. Semmoinen oli nuorukainen. Erinomattain kaunis ei hän
ollut, tuskin olisivat Vellamon vetiset neidot häneen rakastuneet, jos
vaahtisen vaippansa alta olisivat nähneet hänet. Nuorukaisen
ristimänimi oli Johannes; hän oli se ylioppilas, joka saarnasi
kevätpyhänä, jona Maunu lähti merelle; hän oli se, josta kansa sanoi:
»Kyllä siitä vielä tulee aika pappi». Kevätaamuin oli Johanneksella
tapana katsella kedon kukkasia, kesäaamuin kuunteli hän lintujen
lauluja, mutta syysaamuin ennen kukon laulamaa käveli hän polkua
Suojoen rannalla; hän katseli luonnon vaipumista talviuneen.

Polkua oli hän kulkenut. Sumu haihtui vähitellen; aamuruskon ensi säde
tapasi nuorukaisen, kun hän seisoi likellä Saarelaa polun syrjässä
olevalla vähäisellä kukkulalla syviin ajatuksiin vaipuneena. Siinä
seisoi hän; hänen ihastuksensa oli nähdä aamuruskon levenevän ja
päiväiseen elämään hetkeksi herättävän syksyisen kankean luonnon. Hän
katseli, mitenkä sinisen taivaan rannalla aurinko nousi. Missä olivat
hänen ajatuksensa? Kuka sen tietää?

Polkua tuli nuori neitonen; hän oli pyhävaatteisiin puettu.
Valkeapohjainen, mustanviivokas huivi oli neidon päässä; hänen hameensa
oli tummaa kotitekoista vaatetta; semmoiset olivat nämä pyhävaatteet.
Tuuheiden puitten oksissa humisi aamutuuli; vähäisen puron vesi
laskeusi kukkulan alla liristen Suojokeen. Puitten huminassa, lirisevän
purosen rannalla kulki neitonen. Pakenevan aamuruskon valossa olivat
neitosen kasvot vaaleat, niin vaaleat kuin kuoleman enkelillä luullaan
olevan. Tyttö kävi kiireesti, avojaloin käveli hän; pienet jalat eivät
syksyn kylmää eivätkä tielle pudonneita pistäviä havuja pelänneet.
Kengät olivat hänellä käsivarrellaan. Nyt ei ollut pyhä; oli arkipäivä.
Mihin kiiruhti tyttö arkipäivänä pyhävaatteissa?

Neitonen tuli Johannesta yhä likemmäksi. Johannes loi silmänsä alas
polulle; jo näki hän neitosen. Neitosen silmät kääntyivät ylös
kukkulalle; jo näkivät ne Johanneksen. Nuorukainen ja neitonen
havaitsivat samassa silmänräpäyksessä toisensa, ja molemmat
säpsähtivät.

Neito oli kerran kuullut Johanneksen saarnaavan; hän tunsi kohta, kuka
kukkulalla seisoi; hän niiasi syvään.

Johannes astui alas kukkulalta; hänen silmäyksensä oli kuin kiinni
tarttunut neitoseen. Hän tuli tytön viereen; hän kysyi, mihin tytön
matka oli, ja tyttö vastasi: »Pappilaan». Sitten kysyi Johannes tytön
nimeä, ja tyttö vastasi: »Aina».

»Saatamme kulkea yhdessä», sanoi Johannes; »minä olin juuri aikeissa
palata pappilaan».

Ison aikaa tulivat he sanaa toisilleen sanomatta. Vihdoin rupesi
Johannes kyselemään yhtä ja toista.

Kun he jo puolimatkalle olivat tulleet, sanoi Johannes: »Aina! Sinun
poskesi ovat vaaleat, ruusuttomat, sinun silmäsi kirkkaus ei ole
luonnollinen, sinä olet itkenyt; tahdotko sanoa syytä, miksi olet
itkenyt?»

Tuossa nousi veri silmänräpäykseksi Ainan poskiin; mutta kohta oli
vaaleus yhä vaaleampana laskeunut niille.

Aina puhui isänsä onnettomuudesta; ujosti ja katsellen maahan puhui hän
sitten nimismiehen riettaudesta, ja tätä puhuessa olivat hänen poskensa
punaruusuiset. Johannes kuunteli puhetta, ja kun hän oli ymmärtänyt
nimismiehen riettauden, tömisytti hän jaloillansa ja hänen silmänsä
iskivät tulta.

»Sinä pelkäsit nimismiestä, sanoit sinä?» lausui Johannes vihasta
vapisevalla äänellä. »Miten pääsit sinä hänestä vapaaksi?»

»Minä pakenin. Ulkona oli ruvennut satamaan: pimeässä en minä
uskaltanut lähteä Junttilaan; minä vietin yöni navetassa. Nimismies
rukoili ja lupasi olla hyvä; toisen vuoron sadatteli hän, haparoiden
pimeässä löytääksensä minut. Pois oli hän lähtevinään, mutta kolme
kertaa palasi hän takaisin, ja kun hän puoliyönaikoina viimein lähti,
vannoi ja kirosi hän, että isääni kosto kohtaisi. Minä en muuta neuvoa
tiedä, kuin mennä pappilaan puhumaan rovastille kaikki. Isäni on
syytön, sen vakuutan minä Jumalan edessä; hän ei ole mitään pahaa
tehnyt». -- Ja suuret kyyneleet himmensivät Ainan kirkkaita silmiä.

Aina oli puhunut asiat kaikki niinkuin ne olivat; yhtä asiaa ei hän
kumminkaan maininnut. Maunusta ei saanut Johannes tietää mitään. Jos
olisi Johannes tiennyt, että Aina luuli ylkänsä hukkuneen, olisi hän
ymmärtänyt, että suru oli Ainan sydämessä niin suuri, kuin se ihmisessä
saattanee olla.

Aina pyhki kyyneleet pois, ja epäilykseen vaipumaisillaan huusi hän:
»Jos voitte, herra maisteri, auttaa isäni linnasta, jos voitte estää
nimismiestä hänen pahuudestaan, niin Jumalan nimeen tehkää se!» Ja
taasen uivat hänen silmänsä kyyneleissä.

Tämä rukous Ainan suusta, hänen kyyneleensä, hänen nöyrä olentonsa
tunkeusivat voimallisesti Johanneksen sydämeen. »Niin totta kuin Jumala
on Jumala, niin minä kaikki tässä asiassa teen, mitä minun on
mahdollinen. Älä epäile, Aina, usko se, että paha pahan perii,
rehellisyys yksin perii maan. Kaikki voi muuttua ja muuttuu
välttämättömästi; sinä tulet vielä onnelliseksi, niin onnelliseksi kuin
sinun puhdas sydämesi ansaitsee».

Näin puhui Johannes; hän luuli puheellaan lohduttavansa neitoa; mutta
kun hän onnesta puhui, kaasi hän kihelmöitsevää öljyä avonaiseen
haavaan.

Puhe hiljentyi, polku loppui, ja tanhuata kulkivat he rinnatusten.
Syyspäivä oli lämmin ja kaunis kuin ihanin kesäpäivä. Kun Johannes ja
Aina tulivat pappilaan, oli Ainalla isänsä tekemät kenkulit jalassa,
mutta hihasillaan, takki käsivarrella tuli Johannes kartanolle. Kohta
vei Johannes Ainan rovastin puheille, mutta hän tuli itse mukana
rovastin kamariin.

Kauan olivat he kolmen siellä; puolessa oli päivä, kun Aina, Johannes
ja rovasti tulivat sieltä ulos; heitä oli kutsuttu syömään. Rovasti
kutsui Ainaa omaan pöytäänsä. Ujostellen seurasi Aina käskyä.

Johannes ei paljon syönyt; hän, viehkeä nuorukainen, katseli Ainaa, ja
kun pöydästä noustiin, sanoi Johannes Ainalle: »luota minuun; sinulle
pitää oikeus tapahtuman!»

Lystillinen rovasti nauroi ja sanoi: »Jo nyt sait ikuisen puolustajan,
rakas lapsi!»


V.

Käräjissä.

Ensimäinen lumi on pudonnut. Hieno jääriite oli sitonut Suojoen
vedenpinnan. Talvi oli tulossa, luonto oli jo vaipunut uneensa.

Kirkonkylässä, virstan verran matkaa pappilasta, pidettiin käräjiä; ja
niinkuin ainakin, oli sinne kokoontunut paljon ihmisiä. Monella oli
riitoja, mutta moni oli tullut tyydyttämään uteliaisuuttaan. Semmenkin
Heikin asia, joka nyt oli näin pitkälle ennättänyt, oli tänäpänä
vetänyt junttilaisia tänne. Rähinää ja melskettä kuului joka
paikasta. Nimismies kulki edes takaisin, milloin kartanolla milloin
käräjätuvassa; hän oli kova kantajana, mutta oiva puolustajana, sillä
enimmiten aina oli hän voitolla. Viinan myymisestä ja viinan poltosta
oli edellisinä päivinä monta sakotettu. Ne, jotka sakotettiin,
kirosivat, mutta nimismies naureskeli, sillä hän oli iloinen. Oliko se
kummaa! Tulipa hänelle osa sakoista. Vähän matkaa käräjätuvasta oli
torppa. Se oli köyhän eukon asuma. Eukko istui kehräten valkean edessä;
hän ei huolinut käräjistä ensinkään eikä paljon ihmisistäkään, joita
nyt hänen mökissään oli paljon. Hän oli käräjiin tottunut, sillä hän
oli asunut tässä torpassa elinaikansa, ja naapurissa pidettiin hänen
pienuudestansa saakka kahdesti vuodessa käräjiä. Käräjäpäivät
taisivatkin vuodessa olla ainoa aika, jona hänellä mökissään oli
vieraita. Nyt oli hän vanha ja vähäkuuloinen, ja hänen näkönsäkin jo
oli huono.

Tässä mökissä istui Johannes takan edessä, ja kaunis, vaikka vaalea ja
vapiseva tyttö istui hänen vieressään. Kuka tämä tyttö oli, arvaat,
lukija. Älä kummastele, että hän vapisi, että hän oli ruusunsa
poskiltaan kadottanut suruun ja murheeseen. Hänkin oli nyt kutsuttu
käräjiin, ja vaikka ilkeä nimismies ei häntä päästänyt isänsä puheille,
oli hän monen kuullen manannut Ainaa totta puhumaan, viekkaudetta
ilmoittamaan, missä isän rahavehkeet olivat, ja viimein oli hän muka
hyväillen taputtanut Ainaa poskille, sanoen: »Kumma, miten semmoisella
miehellä saattaa olla niin kaunis ja siivo tytär!» Tätä käytöstä ei
Johannes nähnyt. Se oli nimismiehen onni. Mutta Aina puhui kaikki
Johannekselle, ja jos Johannes ennen oli nimismiehen vihollinen, niin
hänen vihansa nyt vaan yhä yltyi. »Älä pelkää, Aina!» sanoi hän. »Usko
se vakavasti, että kun ajaksi on paha paisunut, tulee se viimein ilmi
ja saa pahan palkkansa; ole hyvässä turvassa, Jumala ei syytöntä heitä,
vaikka usein näyttää kuin ei hän ihmisestä pitäisi mitään». Aina pyhki
silloin kyyneleet silmistään; Johanneksen sanat vaikuttivat hyvää
hänessä.

Rättäri tuli mökkiin. »Käräjät alkavat», sanoi hän.

Väki samosi ulos. Kolmen jäivät Johannes, Aina ja eukko mökkiin. »Jätä
kaikki Jumalan haltuun», neuvoi Johannes; »apu tulee ennen kuin
luulemme, tulee usein sieltä, mistä emme tiedä odottaakaan».

Raudat kolisivat samassa kartanolla, ja kun Johannes avasi oven, aikoen
mennä kuulemaan ja puolustamaan syytöntä, näki hän rättärin vievän
Heikkiä käräjätupaan. Se näky särki Johanneksen sydäntä; mutta
käräjätuvan portailla näki hän myöskin nimismiehen, joka naurusuin
puhutteli erästä sakotettua; se näkö sytytti hänen kiukkunsa.

Aina oli nähnyt isänsä, oli myöskin nähnyt nimismiehen, ja mitä hän
tuossa kärsi, osannet sinä, puhdassydäminen Suomen neitonen, aavistaa.
Nämät näyt koskettivat, näetsen, Ainan sydämessä kahta haavaa. Aina
vapisi vaan yhä enemmän; hän ei osannut vihallaan sammuttaa suruansa.
Hän ei olisi silloin ollut se, mikä hän oli.

Käräjätuvan etuhuoneessa oli paljon väkeä, kun Johannes ja Aina sinne
tulivat. Kaikki ottivat lakkinsa päästä, kun näkivät Johanneksen. Mutta
akkunan edessä seisoi kaksi miestä, toinen vanha, harmaapäinen, toinen
nuori; ne eivät tervehdyksen sanaa sanoneet, ja kun Johannes tervehtäen
sanoi muitten »hyvän päivän» toivotukseen: »Jumal' antakoon!» eivät
vieraat virkkaneet mitään. He katselivat tuvan ovea niinkuin olisivat
odottaneet sisälle pääsyänsä. Vanhempi näistä miehistä oli hirmuisen
ruma, ja suuri, leveä arpi hänen otsassaan teki hänen kasvonsa vielä
rumemmiksi. Hänen suoniset, karvaiset kätensä näyttivät aikoinaan
pidelleen muutakin kuin auraa; hänen terävät silmänsä näyttivät
muutakin nähneen kuin toukoa keväin ja sänkeä syksyin. Tätä miestä
nähdessään kammoksui Aina; hyvää hänestä ei hän aavistanut. Mutta
käräjätuvassa seisoi Heikki tuomarin edessä. Hänen katsantonsa oli
vapaa, ei rikosta hänen silmistään kukaan voinut lukea, sillä ne olivat
kirkkaat, ja rehellisyys niistä loisti. Hän seisoi nojautuen ovea
vaataan, ja elleivät raudat olisi sitoneet hänen jalkojansa, ei olisi
kukaan osannut ajatella, että hän oli rikoksesta syytetty, että hänen
asiansa nyt oli tuomarin tutkittavana.

Johannes astui tupaan. Aina ei sinne päässyt; hänkin oli kutsuttu
kuultavaksi isänsä asiassa, ja niinkuin tiedät, lukija, ei semmoisia,
niinkuin ei myöskään vieraitamiehiä, lasketa oikeushuoneesen, ennenkuin
on heidän vuoronsa. Rättäri käskee, ja käskyä saavat vieraatmiehet
odottaa etuhuoneessa. -- Johannes näki Heikin, hän kätteli vankia
ystävällisesti; hän sanoi Heikille terveisiä Ainalta. Mutta samassa
alkoi tuomari tutkintoa.

Nimismies oli syyttäjänä; hän seisoi pöydän sivulla ja silmäili
viekkaasti väkeä. Että tämä asia koski häneen, se näkyi selvästi hänen
silmistään. Hän kuunteli tarkoin tuomarin kysymyksiä; lyijykynällä
kirjoitti hän muutamia näitä vastauksia muistikirjaan, jonka hän
lakkaristaan otti. Mutta vakaalla äänellä kertoi Heikki tuomarin
edessä, mitä hänelle markkinoilla oli tapahtunut; ei hän mitään
salannut eikä mitään lisiä pannut.

Kun Heikki oli totisen kertomuksensa lopettanut, silmäili tuomari
nimismiestä. Kumartaen astui hän askeleen tuomaria likemmäksi ja rupesi
puhumaan; mutta mitä hän puhui, oli aivan vastoin Heikin lauseita.
Nimismies ei ollut mitään hyvää Heikistä tietävinään; pahaa, ihan pahaa
puhui hän Ainan isästä. »Monet ajat», niin puhui nimismies, »on
meikäläisten kukkaroissa löytynyt väärää rahaa: moni on sen kautta
saanut kärsiä suuria vahingoita. Minä olen kaikin mokomin hakenut
vääräin rahain tekiää, minä olen kauan hakenut häntä turhaan. Minä en
uskoisi talon isännän saattaneen tarttua niin häpeälliseen
elatuskeinoon; mutta minun täytyy vasten tahtoanikin uskoa. Köyhyyttä
teeskennellen on Heikki Saarela monet ajat koettanut pettää oikeutta;
mutta, Jumalan kiitos, viime markkinapäivinä tuli hänen pahuutensa
ilmi. Lujat on minulla vieraatmiehet; minä vaadin ihmiskunnan puolesta
kovaa rangaistusta vääräin rahain tekiälle».

Tuomari, Johannes ja kaikki tuvassa käänsivät silmänsä Heikkiin. Hän
seisoi naurusuin, ja hänen silmistänsä saatettiin lukea kysymys: »Joko
olet valheesi lopettanut?» -- Tuomari vaati häntä vastaamaan
nimismiehen kanteesen.

»Tuokoon nimismies siihen vieraatmiehensä!» sanoi Heikki äänellä, jossa
ei ensinkään pelkoa ollut.

Nimismies silmäili tuomaria, niinkuin olisi hän tahtonut sanoa: »Näin
kauas saattaa Heikki Saarela mennä pahuudessaan». Sitten kääntyi hän
rättäriin ja sanoi: »myöntääkö tuomari, niin kutsutaan vieraatmiehet?»
Rättäri meni ulos, ja ovea avattaessa näki Johannes vaalean Ainan
etuhuoneessa.

Heikin kasvoissa ei mitään muuttunut; vakaana seisoi hän, kun rättäri
tuli takaisin etuhuoneesta; vakavin silmin katseli hän vierastamiestä,
joka rättäriä seurasi; mutta nähtyään tämän miehen; säpsähti hän ja
pyhki otsaltaan hiuskiharan, ja hänen huulensa liikkuivat, kuin olisi
hän tahtonut sanoa jotakin, mutta ei hän kumminkaan mitään hiiskunut.

Johannes näki tuon ruman miehen, josta hän etuhuoneessa jo oli pahaa
aavistanut; hän näki, kuinka nimismies silmäili häntä, miten hän
nyykäytti päätään ja miten vierasmies nojahutti päätään, ja Johannes
ajatteli: »ne pitävät yhtä, nuo ihmiset!»

»Sinun nimesi on Lassi Juusola?» kysyi tuomari kääntyen mieheen. --
»Niin on, herra tuomari», vastasi mies, ja hänen rumuutensa oli, kun
hän avasi suunsa, ylen kamala. Arpi hänen otsassaan näytti vielä
isommalta, ja hänen pienet, pahat silmänsä tirkistelivät tuomaria. --
»Tiedätkö sinä, mistä asiasta on kysymys, ja tunnetko sinä tätä
miestä?» Tuomari viittasi Heikkiin. »Tiedän», vastasi Lassi ensimäiseen
kysymykseen ja »tunnen» toiseen; sitten katseli hän nimismiestä; mutta
nimismies silmäili vuorottain Lassia, vuorottain Heikkiä. -- »Oletko
ennen ollut valalla?» kysyi tuomari. -- »Monta kertaa, herra tuomari!»
vastasi mies. -- »Sinä ymmärrät siis valan tärkeyden?» -- »Ymmärrän».

Näin kyseli tuomari vieraaltamieheltä yhtä ja toista. Mutta pöydällä
oli Pyhä Raamattu ja se oli avattu. Tuomari käski miestä valalle, ja
rohkeasti astui mies tuomarin eteen. Kaksi sormea pani hän kirjalle ja
rupesi tekemään valaansa.

»Ajattele, mies, mitä teet, ennenkuin vannot pirulle sielusi!» kuului
kamala ääni oven tyköä. Lassi käänsihe hämmästyen; hän silmäili oveen
päin. Siinä seisoi Heikki vakaana. Lassi laski sormensa taasen
Raamatulle, ja nyt vannoi hän, lupasi kautta Jumalan puhua totta. Mutta
mitä hän totena piti, se oli ylen rumaa valetta; siinä ei sanaakaan
totta ollut. Hän puhui, miten Heikki markkinoilla hänen kanssaan
kauppaa tehdessään oli tarjonnut hänelle samallaisia rahoja kuin ne,
mitkä Heikiltä kauppapuodissa oli otettu, kuinka, kun hän ei niitä
hyväksynyt, vaan sanoi vääriksi, Heikki kumminkin kaikin mokomin tahtoi
houkutella häntä ottamaan niitä vastaan, vakuuttaen muka, että kyllä
hän ne saisi menemään, jopa vielä oli luvannut erityisiä välirahojakin,
jos hän tahtoisi häntä auttaa niitä kaupitsemassa j.n.e. Tuommoisia
puhui Lassi ja vielä muutakin; kaikki tarkoitti näyttää Heikkiä ei
ainoastaan väärän rahan kaupitsijaksi, vaan itse tekijäksikin.

Johannes ei kuunnellut Lassin puhetta loppuun asti. Hän muisti Ainan;
hän meni ulos etuhuoneesen. Siinä seisoi Aina, ja nähtyään Johanneksen
kysyi hän: »Mitä vierasmies on sanonut?» -- »Hän on sielunsa manalaan
vannonut», vastasi Johannes kolkolla äänellä; sitten vaikeni hän.
Ainakaan ei mitään sanonut.

Mutta nuorukaista, joka etuhuoneen akkunan vieressä seisoi, ei kukaan
huomannut. Hän seisoi muitten suojassa, hän sopi näkemään Ainan ja
kuulemaan Johanneksen vastauksen. Ei tiennyt kukaan, mitä hänessä
liikkui, kun hän kuuli Johanneksen puhetta ja näki Ainan tuskaa. Hän
silmäili usein ovea, niinkuin olisi hän odottanut kutsumusta tulla
sisälle; hän ei huolinut muitten puheesta; mutta kun mainittiin Heikki
Saarelan nimeä, säpsähti hän ja pyhki pois hien, jota ehtimiseen nousi
hänen otsalleen.

Kun miehet etuhuoneessa sanoivat toisilleen: »Varmaan se on totta, että
Saarelan Heikki on väärän rahan tekijä», kävi tämä lause kolmen
sydämeen kipeästi; mutta kuka se kolmas oli, johon nämät sanat kävivät,
sitä ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse. Vihdoin, kun jo nuorukainen
oli kauan odottanut ja Johannes ehtimiseen kulkenut etuhuoneesta tupaan
ja tuvasta taasen etuhuoneesen, aukeni ovi ja rättäri näkyi. Hän sanoi
ovessa: »Matti Alatalo kutsutaan sisälle». Silloin liikkui nuorukainen;
hän lähestyi ovea, mutta hänen käyntinsä oli horjuva niinkuin sairaan.
»Tuoko se toinen vierasmies on?» puhuivat miehet keskenään. »Sehän se
mahtanee olla», vastasivat toiset. Nuorukainen kuuli miesten puhetta,
hän silmäili ympärilleen ja jupisi: »Jumalan nimeen!» -- Ja ovi
lukittiin hänen jälkeensä.

»Se nuorukainen ei tee väärää valaa», sanoi Johannes, ja taasen jätti
hän Ainan etuhuoneesen ja meni tupaan.

»Sinun nimesi on Matti Alatalo, merimies?» kuuli Johannes, tullessaan
tupaan, tuomarin kysyvän. »Niin on, herra tuomari», vastasi nuorukainen
hiljaisella, vapisevalla äänellä. -- »Muista», sanoi tuomari, vakaalla
äänellä, silmäillen tarkasti nuorukaista, »muista, että sinun sanasi
tässä saattaa langettaa ihmisen, muista se ja puhu totta!» Niin sanoi
tuomari, mutta nuorukainen oli vaalea kuin lumi iltapakkasessa; hänen
silmänsä tirkistelivät lattiaa, hänen kätensä vapisivat, ja hän oli
vaipua maahan.

»Puhu totta!» kuului kolkko ääni ovelta, ja taasen kääntyivät kaikkien
silmät ovelle; mutta ei kukaan voinut sanoa, mistä tämä kolkko ääni
tuli. Heikki seisoi vakaana kuin ennenkin; hän seisoi ovensuussa; mutta
Heikin tätä sanoneen ei Johanneskaan luullut.

Hetki kului. Tuomari kyseli, tiesikö nuorukainen valan tärkeyttä ja
muuta semmoista, kuinka vanha hän oli, oliko hän ripille päässyt,
joihin kysymyksiin nuorukainen vastasi valan tärkeyden aivan hyvin
tietävänsä, olevansa kolmenkolmatta vuoden vanha ja jo kuusi vuotta
sitten päässeensä Herran ehtoolliselle.

»Muista, kuinka tärkeä todistuksesi on», sanoi sitten tuomari ja käski
nuorukaisen tulemaan likemmäksi. Pöydällä oli Raamattu samalla
paikalla, missä äsken Lassi teki valansa; sinne valalle käski tuomari
nuorukaista.

Nuorukainen lähestyi pöytää; hän loi silmänsä ylös ja hänen silmänsä
tavoittivat nimismiestä, jonka kasvoista ne lukivat kiivautta ja
kovuutta; sitten kääntyivät ne Lassiin, ja Lassin silmistä luki hän
samaa; Lassi heristi nyrkkiään, sen huomasi nuorukainen. Vavisten
lähestyi hän pöytää. -- Hän teki valansa.

Tykyttävällä sydämellä odotti Johannes nuorukaisen todistusta. Tämä oli
ison aikaa ääneti; sitten, kun tuomari kehotti häntä puhumaan, puhui
hän, ja hän puhui niinkuin olisi hän osannut puheensa ulkoa. Hänen
todistuksensa ei viivaakaan erkaunut Lassin todistuksesta; ihan samaa
puhui hän, ja puheensa lopetti nuorukainen sanoilla: »Niin totta kuin
Jumala minun auttaa ruumiin ja hengen puolesta».

»Tiedätkö mitään muuta?» kysyi tuomari. »En», vastasi nuorukainen.

»Elävän Jumalan edessä olet puhunut», sanoi tuomari; »vaivainen sinä,
jos omatuntosi toisin sanoo kuin kielesi nyt on puhunut».

Kylmä hiki nousi nuorukaisen otsalle tuomarin tätä sanoessa; hän olisi
vaipunut maahan, ellei Lassi olisi lähestynyt häntä ja vetänyt hänet
tykönsä, samalla kuin tuomari sanoi Heikille: »Sinulla on tytär? Onko
hän täällä'?» -- »On», vastasi Heikki, jonka silmät surullisesti olivat
katselleet nuorukaista; »on minulla tytär Aina!»

Johannes läksi taasen tuvasta etuhuoneesen; hänen poissa ollessaan oli
Aina nääntynyt lavitsalle. Johannes meni hänen tykönsä, ja Aina avasi
ummistuneet silmänsä. »Hänkin on valehdellut», sanoi Johannes.

Kipeää kävi Johanneksen sydämeen nähdä Aina tuollaisessa tilassa. Aina
ei enää ollut vieras Johannekselle; Johannes tunsi Ainan, ja jo useasti
oli hän ihmetellyt siveyttä, jonka hän näki hänen muodossaan. Väliin
oli hän pitkät ajat seisonut ja ihastuneena katsellut Ainaa, joka
vaaleudessaan oli kauniimpi kaikkia muita, joita Johannes ikänänsä oli
nähnyt. Johannes piti itseään viattoman lapsen puolustajana; hän ei
vielä huomannut, että Aina muutenkin oli hänelle kallis, että hän siitä
päivästä, jona hän Ainan kanssa kulki metsäpolkua, oli Ainasta pitänyt
enemmän kuin kenestäkään muusta maailmassa. Johannes ja Aina olivat
viime päivinä yksissä olleet; Johannes oli nähnyt, miten Aina surussaan
oli ylevä, miten valitussana ylen harvoin puhkeusi ilmi, ja kumminkaan
ei tiennyt Johannes tämän surullisuuden suurinta syytä.

Kun rättäri käski Ainaa käräjätupaan, seurasi Johannes häntä sinne.
Siinä näki hän, miten lapsellinen rakkaus heikossa naisessa puolustaa
rakastettua isäänsä. Aina puhui valatta totuuden; hän puhui, miten
Heikin oli käynyt markkinoilla. Hän puhui, ja tuossa puheensa innossa
oli hänen kauneutensa enkelin. Nuorukainen vapisi kuin haavanlehti.
Nimismiehen täytyi hänen edessään luoda alas silmänsä; Lassi oli ainoa,
johon eivät Ainan sanat pystyneet.

Kun Aina puheensa lopetti, vallitsi kotvan aikaa syvä hiljaisuus
salissa. Kaikki katsoivat kummastelevilla silmillä Ainaa; mutta Heikin
silmissä loistivat suuret kyyneleet. »Jumala siunatkoon häntä!» jupisi
isä.

Miten tuomari sitten kysyi kauppiaita, joita myöskin oli käräjiin
kutsuttu todistamaan, vaikka he eivät olleet saapuville tulleet, miten
hän vielä vierailtamiehiltä ja nimismieheltä kyseli yhtä ja toista,
sitä emme tässä huoli mainita. Puolipäivä oli jo käsissä, kun hän nousi
istuimeltaan ja sanoi asian ei saattavan päättyä ennenkuin tulevissa
käräjissä. Tuomari katseli sitten hellästi Ainaa, ja varmaa on, että
hän niinkuin kaikki muutkin tuvassa enemmän luottivat Ainan puheesen
kuin vierasmiesten valaan. Mutta tuomarin tulee tuomita lain eikä
sydämensä mukaan. Jos toisin olisi ollut, niin ei Heikkiä raudoissa
olisi viety linnaan takaisin.


VI.

Rakkaus ja rakkaus.

Vireä valkea paloi pappilan pirtissä. Rengit kiskoivat päreitä, ja
piikain rukit surisivat. Palkolliset istuivat yksimielisesti takan
ympärillä. He puhelivat päivän käräjäasiasta, jota yksi rengeistä oli
ollut kuulemassa; sitten puhuivat he Ainasta, ja etenkin rengit
surkuttelivat häntä.

Mutta rovastin asunnossa oli kyökin takana vähäinen kamari. Siinä oli
Ida-mamseli eläessään monta kaunista kesäkangasta kutonut. Nyt istuivat
siinä Aina ja Johannes. Vainajan henki asui vielä huoneessa; kaikki oli
siellä niin rauhallista.

»Kyllä isäni tuomitaan», sanoi Aina surullisesti. »Miehet tekivät
väärän valan, vai mikä on teidän ajatuksenne?» Aina katseli Johannesta
uskollisesti silmiin tuota kysyessään.

»Minun ajatukseni on», vastasi Johannes, »että pahuus aina tulee ilmi;
en ole missään tavannut ihmistä, jonka omaatuntoa rikos olisi painanut,
tämän ilmitulematta. Pikemmin tahi myöhemmin Jumala paljastaa ihmisen,
ja hänen salaisimmat työnsä tulevat silloin tutuiksi. Välistä kyllä
näyttää kuin olisi pahuudella menestystä; joskus on viatonkin saanut
kärsiä rangaistusta ansaitsematta; kumminkin on vääryyden tekijä aina
tullut ilmi. Jumala sallii joskus kuoleman korjata ihmisen pahuutensa
keskeltä, ja ihmiset jäävät tietämättömyyteen hänen pahoista töistään;
Jumala ne kumminkin tietää; vaan enimmiten aina kurittaa hänen vitsansa
jo täällä maailmassa. Heikin viattomuus tulee, usko se, ilmi ennenkuin
luulemmekaan, vaikka hänen asiansa nyt hämärältä näyttää.»

Näin puhui Johannes; mutta Ainan sydän sykki rauhallisemmasti nyt, ja
hänen silmistään vieri kyyneleitä. Ne lievittivät hänen suruansa.

Sitten puhuivat he Saarelasta, miten talo oli autio ja miten siellä
vieraat kävivät karjaa ruokkimassa.

Kummalliset tunteet olivat tämän puheen aikana Johanneksessa heränneet.
Hän oli tavannut naisen, jonka luonne oli ikäänkuin hänen omansa; ei
kumma siis, että hän mielistyi Ainaan, että hän nuoren sydämensä
kokonaisella innolla rakastui Ainaan. Tuossa hänen kanssansa kahden
kesken istuen rupesivat hänen sydämensä asiat hänelle selkenemään. Että
Aina oli talonpoikainen tyttö, se ei tullut hänen ajatuksiinsa.
Johannes oli niitä, jotka eivät katso säätyä, vaan ihmistä, ja Ainassa
tapasi hän naisellisen olennon semmoisen kuin hän ajatuksissaan oli
kuvaillut. Kauan he istuivat sanaa sanomatta; pitkä karsi oli
kynttilässä, mutta ei kumpikaan heistä sitä huomannut. Vihdoin loi Aina
silmänsä Johannekseen, ja Johannes tunsi rakkauden sähkövirran
juoksevan sydämensä läpi. Hän sanoi hiljaisella äänellä: »Aina!»

Ainan ajatukset olivat kuluneissa ajoissa. Kun hän kuuli Johanneksen
nimeään mainitsevan niin oudolla äänellä, aavisti hän pahaa; hän kuuli
äänen menneiltä ajoilta, jolloin Maunu istui hänen vieressään. Toisin
oli nyt kaikki. Sydämensä vaati häntä Johannekselle ilmoittamaan, mitä
hän sydämensä syvimmässä säilyssä oli piiloittanut; syytä, miksi tämä
ajatus nyt nousi hänessä, ei Aina tiennyt, mutta kumminkin seurasi hän
sydämensä vaatimusta. »Minä olen kauan teiltä syvimmän salaisuuteni
kätkenyt», sanoi hän hetken kuluttua; »minä olen orpanani Maunun
kihlattu morsian».

Ulkona henki kylmä iltatuuli, ulkona oli syksyinen pimeys kamala;
mustat pilvet lensivät taivaalla, ja lennossaan pudottivat ne lunta
maahan. Johannes oli kuullut Ainan sanat; ne selittivät hänelle, mitä
hänen sydämessään hämärää oli ollut; hän tunsi, että hän rakasti Ainaa,
hän tunsi, ettei Aina saattanut häntä rakastaa. Houkutella Ainaa
luopumaan Maunusta ei tullut Johanneksen mieleen. Hän tunsi, että hänen
elämänsä aurinko oli ikuisiin pilviin kätkeynyt. Hän istui muutaman
silmänräpäyksen kukistettuna; sitten hän nousi, tarttui sanaa sanomatta
Ainan käteen, puristi sitä, kuiskasi jäähyvästit, ja tietämättä miten
oli hän äkkiä kartanolla. Hän oli uneksinut lapsuutensa ja nuoruutensa
päivät, ja nyt, kun hän alkoi herätä, heräsi hän kovaan totuuteen;
hänen elämänsä kuvittelemiset olivat kadonneet.

Kummalta näkyi Ainalle Johanneksen käytös; mutta ei hän ensinkään sitä
ymmärtänyt, se ei siis tuottanut hänelle surua. Hän niisti kynttilän,
ja kudelmaa, jota hän kutomatta oli pitänyt helmassaan, rupesi hän
kutomaan.

Jo oli kynttilänsydän uudestaan karrelle palanut, kun ovi avattiin ja
rovasti kysyi ovelta: »onko Johannes täällä?» Mutta kun Aina sanoi
Johanneksen vasta lähteneen ulos, vetäysi rovasti takaisin, ja Aina oli
taasen yksin. Ilta kului Maunua muistellessa.

Sillä aikaa jäähdytti Johannes palavaa vertansa ulkona. Mitä hän tuossa
ajatteli, sitä ei hän itsekään tiennyt; kuinka kauan hän jo oli ulkona
ollut, siitä hän ei lukua pitänyt; että satava lumi oli hänet
valkoiseksi tehnyt, siitä hän ei huolinut; että kylmä tuuli puhalsi
hienojen vaatteiden läpi, sitä hän ei tuntenut. Hän istui päätään
käsiinsä nojaten portaalla.

Mutta pirtissä puhuivat palkolliset: »Mikähän nyt Kirkko-Tummulle on
tullut, koska hän rovastia tykönsä kutsuttaa? Ja miksikähän se
maisteria on käskenyt?»

Mies kirkonkylältä oli käynyt tuvassa ja kysynyt, saisiko rovastia näin
myöhään puhutella. Kirkko-Tummu -- tuo eukko, jonka luona Johannes ja
Aina aamulla olivat istuneet -- oli äkkiä tullut sairaaksi. Sillä
aikaa, kun palkolliset tätä pirtissä puhelivat, kävi mies rovastin
luona, ja rovasti oli kohta valmis; mutta Johannesta ei näkynyt
missään. -- -- --

Kylmä tuuli henki entistä kiivaammasti. Jo värisivät Johanneksen heikot
jäsenet, jo tunsi hän kylmän häneen ottaneen. Hän tunsi, vaikkei hän
sitä ajatellut, että tauti oli häneen tulossa. Hiljoilleen nousi hän,
pudisti lumen päältään, ja kontistuneena kääntyi hän huoneeseen päin.

»Hurja poika, missä olet ollut?» sanoi rovasti Johanneksen tultua
sisälle. »Pue vaatteet yllesi, koska Kirkko-Tummu välttämättömästi
tahtoo sinuakin puhutella».

Johannes silmäili pitkään rovastia. Hän ei tiennyt, mistä asiasta
kysymys oli; mutta sanaa sanomatta tarttui hän turkkeihinsa, painoi
lakin syvälle päähänsä, ja nyt oli hänkin valmis.


VII.

Jo rupeaa paha palkkansa saamaan.

Ylen kummallinen on Jumalan hallitus. Me näemme ja näön mukaan me
tuomitsemme; mutta usein on näkömme virvatuli, tuomiomme peräti väärä.
Me soimaamme Kaikkivaltiasta, mutta lopussa kiitämme Hänen viisauttaan,
sillä mitä hän tekee, on hyvin tehty.

Virsta käräjäpaikasta Suojoen rannalla oli Kuudennuksen talo.

Kuudennuksen kuusivuotinen poika oli pudottanut kirveen orrelta; terä
oli käynyt pojan jalkaan ja haavoittanut sen.

Kirkko-Tummulla oli voidetta; hän oli Suojoen tohtori, ja hänen apunsa
paransi aina.

Kun Aina ja Johannes istuivat pappilassa puhellen Saarelasta, tapahtui
tuo onnettomuus Kuudennuksen talossa. Kun Aina Johannekselle puhui,
miten Maunu oli hänet kihlannut, pidettiin Kuudennuksella neuvoa,
mentäisiinkö Kirkko-Tummulta vai lukkarilta voidetta hakemaan pojalle,
Lukkarille oli pitempi matka; Kirkko-Tummu asui likempänä; sen vuoksi
päätti Kuudennuksen muori lähteä häneltä voidetta noutamaan. -- Hän
läksi itse, sillä rengit olivat vielä metsässä.

»Mitä poika parka on tehnyt, että Jumala hänet teki raajarikoksi?»
valitti äiti mennessään, ja kiireesti kulki hän pian ennättääkseen
Kirkko-Tummun luo. Kun Johannes rajussa ilmassa jähdytti kuumaa
vertansa, juoksi äiti pojalleen apua hakemaan.

Hän saavutti eukon mökin. Rukin surinaa, joka tavallisesti kuului
pihalle eukon huoneesta, ei nyt kuulunut; valkeaa, joka tavallisesti
hohti pihalle vähäisen akkunan läpi, ei nyt näkynyt, ja Kuudennuksen
muori ajatteli avatessaan ovea: »jokohan Tummu on mennyt levolle?»

Kuudennuksen muori astui tupaan. Takassa hohtivat hiilet; ne mustenivat
mustenemistaan, kissa hyryi uunilla, mutta rukki oli kaadettu.
Huoneessa ei Kirkko-Tummua näkynyt. »Eikö Tummu ole kotona?» kysyi
Kuudennuksen muori. -- Silloin kuului kummaa korisemista vuoteelta.
»Tummu makaa», ajatteli muori; ja hänellä oli oikein: Tummu makasi.

Muori meni likemmäksi ja huusi: »Tummu, herätkää!» Hän laski kätensä
Tummun rinnalle, ja hän pelästyi, sillä hohtavain hiilten viimeisessä
valossa havaitsi hän, että Tummun silmät olivat auki; hän havaitsi,
että Tummun jäsenet värisivät ja että Tummun otsalta putosivat kylmät
hikipisareet. Hän huusi: »Herra Jumala siunatkoon! Tummu kuolee!»

Kuudennuksen muori oli helläsydäminen. Toisen vaarassa unhotti hän oman
asiansa; hän oli kuullut Tummun hengenvedon; hän tiesi, että elo vielä
asui Tummussa, ja kiireesti riensi hän ulos, nouti lunta ja alkoi sillä
sairasta hieroa. Moni olisi hypännyt kylälle, jättäen Tummun tuohon
kuolemaan; moni äiti olisi juossut lukkarilta voidetta hakemaan --
semmoinen ei Kuudennuksen muori ollut; hän jäi Tummua katsomaan. Sillä
aikaa, kun poika valittaen odotti äidin kotiintuloa, odotti äiti Tummun
virkistymistä.

Kun muori viipyi kauemmin, pantiin renki häntä hakemaan. Siinä tapahtui
silloin se kumma, että samalla kun renki astui Tummun mökkiin, tointui
Tummu. Hän huokasi syvästi; sitten puhui hän, vaan kamalat olivat hänen
sanansa, ja vielä kamalammilta kuuluivat ne pimeässä.

»Herra, taivaan Jumala!» olivat hänen ensimäiset sanansa. »Pitääkö
minun näin kuoleman, näin valmistumatta!» -- Ja Tummu väänteli itseään
vuoteessa. Hän oli hirmuisen kamala tuossa, sillä kuoleman pelko nosti
pystyyn hänen harmaat, harvat hiuksensa ja loi hänen silmiinsä
luonnottoman valon. Niin huusi hän kerran, niin huusi hän toisen
kerran, ja hänen äänensä korisi kuin olisi jo kuolema alkanut työnsä.

Mutta renki seisoi vavisten takan edessä; hän ymmärsi, että Tummu oli
menomatkallaan maailmasta.

Tummu nousi istualleen. Hänen kielensä oli kuiva, kädellään repi hän
tukkaansa; hän huusi: »minun pahat työni, minun rikokseni, kuka ne
minulle anteeksi antaa? Ei Jumala -- ei -- ei, häntä häväisten olen
minä vanhentunut, valheessa ja petoksessa ovat päiväni kuluneet;
viattomat huutavat kostoa, vaivaiset valittavat Jumalan edessä. -- --
Apua, apua! Mistä, mistä apua!»

»Matti, mene rovastia kutsumaan!» kuiskasi muori rengille.

»Rovasti! Rovasti!» huusi Tummu. -- »Se on Jumalan palvelija! -- -- Ei,
ei! Kutsukaa, noutakaa Saarelan Heikki tänne -- -- minulla on hänelle
paljon sanomista. -- Kuka se nuorukainen oli, joka Ainan kanssa aamulla
kävi täällä. -- -- Maisteri -- -- se oli. -- Sitä Jumala rakastaa.
-- -- Niin, noutakaa rovasti tänne; maisterin pitää myöskin tuleman!»
Ja Tummu vaipui koristen alas vuoteelle.

»Matti!» sanoi muori. »Mene pappilaan, kutsu rovasti ja maisteri kohta
tänne; kutsu lukkari sivumennessäsi meille!»

Renki meni. Kuudennuksen muori pani puita takkaan; mutta Tummu valitti
epäilyksen tuskissa. Lienevät hänen tuskansa vähitellen vähenneet,
sillä hänen äänensä ei enää ollut niin kamala. Hänen ymmärryksensä
palasi takaisin, mutta epäilyksen näki muori asuvan hänen sydämessään,
sillä Tummu väänteli ehtimiseen käsiään, ja jos jotain kysyi, ei hän
muuta tiedustellut kuin: »Milloin rovasti ja maisteri tulevat?»

Pitkä aika kului; Tummu oli kärsimätön. Kun tuuli viskoi lunta seinää
vastaan, kun oven saranat äänsivät, kysyi hän aina: »Eikö rovasti jo
tule?»

Vihdoin kuului askeleita pihalta; viimein aukeni ovi, ja rovasti ja
Johannes astuivat sisään. Tummu näki rovastin, ja hänen tuskansa
enenivät.

Matti oli rovastille tiellä puhunut kaikki. Rovasti kuunteli Matin
puhetta, mutta Johannes ei kuullut, ei tuntenut mitään, taikka jos hän
jotakin tunsi, niin tunsi hän itsensä onnettomaksi. Hän ei tiennyt,
mihin hänen matkansa oli -- hän tiesi, että hänen elämänsä unelma oli
varsinaiseksi elämäksi muuttunut.

»No, miten on laitanne?» kysyi rovasti, kun oli tullut Tummun vuoteen
viereen. »Olette sairas ja olette kutsuttanut minut tykönne».

Sairas makasi kauan kolkosti silmäillen rovastia; sitten sanoi hän
hiljaisella äänellä: »Minä, herra rovasti, minä olen kirottu!»

Evankeliumin lupauksilla koetti rovasti näyttää, että Tummullakin oli
vapahtaja, vaikka hän oli syntinen; sairaan sydän heltyi rovastin
puhuessa; rovastin sanat pehmittivät hänen luontonsa, ja vavisten kysyi
hän, saisiko hän rovastille kertoa ne julmat rikokset, jotka hän sanoi
tehneensä. »Minä tahdon viattoman pelastaa; hänen verensä ei saa minua
syyttää, vaikka minä syvästi tunnen, että Jumala on minut hyljännyt» --
niin sanoi sairas surullisella äänellä. Hän kertoi sitten nuoruutensa
päivistä, miten se aika oli häneltä synteihin kulunut: hän puhui, miten
hän pahalla tiellään yhä etemmäksi oli ennättänyt; hän mainitsi
tuttavansa, kehoittajansa pahaan.

Rovasti kuunteli hämmästyneenä hyväksi ihmiseksi luullun eukon
kertomusta; Matti siunasi itsekseen, mutta Johannes oli ajatuksissaan
Ainan luona.

Kauan oli Tummu puhunut, ilmoittanut monet salaisuudet ja monet
rikokset. Vihdoin hiljentyi hänen äänensä, hänen kielensä kävi sitä
kankeammasti, mitä terävämmin hän tahtoi puhua -- ja paljon olisi
hänellä vielä ollut sanomista! »Kuolema tulee!» olivat hänen viimeiset
sanansa. -- »Saarelan Heikki on viaton -- -- on viaton! -- Nimismies,
-- -- Lassi Juusola, -- -- Matti -- Ala-talo, navettani -- -- alla --
kuopassa -- väärää rahaa. -- -- Jumala! Jumala!» -- ja Kirkko-Tummun
sanat eivät enää sanoja olleet. Kuolema teki työtänsä, mutta
silmänräpäyksen viivähti enkeli viikatteineen, ja Tummu nousi vielä
kerta -- viimeisen kerran istualleen: »Heikki Saarela on viaton!» Nämä
olivat hänen viimeiset sanansa, ja Kirkko-Tummu oli kirkkomaan oma.

Kun Tummu lakkasi puhumasta, vallitsi pitkällinen hiljaisuus mökissä.
Matti rukoili itsekseen takalla istuen, rovasti oli syviin ajatuksiin
vaipunut, mutta Johannes oli langennut polvilleen pöytää vastaan. Hän
ei rukoillut, hän kiitti Jumalaa. Hän oli kuullut, hän oli ymmärtänyt
Kirkko-Tummun viimeiset sanat paremmin kuin kukaan muu. Hän kiitti
Jumalaa, joka viattomuutta puolusti; hän kiitti Jumalaa, sillä nyt saa
hän sanoa Ainalle: »Sinun isäsi on pelastettu, sinä saat hänet
takaisin».

Nuorukainen! Ota Johannes esikuvaksesi! Hänen elämänsä oli Aina; mutta
Aina oli toisen! Johannes ei ajatellutkaan, että Aina saattaisi rikkoa
merimiehelle antamansa lupauksen, vaikka olikin tietämätöntä, elikö hän
vai ei. Moni nuorukainen olisi vihaksi muuttanut rakkautensa; harva,
ylen harva olisi, niinkuin Johannes, juurtunut rakkaudessaan yhä
lujemmaksi. Joka itse on ylevä, hän ei saata muuta kuin rakastaa ja
kunnioittaa ylevyyttä, minkä toisessa näkee. Tieto, että Aina oli
toisen, kukisti hetkeksi Johanneksen, olisi kokonaan kukistanut hänet,
mutta hänen uupuvaiset voimansa, hänen entinen olentonsa heräsi, kun
hän kuuli kuolevaisen tunnustuksen. Niistä julmista rikoksista, jotka
Tummu ensin tunnusti, ei Johannes sanaakaan kuullut; katkonaisia
sanoja, jotka yhtä hyvin saattivat olla hourauksen juttuja, niitä kuuli
hän, ja ne herättivät hänet elämään.

»Tummu on kuollut!» huokasi rovasti. »Hän kuoli katuen pahoja
töitänsä; Jumala olkoon hänelle armollinen!» Rovasti kääntyi juuri kuin
olisi hän tahtonut puhua tätä Kuudennuksen muorille; mutta muori ei
enää ollut huoneessa. Kun muori näki rovastin, muisti hän lapsensa;
uteliaisuuskaan ei pakoittanut häntä viipymään. Kun Tummu tunnusti
rikoksiansa, vetäytyi muori sanaa sanomatta ulos.

Matti sammutti valkean takassa; rovasti luki siunauksen. Johannes
painoi kuolleen silmät kiini. »Jumala! Sinun tiesi, sinun työsi ovat
tutkimattomat; missä apu näkyy hukassa olevan, siinä valvoo sinun
silmäsi, siinä ovat sinun kätesi voimalliset!» Näin puhui hän. Muutama
silmänräpäys sen jälkeen ei mökissä elävätä ihmistä löytynyt. Kuollut
makasi vuoteellaan; kissa vain hyrisi uunilla.


VIII.

Ainan uni.

Yö oli tullut. Pappilassa nukkuivat jo palkolliset; Aina yksin istui
murheellisena. Johannes oli lohduttanut häntä; mutta Johanneksen mentyä
nousivat mustat aaveet taasen Ainan mieleen. Hän tiesi isänsä vaaran;
hän tiesi hänen syyttömäksi, mutta hän ei tiennyt, miten hän voisi
syyttömyytensä maailmalle näyttää. Kauan oli hän noin istunut
ajatellen; hänen ruumiinsa oli väsynyt, mutta sielun murhe piti vielä
hänen silmiänsä auki. Mutta kun kynttilä oli palanut loppuun ja pimeys
kätki kamarin mustaan yöhön, vaipui Ainan pää hiljoilleen kangaspuita
vastaan; hänen silmänsä menivät umpeen, unen enkeli lukitsi ne, ja Aina
nukkui. Kuinka pitkä tämä hänen unensa oli, sitä ei Aina itse tiennyt.

Aina heräsi; hän luuli ainakin niin. Kamari oli valaistu, kirkkaus
levisi Ainan ympärille -- taivaan kirkkaus. Aina kummasteli tätä
kirkkautta. Silloin laskeusi välkkyvä pilvi kamariin; se oli sininen
kuin taivas selkeänä Heinäkuun päivänä. Pilvi hajosi ja suloinen enkeli
ilmestyi pilvestä. Enkeli oli kirkas kuin aurinko; hänen vaatteensa
olivat valkeanleimauksia, hänen silmänsä hohtivat kuin timanttikivi.
Hän lähestyi Ainaa.

»Tunnetko sinä minua?» kysyi enkeli. Mutta hämmästynyt Aina ei voinut
hänelle mitään vastata.

Enkeli hymyili suloisesti. »Kun maailma oli luotu», puhui hän, ja hänen
äänensä oli kuin suloisin soitto; »kun maailma oli luotu, tunsivat
ihmiset Jumalan, he elivät Hänen yhteydestään. He olivat autuaat
silloin, he olivat onnelliset, niin onnelliset. -- Koko luonto palveli
heitä, maa oli heidän.»

Oi, kuinka autuaita he olivat! Tähtien keskellä he asuivat, enkelein
parissa he iloitsivat, serafiimein rinnalla he kulkivat. He elivät
kirkkaudessa, ja kirkkaat olivat he itse. Välistä saivat he aamuruskon
siivet, ja silloin lensivät he kiittäen Jumalaa; maa kuuli heidän
äänensä, vuoret, meret ja laaksot kaikuivat Luojan kiitoksesta.

Mutta Jumalan edessä lenteli auringonsäteisiin puettu enkeli. Hän oli
suloinen, niin lempeä. Kun ihmiset häneen loivat silmänsä, katosi
kirkkaus heidän ympäriltään, taivas muuttui heidän sydämeensä, ja
ihmiset sanoivat silloin: »_Jumala on rakkaus_».

Tuo suloinen enkeli iloitsi silloin. Rakkaus oli hänen nimensä.

Niin elivät ihmiset monta tuhatta ajastaikaa. Mutta ajan menosta he
eivät mitään tienneet; vuosisata taivaassa on silmänräpäys.

Kerran kulkivat he riemuiten ympäri yrttitarhassa; he kulkivat kukkain
keskellä, ja kukkain tuoksu oli niin suloinen. He kulkivat käytäviä,
joiden sivuilla hyasintit ja narsissat kukkivat; he kulkivat hypäten ja
veisaten Luojan kiitosta.

Mutta erään pylväskäytävän päässä kasvoi pieni taimi. Kyyhkynen lenteli
sen ympärillä, kyyhkynen viserteli varotuksen sanoja.

Semmoisia eivät olleet ihmiset ennen koskaan kuulleet. He seisahtuivat,
he kuuntelivat: mutta surullisesti lauloi kyyhkynen: »_Täällä ette
onneanne löydä_».

Kyyhkynen oli ihmisten hengetär, joka heidän näkemättään seurasi heitä.
Se oli tullut Jumalan taivaasta, kun ihmiset luotiin: se oli ihmisten
omatunto.

Ihmiset seisoivat katsellen tainta. Se oli niin kaunis, niin ihana,
niin suloinen; ja ihmiset kummastelivat tainta.

»Se on paratiisimme kauniin kasvi», sanoivat he.

Mutta taimi kasvoi pensaaksi, pensas muuttui puuksi, puu rupesi
kukkimaan, ja kukat kypsyivät hedelmiksi.

Kerran seisoivat ihmiset puun vieressä; he kummastelivat sen ihanuutta,
ja he sanoivat toisilleen: »semmoisella puulla mahtanee olla ihanat
hedelmät!»

Juuri kun he näin puhuivat, aukeni taivas, ja Jumalan ääni kuului:
»_joka siitä puusta syö, on kuoleman oma_», ja Jumala kutsui puun
_tiedon puuksi_, joka hyvää ja pahaa ilmoittaa.

Mutta kärme makasi puun juurella: »Jumala tietää, että minä päivänä
siitä puusta syötte, tulette niin viisaiksi kuin Jumala itse on; Jumala
kadehtii teitä» -- niin puhui kärme ihmisille.

Silloin katselivat ihmiset puuta. He eivät kuulleet kyyhkystä, joka
puun ympärillä lensi ja kielsi heitä; he uskoivat, mitä kärme oli
puhunut; he ottivat hedelmän, ja he söivät puusta.

Samassa näkivät he kyyhkysen; mutta kyyhkynen oli muuttunut mustaksi
linnuksi -- he kutsuivat tätä mustaa lintua siitä päivästä korpiksi.

Kun ilta tuli, kuului Jumalan ääni paratiisissa: »_Te söitte puusta,
teidän pitää kuoleman_!» Ja Jumalan kädessä leimaus välkkyi, jolla
hän tahtoi ihmiset kuolettaa.

Silloin tuli enkeli, joka rukoili ihmisten edestä, ja ihmiset tunsivat
_rakkauden_ enkelin.

»Sulje heiltä paratiisi, mutta älä kuoleta heitä!» rukoili enkeli.
Silloin loi Jumala silmänsä enkeliin, ja timantin heleät kyyneleet
putosivat maahan enkelin silmistä. »Minä tahdon heiltä paratiisin
sulkea», sanoi Jumala, »mutta kärmeen pään tahdon minä musertaa».

Ja ihmiset ajettiin paratiisista, ja elämän enkeli pantiin paratiisin
vartiaksi. Mutta rakkauden enkeli seurasi ihmisiä paratiisista, sillä
hän rakasti ihmisiä.

Näin puhui enkeli Ainalle. Kun enkelin ääni hiljentyi, kätkeytyi hän
pilveen jälleen; mutta pilvestä kuului ääni: »Maailman lapsi! Tunnetko
sinä nyt minua?»

»Sinä olet rakkauden enkeli», vastasi Aina, ja samalla heräsi hän
unestaan. Mutta kaukaa kuuli hän: »Minä olen rakkauden enkeli; usko,
äläkä epäile!»

       *       *       *       *       *

Kun Aina avasi silmänsä, seisoi Johannes hänen vieressään, ja Johannes
oli iloinen. »Aina! Sinun isäsi viattomuus on tullut ilmi», sanoi hän.

Uni oli tuonut Ainalle lohdutusta. »Usko, äläkä epäile!» sanoi minulle
enkeli. »Minä tahdon uskoa, enkä tahdo epäillä», oli Ainan vastaus.


IX.

Jumala elää.

»Usko, äläkä epäile!» -- nämä sanat soivat Johanneksen korvissa, kun
hän astui ulos Ainan kamarista. Hän oli nähnyt Ainan iloisena
silmäilevän häntä, kuullut hänen kiittävän häntä -- ja hän oli tuntenut
hetkeksi lepoa ja rauhaa sydämessään. Mutta Aina oli kysynyt: »Missä on
isäni?» -- ja Johannes muisti silloin, että kaikki oli entisellään; se
vaan eroituksena, että Kirkko-Tummu oli kuollut ja että kuolevaisen
sanat olivat aavistuksia hänessä herättäneet. Hänen oli täytynyt
tunnustaa, että Heikki vielä istui raudoissaan, että hänen
viattomuutensa ei ensinkään vielä ollut ihmisten tiedossa; mutta hän
näki, tuonkin sanottuaan, että Aina oli iloinen. -- »Usko, äläkä
epäile!» kuuli hän vastaukseksi, eikä Johannes muuta pyytänyt kuin
nähdä Ainaa tuommoisena.

Kun hän tuli ulos, oli ilma selvennyt ja joku tähti ruvennut näkymään.
Hän seisahtui portaalle. -- »Usko, äläkä epäile!» kuului hänen
sydämessään; mutta samalla kuuluivat siellä Tummun viimeiset sanat:
»Navettani alla, kuopassa». -- Johannes astui pirttiin päin.

Pirtissä nukkuivat kaikki, kun hän astui sisään. Hän huusi: »Sakri,
Antti, Yrjö, Toppo!» ja ääni kysyi vuoteelta: »Kuka se on'?»

»Jos tahdotte pelastaa Saarelan Heikin», sanoi Johannes, »niin nouskaa
pian ja seuratkaa minua!» Ja palkollisille, jotka hänen puhuessaan
heräsivät, hyppäsivät vuoteiltaan alas ja rupesivat pukemaan yllensä,
jutteli Johannes Kirkko-Tummun kuolemasta ja miten pahantekiät olivat
kuopasta otettavat kiinni.

Puoli tuntia oli kulunut, kun Johannes astui tuvasta miehineen, jotka
päreet käsissään seurasivat häntä. Taivas oli nyt tähtinen ja rajuilma
oli kovaksi pakkaseksi muuttunut. Sanaa toisilleen sanomatta kulkivat
miehet, sillä Johannes oli käskenyt heidän olemaan ääneti. He tulivat
jonkun ajan kuluttua Kirkko-Tummun asunnon luo, ja Johannes avasi oven;
hän näki, että siellä oli kaikki muuttumatta, Silloin piti hän
miestensä kanssa neuvottelua, ja hiljaa hiipivät he navettaa kohden,
joka oli vähän matkaa Tummun asunnosta. Navetan ovelle jätti hän miehet
ja käski heidän olemaan ääneti; itse astui hän sitten navettaan. Lehmä
ammui hänet nähtyään; mutta tultuaan lattian keskelle, kysyi hän
hiljaisella äänellä: »Onko Lassi siellä?»

»Onko se Tummu?» kuuli hän äänen lattian alta vastaavan, ja jos olisi
joku saattanut nähdä Johanneksen kasvot, kun hän nuo sanat kuuli,
olisivat ne olleet kirkkaat. Johannes tunsi sydämensä tykyttävän
ilosta, vaikka hänen ruumiinsa voimat olivat hänet jättää, ja vaikka
hänen verensä kuumana poltti hänen suonissaan. Hän oli sairaana,
väsyneenä vaipua maahan, mutta ajatus »Ainan tähden» piti häntä
voimissa. »Tänne!» kuiskasi hän miehilleen, jotka oven takana
odottivat, sytytti päreen, jota hän kädessänsä piti, ja silmäili
lattiaa, löytääkseen kuopan ovea. Semmoista ei hän löytänyt; mutta
ovimmaisessa nurkassa oli lauta siirretty. Hän lähestyi sitä; hän
kuunteli, mutta ei hän mitään kuullut.

»Tässä on kuoppa», kuiskasi hän miehilleen, ja itse kumartui hän, nosti
lautaa, ja sen alla näki hän kuopan luukun.

»Antti, Toppo ja Yrjö seisovat täällä, minä ja Sakri menemme alas»,
sanoi Johannes, ja Sakrin avulla nosti hän ylös luukun. Avoin kuoppa
oli heillä jalkainsa alla, mutta kuopassa oli yön pimeys, eikä sieltä
mitään kuulunut.

»Tulkaa ulos!» huusi Johannes ja laski palavan päreensä kuopan suulle,
ja nyt voi hän nähdä kuoppaan. Siinä oli aituus ja aituuksessa oli
kaikenmoisia kaluja; kuopan seinän vieressä oli vähäinen takka, jossa
huonosti sammutettu hiili kimelsi. »Tulkaa ulos!» huusi hän
toistamiseen; mutta kun ei mitään kuulunut eikä ihmistä näkynyt, päätti
hän laskeutua kuoppaan.

Ummehtunut kylmä ilma löyhähti Johannesta vastaan, kun hän pudotti
itsensä kuoppaan, jossa hän nyt kaikki päreensä valossa näki, mutta
jossa ihmeekseen ei ihmistä havainnut. »Onko täällä ketään?» huusi hän
ja astui aituusta jonkun askeleen likemmäksi. Samassa kuin Sakrikin
pudotti itsensä alas, luuli Johannes kuulleensa jotakin aituuksen ja
kuopan seinän väliltä. Hän seisahtui. Aitauksen ja seinän välillä oli
amme, joka oli seinää vastaan nojalleen kaadettuna. Sakri, joka nyt oli
tullut alas, katseli ympärilleen ja sanoi kuultavasti: »Olette
erehtynyt, maisteri! Eihän täällä sopisi ihmisen kätkeytyä». Mutta
samassa tapasivat Johanneksen silmät ammeen, ja hän vastasi: »Jos olet
vakuutettu siitä, ett'ei täällä ketään ole, niin mene ja katso tuon
ammeen alle!»

Sakri loi silmänsä ammeesen päin ja äkkiä kuiskasi hän Johanneksen
korvaan: »Se liikahti».

Johannes ei tuota säikähtänyt; mutta Sakri, vaikka hän olikin
rohkealuontoinen, vaaleni; ja kun Johannes rupesi kiipeämään aituuksen
yli, tarttui tuo pelästynyt palvelia hänen käsivarteensa. »Jumalan
tähden, älkää menkö!» sanoi hän. Mutta Johannes, joka myöskin oli
nähnyt ammeen liikahtavan, oli nyt vakuutettu siitä, että Tummun
puheessa oli perää, että syylliset täällä piileksivät, että kentiesi
juuri täällä oli valmistettu se raha, jonka tekemisestä Saarelan
Heikkiä syytettiin. -- »Älä estä!» virkkoi hän Sakrille ja kulki
suoraan ammeen luo. --

»Jos teidän käy pahoin», lausui Sakri seuraten Johannesta, »niin ei voi
kukaan sanoa, että avutta jäitte». Mutta tuossa pelkäsi vankka ja luja
mies. »Toista on», sanoi hän sittemmin, »mennä vihollista vastaan,
jonka voiman ja aseet tuntee, toista on kuopassa rientää vihollista
vastaan, jota ei näe». Ja oikein oli Sakrilla, kun hän niin sanoi.
Johannes ja Sakri olivat tulleet ammeen luo, mutta he eivät
uskaltaneet kumpikaan kumartautua silmäilemään sen alle. He seisoivat
silmänräpäyksen siinä; viimein kolkutti Johannes nyrkillään ammeesen --
ja kamalasti kaikui kuoppa.

Se oli tehty. Samassa kaatui amme; vilahdukselta näkivät Sakri ja
Johannes miehen, joka sen alta ilmestyi. He näkivät, että tällä
miehellä oli ase kädessä. He tunsivat miehen Juusolan Lassiksi, ja
aseen tunsivat he pyssyksi. Tuon he näkivät, mutta sitten he eivät
mitään nähneet; yön pimeys oli heidän ympärillänsä. Lassi oli lyönyt
Johanneksen kädestä päreen; sen valkea oli sammunut, kun päre putosi.

Johannes ja Sakri luulivat viimeisen hetkensä olevan käsissä. Sakri
kaatui, ammeen syrjä oli koskenut häneen; mutta Johannes säikähtyi
ainoastaan silmänräpäykseksi. Hirmuinen räjähdys oli vapisuttanut koko
huonetta ja valkea oli leimahtanut kuopassa. -- Lassi oli laukaissut
pyssynsä.

»Sakri!» huusi Johannes. -- »Maisteri!» huusi Sakri yht'aikaa. --
Lassin luoti ei kumpaankaan sattunut. »Mennään avuksi!» sanoivat
miehet, jotka seisoivat luukulla, kun kuulivat ammeen kaatuvan; mutta
kun pyssy järähti, seisahtuivat he kuin paikalle tarttuneet. »Herra
Jumala!» huusivat he.

»Tulkaa avuksi, sytyttäkää valkea!» kuului ääni kahden suusta kuopassa,
ja nyt tointuivat miehet. »Ne elävät», sanoivat he ja pudottivat
itsensä kuoppaan ja koettivat siellä heti sytyttää valkeaa.

Toppo havaitsi takassa hohtavan hiilen. Kun hän oli aikeessa ottaa sitä
hyppysiinsä, ärjähti hän julmasti, sillä jalka oli astunut hänen
sormillensa. -- »Lempo!» kirosi hän ja tarttui toisella kädellään
ihmiseen, jota ei hänen silmänsä pimeässä eroittaneet. --

»Sytytä valkea!» kuului Sakrin ääni. Mutta samassa kolahti kuopan
etupuolessa. »Tule tänne, Antti! Pidä kiini sitä perhanaa! Katso eteesi
mihin astut!» ärjäsi Toppo; mutta kolahdus oli tullut siitä, että
molemmat olivat kaatuneet, ja heidän kaatuessaan oli pari takkakiveä
kukistunut alas.

Vihdoin viimein sai Antti sytytetyksi valkean, ja se kun nyt valaisi
kuopan, näkyi kaikki siinä. Sakri oli saanut Lassin allensa ja piti nyt
polveansa hänen rintaansa vastassa. Johannes istui voimatonna selin
nojaten aituusta vastaan; mutta lujin käsin piti Toppo Matin
kauluksesta kiini. Missä Matti oli ollut kätkössä, sitä ei osannut
kukaan silloin sanoa; sittemmin tunnusti hänkin olleensa ammeen alla.

Yrjön avulla sitoi Sakri Lassin kädet huivillaan, mutta Toppo nipisti
Mattia nenästä. »Sen mokoma!» sanoi hän. »Tekeekö vielä mielesi sormet
ihmisiltä polkea!» Vastakynttä panematta seurasivat Lassi ja Matti
sitten pappilan palkollisia. Johanneksen voimat olivat loppuneet. Hän
kulki horjuen jälessä. Hän oli kuopassa taistellessaan Lassin kanssa
loukkautunut. Hän jaksoi nyt vaivoin käydä.

Kun he tulivat Kirkko-Tummun mökin luo, nousi uusi ajatus sairaan
Johanneksen mieleen. »Sinä olet tehnyt pahasti, Lassi», sanoi hän
vakavalla äänellä. Mutta Lassi naurahti rumasti. »Kukin tekee, niinkuin
häntä on opetettu», vastasi hän, ja hänen silmistänsä lensivät tähtien
valossa kuutamo-yönä niin pirulliset katseet, ett'eivät miehet pelotta
saattaneet häneen katsoa.

»Älä häväise!» sanoi Johannes ja astui Tummun porstuaan; »töittensä
mukaan kukin palkitaan. Tuokaa ne tänne!» sanoi hän sitten miehille,
ja edellä astui hän nyt kuolleen tupaan.

»Tummu on viaton, Tummu on syytön, miksi häntä herätätte!» lausui
Lassi, kun miehet häntä mökkiin taluttivat, eikä hänen äänessäänkään
enää entistä mahtavuutta ollut. Mutta Johannes sanoi: »Tummu ei enää
niin pian herää» -- ja samalla osoitti hän sormellaan kuollutta, jonka
kasvot kuun valossa olivat vielä vaaleammat. Sitten sanoi Johannes:
»Syytä Jumalaa ja tätä kuollutta tahi kiitä niitä, että sinun pahat
työsi ovat tulleet ilmi! Hän, jonka ruumis tässä makaa, on nyt Jumalan
edessä; hän tekee nyt tiliänsä, miten hän on elänyt aikansa». Niin
sanoi Johannes; mutta kun hän silmänsä loi Lassiin päin, hirmustui hän.
Hivukset olivat pystyssä Lassin päässä, hänen silmänsä tirkistelivät
eteenpäin, ja luitten ja ytimien läpi kävivät hänen kolkot sanansa:
»Tummu on kuollut, äitini on kuollut!» Ja vanha pahantekiä väänteli
käsiään epäilyksissä. Johannes hämmästyi, kun Lassi Tummua äidikseen
kutsui. Hän ei saanut sanaa suustansa, sen ymmärsi hän vain, että
pahantekiän sydän oli heltynyt, että tuo näkö, kun Lassi itse oli
kuoleman tuomion alainen, oli vitsa ja kaikkia rangaistuksia kovin ja
hirmuisin, sillä olihan kerran Lassi lapsena rakastanut tätä äitiään.
Kauan seisoivat he tuossa. Lassi oli vuodetta lähestynyt, laskenut
kätensä tuon samaisen kuolleen otsalle, jonka hän eilis-iltana oli
vielä aivan terveenä nähnyt, ja kun hän poispäin kääntyi, riippui
pahantekiän silmäripsissä suuret kyyneleet, ja hänen ainoat sanansa,
kun hän miesten kanssa mökistä lähti, olivat: »Jumala elää!»

Mutta tiellä pappilaan kertoi Lassi elämänsä tapaukset; miten
Kirkko-Tummu, jonka poika hän oli, oli konnaksi häntä opettanut, miten
he, kun Lassi ei enää opetusta tarvinnut, olivat muuttaneet Suojoelle
takaisin, missä Tummua hyvänä ihmisenä pidettiin, ja juuri sillä hän
oli häntä kaikissa auttanut, semmenkin kun hän vuosikaudet oli muilla
maalipaikoilla. Jos Johannes surullisesti kuunteli tämän onnettoman
tunnustuksia, joista viimeinen oli, että hän väkisten oli
onnettomuuteensa vetänyt Matinkin, niin ylen kummalliselta kuului hänen
korvissaan, kun Lassi puhui, miten nimismies tiesi kaikki heidän
työnsä, mutta miten hänen suunsa rahalla tukittiin, miten juuri
nimismies oli ollut syypää siihen, että Lassi ja Matti väärän valan
tehden todistivat Saarelan Heikin vääränrahan tekiäksi. »Syytä tuohon
julmuuteen en minä tiedä», lopetti Lassi puheensa, kun pappilaan
tultiin; »mutta sen tiedän, että elämäni pahat työt polttavat
omassatunnossani nyt; minä tiedän, että Jumala elää. Vaivainen
nimismies! Tulet sinäkin kerran tietämään, että Herra hallitsee, että
sinä...»

Sanaa sanomatta köytettiin sitten Lassi ja Matti; mutta kummallisella
mielellä meni Johannes kamariinsa. Kuinka kummallinen oli tämä yö
hänelle ollut! »Miksi kaikki kumma, Tummun kuolema, Lassin
kiinisaaminen, hänen ja Tummun katumus ja tunnustukset, Ainan iloiset
silmäykset, -- miksi ne kaikki näin peräksyttäin tulivat?» kysyi hän
itseltään, kun hän väsyneenä, kuumeisena laskeusi maata. Miksi? -- ja
hän oli silloin kuulevinaan Lassin sanat: »Jumala elää» soivan
korvissaan. Vaan Aina ei näistä viimeisistä tapauksista mitään tiennyt.
Johannes ei hänelle ollut puhunut Tummunkaan kuolemasta. Aina nukkui
rauhallista unta, niinkuin se aina nukkuu, jonka omatunto puhdas on.
Aamulla, kun hän kaikki sai tietää, riensi hän kiittämään Johannesta;
mutta Johannes ei silloin enää hänen sanojaan ymmärtänyt. -- Tauti teki
hänessä työtään.


X.

Uusi kevät.

Ei sido enää jääriite Suojokea, ei nuku enää maa lumihunnun alla;
tulvana on jää juossut mereen, vetenä on maa imenyt lumen. Paikalla,
missä äskettäin oli iso hanki, rupeaa ruusu kukoistavaa kukkaansa
avaamaan; missä pakkanen äskettäin punasi neitosen posket, siinä hohtaa
kevät-auringon lempeät säteet; missä ei ääntä kuulunut äskettäin, siinä
laulavat tuhannet pienet linnut. Sorsakin on palannut, vähäisinä
laineina jakaantuu vesi sen sivuille, ja taivaan sini kuvailee itseään
kirkkaan vesikalvon pinnassa. -- Talvi on kulunut, ja talven jälessä on
kevät tullut.

Likellä sitä kolkkoa tupaa, jossa Kirkko-Tummu oli asunut -- se on nyt
autiona -- seisoo Suojoen kirkko. Sen ympärillä lepäävät Suojoen
vainajat, ja heidän haudoillansa kasvavat suuret kuuset ja koivut. Ne,
jotka haudoissaan lepäävät, ne eivät tiedä keväimestä. Oli niilläkin
kerran kevät, mutta kevät kului niiltä; niille tuli talvi, joka
jäähdytti heidän jäsenensä, ja talvi toi mustan yön mukanansa. Jo kauan
ovat he nukkuneet, vaan uuden päivän aurinko kätkee yhä vieläkin heiltä
-- säteensä kuinka kauan?

Rauhallinen on pyhäaamu. Ei tuuli liikuta kirkkomaalla vähäistäkään
oksaa; mutta haudoilla kasvavissa puissa visertelevät lintuset.

Eteläpuolella kirkkoa on hautakumpu. Suuren koivun oksat varjostavat
sitä; mutta kukat tuoksuvat haudalla ja orjantappuraruusu on siellä
avannut kukkansa. Vähäinen on se vielä, mutta kumminkin sanoisi se, jos
se puhua voisi, elämälle terveiset siltä nuorukaiselta, joka kummussa
makaa -- se sanoisi, kuinka pistimistä rikas nuorukaisen elämä oli
ollut.

Aurinko on vasta noussut. Vaalea neitonen häiritsee kuolleitten lepoa;
hän kulkee haudan yli, ja vesiastiata kantaa hän hienoissa käsissään.
Hän kulkee hiljaa, hiipien, niinkuin pelkäisi hän, että nukkuneet
heräisivät. Hän saapuu haudalle, jolla orjantappura kukkii. Sen
juurelle kaataa hän astiansa; sitten nojautuu hän puuta vastaan, ja
suuria kirkkaita kyyneleitä vuotaa hänen silmistään.

Joka pyhäaamu on hän täällä nähty auringon noustessa; usein ei hän ole
ollut yksin, vaan vanha mies on häntä seurannut; nyt ei vanhusta näy.

Näin on hän seisonut ison aikaa. Jos olisi tuuli kertonut, mitä hän
tuossa ajattelee, niin olisi se tuhansia kertoja kertonut: »Usko, äläkä
epäile!»

On hetki kulunut. Neitonen ei havaitse, että vanha pappi on lähestynyt
häntä, että vanhan papin sivulla seisoo nuorukainen. Hän sanoo
kuultavasti sydämensä ajatukset: »usko, äläkä epäile!»

Nyt on elämä kirkkomaalla herännyt. Hiljaisuus on häiritty. »Aina!»
sanoi pappi.

Neitonen kääntyi. Näkeekö hänen silmänsä oikein? Näkeekö hän näkyjä,
vai onko se vainajan aave, jonka muisto kuluneista ajoista kuvailee
hänen silmäinsä eteen; vai onko se Maunu, joka elävänä seisoo hänen
vieressään?

Aina -- sillä Aina tuo kukankastaja oli -- ei saa sanaa sanoneeksi. Hän
vaalenee; ellei hän puuta vastaan nojautuisi, kaatuisi hän maahan.

»Aina!» sanoi nuorukainen. -- »Maunu!» kuiskuivat Ainan vaaleat huulet;
sitten sanoi hän ikäänkuin epäilisi hän vielä: »Sinä elät!»

»Minä elän» -- ja voimallisin käsin hän uskollista rintaansa vastaan
sulki morsiamensa. Silloin tunsi Aina, että hän eli: kulunut aika oli
hänelle uni -- kolkko, paha uni. -- Mutta kieltämättä loi hän
silmäyksensä orjantappuraan; se oli Ainasta kuin olisi tämä
nyykähyttänyt kukallaan. Maunu näki, mihin Ainan silmäykset olivat
käännetyt. »Kuka tässä lepää?» kysyi hän hiljaa.

Silloin heräsi Aina; hän hymyili surullisesti, kun hän vastasi:
»Maisteri Johannes».

       *       *       *       *       *

»Kun Jumala vie sinut ja ylkäsi yhteen, käykää joskus minun haudallani:
rukoilkaa siellä lepäävän nuorukaisen edestä!» oli Johannes Ainalle
sanonut, ennenkuin hän kuoli. Ainan kuumat kyyneleet olivat silloin
pudonneet nuorukaisen kädelle; mutta Aina ei saanut koskaan tietää,
että Johanneksen rakkaus oli ollut hänen elämänsä, että Johannes häntä
rakasti ja että hän hänen onnensa tähden kuoli. -- Siitä ei Aina
tiennyt -- kentiesi oli se hänen onnensa. Oliko hän Johanneksen
rakkautta aavistanut, sitä ei saanut kukaan tietää. Mutta Jumala oli
sallinut, että juuri Johanneksen haudalla kihlatut tapasivat toisensa.

Kun rovasti, Aina ja Maunu palasivat kirkkomaalta pappilaan, puhuivat
he tiellä toisilleen, mitä vuoden kuluessa oli tapahtunut. Aina kertoi
kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut siitä päivästä, jona Maunu lähti;
ja puheensa lopetti hän kertoen, miten Lassi oli ikuisen, mutta Matti
kolmen vuoden linnatuomion saanut, miten nimismies oli viraltaan
eroitettu, mutta todistusten puutteessa vielä Suojoella eli, kaikkien
ylönkatseen ja inhon alaisena. Sitten sanoi hän iloisena: »Isä ja minä
elämme taasen Saarelassa».

Hämmästyneenä kuuli Maunu Ainan kertomusta; mutta kun Aina
Johanneksesta oli puhunut, puristi merimies hellästi Ainan kättä:
»Ylevä nuorukainen! Miksi sinun piti kuoleman?» sanoi hän. Mutta vanhan
rovastin silmistä putosivat suuret, kirkkaat kyyneleet; ja
merimiehenkin ahavoittuneita poskia myöten virtasi kyyneleitä, kun
rovasti sanoi: »Jo on hän viisi kuukautta maan omana maannut, hän,
minun vanhuuteni sauva!» -- Ja hiljaa lisäsi hän Maunulle: »Sinulle,
Maunu, käski hän minun sanoa, kun hän hetkeksi tointui, ennenkuin
kuolema ijäksi hänen takanansa lukitsi elämän oven: 'Merimies saa' --
niin olivat hänen sanansa -- 'merimies saa helmen, helmenä käske hänen
hoitaa sitä, jonka ainoana maa kantaa'».

Vasta pappilassa havaitsi iloinen Aina, kuinka Maunu oli muuttunut.
Nuorukaisena lähti hän merelle; nyt, kun hän palasi, oli hän täysi
mies. Mutta miehen kirkkaissa silmissä -- ja sydämen sanotaan silmistä
kuvastuvan -- näki Aina saman rehellisyyden ja uskollisuuden kuin
nuorukaisen, jolle hän vuosi taapäin antoi lupauksensa. Maunu kertoi
nyt vuorostaan, mitä hänelle oli tapahtunut, kuinka onnellinen hänen
matkansa oli ollut, että rikkaana nyt tuli takaisin hän, joka köyhänä
lähti. Kirjeen sanoi hän viime syksynä kirjoittaneensa, kun hyvät edut
houkuttelivat häntä talvimatkalle etelään päin, ja kirjeessä
maininneensa, että hän vasta kentiesi kahden vuoden kuluttua oli
kotiinsa odotettava. Mihin tuo kirje oli joutunut, sitä ei kukaan
tiennyt. Suojoelle ei semmoista koskaan tullut. Mutta rakkaus ja
kaipaus olivat Maunun pakoittaneet takaisin kääntymään. »Kyllä merellä
on hyvä», lopetti Maunu kertomuksensa, jota vasta lupasi jatkaa,
»mutta maalla kuitenkin parempi». Ja nyt hän lujasti lupasi jättää
merimies-ammattinsa.

Maunun ja Ainan näin puhellessa -- rovasti oli jättänyt heidät kahden,
sillä hänen oli saarnattava tänä päivänä -- soivat kirkonkellot ensi
kertaa. Kajahdus kuului niin kummalliselta Maunun korvissa; kellojen
äänet olivat Maunulle tutut, mutta pitkä aika oli kulunut sittenkuin
hän ne viimeksi oli kuullut.

Kirkolle kulkivat kihlatut Jumalalle kiitosta veisaamaan, ja ihmiset,
jotka pian siellä tunsivat Maunun, tulivat häntä tervehtimään. Mutta
jos Junttilan Jussia kummastutti Maunun kotiin tulo, oli siellä
toinenkin, jota tämä tapaus vielä enemmän ihmetytti. Saarelan Heikillä,
joka jo talvella oli päässyt linnasta, oli tapana Ainan kanssa joka
pyhäaamu kulkea Johanneksen haudalla. Ainan lähtiessä tänä aamuna oli
hän jäänyt kotiin. Mutta kun hän Raamattuaan luki, muisti hän, että
viime vuotena juuri tänä päivänä oli Johannes saarnannut, ja tätä
muistaessaan päätti hänkin lähteä kirkkoon. Kun hän lähestyi kirkkoa,
näki hän tiellä Ainan ja Maunun. Kiireemmästi kuin koskaan ennen juoksi
Heikki Maunua vastaan, ja liikuttavaa oli nähdä, miten vanhus tervehti
nuorukaista. Monta sanaa ei vaihetettu heidän välillään, sillä entistä
vielä harvasanaisemmaksi oli Heikki muuttunut. Hän kysyi vaan, mitä
Aina oli unohtanut, milloin Maunu oli tullut, ja nyt kertoi Maunu,
miten hän aamulla pappilaan mennessään oli portaalla nähnyt rovastin,
ja miten tämä, joka tiesi Ainan käymisistä kirkkomaalla, oli häntä
sinne saattanut. Sitten sanoi Heikki: »Nyt et mahtane enää Saarelasta
lähteä?» Ja vakavasti silmäillen Ainaa vastasi Maunu: »En muualle kuin
tänne». Ja hän viittasi sormellaan haudoille.

Kääsit tulivat onnellisia tuossa vastaan; mutta se, joka kääsissä
istui, kiristi vihasta hampaitaan, kun hän näki Maunun ja Ainan. Se
näkö oli pilvi rakastavaisten kirkkaalla taivaalla, vaikka tuo
hampaitaan kiristävä ei ollut kukaan muu kuin nimismies.

Monet päivät, monet vuodet ovat kuluneet siitä, kun nämä seikat
tapahtuivat Suojoella. Heikki on joku vuosi taapäin kuollut, ja Maunu
ja Aina ovat nyt Saarelan haltiat. Mutta vielä kevään ja kesän
pyhäaamuina on Ainalla, joka nyt on vanha, mutta vieläkin kaunis,
tapana Maunun ja tyttärensä kanssa siinä haudalla siunata Johanneksen
nimeä ja kastella kukkia, jotka siinä kasvavat. Ja ihmiset, jotka hänen
tuossa näkevät, sanovat toisilleen: »Se on merimiehen morsian».



SADAN LEUKALUUT.


Ken joskus on kulkenut Porista Tampereelle tietä pitkin Kokemäen joen
rantaa ja matkustanut Vammaskosken ylitse, on epäilemättä ihastuen
huomannut muutoksen maakunnan luonnossa. Pohjanmaan tapainen lakeus on
loppunut. Vuorotellen hymyilee kulkiaa vastaan nyt korkeita kukkuloita
ja syviä laaksoja. Kaunis Kulovesi on kulkian oikealla kädellä. Joen
rantaa hän ei enää kulje. Järvelle, mistä joki alkaa, on hän ehtinyt.

Läpi Karkun pitäjän käy tie Kuloveden rantaa myöten. Järvi saarinensa
on, semmenkin jos ilma on tyyni ja kaunis, erinomaisen ihana, ja
vaikkapa sen kauneus ei suuruudessa voisikaan vertoja vetää Saimaan
avaroille ulapoille eikä Päijänteen soreille suvannoille, niin, ken
somuutta pienemmässä rakastaa, hänen silmäänsä varmaankin vaikuttaa se
näkyala, joka häntä ympäröi. Mutta Suomessa ei tällaisista näkyaloista
ole puutetta; ei siis ole aikomuksenikaan kerskata tämän enempää vasta
mainitun ihanuudesta. Sanottakoon vaan, että oli aika, jona tämäkin
ihana paikkakunta oli vihollisten verisessä vallassa. Silloinkin
hymyili loisteessaan välkkyvä laine; mutta silloin eivät hymyilleet
rannalla asujat.

Vastapäätä sitä rantaa, jota myöten tie käy Karkun kirkolta Pirkkalaan,
on Suoniemen kappelissa, pian Maurin talon kohdalla Kuloveden toisella
puolen, jyrkän rannan kohoamassa eriskummallinen kivi, jota vielä tänä
päivänä kutsutaan »Pirunpesäksi». Tällä rannalla istui eräänä kauniina
pyhäpäivänä kaksi nuorta onkien. He olivat aamulla jäänet pois Kuljun
suuresta kirkkoveneestä, kun tämä lähti Karkun kirkolle. He olivat
kotvasen aikaa rannalla seisoneet, kun huomasivat jääneensä; sitten
olivat he astuneet vähäisempään veneeseen ja soudelleet ilman aikojaan
ihanana kesäpäivänä. Vihdoin olivat he ehtineet Pirunpesälle ja siellä
astuneet maalle.

Keitä ovat nämä nuoret?

Ei sukua suurta. Toinen, Hannu Eerikinpoika, on erään Kauniaisten
kartanon torpparin nuorin poika; toinen, Sanna Matintytär, on Maurin
talossa halpa-arvoinen palvelustyttö. Lisättäköön vielä, että nämä
kaksi ovat keväimestä saakka olleet kihloissa, että he vaan syksyä
odottavat sitoutuakseen parikunnaksi. --

Se aikakausi, joka näki nämä nuoret kihloissa, oli hirmuisen sodan, oli
Ison Vihan aikakausi. Hannu etenkin oli saanut tuntea sen. Neljästä
häntä vanhemmasta veljestä oli hän ainoa jälelle jäänyt. Toiset kaikki
olivat joutuneet sotaväkeen ja olivat nyt -- missä, sitä ei tiedetty.
Vanha Eerikki oli kivuloinen ja kykenemätön työhön, jota Hannun oli
tehtävä torpan puolesta kartanolle; ja isänsä, oman itsensä ja nuoren
17 vuotisen sisarensa edestä sai poika kotonakin vireästi työtä tehdä.
Mutta Hannu oli nuori, hänellä oli voimia, hänen luonteensa oli
iloinen, hän ei surrut siinä, missä ei sureminen auttanut. Pienuudesta
saakka oli hän sodasta kuullut puhuttavan; mitään uutta tämä ei siis
ollut hänelle; ja vaikka hänen asemansa huononi, kuta enemmän aikaa
sota kesti, ei hän sitä valittanut; sillä osaksi kävi tämä huononeminen
niin vähitellen, että hän tuskin sitä havaitsikaan, osaksi näki hän,
ettei muittenkaan asema, ei tilallistenkaan, ollut sanottavasti parempi
kuin hänen.

Oli kumminkin nykyisen ja entisen ajan välillä se eroitus, että
talonpojissakin toivo pian tapahtuvasta rauhasta aina pakeni yhä
etemmäksi tulevaisuuteen. Sen lisäksi tuli sisämaihin sanomia aina yhä
kolkompia rantamailta, sanomia, jotka tiesivät kertoa venäläisten
valloituksista ja raa'asta menetyksestä voitetuita vastaan. Tämä oli
saanut asukkaitten mielet entistä rauhattomammiksi, jotta jo moni
herrasmies, joka paremmin tiesi ajan tapauksista kuin talonpojat, oli
sanonut jäähyväiset kotiseudulleen ja tavaroinensa muuttanut
Pohjanlahden tuolle puolen. Mutta vaikka huhu ja maine tiesi kertoa
useista muuttaneista, olivat kumminkin Karkun pitäjän herrasmiehet
vielä kukin tiloillansa.

Jos olisivat nuoret onkiamme ehtineet aamulla kirkkoveneesen, olisivat
he saaneet kuulla puhuttavan kaikellaista, joka ei ollut ilahduttavaa
laatua. Tiilin isäntä oli käynyt Huittisissa ja tuonut sieltä julmia
tietoja venäläisten samoomisesta maahan. Nämä uutiset ynnä entiset
sanomat ja etenkin se yleinen hätä, joka aina yhä enemmän pääsi
vallalle, sai aikaan sen, että kirkkoveneessä istujat nyt
alakuloisempina ja synkkämielisempinä kuin ennen katselivat
tulevaisuutta kohden. Ja syytä olikin heillä siihen; sillä itsekin he
huomasivat, että Suomessa kävivät asiat pian miten sattuivat, että
oikea johtava käsi oli lannistunut. Kuningas Kaarle oli -- missä, sitä
ei tiedetty, ei edes oliko hän elossa. Ei kummaa siis, että väki Kuljun
kirkkoveneessä kauniina pyhäaamuna tavallista hartaammalla mielellä
lähestyi kirkkoa.

Jättäkäämme hetkeksi nuoret onkiat rannalle, missä he vieretysten
istuvat, muistaen ainoastaan lempeänsä, ja seuratkaamme kirkkovenettä.
Aika vauhtia oli kymmenhankainen kulkenut, vaikka airoissa oli
parhaasta päästä naisia. Aika vauhtia kulki vene Hiedan koskea alas, ja
jo näkivät veneessä istujat Karkun vanhan kirkon. Mutta toisaalta päin
näkevät he toisia veneitä, jotka samassa tarkoituksessa kulkevat.
Aluskylän, Karkunkylän, Toijalan ja Lielahden veneet ovat näkyvissä.

Nyt kuuluu kirkonkellon ääni.

»Kiivaammin soutakaa!» huusi vanhus, joka suuri mela kädessä istui
perää pitäen; ja naiset vetivät voimainsa takaa.

Ei nyt kuulunut tavallista iloista puhetta veneistä: ei silloinkaan,
kun ne lähelle toisiaan tulivat. Harsun seppä oli ainoa, joka, kun oli
»Jumalan rauhaa» vaihdettu, koki entistä ilomielisyyttä herättää. Hän
huusi Kuljun kirkkoveneelle:

»Joko nyt ukot kotona päivällistä laittavat, koska Kuljun kaikki eukot
ja tytöt ovat kirkolle lentäneet».

Mutta tähän ei vastannut kukaan. Kentiesi herätti seppä sanoillaan ihan
toisia ajatuksia kuin hän oli aikonut, sillä moni eukko, moni nainen,
sanat kuultuaan, huokasi syvään. Heillä oli millä mies, millä isä,
millä veli kaukana kotimaasta.

Hitaasti laskivat veneet maalle kirkkorannalle. Ainoa puheen aihe oli
sota -- -- sota; sama puheen aine, kuin jo kymmenen vuotta tätä ennen.
Jokainen halusi kuulla uutisia, vaikka varsin hyvin tiesikin jo
edeltäpäin arvata, mitä nämä uutiset kertoisivat.

Rannalla, noin kivenheittämän matkan kirkolta, milt'ei samalla
kohdalla, missä nyt seisoo Karkun pappilan entinen asuinrakennus,
seisoi kertomuksemme aikana rakennus, jossa pitäjän vanha kirkkoherra,
Enckel nimeltä, asui. Tässä rakennuksessa oli vasemmalla puolen
porstuaa sali ja tämän takana perässä kaksi pientä kamaria. Ei siihen
aikaan kalliista huonekaluista tiedetty. Seiniä pitkin salissa nähtiin
maalaamattomia penkkejä ja joitakuita vankkoja puisevia tuoleja;
perällä kamarinovien välillä, likellä seinää seisoi parin syllän
pituinen maalaamaton pöytä. Pöydänpuolisella seinällä riippui
Ristiinnaulitun kuva lyijystä tehtynä. Huonekalut kamarissa
olivat yhtä yksinkertaiset; se vaan eroituksena, että toisessa, joka
oli kirkkoherran työhuone; oli useita kirjoja, ja toisessa,
pihanpuolimaisessa, joka oli erittäinkin vierasvaraisuutta varten,
seisoi suuri vuode paisuvine vuodevaatteinen, joita vanha, kirjava
raanu peitti. Oikealla puolen porstuaa oli huone, jota nykyaikana
kyökiksi sanottaisiin, ja tämän takana kamari, jossa kirkkoherran perhe
asui. Semmoinen oli Karkun pappila 150 vuotta takaperin; semmoiset
olivat pappilat yleensä Suomessa siihen aikaan, josko useissa
puuttuikin salin takana kamareista toinen tahi joskus molemmatkin.

Toisellaiset olivat tavat siihen aikaan kuin nyt. Auringon noususta
saakka on pappilan herrasväki ollut jalkeilla. Sentähden, kun
kirkkoveneitä rupesi järvellä näkymään, on kyökkikamari jo lakaistu ja
siivottu, ja perheenjäsenet ovat jo yksinkertaisen eineensä syöneet.
Laattiat ovat nyt pyhän kunniaksi katajanhavuilla kaunistetut.
Virka-asussaan kulkee kirkkoherra edestakaisin salin lattialla. Hän on
pitkä, jäntevä ukko, toinen jalka toista vähän lyhempi, jotta vanhus
nähtävästi ontuu. Mutta tämä ei nyt astu silmiin niinkään kuin ukon
synkkä ja surullinen katsanto. Hänen otsansa on ryppyinen, ja koko
hänen muotonsa osoittaa, että häntä vaivaa joku syvä suru ja huoli.
Kulettuaan kotvan aikaa surullisissa ajatuksissaan seisahtuu hän
järvenpuoleisen akkunan eteen. Tämä, kuten toinen pihaan päin oleva, on
varsin vähäinen. Tässä katsoo vanhus ulos järvelle, ja kummalliseen
hymyyn, surun, huolen ja hyväntahdon välillä olevan, vetäyvät hänen
huulensa, kun hän näkee sanankuuliainsa kokoontuvan.

Silloin aukeaa ovi, ja saliin kirkkoherransa luo astuu Kuljun
kirkkoveneen peränpitäjä. Hänellä on asiana ilmoittaa, että eräs vanha
Kuljun kartanossa asuva eukko on eilisiltana kuoleman uneen vaipunut.
Kirkkoherra tervehtii ystävällisesti ukkoa, ja, kun tämä on asiansa
sanonut, vastaa hän:

»Onnellinen on eukko, joka matkansa päähän on ehtinyt. Jumala tiennee,
mitä sen lisäksi, jonka jo nähneet ja kuulleet olemme, vielä saamme
nähdä, kuulla ja tuntea. Ei ole koskaan ollut haluni turhilla jutuilla
pelottaa sanankuulioitani, mutta nyt en voi olla sanomatta, mitä luulen
olevan heille hyödyksi. Jos kuka voi, hän jättäköön asemansa ja
hakekoon metsän saloissa, vuorten rotkoissa, missä voi, suojapaikan.
Venäläisten vallassa on koko maamme; kahdelta haaralta ovat he
tännepäin samoomassa. Ja vaikka tähän asti meitä on virrat, kosket ja
etenkin Jumalan käsi pelastanut, niin nyt alkaa meillekin
koettelemuksen aika».

Vanha ukko kuunteli hämmästyen kirkkoherransa puhetta. Hän tiesi, että
näissä kirkkoherran sanoissa oli enemmän totuutta kuin tavallisissa
uutisissa, jotka tähän aikaan olivatkin aivan epäluotettavat. Hänen ei
pistänyt mieleensä kysyä, mistä kirkkoherra tämän kaiken kamalan tiesi.
Hän jäi seisomaan sanaa virkkamatta. Mutta kirkkoherra jatkoi:

»Jos olisi enemmän miespuolisia seuduillamme ja vihollisten väkilauma
vähäisempi, voisimme ehkä vastakynttä tehdä. Mutta niinkuin asiat nyt
ovat, ei ole meillä muuta turvana kuin pako. Ja vaikka koettaisimmekin
nöyryydellä ottaa vihollisiamme vastaan, ei asemamme sillä paranisi;
sillä liian hyvässä tiedossa on, mitenkä he Pohjanmaalla ovat
käyttäytyneet. Sissit ja salamurhaajat ovat heiltä luottamuksen
vieneet, jos heillä luottamusta nimeksi löytyisikin. Parhaaksi siis
katson, että jokainen kätkee, mitä kätkeä voi, jotta vihollinen, kun
köyhyytemme huomaa, pian seudultamme lähtee. Mutta» -- jatkoi
kirkkoherra -- »nyt on ehkä aika, että menemme kirkkoon rukoilemaan,
että Herra hirmun karkottaisi päältämme».

Kuinka katkera tämä neuvo kirkkoherralle oli, ei tiennyt kukaan muu
kuin hän itse, sillä ennen kaikkea olisi hän tahtonut tehdä vastarintaa
viholliselle. Mutta kun hänen ajatuksensa sanoi vastarinnan pian
mahdottomaksi, täytyi hänen kukistaa miehuullinen intonsa, vaikka tämä
pistikin kipeästi hänen sydämeensä. Vanha ukko perämies, joka hyvin
tunsi sielunpaimenensa, jonka oli kuullut aina ennen kehoittavan
vastarintaan, ymmärsi muutoksesta parhaiten, mitä pitäjän oli
odotettavana.

Kun kirkkoherra vanhan tuttunsa kanssa astui ulos pihalle, oli se väkeä
pian täynnä. Kaikkien kasvot osoittivat pelkoa ja hämmästystä.
Kirkkoväki oli rannalle noustessaan saanut tietää, että pastori sekä
Knuutilan ja Mäkelän talot olivat edellisenä yönä vieneet parhaan
omaisuutensa Karkunkylän saarelle, johon, koska sitä vesi yltä ympäri
ympäröitsi, vihollisten ei luultu niin pian pääsevän. Tämä seikka ja
pelko, joka aina on samassa mitassa suurempi, kuta hämärämmässä
tiedossa vaaran suuruus on, oli saanut väen pysähtymään ulkopuolelle
kirkkoa. Mistäpäin vihollinen oli tulossa, etelästä, pohjoisesta,
idästä vai lännestä, tahi kaikkialtako yhtä aikaa, sitä ei tiedetty.
Mutta sitä vastaan tiesivät yksityiset jutella yhtä. toiset toista, ja
pelko ja hämmästys oli niin lähestynyt hirmuisuuden rajoja, että useat
jo olivat valmiit paikalla lähtemään kotiinsa pelastamaan, mitä vähää
pelastettavana oli. Kirkkoherran tulo esti heidät tätä tekemästä.
Paimenensa kanssa vetäysi kansa hiljakseen kirkkoon; mutta tällä
matkalla kulki suusta suuhun kirkkoherran Kuljun veneen perämiehelle
antama neuvo. Ja tämä neuvo ei lohduttanut pelkääviä.

Kirkossa, jossa kirkkoherra sydämensä syvimmästä pohjasta saarnasi,
tarttui hänen intonsa sanankuulioihin. Pelko kukistui; toivo ja
luottamus Jumalaan heräsi uudestaan. Mutta toivo ja luottamus Jumalaan
oli viimeisinä kovina aikoina monen mielestä ollut valheellinen; rauhaa
oli toivottu, rauhaa ei kuulunut; Jumalaan oli luotettu, luottamus oli
pettänyt. Jumalan temppelissä nyt, vaikka toivo näissä epätoivoisissa
ei todelliseksi toivoksi päässytkään, heissä kumminkin heräsi jotakin
toivon tapaista, joka sai heidät innollisesti ottamaan osaa
jumalanpalvelukseen. Mutta kuinka epävakaiselle pohjalle tämä
innollinen jumalanpalvelus oli laskettu, se nähtiin kohta.

Jumalanpalvelus oli loppumaisillaan. Kirkkoherra luki parhaallaan
kuolemakiitosta Kuljun eukkovainaan edestä. Silloin salaman nopeudella
nousi väki. Hirmu ja kauhistus oli taaskin vallannut kaikkien mielet.
Hiljainen sanoma oli levinnyt kirkossa olevissa, sanoma: »Viholliset
ovat tulossa Tyrväältä päin; Hyrkin talo on poltettu». Muuta ei
tarvittu. Jos olisi kirkko tuleen syttynyt, ei ulosrientävien kiire
olisi voinut olla suurempi. Muutamassa silmänräpäyksessä oli kirkko
tyhjänä, ja kiitos eukon kuolemasta jäi siltä kerralta, jäi ikuisiksi
ajoiksi kesken. Harvat kumminkin tiesivät syyn tähän äkkinäiseen
tapaukseen, ja niiden, joille sanoma ei vielä ollut ennättänyt, niiden
kauhistus oli vielä suurempi kuin niiden, jotka sen olivat kuulleet.
Kaikkiin, itse kirkkoherraankin, tarttui tämä yleinen hämmästys. --
Semmoista jumalanpalvelusta ei liene ennen eikä jälestäpäin vietetty
Karkun kirkossa.

Ulkona kirkkopihalla seisahtui se osa väestä, jonka oli koti Pirkkalaan
ja Mouhijärvelle päin. Se osa taasen, jonka koti oli Tyrväälle käsin,
samosi, pian taaksensa katsomatta, tietä asuntojaan kohden. Mistä
sanoma oli alkunsa saanut, sitä ei kukaan tiennyt, eikä sitä suuresti
kysyttykään. Kirkkoherra oli ainoa, joka koetti saada pelosta
järjettömät asettumaan. Mutta varsin vähän vaikuttivat hänenkin
sanansa. Vene toisensa perästä lähti rannasta, ja kun vähän ajan
kuluessa viimeinen oli vesille työnnetty, silloin pyyhkäsi kirkkoherra
kuuman kyyneleen silmästänsä. Kentiesi aavisti hän, mikä kohtalo häntä
itseänsä odotti.

Nohkuan, Aluskylän, Kiurulan ja Kuljun kirkkoveneet rientävät kiivaasti
edelleen samaa tietä, jota aamulla tulivat. Näyttää kuin soutaisivat
kilpaa, nyt, kuten niin usein ennen; mutta siihen ei ole heillä nyt
aikaa. Järvelle vähän matkaa kun pääsevät, tasaantuu vähitellen
mielettömyyttä lähenevä pelko, ja ainakin varjoa miehuullisuudesta
näkyy miespuolisten käytöksessä, vaikka veneet entistä vauhtia
kulkevat.

»Hullua hullummatpa olemme!» ärjäsi Nohkuan vanha isäntä ensiksi. »Kuka
sanoo, että huhussa on perää? Kuka on Tyrväällä käynyt? Minä rohkenen
luulla, ettei Tyrväällä ole venäläisiä enemmän kuin kotona aamulla». --

»Etkö luule, että kirkkoherrakin on pakoon lähtemäisillään?» mutisi
vanha ukko.

»Lähtemäisillään! Niin, kun hätä ja kiire vaatii. Syököön minut hiisi,
ellei tämä äskeinen uutinen ole lähtenyt jonkun eukon pyörällä olevasta
päästä!»

Näin jaaritellen kävi, niinkuin väliin tällaisissa tapauksissa käy.
Kaikki rupesivat häpeämään entistä hätäänsä, varsinkin soutajat Kuljun
veneessä, missä nyt muistettiin, ettei eukko ollutkaan saanut
täydellistä kuolemakiitosta.

Hiedan koskea, jonka alipuolella veneet olivat eronneet toisistaan, oli
Kuljun kirkkovene kulkenut ylös, kun ukko perässä yhtäkkiä hypähti
pystyyn ja huusi:

»Peto vieköön! Ellen tietäisi venäläisten tulevan Tyrväältä käsin,
sanoisin niiden paistavan päivällistänsä par'aikaa Myrrällä. Mikä julma
savu sieltäpäin nousee!»

Kaikkiin veneessä vaikutti ukon huuto. Kaikki nousivat katsoakseen ukon
viittauksen mukaan. Ankara savu nousi melkein suoraan ilmaan; mutta
metsäiset saaret estivät tarkastelioita näkemästä rantaa, mistä tämä
julma savu nousi. Suunnan mukaan päättivät kaikki, niinkuin ukkokin,
että Myrrällä oli valkea päässyt valloilleen.

Vihollisten sytyttämänäkö oli talo tulessa, vai oliko tapaturmaisesti
valkea päässyt irti? -- Siinä kysymys, johon vastausta turhaan
haettiin. Veneessä sattui olemaan kaksi vaimoa, jotka olivat jättäneet
aamulla lähteissään pienet lapsensa kotiin. Nämä tulipalon näkivät
venäläisten työksi, mutta yhä kiivaammin vaativat he, että mitä
pikaisimmasti kiiruhdettaisiin kotiin; toiset taasen, joilla ei niin
kallista omaisuutta ollut kodissa pelastettavana, esittivät, että
Karkunkylän saarella turvaa haettaisiin. Niin oli eripuraisuus
syntymäisillään veneessä, kun ukko ärjäsi eukoille olemaan vaiti ja
asetti veneen kokan kotiin päin.

»Onhan aikaa sittenkin palata, kun likempää nähdään miten on» -- mietti
hän.

       *       *       *       *       *

Toista on tehty, toista ajateltu rannalla, missä rakastavaiset ovat
päivänsä viettäneet. Pyhäpäivän hiljaisuus ympäröitsi heitä. Sitä
häiritsi milloin Hannu, milloin Sanna, kun tarttui kala onkeen. Näin
olivat he istuneet useita tunteja. Kalansaalis oli ollut runsas.
Vihdoin, pian samaan aikaan, jona väki kirkosta törmäsi, olivat he
onkimisesta saaneet kylliksi. He tarttuivat airoihin, mutta kotiinpäin
ei vielä käynyt heidän matkansa. He soutivat salmelle, missä oli vettä
matalammalta. Siellä laskivat he taasen rannalle, ja siellä nyt Hannu,
kahlaten rantaa pitkin, alkoi rapuja pyytää. Auringon loisteessa näkyi
salmen pohja. Kuten vielä tänäkin päivänä, ei tarvinnut ravustajan
muuta, kuin pohjasta poimia saaliinsa. Minkä verran nämä kaksi
tarvitsi, oli pian koottu. Sanna oli rannalla tehnyt nuotion. Siinä
ravut sitten kuumassa tuhassa paistettiin.

»On kumminkin hirmuista tuolla tavalla kuolla», sanoi Sanna, jonka
sydämelle kävi nuotiossa kippuroitsevain tuska. -- »Kenpä tietää,
mimmoinen meidän loppumme tulee olemaan! Hirmuisin kuolema kaikista
kumminkin tuollainen».

»Oikein sanot!» -- vastasi Hannu. -- »Mutta me emme tässä tee muuta,
kuin mitä esi-isämme ovat tehneet. Se kuitenkin hyvä, että elukkaraukat
ovat varsin vähässä ajassa kuolintuskansa läpi päässeet».

Herkullinen ei ollut nuorten ateria rannalla. Mutta mieluisasti he sitä
söivät. Kalat olivat kotiin vietävät. Niissä oli ainakin päiväksi
elatusta.

Syödessänsä miettivät nuoret tulevaisuuttaan. Äsken onkiessaan eivät he
puheellaan tahtoneet peloittaa järvessä uiskentelevia. Nyt pääsi puhe
irralleen. Syksyn tullessa oli Sannan muuttaminen Hannun luo, vanhan
Eerikin torppaan. Tulevaisuus oli nuorten mielestä niin ihana, niin
suloinen, kuin olisi sota ainoastaan ollut kolkko unelma, kaikkea
varsinaisuutta vailla. Mutta vaikka nuorten sydämet olivat lempeä
täynnä, olisi töin tuskin sivullinen, jos semmoista siellä olisi ollut,
huomannut heissä rakastavaisia. Ei hentoa lemmen osoitusta nähty; ja
vaikka heidän silmänsä onnellisuutta loistivatkin, oli kuitenkin
puheesta poissa kaikki viehkeys. Ainoat sanat, jotka tätä tällaista
viehkeyttä lähestyivät, olivat Hannun; »En sinutta, Sanna, voisi olla
iloinen», -- ja Sannan: »Samaten on minunkin laitani». -- Sanottakoon,
että näissä sanoissa asui viehkeyttä, mutta emme voi myöntää sitä,
sillä saamme nähdä, että ne olivat selvää, puhdasta totuutta.

Syötyään oli Hannu heittäynyt pitkäkseen nuotion viereen; sieltä
hypähti hän kumminkin äkkiä ylös. -- »Kuuletko mitään, Sanna?» kysyi
hän.

»En!» vastasi tyttö.

»En minäkään nyt; mutta pane korvasi maata vasten, niin kuuluu kaukaa
kummallinen jyske; mikä se sitten olleekin».

Sanna teki niinkuin hänen ylkänsä, ja neidon aavistuksella huusi hän
kohta: »Venäläiset!»

Hannu hymyili: »Venäläiset! Ei ne niinkään taivaasta putoomalla tule».
Mutta vaikka hän leikkinä piti Sannan arvelua, katosi pian hymy hänen
huuliltansa, ja muisto ajasta, jossa hän eli, anasti hänessä sen sijan,
mistä huolettomuus ja lempi oli karkoittanut kaikki surulliset
ajatukset, semmenkin kun hän huomasi Sannan levottomuuden.

»Tulkoon jyske, mistä tulleekin, mistä syystä tahansa», lausui hän;
»parasta lienee kumminkin, että lähdemme kotiin».

Pian tämän jälestä nähtiin vähäisen veneen halkaisevan järven tyyntä
pintaa. Ja nyt, soudellen kiireemmästi kuin ennen, kuulivat nuoret
kaukaa kummallisen kolinan. Mutta mistäpäin se kuului, sitä eivät he
osanneet eroittaa. Selälle olivat he ehtineet, josta heidän sopi
eroittaa Haapaniemen kaunis kartano. Siellä yht'äkkiä Hannu lakkasi
soutamasta. »Jumal' auta! Valkea on irti tuolla... Ei Haapaniemellä!
Tuolla Haapaniemen takana». Musta savu nousikin korkealle metsän takana
taivaan rannalla.

Sanna, joka perässä istui, ei ollut huomannut, mitä Hannu huomasi, joka
istui kasvot Haapaniemeen päin; mutta Sanna oli juuri samassa, kun
kuuli armaansa lauseen, nähnyt jotakin outoa hänkin. »Ja tuolla ...
tuolla on myös valkea irti!» -- huusi hän -- »Myrrän talo palaa. Se on
venäläisten työtä!» --

Nuorten mieliin nousi kolkko aavistus. Heidän asemansa siellä olikin
kummallinen. Ilma oli lämmin ja tyyni; ei liikuttanut vähäisinkään
tuulen henki järven sileää, kiiltävää pintaa. Kaikkialla ympärillä
vallitsi hiljaisuus. Taloja näkyi siellä täällä rannoilla, mutta
elävätä olentoa ei missään. Sitä vastoin kuului kaukaa ja, kuten he nyt
huomasivat, kahtaalta päin, kummallinen kolina ja kahdelta kohden nousi
musta savupatsas suorana taivaalle.

Sanna vaaleni, ja Hannunkin kasvot menivät vielä vakavammiksi. Jos
todellakin nämä palot olivat venäläisten töitä, niin arvaamattoman
äkkiä olivat he tulleet. Jos he Myrrällä nyt olivat, niin olivat he jo
käyneet tahi oleskeli osa heitä paraikaa Kuljussa, Kauniaisissa ja
Maurilla.

»Vaaran viipyminen on saanut meidät sokeiksi», sanoi Hannu. »Tottumus
on tehnyt meidät huolimattomiksi; muuten eivät viholliset olisi voineet
näin äkkinäisesti, meidän tietämättä, samota päällemme. Mutta jos he
ovat täällä nyt, niin siihen emme voi mitään. Epäilykseen antautuminen
on kumminkin vaarallisin kaikista, sillä pelastukseemme nyt tarvitsemme
kaiken järkemme». Ja Hannu tuli nyt samaan päätökseen kuin äsken näemme
Kuljun kirkkoveneen perämiehen tulleen.

»Soutakaamme likemmäksi, niin saamme ehkä nähdä, miten asian todellinen
laita on», sanoi hän. Ja hiljoilleen alkoi vene taasen kulkea kotoa
kohden.

       *       *       *       *       *

Mutta nyt on ehkä aika, ennenkuin käymme etemmäksi kertomuksessamme,
katsella miten tämän asian todellinen laita oli. Oliko todellakin savu,
joka kahdelta haaralta nousi taivaalle, venäläisten matkaan saattama?

Oli!

Venäläisten vallassa oli Suomenniemi. Harvat olivat ne paikat, missä
niitä ei ollut käynyt, missä niitä ei ollut. Näitä tällaisia harvoja
paikkoja oli ollut Karkku. Joukko vihollisia, kun Hämeenlinnasta heidän
matkansa kävi Pohjanmaata kohden, oli kyllä länteen päin poikennut ja
kaikkialla, missä kävivät, tuhotöitään tehnyt; mutta virrat ja muut
tietämättömät syyt lienevät estäneet heitä jatkamasta kulkuansa
kauemmaksi länteen päin. Samaten oli toinen lauma venäläisiä, jotka
pitkin rantatietä kulki Pohjanmaata kohden, lähettänyt osaston Porista
itäänpäin; mutta tämäkään osa ei ollut Karkkuun saakka ehtinyt. Mutta
mikä ei ensimäisten laumain kulussa tapahtunut, se tapahtui toisten
seuraavain. Vaan se, että karkkulaiset olivat säästyneet tähän saakka,
oli tehnyt heidät, niinkuin Hannu oikein sanoi, suruttomiksi.
Vihollisten tulosta olivat he kuulleet puhuttavan; ja kun ensimäiset
laumat sivuteitä heidän ohitsensa vetäysivät heidän luonansa käymättä,
niin siitä tulivat he miehuullisemmiksi, jotta, jos pelko aina asuikin
heissä, ei se suuria hämmingeitä tehnyt, vaikka ei se myöskään saanut
heitä varustaumaan millään tavalla vihollisia vastaan. Sen lisäksi
olivat harvat niistä seurakunnista, joiden asukkaiden oli täytynyt
paeten hakea pelastustansa, turvautuneet Karkkuun. Useat näistä olivat
vetäytyneet erämaan synkkiin saloihin ja siellä odottaneet vihollisten
poismenoa heidän kotiseuduiltaan.

Näin oli asian laita silloin, kun se pyhäpäivä alkoi, josta ylempänä
olemme puhuneet. Että vähempiä vihollisjoukkoja oli nähty
lähipitäjissä, oli Karkussa tunnettu; mutta ei koskaan tiedetty
varmaan, missä viholliset olivat, vaikka tosin huhu ja viesti tiesi
sittemmin kertoa, missä he olivat olleet. Kun pakeniat eivät suoraan
tietä myöten paenneet, vaan saloihin vetäysivät, niin ei tänäkään
pyhäaamuna mitään varmempaa heistä tiedetty. Tiilin isännän kertomus
Huittisista oli ainoa, mitä viime viikolla oli kuultu. Täten ehkä
selkenee se muuten kummallinen seikka, että viholliset saattoivat
asukkaitten tietämättä samota heidän asuntoihinsa.

Kahdelta haaralta olivat viholliset lähestyneet Karkkua, toinen joukko
lännestä Porin tienoilta, toinen idästä, missä se kulussaan oli käynyt
Lempäälät ja Akaat, josta sitten osa oli palannut, käynyt Tampereen
kosken yli ja sieltä sitten samonnut Pirkkalan kautta niille seuduille,
joilla nyt tapaamme heidät. Näitten edellisten tulosta oli Tiilin
isäntä tiennyt kertoa, sillä ne nähtävästi kulkivat hitaammasti kuin
jälkimäiset.

Nämä eri haaroilta saapuvat laumat yhtyivät sittemmin Huidan kohdalla
Karkussa, josta sitten osa kääntyi Mouhijärvelle, osa Hämeenkyröä
kohden.

Mutta ennenkuin ne tässä erkanivat, oli Karkunkin pitäjä saanut tuta
heidän käyntiänsä.

Vihollisia, jotka Tyrväältä päin olivat tulossa, ei ollut toista sataa
enempää. Vastarintaa heille tehdä ei siis olisi ollut mahdotonta,
jos vaan olisi nimeksikään voimia löytynyt. Jos olisi heidän
vähälukuisuutensa ollut tunnettu, olisi ehkä kumminkin tuon verran
voimia ollut, jos eivät viholliset olisi niin tietämättä tulleet.
Vampulassa oli koetettu vastarintaa tehdä, mutta kun se koetus sai
onnettoman lopun, ottivat venäläiset sen kostonsa syyksi ja näyttivät,
että he kostaa osasivat. Missä he olivat käyneet, siinä jättivät
hirmuisia jälkiä. Raunioina olivat asuntopaikat, tallatut olivat
pellot, asukkaitten omaisuus joko ryöstetty tahi poltettu. Näin olivat
he käyttäytyneet. Vammaskoskessa oli tähän aikaan lautasilta, tehty
vanhoista veneistä, joitten päälle oli kansi laskettu. Hurjassa
röyhkeydessään olivat viholliset kosken yli päästyään tämän
lauttasillan tuleen sytyttäneet. Vanhat tervaiset veneet syttyivät
pian. Lieska ja savu nousi loistavana kokkona taivaalle. Täältä
samosivat venäläiset Tyrvään pappilaan, joka oli autioksi jätetty. Mitä
siellä parasta löydettiin, se korjattiin; mutta suuria tavaroita kun
eivät löytäneet, niin pappilankin tuleen pistivät.

Mihinkä aikaan päivästä tämä tapahtui, tietää lukia, kun sanomme, että
savu, minkä Hannu näki, tuli juuri Vammaskosken lautasillasta ja
Tyrvään pappilasta. Viimeksi mainitun seurakunnan asukkaat eivät
ehtineet kirkkoon, ennen kuin heille oli vihollisten tulo tietty.
Tyrvään kirkko -- se vanha, joka vielä tänäkin päivänä on nähtävänä
lähellä Rautajoen rustitilaa järven rannalla -- on pitäjän toisessa
päässä, pari Suomen nykyistä virstaa Karkun rajasta. Sinne ei tänä
aamuna ehtinyt kukaan muu kuin Kataran rustitilan väki; mutta sekin
palasi sieltä pian ja ehti kotiinsa juuri niin aikaisin, että voi
pakoon päästä. Jos nyt olisi järki ollut asukkailla tallella, olisi
vihollisten voima pian ollut kukistettu, sillä heidän jo alkuansa
vähäinen luku oli eri haaroille hajonnut. Mutta pelko esti kaikista
yhteisistä tuumista. Iltapuoleen päivää olivat viholliset ehtineet
Rautajoelle, ja saman kohtalon alaiseksi, kuin muutkin poltetut talot,
joutui tämäkin rustitila.

Sanoman vihollisten tulosta ja niiden käytöksestä sai tähän aikaan
päivästä kirkkoherra Enckel. Jo lauantaina oli hän korjannut talteen
parhaan osan omaisuudestaan ynnä kirkon kalliimmat tavarat. Ne olivat
viedyt Karkunkylän saarelle, missä Pirunvuori jyrkkänä kohosi. Tämän
vuoren rotkoihin olivat tavarat kätketyt, niin salaiseen paikkaan, että
niitä tietämättömän oli mahdotonta löytää. Kun Rautajoen rustitila
tuleen sytytettiin, lähetti kirkkoherra perheensä järven poikki samaan
kätköön ja jäi vihollisia vastaan ottamaan nuoren paimenpojan kansa.
Varsin kauan ei tarvinnut kirkkoherran odottaa, ennenkuin lauma tuli.
Mutta entistä kiivasta vauhtia tällä laumalla ei enää ollut.
Hirmuisessa päivätyössä oli se väsynyt. Kirkkoherra näki illan
hämärässä, miten osa laumasta asettausi Knuutilan, toinen osa Mäkelän
taloihin. Nämä talot olivat autiot; asukkaat niistä olivat paenneet,
mitkä metsään, mitkä taasen sanotulle saarelle, jonne mannermaalta
kaikki veneet olivat kuljetetut.

Ilta oli kulunut; yö oli tulossa. Mutta mitään, joka olisi hiljaisuutta
häirinnyt, ei kuultu. Viholliset olivat nähtävästi ottamaisillaan
yökortteerinsa taloissa, joissa he nyt olivat. Kun kirkkoherra tämän
arvasi, sytytti hän kynttilän palamaan salin seinällä riippuvan
Ristiinnaulitun kuvan eteen ja astui huoneestaan ulos, jättäen kaikki
ovet auki.

Raskain askelin vaelsi vanhus lähellä olevaan kirkkoon. Siellä haki hän
nuoren paimenpojan kanssa rauhaa yöksi. Väsyneenä, surusta ja huolesta
murtuneena, vaipui hän sakariston lattialle, poika vavisten ja aaveita
peläten hänen viereensä. Kalman haju muistutti kuolemaa. Kirkon lattian
alla lepäsi vainajia, joita viime vuosien kuluessa tuoni kosolta oli
vaatinut. Mutta vainajat lepäsivät kammioissaan rauhassa; ei häirinnyt
rauhan majaa yön alkupuolella muu kuin kirkkoherran raskas, huokaava
hengitys.

Minkä tähden oli kirkkoherra Herran huoneesen turvautunut? Siihen on
vaikea vastata. Kentiesi pelkäsi hän joutuvansa väsymyksestä uneen
uupuneena vihollisten käsiin. Kentiesi oli hänen mielestään se pyhä
paikka, missä hän oli Herran sanaa saarnannut, ainoa sopiva hänelle.

Yö taisi olla puolessa, kun nuori paimenpoika äkkiä hypähti ylös.
Sakaristossa vallitsi synkkä pimeys. Sen vähäinen akkuna oli
lautaluukulla peitetty, ja ovesta, joka vei kirkkoon ja oli vähän
raollansa, ei sopinut kirkossa vallitseva hämärä valo sakaristoon
hohtamaan.

Kun kirkkoherra pojan äkkinäisen liikkeen huomasi, kysyi hän
hiljaisella äänellä, mikä hänelle oli tullut. Mutta ennenkuin hän
ennätti kysymykseensä vastausta saada, tiesi hän jo itse syyn. Läheltä
kuului ääniä.

»Jumala, suojele huonettasi ja meitä!» huokasi silloin kirkkoherra.
»Viholliset ovat pappilassa».

Ja niin olikin asian laita. Huolimatta päällikkönsä kovasta käskystä,
joka olisi heitä vaatinut lepäämään rauhassa seuraavaan aamuun, oli
joukko riivattuja roistoja päättänyt omin päinsä lähteä ryöstöretkelle.
Jo illalla olivat he nähneet kirkon ja pappilan, ja tämän viimeisen
olivat he ryöstääksensä valinneet. Heitä oli neljä -- neljä julmaa
partasuuta, jotka hirmuisissa murhatöissä olivat karaisseet
omantuntonsa ja joille ei mitään pyhää maailmassa löytynyt. Hiljaa
hiipien astuivat he pappilaan. Julmaan kiroukseen puhkesivat he, kun
huomasivat ovien olevan auki. Mutta valo, joka akkunasta hohti, sai
heidät asettumaan. He astuivat hiljaa saliin, terävä, julma ase
kädessä.

Kynttilä, huono, talinen, oli pitkälle karrelle palanut. Mutta
kumminkin sen valossa näkivät miehet, mitä huoneessa oli nähtävää.
Ristiinnaulitun kuvan huomattuaan jäivät he seisomaan. Kirkkoherra ei
ajatuksissaan pettynyt, kun hän tuon kuvan seinälle jätti. Hän oli
vedonnut raakalaisten taikauskoon. Vaikka hän ei suuressa arvossa
pitänytkään vihollisten tietoa Ristiinnaulitusta, tiesi hän kumminkin,
ettei hänen kuvansa heille aivan tuntematon ollut.

Kun raakalaiset kotvasen aikaa olivat kuvan edessä seisoneet, tekivät
he ristinmerkin useita kertoja ja lähestyivät sitten hiljaa pöytää,
jolla kynttilä paloi. Varovasti ja ristinmerkkiä tehden uskalsi vihdoin
eräs joukosta nousta penkille ja tarttua kuvaan. Hänen tarkoituksensa
oli nähtävästi ottaa se alas seinältä. Mutta kuten lukia jo tietää, oli
kuva lyijystä ja siis jotenkin raskas. Kun mies sen vaivatta oli irti
saanut, ei hän sen painoa arvannut. Huolimattomasti seisoi hän vielä
päälliseksi penkin syrjällä. Seuraus oli se, että kuva, kun se seinältä
irtausi, pudota kolahti ensinnä miehen jalalle ja sitten lattiaan.
Mutta kun mies samassa loukkautuneen jalkansa nosti, kadotti hän
tasapainonsa ja kaatua ryöpsähti ensin selälleen pöydälle ja putosi
siitä pää edellä lattiaan.

Luullen kuvan kostaneen ja tappaneen heidän toverinsa, riensivät
toiset hirmustuneina ulos pihalle, lukien mahdollisimman ahkerasti
rukouksiansa. Mutta melkeinpä samassa olikin kuolleeksi luultu heidän
tykönään. Kun kuvan nyt tästä huomasivat ei aivan ankaraksi, lakkasivat
kohta rukoilemasta, mutta eipä heidän mielensä enää näyttänyt tekevän
astua saliin. Kauan aikaa siinä seisottuaan ja kun ei mitään sen
enempää kuulunut, uskalsi kumminkin ahneuden himossa toinen tovereista
hiljaa lähestyä ovea ja varsin varovasti kurkistaa huoneesen. Toiset
sillä aikaa tuumailivat täydestä todesta, miten voisivat saada kuvan
suostumaan heidän yritykseensä. Vihdoin oli heissä päätös syntynyt,
sillä nyt kehoittivat he ovella seisovan toverinsa käymään sisälle.
Tämä seurasi käskyä, mutta naurettavan varovasti, ja pian hänen
perässään nähtiin kaksi toveria salissa. Neljäs, sama, joka oli
pudottanut kuvan, ei uskaltanut sisälle mennä, koska arveltiin kuvan
vihastuneeksi häneen. Rukoillen ja ristinmerkkiä tehden astuivat
toverit kuvan luo. Hiljaa siihen ensinnä koskettiin, vihdoin nostettiin
se pöydälle. Ja nyt olisi läsnäolia saanut kummakseen nähdä, miten
rosvot olivat kuvaa lepyttävinään. Eräs tovereista leikkasi miekallaan
vähäisen palan rististä. Tämä pala jaettiin neljään osaan, osa
kullekin. Sitten peitettiin kuva vaatteella, ja nyt muka oli kuvan
haltioitseva voima talosta luopunut -- ja se oli seuraava rosvoja. Kun
nyt oli pelko kadonnut, alkoivat toverit saalista hakea. Jo pappilaa
lähestyessään, kun Mäkelästä ensikerran pappilan näkivät, olivat he
huomanneet, että tämä talo kirkon vieressä oli parempi toisia taloja.
Tämä seikka oli saanut heidät tälle luvattomalle, kielletylle
rosvoretkelleen. Mutta nyt, kun oli jakamisen aika tullut, kun he
olivat kaikki paikat tyyni etsineet, huomasivat he häpeäkseen ja
vihakseen, että heidän työnsä oli ollut turhaa turhempi. Sillä jos
pappilassa yhtä ja toista olikin, jota olisi sopinut saaliina ottaa,
olivat nämä kalut sitä laatua, että toverein oli niitä mahdotonta
muassaan kuljettaa. Kun he tämän huomasivat, olisivat he mielellään
harmissaan tuleen sytyttäneet pappilan, mutta sitä eivät uskaltaneet
tehdä, luvattomalla retkellä kun olivat. Kiroten ja vannoen vetäysivät
he mitättömine saaliinensa takaisin Mäkelään.

Seuraavana aamuna otti venäläislauman päällikkö asuntonsa pappilassa.
Rosvotoverien öisiä mullistuksia pidettiin jälkinä asukkaitten
pakenemisesta.

Edellisen yön oli kirkkoherra viettänyt kirkon sakaristossa. Aamuruskon
nousussa kuuli hän vihollisten tulon. Kun hän huomasi, etteivät he
mitään pahaa tehneet, oli hän astumaisillaan esiin piilostansa; mutta
silloin juuri tätä tehdessään näki hän jotakin, joka sai hänen jäämään,
sai hänen paremman, turvallisemman turvapaikan hakemaan. Hän näki,
miten Mäkelän vanha isäntä vihollisten taluttamana selän takana
sidotuin käsin tuotiin pappilaan. Ukon kasvot olivat veriset, hänen
toinen silmänsä oli puhkaistu, ja syvästä, tyhjästä silmänreijästä
tulvasi verta. Tämän näki kirkkoherra salaa katsoen sakariston luukun
raosta. Mutta ei tässä kyllä. Hän näki erään upseerin puvussa olevan
astuvan ukon luo, näki upseerin tekevän viittauksia sinne tänne, näki
ukon pudistavan päätänsä, näki vihdoin upseerin viittaavan kirkkomaan
aidan vieressä seisovaan haapaan. Näitä viittauksia ei kirkkoherra
ymmärtänyt; mutta viimeiseen viittaukseen sai hän pian selityksen.

Tuskin oli upseeri tuon viimeisen viittauksensa tehnyt, niin jo
taluttivat sotamiehet vanhan isännän viitatun haavan luo, ja -- --
jonkun minuutin kuluttua oli rääkätty vanhus haapapuun oksaan
ripustettuna, hirtettynä heittänyt henkensä.

Kauhusta hirmustuneena tarttui kirkkoherra vaalistuneen paimenpojan
käteen. Hiljaa astuivat he sakaristosta kirkon ovelle, minkä syrjässä
seisoi vähäiset tikapuut. Kun he olivat näitten päähän kiivenneet, oli
kirkon kiviseinässä jalansijoja, jotka loppuivat kirkon välikatolle. --
Tänne kirkon välikatolle ottivat kirkkoherra ja paimenpoika turvansa.

Siinä ei kirkkoherra pettynyt, ettei hän ollut pitänyt sakaristoa
turvallisena pakopaikkana; sillä päivä ei vielä ollut puolessa, kun hän
jo kuuli vihollisten askeleita allansa kirkossa. Jos hän olisi sieltä
löydetty, mikä kohtalo olisi häntä odottanut? Mutta nyt oli hän
turvassa. Kirkon ylisiltä ei tiennyt kukaan ihmisiä etsiä.

       *       *       *       *       *

Siirtykäämme pari peninkulmaa Karkun kirkolta Pirkkalaan päin.

Järvelle jätimme Kuljun kirkkoveneen väkinensä ja nuoren Hannun
morsiaminensa juuri silloin, jolloin he vihollisten tekemät tuhotyön
alut pitäjän rajalla huomasivat. Kuljun kirkkovene, joka, kun siinä
soutava väki huomasi Myrrän talon palavan, oli lähempänä sitä, pääsi
pian paikalle, josta se ei uskaltanut likemmäksi taloa mennä. Mutta
eipä aikaakaan, niin jo lähestyi Hannukin Sannansa kanssa. Kummassakin
veneessä oliat tunsivat pian toisensa..

Mitä nyt tehdä? Järvellä olivat he hyvässä turvassa, sillä sinne eivät
luulleet vihollisten uskaltavan, vaikka nämä löytäisivätkin ne vähäiset
veneet, mitkä rannalla olivat. Palavassa talossa ja sen likeisyydessä
oli veneissä istujain koti. Eukot, joilla kodissansa oli lapsia,
itkivät ja huusivat ja tahtoivat välttämättömästi maalle. Perämies --
Jeremias oli hänen nimensä -- riiteli kovasti tätä vastaan.

»Olkoon miten on, tänne emme voi jäädä istumaan», huusi Hannu pienestä
veneestä. -- »Emmepä vielä varsin varmaan tiedä, mistä syystä talo on
syttynyt. Pitäisi toki rannalla näkyä joku ihmisolento. Jäihän Olli
ukko eukkoinensa aamulla kotiin?»

Tuohon viimeiseen puolinaiseen kysymykseen ei ennättänyt Hannu saada
vastausta, ennenkuin itse huomasi maalla, mitä oli kaivannut -- eläviä
olentoja. Mutta näiden joukossa hän ei nähnyt Ollia. Rannalle samosi
palavista huoneista vihollisia, joista muutamat ampua räjähyttivät
veneitä kohti.

Vähäksi aikaa hiljeni puhe ja parku veneessä. Hämmästys oli saanut
valtaansa jokaisen. Tästä heräsi Hannu ensiksi. -- »Maalla ei ole
meillä mitään tekemistä, Jumala paratkoon! Lähtekää te, Jeremias,
Kiurulaan tahi Karkunkylän saarelle; me Sannan kanssa soudamme Siuroon;
ehkä siellä voimme maalle päästä kenenkään näkemättä. Saarten rantoja
kun soudamme, olemme vihollisten näkyvistä poissa».

Oli Kuljun kirkkoveneessä niitä, jotka suostuivat lähtemään pakoon
Karkunkylään; mutta useammat panivat vastaan, kun kuulivat Hannun
aikovan salaa lähestyä palavia taloja. Uteliaisuus liittyi hirmuun,
eikä aikaakaan, niin olivat molemmat veneet matkalla Siuroon. Täällä
Siuron nykyisen sahan alapuolella, missä vähäinen joki järveen laskee
vetensä, oli soutajien aikomus astua maalle. Totta on, että viholliset,
jos vielä eivät olisi ehtineet sanotun joen luo, varmaankin ennen yön
tuloa jo siellä olisivat; mutta rannalla, missä joki järveen laskeutuu,
oli jotenkin vankka metsä, jonka suojassa kodittomat luulivat
löytävänsä turvapaikan, kunnes nähtäisiin, kuinka suuressa määrässä
viholliset olivat vahinkoa tehneet. Veneet olivat kätkettävät niin,
ettei niitä löytäisi kukaan outo, ja jos hätä maalla uhkaili, oli
niihin turvauminen. Tämän päätettyä vetäysivät veneet hiljaa erään
vähäisen saaren suojaan.

Lukiani, olet ehkä kummin mielin lukenut tämän kertomuksen nimen.
»Sadan leukaluut» soivat kummalta. Vielä enemmän kummeksinet, kun
ilmoitan, että tämä on juuri tuon vähäisen saaren nimi. Mutta se nimi
ei sillä kertomuksemme aikana ollut; polvet, mitkä elivät Jeremiaksen
ja Hannun jälestä, antoivat saarelle nimen. Sadan leukaluuksi sitä nyt
nimitetään.

Veneessä istujat eivät saarelle nousseet. Ei kulu kumminkaan pitkiä
aikoja, ennenkuin muutamat heistä sinne nousevat, ja silloin ristitään
nimetön saari.

Kun veneet tulivat joen suuhun, eikä mitään peloittavaa näkynyt,
astuivat kulkiat maalle. Muutamat eukoista oli käsketty jäämään
rannalle veneitä vartioitsemaan; heidän oli myöskin määränä kohta
ilmoittaa, jos näkyisi järvellä mitään pelottavaa. Mutta tuskin oli
Jeremias, Hannu ja muut lähteneet ja joutuneet metsässä näkymättömiin,
ennenkuin vartiaeukot kyllästyivät rannalla seisomiseen. Päin vastoin
ukon jyrkkää käskyä, hiipivät he hiljaa edellämeniäin jälessä. Ainoa
heistä, vanha Vappo, torpan mummo, joka oli vähäkuuloinen ja muutenkin
mielensä puolesta vähän »niin ja näin olevainen», jäi kirkkoveneen
kokkaan nukkumaan, koska hän siinä nukkui jo silloin, kun väki maalle
astui. Mitä tämä vartiain luvaton poistuminen sai aikaan, ei voinut
kukaan heistä aavistaa.

Kun Hannu huomasi kotiseutunsa palavan, oli hänen mielensä muuttunut.
Pelko ja hämmästys, mitkä hänenkin olivat alussa vallanneet, olivat nyt
kadonneet. Into ja viha raivosi hänessä.

»Ijankaikkinen on häpeämme, jos annamme venäläisen tehdä tuhotöitään
ilman heitä estämättä, ilman heitä kostamatta», sanoi hän, kun he
maantietä lähestyivät. »Olisi meitä sen verran miehiä, kuin meitä on
eukkoja ja naisia, enpä suuresti epäilisi!»

Ukkoon oli Hannun into tarttunut. »Pysykää metsässä, eukot, tai
ryömikää veneiden luo takaisin!» huusi hän. »Teistä ei ole apua, vaan
pikemmin haittaa, jos vihollisia tapaisimme. Ole ulvomatta Anna! Jos
lapsesi kärventyy tuolla, myöhäinen apu ei siihen voi mitään. Vai
tahdotko huutaa päällemme kaikki viholliset?»

Kun kulkiat tulivat maantielle eikä siellä mitään pelottavaa näkynyt,
erkanivat miehet -- ukon kehoituksestako vai muuten, se jääköön
sanomatta -- niistä eukoista, joilla oli kotonsa kauempana
metsätorpissa. Ainoastaan kuusi oli niitä, jotka Hannun ja Jeremiaan
jälessä lähestyivät Myrrän taloa. Mitä oli siellä tapahtunut?

Me tiedämme, että viholliset, jotka Tyrväältä päin tulivat, tekivät
julmuuksiaan muka kostaaksensa. Mutta mitä oli väestö tehnyt
Tampereelta päin tulioille? Ei mitään; ja kumminkin missä viholliset
kulkivat, siinä he jättivät jälkeensä, useimmissa kohden ainakin,
raunioita ja surmattuja; niin kävi etenkin Suoniemellä. Kuljun ja
Kauniaisten kartanot ja Maurin talo olivat ryöstetyt. Mutta vaikka
viholliset -- tahi osa niistä -- jo puolipäivän aikaan olivat sinne
tulleet, olivat kumminkin nämä tilat vielä palamatta, kun kauempana
oleva Myrrän talo jo oli ilmitulessa. Tämän vihollislauman päällikkö
oli näet ottanut asuntonsa Kuljun kartanossa. Etujoukko oli samonnut
tietä pitkin eteenpäin, ja se teki mitä halusi tehdä, kun ei nyt
päällikön kielto estänyt sitä tekemästä mitä tahtoi. Kun Hannu veneessä
istuen järvellä ihmetteli, ettei hän Myrrän Ollia nähnyt, ei hän
tiennyt, että tämä vanhus oli saanut surmansa, kun hän koetti vähää
omaisuuttansa pelastaa.

Kun Hannu ja Jeremias hiljaa lähestyivät taloa niin lähelle, että
metsän reunalta saattoivat nähdä, mitä tulipesän ympärillä tapahtui,
näkivät he joukon julmia partasuumiehiä istuvan vähäisen nuotion
ympärillä syöden. Eräs eukoista, Myrrällä asuva, huomasi, mitä miehet
eivät alussa huomanneet. »Jumala armahda! Nehän ryökäleet syövät
ainoata lehmääni! Tuolla, tuolla männyn oksalla riippuu vuota!»

»Kitasi kiinni, kielekäs, vai tahdotko jälkiruualle joutua!» kuiskasi
ukko Jeremias.

Paikalta, missä he seisoivat, sopi näkymään vähäinen osa järven pintaa.
Tännepäin oli eräs toinen eukoista luonut silmänsä. Siellä näki hän
näön, joka hämmästytti häntä vielä enemmän kuin venäläiset nuotion
ympärillä. »Jumala siunatkoon!» huusi hän jotenkin kovalla äänellä.
»Mitä tuolla on? On kuin onkin meidän veneemme!»

Tämä huuto ja muudan kuivettunut oksa, joka taittui, sai erään
venäläisistä nuotion ympärillä kääntymään. Paikalla oli hän ja hänen
naapurinsa pystyssä. Ruoka unohdettiin, ja kiireesti tarttuivat miehet
aseisinsa. Muutamia sanoja vaihdettiin, ja metsään päin riensi
joitakuita heistä. Toiset jäivät nuotion ympärille seisomaan.

Venäläiset olivat siis huomanneet salatarkastajat. Nämä olivat,
luottaen siihen, että heillä oli veneet turvana, lähestyneet liian
likelle vihollisiaan. Ukko Jeremiaksen varoitukset eivät olleet mitään
auttaneet. Nyt, kun he huomasivat itsensä nähdyiksi, kun he huomasivat
turvansa -- veneet -- selällä, eivät he nähneet apua muusta kuin
pikaisesta paosta. Sinne tänne metsään samosivat eukot. Jeremias
ennätti huutaa Hannulle: »Älkäämme erotko!»

Muistamme, että kun väki maalle astui, ainoastaan vanha eukko oli
kirkkoveneesen jäänyt nukkumaan. Kukaan ei arvannut, että, kun veneet
selälle seisahtuivat ja soutajat siinä miettivät, viholliset olivat
veneet nähtyään päättäneet saada ne itselleen. Kolme vihollista oli,
kun veneet taasen liikkeelle lähtivät, heitä seurannut rantaa pitkin
saman metsän suojassa, missä nyt kyläläiset olivat paossa. Nämä kolme
olivat ehtineet sille paikalle, missä veneet olivat, vähän aikaa
sitten kuin vartioivat eukot olivat toveriensa jälkeen lähteneet. Kun
venäläiset huomasivat veneet jätetyiksi, lähestyivät he hiljaa; mutta
kun he vaaraa eivät huomanneet, astuivat he aluksiin. Siinä silloin
tahi vähää ennen oli vanha mummo herännyt. Vasta nyt veneesen
astuessansa huomasivat sotamiehet hänen ja puhuivat nauraen, viitaten
eukkoon, jolle eivät he mitään pahaa tehneet, nähtävästi iloisina
siitä, ettei heille veneen saaminen mitään vaivaa maksanut. Kun vene
vesille työnnettiin, nousi eukko istualleen ja katseli kummeksien
milloin naapureitaan, milloin ympärillensä, ihmetellen minnekä hänen
omat kumppaninsa olivat joutuneet. Pitkän aikaa tuota tehtyään älysi
hän vihdoin, ettei kaikki ollut kuten olla piti, ja jos venäläiset
olisivat tarkemmin silmällä pitäneet eukkoa, olisivat he nähneet, miten
tämän kasvot muuttuivat. Mutta he eivät mitään huomanneet; he vaan
nauroivat ja juttelivat. Kokassa, mihin eukko oli jätetty istumaan, oli
pohjalla noin kyynärän pituinen lautapalanen. Tämän nosti eukko hiljaa
pystyyn jaloillansa. Selin häneen ensimäisellä tuhdolla istui kaksi
venäläistä soutaen, kolmas istui ukko Jeremiaksen paikalla perää
pitäen. Tämä perässä istuja oli ainoa, joka olisi voinut huomata eukon
aikeet; mutta hän ei pitänyt mitään eukosta. Hiljaa tarttui eukko
lautaan; se oli märkä ja märkyydestänsä raskas. Silmänräpäyksessä oli
hän puolimielinen tehnyt tekonsa. Hän oli seisoalle nousten kaikin
voiminsa iskenyt laudan jotenkin terävällä syrjällä toista soutajaa
päähän.

Venäläisten nauru ja puhe hiljeni paikalla. Sen sijaan syntyi melskettä
veneessä. Eukolla oli nähtävästi ajatuksissa kurittaa toistakin
soutajaa samalla laudalla; mutta siihen ei hän kumminkaan saanut aikaa.
Se, joka iskun oli saanut, kaatui veneen pohjalle; toiset samosivat
kiukkuisesti eukon päälle. Vaan tämä ei heitä odottanut. Sanaa
sanomatta hyppäsi hän järveen ... upposi, kohosi kumminkin kohta
taasen, mutta saadakseen ainoastaan airon iskun päähänsä.

Tämä oli tapahtunut vähäistä ennen kuin ukko Jeremiaksen joukko huomasi
heidät.

»Älkäämme erotko!» oli ukko huutanut Hannulle, kun näki, että nyt pako
oli ainoana pelastuksena. Tähän lauseesen sai hän nuorukaiselta
vastauksen: »Olisi meillä aseita vaan!»

Mutta aseita heillä ei ollut. Kukin sai pelastaa oman henkensä miten
voi. Tällaisissa pulissa oleviin sopii sananlasku: »Oma suu likempi
kuin kontin suu». Huolimatta toisista, karkasi toinen puoli joukosta --
eukot -- mikä sinne, mikä tänne. Jeremias, Hannu ja Sanna eivät
toisistaan eronneet.

Miten eukkojen kävi, siitä ei mainitse taru mitään muuta, kuin vaan
sen, ettei heitä sen koommin kotiseuduillaan nähty.

Metsä, jonka suojassa Jeremias ja Hannu morsiaminensa haki turvaa, ei
ollut laaja. Oikealla puolella oli pakenioilla maantie; sinnepäin ei
käynyt heidän kääntyminen. Edessänsä oli heillä tuo vähäinen joki,
vasemmalla kädellä järvi ja takanaan viholliset ja palava talo. Kun he
olivat metsään vähän matkaa paenneet ja kuu olivat poissa venäläisten
näkyvistä, seisahtuivat he. Että nyt hyvä neuvo oli kultaa kalliimpi,
sen ymmärsivät kaikki. Mutta mistä tämä neuvo?

»Miten, sen tuhannen lailla, ovat venäläiset saaneet veneemme?» puhui
läähättäen ukko. »Mitä nyt teemme?»

»Ellemme tässä säily, niin olemme perikadon omat», vastasi Hannu. »Emme
eteenpäin emmekä taaksepäin pääse; vasemmalle ei, oikealle ei, sillä
maantiellä varmaankin on vihollisiamme. Paras keino on, että laskeumme
maahan, maata niin liki kuin voimme pensaiden suojaan».

»Onnen kauppa!» mumisi ukko. Mutta parempaa neuvoa ei ollut hänelläkään
antaa. Eikä aikaa ollutkaan pitempään neuvottelemiseen, sillä
venäläisten tulo kuului jo jotenkin lähellä. -- Onnen oli kauppa.
Pelastuksen ainoa mahdollisuus riippui siitä, että viholliset
takaa-ajossansa eivät sattuisi kulkemaan kätkössä olevien kohdalta.
Jeremias haki pikaisesti itselleen suojan katajapensaan vieressä. Vähän
matkaa hänestä makasivat Hannu ja Sanna erään kaatuneen petäjän
turvissa. Jos missään tässä metsässä oli kätköpaikkaa, niin se oli
juuri tässä, mihin pakolaiset olivat turvautuneet, sillä tässä oli
metsä sakein.

Sanna ei ollut puhunut sanottavasti mitään siitä saakka, kun hän
huomasi Myrrän palavan. Hänen turvansa oli Hannu. Vaaleana, vapisevana
oli hän tätä turvaansa seurannut, ja nyt petäjän suojassa maaten
syleili hän ylkäänsä ja kuiskasi: »Herra Jumala! Jos ne löytävät
meidät, olemme kuoleman omat!»

»Itseni tähden en pelkää», vastasi Hannu. »Mutta sinun, jos sinä
joutuisit noiden julmien käsiin! Niin kauan kuin elossa olen, se ei
kumminkaan tapahdu», lisäsi hän, kun huomasi Sannan yhä enemmän
vapisevan.

Venäläisten saapuminen yhä lähemmäksi esti puheen jatkamisen. Näiden
huuto ja kiroileminen oli kuulunut usealta päin. Nyt huomasi Hannu
oksien ja maassa makaavain puitten räsäyksistä, että jotkut olivat
häntä ja Sannaa aivan lähellä. Hänenkin sydämensä tykytti nyt kovemmin.
Mutta lujana asui hänessä päätös ei elävänä antautua vihollisten
valtaan.

Nyt oli tärkeä hetki, tärkeä silmänräpäys. Hannua ja Sannaa kohti tuli
joku. Valmiina hypähtämään piilostansa oli Hannu. Silloin vetäysi
vihollinen vähän syrjälle päin. Ajatus: »Jumalan kiitos!» oli Hannun
sydämestä sanoiksi puhjeta, kun toiselta puolen paikkaa, missä hän
piilossa makasi, kuuli huudon, johon toinen likempänä oleva vihollinen
kohta kirouksella vastasi.

Sanna oli painanut silmänsä umpeen; hän tuskin hengitti nyt.

Kun ensimäinen lähempänä oleva vihollinen kuuli toverinsa huudon,
kääntyi hän kulkemaan häneen päin. Tällä tiellään oli hänellä vastassa
se katajapensas, jonka suojassa ukko Jeremias piileksi. Ukko oli
hiljaisesti vetäynyt pensasta niin liki kuin oli hänelle mahdollista.
Melkein käppyrässä makasi hän kyyristyneenä siinä. Hänkin oli
hengittänyt vähän levollisemmasti, kun oli huomannut vihollisen sivu
menneen; mutta nyt. -- --

Katajapensas olisi huonosti piilossa pitänyt ukkoa, ellei pensaan
toisella syrjällä olisi ollut vanha kanto. Kun vihollinen nyt pensaan
luo tuli, kulki hän entistä huolimattomammasti saavuttaakseen
toverinsa. Kannon yli hyppäsi hän; mutta silloin! --.

Koko painollansa oli hän astunut ukko Jeremiaksen niskalle.

Ukko parka oli piilostansa löydetty. Mutta vaikea on sanoa, kumpi
enemmän tästä pelästyi, vihollinenko vai ukko. Jälkimäinen kumminkin
kohta älysi vaarallisen tilansa. Suuttuneena hyppäsi hän
silmänräpäyksessä pystyyn, ja samassa silmänräpäyksessä oli vihollinen
suin päin heitettynä maahan.

»Perhanan sorkkaluu! Katso toisen kerran, mihin astut!» kuuli Hannu
Jeremiaksen huutavan.

Kun Hannu huomasi ukon löydetyksi, oli hän piilostaan kohonnut
puoleksi. Mikä esti häntä ryntäämästä ukolle avuksi? Miksi kyyristyi
hän alas piiloonsa jälleen? Sen teki hänen rakkautensa. Sillä tuskin
oli Sanna huomannut Hannun liikkeen, ennenkuin hän kaikin voimin
tarttui häneen. Ken tietää, olisiko tämä kumminkaan estänyt Hannua,
ellei hänen ensimäinen silmäyksensä samassa olisi hänelle sanonut, mikä
vaara Sannaa uhkasi. Maassa makasi vihollinen, ukko heittäytyneenä
hänen päällensä. Mutta vähän matkaa näistä seisoi toinen vihollinen,
ampuma-ase jo suorana ukkoa kohden. Ja samassa, vaikka vähän
etäämmältä, kuului ääniä. Jos olisi Hannu ollut yksinään piilossansa,
emme tarvitsisi epäillä sitä, mitä hän olisi tehnyt; -- mutta nyt --
nyt muisti hän Sannaa.

Ukko tokasi allansa makaavaa muutamia kertoja. Vihollisen maallinen elo
olisi nähtävästi tähän loppunut, ellei samassa pyssy olisi lauennut.
Veritulva ruiskahti ukon kyljestä. Huudahtaen: »Lempo teidät vieköön!»
vaipui Jeremias hiljaa maahan.

Nyt tuli Hannun ja Sannan tila vielä entistä vaarallisemmaksi. Pyssyn
laukaus kaikui metsässä. Ampuja kirosi julmasti iloiten. Seuraus
laukauksesta ja ampujan huudosta oli, että toisetkin viholliset
tännepäin kiirehtivät.

Nyt valmisti Hannu itseään kuolemaan; sillä nyt oli hänestä hänen
turvapaikkansa vallan turvaton. Mutta usein, kun hätä on suuri, on
odottamaton apu lähellä. Ampuja tosin käveli paikalle, missä ukko oli
kaatunut, mutta varovammasti kuin ennen kulki hän nyt. Hän pelkäsi
nähtävästi väjyjiä jokaisessa pensastossa. Kun hän huomasi toverinsa
olevan elossa ja jo pystyssä ja luuli ukko Jeremiaksen kuolleeksi, ei
ollut hänellä mielestänsä mitään enää täällä tehtävää. Ennen lähtöään
antoi hän kaatuneelle ukolle aika potkauksen, silmäili epäileväisesti
ympärilleen ja läksi kiroilevan toverinsa kanssa, joka ukon iskuista
oli vähin tyrmistynyt, varovasti palavaa taloa kohti.

Kun menevien äänet kuuluivat yhä etäämmältä, silloin vasta uskalsivat
Hannu ja Sanna nousta piilostaan. Hiljaa kulkivat he kaatuneen ukon
luo.

»Tätä työtä et ole ilmaiseksi tehnyt, venäläinen, jos minä vaan kostaa
voin; sen lupaan ja vannon kautta Jumalan!» puhui Hannu ja nosti hiljaa
ukkoa kantoa vastaan.

Mutta nyt hämmästyi nuorukainen, ja samassa leimahti ilon hohde hänen
silmistänsä. »Sinäkö se olet?» sanoi kuolleeksi luultu hiljaisella
äänellä.

»Jumalan kiitos, hän elää! Mutta kuinka verissään!» oli Sannan vastaus.

Verissä oli ukko; mutta juuri veritulvaansa tuli hänen arvattavasti
kiittää siitä, että hän vielä hengissä oli. Kun hän tunsi luodin
sattuneen kylkeensä, oli hän ilman omaa tahtoansa kaatunut. Mutta
tyrmistyksiin hän ei tästä kumminkaan vaipunut. Hän päätti olla
olevinaan kuolleena, sillä vastarintaa tehdä oli hänelle nyt mahdoton,
sen havaitsi hän.

Ja taasen nousi nuorten ja ukon välillä kysymys: »Mitä nyt on
tehtävänä?» Mutta nyt oli Sannan vuoro vastata:

»Ensiksi on ukko Jeremiaksen haava sidottava, jottei veri pääse
kuiville juoksemaan».

»Aivan niin; se on ensimäinen työ!» vastasi Hannu. Ja nyt koetti hän
varovaisesti riisua takkia ukon yltä. Mutta jos ukko olikin maassa
maatessaan vähemmässä määrässä tuntenut haavansa kipua, niin hän nyt,
kun häntä liikutettiin, parahti kovasti.

»Hiljaa, Jumalan tähden!» puhui Sanna pelästyneenä. »Se on minun työni!
Johonkin minäkin kelpaan». Ja naisen aistilla riisui hän takin ukon
yltä, niin varoin, niin hiljaa, että vaikka ukko oli tuskissansa, hän
kumminkin saattoi huutoansa pidättää. Sitten rievuilla ja reduilla,
mitkä käsillä olivat, koetti Sanna veren tulvaa estää. Ja tässä
työssään onnistui hän, vaikkei täydellisesti, kumminkin niin, että
ukko, tosin heikkona ja horjuen, voi pystyyn nousta.

Näitten seikkojen tapahtuessa oli päivä ehtoolle kulunut ja ehtoo
alkanut yöksi muuttua. Pohjolan yö, kesäinen yö on kaunis ja lämmin.
Aurinko, joka ei pitkäksi aikaa levolle laskeu, valaisee hohteellaan
sitä. Mutta kumminkin, kun jo kesäsydän on kulunut ja päivät yhä lyhetä
alkavat, vallitsee, kun aika syksylle kuluu, öisin aina yhä enemmän
tummeneva hämäryys. --

Hiljainen vaalea yö, joka jo hämäryyden rajoja lähestyi, ympäröitsi
pakenioita, kun he metsässä seisoivat, haavoitettu keskuudessaan. Ei
savua eikä tulta enää näkynyt Myrrältä. Ilma oli tyyni, lehti puussa ei
liikkunut; ylentävä hiljaisuus asui luonnossa. Tämä -- yön hiljaisuus
-- saattoi kummallisen, oudon, viehkeän tunteen pakolaisten sydämiin,
tunteen, joka sai heidät laskeumaan polvilleen nöyryydessä kiittämään
Luojaa kummallisesta pelastuksesta. Pelko oli heidän rinnoistansa
poistunut ja ajatteleva järki ottanut sijansa heidän sydämissään. Mutta
kumminkin asui näissä sydämissä kostonpyyntö, vaikka ei nyt enää
kuitenkaan se kostonhimo, joka vihan innossa ei tiedä muuta kuin miten
pahalla pahaa palkita.

Torppaan, missä Hannu isänsä ja sisarensa kanssa asui, oli toista
virstaa. Sinne päin alkoivat pakolaiset astua. Hiljaisesti, hitaisesti
kävi kulku. Hannu talutti ukkoa, Sanna kulki heidän jälessänsä.
Monta sanaa ei tiellä vaihdettu; kullakin oli itsellään kylläksi
ajattelemista, ja mitä Hannun hiljaisissa ajatuksissa nyt päätökseksi
kypsyi, se on kohta nähtävä. Sannaansa ja haavoitettua vanhusta hän ei
tahtonut jättää, muuten olisi hän ehkä heti pannut tuumansa täytäntöön.

Maantien yli olivat pakolaiset päässeet, päässeet jo vähän matkaa
polkuakin, joka vei Hannun kotiin, kun ukko julmasti ärjäsi. Kuivunut
oksa oli koskenut hänen haavoitettuun kylkeensä, oli siirtänyt tukon,
joka haavaa peitti, oli saanut veren uudestaan vuotamaan. Siinä täytyi
pakolaisten seisahtua. Sanna sitoi uudestaan ukon haavan, ja nyt kantoi
Hannu vanhusta. Näin kävi kulku nopeammasta, ja vähän jälkeen keskiyön
olivat vaeltajamme perillä metsätorpassa. --

Sanna kiirehti sisälle. Torpassa ei ollut ketään. Autioksi oli se
heitetty. Vanhus -- Hannun isä -- ja Hannun nuori sisar olivat
kadonneet.

»Olisiko heitä onnettomuus kohdannut?» Tämä oli Hannun ensimäinen
surullinen miete, kun hän huomasi isänsä ja sisarensa poissa olevan.
»Olisivatko he lähteneet kylään ja siellä joutuneet vihollisten
käsiin?»

»Sitä en usko», sanoi Jeremias. »Erkki on liian kivuloinen kyliä
käymään, ja Priita, sisaresi, ei ole ukkoa heittänyt. Luultavasti ovat
he metsään hiipineet».

»Täällä olisivat kumminkin olleet hyvässä tallessa», puhui Hannu.
»Polku tänne on aivan kaita ja tuntemattomalle tuskin näkyvä. Tänne
eivät viholliset osaa, täällä eivät ole käyneetkään, eivätkä käy.
Siis...»

Hannu ei enää jatkanut. Hän loi silmänsä Sannaan, ja kummallinen, hellä
tunne katkaisi hänen puheensa.

Sanna näki, että Hannulla oli jotakin mielessä, jotakin, jota hän ei
suoraan rohjennut sanoa. Hän katsoi vakavasti sulhoonsa ja kysyi:
»Siis, mitä aiot tehdä? Jotakin liikkuu mielessäsi».

»Siis on minun meneminen heitä etsimään», lausui Hannu. »Jääkää te
tänne siksi aikaa! Pitkiä aikoja minä en viivy».

Hannun kasvot olivat rauhalliset. Sanna ei osannut aavistaakaan, mitä
Hannun mielessä liikkui. Hän oli kumminkin juuri avata suunsa
pyytääkseen, ettei Hannu heitä jättäisi, kun tämä lisäsi:

»Jos on isäni ja sisareni metsään kätkeyneet, niin kauas eivät he ole
menneet, sillä rakas on heille tämä paikka. Laita sinä, Sanna valkea ja
keitä ruokaa; vielä on vähän vakassa jauhoja liemeen. Minä pian palaan.
-- Kaikissa tapauksissa pysykää täällä, kunnes minä tulen takaisin!»

Hannu lausui nämä sanat niin rauhallisesti, niin luottavaisesti, ettei
osannut Sanna ja vielä vähemmin ukko häntä menemästä kieltää. -- »Mene,
mutta tule pian takaisin!» sanoivat he lähtevälle.

Hannu meni; hän lähti metsään päin polkua kulkemaan. Sanna seurasi
häntä silmäyksillään niinkauan kuin hän näkyvissä oli. Sitten valmisti
hän ukolle vuoteen ja rupesi tulta ahjoon laittamaan, tahi paremmin
tulta virittämään, sillä kyteviä hiiliä löysi hän tuhan alta.

Hannu oli polkua metsään päin lähtenyt kulkemaan. Hänen muotonsa, kun
hän läksi, oli ollut niin rauhallinen kuin entisinäkin aikoina, joina
hän kirves olalla tätä polkua kulki kaskea hakkaamaan. Mutta tuskin oli
hän kääntynyt selin kotiinsa, ennenkuin hänen kasvonsa saivat toisen
muodon. Kummallinen loiste hohti hänen silmistänsä, ja hiljainen
huokaus: »Näenkö Sannaa ikänä?» nousi hänen rinnastansa.

Kulettuaan niin pitkälle metsäpolkua, ettei häntä enää sopinut mökin
ympäristöltä nähdä, poikkesi hän äkkiä vasemmalle; sitten kiersi hän
mökin ympäri metsän suojassa ja seisoi pian polulla taasen; mutta nyt
seisoi hän kylään päin. Jo arvaat, lukiani, mikä hänellä oli mielessä.
Isäänsä ja sisartaan hän ei lähtenyt metsästä hakemaan, vaikka hän, kun
arveli niiden sinne paenneen, ei valehdellut. Sanna oli hänelle kalliin
maailmassa, vaikka ei hän ymmärtänyt eikä paljon ajatellutkaan, kuinka
kallis hänelle morsiamensa oli. Sannan tahtoi hän ensin saada
rauhalliseen turvapaikkaan, ennenkuin uskalsi tehdä, mitä sydämensä
hänelle käski. Nyt oli Sanna suojapaikan löytänyt. Hän itse, Hannu, oli
pienellä valheella päässyt vastuksetta lähtemään. Hän oli tästä
mielissään.

Hän kulki hiljaa ja varovasti. Hänellä oli aseena kirves kädessään. Sen
oli hän kotoansa ottanut. Sanna sen kyllä hänellä näki, mutta ei sitä
ensinkään kummastellut. Yön hiljaisuus vallitsi vielä; linnutkin
oksilla nukkuivat, kulkian askeleet eivät niitä herättäneet.

Näin tuli hän maantielle; hän seisahtui tien syrjään ja silmäili
ympärilleen. Ei mitään pelättävää näkynyt eikä kuulunut. Hiljaa kulki
hän Myrrälle päin. Talo oli poroksi palanut. Viimeiset hirret kytivät,
samaten kuin vanha pölkky nuotiossa, jonka ympärillä viholliset
päivällä olivat istuneet lehmänpaistia syöden. Mutta nyt vihollisia ei
näkynyt eikä kuulunut missään. Hannu ihmetteli, ja kummallinen kammo
täristytti hänen ruumistaan, kun hän surmatun Ollin ruumiilliset
jäännökset näki. Vähän aikaa katseli hän talon raunioita, sitten lähti
hän kulkemaan Kauniaisten kartanolle. Entistä vielä varovaisemmasti
kulki hän nyt. Ja syytä olikin hänellä siihen.

Noin kivenheittämän talosta seisahtui hän äkkiä. Pian ihan hänen
vieressään puuta vastaan nojaten, selin häneen päin, näki hän
vihollisen. Nukkuiko tämä, oliko hän valveilla, sitä ei Hannu tiennyt.
Mutta että vihollinen tähän oli pantu vartiamieheksi, sen hän ymmärsi.
Silmänräpäyksen aikaa seisoi Hannu miettien. Vihan vimma sai hänessä
taasen vallan. Hiljaa hiipien lähestyi hän vartiaa, ja nyt huomasi hän,
että tämä oli uneen vaipunut ja että hän kannolla istui. Rohkeammasti
lähestyi Hannu, nosti kirveensä ja -- äänettä vaipui vartia
ijankaikkiseen uneen.

»Olisi meitä kymmenkunta miestä, niin työmme onnistuisi!» mumisi hän
korjaten kaatuneelta hänen aseensa.

»Mutta nyt!»

Toinen olisi ehkä tähän salamurhaan tyytynyt. Niin ei ollut Hannun
laita. Toinen olisi ehkä nyt paennut. Hannu astui hiljaa kartanoa yhä
lähemmäksi. Itse kartano on jotenkin korkealla mäelle, jolta näkyala on
varsin ihana ja kaunis -- josta sen nimikin. Kukkulan törmä puistoineen
esti kenenkään näkemästä Hannua, jos olisi näkiää ollut. Hannu pääsi
ihan pihaa ympäröiväin huoneiden taakse. Täältä huoneiden välistä sopi
hänen nähdä, miten pihalla oli asiat. Keskellä sitä oli nuotio, joka
oli sammumaisillaan; sen ympärillä makasi joukko vihollisia, mikä päin,
mikä jaloin tulta kohden, ja kaikki näkyivät lepäävän syvimmässä
unessa. Hannun sydän tykytti entistä kovemmin. Jos hän yksin näitä
vastaan rupeisi taistelemaan, olisi hänen kuolemansa varma. Ja
kumminkin... Kuta enemmän aikaa hän kujastansa makaavia katseli, sitä
enemmän kohosi hänen intonsa, hänen halunsa antautua epätasaiseen
tappeluun. Kiväärit olivat pystytetyt toisiansa vastaan vähän matkaa
nuotiosta. Jos hän hiljaisuudessa voisi varastaa pois piikivet, niin
eivät pyssyt hänelle vahinkoa tekisi.

Tuskin oli tuo ajatus johtunut hänen mieleensä, ennenkuin hän jo oli
päättänyt. Kirves kädessä astui hän hiljaa, varovasti pihalle, hiipi
kiväärien luo ja ryhtyi työhönsä. Maassa maaten, kirves vieressään,
pakoon valmiina, aina tuon tuostakin luoden silmänsä nukkuviin
askaroitsi hän. Kolmessa kohden oli nuotion ympärillä kiväärejä
pystytetty, kolme kussakin kohdassa. Suurella vaivalla oli hän jo kuusi
kivääriä, piikivet niistä ottamalla, tehnyt vahingoittamattomiksi.
Hänen kyntensä olivat nyt kuluneet, hänen sormensa päät veressä. Hän ei
enää voinut jatkaa; piikivet istuivat lujassa. Silloin ei ollut hänellä
neuvoa muuta kuin kaataa pois sankkiruuti vielä jälellä olevista. Mutta
silloin huomasi hän, mitä hän ei ennen ollut huomannut. Kiväärejä oli
useammissa kohdin. Kujastansa ei hänen sopinut nähdä muuta kuin puoli
pihaa. Nyt huomasi hän asuinhuoneen seinää vastassa olevan useampia ja
ymmärsi samassa vaivansa turhaksi.

Toinen olisi ehkä tähän tyytynyt ja nauraen miettinyt venäläisten
kummastusta, kun he herättyänsä piikivet kadonneiksi huomaisivat. Hannu
ei sitä ajatellut. Hän oli nyt kerran intoon joutunut. Hän, vaikka
yksin, oli tullut miehuullisemmaksi, kun havaitsi, miten sikeässä
unessa viholliset nukkuivat. Hän nousi ja lähestyi tuskin hengittäen
nuotiota. Siinä tunsi hän miehen, joka Jeremiasta oli ampunut, ja nyt
ei hän enää omaa vaaraansa miettinyt. Mies makasi jalat nuotioon päin
selällänsä. Hänen luoksensa kulki nuorukainen. »Sinulle minä ainakin
annan passin», mumisi hän, ja kuten rankaa ennen metsässä, iski hän
voimainsa takaa miestä kirveen terällä päähän.

Mutta jos oli vartiamies äänettä kuollut, niin tämä ei. Ennenkuin hän
päivänsä lopetti, ennätti hän kertansa ärjähtää ilkeästi, josta hänen
vieressänsä makaavat toverit puoleksi heräsivät.

Jos nyt Hannulla olisi ollut vähänkään malttia, jos hän olisi moniaita
silmänräpäyksiä odottanut, niin, ken tietää, miten olisi hänen työnsä
onnistunut; mutta kun innostunut nuorukainen kuolevaisen ärjähdyksen
kuuli, luuli hän itsensä huomatuksi, luuli väestön heränneeksi ja
päätti surmata niin monta kuin tyrmistyneistä, unenhorroksissa olevista
ennätti. Kiireesti repäisi hän kirveen kuolleen päästä, mutta kohta
kolauttaakseen sillä toista.

Kolme oli pihalla täten surmansa saanut, ennenkuin muut ehtivät
jalkeille. Vielä kahteen koski kipeästi kirveen terä, ennenkuin
nuorukainen näki parhaaksi paeten hakea pelastustansa. Miten hiljaa
hiipiväisesti hän pihalle oli tullut, yhtä kiireesti rientäen pyrki hän
sieltä pois. Ja kiire nyt olikin. Sillä jo ennenkuin hän oli kujaan
ehtinyt, kuuli hän takanansa kiväärinlukkujen räiskeen, vaikka ei siitä
mitään kummempaa seurannut.

Kujan toisessa päässä oli vähäinen kivi. Kun Hannu kujaa äsken hiipi,
ei hän sitä huomannut. Nyt paetessansa astui hän sille. Se keikahti, ja
kirves kädessä makasi nuorukainen maassa. Vasemman käsivartensa oli hän
pahasti loukannut. Mutta vaikka hän samassa oli jalkeilla taasen, oli
tämä lankeemisensa kumminkin häntä viivyttänyt niin paljon, että hän
joutui takaa-ajajain käsiin, kun hän kääntyi puolustaakseen itseänsä.
Mihin oli poika parka turvautunut, kun hän tähän vaaraan antausi? --
Sitä on vaikea sanoa. Hän oli ehkä luullut pääsevänsä pakoon, ennenkuin
uniset miehet ennättivät tointua, ja jos tointuivatkin sitä ennen, niin
-- mutta arveluille emme rupea. Jumala tiennee, ajatteliko poika parka
mitään muuta kuin kostoa, karatessaan yksin kymmenien päälle. Vähältä
puuttui, ettei hän onnistunut. Mutta vähästä paljon riippuu, ja hänen
vähästään se, että hän nyt oli surmattujen toverien vallassa.

Mitä tekevät viholliset hänelle? Surmaavat hänen paikalla, hirttävät
hänen, polttavat hänen tulisessa nuotiossa?

Moni muu syyttömämpi on tässä hirmuisessa sodassa saanut tällaisen ja
vieläpä hirmuisemman surman.

Iloiten ja riemuiten toivat viholliset hänen pihalle. Siellä oli nyt
asema toisellainen kuin ennen. Kaikki olivat nyt jalkeilla. Ei
ainoastaan ne, mitkä nuotion ympärillä lepäsivät, vaan myöskin ne,
jotka huoneissa olivat majaelleet ja joiden kiväärit Hannu oli seinää
vasten pannuiksi nähnyt, olivat pihalla. Niiden seassa huomasi Hannu
pari upseeriakin.

Töyttimällä ja potkimalla vietiin nuorukainen näiden luo.

Kun Hannu huomasi, ettei hänellä ollut muuta kuin kuolema odotettavana,
tuli hän tästä varmasta tiedosta, jos mahdollista oli, vielä entistä
rohkeammaksi. Hän katseli vakavilla silmäyksillä ympärilleen, ja
ilvehymyyn vetäysivät hänen huulensa, kun hän huomasi useain
venäläisten kummastellen kaipaavan piikiviään. Mutta pitkää
tarkastuksen aikaa ei hänelle suotu, ennenkuin hänen tuli vastata
teoistaan, ja ettei tämä vastaaminen ollut leikintekoa, huomasi hän
ympärillänsä seisovain sotilaiden riemuitsevista kasvoista. -- Mutta
kumminkin tapahtui, ennenkuin häntä vastaamaan käskettiin, tapauksia
semmoisia, ettei Hannu tiennyt, mitä hänen tuli ajatella. Niin
kummallisilta näkyivät ne hänelle.

Väen päällikkö ei kääntynyt puheellansa Hannun, vaan erään sotilaan
puoleen, ja kiivaalta ja kovalta näytti hänen katsantonsa. Hän puhui
muutamia sanoja, joita ei Hannu ymmärtänyt; mutta että upseeri
sotilaille antoi joitakuita käskyjä, sen huomasi hän kohta. Laumasta
erkausi kaksi ja lähti pihalta metsään päin. Samassa tarttuivat toiset
siihen sotilaasen, jota upseeri ensinnä oli puhutellut, ja huolimatta
hänen armonpyynnöistään, heittivät he hänen maahan, ja nyt alkoivat he
onnetonta kurittaa raakalaisten raaimmalla tavalla. Säästän lukiani
tunteita, kun heitän kertomatta tämän julman kurin laatua. Sanottakoon
vaan se, että kun oli vaivainen saanut kurinsa, makasi hän maassa
ruumiina.

Tämä oli jotakin outoa, odottamatonta Hannulle. Jos olisi kurin laatu
ollut toisellainen, jos vaivainen kohta olisi kuoliaaksi ammuttu, olisi
se ehkä ollut Hannulle mieleenkin, sillä yhtähän se oli, kuka hänen
vihollisensa surmasi; mutta nyt tätä julmaa menetystä nähdessään
ummisti Hannu silmänsä, ja inho anasti vihan sijan hänen rinnassaan.

Mutta minkätähden tämä julma kuri tuli vaivaisen osaksi? Voimme vaan
arvelulla vastata siihen. Ja arvelumme kuuluu näin: Tämä sotilas raukka
oli pantu kartanoa vartioitsemaan, ja hän oli, kuten muutkin sotilaat,
nuotion viereen nukkunut. Siinä hänen rikoksensa, joka tuotti hänen
kolmelle toverillensa surman.

Että tämä oli onnettoman rikos, näkyi siitäkin, että sillä aikaa, kun
hän tuskissansa väänteli itseään, toivat ne, jotka upseerin käskystä
olivat metsään päin vetäytyneet, etuvartian ruumiin pihalle.

Viisi henkeä oli siis tämä Hannun salainen ryntäys vihollisille
maksanut. Nyt -- nyt tuli hänen vuoronsa!

Sotilaat seisoivat valmiina paikalla tottelemaan upseerinsa käskyä.
Mutta tätä käskyä ei niin pian annettu.

Venäläisten joukossa oli eräs, joka osasi suomen kieltä. Tämä
kutsuttiin esille, ja nyt alkoi kummallinen tutkimus.

»Sano hänelle», huusi upseeri tulkille, »että hän elävältä poltetaan!»

»Minä tiedän sen; mitäpä siitä!» vastasi Hannu; ja tulkki käänsi hänen
sanansa upseerille.

»Sano hänelle, että hän ensin piestään!»

»Vähät siitä! Nuo tuolla olen minä kumminkin surmannut; se on minun
kunniani. Pieskää vaan minua!»

Nuorukaisen vakaa käytös ja jäykät vastaukset vaikuttivat upseerissa
ihan toista kuin läsnäolevat sotilaat olivat ajatelleet. Kun upseeri
oli kuullut Hannun viimeisen vastauksen, jäi hän seisomaan katsoen
pitkään poikaa. Hannu ei tiennyt muuta odottaa, kuin että seuraava sana
upseerin suusta olisi hänen tuomionsa. Hän pani kätensä ristiin
rinnallensa, ja uhkaavilla silmillä katseli hän tuomariaan.

Kaksi ajatusta näkyi upseerissa taistelevan. Väliin loi hän silmänsä
kytevään nuotioon, väliin kuoliaaksi ruoskittuun sotilaasen päin.
Vihdoin näkyi hän päättäneen. Sanan sanoi hän ja viittasi sormellaan
kenttää. Sanaa ei Hannu ymmärtänyt, mutta mitä sana sisälsi, sen
huomasi hän; sillä samassa tarttuivat lähellä seisovat häneen, ja
voimatta suurta vastarintaa tehdä oli poika parka heitetty kumoon
kentälle.

Hannu arvasi, että sama kuolema, joka vartialle oli osaksi tullut, oli
hänelle määrätty. Ja vaikka hän jo itsekseen oli sanonut jäähyväiset
elämälleen, kävi nyt, kun kuolema oli hänen silmäinsä edessä,
kummallinen, kauhistava pelko hänen sydämensä läpi. Mutta mitä auttaa
pelko kuolemassa! Pelko ei pelasta.

»Nyt tarvitsemme kaikki järkemme», oli Hannu sanonut järvellä veneissä
istuville. Nyt, jos koskaan, tarvitsi hän itse kaiken järkensä.

Nero keinon keksii! Sen sananlaskun tunsi Hannu. Mutta jos kysytään
neroa keneltäkään, niin sitä kysytään siltä, joka semmoiseen pulaan on
joutunut, johon nuorukaisemme tässä, jos on hänellä mieli semmoisesta
pulasta päästä. Väärin sanoisimme, jos lausuisimme Hannulla olleen
tässä tällaista pelastavaa neroa. Mutta vaikka pahoissa pulissa nero ei
itseään tunne, ei ajatusten perustuksiin nojau, niin, jos sitä kenellä
on, se ihmisen itsensä siitä tietämättä pukeutuu muotoon, tuskissa
ikäänkuin irtaupi ja synnyttää seikkoja, jotka, jolleivat kohta
pelasta, kumminkin ajaksi keskeyttävät tapausten kulun.

Kun Hannu kipeästi tunsi, mikä häntä odotti, kärsi hän sanaa sanomatta
vähän aikaa. Yht'äkkiä huusi hän: »Tätä työtä, te roistot, ette tee
kostamatta!»

Mitä hän näillä sanoilla oli sanovinaan, sitä ei hän itsekään tiennyt.
Kentiesi toivoi hän kostoa siltä isänmaalta, jota hän rakasti, vaikka
tietämättään. Olkoon miten ollee tämän hänen toivonsa laita, näissä
sanoissa oli kumminkin se syntysana, joka hänen eloon palautti. Että
hänen sanansa oli kuultu, sen huomasi Hannu kohta; sillä pyövelit
lakkasivat häntä lyömästä, ja tulkki käänsi hänen sanansa upseerille.

»Mitä näillä sanoilla tarkoitat?» oli kysymys, joka iskujen sijasta
seurasi.

Nyt oli Hannun ajatus saanut suunnan. Hän ei suoraan kysymykseen
vastannut; hän vaan lausui: »Sen sanon, että minun voitte tappaa
yhdellä tahi toisella keinolla; mutta tappakaa vaan, itsepä sitten
näette, kenenkä tapoitte!»

Nämä sanat saivat pitkän keskustelun upseerein välillä. Mutta mitä
siinä keskusteltiin, sitä ei Hannu ymmärtänyt. Että hän oli aiottu
joksikin muuksi kuin uhriksi kuolleiden vihollistensa haamuille, sen
huomasi hän siitä, että hän nostettiin ylös ja että hän vietiin
huoneesen.

Mitä siellä tapahtui, se on kerrottava, koska huoneessa kypsyivät
Hannun äsken syntyneet ajatukset, jotka saivat kertomuksemme seikat
ihan toiselle tolalle. Miksi upseerit luulivat Hannua, se tosin ei ole
tiedossamme; mutta ettei häntä enää niin halpana pidetty kuin hän
todellakin oli, sen huomasi nuorukainen kohta. Hänen hämärät sanansa ja
urhea, peloton työnsä oli tämän vaikuttanut. Hannu älysi asemansa,
vaikka ei aivan selvään, niin kumminkin osaksi.

Täällä nyt koettivat upseerit kaikin päin tiedustella Hannulta asioita,
ja hän tiesikin heille vastata. Mutta aivan paljoa viisaammiksi eivät
viholliset tulleet. Hannu osasi antaa viittauksia semmoisia, mitkä
saivat venäläiset hämmästymään. Ja kun hän kerran oli sanoillansa ja
sanomillansa sen voittanut, oli hän samalla itse voiton puolella.
Upseerit näkyivät unohtaneen, mitkä tuhotyöt hän, yksityinen, oli
aikaan saanut. Pääasialliset tiedot, joita Hannu antoi, olivat
seuraavat:

Suomalaiset olivat tarttuneet aseisin, olivat vannoneet tappaa
jok'ainoan vihollisen. Paikkakunnilla, missä venäläiset olivat käyneet,
oli väki kokoontunut ja salaa alkanut marssia heidän jäljissänsä.
Mouhijärvellä ja Kyrössä oli samaten väki tarttunut aseisin, jotta nyt,
kun venäläiset olivat suomalaisten käsissä, yleinen surma heitä uhkasi.
Siihen lisäksi tiesi Hannu kertoa, että nämä hankkeet olivat varsin
salaisesti toimitetut, jottei venäläisten pääarmeija saisi siitä
vähintäkään tietoa. Sen osan vihollisia, joka nyt Suoniemessä majaili,
sanoi Hannu suomalaisten arvanneen noin pariksi sadaksi mieheksi,
vaikkei hän voinut tätä ihan todeksi vakuuttaa. Näillä tällaisilla
tiedoilla, joita hän vähitellen ja ikäänkuin pakosta jakeli, sai hän
vihollisensa yhä enemmän hämmästymään, varsinkin kun hän lisäsi:
»Puhunko valetta vai totta, sen olette minun äskeisestä käytöksestäni
nähneet. Me olemme vannoneet oman kuolemamme uhalla kostoa. Ettemme
apua hae liittolaistemme paljoudesta, sen olette te huomanneet.
Jokainen meistä on valmis kuolemaan».

Tämä viimeinen puhe suututti kumminkin hirmuisesti toista upseeria.
Paljastetuin miekoin oli hän valmis ryntäämään Hannua vastaan. Mutta
tästä esti häntä toinen, ja pitkä keskustelu alkoi taasen upseerein
välillä. Tämän keskustelun kestäessä ennätti Hannu taasen miettiä, ja
kuta enemmän hän mietti, sitä enemmän rupesi hän yhä toivomaan omaa
pelastustaan.

Vihdoin oli keskustelu loppunut. Mutta tämä oli synnyttänyt kummallisen
esityksen, joka nyt Hannulle tehtiin.

»Elämäsi on meidän vallassamme; mutta me tahdomme armahtaa sinua, jos
sanot, mihin aikaan suomalaisten on aikomus karata meidän päällemme.
Sen lisäksi tulee sinun sanoa, millä tavalla voimme tätä päälle
karkausta välttää».

»Etten minä kuolemata pelkää, sen luulen jo teille näyttäneeni. Mutta
kumminkin, koskei minulle vihollisenkaan kuolema ole mieleen, jos vaan
sitä välttää voin tahdon vastata kysymykseenne. Kun aurinko on
täydelleen noussut taivaalle, silloin pelastakoon itsensä kuka teistä
voi. Vieläpä tahdon lisätä pelastuksen keinonkin. Teidän hallussanne on
suuri kirkkovene ja joitakuita toisia pienempiä. Paetkaa mannermaalta
jollekulle saarelle, niin kauan kuin aikaa on, ja odottakaa siellä,
kunnes suomalaiset ovat ohitse kulkeneet».

Mitä Hannu tällä neuvollansa tarkoitti, lienee varsin vaikea sanoa.
Kentiesi ei ollut hänellä mitään muuta juurta tähän lauseesensa kuin
tämä: »Joka aikaa voittaa, sille voitto koittaa».

Toinen upseereista, sama, joka olisi tahtonut paikalla surmata Hannun,
katsoi häntä kauan epäilevästi: Vihdoin kysyi hän:

»Mikä takaa, ettet sinä petä meitä?»

»Se, että teillä on veneet, että te niillä pääsette minne tahdotte»,
vastasi Hannu.

Tämä vastaus tyydytti nähtävästi epäilevää. Upseerit taasen juttelivat
keskenänsä. Seuraus tästä oli, että muutamia sotilaita kutsuttiin
sisälle ja näille annettiin nyt useita käskyjä, jotka näkyivät
kummastuttavan heitä.

Kun Hannu arveli vihollisten luvun pariksi sadaksi mieheksi, oli hän
erehtynyt. Kuljun ja Kauniaisten tienoilla ei heitä ollut viittä tahi
kuuttakymmentä enempää. Tämä tosiasia, hämmästys ja pelko saivat
upseerit uskomaan Hannun sanoja. He olivat antaneet käskynsä Hannun
neuvon mukaan, olivat aikoneet paeta pois mannermaalta. Kuljun
kirkkovene oli rannassa; rosvot olivat sen sinne tuoneet. Sillä oli
venäläisten aikomus matkustaa. Mutta jos olisi Hannu ymmärtänyt
upseerien kieltä, olisi hän myöskin ymmärtänyt, että vihollisilla oli
aikomus kulkea järven poikki Tottijärvelle päin.

Kauniina nousi aurinko. Taivas oli pilvetön kuten eilenkin, ja ilma
tyyni. Kun upseerit ja Hannu huoneesta palasivat, oli vihollisjoukko
pihalla. Sieltä nyt marssittiin rannalle. Jos Hannu parka luuli
antamainsa tietojen tähden, nyt pääsevänsä vapaaksi, niin siinä pettyi
hän. Kun joukko rannalle lähti, jäi hän seisomaan; mutta pian huomasi
hän, ettei tätä hänelle sallittu. Ja kun hän tämän huomasi ja näki,
millä vihan silmällä venäläiset häntä silmäilivät, niin aavisti hän,
että vasta kuolemassa hän vapautensa saisi. Ja ennenkuin kuolema hänet
saavuttaisi, saisi hän seurata venäläisiä, ken tietää kuinka pitkälle.
Se oli hänen ilonsa kumminkin, että viholliset olivat koukkuun
tarttuneet ja nyt olivat valmiit jättämään sen paikkakunnan, missä
Sanna asui.

Hiljaa ja hitaasti viilsi vene kirkasta järven pintaa. Hannu istui
perässä upseerein vieressä. Täällä sai hän vielä vastata moniin
kysymyksiin, joita upseerit hänelle tekivät; hän sai kertoa, mitä ja
minkälaisia maita oli järven tuolla puolen, olivatko paikat siellä
asutut j.n.e. Hannu vastasikin toden mukaisesti, kunnes hän huomasi,
että venäläisillä oli aikomus järven toiselle puolelle soutaa. Silloin
rupesi hän miettimään keinoa, miten vapaaksi päästä.

»Soutakaa saarelle», sanoi hän, »niin saatte nähdä, etten ole
valehdellut. Sieltä saatte nähdä, mikä teitä olisi uhannut, jos
olisitte maalle jääneet». -- Saarelle ei ollut matka pitkä; upseerit
alkoivat miettiä keskenään, ja tämän kestäessä kypsyi Hannussa uusi
ajatus. Tavalla tai toisella tahtoi hän vankeudestaan päästä, ja
tämmöistä tapaa koki hän miettiä. -- Vihdoin lensi ilon ilmaus hänen
silmistänsä. »Sekin on keino», muniisi hän hiljaa; »mutta se on
hirmuinen».

Vähän matkaa siitä paikasta, missä vene nyt oli, oli salakari. Tätä
karia kohti kulki vene. Tähän huomioon perustuivat Hannun pelastuksen
hankkeet, kun hän huomasi, etteivät viholliset aikoneet saarelle
poiketa.

Ympärilleen Hannu ei enään katsonut, alas veneen pohjaan tuijottivat
hänen silmänsä yhtämittaa. Jo koski veneen pohja salakariin, kulki
entistä kulkuaan pari kyynärää ja seisahtui. Salakari oli vähäinen
kooltansa ja juuri keskelle sitä oli vene noussut.

Nyt alkoi veneessä hirmuinen rähinä, jota upseerien komentohuudot
tuskin voivat hillitä, varsinkin kun kohta huomattiin, mitä tämä
karille puskeminen oli vaikuttanut. Perästä tulvasi vettä ankaralla
vauhdilla veneesen.

Eikä kummakaan, että niin tapahtui. Venäläiset luulivat veneen pohjan
särkyneeksi; luulivat sen saaneen reijän, josta vesi nyt tulvasi
sisään. Ei ollut kukaan huomannut, mitä Hannu oli tehnyt. Jos olisivat
tienneet, että Hannu oli vesitulvaan syyllinen, olisi hän ollut
kuoleman oma.

Mitä oli Hannu tehnyt?

Hän oli kenenkään näkemättä jalallaan potkaissut veneen pohjassa
olevan tapin irralleen ja samaten jalallaan työntänyt sen syrjälle
näkymättömiin, veneen pohjaa pitkin menevän laudan alle. Tästä reijästä
nyt tulvasi vesi; mutta jalallaan kätki Hannu alussa reijän, jotteivät
venäläiset rikkeintä paikkaa huomanneet.

Jos viholliset olivat oudot veneellä kulkemaan, vielä oudompi oli
heidän tilansa nyt tässä. Vene oli karilla; se täyttyi hiljoilleen
vedellä, eivätkä viholliset, mitkä Venäjän lakeissa sisusmaissa olivat
eläneet, tietäneet, mitä tässä oli heillä tehtävänä.

Se upseereista, joka vihan silmällä jo alusta oli Hannua katsellut ja
hänen neuvoansa petturin neuvoksi arvellut, oli melkein ainoa, joka
tässä vaarassa ei menettänyt järkeään. Hän oli noussut seisoalleen, ja
mela kädessä koetteli hän veden syvyyttä veneen molemmin puolin. Kun
hän huomasi, että karilla oli tuskin kyynärän paksulta vettä, antoi hän
muutamia käskyjä, josta seuraus oli, että muutamia miehiä peläten ja
pahasti irvistellen astui veteen ja koetti työntämällä saada veneen
karilta. Vähän aikaa heidän tässä työssä oltuaan ja kun veneessä oleva
väki oli vetäynyt perään, onnistuikin tämä. Kukaan tästä väen
tunkemisesta perään ei ollut niin iloinen kuin Hannu, sillä yhä
kiivaammalla vauhdilla pulppusi nyt vettä veneesen, kun paino perässä
eneni. Puolta polvea myöten vedessä seisoivat miehet perässä, kun vene
vihdoin saatiin liikkeelle.

Vaan tässä astui uudelleen silmiin venäläisten tottumattomuus.
Liikkeelle oli vene päässyt, mutta tuskin havaitsivat viholliset tämän,
ennenkuin he taasen kiiruhtivat kokkapuoleen sillä seurauksella, että
tämä puoli veneestä jälleen tarttui kiinni ja että vesi veneen
peräpuolesta juoksi kokkaan päin. Äskeinen temppu oli nyt taasen
uudistettava; ja siinä taasen kului aikaa. Yhä enemmän tulvasi vettä
veneesen.

Siinä hätääntyivät venäläiset, ja kuten aina hätääntyneissä tiloissa
käy, kävi nyt tässäkin. Mitä maltilla ja järjellä vähässä ajassa
saadaan tehdyksi, siihen kuluu hätääntyneiltä paljon aikaa. Vihdoin oli
vene saatu karilta irti; mutta nyt oli siinä vettä sen verran, ettei
Hannu enää pelännyt vihollistensa huomaavan, mistä vesi veneesen
pulppusi. -- Enemmän kuin puolellaan vettä oli vene, kun nyt kiireesti
soudettiin saarta kohden.

Joka joskus on saanut nähdä, miten veneen vakavuus katoo, samassa
määrässä kuin se vedellä täyttyy, ymmärtää lopun, mikä tässä pian oli
tapahtuva. Venäläiset eivät osanneet rauhassa istua. Epätasainen
soutaminen kallisti veneen milloin toiselle milloin toiselle puolelle
ja esti samassa kulun. Hätä ja hämmästys enensi vaaraa. Saarella oli
pelastus, ja saarelle ei ollut pitkältä enää.

Hannu oli istunut itsekseen tyytyväisenä siitä, että hänen työnsä oli
niin hyvästi onnistunut. Jos häntä sanomme julmaksi, jos myöntää
täytynee, ettei hän rehellisesti käyttäynyt vihollisiansa vastaan, niin
-- tarvinneeko meidän muistuttaa, millä aikakaudella hän eli ja mitkä
syyt häntä yllyttivät?

Neljäkymmentä kyynärää vielä, ja vene olisi ollut rannalla! Mutta nyt
heidän tämän verran matkaa rannalta ollessaan tapahtui se seikka, jota
Hannu oli odottanut.

Vene kaatui, ja suin päin syöksyivät viholliset järveen.

Tämä näkö olisi hirvittänyt kaikkia, joiden sydämissä ei leppymätön
viha vallinnut. Mutta oliko tällaista näkiää? Hannu oli itse samassa
vaarassa kuin muutkin, mutta itsensä tähden hän ei peljännyt; hän
tiesi, että hän osasi uida.

Kun vene kaatui, oli hän valmis antautumaan järven valtaan, hakemaan
pelastustaan. Hän ei veneen vedellä täyttyessä ollut huomannut, että
tuo hänen erityinen vihamiehensä, upseeri, oli häntä kolkosti
silmäillyt. Jos olisi hän sen nähnyt, olisi hän tiennyt olla
varuillansa. Nyt samassa, kun vene kaatui, tunsi Hannu polttavan kivun
päässään, ja kun vene oli kaatunut, ei Hannu, enää uimalla osannut
pelastaa itseään.

Upseerin miekka oli iskenyt suuren, tyrmistyttävän haavan hänen
päähänsä.

Hiljaa, sanaa sanomatta upposi hän juuri silloin, kun hän jo luuli
pelastuksensa pian varmaksi, sai surmansa siinä, missä hän ei ollut
tiennyt surmaa peljätä.

Ken tiesi häntä kaivata, ken hänen kuolleeksi kuuli?

Isä, sisar ja morsian!

Kauniimpaa kuolemaa voiko nuorukainen kuolla? Mitä hän osasi tehdä
pelastaakseen kotiseutunsa vihollisten vallasta, sen teki hän. Ja
vaikka pelastuksensa keinot olivatkin raa'at, ken häntä siitä soimaa?
Hän teki, mitä hän voi, eikä hän omaa henkeänsä siinä työssään
säästänyt.

Mutta miten kävi venäläisten?

Ken ihmisiä hengenhädässä on nähnyt, hän osaa itselleen kuvailla heidän
tilansa. Kumollaan keikkui suuri kirkkovene; airot, tuhdot, melat,
luottimet uiskentelivat tyynellä järven pinnalla. Niiden vieressä
käppyröitsivät, huusivat hätääntyneet, joista ainoastaan ani harvat
osasivat nimeksi uida. Suurin osa heistä sai ensiksi mikä itse, mikä
toisten avulla kiini veneestä. Mutta siitä piteleminen ei ollut
helppoa. Tuskin oli joku saanut käsillään kiini siitä, niin jo tähän
onnelliseen tarttui toinen, ja molemmat uivat taasen veden vallassa.
Näin oli pian jokainen ensi hädästä päässyt ja taasen samaan hätään
vaipunut. Ketkä voimakkaimmat olivat, he kestivät. Ystävä torjui pois
tyköään ystävän, pelastaakseen itsensä, sotilas ja upseeri! Kaikki
olivat nyt yhdessä hädässä yhden arvoisia. Henkitoreissaan oleva
sotilas tarttui kiini nuorempaan upseeriin, ja molemmat he katosivat
ensimäisinä siihen suureen hautaan, joka oli nielaissut Hannun.

»Jo saavat kalat herkkuja!» olisi ukko Jeremias sanonut, jos hän tämän
tapauksen järvellä olisi nähnyt. Mutta hän ei sitä nähnyt. Yksi ainoa
oli, joka sen näki, mutta häntä ei huomannut kukaan.

Kuoleman hädässä taistelivat venäläiset. Toinen toisensa perästä
irtausi veneestä ja upposi. Toiset huusivat ja toiset rukoilivat;
toiset koettivat kuoleman hädässään ristinmerkkiä tehdä.

Järvi on saanut saalista. Kymmenkunta on enää jälellä; enemmän kuin
toinen puoli on uponnut. Näistä oli joku saanut miekkahihnan heitetyksi
veneen yli, ja tämä keksintö pelasti jälellä olevat; sillä kun toiset
tämän huomasivat, seurasivat he esimerkkiä ja heittivät veneen yli mitä
soveliainta käsiinsä saivat. Kahden puolen venettä venyivät sitten
venäläiset, aina kaksi vastatusten.

Hiljainen virta ja vähitellen nouseva aamutuuli kuljetti venettä saarta
kohden, mutta näkymättömän hitaasti, vaikka aikaa kului ennenkuin
kukaan tätä pelastuksen ennettä huomasi. Mutta kun se oli huomattu, oli
hämmästyskin kadonnut. -- Niin vähän tarvitaan!

Likimääriin tunti oli kulunut, ennenkuin vene oli kulkenut nuo
neljäkymmentä kyynärää ja ennenkuin eräs tovereista tunsi jalkansa
koskevan pohjaan. Kiireesti hän hiipi rannalle, niin pikaisesti kuin
voi. Toiset eivät viipyneet, ja pian nähtiin jälelle jääneet sotilaat
upseerinsa kanssa pelastettuina rannalla.

Mitä he siinä miettivät, sitä emme tiedä kertoa.

Sanottakoon vaan se, että uinnistansa olivat he niin typertyneet,
etteivät tienneet vetää venettään rannalle, ennenkuin se jo oli liian
myöhäistä. Saaren päähän olivat päässeet. Kun he venettä rupesivat
ajattelemaan, oli tämä jo saaresta niin kaukana, ettei sitä kukaan enää
uskaltanut mennä perimään. Alussa tuo ei heitä murehduttanutkaan.

Vesimärkinä seisoivat venäläiset rannalla. Kaikki, mitä irtainta heillä
oli ollut, oli seurannut järven syvyyteen heidän uponneita tovereitaan.
Mutta jättäkäämme jälelle jääneet saarelle joksikin ajaksi, ja
kääntykäämme katselemaan, miten toisten tuttavaimme on käynyt.

       *       *       *       *       *

Torppaan, mihin Hannun oli aikomus syksyllä Sannansa emäntänä noutaa,
oli Sanna ja Jeremias jätetty.

Kahden kesken olivat he siellä, toinen haavoitettuna, toinen terveenä.

Sanna täytti käskyn, minkä Hannu oli hänelle antanut. Jeremiaksen
haavan siteen avasi hän, pesi haavan puhtaaksi, sitoi sen jälleen ja
laittoi sitten vanhalle tuttavalleen ruokaa, sen mukaan kuin varoja
tähän torpassa löytyi. Sitten istui hän tulen ääreen ja odotti Hannun
sekä Hannun isän ja sisaren tuloa. Vanha Jeremias oli laskeunut
vuoteelle ja valitteli siellä hiljaisella äänellä kipujaan, tuon
tuostakin manaillen ampujaansa.

Näin kului aika päiväksi. Sanna silmäili yön vaaletessa ulos. Kauniina
nousi aurinko. Luonnon elävät heräsivät öisestä unestaan, mutta
järjellisiä ei laisinkaan nähty. Elävätä ihmistä ei. Kuolleita ...
niitä asui yltä kyllin Sannan ajatuksissa.

Sanna ei tiennyt pahaa aavistaa. Hän odotti Hannua; mutta tätä ei
kuulunut. Jeremiaksen valitusääniä ei kuultu. Hän oli nukkunut
kivuistaan. Yksin hereillään oleskeli Sanna torpassa. Siellä hän
laskeusi maata sammuneen tulen viereen; mutta uni ei tullut hänen
silmiinsä. -- Kummaapa kyllä! Aikaa kului. Hannua ei kuulunut; mutta
kumminkaan ei osannut Sanna pahaa aavistaa. Päin vastoin näytteli hänen
kuvituksensa hänelle kuvia semmoisia, joita ei hän koskaan ennen ollut
uneksinut. Hän näki itsensä torpan emäntänä, Hannun vaimona. Ihanana,
onnellisena kuvautui hänelle tulevaisuus. Hän oli mielestänsä niin
onnellinen, niin huoleton kuin ihminen maailmassa voi olla. Sotaisista
ajoista ei ollut hänellä vähintäkään muistoa. Näin makasi hän silmät
auki kovalla permannolla, kuullen miten huokeasti ukko Jeremias
hengitti... Vihdoin...

Vihdoin hypähti hän ylös. Hänen kauniit kuvituksensa olivat muuttuneet.
Sanomaton tuska täytti hänen sydämensä. Oli kuin olisi joku yht'äkkiä
tulisilla kourilla häneen koskenut. Hän heräsi levottomasta unestaan;
hän muisti kaikki, ja hän kaipasi Hannua. Hän näki, ettei Hannu vielä
ollut tullut takaisin. Silloin peljästyi hän; silloin aavisti hän
pahaa. Hannun sisaren vanhan hameen heitti hän vanhan haavoitetun ukon
peitteeksi, ja pian, muistamatta mitään muuta kuin Hannua, läksi hän
tuvasta. Pelkäämättä mitään, ainoastaan Hannua muistellen, kiiruhti hän
polkua pitkin, samaa polkua, jota Hannu moniaita tuntia ennen oli
kulkenut. Hän huusi muutamia kertoja sulhoaan. Mutta kun ei hän
vastausta saanut, hiipi hän yhä kiireemmästi edelleen. Hän muisti nyt,
missä vaarassa hän Hannunsa kanssa äsken oli ollut. Hän, joka silloin
pelkäsi, ei nyt peljännyt. Hän kuvaili Hannun joutuneen vihollisten
valtaan, ja hän, joka äsken pelkäsi oman itsensä tähden, ei nyt
peljännyt.

Näissä kummallisissa mietteissä kulkien tuli hän Myrrälle. Kun hän ei
nähnyt ketään, poikkesi hän sieltä polulle, joka vei Kauniaisten
kartanoon ... kulki samaa tietä, astui samoille turpeille, minkä ruohot
eivät Hannun askeleiden jälkeen vielä olleet täydelleen suortuneet.

Veikö, ohjaisiko häntä tällä tiellä aavistus? Herättikö hänet hänen
kauniista kuvituksistansa ylenluonnollinen aisti? Sanoiko hänen
kuolematon henkensä, että Hannu oli tämän maallisen elämän lopettanut
samana hetkenä, jona Sannan ihana unelma hirmuiseksi muuttui?

Vastatkoon tähän ne, jotka luulevat tietävänsä, missä yhteydessä tämän
elämän ja haudan tuolla puolen olevat henkilöt ovat!

Kauniaisten kartanon pihalle tuli Sanna. Siellä vasta seisahtui hän;
sillä siellä näki hän jotakin outoa. Hän tiesi, hän tunsi kuolleet
siellä Hannun surmaamiksi uhriksi, sillä niiden keskellä näki ja tunsi
hän Hannun verisen kirveen.

Mutta pois tästä hirmun paikasta riensi hän. Riensi ... mutta seisahtui
taasen, sillä järvellä näki hän oudon näyn... Hän, hän siis oli se
ainoa, joka näki, miten venäläiset kuoleman kanssa taistelivat, näki
miten Hannu murretuin päin upposi järveen. Mutta tunsiko hän järveen
ensiksi kaatuneen armaaksensa?

Kauhistuneena seisoi hän rannalla ja näki, mitä järvellä tapahtui.
Sanna parka! Öinen unelma, jos noin levottomassa unessa kukaan voi
unelmia nähdä, oli saanut hänen koko henkisen olentonsa murtuneeksi, ja
nyt, nyt havaitsi hän aavistuksensa toteutuneeksi; mutta Hannu, jota
hän kaipasi, jota hän rakasti, häntä ei hän kuolleenakaan nähnyt. Hän
oli nähnyt veneen kaatuneena, oli nähnyt, miten viholliset kuoleman
kanssa taistelivat, nähnyt monta niistä, joita hän nykyään oli
peljännyt, ijäksi uppoovan Kuloveden kirkkaan pinnan alle. Mitä teki
hän, mitä sanoi hän tähän?

Hän ei tehnyt mitään, ei sanonut mitään. Mutta järven rannalle laskeusi
hän istumaan, ja mitä hän siinä mietti, jos hän siinä mitään mietti,
sitä emme ota sanoaksemme. Verinen kirves, Hannun kirves, joka hänellä
oli kädessä, ja mitä hän oli nähnyt -- kaikki sanoi sanoja selvemmin,
mitä Hannulle oli tapahtunut. Hänen silmänsä olivat käännetyt saarta
kohden; itkua näissä silmissä ei ollut, kyyneltä ei vierryt hänen
vaaleita poskiansa myöten. Mutta jos ken häntä tuossa olisi nähnyt,
olisi hänen ensi silmäyksensä sanonut, että rannalla istuva neitonen
vapisi. Tämä näkiä olisi luullut vavistuksen syntyneen siitä
hirmuisesta tilasta, missä venäläiset taistelivat kaatuneen veneen
ympärillä. Sano sinä, lukiani, vapisiko hän, tämä nuori Suomen
neitonen, tästä syystä?

Vastaat: Ei! Ja kumminkaan eivät hänen silmäyksensä luovu saaresta,
mihin hän näkee venäläisten pelastuvan!

Rataansa kulkee aurinko, ja sen kulkiessa kuluu päivä. Kauniaisten
kartanon ympäristössä vallitsi tänä päivänä hiljaisuus. Ainoa
järjellinen, joka tätä hiljaisuutta olisi voinut häiritä, oli Sanna;
mutta hän istui rannalla ääneti.

Siinä istui hän, istui sanaa sanomatta tirkistäen saarelle päin.

Mutta surullisenkin päivä kuluu ehtoolle, epäilyksenkin alaisen aamu
loppuu!

Ehtoopuolella päivää hän nousi. Hiljaa, hitaisemmasti kuin hän oli
tullut, kulki hän polkua maantielle, ja sinne tultuaan kulki hän sitä,
kulki sivu polun, joka vei metsätorppaan, jonka emäntänä hän oli
toivonut saavansa elää ja kuolla.

Minne kulki hän?

Hän kulki sen luo, joka hänen oli laskenut ensikerran Herran pyhälle
ehtoolliselle. Sinne kävi hänen tiensä. Kirkkoherraansa oli hän
oppinut, kuten muutkin seurakunnassa, surussa turvautumaan.
Kirkkoherran luo hän kulkee.

Kaksi penikulmaa kulkee hän; ei kiireesti, ei hitaisesti. Hänen
kulkunsa on semmoisen, joka surutta ja murheetta askeloitsee. Mutta
surutta ja murheetta ei kukaan tällä tavalla, istumatta, levähtämättä
kulje kahta pitkää penikulmaa.

Aurinko oli laskenut, kun hän Huidan talon sivu kulki; yö oli jo
kulumassa, kun hän Koljaan ja Mäenpään tiluksien poikki astui; keskiyön
aika oli, kun hän Karkun pappilaan ehti. -- --

Useita vuosia on kulunut siitä, kun tämän tarinan »Sadan leukaluista»
kuulin eräältä vanhalta ukolta Suoniemessä. Kun ukko kertomuksessaan
tuli siihen kohtaan, missä Sanna pappilaan ehti, keskeytin häntä
kysymyksilläni:

Mitä mietti tyttö? Miten kävi hänen pappilassa; siellähän majaili
myöskin venäläisiä?

Ja ukko vastasi: »Mitä Sanna mietti, sen tiennee Jumala! Muuten, niin,
mitäpä siinä oli miettimistä!»

Ja ukolla oli oikein. Sanna tahtoi purkaa sydäntänsä, tahtoi saada
lohdutusta. Ja hän tarvitsi sitä. --

Toiseen kysymykseen vastasi ukko: »Pappilassa oli venäläisiä; hyvä että
sen muistatte!» Ja että vihollisia siellä oli, sen muistat sinäkin,
hyvä lukiani; sillä tiedäthän, mitä edellisenä yönä oli pappilassa ja
pappilan tienoilla tapahtunut.

Muistat myös, mihin tilaan jätimme kirkkoherran, kun käännyimme Hannun
ja Sannan luo.

Kirkon ylisillä lepäsi hän -- jos sanaa lepäsi voi tässä käyttää --
viimeksi kuluneen yön paimenpojan kanssa. Siellä vapisi hänkin niistä
tapahtumista, joita hänen omat silmänsä olivat aamulla nähneet; siellä
vietti hän pitkän päivänsä ruuatta, juomatta, uskaltamatta liikkua
mihinkään. Ja pitkä oli hänelle tämä päivä! Unta hän ei sen kuluessa
silmiinsä saanut, niinkuin hänen nuori kumppaninsa heidän pimeässä
piilossaan.

Vihollisten vallassa oli pappila ja naapuritalot. He olivat nähtävästi
aikeissa näillä seuduin viipyä useitakin päiviä; sillä mitään ei
huomattu, joka olisi ennustanut heidän poislähtöään.

Pappilaa kohden, missä venäläisten tänpuolinen päällikkö majaili, kulki
Sanna keskiyönä. Kuta likemmäksi hän pappilaa tuli, sitä kiireemmin hän
nyt kulki. Mutta kun hän taloa liki tuli, seisahtui hän äkkiä. Yön
hämärässä näki hän pihalla vähän matkaa asuinhuoneesta venäläisen
sotilaan, joka siinä vartiana seisoi. Sanna tunsi tämän heti
venäläiseksi.

»Niin muodoin on pappilakin heidän vallassansa», sanoi hän. »Mutta
missä, missä ovat pappilan asukkaat?»

Pappilaan ei hän uskaltanut mennä. Pappilan ympäri, kirkon toiselle
puolle kiersi hän. Siinä oli niemellä, vähän matkaa kirkosta Tyrvääsen
päin rannalla siihen aikaan vähäinen torppa. Hiljaa hiipien pellon
pientaretta kulki Sanna sinne, vaikkei hän toivonutkaan siellä
löytävänsä ketään ihmistä. --

Rannalle, torpan viereen hän tuli. Siellä tapasi hän sen, jota varten
hän oli pappilaan kulkenut.

Kirkon ylisillä oli kirkkoherra ja poika päivänsä viettäneet. Kun yö
tuli ja nälkä ja jano alkoi heitä rasittaa, oli kirkkoherran ja
paimenpojan välillä keskustelu syntynyt, miten he pääsisivät pakenemaan
pois Karkunkylän saarelle. Yhtä ja toista oli siinä mietitty, ja
vihdoin olivat kirkkoherra ja poika hiljaa hiipineet alas kirkkoon.
Siellä olivat he hämärässä akkunan vieressä seisoen tarkastelleet
ympäristöä ja nähneet, että ainoastaan yksi sotilas oli pappilan
pihalla näkyvissä. Sakariston ovenvastaisen akkunan olivat he hiljaa
avanneet ja siitä laskeuneet hautausmaalle.

Karkun kirkko on siitäkin kummallinen, ettei sen alttari, kuten
kirkoissa on tavallista, viittaa itään päin, vaan paremmin, jollei
muistomme aivan suuresti petä, itäpohjoiseen. Alttarin molemmilla
puolilla on akkuna; vasemmalla puolella alttarista pituusseinällä
kaksi, joista toisesta, saarnastuolin viereisestä, pakeniat menivät,
mutta oikealla puolella pappilaan päin ainoastaan yksi. Tämä kaikki ja
sekin, että saarnastuoli oli miesten puolella kirkkoa, todistaa kirkon
vanhuutta.

Hautausmaalla, jos kirkon ympäristöllä olevaa maata siksi saa nimittää,
kun kaikki ruumiit silloin haudattiin kirkon lattian alle, --
hautausmaalta hiipivät pakolaiset järvelle päin, torppaa kohden. Tätä
lähestyessään huomasivat he yksinäisen olennon, naisihmisen, joka
pellolta torppaa kohden kulki. Paimenpoika viittasi naista. Että tämä
nainen oli pakolainen kuten hekin, sen he kohta huomasivat, ja hiljaa
lähestyivät he häntä.

Ihan samaan aikaan huomasivat he myöskin järvellä vähäisen veneen, joka
tuli Lielahden puolelta hiljaa kulkien pitkin rantoja, jottei näkyisi,
jos vielä mannermaan rannoilla vihollisia löytyisi. Että tässä veneessä
-- kaksi ihmistä oli siinä -- oli suomalaisia, sen näki kirkkoherra
myöskin kohta. Että he olivat tulleet tiedustelemaan, mitä
kirkonkylässä oli tapahtunut ja miten siellä asiat olivat, sen arvasi
hän, samaten kuin että veneessä oliat olivat niitä, jotka olivat
kirkonkylästä paenneet Karkunkylän saarelle.

Vähän matkaa torpasta tapasi kirkkoherra Sannan, jonka hän pian
rippilapsekseen tunsi. Hän tervehti häntä ystävällisesti, vaikka
suruisesti, ja kun hän näki, miten vaalea vapiseva tyttö oli, kysyi hän
säälien, mitä Suoniemellä oli tapahtunut ja mikä oli saanut hänen
matkalle. Ja Sanna kertoi kirkkoherralle nyt, mitä Hannu oli tehnyt ja
mikä häntä oli kohdannut.

Silloin huokasi kirkkoherra syvästi, ja hänen silmäänsä nousi suuri,
kirkas kyynele. »Älä epäile, tyttö parka!» sanoi hän. »Älä epäile,
vaikka kaikki maailmassa olet menettänyt ylkäsi kuollessa!»

Kirkkoherran sanat vaikuttivat, ja nyt suli Sannan suru; kyyneleet
vierivät nyt hänen poskiaan myöten.

Sillä välin oli vene ehtinyt rantaan, vähän matkaa siitä, missä
kirkkoherra ja Sanna seisoivat. Paimenpoika oli mennyt alas sitä
vastaan ja tulleet tuntenut niiksi, jotka kirkkoherran perheen kanssa
olivat Karkunkylän saarelle paenneet. Peläten mitä kirkkoherralle oli
tapahtunut, olivat pakolaiset lähettäneet häntä tiedustelemaan, sillä
näyttäen, että kirkkoherra oli heille rakas.

Heillä oli sen lisäksi asiana, jos kirkkoherra elossa oli, ottaa hänet
kanssansa saarelle, jonne vielä ei ollut päässyt ainoatakaan
vihollista, koska Karkun kirkon puolella ei löytynyt ainoatakaan
venettä, millä he olisivat yli järven päässeet.

Siinä seisoivat he nyt rannalla torpan vieressä, kirkkoherra, Sanna,
paimenpoika ja vasta veneellä tulleet. Siinä seisoivat he ja miettivät,
mitä nyt tuli tehdä. Hiedan isäntä, joka oli toinen niistä, mitkä
veneessä olivat tulleet, vaati kirkkoherraa seuraamaan itseään
Karkunkylän saarelle; mutta siihen ei sanonut kirkkoherra suostuvansa,
jos vaan hänellä olisi, millä nälkäänsä lievittäisi. Mutta kun ei
hänellä mitään semmoista ollut, ei hän voinut isännän vaatimusta
vastustaa. Surullisesti loi hän silmänsä kirkkoa ja pappilaa kohden, ja
sanaa sanomatta astui hän veneesen. Sanna ja paimenpoika seurasivat
häntä ynnä hänen noutajansa.

Hiljaa kulki vene Kataraan päin rantoja pitkin, jottei näkyisi, jos
sattuisi ken vihollisista silmäilemään järvelle. Monta sanaa ei
veneessä puhuttu, ennenkuin oltiin toisella puolella. Siellä silloin
kirkkoherran käskystä Sanna kertoi täydellisemmästi, mitä Myrrän ja
Kauniaisten tienoilla edellisen päivän ja yön kuluessa oli tapahtunut
ja miten vihollisjoukko oli saarelle pelastunut. Ja kauhistuen kuulivat
kuuntelijat Sannan puhetta, joka heille melkein uskomattomalta tuntui.

Pirunvuoren kohdalla laskivat pakolaiset maalle ja astuivat vuorelle.
Siellä vuoren rotkoissa tapasivat he useita tovereita. Vuoren huipulla,
josta näkyala on lavea, seisoi joitakuita, jotka vuorotellen pitivät
silmällä, mitä järvellä näkyisi.

Aamupuoleen yötä, kun aurinko nousi, huomasivat nämä tarkastajat useita
vihollisia kulkevan rantoja pitkin järven toisella puolella, ja
osasivat arvata, että nämä rannoilla hakivat veneitä. Sannan kertomus
oli niin kaikkia kauhistuttanut, että he jo mitä pahinta aavistivat.
Mutta kun päivän kuluessa rantoja kiertävät palasivat, kiittivät
saarella oliat Jumalaa. Koko päivän olivat he kumminkin peloissaan,
sillä aina tuon tuostakin näkivät he vihollisiaan.

Rauhattomin kaikista oli Sanna. Saarelle tultuaan oli hän väsymyksestä
vaipunut maahan, mutta taasen pian tointunut. Verisiä aaveita näki hän
ympärillänsä, minne vaan silmäili. Kirkkoherran lohdutukset eivät nyt
enää riittäneet. Sanna parka katui, että hän oli oman kotinsa rannoilta
lähtenyt. Kentiesi eli Hannu vielä haavoitettuna? Ja ukko Jeremias
torpassa -- ken hoiti häntä? Näissä mielikuvituksissa, joihin nuo
veriset haamut aina tunkeusivat, kului Sannalta päivä.

Toinen rauhaton oli kirkkoherra. Hän näki omiensa olevan hyvässä
turvassa; mutta hänen mieltänsä viilsi se ajatus, että hänen olisi
tullut jäädä siihen suojapaikkaan, mihin hän ensin oli turvautunut.
Vihollisia lähempänä ollessaan saattaisi hän paremmin havaita, mitä
heillä oli tekeillä.

Kun päivä oli kulunut ja ilta taasen tullut, kuulivat saarelle
piilouneet kummastellen kirkkoherran sanovan: »Minä lähden tänä yönä
takaisin mannermaalle!»

Ennenkuin kukaan tähän ennätti sanaa sanoa, oli Sanna jo huutanut:
»Minä, minä tahdon varmuutta; tahdon tietää, missä Hannu on; jos hän on
kuollut, tulee minun seurata hänen viimeistä käskyään. Minun tulee
hoitaa ukko Jeremiasta. Minä seuraan teitä».

Siinä nousi kiista saarella. Kaikki kielsivät kirkkoherraa menemästä;
mutta tämä kielto ei mitään vaikuttanut. Sannalla olisi ollut lähempi
matka kotiaan saaren toisesta päästä, mutta yksinään, kuu ei kukaan,
tahtonut hänen kanssaan tänne lähteä, pyysi hän hartaasti saada seurata
kirkkoherraa, ja siihen tämä viimein myöntyi, vaikka vastahakoisesti.

Yön tullessa lykättiin vähäinen vene vesille. Siihen istui kirkkoherra,
Sanna ja Hiedan isäntä, joka, vaikka ei lähtö ensinkään ollut hänelle
mieleen, ei laskenut kirkkoherraa yksin menemään. Veneesen oli sen
lisäksi viety ruokavaroja. Tuo oli vähän kummastuttanut niitä, jotka
saarelle jäivät. »Ken tietää, mihin niitä tarvitaan», oli kirkkoherra
sanonut.

Samaa tietä kuin he edellisenä yönä olivat tulleet, soutivat he nyt
takaisin. Nyt kului heiltä matka sanaa sanomatta, ennenkuin he rannalle
pääsivät. Silloin nousi täysi kiista siitä, että kirkkoherra vaati
isäntää palaamaan takaisin Karkunkylän saarelle.

»Mitä voi tapahtua, sitä en tiedä; mutta jos mitään pahaa toiselle
tapahtuisi, en tahdo siihen olla syyllinen», sanoi hän. Ja tähän
käskyyn sai isäntä tyytyä.

Torpan edustalla erkani Sanna kirkkoherrasta. Pitkiä lähtöpuheita ei
siinä pidetty. »Mene, tee tehtäväsi! Jumala olkoon kanssasi!» Tämä oli
kirkkoherran hyvästijättö. Ja Sanna lähti murtunein mielin kulkemaan
kahden penikulman pituista matkaansa, lähti kulkemaan kiireemmästi kuin
oli tullut. Mutta kirkkoa kohden kulki varovasti kirkkoherra.

Pappilan tienoilla ei eilisestä ollut mitään muuttunut. Pappilassa ja
Mäkelän taloissa yhä majailivat venäläiset. Mutta päivän kuluessa oli
kumminkin tapahtunut jotakin; sillä pappilan pihalla huomasi
kirkkoherra koko joukon sotilaita, jotka siihen olivat levolle
laskeuneet, ja pari kolme, jotka kulkivat siellä ympäri. Kauhukseen
huomasi kirkkoherra myös, että hirtetty Mäkelän isäntä vielä puun
oksassa riippui.

Mitään suurempaa kummaa ei kumminkaan ollut tapahtunut kuin se, että
venäläisiä oli tänne kirkonkylään kokoontunut Tyrväältä päin yhä
enemmän. Karkku oli eri joukkojen kokoontumispaikka.

Kun kirkkoherra tuli kirkkoon, huomasi hän, että siellä hänen poissa
ollessaan olivat viholliset käyneet. Sakariston ovi oli rikottu, useat
vallassäätyläisten hautakammiot avatut ja ryöstetty, mitä kallista
niistä oli löydetty. Tässä ryöstössä oli kadonnut muun mukana
hopearisti ja hopealevyt laamanni Collanius'en arkusta.

Ei osannut kirkkoherra Enckel silloin aavistaa, että puolentoista sataa
vuotta myöhemmin hänenkin hautakammiotaan saastutettaisiin!

Nähtyään mitä kirkossa oli outoa nähtävänä, nousi kirkkoherra jälleen
sumeaan piiloonsa. Siellä hän räystääsen kaiversi vähäisen reijän,
josta hänen sopi nähdä ainakin osa siitä, mitä ulkona tapahtui. Mutta
yö kului rauhassa; hän ei nähnyt mitään entistä oudompaa.

Näin kului kaksi vuorokautta. Kirkkoherra huomasi niiden kuluessa, että
vihollisjoukko ympäristössä aina vaan eneni. Mutta mistä päin nämä
tulivat, sitä hän ei nähnyt. Kirkossa vielä käytiin useita kertoja, ja
hautakammiot mullistettiin vielä pahemmasti.

Neljännen päivän ehtoopuolella marssi sotalauma pappilasta Mäenkylään,
ja silloin, kun kirkkoherra huomasi, että sillä oli poislähtö mielessä,
uskalsi hän astua ulos piilostaan; mutta vasta päivän hämärtäessä hiipi
hän varovasti asuntoonsa. Venäläiset olivat todellakin lähteneet; mutta
heidän jälkiään näkyi pappilassa.

Kirkkoherran ensi työ oli kiittää Jumalaa ja toinen ottaa hirtetty
alas.

Nyt seuraavan yön kuluessa ei kirkkoherra kumminkaan nukkunut. Hän
pelkäsi vihollisten palaamista. Mutta kun aamu valkeni ja hiljaisuus
vallitsi, tiesi hän varmaan, että viholliset olivat lähteneet.

Tähän päätökseen tuli hän siitäkin, että aamun koittaessa pappilaan
lähestyi muutamia seurakuntalaisia, jotka mannermaan metsistöön olivat
paenneet. Surullisin, mutta samalla kiitollisin sydämin tapasivat he
toisiaan. Mannermaan metsistöön paenneet tiesivät kertoa, että eilen
iltasella olivat ne viholliset, mitkä olivat pappilan tienoilla
majailleet, yhtyneet Huidan talon luona Pirkkalasta ja Suoniemestä päin
tulevain vihollislaumojen kanssa ja siitä sitten myöhemmin pahaa
tekemättä marssineet tietä Kyröön ja Mouhijärvelle päin.

Paljon oli näillä Karkun pitäjään asukkailla, jotka nyt toisiansa
tapasivat, toisilleen kertomista. Mutta se jätettäköön kertomatta.
Mainittakoon vaan se, että kirkkoherra pian keskeytti heitä ja kutsui
työhön. Kirkko oli ensinnä puhdistettava, haudat korjattavat ja
suljettavat.

Samana päivänä pidettiin jumalanpalvelus kirkossa. Tähän tilaisuuteen
oli suurin osa Karkunkylän saarella pakolaisina olleista tullut. Mutta
ennenkuin jumalanpalvelus alkoi, haudattiin Mäkelän vanha surmattu
isäntä.

Seuraavana päivänä iltapuolella saatiin sanomia Suoniemeltä. Niiden
tuojia olivat vanha Erkki, Hannun isä, ja Priita, Hannun sisar. He
tiesivät lisätä Sannan kertomukseen hirmuisia asioita.

Isänsä kanssa oli Priita ollut Maurille menossa, kun he saivat tiedon
vihollisten tulosta. Silloin olivat he palanneet kotiinsa. Mutta kun
savu Myrrällä tapahtuvasta tulipalosta näkyi heille, olivat he pelosta
vetäytyneet kauemmaksi metsään ja siellä viipyneet yöhön saakka. Vasta
aamupuolella yötä olivat he palanneet kotiinsa ja siellä tavanneet ukko
Jeremiaksen. Hän oli alussa nukkunut, mutta pian sen jälkeen herännyt
ja jutellut kummallisia asioita. Että hän oli pahasti haavoitettu, sen
olivat vasta silloin isä ja tyttö huomanneet. Hän oli jutellut Hannusta
ja Sannasta ja vihollisista hirmuisia kertomuksia, joista eivät he
voineet muuta päättää, kuin että nämä olivat surmatut. -- Koko päivän
olivat he kumminkin odottaneet, ja kun iltapuolella Jeremias
haavoihinsa kuoli, oli Priita uskaltanut kulkea Kauniaisten kartanoon
päin. Mutta tiellä, ennenkuin hän tuli sinne, oli hän kuullut hirmuisen
julmia huutoja, jotka häntä olivat niin peljästyttäneet, että hän
kiireesti pakeni isänsä luo. Vasta neljännen päivän ehtoopuolella, kun
ei Hannua, ei Sannaa eikä ketään kuulunut, oli hän taasen uskaltanut
lähteä kylään; mutta sinne tullessaan oli hän nähnyt tietä pitkin
kulkevan hirmuisen suuren joukon vihollisia. Näitä peljäten oli hän
taasen vetäytynyt takaisin; mutta myöhemmin illalla taasen lähtenyt
tiedustelemaan. Isä oli hänen poissa ollessaan laittanut Jeremiakselle
arkun.

»Yöllä, kun ei mitään vihollisista kuulunut» -- jatkoi Hannun sisar --
»tulin Kauniaisten kartanoon. Siellä tapasin nyt muutamia kyläläisiä.
Osa heistä seisoi pihan syrjässä, missä oli vähäinen kumpu. Tämä oli
avattu ja sen sisästä löydetty useita surmattuja venäläisiä; toinen osa
kyläläisistä seisoi taempana rannalla ja ihmetteli ja kuunteli.
Saarelta kuului kummallisia valituksia, ja saaren rannalla näkyi
hoipertelevia olentoja -- ihmisiäkö vai haamuja, sitä emme tienneet,
ennenkuin muutamat meistä, jotka rannalla seisoimme, uskalsivat Hannun
vähäisellä veneellä, jonka joku oli Siuron kohdalta rannalle vedettynä
löytänyt, lähestyä saarta. Nämä palasivat pian ja tiesivät kertoa, että
saarella oli venäläisiä, nähtävästi nälkään nääntymäisillään. Miten he
olivat saarelle tulleet, ei osannut kukaan sanoa; miks'eivät he
saarelta lähteneet samaten kuin olivat sinne tulleet, sitä emme
ymmärtäneet, ennenkuin havaittiin eräällä kivellä hyvän matkaa saaresta
Kuljun kirkkovene ylösalaisin. Sillä arvattiin venäläisten saarelle
päin soutaneen, mutta mikä oli heiltä veneen vienyt, se oli mahdoton
arvata silloin. Kauniaisissa viettivät muutamat yön; minä palasin
kotiin kertomaan, mitä olin kuullut ja nähnyt. Paljon unta emme
silmiimme saaneet, Hannua kun kaipasimme. Toivoimme kumminkin aina
tähän aamuun asti, että hän elävien joukossa olisi. Mutta silloin
saimme sanoman, että hän pää halaistuna oli järvestä löydetty».

Hannun sisar, kun hän puheessaan oli tähän saakka päässyt, ei enää
saattanut kyyneleittensä ja itkunsa tähden jatkaa, jonka vuoksi vanha
ukko, Hannun isä, hiljaisella ja värisevällä äänellä lisäsi:

»Tämän sanoman saatuamme läksimme kartanoon. Siellä näin ainoan
poikani. Surmattu, kahdenkertaisesti surmattu hän oli. Liitimme yhteen
neljä lautaa, teimme hänelle viimeisen vuoteen ja toimme hänen ja
Jeremiaksen tänne Hannun veneellä. He odottavat nyt siunausta, hyvä
kirkkoherra!»

Tytön kertomus oli herättänyt kummallisia arveluita; mutta ukon lyhyt,
vakava lause ja ääni, jossa murtunut sydän ilmaisi itsensä, saivat
kuulijat surumielisiksi. He silmäsivät rantaa kohden; siellä lepäsivät
uhrit kirveellä veistettyjen lautojen välissä.

»Entäs venäläiset saarella?» kysyi kirkkoherra.

»Ne odottavat siellä Kaikkivaltiaan tuomiota», vastasi ukko yhtä
vakavasti.

»Nälkäkuolemaa siis!»

»Minä tiedän, mitä te ajattelette, kirkkoherra! Teidän sanoissanne oli
nuhdetta, oli ajatus: 'Olkaa armahtavaiset, niinkuin taivaallinen
isänne armahtavainen on'. Mutta olivatko he armahtavaisia? Käykää
meillä katselemassa, mitä he ovat tehneet, niin te unohdatte tämän
käskyn armahtavaisuudesta ja muistatte: 'Silmä silmästä, hammas
hampaasta'. Sen lisäksi on armahtavaisuus nyt jo liian myöhäistä».

Kirkkoherra yritti puhua jotakin, mutta silloin muisti hän hirtetyn
isännän. Kentiesi tunsi hän nyt itse jotakin yhtäläistä, jotakin
semmoista, mitä asui ukko Erkin sydämessä; sillä ihminen oli hänkin,
kärsinyt oli hänkin; kalpeiksi muuttuivat nyt hänen kasvonsa, ja hän
mumisi vaan: »Se on hirmuista!»

Mutta ukko Erkki vastasi. »Hirmuista! Jos olisi heitä siellä sata, niin
sitä parempi! Sadan sydämet joutuisivat silloin matojen syötäviksi;
sadan leukaluut saaren rannoilla ajelemaan aamu- ja iltatuulen käsissä.
Ja missä on Sanna, poikani kihlattu morsian? Venäläisten vallassa
arvattavasti; kentiesi saarella olevain surmaamana, ja te säälitte
vielä!»

Sanna! Nyt vasta muisti kirkkoherra häntä. »Eikö hän ole jo useita
päiviä sitten ollut kotonansa?» kysyi hän hämmästyen.

»Kotona ei häntä ole näkynyt, sittenkuin hän pyhäaamuna läksi», vastasi
ukko.

»Siis on hänkin joutunut tämän julman, hirveän vihan uhriksi», lausui
kirkkoherra. »Hänen intonsa on saanut hänen onnettomuuteen. Vaan älä
sure, Erkki! Ole vakuutettu siitä, että sekä poikasi että Sanna, jos
hänkin todella on kuollut, ovat kuolleet rehellisten tavalla».

Tämä lause oli olevinaan lohdutus vanhukselle, mutta semmoiseksi hän ei
sitä ymmärtänyt. Hän vastasi kiivaammasti kuin ennen: »Minä tiedän sen,
minä, joka seison tässä, niinkuin karsittu petäjä mäellä. Kaikki,
kaikki, mitä minulla oli rakasta, on tuonen koura korjannut». -- --

Hannu ja Jeremias haudattiin. Ei ollut ruumiitten saattojoukko suuri.
Erkki, Priita ja, paitsi kirkkoherraa, muutamia kyläläisiä seisoi
arkkujen ympärillä, kun nämä kirkon permannon alle laskettiin.

Mutta mihin oli Sanna joutunut? Varmaankaan et, lukiani, tyytyisi, jos
sanoisimme, että siitä päivästä, jona hän katosi, ei ole häntä
kotiseuduilla nähty eikä hänestä paljon kuultu. Sama uteliaisuus, mikä
kumminkin oli murheen yhteydessä, vaivasi myöskin kirkkoherraa. Hän
katui, että hän oli ottanut Sannan mukaansa Karkunkylän saarelta, ja
hän tiedusteli Sannaa kaikkialta; mutta aikoja kului, ennenkuin hän sai
tietoja hänestä.

Mihin oli Sanna joutunut?

Hän oli, kuten tiedämme, yöllä lähtenyt pappilasta. Hän oli lähtenyt
kiireesti kulkemaan kotiinsa päin. Vihollisia hän ei osannut suuresti
peljätä; vihollisia hän ei myöskään alussa kulkuansa nähnyt. Jo oli hän
onnellisesti joutunut muutamia virstoja, ehtinyt Mäenpään rustitilalle
saakka. Mäenpään rustitila on mäen törmällä; sieltä viepi tie
alangolle. Mäkeä alaspäin juoksi Sanna, kun kuuli jonkun tulevan
takanansa. Hän silloin katsahti taakseen ja näki siellä vihollisen
tulevan. Hän poikkesi nyt tien syrjälle; mutta ennenkuin hän ennätti
piilopaikan löytää, oli venäläinen hänet saavuttanut ja kiini ottanut.
Turhaan rukoili hän; vihollinen vaan nauroi, taputti hänen vaaleita
poskiaan ja nimitti häntä »prekrasnaja matuskaksi» sekä talutti hänet
sitten väkisin Koljaan taloon.

Tähän taloon oli muutamia venäläisiä asettunut asumaan. Kun Sanna
kiiniottajansa kanssa sinne tuli, nousi majailevissa siellä riemuhuuto.
He puhuivat kauniisti, jotta Sanna huomasi, ettei heillä ollut aikomus
häntä surmata. Mutta kumminkin Sanna pelkäsi heitä enemmän kuin
kuolemaa. Ja Sannalla oli syytä tällaiseen pelkoon. --

Sannan ei tarvinnut surmaa peljätä, ja kumminkin katosi hän
tietämättömiin kotiseudultaan! Seurasiko hän, uljaan Hannun morsian,
siis armaansa murhaajia?

Ei! Ja kumminkin katosi hän?

Hän katosi kuolemaan! Kun hän huomasi, mikä häntä odotti, mitä varten
hän oli vangiksi otettu, sai kauhu ja inho hänessä vallan.
Muistakaamme, mimmoisessa tilassa hän oli, kun hän pappilasta lähti.
Hannun haamu viittasi hänelle. Hän muisti, mitä Hannu oli peljännyt,
kun he Myrrän talon läheisyydessä piilousivat. Tämä kaikki sai hänen
hurmioon. Kun venäläiset rupesivat häntä hyväilemään, asettausi hän
levolliseksi ja petti siten vainoojansa. Nämä eivät osanneet
aavistaakaan, mitä neidon mielessä liikkui. Ja kun hän kulki huoneessa
ympäri, eivät he ensinkään arvanneet, mitä tämä aikoi, kunnes he eivät
enää voineet estää häntä tuumaansa toteuttamasta.

Pyssyjen vieressä nurkassa oli muutamia miekkoja ja muita aseita. Sanna
lähestyi niitä, hän koski niihin; kukaan ei estänyt häntä. Yksityistä
naista ei tiennyt kukaan peljätä. Hän nosti miekan; hän katseli sen
kärkeä, sen tutkainta, ja ennenkuin venäläisten hirmuhuuto oli
ennättänyt kajahtaa, oli Sanna kätkenyt terävän tutkaimen syvälle
rintaansa, syvälle sydämeensä.

Sanna oli surmannut itsensä, päästäkseen siten vapaaksi.

       *       *       *       *       *

Enemmän kuin puolentoista vuosisataa on kulunut niistä ajoista, joina
nämä seikat tapahtuivat; toista sataa vuotta on vähäinen saari
Kulovedessä kantanut nimeä _Sadan leukaluut_.

Ihmispolvi ihmispolven perästä on elänyt, on kuollut seuduilla, missä
ne seikat tapahtuivat, joista olemme kertoneet. Tapaukset ovat
muistosta kadonneet, mutta nimi _Sadan leukaluut_ elää vielä.

Olisi ehkä ollut velvollisuutemme kertoa, miten venäläiset saarella
kuolivat nälkään. Mutta semmoinen kertomus ei luullaksemme olisi
miellyttänyt muita kuin niitä, jotka kertomuksissa rakastavat sitä,
mikä hirmuista on. Itse he kuvitelkoot, miten nälkäkuolemaa kuollaan.

Vuonna 1866 parannettiin Karkun kirkkoa. Sen kiviset seinät olivat
aikojen kuluessa kaarevan muodon saaneet, ja niissä nähtiin isoja,
uhkaavia repeämiä. Katto purettiin ja seinäin päädyt alennettiin. Siinä
silloin, kun katto oli purettu ja kirkon ylisille pääsi Jumalan päivä
loistamaan, huomattiin muurinraossa vanha puulusikka. Se oli
muinaiskaluja, se oli muisto aterioista, joita kirkkoherra Enckel
kirkon ylisillä Ison Vihan aikoina oli syönyt.

Samana vuonna laitettiin kirkkoon uusi lattia. Lattian alla olevat
hautakammiot tyhjennettiin, ja ruumiit, mitkä näissä kammioissaan
olivat satoja vuosia nukkuneet, kannettiin kirkon pihalle ja syydettiin
suureen yhteiseen hautaan. Julmaa oli nähdä, miten tässä meneteltiin,
miten arkut poltettiin, sittenkuin niiden sisällys oli kaadettu tuohon
yhteiseen hautaan. 40 miestä askaroitsi tässä työssä 3 päivää.

Niiden ruumiiden joukossa, jotka olivat heitettävät tähän yhteiseen
hautaan, oli myöskin kirkkoherra Enckelin. Hän lepäsi tammisessa
arkussa kirkon alttarin lähellä; sieltä kannettiin hän ulos, ja arkku
avattiin. Täydessä papinpuvussa makasi arkussaan kirkkoherra. Arkku
kaadettiin, ja muinaisten sanankuuliainsa kanssa olisi kirkkoherra
samaan hautaan tullut mullatuksi, ellei joku, jonka sydäntä tämä
menetteleminen koski, olisi pakottanut miehiä ottamaan ruumista ylös.
Se pantiin sitten takaisin omaan arkkuunsa ja sai sijansa alttarin alla
Karkun kirkossa, missä se nyt ainoana kirkon permannon alla lepää.

       *       *       *       *       *

Tähän loppukoon tämä kertomus. _Vanhat ovat kadonneet, kaikki ovat
uusiksi tulleet_.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita I" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.